Title: Laki on kuollut — mutta tuomari on elävä
Author: France, Anatole
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Laki on kuollut — mutta tuomari on elävä" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

TUOMARI ON ELÄVÄ ***



LAKI ON KUOLLUT — MUTTA TUOMARI ON ELÄVÄ

Kirj.

Anatole France


Suom.

Rieti Itkonen



Porvoossa,
Osuuskunta Wisa rl,
1913.



SISÄLTÄÄ:

Laki on kuollut — mutta tuomari on elävä.
Kotivarkaus.
Harakan ihmetyö.



Laki on kuollut — mutta tuomari on elävä.


— Eräänä päivänä, sanoi Jean Marteau [lue Shang Martoo], tapahtui,
että minä vietin yöni eräässä Wincennecin metsikössä. En ollut syönyt
kolmeenkymmeneen kuuteen tuntiin.

Herra Goubin [lue Gubäng] kuivasi lornettiaan. Hänellä oli heikot
silmät ja tuikea katse. Hän katsoi tutkivasti Jean Marteauhon ja sanoi
moittivalla äänellä hänelle:

— Mitä? Ettekö taas ollut syönyt kahteenkymmeneenneljään tuntiin?

— En, vastasi Jean Marteau, en nytkään ollut syönyt
kahteenkymmeneenneljään tuntiin. Mutta minä tein siinä väärin. Ei
sovi olla ilman leipää. Se on väärin. Nälännäkeminen pitäisi olla
rangastuksen alanen kuten irtolaisuuskin. Itse asiassa nämä molemmat
hairahdukset usein yhtyvät ja pykälä 269 määrää varattomille kolmesta
kuuden kuukauden rangastuksen. Irtolaisuus, sanoo lakikirja, on
irtolaisten olotila, nämä yksilöt, joilla ei ole vakituista asuntoa
eikä toimeentuloa ja jotka harvoin harjottavat mitään ammattia tai
käsityötä. Ne ovat suuria rikollisia.

— On huomattava, sanoi herra Bergeret [lue Bärsheree], että
tämä olotila, josta irtolaiset langetetaan kuuden kuukauden
vankeusrangastukseen ja kymmenen vuoden poliisivalvontaan, on juuri
samanlainen, johon pyhä Franciskus velvotti seuraajansa. Ja pyhän
Klaran tyttäret, pyhä Franciskus assiisilainen ja pyhä Antonius
padualainen olisivat suuressa vaarassa joutua vankivaunulla vietäväksi
tutkintovankilaan, jos he meidän päivinämme tulisivat Pariisiin
saarnaamaan. Minä en sano tätä kiinnittääkseni poliisin huomiota
kerjäläismunkkeihin, joita nykyään vilisee keskuudessamme. Heillähän on
elinkeinonsa ja he harjottavat kaikenlaisia ammatteja.

— He ovat kunniallisia siksi että he ovat rikkaita, sanoi Jean Marteau,
ja kerjääminen on kielletty vain köyhiltä. Jos minut olisi tavattu
makaamasta siellä puun alla, niin olisi minut pantu vankeuteen ja
se olisi ollut oikeen. Koska minä en omistanut mitään, niin olisi
minua pidetty pääoman vihollisena ja on oikeen puolustaa pääomaa sen
vihollisia vastaan. Tuomarin ylevä kutsumus on turvata jokaiselle
mitä hänelle kuuluu, rikkaalle hänen rikkauttaan ja köyhälle hänen
köyhyyttään.

— Minä olen miettinyt oikeuden filosofiaa, sanoi herra Bergeret,
ja olen huomannut, että koko yhteiskunnallinen oikeus nojautuu
näihin kahteen perustotuuteen: varkaus on tuomittava, varkauden
tulos on pyhä. Nämä ovat ne periaatteet, jotka takaavat yksilön
turvallisuuden ja ylläpitävät järjestystä valtiossa. Ellei toista
näistä suojelevista periaatteista tunnustettaisi, kukistuisi koko
yhteiskunta. Ne laadittiin aikain alussa. Karhunnahkaan puettu
päällikkö, aseinaan piikirves ja pronssimiekka, astui seuralaisineen
kivimuurin ympäröimälle paikalle, jossa heimon lapset pidettiin
suljettuina yhdessä vaimojen ja porolauman kanssa. He toivat muassaan
naapurivaimojen nuoria tyttöjä ja poikia, ja kokosivat taivaasta
pudonneita kiviä, jotka olivat kallisarvosia, sillä niistä tehtiin
miekkoja, jotka eivät koskaan taipuneet. Päällikkö nousi pienelle
kummulle aitauksen keskelle ja sanoi:

"Nämä orjat ja tämä rauta, jotka olen ottanut heikoilta ja
ylenkatsottavilta ihmisiltä, kuuluvat minulle. Jokaisen, joka ojentaa
kätensä niitä ottaakseen, lyön minä kuoliaaksi piikirveelläni."

Sellanen on lakien alkuperä. Niiden henki on ikivanha ja
raakalaismainen. Ja juuri sentähden, että oikeus on kaikkien
vääryyksien vahvistus, kykenee se rauhottamaan koko maailman.

Tuomari voi olla hyvä, sillä eivät kaikki ihmiset ole pahoja; laki
ei voi koskaan olla hyvä, sillä se on vanhempi kuin minkäänlainen
hyvän käsite. Ne muutokset, joita siihen aikojen kuluessa on tehty
eivät ole vaikuttaneet sen alkuperäseen olemukseen. Lainlaatijat ovat
tehneet sen hiuksenhienoksi, mutta jättäneet sen raakalaismaiseksi.
Sen on kiittäminen juuri epäinhimillisyyttään siitä että sitä pidetään
arvossa ja että se tuntuu majesteetilliselta. Ihmisillä on taipumusta
pahojen jumalien palvelemiseen ja mikä ei ole julmaa, ei tunnu
heistä kunnioitettavalta. Ne jotka ovat lain-alasia, uskovat lakien
oikeudenmukasuuteen. Heillä on aivon samat siveellisyyskäsitteet kuin
tuomareilla ja he uskovat samoinkuin tuomaritkin että rangastu teko on
myös rangastava. Usein olen poliisin tai rikostuomioistuimen edessä
mielenliikutuksella havainnut, kuinka täydellisessä sopusoinnussa
tuomarin ja rikollisen mielipiteet hyvästä ja pahasta ovat. Heillä on
yhteiset ennakkoluulot ja yhteinen siveellisyys.

— Eikä toisin voikaan olla, sanoi Jean Marteau. — Köyhä raukka, joka
näytelaudalta on varastanut makkaran tai kenkäparin, ei sentähden
varmaankaan ole tarkasti ja pelkäämättä tarkastellut oikeuden alkuperää
ja syventynyt sen perusteihin. Ja ne, jotka meidän tavoin arkailematta
tekevät huomion, että väkivaltaa ja oikeudettomuutta lakia säädettäessä
pyhitetään — ne eivät rohkene varastaa edes vaivasta kuparikolikkoa.

