Title: Sekaherelmiä: Eteläpohjalaisia murrejuttuja
Author: Ikola, Jaakko
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sekaherelmiä: Eteläpohjalaisia murrejuttuja" ***


SEKAHERELMIÄ

Eteläpohjalaisia murrejuttuja


Kirj.

VAASAN JAAKKOO [Jaakko O. Ikola]



Jyväskylässä,
K. J. Gummeros Osakeyhtiö,
1925.



SISÄLLYSLUETTELO:


Maantiähuutokauppa.
Miäs jäätyny kivhen kiinni.
Kiälestä pala pois.
Alajärven mailmanloppu.
Se isännänpalkka.
Friijaripoijan hevoone.
Kellonfiäteri.
Kaffipannunvaraas.
Tehtahan merkki.
Se elää viälä.
Kukoot tappeli.
Jupiaasen kualemanloukku.
Rautakanki.
Kauhavan hullupoika.
Hallitushoito erestä ja takaa.
Aliokettu.
Mattu, mökin miäs.
Ässiiri.
Pikku-Lasse.
Vallankumoukset Kristiinas.
Torppari Suami
Hilima, kuuleksä.
Vanhaanpoikaan vero.



MAANTIÄHUUTOKAUPPA.


Oottako kuullu siitä maantiähuutokaupasta, joka pirettihin täs menhellä
viikolla yhres pitäjähäs täällä meirän puoles?

No s'oli sillä lailla, jotta tiälautakunnan miähet pistivät paperit
plakkarihinsa, sihteeri hioo pännänsä teräväksi ja, niin lährettihin.

Menthin tiätä pitki ja miäsroikka tuli peräs. Ensin myythin
kirkonplassilta ja sitte painuttihin syrjäkylihi päi. Sitä mukaa ku
mentihin, väheni huutajajoukko. Jok'oli maantiänpalansa saanu, lähti
kotiansa laskeskellen itteksensä, paljonko siinä tuli tiänestiä.

— No ainaki kunnanverot saa maksuhun, — nupajivat äijät, kun olivat
palansa saanehet. — Eikä tuas mun palasnani näytä erityystä korjaamista
olovankaa kolmen vuaren aikana. Nii jotta tulua se vaa on...

Ja tiälautakunta paineli aina vai ethenpäi, myyrä prätkii paloja ja
teki onnellisia valtion saamamiähiä.

Oli jo ilta myähä ku päästihin pitäjän kauimmaaselle loukolle, yhtehe
puskikkomäkehen.

Siinä tuli äkkinääne ja orottamatoon pirätyspaikka ethen. Aiva tiän
viäres, n'otta tiältä reiruhu näki, oli — — pontikkatehras kaarevan
kuusen alla täyres käynnis!

Tiälautakunta kattoo toistansa silmihi, eikä puhunu mitää hyvähän
aikahan, vaikka jokahitten silmät lipaji ja suupiälistä suanta nykii.

Samoon kattoovat huutajakki ku tinaknapiilla.

Hymyyltihin kauan aikaa ja katteltihin toine toistansa. Ja taas
pränniä. Jokahitten silmistä loisti rehellisyys ja vilpitöön hämmästys.

— Kenen pränni? — pääsi lopuksi yhreltä.

— Sanos muuta! Kenen pränni?

— Mitäs nyt tehrähän? — kysyy puheenjohtaja ja kattoo jokahista vooron
perhän.

Ja ku kukaan ei ymmärtäny, mitä tiälautakunnan olis pitäny tällääses
tapaukses tehrä, nii puheenjohtaja kysyy jotta:

— Mennähänkö?

— Mennähän, mennähän! — huutivat heti toiset.

— Mä kysyn; jotta mennähänkö ja hävitethän pränni? — kysyy
puheenjohtaja korkialla ja kirkkahalla äänellä.

— Mennähän, tiätysti...

— Onko se yleene miälipires?

— Oo-on se!

Ja niin menthin ja hävitettihin pränni.

Pannut, pötit ja muut vehkehet hakattihin prisaksi ja »jumalanvilja»
kaarettihin tarkasti suuhu joka nokka.

Ilta hämärti ja tiälautakunta ja huutajat istuuvat monta suloosta ja
pitkää tiimaa ringis hävitetyn viinaprännin ympärillä.

Puheenfläsinä ja iloone huikkaalu kohos sitä mukaa ku aika ja aines
kuluu, n'otta lopuksi pistettihin lauluksi ja moniäänisesti liikutetuun
miälin, toiset paitahiaasilla ja paljahin päin, laulettihin rakas
kansanlaulu jotta:

Olet maamme armahin synnyinmaa ihanuuksien ihmeenmaa...

Ja se laulettihin monta kertaa.

Aina ku loppuu, niin otettihin uurestansa.

Ja aina vai se petras.

Lopuksi nousi puheenjohtaja puuta vastahan seisomhan ja sanoo jotta:

— Ei heikkaris miähet, kuulkaa, meirän pitää myyrä sitä maantiätä...

Ja ku tiälautakunta oli aikansa yrittäny nousta pystyhy, niin
pääsiväkki muut maantiälle asti, mutta kriivari ja vanhin lautamiäs
pylliivät vain mättähillä erestakaasi ja kummallekki pualelle.

— Hih! — huikkas kriivari, ja meni taas noukallensa sammalikkohon.

— Tuata tuata — paneskeli lautamiäski itteksensä jotta — oom mä vain
sellaane poika — —jotta sepä ny on peijakasta ku aina vai kallistaa...

Kun puheenjohtaja oli pääsny viimmeen tiälle asti ja kääntäny ittensä
ja oikaassu kruppinsa ja huutanu jotta:

— Tuuk sä kriivari siältä? — niin samas sitä rupes niin kallistamhan ja
viämistämhän, jotta vaikka se kuinka yritti poispäi, niin — sinne meni!

Maantiänojahan ketarat pystyhyn nakkas.

Ja toiset, jokka koittivat auttaa sitä ylhä, kuuppiivat saman tiän
n'otta lopuuksi oli koko maantiälautakunta ja huutajat yhres rypähäs
maantiänojas.

Siinä ähyyttihin ja puhuuttihin ja pakkas vähä manoottamhankin toisia,
kun justhin kun oli päästä kontillensa, niin toinen kans siinä
prököölöö ja pukkii peijakas n'otta kolmaski meni noukallensa.

Puheenjohtaja, joka makas alimmaasna, ei lopuksi jaksanu enää
yrittääkkää. Se jenkkas vain vähä toista lonkkaansa, turaji jotaki
itteksensä ja viimme nukahti.

Mutta hornaaminen ei tahtonu käyrä oikee ratihinsa. Aina ku
puheenjohtaja meinas vetää vähä pirempää seinähirttä, niin se katkes.
Ne maantiänhuutajat ku siinä keikkuuvat vattan päällä ja pukkiivat...

Aamuyöstä huomaattivat ja lähtivät viluusisnansa yhtehe mökkihi, jok'
oli siinä likellä.

Mökin muija kyllä keitti kaffit, mutta mökin miäs oli kovasti
suuttunhen näkööne.

Sanooki jotta:

— Sen tuhannen rumaaset ootta särkeny mun patani ja juanu viinat...

Tiälautakunta ja huutajat kattoovat suu auki jotta

— Nyt otti ohraleipä valkian! — —

— Joo, — sanoo mökin miäs.

Ja se merkitti paljo.

Tiälautakunta kokoontuu heti ylimäärääsehen kokouksehe pihalle ja sen
tuloksena oli jotta, ku tultihin takaasi mökkihin, niin jokahinen
aukaasi hiljaa massikkansa, otti rahaa ja sanoo jotta:

— Tuas olis multa. Räkkääkö se?

Ja kun mökin miäs sitte räknäs yhthen kaikki, paran, pannut, pötit,
viinat ja vaivat ja kaffit ja kaikki tyynni, niin sekin rupes puhumhan
aiva toisella äänellä ja sanooki jotta:

— Hojaa, on täs jo vähä liikaaki. Pankaa ny toisehenki kuppihi sokuria
sulamahan, niin mä vähä lurahutan joukkoho.

Ja lurahutti kans.

Ja sitte juatihin kaffit ja lährettihin jatkamahan sitä
maantiä-huutokauppaa, ku se jäi illalla pualimoohi.



MIÄS JÄÄTYNY KIVHEN KIINNI.


Oottako kuullu jotta Ylistaros on yks miäs jäätyny kivhen kiinni?

Siälä Ylistaros rakennethan nyt parastaikaa suurta sähkölaitosta ja
koko talven on saran miähen voimalla punnastettu kosken pohjas. S'oon
koko joki ollu aivan kuivilla; sit'on paroottu ja paaluutettu pitkin
ja poikin. Pohjaa on ammuttu, monttua kaivettu ja aina vai syvemmäs
mennähän, kun ei tahrota päästä oikee kovahan kalliohon asti, jonka
päälle ne suuret simenttiparot sitte valethan. Neljättä meeteriä jo on
ammuttu rauskaa kalliota pois ja aina vai kallion halkioomista vesi
lirajaa.

Itte pääinsnööri on sanonu jotta:

— Vaikkas ikännä kaivaasija, nii niin syvälle mennähän, jotta yhtää ei
pirä luraata.

Sen tiätää, jotta poträssikät ja pikkupaasikki manaavat ja repivät
tukkaansa, mutta mikää ei auta, ku aina vai vuataa. Kiirus olis ja
valmihiksi pitääs saara. Tyätä on tehty yätä päivää, miähiä lisätty
ja litviikiä maksettu, mutta sittekkää ei tahro joutua, vaikka toista
sataa miästä on pitelemäs lapionvartta pystys kolmes vooros voorokauret
ympärinsä.

Mutta niin se kuuluu olovanki ku noiruttu, jotta jos ei vai satu tuuli
puhaltamhan, nii yhrenkää ei tuppi huisku muuta ku palkanmaksus ja ku
kello soi.

Ja kyllähän sen ymmärtääki, jotta raskastahan se onkin seisua ja
pirellä kahreksan tiimaa lapionvartta pystys. Siinä rupiaa jalaat
puutumhan ja puheenaiheet loppumhan, vaikka kuinka koittaas.

Ja sitä varte se yks miäs jahkaasiki jotta:

— Sen tuanaasiako me täs seisomma? Miksei me istuta? — Käyhän se
lapionvarresta kiinnipiteleminen yhtä hyvi isthaltansakki ku seisahalta
—.

Niin sanoo ja istahti kivelle.

Toiset kyllä panivat vastahan ja koittivat selittää jotta:

— No ei ny taas niin, jotta aivan istua —. Pitäähän sitä ny kumminkin
eres sen verran viittiä täs tyänjyrinäs, jotta eres seisoo, jos ei ny
muuta erityystä tekisikkää...

Mutta s'ei viittiny.

Se istuu vai. Sanoo jotta:

— Saman tyänhän mä teen ku tekki, enkä enempää palkkaa pyyrä liijoon!

Se istuu uskollisesti kahreksan tiimaa, poltteli ja hikos, n'otta sen
housunperä oli aiva märkä, ku kello soi.

Silloon kans tuli tyämaalla heti kiirus. Tupet huiskuuvat, lapiot
ja rautakanget heiluuvat ilmas, kottikärryt pukattihin silmällensä
nurinniskoon tiän syrjähän, juastihin ja hypittihin kilvan ilmoottamhan
tyätunnit mestarille ja sitte juaksujalkaa, toisetoikee pualtahyssyä,
jokitörmää ylhä ja kortteeripaikkahan.

Se istuja-miäs meinas kans poukahtaa ylhä ja lähtiä toisten perähän,
muttei päässykkää!

Housut oli jäätynhet kivehen kiinni!

Se nykii ja riipoo, huitoo ja manas, mutta kiinni oli ja lujas.

Rupes lopuksi huuthon apua, mutteihän kukaa kaveri sitä joutanu kuulla.

Ne menivät jo hyväs matkaa maantiällä.

Onneksi kuultihin sen hätähuurot osuuskauppahan ja siältä lähti ihmisiä
apuuhi.

Monen miähen voimalla sitä verettihin käsistä ja jaloosta n'otta rotaji
ja prätäji.

Vesissilmin se pyyteli jotta:

— Älkää hyvät ihmiset repikö mua aivan juurinensa irti...

— Onko se tarttunu aiva pohjia myäri kiinni, vai housukko vai?
kyselivät ihmiset.

— Tuntuu kylmännehen koko hoiron — valitteli miäsparka itkua
pirätellen. — Mithän akka sanoo...

Siinä tuumattihin ja funteerattihin jos jollakin lailla, kuinka se
saataasihin irti.

Yks ehrootti lopuksi jotta:

- Ei taira olla täs muutakaa neuvvuaku pistää pualiska tinamyytiä sen
housuuhi ja ampua se irti kivestä.

Mutta ku miäs sen kuuli, nii se huitoo käsin ja jaloon vastahan jotta:

— Älkää herrantähre sitä tehkö hyvät ihmiset, menöö hajalle koko
takamaa...

Yks haki sitte lean, toinen toi poran ja niillä ne yrittivät sitä
kangertaa ja paukuttaa irti, mutt'ei se kauan kärsiny sitäkää.

Vasta ku itte insinööri tuli paikalle, nii se tiäsi konstin. Käski
hakia tyäkopista sellaasen uurenaikaasen juattolampun, joka puhaltaa
sisältänsä pitkän sinisen tulenkiälen n'otta sihajaa.

Sillä sitte ruvettihin sulattamhan miähen housuja ympärinsä n'otta käry
nousi.

Kyllähän se pakkas siinä vähä krääkymhän ja voivoottelemhan jotta:

— Polttaa — ja — — kirvelöö!

Mutta mikäs siinä autti? Eihän sitä passannu jättää siihenkää kesää
orottamhan.

Housuuhi paloo aikamoone reikä, mutta muutoon se lohkes koko lailla
hyvin irti. Mithän ny vähä kärventyy ja piäniä palanehenhaavoja sai.
Siinä koko asia.

Tohtuuriki oli sanonu ku plaasteria päälle löi jotta:

— Intte so faali, tämä kestää istua viälä vaikka sata vuatta!



KIÄLESTÄ PALA POIS.


Oottako kuullu mitä siältä kosken pohjasta ny taas kuuluu?

Siäl'on ollu kova kraateeri siitä kuka peijakas sen housuusta kivhen
jäätynhen miähen jutun on lehtehe pannu. Miähet ovat uhaannehet jotta,
jos ne sen ketalehen kiinni saavat, niin silloo vissihin tupet huiskuu
vaikkei tuulisikkaa.

Mutta jottei väärää miästä myllyytettääsi, niin tunnustan ny
suarahan, jotta ku mä täs kolome vilkkua sitte reissasin Seinäjojella
erestakaasi, nii tuli junahan yks miäs, joka kauhiasti posmitti sitä
koskityämaata jotta:

— En totisesti oo ennen nähäny nii hullua tyäpaikkaa, josta paras miäs
pannahan pois — —

— No kuinka niin? — kysyyn mä.

— No sanokaas muuta! Min'en tehny yhtää mitää ja pois pantihin! En
tikkua ristihin pannu — vakuutteli miäs vesis silmin.

— Mutta jos s’olis ollu tarkootus, tuata nuan, jotta olis pitäny
silloon tällöön panna niitä tikkuja vähä niinku risthin eres
harvaksensa — arvelin mä, jok’en oo oikee perillä tällääsis koskiasioos.

— Hui, hai, ei sinnepäinkää! — vakuutti miäs. — Min’en eres reisuakaa
jäätyny kivhen kiinnikkää niinku kaverille käythin.

Ja sitte se kertoo koko jutun niinkun se oli. Niin on asia! Miähen
nimiä en tiärä, mutta sanoo lähtevänsä Lestijärvelle, john’on kuulemma
hyvät tukkityät käynnis.

Mutta nyt mulle on kerrottu taas yhrestä toista asiasta, joka on siälä
kosken pohjas hiljan tapahtunu.

Siäl'on tullu sellaane tulemus, jotta yks miäs on purru vahingos kiälen
päästä palan pois.

Täs yhtenä päivänä ku aurinko jo korjasti paistoo ja suloosesti
lämmitti kahren laiskanpulskan jullin selkää, nii rupes toista nii
sainehesti väsyttämhän ja raukaasemhan, kun s’oli ollu illalla
yäjalaas, n’otta aiva se oikohonsa haukotteli. Siihen meinas
seisahallensa nukkua ja olis vissihin kaatunukki, jonsei s’olsi
toisella kärellä pirelly lapionvarresta kiinni.

— Älä sä nuan kauhiasti levittele tuata leipälaukkuas jotta aivan
muakin alkaa nukuttaa — sanoo toinen.

— Mitä se sulle kuuluu? — tiuskaasi toinen ja aukaasi viälä leviämmälle
leukaperänsä.

— Kuuluu se vai nii paljo, jotta jonses pirä tussua soukemmalla, niin
otan ja täräytän jotta vissisti onkin knapis.

— Säkö? — kysyy se leviäsuunen miäs.

— Mä! — sanoo se toinen ja väänti päätä.

Silloon aukaasi se leviäsuunen kitansa oikeen koko pituurelta n’otta
korvihi asti.

Ja samas kans flinahutti se toinen miäs nii poskelle jotta het oli
leuvat sijooltansa.

— Viäläkös pullikoottet siinä? — kysyy, eikä se toinen saattanu muuta
ku vähä toista suupiältä flänkyttää.

— Vai viälä irvistelet? — karjaasi miäs ja otti ja paukahutti toisen
kerran poskelle — n’otta leuka loksahti takaasin tiloollensa!

Siinä se tapahtuuki se onnettomuus. Muutoonhan s’oliski menny kovasti
hyvin. Miähen kiäli jäi hampahien välhin ja pala kiälenpäästä pois!

Miähille tuli hätä.

Yhres lährettihin tiakonissan tuvalle, jok’on siinä aivan likillä.
Lyäjä otti kiälenpalan maasta, käärii tarkasti paperihin, toi
tiakonissalle ja kovasti pyyti, jotta se neuloos sen kaverin
kiälenkantuumihin takaasi kiinni.

Mutta niin oli tiakonissa sanonu jotta:

— S’ei käy päinsä, ku se on aivan eree irti. Ja siksi toiseksi ei s’oo
tarpehellistakaa ku kiäles näyttää kovasti olvan viälä muutoonkin
mittaa jäljellä.

— No sepä hauskaa, ku kaverin värkiis on varaa! — tuumas toinen.



ALAJÄRVEN MAILMANLOPPU.


Hyh heikkaris ku mä säikährin tänä aamuna, ku soitettihin Alajärveltä
jo kuuren aikana aamulla jotta:

— Nyt s’oon täälä Alajärvellä jo alkanu se mailmanloppu! — Kinaporin
kentällä on akat lyänehet pellit kiinni, peittänhet klasit fällyyllä ja
pöngännehet porstuan ovet seipähillä. Kakarat on ajettu kellarihin ja
lyäty hakoluuralla päähän jotta:

— Pysykää siälä takkupäät, ku rupiaa täräjämhän!

Itku ja ulina on ny kauhia ennen niin hasuusella ja iloosclla Kinaporin
kentällä, johna tähän asti on vain riirelty, paiskittu kenkärajoolla
toisiansa ja näytelty välistä töllinportahilta toisillensa mitärookaa
ja trossattu kuinka.

— Meillä aina pärjäthän, mutta kuinkas teillä pihkanoukat toimhen
tullahan!?

Sellaasta syntistä elämää s’oon ollu Alajärven Kinaporin akkaan
maallinen vaellus. Ja ompas siinä passannu lonkkiansa levitellä ja
suuta pruukata toisten ämmään kiusalla, ku kumiseva kangas on alla ja
näköalaa vaikka kuinka pitkältä ja korkiaatte.

Mutta sitte tuli yhtenä päivänä kamala sana Kinaporihi.

Lehris kerrottihin jotta:

— Nyt tuloo maailmanloppu n’otta naskahtaa!

Ja silloo kans Kinaporin akat rupesivat haukkoomhan ilmaa ja ku olivat
hetken aikaa räpytellehet silmiänsä ja painellehet syränalaansa, nii
vähä hiljaa livahtivat mökkihinsä ja painoovat oven kiinni eiväkkä
sanonehet enää sanakaa.

Se oli sellaane miälenmuutos ja nii äkkinääne hiljaasuus, jotta koko
Alajärvi säikähti jotta:

— Mikäs nyt tuli mailmahan ku melu nuan loppuu, jottei Kinaporista
kuulu sanaakaa? — —

Alajärvelääset rupesivat haukkoomhan ilmaa jotta:

— N-y-h se taitaa totisesti sittekki se maihnanloppu tulla. Kinaporista
ei kuulu enää hivausta ja siälä ne kumminki pahinta elämää pitäävät
loppuhu asti — —

Viimmee oli lähteny yks rohkia miäs kattelemhan Kinaporihi, kuinka
siäl’on asiat, mutta vähä vinkiää oli tullu takaasi aiva harmaana jotta:

— N’oon kuulkaa siälä jo kaikki kuallu! Ei yhtä ihmistä näjy mihnää!
Kualemanhiljaasuus koko mäjellä. Ei pihausta kuulu — —

Ja mitäs siält'olis kuulunukkaa, ku koko Kinapori pirätti hengitystä,
kakarat istuuvat syränkurkus perunakellaris ja toisille oli äitee
tukkinu perunan suuhu, jottei ne krääkyysi.

