Title: Nuoren opettajattaren varaventtiili
Author: Valtonen, Hilja
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Nuoren opettajattaren varaventtiili" ***


MARIANNE

Kirj.

Vilhelm Krag


Suomennos Oskar Liljefors Helsingin Kaiulle



Helsingissä,
Emil Vainio,
1905.



Konsuli Ebbesen, rikkain ja enin arvossa pidetty, enin pelätty ja enin
vihattu mies koko kaupungissa, nousi vitkalleen kirjoituspöytänsä
äärestä. Mutta noustuaan jäi hän seisomaan eteenpäin kumartuneena. Hän
veti kellon liivinsä taskusta, napautti auki sen kannen, painoi sen
jälleen kiinni ja pani kellon taskuunsa, siihen vilkaisemattakaan.

Ovelle koputettiin. Hän sävähti ja katsoi oveen säikähtyneen näköisenä.

— Astukaa sisään! huusi hän sitten ja ojensi selkänsä.

Se oli ainoastaan eräs konttoristeista, joka toi konseptia.

— Pankaa se tuohon! Ja muistakaa, ettei kukaan pääse luokseni tänä
aamupäivänä, _ei kukaan_! Oletteko ymmärtänyt?

Kaljupää konttoristi hiipi ulos ovesta, jonka hän aukasi juuri
niin paljon, että pääsi siitä pujahtamaan. Ja sitten sulki hän sen
varovaisesti.

— Tst! — kuiskasi hän toisille ulkokonttorissa. — Tänään ei ole hyvä
olla ukon kanssa tekemisissä. Varokaa päästämästä ketään hänen luokseen
tänään, muuten menee paikat nurin.

Jäätyään yksin, konsuli Ebbesen otti hän konttoristin konseptin,
vilkaisi sitä ylimalkaisesti ja heitti sen pöydälle jälleen.

Sitten hän meni nurkassa olevan sohvan luo ja istuutui raskaasti.
Ja mitä kauemmin hän istui, sitä enemmän hän lyyhistyi kokoon.
Hänen tunnettu jäntevyytensä oli kuin pois puhallettu, ja jos joku
muukalainen olisi hänet sillä hetkellä nähnyt ensimäisen kerran, olisi
hän häntä pitänyt vanhana, murtuneena miehenä.

Siihen asti ei konsuli Ebbesen ollut tuntenut kumpaakaan. Mutta kahden
viimeisen vuoden kuluessa oli huono onni häntä lakkaamatta seurannut
ja selittämättömimmät onnettomuudet ja vastoinkäymiset olivat häntä
kohdanneet, kenenkään ulkopuolella olevan saamatta vihiäkään niistä.

Niin, onni, joka yli sata vuotta oli johdattanut Hans Ebbesenin
liikettä, oli nyt äkkiä kokonaan kääntänyt sille selkänsä sen
perustajan pojanpojan pojan aikana. Varmiinmat ja varovaisimmin tehdyt
suunnittelut menivät myttyyn, samalla kun tyhmeliinit ansaitsivat
pääomia mitä uhkarohkeimmilla keinotteluilla. Alussa hymyili hän sille
kaikelle ja ajatteli usein sitä kertaa, jolloin oli Monte Carlossa
pelaamassa. Alussa hän oli voittanut, vaan voittanut, kuinka ikinä
olisikaan käyttäytynyt. Niin, hän oli lopuksi huvitteleinnut panemalla
kultakolikoita umpimähkään kierimään viheriällä pöydällä ja antamalla
niitten jäädä siihen, mihin pysähtyivät, ja joka kerta hän voitti.

Mutta sitten kääntyi onni äkkiä. Hän pelasi varovaisemmin, koetti
suunnitella laskuja, teki muistiinpanoja ja luuli huomaavansa, että
onnenpelissäkin oli jonkinlainen laki vallitsemassa.

Mutta mikään ei auttanut. Joka kerta kun hän pani rahansa jollekin
numerolle tai värille noukkasi sen siitä krupierin (pankkipelaajan)
koukku. Niin jatkui siksi kunnes muuan vanha, oudonnäköinen mies, joka
koko ajan oli seissyt hänen vieressään ja tarkastanut peliä ottamatta
siihen osaa, sanoi hänelle:

— Teidän ei pitäisi pelata tänään. Tehän näette, ettei se hyödytä.
Teillä ei enää ole _la chance_ (menestystä).

Niin, hän oli viime aikoina usein muistellut sitä vanhusta, omituista
ukkorahjusta, josta hän sittemmin sai kuulla, että hän oli ollut rikas
mies, mutta kadottanut omaisuutensa viheriän pöydän ääressä ja eli nyt
pienellä eläkkeellä, jonka pelipankki kaikessa ystävyydessä hänelle
suoritti sen vuoksi, ettei mies rukka olisi pannut toimeen skandaalia
ampumalla luodin otsaansa.

— Teillä ei enää ole _la chance_.

Ensiksi hän oli ajatellut sitä tapahtumaa puoleksi hymyillen, mutta
vaikka hän oli kaikkea muuta paitse taikauskoinen, vaikka tuon
tuostakin toisti itselleen, että kaikki liikkeen vastoinkäymiset
johtuivat jostakin väärästä suunnitelmasta, niin sattui kuitenkin
tapahtumia, joita ei kukaan ollut voinut aavistaa ja jotka rikkoivat
hänen laskelmansa niin johdonmukaisesti, kuin olisi tapahtumien takana
piillyt paha kohtalo, joka huvittelihe ehdoin tahdoin häiritsemällä
hänen toimiansa.

Täällä näyttää todellakin vallitsevan samat säännöt kuin siellä
pelihelvetissäkin: ne jotka sokeasti antavat kultansa kieriä mitä
päättömimmissä yrityksissä, saavat suuria voittoja, jotavastoin hän,
joka oli tutkinut alaansa kuin tiedettä, lakkaamatta näki kullan
virtaavan luotaan.

Ja tälle kohtalolle, joka tuli hänen tielleen milloin tulipalona,
milloin haaksirikkona, milloin petollisena palvelijana — tälle
kohtalolle hän ei mahtanut mitään.

Kun nyt muutamat hänen vastoinkäymisistään vihiä saaneet vihamiehet
koettivat hänelle erittäin epäsuotuisalla ajalla salakavalasti hänet
kukistaa lunastamalla joukon vaikeasti maksettavia saatavia, silloin
vaadittiin koko hänen aivojensa selvyys ja tasapaino estämään häntä
tulemasta epätoivoon ja siten joutumasta kilpailussa alakynteen.

Mutta hän suoristi selkänsä ja sanoi itselleen, että sellaisten
vastoinkäymisten on kerran poistuttava tieltä. Kaiken _täytyi_ olla
ainoastaan ajan kysymys. Ja olisihan liian hävytöntä, että nuo
nousukkaat niin kömpelöllä tavalla tekisivät lopun hänen ylväästä
nimestään, joka sukupolvien kuluessa oli ollut ylhäisin ja mahtavin.

Hänen vihamiehensä olivat varmaan luulleet tekevänsä hänelle pientä
harmia, mutta he eivät olleet aavistaneet, ettei heidän temppunsa
merkinnyt enempää ja vähempää kuin koko loistavan liikkeen perikatoa.

Konsuli Ebbesen ei ollut se mies, joka olisi väistynyt tieltä ja
pyytänyt vihamiehiltään armoa. Mitä tahansa, mutta ei sitä! Tulkoon
vararikko, menköön perikatoon vanha liikenimi, mutta niin kehnolla
keinolla se ei saanut maailmasta kadota!

Jos se kerran on tekevä kuperikeikan, entäs sitten, niin saisi hän
ainakin itse määrätä ajan. Mutta ei ikinä maailmassa sellainen typerä
torikauppiaan temppu ole antava sille viimeistä iskua.

Tällaisessa toivottomassa kuumetilassa kirjoitti konsuli Hans Ebbesen
erään nimen, jota hänellä ei ollut oikeutta kirjoittaa. Ja sitten
maksoi hän persoonallisesti jok'ikiselle virkamiehelleen kaikki heidän
saatavansa. Häntä huvitti nähdessään heidän ymmälle joutuvia, pitkiä
naamojaan.

Tämä temppu ehkäisi siten jo syntymässä pienen esiinpistävän epäilyn
liikettä kohtaan. Ja etenkin lähinnä seuraavana aikana tunnettiin
miltei mystillistä kunnioitusta tuota miestä kohtaan, joka leikkivällä
keveydellä oli suoriutunut kaikista tappioista ja selvittänyt kaikki
kujeet. Tuntemattomia mahtoivat hänen rikkautensa olla, koska hän niin
lyhyessä ajassa oli sellaisia summia maasta polkaissut.

Aika kului, mutta vastoinkäymiset seurasivat yhä Hans Ebbeseniä. Sillä
hetkellä, jolloin hän teki tuon toivottoman ja epärehellisen teon,
oli hän huomannut järkkymättömäksi kohtalokseen, että se se olikin
päämaali. Sitä tarkoitti kaikki se mitä tapahtui. Niin pitkälle hänen
juuri piti joutua, mutta sitten, herran nimessä, pitäisi onnen jo
kääntyä! Hänet valtasi omituinen sairaalloinen levottomuus. Ja sitä
seuraavana aikana, jolloin yhä näyttäytyi mahdottomaksi lunastaa
turmiota tuottava paperi, valtasi hänet sama hermoväristys, jota hän
Monte Carlossa hävitessään oli tuntenut, sillä eroituksella vain,
että se tällä kertaa oli tuhat kertaa voimakkaampi. Silloin oli ollut
kysymys ainoastaan muutamista vähäpätöisistä kultarahoista, tällä
kertaa oli panos koko omaisuus, vanhan nimen kunnia, niin, itse elämä.

Muutamia pitkiä kuukausia kului. Vielä oli hänellä luotto kaikkialla,
vielä ei aavistanut kukaan mitään, vielä voitiin kaikki pelastaa.

Siksi, kunnes tänään — se oli muuan kevätpäivä — pyydettiin pankissa
miettimisaikaa, vaikka oli kysymys ainoastaan pienemmästä summasta.

Ja heti säikähtyi tuskaantunut mies! Olivatko he sen keksineet?

Hän kulki huoneessaan edes takaisin, jännityksestä vavisten. Jok'ikisen
sähkösanoman aukaisi hän hermostuneesti vapisevilla käsillä, ja heti
kun joku koputti, sävähti hänen ruumiinsa äkkiä.

Hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi, kuin olisi hän ollut laivan
hylyllä, jonka näki vähitellen allaan hajoavan.

Tänään se oli siis päätettävä. Toivottomuuden valtaamana hän oli
sähköttänyt vanhalle ystävälleen pääkaupunkiin, ja odotti nyt
vastausta. Se laina auttaisi häntä ainakin selvittämään rikoksen,
sitten sai käydä kuinka tahansa.

Hän istuutui ja kyyristyi sohvan kulmaan. Katse harhaili avutonna
ympäri konttorihuonetta, tuota vanhaa suojaa, jonka seiniltä hänen
kolme edeltäjäänsä häntä ankarasti tähystivät. Heidän katseensa
näyttivät tänään tavallista vihaisemmilta. Kiihtyneessä tilassaan
tuntui hänestä, kuin heidän kasvojensa ilmeet kokonaan olisivat
muuttuneet, ja välistä näyttivät ne ikäänkuin saavan eloa ja vetäytyvän
uhkaavaan virnistykseen.

Hän kiiruhti ulkokonttoriin, jossa henkilökunta kunnioittaen nousi
seisomaan ja kumarsi hänelle.

Vilkaisematta sivulleen aukasi hän etehiseen vievän oven, pysähtyi
sitten äkkiä ja kysyi:

— Onko tullut mitään sähkösanomaa?

— On, nyt juuri tuli yksi — vastasi kassanhoitaja miltei säikähtyneellä
äänellä.

Konsuli Ebbesen otti paperin ja pani sen näennäisesti
välinpitämättömänä taskuunsa.

Sitten hän jälleen poistui ja tempasi oven kiinni mennessään.

— Jumala ties, miten hänen laitansa lie — Sanoi kassanhoitaja ja
katseli hänen jälkeensä. — Ei varmaan mahtane jotakin olla pois
paikoiltaan konsuli Ebbesenissä? Sehän olisi mahdotonta.

— Mahdotonta! — toisti hän itsekseen, haukotellen tyyntyneenä ja ryhtyi
työhönsä jälleen.

Mutta pieni epäilyksen kauna kutkutti kuitenkin hänen aivoissaan
ja häiritsi hänen työtään, ja kun hän äkkiä huomasi tehneensä
yhteenlaskuvirheitä vuosineljännestileissä, pani hän kynänsä syrjään
ja alkoi katsella pihalla olevaa miestä, joka sahasi puita. — Oli sitä
paitse niin kuuma...

— Mutta semmoistahan on tapahtunut ennenkin. Ja niinkuin se konsuli
käyttäytyi tänään! — Hm!

Pihalle päästyään pysähtyi konsuli Ebbesen. Sähkösanoman piti hän
edelleenkin puristettuna käsissään. Samassa hetkessä, kun hän sen
oli saanut, oli hän omituisesti vakuutettuna tuntenut sen sisältävän
kieltävän vastauksen.

Nyt silitti hän sen suoraksi, aukaisi sen ja alkoi sitä vitkalleen
lukea, nyökäytti sitten päätään ja puri huulensa yhteen.

Sitten hän rykäsi pari kertaa, suori kaulaliinansa ja poistui kadulle,
missä päivä helteisenä heloitti.

Kaikki ihmiset tervehtivät konsuli Ebbeseniä, rikkainta, arvossa
pidetyintä, enin peljättyä ja enin vihattua miestä koko kaupungissa.



II.


Nuori, valkoisiin puettu nainen astui äkkiä esiin huoneen varjosta
kirkkaaseen päiväseen, pysähtyi ja katseli hetkisen tarkkaavaisesti
kadun alapäähän päin.

Sitten kulki hän jälleen kiivaasti eteenpäin. Kuului silkin kahinaa
ja pari kiiltonahkaisia kenkiä välkkyi hameen helmojen alta. Hän
viittasi kädellään ja hymyili nähdessään jonkun vastaantulijan hänelle
hymyilevän.

Hän oli vielä nuori palannut hiljakkoin kotiin, oleskeltuaan vuoden
saksalaisessa pensionaatissa ja toisen ranskalaisessa luostarikoulussa.

Ja konsuli Ebbesen tunsi sydämensä lyövän kiivaammin, nähdessään
solakan naisen, jonka koko olemusta peitti synnynnäinen hienous.

Juuri sellaiseksi hän oli kuvitellut tyttärensä kehittyvän.
Maailmannaiseksi, joka tyynenä ja arvokkaana säilyttäisi vanhan nimensä
ja rikkauden. Kylmäksi ja hillityksi muukalaiselle, mutta sydän täynnä
hellyyttä ja hyvyyttä. — Niin, kaikki tuon ankaran liikemiehen jäykän
pinnan alla piilevät paremmat tunteet oli konsuli Ebbesen tuhlannut
ainoaan tyttäreensä, jonka äiti oli kuollut tytön vielä pienenä ollessa.

Mutta hän oli heti tytön syntyessä itsekseen päättänyt, että kun
luonnon järjestyksen mukaan joku toinen kerran on saava etusijan tytön
sydämessä, hän ei vähimmälläkään vaikuttaisi hänen valintaansa. Konsuli
Ebbesen tiesi vallan hyvin, että tyttärensä, kaunis, ymmärtäväinen,
rikas, oli taivuttava monen miehen jalkojensa juureen, mutta hän luotti
myöskin siihen, että tyttärensä maku siihen ehdittäissä oli kehittyvä
niin hienoksi ja varmaksi, ettei valinta tuottaisi kumpaisellekaan
suruja ja murheita.

Mutta kun konsuli Ebbesen tänään näki Mariannen niin somana ja sirona,
niin ymmärtäväisenä ja ystävällisenä, kuin hän konsanaan oli saattanut
kuvitella, kouristi epätoivo hänen sydäntään.

Sillä kun se onnettomuus, joka hetki hetkeltä heitä lähestyi, kun se
nyt oli räjähtävä heidän päänsä päällä, miten käy silloin Mariannen?

Hän, jota lapsuudesta asti oli kasvatettu rikkaan miehen tyttärenä,
kestääkö hän, kun onnettomuuden päivät pian koittavat? Sanotaan, että
hyvien päivien pitämiseen tarvitaan leveä selkä. Voi niin olla! Mutta
pahoja päiviä kestämään tarvitaan vieläkin leveämpi. Kaikkialla hän
huomasi, että köyhyys teki kelpo ihmisetkin kelvottomiksi, ylpeän
pelkuriksi, jalon pikkumaiseksi ja epäileväksi.

Ei, saarnatkoon liikatunteelliset yhteiskunnan parantajat rikkautta
vastaan kuinka kiihkeästi tahansa; se on sittenkin edellytyksenä
ihmisen useimmille jaloille ominaisuuksille.

Mutta köyhyys, se on se suuri synti ja kaikkien inhoittavien paheitten
juuri.

Ja tämä köyhyys uhkasi sitä nuoria naista, joka tuli häntä vastaan!
Tuonko olennon, joka oli niin notkea, niin puhdas ja niin viehättävä.
hänetkö tekisi ankara työ koukkuiseksi ja rumaksi, ja nuo kirkkaat
lapsen silmätkö tulisivat koviksi ja himmeiksi leipähuolista ja
köyhyydestä!

Marianne rukka!

— No mutta, täälläkö sinä käyskentelet keskellä kirkasta aamupäivää,
isä? — huudahti hän reippaasti ja pisti kätensä hänen käsivarteensa.
— Mahtaa tuntua suloiselta, kun on niin hyvää aikaa. Mutta usko pois,
minulla on sen sijaan kiire! Ensinnäkin on minun käytävä koettamassa
hameitani, sitten minä kylvön ja sitten on minun mentävä kotiin
pitämään huolta päivällisestä ynnä muusta. Me saamme jotain perin
harvinaista päivälliseksi, mutta minä en sano mitä se on. Älä vain tule
liian myöhään, sitä sinulta pyydän, sillä sitä ei käy viivyttäminen.
Hyvästi siksi!

Ja tuossa tuokiossa hän oli kadonnut.

Konsuli Ebbesen jäi seisomaan hymy huulillaan ja katseli tytärtään,
joka kulki katua alaspäin kumarrellen oikealle ja vasemmalle.

Tuossa hän kohtasi Haldor Björnin. Kah, kuinka kohteliaasti se kumarsi,
senkin rötkäle! Tyttö sanoi hänelle jotain ohimennessään, se mahtoi
olla jotain sukkelaa, sillä herra Björn jäi kuin naulittu seisomaan
paikalleen ja töllistelemään hänen jälestään.

Ja muutama askel edempänä kohtasi hän nuoren Kristian Fredrik Trollen,
joka kääntyi ympäri ja lyöttäytyi Mariannen seuraan.

Kelpo poika, tuo Kristian Fredrik. Vakava, tyyni ja itseensä sulkeunut
niin kuin rotuihminen konsanansa. Ei ollut hän turhanpäiten konsuli
Ebbesenin vanhan ystävän, maaherran, poika, pulskimman miehen, minkä
saattaa nähdä.

Mutta kaunis ulkomuotonsa ja erinomainen rakastettavuutensa olivat
samalla hänen onnettomuutensa, sillä hän oli aina mukana, aina
seuroissa, aina kemuissa ja kekkereissä. Ja kuollessaan verrattain
nuorena huomattiin hänen jättäneen vaimolleen ja lapsilleen ainoastaan
melkoisen summan velkoja! No, näitten maksamisesta pitänevät huolta
hyvät ystävät, ja lapset ovat saaneet verrattain edullisia toimia.
Kristian Fredrik on Ebbesenin omassa konttorissa. Mutta isän
ajattelemattomuuden varjot lepäävät vielä raskaana varjona perheen yli;
ja kun hän oli ollut hilpeä ja kevytmielinen, niin olivat lapset sitä
hiljaisempia ja vakavampia.

— Kelpo poika muuten — ajatteli Ebbesen ja katseli heidän jälkeensä,
kahden nuoren, jotka valkoisissa puvuissa ja hohtavina kulkivat katua
poispäin kesäisen auringon heloittaessa. He ikäänkuin somistivat toinen
toistaan.

Niin, niin, siellä, siellä se kulki Marianne säteillen nuoruutta ja
iloa. Pian oli kuitenkin oleva toisin. Taivaan Jumala, kuinka oli
Mariannen silloin käypä?

Marianne, Marianne rukka!



III.


— Hyvää päivää. Kristian Fredrik!

— Hyvää päivää, neiti!

Marianne hieman säpsähti kuullessaan vanhan leikkitoverinsa, Kristian
Fredrikin, nimittävän häntä neidiksi. He eivät olleet toisiaan
nähneet sen jälestä, kun hän oli matkustanut ulkomaille, ja hän oli
ajatellut heidän entiseen tapaan seurustelevan toistensa kanssa jälleen
tavatessaan.

Hänen täytyi oikein Fredrikiä tarkastaa. Niin, hän oli todellakin
paljon muuttunut niinä kahtena vuonna. Hän oli varttunut ja käynyt,
niin vakavaksi. Hänen kasvonsa olivat tulleet suuriksi ja saaneet
surullisen ilmeen. Kristian Fredrik rukka, eivät olleet hänenkään
päivänsä hauskoja olleet! Isä oli kuollut ja he olivat kaikki
jääneet köyhiksi. Ja sitten oli hänen täytynyt lakkauttaa opintonsa
antautuakseen liikealalle.

Multa nyt viihtyi hän vannaan paremmin hänen isänsä konttorissa. Tai
tekikö juuri se seikka hänet niin jäykäksi ja omituiseksi Mariannea
kohtaan?

Niin ollen päätti Marianne tulla kaksin kerroin ystävällisemmäksi
hänelle, oikein hänelle osottaakseen, että hän nyt oli yhtä hyvä ystävä
kuin ennenkin, jopa parempikin, sentähden että Fredrikin asema nyt oli
tukalampi.

Ja hän alkoi tarinoida ja kertoa, kuinka hupaista hänen olonsa
ulkomailla oli ollut, mitä hän oli nähnyt ja mitä ihmisiä hän oli
kohdannut ja kuinka hän lopultakin oli ikävöinyt kotiin...

Silloin keskeytti Fredrik hänet äkkiä:

— Mutta kuinka saatoitte ikävöidä kotiin, kun teillä siellä oli niin
hauska?

— Ettekö sitä ymmärrä? — vastasi hän hymyillen. — Onhan luonnollista,
että minun oli ikävä isää, kotia, kaikkia.

— Niinkö tarkoititte?

— Niin tietysti. Ja kaikkia ystäviä, tuttavia j.n.e. Tuntuuko se teistä
ihmeelliseltä?

— Niin, ajattelin vain, että kaikki täällä kotona olijat olisivat
unohtuneet kohdatessanne kaikki ne tuntemattomat ihmiset.

Mutta mikä ihme häntä oikein vaivaa? Miksi kulki hän noin allapäin ja
katseli sivulleen?

— Ei huoli olla huonolla tuulella, Kristian Fredrik — sanoi hän. —
Niin, ei ensinkään hyödytä, että kieltäydytte. Te olette ihan surkean
näköinen. Minun täytyy todellakin torua teitä. Onko nyt säällistä
murjottaa tuolla lailla, sen sijaan kuin pitäisitte olla iloinen minut
jälleen nähdessänne, samoin kuin minäkin olin nähdessäni teidät?