— Joka tapauksessa, sanoi herra Goubin, on olemassa oikeudenmukasiakin
lakeja.

— Luuletteko niin? kysyi Jean Marteau.

— Herra Goubin on oikeassa, vastasi herra Bergeret. — On olemassa
oikeudenmukasia lakeja. Mutta laki, joka on laadittu yhteiskuntaa
tukemaan, ei voi tarkotuksensa mukaan olla oikeudenmukasempi kuin
tämä yhteiskunta. Niin kauvan kutu yhteiskunta perustuu vääryyteen,
on lakien tehtävänä oleva vääryyden puolustaminen ja tukeminen. Ja
mitä oikeudettomampia ne ovat, sitä kunnioitettavammilta ne tuntuvat.
Huomatkaa myös että koska lait suurimmaksi osaksi ovat sangen vanhoja,
niin ne eivät edusta täydelleen nykyään olemassaolevaa vääryyttä,
vaan vanhaa, vieläkin karkeampaa ja raaempaa vääryyttä. Ne ovat
muistomerkkejä huonoilta vuosilta, ja niillä on kantoisuutta vielä
parempinakin aikoina.

— Mutta niitä parannetaan, sanoi herra Goubin.

— Aivan oikeen, niitä parannetaan, vastasi herra Bergeret. — Eduskunta
ja senaatti työskentelevät niiden parantamiseksi kun ei niillä ole
muuta tekemistä. Mutta niiden alkuperänen ydin jää olemaan ja se on
karkea. Totta puhuen, niin en ollenkaan pelkäisi huonoja lakeja,
jos vaan hyvät tuomarit minä sovelluttaisivat. Laki on taipumaton,
sanotaan. Sitä en usko. Ei ole mitään kirjoitettua, mikä ei
mukaantuisi. Laki on kuollut, mutta tuomari on elävä — se on se suuri
etu, mikä hänellä on lakiin verraten. Pahaksi onneksi käyttää hän tätä
etuaan harvoin. Tavallisesti käyttäytyy hän vielä tyhmemmin, vielä
tunnottomammin, kuin lain kirjain häntä pakottaisi. Hän ei olemassa
ihmisellinen, hänellä ei ole sääliväisyyttä. Luokkahenki karkottaa
hänestä kaiken inhimillisen myötätunnon. Minä puhun tässä vain
rehellisistä tuomareista.

— Ne muodostavat enemmistön, sanoi herra Goubin.

— Niin, ne muodostavat enemmistön, vastasi herra Bergeret, jos
arvostelemme tavallisen rehellisyyden ja yleisen siveellisyyden mukaan.

Mutta onko se kylliksi että on vaan kunniallinen mies, voidakseen
erehtymättä ja toisen oikeutta loukkaamatta käyttää rankasemisen
pelottavaa valtaa? Hyvässä tuomarissa pitää yhdistyä filosofinen
ajatustapa luonnolliseen hyveeseen. Siinä vaaditaan paljo mieheltä,
jonka pitäisi menestyä virkaurallaan ja kohota arvossa. Sen lisäksi
tulee meidän muistaa, että jos hän osottaa korkeampia oikeuskäsitteitä
kuin ne jotka samaan aikaan vallitsevat hänen ympäristössään, niin
tekee hän itsensä virkaveljiensä vihaamaksi ja herättää yleistä
suuttumusta. Sillä kaikkea muuta siveellisyyttä paitsi omaamme kutsumme
me siveettömyydeksi. Kaikkia niitä, jotka ovat tuoneet maailmaan
ennen tuntematonta hyvyyttä, on kohdannut kunniallisten ihmisten
ylenkatse. Ja juuri se on tullut erään tuomari Magnaud'in [lue
Magnoo] osaksi. Minulla on täällä hänen arvostelujaan pieneen vihkoon
koottuna ja Henry Leyret'n [lue Leiree] selityksillä varustettuna. Kun
nämä arvostelut julastiin, pudistelivat kaikki ankarat virkamiehet
ja siveelliset lainsäätäjät päitään. Ne todistavat mitä korkeinta
ymmärrystä ja lämpimintä sydäntä. Ne ovat täynnä osanottoa, ne ovat
ihmisellisiä, ne ovat siveellisiä. Lainlaatijakunnassa oltiin sitä
mieltä, että tuomari Magnaud'lta puuttui lainopillista kykyä ja herra
Melinin ystävät syyttivät häntä siitä ettet hän tarpeeksi huolehtinut
omistusoikeudesta. Ja totta on että ne syyt, joihin tuomari Magnaud'n
arvostelut perustuivat, olivat aivan omintakeiset. Sillä niissä
kohtaamme joka rivillä vapaamielisen hengen ajatuksia ja lämpimän
sydämen tunteita.

Herra Bergeret otti pöydältä pienen punaisen vihkosen, selasi sitä ja
luki:

"Oikeamielisyys ja hienotunteisuus ovat kaksi hyvettä, joita on
tavattoman paljo helpompi harjottaa sen jolta ei mitään puutu kuin sen
jolta puuttuu kaikkea."

       *       *       *       *       *

"Ei saisi rangaista sitä mitä ei voi välttää."

       *       *       *       *       *

"Voidakseen oikeudenmukasesti tuomita hätääkärsivän rikosta, pitää
tuomarin hetkeksi unohtaa se hyvinvointi jota hän nauttii ja koettaa
niin paljo kuin mahdollista asettua siihen surkuteltavaan asemaan, että
hän on kaikkien hylkäämä."

       *       *       *       *       *

"Kun tuomari tulkitsee lakia, ei hänen pidä huolehtia ainoastaan siitä
erikoistapauksesta, joka on asetettu hänen ratkastavakseen, vaan hänen
pitää myös ottaa huomioon ne hyvät tai huonot seuraukset, joita hänen
tuomionsa voi aiheuttaa yleisten etujen alalla."

       *       *       *       *       *

"Työmies yksin luo uutta ja panee alttiiksi terveytensä ja henkensä
työnantajan hyväksi; tämä ei voi panna alttiiksi muuta kuin pääomansa."

       *       *       *       *       *

Näitä olen lukenut, on otettu melkein umpimähkään, lisäsi herra
Bergeret, ja löi samalla kirjan kiinni. — Kas siinä ennen tuntemattomia
sanoja jotka puhuvat jalosta sielusta!



Kotivarkaus.