Pata pääs pöyrän alla istuuvat kaikkihin turskimmakki Kinaporin ämmät
ku tuamiolla.

Siitä leves säikährös ympäri koko Alajärviä n’otta ihmisiä kokoontuu
kauhiasti kirkolle ja kunnantuvalle ja ku justhin yks meinas ruveta
sanomhan jotta —

Nii samas rupes kuulumhan kankaasta kolinaa ja huminaa mettän takaa,
jotta sekin miäs löi vähä äkkiää suupellit kiinni ja lähti juaksujalkaa
kotiappäi viämhän sanaa jotta:

— Nyt se tuloo — —

Ja vaikka atteekari siäl’ on friski miäs eikä pelkää kirkkomaan
kummajaasiakaa, nii karvat pystys oli poukahtanu kuuren aikana
sängystä, ku ovhen lyäthin jotta troppipullot hyllyyltä piraji.

Ku atteekin ovi oli saatu auki, nii pihall’ oli olin miästä ku meren
mutaa, ainaki toista sataa hevooskuarmallista.

Ja niilläkös oli hätä jotta:

— Saisko kahrella markalla hokmannin troppia ja toisella tiilesmannia?

— Ja mun hevooseni tarvittis vähä päänparannusta — hoki toine.

Mitä se kolmas ja neljäs miäs sanoo, sitten m’oo kuullukkaa, mutta
kovasti n’oli totisen ja vakavan näköösiä, jotteikähän vai n’ollehet
itte kipeetä, ainaki ne siltä näytti.

Koettihan se atteekari jakaa lääkitystä jokahittelle niinku laki ja
tohtorit määrää, mutta yhren miähen oli menny potut nii sekaasinsa,
jotta se holppas väärästä pullosta ja heti kans oli lyäny jalaat
nii klinkkuhu, jotta sen piti olla vähä hiljaa ja pysytellä vai
nurkkapualis ehtoopäivähän asti. Sakiasti oli manannu äijäparka.

Ja aina vai kuuluu jytinää ja huminaa ku Alajärvelle tuli hevoosia ja
miähiä häntäpystys ja täyttä lentua, jotta koko Alajärvi oli kauhun
vallas.

— Ny ne paasoottaa mailmanloppua pakhon kaikki ihmiset muista
pitäjehistä tänne, jotta me itte ahristumma järvelle — — olivat
Alajärvelääset voivootellehet.

Kun siitä rytäkästä sitte vähä seliittihin, nii saathinki kuulla:

— Jottei täs oo hätäpäivää, eikä mailmanlopusta tiatuakaa! N’oon vai
hevoosmiähiä, jokka tänne on tullehet näyttelyjä ja kokouksia pitämhän.

— Hoo-oh, soo-oh — haikaasivat Alajärvelääset jotta:

— Vai nii! No sepä hyvä! —

Kinaporihinki lähretettihin heti yks miäs sanaa viämhän, jottei se
mailmanloppu viälä tallukkaa.

— Tulkaa ämmät pihalle vai, ei täs oo hätiä mitiä! — oli huikannu.

Ja kohta kans rupes Kinaporista kuulumhan sama mökä ku ennenki, n’otta
nyt on asiat Alajärvellä taas oikialla tällillä.



SE ISÄNNÄNPALKKA.


No nyt siitä vasta eri meno tuli mailmahan tuasta isännänpalkasta! Koko
maakunta on varpatullansa ja käyy sellaane sihinä ja kohina, jotta
mitähän tästä lopuksi tulookaa?

Esti se isännänpalkka otettihin vastaha joka taloos Kyrööski niinku
taivas olis auennu — ja nyt kuljethan taloosta taloohi nyrkit pystys
kyselemäs jotta:

— Oottako kuullu, minkälaane räkninki se isännän palkka oikiastansa
onki?

Mäkituvan Kaappoo-isäntäki oli revetä riamusta ku se luki lehrestä
sen maaherran kuulutuksen, jotta täski läänis ruvethan nyt räknäämhän
isännänpalkkaa kuuresta tuhannesta aina 38.000 markkahan asti vuares.

Se hiaroo silmiänsä ja takoo kuhmuusella nyrkillä päähänsä jotta:

— Tuu ny akka säkin kattomhan, mitä täsoikee seisoo? — Eikö tuas
sanota, jotta ensi veronmaksus tullaha taloon isännille laskemhan
palkkaa 6.000:sta 38.000 markkahan asti? Ja jotta siihen palkkahan
räknäthän sekä rumhillinen tyä että jokin »henkinen johtoki» ja jotta
se henkine johto on paljo tyyrihimpää ku tavallinen ojankaivu.

Emäntä Maija oli hakenu oikeekahret silmäklasit päähä, tavannu ja
tankannu koko kirjootuksen läpitte ja tullu samahan tuloksehen jotta:

— Nii siinä seisoo, Kaappoo! — Sellaaset palkat isännille nyt tuloo.

Kauan oli tuvas ollu hiljaasta, isäntä istunu ja imehrelly jotta:

— Olisko totisesti valtiopäivillä ny tehty sellaanen laki, jotta täs
ruvethan maksamhan maanviljelijöölle isännänpalkkoja valtion pualesta,
niinku n'oon höväänny nua akitaattorit ja ollehet kovaa poikaa, jotta
parannuksia täs pitää saara taloonpoijan verootuksehe? — Ja nykkö sitä
tuloo nuan rommaamalla oikee Porvoon mitalla, jotta joka isäntämiähelle
palkkaa vuares kuuresta kolmehekymmenehekahreksahan tuhantehe asti!
Pikkutaloon isännille manttaaliluvun mukhan väheet vissihi ja
rusthollariille eneet.

Ja vaikka Mäkituvan Kaappoo-isäntä olis kuinka lukenu, niin sillä
lailla siinä seisoo maaherran kuulutukses', jotta niin suloosesti nyt
on asiat. Iloksi remahti äkkiää elämä Mäkituvan nutuuses huushollis.
Kaappoo riamastuu jotta:

— Voi erinomaasta sentähre Maija tätä mailman menua! Kyllä tästä
ny tuloo henua olua meillekki ku rupiaa mullekki valtiolta palkka
juaksemhan. Laita vähä joutua oikee pystykaffit ja haje puarista
korppuja. Nyt se meiltäki kitu loppuu. Saas nährä, mihkä kraatihi ne
herrat munki räknäävät, mutt' en perusta vaikkeivät antaasi enämpää
ku 10.000 vuares. Siinäki sit' on jo liikaa. — Nousoohan siitä kyllä
sitte tiätysti veroäyrikki, mutta kontillani ja lakki kouras kiikutan
vaikka tuhannen markkaa takaasi valtiolle veropenningiksi. En totisesti
enää valita enkä maruteeraa verootuksista. Kyllä ny loppuu veromarinat
taloonjussiilta. Helposti sitä 10.000:sta jo veroja maksaaki ja
loppu on purkista tulua n'otta hei elämää eikä mitää kituelämää! —
Korppukaffit ja Amerikan fläskit on tiaros täski huushollis tästälährin
joka päivä, eikä niinku tähän asti, jotta vai palkkaväjelle syättää ja
itte nualla hyppyysiänsä.

Nii se Kaappoo innostuu siitä »isännänpalkasta» n'otta vaikka s'oon
totinen ja harvapuheene, eik'oo viittiny enää pitkihin aikoohi
primputella, nii eikös känttyrä hairannukki Maijaansa käsikynkästä
kiinni ja viipoottanu ympärinsä laattialla sellaasta heipparitirallaa
n'otta Maija oli aiva saumoosta hajota.

Jos ei totisesti Maija olsi saanu viimmee hairatuksi Kaappojansa
kaulasti kiinni, nii hajonnu oliski siihe paikkaha ku aluushamhen
liirinki jo pritkahti poikki n'otta aiva syltys oli Maijan muutoonki
väärät sääret.

Kyllä s'oli nii juhlaa ja iloosta ja herraasta olua Kaapoon huushollis
sinä iltana ku kinkeriillä ainaki. Kaffia keitettihin ja panthin
sulamhan ja ku kropsuaki laitettihin, nii oikee voita lyätihin joukkoho.

Nii ne riamastuu Maijaki sitä isännänpalkan tulua, jotta otti ja haki
menhenvuatiset siansyltyt pöythän ja sanoo jotta:

— Mitäs me täs nyt enää turhia nuukaalemma, otethan ja syärähän nämä
sianräntykki pois ennenku aiva pahentuuvat, n'otteivät kelpaa enää
väjellekkää...

Ja kyllä jee Kaappoo pisteliki poskehe, jotta aiva leuka kiilti.
Häntäki meni n'otta kerraasti vai vilahti.

Nii tuli Kaappoo isäntä jo korko-oloohi, jotta kessupussinsa paiskas
uunin loukkoho ja sanoo jotta:

— Kaikenlaasia tunkiontakaasia täs onki isäntämiähen pitäny höyryyttää
ja henkehen vetää, mutta tästä lähri se savuaa Mekka paperossi tämänkin
poijan nenän alla ku herroos vai. — Ja sinä saat Maija ostaa heti ensi
palkanmaksus ittelles plynssikapan niinku tyämiästen frouvillaki on...

Sellaasen ilon ja riamun se isännän palkka maakunnas nosti.

Ja ihanalta se näytti viälä seuraavanaki aamuna ku Kaappoo lähti
voorollansa meijärikuarmaa viämhän.

Mutta ku takaasin tuli, niin oli ku olis pirun syäny ja toista ettiny.

— Mikä herran jukeli sun on oikee tullu, kun sä nuan kovasti raskahasti
hengität! — peljästyy Maija.

— Ääääh! ähkyy Kaappoo vai.

— Kuule, mikä sun on oikee toresta tullu?

Äääh-hääh, puhkuu Kaappoo isäntä. — Siinä se ny oli se isännänpalkka!
Ei penniäkää! Lisää vai veroja lyärähän ja sanothan jotta
»isännänpalkkaa» maksethan. Voi nuata tuhannen juupelia, minkälaasen
verohuajennuksen ne ny on keksinhet.

— No eikö sitä isännänpalkkaa sitte maksetakkaa? — hätääli Maija.

— Kissinhäntiä kans! — Mä rookasin meijäris kunnankirjurin ja
ihastelin kovasti sille, jotta nyt meiränkin taloonpoikaan passaa,
ku ruvethan niitä isännänpalkkoja täs maksamhan — —, nii nauroo vai
kriivari ja sanoo, jotta ne on kaikille jo aikoja sitte maksettu ja
kiitollisuurella kuitattu —.

— Ku mä sitte haikaasin — manas Kaappoo — jotta koska jutinan tähre ne
on maksettu, ku en m'oo kuullukkaa, vaikka mulle tuloo oma aviisiki,
johna kaikki kuulutukset seisoo — —, nii kriivari seliitti, jotta se
isännänpalkka maksethan sillä lailla, jotta se vai »kiitollisuurella
kuitathan» ja merkithän paperille pohjahan maksetuksi.

— Mutta em m'oo mitää rahaa saanu, pääsi multa.

— Et ookkaa, mutta se on niinku olsit saanu -, sanoo kriivari.

— Mutta s'oon sitte vähä helkutinmoone ero asias saara ja olla
saavanansa! — Kymmenentuhatta markkaa, niinku m'oon ittelleni kaavaallu
tulevan, s'oon isoo raha ja jumalatoon erootus siinä saako sen vai ei.

— No se on ny nii kus s'olsit sen saanu.

— Eikä peijakas viä ookkaa niin!

— Siitä sitte laskethan ääniä niinku kovasta rahasta ainaki! — nauroo
kriivari.

— Mutta silloo min'en enää saattanu kuullakkaa — sähisi Kaappoo. — Mä
ruataasin kriivaria muatoho, jotta ketarat pystyhyn, — vaikk'eihän se
sen vika ollu — ja sinne jätin koko meijärikuarman, niin mun sappeni
kiahuu. — Saa ny nährä haastaako se mun viälä vastaamhan — pahkulootti
Kaappoo-isäntä.

— Ja ne syltykki ku tuli syätyä etukäthen — siunaali emäntä.

Kauan istuu Kaappoo klasipenkillä pää käsien varas, ähkyy ja manas
herraan merkillisiä palkanmaksutapoja.

Viimmee nousi, meni uuniloukolle, ettii siältä putuläjästä vanhan
kessumassinsa ja huakaasi raskahasti jotta:

— On se ny eres luajan lykky, jottei ne viälä oo havaannehet ruveta
emännillekki palkkoja räknäämhän.

— Sanos muuta — siunaali Maijaki.



FRIIJARIPOIJAN HEVOONE.


Tuata, tuata, asiat menestyys monta kertaa paljo paremmin ku ei toiset
tulsi sotkemhan. Niinku ny tua vanhaanpoikaan veroki. Heti ku siitä
ruvettihin puhumhan, nii monelle vanhallepoijalle tuli hätä käthen ja
hiljaane meininki miälehen jotta:

— Taikaa olla parasta kattua aikanansa ethen, mistäpäi ittellensä
parhultaasen takkupään hairaa, jottei jää aivan tutkaamet käthen.

Sitä varte se Ilimajojen Ylisenpään poikaki täs menheellä viikolla
keskiviikko-iltana rupes ittiänsä nii kovasti trööttäämhän ja
laittamhan, jott'oikee ruskianahkaaset plankkisaappahat veti
jalkoohinsa ja mustan silkkikrusetin tälläs kaulahansa. Oikee
kahres veres pesi silmänsäkki ja hinkkas n'otta nahka naraji, mutta
kyllä sitte kans oli purkis ja puhuras ku nualtu lusikka ja niin
silunaamaane, jottei yhtää tuntunu kröpelööseltä ku kärellä koitti.
Hiuksekki kampas komjasti tupeetille ja se passas, ja pysyy kovasti
hyvi, mutta keskipääs seisua törrötti sellaane kamala ja kankia tupsu,
jotta siinä saiki vähä sainehesti sylkiä ja manata, eikä se sittenkää
totellu.

Vaikka s'olis sitä kuinka lyäny ja taputellu, nii aina se vai nousi
pystyhy ku fiäteri. S'oli nii kamala paikka, jotta kiukuusnansa se
koitti jo repiä sitä juurinensa irtiki. Muttei saanu.

Ojkee se lopuksi hyppii tasapökkää kamarinsa laattialla ja saratti aiva
oikohonsa.

Viimmee tormas päänsä seinähä ja puski ku vihaane härkä sitä tupsua
seinää vastahan jotta:

— Sitte on jisiskrais joset sä usko!

Mutta ku sitte kattoo peilihi — nii justihin taas rupes pönköttämhän!

S'oli aiva tukehtua kiukkuhunsa ja repii jo sitä silkkikrusettiaki
kaulasta jotta:

— Täst'ei tuu mitää vaikka itkis.

Meinas jo ottaa saappahakki jaloosta, kuhoksaski konstin. — Otti
lammasraurat ja leikkas pois koko tupsun!

— Ja tuan kans m'oon täs pualenpäivää tapellu ja pyäriny ku päästä
sekaantunu pässi. Kyllä sit'on ihimine hullu — imehteli itteksensä
karvatukku käres.

Ja ku se siitä takusta selves, nii oliki jo parhultaane ilta lähtiä
ponkimhan sinne, johka se meinas. Sill'oli vähä kuusaa entisestä ja
hyppäs pyärän sarvihi ja rupes tramppaamhan Suamulan huanua siltaa
ylitte. Siitä kääntyy kalvehen pualelle ja ajoo taloon päärylle.
Katteli esti yliskamarin klasihi, johna se Justiina makaa, ja sitte
kääntöö pihaan ja uuniklasin kohras kyykisti ittensä nii matalaksi ku
kissi, jottei nähtääsi.

Pyäränsä vei katos-alustahan elolavan viärehen nojollensa ja sitte
kryhysniskoon taas pihan poikki Justiinan klasin ala takaasi. Noukkii
pikkuusia kiven murenoota, nakkas hiljaa yliskamarin klasihi ja
kuunteli ku syrän nii pompotti ja muutoonkin pakkas raistelhon jotta:

— Kuinkahan täs oikee käyrähän? Päästääkö se hialle, vai antaako nahaat
n'otta kolajaa —. Kotona se ainaki on, koska kuuluu hornoo...

Se orotteli horvin aikaa, mutta ku ei kravahtanukkaa, nii piti ottaa
vähä suuremman kiven ja paiskata uurestansa. Ja s'otti nii lujaa
klasihi n'ott'oikee paukahti, mutta kyllä kans Justiina poukahti vähä
äkkiä klasista luuraamhan. Ja ku näki, jotta friiari on, nii kyllä tuli
kiirus muuttamhan verhaa päällensä. Hurstisen kivijalkapaitansa pisti
parjan ala ja puki oikee krekkuamatantun yllensä.

Vintinportahat naraji ja pian kans salpa klapsahti.

Ja sitte ei kuulunu enää mitää — — enneku vasta aikaan päästä, ku
pihalle tuli muitaki kottia kuuholla korvin kurkkimhan. Mistähän
olivakki päässehet jäljille, ku tulivat peräs kattomhan.

Ja heti oli kurit miäles.

Ku eivät muuta keksinehet, nii hakivat sen friiarin polkupyörän
katosalta ja köyttivät kriimunvarrella lujasti sarvista kiinni
sähkötolppahan keskelle pihaa. Hakivat tarhalta sontalavan ja
tälläsivät oikee ränkipelillä sen polkupyörän aisoohi kiinni niinku
ainaki orhin.

Ja loimenki panivat selkähän jottei tuu vilu ku oli jo kylmät yät.

Ja eikö nua raakkulehen ketalehet hakenehet viälä saunan loukosta
vihtaaki ja pistänhet siitä pyärälle häntää, jotta s'oli justihin
niinku elävä hevoone!

Heinätukun heittivät viälä etehen.

— On sillä Justiinan friijarilla hurja hevoone...

Aamu valkeni sitte aivan kalpiana ja huanosti s'oli nukkunu Justiinaki.
Friijaripoijan käret oli molemmat aiva turtana, ku s'oon se Justiina
sellaane rössikkä.

Ku sitte taloonväki rupes nouseskelhon aamulla ylhä ja isäntä tuli
portahille, nii se hiaroo kauan aikaa silmiänsä jotta:

— Kenenkäs hevoone se siinä seisoo?

Kattoo ja kattoo, kynsii päätänsä ja piteli toisella kouralla
housujansa jotta:

— Onko se hevoone, vai mikä s'oon, ku sill'on nuan kamala häntäki —?

Piti lähtiä paljahin jaloon oikee kärestäpitään kattohon.

Ja ku näki, mikä s'oli, niin nauroo nii molemmin käsin hartahasti,
jottei muistanukkaa pitää enää kiinni, ku housut putos maahan n'otta
mossahti.

Sen kuuli emäntä tupahan ja tuli vähä joutua kattomhan jotta:

— Mitä herranähköhön tääll'on tapahtunu?

— No tuu ny Maija-Kaisa säkin kattomhan — voivootti isäntä mones
vintturas keikistellen.

— Näjenhän mä täältäki — — hullupöllöö — — verä ne housut jalkahas
siinä...

— Tätä hevoosta kattomhan! — - hohuutti isäntä.

— Kenenkä hevoone s'oon? Mitä se siinä seisoo?

— Tuu ny kattomhan konhollista värkkiä, ku häntäki on puusta!

Ja kyllä se emännänkin vatta rupes nytkymhän eri lailla n'otta aiva se
piteli lonkkiansa ja huuti kans oikohonsa. Ja niin heljä ääni ku sillä
emännällä on, nii se paniki vähä komiasti ku se kaikki kiakurat oikee
pitkähänsä helisteli.

Yliskamarista rupes kuulumhan kans kolinoota ja Justiina pisti päänsä
räystäsklasista jotta:

— Häh mitäh, mitä emäntä siälä nauraa?

— Minkälaane se Justiinan friiari on, kun sill'on tuollaane kummalline
hevoone? — huuti isäntä.

Justiina kattoo aiva suu auki ja silmät silanrenkahina ennenkö käsitti,
mutta kyllä sitte kans katos vähä äkkiää kamarihinsa ja siälä ku nousi
eri sipinä. Justiina siunas ja voivootti hiukset hassallansa ja friiari
hyppii ku orava häkis jotta:

— Kuinka mä pääsen pois täältä?

Meinas jo hypätä klasista pihalle ja peltoja pitkin, mutta Justiina sai
kaulasta kiinni jotta:

— Älä rakas kulta hyppää, sä katkaaset jalkas — — orotethän ny hetken
aikaa, eikhän ne lähre siältä, jotta pääset livahtamhan johnaki välis...

Samas kans rupes emännän kaffipannu kiahumhan ja se lähti juaksujalkaa
kattomhan.

— Tuu säkin sieltä — huuti isännälle mennesnänsä. — Ja ota ne housus
joukkohos!

Silloo isäntäki vasta havaatti ja lippas vähä äkkiä tuphan.