Hän punastui ja sanoi pää vielä enemmän kumarassa kuin ennen:

— Oi, sitä tuskin olitte!

— Ihan varmaan olin — sanoi hän reippaasti. — Ja nyt tuntuu minusta,
että meidän pitäisi olla yhtä hyviä ystäviä kuin ennen, eli kuinka,
Kristian Fredrik? — Lähdemmekö purjehdusmatkalle iltapäivällä? Aivan
niinkuin ennen muinoin, ennenkuin matkustin — saareen keittämään
kahvia? Ja sitten otamme muutamia hauskoja tovereita mukaan.

— Ei, en voi.

— Ettekö voi? Miksi ette?

— Ei, sillä meillä ei enää ole purjevenettä, senjälkeen kun isä kuoli.
Ja sitäpaitsi on minulla työtä konttorissa iltapäivällä. Mutta — lisäsi
hän ja katsoi häntä silmiin ensi kerran sen jälkeen kun toisensa
tapasivat — mutta luulen ensi sunnuntaiksi saavani lainaksi veneen. Ja
silloin tulen mielelläni.

— No, se on sovittu — sanoi Marianne ei vielä tänä sunnuntaina, mutta
siitä viikon perästä. — Tapaamme kyllä vielä sitä ennen. Hyvästi
Kristian Fredrik. Minun täytyy poiketa tähän. Oli hauska tavata teitä
jälleen.

— Uskokaa, minun oli vielä hauskempi tavata teidät ja kuulla, että
olette vielä niinkuin olitte ennen. Olen siitä sanomattoman iloinen
siitä saatte olla varma. Hyvästi, tapaamme siis pian toisemme.

Fredrik jatkoi rivakasti matkaansa. Veri kolkutti raskaasti hänen
ohimoissaan. Hän katseli järvelle, jonka pinta auringonpaisteessa
hymyili ja kimalteli. Hänen ympärillään oli kaikki yhtäkkiä muuttunut
niin kauniiksi, sillä hänen povessaankin heräsi jotain kaunista, joka
ikäänkuin asettui sinne lepäämään. Se oli muuan nimi, joka hyräili ja
hymyili ja säteili hänen sydämessään.



IV.


Kun konsuli Ebbesen aamiaisen jälkeen tuli takaisin konttoriinsa,
ilmoitti kassanhoitaja, että pankinjohtaja Torkildsen odotti häntä
kaikkein pyhimmässä.

— No — puhkesi konsuli sanomaan — se ei toki ollut liian aikaisin.

Hän avasi äkisti yksityishuoneensa oven.

— Nyt en tahtoisi olla Torkildsenin housuissa — ajatteli kassanhoitaja.

Pankinjohtaja Torkildsen oli pieni talonpoikaisen näköinen äijän
kekkuli. Hän oli silmiinpistävästi köyryselkäinen ja tavattoman
kohtelias ja hänen huulillaan oli aina makea, kaino hymy, kuin olisi
hän lakkaamatta käynyt ihmisiltä jotain anteeksi pyytämässä.

Ja kuitenkin tiedettiin hänen olevan harvinaisen kelpomiehen, joka
vähäpätöisestä virkamiehestä Ebbesenin konttorissa oli kohonnut siihen
asemaan, mikä hänellä nyt oli. Niin, Ebbesenit olivat auttaneet hänet
jaloilleen, siitä oltiin yleensä yksimielisiä. Sekä hänelle, että hänen
isälleen olivat Ebbesenit olleet erittäin ystävällisiä. Ehkä vielä
enemmän isälle. Siitä oli vielä olemassa hämäriä, puoleksi unohdettuja
huhuja, mutta kukaan ei niistä enää puhunut, konsuli itse kaikkein
vähimmin.

Ebbesen heitti pankinjohtajaan pikaisen silmäyksen. Ei, hänen
asennossaan ja ilmeessään ei ollut mitään muutosta tapahtunut. Hän oli
sama talonpoikaistyyppi kuin ennenkin. Hän seisoi ja käänteli käsissään
leveälieristä huopahattuaan ja oli onnettoman näköinen.

— Istukaa, kunnioitettava — sanoi konsuli tuimasti, vastaamatta toisen
kohteliaaseen tervehdykseen. — Otaksun, että olette tullut selittämään
lievimmin sanoen omituista käytöstänne. Ehkä nyt olette tullut sitä
lähemmin miettineeksi vai kuinka?

— Konsuli ei pahastu — vastasi Torkildsen pitkäveteisellä, hieman
laulavalla äänellä — olisin tullut tänne jo eilen illalla, mutta jumala
on todistajani, konsuli, etten voinut.

— Mutta mitä tämä kaikki on hyödyttänyt? ärjäsi konsuli äkäisellä
äänellä. — Jos on ollut tarkoitus herättää epäilystä liikettäni
kohtaan, niin vakuutan, että se ei ole onnistuva. Ja mitään muuta syytä
en todellakaan voi keksiä.

Pankinjohtaja yskäsi pari kertaa ja katsoi karsastellen konsulia
pienillä, samalla kertaa pelokkailla ja viisailla silmillään.

— Eipä suinkaan — hän sanoi — kuinka saatatte luulla jotain sellaista,
herra konsuli? Ei millään muotoa.

— No, sitten annamme asian unohtua. Te siis myönnätte epäilyksenne
olevan perusteettoman. Minä siis lähetän heti palvelijani pankkiin
nostamaan summan.

— Anteeksi, herra konsuli — vastasi Torkildsen ja nousi seisomaan, ja
nyt ilmestyi hänen pieniin, viisaisiin silmiinsä ankara, urkkiva katse
— ei käy sentään vielä lähettäminen. Minulla olisi sitä ennen teille
jotain puhuttavaa, herra konsuli.

— Todellakin? — vastasi Ebbesen kylmästi ja hieman ivallisesti — Teillä
on siis sittenkin jotain sanomista?

— Te ette saa puhua minulle tuolla ivallisella äänellä — vastasi
pankinjohtaja tyynesti: — Tehtäväni on hyvin vastenmielinen. Antaisin
monta vuotta elämästäni päästäkseni tästä hetkestä. Mutta nyt en enää
voi vaieta. En voi, herra konsuli, omantuntoni takia. Ja minä olen nyt
kerran kaikkiaan ottanut elämäni tehtäväksi täyttää velvollisuuteni.
Kerran sanoi isävainajanne, ja niitä sanoja en unohda, vaikka eläisin
sata vuotta: «Tehkää velvollisuutenne, vaikka kysymyksessä olisi oman
isänne onni», sanoi hän.

Viimeiset sanat lausui hän miltei kuiskaamalla, ja hänen suupielensä
vavahtivat mainitessaan Ebbesenin isästä.

Konsuli Ebbesen vaikeni. Hän vain odotti sitä, jota oli mahdoton
välttää — sitä kauheata, iskua.

Syntyi hetken äänettömyys. Sitten jatkoi Torkildsen samalla
hiljaisella, kummallisella, äänellään.

— Teillä on monta paperia pankissamme tällä haavaa, herra konsuli.

— Liianko monta? Niinkö teistä tuntuu?

— Sitä en voi sanoa, se jää teidän tehtäväksenne, vaikka luulen, että
olisi parempi kummallekin, jos niitä olisi hieman vähemmän. Mutta sehän
on, kuten sanottu, teidän asianne — ja nyt hiljensi hän vielä äänensä,
niin että se kuului miltei kuiskaamiselta — mutta siellä on eräs
paperi, yksi ainoa, erikoinen paperi, jonka pyydän teitä lunastamaan.

— Mitä paperia tarkoitatte?

— Sen tiedätte itse parhaiten, herra konsuli. Ja minä pyydän teitä
miltei rukoillen, herra konsuli Ebbesen, lunastamaan sen niin pian kuin
mahdollista.

— No, saanen sanoa — virkkoi konsuli ratketen pitkään, käheään nauruun
— että teette todellakin kauniin viittauksen, te, herra Torkildsen!
Minusta tuntuu kuitenkin kuin pitäisi teissä oleman jonkinlainen, jos
niin saan sanoa, kiitollisuuden tunne Ebbesenin liikettä kohtaan. No
niin, siltä ei kuitenkaan näytä, tosiaankaan, siltä ei näytä.

Mutta silloin käänsi pankinjohtaja Torkildsea ryppyiset kasvonsa
kokonaan konsuliin päin.

— Kiitollisuutta? toisti hän. — Tiedätte paremmin kuin hyvin, ettei
koko maailmassa ole ihmistä, jota kohtaan tuntisin niin syvää ja
pohjatonta kiitollisuutta kuin teidän kunnioitettavaa isävainajaanne
ja teitä, hänen poikaansa kohtaan. Tiedän varsin hyvin enkä suinkaan
sitä unohda, että teidän isänne pelasti minun isäni häpeästä ja
perikadosta, kun viimeksi mainittu oli väärin käyttänyt toisen miehen
nimeä. Muistan sen joka päivä ja minä muistan myös, että minun on
isäänne kiittäminen koko olemassa olostani ja kaikesta mitä minulla on;
kaikesta, kaikesta on minun häntä kiittäminen. Ja nyt seison teidän
edessänne ja sanon teille, että ainoastaan isänne muisto on saattanut
minut unohtamaan velvollisuuteni ja ne sanat, jotka isänne minulle
kerran opetti. Tahdon siis odottaa vielä kolme päivää, herra konsuli!
Teillä on siis niin paljon aikaa selvittääksenne koko asian. Mutta
enempää en uskalla — omantuntoni takia. Herra konsuli, ette saa katsoa
minuun tuolla tavalla. Herramme, joka tietää kaikki ja näkee kaikkien
sydämeen, hän tietää myöskin, että tämä on elämäni raskain hetki. Ja
ennenkuin lähden, tahdon vielä mainita erään asian, jotta tulisitte
vakuutetuksi siitä, että puhun totta. Minulla on pieni summa rahaa,
herra konsuli, ja luulen saavani lainaksi jonkun verran lisää. Kaiken
asetan teidän käytettäväksenne. Paljon se ei ole, mutta ainakin puolet
siitä summasta, joka tarvitaan tuon kirotun paperin poistamiseen tästä
maailmasta. Herra konsuli, ottakaa vastaan tarjoukseni, minä pyydän.
Katsoisin sen hyvitykseksi siitä, mitä isäni kerran on rikkonut,
ja voisin katsoa maailmaa suoremmin silmiin, jos te sen minulle
suvaitsette.

— Kiitoksia — vastasi konsuli — mutta Ebbesenin liike ei tarvitse
teidän säästöjänne. Ja minä vakuutan teille, että kolmen päivän
kuluttua ei pankissanne ole yhtään ainoata paperia minun nimelläni.
Oletteko ymmärtänyt?

Köyryselkä äijän kekkuli seisoi vielä silmänräpäyksen ja katseli
konsuliin rukoilevin katsein.

Mutta konsuli Ebbesen seisoi suorana selin häntä kohti, ja
pankinjohtaja hiipi hiljaa konttorista.



V


Kun ovi sulkeutui pankinjohtajan poistuttua, jäi konsuli Ebbesen
liikkumattomana paikoilleen seisomaan. Lämmin suhina alkoi yhä
kiihkeämmin ja kiihkeämmin pyöriä hänen päässään, seinät alkoivat
keinua, ja yhtäkkiä notkahti hänen ruumiinsa eteenpäin, hän kopeloi
käsillään ja vaipui nojatuoliin.

Silmänräpäykseksi kadotti hän kaikki. Mutta sitten toipui hän
vähitellen tajuihinsa. Hän pyyhkäsi tukkaansa, kaatoi tutisevin käsin
vettä lasiin ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella.

Kolme päivää! — Lauantai! — Lauantaina heinäkuun 14 p:nä oli Ebbesenin
liike tekevä vararikon. Hän katsoi vanhoihin muotokuviin ja imuroi
lyhyttä, luonnotonta naurua. — Lauantaina heinäkuun 14 p:nä! — Sitten
oli kaikki ikipäiviksi mennyttä.

No niin, se oli kait niin määrätty. Sen piti niin käymän.

Ja kun ne, poliisit, sitten tulevat ja telkevät hänet putkaan — ha,
ha! Hans Ebbesen putkaan! — niin löytävät he hänet toimestaan. Siitä
pöydän äärestä he hänet löytävät, tyynesti taaksepäin nojautuneena
tuolissaan, ehken vähän liian paljon taaksepäin, ja ehken ovat hänen
kasvonsa hieman kalpeat. Ja pöydällä pienoinen käärö poltettuja
muotokuvia ja kädessä pieni pullo. — Ha, ha! kuinka raivonneekaan
kostonhaluinen poliisimestari, kun ei saa iskeä kynsiään tähän
ylhäiseen rikoksentekijään elävässä elämässä!

Suuri hämminki koko kaupungissa! Ja mitä puheita ja mikä kauhistus!
Ja kaikkien heidän joukossa on oleva vanha, höllämielinen provasti
— kasvoillaan osanottava lempeä hymy; hän tulee vahvistamaan ja
lohduttamaan perhettä.

Hän säikähti. Hurja pelko täytti hänet.

Marianne! ...

Hän ei rohjennut jatkaa mielikuvitustaan kauemmin. Oi Jumala! oi
Jumala! Marianne!

Hän sävähti seisoalleen, kiiti mielettömänä toiseen päähän huonetta ja
pysähtyi sinne, puristaen kätensä lujasti ohimoilleen. — Ah! mitä piti
hänen tekemän?

Ei, se ei _saa_ tapahtua! Pikemmin sitten ottaa vastaan Torkildsenin
vaikeasti kootut rahat ja sitten kulkea kautta kaupungin kerjäämässä
kokoon loput. Sillä se ei _saa_ tapahtua.

Ajatuksissaan muisteli hän useata perhettä, mutta niitten luottoa oli
joko jo varemmin käytetty tai olivat ne niin köyhiä, etteivät voineet
olla miksikään hyödyksi.

Sitten muisti hän äkkiä erään nimen.

Björn!

Björnien täytyy auttaa! Se perhe, jota Ebbesenit aina olivat
väheksyneet ja halveksineet ja joka oli ollut heidän vastakohtansa
kaikissa suhteissa, sen oli nyt vuoro eikä kenenkään muun.

Hän ajatteli Björnien matalaa, pimeätä puotia kaukana laitakaupungilla,
jossa talonpojat miespolvia olivat tiskin syrjällä retkottaneet ja
tinkineet tavaroita. Siellä olivat ne niin hyvin viihtyneet. Ilma oli
paksua, kalan ja öljyn hajusta, ja illoin, kun puoti oli täpösen täynnä
talonpoikia, leijaili katossa savun ja suutupakan katkuja, niin että
savuiset lamput miltei olivat sammumaisillaan.

Siinä ilmapiirissä olivat Björnit eläneet kaksi, kolme miespolvea,
viihtyneet siinä hyvin ja ahkeraan kokoilleet talonpoikain rasvaisia
kuparikolikoita. Kukaan ei varmaan ollut voinut aavistaa, että nämä
ihmiset vähitellen tulisivat satojen tuhansien omistajiksi.

He seisoivat tiskinsä takana vakavina ja turvallisina. Jos joku
puotipalvelija koetti perustaa kilvottelevan liikkeen kadun toiselle
puolelle hankkimalla sekä peilit että kaasuvalon puotiinsa, niin
ottivat Björnit koko asian mitä järkkymättömimmällä tyyneydellä.
He tiesivät, että talonpojat lopultakin palaisivat takaisin sinne,
missä olivat kuin kotonaan, jossa Björn kurotti leveän kämmenensä yli
tiskin, tarjosi suutupakkaa ja kyseli kotiseudun uutisia heidän omalla
pitkäveteisellä murteellaan.

Vasta aivan viime aikoina oli siellä tapahtunut muutos. Björn oli
nyt tullut vanhaksi mieheksi ja oli varustanut itselleen kaksi
konttorihuonetta puodin taakse, joka ei kuitenkaan estänyt häntä tuon
tuostakin pistäymästä puodissa puhuttelemassa vanhoja ostajiaan.

Ja poika, Haldor Björn, oli ahkera vieras kaupungin klubissa ja otti
osaa seuraelämäänkin. Mutta hänellä oli isänsä vahvat nyrkit, ja hänen
huvittelunsa eivät suinkaan aina olleet hienoimmanlaatuisia. Hänen
lempijuomansa oli saksalainen musta olut, ja hänen suosikkejansa olivat
palvelijattaret.

Vastakohtana näille kömpelöille maakauppiaille olivat Ebbesenit aina
olleet kaupungin hienoimpia seuramiehiä, jotka pitivät siroudesta
ja hienoudesta, jotka olivat tehneet laajoja matkustuksia kauniissa
maailmassa ja katsoivat sen vuoksi Björnejä kuuluviksi alempaan,
tyhmempään rotuun, jotka tallustelivat epämieluisassa puodissaan,
vaikkakin he viime aikoina olivat rikkauteen nähden tulleet Ebbesenien
vertaisiksi.

Näihin ihmisiin piti Ebbesenin nyt turvautua, heidän rahojansa oli hän
nyt pakotettu kerjäämään.

Niin, Jumalan nimessä! Hän nousi äkkiä seisomaan, otti hattunsa ja
lähti. Hän suostuu kerjäämään, ryömimään, nöyrtymään, hän suostuu mihin
tahansa! Sillä se ei _saa_ tapahtua. Lapsen vuoksi, noitten silmäin
vuoksi, jotka katsoivat suoraan hänen omaantuntoonsa. Ne ovat hänet
pelastavat, ne tulevat antamaan hänelle epätoivon voiman, jolla hän
voittaa kaikki, kaikki. Ja jos on välttämätöntä, saisivat ne taivuttaa
hänen jäykän niskansa, taivuttaa sen nöyräksi, niin että herra Björn
saattaisi astua sille täysin turvallisena talonpoikaisilla saappaillaan.

Pian oli hän jo liikkeen konttorin ulkopuolella.

Nyt oli vain pysyteltävä järkevänä. Hän mainitsi puoliääneensä
Mariannen nimen, koputti ovelle ja astui sisään. Konttoristit
kääntyivät kirjoitustuoleillaan ja hämmästys kuvastui heidän
kasvoillaan.

Jotakin alkoi uudelleen kiehua ja kuhista syvällä Hans Ebbesenin
itsetunnossa. — Marianne — kuiskasi hän taasen itsekseen ja kysyi
tyynesti, oliko liikkeen johtaja tavattavissa.

Konsuli osotettiin erääseen konttorin takana olevaan huoneeseen.

Pitkä, leveäharteinen mies astui kohteliaasti häntä vastaan.

Konsuli Ebbesen tunsi hänet. Se oli nuori Haldor Björn, joka hiljakkoin
oli kauppakumppanina yhtynyt liikkeeseen.

— Isäni ei ole tällä hetkellä täällä saapuvilla — sanoi nuori mies
sulkiessaan oven ulkokonttoriin. — Hän on viime aikoina ollut hieman
kivulias ja saapuu sen vuoksi verrattain säännöttömästi konttoriin.

— Luonnollisesti — ajatteli Ebbesen. Ja tuntui kuin hänen pirteytensä
olisi äkkiä katkennut. Kuumeinen tila, jonka valtaamana hän oli
tänne saapunut, oli todellisuudessa niin luonnoton, että tarvittiin
ainoastaan tämä pieni vastoinkäyminen saattamaan hänet äskeiseen
avuttomuuteensa jälleen.

Hän istuutui uupuneena tuolille. Mitä oli hänen tehtävä? Oi Jumala.
Marianne, kuinka oli tämä kaikki loppuva?

Koneentapaisesti lausui hän muutamia sanoja, joihin nuori Björn
kohteliaasti vastasi, ja kun hän oli istunut niin kauan kuin
välttämätön kohteliaisuus vaati, nousi hän seisomaan sanoakseen hyvästi.

Mutta nyt tapahtui se merkillisyys, että Haldor Björn pyysi Ebbeseniä
istumaan jälleen. Hän tahtoi jostain mielellään hänen kanssaan
keskustella. Mitä ihmettä se mahtoi olla, josta tuo kurja piikasankari
tahtoi puhua, ihmetteli Ebbesen.

Hän istuutui kuitenkin jälleen ja katsoi hämmästyneenä Björniin, joka
silminnähtävästi hermostuneena ja onnettomana seisoi ikkunan ääressä.

— Niin, antanette anteeksi, että pidätän teitä, herra konsuli Ebbesen
— alkoi Haldor Björn — mutta kun näin teidän astuvan konttoriimme
tänään, niin teki se minut iloiseksi, sillä minusta tuntui, kuin
olisi se näyttänyt siltä — niin, niinkuin se olisi merkinnyt, että
teillä... ei, tuota noin, olisi mitään sitä vastaan... että alkaisitte
suhteihin liikkeemme kanssa... te ymmärrätte? On monena vuonna...
ikäänkuin ollut... peräti vähän yhteyttä... te ymmärrätte? Ja minusta
tuntuu omituiselta, että me, jotka ikäänkuin olemme ensimäisiä tällä
paikkakunnalla, olemme, jos niin saan sanoa, erillä toisistamme.

— Onko mies mielipuoli? ajatteli Ebbesen. — Mitä tarkoittaa hän
kaikella tuolla lörpöttelyllä? Tahtoneeko hän ehken, että rupeaisimme
kauppakumppaneiksi? Tai mitä hän tarkoittanee?

Mutta hän hillitsi ihmettelynsä ja vastasi ainoastaan, että hän
oli yhtä mieltä Haldorin kanssa siitä asiasta ja että ajatus häntä
miellytti, mutta että hra Björnin tulisi hieman tarkemmin selittää
tuumansa.

— Se on oleva minulle todellinen ilo — puuttui Haldor jälleen puheeseen
— ja minusta olette erittäin ystävällinen otteessanne asian jo heti
alussa siltä kannalta. Ja kun te pyydätte minua lähemmin selittämään
aikeeni, niin on minun heti paikalla huomautettava, että ehdotukseni
ehken ei ole sellainen, joksi te sen otaksutte. Mutta tahdon myöskin
sanoa, että luulen sen parhaiten käyvän sillä lailla kuin minä sen olen
ajatellut.

Nyt ei Ebbesen enää jaksanut seurata nuoren miehen ajatusten kulkua,
vaan pyysi häntä ilmaisemaan sanottavansa suoraan ja peittelemättä.
Konsuli Ebbesen vakuutti häntä kuulevansa suurimmalla mielihyvällä ja
tarkkaavaisuudella. (Tosiaankin, millä tarkkaavaisuudella! mietti hän
mielessään.)

Haldor rykäsi ja astui askeleen lähemmäksi.

— Koska te olette niin ystävällinen, herra konsuli — sanoi hän — niin
sanon sen teille suoraan. Aijoin teiltä kysyä, olisiko teillä mitään
Mariannen ja minun liittoutumista vastaan.

Konsuli Ebbesen nousi jähmettyneenä tuoliltaan. Hänen kasvonsa tulivat
miltei tuhkanharmaiksi.

— En tiedä olenko ymmärtänyt teitä oikein — sanoi hän omituisella
äänellä. — Korkeasti ... kunnioitettava herra Björn... onko todellakin
tarkoituksenne... minusta tuntuu kuin pyytäisitte tyttäreni kättä?