Noin kymmenen vuotta sitte, ehkä enemmän tai ehkä vähemmän, kävin
eräässä naisvankilassa. Se oli vanha, Henrik IV aikana rakennettu
linna, jonka terävä liuskakatto kohosi pienen, synkän joen rannalla
sijaitsevan etelän kaupungin yli. Vankilan johtaja oli eläkeläinen;
hänellä oli musta peruukki ja valkea parta. Hän oli erinomaisen
harvinainen johtaja, ajatteli itsenäisesti ja hänellä oli inhimillisiä
tunteita. Hän ei kuunnellut mitään kolmensadan suojattinsa
siveellisyydestä, mutta hän oli sitä mieltä, ettei se ollut erikoisen
huonompi kuin kolmensadan muunkaan, kaupungilta sattumalta otetun
naisen siveellisyys.

Täällä on sekalaista, täällä kuten kaikkialla, näytti hän sanovan
lempeällä väsyneellä katseellaan.

Kun menimme pihan yli, oli pitkä rivi naisvankia lopettanut äänettömän
kävelynsä ja he menivät jälleen työhuoneisiinsa. Siellä oli paljo
vanhanpuoleisia raa'an ja laiskan näköisiä naisia. Ystäväni, tohtori
Gabane, joka piti meille seuraa, kiinnitti minun huomiotani paljon,
että melkein kaikissa näissä naisissa oli luonteenomasia vikoja että
heillä useilla oli kierot silmät, että he olivat huonontuneita ja
että heissä oli hyvin harvoja, joissa ei ollut huomattavissa törkeän
rikoksen tai ainakin rikollisuuden leimaa.

Johtaja pudisti hitaasti päätään. Minä näin vallan hyvin, että
hän ei juuri ollenkaan suosinut rikollisuutta tutkivien lääkärien
selittelyjä ja että hän puolestaan oli vakuutettu etteivät rikolliset
yhteiskunnastamme useinkaan näytä niin kovin erilaisilta kuin
syyttömätkään.

Hän vei meidät työhuoneisiin. Me näimme leipojattaria, pesijättäriä
ja liinaompelijattaria täydessä toimessa. Työ ja vallitseva siisteys
levittivät miltei hieman iloa. Johtaja kohteli kaikkia näitä naisia
ystävällisesti. Typerimmät ja ilkeimmätkään eivät saaneet häntä
kadottamaan kärsivällisyyttään ja hyväntahtosuuttaan. Hän oli sitä
mieltä, että niille joiden kanssa joutuu yhdessä elämään, on annettava
paljo anteeksi ja ettei pidä vaatia liikaa edes rikollisilta ja
pahantekijöiltä. Eikä hän vastoin tavallisuutta, vaatinut varkailta
ja parittajilta että he olisivat täydellisiä siksi että he kärsivät
rangastusta. Hän ei juuri uskonut rangastuksen jalostavaan vaikutukseen
eikä toivonutkaan voivansa tehdä vankilasta hyveen oppilaitosta.

Koska hän ei myöskään hyväksynyt käsitystä että ihmisiä kärsimyksillä
parannetaan, säästi hän näitä onnettomia kärsimyksillä niin paljo
kuin mahdollista. En tiedä oliko hänellä minkäänlaisia uskonnollisia
tunteita, mutta sovitusopille ei hän antanut mitään siveellistä
merkitystä.

— Minä tulkitsen sääntöä, sanoi hän minulle, ennenkun sovellutan sitä.
Ja minä itse selitän sen vangeille. Sääntö vaatii esimerkiksi ehdotonta
vaitioloa. Jos he noudattaisivat ehdotonta vaitioloa, tulisi heistä
joko tylsämielisiä tai raivohulluja. Minä tuulen, minun täytyy tuulla,
ettei tämä ole säännön tarkotus. Minä sanon heille: "Sääntö käskee
teidän noudattamaan vaitioloa. Mitä tämä merkitsee? Se merkitsee,
että vartijat eivät saa kuulla teidän puhelevan. Jos he kuulevat,
saatte te rangastuksen. Elleivät he kuule, ei teitä vastaan ole mitään
moittimista. Minulla ei ole oikeutta valvoa teidän ajatuksianne.
Elleivät teidän sananne aiheuta enempää melua kuin teidän ajatuksenne,
ei minulla ole mitään oikeutta vaatia tiliä teidän sanoistanne." Tämän
viittauksen jälkeen koettavat he puhua, niin sanoakseni äänettömästi.
Heistä ei tule hulluja ja sääntöä noudatetaan.

Minä kysyin häneltä hyväksyvätkö hänen esimiehensä tällasen säännön
tulkinnan.

Hän vastasi, että tarkastajat usein moittivat häntä, mutta että hänellä
oli silloin tapana viedä heidät ulommaiselle portille ja sanoa heille:
"Te näette tämän veräjän; se on puinen. Jos tänne sulettaisi miehiä,
ei heistä viikon kuluttua olisi ainoatakaan jälellä. Toiset eivät
ajattelekaan paeta. On viisasta olla pakottamatta heitä äärimmilleen.
Vankilan elintapa ei muutenkaan ole edullinen heidän ruumiin ja sielun
terveydelle. Minä en ota vastatakseni heidän vartioimisestaan, jos te
määräätte heille vaitiolon kidutuksen."

Sairasosasto ja makuusalit, joissa senjälkeen kävimme, olivat sijotetut
suuriin, valkoisiksi rapattuihin huoneisiin, joissa ei ollut entisestä
loistostaan muuta jälellä kuin mahtavat, harmaasta kivestä tai mustasta
marmorista tehdyt tulisijat, joiden yläpuolella kohosi komeita hyvettä
esittäviä korkokuvia. Oikeus — jonkun italialaistuneen flaamilaisen
taiteilijan ennen vuotta 1600 veistämä — paljastetuin rinnoin ja
jalka halastun viitan ulkopuolella, piti lihavalla toisella kädellään
tasapainosta horjahtanutta vaakaansa, jonka kupit löivät vastakkain
kuten symboolit. Tämä jumalatar osotti miekkansa kärkeä pientä sairasta
kohti, joka makasi rautasängyssä pienellä salvetin kokosella patjalla.
Hän näytti lapselta.

— No, voitteko nyt paremmin? kysyi tohtori Gabane.

— Kiitos, tohtori, paljo paremmin.

Hän hymyili.

— Olkaa nyt oikeen kiltti, niin tulette pian terveeksi.

Hän katsoi tohtoria suurilla silmillään, joista loisti ilo ja toivo.

— Hän on ollut kovin sairas, tämä pienokainen, sanoi tohtori Gabane.

Me menimme eteenpäin.

— Minkälaisesta hairahduksesta hänet on tuomittu?

— Ei se ollut hairahdus, se oli rikos.

— Vai niin!

— Lapsenmurha.

Pitkän käytävän päässä astuimme pieneen hyvin kodikkaaseen huoneeseen,
jonka seinillä oli kaappia ja jonka akkunat joissa ei ollut ristikoita,
antoivat maalle päin. Siellä istui nuori, hyvin sievä nainen ja
kirjotti kirjotuspöydän ääressä. Hänen vieressään istui toinen,
kaunis ja soreavartaloinen etsien avainta nipusta, joka riippui hänen
vyötäisillään. Minä olisin ollut halukas uskomaan, että ne olivat
johtajan tyttäriä. Hän selitti minulle, että ne olivat kaksi vankia.