Kuuluu vai yks tomahros ku friijari truiskas portahia alaha ja lenti
ku vaapsahaane repimhän pyäräänsä aisoosta. Loimen riuhtaasi seljästä,
repii silat ja ku sai pyärän viimmee irti, nii hyppäs selkähän ja lähti
ajamhan sellaasta vauhtia, jotta pyärät aiva oikoosna.

Nii kiirus oli, jottei havaannu eres sitä vihtaakaa irti ottaa.
Ajoo häntä suarana kotia ku tuuliaaspää, eikä taira sen erän perhän
flikkoohi yrittää sekää poika, ku tualla lailla tehtihi.



KELLONFIÄTERI.


Oottako kuullu jotta Kylänpään loukoll'on yks suutari meinannu ruveta
kräätäriksi — — ei ku kellosepäksi?

Tämä suutari, muutoon erinomaane piaksunikkari ja pikilangan vetäjä,
kovasti siivo ja rehellinen miäs, sai päähänsä täs menny viikolla
ylpiän tuuman, ku s'oli Jussi-Pässiläs tekemäs emännälle kenkunoota ja
isännän umpikuarine kuustoista rupiinine silinterikello oli lakannu
käymästä.

Oli sanonu vai jotta:

— Tuakaas isäntä se kellokrämppännä tänne, niin s'ei oo ku yks
hengensiunaama ku mä paan sen tikuttamhan!

Niin oli suutari sanonu ja vähä mahtavaa flätkäässy viimmeesen
plikinaulan emännän kantapäähän. Oli viälä vähä vasaralla knakutellu
ympärinsä kruusooksia, oikaassu sitte hollin päähän, pää kallella
kattellu kenkää ja kehahtanu jotta.:

— Sillä ny passaa emännän mennä vaikka seittemän sorttista knakutesta!
Kyllä kestää eikä kallistele, vaikk'olis lonkkia kaksiillekki
kärryylle. — — Nii, mikä sitä isännän kellua oikee vaivaa, ku se ei käy?

-- En mä tiärä, mikä sen on tullu — sanoo isäntä.

— S'oon ollu tuas kellokaapin viäres naulas toista viikkua ja hyvin
s'oon käyny. Mutta ku tänä aamuna meinasin pistää plakkarihi, ku lährin
meijäri kuarmaa viämhän, niin ei se käynykkää. — — En tiärä, mikhän sen
on ny tullu — pahkulootti isäntä.

Suutari otti kellon käthensä, kattoo esti vastapläsiä, huiskahutti
sitte käresnänsä ja painoo korvaa vastahan.

Ja oli totisen näkööne.

Kuunteli ku Teuvan tohturi keuhkotautia ja sanoo sitte jotta:

— Kamalasti se krahisoo! — — Se fiiraa niinku olis fiäteri irti. —
— Kuulkaas ny isäntä tekki — sanoo suutari ja painoo kellon isännän
korvalliselle.

— Mhyy-yh — sanoo isäntä, jok'on harvapuheene.

— No se on piäni vika! — sanoo suutari, hairas naskalin tiskiltänsä
ja painoo kuaren auki jotta helähti. Ja ku oli aikansa naskalin
tutkaamella kruuvannu ja väännelly, niin nosti rukkooviisarin,
sikunttihaan, pintelin fiäterin ja printin pois ja haikaasi jotta:

— Mitäs juuttahia tääl' on? Kun on tulitikun pää katkaastu
fiäterirattahan ja ankkurihaan välhin niinku Ilkan ilmapuntaris?

Siihen oli kokoontunu koko talonväki suutarin ympärille, emäntä, piika,
pojat ja kersat. Ja kaikki olivat niin säikähryksis ja isäntä itte
nii pörhistyksis jotta kukaa ei huamannu ku yks poijista, se nuoreet
vesa, Iisu, tuli aiva valkooseksi naamasta. Sitä rupes pyärryttämhän,
jalaat petti ja hiljaa putos ovisängyn ethen laattialle, n'otta se meni
pyäriensä sängyn ala ja veti roirin etehensä.

— Ku-ku kuka — —? — huuti isäntä, ja yhrestä suusta vastathin jotta:

— E-e-emm'ainakaa!

— Mi-mi mihn' on Iisu?

Niin. — — I-i-i-sua ei ollu mihnää! Ei mihnää sit'ollu.

S'oli karonnu ku kastet maasta, eikä hengittänykkää.

— Ky-ky-kyllä mä sen korvennan — kirmuseeras isäntä ja emäntäki
siunaali ja varjeli oikohonsa.

Ja suutari kaivoo ja kruuvas naskalilla kellon sisusvärkkiä. Se sai
fiäteripunkin irti, kangotti kannen auki ja samas reisuusti vai
präsähti ku fiäteri hyppäs ylhä, meinas esti lentää emäntää silmhän,
mutta putoski sitte piian levjälle navettapiaksulle ja siitä se
saatihin kiinni.

Piika säikähti siitä nii mälyttömästi jottei se hoksannu heti
krääkäästäkkää ennenku vasta hyvän aijan päästä. Mutta s'oonkin aika
pössöö muutoonkin. Nykki krääkääsi vasta varttitunnin päästä, jotta
emäntä voorostansa peljästyy aivan perättömäksi.

Ja suutariki meinas mennä oikee pois tilooltansa ja manas jotta:

— Sille pitää antaa polviremmiä, ku tualla lailla jäliistäpäi krääkyy —.

No ku suutari sitte syynäs sitä fiäteriä ja vähä väänti, nii se meni
poikki n'otta pritkahti. Se fiäteri.

Tuas tuuman pituune kappales katkes ja s'oli paha paikka, ku siinä pääs
oli tapinreikä, josta se pannahan kiinni.

Siinä tuli suutarille pitkä ja sitkiä manaaminen.

Esti se piti sitä fiäteriä toises käres, kattoo ja manas ja vain
toisella kärellä repii hiuksiansa. Mutta sitte se suuttuu aina vai
enemmän, pani fiäterin ethensä pyörälle ja repii molemmin käsin.

Eikä kukaan tohtinu huiskahtaakkaa.

Isäntä vai sanoo jotta

— Taisi nyt tulla vahinko...

Suutari ei puhunu mitää; se vai katteli sitä fiäteriä ja kraapii
päätänsä.

Viimmee kumminkin sanoo jotta:

— Siihen pitää saara uuren reijän vaikka mikä olis!

Se fiilas yhren katkennehen naskalin teräväksi, löi sen kiinni
suutarinpöytänsä kulmhan, tälläs fiäterin pään sen päälle ja mojahutti
vasaralla — nii, taas oli pala pois!

Ja ku se uurestansa pani ja taas löi — nii taas lenti pala pois!

— Sehän ny on merkillistä — sanoo suutari — Kovasti on karkiaa terästä.

Ja taas koitti.

Löi oikee olan takaa, nii reisuusti vai vinkaasi, ku fiäteri lenti
ku ammuttu kattohon, kolahti ja putos alha niin äkkiää, jottei kukaa
huamannukkaa mihkä se lenti.

Suutari istuu höröskörvin ja orotti, koska putuaa.

Toiset kuunteli kans suu auki.

Ja ku ei mitää kuulunu, niin viimmee jahkaasivat jotta:

— Mihkä se lenti?

Katteltihin katosta, laattialta, hyllyyltä, penkiiltä, pöyrältä,
astiakaapin päältä ja joka paikasta ja taas kuunneltihin ja oltihin
hiljaa.

Mutta mitää ei kuulunu eikä näkyny.

Sitä ettittihin laattian raoosta, kellarista, takan porosta,
fiililautaselta, plakkariista, ja pöyränloorasta, leipäressasta,
vesikorveesta, meijärihinkistä, sokurikoolista, parasta, uuninpäältä,
porstuasta ja piika pössöö katteli navetastaki, ku s'oli lypsämäs.

Se oli imes!

No se oli nii imes, jotta sit'ei ymmärtäny kukaa, mihkä se katos.

Oli ku noiruttu.

Monta tiimaa sitä ettittihin. Suutariki konttii monehe varvihi laattian
ympärinsä; meni yhtä laattian rakua ylhä ja tuli toista aiha, mutta ei!

Mistää ei löytty.

Viälä kymmenen aikana illalla, ku muut oli jo aikaa sitte mennehet
maata, istuuvat suutari ja isäntä viäretyste takkakivellä ja jahkuuvat
jotta:

— Mäkhihä kummaha se katos!

— Jos s'olis lentäny tuanne piian sänkyhy — tuumas viimmee suutari.

Ja nii se fiäteri kiusas niitä, jotta yhres menivät heräättämhän
piikaa. Mutta piika oli nii väsyny, jotta n'ei saanu sitä hereelle.
Pyärähyttivät vain seinhän päi, palajivat fällyt ja päänaluuset,
kaivoovat ja tonkiivat niin, jotta piika kolahti lopuksi sängyn
pohjalle ja jäi parjan ala maata.

Kun isäntä ja suutari oli aikansa sitä fiäteriä ettiny, eikä mistää
löytäny, nii viimmee oikaasivat ittensä levolle.

Mutta se fiäteri pyärii niin sen suutarin pääs, jotta s'ei saanu unta.

Se ähkyy ja puhkuu, siunas ja manaali, n'otta sen rupes suuta
kuivaamhan ja piti nousta juamhan.

Se hapuuli pimiän päähän tuvan pöyrältä harikkotooppia ja viimmee
löytiki. Ei siinä paljo enää pohjalla ollukkaa ja jano ku oli nii
hotaasi oikee suun täyreltä. Nakkas ku saunan kiukahalle.

Mutta siitä vasta körinä nousi. Suutarin löi kurkun tukkuhun; tarttuu
ku kuusenkäpy olis survaastu henkireikähä.

Suutari hyppii yhrellä jalaalla, huitoo käsin ja jaloon, kaatoo pöyrän
ja möläji ku elukka. Viimmee se tormas isännän sänkyhy ja retuutti sitä
pystyhyn.

— Sus siunakkohon — säikähti isäntä. — Mikä nyt on hätänä?

Isäntä sai tutisevalla tikulla lopuksi valkian lamppuhu. Suutari seisoo
viäres suu auki, silmät väärin pualin ja viittooli suuhunsa.

Isäntä kattoo kitahan ja — siälä se oli se fiäteri!

— Kuinkas herra hallikkohon se sun suusnas on? — — haikaali isäntä.

Mutta suutari ei saanu sanaa sanotuksi, koitti vain viittoolla, jotta
ottaa pois.

Isäntä yritti sormin, muttei ulettunu. Se oli niin kaukana kurkun peräs
ja tarttunu sivuuttaan kiinni.

Silloon suutari härisnänsä rupes kollaamhan pöyränlootaa ja löyti
siältä vanhan piipunkrassin. Siihen väänti koukun päähän ja sillä
isäntä nyppäs sen fiäterin pois suutarin kurkusta.

Kyllä s'oli hirviää.



KAFFIPANNUNVARAAS.


Oottako kuullu jotta maanantaki illalla meni yks Präntöön miäs kotiansa
pää kallellansa funteeraten jotta:

— Kuka sen tietää, vaikka se mailmanloppu tuliski kuures päivä niinku
ne ennustajat sanoo. Tämä mailma on ollu jo kauan aikaa nii pois
lairalta, jotta voi se hyvinki olla lopun erellä. Nyt on helmikuu käsis
ja pitääs olla kovat pakkaaset, mutta maa on sula ja aurinko paistaa ku
keväällä ainaki... Mailmanlopun merkkiä voivat hyvinki olla...

— Jos on tullaksensa, niin tulkohon! Eipäs se tämä elämä munkaa
osaltani nii hekumallist oo ollu, jottei tästä malta lähtiä jos
präiskähtää —.

Mutta sitten sen piskahti miälehe, jotta jos se kerran menua on, nii
sopiishan sitä pitää piänet lähtijäiset, ku sattuu olemhan kirkas
tilkkaki piironginlooras ja on tullu elettyä muutoonkin nii siivua
elämää.

Ja nii otti ja haastoo kaks hyvää kaveria kortteerihinsa ja käski
huusholleskansa keittää oikee toppakaffit ja panna höystöt keskelle
pannua.

Nisujaki hajetti kokonaasen fleetupellin ja ässänvääriä viirellä
markalla, jottei ne ollehekkaa mikkää kissinristijääset, johka se miäs
haastoo kaverinsa.

— Laitasta ny sitte ne kaffit, Raakeli — sanoo se mailmanlopun miäs
huusholleskallensa ja vei kuttuviarahat komiasti kamarihi istumhan
pöyrän päähän ja aukaasi Fennian paperossilooran.

— Ku täs ny kumminki lähtö tuloo, nii mitäs me tätä maallista
omaasuutta enää säästääsimmä — trossaali se mailmanlopun miäs
viarahillensa ja käski ottaa paperossia loorasta.

Huusholleska pani pannun tulelle, rupes tälläämhän kuppia pöyrälle
ja nisuja prikalle oikee läjäpäihi. Se mailmanlopun miäs astuskeli
piirongille mahtavaa jotta:

— Pannahaks kretaa ja, jottei päätä fiirraa, jos kovasti sattuus
tärskähtämhän. — — Taitaas siinä präiskährökses mennä pottuki prisaksi,
n'ott'on paras aijoos litkaasta ennenkö fläiskähtää.

— Päreet on vara ku vahinko — tykkäsivät kaverikki ja nauraa
hetkottivat niinku asiahan kuuluuki tällääsis juhlallisis tilaasuuksis.

Kaffipannu porisi tulella, miähet turisivat kamaris sulooses orotukses
ja pyhiiskelivät vaivihkaa huuliansa. Miähet keskustelivat siitä
mailmanlopusta nii hartahasti n'otta Raakelinkin piti tulla kamarihin
kuuntelemhan ku kaffiki oli jo valmista, jottei muuta, ku nostaa
selkiämähän hellalle.

Ja kyllä se säikähti ku se kuuli jotta:

— Herrinjee, tulooko se ny jo ensi perjantaina, ja mä ku meinasin mennä
lauantaina torille!

— Kyllä s'oon Raakeli myähäästä sun enää lauanaina lähtiä Vaasan
torille, ku koko hoito on yhtenä sinsallana tuala taivahalla ja mekki
kaikki meemmä ympärinsä jotta fiuuh — —!

Kaffia orotelles oli se mailmanlopun miäs jo kaatanu kirkkahan tilkan
kaffikuppien pohjalle orottamhan. Sitä kattelivat viarahat silmä
kovana, ja silloo se mailmanlopun miäs havaattiki jotta:

— No eikö se kaffi oo jo klaaraantunu siälä? — Tuappas ny tänne ja
kaara kuppiihi, jotta saarahan täs piänet plöröt.

Huusholleska meni köökkihi ja meinas toissassilmin vai hairata pannua
hellalta, mutta kääntyyki vähä äkkiä ympäri, ku käsi haukkas tyhjää
ilmaa jotta:

— Mihnä se pannu on?

Seisoo suu auki ku taivahasta puronnu jotta:

— Tuahon mä sen panin!

Nosti pataa ja lykkäs pannua sivulle, kattoo puuloothan ja viimmee
sängyn alakki...

— No tua ny se pannu jo tänne! — komennettihin kamarista.

Ja huusholleska pyärii köökis ku viipperö ympärinsä, juaksi porstuaski
kattomas ja siunas ja imehteli jotta:

— Mihkä pehkanahan se pannu tuasta hellalta on lähteny? — —

Ja ne mailmanlopun vierahat kamarista huutelivat jotta:

— Tulooko sitä kaffia siältä vai — —?

Viimme huusholleska tormas kamarihi jotta:

— Kuka sen pannun on piiloottanu? Ku hellan päälle panin selkiämhän ja
nyt ei sit oo mihnää! — — Itte ootta lymmyyttäny, mihkäs ootta pannehet
sen juuttahat, ja mua täs hyppöötätte ympärinsä, hävekkää vähä!

Miähet kattoovat silmät pystys jotta:

— Mitä sä oikee höpäjät? — Täälähän m'oomma istunu koko aijan ja
orottanu.

— No tulkaa itte kattomhan, nii sit'ei oo mihnää koko pannua! —
pannasti huusholleska. Ja ku joukolla menthin kattomhan, nii mihnää ei
ollu.

— Tuahon nuan mä sen panin oikee elävin silmin nii totta ku m'oon täs!
— selitti huusholleska ja itkua pirätti.

— Oliskahan se jo lentäny taivahalle — rupes se mailmanlopun miäs
vapisevalla äänellä sanomhan. — Pian ottaa ja nykäsöö meiräkki peräs
ilmahan...

Tuli vähä hiljaane olo köökis, jotta koska mojahuttaa...

Henkiä pirättelivät jokahinen, eiväkkä tohtinhet huiskahtaa.

Ku ei sitä tärskähröstä sitte kuulunu ja seinän takana Nuukreenin
kakarakki rupesivat tappelemhan n'otta lavittat kolaji, nii uskaltivat
ruveta ettimhän viimmee sitä pannua.

— Onko kukaa nähny meirän kaffipannua?

Siinä seisoo pikkune flikka pihalla ja se ku kuuli, nii sanoo jotta:

— Oliko se teirän kaffipannu, jonka kans se juaksi?

— Kuka juaksi?

— Tua Veevarin Akseli! — Se tuli teirän porstuasta hypääten ja tuahon
kaatuu silmällensä, nii sen takin alta putos kaffipannu jotta sumppi
vai truiski.

— Ei siinä sumppia ollu! Älä sä flikka yhtää valehtele! S'oli sitte
aiva vetehen keitetty! — rupes huusholleska soiluamahan ja vähält' oli
jottei faartannu sen flikan tukkahan, ku se sellaasta puhuu.

— Mihkä se sen pannun kans meni? — kysyyvät miähet, jokka aina on
asialtaasia.

— Tuanne se meni, tehtahalle päin juaksi.

Ja miähet perähän. Ja huusholleska niiren perähän. Vaikkei se kauas
jaksanu, ku s'oon sellaane lihava lullu, ku huusholleskat pruukaavat
olla ja vähä huanojalkaane.

Iltamyähään ne travasivat ristihi rastihi Präntöötä, mutt'eivät
saanehet kiinni sitä, vaikka poliisikki olivat häsyys ja juaksivat aiva
kiäli pitkällä.

Eikä viälä tänä aamunakaa sitä Veevarin Akselia oo saatu kiinni, vaikka
koko eileenen päivä jahrattihin ja paljo muitakin Präntöölääsiä on ollu
yrittämäs.

Hyvät ihmiset, jos satutta näkemhän sellaasen miähen, joll’on musta
lakki pääs ja kuuma kaffipannu käres, nii ottakaa kiinni!

S'oon se Veevarin Akseli, kaffipannunvaraas!



TEHTAHAN MERKKI.


Oottako kuullu jotta s'oon vain harva poika, jok'on tullu tähän
mailmahan varustettuna selvällä tehtahan merkillä?

Mutta sellaanenki imes on ny tapahtunu täälä Vaasas, vaikka sitä
pirethän kovasti salas. Em mäkää tietääsi koko asiasta mitää, jos ei
se sama paarmuuska, jok'on sen itte nähäny, olsi kertonu ja kovasti
vannottanu jotta:

— Muistakki pitää omana tiatonas, jottei se leviä ympäri mailmaa, ku
s'oon sellaane kamala asia, vaikka nii tohtoriki sanoo, jotta kyllä se
pia pois menöö.

On se niin kummalline ja oikee yliluannollinen asia, jottei sitä voi
muuta ku imehrellä, kuinka kumminki varovaasen ihmisen pitääs olla,
jottei tulsi mitää feiliä, niinku akat sanoo.

— Ja sitä se frouvaki oli kovasti peljänny — kertoo se paarmuuska. —
S'oli menny täs kevättalvella Rauhankarun saunahan — sen miäs ku on
oikee tispunentti — yhren tutun frouvan kans kylpömhän ja siitä se sai
alkunsa.

Kun n'oli kylpönhet ja pessehet ittensä ja tulivat pukuhuaneheshe
takaasi, niin se tispunentin frouv' oli aukaasnu sanomalehtehe käärityn
pakettinsa ja ottanu purkkihit aluusvaattehet framille ja mithän olivat
siinä jutellehet keskenänsä kun oli istahtanu penkille vähä huilaamhan
ja vilvoottelemhan.

Hyvän aikaa praatasivat kaikenlaasta joutavaa niinku akat pruukaa, ku
rupesivat sitte pukemhan.

Se tisputentin frouva nousi ylhä ja rupes palajamhan vehrojansa, ku
yht'äkkiää se toine frouva präiskähti sellaasehe nauruhu jott aiva se
kiakkarootti yhres mykkyräs siinä penkillä ja oli tukehtua.

— Mitä sä naurat? — kysyy tisputentin frouva ja meinas oikee suuttua.

— Oi voi — voihkii se toine — kuinka hassua! Käänny, että mä lujen,
mitä siäl'on —

— Mitä sä puhut? — —

— Käänny, käänny —

— Hyi sua, et saa peljättää mua. Se on vaarallista! — — Mitä se on?

— No käänny ny — — ha ha ha! Siin'on selvästi ja suurella präntillä:
_Singer C:o_.

— Mitä sä höpsit? Mihnä?

— Ha ha ha! Sin'oot istunu tuan sanomalehren päällä ja siit'on tarttunu
ilmootus. — — Selvästi Singer C:o!

— Hyi ku mä säikährin! — huakaasi se tisputentin frouva ja kyllä se
säikähtiki.

