Title: Aarne herran rahat: Kertomus
Author: Lagerlöf, Selma
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Aarne herran rahat: Kertomus" ***


AARNE HERRAN RAHAT

Kertomus


Kirj.

SELMA LAGERLÖF


Käsikirjoituksesta suomensi J.



Porvoossa,
Werner Söderström,
1903.



SISÄLLYS:

Solbergin pappilassa.
Laitureilla.
lähetti.
Kuutamossa.
Vaimo.
Raatikellarissa.
Rauhaton.
Sir Archien pako.
Jään poikki.
Aaltojen kohu.



Solbergin pappilassa.


1.

Siihen aikaan kun Tanskan kuningas Fredrik II oli Bohusläänin isäntä,
asui Marstrandissa kalakauppias nimeltä Torarin Haakenpoika. Hän oli
köyhä ja halpasäätyinen mies, sillä toisen kätensä vuoksi, joka oli
rujo, ei hän kyennyt kalalle eikä soutomieheksi. Kun hän ei voinut
saada merestä elatustaan, kuten muut rannikkolaiset, niin hän piti
tapanaan ajella ympäri maakuntaa kaupittelemassa suolattua ja kuivattua
kalaa. Hän ei ollut monta päivää vuodessa oman katon alla, kun
myötäänsä piti kalakuorman päällä ajaa kituuttaa kylästä toiseen.

Yhtenä helmikuun iltana Torarin oli hämärän tullessa matkalla
Kunghällasta Solbergin pitäjään päin. Maantie oli vallan aukeana ja
tyhjänä, mutta Torarinin ei siltä tarvinnut olla ääneti, sillä hänellä
oli vieressään kuorman päällä veljellinen toveri, jonka kanssa saattoi
jutella. Se oli pieni mustaturkkinen koiraressu, jolle Torarin oli
pannut nimeksi Grim. Enimmäkseen se makasi yhdessä kohti, pää käpälien
välissä ja vaan silmäniskuilla mukautellen isäntänsä puheisiin. Mutta
jos sille jotain vastenmielistä mainitsi, niin se kohosi istualleen,
nosti kuononsa pystyyn ja ulisi pahemmin kuin susi.

»Nyt on niin asia, Grim koirani», virkkoi Torarin, »että tänään minä
olen saanut tärkeitä uutisia. Sekä Kunghällassa että Kaarepyyssä
huhuiltiin meren menneen jäähän. Kauniina ja kirkkaana ja kylmänä ilma
nyt on viime ajat pysynytkin, kuten kyllä sinä tiedät joka kaiket
päivät elelet ulkona, ja meri kuuluu tosiaan jäätyneen, ei yksin
salmissa ja vuonoissa vaan pitkät matkat Kattegatiakin. Siellä ei
nyt laine käy, ei nyt ole vene- eikä laivaväylää saariston sisään.
Ylt'yleensä ulottuu paksu, luja, kierä jää, jota rekihevonen voi juosta
raksutella Marstrandiin ja Paternosterluodolle asti.»

Kaikkea tätä koira kuunteli hyvin tarkkaan. Se ei siitä näyttänyt
olevan millänsäkään. Se vaan makaili ja iski silmää Torarinille.

»Ei meillä kalakuormasta enään ole niin erittäin paljon tähteenä»,
puheli Torarin koiralleen. »Mitähän olisi, Grim, poiketa tienkäänteestä
ja ajaa länteen päin merelle? Ajamme Solbergin kirkon ohi ja siitä
Ödsmålskilin rantaan, ja siitä en luulisi olevan pitemmältä kuin viisi
neljännestä suoraan Marstrandiin. Olisi komeata kerran tulla kotiin
tarvitsematta käyttää venettä tai lauttaa.»

He ajoivat juuri silloin pitkää Kaarepyyn kangasta. Tähän asti ilma
oli koko päivän ollut tyyni, mutta nyt tuli kankaan poikki kylmä
tuulenviima, joka teki ilman kolakaksi.

»Velton näköistä tosin on lähteä kesken työstä paraana aikana»,
jatkoi Torarin omia puolustelujaan, »mutta nyt me olemme niin kauan
kierrelleet kyliä, että jo olisi tarpeenkin saada kotona istahtaa pari
päivää takan ääressä ja lämmitellä kohmettunutta ruumistaan.»

Koira makasi yhä mitään virkkamatta, ja siitä Torarin kalakauppias oli
saavinaan vahvistusta aiheelleen.

»Nyt on äiti monet viikkokaudet istunut yksin kotituvassa», hän
sanoi, huitoen käsivarsillaan saadakseen lämmintä. »Ikävissään hän
kai jo meitä vartoo. Ja Marstrandissa vietetään reilua elämää nyt
talvisaikaan. Kadut ja kujat, tiedäthän Grim, ovat tulvillaan vieraita
kalastajia ja meriväkeä. Ranta-aitoissa on tanssit jok’ainoa ilta.
Ja niitä olvimääriä, jotka krouvissa tulvivat, niitä sinä et jaksa
käsittääkkään.»

Tätä jutellessaan Torarin painautui likemmäs koiraa, nähdäkseen
kuunteliko se todella mitä hän sille sanoi.

Ja kun koira siinä lojui ihan valveillaan eikä millään tavalla
tyytymättömyyttä osottanut, väliin vaan silmiään väläytti, niin
Torarin tienhaarassa kääntikin länteenpäin merelle. Hän hotasi hevosta
suitsenperillä ja antoi mennä aika kyytiä.

»Koska kerran ajetaan Solbergin pappilan sivu», Torarin taas hetken
päästä virkkoi, »niin pistäynpä siellä kysymässä, onko totta että meri
on Marstrandiin asti jäässä. Sieltä kai siitä asiasta saa tiedon.»

Tämän viimeisen Torarin sanoi vaan puoliääneen, ajattelematta kuuliko
koira vai ei. Mutta tuskin se oli sanottu, kun koira kavahti pystyyn ja
päästi kauhean ulinan.

Hevonen tempautui tiepuoleen, ja Torarinkin säikähti ja kääntyi
katsomaan, oliko saanut susiparven kintereilleen. Mutta nähdessään että
Grim siinä vaan ulvoi, hän koetti saada sitä rauhoittumaan.

»No veikkonen», Torarin sanoi koiralle, »etkö muista kuinka monta
yötä me kumpikin olemme Solbergin pappilassa viettäneet? Ei tosin ole
varmaa, tietääkö Aarne herra meren jäätymisestä mitään, mutta ainakin
me häneltä saamme hyvän illallisen, ennenkuin merelle lähdetään.»

Koira ei Torarinin sanoista lauhtunut. Se nosti kuononsa pystyyn ja
ulisi yhä hirveämmin.

Silloin Torarinia vähällä oli ruveta kammottamaan. Oli jo melkein
pimeä, mutta Solbergin kirkko kuitenkin vielä häämötti tasangolla, jota
maanpuolelta pitkät metsäharjut ja merenpuolelta puuttomat kalliokummut
ympäröivät. Siinä suuren Valkosen tasangon keskellä ihan yksin
ajaessaan hän tunsi olevansa vähänen kuin maan mato, jolla ei ole apua
eikä turvaa. Mutta metsien pimennoissa ja aukeiden kallioiden koloissa
piilevät suuret hiiden hirviöt, jotka nyt yön hämyssä rohkenevat hiipiä
kätköistään esiin. Ja koko aukealla tasangolla ne eivät voi muuta
saalista yllättää kuin hänet, Torarin polosen.

Vielä viimeisen kerran hän yritti rauhoittaa koiraansa.

»No veikkonen, mikä sinut on Aarne herraan suututtanut? Hän on
jalosukuinen mies ja rikkain koko maassa. Jollei hän olisi papiksi
ruvennut, olisi hänestä tullut sotasankari.»

Mutta tälläkään hän ei voinut saada koiraa vaikenemaan. Silloin hänen
malttinsa loppui, niin että hän tarttui koiraa niskanahasta kiinni ja
heitti sen kuormalta alas.

Koira ei lähtenyt reen jälkiä seuraamaan, vaan jäi istumaan tielle, ja
sen ulinan Torarin kuuli siihen asti kun ajoi pimeän veräjäsolan läpi
pappilan pihaan, jota matalat puiset huonejaksot ympäröivät kaikilta
neljältä puolelta.


2.

Solbergin pappilassa istui pappi, Aarne herra illallispöydässä kaiken
väkensä kera. Torarin oli ainoa vieras tässä joukossa.

Pappi oli ijäkäs, valkohapsinen mies, vaan vielä kuitenkin väkevä ja
varreltaan ryhdikäs. Vieressä istui hänen vaimonsa, ja häneen oli ikä
merkkinsä lyönyt. Hänen päänsä ja kätensä tutisivat, ja hän oli melkein
kuuro. Herra Aarnen toisella puolen istui apupappi. Hän oli nuori ja
kalpea ja huolestuneen näköinen, ikäänkuin olisi väsynyt siitä suuresta
tietomäärästä, jonka hän opintovuosinaan Wittenbergissä oli koonnut.

Nämä kolme istuivat pöydän yläpäässä vähän niinkuin muista erillään.
Heistä alaspäin istuivat ensin Torarin ja sitte palvelijat. Nämäkin
olivat vanhaa väkeä. Niitä oli kolme renkiä, kaikki kaljupäitä,
kumaraselkäisiä, ja kaikkien silmät räpyttivät ja vuotivat vettä.
Piikoja oli vaan kaksi. He taisivat olla hiukan nuorempia ja
reippaampia kuin rengit, mutta hekin näyttivät olevan työn kuluttamia
ja vanhuuden raihnaisia.

Pöydän alipäässä istui kaksi lasta. Toinen oli papin pojantytär.
Hän ei ollut kuin neljäntoistavuotias, valkotukkainen, hyvin hento
ruumiiltaan. Kasvot olivat vielä kesken kehityksensä, vaan kaunis
hänestä näytti tulevan. Hänen vieressään istuva neitonen oli köyhä
tyttö, etäistä sukua papin rouvalle. Hän oli orpo ja oli otettu
pappilan kasvatiksi. Molemmat neitoset istuivat ihan lähetysten
lavitsalla ja näyttivät olevan keskenään hyvät ystävykset.

Kaikki nämä istuivat ja söivät sanaakaan virkkamatta. Torarin katseli
vuorotellen itsekutakin, mutta kenenkään ei näyttänyt tekevän mieli
jutella atrian aikana. Kaikki vanhukset ajattelivat samaa asiaa: Se
on suuri siunaus, kun saa ruokaa eikä tarvitse kärsiä puutetta eikä
nälkää, niinkuin meidän ennen on monet kerrat täytynyt tehdä. Ei pidä
ruuan ääressä muuta miettiä kuin kiittää Jumalaa hänen hyvyydestään.

Kun Torarin ei päässyt puheisiin kenenkään kanssa, niin hänen silmänsä
kiertelivät huonetta. Hän tarkasteli milloin suurta takkauunia, joka
monikerroksisine lavoineen täytti koko ovipuolen tupaa, milloin
taas korkeapylväistä uudinvuodetta huoneen peränurkassa. Hän antoi
katseensa kiertää seiniä pitkin kulkevia lavitsoja, tai kohota suureen
lakeisaukkoon, josta savu kiemurrellen tuprusi ulos ja talvihuurua
virtasi sisään.

Kun Torarin kalakaupustelija, joka asui rannikon pienimmässä
hökkelissä, tämän kaiken näki, niin hän ajatteli: Olisinpa minä
sellainen suurmies kuin Aarne herra, niin en tyytyisi asumaan
tällaisessa vanhankansan pirtissä, joka on kaikki yhtenä huoneena,
Rakentaisin kivestä korkeapäätyisen talon, jossa olisi monet huoneet,
niinkuin on meidän Marstraridin pormestarilla ja neuvosmiehillä.

Mutta useimmin Torarin käänsi katseensa suureen tammiarkkuun, joka
seisoi pylväsvuoteen jalkopäässä. Hän katseli senvuoksi sitä niin
usein, kun kerrottiin että pappi, Aarne herra siinä säilytti kaikkia
hopearahojaan, sanottiinpa vielä että niitä siinä oli aivan reunoja
myöten.

Ja Torarin, joka oli niin köyhä että hänellä tuskin koskaan oli
hopearahaa taskussaan, hän sanoi itsekseen: Enkä minä sittenkään noista
rahoista huolisi. Sanotaan että Aarne herra on ne ottanut suurista
luostareista, joita näillä tienoin ennenaikaan oli, ja että vanhat
munkit ovat ennustaneet hänelle turmiota noiden rahojen tautta.

Juuri näissä ajatuksissa ollessaan Torarin näki vanhan kuuron emännän
nostavan kätensä korvalliselle kuullakseen paremmin. Sitte hän kääntyi
Aarne herraan päin ja kysyi häneltä: »Mitähän varten nyt Branehögissä
puukkoja hiotaan?»

Huoneessa oli niin täydellisen äänetöntä, että kun vanhus tämän sanoi,
kaikki säpsähtivät ja katsoivat kauhistuneina toisiinsa. Kun he näkivät
hänen istuvan käsi korvalla ja kuuntelevan jotakin, niin hekin varoivat
liikuttamasta lusikoita ja teroittivat kuuloaan.

Hetken oli huoneessa ihan kuoleman hiljaisuus, mutta sen aikana emäntä
vanhus kävi yhä enemmän ja enemmän rauhattomaksi. Hän tarttui herra
Aarnen käsivarteen ja kysyi häneltä: »En ymmärrä miksi tänä iltana
Branehögissä niin pitkiä puukkoja hiotaan.»

Torarin näki, että Aarne herra hiveli vaimonsa kättä rauhoittaakseen
häntä. Hän ei kuitenkaan huolinut vastata, vaan söi rauhallisesti kuten
ennenkin.

Emäntävanhus istui yhä edelleen käsi korvalla. Hän sai kauhusta vedet
silmiinsä, ja hänen kätensä ja päänsä tutisivat kuin suonenvedossa.

Silloin nuoret neitoset, jotka istuivat pöydän alipäässä, tyrskähtivät
hätäiseen itkuun.

»Ettekö te voi kuulla sitä kitinää ja raaputusta?» vanhus kysyi.
»Ettekö te voi kuulla, miten se kirskuu ja korvia viiltää?»

Aarne herra istui ääneti ja hiveli vaimonsa kättä. Niin kauvan kun hän
oli vaiti ei kukaan rohjennut mitään virkkaa.

Mutta kaikki uskoivat, että vanha perheenäiti kuuli jotakin, jotain
hirvittävää, joka ennusti turmiota. Kaikki tunsivat veren suonissaan
jähmettyvän. Ei kukaan muu pöydässä istujista enään uskaltanut viedä
ruokapalaa suuhunsa, paitse Aarne herra itse.

He ajattelivat, että emäntävanhushan monet vuodet oli pitänyt
taloudesta huolen. Hän oli aina ollut kotosalla ja älykkäästi ja
hellästi valvonut lapsia ja palvelijoita, karjaa ja koko omaisuutta,
niin että kaikki oli menestynyt. Nyt hän oli työn kuluttama ja
ikäloppu, mutta varmasti hän ennen ketään muuta vaaran huomaisi, jos se
taloa uhkaa.

Emäntävanhuksen hätä kasvoi kasvamistaan. Hän laski kätensä ristiin, ja
avuttomana hän alkoi itkeä yhä kiihkeämmin, niin että kyynelet suurina
karpaloina vierivät pitkin kuihtuneita poskia.

»Etkö sinä ollenkaan edes kysy, Aarne Aarnenpoika, mistä tämä hätä
minulla on?» hän valitti.

Aarne herra nyt kumartui häneen päin ja sanoi: »En ymmärrä mitä sinä
oikein olet säikähtänyt.»

»Niitä pitkiä puukkoja minä pelkään, joita siellä Branehögissä
hiotaan», vaimo sanoi.

»Miten sinä voit kuulla, että Branehögissä puukkoja hiotaan?» sanoi
Aarne herra hymähtäen. »Onhan siihen taloon täältä neljänneksen matka.
Ota nyt lusikka käteesi ja anna meidän syödä illallinen loppuun!»

Vanhus koetti hillitä kauhuaan. Hän tarttui lusikkaansa ja pisti sen
maitoruukkuun, mutta sitä tehdessä hänen kätensä vapisi niin, että
kaikki kuulivat lusikan kalisevan laitaan. Mutta heti hän panikin sen
pois lautaselle. »Miten minä voin syödä?» hän sanoi. »Enkö kuule kuinka
se kirskuu, enkö kuule kuinka se viiltää?»

Silloin Aarne herra työnsi maitoruukun pois luotaan ja pani kätensä
ristiin. Kaikki toiset tekivät samoin, ja apupappi alkoi lukea
ruokasiunausta.

Sen loputtua Aarne herra katseli pöydän ääressä istujoita, ja kun hän
näki että he olivat kalpeina ja säikäyksissään, niin hän suuttui.

Hän alkoi puhua heille niistä ajoista, kun hän oli tullut Bohuslääniin
saarnatakseen siellä Lutherin oppia. Silloin olivat Paavilaiset
ahdistaneet häntä ja hänen palvelijoitaan kuin metsän petoja. »Emmekö
ole nähneet vihamiehen tiepuolessa väijyvän meitä, kun olimme menossa
Herran huoneeseen? Emmekö ole saaneet hengen hädässä lähteä pakoon
omasta kodistamme ja turvattomina samoilla metsiä? Nytkö meidän on
ylenannettava itsemme?»

Aarne herra puhui kuin sankari, ja kaikkien rohkeus nousi häntä
kuullessaan.

Tottahan se on, he ajattelivat. Jumala on suojellut Aarne herraa
suurimmissa vaaroissa. Hänen kätensä on hänen turvanaan. Hän ei
palvelijaansa hukkaan heitä.


3.

Kun Torarin ajoi ulos pappilan pihasta, tuli hänen koiransa häntä
vastaan ja hyppäsi kuormalle. Nähdessään, että koira oli koko ajan
pysytellyt pappilan ulkopuolella, Torarin kävi uudestaan levottomaksi.
»Grim koirani», hän sanoi, »mitä sinä täällä solassa istuskelet?
Miks’et tule taloon saamaan ruokaa. Uhannekko mikä Aarne herraa?
Jokohan minä hänet nyt näin viime kertaa? Mutta kerranhan kuolema
yllättää suuretkin uroot. Taitaa hänkin jo olla lähes yhdeksänkymmenen
vuotias.»

Torarin käänsi sille tielle, joka Branehögin kartanon ohi vei
Ödsmålskilin rantaan.

Branehögin ohi ajaessaan hän näki, että siellä oli piha täynnä rekiä ja
että valoa pilkotti sulettujen ikkunaluukkujen raoista.

Kun Torarin tämän näki, niin hän sanoi Grimille: »Täällä on väki vielä
valveilla. Ajanpa taloon ja kysäsen, onko siellä tänä iltana puukkoja
hiottu.»

Hän ajoi kartanolle, ja oven avatessaan hän näki että siellä pidettiin
suuria pitoja. Seinälavitsat olivat täynnä vanhoja miehiä, jotka
ryyppivät olutta ja viiniä, ja nuoriso häili permannolla, leikkien ja
laulaen.

Torarin näki oitis, ettei täällä kukaan voinut aseitaan varustella
eikä olla surmahankkeissa. Hän työnsi oven kiinni ja aikoi juuri
lähteä tiehensä, kun isäntä tuli jälestä. Hän kärtti Torarinia jäämään
pitoihin, kun kerran oli niihin sattunut tulemaan, ja veti hänet
mukanaan pirttiin.

Torarin istui sitte pitkän aikaa juttelemassa talollisten kanssa. He
olivat hyvin nousutuulella, ja Torarin oli hyvillään kun sai heittää
mielestään kaikki pahat aatokset.

Vaan Torarin ei ollut ainoa, joka tuli myöhään tämän illan pitoihin.
Vielä paljon myöhemmin tuli eräs mies vaimoineen. He olivat kuluneissa
puvuissa ja sisään käytyään pysähtyivät ujosti ovensuu-nurkkaan.

Isäntä meni heti uusia vieraita vastaan. Hän otti heitä toista toisesta
kädestä ja vei heidät peremmälle istumaan. Sitte hän sanoi toisille:
»Eikös ole totta kun sanotaan, että jolla on lyhin tie, se viimeksi
perille ehtii? Nämä ovat minun lähimmät naapurini. Täällä Branehögillä
ei muita tilallisia olekkaan kuin he ja minä.»

»Ennemmin sano ettei ole muita kuin sinä», mies virkkoi. »Ethän minua
voi tilalliseksi nimittää. Olenpahan vaan sysimies, jonka olet antanut
laittaa mökin maallesi.»

