Title: Vaaliheimolaiset: Romaani
Author: Goethe, Johan Wolfgang von
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vaaliheimolaiset: Romaani" ***


VAALIHEIMOLAISET

Romaani


Kirj.

JOHANN WOLFGANG VON GOETHE


Suomentanut

J. Hollo



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1923.



ENSIMMÄINEN OSA.



ENSIMMÄINEN LUKU.


Eduard — niin nimitämme erästä varakasta, parhaassa miehuudeniässänsä
olevaa paronia — Eduard oli viettänyt huhtikuisen ehtoopäivän
kauneimmat hetket taimistossansa uitellen tuoreina säilyneitä oksaksia
nuoriin runkoihin. Vast'ikään askarruksensa päätettyään hän sijoitti
kojeensa koteloon ja tarkasteli työtänsä hyvillä mielin, kun puutarhuri
astui hänen luoksensa iloiten isännän osaaottavasta uutteruudesta.

Etkö ole nähnyt vaimoani? kysyi Eduard valmistautuen lähtemään
kauemmaksi.

Tuolla uusilla istutuksilla, vastasi puutarhuri. Sammalmaja, jonka hän
on rakentanut kallionkupeeseen, linnaa vastapäätä, valmistuu tänään. Se
on tullut kaunis kaikin puolin ja miellyttää varmaan teidän armoanne.
Näköala on kerrassaan hyvä: alhaalla kylä, hieman oikealla kirkko,
jonka torninhuippua katse hipaisee; vastapäätä linna ja puutarhat.

Aivan oikein, virkkoi Eduard; tuolta muutaman askelen päästä saatoin
nähdä miehet sitä rakentamassa.

Sitten, jatkoi puutarhuri, avautuu oikealla laakso, ja katse liitää
yli reheväin lehtoniittyjen heleään kaukaisuuteen. Kalliorinteen
polku on sievästi suunniteltu. Armollinen rouva osaa asiansa; hänen
käskettävänään tekee työtä ilomielin.

Mene hänen luoksensa, sanoi Eduard, ja pyydä häntä odottamaan minua.
Sano hänelle, että haluan nähdä uudet rakennelmat ja nauttia niistä.

Puutarhuri poistui kiireesti, Eduard pian hänen jäljessänsä.

Hän asteli pengermiä alas, tarkasteli ohimennen kasvihuoneita ja
taimilavoja, kunnes saapui veden partaalle ja sitten porrasta pitkin
siihen kohtaan, missä uusille istutuksille johtava polku jakautui
kahteen haaraan. Hän väisti toisen, joka suuntautui poikki kirkkomaan
jokseenkin suoraan kohti kallionseinämää, ja lähti kulkemaan toista,
joka hieman avarammin kaartein suikersi vasemmalla loivasti ylöspäin
halki leppoisan viidakon; molempain yhtymäkohdassa hän istahti
hetkiseksi soveliaasti sijoitetulle penkille, lähti sitten astelemaan
varsinaista polkua ja saapui vihdoin, toisinaan jyrkemmin toisinaan
loivemmin kohoavan tien monenlaisista portaista ja askelmista
suoriutuen, sammalmajalle.

Charlotta tervehti miestänsä ovella ja sijoitti hänet istumaan siten,
että hän voi yhdellä silmäyksellä havaita ne eri kuvat, jotka näyttivät
maiseman ikäänkuin kehystettynä. Eduard oli mielissään ja toivoi kevään
piankin luovan kaikkialle vielä runsaampaa vehmautta.

Minulla on yksi ainoa muistutuksen aihe, lisäsi hän: maja tuntuu
minusta hieman ahtaalta.

Meille kahdelle siinä sentään on tilaa, vastasi Charlotta.

Epäilemättä, virkkoi Eduard, saattaisipa olla sijaa vielä
kolmannellekin.

Miks'ei, sanoi Charlotta, jopa neljännellekin. Suurempia seuroja varten
varaamme toiset paikat.

Kun nyt olemme täällä kahden kesken, kenenkään häiritsemättä, virkkoi
Eduard, niin tunnustan, että minulla on jo muutamia aikoja ollut
sydämelläni jotakin, mikä minun pitäisi ja tekisi mielikin sinulle
uskoa, kunhan se vain luonnistuisi.

Olen jotakin sellaista huomannut, vastasi Charlotta.

Ja tunnustanpa, jatkoi Eduard, että olisin kenties vaiennut vieläkin
kauemmin, ellei postinkuljettaja minua huomenna varhain ahdistaisi,
ellei meidän olisi päästävä jo tänään päätökseen.

Mikä onkaan asiana? kysyi Charlotta ystävällisesti alkuun autellen.

Se koskee ystäväämme kapteenia, vastasi Eduard. Tiedäthän, millaiseen
surulliseen asemaan hän, kuten moni muukin, on ilman omaa syytänsä
joutunut. Kovin tuskalliselta täytyy niin tietorikkaasta, kyvykkäästä
ja osaavasta miehestä toimettomana-olo tuntua, ja — sanonpa nyt
siekailematta mitä hänelle toivon: tahtoisin hänen tulevan joksikin
aikaa luoksemme.

Asiaa on hyvin harkittava ja tarkasteltava useammalta eri kannalta,
virkkoi Charlotta.

Olen valmis ilmaisemaan sinulle mielipiteeni, lausui Eduard. Hänen
viime kirjeessänsä huomaa ankaran apeamielisyyden hillittyä sävyä;
tosin hän ei ole missään puutteessa, sillä hän osaa rajoittaa
tarpeitansa, ja välttämättömimmästä olen minä pitänyt huolen; ei
häntä myöskään ahdista se, että on otettava minulta jotakin, sillä
me olemme elämämme varrella velkaantuneet toisillemme siinä määrin,
ettemme enää kykene laskemaan vastaaviemme ja vastattaviemme välistä
suhdetta — hänen varsinaisena kiusanansa on toimettomuus. Monipuolisen
sivistyksensä jokapäiväinen ja jokahetkinen käytteleminen toisten
hyödyksi on hänen ainoa huvinsa, jopa intohimonsakin. Ja nyt täytyisi
hänen tyytyä istumaan ristissä käsin tai ryhtyä edelleen opiskelemaan,
hankkimaan itsellensä uusia taitoja, koska ei voi käytellä niitä,
jotka täysin määrin omistaa, — sanalla sanoen, lapsukaiseni, asema
on kiusallinen, ja hän tuntee yksinäisyydessänsä sen painostuksen
kaksin-kolminkertaisena.

Olen luullut, virkkoi Charlotta, että hänelle on tehty tarjouksia
useilta tahoilta. Kirjoitin itsekin hänestä monelle toimeliaalle
ystävälle ja ystävättärelle, ja mikäli tiedän, saivat kirjeeni jotakin
aikaan.

Aivan oikein, vastasi Eduard; mutta nuo eri mahdollisuudet, nuo
tarjoukset aiheuttivat nekin hänelle uutta kiusaa, uutta levottomuutta.
Tarjoutuneet olosuhteet ovat kaikki sopimattomia. Hän ei saa toimia,
vaikuttaa; hänen on uhrauduttava, uhrattava aikansa, periaatteensa,
oma olotapansa, ja se on hänelle mahdotonta. Mitä enemmän tätä kaikkea
harkitsen, mitä paremmin sen tunnen, sitä hartaammin haluan saada hänet
luoksemme.

Menettelet varsin kauniisti ja rakastettavasti ajatellessasi niin
myötätuntoisesti ystäväsi tilaa, vastasi Charlotta, mutta sallinet
minun kehoittaa sinua muistamaan myöskin itseäsi, meitä.

Olen sen tehnyt, vastasi Eduard. Hänen läheisyydestänsä voimme odottaa
koituvan itsellemme pelkkää etua ja mielihyvää. En tahdo puhua mitään
kuluistani, jotka joka tapauksessa muodostuvat vähäisiksi, jos hän
muuttaa luoksemme, — varsinkin kun samalla otan huomioon, ettei hänen
täälläolonsa aiheuta meille mitään hankaluutta. Hän voi asua linnan
oikeassa kylkirakennuksessa, ja kaikki muu järjestyy itsestänsä. Mitä
se hänelle merkitseekään ja kuinka paljon hauskuutta tarjookaan meille
hänen seuransa, hauskuutta, vieläpä hyötyäkin! Olen jo aikoja sitten
halunnut mittauttaa tilukseni ja koko tämän tienoon; hän ottaa asian
huoleksensa ja ohjaa mittaustyöt. Sinä aiot ryhtyä itse hoitamaan
tiluksia, kunhan nykyisten vuokraajien vuodet ovat menneet. Arveluttava
yritys! Mutta hän voi varmaan auttaa meitä hankkimaan itsellemme koko
joukon esitietoja! Tunnen liiankin selvästi, että minulta puuttuu
hänenlaisensa mies. Maalaisilla on asiaankuuluvat tiedot, mutta heidän
esityksensä ei ole selvää eikä vilpitöntä. Kaupunkien ja korkeakoulujen
oppilaat puhuvat kyllä selvästi ja moitteettomasti, mutta heiltä
puuttuu asian välitön oivallus. Ystävältäni voin odottaa kumpaakin, ja
lisäksi johtuu asiasta vielä satoja muita mieluisia suhteita, jotka
koskevat sinuakin, ja joista arvaan koituvan paljon hyvää. Nyt kiitän
sinua siitä, että olet minua hyväntahtoisesti kuunnellut; lausu sinä
puolestasi vapaasti ja seikkaperäisesti ajatuksesi, sano, mitä sinulla
on sanottavana, minä en keskeytä.

Olkoon menneeksi, virkkoi Charlotta: niinpä esitän aluksi erään
yleisen huomautuksen. Miehet ajattelevat lähinnä nykyisyyteen kuuluvia
yksityisseikkoja ja tekevät aivan oikein, koska heidän on määrä toimia,
vaikuttaa, naiset sitävastoin enemmän kaikkea, mikä elämässä kuuluu
yhteen, ja menettelevät yhtä oikein, koska heidän ja heidän perheensä
kohtalo liittyy tuohon yhteyteen ja koska heiltä vaaditaan juuri
tuota yhteenkuuluvaista. Luokaamme siis silmäys nykyiseen samoinkuin
menneeseenkin elämäämme, ja sinä olet myöntävä, ettei kapteenin tänne
kutsuminen sovi aivan hyvin meidän tarkoituksiimme, suunnitelmiimme ja
järjestelyihimme.

Kuinka mielelläni ajattelenkaan varhaisinta suhdettamme! Me, nuoret
ihmiset, rakastimme toisiamme hellästi, meidät erotettiin, sinut
minusta, koska isäsi, joka kyltymättä himoitsi varallisuutta, liitti
sinut melkoista vanhempaan, rikkaaseen naishenkilöön, minut sinusta,
sillä minun täytyi erikoisitta toiveitta ojentaa käteni varakkaalle
miehelle, jota en rakastanut, mutta kunnioitin. Me vapauduimme jälleen;
sinä aikaisemmin, äitisi jätettyä sinulle perinnöksi suuren omaisuuden,
minä myöhemmin, juuri niihin aikoihin, kun palasit matkoiltasi. Niin
löysimme toisemme jälleen. Me iloitsimme muistoistamme, rakastimme
niitä, saimme elää häiritsemättä yhdessä. Sinä vaadit liittoa; minä
en kohta suostunut, sillä kun olemme suunnilleen samanikäiset, olen
minä naisena vanhentunut, sinä miehenä et. Vihdoin en kumminkaan
tahtonut sinulta evätä sitä, mitä näytit pitävän elämäsi ainoana
onnena. Sinä tahdoit toipua rinnallani kaikista hovissa, sotaväessä
ja matkoilla kokemistasi levottomuuksista, tahdoit malttaa mielesi,
nauttia elämästä, mutta vain minun kerallani. Ainoan tyttäreni minä
sijoitin koulukotiin, jossa hän tosin on sivistynyt monipuolisemmin
kuin maalla eläen olisi käynyt päinsä, enkä ainoastaan häntä, vaan
Ottiliankin, rakkaan veljentyttäreni, jolle kenties olisi ollut parasta
saada kasvaa opastukseni alaisena auttajakseni talousaskareissa. Kaikki
tämä tapahtui sinun suostumuksellasi, vain siinä tarkoituksessa, että
saisimme elää häiritsemättä, jotta voisimme rauhassa nauttia varhain
ikävöiden kaipaamaamme, vihdoin myöhään saavuttamaamme onnea. Niin
aloitimme maalla-olomme. Minä otin hoitaakseni sisäiset asiat, sinä
ulkoiset ja sen, mikä koskee kokonaisuutta. Minä olen järjestäytynyt
noudattamaan kaikessa toivomuksiasi, elämään yksin sinua varten;
koettakaamme ainakin toistaiseksi, missä määrin voimme tulla toimeen
kahden.

Koska yhteenkuuluvainen, kuten sanoit, on teidän varsinainen
elementtinne, virkkoi Eduard, ei tosiaankaan pidä kuunnella teitä
yhteen menoon, tai täytyy suostua myöntämään, että olette oikeassa;
niinpä myönnänkin olleesi oikeassa aina tähän päivään asti. Se
perustus, jonka olemme toistaiseksi luoneet elämäämme varten, on
laadultansa hyvä, mutta eikö meidän ole mitään enempää sen varaan
rakennettava ja eikö siitä pidä sukeutua mitään sen enempää? Teemmekö
mitä teemme, minä puutarhassa, sinä puistossa, vain erakkoja varten?

Olet oikeassa, vastasi Charlotta, epäilemättä! On vain varottava
tuomasta taloon mitään estävää, vierasta. Ajattelehan, että
päätöksemme, myöskin mitä seurusteluun tulee, koskevat tavallansa
vain kahdenkeskistä yhdessäoloamme. Sinä aioit aluksi esittää minulle
matkapäiväkirjasi oikeassa järjestyksessä, saattaa samalla kuntoon
monia siihen kuuluvia papereita ja minun kerallani, minun avullani
kerätä noista verrattomista, mutta sekasortoisista vihkosista ja
lehdistä meitä ja muita ilahduttavan kokonaisuuden. Minä lupasin,
auttaa sinua jäljentämisessä, ja me ajattelimme saavamme mukavasti,
somasti, miellyttävästi ja kotoisesti matkailla muistoissa halki
sen maailman, jota meidän ei suotu yhdessä nähdä. Niin, olemmehan
jo aloittaneetkin. Sitäpaitsi olet iltaisin ottanut jälleen esille
huilusi, soittelemme yhdessä, minä klaveeria. Naapurit käyvät meillä
vieraissa, samoin me naapureissa. Minä ainakin olen kutonut itselleni
kaikesta tästä ensimmäisen kesän, jonka olen eläissäni ajatellut
viettää iloiten ja nauttien.

Kunhan ei, virkkoi Eduard otsaansa pyyhkien, kaiken hellästi ja
järkevästi kertomasi ohella alinomaa johtuisi mieleeni se ajatus, ettei
kapteenin täälläolo mitään tärvelisi, vaan pikemmin toisi kaikkeen
vauhtia ja uutta elämää. Hän on suorittanut osittain samat vaellukset
kuin minä, hänkin on, omalla tavallansa, havainnut monta seikkaa:
me käyttelemme yhteisiä kokemuksiamme ja saamme aikaan sitä ehomman
kokonaisuuden.

Salli siis minun avoimesti tunnustaa, vastasi Charlotta hieman
kärsimättömästi, että tunteeni puhuu tuota aietta vastaan, että jokin
aavistus ennustaa minulle siitä kaikkea muuta kuin hyvää.

Kukapa teitä naisia vastustelemaan: aluksi esiinnytte niin
ymmärtäväisinä, ettei voi sanoa mitään vastaan, sitten niin hellinä,
että myöntyy mielelläänkin, niin tunteellisina, että varoo teitä
loukkaamasta, niin aavistelevaisina, että säikähtää.

Minä en ole taikauskoinen, virkkoi Charlotta, enkä välitä mitään
tuollaisista hämäristä vaikutteista, elleivät ne ole mitään muuta,
mutta ne ovat enimmäkseen tajuttomia muistoja niistä onnellisista tai
onnettomista seurauksista, joita omat tai toisten suorittamat teot ovat
kokemuksiksemme aiheuttaneet. Missään olotilassa ei ole mitään niin
merkitsevää kuin kolmannen väliintulo. Olen nähnyt ystäviä, sisaruksia,
rakastavaisia, aviopuolisoita, joiden välinen suhde kerrassaan muuttui,
joiden asema täydellisesti vaihtui jonkun kolmannen henkilön tultua
sattumalta tai kutsuttuna heidän olokehäänsä.

Sellaista voinee sattua, vastasi Eduard, ihmisille, joiden elämä on
hämärässä haparoimista, ei niille, jotka kokemuksen kirkastamina ovat
paremmin tietoiset itsestänsä.

Tietoisuus, rakkaani, virkkoi Charlotta, on riittämätön ase, vieläpä
toisinaan vaarallinenkin käyttelijällensä, ja kaikesta tästä selviää
ainakin se, ettei meidän pidä hätäillä. Suo minulle vielä muutamia
päiviä, älä tee heti päätöstäsi!

Asia on sillä kannalla, vastasi Eduard, että me hätäilemme vielä
monenkin päivän kuluttua. Olemme vuorotellen esittäneet syyt asian
puolesta ja sitä vastaan; kaikki riippuu ratkaisusta, ja niin ollen
olisi tosiaankin parasta uskoa se arvan huomaan.

Minä tiedän, että mielelläsi lyöt vetoa tai heität arpaa epävarmoissa
tapauksissa, virkkoi Charlotta, mutta näin vakavassa asiassa pitäisin
sitä uhkamielisyytenä.

Mitä sitten kirjoitan kapteenille? huudahti Eduard. Minun näet on heti
ryhdyttävä kirjettä sommittelemaan.

Kirjoita rauhallinen, järkevä, lohdullinen kirje, vastasi Charlotta.

Toisin sanoen ei mitään, virkkoi Eduard.

Ja kumminkin, huomautti Charlotta, on useissa tapauksissa välttämätöntä
ja ystävällistä mieluummin kirjoittaa jotakin, vaikkapa ei mitään, kuin
olla kirjoittamatta.



TOINEN LUKU.


Eduard oli jälleen yksin, omassa huoneessaan. Elämänkohtaloiden
muistuminen Charlottan niistä kertoessa, heidän keskinäisen tilansa
ja aikomustensa kuvaileminen, oli miellyttävästi liikuttanut hänen
herkkää mieltänsä. Hän oli tuntenut itsensä Charlottan läheisyydessä,
hänen seurassansa niin onnelliseksi, että suunnitteli ystävällisen,
osaaottavan, mutta rauhallisen ja mihinkään viittaamattoman kirjeen
kapteenille. Mutta kun hän sitten astui kirjoituspöydän luo ja otti
käteensä ystävän kirjeen lukeaksensa sen vielä kerran, johtui hänen
mieleensä kohta tuon oivallisen miehen surullinen tila; kaikki ne
tunnot, jotka olivat häntä näinä päivinä rasittaneet, heräsivät
jälleen eloon, ja hänestä näytti mahdottomalta jättää ystävä niin
huolestuttavaan olotilaan.

Eduard ei ollut tottunut mistään kieltäytymään. Nuoruudesta saakka
rikkaiden vanhempien ainoa, hemmoiteltu lapsi, vanhempien, jotka
osasivat suostutella hänet omituiseen, mutta erittäin edulliseen
avioliittoon paljoa vanhemman naishenkilön kanssa, joka hänkin
kaikin tavoin miestänsä sukoili yrittäen mitä suurimmalla autiudella
palkita hänen hyvää käytöstänsä, vaimon pian kuoltua oma herransa,
matkoilla riippumaton, jokainen vaihtelu, jokainen muutos vallassansa,
mitään liiallista tahtomatta, mutta paljon ja monenlaista tahtoen,
ujostelematon, avulias, uljas ja urhoollinenkin, jos niin vaadittiin,
— sellainen hän oli, ja mikäpä maailmassa olisikaan voinut asettua
vastustelemaan hänen toivomuksiansa!

Tähän saakka kaikki oli käynyt hänen mielensä mukaisesti; olipa hän
voittanut vihdoin Charlottankin omaksensa itsepintaisen, kerrassaan
romaanimaisen uskollisuutensa nojalla, ja nyt hän tunsi itseänsä
ensi kerran vastustettavan, ensi kerran estettävän, nyt, kun hän oli
parhaillaan aikeissa kutsua luoksensa nuoruudenystävänsä ja tavallaan
piirtää täydelliseksi olemisensa kehän.

Hän oli nyreissänsä, kärsimätön, tarttui muutaman kerran kynään ja
laski sen taas kädestänsä, koska ei päässyt itsensä kanssa sovintoon
siitä, mitä oli kirjoitettava. Vastoin vaimonsa toivomuksia hän
ei tahtonut, hänen kehoituksensa mukaisesti ei voinut kirjoittaa:
rauhallisen kirjeen sepittäminen vallitsevassa rauhattomassa
mielentilassa olisi käynyt hänelle kerrassaan mahdottomaksi. Oli
luonnollisinta, että hän koetti saada asian siirtymään tuonnemmaksi.
Muutamin sanoin hän pyysi anteeksi ystävältänsä, ettei ollut näinä
päivinä kirjoittanut ja ettei kirjoita tänäänkään seikkaperäisesti, ja
lupasi lähettää ensi tilassa merkitsevämmän, rauhoittavan sanoman.

Seuraavana päivänä, kun Charlotta ja Eduard kävelyllä ollessaan osuivat
eiliseen paikkaan, käytti ensinmainittu tilaisuutta aloittaakseen
jälleen keskustelun, ehkäpä siinä vakaumuksessa, että jonkin aikeen
tylsentää varmimmin siitä usein puhumalla.

Eduardille oli asiaan palaaminen mieluista. Hän lausui ajatuksensa,
kuten ainakin, ystävällisesti ja sievästi, sillä joskin hän, herkkä kun
oli, helposti kiivastui, kun hänen vilkas halunsa kävi tungettelevaksi,
kun hänen itsepintaisuutensa saattoi herättää kärsimättömyyttä,
lievensi kuitenkin hänen kaikkia lausumiansa toisen ehdoton säästäminen
siinä määrin, että häntä täytyi yhä pitää rakastettavana, vaikka hän
samalla olikin jo vaivaksi.

Niinmuodoin hän sai Charlottan tänä huomenhetkenä ensin mitä
hilpeimmälle mielelle ja sitten viehkein sanankääntein kerrassaan
hämmennyksiin, niin että hän vihdoin huudahti: tahdot varmaan saada
minut myöntämään rakastajalle sen, minkä olen mieheltäni evännyt.

Joka tapauksessa, rakkaani, jatkoi Charlotta, sinun tulee havaita,
etteivät ystävälliset, eloisasti esitetyt toivelmasi jätä minua
kylmäksi, koskemattomaksi. Ne pakottavat minut tunnustukseen. Olen
salannut sinulta tähän saakka erään asian. Minä olen samanlaisessa
asemassa kuin sinä ja olen jo käytellyt itseni hillitsemiseksi samaa
väkivaltaa, jota nyt suosittelen sinulle.

Sepä joltakin kuuluu, virkkoi Eduard; havaitsenpa, että aviosäädyssä
täytyy toisinaan kiistellä, sillä siten voi saada jotakin tietää
toisistansa.

Tiedä siis, sanoi Charlotta, että minä olen Ottiliaan nähden samassa
asemassa kuin sinä kapteeniin. Minulle on kovin epämieluista tietää
rakkaan lapsen olevan koulukodissa, missä olosuhteet häntä kovin
painostavat. Kun Luciana, tyttäreni, joka on syntynyt suurta maailmaa
varten, juuri sitä varten itseänsä siellä sivistää, kun hän vallitsee
kieliä, historiaa ja mitä muita tietoja hänelle siellä jaettaneenkaan,
leikkien kuin nuotteja ja variatsioneja, jotka hän soittaa suoraan
lehdestä, kun hän vilkasluontoisena ja hyvämuistisena niin sanoakseni
unohtaa kaikki ja silmänräpäyksessä kaikki muistaa, kun hän vapaan
käytöksensä, viehkeän tanssinsa ja soveliaan, kepeän keskustelutaitonsa
nojalla eduksensa eroaa kaikista muista ja synnynnäisen, vallitsevan
olemuksensa varassa pääsee tuon vähäisen piirin kuningattareksi, kun
laitoksen johtajatar pitää häntä pienenä jumalattarena, joka vasta
hänen hoidossansa pääsee oikein kehittymään, tuottamaan hänelle
kunniaa, hankkimaan luottamusta ja joukon uusia oppilaita, kun
hänen kirjeittensä ja kuukausikertomustensa ensimmäiset sivut aina
ovat sellaiselle oivalliselle lapselle viritettyä ylistyslaulua,
jonka minä osaan varsin hyvin kääntää omaksi proosakseni, niin on
sitävastoin kaikki se, mitä hän lopuksi Ottiliasta mainitsee, pelkkää
anteeksipyytelyä, että muuten niin kauniisti kasvava neito ei tahdo
kehittyä, ei ilmaise mitään kykyjä eikä tietoja. Hänen vähäiset
lisähuomautuksensa eivät nekään ole minulle mitenkään arvoituksellisia,
koska havaitsen tämän rakkaan lapsen olevan luonteeltansa ilmetty
äitinsä, minun paras ystäväni, joka on kasvanut minun kerallani
ja jonka tyttärestä minä, jos saisin olla kasvattajattarena tai
katsastajattarena, varmaan tahtoisin kehittää verrattoman olennon.

Koska tuo kumminkaan ei sovi suunnitelmaamme ja koska elämänsuhteitansa
ei saa kovin ravistella, tuoda niihin alinomaa jotakin uutta, niin
mieluummin siedän tuon, voitanpa epämieluisan tuntoni silloinkin,
kun tyttäreni, joka varsin hyvin tietää Ottilia-paran kerrassaan
riippuvan meistä, käyttelee edullisempaa asemaansa ylimielisesti hänen
vahingoksensa, siten tavallansa tuhoten meidän hyväntyömme.

Mutta kukapa onkaan niin sivistynyt, ettei koskaan käyttele
etevämmyyttänsä armottomalla tavalla toisten vahingoksi? Kukapa on niin
korkealla, ettei hän sellaisen painostuksen alaisena joudu monesti
kärsimään? Näissä koettelemuksissa Ottilian arvo kasvaa; mutta oikein
oivallettuani hänen kiusallisen asemansa olen nähnyt vaivaa saadakseni
hänet sijoitetuksi jonnekin muualle. Odotan vastausta joka hetki
saapuvaksi, ja sitten en enää epäröi. Niin on minun laitani, rakkaani.
Kuten näet, kannamme kumpikin uskollisessa, ystävällisessä sydämessä
samoja murheita. Kantakaamme ne yhdessä, koska ne eivät voi toisiansa
kumota.

Me olemme omituisia ihmisiä, virkkoi Eduard hymyillen. Kunhan saamme
murheemme aiheen nykyisyydestä karkoitetuksi, luulemme siitä jo
lopullisesti suoriutuneemme. Suuressa mittakaavassa voimme uhrata
paljonkin, mutta yksityiskohtainen antaumus on asia, johon harvoin
kykenemme. Niin oli äitinikin laita. Niin kauan kuin poikasena
ja nuorukaisena elelin hänen luonansa, hän ei voinut irtautua
hetkellisistä huolistansa. Jos myöhästyin palatessani ratsastamasta,
niin minulle oli varmaan sattunut jokin onnettomuus, jos sadekuuro
minut kasteli, oli varma kuume minua odottamassa. Sitten matkustin
pois, etäännyin hänestä, ja nyt tuntui siltä, kuin olisin tuskin
kuulunut hänen elämänsä piiriin.

Tarkemmin katsoen, jatkoi hän, menettelemme kumpikin typerästi ja
anteeksiantamattomasti jättäessämme kaksi mitä jalointa olentoa,
jotka ovat kovin lähellä sydäntämme, huoleen ja painostukseen,
vain välttääksemme kaiken vaaranalaisuuden. Ellei tätä nimitetä
itsekkyydeksi, niin mitä sitten! Ota sinä Ottilia, anna minulle
kapteeni, ja olkoon koe tehty Jumalan nimessä!

Voisihan sen vielä uskaltaakin, virkkoi Charlotta mietteissään,
jos vaara koskisi ainoastaan meitä. Mutta luuletko, että olisi
suotavaa kutsua samaan taloon asumaan kapteeni ja Ottilia, mies joka
on suunnilleen sinun iälläsi, siinä iässä — lausun sinulle tämän
imarteluni ihan peittelemättä — jolloin mies vasta kelpaa rakastamaan
ja on rakastamisen arvoinen, ja sellainen verraton tyttö kuin Ottilia?

Enpä muuten tiedä, vastasi Eduard, kuinka voit asettaa Ottilian niin
korkealle! Ainoastaan siten saan sen itselleni selitetyksi, että hän on
perinyt alkujansa hänen äitiinsä kohdistuneen kiintymyksesi. Sievä hän
tosin on, ja minä muistan kapteenin kiinnittäneen huomiotani häneen,
kun vuosi sitten palasimme ja kohtasimme hänet kerallasi tätisi luona.
Sievä hän on, varsinkin ovat hänen silmänsä kauniit, mutta en voi sanoa
niiden vähintäkään minuun vaikuttaneen.

Se on sangen kiitettävää, virkkoi Charlotta, sillä olinhan siellä
minäkin, ja vaikka hän onkin minua paljon nuorempi, viehätti sinua
iäkkäämmän ystävättären seura siinä määrin, että kehkeytyvä, lupaava
kauneus jäi sinulta havaitsematta. Se kuuluu sekin olemukseesi, jonka
vuoksi mielelläni jään elämään kanssasi.

Miten avoimesti Charlotta näyttikin puhuvan, salasi hän sentään
jotakin. Hän näet oli silloin tahallansa esitellyt Ottilian matkoilta
palanneelle Eduardille toimittaakseen rakkaan kasvattityttärensä hyviin
naimisiin; itseänsä hän ei ollut enää ajatellut. Kapteeniakin oli
kehoitettu kiinnittämään Eduardin huomiota häneen, mutta Eduard, joka
jäykästi säilytti mielessään vanhaa rakkauttansa, ei katsonut oikeaan
eikä vasempaan, olihan vain onnellinen siinä tunnossa, että vihdoinkin
kävi mahdolliseksi voittaa itsellensä hartaasti toivottu ja tapausten
sarjan näennäisesti iäksi saavuttamattomiin siirtämä onni.

Aviopuolisot olivat parhaillaan aikeissa lähteä uusien
puistoviljelysten halki linnaan päin, kun eräs palvelija kiireesti
asteli heitä vastaan ja naurussa suin huusi jo loitolta: Kunpa teidän
armonne piankin ehtisivät alas! Herra Mittler on ajaa karauttanut
linnan pihaan. Hän huusi meidät kaikki kokoon, käski etsiä teidät,
kysyä, onko tarpeen. Olenko tarpeen? huusi hän jälkeemme: kuuletteko,
mutta nopeasti, nopeasti!

Se leikkisä mies! huudahti Eduard. Eikö hän saavukin otolliseen aikaan,
Charlotta? Nopeasti takaisin, käski hän palvelijaa, sano hänelle, että
hän on ylen tarpeellinen! Astukoon vain alas satulasta. Ottakaa hevonen
hoitoonne, viekää mies saliin, asettakaa hänen eteensä aamiaista; me
tulemme aivan kohta.

Mennään lyhyintä tietä, sanoi hän vaimollensa ja lähti kulkemaan halki
kirkkomaan johtavaa polkua, jota hän muuten kartteli. Mutta kovin
hän oli ihmeissään, kun näki Charlottan sielläkin pitäneen huolta
tunteiden vaatimuksista. Mahdollisimman säästävästi käsitellen vanhoja
muistomerkkejä hän oli osannut tasoitella ja järjestää kaikki niin
hyvin, että kalmisto näytti miellyttävältä paikalta, jossa katse ja
mielikuvitus kernaasti viivähtivät.

Vanhimmillekin kiville hän oli suonut niille kuuluvan kunnian.
Ne olivat vuosiensa mukaisessa järjestyksessä kiviaitaa vasten
nojaamassa, siihen liitettyinä tai muualle sovitettuina; temppelin
korkea kivijalkakin oli niiden avulla moninkertaistettu ja koristettu.
Astuessaan pienestä veräjästä kirkkotarhaan Eduard tunsi omituista
hämmästystä; hän puristi Charlottan kättä, ja hänen silmässänsä näkyi
kyynel.

Mutta pian heidät karkoitti pois hassunkurinen vieras. Hän näet ei
ollut mitenkään jaksanut rauhassa odottaa, vaan oli ratsastanut täyttä
karkua kylän halki kirkkomaan veräjälle asti, mihin pysähtyi huutaen
ystävillensä: Ettehän pidä minua pilkkananne? Jos tosiaankin olen
tarpeen, niin jään tänne päivälliseen asti. Älkää viivyttäkö minua;
minulla on tänään vielä paljon tekemistä.

Koska olette vaivautunut näin kauas, huusi hänelle Eduard, niin
ratsastakaa saman tien sisään, jotta kohtaamme toisemme ankarassa
paikassa, ja katsokaa, miten kauniisti Charlotta on tämän murheen
koristanut.

Sinne sisään, huusi ratsastaja, en tule ratsain, en vaunuissa enkä
jalkaisinkaan. Ne siellä lepäävät rauhassa, heidän kanssaan minulla ei
ole mitään tekemistä. Täytyyhän minun suostua siihen, että retuuttavat
minut kerran sisään jalat edellä. Onko siis tosi kysymyksessä?

On kyllä, huusi Charlotta, totinen tosi! Ensi kerran nuoren
avioliittomme aikana olemme pulassa ja hämmingissä, josta emme kykene
omin neuvoin selviytymään.

Eipä siltä näytä, virkkoi tulija, mutta tahdonpa uskoa mitä sanotte.
Jos pidätte minua pilkkananne, niin jätän teidät toiste omiin
hoiviinne. Tulkaa pian jäljessäni; hyötyköön hevoseni lepäämisestä.

Pian olivat kaikki kolme linnan salissa, ateria kannettiin pöytään, ja
Mittler kertoi päivän töistänsä ja aikeistansa. Tämä omituinen mies
oli aikaisemmin ollut pappina ja oli uupumattomasti virassansa toimien
kunnostautunut hillitsemällä ja sovittamalla kaikenlaisia riitoja,
sekä kotoisia että naapurien välisiä, aluksi yksityisten henkilöiden,
sitten kokonaisten kuntain ja useiden tilanomistajien kesken. Hänen
virassaoloaikanansa ei ollut sattunut yhtäkään avioerotapausta, eikä
virastoja rasitettu niiltä main minkäänlaisilla riita-asioilla.
Hän havaitsi piankin, kuinka tarpeellinen hänelle oli lainopin
tunteminen. Niinpä hän ryhtyi kaikin tarmoin sitä opiskelemaan ja
tunsi pian vetävänsä vertoja taitavimmillekin asianajajille. Hänen
vaikutuspiirinsä avartui ihmeellisesti, ja oltiin jo aikeissa kutsua
hänet pääkaupunkiin, jotta saataisiin ylhäältä käsin päätökseen,
mitä hän oli alhaalta päin aloittanut, kun hänelle lankesi melkoinen
arpajaisvoitto, jolla hän osti itsellensä kohtalaisen maatilan,
antoi sen vuokralle ja teki siitä toimintansa keskipisteen, pitäen
vakaana periaatteenansa, tai pikemmin noudattaen vanhaa tottumusta
ja taipumusta, ettei viipynyt missään sellaisessa talossa, jossa ei
ollut mitään sovittamis- eikä auttamistilaisuutta. Ne, joissa nimien
merkitykset herättävät taikauskoisia ajatuksia, väittävät nimen Mittler
[Mittler = Välimies] ajaneen häntä tähän ylen ihmeelliseen tehtävään.

Jälkiruoka oli kannettu pöytään, kun vieras vakavasti kehoitti
isäntäväkeänsä olemaan kauemmin salaamatta sanottaviansa, koska hänen
täytyi kohta kahvin juotuaan lähteä. Molemmat aviopuolisot esittivät
seikkaperäisesti tunnustuksensa, mutta hän oli tuskin päässyt asian
juoneen, kun hypähti harmistuneena pöydästä, riensi ikkunaan ja käski
satuloida hevosensa.

Joko ette minua tunne, huudahti hän, ette minua ymmärrä, tahi olette
kovin ilkeämieliset, Onko tässä mitään riitaa? Tarvitaanko tässä mitään
apua? Luuletteko minun olevan olemassa neuvoja jaellakseni? Se on
typerin ammatti, mitä ihminen voi toimittaa. Neuvokoon kukin itseänsä
ja tehköön mitä ei voi tekemättä jättää. Jos asia luonnistuu, niin
iloitkoon viisaudestansa ja onnestansa, jos se epäonnistuu, niin minä
olen käytettävissä. Se, joka tahtoo päästä jostakin pahasta, tietää
aina mitä tahtoo, se, joka tahtoo nykyistä parempaa, on umpisokea —
niin kyllä, naurakaahan vain! — hän on sokkosilla, tavoittaa ehkä
jotakin, mutta mitä? Menetelkää miten tahdotte, ihan yhdentekevä!
Ottakaa ystävät luoksenne tai antakaa heidän pysyä poissa: kaikki
samantekevää! Kaikkein järkevimmän asian olen nähnyt epäonnistuvan,
kaikkein typerimmän onnistuvan. Älkää vaivatko päätänne, ja jos asia
päättyy jollakin tavoin huonosti, älkää sittenkään vaivatko päätänne.
Lähettäkää vain noutamaan minut, niin apu tulee. Siihen saakka:
palvelijanne!

Sitten hän ponnahti ratsunsa selkään suostumatta odottamaan kahvia.

Tästä näet, virkkoi Charlotta, kuinka vähän kolmannesta henkilöstä
oikeastaan on hyötyä, ellei kahden läheisen henkilön välinen suhde ole
täysin tasapainossa. Olemmehan, jos mahdollista, entistäkin enemmän
ymmällä ja epätietoisina.

Aviopuolisot kenties olisivat vielä jonkin aikaa epäröineet, ellei
olisi saapunut kapteenilta kirje vastaukseksi Eduardin viimeksi
lähettämään. Hän oli päättänyt ottaa vastaan erään tarjotun toimen,
vaikka se ei suinkaan ollut hänelle sovelias. Hänen piti ottaa osaa
ylhäisten ja rikkaiden ihmisten ikävystymiseen, jonka häivyttäminen
uskottiin hänen asiaksensa.

Eduard käsitti koko jutun varsin hyvin ja kuvaili sitä sangen räikein
värein. Tahdommeko nähdä ystävämme joutuvan sellaiseen tilaan? huudahti
hän. Ethän voi olla niin säälimätön, Charlotta!

Tuo kummallinen mies, meidän Mittlerimme, virkkoi Charlotta, on lopulta
sittenkin oikeassa. Kaikki sellaiset hankkeet ovat uhkayrityksiä.
Kukaan ihminen ei aavista, mitä siitä voi sukeutua. Sellaisista uusista
suhteista saattaa koitua onnen tai onnettomuuden runsaus, meidän
voimatta pitää sitä erikoisena ansionamme enempää kuin vikanammekaan.
En tunne olevani kyllin voimakas sinua kauemmin vastustaakseni. Tehdään
koe. Pyydän sinulta vain, että se suunnitellaan lyhytaikaiseksi. Salli
minun toimia hänen hyväksensä pontevammin kuin tähän asti ja käyttää
vaikutustani, kehoittaa tuttaviani hankkimaan hänelle paikan, joka voi
tuottaa hänelle jonkinlaista oman mielen mukaista tyydytystä.

Eduard lausui puolisollensa mitä miellyttävimmällä tavalla hartaan
kiitollisuutensa. Hän riensi ilomielin kirjoittamaan ystävälleen
ehdotelmistansa. Charlottan täytyi ilmaista jälkilauselmassa
omakätisesti suostumuksensa ja liittää ystävälliset pyyntönsä miehensä
esittämiin. Hän kirjoitti notkean sirosti ja kohteliaasti, mutta
jotenkin hätäisesti, mikä muuten ei kuulunut hänen tapoihinsa. Sattuipa
vielä tavattomampaa: hän tärveli kirjeen pirahduttamalla siihen
mustetahran, joka sai hänet harmistumaan ja vain suureni, kun hän aikoi
pyyhkäistä sen pois.

Eduard laski sen johdosta leikkiä, ja koska oli vielä tilaa, lisäsi
hän toisen jälkilauselman: ystävän piti näistä merkeistä havaita,
kuinka kärsimättömästi häntä odotettiin, ja toimittaa itsensä matkaan
siekailematta, pitäen esikuvanansa kirjeen sepittämisessä noudatettua
kiirettä.

Lähetti oli tiessään, eikä Eduard osannut ilmaista kiitollisuuttansa
vakuuttavammin kuin alinomaa kehoittamalla Charlottaa antamaan heti
hakea Ottilian pois koulukodista.

Hän pyysi asian tuonnemmaksi siirtämistä ja osasi tänä iltana
herättää Eduardissa halua musikaaliseen ajanvietteeseen. Charlotta
soitti hyvin klaveeria, Eduard vaivalloisemmin huilua, sillä vaikka
hän olikin ajoittain uutterasti harjoitellut, ei hänelle kumminkaan
ollut suotu sitä kärsivällisyyttä ja kestävyyttä, jota sellaisen
taidon täysi kehittäminen edellyttää. Senvuoksi hän suorittikin
osansa sangen epätasaisesti: toiset kohdat hyvin, kenties vain liian
nopeasti, toisissa hän taas pysähtyi, koska ei niitä hyvin osannut, ja
niinmuodoin olisi kenen muun tahansa ollut vaikea suoriutua duetista
hänen kerallansa. Mutta Charlotta osasi sopeutua asiaan; hän pysähtyi
ja tempautui jälleen hänen mukaansa toimien siten yht'aikaa kelpo
soitonjohtajana ja älykkäänä perheenemäntänä, jotka osaavat aina pitää
yllä yleistä säännönmukaisuutta, vaikka yksityiset säveljuoksutukset
eivät aina noudattaisikaan tahtia.



KOLMAS LUKU.


Kapteeni saapui. Hän oli ennen tuloansa lähettänyt erittäin järkevän
kirjeen, joka täydellisesti rauhoitti Charlottan mielen. Sellainen
viileä itsensä tunteminen, oman ja ystävien olokannan kirkas tajuaminen
herätti mitä valoisimpia ja kauneimpia toiveita.

Ensimmäiset tunnit kuluivat, kuten tavallisesti käy ystävien kesken,
jotka eivät ole muutamiin aikoihin toisiansa nähneet, vilkkaassa,
melkeinpä uuvuttavassakin keskustelussa. Iltapuolella tehtiin
Charlottan kehoituksesta kävelyretki uudelle puistoalueelle. Tienoo
miellytti kapteenia, ja hän havaitsi kaikki ne kauneudet, jotka vasta
uusien teiden valmistuttua olivat tulleet nähtäviin ja nautittaviin.
Hänen katseensa oli harjaantunut ja samalla vaatimaton, ja vaikka
hän varsin hyvin tiesi, mikä oli suotavaa, ei hän kumminkaan, kuten
usein tapahtuu, aiheuttanut mielenapeutta henkilöille, jotka hänelle
näyttelivät omaa maailmaansa, vaatimalla enemmän kuin olosuhteet
myönsivät tai muistelemalla jotakin muualla näkemäänsä täydellisempää.

Ehdittyänsä sammalmajalle he näkivät sen mitä hupaisimmin koristettuna,
tosin vain tekokukilla ja talvikeilla, mutta niiden joukkoon oli
sijoitettu niin kauniita kimppuja oikeata vehnää ja muita pellon
ja puutarhan tuotteita, että ne tuottivat kunniaa järjestelijänsä
taideaistille.

Vaikka mieheni ei pidäkään siitä, että hänen syntymä- tai nimipäiväänsä
vietetään, virkkoi Charlotta, ei hän varmaankaan tänään minua moiti,
jos omistan nämä vähäiset seppeleet kolminkertaiselle juhlallemme.

Kolminkertaiselle? huudahti Eduard.

Epäilemättä! virkkoi Charlotta: ystävämme saapumista pidämme täydellä
syyllä juhlana, ja lisäksi, mitä tuskin lienette ajatelleet, on tänään
teidän molempien nimipäivä. Eikö nimenne ole Otto, toisen samoinkuin
toisenkin?

Ystävykset ojensivat toisilleen kätensä yli pienen pöydän. Sinä
palautat mieleeni nuoruusaikaisen ystävyysseikan, sanoi Eduard.
Lapsuudessa meillä oli kummallakin tuo sievä lakoninen nimi, mutta
kun sitten asuimme samassa koulukodissa, luovutin sen vapaaehtoisesti
hänelle.

Ylen suurta jalomielisyyttä et siinä asiassa kuitenkaan osoittanut,
virkkoi kapteeni. Muistan näet varsin hyvin, että nimi Eduard miellytti
sinua enemmän, ja totta onkin, että se kaikuu erikoisen sorealta, kun
sen kuulee miellyttäviltä huulilta.

Niinpä he nyt istuivat kolmisin saman pienen pöydän ääressä, jonka
vaiheella Charlotta oli innokkaasti vastustanut vieraan tuloa.
Tyytyväinen Eduard ei tahtonut palauttaa vaimonsa mieleen noiden
hetkien muistoa, mutta ei kumminkaan voinut pidättyä sanomasta:
Olisihan tässä varsin hyvin sijaa vielä neljännellekin.

Samassa kajahti linnasta metsätorvien ääni ikäänkuin todeksi myöntäen
ja vahvistaen toistensa seurassa viipyvien ystävysten hyväntahtoisuutta
ja hyviä toivelmia. Ääneti he sitä kuuntelivat, kukin itseensä
keräytyen ja tuntien oman onnensa kahdenkertaisena niin kauniissa
liitossa.

Eduard keskeytti ensimmäisenä vaitiolon nousten seisaalleen ja
astuen ulos sammalmajan ovesta. Viekäämme ystävä heti korkeimmalle
näköpaikalle, sanoi hän Charlottalle, jottei hän luule koko
perintötilamme ja olosijamme rajoittuvan tähän ahtaaseen laaksoon;
ylhäällä katse liikkuu vapaammin ja rinta avartuu.

Siinä tapauksessa, vastasi Charlotta, täytyy meidän vielä tällä kertaa
kiivetä vanhaa, hieman vaivalloista polkua; toivon kumminkin askelmaini
ja portaitteni pian johtavan mukavammin aina ylös asti.

Niinpä saavuttiin kallioiden yli, pensaikkojen ja viidakkojen halki
kulkien korkeimmalle paikalle, joka tosin ei muodostanut tasannetta,
vaan jatkuvia, hedelmällisiä selänteitä. Kylä ja linna olivat painuneet
taakse näkymättömiin. Alhaalla näkyi lampien pintoja, toisella
puolen metsäisiä kukkuloita, joiden juurta ne huuhtelivat, vihdoin
jyrkkiä kallioita, jotka luotisuorana seinämänä jäykästi rajoittivat
viimeistä vesikuvastinta heijastellen sen kalvoon mahtavia muotojansa.
Syvällä rotkossa, missä kiivas puro syöksyi lampeen, oli puolittain
piilossa mylly, joka ympäristöinensä näytti miellyttävältä pieneltä
lepopaikalta. Näkyvissä olevassa puoliympyräkehässä vaihtelivat
kaikkialla laaksot ja kukkulat, viidakot ja metsät, joiden kevätvihreys
lupasi mitä mehevimmän kesäisen näköalan. Yksityiset puuryhmätkin
kiinnittivät useissa kohdin katsetta.

Erikoisesti piirtyi katselevien ystävysten silmiin alhaalla,
keskilammen rannassa kasvava kaunis poppeli- ja plataaniryhmä.
Se seisoi siinä täydessä kasvuvoimassansa, raikkaana, terveenä,
korkenemaan ja levenemään pyrkien.

Eduard kiinnitti ystävänsä huomiota erikoisesti tuohon ryhmään.
Nuo puut, huudahti hän, olen nuoruudessani itse istuttanut. Ne
olivat nuoria hoikkia runkoja, jotka pelastin, kun isäni suurta
linnanpuutarhaa laajentaessaan antoi keskikesällä kaivaa ne
juuriltansa. Ne osoittavat varmaan tänäkin vuonna kiitollisuuttansa
työntämällä uusia vesoja.

Tyytyväisinä ja hilpeinä kuljettiin takaisin. Vieraalle osoitettiin
linnan oikeasta kylkirakennuksesta miellyttävä, tilava asunto,
jonne hän aivan pian asetteli ja järjesteli kirjansa, paperinsa ja
kojeensa jatkaakseen tavanmukaista askarrustansa. Eduard ei kumminkaan
ensimmäisinä päivinä jättänyt häntä rauhaan, vaan kuljetti hänet
kaikkialle, milloin ratsain, milloin jalkaisin, perehdyttäen hänet
seutuun ja tiluksiinsa samalla ilmaisten ne tilan parempaa tuntemista
ja edullisempaa viljelyä koskevat toivelmat, joita hän oli jo kauan
aikaa mielessänsä hautonut.

Ensimmäinen tehtävä olisi se, että mittaisin seudun magneettineulan
avulla, virkkoi kapteeni. Se on helppoa ja hauskaa askaretta, ja jos
tulokset eivät olekaan kaikkein tarkimmat, on se kumminkin hyödyllinen
ja ensi töiksi ilahduttava toimitus; sitäpaitsi sen voi suorittaa
tarvitsematta suurtakaan apua, ja tietää varmaan saavansa tehtävän
päätökseen. Jos tuonnempana ajattelet tarkempaa mittausta, voitaneen
siihenkin keino keksiä.

Kapteeni oli hyvin perehtynyt mainittuun mittaustapaan. Hän oli tuonut
mukanansa tarvittavat kojeet ja aloitti työn heti. Hän neuvoi Eduardia
sekä muutamia metsästäjiä ja talonpoikia, joiden tuli olla hänen
apunansa. Päivät olivat suotuisat; illat ja varhaisimmat aamuhetket hän
käytti piirustamiseen ja varjostamiseen. Pian oli kaikki vesimaalattu
ja väritettykin, ja Eduard näki tiluksiensa kasvavan paperista esiin
mitä selvimpinä, ikäänkuin uutena luomuksena.

Siinä oli tilaisuutta keskustella seudusta sekä uusista puisto- ja
viljelysalueista, jotka voi saada kuntoon paljoa paremmin tuollaisen
yleiskatsauksen nojalla kuin tehden umpimähkään, satunnaisten
vaikutelmien varassa hajanaisia kokeita.

Se meidän pitää selvittää vaimolleni, sanoi Eduard.

Jätä se tekemättä! virkkoi kapteeni, joka ei mielellään asettanut
vakaumuksiansa toisten vakaumusten tielle, koska oli kokemuksesta
oppinut ihmisten mielipiteiden olevan niin monenlaisia, ettei niitä
saa järkevimminkään huomautuksin yhteen kohtaan kerätyksi. Jätä
se tekemättä! huudahti hän: hän joutuu helposti harhaan. Hänelle,
kuten yleensäkin henkilöille, jotka vain harrastuksesta askartelevat
sellaisissa puuhissa, on tärkeämpää, että hän tekee jotakin, kuin että
jotakin tulee tehdyksi. Luontoon käydään käsiksi hapuillen, miellytään
erikoisesti toiseen tai toiseen pikku paikkaan, ei uskalleta raivata
pois sitä tai tätä, ei ole riittävää uskallusta uhrata jotakin; ei
osata ennakolta kuvitella, mitä on saatava aikaan, kokeillaan, se
onnistuu, se epäonnistuu, korjataan, korjataan kenties sellaista, mikä
olisi jätettävä ennallensa, jätetään ennallensa sellaista, mikä olisi
korjattava, ja niin on lopputulos aina parsinnainen; se vaikuttaa
miellyttävästi ja virkistävästi, mutta ei tyydytä.

Tunnusta minulle vilpittömästi, virkkoi Eduard, ettet ole tyytyväinen
vaimoni sommitelmiin.

Jos suoritus tyhjentäisi ajatuksen, joka on varsin hyvä, ei olisi
mitään muistuttamista. Hän on vaivalloisesti kiusautunut ylös halki
louhikon ja kiusaa nyt, jos suvaitset, jokaista sinne kuljettamaansa.
Ei käy kulkeminen rinnakkain enempää kuin peräkkäinkään siedettävän
vapaasti. Askelen tahti häiriytyy alinomaa, ja mitä kaikkea vielä
voisikaan huomauttaa!

Eikö sitten olisi ollut helppo suorittaa tehtävää toisin? kysyi Eduard.

Sangen helppo, virkkoi kapteeni: hänen olisi tarvinnut vain murtaa pois
kallionkulma, joka muuten onkin mitätön, koska sen muodostavat pienet
kappaleet; siten olisi nousuun tullut kaunis kaarre ja samalla olisi
jäänyt kiveä käytettäväksi niihin kohtiin, missä tie olisi tullut kapea
ja vaivainen. Olkoon tämä kuitenkin sanottu vain meidän kesken: muuten
hän käsittää asian väärin ja panee pahaksensa. Se, mikä on tehty, on
säilytettävä. Jos tahdotaan käyttää enemmän rahoja ja vaivaa, sopii
sammalmajan yläpuolella ja kukkulan laella tehdä sitä ja tätä ja saada
aikaan paljonkin miellyttävää.

Jos nykyisyys askarrutti ystävyksiä monella muotoa, ei toisaalta
puuttunut menneiden aikojen hilpeitä ja mieluisia muisteloita, joihin
Charlotta tapasi ottaa osaa. Sitäpaitsi päätettiin ensi töistä
päästyä käydä käsiksi matkapäiväkirjaan ja herätellä silläkin tavoin
menneisyyttä eloon.

Eduardilla muuten oli Charlottalle vähemmän sanottavaa, varsinkin
sen jälkeen kuin hänellä oli sydämellänsä uusiin puistorakennelmiin
kohdistuva moite, joka hänestä tuntui aivan oikeutetulta. Hän piti
kauan omana tietonansa, mitä kapteeni oli hänelle uskonut, mutta
nähdessään vihdoin vaimonsa suunnittelevan sammalmajalta kukkulalle
johtavia pikku askelmia ja poluntapaisia hän ei voinut hillitä
itseänsä, vaan hetken kierreltyänsä kaarreltuansa lausui julki uuden
oivalluksensa.

Charlotta seisoi hämmästyneenä. Hän oli kyllin älykäs kohta
tajutaksensa, että toiset olivat oikeassa; mutta se, mitä oli tehty,
kiisteli vastaan ja oli kerta kaikkiaan sellaisenaan olemassa; hän
oli pitänyt sitä oikeana ja toivottavana, sekin, mitä moitittiin, oli
yksityisiä osiansa myöten hänelle rakas; hän ei tahtonut ottaa vakaasti
uskoaksensa, puolusteli pientä aikaansaannostansa, sätti miehiä,
jotka heti tavoittelevat suurta ja avaraa, tahtovat leikinlaskusta,
jutelmasta heti tehdä kokonaisen teoksen ajattelematta laajennetusta
suunnitelmasta johtuvia kustannuksia. Hän kiihtyi, loukkaantui, kävi
nyreäksi; hän ei voinut luopua vanhasta eikä kerrassaan torjua uutta,
mutta keskeytti päättäväiseen tapaansa heti työt asiaa miettiäksensä ja
mielessään kypsytelläksensä.

Koska tämä toimelias ajanvietekin nyt jäi pois, miesten yhä
viihtyisämmin askarrellessa omissa toimissansa, erikoisen ahkerasti
taiteellisissa puutarhatöissä ja kasvihuoneitten rakentamisessa, silti
kokonaan laiminlyömättä tavallisia ritarillisia harjoituksiansa,
kuten metsästystä, hevosten ostoa, vaihtoa, ratsuksi ja ajojuhdaksi
totuttamista, tunsi Charlotta itsensä päivä päivältä yksinäisemmäksi.
Hän harjoitti, osalta kapteenin vuoksi, entistä vilkkaampaa
kirjevaihtoa, mutta siitä huolimatta sattui monta yksinäistä hetkeä.
Sitä mieluisammat ja hupaisemmat olivat hänelle koulukodista saapuvat
tiedonannot. Johtajattaren laveaan kirjeeseen, jossa tavallisuuden
mukaan seikkaperäisesti ja mielihyvin selostettiin tyttären
edistymistä, liittyi lyhyt jälkikirjoitus sekä laitoksen erään
miespuolisen apulaisen kirjoittama liite, jotka molemmat tässä esitämme.


_Johtajattaren jälkikirjoitus._

Mitä tulee Ottiliaan, armollinen rouva, voin oikeastaan vain toistaa,
mitä edellisiin tiedonantoihini sisältyy. En tiedä, mistä häntä
moittisin, ja kumminkaan en voi olla häneen tyytyväinen. Hän on
edelleenkin vaatimaton ja hyväntahtoinen toisille, mutta tämä ujous
ja palvelevaisuus ei minua oikein miellytä. Teidän armonne lähetti
taanoin rahaa ja erinäisiä vaatteita. Edellisiä hän ei ole vielä
ollenkaan käytellyt, ja jälkimmäisetkin lepäävät yhä koskemattomina.
Hän pitää kylläkin vaatteensa erittäin puhtaina ja hyvässä kunnossa
ja näyttää vaihtavan niitä ainoastaan tätä seikkaa silmällä pitäen.
Hänen ankara kohtuullisuutensa ruoan ja juoman nauttimisessa ei sekään
minua miellytä. Pöydässämme tosin ei vallitse yltäkylläisyys, mutta
mikään ei ole minulle mieluisampaa kuin nähdä lasten syövän kylliksensä
maukkaita ja terveellisiä ruokia. Se, mikä harkiten ja vakaumuksella
pöytään tuodaan ja nautittavaksi tarjotaan, on tosiaankin nautittava.
Siihen en saa Ottiliaa mitenkään taivutetuksi. Keksiipä hän itsellensä
jotakin tekemistä, suorittaa jotakin palvelijattarien laiminlyömää vain
siinä tarkoituksessa, että saisi jättää jonkin lajin tai jälkiruoan
nauttimatta. Kaiken tämän ohella on kumminkin otettava huomioon, että
hän toisinansa potee vasemmanpuolista päänsärkyä, joka tosin aina
hellittää, mutta voi sittenkin olla tuskallista ja merkittävää. Sen
verran tästä muuten kauniista ja herttaisesta tytöstä.


_Apulaisen liite._

Oivallinen johtajattaremme tavallisesti sallii minun lukea ne kirjeet,
joissa hän ilmoittaa kasvatteja koskevia huomioitansa vanhemmille
ja esimiehille. Teidän armollenne osoitetut tiedonannot minä aina
luen erikoisen tarkkaavasti ja erikoisen mielelläni, sillä jos
meidän on teitä onniteltava tyttärestänne, jossa yhtyvät kaikki
seuraelämässä menestystä luovat ominaisuudet, täytyy toisaalta ainakin
minun ylistää teitä yhtä onnelliseksi sen johdosta, että teille on
suotu kasvattityttärenne, lapsi, joka on syntynyt toisten hyödyksi
ja iloksi ja epäilemättä myöskin omaa onneansa varten. Ottilia on
melkeinpä ainoa kasvattimme, johon nähden en voi olla samaa mieltä
kuin kunnioitettu johtajattaremme. En tahdo suinkaan moittia tätä
toimeliasta naista siitä, että hän haluaa nähdä huolenpitonsa hedelmät
ulkonaisina ja ilmeisinä, mutta on olemassa suljettujakin hedelmiä,
kaikkein ytimekkäimpiä, jotka kehittyvät varhemmin tai myöhemmin
kauniiseen elämään. Niiden joukkoon kuuluu epäilemättä teidän
kasvattityttärenne. Koko ajan, minkä olen häntä opettanut, näen hänen
tasaisesti hitaanhitaasti edistyvän, en milloinkaan taantuvan. Jos
lasta kasvatettaessa on tarpeen alkaa alusta, niin sääntö soveltuu
varmaan häneen. Sitä, mikä ei seuraa edellisestä, hän ei käsitä. Hän
suhtautuu avuttomasti, jopa haluttomastikin helposti tajuttavaan
asiaan, jolle hän ei keksi mitään kiinnekohtaa. Mutta jos voi löytää ja
hänelle selvittää välijäsenet, niin hän käsittää kaikkein vaikeimmatkin
asiat. Siten hitaasti edistyen hän jää jälkeen kumppaneistansa, jotka
aivan toisenlaisten kykyjen varassa rientävät yhä eteenpäin, helposti
tajuten, helposti muistaen ja vaivattomasti jälleen käytellen kaikkea,
hajanaistakin. Kiireellisestä opetuksesta hän niinmuodoin ei opi
yhtään mitään, ei tiedä mitä tehdä; niin on laita eräillä tunneilla,
jotka ovat oivallisten, mutta ravakkain ja kärsimättömien opettajien
hoidettavina. On moitittu hänen käsialaansa, hänen kykenemättömyyttänsä
tajuamaan kieliopin sääntöjä. Olen lähemmin tutkinut näitä valituksia,
ja tosiaankin hän kirjoittaa hitaasti ja kankeasti, jos niin tahdotaan
sanoa, mutta ei suinkaan arastellen eikä muodottomasti. Sen, mitä
hänelle vähin erin opetin ranskankielestä, joka tosin ei ole minun
aineeni, hän käsitti helposti. Ihmeellistä kylläkin: hän tietää paljon
ja varsin hyvin, kysyttäessä vain näyttää siltä, kuin hän ei tietäisi
mitään.

Jos minun on lopuksi esitettävä yleinen huomautus, niin tahtoisinpa
sanoa; hän ei opi niinkuin kasvatettava, vaan niinkuin se, joka tahtoo
kasvattaa, ei niinkuin oppilas, vaan niinkuin tuleva opettajatar.
Kenties tuntuu teidän armostanne kummalliselta, etten itse kasvattajana
ja opettajana luule voivani kiittää toista paremmin kuin selittämällä
hänet itseni kaltaiseksi. Teidän armonne parempi oivallus, syvempi
ihmisten- ja maailmantuntemus varmaan keksii vaatimattomista,
hyväätarkoittavista sanoistani sen, mikä niissä on parasta. Te tulette
vakuutetuksi siitä, että tästäkin lapsesta sopii toivoa paljon iloa.
Sulkeudun teidän armonne suosioon ja pyydän saada jälleen kirjoittaa,
kunhan otaksun kirjeeni sisältävän jotakin merkittävää ja miellyttävää.


Nuo sivut ilahduttivat Charlottaa. Niiden sisällys yhtyi aivan
kiinteästi hänen omiin Ottiliaa koskeviin käsityksiinsä; samalla
hänen täytyi pakostakin hymyillä, koska opettajan osanotto näytti
sydämellisemmältä kuin kasvatettavan hyveiden oivaltamisen tavallisesti
herättämä myötätunto. Rauhalliseen, ennakkoluulottomaan ajattelutapaan
tottuneena hän jätti tuonkin suhteen, kuten monet muut, elämään
omaa elämäänsä; järkevän miehen osanottoa hän piti arvokkaana,
koska oli elämänsä varrella oppinut riittävässä määrin oivaltamaan,
kuinka kalliiksi on arvattava aito kiintymys maailmassa, missä
välinpitämättömyys ja vastenmielisyys asustavat kuin kotonansa.



NELJÄS LUKU.


Se topografinen kartta, joka esitti tilaa ympäristöinensä verrattain
suuressa mittakaavassa selvin ja helposti käsitettävin piirtein ja
värein ja jonka kapteeni osasi muutamien trigonometristen mittausten
avulla varmasti perustella, valmistui pian; tämä toimelias mies näet
nukkui harvinaisen vähän ja omisti päivänsä aina lähimpiin tehtäviin,
joten joka ilta oli jotakin suoritettu.

Nyt, sanoi hän ystävällensä, ryhdymme muihin toimiin, tilan
kuvailemiseen, jota varten täytyy olla olemassa riittävästi esitöitä ja
josta sitten voidaan kehitellä vuokra-arvioita ja muuta sentapaista.
Mutta eräs asia meidän tulee päättää ja järjestää: sinun on erotettava
kaikki se, mikä on varsinaista liiketoimintaa, elämästä. Liiketoiminta
vaatii vakavuutta ja lujuutta, elämä mielivaltaa, liiketoiminta
aivan ehdotonta johdonmukaisuutta, elämä sitävastoin kaipaa usein
epäjohdonmukaisuutta, joka vaikuttaa siinä kerrassaan rakastettavalta
ja ilahduttavaltakin. Jos olet toisessa varma, voit toisessa olla sitä
vapaampi, sensijaan että niiden toisiinsa sekaantuessa vapaus tempaa
varmuuden pois ja hävittää sen.

Eduard tunsi noihin ehdotuksiin sisältyvän lievää moitetta. Vaikka hän
ei ollutkaan luonnostansa huolimaton, ei hän kumminkaan voinut saada
itseänsä järjestelemään papereitansa eri lokeroihin. Se, mikä hänen
oli ratkaistava toisten mieltä kuullen, ja se, mikä riippui ainoastaan
hänestä itsestänsä, ei ollut erotettuna eikä hän myöskään vetänyt
riittävän selvää rajaa liiketointen ja askarrusten, seurustelun ja
huvittelun välille. Nyt se kävi hänelle helpoksi, kun ystävä otti asian
huoleksensa, toinen minä teki mahdolliseksi sen jakautumisen, joka
yhdelle minälle ei ole aina mahdollinen.

He järjestivät siihen kylkirakennukseen, jossa kapteeni asui,
säilytyshuoneen nykyisiä ja arkiston menneitä asioita varten, hakivat
kaikki asiakirjat, paperit ja tiedonannot eri säiliöistä, kammioista,
lipastoista ja kirstuista, ja kohta oli tuo sekava joukkio saatettu
ilahduttavaan järjestykseen ja sijaitsi nyt otsakkeilla varustettuna
määrätyissä lokeroissa. Se, mitä haluttiin, löytyi täydellisemmin
kuin oli osattu toivoa. Tällöin oli heille suureksi avuksi eräs
vanha kirjuri, joka pitkin päivää, vieläpä osan yötäkin pysytteli
kirjoituspulpettinsa ääressä ja johon Eduard tätä ennen oli aina ollut
tyytymätön.

Minä en häntä enää tunne, sanoi Eduard ystävällensä, niin toimeliaaksi
ja käyttökelpoiseksi on mies muuttunut.

Se johtuu siitä, virkkoi kapteeni, ettemme anna hänen tehtäväksensä
mitään uutta, ennenkuin hän on ehtinyt kaikessa rauhassa suorittaa
vanhemmat tehtävänsä, niinmuodoin hän, kuten näet, saa aikaan sangen
paljon; jos hänen toimiansa häiritään, ei hän kykene mihinkään.

Vietettyänsä tähän tapaan päivänsä ystävykset kävivät iltaisin
säännöllisesti Charlottan luona. Ellei ollut saapunut vieraita
lähiseudulta ja naapurikartanoista, mikä kyllä oli sangen tavallista,
niin keskustelu ja lukeminen koskivat enimmäkseen sellaisia asioita,
jotka kartuttavat porvarillisen yhteiskunnan hyvinvointia, etuisuuksia
ja miellyttävyyttä.

Charlotta, joka oli yleensäkin tottunut käyttelemään
nykyisyyttä hyväksensä, tunsi miehensä tyytyväisyyden havaiten
henkilökohtaisestikin hyötyvänsä. Erinäiset kotoiset suunnitelmat,
joita hän oli jo kauan mielessänsä hautonut voimatta niitä kunnolla
aloittaa, toteutuivat nyt, kapteenin asiaan puuttuessa. Kotirohtola,
jossa oli tätä ennen ollut vain muutamia aineita, täydennettiin, ja
Charlotta oppi sekä helppotajuisten kirjojen että keskustelujen nojalla
entistä paremmin harjoittamaan uutteraa ja avuliasta toimintaansa.

Ajateltaessa tavallisia ja siitä huolimatta liiankin usein yllättäviä
tapaturmia hankittiin kaikki hukkuvien pelastamiseen tarvittavat
välineet, sitäkin suuremmalla syyllä, kun monet lähitienoolla
sijaitsevat lammet, vesistöt ja vesilaitokset useasti aiheuttivat
sellaisia onnettomuuksia. Tämän tehtävän kapteeni suoritti erittäin
huolellisesti, ja Eduard mainitsi kuin epähuomiossa, että sellainen
tapaus oli mitä ihmeellisimmin muodostanut käänteen hänen ystävänsä
elämässä. Mutta kun viimeksimainittu vaikeni näyttäen väistävän
murheellista muistoa, ei Eduardkaan sanonut sen enempää, ja Charlotta,
joka tiesi asiasta yleispiirteittäin yhtä paljon, ei hänkään puuttunut
tuohon huomautukseen.

Kaikki nämä huolenpitotoimet ovat kieltämättä kiitettävät,
virkkoi kapteeni eräänä iltana, mutta nyt meiltä vielä puuttuu
välttämättömintä, nimittäin kelpo miestä, joka osaa kaikkia näitä
välineitä käytellä. Minä voin suositella siihen virkaan erästä
tuttavaani haavuria, joka on nykyjään säällisillä ehdoilla saatavissa,
ammatissansa etevää miestä, joka on ankaroissa sisäisissäkin
sairastumistapauksissa useasti saanut aikaan enemmän kuin joku kuuluisa
lääkäri, ja pikaista apuahan maaseudulla eniten kaivataankin.

Hänetkin kutsuttiin heti kartanoon, ja aviopuolisot iloitsivat
saadessaan tilaisuutta sijoittaa kaikkein välttämättömimpiin menoihin
useita summia, jotka heille jäivät mielin määrin kulutettaviksi.

Niin käytteli Charlotta kapteenin tietoja ja toimeliaisuutta omankin
mielensä mukaan ja alkoi olla täysin tyytyväinen hänen läsnäoloonsa
pelkäämättä enää mitään ikävyyksiä. Hän valmistautui tavallisesti
kyselemään monenlaisia asioita, ja koska elämä oli hänelle mieluinen,
koki hän poistaa kaikkea vahingollista, kaikkea kuolettavaa.
Savenvaluteosten lyijysilaus ja keittoastioiden vaskenruoste oli
häntä jo monesti huolestuttanut. Hän kysyi neuvoa, ja tällöin oli
luonnollisesti kosketeltava fysiikan ja kemian peruskäsitteitä.

Satunnaista, mutta aina tervetullutta aihetta sellaisiin keskusteluihin
antoi Eduard, joka mielellään luki ääneen toisten kuultavaksi.
Hänellä oli syvä ja erittäin sointuisa ääni, ja runollisten sekä
puhetaidollisten teosten eloisa, tuntehikas esittäminen oli aikaisemmin
tuottanut hänelle suosiota ja mainetta. Nyt askarruttivat häntä
toiset asiat, hän luki toisia teoksia, jo joitakin aikoja erittäinkin
fysikaalisia, kemiallisia ja teknillisiä esityksiä.

Eräs hänen erikoisia ominaisuuksiansa, joka kenties ei kumminkaan
ole kovin harvinainen, oli se, että hänestä tuntui sietämättömältä,
jos joku hänen lukiessaan katsoi kirjaan. Entisinä aikoina, hänen
lukiessaan runoja, näytelmiä, kertomuksia, se johtui luonnollisesti
kaunolukijassa samoinkuin runoilijassa, näyttelijässä ja kertojassa
asuvasta halusta yllättää, hetkiseksi vaieta, herättää odotusta, koska
tämä tarkoitus tosiaankin joutuu pahoin kärsimään, jos toinen henkilö
lukijan tieten silmäilee luettavaa jo ennakolta. Senvuoksi hänellä
olikin tapana istuutua siten, ettei ollut ketään hänen takanansa. Nyt,
kolmisin oltaessa, tuo varovaisuus oli turha, ja koska hän ei tällä
kertaa pyrkinyt kiihdyttämään tunnetta eikä yllättämään mielikuvitusta,
ei hän ajatellutkaan olla erityisemmin varuillansa.

Vain eräänä iltana hän havaitsi, huolettomasti istuuduttuansa, että
Charlotta katsoi hänen kirjaansa. Hänen vanha kärsimättömyytensä
heräsi, ja hän huomautti asiasta, melkeinpä äreästi. Sellaisista
pahoista tavoista, kuten monista muista seuraelämässä kiusallisista
tottumuksista, olisi kerta kaikkiansa luovuttava, sanoi hän. Kun luen
jollekin henkilölle ääneen, eikö se merkitse samaa kuin jos suullisesti
hänelle jotakin esittäisin? Kirjoitettu, painettu sana astuu minun oman
mieleni, oman sydämeni sijaan, ja vaivautuisinko puhumaan, jos otsaani
tai rintaani olisi rakennettu ikkuna, niin että se, jolle tahdon
esittää ajatukseni ja tunteeni vähin erin, tietäisi aina jo hyvän aikaa
ennakolta, mihin olen pyrkimässä? Kun joku katsoo kirjaani, tuntuu
minusta aina siltä, kuin minut repäistäisiin kahtia.

Charlotta, jonka käytöksen notkeus ilmeni suuremmissa ja pienemmissä
seuroissa varsinkin siinä, että hän osasi ehkäistä jokaisen
epämiellyttävän, kiivaan, jopa vain ylen innokkaankin mielenilmauksen,
katkaista venyvän keskustelun ja kohentaa sammuilevaa, tiesi nytkin
käyttää lahjojansa hyväksensä. Sinä suot varmaan virheeni anteeksi,
virkkoi hän, kunhan tunnustan, miten minun tänä hetkenä kävi. Minä
kuulin sinun lukevan heimolaisuudesta ja ajattelin samassa omia
sukulaisiani, paria serkkua, jotka juuri nyt mieltäni askarruttavat.
Tarkkaavaisuuteni kiintyy jälleen lukemaasi, minä kuulen, että
puheenalaisina ovat pelkät elottomat esineet, ja kurkistan kirjaan
päästäkseni jälleen oikealle tolalle.

Sinua harhautti ja hämmensi eräs vertauksellinen lausuma, sanoi Eduard.
Tässä tosin on puhe vain maalajeista ja kivennäisistä, mutta ihminen on
oikea Narkissos: hän kuvastelee mielellään itseänsä joka paikassa, hän
paneutuu alustinaksi koko maailman kuvastimeen.

Epäilemättä! jatkoi kapteeni: niin hän käsittelee kaikkea
ulkopuoleltansa keksimää; viisautensa samoinkuin mielettömyytensäkin,
tahtonsa samoinkuin mielivaltansakin hän suo eläimille, kasveille,
elementeille ja jumalille.

Kunpa selittäisitte minulle aivan lyhyesti, koska en tahdo eksyttää
teitä kovin kauas hetken harrastuksesta, mitä heimolaisuus tässä
yhteydessä oikeastaan merkitsee, sanoi Charlotta.

Sen teen mielelläni, vastasi kapteeni, jonka puoleen Charlotta oli
kääntynyt; tosin vain niin hyvin kuin osaan, sen nojalla, mitä olen
suunnilleen kymmenen vuotta sitten oppinut, mitä olen asiasta lukenut.
En tiedä sanoa, ajatellaanko tieteellisessä maailmassa vieläkin samoin,
sopiiko se uusiin oppeihin.

On varsin valitettavaa, huudahti Eduard, ettei nykyjään käy enää
oppiminen mitään koko elämää varten. Esivanhempamme pitivät kiinni
niistä tiedoista, mitä olivat nuoruudessaan saaneet, mutta meidän on
joka viides vuosi opittava kaikki uudestaan, ellemme halua joutua
kerrassaan pois muodista.

Me naiset, virkkoi Charlotta, emme pidä niin tarkkaa lukua, ja
tunnustanpa vilpittömästi, että minulle on tärkeätä ainoastaan sanojen
ymmärtäminen, sillä mikään ei tee seurassa naurettavammaksi kuin
vieraan oppisanan väärä käyttäminen. Senvuoksi tahtoisin vain tietää,
missä merkityksessä tuota sanaa käytetään nimenomaan tässä yhteydessä.
Asian tieteellistä puolta käsitelkööt oppineet, jotka muuten, mikäli
olen huomannut, tuskin pääsevät milloinkaan yksimielisyyteen.

Miten aloitammekaan tullaksemme nopeimmin asiaan? kysyi Eduard vähäisen
vaitiolon jälkeen kapteenilta, joka hieman epäröiden kohta vastasi:

Jos minun sallitaan aloittaa näennäisesti hyvin kaukaa, niin olemme
pian perillä.

Voitte olla varma siitä, että kuuntelen mitä tarkkaavimmin, virkkoi
Charlotta laskien työn kädestänsä.

Niinpä aloitti kapteeni: Kaikissa havaitsemissamme luonnonolioissa
huomaamme ensinnäkin suhteistumisen omaan itseensä. Kuulostaa tosin
kummalliselta, kun lausuu jotakin sellaista, mikä on itsestänsäkin
selvää, mutta ainoastaan täysin sopimalla tunnetusta voi lähteä yhdessä
etenemään kohti tuntematonta.

Luulisinpa tekevämme asian hänelle ja itsellemme helpoksi, jos käytämme
esimerkkiä, puuttui Eduard puheeseen. Jos ajattelet vettä, öljyä,
elohopeata, niin havaitset niiden aineosien kesken vallitsevan sovun,
yhteenkuuluvaisuuden. Tästä yhteydestänsä ne eivät luovu muuten kuin
väkivallan tai jonkin muun määrätyn voiman vaikutuksesta. Jos vaikutus
lakkaa, ne heti jälleen yhtyvät.

Epäilemättä, virkkoi Charlotta myöntäen. Sadepisarat yhtyvät nopeasti
virroiksi. Ja jo lapsina me leikimme ihmeissämme elohopealla jakaen
sitä pallosiksi ja antaen niiden jälleen yhtyä toisiinsa.

Niinpä saanen tässä aivan ohimennen mainita erään tärkeän
seikan, lisäsi kapteeni, nimittäin sen, että tämä täysin puhdas,
nesteen varassa mahdollinen suhteistuminen aina ja ehdottomasti
ilmenee pallomaisessa muodossa. Putoava sadepisara on pyöreä,
elohopeapallosista puhuitte itse; saapuupa putoava, sula lyijykin, kun
sillä on riittävästi aikaa jähmettyä, alas pallonmuotoisena.

Sallikaahan minun rientää edelle, virkkoi Charlotta, jotta näen,
arvaanko, mihin tähtäätte. Kuten jokainen olio suhteistuu omaan
itseensä, samoin täytyy sen olla suhteessa toisiinkin olioihin.

Ja viimeksimainittu suhde on olioiden erilaisuudesta riippuen
erilainen, jatkoi Eduard kiireesti. Toisinaan ne kohtaavat toisensa
kuin ystävät ja vanhat tuttavat, jotka nopeasti yhtyvät, mitenkään
toisiansa muuttamatta, niinkuin viini sekoittuu veteen. Toiset
sitävastoin pysyvät vieraina vierekkäin eivätkä liity toisiinsa
mekaanisen sekoittamisen ja hieromisenkaan avulla: öljy ja vesi eroavat
pudistelun jälkeen heti toisistansa.

Eipä puutu paljoa, virkkoi Charlotta, ettei näe näissä yksinkertaisissa
olioissa tuntemiansa ihmisiä, mutta varsinkin muistuvat niiden johdosta
mieleen ne yhteisöt, joissa on elänyt. Kaikkein eniten muistuttavat
noita sieluttomia olioita kuitenkin ihmisten suuret joukot, jotka
asettuvat maailmassa toisiansa vastaan: säätyluokat ja ammatit, aateli
ja kolmas sääty, sotilas ja siviilihenkilö.

Samoinkuin noita joukkoja sentään voidaan liittää toisiinsa tapojen
ja lakien avulla, virkkoi Eduard, on kemiallisessakin maailmassamme
välijäseniä, jotka kykenevät liittämään yhteen toisiansa karttelevia
aineksia.

Niinpä, puuttui kapteeni puheeseen, saamme öljyn yhtymään veteen
käyttämällä apunamme lipeäsuolaa.

Kunhan vain ette esitä asioita liian nopeasti, jotta voin osoittaa
kykeneväni pysymään mukana, virkkoi Charlotta. Emmekö ole jo ehtineet
heimolaisiin asti?

Epäilemättä, vastasi kapteeni, ja kohta opimme ne tuntemaan täydessä
voimassansa ja täsmällisyydessänsä. Niitä olioita, jotka kohdatessansa
nopeasti toisiinsa tarttuvat ja vastavuoroisesti toisiansa määräävät,
nimitämme heimolaisiksi. Emäksissä ja hapoissa, jotka, vaikka ovatkin
vastakkaiset ja kenties juuri sen vuoksi, että ovat toistensa
vastakohtia, ehdottomimmin toisiansa etsivät ja toisiinsa yhtyvät,
muuntavat toisiansa ja muodostavat yhdessä uuden kokonaisuuden, tämä
heimolaisuus on kylläkin ilmeinen. Ajatelkaamme vain kalkkia, joka
osoittaa suurta, kaikkiin happoihin kohdistuvaa taipumusta, ilmeistä
yhtymishalua. Kunhan saapuvat kemialliset välineemme, esitämme
erinäisiä kokeita, jotka ovat varsin hauskoja ja antavat paremman
käsityksen kuin sanat, nimet opilliset lauseparret.

