Title: Lääkärin päiväkirja: Novelleja
Author: Finne, Jalmari
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lääkärin päiväkirja: Novelleja" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

PÄIVÄKIRJA ***



LÄÄKÄRIN PÄIVÄKIRJA

Novelleja


Kirj.

JALMARI FINNE



Helsingissä,
Lilius & Hertzberg Osakeyhtiö,
1911.



      "Oikean etiikan tulee, sen ohella, että se pitää huolta
      nykyään elossa olevien parhaasta, pitää silmällä
      ihmiskunnan parasta tulevaisuudessa, siis katsoa
      jälkeemme tulevien hyvää. Sen vuoksi sen täytyy
      tarmokkaasti sotia niitä virheitä, erehdyksiä ja
      ennakkoluuloja vastaan, jotka naurettavina, usein
      julminakin ovat aikojen kautta siirtyneet nykyaikaan
      asti, yhä vielä ovat voimassa ja pitävät meitä
      ikeensä alla."

                                           _A. Forel_.

SISÄLLYS:

Kaksi lasta
Henkisesti vararikkoinen
Morfinisti-lääkäri
Muuan isä
Tyttö-äiti
Tylsämielinen



KAKSI LASTA


Kaksi synnytystä saman vuorokauden kuluessa. Molemmat niin erilaisia
kuin suinkin ajatella saattaa. Toinen tapaus oli normaleista normalin,
toinen tuollainen nykyaikainen sairaalloinen synnytys.

Noiden terveiden ihmisten luona olin tietysti hyvin tyytyväinen.
Tällaisissa tapauksissa on lääkäri melkein onnellinen, kun häntä ei
tarvita, kun hän näkee, että terve luonto toimii itsestään.

Vaimo synnytti ensi kertaa ja oli senvuoksi hiukan levoton. Kaikki
kävi aivan säännöllisesti. Kun hän oli ollut tutkittavanani, tiesin jo
aikoja sitten, ettei mitään odottamatonta tule tapahtumaan.

Yhtä kaikki he vaivasivat minua luokseen. Ymmärränhän minä niin hyvin
tuon nuorissa aviopuolisoissa ilmenevän heikkouden. He ovat niin
ihmeissään siitä, että luonto heidän kauttaan toimii loistavimman
ihmeensä, että he ottavat kaiken aivan hassunkurisesti vastaan.
Molemmat aviopuolisot pelkäävät ja ovat hiukan kiihoittuneita. Jos
siihen aikaan pyytäisi heitä omantuntonsa nimessä vastaamaan, mikä
asia on maailman tärkein, niin he ehdottomasti sanoisivat: juuri tämä
synnytys!

No, senhän minä kyllä ymmärrän. Kaikki kävi normaalisti. Synnytys oli
helppo ja lapsi terve.

Olen tottunut laskemaan miehen kunnollisuuden siitä, kuinka levoton
hän on vaimonsa synnyttäessä. Eihän tämä määritelmä ole aina aivan
paikkaansa pitävä, mutta huvikseen jakaa ihmisiä senkin mukaan eri
luokkiin. Ensimäisen lapsen syntyessä perheeseen pitää tämä määritelmä
aina paikkansa. Kunnon mies kärsii hirveitä sielullisia tuskia ja
tuntee itsensä jollain tavoin syylliseksi. Tämäkin aviomies oli aivan
kuin päästä sekaisin. Hän oli tietysti ennen synnytystä lukenut
kaikenlaisia lääketieteellisiä kirjoja, ymmärtänyt ne osaksi väärin,
kuvitteli kaikki mahdolliset lisätaudit ja kysyi minun mielipidettäni
niiden suhteen. Olisi tehnyt mieleni melkein haukkua häntä, ellen
niin hyvin olisi ymmärtänyt hänen mielentilaansa. Kun kaikki oli
onnellisesti suoritettu, kätilö pesi lasta, ja minä jo olin eteisessä,
riensi mies minulle maksamaan. Minua suorastaan huvitti tuo kiire,
jolla hän tahtoi palkkioni suorittaa. Olisi pysynyt rouvansa luona ja
tullut jonain muuna päivänä maksamaan. Se olisi ollut järkevämpää.
Mutta tuo terve mies, joka terveessä naisessa oli synnyttänyt terveen
lapsen, oli koomillisessa isänilossaan minulle hyvin sympaattinen.
Keskellä sitä peloittavan suurta puutteellisuutta, jonka lääkäri
ehdottomasti tulee näkemään, oli hän aivan kuin keidas erämaassa.

Ensin teki mieleni hiukan häntä rangaista siitä, että hän parina yönä
oli aivan tarpeettomasti minua vaivannut saapumaan vaimoaan katsomaan,
mutta kun näin hänet tuossa edessäni ylpeänä isänarvostaan — kuinka
koomillinen onkaan mies ensi kertaa isäksi tultuaan, kun kaikki on
onnellisesti saatu loppuun, luulee hän olevansa tärkein henkilö koko
jutussa! — ja tiesin, että perheenlisäys aina tuottaa odottamattomia
menoja sekä että hänellä ei suinkaan ollut liikoja varoja, sanoin:

— Ette ole minulle mitään velkaa. Minä mielelläni autan terveitä
ihmisiä.

Hän tietysti kiitteli ja tahtoi melkein väkipakolla minulle maksaa.
Kummallista, kuinka järkevät ja kunnon ihmiset luulevat, että heidän
sittenkin täytyy tarjota rahaa, kun toinen on kieltäytynyt sitä
vastaanottamasta! Aivan kuin ilmaiseksi tekeminen ei olisi paljoa
rakkaampaa kuin maksun edestä!

Siinä sitten käteltiin ja kumarreltiin. Hän ei millään tavalla tahtonut
eroittaa kättäni kädestään, mutta kuitenkin näytti maa polttavan hänen
jalkojensa alla, ja kun olin painamassa ulko-ovea kiinni, oli hän jo
juoksemassa vaimonsa luokse.

Täältä oli minun mentävä toisen potilaan luo.

Oli sekin avioliitto! Miehellä oli aikoinaan ollut syfilis, joka kyllä
oli parantunut, niinkuin se saattaa parantua, siten, että milloin
tahansa voi puhjeta esiin. Nainen oli hysteerinen. Se oli sellainen
yhdistelmä inhimillistä kurjuutta, että sen voi hyväksyä ainoastaan
kirkko, joka antaa kelle tahansa luvan mennä naimisiin.

Että he tahtoivat saada nautinnon osakseen, sen minä ymmärrän.
Ihmisiähän hekin ovat ja kaipasivat sensatsionia suuremmassa määrässä
kuin moni terve, mutta että he tahtoivat saada lapsia itselleen, se oli
jotain käsittämätöntä senvuoksi, että he molemmat pitivät itseään perin
intelligentteinä; jos yleensä intelligenttisyyttä ja uskonnollisuutta
voi sovittaa yhteen, sillä he olivat hyvin uskonnollisia, ja joka
kerta, siellä käydessäni ja rouvaa tutkiessani, sain kelpo annoksen
raamatunlauseita niskaani. Niinkuin raamatulla olisi mitään tekemistä
luonnon laatiman prosessin kanssa. Toisinaan tulin ajatelleeksi,
että tuo mies uskoi aviollisen yhdyselämän kautta sovittavansa ne
nuoruuden hairahdukset, joista hänen tautinsa oli ollut seuraus,
uskonnollisuudella laastaroivan elämänsä, luullen olevansa oikeutettu
sellaiseenkin, joka sotii selvimpiä eetillisiä periaatteita vastaan.

Synnytys oli tietysti hyvin vaikea, niinkuin olin arvannutkin.
Kätilöllä ja minulla oli työtä pitkäksi aikaa. Mies katseli kalpeana
kädet ristissä puuhiamme. Olen varma siitä, että hän rukoili.

Kun lapsi oli syntynyt, vein sen toiseen huoneeseen ja jätin
hoitajattaren virvoittelemaan tainnoksiin mennyttä äitiä. Lapsi parka!
Syvällä säälillä häntä katselin. Hän oli selvästi perinyt isältään
liian paljon. Kasvoissa oli jokseenkin selvänä tuo erikoinen muoto,
joka syfilististen isien lapsilla useinkin on. Hän oli jo edeltäkäsin
määrätty tulemaan onnettomaksi maailmassa. Joko hän saisi periä isänsä
taudin jossain muodossa tai tulee hänestä henkisesti vaillinainen
olento. Ainoastaan jonkun kummallisen sattuman kautta voisi tämän
vaillinaisuuden ohella olla jokin erikoinen ominaisuus, jonka kautta
hän voisi saavuttaa elämässä ehkäpä suurtakin, sillä ostetaanhan
nerokkaisuus usein vaillinaisuuksien kustannuksella, mutta tämä
mahdollisuus oli tavattoman pieni, koska hänen äitinsä oli hysteerinen,
jonka kautta hänen hermostonsa tulee heikoksi.

Mitä tehdä? Olin auttanut maailmaan olennon, josta joka tapauksessa
tulee onneton ihminen, miehen, joka kirkon ja yhteiskunnan luvalla voi
jatkaa kurjaa ja heikkoa ihmissukua ja moniin polviin jättää henkisten
puutteellisuuksiensa jäljet. Kuinka minä vihasin elämää tällaisessa
puutteellisessa muodossa, tuota elämää, jota lääkärivalan nojalla
olin pakoitettu pitämään yllä. Nyt tunsin todellakin aivan todeksi
sen, että me lääkärit olemme yhteiskunnan suurimmat viholliset, me
kun pidämme hengissä kaikki kurjat ja vaivaiset ja annamme heille
tilaisuuden varttua niin vanhoiksi, että voivat maailmaan tuottaa lisää
vaillinaisia ihmisiä.

Kirottu lääkärivala! Minun teki mieleni tappaa tuo lapsi! En
ollut koskaan ennen sellaista tehnyt, vaikka epäilinkin, että
virkaveljeni monasti ryhtyvät sellaiseen keinoon vastoin lakia. Tuo
senttimenttalisuus, joka niin usein piilee meissä ihmisissä luonteemme
pohjalla ja tuppautuu selvän järjen tielle, se nytkin tuli minua
kiusaamaan.

Onko lääkärillä oikeutta estää jo elämään astunutta olentoa sitä
jatkamasta? Samassa ehdottomasti tulin ajatelleeksi, että tuo lapsi
kerran kuitenkin tulee kaipaamaan kuolemaa, huomatessaan, että elämä ei
anna hänelle kaikkea sitä, minkä se muille antaa, ja silloin hän kiroo
niitä, jotka ovat hänet maailmaan tuottaneet, ja saavuttaakseen edes
jotain onnea, rikkoo yhteiskunnalliset lait tavalla tai toisella.

Ei, sellainen ei saa elää!

Samassa sai lapsi ankaran kouristuksen. Vaikka sen ei tarvinnutkaan
merkitä sitä, että se saisi kaatuvataudin, niin saattoi se olla sen
ensimäinen enne.

Yksi pieni morfiiniruiskutus ja kaikki olisi lopussa!

Mutta kätilö? Kuka noiden naisten tunteellisuudesta tietää! Tiesin
hänet jokseenkin uskonnolliseksi, ja jos hän huomaisi tekoni, niin
herättäisi se hänessä kauhua ja hän pitäisi velvollisuutenaan ilmoittaa
kaikki. Niin kauan kuin hän oli huoneesta poissa, saatoin toimia.

Samassa astui hän sisään yhdessä lapsen isän kanssa. He olivat toiseen
huoneeseen kuulleet lapsen valituksen. Viereisestä huoneesta kuului
äidin heikko ääni, kun hän vaikeroiden kysyi, mikä lasta vaivasi. Hän
rukoili ja pyysi, että toisimme lapsen hänen luokseen.

Tämä päivä oli ainoa, jolloin ehkä jonkinmoinen tilaisuus lapsen
surmaamiseen tarjoutui minulle. Seuraavana päivänä se saattoi jo olla
mahdotonta. Nyt tämän yleisen hämmingin aikana täytyi minun toimia, jos
yleensä tahdoin laisinkaan onnistua.

Lähetin miehen rauhoittamaan vaimoa. Olin siis enään vain kätilön
seurassa, ja edessämme makasi lapsi yhtenä käppyränä. Minun täytyi
saada kätilö hetkiseksi huoneesta pois.

Lapsen kouristus alkoi heiketä, mutta samalla kuului vihlovia
valituksia äidin suusta. Kätilö riensi apuun.

Nyt tai ei koskaan!

Otin nopeasti morfiniruiskun taskustani. Pian olin sen täyttänyt, pieni
pistos ja lapsi oli hiljaa.

Se oli tauonnut elämästä.

Menin toiseen huoneeseen hoitelemaan äitiä ja samalla ruiskulla,
jolla olin hänen lapsensa surmannut, annoin hänelle morfiniannoksen
rauhoittuakseen. Kun hän jälleen lepäsi tyynesti, meni kätilö toiseen
huoneeseen, palasi vähän ajan päästä kalpeana ja viittasi minua
saapumaan.

— Lapsi on kuollut, sanoi hän.

— Minä arvasin, että niin kävi, vastasin minä. Tunsin itseni
kummallisen rauhalliseksi jopa onnelliseksikin, lähtiessäni talosta
pois. Itsetietoisesti, ilman suorastaan pakoittavaa syytä olin rikkonut
lääkärivalan. Mutta yhtäkaikki olin varma siitä, että olin menetellyt
oikein.

Nukuin yöni hyvin ja rauhallisesti.

Seuraavana aamuna, tullessani työhuoneeseeni, oli sen pöydällä
yksinkertainen kauppiaalta ostettu maljakko, jonka hintalappukin,
neljä markkaa, oli jäänyt jälelle ja maljakossa oli joukko ruusuja.
Palvelijattareni ilmoitti tuon edellisen isän tuoneen ne minulle sinä
aikana, jona olin jälkimäisen luona. Jos olisin ottanut tavallisen
maksun, olisin ottanut sata markkaa. Mies osti neljän markan maljakon
ja siihen luultavasti kuuden markan edestä ruusuja. Käytännöllinen
mies! Hän olisi kotinsa eteisessä ensi ilossaan kyllä maksanut minulle
sata markkaa, mutta sitten hän ennätti miettiä asiaa ja käytti lahjaan
kymmenen markkaa. Suoraan tunnustan, että hän siinä teki oikein.

Kukkien ohella oli pieni lappu, hiukan rypistynyt, vaikka sitä olikin
koetettu silittää. Nuori äiti oli vuoteellaan omakätisesti kirjoittanut
siihen nimensä ja sanan: "Kiitos!"

Mikä lapsellinen käsiala! Luulin hänellä olevan kehittyneemmän.
Tuollainen oikea nainen, joka on luotu synnyttämään terveitä lapsia,
tekee aina kehittyneemmän vaikutuksen, kuin mitä hän onkaan. Puhdas
naisellisuus on tavallaan jonkinmoinen lumoava veren aateluus, joka
tasoittaa kehityksen puutteellisuudet.

Sanomalehdissä oli tuon toisen isän lähettämä kuolinilmoitus ja sen
alla: "Herra antoi Herra otti j.n.e." Tietysti he sillä nyt lohduttivat
itseään!

Heidän lapsensa kuolemasta oli heille mielestäni suorastaan hyötyä ja
tuskin he arvaavatkaan, kuinka monesta ikävyydestä heidät säästin.
Lääkärit ainoastaan tällaisen kuoleman kautta kadottivat, sillä eläähän
lääkäri pääasiassa ihmiskunnan puutteellisten olentojen kustannuksella.



HENKISESTI VARARIKKOINEN


Tuon näköinen siis oli hänen aviovaimonsa, josta hän minulle oli
puhunut jo ennen kuin tämän kanssa menikään naimisiin! Hän oli silloin
hiukan pahastunut, kun epäilin, voiko hän sellaisen naisen kanssa tulla
onnelliseksi, olihan hän ollut tarjoilijattarena ravintolassa. Enhän
minä tahtonut tuota naista tuomita, mutta tiesinhän, että sellainen
toimiala jättää aina sieluun jotain jälkiä, ja tiesinhän myöskin, ettei
kenenkään kunniallisen naisen ole pakko tälle alalle antautua.

Naimisiin mentyään en toveriani ollut tavannut muuta kuin joskus
ohimennen enkä silloinkaan koskaan ollut puhunut hänen vaimostaan. Joku
aika sitten oli hän tullut tähän kaupunkiin sanomalehdentoimittajaksi,
olimme silloin tällöin kohdanneet toisemme joko kadulla tai jossain
juhlassa, mutta emme koskaan olleet vaihtaneet muita sanoja kuin niitä
tyhjiä lauseita, joiden avulla ihmiset pitävät tuttavuutta yllä.

Nyt hänen rouvansa tuli noutamaan minua miehensä luokse, joka
oli vaarallisesti sairastunut ja oli vuoteen omana. Rouva läksi
edeltäkäsin, ja minä saavuin vähän aikaa myöhemmin heidän asuntoonsa.
Rouva oli avaamassa ovea ja vei minut kohteliaasti siihen huoneeseen,
jossa hänen miehensä lepäsi.

Rouva aikoi jäädä huoneeseen, mutta hänen miehensä pyysi häntä
poistumaan, sillä hän tahtoi puhua kahden kesken lääkärin kanssa.

Rouvan mentyä käännyin toverini puolen ja kysyin:

— No miten sinun laitasi oikeastaan on?

