Title: Metsän satuja ja muita runoja
Author: Pohjanpää, Lauri
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Metsän satuja ja muita runoja" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

RUNOJA ***



METSÄN SATUJA JA MUITA RUNOJA

Kirj.

Lauri Pohjanpää



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1924.



      Vaimolleni



SISÄLLYS


I METSÄN SATUJA

Muurahaisen neuvo
Peni ja harakat
Kurki ja joutsen
Harakanpesä
Pohjatuuli
Käräjillä
Viisi jyvää
Yksimielisyys on voimaa
Lahorastas ja räkättirastas
Hautajaiset
Kiurun tupa
Peltosirkku
Heinä
Syksy
Marjatan käki
Palokärki

II PISARAN LAULU

Sadepilvet riippuvat ylitse maan
Sa sano, haapa, miksi väriset
Ensin kultaa unten, taruin
Veli kuolema
Kun kerran hetkeni mun tullut on
Suvi-yönä
Saladdin
Mont Blanc'illa
Pisaran laulu
Merenkävijä
Heinäkuussa
Rantapetäjä
Ille faciet
Joulukellot

III JOULUVIRSI

Neljäs tietäjä
Jouluvirsi
Tähdet
Vanha tapuli
Pyhä Pietari ja soittoniekka
Kultainen lanka



I. METSÄN SATUJA



MUURAHAISEN NEUVO


    Oli tullut aurinko, tullut kesä,
    piti sirkkojen laittaa pesä.

    Oli maistraatit käyty ja saatu luvat
    ja pitkin ja poikin tuvat

      paperill' oli valmiina kattohon hamaan.
    Mitäs muuta kuin rakentamaan!

    Isä sirkka sylkäisi kouraan: »Tuosta
    läks hirsi jo, — emo, ala juosta!»

    Ja niin sitä vietihin heinänkortta,
    oman kartanon ensi ortta.

    Ja niin sitä tehtihin täyttä ja totta,
    hiki virtana vuoti jotta!

    »Mut maltas», puuskutti emo, »jos vaikka
    talon katsottaisiin jo paikka!»

    — »Se on katsottu», tokaisi isä, »no tiemmä
    kiven rakohon tuonne sen viemmä!»

    — »Ehei», sanoi emo, »ei siitä mitään —
    näköala se olla pitää!»

    Ja niin oli kaukana perhesopu
    ja niin tuli kova suukopu.

    Ja isä veti sinne ja emo veti tänne,
    kireällä jok'ainoa jänne.

    Tuli tuoksahti siihen muurahainen.
    »No, jopa nyt, katsohan vainen»,

    se sanoi, »jo kaikki nyt urheilla alkaa,
    kun vallatkin vetää jo malkaa!»

    — »Hm», hymähti isä ja helpotti, »tässä
    vähän ollaan pykäämässä.»

    — »Vai sitä se on», virkkoi vieras, »voinen
    kai neuvoa, tapa ihan toinen

    on meillä: me vedämme suuntaan samaan
    kun käymme rakentamaan.

    Se keino vois kelvata mietittäväksi.»
    Päin kekoa viittas ja läksi.

    Ei sirkkojen päätä käynyt kääntää,
    eri suuntiin vaan ne vääntää.

    Mut muurahaiskeko se kasvaa, karttuu,
    kuin linna ikään varttuu.

    Ne vetävät, veitikat, suuntaan samaan
    kun käyvät rakentamaan.

    Mut sirkoilla vieläkään ei ole pesää.
    Ja siitä on monta kesää.



PENI JA HARAKAT


    Tuli mereltä miehet ja raikuivat torvet
    ja vastahan kaikuivat vaarat ja korvet

    syysaamuna raikkaana. Pullolla pussit
    ne harteilla heilui ja pusseissa jussit.

    Tuli joukon jatkona valuvin kielin
    Peni huohottain, mutta hyvillä mielin.

    Ja mikäs on olla, kun saa mitä halaa:
    se kohta jo parhainta paistinpalaa

    pihamaalla — häntä heiluen — haukkaa;
    ah, makeat luut ne vaan ruskaa ja paukkaa!

    Mut annas, kun harakan-heittiöt huomaa
    Penin syömässä saalista metsän suomaa,

    heti pyrstöjä häilähtää epäluku,
    on paikalla pian koko ahmatti-suku.

    Käy aitan katolla meno ja melu,
    paha nauru ja juonikas neuvottelu.

    Salatuumin ne luovivat aitan päältä
    pihamaalle noin vähän sieltä, täältä,

    kuka solasta tullen ja kujasta kuka,
    omin aikoinsa, ihan eri miehinä muka.

    Ne viekkaina kaukaa kiertää ja kaartaa,
    Penin ympäri silmukan tiukan saartaa.

    Yks antaa jo merkin ja hännästä noukkaa,
    ihan eestä yks ilkimys ilmaan poukkaa.

    Vähemmästäkin toki jo toinen suuttuu,
    Penin karvat nousee ja muoto muuttuu.

    Se karkaa kohti ja hammasta näyttää,
    mut heti joku veijari hetkeä käyttää

    ja — voi maailman pahuutta! — lentää varas
    pois suussa jo paistinpaloista paras.

    Näin käy: Peni vaan kun päätään kääntää,
    joku heti lihapalasta viedä vääntää.

    Peni keikkuu ja kieppuu vimmassa vihan,
    piha niskavilloja pölisee ihan.

    Peni väsyy viimein ja makuulle heittää,
    käpälillään paistinsa tähteet peittää.

    Ja miettii: annanpa olla tuosta!
    Toki toista ois sentään metsiä juosta.

    Tämä rikkaan osa, se on nolo ja polo.
    Oli parempi köyhänä olo!



KURKI JA JOUTSEN


    Kulki kurki arvokkaana suolla,
    päällä harmaa, vanha lievetakki,
    nukkavieru, vanhanmallinenkin.
    Mutta mitäs takista! Se astui
    – kurki näätsen – ylen juhlallisna,
    kallellansa pää kuin esteetikon,
    siristeli väliin silmiänsä
    niinkuin taidenäyttelyissä tehdään,
    katsoi joskus ylös ympärilleen,
    sitten jälleen maahan mietteissänsä;
    pää ja kaula keikkui käynnin tahtiin.
    Joskus hypähti se poikki mättään
    niinkuin vähän varkain arvoltansa,
    palas sentään juhlatyyliin kohta
    käynnissänsä vakaan verkkaisessa.
    Peilautui niinkuin ohimennen
    lähteen silmässä ja suoristihe.

    Arvokkaamp' ei ole totisesti
    luokan eessä koulutarkastaja.

    Mitäs, kun on luonnon luomat lahjat!
    Arvokkuus on kurjen toinen luonto.

    Totta puhuin oli arkitöissään
    kurki kesken elämänsä proosaa:
    etsimässä suosta sammakoita.