— Ettekö huomanneet, että heillä oli laitoksen puku.

Sitä en ollut huomannut, epäilemättä siksi että he pitivät sitä toisin
kuin muut.

— Heidän kolttunsa ovat huolellisemmin ommellut ja kun myssyt ovat
pienemmät, eivät ne kokonaan peitä tukkaa.

— Se riippuu siitä, sanoi vanha johtaja, että on hyvin vaikeaa estää
naista näyttämästä tukkaansa, kun se on kaunis. He ovat muuten sen
järjestyksen alasia ja heidän täytyy tehdä työtä.

— Mitä he tekevät?

— Toinen hommailee arkistossa ja toinen on kirjastonhoitaja.

Oli tarpeetonta kysyä häneltä sitä. Tässä oli kaksi "kiihkeän"
luokan vankia. Johtaja ei ollenkaan salannut, että hän piti törkeitä
rikollisia paljo parempina kuin niitä jotka olivat tehneet itsensä
syypäiksi vähäpätöisempiin hairahduksiin.

— Minä tunnen sellasia, sanoi hän, jotka ovat kuten vieraita
rikokselleen. Se oli kuten salama heidän elämässään. Heissä on
oikeudentuntoa, rohkeutta ja jalomielisyyttä. Samoin en voi kiittää
varkaitamme. Heidän rikkomuksensa, jotka eivät koskaan ole muuta
kuin kehnoja ja halpamaisia, pilaa koko heidän elämänsä. He ovat
parantumattomia. Ja sama halpamaisuus, joka sai heidät ryhtymään
moitittaviin tekoihin, on aina ja alati heidän käytöksessään.
Rangastus, joka kohtaa heitä, on verrattain lievä ja kun heissä on
vain vähän ruumiillista ja siveellistä tunteellisuutta, kärsivät he
useimmiten sen helposti.

— En tällä ollenkaan tahdo väittää, lisäsi hän vilkkaasti, etteikö
jotkut näistäkin onnettomista ansaitsisi osanottoa ja mielenkiintoa.
Mitä kauemman minä elän, sitä selvemmin käsitän, ettei ole mitään
rikollisia, vaan ainoastaan onnettomia raukkoja.

Hän antoi meidän astua työhuoneeseensa ja käski vartijan noutamaan
vangin 503.

— Minä annan teidän nyt, sanoi hän, olla todistajina jossakin, jota —
olkaa vakuutetut siitä — en ole ollenkaan edeltäpäin valmistanut ja
joka epäilemättä on herättävä teissä uusia ajatuksia rikoksesta ja
rangastuksesta. Mitä te nyt saatte nähdä ja kuulla, olen minä nähnyt ja
kuullut satoja kertoja elämässäni.

Naisvartijan saattama vanki astui työhuoneeseen. Hän oli nuori, oikeen
kaunis, lempeältä ja yksinkertaselta näyttävä maalaistyttö.

— Minulla on teille ilmotettavana hyvä uutinen, sanoi johtaja.
— Tasavallan presidentti, jolle on annettu tieto teidän hyvästä
käytöksestänne, lahjottaa teille lopun teidän rangastuksestanne. Te
pääsette ulos lauvantaina.

Hän kuunteli suu puoliksi auki ja kädet ristissä vatsan päällä. Mutta
ajatukset eivät niin pian tunkeutuneet hänen aivoihinsa.

— Te pääsette ulos tästä laitoksesta lauvantaina. Te pääsette vapaaksi!

Tällä kertaa hän käsitti. Kädet kohosivat epätoivosella liikkeellä ja
huulet vapisivat.

— Onko se totta, että minun välttämättä pitää lähteä täältä? Mihin
minä sitte menen? Täällä minä saan ruokaa, vaatteita ja kaikkea. Eikö
johtaja voisi sanoa sille hyvälle herralle, että on parempi kun minä
jään sinne missä minä olen?

Johtaja selitti hänelle lempeän päättävästi, ettei sopinut hyljätä
armahdusta, jonka jälkeen hän ilmotti tytölle, että hän jättäessään
laitoksen saa nostaa määrätyn rahamäärän, kymmenen tai kaksitoista
frangia.

Hän meni itkien ulos

Min kysyin mikä hänen rikoksensa oli ollut.

Johtaja katsoi luetteloon.

— 503. Hän oli palvelustyttönä talonpoikasperheessä... Varasti hameen
emännältään... Kotivarkaus... Te tiedätte, että kotivarkaudesta on
ankara rangastus.



Harakan ihmetyö.


I.


Paastonaikana vuonna 1429 oli omituinen yhteensattuma, ajanlaskun
ihmetyö. Ei ainoastaan tavallisille oikeauskosille, vaan myös papeille,
jotka osasivat laskuoppia. Sillä tähtitiede, almanakan alku, oli
siihen aikaan kirkollinen. Vuonna 1429 sattui pitkäperjantai Marian
ilmestymisenpäiväksi, joten tämä päivä tuli niiden kahden ihmetyön
muistojuhlaksi, joihin ihmiskunnan lunastus alkaa ja loppuu ja siten
sattui Jesuksen siittäminen neitsyt Marian kohdussa ja Jesuksen kuolema
ristillä kummallisella tavalla yhteen. Tätä perjantaita, jolloin
sulonen ihmetyö sattui samaan aikaan kun katkerakin, kutsuttiin
suureksi perjantaiksi ja sitä vietettiin suurilla juhlallisuuksilla.
Mont Anis'n [lue Mong t' Annii] ilmestyskirkossa. Paavit olivat
jo aikoja sitte antaneet IlmeStyspyhätölle oikeuden jakaa suurena
kirkkopyhänä täydellistä synninpäästöä ja Puyn [lue Puii] piispavainaa
Elie de Lestrange [lue Elii dö Lestrangsh] oli saanut paavi Martinin
uudistamaan tämän tavan. Paavit aina myöntävät tällasen suosion
kun sitä vaan pyydetään sopivalla lavalla. Aneiden jakaminen
Pitkänäperjantaina houkutteli joukon pyhiinvaeltajia ja kauppiaita
Puy-en-Melay'hen [lue Puii-ang-Melee]. Jo helmikuun puolivälissä
lähtivät kaukaisten seutujen asukkaat matkalle pakkasessa, sateessa
ja tuulessa. Useimmat lähtivät jalan pyhiinvaeltajan sauva kädessä.
He kulkivat mikäli mahdollista suurissa joukoissa, etteivät maaseutua
vallitsevat maantierosvot heitä ryöstäisi ja nylkisi putipuhtaaksi
ja ettei tarvitsisi maksaa veroa aatelismiehille heidän maansa läpi
kulkemisesta. Koska vuoristossa kulkeminen oli sangen vaarallista,
niin he odottivat ympärillä olevissa Clermontin, Issoiren, Briande'in,
Lyonin, Issingeaux'n ja Allais'n [lue Klarmong, Issuaar, Briag, Liong,
Issingoo, Allee] kaupungeissa siksi kunnes heitä oli tarpeeksi monta
uskaltaakseen matkalle läpi lumen. Pyhällä viikolla tunkeili Puyn
mäkisillä kaduilla kummallinen joukko: markkinasaksoja Languedocista,
Provence'ista [lue Langdok, Provangs] ja Catoniasta ajaen nahoilla,
öljyllä, villalla, kankailla ja espanjalaisilla viineillä täytetyillä
pukinnahkaleileillä kuormitettuja muuliaasejaan: ritareja ratsain
ja naisia vaunuissa, käsityöläisiä ja porvareja vaimot ja tyttäret
takanaan muuliaasien selässä ja viimeksi köyhät pyhiinvaeltajat,
jotka nilkuttaen ja liikaten, sauvat kädessään ja reput selässään
huokaillen ponnistelivat eteenpäin pitkin koluisia mäkiä, heitä seurasi
raavaskarja, jota vietiin teurastettavaksi.