Sallikaa minun tunnustaa, lausui Charlotta, että kun nimitätte noita
omituisia olioita toistensa heimolaisiksi, niin minä puolestani
en käsitä niitä niinkään veriheimolaisiksi kuin henki- tai
sieluheimolaisiksi. Aivan samalla tavalla voi ihmisten kesken syntyä
todella merkittäviä ystävyysliittoja, sillä vastakkaiset ominaisuudet
tekevät mahdolliseksi kiinteämmän yhtymisen. Jään siis odottamaan,
mitä minulle näytätte näistä salaperäisistä vaikutuksista. Nyt en enää
häiritse sinua — sanoi hän Eduardin puoleen kääntyen — ja seuraan
asiaan paremmin perehtyneenä tarkkaavaisesti esitystäsi.

Koska kerran olet meitä asiaan yllyttänyt, et pääsekään siitä niin
vähällä, sillä oikeastaan ovat monimutkaiset tapaukset kaikkein
mielenkiintoisimmat. Vasta niistä oppii tuntemaan heimousasteet,
lähemmät ja voimakkaammat, etäisemmät ja heikommat suhteet;
heimoussuhteet käyvät mielenkiintoisiksi vasta kun saavat aikaan
eroamisia.

Esiintyykö luonnonopissakin tuo surullinen sana, jonka nykyjään, ikävä
kyllä, kuulee kovin usein ihmisten keskuudessa? huudahti Charlotta.

Esiintyy kyllä, vastasi Eduard. Erottajataiturin nimi oli aikoinansa
kemisteille annettu kuvaava kunnianimi.

Sellaisen taituruuden aika siis on ohi, virkkoi Charlotta, ja hyvä
niin. Yhdistäminen on suurempi taito, suurempi ansio. Yhdistäjätaituri
olisi tervetullut joka ainoalla alalla koko maailmassa. — Mainitkaapa
nyt minulle, kun kerran olette päässeet vauhtiin, pari sellaista
tapausta.

Niinpä palaamme kohta siihen, mitä äsken jo mainitsimme ja
käsittelimme. Esimerkiksi se, mitä nimitämme kalkkikiveksi, on puhdasta
tai epäpuhdasta kalkkimaata, kiinteästi yhtyneenä erääseen herkkään
happoon, jonka olemme oppineet tuntemaan ilmamaisessa muodossa. Jos
kappale sellaista kiveä viedään miedonnettuun rikkihappoon, niin tämä
yhtyy kalkkiin ja esiintyy sen keralla kipsinä; herkkä, ilmamainen
happo sitävastoin haihtuu pois. Siinä on tapahtunut eroaminen ja
uusi yhtyminen, ja niinmuodoin uskotaan, että on oikeus puhua
vaaliheimolaisuudestakin, koska tosiaankin näyttää siltä, kuin toiselle
suhteelle annettaisiin etusija toiseen verraten, toinen valittaisiin
mieluummin kuin toinen.

Suokaa minulle anteeksi, virkkoi Charlotta, niinkuin minä suon anteeksi
luonnontutkijalle; mutta minä en missään tapauksessa pitäisi tuota
vaalina, vaan pikemmin luonnonvälttämättömyytenä ja tuskin sinäkään,
sillä loppujen lopuksi se kenties onkin vain sopivan tilaisuuden,
sattuman asia. Tilaisuus tekee suhteita samoinkuin varkaitakin, ja kun
ovat puheena teidän luonnonolionne, näyttää minusta vaali riippuvan
yksinomaan kemististä, joka vie nuo oliot toistensa luo. Mutta jos ne
kerran ovat toistensa seurassa, silloin varjelkoon Jumala! Mainitussa
tapauksessa minua säälittää vain ilmahappo parka, jonka täytyy jälleen
liidellä äärettömyydessä.

Riippuu vain siitä itsestänsä, virkkoi kapteeni, tahtooko se yhtyä
veteen ja virkistää terveitä samoinkuin sairaitakin kivennäislähteen
antimena.

Kipsin kelpaa puhua, sanoi Charlotta, se on nyt valmis, se on kappale,
siltä ei puutu mitään, kun sitävastoin tuolla karkoitetulla olennolla
voi olla vielä montakin hätää, ennenkuin se jälleen keksii itsellensä
turvapaikan.

Erehtyisinpä pahasti, virkkoi Eduard hymyillen, ellei sinun sanojesi
takana piile pientä viekkautta! Tunnusta vain kujeesi! Taidanpa olla
minä mielestäsi se kalkki, jonka tavoittaa kapteeni, rikkihappo,
vie pois sinun miellyttävästä seurastasi ja muuttaa tulenkestäväksi
kipsiksi.

Jos omatuntosi kehoittaa sinua tuollaisiin katselmuksiin, vastasi
Charlotta, niin voin olla huoletta. Tällaiset vertauksenomaiset
puheet ovat somia ja hauskoja, ja kukapa ei mielellään leikittelisi
samankaltaisuuksilla? Mutta ihminen on sentään monen monta askelmaa
ylempänä kuin nuo elementit, ja jos hän on ollut tässä hieman antelias
käytellessään kauniita sanoja vaali ja vaaliheimolaisuus, niin on
hänen hyvä keräytyä jälleen itseensä ja asian johdosta tarkoin
punnita sellaisten lausetapojen merkitystä. Minä, ikävä kyllä, tunnen
riittävästi tapauksia, joissa kahden olennon kiinteä, erottamattomalta
näyttävä yhteys on jonkun kolmannen olennon satunnaisen luoksetulon
vaikutuksesta särkynyt ja toinen alkujansa kauniisti toisiinsa
yhtyneistä on ajautunut irrallisena avaraan maailmaan.

Kemistit ovat sentään paljoa kohteliaampia, sanoi Eduard: he tuovat
seuraan neljännen, jottei kukaan jäisi ilman.

Niinpä kyllä! virkkoi kapteeni. Merkittävimmät ja merkillisimmät ovat
epäilemättä nämä tapaukset, joissa puoleensavetämistä, heimoutta,
ikäänkuin ristiin tapahtuvaa hylkäämistä ja yhtymistä käy tosiaankin
esittäminen, joissa neljä, tätä ennen kaksittain yhteenliittynyttä
oliota kosketukseen saatettuina luopuu entisestä liitostansa
solmiaksensa uuden. Tässä jättämisessä ja ottamisessa, tässä
pakenemisessa ja etsimisessä on tosiaankin näkevinänsä korkeampaa
tarkoitusta; sellaisten olioiden uskoo kykenevän tavallansa tahtomaan
ja valitsemaan, ja oppisana vaaliheimolaiset tuntuu täysin oikeutetulta.

Kuvailkaa minulle sellainen tapaus! sanoi Charlotta.

Sellaista tehtävää ei pitäisi suorittaa pelkkien sanojen avulla,
vastasi kapteeni. Kuten jo sanoin: kunhan voin teille esittää itse
kokeet, käy kaikki havainnollisemmaksi ja miellyttävämmäksi. Nyt minun
täytyisi koettaa tyydyttää teitä kamalilla oppisanoilla, joista ei
kumminkaan koituisi teille mitään selvää käsitystä. Nuo kuolleilta
näyttävät ja kuitenkin aina sisäisesti toimintaan valmiit oliot
tulee nähdä vaikuttamassa silmiensä edessä, tulee myötätuntoisesti
katsella, kuinka ne toisiansa etsivät, vetävät puoleensa, valtaavat,
hävittävät, ahmaisevat, riuduttavat ja kirpoavat jälleen esiin kaikkein
kiinteimmästä yhteydestä uudistuneessa, uudessa, odottamattomassa
hahmossa: vasta silloin uskoo niiden elävän ikuisesti, uskoopa niissä
olevan mieltä ja järkeäkin, koska havaitsemme omat aistimme tuskin
riittäviksi niitä kunnollisesti havaitsemaan ja järkemme tuskin
päteväksi niitä käsittämään.

En tahdo kieltää, sanoi Eduard, että omituiset oppisanat pakostakin
ilmenevät hankalina, jopa naurettavinakin sille, joka ei ole niihin
perehtynyt aistillisen havainnon ja käsitteiden nojalla. Kuitenkin
voisimme toistaiseksi helposti ilmaista kirjainten avulla, mistä tässä
on ollut puhe.

Ellette ajattele menettelyn tuntuvan rikkiviisaalta saivarrukselta,
virkkoi kapteeni, niin voin asian lausua lyhyesti merkkikielellä.
Ajatelkaa A, joka on yhtynyt B:hen niin kiinteästi, ettei moni keino
ja monenlainen väkivalta kykene sitä siitä erottamaan, ajatelkaa C,
joka on samassa suhteessa D:hen, ja viekää sitten molemmat parit
keskinäiseen kosketukseen: A yhtyy D:hen, C yhtyy B:hen, emmekä tiedä
sanoa, mikä niistä on toisen ensinnä hylännyt, mikä ensinnä toiseen
yhtynyt.

No niin, puuttui Eduard puheeseen, kunnes näemme tuon kaiken omin
silmin, pidämme tätä merkintää vertauksellisena puheena, josta otamme
opin välitöntä käytäntöä varten. Sinä, Charlotta, olet A, minä sinun
yhteyteesi kuuluva B, sillä oikeastaanhan minä vain riipun sinussa ja
seuraan sinua niinkuin B seuraa A:ta. C on ilmeisesti kapteeni, joka
tällä kertaa jossakin määrin riistää minua pois sinulta. Niinmuodoin
on oikeus ja kohtuus, että sinulle on epämääräisyyteen häipymisen
välttämiseksi hankittava D, ja se on epäilemättä rakastettava neitonen
Ottilia, jonka lähentymistä et saa enää vastustella.

Olkoon menneeksi! virkkoi Charlotta. Vaikka esimerkki nähdäkseni
ei sovellukaan täysin meidän tapaukseemme, pidän kuitenkin onnena,
että tänään kohtaamme toisemme täydellisesti ja että nämä luontais-
ja vaaliheimouden suhteet jouduttavat tutunomaisen ajatustenvaihdon
syntymistä välillemme. Tunnustan siis, että jo tänään iltapuolella
päätin kutsua Ottilian luoksemme; emännöitsijämme näet eroaa
palveluksesta mennäkseen naimisiin. Tämä minun kannaltani ja
minun tähteni; mikä minua kehoittaa Ottilian itsensä vuoksi niin
menettelemään, sen voit meille lukea. Minä en kurkista kirjeeseen,
mutta sen sisällys, ikävä kyllä, on minulle jo tuttu. Mutta luehan,
lue! Samassa Charlotta veti esiin kirjeen ja ojensi sen Eduardille.



VIIDES LUKU.


_Johtajattaren kirje._

Teidän Armonne suonee anteeksi, että tällä kertaa kirjoitan aivan
lyhyesti, sillä minun on nyt, julkisen tutkinnon osoitettua, mitä
olemme kasvateissamme saaneet aikaan, ilmoitettava tulokset vanhemmille
ja esimiehille; sitäpaitsi saanen lausua asiani lyhyesti, koska voin
vähällä sanoa paljon. Teidän tyttärenne on osoittautunut joka suhteessa
kaikkia muita etevämmäksi. Myötäliitetyt todistukset sekä hänen oma
kirjeensä, joka sisältää hänen saamiensa palkintojen kuvauksen ja
samalla ilmaisee hänen ilonsa sellaisen onnistumisen johdosta, varmaan
rauhoittavat, jopa ilahduttavatkin Teitä. Minun iloani vähentää se
aavistus, ettei meillä ole enää kovinkaan kauan syytä pidättää niin
edistynyttä nuorta neitoa luonamme. Sulkeudun Teidän Armonne suosioon
ja olen piakkoin rohkeneva esittää ajatuksiani siitä, mitä pidän
hänelle edullisimpana. Ottiliasta kirjoittaa ystävällinen apulaiseni.


_Apulaisen kirje._

Ottiliasta antaa kunnianarvoisa johtajattaremme minun kirjoittaa,
osalta sen vuoksi, että hänelle olisi ajatustapansa vuoksi kiusallista
ilmoittaa, mitä on ilmoitettava, osalta taas sen vuoksi, että hänen
itsensä on esitettävä anteeksipyyntö, jonka hän mieluummin jättää minun
tehtäväkseni. Kun tiedän liiankin hyvin, kuinka vaikeata kelpo Ottilian
on ilmaista tietojansa ja taitojansa, peloitti julkinen tutkinto minua
melkoisesti, varsinkin kun ei minkäänlainen valmistautuminen käy
päinsä ja koska Ottilia, jos se olisikin yleisesti käytettyyn tapaan
mahdollinen, kieltäytyisi valmistautumasta pelkkää silmänlumetta
varten. Tutkinnon tulos on osoittanut huoleni liiankin oikeutetuiksi:
hän ei saanut yhtäkään palkintoa, joutuipa vielä niiden joukkoon,
joille ei annettu todistusta. Mitäpä sanoisinkaan? Mitä kirjoittamiseen
tulee, olivat toisten kirjaimet tuskin yhtä kaunismuotoiset, mutta
heidän käsialansa oli piirteiltänsä vapaampaa; laskennossa olivat
kaikki häntä nopeammat, ja vaikeampia tehtäviä, joita hän ratkaisee
helpommin, tutkinnossa ei esitetty. Ranskaa juttelivat ja käänsivät
monet paremmin kuin hän, historiassa hän ei heti löytänyt vaadittuja
nimiä ja vuosilukuja, maantiedossa kaivattiin valtiolliseen jakoon
kohdistuvaa huomiota. Hänen muutamien vaatimattomien sävelmiensä
esittämiseen ei ollut aikaa eikä rauhaa. Piirustuksessa hän olisi
varmaan saanut palkinnon: ääriviivat olivat puhtaat ja suoritus sekä
huolellista että henkevää. Hän oli pahaksi onneksi suunnitellut liian
suurta, joten ei saanut tehtäväänsä valmiiksi. Kun oppilaat olivat
poistuneet ja tutkijat neuvottelivat lausuen meille opettajille ainakin
jonkin sanan, huomasin pian, ettei Ottiliasta puhuttu mitään, tai jos
puhuttiin, niin kylmäkiskoisesti, joskaan ei suoraan paheksuen. Minä
toivoin voivani voittaa hänelle suosiota avoimesti kuvailemalla hänen
olemuksensa laatua ja uskalsin siihen ryhtyä sitäkin innokkaammin,
kun en ainoastaan voinut puhua vakaumukseni mukaisesti, vaan olin
itse nuorella iällä ollut samassa surullisessa tilassa. Minua
kuunneltiin tarkkaavasti, mutta kun olin lopettanut, sanoi minulle
tutkijain esimies, tosin ystävällisesti, mutta lakonisesti: Kykyjä
edellytetään olevan; niiden tulee muuttua taidoiksi. Siinä on kaiken
kasvatuksen päämäärä, siinä vanhempien ja esimiesten julkilausuma
selvä tarkoitus ja lasten itsensä salainen, vain puolittain tajuttu
pyrkimys. Siinä myöskin tutkinnon esine, jonka nojalla arvostellaan
opettajia samoinkuin oppilaitakin. Sen nojalla, mitä teiltä kuulemme,
toivomme lapsesta hyvää, ja teitä on joka tapauksessa kiitettävä siitä,
että pidätte tarkoin silmällä kasvattien kykyjä. Jos saatte ne vuoden
varrella muuttumaan taidoiksi, niin te ja suosimanne oppilas saatte
varmaan osaksenne kiitosta.

Siihen, mitä seurasi, olin jo mukautunut, mutta en ollut pelännyt
erästä vieläkin pahempaa asiaa, joka sattui pian sen jälkeen.
Hyvä johtajattaremme, joka hyvänä paimenena ei tahtoisi yhtäkään
karitsaansa kadottaa, tai, kuten tässä tapauksessa oli laita, nähdä
koristamattomana, ei voinut salata mielipahaansa, vaan virkkoi
Ottilialle, joka toisten palkinnoistansa iloitessa seisoi ikkunan
pielessä: Mutta sanokaahan taivaan nimessä, kuinka voitte näyttää niin
tuhmalta, kun ette tuhma ole? Ottilia vastasi aivan tyynesti: Suokaa
anteeksi, rakas äiti, minun päätäni särki taasen tänään, vieläpä
sangen ankarasti. Sitä ei kukaan voi tietää! virkkoi muuten kovin
myötätuntoinen johtajatar ja kääntyi harmistuneena toisaanne.

Kieltämättä on totta, ettei kukaan voi sitä tietää, sillä Ottilia
ei muuta ilmettänsä, ja minä en edes nähnyt hänen kertaakaan vievän
kättänsä ohimolle.

Siinä ei vielä kaikki. Teidän tyttärenne, armollinen rouva, muutenkin
vilkas ja ujostelematon, oli voitonriemunsa vallassa hillitön ja
ylimielinen. Hän juoksi palkintoinensa ja todistuksinensa ympäri
huoneita ja heilutteli niitä Ottiliankin kasvojen edessä. Sinä
onnistuit tänään huonosti! huudahti hän. Ottilia vastasi ihan
levollisesti: Viimeinen tutkintopäivä ei ole vielä tullut. Sittenkin
sinä pysyt aina viimeisenä! huudahti tyttärenne juosten pois.

Ottilia näytti tyyneltä kaikkien muiden mielestä, mutta ei minun.
Hänessä tapahtuvaa voimakasta, epämieluista liikutusta ilmaisee
kasvojen epätasainen väri. Vasen poski punastuu hetkiseksi oikean
samalla kalvetessa. Minä näin tuon merkin, ja osanottoni ei ollut
hillittävissä. Vein johtajattaren syrjään ja puhuin hänelle
asiasta vakavasti. Kelpo nainen havaitsi menetelleensä väärin.
Me neuvottelimme, keskustelimme kauan, ja tahtomatta ryhtyä
seikkaperäisemmin asiaa selostamaan esitän Teidän Armollenne
päätöksemme ja pyyntömme: ottakaa Ottilia joksikin aikaa luoksenne!
Syyt oivallatte itse parhaiten. Jos päätätte sen tehdä, niin sanon
enemmän tämän hyvän lapsen kohtelemisesta. Ja jos tyttärenne, kuten
sopii otaksua, piankin meidät jättää, olemme iloiset nähdessämme
Ottilian palaavan.

Vielä eräs seikka, jonka kenties voisin myöhemmin unohtaa: en ole
milloinkaan huomannut Ottilian jotakin vaatineen tai edes hartaasti
pyytäneen. Sitävastoin sattuu, joskin harvoin, että hän yrittää kieltää
jotakin, mitä häneltä vaaditaan. Hän käyttää silloin elettä, joka on
vastustamaton sille, joka on sen tarkoituksen tajunnut. Hän painaa
kohottamansa kämmenet yhteen ja kuljettaa ne kohti poveansa samalla
taivuttaen ruumistansa hieman eteenpäin ja luoden kiinteästi pyytävään
sellaisen katseen, että hän mielellään luopuu kaikista vaatimuksistansa
tai toiveistansa. Jos Te, armollinen rouva, tuon eleen joskus näette,
mikä Teidän käsittelytapanne vallitessa ei ole todennäköistä, niin
ajatelkaa minua ja säästäkää Ottiliaa. —

       *       *       *       *       *

Eduard oli lukenut kirjeen, toisinaan hymyillen ja päätänsä pudistaen.
Henkilöitä ja tilannetta koskevia huomautuksia sattui niitäkin
välttämättä.

Riittää! huudahti Eduard vihdoin. Hän tulee, asia on päätetty! Silloin
on pidetty huolta sinusta, rakkaani, ja mekin uskallamme ilmaista
ehdotuksemme. On erittäin tarpeellista, että minä muutan kapteenin
luo oikeanpuoliseen kylkirakennukseen. Sekä iltaisin että aamuisin on
kaikkein paras aika tehdä yhdessä työtä. Sinä saat sensijaan omalta
puoleltasi yltäkyllin tilaa itseäsi ja Ottiliaa varten.

Charlotta suostui asiaan, ja Eduard kuvaili heidän tulevaa
elämäntapaansa. Hän huudahti muun muassa: Sukulaiseni on erittäin
kohtelias pitäessään kipua vasemmalla puolella päätänsä; minun kivistää
usein oikeata puolta. Jos satumme joskus istumaan vastakkain, minä
oikeaan, hän vasempaan kyynärpäähän nojautuen, ja päät eri puolille
kallistettuina, niin siitä koituu soma kuvapari.

Kapteeni tahtoi pitää tilannetta vaarallisena, mutta Eduard huudahti:
Varokaa te, rakas ystävä, D:tä! Mitä tekisikään B, jos häneltä
riistettäisiin C?

Minun mielestäni, virkkoi Charlotta, asia olisi itsestään selvä.

Epäilemättä, hän palaisi A:nsa luo, A:nsa ja O:nsa luo! huudahti Eduard
hypähtäen seisoalleen ja painaen Charlottaa kiinteästi rintaansa vasten.



KUUDES LUKU.


Vaunut, jotka toivat Ottilian, olivat saapuneet. Charlotta meni häntä
vastaanottamaan. Herttainen tyttö kiiruhti hänen luoksensa, heittäytyi
hänen jalkoihinsa ja halaili hänen polviansa.

Miksi tämä nöyryytys! virkkoi Charlotta hieman hämillään ja tahtoen
nostaa hänet ylös.

Tarkoitukseni ei ole niinkään nöyryyttää itseäni, vastasi Ottilia
jääden samaan asentoon. Muistelen vain kovin mielelläni niitä aikoja,
jolloin olin vain polvenne korkuinen ja tiesin jo varmaan, että minua
rakastitte.

Hän nousi, ja Charlotta syleili häntä sydämellisesti. Hänet
esiteltiin miehille, jotka heti kohtelivat uutta vierasta erikoisen
kunnioittavasti. Kauneus on kaikkialla hyvin tervetullut vieras. Hän
näytti tarkkaavasti kuuntelevan keskustelua, mutta ei ottanut siihen
osaa.

Seuraavana aamuna Eduard sanoi Charlottalle: Hän on miellyttävä ja
hauska tyttö.

Hauska? kysyi Charlotta hymyillen: eihän hän ole suutansa avannut.

Eikö? virkkoi Eduard ikäänkuin muistutellen: sepä olisi ihmeellistä!

Charlotta vain hieman vihjaili uudelle tulokkaalle, kuinka
taloudenhoidossa oli meneteltävä. Ottilia oli koko järjestyksen pian
oivaltanut, vieläpä paremminkin: hänellä oli siitä välitön tunto.
Hän käsitti helposti, mitä hänen piti toimittaa kaikille ja kullekin
erikoisesti. Kaikki tapahtui täsmällisesti. Hän osasi jakaa määräyksiä
kuitenkaan nimenomaisesti käskemättä, ja milloin joku vitkasteli,
suoritti hän tehtävän itse.

Niin pian kuin hän huomasi, kuinka paljon hänelle jäi vapaata
aikaa, hän pyysi Charlottalta lupaa saada jakaa tuntinsa, ja jakoa
noudatettiin siitä lähtien tarkasti. Hän opiskeli opittavaansa
apulaisen Charlottalle kuvailemalla tavalla. Hänen sallittiin menetellä
mielensä mukaisesti. Vain joskus Charlotta yritti häntä innostaa.
Niinpä hän toisinaan asetti hänen käytettäväksensä kuluneita kyniä
totuttaakseen häntä vapaampaan käsialaan, mutta kynät olivat pian
teräviksi vuollut.

Naiset olivat päättäneet puhua kahden kesken ollessansa ranskaa, ja
Charlotta pysyi päätöksessä sitäkin kiinteämmin, kun Ottilia oli
puheliaampi käyttäessään vierasta kieltä, jonka harjoittaminen oli
tehty hänen velvollisuudeksensa. Tällöin hän useasti sanoi enemmän kuin
näytti tahtovan sanoa. Erikoisesti huvitti Charlottaa satunnainen,
tosin tarkka, mutta silti lämmin koko koulukotilaitoksen kuvaus.
Ottilia oli hänelle mieluisa seuralainen, ja hän toivoi tuonnempana
saavansa hänestä luotettavan ystävättären.

Charlotta otti kuitenkin jälleen esille vanhemmat Ottiliaa koskevat
paperit palauttaakseen mieleensä, miten johtajatar ja apulainen olivat
hyvää lasta arvostelleet ja vertaillakseen lausuntoja henkilöön
itseensä. Charlotta näet oli sitä mieltä, ettei voi kyllin nopeasti
perehtyä niiden ihmisten luonteeseen, joiden seurassa on elettävä,
tietääksensä mitä heiltä sopii odottaa, miten heitä muovailla, tai mitä
heissä on kerta kaikkiansa suvaittava ja annettava anteeksi.

Tutkimukset tosin eivät osoittaneet hänelle mitään uutta, mutta moni
vanha asia esiintyi merkitsevämpänä ja silmiinpistävämpänä. Niinpä
esim. saattoi Ottilian kohtuullisuus syönnissä ja juonnissa aiheuttaa
hänelle todellista huolta.

Lähin asia, joka naisia askarrutti, oli vaatetus. Charlotta vaati
Ottiliaa käyttämään upeampia ja valikoidumpia vaatteita. Toimelias
tyttö leikkasi kohta jo aikaisemmin saamansa kankaat ja osasi saada
ne, toisten vähän auttaessa, nopeasti ja erittäin somasti sopimaan.
Uudet muodinmukaiset vaatteet olivat hänelle eduksi: kun näet henkilön
miellyttävyys ulottuu hänen ruumiinsa verhoihin saakka, niin luulee
näkevänsä hänet alinomaa uutena ja entistä miellyttävämpänä hänen
ominaisuuksiensa ilmetessä uudessa ympäristössä. Siten hän muuttui yhä
enemmän — sanokaamme se peittelemättä — miesten silmäinherkuksi. Jos
näet smaragdi ihanalla värillänsä hivelee silmää, vieläpä tavallansa
lääkitseekin tässä jalossa merkityksessä, niin inhimillinen kauneus
vaikuttaa vielä paljoa väkevämmin ulkoiseen ja sisäiseen aistiin.
Sille, joka sen näkee, ei mikään paha mahda mitään; hän tuntee olevansa
sopusoinnussa itsensä ja maailman kanssa.

Niinpä oli seurapiiri hyötynyt monella tavalla Ottilian tulosta.
Ystävykset noudattivat säännöllisemmin määrättyjä kokoontumistunteja,
jopa -minuuttejakin. Aterialle, teelle tai kävelylle lähdettäessä he
eivät odotuttaneet itseänsä kohtuuttoman kauan. He eivät rientäneet,
varsinkaan iltaisin, niin kiireesti pois pöydästä. Charlotta huomasi
tuon hyvin ja tarkkasi heitä kumpaakin. Hän koki saada selville,
antoiko jompikumpi asiaan aihetta enemmän kuin toinen, mutta ei voinut
havaita mitään eroa. Molemmat esiintyivät ylipäänsä seurallisempina.
Keskustellessaan he näyttivät pitävän silmällä, mikä oli omansa
herättämään Ottiliassa osanottoa ja mikä oli hänen tietojensa ja
oivalluksensa rajoissa. Lukiessaan ja kertoessaan he vaikenivat,
kunnes Ottilia palasi. He muuttuivat sävyisämmiksi ja ylipäänsä
avomielisemmiksi. Samassa määrin lisääntyi Ottilian avuliaisuus
päivä päivältä. Mitä paremmin hän oppi tuntemaan talon, ihmiset ja
olosuhteet, sitä vilkkaammin hän kävi asioihin käsiksi, sitä nopeammin
hän käsitti jokaisen katseen, jokaisen liikkeen, puolen sanaa,
äänteen. Hänen tarkkaavaisuutensa säilyi aina yhtä rauhallisena, hänen
vireytensä yhtä tyynenä. Niin oli hänen istuutumisensa, nousemisensa,
tulemisensa, tuomisensa, uudelleen istuutumisensa lakkaamatonta
miellyttävää liikettä, ilman levottomuuden häivääkään. Sitäpaitsi ei
koskaan kuullut hänen kävelyänsä, niin kepeät olivat hänen askelensa.

Ottilian säädyllinen avuliaisuus ilahdutti Charlottaa. Yksi ainoa
seikka ei hänestä tuntunut aivan soveliaalta, ja hän huomautti siitä
Ottilialle. On kiitettävää huomaavaisuutta, sanoi hän eräänä päivänä,
että kumarrumme kiireesti, kun joku pudottaa jotakin kädestänsä, ja
yritämme sen nopeasti nostaa. Siten tunnustamme olevamme ikäänkuin
velvolliset palvelemaan tuota henkilöä. Suuressa maailmassa on vain
otettava huomioon, kenelle sellaista auliutta osoittaa. Mitä naisiin
tulee, en tahdo säätää sinulle mitään lakeja. Sinä olet nuori.
Ylhäisempiä ja vanhempia kohtaan se on velvollisuus, vertaisiisi
nähden kohteliaisuus, nuoremmillensa ja alhaisemmillensa osoittautuu
siten inhimilliseksi ja hyväksi, mutta ei ole naishenkilölle oikein
soveliasta osoittaa siten auliuttansa ja palvelevaisuuttansa miehille.

Minä koetan siitä vieroittua, vastasi Ottilia. Suonette kuitenkin
taitamattomuuteni anteeksi, kun sanon teille, mistä se johtuu. Meille
on opetettu historiaa; minä en ole siitä painanut mieleeni niin
paljon kuin olisi pitänyt, sillä en tietänyt, mihin sitä tarvitsisin.
Ainoastaan muutamat tapahtumat ovat syöpyneet mieleeni, muiden muassa
seuraava:

Kun Englannin kuningas Kaarle ensimmäinen seisoi niin sanottujen
tuomariensa edessä, putosi hänen kädessänsä olevasta kepistä kultainen
nuppi lattiaan. Koska hän oli tottunut siihen, että sellaisissa
tapauksissa kaikki yrittivät vaivautua, näytti hän katselevan
ympärillensä ja odottavan, että joku tälläkin kertaa tekisi hänelle
tuon pienen palveluksen. Kukaan ei hievahtanutkaan; hän kumartui itse
nuppia nostamaan. Minuun tuo vaikutti — syystäkö vai suottako, en tiedä
— niin tuskallisesti, että siitä lähtien aina kumarrun nähdessäni
jonkun henkilön pudottavan jotakin käsistänsä. Mutta koska se
tosiaankaan ei liene aina soveliasta ja koska — jatkoi hän hymyillen,
— en aina voi kertoa tarinaani, niin tahdon tulevaisuudessa käyttäytyä
pidättyvämmin.

Sill'aikaa edistyivät lakkaamatta ne hyvät suunnitelmat, joita
suorittamaan ystävykset, Eduard ja kapteeni, tunsivat itsensä
kutsutuiksi. Keksivätpä he joka päivä yhä uuttakin aihetta harkintoihin
ja hankkeisiin.

Kulkiessaan eräänä päivänä kylän läpi he havaitsivat mielipahaksensa,
kuinka kovin se oli järjestykseen ja puhtauteen nähden takapajulla
niistä kylistä, joiden asukkaita tilan kalleus pakottaa kumpaankin.

Muistathan, virkkoi kapteeni, kuinka Sveitsin läpi matkatessamme
toivoelimme saavamme kunnollisesti kaunistaa niin sanottua
puistoaluetta järjestelemällä sen käytännölliseen sveitsiläiseen
järjestykseen ja siisteyteen, joskaan ei sveitsiläisen rakennustavan
mukaan.

Täällä esimerkiksi, virkkoi Eduard, se kaiketi kävisi päinsä.
Linnavuori muodostaa esiinpistävän kulman, kylä on rakennettu
jokseenkin säännöllisesti puoliympyrään sitä vastapäätä; välissä virtaa
puro, jonka tulvimista joku yrittää torjua kivien, toinen paalujen,
kolmas hirsien ja neljäs naapuri lankkujen avulla, mutta kukaan ei ole
toiselle hyödyksi, vaan tuottaa pikemmin vahinkoa sekä itsellensä että
toisille. Samoin kulkee tiekin kömpelöin kaartein milloin ylös, milloin
alaspäin, milloin veden poikki, milloin yli kivien ja kantojen. Jos
asukkaat tahtoisivat ottaa tehtävään osaa, ei tarvittaisi kovinkaan
suurta rahaerää, jos tahtoisi rakentaa puoliympyränmuotoisen kivisen
rantavallin, kohottaa tien kulkemaan rakennusten korkeudella, hankkia
tilaa aivan riittävästi, antaa aihetta siisteyden noudattamiseen ja
suuripiirteisen toimenpiteen avulla tehdä yhdellä kertaa kaikki pieni
ja riittämätön huolehtiminen tarpeettomaksi.

Meidän sopii sitä yrittää, sanoi kapteeni silmäillen asiain tilaa ja
harkiten nopeasti.

Minä en tahdo olla porvarien ja talonpoikien kanssa missään
tekemisissä, ellen voi heitä suorastaan käskeä, virkkoi Eduard.

Oikeastaan et olekaan väärässä, myönsi kapteeni, minullekin näet ovat
sellaiset puuhat eläessäni jo tuottaneet paljon harmia. Kuinka vaikeata
onkaan ihmisen oikein punnita, mitä on uhrattava sitä vastaan, mikä
on voitettava! Kuinka vaikeata tahtoa jotakin ja olla halveksimatta
välineitä! Monet suorastaan sekoittavat toisiinsa välineet ja
tavoittelemansa tarkoitusperän, iloitsevat edellisistä ja jättävät
jälkimmäisen silmälläpitämättä. Kaikkea pahaa yritetään parantaa
siinä, missä se ilmestyy näkyviin, eikä välitetä siitä kohdasta,
missä sen alkulähde on, mistä käsin se vaikuttaa. Senvuoksi onkin
niin vaikea pitää neuvoa, varsinkin suurten joukkojen kanssa, jotka
ovat jokapäiväisessä toiminnassaan varsin järkeviä, mutta näkevät
harvoin huomista kauemmaksi. Jos vielä sattuu, että toinen tulee
yhteisessä puuhassa voittamaan, toinen häviämään, niin sovinnolla ei
saa mitään aikaan. Kaikki varsinaisessa merkityksessä yhteinen hyvä on
suoritettava rajoittamattoman majesteettivallan nojalla.

Heidän siinä seisoessaan ja jutellessaan aneli heiltä almua eräs
henkilö, joka näytti pikemmin julkealta kuin puutteenalaiselta. Eduard,
jota häiriytyminen harmitti, sätti häntä, sitä ennen muutamia kertoja
tyynesti hänet torjuttuansa, mutta kun mies lähti hitaasti loittonemaan
muristen ja vastaansättien sekä uhmaillen vedoten kerjäläisen
oikeuksiin, jotka tosin eivät ehdottomasti vaadi hänen aneluunsa
suostumaan, mutta kieltävät häntä loukkaamasta, koska hän, yhtä hyvin
kuin kaikki muutkin, on Jumalan ja esivallan suojeluksen alainen, niin
Eduard joutui kerrassaan suunniltansa.

Kapteeni, häntä lepyttääksensä, virkkoi siihen: Olkoon tämä tapaus
meille kehoituksena ulottamaan maalaispoliisivallan toiminta näihinkin
asioihin. Almuja täytyy antaa, mutta on parempi, ellei anna niitä itse,
varsinkaan kotona. Kotona tulee olla kohtuullinen ja tasainen kaikessa,
hyväntekeväisyydessäkin. Ylen runsaalla lahjalla et kerjäläisistä
suinkaan vapaudu, vaan houkuttelet niitä luoksesi; matkalla
sitävastoin, ohi kiitäessään, voi tien vieressä seisovalle köyhälle
ilmestyä satumaisen onnen hahmossa ja heittää hänelle yllättävän
lahjan. Meille tekee kylän ja linnan asema sellaisen asiainjärjestelyn
sangen helpoksi; olen jo aikaisemmin sitä harkinnut. Kylän toisessa
päässä sijaitsee majatalo, toisessa asuu kelpo vanhuspari. Sinun
tulee sijoittaa kumpaankin paikkaan pieni rahasumma. Kylään saapuva
kerjäläinen ei saa mitään, ainoastaan kylästä poistuva, ja koska
molemmat talot samalla sijaitsevat linnaan johtavien teiden varsilla,
osoitetaan kaikki nekin, jotka aikovat kääntyä sinne ylös, palaamaan
mainittuihin paikkoihin.

Tulehan, sanoi Eduard, järjestetään asia heti; yksityiskohdista sopii
pitää huolta myöhemminkin.

He menivät isännän ja vanhan pariskunnan luo, ja asia oli päätetty.

Minä tiedän varsin hyvin, sanoi Eduard, kun he jälleen yhdessä nousivat
linnavuoren rinnettä, että kaikki maailmassa riippuu järkevästä
mieleenjohtumasta ja lujasta päätöksestä. Niinpä arvostelit aivan
oikein vaimoni puistorakennelmia ja viittailit minulle, miten asia
olisi korjattavissa, minkä minä — tunnustan sen avoimesti — kohta
kerroin hänelle.

Saatoin sen arvata, virkkoi kapteeni, mutta en sitä hyväksy. Sinä olet
häirinnyt hänen varmuutensa; hän jättää kaikki siksensä ja uhmailee
meitä tässä ainoassa asiassa: hän näet karttelee sen mainitsemista eikä
ole enää kutsunut meitä sammalmajaansa, vaikka käykin siellä Ottilian
keralla välihetkinä.

Sen emme saa antaa peloittaa itseämme, virkkoi Eduard. Kun olen
vakuutettu jostakin hyvästä, joka voisi ja jonka pitäisi tapahtua, en
saa lepoa, ennenkuin näen sen suoritettuna. Osaammehan me muutenkin
asioita viisaasti aloitella. Ottakaamme iltakeskusteluja varten esille
kuparipiirroksilla varustetut englantilaiset puistokuvaukset ja
myöhemmin sinun suunnittelemasi tilusten kartta. Asiaa täytyy aluksi
käsitellä problemaattisena ja ikäänkuin huvin vuoksi; todenkin aika
tulee, kun ehtii.

Tämän sopimuksen mukaisesti avattiin kirjat, joissa aina nähtiin
ensinnä seudun pohjapiirros ja sen maisemat muokkaamattomassa
luonnontilassa ja seuraavilla lehdillä ne muutokset, joita taide
oli saanut siinä aikaan kaikkea olemassaolevaa hyvää hyödyttäen ja
korostaen. Siitä oli sitten varsin helppo siirtyä puhumaan omista
tiluksista, omasta ympäristöstä ja mitä siinä voisi saada aikaan.

Nyt oli mieluisa tehtävä ottaa kapteenin sommittelema kartta
suunnittelujen pohjaksi. Oli vain mahdotonta kerrassaan hylätä se
alkuperäinen kaava, jonka mukaan Charlotta oli työn aloittanut.
Löydettiin sentään helpompi pääsy kukkulan laelle; ylärinteelle, soman
metsikön kupeeseen, päätettiin rakentaa huvimaja pitäen silmällä
linnaa: sen piti näkyä linnan ikkunoihin, ja sieltä käsin piti katseen
voida hipoa linnaa ja puutarhoja.

Kapteeni oli kaikki tarkoin mitannut ja harkinnut ja otti jälleen
puheeksi kylätien, rantavallin ja tasoitustyöt. Rakentaessani mukavan
tien kukkulan laelle, sanoi hän, saan juuri niin paljon kiveä kuin tuon
rantavallin rakentamiseen tarvitsen. Kun molemmat työt suoritetaan
yht'aikaa, niin ne tulevat halvemmiksi ja valmistuvat nopeammin.

Mutta nyt, virkkoi Charlotta, tulee minun huoleni. Välttämättä on
laadittava varma arviolasku, ja kun tiedämme, kuinka paljon sellaiseen
työhön tarvitaan, ja'amme summan, ellei joka viikon, niin ainakin joka
kuukauden osalle. Rahavarat ovat minun hallussani, minä maksan laskut
ja pidän itse kirjaa.

Etpä näytä erikoisemmin meihin luottavan, huomautti Eduard.

Mielivaltaisissa asioissa en, vastasi Charlotta Mielivaltaa osaamme me
hallita ja hillitä paremmin kuin te.

Valmistukset oli suoritettu, työt pantu nopeasti käyntiin, kapteeni
oli alinomaa läsnä, ja Charlotta sai nyt melkein joka päivä olla hänen
vakaan ja varman mielenlaatunsa todistajana. Kapteeni puolestaan oppi
paremmin tuntemaan hänet, ja kummallekin kävi helpoksi toimia yhdessä
ja saada yhdessä jotakin aikaan.

Toiminnan laita on kuin tanssin: henkilöt, jotka noudattavat samaa
tahtia, käyvät pakostakin toisillensa tuiki tarpeellisiksi, ja siitä
johtuu välttämättä keskinäistä hyväntahtoisuutta. Varmana todistuksena
siitä, että Charlotta, kapteeniin lähemmin tutustuttuansa, tosiaankin
suhtautui häneen suopeasti, oli se, että hän ihan rauhallisesti, ilman
pienintäkään epämieluista tunnetta, salli hävittää erään kauniin
lepopaikan, jonka hän oli erikoisesti valikoinut ja koristellut, mutta
joka ei sopinut kapteenin suunnitelmiin.



SEITSEMÄS LUKU.


Kun Charlotta ja kapteeni siten löysivät yhteisen askarruksen, oli
seurauksena, että Eduard liittyi kiinteämmin Ottilian seuraan, jota
kohtaan hänen sydämessään oli jo joitakin aikoja itänyt hiljainen,
ystävällinen tunne. Neito kohteli kaikkia avuliaasti ja suopeasti,
ja Eduard itserakkaudessaan otaksui tuon kaiken tulevan erikoisessa
määrässä hänen osaksensa. Epäilemättä olikin Ottilia jo ottanut tarkoin
huomioon, mistä ja miten valmistetuista ruokalajeista hän piti, eikä
häneltä myöskään jäänyt havaitsematta, kuinka paljon sokeria hän
tavallisesti käytti teehensä, enempää kuin muutkaan sellaiset asiat.
Erikoisen huolellisesti hän piti silmällä, ettei huoneissa ollut vetoa,
jota kohtaan Eduard osoitti suurta arkuutta, joutuen usein ristiriitaan
vaimonsa kanssa, jonka mielestä huoneet eivät voineet milloinkaan olla
kyllin ilmaisat. Samoin tiesi Ottilia, mitä puu- ja kukkatarhassa oli
kulloinkin tehtävä. Mitä Eduard toivoi, sitä hän koki edistää, mikä
saattoi herättää hänessä kärsimättömyyttä, sitä hän pyrki ehkäisemään,
joten neito piankin oli Eduardille välttämätön kuin ystävällinen
suojelushenki ja hänen poissaolonsa jo alkoi tuntua kiusalliselta.
Sitäpaitsi Ottilia näytti olevan puheliaampi ja avomielisempi, kun he
kohtasivat toisensa kahden kesken. Eduardissa oli iän lisääntyessä
yhä säilynyt jotakin lapsellista, mikä erikoisesti miellytti nuorta
Ottiliaa. He muistelivat mielellänsä kuluneita aikoja, jolloin olivat
toisensa nähneet; nämä muistot ulottuivat aina siihen kauteen asti,
jolloin Eduard oli ensi kerran tuntenut Charlottaan kohdistuvaa
mieltymystä. Ottilia väitti muistavansa heidät kaikkein kauneimpana
hoviparina, ja kun Eduard arveli niin varhaiset muistot mahdottomiksi,
väitti hän mielessänsä täysin selvästi säilyneen varsinkin erään
tapauksen: hän oli Eduardin saapuessa piilottunut Charlottan helmaan,
ei pelosta, vaan lapsellisesta hämmästyksestä. Hän olisi voinut lisätä:
koska Eduard oli vaikuttanut häneen voimakkaasti, oli kovin häntä
miellyttänyt.

Niin ollen joutuivat monet asiat, joita ystävykset olivat aikaisemmin
yhdessä toimitelleet, tavallansa pysähdyksiin, joten he katsoivat
tarpeelliseksi hankkia itsellensä jälleen yleissilmäyksen, luonnostella
joitakin kirjoitelmia, sepittää kirjeitä. Senvuoksi he lähtivät
kansliaansa, missä tapasivat vanhan kirjurin joutilaana. He ryhtyivät
työhön ja antoivat hänelle piankin tekemistä, ollenkaan havaitsematta,
että sälyttivät hänen suoritettavaksensa paljon sellaista, minkä olivat
muuten tavallisesti itse toimittaneet. Heti ensimmäinen kirjoitelma
tuotti kapteenille, heti ensimmäinen kirje Eduardille hankaluutta. He
kiusautuivat hetkisen suunnitellen ja uudestaankirjoitellen, kunnes
Eduard, jolle asia luonnistui vielä huonommin, kysyi, paljonko kello
oli.

Silloin kävi ilmi, että kapteeni oli unohtanut vetää
sekuntikronometrinsä, ensi kerran moniin vuosiin, ja ystävykset
näyttivät, ellei suorastaan tuntevan, niin ainakin aavistavan, että
aika alkoi käydä heille yhdentekeväksi.

Miesten siten jossakin määrin hellittäessä uutteruuttansa naisten
toimekkuus pikemmin lisääntyi. Määrätyistä henkilöistä ja
välttämättömistä olosuhteista johtuva perheen tavanomainen elämäntapa
sulkee yleensä itseensä tavattomankin taipumuksen, itävän intohimon,
kuin astiaan, ja voi kulua melkoinen aika, ennenkuin uusi aines
aiheuttaa huomattavaa käymistä paisuen ja kuohuen yli partaiden.

Ystäviemme kesken syntyneet vastavuoroiset taipumukset olivat
vaikutuksiltansa mitä miellyttävimmät. Mielet avautuivat, ja
erikoisesta hyväntahtoisuudesta sukeutui yleinen suopeus. Jokainen
tunsi itsensä onnelliseksi ja soi toiselle hänen onnensa.

Sellainen tila kohottaa mieltä, sydäntä avartamalla, ja kaikki,
mitä henkilö tekee ja mihin ryhtyy, suuntautuu äärettömiin. Niinpä
eivät ystävykset enää tyytyneet pysyttelemään huoneissansa. Heidän
kävelyretkensä ulottuivat yhä kauemmaksi, ja kun Eduard ja Ottilia
riensivät edelle valitsemaan polkuja ja raivaamaan tietä, niin kapteeni
ja Charlotta seurasivat tärkeästi keskustellen, iloiten monesta
löytämästänsä somasta paikasta, monesta odottamatta avautuvasta
näköalasta, levollisina noiden nopsempien jäljessä.

Eräänä päivänä heidän kävelynsä johti oikeanpuolisen kylkirakennuksen
portista alas majataloon ja sillan yli kohti lampia, niin kauas kuin
voi kulkea pitkin rantaa, jonka tiheäviitainen kukkula ja kauempana
kohoavat louhikot tekivät piankin tiettömiksi.

Eduard, joka metsästysretkiltänsä tunsi seudun, tunkeutui Ottilian
keralla kauemmaksi pitkin umpeen kasvanutta polkua, hyvin tietäen,
ettei vanha, kallioiden keskelle piiloutuva mylly voinut olla kovin
etäällä. Mutta polku hävisi aivan kohta, ja he havaitsivat eksyneensä
tiheään pensaikkoon sammaleisten kallioiden keskelle. Kauan ei
eksyksissäoloa kumminkaan kestänyt, sillä vesirattaan pauhu ilmaisi
heille pian heidän etsimänsä läheisen paikan.

Astuttuaan eräälle kallion ulkoreunalle he näkivät edessänsä ja allansa
vanhan, mustan, omituisen puurakennuksen jyrkkien kallioiden ja
korkeiden puiden varjossa. He päättivät lähteä alas yli sammaleisten
louhikkojen. Kun edellä kulkeva Eduard katsahti taaksensa ja näki
Ottilian astelevan jäljessänsä kevyesti, pelkäämättä ja hätäilemättä,
mitä kauneimmassa tasapainossa kiveltä toiselle, hän luuli näkevänsä
taivaallisen olennon yläpuolellansa leijailemassa. Ja kun Ottilia
sitten toisinaan epävarmoissa kohdissa tarttui hänen ojennettuun
käteensä, vieläpä nojautui hänen olkapäähänsäkin, täytyi hänen
tunnustaa, että häneen kosketti kaikkein herkin ja hennoin naisolento.
Hän melkein toivoi Ottilian kompastuvan, luiskahtavan, jotta saisi
sulkea hänet syliinsä ja painaa sydäntänsä vasten. Todellisuudessa hän
ei kumminkaan olisi millään ehdolla sitä tehnyt, useastakaan syystä:
hän pelkäsi häntä loukkaavansa, vahingoittavansa.

Miten tämän asian laita oli, saamme kohta tietää. Kun näet Eduard oli
ehtinyt alas ja istui korkeiden puiden alla maalaispöydän ääressä
Ottiliaa vastapäätä ja ystävällinen myllärin emäntä oli lähetetty
hakemaan maitoa, mylläri Charlottaa ja kapteenia vastaan, alkoi hän
hieman empien puhua.

Minulla on eräs pyyntö, rakas Ottilia; suokaa se minulle anteeksi,
vaikka ette siihen suostuisikaan. Te ette millään tavoin salaa, eikä
teidän tarvitsekaan salata, että kannatte pukunne alla povellanne
pienoiskuvaa. Se esittää isäänne, sitä kelpo miestä, jonka olette
tuskin tuntenut ja joka kaikin puolin ansaitsee sijan teidän
sydämessänne. Mutta suokaahan anteeksi: kuva on taitamattoman iso, ja
tuo metalli, tuo lasi saa minut tuhannen pelon valtaan, kun nostatte
lasta, kannatte jotakin, kun ajoneuvot heilahtavat, kun tunkeudumme
halki tiheikön, tai, kuten vast'ikään, laskeudumme alas kalliolta.
Minua kauhistuttaa se mahdollisuus, että jokin arvaamaton sysäys,
kaatuminen tai kosketus voisi teitä vahingoittaa. Tehkää minun
mielikseni, poistakaa kuva, ei muististanne eikä huoneestannekaan —
voittepa sen sijoittaa kaikkein kauneimpaan, kaikkein pyhimpäänkin
paikkaan huoneistossanne — mutta poveltanne poistakaa esine, jonka
läheisyys minusta, kenties liiallisen pelokkuuden vuoksi, tuntuu kovin
vaaralliselta.

Ottilia, joka oli Eduardin puhuessa tuijotellut eteensä, vaikeni.
Kiirehtimättä ja epäröimättä, luoden katseensa pikemmin kohti taivasta
kuin Eduardiin, hän sitten irroitti vitjat, otti kuvan, painoi sitä
otsaansa vasten ja ojensi sen ystävällensä sanoen: Tallettakaa se,
kunnes tulemme kotiin. En osaa teille paremmin ilmaista, kuinka hyvin
tiedän pitää arvossa teidän ystävällistä huolehtimistanne.

Ystävä ei uskaltanut painaa kuvaa huulillensa, mutta tarttui toisen
käteen painaen sitä silmiänsä vasten. Kaksi niin kaunista kättä ei
liene milloinkaan toisiinsa liittynyt. Eduardista tuntui siltä, kuin
kivi olisi vierähtänyt hänen sydämeltänsä, kuin jokin Ottiliaa ja häntä
erottava seinä olisi luhistunut.

Myllärin opastamina Charlotta ja kapteeni saapuivat mukavampaa polkua
kulkien. Lausuttiin tervehdyksiä, iloittiin ja virkistäydyttiin. He
eivät tahtoneet palata samaa tietä, ja Eduard ehdotti puron toisella
puolella olevaa vuoripolkua, jota hieman vaivalloisesti kuljettaessa
lammet jälleen tulivat näkyviin. Nyt he matkasivat halki vaihtelevien
metsikköjen ja havaitsivat allansa kaikenlaisia kyliä, kauppaloita ja
vuokratiloja viheriöine ja hedelmällisine ympäristöinensä, lähinnä
erään ulkotilan, joka sijaitsi varsin miellyttävästi korkealla
rinteellä, puiden keskellä. Kauneimpana esiintyi seudun vehmaus
ja rikkaus, kun sitä katseli loivanousuiselta vuorenlaelta, josta
sitten edettiin somaan metsikköön ja sen läpi kuljettua oltiin linnaa
vastapäätä sijaitsevalla kalliolla.

Retkeilijät olivat kovin iloissaan saavuttuansa sinne tavallaan
arvaamattansa. He olivat kiertäneet kokonaisen pienen maailman,
he seisoivat sillä paikalla, johon uusi rakennus oli suunniteltu
sijaitsemaan, ja näkivät jälleen huoneittensa ikkunat. Laskeuduttiin
sammalmajaan ja istuttiin siinä ensi kerran neljin. Mikään ei ollut
luonnollisempaa kuin se, että lausuttiin yksimielinen toivomus saada
kuljettu tie, jolla liikkuminen oli nyt ollut hidasta ja hankalaakin,
niin suunnatuksi ja rakennetuksi, että sitä voi astella viihtyisästi,
hitaasti ja mukavasti. Jokainen esitti ehdotelmiansa, ja matka, johon
heiltä oli kulunut useita tunteja, laskettiin uuden järjestyksen
vallitessa voitavan suorittaa yhdessä tunnissa aina linnaan asti.
Suunniteltiin jo myllyn alapuolelle, siihen kohtaan, missä puro laskee
lampeen, tietä lyhentävä ja maisemaa koristava silta, kun Charlotta
hieman hillitsi keksivää mielikuvitusvoimaa, huomauttamalla niistä
kustannuksista, joita sellaiset yritykset vaatisivat.

Siihenkin on keino keksittävissä, virkkoi Eduard. Tuo ulkotila, joka
näyttää varsin somalta metsikössään ja tuottaa ylen vähän, meidän
on välttämättä myytävä ja siitä saadut varat käytettävä näihin
suunnitelmiin. Siten voimme verrattomalla kävelyretkellä miellyttävästi
nauttia korkoja hyvin sijoitetusta pääomasta, josta nyt saamme vuoden
lopussa mieliharmiksemme mitättömät tulot.

Charlotta itse ei voinut hyvänä taloudenhoitajana paljoakaan väittää
vastaan. Asia oli ollut jo aikaisemmin puheenalaisena. Nyt tahtoi
kapteeni suunnitella tilusten jakamista talonpojille, mutta Eduard
halusi meneteltävän nopeammin ja mukavammin. Nykyisen vuokraajan, joka
oli jo tehnyt ehdotuksia, piti se saada, maksaa se määräaikaisissa
erissä, ja samoin määräajoittain oli tierakennus suoritettava, kappale
toisensa jälkeen.

Niin järkevään ja maltilliseen järjestykseen täytyi myöntyä, ja koko
seurue kuvitteli jo uusia, kiemurtelevia teitä, joiden varrelta vielä
toivottiin löytyvän mitä miellyttävimpiä lepo- ja näköalapaikkoja.

Jotta kaikesta tuosta saataisiin havainnollisempi kuva, otettiin kotiin
palattua illalla uusi kartta tutkittavaksi. Tarkastettiin kuljettua
tietä ja ajateltiin, kuinka se olisi muutamin paikoin kenties vieläkin
edullisemmin suunnattavissa. Kaikki edelliset suunnitelmat pohdittiin
vielä kerran ja yhdistettiin kaikkein uusimpiin aikeisiin, se päätös,
jonka mukaan uusi rakennus oli sijoitettava linnaa vastapäätä,
hyväksyttiin vielä kerran ja teiden kiertokulku suunniteltiin aina
sinne saakka.

Ottilia ei ollut virkkanut mitään koko asiaan, mutta vihdoin Eduard
käänsi Charlottan edessä lepäävän kartan hänen nähtäviinsä samalla
kehoittaen häntä lausumaan ajatuksensa, ja kun Ottilia empi, rohkaisi
häntä lempeästi sentään jotakin sanomaan: olihan kaikki vielä
yhdentekevää, kaikki päätökset vielä kehittymisasteellansa.

Minä sijoittaisin rakennuksen tuohon, virkkoi Ottilia osoittaen
sormellansa kukkulan tasaista lakea. Linna tosin ei olisi näkyvissä,
sillä se peittyisi metsän taakse; sensijaan oltaisiin siellä kuin
toisessa ja uudessa maailmassa: sekä kylä että kaikki asumukset
olisivat piilossa. Näköala lammille, päin myllyä ja rinteitä, päin
vuoristoa ja tasankoa on erinomaisen kaunis, sanoi hän, olen sen
ohimennen huomannut.

Hän on oikeassa! huudahti Eduard. Miten tuo voikaan olla mieleemme
johtumatta? Eikö totta, te tarkoitatte näin, Ottilia? — Hän tarttui
lyijykynään ja piirsi kovakouraisesti pitkulaisen nelikulmion kukkulan
laelle.

Se vihlaisi kapteenin sielua, sillä hän ei nähnyt mielellään
huolellisesti, puhtaasti piirtämänsä kartan siten tärveltyvän.
Lausuttuansa hiljaisen moitteen hän kuitenkin malttoi mielensä ja
suostui ajatukseen. Ottilia on oikeassa, sanoi hän. Emmekö lähde
mielellämme pitkälle kävelyretkelle juodaksemme kahvia tai syödäksemme
kalaa, joka ei kotona olisi maistunut niin hyvältä? Me vaadimme
vaihtelua ja ennen näkemättömiä esineitä. Linnan ovat vanhat varsin
järkevästi rakentaneet tänne, sillä se sijaitsee tuulilta suojattuna
ja lähellä kaikkia jokapäiväisiä tarpeita; sitävastoin rakennus, joka
suunnitellaan pikemmin seurallista oleskelua kuin asumista varten,
sopii varsin hyvin sinne ja tarjoaa kauniina vuodenaikana mitä
miellyttävimpiä hetkiä.

Mitä enemmän asiaa pohdittiin, sitä suotuisammalta se näytti, eikä
Eduard voinut salata riemuansa siitä, että ajatus oli johtunut Ottilian
mieleen. Hän oli siitä niin ylpeä, kuin olisi keksintö ollut hänen
omansa.



KAHDEKSAS LUKU.


Kapteeni tutki paikan jo varhain seuraavana aamuna, laati ensin
summittaisen ja, kun seurue paikalle kokoontuneena vieläkin pysyi
päätöksessään, tarkan piirroksen kustannusarvioineen ja muine
asiaankuuluvine liitteineen. Tarpeellisista esitöistä ei ollut
puutetta. Ulkotilan myyntiä koskevaan asiaan käytiin heti käsiksi.
Miehet saivat jälleen aihetta yhteiseen toimiskeluun.

Kapteeni huomautti Eduardille, että oli kohteliasta, ehkäpä
velvollisuuden vaatimaakin juhlia Charlottan syntymäpäivää rakennuksen
peruskiven laskemisella. Ei ollut vaikea voittaa Eduardin vanhaa
vastenmielisyyttä sellaisia juhlallisuuksia kohtaan, sillä hänen
mieleensä juolahti samassa, että Ottilian syntymäpäivää, joka oli
myöhemmin, sopi sitäkin viettää sangen juhlallisesti.

Charlotta, jonka mielestä uudet suunnitelmat sekä niiden edellyttämät
toimenpiteet näyttivät melkoisilta, vakavilta, melkeinpä
arveluttaviltakin, askarteli tutkimalla vielä kerran kustannusarvioita
sekä ajan- ja rahanjakoa. Päivisin ystävykset tapasivat toisensa
harvemmin, ja sitä halukkaammin he etsivät iltaisin toistensa seuraa.

Ottilia oli vähitellen saanut täydellisesti haltuunsa taloudenhoidon,
johon hänen hiljainen ja varma käyttäytymisensä hänet tavallaan
ennalta määräsi. Koko hänen mielenlaatunsa taipuikin kotiin ja
kotoiseen enemmän kuin maailmaan, enemmän kuin elämään ulkosalla.
Eduard havaitsi pian, että hän oikeastaan vain kohteliaisuudesta lähti
mukaan kävelyretkille, että hän ainoastaan seurallisen velvoituksen
vuoksi viipyi iltaisin kauemmin ulkona, toisinaan tosin etsien
taloustoiminnastansa jonkinlaista tekosyytä voidakseen palata sisään.
Niinpä osasikin Eduard varsin pian järjestää yhteiset retket siten,
että oltiin ennen auringonlaskua taas kotona, ja alkoi pitkistä
ajoista jälleen lukea ääneen runoja, erittäinkin sellaisia, joiden
esittämisessä saattoi ilmetä puhdas, mutta palava rakkaus.

He istuivat tavallisesti iltaisin pienen pöydän ympärillä kukin
määrätyssä paikassansa: Charlotta sohvassa, Ottilia tuolilla häntä
vastapäätä ja miehet siten, että Ottilia istui Eduardin oikealla
puolella, samalla puolella, jonne Eduard lukiessaan työnsi kynttilän.
Ottilia siirtyi silloin lähemmäksi katsoakseen kirjaan, sillä hänkin
luotti omiin silmiinsä enemmän kuin vieraisiin huuliin, ja Eduard
siirrähti tehdäkseen sen hänelle kaikin puolin vaivattomaksi, jopa
keskeyttikin usein lukunsa tarpeettoman pitkäksi ajaksi, koska varoi
kääntämästä lehteä, ennenkuin Ottiliakin oli ehtinyt lukea sen loppuun.

Charlotta ja kapteeni sen kyllä huomasivat ja silmäsivät toisiansa
hymyillen, mutta kumpaankin vaikutti yllättävästi eräs toinen merkki,
joka sattumalta ilmaisi Ottilian hiljaista taipumusta. Eräänä iltana,
jonka pieni yhdyskunta oli kiusallisen vierailun vuoksi osalta
menettänyt, Eduard ehdotti, että jäätäisiin vielä toistensa seuraan.
Hänen teki mielensä ottaa esille huilunsa, joka ei ollut pitkiin
aikoihin ollut päiväjärjestyksessä. Charlotta etsi sonaatteja, joita
he tavallisesti yhdessä esittivät, ja kun niitä ei löytynyt, tunnusti
Ottilia hieman epäröityänsä, että oli ottanut ne huoneeseensa.

Voitteko ja tahdotteko minua säestää? huudahti Eduard, jonka silmät
sädehtivät iloa.

Luulen kyllä, vastasi Ottilia, että se käy päinsä. Hän haki nuotit
ja istuutui flyygelin ääreen. Toiset kuuntelivat tarkkaavaisina ja
ihmetellen, kuinka täydellisesti Ottilia oli soittokappaleen omin
neuvoin oppinut, mutta vieläkin enemmän kummastellen, kuinka hän
osasi sen sovelluttaa Eduardin soittotapaan. Osasi sovelluttaa ei ole
tässä oikea lauseparsi, sillä jos riippui Charlottan taitavuudesta ja
vapaasta tahdosta, milloin pysähtyä, milloin kiirehtiä epäröivän tai
edelle kiitävän puolisonsa mieliksi, niin Ottilia, joka oli muutamia
kertoja kuullut heidän soittavan tätä sonaattia, näytti oppineen
sen ainoastaan Eduardin soittotavan mukaisesti. Hän oli omaksunut
viimeksimainitun virheet siinä määrin, että siitä jälleen sukeutui
jonkinlainen elävä kokonaisuus, jossa tosin ei ilmennyt tahdinmukaista
liikuntoa, mutta joka kumminkin kuulosti erittäin somalta ja
miellyttävältä. Säveltäjä itse olisi varmaan iloinnut kuullessaan
teostansa niin hellästi vääristettävän.

Tätä ihmeellistä, odottamatonta tapausta katselivat kapteeni ja
Charlotta vaieten sellaisin tuntein kuin useasti katsellaan lasten
tekoja, joita ei juuri käy hyväksyminen niiden huolestuttavien
seurausten vuoksi ja joita kumminkaan ei sovi moittia, vaan
täytyy kenties kadehtiakin. Sillä oikeastaan oli heidän kummankin
hellä taipumuksensa kasvamassa samoinkuin noidenkin, vieläpä sitä
vaarallisempikin, koska he olivat vakaammat, varmemmat itsestänsä,
kykenevämmät itseänsä hillitsemään.

Kapteeni alkoi jo tuntea, kuinka vastustamaton tottumus uhkasi
kahlehtia hänet Charlottaan. Hän pakotti itsensä välttämään niitä
hetkiä, jolloin Charlotta tavallisesti saapui rakennuspaikalle, nousi
jo anivarhain aamulla, järjesti kaikki asiat ja vetäytyi sitten omaan
huoneistoonsa työskentelemään. Ensimmäisinä päivinä Charlotta piti sitä
sattumana, hän etsi kapteenia kaikista mahdollisista paikoista; sitten
hän luuli hänet ymmärtävänsä ja kunnioitti häntä entistä enemmän.

Jos kapteeni nyt välttelikin Charlottan tapaamista kahden kesken,
joudutti hän sitä uutterammin töitä lähestyvän syntymäpäivän loistavaa
juhlimista varten: hän näet rakennutti alhaalta, kylän takaa, uutta
mukavaa tietä kukkulan laelle päin, mutta teetti työtä myöskin
ylhäältä käsin, sanoen muka louhituttavansa kiviä, ja oli järjestänyt
ja laskenut kaikki niin, että molemmat tien osat yhtyisivät vasta
syntymäpäivän edellisenä yönä. Uutta, kukkulan laelle rakennettavaa
taloa varten oli myös kellari pikemmin louhittu kuin kaivettu ja kaunis
peruskivi lokeroinensa ja kansilevyinensä valmiiksi hakattu.

Ulkoinen toiminta, nämä pienet, ystävälliset, salaiset aikomukset
ja sisäisten tuntojen alinomainen hillitseminen estivät keskustelua
yhdessäolon kestäessä vilkastumasta, siinä määrin, että Eduard, jonka
olo tuntui vajanaiselta, eräänä iltana kehoitti kapteenia ottamaan
esiin viulunsa ja soittamaan Charlottan säestämänä. Kapteeni ei
voinut vastustaa yleistä harrasta pyyntöä, ja niin he esittivät
tuntehikkaasti, miellyttävästi ja vapaasti erään kaikkein vaikeimpia
soittokappaleita, mitä suurimmaksi tyydytykseksi sekä itsellensä
että kuuntelevalle parille. Päätettiin ruveta useammin soittamaan ja
ahkerasti yhdessä harjoittelemaan.

Se luonnistuu heille paremmin kuin meille, Ottilia! virkkoi Eduard.
Ihailkaamme heitä, mutta iloitkaamme silti yhdessä.



YHDEKSÄS LUKU.


Syntymäpäivä oli tullut ja kaikki oli valmiina: koko rantavalli, joka
reunusti ja korotti veden rajassa kulkevaa kylätietä, samoin kirkon
ohitse kulkeva tie, joka aluksi noudatteli Charlottan rakennuttaman
polun suuntaa ja lähti sitten kiemurtelemaan kalliorinnettä ylöspäin
jättäen sammalmajan ensin vasemmalle yläpuolellensa ja sitten, tehtyään
kokonaisen kierroksen, vasemmalle alapuolellensa siten vähitellen
ehtien kukkulalle. Tänä päivänä oli kokoontunut paljon vieraita.
Mentiin kirkkoon, missä nähtiin pitäjäläiset koolla juhlapukimissa.
Jumalanpalveluksen jälkeen lähtivät pojat, nuorukaiset ja miehet
säädetyssä järjestyksessä edellä, sitten tuli herrasväki vierainensa ja
seurueinensa; kulkueen jälkiosan muodostivat tyttöset, neidot ja vaimot.

Tien käänteeseen oli sommiteltu ylävä kalliotasanne; siinä antoi
kapteeni Charlottan ja vieraiden levähtää. Sieltä näkyi koko tie,
eteenpäin asteleva miesten joukko ja jäljessä tuleva naisväki, joka nyt
asteli ohitse. Ihanan sään vallitessa näky oli ihmeen kaunis. Charlotta
oli hämmästynyt, liikutettu, ja pusersi sydämellisesti kapteenin kättä.

Lähdettiin seuraamaan hitaasti liikkuvaa jonoa, joka nyt jo kiertyi
kehäksi tulevan asumuksen ympärille. Rakentaja, hänen omaisensa ja
ylhäisimmät vieraat kutsuttiin alas, missä peruskivi, yhdeltä sivulta
tuettuna, oli valmiina laskettavaksi. Siistipukuinen muuraaja, jolla
oli toisessa kädessä lasta, toisessa vasara, piti soman runomittaisen
puheen, jonka voimme tässä vain puutteellisesti suorasanaisessa asussa
esittää.

Kolme asiaa, aloitti hän, on rakennettaessa otettava huomioon: että
rakennus sijaitsee oikealla paikalla, että se on hyvin perustettu ja
että työ suoritetaan moitteettomasti. Ensimmäinen seikka on oikeastaan
rakentajan itsensä ratkaistava: kuten kaupungissa vain ruhtinas ja
kunta voivat, päättää, mihin on rakennettava, on maalla maanomistajan
etuoikeutena sanoa: Tässä pitää minun asumukseni seisoa eikä missään
muualla.

Eduard ja Ottilia eivät uskaltaneet katsahtaa toisiinsa, vaikka
seisoivat lähekkäin, toisiansa vastapäätä.

Kolmas, työn suoritus, on monien ammattien huolena: eipä ole montakaan,
jota se ei askarruttaisi. Mutta toinen seikka, perustuksen laskeminen,
on muuraajan huolena ja muodostaa urhakasti sanoen, koko yrityksen
tärkeimmän osan. Se on vakava asia, ja meidän kutsumme on vakava, sillä
tämä juhlallisuus tapahtuu syvyydessä. Täällä, tässä ahtaassa kuopassa,
te kunnioitatte meitä olemalla salaperäisen toimemme todistajina.
Me laskemme kohta tämän taidokkaasti hakatun kiven, ja pian ovat
nämä kauniiden ja arvokkaiden henkilöiden koristamat multaseinämät
saavuttamattomissa, ne täytetään.

Tämän peruskiven, jonka kulma merkitsee rakennuksen oikeata kulmaa,
jonka suorakulmaisuus edustaa sen säännöllisyyttä, vaaka- ja luotisuora
asento kaikkien muurien ja seinien säännöllistä asentoa, voisimme
laskea ilman muuta, sillä se varmaan lepäisi paikoillaan oman painonsa
varassa. Mutta tässäkään ei pidä puuttuman kalkkia, sideainetta, sillä
kuten ihmiset, jotka luonnostansa taipuvat toisiinsa, pysyvät vieläkin
paremmin yhdessä, jos laki liittää heidät toisiinsa, samoin kivetkin,
jotka jo muodoltansa toisiinsa sopivat, yhtyvät vielä paremmin näiden
sitovien voimien nojalla, ja koska ei ole oikein soveliasta pysytellä
joutilaana työtä tekevien joukossa, niin ette pitäne halpana ryhtyä
tässäkin ottamaan työhön osaa.

Sitten hän ojensi muurauslastan Charlottalle, joka heitti sillä
kalkkia kiven alle. Useita toisia kehoitettiin tekemään samoin, ja
kohta laskettiin kivi. Senjälkeen ojennettiin Charlottalle ja muille
vasara, jotta he nimenomaisesti siunaisivat kiven ja perustuksen
liiton kolmesti kopahduttamalla. Muuraajan työ, tästä lähin tosin
taivasalla suoritettu, jatkoi puhuja, ei tosin aina tapahdu salassa,
mutta kumminkin salattuna olemaan. Säännöllisesti rakennettu perustus
peitetään, ja seinämuuritkaan, jotka rakennamme päivän aikaan, eivät
lopulta enää johda mieleen meitä. Kivenhakkaajan ja kuvanveistäjän työt
ovat silmiinpistävämmät, ja meidän täytyy hyväksyä vielä sekin, että
rappaaja kerrassaan pyyhkii käsiemme työn jäljet näkymättömiin anastaen
teoksemme omaksensa sitä sivelemällä, silittämällä ja värittämällä.

Kenelle siis olisikaan tärkeämpää suorittaa työnsä niin kunnollisesti,
ettei hän itsekään keksi siitä moitteen sijaa, kuin muuraajalle?
Kenellä olisi enemmän syytä olla itsetietoinen? Kun rakennus on
valmis, tanner tasoitettu ja kivetty, ulkosivu koristuksilla peitetty,
tunkeutuu hänen katseensa yhä kaiken kuoren läpi ja havaitsee
vieläkin ne säännölliset ja huolellisesti suoritetut liitokset, joita
kokonaisuus saa kiittää olemassaolostansa ja kestävyydestänsä.

Mutta samoinkuin jokaisen pahantekijän täytyy pelätä rikoksensa
kaikista varokeinoista huolimatta tulevan ilmi, samoin täytyy sen, joka
on salaa tehnyt hyvää, odottaa sen tulevan tunnetuksi vastoin hänen
tahtoansa. Senvuoksi teemme tästä kivestä samalla muistokiven. Näihin
hakattuihin syvennyksiin upotetaan erinäisiä esineitä todistukseksi
kaukaisille jälkipolville. Nämä metalliset umpeenjuotetut kotelot
sisältävät kirjallisia tiedonantoja, näihin metallilevyihin on
kaiverrettu kaikenlaista merkittävää, näissä kauniissa lasipulloissa
on parasta vanhaa viiniä, joiden syntymävuosi on ilmoitettu, lisäksi
on tässä vielä erilaisia tänä vuonna lyötyjä rahoja: kaiken tämän on
meille toimittanut aulis rakennuttajamme. Onpa tässä vielä vapaatakin
sijaa, jos jonkun vieraan tai katselijan tekee mieli luovuttaa jotakin
jälkipolville.

Hetkisen vaiti oltuansa puhuja silmäili ympärillensä, mutta kuten
sellaisissa tilaisuuksissa yleensä käy, kukaan ei ollut varautunut,
kaikki olivat hämillänsä, kunnes vihdoin eräs nuori hilpeä upseeri
aloitti virkkaen: Jos minun on annettava lisäksi sellaista, mitä tähän
aarteistoon ei vielä ole laskettu, niin leikkaanpa univormustani
pari nappia, jotka luullakseni nekin ansaitsevat joutua jälkipolvien
nähtäviin. Sanottu ja tehty! Nyt johtui monen mieleen samantapaista.
Naisväki jouduttihe laskemaan pieniä hiuskampojansa; hajupulloja ja
muita korujakaan ei säästelty. Ottilia yksin epäröi, kunnes Eduardin
ystävällinen huomautus käänsi hänen huomionsa kaikkien luovutettujen
ja kiven uurroksiin sijoitettujen esineiden katselusta. Sitten
hän irroitti kaulaltansa ne kultaiset vitjat, joissa hänen isänsä
kuva oli riippunut, ja laski sen hellävaroen toisten kalleuksien
joukkoon. Senjälkeen Eduard huolehti hieman kiireellisesti siitä, että
tiivissaumainen kansi kohta painettiin paikoillensa ja iskostettiin
kiinni.

Nuori kisälli, joka oli ottanut tehtävään tehokkaimmin osaa, paneutui
jälleen puhujaksi ja jatkoi: Me perustamme tämän kiven ikuisiksi
ajoiksi, tämän talon nykyisten ja tulevaisten omistajien kaikkein
pisimmän nautinnon turvaamiseksi. Mutta koska olemme ikäänkuin aarretta
kätkemässä, ajattelemme samalla, tässä kaikkein perusteellisimmassa
toimessa, inhimillisten asioiden katoavaisuutta, ajattelemme sitä
mahdollisuutta, että tämä lujasti sinetöity kansi voidaan jälleen
avata, mikä saattanee tapahtua ainoastaan siten, että kaikki se, mitä
emme ole vielä rakentaneetkaan, joutuu jälleen hävitetyksi.

Mutta juuri siinä tarkoituksessa, että tämä rakennus valmistuisi,
ohjaamme ajatuksemme pois tulevaisuudesta, takaisin nykyisyyteen!
Vietettyämme tämän päivän juhlan tahdomme heti ryhtyä työtämme
jatkamaan, jottei yhdenkään meidän laskemallamme perustalla edelleen
työskentelevän ammatin tarvitse viettää vapaapäiviä, jotta rakennus
kohoaa nopeasti korkeuteen ja valmistuu ja jotta ikkunoista, joita ei
vielä ole olemassa, voisi iloiten silmäillä ympäristöä talon herra
omaisinensa ja vierainensa. Heidän ja kaikkien läsnäolevien terveydeksi
olkoon tämä malja juotu!

Samassa hän tyhjensi yhdellä siemauksella kauniisti hiotun lasimaljan
ja heitti sen ilmaan, sillä ilon ylenpalttisuutta ilmaistaan särkemällä
se juoma-astia, jota riemuitessa käytetään. Mutta tällä kertaa kävi
toisin: lasi ei pudonnutkaan maahan, vaikka ei mitään ihmettäkään
tapahtunut.

Jotta rakentaminen edistyisi, oli näet vastakkaisessa kulmassa jo
alettu kohottaa seinämuuria ja sitä varten pystytetty telineet, niin
korkeat kuin asia vaati.

Työmiesten etua silmälläpitäen oli telineet tätä juhlaa varten
varustettu laudoilla ja päästetty ylös koko joukko katselijoita. Sinne
lensi lasi, ja sen sieppasi käteensä eräs, joka piti tätä sattumaa
hyvänä enteenä itsellensä. Vihdoin hän sitä näytteli antamatta pois
kädestänsä, ja sen kyljessä nähtiin kirjaimet E ja O siroin kiemuroin
toisiinsa yhdistettyinä: se oli eräs nuorta Eduardia varten aikoinansa
valmistettuja laseja.

Telineet olivat jälleen tyhjät, ja kepeimmät vieraat nousivat ylös
silmäilläkseen ympärillensä. He eivät osanneet kylliksensä ylistää joka
puolelle avautuvaa kaunista näköalaa, sillä mitä kaikkea keksiikään
se, joka korkealla paikalla oltaessa seisoo vaikkapa vain yhtäkin
kerrosta korkeammalla. Tasankomaan suunnalla ilmestyi näkyviin useita
uusia kyliä, joen hopeajuova oli selvästi havaittavissa, olipa joku
näkevinänsä pääkaupungin tornejakin. Toisaalla, metsäisten kukkulain
takana, kohosivat etäisen vuoriston sinervät huiput, ja lähiseutu näkyi
kokonaisuudessaan. Nyt pitäisi vielä, huudahti eräs, yhdistää nuo kolme
lampea yhdeksi järveksi; silloin sisältyisi näköalaan kaikki, mikä on
suurta ja toivottavaa.

Se kai voitaisiin tehdä, virkkoi kapteeni, sillä lammet ovat aikoinaan
muodostaneet yhden ainoan vuorijärven.

Minä pyydän vain säästämään plataani- ja poppeliryhmääni, joka kasvaa
kauniina keskimmäisen lammen rannalla, sanoi Eduard. Nähkääs, — virkkoi
hän sitten kääntyen puhuttelemaan Ottiliaa, jonka hän johti muutamia
askelia eteenpäin, viitaten alas laaksoon, — nuo puut minä olen itse
istuttanut.

Kuinka kauan ne ovatkaan siinä jo kasvaneet? kysyi Ottilia.

Suunnilleen yhtä kauan kuin te olette maailmassa ollut, vastasi
Eduard. Niin, rakas lapseni, kun minä ne istutin, lepäsitte te vielä
kehdossanne.

Seurue palasi linnaan. Aterian päätyttyä se kutsuttiin kävelyretkelle
läpi kylän, jotta olisi tilaisuutta sielläkin tarkastella uusia
rakennelmia. Kapteenin toimesta olivat asukkaat kerääntyneet
asuntojensa edustalle. He eivät seisoneet riveissä, vaan perheittäin
luontevasti ryhmittyneinä, osaksi illan askareissa, osaksi lepäillen
uusilla raheilla. Heille määrättiin mieluisaksi velvollisuudeksi
uudistaa tämä puhtaus ja järjestys ainakin kaikkina pyhä- ja
juhlapäivinä.

Tuttavallista seuramieltä, joka idättää sellaista taipumusta kuin
ystäviemme kesken, suurempi seura voi vain epämieluisasti häiritä.
Kaikki neljä olivat jälleen tyytyväiset jäädessään yksin suureen
saliin. Kotoinen tunne kuitenkin hieman kärsi, kun Eduardille tuotu
kirje ilmoitti huomenna saapuvan uusia vieraita.

Kuten otaksuimme, huudahti Eduard Charlottalle: kreivi ei jää
tulematta, hän saapuu huomenna.

Silloinpa ei paronitarkaan ole kaukana, virkkoi Charlotta.

Eipä suinkaan! vastasi Eduard. Hän saapuu hänkin huomenna taholtansa.
He pyytävät yösijaa ja aikovat ylihuomenna matkustaa yhdessä eteenpäin.

Niin ollen meidän täytyy ajoissa ryhtyä toimenpiteisiin, Ottilia! sanoi
Charlotta.

Miten käskette asian järjestää? kysyi Ottilia.

Charlotta antoi ylimalkaiset ohjeet, ja Ottilia poistui.