— Minulla on syöpä ja se on jo hyvin pitkälle kehittynyt. Olen jo aikaa
sitten tietänyt kuoleman tekevän tuloa.

Hän sanoi tämän hymyillen hiukan pilkallisesti.

Kuinka hyvin muistin tuon hymyn jo hänen kouluajoiltaan. Juuri
noin hän oli aina hymyillyt vastustajilleen, kun nämät koulun
konventinkokouksissa hyökkäsivät liian ankarasti hänen itsenäisiä
ajatuksiaan vastaan. Niin, itsenäinen hän oli ollut. Harvinaisen
itsenäinen ja omintakeinen. Muistan kuinka häntä silloin ihailin,
ihailin tuolla poikamaisella tunteella, joka kehitysaikana niin
voimakkaana herää, ja pidin tuota tyyntä, aina tasaista miestä aivan
kuin esikuvanani.

Kaikkea tätä ajattelin ja muistelin tutkiessani häntä. Tein silloin
tällöin muutamia taudin laatua koskevia kysymyksiä, joihin hän lyhyesti
vastasi.

Kun olin lopettanut tutkimukseni, näin hänen kysyvästi katsovan minuun.
Hän näytti odottavan jotain varmaa lausetta. Kun en sitä sanonut,
lausui hän:

— Loppu on siis tulossa?

Katsoin häneen pitkään. Tällaisissa tapauksissa sairaan sanoissa tai
ainakin hänen äänessään on kysymys: onko vielä toivoa? Jokainenhan
takertuu elämään suurella kiihkolla, eikö silloin hänkin, jonka olin
kaikessa elämässään ja toiminnassaan oppinut tuntemaan tavattoman
elämäniloiseksi.

— Tunnen sinut siksi järkeväksi mieheksi, sanoin minä, että voisin
sanoa sinulle totuuden, vaikka se olisi kuinkakin kamala. Vaara ei
vielä ole varsinaisen uhkaava. Leikkaus on mahdollinen ja olen sen
onnistumisesta varma. Onhan sinulla sitäpaitsi hyvä ruumiinrakenne.
Olet jäntevää, kuivaa sukua. Olet koulupoikana ollut voimistelija ja
saanut ruumiisi hyvään kuntoon, niin että...

— Niin että minä siis voin parantua, sanoi hän.

— Aivan varmasti. Ei muuta tarvita kuin leikkaus ja silloin on kaikki
hyvin taas.

Meidän lääkärien täytyy niin usein valehdella potilaille uskovamme
heidän parantumiseensa, vaikka olemmekin aivan täydellisesti tietoisia
siitä, että kuolema on jo aivan lähellä. Sitä vakuuttavammalla tavalla
sanoo totuuden, kun se viittaa siihen, että potilas voi todellakin
parantua.

Toverini rypisti silmäkulmiaan, katsoi suoraan minuun ja sanoi hyvin
vakavasti:

— Minä pelkäsin sinun noin sanovan, senvuoksi kutsutinkin sinut tänne.
Minä tahdon, että tämä päättyy kuolemalla ja sinun täytyy auttaa minua.

Hän huomasi hämmästykseni ja jatkoi, ennenkuin ennätin mitään lausua:

— Sinä tietysti tahdot sanoa, että tuleehan kuolema kuitenkin varmasti,
ellen anna toimittaa leikkausta. Mutta minä pidän ruumiillisten tuskien
kärsimistä tarpeettomana ja tahtoisin loppua hiukan kiiruhtaa.

— Ennenkuin mitään vastaan tähän asiaan, täytyy minun luonnollisesti
saada tietää, onko sinulla pätevä syy tällaiseen päätökseen.

— Katsohan, minä olen tehnyt henkisen vararikon maailmassa ja senvuoksi
täytyy minun lähteä pois.

— Mutta sinähän olet huomattavassa asemassa, sinulla on tunnettu nimi,
ehätin hänelle sanomaan.

— Niin niin, tuon kaiken minä kyllä tunnen, mutta se ei merkitse
yhtään mitään. Olen hankkinut itselleni nimen ja luotettavan aseman,
se on kyllä totta, mutta nehän saa jokainen, joka tekee työtä eikä ole
typerä. Mutta katsohan, hyvän aseman ja luotettavan nimen avulla ei
ihminen pidä sisintä olemustaan tasapainossa. Siihen vaaditaan jotain
muuta. Minä voisin kyllä elää, tulla työni avulla mainiosti toimeen,
mutta siihen en tyydy ja senvuoksi tahdon lähteä pois.

— Sinä olet nyt ruumiillisesti heikko, sanoin minä, senvuoksi puhut
näin, mutta kun hiukan voimistut, niin huomaat että elämässä sittenkin
voi tulla erinomaisen hyvin toimeen.

— Minä olen antanut tämän taudin tahallaan kehittyä mahdollisimman
pitkälle. Kun sen huomasin, niin iloitsin siitä, sillä enhän silloin
vielä ymmärtänyt, kuinka kamalat tuskat se tuo mukanaan. Vähät
kuitenkin tuskista, olisin nekin kestänyt, jos tauti olisi edistynyt
nopeaan, mutta minä en voi tällä tavalla jäädä odottamaan, päivä
päivältä odottamaan, minä tahdoin jouduttaa kaikkea ja senvuoksi pyysin
sinua saapumaan luokseni.

En tiennyt, mitä vastaisin, tiesin kyllä, että hän sanoi tämän kaiken
tyynesti mietittyään asiaa ja että hän todellakin oli valmis lähtemään
elämästä pois. Tahdoin jollain tavoin pujahtaa vapaaksi, tahdoin
saada hänet puhelemaan enemmän asiasta, sillä ihminenhän näkee ääneen
lausutut ajatuksensa toisessa valossa, kuin yksinään niitä hautoessaan,
ja vastasin senvuoksi hänelle:

— Millä tavoin minun tulisi sitten auttaa sinua?

— Antaisit minulle tavallista suuremman annoksen jotain narkoottista
ainetta, opiumia, morfinia, laudaaniumia. Lupaatko sen tehdä?

Löysin mielestäni hyvän pakotien sanoessani:

— Lupaan, jos voit minulle vakuuttaa että kuolemasi on välttämätön.

Minä tahdoin kaikin mokomin pakoittaa hänet tuomaan surunsa esiin,
jotta hän sen näkisi sellaisena kuin se on, sillä eihän mikään suru tai
onnettomuus sellaisenaan paina ihmistä maahan, vaan se pikkuinen lisä,
jonka siihen itse laadimme.

Hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän sanoi:

— Hyvä on. Puhelkaamme siis. Minä arvasin sinun melkein näin sanovan ja
olenkin senvuoksi tässä maatessani ennättänyt ajatella, mitä sinulle
sanon ja miten kaikkein lyhimmässä muodossa.

Hän asettui lepäämään sellaiseen asentoon, että hänellä oli mukava olla
ja kuitenkin saattoi katsoa suoraan minuun ja alkoi kertoa tyyneesti ja
rauhallisesti:

— Muistathan tuon kerran, jolloin nuorena ylioppilaana ollessamme
sanoin sinulle: "minä en ole vielä koskaan ollut kellekään avomielinen,
mutta nyt tahdon sitä olla sinulle". Ja minä kerroin silloin siitä,
mitä sinä hetkenä oli tärkein. Muistan tuon hetken aivan erinomaisen
hyvin. Kerroin sinulle kuinka aijoin mennä naimisiin.

— Minä muistan sen.

— Ja sinä säikähdyit, kun sanoin että hän oli tarjoilijatar. Olen
ollut elämässä aina suuri uneksija ja olen uskonut, että voi
toisellakin tavalla elää, kuin mitä oikeaksi elämäksi tavallisesti
sanotaan. Olin tehnyt sen suuren virheen, että muodostin itselleni
elämänkatsomuksen tunteen enkä järjen perustuksella. Siitä johtui,
että uskoin voivani nostaa vaimoni ylös siitä kurjuudesta, jossa hän
silloin minun mielestäni oli. Niin, minä uskoin siihen todellakin
aivan lujasti. Melkein aina sen laatuiset miehet, kuin minä olen,
tekevät sen virheen, että menevät naimisiin naisen kanssa, jonka
tahdomme pelastaa. Me tahdomme niin usein leikitellä jonkinmoista
profeettaa, joka tekee ihmeen. Vaikka me tekisimmekin kaiken parhaamme,
vaikka nainen meidän seurassamme eläisikin aivan toista elämää kuin
ennen, niin sivistystaso on niin erilainen, maailmankatsomus aivan
toisenlainen kummallakin, että mistään henkisestä yhdyselämästä ei voi
olla puhettakaan. Vaimoni on kaiken sen ajan, minkä olemme eläneet
yhdessä, käyttäytynyt mallikelpoisesti, muuta en voi sanoa, mutta hänen
entisestä elämästään on sittenkin jäänyt niin paljon hänen sieluunsa,
että me emme voi koskaan vaihtaa ajatuksia ja sen kautta kehittyä. Olen
ollut jonkinmoisessa opettajan asemassa hänen suhteensa. Siinä kaikki.
Vaimoni on alistunut tähän, sillä hän on uskonut sen kautta tulevansa
joksikin paremmaksi. Mehän ihmiset tahdomme aina pyrkiä siihen
yhteiskuntaluokkaan, joka on yksi aste korkeammalla, kuin se, mihin
meillä on kehityksemme ja lahjojemme kautta oikeus kuulua. Vaimoni on
tehnyt kaiken pysytelläkseen siinä, mihin hän avioliittonsa kautta
minun kanssani joutui. Hän vaikeni hetkiseksi.

— Olen elämässä aina jäänyt varjon puolelle. Olin yhäti etsinyt
olentoa, jonka seurassa saisin ajatuksineni olla vapaa. Unohdin sen
valitessani vaimoni.

— Etkö voisi erota vaimostasi, etsiä toista naista?

— Sellaiset luonteet kuin minä, valikoimme aina väärin.

— Kuinka sinä niin voit sanoa?

— Me voimme verrattoman hyvin ymmärtää toisia ihmisiä. Me näemme
heissä kaikki suuret ja hyvät ominaisuudet huononkin alta. Voimme siis
monelle olla suoranaisena oppaana ja tukena. Mutta kun valikoimme
elämäntoveria, niin silloin olemme sokeita, sillä silloin ei enää järki
määrää tekojamme vaan tunne, ja tunne on meissä aina harhaan viepä.
Ystävämme voimme valita hyvästi, mutta huonosti vaimot. Mutta eihän
tämä kaikki ole pääasiassa määräämässä, miksi tahdon kuolla. Siihen on
aivan toiset syyt olemassa. Minä uskoin tavattoman hyvää ihmisistä ja
tahdoin uhrautua suurelle asialle — sinä et tiedä kuinka lapsellisen
isänmaallinen minä vieläkin olen täysi-ikäisenä miehenä — mutta uhrautua
jollekin asialle, se on samaa, kuin antautua toisten lypsylehmäksi.
Kaikkine suurine ja puhtaine harrastuksineni olenkin aina ollut valtaan
pyrkijöitten kätyrinä.

— Mutta kun tämän kaiken tiedät, niin etkö silloin voi järjestää
elämääsi uudella tavalla?

Hän hymyili omituisesti ja vastasi:

— Ihminen tietää niin paljon yhtä ja toista omasta itsestään, jota
hän ei kuitenkaan voi muuttaa. Voisinhan olla aivan niinkuin muutkin,
voisinhan ansaita rahoja työlläni ja joutoajan käyttää saamieni rahojen
tuhlaamiseen, mutta silloinhan vain tarpeettomasti olisin olemassa,
enkä elämästä nauttisi vähääkään, ja samalla ehkä olisin toisen tiellä,
joka on minua etevämpi. Elämällä ei ole minun silmissäni enään mitään
tarkoitusta. Siksi tahdon lähteä siitä pois.

— Mutta olethan kirjallisessa tuotannossasi...

— Siinä pienessä, joka on ollut...

— Pienessä kyllä, mutta siksi huomattavassa, olethan siinä aina
saarnannut juuri elämän iloa.

— Paratiisin ulkopuolella on niin hyvä puhua paratiisista!
Optimistisimpiä kirjoja kirjoittavat aina pessimistit. Jos he olisivat
todellakin optimistia, niin miksi he siitä enää kirjoittaisivat,
mieluummin eläisivät itse kaiken. Mutta juuri tuon tuotantoni tähden
täytyy minun kadota maailmasta. Jos jatkan elämää, jos kirjotan
kirjoja, niin väitän kaiken ennen kirjoittamani valheeksi. Jokainen
suurikin mies kieltää oppinsa viimeisellä hetkellä, sillä kaikki
opit ovat teoriioja, jotka eivät koskaan sovi yhteen elämän kanssa.
Mutta kun olen vapaa-ajattelija, niin tahdon edes jollain tavoin elää
kuolemani jälkeen, ja se voi tapahtua ainoastaan juuri noiden muutamien
kirjojeni kautta. Jos oman käden kautta kuolen, niin kadottavat kirjani
kaiken merkityksen. Minun täytyy kadota, aivan kuin kohtalon julma käsi
riistäisi minut elämästä.

— Silloinhan valehtelet maailmalle.

— Sen kyllä teen, mutta mitä siitä, jos sen kautta voin heille antaa
hiukan elämän uskoa sillä, mitä jää jälkeeni. Sinä huomaat, että olen
ottanut asian aivan järkevästi ja tarkan harkinnan mukaan. Minä olen
päättänyt kuolla ja tahdon, että sinä siinä autat minua.

— Jos kerran olet niin kaikkea harkinnut, niin mikset voi odottaa
siksi, kunnes luonto tekee tehtävänsä?

— Voisin kyllä, mutta miksi suotta hankkisin itselleni suuria
ruumiillisia kärsimyksiä, kituisin kauan, enkä sinä aikana millään
tavoin voisi henkisesti työskennellä. Et suinkaan ole niin kirkollinen,
jotta luulet sielun tuskien kautta kirkastuvan? Jos annat minulle
morfinia, niin ethän silloin tee muuta kuin tekee asekauppias, joka myy
itsemurhantekijälle revolverin.

— Se on kyllä totta, mutta asekauppias ei itse surmaa ostajaa, sanoin
minä. Mutta senhän minä teen, jos annan sinulle ruiskutuksen.

— Voithan jättää ruiskun pöydälleni, ja minä itse siitä otan.

— Laki kieltää lääkäriä auttamasta potilaan kuolemaa.

— Minä ymmärrän, sinä pelkäät vahingoittavasi virkamiesuraasi.
Voithan sinä kaiken hyvin peittää. Sinähän kuolemantodistuksen annat.
Onhan minulla syöpä, hyvin pitkälle kehittynyt syöpä, jonka mikä muu
lääkäri tahansa voi myöskin todentaa. Kukaan ei usko minun kuolleen
muulla tavalla. Et kai otaksu minua niin lapselliseksi, etten uskoisi
lääkärien usein kirjoittavan kuolemantodistuksiin muutakin kuin mitä on
totta, ainoastaan pelastaakseen oman asemansa sen kautta. Ja sen minä
ymmärrän, sillä ihmisiähän hekin ovat.

— Lääkärin velvollisuus on pitää yllä ihmiselämää niin kauan kuin
mahdollista, sanoin minä.

— Vastoin asianomaisen omaa tahtoakin?

— Vastoin sitäkin. Monasti tuollainen päätös on epätoivon aiheuttama,
ja kun ihminen on päässyt vaikeimman hetken yli, niin hän kyllä on
valmis jatkamaan elämää.

— Jatkamaan kyllä. Mutta eihän elämän arvo ole siinä, kuinka kauvan
ihminen elää, vaan miksi hän elää, ja sellainen ihminen, joka kerran
on päättänyt kuolla ja itsemurhayrityksen jälkeen jää elämään, on aina
kadottanut elämänsä suurimman ajatuksen, sen, jota varten hän oli luotu
ja itse oli päättänyt elää.

Minä tunsin, miten hän ahdistamalla ahdisti minua juuri siihen, mihin
hän tahtoi tulla. Sieluni sisimmässä tunsin, että hän oli oikeassa.
Tiesin kyllä, että lakipykälät aikojen kuluessa muuttuvat. Tiesin
myös, että kerran täytyy lain antaa ihmiselle suurempi valta tässäkin
suhteessa. Jos nyt auttaisin häntä, täyttäisin hänen pyyntönsä, niin
toimisin ainoastaan niiden sääntöjen mukaan, jotka ehkä sadan vuoden
kuluttua ovat olemassa. Seisoohan lääkäri niin monessa suhteessa
yläpuolella niiden lakipykälien, jotka ovat laaditut ihmisiä varten.
Miksi en siis voisi toimia lain perustuksella, joka jonkun ajan
kuluttua kehityksen pakoituksesta luodaan.

Hän näki varmaankin, miten ajatuksissani taistelin, sillä hän sanoi:

— Muutamia vuosia sitten luin, miten Amerikassa tästä samasta asiasta
on väitelty ja miten silloin humaaninen ja vapaamielinen käsitys
pääsi voitolle, vaikkakaan en tiedä, onko laiksi muodostunut. Noin
vuosi sitten luin, miten Ranskassa muuan vaimo miehensä kärsiessä
kamalia ruumiillisia tuskia juuri syöpätaudin tähden, niinkuin minäkin
kärsin, miehensä pyynnöstä lopulta otti kirveen ja rakkaudesta häntä
kohtaan löi hänet kuoliaaksi. Kun nainen tuli oikeuden eteen, vapautti
lautakunta hänet. Nyt pyydän minä sinulta vapautusta tuskistani.