Kun Haldor näki, minkä vaikutuksen hän oli vanhaan herraan tehnyt, tuli
hän tulipunaiseksi ja pyysi änkyttävällä äänellä anteeksi.

— Minähän olen tavannut tyttärenne seuroissa — sanoi hän, ja minä en
luullut... että... että se olisi niin... niin kokonaan mahdotonta...
ettei hän ehken... joka tapauksessa ajan mittaan alkaisi... alkaisi
vastata tunteihini.

Konsuli Ebbesen pyyhkäsi kasvojaan. Sitten vastasi hän väkinäisellä,
tuskin kuuluvalla äänellä:

— Älkää minua ymmärtäkö väärin. Minulla ... ei ole... mitään sitä
vastaan. Minä vakuutan teille, herra Björn, se päin vastoin ilahuttaisi
minua. Anteeksi, että olen hieman hermostunut. Se tuli... niin... niin
odottamatta. Ja hän on minun ainoa lapseni, herra Björn, minun ainoa
lapseni.

Hän vaikeni äkkiä, ja jälleen näkyi hänen piirteissään jotain,
joka todisti sisäistä taistelua. Hän otti hattunsa, ojensi kätensä
Haldorille, mutta käänsi katseensa sivulle sanoessaan:

Menen heti puhumaan Mariannen kanssa, ja jos meillä on jotain
sanottavaa, niin tulemme me molemmat takaisin neljän ajoissa. Hyvästi,
herra Björn. Onnellista toiste tapaamista meille kaikille!

Herra konsuli Ebbesen kulki suorana ja pää pystyssä katua poispäin.
Missä hän kulki, siellä tervehtivät häntä kaikki — ystävät ja
vihamiehet. Mutta tänään hän ei vastannut kehenkään tervehdykseen. Hän
kulki kuin unessa. Moni kääntyi ympäri ja katsoi hänen jälkeensä. Mikä
ihme vaivasi konsulia?

Mutta kun hän tuli konttoriinsa, sulki hän liikkeen kaikki ovet,
istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, painoi päänsä käsiensä varaan ja
itki katkerasti.



VI.


Kun Marianne kuuli isänsä puhuvan Haldor Björnin kosinnasta, punastui
hän ja hymyili.

— Ei, mutta tämä ei toki lie totta, isä — sanoi hän.

Ja konsulin täytyi suorastaan häntä torua ja hänelle vakuuttaa, että
hän todella tarkoitti mitä sanoi ja että Mariannen tulisi miettiä, mitä
aikoo tehdä.

— Haldor Björn! — sanoi Marianne. Minusta tuntuu omituiselta, että
juuri hän minua kosii. Minä en ymmärrä... minä olen niin vähän ollut
hänen kanssaan tekemisissä... minähän tuskin häntä tunnen.

Konsuli veti hänet luokseen.

— Sano minulle, rakas Marianne, pidätkö mahdollisesti jostain toisesta
enemmän. Oletko mahdollisesti rakastunut johonkin?

Mariannen lapsensilmiin ilmestyi miettivä katse. Hän ajatteli hetkisen
Kristian Fredrikiä. Mitä sanoisi hän saadessaan kuulla, että Marianne
on kihloissa? Hänen teki mieli sitä kysyä, sillä hehän olivat vanhoja,
hyviä ystäviä, sen hän tunsi. Mutta että hän hänestä pitäisi, ei, sitä
hän ei luullut. Ja sitten otti hän isää kaulasta, silitteli häntä ja
sanoi:

— Minä en pidä kenestäkään muusta maailmassa kuin sinusta, isä.

Ja konsuli silitteli tytärtään takaisin, ja hänen äänensä vapisi
sanoessaan:

— Rakas, pikku Marianneni!

Hetken perästä jatkoi hän, mutta toisella äänenpainolla:

— Katso, rakas lapsi, minä en enää ole niin vahva kuin sinä ehken
luulet minun olevan, ja kukaan ei tiedä, minä hetkenä loppuni lähestyy.
Ja minä voisin käydä kuolemaan levollisesti, jos tietäisin, että
sinulla olisi joku, johonka voisit turvautua, ettet jäisi jälkeeni
yksinäisenä ja avuttomana. Ja Haldor Björn on hyvä ja kelpo mies.
Sain hänestä hyvän käsityksen tänään hänen kanssaan keskustellessani.
Tuntisin itseni turvalliseksi, jos tietäisin, että te kaksi omaisitte
toisenne. Sinä ehket ajattele sitä, että minä silloin tällöin olen
laskenut leikkiä kunnon Björnistä ja ihmettelet, että nyt kuitenkin
olen näin taipuvainen tähän liittoon. Mutta minä sanon sinulle,
rakas tyttäreni, että leikki sijansa saakoon ja että tosi on vallan
toinen asia. Ja puhuakseni vakavasti: elämä on niin epävakaista,
että on pantava suurempi paino kunniaan ja kansalaisvelvollisuuksien
täyttämiseen kuin siroon ja miellyttävään ulkomuotoon. Ulkonainen asu
on aina ollut meidän Ebbesenien heikko puolemme. Se on ja on kaikkina
aikoina ollut suuri vikamme. Ja nyt, kun edessäsi on tämä tärkeä askel,
niin tuntuu minusta joka tapauksessa tarpeelliselta siitä mainita ja
siitä sinulle huomauttaa.

— Niin... en tiedä, mutta minä en ymmärrä kaikkea tätä — vastasi
Marianne — on varmaan oikein kaikki, mitä nyt sanot, mutta se tulee
niin omituisen odottamatta. Emmekö voisi siitä keskustella tuonempana?
Ainoastaan sen verran, että minä ehtisin sitä hieman ajatella.
Ainoastaan pari kuukautta.

— Emme voi odottaa. Marianne. Sinun täytyy päättää tänään. Olen
luvannut antaa vastauksen Björnille jo iltapäivällä.

Hän nousi, meni tyttärensä luo, ja niin vakavana ei Marianne isäänsä
milloinkaan ollut nähnyt.

— Tekisit isällesi suuren ilon — puuttui hän jälleen puheeseen, ja
hänen äänensä värisi liikutuksesta jos antaisit myöntävän vastauksen.
Suuren ilon, suuren ilon — niin suuren, ettet sitä aavistakaan,
Marianne. — Ja nyt sai hänen äänensä niin surullisen, rukoilevan sävyn,
että se ihan karmi Mariannen sydäntä. Hänen kävi sääliksi, että isä
oli niin murheellinen. Ja hän tahtoi tehdä hänet iloiseksi jälleen,
niin sanomattoman iloiseksi. Hän tekisi mitä tahansa saattaakseen
hänet iloiseksi. Hän meni isänsä luo ja pani molemmat kätensä hänen
olkapäilleen.

— Rakas isä — sanoi hän — etkö tiedä, että jos sinä niin tahdot, niin
olen valmis mihin tahansa. Voisit pyytää minulta mitä ikinä maailmassa
ja minä en voisi vastata kieltävästi. Sillä minä tiedän, että jos sinä
jotain pyydät, niin on se oikein, ja kaikki käy hyvin, rakas, rakas,
isä.

He jäivät pitkäksi aikaa äänettömiksi ja katsoivat toisiinsa, ja
lopulta oli Marianne huomaavinaan, että hänen isänsä silmät alkoivat
loistaa ja että suuret kyyneleet vierivät silmäkulmilta poskille.

Hänet valtasi sanomaton tuskantunne. Mikä vaivasi hänen isäänsä, mikä?
Hän, hänen oma isänsä itki, ja Marianne heittäytyi nyyhkyttäen hänen
syliinsä.

Konsuli Ebbesen puristi hellästi tytärtään, istuutui sohvalle ja
nyökytti surumielisesti yläruumistaan. Marianne itki koko ajan, niin
että sydän oli pakahtua.

Konsulin mieleen muistui nyt vastenmielisen selvästi muuan kuva, jonka
hän kerran oli nähnyt.

Se esitti Molokkia — se oli rautainen ja kivinen jättiläispatsas.
joka tuijotti omituisesti säälimättömillä eläimensilmillään. Ja nuori
neitoinen asetettiin uhriksi sen eteenpäin kurotetuille käsivarsille.

Hän kiikutti Mariannea polvillaan. Hän ei saattanut sanoa mitään eikä
lohdututtaa häntä millään. Mutta hänen sisässään soi lakkaamatta —
tahdissa:

— Molok! Molok! Molok!



VII


Kun Marianne Ebbesen ja Haldor Björn samana iltapäivänä kulkivat
käsi kädessä kaupungin pääkadulla, herätti se suurta melua kaupungin
hyvien asujanten keskuudessa. Puolessa tunnissa tiesivät kaikki kertoa
tapahtumasta. Vieläpä vanhat vähäkuuloiset iso-isät ja isoäidit, jotka
nyykyttäen istuivat suurissa nojatuoleissaan, olivat monien huutojen ja
väärinkäsityksien jälkeen saaneet veltostuneitten aivojensa tajuamaan
totuuden.

Ja nyt seurasi kihlautuneille ankara koettelemuksen aika. He joutuivat
kaikkialla yleisen keskustelun esineeksi. Heidän ruumiillisista ja
sielullisista ominaisuuksistaan kiisteltiin tulisella innolla, samoin
heidän tunteistaan ja heidän tulevaisuuden suunnitelmistaan.

Yhdestä asiasta olivat kuitenkin kaikki yhtä mieltä, kun ensi kiihotus
vähän oli ehtinyt laantua, siitä nimittäin, että Marianne jo aikoja
sitten oli ajatellut Haldoria, ja kaikki olivat tietysti jo kauan aikaa
nähneet, että kihlautumiseen se lopulta oli päättyvä.

Moni katkera sana pääsi sinä iltana kateellisten äitien sydämistä:
siinähän meni kaupungin parhain nuori mies heidän naimaijässä olevien
tyttäriensä nenän ohitse.

Multa ne isät, jotka olivat liikemiehiä, päästivät kaikki helpotuksen
huokauksen: Nyt ei ollut enää vaarallista! Nyt pysyi Ebbesenin liike
kyllä pystyssä! Jos se olisi tehnyt vararikon, olisi se vienyt heidät
ja monen muun mukaansa.

Mutta jumalankiitos! nyt ei ollut enää vaarallista, sillä vaikka
Ebbesen nyt oli joutunutkin hetkelliseen ahdinkotilaan, niin olivat
he kaikki yhtenä miehenä valmiit häntä auttamaan, koska hän nyt oli
joutunut suhteisiin miehen kanssa, jonka asema oli niin järkkymätön
kuin Björnin.

Koko illan keskusteltiin päivän tapahtuman vaikutuksesta kaupungin
tulevaisuuteen. Sillä Marianne oli Ebbesenin ainoa perillinen, ja
kun kaupungin kaksi suurinta liikettä nyt yhdistettiin Haldorin
johdettaviksi, niin oli se varmaan aikaansaava monta mullistusta
oloissa.

Ja kun Haldor oli ravakka mies, jonka kaikki tunsivat ja jonka kanssa
kaikki olivat veljiä, niin kantoi moni mielessään suuria tuumia. Oli
niin muodoin parhainta pysytellä hyvissä väleissä sekä Haldorin että
Ebbesenin kanssa. Milteipä nekin, jotka eniten pelkäsivät konsuli
Ebbesenin vararikkoa, päättivät aukaista hänelle kukkaronsa suun, jos
hän kääntyisi heidän puoleensa.

Ja lähinnä seuraavina päivinä toteutuikin tässä suhteessa useamman kuin
yhden toiveet, mutta kaikkialta sai Ebbesen vastaukseksi:

— Kaikin mokomin, herra konsuli, erittäin kernaasti, kuinka paljon vain
haluatte.

Lauantai-iltapäivänä istui Hans Ebbesen konttorinsa yksityishuoneessa
kädessään tuo kauhea paperi.

Hän katseli sitä kauan aikaa, tarkasteli väärää nimikirjoitusta ja repi
lopulta verkalleen koko paperin pieniksi palasiksi. Sitten sytytti hän
tulitikun ja poltti palaset yksitellen, nousi seisomaan ja laastuaan
tuhkan pieneen rasiaan, meni hän ikkunan luo, aukasi sen ja heitti
onnettoman paperin viimeisetkin jäännökset tuuleen.

Sitten päästi hän pitkän helpotuksen huokauksen ja istuutui
nojatuoliin. Hänet valtasi äkkiä raukea väsymys, jonkinlainen
surumielinen hellyyden tunne. Ja kun ovelle koputettiin, niin hän ei
noussut tuoliltaan, vaan jäi istumaan entiseen asentoonsa. Nähdessään
että sisääntulija oli nuori Trolle, ojensi hän hänelle kätensä ja sanoi
ystävällisellä luottamuksella:

— Päivää, nuori ystäväni. Tulkaa tänne ja istukaa viereeni. Tänäänhän
on lauantai. Kertokaa minulle kuinka nykyjään voitte, rakas Trolle.

Kristian Fredrik mutisi muutaman sanan vastaukseksi ja istuutui
hämmästyneenä tuolille kirjoituspöydän ääreen.

— Kas niin, rakas ystävä! Mitä on sydämellänne? Näytätte hieman
kalpealta. Tahtoisitte ehken virkavapautta vai kuinka?

— Noo — alkoi konsuli jälleen, kun Trolle ei vastannut — sanokaa vain
suoraan, tahtoisitteko jotain. Huomatkaa, että isänne oli minun parhain
ystäväni ja että minä mielelläni teen kaikki mitä voin hänen poikansa
puolesta.

— Olisin vain pyytänyt kysyä — vastasi nuori mies hiljaisella äänellä —
sallisiko konsuli minun matkustaa?

— Matkustaa? Mitä ihmeitä — mietittäkö matkustaa? Mitä tarkoitatte?
Minnekä aijotte? Ja kuinka kauaksi aikaa?

— Olen aikonut matkustaa ulkomaille ja päästä siellä johonkin
liikkeeseen.

— Vai niin. Mutta siitä ette tähän asti ole sanallakaan maininnut. — No
miksi ei? Sitähän sietää ajatella. Nuorelle miehelle ei ole milloinkaan
haitaksi nähdä maailmaa vähän laajemmaltikin.

— Sitä paitsi on minulla vielä yksi pyyntö konsulille, ja se on ehken
hieman rohkea. Niinpä pyydänkin jo etukäteen anteeksi.

— Mitä tyhjiä — keskeytti konsuli — sanokaa vain mistä on kysymys, niin
kyllä siitä suoriudumme. Tarvitsetteko mahdollisesti matkarahoja? Tai
suosituksia?

En kumpaakaan, herra konsuli — vastasi Trolle. — Tahtoisin vain
kysyä, saisinko tästä päivästä aikain katsoa olevani vapaa toimestani
konttorissanne?

— Mitä tyhmyyksiä? — huudahti konsuli hieman äkäisesti. — Onko matkanne
niin kiireellistä laatua?

— Tahtoisin mielelläni päästä matkalle jo ensi viikon kuluessa. Ja sitä
ennen tarvitsen moniaita päiviä valmistuakseni matkakuntoon.

— Miks'ei, miks'ei, kuten tahdotte, vaikka olisinkin kernaimmin
nähnyt teidän osottavan minulle tässä asiassa suurempaa luottamusta.
No, mutta se sikseen. Teillä on vapautenne. Mutta ehken saisin kuulla
jotain suunnitelmistanne. Minnekä aijotte matkustaa?

— Ensiksi olen ajatellut Hampuriin. Siellä on minulla muuan ystävä. Hän
on jo kauan aikaa sitten kysellyt, enkö tahtoisi tulla sinne. Siellä
olisi yhtä ja toista oppimista.

— Ja sieltä?

— Sieltä olen aikonut matkustaa Lontooseen ja Pariisiin.

— Tuumanne tuntuvat erinomaisilta. Mutta suokaa anteeksi, että puhuu
teille suoraan ja peittelemättä. Oletteko ajatellut, että matkat
maksavat rahaa ja että vielä enemmän maksaa elää vieraassa kaupungissa.
Sillä ei tosiaan ole mikään leikin asia saada edes joltistakaan tointa
sellaisessa kaupungissa kuin Hampuri. Oletteko ajatellut sitä?

— Olen, herra konsuli. Siksi olen säästänyt palkastani, jonka
palveluksessanne olen ansainnut.

— Vai niin, sehän on perin kiitettävää. Mutta kuulkaa nyt, rakas
Trolle, suvaitkaa minun isänne vanhana ystävä olla teille pieneksi
avuksi. Ette voi lähteä sellaiselle matkalle, ellei teillä ole
vähintäin parituhatta markkaa taskussa. Kuinka paljon siitä laskisimme
minun osalleni?

— Tuhannen kiitosta, herra konsuli, mutta enhän enää voi ottaa lahjoja
vastaan. Olen jo siinä ijässä, jolloin pitää tulla omin voimin aikaan.
Ja onhan kotini sitä paitsi jo saanut liiaksikin nauttia konsulin
ystävällisyydestä.

— Hyvä, hyvä! Kutsukaamme sitä siis lainaksi, kunnioitettava ystäväni
— vastasi konsuli hymähtäen — lainaksi, jonka voitte maksaa takaisin
milloin teille sopii, ja silloin vaikka korkoa korolta lukien.

Nuori mies nousi tuoliltaan. Hehkuva puna nousi hänen poskilleen. Hän
käänteli hermostuneesti hattua käsissään ja katsoi alaspäin.

— Anteeksi, herra konsuli — vastasi hän — mutta en voi ottaa vastaan
lainaakaan....

— Mitä hullutuksia? — keskeytti konsuli todella närkästyneenä. — Miksi
ette ottaisi, jos saan luvan kysyä?

— Olen asettanut päämääräkseni tulla toimeen ilman velkoja. Luulen,
että siten on paras elää. Kun ei kuten minulla ole varmoja edellytyksiä
maksaa takaisin, niin tuntuu oikeammalta koettaa tulla omin neuvoin
toimeen.

— Olette todellakin merkillisin ihminen, minkä milloinkaan olen nähnyt.
Mutta jos tahtoisin antaa teille palkkion, niin voitteko kieltää, ettei
minulla ole siihen oikeutta? Voitteko kieltää minun antamasta palkkiota
apulaisilleni, jotka eroavat palveluksestani?

Kristian Fredrik ravisti päätään ja vastasi omituisen lyhyesti ja
varmasti:

— Tiedän itse parhaiten, etten ole mitään palkkiota ansainnut.
Tulin liikkeesenne kokonaan aloittelevana, mutta sain heti yhtä
suuren palkan kuin perehtynyt konttoristi. Ja senkin jälestä, kun
jotain olen oppinut, on minussa aina ollut tunne, etten ole tehnyt
tarpeeksi palkkaani nähden, vaan että te olette minulle maksanut
runsaasti ainoastaan sen vuoksi, että olen isäni poika. Sen tähden
pidän kohtuuttomana, että kaikesta huolimatta tahdotte antaa minulle
palkkion, jota en millään muodolla ole ansainnut. Sitä paitse arastelen
konsulin hyväntahtoisuutta senkin vuoksi, etten voi sitä millään
palkita.

Konsuli viskasi kynän kädestään.

— Te olette hullu — ärjäsi hän äkäisesti, nousi seisomaan ja alkoi
pitkin askelin kulkea edes takaisin permannolla. Hän pysähtyi
hetkiseksi ikkunan ääreen, kääntyi äkkiä ympäri ja katseli nuorta,
kaunista, jäykkäpiirteistä miestä, joka pää kumarassa seisoi oven
suussa.

Lopulta meni hän hänen luokseen, laski kätensä hänen olkapäälleen ja
sanoi:

— Minua miellyttää teidän päättäväisyytenne. Olette totta tosiaan
oikeassa, kun ette tahdo apua, niin, ette tahdo, vaikkakin sen saisitte
mieheltä, joka on ollut isänne ystävä. — En tahdo vaivata teitä
enempää. Matkustakaa vaan, poikani, ja pysykää yhtä suoraselkäisenä
kuin nyt olette, niin teistä jotakin tulee. Mutta jos teitä haluttaa,
niin voitte aina muistaa, että jos joudutte ahdinkoon, niin voitte
huoleti kääntyä puoleeni. Ei enää sen vuoksi, että olette isänne poika,
ymmärrättekö, vaan sen vuoksi, että olette oma itsenne, sen vuoksi,
että mielelläni soisin teidän katsovan minua ystäväksenne. Tahdotteko
säilyttää mielessänne tämän, rakas ystävä?

Samalla kuului askelia viereisestä huoneesta, ovi auastiin ja Marianne
seisoi heidän edessään hengästyneenä ja hymyilevänä.

Kristian Fredrik kumarsi jäykästi ja kohteliaasti ja tuli entistään
kalpeammaksi. Marianne katseli häntä ja muuttui äkkiä vakavaksi.

— Hyvää päivää, isä! hyvää päivää Kristian Fredrik!

— Vai niin, tuletko sinä aikaansaamaan täällä hämmennystä jälleen —
sanoi konsuli veitikkamaisesti.

Marianne ei vastannut vaan meni miettiväisen näköisenä pari askelta
lähemmäksi Kristian Fredrikkiä.

Kuinka on purjehdusmatkan laita? — kysyi hän. Oletteko saanut veneen
sunnuntaiksi?

— Pyydän anteeksi — vastasi hän — mutta purjehdusmatka jäänee sikseen.

— Miksi niin?

— Matkustan jo ensi viikon alussa.

— Matkustatte! — Minnekkä?

— Ulkomaille — Hampuriin.

— Ja kuinka kauaksi aijotte sinne jäädä?

— En tiedä, mutta tuskin uskon, että enää tänne saavun.

Marianne katsoi häntä vakavasti ja tutkien.

— Vai niin — sanoi hän hiljaa — vai niin, te matkustatte.

Konsuli Ebbesen kuuli, että nuorten keskustelu vähitellen sai oudon
sävyn, ja heti heräsi hänessä epäilys. Hän ymmärsi äkkiä kaikki.

— Niin — sanoi hän edelleen iloisesti — Trolle matkustaa avaraan
maailmaan tullakseen mieheksi, ja siinä hän on varsin oikeassa. Niin,
rakas ystävä, teette varmaan, niinkuin olemme sopineet? Mutta minä
toivon, että pistäydytte vielä konttoriin, ennenkuin lähdette, niin
saamme sanoa oikeat hyvästit.

— Sen teen — vastasi Kristian Fredrik.

Hyvästi, herra konsuli, ja sydämellinen kiitos ystävällisyydestänne.
Hyvästi, neiti — sanoi hän sitten, kumartaen Mariannelle. Ja lisäsi
vitkaan ja teeskennellyn iloisesti: — Pyydän saada toivottaa teille
kaikkea hyvää — nyt ja aina.

Sitten lähestyi hän ovea, kumarsi vielä kerran kylmästi ja kohteliaasti
ja poistui.



VIII


Haldor Björn rakastui päivä päivältä yhä enemmän nuoreen morsiameensa.
ja Mariannesta tuntui yleensä, että kaikki kävi jokseenkin
onnellisesti, paljon onnellisemmin kuin hän alunpitäin oli saattanut
otaksuakaan. Ei sen vuoksi että hän erikoisesti olisi tulevasta
puolisostaan välittänyt, mutta Haldorin rajaton ihailu ei miellyttänyt
häntä niinkään vähän. Haldor ei kyllin usein saattanut vakuuttaa,
että hänen kohtalonsa oli Mariannen käsissä, ja nuoresta tytöstä on
aina miellyttävää tuntea oman arvonsa ja vaikutusvaltansa suuriin
täyskasvuisiin miehiin.