Kapteeni tiedusteli mainittujen henkilöiden välistä suhdetta, jonka hän
tunsi vain suurimpia piirteitä myöten. He olivat aikoinansa, kumpikin
jo naimisissa ollen, intohimoisesti rakastuneet toisiinsa. Kahta
avioliittoa ei käynyt häiritseminen huomiota herättämättä; ajateltiin
avioeroa. Paronittarelle se oli onnistunut, kreiville ei. Heidän täytyi
näön vuoksi erota toisistansa, mutta heidän suhteensa säilyi, ja jos
he eivät voineetkaan talvisin olla yksissä pääkaupungissa, niin he
korvasivat asian kesäisin huviretkillä ja kylpylaitoksissa. He olivat
kumpikin hieman vanhemmat kuin Eduard ja Charlotta, ja kaikki olivat
likeisiä ystäviä varhemmilta hovissaoloajoilta. Hyvät suhteet oli yhä
säilytetty, vaikka ei kaikkia ystävien toimia voitukaan hyväksyä.
Ainoastaan tällä kerralla heidän tulonsa oli Charlottan mielestä
tavallaan sopimaton, ja jos hän olisi tarkoin tutkinut, minkätähden,
olisi hän huomannut varsinaisena syynä olevan Ottilian. Hyvän, puhtaan
lapsen ei pitänyt niin varhain nähdä sellaista esimerkkiä.

He olisivat tosiaankin voineet pysyä poissa vielä pari päivää,
sanoi Eduard Ottilian astuessa jälleen huoneeseen, kunnes olemme
saaneet järjestetyksi ulkotilan myynnin. Kauppakirja on valmis;
toinen jäljennös on minulla tässä, mutta toista vielä puuttuu, ja
vanha kanslistimme on pahoin sairastunut. Kapteeni tarjoutui työn
suorittamaan, samoin Charlotta, mutta ehdotuksia ei hyväksytty ilman
muuta.

Antakaa se vain minulle! huudahti Ottilia hieman hätäisesti.

Sinä et saa sitä valmiiksi, sanoi Charlotta.

Minun pitäisi se tosiaankin saada varhain ylihuomisaamuna, ja siinä on
paljon työtä, sanoi Eduard.

Se on oleva valmis, huudahti Ottilia pidellen jo papereita käsissään.

Seuraavana aamuna, kun he olivat yläkerrassa tähystelemässä odotettuja
vieraita, joita vastaan he välttämättä tahtoivat lähteä, virkkoi
Eduard: Kuka se tuolla ratsastelee hitaasti tännepäin? Kapteeni kuvaili
tarkemmin ratsastajan ulkonäköä. Hän se siis sittenkin on, sanoi
Eduard, sillä yksityiskohdat, jotka sinä näet paremmin kuin minä,
sopivat sangen hyvin minun varsin selvästi näkemääni kokonaisuuteen. Se
on Mittler. Mutta mistä johtuukaan, että hän ratsastaa hitaasti ja noin
hitaasti?

Ratsastaja tuli lähemmäksi ja oli tosiaankin Mittler. Hänet otettiin
ystävällisesti vastaan, kun hän hitaasti asteli portaita ylös. Miksi
ette tullut eilen? huusi hänelle Eduard.

Minä en pidä äänekkäistä juhlista, vastasi Mittler. Mutta nyt
minä tulen viettämään kerallanne kaikessa rauhassa ystävättäreni
syntymäpäivän jälkijuhlaa.

Kuinka olettekaan saanut liikenemään niin paljon aikaa? kysyi Eduard
leikillänsä.

Vierailustani, jos se on teille jonkin arvoinen, saatte kiittää
erästä eilistä harkintaani. Minä iloitsin sydämestäni puolisen päivää
eräässä talossa, jossa olin rakentanut rauhan, ja sitten kuulin
täällä vietettävän syntymäpäivää. Voidaanpa sanoa, että käyttäydyt
itsekkäästi, ajattelin minä, jos iloitset aina vain niiden keralla,
jotka olet taivuttanut sopuun ja rauhaan. Miksi et iloitse joskus
sellaisten ystäviesi keralla, jotka rauhaa säilyttävät ja vaalivat?
Sanottu ja tehty! Tässä olen, päätökseni mukaan.

Eilen olisitte löytänyt täältä suuren seuran, nyt löydätte vain pienen,
sanoi Charlotta. Te tapaatte kreivin ja paronittaren, jotka ovat hekin
jo teitä askarruttaneet.

Neljän talonasukkaan keskeltä, jotka olivat keräytyneet tuon
omituisen, tervetulleen miehen ympärille, hän käännähti pois ärtyisän
vilkkaasti, heti etsien hattuansa ja ratsupiiskaansa. Turmion tähti
väikkyy yläpuolellani aina, jos kerrankin aion levätä ja olla armelias
itselleni! Mutta miksi pyrinkään pois luonnostani! Minun ei olisi
pitänyt tulla, ja nyt minut ajetaan pois. Niiden keralla minä en
tahdo jäädä saman katon alle, ja varokaa: he tuovat mukanansa pelkkää
onnettomuutta! Heidän olentonsa on kuin hapatus, jonka tartunta yhä
laajenee.

Häntä yritettiin suostutella, mutta turhaan. Se, joka loukkaa
aviosäätyä, huudahti hän, se joka sanoin, jopa teoinkin horjuttaa
koko siveellisen yhteiskunnan perustusta, joutuu tekemisiin kanssani,
ja ellen minä kykene saamaan häntä valtoihini, ei minulla ole mitään
tekemistä hänen kanssansa. Avioliitto on kaiken kulttuurin alku ja
huippu. Se tekee karkean leppoisaksi, ja sivistyneimmälläkään ei ole
mitään parempaa tilaisuutta osoittaa sävyisyyttänsä. Sen tulee olla
purkamaton, sillä se tuottaa niin paljon onnea, ettei kaikki yksityinen
onnettomuus siihen verrattuna merkitse mitään. Ja miksi tahdotaankaan
puhua onnettomuudesta? Kärsimättömyys se ajoittain valtaa ihmisen, joka
silloin suvaitsee havaita itsensä onnettomaksi. Jos hän antaa tuokion
vierähtää ohi, niin hän vielä ylistää itseänsä onnelliseksi, että kauan
säilynyt liitto on yhä voimassa. Eroamiseen ei ole mitään riittävää
syytä. Inhimillinen olotila on asetettu niin korkealle kärsimykseen ja
iloon, ettei voi ollenkaan arvata, mitä aviopuolisot tulevat olemaan
toisillensa velkaa. Velka on äärettömän suuri; ja iäisyys yksin kykenee
sen vähitellen maksamaan. Epämukavaa se saattaa useinkin olla, sen minä
kyllä uskon, ja se on aivan oikein. Eikö meillä ole aviopuolisonamme
myöskin omatunto, josta usein haluaisimme päästä eroon, koska se on
epämukavampi kumppani kuin mies tai vaimo konsanaan?

Niin hän puheli vilkkaasti ja olisi kaiketi vielä kauankin puhunut,
elleivät ajomiesten torvet olisi ilmoittaneet vieraita, jotka ajoivat
kuin sopimuksesta yht'aikaa linnanpihaan, kumpikin taholtansa.
Talonväen kiiruhtaessa heitä vastaan Mittler piiloutui, antoi tuoda
hevosensa majatalon edustalle ja ratsasti nyrpeissään pois.



KYMMENES LUKU.


Vieraat oli lausuttu tervetulleiksi ja viety sisään; he iloitsivat
saadessaan jälleen astua taloon, jossa olivat aikaisemmin viettäneet
monta hyvää päivää ja jota eivät olleet pitkään aikaan nähneet.
Erittäin mieluinen oli myös ystäville heidän läsnäolonsa. Sekä
kreivi että paronitar voitiin lukea niiden kookkaiden, kauniiden
henkilöiden joukkoon, jotka tekevät melkeinpä edullisemman vaikutuksen
keski-iällänsä, kuin nuoruudessaan, sillä jos heiltä puuttuukin jotakin
ensi kukkeudestansa, herättävät he nyt mieltymyksen ohella ehdotonta
luottamusta. Tämäkin pari osoittautui yhä varsin miellyttäväksi. Heidän
vapaa elämäänsuhtautumistapansa, heidän hilpeytensä ja näennäinen
luontevuutensa tarttui kohta kaikkiin, seurustelun pysytellessä
ehdottoman säädyllisyyden rajoissa minkäänlaisen pakon silti tuntumatta.

Tämä vaikutus ilmeni heti seurueessa. Äskensaapuneet, jotka tulivat
suoraan suuresta maailmasta, kuten saattoi havaita yksin heidän
vaatteistansa, matkatavaroistansa ja koko asustansa, muodostivat
tavallansa ystäviemme, heidän maalaisen ja salaisesti intohimoisen
tilansa vastakohdan, joka kuitenkin pian tasoittui vanhojen muistojen
ja nykyhetkisen myötätunnon toisiinsa yhtyessä ja vilkkaan keskustelun
nopeasti liittäessä kaikki toisiinsa.

Ei kumminkaan kestänyt kauan, kun jo tapahtui ryhmittymistä. Naiset
vetäytyivät omaan kylkirakennukseensa ja löysivät siellä, toisillensa
erinäisiä salaisuuksia uskoen ja samalla alkaen tarkastella
aamupukujen, hattujen ja muun sellaisen uusimpia muoteja ja kuoseja,
riittävästi puheenaihetta; miehet taas hyörivät uusien ajoneuvojen
ja esille talutettujen hevosten ympärillä ryhtyen heti kauppa- ja
vaihtopuuhiin.

Vasta aterialla oltiin jälleen yhdessä. Oli muutettu vaatteita, ja
nytkin esiintyi vastatullut pari eduksensa. Kaikki, mitä heillä
oli yllänsä, oli uutta ja ikäänkuin ennennäkemätöntä ja kuitenkin
käyttämisen nojalla totunnaiseksi ja mukavaksi muuttunutta.

Keskustelu oli vilkasta ja vaihtelevaa; sellaisten henkilöiden
läsnäollessa näet näyttää herättävän mielenkiintoa kaikki, olematonkin.
Käytettiin ranskankieltä, jotteivät palvelijat voisi keskustelua
seurata, ja kosketeltiin vallattoman miellyttävästi korkeiden ja
keskinkertaisten seurapiirien elämänsuhteita. Erääseen kohtaan
keskustelu takertui pitemmäksi ajaksi kuin oikeastaan oli soveliasta.
Charlotta tiedusteli erästä nuoruudenystävätärtä ja kuuli hieman
oudoksuen, että hänen avioliittonsa tulisi aivan pian purkautumaan.

On ikävää, virkkoi Charlotta, kun luulee poissa olevien ystäväinsä
tulevan hyvin toimeen, rakastetun ystävättären olevan turvattuna, ja
saakin äkkiarvaamatta kuulla, että heidän kohtalonsa on häilymässä
ja että heidän on jälleen lähdettävä uusille ja kenties taaskin
epävarmoille elämänpoluille.

Oikeastaan olemme itse syypäät joutuessamme sellaisen yllätyksen
uhreiksi, lausui kreivi. Meidän tekee mieli kuvitella maalliset asiat
ja erikoisesti myöskin aviolliset liitot erittäin kestäviksi, ja mitä
viimeksimainittuun kohtaan tulee, viettelevät huvinäytelmät, joita
alinomaa näemme esitettävän, sellaisiin luulotteluihin, jotka eivät
vastaa elämän todellisuutta. Näytelmässä meille esitetään naimisiinmeno
useita näytöksiä täyttävien esteiden takaisena äärimmäisenä päämääränä,
ja sinä hetkenä, jolloin se saavutetaan, laskeutuu esirippu, ja
hetkellinen tyydytys jää soimaan mielessämme. Elämässä on toisin laita:
siinä näytellään yhä edelleen, ja kun esirippu jälleen kohoaa, ei
tahdota mielellään enää mitään nähdä eikä kuulla.

Niin huonosti ei asian laita liene, virkkoi Charlotta hymyillen, koska
näemme sellaistenkin henkilöiden, jotka ovat mainitusta teatterista
eronneet, mielellänsä jälleen haluavan esittää siinä jotakin osaa.

Sitä ei sovi moittia, sanoi kreivi. Uuden osan voi varsin hyvin ottaa
esitettäväksensä, ja kun tuntee maailman, oivaltaa varsin hyvin,
että aviosäädyn jossakin määrin vaikeakäänteinen luonne johtuu sekin
yksinomaan ikuiseksi määrätystä kestosta keskellä maailman suurta
liikkuvaisuutta. Eräs ystävistäni, joka hyväntuulisena enimmäkseen
laati uusia lakiehdotuksia, väitti, että avioliitto olisi aina
solmittava viideksi vuodeksi. Hän huomautti, että siinä oli kaunis,
pariton, pyhä luku ja että siinä ajassa juuri ehtisi oppia toisensa
tuntemaan, saada aikaan muutamia lapsia, riitaantua, ja mikä kaikkein
parasta: tehdä jälleen sovinto. Hänellä oli tapana huudahtaa:
Kuinka onnellisesti sujuisivatkaan ensimmäiset ajat! Ainakin pari
kolme vuotta kuluisi sangen iloisesti. Sitten tuntuisi kaiketi
toisesta asianosaisesta tärkeältä saada suhde kestämään kauemmin,
ja hyväntahtoisuus lisääntyisi, mitä lähemmäksi irtisanomisaikaa
saavuttaisiin. Välinpitämättömän, vieläpä tyytymättömänkin asianosaisen
mielen sellainen käytös lepyttäisi, jopa valloittaisikin. Ajan juoksu
unohtuisi, niinkuin hyvässä seurassa unohtuvat tunnit, ja erittäin
mieluisa olisi yllätys, kun vasta määräajan kuluttua havaittaisiin,
että se on jo kaikessa hiljaisuudessa pitennetty.

Vaikka tuo kuulostikin sangen sievältä ja sukkelalta, ja vaikka
Charlotta hyvin tiesi tähän leikkipuheeseen voitavan sisällyttää
syvää moraalista tarkoitusta, eivät sellaiset lausunnot, varsinkaan
Ottilian vuoksi, olleet hänelle mieluisat. Hän tiesi varsin hyvin,
ettei mikään ole vaarallisempaa kuin liian vapaa keskustelu, joka
käsittelee rangaistavaa tai puolittain rangaistavaa olotilaa
yleisenä, tavallisena, jopa kiitettävänäkin, ja siihen ryhmään
kuuluu epäilemättä kaikki, mikä loukkaa avioliittoa. Senvuoksi hän
yritti neuvokkaalla tavallansa suunnata keskustelua toisaalle. Kun
se ei onnistunut, pahoitteli hän itseksensä, että Ottilian hyvä
tarjoilujärjestys teki hänelle mahdolliseksi pysyä koko ajan läsnä.
Levollinen ja tarkkaavainen neito osasi katsein ja viittauksin antaa
määräyksiä hovimestarille, joten kaikki sujui mitä parhaiten, vaikka
liveripukuisten joukossa oli pari uutta, tottumatonta palvelijaa.

Niin jatkoi kreivi, joka ei huomannut Charlottan suistamisyritystä,
esitystänsä näistä asioista. Hän, joka ei muuten ollut tottunut
keskustelussa ketään rasittamaan, tunsi tämän asian liiaksi rasittavana
sydämellänsä, ja ne vaikeudet, joita eron saaminen hänelle itsellensä
aiheutti, herättivät hänessä katkeruutta koko avioliittoa kohtaan,
johon hän kuitenkin paronittaren kanssa innokkaasti pyrki.

Samainen ystävä, jatkoi hän, esitti vielä erään toisenlaisen
lakiehdotuksen. Avioliitto oli julistettava purkamattomaksi ainoastaan
siinä tapauksessa, että molemmat tai ainakin toinen asianosainen
on kolmansissa naimisissa. Sellainen henkilö näet tunnustaa
eittämättömästi pitävänsä avioliittoa välttämättömän tarpeellisena.
Sitäpaitsi on jo ilmennyt, kuinka hän edellisissä liitoissansa on
käyttäytynyt ja onko hänessä omituisuuksia, jotka useasti antavat
aihetta eroon suuremmassa määrässä kuin huonot ominaisuudet. On siis
molemmin puolin otettava toisistansa selkoa, varottava sekä naineita
että naimattomia, koska ei voi tietää, miten saattaa käydä.

Se varmaan suuresti lisäisi seurapiirien mielenkiintoa, virkkoi Eduard,
sillä niin on tosiaankin laita, ettei nyt, kun olemme naimisissa,
kukaan tiedustele hyveitämme enempää kuin puutoksiammekaan.

Sellaisen järjestyksen vallitessa, puuttui paronitar hymyillen
puheeseen, olisi herttainen isäntäväkemme jo onnellisesti noussut kaksi
askelmaa ja voisi varustautua kolmanteen.

Heidän on käynyt hyvin, sanoi kreivi: täällä on kuolema ottanut
hyväntahtoisesti suorittaaksensa sen, mitä konsistoriot yleensä tekevät
vain vastahakoisesti.

Jätetään vainajat rauhaan, virkkoi Charlotta melkein vakavin katsein.

Miksi niin, kysyi kreivi, kun voi muistella heitä kaikella kunnialla.
He tyytyivät vaatimattomina muutamaan vuoteen jättäen korvaukseksi
kaikkinaista hyvää.

Kunhan vain, virkkoi paronitar huokausta pidättäen, ei sellaisissa
tapauksissa täytyisi uhrata elämänsä parhaita vuosia.

Niinpä kyllä, myönsi kreivi. Täytyisi joutua sen johdosta epätoivoon,
ellei maailmassa yleensäkin vain harva asia johtaisi toivottuun
tulokseen. Lapset eivät täytä mitä lupaavat, nuoret harvoin, ja jos he
pitävät sanansa, niin maailma pettää heidät.

Charlotta, joka iloitsi keskustelun käänteestä, virkkoi hilpeästi: Entä
sitten! Täytyyhän meidän muutenkin aivan pian tottua nauttimaan hyvää
vain kappaleittain ja osittain.

Epäilemättä, virkkoi kreivi. Te olette kumpikin nauttinut ihania
aikoja. Muistellessani niitä vuosia, joina te ja Eduard olitte hovin
kaunein pari, sanon itselleni, ettei niin mainioista ajoista eikä
niin loistavista henkilöistä ole enää puhettakaan. Kun te molemmat
tanssitte yhdessä, suuntautuivat kaikkien katseet teihin, ja te, jotka
kuvastelitte itseänne vain toisissanne, olitte kaikkien toiveiden
esineinä.

Koska sangen moni asia on muuttunut toiseksi, sanoi Charlotta, niin
voinemme vaatimattomina kuunnella kauniita lausumianne.

Eduardia olen sentään usein hiljakseni moitiskellut, sanoi kreivi,
moitiskellut itsepintaisuuden puutteesta. Hänen omituiset vanhempansa
olisivat kaiketi lopulta myöntyneet, ja kymmenen varhaisen vuoden
voittaminen ei olisi ollut mikään vähäpätöinen asia.

Minun täytyy häntä puolustella, puuttui paronitar puheeseen.
Charlotta ei ollut aivan syytön, ei aivan vapaa kaikesta ympärillensä
katselemisesta, ja vaikka hän sydämestänsä rakastikin Eduardia ja
määräsi hänet salaa puolisoksensa, näin kuitenkin, kuinka ankarasti
hän häntä toisinaan kiusasi, siinä määrin, että hänet voitiin
helposti pakottaa onnettomaan päätökseen: matkustamaan, poistumaan,
vieraantumaan Charlottasta.

Eduard nyökkäsi paronittarelle ja näytti olevan kiitollinen hänen
puolustavista sanoistansa.

Minun on vielä lisättävä eräs seikka, Charlottan hyväksi, jatkoi
paronitar. Se mies, joka silloin häntä kosi, oli jo pitkät ajat
osoittanut vakaata taipumusta ja oli, kun häneen lähemmin tutustuin,
kieltämättä rakastettavampi kuin te toiset haluatte myöntää.

Rakas ystävä, virkkoi kreivi hieman vilkkaasti, tunnustakaamme vain,
ettei hän ollut teille ihan yhdentekevä ja että Charlottalla oli syytä
pelätä teitä enemmän kuin ketään muuta. Minä pidän erittäin kauniina
piirteenä naisissa sitä, että he säilyttävät kiintymyksensä johonkin
mieheen uskomattoman kauan, eivätpä salli minkäänlaisen eronkaan sitä
häiritä tai hävittää.

Tuo ominaisuus on miehissä kenties vieläkin voimakkaampi, vastasi
paronitar. Ainakin mitä tulee teihin, kreivi hyvä, olen huomannut,
ettei kukaan vallitse teitä suuremmassa määrässä kuin nainen, jolle
olette aikaisemmin ollut suosiollinen. Niinpä olen nähnyt, että olette
sellaisen henkilön pyynnöstä vaivautunut ja toimittanut asioita, joihin
kulloisenkin hetken ystävätär tuskin olisi kyennyt teitä innostamaan.

Sellaisen moitteen saanee pitää hyvänänsä, virkkoi kreivi, mutta mitä
tulee Charlottan ensimmäiseen puolisoon, en voinut häntä sietää, koska
hän hajoitti minulta kaikkein kauneimman parin, todellakin toisillensa
määrätyt henkilöt, joiden ei olisi tarvinnut, kerran toisiinsa
liityttyänsä, viittä vuotta kartella toisiansa eikä odotella toista tai
kolmatta liittoa.

Me yritämme korvata mitä olemme laiminlyöneet, sanoi Charlotta.

Siinä tapauksessa teidän on pidettävä siitä huolta, virkkoi kreivi.
Teidän ensimmäiset naimiskauppanne, jatkoi hän tuimanlaisesti, olivat
oikeastaan vihattavaa lajia, ja ikävä kyllä on naimiskaupoissa
yleensäkin — suokaa anteeksi käyttämäni voimallinen sana — jotakin
kömpelöä: ne pilaavat kaikkein herkimmät suhteet, ja se johtuu
kuitenkin oikeastaan vain siitä tökeröstä varmuudesta, jota ainakin
toinen asianosainen pitää jossakin määrin etunansa ja ansionansa.
Kaikki on itsestäänselvää, ja liitto näyttää solmitun vain sitä varten,
jotta asiat tästä puoleen saavat mennä menojansa.

Kreivin ehdittyä tuon sanomaan käytti Charlotta, joka tahtoi kerta
kaikkiansa lopettaa tämän keskustelun, rohkeata käännettä. Se
onnistui. Puhelu muuttui ylimalkaisemmaksi, molemmat aviopuolisot ja
kapteeni voivat ottaa siihen osaa; Ottiliankin oli lausuttava jotakin,
ja jälkiruokaa nautittaessa vallitsi mitä parhain mieliala, jota
erikoisesti koroitti siroissa säiliöissä lepäävä hedelmäin runsaus
ja loistomaljakkoihin kauniisti sijoitetun kukkapaljouden kirjava
väriloisto.

Puhe sattui myös uusiin puistorakennelmiin, joita käytiin kohta
aterialta päästyä katsomassa. Ottilia jäi pois mainiten syyksi
talousaskareita; itse asiassa hän ryhtyi jatkamaan jäljennöstyötänsä.
Kreivin kanssa jutteli kapteeni, ja myöhemmin liittyi Charlotta heidän
seuraansa. Kun he olivat ehtineet kukkulalle ja kapteeni riensi
kohteliaasti alas hakemaan karttaa, sanoi kreivi Charlottalle: Tuo mies
miellyttää minua tavattomasti. Hänen tietonsa ovat hyvät ja yhtenäiset.
Samoin näyttää hänen toimintansakin vakaalta ja johdonmukaiselta. Se,
mitä hän täällä suorittaa, merkitsisi paljon jossakin korkeammassa
vaikutuspiirissä.

Kuullessaan kapteeniin kohdistuvan ylistyksen Charlotta tunsi harrasta
iloa. Hän malttoi kuitenkin mielensä ja vahvisti sanotun todeksi
rauhallisin ja selvin lausein. Mutta kovin hän hämmästyi, kun kreivi
jatkoi: Tämä tuttavuus sattuu erittäin sopivaan aikaan. Minä tiedän
paikan, johon mies sopii mainiosti, ja voin häntä suositellen ja
hänelle onnea tuottaen samalla saattaa erään korkean ystäväni mitä
suurimpaan kiitollisuudenvelkaan.

Charlotta seisoi kuin ukkosen iskemänä. Kreivi ei huomannut mitään,
sillä naiset, jotka ovat tottuneet aina itseänsä hillitsemään,
säilyttävät erinomaisimmissakin tapauksissa näennäisesti malttinsa.
Kuitenkin jäi häneltä kuulematta, mitä kreivi sanoi jatkaessaan:
Jos olen varma asiastani, niin toimin ripeästi. Olen jo sommitellut
kirjeen mielessäni ja haluan sen kohta kirjoittaa. Te hankitte minulle
ratsastavan lähetin, jonka voin jo tänä iltana toimittaa matkaan.

Charlottan mieltä ahdisti. Kreivin suunnitelmien ja oman itsensä
yllättämänä hän ei voinut lausua sanaakaan. Onneksi kreivi selitteli
yhä edelleen aikeitansa, joiden suotuisuuden Charlotta liiankin hyvin
oivalsi. Kapteeni saapui oikeaan aikaan ja levitti kartan kreivin
nähtäviin. Kuinka toisin Charlotta nyt katselikaan ystäväänsä, jonka
tulisi menettämään! Tuskin nyökäten hän kääntyi pois ja riensi alas
sammalmajalle. Jo puolitiessä tulvahtivat hänen silmiinsä kyynelet,
ja nyt hän syöksyi pienen erakkoasumuksen ahtaaseen suojaan antautuen
kerrassaan sellaisen tuskan, intohimon ja epätoivon valtoihin, jonka
mahdollisuudesta hänellä muutamia silmänräpäyksiä aikaisemmin ei ollut
vähintäkään aavistusta.

Toisaalla oli Eduard kulkenut paronittaren keralla lampien rannoille.
Älykäs nainen, joka oli mielellään kaikesta selvillä, huomasi pian,
keskustelua sopivasti suuntaillen, että Eduard kovin ylisteli Ottiliaa,
ja osasi saada hänet vähitellen ilmaisemaan itsensä siinä määrin, ettei
lopulta jäänyt vähintäkään epäilystä: tässä ei ollut kysymyksessä
kehkeytyvä, vaan jo kypsynyt intohimo.

Naimisissa olevat naiset, nekin, jotka eivät toisistansa pidä, ovat
kuitenkin vaieten liitossa keskenänsä, varsinkin nuoria tyttöjä
vastaan. Tuollaisen kiintymyksen seuraukset selvisivät paronittaren
maailmaakokeneessa mielessä liiankin pian. Hän oli sitäpaitsi jo saman
päivän aamuna jutellut Charlottan kanssa Ottiliasta, oli huomauttanut,
ettei maallaoleskelua sopinut väittää tytölle terveelliseksi,
varsinkaan jos piti silmällä hänen hiljaista luonnonlaatuansa, ja oli
tarjoutunut viemään Ottilian kaupunkiin erään ystävättärensä luo, joka
hoiti erittäin huolellisesti ainoan tyttärensä kasvatusta ja haeskeli
vain tytölle hyväntapaista kumppania, joka pääsisi toisen lapsen
asemaan ja saisi nauttia kaikkia etuja. Charlotta oli luvannut asiaa
harkita.

Silmäys Eduardin tunteisiin kehitti nyt paronittaren aikeen varmaksi
päätökseksi, ja mitä nopeammin tuo tapahtui hänen mielessänsä, sitä
enemmän hän ulkonaisesti sukoili Eduardin toivomuksia. Kukaan näet
ei vallinnut olemustansa paremmin kuin tämä nainen, ja sellainen
erinomaisissa tapauksissa ilmenevä itsensähillintä totuttaa meitä
käsittelemään jokapäiväistäkin tapausta teeskennellen, taivuttaa
meitä, jotka siinä määrin hallitsemme itseämme, ulottamaan valtaamme
toistenkin yli, jotta se, mitä ulkonaisesti voitamme, tavallansa meille
korvaisi, mitä meiltä sisäisesti puuttuu.

Tähän mielialaan liittyy tavallisesti jonkinlaista salaista
vahingoniloa, jonka esineenä on toisten epäselvyys, heidän
tiedoton ansaan astumisensa. Me emme iloitse ainoastaan nykyisestä
onnistumisesta, vaan samalla tulevaisesta, yllättävästä häpeään
joutumisesta. Niinpä oli paronitar kyllin ilkeä kutsuakseen Eduardin
ja Charlottan viininkorjuuseen kartanoonsa ja vastatakseen Eduardille,
joka tiedusteli, saisivatko he tuoda Ottilian mukanansa, siten, että
hän saattoi selittää sen mielin määrin omaksi eduksensa.

Eduard puhui jo ihastuneena kauniista seudusta, suuresta joesta,
kukkuloista, kallioista ja viinimaista, vanhoista linnoista,
vesimatkoista, viininkorjuun, viininpusertamisen y.m. riemuista
sydämensä yksinkertaisuudessa jo ennakolta ääneen iloiten siitä, miten
sellaiset kohtaukset tulisivat vaikuttamaan Ottilian raikkaaseen
mieleen. Samassa näkyi Ottilia saapuvan, ja paronitar pyysi nopeasti
Eduardia olemaan puhumatta mitään tästä suunnitellusta syysretkestä,
koska se, mistä kauan ennakolta iloitsee, yleensä jää toteutumatta.
Eduard lupasi, mutta pakotti hänet kulkemaan nopeammin Ottiliaa vastaan
kiiruhtaen lopulta itse herttaista tyttöä kohti useita askeleita
edellä. Hänen koko olemuksessaan ilmeni sydämellinen ilo. Hän suuteli
Ottilian kättä painaen siihen kimpun nurmikukkia, jotka oli kulkiessaan
poiminut. Paronitar tunsi tuota katsellessaan mielensä melkein
katkeraksi. Joskaan hän näet ei saanut hyväksyä sitä, mikä tuossa
kiintymyksessä saattoi olla rangaistavaa, ei hän toisaalta suinkaan
voinut suoda sen rakastettavia ja miellyttäviä puolia tuolle tytölle,
mitättömälle vasta-alkajalle.

Kun oli istuuduttu yhdessä illallispöytään, vallitsi seurassa aivan
toinen tunnelma. Kreivi, joka oli jo ennen ateriaa kirjoittanut
kirjeensä ja lähettänyt sen matkaan, jutteli kapteenin kanssa,
jonka hän nyt oli toimittanut viereensä istumaan, udellen hänestä
yhä enemmän tietoa ymmärtäväiseen ja vaatimattomaan tapaan. Kreivin
oikealla puolella istuva paronitar ei siis saanut hänestä moneksikaan
hetkeksi puhekumppania, enempää kuin Eduardistakaan, joka aluksi
janoissaan, sitten kiihdyksissään ei säästellyt viiniä ja jutteli
erittäin vilkkaasti Ottilian kanssa, jonka oli vetänyt puoleensa.
Kapteenin vieressä istui Charlotta, jonka kävi vaikeaksi, melkeinpä
mahdottomaksikin salata mielenliikutustansa.

Paronittarella oli riittävästi aikaa huomioiden tekemiseen. Hän
havaitsi Charlottan mielipahan, ja koska hänen omia ajatuksiansa
askarrutti vain Eduardin suhtautuminen Ottiliaan, niin hänen oli helppo
päästä siihen vakaumukseen, että Charlottaa arvelutti ja harmitti
puolison käyttäytyminen. Paronitar mietti nyt, miten voisi parhaiten
saavuttaa tarkoituksensa.

Aterian jälkeenkin seura oli hajallinen. Kreivi, joka tahtoi
ottaa kapteenista perinpohjin selkoa, tarvitsi tuota rauhallista,
ei mitenkään turhamaista, yleensä varsin harvapuheista miestä
käsitellessään erilaisia käänteitä saadakseen tietää kaikki, mitä
halusi. He käyskelivät edestakaisin salin toisella puolella, Eduard,
viinin ja toivojen elähdyttämänä, huvitti puheillansa Ottiliaa ikkunan
luona, mutta Charlotta ja paronitar astelivat ääneti salin toisella
laidalla. Heidän vaitiolonsa ja joutilas seisoskelunsa se vihdoin
vaikutti lamauttavasti muihinkin. Naiset vetäytyivät huoneisiinsa,
miehet samoin, toiseen kylkirakennukseen, ja niin näytti tämä päivä
päättyneeltä.



YHDESTOISTA LUKU.


Eduard saatteli kreivin hänelle varattuun huoneeseen ja salli varsin
mielellään keskustelun vietellä itseänsä jäämään vielä hetkiseksi
hänen luoksensa. Kreivi vaipui vanhoihin muistoihin, puheli vilkkaasti
Charlottan kauneudesta, jota hän tuntijana kuvaili sangen tulisesti:
Kaunis jalka on suuri luonnon lahja. Sellainen sulo on häviämätön.
Minä katselin tänään hänen käyntiänsä; yhä vielä tekisi mieli suudella
hänen jalkinettansa ja uudistaa korkein sarmatialainen, tosin hieman
barbaarinen, mutta syvätunteinen kunnianosoitus: juoda rakastetun ja
kunnioitetun henkilön jalkineesta hänen terveydeksensä.

Tuttavat miehet eivät tyytyneet ylistelemään ainoastaan jalan kärkeä.
He siirtyivät henkilöstä vanhoihin tarinoihin ja seikkailuihin ja
johtuivat puhumaan niistä esteistä, joita näiden rakastavien tielle oli
rakennettu, miten paljon vaivaa he olivat nähneet, millaisia temppuja
keksineet päästäkseen vain toisillensa sanomaan, että rakastivat
toisiansa.

Muistatko, jatkoi kreivi, millaisessa seikkailussa sinua varsin
ystävällisesti ja epäitsekkäästi avustin, kun korkein herrasväkemme
kävi vieraissa setänsä luona ja kohtasi toisensa avarassa linnassa?
Päivä oli kulunut juhlallisuuksissa ja juhlavaatteissa, ainakin osa
yöstä piti vietettämän vapaasti ja sydämellisesti keskustellen.

Te olitte hyvin selvillä siitä, miten hovinaisten huoneet löytyivät,
sanoi Eduard. Me saavuimme onnellisesti rakastettuni luo.

Joka oli ajatellut enemmän sopivaisuutta kuin minun tyytyväisyyttäni
ja oli pidättänyt luonansa ylen ruman kunnianvartijattaren, virkkoi
kreivi, joten minun osakseni lankesi erinomaisen iloton arpa teidän
sitävastoin varsin hyvin huvittaessanne toisianne katsein ja puhein.

Vielä eilen, kun ilmoititte tulostanne, sanoi Eduard, muistelimme,
vaimoni ja minä, tuota tapausta, varsinkin palausretkeämme. Me eksyimme
ja jouduimme kaartien eteishuoneeseen. Koska sieltä lähtien tunsimme
tien sangen hyvin, luulimme pääsevämme arvelematta läpi ja näiden
samoinkuin muidenkin vahtipaikkojen ohi. Mutta kuinka hämmästyimmekään
avatessamme oven! Tien sulkuna oli patjoja, joilla makasi monessa
rivissä kookkaita miehiä uneen vaipuneina. Ainoa valvova silmäili meitä
ihmeissään, mutta me nuorekkaan uskaliaina ja vallattomina astelimme
tyynesti yli sojottavien saappaiden yhdenkään kuorsaavan jättiläisen
heräämättä.

Minun teki kovin mieleni kompastua, jotta syntyisi meteliä, sanoi
kreivi, sillä minkä ihmeellisen ylösnousemuksen olisimmekaan nähneet!

Samassa silmänräpäyksessä linnankello löi kaksitoista.

On korkea keskiyö, virkkoi kreivi hymyillen, ja aivan otollinen aika.
Minun täytyy pyytää teiltä, parahin paroni, palvelusta: saatelkaa
te minua niinkuin minä silloin teitä saattelin; minä olen luvannut
paronittarelle käyväni vielä häntä tervehtimässä. Me emme ole koko
päivänä jutelleet kahden kesken, emme ole pitkiin aikoihin toisiamme
tavanneet, joten aivan luonnollisesti halajamme tuttavallista hetkeä.
Opastakaa minut perille, paluutien minä kyllä löydän, ja missään
tapauksessa ei minun tarvitse kompuroida saapasrivin yli.

Teen sen varsin mielelläni, vastasi Eduard, mutta naiset ovat kolmisin
samalla puolella. Kukapa tietää, emmekö löydä heitä vielä toistensa
seurasta tai aiheuta jotakin muuta mellakkaa, joka saattaa näyttää
omituiselta.

Eipä hätää! virkkoi kreivi. Paronitar odottaa minua. Hän on varmaan jo
huoneessansa ja yksin.

Asia on muuten helppo, sanoi Eduard ottaen kynttilän ja valaisten
kreiville salaportaita, jotka johtivat pitkään käytävään. Sen päähän
ehdittyä Eduard avasi pienen oven. He nousivat kiertoportaita;
ylhäällä, ahtaalla tasanteella, Eduard osoitti kreiville, jolle jätti
kynttilän, oikealla olevaa tapettiovea, joka aukeni ensi yrityksellä,
laski kreivin sisään ja jätti Eduardin pimeyteen.

Toinen, vasemmalla oleva ovi johti Charlottan makuusuojaan. Eduard
kuuli keskustelua ja tarkkasi. Charlotta kysyi kamarineidiltänsä: Onko
Ottilia jo makuulla?

Ei, vastasi neiti, hän istuu vielä alhaalla kirjoittamassa.

Sytyttää siis vain yökynttilän ja menee pois, kehoitti Charlotta: on jo
myöhä. Minä sammutan kynttilän itse ja menen omin neuvoin vuoteeseen.

Eduard ihastui kovin kuullessaan Ottilian vielä kirjoittavan. Hän
askartelee minua varten! ajatteli hän riemuiten. Pimeässä kokonaan
itseensä keräytyen Eduard näki hänen istuvan kirjoittamassa, oli
astuvinaan hänen luoksensa, näkevinään, kuinka Ottilia kääntyi häntä
katsomaan, ja tunsi voittamatonta halua saada vielä kerran olla hänen
lähellänsä. Mutta täältä ei ollut mitään pääsyä puolikertaan, jossa hän
asui. Eduard oli nyt vaimonsa oven takana, hänen sielussansa tapahtui
kummallinen vaihdos, hän yritti avata ovea, havaitsi sen olevan
lukossa, koputti hiljaa, Charlotta ei kuullut.

Charlotta käyskeli isommassa sivuhuoneessa vilkkaasti edestakaisin.
Hän toisteli itsellensä yhä uudelleen, mitä hän kreivin odottamattoman
ehdotuksen jälkeen oli jo riittävästi mielessään hautonut. Kapteeni
tuntui seisovan hänen edessänsä, hän loi vielä taloon sisältöä,
kävelyretkiin elämää, ja hänen piti pois, kaiken piti autioitua!
Charlotta sanoi itsellensä kaikki mitä sanoa voi, ennakoipa, kuten
tavallista, sen surkean lohdutuksen, että sellaisetkin tuskat ajan
pitkään lievenevät. Hän kirosi sitä aikaa, jonka lieventyminen vaatii,
kirosi sitä kuolemankaltaista aikaa, jolloin ne olisivat lieventyneet.

Kyynelten lohtu oli niinmuodoin sitäkin tervetulleempi, kun se harvoin
hänelle tarjoutui. Hän heittäytyi sohvaan ja antautui kokonaan tuskansa
valtoihin. Eduard puolestansa ei voinut lähteä ovelta; hän koputti
vielä kerran ja kolmannen kerran hieman kovemmin, niin että Charlotta
yön hiljaisuudessa sen aivan selvästi kuuli ja hypähti säikähtyneenä
seisaallensa. Ensimmäinen ajatus oli, että siellä kenties, jopa
varmaankin, seisoi kapteeni, toinen, että se oli mahdotonta! Hän piti
sitä kuvitteluna, mutta hän oli sen kuullut, hän toivoi ja pelkäsi
sen kuulleensa. Hän meni makuuhuoneeseen ja astui hiljaa lukitulle
tapettiovelle. Hän soimasi pelkoansa, sanoi itseksensä: Voihan
kreivitär hyvinkin tarvita jotakin! Sitten hän huusi tyynesti: Kuka
siellä?

Hiljainen ääni vastasi: Minä täällä.

Kuka? kysyi edelleen Charlotta, joka ei voinut ääntä erottaa. Hänestä
tuntui, kuin olisi kapteenin hahmo ollut ovella.

Hieman kuuluvammin kaikui nyt vastaukseksi: Eduard!

Charlotta avasi; hänen edessänsä seisoi hänen miehensä. Eduard tervehti
häntä leikkipuhein. Charlottan onnistui jatkaa samaan sävyyn. Eduard
kietoi arvoituksellisen vierailunsa arvoituksellisiin selityksiin.

Mutta nyt, sanoi hän vihdoin, minun sentään täytyy tunnustaa,
minkätähden oikeastaan tulen. Olen luvannut vielä tänä iltana
suutelevani sinun jalkinettasi.

Se ei ole pitkiin aikoihin johtunut mieleesi, sanoi Charlotta.

Sen pahempi, vastasi Eduard, ja sen parempi!

Charlotta oli istuutunut nojatuoliin salatakseen kevyttä
yövaatetustansa Eduardin katseilta. Eduard heittäytyi hänen eteensä;
Charlottan ehtimättä estää hän suuteli jalkinetta, ja kun se jäi hänen
käteensä, hän tarttui jalkaan ja puristi sitä hellästi rintaansa vasten.

Charlotta kuului niiden naisten joukkoon, jotka luonnostaan
kohtuullisina käyttäytyvät vielä avioliitossakin aikomattansa ja ilman
ponnistusta rakastajatarten tavalla. Hän ei milloinkaan kiihoittanut
miestänsä, tuskinpa vastasikaan hänen haluunsa, mutta muistutti
yhä, olematta kylmä tai tympäisevän ankara, hellää morsianta, jossa
sallittukin vielä herättää syvää arkuutta. Sellaisena hänet löysi
Eduard erittäinkin tänä iltana. Kuinka hartaasti hän toivoikaan
puolisonsa pois, koska ystävän ilmahaamu näytti häntä soimaavana. Mutta
se, minkä olisi pitänyt karkoittaa Eduard, veti häntä vain sitäkin
enemmän puoleensa. Charlottassa ilmeni jonkinlaista liikutusta. Hän
oli itkenyt, ja jos pehmeät henkilöt sen vuoksi useimmiten menettävät
suloansa, voittavat sensijaan sanomattomasti ne, jotka yleensä
tunnemme voimakkaina ja tyynimielisinä. Eduard oli kovin herttainen,
ystävällinen, kiihkeä; hän pyysi saada jäädä hänen luoksensa, ei
vaatinut, vaan yritti taivutella, milloin vakavin, milloin leikillisin
kääntein, ei ajatellutkaan, että hänellä oli oikeuksia, ja sammutti
vihdoin vallattomana kynttilän.

Yölampun himmeässä valossa mielikuvitus kohta puolsi voitokkaasti
oikeuksiansa todellisuutta vastaan. Eduard syleili nyt Ottiliaa,
Charlottan mielessä häilyi läheisempänä tai etäisempänä kapteeni,
ja niin kietoutuivat, ihmeellisesti kyllä, poissaolevaiset ja
läsnäolevaiset asiat viehättävästi, hurmaavasti toisiinsa.

Nykyisyys ei kuitenkaan salli suunnatonta oikeuttansa riistettävän
pois. He viettivät osan yötä kaikenlaisessa keskustelussa ja
pilailussa, joka oli sitäkin vapaampaa, kun sydän, ikävä kyllä, ei
ottanut siihen mitenkään osaa. Mutta kun Eduard seuraavana aamuna
heräsi vaimonsa povella, näytti päivä silmäilevän aavistuksellisesti
sisään, ja aurinko tuntui valaisevan rikostyötä. Eduard hiipi
äänettömästi vaimonsa viereltä, ja Charlotta havaitsi herätessään
ihmeeksensä olevansa yksin.



KAHDESTOISTA LUKU.


Kun seurue jälleen aamiaisen aikaan kokoontui, olisi tarkkaavainen
havaitsija voinut eri henkilöiden käytöksestä nähdä heidän
mielialojensa ja tuntojensa erilaisuuden. Kreivi ja paronitar
suhtautuivat toisiinsa hilpeän miellyttävästi, kuten kaksi
rakastavaista, jotka eron kärsimysten jälkeen taasen ovat varmat
molemminpuolisesta kiintymyksestä; Charlotta ja Eduard sitävastoin
astuivat kapteenin ja Ottilian näkyviin ikäänkuin häpeissään ja katuen.
Sellainen näet on rakkauden olemus, että se yksin luulee olevansa
oikeassa ja kaikki muut oikeudet sen rinnalla häviävät. Ottilia oli
lapsellisen hilpeä, voipa sanoa häntä tavallansa avomieliseksikin.
Kapteeni oli vakavan näköinen; hän oli kreivin kanssa keskustellessaan,
viimeksimainitun kuohuttaessa hänen mielessänsä kaikkea sitä, mikä oli
jonkin aikaa levännyt ja uinunut, liiankin hyvin oivaltanut, ettei hän
täällä oikeastaan täyttänyt tarkoitustansa, vaan maleksi puolen päivää
joutilaana. Tuskin olivat molemmat vieraat ehtineet lähteä, kun jo taas
saapui uusia, tervetulleita Charlottalle, joka halusi unohtaa omat
ajatuksensa, viihdyttää itseänsä, vähemmän tervetulleita Eduardille,
joka tunsi kaksinkertaista halua saada seurustella Ottilian kanssa;
samoin Ottilialle, joka ei ollut vielä saanut valmiiksi seuraavana
päivänä varhain aamulla välttämättä tarvittavaa jäljennöstä. Niinpä hän
kiiruhtikin vieraiden poistuttua heti huoneeseensa.

Oli tullut ilta. Eduard, Charlotta ja kapteeni, jotka olivat vähän
matkaa jalkaisin saatelleet vieraitansa, ennenkuin he istuutuivat
ajoneuvoihinsa, päättivät vielä tehdä kävelyretken lammille. Oli
saapunut venhe, jonka Eduard oli melkoisin kustannuksin kaukaa
tilannut. Tahdottiin koettaa, kävikö sitä helposti soutaminen ja
ohjaaminen.

Se oli sidottuna keskimmäisen lammen rantaan lähelle muutamia
vanhoja tammia, jotka oli otettu huomioon uusia puistosuunnitteluja
laadittaessa. Tänne ajateltiin rakentaa venhevalkama, kohottaa puitten
suojaan rakennustaiteellinen lepopaikka, jota kohti järven yli soutajat
voisivat ohjata.

Mutta mihin kohtaan sijoitamme valkaman tuolla puolella? kysyi Eduard.
Luultavasti plataanieni luo.

Ne ovat hieman liian kaukana oikealla, sanoi kapteeni. Jos rantaanlasku
tapahtuu alempana, niin päästään lähemmäksi linnaa; mutta asiaa on
harkittava.

Kapteeni seisoi jo venheen perässä ja oli tarttunut airoon. Charlotta
astui hänkin venheeseen, samoin Eduard, joka otti hoidettavaksensa
toisen airon; mutta aikoessaan parhaillaan työntää venhettä rannasta
hän muisti Ottilian, muisti, että tämä vesimatka veisi liian paljon
aikaa, siirtäisi paluun ihan epämääräiseksi. Hän teki nopean päätöksen,
hyppäsi jälleen maihin, ojensi aironsa kapteenille ja kiiruhti kotiin
lausuen lyhyen anteeksipyynnön.

Perille tultuansa hän sai kuulla, että Ottilia oli sulkeutunut
huoneeseensa ja kirjoitti. Tuntien mielihyvää sen johdosta, että
Ottilia teki työtä hänelle, hän samalla kovin harmitteli, ettei
saanut häntä tavata. Hänen kärsimättömyytensä kasvoi alinomaa.
Hän käyskeli suuressa salissa edestakaisin, yritti kaikin tavoin
itseänsä askarruttaa, mutta mikään ei kyennyt kiinnittämään hänen
tarkkaavaisuuttansa. Hän halusi nähdä Ottilian, nähdä hänet yksinään,
ennenkuin Charlotta ja kapteeni ehtisivät palata. Tuli yö; kynttilät
sytytettiin.

Vihdoin astui odotettu saliin, viehättävänä, säteilevänä. Se tunne,
että hän oli tehnyt jotakin ystävän hyväksi, oli kohottanut hänet oman
itsensä yläpuolelle. Hän laski alkuperäisen asiakirjan ja jäljennöksen
Eduardin eteen pöydälle.

Tarkastammeko sen? kysyi hän hymyillen.

Eduard ei tietänyt mitä vastata. Hän silmäili Ottiliaan, katsahti
jäljennökseen. Ensimmäiset sivut oli kirjoitettu mitä huolellisimmin,
arastelevalla naisen käsialalla, sitten näyttivät piirteet muuttuvan,
käyvän keveämmiksi ja vapaammiksi; mutta kuinka hämmästyikään Eduard
luodessaan silmäyksen viimeisiin sivuihin!

Jumalan nimessä! huudahti hän. Mitä tämä merkitsee? Tämähän on minun
käsialaani.

Hän katsahti Ottiliaan ja jälleen papereihin: varsinkin loppupuoli oli
ihan kuin hänen itsensä kirjoittamaa. Ottilia oli vaiti, mutta katseli
mitä tyytyväisimpänä Eduardia silmiin. Eduard ojensi kätensä.

Sinä rakastat minua! huudahti hän. Ottilia, sinä rakastat minua!

He syleilivät toisiansa. Olisi ollut mahdotonta sanoa, kumpi oli ensin
toista koskettanut.

Tästä hetkestä lähtien näkyi maailma Eduardille toisenlaisena kuin
ennen; hän ei ollut enää entisensä, ja maailma oli sekin muuttunut.
He seisoivat vastakkain, Eduard piteli Ottilian käsiä, he katsoivat
toisiansa silmiin, jälleen syleilemäisillänsä.

Charlotta ja kapteeni astuivat sisään. Heidän pyydellessään anteeksi
viipymistänsä Eduard hymyili salaa. Kunpa olisitte vielä kauankin
viipyneet! mietti hän mielessänsä.

He istuutuivat illalliselle. Tämänpäiväisiä vieraita arvosteltiin.
Eduard, joka oli hellän kiihtymyksen vallassa, puhui hyvää kaikista,
aina säästellen, usein hyväksyen. Charlotta, joka ei täysin yhtynyt
hänen mielipiteeseensä, huomasi tuon mielialan ja laski leikkiä siitä,
että henkilö, joka muuten mitä ankarimmin arvosteli lähteviä vieraita,
nyt oli kovin leppoinen ja lempeä.

Eduard huudahti tulisesti ja sydämellisin vakaumuksin: Kunhan vain
rakastaa _yhtä_ olentoa oikein hartaasti, niin kaikki muutkin näyttävät
rakastettavilta!

Ottilia loi katseensa alas, ja Charlotta tuijotti eteensä.

Kapteeni puuttui puheeseen ja sanoi: Kunnioituksen tunteiden laita
on jossakin määrin samoin. Sen, mikä maailmassa on arvokasta, oppii
tuntemaan vasta sitten, kun saa tilaisuutta osoittaa sellaista
mielialaa _yhdelle_ ainoalle olennolle.

Charlotta pyrki pian makuuhuoneeseensa voidakseen antautua
muistelemaan, mitä hänen ja kapteenin kesken oli tänä iltana tapahtunut.

Kun Eduard oli maihin hypäten työntänyt venheen rannasta ja uskonut
puolisonsa ja ystävänsä häilyvän elementin varaan, näki Charlotta
sen miehen, jonka vuoksi hän oli kaikessa hiljaisuudessa jo paljon
kärsinyt, istuvan hämärissä edessänsä ja kuljettavan venhettä mihin
suuntaan tahtoi kahden airon avulla. Charlottan valtasi syvä, outo
alakuloisuus. Venheen kääntymät, airojen loiske, vedenkalvoon viriä
luova tuulenhenkäys, kaislan suhahtelu, lintujen viimeiset kaarteet,
ensimmäisten tähtien vilkahdus nyt ja kohta uudestaan, kaikki tuo
vaikutti tavallaan aavemaiselta yleisessä hiljaisuudessa. Hänestä
tuntui siltä, kuin ystävä kuljettaisi hänet kauas pois laskeakseen
hänet maihin ja jättääkseen ypöyksin. Hänen mielensä liikahteli
ihmeellisesti, ja hän ei voinut itkeä.

Kapteeni sill’aikaa kuvaili, kuinka puisto hänen mielestänsä oli
järjestettävä. Hän kiitteli venheen hyviä ominaisuuksia, että sitä
saattoi helposti liikuttaa ja ohjata airoparilla _yksi_ henkilö.
Charlottan piti hänenkin oppia se taito, koska tuntui miellyttävältä
päästä toisinaan yksin vettä liukumaan, omana soutu- ja perämiehenänsä.

Nuo sanat saivat uhkaavan eron ajatuksen palaamaan tuskallisena
ystävättären mieleen. Sanoiko hän tuon tahallansa? mietti hän
itsekseen. Tietääkö hän sen jo? Aavistaako hän sen? Vai sanooko hän sen
sattumalta, tietämättänsä ennustaen minun kohtaloni? Charlottan valtasi
ankara apeamielisyys, kärsimättömyys; hän pyysi kapteenia soutamaan
mahdollisimman pian maihin ja palaamaan hänen kerallansa linnaan.

Kapteeni souteli lammilla ensi kertaa, ja vaikka hän olikin mittaillut
niiden keskimääräisen syvyyden, olivat yksityiset kohdat hänelle
tuntemattomat. Alkoi olla pimeä; hän suuntasi venheen sinnepäin, mistä
otaksui löytävän mukavan maihinnousupaikan ja missä tiesi linnaan
johtavan polun olevan lähellä. Tästäkin suunnasta hän kuitenkin
hieman suistui, kun Charlotta tavallaan huolestuneena uudelleen
huomautti haluavansa päästä pian maihin. Kapteeni souti jälleen
rivakammin lähestyen rantaa, mutta vähän matkan päässä hänen oli
pysähdyttävä: venhe oli tarttunut pohjaan, eikä hänen onnistunut saada
sitä irroitetuksi. Mitäpä tehdä? Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin
astua matalaan veteen ja kantaa ystävätär maihin. Onnellisena hän
kantoi rakkaan taakkansa rannalle. Vaikka hän olikin kyllin voimakas
tehdäkseen sen horjahtelematta ja kannettavallensa minkäänlaista pelkoa
aiheuttamatta, oli Charlotta sentään arkana kietonut käsivartensa hänen
kaulansa ympäri. Kapteeni piti häntä kiinteästi sylissään ja puristi
häntä itseänsä vasten. Vasta nurmipengermälle ehdittyänsä hän laski
hänet sylistänsä, mieli liikutuksen ja hämmingin vallassa. Charlotta
nojasi vielä häneen, kapteeni sulki hänet jälleen syliinsä ja painoi
kiihkeän suudelman hänen huulillensa, samassa silmänräpäyksessä jo
polvillaan hänen edessänsä, painaen suunsa hänen kättänsä vasten ja
huudahtaen: Charlotta, suotteko minulle anteeksi?

Suutelo, jonka ystävä oli uskaltanut ja johon hän itse oli ollut
vähällä vastata, sai Charlottan toipumaan. Hän puristi anteeksipyytäjän
kättä, mutta ei nostanut häntä ylös. Kumartuen kuitenkin hänen
puoleensa ja laskien toisen kätensä hänen olkapäällensä hän huudahti:
Tämä hetki muodostaa käänteen meidän elämässämme, auttamattomasti,
mutta meistä jää riippumaan, onko se meidän arvoisemme. Teidän
täytyy poistua, rakas ystävä, ja te poistutte. Kreivi on ryhtynyt
toimenpiteisiin teidän kohtalonne parantamiseksi; se ilahduttaa minua
ja samalla surettaa. Tahdoin olla siitä puhumatta, kunnes asia on
varma, mutta tämä tuokio pakottaa minut ilmaisemaan salaisuuteni.
Ainoastaan siinä tapauksessa voin antaa anteeksi teille ja itselleni,
jos meillä on rohkeutta muuttaa olosuhteitamme, koska ei ole
vallassamme muuttaa mielenlaatuamme.

Hän nosti hänet ylös ja tarttui hänen käsivarteensa siihen
nojautuakseen, ja niin he saapuivat ääneti linnaan.

Mutta nyt Charlotta seisoi makuuhuoneessansa, missä hänen täytyi
tuntea ja tunnustaa itsensä Eduardin puolisoksi. Näissä ristiriidoissa
tuli hänen avuksensa oivallinen ja kautta elämän monella muotoa
harjoitettu luonne. Koska hän oli aina tottunut olemaan tietoinen
itsestänsä, hallitsemaan itseänsä, ei hänen nytkään ollut vaikea
vakaiden mietteiden nojalla päästä lähelle toivomaansa tasapainotilaa;
täytyipä hänen hymyilläkin itsellensä muistellessaan kummallista
yöllistä vierailua. Mutta pian hänet valtasi outo aavistus, iloisen
pelokas vavahtelu, joka purkautui hurskaiksi toivelmiksi. Hän polvistui
liikutetuin mielin ja toisti sen valan, jonka oli vannonut Eduardille
alttarin edessä. Ystävyys, kiintymys ja kieltäymys liukuivat heleinä
kuvina hänen ohitsensa. Hän tunsi olevansa sisäisesti entisellänsä.
Kohta valtaa hänet suloinen väsymys, ja hän nukahtaa rauhallisesti.



KOLMASTOISTA LUKU.


Eduard puolestansa on aivan toisenlaisen mielialan vallassa. Nukkumista
hän ajattelee niin vähän, ettei hänen mieleensä johdu edes riisuutua.
Hän suutelee tuhat kertaa asiakirjan jäljennöstä, Ottilian aralla
käsialallansa kirjoittamaa alkupuolta; loppuosaa hän tuskin uskaltaa
suudella, koska luulee katselevansa omaa käsialaansa. Jospa se olisi
aivan toinen asiakirja! sanoo hän hiljaa itsekseen, ja kuitenkin se on
hänelle näinkin mitä kaunein lupaus korkeimman toiveensa täyttymisestä.
Jäähän se hänen haltuunsa ja voihan hän yhä painaa sitä sydäntänsä
vasten, vaikka sitä onkin rumentamassa kolmannen henkilön allekirjoitus!

Vähenevä kuu kohoaa esiin metsän takaa. Leuto yö houkuttelee Eduardin
ulos; hän harhailee sinne tänne, hän on rauhattomin ja onnellisin
kaikista kuolevaisista. Hän vaeltaa halki puutarhain, jotka ovat
hänelle liian ahtaat; hän rientää vainiolle, joka käy hänelle liian
avaraksi. Linna tuntuu vetävän häntä puoleensa; hän on kohta Ottilian
ikkunain alla. Siellä hän istuutuu pengermän portaille. Kivimuurit ja
salvat, sanoo hän itsekseen, erottavat meitä nyt, mutta sydämiämme
ei erota mikään. Jos hän olisi tässä, edessäni, niin hän vaipuisi
syliini, minä hänen syliinsä, ja mitäpä tarvitsenkaan tämän varmuuden
lisäksi! Kaikki oli hiljaista hänen ympärillänsä, ei tuntunut
tuulenhenkäystäkään, oli niin hiljaista, että hän voi kuulla, kuinka
maankamaran alla uurastivat eläimet, joille päivä ja yö ovat yhtä.
Hän antautui kokonaan onnellisten unelmiensa valtaan ja nukahti
vihdoin heräämättä ennenkuin aurinko nousi ihanuudessansa hälventäen
varhaisimmat usvat.

Hän havaitsi olevansa ensimmäisenä valveilla koko kartanossa. Työmiehet
tuntuivat hänestä viipyvän liian kauan. He saapuivat; heitä näytti
olevan liian vähän, ja tehtäväksi määrätty päivätyö tuntui hänen
toivelmiinsa verrattuna liian vähäiseltä. Hän vaati enemmän työväkeä;
sitä luvattiin ja hankittiinkin päivän kuluessa. Mutta nekään eivät
riittäneet kyllin nopeasti suorittamaan hänen suunnitelmiansa. Työ ja
toiminta ei enää häntä ilahduta; kaiken tulee jo olla valmista, ja
ketä varten? Teiden tulee olla kunnossa, jotta Ottilia voi mukavasti
niitä astella, istuinten tulee olla paikoillansa, jotta Ottilia voi
levähtää. Uuden rakennuksen valmistumista hän myös kiirehtii minkä
voi: sen harjannostajaisten tulee tapahtua Ottilian syntymäpäivänä.
Eduardin mieli, samoinkuin hänen toimintansakin, on vailla kaikkea
määrää. Se tietoisuus, että hän rakastaa ja saa vastarakkautta, ajaa
häntä äärettömiin. Kuinka toisenlaisilta näyttävätkään hänestä kaikki
huoneet, koko ympäristö! Hän ei enää tunne itseänsä omassa talossansa.
Ottilian läsnäolo sulkee piiriinsä kaikki, hän on kokonaan siihen
vajonnut; mikään muu kuva ei nouse hänen mieleensä, mikään omatunto ei
hänelle puhu; kaikki se, mikä hänen luonnossansa on ollut kesytettyä,
murtautuu irrallensa, hänen koko olemuksensa tulvii kohti Ottiliaa.

Kapteeni havaitsee tuon intohimoisen hyörinän ja haluaa ehkäistä
murheellisia seurauksia. Kaikki nämä rakennelmat, joita nyt
yksipuolisen viehtymyksen voimasta ylenmääräisesti kiiruhdetaan, oli
hän suunnitellut rauhallista, ystävällistä yhteiselämää varten. Hän oli
toimittanut ulkotilan myydyksi, ensimmäinen maksuerä oli suoritettu,
ja Charlotta oli sopimuksen mukaisesti ottanut sen rahastoonsa. Hänen
täytyy kuitenkin heti ensimmäisen viikon aikana viljellä vakavuutta,
kärsivällisyyttä ja järjestystä enemmän kuin ennen, sillä jos toimitaan
hätäillen, ei menoerä riitä kauan.

Oli paljon aloitettu ja paljon oli tekemistä. Kuinka voikaan jättää
Charlottan yksin tätä kaikkea hoitamaan! He neuvottelevat ja sopivat
siitä, että suunnitelmanmukaisia töitä vapaaehtoisesti joudutetaan,
lainataan siihen tarkoitukseen rahoja, joiden takaisinsuorittamiseen
määrätään ulkotilan vielä maksamattomat erät. Se voitiin tehdä melkein
ilman vahinkoa luovuttamalla oikeuksia. Siten saatiin vapaammat
kädet, suoritettiin enemmän yhdellä kertaa, kun kaikki oli käynnissä
ja työväkeä riittävästi, ja päästiin varmasti ja pian asetettuihin
päämääriin. Eduard hyväksyi tuon mielellään, koska se soveltui hänen
aikeisiinsa.

Sydämensä syvyydessä Charlotta kuitenkin yhä pysyy entisissä
päätöksissään, ja miehekkäästi tukee häntä samanmielinen ystävä. Mutta
juuri senvuoksi heidän tuttavallisuutensa vain kasvaa. He keskustelevat
Eduardin intohimoisesta kiintymyksestä, neuvottelevat, mitä olisi
tehtävä. Charlotta kiinnittää Ottilian kiinteämmin itseensä, pitää
häntä tarkemmin silmällä, ja mitä paremmin hän on oppinut tuntemaan
oman sydämensä, sitä syvemmälle hän katsoo neidon sydämeen. Hän näkee
yhden ainoan pelastumismahdollisuuden: tyttö on toimitettava pois
talosta.

Nyt näyttää hänestä onnelliselta sallimukselta, että Luciana on
saanut koulukodissa osaksensa erinomaista kiitosta, sillä täti, siitä
tiedon saatuansa, haluaa nyt saada hänet lopullisesti luoksensa
ohjatakseen hänet hienoon maailmaan. Ottilia voi palata koulukotiin,
kapteeni lähtisi uuteen, edulliseen toimeensa, ja kaikki olisi kuten
muutamia kuukausia sitten, jopa sitä paremminkin. Oman suhteensa
Eduardiin Charlotta toivoi saavansa pian korjatuksi ja sommitteli
kaikki mielessään niin järkevästi, että hänessä yhä enemmän vakaantui
tämä harhakäsitys: aikaisempaan, ahtaampaan olotilaan voi palata,
väkivaltaisesti irralleen riistäytynyt on ahdistettavissa entiselleen.

Eduard tunsi kiusallisiksi ne esteet, joita hänen tiellensä
rakennettiin. Hän havaitsi sangen pian, että häntä ja Ottiliaa
pidettiin toisistansa erillä, että vaikeutettiin heidän kahdenkeskistä
juttelemistansa, vieläpä kohtaamistansakin. Tämän vuoksi harmistuneena
hän harmitteli monia muitakin asioita. Jos hän pääsi ohimennen Ottiliaa
puhuttelemaan, ei hän ainoastaan vakuuttanut häntä rakastavansa, vaan
esitti vielä puolisoonsa ja kapteeniin kohdistuvia valituksia. Hän ei
huomannut, että hänen oma kiivas kiirehtimisensä oli vähällä tyhjentää
rahaston, hän moitti katkerasti Charlottaa ja kapteenia siitä, että
he olivat toimineet vastoin ensimmäistä sopimusta, ja kumminkin oli
hän suostunut toiseen sopimukseen, vieläpä itse sen aiheuttanutkin ja
tehnyt välttämättömäksi.

Viha on puolueellinen, mutta rakkaus vieläkin puolueellisempi.
Ottiliakin vierautui jossakin määrin Charlottasta ja kapteenista. Kun
Eduard kerran valitti, ettei kapteeni menetellyt aivan moitteettomasti
ystävänä ja tällaisissa olosuhteissa, vastasi Ottilia varomattomasti:
Minuun on jo aikaisemmin vaikuttanut epämiellyttävästi, ettei hän ole
täysin rehellinen teitä kohtaan. Minä kuulin hänen kerran sanovan
Charlottalle: kunpa Eduard meitä säästäisi huilulurituksiltansa, eihän
se voi luonnistua, ja kuulijaa se vain kiusaa. Voitte arvata, kuinka
tuo pahoitti mieltäni, kun niin mielelläni teitä säestelen.

Ottilia oli tuskin saanut tuon sanotuksi, kun hän samassa jo aavisti,
että olisi pitänyt vaieta; mutta asia ei ollut enää autettavissa.
Eduardin kasvonpiirteet vääristyivät. Ankarampaa mielipahaa hän
ei ollut milloinkaan tuntenut: hänen rakkaimpia pyyteitänsä oli
loukattu, hän tiesi harrastelleensa taidetta kaikessa viattomuudessa,
ilman vähintäkään vaateliaisuutta. Pitihän sitä, mikä häntä itseänsä
huvitti ja ilahdutti, ystävienkin kohdella säälivästi. Hän ei tullut
ajatelleeksi, kuinka sietämättömäksi voi toiselle käydä riittämättömän
kyvyn korviasärkevät esitykset. Hän oli loukkaantunut, raivoissaan,
leppymätön. Hän tunsi vapautuneensa kaikista velvollisuuksista.

Voittamaton halu saada olla Ottilian seurassa, nähdä hänet, kuiskata,
uskoa hänelle jotakin, kasvoi päivä päivältä. Eduard päätti kirjoittaa
hänelle pyytäen häntä suostumaan salaiseen kirjevaihtoon. Se
paperiliuska, johon hän oli ehdotuksensa sangen lakonisesti merkinnyt,
lepäsi hänen pöydällänsä, ja tuulenhenki puhalsi sen lattiaan, kun
kamaripalvelija saapui hänen hiuksiansa kähertämään. Koetellaksensa
rautojensa kuumuutta viimeksimainittu tavallisesti kumartui
poimaisemaan lattiasta paperipalasia; tällä kertaa hänen käteensä osui
Eduardin kirjelippu, hän puristi sen nopeasti kasaan, ja se kärventyi.
Eduard, joka huomasi harhaotteen, tempasi paperin hänen kädestänsä.
Pian senjälkeen hän istuutui kirjoittamaan sitä uudestaan, mutta
sepä ei tahtonutkaan kirvota kynästä ihan yhtä helposti. Hän hieman
epäröi, tunsi jonkinlaista huolestuneisuutta, mutta sai sen kumminkin
voitetuksi. Päästessään ensi kerran Ottilian läheisyyteen hän painoi
kirjelipun hänen käteensä.

Ottilia kirjoitti hänelle vastauksen. Hän pisti paperiliuskan
lukemattomana muodinmukaisten lyhyiden liiviensä taskuun, missä se ei
ollut hyvässä tallessa. Se työntyi ulos ja putosi hänen huomaamattansa
lattiaan. Charlotta näki sen, nosti ylös, katsahti siihen ohimennen ja
ojensi sen hänelle. Tässä on jotakin sinun kirjoittamaasi, sanoi hän;
olisi kenties vahinko, jos sen kadottaisit.

Eduard hämmästyi. Teeskenteleekö hän? Näkikö hän, mitä kirjelippu
sisältää, vai erehtyikö hän käsialan yhtäläisyyden vuoksi? mietti
hän. Hän toivoi ja otaksui, että jälkimmäinen arvelu oli oikea. Hän
oli saanut varoituksen, kaksinkertaisen varoituksen, mutta hänen
intohimonsa ei ymmärtänyt noita omituisia, satunnaisia merkkejä,
joiden avulla jokin korkeampi olento näyttää meille puhuvan. Intohimon
johtaessa häntä yhä kauemmaksi hänelle päinvastoin kävivät yhä
sietämättömämmiksi ne rajoitukset, joiden alaisena hän tunsi olevansa.
Ystävällinen seuramieli hävisi. Hänen sydämensä sulkeutui, ja kun
hänen oli pakko olla ystävänsä ja vaimonsa seurassa, ei hänen enää
onnistunut löytää povestansa entistä heihin kohdistuvaa kiintymystä;
se ei ottanut enää elpyäksensä. Siten pakostakin syntyvä itsesyytös
oli hänelle epämieluinen, ja hän yritti asiaa korvata eräänlaisella
leikillisyydellä, josta kumminkin rakkauden puuttuessa puuttui myöskin
tavanomainen miellyttävyys.

Kaikkia näitä koettelemuksia kestämään auttoi Charlottaa hänen sisäinen
tuntonsa. Hän oli tietoinen vakaasta aikomuksestansa: hän tahtoi
ehkäistä kauniin, jalon taipumuksensa.

Kuinka hän haluaakaan auttaa noita toisiakin! Hän arvasi, ettei
sellaisen vamman parantamiseen riitä yksin etäisyys. Hän päättää puhua
asiasta kelpo tytölle, mutta ei kykenekään sitä tekemään: esteenä on
oman horjahtelun muisto. Hän yrittää kuvailla asiaa yleisin kääntein,
mutta yleinen kuvaus sopii hänen omaankin tilaansa, jonka ilmaisemista
hän karttelee. Jokainen vihjaus, jonka hän tahtoo antaa Ottilialle,
viittaa takaisin hänen omaan sydämeensä. Hän tahtoo varoittaa ja tuntee
voivansa itsekin vielä olla varoituksen tarpeessa.

Niinpä hän vaikenee ja pitää rakastavia yhä erillänsä asian siitä
paranematta. Vähäiset vihjailut, joita hän toisinaan tulee lausuneeksi,
eivät Ottiliaan tehoa, sillä Eduard oli saanut viimeksimainitun
vakuutetuksi siitä, että Charlotta oli kiintynyt kapteeniin ja että
Charlotta itse nyt toivoi avioeroa, jonka koetti saada soveliaalla
tavalla toteutumaan.

Ottilia, viattomuutensa tunnon tukemana, toivottua onnea kohti kulkien,
elää vain Eduardille. Rakkaus voimistuttaa hänessä kaikkia hyviä
taipumuksia, hän on rakastettunsa vuoksi iloisempi askareissaan,
avomielisempi toisille, löytää taivaanvaltakunnan maan päältä.

Niin jatkavat kaikki yhdessä, kukin tavallansa, jokapäiväistä elämää,
harkiten ja harkitsematta; kaikki näyttää kulkevan tavallista
kulkuansa, niinkuin valtavimmissakin tapauksissa, joissa on kaikki
vaaranalaisena, yhä eletään ikäänkuin ei olisi mitään hätää.



NELJÄSTOISTA LUKU.


Kreiviltä oli sillävälin saapunut kapteenille kirje, vieläpä kaksi:
toinen, joka oli tarkoitettu näytettäväksi, esitti erittäin kauniita
tulevaisia mahdollisuuksia, toinen, joka sisälsi nimenomaisen
välittömän tarjouksen luvaten huomattavan hovi- ja virka-aseman,
majurin arvonimen, melkoisen palkan sekä muita etuja, oli erinäisten
syrjäseikkojen vuoksi pidettävä vielä salassa. Niinpä kapteeni
ilmoittikin ystävillensä ainoastaan nuo toiveet salaten sen, mikä oli
aivan pian tapahtuva.

Siitä huolimatta hän jatkoi ripeästi nykyistä toimintaansa järjestellen
kaikessa hiljaisuudessa asioita niin, että ne hänen lähdettyänsä
voisivat esteettömästi edistyä. Nyt on hänelle itsellensä tärkeätä,
että merkitään määräaikoja, että Ottilian syntymäpäivä jouduttaa
tehtäviä. Ystävykset toimivat nyt, joskin ilman nimenomaista sopimusta,
mielellänsä yhdessä. Eduard on varsin mielissään, että rahastoa on
vahvistettu nostamalla rahoja ennakolta; koko yritys edistyy nyt mitä
ripeimmin.

Kolmen lammen järveksi muuttamisen kapteeni olisi mieluimmin
kehoittanut jättämään siksensä. Alapatoa oli lujitettava, keskipadot
poistettava, ja koko asia tuntui monella muotoa tärkeältä ja
arveluttavalta. Mutta molemmat työt, mikäli ne olivat toisiinsa
yhdistettävissä, oli jo aloitettu, ja nyt saapui erittäin tervetulleena
eräs nuori arkkitehti, kapteenin entinen oppilas, joka osittain kelpo
työnjohtajia palvelukseen hankkimalla, osittain työtä mahdollisuuden
mukaan urakalle antamalla asiaa edisti ja takasi työn tulevan hyvää ja
kestävää. Kapteeni iloitsi itsekseen, ettei hänen poissaolonsa tulisi
olemaan tuntuvaksi haitaksi; hän näet piti sitä periaatetta, ettei
suoritettavaksi otetusta tehtävästä pitänyt erota, ennenkuin oli saanut
paikkansa kunnolla täytetyksi. Hän suorastaan halveksi niitä, jotka
aiheuttavat hämminkiä toimintapiirissänsä tehdäkseen lähtönsä sitäkin
kipeämmin tuntuvaksi, tahtoen siten sivistymättömässä itsekkyydessänsä
tuhota sen, missä eivät enää voi olla osallisina.

Niin tehtiin yhä uutterasti työtä Ottilian syntymäpäivän juhlallista
viettämistä varten, joskaan tarkoitusta ei ilmaistu eikä itsellekään
avoimesti tunnustettu. Olematta kateellinen Charlotta ei kumminkaan
voinut ajatella varsinaista juhlaa syntyvän. Ottilian nuoruus, hänen
onnenosansa, suhteensa perheeseen eivät oikeuttaneet häntä esiintymään
päivän kuningattarena. Eduard puolestaan ei halunnut asiasta
puhuttavan, koska kaiken piti tulla ikäänkuin itsestänsä, yllättää ja
luonnollisesti ilahduttaa.

Kaikki puhuivat niin ollen, ikäänkuin sanattoman sopimuksen
mukaan, ainoastaan kysymyksessä olevana päivänä tapahtuvista uuden
huvirakennuksen harjannostajaisista, ja sen johdosta voitiin kansalle
sekä ystäville juhla ilmoittaa.

Eduardin kiintymys oli rajaton. Jos hän kiihkeästi halusi saada
Ottilian omakseen, oli toisaalta hänen antaumuksensa, anteliaisuutensa,
alttiutensa vailla määrää. Eräitä lahjoja varten, jotka hän tahtoi
tuona päivänä Ottilialle antaa, oli Charlotta tehnyt liian mitättömiä
ehdotuksia. Eduard puhui asiasta kamaripalvelijallensa, joka piti
huolta hänen puvustostansa ollen alinomaisessa yhteydessä kauppiaitten
ja muotiliikkeiden kanssa; hän tunsi sekä miellyttävimmät lahjat että
parhaat lahjojen tarjoamistavat ja tilasi kohta kaupungista erittäin
soman, punaisella sahviaanilla päällystetyn ja teräsnauloin kiskotetun
lippaan täynnä lahjoja, jotka olivat sellaisen säiliön veroiset.

Eduard esitti vielä toisenkin ehdotuksen. Oli olemassa pienet
ilotulituslaitteet, joita ei ollut vielä tultu käyttäneeksi. Ne olivat
helposti täydennettävissä. Ajatus oli Eduardin, toinen lupasi sen
toteuttaa. Asian piti jäädä salaisuudeksi.

Kapteeni oli sillävälin, päivän yhä lähetessä, ryhtynyt
järjestystoimenpiteisiin, jotka hän katsoi välttämättömiksi, milloin
suuri ihmisjoukko kutsutaan tai houkutellaan koolle. Olipa hän ottanut
huomioon kerjäämisen ja muut epämieluisat asiat, jotka saattavat
häiritä juhlan suloa.

Eduard ja hänen uskottunsa sitävastoin askartelivat enimmäkseen
ilotulituspuuhissa. Sen piti tapahtua keskimmäisen lammen rannalla,
suurten tammien alla; katsojain piti pysytellä toisella puolella,
plataanien alla, nähdäkseen vaaratta ja mukavasti koko näytelmän,
vedenkalvon heijastumat ja ne tulituslaitteet, jotka oli suunniteltu
vedessä uiskentelemaan.

Jonkin tekosyyn nojalla Eduard antoi perata plataanien alta pensaat,
ruohon ja sammalen, ja vasta nyt, puhdistetulla maaperällä, esiintyivät
rehevät puut sekä korkeudeltansa että leveydeltänsä koko komeudessansa.
Eduardia se kovin ilahdutti. — Minä istutin ne suunnilleen tähän
vuodenaikaan. Montako vuotta siitä lieneekään? mietti hän itsekseen.
— Kotiin palattuansa hän kohta avasi vanhat päiväkirjat, joita hänen
isänsä oli hoitanut erittäin huolellisesti, varsinkin maalla oltaessa.
Istutus tosin ei voinut olla niissä mainittuna, mutta erään toisen
taloudellisesti tärkeän, samana päivänä sattuneen tapauksen, jonka
Eduard vielä sangen hyvin muisti, täytyi välttämättä niistä löytyä.
Hän selailee muutamia nidoksia, ja etsitty seikka löytyy. Mutta
kuinka hämmästyykään, kuinka ilahtuukaan Eduard havaitessaan mitä
ihmeellisimmän yhteensattuman: noiden puiden istuttamispäivä ja -vuosi
on samalla Ottilian syntymäpäivä ja -vuosi.



VIIDESTOISTA LUKU.


Vihdoin koitti Eduardille hartaasti odotettu aamu, ja vähitellen saapui
paljon vieraita; kutsukirjeitä näet oli lähetetty lähelle ja kauas,
ja moni, jolta oli jäänyt näkemättä peruskiven laskeminen, mistä
kerrottiin paljon miellyttävää, tahtoi sitä vähemmin olla poissa tästä
toisesta juhlasta.

Ennen ateriaa ilmestyivät linnan pihaan rakennusmiehet soittokunta
kerallansa, kantaen upeata seppelettänsä, jonka muodostivat useat
porrasmaisesti toisiinsa liitetyt häilyvät lehvä- ja kukkakiehkurat.
He lausuivat tervehdyksensä ja pyysivät tavanmukaista koristamista
varten silkkiliinoja ja nauhoja kauniilta sukupuolelta. Herrasväen
aterioidessa heidän riemuitseva kulkueensa jatkoi matkaansa, ja kun
he olivat viipyneet vähän aikaa kylässä vieden sielläkin vaimoilta
ja tytöiltä monta nauhaa, saapuivat he vihdoin suuren väkijoukon
saattamina ja odottamina uuden rakennuksen luo kukkulalle.

Charlotta tavallansa viivytti seuruetta aterian jälkeen. Hän ei
tahtonut mitään nimenomaista juhlakulkuetta, ja senvuoksi tultiin
paikalle yksityisin ryhmin, ilman arvo- tai muuta järjestystä.
Charlotta vitkasteli Ottilian keralla saapuen eikä suinkaan parantanut
asiaa: koska näet Ottilia tosiaankin oli viimeinen saapuvista, näytti
siltä, kuin rummut ja torvet olisivat odottaneet vain häntä, kuin
täytyisi juhlan nyt, hänen tultuansa, kohta alkaa.