Sysimies sai paikan Torarinin vieressä, ja he alkoivat jutella.
Vastatullut kertoi Torarinille, mistä syystä hän niin myöhään näihin
pitoihin saapui. Heillä oli nimittäin ollut vieraita kotimökissään
eivätkä olleet tohtineet jättää sitä heidän haltuunsa. Kolme
kiertelevää nahkurinsälliä oli ollut heillä koko päivän. Aamulla
tullessaan he olivat olleet uuvuksissa ja ylen kurjan näköisinä. Olivat
kertoneet eksyneensä metsään ja harhailleensa ruuatta koko viikon.
Mutta saatuaan sitten syödä ja nukkua olivat he äkkiä elpyneet, ja
illalla he olivat kysyneet, mikä täällä oli paikkakunnan suurin ja
komein talo, josta he voisivat mennä tiedustelemaan työtä. Sysimids
oli vastannut, että pappila, jossa herra Aarne asui, oli rikkain
niillä mailla. Mutta tuskin hän oli sen sanonut, kun he olivat
purkaneet reppunsa, vetäneet esille pitkiä puukkoja ja ruvenneet niitä
hiomaan. Sitä he olivat tehneet kotvan aikaa, ja silloin he olivat
niin hurjan näköisiä, että sysimiestä ja hänen vaimoaan kauhistutti
eivätkä he rohjenneet lähteä pois kotoaan. »Näen heidät vielä niinkuin
tuossa edessäni istuisivat niitä puukkojaan kirnuttamassa», sanoi
sysimies. »He olivat hirveän näköisiä. Heillä oli suuret parrat,
joita milloin lienevätkään kerinneet, ja yllään oli karvapäälliset,
visaiset nahkatakit, jotka olivat ihan liassa. Minä jo ajattelin, että
koirankuonolaisia olin mökkiini saanut. Olin oikein mielissäni, kun ne
viimein lähtivät tiehensä.»

Kun Torarin kuuli tämän, niin hän kertoi sysimiehelle mitä hänen
pappilassa käydessään oli tapahtunut.

»Siis Branehögissä kumminkin tänään puukkoja hiottiin», sanoi Torarin
nauraen. Hän oli nyt juonut aikalailla, sillä kylään tullessaan hän oli
ollut niin alakuloinen ja pelästynyt, että hänen oli täytynyt ottaa
lohdutusta siitä mistä saisi.

»Nyt olen iloinen taas», hän sanoi, »kun sain tietää, ettei se mikään
ennustusmerkki ollut jonka papinrouva kuuli, vaan että joku nahkuri
vaan laittoi työkalujaan kuntoon.»


4.

Oli aamuyö, kun kaksi miestä astui ulos Branehögin pirtistä pannakseen
hevosensa valjaisiin ja ajaakseen kotia.

Pihalle päästyään he näkivät pohjan puolella tulipalon leiskuvan kohti
taivasta. He riensivät oitis pirttiin takaisin ja huusivat: »Tulkaa
ulos! Tulkaa ulos! Solbergin pappila on tulessa!»

Pidoissa oli paljon väkeä koolla, ja kenellä oli hevonen, heittäytyi
sen selkään ja ehätti pappilaa kohti, vaan melkein yhtä pian nekin
ehtivät perille, joiden oli sinne juostava omin kerkein jaloin.

Kun pitovieraat saapuivat pappilaan, eivät he siellä tavanneet
ainoatakaan ihmistä. Näytti kuin kaikki olisivat nukkuneet, vaikka
liekit pilvissä roihusivat.

Tulessa eivät olleet itse rakennukset, vaan asuinpirtin seinustalle
koottu nuotio, jossa oli sytykkeenä risuja ja olkia. Se ei ollut vielä
kauan palanut. Liekit olivat vasta ennättäneet noeta vanhaa hirsiseinää
ja sulattaa lunta olkikatolta. Mutta räystäässä tuli jo kumminkin
kyti. Kaikki huomasivat heti, että tässä oli murhapoltto. He alkoivat
epäillä, nukkuivatko Aarne herra ja hänen väkensä tosiaan, vai oliko
heille jotakin tapahtunut.

Vaan ennenkuin pelastajat menivät sisään pyrkimään, he ensin pitkillä
riuvuilla syytivät nuotiohalot pois seinustalta ja kiipesivät repimään
alas katto-olkia, jotka savusivat ja olivat vähällä leimahtaa tuleen.

Sitte joitakuita miehiä meni avaamaan pirtin ovea ja herättämään Aarne
herraa. Mutta kun etumainen heistä saapui kynnykselle, hän väistyi
syrjään, päästääkseen edelle sen joka tuli hänen jälessään.

Tämä meni askelen eteenpäin, mutta kun hänen piti tarttua ovenripaan,
niin hänkin väistyi syrjään jälessä tulevan tieltä.

Sitä ovea heidän oli hirmu avata, sillä sen kynnyksen alatse tihkui
leveä verivirta ja kädensija oli veritahroissa.

Silloin ovi aukeni heidän edessään ja herra Aarnen apupappi tuli ulos.
Hän hoiperteli miehiä kohti, päässään iso haava ja yltäpäältä verissä.

Hän oli hetkisen seisallaan miesten edessä ja kohotti kättään
pyytääkseen olemaan ääneti.

Sitte hän sanoi korisevalla äänellä: »Tänä yönä herra Aarne surmattiin
koko väkineen. Kolme murhamiestä tunkeutui lakeisen kautta sisään,
yllään karvapäälliset nahkatakit. He hyökkäsivät kuin pedot päällemme
ja tappoivat meidät.»

Enempää hän ei jaksanut. Hän horjahti seisaaltaan ja kaatui kuoliaana
maahan miesten jalkoihin.

Nyt miehet menivät pirttiin ja näkivät, että se mitä pappi oli sanonut
oli totta.

Se suuri arkku, jossa Aarne herra oli tallettanut rahojaan, oli hilattu
pois, ja herra Aarnen hevonen oli otettu tallista sekä hänen rekensä
vajasta.

Talonpojat näkivät jalasten jälkien vievän pappilan niittyjen poikki
merelle, ja parikymmentä miestä riensi murhaajia takaa-ajamaan. Vaan
naiset menivät huoneeseen ja nostivat ruumiit verisestä pirtistä ulos
puhtaalle lumihangelle.

Silloin ei siinä herra Aarnen koko väkeä ollutkaan, vaan yksi
puuttui. Se oli se köyhä neitonen, jonka Aarne herra oli ottanut
talon kasvatiksi. Ihmeteltiin oliko hän päässyt pakoon, vai olivatko
murhamiehet vieneet hänet mukanaan.

Mutta kun he koko pirtin tarkkaan tutkivat, niin he löysivät hänet
istumasta kyyrysissään suuren uunin takana. Siinä hän oli piillyt koko
tappelun ajan, eikä hänelle ollut mitään pahaa tapahtunut, mutta hän
oli kauhusta niin tyrmistynyt ettei kyennyt puhumaan eikä vastaamaan.



Laitureilla.


Sen köyhän neitosen, joka oli pelastunut verilöylystä, oli Torarin
vienyt mennessään Marstrandiin. Hänen oli käynyt neitoa niin sääli,
että oli tarjonnut hänelle asunnon pienessä mökissään, jossa hän saisi
syödä yhtä ruokaa hänen ja hänen äitinsä kanssa.

Tämän enempää, hän ajatteli, en kykene tekemään Aarne herran hyväksi,
joka on minulta monet kerrat ostanut kaloja ja antanut minun syödä
pöydässään.

Vaikka olenkin köyhä ja alhainen, Torarin mietti, niin parempi neidon
sentään on tulla mukaani kaupunkiin kuin jäädä tänne maan taloihin.
Marstrandissa on monta rikasta porvaria, ja jonkun sellaisen luona hän
voinee saada palveluspaikan, jossa tulee toimeen.

Kaksi ensimäistä päivää Marstrandissa ollessaan neito istui itkien
aamusta iltaan. Hän vaikeroi Aarne herran ja hänen väkensä kohtaloa ja
että hän itse nyt oli jäänyt vallan yksin. Vaan kaikkein enimmän hän
valitteli rakasta kasvinsisartaan, ja toivoi ettei olisi uunin taakse
kätkeytynyt, vaan mennyt hänen seurassaan kuolemaan.

Torarinin äiti ei tähän mitään virkkanut niin kauvan kun poikansa oli
kotona. Mutta kolmantena päivänä hän lähti uudelle matkalle, ja silloin
hänen äitinsä sanoi neitoselle:

»En ole minä niin rikas, että voisin sinut, Elsa, ruokkia ja vaatettaa,
ilman että itse muuta kuin istut kädet helmassa ja surujas paimennat.
Lähde mukaan rantalaiturille ja opi perkaamaan kaloja!»

Silloin Elsa meni hänen mukanaan laiturille ja seisoi koko päivän
ulkona muiden kalaperkaajien kanssa ahertamassa.

Vaan enimmät näistä naisista olivat nuoria ja ilosia. He alkoivat
jutella Elsan kanssa ja kysyivät häneltä, miksi hän oli niin surullinen
ja äänetön.

Silloin Elsa rupesi heille kertomaan, missä hädässä hän oli vasta,
kolme yötä sitten ollut. Hän puhui kolmesta murhamiehestä, jotka olivat
tunkeutuneet lakeisen kautta sisään ja surmanneet _kaikki hänen ainoat
omaisensa_.

Kun Elsa juuri tätä kertoi, valahti tumma varjo pöydälle, jonka ääressä
hän työskenteli. Ja katsahtaessaan ylös hän näki edessään kolme hienoa
herraa, joilla oli päässä leveät töyhtöhatut ja yllään samettipuvut,
joiden puuhkahihoissa oli silkki- ja kultaompeleita.

Yksi heistä tuntui olevan muita ylhäisempi. Hän oli hyvin kalpea,
posket olivat sileiksi ajellut, ja silmät olivat syvissä kuopissa.
Näytti siltä kuin hän olisi äsken ollut sairaana. Mutta muuten hän oli
hupaisen näkönen keikari, joka lystinpäiten kierteli päivänpaisteisilla
laitureilla näyttelemässä kaunista pukuaan ja kauniita kasvojaan.

Elsa neiti unohti kesken kovan työnsä ja juttelunsa. Hän jäi avossa
suin ja silmät suurina katselemaan outoa herraa. Ja tämä hymyili
hänelle.

»Emme ole tulleet tänne sinua säikyttämään, neitonen», hän sanoi, »vaan
pyydämme sinua meidänkin kuullen juttelemaan tarinasi.»

Köyhyydessä elänyt Elsa ei ollut ikänään sellaista miestä nähnyt. Häntä
ujostutti kovin ruveta hänen kuullensa puhumaan. Hän jäi äänettömäksi
ja katseli vaan alas työhönsä.

Silloin vieras alkoi uudestaan. »Älä hämmästy, neitonen! Me olemme
skottilaisia ja olemme palvelleet Ruotsin Juhana kuningasta yli
kymmenen vuotta, mutta nyt olemme ottaneet eron mennäksemme kotimaahan.
Tulimme Marstrandiin päästäksemme täältä laivalla meren yli, mutta
tänne tullessamme olivat kaikki salmet ja lahdet jäässä, ja tänne
meidän nyt piti jäädä odottamaan. Täällä olemme ihan jouten ja siitä
syystä näin kiertelemme rantalaitureilla juttelemassa ihmisten kanssa.
Meistä olisi hauskaa, neiti, kuunnella äskeistä kertomustasi.»

Elsa huomasi, että mies tahallaan puhui niin pitkään, jotta hän
ennättäisi tyyntyä. Lopulta hän ajatteli itsekseen: Näytä nyt heille,
ettet ole liian yksinkertainen puhelemaan niin korkean herran kanssa!
Olethan sinä herrassukuinen neiti etkä mikään kalastajan piika.

»Kerroin vaan siitä Solbergin pappilan suuresta verilöylystä», Elsa
sanoi. »Siitä kyllä moni muukin osaa jutella.»

»Osaa kyllä», sanoi vieras, »mutta minä en tähän asti ole tiennyt, että
Aarne herran väestä ketään hengissä pelastui.»

Silloin Elsa alkoi uudestaan kertomuksensa hurjista murhamiehistä. Hän
kertoi, kuinka vanhat rengit olivat kokoontuneet herra Aarnen ympärille
häntä puolustamaan, ja Aarne herra itse oli temmannut miekan seinältä
ja torjunut sillä rosvoja, mutta nämä olivat voittaneet heidät kaikki.
Ja papin vaimovanhus oli temmannut miehensä miekan ja sillä hosunut
murhaajia, mutta ne olivat vaan nauraneet ja iskeneet hänet halolla
kuoliaaksi. Ja kaikki muut naiset olivat piilottautuneet uunille, mutta
kun miehet oli surmattu, niin murhaajat vetivät heidätkin permannolle
ja tappoivat siinä. Viimeinen jonka he tappoivat, Elsa sanoi, oli minun
rakas kasvinsisareni. Hän rukoili niin liikuttavasti henkensä edestä,
ja toiset olisivat jättäneetkin hänet eloon, mutta kolmas sanoi, että
kaikkien piti kuolla, ja pisti puukolla hänen sydämeensä.

Niin kauvan kun Elsa kertoi verestä ja murhasta, seisoivat miehet
liikkumatta hänen edessään. He eivät vilkaisseet toisiaan silmiin,
mutta heidän korvansa ujuivat pitkiksi kuuntelemisesta, ja heidän
silmänsä välähtelivät, ja joskus heidän huulensa nousivat kaarelle,
jotta hammasrivit alta hohtivat.

Elsalla oli silmät ihan vesissä eikä hän koko puheensa aikana
katsahtanut ylös. Hän ei nähnyt, että- edessään seisovalla miehellä oli
kuin suden silmät ja hampaat. Vasta lakattuaan puhumasta hän kuivasi
silmänsä ja katsoi häneen.

Mutta kun hän kohtasi miehen katseen, niin tämän ilme heti muuttui.

»No neiti, olethan niin hyvin nähnyt nuo murhamiehet», hän sanoi, »että
kaiketi olisit heti tuntenut heidät, jos olisivat sattuneet vastaasi.»

»En minä heitä nähnyt kuin kekäleiden valossa, joita he tempasivat
liedeltä valaistakseen murhatyötään», sanoi Elsa, »mutta kyllä minä
Jumalan avulla kaiketi heidät tuntisin. Ja minä rukoilen joka päivä
että Jumala sallisi minun kohdata heidät.»

»Mutta, neiti hyvä, mitä sinä sillä tarkoitat?» kysyi vieras. »Eikös
sitten olekkaan totta, että nuo kulkevat murhamiehet ovat kuolleet?»

»Tuon kyllä tiedän», Elsa sanoi. »Talonpojat ajoivat heitä takaa
rannassa olevalle avannolle asti. Sinne asti he näkivät jäässä
reenjalaksen jäljet ja hevosen ja ihmisten askeleet, sillä miehillä oli
anturoissa rautahelat. Mutta avannolta lähtein ei enää mitään jälkiä
näkynyt, ja siitä talonpojat päättivät heidän kuolleen.»

»Etkös sinä, Elsa neiti, sitten usko heidän kuolleen?» kysyi vieras.

»Uskonhan minä, että he ovat hukkuneet», Elsa sanoi, »vaan kumminkin
minä joka päivä rukoilen Jumalaa, että hän olisi antanut heidän
pelastua. Sanon Jumalalle tällä tavalla: 'Anna sen olla niin, että he
ovat vaan hevosen ja reen upottaneet avantoon, mutta että he itse ovat
pelastuneet.'»

»Miksi sinä sitä tahdot, Elsa neiti?» uteli vieras.

Silloin hento Elsa neitonen keikautti päänsä pystyyn, ja hänen silmänsä
välkkyivät. »Tahtoisinpa heidän olevan elossa, jotta voisin löytää
heidät ja vangita heidät. Tahtoisin heidän olevan elossa, jotta saisin
riistää heiltä sydämen rinnasta. Tahtoisin heidän olevan elossa, jotta
saisin nähdä heidän ruumiinsa hakattavan neljään osaan ja naulattavan
kaakinpuuhun.»

»Mistähän sinä saisit voimia tähän kaikkeen?» sanoi vieras. »Olet vaan
tuommoinen hentonen neiti.»

Vaan kun pieni hento neiti noin kiihkoisesti näytti vihaansa, niin
skottilaiset soturit purskahtivat nauruun. Heitä nauratti niin
hillitsemättömästä, että lähtivät tiehensä, jottei Elsa neiti siitä
pahastuisi. He nousivat kapeata satamakujaa torille. Vaan vielä
sieltäkin Elsa kauan aikaa kuuli heidän pilkallisesti nauraa hohottavan
täyttä kurkkua.

»Jos he olisivat elossa», sanoi Elsa, »niin minä kyllä toimittaisin
heille rangaistuksensa. Ennemmin menisin kuolemaan kuin päästäisin
heidät. Kyllä tiedän, että he ovat suuria ja väkeviä, mutta eivät he
minun käsistäni pääsisi.»

Vieras naurahti hänelle, mutta silloin Elsa polki jalkaa.

»Jos he eläisivät, niin kyllä muistaisin, että he ovat minulta
riistäneet kotini, jotta nyt olen köyhä tyttö, jonka pitää kylmällä
laiturilla värjöttää kaloja perkaamassa. Kyllä minä muistaisin, että he
ovat surmanneet kaikki minun omaiseni. Ja enimmän minä muistaisin sitä
miestä, joka veti minun kasvinsisareni uunilta alas ja surmasi hänet,
joka minulle oli niin armas.»



Lähetti.


Aarne herra haudattiin kahdeksantena päivänä kuolemansa jälkeen
Solbergin kirkkoon, ja samana päivänä pidettiin käräjäpaikalla
Branehögissä tutkintoa murhan johdosta.

Aarne herra oli ollut hyvin tuttu mies Bohusläänissä, ja hänen
hautajaisiinsa saapui niin paljon väkeä sekä sisämaasta että
vesipuolelta, kuin olisi sotajoukko kokoontunut päällikkönsä ympärille.
Ja Solbergin kirkon ja Branehögin välisellä kentällä kulki väkeä niin
taajasti, ettei siinä illalla ollut tuuman leveydeltä tallaamatonta
hankea.

Vaan myöhään illalla, kun kaikki olivat hävinneet hautajaisista, ajeli
kalakauppias Torarin kuormansa päällä Branehögistä Solbergin kirkolle.

Torarin oli päivän kuluessa puhellut monen ihmisen kanssa. Hänen oli
täytynyt yhä uudestaan kertoa heille Aarne herran kuolemasta. Hyvin
häntä oli kestittykin käräjätalolla, ja hän oli tyhjentänyt monta
olutruukkua pitkämatkalaisten kanssa.

Torarin tunsi ruumistaan raukasevan ja oli asettunut pitkäkseen
kuorman päälle. Hän oli ikävissään siitä että Aarne herra oli poissa,
ja nyt tullessaan pappilan läheisyyteen hän alkoi mielessään hautoa
yhä raskaampia ajatuksia. »Grim koirani», hän sanoi, »olisinpa minä
uskonut enteeksi sen puukonhiomisen, niin olisin voinut torjua koko
onnettomuuden. Tätä minä monesti ajattelen, Grim koirani. Mielessäni
on sellainen tuska, kuin olisin itsekkin ollut syyllinen Aarne herran
kuolemaan. Muista nyt mitä mä sanon, että ensi kerralla kun saan kuulla
jotakin sellaista, silloin minä sen uskonkin ja toimin sen mukaan!»

Vaan kun Torarin silmät puoli-ummessa torkkui kuormallaan, niin hevonen
sai kulkea oman päänsä mukaan, ja Solbergin pappilan luona se vanhasta
tottumuksesta kääntyi kujasille ja seisahtui tallinoven eteen. Torarin
ei tiennyt mitään, ennenkuin hevosen pysähtyessä nousi ja katseli
ympärilleen. Häntä alkoi värisyttää, kun näki olevansa sen talon
pihalla, jossa vasta viikkokausi sitte niin paljon ihmisiä oli saanut
surmansa.

Hän tarttui heti ohjaksiin. Hän tahtoi kääntää hevosen ja ajaa takasin
tielle, mutta samassa joku löi häntä olalle ja hän kääntyi katsomaan.
Silloin hän näki vieressään hevoshoitaja Ollin, joka oli palvellut
pappilassa miesmuistin ajan.

»Onko sulla, Torarin, tänä yönä niin kiire», renki kysyi, »ett’et voi
pirttiin poiketa? Aarne herra sinua siellä vartoo.»