Se meni heti takaasi pesuhuaneheshe ja hyvän aikaa sai pestä ennenkö se
lähti pois.

Sellaane se oli se asia, ei se sen kummee ollu. Mutta se vaivas sitä
tisputentin frouvaa nii, jotta aina se sitä vai ajatteli ja pelkäs
jotta:

— Ku ei vai tulsi mitää merkkiä.

Yätä päivää kummitteli sen silmis Singer Compani ja välistä ku se
istuu, nii oikee poltti.

Täs joulun alaasviikolla yhtenä iltana oli sitte tullu, pohjoosesta päi
lentään kauhian pitkäjalkaane ja hoikkakinttuune kurkilintu, jok'oli
tuanu noukasnansa piänen kapalovauvan sille tisputentin frouvalle ja
sanonu jotta se saa sen vauvan oikee ikiomaksi.

Ja sillä kurjella oli ollu toinenkin pikkuvauva noukas, — nii ainaki
sanoo paarmuuska, jok'oli itte nähny — mutta sitä s'ei ollu antanu
tispunentin frouvalle, vaikka s'olis ottanu senkin.

Kurki oli vai sanonu jotta:

— Joskus toisti!

Kun paarmuuska sitte oli pärvöttäny sen trasumosselon, jonka kurki oli
tuanu ja kattonu, minkälaane vauva siäl'on, niin siel'oliki pikkuune
poika, niin siävä ja nätti ja ymmyrvääsmuatoone, jotta se ny vasta
oliki nätti.

Nenäki oli ku rusina!

Ja toises pääs oli ollu sinisellä präntillä jotta:

— Singer C:o!



SE ELÄÄ VIÄLÄ!


— Oottako kuullu jotta siit on ny justhinsa kolmekymmentäseittemän
vuatta sitte ku Mettälän kylän Juurikorven-Heikki-isännän taloos
pirettihin se yhtehööne kyläkokous Vääräjojen perkooasiasta, jot oli jo
kauan ainoottu, eik ollu ennen parahillensa tullu. Se Vääräjoki ku on
nii kiamuraane ja kivine, jotta kevääsin ja useen muutoonkin tukkeentuu
verenjuaksu ja silloo nousoo tulva viljelysmaille ja viää siämenet,
orahat ja tyyrihillä rahalla ostetut apulannakki mennesnänsä.

Tätä surkiaa asiaa n'oli Mettälän kylän isännät ny kokoontunhet yhres
tuumaamahan jotta:

— Mitäs täs olis tehtävä ja pitääskö koittaa kääntyä korkian kruunun
pualehen, ku se kuulemma avustaa ja ittekki hommaa joenperkoostöitä,
n'ottei taloonpoikaan, jos hyvin sattuu, tarvitte ku vai vähällä ottaa
kustannuksihi osaa.

Sellaane oli hianoone tiato jo siihen aikhan Mettälän kylän isännillä
ja ne päätti koittaa, onko siinä puhees perää.

Ja nii tekivät päätöksen, jotta kylän yhtehöösellä kustannuksella
lähretethän kolme miästä eväsmyätä oikee läänin pääkaupunkihi ottamhan
siitä asiasta selkua.

Lähetystölle palvattihin lamphanreittä, tehtihin varileipää, panthin
voita askihi ja kessuja massihi. Kontti seljäs, iloone piippukänä
hampahis lähti ne kolme Mettälän uskottua miästä tärkiälle asialle
kaupunkihin, suurten herraan puheelle.

Jalkapatikas tallusteltihin neljättäkymmentä virstaa, ennenku tultihin
rautatiän vartehen ja nähtihin sekin imes, jotta maa oli raurootettu ja
sitä pitkin kulki pyärien päällä kokonaasia tuparatia, john'oli oikee
klasit seinis.

Henki kurkus äijät kömpiivät vaunuhu ja nii olivat peloosnansa, jotta
laattialla istuuvat ja pitelivät lujasti penkin jaloosta kiinni. Aiva
olivat pökerryksis ku kaupunkihi tultihin.

Siälä ne sitte ettiivät ja kyselivät vastahantulijoolta sitä korkiaa
konttuuria, johna niitä jojen perkooasioota hoirethan ja löytivät ku
löytiväkki viimmee suuren taloon, johna se hosrmestari piti kortteeria.

Kontti seljäs ja lakki kouras viäthin isännät sen korkian virkaherran
ethen, jok'oli vanha krätyyne ruattalaane äijä.

Miähet kakistelivat kurkkuansa jotta:

— Korkiaasti kunniootettava esivalta, laki ja oikeus, me oomma tullu
tänne yhtehöösestä päätöksestä, jotta meirän Vääräjoki pitääs oikaasta
—.

— Mite sine tomppeli sano? — karjuu se korkia virkaherra, sillä siihen
aikhan olivat virkamiähet täs maas rutiruattalaasia, eikä niiren
trengänny ymmärtää suamen sanaa, vaikk' olisivat tainnehekki.

— Puhu sine rootti!

Isäntään pöksyt tutaji, niin karmia ääni ja tyly kattinta sillä
herralla oli.

Kun Mettälän kylän isännät eivät ollehet elääsnänsä ruattinsanaa ennen
kuullehekkaa, nii pääsi yhreltä jotta:

— Ku ei me taira...

Silloo hirmustuu se vanha virkaherra n'otta se aiva vapaji, viittas
ovesta pihalle jotta:

— Ulos teeltä sellane tomppeli!

Isännät olivat nii säikähröksis, jottei ne ittekkää tiännehet kuinka
n'olivat pihalle tullehet, mutta kontit ja lakit tuli heti peräs.

Sen tiän lähtivät Mettälän miähet takaasi kotiansa. Ja kotia päästyä
sanovat jotta:

— Siäl oli sitte vasta kauhia miäs! Itte pääpukna, jok'oli niin
vihaane, jottei me saanu viälä suutakaa auki, ku pihalle jo
paiskattihin. — Se oli harmaapäine ruattalaane herra ja nii kiukkuune
ja julmettu huutamhan, jotta selkärankaa viäläki karmii...

Siihe se jäi sen Vääräjojen perkaamine sillä kertaa kolmekymmentä
seittemän vuatta sitten.

Mutta täs menhellä viikolla pirettihin Juurikorven Heikin taloos
Mettälän kyläs nyt uusi kokous Vääräjojen perkoo-asiasta. Ku
naapuripitäjäski oli valtio alkanu jokia perkaamahan, nii Mettäkylän
isännät tuumasivat jotta:

— Eikhän s'oon jo kuallu —?

Ja päättivät lähtiä uurestansa kaupunkihi puhumha siitä asiasta.

Samat miähet pantihin matkahan, jokka olivat ennenki ollehet.

Nyt ei ne enää peljännehet junaakaa. Istuuvat rentua penkillä vai
niinku muukki reissaavaaset. Tulivat iloosella miälellä kaupunkihi ja
löytivät lopuksi sen konttuurinki, vaikk' ei se enää ollukkaa samas
taloos.

Astoovat sisälle ja pyytivät päästä itte pääherran puheelle.

Mutta ku ovi aukaastihin ja isännät kattoovat pöyrän päähän, — nii
n'oli saara halvauksen ja pöksyt hajota.

Kääntyyvät vähä äkkiä ympäri, paiskasivat oven kiinni ja painoovat
suaraa asemalle.

Vasta kotia päästyä haikaasivat jotta:

— Se elää viälä!



KUKOOT TAPPELI.


Kyllä s'oon niin kummallista jotta, vaikka ihmisparka kuinka koittaas
olla ja elää taatia ja taitavaa, nii aina silloo tällöö pakkaa
tulemhan vaikka sen tuhat olis trykkifeilijä ja sellaasia klumppuja
elämänlankahan, jotta siin'ei auta muu ku kirkas manoo, kovat sanat ja
toisen tukkahan tarraamine.

Mutta ku siitä sitte on seliitty, huurettu ja krääytty aina sen mukhan
kuinka asia kulloonki vaatii, nii sitte se taas menöö hyvän aikaa aiva
itteksensä ja oikiastansa niinku paremminkin, sillä tuallaane totinen
tutina reippahan rytinän kans friskaa kcvasti päätä ja niskaa ja teköö
syrämmellekki hyvää.

Jos siinä ny saakin vähä kupuloota päähänsä ja naamatauluhunsa enemmän
färiä, nii ei s'oo muuta ku suloosta palsamia, väkevän ja tervehen
elämän tuntua.

— Ja saipa se toinenki!

Se se on parasta piaasteria syrämmelle!

Niin että meirän ihmisten pitääs tuntia ittemmä oikiastansa kovasti
iloosiksi ja onnellisiksi, ku me voimma riirellä ja rähistä oikee
syrämmenpohjasta. Sillä kyllä se nii o, jotta kussa riita ja rähinä,
siinä elämä ja ilo.

Totisesti, ku mä tätä asiaa ajattelen, nii vereni kuumentuu,
käsivarteni kouristuu ja sormia syyttää! Kun sais faartata jonkin
niskaha ja riapoottaa sitä ku kananraatua — — Min'en ookkaa saanu
pitkähän aikaha tapella ja siitä se vissihin johtuu, ku mä pakkaan
lihoomahan ja tylsistymähän. — — Mhy' täs pitää koittaa olla fiiniä, ja
kulkia kraki kaulas, jotta ihmisestä tuloo aiva nukkoo...

Tuata, tuata, se se on oikia järjestys luamakunnas, niin elukkaan ku
ihmistenkin joukos jotta, ku on hyvä olla nii:

— Kukkukiikaa!

Ja ku toisen kukoon näköö, nii:

— Huskii!

Niin se oli Nurmooski ennen.

Siälä tuli kerraasti toiskan kukkoo korko-oloohi ja lähti mahtavaa
marssimhan krannin tunkiolle, vaikka se hyvin tiäsi, jottei sen passaa
mennä sinne kiakumhan.

Mutta meni vai!

Korkiasti ja komjasti jalkojansa nosteli ja nii pää ja kaula ylpiällä
sangalla jotta se ny vasta oliki prötevää ja mahtavaa.

Näki kyllä, jotta krannin kukkoo nosti päänsä ylhä, ku kepinnenähän
lykkääs, ja katteli ku silanrenkahilla. Mutta marssii vai, vaikka tiäsi
mitä tuleman pitää!

Kaikista korkiimmalle nyppylälle astoo ja siitä otti ja kiskaasi oikee
vattan pohjasta tulemhan nii pitkän ja komjan kukkukiikan n'otta
kyykkyä piti äijäparaan vähä syvhän ennenku sai sen viimmeeseen
kiakuran kurkustansa pihalle.

Mutta kyllä se sitte kans oli eri komja kiakaasu ja nii kauas
kuuluu, n'otta joka taloos jäi kylän kanoolta jyvä suuhu. Pää vääräs
kuuntelivat.

Ja vaikka se toiskan kukkoo hyvi näki ku se toisella silmällä kattoo,
jotta nyt se krannin kukkoo tuloo n'otta suhajaa kaula pitkällä, nii
eikös vai meinannukki kiakaasta viälä toisenkin kerran. Mutta kyllä
se jäi vai meinoohi ku Yllin-Jussin yskährös, ku samas tömähti töine
niskaha niinku kertapussill' olis huitaastu n'otta koko tunkio tomahti.

Ja sitte se aikoo se plokkoo! Noukat yhres ylhä ja alha ja
siipispankoolla senkunkerkes! Välistä panivat noukkansa niin alaha,
n'otta aiva maaha kiinni ja heltat kuraha ja taas nostivat nii
korkialle, jotta varpahat maasta ja hyppiä piti.

Ja annas pehkana, jos ei töine keriinnykkää hyppimhän samas tahris,
nii pääsi päälle, iski niskasta kiinni ja riapootti ympärinsä
n'otta höyhenet pöläji. Eikä siinä silloo toisen koivet enää yhtää
pryhrännehet. Ei muuta ku maata alla ja huitoja vastahan senku kerkes.

Nii tappelivat kukoot verispäin ja olivat aiva karvoottomia kurkeloosia
molemmat, ku toiskan isäntä kerkes häthän jotta:

— Vai sä raakkulhen lekhorni täälä meirän maatiaaskukkoja tualla lailla
plokkaat, jotta aiva henkiä haukkoo!

Nii ähkääsi toiskan isäntä ja kalahutti kalikalla päähän sitä krannin
kukkoja, — n'otta henki pois ja heti paikalla!

— Vai sinä täällä meirän kukkoja pänttäät! — kuuluu samas kauhia ääni
tunkion toiselta lairalta, ku siältä tulla paasootti krannin isäntä
itte vihansinisenä sähisten nyrkit pystys, eikä muuta ku korvista
kiinni ja tunkioho n'otta koko mailma heiluu ja tunkio täräji.

Siinä alkas uusi huhtomine, sellaane juntturoomine, ähkymine, puhkumine
ja pengastus n'otta knapit ja housunfankut vai pritkuu ja prätkyy. Eikä
siinä yhtää kattottu, ku lyärä läiskittihin vai toistansa ummessasilmin
vastapläsiä ja ympärikorvia ja revittihin ja nyjittihin ja pukittihin
n'otta toisin aijoon n'oli aiva päästä sekaasi ja pakkasivat huitoomhan
tyhjää ilmaaki.

Ja ku toren sanoo, niin ne kampistivakki toisiansa aina vooron perhän,
n'otta n'oli tuan tuastaki kanttui ja seljällänsä. Silloo siinä tuli
aina tuhannenmoone kiirus. Jok'oli päälläpäi, lyärä moikotti ku akat
kurikkarannas. Ei puhuttu mitää, puhistihin vai ja huireltihin sakiaa.
Ja ähyyttihin.

Hyvä siin' oliki ja oikee mukava tapella, ku ei ollu kiviä eikä
kantoja alla, johk' olis ittiänsä kolhinu. Oli vai isoo, pehmoone
ja lämpööne tunkio, johka sai huitoja toistansa surkuamata ristihi,
rastihi ja poikkipäi ja vaikka päällensä pystyhy housunkauluksia myäri.
Kovaa paikkaa ei ollu olleskaa, pehmoosia vai, n'otta isännät oikee
lystiksensä rytyyttivät siinä toista tiimaa.

Niin kova siinä kumminki käyy tohu, jotta kersat pihalta kuulivat,
tulivat kattomhan ja sitte tuphan äireelle sanomhan jotta:

— Voi voi äitee ku meirän isä ja toiskan isäntä tappeloovat tunkiolla
aiva hiespäi n'otta pairankaulukset kouras! Ja meirän isän housut on
revenny aiva juuria myäri...

Silloo lähti emännät molemmista tuvista ja viälä paljo muita akkoja ja
kylän ämmiä häntä truutulla tunkion rannalle kattomahan.

Ja kyllä siinä itkettihin ja siunattihin jotta:

— Voivoi ja oijoi, menkää hyvät ihmiset eroottamhan!

Mutta isännät ei kuullu eikä nähny yhtää mitää, ne vai möyriivät päätä
myäri tunkios, n'otta silloo tällöö vai vilahti piaksusaapas ilmas.

Akat hakivat viimmee apuuhi kolme oikee rotevaa päivämiästä, jokka meni
niitä eroottamhan. Ja saivat ku saivakki viimmee miähet irti toistensa
tukasta vaikka kyllä n'oli nii lujas ja nii takus ja nii ryätäs nii
ryätäs, jotta s'oli aiva kauhiaa.

N'oli yrittäny isännät nii sinnin päälle, jotteivät jaksanhet sanaakaa
sanua. Hohuuttivat ja ploosasivat vai. Aiva niitä pyärrytti, n'otteivät
meinannehet pystys pysyä. Ja sellaases putsus olivat yltä ja alta,
n'ottei niiren omat akakkaa tahtonhet tuntia.

Kattelivat suu auki ja kyselivät jotta:

— Kumpi se nuasta on meirän isä, ku n'oon niin saman näköösiä, jottei
silmiäkää eroota?

Jokiranthan piti taluttaa, pestä ja liottaa vähä mones veres ennenkö
tunnettihin.

       *       *       *       *       *

N'otta sama sisu se luamakunnas jyllää nii ihmisis ku elukooski, jos
n'oon tervestä ja oikiaa laija. Miäs s'oon kukkoo ku se siksi tuloo, ja
oikia miäs se vasta kukkoo onki.



JUPIAASEN KUALEMANLOUKKU.


Mull' olis yks nöyrä pyyntö esitettävänä Vaasan kaupungin
poliisimestarille. Ei omasta pualestani, ku mun hyvän ystäväni Eljas
Jupiaasen pualesta, joka asuu Vöörinkaupungilla.

Niinkus kaikki tiärättä, on täälä Vaasas Pitkälläkarulla surullisen
kuulunsa rautatiän ylikäytävä, ainua paikka, josta kuljethan n.s.
Vöörin kaupunginosahan. Tuata turmanpaikkaa sanothan täälä monestakin
syystä »Kualcmanloukuksi».

Eljas Jupiaane tuli taas yhtenä päivänä mun tyä tukka pörrös, takki
krutus ja olkia seljäs, niinku ainaki miäs, jok' on viättäny yänsä
putkas.

Epätoivoosena se seliitti jotta:

— Täs mä ny taas oon niinkus näjet...

— No mikäs on hätänä? Mihnä oot ollu?

— Putkas tiätysti! — huakii Eljas ja kynsii takkuusta päätänsä — Kyllä
s'oon kirottua, ku ei tuata Kualemanloukkua saara pois, ku aina mä
tartun siinä kiinni.

— Kuinka nii?

— No ku Vöörinkaupungille ei oo muuta tiätä ku tua Kualemanloukku,
josta pitää kulkia. Se on ku hiirenkillerö, josta syrän kurkus pitää
yrittää livahtaa läpitte, jottei poliisi huamaasi. Eileenkin illalla
min'en ollu ottanu jos pari kolme plörökuppia ja kuljin niin reirusti
ja rentua ku ainaki oikia miäs, jok'ei oo kellekkää pahaa tehny.
Kun sitte tuliin Kualemanloukulle, nii siinä seisoo taas vahris se
sama maaltatullu poliisi, joka heti niskahan jotta siitä tuata nuan
jollakin sopivalla lailla huamauttaas poliisimestarille, jotta me
vöörinkaupunkilaaset oomma sorretus asemas...

— Jaa, kuinkhan tua olis oikee...

— Sen tuanaasiako sen poliisin tarvittoo aina justihin siinä
killerönsuus seisua ja vahrata ku hämähäkki. Miksei se promeneeraa
pitkin katua ja töllistele siälä toises pääski? Mitä se aina siinä
seisoo — manas Jupiaane. — Kirjoottaasit Jaakkoo lehtehe jotaki siihe
laihi, jotta tua Vöörinkaupungin poliisi on sitte laiska miäs, jok'ei
viitti yhtää kävellä. — Pansit nuan kiärästi vai, jotta poliisimestari
käskis niiren kuljeskella erestakaasi karulla. Jaksaashan sitä sittekki
nurkan takana vähä orotella ja kattella, ku se menis poispäi, nii
silloo livahtais ku koira veräjästä...



RAUTAKANKI.


Kauan se kesti ennenku lunta saathin tänä talvena. Ihmiset pakkas
tulhon jo nii krätyysiksi ja kiukkuusiksi n’ottei kärsinehet paljo
puhuakaa, ku kaikki tarvestyät jäi tekemätä, puut mettähän ja heinät
latoohi. Lehmät huutivat navetas kurkku suarana suuhunpantavaa ja tuvas
meiskas emäntä jotta:

— Millä mä täs pärnöötä keitän ja ruakaa laitan, ku ei oo puita paran
ala? — Kaikki riskut ja purut on puularosta poltettu. Samoon kenkärajat
kokilta ja ne lavittarauskat ja se isävainaas vanha kaljatynnöriki on
menny saman tiän tornin kautta taivahalle. Ei siit'ollukkaa enää muuta
ku kimmet jälellä. — Jaa, oli siitä näimäs viälä tappiki tallella ja
sillä mä keitinki tänä aamuna kaffit — —

Isännät on kiärtäny kartanolla, repinhet airaksia, särkenhet vanhat
kärrynlavansa ja kivirekensäkki polttopuuksi. Monet on joutunhet
antamahan takanpeshän koivuuset väärät värkkipuunsakki, jota n'oon
säästänhet katonrajas sata vuatta ja meinannehet tehrä oikee
kahrenhengen lullulavittan taloohi.

Kyllä s’oon ollu nii kamalaa talvia, jottei s’oo kuin makaa, jos
ihmiset on pakannu tulla oikee riivooksihi, ku hiataaki olis pitäny
ajaa tiäosalle, eik’oo reki luistanu, vaikk’olis ollu kuinka hyvi
raurootettu.

Joka aamu on isäntä noussu jo neljältä ylhä ja käyny portahilla
kattomas, jotta eikö jo oo lunta tullu, ja aina vai on pitäny konttia
takaasi emännän seljän taa ja huakaasta jotta:

— Kyllä s’oon kauhiaa, ku mailina on aiva kuralla ja helmikuu on jo
pualivälis — — —

Mutta yhtenä aamuna sitte tuliki isäntä vähä äkkiä takaasi jotta:

— Nousekkos Maija joutua ylhä laittamhan kaffeeta ja ruakaa väjelle —
nyt on tulin luuta!

