Title: Graalin malja: Runoja
Author: Pohjanpää, Lauri Henrik
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Graalin malja: Runoja" ***


GRAALIN MALJA

Runoja


Kirj.

LAURI POHJANPÄÄ



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1926.



SISÄLLYS


GRAALIN MALJA

Sa soita, Jumala mua...
Jos korkea kohtalo...
Uni.
Autio huvila.
Kaipaus.
Kevät.
Maanpakolainen.
Juhannuksen aikaan.
Juna.
Neuvo silloin, metsä, mua...
Syksyllä.
Valkea lintu.
Tuhkimo.
Syvin sävel.
Muurahaispesä.
Talviaamu.
Onnen lintu.
Taikalasi
Kuninkaan haudalla.
Graalin malja.
Pojalleni.
Memento vivere.
Memento mori.

TAIKALASI

Taikalasi.
Kuolleet runoilijat.
Rastas-emo.
Tigranes.
Sankarihauta.

VÄINÄMÖISEN LAULU

Tervehdys Hämeelle.
Santavuoren muisto.
Karjalan virsi.
Suomen linna.
Väinämöisen laulu.

DAMASKON PUUTARHA

Kevät merellä.
Vaihtokauppa.
Kyyhkysten uni.
Viisaus.
Damaskon puutarha.
Suutelo yöllä.
Ruusuille sataa.
Resignatsioni.
Kangastus.
Meidän penkkimme.
Yksinäisyys.
Sukkamieli.
Kuolemasta.
Yö.
Sotilaitten jäähyväiset.



GRAALIN MALJA



SA SOITA, JUMALA, MUA...


    Sa tutkit mun, sa tunnet mun.
    Olen sävel soitossasi sun,
    mi soi kuin harppu humisten
    läpi kaiken kaikkeuden.

    Ma sydämessäin laulavan
    sun kuulen tules palavan.
    Mua polttaa tuska liekkien,
    ma kivussa vapisen.

    Ma siitä päästä, rukoilen.
    Mut pääse en, mut pääse en
    Sun laulus liekit rintahain
    lyö kautta maailmain.

    Kuin harpunkieli väräjän
    ma kohtaloita elämän.
    Elon riemut, tuskat lävitsein
    ne soivat sävelein.

    Suo soida halki elämän,
    läpi auringon ja pimeän
    mun aina lähemmäksi sua.
    Sa soita, Jumala, mua!



JOS KORKEA KOHTALO.


    — Jos korkea kohtalo takaisin
    sun kauneimman hetkes tois,
    mitä toivoisit? Mikä ihanin
    pisar elosi maljassa ois?

    — Sitä valkeaa yötä rukoilisin
    ja sen tuoksua polvillain,
    jona ensi kerran ma odotin
    mun nuorta armastain.



UNI.


    Oli päivin he vieraita, — unissaan
    he uneksi toinen toisistaan.

    Sanaa tuskin he vaihtoi päivittäin.
    Kuin lapset unessa käsikkäin

    heti öin kun silmänsä sulkivat
    unen sinistä siltaa kulkivat

    he unen valkeaan kuutamaan,
    taas heräten päivään harmajaan.

    Meni vieraalle heistä kumpikin.
    Heräs öisin povin he nyyhkyttävin.

    Sai kuoltuaan haudan vierekkäin
    he löytäen toisensa vihdoin näin.

    Sai nähdä unta toisistaan
    he pitkässä, pitkässä unessaan.



AUTIO HUVILA.


    Unissain sen usein vielä nään
    niinkuin jäi se sinne yksinään:
    syksyn auringossa paistavan
    hiljaisen ja valkeen huvilan —
    päällään taivaan kuulto sininen,
    viirin päässä viime pääskynen,
    hopeaiset salmet takanaan,
    haavat puettuina purppuraan.
    Tultaan suitsuttivat asterit
    kukkamaassa, tummat orvokit
    katsoi totisine silmineen
    taivaan, maan ja veden kirkkauteen
    Vielä kutsui tuoksu resedan,
    värähdellen syksy-ilmahan,
    myöhästyneen mehiläisen luo,
    joka suven viime maljan juo.

    Niinkuin viekoitellen rantahan
    kaartui polku luokse valkaman,
    vaikka riisuikin jo purjepuun
    venhe houkutti kuin seikkailuun.

    Mutta polkua ei kukaan käy,
    mitään kuulu ei, ei ketään näy.
    Kukat kukkivat vain itsekseen,
    suruisasti loiskii laine veen.
    Huvilan on poissa asujat,
    umpeen lyöty ovet, akkunat.

    Jälleen kuolema, ah muistan sun.
    Kun on kerran eessä lähtö mun,
    kun mä lähden viime matkallein,
    jäät niin viime suvi jälkehein:
    Kukat jäävät yksin kukkimaan,

    kultasantaan laine loiskimaan.
    Jäävät aurinko ja aavat veet,
    jäävät suven viime säveleet.
    Turhaan kutsuu polku valkamaan,
    turhaan venhe vettä halkomaan.
    Polkua ei kukaan, kukaan käy
    eikä ketään näy.



KAIPAUS.


    Kivinen muuri täällä
    muurin jälkehen,
    kaistale taivasta päällä,
    päivää rahtunen.