Torarin pää kuohahti ajatuksia täyteen. Hän ei tiennyt, nukkuiko vai
oliko valveilla. Tämä hevoshoitaja Olli, jonka hän nyt näki terveenä
ja elävänä edessään, eikö hän viikko sitte maannut kuolleena toisten
vieressä, kaulassa iso haava?

Torarin kiinnitti ohjaksia. Hänestä tuntui viisaimmalta lähteä tiehensä
niin pian kuin suinkin. Mutta hevoshoitaja Ollin käsi painoi yhä hänen
olkapäätään, ja ukko houkutteli häntä yhä edelleen.

Torarin koetti keksiä jos jonkinlaista estettä. »Ei minulla ollut
aikomusta tulla häiritsemään Aarne herraa näin myöhään illalla,
hevonen tänne osui minun tietämättäni. Pitää tästä nyt lähteä etsimään
itselleen yömajaa. Jos Aarne herra tahtoo tavata minua, niin voinhan
huomenna tiedustaa.»

Sen sanottuaan Torarin kurottihe eteenpäin ja huimasi suitsenperillä
hevosta saadakseen sen liikkeelle. Mutta pappilan renki hypähti
samassa hevosen pääpuoleen, otti sen päitsistä kiinni ja pakotti sen
pysähtymään. »Älä nyt tee vastakynttä, Torarin», sanoi renki. »Aarne
herra ei ole vielä käynyt makuulle, vaan istuu ja vartoo sinua. Ja
tottahan tiedät, että saat täällä yhtä hyvän yösijan kuin missä hyvänsä
muualla.»

Silloin Torarin aikoi vastata, ettei hän viitsi olla yötä katottomassa
talossa, mutta ennenkuin sitä sanoi, hän kuitenkin vilkasi
asuinrakennukseen päin. Silloin hän näki pirtin kattoharjan kohoavan
eheänä ja yhtä korkeana kuin ennen paloa. Ja kuitenkin oli Torarin
vielä aamulla nähnyt kattoruoteiden paljaina törröttävän ilmassa. Hän
katsoi katsomistaan ja hieroi silmiään, mutta totta tosiaan rakennus
oli ennallaan, samat olet ja lumi katolla. Lakeisesta näkyi savua ja
säkeniä tupruavan ilmaan. Ja hyvin sulettujen ikkunaluukkujen raoista
hän näki valon tihkuvan lumihangelle.

Pitkillä talvimatkoilla ei mikään näky ajajan mieltä niin ilahuta kuin
lämpimästä tuvasta pilkottava valo. Mutta Torarin tästä näystä pelästyi
vielä entistä pahemmin. Hän ruoski hevosta, niin että se karkasi
pystyyn ja potki. Mutta ei hän sitä saanut siirtymään askeltakaan
tallin ovelta.

»Tule sinä Torarin vaan sisään!» uudisti renki yhä. »En olisi luullut
tahtovasi saada enempää katumista tässä asiassa.»

Nyt Torarin muisti, mitä hän tiellä ajaessaan oli itsekseen luvannut.
Ja samassa hän, juuri ikään päästyään hevosta huitomasta, muuttui
lauhkeaksi kuin lammas.

»Kas niin, Olli hevoshoitaja, tässä minä nyt olen», hän sanoi hypäten
alas kuormaltaan. »Tosi on, etten minä tahtonut lisätä itselleni
katumista tässä asiassa. Vie minut nyt Aarne herran luo!»

Vaan tuo lyhyt matka tallinovelta pirttiin oli raskainta mitä Torarin
oli ikänään astunut.

Oven auetessa Torarin sulki silmänsä, päästäkseen näkemästä huoneen
sisään. Mutta hän koetti rohkaista mieltään ajattelemalla Aarne herraa.
»Hän on antanut sinulle pöydässään monta kelpo atriaa. Hän on sinulta
ostanut kaloja, vaikka aittansa useinkin oli niitä täynnä. Hän on koko
elinaikansa sinua suosinut, miksi hän sitte vainajana tahtoisi sinulle
turmiota? Ehkäpä hän jossain asiassa tarvitsee apuasi. Muista, että
kiitollisuutta sinun pitää osottaa kuolleillekin.»

Torarin avasi silmänsä ja katsoi huoneen sisään. Silloin hän näki,
että suuri pirtti oli aivan ennallaan. Hän tunsi korkean takkauunin ja
seinillä riippuvat ryijyt. Mutta hänen silmänsä kiertelivät kuitenkin
ensin katosta permantoon ja seinästä seinään, ennenkuin hän rohkeni
katsahtaa pöydänpäähän, missä Aarne herran paikka oli ollut.

Vihoviimein hän sentään käänsi katseensa sinneppäin, ja silloin hän
näki Aarne herran ilmielävänä istuvan lavitsalla pöydän ääressä,
vaimonsa ja apupapin välissä, ihan samoin kuin viikko sitte. Hän
näkyi juuri lopettaneen atriansa, koska oli työntänyt ruukun etemmäs
luotaan ja oli pannut lusikkansa pöydälle. Kaikki vanhat mies- ja
naispalvelijat istuivat pöydän ääressä, mutta vaan toinen neitosista.

Torarin seisoi kauan ääneti ovipielessä ja katseli pöydässä istujoita.
He olivat kaikki hätääntyneen ja surullisen näköisiä, ja Aarne herra
istui alakuloisena, pää käsien varassa, samoinkuin toisetkin.

Viimein Torarin näki herra Aarnen kohottavan päätään.

»Vieraanko olet tuonut mukanasi pirttiin, hevoshoitaja Olli?»

»Niin tuon», sanoi renki, »se on Torarin kalakauppias, joka on tänään
ollut Branehögissa käräjillä.»

Aarne herra muuttui silloin vähän ilosemman näköiseksi, ja Torarin
kuuli hänen sanovan:

»Käy sitten peremmäs, Torarin, ja kerro mitä käräjistä kuuluu. Täällä
minä nyt olen istunut sinua odottamassa puoleen yöhön.»

Kaikki tämä kuulosti niin todelliselta ja luonnolliselta, että
Torarinin pelko vähitellen hälveni. Hän astui ihan rohkeasti lattian
poikki Aarne herran luokse. Hän alkoi epäillä pahaksi uneksi koko
uskoaan Aarne herran murhasta, kun hän todella kuitenkin näkyi olevan
elossa.

Vaan mennessään lattian poikki hän vanhasta tottumuksesta katsahti
siihen nurkkaan, jossa uudinvuode ja sen vieressä suuri raha-arkku
aina olivat olleet. Mutta suurta arkkua ei enää näkynyt entisellä
paikallaan, ja sen huomatessaan hän alkoi uudelleen väristä kammosta.

»No, Torarin, kerro nyt meille mitä käräjiltä tiedät», sanoi Aarne
herra.

Torarin koetti noudattaa kehotusta ja jutella käräjistä ja
tutkimuksesta, mutta ei saanut kieltään ja huuliaan tottelemaan, vaan
puhui kangertamalla ja katkonaisesti.

Aarne herra keskeyttikin hänet heti. »Sano minulle vaan pääasia,
Torarin! Löydettiinkö ja tuomittiinko siellä ne meidän murhaajamme?»

»Ei, Aarne herra», rohkaisihe Torarin silloin vastaamaan. »Teidän
murhaajanne makaavat Haakevuonon pohjassa. Eihän heille miten voi saada
kostetuksi.»

Tästä Torarinin vastauksesta Aarne herra joutui kuohuksiin, niinkuin
hänelle aina oli pian käynyt, ja iski lujasti nyrkkiä pöytään. »Mitä
sinä Torarin oikein haastat? Onko Bohuksen maaherra ollut täällä
laamannineen ja kirjureineen istumassa käräjiä, ja eikö hänelle
ainoakaan ihminen ole ilmaissut mistä hän voisi minun murhaajani
löytää?»

»Ei ole, Aarne herra», vastasi Torarin, »ei sitä kukaan elävistä voi
hänelle sanoa.»

Herra Aarne istui kotvan silmäkulmat rypyssä ja tuijotti synkästi
eteensä. Sitten hän uudestaan kääntyi Torariniin päin.

»Tiedän, että sinä Torarin olet minun ystäviäni. Etkö sinä voi sanoa
minulle, miten saisin murhamiehilleni kostetuksi?»

»Hyvin kyllä ymmärrän, Aarne herra», sanoi Torarin siihen, »että te
tahtoisitte kostaa noille julmureille, jotka teiltä riistivät henkenne.
Mutta meistä maan päällä eläjistä ei ainoakaan kykene siinä teidän
avuksenne.»

Tämän vastauksen saatuaan Aarne herra vaipui syviin ajatuksiin.

Pitkään aikaan ei nyt mitään puhuttu. Jonkun ajan päästä Torarin
rohkeni avata suunsa ja virkkaa:

»Olen nyt täyttänyt pyyntönne, Aarne herra, ja sanonut mitä käräjiltä
tiedän. Onko teillä minulta vielä jotakin kysyttävää, vai tahdotteko
nyt päästää minut menemään?»

»Et saa lähteä, Torarin, ennenkuin vielä kerran minulle vastaat, eikö
elävistä ihmisistä kukaan kykene kostamaan puolestamme.»

»Ei, vaikka kaikki Bohuksen ja Norjan miehet kokoontuisivat
murhaajianne ajamaan, niin sittenkään he eivät heitä löytäisi», sanoi
Torarin.

Silloin Aarne herra lausui:

»Koska ei kukaan elävistä kykene meitä auttamaan, niin me teemme sen
itse.»

Sen sanottuaan Aarne herra rupesi ääneen lukemaan isämeitää, mutta
ei norjaksi, vaan latinaksi, niinkuin maassa oli ollut tapana ennen
hänen aikaansa. Ja jokaista rukouksen sanaa lausuessaan hän viittasi
sormellaan jotakin pöydän ääressä istujista. Siten hän moneen kertaan
kiersi pöydän ympäri, kunnes viimein ehti aameneen. Sen sanan kohdalla
hän viittasi vastapäätä istuvaa nuorta neitosta, joka oli hänen
pojantyttärensä.

Nuori neito nousi heti lavitsalta, ja Aarne herra sanoi hänelle: »Sinä
tiedät mitä sinun on tehtävä.»

Silloin neitonen vaikeroi ja sanoi: »Älä lähetä minua tähän työhön, se
on liian vaikea minun heikoille voimilleni.»

»Mene sinä vaan», sanoi Aarne herra, »sinun on syytä mennä, sillä
sinulla on enimmän kostettavaa. Ei keneltäkään meistä ole riistetty
niin monta elinvuotta kuin sinulta, joka olet meistä nuorin.»

»Enhän minä tahdo kostoa kenellekään ihmiselle», neito virkkoi.

»Mene vaan heti!» sanoi Aarne herra. »Et tarvitse joutua yksin. Onhan
elävien joukossa kaksi niistä, jotka viikko sitten istuivat tässä
pöydässä.»

Mutta kun Torarin tästä oli huomaavinaan että Aarne herra valitsi hänet
taistelemaan murhamiehiä ja pahantekijöitä vastaan, niin hän huudahti:

»Jumalan laupeuden nimessä minä pyytämällä pyydän Teitä, Aarne herra —
—»

Silloin Torarinista tuntui kuin olisi Aarne herra ja pappila
sumuna hävinnyt hänen silmistään, ja hän itse putosi alas, painuen
painumistaan, ja samassa hän meni tainnoksiin.

Päivän koitteessa hän viimein heräsi tajuunsa. Hän oli pitkällään
maassa Solbergin pappilan pihalla. Hevonen kuormineen seisoi hänen
vieressään, ja Grim istui toisella puolen ulvomassa.

»Se oli siis unta kaikki tyyni», sanoi Torarin, »nyt sen näen. Rakennus
on kuin onkin autio ja hävitetty. En minä ole nähnyt Aarne herraa
enkä ketään muutakaan. Mutta siitä unesta minä niin säikähdin, että
vierähdin kuormalta alas.»



Kuutamossa.


Oli kulunut kaksi viikkoa Aarne herran kuolemasta, kun parina yönä
peräkkäin oli hohtavan kirkas kuuvalo. Ja yhtenä iltana Torarin oli
kuormineen matkalla kuutamossa. Hän pysäytteli vähäväliä hevostaan,
ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea pysyä tiellä. Ja kumminkaan hän ei
ollut eksyttävällä salolla, vaan jossain oudossa seudussa, joka näytti
olevan aukeata tasankoa, vaikka siitä kohosi joukottain kivikkokunnaita.

Koko seutu oli Valkosen, hohtavan lumen peitossa. Se oli satanut
hyvillä ilmoilla, koska ei ollut ajautunut kinoksiin. Silmänkantaman
päässä ei näkynyt muuta kuin samaa silosta tasankoa ja samoja
kivikkokunnaita.

»Grim koirani», puhui Torarin, »jos nyt kulkisimme tätä ensi
kerran, niin luulisimmepa ajavamme suurta kangasta. Mutta se meitä
epäilyttäisi, kun tämä maa on niin tasasta eikä tiessä ole kiviä eikä
kuoppia. Mitä ihmeen seutua tämä on, sanoisimme, kun ei täällä ole
ojia eikä aitoja eikä edes kortta tai pensasta piipota lumihangesta?
Ja miks’ei täällä näy puroja eikä jokia, jotka muuten kyllä uurtavat
mustia vakojaan Valkosiin kenttiin kovimmallakin pakkasella.»

Torarinia itseään nämä mietteet hyvin huvittivat, ja myöskin Grim
niistä piti. Se makasi muuten liikahtamatta, paitse että joskus
räpäytti silmäänsä.

Vaan juuri tämän sanottuaan Torarin ajoi korkean vaajan ohi, jonka
latvaan oli kiinnitetty katajavihta.

»Jos nyt olisimme täällä outoja, Grim koirani», virkkoi Torarin, »niin
kai kysyisimme mitä ihmeen kangasta tämä on, kun täällä pidetään
samallaisia viittoja kuin merenselällä. Vai mertako tämä todella onkin?
sanoisimme lopulta. Ei toki, sehän olisi vallan luonnotonta. Miten
tämä kiinteä ja pettämätön pinta voisi olla pelkkää vettä? Ja nämä
kivikunnaat, jotka ovat niin lujasti toisiinsa kytkettyinä, nekö muka
olisivat saaria ja luotoja, joiden rannoilla sula meri lainehtii? Ei,
kuinka me sellaista uskoisimme, Grim koirani?»

Torarin nauroi, ja Grim makaili yhä liikkumatta paikallaan. Torarin
ajeli eteenpäin, kunnes hän korkean kivikkokummun kierrettyään yhtäkkiä
seisautti hevosen, ikäänkuin olisi ihmeitä nähnyt. Hän oli kovin
kummastuvinaan, veti ohjakset tiukalle ja löi käsiään yhteen.

»Grim, sinäkö se et ollut uskoa että tämä on merta! Nyt kumminkin näet
mitä se on. Nousehan katsomaan, kun tuolla on iso purjealus edessämme!
Et ollut tuntevinasi meri viittaa, mutta tätä et voi käsittää väärin.
Nyt et enää voine kieltää, että me ajamme itse merenselällä.»

Torarin antoi hevosen seista ja katseli isoa purjelaivaa, joka oli
jäätynyt kiinni. Se oli kovin nolon näköinen eksyttyään siihen keskelle
sileätä lumikenttää.

Mutta kun Torarin näki savua kiemurtelevan keulahytin torvesta,
niin hän ajoi lähelle ja huusi laivuria, kysyäkseen halusiko tämä
ostaa häneltä kapakalaa. Hänellä ei enää ollut kuin pari turskaa
kuorman pohjalla, sillä hän olikin kaiken päivää ajellut kauppaamassa
tavaraansa näihin aluksiin, joita oli jäätynyt sinne tänne saaristoon.

Kannen alla istui laivuri miehineen, ja heillä oli pitkät päivät.
He ostivat kaupustelijan turskat, ei juuri tarpeen vuoksi, vaan
päästäkseen edes jonkun kanssa juttelemaan.

Kun he laskeutuivat hänen luokseen jäälle, niin Torarin heittäytyi
vilpittömän näköiseksi.

Hän rupesi juttelemaan ilmoista heidän kanssaan. »Ei ole miesmuistiin
ollut niin kauniita ilmoja kuin tänä vuonna», hän sanoi. »Kohta kolme
viikkoa on ollut tyyntä ja kovia pakkasia. Eipä se ole juuri tavallista
täällä saaristossa.»

Mutta laivuri, jonka suuri, sillilastissa oleva alus oli jäätynyt
lähelle Marstrandia lahden pohjukkaan, juuri kun oli valmiina lähtemään
merille, hän katsoi tuikeasti Torariniin ja sanoi:

»Vai tämä sinusta on kaunista ilmaa!»

»Mitäs muuta se olisi?» Torarin virkkoi. Hän näytti vilpittömältä kuin
lapsi. »Taivas on selkeä, tyyni ja sininen, ja yö on yhtä kaunis kuin
päivä. En ikänä ennen ole voinut näin monia viikkausia myötäänsä ajella
merenselkää. Harvoin meri täällä ulkona jäätyykään, ja jos se jonakin
vuonna on sattunut, niin aina on myrsky parissa päivässä ruhtonut sen
auki.»

Laivuri seisoi synkkänä, kulmat rypyssä eikä viitsinyt vastata
Torarinin puheisiin. Siiloin Torarin alkoi udella, miksei hän lähtenyt
Marstrandiin. »Ei sinne ole jäätä myöten kuin tunnin matka», Torarin
sanoi. Siihenkään ei vastausta tullut. Torarin arvasi, ettei mies
tahtonut hetkeksikään poistua laivastaan, sillä jääthän voivat milloin
tahansa aueta. Harvoin hän muisti miehisellä miehellä nähneensä niin
ikävöiviä silmiä.

Mutta näinä pitkinä päivinä, jotka hän oli istunut sulettuna
saaristoon, pääsemättä nostamaan purjeita, oli laivuri ennättänyt
mietiskellä paljon asioita, ja hän sanoi Torarinille:

»Sinä, joka matkustelet kaikkialla ja kuulet kaikki mitä tapahtuu,
tiedätkö miksi Jumala tänä vuonna niin kauan sulkee merenreittejä ja
pitää meitä kaikkia vankeudessa?»

Nämä sanat saivat Torarinin hymyn katoamaan, mutta hän ei ollut
tietävinään mitään ja sanoi: »En nyt käsitä mitä sinä sillä tarkoitat.»

»Niin», sanoi laivuri, kerran minä jäin Bergenin satamaan koko
kuukaudeksi, ja joka päivä puhalsi vastatuuli, niin ettei ainoakaan
laiva päässyt merelle. Vaan yhdessä niistä laivoista oli muuan mies,
joka oli ryöstänyt kirkkoja, ja hän olisi päässyt karkuun, jollei
myrsky pidättänyt. Sillävälin hänen olinpaikkansa ennätettiin löytää,
ja kun mies oli viety maihin, silloin oitis tuli kaunis ilma ja tuuli
kääntyi. Käsitätkö nyt, että minä saatan sinulta tiedustaa miksi Jumala
pitää merenväyliä sulettuina?»

Torarin seisoi kotvan ääneti. Näytti kuin hän ensin olisi aikonut
vastata totisin sanoin. Mutta hän luopui siitä aikeesta ja sanoi: »Sinä
käyt synkkämieliseksi täällä saaristossa istumisesta. Mikset lähde
pois Marstrandiin? Sen sanon että siellä on iloinen elämä. Siellä käy
sadoittain vieraita, eikä niillä ole muuta tekemistä kuin tanssia ja
juoda.»

»Mistä siellä niin paljon iloa riittää?» laivuri virkkoi.

»Ka, siellä on», Torarin sanoi, »meriväkeä, joiden alukset ovat jäässä
kiinni niinkuin sinunkin. Siellä on joukottain sillinpyytäjiä, jotka
juuri ennen jään tuloa olivat lopettaneet kalastuksen, vaan nyt eivät
pääse kotia. Ja siellä on satakunta skottilaista palkkasoturia, jotka
kuuluvat lähteneen Ruotsin kuninkaan palveluksesta ja nyt täällä
vartovat laivakulkua päästäkseen meren yli Skotlantiin. Näidenkö
kaikkein luulisit kulkevan kallellapäin ja jättävän viettämättä ilon
päiviä?»

»No, kun niin on niin huvitelkoot, mutta minusta on viisainta odottaa
täällä ulkona», sanoi laivuri.