Viimeistelemättömän, rosoisen ulkonäkönsä peittämiseksi oli rakennus
koristettu vihreillä varvuilla ja kukkasilla arkkitehdin neuvojen
mukaisesti. Mutta Eduard oli sitäpaitsi, kapteenin tietämättä, saanut
arkkitehdin merkitsemään kamanaan kukkalaitteiden avulla päivänmäärän.
Se saattoi vielä käydä päinsä, mutta oikeaan aikaan ehti kapteeni
estämään aietta, jonka mukaan päätypinnassa piti loistaa Ottilian
nimen. Hän osasi soveliaalla tavalla torjua aikomuksen ja toimittaa
valmiit kukkaskirjaimet pois.

Seppele oli kohotettu ja näkyi kauas ympäristöön. Kirjavina liehuivat
ilmassa nauhat ja liinat, ja lyhyt puhe häipyi suurimmalta osalta
tuuleen. Juhlallisuus oli lopussa; nyt piti alkaa karkelon tasoitetulla
ja lehväisin koristein ympäröidyllä pihatantereella. Eräs uljas nuori
rakennusmies toi Eduardin luo ketterän talonpoikaistytön ja pyysi itse
Ottilian, joka seisoi siinä vieressä. Molempien parien esimerkkiä kohta
noudatettiin, ja pian vaihtoi Eduard tanssikumppania lähtien Ottilian
keralla karkelemaan. Nuoremmat seurueen jäsenet yhtyivät hilpeinä
huvitteluun, vanhemmat katselivat vilkasta hyörinää.

Ennenkuin hajaannuttiin kävelyretkille, sovittiin siitä, että
kokoonnuttaisiin auringon laskettua plataanien luo. Eduard saapui sinne
ensimmäisenä ja sopi asiain järjestyksestä kamaripalvelijan kanssa,
jonka piti ilotulittelijan keralla huolehtia ilman kuvioimisesta lammen
toisella puolella.

Kapteeni oli mielihyvin huomannut tämän varustautumisen ja
halusi keskustella Eduardin kanssa odotettavissa olevasta
katselijatungoksesta, mutta viimeksimainittu pyysi jättämään tämän
osan juhlanviettoa yksin hänen asiaksensa. Väkeä oli jo tunkeutunut
kapeille ja nurmettomille patovalleille, missä maaperä oli epätasainen
ja epävarma. Aurinko laski, hämärsi, ja illan pimenemistä odoteltaessa
tarjoiltiin plataanien alle kokoontuneelle seurueelle virvokkeita.
Paikka tuntui verrattomalta, ja mieliä ilahdutti se ajatus, että
tulevaisuudessa, lampien yhdistämistyön päätyttyä, avautuisi täältä
näköala avaralle, rantojensa vaihtelevaisuudella silmää miellyttävälle
järvelle.

Tyyni, täysin tuuleton ilta ennusti mitä onnistuneinta yöllistä juhlaa,
kun yht'äkkiä kajahti kamala huuto. Padosta oli irtautunut suuria
maamöhkäleitä; useita ihmisiä nähtiin syöksyvän veteen. Maaperä oli
pettänyt yhä kasvavan väkijoukon siinä tunkeillessa. Jokainen tahtoi
päästä parhaalle paikalle, ja nyt ei kukaan päässyt eteen- eikä
taaksepäin.

Kaikki juoksivat luo, pikemmin katselemaan kuin jotakin tekemään,
sillä mitäpä oli tehtävissä, kun ei kukaan päässyt hädässä olevien
ulottuville. Eräiden päättäväisten henkilöiden keralla riensi paikalle
kapteeni, ajoi kohta väkijoukon padolta alas rannoille hankkiakseen
toimintatilaisuutta auttajille, jotka yrittivät vetää hukkuvia vedestä.
Jo olivat kaikki, osaksi omin ponnistuksin, osaksi toisten auttamina,
päässeet kuivalle, lukuunottamatta erästä poikaa, joka liiaksi
hätäillen oli etääntynyt padosta sen sijaan että olisi sitä lähennyt.
Hänen voimansa näyttivät pettävän; vain muutamia kertoja tuli vielä
näkyviin käsi, jalka. Onnettomuudeksi venhe oli toisessa rannassa,
ilotulituslaitteita täynnä; se saatiin vain hitaasti tyhjennetyksi,
ja apu viipyi. Kapteeni teki nopeasti päätöksensä, riisui pukunsa;
kaikkien katseet suuntautuivat häneen, ja hänen voimakas vartalonsa
herätti kaikissa luottamusta, mutta hämmästyksen huuto kajahti
väkijoukosta, kun hän heittäytyi veteen. Kaikkien katseet seurasivat
häntä, kun hän taitavasti uiden piankin saavutti ja toi rantaan pojan,
joka kuitenkin näytti jo kuolleen.

Sillävälin souti paikalle venhe, kapteeni astui siihen ja kyseli
läsnäolevilta tarkasti, olivatko kaikki todellakin pelastuneet. Haavuri
saapuu ja ottaa hoiviinsa kuolleeksi luullun pojan, Charlotta astuu
luo pyytäen kapteenia nyt huolehtimaan itsestänsä, palaamaan linnaan
ja vaihtamaan vaatteita. Hän epäröi, kunnes vakaat ja ymmärtäväiset
henkilöt, jotka ovat olleet aivan lähellä onnettomuuspaikkaa ja ovat
itse ottaneet osaa pelastustyöhön, pyhästi vakuuttavat, että kaikki
ovat pelastetut.

Charlotta näkee hänen astelevan kotiin päin, ajattelee, että viini,
tee ja muut tarpeelliset aineet ovat lukkojen takana, että ihmiset
sellaisissa tapauksissa yleensä toimivat nurinkurisesti, rientää
plataanien alla viipyvän hajautuneen seuran ohi. Eduard kehoittelee
kaikkia jäämään, koska aikoo aivan pian antaa merkin tulittelun
aloittamiseen; Charlotta astuu luo ja pyytää häntä siirtämään
tuonnemmaksi huvin, joka ei ole nyt paikallansa, joka ei voi nyt
tuottaa nautintoa; hän huomauttaa, mitä pelastetun ja pelastajan
vuoksi on otettava huomioon. Haavuri tekee kyllä tehtävänsä, vastaa
siihen Eduard. Hänellä on kaikki tarvittavat välineet, ja meidän
asiaanpuuttuminen olisi vain haitallista osanottoa.

Charlotta pysyi omalla kannallansa ja viittasi Ottilialle, joka kohta
valmistautui lähtemään. Eduard tarttui hänen käteensä ja huudahti:
Me emme tahdo päättää tätä päivää sairaalassa! Hän on liian hyvä
laupeudensisareksi. Valekuolleet ja elävät eivät tarvitse meidän
apuamme herätessään ja itseään kuivaillessaan.

Charlotta vaikeni ja lähti. Muutamat seurasivat häntä, toiset vielä
viipyivät, lopulta ei kukaan tahtonut jäädä viimeiseksi, joten kaikki
poistuivat. Eduard ja Ottilia havaitsivat olevansa kahden kesken
plataanien alla. Eduard tahtoi välttämättä jäädä, huolimatta siitä,
että Ottilia mitä hartaimmin ja huolestuneena pyysi häntä palaamaan
kerallansa linnaan. Ei, Ottilia! huudahti hän. Se, mikä on erinomaista,
ei käy sileään jokapäiväiseen tapaan. Tämä yllättävä kohtaus vie meidät
nopeammin yhteen. Sinä olet omani! Minä olen sen sinulle jo usein
sanonut ja vannonut; nyt emme sitä enää sano ja vanno, nyt sen pitää
tapahtua!

Toiselta rannalta ui venhe luo. Kamaripalvelija tiedusteli hämillänsä,
miten ilotulituksen nyt kävisi. Pankaa se toimeen! huusi hänelle
Eduard. Se oli suunniteltu yksin sinua varten, Ottilia, ja sinun pitää
se nyt yksin nähdä! Salli minun nauttia siitä kerallasi, vieressäsi
istuen. Hellän vaatimattomasti hän istuutui neidon viereen, häneen
koskematta.

Raketit suhahtelivat ilmoille, tykinlaukaukset pamahtelivat, tulipallot
kohosivat, sähikäiset käärmeilivät ja räjähtelivät, pyörät kihisten
säihkyivät, ensin yksitellen, sitten parittain, sitten kaikki yhdessä
ja yhä rajummin toinen toisensa jälkeen ja yht'aikaa. Eduard, jonka
povessa leimusi ankara lieska, seurasi vilkkain ja tyytyväisin katsein
näitä tuli-ilmiöitä. Ottilian arkaan, kiihoittuneeseen mieleen tuo
räiskyvä ja säihkyvä loimahtelu ja sammuminen vaikutti pikemmin
ahdistavasti kuin ilahduttavasti. Hän nojautui arasti Eduardiin,
jossa tämä läheneminen, tämä luottamus herätti sen varman tunnon,
että Ottilia kuului kokonaan hänelle. Tuskin oli yö jälleen päässyt
oikeuksiinsa, kun nousi kuu valaisten molempain kotiinpalaavien tietä.
Jokin hahmo, hattu kädessä, astui heidän eteensä pyytäen almua,
koska oli tänä juhlapäivänä jäänyt osaansa vaille. Kuutamo valaisi
hänen kasvojansa, ja Eduard tunsi hänet aikaisemmin kohtaamaksensa
tungettelevaksi kerjäläiseksi. Mutta hän oli liian onnellinen
suuttuaksensa, hänen ei johtunut mieleenkään, että kerjääminen
nimenomaan tänä päivänä oli mitä ankarimmin kielletty. Hän ei kaivellut
kauan taskuansa, vaan ojensi pyytäjälle kultakolikon. Hän olisi
mielellään tehnyt jokaisen onnelliseksi, koska hänen oma onnensa tuntui
rajattomalta.

Kotona oli kaikki käynyt toiveiden mukaisesti. Haavurin toimenpiteet,
käytettävissä olevat tarpeet, Charlottan avunanto tekivät tehtävänsä:
poika heräsi jälleen eloon. Vieraat hajaantuivat haluten vielä loitolta
nähdä hieman ilotulitusta ja päästäkseen näiden mieltähämmentävien
kohtauksien jälkeen rauhaisaan kotipiiriinsä.

Kapteenikin, nopeasti vaatteita vaihdettuansa, oli ottanut tehokkaasti
osaa tarvittaviin toimenpiteisiin; nyt oli kaikki rauhallista, ja
hän havaitsi olevansa kahden kesken Charlottan kanssa. Tutunomaisen
ystävällisesti hän nyt ilmoitti pian lähtevänsä. Charlotta oli tänä
iltana kokenut niin paljon, ettei tuo uutinen erikoisemmin häneen
vaikuttanut; hän oli nähnyt, kuinka ystävä uhrautui, kuinka hän pelasti
ja itse pelastui. Nämä ihmeelliset tapahtumat tuntuivat ennustavan
merkittävää, mutta ei onnetonta tulevaisuutta.

Eduardille, joka astui sisään Ottilian keralla, ilmoitettiin hänellekin
kapteenin pian tapahtuva poislähtö. Hän epäili asian yksityiskohtien
olleen jo aikaisemmin Charlottan tiedossa, mutta häntä askarrutti nyt
oma itsensä ja omat aikeensa siinä määrin, ettei hän voinut panna tuota
pahaksensa. Päinvastoin: hän kuunteli tarkkaavaisena ja tyytyväisenä,
millaiseen hyvään ja kunniakkaaseen toimeen kapteenin oli määrä
siirtyä. Hillittöminä kiirehtivät hänen salaiset toivelmansa tapausten
edelle. Hän näki jo kapteenin ja Charlottan liitossa keskenänsä, samoin
itsensä ja Ottilian. Tänä juhlapäivänä ei hänelle olisi voitu keksiä
mitään parempaa lahjaa.

Mutta suuri oli Ottilian hämmästys, kun hän huoneeseensa tultuaan löysi
pöydältänsä kauniin lippaan. Hän kiiruhti sen avaamaan ja havaitsi
kaikki niin kauniisti järjestetyksi, ettei rohjennut ottaa niitä
erilleen, tuskinpa tohti niihin kajotakaan. Musliinikankaat, batisti,
silkki, hartiahuivit ja pitsit olivat toinen toistansa hienompia,
soreampia ja kalliimpia. Korutkaan eivät olleet unohtuneet. Hän käsitti
varsin hyvin, että tarkoituksena oli pukea hänet kiireestä kantapäähän
asti useampaan kertaan, mutta kaikki oli niin kallisarvoista ja
vierasta, ettei hän uskaltanut ajatella tuon kaiken olevan hänen
omaansa.



KUUDESTOISTA LUKU.


Seuraavana aamuna kapteeni oli poissa, ja ystäville osoitettu kirje
ilmaisi hänen tuntemaansa kiitollisuutta. Hän ja Charlotta olivat jo
edellisenä iltana sanoneet toisillensa vaillinaiset ja vaiteliaat
jäähyväiset. Charlottasta tuntui, että ero oli oleva ikuinen, ja
hän alistui siihen. Kreivin toisessa kirjeessä, jonka kapteeni oli
hänelle viimein näyttänyt, puhuttiin näet myöskin edullisen avioliiton
toiveista, ja vaikka kapteeni ei kiinnittänytkään tuohon seikkaan
minkäänlaista huomiota, piti Charlotta kuitenkin asiaa jo varmana ja
luopui hänestä täydellisesti.

Sensijaan hän uskoi nyt olevansa oikeutettu vaatimaan toisilta
samanlaista itsensähillintää. Sen, mikä ei ollut hänelle mahdotonta,
täytyi onnistua muillekin. Tässä mielessä hän aloitti keskustelun
puolisonsa kanssa, sitä avoimemmin ja luottavammin, kun tunsi, että
asia oli ratkaistava kerta kaikkiansa.

Ystävämme on lähtenyt luotamme, sanoi hän, me olemme jälleen samassa
suhteessa toisiimme kuin ennen, ja riippunee nyt meistä itsestämme,
tahdommeko täydellisesti palata entiseen olotilaan.

Eduard, joka kuuli vain sen, mikä sukoili hänen intohimoansa, luuli
Charlottan tarkoittavan aikaisempaa leskeyttänsä ja tahtovan, joskin
epämääräisesti, antaa eron toiveita. Niinpä hän vastasikin hymyillen:
Miksipä ei? Kunhan vain pääsisimme yksimielisyyteen.

Niinmuodoin hän tunsi itsensä kovin pettyneeksi, kun Charlotta
virkkoi: Ottiliankin voimme helposti siirtää muualle; meidän tarvitsee
vain valita, sillä on olemassa kaksikin mahdollisuutta saada hänet
suotuisiin olosuhteisiin. Hän voi palata koulukotiin, kun tyttäreni
on siirtynyt tätini luo, ja hänelle tarjoutuu tilaisuus päästä
arvossapidettyyn perheeseen, jossa hän saa ainoan tyttären keralla
nauttia kaikkia säädynmukaisen kasvatuksen etuja.

Ottilia on meidän tutunomaisessa seurassamme siinä määrin hemmoiteltu,
ettei mikään muu liene hänelle tervetullutta, vastasi Eduard verrattain
tyynesti.

Me olemme kaikin hemmoitelleet itseämme, sanoi Charlotta, sinä et
suinkaan vähimmin. Joka tapauksessa kehoittaa kulunut ajanjakso meitä
vakavasti harkitsemaan pienen piirimme kaikkien jäsenten parasta ja
olemaan kieltäytymättä minkäänlaisesta uhrauksestakaan.

Missään tapauksessa en pidä oikeana enkä kohtuullisena, että Ottilia
joutuu uhrattavaksi, vastasi Eduard, ja niinhän kumminkin kävisi,
jos hänet nyt sysättäisiin vieraiden ihmisten joukkoon. Kapteenin on
täällä tavoittanut hänen hyvä onnensa; me voimme rauhallisesti, jopa
mielihyvinkin nähdä hänen poistuvan luotamme. Kukapa tietää, mitä
Ottilialla voi olla odotettavissa? Miksipä hätäilisimme?

Mitä meillä on odotettavissa, on jokseenkin selvää, virkkoi Charlotta
hieman liikutettuna, ja koska aikoi kerta kaikkiaan sanoa sanottavansa,
hän jatkoi: Sinä rakastat Ottiliaa, sinä totut häneen. Kiintymys ja
intohimo syntyy ja kasvaa hänessäkin. Miksi emme lausuisi julki mitä
jokainen hetki meille tunnustaa? Eikö meidän tule olla siinä määrin
varovaiset, että kysymme itseltämme, mihin tämä johtaa?

Ellei siihen voikaan heti vastata, virkkoi Eduard itseänsä hilliten,
niin sopii ainakin sanoa, että juuri silloin on parasta päättää jäädä
odottamaan, mitä tulevaisuus meille opettaa, kun emme kykene tarkoin
sanomaan, mihin jokin asia johtaa.

Sen arvaamiseen ei tarvittane suurtakaan viisautta, vastasi Charlotta,
ja sen verran voinee joka tapauksessa heti sanoa, ettemme me molemmat
enää ole riittävän nuoria kulkeaksemme umpimähkään, minne emme tahtoisi
tai minne meidän ei pitäisi kulkea. Kukaan ei voi enää pitää meistä
huolta; meidän täytyy olla omat ystävämme, omat hovimestarimme.
Kukaan ei odota, että eksymme äärimmäisyyksiin, kukaan ei odota, että
esiinnymme moitittavina tai kerrassaan naurettavina.

Voitko minua moittia, virkkoi Eduard, joka ei kyennyt vastaamaan
puolisonsa suoraan puheeseen, — voitko minua sättiä, jos sydämelläni
on Ottilian menestys ja onni, eikä suinkaan tulevainen, jota ei aina
käy ennakolta arvaaminen, vaan nykyinen. Ajattelehan, vilpittömästi
ja itseäsi pettämättä, Ottilia temmatuksi pois meidän seurastamme ja
vieraiden ihmisten käskynalaiseksi — minä ainakaan en tunne olevani
kyllin julma pakottaakseni hänet sellaiseen muutokseen.

Charlotta havaitsi varsin hyvin puolisonsa teeskentelyn takana piilevän
päättäväisyyden. Vasta nyt hän tunsi, kuinka kauas toinen oli hänestä
etääntynyt. Hän huudahti hieman liikutettuna: Voiko Ottilia tuntea
itsensä onnelliseksi, jos hän rikkoo meidän liittomme, jos hän riistää
minulta puolison ja puolisoni lapsilta isän!

Lapsillamme ei tietääkseni ole hätää, virkkoi Eduard hymyillen
ja kylmästi, mutta lisäsi sitten hieman leppoisammin: Miksi
ajattelisimmekaan heti äärimmäistä mahdollisuutta?

Äärimmäinen on intohimoa kaikkein lähinnä, huomautti Charlotta. Älä
kieltäydy, kun on vielä aika, ottamasta vastaan hyvää neuvoani, meille
tarjoamaani apua. Epäselvissä tapauksissa tulee toimia ja auttaa sen,
joka kykenee kirkkaimmin näkemään. Tällä kertaa se on minun asiani.
Rakas, rakkahin Eduard, kuule minua! Voitko vaatia, että minun on
ilman muuta luovuttava hyvinhankkimastani onnesta, kauneimmista
oikeuksistani, sinusta?

Kuka on niin sanonut? kysyi Eduard hieman hämillänsä.

Sinä itse, vastasi Charlotta. Kun tahdot pidättää Ottilian
läheisyydessäsi, etkö samalla myönny kaikkeen, mitä siitä välttämättä
seuraa? Minä en tahdo sinua ahdistaa, mutta ellet kykene itseäsi
voittamaan, et ainakaan voi enää kauan itseäsi pettää.

Eduard tunsi hänen olevan oikeassa. Lausuttu sana on hirmuinen
yht'äkkiä ilmaistessaan sen, mihin sydän on jo aikoja sitten suostunut.
Niinpä Eduard vastasikin vain hetkeksi ratkaisua välttääksensä: Enhän
ole edes selvillä siitä, mitä oikeastaan aiot.

Aikomukseni oli harkita kanssasi molempia ehdotuksia. Kumpaankin
sisältyy paljon hyvää. Koulukotia pitäisin Ottilialle soveliaimpana
olopaikkana, kun otan huomioon, millainen tyttö nykyjään on. Mutta
tuo suurempaa liikuntavapautta suova tila on lupaavampi, jos otan
huomioon mitä hänestä pitää tulla. — Charlotta esitti nyt puolisollensa
seikkaperäisesti molemmat vaihtoehdot ja lausui lopuksi: Minä
puolestani antaisin etusijan tuon rouvashenkilön kodille koulukotiin
verraten, useistakin syistä, mutta erikoisesti sen vuoksi, etten tahdo
lisätä kiintymystä, jopa intohimoakin siinä nuoressa miehessä, jonka
Ottilia on koulukodissa voittanut puolellensa.

Eduard näytti hyväksyvän esitetyt näkökannat, mutta teki sen
vain saadaksensa asian siirtymään tuonnemmaksi. Charlotta, joka
pyrki johonkin ratkaisuun, käytti Eduardin luopuessa välittömistä
vastaväitteistä heti tilaisuutta määrätäkseen Ottilian lähdön, jota
varten oli jo salaa kaikki valmistellut, lähimmiksi päiviksi.

Eduardia värisytti; hän piti itseänsä petettynä ja vaimonsa helliä
sanoja keksittyinä, keinotekoisina ja kuuluvina suunnitelmaan,
joka tarkoituksena oli riistää häneltä onni. Näytti siltä, kuin
hän olisi jättänyt asian kokonaan Charlottan ratkaistavaksi,
mutta todellisuudessa hän oli jo tehnyt päätöksensä. Voittaakseen
ajatusaikaa, voidakseen torjua sen arvaamattoman onnettomuuden,
jonka Ottilian poistuminen olisi aiheuttanut, hän päätti lähteä pois
kotoansa, asiaa kokonaan Charlottalta salaamatta, mutta osaten häntä
pettää huomauttamalla, ettei tahtonut olla läsnä Ottilian poistuessa,
eipä edes häntä tästä lähtien kertaakaan nähdä. Charlotta, joka luuli
päässeensä voitolle, avusti häntä kaikin tavoin. Eduard käski valjastaa
hevoset, antoi kamaripalvelijalle tarvittavat ohjeet, mitä hänen oli
kerättävä matkalaukkuihin ja miten häntä seurattava, istuutui sitten,
ikäänkuin olisi jo ollut jalka jalustimessa, kyhäämään kirjettä.


_Eduard Charlottalle._

Rakkaani, olkoonpa meitä kohdannut onnettomuus korjattavissa tai ei,
joka tapauksessa tunnen: ellen tahdo joutua epätoivon valtaan, täytyy
minun keksiä keino ratkaisun tuonnemmaksi siirtämistä varten, itseni ja
meidän kaikkien vuoksi. Uhrautuessani voin jotakin vaatia. Minä lähden
kotoani ja palaan vasta suotuisampien, rauhallisempien olojen käytyä
mahdolliseksi. Sinun tulee sill'aikaa hoitaa taloa, mutta Ottilian
keralla. Tahdon tietää hänen olevan sinun eikä vieraiden ihmisten
luona. Pidä hänestä huolta, kohtele häntä samoinkuin tähänkin asti,
vieläpä hellemminkin, ystävällisemmin, arkatuntoisemmin. Minä lupaan
olla punomatta mitään salaista suhdetta Ottilian ja itseni välille.
Jättäkää minut mieluummin joksikin aikaa ihan tietämättömäksi siitä,
miten elätte; minä tahdon ajatella kaikkein parasta. Ajatelkaa te
samoin minusta. Yhtä sinulta vain pyydän mitä hartaimmin: älä yritä
toimittaa Ottiliaa minnekään muualle, uusiin olosuhteisiin. Sinun
linnasi, sinun puistosi piirin ulkopuolella, vieraitten ihmisten
hoiviin jätettynä hän kuuluu minulle, ja minä olen ottava hänet
haltuuni. Mutta jos kunnioitat kiintymystäni, toiveitani, tuskiani,
jos sukoilet utuista uskoani ja pyyteitäni, en minä puolestani tahdo
vastustaa paranemista, jos se osoittautuu minulle mahdolliseksi. —

       *       *       *       *       *

Viimeinen käänne kirposi Eduardin kynästä, ei hänen sydämestänsä.
Alkoipa hän, sen paperilla nähdessään, katkerasti itkeä. Pitäisikö
hänen jollakin tavoin luopua siitä onnesta, tai vaikkapa
onnettomuudestakin, jonka Ottilian rakastaminen hänelle tuotti! Vasta
nyt hän tunsi mitä teki. Hän poistui tietämättä mikä saattoi olla
seurauksena. Missään tapauksessa hän ei nyt enää näkisi Ottiliaa, ja
mitä varmuutta hänellä voikaan olla siitä, että hän vielä joskus hänet
näkisi? Mutta kirje oli kirjoitettu, hevoset odottivat portaitten
edessä, hänen täytyi joka hetki pelätä näkevänsä jossakin Ottilian
ja samalla nähdä päätöksensä tuhoutuneena. Hän malttoi mielensä,
ajatteli, että oli sentään mahdollista palata, milloin tahtoi, ja juuri
poistumalla päästä lähemmäksi toiveitansa. Muussa tapauksessa, jos
hän jäisi, Ottilia joutuisi pois talosta. Hän sulki kirjeen, riensi
portaita alas ja ponnahti satulaan.

Ratsastaessaan majatalon ohi hän näki lehtimajassa istuvan sen
kerjäläisen, jolle oli edellisenä yönä antanut runsaan lahjan. Mies
nautti tyytyväisenä päivällisateriaansa, nousi ja kumarsi Eduardille
kunnioittavasti, jopa ihaillenkin. Sama olento oli ilmestynyt hänen
tiellensä eilen, kun hän oli käyskellyt Ottilian keralla; nyt se
muistutti hänelle tuskallisesti hänen elämänsä onnellisinta hetkeä.
Hänen kärsimyksensä äityi; menettämisen tunne oli hänelle sietämätön,
hän katsahti vielä kerran kerjäläiseen ja huudahti: Sinä kadehdittava
olento, joka voit vielä nauttia eilistä almua, kun minulle ei ole
jäänyt mitään eilisestä onnestani!



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


Kuullessaan jonkun ratsastavan pihasta Ottilia astui ikkunaan ja
ehti vielä nähdä Eduardin poistuvan. Ottiliaa ihmetytti, että hän
lähti häntä näkemättä, lähettämättä hänelle aamutervehdystä. Hän kävi
levottomaksi ja yhä mietteliäämmäksi, kun Charlotta vei hänet mukanansa
pitkälle kävelyretkelle puhuen monenlaisista asioista, mutta jättäen
ilmeisesti tahallaan puolisonsa mainitsematta. Sitäkin hämmästyneempi
hän oli, kun kotiin palattua näki pöydän katettuna ainoastaan kahta
varten.

Mitättömältä näyttävistä tottumuksista luopuminen tuntuu meistä
epämieluiselta, mutta tuskalliseksi se muuttuu vasta tärkeissä
tapauksissa. Eduard ja kapteeni olivat poissa, Charlotta oli pitkästä
ajasta ensi kerran järjestänyt itse ruokapöydän, ja Ottiliasta tahtoi
tuntua siltä, kuin hänet olisi virasta erotettu. He istuivat vastapäätä
toisiansa; Charlotta puhui ihan luontevasti kapteenin uudesta toimesta
pitäen hyvin vähän luultavana, että hän pian tulisi käymään talossa.
Ottiliaa lohdutti vain se, että hän voi otaksua Eduardin ratsastaneen
ystävänsä jälkeen saatellakseen häntä vielä vähän matkaa.

Mutta noustessaan sitten pöydästä he näkivät Eduardin matkavaunut
ikkunan alla, ja kun Charlotta hieman harmistuneena kysyi, kuka ne
oli siihen toimittanut, vastattiin kamaripalvelijan tahtovan vielä
ottaa mukaan joitakin tavaroita. Ottilia tarvitsi koko mielenmalttinsa
salatakseen ihmetyksensä ja tuskansa.

Kamaripalvelija astui sisään vaatien vielä yhtä ja toista, herran
juomamaljaa, paria hopealusikkaa ja muuta sellaista, mikä Ottilian
mielestä näytti viittaavan pitkään poissaoloon. Charlotta torjui varsin
lyhyesti kamaripalvelijan vaatielmat, sanoi olevan käsittämätöntä,
mitä hän oikeastaan tarkoitti, koska kaikki herran tarvitsemat tavarat
olivat kamaripalvelijan itsensä hallussa. Nokkela mies, joka oikeastaan
vain pyrki Ottiliaa puhuttelemaan ja senvuoksi koki saada hänet jonkin
tekosyyn nojalla houkutelluksi pois huoneesta, osasi puolustautua
ja pysyä vaatimuksessaan, johon Ottilia puolestansa halusi suostua,
mutta Charlotta epäsi sen, kamaripalvelijan oli poistuttava, ja vaunut
vierivät pois.

Hetki oli Ottilialle ankara. Hän ei tajunnut, ei käsittänyt mitä
tapahtui, mutta tunsi, aavisti, että Eduard oli häneltä riistetty
pitkäksi ajaksi. Charlotta arvasi oman tunteensa nojalla hänen
tilansa ja jätti hänet yksin. Me emme uskalla ryhtyä kuvailemaan
hänen tuskaansa, hänen kyyneliänsä; hän kärsi sanomattomasti. Hän
rukoili Jumalaa auttamaan vain tämän päivän yli, hän kesti päivän ja
yön kärsimykset, ja tultuaan jälleen tajuihinsa hän luuli kohtaavansa
jonkin vieraan ihmisen.

Hänen mielensä ei ollut tyyntynyt, alistunut, mutta hän oli suuren
menetyksensä jälkeen yhä olemassa ja hänen täytyi pelätä vielä
pahempaa. Heti tajunnan palattua oli hänen ensimmäisenä huolenansa,
että miesten poistuttua hänetkin lähetettäisiin pois talosta. Hänellä
ei ollut aavistustakaan Eduardin uhkauksista, jotka takasivat hänelle
luvan pysyä Charlottan luona, jonka käyttäytyminen sentään häntä hieman
rauhoitti. Charlotta koki askarruttaa kelpo tyttöä laskien hänet vain
harvoin ja vastahakoisesti luotansa, ja vaikka tiesikin, ettei sanojen
avulla voi paljoakaan vaikuttaa ehdottomaan intohimoon, tunsi hän
toisaalta maltillisuuden, tietoisuuden mahdin ja otti senvuoksi monia
asioita puheeksi itsensä ja Ottilian kesken.

Niinpä oli Ottilialle suureksi lohdutukseksi, kun Charlotta kerran,
tahallansa ja tarkoituksellisesti, harkitsi seuraavaan järkevään
tapaan: Kuinka harras onkaan, sanoi hän, niiden henkilöiden
kiitollisuus, joita olemme rauhallisesti auttaneet selviytymään
intohimon aiheuttamista selkkauksista. Käykäämme siis iloisesti
ja reippaasti käsiksi siihen, mitä miehet ovat jättäneet loppuun
suorittamatta; niin menetellen luomme itsellemme parhaat toiveet heidän
palaamisestansa, koska kohtuullisuudellamme säilytämme ja kehitämme
sitä, minkä heidän raju, kärsimätön olemuksensa tahtoo hävittää.

Kun puhutte kohtuullisuudesta, rakas täti, virkkoi Ottilia, niin
tunnustanpa, että tässä johtuu mieleeni miesten kohtuuttomuus,
varsinkin mitä tulee viinin nauttimiseen. Kuinka useasti onkaan minua
surettanut ja peloittanut, kun oli pakko nähdä kirkkaan ymmärryksen,
älyn, hienotunteisuuden, viehkeyden ja rakastettavuuden häviävän,
vieläpä usean tunnin ajaksi, ja kaiken sen hyvän sijaan, mitä kelpo
mies kykenee aikaansaamaan ja tarjoamaan, uhkaavan koitua onnettomuutta
ja hämminkiä. Kuinka useasti lieneekään sitten johduttu väkivaltaisiin
päätöksiin.

Charlotta myönsi hänen olevan oikeassa; mutta keskustelu ei
jatkunut, sillä hän aavisti liiankin hyvin, että Ottilia tässäkin
ajatteli Eduardia, joka lisäsi iloisuuttansa, puheliaisuuttansa ja
toimintahaluansa satunnaisen viinin nauttimisen avulla useammin kuin
oli suotavaa, joskaan ei tavallisesti. Jos äskenmainittu Charlottan
lausunto oli tehnyt Ottilialle mahdolliseksi ajatella miesten,
varsinkin Eduardin palaavan, oli hänestä sitä omituisempaa, kun
Charlotta puhui kapteenin pian tapahtuvasta naimisiinmenosta ihan
tunnettuna ja varmana asiana, joten koko tilanne tuli ilmenemään
kerrassaan toisenlaisena kuin Eduardin aikaisempien vakuuttelujen
valossa. Kaiken tämän vuoksi Ottilia alkoi entistä kiinteämmin
tarkata Charlottan jokaista sanaa, jokaista vihjausta, jokaista
tekoa ja askelta. Ottilia oli tietämättänsä muuttunut viisaaksi,
terävä-älyiseksi ja epäluuloiseksi. Charlottan terävä katse osui
jokaiseen yksityiskohtaan hänen ympäristössänsä, ja hän toimi siinä
erehtymättömän taitavasti pakottaen Ottilian alinomaa ottamaan puuhiin
osaa. Hän veti arkailematta talousohjakset kireämmälle, ja hänen
täytyi, kaikkea lähemmin tarkastellessaan pitää sattunutta intohimojen
aiheuttamaa selkkausta jonkinlaisena onnellisena sattumana. Jatkamalla
entiseen tapaan olisi näet helposti jouduttu rannattomiin, ja kaunis,
runsaita onnenlahjoja tarjoova olotila olisi maltittomasti ja
varomattomasti eteenpäin syöksyttäessä voinut ainakin järkähtyä, ellei
kerrassaan hävitä.

Parhaillaan suoritettavina olevia puistotöitä hän ei häirinnyt,
vaan salli niitä jatkaa, mikäli ne olivat tulevien suunnitelmien
toteuttamista varten välttämättömät. Mutta siinä oli sentään raja:
hänen puolisonsa tuli palatessaan löytää riittävästi ilahduttavaa
askartelutilaisuutta.

Näitä töitä ja suunnitelmia suoritettaessa Charlotta ei voinut kyllin
kiittää arkkitehdin toimintaa. Järvi lepäsi pian avarana ulappana hänen
edessänsä, ja uudet rannat olivat sirojen ja vaihtelevien istutusten
kaunistamat. Uudistalossa suoritettiin kaikki ne karkeat työt, jotka
olivat välttämättömät sen kunnossapysymiseksi, ja Charlotta keskeytti
ne siihen kohtaan, mistä niitä kävi toiste helposti ja mielihyväksensä
jatkaminen. Kaiken tämän ohella hän oli rauhallinen ja hilpeä; Ottilia
sitävastoin ainoastaan näytti olevan, sillä hän keksi kaikkialla vain
Eduardin pikaisen palaamisen enteitä tai vastakkaisia merkkejä. Hänen
mieltänsä kiinnitti kaikissa asioissa vain tämä arvaileminen.

Hänelle oli niinmuodoin tervetullut eräs toimenpide, jota suorittamaan
kerättiin maalaispoikia ja jonka tarkoituksena oli laajentuneen puiston
alinomainen puhtaanapito. Eduard oli jo asiaa mielessänsä hautonut.
Pojille valmistettiin eräänlaiset hupaiset tamineet, jotka he illalla,
peseydyttyänsä ja puhdistuttuansa pukivat yllensä. Vaatevarasto oli
linnassa; sen silmälläpitäminen uskottiin älykkäimmälle ja tarkimmalle
pojalle; arkkitehti ohjasi koko puuhaa, ja pojat saavuttivat kaikki
ennen pitkää melkoisen kätevyyden. Heidän totuttamisensa oli hauska
tehtävä, ja he suorittivat työnsä hieman sotilaalliseen tapaan. Kun he
saapuivat kaavinrautoinensa, varrellisine veitsinensä, haravoinensa,
pienine lapioinensa, kuokkinensa ja viuhkamaisine luutinensa, kun
toiset seurasivat, korit mukanansa, korjatakseen pois rikkaruohoja ja
kiviä, toiset taas kiskoivat jäljessänsä isoa rautaista tasoituspyörää,
niin siitä epäilemättä syntyi sievä, silmää ilahduttava kulkue, josta
arkkitehti painoi mieleensä koko joukon asentoja ja toimintoja erään
puutarhamajan koruvyöhyttä varten; Ottilialle se sitävastoin ilmeni
vain jonkinlaisena paraatina, joka kohta pidettäisiin kotiinpalaavan
kartanonherran kunniaksi.

Tuosta Ottilia sai rohkeutta ja halua suunnitella hänelle samantapaista
vastaanottoa. Kylän tyttöjä oli jo tätä ennen yritetty innostaa
ompelemiseen, kutomiseen, kehräämiseen ja muihin naisten toimiin.
Nämäkin hyveet olivat lisääntyneet mainittujen kylän siisteyttä
ja kauneutta edistävien toimenpiteiden tapahduttua. Ottilia otti
aina puuhaan osaa, mutta pikemmin sattumalta, tilaisuuden ja
taipumuksen mukaan. Nyt hän aikoi suorittaa asian täydellisemmin ja
johdonmukaisemmin. Mutta tytöistä ei käy muodostaminen yhtenäistä
toimintaryhmää yhtä helposti kuin pojista. Hän noudatti hyvää
vaistoansa ja koki, asiaa itsellensä täysin selvittämättä, vain
herättää jokaisessa tytössä kiintymystä omaan kotiin, vanhempiin ja
sisaruksiin.

Monessa tapauksessa se hänelle onnistui. Ainoastaan erästä pientä,
vilkasta tyttöä yhä moitittiin taitamattomaksi, valitettiin, ettei
hän kerta kaikkiansa tahtonut kotona mitään tehdä. Ottilia ei voinut
suhtautua vihamielisesti tyttöseen, joka käyttäytyi häntä kohtaan aina
erikoisen ystävällisesti. Se liittyi aina hänen seuraansa, asteli ja
juoksi hänen vierellänsä, kun hän salli. Silloin se oli uuttera, reipas
ja väsymätön. Kiintymys kauniiseen valtijattareen näytti olevan lapsen
välttämättömänä tarpeena. Aluksi Ottilia suvaitsi lasta vaiheellansa,
sitten hän itse siihen kiintyi, vihdoin he olivat eroamattomat: Nanny
seurasi emäntäänsä kaikkialle.

Ottilia suuntasi usein askelensa puutarhaan, missä hän iloitsi kasvien
kauniista menestymisestä. Marjojen ja kirsikkain aika oli loppumassa,
mutta Nanny maisteli erittäin mielellänsä niiden jälkisatoa. Muita,
syksyksi runsaita tulosta lupaavia hedelmäpuita hoidellessaan
puutarhuri aina muisteli isäntää alinomaa toivoen hänen palaavan.
Ottilia kuunteli mielellään kelpo ukkoa, joka täydellisesti hallitsi
ammattiansa ja lakkaamatta puhui hänelle Eduardista.

Ottilian iloitessa, että kaikki keväälliset oksakset olivat kauniisti
kasvaneet ja menestyneet, vastasi puutarhuri empien: Toivonpa,
että hyvällä herrallamme tulee olemaan niistä paljon iloa. Jos hän
olisi tänä syksynä täällä, niin hän näkisi, millaisia oivallisia
laatuja on hänen isänsä ajoilta linnanpuutarhassa. Nykyiset herrat
hedelmäpuutarhurit eivät ole yhtä luotettavia kuin olivat vanhat
luostariveljet. Luetteloista tosin löytää pelkkiä kelpo nimiä. Mutta
kun sitten oksastelee ja kasvattelee, ja ne vihdoin kantavat hedelmää,
niin huomaa, ettei maksa vaivaa pitää sellaisia puita tarhassansa.

Tavan takaa, melkein joka kerta kun hänet näki, tuo uskollinen
palvelija tiedusteli Ottilialta, tuliko herra takaisin ja milloin.
Kun Ottilia ei voinut mitään varmaa sanoa, kävi kelpo miehen mieli
hiljaisen apeaksi, ja saattoi havaita hänen luulevan, ettei Ottilia
halunnut asiaa hänelle uskoa. Ottiliaa itseänsä rasitti epävarmuuden
tunne, joka tällä tavoin kävi erittäin polttavaksi. Hän ei kumminkaan
voinut erota näistä kukkassaroista ja -lavoista. Se, minkä he olivat
yhdessä istuttaneet, osalta kylväneet, oli nyt täydessä kukoistuksessa
ja tarvitsi tuskin muuta hoitoa kuin Nannyn auliisti suorittamaa
kastelua. Erikoisin tuntein silmäili Ottilia myöhäisiä kukkasia,
jotka olivat vasta näkyviin tulossa ja joiden oli määrä loistaa ja
rehoittaa hänen kiintymystänsä ja kiitollisuuttansa osoittaen Eduardin
syntymäpäivänä, jota hän toivoi saavansa viettää. Kumminkaan ei tämän
juhlan näkemisen toivo ollut aina yhtä eloisa. Kelpo tytön mielessä
häilyivät alinomaa epäilysten ja surujen varjot.

Oikeata vilpitöntä sopusointua ei Charlottan ja Ottilian kesken voinut
enää helposti syntyä. Molempien naishenkilöiden asema näet oli sangen
erilainen. Jos kaikki jäi entiselleen, jos palattiin lainmukaisen
elämän raiteisiin, voitti Charlotta itsellensä nykyisyyden onnea, ja
hänelle avautuivat kauniit tulevaisuudentoiveet; Ottilia sitävastoin
menetti kaikki, epäilemättä kaikki, sillä vasta Eduard oli saanut
hänet elämään ja iloitsemaan, ja nykyisessä olotilassansa hän
tunsi sanomatonta tyhjyyttä, jota olisi aikaisemmin tuskin pitänyt
mahdollisena. Sydän, joka etsii, tuntee kyllä, että siltä puuttuu
jotakin, mutta sydän, joka on kadottanut, tuntee kaipaavansa. Kaipaus
muuttuu alakuloisuudeksi ja kärsimättömyydeksi, ja naisen mieli, joka
on tottunut odottamaan, haluaisi nyt poistua omasta kehästänsä, käydä
toimimaan, ryhtyä johonkin ja tehdä jotakin onnensa hyväksi.

Ottilia ei ollut luopunut Eduardista. Kuinkapa hän olisi voinutkaan,
vaikka Charlotta, viisaasti kyllä ja vastoin omaa vakaumustansa,
piti asiaa tunnettuna ja edellytti ehdottoman varmasti, että hänen
puolisonsa ja Ottilian välille saattoi syntyä ystävällinen ja
rauhallinen suhde. Mutta kuinka useasti polvistuikaan Ottilia öisin,
huoneeseensa sulkeuduttuaan, avatun lippaan ääreen katselemaan
syntymäpäivälahjoja, joista hän ei ollut vielä mitään käyttänyt, ei
mitään valmistanut. Kuinka useasti riensikään tuo kelpo tyttö auringon
noustessa kartanosta, jossa hän oli löytänyt koko onnensa, ulkosalle,
seutuun, joka ei häntä muuten miellyttänyt. Käyskeleminenkin tuntui
pian tuskastuttavan. Hän hyppäsi venheeseen ja souti keskelle järveä;
sitten hän otti esiin jonkin matkakertomuksen, salli levottomien
laineiden keinuttaa itseänsä, uneksi itsensä vieraille maille ja löysi
sieltä aina ystävänsä. Hän oli yhä lähellä Eduardin sydäntä, Eduard
hänen sydäntänsä.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.


Eipä ihmekään, että Mittler, se ihmeen toimelias mies, jonka olemme
jo oppineet tuntemaan, kohta kun sai kuulla ystävien keskuudessa
aiheutuneesta onnettomuudesta, oli halukas tässä tapauksessa
osoittamaan ystävyyttänsä ja taitoansa, vaikka kukaan asianosainen ei
ollut vielä kutsunut häntä avuksi. Kuitenkin näytti hänestä otolliselta
ensin vähän aikaa vitkastella, sillä hän tiesi liiankin hyvin, että
siveellisissä häiriöissä on vaikeampi auttaa sivistyneitä kuin
sivistymättömiä. Senvuoksi hän jätti heidät joksikin aikaa oman onnensa
nojaan. Lopulta odotus kuitenkin kävi hänelle sietämättömäksi ja hän
kiiruhti etsimään Eduardia, jonka jäljille oli jo päässyt.

Hänen tiensä johti miellyttävään laaksoon, jonka viehkeän viheriässä,
lehtoisessa niittypohjassa virtasi koskaan kuivumaton puro, milloin
hitaasti polveillen, milloin kiivaasti eteenpäin syöksyen. Loivilla
kumpurinteillä levisi hedelmällisiä peltoja ja hyvinhoidettuja
hedelmäistutuksia. Kylät eivät sijainneet liian lähekkäin, koko näköala
oli luonteeltansa rauhallinen, ja sen yksityiset osat tuntuivat
erinomaisesti soveltuvan elämistä ja olemista varten, joskaan ei
maalaajan teosten aiheiksi.

Vihdoin hänen katseensa osui hyvässä kunnossa olevaan ulkotilaan,
johon kuului puutarhan ympäröimä siisti, vaatimaton asuinrakennus. Hän
otaksui Eduardin nykyjään asustavan siinä eikä erehtynytkään.

Yksinäisestä ystävästämme voimme sanoa, että hän kaikessa
hiljaisuudessa antautui kokonaan hehkuvan tunteensa valtoihin samalla
sommitellen monenlaisia suunnitelmia ja elätellen monenlaisia toiveita.
Hänen täytyi myöntää haluavansa nähdä täällä Ottilian, haluavansa
tuoda, houkutella hänet tänne, ja mitä kaikkea luvallista ja luvatonta
hän lieneekään vielä sallinut mielessänsä liikkuvan. Sitten hänen
mielikuvituksensa harhaili kaikkien mahdollisuuksien alueilla. Ellei
hän saanut Ottiliaa täällä omistaa, oikeudenmukaisesti omistaa, tahtoi
hän ainakin lahjoittaa maatilan hänelle. Täällä tuli Ottilian elää
kaikessa hiljaisuudessa yksinäisenä ja riippumattomana; hänen tuli
olla onnellinen, vieläpä — Eduardin itsensä kiduttamiseen taipuva
mielikuvitus johti toisinaan kauemmaksi — kenties onnellinen jonkun
toisen henkilön keralla.

Niin kuluivat Eduardin päivät alinomaisessa häilynnässä toivon ja
tuskan, kyynelten ja hilpeyden, aikeiden, hankkeiden ja epätoivon
välillä. Mittlerin ilmestyminen ei häntä hämmästyttänyt. Hän oli
odottanut miestä jo kauan tulevaksi, joten hänen saapumisensa oli
hänelle puolittain tervetullut. Mikäli hän otaksui välimiehen tulevan
Charlottan lähettämänä, oli hän jo varautunut esittämään kaikenlaisia
puolusteluja, viivyttelyjä ja vihdoin ratkaisevia ehdotuksia; mikäli
hän taas toivoi saavansa kuulla jotakin Ottiliasta, oli Mittler hänelle
rakas kuin taivaallinen sanansaattaja.

Niinpä Eduard olikin harmistunut ja alakuloinen kuullessaan, ettei
Mittler saapunutkaan toisten lähettämänä, vaan omasta aloitteestansa.
Hänen sydämensä sulkeutui, ja keskustelu ei tahtonut aluksi päästä
vauhtiin. Mittler tiesi kuitenkin varsin hyvin, että rakkauden
askarruttama mieli tuntee pakottavaa tarvetta saada ilmaista itseänsä,
lausua tuntojansa jollekin ystävälle, ja senvuoksi hän, vähän aikaa
sinne tänne juteltua, suostui tällä kertaa luopumaan varsinaisesta
tehtävästänsä ja esittämään uskotun eikä välittäjän osaa.

Kun hän sitten ystävälliseen tapaan moitti Eduardia hänen yksinäisestä
elämästänsä, vastasi tämä: Enpä tiedä, miten viettäisin aikani
miellyttävämmin! Mieleni askartelee aina hänessä, minä olen aina
hänen läheisyydessänsä. Minulla on verraton etu saada kuvitella,
missä Ottilia on, missä hän käyskelee, missä seisoo, missä lepäilee.
Minä näen hänet edessäni toimimassa kuten tavallisesti, hyörimässä ja
puuhailemassa, tosin aina sellaista, mikä minua eniten mairittelee.
Siinä ei kumminkaan kaikki, sillä kuinka voisinkaan tuntea itseni
onnelliseksi kaukana hänestä! Nyt koettaa mielikuvitukseni keksiä,
mitä Ottilian pitäisi tehdä päästäksensä minua lähenemään. Minä
kirjoitan hänen nimessänsä suloisia, tuttavallisia kirjeitä itselleni;
vastaan hänelle ja säilytän kirjeet yhdessä. Minä olen luvannut olla
mitenkään pyrkimättä kosketuksiin hänen kanssansa ja tahdon pitää
lupaukseni. Mutta mikä estää häntä kääntymästä minun puoleeni? Onko
Charlotta kenties ollut kyllin julma pakottaakseen hänet lupaamaan ja
vannomaan, ettei kirjoita minulle, ei anna mitään tietoa itsestänsä?
Se on luonnollista, se on luultavaa, ja kumminkin minä pidän sitä
kuulumattomana, sietämättömänä. Jos hän minua rakastaa, kuten uskon,
kuten tiedän, niin miksi hän ei päätä, miksi hän ei uskalla paeta ja
syöksyä syliini? Monesti ajattelen, että hänen pitäisi niin menetellä,
että hän voisi niin menetellä. Kun eteishuoneessa jokin liikahtaa,
kääntyy katseeni oveen. Hän astuu varmaan sisään! ajattelen minä,
toivon minä. Ja koska mahdollinen osoittautuu mahdottomaksi, kuvittelen
minä, että mahdottoman täytyy käydä mahdolliseksi. Yöllä, kun herään,
ja lamppu levittää himmeätä valoansa makuusuojaani, pitäisi hänen
hahmonsa, hänen henkensä, aavistuksen hänestä leijua ohi, astua luo,
vallata minut, vain silmänräpäykseksi, jotta saisin jonkinlaisen
varmuuden siitä, että hän ajattelee minua, on minun omani. Yksi ainoa
ilo minulle on jäänyt. Ollessani hänen läheisyydessänsä en milloinkaan
uneksinut hänestä; mutta nyt, ollessamme kaukana toisistamme, olemme
unessa toistemme seurassa, ja omituista kyllä: vasta nyt, kun olen
tutustunut toisiin miellyttäviin henkilöihin täällä lähiseuduilla,
ilmestyy hänen kuvansa minulle unessa ikäänkuin se tahtoisi minulle
sanoa: Silmäile vain ympärillesi; minua kauniimpaa ja rakkaampaa et
mistään löydä! Niin kutoutuu hänen kuvansa kaikkiin unennäköihini.
Kaikki, mitä me yhdessä koemme, punoutuu kiinteästi yhteen. Toisinaan
me olemme kirjoittamassa sopimuksen alle; silloin hänen käsialansa
ja minun käsialani, hänen nimensä ja minun nimeni hävittävät,
nielevät toisensa. Tuskattomiakaan nämä mielikuvituksen ilveet eivät
ole. Toisinaan hän tekee sellaista, mikä loukkaa hänen puhdasta
ihannekuvaansa mielessäni, ja vasta silloin tunnen, kuinka sydämestäni
häntä rakastan, koska olen sanomattomasti huolissani. Toisinaan hän
minua kiusaa aivan vastoin omaa tapaansa ja kiduttaa minua, mutta kohta
hänen kuvansa muuttuu, hänen kauniit, pyöreät, taivaallisen ihanat
kasvonsa pitenevät: edessäni on joku toinen. Mutta sittenkin tunnen
itseni kiusatuksi, tyytymättömäksi ja järkytetyksi.

Älkää hymyilkö, parahin Mittler, tai hymyilkää vain! Minua ei ollenkaan
hävetä tämä kiintymykseni, tämä, jos niin tahdotte, mieletön, raju
taipumukseni. Ei, minä en ole vielä milloinkaan rakastanut; vasta
nyt saan kokea, mitä se merkitsee. Tätä ennen oli kaikki elämässäni
pelkkää alkusoittoa, pelkkää ajanvietettä, ajanhukkaa, kunnes opin
hänet tuntemaan, kunnes häntä rakastin, kerrassaan ja ehdottomasti.
Minua on soimattu, ei suoraan vasten kasvoja, mutta selkäni takana,
minun kuulemattani, että muka vain hutiloin enimmissä asioissa. Voi
niin olla, mutta minä en ollut vielä löytänyt sitä, missä minun
sopi osoittaa mestaruuttani. Tahdonpa nähdä sen, joka minut voittaa
rakastamisen kyvyssä.

Se on tosin viheliäinen, tuskien ja kyynelten kyky, mutta minä pidän
sitä niin luonnollisena, niin omanani, että tuskin milloinkaan siitä
luovun.

Nämä vilkkaat, vilpittömät tunnustukset olivat tosin keventäneet
Eduardin mieltä, mutta samalla oli yhtäkkiä astunut hänen näkyviinsä
hänen omituisen olotilansa jokainen yksityinen piirre, joten hän
tuskallisen ristiriidan valtoihin joutuen heltyi kyyneliin, jotka
vuotivat sitä hereämmin, kun omaa tilaa koskeva selonteko oli saanut
hänen tunteensa liikkeelle.

Mittler, joka ei kyennyt salaamaan pikaista luonnonlaatuansa ja
järkähtämätöntä ymmärrystänsä, sitäkin vähemmän, kun Eduardin intohimon
tuskallinen purkautuminen osoitti hänelle matkan tarkoituksen olevan
saavuttamattomissa, ilmaisi kursailematta ja karkeasti paheksumisensa.
Eduardin, sanoi hän, pitäisi rohkaista mielensä, muistaa, mitä hän
on miehenarvollensa velkaa, hän ei saa unohtaa, että ihmiselle on
suurimmaksi kunniaksi, jos hän onnettomuudessa malttaa mielensä, kestää
tuskan tyynesti ja säädyllisesti, tullaksensa siten arvossapidetyksi,
kunnioitetuksi ja toisille osoitetuksi esikuvaksi.

Eduardista, joka oli kiihdyksissä ja mitä kiusallisimpien tunteiden
ahdistamana, nuo sanat tuntuivat pakostakin ontoilta ja olemattomilta.
Onnellisen ja tyytyväisen on hyvä puhua, huudahti hän; mutta
varmaan hän häpeisi, jos älyäisi, kuinka sietämättömäksi hän käy
kärsivälle. Ääretöntä kärsivällisyyttä vaatii jäykkä tyytyväinen,
ääretöntä kärsimystä hän ei tahdo tunnustaa. On olemassa tapauksia —
totisesti niitä on olemassa! — joissa kaikenlainen lohduttautuminen
on halpamaisuutta ja epätoivo velvollisuutemme. Eihän jalo
kreikkalainenkaan, joka hänkin osaa kuvailla sankareita, suinkaan
pidä sopimattomana, vaikka hänen sankarinsa itkevät ahdistuksen ja
tuskan alaisina. Hänen sananlaskunsakin sanoo: Kyynelrikkaat miehet
ovat hyviä. Jättäköön minut rauhaan jokainen, joka on kuivasydäminen,
kuivasilmäinen! Minä kiroan ne onnelliset, joille onneton on pelkkä
nähtävyys. Onnettoman pitäisi julmimmankin ruumiillisen ja henkisen
ahdistuksen alaisena yhä käyttäytyä jalosti saavuttaakseen heidän
suosionsa ja kuolla heidän nähtensä kaikkia säädyllisyyden vaatimuksia
noudattaen kuin gladiaattori, jotta he hengen lähtiessä hänelle vielä
osoittaisivat suosiotansa kättentaputuksin. Parahin Mittler, minä
kiitän teitä käynnistänne, mutta te osoittaisitte minulle suurta
ystävällisyyttä, jos silmäilisitte puutarhaa ja seutua. Me kohtaamme
toisemme vielä. Minä koetan malttaa mieleni ja käyttäytyä enemmän
teidän tavallanne.

Mittler tahtoi mieluummin sovitella kuin katkaista puhelun, jota ei
ollut kovinkaan helppo päästä uudelleen aloittamaan. Eduardillekin
oli varsin mieluista jatkaa keskustelua, joka muutenkin pyrki kohti
päätöstänsä.

Ristiriitaisista ajatuksista ja ristiriitaisista puheista tosin ei ole
mitään apua, mutta tässä puhuessamme olen kuitenkin vasta tajunnut
itseni, olen vasta välttämättömästi tuntenut, millainen päätös minun
olisi tehtävä, millaisen päätöksen olen jo tehnyt. Minä näen edessäni
nykyisen ja tulevaisen elämäni: minä voin valita ainoastaan kurjuuden
tai nautinnon. Koettakaa te, parahin mies, saada aikaan avioero,
joka on aivan välttämätön, joka on jo olemassa; hankkikaa te minulle
Charlottan suostumus. En tahdo laajemmin esittää, miksi uskon sen
olevan saatavissa. Lähtekää, kelpo mies, rauhoittakaa meidät kaikki,
tehkää meidät onnellisiksi!

Mittler joutui sanattomaksi. Eduard jatkoi: Minun kohtaloni ei ole
erotettavissa Ottilian kohtalosta, ja me emme tuhoudu. Näettekö tämän
lasin? Siihen on piirretty meidän nimikirjaimemme. Riemuitseva henkilö
heitti sen ilmaan; kenenkään ei pitänyt siitä enää juoda, sen piti
pirstautua kallioiseen maaperään, mutta se osuikin pelastavaan käteen.
Minä olen hankkinut sen takaisin korkeasta hinnasta ja juon siitä nyt
joka päivä vakuuttaakseni itselleni, että kaikki kohtalon solmimat
suhteet ovat särkymättömät.

Voi minua, huudahti Mittler, millaista kärsivällisyyttä ystäväni
minulta kysyvätkään! Nyt tulee tielleni vielä taikausko, jota aina
vihaan ihmisen vahingollisimpana loisena. Me leikimme ennustuksilla,
aavistuksilla ja unilla tehden siten jokapäiväisen elämämme
merkittäväksi. Mutta kun sitten elämä itse muuttuu merkittäväksi,
kun kaikki ympärillämme liikkuu ja pauhaa, niin nuo haamut tekevät
rajuilman sitäkin kaameammaksi.

Suokaa sentään köyhälle sydämelle tässä häilyvässä elämässä, toivon
ja ahdistuksen välimaalla, edes jonkinlainen johtotähti, johon se voi
katsoa, vaikka ei voisikaan sitä käyttää oppaanansa, huudahti Eduard.

Suostuisin siihen mielelläni, vastasi Mittler, jos siitä voisi toivoa
edes jonkinlaista johdonmukaisuutta; mutta olen aina huomannut, ettei
kukaan pidä lukua varoittavista oireista, tarkkaavaisuus kiintyy
yksinomaan sukoileviin ja lupaileviin enteisiin, ja vain niihin
kohdistuva usko on elävä.

Havaitessaan nyt joutuvansa niille hämärille aloille asti, joissa hän
aina tunsi olonsa sitä epämieluisemmaksi, mitä kauemmin hän niissä
oleskeli, Mittler suhtautui hieman suopeammin Eduardin hartaaseen
pyyntöön, jonka mukaan hänen oli lähdettävä Charlottan luo. Mitäpä
hän olisikaan tänä hetkenä vielä esittänyt Eduardia vastaan? Oman
vakaumuksensa mukaan hänellä ei enää ollut muuta tehtävää kuin voittaa
aikaa ja ottaa selkoa siitä, miten oli naisten laita.

Hän kiiruhti Charlottan luo, joka oli tyyni ja hilpeä kuten ainakin.
Hän kertoi mielellään, mitä oli tapahtunut; Eduardin puheista oli
käynyt ilmi ainoastaan tapahtumain vaikutus. Mittler puolestansa
ryhtyi varovasti asiaa käsittelemään, mutta ei kyennyt edes ohimennen
mainitsemaan mitään avioerosta. Kuinka hän niin ollen hämmästyikään ja
oman mielenlaatunsa nojalla ilahtuikaan, kun Charlotta monia ikävyyksiä
mainittuansa vihdoin virkkoi: Minun täytyy uskoa, minun täytyy toivoa,
että kaikki jälleen asettuu, että Eduard jälleen minua lähenee.
Kuinkapa voisikaan käydä toisin, kun elättelen hyvää toivoa sydämeni
alla.

Ymmärränkö teidät oikein? puuttui Mittler puheeseen. — Epäilemättä,
vastasi Charlotta. — Tuhatkertaisesti siunattu olkoon tämä tieto!
huudahti Mittler lyöden kätensä yhteen. Minä tiedän, miten voimakkaasti
tämä todiste vaikuttaa miehen mieleen. Kuinka monen naimaliiton
olenkaan nähnyt siten joutuvan nopeammin solmituksi, lujitetuksi,
ennallensa asetetuksi! Enemmän kuin tuhat sanaa vaikuttaa sellainen
hyvä toivo, joka on totisesti paras toivo, mitä meillä saattaa olla.
Mutta mitä tulee itseeni, jatkoi hän, olisi minulla kyllin syytä
olla nyreissäni. Havaitsen näet hyvinkin, ettei itserakkauteni
tässä tapauksessa tule mairitelluksi. Teitä ei toimintani voi
saattaa mihinkään kiitollisuudenvelkaan. Tunnenpa olevani kuin
eräs ystäväni lääkäri, joka aina onnistui parantaessaan ilmaiseksi
köyhiä, mutta harvoin yrittäessään auttaa jotakin rikasta, joka oli
valmis suorittamaan hyvän palkkion. Onneksi auttaa tässä asia itse
itseänsä, kun minun vaivannäköni, minun kehoitukseni olisivat jääneet
hedelmättömiksi.

Charlotta käski nyt häntä viemään tiedon Eduardille, ottamaan mukaansa
hänelle osoitetun kirjeen ja koettamaan saada selkoa, mitä nyt voitiin
tehdä ja toimittaa. Mittler ei tahtonut siihen suostua. Kaikki on jo
tehty! huudahti hän. Kirjoittakaa; jokainen sananviejä on yhtä hyvä
kuin minä. Minun täytyy suunnata kulkuni sinne, missä minua kipeimmin
kaivataan. Minä tulen jälleen vasta kun voin onnitella, minä tulen
ristiäisiin.

Charlotta oli tällä kertaa, kuten jo usein ennenkin, tyytymätön
Mittleriin. Hänen ripeä toimintansa sai aikaan paljon hyvää, mutta
hänen hätiköimisensä aiheutti monesti epäonnistumista. Kukaan ei ollut
riippuvaisempi hetkellisistä mielijohteista kuin hän.

Charlottan lähettiläs saapui Eduardin luo, joka otti hänet vastaan,
puolittain pelästyneenä. Kirje saattoi ratkaista asian yhtä hyvin
kielteisesti kuin myönteisesti. Pitkään aikaan hän ei uskaltanut sitä
avata, ja ylen hämmästyneenä, kerrassaan jähmettyneenä hän seisoi
lukiessaan tätä kohtaa, johon kirje päättyi:

"Muista niitä yön hetkiä, joiden aikana uskaltauduit käymään puolisosi
luona rakastajana, vedit hänet vastustamattomasti luoksesi, suljit
hänet rakastettuna, morsiamena syliisi. Kunnioittakaamme tässä
kummallisessa sattumassa taivaan johdatusta, joka on pitänyt huolta
siitä, että suhteemme saa vahvisteeksensa uuden siteen sinä hetkenä,
jolloin elämämme onni uhkaa hajota ja hävitä."

Kävisi vaikeaksi kuvailla, mitä siitä hetkestä lähtien tapahtui
Eduardin sielussa. Sellaisessa ahdistuksessa sukeltavat jälleen esiin
vanhat tottumukset, vanhat taipumukset, joiden on määrä surmata
aikaa ja täyttää elämän avaruutta. Metsästys ja sota ovat sellaisia,
aatelismiehille aina tarjoutuvia apukeinoja. Eduard ikävöi ulkonaista
vaaraa, jonka tuli pitää sisäinen tasapainossa. Hän ikävöi kuolemaa,
koska olemassaolo uhkasi käydä hänelle sietämättömäksi, olipa hänestä
lohdullistakin ajatella, että hän häviäisi olevaisten joukosta ja juuri
siten voisi tehdä onnellisiksi rakastettunsa ja ystävänsä. Kukaan ei
asettunut vastustamaan hänen tahtoansa, sillä hän salasi päätöksensä.
Hän laati testamenttinsa noudattaen kaikkia muodollisuuksia: hänestä
tuntui suloiselta saada määrätä tila Ottilialle. Charlotta, syntymätön,
kapteeni ja palvelijat oli otettu huomioon. Jälleen puhjennut sota
edisti hänen aikomustansa. Sotilaalliset puolinaisuudet olivat häntä
nuoruudessa kovin askarruttaneet; nyt tuntui ihanalta saada lähteä
sellaisen sotapäällikön joukkoon, josta voi sanoa: hänen johtaessansa
on kuolema todennäköinen ja voitto varma.

Sittenkuin Charlottan salaisuus oli ehtinyt Ottiliankin tietoon,
keräytyi viimeksimainittu, samoinkuin Eduard, ja vielä enemmänkin
satutettuna, itseensä. Hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa. Toivoa
hän ei voinut ja haluta ei saanut. Jonkinlaisen silmäyksen hänen
sisimpäänsä tarjoaa meille sentään hänen päiväkirjansa, josta aiomme
esittää muutamia otteita.



TOINEN OSA.



ENSIMMÄINEN LUKU.


Jokapäiväisessä elämässä sattuu usein, mitä kertovassa taideteoksessa
tapaamme kiittää runoilijan taitavaksi otteeksi, nimittäin että
päähenkilöiden poistuessa, piiloutuessa, ruvetessa toimettomiksi, kohta
joku toinen, kolmas, sitä ennen tuskin havaittu henkilö täyttää sijan
ja koko toimitarmoansa kehitellen ilmenee hänkin meille huomiota,
osanottoa, jopa kiitosta ja ylistystäkin ansaitsevana.

Niin esiintyi kohta kapteenin ja Eduardin poistuttua päivä päivältä
tärkeämpänä jo mainittu arkkitehti, josta yksin riippui monien
hankkeitten järjestely ja suoritus ja joka osoittautui näissä
toimissansa tarkaksi, ymmärtäväiseksi ja uutteraksi ollen samalla
monella muotoa naisten apuna ja osaten heitä huvittaa yksitoikkoisina
hiljaisina hetkinä. Jo hänen ulkonäkönsä oli omansa herättämään
luottamusta ja kiintymystä. Nuorukainen sanan täydessä merkityksessä,
hyvärakenteinen, solakka, pikemmin hieman liian pitkä, vaatimaton,
mutta ei arka, tuttavallinen, mutta ei tungetteleva. Hän otti ilomielin
selviytyäkseen kaikenlaisista huolista ja vaivoista, ja koska oli nopsa
laskemaan, oli hän piankin selvillä koko taloudesta, ja hänen suotuisa
vaikutuksensa levisi kaikkialle. Vieraiden vastaanottaminen uskottiin
yleensä hänelle, ja hän osasi joko torjua odottamattoman vierailun tai
ainakin ennakolta ilmoittaa asian naisille sillä tavoin, ettei heille
koitunut siitä mitään hankaluutta.

Muiden muassa tuotti hänelle kerran paljon puuhaa eräs nuori lakimies,
joka erään naapuriaatelismiehen lähettämänä otti puheeksi sinänsä
verraten merkityksettömän asian, joka kuitenkin koski syvästi
Charlottaan. Meidän on mainittava tämä tapahtuma, koska se saattoi
kehittymään monia seikkoja, jotka muuten olisivat kenties kauankin
levänneet.

Muistamme vielä ne muutokset, joita Charlotta oli pannut toimeen
kirkkomaalla. Kaikki muistomerkit oli siirretty paikoiltansa ja
sijoitettu kiviaidan kupeelle ja kirkon kivijalan viereen. Sitäpaitsi
oli tanner tasoitettu. Paitsi leveätä tietä, joka johti kirkon
ovelle ja sen ohitse vastakkaiselle veräjälle, oli koko alueelle
kylvetty eri apila-lajeja, jotka vihertivät ja kukkivat mitä
kauneimmin. Uusia hautoja piti osoitettaman kirkkomaan takaosasta
määrätyssä järjestyksessä, kuitenkin siten, että niiden kummut aina
tasoitettaisiin ja samoin kylvettäisiin. Tällainen järjestys tarjosi
kieltämättä pyhä- ja juhlapäivinä kirkossakävijöille miellyttävän
ja arvokkaan näyn. Iäkäs ja vanhoihin tottumuksiinsa piintynyt
sielunpaimenkin, jota uusi asiaintila ei ollut aluksi kovinkaan
miellyttänyt, iloitsi nyt, kun hän, istuen vanhojen lehmusten
varjossa takaoven edustalla kuin Philemon oma Baukis kerallansa, näki
edessänsä kirjavan nurmikon, jonka sitäpaitsi piti hyödyttää hänen
talouttansa, koska Charlotta oli määrännyt tämän alueen nautinnon
kirkkoherranvirkatalolle kuuluvaksi.

Kaikesta huolimatta olivat monet seurakuntalaiset jo aikaisemmin
moittineet sitä, että heidän esivanhempiensa leposijoilta oli poistettu
merkit ja siten tavallaan tuhottu heidän muistonsa, sillä hyvin
säilyneistä muistomerkeistä voi tosin lukea, kuka on haudattu, mutta
ei mihin, ja viimeksimainittua seikkaa monet väittivät tärkeimmäksi.
Samaa mieltä oli eräs naapuriperhe, joka oli useita vuosia sitten
varannut omaisillensa sijan tässä yleisessä kalmistossa ja senvuoksi
tehnyt kirkolle pienen lahjoituksen. Nyt oli nuori lakimies lähetetty
lahjoitusta peruuttamaan ja ilmoittamaan, ettei tultaisi enää mitään
maksamaan, koska ehto, jonka mukaisesti se oli tähän saakka tapahtunut,
oli yksipuolisesti kumottu ja kaikki huomautukset ja vastalauseet
jätetty huomioonottamatta. Charlotta, muutoksen toimeenpanija, tahtoi
puhutella nuorta miestä itseänsä, joka selosti omia ja esimiehensä
perusteita, tosin vilkkaasti, mutta ei liian äänekkäästi, antaen
kuuntelijoille paljon ajattelemisen aihetta.

Te huomaatte, lausui hän lyhyen johdannon jälkeen, jossa osasi
puolustaa tungettelevaisuuttansa: te huomaatte, että halvin samoinkuin
ylhäisinkin pitää tärkeänä sen paikan merkitsemistä, joka on hänen
omaistensa leposijana. Köyhimmälle maamiehelle, joka hautaa lapsensa,
on jonkinlaiseksi lohdutukseksi, kun voi pystyttää haudalle heikon
puuristin, koristaa sen seppeleellä, jotta muisto säilyy ainakin niin
kauan kuin kestää suru, joskin sellainen merkki, samoinkuin itse
surukin, ajan pitkään häviää. Varakkaat pystyttävät puuristien sijaan
rautaisia, lujittavat ja suojaavat niitä kaikin tavoin, ja siten
saadaan merkit säilymään useita vuosia. Mutta koska nekin vihdoin
vajoavat ja ruostuvat, katsovat varakkaat henkilöt välttämättömäksi
kohottaa kiven, joka lupaa kestää useiden sukupolvien ajan ja jota
jälkeläiset voivat uudistaa ja korjata. Mutta meitä ei vedä puoleensa
tuo kivi, vaan se, mitä on sen alla, se, mitä maa sen vieressä kätkee
poveensa. Ei ole kysymyksessä niinkään muisto kuin itse henkilö, ei
menneisyys, vaan nykyisyys. Rakastettua vainajaa syleilen paljoa
mieluummin ja hartaammin hautakummussa kuin muistomerkissä, sillä
viimeksimainittu merkitsee oikeastaan sinänsä varsin vähän; mutta sen
ympärille, kuten rajapyykin ympärille, tulee puolisoiden, sukulaisten
ja ystävien vielä kuoltuansakin kokoontua, ja elävillä tulee olla
oikeus torjua ja häätää vieraita ja pahansuovia rakkaitten vainajiensa
vaiheilta.

Olen senvuoksi sitä mieltä, että esimiehelläni on täysi oikeus
peruuttaa lahjoitus; onpa tämä menettely varsin lieväkin, sillä perheen
jäseniä on loukattu niin, ettei mikään korvaus ole ajateltavissakaan.
He eivät voi enää tuskaisen suloisin tuntein tarjota rakkaillensa
kuolinuhria ja poissa on nyt se lohdullinen toivo, että he kerran
saavat levätä heidän vieressänsä.

Asia ei ole niin tärkeä, että senvuoksi kannattaisi vaivautua
oikeudenkäyntiin, vastasi Charlotta. Toimenpiteeni kaduttaa minua
niin vähän, että korvaan mielelläni kirkolle mitä se menettää.
Tunnustan teille vilpittömästi, etteivät esittämänne perusteet ole
saaneet minua vakuutetuksi. Lopullisen ja yleisen, ainakin kuoleman
jälkeen vallitsevan yhdenvertaisuuden puhdas tunne näyttää minusta
rauhoittavammalta kuin tuo persoonallisuuksiemme, kiintymystemme ja
elämänsuhteittemme itsepintaisen jäykkä pitkittäminen. Entä mitä te
arvelette? kääntyi hän kysymään arkkitehdiltä.

En tahtoisi tällaisessa asiassa kiistellä enkä pyrkiä sitä
ratkaisemaan, vastasi puhuteltu. Sallinette minun vaatimattomasti
lausua, mikä on lähinnä taidettani ja ajatustapaani. Koska emme enää
ole niin onnelliset, että voisimme painaa rakastetun olennon jäännöksiä
sisältävää uurnaa poveamme vasten, koska emme ole kyllin rikkaat
emmekä hilpeät säilyttääksemme niitä vahingoittumattomina suurissa,
koristelluissa sarkofageissa, koska emme löydä enää kirkoistakaan sijaa
itsellemme ja omaisillemme, vaan joudumme taivasalle, on meillä täysi
syy hyväksyä se menettely, jonka te, armollinen rouva, olette pannut
alulle. Kun seurakunnan jäsenet lepäävät rivitysten toistensa vieressä,
niin he lepäävät toistensa luona ja joukossa, ja jos maan kerran
tulee meidät poveensa kätkeä, en tiedä mikä olisi luonnollisempaa ja
puhtaampaa kuin että sattumalta syntyneet, vähitellen luhistuneet
kummut jätetään aitaamatta ja tasoitetaan, joten yhteinen peite
kaikkien kantamana tulee jokaiselle kevyemmäksi.

Pitäisikö siis kaiken häipyä jättämättä minkäänlaista merkkiä, mitään,
mikä tulisi muistimme avuksi? kysyi Ottilia.

Eipä suinkaan! jatkoi arkkitehti. Ei ole luovuttava muistomerkistä,
vaan yksinomaan määrätystä paikasta. Rakennustaiteen harjoittajalle ja
kuvanveistäjälle on erittäin tärkeätä, että ihminen odottaa heiltä,
heidän taiteeltansa, heidän kädestänsä jatkoa olemassaolollensa.
Siksipä suosinkin hyvin suunniteltuja ja hyvin suoritettuja
muistomerkkejä, ei sinne tänne yksitellen siroteltuina, vaan
pystytettyinä yhteen paikkaan, missä niillä on säilymisen toiveita.
Koska hurskaat ja ylhäisetkin henkilöt luopuvat etuoikeudestansa
saada levätä kirkkojen mullassa, niin asetettakoon ainakin sinne tai
kauniisiin hautausmaata ympäröiviin pylväskäytäviin muistomerkkejä ja
muistokirjoituksia. Niitä varten on olemassa lukemattomia muotoja,
lukemattomia koristeita.

Jos taiteilijat ovat niin rikkaat, virkkoi Charlotta, niin sanokaahan
minulle: miksi ei päästä koskaan mitätöntä obeliskia, katkaistua
pylvästä tai tuhkauurnaa kauemmaksi? Niiden lukemattomien keksintöjen
sijassa, joista te ylpeilette, olen aina nähnyt vain lukemattomia
toistumia.

Niin lienee laita meillä, vastasi arkkitehti, mutta ei kaikkialla.
Yleensäkin on keksiminen ja sovelias käyttäminen hankala asia.
Varsinkin tässä tapauksessa on sangen vaikea luoda vakavaan esineeseen
hilpeyttä ja välttää ilottomissa synkkyyteen joutumista. Olen kerännyt
suuren joukon kaikenlaisten muistomerkkien luonnoksia ja näytän ne
joskus, mutta ihmisen kaunein muistomerkki on aina hänen oma kuvansa.
Se antaa paremmin kuin mikään muu käsityksen siitä, mikä hän on ollut;
se on paras teksti moniin tai harvoihin säveliin, mutta se olisi
tehtävä hänen parhaana aikanansa, mikä tavallisesti laiminlyödään.
Kukaan ei ajattele elävien muotojen säilyttämistä, ja jos se tapahtuu,
niin se tapahtuu riittämättömästi. Niinpä ei olekaan muuta neuvoa kuin
ottaa nopeasti kuolinnaamio, jota taiteilija ylen harvoin kykenee
täysin uudelleen elävöittämään.

Te olette, kenties tietämättänne ja tahtomattanne, ohjannut keskustelun
aivan minun edukseni, virkkoi Charlotta. Onhan ihmisen kuva
riippumaton; missä ikänä se lieneekään, aina se on olemassa sinänsä,
itsenäisenä, ja me emme suinkaan vaadi, että sen on osoitettava
varsinaista hautauspaikkaa. Mutta ilmaisisinko teille erään omituisen
tunnon? Kuvatkin ovat minulle tavallaan vastenmielisiä, sillä niistä
tuntuu aina uhoavan jonkinlaista moitetta: ne viittaavat johonkin
etäiseen, olleeseen ja menneeseen ja muistuttavat minulle, kuinka
vaikeata on oikein kunnioittaa nykyisyyttä. Jos ajattelemme, kuinka
paljon ihmisiä olemme nähneet, tunteneet, ja tunnustamme, kuinka vähän
me olemme merkinneet heille, he meille, niin miten onkaan mielemme! Me
kohtaamme henkevän ihmisen keskustelematta hänen kanssansa, oppineen
häneltä oppimatta, paljon matkustaneen hankkimatta itsellemme lisää
tietoja, hellämielisen osoittamatta hänelle yhtään ystävällisyyttä.

Pahempi vielä, ettei niin käy ainoastaan ohimennen tavattujen
vieraiden. Yhteisöt ja perheet kohtelevat siten rakkaimpia jäseniänsä,
kaupungit arvokkaimpia porvareitansa, kansat oivallisimpia
ruhtinaitansa, kansakunnat etevimpiä ihmisiänsä.

Kuulin kysyttävän, miksi kuolleista aina puhutaan häikäilemättä hyvää,
elävistä aina jotenkin varoen. Vastattiin: koska meidän ei tarvitse
edellisiä mitenkään pelätä, mutta jälkimmäiset voivat vielä jossakin
joutua tiellemme. Niin epäpuhdasta on toisten muistoon kohdistuva
huoli; se on enimmälti itsekästä pilaa, kun sitävastoin olisi pyhä
ja vakaa velvollisuus pitää suhteensa elossaoleviin yhä virkeinä ja
tehoisina.



TOINEN LUKU.


Edellä kuvaillun kohtauksen ja siihen liittyneen keskustelun
kiihdyttäminä lähdettiin seuraavana päivänä hautausmaalle, jonka
kaunistamiseksi arkkitehti esitti useita onnistuneita ehdotuksia. Mutta
hänen mielenkiintonsa ulottui vielä kirkkoonkin, rakennukseen, joka oli
alunpitäen herättänyt hänen huomiotansa.

Kirkko oli monen sadan vuoden ikäinen, saksalaisen tavan ja
taiteen mukaan rakennettu, sopusuhtainen ja sievästi koristettu.
Oli helppo havaita, että erään läheisen luostarin rakentaja oli
tässä pienemmässäkin rakennuksessa osoittanut hyvää taitoansa ja
taipumustansa: se vaikutti yhä vielä vakaan miellyttävästi katselijaan,
vaikka sisustuksen uudistaminen protestanttisen jumalanpalveluksen
vaatimusten mukaiseksi olikin hieman vähentänyt sen rauhaa ja
majesteettiutta.

Arkkitehti sai helposti pyydetyksi Charlottalta kohtalaisen
rahasumman, jonka nojalla aikoi korjata kirkon sekä ulkoa että
sisältä vanhaan tyyliin ja saattaa sen sopusointuun edustalla olevan
ylösnousemuksenkentän kanssa. Hän oli itse sangen kätevä, ja muutamat
työmiehet, jotka vielä askartelivat talon rakentamisessa, tahdottiin
pidättää siksi, kunnes tämä hurskas työkin saataisiin päätökseen.