    Siellä on kaukoseljät,
    siellä päilyvät veet,
    hiekkarannat heljät,
    hongikkoharjanteet,

    siellä on päivänkoitot
    ylitse vetten, maan,
    päivänlaskut loitot
    kultahan, purppuraan,

    siellä on ahot armaat,
    linnunlaulu-haat...
    Täällä kadut on harmaat,
    kivierämaat.

    Maahan harmaja, ankee
    tehtaansavujen vyö
    Kainin uhrina lankee,
    mielet martaiks lyö.

    Täällä rintamme salaa
    riutuu ikävään.
    Pois, pois kaipaus palaa
    luontoon, elämään.

    Keskellä rikkautemme
    sielumme köyhä on.
    Luona kaivojemme
    näännymme janohon.

    Siellä ihminen juurtuu
    maahan ja povelta maan
    voimaa juo ja suurtuu
    suureks voimassaan.

    Täällä on ihminen yksin
    keskellä ihmisten.
    Siellä silmätyksin
    Jumala, ihminen.

    Siellä on elämän syvyys,
    siellä on juureni mun.
    Luonnon äidinhyvyys,
    miks jätin, miksi sun?



KEVÄT.


    — Hei vaan! puro huus ohi rynnäten,
    pois alta, on kiire mulla!
    Koko metsä on tänään laastava
    Kevät-hienohelman tulla!

    Pois alta, tai kera vanhan muun
    sinut laastaan, vanha veli!
    Puro silmää iski ja nauraen
    ohi mennä pärskytteli.

    Oli nuori metsä ja nuori maa,
    sini taivaan nuorna väikkyi.
    Koko metsä viritti viulujaan,
    koko metsä laulua läikkyi.

    Kevät saattoi tulla tänään jo!
    Oli kiirettä siks joka puolla.
    Sinivuokot, silmät pestyinä,
    piti vartiota jo tuolla.

    Kas vaan! Oli palannut peippokin
    jo etelän kylpylästä.
    Akustiikkaa metsän tarkisti
    se jo kaiun helinästä.

    Ja varisten lentoharjoitus
    oli sinisten ilmain alla.
    Koko metsä nauroi äänehen
    ja aurinko taivahalla.



MAANPAKOLAINEN.


    Kuljin ma lempeää laakson tietä
    suvessa, kukkain kuussa.
    Siintivät järvet ja tuoksui tuomet
    ja linnunlaulu soi puussa.

    Laulaen neitojen nuorten parvi
    liiti mun ohitseni.
    Kuuntelin laulua, — kyynelet vieri
    kuumina poskilleni.

    Muistin, ah muistin: maanpakolaisna
    vierasta maata ma polin.
    Nuoruuden maa oli minunkin kerran.
    Kadottanut sen olin.



UHANNUKSEN AIKAAN.


    Aurinko sinistä taivaan vuorta
    käy yhä korkeammalle
    hymyillen nuoren-viheriälle
    ja kauniille maailmalle.

    Kiurujen hopeiset tiu'ut jossain
    helisee ilmojen alla.
    Valkeat pilvet ne joutilaina
    harhaa korkealla.

    Suvinen tuuli suuta antaa,
    makeampi mettä.
    Ympäri mustan saunan solmii
    tuomet seppelettä.

    Vanhat ja harmajat omenapuutkin
    näkevät valkoista unta:
    yöllä on oksille sammaltuneille
    satanut kukkain lunta.

    Ilmaa leikkaa pääskyn siipi
    ja suviset äänet helkkää.
    Runsaudensarvesta taivaan vuotaa
    kirkkautta pelkkää.



JUNA.


    Juna kulkee jossain yössä ja kaukainen kohina sen
    soi vuorien kaikuna kauan ja viimein vaientuu.
    On kuoleman-tyyntä. Ei laula lintu. Ei humahda puu.
    Maa äänetön on kuin vaipunut uneen viimeisehen.

    Kuka olen? Mun iloinnut, surrutko joskus sydämeni ois?
    Minkä äänen kuulin ma äsken metsihin hiljenneen?
    Se oliko elämä itse, mi yöhön, kaikkeuteen
    maan päältä kauas jonnekin iäksi vieri pois?



NEUVO SILLOIN, METSÄ, MUA...

(Vilhelm Kragin mukaan)


    Jälleen suvi sininen
    yli metsän holvien.
    Päivän kädet tulta valaa:
    kaikki metsän kukat palaa

    kevään juhlaa julistain,
    kevään vierahaks ma sain.
    Kiitos, elo, juhlastasi,
    riemustasi, tuskastasi.

    Päässä kun sun päiväs on,
    kuolleet kukat nurmikon,
    neuvo silloin, metsä, mua
    kuinka loistain lakastua.



SYKSYLLÄ.


    Syksyn keltaan ja syksyn kultaan
    maat kuin juhlaan puetut on.
    Pihlajat niinkuin tuliset soihdut
    välkkyvät ilmain kuultohon.

    Nurmella kiiltää hopeinen kuura.
    Taivas on helmen-kuulas niin.
    Sinisen veen yli katse kantaa
    saariin ja salmiin kaukaisiin.

    Leikkivät ilmoissa päivän säteet
    niinkuin kultaiset kielet sois,
    niinkuin poreilis sävelet vielä
    lintujen, jotka jo lenti pois.

    Aumat on täynnä kultaista viljaa.
    Sauhut riihien lämpiäväin
    nousevat niinkuin tuoksuvat uhrit
    taivaan seesteistä lakea päin.