Hän tarttui käteeni ja lausui rukoilevalla äänellä: — Sinä olet ollut
ainoa, jolle elämässä olen voinut olla avomielinen. Ensi kerran
tein sen silloin, kun kerroin aikovani mennä naimisiin. En silloin
noudattanut sinun neuvoasi, sillä olin aivan varma siitä, että olin
oikeassa. Kun olin asian kertonut sinulle, niin olin entistään varmempi
kaikesta siitä, mitä sanoin, samoin nytkin. Minä en sovi siihen elämään
missä olen, siis on minun väistyttävä.

Mitä tiesin, mitä tunsin, en voi tällä hetkellä enää tarkkaan
itselleni tilittää. Hän oli mielestäni oikeassa, sen vaan muistan
päättäneeni. Jos ihminen kerran tahtoo kuolla, olosuhteitten ja
luonteen pakoittamana on selvällä järjellä päätöksen tehnyt, niin miksi
silloin lääkärit ei häntä siinä auttaisi. Lääkäri on elämän suuren
puiston puutarhuri, jos oksa taittuu, on hänen se leikattava pois eikä
odotettava siksi, kunnes se viimein itsestään rungosta irtaantuu.

En sanonut enään sanaakaan. Täytin morfiiniruiskun ja laskin sen
pöydälle. Hän puristi lujasti kättäni. Läksin pois. Mutta kotia
päästyäni ja tyyneesti asiaa punnittuani, alkoivat epäilykset nousta
sieluuni. Miksi suotta toimin tuollaisen lain mukaan, jota ei vielä
ole olemassa. Olin mielestäni tehnyt oikein, ehdottomasti oikein,
mutta laki sen kielsi. Jos taas olisin noudattanut lakia, niin enköhän
silloin oman itseni edessä olisi tuntenut toimineeni väärin.

Jos kotieläin on haavoittunut, ja huomaamme, ettei se koskaan enään
tule terveeksi, niin me surmaamme sen ja vaadimme, että siihen on
käytettävä keinoja, jotka tuottavat mahdollisimman vähän tuskia. Miksi
ihmisen suhteen meidän on pidennettävä hänen kärsimyksiään siksi,
kunnes luonto viimein saa voiton lääkäreistä?

Meidän velvollisuutemme on auttaa ihmistä elämään kokonaisesti ja
terveesti, mutta miksi olemme rajoitetut niin suuressa määrässä, että
usein, tehdessämme muka suurinta oikeutta, teemmekin suurinta vääryyttä.

Palasin hänen luokseen, tahdoin ottaa ruiskun pois.

Hän oli ennättänyt jo sitä käyttää. Leski itki. Hän kertoi minulle
sairaan viimeisistä hetkistä. Hän oli aivan kuin nukkunut ja hiljaa
sammunut.

Ruisku oli pöydällä, kukaan ei ollut sitä huomannut. Pistin sen
taskuuni.

Huomasin, kuinka rouva halusi surullaan tehdä itsensä intressantiksi.
Hän puhui siksi paljon, että suru ei voinut olla todellista. Jos hän
olisi ollut sanaton tai olisi ollut melkein mielipuoli, silloin olisin
ollut vaiti. Mutta hän teki erikoisen numeron siitä "kuinka hänen rakas
miehensä oli hänet jättänyt." Silloin huomasin, että minun oli otettava
osaa tähän suruun — olinhan ainakin niin paljon velvollinen tekemään, —
tartuin senvuoksi hänen käteensä ja lausuin tuon sovinnaisen, typerän
lauseen:

— Otan osaa suruunne!

Hän huomattavasti tyyntyi tästä lauseesta, sillä hän puristi lujasti
kättäni ja vaipui tuoliin, peittäen teatraalisesti käsillään kasvonsa,
mutta huomasin, miten hän istuessaan jalallaan korjasi hamettaan, joka
oli jäänyt rumalle laskokselle. Vaistomaisesti hän myöskin käänsi
jalkansa niin, että sen kaunis jalkapöytä näkyi. Hän ei hetkeäkään
unohtanut, että suru oli hänelle edullinen.

Kun tulin eteiseen, oli siellä jo pöydällä suruharso, ja toverini
kuolemasta oli kulunut vasta kaksi tuntia!

Nainen ei ole usein mitään muuta kuin nainen! —



MORFINISTI-LÄÄKÄRI


Hän oli tässä samassa kaupungissa praktiseeraava nuori lääkäri. Kun
hän kerran oli virkaveli, niin olihan luonnollista, että aloimme
seurustella keskenämme. Kohteliaana miehenä hän heti kaupunkiin
tultuaan saapui tervehtimään minua. Heti ensimäisestä hetkestä alkaen
teki hän minuun hyvin edullisen vaikutuksen. Siihen oli myöskin
osaksi syynä se, että hän ei millään tavalla ryhtynyt puhumaan meidän
yhteisestä ammatistamme, vaan heti paikalla johti keskustelun muille
aloille. Hän oli monessa suhteessa harvinaisen intelligentti ihminen,
jolla oli paljon muitakin harrastuksia paitsi ne, jotka kuuluivat
ammattialaan, varsinkin taiteellisia. Edulliseen vaikutukseen oli
myöskin syynä hänen suorastaan lumoava persoonallisuutensa. Hän oli
niitä ihmisiä, jotka heti pakoittavat meidät ajattelemaan heistä
mahdollisimman paljon hyvää. Itse olen lääkäri, tiesin, kuinka suuri
merkitys oli persoonallisella lumouksella potilaisiin nähden, ja olin
aivan varma siitä, että hänellä on suuri tulevaisuus, sillä lääkärin
miellyttävä persoonallinen vaikutus määrää sen paljoa suuremmassa
suhteessa kuin hänen tietonsa ja taitonsa.

Lääkärinä olin tullut huomaamaan, että lahjakkaisuus ostetaan hyvin
tavallisesti henkisten puutteellisuuksien kustannuksella. Monasti
onkin tuntunut minusta, että henkinen elinvoima on yksi ja ainoa, ja
jos yhdessä suhteessa ihminen kohoaa yläpuolelle tavallisuuden, hän
toisessa suhteessa kadottaa jotakin. Olihan luonnollista, että minä
silloin ehdottomasti tulin ajatelleeksi, että hänellä täytyy olla
suuria henkisiä vikojakin.

Kun tuttavuutemme oli jonkun aikaa kestänyt, otin tämän seikan
puheenaiheeksi. Hän ei välttänyt keskustelua vaan ryhtyi siihen heti.

— Minun mielestäni, sanoi hän, ovat ihmisen viat aivan kuin ääriviivat
piirustuksessa, tuntemalla viat me myöskin tiedämme vastaavat hyvät
ominaisuudet. Mitä muuten vikoihin tulee, niin olen arvellut, että
hyödyllisempää on kehittää hyviä puolia itsessään kuin taistella
huonoja vastaan. Tällaisen menettelyn lopputulos on ihmiselle
ehdottomasti lopulta edullisin.

— Mutta tuohan on suoranaista yli-ihmisoppia. Sehän antaa ihmiselle
oikeuden tyydyttää kaikkia huonoja ominaisuuksia itsessään.

— On kyllä, mutta eikö kaiken lopullinen arvo riipu siitä, mikä on se
plus, jonka ihminen jättää jälkeensä.

— Taikka se minus, jonka hän myöskin siinä tapauksessa tekee!

— Te käsitätte minua hiukan väärin, sanoi hän, luullessanne, että
minä sallin ihmisen tyydyttää kaikkia huonoja ominaisuuksia. Huonot
ominaisuudet ovat meidän sielussamme niitä perkeleitä, jotka me
verrattoman hyvin voimme valjastaa vetämään hyvien asioiden vaunua.

Tällä leikillisellä käänteellä oli hän taittanut keskustelun kärjen.
Minä olin valmis uskomaan, että hän oli niitä suuria ihmeellisiä
poikkeuksia, joita luonto ainoastaan harvassa tapauksessa tuottaa.

Pian huomasin, että hän oli niitä ihmisiä, jotka tahtovat elää elämän
kaikissa eri muodoissa mahdollisimman kokonaisesti. Tuntui aivan siltä,
kuin hän olisi tahtonut poimia elämän puusta hedelmiä enemmän, kuin se
jaksoi kantaa.

Tiesin, että tällainen elämisen ahneus ehdottomasti tuo mukanansa
muutamia paheita, niiden joukossa senkin, että keinotekoisilla aineilla
koettaa saada organisminsa kestäväksi silloinkin, kun luonnonlakien
mukaan sen pitääkin saada levätä.

En voi enää varmaan muistaa, miten epäilys minussa heräsi, mutta
kun aloin pitää häntä silmällä, niin tulin huomaamaan, että hän oli
morfinisti. Huomasin nimittäin jonkun kerran aivan selvästi sen
eroituksen, mikä ihmisen katseessa on, ennenkun hän on ruiskuttanut
ruumiiseensa myrkkyä ja sen jälkeen.

Tiesinhän tämän paheen lääkäripiireissä jokseenkin yleiseksi. Olinhan
kuullut siinä suhteessa suorastaan peloittavia juttuja, jonka vuoksi
en sillä ensi alussa pannut sen suurempaa painoa. Ymmärsinhän minä sen
niin erinomaisen hyvin! Olihan kiusaus ollut minulla itsellänikin. Kun
on koko päivän uutterasti tehnyt työtä ja hoitanut praktiikkaansa, kun
on yöllä saanut nousta parikin kertaa unesta, mennäkseen hoitamaan
potilaita vaikeissa taudinkohtauksissa, kun sitten on uusi pitkä
työpäivä edessänsä ja pelkää kesken uupuvansa, niin onhan suloista
terästää voimiansa, varsinkin kun tietää sen voivan tapahtua niin
helposti. Pieni ruiskutus ainoastaan, ja ihminen on taas täydessä
vireessänsä.

Ehkä enemmän onnellisen sattuman kuin luonteen lujuuden kautta olin
voinut tämän vaaran välttää. Sen vuoksi katselinkin häntä ainoastaan
ihmisenä, joka sattuman kautta oli joutunut siihen, mistä itse olin
päässyt vapaaksi.

Emme koskaan puhelleet tästä asiasta, jos satuinkin sen mainitsemaan,
niin siirsi hän piankin keskustelun toisaanne. Mutta kun hän alkoi
tuomita ankarasti kaikkia muita huumauskeinoja, joiden orjaksi ihmiset
saattavat tulla, niin ymmärsin siitä, että hän sillä tahtoi ikäänkuin
puolustaa itseään.

Hänen seuransa oli minulle niin virkistävä, hänen keskustelunsa niin
pirteätä, hänen mielipiteensä usein niin sattuvia ja uusia, että
millään tavalla en olisi tahtonut häntä loukata, peläten että sen
kautta mahdollisesti kadottaisin hänen seuransa. Sen vuoksi päätinkin
välttää keskustelussa kaikkea sellaista, joka jollain tavalla viittaisi
hänen paheeseensa, ja sitäpaitsi, onhan joka ihminen vapaa ja
oikeutettu tekemään itsensä kanssa, mitä hän tahtoo.

Vasta jos me toiselle ihmiselle tuotamme vahinkoa, silloinhan on
ympäristön oikeus ja velvollisuus sekaantua asiaan.

Muuan potilas, joka pitemmän aikaa oli ollut hoidettavanani ja tuon
potilaille ominaisen muuttamishalun vaikutuksesta oli etsinyt häntä ja
antautunut hänen hoidettavakseen, sattui kuolemaan.

Olin ollut aivan varma omasta hoitotavastani, ja vaikkakin tauti oli
harvinainen, oli se siksi selvä ja lääketiede todisti sen tavallisesti
mahdolliseksi parantaa, että potilaan äkillinen kuolema suorastaan
kummastutti minua. Tulin silloin ehdottomasti ajatelleeksi, että joku
muu lisätauti oli ilmaantunut ja potilas sen vaikutuksesta kuoli, enkä
siis tahtonut virkaveljeltäni mitään tiedustella.

Mutta kun potilas kuului varakkaaseen vanhaan sukuun, jonka jäsenet
olivat aina tulleet ruumiinavauksen alaiseksi, niin pyysivät sukulaiset
minua toimittamaan tämän tehtävän. Kun virkaveljeni häntä viimeksi oli
hoitanut, ehdotin että hän sen tekisi, mutta, kun hän puolestaan kuuli
suvun minua pyytäneen tähän toimeen, hän hienotunteisesti vetäytyi
syrjään ja uskoi ruumiinavauksen minun huostaani.

Silloin se tuli ilmi!

Hän oli aivan väärällä tavalla hoitanut potilasta ja viimeksi antanut
hänelle lääkkeitä, jotka äkkiä olivat jouduttaneet potilaan kuolemaa.
Sen näin aivan selvästi, ei ollut pienintäkään epäilystä siitä. Ruumiin
sisälmyksissä oli kaikki myrkytyksen tuntomerkit. Otin nämät erilleen,
pannakseni ne säilymään ja käyttääkseni niitä todistuskappaleina.

Kollegiaalisuus esti minua nostamasta asiasta suurempaa melua. Mutta
pidin vääränä, ellen ainakin hänelle huomauttaisi asian oikeata laitaa.

Miksi hän oli määrännyt juuri tällaiset vaaralliset lääkkeet, olihan
hän sekä telefoonissa että suullisestakin keskustellut potilaasta,
ja olin antanut hänelle aivan selvän selityksen taudin laadusta ja
käyttämästäni hoitotavasta? Vaikka hän olisi ollut aivan vasta-alkaja,
niin olisi hän voinut lukea hoitotavan mistä lääketieteellisestä
teoksesta tahansa. Mistä johtui se, että hän oli tehnyt juuri
päinvastoin kuin hänen piti?

Tulin ajatelleeksi, että ihminen silloin, kun hänen tahtonsa jollakin
tavoin heikkenee, tekee juuri niin kuin hän ei saisi tehdä. Hän oli
lääkkeitä määrätessään epäilemättä ollut morfinisteille ominaisen
himmennystilan alaisena. Se oli selvitys kaikkeen.

Päätin mennä hänen luokseen ja virkatoverina vaatia että hänen täytyi
päästä vapaaksi paheestaan, josta potilaille voi olla niin turmiollisia
seurauksia.

Hän otti minut tapansa mukaan hyvin ystävällisesti vastaan. Hän oli
niin huolettoman näköinen, puhuessani ruumiinavauksesta, että hän ei
varmaankaan aavistanut, mitä hän oli tehnyt ja mitä minä tiesin.

En voinut ensi alussa ryhtyä suoraan asiaan, sillä hänen luonaan oli
muuan kaupungin apteekin farmaseutti, jonka kanssa olin huomannut hänen
paljon seurustelevan. He kuuluivat jollain tavoin olevan kaukaista
sukuakin toisilleen.

Viimein farmaseutti läksi ja me jäimme kahden. Silloin sanoin aivan
suoraan, mihin tulokseen olin tullut ruumiinavauksessa. Hän kielsi
kaiken aivan jyrkästi.

— Se ei ole totta, sanoi hän, minä en ole voinut tehdä sellaista
erehdystä!

— Minä en olisi tullut luoksenne, ellen olisi asiastani aivan varma.
Potilas on kuollut suoranaiseen myrkytykseen, se on minun horjumaton
vakaumukseni lääkärinä, ellette sitä usko, niin voimmehan lähettää
elimet pääkaupunkiin tutkittavaksi.

— Ei ei, sanoi hän, se on aivan tarpeetonta!

Hän vaipui aivan kalpeana tuolilleen istumaan.

Minun tuli tällä hetkellä sydämestäni häntä sääli. Tiesin, että ihminen
tällaisen kolauksen jälkeen on valmis tekemään kaiken voitavansa,
välttääkseen samanlaatuisia tekoja, ja siihenhän minä olinkin tahtonut
tulla.

Hän istui vähän aikaa vaiti ja kysyi sitten:

— Mitä aijotte nyt tehdä, ilmoitatteko asian lääkintöylihallitukselle?

— En ole vielä päättänyt, mitä teen.

— Jos ilmaisette asian, niin täytyy minun luopua lääkäritoimestani.

— Luonnollisesti!

— Vastatkaa minulle suoraan, ettekö itse koskaan ole erehtynyt? kysyi
hän.

— Olen kyllä. Diagnosin tekeminen, josta kaikki riippuu, on usein hyvin
vaikea, suurinkin auktoriteetti voi siinä suhteessa erehtyä. Mutta minä
en vielä koskaan ole suorastaan myrkyttänyt potilasta.

— Tämä on ollut erehdys, aivan varmaan erehdys, sanoi hän. En voi
ymmärtää, kuinka olisin voinut tehdä sellaisen virheen, sillä
alkeellisimmillakin lääkäritiedoilla pitäisi minun tietää, että juuri
teidän noudattamanne tapa oli oikea. Ja minä olen sitä jatkanut.

— Koko ajanko?

— Niin.

— Onko teillä diariumi?

— On.

— Merkitsettehän siihen kaikki potilaille antamanne lääkkeet?

— Onhan se velvollisuutemme!

— Näyttäkää se minulle!