    Annas olla, silloin joutsen siihen
    tulla lennähti kuin poutapilvi
    olis lehahtanut taivahalta.

    – Päivää, kuomakulta; kaunis ilma!

    Vastaisko tuolle? mietti kurki;
    heitti olan takaa ylpeästi:

    – Anna sinä kauniin ilman olla,
    mitäs siitä minulle sa haastat!

    Eipäs mennyt joutsen hämillensä.
    Laukas vastaan sanan voimallisen,
    jotta melkein mykäks meni kurki:
    – Terveisiä, veli, taivahasta!

    – Taivahasta... tuota, mitä se on?
    kysymys se ihan huomaamatta
    varastihe kurjen kielen alta.

    Joutsen, itseksensä silmää iskein,
    alkoi mielevästi tarinoida:
    – Ettäs kysytkin! Se vast' on jotain!
    Se on paikka paljon kaunihimpi
    kuin on suo ja maa ja metsä tuossa.
    Pilvein päällä, päivän tuolla puolla,
    yläpuolla vipajavain tähtein
    iki-ihanainen maa on taivaan.
    Kaikk' on siellä paljon parempata...

    – Mutta... onkos siellä sammakoita?
    tarttui tosi-innostunut kurki.

    – Mitä? Sammakoita? Eihän toki!

    Kurki kaarsi halveksuen kaulaa.
    – Sitä minäkin! Ei sammakoita!
    Pidä sitten itse taivahasi!



HARAKANPESÄ


    Piti harakka puhetta vierailleen:
    »Tilapäinen ihan on pesä,
    — älä putoa, varis! — tein kiireiseen...
    mut annas, kun on kesä,

    niin, vannon, kartano korskehin,
    hyvät herrat, tässä löytään,
    ei metsässä mointa, sen näättekin!
    Hoi muori, pötyä pöytään!»

    Mut ennenkuin harakka huomaskaan,
    jo putos syksyn lehti,
    ja kesken hurskaita aikeitaan
    se itse kuolla ehti.

    Älä hymyile! Tarina totta on!
    Pian ohi on päivät kesän.
    Moni aikoi ja aikoi kartanon –
    sai valmiiks harakanpesän!



POHJATUULI


    Mikä liekin lykky lennättäynyt,
    mut somasti vaan oli käynyt:

    oli tullut teeri karhun kitaan,
    kuin mihin ikään ritaan,

    oli pudonnut puusta pyrisevänä,
    ihan ehjän elävänä.

    Oli pulannut karhu vaan muka muussa,
    ja niin on teeri suussa!

    Tuli päivänpaistavaks karhun tuuli,
    meni messingille huuli.

    »Eri pelit ne on», mietti, »ja miehet sentään,
    joille paistit suuhun lentää.»

    Ja siinäkös se ihan pöyhistäytyi.
    Tää muille näyttää täytyi.
    Ja ei niin murenta syö, ei haukkaa.
    Päin naapuria laukkaa.

    Ja eikös tullut vastaan kettu
    kuin ikään kuulutettu!

    Mut kas, ei teerestä kettu minään,
    ei sitten näkevinään!

    Se ilmoja vaan muka tutkii, vahtaa:
    »Mikä tuuli tuulla mahtaa?»

    — »Voi pahus sen konsteja», karhu mietti,
    »nyt konstistas tuli pietti.»

    »Hm», pani vaan karhu kuin valtioviisas.
    — Ketun tiedonjanoa piisas,

    sitä tuulta se tärkeenä tietää penäs
    — ja teertä katsoa tenäs.

    »Hm», karhu vaan teertä ravisteli,
    »on tää soma teerenpeli!»

    Taas kettu: »Voi, mistä nyt tuulee, kuoma?»
     — »No, _pohjasta_, Jumalan luoma»,

    jo ärjäs karhu vallassa vihan,
    pääs paisti samassa ihan.

    Läpi oksien se jo mennä läiski,
    niin että siivet räiski.

    Ja karhu se nolona suutaan aukoo
    ja sadatusta laukoo:

    »Sen vietävä, veit multa varman paistin.»
    — »Vai minä, kun tuulta vain haistin»,

    se siihen kettu, »on syyttää somaa,
    kun on syy ja tyhmyys omaa.
    Kuka käskikin veräjäks aukoa suuta,
    olis viisas tehnyt muuta:

    olis henkeä vetäin ihan sydämestä
    vain virkkanut: _iitäisestä_!»



KÄRÄJILLÄ


    Oli kilua, kalua pihamaa
    taas käräjäpaikan täynnä,
    meni sisälle toiset synkkinä
    ja toiset jo oli käynnä.

    Ja toiset portaissa tupakoi
    ja vuoroa vaiti vuotti,
    ja nurkan takana supattain
    joku advokaattiaan juotti.

    Sudet, asianajajat, salkkuineen
    eestaas ne tärkeinä kulki,
    ja närhi, käräjäpukari,
    taas oli juopunut julki.

    Se rentona olla terhenti
    koko pihan sankarina,
    kun juuri esille huudettiin
    se ketun ja karhun kina.

    Ovi aukes: pöllö-laamanni
    näkyi tuomaripöydän takaa,
    lakikirjat ja kynttilät edessään.
    Mies muuten viisas ja vakaa,

    sadesäällä vaan kovin kärttyisä,
    kun vaivas se vanha leini.
    Oli kriivariks viereen kivunnut
    — jopa jotain! — jo varpus-teini

    Ja lautamiehet, varikset,
    ne nuokkui penkkejä pitkin,
    väsyneinä seistä nuuhotti
    jo korpit, viskaalitkin.

    Niin kettu esihin viipotti
    ja vilhui lautakuntaan;
    tuli tassutti perässä karhu, kuin
    heränneenä kesken untaan.

    Rykäs tuomari, korjas pänsneitään,
    »no», sanoi, »no kuulla antaa,
    mite teille on, vanhat skurkit, taas,
    mite kantaja peelle-kantaa?!»

    — »Sitä vaan, hyvä laki ja oikeus,
    sitä vaan», sanoi nöyränä kettu,
    »täss' anoisin, että kuoma tää
    olis sakkoon langetettu.

    Se herjas mua, paki paraastaan
    minut rosvoks ja ryöväriks pani,
    ketun leikkas kansalaiskunniaa,
    niin rehellistä ani.»

    Oven suussa karhu hämillään
    käsissänsä lakkia käänsi.
    Jo suuttui: »Ja varas sinä oletkin.»
    Se lähemmäs astua väänsi.

    »Jo lyö, hyvät miehet auttakaa»,
    huus kettu ja tieltä väisti —
    »Veit muorin kesävoin», nyrkillään
    jo karhu sanoja säisti.

    »Suu poikki», kiljaisi tuomari,
    »sinull' ollako vierastamiestä?»
    Mut karhu vihelsi halveksuin:
    »Koko oikeus pitäis piestä.»