Torarin katsahti häneen pikimmältään. Laivuri oli pitkä, laiha mies,
Hänellä oli vaaleat ja kirkkaat silmät, vaan alakuloinen katse. Tuota
miestä en minä saa iloseksi eikä kukaan muukaan, Torarin ajatteli.

Kerran vielä laivuri itsestään rupesi puhelemaan. »Ovatkohan ne kunnon
väkeä ne skottilaiset?»' hän sanoi.

»Taidat olla sinä se, joka viet heidät tästä meren yli», Torarin
virkkoi.

»Niin olen», sanoi laivuri. »Minulla on Edinburgiin menevä lasti, ja
yksi heistä oli äsken täällä kysymässä heille tilaa. En oikein huolisi
sellaisia maailmankiertäjiä laivaani ja pyysin häneltä miettimäaikaa.
Sanohan mitä olet heistä kuullut! Mitä arvelet, uskaltaisiko heidät
ottaa vastaan?»

»En ole kuullut heistä muuta kuin että ovat urheita miehiä. Voinet
huoleti heidät ottaa.»

Mutta tuskin hän oli sen sanonut, kun hänen koiransa kohosi istualleen,
ojensi kuononsa ilmaan ja alkoi ulvoa.

Torarin lakkasi nyt oitis skottilaisia kehumasta.

»Mikä sulla nyt on, Grim?» hän sanoi. »Olenko muka liian kauan seissut
jäällä ja tuhlannut aikaa?»

Hän alkoi laittautua lähtemään. »Niin, hyvää vointia sitte vaan!» hän
sanoi.

Torarin ajoi Marstrandiin päin pitkin Klöfverön ja Koon välistä kapeata
salmea. Hän oli niin kaukana että Marstrand jo näkyi, kun huomasi
jäällä olevan muitakin kulkijoita kuin hän.

Kirkkaassa kuutamossa Torarin näki pitkän ja ryhdikkään miehen
kävelevän pitkin lumihankea. Hän näki, että miehellä oli töyhtöhattu ja
puuhkahihoilla ja kultaneuloksilla koristettu puku.

»Kas niin», Torarin itsekseen sanoi, »sehän se on sir Archie,
skottilaisten päällikkö, joka tänä iltana on käynyt laivurin kanssa
sopimassa Skotlannin matkasta.»

Torarin oli niin lähellä miestä, että oli jo tavottanut hänen hangella
liitävän varjonsa. Hevonen oli juuri tallaamaisillaan pitkän varjokuvan
hatuntöyhtöä.

»Grim koirani», sanoi Torarin, »mitähän jos kysyisimme, haluttaako
häntä ajaa meidän reessämme kaupunkiin?»

Koira rupesi oitis nousemaan, mutta Torarin painoi sen kädellään alas.
»Ole vait, Grim!» hän sanoi. »Näen kyllä jo ettet skottilaisista pidä.»

Sir Archie ei ollut huomannut, että hänen lähellään ketään kulki. Hän
asteli taakseen katsomatta. Torarin käänsi nyt ihan hiljaa hevosensa
syrjempään ajaakseen hänestä ohi.

Mutta samassa Torarin näki skottilaisen herran takana jotain häälyvän,
ikäänkuin hänellä olisi ollut toinenkin varjo. Hän näki jotakin pitkää
ja ohutta ja harmaata, joka liiteli lumihangella painamatta siihen
askelen jälkiä ja ilman että se sen käynnistä narisi.

Skottilainen joudutti matkaansa pitkin askelin. Hän ei katsahtanut
oikeaan eikä vasempaan. Mutta harmaa varjo yhä liiteli hänen takanaan,
niin lähellä että näytti kuiskuttavan hänen korvaansa.

Torarin ajoi hiljaa eteenpäin, kunnes joutui molempien kohdalle. Hän
näki silloin skottilaisen kasvot kirkkaassa kuutamossa. Mies käveli
silmäkulmat rypyssä ja näytti olevan suutuksissaan, ikäänkuin olisi
koettanut päästä erilleen vastenmielisestä ajatuksesta.

Juuri kun Torarin ajoi ohi, hän kääntyi katsomaan taakseen, ikäänkuin
olisi huomannut jonkun häntä seuraavan.

Torarin näki selvästi harmaisiin puetun neidon hiipivän sir Archien
jälessä, mutta sir Archie ei häntä nähnyt. Kun hän kääntyi ympäri, niin
neito seisahti paikalleen ja sir Archien oma leveä varjo pimensi hänet
kokonaan.

Sir Archie kääntyi heti takasin ja jatkoi kulkuaan, ja silloin neito
taas kiireesti läheni häntä ja näytti kuiskuttavan hänen korvaansa.

Mutta tätä näkyä Torarin ei jaksanut sen kauempaa kestää. Hän kiljasi
kovasti ja ruoski hevostaan ja ajoi täyttä karkua, hevonen Valkosessa
vaahdossa, pirttinsä ovelle asti.



Vaino.


1.

Marstrandin kaupungin asuttu osa oli rannikon puolella pientä saarta,
missä sataman suojana oli kihermä luotoja ja saaria. Siellä olivat
kadut ja kujat väkeä täynnä, rannassa oli veneitä ja laivoja kylki
kylessä, siellä suolattiin silliä, perattiin kaloja, sillä puolella
oli kirkko ja hautuumaa, raatihuone ja tori, ja siellä kasvoi korkeita
lehtipuita, jotka kesäaikana antoivat väriä kaupungille.

Mutta Marstrandinsaaren länsiosassa, jolla ei ollut yhtään saarta
eikä luotoa suojana aukeata merta vastaan, siellä ei ollut muuta kuin
paljaita louhikkoja ja aaltojen uurtamia kallioisia niemenkärkiä. Maa
kasvoi ruskeahelpeistä kanervikkoa ja piikkisiä orjantappuroita, siellä
täällä oli saukon ja ketun koloja tai haahkan ja kalalokin pesiä, mutta
polkuja ja taloja ja ihmisasukkaita ei missään näkynyt.

Vaan Torarinin mökki seisoi keskellä saarta korkealla mäellä, niin
että kaupunki oli sen toisella ja autio korpi toisella puolen, ja kun
Elsa neito avasi mökin oven ja nousi kalliolle, niin hän näki siitä
länteenpäin siihen mustaan reunaan asti mistä sula meri alkoi.

Ja kaikki ne merimiehet ja kalastajat, jotka olivat jäiden sulkemina
Marstrandissa, kulkivat usein Torarinin mökin ohi käydäkseen mäeltä
katsomassa, eivätkö lahdet ja salmet vielä olleet päässeet vapaiksi
jääpeitteestään.

Elsa neito seisoi usein mökin kynnyksellä katselemassa sivukulkijoita.
Hänen sydämensä sairasti yhä äskeistä suurta suruaan, ja hän ajatteli:
Minusta ne ovat onnellisia ne kaikki, joilla on jotakin ikävöitävää.
Vaan itselläni ei ole mitään kaihottavaa koko maailmassa.

Yhtenä iltana Elsa näki kalliolla pitkän, töyhtöhattuisen miehen, joka
katseli länteen merelle päin samoinkuin kaikki muutkin. Ja Elsa neiti
huomasi oitis, että mies oli sir Archie, skottilaisten päällikkö, sama
jonka kanssa hän oli laiturilla jutellut.

Kun sir Archie kaupunkiin palatessaan kulki mökin ohi, seisoi Elsa
neiti yhä edelleen kynnyksellä, ja hän itki.

»Mikä sinua itkettää, neito?» kysyi sir Archie, seisahtuen hänen
eteensä.

»Sitä itken, kun ei minulla ole mitään kaihottavaa», sanoi Elsa. »Kun
näin teidän seisovan kalliolla ikävissänne, niin minä ajattelin:
»varmaan hänellä on meren tuolla puolen koti, jonne hän nyt matkustaa.»

Silloin sir Archien sydän heltyi, niin että hän sanoi: »Nyt ei
vuosikausiin kukaan ole minulle puhunut kodistani. Luoja ties miten
isäni talossa nyt voitanee. Neljätoista vuotiaana sieltä lähdin
vieraissa sotajoukoissa palvelemaan.»

Sitte sir Archie tuli Elsan luokse huoneeseen ja rupesi hänelle
puhelemaan kodistaan.

Ja Elsa istui ääneti, kuunnellen sir Archien pitkää ja kaunista
puhetta. Hän oli onnellinen joka sanasta mitä sir Archielta kuuli.

Vaan kun sir Archie nousi lähteäkseen pois, niin hän pyysi saada
suudella Elsaa.

Silloin Elsa kielsi sen ja lähti ovelle pakoon, mutta sir Archie
asettui eteen ja yritti suudella väkisin.

Mutta samassa mökin ovi aukeni ja emäntä tuli hyvin kiireesti sisään.

Silloin sir Archie väistyi Elsan luota. Hän ojensi hänelle vaan kätensä
hyvästiksi ja riensi pois.

Vaan Torarinin äiti sanoi Elsalle: »Oikein teit, kun lähetit minua
noutamaan. Ei nuoren neidon ole hyvä olla kahden kesken sellaisen
miehen kuin sir Archien kanssa. Kyllähän tiedät, Elsa, että
palkkasoturit ovat armotonta väkeä, eikä niillä ole Jumalasta tietoa.»

»Minäkö olisin lähettänyt teitä kutsumaan?» Elsa sanoi ihmeissään.

»Niin», vastasi emäntä, »seisoin juuri laiturilla työssä, kun ihan
ventovieras neitonen tuli tuomaan terveisiä, että sinä kaipasit minua
kotiin.»

»Minkänäköinen neito se oli?» Elsa sanoi.

»En tullut häntä niin tarkastaneeksi, että osaisin kuvata», sanoi
eukko. »Mutta sen verran huomasin, että hänellä oli ihmeen kevyt
käynti, kun ei lumi alla ensinkään narahtanut.»

Kun Elsa kuuli tämän, niin hän aivan kalpeni ja sanoi: »Silloin se on
varmaankin ollut taivaan enkeleitä, joka teille toi sanan ja lähetti
teidät kotiin.»


2.

Kerran sir Archie tuli uudestaan Torarinin mökkiin puhelemaan Elsan
kanssa.

He olivat kahden kesken. He keskustelivat rattosasti ja kummallakin oli
hauska.

Sir Archie esitti Elsalle, että hän lähtisi hänen mukanaan Skotlantiin.
Siellä hän lupasi rakentaa Elsalle linnan, niin että hänestä tulisi
rikas hovinrouva. Hän sanoi antavansa hänelle satoja käskyläisneitoja
ja tanssittavansa kuninkaan hovipidoissa.

Elsa istui ääneti ja kuunteli joka sanaa minkä sir Archie virkkoi,
ja hän uskoi ne tosiksi. Ja sir Archie ajatteli, ettei ikinä ollut
tavannut niin helposti lumottavaa neitoa.

Yhtäkkiä sir Archie kävi äänettömäksi ja alkoi katsella vasenta kättään.

»Mikä teille tuli, sir Archie, miksette puhu enää?» kysyi Elsa.

Sir Archie aukoi ja sulki kättään ikäänkuin suonenvedossa.

»Mitä se on, sir Archie?» Elsa kysyi. »Onko teillä kipuja kädessänne?»

Silloin sir Archie kääntyi hirmustuneen näköisenä häneen päin ja sanoi:
»Näetkö tuota hiusta, Elsa, joka kiertyy käteni ympäri? Näetkö tuota
vaaleata hiuskutria?»

Kun hän rupesi siitä puhumaan, ei neitonen nähnyt, mutta lopulta hän jo
näki hienon, vaalean hiuskiehkuran solmeutuvan sir Archien käden ympäri.

Ja Elsa neiti kavahti säikähtyneenä ylös ja huusi: »Sir Archie, kenen
se on se hius joka on kätenne ympärillä?»

Sir Archie katsahti häneen neuvottomana. »Sen kyllä tunnen, Elsa neiti,
että se on oikea hius. Se tuntuu lahealta ja vilposelta ihoa vasten.
Mutta mistä se on tullut?»

Neitonen katsoi käteen oudosti tuijottavin silmin.

»Juuri tuollalailla kasvinsisareni tukka kiertyi sen miehen käteen,
joka hänet surmasi.»

Silloin sir Archie väkinäisesti naurahti, mutta vetäsi äkkiä kätensä
pois.

»Kas, Elsa», hän sanoi, »me molemmat säikymme yhtä herkästi kuin
pikkulapset. Nyt se on poissa. Se ei ollutkaan muuta kuin ikkunasta
eksynyt auringonsäde.»

Mutta Elsa neiti hyrähti katkeraan itkuun ja sanoi: »Nyt olen taas
makaavinani uunilla ja kuulevinäni murhamiesten tekevän työtään.
Voi voi, minä toivoin viimeiseen asti, etteivät he löytäisi rakasta
kasvinsisartani, mutta silloin yksi heistä tuli ja veti hänet uunilta
alas, ja kun hän koetti paeta, niin mies kiersi hänen tukkansa kätensä
ympärille ja pidätti häntä. Vaan hän makasi polvillaan miehen edessä ja
sanoi: 'Katso minun nuoruuttani! Anna minun jäädä eloon, jotta vielä
ehtisin oppia, mitä varten olen maailmaan tullut. En ole sinulle tehnyt
mitään pahaa, miksi sinä siis tahdot minut surmata? Miksi sinä kiellät
minun elämästä?’ Ja mies ei kuunnellut häntä, vaan surmasi hänet.»

Sir Archie ei mitään virkkanut. Hän seisoi silmäkulmat rypyssä ja
katsoi syrjään.

»Niin, oi kun kerran tapaisin sen miehen!» Elsa sanoi. Hän seisoi
nyrkkiään puristaen sir Archien edessä.

»Et voi tavata sitä miestä», sanoi sir Archie. »Hän on kuollut.»

Mutta neitonen heittäytyi lavitsalle itkeä nyyhkyttämään. »Sir Archie,
sir Archie, miksi johditte ne vainajat mieleeni? Nyt minun täytyy
itkeä koko tämä ilta ja yö. Menkää pois, pois, sir Archie, sillä nyt
minä en voi muuta ajatella kuin vainajia. Nyt minä vaan muistelen
kasvinsisartani, joka minulle oli niin armas.»

Eikä sir Archie kyennyt häntä lohduttamaan, vaan hänen täytyi lähteä
kyyneleitä ja valituksia pakoon, ja hän meni juomaveikkojensa luo.


3.

Sir Archie ei voinut käsittää, miksi hänen mielensä aina oli täynnä
synkkiä ajatuksia. Niistä hän ei päässyt vapaaksi silloin kun Elsan
kanssa puheli, eikä silloin kun istui tovereineen juomassa. Vaikka
hän usein tanssi yökaudet ranta-aitoissa, eivät ne hänestä eronneet,
eikä hän saanut niistä rauhaa edes samoillessaan peninkulmien päähän
jäätyneelle merelle.

»Miksi minun täytyy alati muistaa sitä, jota en tahdo ajatella?» puheli
sir Archie itsekseen. »On aivan kuin joku minua aina seuraisi ja
kuiskuttaisi korvaani.»

»On aivan kuin joku kiertäisi verkkoa ympärilleni, sitoakseen kaikki
ajatukseni tähän yhteen ainoaan», sanoi sir Archie. »En voi nähdä
metsästäjää, joka verkkoa kiertää, mutta hänen hiiviskelevät askelensa
kuulen jälessäni.»

»On aivan kuin maalari minun edelläni kulkisi muuttamassa samaksi
kuvaksi kaikki mihin katson», sanoi sir Archie. »Jos käännän silmäni
taivaalle tai maahan, niin en kohtaa muuta kuin saman näyn.»

»On aivan kuin kivenhakkaaja istuisi sydämelläni takomassa siihen yhtä
ainaista surua», sanoi sir Archie. »En voi nähdä sitä kivenhakkaajaa,
mutta yöt päivät tunnen selvästi hänen moukarinsa iskut. Sinä
kivisydän, sinä kivisydän, hän sanoo, nyt sinun täytyy alistua, nyt
minä takomalla taon sinuun surun.»

Sir Archiella oli kaksi ystävää, sir Reginald ja sir Filip, jotka alati
olivat hänen seurassaan. Häntä suretti, kun hän oli pahalla tuulella
eikä mistään tuntenut itseään onnelliseksi.

»Mikä sinua oikein vaivaa?» he usein sanoivat. »Miksi sinun silmiäsi
niin kuumottaa ja poskesi käyvät niin kalpeiksi?»

Sir Archie ei tahtonut sanoa heille mikä häntä kiusasi. Hän ajatteli:
Mitä he minusta sanoisivatkaan, jos huomaisivat heittäytyneeni näin
miehuuttomaksi? He eivät minua enää tottelisi, jos kuulisivat minun
ruvenneen katumaan tekoa, joka oli välttämätön.

Kun he häntä yhä enemmän pakottivat, niin hän lopulta sanoi johtaakseen
heidät harhaan:

»On tuntunut niin kummalta näinä päivinä. Olen tavannut erään neidon,
jota mieleni halaa, mutta en vaan häntä saavuta. Aina on joku este
sattunut tielleni.»

»Kenties neito sitten ei sinua rakasta», sanoi sir Reginald.

»Kyllä uskon hänen mielensä minuun taipuvan», sir Archie sanoi, »mutta
hänellä on joku vartija, joka estää minun häntä saavuttamasta.»

Silloin sir Reginald ja sir Filip purskahtivat nauruun ja sanoivat:
»Sen neitosen kyllä me sinulle toimitamme.»

Illalla Elsa käveli yksinään kujaa pitkin mäelle päin. Hän tuli
väsyneenä työstään ja ajatteli itsekseen: Tämä elämä on työlästä, enkä
minä siitä saa yhtään iloa. Minua ilettää koko päivän seista siellä
laiturilla kalanhajussa. Minua ilettää kuulla niiden naisten tylyllä
äänellä laskevan leikkiä ja nauravan. Minua ilettää nähdä ahnasten
lokkien kärkkyvän pöytien ympärillä siepatakseen kalapaloja läpi
käsieni. Kunpa edes joku tahtoisi tulla viemään minut pois täältä!
Silloin minä häntä seuraisin vaikka maailman ääreen.

Elsa kulki juuri kujan pimeintä kohtaa, kun sir Reginald ja sir Filip
astuivat varjosta hänen luokseen ja tervehtivät häntä.

»Elsa neiti», he sanoivat, »me tuomme sinulle sanan sir Archielta.
Hän makaa sairaana majatalossa. Hän ikävöi kovin saada puhella sinun
kanssasi ja pyytää, että lähtisit mukaamme häntä katsomaan.»

Elsa hätääntyi kuullessaan että sir Archie oli niin huonona sairaana,
ja kääntyi oitis seuraamaan skottilaisia herroja, jotka tahtoivat
saattaa hänet majataloon.

Sir Filip ja sir Reginald kulkivat toinen toisella puolen häntä. He
hymyilivät keskenään ja ajattelivat, ettei mikään voinut olla helpompaa
kuin Elsan viekotteleminen.

Elsa neidillä oli kova kiire. Hän melkein juoksi kujaa alamäkeen.
Sir Filip ja sir Reginald saivat käydä rivakasti pysyäkseen hänen
rinnallaan.

Mutta Elsa neidin kulkiessa näin kiireisesti alkoi jotakin vieriä hänen
jalkansa edessä. Kaiketi se heitettiin hänen tielleen, ja hän oli
siihen vähällä kompastua.

»Mitä se on se joka jalkaini edessä hyrrää?» Elsa ajatteli. »Kaiketi
olen potkassut maasta kiven, joka nyt vierii kujan rinnettä alas.»

Hänellä oli niin kiire sir Archien luo, ettei joutanut välittämään
siitä mikä ihan varpaittensa edessä vieri. Hän potkasi sen syrjään,
mutta se palasi heti ja kieri hänen edessään alas kujaa pitkin.

Elsa kuuli sen helähtävän hopealta, kun hän sitä potkasi, ja hän näki
sen välkkyvän ja kimaltelevan.

»Ei se olekkaan tavallinen kivi», Elsa ajatteli. »Luulenpa että se
on hopearaha.» Mutta hänellä oli niin kiire sir Archien luo, ettei
katsonut ehtivänsä nostaa sitä maasta.

Mutta yhä edelleen se vieri hänen jalkainsa edessä, ja hän ajatteli:
Sinä ennätät pikemmin, jos sieppaat tuon pois tieltäsi. Voithan viskata
sen kauvas pois, jollei se mitään ole.

Hän kumartui ja otti sen maasta. Se oli suuri pyöreä raha, joka kiilti
Valkoselta hänen kädessään.

»Minkä sinä siitä kadulta löysit, neiti?» kysyi sir Filip. »Se kiiltää
niin valkealta kuutamossa.»