Hän ojensi kirjan.

— Milloin olette viimeksi määrännyt hänelle lääkkeitä?

— Neljä päivää sitten.

— Oletteko siitä aivan varma?

— Olen. Muistan sen aivan varmasti muutamista muista seikoista, jotka
ovat sen yhteydessä. Minua tultiin hakemaan samassa, kun aijoin
mennä tanssiaisiin. Sieppasin hännystakin ylleni. No niin, ne ovat
pikkuseikkoja. Olin silloin unohtanut reseptikirjanikin toisen takin
taskuun ja unohtanut siis paljon muutakin. Olin hyvin väsynyt ja vasta,
kun pääsin kotia...

Hän vaikeni ja heikko puna nousi kasvoille.

— Olitte unohtanut, morfiniruiskun kotia ja vasta silloin... sanoin
minä.

Hän ponnahti seisaalleen ja lausui hyvin terävästi:

— Kuinka Te uskallatte sitä väittää?

— Olen pitänyt Teitä silmällä jo pitemmän aikaa.

— Siis vakoillut?

— En suinkaan. Olen vain pitänyt velvollisuutenani ammattia
harjoittavana lääkärinä varjella lääkärikunnan kunniaa.

Hän naurahti.

— Käytätte kovin suuria sanoja.

— Ehkä Teidän mielestänne.

Selailin kirjaa.

Ei missään ollut mainittu reseptistä, jonka hän neljä päivää sitten oli
potilaalle kirjoittanut.

— Täällä ei ole mitään reseptiä mainittuna, sanoin minä.

— Olen unohtanut sen kirjoittaa ennen tanssiaisiin menoani.

— Meidän on helppoa päästä selville siitä, mitä olette antanut.

— Millä tavoin?

— Saamalla reseptinne kopion apteekista tai ottamalla lääkkeisiin
liitetyn potilaan kotoa. Kumman teemme?

— Apteekista on viisaimpaa, vastasi hän, sillä potilaan kotoa etsiessä
voisi se herättää huomiota. Vai tahdotteko juuri sitä? Aijotteko
käyttää tätä, lykätäksenne kilpailijanne syrjään?

En vastannut hänelle mitään. Tuntui vastenmieliseltä vastatakaan
tuollaiseen epäilykseen. Sanaakaan sanomatta menin telefooniin ja
soitin apteekkiin. Ilmoitin päivämäärän ja mitä reseptiä tarkoitin.
Pyysin tuomaan kopion siitä minulle. Tänä aikana oli hän noussut
paikoiltaan ja käveli huoneessa. Hetkisen kuluttua hän poikkesi
makuuhuoneeseensa, pyytäen anteeksi lähtöään. Hän palasi ilmoittaen,
että palvelijatar kohta tuo kahvia. Katsoin häneen terävästi. Huomasin
hänen ruiskuttaneen itseensä morfinia. Äskeinen keskustelun aiheuttama
jännitys oli hänen kasvoistaan kadonnut. Aivan kuin ei mitään tätä
ennen olisi meidän välillämme keskusteltu hän puheli kahvia juodessamme
viimeisistä pääkaupungin uutisista.

Pian saapui apteekinoppilas ja toi alkuperäisen reseptin.

Olin ollut oikeassa. Ojensin reseptin hänelle. Hän tuijotti siihen
sanaakaan sanomatta. Huomasin, miten hän aikoi repiä sen, mutta
samassa olin jo siepannut sen hänen käsistään. Tämä hänen tekonsa oli
ollut niin odottamaton, että saatoin uskoa jo hänestä mitä tahansa ja
pelkäsin, että hän riistäisi sen väkisin minulta. Mutta hän hallitsikin
itseään ja sanoi tyyneesti:

— Olen vallassanne, mitä aijotte tehdä?

— Äsken huomasin Teidän ajattelevan, että jollain tavoin tahtoisin
syrjäyttää Teidät, vastasin. Olisinhan huono lääkäri, ellen koettaisi
ymmärtää. Sen johtopäätöksen mukaan, minkä Teistä olen tehnyt, olette
morfinisti. Ja sen tähden olette väsymyksen hetkenä erehtynyt. Selitys
on Teille hyvin edullinen. Eikö olekin?

— Minä kiitän Teitä, sanoi hän hiukan ivaillen.

— Kunnianne, asemanne, kaikki on nyt minun hallussani, mutta minä en
tahdo Teitä syöstä turmioon, vaan antaa Teille tilaisuuden muuttamaan
elämänne. Teidän täytyy päästä tuosta paheestanne, sen kai lääkärinä
itsekin huomaatte?

Hän ei vastannut mitään, katsoi vain toisaanne.

— Ehdoitan sen vuoksi että...

— Minä en ole morfinisti. Kaikki tämä on tapahtunut tavallisen
ruumiillisen väsymyksen vaikutuksesta.

Minusta hän oli aivan kuin pieni lapsi, joka, jouduttuaan pahanteossaan
kiinni, luulee pelastuvansa kaikesta rangaistuksesta jyrkästi
kieltämällä.

Minä tahdoin häntä auttaa ja senvuoksi sanoin:

— Siinä tapauksessa on tekemäni ehdoitus sitä mukavampi Teille.

— Ja se on?

— Antaudutte kolmeksi kuukaudeksi tarkastuksen alaiseksi.

— Aijoin sitä Teille itsekin ehdoittaa.

— Sitä parempi.

— Miten olette aikonut asian järjestää?

Tämä hänen äkillinen myöntyväisyytensä tuotti minulle suurta iloa.

— Voimmehan valita taudin, josta yhteisesti sovimme ja jonka hoitaminen
ei vaadi mitään muuta erikoista kuin lepoa. Tulette sairashuoneeseen ja
pysytte siellä huoneessanne kolme kuukautta. Mitä potilaisiinne tulee,
niin lupaan sinä aikana niitä hoitaa ja palauttaa ne sitten takaisin
Teille.

— Milloin aloitamme?

— Milloin itse asioittenne vuoksi katsotte sopivammaksi.

— Vaikka huomenna!

— Hyvä on. Menen sairashuoneelle ja valmistan kaikki tuloanne varten.
Voitte täydellisesti luottaa hienotunteisuuteeni tässä asiassa. Kukaan
ei saa tietää, miksi oikeastaan olette siellä.

— Minä kiitän.

Hän ojensi minulle kätensä, ja minä tartuin siihen.

Olin valmistanut sairashuoneessa kaikki hänen tuloaan varten. Hän
vietiin ensiksi kylpyhuoneeseen. Siellä hän sai riisua kaikki
vaatteensa ja pukea toiset ylleen. Olin tarkastanut niiden taskut,
jotta hän ei olisi niihin voinut kätkeä morfinia.

Kävin häntä joka päivä katsomassa. Hän oli ensimäisenä päivänä huoleton
ja iloinen. Toisena hän jo oli ärtyinen ja lausui minulle muutamia
hiukan katkeria sanoja, joille en kuitenkaan pannut sen suurempaa
painoa, sillä tiesinhän, että morfinista luopuminen tekee potilaan
alussa tavattoman hermostuneeksi. Senvuoksi odotinkin kolmatta päivää
hyvin suurella jännityksellä. Olin aivan varma siitä, että hän
tulisi kärsimään kamalia tuskia, ja olin jo päättänyt antaa hänelle
pienemmän annoksen morfinia. Kun hän kuitenkin oli kieltäytynyt
jyrkästi käyttämästä tätä ainetta, en tahtonut sitä hänelle antaa
muuten kuin hänen nimenomaisesta pyynnöstään. Petyin odotuksessani.
Hän oli harvinaisen iloinen ja puheli kanssani kaikenlaisista asioista
varsinkin viimeisistä ennätyksistä lääketieteen alalla. Monissa
väitteissään hän oli suorastaan nerokas. Ja minä olin iloinen siitä,
että hän niin helposti oli päässyt paheestaan vapaaksi.

Kolmena seuraavana päivänä oli hänen laitansa aivan samanlainen.
Minua hiukan hävetti se, että olin vaatinut häntä olemaan kolme
kuukautta tarkastuksen alaisena, ja aijoinkin jo hänelle ehdottaa ajan
lyhentämisestä.

Kun sitä seuraavana päivänä astuin hänen huoneeseensa aikana, joka ei
ollut tavallinen, kuulin jo oven taakse sieltä keskustelua. Kun avasin
oven, oli hänen seurassaan muuan sairashuoneen hoitajatar, nainen,
jonka tiesin hyvin mielellään etsivän itselleen seuraa potilaiden
joukossa. Heti huoneeseen tultuani hän poistui.

Virkaveljeni oli alussa hiukan hämillään, mutta voitti sitten piankin
ja alkoi leikillisesti kertoa kaikellaisia juttuja siitä, kuinka naiset
olivat häntä piirittäneet. Minä yhdyin tähän leikilliseen puheeseen
ja lausuin, etten laisinkaan ihmetellyt sitä, sillä olihan hän joka
suhteessa suoranainen lumooja. Lähdettyäni hänen luotaan en kuitenkaan
voinut poistaa pientä epäilystä. Kun sairaanhoitajattarella oli
hallussaan morfinia, niin epäilin, että virkaveljeni oli pyytänyt ja
saanut häneltä kaipaamaansa ainetta. Tullakseni tästä asiasta varmaksi,
muutin sairaanhoitajattaren pienen tekosyyn nojalla aivan toiseen
osastoon ja asetin hänen sijaansa vanhemman hoitajattaren, johon
kaikessa saatoin täydellisesti luottaa.

Kun nyt seuraavana päivänä saavuin potilastani katsomaan, oli hän kyllä
iloinen, mutta käsien hermostuneesta liikkeestä huomasin, että iloisuus
oli teeskenneltyä. Olen lääkärinä tullut siihen huomioon, että ihmiset
oppivat valehtelemaan kasvoillaan ja silmillään mutta kädet ilmaisevat
hyvin usein totuuden.

Parin päivän päästä oli hän jo niin heikko, että hän tullessani lepäsi
vuoteessaan.

Hänen täytyi nyt jo pyytää minulta morfinia, hänen täytyi se nyt tehdä
ja senkautta todistaa, että minä olin ollut oikeassa. Mutta hän ei
sitä tehnyt. Kun ihmettelin hänen vuoteessa makaamistaan ja kysyin
häneltä syytä siihen, nauroi hän ainoastaan ja sanoi päättäneensä hyvän
tilaisuuden tultua levätä perinpohjaisesti.

Eihän minulla ollut siihen mitään sanottavaa. Läksin varmasti
vakuutettuna, että hänen jo seuraavana päivänä täytyi tunnustaa minulle
kaikki.

Mutta kuinka hämmästyinkään, kun odottaessani tapaavani
hermostuneen miehen, näinkin hänen istuvan pöydän ääressä lukemassa
kaunokirjallisuutta, jota hän kaupungin kirjakaupasta oli tuottanut
itselleen suuren määrän.

Hän oli myöskin tilannut kukkia huoneeseensa, ja pöydällä oli komea
ruukussa kasvava ruusu. Kun hän hämmästyneenä näki minun sitä
katselevan, niin sanoi hän:

— Te ette kai tiedäkään, että minä olen suuri kukkien ystävä?

Ja sitte hän alkoi suorastaan säkenöivällä tavalla puhua kukista
vedoten väitteessään Maeterlinckin kirjaan "Kukkien intelligenssi."

Tästä päivästä alkaen aloimme tulla yhä paremmiksi ja paremmiksi
tuttaviksi, ja hänen seuransa oli minulle suoranainen virvoitus. Minä
en enää mitään muuta kaivannut, kuin että hän aivan suoraan puhuisi
minulle, ilmoittaisi minulle olleensa morfinisti.

Eräänä päivänä hän sen tekikin. Hän tunnusti käyttäneensä morfinia,
vaikkakaan ei niin suuressa määrässä kuin mitä minä olin epäillyt. Hän
tunnusti houkutelleensa alkupäivinä sairaanhoitajatarta hänelle sitä
antamaan ja vähentäen siten annosten määrää päivä päivältä oli hän
lopullisesti kokonaan vapautunut.

Nyt oli hän kokonaan minut voittanut. Tämän jälkeen aloimme puhella
lääkäreistä ja siitä suuresta määrästä virkaveljiämme, jotka käyttävät
morfinia. Kun hänellä oli elävä esimerkki siitä, kuinka vaarallista
tämä voi olla, niin hän lausui:

— Meidän laistamme puuttuu pykäliä, joiden avulla määrättäisiin, kuinka
kauan lääkäri saa ammattiaan hoitaa, sillä onhan tähän asti lääkäri
turvattu, voi tehdä mitä virheitä tahansa ja, ellei sattuma tuo niitä
ilmi, saa jatkaa tointaan. Kun lääkäri itse kirjoittaa hoitamansa
potilaan kuolintodistuksen, niin millä voidaan päästä selville siitä,
onko hänen hoitotapansa ollut oikea vai ei.

Tämä hänen väitteensä sai minut täydellisesti uskomaan, että hän oli
paheestaan vapaa, ainaiseksi vapaa.

Näin kului nuo kolme kuukautta umpeen ja paitsi sitä hyötyä, mikä
minulla oli ollut niin intelligentistä seurasta, muutamien käsitteiden
selviytymisessä sekä lääkärialalla että taiteessa, opin myöskin
tuntemaan erilaatuisia kukkia, sillä niitä oli hänellä koko ajan ollut.
Kun kukka kuihtui, tuotti hän aina uuden.

Lähtöpäivänä pyytelin häneltä anteeksi, mutta hän keskeytti lauseeni
sanoen, että olin menetellyt niinkuin hyvä toveri ainakin, että olisin
hänen tekemänsä erehdyksen nojalla voinut syöstä hänet turmioon, mutta
olinkin sen sijaan häntä auttanut, ja että hän koko elinaikansa tulee
minulle olemaan siitä kiitollinen.

Mainitsin hänelle ilmoittaneeni kaikille hänen potilailleen hänen
palaavan jälleen toimeensa.

Hän kiitti minua, mutta sanoi:

— Kaipaan pääkaupunkia ja olen senvuoksi päättänyt jättää praktiikkani
täällä. Aijon vielä tänään lähteä matkalle.

— Mutta kaikki tavaranne?

— Olen kirjoittanut sukulaiselleni. Niin, tunnettehan hänet, tuon
farmaseutin, jonka tapasitte luonani. Hän on hoitanut kaikki. Kun olen
toimittanut muutamia pieniä asioita vielä, olen aivan vapaa.

Lausuin tulevani kaipaamaan häntä kovasti ja toivotin hänelle hauskaa
matkaa ja hyvää praktiikkaa.

Hän läksi.

Olin asemalla häntä saattamassa ja otimme hellät jäähyväiset
toisiltamme.

Samana iltana täytyi minun tulla illalla sairashuoneeseen. Muuan
äkkiä sairastunut potilas oli tuotu sinne ja viety siihen huoneeseen,
jossa virkaveljeni oli ollut. Sairaan vuodetta lähestyessäni
satuin tyrkkäämään pientä pöytää, jolla oli virkaveljelleni tuotu
ruukussa kasvava kukka. Ruukku putosi permannolle ja meni rikki.
Sairaanhoitajatar kumartui kokoamaan ruukun sirut ja mullan. Mullan
joukossa näin lasisiruja. Silloin ymmärsin kaiken. Hän oli koko ajan
pettänyt minua. Hän oli sairashuoneeseen saanut kukkaruukkujen sisällä
morfinituubeja.

Pari päivää myöhemmin hän lähetti minulle pääkaupungista komean
kristallimaljan, jossa oli kauniita ruusuja. Tietysti juuri ruusuja?
Suuttuneena heitin maljan seinään rikki.

Minun täytyi paljastaa tuo mies, estää häntä olemasta lääkärinä, sillä
hän voi mikä päivä tahansa tehdä samanlaatuisen erehdyksen!

Olihan minulla todistuskappale, myrkyttämänsä potilaan sisäelimet,
jotka olin jättänyt sairashuoneen leikkaussalin kaappiin, lasipurkkiin
säilymään.

Riensin heti sinne. Avasin kaapin. Purkki, jonka kyljessä oli kuolleen
potilaan nimi, oli tyhjä.

Kuulustelin vahtimestaria. Hän kertoi virkaveljeni lähtöpäivänään
käyneen siellä ja jääneen hetkiseksi yksin, sillä hän oli lähettänyt
vahtimestarin ostamaan paperossia.

Hän oli päässyt käsistäni!



MUUAN ISÄ


Hänet tunnettiin kaikilla käräjillä erinomaisen hyvin, sillä aina
hänellä oli asioita ajettavana. Hän riiteli kaikkien ihmisten kanssa ja
mitä vähäpätöisimmästä seikoista. Hän oli jokseenkin varakas, sillä hän
oli muutamilla onnistuneilla metsäkaupoilla koonnut kauniin omaisuuden,
sijoittanut sen kaupungin taloihin, myynyt talot, ostanut uusia ja aina
voittanut, mutta yhä hänellä myöskin oli riitoja ostajien kanssa. Pahat
kielet kertoivat hänen rikkautensa saaneen alkunsa siitä, että hän
talonpoikien kanssa oli metsäkaupoissaan tehnyt sellaisia sopimuksia,
että nämät lopulta olivat olleet pakoitetut melkein ilmaiseksi antamaan
hänelle metsänsä.