Ja sitte takaasi tuphan jotta:

— Hoi Nikolai ja Kalle siälä ylisängys, älkää enää hornakko, joutua
ylhä panhon hevoosia aseehi, nyt lährethänki mettähän koko taloon
väjellä!

Siinä tuliki eri pouket ja samallaasta s’oli joka taloos n’otta ovet
paukkuu ja aisakellot heläji. Tiät oli mustana hevoosia joka taholle.
Puita ja heiniä ajettihin n’otta hevoosen hännät soittuu ku fiulun
kiälet.

Ja sitä menua s’oon sitte piisannu lumi ja kiirus, n’ottei nyt oo enää
häränpalaa, ku sais vai viälä hiatakuarmat tiälle.

Siälä hiataplasilla sitä ny onki kuhinaa. Satoja miähiä kaivaa ja
kavertaa monttua, survoo hiataa rautakangilla irti ja menöövät ku
myyrät maan ala, josta kuarma toisensa perhän lähtöö liikkeelle.

Pakkaa siinä tulemhan, ku kiirus on, vähä kahinootaki jotta:

— Mitä sulla mun kruuvasnani on tekemistä? Eikä tämä teiränkyläästen
hiatapaikkaa ookkaa, jotta pysy vähä kaukempana, elikkä mottaan tualla
lapiolla n’ott’ oot päätäs lyhee ku kotias tuut.

Mutta niin kiirus siin’on jottei kerkiä paljo lyämhänkää, ku vai sais
pian kuarmansa täythön ja lisää hakemhn.

— Ja sitte ku ne ripottaa nua toiset tuata hiataa viälä tiällekki,
jottei tahro reki luistaakkaa. Siinäki pitää manata tullen mennen.

Ja ku pakkaa kamppehekki menhön siinä kiiruhus sekaasinsa, niinku
Vääränloukon isäntään täs menhellä viikolla. N’oli kans hiki hatus
punnastanhet yhtehööses hiatakruuvas ja mitäs ollakkaa, nii hairasivat
samhan rautakankhen kiinni ja rupesivat hokohon jotta:

— Täm’on mun!

— Ei ku mun se on!

— Ei ookkaa!

— Oo-ompas!

— Älä yhtää siinä! — Päästä irti vai ja vähä äkkiä!

— No kyllähän mä rautakankeni tunnen. Mitä sä sitä omit, ei s’oo sun,
äääh — — —

— Hulluhan sä oot, äääh — — —

— Itte sä hullu oot, äääh — — ähisivät äijät silmät tapilla ja
kinnasivat niskat kryhys ja irvillä kampahin kummastaki päästä.

Eikä se kumma oilukkaa, jotta siinä erehrys tuli ku s’oli nii justhin
samallaane, se rautakanki.

Siinä tuli kauhia kissinhännän veto, ähkymine ja puhkumine, eikä
kumpikaa tohtinu käsihinsä sylkiä, jottei vai pääsisi irti ku pakkas
muutoonki käret luistamhan.

Mutta se toine, joka veti siloosesta päästä, rupes tuntemhan, jotta
nyt se luistaa, ku se rautakanki on sellaane poika, jottei se perttana
venykkää. Nii veti toiselta läpi käsien kangen, jotta pyllyllensä
plyssähti. Mutta siinä samas lenti toinenki kanttui kankinensa ja
justhin siinä se onnettomuus tuliki, ku se löi takaraivansa jukopuuhu
aiva pökerryksihi.

Eikä se meininki nii ollu, mutta ku se rautakanki oli nii samallaane,
jotta kumpiki luuli sitä omaksensa. Siinä se sekaannus tuli ja kuhmu
toiselle päähän, niinku usee elämäs sattuu, ku kiirus on eikä yhtää
kattota, mistä nyjithän, vaikka kaatuus koko sänkyrati niskaha.

Lopuksi se löytyy se toine rautakankiki sen kuhmupäämiähen lootikon
pohjalta, n'ottei siinä sitte enää niitää ollu.

Muuta ku se kuhmu sen toisen pääs.



KAUHAVAN HULLUPOIKA.


Se Kauhavan hullupoika vasta tulemukset teki Lapualla sinä samana
lauantaina, ku se Pökän juttu oli käräjis esillä. Sekootti pualen
Lapuaa aiva mullinmallin n'otta ihmiset luulivat jo itte häntäheikin
rikuneeraavan.

S'oli se poika päässy kotuansa karkaamahan ja lähteny kans Lapuan
toripäiville. Kulki siälä noukkapystys syynäämäs lampahan reisiä,
kyselemäs hintoja, tinkii ja moittii tavaroota huoanooksi ja tyyrihiksi
niinku viisahat ihmiset ainaki ja trossas jotta:

— Vartion puarista saa paljo halvemmalla!

Torikauppiahat sähäjivät kiukuusnansa jotta:

— Mee sinne sitte ostamhan, mitäs täälä kyselet!

— Se on mun asiani, mistä mä ostan — mahtavootti vai hullupoika ja
nosteli noukkaansa ku ainaki rahamiähet.

Ku aikansa katteli, nii viimmee hairas yhren villapakan vähä siävästi
takkinsa ala ja lähti kävelemhän meijärille päi muina miähinä. Eikä
yhtää torikauppias huamannu. N'otta halvalla se poika pairan sai. Ei se
ollukkaa nii hotales ku Kaapoon-Kustaa, joka varasti oman takkinsa ja
akallensa ihasteli jotta: taas tuli töskää!

Torilta se lähti meijäriä kattelemhan ja nii tarkasti kattooki joka
nurkan n'otta meijärin isännööttijän köökin kaapista löyti kaks komjaa
limppua, jokka pisti kainalohonsa. Eikä yhtää hätäälly. Meni viälä
konhenkäyttäjän kans juttelemhan ja kyselemhän, mitä sill'on palkkaa
kuus.

Siltä konhenkäyttäjältä se kuuliki, jotta kirkoski oltihin kesken
lauantakikiiruhia.

— Hyvästi ny vai, pitääpä tästä lähtiä kuulemhan minkälaane se teirän
uusi prouvaasti on.

Se meni kirkkohon niinku suuret herrat. Ei siältä tavallisen kansan
ovesta, ku suaraa sakastihi tiätysti. Istuu ja kuunteli siälä hetken
aikaa, mutta tuumas sitte jotta:

— Mitäs mä täälä oikiastansa teenkään, kun on viälä paljo muitaki
asioota toimittamata. — — Kah, tuaspa on komja paaseerikeppi, justhin
mulle passeli — havaatti poika ja otti Kareksen kepin sakaastin
nurkasta. — Yhtehööstähän s'oon uskovaasten tavara...

Koetteli sitä prouvaastin keppiä ja meinas jo lähtiä ku samas äkkäski
siinä pöyrällä Pikkusaaren-Eelin komjan nahkaasen käsilaukun, johna
sill'on Kenoveevan ja monen muun Eevan liikuttavat elämäntarinat
postillaan joukos.

— No tämäpä ny vasta passaa ku laukkuki — tykkäs hullupoika ja pisti
kainalohonsa.

Nii tuli sakaastista Kareksen paaseerikeppiä heilutellen ja Pikkusaaren
kirjalaukku kainalos, n'otta s'oli oikee täysi herra kaiken pualesta ku
takin alla pullotti ne limput ja villapaita.

Se pasteeras mahtavaa maantiällä ja kaikki vastahantulevat akat
niiasivat vähä syvähän, tihrustivat silmänsä ja supajivat itteksensä
jotta:

— Onkhan tua ny se meirän uusi prouvaasti, ku emm'oo nähnykkää...

Lahrensuan keulan alla se hullupoika havaatti Eskoolan isännän hevoosen
seisovan aiva jouten. Se rupes tykkäämhän, jotta hän on jo kyllä
komistunu Lapuan reissulla ja jahkaasi jotta:

— Mitäs mä täs tällääne isoo herra rupiaasin Kauhavalle jalkaasin
patikoomhan? Aivahan ihmiset kattoosivat silmät päästänsä mun perähäni.
Mä otan ja laihnaan tuata hevoosta.

Ja otti kans ja lähti ajelemhan Ala-Nurmoohi päi kovasti korkiaatte
kattellen. — Mutta siinä kansakoulun kohralla sen piskahti miälehen
jotta jos käyys kattomas kuinka opettaja voii.

Ajoo pihaan, sitoo hevoosen renkahasehe, pani fällyt selkähänki ja
asteli sitte opettajan köökin pualelle. Opettaja kyllä klasista näki
jotta jokin isäntä siältä ny tuli ja kakarat vahtas aiva suu auki,
muttei passannu tuntia ennen aikoja lopettaa.

— Kuka tiätää vaikk'olis johtokunnan jäsen — ajatteli opettaja.

Ku se hullupoik oli aikasa orotellu opettajaa, eikä sitä ruvennu
kuulumhan, nii rupes ihmehtelemhän jotta:

— Mikä täälä oikee haisoo nii kovasti hyvältä? — Taitaa olla lihoja
justhin paistumas...

Se katteli hellanuunihi, siäl'ei ollu. Mutta ruakasenkis oli kokonaane
lehmänlapa. Sen se pisti kainalohonsa ja tykkäs jotta:

— Mä tuun joskus toiste opettajaa helssaamhan, ku sillä näyttää olevan
kovasti kiirusta.

Astuskeli hevosensa tyä, heitti lehmänreiren rekhen ja lähti jatkamhan
matkaa kotia Kauhavalle.

Mutta siälä kirkoll oli Eskoolan emäntä nostanu aika melun ku sen koppa
ja koko hevoone oli karonnu, eikä isännästäkää ollu mitää tiatua.

Ja Pikkusaari se vasta haikaasi ku sakaastihi tuli jotta:

— Mi-mi-mihkä mun käsilaukkuni herra prouvaasti on tuasta pöyrältä
karonnu? — Siäl'oli Kenoveeva ja — tuahon panin, ja nyt sit'ei oo
mihnää!!?

Ja Kareski imehteli jotta:

— Kuka minun kävelykeppini on vieny? — Tuonne nurkkaan sen panin —.

— Tääl'on käyty!! — kiljaasi Pikkusaari ja lähti vähä vinkiää suaraa
Kunnantaloolle kyselemhän jotta:

— Oottako nähny mun käsilaukkuani?

— Sitäkö kirjalaukkuako?

— Sitä justihin!! — hätääli Pikkusaari.

— Oommehan me sen monaasti nähnehet joka miäs. Kukas ei sun laukkuas
tuntisi?

— S'oon kuulkaa ny varaastettu oikee kirkon sakastista! Ja Kareksen
keppi on viäty...

Siihe tuli jo Eskoolan emäntäki ettimhän isäntäänsä ja koppaansa jotta:

— Hevoonenki on karonnu!

— No mä tykkäsin, jotta sillä Eskoolan hevoosella tuli ajaan jokin
herrammoonen miäs tuala Ala-Nurmon tiällä mua vastahan ku mä äsköön
tulin — rupes yks isäntä sanomhan.

Silloo soitettihin heti faltesmannille, ja se pani poliisit kallihin ja
tiatua levitettihin ympäri koko emäseurakuntaa.

Kellojalla Matti-Koivulahren taloon kohralla se saatihinki sitte kiinni
ja tuatihin takaasi kirkolle oikee eri hamppua. Limput ja lihanpalat,
Kareksen keppi ja Pikkusaaren laukku saatihin takaasi samoonku Eskoolan
hevoone.

Faltesmanni kuulusteli ankarasti poikaa ja poliisit toristivat lujaa.
Mutta se Kauhavan poika tykkäs vai jotta:

— Mä meinasin lähtiä kotia Kauhavalle ku on nii kaunis ilmaki täällä
Lapualla ja halpaa tavaraa n'otta tänne kannattaa tulla toistekki...

Mitäs sille miälettömälle teki? Piti soittaa Kauhavalle jotta:

— Tulkaa hakemhan tämä pois! Se sotkoo kaikkien ihmisten asiat aiva
pirinpärin ja viä köyhiltä opettajilta lihanpalat suusta...

Aamulla tuliki sitte velii hakemhan ja kovasti nuhteli, jotteihän se
sellaane passaa. Vei asemalle ja käski istua penkillä korjasti sen
aikaa ku hän ostaa piletit.

Se hullupoika istuuki ja orotti hyvän aikaa, mutta ku sitä rahaa
räknättihin nii kauan, nii lähti pihalle vilvoottelemhan ja huamas
siinä Poutun paapan hevoosen ja pitkäloimiset fällyt.

— Tiärä tuata, kuinka kauan täs saa tuata veliimiästä orottaakki
ennenku se piletin saa ja kuka tiätää, koska se junakaa tuloo — tykkäs
poika itteksensä, istuu lohnahan ja lähti ajelemhan. — Se pilettiki
maksaa rahaa, ja raha on ny tyyristä...

Annalan kylän vainiolla tuli sitä vastahan toinen pössöö, se
Hanttales-Leena hömpöttään. Flikkaihmine ku oli, nii se Kauhavan
hullupoika nosti komjasti lakkia ja kysyy rennosti jotta:

— Eikös neiti lähtisi vähä ajelemhan?

Leena katteli esti vähä sekaasena, mutta ajatteli sitte jotta:

— Jokhan ny viimmeeki tärppäs!

Niias ja nytkytteli kauan aikaa ja taisi se vähä vetää suuta mukavalle
messingille jotta:

— Se on ny aiva liikaa...

Kovasti tarkasti peitteli Kauhavan poika neitiänsä Poutun emännän
loimivillaasihi fällyyhi ja itte istuu viärehe. Mitä ne siinä
juttelivat, sit'ei kukaan kuullu, mutta mukavaa se oli koska hevooneki
pakkas kääntämhän päätä ja höristelemhän.

Ja Leenan oli nii posket punaaset ku omena ja sen poijan silmät
lipajivat kovasti jotta:

— Täm on sitte vasta hyvä hevoone!

Nii mentihin ja aurinko paistoo. Mutta siinä Poutun tiähaaras hevoone
kääntyyki vähä vinkiää omalle pihalle ja toi sen nuaren parin tallin
ethen jotta tärähti.

Emäntä juaksi kovasti höllöösillänsä pihalle, ku isäntä tuloo ny
valtiopäiviltä kotia, mutta aiva s'oli piaksuultansa purota, ku lohnas
istuu kaks tuntematoonta pössöjä, jokka kattelivat vai toisiansa
silmihi ja suloosesti hymyylivät.

Kauan haukkooli Poutun emäntä ilmaa, mutta käski sitte trengin mennä
riisumhan hevoone aseesta ja nostamhan ne hömppänät prunninkannelle
istumhan.

Hetken istuuvat siinä, mutta sitte muistiki se hullupoika jotta:

— Ei, kyllä mun pitää ny lähtiä kotia jo tästä, hyvästi ny vai.

Ja nii lähti Poutun pihasta painelemhan Kauhavaa kohri.

Vissihin on perille tullu, kosk'ei oo mitää kuulunu.



HALLITUSHOITO ERESTÄ JA TAKAA.


N'oon ny herrat siälä Helsingis taas saanhet aikahan sellaasen sotkun,
jota politiikkamiähet sanooyat hallituspulaksi. Mun taitaa pitää
vähä seliittää seränpoijille, minkälaasta tuhinaa se hallitushomma
oikiastansa on.

Kattokaas, meitä tavallisia ihmisiä komteerathan sillä lailla, jotta
este me itte kuljemma äänestämäs valtiopäivävaaliis joitaki pualueeta
ja niinsanottuja kansanerustajia sinne valtiopäiville riitelemhän ja
hasajamhan meirän pualesta oikee kuukausikaupalla ku ei me kaikki itte
joura, — meirän ku pitää tehrä tyätä ja maksaa verua.

Valtiopäivillä nämä kansanerustajat sitte valittoovat joukostansa
toistakymmenmiehisen sakin, jota sanothan »hallitukseksi» ja ne
viärähän eri kamarihi keskenänsä hasajamhan. Siihe sakkihi välithän
eri pualuehista tiätysti vai kaikista kliipatuummat ja jukuripäisimmät
juhannekset ja niitä sanothan »ministeriiksi» ja ovat suuria herroja.
Friipiletilläki saavat reissata ilman erestä vaikka kuinka paljo.

Tiätää sen, jotta sellaasehe virkahan on tukkijoota ja siitä se justhin
tulooki se ijankaikkinen hallituspula, nii meirän maas ku muallaki.

Ku yks on päässy kukooksi tunkiolle ja vähä kiakaassu jotta:

— Hih, nyt m'oon täälä ministerin plassilla! — nii heti rupiavat toiset
havertamhan koivista ja takinhännästä jotta:

— Tuukkos alha siältä kiakumasta! Mikä säkin luulet olevas, — — ei
sull'oo »kansan» kannatusta.

Niin ovat toiset kathellisia ja häijynkurisia, vaikka herra ministeri
koittaas kuinka paasata ja pyyrellä jotta:

— Ymmärtäkää ny veljet, maan etuahan mä täs...

Mutta ei! Pois vai kakistavat.

Luulettako, jotta ministerinä on sitte hyvä olla? — Ei sinnepäinkään!

Uloospäin se kyllä näyttää, jotta ministerit on pesta pruuteria
keskenänsä ja käret kaulalla istuvat niinku kuvasta näkyy. [Piirrokset:
Hallitushoito erestä ja takaa.] Veljelline sopu, suloone yhteesymmärrys
ja rauha vallittoo hallituskokoomukses niinkus näjettä.

Siinä ne ny istuu hallitusherrat hyväs sovus yhteesellä penkillä, mutta
jos kattothan takaapäi, kuinka rakkahasti ne oikee toistansa halaavat,
nii eiväkkös ookki kourinensa toisensa pönskäs kiinni!

Hallitus on silloo »luja», niinku sanothan, ku kaikki vetäävät
toistansa tukasta tasaasesti ja yhtä lujaa. Se on sitte sitä nii
sanottua parlamenttaarista hallitustapaa, jota tällääsis oikees
kansanvallan tasavalloos, niinku me oomma, pruukathan, ja josta
sanomalehris nii korjasti kirjootethan. Erestä sulooses sovus ja takaa
tuhannenmmooses takus!

Ku tällääne »parlamenttaarine hallitus» muarostethan, nii tapahtuu se
sillä lailla, jotta tasavallan prisitäntti käsköö tavallisesti jonkin
paljaspäisen miähen ettiä ittellensä eri pualuehista parhultaaset
takkupäät kinnookaveriiksi. Niiren kans se sitte istuu hallituksen
pitkälle penkille ja rupiaa tukkanuatan vethon, se on hallithemhan.

Hallituksen päämiähen, jota sanothan pääministeriksi, pitää istua itte
keskelle. Ennenku hallittemhan, tuata nuan kiskomhan, ruvethan, pruukaa
pääministeri tehrä toisten ministeriensä kans tarkan sopimuksen siitä
kuinka, lujaa verethän ja jotta tahti pitää olla tasaane, eikä saa
nykiä eikä repiä.

Kun näin on sovittu asioosta, on hallitus valmis ja siitä sitte
kerrothan sanomalehris suurella präntillä ja luetellahan tarkasti,
kukka kaikki ny on päässy hallituspenkille käsivoimiansa koittelemhan.

Ja sitte se alkaa se »hallitteminen», se tukkanuatan veto. Joka
miäs kinnaa kaveriansa tukasta sen kun kourat kestää. Ja me muut
pualuelaaset ja arvoosa yleesö huuramma ja yllytämmä jokahinen oman
pualueen miästä traksimhan oikee hengen erestä. Keskellä penkkiä
istuvan pääministerin on koitettava olla tyrniää ja kankiaa, jottei
»hallitus hajua», niinku sanothan, ja maa, ja valtakunta ja isänmaa
ja koko konkkaronkka ynnä kansakunnan tulevaasuus »jouru tuuliajolle»
elikkä »valtakuntaa saateta vaikiasti selvitettävähän tilanteesehe»
jne., — niinku ny taas on käyny.

Niinkus muistatta, nii käski prisitäntti täs pualivuatta sitte
professori Inkmannin panemhan taas pystyhyn »hallituksen»? Se sai
kauan ettiä ja pyyrellä toisia pualueeta valittemhan erustajansa
hallituspenkille, sillä silloon oli maas torella »vaikia hallituspula»,
ku erellisis tukkanuatanveroos pualuepamput olivat kyninehet ja
plokannehet toistensa niskavilloja nii ruakottomasti n'otta aiva suuria
klaappia oli pääs. Karvatukut vai oli päistä pölissy ja joka miähen
niskaa karvasteli ja kihelti n'ottei tahrottu enää millää konstilla
saara ketää siihe souvihi.

Inkmannin piti pyytää ja vakuuttaa ja pyhästi luvata, jotta kaikki
suastuuvat rehellisesti vetämhän yhtä lujaa. Viimmee se saikin sakin
kokohon, ja nii taas aljettihin tukkanuotan veto, vaikka maalaasliiton
miähet pakkasivat panhon vastahan ja marajivat jotta:

— Tuata, tuata — — ei me tiärä, jos me tairamma enää viittiäkkää, ku
meille tehrähän aina jotaki jutkua ja meirän tukasta kiskothan aina nii
raakkulehen kipiää, n'otta karvat päästä lähtiä. — — Monelta poijalt'
on jo mennykki hiukset nii jottei oo karvoja enää ku vähä korvien
nenäs...