    Keltaa ja kultaa — kuolon ja elon
    sylissäs hymyillen kannat, syys,
    rauha ja kirkkaus otsallasi
    syvä ja suuri kuin iäisyys.



VALKEA LINTU.


    On päivä kuin sammunut. Maan yli ukkospilvi
    on niinkuin kuoleman yö, esirippu pimeyden.
    On mustana maa, meri, taivas. Kaikk' on hiljaa
    kuin kaiken loppua vartoin, henkeä pidättäen.

    Niin synkkää taivasta vastaan, synkkien vesien yllä
    lokin siivet välkähtää kuin toivo kaukainen.
    Kuin Jumalan henki, mi aikojen alussa kerran
    yli liikkui syvien, synkkäin vetten ja kaaoksen.

    Kun tuskan ukkospilvet elämän kattaa
    ja kietoo maan ja taivaan verhoon pimeyden —
    oi lähetä lintus, lähetä valkea lintus
    sa ylitse synkän ja aution maan, yli kaaoksen.



TUHKIMO.


    Niin sai hän kuninkaantyttären
    ja puolet valtakunnasta sen.

    Mut keskellä kullan-helinän
    oli, houkka, köyhistä köyhin hän.

    Hän muisti vain paimentyttöään.
    Näki iäti ihanan, armaan pään.

    Hänen, houkan, iäks sydämehen
    oli syöpynyt katse sininen.



SYVIN SÄVEL.


    Sanat anna meren pauhinalle
    ja tuulen laululle humisevalle,
    sävel kirvoita, joka kivessä soi.

    Oma laula syvin säveleesi,
    taa riemun ja murheen sydämeesi
    mi kätketty on, ja soi ja soi.



    MUURAHAISPESÄ.


    Kaikk' on työssä: kaukaa pesän luo
    tuhat kertaa tuhat kortta tuo.
    Vaisto kaikkien ja voima, määrä on
    tämä yksi: pesä nouskohon.
    Tuhat kertaa tuhat häviää
    matkallansa. Mutta pesä jää.



TALVIAAMU.


    Maat on kuin kultaa, purppuraa
    ja taivahat niinkuin verta,
    kun päivän pursi kohoaa
    ylös ilmain valtamerta.

    Mikä säihke ylitse hankein on.
    Mikä riemuntäysi hetki.
    Sinirannat loitot loistohon
    luo päivän ylväs retki,

    kuin alkuyöstä kirkastuis
    ne aamuun ensimmäiseen,
    ens aamun koitto punertuis
    salon honkaan kuurapäiseen,

    kuin tuntuis Luojan hengähdys
    yli valkeitten vitilunten.
    Mikä timantin loiste, kimmellys
    kuin mailla tarujen, unten!

    Ui korallisaaret metsien
    valomeressä sädehtivässä.
    On jäätynyt runo puu jokainen,
    runo hopean helinässä.

    Latu vie läpi honkain holveikon,
    vie kauas minne vienee.
    Sitä salainen riemu rientää on,
    mikä matkan määrä lienee —

    savu salosta kenties sininen
    kuin etäinen onnen viiri.
    Salahymyinen, onnen-hiljainen
    on ympäri metsäin piiri.

    Savu sininen kenties houkuttaa,
    savun alla punainen talo.
    Odotuksen hurmaa humajaa
    koko aamukirkas salo.



ONNEN LINTU.


    Miten teitkin, onnen lintu,
    majas pienen syömmeeni mun?
    Sen talvisen hiljaisuuden
    loi laulavaks säveles sun.

    Soi laulusi: Silmään kahteen
    koko maailma mahtua voi!
    Taas sini oli seijas taivaan,
    oli suvi ja aamunkoi.

    Iät päivät kuulla tahdon
    sen laulun helinää.
    Koko maailma hukkua saakoon!
    Koko maailma sentään jää!



KUNINKAAN HAUDALLA.


    On taistelut sun voittamas
    kaikk' kiveen hakattu haudallas.
    Sotaliput sun untas vartioi,
    jotk' kerran voittosi kukkuroi.
    Ne polvesta polveen kuuluttaa
    sun nimesi loistoa, kunniaa.
    Ja polvesta polveen kulkevat
    sun muistos pyhiinvaeltajat
    luo kunniasi alttarin,
    sun hautas valkean marmorin,
    miss' alla kirkon holveikon
    kuin pyhä ja ikuinen hartaus on,
    miss' soi kuin urkuina hiljaisuus,
    miss' on kuin alkanut ikuisuus.

    Yhä kannat kuningasvaltikkaa:
    sukupolvet eessäs kumartaa.

    Ja sentään, suuri kuningas,
    en osaani vaihtais osahas,
    en köyhyyttäni purppuraas,
    en hetkeäni kunniaas —

    Olet kuollut, suuri kuolematon!
    Minä elän! — mun vielä elämä on!



GRAALIN MALJA.


    On tarujen ihana ihmemaa.
    Siell' linna Graalin kohoaa.

    Sen päärlyjä, kultaa kimmeltävää
    salit silmiä sokaisten välkähtää.

    Sitä nää ei kenkään arvoton.
    Vain se, kenen sydän on tahraton.

    On tarujen ihana ihmemaa.
    Siell' linna Graalin kohoaa.