Piispantalon muuriin nojaten seisoi Florent Guillaume [lue Gijoum]
pitkänä, tuimana ja mustana kuin viiniköynnös talvella tukikepissään.
Hän tarkasteli toivioretkeläisiä ja nautakarjaa innokkaasti.

— Katsopas, sanoi hän pitsinnyplääjätär Marguerite'lle [lue Margörit],
miten suuria nautoja.

Ja Marguerite, joka istui nypläystyynynsä yli kumartuneena, vastasi:

— Niin, minä näen, ne ovat kauniita, ja lihavia.

Heiltä molemmilta puuttui tämän maailman hyvyyttä ja tällä kertaa oli
heillä kova hätä. Ihmiset sanoivat, että se oli heidän oma vikansa.
Samaa sanoi juuri parhaillaan lihasaksa Pierre Grandmange [lue Piärr
Grandmangsh]. seisten kaupassaan. "Olisi synti", huudahti hän, "antaa
almuja tuollaisille irstaille heittiöille." Lihasaksa olisi kyllä
ollut sangen hyväntekeväinen, ettei hän olisi pelännyt vahingottavansa
sieluaan antamalla syntisille, ja kaikilla Puyn porvareilla oli samat
omantunnonvaivat. Totta puhuen täytyy tunnustaa ettei pitsinnyplääjätär
Marguerit'ia säteilevässä, nykyään kadonneessa nuoruudessaan, voinut
verrata pyhään Luciaan puhtaudessa, pyhään Agataan mielenlujuudessa tai
pyhään Katariinaan viisaudessa. Mitä taas Florent Guillaume'iin tulee,
niin oli hän ollut kaupungin paras kirjuri. Pitkään aikaan ei löytänyt
hänen vertaistaan kun oli kysymys rukouskirjojen painattamisesta Puyn
Jumalanäidin kirkkoon. Mutta hän piti aivan liian paljo juhlista ja
hyvistä ruuista. Nyt ei hänen kätensä enää ollut niin vakava kuin ennen
ja hänen näkönsä oli heikentynyt. Hänen kirjotuksensa pergamentille
ei ollut enää tarpeeksi selvää. Hän olisi kuitenkin voinut ansaita
elatuksensa ottamalla vastaan oppilaita. — Mariakuva-kaupassaan
Ilmestyskirkon lähellä, sillä hän oli viisas ja kokenut mies. Mutta
onnettomuudekseen oli hän lainannut mestari Jacquet Coquedouille'ta
[lue Shakee Kokeduij] kuusi livreä ja kymmenen souS'ta [lue suu.
Livre ja sous senaikaisia ranskalaisia rahoja. Suom.] ja vaikka hän
oli maksanut kaikkiaan kahdeksankymmentä livreä ja kaksi souS'ta niin
oli hän, saamamiehensä sanojen mukaan vieläkin hänelle velkaa kuusi
livreä ja kymmenen souS'ta. Tätä laskua pitivät tuomarit oikeana,
sillä Jacquet Coquedouille oli huono laskemaan. Sentähden myytiin
Florent Guillaume'in kauppa Ilmestyskirkon lähellä pyhän Teofiluksen
päivänä, lauvantaina, viidentenä päivänä maaliskuuta mestari Jacquet
Coquedouille'n laskuun. Siitä pitäen oli kirjuriparka ollut koditon ja
konnuton. Mutta kellonsoittaja Jean Magne'n [lue Shan Mangn] avulla ja
Jumalan äidin suojeluksessa, jonka kunniaksi hän oli kirjottanut niin
monta rukouskirjaa, nukkui hän nykyään yönsä tuomiokirkon tornissa.

Kirjurin ja pitsinnyplääjättären oli sangen vaikea tulla toimeen.
Marguerite ansaitsi joskus sattumalta hiukan, sillä hän ei enää ollut
kaunis eikä pitänyt nypläämisestä. He auttoivat toisiaan. Heitä
moitittiin siitä, olisi ollut parempi lukea se heille kunniaksi.
Florent Guillaume oli oppinut. Koska hän yksityiskohtasesti tunsi Puyn
mustan Pyhän Neitseen kertomuksen ja kaikki anekaupan seremoniat, oli
hän ajatellut, että hän voisi olla oppaana pyhiinvaeltajille. Hän
toivoi tapaavansa sellasen, joka oli kyllin antelias antamaan hänelle
aterian hänen kauniiden kertomustensa korvaukseksi. Mutta ensimäiset,
joille hän tarjosi palvelustaan, käskivät hänet pois, sillä hänen
rääsynen pukunsa ei ilmaissut oppineisuutta eikä hyvää ymmärrystä. Hän
palasi murheellisena ja masentuneena piispan talon muurin luo, jossa
hän löysi hieman auringonpaistetta ja ystävättärensä Marguerite'in.

— He luulevat, sanoi hän, etten ole kyllin oppinut laskemaan heille
pyhäinjäännöksiä ja puhumaan Pyhän Neitseen ihmetöistä. Luulevatko he,
etkä minun ymmärrykseni on lentänyt takkini reijistä tiehensä?

— Ei ymmärrys, sanoi Marguerite, vaan hyvä ruumiinlämpö menee tiehensä
risasista vaatteista. Minua palelee kauheasti. Mutta ei ole vähemmän
totta sekään että meitä molempia tuomitaan vaatteidemme mukaan.
Keikarit pitäisivät tosiaankin minua vielä hyvin kauniina, jos olisin
puettu kuten Clermontin kreivitär.

Pitkin katua näkivät he toivioretkeilijäin kovasti tungeskelevan
päästäkseen pyhäkköön, jossa heidän piti saada synteinsä
anteeksiantamus.