— Sellaastahan se pakkaa olemhan tämä politiikka ja parlamenttaarinen
hallitustapa, muttei auta vesistellä ku kerran on politiikkamiäheksi
lähteny — seliitti Inkmanni, joka näis hallitushommis on jo nii kauan
rehannu, jottei sill'oo ittellä enää hiuksista jälellä muuta ku vähä
kruusooksia takinkaulukses.

Mutta kyllä kans on oppinu sen hallittemisen tairon perinpohjin.

Istuu se maalaasliitto kumminki viälä Inkmannin penkille, vaikka
saivaristua kiheltiki. Inkmanni tarjos lojaalisti maalaasliiton
Lahrensualle pianoosen hiustupsunsa korvanlehren takaa, ja siitä on
saanu Lahrensua koittaa kiinni pirellä ja valvua maalaasliiton etua,
samalla ku Inkmannin itte pruukas lojaalisti sylkäästä kourahan ja
tarttua keko kämmenellä kiinni Lahrensuan tuuhiaan tukkaan.

Tasaasesti ja hyväs tahris ne sitte kinnasivat puali vuatta. Kipiää
otti ja hiljaasta saratusta, ähkymistä ja sihinää on kuulunu kaiken
aikaa hallituksen penkiltä, mutta tiistaki illalla, ku siitä
eläkelaista tukkanuattaa verettihin, pääsiki maalaasliitosta äkkiä poru
jotta:

— Voi Herran poijat sentähren! Päästäkää hyvät veljet irti ja vähä
äkkiää! Tät'ei kestä enää meirän päävärkkimmä...

Niin krääkääsivät ja höltäsivät kätensä toisten ministerien tukasta,
hyppäsivät pystyhy ja karkasivat pois koko hallitussakista.

No, tiätäähän sen, jotta silloon ei auttanu muirenkaan poikaan muu, ku
päästää irti ja jättää siihe koko homma.

— Hohhoh ku helppas — oli Inkmanni sanonu ku irti pääsi.

Ja nii tuli maahan taas hallituspula...



ALIOKETTU.


Että taira eres tietääkkää, mikä se aliokettu on? »Alio» on
eteläpohjalaane sana ja merkittöö samaa ku kesu elikkä kesy, niinku
oikee kirjanjälkhen sanothan.

No nii, Nurmoon meijärin juustomestarill on aliokettu, jota s'oon
hyysänny ja kauan aikaa. S'oon poikamiäs se juustomestari ja ku ei oo
akkaa vaivoona, nii joutaa kaikellaasta muuta krapaamhan. Jotaki hommaa
sitä pitää ihmisellä aina olla vastuksena, jotta aika paremmin kuluus.

Tämäkin oli saanu päähänsä, jotta hän laittaa ittellensä oikee
erinomaasen lintukoiran tykkööttämällä yhthen tavallisen jahtikoiran
ja ketun. Ja sitä mä en ymmärrä yhtää, kuinka siitä lintukoira
sitte tulis. Sanoohan selvä yhthenlasku jotta kettu ja koira, s'oon
yhthenlaskettuna kettukoira. Mä tykkään jotta, jos se lintukoiraa
meinaa saara, nii sen pitääs husuttaa koiransa eres jonkin variksen
kimppuhun, ei siitä muutoon mitää tuu.

No nii, tehkhön kuinka tahtoo, s'ei kuulu mulle, enkä mä siitä
piittaakkaa.

Mutta tämäkin osoottaa, jotta on niillä vanhoolla poijilla omat
kotkotuksensa.

Sitä kettuansa s'oon syättäny ja purettanu rautalankahäkis ja aina
välhin kulkenu kattomas, kuinka se voii. Mutta menhellä viikolla
tiistakina, justhin parhaasehe aikhan, ku koko meijärin plassi oli
täynnä maitokuarmia ja oli litviikipäivä, jotta isäntiä ja emäntiä oli
tullu oikee trusapääs meijärille, nii kuinkhan olikaa se kettu saanu
sen häkinvintan auki ja otti ja truikas ovesta pihalle korvat luimus ja
häntä suarana ku keppi!

Tiätää sen, mikä meteli siinä nousi. Itte juustomestari seisoo justhin
patansa ääres sekoottamas heravelliä sylenpituusella kauhalla. Ja ku se
sen näki, nii hyvän aikaa huitoo kauhallansa ympärinsä ja haukkoo ilmaa
ennenkö sai kiljaastuksi jotta:

— Herrinjee, nyt se meni!

Sinne lentivät mestarin puukengät pitkin meijärin peräseiniä ku se
tormootti perhän huutaan jotta:

— Ottakaa hyvät ihmiset kiinni! Menkää ethen, jottei se pääse mettähän!
— — Ei saa ampua! — — Pois koirat, jottei ne revi sitä, juaskaa,
juaskaa ethen!

Isännät ja emännät käntyylivät ja poukkoolivat kovasti, mutta kuka
sitä nyt nii hetipaikalla hoksaas perhän lähtiä. Vasta horvin päästä
käsittivät juustomestarin meiningin, jotta heirän pitääs ottaa kiinni
sen ketun, ja rupesivat nytkähyttelemhän housujansa jotta:

— No kyllä vai me tuan kiinni otamma!

Hairasit takin seljästä ja lakin päästä, löivät meijärin portahille,
sylkivät kourihinsa ja lähtivät paasoottamhan käret levjällä ketun
perhän.

Yli aitojen, peltojen ja ojien juastihin ja hypittihin ku villivarsat.
Toiset pomppiivat suaraa ojihin, toiset ylitte, kuinka kukin kerkes
ja minkälaaset kintut kutakin kiikuttivat, mutta eri meno ja mekastus
siinä tuli, n'ottei juustomestarin trengänny muuta ku seisua
maantiällä, heiluttaa kauhaansa ja huutaa lujaa.

Akakki lähtivät häntä truutulla perhän n'otta siitä tuli oikee
aikamoone kilpajuaksu, kuka sen sais kiinni.

Kerraasti yks isänt' oli jo saara sitä hännästä. Oikaasi jo kätensä ja
hairas, nii kettu peijakas nyppäski häntänsä pois, jotta kerran vain
kerkes isäntä haukata suuntäyren ilmaa ennenku lenti silmällensä maahan
n'otta mätkähti, ja taisi siinä prätkähtääkki.

Maantiäll' oli justhin meijärille tulos Mäkitaloon punaasen tuvan
emäntä ja sitä vasthan tryyköötti se kettu aiva suaraa.

Ku emäntä sen näki, niin sekös kans kiinniottamhan! Levitti hamhensa
levjälle, tamppas jaloolla ja huuti jotta:

— Tuus tänne rakkari!

Ja kettu tuli!

Aiva suaraa tuliki, eikä yhtää väistäny, vaikka emäntä rupes hosumhan
ja huuthon jotta:

— Voi herra siunakkohon, ny se tuloo aiva päälle! Hyvät ihmiset
sentähre auttakaa!

Kettu meinas truiskata suaraa emännän jalkaan välistä, mutta
kauhuusnansa säikähti emäntä nii, jotta se plyssähti istahallensa ja
kettu-parka sekaantuu sen seittämän hamhen sekhan.

Ja siitä ny vasta metakka nousi! Voi isä jee, ku se akka huuti!

Se huitoo ja potkii käsin ja jaloon ku valkia olis ollu hännäs ja
pyärii ku lankakerä ympärinsä n'otta ketunki meni siinä rytäkäs
sisuskalut ja pää aiva sekaasinsa.

Viimmee kerkes miähiä häthän, mutta emäntä potkia sätkytti ja kiljuu
niin kauhiasti, n'ottei ollu hyvä siihe paljahin käsin mennäkkää.

— Se puroo, hui! — krääkyy emäntä aiva sinisenä, mut isännät ne
tykkäsivät vai jotta:

— No, ny s'oon pussis kettu!

Ne piirittivät emännän joka pualelta, jottei se pääse karkhun. Se kettu.

Siinä yritti sitte toinen toisensa perästä hairata emäntää piaksuusta
kiinni, mutta leuvoollensa saivat jotta paukkuu.

Lopuuksi Krapulan suutari astoo framille, sylki kourihinsa, ja sanoo
jotta:

— Pthy ptho! — Menkhön vaikka nenä, mutta kyllä m'oon aina plaannu
yhren akan räpsyttimis pysyä — ja faattas emännän koiphin kiinni ku
takiaane.

Sai se sellaasen fläiskäyksen vastapläsiä jotta kauan aikaa väänteli
naamaansa ja syljeskeli santaa suustansa, mutta kiinni piti ku pitiki
emännän koivesta, vaikka pahoon pakkas poukkoolemhan.

Ku toisiaki heti tormas aphun, nii saivat miäsjoukolla emännän
voitetuksi.

Ja justhin ku kettu meinas passata päälle ja livahtaa emännän hamhen
haarasta pihalle, nii justhin kans suutari kerkes hairata korvista
kiinni jotta:

— Ähäs, junkkari, jopa rookattihin!

Ja emäntä ku oli suutuksis, sylki ja siunas jotta:

— Ku tuallaasia eläviä pirethän, joll' ei oo vhtää miältä pääs, eikä
häpyä. Lentäävät mihkä rookaa...



MATTU, MÖKIN MIÄS.


Oottako kuullu jotta se masiinakauppa Ylistaros on ny puriittu?

Se ku se köyhä mökinmuija myi miähensä Sinkerin ompelukonhesta sille
rikkahalle leskiemännälle.

Se leskiemäntä otti niinkus muistatta sitä mökin miästä kynkästä
kiinni, ku kaupp' oli tehty ja vei ku ainaki omansa följyssänsä. Mutta
ku siitä pakkas ihmiset kovasti puhumhan, niin se leski otti ja myi
taloonsa n'otta heilahti, kokos kaikki hynttyynsä ja muutti Matun kans
jonnekki ylimaihin.

Siälä s'oli ostanu uuren taloon, pannu huushollin pystyhyn, itte hääräs
emäntänä ja miähenhän s'oli ostanu, n'otta kaikki oli lais niinku
pruukathan.

Ja hyvät päivät sillä mökin miähell' oli ollu. Juustua ja kaljavelliä
sai joka päivä ja kaikki juustonpalat koolia farin pohjasta. Eikä
puutett' ollu mistää laista.

Mutta niinhän s'oon täs mailmas, jotta koskaa ei ihmine oo tytyvääne,
vaikka sais kuinka kahren pualen voita leivälle.

Kyllä se leski koitti sitä syättää ja passata niinku ainaki morsiaan
yrkämiästä, mutta sittekkää ei sen mökin miähen ollu hyvä olla.

— Mikä sua Mattu oikee vaivaa, eikö sull’oo kaikkia kyllältä? - pruukas
se leski kysellä ku se takkakivellä kaffimyllyä pyäritteli.

— Mikähän mun — — huakaasi mökin miäs. — Kaikkiahan täs on, mitää ei
puutu, pakkaa olhon liikaaki hyvää...

— No no, Mattu, älä ny, sellaastahan se nuarenparin elämä
on alkaapäältä, mutta kyllä se siitä tasaapuu ja helppaa.
Kuherruskuukaureksihan tätä aikaa pruukathan sanuakki.

— Sanokohot miksi tahtoovat — jahkaasi Mattu — mutt'ei sitä ny aina
kaljavelliäkää jaksa syärä. Vattan se rikkoo ja yäkyttää. Tuloo nii
holtittomaksi, jottei jaksa korviansa kantaa...

— No, mutta, Mattu rakas, mee maata jos sua väsyttää, eipähän täs
erityysiä kiiruhiakaa oo — kehootteli leski.

— Eipäs se makoosta parane, pahenoo pikemmin — huakii Mattu.

— Älä ny oo nuan kovasti vastahakoone ja häijyllä päällä — lepytteli
leski. — Jos sun on ikävä, niin saat lähtiä Kokkoolasta ostamhan meille
hevoosta, eikhän se friskaasi.

Ja se friskas.

— Joo — sanoo Mattu. — Mä lähren — ja oli heti valmis ku suutari
sotahan.

Siitä paikasta rupes ettimhän kintahiansa.

— Mutta muista tulla pian takaasi! — varootteii leski, ku räknäs
hevoosen hintaa Matulle käthen. — Tottakai sä jo tiistaina
ehtoopäivällä kotia kerkiät, mun tuloo sua niin ikävä...

Ja ku toren sanoo, vaikkei sitä aina tahro viittiä sanuakkaa kaikista
asioosta, nii kaulasta otti leski Mattua porstuas ja pussata
truiskahutti nii koko truutulla, jotta Matulta lenti karvalakki päästä
porstuan laattialle ja vähält' oli jottei se puronnu vesikorveehi.

Nii lähti Mattu, mökin miäs, Kokkoolaha hevoosta ostamhan — ja sille
tiälle jäi.

Oli reissannu Tamperesta myäri ja mihnähä olikaa kulukenu, mutta
viimmeen ilmaantuu Ylistarhon vanhan rakkahan muijansa ja mukulaansa
keskelle. Anteeksi oli pyyrelly hukkareisua ja kovasti katunu.

— Opiksi koiralle kylmä sauna! Kannikka kovakin koron matalan, parempi
on ku lesken lihavankin leviä leipä — oli mökin muija tuumannu.

Ja mistähän juuttahasta osaskin nii korjasti sanua.

Mutta sitte oli Mattu saanu ruveta papaksi taas omhan kotoho.

Hyväs sovus ja sulooses rauhas elettihin sitte matalan mökin katon alla
monta päivää.

Mutta sitte yhtenä päivänä nykäästihin mökin ovi äkkiä auki justhin ku
Mattu oli syämisen jyrinäs ja lykkäs seittämättä sualaasta silakkaa pää
erellä suuhunsa.

Kuuluu hätääne huuto ovesta jotta:

— Onko Mattu täälä? — ja samas tormas tuphan itte se leskiemäntä,
jok'oli lähteny Matun perhän.

Mattu ei saanu sanaa sanotuksi, eikä se kumma ollukkaa, ku sill'oli se
silakka suus n'otta häntä vai suupiälestä törrötti.

— Mattu — —! huuti se leski ja putii nyrkkiä. — Kuinka sä nii lährit ja
olikos se puhet sellaane? Lähre ny heti mun kans takaasi! — Kuinka sä
nii lährit ja olikos se puhet sellaane?

Silloo rupes Matun leuat hiljaksensa huiskumhan. Se mäihäs sen silakan
esti kaikes rauhas ja oikee pehmooseksi pureskeliki, ennenkö nialaasi
ja sanoo jotta:

— No en ikänä! Ja s'oon sillä sanottu, jottas tiärät. Siihe souvihi en
enää totta jukulauta rupia! Tuallaane vanha kröösee — —.

— Vai nii? Vai et rupia! Ohhoh, vai vanha kröösee, hyi häpee riivattu
ku tualla lailla kehtaakki sanua. — Mutta ku m'oon kerran ostanu ja
rahan maksanu ja antanu Sinkerin ompelukonhen, nii sun pitää lähtiä? —
— Enkös ookki antanu? — kysyy leski mökin muijalta.

Ja se sanoo jotta:

— Joo-oh, annoot sä, ja tuas s'oon masiina klasin viäres nykkin.

— Mutta min'en lähre! -karjaasi Mattu ja mojahutti nyrkin pöythän
n'otta silakat kupis hyppii. — S'oon sillä sanottu! Saat mennä ja
laitakki luus vähä äkkiää täältä elikkä mä näytän kuinka neliinvartista
poljethan!

Nii sanoo ja kyllä se leskikin sen näki, jotta tosi siin' oli eres.

— Jos ei Mattu lähre mun joukkohoni, nii silloo on kans kauppa rikki —
huuti leski. -Minä tahron masiinani pois ja heti paikalla!

— Saamas pitää! — sanoo mökin muija ja rupes vethön Sinkerin konesta
ovensuuhun.

Masiina hintrattihin pihalle ja nostettihin kevarin hevoosehen, jolla
se leski oli asemalta tullu. — Ja nii lähti leski saman tiän takaasi
kovasti motkottaan.

Ajoo kolmatta kilometriä ku samas muisti, jotta:

— Voi saksanpukki sentähre! Ny pitää pyärtää heti takaasi. Kyllä mä
maksan, aja sä vain poika ja lyä pruunia, jotta keriithän viälä junalle
ennenkö asema lähtöö.

— Mihkäs se asema lähtis? — virnisteli kyyttipoika.

— Suus kiinni mullikka, et sä mistää tiärä — karjaasi leski.

Ja nii toi kyyttipoika leskiä häntäpystyä takaasi mökille, jotta tukka
suarana.

Se hyppäs kärry yltä, riipaasi oven auki ja huuti jotta:

— Voiretpilli kans! Joutua tänne se pilli!

— Heti! — sanoo mökin muija. — Tuas on! Pirä hyvä omanas, en sit' enää
tarvihekka — —



ÄSSIIRI.


Oottako kuulin kuinka niiren rotuvasikkaan ostajaan käythin?

Kattokaas s’oli sillä lailla, jotta eileen oli Vanhan-Vaasan latukoolis
rotuvasikkaan huutokauppa ja niit oli lähteny ostohon monta komjaa
isäntää Munakasta, Kyrööstä ja kolme oli tullu Ähtävältä asti.

Ja sen tiätää sanomatta jotta rotulehmän ostajat on leviää ja puhuu
lujaa.

Ne Ähtävän kolme isäntää istuuvat jo Seinäjoelta asti kovasti takakenos
ja seliittivät toisillensa ässiirivasikoota, rasvaprosenttia,
meijärilitviikiä ja järkiperäästä lannanhoitua, jota sanomalehris on
koitettu ihmisille hartahasti opettaa, jottei ne olsi niin tuhlaavaasia.

Silloo astoo Munakan asemalta yks tukeva isäntä samaha vaunuhu ja
kerran vaan mulkaasi Ähtävän miästen päälle, niin heti jotta:

— Jahas, t'ootta kans vissihin menos osthon niitä ässiirivasikoota. Vai
kuinka — —

— Joo — sanoo Ähtävän miähet.

— No sepä hauskaa — tykkäs Munakan miäs. — M’oon kans samalla asialla.

— No tuu tuaho istumhan jotta Saarahan jutella.

— Kyllä se nii on jotta ässiirihi täs pitää maatiaasista siirtyä. Se on
se rasvaprosenttia sellaane. Ja läpilypsyysiä kuuluvat olevan.

Ja siitä alkas heti nii lehmältääne keskustelu, jotta yks herra, elikkä
mikhän oli, nousi viimmee ylhä, veti kaikki venttiilit katos auki ja
sanoo jotta:

— Navetas pitää olla hyvä ilmanvaihto, jotta vasikat menestyy — —

Niin n'oli ne lehmän ostajat tohkehes, jottei ne kuullehet eikä paljo
nähnehekkää Kun konehtööri tuli pilettiä kattomhan, niin se sai hyvän
aikaa pökkiä sitä Munakan miästä kylkehe, ku se nii hapenesta seliitti
niille Ähtävälääsille yhtä panskalaasta isoja lammasta, iok’on justhin
niiku ässiiri.

Konehtööri pukkii ja pukkii ja hoki jotta:

— Piletti!

Mutta se vai seliitti sitä panskalaasta. Viimee äkkäs, ku konehtööri
pökkäs n’otta pää klenkahti. Rupes sitte toisas-silmin kopeloomhan
plakkaria ja aina vaa seliitti jotta:

— Pitääs hankkia ässiirirotuusia iampahiaki — — —

S’oli niin ässiiritöpinäs, jottei havaannukkaa ku töyttäs piletin
sijasta paperossilootansa konehtöörille.

Konehtööri vähä hämmästyy, mutta otti kumminkin laatikon vasthan. Pisti
paperossin palamahan ja antoo looran sitte takaasi. Ja taas sanoo jotta:

— Piletti.

Samas tultihin Ikoolan pysäkille ja siitä tuli yks Kyröön-isäntä junhan.

— No päivää, ookko sä kans menos ässiiriä ostamhan? —

— Joo, sitähän mä — —

Nyt oli viis vasikan ostajaa yhres. Ne istuu vastapäätä toisiansa ja
puhuu paukuttivat n'otta klasit täräji. Välistä ne huutivat toistensa
korvahanki, kun ei tahtonu kuulla.

Oli jo reisuusti tulla tappeluki kahren välillä kun molemmat olsivat
tahtonhet huutaa yhtaikaa toistensa korvahan.

Mustasaaren asemalla vilkaasi Ähtävän miäs klasista pihalle ja kysääsi
jotta:

— Eikös täm’oo ny Mustasaari?

— Ei s’oo vasta ku Tuavila — sanoo toinen, eikä kattonukkaa, hairas vai
korvasta kiinni ja rupes huutamhan jotta:

— Kyllä se nii on, jotta ässiiriä täs pitää ruveta laittamhan —

— Mutta eikö täm’oo sitteki Mustasaari? — kysyy jo kolmaski vasikan
ostaja. —

— Ei s’oo ku Tuavila!