Nyt oli tilaisuutta tarkastella rakennusta itseänsä koko
ympäristöinensä ja kaikkine lisärakennuksinensa, ja arkkitehti
hämmästyi ja ilahtui kovin löytäessään pienen, piiloutuvan
sivukappelin, jonka mittasuhteet olivat vieläkin henkevämmät ja
keveämmät, koristeet vieläkin miellyttävämmät ja uutterammat. Se
sisälsi myös useita puuleikkauksia ja maalauksia, jäännöksiä tuosta
aikaisemmasta jumalanpalveluksesta, joka osasi monin kuvin ja välinein
merkitä eri juhlia ja viettää kutakin omalla tavallansa.

Arkkitehti ei voinut jättää tätä kappelia suunnitelmaansa liittämättä;
hän tahtoi korjata erikoisesti tämän ahtaan suojan entisten aikojen
ja niiden maun muistomerkiksi. Hän oli jo ajatellut, kuinka kuvioisi
tyhjät seinäpinnat mielensä mukaan, ja iloitsi siitä, että saisi
harjoittaa maalauksellisia kykyjänsä. Toistaiseksi hän kumminkin salasi
koko asian talonväeltä.

Lupauksensa mukaisesti hän näytti naisille ensinnä erilaisia vanhojen
hautapatsaiden, säiliöiden ja muiden asiaankuuluvien esineiden kuvia ja
luonnoksia, ja kun keskusteltaessa johduttiin puhumaan pohjoismaisten
kansojen yksinkertaisemmista hautakummuista, toi hän nähtäväksi
kokoelmansa monenlaisia aseita ja kojeita, joita oli niistä löydetty.
Hän oli somasti sijoittanut nämä vakaat vanhat esineet laatikkoihin
ja osastoihin pykälöityjen, verkapäällysteisten sälöjen varaan, joten
niihin hänen käsitteleminänsä tuli jonkinlaisten koruesineiden leimaa
ja niitä silmäili mielellänsä kuin muotikauppiaan pikku laatikoita.
Intouduttuansa näyttelemään ja yksinäisen elämän vaatiessa hauskutusta
hän tapasi joka ilta tuoda nähtäviin osan aarteistansa. Ne olivat
enimmälti saksalaista alkuperää: brakteaatteja, kolikoita, sinettejä ja
muuta samantapaista. Kaikki nämä esineet suuntasivat mielikuvituksen
kohti menneitä aikoja, ja kun arkkitehti vihdoin somisti keskusteluansa
kirjapainotaidon ensimmäisillä tuotteilla, puupiirroksilla ja
vanhimmilla vaskipiirroksilla kirkon samalla aikaa väreinensä ja muine
koristeinensa alinomaa ikäänkuin kasvaessa kohti menneisyyttä, niin
melkeinpä täytyi kysyä itseltänsä, elikö tosiaankin uudessa ajassa,
eikö ollut pelkkää unta, että nyt vallitsivat aivan toiset elämäntavat
ja -tottumukset.

Tällaisen valmistelun jälkeen hänen viimeksi tuomansa salkku vaikutti
mitä parhaimmin. Se tosin sisälsi enimmälti vain hahmoteltuja kuvia,
jotka kuitenkin, suoraan alkuperäisistä jäljennettyinä, olivat
täysin säilyttäneet vanhanaikaisen sävynsä siten erinomaisesti
viehättäen katselijoita. Kaikista hahmoista kuvastui vain puhtain
elämä, kaikkia niitä täytyi pitää jaloina tai ainakin hyvinä.
Kaikissa kasvoissa, kaikissa eleissä ilmeni iloinen tyyneys, altis
meitä korkeamman palvottavan tunnustaminen, hiljainen rakkauden ja
odotuksen antaumus. Hiukseton vanhus, runsaskiharainen poika, hilpeä
nuorukainen, vakaa mies, seestynyt pyhimys, liitelevä enkeli, kaikki
näyttivät autuailta viattomassa tyytymyksessä, hurskaassa odotuksessa.
Jokapäiväisimmässäkin tapahtumassa oli taivaallisen elämän hohdetta,
ja jumalanpalvelukseen kuuluva toimi näytti jokaisen olemukseen täysin
soveltuvalta.

Sellaiseen olopiiriin silmäilevät useimmat kuin kadonneeseen
kulta-aikaan, kadotettuun paratiisiin. Kenties yksin Ottilia tunsi
elävänsä kaltaistensa joukossa.

Kukapa siis olisikaan voinut vastustella, kun arkkitehti tarjoutui
maalaamaan kappelin suippokaarien väliset pinnat noiden alkukuvien
mukaisesti siten lujasti kiinnittääkseen muistonsa siihen seutuun,
missä hän oli mielellään elänyt ja toiminut. Hän puhui tästä hieman
alakuloisesti, sillä asiaintilan nojalla saattoi helposti päätellä,
ettei hänen oleskelunsa tässä moitteettomassa piirissä voisi kestää
miten kauan hyvänsä, että se kenties piankin katkeaisi.

Vaikka nämä päivät eivät olleetkaan rikkaat tapauksista, olivat
ne sentään täynnä vakavia keskustelunaiheita. Senvuoksi käytämme
tilaisuutta esittääksemme osia siitä, mitä Ottilia keskustelujen
johdosta merkitsi vihkoihinsa, ja tällöin tuntuu soveliaimmalta
siirtymäkohdalta eräs vertaus, joka pakostakin johtuu mieleemme hänen
herttaisia muistiinpanojansa selaillessa.

Kerrotaan eräästä erikoisesta järjestelystä Englannin laivastossa: sen
koko köysivarasto, vahvimmista lajeista heikompiin saakka, on punottu
siten, että sen läpi kulkee punainen lanka, jota ei voi kirvoitella
irti hajoittamatta koko köyttä ja josta pienimmänkin kappaleen tuntee
kruunun omaisuudeksi.

Samoin kulkee Ottilian päiväkirjan läpi kiintymyksen lanka,
joka yhdistää kaikkea ja on kaikkien osien yhteisenä merkkinä.
Sen nojalla ilmenevät nämä huomautukset, tutkistelut, suppeat
mietelauselmat ja muut sentapaiset kirjoittajallensa erikoisen
ominaisina ja merkittävinä. Jokainen valitsemamme ja tässä esittämämme
yksityiskohtakin kelpaa mitä ehdottomimmin sitä todistamaan.


_Ottilian päiväkirjasta._

"Ajatellessansa joskus kuolemaa kauemmaksi ihminen ei voi kuvitella
mitään miellyttävämpää kuin saada kerran levätä niiden vieressä, joita
rakastaa. 'Tulla kootuksi omiensa luo' on sydämellinen lauseparsi."

"On olemassa monenlaisia muistomerkkejä, jotka tuovat etäisiä ja
kadonneita meitä lähemmäksi. Mikään niistä ei ole kuvan veroinen.
Seurustelu rakastetun kuvan kanssa, olkoonpa, ettei se ole
näköinenkään, on tavallansa viehättävää, niinkuin on toisinaan
tavallansa viehättävää kiistellä ystävän kanssa. On miellyttävä tunne
siitä, että ollaan kaksin voimatta kumminkaan toisistansa erota."

"Toisinaan seurustelemme läsnäolevan henkilön kanssa ikäänkuin
kuvan kanssa. Hänen ei tarvitse puhua, ei katsoa meihin, ei meistä
välittää: me näemme hänet, tunnemme suhteemme häneen, voivatpa
suhteemme kehittyäkin hänen tekemättä mitään sen hyväksi, mitenkään
havaitsematta, että hän suhtautuu meihin vain kuvan tavoin."

"Tuttaviemme henkilöiden kuvat eivät koskaan meitä tyydytä. Senvuoksi
olen aina surkutellut muotokuvainmaalaajia. Ihmisiltä vaaditaan harvoin
mahdotonta, mutta juuri heiltä sitä vaaditaan. Heidän on sisällytettävä
kuvaan jokaisen suhtautuminen kuvattavaan, jokaisen myötä- ja
vastatunteet; heidän ei ole ainoastaan kuvattava ihmistä sellaisena
kuin he itse hänet käsittävät, heidän tulee esittää kaikkia mahdollisia
käsityksiä. Minua ei ihmetytä, jos sellaiset taiteilijat vähitellen
paatuvat, muuttuvat välinpitämättömiksi ja itsepintaisiksi. Siitä saisi
johtua mitä tahansa, kunhan emme juuri senvuoksi jäisi vaille monen
rakkaan ja kalliin ihmisen kuvaa."

"Arkkitehdin kokoelma aseita ja vanhoja esineitä, jotka ruumiin
keralla ovat piilleet korkeiden multakumpujen ja kallionkappaleiden
alla, kieltämättä todistaa meille, kuinka turhaa ihmisen on huolehtia
persoonallisuutensa säilymisestä kuoleman jälkeen. Mutta kuinka
ristiriitainen onkaan ihminen! Arkkitehti tunnustaa itse avanneensa
sellaisia esivanhempien hautakumpuja, ja siitä huolimatta häntä yhä
askarruttavat jälkeentulevaisten muistomerkit."

"Mutta miksi suhtautuisimmekaan asiaan niin ankarasti? Teemmekö kaikki,
mitä teemme, iäisyyttä varten? Emmekö pukeudu aamulla riisuutuaksemme
jälleen illalla? Emmekö matkusta pois palataksemme jälleen? Ja miksi
emme tahtoisi levätä omaistemme rinnalla, vaikkapa vain sata vuotta?"

"Kun näkee monet vajonneet, kirkossakävijäin askelten kuluttamat
hautakivet, omien muistomerkkiensä peitteeksi sortuneet kirkot, niin
elämä kuoleman jälkeen voi näyttää vain toiselta elämältä, johon nyt
astutaan kuvassa, päällekirjoituksessa, ja jossa viivytään kauemmin
kuin varsinaisessa elettävässä elämässä. Mutta tämä kuva, tämä toinen
olemassaolo sammuu sekin ennemmin tai myöhemmin. Muistomerkkeihin
samoinkuin ihmisiinkin nähden puolustaa aika voitokkaasti oikeuksiansa."



KOLMAS LUKU.


On niin miellyttävää toimitella sellaista, mitä osaa vain puolittain,
ettei kenenkään pitäisi soimata harrastelijaa, kun hän harjoittelee
taidetta, jota ei milloinkaan opi, eikä moittia taiteilijaa, jos hän
tuntee halua siirtyä oman taiteensa piiristä jollekin läheiselle
alueelle.

Tällaiselta suvaitsevaiselta näkökannalta tarkastelemme arkkitehdin
seinämaalaussuunnitelmia. Värit olivat valmiina, pinnat
mitatut, alkupiirrokset suoritetut; hän oli luopunut kaikista
keksintävaatielmista ja noudatteli ääriviivaiskuvioitansa: hänen
ainoana huolenansa oli istuvien ja leijailevien hahmojen taitava
sijoittaminen, pintojen aistikas koristaminen niiden avulla.

Telineet olivat paikoillansa, työ edistyi, ja kun jotakin
silmiinpistävää jo oli olemassa, ei arkkitehdilla voinut olla mitään
sitä vastaan, että Charlotta kävi Ottilian keralla hänen työmaallansa.
Enkelien eloisat kasvot ja hulmuavat puvut sinisellä taivaanpohjalla
ilahduttivat katsojaa, niiden hiljainen, hurskas olemus kehoitti mieltä
keräytymään itseensä ja sai aikaan erittäin herkän vaikutuksen.

Naiset olivat nousseet arkkitehdin luo telineille, ja Ottilia tuskin
huomasi, kuinka säntillisen keveästi ja mukavasti kaikki tapahtui, kun
hänessä yht'äkkiä tuntui kehkiävän ilmi se, mitä hän oli aikaisemmin
oppinut: hän tarttui väreihin ja siveltimeen ja maalasi saamansa ohjeen
mukaan siististi ja taitavasti runsaslaskoksisen puvun.

Charlotta, joka mielellänsä näki Ottilian jollakin tavoin askartelevan
ja itseänsä huvittavan, poistui heidän luotansa antautuakseen omiin
ajatuksiinsa, pohtiakseen itseksensä mietteitä ja murheita, joita hän
ei voinut kenellekään ilmaista.

Jos tavalliset ihmiset, joita jokapäiväisen elämän pulmat kiihdyttävät
kiihkeän hätäilevään käyttäytymiseen, pakottavat meidät säälien
hymyilemään, niin suhtaudumme sitävastoin kunnioittavasti sellaiseen
mieleen, joka on vastaanottanut suuren kohtalon kylvön, jonka on
odotettava tämän siemenensä kehkeytymistä saamatta ja voimatta
kiirehtää siitä johtuvaa hyvää tai pahaa, onnea tai onnettomuutta.

Eduard oli jättänyt Charlottan hänen luoksensa yksinäisyyteen
lähettämälle sananviejälle vastauksen, ystävällisen ja osaaottavan,
mutta kuitenkin pikemmin tyynen ja vakavan kuin hellän ja tutunomaisen.
Pian senjälkeen Eduard oli kadonnut, eikä hänen vaimonsa onnistunut
saada hänestä mitään tietoja, ennenkuin sattumalta löysi hänen nimensä
sanomalehdestä, missä se oli kiittäen mainittu niiden joukossa,
jotka olivat kunnostautuneet eräässä merkittävässä sotatapahtumassa.
Charlotta tiesi nyt, mille tielle Eduard oli lähtenyt, sai kuulla hänen
pelastuneen suurista vaaroista, mutta oli samalla varma siitä, että
hän tulisi etsimään vielä suurempia, ja voi liiankin hyvin arvata,
että häntä tuskin kävi pidättäminen äärimmäisistä askelista. Charlotta
kantoi näitä murheita alinomaa ajatuksissansa, ja miten hän niitä
käsittelikin, mikään näkökanta ei voinut suoda hänelle lepoa.

Ottilia, joka ei aavistanut mitään tuosta kaikesta, oli sillävälin
kovin kiintynyt uuteen työhön ja saanut varsin helposti Charlottalta
luvan sen säännölliseen jatkamiseen. Nyt se edistyi nopeasti: sininen
taivas oli pian kansoitettu arvokkailla asujaimilla. Jatkuvan
harjoituksen nojalla Ottilia ja arkkitehti kykenivät maalaamaan
viimeiset kuvat vapaammin; ne onnistuivat silminnähtävästi paremmin.
Myöskin kasvoissa, joiden kuvaaminen oli yksin arkkitehdin asiana,
ilmeni vähitellen eräs aivan erikoinen ominaisuus: ne alkoivat kaikki
olla Ottilian näköisiä. Kauniin tytön kasvot vaikuttivat varmaan
nuoreen mieheen, joka ei ollut ennakolta omaksunut kuvattavikseen
mitään luonnon tai taiteen tarjoamia kasvojenpiirteitä, niin
voimakkaasti, ettei häneltä sitten, silmän ja käden välimaalla, mitään
hävinnyt, vaan molemmat vihdoin työskentelivät täysin sopusointuisesti.
Miten hyvänsä: eräät viimeisistä kasvoista onnistuivat niin
täydellisesti, että näytti siltä, kuin Ottilia itse olisi silmäillyt
alas taivaan korkeuksista. Holvi oli nyt valmis; seinät oli päätetty
jättää kuvioimatta ja peittää vain heleämmällä ruskealla värillä;
hoikkien pylväiden ja veistettyjen koristeiden piti tummemmiksi
maalattuina siitä erota. Mutta tällaisissa asioissa johtuu aina
toinen seikka toisesta, ja niin päätettiin vielä maalata kukkia ja
hedelmäkiehkuroita, joiden piti tavallansa liittää yhteen taivas ja
maa. Nyt oli Ottilia aivan omalla alallansa. Puutarhat tarjosivat mitä
kauneimpia esikuvia, ja vaikka seppeleet maalattiinkin sangen rehevät,
saatiin ne kuitenkin valmiiksi lyhyemmässä ajassa kuin alkujaan
suunniteltiin.

Kaikki näytti yhä vielä hoidottomalta ja valmistumattomalta. Telineet
oli työnnetty sekaisin, lautoja heitelty ristiin rastiin; epätasaista
permantoa rumensivat vielä monet väriläikät. Arkkitehti pyysi nyt
naisia myöntämään hänelle aikaa viikon verran ja olemaan niin kauan
kappelissa käymättä. Vihdoin, eräänä kauniina ehtoohetkenä, hän
kehoitti heitä sinne lähtemään, mutta pyysi samalla saada olla heitä
saattamatta ja jätti heidät kohta hyvästi.

Millaisen yllätyksen hän lieneekin meille suunnitellut, virkkoi
Charlotta hänen poistuttuansa, ei minulla kumminkaan ole ollenkaan
halua lähteä kappeliin. Ottanet sen yksin tehdäksesi ja kertonet
minulle. Hän on varmaan saanut aikaan jotakin miellyttävää. Minä nautin
siitä ensin sinun kuvailemanasi ja myöhemmin mielelläni todellisuudessa.

Ottilia, joka hyvin tiesi Charlottan monissa asioissa käyttäytyvän
varovasti, karttavan kaikkia mielenliikutuksia ja varsinkin yllätyksiä,
lähti kohta yksin matkaan katsahtaen tahtomattaan ympärillensä,
keksiäkseen arkkitehdin, jota kumminkaan ei missään näkynyt, koska hän
todennäköisesti oli piiloutunut. Ottilia astui kirkkoon, jonka ovi
oli avoinna. Kirkko oli jo aikaisemmin saatu kuntoon, puhdistettu ja
vihitty. Hän astui kappelin ovelle, jonka raskas, raudoitettu taakka
keveästi aukeni, ja hän seisoi hämmästyksekseen tutussa suojassa, joka
tarjosi odottamattoman näyn.

Ainoasta korkeasta ikkunasta virtasi sisään monivärinen valo: se näet
oli somasti liitetty kokoon erivärisistä laseista. Koko suoja sai
siten uuden sävyn ja herätteli omituista tunnelmaa. Holvien ja seimen
kauneutta korosti siro permanto; se oli rakennettu erikoismuotoisista,
kauniin mallin mukaan lasketuista ja valetun kipsipinnan toisiinsa
yhdistämistä tiilikivistä, jotka arkkitehti oli salaa valmistuttanut,
samoinkuin värilliset ruudutkin, voiden ne nyt lyhyessä ajassa liittää
yhteen. Istuimistakin oli pidetty huolta. Kirkollisten muinaisesineiden
joukosta oli löytynyt muutamia kauniilla puuleikkauksilla koristettuja
kuorituoleja, jotka nyt seisoivat seinämällä varsin sirossa
järjestyksessä.

Ottiliaa ilahduttivat tutut, hänelle tuntemattomana kokonaisuutena
esiintyvät osat. Hän seisoi, asteli edestakaisin, katsoi ja katseli;
vihdoin hän istuutui erääseen tuoliin, ja kun hän siinä silmäili
ympärillensä, tuntui siltä, kuin hän olisi ollut eikä olisi ollut, kuin
hän olisi tuntenut eikä olisi tuntenut, kuin kaikki tuo nähty, vieläpä
hän itsekin olisi häipymässä olemattomiin. Vasta kun aurinko väistyi
siihen saakka kirkkaasti valaistusta ikkunasta, Ottilia havahtui
entisellensä ja riensi linnaan.

Hän ei salannut itseltänsä, että tämä yllätys oli sattunut sangen
omituiseen aikaan: oli Eduardin syntymäpäivän edellinen ilta. Hän oli
tosin toivonut voivansa viettää juhlaa aivan toisin: kuinkapa ei olisi
kaiken pitänyt olla koristettuna sitä varten? Mutta nyt olikin syksyn
runsas kukkassato poimimatta. Päivännoudot kohottivat yhä kasvojansa
kohti aurinkoa, asterit tuijottelivat yhtä vaatimattomina eteensä, ja
mitä niistä oli seppeleiksi sidottu, oli ollut mallina koristeltaessa
suojaa, joka näytti soveltuvan ainoastaan yhteiseksi hautakammioksi,
jos sen piti tulla jotenkin käytetyksi eikä jäädä pelkäksi taiteilijan
päähänpistoksi.

Ottilian mieleen johtui pakostakin Eduardin hänelle järjestämä meluisa
ja touhuinen syntymäpäiväjuhla, hänen mieleensä johtui uusi rakennus,
jonka katon alla uskottiin monen ilon odottavan. Ilotulituskin
säihkyi ja räiskyi jälleen hänen nähtävissään ja kuultavissaan; mitä
yksinäisempi hän oli, sitä väkevämmin leimusi mielikuvitus, mutta
sitä yksinäisemmäksi hän samalla tunsi itsensä. Hän ei nojannut enää
Eduardin käsivarteen eikä voinut toivoa saavansa hänestä enää koskaan
tukea.


_Ottilian päiväkirjasta._

"Eräs nuoren taiteilijan huomautus minun on merkittävä muistiin:
samoinkuin käsityöläisessä voi kuvaamataiteilijassakin mitä selvimmin
havaita, että ihminen voi kaikkein vähimmin omaksua itsellensä sitä,
mikä hänelle aivan erityisesti kuuluu. Hänen teoksensa karkaavat
häneltä kuin linnut pesästä, jossa ovat syntyneet päivän valkeuteen.”

"Varsinkin rakennustaiteilijan kohtalo on tässä suhteessa merkillinen.
Kuinka usein hän käyttelee koko nerokkuuttansa ja taitoansa luodakseen
suojia, joista hänen itsensä on pysyteltävä poissa. Hänelle ovat
velkaa komeutensa kuninkaan salit, joiden parasta vaikutusta hän
ei pääse näkemään eikä nauttimaan. Temppeleissä hän piirtää rajan
erottamaan itseänsä kaikkeinpyhimmästä: hän ei saa enää astua niille
porrasaskelmille, jotka on rakentanut sydäntäkohottavan juhlallisiksi,
kuten kultaseppä vain kaukaa palvoen katselee monstranssia, jonka
lasitteen ja jalokivet hän on järjestänyt sijoillensa. Ojentaessaan
rikkaalle hänen uuden palatsinsa avaimet rakentaja samalla luovuttaa
hänelle kaiken mukavuuden ja hyvinvoinnin pääsemättä itse siitä
mitenkään osalliseksi. Eikö taide siten välttämättä etäänny
taiteilijasta, jos teos, kuin kapioinensa kotoa lähtevä lapsi, ei
enää vaikuta takaisin isäänsä? Ja kuinka edullista olikaan taiteelle
itsellensä, kun sen tehtävänä oli askarrella melkein yksinomaisesti
julkisissa tehtävissä, sellaisissa, joiden tulos kuului kaikille,
niinmuodoin taiteilijallekin!"

"Eräs vanhojen kansojen käsitys on vakava ja voi tuntua
peloittavaltakin. Ne otaksuivat esivanhempiensa istuvan suurissa
luolissa valtaistuimillaan, kehässä, ääneti vaihtaen ajatuksiansa.
Jos uusi tulokas oli heistä kyllin arvokas, he nousivat seisomaan ja
tervehtivät häntä päätänsä nyökähdyttäen. Eilen, kun istuin kappelissa
ja näin tuolini ympärillä useita toisia, tuo ajatus tuntui minusta
sangen miellyttävältä. Miksi et voi jäädä istumaan, mietin itsekseni,
hiljaa ja itseesi keräytyneenä istumaan, kauan, kauan, kunnes vihdoin
saapuvat ystävät, sinä nouset ja ystävällisesti nyökäten osoitat heille
heidän sijansa. Värilliset ruudut muuttavat päivän vakaaksi hämäräksi,
ja jonkun pitäisi lahjoittaa ikuinen lamppu, jotta yökään ei olisi ylen
synkeä."

"Mitä tehnemmekin, aina ajattelemme itsemme näkeviksi. Minä uskon
ihmisen uneksivan vain sen vuoksi, ettei lakkaisi näkemästä. Voisipa
käydä niin, että sisäinen valo kerran kirpoaisi meistä ulos, niin
ettemme mitään muuta valoa enää tarvitsisi."

"Vuosi soittaa viimeisiä säveliänsä. Tuuli kiitää yli sänkipellon
löytämättä enää mitään liikutettavaa; vain noiden hoikkien puiden
punamarjat näyttävät vielä tahtovan johdattaa mieleemme jotakin
hilpeätä, samoinkuin puimamiehen varstan tasatahtiset iskut herättävät
meissä sen ajatuksen, että sirpin leikkaamassa tähkässä piilee paljon
ravitsevaa ja elävää."



NELJÄS LUKU.


Kuinka oudosti täytyikään sellaisten tapausten, tuon pakostakin mieleen
tunkeutuneen katoavaisuuden ja kuolemantunnon jälkeen Ottiliaan
vaikuttaa sen tiedon, jota häneltä ei käynyt kauemmin salaaminen,
nimittäin että Eduard oli lähtenyt kokemaan vaihtelevaa sotaonnea.
Häneltä ei jäänyt havaitsematta yksikään niistä seikoista, jotka
hänellä oli syy ottaa huomioon. Onneksi ihminen kykenee tajuamaan
onnettomuutta ainoastaan osittain; suurempi määrä hänet joko tuhoaa
tai jättää välinpitämättömäksi. On olemassa tilanteita, joissa
pelko ja toivo yhtyvät, kumoavat toisensa ja raukeavat hämäräksi
tunteettomuudeksi. Kuinka voisimmekaan muuten tietää kaukana viipyvien
rakkaimpiemme olevan alinomaisessa vaarassa ja siitä huolimatta yhä
jatkaa tavanomaista elämäämme.

Tuntuipa senvuoksi siltä, kuin olisi jokin hyvä henki pitänyt
Ottiliasta huolta tuomalla yht'äkkiä tähän hiljaisuuteen, johon hän
yksimielisenä ja toimettomana tuntui vajoavan, hurjan sotalauman, joka
asetti hänelle riittävästi ulkoapäin tulevia vaatimuksia ja pakotti
hänet urkenemaan omasta itsestänsä samalla elähdyttäen hänen omia
voimiansa.

Charlottan tytär, Luciana, oli tuskin ehtinyt siirtyä koulukodista
suureen maailmaan, oli tuskin ehtinyt nähdä tätinsä talossa kirjavan
seuran parveilevan ympärillänsä, kun hänen miellyttämishalunsa jo
todellakin herätti mieltymystä ja eräs nuori, erittäin varakas
mies tunsi kiivasta halua saada hänet omaksensa. Hänen melkoinen
omaisuutensa oikeutti hänet aina vaatimaan omaksensa kaikkein parasta,
ja häneltä ei näyttänyt puuttuvan mitään muuta kuin kaikin puolin
moitteeton puoliso, jota maailma kadehtisi samoinkuin kaikkea muutakin.

Tämä perheasia se toistaiseksi kovin askarrutti Charlottaa; hän
harkitsi sitä parhaansa mukaan ja omisti sille koko kirjeenvaihtonsa,
mikäli sen tarkoituksena ei ollut lähempien tietojen saaminen
Eduardista. Niinpä olikin Ottilia jäänyt viime aikoina entistä
yksinäisemmäksi. Hän tosin tiesi Lucianan tulevan ja oli suorittanut
talossa asian vaatimat valmistelut, mutta niin pian ei vierailun
otaksuttu tapahtuvan. Tahdottiin vielä ennakolta kirjoittaa, sopia,
tarkemmin määrätä, kun myrsky yht'äkkiä yllätti linnan ja Ottilian.

Vaunut toivat kamarineitejä ja palvelijoita, matkalaukkuja ja -kirstuja
kantamuksittain; näytti jo siltä, kuin vierailisi talossa pari kolme
herrasväkeä. Mutta nytpä vasta ilmestyivät vieraat itse: täti Lucianan
ja muutamien hänen ystävättäriensä keralla ja sulhanen, hänkään ei
yksinänsä. Eteinen oli täynnä nahkaisia matkakirstuja, laukkuja
ja muita säiliöitä. Suurella vaivalla erotettiin monet lippaat ja
kotelot toisistansa. Tavaroiden kuljettamisesta ja sijoittamisesta
ei tahtonut tulla loppua. Sattui vielä rankkasade, joka aiheutti
paljon hankaluutta. Ottilia suhtautui tähän rajuun hyörinään tyynen
toimeliaasti, esiintyipä hänen iloinen taidokkuutensa kauneimmassa
loistossaan: hän näet sijoitti ja järjesti kaikki lyhyessä ajassa.
Kaikki olivat sijoitetut, kaikki omalla tavallansa mukavasti, ja
uskoivat palveluksen olevan hyvän, koska ketään ei estetty palvelemasta
itseänsä.

Erittäin vaivalloisen matkan jälkeen olisivat kaikki mielellään
nauttineet hieman lepoa, sulhanen olisi mielellänsä lähestynyt
anoppiansa saadakseen hänet vakuutetuksi rakkaudestansa ja hyvästä
tahdostansa, mutta Luciana ei saanut rauhaa. Hänelle oli nyt vihdoin
tarjoutunut onni saada nousta hevosen selkään. Sulhasella oli kauniita
hevosia, ja nyt piti kohta lähteä ratsastamaan. Huonosta säästä ja
tuulesta, sateesta ja myrskystä ei huolittu mitään; näytti siltä, kuin
ihminen eläisi vain kastuakseen ja jälleen kuivaakseen. Jos Lucianan
mieleen juolahti lähteä matkaan jalkaisin, ei hän välittänyt siitä,
millaiset vaatteet hänellä sattuivat olemaan yllänsä ja millaiset
jalkineet; hänen täytyi käydä näkemässä puistorakennelmia, joista oli
paljon kuullut. Minne ratsain ei päästy, sinne juostiin. Pian oli
Luciana nähnyt ja arvostellut kaikki. Hänen pikaisen olemuksensa vuoksi
ei ollut helppo ryhtyä häntä vastustelemaan. Seura joutui siitä monella
muotoa kärsimään, mutta eniten kamarineidit, joilla oli pesemistä ja
silittämistä, ratkomista ja ompelemista loppumattomiin.

Saatuansa talon ja lähiseudun perinpohjin tutkituksi Luciana tunsi
heti velvollisuudeksensa lähteä vierailemaan naapuristoon. Nopeasti
ratsastaen ja ajaen venyi naapuristo verrattain avaraksi. Linnaan tulvi
vastavierailuja, ja kaikkinaisten erehdysten välttämiseksi asetettiin
pian määrätyt päivät.

Charlottan yrittäessä tädin ja sulhasen asiamiehen keralla järjestellä
sisäisiä suhteita ja Ottilian käskyläisinensä pitäessä huolta siitä,
ettei suurelta vierasjoukolta mitään puuttunut — oli pantava liikkeelle
metsästäjiä ja puutarhureita, kalastajia ja kauppiaita — esiintyi
Luciana aina kuin palava pyrstötähdensydän, jonka jäljessä viistää
pitkä pyrstö. Tavalliset vierailukeskustelut tuntuivat hänestä piankin
mauttomilta. Hän uhkasi vanhimpienkin henkilöiden rauhaa pelipöydän
ääressä, mutta jokaisen vielä vähänkin liikkuvaisen — ja ketäpä ei
hänen viehättävä tungettelevaisuutensa olisi saanut liikkeelle? —
täytyi lähteä mukaan, ellei tanssimaan, niin ainakin vilkkaaseen
pantti-, rangaistus- ja kiusantekoleikkiin. Ja vaikka tuo kaikki,
samoinkuin myöhemmin tapahtuva panttien lunastaminen, tähtäsi häneen
itseensä, ei toisaalta kukaan, varsinkaan ei kukaan mies, olipa
hän mitä lajia tahansa, jäänyt aivan osattomaksi, onnistuipa hänen
voittaa kerrassaan eräiden huomattavien vanhahkojen henkilöiden suosio
utelemalla tietoonsa heidän niihin aikoihin sattuvat syntymäpäivänsä ja
niitä erikoisesti viettämällä. Hänellä oli sitäpaitsi aivan erikoinen
taito käyttäytyä niin, että jokainen luuli hänen kaikille jakautuvan
suosionsa tulevan erikoisesti itsensä osaksi. Ilmenipä tämä heikkous
kaikkein huomattavimmin seuran vanhimmassa miespuolisessa jäsenessä.

Jos hänen suunnitelmansa näytti olevan valloittaa miehet, jotka
jotakin merkitsivät, joilla oli virka-arvo, mainetta, kunniaa tai
jotakin muuta merkittävää, saattaa häpeään viisaus ja maltillisuus ja
hankkia rajulle, omituiselle olemuksellensa arvelevaistenkin suosio,
ei nuoriso silti joutunut vahinkoon: jokaisella oli oma osansa, oma
päivänsä ja hetkensä, jona Luciana osasi viehättää ja vangita. Niinpä
hän oli piankin iskenyt silmänsä arkkitehtiin, joka kuitenkin katseli
varsin vilpittömästi pitkien tummien kiharainsa alta, seisoi suorana
ja rauhallisena loitommalla, vastasi kaikkiin kysymyksiin lyhyesti ja
älykkäästi, mutta ei näyttänyt haluavan ryhtyä sen enempiin tekemisiin,
joten Luciana vihdoin puolittain hermostuneena, puolittain viekkaana
päätti tehdä hänestä päivän sankarin ja siten liittää hänetkin
ihailijoittensa sarjaan.

Luciana ei ollut suotta tuonut mukanansa paljon tavaraa. Paljon oli
saapunut perille vielä hänen tultuansakin. Hän oli pitänyt huolta
siitä, että voi vaihtaa pukuja mielin määrin. Jos häntä huvitti
muuttaa vaatteita kolme-neljä kertaa päivässä vaihdellen siten aamun
ja yön välimaalla tavallisia seurustelupukuja, niin ilmestyi hän
sitäpaitsi kerran varsinaisessa naamiaispuvussa, talonpoikais- tai
kalastajatyttönä, keijukaisena tai kukkasmyyjättärenä. Vaivautuipa hän
pukeutumaan vanhaksi vaimoksikin saadakseen nuoret kasvonsa näyttämään
sitä raikkaammilta, ja hänen onnistui tosiaankin sekoittaa todellinen
ja kuviteltu siinä määrin, että toiset saattoivat luulla olevansa
vedenneidon sukulaisia.

Pääasiallisesti hän kuitenkin käytti näitä valepukuja pantomiimisiin
asenteihin ja tansseihin, joissa hän taitavasti esitti erilaisia
luonneosia. Eräs hänen seurueeseensa kuuluva herrasmies oli
harjoittautunut säestelemään hänen eleitänsä; lyhyen sopimuksen nojalla
asia lähti aina hyvin sujumaan.

Eräänä päivänä, vilkkaitten tanssiaisten väliajalla, kun Lucianaa
hänen oman salaisen toimenpiteensä mukaisesti kehoitettiin muka
valmistautumatta esittämään jotakin sentapaista, hän näytti
hämmästyneeltä ja antoi vastoin tavallisuutta pyytää kauan. Hän näytti
epäröivän, luopui valintaoikeudestansa, pyysi improvisaattorin tapaan
jotakin aihetta, kunnes tuo klaveeria soittava apumies, jonka kanssa
hän lienee asiasta ennakolta sopinut, istuutui flyygelin ääreen, alkoi
soittaa surumarssia ja kehoitti häntä esittämään Artemisia-tutkielman,
jonka hän oli oivallisesti harjoitellut. Luciana suostui pyyntöön,
poistui ja ilmestyi pian, surumarssin hellänmurheellisten sävelten
soidessa, kuninkaallisen lesken hahmossa, hitain askelin, tuhkauurnaa
kantaen. Hänen jäljessään kannettiin isoa mustaa taulua ja kultaiseen
piirtimeen kiinnitettyä, kärkeväksi vuoltua liitukappaletta. Eräs
hänen ihailijoistansa ja ajutanteistansa, jonka korvaan hän jotakin
kuiskasi, astui kohta arkkitehdin luo kehoittaakseen, jopa tavallaan
pakottaaksensakin häntä rakentajana piirtämään Mausoloksen hautaa,
joten hänen ei suinkaan ollut toimittava pelkkänä statistina, vaan
otettava vakaasti osaa näyttelemiseen. Vaikka näyttikin siltä, kuin
arkkitehti olisi joutunut hämilleen — hän näet muodosti mustassa,
tiukassa, muodinmukaisessa asussansa omituisen vastakohdan kaikille
harsoille, ripsuille, lasihelmille, tupsuille ja kruunuille —
malttoi hän kuitenkin kohta mielensä. Sitä omituisempi oli seuraava
näytelmä: arkkitehti asettui ison taulun ääreen, jota pitelemässä
oli pari paasia, ja piirsi harkiten ja huolellisesti hautakammion,
joka tosin olisi soveltunut pikemmin longobardien kuin kaarialaisten
kuninkaalle, mutta teki sen niin kaunissuhtaisen, sommittelultansa
vakavan ja koristeiltansa henkevän, että se syntyessään herätti iloa ja
valmistuttuaan ihailua.

Arkkitehti, joka kiinnitti koko tarkkaavaisuutensa käsilläolevaan
tehtävään, oli koko tuona aikana tuskin ollenkaan kääntynyt
kuningattaren puoleen. Kun hän vihdoin kumarsi ja antoi ymmärtää,
että otaksui nyt suorittaneensa annetun tehtävän, ojensi Luciana
häntä kohti vielä uurnaa ilmaisten haluavansa sen kuvatuksi
hautakammion huipulle. Arkkitehti teki sen, joskin vastahakoisesti,
koska se ei kunnolla sopinut hänen muuhun suunnitelmaansa. Luciana
puolestaan vapautui kärsimättömyydestänsä; hänen aikomuksensa
näet ei suinkaan ollut vaatia häneltä tunnontarkkaa piirustusta.
Hänen tarkoitukseensa ja toiveisiinsa olisi kaiketi paremminkin
soveltunut, jos arkkitehti olisi vain muutamin harvoin vedoin kevyesti
luonnostellut jotakin hautakammion tapaista ja seurustellut muun
ajan hänen kanssansa. Arkkitehdin menettely sai hänet niinmuodoin
mitä suurimman neuvottomuuden valtoihin, sillä vaikka hän yrittikin
mahdollisimman vaihtelevasti ilmaista tuskaansa, toimenpiteitänsä ja
toivomuksiansa sekä mieltymystänsä vähitellen syntyvään rakennukseen,
vieläpä muutaman kerran melkein väkivalloin käänsi arkkitehdin
puoleensa, jotta heidän esiintymisensä vaikuttaisi jossakin määrin
yhtenäiseltä, osoittautui hänen näyttelijäkumppaninsa kuitenkin
liian jäykäksi, hänen täytyi liian usein turvautua uurnaan, painaa
sitä poveansa vasten ja luoda katseensa taivaaseen; muistuttipa hän
vihdoin, sellaisten tilanteiden pakostakin yhä korostuessa, pikemmin
Efesoksen leskeä kuin Kaarian kuningatarta. Näytelmä venyi niinmuodoin
pitkäksi; säestäjä, jonka kärsivällisyys yleensä oli aivan riittävä,
ei enää tietänyt, mihin sävyyn hänen oli jatkettava. Hän kiitti
Luojaansa, kun näki uurnan pyramidin huipulla, ja johtui tahtomattansa
hupaisiin säveliin kuningattaren tahtoessa ilmaista rakentajalle
kiitollisuuttansa. Kuvaelman varsinainen luonne tosin siten häiriytyi,
mutta seuran mieliala kävi erittäin hilpeäksi, ja kaikki riensivät
osoittamaan ihailuansa, Lucianalle hänen erinomaisen ilmehikkäästä
esiintymisestänsä ja arkkitehdille hänen taiteellisesta ja sirosta
piirroksestansa.

Varsinkin sulhanen keskusteli arkkitehdin kanssa. Pahoittelen kovin,
sanoi hän, että piirroksenne on niin häviävä. Sallinette minun ainakin
ottaa sen huoneeseeni ja keskustella sen johdosta kanssanne. — Jos
asia teitä huvittaa, virkkoi arkkitehti, niin voin esittää teille
huolellisesti suoritettuja sellaisten rakennusten ja muistomerkkien
piirustuksia, joista tämä on vain satunnainen nopeasti kyhätty luonnos.

Lähellä seisova Ottilia astui heidän luoksensa. Toivottavasti
näytätte herra paronille tilaisuuden sattuessa kokoelmanne, sanoi hän
arkkitehdille, hän harrastaa taidetta ja muinaistutkimusta, ja minä
toivon, että opitte lähemmin toisenne tuntemaan.

Luciana liiteli heidän luoksensa ja tiedusteli, mikä oli puheenaiheena.

Eräs tämän herran hallussa oleva taidekokoelma, jonka hän tilaisuuden
tullen aikoo näyttää meille, vastasi paroni.

Tuokoon hän sen heti! huudahti Luciana. Tuottehan sen heti, eikö totta?
lisäsi hän mairitellen ja tarttui ystävällisesti hänen molempiin
käsiinsä.

Nyt ei liene sovelias hetki, vastasi arkkitehti.

Mitä! huudahti Luciana käskevästi. Ettekö tahdo totella kuningattarenne
käskyä? — Sitten hän alkoi pyytää kiusoitellen.

Älkää olko itsepäinen, virkkoi Ottilia puoliääneen.

Arkkitehti poistui suoritettuaan kumarruksen, joka ei luvannut eikä
kieltänyt.

Hän oli tuskin ehtinyt poistua, kun Luciana jo juoksi ympäri huonetta
vainukoiran keralla. Voi, kuinka olenkaan onneton! huudahti hän,
sattumalta äitiinsä törmätessään. Minä en ottanut apinaani mukaani;
minua neuvottiin jättämään se tekemättä, mutta itse asiassa on vain
palvelijaini mukavuudenhalu riistänyt minulta sen ilon. Mutta minäpä
lähetän jonkun hänet hakemaan. Kunhan saisin nähdä edes hänen kuvansa,
olisin jo tyytyväinen. Minä maalautan ihan varmasti hänen kuvansa, ja
hänen ei pidä poistua minun viereltäni.

Kenties voin sinua lohduttaa, virkkoi Charlotta, kun käsken tuoda
sinulle kirjastosta kokonaisen nidoksen mitä ihmeellisimpiä
apinainkuvia.

Luciana huudahti ilosta, ja isokokoinen kirja tuotiin. Noiden
ihmistenkaltaisten ja taiteilijan vielä inhimillistämien inhoittavien
olentojen näkeminen sai Lucianan haltioihinsa. Erikoisen onnelliseksi
hän tunsi itsensä havaitessaan jokaisen noista elukoista jonkun tutun
henkilön näköiseksi.

Eikö tuo ole aivan kuin setä? huudahti hän säälimättä. Eräs oli
kuin korukauppias M-, toinen kuin pastori S-, ja kolmas ilmetty se
ja se. Itse asiassa, arveli hän, ovat apinat oikeita keikareita, ja
käsittämätöntä on, miksi heidät suljetaan pois parhaasta seurapiiristä.

Luciana sanoi tuon kaikkein parhaassa seurapiirissä, mutta kukaan
ei siitä pahastunut. Oli totuttu antamaan niin paljon anteeksi
hänen viehättävyydellensä, että lopulta suvaittiin hänen pahimpia
säädyttömyyksiänsäkin.

Sillävälin Ottilia keskusteli sulhasen kanssa. Hän toivoi arkkitehdin
palaavan ja vapauttavan seuran tästä apinamaisuudesta näyttämällä
vakavampia ja aistikkaampia kokoelmiansa. Otaksuen niin tapahtuvan oli
hän jutellut asiasta paronin kanssa ja huomauttanut hänelle useita
seikkoja. Mutta arkkitehtia ei kuulunut, ja kun hän sitten vihdoin
palasi, niin hän hävisi seuraan tuomatta mitään mukanansa ja ikäänkuin
ei olisi ollut mistään puhettakaan. Ottilia oli hetkisen — kuinka
sanoisikaan? — harmistunut, pahoillansa, hämmästynyt; hän oli häntä
kauniisti pyytänyt, olisi suonut hupaisen ja mielenmukaisen hetken
sulhaselle, joka tosin rajattomasti rakasti Lucianaa, mutta näytti
sentään kärsivän hänen käyttäytymisestänsä.

Apinain täytyi väistyä pienen aterian tieltä. Seuraleikit, vieläpä
tanssitkin ja vihdoin iloton istuminen ja häipyneen huvin tavoittelu
kesti tällä kertaa, kuten tavallisestikin, kauas sivu puolenyön.
Luciana näet oli jo tottunut aamuisin pysyttelemään vuoteessaan ja
iltaisin vuoteesta poissa.

Näihin aikoihin on Ottilian päiväkirjaan merkitty harvemmin tapahtumia
ja sitävastoin useammin elämää koskevia ja elämästä johdettuja ydin- ja
mietelauselmia. Koska useimmat niistä kumminkaan eivät voi olla hänen
oman harkintansa tuloksia, on todennäköistä, että hänelle on jätetty
käytettäväksi jokin vihko, josta hän on jäljentänyt miellyttäviä
kohtia. Moni hänen itse keksimänsä, sävyltänsä hartaampi miete lienee
punaisen langan nojalla tunnettavissa.


_Ottilian päiväkirjasta._

"Me silmäilemme mielellämme tulevaisuuteen, koska haluamme hiljaisten
toivelmiemme avulla kääntää hyväksemme sen häilyvän epämääräisyyden."

"Suuressa seurassa johdumme helposti ajattelemaan, että sattuman, joka
tuo toistensa seuraan niin paljon ihmisiä, pitäisi kuljettaa luo meidän
ystävämmekin."

"Elipä kuinka eristettynä tahansa, ennenkuin huomaakaan, on jo
velallinen tai saarnamies."

"Jos kohtaamme jonkun meille kiitollisuudenvelassa olevan henkilön,
niin asia johtuu kohta mieleemme. Kuinka usein voimmekaan tavata
jonkun, jolle itse olemme kiitollisuudenvelassa, sitä ollenkaan
ajattelematta."

"Ajatustensa ilmaiseminen on luontoa; ilmaistun omaksuminen sellaisena
kuin se annetaan, on sivistystä."

"Kukaan ei puhuisi seuroissa paljoa, jos olisi tietoinen siitä, kuinka
usein itse ymmärtää väärin toisia."

"Vieraat puheet muuttuvat toistettaessa niin kovin luultavasti vain sen
vuoksi, etteivät toistajat ole niitä ymmärtäneet."

"Se, joka puhuu kauan yksin toisten kuullen ja kuulijoitansa
mairittelematta, herättää vastenmielisyyttä."

"Jokainen lausuttu sana herättää vastakkaismieltä."

"Vastaväite ja mairittelu luovat kehnoa keskustelua."

"Miellyttävimmät seurat ovat ne, joissa jäsenten kesken vallitsee
hilpeä toistensa kunnioitus."

"Mikään ei ilmaise ihmisten luonnetta paremmin kuin se, mitä he pitävät
naurettavana."

"Naurettavuus johtuu siveellisestä vastakohdasta, joka vaarattomalla
tavalla tasoitetaan aisteja varten."

"Aistillinen ihminen nauraa usein, vaikka ei ole mitään nauramisen
aihetta. Mikä häntä kiihoittaneekin, hänen sisäinen oma hyvä olonsa
tulee aina ilmi."

"Älykäs pitää melkein kaikkea naurettavana, järkevä tuskin mitään."

"Erästä iäkästä miestä moitittiin siitä, että hän yhä vielä tavoitteli
nuoria naisia. Se on ainoa nuorentumiskeino, vastasi hän, ja
nuorentuahan me tahdomme kaikin."

"Ihminen sallii puutoksiansa moitittavan, sallii itseänsä rangaistavan,
sietää kärsivällisesti paljonkin niiden vuoksi, mutta käy
kärsimättömäksi, jos häntä vaaditaan niistä luopumaan."

"Eräät puutteellisuudet ovat yksityisen olemassaololle välttämättömät.
Meistä olisi epämieluista, jos vanhat ystävät luopuisivat joistakin
omituisuuksistansa."

"Kun ihminen toimii vastoin tapojansa ja tottumuksiansa, niin sanotaan:
hänen kuolemansa ei ole kaukana."

"Millaisia puutoksia saamme säilyttää, jopa viljelläkin itsessämme?
Sellaisia, jotka pikemmin mairittelevat kuin loukkaavat toisia
henkilöitä."

"Intohimot ovat joko puutoksia tai hyveitä, mutta korostettuja."

"Intohimomme ovat todellisia feeniks-lintuja. Vanhan palaessa poroksi
kohoaa tuhkasta kohta uusi."

"Suuret intohimot ovat toivottomia sairauksia. Se, mikä voisi ne
parantaa, tekeekin ne vasta oikein vaarallisiksi."

"Intohimo kiihtyy ja lievenee tunnustamalla. Missään ei keskitie
kenties olisi toivottavampi kuin rakastamiimme henkilöihin
kohdistuvassa luottamuksessa ja vaiteliaisuudessa."



VIIDES LUKU.


Niin kuohui Lucianan ympärillä seuraelämän pyörteessä alinomainen
elämän huume. Hänen hovikuntansa lisääntyi päivä päivältä, osalta sen
vuoksi, että hänen aiheuttamansa hyörinä veti useita puoleensa, osalta
sen vuoksi, että hän tiesi miellyttävyytensä ja hyväntekeväisyytensä
avulla kiinnittää toisia itseensä. Hän oli erinomaisen antelias; koska
tädin ja sulhasen kiintymys oli yhdellä kertaa tuottanut hänelle
paljon kaunista ja kallisarvoista, ei hän näyttänyt omistavan mitään
omaa eikä tuntevan niiden esineiden arvoa, jotka olivat kasautuneet
hänen ympärillensä. Niinpä hän ei epäröinyt hetkeäkään riisuessaan
kalliin hartiahuivinsa ja antaessaan sen jollekin naishenkilölle,
joka näytti toisiin verrattuna köyhästi puetulta, ja hän teki sen
niin veitikkamaisen taitavasti, ettei kukaan voinut kieltäytyä
lahjaa vastaanottamasta. Eräs hänen hovikuntansa jäsen kuljetti aina
mukanansa kukkaroa, ja hänen tehtävänsä oli ottaa paikoissa, joissa
käytiin, selkoa vanhimmista ja sairaimmista henkilöistä ja ainakin
hetkellisesti lievittää heidän tilaansa. Siten Luciana saavutti koko
paikkakunnalla erinomaista mainetta, joka kuitenkin toisinaan kävi
hänelle epämukavaksikin, koska se houkutteli ylen paljon kiusallisia
hädänalaisia hänen luoksensa.

Mikään ei kuitenkaan lisännyt hänen mainettansa siinä määrässä kuin
hänen silmiinpistävän hyvä ja muuttumaton käytöksensä erästä nuorta
miestä kohtaan, joka karttoi seuraelämää, koska hän, muuten kaunis ja
hyvärakenteinen, oli taistelussa menettänyt oikean kätensä. Vaikka tämä
silpoutuminen oli hänelle kunniaksi, aiheutti se hänessä kuitenkin
sellaista masennusta, hänestä tuntui niin harmilliselta tutustuttaa
jokainen uusi tuttava tähän onnettomuuteenkin, että hän mieluummin
piiloutui, antautui lukuihin ja muihin opintoihin eikä kerta kaikkiansa
tahtonut olla missään tekemisissä seurapiirien kanssa.

Luciana sai nuoren miehen tietoonsa. Hänen täytyi mukaan, ensin pieniin
seuroihin, sitten suurempiin, vihdoin kaikkein suurimpiinkin. Luciana
kohteli häntä viehättävämmin kuin ketään muuta ja osasi varsinkin
tungettelevalla avuliaisuudellansa tehdä hänelle hänen puutoksensa
arvokkaaksi. Hän näet koki sitä kaikin tavoin korvata: pöydässä piti
nuoren miehen istua hänen vieressään, hän leikkasi hänen eteensä, joten
hänen tarvitsi käytellä vain haarukkaa. Jos vanhemmat ja ylhäisemmät
anastivat hänen kumppaninsa, ulotti hän tarkkaavaisuutensa yli koko
pöydän, ja joutuisasti liikkuvien palvelijain täytyi korvata mitä
etäisyys uhkasi häneltä ryöstää. Vihdoin Luciana kehoitti häntä
kirjoittamaan vasemmalla kädellä; nuoren miehen piti osoittaa kaikki
kokeensa hänelle, joten he, lähellä tai kaukana ollen, aina olivat
tekemisissä toistensa kanssa. Nuori mies ei tietänyt, kuinka hänen oli
käynyt, mutta tästä hetkestä alkoi hänelle tosiaankin uusi elämä.

Voisi kenties ajatella sellaisen käytöksen olleen sulhaselle
epämieluisen, mutta asian laita olikin aivan toisin. Hän luki
sellaisen vaivannäön morsiamensa erinomaiseksi ansioksi ja oli sitäkin
levollisempi, kun tunsi hänen miltei liioitellut omituisuutensa,
tiesi, kuinka hän osasi torjua luotansa kaikki, mikä näytti vähänkään
kietovalta. Hän tahtoi käsitellä jokaista mielin määrin, kaikki olivat
vaarassa joutua hänen vallattomuutensa ja kiusoittelunsa esineiksi,
mutta kenelläkään ei ollut lupa rohjeta puolestansa tehdä samoin
hänelle, kukaan ei saanut häneen koskea miten halusi, kukaan ei saanut
vähimmässäkään määrässä vastata hänen vapaaseen käyttäytymiseensä. Niin
hän piti toiset mitä ankarimmin säädyllisyyden rajoissa, joiden yli
näytti itse joka hetki astuvan.

Olisi yleensä voinut otaksua hänen johtoaatteenansa olevan antautua
yhtä suuressa määrässä kiitoksen kuin moitteen, kiintymyksen kuin
vastenmielisyyden esineeksi. Jos hän näet yrittikin kaikin tavoin
voittaa ihmisiä puolellensa, menetti hän toisaalta yleensä heidän
suosionsa purevalla, ketään säästämättömällä kielellänsä. Niinpä oli
aivan tavallista, että hän, palattuansa vierailulta naapurien luota tai
käytyänsä koko seurueinensa linnoissa ja kartanoissa, missä hänet oli
otettu ystävällisesti vastaan, mitä hillittömimmin ilmaisi taipuvansa
käsittelemään kaikkia inhimillisiä olosuhteita ainoastaan naurettavalta
puolelta. Milloin oli kysymyksessä kolme veljestä, jotka oli vanhuus
tavoittanut heidän yhä kursastellessa, kuka astuisi ensimmäisenä
avioliiton portista, milloin pieni nuori vaimo, jolla oli iso vanha
mies, milloin taas pieni vikkelä mies ja kömpelö jättiläisnainen.
Toisessa talossa kompastui joka askelella tenavaan, toinen ei hänen
mielestänsä tahtonut täyttyä suurimmastakaan seurasta, kun ei ollut
läsnä lapsia. Vanhain aviopuolisoiden piti antaa nopeasti haudata
itsensä, jotta taas kerran joku talossa voisi nauraa, koska heille
ei ollut suotu hätäperillisiä. Nuorten aviopuolisoiden piti lähteä
matkoille, koska taloudenhoito ei heitä ollenkaan pukenut. Samoinkuin
henkilöihin suhtautui hän esineihin, rakennuksiin kuten talous- ja
pöytäkalustoihinkin. Varsinkin kaikki seinäkoristukset ärsyttivät
häntä pilapuheisiin. Vanhimmasta kuvikkaasta seinämatosta uusimpaan
paperitapettiin, kunnianarvoisimmasta perhekuvasta kevytmielisimpään
uuteen vaskipiirrokseen asti täytyi kaiken joutua kärsimään; hänen
ivalliset huomautuksensa ikäänkuin pureksivat kaikkea, niin että sopi
ihmetellä, kuinka viiden peninkulman kehässä vielä oli jotakin olemassa.

Tähän kielteiseen harrastukseen kenties ei sisältynyt varsinaista
ilkeyttä, itsekäs vallattomuus lienee yleensä ollut häntä siihen
yllyttämässä, mutta hänen suhteessaan Ottiliaan oli syntynyt todellista
katkeruutta. Luciana suhtautui halveksivasti kelpo tytön rauhalliseen
ja lakkaamattomaan, kaikkien havaitsemaan ja kiittämään toimintaan, ja
kun tuli puheeksi, kuinka ahkerasti Ottilia piti huolta puutarhoista ja
kasvihuoneista, ilkkui hän koko asiaa näyttäen talvisajasta huolimatta
kummastelevan, ettei ollut nähtävissä kukkia eikä hedelmiä, käskipä
vielä siitä lähtien tuomaan ja tuhlaamaan huoneitten ja pöytien
alinomaiseksi kaunisteeksi niin paljon vihantaa, niin paljon oksia ja
mitä versovaa suinkin oli olemassa, että Ottilia ja puutarhuri suureksi
mielipahaksensa näkivät tulevan vuoden ja kenties pitempienkin aikojen
toiveiden tuhoutuvan.

Yhtä vähän hän salli Ottilian toimia rauhassa kotoisissa askareissa,
jotka häntä miellyttivät. Ottilian piti lähteä mukaan huvi- ja
rekiretkille, hänen oli lähdettävä naapuristossa pidettäviin
tanssiaisiin, hän ei saanut pelätä pyryä, ei pakkasta eikä rajuja
yöllisiä myrskyjä, koska monet muutkaan eivät niihin kuolleet.
Hento tyttö kärsi siitä melkoisesti, ja Lucianalle ei koitunut
mitään voittoa, sillä vaikka Ottilia kävikin varsin yksinkertaisesti
puettuna, hän kuitenkin oli kaunein tai ainakin näytti miesten mielestä
kauneimmalta. Vieno viehätys keräsi kaikki miehet hänen ympärillensä,
olipa hän suurissa huoneissa ensimmäisellä tai viimeisellä sijalla;
keskustelipa Lucianan sulhanenkin usein hänen kanssansa, sitäkin
enemmän, kun hän eräässä suunnittelemassaan asiassa pyysi Ottilialta
neuvoa ja myötävaikutusta.

Hän oli tullut lähemmin tuntemaan arkkitehdin, keskustellut hänen
taidekokoelmansa johdosta hänen kanssaan erinäisistä historiallisista
aiheista ja oppinut, varsinkin kappelia tarkastellessaan, pitämään
arvossa hänen kykyjänsä. Paroni oli nuori, rikas; hän kokoili, hän
aikoi rakennuttaa; hänen harrastelunsa oli eloisaa, hänen tietonsa
heikot; hän uskoi löytäneensä arkkitehdista miehensä, jonka keralla
voisi saavuttaa useitakin tarkoitusperiä yht'aikaa. Hän oli puhunut
tästä aikeesta morsiamellensa, joka häntä senvuoksi kiitti ollen
ehdotukseen erittäin tyytyväinen, kenties sentään pikemmin siitä
syystä, että saisi riistetyksi nuoren miehen Ottilialta — hän näet
oli ollut havaitsevinaan ensinmainitussa kiintymyksen tapaista — kuin
aikoen käyttää hänen kykyjänsä omiin tarkoituksiinsa. Vaikka näet
arkkitehti olikin esiintynyt sangen toimeliaana hänen valmistelematta
järjestämissänsä juhlissa ja ollut erinäisissä tilaisuuksissa monella
muotoa avullisena, Luciana kuitenkin uskoi yhä ymmärtävänsä asiat
paremmin, ja koska hänen keksintönsä olivat yleensä aivan tavallisia,
riitti niiden suorittamiseen kätevän kamaripalvelijan taito yhtä hyvin
kuin kaikkein etevimmän taiteilijan. Korkeammalle alttaria, jolla
uhrattiin, ja seppelöimistä, olipa sen esineenä kipsikuvan tai elävän
ihmisen pää, hänen mielikuvituksensa ei päässyt kohoamaan, kun hän
ajatteli valmistaa kohteliaisuudenosoituksen jollekulle henkilölle
hänen syntymä- ja kunnianpäiväkseen. Sulhasen kysellessä arkkitehdin
suhdetta talonväkeen Ottilia voi antaa mitä parhaita tietoja. Hän
tiesi Charlottan jo aikaisemmin haeskelleen hänelle paikkaa. Ellei
vierasseurue olisi saapunut, olisi nuori mies poistunut talosta kohta
kappelin valmistuttua, koska kaikkien rakennustöiden piti keskeytyä
talven ajaksi, ja senvuoksi oli erittäin suotavaa, jos jokin uusi
suosija voi jälleen käyttää hyödyksensä tätä kyvykästä taiteilijaa.

Ottilian persoonallinen suhde arkkitehtiin oli aivan puhdas ja
vilpitön. Miellyttävänä ja toimeliaana oli nuori mies läsnäolollansa
ilahduttanut häntä ikäänkuin vanhempi veli. Neidon tunteet
pysyivät veriheimolaisuuden rauhallisessa ja intohimottomassa
pintakerrostumassa, sillä hänen sydämessänsä ei ollut enää sijaa: sen
täytti ahdinkoon asti Eduardiin kohdistuva rakkaus, ja yksin jumaluus,
joka läpäisee kaiken, voi hänen ohellansa omistaa tämän sydämen.

Mutta mitä enemmän talvi syveni, mitä koleampi oli sää, mitä vaikeammin
kuljettavat olivat tiet, sitä viehättävämmältä tuntui viettää lyheneviä
päiviä hyvässä seurassa. Lyhyiden luodeaikojen jälkeen kuohui
vieraiden tulva tavan takaa yli talon. Tuli upseereita etäisistä
linnueista, sivistyneitä, joilla oli siellä oleskelustansa suurta
hyötyä, ja muokkaamattomampia, jotka kävivät seurapiirille hankaliksi.
Siviilisäädystäkään ei ollut puutetta, ja eräänä päivänä saapuivat
yhdessä kreivi ja paronitar ihan odottamatta.

Heidän läsnäolonsa se vasta näytti kehittelevän todellista hovielämää.
Hienot säätyläismiehet ympäröivät kreiviä, ja naiset sallivat oikeutta
tapahtuvan paronittarelle. Ei ihmetelty kovinkaan kauan, miten he
molemmat nyt esiintyivät yhdessä ja hilpeinä, sillä saatiin kuulla
kreivin puolison kuolleen ja uuden avioliiton tulevan solmittavaksi
niin pian kuin säädyllisyys sen vain sallisi. Ottilia muisti heidän
ensimmäisen käyntinsä ja jokaisen avioliitosta ja sen purkautumisesta,
yhteenliittymisestä ja eroamisesta, toivosta, odotuksesta, kaipauksesta
ja kieltäymyksestä lausutun sanan. Molemmat henkilöt, joilla ei silloin
vielä ollut mitään toiveita, seisoivat nyt hänen edessänsä, toivomansa
onnen lähimmässä läheisyydessä. Ottilia ei voinut olla haikeasti
huokaamatta.

Saatuansa kuulla kreivin harrastavan musiikkia Luciana kohta piti
huolta konsertin toimeenpanosta. Hän tahtoi itse esittää lauluja
kitarrin säestyksellä. Niin tapahtuikin. Hän käsitteli soitinta
verrattain taitavasti ja hänen äänensä oli miellyttävä, mutta
sanoista kuuli ja ymmärsi niin vähän kuin yleensäkin saksalaisen
kaunottaren kitarrilauluista. Jokainen kuitenkin vakuutti hänen
laulaneen erittäin ilmehikkäästi, ja hän voi olla tyytyväinen
äänekkäisiin suosionosoituksiin. Eräs omituinen onnettomuus tässä
tilaisuudessa sentään sattui. Seurassa oli eräs runoilija, jonka
hän tahtoi erikoisesti saattaa kiitolliseksi, koska toivoi saavansa
häneltä joitakin lauluja omistuksineen. Senvuoksi hän oli tänä
iltana esittänyt enimmälti hänen laulujansa. Runoilija oli, kuten
kaikki muutkin, hänelle kohtelias, mutta hän oli odottanut jotakin
enempää. Hän viittaili joitakin kertoja asiaan, mutta ei saanut kuulla
mitään, kunnes vihdoin lähetti erään hovilaisistansa hänen luoksensa
tiedustelemaan, eikö hän ollut ihastunut kuullessaan oivallisia
runojansa niin etevästi laulettavan.

Minun runojani? kysyi puhuteltu hämmästyneenä. Anteeksi, hyvä herra,
lisäsi hän sitten, minä kuulin vain vokaaleja enkä niitäkään kaikkia.
Joka tapauksessa on velvollisuuteni kiittää niin rakastettavasta
aikomuksesta.

Hovilainen vaikeni ja salasi asian. Toinen koki päästä asiasta
lausumalla muutamia kilahtavia kohteliaisuuksia. Luciana ilmaisi
sangen selvästi haluavansa saada joitakin erikoisesti häntä varten
sepitettyjä säkeitä. Ellei olisi ollut liian epäkohteliasta, olisi hän
voinut ojentaa anojalle aakkoset, joista sopi itse kuvitella itsellensä
millainen ylistysruno tahansa johonkin olemassaolevaan sävelmään.
Tapahtuma johti kuitenkin loukkautumiseen. Vähän ajan kuluttua hän sai
kuulla, että runoilija oli vielä samana iltana sepittänyt erääseen
Ottilian mielisävelmään mitä sievimmät säkeet, jotka olivat enemmän
kuin kohteliaat.

Luciana, joka hänenlaistensa henkilöiden tavalla tahtoi sekoittaa
toisiinsa edulliset ja vahingolliset asiat, tahtoi nyt koetella
onneansa lausujana. Hänen muistinsa oli hyvä, mutta esitys,
vilpittömästi puhuen, hengetöntä ja kiivasta olematta tunnekylläistä.
Hän lausui balladeja, kertomuksia ja mitä muuta lausunta-ohjelmiin
tavallisesti kuuluu. Hän oli omaksunut ikävän tavan säestellä
esittämäänsä elein, joten se, mikä oikeastaan on eepillistä ja
lyyrillistä, epämiellyttävällä tavalla sekaantui draamallisuuteen,
siihen elimellisesti liittymättä.

Kreivi, älykäs mies, joka varsin pian oppi tuntemaan seuran, sen
kiintymykset, intohimot ja huvitukset, sai Lucianan, onneksi tai
onnettomuudeksi, ryhtymään erääseen esityslajiin, joka erittäin hyvin
sopi hänen olemukseensa.

Minä näen täällä, virkkoi kreivi, niin paljon kaunisrakenteisia
henkilöitä, jotka epäilemättä osaavat jäljitellä maalauksellisia
liikkeitä ja asentoja. Eivätkö he liene vielä yrittäneet esittää
tunnettuja maalauksia? Jos sellainen mukaelma vaatiikin vaivalloista
järjestelyä, aiheuttaa se toisaalta uskomatonta viehätystäkin.

Luciana havaitsi kohta olevansa tässä aivan omalla alallansa. Hänen
kaunis vartalonsa, täyteläiset muotonsa, säännölliset ja siitä
huolimatta huomattavat kasvonsa, hänen vaaleanruskeat hiuspalmikkonsa
ja sorea kaulansa, kaikki tuo oli jo sinänsä kuin maalausta varten
luotu. Jos hän vielä olisi tietänyt, kuinka paljoa kauniimmalta
hän näytti liikkumatta seistessään kuin liikkuessaan, kun näet
viimeksimainitussa tapauksessa sattui monesti ilmenemään jotakin
häiritsevää, epäsiroa, niin hän olisi antautunut vieläkin innokkaammin
tätä luonnollista kuvaamataidetta harjoittamaan.

Nyt etsittiin kuuluisain maalausten vaskipiirrosjäljennöksiä; ensiksi
valittiin van Dyckin Belisarius. Erään kookkaan ja hyvärakenteisen
ikämiehen piti esittää istuvaa sokeata sotapäällikköä ja arkkitehdin
hänen edessänsä osaaottavaisen murheellisena seisovaa soturia, jonka
näköinen hän tosiaan jossakin määrin oli. Luciana oli, puolittain
vaatimattomasti, valinnut esitettäväksensä taustalla olevan nuoren
naisen, joka laskee kukkarosta kämmenelle runsaita almuja, vanhan eukon
näyttäessä häntä varoittelevan ja huomauttavan hänen tekevän liikoja.
Eräs toinen todella almuja ojentava naishenkilö ei hänkään ollut
unohtunut.

Näiden ja muiden kuvien sommittelussa askarreltiin erittäin vakavasti.
Kreivi antoi arkkitehdille eräitä järjestelyä koskevia ohjeita, ja
viimeksimainittu rakensi kohta näyttämön pitäen huolta tarpeellisesta
valaistuksesta. Oli jo syvennytty puuhaan sangen pitkälle, kun vasta
havaittiin, että sellainen yritys vaati melkoisia kustannuksia ja
että maaseudulla talvisaikaan puuttui moniakin tarpeita. Jottei
asia mitenkään tyrehtyisi, antoi Luciana leikkoa rikki melkein koko
vaatevarastonsa toimittaakseen kaikki ne puvut, jotka taiteilijat tosin
varsin mielivaltaisesti olivat hankittaviksi määränneet.

Ilta tuli, kuvaelma esitettiin suuren seuran nähden ja saavutti
yleistä suosiota. Vaikuttava musiikki jännitti odotusta. Ensimmäisenä
kuvaelmana oli mainittu Belisarius. Osien esittäjät olivat niin
sopivat, värit niin onnellisesti jaetut, valaistus niin taiteellinen,
että tosiaankin luuli joutuneensa toisiin maailmoihin; todellisuuden
läsnäolevaisuus pelkän näköilmiön asemesta vain sai aikaan jonkinlaista
arkuuden tuntoa.

Esirippu laskeutui ja nousi jälleen useita kertoja katsojien
vaatimuksesta. Välisoitto huvitti sitten yleisöä, jota tahdottiin
hämmästyttää ylevämmänlaisella kuvalla. Se oli Poussinin tunnettu
maalaus: Ahasverus ja Ester. Tällä kertaa Luciana oli pitänyt paremmin
varansa. Hän esiintyi hervahtaneena kuningattarena koko viehkeydessänsä
ja oli, viisaasti kylläkin, valinnut itseänsä tukemaan pelkkiä sieviä,
kaunisrakenteisia tyttöjä, joista ei kuitenkaan yksikään missään
suhteessa vetänyt hänelle vertoja. Ottilia oli suljettu pois tästä
samoinkuin muistakin kuvaelmista. Kultaiselle valtaistuimelle, Zeuksen
kaltaista kuningasta esittämään, oli valittu seuran kookkain ja kaunein
mies, joten tämä kuvaelma tosiaankin oli verrattoman täydellinen.

Kolmanneksi oli valittu niin sanottu Isällinen varoitus, Terborchin
teos. Kukapa ei tuntisi Willen tästä maalauksesta tekemää oivallista
vaskipiirrosta? Siinä on istumassa jalo, ritarillinen isä, joka näyttää
vakavasti vetoavan edessänsä seisovan tyttärensä omaantuntoon. Tytär,
ihana olento, runsaslaskoksisen atlaspuvun verhoama, tosin nähdään
vain takaapäin, mutta koko hänen olemuksensa tuntuu osoittavan, että
hän malttaa mieltänsä. Isän ilmeestä ja eleestä voi kumminkin havaita,
ettei nuhde ole ankara eikä nöyryyttävä; äiti puolestaan näyttää
salaavan pientä neuvottomuutta silmäilemällä viinilasiin, jota on
parhaillaan tyhjentämässä.

Tässä tilaisuudessa Lucianan nyt piti esiintyä täydessä loistossansa.
Hänen palmikkonsa, päänsä muoto, kaulansa ja niskansa olivat
sanomattoman kauniit, ja vartalo, jonka muodinmukaiset antikisoivat
naisten vaatteet peittävät melkein näkymättömiin, erittäin siro,
solakka ja kevyt, esiintyen siten vanhemmassa puvussa erittäin
edullisena. Arkkitehti oli pitänyt huolta valkoisen silkin runsaiden
laskosten mitä taiteellisimmasta ja luontevimmasta järjestämisestä,
joten tämä elävä jäljennös kieltämättä oli alkuteosta paljon etevämpi
ja herätti yleistä ihastusta. Uusintavaatimukset eivät tahtoneet
ottaa loppuaksensa, ja aivan luonnollinen halu saada nähdä tuo kaunis
olento, jota oli selkäpuolelta kyllikseen katseltu, myöskin kasvoista
kasvoihin, kiihtyi siinä määrin, että eräs kärsimätön veitikka huusi
ääneen ja kaikkien mieliksi ne sanat, jotka toisinaan kirjoitetaan
sivun alareunaan: _tournez s'il vous plait_. Esittäjät kuitenkin
tiesivät niin hyvin, mikä oli heille edullista, ja olivat niin selvillä
näiden taideteosten olemuksesta, etteivät noudattaneet yleistä
kehoitusta. Tytär, joka näytti olevan häpeissään, jäi rauhallisena
seisomaan osoittamatta katsojille kasvojensa ilmettä, isä istui yhä
varoittavassa asennossansa, ja äiti syventyi yhä nenin ja silmin
läpikuultavaan lasiin, josta viini ei vähentynyt, vaikka hän näytti
juovan. — Mitäpä olisikaan vielä paljoa sanottavaa niistä pienistä
jälkikuvaelmista, joiden aiheiksi oli valittu alankomaisia ravintola-
ja markkinakohtauksia?

Kreivi ja paronitar matkustivat pois luvaten palata läheisen liittonsa
ensimmäisinä onnellisina viikkoina, ja Charlotta toivoi nyt, kahden
vaivalloisesti kestetyn kuukauden jälkeen, pääsevänsä eroon muistakin
vieraistansa. Hän oli varma siitä, että tytär tulisi onnelliseksi,
kunhan morsiusajan ja nuoruuden ensi huume ehtisi talttua, sillä
sulhanen piti itseänsä maailman onnellisimpana ihmisenä. Varakasta ja
luonnonlaadultansa maltillista miestä näytti ihmeellisesti imartelevan
se seikka, että hän yksin sai omistaa naisen, jonka täytyi miellyttää
kaikkia ihmisiä. Hän taipui aivan omituiseen tapaan suhteistamaan
kaikki morsiameensa ja vasta hänen välityksellään itseensä, vieläpä
siinä määrin, että hänestä tuntui epämieluisalta, ellei uusi tulija
kohta kiinnittänyt Lucianaan koko huomiotansa ja pyrkinyt hänen,
paronin, kanssa lähempään tuttavuuteen, kuten varsinkin vanhemmat
henkilöt hänen hyvien ominaisuuksiensa vuoksi useasti tekivät,
erikoisesti Lucianasta välittämättä. Mitä arkkitehtiin tulee, saatiin
asia piankin järjestykseen. Uudelta vuodelta piti hänen lähteä paronin
mukaan ja viettää hänen kerallansa karnevaaliaika kaupungissa, missä
Luciana toivoi kauniisti järjestettyjen kuvaelmien uusinnasta ja
tuhansista muista asioista mitä suurinta nautintoa, varsinkin kun täti
ja sulhanen näyttivät pitävän vähäpätöisenä jokaista hänen huvinsa
vaatimaa kustannusta.

Nyt piti erottaman, mutta se ei voinut tapahtua jokapäiväiseen
kuosiin. Pilailtiin kerran verrattain äänekkäästi, että Charlottan
talvivarat olivat nyt piankin loppuun kulutetut, kun se, tosin sangen
rikas kelpo mies, joka oli esittänyt Belisariusta ja nyt jo kauan
esiintynyt Lucianan hurmaantuneena ihailijana, harkitsemattansa
huudahti: Otetaanpa siis käytäntöön puolalainen järjestys! Tulkaa te
nyt kuluttamaan loppuun mitä minulla on, ja niin tulkoon kunkin vuoro
aikanansa. Sanottu ja tehty: Luciana suostui. Seuraavana päivänä
säälittiin matkatavarat kokoon ja parvi lensi toiseen kartanoon.
Sielläkin oli riittävästi tilaa, mutta puuttui mukavuutta ja hyvää
järjestystä. Siitä koitui paljon sopimattomuutta, mikä vasta teki
Lucianan oikein onnelliseksi. Elämä kävi yhä hurjemmaksi. Pantiin
toimeen ajojahteja syvissä lumikinoksissa ja mitä muuta hankalaa
suinkin vain keksittiin. Naiset eivät saaneet jäädä pois enempää
kuin miehetkään, ja niin siirryttiin, ajaen ja ratsastaen, meluavina
rekiseurueina, kartanosta toiseen, kunnes vihdoin lähestyttiin
pääkaupunkia. Kertomukset siitä, miten hovissa ja kaupungissa
huviteltiin, suuntasivat sitten mielikuvituksen uusille urille ja
vetivät Lucianan seurueinensa — täti oli lähtenyt jo aikaisemmin —
vastustamattomasti uuteen elämänpiiriin.


_Ottilian päiväkirjasta._

"Suuressa maailmassa pidetään jokaista sinä, minä hän esiintyy; mutta
täytyy tosiaan esiintyä jonakin. Hankalasti käsiteltäviä siedetään
mieluummin kuin mitättömiä."

"Yhteiskunnan voi pakottaa hyväksymään mitä tahansa, mutta ei
sellaista, mistä seuraa jotakin."

"Me emme opi tuntemaan ihmisiä, kun he tulevat meidän luoksemme; meidän
täytyy lähteä heidän luoksensa nähdäksemme kuinka heidän on laita."

"Minä pidän melkein luonnollisena, että keksimme vierailijoissa
monenlaista moitittavaa, että kohta heidän poistuttuansa arvostelemme
heitä jokseenkin säälimättömästi; meillä näet on niin sanoaksemme
oikeus mitata heitä omalla mittapuullamme. Ymmärtäväiset ja
oikeamielisetkään ihmiset tuskin pidättyvät sellaisissa tapauksissa
terävästä arvostelusta."

"Sitävastoin: kun on käynyt toisten luona ja nähnyt heidät omine
ympäristöinensä, tottumuksinensa, välttämättömissä olotiloissa,
nähnyt, kuinka he vaikuttavat tai mukautuvat, niin tarvitaan jo
ymmärtämättömyyttä ja pahaa tahtoa, jos haluaa pitää naurettavana
sellaista, minkä täytyisi näyttää meistä kunnioitettavalta useassakin
merkityksessä."

"Sen nojalla, mitä me nimitämme käytökseksi ja hyviksi tavoiksi,
on saavutettava se, mikä muuten on saavutettavissa vain väkivaltaa
käyttäen tai ei edes sitenkään."

"Seurustelu naisten kanssa on hyvien tapojen oikea olopiiri."

"Kuinka voi ihmisen luonne, hänen omituisuutensa säilyä elämäntaidon
ohella? — Elämäntaidon pitäisi sitäkin enemmän korostaa kunkin
ominaista laatua. Jokainen tavoittelee merkittävää, joka kuitenkaan ei
saa olla hankalaa."

"Edullisimmassa asemassa on elämässä yleensä samoinkuin
seurapiireissäkin, sivistynyt sotilas.”

"Karkeat sotamiehet eivät ainakaan petä luonnettansa, ja koska
väkevyyden takana useimmiten sentään piilee hyväluontoisuutta, ovat
hekin hätätilassa siedettäviä."

"Ei ole kiusallisempaa olentoa kuin siviilisäätyyn kuuluva kömpelö
henkilö. Häneltä sopisi vaatia hienoutta, koska hänen ei tarvitse
askarrella missään karkeissa asioissa."

"Kun elämme ihmisten joukossa, jotka herkästi vaistoavat mikä on
soveliasta, mikä ei, niin pelkäämme heidän puolestansa, jos sattuu
jotakin sopimatonta. Niinpä on tunteeni aina Charlottan myötä, kun joku
keinuttaa tuolia, koska hän ei voi sitä mitenkään sietää."

"Kukaan ei astuisi silmälasit nenällä tuttavalliseen suojaan, jos
tietäisi, että meistä naisista heti katoaa halu häntä katsella ja hänen
kanssansa keskustella."

"Tutunomaisuus, joka anastaa kunnioituksen sijan, on aina naurettava.
Kukaan ei laskisi hattua kädestänsä tuskin ehdittyään lausua
tervehdyksensä, jos tietäisi, kuinka koomilliselta se näyttää."

"Ei ole mitään ulkonaista kohteliaisuuden merkkiä vailla syvää
siveellistä pohjaa. Oikea kasvatus olisi se, joka samalla kertaa
antaisi sekä tuon merkin että sen pohjan."

"Käyttäytyminen on kuvastin, jossa jokainen näkee oman kuvansa."

"On olemassa sydämen kohteliaisuutta; se on rakkauden sukua. Siitä
johtuu ulkonaisen käyttäytymisen miellyttävä kohteliaisuus."

"Vapaaehtoinen riippuvaisuus on kaunein olotila, ja kuinkapa se olisi
mahdollinen ilman rakkautta."

"Me emme ole milloinkaan toiveistamme etäämmällä kuin kuvitellessamme
omistavamme mitä toivoelemme."

"Ehdottomin orja on se, joka pitää itseänsä vapaana olematta vapaa."

"Tarvitsee vain julistaa itsensä vapaaksi, niin tuntee heti olevansa
riippuvainen. Jos uskaltaa tunnustautua riippuvaiseksi, niin tuntee
olevansa vapaa."

"Jonkun toisen henkilön suurta etevämmyyttä vastaan ei ole muuta
pelastuskeinoa kuin rakkaus."