Joskus saattoi tosin surumielinen ajatus pujahtaa hänen sieluunsa,
muistellessaan Kristian Fredrikiä, mutta hän oli itse asiassa liian
tyytyväinen olemassaoloonsa siitä suuriakaan välittääkseen.

Hänhän oli ainoastaan kahdeksantoistavuotias ja sen lisäksi kaikkien
ihmisten hellimä ja ihailema. Kaikki vakuuttivat hänen olevan
kauneimman tytön koko kaupungissa. Hän oli isänsä ilo, hänen sulhasensa
ihaili ja rakasti häntä rajattomasti ja hänellä puolestaan ei ollut
mitään häntä vastaan, päin vastoin. Haldor oli hänelle läpeensä hyvä ja
täytti uskollisesti kaikki hänen toivomuksensa.

Mitä sortavaa hänellä siis oikeastaan saattaisi olla?

Konsuli Ebbesen alkoi hänkin toivoa, että kaikki vielä oli päättyvä
hyvin — joskaan hän ei voinut vapautua muutamista hämäristä
aavistuksista. — Mutta, hyvä Jumala, lohdutteli hän itseään, useimmat
ihmisethän menevät avioliittoon ilman monia mutkia ja suuria tunteita.
Ja vaikka nuori tyttö avioliittonsa alkuaikoina tuntisikin itsensä
joskus jossain määrin pettyneeksi, niin haihtuvat sellaiset tunteet
tavallisesti heti ensimäisen lapsen synnyttyä. Ja miksei Marianne siinä
suhteessa suoriutuisi yhtä hyvin kuin muutkin porvaristytöt? Tosin oli
hänen suonissaan sukunsa rauhaton veri, mutta sen ohella oli hänellä
siksi paljon järkeä ja malttia, että hän saattoi pelastua pahemmastakin
pulmasta.

Näin ajatellessaan konsuli tunsi itsensä tyynemmäksi ja työskenteli
uutteraan vähitellen lakkauttaakseen liikkeensä. Hän myi metsänsä,
tehtaansa ja laivansa. Itselleen säilytti hän ainoastaan vanhan talon
ja piti ainoana onnenaan saada siinä velattomana kuolla.

       *       *       *       *       *

Kun nuoret olivat olleet kihloissa puolen vuoden ajan, alkoi Haldor
puhua häistä, ja kun Mariannen mielestä ei se asia ollut ensinkään
kiireellistä laatua, tuli Haldor entistään hellemmäksi ja vakuutti,
ettei ollut syytä lykätä sitä tuonnemmaksi.

Vähitellen alkoi Mariannestakin tuntua niin. Ja hänestä oli sitä paitse
samantekevä, koska Haldor niin tahtoi, niin...

Nyt tuottivat pukujen ja uuden kodin hankkiminen paljon puuhaa, ja se
oli Mariannesta huvittavaa ja hauskaa.

Ei ollut vielä monta vuotta siitä, kun hän oli leikkinyt nukeilla,
pukenut ne hienoihin pukuihin ja sisustanut niitten huoneet, ja kaikki
ne muistuttivat elävästi hänen nykyisiä tehtäviään, vaikka viimeksi
mainitut tietysti olivat äärettömän paljon huvittavammat.

Sitten pidettiin häät sellaisella loistolla ja komeudella, ettei
moista ennen oltu nähty, ja vanhan konsulin puhe vaikutti kaikissa
läsnäolijoissa syvää mielenliikutusta.

Konsuli itse oli niin haltioissaan, että tuskin sai sanaa sanotuksi.

Ja häitten jälkeen kuluivat päivät jokseenkin samaan tapaan kuin
ennenkin. Marianne ei näyttänyt tosin niin ääriään myöden onnelliselta,
mutta onni ehken tuli vasta sitten, kun ehti mukautua uusiin oloihin.

Kun aika tuli, synnytti Marianne lapsen.

Ja nyt tapahtui hänessä muutos — muutos, joka tuli vähitellen ja
äänettömästi, mutta jonka tarkkaavammat ihmetyksellä huomasivat.

Sillä kun toiset nuoret rouvat ensimäisen lapsen synnytettyään
tulevat tyynemmiksi ja arvokkaammiksi, niin tuntui Mariannassa juuri
nyt heräävän jotain rauhatonta ja tyytymätöntä. Se ilmeni monissa
pikkuseikoissa.

Hän ei ollut enää niin ystävällinen kuin ennen eikä myöskään niin
iloinen.

Hän ei itsekään ymmärtänyt mikä häntä vaivasi. Harmaa, kolkko suru
tuntui kietoutuvan hänen ympärilleen kuin usva: mistä ja minkätähden,
sitä hän ei tiennyt, mutta se valtasi hänet ja synnytti hänessä
raskaan, painostavan surun.

Tällaiset kohtaukset vaiensivat häntä usein ja tulivat joka kerta
uudistuttuaan yhä vahvemmiksi ja muodostuivat lopulta alati vakaavaksi
raskasmielisyydeksi. Ja hänen silmänsä tuntuivat vähitellen aukenevan
ikäänkuin hän ensi kerran olisi nähnyt kenen kanssa hän eli.



IX


Aikaisin eräänä kevätaamuna heräsi Marianne siihen, että jokin koputti
hänen ikkunalleen. Alussa sekoittuivat äänet puolihämäriin aamu-uniin.
Se oli kait isä, joka siellä koputti. Ja nyt täytyi hänen nousta
suloiselta, pehmeällä vuoteeltaan ottamaan vastaan ankaria läksytyksiä
ikuisesta laiskuudestaan.

Mutta koputukset jatkuivat, ja Marianne havahtui lopulta kokonaan.

Mitä se oikeastaan oli? Ensin hän aikoi huutaa miestään, mutta malttui
sitten. Päättäväisesti hypähti hän sängystään, juoksi pehmeästi yli
lattiamaton ikkunan luo ja siirsi varovaisesti uutimet syrjään.

Ei mutta! sehän oli vain lintu, joka istui ikkunan ulkopuolella
olevalla puunhaarukolla. Muuan oksa, joka oli kasvanut ikkunata liian
lähellä oli hiljattain sahattu poikki, katettu ymppäysvahalla ja
peitetty pumpuleilla.

Tätä pumpulia kiskoi lintu irti ja kopahutti innoissaan tuon tuostakin
nokallaan lasin ruutuun.

Se katseli Marianneen pyöreillä, keltaisilla silmillään eikä näyttänyt
vähääkään häntä pelkäävän.

Aamun hiljaisuudessa sitä paitse oli jotain outoa. Elämä nukkui vielä.
Ainoastaan he kaksi, lintu ja Marianne, olivat valveilla. Ei tarvinnut
mitään pelätä. Aamu oli niin rauhallinen ja viaton.

Omituinen tunne valtasi Mariannan. Hän ei muistanut koskaan olleensa
ylhäällä siihen vuorokauden aikaan. Missään tapauksessa hän ei ollut
nähnyt luontoa koskaan niin omituisena.

Hän hiipi hiljaa makuuhuoneestaan saliin. Kaikki kaihtimet riippuivat
alhaalla, mutta valo paistoi läpi punaisen kankaan ja hehkui kuin veri.
Ainoastaan ikkunapuitteet piirsivät mustat, uhkaavat ristinsä punaiseen
ilmaan.

Marianne vetäsi kaihtanen ylös. Lämmin, punainen valo katosi ja
huoneeseen virtasi vilpoinen, hopeainen valo. Hän ei ollut mielestään
milloinkaan nähnyt niin kaunista aamua kuin se oli.

Hän avasi ikkunan, ja samassa säikähtyi lintu sänkykamarin ikkunan
alta, polvehti ilmassa rauhattomasti ja päästi mennessään lyhyitä
parahduksia.

Aamuilma virtasi ikkunasta ja toi puutarhasta tullessaan nuorien
kukannuppujen kostean hajun. Puutarhan ulkopuolella oli katu, harmaana
ja tyhjänä, sen takana laituri venheilleen.

Siellä oli hänenkin venheensä, pieni, valkoinen vene, kyljellään
telakan vieressä, ja aamuruskon hohto taittui sen reunoja vastaan.

Meri oli tyyni ja hiljainen. Hän kuuli sen hiljaa porisevan se
noustessa ja laskiessa laiturin paaluja vastaan.

Eriskummainen, puoleksi surunvoittoinen ilo valtasi Mariannen. Hänen
sydämensä ikäänkuin puhdistui, puhdistui neitseelliseksi ja viattomaksi
sinä ihanana aamuna. Hän ei enää olisi tahtonut pimeään, kuumaan
sänkykamariin, ei, hän olisi halunnut hiipiä huoneesta kestoisille
puutarhan poluille venheensä luo, joka paistoi ja odotti siellä
rannassa.

Ja sitten antaisi hän veneen ajelehtia, keinua hiljakseen merelle,
joka kohosi ja laski tahdissa hänen sydämensä kanssa. Muutama hetki
sen jälkeen hän oli rannassa. Pari aironvetoa ja kevyt venonen kiiti
aaltoa, niin että vaahto perässä kiehui.

Saarien takana hohti taivas aamun koiton punaa. Ja kaukana
taivaanrannalla, missä meri avartui, näkyi tummansininen viiru. Se oli
aamutuulahdus, joka siellä alkoi ensimäiset liikkeensä. Marianne laski
airot höllälleen ja antoi veneen lipua aalloilla.

Sellainen oli siis valoisa kevätyö! Herra Jumala, kuinka usein hän oli
siitä kirjoissa lukenut, sen vähintäkään liikuttamatta häntä! Mutta nyt
hän alkoi ymmärtää.

Valoiset yöt — nuori lempi! Minkälaista se mahtaisi olla? Myöhäset
kohtaukset, kun tiet ovat autioita ja hiljaisia, kun on alkanut
hämärtää ja yöorvokit tuoksuvat viehkeästi. Myöhäiset kohtaukset,
lämpimät sanat ja syleilyt? Ja varhaiset, iloiset aamut, kun ensimäinen
auringonsäde hiipii huoneeseen viheriän kaihtimen lävitse? Lintu laulaa
puutarhassa puun oksalla ja päivä vaikenee vaikenemistaan?

Eiköhän se niin olisi?

Hän nojasi kyynärspäänsä veneen laitaa vastaan ja katseli veteen.

Oi kuinka oli ihana istua sillä lailla! Sitäkö runoilijat kutsuvat
uneksimiseksi? Todellisuus ei enää ollut olemassa. Hän itse oli nuori
tyttö — rakastunut, ja illalla kohtaa hän rakastettunsa. Kenenkä
hän kohtaisi? — Kristian Fredrikin? — Niin — hän oli ainoastaan
kahdeksantoistavuotias, ja hän oli rakastunut häneen ja kohtaa hänet
illalla. He tapaavat toisensa veräjällä, vanhalla tiellä. He kulkevat
merenlahdelle päin, kapeata polkua, jonka kumpaisellakin puolella
kasvaa tuomia. Kauniisti loistavat tuomen kukat puolipimeässä, ja
kuinka ne tuoksuvat! Ah, olla nuori ja rakastettu! — Annan sinulle
kaikki, rakastettuni! — Kaikki, kaikki! — Sitten alkaa valjeta puitten
runkojen lomissa, ensin heikosti, mutta pian häämöittää lehvien lävitse
rusopilvet, ja kun he tulevat meren rannalle, hohtaa auringonvalo jo
puitten latvoissa vuorilla.

       *       *       *       *       *

Voimakas, viileä tuulenpuuska puhalsi yli meren lahden, jättäen
jälkeensä tummansiniset virilaineet. Aurinko paistoi jo korkealla yli
kaupungin ja valoi hohtoansa kirkontorniin. Tiirat lensivät tirskuen
lähellä vedenpintaa. Kalastajavene lähti laiturista ja levitti ruskeat
purjeensa.

Kaikki oli hetkessä muuttunut, rauha oli poissa, päivä oli tullut.

Alakuloinen katkeruus täytti Mariannen mielen Hän tarttui airoihin ja
sousi pitkin, äkäisin vedoin maalle päin.

Lemmenkohtauksia! Hän, perheenäiti, jolla on talous, mies ja lapsia,
hän antautui »uneksimaan» kuin nuori, kahdeksantoistavuotias tyttö!
Eikö hän sitten koskaan muista, että sellainen ei ole milloinkaan
sattunut hänen osalleen eikä milloinkaan sattuisikaan. — Hänen
nuoruutensa? — Hänellä ei ollut koskaan nuoruutta ollutkaan — ei
koskaan rakkautta, ei koskaan innostusta!

Hän sousi nyt hiljempaa kevätauringon luodessa hurmaavan valonsa yli
köyhän maan. Mutta katkeruus hänen sydämessään kasvoi kasvamistaan, se
ajoi takaa hänen ajatuksiaan — kaikki kahleet katkesivat ja kiivaita
syytöksiä kuului hänen sydämensä kaikilta kolkilta.

Ensimäisen kerran syttyi hänessä kauan aikaa tuhan alla kytenyt
epäluulo isäänsä kohtaan ilmi liekkiin. — Miksi isä sellaisella
kuumeella oli kiiruhtanut hänen ja Haldorin avioliittoa? Miksi? Kuinka
saattoi hän, viisas ja ymmärtäväinen mies, neuvoa häntä, silloin vielä
kokematonta lasta, niin aikaisin ottamaan tämän kovanonnen askeleen? —
Tai oliko se ollut hänelle yksinkertaisesti vain kauppatoimi? Jumala
ties, mistä sellainen ajatus hänen päähänsä pälkähti, mutta nyt tuntui
hänestä, kuin olisi se selittänyt kaikki. Kehno kauppa olisi se ollut.
Isä on liikemies. Miksi hän ei olisi voinut sitä tehdä? Kunhan vain
maksettiin hyvin! — Maksettiin! — Maksettiin!

Niin lipuivat hänen ajatuksensa, tylyt, kylmät häijyt ajatukset, jotka
ilkkuivat kaikelle hänen syvälle lapsirakkaudelleen.

Sellaiset ajatukset herättivät hänessä sarjan uusia ajatuksia. Koko
hänen mielensä joutui kuohuksiin. Moni ristiriitainen ääni taisteli
hänessä. Muutamat syyttivät, muutamat vaativat, muutamat ilkkuivat,
mutta sydämen syvimmästä kolkasta kuului toivotonta itkua sen johdosta,
mikä ikipäiviksi oli kadotettu.

Hän laski veneen laiturin kylkeen ja meni kotiinsa. Mutta nukkumaan hän
ei enää saattanut mennä sänkykamarin tukehduttavaan ilmaan. Jossa _hän_
nukkui...

Hän ei ajatellut ajatustaan loppuun. Hän vei kätensä otsalleen, hänen
ruumiinsa värisi kiireestä kantapäähän. Miksi olikaan kaikki tämä häntä
kohdannut! Hän oli kauan aikaa tuntenut, että jotain kuohui hänen
sielussaan, etenkin tänä kevännä, mutta vasta nyt, aamun hiljaisuudessa
oli kaikki elävästi hänelle selvinnyt.

Mitä oli hänellä tehtävää siinä talossa? Hän katseli ympärilleen.
Jumala! — Ja siinä hän oli emäntä! Hän oli naimisissa hänelle kokonaan
vieraan miehen kanssa, josta hän ei vähääkään välittänyt — sidottu
häneen ikipäiviksi!

Mutta lapsi! Hän juoksi lapsikamariin, jossa hänen pieni poikansa
nukkui tyynenä ja rauhallisena.

Ei — ei edes sekään side ollut olemassa! Ah! kuinka he olivat hänelle
valehdelleet sanoessaan, että äidinrakkaus oli suurinta maailmassa!
Hänen oma isänsäkin häntä sillä oli lohduttanut, kun hän oli ollut
toivoton. Ja kuinka hän puolestaan silloin oli iloinnut, että tuo pikku
olento oli syntyvä. Jumalan enkeli, joka vuodattaisi taivaanvaltakunnan
rauhan hänen ylitsensä.

Ja nyt! Mitä tunsi hän poikaansa kohtaan?

Sääliä, vastuunalaisuutta, kaikkea sellaista, mutta ei äidinrakkautta,
joka olisi ollut kauniimpaa ja voimakkaampaa kuin kaikki muu.

Hänen sielunsa läpi lensi äkkiä ajatus: mutta jos olisit synnyttänyt
poikasi jonkun toisen miehen kanssa, jota rakastat?... Hän jäi
seisomaan ja tuijotti eteensä suurilla, surumielisillä silmillä. Sitten
ravisti hän toivottomana päätään ja nojautui yli kehdon.

— Pieni lapsi rukka! — kuiskasi hän ja suuteli sitä varovaisesti
poskille.

Hän meni takaisin saliin. Aurinko alkoi paistaa ikkunasta, ja pari
kärpästä leikki ikkunanpuitteilla.

Ei, hän ei voinut jäädä sinne kauemmaksi aikaa. Hän lähti jälleen
ulos, kiiruhti läpi kaupungin pitkin vanhaa viertotietä ja veräjällä
hän kääntyi metsäpolulle. Niinkuin hän oli ajatellutkin, siellä tuomet
kukkivat.

    »Nyt metsä vihannoi
    Ja tuomi tuoksuna,»

lauloi hänen sydämessään.

Tyyni ilma oli helteistä ja pihkaista puitten siimeksessä. Hänen
ajatuksensa tulivat raukeiksi, ja kun hän meni takaisin kaupunkiin,
niin tuntui hänestä kuin olisi hän nähnyt kaikki usvan läpi.

Saavuttuaan kotiinsa sanoi palvelija hänelle, että herra jo oli mennyt
konttoriin.

Jumalan kiitos, ajatteli Marianne.

Sitten heittäytyi hän sänkyyn ja vaipui lyijynraskaaseen uupumuksen
tilaan.

Aamiaiseksi hän havahtui, pukeutui ja meni ruokasaliin.

Haldor oli jo siellä. Marianne huomasi, ettei hän ollut hyvällä
mielellä. Hyvää huomenta sanomatta istui hän pöytään ja alkoi syödä.

— No, missä sinä olet tänä aamuna ollut? hän kysyi.

— Ulkona kävelemässä, vastasi Marianne tylysti.

— Vai niin! Sinullapa on omituinen kävelyaika!

— Niinkö sinusta tuntuu?

— Niin. Ja minä toivon, että tämä on viimeinen kerta kun teet sellaisia
hullutuksia minulle siitä etukäteen ilmoittamatta. Sehän näyttää niin
peräti omituiselta, rakas ystävä — sanoi hän leppeämmin.

Mariannan katse oli jääkylmä sanoessaan:

— Minä luulen, että saan tehdä mitä haluan.

Haldor katsoi häneen hämmästyneenä eikä tiennyt mitä vastata.

Lopulta puhkesi hän tyynempänä sanomaan:

— En sinua ymmärrä. En totta tosiaan, Marianne.

Marianne kohautti olkapäitään ja hymyili ivallisesti, ja sitten ei
sanottu enää sanaakaan sinä aamiais-aikana.



X


Tänä valoisana kesäkautena valkeni elämä ensi kerran Mariannelle
ja uudet kaihon ja ikäväntunteet tähystelivät maailmaa uteliain
katsein. Samaan aikaan muuttui hänen ulkomuotonsakin. Hän, joka
huolimatta kahdestakymmenestä ikävuodestaan ja lapsestaan oli siihen
asti säilyttänyt tyttövartalonsa, kehittyi tällä aikaa kypsäksi,
täyskasvuiseksi naiseksi.

Hän tuli hieman täyteläisemmäksi, rinta levisi ja vahvistui, kasvojen
piirteet kehittyivät puhtaammiksi ja jyrkemmiksi ja katse omituisen
valppaaksi.

Huulet, jotka niin helposti aukenivat hänen uneksivasti ja
hajamielisesti hymyillessään, olivat nyt päättävästi kokoonpuristetut.
Niin, itse pään asento oli toisenlainen, ja se se ehken saattoi
ihmiset huomaamaan muutoksen, mikä hänessä oli tapahtunut. Ennen hän
oli kulkenut pää kumarassa ja hänen kasvoissaan oli ollut sellainen
ilme, kuin olisi hän kuullut kaukaista musiikkia. Nyt piti hän päätään
pystyssä, ja tuntui kuin olisi hän vapautunut epämääräisestä ja
ikävöivästä haaveilemisesta.

Ihmiset kysyivät toisiltaan:

— Mitä lienee tapahtunut? Mikä nyt on tielle sattunut?

Niin, Haldorin lähimmät klubiystävät nyyhkäsivät häntä ja tekivät
leikillisiä huomautuksiakin siihen suuntaan, että jälleen saisivat,
kunnian nähdä hänet seurassaan.

Ainoastaan hänen parhaimmat tuttavansa uskalsivat tehdä hänelle
näin lähenteleviä huomautuksia. Mutta vaikkeivät hänen entiset
klubituttavansa olleetkaan erikoisen hienotunteista väkeä, olivat he
kuitenkin läpeensä hyväsydämisiä, ja he olisivat varmaan tunteneet
itsensä hyvin onnettomiksi, jos olisivat tietäneet, kuinka syvästi he
loukkasivat Haldoria.

Säälittävä mies konsuli Björn todellakin oli, sillä hän rakasti
edelleenkin Mariannea koko onnettomalla sydämellään.

Hän tahtoi, että Marianne aina olisi ollut iloinen ja että hänellä
olisi ollut kaikki mitä haluaa. Silmää räpäyttämättä hän oli kieltänyt
yksinkertaisen Björnien luonteensa ja varustanut vaimonsa, kotinsa,
milteipä oman persoonansakin aito Ebbesenilaisella loistolla. Se ei
kuitenkaan ollut tapahtunut melkoisitta sisäisittä taisteluitta.
Pahinta kaikista oli ollut, kun hänen oli täytynyt ajaa muhkea
partansa ja säästää ainoastaan poskiparta, kammata tukkansa sileäksi
ja jakaukselle, joka ulottui aina niskaan asti ja kaiken päälliseksi
vaihtaa mukava, alaskäännetty kaulus korkeaan, nykyaikaiseen
kaulukseen, jossa hän tuskin saattoi hengittää.

Mutta kaikkiin niihin muutoksiin hän oli suurella vaivalla vähitellen
tottunut. Mariannahan oli aina lapsuudestaan asti oppinut toisiin
tapoihin kuin hän. Hän oli kasvatettu noudattamaan maun vaatimuksia ja
sitä paitsi hän oli oleskellut ulkomailla.

Mutta nyt hän ei Mariannea enää ymmärtänyt. Hän ei käsittänyt tuota
äkkinäistä kylmäkiskoisuuden puuskausta, tuota synkkää äänettömyyttä,
johonka Marianne viime aikoina oli vaipunut, tuota uhkaavaa, tylyä
ilmettä hänen katseessaan. — Mitä hän sitten oli rikkonut? Hän koitti
löytää muististaan edes jonkun synnin, jonka olisi tehnyt, mutta
turhaan.

Eräänä iltana, jolloin hän kaikilla keinoin oli koettanut saada
Mariannen hymyilemään, mutta jolloin vastaukset olivat ainoastaan
harvoja, töykeitä sanoja, joutui hän kokonaan suunniltaan, ja niinkuin
suuri, nöyryytetty eläin heittäytyi hän polvilleen ja kuroitti
kokoonpuristetut kätensä Mariannea kohti.