Laki, tuo oikeudellinen seula, jossa niin paljon on pieniä reikiä,
minkä kautta voi pujahtaa, oli hänelle aivan tuttu. Hän löysi siitä
aina kaikenlaisia pakoteitä. Vaikka hän ei voittaessaan asian aina
hyötynytkään, niin oli hänellä kuitenkin suuri sisäinen halu etsiä
yhäti uusia riidansyitä.

Hän oli niitä hulluja, joita yhteiskunta pitää joukossaan, eikä usko
lääkäriä, joka pitää parantolaa niiden oikeana kotina, tuo yhteiskunta,
joka hulluuden näkee ainoastaan tyhmissä teoissa ja sanoissa, eikä
käsitä, että hulluus useinkin on peloittavan järkevää.

Minulla oli vaistomainen vastenmielisyys häntä kohtaan, ja tämä
vastenmielisyys lisääntyi, kun jouduin hoitamaan hänen vaimoaan.
Tämä alkoi nimittäin sairastaa pahaa hermotautia. Ymmärsin alkusyyn
olevan siinä, että mies oli avioelämässään raakamaisella kiihkollaan
hänet suorastaan uuvuttanut. Kun vaimon hermot laukesivat, etsi
mies lääkäriä, saadakseen hänen avullaan vaimonsa jälleen siihen
tilaan, että tämä kestäisi hänen kohtelunsa. Kuinka monet aviomiehet
turvautuvatkaan lääkärin apuun ainoastaan siinä tarkoituksessa!

Tein ja toimin päättävästi. Määräsin, että miehen oli pysyttävä
erillään vaimostaan.

Hän kiivastui siitä niin tavattomasti, että jos hän vain laista olisi
löytänyt pienimmänkään pykälän, jonka avulla hän olisi minut voinut
haastaa oikeuteen, olisi hän sen tehnyt.

Minua ei tämän määräyksen jälkeen enää kutsuttu perheeseen. Olen varma
siitä, että hän kävi kirkkoherran luona ja sai luvan siihen, mistä
minä häntä kielsin. Papithan eivät koskaan avioelämää kontrolleeraa.
Heidän mielestään on pääasia siinä, että sitä jatkuu. Pääsin tämän
asian perille tavatessani vaimon kadulla ja kyseltyäni häneltä hänen
vointiaan. Vaimo ei ollut kyennyt vastustamaan, siksi heikontunut oli
jo hänen tahtonsa.

Tunsin kirkkoherran erinomaisen hyvin. Häntä pidettiin jokseenkin
vapaamielisenä, mutta aviollisissa kysymyksissä hän oli suorastaan
vanhoillisen vanhoillinen.

Kuvaavaa hänen luonteelleen on seuraava tapaus:

Hänen vaimonsa oli lapsivuoteessa, olin kutsuttu auttamaan.
Pihtisynnytys oli välttämätön. Ilmoitin sen kirkkoherralle. Hän sanoi
silloin, että minä en saa pihtiä käyttää, sillä raamattu määrää,
että naisen on synnytettävä tuskalla, eikä sitä saa vähentää. Hän
sanoi menevänsä toiseen huoneeseen rukoilemaan, jotta jumala auttaisi
synnytystä. Sinä aikana minä tietysti tein kaiken niinkuin itse
tahdoin. Kun hän kuuli lapsen itkua, palasi hän huoneeseen ja sanoi
säteilevin silmin:

— Näettehän, että rukous auttoi!

Minä naurahdin ja vastasin:

— Mutta tällä kertaa ei pihtiä pitänytkään jumala vaan paholainen!

Uuden pappilan rakentamisessa olivat nämät miehet olleet yksissä
hommissa, siten nimittäin, että toinen oli hankkinut siihen tarvittavat
hirret.

Heistä oli senjälkeen tullut hyvät ystävät.

Olin aivan varma siitä, ettei kumpikaan enää koskaan kääntyisi puoleeni
lääketieteellisessä tarkoituksessa.

Petyin.

Eräänä päivänä kutsui tukkikauppias minut telefoonilla luokseen. Olin
varma siitä, että kysymys oli jälleen hänen vaimostaan.

Minut olikin kutsuttu heidän nuorimman, hiljattain syntyneen lapsensa
tähden. Tällä oli myelocele.

Tämä selkäydintauti on parantumaton, sen tiesin, mutta taitavan
leikkauksen avulla voi lapsen pitää kuitenkin elossa. Mutta että
leikkauksesta ei mitään erikoisen suurta hyötyä ole lapselle, sen
tiesin. Hänen alaruumiinsa oli halpaantunut, ja jos leikkaus tehdään,
ja se onnistuu, eikä ilmaannu mitään tulehdusta, joka tässä tapauksessa
oli tavattoman vaarallinen, niin saattoi lapsi elää muutamia vuosia
ehkä enemmänkin, mutta sen alaruumis pysyi aina halpaantuneena.

Teki mieleni sanoa, että lapsen täytyy antaa kuolla, sillä miksi häntä
elämällä kiusaisi. En sitä kuitenkaan tohtinut sanoa.

Mies vaati minua tekemään leikkauksen. Vältin sen sanomalla, etten
ollut siihen kylliksi kykenevä. Neuvoin häntä viemään lapsensa
pääkaupunkiin, koska siellä oli suurempia auktoriteettejä kuin mitä
minä olin.

Vielä samana päivänä isä läksikin lapsineen Helsinkiin.

Kaksi päivää myöhemmin kutsui hän minut jälleen kotiaan. Hän oli
palannut pääkaupungista.

— Mitä minusta nyt tahdotte? kysyin.

— Tohtorin täytyy toimittaa leikkaus, vastasi hän.

— Mitä Teille sanottiin Helsingissä? kysyin.

— Tohtorin täytyy toimittaa leikkaus.

Tiesin hänen valehtelevan, sanoinkin senvuoksi:

— Sillä tavoin ei siellä ole voitu sanoa, leikkaus on tarpeeton.

— Niin Te sanotte, lausui hän kiivaasti. Kyllä minä ymmärrän, että
tohtori ei tahdo pelastaa minun lastani juuri senvuoksi, että se on
minun lapseni. Mutta jos lapsi olisi jonkun rikkaan lapsi, tohtorin
herrastuttavan sikiö, niin tietysti tehtäisiin vaikka mitä, jotta lapsi
pysyisi hengissä.

— Lääkäri ei virkaansa hoitaessaan tee mitään eroitusta siinä, kenen
lapsi on, vastasin minä. Olenhan jo aikaisemmin Teille sanonut, että
leikkauksen onnistuminen on pieni.

— Olkoon kuinka pieni tahansa, niin minä kai saan päättää, tehdäänkö se
vai ei?

— Luuletteko, että lapsellenne olisi elämä mikään siunaus, vaikkakin
itse leikkaus onnistuisi, sillä hän jäisi koko elinijäkseen halvatuksi.

— Se ei ole sanottu!

— Se on totta!

— Minä en sitä usko! Tohtori sanoo sillä lailla ainoastaan senvuoksi,
että lapsi on minun.

— Jos epäilette, niin voittehan kysyä joltakin muulta lääkäriltä.

Hän vastaa samalla tavalla kuin minäkin.

— Ei korppi korpin silmää puhkaise, kyllä lääkärit aina toistensa
puolta pitävät. Mutta kyllä minä tästä selville pääsen.

— Millä lailla?

— Minä sain tietää tämän taudin ulkomaalaisen nimen siellä Helsingissä
ja ostin kirjakaupasta kirjoja, joissa siitä puhutaan.

— Minä luulen, että Teidän syventymisenne sellaisiin kirjoihin on
mahdoton.

— En minä sitä itse aijokkaan tehdä.

— Vaan kuka sen tekee?

— Kirkkoherra.

— Vai niin.

— Minä vein kirjan hänelle. Kun hän on lukenut siitä sen kohdan, mikä
tähän tautiin kuuluu, niin kyllä hän minulle selvän totuuden sanoo.
Ja jos silloin tulee ilmi, että tohtori vain pahuudessa tahtoo olla
leikkaamatta, niin saattaa tästä tulla vielä paljon ikävyyksiä, sillä
minä en suinkaan jätä asiaa kesken. Onhan tässä maassa toki vielä laki
ja oikeus, joka turvaa ihmistä kaikenlaisia juonia vastaan.

Päätin jollain tavoin koettaa lauhduttaa hänen mieltään ja sanoin
senvuoksi:

— Tiedän kyllä, että oppimattomina ja lääketieteeseen perehtymättöminä
voitte sekä Te että kirkkoherra löytää kirjasta kaikenlaista tukea mitä
julkeimmille väitteille, mutta minä en niitä pelkää. Jos Teillä on
hiukankaan sydäntä omaa lastanne kohtaan, niin ajatelkaahan toki hänen
tulevaisuuttaan.

— Onko lapsi minun vai eikö ole? Totta kai minulla on oikeus tehdä sen
tulevaisuus sellaiseksi kun itse tahdon. Se ei kuulu tohtoriin.

Miksi en saanut tuota miestä lähettää hulluinhuoneeseen?

Hänen vaimonsa oli kalpeana kuunnellut keskusteluamme. Hän yhtyi nyt
arasti puheeseen:

— Jos tohtori sanoo, että Heikistä tulee elinajakseen rampa ja
vaivainen, ja kai hän tietää mitä sanoo, niin antaa jumalan korjata
hänet pois kärsimästä.

— Ole siinä sekaantumatta. Et sinä tätä ymmärrä, karjasi mies
vaimolleen. Tässä ei ole kysymys Heikistä, mutta siitä, saanko minä
oikeutta vai ei.

Sitte hän kääntyi puoleeni ja sanoi uhkaavasti:

— Kyllä minä ymmärrän. Tohtori luulee olevansa sellainen suuri herra
tässä kaupungissa, että kukaan ei saa sanoa yhtään mitään, vaan
kaikkien täytyy taipua. Mutta kas, minä en taivukkaan. Minä tiedän,
mikä on oikeus, ja mitä minulla on oikeus vaatia. Kun kerran tohtori on
kaupungin lääkäri ja saa kunnalta palkkansa, niin on tohtorin tehtävä
kaikki, mitä häneltä virassaan vaaditaan. Ei sitä tässä vaan sillä
lailla vastustella.

Katsoin viisaammaksi olla vastaamatta mitään.

— Minä tulen tänään myöhemmin kirkkoherran kanssa tohtorin luo, ja
sitten sitä nähdään, mikä ääni silloin on kellossa.

— Minä odotan, vastasin minä.

Tunsin aivan kuin tukehtuvani, läksin pois sanomatta enää sanaakaan.

Tämähän oli suurinta järjettömyyttä! Isällä ei ollut mitään oikeutta
pakottaa sellaista jäämään elämään, jolle se tulee suoranaiseksi
helvetiksi, kun luonto kerran on valmis karsimaan pois kaiken huonon ja
heikon.

Mieleeni johtui Bölschen mielipide, että tiede siinä muodossa, jossa se
nyt on,'on väärällä tolalla. Pelastamalla kaikki heikot olennot elämään
ja pitämällä niitä voimassa siihen asti, kunnes ne pystyvät siittämään
uutta sukupolvea, turmeltuu rotu kokonaisuudessaan. Kun luonto yksinään
saa toimia, pitää se kyllä rodun puhtaana.

Tulin myöskin ajatelleeksi tuota ainaista sentimentaalista
maailmankatsomusta, joka hoivaa ja koettaa parantaa kärsiviä, mutta ei
tee mitään estääkseen kärsiviä tulemasta maailmaan.

Ja nyt olin joutunut taistelemaan kahta tuollaista miestä vastaan,
joissa elämän itsekkäisyys ilmeni suurimmassa muodossa. Kumpikin heistä
vaati itselleen kaikki elämän oikeudet, mutta he eivät olleet valmiita
millään tavoin tuntemaan velvollisuuksiaan.

Tuntuu niin naurettavalta, kun ajattelee, että ihmiset väittävät
olevansa sielullisia olentoja, ja kuitenkin niin pienessä määrässä
heidän sielunsa pystyy toimimaan sellaisessa tapauksessa, jossa
kokonaisen sukupolven tulevaisuus on kysymyksessä.

Tuo pappikin, miksi sekaantui hän tähän asiaan, jossa hänellä oli
niin perin toinen käsityskanta kuin lääkärillä maailmasta ja sen
kehityksestä?

He tulivat yhdessä.

Minä en tietysti pelännyt väittelyjä. Siksi kutsuinkin sen heti esiin,
ja sitten alkoi taistelu.

Kirkkoherra oli lukenut jokseenkin suurella ymmärryksellä myeloceleä
koskevan kohdan metsäkauppiaan hänelle tuomasta kirjasta.

Hänen lopullinen mielipiteensä oli seuraava:

— Kun kerran jumala on ihmisille antanut keinon pelastaa ihmisen henki
ja sen yhteydessä hänen sielunsa ikuisesta kadotuksesta, säilyttämällä
hänet elämässä, jotta hän tulee oikeaan tuntoon, niin on ihmisen
velvollisuus pitää sitä elämää yllä. Minun mielestäni on siis leikkaus
tehtävä, vaikkakin lapsi sen kautta jäisi elinijäkseen halvatuksi.
Onhan hänen sielunsa kuitenkin pelastettu.

— Niin minäkin ajattelen, sanoi metsäkauppias.

Olen aivan varma siitä, ettei hän koskaan ollut ajatellut sielunsa
pelastusta ja sen kehitystä, vielä vähemmin lapsensa sielun. Hänen
lapsensa oli hänen mielestään hänen omaisuutta ja hänellä oli oikeus
saada se pitää, oli hänellä siitä sitte hyötyä ja iloa tai ei. Aivan
samoinhan hän oikeudessakin ajoi asioitaan, vaikka voitto usein tuotti
hänelle suoranaista häviötä. Häntä tyydytti vain se, että hän oli
saanut voiton.

En voinut olla iskemättä kirkkoherraan hänen omilla aseillaan.

— Tämän johdosta muistuu mieleeni vaimonne synnytys, sanoin minä. Siinä
saatoin estää häneltä tuskat, käyttämällä niitä keinoja, joita tiede
tarjoo. Silloin Te tahdoitte ne estää. Mitä olisitte tehnyt siinä
tapauksessa, että noudattamalla tahtoanne vaimonne olisi synnytyksessä
voinut menettää henkensä, ja lapsi ainoastaan olisi jäänyt eloon, tai
päinvastoin. Jos olisin kysynyt Teiltä kummanko sallitte jäävän eloon,
mitä olisitte vastannut?

— Olisin sanonut: Tapahtukoon Herran tahto.

— Siis olisitte sallinut toisen tai toisen kuolevan.

— Minä en ymmärrä, mitä tekemistä näillä kahdella asialla on toistensa
kanssa? Vaimoni on uskovainen ihminen ja olisi mielellään antanut
henkensä lapsensa edestä.

— Niin, hän ehkä, mutta olisitteko itse ollut valmis tekemään
vastaavaa. Olisitteko pelastanut lapsenne esimerkiksi hukkumasta, jos
olisitte varmasti tietänyt sillä matkalla itse hukkuvanne. Olisitteko
sittenkin mennyt lastanne auttamaan?

— Minä väitin jo kerran, että näillä kahdella asialla ei ole mitään
tekemistä toistensa kanssa, sanoi hän. Tuo kaikki on saivartelua, jolla
tahdotte päästä velvollisuudestanne. Leikkaus on vaikea, Te olette
laiska. Teiltä vaaditaan siinä suurinta varovaisuutta ja taitoa. Ilman
sitä voitte epäonnistua. Siksi koetatte siitä päästä. Muuta syytä minä
en näe. Te pelkäätte aivan yksinkertaisesti arvonne menettämistä.
Siinä juuri tulee selvästi esiin Teidän vapaa-ajattelijoiden kanta. Te
katsotte kaikessa etusijassa omaa itseänne ja omaa mukavuuttanne.

Katsoin häneen pitkään. Minusta tuntui, että tuo mies ei laisinkaan
ymmärtänyt sitä, että hänen olisi tullut jollain tavoin kysyä
itseltään, noudattiko hän kaikkea sitä, minkä hän elämänohjeena
saarnasi oikeaksi.

Kun hän huomasi minun vaikenevan, sanoi hän aivan voitonvarmana:

— Ellette tee kaikkea voitavaanne lääkärinä, tulen nostamaan Teitä
vastaan kanteen virkanne laiminlyömisestä.

En tiedä, mikä minua sinä hetkenä vaivasi. Tunsin itseni avuttomaksi
tämän tavattoman suuren tyhmyyden ja itsekkäisyyden edessä. Suostuin
tekemään leikkauksen.

Ja minä tein sen.

Kun lapsi sitten oli edessäni leikkauspöydällä, unohdin kokonaan, miksi
leikkauksen tein ja mikä siitä oli seurauksena tuolle onnettomalle
olennolle. Tein tehtäväni tiedemiehenä. Minä tahdoin leikkauksessa
onnistua ja minä onnistuin.

Mikä suloinen tunne kuitenkin onkaan tuo, kun ihminen taistelee
luontoa vastaan silloin, kun se pyrkii hävittämään. Kuinka ihanampaa
olisikaan ollut, jos olisin tietänyt, että tulos oli todellakin jotain
kunnollista.

Lapsi jäi eloon. Mitään tulehdusta ei tullut.