"Kamalassa asemassa on oivallinen mies, josta tuhmat kerskailevat."

"Sanotaan, ettei kamaripalvelijalle ole olemassa sankaria. Syynä on
yksinomaan se, että sankarin voi tunnustaa vain toinen sankari. Mutta
kamaripalvelija kyennee arvostamaan kaltaisiansa."

"Keskinkertaisuuden paras lohdutus on se, ettei nero ole kuolematon."

"Suurimpia ihmisiä yhdistää heidän vuosisataansa aina jokin heikkous."

"Ihmisiä pidetään yleensä vaarallisempina kuin he ovat."

"Mielettömät ja viisaat henkilöt ovat yhtä vaarattomat. Puolihupsut ja
puoliviisaat ne ovat vaarallisimmat."

"Maailmaa voi väistää parhaiten taiteen avulla ja taiteen avulla siihen
voi parhaiten liittyä."

"Korkeimman onnen ja ankarimman hädänkin hetkinä me tarvitsemme
taiteilijaa."

"Taiteen esineenä on se, mikä on vaikeata ja hyvää."

"Vaikean kepeä käsitteleminen tekee mahdottoman havaittavaksemme."

"Vaikeudet kasvavat, mitä lähemmäksi päämäärää pääsemme."

"Kylväminen ei ole niin vaivalloista kuin niittäminen."



KUUDES LUKU.


Se suuri levottomuus, joka Charlottalle tästä vierailusta koitui, tuli
hyvitetyksi sikäli, että hän oppi täydellisesti tuntemaan tyttärensä.
Tällöin oli hänelle suureksi avuksi hänen maailmantuntemuksensa.
Sellainen omituinen luonne ei sattunut ensimmäistä kertaa hänen
tiellensä, joskaan hän ei vielä koskaan ollut sitä tavannut näin
pitkälle kehittyneessä muodossa. Kokemus oli kuitenkin hänelle
opettanut, että sellaiset henkilöt elämän, monenlaisten tapahtumien,
kotoisten olosuhteiden kasvattamina voivat saavuttaa erittäin
miellyttävän kypsyyden itsekkyyden vähentyessä ja hajanaisen toiminnan
omaksuessa varman suunnan. Charlotta tyytyi äitinä ilmiöön, joka
saattoi olla toisille epämieluinen, koska on varsin soveliasta, että
vanhemmat yhä toivovat, vieraiden vain halutessa nauttia tai ainakin
välttää rasitusta.

Tyttären lähdön jälkeen Charlottaa kuitenkin kohtasi omituinen ja
odottamaton ikävyys: Luciana näet oli jättänyt jälkeensä huonot
maininnat, ei niinkään käytöksensä moitittavuuden vuoksi kuin
sen nojalla, mitä siinä olisi voinut pitää kiitettävänä. Luciana
näytti omaksuneen periaatteeksensa olla iloinen iloitsevaisten ja
murheellinen murheellisten keralla, vieläpä — ristiriidan henkeä
oikein harjoittaaksensa — tehdä toisinaan iloiset alakuloisiksi ja
murheelliset hilpeiksi. Kaikissa perheissä, joissa kävi, hän tiedusteli
sairaita ja heikkoja, jotka eivät kyenneet ottamaan osaa seuraelämään.
Hän kävi heitä tervehtimässä heidän huoneissansa, esiintyi lääkärinä
ja pakotti kaikkia ottamaan alinomaa mukanansa kuljettamastaan
matka-apteekista voimallisia lääkkeitä. Kuten arvata saattaa, tepsi
parannuskeino tai oli tepsimättä, kuinka kulloinkin sattui.

Tätä hyväntekeväisyyden lajia harjoittaessaan hän oli kerrassaan
säälimätön eikä sietänyt minkäänlaista vastustusta, koska oli varmasti
vakuutettu siitä, että toimi mitä parhaiten. Mutta eräs hänen
kokeensa epäonnistui psyykilliseltä puoleltansa, ja se juuri aiheutti
Charlottalle paljon vaivaa, koska siitä oli seurauksia ja se tuli
yleiseksi puheenaiheeksi. Hän kuuli asiasta vasta Lucianan lähdettyä;
Ottilian, joka oli ollut retkellä mukana, täytyi tehdä hänelle siitä
yksityiskohtaisesti tiliä.

Erään arvossapidetyn perheen tytär oli onnettomuudeksensa aiheuttanut
nuoremman sisarensa kuoleman eikä ollut päässyt sen koommin
entisellensä rauhoittumaan. Hän eleli huoneessansa askarrellen omissa
hiljaisissa puuhissaan ja sieti omaistensakin näkemistä vain heidän
tullessaan yksitellen; useampien koolla ollessa hän kohta epäili, että
henkilöt pohtivat keskenänsä hänen tilaansa. Kunkin yksityisen kanssa
hän saattoi jutella järkevästi tuntikausia.

Luciana oli saanut asian tietoonsa ja oli kaikessa hiljaisuudessa
päättänyt talossa käydessään tehdä tavallansa ihmeen ja palauttaa
nuoren naisen seuraelämään. Hän menetteli tällöin tavallista
varovaisemmin, osasi päästä puhuttelemaan sairasmielistä kahden
kesken ja, mikäli voitiin huomata, saavuttaa soitannon avulla hänen
luottamuksensa. Mutta lopulta hän erehtyi: koska näet tahtoi herättää
huomiota, hän toi kauniin kalpean neidon, jonka otaksui riittävästi
valmistelleensa, yht'äkkiä eräänä iltana kirjavaan, loistavaan
seuraan. Kenties olisi tämäkin vielä onnistunut, ellei seura itse,
uteliaisuudesta ja arkuudesta, olisi käyttäytynyt taitamattomasti,
kokoontunut sairaan ympärille, vetäytynyt jälleen loitommalle,
hämmentänyt ja kiihdyttänyt häntä kuiskuttelemalla keskenänsä.
Herkkätuntoinen neito ei tuota sietänyt. Hän pakeni pois kauheasti
huutaen, ikäänkuin olisi säikähtänyt jotakin huoneeseen tunkevaa
hirviötä. Pelästyneenä seura hajaantui eri tahoille. Ottilia oli
niiden joukossa, jotka saattelivat tainnoksiin vaipuneen neidon hänen
huoneeseensa.

Sill'aikaa oli Luciana pitänyt tapansa mukaan ankaran nuhdesaarnan
ollenkaan ajattelematta, että oli itse yksin syyllinen, ja sallimatta
tämän enempää kuin minkään muunkaan epäonnistumisen pidättää itseänsä
jatkamasta toimenpiteitänsä.

Sairaan tila oli siitä lähtien käynyt arveluttavaksi, olipa tauti
äitynyt siinä määrin, etteivät vanhemmat voineet pitää lapsi raukkaa
kotona, vaan jättivät hänet julkiseen laitokseen hoidettavaksi.
Charlottalla ei ollut muuta neuvoa kuin koettaa jossakin määrin
lievittää tyttärensä aiheuttamaa murhetta käyttäytymällä erikoisen
hienotunteisesti perhettä kohtaan. Ottiliaan asia oli vaikuttanut
syvästi; hän sääli tyttö parkaa sitä enemmän, kun oli vakuutettu
siitä, kuten hän Charlottallekin myönsi, että sairas olisi ollut
johdonmukaisella hoidolla varmaan parannettavissa.

Koska yleensä keskustellaan mieluummin menneistä ikävistä kuin
ilahduttavista asioista, tuli puheeksi, myöskin eräs pieni
väärinkäsitys, joka oli saanut Ottilian ymmälle, arkkitehtiin
nähden, kun näet viimeksimainittu ei tuona iltana tahtonut näyttää
kokoelmaansa, vaikka Ottilia oli sitä ystävällisesti pyytänyt. Tämä
torjuva käytös oli jättänyt jälkensä neidon mieleen, hänen itsensäkään
tietämättä minkä tähden. Hänen tuntonsa olivat aivan oikeat, sillä mitä
Ottilian kaltainen tyttö voi pyytää, sitä ei arkkitehdin kaltaisen
nuorukaisen pitäisi milloinkaan evätä. Viimeksimainittu kuitenkin
esitti Ottilian satunnaisten lievien moitteiden johdosta verrattain
päteviä puolusteita.

Jos tietäisitte, sanoi hän, kuinka korkeasti sivistyneetkin henkilöt
suhtautuvat kallisarvoisimpiin taideteoksiin, antaisitte minulle
anteeksi, etten tuo omistamiani suuren joukon käsiteltäviksi. Kukaan ei
osaa tarttua mitalin reunaan; he sormeilevat kauneimpiakin korkokuvia,
puhtaintakin pohjaa, hivuttelevat kallisarvoisimpia kappaleita
peukalon ja etusormen välissä, ikäänkuin tuo olisi oikea tapa tutkia
taidemuotoja. Ollenkaan ajattelematta, että isoa paperilehteä on
pideltävä molemmin käsin, he tarttuvat _yhdellä_ kädellä verrattomaan
vaskipiirrokseen tai muuhun korvaamattomaan kuvaan, niinkuin julkea
poliitikko tarttuu sanomalehteen ja rypistämällä paperin jo ennakolta
ilmaisee maailmantapahtumia koskevan arvostelunsa. Kukaan ei ajattele,
että jos kaksikymmentäkin henkilöä toinen toisensa jälkeen käsittelee
taideteosta sillä tavalla, yhdennelläkolmatta ei ole siinä enää
paljoakaan katsomista.

Enkö minäkin ole useasti aiheuttanut teille sellaista ikävyyttä? kysyi
Ottilia. Enkö ole aavistamattani joskus vahingoittanut aarteitanne?

Ette milloinkaan! vastasi arkkitehti. Teille se olisi mahdotonta:
teissä sovelias käyttäytyminen on synnynnäistä.

Missään tapauksessa, virkkoi Ottilia, ei haittaisi, jos tulevaisuudessa
hyvien tapojen aapiseen, niiden lukujen jälkeen, joissa osoitetaan,
kuinka on meneteltävä julkisesti syötäessä ja juotaessa,
sijoitettaisiin sangen yksityiskohtainen esitys siitä, kuinka on
käyttäydyttävä taidekokoelmissa ja museoissa.

Epäilemättä, vastasi arkkitehti, epäilemättä kokoelmain hoitajat ja
harrastelijat silloin iloisemmin näyttelisivät harvinaisuuksiansa.

Ottilia oli jo aikoja sitten suonut hänelle anteeksi, mutta kun moite
näytti vaikuttavan kovin kipeästi nuoreen mieheen, joka yhä uudelleen
vakuutti mielellään noudattavansa ystävien pyyntöjä ja olevansa valmis
toimimaan heidän hyväksensä, havaitsi Ottilia loukanneensa hänen
herkkää mieltänsä ja tunsi itsensä hänen velalliseksensa. Niinpä hän ei
voinut hevin evätä pyyntöä, jonka arkkitehti tämän keskustelun jälkeen
hänelle esitti, joskaan hän, nopeasti tuntoansa tutkisteltuansa, ei
käsittänyt, kuinka voisi toivomukseen suostua.

Asian laita oli näin. Se seikka, että Lucianan kateellisuus oli
sulkenut Ottilian pois kuvaelmaesityksistä, oli kovin pahoittanut
arkkitehtia, joka sitäpaitsi oli ikäväkseen havainnut, että Charlotta
saattoi pahoinvoinnin vuoksi olla vain silloin tällöin näkemässä tätä
seurallisen huvittelun loistavaa osaa. Nyt hän ei tahtonut poistua
osoittamatta kiitollisuuttansa silläkin tavalla, että järjesti toisen
kunniaksi ja toisen huviksi tähänastisia paljon kauniimman esityksen.
Asiaan lienee lisäksi vaikuttanut, hänen itsensä tietämättä, eräs
toinen salainen virike: hänelle kävi kovin vaikeaksi lähteä tästä
talosta, tästä perheestä, tuntuipa hänestä kerrassaan mahdottomalta
erota Ottilian silmistä, joiden rauhalliset, ystävällisen suopeat
katseet olivat viime aikoina olleet hänelle melkeinpä yksinomaisena
elämän sisällyksenä.

Joulu lähestyi, ja arkkitehdille selvisi äkkiä, että nuo kuvaelmat
oikeastaan johtuivat hurskaista niin sanotuista seiminäytelmistä, joita
tänä juhlaisana aikana omistettiin jumalalliselle äidille ja lapselle
esittämällä tilavuudellisin kuvin ensin paimenten, sitten kuninkaiden
heille heidän näennäisessä alennuksessansa osoittamaa kunnioitusta.

Arkkitehti oli luonut täydellisen suunnitelman sellaista esitystä
varten. Kaunis, virkeä poikanen oli löytynyt; paimenista ja
paimennettavistakaan ei voinut tulla puutetta, mutta ilman Ottiliaa
oli mahdoton saada asiaa toimeen. Nuori mies oli koroittanut hänet
mielessänsä Jumalan äidiksi, ja jos hän kieltäytyi, oli yritys
epäilemättä tuomittu raukeamaan. Ottilia, ehdotuksen johdosta
puolittain hämillänsä, kehoitti arkkitehtia kääntymään Charlottan
puoleen. Charlotta suostui mielellään, ja hänen ystävällinen
kehoituksensa sai Ottilian arkuudestansa luopuen lupautumaan tuon
pyhän henkilön esittäjäksi. Arkkitehti työskenteli yötä päivää, jottei
jouluaattona mitään puuttuisi.

Yötä päivää sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän tyytyi yleensäkin
vähään, ja Ottilian läsnäolo näytti korvaavan hänelle kaikki
virkistykset: hänen tähtensä työskennellessä, hänen vaiheillansa
askarrellessa tuntui siltä, kuin ei olisi kaivannut unta eikä ravintoa.
Juhlallisena iltahetkenä kaikki olikin valmiina. Hänen oli onnistunut
kerätä soinnukkaita puhallussoittimia, jotka kohta aluksi osasivat
herättää oikeata tunnelmaa. Esiripun kohotessa Charlotta tosiaankin
hämmästyi. Hänen näkemänsä kuvan aihe oli esitetty maailmassa
niin moneen kertaan, että siitä tuskin sopi odottaa mitään uutta
vaikutelmaa. Mutta tässä oli todellisuudella kuvana erikoiset etunsa.
Koko huone oli pikemmin öinen kuin hämärä, ja kuitenkaan ei mikään
ympäristön yksityiskohta ollut epäselvä. Sen verrattoman ajatuksen,
että kaiken valon oli uhottava lapsesta, oli taiteilija osannut
toteuttaa älykkään valaistuslaitteen avulla, joka peittyi etualan
varjossa olevien, vain heittosäteiden valaisemien hahmojen taakse.
Iloisia tyttöjä ja poikia seisoi ympärillä, raikkaat kasvot alhaalta
käsin kirkkaasti valaistuina. Eipä puuttunut enkeleitäkään, joiden oma
valo näytti jumalallisessa valaistuksessa tummuvan, joiden eteeriset
ruumiit näyttivät jumal'inhimilliseen verraten tihenneiltä ja valoa
kaipaavilta.

Lapsi oli onneksi nukahtanut mitä viehkeimpään asentoon, joten mikään
ei häirinnyt katsetta, kun se viivähti näennäisessä äidissä, joka
oli sanomattoman suloisesti kohottanut harsoa näyttääkseen salattua
aarrettansa. Siihen tuokioon kuva näytti jähmettyneen. Ruumiillisesti
häikäistynä; henkisesti hämmästyneenä näytti ympäröivä väki vast'ikään
liikahtaneen kääntääkseen huienneen katseensa toisaanne, uteliaan
iloisena silmätäkseen jälleen ryhmää ilmaisten pikemmin ihmetystä ja
iloa kuin ihailua ja kunnioitusta. Viimeksimainitut tunteet eivät
sentään nekään olleet unohtuneet, vaan niiden ilme esiintyi eräiden
vanhempien henkilöiden kasvoissa.

Ottilian hahmo, ele, ilme ja katse vei voiton kaikesta, mitä mikään
maalaaja on koskaan esittänyt. Herkkä taiteentuntija olisi tämän
näyn nähdessään joutunut pelon valtaan, olisi pelännyt jonkin
liikahtavan, olisi ollut huolissaan siitä, tulisiko mikään häntä enää
siinä määrin miellyttämään. Onnettomuudeksi ei ollut läsnä ketään,
joka olisi kyennyt tämän koko vaikutuksen tajuamaan. Arkkitehti,
joka pitkänä solakkana paimenena sivusta silmäili polvistuvien
yli, nautti kuvaelmasta eniten, vaikka ei ollutkaan parhaassa
katsomakohdassa. Kukapa muuten kykenisikään kuvailemaan uudestaanluodun
taivaankuningattaren ilmettä? Hänen piirteissänsä näkyi puhtain
nöyryys, rakastettavin vaatimattomuuden tunne suuren, ansaitsematta
saadun kunnian, käsittämättömän, äärettömän onnen johdosta hänen
ilmaistessaan sekä omaa tuntoansa että esityksen aiheesta itsellensä
parhaansa mukaan muodostamaansa mielikuvaa.

Charlottaa ilahdutti kaunis näky, mutta etupäässä häneen vaikutti
lapsi. Hänen silmiinsä tulvahtivat kyynelet, ja hän kuvitteli mitä
elävimmin, kuinka hänelläkin oli pian oleva helmassansa tuollainen
rakas pieni olento.

Esirippu oli laskettu alas, osittain esittäjäin helpotukseksi,
osittain sen vuoksi, että kuvaelmaa tahdottiin muuttaa. Taiteilijan
suunnitelman mukaan piti yö- ja alennustilakuvan muuttua päivä- ja
kunniankirkkauskuvaksi. Siinä tarkoituksessa hän oli varannut joka
puolelle suunnattoman määrän valaistuslaitteita, jotka väliajalla
sytytettiin.

Ottiliaa oli tässä puolittain teatraalisessa tilanteessa lohduttanut
se, ettei Charlottaa ja muutamia harvoja oman talon asukkaita
lukuunottamatta kukaan muu ollut tätä hurskasta huvia näkemässä.
Siksipä hän hieman hämmästyi kuullessaan väliajalla, että oli saapunut
joku vieras, jota Charlotta salissa ystävällisesti tervehti. Hänelle
ei osattu sanoa, kuka tulija oli. Hän tyytyi siihen, koska ei halunnut
aiheuttaa mitään häiriötä. Kynttilät ja lamput paloivat, ja hänen
ympärillänsä hohti kerrassaan sanomaton kirkkaus. Esirippu kohosi
paljastaen katsojille yllättävän näyn: koko kuva oli pelkkää valoa,
ja tyystin hävinneen varjon sijassa oli nyt vain värejä, joiden
älykäs valinta sai aikaan miellyttävän hillityn vaikutelman. Pitkien
silmäripsiensä alitse silmäten Ottilia havaitsi Charlottan vieressä
istumassa mieshenkilön, jota ei tuntenut. Samalla hänestä kuitenkin
tuntui siltä, kuin hän olisi kuullut koulukodin apulaisen äänen. Hänet
valtasi omituinen tunne. Kuinka paljon olikaan ehtinyt tapahtua sen
jälkeen kuin hän oli viimeksi kuullut tuon uskollisen opettajan äänen!
Kuin monipolvisena salamana välkähti hänen ilojensa ja kärsimystensä
sarja nopeasti hänen mielessään herättäen kysymyksen: Onko sinulla
lupa tunnustaa hänelle kaikki? Ja kuinka vähässä määrin ansaitsetkaan
ilmestyä hänelle tässä pyhässä hahmossa, ja kuinka kummalliselta
hänestä täytyykään tuntua, kun näkee näyttelijänä sinut, jonka on
nähnyt ainoastaan luonnollisena? Verrattoman kiivaasti vaikuttivat
hänessä toisiinsa tunne ja miete. Hänen sydäntänsä ahdisti, ja hänen
silmänsä täyttyivät kyynelistä hänen pakottaessaan itseänsä yhä
ilmenemään jäykkänä kuvana. Hän oli kovin iloinen poikasen alkaessa
liikahdella ja taiteilijan havaitessa, että oli pakko antaa esiripun
jälleen laskeutua.

Jo kuvaelman viime tuokioina oli Ottilian muihin tuntoihin sekaantunut
kiusallinen tunne siitä, ettei päässyt rientämään hyvää ystäväänsä
vastaan. Nyt hän oli sitäkin pahemmassa pulassa. Pitikö hänen
käydä häntä vastaan tässä vieraassa asussa, näitä vieraita koruja
kantaen? Vai pitikö hänen vaihtaa pukua? Hän ei valinnut, noudatti
vaistomaisesti jälkimmäistä vaihtoehtoa, koki väliajalla malttaa
mieltänsä, rauhoittua, ja oli täysin oma itsensä vasta sitten, kun
vihdoinkin pääsi tavallisessa puvussansa tulijaa tervehtimään.



SEITSEMÄS LUKU.


Arkkitehti luonnollisesti toivoi suosijattarillensa kaikkein parasta,
joten hänestä tuntui miellyttävältä vihdoin lähtiessänsä tietää heidän
jäävän kelpo apulaisen hyvään seuraan, mutta kohdistaessaan heidän
suosionsa itseensä hän toisaalta tunsi mielensä hieman haikeaksi, koska
ajatteli tulevansa aivan pian ja, kuten vaatimattomuutensa hänelle
saneli, täydellisestikin korvatuksi. Hän oli yhä epäröinyt, mutta nyt
hän halusi päästä pois, koska ei tahtonut olla henkilökohtaisesti
kokemassa sitä, mihin hänen poistuttuansa täytyi tyytyä.

Nämä puolittain murheelliset tunteet hälvenivät melkoisesti, kun
naiset hänen lähtiessänsä vielä lahjoittivat hänelle liivit, joita
hän oli nähnyt molempien pitkän aikaa ompelevan ja joiden tulevaista,
tuntematonta omistajaa hän oli hiljakseen kadehtinut. Rakastava,
kunnioittava mies ei voi saada mitään miellyttävämpää lahjaa: kun
hän näet kuvailee mielessänsä sitä valmistaneiden kauniiden sormien
väsymätöntä leikkiä, ei hän voi olla samalla imartelematta itseänsä
ajattelemalla, ettei sydänkään voi sellaisessa kestävässä työssä pysyä
ihan välinpitämättömänä.

Naisilla oli nyt kestittävänänsä uusi mies, jolle he soivat hyvää ja
jonka piti voida hyvin heidän luonansa. Naissukupuolessa asuu oma
sisäinen ja muuttumaton mielenkiintonsa, josta mikään maailmassa ei saa
sitä luopumaan; ulkonaisessa seurallisessa suhteessa he sitävastoin
mielellänsä ja helposti jättävät itseänsä koskevan määräämisvallan
miehelle, joka heitä parhaillaan askarruttaa. Torjunnan ja alttiuden,
itsepintaisuuden ja myöntyväisyyden avulla he siten oikeastaan hoitavat
hallitusta, jonka alamaisuudesta ei yksikään sivistyneen maailman mies
uskalla vetäytyä pois.

Jos arkkitehti oli ikäänkuin omaksi iloksensa ja mielin määrin
harjoittanut ja osoittanut kykyjänsä ystävättäriensä huviksi ja heidän
tarkoituksiansa varten, jos askartelu ja kanssakäyminen oli tässä
mielessä ja sellaisten tarkoitusten mukaisesti järjestetty, niin
apulaisen läsnäolo muutti lyhyessä ajassa elämäntavan aivan toiseksi.
Apulainen osasi erittäin hyvin puhua ja käsitellä keskustelussa
inhimillisiä olosuhteita, erittäinkin nuorison kasvatusta koskevia.
Niin syntyi tähänastiselle elämänlaadulle verrattain tuntuva
vastakohta, sitäkin enemmän, kun apulainen ei ehdottomasti hyväksynyt
sitä, mikä oli aikaisemmin ollut yksinomaisena askarruksen esineenä.

Kuvaelmasta, jota näkemään hän oli tullessansa joutunut, hän ei puhunut
mitään. Mutta kun hänelle sitten tyytyväisyyden tuntein näytettiin
kirkkoa, kappelia ja kaikkea muuta siihen asiaan kuuluvaa, ei hän
voinut olla lausumatta niitä koskevia ajatuksiansa ja mielipiteitänsä.

Minä puolestani, sanoi hän, en voi ollenkaan mieltyä tähän pyhyyden
ja aistillisuuden lähentämiseen ja sekoittamiseen, minua ei miellytä
se, että valitaan, vihitään ja koristetaan erityisiä huoneita, jotta
ihminen niiden avulla voisi itsessänsä herättää ja ylläpitää hurskauden
tunnetta. Mikään ympäristö, kaikkein alhaisinkaan, ei saa häiritä
meissä asuvaa jumaluuden tuntoa, joka voi seurata meitä kaikkialle ja
vihkiä jokaisen paikan temppeliksi. Minä näen mielelläni vietettävän
kotihartaushetkeä salissa, jossa muuten aterioidaan, seurustellaan,
huvitellaan soitoin ja tanssein. Ihmisen korkein ja paras on
hahmoutumatonta, ja tulee varoa sitä hahmottelemasta muuksi kuin
jaloksi teoksi.

Charlotta, joka jo yleispiirtein tunsi hänen mielipiteensä ja otti
niistä lyhyessä ajassa vieläkin parempaa selkoa, toimitti hänelle
kohta hänen alaansa kuuluvaa tehtävää antamalla puutarhapoikien,
jotka arkkitehti oli vähän ennen lähtöänsä tarkastanut, marssia
suureen saliin. Iloisine, puhtaine univormuinensa, säännöllisine
liikkeinensä ja luontevine vilkkaine olemuksinensa he esiintyivät
varsin miellyttävästi. Apulainen tutki heitä omalla tavallansa, sai
monenlaisten kysymysten ja sanakäänteiden avulla piankin selville
lasten mielenlaadut ja kyvyt ja ehti vähemmässä kuin tunnin ajassa
opettaa ja neuvoa heitä melkoisesti, kenenkään sitä oikeastaan
havaitsematta.

Miten te menettelettekään? kysyi Charlotta poikien poistuessa. Minä
kuuntelin erittäin tarkkaavasti; siinä esiintyi pelkkiä aivan tuttuja
asioita, ja kumminkaan en tiedä, kuinka kykenisin niin lyhyessä ajassa,
sinne tänne jutellen, saamaan ne niin johdonmukaisesti käsitellyiksi.

Kenties pitäisi jättää omaksi salaisuudeksensa ammatilliset
etevyytensä, virkkoi apulainen. En kumminkaan tahdo teiltä salata sitä
aivan yksinkertaista periaatetta, jonka nojalla kykenemme suorittamaan
tuon ja vielä paljon enemmänkin. Ottakaa jokin esine, aine, käsite,
tai miten sitä nimittänemmekin, ja pysytelkää siinä kiinteästi; jos
sen sitten itsellenne kaikin puolin selvitätte, niin teille käy
helpoksi keskustelun avulla saada ilmi, mitä lapset siitä jo tietävät
ja mitä on vielä kehitettävä, opetettava. Olkootpa vastaukset miten
sopimattomia tahansa, harhautuivatpa ne kuinka kauas hyvänsä, jos
vain vastakysymyksenne johtaa mielen ja ajatuksen jälleen asiaan, jos
ette salli suistaa itseänne kannaltanne, niin, lasten täytyy lopulta
ajatella, käsittää, muodostaa vakaumukseksensa vain se, minkä ja miten
opettaja tahtoo. Pahimman virheen hän tekee salliessaan oppilaiden
temmata itsensä kerallansa harhailemaan, suistumalla pois siitä
kohdasta, joka on parhaillaan käsiteltävänä. Tehkää lähiaikoina koe; se
on varmaan teille erittäin mielenkiintoinen.

Sepä somaa, virkkoi Charlotta. Hyvä kasvatustaide on niinmuodoin hyvän
elämäntaidon jyrkkä vastakohta. Sivistyneessä seurassa ei saa kiintyä
mihinkään yksityiskohtaan, ja opetuksessa olisi korkeimpana käskynä
kaiken hajamielisyyden vastustaminen.

Hajautumista välttävä vaihtelevaisuus olisi kaunein vaalilause sekä
oppia että elämää varten, kunhan sellainen kiitettävä tasapaino vain
olisi helposti saavutettavissa! virkkoi apulainen aikoen jatkaa, kun
Charlotta kutsui hänet vielä katsomaan poikia, joiden hilpeä kulkue
parhaillaan liikkui pihan poikki. Apulainen ilmaisi tyytyväisyytensä
sen johdosta, että lapsia totutettiin käyttämään univormua.

Miesten, sanoi hän, pitäisi kantaa univormua nuoruudesta alkaen, koska
heidän on totuttava toimimaan yhdessä, häviämään kaltaistensa joukkoon,
tottelemaan joukkona ja toimimaan kokonaisuutta silmälläpitäen.
Univormu sitäpaitsi aina edistää sotilaallista mieltä ja niukempaa,
tiukempaa käyttäytymistä. Ovathan muuten kaikki pojat sinänsä
synnynnäisiä sotilaita; otettakoon vain huomioon heidän kilpa- ja
sotaleikkinsä, heidän hyökkäyksensä ja kiipeilemisensä.

Ette minua moittine, virkkoi Ottilia, jos en pue tyttöjäni
yhdenmukaisesti. Kun esittelen heidät teille, toivon ilahduttavani
teitä kirjavalla vilinällä.

Se miellyttää minua erittäin, vastasi puhuteltu. Naisten pitäisi käydä
mitä erilaisimmin puettuina, kunkin omalla tavallansa, jotta jokainen
heistä oppisi vaistoamaan, mikä hänelle oikeastaan hyvin sopii ja
soveltuu. Vieläkin tärkeämpi syy on tämä: koska heidän on määrä elää ja
toimia koko elinikänsä yksinänsä.

Tuo tuntuu minusta melkein uskomattomalta, virkkoi Charlotta; mehän
olemme tuskin milloinkaan yksinämme, vain itseämme varten.

Kieltämättä, vastasi apulainen, mitä tulee toisiin naisiin, on asian
laita varmaan siten. Katseltakoon naista rakastavaisena, morsiamena,
puolisona, emäntänä ja äitinä, niin havaitaan hänen aina olevan
eristettynä, aina yksinänsä, vieläpä nimenomaisesti niin tahtoen.
Onpa turhamaisenkin laita samoin. Jokainen nainen sulkee pois
toisen, luonnostansa, sillä jokaiselta vaaditaan kaikkea sitä, minkä
suorittaminen on koko sukupuolen asiana. Toisin on miesten laita. Mies
kysyy miestä; hän loisi itsellensä toisen, ellei sitä olisi olemassa;
nainen voisi elää iankaikkisesti ajattelemattakaan kaltaisensa
tuottamista.

Tarvitsee vain ilmaista eriskummaisella tavalla se, mikä on totta,
niin eriskummainenkin näyttää lopuksi todelta, virkkoi Charlotta.
Me omaksumme huomautuksistanne sen, mikä niissä on parasta, mutta
pysymme siitä huolimatta naisina yksissä, myöskin yhteisesti toimien,
jottei meidän tarvitse myöntää miehiä kovin suuressa määrässä itseämme
etevämmiksi. Ettepä saa panna pahaksenne sitäkään, jos olemme hieman
vahingoniloiset, pakostakin yhä enemmän, kun tulemme huomaamaan,
etteivät herratkaan elä keskenänsä erikoisessa sovussa.

Ymmärtäväinen mies tutki nyt varsin huolellisesti, miten Ottilia
käsitteli pieniä kasvatettaviansa, ja ilmaisi hänelle ehdottoman
tunnustuksensa.

Teette aivan oikein, sanoi hän, kehitellessänne alustalaisianne vain
lähimpään kelpoisuuteen. Puhtaudenharrastus saa lapset ilomielin
pitämään hieman huolta itsestänsä, ja kaikki on voitettu, jos on saatu
heidät innostetuksi tekemään tehtävänsä reippaasti ja oman arvon
tunnoin.

Suureksi tyydytykseksensä hän muuten havaitsi, ettei ollut tehty mitään
ulkonaisen näön vuoksi, vaan kaikki sisäänpäin ja välttämättömimpiä
tarpeita silmälläpitäen.

Kuinka vähillä sanoilla, huudahti hän, voisikaan määritellä koko
kasvatustehtävän, jos jollakin olisi korvat kuulla.

Ettekö tahdo koettaa, miten se onnistuu minun kuunnellessani? kysyi
Ottilia ystävällisesti.

Varsin mielelläni, vastasi apulainen, mutta te ette saa ilmiantaa
minua. Kasvatettakoon pojat palvelijoiksi ja tytöt äideiksi, niin asiat
ovat hyvässä kunnossa kaikkialla.

Naiset voisivat siihen vielä suostua, vastasi Ottilia, koska heidän,
elleivät ole äitejä, joka tapauksessa täytyy suostua rupeamaan
hoitajattariksi, mutta nuoret miehemme pitäisivät epäilemättä itseänsä
liian hyvinä palvelijoiksi, koskapa voi helposti havaita, että jokainen
pitää itseänsä kykenevämpänä käskemään.

Senpä vuoksi emme hiiskukaan heille siitä mitään, sanoi apulainen.
Ihmiset pyrkivät mielistellen elämän suosioon, mutta elämä ei
mielistele meitä. Moniko meistä suostuu vapaaehtoisesti tunnustamaan
mitä lopulta kuitenkin on tunnustettava? Mutta jätetään nämä seikat,
jotka eivät nyt meitä liikuta.

Te olette onnellinen voidessanne oikein käsitellä kasvatettavianne. Kun
pienimmät tyttönne kanniskelevat nukkiansa kursien niitä varten kokoon
joitakin vaatetilkkuja, kun sitten vanhemmat sisarukset pitävät huolta
nuoremmista ja koti hoitaa ja auttaa itse itseänsä, niin askel elämään
ei ole pitkä, ja sellainen tyttö löytää puolisonsa luota sen, minkä on
vanhempiensa luo jättänyt.

Sivistyneissä säätyluokissa tehtävä kuitenkin on sangen monimutkainen.
Meidän on otettava huomioon korkeampia, herkempiä, hienompia, varsinkin
seuraelämän olosuhteita. Meidän toisten on senvuoksi kehitettävä
kasvattejamme ulospäin; se on välttämätöntä, ja varsin hyvä olisi,
ellei siinä mentäisi liiallisuuksiin. Kun näet aiotaan kasvattaa
lapsia suurempaa piiriä varten, ajetaan heidät helposti rannattomiin,
pitämättä silmällä, mitä sisäinen luonto oikeastaan vaatii. Siinä
on tehtävä, jonka suorittaminen onnistuu kasvattajille paremmin tai
huonommin tai jää onnistumatta.

Monet asiat, joita koulukodissa oppilaillemme opetamme, minua
huolestuttavat, koska kokemus sanoo, ettei niistä tulevaisuudessa
ole paljoakaan hyötyä. Mitä kaikkea kohta hylätäänkään, mitä kaikkea
unohdetaankaan kohta, kun nainen ehtii emännäksi, äidiksi!

Koska kerran olen tähän toimeen antautunut, en voi välttää sitä
hurskasta toivomusta, että minulle uskollisen kumppanin keralla
onnistuisi kasvatettavissani kehitellä mitä he tarvitsevat siirtyessään
oman toimintansa itsenäiselle alueelle, että voisin sanoa itselleni:
tässä suhteessa heidän kasvatuksensa on täydellinen. Siihen tosin
liittyy alinomaa toinen kasvatus, joka käy välttämättömäksi melkein
jokaisena elämämme vuotena, ellei meidän itsemme, niin olosuhteittemme
vuoksi.

Kuinka oikeana Ottilia pitikään tuota huomautusta! Kuinka olikaan
odottamaton intohimoinen kiintymys kuluneena vuonna häntä kasvattanut!
Kuinka paljon koettelemuksia hän näkikään edessänsä häilyvän
silmäillessänsä kaikkein lähintä tulevaisuutta!

Nuori mies ei ollut harkitsematta puhunut kumppanista, puolisosta.
Vaatimattomuudestansa huolimatta hän ei voinut olla kautta rantain
ilmaisematta tarkoituksiansa; olivatpa monenlaiset seikat ja tapahtumat
kerrassaan häntä yllyttäneet astumaan tämän käyntinsä aikana muutamia
askelia päämääräänsä lähemmäksi.

Koulukodin johtajatar, jo vanhanpuoleinen nainen, oli kauan haeskellut
opettajatoveriensa joukosta henkilöä, joka olisi sopinut varsinaiseksi
osakkaaksi hänen laitokseensa, ja oli vihdoin kehoittanut apulaista,
johon hän täydellä syyllä saattoi luottaa, hänen kerallansa johtamaan
opistoa edelleen, toimimaan siinä ikäänkuin omassansa ja hänen
kuoltuansa ottamaan sen haltuunsa perillisenä ja ainoana omistajana.
Pääasiana näytti olevan, että hän löytäisi samanmielisen puolison.
Kaikessa hiljaisuudessa väikkyi Ottilia hänen silmissänsä ja
sydämessänsä, mutta samalla heräsi monenlaisia epäilyksiä, joille taas
ilmestyi vastapainoksi suotuisia tapahtumia. Luciana oli lähtenyt
koulukodista; Ottilia voi vapaammin sinne palata; hänen suhteestansa
Eduardiin oli tosin jotakin kuulunut, mutta asiaan suhtauduttiin, kuten
ainakin, välinpitämättömästi, ja tämä tapaus saattoi sekin edistää
Ottilian paluuta. Ei olisi kumminkaan päästy mihinkään päätökseen,
mihinkään toimenpiteeseen ei olisi ryhdytty, ellei odottamaton vierailu
olisi tässäkin ollut erikoisena yllykkeenä. Merkittävien henkilöiden
ilmestyminen johonkin piiriin ei yleensäkään tapahdu jälkeä jättämättä.

Kreivi ja paronitar, joilta useinkin tiedusteltiin eri koulukotien
kelpoisuutta, koska melkein kaikki ovat neuvottomat suunnitellessaan
lastensa kasvattamista, olivat päättäneet erikoisesti perehtyä nyt
puheena olevaan, josta heille oli kerrottu paljon hyvää, ja he voivat
nyt, uusien olosuhteitten vallitessa, toimittaa yhteisesti sellaisen
tarkastuksen. Paronitar aikoi vielä jotain muutakin. Käydessään
viimeksi Charlottan luona hän oli hänen kanssansa yksityiskohtaisesti
käsitellyt kaikkia Eduardia ja Ottiliaa koskevia seikkoja ja vaati yhä
Ottiliaa talosta poistettavaksi kokien rohkaista siihen toimenpiteeseen
Charlottaa, joka yhä pelkäsi Eduardin uhkauksia. Keskusteltiin eri
toimenpiteistä ja koulukodin tullessa puheeksi myöskin apulaisen
kiintymyksestä Ottiliaan. Paronitar päätti sitäkin suuremmalla syyllä
käydä opistossa.

Hän saapuu sinne, tulee tuntemaan apulaisen, laitosta tarkastetaan
ja puhutaan Ottiliasta. Kreivikin, joka on äskeisen vierailun aikana
oppinut hänet tarkemmin tuntemaan, keskustelee hänestä mielellänsä.
Ottilia oli kreiviä lähestynyt, jopa viehättynytkin häneen, koska
luuli hänen arvokkaan keskustelunsa valaisevan kaikkea sitä, mikä oli
tähän saakka pysynyt hänelle aivan tuntemattomana. Jos hän Eduardin
seurassa ollessaan unohti maailman, näytti maailma kreivin läsnäollessa
käyvän erinomaisen toivottavaksi. Viehtymys on aina vastavuoroista.
Kreivi kiintyi Ottiliaan siinä määrin, että piti häntä mielellään
tyttärenänsä. Tässäkin suhteessa Ottilia oli jälleen paronittarelle
haitallinen, vieläpä enemmänkin kuin ensi kerralla. Kukapa tietää,
mihin toimenpiteisiin hän olisi intohimon vielä kuumempana kiehuessa
ryhtynyt neitoa vastaan; nyt riitti, jos hänet tehtiin naittamalla
vaarattomaksi aviovaimoille.

Niinpä hän osasi varovasti, mutta vaikuttavasti kehoittaa apulaista
suoriutumaan pienelle vierailulle linnaan ja vitkastelematta lähenemään
avoimesti ilmaisemiensa suunnitelmien ja toivelmiensa toteutumista.

Johtajattaren ehdottomasti asiaan suostuttua apulainen niinmuodoin
lähti matkaan, mitä parhaat toiveet mielessänsä. Hän tiesi, ettei
Ottilia ollut hänelle ynseä, ja jos heidän säätyluokkainsa kesken
olikin jonkinlaista epäsuhdetta, tasoitti sen vallitseva ajatustapa
varsin helposti. Paronitar oli myös tehnyt hänelle selvästi
tajuttavaksi, että Ottilia tulisi aina pysymään köyhänä tyttönä.
Rikkaan perheen sukulaisuus, sanoi hän, ei voi ketään auttaa,
koska suurimmankin varallisuuden haltijaa arveluttaa, kun tulee
kysymykseen riistää melkoinen summa niiltä, joilla näyttää lähemmän
sukulaisuusasteen nojalla olevan täydellisempi oikeus omaisuuden
perimiseen. Kieltämättä onkin ihmeellistä, että ihminen käyttelee
suurta etuoikeuttansa, kuolemanjälkeistä määräysvaltaansa omaisuuteensa
nähden, ylen harvoin rakkaimpiensa hyväksi ja, kuten näyttää,
perintätapaa kunnioittaen suosii vain niitä, joiden haltuun hänen
omaisuutensa joutuisi, vaikka hänellä itsellänsä ei olisi mitään omaa
tahtoa.

Hänen tunteensa kohotti hänet matkalla täysin Ottilian vertaiseksi.
Hyvä vastaanotto lisäsi hänen toiveitansa. Ottilia tosin ei tuntunut
olevan hänelle aivan yhtä avomielinen kuin ennen, mutta toisaalta hän
oli entistä täysikasvuisempi, sivistyneempi ja, jos niin tahtoo sanoa,
puheliaampi. Tutunomaisesti sallittiin hänen päästä saamaan selkoa
monista, varsinkin hänen omaan alaansa kuuluvista asioista. Mutta kun
hän sitten tahtoi lähestyä päämääräänsä, oli häntä aina pidättämässä
jokin sisäinen arkuus.

Kerran Charlotta sentään soi hänelle siihen tilaisuutta virkkaessaan
Ottilian läsnäollessa: Te olette tutkinut jokseenkin kaikki, mitä
minun alueillani kasvaa; mitä oikeastaan arvelette Ottiliasta? Voitte
huoletta sen sanoa hänen kuultensa.

Apulainen vastasi kohta varsin älykkäästi ja rauhallisin lauseparsin,
että Ottilia oli hänen mielestänsä muuttunut suuressa määrin ja
eduksensa, mitä tulee vapaampaan käyttäytymiseen, helpompaan
ajatustensa ilmaisemiseen, avarampaan yleisiä asioita koskevaan
käsitykseen, joka osoittautui pikemmin hänen teoissansa kuin
sanoissansa, mutta toisaalta puhuja arveli voivan olla hänelle
erittäin suureksi hyödyksi, jos hän palaisi joksikin aikaa koulukotiin
omaksuaksensa johdonmukaisesti, perusteellisesti ja pysyväisesti mitä
maailma opettaa vain katkelmittain ja pikemmin häiriötä kuin tyydytystä
tuottaen, vieläpä toisinaan liian myöhäänkin. Hän ei tahtonut asiaa
laveammin käsitellä, koska arveli Ottilian itsensä parhaiten tietävän,
millaisista yhtenäisistä oppikursseista hänet oli silloin temmattu pois.

Ottilia ei voinut kieltää, mutta ei kyennyt myöskään myöntämään,
millaisia tunteita nuo sanat hänessä herättivät, koska ei tietänyt
kunnolla itsekään, kuinka ne oli tulkittava. Maailmassa ei hänen
mielestänsä näyttänyt enää olevan mitään hajanaista, kun hän ajatteli
rakastamaansa miestä, ja toisaalta hän ei käsittänyt, kuinka mikään
enää saattoi olla yhtenäistä ilman häntä.

Charlotta vastasi ehdotukseen viisaasti ja ystävällisesti, sanoi,
että he molemmat, hän ja Ottilia, olivat jo kauan toivoneet Ottilian
pääsevän palaamaan koulukotiin. Tänä aikana oli sellaisen rakkaan
ystävän ja auttajan läsnäolo ollut hänelle välttämätön, mutta
tuonnempana hän ei tahtonut olla esteenä, jos Ottilia yhä haluaisi
sinne palata, kunnes olisi päättänyt aloittamansa ja täydellisesti
suoriutunut keskeyttämistänsä opinnoista.

Apulaista tämä suostumus ilahdutti. Ottilialla ei ollut lupa sanoa
mitään sitä vastaan, vaikka ajatus oli omansa häntä kauhistuttamaan.
Charlotta puolestansa ajatteli voittavansa aikaa; hän toivoi Eduardin
löytyvän ja saapuvan vasta onnellisena isänä. Hän uskoi varmaan, että
silloin kaikki luonnistuisi ja Ottiliastakin pidettäisiin huolta
tavalla tai toisella.

Tärkeän keskustelun jälkeen, joka suo kaikille osanottajille
ajattelemisen aihetta, syntyy tavallisesti vaitiolo, joka muistuttaa
yleistä neuvottomuutta. Käyskeltiin salissa edestakaisin, apulainen
selaili joitakin kirjoja ja sai vihdoin käsiinsä folionidoksen,
joka oli jäänyt sinne Lucianan ajoilta. Nähdessään siinä olevan
pelkkiä apinoita hän kohta sen jälleen sulki. Tapahtuma lienee
kumminkin aiheuttanut keskustelua, jonka jälkiä havaitsemme Ottilian
päiväkirjassa.


_Ottilian päiväkirjasta._

"Kuinka onkaan ihmisellä luontoa kuvailla inhoittavia apinoita niin
huolellisesti. Niiden eläiminä katseleminenkin on jo alentavaa,
mutta jos noudattaa houkutusta ja etsii niistä tuttujen henkilöiden
piirteitä, niin muuttuu tosiaankin ilkeämielisemmäksi."

"Se, joka mielellänsä käsittelee pilapiirroksia ja irvikuvia, on
varmaan jossakin määrin eriskummallinen. Hyvää apulaistamme saan
kiittää siitä, ettei minua ole kiusattu luonnonopilla: minä en voinut
milloinkaan kiintyä matoihin ja kuoriaisiin."

"Tällä kertaa hän tunnusti olevansa samaa mieltä. Luonnosta, sanoi hän,
meidän pitäisi tuntea ainoastaan se, mikä elävänä välittömästi meitä
ympäröi. Kaikkiin puihin, jotka ympärillämme kukkivat, viheriöivät,
tekevät hedelmää, jokaiseen pensaaseen, jonka ohi astelemme, jokaiseen
ruohonkorteen, jota jalkamme polkee, me olemme todellisessa suhteessa,
ne ovat oikeita kansalaisiamme. Linnut, jotka hypähtelevät puittemme
oksilla edestakaisin, jotka visertävät lehvistöissämme, kuuluvat
meille, puhuvat meille, nuoruudesta saakka, ja me opimme ymmärtämään
niiden kieltä. Eikö olekin niin laita, että jokainen vieras,
ympäristöstänsä irralleen temmattu olento aiheuttaa meissä tavallaan
säikyttävän vaikutelman, jota vain tottumus tylsentää. Apinain,
papukaijojen ja neekerien ympärillänsä sietäminen edellyttää jo
kirjavaa, meluisaa elämää."

"Toisinaan, kun minut sattui valtaamaan utelias halu päästä näkemään
sellaisia kummallisia asioita, olen kadehtinut matkailijaa, joka näkee
sellaisia ihmeitä elävässä jokapäiväisessä yhteydessä toisten ihmeitten
kanssa. Mutta hän muuttuu itsekin toiseksi ihmiseksi. Kukaan ei astele
rankaisematta palmujen siimeksessä, ja mielipiteet vaihtuvat varmaan
toisiksi sellaisessa maassa, missä norsut ja tiikerit ovat kotonansa."

"Ihailtava on vain se luonnontutkija, joka osaa meille kuvailla
ja esittää kaikkein vieraimpia, kummallisimpia asioita omine
paikallisuuksinensa, koko naapuristoinensa, joka kerta kaikkein
omimmassa elementissänsä. Haluaisinpa kovin kuulla joskus Humboldtin
kertoilevan."

"Luonnontieteellinen kokoelma voi meistä näyttää egyptiläiseltä
haudalta, jossa eri eläin- ja kasvijumalat balsamoituina säilyvät.
Pappiskastin sopii hyvinkin sitä käsitellä salaperäisen hämäryyden
verhossa, mutta yleiseen opetusohjelmaan ei sellaista pitäisi liittää,
sitä vähemmän, kun läheisemmät ja arvokkaammat asiat siten helposti
syrjäytyvät."

"Opettaja, joka kykenee yhden ainoan hyvän työn, yhden ainoan hyvän
runon avulla herättämään tunnettamme, tekee enemmän kuin toinen, joka
opettaa meidät tuntemaan kokonaisen sarjan alempien luonnonmuodostumien
rakenteita ja nimiä, sillä jälkimmäisessä tapauksessa on koko tuloksena
se, minkä muutenkin tiedämme: että ihminen on jumaluuden etevin ja
ainoa vertauskuva."

"Olkoon yksilöllä vapaus askarrella niissä asioissa, jotka hänen
mieltänsä kiinnittävät, jotka häntä ilahduttavat, jotka hänestä
näyttävät hyödyllisiltä; ihmisten varsinaisena tutkimusesineenä on
sittenkin ihminen."



KAHDEKSAS LUKU.


Harvat ihmiset osaavat askarruttaa mieltänsä lähimmällä menneisyydellä.
Meitä joko kiinnittää auttamattomasti nykyisyys, tai me eksymme
etäiseen menneisyyteen ja yritämme, mikäli vain mahdollista,
kutsua esiin ja palauttaa entisellensä sitä, mikä on meiltä
kerrassaan kadonnut. Suurissa ja rikkaissakin perheissä, jotka ovat
esivanhemmillensa paljon velkaa, on tavallisesti niin laita, että
isoisää muistetaan enemmän kuin isää.

Tuollaisiin mietteisiin johtui apulaisemme, kun hän eräänä niistä
kauniista päivistä, joina väistyvä talvi tapaa teeskennellä kevättä,
oli kulkenut suuren vanhan linnanpuiston halki ihaillen Eduardin
isän istuttamia upeita lehmuskujanteita ja hänen säännöllisiä
puistorakennelmiansa. Ne olivat menestyneet mainiosti istuttajansa
tarkoitusten mukaan, ja nyt, kun niiden olisi pitänyt löytää hyväksyjiä
ja nauttijoita, ei kukaan niistä enää hiiskahtanutkaan; niitä käytiin
tuskin katsomassakaan, ja harrastelu ja varainkulutus oli suunnattu
toiselle taholle, kauemmaksi ja avarammalle. Palattuansa hän esitti
huomautuksensa Charlottalle, joka suhtautui siihen suopeasti.

Elämän kuljettaessa meitä eteenpäin, virkkoi Charlotta, me luulemme
toimivamme omaehtoisesti, valitsevamme tehtävämme ja huvimme, mutta kun
asiaa lähemmin tarkastelemme, niin huomaamme, että meidän onkin vain
pakko suorittaa oman aikamme suunnitelmia, noudatella sen taipumuksia.

Epäilemättä, jatkoi apulainen, ja kukapa soutamaan vasten ympärillänsä
kiitävää virtaa? Aika rientää eteenpäin ja sen mukana ajatustavat,
mielipiteet, ennakkoluulot ja harrastelut. Jos pojan nuoruus sattuu
juuri murroskauteen, niin saa olla varma siitä, ettei hän halua missään
suhteessa liittyä isäänsä. Jos viimeksimainittu on elänyt aikana,
jolloin haluttiin saada omaksua sitä ja tätä, taata itsellensä tämä
omistus, rajoittaa se ja lujittaa muusta maailmasta erotettuna sen
nautinto, niin ensinmainittu pyrkii kohta laajenemaan, levittäytymään
ja suljettua aluetta avaamaan.

Kokonaiset aikakaudet, virkkoi Charlotta, muistuttavat kuvailemaanne
isää ja hänen poikaansa. Olosuhteista, jotka vallitsivat siihen
aikaan, jolloin jokaisella pienellä kaupungilla täytyi olla muurit ja
vallihaudat, jolloin aateliskartanot vielä rakennettiin rämeisiin ja
vähäpätöisimpiinkin linnoihin päästiin ainoastaan nostosiltaa pitkin,
voimme tuskin muodostaa itsellemme käsitystä. Suuremmatkin kaupungit
purkavat nyt muurinsa, ruhtinaallistenkin linnojen saartokaivannot
täytetään, kaupungit ovat vain suuria kauppaloita, ja kun tuota
matkoillansa katselee, voisi luulla yleisen rauhan tulleen lujitetuksi
ja kultaisen aikakauden olevan ovella. Kukaan ei usko voivansa viihtyä
puutarhassa, ellei se näytä aukealta maalta; mikään ei saa viitata
taiteeseen, pakkoon, me tahdomme hengitellä täysin vapaasti ja
ehkäisemättä. Rohkenetteko otaksua, ystäväiseni, että tästä olotilasta
voitaisiin palata toiseen, edelliseen?

Miksipä ei? virkkoi apulainen. Jokaisessa olotilassa on hankaluutensa,
rajoitetussa samoinkuin irrallisessakin. Jälkimmäinen edellyttää
yltäkylläisyyttä ja johtaa tuhlaukseen. Viivähtäkäämme esimerkissänne,
joka tosiaankin on sattuva. Puutteen ilmetessä palaa kohta
rajoittumishalukin. Ihmiset, joiden on pakko käyttää alueitansa
hyödyksensä, rakentavat jälleen muureja puutarhainsa ympärille
tuotteittensa suojaksi. Siten syntyy vähitellen uusi asiaintila. Hyöty
pääsee jälleen voitolle, ja paljonomistavakin arvelee vihdoin, että
hänen on käyteltävä kaikkea hyödyksensä. Uskokaa minua: on mahdollista,
että poikanne laiminlyö kaikki puistorakennelmat vetäytyen jälleen
isoisänsä vakaiden muurien taakse ja hänen korkeiden lehmustensa alle.

Kuullessaan apulaisen puhuvan hänen pojastansa Charlotta salaa iloitsi
ja antoi senvuoksi anteeksi toisen, hieman epäystävällisen, hänen
rakkaan, kauniin puistonsa kohtaloa koskevan ennustuksen. Niinpä hän
vastasikin aivan leppoisasti: Me emme ole vielä kumpikaan riittävän
vanhat, jotta olisimme useaan kertaan kokeneet sellaisia ristiriitoja,
mutta kun siirtyy ajatuksissaan varhaiseen nuoruuteensa, muistaa,
millaisia valituksia on kuullut vanhempien henkilöiden esittävän,
ja ottaa samalla huomioon maiden ja kaupunkien kohtaloita, niin
huomautuksessa ei liene muistutuksen sijaa. Mutta eikö tätä asiain
luonnollista kulkua käy mitenkään vastustaminen, eikö isää ja poikaa,
vanhempia ja lapsia voi saattaa sopusointuun? Te olette ystävällisesti
ennustanut minulle pojan; pitäisikö siis juuri hänen joutua
ristiriitaan isänsä kanssa, hävittää mitä vanhempansa ovat rakentaneet
sen sijaan, että hän sitä täydentäisi ja kohottaisi noudattelemalla
samoja tarkoituksia kuin he?

Sitä varten on kyllä olemassa järkevä keino, vastasi apulainen,
mutta ihmiset käyttävät sitä harvoin. Koroittakoon isä poikansa
osuuskumppaniksensa, sallikoon hänen viljellä ja istuttaa kerallansa ja
suokoon hänelle, kuten itsellensäkin, vaaratonta mielivaltaa. Toiminta
voidaan liittää toiseen punomalla, ei koskaan paloittelemalla. Nuori
oksa liittyy helposti ja mielellänsä vanhaan runkoon, johon mikään
täysi-ikäinen osa ei ole enää liitettävissä.

Apulaista ilahdutti, että oli tullut ennen lähtöänsä sanoneeksi
Charlottalle jotakin miellyttävää ja siten jälleen varmistaneeksi hänen
suopeata mielialaansa. Oli jo aika lähteä; hän oli viipynyt liiankin
kauan poissa kotoa, mutta voi tehdä lähtöpäätöksensä vasta sitten, kun
oli päässyt täysin vakuutetuksi siitä, että täytyisi antaa Charlottan
synnytysajan mennä ohi, ennenkuin sopi toivoa mitään ratkaisua Ottiliaa
koskevassa asiassa. Senvuoksi hän mukautui olosuhteisiin palaten näine
toiveinensa johtajattaren luo.

Synnytysaika lähestyi. Charlotta pysytteli jo yksinomaan huoneissansa.
Hänen luoksensa kokoontuneet naiset muodostivat hänen suljetun
seurapiirinsä. Ottilia piti huolta taloudesta, mutta uskalsi tuskin
ajatella mitä teki. Hän oli tosin täydellisesti alistunut, toivoi
saavansa edelleenkin mitä alttiimmin palvella Charlottaa, lasta
ja Eduardia, mutta ei käsittänyt, kuinka se kävisi päinsä. Hänet
voi pelastaa täydellisestä hämmennystilasta vain jokapäiväinen
velvollisuuksiensa täyttäminen.

Charlotta oli onnellisesti synnyttänyt pojan, ja kaikki naiset
vakuuttivat, että se oli ilmetty isänsä. Ottilia yksin mietti
mielessänsä toisin, toivottaessaan äidille onnea ja mitä
sydämellisimmin tervehtiessään pienokaista. Jo Lucianan naimisiinmenoa
koskevissa järjestelyissä oli puolison poissaolo tuntunut Charlottasta
erittäin haitalliselta, ja nyt ei isän pitänyt olla läsnä myöskään
pojan syntyessä, hänen ei pitänyt saada määrätä oman poikansa nimeä.

Kaikkein ensimmäinen onnittelemaan saapuva ystävä oli Mittler, jonka
asettamat vakoilijat olivat kohta toimittaneet hänelle asiasta
tiedon. Hän saapui, vieläpä sangen hyvillä mielin. Voiden tuskin
salata voitonriemuansa Ottilian läsnäollessa hän lausui Charlottalle
arkailematta ajatuksensa ja oli mies hälventämään kaikki murheet
ja poistamaan kaikki hetken hankaluudet. Ristiäisiä ei pitänyt
siirtää pitkien aikojen taakse. Vanhan sielunpaimenen, joka oli jo
haudan partaalla, piti siunauksellansa liittää yhteen menneisyys ja
tulevaisuus. Pojan tuli olla nimeltänsä Otto; hän voi saada ainoastaan
isän ja ystävän nimen.

Tarvittiin tämän miehen ehdotonta tungettelevaisuutta, jotta
lukemattomat epäilykset, vastaväitteet, vitkastelu, lamaantuminen,
paremmat tai toiset tiedot, epäröiminen, arvelut, uudet ja vastakkaiset
arvelut tulivat kumotuiksi. Sellaisissa tapauksissa näet epäilys
synnyttää aina uusia epäilyksiä, ja kaikkia suhteita säästeltäessä
johdutaan auttamattomasti loukkaamaan joitakin.

Mittler otti pitääkseen huolen kaikista ilmoitus- ja kutsukirjeistä.
Ne piti toimittaa kohta matkaan, sillä kirjoittajasta itsestäänkin oli
erittäin tärkeätä saada ilmoittaa onni, jota hän piti perheelle ylen
merkittävänä, muillekin, toisinaan pahansuoville ja pahaapuhuville
ihmisille. Tähänastiset kiihkoisat tapahtumat eivät tosiaankaan olleet
pysyneet salassa suurelta yleisöltä, joka yleensäkin on vakuutettu
siitä, että kaikki, mitä tapahtuu, tapahtuu vain sitä varten, ettei
puuttuisi puheenainetta.

Ristiäisjuhlallisuuden tuli olla arvokas, mutta rajoitettu ja lyhyt.
Kokoonnuttiin, Ottilian ja Mittlerin piti toimia kasteentodistajina.
Vanha sielunpaimen astui kirkonpalvelijan tukemana hitaasti heidän
luoksensa. Rukous oli suoritettu, lapsi laskettu Ottilian käsivarrelle.
Katsoessaan sitten lauhkeasti pienokaista Ottilia kovin säikähti sen
avoimia silmiä: hän näet luuli näkevänsä omat silmänsä. Yhtäläisyyden
olisikin täytynyt vaikuttaa yllättävästi kehen tahansa. Mittler,
joka ensin otti lapsen vastaan, säpsähti hänkin havaitessaan sen
rakenteeltansa muistuttavan kapteenia, vieläpä niin suuressa määrin,
ettei hän ollut nähnyt sellaista milloinkaan ennen.

Vanhan kelpo sielunpaimenen oli heikkoutensa vuoksi pakko rajoittua
tavalliseen liturgiaan. Mutta Mittler, jonka mielen asia kerrassaan
täytti, muisteli entisiä virantoimituksiansa ja oli yleensäkin
taipuvainen joka tilaisuudessa miettimään mitä nyt sanoisi, miten
ajatuksensa lausuisi. Tällä kertaa hänen oli sitä mahdottomampi
pidättyä, kun hänen ympärillänsä oli vain pienoinen seura
pelkkiä ystäviä. Senvuoksi hän alkoi toimituksen loppupuolella
mielihyvin sujuttautua papin asemaan, ilmaista hilpeässä puheessa
kumminvelvollisuuksiansa ja toiveitansa kuvaillen asioita sitäkin
leveämmin, kun luuli voivansa Charlottan tyytyväisestä ilmeestä havaita
hänen suostumuksensa. Ponteva puhuja ei ollenkaan huomannut, että
kelpo vanhus olisi mielellään istuutunut, ja vielä vähemmin johtui
hänen mieleensä, että hän oli aiheuttamassa pahempaakin onnettomuutta.
Kuvailtuaan värikkäästi jokaisen läsnäolevan henkilön suhdetta lapseen
ja asettaen siten Ottilian kärsivällisyyden verrattain kovalle
koetukselle hän lopulta kääntyi vanhuksen puoleen lausuen: Ja te,
kunnianarvoisa isä, voitte nyt Simeonin tavoin sanoa: Herra, salli
palvelijasi rauhaan menevän, sillä minun silmäni ovat nähneet tämän
talon vapahtajan.

Nyt hän oli aikeissa päättää puheensa oikein loistavasti, mutta
havaitsi kohta, että vanhus, jolle hän lasta ojensi, tosin aluksi
näytti kumartuvan sitä kohti, mutta sitten äkkiä vaipui takaisin. Hänet
saatiin hädin tuskin varjelluksi kaatumasta, kannettiin istumaan, ja
kaikesta samassa tuokiossa annetusta avusta huolimatta täytyi hänet
todeta kuolleeksi. Tapahtuma oli niin yllättävä, että katselijoille
kävi vaikeaksi nähdä ja ajatella syntymä kuoleman, ruumiskirstu kätkyen
välittömään läheisyyteen, käsittää tuo suunnaton vastakohtaisuus
silmillänsä eikä vain mielikuvituksellansa. Ottilia yksin katseli
kuoleman uneen vaipunutta, jonka kasvoissa yhä säilyi ystävällinen,
miellyttävä ilme, tavallaan kadehtien. Olihan hänen oman sielunsa elämä
surmattu; miksi piti ruumiin vielä pysyä elossa?

Päivän ikävien tapahtumien siten monesti johtaessa hänet
katoavaisuuden, eron, menettämisen ajatuksiin hänellä oli toisaalta
lohtunansa ihmeellisiä öisiä ilmestyksiä, jotka vakuuttivat hänelle
rakastetun olemassaoloa, lujittaen ja virkistäen hänen omaa elämäänsä.
Laskeuduttuansa illalla levolle ja häilyessään vielä suloisessa
tunnossa unen ja valveen välillä hänestä tuntui siltä, kuin olisi
silmäillyt aivan heleään, mutta silti leppeästi valaistuun avaruuteen.
Siinä hän näki selvästi Eduardin, eikä suinkaan tavallisessa puvussa,
jossa oli hänet aikaisemmin nähnyt, vaan sotilasasussa, joka kerta
erilaisessa, ei kumminkaan millään muotoa haaveellisessa, vaan täysin
luonnollisessa asennossa: seisomassa, kävelemässä, makaamassa ja
ratsastamassa. Pienimpiä yksityiskohtiansa myöten selväpiirteinen
kuva liikkui alttiisti hänen edessänsä hänen mitään tekemättä, sitä
mitenkään tahtomatta tai kuvitusvoimaansa ponnistamatta. Toisinaan
kuvan ympärilläkin näkyi jotakin, varsinkin jotain liikkuvaa, joka
piirtyi tummempana heleälle pohjalle, mutta Ottilia erotti vaivoin
varjokuvia, jotka saattoivat joskus näyttää ihmisiltä, hevosilta,
puilta ja vuorilta. Tavallisesti hän nukkui katseluunsa ja oli aamulla,
rauhallisesta unesta herätessänsä, virkistynyt ja lohdutettu, koska
hänellä oli vakaumuksenansa se tunto, että Eduard vielä elää ja on mitä
kiinteimmässä suhteessa häneen.



YHDEKSÄS LUKU.


Kevät oli tullut, myöhemmin, mutta samalla nopeammin ja hilpeämmin kuin
tavallisesti. Ottilia löysi nyt puutarhasta huolenpitonsa hedelmän:
kaikki orasti, vihersi ja kukoisti ajallansa; moni hyvinjärjestetyissä
ansareissa ja kukkaslavoissa valmisteltu elämänitu pääsi nyt kohta
ulkoapäin vihdoinkin vaikuttavan luonnon yhteyteen, ja kaikki, mitä oli
tehtävänä ja toimitettavana, ei tuntunut enää pelkältä toivorikkaalta
vaivalta, kuten tähän saakka, vaan muuttui hilpeäksi nautinnoksi.

Puutarhuria hänen täytyi lohduttaa monen ruukkukasvien joukkoon
syntyneen aukon ja monen puunlatvan tasasuhtaisuuden tärveltymisen
vuoksi, minkä kaiken oli aiheuttanut Lucianan hillittömyys. Ottilia
rohkaisi vanhaa miestä vakuuttamalla kaiken tulevan pian entisellensä,
mutta puutarhurilla oli niin syvä tunne, niin puhdas käsitys
ammatistansa, ettei noista lohdutusperusteista ollut paljoakaan hyötyä.
Yhtä vähän kuin puutarhuri saa hajoittaa itseänsä omaksumalla muita
harrastuksia ja kiintymyksiä, yhtä vähän saa keskeytyä se rauhallinen
kehitys, joka vie kasvin kestävään tai ohimenevään täydellisyyteen.
Kasvi on kuin itsepintainen ihminen, josta voi asiaankuuluvalla tavalla
käsitellen saada mitä ikänä haluaa. Puutarhurin, jos kenenkään, tulee
osata rauhallisesti arvioiden, hiljaa ja johdonmukaisesti suorittaa
kunakin vuodenaikana, kunakin hetkenä se, mikä on tarpeen.

Kelpo puutarhurillamme oli nuo ominaisuudet varsin huomattavassa
määrässä, minkä vuoksi Ottilia sangen mielellään toimi hänen
kerallansa, mutta varsinaista kykyänsä tämä mies ei ollut enää
muutamiin aikoihin voinut tyydytykseksensä harjoittaa. Vaikka hän
näet osasikin moitteettomasti suorittaa kaikki puu- ja kasvitarhan
hoitoon kuuluvat tehtävät sekä vanhemman korukasvitarhankin
vaatimukset, vaikka hän olisikin kasvihuoneiden, kukkasipulien,
neilikkain ja kultaesikkojen kasvattajana voinut haastaa luonnon
itsensä kilpasille, olivat uudet koristepuut ja muotikukkaset sentään
jääneet hänelle verrattain vieraiksi, ja hänessä asui parhaillaan
avautuvaa kasviopin ääretöntä aluetta ja siinä surisevia vieraita
nimiä kohtaan jonkinlainen arkuus, joka tuntui hänestä kiusalliselta.
Herrasväen edellisenä vuonna aloittamia tilauksia hän piti hyödyttömänä
kulutuksena ja tuhlauksena, sitäkin enemmän, kun näki monen
kalliin kasvin surkastuvan eikä ollut erikoisen hyvissä suhteissa
kauppapuutarhureihin, joiden ei uskonut riittävän rehellisesti häntä
palvelevan.

Hän oli monien kokeilujen jälkeen sommitellut itsellensä eräänlaisen
asiaa koskevan suunnitelman, jota Ottilia kannatti sitäkin enemmän,
kun sen pohjana oikeastaan oli Eduardin paluu, joka tässä samoinkuin
monessa muussakin tapauksessa tuntui pakostakin yhä tarpeellisemmalta.

Kasvien yhä paremmin juurtuessa ja oksia työntäessä Ottilia tunsi
yhä lujemmin kiintyvänsä tähän taloon. Tasan vuosi sitten hän oli
astunut vieraana, mitättömänä olentona näihin suojiin. Kuinka
paljon hän olikaan sittemmin voittanut! Mutta ikävä kyllä myöskin
menettänyt! Hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut itseänsä niin
rikkaaksi eikä milloinkaan niin köyhäksi. Molemmat tunnot vaihtelivat
silmänräpäyksessä, risteilivät mitä kiinteimmin, hänen osaamatta auttaa
itseänsä muuten kuin antautumalla yhä uudelleen myötätuntoisesti, jopa
intohimoisestikin lähimmän valtoihin.

On hyvin ymmärrettävissä, että kaikki se, mikä oli Eduardille erikoisen
rakasta, vetosi voimakkaimmin Ottiliankin huolekkuuteen. Miksipä
siis hän ei olisi saanut toivoa odotetun pian palaavan kiitollisena
havaitsemaan hänen poissaollessansa suoritettua huolenpitoa ja
palvelevaisuutta.

Eräällä aivan toisellakin tavalla oli hänen määrä toimia Eduardin
hyväksi. Hän oli ottanut erikoisesti pitääksensä huolta lapsesta,
jonka välittömäksi hoitajaksi hän voi ryhtyä sitäkin paremmin, kun oli
päätetty, ettei sitä jätettäisi imettäjän huostaan, vaan elätettäisiin
maidolla ja vedellä. Lapsen piti saada tänä kauniina aikana nauttia
raitista ulkoilmaa, joten hän, mieluimmin itse, kantoi sen ulos,
kanniskeli nukkuvaa pienokaista kukkaisessa tarhassa, jonka oli määrä
tuonnempana hymyillen kirkastaa lapsuusaikaa, kanniskeli häntä nuorten
pensaitten ja kasvien välitse, joiden asiana näytti olevan kasvaa hänen
kerallansa nuoruuden kukoistukseen. Katsellessaan ympärillensä Ottilia
ei itseltänsä salannut, millaisen rikkauden omistajaksi poika oli
syntynyt: silmänkantamalta piti melkein kaiken tulla kerran kuulumaan
hänelle. Kuinka suotavaa olikaan, että hän tämän lisäksi saisi kasvaa
isänsä ja äitinsä silmäin alla lujittaen uutta, iloista liittoa.

Ottilialla oli kaikesta tästä niin puhdas tunto, että hän ajatteli
sen välttämättömäksi todellisuudeksi, syrjäyttäen itsensä kokonaan.
Kirkkaan taivaan, heleän auringon alla hänelle yht'äkkiä selvisi, että
hänen rakkautensa, jos sen mieli täydellistyä, täytyi muuttua ihan
epäitsekkääksi, uskoipa hän useina hetkinä jo päässeensäkin niihin
korkeuksiin. Hän toivoi ainoastaan ystävänsä hyvää, uskoi kykenevänsä
kieltäytymään hänestä, vaikkapa ei häntä enää milloinkaan näkisi,
kunhan vain tietäisi hänet onnelliseksi. Omasta puolestansa hän tiesi,
ettei tulisi koskaan kenenkään toisen omaksi.

Oli pidetty huolta siitä, että syksy muodostui yhtä ihanaksi kuin
kevät. Kaikkia niin sanottuja kesäkasveja, kaikkia niitä, jotka
syksyllä yhä kukkivat, kylmääkin uhmaillen, varsinkin astereita, oli
kylvetty mitä erilaisimpia, ja niiden piti nyt luoda tähtitaivas maan
pinnalle.


_Ottilian päiväkirjasta._

"Lukemamme hyvän ajatuksen, kuulemamme huomiotaherättävän lausunnon
me merkitsemme päiväkirjaamme. Jos vaivautuisimme samalla poimimaan
ystäviemme kirjeistä omituisia huomautuksia, omaperäisiä näkökohtia,
ohimennen piirrettyjä henkeviä sanoja, niin varmaan paljon
rikastuisimme. Me säilytämme kirjeitä lukematta niitä enää milloinkaan,
lopulta me ne hienotunteisuudesta tuhoamme, ja siten häviää
auttamattomasti meiltä ja muilta kaunein ja välittömin elämäntuulahdus.
Minä ryhdyn korvaamaan tätä laiminlyöntiä."

"Niinpä uudistuu jälleen vuoden vaiherikas tarina. Me olemme taasen,
Jumalan kiitos, ehtineet sievimpään lukuun. Orvokit ja kielot ovat
ikäänkuin sen otsakkeita ja kuvakoristeita. Meistä tuntuu aina
miellyttävältä, kun ne elämän kirjaa avatessamme jälleen sattuvat
eteemme."

"Me soimaamme köyhiä, varsinkin alaikäisiä, kun he kuljeksivat
kerjäten. Emmekö huomaa, että he ovat toimessa kohta, kun on olemassa
jotakin toimitettavaa? Luonto tuskin ehtii kehittelemään ilmi auliita
aarteitansa, kun lapset jo ryhtyvät harjoittamaan ammattia; kukaan ei
enää kerjää, kaikki ojentavat sinulle kukkavihkoa, joka on poimittu
ennenkuin olet unestasi herännyt, ja pyytävä silmäilee sinua yhtä
ystävällisesti kuin hänen lahjansa. Kurjalta ei näytä koskaan se, joka
tuntee olevansa edes jossakin määrin oikeutettu pyytämään."

"Miksi onkaan vuosi toisinaan kovin pitkä, toisinaan kovin lyhyt, miksi
se näyttää niin lyhyeltä ja niin pitkältä muistelossa? Viime vuosi on
minulle sellainen, ja missään muualla ei ilmene niin selvästi kuin
puutarhassa, kuinka häviäväinen ja kestävä kutoutuvat toisiinsa. Ja
kuitenkaan ei mikään ole niin häipyväistä, ettei se jättäisi jälkeä,
kaltaistansa."

"Talvi kelpaa sekin. Tuntuu siltä, kuin hengittelisi helpommin puiden
seistessä edessämme aavemaisina, läpinäkyvinä. Ne eivät ole mitään,
mutta eivät myöskään mitään peitä. Mutta kun sitten tulevat silmut ja
kukat, niin käymme kärsimättömiksi, kunnes koko lehvistö on kehittynyt
esiin, kunnes maisema ruumiillistuu ja puu työntyy eteemme täyteläisenä
hahmona."

"Kaiken, mikä on täydellistä lajissansa, täytyy kohota lajinsa
yläpuolelle, sen täytyy kehittyä joksikin muuksi, verrattomaksi. Monet
satakielen sävelet ovat vielä linnun laulua, mutta sitten se kohoaa
luokkansa yli ja tuntuu tahtovan osoittaa koko höyhenkarjalle, mitä
laulaminen oikeastaan merkitsee."

"Elämä vailla rakkautta, rakastetusta etäällä, on pelkkä _Comédie à
liroir_, kehno parsinnainen näytelmä: ikäänkuin avaisi ja sulkisi
pöytälaatikoita, toista toisensa jälkeen, aina seuraavaan kiiruhtaen.
Se, mitä siinä hyvää ja merkittävää esiintyy, on vain höllässä
yhteydessä. On pakko yhä alkaa alusta ja tekee aina mieli lopettaa."



KYMMENES LUKU.


Charlotta puolestansa voi hyvin. Hän iloitsee vankasta, lupaavasta
pojasta, joka alinomaa askarruttaa hänen katsettansa ja mieltänsä.
Poika luo uuden suhteen hänen ja maailman, hänen ja tilan välille;
hänen vanha toimeliaisuutensa herää jälleen eloon; minne hän silmänsä
luoneekin, havaitsee hän kuluneena vuonna tehdyn paljon ja tuntee iloa
sen johdosta. Omituisen tunnon elähdyttämänä hän nousee sammalmajalle
Ottilian ja poikasen keralla, laskee lapsen pienelle pöydälle,
ikäänkuin kotoiselle alttarille, näkee kaksi istumasijaa tyhjänä,
muistelee menneitä aikoja, ja hänen mielessänsä elpyy uusi toivo
itseänsä ja Ottiliaa varten.

Nuoret naishenkilöt kenties silmäilevät häveliäästi erinäisiä
nuorukaisia, hiljakseen tutkistellen, haluaisivatko jonkun heistä
mieheksensä, mutta se, jonka on toimittava tyttären tai naispuolisen
holhokin hyväksi, tarkastelee laajempaa piiriä. Niin kävi tällä
hetkellä Charlottan, josta kapteenin ja Ottilian liitto ei näyttänyt
mahdottomalta. Olivathan he jo kerran istuneet rinnakkain tässä
majassa, ja Charlotta oli hiljattain saanut tietää, että puheenaolleen
edullisen naimiskaupan mahdollisuus oli häipynyt olemattomiin.

Charlotta asteli eteenpäin, ja Ottilia kantoi lasta. Monenlaisia
mietteitä liikkui Charlottan mielessä. Haaksirikko voi tapahtua
maallakin; kaunista ja kiitettävää on siitä mitä pikimmin ennallensa
toipua. Suuntautuuhan elämä vain voittoon ja tappioon. Kukapa ei tekisi
jonkinlaisia suunnitelmia ja niitä toteuttaessaan häiriytyisi! Kuinka
usein lähdemmekään kulkemaan jotakin tietä, jolta meidän on poikettava!
Kuinka usein harhaudummekaan terävästi tarkkaamastamme päämäärästä
saavuttaaksemme toisen, korkeamman! Matkustajan vaunuista särkyy hänen
sanomattomaksi harmiksensa pyörä, ja hän joutuu tämän epämieluisan
tapauksen vuoksi solmimaan mitä ilahduttavimpia tuttavuuksia ja
suhteita, jotka vaikuttavat hänen koko elämäänsä. Kohtalo toteuttaa
meidän toivelmamme, mutta siten, että voi antaa meille enemmänkin kuin
olemme osanneet toivoa.

Näissä ja muissa samanlaisissa mietteissä Charlotta saapui kukkulalle,
uuden rakennuksen luo, missä ne osoittautuivat aivan oikeiksi.
Ympäristö näet oli paljoa kauniimpi kuin oli voitu ajatella. Kaikki
häiritsevän vähäpätöinen oli poistettu; kaikki maiseman hyvät puolet,
luonnon ja ajan luomat, ilmenivät täysin selvinä. Jo vihersivät nuoret
istutuksetkin, joiden piti täyttää eräitä aukkoja ja miellyttävästi
liittää toisiinsa erillisiä osia.

Itse rakennus oli melkein asuttavassa kunnossa, näköala, varsinkin
yläkerran huoneista, erittäin vaihteleva. Mitä kauemmin katseli, sitä
enemmän kaunista keksi. Millaisia vaikutuksia mahtoivatkaan täällä
aiheuttaa eri vuorokaudenajat, millaisia kuu ja aurinko! Täällä teki
mieli viipyä, ja kohtapa heräsikin Charlottassa jälleen rakentamis- ja
toimimishalu, kun hän havaitsi kaikki karkeat työt jo suoritetuiksi.
Tarvittiin vain puuseppä, verhoilija ja maalari, joka osasi suoriutua
asiasta reikämalleja ja kevyttä kultausta viljellen, ja niin tuli
rakennus lyhyessä ajassa kuntoon. Nopeasti järjestettiin kellari ja
keittiökin, sillä linnasta etäällä ollen täytyi kerätä kaikki tarpeet
ympärillensä. Niin asuivat nyt molemmat naishenkilöt lapsen keralla
siellä ylhäällä, ja heille tarjoutui tästä uudesta keskuksesta käsin
aavistamattoman miellyttäviä kävelyretkiä. Kauniin sään vallitessa he
nauttivat korkeammassa olopiirissänsä tyytyväisinä vapaata raikasta
ilmaa.

Yksin tai lapsi mukanansa Ottilia asteli mieluimmin alas plataanien luo
pitkin mukavaa polkua, joka johti edelleen siihen kohtaan, missä eräs
ylisoudettaessa käytetty venhe sijaitsi. Toisinaan hän lähti huviksensa
soutelemaan, ei kumminkaan lapsen keralla, koska Charlotta oli siitä
hieman huolissaan. Sen ohella hän kävi joka päivä linnanpuistossa
tervehtimässä puutarhuria ja ystävällisen osaaottavasti katselemassa
hänen huolellisesti vaalimiansa kasvintaimia, jotka nyt nauttivat
kaikin raitista ulkoilmaa.