— Marianne — sanoi hän — en enää tätä kestä. Etkö siis voi ilmaista,
millä sinua olen loukannut. Jumalan tähden, Marianne, sano se. Nuhtele
minua, että välimme jälleen tulisi entiselleen.

Pää kumarassa hän sitten odotti puolisonsa toruja. Mutta Marianne
vaikeni. Ei ainoallakaan sanalla, ei edes kädenliikkeellä vastannut
miehensä pyyntöön.

Omituinen tuska valtasi Haldorin, aavistuksen sekainen tunne siitä,
että ikipäiviksi oli menettänyt puolisonsa, ja tämä tuska musersi hänet
tuhaksi.

— Huomaan että olen jollakin tavoin tehnyt pahoin — kuiskasi Haldor
edelleen. — Älä enää ole toivoton, Marianne. Anna minulle anteeksi!

Hän oli pannut kätensä Mariannen polville. Ja nyt hän tunsi, kuinka
Marianne nousi. Tuskan tukahuttama kun oli antoi hän vastuksetta
työntää itsensä syrjään, ja Marianne poistui.

Haldor vaipui kasvoilleen maahan. Hän tunsi olevansa häpeissään,
nöyrtynyt, kykenemätön kaikkeen. Hän aavisti, että he nyt erosivat, ja
silloin muuttui maailmassa kaikki hänelle arvottomaksi.

Marianne meni ikkunan luo ja jäi sinne seisomaan, käsivarret ristissä.
Tuon tuostakin katsoi hän Haldoriin, joka lojui lattialla entisessä
asennossaan. Se kiukustutti häntä. Mitä hyödytti sellainen tyhmä
ja naurettava narripeli? Minkätähden makaa hän tuolla lailla? Eikö
hän ymmärrä, että hän siten vielä enemmän alentaa itsensä Mariannen
silmissä?

— Sinä erehdyt täydellisesti, Haldor — sanoi hän vihdoin kuivalla,
pakotetun jokapäiväisellä äänellä — sinä et ole loukannut minua
pienemmälläkään. Millä lailla sen olisit tehnyt? Minä en sitä paitse
ole ensinkään toivoton. Mitä syytä minulla siihen olisi?

Musta möhkäle lojui edelleen liikkumattomana lattialla ja sai lopulta
Mariannen kokonaan raivoon. Häntä inhotti tuo hänen sääliinsä
vetoaminen. Hän polki jalkaansa ja sanoi töykeällä, ivallisella äänellä:

— Ei, nyt sinun todellakin täytyy nousta. Miksi turhia temppuja?
Ajattele, että joku sattuisi tulemaan ja näkisi sinut tuolla lailla
nelin ryömivän!

Yhdellä hyppäyksellä oli Haldor hänen edessään. Hänen kasvonsa olivat
kalpeat ja hurjat, suu värähteli, hän kohotti nyrkkiin puristetun
kätensä, ja Marianne näki, kuinka hänen hampaansa puristautuivat hänen
alahuultaan vastaan.

— Varo!

Se kuului pikemmin ähkymiseltä kuin uhkaukselta, mutta surumielisissä
eläimensilmissä paloi hehku, joka kauhistutti Mariannea.

Sitten kääntyi Haldor ympäri ja meni kiirein askelin huoneesta. Hänen
päänsä oli painunut rintaa vastaan ja olkapäät kohonneet ylöspäin.
Itkikö hän?

Marianne naputteli ikkunaa. Hän ei ollut oikein tyytyväinen
itseensä, mutta kun hän ajatteli mitä oli tapahtunut, niin hän ei
löytänyt syytä tyytymättömyyteen. Sillä oliko hänen velvollisuutensa
olla hyväntahtoinen? Eikö häntä oltu vedetty harhaan? Eivätkö he
olleet hävittäneet koko hänen elämänsä? Hänen nuoruutensa, hänen
viattomuutensa, hänen kykynsä rakastaa — kaikki he olivat raiskanneet.
Miksikä he hänet olivat tehneet? Mitä hänen elämänsä nyt oli? Suuri
ikävyyden erämaa! Ja pitäisikö hänen kaiken tämän jälkeen olla hyvä
niille, jotka niin säälimättömästi olivat riistäneet hänen nuoruutensa?
Jotka olivat tehneet hänet siksi kovaksi ja kylmäksi naiseksi, mikä hän
nyt oli? Eivätkö he ehken tienneet, että hänessä tylyyden takana oli
neitsyt, joka itki ja kuroitti kätensä ikipäiviksi kadotettua elämää
kohti?

Ei, he eivät sitä tienneet, eivätkä koskaan saisikaan sitä tietää.
Mutta tyytymättömyyden tunne kalvoi häntä edelleen. Hän ei saattanut
nukkua, vaan heittelehti sängyssään, kuunteli jokaista ulkoapäin
tulevaa ääntä, ajatteli pitkät ajat hävitettyä elämää ja koetti itkeä,
mutta ei voinut.

Haldor tuli kotiin vasta aamupuoleen. Oli jo jokseenkin valoisata. Hän
törmi tuoleja ja pöytiä ja roiski vaatteensa mihin sattui. Oli helppo
huomata, että hän oli juopunut.

Siihen vastenmielisyyden tunteeseen, jota Marianne häntä kohtaan
tunsi nähdessään hänet sellaisena, sekoittui samalla jotain
huojentavaa, keventävää. Sillä nyt katosi hänen äskeinen käsittämätön
tyytymättömyytensä.

Ja sitten hän itki itsensä uneen.



XI


Kaksi vanhaa, viisasta silmää seurasi siihen aikaan lakkaamatta
Mariannea. Ne olivat hänen isänsä.

Hän huomasi selvemmin kuin kukaan muu Mariannessa tapahtuneen
muutoksen, ja hän yksin tiesi syyn siihen.

Jo Mariannen avioliiton alusta asti hän oli pelännyt tätä hetkeä. Hän
oli aina ymmärtänyt, että tyttärensä oli ihminen, jolla oli paljonkin
persoonallisia elämänvaatimuksia, ja ne olivat ennemmin tai myöhemmin
murtautuvat esiin ja vaativat oikeuksiaan.

Hän oli viimeiseen saakka toivonut, että lapsi olisi Mariannen
tyynnyttänyt ja antanut hänen elämälleen sisältöä.

Mutta kun tämä toivo petti ja kun hän näki Mariannen syvän pettymyksen,
silloin hän ymmärsi, että ankara sisäinen taistelu oli puhkeava esiin
Mariannessa. Ja se taistelu oli päättyvä joko väsyneeseen malttumukseen
tai ankaraan sisäiseen mullistukseen.

Ja nyt oli taistelu alkanut.

Hän kävi Mariannen luona joka päivä, kuten hän muuten oli tehnyt aina
siitä saakka, kun Marianne oli mennyt naimisiin. Ulkonaisesti oli
Mariannessa kaikki entisellään. Ja kuitenkin oli hänen silmissään uusi
ilme, sellainen valpas ilme, jonka usein näkee vanhoilla lääkäreillä.
Konsulikin oli sitä paitsi varovaisempi kuin ennen Mariannen kanssa
keskustellessaan eikä neuvonut häntä milloinkaan, ei edes leikillään.
Sillä hän näki vallankumouksen kaikissa hänen tunteissaan, joten hän
pienimmälläkin varomattomasti lausutulla sanalla olisi voinut päästää
hänen katkeruutensa valloilleen. Hän tunsi, että hänen olisi ollut
mahdoton kestää Mariannen soimauksia. Sitä paitsi olisi se voinut tehdä
kylmäksi heidän välinsä, joka enää tuskin koskaan olisi voinut sulaa.

Hän valitsi sanansa miehen kaikella hienotunteisuudella, hän vainusi
vaaran jo kaukaa ja koetti aina kääntää keskustelun keveään leikkiin.
Hän puhui siitä mikä oli ollut onnellisinta ja valoisinta Mariannen
lapsuudessa, muisteli hiljaisia, rauhallisia päiviä vanhassa
kodissa, koetti vahvistaa sitä mitä Mariannen luonteessa oli tyyntä
ja tasapuolista, että Mariannella, myrskyn tullen, olisi ollut
tarpeellinen painolasti.

       *       *       *       *       *

Myöhään eräänä iltapäivänä, kun konsuli Ebbesen tuli juomaan kahvia
Björnin luokse, oli Marianne tavattoman alakuloinen. Konsuli koetti
nytkin tekeytyä kuin hän ei sitä ensinkään olisi huomannut ja kertoi
pari iloista kaskua häntä huvittaakseen.

Mutta tänään oli Marianne aivan mahdoton. Hän istui hiljaa ja kumarassa
ja tuijotti eteensä suurilla toivottomilla silmillä.

Lopulta ei Ebbesen löytänyt enää mitään sanottavaa. Raskas vaitiolo
valtasi vanhan miehen. Hän katseli kauan aikaa Marianneen, ravisti
huolestuneen näköisenä päätään ja huokasi.

Marianne kuuli sen ja kiinnitti häneen synkästi palavan katseensa.
Pitkän aikaa istuivat, he sitten samassa asennossaan ilmettä
muuttamatta.

Mariannen silmäys sanoi enemmän kuin pitkät puheet. Ei hyödyttänyt
enää kuljeskella äänettömänä. Nyt olivat heidän sydämensä ajatukset
paljastuneet toisilleen ja nyt täytyi heidän puhua.

Konsuli nousi ylös ja meni suoraa päätä Mariannen luo, ja silitti hänen
tukkaansa monta kertaa. Ah, kuinka Mariannen täytyi kärsiä!

Hänen suurissa silmissään paloi edelleen uhkaava hehku, niitten
lakkaamatta tuijottaessa konsuliin. Niissä oli ilkeä, keltainen loiste,
jommoista konsuli ei koskaan ennen niissä ollut nähnyt.

— Lapsi rukkani — sanoi vanha mies — rakas pieni ystäväni, joka saat
kärsiä niin paljon!

Ja siellä on jotain, joka huutaa. Elämässä on niinkuin sadussa: on
olemassa korkea onnellisuuden vuori, jonka huipulta voi nähdä koko
maailman ihanuudet. Ja kaikki pyrkivät sinne. Sen tiedät itse. —
Mutta vanhat ja viisaat, jotka siellä ovat olleet ja sieltä palanneet
laakson tyyneen rauhaan takaisin, ne vakuuttavat nyt niinkuin ennenkin
nuorille: Älkää kiihtykö! pysykää vakavina niinkuin mekin! — Mutta se
ei auta, ei auta. Sillä meidän oikeutemme, meidän nuorten oikeus on
päästä tuolle korkealle vuorelle. — Kuuletko, se on meidän oikeutemme,
oikeutemme, oikeutemme!

Marianne seisoi konsulin edessä suorana ja innostuneena ja hänen
kiihkonsa paloi ja loisti hänen sanoissaan niin syvästi ja
voimakkaasti, ettei sitä enää näyttänyt voivan sammuttaa.

Syntyi pitkä äänettömyys.

Konsuli Ebbesen ei enää löytänyt sanoja ja ajatuskin tuntui pysähtyvän.
Hän tunsi itsensä vanhaksi tuon uhmailevan nuoruuden edessä, väsyneeksi
ja vieraaksi.

Ulkoa häämöitti kesäyön syvänsininen taivas. Tuon tuostakin tuoksahti
ikkunasta sisään sireenin tuoksu.

Konsuli Ebbesen nousi, päästäen syvän huokauksen. Hän meni Mariannen
luo, silitti hellästi hänen hiuksiaan ja sanoi:

— Niin, niin, minä ymmärrän sinua, lapsi. Nuorilla on aina oikein.
Mutta lopulta näkyy kuitenkin, että vanhat ovat nähneet pitemmälle.
Niin ihmeellinen on elämä. Päivä on koittava, — muista mitä nyt sinulle
sanon — päivä on koittava, jolloin olet näkevä, että on onnellisempaa
uhrata kuin vaatia. Elämä tekee ihmisen nöyräksi ja väsyneeksi. Ei.
tänä iltana en enää voi puhua. Hyvästi. Marianne! Kiitos, että olet
puhunut minulle suoraan!



XII


Kun konsuli Ebbesen sinä iltana tuli kotiinsa kulki hän kauan aikaa
edes ja takaisin huoneessaan. Lopulta pistäysi hän puutarhaan ja
kuljeskeli vitkaan ja mietiskeleväisenä vanhojen jasmiinipensaitten
reunustamia polkuja.

Pitkä keskustelu oli saattanut hauet suunniltaan, ja hän tunsi, ettei
Se suinkaan ollut lähentänyt häntä Marianneen — päin vastoin. Hetkisen
tunsi hän halua palkita Mariannen avomielisyyden kertomalla hänelle
rehellisesti ja vilpittömästi siitä onnettomasta hetkestä, josta
Mariannella jo näytti olevan aavistus. Mutta hänet valtasi heikkous.
Ja sitäpaitse — mitä se olisi hyödyttänyt? Nykyisessä mielentilassaan
ei Marianne sitä kuitenkaan olisi ymmärtänyt. Hänessä vain olisi
vakiintunut käsitys, että se sittenkin oli ollut »kauppa». — Ei, paras
oli niinkuin oli. Piti siis yhä edelleenkin kaartaa hänen kysymyksensä.
Nuoriso on niin sydämetön. Se on sen suuri etuoikeus. Ja vanhuuden
velvollisuus on mahtua ja antaa anteeksi.

Kaikki jäi entiselleen. Ei ollut enää aika miettiä sitä, jota ei voinut
muuttaa — oli toimittava.

Sillä semmoisella päällä, kuin Marianne nyt oli, saattoi hän tehdä
mitä tahansa. Mikään ei enää sitonut häntä siihen, johon kohtalo oli
hänet johtanut, ja mikään ei niin saattanut häntä kiihtymään kuin sana
»velvollisuus».

Jos hän kauemmin aikaa saisi olla sillä olollaan ja katkeruus ja tylyys
juurtuisi hänen sieluunsa, niin saattaisi hänen päähänsä pälkähtää mikä
tyhmyys tahansa. Jumala ties mihin hän ryhtyisi. Hän saattaisi karata
ensimäisen parhaan seikkailijan kanssa minkä kohtaa — ei sen vuoksi,
että intohimo hänet siihen johtaisi, vaan yksinkertaisesti sen vuoksi,
että saisi antaa potkun tuolle inhottavalle velvollisuudelle.

Ei, hänen täytyi päästä pois. Hänen täytyi päästä toiseen ympäristöön,
nähdä toisia ihmisiä, huvitteleida, nauttia nuoruudestaan, unohtaa
tuumailunsa, siksi kunnes hän väsyisi kaikkeen, siksi kunnes hänen
unelmiensa kultaus kuluisi pois ja hän alkaisi ikävöidä rauhaa ja
hiljaisuutta.

Mutta sellainen tuuma ei ollut yhtä helposti toteutettu kuin ajateltu.
Saattaa Haldor se ensin käsittämään — Jumala ties, millä lailla se
kävisi päinsä, sillä sellainen oli kokonaan Haldorin ajatuspiirin
ulkopuolella — ja toiseksi ilmoittaa se sopivalla tavalla Mariannelle?
Kuka tietää mitä uusia epäluuloja koko tuuma hänessä herättäisi. Hän
oli viimeaikoina käynyt niin omituiseksi eikä luottanut enää kehenkään.

Vaikeinta kaikista oli pysyttää häntä sopivien rajojen sisällä, jos
hänen päähänsä äkkiä pälkähtäisi riuhtaista itsensä irti inhoomistaan
velvollisuuksista ja hautaantua ilojen ja huvittelujen hautaan.

Niin, vaarallinen koe hänen tuumansa joka tapauksessa oli, ehken
liian vaarallinen. Mutta toiselta puolen oli jotain tehtävä Mariannen
pelastamiseksi siitä katkeruudesta, mikä kyti hänen mielessään — ja
eikö hän ollut velvollinenkin sitä tekemään? Eikö Mariannella sitä
paitsi ollut oikeus moittia häntä, että hän oli hänet kasvattanut
elämään vapaudessa ja sopusointuisessa onnessa, mutta sitten sitonut
hänet ilottomaan avioliittoon? Mariannen suonissa virtasi sukunsa veri,
sen tiesi konsuli itsekin, ja se vaati huvituksia ja juhlia.

Ei, muutos oli saatava aikaan, mitä pikemmin sitä parempi. — Ehkä
hänen oli jo tänä iltana puheltava Haldorin kanssa, oli taottava, niin
kauan kuin rauta oli kuuma, ja konsuli tunsi itsensä tällä kertaa
niin innostuneeksi ja voimakkaaksi, että hän voisi asiasta puhua
tarpeellisella voimalla ja lämmöllä.

Hän katsoi kelloansa — se oli vasta puoli yksitoista. — Oli siis aikaa
vielä, niin, ehken juuri nyt oli paras aika, sillä sellainen valoisa
kesäyö tekee mielen aina tuttavalliseksi ja sovinnolliseksi.

Hän tiesi kyllä missä Haldorin tapaisi. Kaupunkihan oli siksi pieni ja
ihmisten laverteliaisuus siksi suuri, että hän jo aikoja sitten oli
saanut tietää Haldorin joka ilta istuvan klubin puistossa entisellä
paikallaan.

Klubi oli vanha laitos. Sen matala, vanhanaikainen huoneusto oli jo
monta sukupolvea ollut kaupungin nuorten miesten kokouspaikka. Siellä
he olivat vuosikymmeniä pelanneet biljardia, siellä oli kaupungin
nuoriso tanssinut suuressa juhlasalissa, jonka seiniä koristi aikojen
kuluessa klubin johtajina olleitten, kunnianarvoisien miesten
muotokuvat.

Houkuttelevammaksi teki klubin kuitenkin sen suuri, muhkea puisto,
joka ulottui aina rantaan asti ja johon oli rakennettu pieniä, siroja,
huvihuoneita.

Kaunein niistä sijaitsi pienellä kummulla lähellä rantaa. Valoisina
kesäöinä, jolloin meri oli peilikirkas silmän siintämän asti, istui
siellä, »skanssissa», kuten sitä kutsuttiin, aina joku seurue, ja
vakuutettiin siellä olevan niin kaunista, ettei sieltä voinut poistua
ennen auringon nousua.

Ennen oli Haldor ollut siellä jokapäiväinen, eli oikeammin, jokaöinen
vieras, ja nyt nähtiin hänet sinne jälleen kulkevan joka ilta.

Kaupunkiin oli tullut nuori kaunis-ääninen luutnantti, ja kun hän
lauloi Hellmania tai juomalauluja hämärinä, omituisen surumielisinä
kesäöinä, niin valtasi runollinen tunnelma nuo puolivanhat
vanhatpojat, joita ei jokapäiväisessä merkityksessä suinkaan saattanut
sentimentaalisiksi kutsua.

Haldor Björn oli luutnantin kiitollisimpia kuulijoita. Hän piti etenkin
niistä haikeamielisistä lauluista, jotka saivat hänen sielunsa tyyneen,
surunvoittoiseen vireeseen. Sellainen mieliala häntä erikoisesti
viehätti.

Luutnantti lauloi parhaillaan vanhaa espanjalaista laulua, kun eräs
kuulijoista näki jonkun tulevan käytävää myöten »skanssiin» päin. Hän
katseli uteliaasti tulijaa, mutta tämä pysähtyi niin pitkän matkan
päähän, ettei hän saattanut häntä tuntea.

Kun luutnantti oli laulanut laulunsa loppuun, tuli mies lähemmäksi.
Uteliaisuus valtasi koko seuran, ja kaikki kääntyivät ympäri nähdäkseen
kuka tulija oli.

Hämmästys oli kokonaan yllättävä, kun huomattiin, että se oli — itse
konsuli Ebbesen.

Miia ihmettä hänellä oli siellä tehtävää? Tuliko hän tarkastamaan
jotain? Tai ehken noutamaan vävyänsä, jo puoli humaltunutta Haldoria?

— Anteeksi, herrat — sanoi konsuli, astuessaan huvihuoneeseen ja
tervehtiessään seuruetta. — Älkää antako häiritä itseänne. Olin
puutarhassa kävelyllä ja satuin kuulemaan kaunista lauluanne. En
voinut vastustaa houkutusta. Minun täytyi pistäytyä tänne kiittääkseni
laulajaa erinomaisesta esityksestä.

Luutnantti esitettiin hänelle. Konsuli lausui muutamia kohteliaita
sanoja, jotka ylenmäärin mairittelivat hänen vävyänsä. Niin, ne
tuntuivat hyvältä itse kustakin läsnäolijasta, sillä luutnantti
oli yksi heistä. Niinhän hänellä oli tapana laulaa joka ilta. Nyt
saattoivat ihmiset nähdä, kuinka heidän seurassaan elettiin. Ei ollut
kysymyksessä yksinomaan juominen, sillä sellaisessakin miehessä kuin
konsuli Ebbesenissä, jolla oli niin paljon makua, saattoi heidän
seuransa ihastusta herättää.

— Täällähän teillä on kerrassaan miellyttävää — sanoi konsuli. — Niin,
niin, muistan tämän paikan vielä nuoruudestani. Täällä istuin monena
iltana — niin kuin te nyt istutte. Ah! Tämä näköala on suorastaan
suurenmoinen — huudahti hän innostuneesti ja osotti merelle päin,
jonka takaa suuri, punainen täysikuu parastaikaa teki nousuansa — ja
tällainen yöilma! Suvaitsetteko, herrani, että istun hetkiseksi nuorten
seuraan?

Pyyntöön tietysti suostuttiin vilpittömällä ilolla — joka päivä ei
tarjoutunut tilaisuus sysätä ihmisten nenän eteen sellaista valttia,
että oli istunut »ryyppäämässä» konsuli Ebbesenin kanssa yöllä. Seuran
vanhin — jota nimitettiin magister, bibendi, juomataidon maisteriksi
kysyi saisiko konsulille tarjota lasin sampanjaa.

— Ei, kiitoksia — ei sampanjaa. Mutta jos minä sen sijaan saisin
tarjota seuralle lasin madeiraa, jota minulla on täällä ollut säästössä
isäni ajoilta asti, niin tekisivät herrat minulle suuren ilon ja
kunnian.

Ebbesenin madeira oli kuuluisata. Siitä jalosta juomasta kerrottiin
oikeita taruja. Sitä tarjottiin ainoastaan huomattavissa
tilaisuuksissa, joitten välillä joskus saattoi kulua vuosikausia.
Ymmärtää niin ollen, että herrat tunsivat itsensä Ebbesenin ehdotuksen
johdosta suloisesti liikutetuiksi, miltei juhlallisiksi.

Konsuli istui nuorten seurassa noin neljännestunnin. Hän otti
vilkkaasti osaa keskusteluun ja kertoi entisestä klubi-elämästä monta
kaskua, joita mielenkiinnolla kuultiin, ja lausui vielä kerran ilonsa
siitä, että sai nyt niin hupaisessa seurassa vanhoja muistojansa
uudistaa.

Kun luutnantti vielä oli laulanut erään parhaimmista numeroistaan ja
kun konsuli oli häntä sen johdosta kiittänyt, nousi Ebbesen ja sanoi
itsekullekin ystävälliset hyvästit.

Hehkuvin sanoin ehdotti magister bibendi konsulin maljan ja muuan
puolihumalainen tukkukauppias aikoi huutaa hurraata, mutta häntä
tölmästiin heti sekä mahaan että selkään, niin että ääni heti kurkkuun
katkesi.