    Ja malja jaspiskivinen
    on kallein aarre linnan sen.

    Ken Graalin maljasta juoda saa,
    se sankariks saa, sen on Graalin maa.

    Mut maljast' ei juo arvoton.
    Vain se, kenen sydän on tahraton.

    Liki linnaa puisto on Klingsorin,
    pahan, synkän noidan ja taikurin.

    Monen Graalin linnaa etsineen
    teki inhoin loihduin se vangikseen.

    Miss' on se tarujen ihmemaa?
    Se linna missä kohoaa?

    Se luonas on ja ympärilläs.
    Se on syvällä, syvällä itsessäs.

    Sen näät sa sydämin vapisevin,
    kun voitat loihdut Klingsorin.

    Paha voita, ja loihdut laukeaa,
    pyhän Graalin portit aukeaa!

    Pyhän Graalin portit aukenee,
    salit silmiä sokaisten säteilee!

    Paha voita omassa rinnassas,
    pyhän Graalin malja on huulillas!

    Pyhä Graal — Elon Kauneus ihana on
    vain sen, kenen sydän on tahraton!



POJALLENI.


    Mun poikani, purjein reivatuin
    kun palajan rantaan kerta,
    sa täysin purjein lasketat
    mua vastaan kohti merta.

    Niin pian, niin pian mun silmistäin
    sinut ulapan tuuli kantaa.
    Sua seurata en, en auttaa voi —
    Minkä neuvon voisin antaa?

    Mikä on mun meren-viisautein?
    Pian poiss' olet ainiaaksi.
    Vain hetken purtes kohdalla on.
    Ja ma huudan aaltoin taaksi:

    Jos ties läpi myrskyn ja kuohun vie,
    jos vuotaa saatkin verta,
    rakas poikani, luota tähtihin,
    rakas poikani, siunaa merta!



MEMENTO VIVERE.

(Friedrich Hebbel.)


    Hämyisen tienoon halki
    ma myöhään ratsastin;
    niin suruinen ja synkkä
    ol' yö kuin sydänkin.

    Luo harvain ystävien
    mun aatos johti niin,
    luo niiden, jotka multa
    jo multiin peitettiin.

    Soi ääni silloin, henget
    kuin laulanehet ois:
    sa nauti elämästäs,
    se menee pian pois!

    En tiedä, paimenpoika
    sen liekö laulanut,
    mut kummasti niin sieluun
    se oli koskenut.

    Sen kuulin kauan sitten
    ma suusta ystävän.
    Hän maljani joi silloin.
    Nyt mullassa on hän.



MEMENTO MORI.

(Saarn. 12)


    Oi muista, muista Luojaasi sa nuoruudessas sun,
    niin pian iltas yllättää, käy päiväs laskuhun,
    niin pian yli tiesi sun on varjot vanhuuden,
    niin pian saatto vastahas käy pahain päivien.

    Niin pian päivänvalkeus, niin pian tähdet, kuu
    ne pääsi päällä himmenee ja iltas tummentuu,
    niin pian sadeaikas sun jo elos yllä on
    ja mennyt pitkään pilvehen on paiste auringon.

    Niin pian majas vartijat — sun kätes — vapisee
    ja ikkunoista katsojat — sun silmäs — pimenee,
    niin pian oves suljetaan, on mylly hiljainen,
    ja yöllä heräät yksinäs sa linnun äänehen.

    Oi, ennenkuin sa tiedätkään, on vuodet vierrehet,
    kuin luumupuu on keväisin on hapses valkoiset,
    käyt kohta viime lepohos ja viime vuoteesees,
    ja itkijät käy kadulla sun kuolinhuoneesees.

    Niin pian, pian katkennut on nauha hopeinen,
    ja öljylamppu särkynyt niin kallis, kultainen,
    ja lähtehellä elämän sun ruukkus rikotaan,
    sun vesiruukkus rikotaan ja tulee mullaks maan.

    Niin pian, pian tullut on ah, mullaks multa taas.
    Niin pian henkes palannut on jälleen Jumalaas.
    Niin pian iltas yllättää, käy päiväs laskuhun.
    Oi muista, muista Luojaasi sa nuoruudessas sun.



TAIKALASI



TAIKALASI.


    Taru käy: löys lasin särkyneen
    laps kirkon kruunusta kirvonneen.

    Ja köyhään kotiinsa riemuiten
    laps vei sen ihme-aartehen.

    Sen läpi kun katsoi: purppuraa
    ja kultaa kaikk' oli, taivas, maa.

    Missä köyhä ja kurja mökki on,
    hän näki kuninkaan kartanon.

    Tytär naapuritöllin risoissaan
    se vaihtui nuoreen prinsessaan.

    Niin punersi puut, niin himersi haat
    kuin riutuvain ruskojen onnen-maat.

    Näki keskellä nälkää ja kurjuuttaan
    tarun välkettä hän ja kultaa vaan.

    Lasin lävitse köyhän elämän
    sadun-rikkaaks ja ihanaks uneksi hän.

    Taru käy — ja se totta ollut on —:
    hän ei ollut koskaan onneton.



KUOLLEET RUNOILIJAT.