Tänä kauniina aikana saapui Charlottalle erittäin mieluisaksi vieraaksi
eräs englantilainen, joka oli matkoilla tullut tuntemaan Eduardin,
tavannut hänet muutamia kertoja ja oli nyt utelias näkemään niitä
kauniita puutarharakennelmia, joista oli kuullut kerrottavan paljon
hyvää. Hän toi mukanansa suosituskirjeen kreiviltä ja esitteli samalla
seuralaisensa, hiljaisen, mutta erittäin miellyttävän miehen. Kun
hän nyt kuljeskeli seudulla, milloin Charlottan ja Ottilian, milloin
puutarhurien ja metsästäjien seurassa, usein myös seuralaisensa keralla
ja toisinaan yksin, saattoi hänen huomautuksistansa varsin hyvin
havaita, että hän oli sellaisten rakennelmain tuntija ja harrastelija
ja oli nähtävästi itsekin usein suorittanut sellaisia tehtäviä. Vaikka
olikin jo iäkäs, otti hän hilpeästi osaa kaikkeen, mikä voi elämää
kaunistaa ja luoda siihen merkitystä.

Vasta hänen seurassansa naiset voivat täysin nauttia ympäristöstänsä.
Hänen harjaantunut silmänsä otti vastaan jokaisen vaikutelman ihan
verekseltänsä, ja hän iloitsi aikaansaannoksesta sitäkin enemmän,
kun ei ollut aikaisemmin seutua tuntenut ja tuskin tiesi erottaa
toisistansa pohjana olevaa luontoa ja siinä suoritetun jalostustyön
tuloksia.

Sopii hyvinkin sanoa, että puisto hänen huomautuksistansa kasvoi ja
rikastui. Hän tiesi jo ennakolta, mitä uudet versovat istutukset
lupasivat. Häneltä ei jäänyt havaitsematta yksikään kohta, jota
vielä kävi jotenkin kaunistaminen. Hän keksi milloin lähteen, joka
puhdistettuna lupasi muodostua kokonaisen pensaston koristeeksi,
milloin luolan, joka korjattuna ja avarrettuna voi tarjota mieluisan
levähdyspaikan: kunhan vain kaadettiin muutamia puita, niin sieltä
avautui näköala kohti suurenmoisina kohoavia kallioita. Hän onnitteli
asukkaita siitä, että heille jäi vielä paljon tekemistä, ja kehoitti
heitä olemaan liiaksi kiirehtimättä, jotta jäisi seuraaviksikin
vuosiksi miellyttävän suunnittelun ja järjestelyn tilaisuutta.

Hän ei muuten suinkaan liiaksi rasittanut läsnäolollansa
seurusteluhetkien väliaikoina, sillä hän kulutti suurimman osan
päiväänsä kuvaamalla kannettavan pimeän kammion avulla puiston
maalauksellisimpia näköaloja voittaakseen siten matkoistansa itselleen
ja muille kauniin hedelmän. Hän oli jo useita vuosia menetellyt
siten kaikilla merkittävillä seuduilla, hankkien itsellensä erittäin
miellyttävän ja mielenkiintoisen kokoelman. Hän näytti naisille
mukanaan kuljettamansa suuren salkun huvittaen heitä osaksi kuvilla,
osaksi niihin liittyvillä selityksillä. Naiset olivat mielissään, kun
saivat yksinäisyydessänsä niin mukavasti matkustaa kautta maailman,
nähdä ohitsensa vilistävän rannikoita ja satamia, vuoria, järviä ja
virtoja, kaupunkeja, linnoja ja monia muita paikkoja, joita historiassa
mainitaan.

Kummallakin katselijalla oli oma erikoinen harrastuksensa. Charlottan
mieltä kiinnittivät yleisemmät asiat, nimenomaan ne, joihin liittyi
jotakin historiallisesti merkittävää; Ottilia taas viivähti erittäinkin
niissä seuduissa, joista Eduard oli tavannut paljon kertoa, joissa
hän oli mielellään oleskellut, kerran toisensa jälkeen: jokaisella
ihmisellä näet on lähellä ja kaukana eräitä yksityisiä paikkoja,
jotka vetävät häntä puoleensa, jotka ovat hänelle erikoisen rakkaat
ja mieluiset hänen luonteensa, ensimmäisen vaikutelman, määrättyjen
olosuhteiden tai tottumuksen nojalla.

Niinpä Ottilia tiedusteli lordilta, mikä seutu häntä eniten miellytti
ja minne hän nyt asettuisi asumaan, jos olisi valittava. Lordi tiesi
näyttää useitakin kauniita seutuja ja kertoi varsin miellyttävästi,
omalla omituisella tavallansa ranskaa ääntäen, millaiset tapahtumat
olivat tehneet hänelle minkin seudun rakkaaksi ja kalliiksi.

Kun sitten kysyttiin, missä hän nyt tavallisesti oleskeli, mihin
mieluimmin palasi, niin hän lausui ihan peittelemättä, mutta naisia
hämmästyttäen:

Minä olen nyt tottunut olemaan kotona kaikkialla enkä tiedä lopulta
mitään mukavampaa, kuin että toiset rakentavat, istuttavat ja
ahertavat taloustoimissansa minun puolestani. Omille tiluksilleni
minä en ikävöi takaisin. Se johtuu osalta poliittisista syistä, mutta
etupäässä siitä, että poikani, jota varten oikeastaan olen kaikki
suunnitellut ja järjestänyt, jolle uskoin saavani sen luovuttaa ja
jonka keralla toivoin vielä voivani siitä nauttia, ei siitä kaikesta
vähääkään välittänyt, vaan lähti Intiaan käyttääkseen elämänsä siellä
hyödyllisemmin tai sen kerrassaan tuhlataksensa.

Me kulutamme varmaan aivan liian paljon elämäämme valmisteleviin
toimenpiteisiin. Sen sijaan että heti alkaisimme tuntea hyvinvointia
kohtalaisessa olotilassa, me pyrimme yhä kaikkea avartamaan, jotta
olomme kävisi yhä epämukavammaksi. Kuka nyt nauttii rakennuksistani,
puistostani, puutarhoistani? En minä, eivätpä edes omaisenikaan, vaan
tuntemattomat vieraat, uteliaat, levottomat matkustavaiset.

Vaikka olemme hyvissäkin varoissa, olemme sittenkin aina vain
puolittain kotonamme, varsinkin eläessämme maaseudulla, missä puuttuu
paljon kaupungin totunnaisista antimista. Kirja, jota kipeimmin
kaipaamme, ei ole saatavissa, kaikki se, mitä eniten tarvitsemme, on
unohtunut. Me asetumme kotoisesti elämään lähteäksemme jälleen matkaan,
ja ellemme tee sitä ehdoin tahdoin, niin vaikuttavat olosuhteet,
intohimot, sattumat, välttämättömyys ja moni muu.

Lordi ei aavistanut, kuinka syvästi nämä mietteet koskivat
ystävättäriin. Useinpa joutuukin tähän vaaraan ken hyvänsä lausuessaan
julki yleisiä mietteitä, vaikka muuten tunteekin seuran elämänsuhteet.
Charlottaa olivat hyväntahtoiset ja hyväätarkoittavat henkilöt jo
monesti aikaisemmin sillä tavoin sattumalta loukanneet, ja maailma
lepäsi muutenkin niin selvänä hänen nähtävissään, ettei hän tuntenut
mitään erikoista kipua, vaikka joku varomattomasti pakottikin hänen
katseensa suuntautumaan johonkin ikävään kohtaan. Ottilia, joka nuorena
ja kokemattomana pikemmin aavisteli kuin näki ja jonka oli lupa, jopa
pakkokin kääntää katseensa pois siitä, mitä hän ei voinut ja mitä hänen
ei pitänyt nähdä, sitävastoin joutui noiden tutunomaisten puheiden
vuoksi mitä kamalimpaan tilaan. Hänen nähtensä repeytyi väkivaltaisella
tavalla asioiden hieno huntu, ja hänestä tuntui siltä, kuin kaikki
se, mitä tähän saakka oli tehty talon ja kartanon, puutarhan, puiston
ja koko ympäristön hyväksi, oikeastaan olisi ihan suotta, koska se,
jolle kaikki kuului, ei saanut siitä nauttia, koska hänetkin samoinkuin
tämän vieraan, olivat hänen rakkaimpansa ja lähimpänsä pakottaneet
maailman retkille, vieläpä kaikkein vaarallisimmille. Ottilia oli
tottunut kuuntelemaan ja vaikenemaan, mutta tällä kertaa hän oli mitä
kiusallisimmassa asemassa, jota vieraan puheen jatko pikemmin pahensi
kuin paransi.

Nyt uskon olevani oikealla ladulla, virkkoi lordi hilpeään ja
hitaanlaiseen tapaansa, kun pidän itseäni alinomaisena matkamiehenä,
joka kieltäytyy paljosta paljon nauttiaksensa. Minä olen tottunut
vaihteluun, se muuttuu minulle suorastaan tarpeeksi, kuten oopperassa
yhä odotamme uusia näyttämökoristeita juuri siitä syystä, että olemme
niitä jo paljon nähneet. Minä tiedän mitä voin odottaa parhaimmalta
ja huonoimmalta majatalolta: olipa oloni siellä kuinka hyvä tai huono
tahansa, milloinkaan en kohtaa totunnaista, ja loppujen lopuksi on
yhdentekevää, riippuuko täydellisesti välttämättömästä tottumuksesta
vaiko satunnaisimmasta sattumasta. Nyt ei minulla ainakaan ole
sitä mieliharmia, että jotakin katoaa, että minun on paettava
jokapäiväisestä oleskeluhuoneesta, jossa toimitetaan korjauksia, että
minulle rakas kupponen särjetään ja juoma ei tahdo sitten pitkiin
aikoihin maistua. Kaikesta tuosta olen pelastunut, ja jos katto pääni
päällä rupeaa palamaan, niin palvelijani säälivät rauhallisesti
tavarani kokoon, ja niin me ajamme pois talosta ja kaupungista.
Kaikkien näiden etujen ohella minä en ole, tarkoin laskien, vuoden
varrella kuluttanut enempää kuin olisin kotona käytellyt.

Tuon kuvauksen kestäessä Ottilia näki vain Eduardin edessänsä,
näki hänen kulkevan puutetta ja vastuksia kokien raivaamattomia
teitä, joutuvan sodassa vaaraan ja hätään ja tottuvan kaiken tämän
epävakaisuuden ja uhkamielisyyden vallitessa kodittomaksi ja
ystävättömäksi, heittämään kaikki pois vain siinä tarkoituksessa, ettei
voisi mitään menettää. Onneksi seura vähäksi aikaa hajaantui. Ottilia
sai tilaisuutta itkeä yksinäisyydessä kylliksensä. Väkivaltaisemmin ei
häneen ollut vaikuttanut mikään kumea tuska kuin tämä selvyys, jota hän
pyrki vieläkin selventämään, kuten ihmisen tapana yleensäkin on kiusata
itseänsä ollessaan kerran kiusattavaksi joutumassa.

Eduardin tila tuntui hänestä niin surkealta, niin viheliäiseltä, että
hän päätti, maksoi mitä maksoi, tehdä kaikki voitavansa saadakseen
Eduardin palaamaan Charlottan luo, kätkeäkseen surunsa ja rakkautensa
johonkin hiljaiseen seutuun ja pettääkseen niitä jonkinlaisen toiminnan
avulla.

Lordin seuralainen, ymmärtäväinen ja rauhallinen mies ja hyvä
havaitsija, oli huomannut keskustelussa sattuneen erehdyksen ja
ilmaissut ystävällensä olosuhteiden samankaltaisuuden. Lordi ei
tietänyt mitään perheen oloista, mutta hänen seuralaisensa, jonka
mieltä matkoilla kiinnittivät varsinkin ne omituiset tapahtumat, joita
aiheuttavat luonnolliset ja keinotekoiset olosuhteet, lakimääräisyyden
ja hillittömyyden, ymmärryksen ja järjen, intohimon ja ennakkoluulojen
ristiriita, oli jo aikaisemmin ja vielä enemmän taloon tultuansa
perehtynyt kaikkeen mitä oli tapahtunut ja yhä vielä tapahtui.

Lordin mieltä tuo pahoitti, mutta hän ei joutunut hämillensä. Seurassa
pitäisi olla kerrassaan vaiti, ellei tahtoisi koskaan joutua sellaiseen
tilanteeseen, sillä jokapäiväisimmät lausumat voivat nykyisyyden
harrastuksiin sekaantuessaan aiheuttaa epäsointua yhtä hyvin kuin
tärkeät huomautukset.

Me korjaamme asian tänä iltana, sanoi lordi, vältämme kaikkia
yleisluontoisia keskusteluja. Kertokaa te seuralle jokin niistä monista
ja merkittävistä jutuista ja tarinoista, jotka ovat matkamme varrella
rikastuttaneet salkkuanne ja muistianne.

Kaikkein parhaasta aikomuksesta huolimatta ei vieraiden tällä kertaa
onnistunut moitteettomasti ilahduttaa ystäviä. Kun näet lordin
seuralainen oli monilla omituisilla, merkittävillä, hilpeillä,
liikuttavilla ja kaameilla tarinoilla herättänyt tarkkaavaisuutta
ja mitä suurimmassa määrin kiihtänyt kuulijainsa myötätuntoisuutta,
niin hän ajatteli lopuksi esittää tosin omituisen, mutta leppoisamman
tapauksen aavistamatta, kuinka läheinen se oli kuulijoille.


_Eriskummaiset naapurustenlapset._

_Novelli._

Kahden huomattavan naapuriperheen lapset, poika ja tyttö, jotka
iältänsä hyvin sopivat tulemaan kerran toistensa puolisoiksi, saivat
kasvaa toistensa keralla näine miellyttävine toiveinensa, ja kummankin
vanhemmat iloitsivat tulevaisesta liitosta. Pian kuitenkin havaittiin,
että tämä aikomus uhkasi jäädä onnistumatta, koska näiden kelpo
luonteiden kesken ilmeni omituista vastenmielisyyttä. Kenties he olivat
liiaksi toistensa kaltaiset. He olivat itsenäiset, tiesivät mitä
tahtoivat, pysyivät lujasti päätöksissään. Leikkitoverit rakastivat
ja kunnioittivat kumpaakin. Toistensa seurassa he aina esiintyivät
riitapuolina, rakentelivat aina yksin itseänsä varten, hävittivät aina
kohdatessaan toistensa aikaansaannoksia, ei suinkaan kilvan pyrkien
samaan päämäärään, vaan aina taistellen keskenänsä jostakin yhteisestä
tarkoituksesta. He olivat varsin hyväluontoiset ja rakastettavat,
vihamieliset ja ilkeätkin vain toisiinsa suhtautuessaan.

Tämä eriskummainen suhde ilmeni jo lapsuusajan leikeissä, se ilmeni
yhä vuosien lisääntyessä. Poikain tapansa mukaan leikkiessä sotaa,
jakautuessa puolueisiin ja ryhtyessä keskenänsä taistelemaan,
uhmailevan rohkea tyttö asettui kerran johtamaan toista sotajoukkoa
taistellen niin tuimasti, että vastapuolue olisi lyöty häpeälliseen
pakoon, ellei sen johtaja olisi toiminut erittäin uljaasti, riistänyt
vastustajattareltansa aseita ja ottanut häntä vangiksensa. Mutta vielä
silloinkin tyttö puolustautui niin kiivaasti, että pojan täytyi temmata
silkkinen kaulaliinansa ja sitoa hänen kätensä selän taa, jos mieli
säilyttää silmänsä vihollistansa silti vahingoittamatta.

Tätä ei tyttö antanut hänelle milloinkaan anteeksi, yrittipä vielä
salaa häntä vahingoittaakin, joten vanhemmat, jotka olivat jo
aikoja sitten havainneet nämä kummalliset ominaisuudet, päättivät
yksimielisesti erottaa nämä vihamieliset olennot ja luopua suloisista
toivelmistansa.

Poika kunnosti pian itseänsä uusissa olosuhteissa. Kaikenlainen
opetus pystyi häneen. Suosijat ja hänen oma halunsa määräsivät hänet
sotilaan ammattiin. Kaikkialla, minne hän joutui, häntä rakastettiin ja
kunnioitettiin. Hänen kelpo olemuksensa näytti vaikuttavan vain toisten
hyväksi, ja hän oli, selvästi asiaa tajuamatta, varsin onnellinen
menetettyänsä ainoan riitelijän, jonka luonto oli hänelle määrännyt.

Tytön mieli sitävastoin äkkiä muuttui. Lisääntyvä ikä, lisääntyvä
sivistys ja vieläkin enemmän jokin sisäinen tunto vetivät häntä pois
niistä kiivaista leikeistä, joita hän oli näihin asti harjoittanut
poikien seurassa. Häneltä näytti ylipäänsä puuttuvan jotakin; hänen
ympärillänsä ei ollut mitään sellaista, mikä olisi ollut hänen vihansa
arvoista. Rakastettavaksi hän ei ollut huomannut vielä ketään.

Eräs hänen naapurivastustajaansa vanhempi, varakas, huomattu,
seurapiireissä kernaasti nähty, naisten suosima säätyläisnuorukainen
kiintyi häneen koko sydämestänsä. Tapahtui ensi kerran, että ystävä,
rakastaja, palvelija häntä tavoitteli. Se seikka, että nuori mies
asetti hänet etusijalle monien muiden vanhempien, sivistyneempien,
loistavampien ja vaateliaampien rinnalla, miellytti neitoa kovin.
Nuorukaisen alinomainen huomaavaisuus, joka ei milloinkaan huonontunut
tungettelevaisuudeksi, hänen uskollinen avunantonsa erinäisissä
epämiellyttävissä tilanteissa, hänen tosin selvästi, mutta kuitenkin
rauhallisesti ja vain toivorikkaasti vanhemmille esittämänsä kosinta
— tyttö näet oli vielä ylen nuori — kaikki tuo hankki hänelle tytön
suosion. Sitäpaitsi vaikutti osaltansa tottumus, ihmisten tietyiksi
otaksumat suhteet. Hän oli niin usein kuullut itseänsä nimitettävän
morsiameksi, että vihdoin itsekin uskoi se olevansa, eikä hän, enempää
kuin kukaan muukaan, osannut ajatella minkään koettelemuksen olevan
enää tarpeen, kun hän vaihtoi sormusta sen henkilön kanssa, jota oli
kauan pidetty hänen sulhasenansa.

Koko asian rauhallista kulkua ei ollut kihlauskaan kiirehtänyt.
Molemmin puolin jätettiin kaikki entisellensä, iloittiin yhdessäolosta
ja tahdottiin välttämättä vielä nauttia hyvä vuodenaika tulevan
vakaamman elämän kevätkautena.

Sillävälin oli toinen nuori mies etäällä ollen sivistänyt itsensä mitä
parhaimmin, saavuttanut ansaitun aseman elämänurallansa ja tuli nyt
lomalle omaisiansa tervehtimään. Aivan luonnollisella, mutta samalla
omituisella tavalla hän jälleen seisoi kauniin naapurintytön edessä.
Neidon mielessä oli viime aikoina itänyt yksinomaan ystävällisiä,
morsiamellisia perhetuntoja; hän oli sopusoinnussa koko ympäristönsä
kanssa, uskoi olevansa onnellinen ja olikin tavallansa. Mutta nyt
oli hänen edessänsä pitkistä ajoista jälleen jotakin. Se ei ollut
mitään vihattavaa, hän itse oli kadottanut vihaamiskykynsä. Ilmenipä
lapsen viha, joka itse asiassa oli ollut sisäisen arvon hämärää
tajuamista, nyt iloisena hämmästyksenä, ilahduttavana katseluna,
suopeana myöntelynä, puolittain halukkaana, puolittain vastahakoisena
lähentymisenä, ja tuo kaikki oli molemminpuolista. Pitkäaikainen
poissaolo antoi aihetta pitkänlaisiin keskusteluihin. Lapsuusaikainen
järjettömyyskin oli viisastuneille vain hupaisen muistelun esine, ja
tuntui siltä, kuin täytyisi tuo kiusoitteleva viha hyvittää ainakin
ystävällisellä, huomaavaisella kohtelulla, kuin tuohon väkivaltaiseen
väärin-tuomitsemiseen pitäisi nyt liittyä nimenomainen tunnustaminen.

Nuoren miehen puolella pysyi kaikki ymmärtäväisissä, toivottavissa
rajoissa. Hänen asemansa, olosuhteensa, pyrintönsä ja kunnianhimonsa
askarruttivat häntä siinä määrin, että hän mielihyvin otti vastaan
kauniin morsiamen ystävällisyyden kiitettävänä lisänä, silti mitenkään
suhteistamatta häntä itseensä tai kadehtimatta hänen sulhastansa, jonka
kanssa hän muuten oli mitä parhaissa väleissä.

Neidon laita oli aivan toisin. Hän näytti kuin unesta heränneen.
Taistelu nuorta naapuria vastaan oli ollut hänen ensimmäinen
intohimonsa, ja tämä kiivas taistelu oli kuitenkin vain vastustuksen
muodossa ilmenevä kiivas, synnynnäisluontoinen kiintymys.
Muistellessaan hän ei voinutkaan ajatella muuta, kuin että oli aina
häntä rakastanut. Hän hymyili tuolle ase kädessä tapahtuneelle
vihamieliselle haeskelulle, oli muistavinaan, että oli tuntunut
erittäin miellyttävältä, kun toinen oli riisunut häneltä aseet,
kuvitteli kokeneensa suurinta autuutta joutuessaan sidotuksi, ja
kaikki, mihin hän itse oli ryhtynyt toisen vahingoksi ja mieliharmiksi,
näytti vain viattomalta keinolta huomion kääntämiseksi itseensä. Hän
kirosi kaiken eron, valitti horrosta, johon oli vaipunut, kirosi
laahaavaa, uneliasta totunnaisuutta, joka oli voinut tuottaa hänelle
niin mitättömän sulhasen; hän oli muuttunut, kaksin kerroin muuttunut,
entisestänsä ja nykyisestänsä, miten asian tahtoo käsittää.

Jos joku olisi voinut kehitellä ja hänen kanssansa jakaa hänen
tyystin salaamansa tunnot, niin eipä hänen tosiaankaan olisi sopinut
neitoa soimata: sulhanen ei suinkaan voinut kestää vertailua naapurin
kanssa, kun heidät näki vierekkäin. Jos toiselta ei käynyt epääminen
jonkinlaista luottamusta, niin toinen sensijaan herätti mitä
täydellisintä; jos toisen kanssa mielellään seurusteli, niin toisen
toivoi kumppaniksensa, ja jos ajatteli syvempää osanottoa, erinomaisia
tapauksia, niin olisi varmaan toista epäillyt toisen herättäessä
täydellistä varmuutta. Sellaisia olosuhteita varten on naisilla
erikoinen synnynnäinen vaisto, jonka kehittämiseen heillä on sekä syytä
että tilaisuutta.

Mitä kauemmin kaunis morsian hautoi salaa mielessänsä sellaisia
ajatuksia, mitä vähemmän kukaan osasi hänelle puhua mitään
sulhasen hyväksi, mitään sellaista, mihin olosuhteet ja
velvollisuus näyttivät neuvovan ja kehoittavan, jopa auttamaton
välttämättömyyskin ehdottomasti vaativan, sitä enemmän kaunis sydän
suosi yksipuolisuuttansa, ja kun nyt toisaalta neito oli ihmisten
ja omaisten, sulhasen ja oman lupauksensa purkamattomasti sitoma,
toisaalta ei eteenpäinpyrkivä nuorukainen mitenkään salannut
ajatuksiansa, suunnitelmiansa ja toiveitansa kohdellen häntä vain
uskollisen eikä edes hellän veljen tavoin, ja kun nyt vielä tuli
puheeksi hänen kohta tapahtuva poislähtönsä, niin näytti siltä,
kuin hänen aikaisempi lapsenmielensä kaikkine salavihoinensa ja
väkivaltaisuuksinensa olisi jälleen herännyt ja nyt, korkeammalle
elämänasteelle ehdittyänsä, suuttuneena valmistautunut vaikuttamaan
entistä ankarammin ja tuhoisammin. Hän päätti kuolla rangaistakseen
muinoin vihaamaansa ja nyt kiihkeästi rakastamaansa hänen
tunteettomuutensa vuoksi ja solmiakseen nyt, kun hänen ei pitänyt
saada häntä omaksensa, ikuisen liiton ainakin hänen mielikuvituksensa,
hänen katumuksensa kanssa. Nuorukaisen ei pitänyt päästä irti hänen
kuolleesta kuvastansa, hänen ei pitänyt lakata soimaamasta itseänsä
siitä, ettei ollut tuntenut, tutkinut eikä pitänyt arvossa vainajan
mieltä. Tämä omituinen mielettömyys seurasi neitoa kaikkialle. Hän
peitti sen kaikenlaisiin valhemuotoihin, ja vaikka hän näyttikin
ihmisten mielestä kummalliselta, ei kukaan ollut kyllin tarkkaavainen
tai älykäs keksiäksensä todellisen sisäisen syyn.

Sillävälin olivat ystävät, sukulaiset ja tuttavat järjestelleet juhlia
väsymykseen asti. Kului tuskin päivääkään, jolloin ei olisi keksitty
jotakin uutta ja odottamatonta. Koko tienoolla oli tuskin ainoatakaan
kaunista paikkaa, jota ei olisi koristettu ja valmistettu lukuisien
vieraiden vastaanottamista varten. Nuori tulokkaammekin tahtoi vielä
ennen lähtöänsä tehdä minkä katsoi asiaksensa ja kutsui nuoren parin
muutamain läheisten sukulaisten keralla purjehdusretkelle. Astuttiin
isoon, kauniiseen, koristettuun alukseen, huvipurteen, joka sisälsi
pienen salin ja muutamia huoneita ja näytti siirtävän aalloille
maallaolon mukavuudet.

Suuri virta kuljetti purtta alaspäin soiton kaikuessa. Seurue oli
kokoontunut kuumana päivänaikana alasuojiin huvitellakseen itseänsä
seura- ja onnenleikeillä. Nuori isäntä, joka ei voinut milloinkaan
olla toimettomana, oli asettunut peräsimeen vapauttaen hetkeksi vanhan
laivurin, joka oli nukahtanut hänen viereensä. Valvovan täytyi nyt
olla erittäin varovainen, sillä alus lähestyi erästä kohtaa, missä
kaksi saarta ahdistaa uoman kapeammaksi muodostaen milloin toiselta,
milloin toiselta puolen ulkonevine hiekkarantoinensa vaarallisen
kulkuväylän. Huolellinen ja terävästi tähyävä peränpitäjä oli jo
herättämäisillään laivurin, mutta rohkaisi samassa mielensä ja
suuntasi päin kapeata kohtaa. Samassa ilmestyi kannelle hänen kaunis
vihollisensa kukkaseppele hiuksissaan. Hän otti seppeleen ja heitti sen
peränpitäjälle.

Ota se muistoksi, huusi hän.

Älä häiritse minua! huudahti vastaukseksi nuori mies koppoen seppeleen
käteensä, minä tarvitsen kaikki voimani ja koko tarkkaavaisuuteni!

Minä en sinua enää häiritse, huudahti neito, sinä et minua enää näe!

Tuon sanottuansa hän kiiruhti aluksen kokkaan syöksyen sieltä veteen.

Kuului ääniä: Pelastakaa, pelastakaa, hän hukkuu!

Peränpitäjä oli mitä kamalimmassa pulassa. Melu herättää vanhan
laivurin, hän aikoo tarttua peräsimeen, nuorempi tahtoo sen hänelle
luovuttaa, mutta on jo liian myöhäistä: alus ajautuu karille.
Samassa silmänräpäyksessä nuori mies heittää yltänsä haitalliset
vaatekappaleet, syöksyy veteen ja ui kauniin vihollisensa jälkeen.

Vesi on ystävällinen elementti sille, joka sen tuntee ja osaa sitä
käsitellä. Se kantoi häntä, ja taitava uimari vallitsi sitä. Hän
saavutti pian edellänsä liukuvan kaunottaren, tarttui häneen, osasi
hänet nostaa ja pitää vedenpinnan yläpuolella; molemmat tempasi vuolas
virta mukaansa, kunnes saaret ja karit olivat kaukana heidän takanansa
ja kymi jälleen alkoi vaeltaa leveänä ja hitaasti. Vasta nyt nuori mies
toipui ensimmäisestä ankarasta hädästä, jonka aikana hän oli toiminut
tajuttomasti, konemaisesti; hän kohotti päätänsä, silmäili ympärillensä
ja ui minkä jaksoi kohti laakeata pensaikkorantaa, joka mukavasti
ulkoni virtaan. Siellä hän laski maahan kauniin taakkansa, mutta siinä
ei näyttänyt olevan elämänhenkäystäkään jäljellä. Nuori mies oli
epätoivoissaan, mutta samassa osui hänen katseensa polkuun, joka johti
pensaikon halki. Hän otti jälleen kannettavakseen kalliin taakkansa,
näki pian yksinäisen asumuksen ja saapui sinne. Siellä asui hyvää
väkeä, eräs nuori aviopari. Onnettomuus, hätä oli pian ilmoitettu.
Se, mitä nuori mies hieman harkittuansa pyysi, toimitettiin. Kirkas
tuli paloi liedessä; vuoteeseen levitettiin villapeitteitä; tuotiin
nopeasti turkkeja, nahkasia ja mitä muuta lämmittävää löydettiin.
Tässä sysäsi pelastamishalu syrjään kaikki muut mietteet. Kaunista,
puolittain jäykistynyttä ruumista yritettiin kaikin tavoin herättää
eloon. Se onnistuikin. Hän avasi silmänsä, näki ystävän, kietoi ihanat
käsivartensa hänen kaulansa ympäri. Niin he olivat kauan; neidon
silmistä tulvahtivat kyynelet tehden hänet täysin terveeksi.

Tahdotko minut jättää, huudahti neito, nyt, kun olen sinut jälleen
löytänyt?

En koskaan, en koskaan! vakuutti toinen tietämättä mitä sanoi tai teki.
Mutta säästä itseäsi, huudahti hän lisäksi, ajattele itseäsi itsesi ja
minun tähteni!

Neito ajatteli nyt itseänsä ja havaitsi vasta nyt, missä tilassa oli.
Hän ei voinut hävetä rakastettuansa, mutta salli mielellänsä hänen
poistuvan, sillä hänen vaatteensa olivat yhä vielä likomärät.

Nuori aviopari neuvotteli; mies tarjosi nuorukaiselle ja hänen
vaimonsa neidolle hääpukunsa, jotka olivat vielä täydelliset kahden
henkilön pukemiseksi alusta loppuun. Lyhyessä ajassa olivat molemmat
seikkailijat pukeutuneet, vieläpä kauniistikin. He näyttivät erittäin
somilta, ihmettelivät jälleen kohdatessaan toistensa asua, ja
syleilivät toisiansa kiihkeästi, samalla kuitenkin puolittain hymyillen
valepuvuillensa. Nuoruuden tarmo ja lemmen virkeys toivuttivat heidät
muutamassa hetkessä täysin entisellensä, ja jos vain olisi soitto
kaikunut, olisi heidät voinut kutsua tanssimaan.

Siirtyminen vedestä maalle, kuolemasta elämään, perheenpiiristä
erämaahan, epätoivosta hurmioon, välinpitämättömyydestä kiintymykseen,
hehkuvaan rakkauteen, vieläpä aivan lyhyessä hetkessä — se oli liikaa
yhdellä kertaa käsitettäväksi, tuntui siltä, kuin pään olisi täytynyt
haljeta tai joutua sekaisin. Sellaisen yllätyksen sietämiseksi täytyy
sydämen olla ensi sijassa vaikuttamassa.

Kerrassaan toisiinsa unohtuneina he voivat vasta jonkin ajan kuluttua
ajatella alukseen jääneiden pelkoa ja levottomuutta, ja melkeinpä oli
heidän itsensä vaikea ilman pelkoa ja levottomuutta ajatella, kuinka
heidät jälleen kohtaisivat.

Pakenemmeko, piiloudummeko? kysyi nuorukainen.

Me emme eroa toisistamme, sanoi neito nojaten hänen rintaansa.

Talon isäntä, joka oli kuullut heiltä kertomuksen karilleajautuneesta
aluksesta, riensi enempää kyselemättä rantaan. Pursi tuli onnellisesti
virtaa alaspäin; se oli suurella vaivalla saatu irroitetuksi. Sitä
ohjattiin eteenpäin, tietämättä minne, toivoen kadonneitten löytyvän.
Kun nyt isäntä huutaen ja viittoen veti puoleensa heidän huomionsa,
juoksi erääseen kohtaan, missä näkyi edullinen maihinlaskupaikka,
eikä lakannut viittomasta ja huutamasta, niin alus kääntyi rantaan.
Millainen näytelmä siellä odottikaan maihin astuvia! Kihlautuneiden
vanhemmat riensivät ensimmäisinä rannalle; rakastava sulhanen oli
melkein suunniltansa. Tuskin olivat vanhemmat saaneet kuulla rakkaiden
lastensa pelastuneen, kun viimeksimainitut jo astuivat oudoissa
vaatteissansa esiin pensaikosta. Heitä ei tunnettu, ennenkuin he olivat
saapuneet aivan luo.

Mitä näenkään? huudahtivat äidit.

Mitä näenkään? huudahtivat isät.

Pelastuneet polvistuivat heidän eteensä.

Lapsenne! huudahtivat he; kihlautuneet lapsenne! Antakaa meille
anteeksi! pyysi neito.

Antakaa meille siunauksenne! pyysi nuorukainen.

Antakaa meille siunauksenne! huudahtivat molemmat kaikkien seisoessa
vaiti ja hämmästyneinä. Siunauksenne! kaikui pyyntö kolmannen kerran,
ja kukapa olisi voinut sen evätä?



YHDESTOISTA LUKU.


Kertoja vaikeni tai oli pikemmin jo lopettanut, kun samassa huomasi
Charlottan olevan ankaran mielenliikutuksen vallassa, jopa nousevankin
ja lähtevän huoneesta sanattomasti anteeksi pyytäen. Tarina näet
oli hänelle tuttu. Tuo kaikki oli tosiaankin tapahtunut kapteenille
ja eräälle naapurin neidolle, ei tosin aivan sillä tavalla kuin
englantilainen kertoi, mutta kuitenkin pääpiirteiltänsä sellaisena,
vain yksityiskohdiltansa kehiteltynä ja koristeltuna, kuten sellaisten
tarinain yleensä käy niiden kulkiessa ensin suusta suuhun ja sitten
taitavan kertojan mielikuvituksen tietä. Lopulta vastaa enimmäkseen
kaikki, eikä mikään, todellisuutta.

Ottilia lähti vieraiden itsensä kehoittamana Charlottan jälkeen, ja nyt
oli lordin vuoro huomauttaa, että oli kenties jälleen tapahtunut virhe,
kerrottu jotakin naisten tietämää tai jotakin heidän omia kokemuksiansa
muistuttavaa.

Meidän on varottava aiheuttamasta vielä enemmän pahaa, jatkoi hän.
Kaiken sen hyvän ja miellyttävän korvaukseksi, mitä osaksemme on täällä
tullut, näymme me tuovan talon asujaimille hyvin vähän onnea. Meidän on
koetettava päästä soveliaalla tavalla lähtemään.

Minun on tunnustaminen, virkkoi seuralainen, että minua pidättää
täällä vielä eräs muu asia, josta tahtoisin saada parempaa selkoa,
ennenkuin lähden tästä talosta. Teidän mieltänne, mylord, kiinnitti
eilen, kulkiessamme pimeä kammionne mukanamme puiston halki, todella
maalauksellisen kohdan haeskelu siinä määrin, että teidän oli mahdoton
havaita, mitä siinä ohessa tapahtui. Te käännyitte valtatieltä
päästäksenne järven rannalle erääseen kohtaan, missä harvoin
käydään ja mistä vastaranta näkyy erittäin viehättävänä. Ottilia,
joka oli seurassamme, halusi tulla mukaan ja pyysi saada lähteä
sinne soutaen. Minä astuin hänen venheeseensä ja katselin ilokseni
kaunista ja taitavaa soutajaa. Minä vakuutin hänelle, että olin niin
miellyttävästi keinunut aalloilla ainoastaan Sveitsissä, missä myöskin
mitä viehättävimmät neitoset suorittavat lautturin tehtäviä, mutta
en voinut pidättyä kysymästä, miksi hän oikeastaan oli kieltäytynyt
kulkemasta tuota syrjätietä; hänen äänessään näet oli ilmennyt
jonkinlainen pelokas hämminki. Kunhan ette minulle naura, virkkoi hän
ystävällisesti, niin voin teille siitä jotakin kertoa, vaikka asia on
minulle itsellenikin salaperäinen. Joka kerta, kun olen kulkenut tuota
syrjätietä, minut on vallannut varsin omituinen kammo, jota en muuten
missään tunne ja jota en osaa itselleni selittää. Vältän niinmuodoin
mieluimmin antautumasta sellaisille vaikutelmille alttiiksi, sitäkin
enemmän, kun siellä käytyäni kohta alkaa kivistää päätäni vasemmalta
puolelta ja minä muutenkin saan monesti kestää samaa kipua. Me
saavuimme perille, Ottilia keskusteli kanssanne, ja minä sillävälin
tutkin paikkaa, jonka hän oli minulle etäältä tarkoin osoittanut.
Mutta kuinka hämmästyinkään, kun havaitsin erittäin selviä kivihiilen
merkkejä, joiden nojalla päättelen varmasti, että kaivamalla löytyisi
syvemmältä kenties hyvinkin runsas kerrostuma.

Suokaa anteeksi, mylord; minä havaitsen teidän hymyilevän ja tiedän
varsin hyvin, että annatte minulle vain viisaana miehenä ja ystävänä
anteeksi näihin teidän mielestänne joutaviin asioihin kohdistuvan
hartaan huomioni; mutta minä en voi täältä lähteä antamatta tuon
kauniin tytön vielä koetella heilurinliikkeitä.

Joka kerta, kun asia tuli puheeksi, lordi välttämättä esitti jälleen
sitä vastustavat syynsä, joita seuralainen kärsivällisesti kuunteli
lopulta kuitenkin pysyen mielipiteissänsä ja toivelmissansa. Hän
puolestansa huomautti yhä uudelleen, ettei asiaa pitänyt heittää,
vaikka kokeet eivät kaikille henkilöille onnistuneetkaan; olipa
hänen mielestänsä syytä tutkia sitä senvuoksi vieläkin vakavammin ja
perusteellisemmin, koska epäilemättä tultaisiin saamaan selville useita
epäorgaanisten olioiden kesken, orgaanisten ja epäorgaanisten välillä
ja samoin orgaanisten kesken vallitsevia heimolaissuhteita, jotka ovat
meiltä vielä salatut. Hän oli jo avannut aina mukanaan kuljettamansa
kauniin lippaan ottaen sieltä esille kultaisista renkaista,
rikkikiisusta ja muista metallisista aineksista kokoonpannun laitteen
ja laski nyt kokeeksi langasta riippuvia metalleja lepääviä metalleja
kohti.

Minä suon teille vahingonilonne, mylord, virkkoi hän samalla; se näkyy
varsin selvästi teidän kasvoissanne, kun mikään ei tahdo lähteä minun
pitelemänäni liikkumaan. Kokeeni onkin pelkkä tekosyy. Palattuansa
naiset varmaan ihmettelevät, mitä kummaa tässä tapahtuukaan.

Naiset palasivat. Charlotta ymmärsi kohta mistä oli kysymys.

Minä olen paljon kuullut noista asioista, mutta en ole millonkaan
nähnyt mitään vaikutusta. Koska teillä on siinä kaikki sievästi
valmiina, sallinette minun koettaa, eikö se minulta luonnistu.

Hän otti langan käteensä, ja koska oli aivan tosissansa, hän piteli
sitä vakavasti ja rauhallisin mielin; mutta vähintäkään heilahdusta ei
ollut havaittavissa.

Sitten kehoitettiin Ottiliaa koettamaan. Hän piteli heiluria vieläkin
rauhallisemmin, luonnollisemmin, tiedottomammin metallien yläpuolella.
Mutta samassa silmänräpäyksessä tempautui riippuva kappale vinhaan
pyörteeseen ja heilahti vaihtuvien alustojen mukaan milloin toiselle,
milloin toiselle puolelle, ympyrän tai soikion kaarta noudatellen tai
suoraviivaisesti, täysin seuralaisen odotusten mukaisesti, vieläpä
paremminkin kuin hän oli osannut odottaa.

Lordikin säpsähti hieman, mutta hänen seuralaisensa oli niin mielissään
ja innoissaan, ettei voinut ollenkaan lopettaa, vaan pyysi yhä
toistamaan ja vaihtelemaan kokeita. Ottilia oli kyllin hyväntahtoinen
suostuaksensa kehoituksiin, kunnes vihdoin ystävällisesti pyysi
saada lakata, koska päätä alkoi jälleen särkeä. Siitä ihmeissään,
jopa ihastuksissaankin vakuutti vieras hänelle täysin vapauttavansa
hänet siitä kivusta, jos hän suostuisi erikoiseen parannustapaan.
Epäröitiin hetkinen, mutta Charlotta, joka nopeasti käsitti, mistä
oli kysymys, hylkäsi hyväätarkoittavan tarjouksen, koska ei halunnut
suvaita läheisyydessänsä mitään sellaista, mihin oli aina suhtautunut
voimakkain pelonsekaisen vastenmielisyyden tuntein.

Vieraat olivat poistuneet, ja vaikka heidän jättämänsä vaikutelma
olikin omituinen, toivottiin kuitenkin jossakin jälleen kohdattavan.
Charlotta käytti nyt hyväksensä kauniita päiviä päättääkseen
naapuristoon tekemänsä vastavierailut, joista hän vaivoin suoriutui,
koska kaikki lähiseudulla asujat, toiset todella osaaottaen, toiset
pelkästä tottumuksesta, olivat ahkerasti häntä muistaneet. Kotona
hän iloksensa katseli lasta; se oli varmaan kaiken rakkauden,
kaiken huolenpidon arvoinen. Sitä pidettiin ihmeteltävänä, jopa
kerrassaan ihmelapsena, sen näköä, kokoa, sopusuhtaisuutta, voimaa
ja terveyttä ihasteltunsa vieläkin enemmän ihmetytti jo aikaisemmin
mainittu kaksinkertainen näköisyys, joka kehittyi yhä ilmeisemmäksi.
Kasvojenpiirteiltänsä ja koko muodoltansa lapsi muistutti yhä enemmän
kapteenia, silmät olivat yhä vaikeammin Ottilian silmistä erotettavissa.

Tämä merkillinen sukulaisuus ja kenties vieläkin enemmän naisille
ominainen kaunis tunne, joka hellänä kohdistuu rakastetun miehen
lapseen, vaikka äiti onkin joku toinen henkilö, sai Ottilian olemaan
kasvavalle olennolle äidin veroisena tai paremmin sanoen toisena,
toisenlaisena äitinä. Jos Charlotta poistui, niin Ottilia jäi
lapsen ja hoitajattaren luo. Nanny, kadehtien poikaa, johon hänen
emäntänsä näytti kohdistavan koko kiintymyksensä, oli uhkamielisenä
hänet jättänyt ja palannut vanhempiensa luo. Ottilia kanniskeli yhä
edelleenkin lasta ulkosalla tottuen yhä pitempiin retkeilyihin. Hän
kuljetti mukanansa maitopulloa voidakseen tarpeen vaatiessa lasta
ruokkia. Harvoin hän unohti ottaa kirjan mukaansa, ja niin hän oli,
lapsi käsivarrellansa, lukien käyskellessään, varsin miellyttävä
Penserosa.



KAHDESTOISTA LUKU.


Sotaretken päätarkoitus oli saavutettu ja Eduard laskettu kotiin,
kunniamerkein koristettuna. Hän lähti kohta pienelle tilallensa, missä
sai tarkat tiedot omaisistansa, joita hän heidän tietämättänsä oli
antanut pitää tarkoin silmällä. Hiljainen olopaikka silmäili häntä
mitä ystävällisimmin: sitä näet oli hänen poissaollessansa hänen
määräystensä mukaisesti järjestetty, parannettu ja edistetty, joten
istutusten ja ympäristön kunnossaolo ja välitön nautittavuus korvasi
sen, mitä laajuudesta puuttui.

Eduard, jota elämän vilkkaampi juoksu oli totuttanut päättävämpiin
toimenpiteisiin, ryhtyi nyt suorittamaan mitä oli riittävän kauan
harkinnut. Ennen kaikkea hän kutsui luoksensa majurin. Jälleennäkemisen
ilo oli suuri. Nuoruudessa solmituilla ystävyyssuhteilla, samoinkuin
veriheimoussuhteilla, on se huomattava etu, etteivät hairahdukset
ja väärinkäsitykset, olivatpa ne millaisia tahansa, koskaan niitä
perinpohjin vahingoita, vaan palautuvat vanhat suhteet joidenkin
aikojen kuluttua entisellensä.

Iloisesti tervehdittyä Eduard kohta tiedusteli ystävänsä olosuhteita ja
sai kuulla onnen häntä suosineen täysin hänen toiveittensa mukaisesti.
Puolittain leikillisesti ja tutunomaisesti kysyi Eduard sitten, eikö
ollut kaunis liittokin tekeillä. Hänen ystävänsä vastasi kieltävästi,
sangen vakavissaan.

Minä en voi enkä saa olla salajuoninen, jatkoi Eduard. Tahdon heti
ilmaista sinulle ajatukseni ja aikomukseni. Sinä tunnet kiintymykseni
Ottiliaan ja olet aikoja sitten käsittänyt, että se juuri syöksi
minut ottamaan osaa sotaretkeen. En tahdo kieltää, että halusin
päästä elämästä, joka ilman häntä ei ollut minulle enää minkään
arvoinen, mutta samalla minun täytyy sinulle tunnustaa, etten voinut
päästä täydelliseen epätoivoonkaan. Hänen omistamisen kangasteleva
onni oli niin kaunis, niin toivottava, että minun oli mahdoton siitä
kokonaan luopua. Moni lohdullinen aavistus, moni ilahduttava merkki
oli vahvistanut uskoani, horjuvaa luuloani, että Ottilia voi tulla
omakseni. Lasi, jonka laitaan oli piirretty nimikirjaimemme ja joka
peruskiveä laskettaessa heitettiin ilmaan, ei särkynytkään; se saatiin
kiinni ja on jälleen hallussani. Elettyäni tässä yksinäisessä paikassa
ylen monta epäilyksen hetkeä päätin asettaa itseni tuon lasin sijaan
nähdäkseni, oliko liittomme mahdollinen vai eikö. Minä lähden etsimään
kuolemaa, mutta en hurjapäisenä, vaan sellaisena henkilönä, joka toivoo
saavansa elää. Olkoon Ottilia palkinto, josta kilvoittelen, olkoon
hän se, mitä toivon voittavani, valloittavani jokaisen vihollisen
taistelulinjan takaa, jokaisesta varustuksesta, jokaisesta piiritetystä
linnoituksesta. Minä tahdon tehdä ihmeitä toivoen säästyväni, mielien
Ottilian voittaa eikä menettää. Nämä tunteet ovat minua seuranneet, ne
ovat minua auttaneet kautta kaikkien vaarojen, mutta nytpä huomaankin
päässeeni tarkoitusteni perille, suoriutuneeni kaikista esteistä,
näen tieni olevan avoinna. Ottilia on minun, ja se, mitä vielä on
tämän ajatuksen ja sen toimeenpanon välillä, ei mielestäni voi olla
merkittävää.

Sinä pyyhkäiset muutamalla vedolla pois kaikki ne vastaväitteet,
joita voisi ja pitäisi esittää, virkkoi majuri, ja sittenkin ne
on toistettava. Jätän sinun itsesi muisteltavaksi, kuinka arvokas
sinun ja vaimosi välinen suhde on; mutta sinä olet hänen ja itsesi
vuoksi velvollinen asiaa kirkkaasti harkitsemaan. Mutta kuinka voin
ajatellakaan, että teille on syntynyt poika, samalla lausumatta, että
te kuulutte toisillenne ikiajoiksi, että te olette tämän olennon tähden
velvolliset elämään yhdessä, voidaksenne yhteisesti pitää huolta hänen
kasvatuksestansa ja tulevaisesta hyvinvoinnistansa.

On pelkkää vanhempien omahyväisyyttä, vastasi Eduard, kun he
kuvittelevat olevansa lapsillensa välttämättömän tarpeelliset. Kaikki,
mikä elää, löytää ravintonsa ja hoivansa, ja jos pojalla isän varhain
kuoltua ei olekaan miellyttävää, suotuisaa nuoruusaikaa, niin hän
toisaalta kenties juuri senvuoksi kehittyy paremmin maailmaa varten
jo aikaisin tunnustamalla, että hänen on toisiin mukauduttava, mikä
meidän kaikkien on varhemmin tai myöhemmin opittava. Ja siitähän ei ole
kysymyskään: me olemme kyllin varakkaat pitääksemme huolen useammista
lapsista, eikä suinkaan ole velvollisuus enempää kuin hyvä työkään
sälyttää yhdelle niin paljon hoidettavaa.

Majurin aikoessa muutamin sanoin viitata Charlottan arvoon ja hänen
ja Eduardin pitkäaikaiseen suhteeseen Eduard puuttui kiivaasti
puheeseen: Me olemme menetelleet mielettömästi, ja minä oivallan sen
liiankin hyvin. Se, joka tahtoo jossakin määrätyssä iässä toteuttaa
aikaisempia nuoruudentoiveita, pettää aina itseänsä: ihmisen jokaisella
vuosikymmenellä on oma onnensa, omat toiveensa ja mahdollisuutensa.
Onneton se ihminen, jonka olosuhteet tai harhaluulot ajavat tulevia
tai menneitä tavoittelemaan! Me olemme menetelleet mielettömästi,
mutta pitääkö tälle mielettömyydelle uhrata koko elämä? Pitääkö meidän
jonkinlaisten epäilysten vuoksi kieltäytyä siitä, mitä aikamme tavat
eivät meiltä epää? Kuinka useissa tapauksissa peruuttaakaan ihminen
aikeensa ja tekonsa, ja tässäkö ei saisi niin tapahtua, tässä kun on
kysymyksessä kokonaisuus eikä mikään yksityiskohta, elämä rikkaine
sisältöinensä eikä vain jokin elämän ehto!

Majuri osasi esittää Eduardille taitavasti ja tarmokkaasti hänen eri
suhteensa puolisoon, perheeseen, ihmisiin yleensä, mutta hänen ei
onnistunut herättää minkäänlaista myötämielisyyttä.

Kaikki tuo, ystäväiseni, vastasi Eduard, on väikkynyt mielessäni,
keskellä taistelun tuoksinaa, lakkaamattoman ukkosen järisyttäessä
maankamaraa, kuulain sinkoessa ja viheltäessä, toverien kaatuessa
kummaltakin puoleltani, hevoseni haavoittuessa, hattuni saadessa reiän;
se on väikkynyt mielessäni hiljaisella yönuotiolla taivaan tähditetyn
holvin alla. Sitten johtuivat mieleeni kaikki yhteyssuhteeni; minä olen
ne perin pohjin tutkinut, ajatuksin ja tuntein, olen valinnut osani,
olen tyytynyt siihen, jo moneen kertaan ja nyt iäksi.

Kuinkapa voisinkaan sinulta salata, että sinäkin olit sellaisina
hetkinä mielessäni, sinäkin kuuluit minun olokehääni, ja emmekö
olekin jo kauan kuuluneet toistemme yhteyteen? Jos olen jäänyt
sinulle jotakin velkaa, niin nyt saan tilaisuuden maksaa sen sinulle
takaisin korkoinensa, jos taas sinä olet joutunut milloinkaan minulle
velkaan, niin nyt voit sen minulle korvata. Minä tiedän, että sinä
rakastat Charlottaa, ja hän ansaitsee sen; minä tiedän, ettet sinä ole
hänelle yhdentekevä, ja miksipä ei hän tajuaisi sinun arvoasi! Ota
hänet minun kädestäni! Tuo minulle Ottilia! Niin me tulemme maailman
onnellisimmiksi ihmisiksi.

Juuri sen vuoksi, että aiot minua lahjoa sellaisilla kalleuksilla,
virkkoi majuri, täytyy minun olla sitäkin varovaisempi, sitäkin
ankarampi. Sen sijaan että tämä ehdotus, jota hiljaa kunnioitan, tekisi
asian helpommaksi, se pikemmin sitä vaikeuttaa. Nyt on kysymys sekä
sinusta että minustakin, kahden miehen kohtalosta, samoinkuin heidän
hyvästä nimestänsäkin, kahden miehen, jotka tähän asti nuhteettomasti
elettyänsä tämän omituisen menettelyn vuoksi — ellemme sitä sen
kummemmin tahdo nimittää — ovat vaarassa joutua varsin outoon valoon
maailman silmissä.

Juuri se seikka, että olemme moitteettomat, virkkoi Eduard, oikeuttaa
meidät antautumaan kerran moitittaviksikin. Se, joka on koko elämänsä
ajan osoittautunut luotettavaksi mieheksi, tekee luotettavaksi teon,
joka toisten suorittamana voisi näyttää epäilyttävältä. Minä puolestani
tunnen viimeisten kestettäväkseni ottamieni koettelemusten, toisten
ihmisten hyväksi suorittamieni vaikeiden ja vaarallisten tekojen
nojalla olevani oikeutettu tekemään jotakin omaksi hyväksenikin. Mitä
sinuun ja Charlottaan tulee, jääköön asia tulevaisuuden varaan, mutta
minua et sinä eikä kukaan saa luopumaan aikeestani. Jos ehdotukseeni
suostutaan, olen puolestani altis kaikkeen; jos taas tahdotaan minut
jättää oman onneni varaan tai kerrassaan asettua minua vastustamaan,
niin syntyy välttämättä äärimmäinen tapaus, kävipä muuten miten tahansa.

Majuri piti velvollisuutenansa vastustaa Eduardin aietta mahdollisimman
kauan, ja hän käytti nyt ystäväänsä vastaan älykästä käännettä
teeskennellen myöntyväisyyttä ja ottaen puheeksi ainoastaan sen
muodon, sen asiainkulun, jonka nojalla tämä ero ja nämä uudet liitot
oli toteutettava. Silloin ilmeni niin paljon ikävää, hankalaa ja
sopimatonta, että Eduard tunsi joutuvansa mitä huonoimman mielialan
valtoihin.

Minä huomaan varsin hyvin, huudahti Eduard vihdoin, että se, mitä
haluaa, on otettava rynnäköllä ystäviltäkin eikä vain vihollisilta.
Sitä, mitä tahdon, mikä on minulle välttämätöntä, en päästä
näkyvistäni; minä olen sen saavuttava ja varmaan pian ja sukkelasti.
Minä tiedän varsin hyvin, etteivät sellaiset suhteet raukea eivätkä
synny monen olevaisen kukistumatta, monen säilymään pyrkivän
väistymättä pois tieltä. Harkinta ei voi näissä asioissa johtaa
päätökseen: ymmärrykselle ovat kaikki oikeudet yhdenveroiset, ja
kohoavaan vaakakuppiin voi yhä sijoittaa vastapainoa. Suostu siis,
ystäväni, toimimaan minun ja itsesi hyväksi, minun ja itsesi hyväksi
selvittämään, ratkaisemaan, uudelleen liittämään nämä suhteet. Älä
salli minkäänlaisen harkinnan pidättää itseäsi; me olemme jo muutenkin
antaneet ihmisille puheenaihetta: he puhuvat meistä vielä kerran, ja
sitten me, kuten kaikki muukin lakattuansa olemasta uutta, unohdumme
ja saamme menetellä niinkuin parhaiten osaamme, kenenkään sen koommin
meistä välittämättä.

Majurilla ei ollut mitään muuta neuvoa; hänen täytyi vihdoin myöntyä
siihen, että Eduard kerta kaikkiansa käsitteli asiaa tuttuna ja
edellytettynä, että hän yksityiskohdittain pohti, kuinka kaikki oli
järjestettävä, ja mitä hilpeimmin, jopa leikkiä laskien, antautui
kuvailemaan tulevaisuutta.

Kääntyen jälleen vakaaksi ja mietteliääksi hän jatkoi: Jos
antautuisimme sellaisen toivon ja odotuksen valtoihin, että kaikki
järjestyy itsestänsä, että sattuma meitä ohjaisi ja suosisi, niin
tuo olisi rangaistavaa itsepetosta. Sillä tavalla meidän on mahdoton
itseämme pelastaa, palauttaa kaikinpuolista rauhaamme, ja kuinka
voisinkaan lohduttautua minä, joka olen syyttömänä syypää kaikkeen.
Tungettelevalla itsepintaisuudellani sain Charlottan ottamaan sinut
taloomme, ja Ottiliakin on ainoastaan tämän muutoksen nojalla tullut
luoksemme. Me emme enää vallitse asian seurauksia, mutta kykenemme
tekemään ne vaarattomiksi, ohjaamaan olosuhteet, menestykseksemme.
Voitko kääntää katseesi pois esittämistäni kauniista ja miellyttävistä
mahdollisuuksista, voitko määrätä minun, voitko määrätä meidän
kaikkien osaksi murheellisen kieltäymyksen, vaikka ajattelet asian
mahdolliseksi, vaikka se olisi mahdollinen; eikö siinäkin tapauksessa,
että päätämme palata entisiin oloihin, täydy sietää paljon sopimatonta,
epämiellyttävää, kiusallista, ilman että siitä johtuu mitään hyvää,
mitään ilahduttavaa? Tuottaisiko onnellinen tilasi sinulle iloa, jos
et saisi käydä minua tervehtimässä, asua luonani? Ja sen jälkeen,
mitä on tapahtunut, se kuitenkin olisi kiusallista. Charlotta ja minä
olisimme varallisuuksinemme surullisessa tilassa. Jos sinä toisten
ihmisten tavoin uskot vuosien ja välimatkojen tylsentävän sellaisia
tuntoja, hivuttavan pois niin syviä piirtoja, niin ota huomioon,
että kysymyksessä ovat vuodet, joita emme tahdo viettää kivussa ja
kieltäymyksessä, vaan iloiten ja nauttien. Sanonpa vihdoin kaikkein
tärkeimmänkin asian: jos meidän ulkonainen ja sisäinen tilamme
sallisikin tuota odottaa, niin miten käy Ottilian, jonka täytyisi
lähteä talostamme, jäädä vaille huolenpitoamme ja surkealla tavalla
värjötellä katalassa kylmässä maailmassa! Kuvaile minulle sellainen
tila, missä Ottilia voisi elää onnellisena ilman minua, ilman meitä,
niin olet esittänyt todisteen, kaikkia muita voimallisemman, todisteen,
jonka aina, vaikka en sitä hyväksyisikään, en siihen alistuisikaan,
kuitenkin varsin mielelläni tahdon ottaa tarkasteluni ja harkintani
esineeksi.

Tehtävä ei ollut kovin helposti ratkaistavissa; ystävän mieleen ei
ainakaan johtunut mitään tyydyttävää vastausta, joten hänellä ei ollut
muuta neuvoa kuin yhä uudelleen teroittaa toisen mieleen, kuinka
tärkeä, arveluttava ja monessa suhteessa vaarallinen koko yritys
oli, ja että pitäisi ainakin mitä vakavimmin harkita, kuinka siihen
olisi käytävä käsiksi. Eduard myöntyi, kuitenkin vain sillä ehdolla,
että ystävä jäisi hänen luoksensa, kunnes he pääsisivät täydelliseen
yksimielisyyteen ja ensimmäisiin toimenpiteisiin olisi ryhdytty.



KOLMASTOISTA LUKU.


Elettyään jonkin aikaa yksissä ventovieraat ja toisistaan
piittaamattomatkin ihmiset ilmaisevat toisillensa sisimpänsä, joten
pakostakin syntyy jonkinlaista tutunomaisuutta. Sitäkin enemmän sopii
odottaa, etteivät molemmat ystävämme jälleen lähekkäin elellen ja
päivittäin ja hetkittäin seurustellen peitelleet mitään toisiltansa.
He muistelivat entisiä oloja, eikä majuri salannut, että Charlotta,
Eduardin palattua matkoiltansa, oli ajatellut Ottilian hänen omaksensa,
oli ajatellut antaa kauniin neidon hänen aviopuolisoksensa. Eduard,
jota tämä tiedonanto sanomattomasti ihastutti, puhui avoimesti
Charlottan ja majurin keskinäisestä kiintymyksestä, jota kuvaili mitä
värikkäimmin, koska se oli hänelle erittäin mieluisa ja edullinen.

Majuri ei voinut kerrassaan kieltää eikä myöskään myöntää, mutta
Eduardin ajatukset vakaantuivat ja varmistuivat yhä enemmän. Hän
ei ajatellut asioita mahdollisina, vaan jo toteutuneina. Kaikkien
asianosaisten tarvitsi vain suostua siihen, mitä toivoivat; ero oli
varmaan saatavissa, uusi liitto piti pian solmittaman, ja Eduard aikoi
lähteä Ottilian keralla matkoille.

Mielikuvituksen miellyttävien tuotteiden joukossa ei liene mitään
viehättävämpää kuin rakastavaisten, nuorten aviopuolisoiden toiveet
saada nauttia nuorta onneansa uudessa, ennen näkemättömässä maailmassa,
koetella ja varmentaa kestävää liittoansa monissa vaihtelevissa
olosuhteissa. Majurin ja Charlottan tuli sillävälin rajoittamattomin
valtuuksin pitää huolta tiluksista, varoista ja kaikista maallisen
elämän järjestystä koskevista toimenpiteistä, ohjaten kaikki oikeuden
ja kohtuuden mukaisesti kaikkien asianosaisten tyytyväisyydeksi.
Seikka, jota Eduard eniten korosti, josta hän näytti toivovan
itsellensä suurinta etua, oli tämä: koska lapsen piti jäädä äidin luo,
saisi majuri pojan kasvattaa, ohjata häntä oivalluksensa mukaisesti,
kehitellä hänen kykyjänsä. Eipä ollutkaan poikaa suotta kastettu
Otoksi, heidän kumpaisenkin mukaan.

Kaikki nämä aikeet olivat Eduardin mielessä siinä määrin vakaantuneet,
ettei hän tahtonut enää hukata päivääkään ryhtyessään niitä
toteuttamaan. Kartanoon päin kulkiessansa he saapuivat pieneen
kaupunkiin, jossa Eduardilla oli talo, missä hän tahtoi viipyä odottaen
majuria palaavaksi. Hän ei kuitenkaan raskinut kohta sinne jäädä, vaan
saatteli ystäväänsä seudun halki. He olivat kumpikin ratsain ja ajoivat
nyt yhdessä eteenpäin tärkeään keskusteluun syventyneinä.

Yht'äkkiä he näkivät kaukana kukkulalla uuden rakennuksen, jonka
tiilikatto ensi kerran kiilteli heidän silmissänsä. Eduardin
valtaa vastustamaton kaipaus; asiat pitää saada vielä tänä iltana
ratkaistuiksi. Hän päättää piiloutua lähimpään kylään; majurin tulee
esittää asia Charlottalle pakottavan kiireellisenä, yllättämällä
voittaa hänen varovaisuutensa ja odottamattomalla ehdotuksellansa
pakottaa hänet avoimemmin ilmaisemaan mieltänsä. Eduard, joka oli
sijoittanut omat toivelmansa vaimonsa mieleen, uskoi nyt noudattavansa
hänen toivomuksiansa ja uskoi hänen suostuvan muitta mutkitta, koska ei
voinut itse mitään muuta tahtoa.

Hän jäi iloisena odottamaan onnellista ratkaisua, ja jotta tulos
saataisiin nopeammin hänen tietoonsa, piti laukaistaman pariin kertaan
tykki tai laskettaman ilmoille joitakin raketteja, jos olisi ehtinyt
tulla yö.

Majuri ratsasti linnaan. Hän ei löytänyt Charlottaa, vaan kuuli hänen
tätä nykyä asustavan uudessa rakennuksessa, nyt olevan naapuristossa
vierailemassa ja palaavan todennäköisesti vasta verrattain myöhään.
Majuri palasi majataloon, jonne oli jättänyt hevosensa.

Voittamattoman kärsimättömyyden ahdistamana hiipi Eduard sillävälin
yksinäisiä, vain metsästäjien ja kalastajien tuntemia polkuja
puistoonsa saapuen illan suussa pensaikkoon lähelle järveä, jonka
avartuneen kalvon hän nyt ensi kerran selvästi näki.

Ottilia oli samana päivänä lähtenyt kävelylle järven rannalle. Hänellä
oli nyt, kuten tavallisesti lapsi käsivarrellansa ja kirja kädessänsä.
Niin hän tuli ylimenopaikalle tammien luo. Poika oli nukahtanut;
Ottilia istuutui, laski hänet viereensä ja jatkoi lukemistansa. Kirja
oli niitä, jotka kiinnittävät herkkää mieltä päästämättä sitä enää
vapaaksi lumoistansa. Lukija unohti ajan ja hetken eikä ajatellut sitä,
että hänellä oli maitse kulkien pitkä kiertotie uuteen rakennukseen.
Hän istui siinä, kirjaansa ja itseensä syventyneenä, niin rakastettavan
näköisenä, että ympäröivien puiden ja pensaiden olisi pitänyt olla
elollisia, näkeviä olentoja voidakseen häntä ihailla ja hänestä iloita.
Juuri tänä hetkenä heitti hänen takanansa maillensa menevä aurinko
punervan sädekimpun hänen poskeansa ja olkapäätänsä kultaamaan.

Eduard, jonka oli onnistunut edetä kenenkään näkemättä niin kauas,
halki aution puistonsa ja yksinäisen tienoon, uskaltautui yhä
kauemmaksi. Vihdoin hän työntyy tammien luona läpi pensaikon, näkee
Ottilian, Ottilia näkee hänet; Eduard syöksyy hänen luoksensa ja
heittäytyy polvilleen hänen eteensä. Pitkän vaitiolon jälkeen, jonka
kestäessä he kumpikin koettavat tyyntyä, Eduard selittää muutamin
sanoin, miksi ja miten oli tänne tullut. Hän kertoi lähettäneensä
majurin Charlottan luo ja arveli heidän kaikkien kohtalon joutuvan
kenties tällä hetkellä ratkaistuksi. Hän sanoi, ettei ollut koskaan
epäillyt Ottilian rakkautta, ja uskoi Ottilian puolestaan olevan yhtä
varman hänen tunteestansa. Hän pyysi Ottiliaa suostumaan. Neito epäröi,
hän rukoilemalla rukoili häntä, aikoi entisten oikeuksiensa nojalla
sulkea hänet syliinsä. Ottilia viittasi lapseen.

Eduard näkee pojan ja hämmästyy.

Hyvä Jumala, huudahtaa hän, jos minulla olisi syytä epäillä vaimoani ja
ystävääni, niin tuon lapsen näkö todistaisi kamalasti heitä vastaan.
Eikö tuo ole ilmetty majuri? Sellaista yhdennäköisyyttä en ole
milloinkaan ennen tavannut.

Eipä suinkaan, virkkoi Ottilia, kaikki sanovat sen olevan minun
näköiseni.

Olisiko se mahdollista? huudahti Eduard, ja samassa silmänräpäyksessä
lapsi avasi silmänsä, suuret, tummat, läpitunkevat silmät, syvät ja
lempeät. Poikanen silmäili jo älykkäästi maailmaa; hän näytti tuntevan
molemmat edessänsä seisovat henkilöt. Eduard heittäytyi lapsen eteen,
polvistui kaksi kertaa Ottilian edessä.

Sinä se olet, huudahti hän, silmät ovat sinun! Mutta sallihan minun
katsoa sinun silmiisi. Salli minun heittää verho sen onnettoman hetken
yli, jona tämä olento sai alkunsa. Tuleeko minun säikyttää sinun
puhdasta sieluasi sillä onnettomalla ajatuksella, että mies ja vaimo
toisistansa vierautuneina painavat toisensa povellensa ja voivat
häpäistä laillisen liiton kiihkeillä toivelmillansa! Tai miksipä ei,
koska kerran olemme niin pitkällä, koska Charlottan ja minun välisen
suhteen täytyy purkautua, koska sinä olet tuleva omakseni, niin miksi
en sitä sanoisi! Miksi en lausuisi katkeraa sanaa: tämä lapsi on
siinnyt kaksinkertaisessa aviorikoksessa! Sen sijaan että liittäisi
vaimoani ja minua toisiimme, se erottaa minua hänestä ja häntä minusta.
Todistakoon se siis minua vastaan, kertokoot nämä ihanat silmät sinun
silmillesi, että minä olen ollut sinun omasi toisen syleilyssä. Jospa
tuntisit, Ottilia, jospa oikein tuntisit, että minä voin sovittaa tuon
virheen, tuon rikoksen ainoastaan sinun syleilyssäsi! Kuule! huudahti
hän seisaallensa hypähtäen kuultuansa laukauksen, jota luuli majurin
antamaksi merkiksi. Niin ei kumminkaan ollut laita; jokin metsästäjä
oli laukaissut pyssynsä läheisessä vuoristossa.

Ottilia huomasi vasta nyt, että aurinko oli vaipunut vuorten taakse.
Viimeiseksi se vielä kimalteli ylemmän rakennuksen ikkunoissa.

Poistu, Eduard! huudahti Ottilia. Me olemme kauan kaivanneet, kauan
kärsineet. Ajattele, mitä me kumpikin olemme Charlottalle velkaa. Hänen
on ratkaistava kohtalomme, älkäämme rientäkö hänen edellensä. Minä
olen omasi, jos hän siihen suostuu, ellei, niin minun täytyy sinusta
luopua. Koska luulet olevasi lähellä ratkaisua, niin odottakaamme.
Palaa kylään, missä majuri otaksuu sinun olevan. Voihan sattua
paljonkin sellaista, mikä vaatii selitystä. Onko todennäköistä, että
jyrähtävä tykinlaukaus ilmoittaisi sinulle hänen neuvottelujensa
tuloksen? Kenties hän tällä hetkellä etsii sinua. Minä tiedän, ettei
hän ole tavannut Charlottaa; on mahdollista, että hän on lähtenyt häntä
vastaan, sillä talossa tiedettiin, minne hän on mennyt. Kuinka monella
tavalla voikaan käydä! Päästä minut! Nyt Charlottan täytyy palata. Hän
odottaa minua ja lasta.

Ottilia puhui kiireesti. Hän ajatteli kaikkia mahdollisuuksia, toista
toisensa jälkeen. Hän oli onnellinen Eduardin läheisyydessä ja tunsi,
että nyt täytyi pyytää häntä poistumaan.

Minä pyydän, minä rukoilen sinua, rakkaani! huudahti hän. Lähde
takaisin ja odota majuria!

Minä tottelen käskyjäsi, huudahti Eduard luoden häneen ensin tulisen
silmäyksen ja sulkien hänet sitten kiinteästi syliinsä. Ottilia
kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi hänet hellästi poveansa
vasten. Toivo kiiti kuin lentotähti yli heidän päittensä. He uskoivat
kuuluvansa toisilleen; ensimmäisen kerran he vaihtoivat vapaita
suudelmia ja riistäytyivät vaivoin toistensa syleilystä.

Aurinko oli laskenut, hämärsi jo, ja järveltä kiiriskeli kostea
sumu. Ottilia seisoi hämmingin ja liikutuksen vallassa; hän
katsahti kohti uutta taloa ja oli näkevinään Charlottan valkoisessa
puvussaan parvekkeella. Kiertotie maitse oli pitkä; hän tiesi,
kuinka kärsimättömästi Charlotta odotti lasta. Hän näkee plataanit
vastakkaisella rannalla, vain kappaleen matka vettä on häntä
erottamassa polusta, joka johtaa suoraa päätä rakennukseen.
Ajatuksinensa ja katseinensa hän on jo siellä. Tämä halu hälventää
hänen epäilyksensä, hän rientää venheelle, ei havaitse, että sydän
jyskyttää, jalat horjahtelevat, että aistit uhkaavat pettää.

Hän hyppää venheeseen, tarttuu airoon ja työntää pois rannasta. Hänen
täytyy ponnistaa liiemmin, hän työntää uudelleen, venhe heilahtaa ja
liukuu kappaleen matkaa ulommaksi. Lapsi vasemmalla käsivarrellansa,
vasemmassa kädessä kirja, oikeassa airo, horjahtaa hänkin ja kaatuu
venheeseen. Airo kirpoaa häneltä toiselle puolen, ja kun hän yrittää
sitä tavoittaa, lapsi ja kirja toiselle, kaikki veteen. Hän saa
sentään kiinni lapsen vaatteista, mutta epämukava asento estää häntä
nousemasta seisaalleen. Vapaan oikean käden varassa ei käy kääntyminen,
kohottautuminen. Vihdoin se sentään onnistuu, hän vetää vedestä lapsen,
mutta sen silmät ovat suljetut, se on lakannut hengittämästä.

Samassa silmänräpäyksessä hän voittaa takaisin maltillisuutensa, mutta
sitä suurempi on hänen tuskansa. Venhe liukuu melkein keskellä järveä,
airo ui etäällä, hän ei näe ketään rannalla, ja mitäpä olisikaan
auttanut, vaikka olisi jonkun nähnyt! Kaikista erotettuna hän keinuu
petollisen, luoksepääsemättömän elementin pinnalla.

Hän etsii apua itseltänsä. Olihan hän useasti kuullut hukkuneiden
pelastamisesta. Syntymäpäivänsä iltana hän oli ollut itse sitä
näkemässä. Hän riisuu lapsen ja kuivaa sen musliinipuvullansa. Hän
tempaa puvun auki rinnaltansa paljastaen ensi kerran povensa vapaan
taivaan alla; ensimmäisen kerran hän painaa puhdasta, verhotonta
poveansa vasten elävää olentoa, joka — ei elä. Onnettoman lapsen kylmät
jäsenet palelluttavat hänen poveansa sydänjuuria myöten. Loppumattomat
kyynelet kumpuavat hänen silmistänsä luoden jäykistyneen ruumiin
pintaan lämmön ja elämän väikettä. Hän yrittää yhä uusia keinoja,
kietoo lapsen hartiahuiviinsa ja uskoo silittelemällä, pusertamalla,
huokumalla, suutelemalla ja kyynelöimällä korvaavansa ne apukeinot,
jotka häneltä puuttuvat tässä eristetyssä tilassa.

Kaikki suotta! Liikkumatta lepää poikanen hänen käsivarrellansa,
liikkumatta lepää venhe veden pinnalla; mutta nytkään ei hänen kaunis
sydämensä jätä häntä neuvottomaksi. Hän kääntyy korkeuden puoleen,
vaipuu polvilleen venheeseen ja kohottaa jäykistynyttä lasta molemmin
käsin yli viattoman povensa, joka on valkea ja kylmä kuin marmori.
Kostein silmin hän katselee korkeuteen huutaen apua sieltä, mistä
herkkä sydän toivoo löytävänsä suurimman runsauden kaiken muun toivon
pettäessä.

Turhaan hän ei käännykään tähtien puoleen, jotka jo alkavat yksitellen
tuikkia. Nousee vieno tuuli, joka kuljettaa venheen plataanien luo.



NELJÄSTOISTA LUKU.


Ottilia rientää uuteen rakennukseen, kutsuu haavurin ja jättää lapsen
hänen huostaansa. Aina maltillinen mies käsittelee hentoa ruumista
asteittaisesti, totuttuun tapaan. Ottilia auttaa häntä koko ajan:
hän toimittaa, tuo kaikki mitä tarvitaan, tosin ikäänkuin jossakin
toisessa maailmassa vaeltaen, sillä suurin onnettomuus muuttaa samoin
kuin suurin onni kaikkien olioitten näön. Vasta sitten, kun kelpo
mies kaikki koetettuansa pudistaa päätänsä vastaten hänen toivoisaan
kysymykseensä ensin vaikenemalla, sitten hiljaa kieltäen, Ottilia
lähtee Charlottan makuuhuoneesta, missä tämä kaikki on tapahtunut.
Tuskin ehdittyänsä oleskeluhuoneeseen hän kaatuu, sohvaan asti
ehtimättä, uupuneena suin päin matolle.

Charlottan vaunut kuuluvat saapuvan. Haavuri pyytää pyytämällä
ympärilläseisovia jäämään aikoen lähteä häntä vastaan ja
valmistellakseen asian ilmoittamista, mutta samassa Charlotta jo
astuukin huoneeseen. Hän näkee Ottilian lattialla pitkänänsä, ja eräs
talon palvelijatar rientää huutaen ja itkien häntä vastaan. Haavuri
astuu sisään, ja hän saa kuulla kaikki. Mutta kuinka hän voisikaan
kohta heittää kaiken toivonsa! Kokenut, taitava, älykäs mies pyytää,
ettei hän katsoisi lasta, ja poistuu muka vielä jotakin keinoa
koettamaan. Charlotta on istuutunut sohvaansa, Ottilia makaa yhä
maassa, mutta nyt nojaten ystävättären polveen, jonka varassa hänen
kaunis päänsä lepää. Lääkäri-ystävä kulkee edestakaisin; hän näyttää
pitävän huolta lapsesta, mutta pitää todellisuudessa huolta naisista.
Niin tulee keskiyö, kuolonhiljaisuus yhä syvenee. Charlotta ei enää
salaa itseltänsä, ettei lapsi koskaan herää eloon; hän vaatii sen
nähtäväksensä. Se on huolellisesti kääritty lämpöisiin villaliinoihin
ja laskettu koriin, joka tuodaan hänen sohvansa viereen; ainoastaan
kasvot ovat näkyvissä: levollisena ja kauniina lepää se siinä.

Onnettomuuden tieto oli piankin levinnyt kylään, levottomuutta
herättäen, ja saapui kohta majataloonkin. Majuri oli lähtenyt tuttua
tietä ylös kartanoon; hän kulki talon taitse, pidätti erään palvelijan,
joka juoksi jotakin hakemaan lisärakennuksesta, hankki itsellensä
lähempiä tietoja ja kutsutti luoksensa haavurin. Viimeksimainittu
saapui, hämmästyi vanhan suosijansa ilmestymistä, selitti hänelle
asiain nykyisen tilan ja otti valmistellakseen hänen ja Charlottan
kohtausta. Hän palasi sisään, aloitti asiasta pois johtavan keskustelun
ja johdatteli mielikuvitusta esineestä toiseen, kunnes vihdoin palautti
Charlottan mieleen hänen ystävänsä, hänen varman myötätuntonsa, hänen
henkisen läheisyytensä, antaen niiden kohta muuttua todellisuudeksi.
Sanalla sanoen: Charlotta sai kuulla, että ystävä oli ovella, tiesi
kaikki ja halusi päästä puheille.

Majuri astui sisään; Charlotta tervehti häntä tuskallisesti hymyillen.
He seisoivat vastatusten. Charlotta kohotti viheriää silkkipeittoa,
jonka alla ruumis makasi, ja tulija näki kynttilän himmeässä valossa,
salaiseksi kauhuksensa, oman jäykistyneen kuvansa. Charlotta osoitti
tuolia, ja niin he istuivat vastakkain, ääneti, koko yön. Ottilia
lepäsi yhä rauhallisesti Charlottan polvea vasten nojaten; hän hengitti
tyynesti, nukkui tai näytti nukkuvan.

Aamu kajasti, kynttilä sammui, ystävykset näyttivät heräävän
painostavasta unesta. Charlotta katsahti majuriin ja virkkoi
rauhallisesti: Selittäkää, ystäväni, mikä sallimus teidät johtaa tänne,
olemaan osallisena tässä murheellisessa kohtauksessa?

Tässä, vastasi majuri aivan hiljaa, kuten Charlotta oli kysynyt —
ikäänkuin olisivat varoneet Ottilian herättämistä —, tässä ei ole oikea
aika eikä paikka salata sanottaviansa, keksiä johdantoja ja käydä ylen
hellävaroen asiaan käsiksi. Tapaus, jonka alaisena teidät löydän, on
niin suunnaton, että se tosin tärkeä asia, jonka vuoksi tänne tulen,
siihen verrattuna menettää arvonsa.

Sitten hän kertoi aivan rauhallisesti ja koruttomasti matkansa
tarkoituksen, mikäli Eduard oli hänet lähettänyt, ja samoin, mikäli
hänen vapaa tahtonsa, oma harrastuksensa oli siihen vaikuttamassa. Hän
esitti asian molemmat puolet erittäin hienotunteisesti, mutta samalla
vilpittömästi; Charlotta kuunteli levollisesti näyttämättä ollenkaan
hämmästyvän tai pahastuvan.