He kulkivat juuri suuren ranta-aitan ohi, jommoisissa vieraat
kalastajat asuivat ollessaan pyyntimatkoilla Marstrandissa. Oven päällä
riippui sarvilyhty, josta hiukan valoa tuikki kadulle.

»Katsotaas nyt mitä sinä kadulta löysit, neiti», sanoi sir Reginald,
pysähtyen lyhdyn alle.

Elsa ojensi rahan valoa kohti, ja tuskin ennätettyään siihen katsahtaa
hän rupesi huutamaan: »Tämä on Aarne herran rahoja! Minä tunnen sen.
Tämä on Aarne herran rahoja!»

»Mitä nyt sanotkaan, neiti?» kysyi sir Filip. »Minkätähden sanot tätä
Aarne herran rahaksi?»

»Minä tunnen sen», sanoi Elsa. »Olen monesti nähnyt Aarne herran
pitävän sitä kädessään. Totisesti tämä on Aarne herran rahoja.»

»Älä huuda niin kovasti, neito!» sanoi sir Filip. »Kaikki ihmiset tänne
rientävät utelemaan, mitä se kirkuminen on.»

Mutta Elsa ei kuunnellut sir Filipin puhetta. Hän näki ranta-aitan oven
olevan auki. Keskellä permantoa paloi pystyvalkea, jonka ympärillä
joukko miehiä istui hitaasti ja tyynesti jutellen.

Elsa neiti hyökkäsi sisään heidän luokseen. Hän piti rahaa ylhäällä
kädessään.

»Hoi, kuulkaa miehet», hän huusi, »nyt tiedän, että Aarne herran
murhaajat ovat elossa. Kas tässä on Aarne herran raha, jonka löysin!»

Kaikki miehet kääntyivät häneen päin. Hän näki silloin Torarinin,
kalakauppiaan, istuvan joukossa.

»Mitä nyt tuletkaan huutamaan, neito?» kysyi Torarin silloin. »Kuinka
voit erottaa Aarne herran rahat muista?»

»Erotan toki tämän mistä muusta tahansa», Elsa sanoi. »Se on vanha ja
iso, ja siinä on lovi reunassa. Aarne herra sanoi sen olevan vanhojen
Norjan kuningasten ajoilta, eikä hän sitä koskaan käyttänyt ostoksiin.»

»No kerrohan, neito, mistä sen löysit», sanoi muuan toinen kalastaja.

»Löysin sen kadulta, kierimästä jalkaini edessä», Elsa sanoi. »Sinne se
on varmaan murhaajilta pudonnut.»

»Olkoon nyt totta tai lorua mitä puhut», sanoi Torarin, »niin mitä
me voimme tehdä? Emme me siltä voi murhamiehiä löytää, vaikka sinä
tiedätkin heidän kulkeneen yhtä kaupunkimme katua.»

Kalastajain mielestä Torarin oli puhunut järkevästi. He istahtivat
äskeisille paikoilleen pystyvalkean ääreen.

»Tule pois, Elsa, mukaani kotiin!» Torarin sanoi. »Ei nyt ole aika
neitosen juoksennella katuja ja kujia.»

Kun Torarin tätä puhui, niin Elsa kääntyi katsomaan äskeisiä
saattajiaan. Mutta sir Reginald ja sir Filip olivat hiipineet tiehensä
hänen huomaamattaan.



Raatikellarissa.


1.

Marstrandin raatikellarin emäntä avasi yhtenä aamuna ovet, portaita
ja eteistä lakaistakseen. Hän näki silloin nuoren neidon istuvan
portailla odottamassa. Hänellä oli yllään kaitanen harmaa hame, joka
oli vyötäisiltä solkinauhalla sitaistu. Vaalea tukka ei ollut sykeröllä
eikä palmikoituna, vaan suoraan riipuksissa kasvojen molemmin puolin.

Oven auetessa hän nousi istuiltaan ja astui portaita myöten emännän
luokse. Vaan emännästä se oli kuin unissakulkijan käyntiä. Hän piti
silmiään puoliummessa ja käsivarsiaan kylkiä pitkin likistettyinä.
Kuta lähemmäs hän tuli, sitä enemmän emäntä ihmetteli hänen jäsentensä
hentoutta. Hänen kasvonsakin olivat kauniit, Mutta ne olivat niin ohuet
ja läpikuultavat kuin olisivat olleet haurasta lasia.

Emännän luo tultuaan hän kysyi, olisiko talossa ollut hänelle sopivaa
tointa. Hän olisi tahtonut päästä palvelukseen.

Mutta emäntä ajatteli kaikkia niitä hurjia miehiä, jotka iltasin
istuivat juomassa olutta ja viiniä hänen kellarissaan, eikä hän voinut
olla hymyilemättä. »Ei täällä meidän talossa ole paikkaa noin pienelle
neidolle», hän sanoi.

Neitonen ei nostanut silmiään eikä muuten mitenkään liikahtanut, hän
vaan uudisti pyyntönsä päästä emännän luo palvelukseen. Hän ei sanonut
pyytävänsä ruokaa eikä palkkaa, ei mitään muuta kuin jotakin tointa.

»Jos oma tyttäreni olisi sellainen kuin sinä», emäntä sanoi, »niin
antaisin saman kiellon. Suon sinulle parempaa kuin palveluspaikan minun
luonani.»

Silloin neitonen kääntyi hitaasti nousemaan portaita ylös, ja emäntä
jäi katsomaan hänen jälkeensä. Tyttö oli hänestä niin pienen ja
avuttoman näköinen, että häntä tuli vallan sääli.

Emäntä huusi hänet takasin ja sanoi hänelle: »Ehkäpä sinun sentään on
turvattomampaa yksin maleksia satamassa ja torilla kuin olla täällä
minun luonani. Saat nyt täksi päiväksi jäädä tänne kuppeja ja lautasia
pesemään, niin nähdään mihin kykenet.»

Emäntä vei hänet pieneen huoneeseen kellarisalin vieressä. Se ei
ollut suurempi kuin joku seinäkomero. Siinä ei ollut mitään lakeista
eikä ikkunaa, vaan ainoa valo tuli kapakkahuoneeseen aukeavasta
seinäluukusta.

»Seiso täällä nyt», hän sanoi neitoselle, »ja huuhdo kaikki kupit ja
lautaset, joita sinulle tuosta luukusta ojennan. Sittenpähän näen
voinko sinua palveluksessa pitää.»

Neitonen meni komeroon ja liikkui siellä niin hiljaa, että emännästä
tuntui kuin olisi kuollut hautaansa puikahtanut.

Hän seisoi siellä sisällä koko päivän eikä kenenkään kanssa sanaa
vaihtanut eikä luukusta ulos kurkistellut, vaikka kapakkahuoneessa
väkeä liikehti lakkaamatta. Eikä hän huolinut ruuasta, kun sitä hänelle
tarjottiin.

Hänen ei kuultu kalisuttavan astioita, mutta milloin hyvänsä emäntä
ojensi kätensä luukulle, niin aina siinä oli tarjolla vastahuuhdottuja
vateja, joissa ei täplääkään näkynyt.

Mutta kun hän rupesi niitä käsissään nostamaan pöydille, niin ne olivat
niin kylmiä, että melkein tuntuivat vievän nahan sormista. Emäntää
värisytti ja hän sanoi: »On aivan kuin ne ottaisin kylmän kuoleman
käsistä.»


2.

Yhtenä päivänä ei laitureilla ollut työtä saatavissa. Elsa istui kotona
Torarinin mökissä ja kehräsi. Pesävalkea paloi virkeästi ja valaisi
joka kolkan pirtissä.

Kesken työnsä Elsa tunsi kasvoillaan kylmän henkäyksen, ikäänkuin olisi
ovi ollut raollaan. Hän katsahti ylös ja näki kuolleen kasvinsisarensa
seisovan edessään lattialla.

Elsa seisautti kädellään värttinän pyörimisen ja istui sitte hiljaa,
tuijottaen kasvinsisareensa. Ensi hetkenä hän säikähti, mutta heti
senjälkeen ajatteli: »Eihän minun sovi pelästyä omaa kasvinsisartani.
Oli hän kuollut tai elävä, niin aina minä iloitsen kun saan häntä
nähdä.»

»Sisko kulta», hän sanoi vainajalle, »haluatko minulta jotakin?»

Toinen silloin matalalla, kuiskaavalla äänellä vastasi: »Elsa sisareni,
olen mennyt ravintolaan palvelukseen, ja emäntä on minun antanut kaiken
päivää seista huuhtomassa kuppeja ja lautasia. Nyt illalla minä olen
niin väsyksissä, etten enempää jaksa. Olen nyt tullut pyytämään, että
sinä lähtisit sinne avukseni.»

Silloin Elsasta tuntui kuin olisi hänen järkensä sumennut. Hän ei
kyennyt enää ajattelemaan eikä tahtomaan eikä pelkäämään. Hän tunsi
vaan suurta iloa siitä, että kasvinsisarensa oli palannut hänen
luokseen, ja vastasi: »Kyllä, sisko kulta, heti lähden sinua auttamaan.»

Silloin kuollut kääntyi ovelle menemään, ja Elsa kulki hänen jälessään.
Mutta kynnyksellä seistessään hänen kasvinsisarensa pysähtyi ja sanoi
Elsalle: »Käy ottamassa vaippa yllesi. Ulkona on kova myrsky.» Näitä
sanoja virkkaessa hänen äänensä kuului vähän selvemmin ja siinä oli
hiukan sointuakin.

Elsa otti seinältä vaippansa ja kääri sen ympärilleen. Hän ajatteli
itsekseen: Vielähän kasvinsisareni minua rakastaa, ei hän mitään pahaa
aio. Minusta on vaan onnellista saada seurata häntä mihin tahansa hän
minut vie.

Sitten hän kuolleen seurassa lähti Torarinin mökiltä kulkemaan jyrkästi
viettävää kujaa pitkin sataman ja torin puoleiseen uudempaan kaupunkiin.

Kuollut astui kaiken aikaa Elsasta kahta askelta edellä. Sinä iltana
oli kova myrsky, joka kapeissa kujasissa oli pusertaa kulkijan seinää
vasten, ja Elsa huomasi, että pahimpien puuskien aikana kuollut asettui
hänen ja tuulen väliin, suojelemaan häntä minkä hennolla ruumiillaan
voi.

Vihdoin saavuttuaan raatihuoneelle kuollut astui kellariportaita
alas ja viittasi Elsaa seuraamaan. Mutta ovea avatessa tuulen vihuri
sammutti kynttilän eteisen lyhdystä, joten he jäivät pimeään. Silloin
Elsa ei olisi tiennyt kääntyä minnekkään päin, jollei kuollut olisi
tarttunut hänen käteensä ruvetakseen häntä taluttamaan. Mutta
kuolleen käsi oli niin kylmä, että Elsa säpsähti ja kauhu alkoi häntä
puistattaa. Kuollut silloin veti kätensä pois ja kääri sen Elsan vaipan
liepeeseen, ennenkuin talutti häntä edelleen. Mutta Elsa tunsi kylmän
väreitä vielä vuorin ja turkiksien läpi.

Kuollut ohjasi nyt Elsaa pimeän käytävän kautta ja avasi sitte hänelle
oven. He tulivat pimeään komeroon, johon hiukan valoa pilkotti
seinässä olevasta luukusta. Elsa näki tulleensa siihen huoneeseen,
jossa ravintolan palvelustyttö seisoi pesemässä kuppeja ja lautasia,
ennenkuin ne pantiin vierasten eteen. Elsa näki vesisoikon häämöttävän
lattialla ja luukussa joukon huuhdottavaksi siihen pantuja juomalaseja
ja astioita.

»Tahdotko, Elsa, nyt tämän yön olla minun apunani?» kuollut kysyi.

»Sisko kulta», sanoi Elsa, »tiedäthän että tahdon sinua auttaa missä
hyvänsä minua tarvitset.»

Samalla Elsa jo heitti vaipan päältään. Hän kääri hihansa ylös ja
rupesi työhön.

»Tahdotko, Elsa, nyt olla täällä hyvin ääneti, jottei emäntä huomaa
minun hankkineen apulaista?»

»Sisko kulta», Elsa sanoi, »koetan minkä suinkin voin.»

»No hyvästi sitten, Elsa», sanoi kuollut. »Nyt pyydän sinulta vaan
yhtä. Ja se on, ettet tämän jälkeen minuun ylen kovasti suutu.»

»Mitä varten sinä minulle hyvästejä heität?» Elsa kysyi. »Tulenhan
mielelläni joka ilta sinun avuksesi.»

»En pyydä sinua olemaan kuin tämän illan», sanoi kuollut. »Luultavasti
sinä nyt autatkin minua niin, että saan tämän toimen päätetyksi.»

Kun tätä puheltiin, oli Elsa jo kyyristynyt työhönsä. Kaikki oli hetken
hiljaa, mutta sitte hän tunsi otsallaan samallaisen henkäyksen kuin
kuolleen tullessa kalastajamökkiin hänen luokseen. Hän katsahti silloin
ylös ja näki olevansa yksin. Hän tiesi nyt, mikä hänen otsallaan
oli tuntunut kylmältä henkäykseltä, ja sanoi itsekseen: »Kuollut
kasvinsisareni suuteli minua otsalle, ennenkuin lähti pois luotani.»

Elsa teki nyt ensin työnsä valmiiksi. Hän huuhtoi kaikki maljat ja
kannut ja kuivasi ne. Sitte hän meni luukulta katsomaan, oliko sinne
pantu mitään lisää. Kun ei siellä mitään ollut, niin hän jäi luukun
ääreen seisomaan katsellen kellarisaliin.

Oli sellainen aika päivästä, jolloin ei ketään vieraita tavannut
kellariin tulla. Emäntä ei ollut istumassa pöytänsä takana eikä hänen
palvelijoitaan ollut saapuvilla. Ketään muuta huoneessa ei näkynyt kuin
kolme miestä, jotka istuivat suuren pöydän päässä. He olivat vieraita,
vaan tuntuivat liikkuvan kuin kotonaan, koska muuankin heistä joka oli
juonut maljansa pohjaan, ilman muut? kävi täyttämässä sen suuresta
viiniruukusta ja istahti sitte uudestaan juomaan.

Elsa tunsi olevansa kuin vastatullut jostain vieraasta maailmasta.
Hänen ajatuksensa olivat kuolleessa kasvinsisaressaan, niin ettei hän
oikein kyennyt tajuamaan mitä näki. Vasta pitkän ajan päästä hänelle
selvisi, että nuo pöydän ääressä istuvat miehet olivat hänelle tuttuja
ja rakkaita. Sillä nehän olivat sir Archie ja hänen kaksi skottilaista
ystäväänsä, sir Reginald ja sir Filip.

Viime päivinä ei sir Archie ollut käynyt hänen luonaan, ja Elsa ihastui
nähdessään hänet. Ensin hänen teki mieli huutaa olevansa ihan hänen
lähellään, mutta sitte hän tuli ajatelleeksi, että siinä poisjäämisessä
oli jotain outoa, ja hän olikin vaiti. Eihän tiedä vaikka hän olisi
rakastunut toiseen, Elsa ajatteli. Ehkäpä hänellä nytkin on juuri se
mielessään.

Sir Archie istui näet hiukan muista erillään. Hän vaan äänettömänä
tähysti eteensä eikä juonut. Hän ei ottanut osaa toisten keskusteluun,
ja kun hänelle jotakin virkettiin, niin hän ei edes huolinut vastata.

Elsa kuuli, että toiset koettivat saada häntä hauskemmalle päälle. He
utelivat miksi hän ei juonut. Neuvoivatpa sitäkin, että hän ratokseen
menisi juttelemaan Elsa neidin kanssa.

»Älkää te minusta huolehtiko», sir Archie sanoi. »Toinen minun nyt
on mielessäni. Se se alati häilyy silmäini edessä, ja sen ääni alati
korvissani kuiskaa.»

Ja Elsa näki sir Archien silmäin herkeämättä katsovan yhteen kellarin
paksuista katonkannatuspylväistä. Nyt vasta hän myöskin huomasi, että
hänen kasvinsisarensa seisoi tuon pylvään vieressä ja katseli sir
Archieta. Hän seisoi aivan liikahtamatta niin liki pylvästä, ettei
häntä harmaassa puvussaan ollut helppo siitä erottaa.

Elsa seisoi ihan hiljaa ja katsoi huoneeseen. Hän näki, että hänen
kasvinsisarensa sir Archien edessä piti silmiään auki. Elsan seurassa
hän ei ollut yhtään kertaa nostanut silmiään maasta.

Muuta kammottavaa hänessä ei ollut kuin ne silmät. Elsa näki, että ne
olivat murtuneet ja sameat. Katse niissä oli eloton, eikä valo niistä
enää heijastunut.

Hetken kuluttua sir Archie puhkesi uudestaan vaikeroimaan: »Hänet minä
näen alati. Hän seuraa minua kaikkialle mihin menen.»

Hän ei hetkeksikään kääntänyt katsettaan pois pylväästä, jonka vieressä
kuollut seisoi. Mutta Elsa arvasi, ettei hän kuollutta nähnyt. Ei sir
Archie puhunut hänestä, vaan jostakin toisesta joka alati oli hänen
mielessään.

Elsa seisoi yhä seinäaukolla ja seurasi kaikkea mitä tapahtui. Hän
ajatteli, että ennen kaikkea hän tahtoi tietää, kuka se oli jota sir
Archie muisteli niin herkeämättä.

Äkkiä hän huomasi kuolleen siirtyneen sir Archien viereen penkille ja
kuiskuttelevan hänen korvaansa.

Mutta sir Archie ei vieläkään tiennyt hänen olevan niin lähellä, että
todella saattoi kuiskuttaa hänen korvaansa. Hän tunsi sen läheisyyden
vaan siitä hirveästä tuskasta, joka hänelle yhtäkkiä tuli.

Elsa näki, että kun kuollut oli pari silmänräpäystä istunut ja
kuiskaillut, niin sir Archie painoi päänsä käsien väliin ja itki: »Voi,
kun en olisi ikinä löytänyt sitä nuorta neitoa!» hän sanoi. »En kadu
mitään muuta kuin etten päästänyt sitä neitosta pakoon, kun hän pyysi.»

Molemmat skottilaiset lakkasivat juomasta ja kääntyivät säikähtyen
katsomaan sir Archieta, joka äkkinäisessä katumuspuuskassa näin menetti
koko miehuutensa. He istuivat kotvan aikaa neuvottomina, Vaan sitte
toinen heistä hoiperteli tiskin luo, otti siitä isoimman juomasarven ja
täytti sen punaviinillä. Sen tehtyään hän astui sir Archien eteen, löi
häntä olalle ja sanoi: »Juo, veikko! Vielä Aarne herran rahoja riittää.
Niin kauvan kun on varaa hankkia tämänlaista viiniä, ei surun pidä
meistä valtaa saaman.»

Mutta samassa kun tämä oli sanottu: »Juo, veikko! Vielä Aarne herran
rahoja riittää», silloin Elsa näki kuolleen nousevan penkiltä ja
katoavan.

Ja samassa Elsa näki edessään kolme miestä, joilla oli suuret parrat
ja karvapäälliset nahkapuvut ja jotka tappelivat Aarne herran
kanssa. Ja nyt hän näki että ne olivat samat miehet, jotka istuivat
kellarisalissa: sir Archie, sir Filip ja sir Reginald.


3.

Elsa lähti ulos huoneesta, jossa oli seisonut huuhtomassa emännän
juoma-astioita, ja sulki hiljaa oven jälkeensä. Oven ulkopuolella
hän seisahtui kapeaan käytävään. Hän nojasi seinää vasten eikä siitä
asennosta liikahtanut lähes tunnin aikaan.

Siinä seistessään hän mietti: »En minä voi antaa häntä ilmi. Olkoon
tehnyt mitä pahaa tahansa, mutta minä rakastan häntä sydämestäni. En
voi jättää häntä teilattavaksi. En voi sallia, että hänen kätensä ja
jalkansa tulella kärvennetään.»

Myrsky, joka oli riehunut koko päivän, kiihtyi kiihtymistään yhä
valtavammaksi, ja Elsa kuuli pimeään kätköönsä sen pauhun.

Nyt on ensimäinen kevätmyrsky tullut, hän ajatteli. Se on tullut
kaikkine voimineen vapauttamaan merta ja murtamaan jäitä. Muutaman
päivän päästä on avovesi, ja silloin sir Archie lähtee täältä eikä
ikinä tänne palaa. Ei hän enää vastedes tee rikoksia tässä maassa. Mitä
hyötyä siitä sitte on, jos hänet vangitaan ja rangaistaan? Ei siitä ole
iloa kuolleilla eikä elävillä.