    Ystävät, veljet rakkahat,
    uneksijat unten kaukaisien,
    maan päällä vierahat kulkijat,
    ihmiset joukossa ihmisien,

    runoilijat, näkijät näkyjen
    lähellä ja kaukana maailmalla,
    toiset takana vuossatojen
    ammoin jo multana mullan alla,

    vaikkakin kuolleina, kuitenkin
    todellisempina eläviä meitä,
    runoilijat unelmin kaukaisin,
    mieleni hartaus kiittää teitä!

    Kättänne käteni puristaa
    ylitse ajan ja kuoleman laineen.
    Sydäntänne sido ei palavaa
    kahlehet aikain, kahleet aineen.

    Tultanne teidän ei sammuta yö,
    henkenne hehku ei muutu maaksi
    Sydämenne sykkii ja kärsien lyö
    vuossatain halki ja aikain taaksi.

    Runoilijat, uneksijat kuollehet,
    mieleni hartaus kiittää teitä,
    veljet, ystävät uskolliset,
    uskollisemmat eläviä meitä.

    Milloin kutsunen, saavutte luo
    helkkyvät sävelet saatossanne.
    Runojen ihanan riemun juo
    sydämeni kultamaljastanne.

    Tulette kuin ylitse tuonen veen
    perässä tuonelan tumman purren
    polvilla helisten kanteleen
    elämän, kuoleman surua surren.

    Tulette kuin Itämaan viisahat
    etsien tähteä totuuden valon,
    otsalla aatteet ankarat,
    silmissä tuska kaipuun palon.

    Tulette narrin-kulkusin,
    naurunne alla itkein verta,
    loukatuin, raastetuin sydämin —
    ihmiset ihmisten joukossa kerta.

    Murheeni sävelet laulujen
    kauneuden-taivaankaarin peittää,
    ylitse yön ja pimeyden
    unien tähtiset hunnut ne heittää.

    En ole yksin. Kerallain
    veljet mun murheeni maljasta maistaa
    Kiitos, veljeni. Kohtalossain
    ihmisen-tähdet mun päälleni paistaa.



RASTAS-EMO.

Metsän satu.


    Juur' ilta yöksi kun hämärtyi,
    sävel alkoi laulurastaan
    ja vanha puisto kuin hiljentyi
    ja helisi laulannastaan.

    Ja salissa kesken vieraiden
    jäi lasit ja puheenaineet,
    kun kautta akkunain avointen
    löi sisälle laulunlaineet.

    Oli pianon äänet vaienneet,
    vain kynttilät lepattivat,
    kun pimeästä säveleet
    kuin kyynelet putoilivat.

    Joku kuiskasi hiljaa: »Hurmaavaa —
    mikä taiteilija-laatu!
    Ei tällaista aariain aariaa
    ole ennen kuulla saatu!»

    Mut jossain yöhön ja pimeyteen
    yhä värisi laulu rastaan,
    joka luona pesänsä särkyneen
    vain itki kuollutta lastaan.



TIGRANES.


    Oli joutunut kuningas Tigranes
    kera nuoren puolison
    sotavangiks suuren Kyyroksen.
    Hänen eessään vangit on.

    — Itämaitten herra ja valtias,
    pyys kuningas Tigranes,
    en rukoile omasta puolestain
    kun vetoan laupeutees,

    mut vaimoni anna armossas
    sa maahansa päästä pois —
    hän on nuori kuin nousu auringon,
    hänen eessään elämä ois.

    Hän on ruhtinatar, älä orjuuteen
    pään ihanan painua suo,
    ei luotu kahletta kantamaan
    ole jumalan-muoto tuo!

    — Mitä annat lunnaiksi vaimostas?
    kysyi Kyyros-kuningas.
    — Oman henkeni annan riemuiten,
    Itämaitten valtias.

    Suurkuningas istuimeltaan nous,
    oli silmänsä kirkas ja sees!
    — Sinä tarjosit kuninkaan-lunnahan,
    oi veljeni Tigranes.

    Siks kuninkaan-lahjan saat sinä myös:
    te ootte vapaat taas!
    Saat kultaa min kamelis kuljettaa,
    saat jälleen mahtis ja maas!

    Pois leiristä ratsasti Tigranes
    kera nuoren puolison.
    Heitä valkeat ratsut kantoivat
    päin nousua auringon.

    He katsoivat silmihin toisiaan.
    Ja ihanuus taivaan ja maan
    kuin luomisen aamuna heijastui
    ja säteili katseissaan.

    Niin lausui vihdoin Tigranes:
    — Sinä näitkö, näitkö sen
    miten oli hän kaunis kruunussaan,
    jalo, uljas ja ihmeellinen?

    — En, vastasi hiljaa kuningatar,
    minä Kyyrosta tuskin näin.
    — Mitä, ken oli nähdä niinkuin hän,
    mitä katsoit, ystäväin?

    — Minä katselin häntä, ken lunnahaks
    lupas henkensä puolestain.
    Hänet yksin keskellä loiston näin,
    minä katselin häntä vain!



SANKARIHAUTA.


    Kaks sankariveljeä mullassa kalmiston.
    Yli haudan tähtien soihdut syttyneet on.

    Ja luminen koivu on kunniavahtinaan,
    korut kuuran niinkuin kyynelet oksillaan.

    Kaks sankariveljeä mullassa kalmiston.
    Ja toinen kuiskaa: »Veli, nyt joulu on»

    Ja toinen siihen: »Niin, sen muistinhan;
    sitä, kuin sinä, vuoden kaiken vuotinhan.»