    — »Mite sano sinä lurjus, hunsvotti,
    ja mite se on kieltä, sinä keyte»,
    ihan sähisi tuomari, — »fiskaali,
    pane kiinni se, kyllä minä näytä.»

    Ne panivat karhun rautoihin
    ja kettu sai kannetta ajaa,
    ja ketulla oli monta myös
    valan päältä todistajaa.

    Ne muistivat kaikki kuin eilisen
    saman tapauksen: sanaharkan
    ja loukatun kansalaiskunnian,
    selon tehden tiukan, tarkan.

    Tuli tuomio: varojen puutteessa
    pääs karhu kärsimähän,
    ketun kunnia maksoi paljon näät
    ja oikeudenkin vähän.

    Ja niin oli vedelle ja leivälle
    siks karhu langetettu,
    kun karhun muorilta kesävoin
    vei petoksella kettu.



VIISI JYVÄÄ


    »Niin, tervetultua vierahaks!
    Olis meille se suureks kunniaks —
    jos muuten tulla passaa.»

    Kana-emo vieraaks joutsenen
    pyys nöyrästi, syvään niiaten,
    kädet esiliinan alla.

    Oli pidot nähkääs. Mitämaks,
    tuli joutsen kanan vierahaks.

    Kanat tervehti hymyin makein —

    ja siinäkös sitten niiattiin
    ja kaarreltiin ja kursailtiin,
    emot vilkas tyttärihinsä.

    Mut kana se vast' oli olevinaan
    — aiai! — ja pöyhkeä vieraastaan
    »Sukulainen!» suhkas se muille.

    Ja kukko löi olalle joutsenen:
    » Veli, saatpas herkut herkkujen —
    tuo meidän muija se osaa!»

    Oli lasten nenät niistetyt.
    Kana raapaisi jalkaa: »Pöytään nyt,
    hyvät vieraat, joutsen ensin!»

    Mitkä kestit luona purtilon
    ja konverseeraus kohta on!
    On ruokaakin monta jyvää.

    »Ja olkaa hyvät ja vassakuu!»
    kana pyytelee ja punastuu
    omanarvon tärkeyttään.

    »Ei kiitos, söin jo kylliksein,
    ihan koko jyvästä selvän tein»,
    kananeidit hienostelee.

    Mut silloin sattuu jotakin.
    Kaikk' katsovat vaiti toisihin:
    syö joutsen — viisi jyvää.

    Pojat tyrskii ja tyrkkii toisiaan.
    Kana-emäntä katsoo kauhuissaan:
    kokonaista viisi jyvää!

    Mikä riettaus, puolet ateriaa!
    No onkos kuultu mokomaa —
    se on häpeäks koko perheen!

    Mikä tahdittomuus! Mikä nolaus!
    Mikä hienojen tapojen kolaus!
    Tämä ihan vatsahan koskee!

    »Sukulainen!» nauraa naapurit.
    »Syö muutamat niinkuin ryövärit»,
    kana ähkyy... »en tarkoita ketään!»

    Mut joutsen ei ole tietääkseen:
    »Miks syö ei toiset? Ma parhaani teen,
    tässä juuri aioin alkaa.»

    » Voi taivas!» kana kiljahtaa...
    »niin tietysti... alkakaa, alkakaa!»
    Kana katsoo tiukasti kukkoon.

    Mut kukko väistää katsehen.
    Muut kaikki vaihtavat silmäyksen.
    Kana pahoin voi ja poistuu.

    Syö, juo ja lähtee joutsenkin.
    Muut katsein viilein ja säälivin
    sen vastaa kumarrukseen.

    Mikä kaakatus, mikä kotkotus,
    kun vihdoin päättyy surkeus
    ja joutsen on varmasti poissa!

    »Tuo ukkokin niitä ystäviään —
    Ei sukua ole se ensinkään!»
    huus parantunut kana.

    Kaikk' käyvät lähemmä toisiaan
    Ei nouse joutsen kunniaan.
    Ajatelkaa, viisi jyvää!

    Mikä hyvien tapojen häväistys!
    Mikä rakkaan nuorison villitys!
    Kokonaista viisi jyvää!

    Koko päivän kanat kaakattaa:
    ihan vaarassa on isänmaa,
    ajatelkaa — viisi jyvää!



YKSIMIELISYYS ON VOIMAA


    Oli susien puoluekokous.
    »Pois karhu asemastaan!»
    oli tehty jo ponsi ja huudettu
    koko harvainvaltaa vastaan.

    Vai karhu se vaan tässä mettä jois
    ja karhun vaan olis valta!
    Ja sudet sais rehkiä yksinään —
    työn orjat, sorron alta!

    Vai karhu se vaan tässä yksin sais
    koko talven vetää unta!
    On laiskuus kunnallistettava!
    Pois, alas koko yhteiskunta!

    Tämä huutoäänin päätettiin.
    Soraääntä ei ollut väärää.
    Ain' eläköön yksimielisyys!
    — »Mutta kuka se sitten määrää?»

    huus joku, »ja kuka saa hunajan?»
    huus siihen heti joku toinen.
    Puheenjohtaja koputti nuijallaan —
    Oli melu ihan hurjanmoinen.

    Ja yhä vaan alkoi sakeammat
    sanat sinkoilla ja soida...
    Sitä kaikkea oikein hävettää
    näin lehtiin referoida.

    Ja siitä on paras ihan vaieta,
    mitä tehtiin vielä muuta.
    Vaan totuushan ei pala! — paikalle
    jäi monta leukaluuta.



LAHORASTAS JA RÄKÄTTIRASTAS


    Lahorastas metsässä laulupuullaan
    se lauloi Jumalan suomalla suullaan.

    Koko kuulaan keväisen yön ja ehtoon
    sen sävelet soi ja satoi lehtoon.

    Mut ottipas parvessa kuulijakuoron
    nuor' räkättirastas myös suunvuoron.

    Ja arvostelunsa se juoksutti julki,
    näin viisaina, vuolaina sen sanat kulki:

    »No jaa, miksei! Kyllä serkkukin laulaa!
    Kukin tietysti laulaa kuinka on kaulaa!

    On heleänlainen jo pianissimo,
    mut vahveta paljon saa fortissimo.

    On sijoitus heikko ja tukea puuttuu,
    taka-äänet ne vielä kurkkuhun juuttuu.

    Yhä kurkku siis kaipaa koulutusta,
    alaleuan käyttökin ohjausta.

    Suru sanoa, lisäks ei persoonallinen
    ole oikein laulu, vaan muiden mallinen:

    sehän soi kuin soikin riemua mielen,
    haa! — selvästi aihe myös satakielen!