Oli kulunut noin vuosi tästä, kun minut taas kutsuttiin samaan
perheeseen.

Lapsi oli kuollut.

Isä oli humalaisena pitänyt häntä sylissään ja siitä pudottanut heikon
lapsensa maahan. Hän sai aivotärähdyksen ja kuoli.

Mitähän tuo metsäkauppias olisikaan sanonut, jos häntä tästä
olisi vaadittu edesvastuuseen? Hän olisi tietysti pitänyt sitä
julkeana vääryytenä, vaikka hän suorastaan oli riistänyt lapseltaan
huolimattomuutensa kautta hengen.

Hautajaiset olivat hyvin komeat. Kirkkoherran kerrotaan pitäneen
ruumispuheen, jota kuullessaan kaikki olivat itkeneet, niin liikuttava
se oli ollut.



TYTTÖ-ÄITI


Vahtimestari oli sytyttänyt sähkölamput palamaan siinä pienessä
huoneessa, jota lääninsairaalassa käytettiin ruumiinavauksia varten.

Pöydällä makasi vaatteen alla pienoinen ruumis.

Muuan tyttöäiti oli synnyttänyt lapsen, sen oman tunnustuksensa
mukaan surmannut, ja nyt oli minun tehtävänäni virkani puolesta
toimittaa ruumiinavaus ja antaa lainvaatima lausunto tuomioistuimelle.
Lausunnostani riippui rangaistuksen suuruus ja laatu.

Aloin konemaisesti pukea valkoista, pitkää takkia ylleni.

Laitoksen vahtimestari, joka oli palveluksessa ollut kauemmin kuin minä
ja senvuoksi ottanut itselleen kaikenlaisia oikeuksia, muiden muassa
puhutella esimiestään silloinkin, kun tämä ei häneltä mitään kysynyt,
sanoi:

— Siinä taas nähdään, kuinka helposti tyttölapset hätääntyvät.

— Vahtimestari on taas kai tämän johdosta filosofeerannut? sanoin minä
hymyillen.

— Ainahan kuoleman edessä ihminen mietiskelee yhtä ja toista, vastasi
hän. Ellei kuolemaa olisi, niin eivät ihmiset ajattelisi yhtään mitään.
Eläisivät vain ijankaikkisessa synnin touhussa ja pitäisivät pahaa
elämää.

— Eiköhän vahtimestari liene oikeassa.

— Totta kai ihminen jo tällä ijällä toisinaan on oikeassakin, sanoi hän
ja huokasi syvään.

Hän vei leikkuupöydälle gummiset hansikkaat, ruumiinavauksessa
tarvittavat veitset ja sanoi:

— Kaikki olisi nyt valmiina. Tohtori saisi niinkuin aloittaa.

Hän seisoi pöydän ääressä ja päätään nyökyttäen katseli valkoisen
vaatteen alta eroittuvaa pientä ruumista.

— Semmoinen komea ja roteva pojan alku! Kyllä sellainen lapsi olisi
oikeastaan elämässä ollut paikallaan. Mutta äiti raukka pelkäsi niin
kovasti häpeää, ei raukka ymmärtänyt, että siihenkin tottuu, kun ensin
alkuun pääsee.

Ei voinut olla naurahtamatta hänen huomautukselleen.

— Niin, mutta alkuhan onkin kaikista vaikein, sanoin minä.

En tiedä, minkä tähden aivan yhtäkkiä minut valtasi peloittavan suuri
alakuloisuuden tunne, tuo, joka näkee kaiken elämässä niin perin
toivottomana, koko ihmiskunnan suuren kurjuuden, ihmisten suuren
puutteellisuuden ja elämän ilottomuuden. Minkätähden minäkin oikeastaan
virkani kautta olen joutunut jonkinmoiseksi tuomariksi, määräämään
rangaistusta teoista, joiden alkuperäistä määrääjää ei koskaan voi
tietää, tuskin aina itse teon tekijäkään?

Mutta minä tahdoin karkoittaa kaikki turhat mietelmät, toimia
ainoastaan rattaana yhteiskunnan suuressa kellossa. Keskeytin sen
vuoksi vahtimestarin lauseet sanomalla:

— Kutsukaa poliisi sisään!

Eteisessä olin nähnyt hänen istuvan ja ohitse kulkiessani kohteliaasti
nousevan.

Vahtimestari meni ovelle ja viittasi sanoen:

— Tänne saa tulla!

Siviilipukuinen poliisi astui sisään ja, kumarrettuaan minulle, ojensi
paperin, jossa oli surmatun lapsen äidin nimi, mistä ja milloin sikiö
oli löydetty ja mitä epäiltiin kuoleman syyksi.

Koneellisesti tartuin paperiin katsahtamattakaan siihen ja laskin sen
leikkauspöydän vieressä olevalle pulpetille.

— Koska kaikki lainmääräämät seikat ovat noudatetut, voimme siis ryhtyä
ruumiinavaukseen, sanoin ja viittasin poliisia istumaan.

Hän epäröi hetkisen arvellen, sopiiko hänen istua, kun minä seison,
mutta kun viittasin toistamiseen, meni hän oven luona olevalle tuolille
istumaan.

En tiedä, miksi sattumalta silmäni kääntyivät häneen. Hän oli aivan
kalpea ja tuijotti leikkauspöytää kohden. Miksi hän sen teki? Ensi
hetkessä tulin ajatelleeksi, että hän mahdollisesti jollain tavalla
oli osallinen lapsen kuolemaan, mutta sitten huomasinkin, että hän oli
ensi kertaa läsnä ruumiinavauksessa ja kauhu johtui ainoastaan siitä.
Hän oli noita yksinkertaisia ihmisiä, joille kuolema on jotain pyhää
ja suurta, jotain salaperäistä, sitä, joka pakoittaa heidät luomaan
itselleen jonkinmoisen uskonnon.

Huomioni siirtyi piankin toisaanne ja kohdistui pöydällä olevaan
ruumiiseen. Tuo ajatusten laine, jonka äsken olin saanut karkoitettua
pois, palasikin entistä voimakkaampana, selvempänä ja vaativampana.
Paljon omituisia ajatuksia johtui mieleeni, seisoessani tuon surmatun
aviottoman lapsen ruumiin ääressä. Ehkä siihen oli syynä se, että
isoisänikin oli ollut tuollainen lehtolapsi, jota hänen äitinsä ei
ollut surmannut ja jonka vuoksi minäkin siis olin elämässä.

Otin hiljaa vaatteen ruumiin päältä pois, hiljaa ja hellästi, niinkuin
isä ottaa peitteen, katsellakseen nukkuvaa lastaan.

Edessäni oli aivan täysin kehittyneen poikalapsen ruumis. Terve elämä
oli ollut tuossa ruumiissa, ja äkkiä oli se riistetty pois. Ja miksi?
Siksi, että yhteiskunnallinen moraali ei anna aviottomalle lapselle
sitä asemaa yhteiskunnassa kuin muille. Tuollaisen terveen kuolleen
lapsen ruumiin ääressä tulee ehdottomasti ajatelleeksi, mikä terve
sukupolvi siitä olisi jatkunut, jos lapsi olisi saanut elää suotuisissa
oloissa.

Hetkiseksi kaikki ajatukset katosivat ja minä kiinnyin kuuntelemaan
hiljaisuutta. Ulkoa ei kuulunut mitään, poliisi istui liikkumattomana
paikallaan, tuijottaen ruumiiseen. Vahtimestari seisoi pää kumarassa
ja näytti jotain miettivän. Minun teki äkkiä mieleni vapautua tästä
hiljaisuudesta, tahdoin huutaa, pudottaa jotain, joka kilahtaisi, mutta
oli aivan kuin kaikki minussa olisi puutunut, en saanut ääntäkään
huuliltani enkä voinut tehdä liikettäkään. Ja hiljaisuus tuli yhä
voimakkaammaksi, niin voimakkaaksi, että se lopulta ahdisti, ja silloin
minussa heräsi jonkinmoinen viha kaikkea kohtaan. Tuntui aivan siltä
kuin olisin ollut suuri syyttäjä, joka vaatii yhteiskunnan tilille.
Millään yhteiskuntajärjestelmällä ei ole oikeutta kieltää elämisen
mahdollisuuksia terveeltä olennolta, vaikka se on tullut mailmaan
yhteiskunnan määräämien muotojen ulkopuolellakin. Jos lapsen vanhemmat
eivät ole noudattaneet muutamia yhteiskunnan asettamia määräyksiä, niin
onhan lapsi niiden ulkopuolella, ja kaikki on tehtävä, jotta terveellä
olennolla on terveet elämänoikeudet. Samassa huomasin että tämä teoriia
oli aivan yleinen ja oikeaksi tunnustettu. Väittihän maailma itseään
vapaamieliseksi. Mutta miksi vapaamielisyys oli ainoastaan sanoissa
eikä vastaavissa teoissa. Kuinkahan moni, joka itseään vapaamieliseksi
kutsuu, antaisi turvan ja yhteiskunnalliset oikeudet aviottomalle
lapselle ja hänen äidilleen. Teoriioja, teoriioja, niitä on mailmalla
niin runsaasti! Ne supistuvat vaan sanoihin, mutta eivät muutu teoiksi.

Ja silloin äkkiä lämpimänä laineena tuli sieluuni ajatus siitä
pyhän korkeasta kauneudesta, joka on äiteys. Eivät suotta maailman
suuremmat henkilöt ole asettaneet äitiä ja äidin tunnetta kaiken
muun yläpuolelle. Tuo pyhä hedelmällisyys, joka on kaiken elävän
luonnon keskuksena, on kauneimman muotonsa löytänyt siinä, kun terve
äiti synnyttää terveen lapsen. Ja minusta tuntui, ikäänkuin koko
yhteiskunta, kaikki sen lait ja järjestelmät olisivat uudestaan
muodostettavat sen sanan ympärille, joka on äiti.

Tämän lapsen äiti oli hätääntynyt ja ensi hetkessä sokeana luullut
kaiken peittävänsä sen kautta, että hän kätki lapsen. Sitten oli
syyllisyyden tunto tullut ja hän oli ilmoittanut tekonsa poliisille.
Oliko hän oikeastaan syyllisempi kuin moni muu tyttöäiti, joka
tahallisen huolimattoman hoidon kautta antaa lapsensa kuolla?
Todistihan tilasto, että tällaiset kuolemantapaukset olivat hyvin
yleisiä.

Mutta eihän minun sopinut ruveta filosofeeraamaan, minun oli
toimitettava tehtäväni, tarkastettava, millä tavoin lapsi oli surmattu.
Äkkiä olin päässyt tuosta hiljaisuuden lumouksesta vapaaksi. Minä
olin vain kylmä virkamies, joka täytin yhteiskunnan minulle asettamat
tehtävät. Samassa, kun tartuin leikkausveitseen, näytti tämä liikkeeni
vapauttavan molemmat toisetkin huoneessa olijat siitä jäykkyydestä,
minkä alaisina he olivat olleet, samoin kuin minäkin. Poliisi
pyyhkäsi kädellään otsaansa ja huokasi syvään. Vahtimestari riensi
leikkauspöydän luo.

— Kyllä minä teen avauksen, ja tohtori saa sitten vain tarkastaa, sanoi
hän.

Hän oli sellaiseen tottunut, sillä monasti olin antanut hänen tehdä
ruumiinavauksessa kaiken karkean työn. Olihan hän vuosien kuluessa
siinä saavuttanut hyvinkin suuren taituruuden.

En tiedä, miksi tällä kertaa kielsin häntä ryhtymästä siihen, miksi
itse tahdoin suorittaa koko työn?

— Vahtimestari saa istua rauhassa, kyllä minä tämän teen, sanoin
hänelle.

— Mitä tohtori suotta näkee sellaista vaivaa, vastasi hän. Voinhan minä
varsin hyvin auttaa.

Totuttu tapa, tuo ihmisten suuri ohjaaja ja tekojen määrääjä, oli jo
saada minussa vallan. Ojensin jo häntä kohden veitsen, kun satuin
vilkaisemaan poliisin tuomaan paperiin, joka oli viereisellä pulpetilla.

Silmiini osui naisen nimi! Ajatusten monien sokkeloiden läpi pujahti
elävänä mieleeni olento, joka kantoi tuota nimeä. Olin nähnyt hänet,
olin puhutellut häntä, siitä olin varma, mutta missä ja milloin, sitä
en ensi hetkessä muistanut.

Pinnistin ajatuksiani, ja samassa välähti mieleeni ne olosuhteet,
joissa hänet olin nähnyt, muistin, mistä olin hänen kanssaan puhunut,
enkä silloin enää tahtonut vahtimestarin olevan läsnä ruumiinavauksessa.

Mutta olihan minun pakko noudattaa lain asettamia määräyksiä, poliisin
ja hänen täytyy olla läsnä. Mitä oikeastaan aijoin, mitä tahdoin
tehdä, sitä en tiedä? Voimakas sisäinen vaatimus vain pakoitti
minut salamaan kaiken, mitä leikkaus voi tuoda ilmi sekä poliisilta
että vahtimestarilta. Poliisin pettäminen ei ollut vaikeata, hänhän
pysytteli koko ajan paikallaan oven luona ja sitäpaitsi eihän hän
leikkauksen tuloksista mitään ymmärtänyt. Virkavallan palvelijana oli
hänellä myöskin ehdoton usko minun auktoriteettiini, mutta vahtimestari
saattoi ymmärtää leikkauksen tulokset. Pitääkseni hänet loitolla
leikkauspöydästä, ei minulla ollut muuta keinoa kuin antaa hänelle
mahdollisimman paljon työtä ja puuhaa, jotta hän ei voisi kaikkea
tarkkaan seurata. Se ei ollut aluksi vaikeata, pyysin milloin mitäkin,
ja hän tuli siten olleeksi liikkeessä koko sen ajan, jonka tarvitsin
tehdäkseni tavanmukaiset viillokset. Mutta kohta myöskin loppuivat
minulta nämät keinot ja kun minun tuli tarkastaa lapsen keuhkoja,
nähdäkseni oliko se syntyessään hengittänyt, seisoi hän leikkauspöydän
vieressä tarkkaan katsellen työtäni.

Minun täytyi saada hänet pitemmäksi aikaa pois huoneesta.

— Onko teillä arkku valmiina?

— On. Se on ruumishuoneessa.

— Menkää noutamaan se.

— Minä aijon vasta aamulla panna lapsen arkkuun.

— Minkätähden? Tiedättehän, etten salli ruumiiden jäävän
leikkauspöydälle avauksen jälkeen.

Vahtimestari katsoi hiukan kummastuneena minuun, sillä enhän koskaan
ennen ollut pitänyt huolta siitä, milloin hän ruumiin vie pois, mutta,
kun hän monivuotisen palveluksensa aikana oli tottunut arvelematta
noudattamaan esimiehensä määräyksiä, lausui hän muutamia sanoja
anteeksipyynnöksi ja kiiruhti pois huoneesta.

Nopeasti avasin keuhkot. Lapsi oli syntyessään elänyt, sillä se oli
hengittänyt. Minä huomasin sen keuhkojen väristä. Otin ne irti, panin
ne lähellä olevaan vesiastiaan. Ne kelluivat pinnalla. Äiti oli
epäilemättä tukehuttanut lapsensa, pitäen kättään sen suulla, koska
mitään ulkonaisia väkivallan merkkejä ei näkynyt. Otin keuhkot, painoin
ne mäsäksi ja pistin ne rintaonteloon takaisin.

Peitin ruumiin ja istuin pulpetin ääreen, tartuin poliisin tuomaan
lappuun. Lääkärivalani nimessä oli minun siihen kirjoitettava, mihin
tulokseen olin tullut ruumiinavauksessa. Minä olin yhteiskunnan
asettama suuri syyttäjä.

Kynä oli kädessäni ja kuitenkin viivyttelin. Elävänä johtui mieleeni se
hetki, jolloin tuon kuolleen lapsen äidin ensi kertaa näin.

Monta kuukautta sitten tuli eräänä iltahämäränä luokseni palvelustyttö.
Varsinainen vastaanottoaika oli jo loppunut, olin sammuttanut valkean
ja lojuin leposohvalla, antaen ajatusteni vapaasti kulkea milloin
minnekin. Silloin kuulin ovikelloani arasti soitettavan, odotin, kukaan
ei mennyt avaamaan. Kelloa soitettiin toinen kerta. Samassa muistinkin,
että olin antanut palvelijattarelleni lomaa, hän oli pyytänyt päästä
sukulaistensa luo. Menin siis itse avaamaan. Oven takana oli nuori, ujo
tyttö.

— Minuako etsitte? kysyin.

— Niin.

— Mitä teillä on asiaa?

— Saisinko puhua tohtorin kanssa?

— Minun varsinainen vastaanottoaikani on jo loppunut, tulkaa huomenna.

— Enkö minä kumminkin saisi?

Aijoin jo käskeä häntä poistumaan, sillä itsekkäänä ajattelin, että
minulla on oikeus käyttää muutamia tuntia lepoani varten, mutta hänen
äänessään oli niin rukoileva sointu, etten hennonnut kieltää.

— Tulkaa sisään, sanoin.

Astuin edellä vastaanottohuoneeseen. Hän seurasi minua ja jäi arkana
oven suuhun seisomaan.

— Mitä on asiaa? kysyin.