Elsa kääri vaipan ympärilleen. Hän ajatteli, että nyt hän menee kotiin
ja istahtaa rauhallisesti työnsä ääreen eikä kenellekään ilmaise
salatietoaan.

Mutta ennenkuin hän tuli lähteneeksi, hän jo luopui siitä aikeesta ja
jäi paikalleen seisomaan.

Hän seisoi hiljaa ja kuunteli ulkona pauhaavaa myrskyä. Hänen mieleensä
juohtui uudelleen, että kevät nyt oli tulossa. Lumi jo pian häviää ja
maa pukeutuu vihreään verhoonsa.

Vaan, armias Jumala, minkälaisena kevät minulle tulee? Elsa ajatteli.
Ei minun onneni eikä iloni nouse kukalle tämäntalvisten pakkasten
jälkeen.

Niin, toisin oli viime vuonna, hän ajatteli. Silloin minä olin
onnellinen, kun talvi oli kulunut ja kevät saapui. Muistan yhdenkin
illan, kun oli niin kaunista etten malttanut kotiin jäädä. Silloin
tartuin kasvinsisareni käteen ja kävelimme lehtoon poimimaan vihreitä
vesoja uuninpankon koristeiksi.

Hän antoi nyt mielensä kuvitella, miten hän kasvinsisarineen oli
astunut vihreätä polkua. Ja tien vieressä he olivat nähneet nuoren
koivun, joka oli hakattu poikki. Tyvestä päättäen se oli ollut useita
päiviä katkaistuna. Mutta nyt he näkivät, että puuraukka oli ruvennut
vihannoimaan ja että sen lehdet pyrkivät puhkeamaan urvuista.

Silloin hänen kasvinsisarensa oli pysähtynyt ja kumartunut puun nojaan.
»Voi sinua, puuraukka», hän sanoi, »mitä pahaa lienetkään tehnyt,
kun et poikkihakattunakaan saa kuolla? Miksi sinun yhä pitää lehtiin
puhjeta, ikäänkuin vielä eläisit?»

Silloin Elsa oli hänelle nauranut ja sanonut: »Ehkä se kukoistaakin sen
vuoksi, että sen kaataja saisi nähdä minkälaisen turmion on tehnyt ja
katuisi.»

Mutta hänen kasvinsisarensa ei nauranut. Hänen silmänsä olivat
kyyneleitä täynnä.

»On suuri synti kaataa puuta lehtimisaikana, jolloin se on niin
elinvoimainen, ettei saata kuolla. Hirveätä on kuolleen olo, kun ei
saa haudassaan rauhaa. Ei vainajilla ole paljon hyvää odotettavana, ei
heihin rakkaus eikä onni voi yltää. Eivät he muuta hyvää enää pyydä
kuin saada nukkua siki unta. Sitä minä juuri itkenkin mitä sanoit,
ettei koivu pääse kuolemaan, kun se ajattelee surmaajaansa. Sehän se on
kovin osa sille, jolta on henki riistetty, ettei saa rauhassa levätä,
kun täytyy vainota murhaajaansa. Eivät vainajat mitään muuta halaja
kuin saada nukkua rauhassa.»

Tätä muistellessaan Elsa tyrskähti itkuun ja väänteli käsiään.

»Kasvinsisareni ei saa rauhaa haudassaan», hän sanoi, »jollen minä anna
ilmi rakastettuani. Jollen tässä siskoa auta, niin hän jää harhailemaan
maan päälle ilman lepoa ja rauhaa. Ei se siskoraukkani muuta toivo kuin
haudan lepoa, ja sitä en voi hänelle antaa, toimittamatta rakastettuani
pyövelin murskattavaksi.»


4.

Sir Archie astui ulos kellarisalista ja kulki sen kapean käytävän läpi.
Nyt oli katossa riippuva lyhty taasen sytytetty, ja sen valossa hän
näki nuoren neidon seisovan liikkumattomana seinää vasten.

Hän oli niin kalpea ja seisoi niin hiljaa, että sir Archie
pelästyksissään ajatteli: Viimeinkin näen sen vainajan, joka minua
ahdistaa päivät päästään. Hän seisoo täällä ulkona minua odottamassa.

Ohi mennessään sir Archie kosketti neidon kättä saadakseen tietää,
oliko se todellakin kuollut joka siinä seisoi. Ja käsi oli niin kylmä,
ettei hän voinut päättää oliko se kuolleen vai elävän.

Mutta sir Archien kosketuksesta Elsa säpsähti ja vetäsi kätensä pois,
ja silloin sir Archie hänet tunsi.

Hän luuli tytön tulleen hänen tähtensä ja ihastui kovin nähdessään
hänet. Samassa hänen mielessään leimahti ajatus: Nyt tiedän mitä teen,
jotta vainaja leppyisi minuun ja lakkaisi minua vaivaamasta.

Hän sulki Elsan kädet omiinsa ja nosti ne huulilleen. »Jumala sinua
siunatkoon siitä että nyt tulit luokseni, Elsa», hän sanoi.

Mutta Elsan sydän oli niin murheellinen. Hän ei saanut kyyneliltään
edes sen vertaa sir Archielle sanotuksi, ettei hän tänne tullut häntä
tavatakseen.

Sir Archie seisoi kotvan aikaa äänetönnä, mutta piti Elsan käsiä koko
ajan omissaan. Ja mitä kauemmin hän niin seisoi, sitä valosammiksi ja
kauniimmiksi hänen kasvonsa kävivät.

»Elsa neiti», sanoi sir Archie hyvin juhlallisesti. »En ole moneen
päivään saattanut tulla luoksesi, sillä raskaat ajatukset ovat minua
vaivanneet. Niiltä en ole saanut lainkaan rauhaa, olenpa pelännyt
olevani tulossa mielenvialle. Mutta tänä iltana minun mielentilani on
parantunut, eikä silmissäni enää väiky se kuva, joka minua kiusasi. Ja
kun sinut näin, niin sydämeni sanoi mitä minun tulee tehdä, päästäkseni
siitä vaivasta iäksipäiväksi.»

Hän kumartui lähemmäs Elsaa voidakseen katsoa häntä silmiin, mutta kun
Elsa seisoi silmät ummessa, niin hän jatkoi:

»Olet minulle vihoissasi, Elsa, kun en moneen päivään ole käynyt
luonasi. Mutta enhän voinut, sillä sinut nähdessäni minä yhä elävämmin
muistin sen, mikä minua vaivasi. Sinä minulle aina muistutit nuorta
neitoa, jota kohtaan olen tehnyt vääryyttä. Monelle muullekin ihmiselle
minä olen vääryyttä tehnyt, Elsa, mutta mistään muusta ei tuntoni minua
niin soimaa kuin mitä sille neitoselle tein.»

Kun Elsa yhä oli vaiti, niin sir Archie tarttui hänen käsiinsä, nosti
ne huulilleen ja suuteli niitä.

»Kuule nyt, Elsa, mitä sydämeni minulle puhui, kun näin sinut täällä
minua odottamassa. Olet kerran tehnyt neidolle vääryyttä, se sanoi,
nyt sinun pitää tälle korvata mitä se toinen sai kärsiä sinun tähtesi.
Sinun tulee ottaa hänet vaimoksesi, ja hänelle sinun tulee olla niin
hyvä, ettei hänellä koskaan ole surun syytä. Ja niin uskollinen sinun
tulee hänelle olla, että elosi viimeisenä päivänä rakastat häntä
enemmän kuin hääpäivänäsi.»

Elsa pysyi vieläkin yhtä ääneti, ummessa silmin. Silloin sir Archie
tarttui hänen päähänsä ja kohotti sen pystyyn. »Minun täytyy saada
tietää, Elsa, kuunteletko sinä puhettani», hän sanoi. Vaan silloin hän
näki Elsan itkevän niin hervottomasti, että suuret kyynelet vierivät
pitkin hänen poskiaan.

»Miksi itket, Elsa?» sir Archie kysyi.

»Itken, kun minun sydämeni teitä liiaksi rakastaa.»

Sir Archie silloin vielä enemmän läheni Elsaa ja kiersi käsivartensa
hänen vyötäisilleen. »Kuuletko kun myrsky ulkona vinkuu?» hän sanoi.
»Se ennustaa meren aukenemista ja että kohta alukset levällä purjein
kiitävät kotirannoilleni. Nyt Elsa sano, seuraatko minua sinne, jotta
voisin sinulle korvata sen pahan mitä olen toiselle tehnyt!»

Sir Archie kuiski Elsalle kohta alkavan elämän ihanuudesta, ja Elsa
taipui ajattelemaan: Voi, kun en tietäisikään minkä rikoksen hän on
tehnyt, silloin seuraisin häntä ja eläisin onnellisena hänen kanssaan.

Sir Archie läheni häntä yhä, ja kun Elsa viimein nosti katseensa
maasta, oli hän kumarruksissa suudellakseen häntä otsalle. Silloin Elsa
äkisti muisti vainajan, joka juuri oli ollut hänen luonaan ja oli häntä
suudellut. Hän tempasi itsensä erilleen sir Archiesta ja sanoi: »Ei,
sir Archie, en tahdo lähteä mukaanne.»

»Sinun täytyy lähteä, Elsa», sanoi sir Archie, »muuten minä joudun
turmioon.»

Hän alkoi kuiskia neidolle yhä hellempiä sanoja, ja Elsa taas taipui
ajattelemaan: »Eikö olisi Jumalalle ja ihmisille otollisempaa, että hän
saisi sovittaa rikollisen elämänsä ja tulla hurskaaksi mieheksi? Jos
hänet rangaistaan ja surmataan, niin kukapa siitä hyötyy?»

Elsa oli juuri ruvennut näin ajattelemaan, kun pari kellariin aikovaa
miestä kulki heidän ohitsensa. Sir Archie näki heidän uteliaasti
tähystävän häntä ja Elsa neitoa ja virkkoi silloin:

»Tule, Elsa, minä saatan sinut kotimökillesi. En tahdo, että kukaan
näkisi sinun tulleen luokseni kellarisaliin.»

Silloin Elsa äkkiä avasi silmänsä, ikäänkuin muistaen lähteneensä
toisille asioille eikä kuuntelemaan sir Archien puheita. Mutta hänen
sydäntään kouristi, kun ajatteli hänen ilmiantamistaan. »Jos jätät
hänet teloittajalle, niin minä pakahdun surusta», hänen sydämensä
hänelle sanoi.

Mutta sir Archie kietoi vaipan lujemmin neidon ympäri ja talutti hänet
kadulle. Ja sitte hän kulki hänen kanssaan Torarinin mökille asti. Ja
neito huomasi, että joka kerta kun puuskainen vihuri kohisten heidät
yllätti, silloin sir Archie asettui hänen eteensä hänen suojukseen.

Ja Elsa mietti koko ajan heidän kulkiessaan: Eihän siskovainaani
tiennyt, että hän tahtoi sovittaa elämänsä ja tulla hyväksi ihmiseksi.

Ja heidän kulkiessaan sir Archie herkeämättä kuiski ihanimpia sanoja
Elsan korvaan. Ja mitä kauemmin Elsa häntä kuunteli, sitä varmemmaksi
hän kävi.

Ehkäpä, kun siskovainaja minut toi mukanaan, hänen tarkoituksensa
olikin, että saisin kuulla tällaisia sanoja sir Archien suusta, hän
ajatteli. Hän rakastaa minua niin suuresti. Hän ei tahdo minulle
onnettomuutta, vaan onnea.

Ja kun he seisahtuivat mökin eteen ja sir Archie kerran vielä kysyi
Elsalta, tahtoiko hän lähteä hänen kanssaan yli meren, niin Elsa
vastasi tahtovansa Jumalan avulla häntä seurata.



Rauhaton.


Seuraavana päivänä myrsky oli asettunut. Ilma oli suojainen, mutta ei
heikontanut sanottavasti jäitä, vaan meren salmet ja vuonot olivat
ummessa kuten ennenkin.

Aamulla herätessään Elsa ajatteli yhä: Tosiaan on parempi, että
pahantekijä tekee parannuksen ja elää Jumalan käskyn mukaan, kuin että
hänet rangaistaan ja surmataan.

Päivemmällä sir Archie lähetti Elsalle sanansaattajan mukana leveän,
kultaisen rannerenkaan.

Ja Elsa riemuitsi siitä, että sir Archie oli halunnut ilahuttaa häntä.
Hän otti vastaan renkaan ja kiitti sanansaattajaa.

Mutta heti tämän poistuttua juolahti Elsan mieleen, että tämän
rannerenkaan sir Archie varmaankin oli ostanut Aarne herran rahoilla.
Hän ei voinut enää katsella sitä, kun oli johtunut siihen ajatukseen.
Hän riisti sen käsivarreltaan ja viskasi kauas luotaan.

»Mitä minun elämästäni tulisikaan, jos alati täytyisi ajatella,
että elän herra Aarnen rahoilla?» hän sanoi. »Jos ruokapalan vien
huulilleni, niin minun täytyy ajatella ryöstettyjä rahoja, ja jos saan
uuden puvun, niin kaikuu korvissani, että se on ostettu väärin saadulla
omaisuudella.»

»Nyt huomaan ainakin, että minun on mahdotonta seurata sir Archieta ja
elää yhdessä hänen kanssaan. Sanon hänelle sen, kun hän tulee luokseni.»

Illansuussa sir Archie tuli hänen luokseen. Hän oli hyvin iloinen,
sillä hän oli ollut vapaana ilkeistä ajatuksista, ja hän luuli sen
johtuvan siitä, että oli luvannut hyvittää tälle neidolle mitä oli
toista vastaan rikkonut.

Kun hän tässä mielessä tuli ja sellaista puhui, oli Elsan mielestä
mahdotonta kertoa, että hän itse oli huolissaan ja aikoi erota hänestä.

Kaikki häntä itseään kalvavat surut hän unhotti kuunnellessaan sir
Archien puhetta.

Seuraavana päivänä oli sunnuntai, jolloin Elsan oli tapana
mennä kirkkoon. Hän kävi sekä puolipäiväsaarnassa että
iltajumalanpalveluksessa.

Istuessaan kuuntelemassa puolipäiväsaarnaa, hän kuuli jonkun itkevän
ihan lähellään.

Ensin hän luuli jonkun vieressään istuvista itkevän, mutta kun hän
koetti sitä katsella oikealta tai vasemmalta, ei hän nähnyt kuin
rauhallisia ja juhlallisia ihmisiä.

Sittenkin hän kuuli selvästi itkun nyyhkytystä, ja itkijä tuntui olevan
niin lähellä, että jos vaan ojentaisi kätensä niin häneen ylettyisi.

Elsa kuunteli kuuntelemistaan sen vaikerrusta, eikä hän luullut ikänään
kuulleensa niin suurta surua.

Kenenkähän huolet ovat niin raskaita, että täytyy vuodattaa noin
haikeita kyyneliä? hän ajatteli.

Hän katseli taakseen ja kurottautui nähdäkseen lähinnä olevaan
penkkiin, mutta kaikki istuivat ääneti ja rauhallisina, eivätkä
kenenkään kasvot olleet vesissä.

Silloin Elsa ajatteli, ettei hänen tarvinnut tiedustella ja ihmetellä.
Hän tiesi hyvin kuka hänen vieressään itki.

»Sisko kulta», hän kuiskasi, »miksi et näyttäydy minulle kuten
toissapäivänä. Tiedäthän, että mielelläni teen mitä voin, kuivatakseni
kyyneleesi.»

Hän odotti vastausta, vaan ei kuullut mitään muuta kuin katkeamatonta
nyyhkytystä.

Elsa koetti kuunnella mitä pappi saarnassaan puhui, mutta saattoi
tuskin seurata hänen sanojaan. Silloin hän menetti malttinsa ja
kuiskasi: »Tiedänpä yhden jolla olisi enemmän itkun syytä kuin
kenelläkään muulla. Jollei kasvinsisareni olisi minulle ilmoittanut
murhaajiaan, saattaisinpa ilo mielessä istua täällä.»

Lakkaamaton nyyhkytys katkeroitti yhä enemmän hänen mieltään, ja hän
ajatteli: Kuinka minun kasvinsisareni voi vaatia minua ilmiantamaan
rakastettuni? Ei hän itsekkään olisi siihen suostunut, jos olisi vielä
elossa.

Hän istui ahdingossa kirkkoväen keskellä, mutta saattoi vaivoin pysyä
alallaan. Hän huojutteli ruumistaan ja väänteli käsiään. Varmaankaan
siltä nyt en koko päivänä saa rauhaa, hän ajatteli. Ja ties sen, hän
yhä tuskallisemmin jatkoi, ties vaikka seuraisi minua läpi elämän!

Mutta nyyhkytykset hänen vieressään tulivat yhä syvemmältä ja yhä
tuskallisemmin, ja viimein hänen sydämensä heltyi niin, että hän
itsekkin herahti itkuun.

Varmaankin sillä on äärettömän raskas suru joka noin itkee, hän
ajatteli. Varmaankin hänen kärsimyksensä on raskaampi kuin yksikään
ihminen voi aavistaa.

Kun Elsa kirkonmenojen päätyttyä astui ulos kirkosta, ei hän enää
kuullut itkua. Mutta itse hän itki koko kotimatkan, itki sitä, ettei
hänen kasvinsisarensa saanut haudan rauhaa.

Vaan iltasaarnan alkaessa Elsa meni uudelleen kirkkoon, sillä hänen
täytyi tietää, istuiko kasvinsisarensa siellä yhä itkemässä.

Heti kirkkoon astuttuaan Elsa alkoi kuulla nyyhkytystä, joka vavistutti
häntä sydänjuuria myöten. Hän tunsi rupeavansa masentumaan eikä hän
tahtonut enää mitään muuta kuin auttaa vainajaa, joka rauhatonna
harhaili ihmisten joukossa.

Elsan astuessa ulos kirkosta oli vielä niin valoisaa, että hän saattoi
nähdä jonkun edellään kävijöistä jättävän hangelle verisiä jälkiä.

Kukahan on niin köyhä, että kulkee paljain jaloin ja jättää verisiä
jälkiä lumeen? hän ajatteli.

Kaikki hänen edellään kävijät näyttivät varakkailta ihmisiltä. He
olivat kaikki kunnollisesti puetut ja heillä oli kengät jalassaan.

Mutta punaset jäljet olivat ihan vereksiä. Elsa näki, että joku hänen
edellään kulkevasta joukosta painoi niitä lumeen.

Se on joku matkamies, joka on pitkillä teillä jalkansa turmellut, hän
ajatteli. Suokoon Jumala, ettei hänen tarvitse kauan kulkea, ennenkuin
pääsee katon alle ja saa levätä!

Hänen teki mieli tietää kuka niin vaikean matkan oli taivaltanut, ja
hän lähti seuraamaan jälkiä, vaikka siten joutuikin poikkeamaan omalta
tieltään.

Mutta äkkiä hän huomasi kaikkien kirkosta tulijain kääntyneen toiselle
taholle ja itse olevansa yksin kadulla. Mutta ne veriset askeleet eivät
vieläkään loppuneet hangelta.

Se on minun polonen kasvinsisareni se kulkija, hän ajatteli, ja tunsi
tienneensä sen kaiken aikaa. Oi siskoraukkani, luulin sinun kevein
askelin lumella liitävän, en uskonut tuskia kärsiväsi. Mutta eihän
yksikään tiedä mitä kärsimyksiä vainajilla on.

Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja hän ajatteli: Voi minua, kun hän
ei saa haudanrauhaakaan. Voi minua, kun hänen on pitänyt niin kauan
kulkea täällä paljain jaloin, että ne ovat käyneet veriin.

»Pysähdy, sisko kulta», hän sanoi, »pysähdy, jotta saan kanssasi
puhella!»

Sitä sanoessaan hän huomasi askelten lumessa etenevän nopeammin,
ikäänkuin vainaja olisi kiirehtänyt kulkuaan.

Nyt hän pakenee minua. Hän ei odota minulta enää mitään apua, Elsa
ajatteli.

Hän oli ihan joutua mielettömäksi, hänen täytyi päästä noista punasista
askeleista, ja hän huudahti: »Sisko kulta, minä teen mitä ikinä tahdot,
jotta saisit haudassasi rauhan.»

Kohta tämän jälkeen Elsa näki edessään kookkaan naisihmisen, joka oli
häntä seurannut ja nyt laski kätensä hänen käsivarrelleen.