— Pian he varmasti pusertavat toisensa kuoliaaksi, sanoi Marguerite,
pitkänäperjantaina kaksikymmentäkaksi vuotta sitte tallattiin
kaksisataa ihmistä kuoliaaksi Ilmestyskirkon pääkäytävällä. Ottakoon
Jumala heidän sielunsa. Se oli ihana aika, minä olin silloin nuori.

— Aivan kuten sanoit, kaksisataa toivioretkeilijää likisti silloin
toisensa kuoliaaksi ja he muuttivat parempaan maailmaan. Ja seuraavana
päivänä ei heistä näkynyt jälkeäkään.

Nämä sanat oli kohdistettu erääseen toivioretkeilijään, jolla ei
ollut niin kiire kuin muilla saamaan syntejänsä anteeksi. Hän katseli
joka suunnalle suurilla pelästyneillä silmillään ja näytti olevan
sekaannuksissa. Florent Guillaume lähestyi ja tervehti nöyrästi.

— Hyvä herra, sanoi hän, näkee heti että te olette viisas ja kokenut
ja ettette te mene kirkkoon niinkuin lammas teurastettavaksi, sillä
ne menevät niin lähekkäin että toisen turpa on toisen hännän alla. Te
menettelette paremmin. Sallikaa minun tulla teille oppaaksi, teidän ei
tarvitse sitä katua.

Toivioretkeilijä, joka näkyi olevan limoges'lainen [lue limooshelainen]
aatelismies, vastasi kotiseutunsa murteella, ettei hän voi mihinkään
käyttää sellasta köyhää pirua ja että hän varsin hyvin osaa yksinkin
mennä Ilmestyskirkkoon saamaan syntejänsä anteeksi. Senjälkeen jatkoi
hän päättäväisenä matkaansa. Mutta Florent Guillaume heittäytyi hänen
jalkoihinsa ja repi tukkaansa:

— Pysähtykää, herra, pysähtykää Jumalan ja kaikkien pyhäin nimessä,
elkää menkö etemmäksi, sillä sillon olette te kuoleman oma ja te olette
sellanen ihminen, jonka ei ilman huolta ja surua voi nähdä menevän
perikatoaan kohti. Vielä muutamia askelia tätä mäkeä ylöspäin ja te
olette kuoleman oma. Ne tukehtuvat tuolla ylhäällä. Jo on kuusisataa
pyhiinvaeltajaa, heittänyt henkensä. Ja se on vasta alkua. Ettekö
sitte tiedä että kaksikymmentäkaksi vuotta sitte eli armon vuonna
1409 samana päivänä ja samalla kellonlyömällä tuhoutui kirkon ovella
yhdeksäntuhatta kuusisataa kolmekymmentäkahdeksan ihmistä paitsi
vaimoja ja lapsia. Jos te, hyvä herra, joutuisitte saman kohtalon
uhriksi, niin en minä saisi lohtua koskaan. Sillä samalla hetkellä kun
teidät näkee, rakastaa jokainen teitä ja tuntee voimakasta halua saada
uhrautua teidän edestänne.

Limoges'lainen aatelismies pysähtyi hämmästyneenä ja kalpeana kun
hän kuuli tämän puheen ja antoi miehen repiä kourallisittain tukkaa
päästään. Kauhistuksissaan aikoi hän kääntyä ympäri, mutta Florent
Guillaume, yhä polvillaan, piti häntä takinliepeestä.

— Elkää menkö sinne, hyvä herra, elkää tehkö sitä! Te voisitte tavata
Jacquet Coquedouillen, ja silloin teidät heti muutettaisiin kiveksi.
Parempi on tavata paholainen kuin Jacquet Coquedouille. Tiedättekö mitä
teidän on tehtävä, jos te olette niin viisas kuin näytätte olevan ja
jos tahdotte elää kauan ja saavuttaa ijäisen autuuden? Kuulkaa mitä
minä sanon. Minä olen oppinut mies. Tänään kuletetaan pyhäinjäännöksiä
ympäri katuja ja toria. Te tunnette suurta lohdutusta jos kosketatte
karneoolipikarien lippaita, joista pikareista Jesuslapsi on juonut
ja erästä Kaanaan häiden saviastiaa ja pyhän herranehtoollisen
pöytäliinaa. Jos seuraatte minun neuvoani, niin vietämme juhlakulkueen
ajan levossa ja rauhassa jossain majatalossa, jonka minä tunnen ja
jonka ohi kulkueen pitää kulkea.

Vakuuttavalla äänellä ja laskematta irti takinliepeestä sanoi hän
osottaen pitsinnyplääjätärtä:

— Jos herra antaa tälle kunnon naiselle kuusi souS'ta, niin menee hän
ostamaan viiniä. Hän tietää mistä saa hyvää.

Aatelismies, joka oli viaton luonteeltaan, antoi houkutella itsensä
ja Florent Guillaume juhli sinä iltana hanhenneljänneksellä. Luut
hän säästi rouva Asabeaulle [lue Asaboo], joka asui hänen kanssaan
kirkontornissa. Se oli kellonsoittaja Jean Magnes'n [lue Shal Mangnee]
harakka.

Hän tapasi sen kotiin mennessään hirren päältä, jossa sen tapa oli
nukkua, lähellä sitä muurinaukkoa, jota se piti säilöpaikkanaan. Sinne
se kokosi pähkinöitä, saksanpähkinöitä, mantelia ja tammenterhoja.

Kun se heräsi hänen askeleistaan ja alkoi räpytellä siipiään, tervehti
hän kohteliaasti ja piti sille seuraavan rakastettavan puheen:

— Hurskas harakka, häveliäs nainen, luostarin vieras, sisar Margot [lue
Margoo] harakkojen abbedissa, kirkkolintu, klarissanunnan puvussa,
terve!

Ja antaessaan sille kaalinlehdellä sievästi yhteensidotut luut, sanoi
hän:

— Hyvä rouva, tässä on jäännökset hyvästä ateriasta, jonka eräs
limoges'lainen aatelismies tarjosi minulle. Niillä seuduin syövät
ihmiset enimmäkseen nauriita, mutta minä opetin hänet enemmän pitämään
Mont Anis'n hanhesta.

Seuraavana päivänä, viikon viimesenä, ei Florent Guillaume tavannut
aatelismiestään eikä ketään muutakaan rikasta kunnon matkustajaa ja
hänen täytyi nähdä nälkää, pitsinnyplääjätär sai tehdä samoin. Se
olikin soveliasta, koska oli paaston aika.