Hän ei vastannut mitään. Kadulta tulevassa heikossa valaistuksessa näin
hänen painavan päänsä kumaraan. Huivinsa oli valunut kaulaan ja hän
pureskeli sen kulmaa.

— Oletteko sairas? kysyin.

Nyyhkytys nousi hänen rinnastaan. Kuulin sen aivan selvästi huoneen
hiljaisuudessa.

Aavistin, että saisin olla enemmän sielun kuin ruumiin lääkärinä.
Suuri hellyyden tunne valtasi minut tuota ehkä elämän taistelussa
hätääntynyttä olentoa kohtaan.

— Istukaa, sanoin.

Menin hänen luokseen, kosketin hiljaa hänen käsivarteensa ja vein hänet
tuoliin istumaan.

Aijoin sytyttää lampun, olin jo tarttunut sähkölampun nappulaan,
kun jätinkin sen tekemättä. Jos hän lääkärin luo tulee aivan kuin
rippi-isän luo, niin voi hän tunnustuksensa tehdä helpommin hämärässä.
Istahdin tuolilleni ja kysyin hiljaa ja ystävällisesti:

— Mikä on nimenne?

Hän mainitsi sen. Hetkisen kuluttua kysyin taas:

— Mikä teitä vaivaa?

Hän oli vähän aikaa vaiti, mutta sitten hän sen kertoi. Kertoi
katkonaisin sanoin tuon nuoren tytön tavallisen tarinan miehestä, joka
oli uskotellut rakkautta ja sitten jättänyt tytön oman onnensa nojaan.

Lopetettuaan kertomuksensa sanoi hän:

— Jos tohtori auttaisi minua.

— Millä tavoin?

— Ettei lapsi synny mailmaan.

— Ettekö tiedä, ettei minulla siihen ole oikeutta?

— Kyllähän minä tiedän.

— Että laki sen kieltää, ankarasti kieltää?

— Kyllä minä sen tiedän. Mutta ehkä tohtori kuitenkin auttaa, kun minä
asian selitän.

— Se on aivan suotta, minä en sitä voi tehdä! En saa, enkä tahdo!

— Tohtori kuuntelee kuitenkin, sanoi hän rukoilevalla äänellä, ja minä
huomasin kuinka hän oli hätääntynyt ja pelkäsi, että minä käskisin
häntä menemään, ennenkuin hän oli saanut sanoa sanottavansa.

Kun minä tiesin että jokaisella meistä ihmisistä on kerran elämässään
getsemaane-hetkensä, että me jaksamme voittaa suurimmatkin surut, jos
vain sinä hetkenä joku jaksaa meitä kuunnella, niin annoin hänen puhua.

Hämärässä näin, miten hänen lapsensilmänsä katsoivat suoraan minuun.

— Minä olen tätä asiaa niin paljon ajatellut. Kun minä en kerran tahdo
lasta, niin minkä tähden minun täytyy se synnyttää?

— Teidän olisi tullut ajatella sitä aikaisemmin, sanoin hiukan
tylysti, sillä en tahtonut ruveta mihinkään filosoofiseen keskusteluun
palvelustytön kanssa.

Ehkä hän ei huomannut ääneni sointua tai olivat ajatukset tulleet niin
ylivoimaisiksi, että hänen täytyi saada ne purkaa jollekulle.

— Niin, onhan kyllä tohtori oikeassa. Enhän minä olisi antanut mennä
niin pitkälle, en koskaan, sillä ymmärsinhän minä, mikä häpeä siinä
on, mutta kun hän uuvutti minut hyväilyllään, niin en lopulta tiennyt
mitään, en osannut ajatella mitään, en osannut edes puolustaa itseäni.

Mitä minulla oli siihen sanottavaa, tiesinhän minä, että tottunut
viettelijä voi saada valtaansa minkä tytön tahansa, ja että ihmisissä
on onnen kaipaus hetkittäin niin suuri, että he pienestä murusta
maksavat kaiken.

— Rakastitteko tuota miestä? kysyin.

— Ei kai se juuri rakkauttakaan ollut. Kun ei kukaan sitä ennen ollut
minulle niin hyvä, olin niin iloinen, kun hän minua hyväili. En minä
tiedä oliko se rakkautta. Olen minä ajatellut, että olisi se enemmän.

— Oletteko ilmoittanut hänelle tulevanne äidiksi?

— Olen.

— Mitä hän siihen sanoi?

— Hän kiroili ja löi minua.

— Eikö' hän millään tavoin luvannut auttaa teitä?

— Ei.

— Ei luvannut mennä kanssanne naimisiin?

— Ei. Enkä minä sitä tahtoisikaan nyt enään, sillä hän on tullut
niin toisenlaiseksi kuin ennen. Kyllä minä tiedän, ettei elämä hänen
kanssaan suinkaan helppoa olisi. Mutta vaikeampaa se olisi, jos lapsi
syntyy.

— Hän ei siis mitään tehnyt teitä auttaakseen.

— Kun hän näki minun itkevän, niin koetti hän olla hyvä, vaikka minä
huomasinkin, kuinka vihainen hän oli. Ja silloin hän käski minua
tulemaan tohtorin luo.

Hän kumartui eteenpäin, katsoi rukoilevasti minua, aivankuin lapsi,
joka oikein sydämmellisesti pyytää jotain ja sanoi:

— Jos nyt tohtori auttaisi minua, niin silloinhan olisi kaikki niin
kuin olla tulee, kukaan ei tiedä yhtään mitään.

— Te hätäilette liikoja, sanoin rauhoittaakseni häntä. Vaikka lapsi
syntyykin, niin ettehän sen kautta ole joutunut hukkaan maailmassa.
Voittehan lain kautta vaatia mieheltä elatusta lapsellenne.

— Mutta se häpeä?

— Voittehan muuttaa toiselle paikkakunnalle, jossa kukaan ei teitä
tunne.

— Kyllähän minä sitäkin olen ajatellut, herra tohtori. Minä olen niin
monelta puolelta katsellut tätä asiaa, mutta kuka minut palvelukseensa
ottaa, kun minulla on lapsi. Jos jätän sen muualle, niin kyllä ihmiset
kaikesta tiedon saavat. Meidän talon rouva kuuluu kyllä valkonauhaan.
Sen tiedän. Ja hän kyllä sanoissaan on niin kovasti hyvä ihmisille,
mutta jos menisin hänelle sanomaan että saan lapsen, niin ajaisi hän
minut heti talosta pois. Kuuluu tässä takavuosina tehneen sillä lailla
eräälle toiselle tytölle, jonka kävi samalla lailla kuin minunkin. Se
tyttö on nyt Helsingissä ja kuuluu olevan sellainen huono nainen. Ja
minä tahdon elää kunnollisena!

Hän lausui nämä viimeiset sanat melkein kirkaisten.

— Pelkäättekö, että teidän käy samalla lailla kuin tuon toisenkin?

— Minne tässä muuallekaan joutuu? Minä jään niin kovasti yksin heti,
kun tämä tulee ihmisten tietoon. Ajattelin minä kotiakin mennä ja
siellä kertoa kaikki, mutta tohtori ei tiedä, millainen isäni on. Äiti
kyllä säälisi ja antaisi minun olla siellä, mutta isä ei koskaan. Ja
kun palveluspaikassani tämä huomataan, niin millä minä sitten elän? Ja
juuri sinä kaikkein pahimpana aikana!

— Kyllä hyvät ihmiset teitä auttavat, ja jos pulaan joudutte, niin en
minäkään ole syrjässä.

— Kyllä ihmiset lupaavat niin paljon, mutta ne unohtavat niin pian.
Kyllä ihmisiltä sanoja saa, mutta ei muuta apua silloin, kun sitä
oikein tarvitsee. Enhän minä tohtoria epäile, mutta mikäs velvollisuus
tohtorilla olisi auttaa minua, yksinäistä tyttöä?

— Ajatelkaahan asiaa nyt rauhallisesti, sanoin minä. Lapsi voi olla
terve ja kaunis lapsi. Teillä voi olla hyvinkin paljon iloa hänestä
maailmassa, ja kun sitten hän varttuu, niin mikä turva teillä olisikaan
hänestä!

— Uskooko tohtori sitä?

— Uskon.

— En minä vielä koskaan ole nähnyt, että yksinäisen naisen lapsi tekisi
muuta kuin koettaisi saada ihmiset unohtamaan, että hänellä ei ole isää
ja silloin hän karttaa äitiään. Ja silloinhan minä olisin läpi koko
elämän kaikkia toisia ihmisiä huonompi. Ja olenko minä sitten huonompi?
Toiset elävät paljoa pahemmin kuin minä ja, jollei heille vahinkoa
tapahdu, niin kukaan ei sano yhtään mitään.

Olin vaiti. Minulla ei ollut mitään hänelle sanottavaa. Olinhan
lausunut kaiken sen, mitä sellaisissa tapauksissa saattoi sanoa. Olin
käyttänyt kaikki ne valheelliset lauseet, joiden avulla koetamme
uskotella, että maailma on parempi kuin mitä se onkaan. Minä tiesin,
että minun olisi pitänyt häntä auttaa. Minun olisi pitänyt estää lasta
syntymästä maailmaan, koska sitä ei äiti tahtonut synnyttää, mutta laki
oli, siinä suhteessa selvä. Minä en uskaltanut antautua siihen vaaraan,
minkä tämänlaatuisen teon ilmi tuleminen voisi tuottaa, ja pelkurina
syydin kaiken edesvastuun tunteen pois. Huomasin hänen odottavan
vastausta. Kun olin vaiti, toivoi hän varmaankin minun suostuneen
pyyntöönsä. Sanoin senvuoksi hänelle:

— Minä en voi mitään tässä asiassa tehdä.

Hän ponnahti seisaalleen, niin odottamaton oli sittenkin tämä
vastaukseni. Näin hänen hätääntyneet silmänsä, kuulin miten hän veti
henkeä syvään tukahuttaakseen parkaisun. Hän nyyhkytti hiljaa hetkisen
ja lausui sitten kummallisen kylmästi:

— Ei kai sitten minulla ole enää mitään täällä tehtävää? Olenko minä
mitään tohtorille tästä velkaa?

— Ette, vastasin ja minua hävetti sitä sanoessani.

Hän meni ovelle, niiasi siellä kauniisti ja sanoi:

— Kiitos kumminkin, kun tohtori on ollut niin hyvä, että on edes
kuunnellut.

Pää painui kumaraan ja hän meni.

Hän oli siis synnyttänyt lapsen ja hätääntyneenä sen surmannut.

Tämän ajan kuluessa oli vahtimestari tuonut arkun sisään, nosti ruumiin
siihen ja ruuvasi kannen kiinni. Minä tiesin, että hän ei enään avaa
arkkua, eikä kukaan muukaan sitä tee, että leikkaus, ruumiinavauksen
tulos, oli siis se, mitä minä sanoin.

Käännyin oven luona olevan poliisin puoleen kysyen:

— Tiedetäänkö mitään tämän lapsen äidistä?

Poliisi nousi nopeasti ja vastasi:

— Kyllähän minä tytön tunsin ja sääli minun tuli kovasti häntä, sillä
hän oli hiljainen ja siivo tyttö ja vasta 18 vuotias. Kuinka sattuikin
niin pahasti sekaantumaan, että meni lapsensa tappamaan?

En tiedä mistä nyt juolahti ajatus, että tuo mies tyttöä mahdollisesti
rakasti, rakasti sittenkin, vaikka tiesi hänen hairahtuneen. Ehkä sain
sen ajatuksen siitä lämpimästä sävystä, joka oli hänen äänessään.

— Missä hän synnytti lapsen? kysyin.

— Metsässä tuo kuului tapahtuneen. Tyttö parka oli siellä ollut aivan
yksin. Kun oli lapsensa tappanut, ei hän sitä edes peittänyt vaan heti,
kun jaksoi kävellä, tuli kaupunkiin ja kertoi ensimäiselle poliisille,
että niin ja niin hän oli tehnyt. Poliisi meni hakemaan, ja sieltähän
lapsi löytyi, minne tyttö sanoi sen jättäneensä.

Katsoin terävästi häneen ja sanoin:

— Oletteko varma siitä, että hän tappoi lapsensa?

— Tottakai, kun hän itse sen sanoi.

— Mutta tiedättehän kyllä, että hätääntynyt ihminen voi usein syyttää
itseään sellaisestakin, jota ei ole tehnyt? sanoin minä.

Hänen kasvonsa aivan kuin kirkastuivat.

— Se on kyllä totta. Kyllähän se monta kertaa on huomattu, mutta ei
kukaan tässä asiassa tullut sitä ajatelleeksi.

— Sellaista on ajateltava, sanoin minä ankarasti. Minä olin päättänyt,
mitä teen ja kaikki oli minulle päivän selvää. Johtui mieleeni tuo
tytön lause: Ja minä tahdon elää kunnollisena! Jos hän olisi ollut
varakas, niin olisi hän tehnyt niiden tavalla jouduttuaan harhateille.
Olisi mennyt ajoissa ulkomaille ja palannut sieltä vapaana.
Pelastaakseen kunniansa ei rikkaan tarvitse muuta tehdä kuin maksaa
ulkomaalaiselle lääkärille hiukan rahaa. Rahaa, rahaa, ei muuta kuin
rahaa! Rahalla he paikkaavat kunniansa!

Minä en voinut todistukseen kirjoittaa, että lapsi on tukehutettu,
sillä tyttö joutuu kuritushuoneeseen. Ikäänkuin se voisi hänet kohottaa
ja tehdä hänet kelvolliseksi ihmisten seurassa olemaan. Vaikka hän
suorittaisikin tuon ihmisten vaatiman sovitusuhrin, niin eivät ihmiset
sittenkään tunnustaisi häntä vertaisekseen. Minä en tahtonut epäröidä.
Minä tahdoin pelastaa ihmisolennon, kun sen voin tehdä. Minä en
tahtonut ajatella, mikä lain mukaan on oikein, mikä väärin.

Tyyneesti, arkailematta kirjoitin, että lapsi oli syntyessään ollut
kuollut.

Ojensin paperin poliisille. Hän katsahti siihen ja ennen lähtöään hän
puristi lujasti kättäni. Olen melkein varma siitä, että hän lopulta
täydellisesti tiesi, mitä minä olin tehnyt, mutta minä tiesin myöskin,
että hänkin piti tekoani oikeana.

Paria viikkoa myöhemmin kävi tyttö luonani. Me emme puhuneet koko
asiasta mitään. Annoin hänelle rahoja, jotta hän pääsisi toiseen
kaupunkiin matkustamaan. Minä tiesin, että hän tahtoi ja että hän voi
myös alkaa elämänsä alusta, sillä sen osaa ihminen parhaiten tehdä
yksinään eikä toisten avulla kuritushuoneen kautta.

Toivon kuitenkin hartaasti, etten joutuisi toiseen samanlaiseen
tapaukseen. Minä en voisi toimia armottomasti, sillä vaikka olenkin
lääkäri, niin totta kai ensi sijassa saan olla ihminen.



TYLSÄMIELINEN


Hän oli varakas liikemies, harvinaisen intelligentti ihminen, joka
oli saavuttanut kaupungissa täydellisen luottamusaseman, kuuluen sen
vuoksi kaikkiin tärkeimpiin kunnallisiin komiteoihin, oli useiden
johtokuntien jäsen, kaupungin valtuuston varapuheenjohtaja. Hän oli
tunnettu laajalle ulottuvasta hyväntekeväisyydestään, jonka hän oli
hyvin järkevästi järjestänyt. Tämä seikka ehkä aiheutti sen, että
holhouslautakunta, jonka jäsenenä minäkin olen, asetti hänet holhoamaan
muuatta varakasta, tylsämielistä tyttöä, jonka äiti vuosi sitten oli
kuollut.

Me kaikki otaksuimme, että hän toimittaisi tytön johonkin turvakotiin,
koska pidimme sitä aivan luonnollisena, sillä emmehän voineet
otaksuakaan, että kukaan tavallinen ihminen ottaisi hartioilleen sitä
taakkaa, mikä tylsämielisen olennon hoitamisesta on, vaikkakin hän
tästä toimestaan saisi kohtuullisen palkkion.

Niinkauan kun tytön äiti eli, oli tämä pitänyt lasta luonaan, uhraten
koko elämänsä miehensä kuoleman jälkeen tämän onnettoman olennon
hoivaamiseksi.

Koko holhouslautakunnan hämmästys oli jokseenkin suuri, kun kuultiin,
että liikemies oli ottanut tämän tytön omaan kotiinsa asumaan. Hänen
tekonsa oli meidän jokaisen mielestä suorastaan suuremmoinen ja
kunnioituksemme tätä miestä kohtaan kasvoi.