    Pahin viimeiseks, hyvät herrasväet!
    Miten sanoisinkaan, mutta minusta, näet,

    kovin pitkään serkku lauleskeli,
    ihan liian hyvä oli kielen keli!

    Jos ei niin leikiten laulu soisi,
    tosi konstia vasta silloin se oisi!»



HAUTAJAISET


    Oli kaste viel' yli kukkien,
    kun kuoli päiväperhonen,
    joka lensi tuokion vain... Niin niin
    Ja se aamulla haudattiin.

    Koko ihanan päivän se elänyt ois...
    jo aamulla sen piti pois.

    On murhe saleissa ruohiston.
    Surutaloon ystävät tulleet on.

    Ja ne katsovat pientä vainajaa
    ja sen siipien kultaa koskettaa
    ne hiljaa, hellävaroin,
    ja kuiskaa äänin aroin,
    päät nyökkyen, silmin kostehin:
    »Miten kaunis vieläkin!»

    Surusaatto lähtee verkalleen
    läpi heinien metsän matkalleen.
    Vaikk' aurinko juuri koittaa,
    niin murheinen on taivas, maa,
    sinikellot hiljaa humajaa,
    surumarssia sirkat soittaa.

    Tien varsilla vaiti on naapurit.
    Kaikk' kasteen kirkkaat timantit
    kukat koruiksi arkulle antaa.
    Sitä muurahaiset kantaa.
    Havuneuloin peitetty on tie,
    joka vainajain viitaan vie.

    Kas, pappi, suruperhonen,
    jo vartoo ja vaihtaa jalkaa,
    ja kuoro leppäkerttujen
    veräjällä virren alkaa.
    Se aamunsuuhun _väräjää_;

    joku saattojoukossa nyyhkyttää.
    ja heinät murhein huhuu...
    Sh! hiljaa! pappi puhuu —
    Kaikk' katsoo ääneti hautahan...
    Ja turilaan, haudankaivajan,
    — joka karski ja paljon nähnyt on —
    käsi pyyhkii selkäpuolla
    pois salaa kyynelkarpalon:
    »On kovaa niin aamulla kuolla!»



KIURUN TUPA


    Suviyö oli valkea, hiljainen.
    Jo vaikeni laulut lintujen.

    Sadat aarteet kukkain aarnion
    ne kasteen hopeahelmiss' on.

    Vähän häilyy metsä heinien,
    joku käy ohi kiurun tupasen.

    Joku kulkee kautta kesäyön.
    Ihan säikkyin lyö emo kiurun syön.

    Emo kiuru raotti oveaan:
    »Kuka siellä? — meillä jo nukutaan.»

    Kävi polkua neito ja onneaan
    hän lauloi yöhön valkeaan.

    Kukat taipui alla askelen
    ja laulun onnenkylläisen.

    Sydän pienen kiurun värähtää
    sitä kuullen laulun helinää...

    kunis sävelet hiljaa häipyy pois
    kuin hopeiset tiu'ut soineet ois.

    »Hän laulaa laulua armaalleen»,
    hymys kiuru tupaansa pienoiseen.

    Yli sinisen salmen rantahan
    joku souti neitoa vastahan.

    Ja yö oli vaiti ja valkea niin.
    Taas kiurun tuvassa nukuttiin.



PELTOSIRKKU


    – Miks maantien tomussa laulatkaan?
    Mikäs kylän arkiseen pauhinaan
    sa säveles soida annat?
    Miks vaihdoit peltoon harmaaseen
    sinimetsät runon-saleineen
    ja ihanat ilmain rannat?

    – Tomu maantien, pelto harmahin
    runon-sali on mulle armahin,
    siks sävelten soida annan!
    Liki sen ma majani pienen tein –
    ja miss' on majani, ylitsein
    nään ihanan ilmain rannan!



HEINÄ


    Sua, Tahdon laulain kiittää,
    ettäs olemahan loit sa mun.
    Vaikka viikate mun kohta niittää,
    näinhän sentään, tunsin sentään sun

    aamutuuli, kiuru taivahalla,
    suven sade — mikä kohtalo!
    Laulan vielä viikattehen alla:
    ylistetty olkoon aurinko!



SYKSY


    Kaksi vanhaa, vanhaa varista
    nuokkuu hiljaa pellon aidalla.

    Ruskea on rinta kaisliston,
    taivas harmaa. Sataa. Syksy on.

    »Kurkikin jo lähti», veljelleen
    toinen virkkaa niinkuin itsekseen.

    Pitkä hiljaisuus. Jo toinenkin
    »niin maar; lähti», sanoo takaisin.

    Sitten vanhukset taas vaikenee.
    Järven pintaan sade soittelee.

    Sukii siivenselkää toisen pää.
    Toinen joskus silmää siristää.

    Höyhenihin niskat kyyristyy.
    Sataa. Hiljaista on. Hämärtyy

    yli pellon mustan kynnöksen.
    Tuntuu riihen tuoksu etäinen.

    Kaksi märkää, vanhaa varista
    nuokkuu aatoksissaan aidalla.

    »Täytyy tästä...», toinen havahtuu,
    lentoon verkkaisesti valmistuu.

    »Käyhän taaskin tarinoimassa.
    Oli oikein hauskaa tavata.»



MARJATAN KÄKI


    Yli metsän tuoksu-raskahan,
    kun yö on tyyni Marjatan,
    kun rannat haihtuvat terheneen
    ja ruskot teräksen-siniseen,
    kun yksinäistä polkuaan
    kuu kulkee ylitse aution maan,
    niin kukunta kaukaa soi ja soi —
    Käki muuttuu haukaksi Marjatan yönä.

    Läpi metsien käy kuin huokaus,
    kuin syksyn ensi aavistus.
    Kuun sirppi salmet hopeoi.
    Käen kukunta salolta soi ja soi,
    se soi kuin ainaista kaipuutaan,
    mi täyttyä voi ei milloinkaan.
    Se soi kuin itkien, uhmaten.
    Käki muuttuu haukaksi Marjatan yönä.

    Yön hämyssä nukkuvat kuhilaat.
    Pian syksyn keltaa jo hohtaa haat.
    Pian saapuu syksyn ja surman kuu,
    suvi kuolee pois, suvi lakastuu.
    Pian katoo suven unelmat
    kuin lehdet puista lankeevat.
    Käen kukunta salolta yltyy vain.
    Käki muuttuu haukaksi Marjatan yönä

    Käen kukunta yltyy, soi ja soi.
    Se kohta enää ei soida voi.
    Pian lankee syksyn autio yö,
    käen siivet vihaisin iskuin lyö,
    pian vastaa se haukkain kirskunaan
    ja täyttymätöntä kaipuutaan
    sen rinta tuskahan pakahtuu.
    Käki muuttuu haukaksi Marjatan yönä.



PALOKÄRKI


    Kuka metsissä illoin huutaa?
    kenen valitus kaukaa soi?
    Se soi kuin naisen itku.
    Kuka siellä vaikeroi?