Sitten poistui konsuli seurasta. Haldor, jonka piti päästää
kunniavieras suljetusta portista, lähti hänen mukaansa.

Seura jäi edelleen istumaan ja alkoi yhä ylistävämmin puhua Ebbesenin
persoonallisuuden hienoudesta ja elämän tottumuksesta. Tiesipä muuan
väittää, että hänelle kerran olisi tarjottu kamariherran toimi, mutta
sitä uskalsivat kuitenkin useimmat epäillä. Mutta myönsivät lopulta,
että se hänestä olisi pitänyt tulla.

Ja sitten täytyi luutnantin laulaa jälleen.

Kun Ebbesen ja Haldor kulkivat yhdessä puiston käytävää portille päin,
otti vanhus sydämellisesti vävyänsä käsivarresta ja hyräili säkeen
eräästä luutnantin laulusta.

Haldor olikin sinä iltana peräti ihastunut appeensa sen tavan johdosta,
jolla vanhus oli kohdellut hänen tovereitaan. Sillä se, että konsuli
oli istunut heidän seurassaan, riittää varmaan sitomaan suun kaikilta
panettelijoilta. Nyt he näkivät, että hän ja hänen appensa olivat
parhaimpia ystäviä maailmassa. Mikään ei enää estä häntä viettämästä
muutamia hetkiä vanhojen ystävien seurassa.

Niin, ukkokin oli mitä parhaimmalla tuulella, puheli niin innokkaasti,
että oli oikein hauska häntä kuunnella, ja kun he olivat saapuneet
portille, huomautti hän hymähtäen:

— Kuules nyt, rakas Haldor, minähän olen joutunut oikein »viftille»
tänä iltana. Ehkei ollut oikein viisasta antautua niin nuorekkaaseen
seuraan. Tiedätkö mitähän jos mentäisiin minun luokseni istumaan?
Aukaisen pullon kaikkein parhainta madeiraani. Mitä sanot siitä? Ja
sikaarilaatikon, josta voin myöskin mennä takuuseen. Mitä? Sillä
tavalla voimme vielä viettää hetkisen, ennenkuin menemme levolle.

Haldor tunsi itsensä oikein ylpeäksi mennessään sanomaan tovereilleen
hyvästiä. Tämä oli vasta ensimäinen kerta, jolloin hänen appensa
julkisesti osotti antavansa hänelle arvoa.

Ebbesenin luo tultuaan sytytti konsuli lampun, tarjosi Haldorille
nahkapäällyksisen nojatuolin ja hienon sikaarin — lyhyesti osotti aivan
harvinaisia ystävällisyyttä.

Haldor alkoi aavistaa, että konsulin kohteliaisuuden aiheutti jokin
ehdotus, jonka hän tyttärensä puolesta aikoi tehdä. Niin, kuka tietää?
Tuo vanha ja viisas ukko ei suinkaan ole voinut olla huomaamatta sitä
muutosta, mikä Mariannessa viime aikoina on tapahtunut, ja nyt oli
konsuli varmaan Haldorin puolella siinä asiassa.

Kun konsuli sitten varovaisesti alkoi johtaa puheen Marianneen, niin ei
Haldorilla ollut mitään sitä vastaan — päinvastoin — Haldor ei muuta
halunnutkaan kuin saada aukaista huolestuneen sydämensä.

Ja hän alkoi heti kertoa Mariannen muutoksesta.

— En voi ensinkään käsittää, mistä se aiheutuu — valitteli mies rukka.
— Minä koetan tehdä kaikki huvittaakseni häntä. Mutta turhaan.

— Rakas Haldor — vastasi konsuli Ebbesen — sinun ei pidä ottaa asiaa
noin vakavalta kannalta. Saat nähdä, että kaikki pian menee ohi.
Katsos, Marianne käy tällä hetkellä sisäistä taistelua, joka tapahtuu
jokaisessa hänen kaltaisessaan nuoressa naisessa. Sellainen taistelu
tekee asianomaisen sairaaksi, ja häntä on siis sellaisena kohdeltava.

Haldor kuunteli tarkkaavaisena eikä ymmärtänyt rahtuakaan. — Sisäinen
taistelu — ei, sellaisesta hän ei koskaan ollut kuullut puhuttavan.
Sen hän nyt vielä saattoi käsittää, että nuoret tytöt eräässä ijässä
saattavat olla hermostuneita ja oikukkaita, mutta että nuori rouva,
joka on hyvissä naimisissa, jolla on kunnon mies, kaunis koti, terve
lapsi — että sellainen rouva yhtäkkiä joutuu viettelyksiin, se oli
yläpuolella hänen ymmärrystään.

Mutta koska konsuli Ebbesen niin sanoi, niin mahtoi siinä olla perää.
Hän ymmärsi paremmin naisia, ja Haldor tunsi, että hän hyvin saattoi
appeensa luottaa. Siksi hän nyt kysyi häneltä neuvoa, valmiina
suostumaan mihin tahansa.

— Niin, — vastasi konsuli — ei ole tosiaankaan niinkään helppoa tehdä
käännöstä. Siihen tarvitaan pitempi aika. Mutta ensiksi täytyy hänen
päästä pois kaupungista.

Haldor tuijotti häneen. — Mitä tarkoitti konsuli?

— Mutta ei ole odotettavissakaan — jatkoi konsuli avomielisesti —
että hän muitta mutkitta siihen suostuisi. Sen vuoksi olen ajatellut
pientä kepposta. Menen huomenna hänen luokseen, ilmoitan hänelle,
että lääkärini on määrännyt minut kylpymatkalle, mutta että olen
niin vanha, etten mielelläni matkustaisi yksin. Siksi täytyy hänen
matkustaa kanssani kylpylaitokseen. Luonnollisesti on se sinulle hieman
vastenmielistä, Haldor. Mutta sinun täytyy etukäteen luvata, että annat
siihen suostumuksesi. Meidän kumpaistenkin täytyy välttämättömästi
toimia yksissä, muuten emme pääse tarkoitustamme perille.

Ilta päättyi kummankinpuoleiseen mieltymykseen ja tyydytykseen. Konsuli
oli aikeissaan onnistunut, ja Haldor tyyntyi vaimoonsa nähden.

Konsuli oli melkolailla liioitellut sitä ikävää, jota Haldor
muka tulisi tuntemaan saadessaan viettää yksin kesäkuukaudet
kaupungissa. Itseasiassa oli asianlaita päinvastoin. Sillä Haldorin
mielikuvituksessa kytivät jo kuvittelut hupaisista nuorenmiehen
illallisista, virkistävistä purjehdusmatkoista viinoineen, ruokineen
ja naikkosineen ja pitkistä, kauniista kesäilloista »skanssissa»,
lauluista ja sarkkojin kilinästä.

Ei, konsulin ehdotus ei ollut ensinkään hullumpi. Ja päällepäätteeksi
tulevat ihmiset hänestä sanomaan, että »hän hoitaa kotana liikettä
sillä aikaa, kun vaimonsa oleskelee kylpylaitoksessa». ja sehän tuntuu
sekä uhrautuvaiselta että kauniilta.



XIII


Alussa näytti siltä, kuin olisi konsuli Ebbesenin suunnitelmat
onnistuneet, sillä pian kerääntyi Marianne rouvan ympärille
vilisemällä ihailijoita, ja ensimäisinä päivinä joutui hän kerrassaan
huumeeseen kaikesta siitä hälinästä, juhlimisesta ja imartelusta.
Mutta hän oli onnellinen ainoastaan pinnalta, ja opittuaan lähemmin
tuntemaan uutta seurapiiriänsä muuttui se ikävystyttäväksi ja lopulta
sietämättömäksikin. Kun samat huvitukset yhä uusiutuivat, niin
menettivät nekin vetovoimansa, ja hän alkoi niitä karttaa.

Hänen vakavan ja suruvoittoisen sydämensä syvyydestä pulpahtivat
taaskin etsivät ja vastausta vaativat ajatukset esiin. Se toi hänen
silmiinsä synkän, tutkivan ilmeen. Hänen katseensa kiintyi pitkäksi
aikaa jokaiseen uuteen ihmiseen, jonka hän tiellänsä tapasi, ja lopulta
siinä kuvastui jotakin niin tuskallista, mikä näytti rukoilevan apua.

Saattoipa tapahtua, että hänet keskellä keinujen hälinää ja iloisuutta
valtasi kamala tunne. Hymyilevät kasvot hänen ympärillään muuttuivat
hänestä irvistäviksi naamareiksi, kohteliaat herrat ja kauniisti puetut
naiset näyttivät hänestä valepukuisilta eläimiltä, joiden naamiopuku
oli vain heidän inhottavien intohimojensa, heidän itsekkäisyytensä,
pahuutensa ja kostonhimonsa verhona.

Suuri tyhjyys ympäröi hänet. O Jumala, kenties oli koko elämä sellaista
karnevaalia. Ypö yksin täytyi ihmisten kantaa kohtalonsa, jokainen
sielu oli sävel, joka helähtäisi ilman tarkoitusta avaruudessa. Eikä
koskaan soinnahtaisi toinen sävel, joka sulaisi sen kanssa siksi
suureksi sopusoinnuksi, minkä hän tunsi syvällä rinnassansa elämän
pyhänä päämääränä.

Hän hypähti ylös kuin unesta, milloin joku puhutteli häntä ja yht'äkkiä
herätti hänet näistä raskaista ajatuksista.

       *       *       *       *       *

Ei kestänyt kauan ennenkuin konsuli Ebbesen huomasi, että Mariannen
sairaus oli syöpynyt liian syvälle veriin, jotta se voitaisiin
parantaa vain kuukauden kestävällä kylpymatkalla. Hän tiesi vallan
hyvin että Marianne oli kuumeentapaisessa tilassa joka kerta kun hän
oli iloinen, sillä hänen ilonsa ei ollut sitä pysyvää ja tervettä
laatua, jonka juuret tunkevat syvälle temperamenttiin ja joka levittää
koko olemukseen kirkastavan hymyn. Ei, hänen ilonsa oli puuskapäistä
niinkuin rajumyrsky. Se oli iloa, joka painosti muita ja teki heidät
mykiksi, ja hänen naurunsa oli niin hurjaa, että usein saattoi pelätä
sen tuossa tuokiossa päättyvän hillittömään itkuun.

Semmoisina hetkinä levisi tumma, synkkä kauneus Marianneen, ja vanha
konsuli katsahti surullisesti häneen. Ah, missä oli hänen pikku
Mariannensa, jonka silmät olivat kirkkaat ja piirteet pehmoiset?
Hänestä oli tullut kookas, vieras nainen, nainen, jonka suruun hän
kenties oli syypää, mutta jonka kohtaloa hän ei enää voinut muuttaa.

Niin, vanhalla konsulilla oli monta surunhetkeä, erittäinkin silloin
kun hän istui yksinään ja, niinkuin vanhoilla usein on tapana, ajatteli
menneisyyttä jota ei enää voitu muuttaa tai mietti mitä sitten tulisi
tapahtumaan, kun hänen silmänsä nyt pian ummistaisivat kaikelle.

Tuon merkillisen illan jälkeen hän ei ollut kertaakaan puhunut
Mariannen kanssa siitä arasta asiasta. Ei maksanut vaivaa. Marianne
sai taistella taistelunsa yksin. Kerran hän kuitenkin joka tapauksessa
saavuttaisi sisäisen rauhan, kerranhan hänen silmänsä avautuisivat
näkemään että se mitä hän oli uneksinut oli vain pelkkä harhakuva.

Niin niin, kerranhan hänen pikku Mariannensa vanhenisi ja vakaantuisi —
kerran hänkin alkaisi kaivata elämän suurta, viileätä iltarauhaa.

Oli tämä matka sittenkin vaikuttanut Marianneen: hänet oli vallannut
ainainen levottomuus. Hän ei voinut enää istua toimettomana hiljaa
huoneissaan, niinkuin hän oli tehnyt usein ennen. Nyt hän kulki
lakkaamatta ulos ja sisään, edes ja takaisin.

Kaupunki näytti hänestä vielä pienemmältä kuin ennen, ja tunturit
vuonon ympärillä seisoivat kuin muuri vankilan ympärillä. Hän halusi
kiihkeästi pois, kauas pois sinne missä elämä hehkui. Suuret kaupungit
houkuttelivat häntä. Niiden loisto lohduttaisi, niiden elämä ja pauhina
huumaisi.

Ja hyväsydäminen Haldor oli heti suostuvainen. Eräänä kauniina syyskuun
päivänä matkustivat he molemmat etelään.

Laivarantaan jäi vanha konsuli Ebbesen yksin seisomaan ja heiluttamaan
jäähyväisiksi. Ja kun laiva pääsi vauhtiin ja katosi saaren taakse,
läksi hän hitaasti takaisin kotiin. Oli niin autiota ja tyhjää
suurissa, korkeissa huoneissa, oli niin hiljaista sisällä ja ulkona.
Lehdet loistivat auringonpaisteessa punaselta ja kultaselta — tuntui
syksyistä tuoksua syksyisessä ilmassa.

Vanhus istui tuoliinsa ja katseli ulos kellertyvään syksyyn.

Hän huokasi syvään ja nojasi päänsä kätensä varaan.

Kuinka häntä väsytti! — Hän sulki hiljaa silmänsä ja kuunteli lehtien
hiljaista rapinaa, kun ne putoilivat nurmikolle.



XIV.


Useimpien ihmisten elämässä on aika, jolloin tuntuu että nyt — juuri
nyt on korkein huippu saavutettu. Ja ellei nyt tapahdu ihmettä, niin
päivät alkavat taas painua mailleen päin, eikä sitten enää kohoa toista
kukkulaa elämässä.

Semmoinen tunne syntyi Mariannessa heti ensimäisenä iltana, jonka hän
vietti Parisissa. Kävellessään bulevardeilla tuuheiden puiden alla oli
hän tuntevinaan väristykset! kulkevan pitkin selkäänsä, hän hengitti
ulos pitkissä siemauksissa, niinkuin se joka on kauan hakenut ja
vihdoin löytänyt, ja hänen sydämessään kuului ääni, joka sanoi:

— Täällä! Nyt!

Ja jokaikisenä aamuna, joka senjälkeen koitti, heräsi hän vavisten
odotuksesta, ja katsellessaan yli korkeiden kattojen, joita kohoili
sekavana vilinänä aina äärettömyyteen asti, ajatteli hän:

— Jossakin täällä — kenties ihan lähellä tai kenties hyvin kaukana
jonkun syrjäkadun etäisimmässä sokkelossa — mutta jossakin täällä
seisoo suuri aavistamaton ja odottaa sinua, ja kenties juuri tänään
tapaat hänet.

Mutta joka ilta hän palasi kotiinsa pettyneenä, äärettömän huolissaan.
Taaskin oli kulunut hukkaan kallis päivä.

Oli kerran aamu — varhainen, usvainen aamu. Aurinko ei ollut vielä
päässyt täyteen valtaansa. Puiden lehdet kiilsivät yöllisestä kasteesta.

He menivät kahvilaan syömään suurusta. Marianne oli nälissään, unisen
ärtyinen ja huonolla tuulella.

Silloin hän säpsähti yhtäkkiä, hän pelästyi ikäänkuin olisi nähnyt
jotakin hirveätä. Salamana välähti hänen aivoissaan ajatus, kaikki veri
pusertui hänen sydämeensä.

Tuossa! — Vihdoinkin!

Nuori herra, parraton ja jotenkin laiha kasvoiltaan, joista kaksi
ihmeellistä silmää tuijotti häneen. Samassa kun hän kohtasi tämän
katseen, oli hän tuntevinaan sen oudon tunteen, jota hän oli odottanut.
Marianne tunsi hänet.

Hänhän oli Kristian — Kristian Fredrik Trolle — sama mies, joka oli
silloin tällöin kummitellut hänen mielessään kaikkina kuluneina vuosina.

Ja kuitenkin hän oli vieras. Sillä sensijaan että Marianne oli ennen
ajatellut häntä vain uneksiessaan valveilla, oli hänelle nyt heti
selvillä että hän oli kerrassaan Trollen vallassa.

Puoleksi hajamielisesti kuuli Marianne miehensä — ihastuksissaan
tutun tapaamisesta — tervehtivän häntä ja kuuli Trollen vastaavan
tervehdykseen. Marianne haki vaistomaisesti hänen katsettansa, ja
hänestä tuntui kuin olisi Trolle tehnyt samoin. Se vaikutti että
heti ensimäisestä silmänräpäyksestä alkaen syntyi heidän välilleen
jonkunlainen salaisuus.

He söivät yhdessä aamiaisensa, mutta Marianne tuskin virkkoi sanaakaan.
Häntä huumasi omituisesti. Joka kerta kun hän rohkeni katsahtaa
Trolleen, vavahdutti häntä sydänjuuria myöten riemuitseva ilo. Mutta
lopulta hän ei enää uskaltanut. Hurja vapautumisen tunne valahti yli
koko hänen olemuksensa. Jos hän olisi katsonut Trolleen kauemmin, olisi
hänen ollut pakko heittäytyä maahan ja itkeä kaipauksensa ilmi.

He kävelivät yhdessä pitkin katuja. Trolle kulki hänen vieressään
ja puheli hänelle, ja hänestä tuntui kuin olisi hän nähnyt auringon
paistavan jossakin äärettömän etäällä ja ihmisten kulkevan ohitsensa,
ja ikäänkuin hän olisi kuullut katuliikkeen kohinan tulevan jostakin
hyvin, hyvin kaukaa.

Hän tunsi itsensä niin vapaaksi, onnelliseksi ja kiitolliseksi. Tuntui
kuin olisi hän liidellyt kauas kohti kultaista merta.

Ei pieninkään katkeruuden rahtu enää ahdistanut hänen sieluansa;
kaikki hänen ajatuksensa muuttuivat lempeiksi ja hyviksi, ja hän tuli
muistaneeksi vanhaa isäänsä. Oi, kuinka mielellään hän olisi suonut
hänen olevan nyt luonansa täällä! Hän olisi tarttunut häntä kaulaan
ja silittänyt hänen poskeansa ja pyytänyt häntä unohtamaan kaiken sen
häijyyden, jolla hän oli häntä kiusannut joka ilta.

Ja hän olisi pyytänyt isänsä katsomaan häntä syvälle silmiin, jotta hän
tulisi vakuutetuksi ettei niissä nyt enää ollut mitään pahaa — vaan
pelkkää hyvyyttä ja lempeyttä.

Mitä enemmän hän ajatteli isäänsä, sitä kiihkeämmin hän tunsi
kaipaavansa häntä. Jospa hän nyt olisi täällä ja näkisi kuinka kaunista
kaikki oli, niin hän nauraisi ja telmisi hänen kanssaan, kunnes
isäänkin tarttuisi hänen raikas riemunsa.

Vihdoin hän ei voinut hillitä itseään, vaan meni erääseen kahvilaan
kirjoittamaan kirjettä isälleen.

Siitä tuli hypähtelevän iloinen kirje, ilman tarkkaa ajatusten
yhteyttä, mutta sanat tanssivat riemusta. Luettuaan sen läpi, täytyi
hänen itsensäkin sille nauraa, ja varmuuden vuoksi lisäsi hän siihen
seuraavan jälkikirjoituksen:

 »Tämä kirje tuntunee hyvin kummalliselta sinusta raukasta, joka istut
 kotona, ja kenties sanot itseksi, että se on kirjoitettu vankkojen
 samppanjapäivällisten perästä, ja senvuoksi on ehkä parasta sanoa,
 että kello on vasta kaksi ja että minä olen aivan täydessä tajussani.
 Mutta tahdoin vain ilmoittaa sinulle, rakas isä, että nyt minä olen
 terve taas ja etten minä tästä puoleen enää koskaan ole häijy, vaan
 olen sinun entinen, iloinen ja onnellinen

                                                _Mariannasi_.»

Hän jäi istumaan ja katsomaan eteensä. Hän muisti kaiken sen pahan,
mitä hän oli tehnyt ja ajatellut näinä vuosina. Tällä hetkellä hän ei
voinut ymmärtää, miten se oli voinut tapahtua. Hänet valtasi suuri
nöyryyden tunne. Hän pyysi anteeksi koko maailmalta, istuessaan siinä
ja katsellessaan ulos päivänpaisteeseen — kaikelta maailmalta — samassa
kun kyynel tunkeutui esiin silmänurkasta.

Mutta sitten hän ponnahti pystyyn, tarttui Haldorin käsivarteen ja
tanssien moni ulos hänen kanssaan. Häntäkin kohtaan hän tahtoi olla
hyvä ja koettaa sovittaa kaiken sen surun, jonka hän oli hänelle
tuottanut.

Koko sen päivää hän kulki onnesta juopuneena. Silloin tällöin yritti
joku synkkä ajatus nostaa päätänsä esiin ja kuiskata hänen korvaansa
ilkeän kysymyksen, mutta hän karkoitti luotansa kaikki mustat mietteet.
Hän tahtoi olla onnellinen ja riemuita, riemuita, tuntematta katumusta,
tuntematta tuskaa.

Herra Jumala! Olihan se ensi kertaa hänen elämässään.

Ja saattoahan tapahtua, että se olisi ollut samalla viimeinen.



XV.


Pari kummallista päivää liukui hänen ohitsensa kuin unessa. Poislähtö
yhä läheni, mutta hän ei ajatellut sitä, hän ei tahtonut ajatella sitä.

Silloin ehdotti Haldor eräänä iltana, että Kristian Fredrik ja Marianne
söisivät seuraavana päivänä päivällisen kahdenkesken. Hänen itsensä
täytyisi näet mennä kotoa pois muutamien liiketuttaviensa kanssa
katsomaan elämää, eivätkä he mielellään ottaneet naisia mukaansa.

— Minä jätän senvuoksi sinun tehtäväksesi — lopetti Haldor taputtaen
Kristian Fredrikiä ystävällisesti olalle — pitää huolta siitä, että
vaimollani on hauskaa viimeisenä iltana, minkä hän viettää Parisissa.

Kristian Fredrik ei vastannut heti. Pieni hermostunut ryppy ilmestyi
hänen otsallensa kulmakarvojen yläpuolelle, mutta muuten hänen kasvonsa
eivät vähintäkään värähtäneet.

— No — sanoi Marianne — näyttää siltä kuin ette olisi erittäin
ihastunut jäämään minun kanssani koko illaksi.

— Niin, se on hyvin harmillista — vastasi Trolle, hakien sanoja ja
nähtävästi koettaen hillitä itseänsä — mutta huomenna se on sen pahempi
kerrassaan mahdotonta. Minulla ei ole silloin aikaa.

Hän katsoi toisaalle tätä sanoessaan ja pieni ryppy otsalla vavahteli
koko ajan tuskin huomattavasti.

— Saisitpa ihan hävetä — sanoi Haldor moittivasti. — Onko nyt
kohtuullista vastata, ettet voi siirtää muutamia joutavia toimiasi
toiseen kertaan, kun sinulle tarjotaan tilaisuus viettää iltaa yhdessä
vanhan ystävättäresi kanssa — kenties viimeisen kerran moneen vuoteen.

Kristian Fredrik murahti vastaukseksi jotakin sentapaista, että paha
kyllä se ei käy päinsä. Hän toisti sanansa uudelleen, ikäänkuin hakien
parempaa anteeksipyyntöä, mutta vaikeni sitten aivan yhtäkkiä.