Pyhänä pääsiäispäivänä seisoi mestari Jacquet Cocquedouille, kaupungin
arvossa pidetty porvari huoneessaan ja katseli akkunaluukun reijästä
kuinka lukematon pyhiinvaeltajain joukko kulki eteenpäin mäkistä
katua hänen talonsa ohi. He olivat tyytyväisiä kun olivat hankkineet
synteinsä anteeksiantamuksen. Tämä näky lisäsi huomattavasti mestarin
kunnioitusta Pyhään Neitseeseen. Sillä hän oli sitä mieltä, että
nainen, jonka luona niin moni kävi, piti olla sangen mahtava. Hän oli
vanha, eikä asettanut toivoansa muuhun kuin Jumalaan! Siitä huolimatta
epäili hän ikuista autuuttaan, sillä hän tiesi usein säälimättä
ryöstäneensä leskiä ja orpoja. Lisäksi oli hän juuri äskettäin ottanut
Florent Guillaumellta puodin, jonka nimikilvessä oli Pyhän Neitseen
kuva. Hän lainaili rahoja korkeata korkoa ja vanhoja pantteja vastaan.
Silti ei häntä juuri koronkiskuriksikaan voitu sanoa, sillä hän oli
kristitty ja ainoastaan juutalaiset ja ehkä myös lombardit harjottivat
koronkiskomista. Jacquet Coquedouille menetteli aivan toisin kuin
juutalaiset. Ei hän sanonut Jakobin, Efraimin ja Manassen tavoin: "Minä
lainaan teille rahaa", vaan: "Minä panen rahani teidän liikkeeseenne"
ja se on aivan eri juttu, sillä nylkemisen ja koronkiskomisen
kirkko kieltää, mutta kauppa on laillista ja sallittua. Kun Jacquet
Coquedouille ajatteli niitä monia kristityitä, jotka hän oli saattanut
puutteeseen ja epätoivoon, tunsi hän sittekin omantunnon tuskia ja
muisteli ikuista oikeutta. Sentähden päätti hän tänä pääsiäispäivänä
päästä vakuutetuksi Jumalan Äidin suojeluksesta viimeisellä tuomiolla.
Jumalan Äiti ehkä puhuisi puolestani poikansa tuomioistuimen edessä,
ajatteli hän, jos antaisin hänelle lahjoja. Hän meni siis suuren
arkkunsa luo, jossa hän säilytti kultiaan, ja avasi sen, päästyään
ensin kuitenkin varmuuteen että huoneen ovi oli huolellisesti lukittu.
Arkku oli täynnä angeloteja, florineja, Englannin puntia, rosenobleja
ja kaikenlaisia kristittyjä ja itämaisia rahoja. Huoaten otti hän
kaksitoista kultadenaaria ja pani ne kultavaaoilla, viiloilla,
metallisaksilla ja kirjanpitokirjoilla täytetylle pöydälle. Kun hän oli
lukinnut arkun kolmella kaksinkertasella lukolla, luki hän denaarit
yhä uudelleen ja uudelleen, tarkasteli niitä kauan hellästi ja saneli
niille niin sulosia, kohteliaita, nöyriä, rakastettavia ja säädyllisiä
sanoja, että ne enemmän muistuttivat taivaallista musiikkia kuin
ihmiskieltä.

— Ah, pienet lampaani, kuiskasi ukko, pikku vuonani, kauniit kauriit,
tiheävillaset kultaharkkoni.

Senjälkeen otti hän rahan käteensä niin varovasti ja juhlallisesti kuin
olisi se ollut Vapahtajamme ruumis ja asetti sen maalle päästäkseen
varmuuteen, että ne painoivat suunnilleen tarpeeksi, vaikka ne
lombardit ja juutalaiset joiden käsien kautta ne olivat kulkeneet,
olivatkin niistä hiukan viilanneet.

Sitte puhui hän niille vielä lempeämmin kuin ennen:

— Ah, suloiset lampaani, omat vuonani, sallikaa minun keritä teitä! Se
ei tee ollenkaan kipeää!

Ja suurilla saksillaan leikkeli hän sieltä täältä pieniä kultasiruja,
kuten hänen tapanaan oli tehdä kaikille rahoille ennenkun laski ne
kädestään. Leikellyn kullan kokosi hän huolellisesti puumaljaan, joka
oli jo puolillaan kultasiruja. Hän tahtoi mielellään antaa Pyhälle
Neitseelle kaksitoista denaaria, vaan hän ei pitänyt tarpeellisena
poiketa tavastaan. Kun tämä oli tehty, etsi hän kopista, jossa pantteja
säilytettiin, pienen, silkkisen, hopealla kirjaillun kukkaron, jonka
eräs nainen oli rahapulassaan hänelle jättänyt. Hän tiesi, että sininen
ja valkonen olivat Pyhän Neitseen värit.

Hän jätti asian kokonaan siksi ja seuraavaksi päiväksi. Mutta
maanantain ja tiistain välisenä yönä vaivasi häntä painajainen, ja
hän näki unta, että pahathenget vetivät häntä jalasta. Hän piti tätä
unta Jumalan ja Neitsyt Maarian lähettämänä varotuksena, istui kotona
koko päivän mietiskellen asiaa, sekä meni illalla jättämään lahjansa
mustalle Pyhälle Neitseelle.



III.


Samana päivänä ajatteli Florent Guillaume pimeän tullen mennä
korkeaan kellaritorniinsa nukkumaan. Hän oli paastonnut koko päivän,
enemmän vasten tahtoaan sillä hän oli sitä mieltä, että kunnon
kristitty ei saa paastota pyhän viikon aikana. Ennenkun hän paneutui
makuulle tornissaan, meni hän sangen hartaana rukoilemaan Puyn Pyhää
Neitsettä. Neitsyt oli vielä keskellä kirkkoa samassa paikassa missä
pitkänäperjantaina oli vastaanottanut uskovaisten kunnianosotukset.
Pienenä ja mustana, päässään jalokivikruunu ja päällään kultaa, helmiä
ja juveeleja kimalteleva vaippa, piti hän polvellaan Jeesus-lasta,
yhtä mustaa kuin itsekin, joka pisti esille päätään vaipan aukosta.
Tämän ihmeitä tekevän kuvan oli Ludvig Pyhä saanut lahjaksi Egyptin
sulttaanilta ja omakätisesti antanut sen Ilmestyskirkkoon. Kaikki
toivioretkeilijät olivat poissa.

Kirkko oli autio ja pimeä. Uskovaisten viimeset lahjat olivat vielä
levällään pöydällä mustan madonnan jalkojen juuressa. Muutamat
vahakynttilät valasivat pöytää. Siinä näkyi pää, sydän, kädet, jalat,
rinta, kaikki hopeasta, pieni kultavene, munia, leipää, Aurillacin
juustoa ja pienessä maljassa pieni sininen hopealla kirjaeltu pussi,
täynnä denareja ja pientä rahaa.

Pappi jonka piti vahtia lahjoja, uinaili keinutuolissa pöydän vieressä.