»Kukas sinä olet, joka kuleksit täällä pitkin katua ja itket ja
vääntelet käsiäsi?» sanoi nainen. »Olet juuri samannäköinen kuin muuan
neitonen, joka toissapäivänä pyrki luokseni palvelukseen ja sitte
katosi näkyvistäni, vai lienetkin sama ihminen?»

»En minä se sama ole», Elsa sanoi, »mutta jos tunnen oikein, että
olette raatikellarin emäntä, niin tiedän kyllä mistä tytöstä puhutte.»

»Sano sitte, mistä syystä hän lähti luotani eikä ole tullut takaisin»,
sanoi emäntä.

»Hän lähti siitä syystä», Elsa sanoi, »ettei tahtonut kuulla kaikkien
salissanne istuvien pahantekijäin puheita.»

»Monta hurjaa miestä tosin salissani käy», emäntä virkkoi, »mutta en
sinne pahantekijöitä sentään laske.»

»Kasvinsisareni oli kuitenkin kerran läsnä», Elsa sanoi, »kun siellä
kolme miestä jutteli keskenään ja yksi heistä virkkoi: Juo veikkonen.
Vielä Aarne herran rahoja riittää!»

Sen sanottuaan hän ajatteli: Nyt minä autoin kasvinsisartani, nyt minä
puhuin mitä olen kuullut. Jumala suokoon, ettei emäntä huolisi uskoa
sanojani, silloin ei syy ole minun.

Mutta samassa hän emännän kasvoista näki, että tämä uskoi häntä, ja hän
pelästyi ja oli lähteä pakoon.

Mutta hän ei ehtinyt ottaa askeltakaan, kun emännän tukeva käsi jo
tarttui häneen, niin ettei hän päässyt paikaltaan.

»No, neiti, jos sinä olet kellarissani kuullut sellaista puhetta»,
emäntä sanoi, »niin nytkö sinä joutaisit karkuun! Ei, vaan nyt
lähdetään niiden luo, joilla on valta ja tahto rangaista murhamiehiä,
jotteivät he lain kourista pääse.»



Sir Archien pako.


Elsa tuli pitkään vaippaan kääriytyneenä kellarisaliin ja meni sen
pöydän luokse, jonka päässä sir Archie istui ystävineen. Vieraita
istui joukottain lavitsoilla pöytien ääressä ja kaikki tähystivät
uteliaina häneen, mutta Elsa ei heistä välittänyt, mennessään istumaan
sen viereen joka hänelle oli rakas. Hän ajatteli vaan, että viimeisen
hetken, minkä sir Archie on vapaana, hän tahtoo olla hänen seurassaan.

Nähdessään Elsa neidin tulevan ja istahtavan hänen viereensä, sir
Archie nousi ja siirtyi hänen kanssaan salin alipäähän toisen pöydän
ääreen, joka oli osaksi pylvään peitossa. Elsa kyllä huomasi, ettei sir
Archie pitänyt hänen tulostaan kapakkahuoneeseen, joka ei ole nuorten
neitojen käytävä paikka.

»Ei minulla ole teille paljon sanottavaa», Elsa virkkoi. »Mutta teidän
pitää kuitenkin saada tietää, että minun ei käy lähteminen mukana
teidän maahanne.»

Näistä Elsa neidon sanoista sir Archie säikähti, sillä hän oli varma,
että jos Elsa hänet hylkäisi, niin hän uudelleen joutuisi pahojen
ajatustensa valtaan.

»Mistä syystä, Elsa, et lähtisi mukaani?» hän kysyi.

Elsan sydän oli niin raskas. Tuskin hän edes tiesi mitä sanoi. »Eihän
nuoren neidon ole hyvä lähteä soturin mukaan», hän virkkoi. »Kuka ties
milloin sellainen lupaus pettää.»

Ennenkuin sir Archie ehti vastaamaan, astui muuan merimies
kellarisaliin. Hän tuli sir Archien luokse ja kertoi hänelle olevansa
siitä suuresta laivasta, joka oli jäätynyt Klöfverön taakse. Myrsky
oli alkanut uudestaan, ja nyt laivuri laittoi sanan että sir Archie
kaikkine miehineen tänä iltana varustautuisi tulemaan laivaan. Meri oli
lännen puolella jo alkanut puhdistua. Kukaties jo ennen päivännousua
väylä olisi sulana Skotlantiin asti.

»Huulethan mitä mies kertoo», sanoi sir Archie Elsalle. »Tahdotko
lähteä mukaani?»

»En», Elsa sanoi, »en tahdo lähteä mukaanne.» Mutta itsekseen hän oli
iloissaan, sillä hän ajatteli: Nyt voi kumminkin sattua, että hänelle
jää tilaisuus lähteä pois täältä, ennenkuin vartioväki ehtii häntä
kiinniottamaan.

Sir Archie nousi ja meni kertomaan uutista sir Filipille ja sir
Reginaldille. »Menkää te edellä majataloon», hän sanoi, »ja laittakaa
kaikki kuntoon! Minun on vielä puhuttava pari sanaa Elsan kanssa.»

Nähdessään sir Archien tulevan takasin hänen luokseen, Elsa rupesi
molemmin käsin torjumaan häntä pois. »Miksi takasin tulette, sir
Archie?» hän sanoi. »Miksette jo riennä merelle, niin nopeasti kuin
jalat kannattavat?»

Sillä niin syvästi hän rakasti sir Archieta. Hän oli tosin ilmiantanut
hänet rakkaan kasvinsisarensa tähden, mutta hänen hartain toivonsa oli
että sir Archie pelastuisi.

»Ei, ensin tahdon vielä kerran pyytää sinua mukaani», sanoi sir Archie.

»Tiedättehän te kuitenkin, sir Archie, että minä en voi teitä seurata»,
Elsa sanoi.

»Miks’et sinä voisi?» sir Archie sanoi. »Olethan niin yksinäinen ja
köyhä tyttö, ettei kukaan tiedusta mihin sinä joudut. Mutta jos lähdet
mukaani, niin minä teen sinusta suuren rouvan. Minä olen ylhäinen mies
kotimaassani. Siellä saat kulkea hopeassa ja kullassa, ja vienpä sinut
kuninkaankin hoviin.»

Elsa vapisi hädissään, kun sir Archie yhä viipyi hänen luonaan,
vaikkei pako enää kauan ollut mahdollista. Hän tuskin malttoi vastata
hänelle: »Lähtekää nyt täältä, sir Archie! Ette saa enää viipyä minua
pyytämässä!»

»Et, Elsa, vielä minua ymmärrä», puhui sir Archie yhä enemmän
heltyvällä äänellä. »Kun näin sinut ensi kerran, niin minä vaan
ajattelin lumota ja houkutella sinut. Olen monesti ennen luvannut
sinulle linnoja ja kultia, vaan ennen tätä iltaa se ei ole ollut
rehellisesti tarkoitettua. Mutta nyt minä tahdon ja haluan tehdä sinut
vaimokseni. Siihen voit luottaa niinkuin aatelismiehen ja soturin
sanaan.»

Samassa Elsa kuuli asepukuisten miesten raskasta astuntaa kellarin
ulkopuolelta. Jos minä nyt lähden hänen mukaansa, hän ajatteli, niin
hän kenties vielä pelastuu. Olenhan täällä häntä turmioon vetämässä.
Minun tähteni hän täällä niin kauan viivyttelee, että vartioväki
hänet vielä yllättää. Mutta enhän minä voi lähteä sen mukaan, joka on
surmannut kaikki omaiseni.

»Sir Archie», Elsa sanoi, ja hän toivoi saavansa hänet säikähtämään.
»Ettekö kuule, kun aseellisia miehiä rientää torin poikki?»

»Kuulen sen kyllä», sanoi sir Archie, »kaiketi on taas tapeltu jossain
kapakassa. Älä hätäänny, Elsa, vähästä ne kalastajat riitaantuvat,
ilmoista ja tuulista.»

»Sir Archie», Elsa sanoi, »ettekö kuule, että ne seisahtuvat
raatihuoneen eteen?»

Elsa värisi kiireestä kantapäähän, mutta sir Archie ei sitä huomannut,
vaan pysyi ihan tyynenä.

»Mihinkäs muuanne he seisahtuisivat?» hän sanoi. »Tännehän ne
riitapukarit on tuotava raatihuoneen putkaan. Älä sinä Elsa kuuntele
sitä, vaan kuuntele nyt kun minä pyydän sinua mukaani meren tuolle
puolen!» ...........

Mutta Elsa koetti vielä kerran säikäyttää sir Archieta.

»Sir Archie», hän sanoi, »ettekö kuule, kun ne laskeutuvat portaita
myöten raatikellariin?»

»Kyllä sen kuulen», sanoi sir Archie, »he kai tulevat tyhjentämään
kannun olutta, saatuaan vankinsa telkien taa. Älä sinä Elsa huoli
heistä, vaan ajattele että huomenna meidän laivamme halkoo aavoja
ulappia, pyrkien kohti minun rakasta isänmaatani!»

Mutta Elsa oli kalpea kuin ruumis ja värisi, niin että häneltä tuskin
puhe kävi.

»Sir Archie», hän sanoi, »ettekö näe, kun he viinapöydän luona
puhelevat emännän kanssa? Kaiketi kyselevät häneltä, onko heidän
etsittävistään ketä täällä.»

»Ennemminkin tilaavat häneltä väkevää ja lämmintä juomaa, kun on
näin myrskyinen yö», sanoi sir Archie. »Älä sinä Elsa noin värise ja
vavahtele! Lähde vaan pelkäämättä minun mukaani! Sen sanon, että jos
isäni nyt tahtoisi minulle naittaa maamme jaloimman neidon, niin en
hänestä huolisi. Lähde sinä Elsa turvallisesti meren tuolle puolen!
Siellä sinä joudut suurimpaan onneen ja iloon.»

Sotilasjoukko ovensuussa karttui karttumistaan, eikä Elsa voinut enää
hillitä tuskaansa. En voi olla näkemässä, kun he tulevat ottamaan hänet
kiinni, hän ajatteli. Hän kumartui lähelle sir Archieta ja kuiskasi
hänelle:

»Ettekö kuule, sir Archie, kun sotilaat kysyvät emännältä Aarne herran
murhaajia?»

Silloin sir Archie tähysti salin ovelle päin ja katseli emännän luona
juttelevia sotilaita. Mutta hän ei heti lähtenytkään pakoon, niinkuin
Elsa odotti, vaan kumartui katsomaan Elsaa silmästä silmään. »Sinäkö,
Elsa, se olet tuntenut minut ja antanut minut ilmi?»

»Olen sen tehnyt rakkaan kasvinsisareni tähden, jotta hän saisi levon
haudassaan», sanoi Elsa. »Yksin Jumala tietää mitä siitä olen kärsinyt.
Mutta paetkaa nyt, sir Archie! Vielä ennätätte. He eivät vielä ole
sulkeneet ovea ja eteistä.»

»Senkin sudenpentu!» sir Archie sanoi. »Nähdessäni sinut ensi kerran
laiturilla, ajattelin jo surmata sinut.»

Mutta Elsa laski kätensä hänen olkapäälleen. »Paetkaa, sir Archie,
ei minun sydämeni kestä katsoa, kun he tulevat teitä kiinniottamaan.
Jollette tahdo paeta ilman minua, niin minä Jumalan nimeen lähden
mukaanne. Mutta älkää enään täällä istuko minun tähteni, sir Archie!
Teen puolestanne mitä tahansa, kun vaan pelastatte henkenne.»

Mutta nyt sir Archie oli suuttunut ja puhui Elsalle ähittelevällä
kiukulla:

»Nyt sinä neitonen et koskaan saa kirjokengissä astella linnan
permantoja. Nyt saat ikäsi pysyä täällä sillin perkaajana. Etkä
koskaan, Elsa, saa miestä, jolla on linnat ja läänit. Jos saatkin, niin
saat viheliäisen kalamiehen, jonka tölli on jossakin kylmällä luodolla.»

»Ettekö kuule, kun he asettavat vartijoita eteiseen ja panevat ovelle
keihäitä poikkiteloin?» Elsa kysyi. »Miksette jo riennä pois täältä?
Miksette pakene merelle ja kätkeydy laivaan?»

»En viitsi paeta, kun tekee mieleni jutella Elsa neidin kanssa», sanoi
sir Archie. »Tiedätkös, Elsa, että nyt sinun kaikki ilosi on mennyttä
kalua? Tiedätkö, että nyt minun ei enää kannata toivoakkaan sovitusta
rikoksestani?»

»Sir Archie», Elsa kuiskasi, kavahtaen säikähtyneenä ylös, »nyt
sotamiehet ovat valmiina. Nyt ne tulevat teitä kiinniottamaan.
Riennättekö pakoon! Minä lähden mukaanne laivaan, sir Archie, jos vaan
pakenette.»

»Ei sinun kannata säikkyä, Elsa neito», sanoi sir Archie. »Ehdimme
vielä jonkun aikaa juttelemaan yhdessä. Ei sotilaat uskalla käydä
kimppuuni täällä, kun voin puolustautua. He aikovat tavoittaa minut
ahtaassa käytävässä. Siellä he aikovat keihästää minut pitkiin
vartaisiinsa. Sitähän sinä Elsa olet minulle aina toivonut.»

Mutta kuta pahemmin Elsa hätääntyi, sitä tyynemmäksi sir Archie kävi.
Elsa pyysi häntä pakenemaan, mutta niitä pyyntöjä hän nauroi.

»Älä neitonen ole niin varma siitä että minä joudun sotilasten käsiin!
Olen maar suuremmistakin vaaroista pelastunut. Pahemmin minun oli käydä
muutama kuukausi sitte Ruotsissa. Jotkut panettelijat olivat sanoneet
Juhana kuninkaalle, ettei hänen skottilainen vartioväkensä ollut
luotettava. Ja kuningas uskoi sen. Hän panetti kaikki kolme päällikköä
linnantorniin, ja heidän palkkajoukkonsa hän tarkasti vartioituna
lähetti rajan yli.»

»Paetkaa, sir Archie, paetkaa!» Elsa pyysi.

»Älä sinä Elsa ole minusta huolissasi!» sanoi sir Archie tylysti
nauraen. »Tänä iltana luontoni taas on ennallaan. Nyt en enää näe
sitä neitosta silmäini edessä, ja silloin ei hätää mitään. Kerronpa
sinulle niistä kolmesta, jotka istuivat Juhana kuninkaan linnassa.
Yhtenä yönä, kun vartijat olivat juovuksissa, he salaa hiipivät ulos
tornista ja juoksivat tiehensä. Sitten lähtivät pakenemaan rajaa kohti.
Mutta Ruotsin alueella ollessaan he eivät kertaakaan uskaltaneet
ilmaista ketä olivat. Heillä ei ollut muuta keinoa, Elsa, kuin hankkia
itselleen karvapäälliset puvut ja sanoa olevansa nahkurinsällejä, jotka
kiertelivät hakemassa työtä.

Vasta nyt Elsa alkoi huomata, kuinka sir Archie oli muuttunut häntä
kohtaan. Nyt sir Archie varmaan vihasi häntä, saatuaan kuulla että hän
oli hänet ilmiantanut.

»Älkää, sir Archie, puhuko noin!» Elsa pyysi.

»Miksikäs petit minut, juuri kun sinusta uskoin mitä parasta!» sanoi
sir Archie. Nyt minä taas olen ihan ennallani. Nyt minä en huoli
säästää ketään. Ja saatpa nähdä, että vielä minä selviön tästä kaikesta
yhtä hyvin kuin ennenaikaan. Enkö silloinkin ollut tovereineni
huutavassa hukassa, kun viimein olimme Ruotsin halki samonneet tänne
rannikolle? Ei meillä ollut rahaa ostaaksemme kunnon vaatteita. Ei
ollut rahaa maksaaksemme laivakyytiä Skotlantiin. Emme tienneet muuta
keinoa kuin murtautua Solbergin pappilaan.»

»Älkää enää puhuko siitä!» sanoi Elsa.

»Kaikki tyyni sinun on kuultava, Elsa», sanoi sir Archie. »Yhtä seikkaa
sinä et tiedä, sitä nimittäin, että me pappilaan tultua menimme Aarne
herran luo, herätimme hänet ja kehotimme häntä antamaan meille rahaa.
Jos hän olisi sen tehnyt suosiolla, ei hänelle olisi mitenkään käynyt.
Mutta Aarne herra yltyi tappelemaan kanssamme, ja silloin meidän täytyi
hänet kaataa. Ja hänen saatuaan surmansa täytyi meidän kaataa hänen
koko väkensä.»

Elsa ei keskeyttänyt sir Archien puhetta, mutta hän tunsi sydämensä
tyhjenevän. Hän värisi katsoessaan ja kuunnellessaan sir Archieta,
joka oli muuttunut julman ja verenhimoisen näköiseksi. Mitä olenkaan
tahtonut tehdä? Elsa ajatteli. Olenko ollut hulluna ja rakastanut sitä
miestä, joka murhasi kaikki omaiseni? Jumala minulle anteeksi antakoon!»

»Kun luulimme koko väen kuolleen», sir Archie sanoi, »hilasimme raskaan
hopea-arkun ulos. Sitte sytytimme pirtin ympäri tulen, jotta kaikki
ihmiset luulisivat Aarne herran palaneen huoneeseensa.»

»Minähän olen rakastanut metsän sutta», sanoi Elsa itsekseen. »Ja
mokomaa olen koettanut pelastaa rangaistuksesta!»

»Vaan itse ajoimme jäälle ja pakenimme merta pitkin», sir Archie
jatkoi. »Niin kauvan kun liekit kajastivat taivaalla, ei meillä ollut
hätää mutta silloin pelästyimme, kun näimme niiden laskevan. Arvasimme
että kylän väki oli tullut paikalle ja sammuttanut tulipalon, ja että
kohta se olisi jälillämme. Silloin ajoimme takasin rantaan, sellaiselle
virtakohdalle, jossa jää oli heikkoa. Nostimme raha-arkun pois reestä
ja ajoimme eteenpäin, kunnes jää murtui hevosen alla. Se sai upota,
mutta me itse hyppäsimme syrjään. Jollet olisi vaan neito, Elsa, niin
ymmärtäisit että se oli reipas teko. Olimmepa toimineet kuin miehet.»

Nyt Elsa pysyi sanattomana. Hän istui ja tunsi sydämessään kirvelevää
tuskaa. Mutta sir Archie vihasi häntä ja kidutti häntä tahallaan.

»Sidoimme sitte vyöhihnamme arkun sankoihin ja rupesimme sitä hinaamaan
jäätä pitkin.»

»Mutta kun arkku teki siihen jälkiä, kävimme rannalta taittamassa
kuusenhavuja ja panimme ne alustaksi. Sitte riisuimme saappaat jalasta
ja jatkoimme matkaa ilman että jäähän tuli minkäänlaista merkkiä.»

Sir Archie oli hetkisen vaiti ja katseli pilkallisesti Elsaa.

»Vaikka kaikki tämä oli mainiosti onnistunut, olimme kuitenkin aika
pulassa. Verisistä vaatteistamme meidät olisi missä tahansa heti
tunnettu ja saatu kiinni. Mutta kuule nyt Elsa, voidaksesi sitte kertoa
niille kaikille, jotka mielivät lähteä meitä hätyyttämään, sillä sen
he tietäkööt ettemme ole niinkään yletyttävissä. Kuulehan sitä, että
kun me jäätä myöten lähenimme Marstrandia, niin tapasimmekin jäällä
oman maan miehiä ja tovereita, ne samat miehet jotka Juhana kuningas
oli tarkoittanut. Jäät olivat heitä pidättäneet Marstrandissa, ja hyvä
olikin, sillä heidän avullaan saimme vaatteet. Eikä sen koommin olisi
ollut vaaraa, jollet sinä olisi ruvennut petturiksi.»

Elsa istui ääneti, hän oli surusta melkein tiedottomana, tuskin sydämen
lyöntejä enää tuntui.

Mutta sir Archie kavahti pystyyn ja huudahti:

»Eikä meillä hätää ole tänäkään iltana. Sen Elsa, saat omin silmin
nähdä.»

Samassa hän molemmin käsin tarttui Elsaan ja tempasi hänet koholle.
Ja Elsa kilpenä edessään hän juoksi kellarisalin läpi käytävää kohti.
Ja vaikka ovessa seisovilla sotureilla oli keihäät ojona häntä kohti,
eivät he rohjenneet niitä käyttää, jotteivät Elsaa haavoittaisi.

Ahtaissa portaissa ja eteisessä sir Archie samoin piti Elsaa koholla
edessään. Ja Elsa olikin parempi turva kuin vahvin haarniska, sillä
portaille asetetut sotilaat eivät voineet aseitaan käyttää. Sir Archie
pääsi siten ison matkan portaita ylös, ja Elsa tunsi jo ulkoilman
henkivän kasvoillaan.