Liikemies asui yhdessä vanhanpuoleisen sisarensa kanssa, ja tämä
nainen oli avannut sydämensä, sulkeakseen siihen tuon onnettoman
olennon, koettaakseen kehittää hänessä nukkuvia ominaisuuksia. Tämä
vanha intelligentti nainen neuvotteli usein minun kanssani siitä,
millä keinoin hänen tuli kasvattaa tylsämielistä tyttöä. Hän oli etevä
psykoloogi, suuri ihmistuntija, ja juuri senvuoksi hän saattoi vapautua
kaikista niistä tavallisista opetussuunnitelmista, joita tylsämielisten
kasvatuksessa käytetään, ja laatia uuden, aivan erikoisen, tähän
tapaukseen sopivan menettelytavan. Tulos olikin harvinaisen hyvä. Tyttö
ei ollut montakaan kuukautta ollut hänen hoteissaan, kun jo selvästi
huomasi suuren muutoksen hänessä tapahtuneen. Hänen äitinsä oli
kohdellut lastaan, joka nyt oli 18 vuoden vanha, aivan kuin pikkulasta,
pysäyttäen alkuunsa nekin pienet mahdollisuudet, jotka hänellä oli
henkiseen kehitykseen. Kaikki oli nyt aivan toisin. Niin pian kuin
tyttöä kohdeltiin täysi-ikäisenä, asetettiin hänelle täysi-ikäisen
vaatimukset, alkoi hänessä myöskin herätä ominaisuuksia, joiden olisi
luullut jo ainiaaksi kuolleen. Hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan,
niin että ehdottomasti otaksuin hänen oman äitinsä rakkaudellaan
saaneen vähemmän aikaan, kuin mitä vieras ihminen sai johdonmukaisella
järkiperäisellä käsittelyllä.

Minua tämä kummallinen ihmissielun herääminen hämmästytti. Kuukausi
kuukaudelta näin yhä suurempia edistysaskeleita ja iloitsin siitä,
varsinkin hänen uuden kasvatusäitinsä tähden, joka tällä tavoin sai
jonkinmoisen palkkion suuresta uhrautuvaisuudestaan. Mutta koko ajan
samalla pelkäsin sitä hetkeä, jolloin jonkinmoinen seisahdus tapahtuu,
sillä sellaisen seisahduksen täytyy tulla, sen tiesin.

Kun eräänä päivänä saavuin tämän vanhan neidin luo ja kyselin häneltä
hoidokkinsa vointia, näin hänen tulevan alakuloiseksi.

— Onko jotain ikävää tapahtunut? kysyin.

— On.

— Mitä?

— Minun on sitä vaikea Teille sanoa, mutta olen pyytänyt veljeäni
puhelemaan siitä kanssanne.

Kun hänen veljensä vähän ajan kuluttua saapui huoneeseen, sanoi sisar:

— Minä olen maininnut tohtorille, että jotain ikävää on tulossa
holhokkimme suhteen, ja olen sanonut, että sinä aijot siitä hänen
kanssaan puhua.

— Tietysti minä sen teen, koska sinä niin tahdot.

Kääntyen minun puoleeni sanoi hän:

— Ehkä menemme konttoorin puolelle keskustelemaan.

Varsinainen konttooriaika oli jo päättynyt. Tiesimme siis saavamme olla
aivan rauhassa. Kun olimme istuutuneet, alkoi hän:

— Te tiedätte, millä suurella rakkaudella ja innostuksella sisareni on
koettanut tätä onnetonta ihmislasta kehittää?

— Tiedän ja olen nähnyt, että hän on saanut suorastaan ihmeitä aikaan.

— Niin, tyttö on todellakin henkisesti odottamattoman paljon
kehittynyt. Hän osaa lukea ja kirjoittaa. Hänen keskustelussaan on
paljon hyvin järkevää, ja minä uskon, että hänestä ajan mittaan tulee
jokseenkin onnellinen ihminen, joka voi elämässä tulla suhteellisen
hyvin toimeen, sillä onhan hänellä siksi suuri perintö, jonka
olen koettanut sijoittaa mahdollisimman suuressa määrässä korkoa
tuottavaksi. Mutta tämän henkisen heräämisen ohella on tapahtunut
toinen odottamaton herääminen. Se on aistillisuus.

— Minä melkein sitä odotin.

— Ja tämä herääminen on ollut voimakkaampi, kuin mitä olemme
uskoneetkaan. Jos hän olisi täydellisesti normaali, niin silloinhan
voisimme järkevän keskustelun kautta häneen tässä suhteessa
vaikuttaa, mutta nyt toimii aistillisuus hänessä peloittavan
voimakkaana luonnonvoimana, joka mikä hetki tahansa voi tuottaa
vaarallisia seurauksia mukanaan. Olen tätä asiaa monelta kannalta
punninnut. Yksinkertaisintahan olisi, että nyt lähettäisin hänet
hulluinhuoneeseen. Mutta silloinhan hänen henkinen kehityksensä
loppuisi, sillä ette varmaankaan usko, että tällaisessa laitoksessa
hän saisi sitä hoitoa osakseen, minkä sisareni voi antaa. Tämän tekoni
kautta tuomitsisin tyttöraukan elinkautiseen vankeuteen. Toiselta
puolelta taas ajatellen, jos tämä hänessä piilevä aistillisuus,
joka näyttää olevan perintöä isältään, jatkuu niin kuin hyvin
luultavaa on, täytyy meidän pitää häntä alituisen valvonnan alaisena
täällä kodissa, ja sen kautta ehkäisemme järjen kehitystä, joka on
mahdollinen ainoastaan sen kautta, että hän tuntee itsensä vapaaksi
ja yhdenvertaiseksi toisten ihmisten kanssa. Ja olkoon valvonta
kuinka huolellinen tahansa, helposti voi sattua tapaus, jolloin
hän luonteensa pakoittamana ryhtyy tekoihin, antautuu miehelle, ja
arvaattehan mikä silloin on seuraus. Suuri edesvastuuhan lankee silloin
minun niskoilleni, mutta en ajattele niin paljoa sitä, kuin kuinka
onnettomaksi tytön elämä sen kautta muodostuu. Mikä roisto tahansa voi
siittää hänessä lapsen, ja arvaattehan, millainen sikiö siitä tulee.

— Ja mitä vaatisitte minulta, mitä tulisi minun tehdä tässä asiassa?

— Juuri siitä tahdoin Teidän kanssanne keskustella. Teidän täytyisi
tehdä hänessä leikkaus, joka tekisi lapsen synnyttämisen mahdottomaksi.

— Te kai tiedätte, että minulla ei ole oikeutta siihen, että lääkäri ei
saa tehdä ihmistä steriiliksi, ei edes asianomaisen pyynnöstä, vielä
vähemmin hänen holhoojansa toivomuksesta.

— Jos tämä tapahtuisi itsekkäässä tarkoituksessa, niin silloinhan sen
ymmärtäisi, ja onhan luonnollista, että lain täytyy estää ihmistä sillä
tavoin itseään silpomasta, mutta asianlaita on nyt aivan toinen. Tämän
leikkauksen kautta voitte tehdä onnettoman ihmisen elämän suhteellisen
onnelliseksi.

— Minä pyydän, elkää jatkako enään. Minä olen vapaamielinen lääkäri,
tiedän kyllä, mitä sydämeni tässä asiassa sanoo. Mutta minä olen
sidottu! Minä en voi, minä en voi tehdä mitään!

— Antakaa minulle edes jokin neuvo.

— Ne neuvot olette jo itse äsken lausunut. Joko panette hänet
hulluinhuoneeseen ja silloin vältätte kaiken mahdollisen vaaran tai
säilytätte häntä kodissanne ja koetatte varjella häntä kaikesta siitä,
mikä saattaa tulla.

Hän istui kalpeana paikallaan ja minä näin, että hän oli minun suhteeni
pettynyt. Se koski minuun kovasti. Mielelläni olisin tehnyt kaiken,
nauttiakseni sellaisen miehen kunnioitusta.

Tämä ajatus oli kauan aikaa mielessäni. Minä en päässyt siitä vapaaksi.
Koetin punnita asiaa joka puolelta ja yhäti palasin takaisin samaan.
Hän oli oikeassa ja minä olin väärässä. Hän ajatteli oikein ja koko muu
maailma väärin.

Kului jonkun aikaa. Eräänä päivänä satuin tulemaan jälleen vanhan
neidin luo ja tapasin hänet itkemässä. Kysyin syytä ja hän mainitsi
sen. Tuo hänen kasvattinsa, jonka kehitystä hän niin suurella
rakkaudella oli valvonut, oli alkanut rakkaussuhteen talon rengin
kanssa.

Raukkamaisia, niinkuin me ihmiset tavallisesti olemme vakavien asioiden
edessä, olin minäkin neuvomalla raukkamaisen keinon.

— Tämähän asia on helposti järjestettävissä, sanoin minä. Jos
aistillisuus kerran tytössä on siksi suuri, niin antakaa hänen mennä
naimisiin tuon rengin kanssa.

— Mutta sehän on aivan mahdottomuus, eihän sellainen voi tulla
kysymykseenkään, mieshän on suuri juoppo ja keuhkotautinen. Sellainen
yhdistelmä olisi suoranaista inhimillistä kurjuutta. Eikä veljelläni
ole oikeutta uskoa sellaisen miehen huostaan siksi suuria tuloja kuin
tytöllä omaisuudestaan on.

— Mitä sitten arvelette tehdä?

— Veljeni on ajanut rengin talosta pois, ja minä koetan pitää tyttöä
entistä ankaramman valvonnan alaisena. Muuta keinoa ei ole olemassa.
Koko tässä jutussa olen onnellinen siitä, että asiat eivät vielä
päässeet liian pitkälle kehittymään.

Joku aika sen jälkeen, muutamia päiviä myöhemmin kertoi liikemies
minulle, että tyttö oli eräänä yönä avannut ikkunansa ja karannut
tavatakseen tuon rengin, joka jollain erikoisella tavalla oli saanut
lähetettyä hänelle kirjeen.

Tyttö joutui tämän jälkeen tavattoman ankaran valvonnan alaiseksi,
ja he palkkasivat varsinaisen hoitajattaren, joka aina oli hänen
seurassaan, mutta se oli nyt jo liian myöhäistä. Vahinko oli tapahtunut.

Eräänä päivänä tuli liikemies luokseni ilmoittamaan, että holhokkinsa
oli raskaana.

Tämä ilmoitus tuntui aivan siltä kuin minua olisi lyöty vasten kasvoja,
häväisty koko maailman edessä. Tunsin itseni tavallaan syylliseksi
tähän onnettomuuteen, sillä jos aivan rehellisesti olisin menetellyt,
olisi minun aikaisemmin täytynyt suostua liikemiehen ehdottamaan
leikkaukseen tai jyrkästi vaatia, että tyttö oli lähetettävä
hulluinhuoneeseen.

Holhooja oli hyvin kiihoittunut. Hän suorastaan syytti minua.

— Vaikka en pidäkkään itseäni tähän asiaan aivan syyttömänä, sanoi
hän, niin lankee kuitenkin suurin syy Teidän niskoillenne. Minä olen
tytön suhteen menetellyt sillä tavoin, kuin yleisen ihmisrakkauden
kannalta katsottuna olen pitänyt oikeana. Olen nähnyt vaaran, sen
myönnän, mutta en ole osannut pitää sitä kyllin suurena. Minä en ole
osannut löytää niitä keinoja, joilla olisin varjellut huostaani uskottua
ihmiselämää. Mutta Te kaiken tiesitte, Teidän täytyy virkanne puolesta
kaikki ymmärtää ja olette kuitenkin menetellyt niin, että tämä kaikki
on tullut mahdolliseksi. Jos Te tuona hetkenä, jona tytön kohtalo oli
Teidän päätettävänänne, olisitte jyrkästi sanonut minulle, että hän on
pantava hulluinhuoneeseen, niin olisin luonnollisesti seurannut Teidän
määräyksiänne, koska kerran täydellä luottamuksella olin kääntynyt
puoleenne. Sen sijaan Te vastasitte tavalla, jossa annoitte minulle
oikeuden itse päättää, ja tiedättehän, että silloin annoin sydämeni
toimia.

Hän käveli hetkisen kiivaasti huoneessani, pysähtyi sitten eteeni ja
sanoi:

— Teidän täytyy nyt sovittaa se, mitä silloin rikoitte.

— Mitä tarkoitatte?

— Teidän täytyy tehdä nyt enemmän kuin silloin.

— Mitenkä?

— Teidän täytyy surmata sikiö ennen syntymistä ja tehdä tyttö
senjälkeen steriiliksi.

— Minä en voi, minä en saa, minulla ei ole siihen oikeutta!

— Oikeutta, oikeutta, sanoi hän kiivaasti, silläkö puolustatte
itseänne, kun olette tekemässä suurinta vääryyttä. Sen mukaan kuin
minä ymmärrän lääkärin tehtävän maailmassa, on hänen autettava ja
parannettava yhteiskuntaa, eikä jättämällä jotain tekemättä tuotettava
onnettomuutta. Ajatelkaahan, että lapsi voi elää, voi varttua, voi
lisätä yhteiskuntaa. Ja Te tyynenä annatte sen tapahtua!

Minä en uskaltanut hänelle tunnustaa, kuinka oikeassa hän oli
mielestäni.

— Jos Te nyt tämän kaiken teette, sanoi hän jälleen tyynellä äänellä,
niin eihän kukaan siitä tiedä, kaikki pysyy salassa. Onhan aivan
luonnollista, että minä en ilmaise mitään kellekään ja mitä tyttöön
tulee, niin ei hän asioita ymmärrä.

Minä aijoin jo ehdottaa, että lapsen syntyessä tappaisin sen, kun
samalla huomasinkin, että sen kautta ei olisi mitään voitettu, sillä
sama vaara uhkaisi jälleen tyttöä. Kun aistillisuus kerran oli
hänessä herännyt, niin tulee se hänessä pysymään, tulee olemaan sitä
valtavampi, kun järkevä ihminen ainoastaan järkensä avulla voi sen
pitää aisoissa. Joko minun täytyi pelkurina väistää kaikkea tai sitten
suostua sekä sikiön surmaamiseen että tytön steriiliksi tekemiseen.
Minä olin aivan kuin ajettu umpisokkeloon, josta en voinut päästä pois
muuten kuin tekemällä tekoja, joiden tähden itseäni joko halveksisin
tai tuomitsisin.

Kuinka minä kadehdin niitä virkaveljiäni, jotka lääkäritoimensa
käsittävät ainoastaan ammatiksi, jotka tekevät sen, mitä heitä
pyydetään tekemään, ajattelematta mitään muuta, kuin että saavat
mahdollisimman paljon rahaa. He tekevät ne leikkaukset, joissa he
tietävät onnistuvansa, ja jättävät ne tekemättä, jotka ovat epävarmoja.
He väistävät jokaista sellaista asiaa, jonka kautta he joutuisivat
ristiriitaan lain ja asetusten kanssa. He pitävät itseään tavallaan
käsityöläisten veroisina ja ovat melkein tyytyväisiä siitä, että suuri
yleisö pitää heitä olentona, joka on poppamiehen ja puoskarin välillä.
He eivät päästäkään potilaita puhumaan mistään sellaisesta, joka olisi
ulkopuolella kurssikirjojen määräämää tautiluetteloa.

Minä tunsin itseni niin kummallisen väsyneeksi. Oli niin toivotonta
elää maailmassa keskellä yhteiskuntaa, joka asettaa lääkärin terveen
elämän valvojaksi ja sitoo hänet niin monilla määräyksillään, vanhoilla
ennakkoluuloillaan, että lääkäri ehdottomasti tulee sairaan elämän
edistäjäksi.

Mitä hyötyä siitä olisi, vaikka tässä yhdessä tapauksessa
menettelisinkin sen mukaan, mitä oman vakaumukseni kannalta oli oikea,
kun kuitenkaan en toisissa samanlaatuisissa tapauksissa ehkä enään
voisikaan toimia samoin? Eikö silloin ollut parasta heittää kaikki
toistaiseksi sikseen, mukautua yhteiskunnan asettamiin määräyksiin,
säilyttää sen kautta rauhansa, olla ainoastaan virkamies, joka tekee
hänelle määrätyn tehtävän?

Syvällä säälillä katselin tuota edessäni olevaa miestä, joka
pyrkiessään tekemään hyvää oli iskenyt päänsä siihen ennakkoluulojen
muuriin, millä hyvänkin tekeminen tehdään mahdottomaksi.

Laskin käteni hänen olalleen ja sanoin niin sydämellisesti kuin suinkin
voin:

— Ystävä parka, me molemmat seisomme tällä hetkellä samassa asemassa.
Me pyrimme johonkin vapaamielisempään ja parempaan käsityskantaan,
mutta toteuttaaksemme sen, täytyisi meidän tehdä rikos. Kun meidän
kuitenkin on valittava tässä tapauksessa jokin toimimismuoto, niin
elkäämme ottako tätä yksityistä tapausta varteen, vaan ajatelkaamme
kaikkia samanlaatuisia tapauksia. Aina en kuitenkaan voisi menetellä
sillä tapaa kuin katsoisin oikeaksi. Jos tällä kertaa sen tekisin, niin
tapahtuisihan se ainoastaan senvuoksi, että tahtoisin Teiltä säästää
suuren ikävyyden. Mutta Te ette saa halveksia minua senvuoksi, että
noudatan lakia.

— Te ette siis voi tehdä mitään?

— En.

— Ette tahdokaan?

— En.

— Mutta miten tytön sitten käy?

— Toivokaamme, että lapsi ei kauaakaan elä, ja varjellaksemme häntä
vastaisuudessa samanlaatuisesta onnettomuudesta, sulkekaa hänet
hulluinhuoneeseen.

Hän ei sanonut sanaakaan. Hän katsoi vain pitkään minuun ja läksi pois
hyvästi heittämättä.

Minä häpesin. Häpesin sitä, että olin lääkäri ja sitä, että yleensä
olin ihminen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lääkärin päiväkirja: Novelleja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.