         *   *   *

    Oli Herra ja Pietari jälleen
    maan päällä matkallaan
    ja tulivat illansuussa
    niin taloon muutamaan.

    Oli kulkeneet jo pitkään
    he jaloin väsynehin.
    Pyys vettä janohonsa
    he sanoin sävyisin.

    Talon emäntä paistaa leipää —
    ei tervehdystä suo,
    tyly katse silmän mustan
    vain sinkoo oven luo.

    »Vai vettä! Ja paistia kenties
    kera jouluoluen!
    Kun mustalainen saa lihaa,
    se tahtoo paistaa sen.

    Pois talosta, kaikenlaiset!
    Kas niin, mars tiellepäin!»
     — nous leipilapio, — »taikka
    vähän vauhtia tästä näin!»

    Viha syttyy silloin Herran,
    jolla kaikki valta on.
    »Voi sinuas, kurja vaimo,
    voi sinuas, onneton!»

    hän sanoo, »koskas meille
    tämän teet sa pahantyön
    ja koskas tylysti vieraas
    ajat janossa selkään yön,

    saat itse janon tuta,
    jota et saa sammumaan.
    Teen linnuks sun, joka huutaa
    iankaiken janoaan!»

    Pyhä Pietari lausui: »Amen.»
    Suu parkas emännän,
    pois lintuna kohta karkas
    savupiipun kautta hän.

    Ja piisin noessa mustaks
    tuli lintu kokonaan.
    Pahan emännän punainen liina
    jäi päähän paistamaan.

         *   *   *

    Kuka metsissä illoin huutaa?
    Kenen valitus kaukaa soi?
    Se soi kuin naisen itku.
    Kuka siellä vaikeroi?

    Palokärki huutaa ja huutaa
    yhä vettä janohon.
    Ja tuomiopäivään hamaan
    sen huuto kuuluva on.



II PISARAN LAULU



SADEPILVET RIIPPUVAT YLITSE MAAN...


    Sadepilvet riippuvat ylitse maan,
    mut eivät sada vettä.
    Mun on rintani itkua tulvillaan,
    mut en saa kyynelettä.

    Oi vuotaos, kaste korkeuden,
    ja maan janon-tuskaan lankee!
    Oi aukene, kaivo kyynelten,
    ja virvoita mieleni ankee!



SA SANO, HAAPA, MIKSI VÄRISET...


    Sa sano, haapa, miksi väriset,
    miks iät kaiket olet rauhaa vailla?
    Miks et sä tyynny muiden puiden lailla,
    miks lepoon koskaan hiljene sa et?

    Kun yöhön nukkuu päivän sävelet,
    kun suviyön on kirkas rauha mailla,
    kuin onnen-hymyisillä, autuailla,
    viel' yksin murhettas sa haviset...

    Ei kauneus sulle maan, ei taivahan
    tuo lievitystä sielus vaivahan
    ja itkuun kaipaukses sanattoman.

    Kaikk' onnenhiljaiseks kun tyvenee,
    niin kaipaukses sun vain syvenee.
    Ah, tunnen sinuss' sydämeni oman.



ENSIN KULTAA UNTEN, TARUIN...


    Ensin kultaa unten, taruin,
    sitten korpitaival karuin.
    Ensin höyhenkevyt taakka,
    sitten raskas kuoloon saakka.
    Ensin veren uhma, voima,
    sitten rinnan riita, soima.
    Ensin riemuss' ystävyksin,
    sitten yksin, ypöyksin.

    Ensin loppumatta matkaa
    alla päivän kullan jatkaa.
    Sitten, ennenkuin sen tiesi,
    päässä tien jo matkamiesi.



    VELI KUOLEMA


    VELI KUOLEMA sanoi: »Olet minun,
    sua kuljetan ja vien.
    Mistä tulet — olen takana sinun,
    mihin menet — olen päässä tien»

    Näin kerran sydämelleni,
    veli kuolema, kuiskasit mun.
    Yli tuskaini, riemujeni
    siit' asti nään varjos sun.

    Veli kuolema, siitä asti
    näen elämän kauniimmin.
    Näen valot kirkkahasti
    ja varjot syvemmin.



KUN KERRAN HETKENI MUN TULLUT ON...


    Kun kerran hetkeni mun tullut on
    ja äänet maan mun korvissani raukee,
    kun tuntemattomahan portit aukee
    ja edessäni tie on paluuton, —

    mik' onni silloin syömmessäni lie,
    mi kutsuneekin rauha ihanasti,
    niin varmaan viipyen ja verkkaisasti
    mun tieni täältä viime kerran vie.

    Ja varmaan niinkuin kaukaa hyväillen
    mun viime katseheni silloin kohtaa
    sen tienoon, joka kirkkautta hohtaa
    mun muistoissani unten etäisten,

    ja kohtaa — siunauksin, kiitoksin —
    sen talon, joka kukkain lumeen hukkuu,
    ja vanhan puiston, joka yössä nukkuu,
    miss' itki kerran onni ihanin.



SUVI-YÖNÄ


    Jo yli maan ja vetten siinnon päilyy
    kuin sinisillat illan terhenen
    ja puunto pilvein, kuulto koivujen
    kuin unet armaat vetten vyössä väilyy.

    Kuin aroin aavistuksin kaislat häilyy,
    kun raukee rantaan viri viimeinen,
    viel' yli kaukaisinten salmien
    kuin kultavana päivänpurren säilyy.

    Mun on kuin hetkeks vaikeneis ja nukkuis
    mun sydämein. Ja on kuin haipuis, hukkuis
    se kuultoon, sineen, iäisyytehen...

    kuin kanssa iäisen jo yhtä oisin.
    Mun on kuin kaikesta nyt kiittää voisin,
    ma mitä sain ja mitä saanut en.



SALADDIN


    Lepäs kuolevana teltassaan
    jo suuri Saladdin,
    joka taiston ja voiton hekkumaan
    vei joukot Allahin.

    Joka Egyptin löi ja Syyrian,
    oli sodassa voittamaton,
    jonka nimen ja sankarikunnian
    runo vie tarun loistohon.

    Lepäs kuolevana teltassaan
    jo suuri Saladdin
    ja taisteli viime taisteluaan
    yön katsoin tähtihin.

    Ja kun kalpeni tähdet, tullehen
    tuns hetkensä valtias,
    luo aseenkantajan murheisen
    käsi viittoi kalvakas.

    »Minä lähden; käärinliinani mun»,
    soi ääni hiljaisin,
    »veli, hulmuamaan pane peitsees sun
    ja huuda leirihin:

    »Tämän kaikesta loistosta, voitoistaan
    ja aarteist' Egyptin,
    tämän yksin hautaan kerallaan
    vie suuri Saladdin»



MONT BLANC'ILLA


    Pään päällä taivas kylmä, iäinen.
    Vain huippuja ja vuoren jyrkänteitä,
    jääkenttäin kuiluun-syökseviä teitä,
    vain kimallusta lumi-aavojen.