— Olis se mukavaa, jos me niin fläsäjääsimmä ku akat jotta ajaasimma
sivun —

— Ne ässiirilehmät on kuulemma paljon nättyruakaasempiakin ku
maatiaaset — —

Sitte se juttu taas repes ja sitä kesti siihe asti ku juna toppas.
Ihmiset kokoolivat kimpsunsa ja lähtivät, mutta vasikan ostajat ne
istuu ja juttelivat aina vaa.

Viimmee yks vilkaasi ympärillensä jotta:

— Mihkä ne kaikki muut on menny, ku ei tää! oo enää ketää, ja ovekki on
auki?

Silloo toisekki rupesivat kattelhon ympärillensä ja viimmee haikaasivat
jotta:

— M’oomma Vaasas!

Muut ihmiset oli aikaa jo sitte lähtenhet, ku aseman ovesta astoo viis
vankkaa vasikanostajaa peräkanaa silmät pyäriääsnä jotta:

— Tämäpä ny vast'oli tulemus, ku yhtää ei havaattu — —

— Mitäs ny emännille sanothan ku ei ässiirivasikoota saatukaa — huakii
toine.

— Sanothan jotta nousivat niin tyyrihiksi, jottei kannattanu huutaa —
ehrootteli kolmas.

Nii saivat palata tyhjin toimin iltajunalla takaasi eiväkkä puhunhet
enää sanaakaa ässiiristä.



PIKKU-LASSE.


Eileen m'olin kellahtaa seljälleni tästä toimituslavittalta ku mä
nii säikährin. Mä istuun kaikes rauhas konheni ääres ja mithän
saapasrasvanahkaan hinnannousu-uutista siinä värkkäälin, kun samas
ovelle koputettihin niinku ainaki herroos pruukathan.

Mutta ku m'oon sen luantoone, jotten mä turhista kruusooksista enkä
kommervenkiistä välitä, nii mä tykkäsin vain ittekseni jotta:

— Tuu jos tuut, jos'es ymmärrä ovia aukaasta, kun se kerran
on saranoolla, niin seiso siälä nii kauan kus tykkäät vaikka
tuamiopäivähän asti.

Nii ajattelin, vaikk'en mitää sanonukkaa, ja knaputtelin vain uutistani.

Ku ei ketää ruvennu kuulumhan, niin m'unohrin koko asian. M'olin
justhin pääsny siinä uutises siihen, jotta »Raakanahaat, suuret ja
keskikokooset vuarat, ovat kovasti noussehet -», ku samas kuulin seljän
takaa iloosen äänen jotta:

— Päivää Jaakkoo, vai täällä sä vai knakuttelet.

Käännyyn vähä vinkiää ympäri ja kattoon kuka puhuu — nii huanehes ei
ollu yhtää ainutta ihmistä ku mä vain!

Ja ovi oli kiinni ja puhet kuuluu jotta:

— Ompas siitä jo vuasia kulunu sitte ku rookattihin...

Mä kattelin ympärilleni ja karvat nousi pystyhyn. Tiätäähän sen, ku
kylmät väristykset kulki pitkin kruppia ylhä ja alha ja ympärinsä.

— Eksä muista Kokkolan hotellis, siinä turkkilaases huanehes —?

Mun rupes leuvat lyämhän loukkua, eikä hengityskää käyny ku vähä
paikkapaikoon. Vähält'oli, jotten pökertyny siihen paikkaha ku knääkkä,
mutta sisu ei antanu perhän.

Löin nyrkin pöythän, ja karjaasin oikee kirkonmaan äänellä jotta:

— Kuka raakkules täälä puhuu? Mäkö vai jokin toinen? — ja kattoon niin
suurin silmin ympärilleni jott'oikee ittiäki hirvitti.

— No eksä Jaakkoo tunne mua enää?

Ja vaikka m'olisin vääntäny niskani nurin, nii huonehes ei ollu muuta
ku mä.

— Nyt s'oot Jaakkoo hullu! S'oon vissiä se! —

Kyllähän mä sen oikiastansa itteki tiäsin, jotta se siitä tuloo, mutten
m'olisi voinu uskua, jotta se näi kovasti äkkiä tapahtuu...

Sitte mä ajattelin jotta ku mä ny kerran hullu oon, nii löisinkähän mä
tuan pläkkipotun seinähän vai pansinkahan paperikopan päähäni — ku taas
kuuluu ääni jotta:

— Mitä sä oikee meinaat Jaakkoo?

— Tämä nyt on noiruttua! — karjaasin mä ja hyppäsin pystyhyn. — Vaikka
sen tuhat olis, nii täs huanehes, on jokin muukin otus ku mä!

Kattelin paperikorin ja vähä tarkasti syynäsinkin, mutta siäl ei ollu
muuta ku paperossin pätkiä — ja yhtäkkiä, kuulkaa, ku mä kattoon, nii
mun kirjootuspöytäni takaa nousoo piäni valkoone lapsenkäsi ylhä — huuh
— ja ä-ä-ääni sanoo jotta:

— Terve!

Mä niälin ja haukoon ja ploosasin aiva kylmää liaskaa. Ajatelkaa ny, ku
paljas pikkuune lapsenkäsi kokottaa vasthan pyörän takaa ja näkymätöön
ääni sanoo jotta:

— Terve!

Täs on lukijan paras pyärtyä. Antaa mennä vai jotta kolaa, niin mäkin
olsin tehny, mutta m'olin nii tyrmistyksis ja kankia ku rautakanki,
jotten päässy tikahtamhan.

Mä tuijotin silmät päästä purota sitä pikkuusta kättä, ku — ku samas
tuli toimenkin käsi ja pikkuune karvalakki ja suuret silmäklasit — —

— Ei ei jei, nyt täm'on jo liikaa! — huurin mä. — Ja sitte tuli kaks
sinistä silmää, ja oikia ihmisen nenä ja partaa, ja suu ja leuka ja
viälä toinenki leuka ja kraki ja krusetti — ja ja herrinjee...

— Päivää Jaakkoo, terve miäheen!

— Lasse! — — Lasse! Säkö se oot?

— Minähän täälä oon koittanu päivää sanua jo kauan aikaa.

— Ku peljätit mun aiva pehmooseksi! No voi ny sun saksanpukki, vai
sinäkö se olit! — No terve, terve ja mä ku jo meinasin hulluksi tulla.
— Vai sinäkö juupeli se olit —?

Se oli Lasse, »_Pikku-Lasse_», kyynärän pituune iloone pätkä,
ylioppilasmiäs, Suamen Laulun entinen solisti ja sanomalehtimiäs,
jok'on antanu palttua elämän torellisuurelle ja ruvennu veikiäksi
viisulaulajaksi ja kiertää mailmoja ku aurinko maata.

— No koska s'oot tänne tullu?

— Eileen tulin.

— Ekkä oo sitte viimmee yhtää kasvanu!

— Mitäs minä turhia, onhan mulla pituutta kylläksi ku pöyrälle hyppään
ja mitä tualla turhalla ruarolla teköö, ku on muutoon rintaa ja miähen
luanto.

— Viäläkös sä vetelet niitä rentoja härmäälääsiä isänmaan säveliä joita
ennenvanhaan — —.

— No jo vai, jotta:

Aalahärrmästä keskeltä pitäjästä rentoja veljeksiiäh. Ja nee saa hyppiä
pöyrällee, jokk' on meitäki verrempiiäh! Hih!

— Älä älä Lasse kulta verä nuan rakkahasti, mun tuloo veret silmihi ja
rupiaa hypittämhän. — — Ook'sä tullu tänne Vaasaha konserttimatkalle
vai? — — Mihnä sä esiinnyt?

— Tuas Latokartanos, Senttrullas mä laulan pari iltaa ja sitte Änstis —
— tuu tänä iltana istumhan.

— Sehän on ruattalaasten puulaaki, johka sä Lassi oot joutunu laulamhan
ja suitsuttamhan pyhää tulta.

— Kreekilääne eli roomalaane, se on mulle se ja sama! Taires s'oon
taivahia syleelevä.

— No niihä se on, jotta näppylöötä m'oomma kaikki tuikkivien tähtien
alla.

— Tuu ny kuulemha tänä iltana, mä laulan aarioota.

— No se on selvä! Mutta annas mä esitän sun toisille
toimituskaveriillekki.

Hairasin Pikku-Lassen kainalohoni, sillä s'ei paina ku 38 kilua, ja
marssiin toimitussihteerin huaneheshe. Siälä miähet kattelivat suurin
silmin jotta:

— Mikä kapistus se tua on?

— Täm'on _Pikku-Lasse_, joka laulaa Sentraalis!



VALLANKUMOUKSET KRISTIINAS.


Hohoijajaa, ei niit'oo enää vallankumouksiakaa Suames, niinku siihe
aikhan ku mä asustin Kristiinas.

Se oli sitte iloosta hulinaa marraskuus 1917.

Keväällä maaliskuus kaarettihin esti keisari ja me kristiinalaaset
olimma kans kovasti vallankumouksellisia. Totta kyllä jotta me
kristiinalaaset kuljimma aina kaks päivää vallankumouksis muiren
jäliis, mutta me mekastimma sen sijahan sitä hartahammin omhan
läjähämmä aina kaks päivää sen jälkhen viälä ku toiset olivat jo
lopettanhet. Nii jotta täyren satsin m'otimma niinku muukki Suamen
kansalaaset.

Silloo ku se keisari kaarethin, me myähästyymmä oikiastansa kolome
päivää, ku ei meille siitä aijoos ilmootettu. Mutta heti ku saathin
tiätää, jotta mualla on toimhenpantu vallankumousjuhlia, nii me kans!

Kaupunginvaltuusto kuttuthin kokoho ja se päätti laittaa suuret
vallankumous- ja veljeysjuhlat Kristiinan torilla. Meill’ oli
siälä paljo ryssiä ja valtuusto määräs mun, joka m'oon ollu
mones vallankumoukses ennenki mukana, pithön ryssäsoltuulle
vallankumouksellisen puheen.

Ja siihe m'oonki, vaikka mä sen itte sanon, aika mato.

Mä prätistän suaralta käreltä paremmansorttista vallankumousta ryssäksi
vaikka kuinka pitkältä. Venäjällä ennen vanahaan reissatessani opiin
tämän jalon ja nykyaikana useen tarvittavan tairon.

No se vallankumousjuhla alkas sitte. Kristiinan torilla se pirettihin
ja koko kaupunki ja kaikki ryssät oli koolla. Mä nousin lavalle,
kiljaasin »tavaarissi rapotsii», huurin ja huiroon molemmin käsin
niinku valkia olis ollu hännän alla. Ja lopuuksi ko otin aivan pleikinä
nyrkit pystys kolmikertaasen eläköönhuuron ny jo huanohon maineehi
tullehelle vallankumoukselle jotta:

— Da sdravtstvujet revulutsia!

Ja solttupoijat karjuu kurkut suarina:

— Uraaaaaa!

Samas n'oli mun ympärilläni, kun meinasin tulla alha, hairasivat
kiinni, hurrasivat ja paiskiivat ilmahan, jotta sisuskalut pirinpärin.

— Vot maladjets! — hoki ryssät ja ennenku maahan ja jaloolleni taas
pääsin nii jokaikine knappi oli palttoosta ja takista irti lähteny.
Hattuni oli »veljet» trampannehet sen seittämhän kruttuhun, jottei
päähän iljenny panna.

Mutta suuri vallankumoussankari mä olin.

No nii, tämä kaikki on kerrottu vai sitä varte, jotta arvoosa lukija
paremmin käsittääs, kuinka vallankumoussankarin sitte käythin.

Tuli marraskuu —.

Sosialistit päättivät pistää toisen kerran hulinaksi. Meille sinne
Kristiinahan oli Siltasaarelta komennettu — niin kerrothin, en tiärä
sitte — yks vallankumoukselline kräätäri, Aarnio nimeltä, ja se otti
sen toisen vallankumouksen hoitaaksensa yksin urakalla — katalasti
syrjäyttäen mun, vanhan tekijän.

Yhtenä korjana päivänä, kun mä kirja kainalos marssiin kouluhun, johna
m'olin siihe aikhan opettajana, tuloo Pitkälläsillalla yks toisen
luakan oppilas mun tyä, nostaa lakkia ja kuiskaa aiva pleikinä jotta:

— Nyt on vallankumous!

— Mitäh? — Häh!

— Vallankumous...

— Nykkö taas? — Mihnä?

— Tuala kaupungin pualella — sopotti poika. — Koskisen puarin eres
oli suuri joukko vallankumousmiähiä, jokka sanoovat, jotta nyt on
vallankumous ja vaativat, jotta Koskisen pitää panna puarin ovensa
kiinni. Mutta Koskinen ei pannu, ja ku miähet pani ovet väkisin kiinni,
nii Koskinen lykkäs ne sisältä päin ponnistaan taas auki. Ja miähet
pani kiinni ja Koskinen fläiskäs auki. Viimmee ne repii Koskisen takin
ja lähtivät viämhän sitä putkahan — kertoo poika.

— Takkiako?

— Ei ku Koskista! — Ja yks miäs jäi pithön ovia kiinni ja se sanoo
mullekki, jotta nyt on vallankumous.

— Eikä mulle oo puhuttu mitää! — pääsi multa vanhalta
vallankumoussankarilta haikia, katkeroottunu huurahrus.

No me lährimmä siitä paikasta juaksujalkaa kattomhan. Ja aiva
oikee! Siälä viärä retuutettihin Koskista putkahan ja Paasosta
miliisilaitokselle!

Niin äkkiä se puhkes se toinen vallankumous Kristiinas, jotta min'en
meinannu keriitä ollenkaa joukkoho, vaikka m'olin kyllä asialla.

Ryssiä ja tuttuja suamalaasia miähiä, joista ny oli tullu
»punakaarttilaasia», juaksi kiväärit käsis pitkin katuja.

Mä koitin hyssytellä peräs ja kysellä niiltä jotta:

— Mikäs vallankumous se tämä ny on? Kun en m'oo kuullukkaa...

Mutta niill'oli niin kova kiirus, jottei ne keriinnehet seliittämhän.
Juaksivat vain taloosta taloohi hakivat haulikoota ja vanhoja
flinttapyssyjä ihmisten seiniltä ja sylykaupalla kantoovat entiselle
poliisilaitokselle, josta nyt oli kuulemma tullu »miliisilaitos».

Mua rupes jo sapettamhan, ku must'ei hualittu ollenkaa joukkoho.

Sain viimmeen yhren ryssän kiinni ja siltä tutkasin jotta:

— Aa hjuva veli tavaaris, sano mitä sinä juakse?

— A vot vallankumous olemas! -kiljuu ryssä ja heilutti sapeliansa.

— Kokoi vallankumous, hjuva veli? —

— Naa, minä en tiätä, tsort snaajet, ka kun ole vallankumos, nii ole
vallankumos! Uuraaa!

Ja nii se meni.

Silloon mä jo suutuun.

Ja päätin, jotta nyt ei oo vallankumous, ei jukukliut ookkaa!

Mä lährin takaasi torille, johka oli kokoontunu ihmisiä aikalailla.
Tälläsin itteni seisomhan Sampon portahille ja rupesin huuthon jotta:

— Erehrys! Erehrys arvoosat kristiinalaaset! Ei nyt oo vallankumous,
t'ootta erehtyny!

Torilla marssii kolme punakaartilaasta pyssyt olkapäällä. Ne tuli
juasten mun tyä kysymhän jotta:

— Mitä te sanootta? Eikö ny ookkaa vallankumous, häh?

— Ei, hyvät miähet! T'ootta erehtyny! Vallankumous on jo aikoja sitte
loppunu. Lähtekää ny vai vähä joutua kotianna.

— Jassoo — sanoo miähet. — Joko se ny on loppunu? — Pianpa se
loppuuki...

Ja lähtivät löntysthön miliisilaitokselle ihmisten nauraa hohottaas
täyttä kurkkua.

Samas näin yhren keskenkasvuusen poijannallikan, joka kans kuuluu
punakaarttihin, juaksevan torin poikki kolme vanhaa haulikkokrapaa
sylys, jokka s'oli käyny jostakin »takavarikoomas». Oli justhin viämäs
niitä miliisilaitokselle.

— Hei poika, mistä sä ne haulikot oot hakenu, häh? Poika vilkuuli
ympärillensä ja rupes pelkäämhän.

— Seis! — karjuun mä. — Seisokko lurjus, elikkä mä ammun sun!

Mutta s'ei seisahtunu. Lähti lipettihin.

— Siunaa sitte ittes! - kiljaasin ja nakkasin karvalakkini sen perähän.

Poika krääkääsi kauhiasti, purotti haulikot siihe ja juaksi huutaan
miliisilaitokselle.

Ei kulunu ku joku minuutti, nii torille tuli juasten 3-miähinen
punakaartilaaspatrulli kiväärit sojos. Ne piiritti mun ja vaatiivat
lähtemhän »esikuntahan». Mä panin vastahan jotta:

— Niatu tavaarissi! Min'en tuu, en tuu jos että kanna.

— No tulkaa ny...

— En tuu, viärä pitää, ainaki taluttaa. — No sama se, mä paan silmät
kiinni jos talutatta.

Ja niin sitä lährettihin suuren ihmisjoukon saattamana.

Vasta miliisilaitoksella aukaasin silmäni, ja kukas siälä istuukaa
komisarion paikalla?

— Männistö, kaupungin ainua oikia lahtari ja kova ryyppymiäs, kaikkien
tuttu. — Päivää, no sinäkö nyt oot poliisimestarina?

— Minähän täälä — — nauroo Männistö.

— Kyllä sun ny kelpaa, ku saat itte kriivaroora priilappoja —
pahkuloottin mä.

— Kuulkaas ny herra Jaakkoo, kuinka te sillä lailla — rupes Männistö
puhumhan.

— Millä lailla? — kysyyn mä.

— Ku paatta leikiksi koko vallankumouksen. — —

Ihmiset nauraa. — — Lupaattako, ettettä tee enää sellaasta, nii saatta
mennä — kysyy Männistö.

— En mä tohri luvata, ku m'oon niin paha nauramhan.

Ne piti pitkän neuvottelun ja lopuuksi sanoo Männistö jotta:

— Kyllä m'oomma ny päättäny nii, jotta meirän pitää panna teirän
putkahan siksi aikaa kun on vallankumous. — — Älkää ny pahaa tykäkkö...

— Mitäs turhia. Enhän mä —.

Ja niin mun viäthin raastuvan kellarihin ja pantihin suuri kanki oven
päälle.

Putka oli ollu kauan aikaa kylmillä, niin että mä pyyrin puita ja
sainkin. Tein valkian, vetelin haikuja ja voiin hyvin. Sitte pyyrin
vahtia hakemhan mulle kotua ruakaa ja neuvoon, jotta ottaas samalla
yhren piänen potun kaapista. — Ja kaikki se toi. Yhres sitte istuttihin
valkian ääres putkas, polteltihin, maisteltihin ja imehreltihin mailman
menua.

Lopuksi mä oikaasin lavalle maata. Klo 10:n aikana illalla aukaasi itte
Aarnio putkan oven, ravisteli mun hereelle ja sanoo jotta:

— Vallankumous on ny loppunu...

— Joko ny?

— Joo. Meille ilmootettihin Vaasasta justhin, jotta s'oon muualla
loppunu jo eileen, mutta ku sentraalifröökynät treikkas, nii ei saatu
ennen sanaa.

— No taasko me kristinalaaset olimma päivää jäliis muista! — piti mun
jahkaasta.

Hyväs sovus naureskellen astuskelimma sitte alha Kristiinan raastuvan
korkeeta kiviportahia, toivotimma hyvää yätä toisillemma ja lährimmä
levolle ankaran vallankumouksellisen päivätyän jälkehen.



TORPPARI SUAMI.


Oottako kuullu jotta hra Plumpäri on ny joutunu pualuepolitiikan
pyärteesihi niinku se itte sanoo?

S'oon se hra Plumpäri asustanu hissuksensa pitkät aijat, eikä sille
oo ny sattunu mitää erinomaasempia hairahruksiakaa. Kevähän oirehet
pakkasivat kyllä vähä myllertämhän hra Plumpärinkin rinnas, mutta ne
se tukahutti heti alkuhunsa. Naisten kirjavalle färiloistolle, silmään
hehkulle ja posken punalle on hra Plumpäri ummistanu silmänsä ja
kukkaronsa ny kokonansa.

— Kallista lystiä, kallista lystiä — on hra Plumpäri hokenu itteksensä.
— Tyyrihiksi tuloo, ottaa uuren eli vanhaa paikkaa, kaikki maksaa,
kaikki maksaa.

Ja sitä varte onkin hra Plumpäri ny ruvennu harrastamhan politiikkaa.

Se ku ei maksa mitää!

S'oon pari kuukautta lukenu eri pualuehien sanomalehtiä ja kaiken
mailman »äänenkannattajia» — jotta sen on menny pää aiva sekaasinsa.
— Vaalit tuloo, enkä mä tiärä, millekkä pualueelle täs kraapooksensa
vetääs, ku jokahinen kehuu olovansa oikias ja haukkuu toistansa n'otta
vahtu suupiälistä nokkuu — huakaali hra Plumpäri tiistaki illalla kello
kuus, ku mä sen rookasin Pitkälläkarulla.

— Ei sitä tiärä uskua enää oikiastansa ketää. Omhan pussihi kaikki ne
puhuu. Mäkin oon ruvennu vähä kallistumhan vasemmalle päin — — seliitti
hra Plumpäri.