    — »Jo ko'issa on lämminnyt kyly kultainen.»
    — »Veli, muistatko tuoksun jouluolkien?»

    — »Jo varpuset varmaan vaativat lyhteitään.»
    — »Syö rouskii varsa kauroja hyvillään.»

    — »Sisäll' lämmin on, valot hankiin heijastuu.»
    — »Sano, oliko kauniimpaa kuin joulupuu?»

    — »Veli, kuuletko, kuuletko, — tanner kumisee.»
    — »Sen tiesinkin, ne jo tänne astelee:

    isä, äiti ja siskot hautausmaalle saa.»
    »Ja meille taas hyvää joulua toivottaa.»

    — »Jo kääntyi, kuulitko, veräjä naristen.»
    — »Ohi hautojen kulkevan nään jo rakkaitten.»

    — »Isä edellä käy, — isä on jo harmaapää.
    Kuin uni niin vuodet ohitse vierähtää»

    — »Veli, äitivanhan on askelet armaat nuo.
    Käsin vapisevin kukat haudalle hän tuo.»

    — »Ja siskot hangille kynttilät sytyttää.»
    — »Ja hongikon holveissa varjot häilähtää.»

    — »Nyt on hiljaisuus. Soi äidin huokaus»
    — »Kuin suuri siunaus tai kuin rukous.»

    — »Veli, iltaan väräjää virsi lempeä niin»
    — »Sitä ennen lapsena jouluin laulettiin.»

    — »Koti kallis, kiitos rakkaudestas sun.»
    — »Hyvä nukkua taas on ensi jouluhun.»

    Pyhä yö on mailla hartaanhiljainen.
    Korut kuuran kiiltää lailla kyynelten.

    Yli haudan tähtien soihdut ylhät on.
    Kaks sankariveljeä mullassa kalmiston.



VÄINÄMÖISEN LAULU



TERVEHDYS HÄMEELLE.


    Ma tervehdän sua, hiljainen ja heljä Hämeenmaa,
    mun lapsuuteni pyhä maa, mun sydämeni maa.
    On siteet sinuun salaiset mun iäks sitoneet.
    Sun helmahas on himmeään isäni nukkuneet.

    Sun lassa kultanummillas ma leikkiäni löin
    Sun hiljaisuuttas kuuntelin ma yksinäisin öin
    Ja äänet maan ja äänet veen soi kaukaa korvahain
    Ma sulta, Häme, säveleet mun kantelooni sain.

    Mun kantelooni säveleet soi öinen viri veen,
    yön tuuli läpi kaislikon sun rantaas hiljaiseen,
    sun koivus kastehiuksinen, yörastaas laulupuu,
    sun salos sataääninen, mi lauluun pakahtuu.

    Kuin uneksiva laulu niin sun laaksos huminoi,
    veet viljapeltoin paartamat kuin kultaharput soi,
    mut voiman tumman, mahtavan sun laulus säkeisiin
    luo urkuäänet metsäs sun, mi pohjaa graniittiin.

    Näin mulle näyt, näin tunnen sun, sa Häme hiljainen,
    sa äiti voiman antaja, sa äiti unien.
    On kasvos tyynet, lempeät on silmät järvies,
    mut graniittisen voimas sun sa kätket povehes.

    Sa unelmasi lapsilles soit lahjaks kehtohon,
    mut povessansa heilläkin sun vuorenvoimas on.
    Se voima nosti korpehen sun kukkakunnahas.
    On Saarijärven Paavo sun sukuas, heimoas.

    Ma tervehdän sua, hiljainen ja jäykkä Hämeen mies.
    Mik' ollutkin lie arpas sun, sa kuljit tyynnä ties.
    Ja mihin veikin kohtalos sun elonvaiheisiin,
    niin nuolet turman kilpistyi sun tahtos graniittiin.

    Et valita, et vaikeroi sa vaivaa vastasään.
    Sa opit vaiti kestämään ja vaiti kärsimään.
    Et vaihdu onnenvaihtehin, et rintahasi lyö,
    mut peltos peninkulmihin sun piirtyy kättes työ.

    Sun hiljaisuutes kultaa on, se kultaa kallist' on:
    on vuorenkulta syvällä ja alla kallion.
    Niin palaa vakaa, vilpitön sun sydämesi lies
    kuin helkatuli korkea sun maillas, Hämeen mies.

    Maa metsien ja laaksojen, maa tarmon, unelmain.
    Maa uskollisten silmien, maa helkavalkeain.
    Ma kaipaan aaltos lauleluun ja laaksos helinään.
    Kuin isät tahdon nukkua sun helmaas himmeään.



SANTAVUOREN MUISTO.


    Oi mykkä muistokivi surujen,
    oi Santavuori lakeuden maassa,
    sa katsot yöhön vuosisatojen
    niin ääneti kuin sfinksi erämaassa.

    Sa katsot yli nykyhetken pois,
    pois menneisyytehen ja taakse aikain
    kuin surusi sun kivettynyt ois,
    kuin kahleiss' oisit muistojesi taikains,

    kuin oisit kaiken surun itkenyt,
    kuin enää sydämes ei liikahtaisi,
    kuin oisit liiaks nähnyt, kärsinyt,
    sua kuin ei mikään koskaan lohduttaisi.