    Vuostuhat tääll' on hetken rahtunen.
    Ain tuuli samoja soi säveleitä.
    Te ootte olleet ammoin ennen meitä,
    viel' ootte, vuoret, jälkeen ihmisen.

    Miss' ovat ihmistyöt — ne tänne tuokaa!
    Ne hukkuvat, kun vuoret kerran huokaa,
    ne särkyvät kuin kupla haurahin.

    Maan riemu, tuska vain on vuorten unta.
    Ne katoaa, kun päättyy uneksunta
    ja vuorten-päivä paistaa huippuihin.



PISARAN LAULU


    Olin hetken. Pois olin tuokiossa —
    meren helmaan heityin mitattomaan.
    Minä onnellinen! Sain auringossa
    ma hetken kuvastaa taivaan ja maan.



MERENKÄVIJÄ


    Vaahtojen pärskyvä, valkea vyö
    purtesi laitaan rytmiä lyö.
    Eespäin! Voita! — tai meri sun surmaa.
    Purjeet vapisevat taistelun hurmaa.
    Eespäin kuohujen kamppailuun,
    ahmaa aalto jo purtes puun
    peittäen kuiluun vihrein vuorin!
    Terästä on ranteet rattaassa ruorin!

    Veikö sun aalto ja alleen kaas?
    Hei, sotaratsuna nousevi taas
    purtesi harjalle villin vahdon!
    Voima sun rantees teräksisen tahdon
    kuohut ja kurimot voittaa voi.
    Voittaja, virttäsi raikuin soi
    tuulten ja kuohujen kannel raikas.
    Eespäin! vuorenvahva on taikas.



HEINÄKUUSSA


    Päivä aarteitansa tuhlaa.
    Päivät päästään yhtä juhlaa
    loistoss' suven auringon.
    Päivä siunaa luomistyötä.
    Ei oo iltaa eikä yötä,
    valon siunaus vain on.

    Heinäkuu on heleimmillään.
    Päiväin hurmaa sävelillään
    kiurun virsi ylistää.
    Kesä antaa armahintaan.
    Tuoksuansa suvisintaan
    ruis ja heinä hengittää.

    Loistaa lehti maassa, puussa.
    Loiskuu laine salmensuussa
    välkähtäen hopeiseen.
    Taivas lupaa pitkää poutaa.
    Ruohon kuumaan rintaan soutaa
    rivi sorsapoikueen.

    Suven ihanuutta hohtaa
    kaikki, mitä silmä kohtaa:
    tuvan pääty punainen
    liekehtivä päivän tulta,
    pääskyn siipi, rukiin kulta,
    siinto vetten, vaarojen.

    Suuri, lämmin sydänsuvi!
    Kaikki kukkii, tuleentuvi,
    kaikki kypsyy korjuuseen!
    Päivä hehkuu, päivä tuhlaa!
    Päivät päästään yhtä juhlaa
    kirkkaudesta kirkkauteen!

    Pellolla käy vilske vilkkain,
    huiske helmusten ja hilkkain —
    heinänteon kiire on!
    Työn ja laulun riemu kirkkain
    kilvalla soi heinäsirkkain
    alla suven auringon.

    Keinuu heinää humajavaa
    niinkuin merta. Väylää avaa
    siihen suihke viikatteen.
    Kaatuu heinän aallonharjaa.
    Apilasta, mesimarjaa
    tuoksuu ilmaan suviseen.

    Haravoita naisten vilkkaa.
    Kovasinten kuoro kilkkaa
    kilvan päissä sarkojen.
    Paistaa ruskeata pintaa.
    Vilvoittaapi otsaa, rintaa
    lempeänä läntinen.

    Karhokoitten karttuu alaa.
    Leikki lentää, päivä palaa —
    elää kuink' on ihanaa!
    Veri suloisesti soutaa!
    Elämä on juhlaa, poutaa!
    Ihanaa on ponnistaa!

    Sa, ken annat vaivaa, työtä
    hedelmien riemun myötä,
    sulle kiitos humajaa,
    kiitos kiurun säveleissä,
    suven tuoksuissa ja meissä,
    sulle, sulle, Äiti Maa!



RANTAPETÄJÄ


    Putos koivun lehti keltainen,
    käy aavalta syksyn tuuli.
    Jo riitteen helinän hiljaisen
    sun yöllä korvas kuuli.

    Ikinuoreen oksais vihantaan
    niin myrskyn raivo ryntää,
    mi järven ärjyhyn valkeaan
    ja lakkapäähän kyntää.

    Sinä seisot, petäjä, paikallas,
    sinä suoristat vain selkää
    kuin lausuen tyynnä: tulkaapas!
    Et köyristäy, et pelkää.

    Sinä rannan paatten rakoihin
    yhä syvemmälle juurrut,
    sinä käydess' syksyn vihurin
    vain suoristut, vain suurrut.

    Olet kaunis, petäjä, voimas sun
    kun voitonhurmaa maistaa,
    kun niinkuin hymyät, jälleen kun
    punakylkees päivä paistaa.



ILLE FACIET


    Vanha kuningas hän suruisissa
    aatoksissa nojas käteen pään,
    katsoin kuinka illan auterissa
    viime ruskot löivät leikkiään.
    Painui päivä vitkaan merehen
    niinkuin tulehen ja verehen.
    Pilvet ryntäs niinkuin sotaratsaat,
    taivahilla niinkuin tulenpatsaat
    vainovalkeoitten väräjöi,
    niinkuin miekat ilmain alla löi.

    Kuningas hän miellä murtuvalla
    oman kohtalonsa tarinan
    näki kuvastuvan taivahalla,
    onnensa kuin yöhön painuvan:
    maan, min päivään tahtoi nostaa hän,
    vereen, tuleen näki syöksyvän,
    kylvi rauhaa, niitti sotaa, murhaa —
    taistelu ja työ ol' ollut turhaa!
    Valtakunnan yli liekit lyö!
    Pettää päivä, voittaa kaaos, yö!

    Samassapa nuori prinssi juoksi —
    lapsi kaunis, kultakutrinen —
    silmät säihkyin kuninkahan luoksi
    innoissansa iltaan viittoen:
    »Isä, katso, onnen kaukomaa
    pilviportin alta aukeaa!»
    Kirkas kuulto päilyi maassa, veessä.
    Vanhus niinkuin heräs, mieli seessä
    katsoi lasta, viimein hymyillen:
    Ille faciet, hän tekee sen!