Majurin päätettyä esityksensä Charlotta vastasi aivan hiljaisin
äänin, niin että ensinmainitun oli pakko siirtää tuolinsa
lähemmäksi: Tällaisessa tilanteessa en ole koskaan ennen ollut,
mutta samantapaisessa olen aina itseltäni kysynyt: miten on huomenna
laita? Minä tunnen varsin hyvin, että useiden ihmisten kohtalo on
nyt minun käsissäni; ja se, mitä minun on tekeminen, on kaiken
epäilyksen ulkopuolella ja helposti lausuttavissa. Minä suostun eroon.
Minun olisi pitänyt jo aikaisemmin päättää se tehdä; epäröimiseni,
vastusteluni on surmannut lapsen. On olemassa eräitä asioita, jotka
kohtalo itsepintaisesti toteuttaa. Järki ja hyve, velvollisuus ja
kaikki vanhurskaus asettuu turhaan sen tielle; pitää tapahtua jotakin
sellaista, mikä sen mielestä on soveliasta, meidän mielestämme ei, ja
niin se vihdoin tekee tehtävänsä, käyttäydyimmepä miten tahansa.

Mutta mitä sanonkaan! Oikeastaan kohtalo tahtoo jälleen pyrkiä
toteuttamaan minun omaa toivelmaani, omaa aiettani. Enkö ole itse
jo ajatellut Ottiliaa ja Eduardia soveliaimmaksi pariksi? Enkö
ole itse yrittänyt heitä lähentää? Ettekö te itse, ystäväni,
tuntenut tätä suunnitelmaani? Ja miksi en kyennyt erottamaan miehen
itsepäisyyttä aito rakkaudesta? Miksi suostuin hänen vaimoksensa,
minä, joka olisin ystävättärenä tehnyt hänet ja toisen henkilön hänen
puolisonansa onnelliseksi? Katsokaahan vain tätä uinuvaa raukkaa!
Minä vapisen ajatellessani hetkeä, jolloin hän herää tajuihinsa
kuolemanhorroksestansa. Kuinka voikaan hän elää, kuinka lohduttautua,
ellei hän voi toivoa saavansa rakkaudellansa Eduardille korvata mitä on
ihmeellisimmän sattuman välineenä häneltä riistänyt? Kiintymyksensä,
rakkautensa nojalla hän voikin antaa hänelle kaikki takaisin. Jos
rakkaus kykenee kaikki sietämään, niin vielä enemmän se kykenee kaikki
korvaamaan. Minua ei saa nyt ajatella.

Poistukaa kaikessa hiljaisuudessa, majuri. Sanokaa Eduardille, että
minä suostun eroon, että jätän hänen, teidän, Mittlerin toimeksi koko
asian alkuunpanon, että olen ja voinkin joka suhteessa olla aivan
huoleton, mitä tulee myöhempään olotilaani. Minä allekirjoitan kaikki
minulle esitettävät paperit, mutta älköön minulta vaadittako, että
toimin asian hyväksi, että harkitsen ja neuvon.

Majuri nousi. Charlotta ojensi hänelle kätensä Ottilian yli. Hän painoi
huulensa rakasta kättä vasten.

Entä minä, kuiskasi hän hiljaa, mitä saan minä toivoa?

Sallikaa minun jäädä teille vastaus velkaa, virkkoi Charlotta. Me emme
ole tehneet rikosta, jonka tähden meidän pitäisi tulla onnettomiksi,
mutta emme myöskään ansainneet olla yhdessä onnelliset.

Majuri poistui, sydämestänsä surkutellen Charlottaa, mutta voimatta
kumminkaan valittaa kuolleen lapsiraukan kohtaloa. Sellaista uhria
näytti kaikkien täydellinen onni vaativan. Hän ajatteli Ottilian lapsi
käsivarrella mitä täydellisimmin korvaamassa mitä oli Eduardilta
riistänyt; hän ajatteli omaan syliinsä pojan, joka olisi hänen
näköisensä paremmalla syyllä kuin pieni vainaja.

Sellaiset mairittelevat toivelmat ja kuvat väikkyivät hänen
mielessänsä, kun hän majataloon palatessaan tapasi Eduardin, joka oli
odotellut ulkosalla koko yön, koska ei mikään jyrähdys eikä mikään
tulimerkki ottanut hänelle ilmaistakseen asian onnellista ratkaisua.
Hän oli jo saanut tiedon onnettomuudesta, ja hänkin, lapsirukkaa
surkuttelematta, piti tapausta — tosin tahtomatta tätä itsellensä
täysin tunnustaa — sallimuksena, joka kerrallaan poisti kaikki esteet
hänen onnensa tieltä. Niinpä hän kuuntelikin aivan mielellänsä majuria,
joka kohta ilmoitti hänelle Charlottan toivomuksen, että heidän oli
palattava kylään ja sieltä pieneen kaupunkiin, missä heidän piti
harkita ensimmäisiä toimenpiteitä ja ryhtyä niitä suorittamaan.

Charlotta istui majurin lähdettyä vain muutaman silmänräpäyksen
ajan mietteisiinsä vaipuneena, sillä Ottilia kohta kohotti päätänsä
katsellen ystävätärtänsä suurin silmin. Hän kohottautui ensin helmasta,
sitten lattiasta ja seisoi Charlottan edessä.

Toistamiseen — niin aloitti kaunis neito verrattoman viehättävän ja
vakavan esityksensä — toistamiseen koen nyt saman asian. Sinä sanoit
minulle kerran, että ihmiselle sattuu elämässä usein samanlaista
samanlaiseen tapaan, ja aina tärkeinä hetkinä. Minä havaitsen nyt
huomautuksesi todeksi, ja minun on pakko tunnustaa sinulle jotakin.
Pian äitini kuoleman jälkeen, pienenä lapsena, olin työntänyt jakkarani
sinun viereesi; sinä istuit sohvassa samoinkuin nyt, pääni lepäsi
polviesi varassa, minä en nukkunut, en valvonut, olin horroksissa.
Kuulin kaikki mitä ympärilläni tapahtui, varsinkin kaikki puheet
erittäin selvästi, voimatta kumminkaan liikahtaa, mitään virkkaa tai
edes ilmaista olevani tajuissani. Sinä keskustelit erään ystäväsi
kanssa minusta, valitit minun, orpo raukaksi maailmaan jääneen
kohtaloa, kuvailit riippuvaista asemaani ja kuinka tukalaksi elämäni
voisi käydä, ellei erikoinen onnentähti askeliani ohjaisi. Minä käsitin
kaikki aivan hyvin, kenties liiankin tarkoin, mitä näytit minulle
toivovan, mitä minulta vaativan. Rajoitetun oivallukseni nojalla laadin
siitä itselleni lakeja, joiden mukaisesti olen elänyt, joita noudattaen
olen järjestänyt tekemiseni ja tekemättä jättämiseni sinä aikana,
jolloin minua rakastit, pidit minusta huolta, otit minut luoksesi
asumaan, ja vielä jonkin aikaa jälkeenpäinkin.

Mutta sitten olen suistunut radaltani, olen rikkonut lakini, olenpa
menettänyt kaiken vaistonikin niitä kohtaan, ja nyt, kauhean tapauksen
jälkeen, sinä jälleen selvität minulle tilani, joka on surkeampi
kuin edellisellä kerralla. Sinun helmassasi leväten, puolittain
jäykistyneenä, kuulen jälleen kuin vieraista maailmoista kaikuvan
hiljaisen äänesi, kuulen, kuinka on laitani, kauhistun itseäni, mutta
nyt, samoinkuin silloinkin, olen kuolemanhorroksessani viitoitellut
itselleni uuden uran.

Minä olen tehnyt päätökseni, kuten muinoin, ja sinun pitää kohta saada
tietää mitä olen päättänyt. Eduardin omaksi en suostu milloinkaan!
Kauhealla tavalla on Jumala avannut silmäni näkemään, millaisen
rikoksen pauloihin olen kietoutunut. Minä tahdon sen sovittaa,
ja älköön kukaan ajatelko saada minua aikeestani luopumaan! Sen
mukaisesti, rakkaani, kalleimpani, on sinun meneteltävä. Kutsu
majuri takaisin; kirjoita hänelle, ettei mihinkään toimenpiteisiin
ryhdytä. Kuinka olinkaan hädissäni hänen lähtiessään, kun en kyennyt
liikahtamaankaan. Olisin tahtonut hypähtää seisaalleni, huutaa sinulle,
ettet saa sallia hänen lähtevän sellaisin rikoksellisin toivein.

Charlotta näki Ottilian tilan ja käsitti sen tunteellansa, mutta toivoi
voivansa ajan mittaan häneen vaikuttaa. Mutta kun hän sitten lausui
joitakin tulevaisuuteen ja tuskan lievittymiseen viittaavia sanoja,
huudahti Ottilia kiivaasti: Ei, älkää yrittäkö minua taivuttaa, pettää!
Jos saan kuulla sinun suostuneen eroon, sovitan samassa järvessä
hairahdukseni, rikokseni.



VIIDESTOISTA LUKU.


Jos sukulaiset, ystävät ja talonväki onnellisina ja rauhassa eleltäessä
keskustelevat siitä, mitä tapahtuu tai pitäisi tapahtua, enemmän kuin
on tarpeen ja kohtuullista, jos he yhä uudelleen esittävät toisilleen
aikeitansa, yrityksiänsä ja toimiansa ja suoranaisesti toistensa
neuvoihin turvautumatta kuitenkin aina käsittelevät koko elämää
ikäänkuin neuvotellen, niin sitävastoin tärkeinä hetkinä, silloin kun
luulisi ihmisen kipeimmin kaipaavan toisen apua, toisen tukea, yksilöt
vetäytyvät itseensä, pyrkivät toimimaan kukin omin päin, vaikuttamaan
kukin omalla tavallansa, joten kaikkien salatessa toisiltansa
yksityiset välineet vain päätös, päämäärät, saavutukset tulevat jälleen
yhteisomaisuudeksi.

Monien ihmeellisten ja onnettomien tapausten jälkeen oli ystävättäret
vallannut jonkinlainen hiljainen vakavuus, joka ilmeni miellyttävänä
lempeytenä. Charlotta oli kaikessa hiljaisuudessa lähettänyt lapsen
kappeliin. Siellä se nyt lepäsi aavistuttelevan kohtalon ensimmäisenä
uhrina. Charlotta kääntyi, mikäli mahdollista, takaisin elämään löytäen
lähinnä Ottilian, joka tarvitsi hänen apuansa. Hän käytteli enimmän
aikansa neidon hyväksi antamatta kumminkaan hänen sitä havaita.
Hän tiesi verrattoman lapsen sydämestänsä rakastavan Eduardia,
oli vähitellen perinpohjin tutkinut ennen onnettomuutta sattuneen
kohtauksen ja saanut tietää kaikki yksityisseikat, osaksi Ottilialta
itseltänsä, osaksi majurin kirjeistä!

Ottilia puolestansa kevensi suuressa määrin Charlottan nykyistä elämää.
Hän oli avomielinen, jopa puheliaskin, mutta milloinkaan ei otettu
käsiteltäväksi nykyisyyden tai lähimmän menneisyyden asioita. Ottilia
oli aina ollut tarkkaavainen, oli aina tehnyt huomioita, tiesi paljon,
ja nyt tuli kaikki ilmi. Hän jutteli huvittaen Charlottaa, joka yhä
salaa toivoi näkevänsä hänelle rakkaiden henkilöiden solmivan liiton
keskenänsä.

Ottilian laita kuitenkin oli toisin. Hän oli ilmaissut ystävättärelle
elämänsä salaisuuden; hän oli nyt vapaa aikaisemmista rajoituksista,
toisen vallanalaisuudesta. Hän tunsi sitäpaitsi katumuksensa, tekemänsä
päätöksen nojalla vapautuneensa tuon hairahduksen, tuon kovan onnen
painostuksesta. Hänen ei tarvinnut enää tehdä itsellensä väkivaltaa;
hän oli sydämensä syvyydessä antanut itsellensä anteeksi vain
täydellisen kieltäymyksen ehdolla, ja tämä ehto koski rajoittamatonta
tulevaisuutta.

Niin kului joitakin aikoja, ja Charlotta tunsi, kuinka kartano ja
puisto, järvet, kallio- ja puuryhmät herättivät heissä kummassakin
joka päivä vain murheellisia tuntoja. Oli liiankin selvää, että piti
vaihtaa olopaikkaa, mutta ei ollut helppo ratkaista, kuinka se oli
toteutettavissa.

Tuliko molempien naisten asua edelleenkin yksissä? Eduardin aikaisemmin
ilmaisema tahto näytti niin käskevän, hänen selityksensä, uhkauksensa
tekevän sen tarpeelliseksi; mutta eihän käynyt kieltäminen, että
molemmat naiset hyvästä tahdostansa, ymmärtäväisyydestänsä ja
kaikista ponnistuksistansa huolimatta olivat kiusallisessa asemassa.
Keskustelut olivat karttelevia. Toisinaan teki mieli ymmärtää jotakin
vain puolittain, mutta useasti tuli jokin lausuma kuitenkin väärin
tulkituksi, joskaan ei ymmärryksen, niin ainakin tunnon nojalla.
Pelättiin toistensa loukkaamista, ja juuri tämä pelko loukkaantui ja
loukkasi kaikkein helpoimmin.

Jos tahdottiin vaihtaa olopaikkaa ja samalla erota toisistansa ainakin
joksikin aikaa, niin sukelsi esiin vanha kysymys: mihin oli Ottilian
lähdettävä? Aikaisemmin mainittu rikas perhe oli turhaan yrittänyt
hankkia toivorikkaalle perijättärellensä hauskuttavia ja kilvoittelevia
leikkisisaruksia. Paronitar oli viime käyntinsä aikana ja hiljattain
lähettämässään kirjeessä kehoittanut Charlottaa lähettämään Ottilian
sinne; nyt Charlotta otti asian jälleen puheeksi. Mutta Ottilia
kieltäytyi nimenomaisesti lähtemästä sinne, mistä löytäisi sellaista,
mitä nimitetään suureksi maailmaksi.

Koska en tahtoisi näyttää ahdasmieliseltä ja itsepäiseltä, virkkoi
Ottilia, sallinette, rakas täti, sanoa sen, mikä minun olisi muussa
tapauksessa ollut vaieten salattava. Ihminen, jota on kohdannut
jokin omituinen onnettomuus, vaikkapa syyttömästikin, on kamalalla
tavalla merkitty. Hänen läsnäolonsa aiheuttaa kaikissa, jotka hänet
näkevät, eräänlaista kammoa. Jokainen tahtoo havaita hänessä sen
tavattoman onnettomuuden, joka on hänen osaksensa määrätty, jokainen on
uteliaisuuden ja samalla pelon vallassa. Niin talo ja kaupunki, jossa
on tapahtunut jotakin hirveätä, kammottaa jokaista niissä kävijää.
Päivä ei paista siellä niin heleänä kuin muualla, ja tähtien valo
näyttää himmenevän.

Kuinka tavattoman arastelemattomasti, typerän tungettelevasti ja
kömpelön hyväntahtoisesti ihmiset kohtelevatkaan sellaisia onnettomia,
ollen kenties kuitenkin puolustettavissa. Suokaa anteeksi, että näin
puhun, mutta minä olen kärsinyt sanomattomasti sen tyttö raukan
keralla, jonka Luciana houkutteli esiin huoneittensa kätköstä,
ystävällisesti hänen kanssansa jutteli ja parhain tarkoituksin tahtoi
saada hänet leikkimään ja tanssimaan. Kun lapsi parka yhä ankaramman
pelon valtaamana vihdoin lähti pakenemaan ja pyörtyi, kun minä suljin
hänet syliini, seura säikähti, kiihtyi ja jokainen sitäkin uteliaammin
silmäili onnetonta, ei johtunut mieleeni, että minua odotti sama
kohtalo, mutta aito ja elävä myötätuntoni on yhä vieläkin elossa. Nyt
voin kohdistaa myötätuntoni itseeni ja varoa aiheuttamasta samanlaisia
kohtauksia.

Ethän sinä, lapsukaiseni, voi mitenkään päästä pois ihmisten näkyvistä,
virkkoi Charlotta. Meillähän ei ole luostareita, jotka ennen tarjosivat
tyyssijan sellaisille tunteille.

Yksinäisyys ei tee tyyssijaa, rakas täti, vastasi Ottilia. Paras
tyyssijamme on siellä, missä voimme toimia. Katumusharjoitukset ja
kieltäymykset eivät suinkaan kykene meitä pelastamaan aavistuttelevalta
kohtalolta, jos sen on määrä meitä vainota. Ainoastaan siinä
tapauksessa, että minun on joutilaana ollen esiinnyttävä jonkinlaisena
yleisenä nähtävyytenä, on maailma minulle vastenmielinen ja säikyttää
minua. Jos minut sen sijaan tavataan iloisin mielin työtä tekemässä,
uupumatta velvollisuuttani suorittamassa, niin voin kestää kenen
silmäyksiä tahansa, koska minun ei tarvitse arkailla Jumalankaan
katsetta.

Erehtyisinpä kovin, virkkoi Charlotta, ellet mieli palata koulukotiin.

Niin on laita, vastasi Ottilia, tunnustan sen mielelläni: pidän
onnellisena kohtalona, jos saa kasvattaa toisia tavanomaisesti,
tultuansa itse kasvatetuksi mitä ihmeellisimmällä tavalla. Emmekö
näe historiasta, etteivät ihmiset, jotka suurten sielullisten
onnettomuuksien vuoksi vetäytyivät erämaihin, suinkaan olleet siellä
piilossa ja turvassa? Heidät kutsuttiin takaisin elämään, johtamaan
harhautuneita oikealle tielle, ja kukapa olisikaan sopinut sellaiseen
tehtävään paremmin kuin elämän harhapolkujen tietäjät! Heitä kutsuttiin
auttamaan onnettomia, ja kukapa olisikaan kyennyt siihen paremmin kuin
ne, joita ei enää voinut kohdata mikään maallinen onnettomuus!

Sinä valitset omituisen kutsumuksen, virkkoi Charlotta. Minä en tahdo
vastustella; se tapahtukoon, joskin vain lyhyeksi ajaksi, kuten toivon.

Kuinka olenkaan teille kiitollinen, sanoi Ottilia, että tahdotte
minulle suoda tämän kokeen ja kokemuksen. Ellen itseäni liiaksi
mairittele, tulen siinä onnistumaan. Minä tahdon siellä muistella,
kuinka paljon koettelemuksia olen kestänyt ja kuinka vähäiset, kuinka
mitättömät ne olivat verrattuina myöhemmin kokemiini. Kuinka hilpein
mielin katselenkaan nuorten kasvattieni neuvottomuutta, hymyilen
heidän lapsellisille huolillensa ja opastan heidät hellävaroen pois
kaikilta pieniltä harhateiltä. Onnellinen ei ole sovelias johtamaan
onnellisia: ihmisluontoon kuuluu, että se vaatii itseltänsä ja toisilta
enemmän, mitä enemmän on jo voittanut. Ainoastaan toipuva onneton osaa
kasvatella itsessään ja muissa sitä tunnetta, että kohtalaistakin hyvää
on nautittava ihastunein mielin.

Salli minun esittää aiettasi vastaan vielä eräs huomautus, joka
minusta näyttää kaikkein tärkeimmältä. Nyt ei ole puhe sinusta, vaan
eräästä kolmannesta henkilöstä. Sinä tunnet järkevän, kelpo apulaisen
mielen; sillä tiellä, jota lähdet kulkemaan, tulet olemaan hänelle
päivä päivältä kalliimpi ja välttämättömämpi. Koska hänen tunteensa jo
nyt tekee hänelle hankalaksi elää ilman sinua, niin tulevaisuudessa,
kerran totuttuansa toimimaan kerallasi, hän ei mitenkään voi hoitaa
laitostansa ilman sinua. Sinä tahdot olla aluksi hänen apunansa,
tärvelläksesi myöhemmin hänen koko ilonsa.

Kohtalo ei ole käsitellyt minua hellävaroen, virkkoi Ottilia, ja sillä,
joka minua rakastaa, ei liene paljonkaan parempaa odotettavana. Koska
tiedän ystäväni hyväksi ja ymmärtäväiseksi, toivon myös, että hänessä
kehkiää minuun kohdistuva puhtaan suhteen tunto; hän on näkevä minussa
pyhitetyn henkilön, joka kenties kykenee korvaamaan sanomattoman pahan
itsellensä ja muille ainoastaan omistautumalla sen pyhän palvelukseen,
joka meitä näkymättömänä ympäröiden kykenee yksin varjelemaan
suunnattomilta uhkaavilta mahdeilta.

Charlotta otti kaikki rakkaan lapsen sydämellisesti lausumat sanat
hiljaa harkitaksensa. Hän oli erinäisiä kertoja, joskin varsin varoen,
tutkinut, eikö Ottiliaa voisi saada Eduardiin suostumaan, mutta
pieninkin viittaus, vähäisinkin toivo, pieninkin epäilys näytti mitä
ankarimmin Ottiliaa liikuttavan, lausuipa hän kerran, kun asia ei ollut
vältettävissä, sen suoraan julkikin.

Jos olet ehdottomasti päättänyt Eduardista luopua, vastasi hänelle
Charlotta, niin varo jälleennäkemisen vaaraa. Etäällä rakkautemme
esineestä ollen meistä tuntuu siltä, kuin voisimme vallita itseämme
sitä paremmin, mitä kiihkeämpi kiintymyksemme on, kääntämällä ulospäin
suuntautuneen intohimon voiman kokonaan sisäänpäin; mutta kuinka pian
tämä erehdyksemme meille selviääkään, kun se, jota ilman uskoimme
tulevamme toimeen, yht'äkkiä on jälleen välttämättömänä silmäimme
edessä. Tee nyt mitä pidät oloihisi soveltuvimpana, koettele itseäsi,
luovu mieluummin tekemästäsi päätöksestä, mutta tee se itsestäsi,
vapaan, tahtovan sydämesi varassa. Älä anna vetää itseäsi sattumalta,
yllättäen, entisiin olosuhteisiin; jos niin käy, niin silloin vasta
koituu mieleen sietämätön ristiriita. Kuten sanottu, ennenkuin astut
tuon askelen, ennenkuin etäännyt minusta aloittaaksesi uuden elämän,
joka johtaa sinut tuntemattomille poluille, ajattele vielä kerran,
voitko tosiaankin luopua Eduardista iäksi päiväksi. Mutta jos niin
päätät, niin solmimme liiton, sinä lupaat olla antautumatta mihinkään
tekemisiin hänen kanssansa, puheisiinkaan, vaikka hän tulisi sinua
tapaamaan, vaikka hän vaatimalla vaatisi päästä luoksesi.

Ottilia ei arvellut hetkeäkään, vaan lupasi Charlottalle mitä oli jo
itsellensä luvannut.

Mutta nyt väikkyi Charlottan mielessä yhä Eduardin uhkaus: että hän voi
kieltäytyä Ottiliasta ainoastaan hänen vielä asuessa Charlottan luona.
Tosin olivat olosuhteet sittemmin siinä määrin muuttuneet, oli sattunut
niin monenlaisia asioita, että tuon hetken mielijohteesta sanotun sanan
voi katsoa seuranneiden tapahtumien kumoamaksi, mutta Charlotta ei
sittenkään tahtonut missään tapauksessa uskaltaa mitään eikä ryhtyä
mihinkään, mikä voisi Eduardia loukata. Niinpä piti Mittlerin lähteä
tutkistelemaan viimeksimainitun mieltä.

Lapsen kuoleman jälkeen Mittler oli käynyt useita kertoja, joskin
vain ohimennen, Charlottaa tervehtimässä. Tapaturma, joka teki
aviopuolisoiden liiton uudistamisen erittäin epätodennäköiseksi, oli
vaikuttanut häneen valtavasti, mutta omalla tavallansa toivoen ja
suunnitellen hän nyt salaa iloitsi Ottilian päätöksestä. Hän luotti
lievittävään, kuluvaan aikaan, ajatteli yhä pitää yllä aviopuolisoiden
välistä yhteyttä ja piti näitä kiihkeitä mielenliikkeitä pelkkinä
aviollisen rakkauden ja uskollisuuden koettimina.

Charlotta oli heti aluksi kirjeellisesti ilmoittanut majurille Ottilian
päätöksen ja pyytänyt häntä vaikuttamaan Eduardiin, ettei mihinkään
enempiin toimenpiteisiin ryhdyttäisi, että pysyttäisiin rauhallisina,
odotettaisiin, eikö neidon mieli jälleen tasaannu. Myöhemmistäkin
tapauksista ja mielialoista hän oli ilmoittanut sen, mikä oli
tarpeellista, ja nyt sai Mittler kieltämättä vaikeaksi tehtäväksensä
taivutella Eduardia mukautumaan olojen muutokseen. Mutta Mittler, joka
hyvin tiesi, että on helpompi sopeutua jo tapahtuneeseen kuin suostua
vasta tapahtuvaan, vakuutteli Charlottalle olevan parasta lähettää
Ottilia heti koulukotiin.

Niinpä ryhdyttiin heti hänen lähdettyänsä matkavalmistuksiin. Ottilia
keräsi tavaroitansa, mutta Charlotta havaitsi, ettei hän aikonut
ottaa mukaansa kaunista lipasta eikä yhtään sen sisältämää esinettä.
Ystävätär ei virkkanut mitään ja antoi vaiteliaan neidon menetellä
miten tahtoi. Lähtöpäivä tuli; Charlottan vaunujen piti kuljettaa
Ottilia ensimmäisenä päivänä erääseen tuttuun yöpymispaikkaan ja
seuraavana päivänä koulukotiin asti; Nannyn piti seurata häntä ja olla
hänen palvelijansa. Kiivastunteinen tyttö oli kohta lapsen kuoltua
palannut Ottilian luo ja oli jälleen häneen sydämestänsä kiintynyt;
näyttipä hän yrittävän hupaisella puheliaisuudellansa korvata mitä
oli menetetty ja omistautua kokonaan rakkaalle valtiattarellensa.
Nyt hän oli ihan suunniltaan ilosta päästessään lähtemään mukaan,
näkemään vieraita tienoita, koska ei ollut milloinkaan ennen ollut
synnyinseutunsa ulkopuolella, ja juoksi linnasta kylään, vanhempiensa
ja sukulaistensa luo ilmoittamaan onneansa ja sanomaan jäähyväisiä.
Onnettomuudeksi hän sattui tuhkarokkoa sairastavien huoneeseen ja
joutui kohta kokemaan tartunnan seurauksia. Matkaa ei tahdottu siirtää
tuonnemmaksi; Ottilia itse puolsi lähtemistä; hän oli jo ennen
suorittanut saman matkan, tunsi majapaikan isäntäväen, heitä oli
kuljettamassa linnan ajomies; ei ollut mitään pelon syytä.

Charlotta ei vastustellut. Hänkin kiiruhti jo ajatuksissansa pois tästä
ympäristöstä, mutta tahtoi vielä järjestää jälleen ne linnan huoneet,
joissa Ottilia oli asunut, Eduardia varten, samaan kuntoon, missä
ne olivat olleet ennen kapteenin tuloa. Se toivo, että vanhan onnen
voi saada entiselleen, leimahtaa aina uuden kerran ihmismielessä, ja
Charlottan sopi, jopa täytyikin jälleen sitä toivoa.



KUUDESTOISTA LUKU.


Saapuessaan Eduardin kanssa asiasta keskustelemaan Mittler tapasi hänet
yksin istumassa, pää oikean käden varassa, kyynäspää pöytään nojaten.
Hän näytti kärsivältä.

Kiusaako teitä jälleen päänsärky? kysyi Mittler.

Kiusaa kyllä, vastasi puhuteltu, mutta minä en voi sitä vihata, koska
se johdattaa mieleeni Ottilian. Kenties kärsii hänkin nyt, mietin minä,
vasempaan käteensä varautuen, ja kärsinee enemmän kuin minä. Ja miksipä
en sietäisi kipuani minä, samoinkuin hän? Nämä tuskat ovat minulle
terveelliset, voinpa melkein sanoa, että ne ovat toivottavatkin, sillä
sitä voimallisempana, selvempänä, eloisampana väikkyy sielussani hänen
kärsivällisyytensä kuva kaikkien hänen muitten hyveittensä ympäröimänä;
vain kärsimyksessä me täysin tajuamme kaikki ne suuret ominaisuudet,
jotka ovat tarpeen sen kestämiseksi.

Havaitessaan ystävänsä siinä määrin kohtaloonsa alistuneeksi Mittler
ei salannut tiedonantoansa, mutta esitti sen vähin erin, sellaisena
kuin se oli naisten mielessä syntynyt kypsyen vähitellen päätökseksi,
— historialliseen tapaan. Eduard ei virkkanut siihen paljoakaan.
Siitä vähästä, mitä hän sanoi, näytti selviävän, että hän jätti koko
asian toisten haltuun; hänen nykyinen tuskansa näytti saaneen hänet
välinpitämättömäksi kaikkea muuta kohtaan.

Mutta yksin jäätyänsä hän kohta nousi ja käyskeli huoneessa
edestakaisin. Hän ei enää tuntenut tuskaansa, vaan askarteli kokonaan
oman itsensä ulkopuolella. Jo Mittlerin kertoillessa oli rakastavaisen
mielikuvitus ollut vilkkaassa toiminnassa. Hän näki Ottilian, yksinään
tai melkein yksinään, tutulla tiellä, tutussa majatalossa, jonka
huoneisiin oli useasti astunut; hän ajatteli, harkitsi, tai paremmin
sanoen, hän ei ajatellut eikä harkinnut, vaan halusi, tahtoi. Hänen
täytyi nähdä Ottilia, puhutella häntä. Miksi, minkätähden, mitä siitä
piti koitua? siitä ei voinut olla puhettakaan. Hän ei vastustellut,
hänen täytyi.

Kamaripalvelija otettiin uskotuksi, ja hän hankki kohta selon siitä,
milloin Ottilia matkustaisi. Aamu koitti; Eduard lähti kenenkään
saattamatta sinne, missä Ottilian piti yöpyä. Hän saapui sinne liian
aikaisin; hämmästynyt emäntä otti hänet ilomielin vastaan: hän näet
oli Eduardille kiitollisuudenvelassa eräästä perheen osaksi tulleesta
suuresta onnesta. Eduard oli hankkinut kunniamerkin heidän pojallensa,
joka oli sotilaana kunnostautunut, ilmoittamalla hänen urotyönsä,
saattamalla hänet itsensä sotapäällikön tietoon ja voittaen eräiden
pahansuopain asettamat esteet. Emäntä ei tietänyt mitä kaikkea olisi
tehnyt hänen mieliksensä. Hän järjesti nopeasti parhaan huoneensa, joka
tosin oli samalla vaate- ja varastokammiona, mahdollisimman hyvään
kuntoon, mutta Eduard ilmoitti hänelle, että oli tulossa naishenkilö,
joka aikoi tänne yöpyä, ja antoi järjestää itsellensä käytävän perällä
olevan vaatimattoman suojan. Emännästä asia kuulosti salaperäiseltä,
ja hänelle oli mieluista tehdä palvelus suosijallensa, joka otti
mielenkiinnoin ja toimeliaasti puuhiin osaa. Ja Eduard, millaisessa
mielentilassa hän viettikään aikansa iltaan asti! Hän tarkasteli
huonetta, jossa hänen piti nähdä Ottilia; se tuntui hänestä kotoisessa
omituisuudessansa taivaalliselta olopaikalta. Mitä kaikkea hän siinä
ajattelikaan: pitikö hänen yllättää Ottilia vaiko antaa hänelle
ennakolta tieto? Vihdoin pääsi jälkimmäinen vaihtopuoli voitolle; hän
istuutui kirjoittamaan. Näiden rivien piti olla hänen tervehdyksenänsä.


_Eduard Ottilialle._

Kun luet tätä kirjettä, rakkaani, olen minä lähelläsi. Älä säikähdä,
älä kauhistu; sinun ei tarvitse pelätä mitään minun taholtani. Minä en
pyydä päästä väkisin luoksesi. Sinä et näe minua, ennenkuin itse annat
luvan.

Ajattele sitä ennen, millaisessa tilassa olemme, sinä ja minä.
Kuinka olenkaan sinulle kiitollinen siitä, ettet suunnittele mitään
ratkaisevaa askelta; mutta riittävän tärkeä se on, luovu siitä!
Harkitse tässä, tienhaarassa, vielä kerran: voitko, tahdotko olla minun
omani? Se on meille kaikille hyvä työ ja minulle ylenpalttinen.

Salli minun nähdä sinut jälleen, iloiten nähdä sinut jälleen. Salli
minun suullisesti esittää kaunis kysymys ja vastaa siihen kauniilla
olemuksellasi. Minun rinnalleni, Ottilia, tänne, missä olet monesti
levännyt ja mihin olet iäksi kuuluva!

       *       *       *       *       *

Kesken kirjoittamistansa hänet valtasi tunne siitä, että korkein
kaivattu on lähestymässä, että se kohta saapuu luo. Tästä ovesta hän
astuu huoneeseen, tämän kirjeen hän lukee, todellisena on seisova
edessäni se, jonka ilmestymistä olen usein toivoellut. Onko hän
vielä entisensä? Onko hänen ulkonäkönsä, ovatko hänen ajatuksensa
muuttuneet? Eduardilla oli vielä kynä kädessänsä, hän aikoi kirjoittaa
mitä ajatteli, mutta samassa vaunut vierivät pihamaalle. Hän kirjoitti
nopein vedoin lisäksi: Minä kuulen sinun tulevan. Hetkiseksi jää
hyvästi!

Hän taittoi kirjeen kokoon, kirjoitti osoitteen; sinetöimiseen ei enää
ollut aikaa. Hän riensi kamariin, josta pääsi käytävään, ja samassa
hänen mieleensä johtui, että oli jättänyt kellon ja sinetin pöydälle.
Ottilian ei pitänyt nähdä niitä ensiksi; Eduard riensi takaisin ja
nouti ne onnellisesti pois. Eteisessä kuului jo juttelevan emäntä,
joka kulki huonetta kohti näyttääksensä sen vieraallensa. Eduard
kiiruhti kammionsa ovelle, mutta se oli paukahtanut kiinni. Avaimen
hän oli sisäänrientäessään nykäissyt pois; se oli toisella puolella,
ovi oli naksahtanut lukkoon. Hän painoi ovea voimakkaasti; se ei
auennut. Kuinka hän toivoikaan voivansa haamuna pujahtaa raosta sisään!
Suotta! Hän kätki kasvonsa ovenpieleen. Ottilia astui sisään, emäntä
Eduardin nähtyänsä takaisin. Ottiliakin havaitsi hänet kohta. Eduard
kääntyi hänen puoleensa, ja niin seisoivat rakastavaiset jälleen
mitä omituisimmalla tavalla vastapäätä toisiansa. Ottilia silmäili
häntä rauhallisesti ja vakaasti, paikaltansa hievahtamatta. Eduardin
liikahtaessa häntä kohti hän astui muutamia askelia taaksepäin, pöydän
luo. Eduardkin väistyi takaisin.

Ottilia, huudahti hän, salli minun keskeyttää tämä kaamea vaitiolo!
Olemmeko pelkkiä varjoja, jotka seisovat vastapäätä toisiansa? Mutta
ennen kaikkea kuule: johtuu sattumasta, että tapaat minut heti täällä.
Vieressäsi pöydällä on kirje, jonka piti sinua valmistella. Lue se,
minä pyydän, lue se ja päätä sitten mitä voit!

Ottilia katsahti kirjeeseen, empi hetkisen, otti sen käteensä, avasi
ja luki. Hän luki sen ollenkaan ilmettänsä muuttamatta ja laski sen
hiljaa kädestänsä; sitten hän painoi kohotetut kätensä toisiansa
vasten, vei ne povellensa, kumartui hieman eteenpäin ja loi vaatijaan
sellaisen katseen, että hänen täytyi luopua kaikista vaatimuksistaan
ja toivelmistaan. Tuo liike vihlaisi Eduardin sydäntä. Hän ei voinut
kestää näkemäänsä. Tuntui ehdottomasti siltä, että Ottilia vaipuisi
polvillensa, jos hän yhä pysyisi vaatimuksessaan. Eduard riensi
epätoivoissaan ulos ja lähetti emännän yksinjääneen luo.

Eduard asteli eteisessä edestakaisin. Oli tullut yö; huoneesta ei
kuulunut hiiskahdustakaan. Vihdoin emäntä astui ulos vetäen avaimen
lukosta. Kelpo nainen oli liikutettu, hämillänsä, hän ei tietänyt
mitä tehdä. Poistuessaan hän vihdoin tarjosi avainta Eduardille, joka
kieltäytyi sitä ottamasta. Emäntä jätti kynttilän palamaan ja poistui.

Eduard heittäytyi syvimmän surun valtaamana Ottilian oven kynnykselle,
jota kyynelin kostutti. Surkeammin eivät liene milloinkaan
rakastavaiset viettäneet yötänsä niin lähellä toisiansa.

Päivä valkeni; ajomies oli lähtövalmiina, emäntä avasi oven ja astui
huoneeseen. Hän löysi Ottilian nukkumasta täysissä pukimissa, lähti
takaisin ja viittasi Eduardille, osaaottavasti hymyillen. He astuivat
yhdessä nukkujan luo, mutta tämäkin näky oli Eduardille liikaa. Emäntä
ei rohjennut herättää lepäävää neitoa, vaan istuutui vastapäätä
vuodetta. Vihdoin Ottilia avasi kauniit silmänsä ja nousi seisaalleen.
Hän kieltäytyy nauttimasta aamiaista, ja nyt astuu Eduard hänen
luoksensa. Hän pyytää kiihkeästi Ottiliaa lausumaan edes muutaman
sanan, ilmoittamaan mitä tahtoo, ja vakuuttaa tyytyvänsä kaikkeen;
mutta neito on vaiti. Hän kysyy vielä kerran lempeästi ja hartaasti,
eikö Ottilia tahdo tulla hänen omaksensa. Suloisesti liikahduttaa
neito päätänsä, silmät maahan luotuina, lempeän kiellon merkiksi.
Eduard kysyy, aikooko hän koulukotiin. Hän kieltää välinpitämättömästi.
Mutta Eduardin kysyessä, saako hän viedä hänet takaisin Charlottan
luo, hän myöntää levollisesti nyökäten. Eduard kiiruhtaa ikkunaan
antamaan ohjeita ajomiehelle, mutta hänen takanansa syöksyy Ottilia
salamannopeasti huoneesta, portaita alas, vaunuihin. Vaunut lähtevät
takaisin linnaan päin; Eduard seuraa vähän matkan päässä ratsain.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


Charlotta hämmästyi kovin nähdessään Ottilian ja kohta hänen
vaunujensa jäljessä Eduardin ajavan linnanpihalle. Hän riensi
kynnykselle: Ottilia astuu vaunuista ja lähestyy Eduardin keralla.
Hän tarttuu kiinteästi aviopuolisoiden käsiin, painaa ne yhteen ja
rientää huoneeseensa. Eduard heittäytyy Charlottan kaulaan; kyynelet
vuotavat hänen silmistänsä, hän ei kykene mitään selittämään,
pyytää olemaan kärsivällinen, auttamaan Ottiliaa. Charlotta rientää
Ottilian huoneeseen ja kammahtaa astuessaan sisään: huone oli jo
tyhjennetty, paljaat seinät vain jäljellä. Se näytti yhtä avaralta kuin
ilottomaltakin. Kaikki oli kannettu pois, vain lipas, jolle ei ollut
löytynyt sopivaa paikkaa, oli jäänyt keskelle lattiaa. Ottilia makasi
lattialla, käsivarsi ja pää lippaan kannella. Charlotta pitää hänestä
huolta, kysyy mitä on tapahtunut, mutta ei saa vastausta.

Hän jättää virvokkeita tuovan palvelustytön Ottilian luo, kiiruhtaa
Eduardia puhuttelemaan, löytää hänet salista, mutta ei saa häneltäkään
mitään tietoa. Eduard polvistuu hänen eteensä, kostuttaa kyynelin hänen
käsiänsä, pakenee huoneeseensa. Aikoessaan lähteä hänen jälkeensä
Charlotta tapaa kamaripalvelijan, joka kertoo hänelle mitä tietää. Hän
ajattelee omin neuvoin asian kokoon ja ryhtyy sitten päättäväisesti
pitämään huolta hetken vaatimuksista. Ottilian huone on pian jälleen
kunnossa. Eduard on löytänyt huoneensa, viimeistä paperiliuskaa myöten
sellaisena kuin oli sen jättänyt.

Kaikki kolme näyttävät jälleen toipuvan entiselleen toistensa seurassa;
mutta Ottilia on yhä vaiti ja Eduard kykenee vain kehoittamaan
vaimoansa kärsivällisyyteen, jota häneltä itseltänsä tuntuu puuttuvan.
Charlotta lähettää hakemaan Mittleriä ja majuria. Edellinen ei ollut
tavattavissa, jälkimmäinen tulee. Hänelle Eduard purkaa sydämensä,
tunnustaa hänelle pienimmänkin seikan, ja niin Charlotta saa tietää
mistä on kysymys, mikä tilannetta niin kummallisesti muuttaa, mikä
mieliä kuohuttaa.

Hän juttelee erittäin lempeästi miehellensä. Hän tahtoo vain pyytää,
ettei neitoa nyt ahdistettaisi. Eduard tuntee vaimonsa arvon,
hänen rakkautensa, järkevyytensä, mutta on kokonaan kiintymyksensä
vallassa. Charlotta kehoittaa häntä toivomaan, lupaa myöntyä eroon.
Hän ei uskalla; hän on niin sairas, että toivo ja usko vuorotellen
hänet pettävät; hän pyytää hartaasti Charlottaa lupautumaan majurin
puolisoksi; hän on jonkinlaisen hurjan piittaamattomuuden vallassa.
Häntä tyynnyttääkseen, suojellakseen, Charlotta tekee mitä hän vaatii,
suostuu majurin puolisoksi siinä tapauksessa, että Ottilia tahtoo
solmia liiton Eduardin kanssa, kuitenkin asettaen nimenomaiseksi
ehdoksi, että molemmat miehet nyt lähtevät yhdessä matkalle. Majurilla
on hovin suoritettavaksi antama tehtävä ulkomailla, ja Eduard lupaa
lähteä hänen mukaansa. Ryhdytään toimenpiteisiin ja rauhoitutaan
hieman, kun ainakin jotain tapahtuu.

Sill'aikaa voidaan havaita, että Ottilia tuskin nauttii yhtään ruokaa
enempää kuin juomaakaan ja pysyy yhä vaiti. Häntä kehoitetaan, hän
käy levottomaksi; hänet jätetään rauhaan. Eikö olekin enimmäkseen
heikkoutenamme, ettemme mielellämme toista kiusaa, vaikka tiedämme,
että toimisimme hänen parhaaksensa? Charlotta mietiskeli kaikkia
keinoja johtuen vihdoin ajattelemaan, että pitäisi kutsua koulukodin
apulainen, jolla oli suuri vaikutusvalta Ottiliaan ja joka oli hänen
odottamattoman tulemattajäämisensä vuoksi kirjoittanut erittäin
ystävällisesti saamatta kuitenkaan vastausta.

Yllätyksen välttämiseksi puhutaan tästä aikeesta Ottilian läsnäollessa.
Hän ei näytä suostuvan, harkitsee asiaa: vihdoin näyttää hänen
mielessään kypsyvän päätös, hän kiirehtää huoneeseensa ja lähettää
vielä ennen iltaa seuraavan kirjeen.


_Ottilia ystäville._

Miksi, rakkaani, pitää minun nimenomaisesti sanoa minkä itsestäänkin
ymmärtää? Minä olen suistunut radaltani enkä pääse enää takaisin.
Vihamielinen haltia, joka on saanut minut valtoihinsa, näyttää ulkoa
käsin minua estävän, jos olisinkin löytänyt oman sisäisen eheyteni.

Täysin vilpitön oli päätökseni, että luopuisin Eduardista, poistuisin
hänen läheisyydestänsä. Toivoin, etten häntä milloinkaan enää kohtaisi.
Kävi toisin: hän seisoi itse vastoin tahtoansa minun edessäni.
Lupaukseni, etten ryhtyisi hänen kanssansa mihinkään keskusteluihin,
olen kenties käsittänyt ja tulkinnut liian kirjaimellisesti. Hetken
tunto ja omatunto käski minua vaikenemaan, minä vaikenin ystäväni
edessä, ja nyt minulla ei ole enää mitään sanottavaa. Sattumalta,
tunteen pakottamana, olen antanut ankaran, pyhän lupauksen, joka
saattaa epämiellyttävällä tavalla ahdistaa sitä, joka on sen harkiten
tehnyt. Sallikaa minun noudattaa sitä niin kauan kuin sydämeni käskee.
Älkää kutsuko ketään välittäjiä! Älkää pakottako minua puhumaan,
nauttimaan enemmän ruokaa ja juomaa kuin välttämättömästi tarvitsen.
Auttakaa minua säälien ja kärsivällisesti tämän ajan ohi. Minä olen
nuori, nuoruus on odottamatta taasen entisellään. Suvaitkaa minua
seurassanne, ilahduttakaa minua rakkaudellanne, opettakaa minua
keskusteluillanne, mutta jättäkää sisäinen elämäni minulle itselleni!

       *       *       *       *       *

Miesten aikoja sitten valmistellusta lähdöstä ei tullut mitään, koska
majurin toimeksi annettava asia viipyi — Eduardin suureksi iloksi!
Ottilian kirjeen uudelleen elähdyttämänä, hänen lohdullisten, toivoa
herättävien sanojensa jälleen rohkaisemana ja uupumattomaan odotukseen
oikeutettuna hän selitti äkkiä, ettei aikonutkaan poistua.

Kuinka typerää, huudahti hän, jos heitämme tahallamme, hätiköiden
menemään kaikkein tarpeellisimman, välttämättömimmän, mikä menetyksen
uhatessakin kenties olisi vielä säilytettävissä. Ja mitä se merkitsee?
Eihän mitään muuta kuin että ihminen näyttäisi voivan tahtoa, valita.
Niin olen usein sellaisen typerän luulottelun valtaamana tempautunut
erilleni ystävistäni tunteja, jopa päiviäkin liian aikaisin, jottei
viimeinen, välttämätön määräaika olisi minua ehdottomasti siihen
pakottanut. Mutta tällä kertaa minä jään. Miksi lähtisinkään? Eikö
hän ole jo lähtenyt luotani? Ei johdu mieleenikään tarttua hänen
käteensä, painaa häntä sydäntäni vasten; en uskalla sitä ajatellakaan,
se kammottaa minua. Hän ei ole väistynyt minusta kauemmaksi, hän on
kohonnut ylitseni.

Niin hän jäi, kuten tahtoi, kuten hänen täytyi. Mutta miellyttävää ei
heidän yhdessäolonsa suinkaan ollut. Sama tunto oli Ottiliassakin yhä
säilynyt: hänkään ei voinut vapautua tästä pyhästä välttämättömyydestä.
He vetivät yhä edelleenkin sanomattomalla, melkeinpä maagillisella
tavalla toisiaan puoleensa. He asuivat saman katon alla, mutta vaikka
eivät nimenomaan toisiansa ajatelleetkaan, vaikka askartelivatkin
muissa asioissa, vaikka seura veti heitä sinne tänne, he sittenkin
lähenivät toisiansa. Jos he olivat samassa talossa, ei kestänyt kauan,
ennenkuin he seisoivat tai istuivat vieretysten. Vain lähin läheisyys
voi heidät tyynnyttää, mutta myös täydellisesti, ja läheisyys riitti;
he eivät kaivanneet katsetta, ei sanaa, ei elettä, ei minkäänlaista
kosketusta, vaan pelkkää yhdessäoloa. Silloin ei siinä ollutkaan kahta
ihmistä, vaan yksi ainoa, tajuttoman, täydellisen mielihyvän tilassa,
tyytyväisenä itseensä ja maailmaan. Olisipa voinut pidättää toista
huoneiston viimeisessä sopessa: toinen olisi vähitellen, itsestänsä,
aikomattaan liikkunut hänen luoksensa. Elämä oli heille arvoitus, jonka
selityksen he keksivät vain yhdessä.

Ottilia oli aivan hilpeä ja rauhallinen, joten hänen tilansa ei antanut
mitään aihetta levottomuuteen. Hän poistui harvoin seurasta, mutta
tahtoi aterioida yksin. Vain Nanny tarjoili hänelle.

Se, mitä ihmiselle tavallisesti sattuu, uudistuu taajemmin kuin voidaan
uskoakaan, koska hänen luontonsa on tässä lähimpänä määrääjänä. Luonne,
yksilöllisyys, kiintymys, suuntautuminen, paikallisuus, ympäristö ja
tottumukset muodostavat yhdessä kokonaisuuden, jossa jokainen ihminen
liikkuu ikäänkuin omassa elementissänsä, ilmakehässänsä, missä kaikki
on hänelle mukavaa ja miellyttävää. Niinpä havaitsemmekin ihmiset,
joiden muuttuvaisuutta kovin valitellaan, monien vuosien kuluttua
hämmästykseksemme ihan entisensä laisiksi ja ulkoisilta ja sisäisiltä
syvimmiltä virikkeiltänsä kerrassaan muuttumattomiksi.

Niin liikkui ystäviemmekin jokapäiväisessä yhteiselämässä melkein
kaikki jälleen vanhoissa raiteissansa. Yhä vielä ilmaisi sanaton
Ottilia usein hyväntahtoisuudellansa avuliasta olemustansa; samoin
kaikki muut, kukin lajinsa mukaan. Siten esiintyi kotoinen piiri
entisen elämän näennäiskuvana, ja se harhaluulo, että kaikki oli yhä
ennallansa, oli anteeksiannettava.

Syyspäivät, menneiden kevätpäivien pituiset, kutsuivat seurueen samana
hetkenä ulkosalta takaisin taloon. Tälle ajalle ominainen hedelmien ja
kukkien koreus sai ajattelemaan, että oltiin tuon ensimmäisen kevään
syksyssä: väliaika oli unohtunut. Nyt näet kukkivat ne kukat, jollaisia
noina ensimmäisinä päivinä oli kylvetty; nyt kypsyivät hedelmät puissa,
joiden oli silloin nähty kukkivan.

Majuri käyskeli edestakaisin; Mittlerkin näyttäytyi usein.
Iltaistunnot olivat enimmälti epäsäännöllisiä. Tavallisesti luki
Eduard, vilkkaammin, tuntehikkaammin, paremmin, jopa iloisemminkin
kuin koskaan ennen. Tuntui siltä, kuin hän olisi tahtonut sekä
hilpeydellänsä että tunteellansa sulattaa Ottilian jähmetystilan,
vapauttaa hänet vaitiolostansa. Hän asettui, kuten ennenkin, istumaan
siten, että Ottilia voi nähdä hänen kirjaansa, kävipä levottomaksi ja
hajamieliseksikin, jos ei niin ollut laita, ellei varmaan tietänyt
Ottilian katseen seuraavan lausuttuja sanoja.

Kaikki väliajan ikävät, epämiellyttävät tunteet olivat poispyyhkäistyt.
Kukaan ei kantanut kaunaa toiselle; katkeruus oli kerrassaan hävinnyt.
Majuri soitti viulua Charlottan soittaessa klaveeria, ja Eduardin huilu
helisi Ottilian käsitellessä kielisoitinta, nyt samoinkuin ennen. Niin
lähestyttiin Eduardin syntymäpäivää, jota ei ollut edellisenä vuonna
päästy juhlimaan. Sitä piti tällä kertaa vietettämän hiljaisesti ja
miellyttävästi, ilman juhlallisuuksia. Sellainen sopimus oli tehty
puolittain vaieten, puolittain nimenomaisesti. Mutta mitä lähemmäksi
päivä ehti, sitä enemmän lisääntyi Ottilian olemuksen juhlallisuus,
joka oli tähän saakka ollut pikemmin vaistottavissa kuin havaittavissa.
Hän näkyi usein tarkastelevan kukkia puutarhassa; hän oli kehoittanut
puutarhuria säästämään kaikenlaisia kesäkukkia ja viivähdellyt
erittäinkin asterien luona, jotka juuri tänä vuonna kukkivat
suunnattomin määrin.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.


Merkittävin seikka, johon ystävysten hiljainen huomio kiintyi, oli
kuitenkin se, että Ottilia ensimmäisen kerran avasi lippaan, valitsi
sieltä erinäisiä kankaita leikaten niistä itsellensä yhden ainoan,
mutta täydellisen puvun. Ryhtyessään Nannyn avustamana sijoittamaan
jäljellejääneitä kappaleita takaisin hän havaitsi sen tuskin käyvän
päinsä: lipas oli ylen täysi, vaikka osa jo oli otettu ulos. Nuori,
ahne tyttö ei tietänyt, miten olisi kylliksensä katsellut, varsinkin
kun kaikki pienemmätkin vaatekappaleet olivat siinä nähtävissä: kenkiä,
sukkia, sukkanauhoja, käsineitä ja paljon muuta. Hän pyysi Ottilialta
jotakin niistä lahjaksi. Ottilia epäsi, mutta avasi kohta erään
lipaston laatikon antaen tytön itse valita. Tyttö sieppasi nopeasti
ja taitamattomasti jotakin ja juoksi pois julistaaksensa muulle
talonväelle onneansa ja näyttääkseen saalistansa.

Vihdoin Ottilian onnistui saada kaikki huolellisesti takaisin
lippaaseen. Sitten hän avasi salaisen, kanteen sommitellun lokeron.
Siinä hänellä oli piilossa Eduardin lähettämiä pieniä paperilippuja
ja kirjeitä, monenlaisia kuihtuneita kukkasmuistoja aikaisemmilta
kävelyretkiltä, rakastettunsa kihara ja muuta sentapaista. Nyt hän
lisäsi kokoelmaan vielä erään esineen — isänsä muotokuvan — ja sulki
koko lippaan ripustaen hienon avaimen jälleen pieniin kultaisiin
kaulavitjoihinsa.

Monenlaisia toiveita oli tällävälin herännyt ystävysten mielessä.
Charlotta uskoi varmaan Ottilian alkavan puhua tulossa olevana
päivänä, sillä hän oli salaa ahkerasti puuhaillut, hänessä oli
ilmennyt jonkinlaista hilpeätä tyytyväisyyttä, sellaista hymyä kuin
sen henkilön kasvoissa, joka salaa rakastetuiltansa jotakin hyvää ja
ilahduttavaa. Kukaan ei tietänyt, että Ottilia vietti usein hetkiänsä
ankaran heikkouden vallassa, sielunvoimainsa avulla siitä toipuen niinä
aikoina, jolloin ilmestyi toisten seuraan.

Mittler oli tänä aikana käynyt usein talossa viipyen tavallista
kauemmin. Itsepäinen mies tiesi liiankin hyvin, että on olemassa yksi
ainoa määrätty hetki, jolloin rauta on taottava. Ottilian vaitiolon ja
kieltäytymisen hän tulkitsi eduksensa. Toistaiseksi ei ollut ryhdytty
mihinkään toimenpiteisiin avioeron toteuttamiseksi; hän toivoi voivansa
jollakin muulla tavalla suotuisasti vaikuttaa tyttöön, hän kuunteli,
myönteli, huomautteli ja käyttäytyi omalla tavallansa epäilemättä
varsin älykkäästi.

Aivan haltioissaan hän oli joka kerta, kun sai aihetta ilmaista
mielipiteitänsä sellaisista asioista, joita piti erittäin tärkeinä.
Hän eli paljon omassa itsessänsä, ja toisten seurassa ollessaan hän
tavallisesti suhtautui heihin ainoastaan toimien. Jos hänen puheensa
salvat sattuivat ystävien seurassa laukeamaan, kuten olemme jo useita
kertoja nähneet tapahtuvan, niin hänen sanansa vyöryivät häikäilemättä
eteenpäin, loukaten tai lääkiten, hyödyttäen tai vahingoittaen, kuinka
kulloinkin sattui.

Eduardin syntymäpäivän edellisenä iltana istuivat Charlotta ja majuri
toistensa seurassa odotellen ratsastamaan lähtenyttä Eduardia.
Mittler asteli edestakaisin salin lattialla, Ottilia oli jäänyt
omaan huoneeseensa järjestellen huomispäivän koruja ja viittaillen
tytölle, joka täydellisesti hänet ymmärsi taitavasti noudattaen mykkiä
määräyksiä.

Mittler oli parhaillaan ehtinyt erääseen mieliaiheeseensa. Hän tapasi
mielellään väittää, että lasten kasvattamisessa samoinkuin kansojenkin
ohjaamisessa ovat kaikkein kömpelöimpiä ja barbaarisimpia keinoja
kiellot, kieltävät lait ja asetukset.

Ihminen on alun pitäen toimivainen, sanoi hän, ja jos osaa häntä
oikein käskeä, niin hän kohta käskyä noudattaa, toimii ja toteuttaa
sen. Minä puolestani siedän mieluummin kasvatuspiirissäni virheitä
ja puutteellisuuksia, kunnes voin ottaa käskyläisikseni vastaavat
hyveet, sen sijaan että kokisin vapautua virheestä osaamatta asettaa
mitään kunnollista sen sijaan. Ihminen toimii mielellänsä hyvin,
tarkoituksenmukaisesti, kunhan hänellä vain on siihen tilaisuutta; hän
toimii siten saadakseen toimia eikä mieti asiaa enempää kuin typeriä
kepposiansa, joihin ryhtyy joutilaisuutensa ja ikävystymisensä vuoksi.

Harmilliselta minusta usein tuntuu kuunnella, kuinka lasten annetaan
toistaa kymmentä käskyä. Neljäs on vielä varsin sievä, järkevä,
käskevä käsky: Kunnioita isääsi ja äitiäsi. Jos lapset painavat sen
kunnollisesti mieleensä, niin heillä on pitkin päivää tilaisuutta
sen harjoittelemiseen. Mutta entä viides, mitä sanommekaan? Älä
tapa. Ikäänkuin kenelläkään ihmisellä olisi vähintäkään halua toisen
tappamiseen! Ihmiset voivat vihata toisiansa, sydämystyä, menettää
malttinsa, ja sen ja monen muun johdosta sattuu kyllä niinkin, että
joku surmaa toisen. Mutta eikö olekin barbaarista kieltää lapsia
murhaamasta? Jos sitävastoin sanottaisiin: pidä huolta toisen elämästä,
poista kaikki, mikä voi olla hänelle vahingoksi, pelasta hänet,
vaikkapa oman henkesi uhalla; muista, että häntä vahingoittaessasi
vahingoitat itseäsi, niin siinä olisi käskyjä, jotka kelpaavat
sivistyneille, järkeville ihmisille, mutta jotka katekismusopissa
seuraavat vaivalloisesti jäljessä "Mitä se on"-otsakkeen alla.

Kuudennesta puhumattakaan; sitä minä pidän kerrassaan inhoittavana!
Mitä? Aavistelevien lasten uteliaisuutta ärsytetään vaarallisiin
mysteereihin, heidän mielikuvitustansa eriskummaisiin kuviin ja
ajatuksiin, jotka välttämättä tuovat esiin juuri sen, mitä tahdotaan
karkoittaa! Olisi paljoa parempi, jos sellaiset asiat jäisivät salaisen
tuomioistuimen rangaistaviksi, kuin että sallitaan niistä jaaritella
julkisesti seurakunnan kuullen.

Samassa astui huoneeseen Ottilia.

Älä tee huorin, jatkoi Mittler: kuinka karkeata, kuinka säädytöntä!
Eikö kuulostaisi aivan toiselta, jos sanottaisiin: Sinun tulee
kunnioittaa aviollista liittoa; jos näet puolisoita, jotka toisiansa
rakastavat, niin sinun pitää siitä iloita, ikäänkuin tulisit kirkkaan
kesäpäivän onnesta osalliseksi. Jos heidän suhteensa jollakin tavoin
samenee, tulee sinun koettaa heitä lepyttää, tyynnyttää, osoittaa
heille heidän molemminpuoliset etunsa ja kaunista epäitsekkyyttä
noudattaen edistää toisten parasta tekemällä heille havaittavaksi,
millaista onnea tuottaa jokainen velvollisuus ja erittäinkin tämä, joka
erottamattomasti liittää miehen ja vaimon toisiinsa.

Charlotta oli kuin hiilillä, ja tilanne tuntui hänestä sitäkin
arveluttavammalta, kun hän oli varma siitä, ettei Mittler tietänyt mitä
puhui ja missä. Ennenkuin sai hänet taukoamaan, Charlotta näki Ottilian
jo poistuvan huoneesta, muodoltansa muuttuneena.

Säästänette meidät seitsemännestä käskystä, virkkoi Charlotta
väkinäisesti hymyillen.

Kaikista muistakin, vastasi Mittler, kunhan vain saan pelastetuksi sen,
minkä varassa toiset lepäävät.

Kauheasti huutaen syöksyi sisään Nanny: Hän kuolee! Neiti kuolee!
Tulkaa! Tulkaa!

Kun Ottilia palasi horjuen huoneeseensa, lepäsivät huomispäivän korut
useille tuoleille levitettyinä, ja tyttö, joka ihaillen asteli niiden
väliä, huudahti riemastuneena: Nähkääs, rakas neiti, nämä morsiuskorut
ovat aivan teidän arvoisenne!

Ottilia kuuli nuo sanat ja vaipui sohvaan. Nanny näkee emäntänsä
kalpenevan, jäykistyvän; hän juoksee Charlottan luo; he tulevat.
Kotilääkäri rientää paikalle; hän pitää sitä pelkkänä uupumuksena. Hän
käskee tuoda hieman mehulientä; Ottilia torjuu sen inhoten, joutuupa
melkein värähdysten valtaan, kun kupposta yritetään viedä hänen
huulillensa. Lääkäri tiedustelee kiinteästi ja nopeasti, kuten tilanne
vaati, mitä Ottilia oli tänään nauttinut? Tyttö joutuu hämilleen. Hän
toistaa kysymyksensä, ja tyttö myöntää, ettei Ottilia ole nauttinut
mitään.

Nanny näyttää hänestä ylenmäärin pelokkaalta. Hän vie hänet
sivuhuoneeseen, Charlotta seuraa heitä, tyttö lankee polvillensa ja
tunnustaa, ettei Ottilia ole enää pitkiin aikoihin nauttinut juuri
mitään. Ottilian vaatimuksesta tyttö oli syönyt hänen edestänsä; hän
oli asian salannut käskijättärensä pyytävien ja uhkaavien eleiden
vuoksi ja sitäpaitsi, lisäsi hän viattomasti: sen tähden että ruoka oli
maistunut kovin hyvältä.

Majuri ja Mittler saapuivat ja näkivät Charlottan ja lääkärin koettavan
tehdä mitä voivat. Kalpea, ihana neito istui sohvan nurkassa, täysin
tajuissansa, kuten näytti. Häntä kehoitetaan laskeutumaan makuulle;
hän kieltäytyy, mutta kehoittaa viitaten tuomaan lippaan. Hän laskee
jalkansa sen kannelle ja lepää puolittain makaavassa, mukavassa
asennossa. Hän näyttää mielivän sanoa hyvästi, hänen eleensä ilmaisevat
mitä herkintä kiintymystä, rakkautta, kiitollisuutta, anteeksipyyntöä
ja sydämellisimpiä jäähyväisiä.

Eduard kuulee satulasta laskeutuessaan Ottilian tilasta, rientää
huoneeseen, polvistuu hänen viereensä, tarttuu hänen käteensä ja
kostuttaa sen kyynelin, mitään virkkamatta. Siihen hän jää pitkäksi
aikaa. Vihdoin hän huudahtaa: Enkö saa enää kuulla ääntäsi? Etkö palaa
elämään virkkaaksesi minulle edes yhden ainoan sanan? Olkoon niin! Minä
seuraan sinua toiselle puolelle; siellä me puhumme toisilla kielillä!

Ottilia pusertaa kiinteästi hänen kättänsä, silmäilee häntä eloisasti
ja lempeästi, vetää syvään henkeänsä ja huudahtaa, ihanasti,
äänettömästi huuliansa liikahdutettuansa: Lupaa minulle, että jäät
elämään! — huudahtaa sen suloisin, hellivin ponnistuksin, mutta vaipuu
kohta taaksepäin.

Minä lupaan sen! huudahti Eduard vastaukseksi, mutta myöhään: Ottilia
oli jo eronnut elämästä.

Kyynelrikkaan yön jälkeen tuli Charlottan asiaksi toimittaa rakkaan
vainajan ruumis hautaan. Majuri ja Mittler olivat hänen apunansa.
Eduardin tila oli surkea. Vähänkin epätoivostansa toipuessaan hän
vaati, ettei Ottiliaa saisi kuljettaa linnasta pois, vaan pitäisi
hoitaa, käsitellä kuin elossaolevaa, koska hän ei ollut kuollut, ei
voinut olla kuollut. Hänen tahtoansa noudatettiin ainakin sikäli, että
jätettiin tekemättä mitä hän oli kieltänyt. Hän ei vaatinut häntä
nähdäkseen.

Toinenkin pelko ja huoli askarrutti ystävyksiä. Nanny, jota lääkäri oli
kovin moittinut, uhkaamalla pakottanut tunnustamaan ja tunnustuksen
jälkeen sitäkin enemmän nuhdellut, oli paennut. Pitkäaikaisen
etsiskelyn jälkeen hänet löydettiin. Hän näytti olevan suunniltansa.
Hänen vanhempansa ottivat hänet luoksensa. Paraskaan kohtelu ei
näyttänyt auttavan; hänet täytyi teljetä huoneeseen, koska hän uhkasi
jälleen paeta.

Vähitellen onnistui vapauttaa Eduard ankarimmasta epätoivosta, mutta
vain hänen onnettomuudeksensa, sillä hänelle kävi selväksi, jopa
varmaksikin, että oli ainiaksi kadottanut elämänsä onnen. Vihdoin
uskallettiin hänelle huomauttaa, että Ottilia kappeliin vietynä pysyisi
yhä elävien joukossa ja saisi kauniin, rauhallisen asumuksen. Hänen
suostumuksensa oli vaikeasti saatavissa, ja vain sillä ehdolla, että
hänet kannettaisiin pois avoimessa kirstussa, peitettäisiin holvissa
korkeintaan lasikannella ja asetettaisiin hänen vierellensä palamaan
ikuinen lamppu, hän vihdoin salli sen tapahtuvan ja näytti alistuvan
kaikkeen.

Kaunis vainaja puettiin niihin juhlavaatteisiin, jotka hän oli itse
varustanut; hänen päähänsä laskettiin seppele asterikukkia, jotka
loistivat aavistuttelevasti kuin murheelliset tähdet. Paarien, kirkon
ja kappelin koristamista varten riistettiin kaikkien kukkatarhojen
kauneus. Näytti siltä, kuin talvi olisi jo hävittänyt kukkaslavoista
kaiken riemun. Anivarhain aamulla hänet kannettiin linnasta avoimessa
kirstussa, ja nouseva päivä loi vielä kerran punahohtoa ihaniin
kasvoihin. Saattajat tungeksivat kantajien ympärillä, kukaan ei
tahtonut kulkea edellä, ei kukaan jäljessä, kaikki tahtoivat pysytellä
hänen vaiheillansa, kaikki vielä viimeisen kerran nauttia hänen
läheisyydestänsä. Kaikki olivat liikutuksen vallassa, nuorukaiset,
miehet, naiset. Lohduttomimmat olivat tytöt, joita häviö välittömimmin
kohtasi.

Nanny ei ollut mukana. Hänet oli pidätetty kotona, tai oikeammin:
häneltä oli salattu hautauspäivä ja -hetki. Hän oli vartioituna
vanhempainsa luona, puutarhan puolella sijaitsevassa huoneessa. Mutta
kun tyttö sitten kuuli kirkonkellojen soivan, arvasi hän piankin mitä
tapahtui, ja kun hänen vartijansa tahtoi nähdä hautajaissaaton ja
poistui hänen luotansa, pujahti hän ikkunasta käytävään ja sieltä, kun
kaikki ovet olivat lukossa, ullakolle.

Saattue kääntyi parhaillaan kulkemaan kylän läpi puhdasta, lehditettyä
tietä pitkin. Nanny näki valtiattarensa selvästi alapuolellansa,
selvemmin, täydellisemmin, kauniimpana kuin paarien jäljessä kulkeva
saattoväki. Ylimaailmallisena, ikäänkuin pilvien tai aaltojen kantamana
hän näytti viittaavan palvelijattarellensa, joka hämmentyi, horjui,
hoiperteli ja syöksyi alas.

Väkijoukko hajaantui joka suunnalle kauhun huudoin. Tungoksen ja
ahdingon vuoksi täytyi kantajain laskea paarit maahan. Tyttö lepäsi
siinä aivan lähellä; kaikki luulivat hänen kerrassaan murskautuneen.
Hänet nostettiin maasta, ja hän joutui sattumalta tai erikoisesta
johdatuksesta nojaamaan kuolleeseen; näyttipä hän itsekin ponnistavan
viimeiset voimansa päästäkseen rakkaan valtijattarensa luo. Mutta
tuskin olivat tytön vapisevat jäsenet koskettaneet Ottilian pukua,
hänen voimattomat sormensa Ottilian ristiin laskettuja käsiä, kun hän
jo nousi, kohotti ensin kätensä ja katseensa kohti taivasta ja lankesi
sitten polvillensa kirstun viereen silmäillen valtiatartansa hartaan
ihastuneena.

Vihdoin hän hypähti seisaalleen kuin hurmautuneena ja huudahti
pyhän riemun valtaamana: Nyt sen tiedän! Hän on antanut minulle
anteeksi! Sen, mitä ei kukaan ihminen, en minä itsekään voisi antaa
itselleni anteeksi, antaa minulle anteeksi Jumala. Sen ilmoittaa
minulle tuo katse, tuo ele, tuo suu. Nyt hän jälleen lepää hiljaa ja
rauhallisena, mutta näittehän kaikin, kuinka hän nousi istumaan ja
kädet ristissä minua siunasi, kuinka hän minua ystävällisesti silmäili!
Te olette kaikin kuulleet, voitte todistaa, että hän sanoi minulle:
Sinulle on annettu anteeksi! — Minä en nyt enää ole murhaaja teidän
keskuudessanne; hän on antanut minulle anteeksi, Jumala on antanut
minulle anteeksi, ja kukaan ei voi minulle enää mitään.

Ympärillä seisoi saattoväki sankkana joukkona, kaikki olivat
ihmeissään, kuuntelivat ja katselivat, ja tuskin kukaan tiesi mihin
ryhtyä.

Kantakaa hänet nyt lepoon, virkkoi tyttö, hän on tehtävänsä tehnyt ja
kärsittävänsä kärsinyt eikä voi enää jäädä meidän kanssamme elämään.
Paarit lähtivät jälleen liikkeelle, Nanny seurasi ensimmäisenä, ja niin
tultiin kirkkoon, kappeliin.

Siinä nyt oli Ottilian kirstu, hänen pääpuolessansa lapsen kirstu,
jalkupuolessansa lipas, lujaan tammisäiliöön suljettuna. Oli hankittu
vartijavaimo; hänen piti ensi aikoina valvoa vainajan luona, joka
lepäsi suloisena lasipeitteensä alla. Nanny ei kumminkaan tahtonut
luovuttaa tehtävää kenellekään; hän tahtoi jäädä yksin, ahkerasti
valvomaan, ensi kertaa sytytetty lamppu vieressänsä. Hän esitti tämän
vaatimuksensa niin kiihkeästi ja pysyi siinä niin jäykästi, että
myönnyttiin, jottei koituisi pelättyä ankarampaa mielenjärkytystä.

Hän ei kumminkaan jäänyt kauaksi yksin, sillä kohta yön tullen,
häilyvän valon päästessä täysiin oikeuksiinsa, kirkkaampaa hohtoa
ympärillensä levittämään, aukeni ovi, ja arkkitehti astui kappeliin,
jonka hurskaasti kaunistetut seinät kuvastuivat tässä lempeässä
hohteessa hänen silmiinsä vanhanaikaisempina ja aavistuttelevampina
kuin hän olisi voinut uskoa.

Nanny seisoi kirstun toisella puolen. Hän tunsi tulijan kohta, mutta
osoitti ääneti vaalennutta emäntäänsä. Niin seisoi siinä nuori mies,
voimakas ja sorja, itseensä keräytyneenä, jäykkänä, kädet alas
vaipuneina, kädet ristissä, säälin ilmein, pää ja katse vainajan
puoleen kääntyneenä. Kerran ennen hän oli seisonut samoin Belisariuksen
edessä. Tahtomattansa hän joutui nyt samaan asentoon, joka tälläkin
kertaa oli erittäin luonteva. Tässäkin oli jokin verrattoman arvokas
syöksynyt korkeudestansa, ja jos edellisellä kerralla oli valittelun
aiheena auttamattomasti menetetty miehen urhoollisuus, viisaus, valta,
arvo ja varallisuus, jos kansakunnalle ja ruhtinaalle ratkaisevina
hetkinä välttämättömän tarpeelliset hyveet olivat siinä halveksittuina,
hylättyinä, niin tässä oli paljon hiljaisia hyveitä, jotka luonto,
vasta äsken ne rikkaista syvyyksistään esille loihdittuansa, oli
välinpitämättömällä kädellänsä jälleen hävittänyt: harvinaisia,
kauniita, rakastettavia hyveitä, joiden rauhallista vaikutusta köyhä
maailma aina ihastuneena ja tyytyväisenä nauttii ja niiden kadottua
surren kaipaa.

Nuori mies oli vaiti, samoin tyttönenkin vähän aikaa, mutta kun
edellisen silmiin näkyivät alinomaa kihoavan kyynelet, kun hän näytti
joutuvan kokonaan tuskansa valtoihin, puhui tyttö hänelle niin
vakaasti ja voimallisesti, niin hyväntahtoisesti ja varmasti, että
nuori mies, hänen puheensa sujuvuutta hämmästyen, saattoi malttaa
mielensä ja näki kauniin ystävättärensä väikkyvän edessänsä jossakin
korkeammassa olopiirissä eläen ja toimien. Hänen kyynelensä kuivuivat,
hänen tuskansa laantui; polvistuen hän sanoi jäähyväiset Ottilialle,
ystävällisin kädenpuristuksin Nannylle, ja ratsasti vielä samana yönä
paikkakunnalta pois, ketään muuta näkemättä.

Haavuri oli tytön tietämättä jäänyt yöksi kirkkoon ja havaitsi hänet
aamulla hänen luoksensa tullessaan iloisena ja rauhallisena. Hän
odotti kuulevansa monenlaisia houreita, luuli tytön alkavan puhua
yöllisistä keskusteluistansa Ottilian kanssa ja muista sellaisista
ilmestyksistä. Mutta tyttö olikin luonnollinen, levollinen ja täysin
itsestänsä tietoinen. Hän muisti täydellisesti ja varsin tarkoin kaikki
menneet ajat ja olot, ja todellisuuden tavallisesta juoksusta poikkesi
hänen puheessansa ainoastaan se kohta, jossa hän kertoi Ottilian
kohottautuneen paareiltansa, siunanneen häntä, antaneen hänelle
anteeksi ja siten hänet ainiaksi rauhoittaneen.

Ottilian yhä jatkuva, kaunis, pikemmin unen- kuin kuolemankaltainen
tila houkutteli paljon ihmisiä hänen luoksensa. Kylän ja lähiseudun
asukkaat tahtoivat hänet vielä nähdä, ja jokainen halusi mielellään
kuulla Nannyn suusta uskomattoman asian, monet tehdäkseen siitä
pilkkaa, useimmat epäilläkseen, vain harvat sitä uskoakseen.
Jokainen tarve, joka ei tule luonnollisella tavalla tyydytetyksi,
pakottaa turvautumaan uskoon. Kaikkien nähden murskautunut Nanny
oli tullut hurskaan ruumiin kosketuksesta jälleen terveeksi; miksi
ei toisiakin voisi kohdata samanlainen onni? Hellät äidit toivat
aluksi salaa pienokaisiansa, joita rasitti jokin sairaus, ja uskoivat
havaitsevansa äkillistä parantumista. Luottamus lisääntyi, ja lopulta
ei ollut niin vanhaa ja heikkoa, joka ei olisi etsinyt sieltä
virkistystä ja huojennusta. Tungos lisääntyi, ja vihdoin täytyi sulkea
kappeli, vieläpä kirkkokin, mikäli ei siellä parhaillaan pidetty
jumalanpalvelusta.

Eduard ei uskaltanut enää lähteä vainajan luo. Hän eleli yksikseen,
ei näyttänyt enää voivan itkeä, ei tuntea enää mitään tuskaa. Hänen
osanottonsa keskusteluun, hänen nauttimansa ruoan ja juoman määrä
niukkenevat päivä päivältä. Jonkinlaista virkistystä hän näyttää vielä
saavan lasista, joka ei ollut hänelle mikään oikea profeetta. Hän
katselee yhä vielä mielellään toisiinsa kietoutuneita nimikirjaimia,
ja hänen vakaanhilpeä katseensa tuntuu osoittavan, että hän vieläkin
toivoo saavansa kerran Ottiliaan liittyä. Ja samoinkuin kaikki
syrjäseikat näyttävät suosivan onnellista, jokainen sattuma auttavan
hänen kohoamistansa, samoin voivat pienimmätkin tapahtumat toisiinsa
yhtyen johtaa onnettoman loukkautumiseen, jopa tuhoutumiseenkin.
Eräänä päivänä, kuljettaessaan rakasta lasia huulillensa, Eduard
työntää sen kauhistuneena takaisin: se oli sama ja kuitenkin toinen;
hän kaipaa erästä pientä tuntomerkkiä. Kamaripalvelijaa ahdistetaan,
ja hänen täytyy tunnustaa, että oikea lasi on äskettäin särkynyt ja
sen sijaan salaa asetettu toinen samanlainen, Eduardin nuoruusajoilta.
Eduard ei voi olla vihoissaan; tapahtuma on lausunut julki hänen
kohtalonsa: kuinkapa voisi vertaus häntä liikuttaa? Mutta asia rasittaa
häntä sittenkin kovin. Juoma näyttää siitä lähtien käyvän hänelle
vastenmieliseksi; hän tuntuu tahallansa pidättyvän aterioimasta ja
keskustelemasta.

Aika ajoin hänet kuitenkin valtaa levottomuus. Hän pyytää jotakin
nautittavaksensa ja alkaa jälleen puhua.

Kuinka olenkaan onneton, virkkoi hän kerran majurille, joka melkein
aina viipyi hänen luonansa, kuinka olenkaan onneton, että koko
pyrintöni aina jää pelkäksi jäljittelyksi, vääräksi vaivannäöksi! Se,
mikä oli hänelle autuudeksi, muuttuu minulle tuskaksi, ja kuitenkin
täytyy minun tuon autuuden vuoksi ottaa sietääkseni tämä tuska. Minun
täytyy kulkea hänen jäljessään tätä tietä, mutta luontoni pidättää
minua ja lupaukseni. Verrattoman jäljitteleminen on kamala tehtävä.
Minä tunnen varsin hyvin, että neroutta vaatii kaikki, marttyyriuskin.

Miksi muistelisimmekaan niitä aviopuolison, ystävien ja lääkärien
toimenpiteitä, joita tässä toivottomassa tilassa jonkin aikaa
koeteltiin. Vihdoin hänet löydettiin kuolleena. Mittler teki
ensimmäisenä tämän murheellisen havainnon, kutsui lääkärin ja
tarkasteli tapansa mukaan yksityiskohtaisesti niitä olosuhteita,
joissa oli vainajan tavannut. Charlotta riensi luo: hänessä heräsi
epäluulo, hän pelkäsi olevan kysymyksessä itsemurhan, tahtoi syyttää
itseänsä ja muita anteeksiantamattomasta varomattomuudesta. Lääkäri
ja Mittler osasivat kuitenkin pian saada hänet vakuutetuksi siitä,
ettei niin ollut laita, edellinen luonnollisiin, jälkimmäinen
siveellisiin syihin vetoamalla. Kuolema oli ilmeisesti yllättänyt
Eduardin. Hän oli eräänä hiljaisena hetkenä ottanut esille muuten
huolellisesti pieneen lippaaseen, kirjesäiliöön kätkemänsä muistot:
Ottilian kiharan, kukkasia, onnellisena tuokiona poimittuja, kaikki
häneltä saamansa pienet kirjeliput, alkaen siitä ensimmäisestä, jonka
Charlotta oli satunnaisen aavistuttelevasti hänelle ojentanut. Tuota
kaikkea hän ei olisi jättänyt tahallansa kenen hyvänsä nähtäväksi.
Niin lepäsi tämäkin äsken vielä sanomattomaan liikkeeseen kiihtynyt
sydän häiritsemättömässä levossa, ja koska hän oli vaipunut viimeiseen
uneensa pyhää olentoa ajatellen, sopi häntä hyvinkin sanoa autuaaksi.
Charlotta sijoitti hänet Ottilian viereen ja määräsi, ettei tähän
holviin saanut enää ketään haudata. Tällä ehdolla hän teki kirkolle ja
koululle, sielunpaimenelle ja opettajalle melkoisia lahjoituksia.

Niin lepäävät rakastavaiset toistensa vieressä. Rauha väikkyy heidän
lepokammionsa vaiheilla, iloisten enkelien sukulaiskasvot katselevat
heitä holvin laesta, ja suloinen on varmaan kerran heidän yhteisen
heräämisensä hetki.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vaaliheimolaiset: Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.