    Oi Santavuori, nähnet vieläkin
    sa tulenloimut synkät yötä vasten
    ja huovein laumat peitsin verisin
    ja kuolonkentät lakeuden lasten,

    ja viljat tallattuina peltojen
    ja kyliss' autioissa, poltetuissa
    vain nähnet varjot leskein, lapsien
    ja urhot kuolleina tai hirsipuissa?

    Lie kivisydämeesi syöpyneet
    nä'yt kauhun iäks ajast' ankarasta,
    maan veret kuin ois kuiviin vuotaneet,
    kuin ei se koskaan nousis kuolemasta.

    Oi Santavuori, noussut maa jo on!
    Niin herää vuosisatain unestasi.
    Jo säteet Suomen vapaan auringon
    kuin kruununa sun loistaa otsallasi.

    Ei kuolleet urhot entisaikojen;
    tien viittoivat ne aamuun aikain takaa,
    tien käydä meidän, jälkipolvien.
    Ne elää, vaikka mullassa ne makaa.

    Ne elää, urhot entisaikojen!
    Ne nousi ylös jälkipolvissansa
    ja pakoon löivät laumat huovien.
    Yö mennyt on ja päivä nousussansa.

    Oi Santavuori, laki kohtalon
    tää kerran tähtihin on kirjoitettu:
    ah, hirsipuin ja kärsimyksin on
    tie vapauteen aina viitoitettu.

    Ja tuskan kautta kaipuu korkehin
    vain täyttyy, jok' on luotu ihmisrintaan
    Tie vapauden tie on verisin.
    Ja kallein saadaan kallehimpaan hintaan.

    Luut valjennehet esi-isien
    on porraspuita vapauden tiellä.
    Oi, kiitos, urhot alla kumpujen
    oi siunaus ja kiitos teille siellä!



KARJALAN VIRSI.


    Ma unessa maan näen mairehen,
    suven-kaunoisen, sadun-kaukaisen.

    Sata järveä sinne soutaa on,
    sata korpea samota sinne.
    Miss' synkentyy salo loputon,
    yhä ylenee vaarojen rinne,
    maat jylhistyy, salot sakenee,
    polut eksyy ja taapäin pakenee,
    veet vuoltuu, kosket kuumentuu
    ja uupuu soitten pitkospuu,
    mi kantais ihmisen jalkaa —
    siell' unteni maa se alkaa.

    Siell' laelta vaaran viimeisen
    maa aukee nuori ja neitseellinen.

    Maa alla suven auringon.
    Se kaunis ja korkea Karjala on.

    Sitä saartaa sinisin metsäin vyö,
    sitä kattaa valkehin kesäyö,
    miss' ehtoo ja aamu ne kättä lyö.
    Ja kaunein rusko ja kirkkain koi
    sen vaaroja päärmää ja purppuroi
    kuin siunaten Karjalan multaa.
    Käet kukkuu sen korvessa kultaa.
    Siell' ikuiset hongat huokaavat,
    öin rotkoissa kosket kohisevat.
    Siell' on lempeimmät lehdot ja laulupuut
    ja hopean-välkkyvät virtain suut.
    Salojärvien silmät seijastaa
    ja valkeita koivuja heijastaa.

    Sinne ammoin vanhat jumalat
    yli vuorten ja vaarain pakenivat.
    Sen metsissä vielä Tapio käy,
    jalanjälkeä miss' ei ihmisen näy,
    siell illoin Tellervo huhuilee
    ja Tapion karjat huutelee.
    Siell' ylväänä hirvi kruunupäin
    käy keskellä salojen synkeäin,
    mesikämmen suolla viheltää,
    hukan silmä korvessa välkähtää.

    Ja partailla selkien siintäväin
    kylät siell' on harmajat,
    ja ympäri laihot vihertäin
    ylös vaaroja nousevat.
    Savu sininen kotain kohoaa
    päin taivaan lakea leppoisaa,
    kun vetten kuullosta kirkastuu
    suven-heleä, nuori aamunsuu,
    kun kastehelmet päilyy
    ja rannan ruoho häilyy.
    Kun urho iloista orhiaan
    kylän kaivon luona juottaa
    ja vaari lahdella ruuhessaan
    koin kullassa kokee nuottaa.
    Kun alla akkunan kultaisen
    tytär kangasta helskyttelee,
    ja kaivonpuulla pääskynen
    se laulaa visertelee.

    Se on Karjala, Karjala kaunoinen.
    Se on Karjalan kansa onnellinen.

    Runot vanhat sen kansan huulilla elää,
    sen polvilla Väinämön kantele helää.

    Ma unessa maan näen mairehen,
    suven-kaunoisen, sadun-kaukaisen.
    Ma nään sen orpona, yksinään.
    surun kuiluhun syöstynä synkimpään
    Ma nään kylät kauniit kylmillään.

    Suven armahan jälkeen ja laulun ja työn
    nään talven tulleen ja kuolon-yön.

    Nyt sijalla kodin ja kartanon
    on rauniot vaan, on tuhkaa vaan.
    Kuin paisteessa kuoleman-kuutamon
    nään raiskatun autio-maan.

    Näen urhon hangelle kylmenneen,
    ken orhia äsken juotti.
    Ja vaappuvaa vaaria tyttärineen
    tie mieron ja maanpako vuotti.
    Miss' äsken lauloi neitonen,
    nyt talven myrsky puhuu.
    Miss' ääni helisi kantelen,
    nyt huuhkaja korven huhuu.