    Ille faciet. Hän tehdä voipi
    minä mit' en enää voi, en tee.
    Mitä sydämein vaan unelmoipi,
    kaiken sen hän todeks taistelee.
    Ilta mun on hälle aamun maa,
    sen hän valtakunnaks valloittaa.
    Ilta uupuu, aamu aina jatkaa
    yhä eespäin aurinkohon matkaa!
    Yö ja kaaos, sentään voita et!
    Päivä jatkuu! Ille faciet!



JOULUKELLOT


    Joulukellot kumajaa
    huurtehisten metsäin taa,
    vuoret värjyin kaiun toistaa,
    valot kirkon kaukaa loistaa,
    sataa lunta lempeää,
    kirkkoteillä heläjää
    tiu'ut helkkyvänä vyönä
    aamun suussa, jouluyönä.

    Sydäntemme määränpää,
    luokses matka kiirehtää,
    joulukellos tietä johtaa,
    valos yöstä vastaan hohtaa,
    vaikka matka pitkä on
    tähtein joulukirkkohon —
    sentään et sä ole unta!
    Kellot soivat, sataa lunta.



III JOULUVIRSI



1.

NELJÄS TIETÄJÄ


    Tuli joulun tähtiteltan alla,
    outo uusi tähti päällä pään,
    Betlehemiin kolme tietäjätä
    löytäin lapsen siellä seimessään.
    Idän viisaat lahjoinensa lasta
    kumarsivat niinkuin kuningasta.

    Neljäs tietäjistä erämaissa
    jäi ja eksyi karavaanistaan,
    perille niin vihdoin hänkin saapui,
    lasta Joulun löytänyt ei vaan.
    Poissa oli lapsi, poissa tähti,
    viitta, jonka johdolla hän lähti.

    Neljäs tietäjistä tutki, kysyi
    turhaan lasta, murhe mielessään,
    kuulla sai ja tietää ainoastaan:
    hän on siellä missä kärsitään,
    missä suru sydämiä sulkee,
    siellä lapsi kuninkaana kulkee.

    Neljäs tietäjistä muille maille
    lähti kauas lasta etsien,
    veljenä hän kanssa kärsivien
    kulki teitä kärsimyksien,
    hoivas, auttoi, kylvi lohdutusta,
    askeleensa tiukkui siunausta.

    Aikain päästä pyhään kaupunkihin
    saapui vihdoin vanhuksena hän,
    pois hän antanut ol' aartehensa,
    jättänyt jo taakseen elämän,
    jäänyt oli joulutähden usko
    riutuvana niinkuin iltarusko.

    Mikä itku, mikä voihke täytti
    kadut, torit pyhän kaupungin?
    Tiedä: häntä, joka ihmisistä
    oli ihanaisin, ylevin,
    murtuvana tuskantaakan alle
    vietiin kuolemahan Golgatalle.

    Totisesti hänen kuninkaansa,
    myöhästyneen, vanhan tietäjän!
    Mitä voi hän, köyhä, enää tehdä
    hyväks kuninkaansa kärsivän?
    Turha tuoda hälle myrrhaa, kultaa,
    jolle kaikki maallinen on multaa!

    Neljäs tietäjistä kuolevana
    sanan sai kuin ylimaallisen:
    mitä tehnyt olet kärsivälle,
    mulle itselleni teit sa sen!
    Asuinsijas sun on autuudessa!
    kuninkaasi löysit rakkaudessa!



2.

JOULUVIRSI


    Saapui maailmahan uudestansa
    Herra monen vuosisadan jälkeen.
    Joulu-yönä tähti-kirkkahana
    vaelsi hän yksinänsä maata
    hiljaisna kuin kerran kauan sitten.
    Missä kulki, hiljentyivät rauhaan
    Herran ympärillä maa ja metsä,
    meren aallon loppumaton kaipuu.

    Onnen häive kulki kaiken yli
    niinkuin henkäys käy suviehtoon
    yli kumartuvain viljapeltoin.
    Missä kulki, kukat kinoksista
    nousi hänen jalan-jäljissänsä,
    tuulet humahtivat leppeämmin,
    kirkkahammin kimalsivat tähdet.

    Saapui asunnoille ihmislasten.
    Maassa oli silloin suuri sota.
    Tuhansien peninkulmain takaa
    ihmiset, jotk' eivät elämässään
    olleet koskaan toisiansa nähneet
    eikä tienneet toinen toisistansa,
    oli — jättäin kodin, vaimot, lapset —
    tulleet surmaamahan toisiansa.
    Ilmivalkeassa kylät paloi,
    kodit, kirkot oli autioina,
    hautuumaina sadat viljapellot.
    Ilmat täytti tykkein surmavirsi,
    itku, voihke, vihan kiroukset.

    Äänetönnä katsoi vihan työtä
    Herra, päänsä hiljaa alas painain.
    Golgatankin tuskaa katkerampi
    suru hänen sydäntänsä raastoi.
    Lausui huulin valkein: miksi, miksi?
    Niinkuin kaiku huokas metsä: miksi?

    Silloin, katso, tapahtui kuin ihme!
    Tykit vaikenivat hiljaisiksi.
    Savupilvet väistyi, kirkkahina
    katsoi tähdet yli kuolon kenttäin.
    Aavistuksen outo rauha kulki
    yli eläväin ja kuollehien.
    Juoksuhaudoista soi jouluvirsi.

    Juoksuhaudoista soi jouluvirsi,
    ensin arkana kuin nuori lintu
    ensi kertaa lentoon lähtiessään
    kokeileepi siipiensä voimaa,
    sitten nousten aina rohkeammin
    täyteen lentoon kohti korkeutta.
    Juoksuhaudasta niin juoksuhautaan
    vyöryi virsi aina voimakkaampi.
    Kotvan päästä samaan säveleeseen
    viholliset toisin kielin yhtyi.
    Hiljaisessa, autiossa yössä
    hävityksen keskeltä ja kuolon,
    kärsimyksen, tuskan, vihan yli
    kohti ikuisien tähtein rauhaa
    nousi säveleitten siivin virsi,
    niinkuin nousee maasta ihmiskaipuu.

    Poispäin kääntyi silloin Vapahtaja.
    Hartiansa niinkuin vavahtivat.
    Käsiin kätki kasvot hän ja itki.



3.

TÄHDET


    Tuli Joulun tähti
    ja Mars, sodan tähti,
    ja kohtasi toisensa matkallaan
    sini-ilmojen alla,
    kun taivahalla
    Pyhä Yö oli syttynyt loistamaan.

    Oli valkea toinen
    ja verinen toinen
    ja kumpikin kohtalon-tähtiä Maan
    Ja vallasta heidän
    Maan lapsien, meidän,
    ah rinnoissa iäti taistellaan.

    Ja Mars, sodan tähti,
    se verinen tähti,
    se virkkoi valkeelle veljelleen:
    »Sa nähnetkö valot —
    kuin uhrien palot
    Maan päältä nousevat korkeuteen.