— Mutta entäpä jos minä _pyydän_ teitä, Kristian Fredrik? — Marianne
ojensi hänelle kätensä. — Voitteko sitten todellakin kieltäytyä? —
lisäsi hän hellästi ja hartaasti.

Silloin vilkasi Trolle häneen nopeasti.

— No kun te kerran pyydätte minua, rouva Marianne!

— Tuletteko siis?

— Tulen.

No, sepä hyvä — riemuitsi Haldor ja tarjosi heille molemmille
käsivartensa. — Mennään nyt Mülleriin Richelieukadun varrelle syömään
krapuja ja oliiveja.

       *       *       *       *       *

Marianne kulki kuumeentapaisessa jännityksessä koko seuraavan
aamupäivän. Oli yhtä ja toista järjestettävää lähtöä varten. Viimeiset
ostokset oli tehtävät, matka-arkut pakattavat, uutta pukua koeteltava,
ja keskellä kaikkia näitä puuhia eli hänessä yksi ainoa ajatus hohtaen
ja houkuttaen. Minä tapaan hänet! Minä tapaan hänet kahden kesken! soi
hänen sydämessään ja suonet tykyttivät saman tahtiin.

Ja kun enää oli vain yksi tunti aikaa heidän kohtaamiseensa, silloin
johtui hänen mieleensä ajatus pukeutua juhlapukuun. Oo, hän olisi
kaunis, hän ihan säteilisi tavatessaan Trollen, ja sitten he eläisivät
tänä iltana koko elämänsä kauniimman ja ihmeellisimmän hetken.

Ja sitten — huomenna? — Ei, ei ajatustakaan huomisesta! Tänään! Tänään!
Vielä oli muutamia tunteja tätä päivää, ja nämä tunnit olivat ihanimmat
kaikista. Mutta miksi ne olisivat ihanimmat? Mitä sitten tapahtuisi? —
Ei, ei, ei ajatella mitä tapahtuu! Antaa vain johtaa itseänsä sokeasti
eteenpäin, minne tahansa, minne tahansa! Hän vain hymyilisi ja olisi
onnellinen, vieköön Trolle hänet sitten mihin tahansa.

Kun hän oli pukeutunut, katsoi hän vielä kauan kuvaistansa suurista
peileistä. — Niin, nyt hän oli kaunis. Tokkohan Trolle vain huomaisi
hiilien koristautuneen häntä varten? Ja hän katsoi taaskin kuvaansa
peilistä. Kyllä Trollen täytyy huomata se!

Hän ei ollut koskaan ollut niin säteilevän kaunis.

Ja ojentaen vartalonsa suoraksi tietäessään olevansa nuori ja
kaunis, hän laskeutui alas portaita ja kulki läpi hotellin eteisen.
Silkkihameen liepeet kahisivat hänen käydessään. Muuan vanha herra
seisahtui häntä katsomaan, painaen ihan huimauksissaan monokkelin
silmänurkkaansa. Ha ha! Luonnollista — olihan hän nuori ja kaunis!

Hän meni hotellin seurusteluhuoneeseen. _Trolle_ seisoi jo siellä
ikkunan luona syviin mietteisiin vaipuneena. Marianne hiipi aivan
hiljaa edelleen pehmeitä mattoja myöten — vain silkki hiukan kahisi
hänen kulkiessaan. Trolle ei huomannut mitään, ennenkuin Marianne
seisoi ihan hänen vieressään ja sanoi hänelle hyvää päivää.

Silloin hän säpsähti ja kumarsi.

Marianne seisoi hänen edessään.

— Enkö minä ole kaunis? — kysyi hänen hymynsä. — Juuri sinua varten
minä olen koristautunut — säteilivät hänen silmänsä.

Trolle ei virkkanut heti mitään, vaan jäi vain katsomaan häneen, ja
heikko punerrus levisi hänen ohimoillensa. Mutta hänen äänettömyytensä
puhui enemmän kuin monet kohteliaisuudet, ja hänen katseensa liiteli
ympäri Mariannen koko olemuksen, täynnä suurta harrasta jumaloitsemista.

Voitollinen riemu kohosi Mariannen sydämeen, ja hän laski kätensä hänen
käsivarrelleen.

— Lähtekäämme liikkeelle — sanoi hän. — Minulla on nälkä, Kristian
Fredrik.

Ulkona oli mitä ihanin ilta. Vieno, lempeä ilma, jossa vielä tuntui
pian loppuunsa kallistuvan päivän lauhaa lämpöä, ja tuolloin tällöin
heikko tuulahdus yöstä, joka teki tuloaan.

He kulkivat käsi kädessä katua pitkin. Ja selittämätön tunne valtasi
heidät molemmat. He kulkivat hiljaa, mitään ajattelematta, nauttien
vain yhdessäolostaan.

Vihdoin heräsi Trolle ikäänkuin unesta ja kysyi:

— Oletteko väsynyt? Emmekö kutsuisi vaunuja?

Marianne katsahti kummallisesti häneen ja hymähti:

— Apropos, mitä ajattelitte juuri nyt kulkiessanne?

— Minäkö? Oh, en paljon mitään. Mutta olemme kävelleet jo kauan, luulen
ma.

— Se on ihanaa. Luulisin voivamme kävellä tänä iltana vaikka maailman
ääriin.

— Niinkö luulette?

— Hän olisi tahtonut sanoa enemmänkin, mutta puri huultansa ja vaikeni.

He löysivät kahvilan kaukana bulevardilta, hiljaisen kahvilan vanhan,
yksinäisen kadun varrella. Suuret puut kaareutuivat yli kadun ja
varjostivat sen himmeäksi ja salaperäiseksi.

Kahvilassa he ottivat haltuunsa pöydän etäisimmässä nurkassa. Jokaisen
vieraan edessä paloi kynttilä, jota suojasi pieni punainen varjostin.

Paitsi heitä oli huoneessa vain pari vanhaa, yksinäistä herraa, joita
tarjoilijat palvelivat, liikkuen äänettömästi paksuilla matoilla.

Tämä himmeä äänettömyys hyväili sanomattoman suloisesti heidän
kiihtyneitä hermojansa. Koko maailma oli heistä niin kaukana. He olivat
aivan yksin yhdessä ja rauha vallitsi kaikkialla heidän ympärillään.

Marianne istui ja katseli Kristian Fredrikin kasvoja. Hetkistä
aikaisemmin oli joka lihas niissä ollut jännitettynä, värähdellen eloa
ja hermokkuutta, nyt oli kaikki toisin. Raskas ja kolkko rauha oli
laskeutunut joka piirteeseen, ja kun hän nosti katseensa Marianneen,
valtasi tämän vitkalleen suuri ja väkevä toivottomuus.

— Kristian Fredrik — sanoi Marianne hänelle — miksi olette niin
omituinen tänä iltana?

Hänen äänessään oli sitä sanoessaan ääretön hellyys, ja se näytti
ihankuin koskevan Trolleen, sillä hän painoi katseensa maahan ja hänen
suupielissään aivan kuin olisi vavahdellut.

— Ette saa istua sillä tavoin minua katselemassa — kuiskasi hän.

Samassa tuli tarjoilija tuomaan viiniä. Kristian Fredrik kaatoi suuren
lasin täpö täyteen ja tyhjensi sen yhdellä ainoalla siemauksella.
Sitten hän hymähti hiukan kuumeellisesti ja sanoi:

— Ei, syödään nyt. Se on kuitenkin parasta maailmassa. Ja tehän
mainitsitte äsken olevanne kovin nälissänne.

Hetkisen meni kaikki hyvin. He juttelivat niitä näitä, kilistivät ja
hymyilivät. Mutta he olivat kuitenkin hiukan levottomia. Joka kerta
kun keskustelu katkesi, ehätti Kristian Fredrik kertomaan jotakin
joutavanpäiväistä.

Mutta kun he saivat syödyksi ja istuivat kahvilan edessä kadulla
tuuheiden puiden alla, näytti Trolle yhtäkkiä ikäänkuin lamautuneelta.
Entinen toivoton ilme tuli jälleen hänen kasvoihinsa.

Silloin laski Marianne kätensä hänen käteensä ja sanoi:

— Rakas Kristian Fredrik, ette saa olla pahoillanne taas.

Ja Trolle puristi hänen kättänsä yhtäkkiä kovasti, ja veti sitten oman
kätensä pois ja vastasi surumielin:

— Ei, koetan olla kiltti.

— Kertokaa minulle, millaista teistä on ollut sittenkun viimeksi
tapasimme toisiamme — jatkoi Marianne. — Siitähän on jo monta vuotta.
Kristian Fredrik, niin että teillä on varmaankin paljon kerrottavaa.

— Niin, siitä on monta vuotta, rouva Marianne — vastasi hän ja
kiivastui samassa. — Luulin jo ehtineeni miehistyä, ja kuitenkin istun
tässä ja käyttäydyn kuin koulupoika. Ihminen uskottelee itsellensä
karaisseensa luonteensa ja verensä käyneen kovaksi ja karkeaksi.
Luulee kaiken sentimentaalisuuden palaneen pois ajatuksistansa, luulee
tulleensa kaikelle välinpitämättömäksi maailmanmieheksi ja silloin
huomaakin äkkiä olevansa aivan yhtä mieletön kuin ennenkin. Se on
kiusallista, ja vähän surullista se myöskin on. Sillä nyt tietää,
että on taas alettava alusta tuo naurettava taistelu, joka näyttää
toivottomalta — yhtäkaikki.

Hänen äänessään värähteli kovaa katkeruutta, ja kun Marianne kuuli
hänen puhuvan niin, heräsi hän ikäänkuin unestaan. Syvä tuska tunki
hänen päällensä, hän oli purskahtamaisillaan itkuun — itkemään Kristian
Fredrikiä, itseänsä ja koko elämää.

— Minkätähden te tulittekaan tänne? — jatkoi Trolle, ja hänen äänensä
sävy oli vielä kovempi kuin äsken. — Miksette antanut minun tälläkään
iltana mennä matkoihini? Miksette voi jättää minua jo rauhaan kerran?

Hän oli noussut seisoalleen ja pani takkinsa nappeja kiinni vapisevin
käsin.

Marianne istui hiljaa, pää painuneena alas. Sitten virkkoi hän
liikahtamatta vähääkään:

— Miksi moititte siitä minua? Luuletteko minun olevan siihen syypään?

Trolle istuutui jälleen ihmeellisesti murtuneena.

Elä suutu minuun, Marianne. Salli minun sanoa sinua Marianneksi. Saanko
sinutella sinua, Marianne? Anna minulle anteeksi — en tiedä itsekään,
mitä puhun.

He istuivat sitten hetken sanaakaan sanomatta.

— Joko lähdemme? — kysäsi Trolle vihdoin.

Marianne nousi vaistomaisesti, ja he kävelivät yhdessä katua edelleen
hitaasti ja äärettömän murheissaan.

Mutta juuri kun he olivat jättämäisillään ahtaan kadun ja
kääntymäisillään kihisevälle bulevardille, pysähtyi Marianne yhtäkkiä
ja seisoi hänen edessään suorana ja hehkuvana, ja sanoi hänelle
hillityllä äänellä:

Mutta olenhan minä teidän. Olen teidän omanne.

Trolle pudisti vain päätänsä ja jatkoi matkaansa.

Mutta kuhiseva liike kadulla särki heidän korviansa, ja he poikkesivat
taas pian pimeälle syrjäkadulle.

Silloin sanoi Kristian Fredrik:

— Mitä se hyödyttää? Tiedättehän sen itse parhaiten. Ette te ole niitä
ihmisiä, jotka pystyvät semmoiseen. — Enkä minäkään. Kuluneet pitkät
vuodet ovat opettaneet minut epäilemään. Epäilemään kaikkea ja kaikkia.
Marianne Teitä ja itseäni ja kaikkien ihmisten tunteita. — Nyt en enää
uskalla mitään. En uskalla astua ratkaisevaa askelta — en teidän, en
itseni, enkä Sen vuoksi, joka asuu tuolla ylhäällä ja näkee meidät
kaikki ja tuomitsee kaikki. — Olen varma siitä, että se tuottaisi
meille vain surua ja onnettomuutta. Ah, Marianne, Marianne! Olen
surrut liian paljon ja ajatellut liian paljon ja liian pahasti meistä
molemmista. En usko enää kumpaankaan meistä. — Kulkekaamme kumpikin
— omaa tietämme. Eläkäämme kumpikin omaa elämäämme, mikäli parhaiten
taidamme.

Silloin sammui Mariannen sydämessä se liekki, joka oli äsken hänessä
leimahtanut, ja hän kulki edelleen, rinnassa raskas, raateleva tuska.

Hän tunsi, että Trollen käsi haki hänen kättänsä, ja hän antoi hänen
pitää sitä omassaan. — Trolle puristi sitä heikosti.

— Ystäväni — toisti hän hiljaan kerta toisensa perästä.

Ja yht'äkkiä huomasi Marianne, että he seisoivat hänen hotellinsa
edessä. Hän katsahti kysyvästi Trolleen.

— Erotkaamme nyt — sanoi tämä — sillä tämä on sietämätöntä. Sanokaamme
jäähyväiset toisillemme, Marianne.

Taas tarttui hän Mariannen käteen ja sanoi tavattoman juhlallisella
äänellä:

— Tahdon rukoilla Jumalaa, johon uskon, että hän tekisi minut iloiseksi
jälleen. Hyvästi... rakastettuni!

Mutta ihan haltioissaan kiersi Marianne kätensä hänen kaulaansa, ja
samassa tunsi hän Trollen huulien painavan hänen huulilleen suutelon
niin tulisen, kuin olisi se tahtonut imeä sielun hänestä.

Trolle riistäytyi irti hänestä. — Hyvästi! — kuuli Marianne hänen
sanovan, ja poissa oli Trolle.

Marianne katsahti ympärilleen. Hän oli yksin. Kuinka pimeä oli! Ja
kuinka tähdet kimaltelivat! Niin, kuinka ne kimaltelivat!

Ja hän oli niin väsynyt — oo, niin väsynyt, niin väsynyt! Onnellinen
se, joka saisi nukahtaa pois koko maailmasta. Itkeä itsensä uneen ja
nukahtaa pois kaikesta.

Kankeana hoiperteli hän ylös portaita ja astui huoneeseensa. Hän siirsi
kynttilän kauemmaksi pöydälle ja vaipui tuolille väsyneenä.

Hän tunsi vielä Trollen suutelon. Hän sulki silmänsä ja taivutti päänsä
taapäin. Hän tahtoi tuntea sen suutelon koko ruumiissaan.

Mutta äkkiä hän kavahti ylös huumauksestaan. Ajatus, kauhea ajatus oli
hänet herättänyt. Hän ei saisi enää koskaan nähdä häntä, ei koskaan
enää. Hän seisoi keskellä lattiaa, puristaen päätänsä molemmilla
käsillään.

Ei, hän ei voinut erota Trollesta. Hänen täytyi tavata hänet. Samassa
syöksyi hän ovelle, mutta hillitsi siinä itsensä.

Ajatukset lentelivät sikin sokin hänen aivoissaan. Hän ajatteli
isäänsä, lastansa, Haldoria. Kaikkialta parveutuivat ajatukset yhteen,
kaikki muistot astuivat ilmielävinä hänen eteensä.

Hän vaipui lattialle ja rukoili. Jumalan täytyi auttaa häntä, hän ei
jaksanut enää itse. Jumalan täytyi auttaa häntä tässä äärettömässä
hädässä.

Sinä et saa enää koskaan nähdä häntä, vastasi ääni hänen sielustaan. Ja
yhdellä hyppäyksellä oli hän taas pystyssä, kiiti alas portaita ja ulos
kadulle, jossa hän juoksi ja huusi Kristian Fredrikiä nimeltä, niin
että kansa seisattui ihmetellen katsomaan häntä.

Hän pysähtyi ihan hervottomana avoimelle paikalle. Vieraat ihmiset
kuhisivat hänen ohitsensa. Mihin hän menisi? Oi Herra, mihin hän
todella menisi?

Sitten hän kääntyi takaisin ja palasi pimeätä katua myöten asuntoonsa.



XVI.


Pariisista matkustivat Haldor ja Marianne Lontooseen.

Kun he saapuivat sinne, odotti heitä sähkösanoma kotoa. Ebbesen oli
yhtäkkiä sairastunut vaarallisesti, ja heidän läsnäoloaan kaivattiin.

Samana iltana läksivät he laivalla Norjaan.

Synkkänä, harmaan kylmänä aamuna saapuivat he takaisin kotiinsa.
Laiturilla oli vastassa muutamia vakavannäköisiä sukulaisia, jotka
tervehtivät heitä ääneti ja juhlallisesti. Konsuli oli hyvin huonona,
hänen ei luultu enää voivan elää yli yön.

Marianne kesti sen ihmeteltävän levollisesti. Hän ei itkenyt eikä
sanonut sanaakaan. Semmoinen hän oli ollut aina Pariisista asti. Hän
oli kulkenut kuin horroksissa. Mutta Haldor oli lohduttanut. Marianne
oli luonnollisesti väsynyt matkasta — ja sen lisäksi oli isä sairas.
Haldor antoi Mariannen olla rauhassa. Hän ymmärsi että oli meneteltävä
varovaisesti. Parasta oli jättää Marianne omiin hoteisiinsa, kunnes
pahin puuska olisi ohitse.

Koko viime vuorokauden oli konsuli Ebbesen ollut täydessä tajussaan.
Hän oli maannut vuoteellaan, tuntematta kipujaan, mutta hänen silmänsä,
jotka sairauden aikana olivat tulleet tavattoman suuriksi ja saaneet
omituisen loisteen, harhailivat ylt'ympäri alituisesti levottomina.
Lakkaamatta kyseli hän Mariannea. Hän halusi nähdä hänet ennen
kuolemaansa. Eikö hän tule pian?

Ja kun Marianne vihdoin istui hänen luonansa ja piti hänen kättänsä ja
pyyhkäsi hiukset hänen kostealta otsaltaan, silloin kirkastuivat hänen
kasvonsa, ja hän nousi istualleen ja suuteli Mariannea.

— Jumalan kiitos! — sanoi hän. — Jumalan kiitos, että vielä sain nähdä
sinut ja kiittää sinua kirjeestäsi. Kiitos, kiitos, lapseni! Nyt kuolen
tyytyväisenä. Kuuletko? Lähden täältä rauhassa, sillä nyt tiedän
sinulla olevan hyvän — vihdoinkin!

Marianne ei vastannut hänelle montakaan sanaa. Hän taputti isänsä
kättä ja suuteli hänen otsaansa, kun hän raskaasti ja väsyneenä vaipui
takaisin tyynylle ja huokasi — syvään ja vapautuneesti.

Suuri väsymys valtasi nyt konsulin, ja hän makasi useita tunteja
liikahtamatta, onnellinen ilme kasvoilla. Hän tunsi kuitenkin kaiken
aikaa Mariannan läsnäolon, sillä kun tämä vähänkin liikahti, avasi
konsuli heti silmänsä ja katsahti levottomasti. Mutta kun hän näki
tyttärensä, sulki hän ne jälleen rauhallisesti hymyillen.

Myöhemmin yöllä oli hän hetken tajuttomassa tilassa. Hän houraili
kuumeen käsissä, mutta puolen yön tienoilla selvisivät ja rauhoittuivat
hänen aivonsa taas.

Hän nousi vaivoin istumaan vuoteellensa ja alkoi puhua. Ääni kuului
ontolta ja luonnottoman voimakkaalta.

— Marianne, pyydän sinun unohtamaan — sanoi hän — jos olet sydämesi
syvimmässä sopukassa kantanut kaunaa minua vastaan. Olen tehnyt sinulle
kerran pahaa. Marianne. Tiedän sen sinuun koskeneen. Minulla olisi
ollut paljon sinulle selittämistä — mutta nyt on liian myöhäistä. Anna
minulle anteeksi, Marianne! Olen rakastanut sinua sydämestäni.

Hänen silmiinsä tuli omituinen ilme, ikäänkuin hän olisi nähnyt kauas
tulevaisuuteen. Ne kuulsivat kamalan suurina ja saivat särkyvän
loisteen.

— Ja jos tulee aika — mutisi hän — jolloin joudut elämään yksin ja
surussa, niin ole vahva ja ylpeä, Marianne... sitä hyvää ylpeyttä...
Ääni hiljeni aivan kuulumattomaksi. Hän vaipui takaisin vuoteelle ja
silmät sulkeutuivat. Mutta kohta alkoi hän haparoida ilmaa käsillään.
Marianne tarttui hänen käsiinsä, ja kuuli hänen kuiskaavan ikäänkuin
kaukaisesta etäisyydestä: — Minä siunaan sinua... siunaan... Mariannea!

Sitten häipyi kaikki hänen tajunnastaan. Kummallinen hämärä levisi
hänen silmiensä eteen, ja vähitellen muuttuivat hänen kasvonsa
kalpeahkoiksi ja vieraiksi.

Niin hän kuoli — rauhallisesti — taistelutta ja tuskitta.

       *       *       *       *       *

Ja tuli päiviä, jotka tuntuivat Mariannesta sietämättömiltä. Iltasilla
kysyi hän usein itseltänsä, kuinka oli mahdollista, että hän vielä eli.

Mutta niin kummallista on meidän ihmisten elämä, että jokapäiväinen
huoli ja jokapäiväiset mielenharmit polkevat sydämmen kovaksi ja
karuksi, kun siihen sijaan suuri suru uurtaa verisiä vakoja sydämeen ja
kyntää nurin hedelmällisen mullan, niin että rehevä oras pääsee siinä
toimimaan.

Niin kohentaa elämä itseänsä ja vain aniharvoin menettelee se
hellävaroen. Siltä joka ajattelee vain omaa iloansa, riistetään usein
kaikki ilo, eikä sydämesi saa koskaan mitään, ellet itse ole antanut
enemmän kuin sait.

Sen sai Mariannekin nyt kokea. Kun hän heräsi elämään, oli hän
vihamielin vaatinut itsellensä kaikki sen oikeudet. Nyt sai hän
vähitellen oppia taivuttamaan niskansa ja nauttimaan niitä niukkoja
armopaloja, joita aina viruu elämän pöydällä.

Mutta nyt, sitten kun hänen sielunsa ainakin tuokion oli liidellyt
läpi taivaan autuuden ja sitten syöksynyt alas tuskan onkaloihin — nyt
tuntui todellinen elämä hänestä kevyemmältä kantaa.

Hänen nuoruutensa epämääräinen kaipaus oli tyydytetty. Veren
levottomuus oli tyyntynyt. Hän ei enää rauhatonna udellut tietämätöntä
tulevaisuutta. Hän katsoi taapäin siihen, mikä oli ollut.

Tälle entisyydelle hän rakensi alttarin sisimpään sydämeensä. Pyhän
paikan, jota ei kukaan tuntenut ja johon hän ei itsekään koskaan
astunut valmistumattomalla mielellä.

Ainoastaan hiljaisina, yksinäisinä hetkinään avasi hän tämän pyhäkkönsä
oven, ja parhaimman mitä hän omisti, hienoimman mitä hän ajatteli,
kaiken sen hän uhrasi silloin niille kahdelle hengelle, joita hän oli
enimmän rakastanut.

Ja vähitellen ja hiljaa, niin ettei hän itsekään sitä huomannut, alkoi
hänen sydämensä verisistä vaoista orastaa jotakin uutta ja ennen
aavistamatonta.



XVII.