Mutta nyt oli rakkaus Elsan sydämestä hävinnyt, katkera viha siellä
vaan kuohui sir Archieta kohtaan, ja hän muisti sir Archien vaan
murhamieheksi. Ja nyt kun hän näki ruumiinsa suojelevan tätä miestä,
niin että hän oli karkuun pääsemäisillään, nyt hän kädellään tarttui
yhteen sotilasten keihäistä ja osotti sen sydäntään kohti. »Tahdon nyt
viimein tehdä kasvinsisareni hyväksi työni loppuun», hän ajatteli. Ja
sir Archien eteenpäin hypähtäessä se keihäs tunkeutui Elsan sydämeen.

Mutta silloin sir Archie jo seisoi ylimmällä portaalla. Ja sotamiehet
väistyivät tieltä nähdessään että yksi heistä oli haavoittanut neitoa.
Ja sir Archie juoksi heidän välistään.

Torille saavuttuaan sir Archie kuuli sotahuutoja erään kujan suusta ja
skottilaisten hoilausta: »Apuun, apuun! Skotlannin puolesta! Skotlannin
puolesta!»

Sir Filip ja sir Reginald sieltä tulivat hänen avukseen, mukanaan koko
skottilaisjoukko.

Ja sir Archie juoksi heitä vastaan huutaen suureen ääneen: »Tänneppäin!
Tänneppäin! Skotlannin, Skotlannin puolesta!»



Jään poikki.


Vielä merenselällä sir Archie yhä kantoi Elsaa käsivarrellaan.

Sir Filip ja sir Reginald astuivat hänen kanssaan rinnan. He yrittivät
jutella hänelle, miten olivat saaneet yllätyksestä tiedon ja miten
heidän oli onnistunut kulettaa raskas hopea-arkku kaljaasiin ja
koota maanmiehensä, mutta sir Archie ei heitä kuunnellut. Hän näytti
käydessään yhä puhelevan sen kanssa, jota käsivarrellaan kantoi.

»Ketä sinä tuot mukaasi?» kysyi sir Reginald.

»Elsa se on», sir Archie sanoi. »Hänet minä vien muassani Skotlantiin.
Täällä hänestä ei ikänä tulisi muuta kuin köyhä kalanperkaaja.»

»Eipä ei, sen kyllä uskon», sanoi sir Reginald.

»Täällä hän ei yllensä saisi kuin karkean villapuvun», sanoi sir
Archie, »ja nukkuakseen ahtaan lautavuoteen. Minä hänen tilansa teen
pehmeimmille patjoille, ja hänen vuoteensa minä laitatan marmorista.
Minä hänet käärin kalleimpiin nahkasiin, ja hänen kenkänsä kiinnitän
hohtokivisoljilla.»

»Suureen kunniaan sinä hänet korotat», sanoi sir Reginald.

»En saata jättää häntä tänne», sir Archie sanoi, »sillä kukapa täällä
malttaisi köyhää polosta muistaa? Ei kauan viivy, kun jo kaikki
hänet unohtavat. Ei kukaan käy hänen asunnollaan, ei kukaan poikkea
yksinäisen seuraksi. Mutta kun minä kotiini ehdin, silloin rakennutan
hänelle kauniin asunnon. Sen kiviseinään piirrätän hänen nimensä,
jottei kukaan voi sitä unohtaa. Siellä minä itse käyn joka päivä hänen
luonaan, ja niin ihanata siellä on kaikki, että pitkien matkojen päästä
ihmisiä tulee häntä katsomaan. Kynttilöitä ja lamppuja poltetaan
siellä yötä päivää, ja laulu ja soitto siellä kaikuu, ikäänkuin
loppumattomissa pidoissa.»

»Suureen kunniaan sinä hänet korotat», sanoi sir Reginald uudelleen.

»Täytyyhän minun hänelle sovittaa mitä olen rikkonut», sir Archie
sanoi. »Jollen minä ole Elsalle hyvä, niin onneni häviää ja pimeys
yllättää minut.»

Myrsky puhalsi aukealla jäällä vinhasti heitä vastaan. Se repi auki
Elsan vaipan ja tempoi sitä ilmassa kuin lippua.

»Autatko minua hetkisen kantamaan Elsaa», sanoi sir Archie, »jotta saan
kiedotuksi vaipan hänen ympärilleen?»

Sir Reginald otti Elsan syliinsä, mutta samassa hän kauhistui niin,
että päästi hänet käsistään solumaan jäälle.

»En tiennytkään että Elsa oli kuollut», hän sanoi.



Aaltojen kohu.


Suuren kaljaasin laivuri astui koko yön edestakasin korkealla
peräkannella. Oli pimeä, ja myrsky vinkui hänen ympärillään. Milloin
se tuiskutti lunta, milloin toi ropisevan vesisateen. Jäät pusertivat
yhä hellittämättä kaljaasin kylkiä, joten laivuri olisi hyvin voinut
tyynesti nukkua kojussaan.

Mutta hän pysytteli valveilla koko yön. Tavan takaa hän nosti kätensä
korvalle ja kuunteli.

Ei ollut niinkään helppo tietää, mitä hän kuunteli. Koko hänen väkensä,
samoinkuin Skotlantiin aikovat matkustajatkin olivat laivassa mukana.
He nukkuivat kaikki yösijoillaan laivan kojuissa, joten ei laivuri
ainakaan voinut puhelua kuulla.

Vinkuva myrsky, kun se kohtasi kiinni jäätyneen aluksen, yritti tempoa
sitä, samoinkuin ennenkin ajaessaan sitä merenselältä. Ja kun kaljaasi
yhä seisoi alallaan, niin myrsky alkoi sitä riuhtoa riuhtomistaan.
Pienet jääpuikot kalisivat ylhäällä heiluvissa köysissä. Laidat
ruskivat. Mastot narisivat pahasti, vääntyessään niin tiukalle että
olivat katketa.

Yö oli täynnä ääniä. Korva erotti hienoa vitinää ilmassa silloin kun
lunta pyrytti. Se kuuli ropinaa ja läiskettä silloin kun vettä vihmoi.

Mutta railoja aukeni jäähän, pitkään rusahtaen, ikäänkuin sotalaivojen
vastakkain ampuessa.

Mutta laivuri ei kuunnellut mitään näistä.

Hän astui kannella koko sydänyön, kunnes päivä alkoi harmaana sarastaa
taivaalla, mutta hän ei kuullut sittenkään mitä tahtoi kuulla.

Vihoviimein hän yöstä erotti loppumattoman, kohajavan äänen, joka
sointui kuin etäisen laulun tuutiva, vieno hyminä.

Silloin laivuri riensi suorinta tietä, keskellä olevien soutupenkkien
yli keulahyttiin, jossa hänen väkensä nukkui. »Nouskaa ylös nyt», hän
huusi, ja ottakaa keksit ja airot käteen! Kohta on se hetki tullut,
jolloin pääsemme irti. Kuulen jo sulan meren kohinan. Kuulen vapaiden
aaltojen laulun.»

Miehet nousivat heti makuultaan. He seisoivat varuillaan pitkin
laivanparrasta aamun verkalleen valjetessa.

Kun viimein tuli siksi valoisa, että saattoi nähdä mitä yöllä oli
tapahtunut, niin he huomasivat meren olevan sulana lahtia ja salmia
myöten. Mutta heidän aluksensa ympärillä ei koko lahdessa näkynyt
_railoja, vaan jää oli ehyttä_ ja lujaa.

Ja salmi lahden edustalla oli ahtautunut jäitä täyteen. Ulkopuolella
vapaina telmivät laineet heittelivät siihen jääruhkaan yhä uusia
lohkareita.

Ulkona laivareitillä purjeita vallan vilisi. Ne olivat kalastajain
jaaloja, jotka olivat Marstrandissa olleet jäissä ja nyt sieltä
joukottain lappoivat merelle. Meri lainehti vaahtopäisenä ja ajeli
vielä jäälauttoja, mutta kalastajat eivät kaiketi malttaneet odottaa
tyventä ja vaaratonta ilmaa, koska olivat alkaneet retkensä. He
seisoivat jaalojensa keulassa ja tähystivät terävästi merelle.
Pienet jääpalaset he työnsivät airoilla syrjään, mutta suurempia kun
tuli, niin niitä piti väistää. Kaljaasin laivuri seisoi korkealla
peräkannella ja katseli heitä. Hän huomasi, että matka kävi heiltä
vaivaloisesti, mutta että sentään yksi toisensa jälkeen kulkea kituutti
eteenpäin ja pääsi merelle.

Ja kun laivuri näki purjeiden liukuvan pitkin sinistä merta, silloin
hänen kaipuunsa paisui niin, että silmänsä tahtoivat kyyneltyä.

Mutta hänen aluksensa ei päässyt hievahtamaan, ja ahtojääruhka sen
edessä sulloutui yhä lujemmaksi.

Väliin siellä valtaväylällä näkyi laivojen ja veneiden seassa valkeita
jäävuoria. Ne olivat suuria jäälohkareita, jotka päälletysten
latoutuneina ajelehtivat etelää kohti. Niiden pinta välkkyi
aamuauringossa hopealta, ja väliin siitä leimahti heleänpunanen hohde,
ikäänkuin olisi ollut ruusujen peitossa.

Ja sitte kajahti huutoja myrskyn sohinan keskeltä. Väliin ne sointuivat
kuin pitkä laulun sävel, väliin kuin torven puhallus. Väkevä riemu se
tuntui näitä ääniä synnyttävän. Kun niitä kuuli, niin rintansa tunsi
avartuvan. Se oli etelän ilmoilta samoavan joutsenparven laulu.

Mutta kun laivuri näki jäävuorten soluvan etelään ja joutsenten
pyrkivän pohjoseen, silloin hänen ikävänsä paisui niin että hän
väänteli käsiään.

»Voi minua, kun piti tänne jäädä!» hän sanoi. »Koskahan tästä lahdesta
jäät lähtenevät? Täällä saan vielä päiväkausia virua.»

Juuri tätä ajatellessaan hän näki jonkun ajomiehen lähenevän jäätä
myöten. Mies ilmaantui Marstrandin puolisesta salmesta ja ajoi niin
huolettomana jäätä pitkin, kuin ei olisi tiennyt meren taas ruvenneen
kantamaan veneitä ja laivoja.

Kaljaasin kupeelle ajettuaan hän huusi laivurille:

»Onko sulla evästä, veikkonen, kun täällä jäissä makaat? Minulta
saat ostaa, jos tahdot, suolasilliä tai kapakalaa tai savustettua
ankeriasta.»

Laivuri ei viitsinyt hänelle vastata, puisti vaan nyrkkiä ja sadatteli.

Silloin kalakauppias laskeutui kuormaltaan. Hän otti reestä heinätukon
ja pani sen hevosen eteen. Sitte hän kiipesi purjealuksen kannelle.

Laivurin edessä seistessään hän sitte hyvin vakavasti puhui:

»En tällä kertaa tule luoksesi kalasaksana. Mutta minä tiedän sinut
hurskaaksi mieheksi. Senvuoksi tulin pyytämään sinun apuasi, saadakseni
takasin nuoren neidon, jonka skottilaiset soturi eilen toivat muassaan
tänne laivaasi.»

»Eivät he tietääkseni ole ketään neitoa tänne tuoneet», sanoi laivuri.
»En koko yönä kuullut laivassani mitään naisääniä.»

»Olen Torarin, kalakauppias», sanoi toinen, »olet ehkä minusta kuullut.
Minä se olin Solbergin pappilassa Aarne herran kanssa illallisella
samana yönä kun hänet sitte murhattiin. Siitä asti on Aarne herran
kasvattitytär ollut ja elänyt minun mökissäni, mutta eilisiltana hän
joutui Aarne herran murhamiesten käsiin, ja ne ovat kai tuoneet hänet
muassaan laivalle.»

»Aarne herran murhaajatko olisivat minun laivassani?» sanoi laivuri
kauhistuneena.

»Kuten näet, olen halpa ja voimaton mies», sanoi Torarin. »Toinen
käteni on rujo, siitä syystä minä vältän uskallettuja yrityksiä. Jo
pari viikkoa olen ollut selvillä Aarne herran murhaajista, mutta kostoa
heille en ole rohjennut yrittää. Ja minun vaikenemisen! tähden he nyt
ovat päässeet karkuun ja saaneet ryöstetyksi neidon mukaansa. Mutta
nyt sanon, etten tahdo enää lisätä katumistani tässä asiassa. Tahdon
yrittää ainakin sen neitosen pelastamista.»

»Jos Aarne herran murhaajat ovat täällä laivassa, miksei sitte
kaupungin vartioväki tule heitä kiinniottamaan?»

»Olen heitä pyytänyt ja ruinannut menneen yötä ja tämän aamua», Torarin
sanoi, »mutta ne eivät rohkene lähteä. Sanovat, että täällä laivassa on
satoja palkkasotureja, joiden kanssa eivät uskalla käydä tappelemaan.
Silloin ajattelin, että minun kai pitää Jumalan nimeen yksinäni lähteä
tänne ja koettaa sinun avullasi saada neidosta tietoa, koska sinut
tiedän hurskaaksi mieheksi.

Mutta laivuri ei huolinut vastata hänen puheeseensa neidosta. Hän
ajatteli vaan sitä toista. -Mistä sinä voit tietää että murhaajat ovat
täällä laivassa?» hän sanoi.

Torarin osotti suurta tammiarkkua,, joka seisoi soutoteljojen välissä.

»Tuon olen nähnyt Aarne herran kotona niin monesti, etten siitä voi
erehtyä», hän sanoi. »Se on täynnä Aarne herran rahoja, ja missä hänen
rahansa ovat, siellä eivät hänen murhaajansa liene etäällä.»

»Se arkku on sir Archien ja hänen ystäväinsä sir Reginaldin ja sir
Filipin oma», sanoi laivuri.

»Niin on», Torarin sanoi, katsoen tyynesti laivuriin, »tiedän sen. Se
on sir Archien ja sir Filipin ja sir Reginaldin oma.»

Laivuri seisoi hetkisen ääneti ja tähysti joka taholle ympäristöön.

»Milloinka sinä arvelet tästä lahdesta jäiden lähtevän?» hän sanoi.

»Nyt täälläpäin on ylen kumma vuosi», sanoi Torarin. »Tästä lahdesta
jäät muulloin lähtevät aikaisin, kun tässä on virtakohta. Mutta
näin ollen voi sattua että laivasi ajautuu maalle kun jäät lopulta
purkautuvat.»

»Sitä minäkin pelkään», sanoi laivuri.

Hän seisoi taas hetken ääneti. Hän oli kääntynyt katsomaan merelle
päin. Aamuaurinko helotti taivaanlaelta, ja vaahtoisena lainehtiva
ulappa kimalteli sen loisteessa. Jäistä vapautuneita aluksia luovi
edestakasin, ja riemusta kirkuvia lintuparvia läheni etelästä.
Kalat uiskentelivat ihan vedenpinnassa, ne pärskyttivät vettä ja
ponnahtelivat välkkyen ilmaan, ikäänkuin huumauksissa, päästyään
ummesta jään alta. Lokit, jotka olivat jään ulkoreunalla vaanineet
saalista, lensivät suurissa parvissa maata kohden tutuille apajilleen.

Laivuri ei voinut tätä näkyä kestää. »Minäkö olisin pahantekijäin ja
murhamiesten ystävä?» hän sanoi. »Minäkö pitäisin silmäni ummessa,
vaikka näen miksi Jumala sulkee laivaltani meren portit? Pitääkö minun
hukkua niiden jumalattomien tähden, jotka ovat tänne turvautuneet?»

Ja laivuri meni väkensä luo ja sanoi: »Nyt tiedän mikä meitä pidättää
täällä, vaikka muut alukset jo ovat menossa. Se tulee siitä, että
meillä on murhamiehiä laivassamme.»

Sitte laivuri meni skottilaisten soturien luo, jotka vielä nukkuivat
laivaruumassa. »Veikkoset», hän sanoi heille, »pysykää vähän aikaa
rauhassa, vaikka kuulisitte laivassa huutoa tai meteliä! Me tahdomme
noudattaa Jumalan käskyä ja hävittää pahantekijät joukostamme. Jos
minua tottelette, niin lupaan jättää haltuunne sen arkun, jossa Aarne
herran rahat ovat, ja saatte jakaa ne keskenänne.»

Vaan Torarinille laivuri sanoi: »Mene sinä jäälle heittelemään kalat
pois reestäsi! Saat siihen toisenlaisen kuorman.»

Sitte laivuri ja hänen väkensä murtautuivat siihen kajuuttaan, jossa
sir Archie ystävineen nukkui. Ja ennenkuin nämä pääsivät hereille,
olivat miehet jo heidän kimpussaan sitomassa heitä.

Ja kun skottilaiset yrittivät puolustautua, niin heitä iskettiin
kirvespohjilla ja rautakangilla, ja laivuri sanoi heille: »Te olette
konnia ja murhamiehiä. Miten luulitte voivanne rangaistusta välttää?
Ettekö tienneet, että juuri teidän vuoksenne Jumala yhä pitää meren
portteja sulettuina?» Silloin ne kolme miestä rupesivat yhteen ääneen
huutamaan tovereita avukseen.

»Älkää kutsuko!» sanoi laivuri. »Eivät he tule. He ovat saaneet Aarne
herran rahat jaettavikseen ja mättävät paraikaa hopeata hattuihinsa.
Näiden rahojen takia sen ilkityön teitte, ja samojen rahojen takia nyt
saatte rangaistuksenne.»

Vaan Torarin ei vielä ollut ehtinyt syytää kaloja pois reestään, kun
laivuri väkineen tuli jäälle hänen luokseen. He taluttivat keskellään
kolmea köysiin pantua miestä, jotka olivat kovin pahasti runneltuja ja
haavoistaan ihan voimattomina.

»Jumalan ei tarvinnut minua turhaan kutsua», sanoi laivuri, »heti kun
käsitin hänen tahtonsa, minä sitä tottelin.»

He laskivat vangit Torarinin rekeen, ja Torarin kyyditsi heidät
kapeita, vielä jäässä olevia salmia ja lahtia pitkin Marstrandiin.

Vaan illempana laivuri yhä seisoi aluksensa korkealla peräkannella ja
tähysti merta kohti. Koko ympäristö oli vielä aivan muuttumatta, ja
jääruhka laivan edessä kasvoi kasvamistaan.

Hämärän tullessa laivuri näki pienen ihmisjoukon astuvan manteren
puolelta jäälle ja lähenevän hänen alustaan.

Kesti hyvin kauan, ennenkuin matkamiehet ennättivät niin lähelle että
heidät selvästi erotti. Niiden hitaasta käynnistä hän kuitenkin oitis
huomasi, että ne olivat vanhoja ja raihnaisia.

Ihan lähelle tultua hän viimein näki joukon etunenässä kaksi pappia,
liperit ja kauhtanat yllään. Toinen oli nuori, vaan toinen hyvin
vanha. Näiden jälessä tuli muutamia ukkoja, joilla oli ruumispaarit
kannettavanaan, ja kaikkein viimeisenä vanhan vanha eukko, kahden
naispalvelijan taluttamana.

He seisahtivat jäälle aluksen viereen, ja vanhempi pappi sanoi
laivurille:

»Lähdimme noutamaan täältä kuollutta nuorta neitoa. Nuo murhamiehet
ovat tunnustaneet, että hän uhrasi henkensä estääkseen heitä pääsemästä
pakoon, ja nyt me tulimme häntä noutamaan, saadaksemme haudata hänet
omaistensa joukkoon niin arvokkaasti kuin hän ansaitseekin.»

Silloin Elsa löytyi ja vietiin alas jäälle. Hänet laskettiin vanhusten
tuomille paareille, ja vanha pappi kiitti laivuria ja lähti taas
joukkonsa etupäässä kulkemaan maata kohti.

Mutta heidän pois kääntyessään laivuri ihmeekseen näki paarien vieressä
nuoren neidon, jota hän ei ennen ollut huomannut ja joka vähä väliä
kumartui vainajan yli ja hyväili häntä hellästi.

Mutta sitä mukaa kuin ruumissaatto eteni, saivat myrsky ja aallot
jalansijaa ja murtivat jään auki sen askelten jälissä. Niin että tuskin
se oli ennättänyt peittyä niemen taakse, kun jää jo oli pirstaleina ja
suuri kaljaasi pääsi vapaana purjehtimaan meren ulapoille.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Aarne herran rahat: Kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.