— Ohoh, vai rupiaa kallistelemhan? S'oon paha merkki. Ku aikansa
kallisteloo, niin lopuksi kaatuu! Seiso sä vaa Plumpäri suaras, äläkä
rupia klenkkumhan, kyllä se paras ja varmin konsti on täs mailmas ja
viälä tulevaasuureski. Ei saa klenkkua yhtää!

— Niin mutta ku nua verot aina vai nousoo — huokaasi Plumpäri.

— No mutta siinäpä se justhin onkin! Jota enempi sä kallistelet, sitä
hullummin verot nousoo. Pitääshän se olla selvää nii närväpäiselle
miähelle kun sä oot.

— Kuinka nii? — kysyy hra Plumpäri suu auki.

— Taitaa olla paras, jotta mä koitan seliittää sen sulle
vertauskuvilla: No ajatteles ny, jotta koko Suamen kansa, kaikki
punikit ja lahtarit, taantumuksen mustat korpit ja eristyksen ja
sivistyksen taivahalliset talitiijaaset, jokka nii kaunihisti
poutapäivinä visertäävät, mutta myrskysäällä ja ku salasmaa lyää,
pistäävät pillit pussibin ja konttiivat suuren kiven taa piilohon, —
— jotta koko tämä suloone Suamen kansa ja kourallinen ruattalaasia
kaupan päällisiksi — mitä se on? S'ei oo muuta ku pikkuune vaivaane ja
köyhä _torppari_-valtakunta, joka isäntään, isojen miästen rytäkäs,
kerkes julistamhan maansa itsenääseksi. Ryssä-riapu on viäläki sen
pänttöön perästä nii sekaasinsa, jottei se vissihi taira viäläkää
oikee käsittää, jotta täs on sen yks entinen uskolline torppari, Matti
Matinpoika _Suami_, julistautunu ja pullistautunu oikee ittenääseksi.

— No eikös s'oo hyvä se? — kysyy hra Plumpäri silmät nii piikillä ku
neulat.

— Ompa vai, hyvä ja erinomaane asia totisesti onki. — Mutta torpparin
on menny ittenääsyys päähä. S'oon ollu ja monta vuatta yhtämittaases
pöhnäs, eikä näytä selviävänkään.

— Häh? Mitä, teek'sä pilkkaa kialtolaista? — karjuu hra Plumpäri.

— Ei toki, mutta mä tarkootan, jotta Suamen kansa on _niinkun_ s'olis
pöhnäs, oikee kovas nousuhumalas, ku ihmine on rikas ja väkevä —.

— Mitä sä oikee meinaat? — tutkas Plumpäri.

— Mä meinaan sitä, jotta tämä torppari Suami on ruvennu asumhan
huusholliansa niinku oikee isoot ja rikkahat rusthollarit, niinku
kauppaneuvos John Bull, valtioneuvos de Franska, sotafiskaali Vilhelm
fon Saksa, puhumatakkaa sellaasista pikkutilallisista ku Freetrik
Tanskasta ja punssifaprikööri Kustaa Ruattista!

Ei! — Torppari Suami, s'oon päättäny, jotta se ottaa koko mailman
eristykset ja sivistykset ja parannukset, tiäthet ja taithet, virastot
ja laitokset, tekniikat ja teoriijat, konsulentit ja kompromissit,
kialtolait ja imeväästen äänestykset ja kansanopetuksen uuristukset,
oppivelvollisuuspakot ja käsittämättömät suajeluslain säärökset,
tähtitaivahan kartoottamiset ja normaaliaijat — — summakaupalla koko
höskä!

— Mitäs sitä kituuttaa, - tykkää Suami. - Otethan heti kaikki mailman
lait ja parakraafit, nii totta jukulauta m'oommaki eristyksen
kehityksen riamukuluus vähä niinku fööris, eikä aina häntäpääs! Mitä
tuata kahreksaakaa tuntia täs enää tehrähän, ku siit'ei oo muuta ku
harmia?

— No, non noo! — koitti Plumpäri keriitä välihi, mutta mä verin vai
henkiä pikimmiten ja paasasin jotta:

— Ja jos sillä hyvä eres, mutta ku aina vai uusia lakia ja asetuksia
tuloo ku turkinhiasta, n'ottei s'oo kummakaa jos sua Plumpäri rupiaa
jo vähä viippoottamhan täs uuristusten hirmumyrskys, jota me ny meemmä
aiva tukka oikoosna, — ja ku mä oikee toren sanon, nii muakin pakkaa jo
viämistämhän, mutta takakenohon.

— Mhyy-yh — tuumas Plumpäri.

— Mitä sä luulet, jotta tästä huushollista tuloo? Valtiomyllyn
käyttäjät ovat kruuvvannehet myllyntullin nii korkialle, jotta jos
tynnörin rukihia maastas saat, nii kapan jättäävät omhan käthes. Mutta
myllärit tykkäävät vai jotta:

— Hyvin menöö valtiotalous ja kovasti kannattaa!

— Ymmärräk' sä Plumpäri, jotta sitä pitää koittaa tällätä aikanansa suu
säkkiä myäri, eikä aina vai huutaa ja hoilata jotta:

— Näin me laitamma ja näin me rustaamma ja sellaasia uuristuksia ja
tällääsiä parannuksia — mutta mistä ne rahat tuloo? Helppo s'oon
huseerata niinkauan, kun kansall' on viälä jotakin kynittävää, mutta
mitäs sitte nypithän, ku ei oo enääkarvojakaa?

— Tuata, tuata — — sanoo Plumpäri.

— Älä yhtää hynkäälekkää! Kyllä s'oon kumminkin niinku laihialaaset
sanoo ennen ku niitä ruvettihin ittekasvattamhan jotta: kelis kelis!

— Hm, jaa tuata, ei kyllä mun ny pitää jo lähtiä — rupes Plumpäri
paneskelohon, mutta mä sanoon jotta:

— Älä ny viälä lähre, en mä keriinny viälä alkuhunkaa.

Mutta meni se vai.

Ja ku mä peräsin sen käyntiä, niin oijennu oli miäs, eikä yhtää enää
kallistellu. Kyllä tiätää, mihkä kraapooksensa vetää.



HILIMA, KUULEKSÄ!


Se, jota ne sanoo rakkaureksi, on sellaasta tuhinaa, jotta siinä tahtoo
jokahinen olla itte noukkinensa ja asuulla omhan laihinsa. Siin'ei
menesty osuustoimintakaa, jota tämän mailman aikaha joka paikkahan
tukithan. Eikä siinä vetele eres kommandiittipuulaakikaa, vaikka toinen
koittaas olla kuinka hiljaane ja äänetöön yhtiökumppani ja satsata
täysiä panoksia.

Kyllä se nii on, jotta pussoo ja akanotto on ainaki viälä toistaaseksi
jätettävä kaiken yhteistoimintamuoron ulkopuolelle, yksityysen
yritteliääsyyren varahan.

Muutoon nousoo het karvat pystyhyn jotta:

— Vai nii ja jassoo —?

Ja niinhän se sanoo Eenokkiki ennen vanhaan jotta:

— S'oon muh!

Ja samas kans paukahti.

Mutta s'oon sitte kamalaa ku välistä rupiaa paukkumnhan n'ottei
tiäräkkää ja aiva ilman syytä. Vaikkei sitä nii vissisti tiärä, koska
s'oon erehrys ja koska ei.

Siihen luuloho se jäi se kevarin isäntäki Hilimastansa jotta:

— Kuinkhan se oli oikee sen asian laita. — — Ei nuata lakijuristia
ainakaa tiärä uskua, jokk'on aina vääryyttä pualtamas...

Kattokaas s'oli sillä lailla, jotta näis syyskäräjis oli nii paljo
kaikellaasia viinajuttuja, jotta asianajajiaki oli tullu monta
kuarmallista eikä niille tahrottu saara mistää yösijaa. Kevaris makas
lakijuristia jo kamarin laattiakki täynnä, ku viälä tuli yks vaasalaane
ittiänsä tukkimhan jotta:

— Pitäähän mun hyvä isäntä johki päästä yäksi!

— Jaa, jonsei Hilima voi teille järjestää, nii en minä ny ainakaa
täs sängyksi repee — oli kevarin isäntä sanonu, jok'on pulska ja
kaikinpualin moitteetoon vanhapoika, n'ottei akooll' oo ollu mitää
sanomista, vaikka n'oon kyllä vähä epäälly. S'oon vain hoirellu
taluansa ja pitäny sitä kevarinpitua siinä, ja se Hilima on sillä ollu
niinku huushollaamas.

Ja hyvä ja kätevä ihminen se Hilima onkin. Ja viälä komjan näköönenki
ja hyväs lihas. Poskekki on punaaset ja pullollansa ku puukissillä,
n'ottei sen mikää puutu.

— No Hilimojen kans m'oon ennenki hyvin pärjänny — oli se vaasalaane
juristi sanonu. — Jos hyvin sattuu, niin kuka tiätää, vaikka pääsis
viälä hialle ja poikamiähen ylimäärääsistä veroostaki — niin oli
hihkaassu se lakijuristi ja iskeny kiärästi silimää ku lähti Hilimalle
puhumhan siitä yäsijasta.

Ja hyvinhän ne sopiivakki. Hilima oli heti valmis jotta:

— Ei täälä ny oo muuta paikkaa ku mun kamarini tuala vintillä, mutta
saatta mennä sinne. — Mä meen täksi yäksi osuuskaupan Hiltan tyä maata,
ku s'oon niin monta kertaa haastanu, ku sen pitää maata aina yksin ja
pakkaa pelkäämhänki...

— Kunko ei käyrä kopistelemas — — vai hiiriäkö se pelekää?

— Vissihi, ku ei siäl'oo kissiäkää — nauroo Hilima ja lähti laittohon
sänkyä kuntoho. Hiaroo parjanki nii pehmooseksi, jotta siin' ei ollu
sitte yhtää kupuloota. Oikee kaksinkertaaset lakanakki tälläs sänkyhyn
niinku herroos pruukathan, ja vesiklasin viärehe.

Kelpas siihen lakijuristerin oikaasta syntisen kruppinsa ja nährä
suloosia unia rasvaasista konkurssipesistä.

Tuas pualenyän aikoohin ku se justhin näki unta, kuinka se »selvitti»
yhtä saranmiljoonan pesää n'otta saamamiähet joutuuvat maksamhan viälä
»hoitokustannuksekki», nii rupeski kuulumhan hiljaasta koputusta
ovehen, n'otta sen meni laskut aivan sekaasinsa.

Se huamaatti siihen paikkaha, poukahti sängys istumhan ja hätäännyksis
imehteli jotta:

— Mi-mikäh se oli, joka koputti —?

Kuunteli hyvän aikaa, mutta ku mitää ei enää kuulunu, niin jahkaasi
viimmee itteksensä jotta:

— S'oli vissihin vain omatunto, joka kolkutti...

Ja pani jälleen maata ja painoo silmät lujasti kiinni, jotta sais
uurestansa kiinni siitä ihanasta unenpäästä.

Mutta silloon taas rupes kuulumhan varovaasta koputusta ja hiljaasta
krahinaa oven takaa. Ja taas koputettihin! Ja sitte kuuluu kuiskaus
jotta:

— Hilima? — — Hilima? Nukuk'sä? — Kuuleksä Hilima?

Ja taas koputettihin ja sitte jotta:

— Hilima?! — — Hilima, eksä kuule — — tuu ny aukaasemhan...

— Ei tää? oo Hilimaa! — karjaasi viimmeen se lakijuristi karhialla
äänellä.

Jos oli siihen asti ollu kyllä hiljaasta, nii nyt tuli aiva
kualemanhiljaasuus, niinku sanothan, jotta s'oli aiva kauhiaa.

Mutta sitte kysyttihin oven takaa yhtä kolkolla äänellä jotta:

— No, kukas siäl' on sitte?

— Mitä se sulle kuuluu? Mee tiakkahas vai siältä kopistelemasta — huuti
se juristeri vastahan.

— Mutta mulle se vasta kuuluuki! — karjuu ääni oven takaa. — Hilima! —
Tuu aukaasemhan ja heti paikalla ovi!

— No, ei tääl' oo Hilimaa, mee järvehen siältä rähisemästä!

— Siäl' on Hilima! Kyllä mä sen tiärän. Mutta mikäs roikales sin'oot,
joka sinne oot konttinu? Häh? — Jo nyt miäs pistit pääs pussihi,
jost'et elävänä selviä! — Hilima, aukaase vähä äkkiää ovi, elikkä mä
tuun ramat kaulas!

Ja ja, ku se rupes trumpaamahan ja moikottamhan ovhen n'otta klasit
heläji ja koko pykninki heiluu n'otta tornin nenästä tiiliskivet
sinkooli.

Ja vannoo ja huuti jotta:

— Mä tapan sun heti paikalla, ku yksikis knääkkä! — Kirves! Tuokaa
kirvestä, jotta mä lyän oven hajalle —!

Lakijuristin nousi hiukset pystyhy. Se hyppäs sängystä ja truiskii
pimiäs kamaris ympäri seiniä ku miäletöön. Pöytä kaatuu ja lavittat
poukkooli ympärinsä, ku se ettii reikää, mistä pääsis pihalle ennenku
tapethan. Viimmee sai klasin auki, hyppäs yliskamarista suinpäin
pärinämaalle ja painoo paitaasillansa henkensä erestä yli aitojen ja
peltojen, mettähän n'otta rapa proiskuu.

Samas kans ovenpeilit sälähti pirstaksi ja se kauhia miäs tormas kirves
pystys kamarihi ja huuti jotta:

— Haa, siinä s'oli se Hilimanki uskollisuus!

Ku sitte tuli alakerrasta ihmisiä housut tutisten lamppu käres
kattomhan, nii ne näkivät kauhian näyn. Miäs hakkas kirves käres
keskilaattialla sen lakijuristin housuja ku korppi kalasäkkiä. Aiva
tuusan nuuskaksi peittos.

Ja silloo kans nähtihin kaikkien suureksi hämmästykseksi, jotta se
julmistunu friijarimiäs oli kevarinisäntä itte, se vanhapoika...

N'otta kyllä nyt on kylän ämmillä kotkottamista jotta:

— Sitähän m'oon aina sanonu, jotta eikhän ne vai yhtyyttä pirä — — ja
kuinkas muutoon — — mutta jopas ny rookattihin rysän päältä!



VANHAANPOIKAAN VERO.


No ny vasta kummia kuuluu ku meinathan panna vanhoollepoijille ja
kissiille klapu kaulahan!!

Niinku koirille verolappu rintahan, eli nirri pois! Täm'on kauhiaa!

Mitä pahaa vanhatpoijat on tehny, jotta niitä tällä lailla ruvethan
sakottamhan ja räknäämähän kissien kans samhan luakkahan? Eikö siin'oo
kyllä, jotta niitä ahristaa ja vainuaa vanhatpiijat joka pualelta ja
koittavat surenkuappia kaivaa?

Vai viälä ny erityyne vero vanhoollepoijille siitä hyvästä, ku ne
koittaa kunniallisesti ja nuhteettomasti vajeltaa?

Tällääne katala ajatus on voinu syntyä vain kateuresta ja halusta
saattaa toisekki samahan karotuksehen, ku itte on joutunu. Elikkä sitte
täss on vanhaanpiikaan sormet pelis. Meinaavat vetää oikee isoon rysän
ja pakottaa vanhatpoijat vängällä naimhan.

Mihnä on oikeus ja lain turva?

Mettän peroollaki on rauhootus-aikansa, mutta nyt meinathan
vanhatpoijat julistaa lainsuojan ulkopualelle, n'otta poliisit saavat
niitä ampua mihnä vai rookaavat niinku kulkukoiria, jos ei niil'oo
verolappua kaulas.

Täm'on kauhiaa vääryyttä!

Ihmisiähän n'oon toki vanhatpoijakki, eikä mitää mettäneläviä, joita
sillä lailla saa jahrata.

Veronsa n'oon aina maksanhet siinä ku muukki miähet, mutta nyt niitä
ruvethan sakottamhan ja linnahan viämähän, jos eivät jaksa lunastaa
veroklapua kaulahansa.

Kunniallinen vanhanpoijan elämä julistethan siis rikolliseksi,
ja siitä voi menettää äänioikeutensakki. Pitääshän toki ihmisten
ymmärtää, jottei kaikille passaa akka. Se tuloo tyyrihiksi muutoonkin
vanhanpoijan elämä, viälä täs ny akkasakkoja maksamhan.

Kuka vastaa seurauksista, kysyn mä, jos vanhatpoijat pannahan vängällä
naimisihin? Se ei oo silloon ainakaa niiren syy, jos n'oon yhtä
mahrottomia ku ennenki.

Jos ny kumminki vanhoollepoijille erityyne vero pannahan siitä hyvästä,
jottei niiren trenkää ottaa akkaa, nii se vero pitää mun miälestäni
tulla ainaki tekressiiviseksi eli asteettaan alenevaksi rumhinvoimien
ja iän mukhan. Reumatismi ja vattakatarri on otettava huamiohon, mutta
kaljupääsyyrestä älköön verohelpootusta tyännettäkö, sillä se ei oo
mikään syy. Päinvastoon, kaljupäille saa panna kolme markkaa lisää,
siitä hyvästä, ku ei akka saa niitä tukistetuksi.

Vanhanpoijan verua ruvethan räknäämähän vissihin 30 vuaresta. Sen
ikääsille sitä verua sopiikin lyärä nii friskisti, jotta vissisti
lähtööväkki korvat luimus heti akkamettähän. Mutta vanhemmille on
myännettävä helpootusta sitä mukaa ku vuaret lisääntyy ja voimat
vähenöö. Ja ku vanhapoika on uskollisesti maksanu akattomuusveruansa
60 vuaren ikähän, niin sen raukan pitää jo päästä rauhaan, vapauttaa
verosta ja ripustaa vapaurenristi kaulahan.

Sen se on silloon hyvin ansaannu.

Mistä tämä pahanilkiys ja viha vanhojapoikia kohtahan oikee johtuu?
Eikö n'oo koittanhet olla ja elää ihmiskunnalle oikee esimerkiksi
ja kaunistukseksi? Onko koskaa kuultu vanhaanpoikaan pahaa sanaa
naisista sanonehen? Jos nainehekki miähet olsivat nii ystävällisiä ja
huamaavaasia naisille ku vanhatpoijat, nii avioliitto olis kaikille
paratiisi. Vanhatpoijat ovat ensimmääsiä aina puallustamhan naisten
vapautta.

Muutoonkin on vanhatpoijat erityysesti naisten suasios. Aivan niinku
kissikki, joiren kans ne ny joutuuvat klapuniekooksi.

Miksei naiset nouse puallustamhan lemmikkiänsä tätä vääryyttä vastahan?

Kaikki se hyvä ja kaunis mitä voirahan sanua kissiistä, kuuluu myös
vanhoollepoijille.

Esimerkiksi:

Kissi on kaunis elään. Niin on vanhapoikakin. Kissiistä tykkää kaikki
naiset ja siloottaavat niiren selkää. Niin myäs vanhaanpoikaan.
Kiitokseksi nostaa kissi korkialle häntää. Niin teköövät vanhatpoijakki.

Kissi on viisas elään. Niin on vanhapoikaki. Kissi ei koskaan maista,
ennenku se haistaa. Ja se on viisahasti tehty. Mutta vanhapoika ei
haista eikä maista. S'oon viälä viisaheet.

Kissi on rauhalline elään. Nii on vanhapoikaki. Moni nainen pelkää
kissiä, mutta vanhaapoikaa ei ykskää. Se ei tee kellekkää pahaa.
Ja varkaureksi ei voi sanua sitä, jos joskus rookathan toiskan
kissi krannin maittilakupista. Sillä n'oon erehtyvääsiä niinku
vanhatpoijakki. Mutta tapanansa n'ei sitä pirä. S'oon vissi se.

Kissi on puhras elään. Niin on vanhapoikaki puhras ja purkis ku nualtu
lusikka. Kissi ei asto koskaa tassuansa kurahan. Eikä oo oikiaa
vanhaapoikaa koskaa rapakosta rookattu, vaikk' olis joskus sinne
puronnukki.

Kissi on sähkööne elään. Niin on vanhapoikaki. Jos sen turkkia pimees
siloottaa, nii se sätii ja hehkuu ku valkia. Jos että usko, nii
koittakaa. Mutta vastakarvahan ei saa vetää.

Kissi näköö pimiäs. Niin teköö vanhatpoijakki. Ja sitä varte niitä
rookathanki useen pimiäs kulkeella.

Kissi on sitkiähenkinen. Ja niin on vanhatpoijakki. Monta kertaa on
hirttonuara jo ollu vanhanpoijan niinku kissinki kaulan ympärillä
ja lujaa kinnattu, mutta henkiä ei oo irti saatu. Niinki lujaa on
vanhojapoikia rinnoosta rynkytetty, jotta knapit piraannu, muttei
sittekää!

Jos vanhatpoijat nyt hävitethän, nii pitääs toki ajatella niitä orpoja
lapsukaisia, jokka — — jaa jaa tuata...





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sekaherelmiä: Eteläpohjalaisia murrejuttuja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.