Oli hyvä, ettei konsuli Ebbesen haudastaan voinut nähdä, miten
kauhealla tavalla hänen teoriansa onnen vaihtelevaisuudesta toteutuivat.

Sillä jo parin vuoden perästä hänen kuolemansa jälkeen kääntyi niiden
onni, jotka ennen aikaan olivat aina voittaneet, silloinkin kun
pelasivat sokeasti.

Ei kestänyt kauan ennenkuin saatiin kuulla yhden ja toisen pienen
toiminimen menneen kumoon. Mutta se ei säikyttänyt niitä, joilla oli
vanhoja ja suuria rikkauksia turvanaan. Yleensä ajateltiin vain, että
se oli ohimenevä pula ja että se oli kestettävä urhoollisesti.

Mutta silloin kuultiin eräänä päivänä suuren arvossa pidetyn
kauppaliikkeen kukistuneen perinpohjin semmoisella ryskeellä, että
kaiku siitä kuului yli koko maan.

Ja niinkuin lumipallo kasvaa, niin kasvoi myös tämä kaatuminen. Ne
monimutkaiset säikeet, jotka liittävät eri kauppaliikkeitä toisiinsa
ja tukevat niitä keskenänsä, olivat katkenneet, ja tuloksena oli
kaatuminen pitkin linjaa.

Niiden huomattavien kauppahuoneiden joukossa, joitten häviö oli
täydellisin ja perikato suurin, mainittiin Björn & poika.

Velkamiehet joutuivat silmittömän säikähdyksen valtaan. Tuokiossa oli
kaikki tyyni muutettava rahaksi, ja viimein tuli perheen kaupungissa
ja maalla omistamien kiinteimistöjen vuoro niihin kuuluvine
irtaimistoineen ja kalleuksineen.

Yksin rouva Mariannen kuuluisat koristeetkin, jotka suurimmaksi osaksi
olivat Ebbesenien suvussa polvesta polveen kulkenutta perintötavaraa, —
joutuivat vasaran alle.

Ja Haldor Björnin täytyi tyytyä vuokraamaan itselleen pieni,
kolme ahdasta huonetta sisältävä huoneusto, joka kalustettiin
halpahintaisilla huonekaluilla ja koristettiin vanhan pesän tähteillä,
jotka oli armosta ja säälistä heille jätetty.

Tätä iskua ei Haldor kestänyt. Hän kerrassaan murtui onnettomuuden
taakan alle. Joka ilta istui hän »linnanvalleilla» ja jutteli
jokaiselle, ketä vain halutti kuulla, kuinka väärin kohtalo oli
menetellyt häntä vastaan ja kuinka häpeämättömästi ihmiset olivat häntä
kohdelleet.

Samalla hän juopotteli yhtämittaa lievittääkseen surujaan, ja lopuksi
hän aina purskahti itkuun niinkuin pieni lapsi.

Marianne ei alussa käsittänyt sitä lainkaan. Olihan kerrassaan
mahdotonta, että he todellakin olivat köyhtyneet. Ja vaikkapa he nyt
jonkun aikaa olisivatkin pakotetut asumaan köyhästi ja supistamaan
elämänsä kaikin tavoin, niin eihän se ajan pitkään mitenkään kävisi
päinsä. Sen täytyi ehdottomasti olla aivan ohimenevää laatua, josta he
ennemmin tai myöhemmin suoriutuisivat.

Vasta sitten kun hän huomasi, että monta kertaa oli niukalta ruokaa
päivällispöydässä, että hänen pukunsa vanhenivat ja kuluivat, eikä
hän tiennyt enää mitään keinoa hankkiakseen rahaa uusien ostoon —
vasta sittenkun hän joka hetki tunsi muutoksen lepäävän hartioillaan
kuin raskaan taakan ja kun useimpien ihmisten käytös saattoi hänet
tuntemaan alennustilansa — vasta silloin hän täydelleen tajusi mitä oli
tapahtunut.

Ja huomatessaan kuinka syvästi Haldor oli masentunut kovasta iskusta,
hän myöskin älysi, ettei enää ollut mitään parantumisen toivoa.

Sillä nekin, jotka alussa olivat olleet valmiit auttamaan Haldoria taas
jaloilleen, kyllästyivät vihdoin hänen iankaikkisiin valituksiinsa.
Hänen vanhat ystävänsä kohauttivat olkapäitään ja pitivät häntä
haaksirikkoutuneena hylkiönä ja surkuteltavana raukkana, ja Marianne
tunsi hyvin hyvästi, mitä ne hiljaisessa mielessään ajattelivat: mies,
joka onnettomuudesta siinä määrin masentuu, on poloinen, joka ei
ansaitse parempaa kohtaloa.

Siinä oli jotakin, mikä liikutti Mariannea. Ei yksikään niistä, jotka
ennen olivat pitäneet kunnianansa kuulua hänen ystäväpiiriinsä ja jotka
usein olivat osanneet käyttää hänen hyvyyttänsä hyväkseen — ei yksikään
niistä rientänyt nyt hänen avukseen, pidättämään häntä pinnalla.

He katsoivat mitä suurimmalla kylmäverisyydellä, kuinka heidän entinen
toverinsa vajosi yhä syvemmälle ja syvemmälle kurjuuteen.

Mutta siihen oli Haldor liian hyvä. Ensi kertaa elämässään tunsi
Marianne, että hän sydämestään otti osaa hänen kohtaloonsa.

Hän tunsi syvää sääliä Haldoria kohtaan. Hän näki, kuinka heikko Haldor
todellakin oli ja kuinka mahdoton hänen oli yksinään kestää elämän
taisteluissa. Hän itse oli vahvempi heistä. Ebbesenien rotutunne heräsi
hänessä. Häntä ei kuten Haldoria voitu johtaa mihin tahansa. Hän oi
voinut sallia sääliä itseänsä kohtaan niitten puolelta, jotka olivat
olleet hänen perheensä nöyriä palvelijoita. Hänen itsensä täytyi ryhtyä
kohtaloonsa käsiksi. Ei ollut hänellä ketään, joka olisi voinut häntä
tukea. Hänen, maailmannaisen, täytyi olla oman onnensa seppä.

Sanottu ja tehty. Hän oli työssä jo varhain aamulla, kun Haldor vielä
nukkui sikeässä unessa, ja myöhään illalla, kun miehensä saapui
hoiperrellen kotiin.

Ensinnäkin, ajatteli hän, täytyi hänen saada pienet, surkeannäköiset
huoneet ainakin siksi siisteiksi ja kodikkaiksi, että Haldorin ei
liiaksi tarvitsisi kaivata menettämiänsä mukavuuksia.

Rohkealla maullaan onnistui hänen todellakin verrattain lyhyessä ajassa
tehdä uusi kotinsa niin somaksi ja miellyttäväksi, että hän usein
ajatteli itsekseen, ettei edes heidän entisessä kodissaan kaikkine
komeuksilleen ollut niin kodikasta kuin nykyisessä.

Haldor ei näyttänyt ensinkään huomanneen Mariannessa tapahtunutta
muutosta. Totuttuun tapaansa hän seurusteli edelleenkin ystäviensä
kanssa, jotka häntä halveksivat ja ivailivat. Useasti koetti Marianne
hänelle osottaa, kuinka alentavaa se hänelle oli. Haldor tästä vain
äkämystyi. Eikö hänelle edes suotaisisi sitä iloa? Ja kerran hymähti
hän ivallisesti ja kysyi, minkä vuoksi Marianne juuri nyt oli ruvennut
huolehtimaan hänen kohtalostaan? Ennenhän oli tuskin huomattu hänen
olemassa oloaan, vaikka — sen tietää Jumala — hän oli tehnyt kaikki
mitä oli voinut.

Tähän huomautukseen ei Marianne ollut mitään vastannut. Mutta se oli
häneen kipeästi koskenut, sillä Haldorillahan oli itse asiassa oikein.
Ennen oli Haldor koettanut voittaa hänet. Ja silloin oli hän puolestaan
ollut välinpitämätön, sureksinut ja miettinyt.

Nyt oli suhde aivan toinen. Nyt oli Mariannen vuoro rukoilla ja
Haldorin työntää luotaan.

Mikä ihmeellisin kohtalon iva! ajatteli Marianne.

Tai ehkä olikin se vain entisen hyvitystä?

Useasti kun Haldor oli katkerasti häntä loukannut ja toivottomuus oli
hänet vallata, tuli tämä itsesoimaus hänen avukseen ja teki hänet
kärsivälliseksi. Hänellä oli Haldorille niin paljon sovitettavaa. Siksi
hänellä ei ollut oikeutta valittaa. Ja hän unohti loukkauksen ja loi
Haldoriin jälleen ystävällisen katseensa.

Mariannen ahertelusta huolimatta huononi heidän taloutensa
huononemistaan ja raha tuli yhä ahtaammalle. Jos niin olisi saanut
jatkua, olisi heiltä puuttunut pian välttämättömimmät elinehdot.

No niin! Ei siis sillä hyvä, että hän huolehti kotitaloudesta, hänen
täytyi myöskin auttaa Haldoria toimeentulon hankkimisessa. Ja kun
hänellä oli liikemiehen verta suonissaan, osasi hän käyttää hyödykseen
kaikki pienetkin kykynsä. Hän antoi opetusta ranskan kielessä ja
soitossa, hän laittoi koruompeluksia, käänteli kirjoja ja vihdoin sai
hän vakinaisen toimen kirjeenvaihtajana eräässä konttorissa.

Tämän ohella riitti häneltä aikaa laittaa ruokaa Haldorille ja pitää
huolta perheen vaatetuksesta, niin että heidän kodissansa oli sentään
aina jonkinlainen hyvinvoinnin leima. Sillä hän ajatteli usein, kun hän
oli väsymyksestä nääntymäisillään, että vaikka hänen ja Haldorin koko
elämä kuluisi alituiseen taisteluun toimeentulosta, niin koettaisi hän
ainakin saada aikaan sen, etteivät hänen lapsensa tarvitse muistella
lapsuudestaan ainoastaan huolia ja puutteita.

Haldor mukaantui kaikkeen, niinkuin ei muuta olisi ollut
ajateltavissakaan. Hänet, joka ennen oli ollut hyvä ja oikein
ajatteleva, hänet olivat vastoinkäymiset tehneet itsekkääksi, joka ei
ajatellut muuta kuin omaa onnettomuuttaan.

Hän tunsi itsensä katkeraksi ja kohtalon pahoin pitelemäksi. Ei ollut
muuta kuin kohtuullista, että joku toinen ponnisti voimiaan hänen
puolestaan, saattaakseen kaikki jälleen entiselleen. Ja kukaan ei ollut
enemmän siihen velvollinen kuin Marianne.

Vuodet vierivät. Mariannalle koitti uusi nuoruus, vaikka hän olikin jo
keski-ikäinen nainen, jonka entistä kauneutta ei enää kukaan muistanut.

Hän pyrki yhä edelleen voittamaan Haldorin itselleen, ja vihdoin alkoi
hän päästä päämääränsä perille, vähitellen, askel askeleelta.

Heti kun hän oli saanut säästetyksi muutamia markkoja taloustarpeilta,
alkoi hän panna toimeen yksinkertaisia »juhlailtoja» lapsille, ja näinä
iltoina jäi Haldor säännöllisesti kotiin.

Tällöin tarjosi hän pienille vierailleen marjamehua ja pähkinöitä,
Haldorille sikaareja ja totia, ja kun lapset olivat menneet levolle,
silloin piti hänen pitää seuraa Haldorille, ettei toverien seura heti
olisi häntä luokseen houkutellut.

Kuinka hänen usein täytyi ponnistaa voimiaan löytääkseen jotain
huvittavaa! Ja kuinka usein hän sittenkin aikeissaan pettyi!

Hän luki ääneen, ensin vakavista, sitten humoristisista teoksista.
Mutta se tuntui vaan Haldoria ikävystyttävän.

Sitten ehdotti hän, että he palaisivat besikkiä. Sama tulos. Haldor
närkästyi, kun hävisi, ja kun Marianne antoi hänen voittaa, niin heitti
Haldor kortit pöytään ja sanoi, että hän oli liiaksi vanha voidakseen
pelata »naisten peliä».

Lopulta keksi Marianne kuitenkin jotain, joka todellakin Haldoria
huvitti. Hän lauloi.

Vaikka hänen äänensä jo oli käynyt heikoksi ja soinnuttomaksi, niin
näytti se kuitenkin Haldoria miellyttävän, ja usein puuttui hän itsekin
laulamaan, mutta lauloi tietysti päin hongikkoa.

Marianne lauloi kaikkia niitä lauluja, joita luutnantti oli laulanut
sinä unohtumattomana keväänä, jolloin Haldor joka ilta oli istunut
»skanssissa» Mariannen oleskellessa kylpylaitoksessa.

Ja Mariannen laulaessa näitä lauluja vaipui Haldor helliin,
surumielisiin unelmiin ja ajatteli, kuinka surkeasti hänen oli elämässä
käynyt.

Ja sillä lailla sai Marianne Haldorin vähitellen viihtymään kotona,
niin että hän lopulta kävi vaan kerran viikossa toveriensa luona
pelaamassa korttia.

Mutta hän kohteli Haldoria samalla harkitulla varovaisuudella kuin
ennenkin — niin, ehkä vielä suuremmalla, ettei häntä uudestaan olisi
vallannut ikävä toveriensa luo.

Ja nyt kun ihmiset eivät enää nähneet Haldoria keskuudessaan,
alakuloisena ja apeana, eivätkä enää kuulleet hänen alituisia
valittelujaan, niin alkoivat he niinkuin vähän enemmän häntä
kunnioittaa ja lopulta uskoa, että hän ehken vähitellen virkoisi
toivottomuudestaan.

Ja virkoaminen tekikin hänessä tuloaan, vitkaan, mutta varmasti, ja
ilma heidän ympärillään ikäänkuin kirkastui.

Mutta kukaan ei aavistanut, mitä taisteluja Marianne oli kestänyt ja
kuinka syviä jälkiä ne häneen olivat jättäneet.

Joskus, kun hän sai hetkisen levähtää, istua yksikseen ja vaipua
raukeaan lepoon, silloin saattoi hän kuulla jonkun hopeasävelen, joka
tuntui tulevan jostain kaukaa — oi, mitähän se oli! — elämästä, jota
hän kerran oli elänyt, mutta jota hän ei enää tuntenut omakseen.

Hän antoi kuitenkin tällöin muiston mennä menojaan ja kadota, hän ei
uskaltanut sitä säilyttää. Hän tunsi itsensä väsyneeksi, ja hänen
täytyi kiirehtiä lepäämään — hänellä oli vielä paljon tekemättä.



XVIII.


Tapahtuu joskus, että vielä myöhään syksyllä kaunis lämmin päivä
yllättää kylmät, koleat säät.

Koskaan ei luonto ole suurempi ja vakavampi kuin silloin, koskaan ei
ilma ole niin korkea ja meri niin aava ja peilikirkas.

Tuntuu niinkuin ei kesä tahtoisi luopua kaikesta kauneudestaan. Ruusut
alkavat kukoistaa uudelleen ja linnut laulavat lehdossa.

Ja kuitenkin ne eivät ole kevään lintuja, jotka laulavat, eikä
kesän ruusuja, jotka puhkeavat kukkaan. Lintujen laulu tuntuu niin
surumieliseltä, ja ruusujen tuoksu on niin heikkoa kuin tulisi se
jostain äärettömän kaukaa.

Ja kun aurinko laskee, silloin kaikki ikäänkuin säikähtyy ja vaikenee.
Ei ole sitä elämää ja liikettä kuin keväällä, ainoastaan salaperäistä
kahinaa pimeässä, lehti, joka putoo puusta, hedelmä, joka irrottuu
varrestaan.

Se aika on mietteitä synnyttävä, mutta se on samalla täynnä lohdutusta.
Kevään kaihot eivät enää ole olemassa. Kaikki mikä ennen kuohui, kuinka
liikkumatonta se nyt on, se mikä silloin humisi, se vaikenee nyt.

Pian on kaikki ohi, ja sitten tulee talvi ja sen suuri, valkoinen rauha.

       *       *       *       *       *

Muuan vanha herra kulki tietä myöten sellaisena päivänä, jolloin
myöhäiset ruusut erehtyvät kukoistamaan puutarhassa ja linnut laulamaan
käytävien puissa.

Hän oli kaunis, vanha mies. Hänellä oli suuret, parrattomat ja
surumieliset kasvot. Oli varmaan muukalainen, sillä hänen vaatteillaan
oli outo kuosi, ja hän pysähtyi kauaksi aikaa sinne tänne ja katseli
ympärilleen, niinkuin se, joka saapuu seudulle, missä hän on ollut
monta vuotta takaperin.

Lopulta istui hän penkille käytävän viereen.

Kun hän oli siinä hetkisen istunut, kuului askelia käytävän toisesta
päästä. Muukalainen käänsi päätään ja katseli sinne päin, mistä askelet
kuuluivat. Se oli pieni, kumarainen nainen. Hän oli vielä kaukana,
multa muukalainen saattoi jo kuulla hänen askelensa. Puutarhassa oli
sinä päivänä niin hiljaista.

Nainen kulki verkkaan, hieman laahustaen askeliaan. Hän oli varmaan
hyvin vanha, ainakin yhtä vanha kuin muukalainen itse. Mahtoiko hän
hänet tuntea?

Lopulta saapui nainen niin lähelle, että muukalainen saattoi erottaa
hänen kasvonsa. Ja kurttu hänen kulmakarvojensa yläpuolella alkoi
syventyä.

Nainen ei häneen katsonut. Hän vaan mennä tapsutti eteenpäin, kädessään
vesikannu ja puutarhaharava. Ehkä hän meni kirkkomaalle?

Kuinka hän oli tullut vanhaksi! Herra Jumala!

Kuinka hänen kasvonsa olivat ryppyiset ja keltaiset!

Muukalainen nousi penkiltä ja meni häntä vastaan.

— Päivää, rouva Marianne! — sanoi hän ja tervehti häntä.

Nainen kääntyi häneen päin, hieman jäykästi, ikäänkuin tuntien itsensä
häirityksi, kohotti päätään ja tarkasteli häntä, hajamielisen, miltei
välinpitämättömän näköisenä, mutta ei vastannut mitään.

— Ettekö tunne minua? — kysyi muukalainen.

Heikko hämmästyksen välkähdys loisti vanhan naisen silmistä.

— Kristian Fredrik! — huudahti hän heikolla äänellä. — Oletteko
todellakin hän?

Kristian Fredrik näki heikon punan nousevan Mariannen kellahtaville
poskille ja katseen vaipuvan alas. Kristian Fredrik ei tiennyt miksi,
mutta ääretön hellyys valtasi hänet. Hän tarjosi Mariannalle kätensä,
mutta ei voinut mitään sanoa.

— Saatoittako todellakin tuntea minut jälleen? — kysyi Marianne.

— Kuten näitte, vastasi Kristian Fredrik, ja he alkoivat kulkea
käytävää eteenpäin. Kristian Fredrik ei voinut mitään sanoa; hän tunsi
itsensä niin murheelliseksi, että kyynelet herahtivat hänen silmiinsä.

— Jäättekö tänne kauaksi aikaa? — kysyi Marianne vihdoin.

— En, ainoastaan muutamiksi tunneiksi. — Kristian Fredrik tunsi
vihdoinkin voivansa hallita ääntänsä, ja hän jatkoi: — Lähden jälleen
Ranskaan. Pistäysin täällä nähdäkseni näitä rakkaita, rakkaita seutuja,
ennenkuin kuolen. Ja nyt sattuikin niin, että tapasin teidät!

Kristian Fredrik pysähtyi, katseli naista ja tarttui liikutettuna hänen
käteensä.

— Marianne rukka! — sanoi hän. — Kuinka teillä on ollut vaikeata
elämässä!

Marianne hymyili.

— Entäs teillä itsellä?

— Minulla? En tiedä, mitä siitä sanon. En vaan tahtoisi uudestaan
elämääni elää. Usein ajattelen, että on ollut samantekevä olenko elänyt
tai en. Sen vaan tiedän, että sitä päivää, jona kuolen, ei kukaan
huomaa.

— Teillä siis ei ole ketään, joka teistä pitäisi ja josta te pitäisitte.

Kristian Fredrik hymyili.

— Pitäisi — toisti hän. — Ei, ainakaan sillä lailla kuin tarkoitatte.

— Silloin miltei luulen, että minä puolestani saan sanoa teille:
Kristian Fredrik rukka! — sanoi Marianne.

— Mitä sillä tarkoitatte? — kysyi Kristian Fredrik.

— Kysymykseenne on jokseenkin vaikea vastata. Ja sitä paitse vaatisi
se monta tuntia. Se Marianne, jonka tunsitte oli toinen kuin se, jonka
nyt näette tässä edessänne. Ei, älkää pahastuko, Kristian Fredrik,
älkää pahastuko siitä mitä nyt teille sanon. Olette puhunut itsestänne,
nyt saatte kuulla, kuinka minun on käynyt. — Kuuluin kokonaan teille —
sanon sen vielä kerran — kuuluin kokonaan teille, kun olin nuori ja kun
vielä ajattelin ainoastaan omaa iloani. Silloin oli kohtaloni teidän
ja teidän kohtalonne oli minun. — Mutta on jotain, joka sitoo ihmiset
vielä lähemmin toisiinsa kuin ilo. Se on epätoivo, Kristian Fredrik, ja
jos minä tällä hetkellä äkkiä muuttuisin nuoreksi ja saisin valita —
silloin valitsisin sen, jonka kanssa olen taistellut epätoivoa vastaan
elämässä.

He olivat saapuneet kirkkotarhan portille.

— Minun täytyy tänne — sanoi Marianne. — Minun on hoidettava kahta
kuollutta. Älkää sentähden olko tähteni huolissanne. Minun on hyvä
olla, Kristian Fredrik. Olen nyt kerran tullut semmoiseksi, että pidän
vanhan ihmisen kohtalona — ne molemmat täällä, jotka minua odottavat,
ja ne kaksi siellä kotona, joista en voi luopua.

Kristian Fredrik ravisti päätään. — En ymmärrä, mitä sanotte — sanoi
hän raskaasti ja vitkaan. — Nyt olette tullut minulle vieraaksi.

Marianne ojensi Kristian Fredrikille kätensä.

— Niin ette saa sanoa. Ettekä myöskään niin ajatella. Älkäämme muuten
enää tästä keskustelko. Vai kuinka?

Kristian Fredrik puristi hänen kättään, ja he katsoivat toisiaan kauan
ja lämpimästi silmiin.

— Ystäväni — sanoi Marianne lempeästi ja hiljaa — hyvästi, ystäväni!
Ehkä on olemassa paikka, jossa vielä voimme tavata. Ja silloin
ymmärrämme kaikki ehken paljon paremmin.

Hän kiiruhti kirkkomaan käytävää myöten niin joutuisasti kuin hänen
vanhat jalkansa sallivat. Oli jo myöhäistä, ja hänen piti joutua kotiin
hyvissä ajoin — muuten menisi siellä kaikki mullin mallin.

Kristian Fredrik poistui vastaiselle suunnalle, missä ilta-aurinko
sammumistaan sammui. Hän kulki hiljaa ja välinpitämättömästi, niinkuin
se, joka ei tiedä, minne suuntaa matkansa kulun.

(Loppu.)





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Nuoren opettajattaren varaventtiili" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.