Florent Guillaume laskeutui polvilleen pyhän kuvan eteen ja rukoili
hiljaa ja hartaasti tämän rukouksen:

Hyvä Rouva, jos on totta, että profeetta Jeremias näki teidät sielunsa
silmillä ennenkuin olitte syntynyt ja omin käsin veisteli seetripuusta
tämän teidän pyhän kuvanne, jonka edessä minä nyt polvistun; jos on
totta, että kauan sitte kuningas Ptolemeus, joka oli kuullut tämän
kuvan tekemistä ihmeistä, ryösti sen juutalaisten papeilta, vei sen
Egyptiin ja asetti sen jalokivillä koristettuna epäjumalan temppeliin;
jos on totta että Nebukadnesar, egyptiläisten voittaja vuorostaan
otti sen haltuunsa ja piillotti sen aarrekammioonsa, josta saraseenit
sen löysivät vallotettuaan Babyloonin; jos on totta, että sulttaani
rakasti sitä enemmän kuin mitään muuta ja rukoili sitä vähintään kerran
päivässä; jos on totta, että sanottu sulttaani ei koskaan olisi sitä
antanut pyhälle Ludvig-kuninkaalle, ellei hänen vaimonsa, joka, vaikka
saraseni syntyään, kuitenkin piti suuressa arvossa ritarillisuutta
ja urhoollisuutta, olisi saanut häntä taivutetuksi lahjottamaan sitä
koko kristikunnan etevimmälle ritarille ja viisaimmalle miehelle, ja
lopuksi, jos tämä kuva, johon minä täydelleen ja vahvasti uskon, voi
tehdä ihmeitä, niin antakaa sen sitte tehdä yksi ihme köyhän kirjurin
hyväksi, joka niin monasti on kirjottanut ylistyslauluja messukirjan
pergamentille teidän kunniaksenne. Hän on pyhittänyt syntiset kätensä
kirjottamalla murheellisille lohdutukseksi _Pyhän Neitseen viisitoista
iloa_, runoa ja suorasanasta ja alkanut joka lauseen suurella punasella
alkukirjaimella.

"Tämä on hurskas pyyntö, ajatelkaa sitä, elkääkä katsoko hänen
syntejään. Antakaa hänelle jotain syötävää. Se olisi minulle sangen
edullista ja teille sangen kunniakasta, sillä ei varmaankaan kukaan,
joka tuntee maailmaa, voisi pitää sitä vähäpätösenä. Te olette
tänään saaneet kultaa, munia, juustoa ja pienen, sinisen, hopealla
kirjaellun rahakukkaron. Minä en katehdi mitään näistä lahjoista. Te
olette ansainneet ne ja vielä paljo sen lisäksi. Minä en edes pyydä
teiltä takasin mitä eräs varas nimeltä Jacquet Coquedouille, eräs
Puyn kaupungin armossa pidetyin porvari on minulta ryöstänyt. En,
minä pyydän teiltä vain ettette anna minun kuolla nälkään. Ja jos te
täytätte minun rukoukseni, niin kirjotan minä seikkaperäsen ja kauniin
kertomuksen pyhästä kuvastanne, joka on tässä edessäni."

Näin rukoili Florent Guillaume. Vastaukseksi hänen hiljaseen
rukoukseensa kuului vain nukkuvan papin rauhallinen tasanen hengitys.
Kirjuriparka nousi ylös, meni äänettömästi ulos sivukäytävästä, niin
keveäksi hän oli käynyt ja kiipesi syömättä ylös torninportaita, joita
oli yhtä monta kuin päiviä vuodessa.

Rouva Asabeau oli sillaikaa ryöminyt ristikkoveräjän alitse ja päässyt
kirkkoon, josta toivioretkeilijäin läsnäolo oli sen karkottanut, sillä
se rakasti rauhaa ja yksinäisyyttä. Se hiipi varovasti eteenpäin,
hitaasti asettaen toisen jalan toisen eteen, pysähtyi, ojenteli
kaulaansa ja tarkasteli epäluulosesti ympärilleen. Sitte heilautti se
pyrstöään, hypähti sievästi mustan madonnan kuvan eteen, oli hetken
liikkumatta ja kuunteli, samalla tarkkaan pitäen silmällä nukkuvaa
vartijaa ja räpytteli viimein vaivaloisesti uhrilahjapöydälle.



IV.


Florent Guillaume oli etsinyt yösijan kirkontornissa. Häntä paleli.
Tuuli äänteli luukuissa kissojen ja pöllöjen iloksi kuten huilu tai
urkupilli. Tämä ei ollut asunnon ainoa ikävyys. Sen jälkeen kun
maanjäristys v. 1427 tärisytti kirkkoa, lohkeili torninhuippu pala
palalta rikki ja uhkasi kokonaan luhistua ensimäisessä rajuilmassa.
Pyhä Neitsyt salli tämän tapahtua ihmisten syntein tähden.

Tästä huolimatta Florent Guillaume nukkui, mikä todisti että hänen
omatuntonsa oli puhdas. Hänen unistaan tiedetään vain, että hän oli
näkevinään kauniin naisen, joka painot suudelman hänen huulilleen.
Mutta kun hän aikoi vastata suudelmaan, sai hän käsiinsä pari
hämähäkkiä, jotka hänen kasvojensa yli mennessään olivat loihtineet
esille tämän unikuvan. Hän heräsi, kuuli siipien räpytystä
yläpuolellaan ja luuli, luonnollista kyllä, että se oli perkele, sillä
niitä on lukemattomia ihmisiä kiusaamassa varsinkin öisin. Mutta
kiitos kuulle, joka samassa pilkisti pilvien lomasta, tunsi hän rouva
Asabeaun. Hän näki sen nokallaan työntävän sinistä, hopealla kirjailtua
rahakukkaroa muurinaukkoon, jota se piti säilytyspaikkanaan. Hän antoi
sen olla rauhassa, mutta kun se oli lähtenyt kätköpaikastaan, kiipesi
hän hirrelle, otti kukkaron, avasi sen ja huomasi että se sisälsi
kaksitoista kultarahaa, jotka hän pisti vyöhönsä kiittäen Puyn mustaa
Pyhää Neitsyttä. Hän tunsi näes hyvin raamatun ja muisti että Herra
oli lähettänyt kaarneen tuomaan ruokaa profeetta Eliaalle. Tästä veti
hän sen johtopäätöksen että Jumalan pyhä äiti oli lähettänyt harakan
tuomaan kirjurilleen Florent Guillaumelle kaksitoista denaaria.

Seuraavana päivänä juhlivat Florent ja pitsinnyplääjätär syöden erästä
sisälmyssylttyä, jota he useita vuosia olivat toivoneet.

Sillä tavoin loppui harakan ihmetyö. Eläköön rauhassa ja levossa tämän
kertomuksen kertoja toivonsa jälkeen ja koitukoon sen lukijoille
kaikkea hyvää.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Laki on kuollut — mutta tuomari on elävä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.