    Ne on uhreja mulle
    ja lahjoja mulle!
    Ne on loimuja palavain kaupunkein
    Olen miekkojen terin
    ja kyynelin, verin
    Maan vihkinyt iäksi itsellein.

    Miss' on kynttilät Joulun,
    hyvä tahto Joulun?
    Jo mun on valta ja mun on Maa!
    Väkivallan voima
    ja riita ja soima
    mun voittoain Maassa kuuluttaa!»

    Mut Joulun tähti,
    se valkea tähti,
    se vastas hiljaa hymyten:
    »Valo Joulun palaa,
    vaikk' kätkössä, salaa
    yhä syvällä povessa ihmisten.

    Sitä vaivansa alla
    ja tuskansa alla
    yhä etsivät ihmiset itsessään.
    Maan kärsiä täytyy,
    kun se hämärtäytyy, —
    se kirkastuu, missä kärsitään.

    Siell' on kynttilät Joulun,
    hyvä tahto Joulun!
    Laps itkee kaikilla rinnassaan.
    Siks saapuu kerran
    Pyhä Joulu Herran
    ja miekat auroiks taotaan.

    Vain vaivasta syntyy
    ja tuskasta syntyy
    uus valo ja elämä maailmaan.
    Ah kärsimyksitse
    Laps Joulun itse
    kävi tietään kerran kunniaan!»



4.

VANHA TAPULI


    Olen muisto aikojen mennehitten
    Mun kelloni vaikeni kauan sitten.

    On kirkko kaatunut viereltäin,
    ma jälelle yksinäni jäin.
    On metsä kasvanut umpehen
    jo yli kirkon jälkien;
    sen paikan ties vielä entissuku,
    sen yli on humissut vuosien luku,
    uus polvi ei sijaa löytää voi,
    miss' ennen isien virsi soi;
    jotk' kerran soitin ma kirkkohon,
    miespolvia mullassa maanneet on.

    Vuoskymmenihin ei kutsuneet
    ole kirkkoon kelloni säveleet.
    Olen mykkä muisto jo entisaikain,
    olen ympäröimä jo tarun-taikain,
    on ylläni vuotten hopeaa.

    Niin outona mulle vaeltaa
    jo uusi polvi mun ohitseni,
    olen unhoitettu ma kummulleni —
    ah, kellot vaikeni rinnassain!

    On multa murtunut kellonkieli,
    on multa murheiseks mennyt mieli —
    olen vanha ja hyljätty tapuli vain!
    Ei helkähdä ilmahan malmin ääni,
    mun pitkään ikävään painuu pääni —
    Ah, kellot vaikeni rinnassain!

    Ja kuitenkin! Yhä vieläkin
    minä tunnen ja hengitän sävelin —!
    Yhä rinnassani soi ja soi,
    vaikk' enää en ääntä saada voi!

    Ei! Joskus vielä mun kelloni lyö!
    Ne lyö kun on tullut jouluyö.
    Kun käy yli maan pyhä aavistus,
    mun täyttyy mieleni kaipaus.
    Kun hetkeks kahlehet kirpoaa,
    mun lauluni silloin sävelet saa.
    Kun yhtyvät aika ja ikuisuus,
    on kellojen kielissä voima uus.
    Kun aukenee portit korkeuteen,
    sävel mykkä pakahtuu kiitokseen.

    Ja ma laulan yössä yksinäni
    mun kaipaukseni, ikäväni.
    Miten riemuiten malmi raikahtaa!
    Ja ma tuntea voin ja aavistaa:
    ain alta mun raskaimman murheeni paineen
    sävel riemukkain lyö lauluni laineen!

    Ja vaikk' olen hyljätty tapuli vain —
    sadat, tuhannet yhtyvät laulussain:

    Sukupolvien kaipuu iäinen
    soi tähtiin kieliltä kellojen!



    5.

    PYHÄ PIETARI JA SOITTONIEKKA


    Löi portille Pyhän Pietarin
    joku arkana, käsin vapisevin.

    Avas Pietari portin kultaisen,
    valo virtasi yöhön tulvien.

    Ja käsin varjoten silmiään
    Pyhä Pietari katsoi pimeään.

    Joku värjötti siellä vilussaan —
    joku uupunut kulkija päältä Maan.

    Sillä viulu ol' alla kainalon —
    se köyhä soittoniekka on.

    — Oli matka pitkä ja raskas tie,
    joku soppi sulla mun levätä lie?

    Pyhä Pietari alta kulmien
    yhä katsoi tulijaa tutkien.

    — On selvät ja puhtaat paperis kait?
    Mitä teit ja mitä sä aikaan sait?

    — Mitä tein ja mitä mä aikaan sain!
    Sitä tiedä en. Näin unta vain.

    — Unet unia on! Työt painavat vaan!
    Jo kiertyi avain lukossaan.

    Suli sentään sydän Pietarin.
    — Sun vilu on! tulehan kuitenkin,

    ota viittani, veli — tähän istuos
    sun kunnes ratkee kohtalos.

    Kävi sisään soittoniekka Maan.
    Hän katsoi ympäri kummissaan.

    — Pyhä Pietari, äänsi hän, loppumaton
    tää valo niin tuttua jostain on!

    Mut missä sen ihanuuden näin ...?
    Nyt muistan: unissain, sydämessäin!

    Ja mikä on laulu, mi helisten soi —
    mitä kaukaista mulle se mieleen toi?

    Nyt tiedän: kaunein kaipauksein
    sitä helisi omalle sydämellein,

    sitä aavistin, sitä etsin, hain,
    oli tuska ja riemu se sielussain —

    sille koskaan säveltä löytänyt en...
    Nyt vihdoin, oi vihdoin ma kuulen sen!

    Hymys Pietari hymyin valoisin.
    — Ole tervetullut kotihin!

    Jos kuulit laulun korkeuden,
    käy sisälle maahan kirkkauden!

    Jos kaipaukses oli loppumaton,
    tule, täyttymys sen sun osasi on!



    6.

    KULTAINEN LANKA


    Oli maailma ollut.
    Ja kansat ja kielet
    oli tuomion eessä.
    Oli avattu kirjat
    ja luettu synnit
    kuin merien hiekka.

    Niin lausui Herra:
    »Siit' eikö siis mitään,
    mikä aluksi oli,
    ole aikojen loppuun
    ihan tahratta jäänyt
    läpi rikosten, syntein?»

    Pääenkeli vastas:
    »Luin turhaan. Mut katso,
    jo vihdoin ma löysin!
    Vuossadasta toiseen
    läpi miljoonain polvein
    näen kultaisen langan.

    Se alust' on ollut.
    Läpi rikosten, rutsain,
    verisyntien, murhain
    se loppuhun säilyy
    ja hehkuu ja loistaa.
    Se on äidinrakkaus!»





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Metsän satuja ja muita runoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.