    Se poloinen, kurja Karjala on.
    Se on Karjalan kansa onneton.
    — — —
    Oi Herra, auta Karjalaa,
    oi Herra, Karjala säästä.
    Suo sen, joka koditta vaeltaa,
    kotiliedellensä päästä.
    Yli siroita Karjalan kunnaitten
    sun siunaukses kultaa,
    oi siunaa haudat ja kehdot sen,
    sen siunaa maata ja multaa.
    Taas kultaisten viljain nousta suo
    sa Karjalan virtain suuhun
    ja onnen poutapääskynen tuo
    sen orpoon viiripuuhun.
    Suo lehdoissa helkkyä laulujen
    ja pirteissä kantelen helää.
    Oi Herra, Karjalan kaunoisen
    suo tuhastaan nousta ja elää.



SUOMEN LINNA.


    Missä maamies raataa ja raivaa,
    luo pelloks korpimaan,
    missä nähden huolta ja vaivaa
    maa viljalle vallataan,
    missä iskuja ankarinna
    maamiehen kuokka lyö —
    siellä lujin on Suomen linna
    ja Suomen vartiovyö.

    Missä hallan henget karkaa
    pois pakoon pimeyteen,
    missä liittyy sarkahan sarkaa
    ja kynnöstä kynnökseen,
    missä kylvää siemenen multaan
    työn riemu ja rakkaus —
    siellä noussut päivän kultaan
    on Suomen vapaus.

    Missä riemuks raatajan vaivaan
    soi elämää ylistäin
    ilo kiurun kuin siunaus taivaan
    yli viljain kypsyväin,
    missä kultaista tähkää häilyy
    saran vieressä sarka uus —
    siellä vuorenvarmana säilyy
    myös Suomen vastaisuus.

    Missä työn ilo ilmat täyttää,
    siellä turvass' on kotilies,
    käden, sydämen voimaa käyttää
    miss' ikänään Suomen mies,
    missä kylistään, kaupungeistaan
    työn laulu soi loppumaton —
    siellä muureilla valmiina seistaan,
    siellä Suomi on voittamaton.

    Niin hengen ja aineen yötä
    pois pakoon työntäkää!
    Niin tehkää riemulla työtä!
    Niin kyntäkää, kylväkää!
    Niin maan yli armahinna
    työn päivä sa loistaos!
    Niin seiskösi Suomen linna
    ja Suomea suojellos!



VÄINÄMÖISEN LAULU.


    Pois on Väinämöinen, loitos sousi
    meren aaltojen hän lauleluun,
    yläisihin taivosihin nousi
    runon pursin päälle päivän, kuun.

    Haipui sineen kauas airon tahti,
    punapursi Väinämöisen vei.
    Menee mahtajat, ei mene mahti.
    Katos Väinämöinen, laulu ei.

    Vielä kiertää Suomen vetten rantaa
    kaiku Väinämöisen kanteleen,
    metsäin humu hiljainen sen kantaa
    valkein illoin yli maan ja veen.

    Vielä on kuin kesäyötä käyden
    näkymätön kannel humiseis,
    mielenpolton kaipauksen-täyden
    kultakielet julki soitteleis.

    On kuin sitä linnunlaulu puussa
    aroin äänin kaukaa säestäis,
    on kuin kastehelmiin aamunsuussa,
    taivaan pilviin siitä jotain jäis.

    Siinä laulaa kaikki mainen kaipuu
    ylös valoon, iäisyytehen,
    aallon rantaan, joka loitos haipuu,
    virran kaipuu kauas merehen.

    Laulun perinnöksi lähtiessään
    Väinämöinen jätti lapsilleen.
    Sukupolvet kuulee syntyessään
    aina uudestaan sen säveleen.

    Niinkuin riemu soi se rinnassamme
    taikka niinkuin itku iäinen,
    itseämme on se omintamme —
    virran kaipuu kauas merehen.

    Säveleestä luomisvoimaa uutta
    yhä uudet sukupolvet juo,
    tähtein kirkkautta, ikuisuutta
    juo hän, joka siitä kerran juo.

    Kanna, laulu, aavistusten teitä
    kaipuun pursin päälle päivän, kuun
    Virran lailla vieös loitos meitä
    suuren iki-meren lauleluun.



DAMASKON PUUTARHA

Arabialaisia lauluja.



1.

KEVÄT MERELLÄ.


    Olen nähnyt meren keväisen
    ah, kerran aamunsuussa:
    kuin matto sinipunainen
    oli keinunta kevään laineitten,
    ne laski ja nous, ne laski ja nous —
    ja ilmassa valkeat linnut sous
    kuin kukkaset mantelipuussa.



2.

VAIHTOKAUPPA.


    Mua pyysit kanssasi vaihtamaan
    puutarhani kauniin, armaan
    paratiisiss' siihen puutarhaan,
    joka sulle on varattu varmaan.

    Ma suostun vaihtoon. Puutarhain
    saat, veljeni, ainiaaksi,
    jos neilikoitani ruukun vain
    saan viedä kuoleman taaksi.



3.

KYYHKYSTEN UNI.


    Seetripuussa nukkuu kyyhkyset.

    Sinne tänne epäröityään
    laskeutui parvi havisten
    viimein puuhun yksinäisehen
    yöks — pää siiven alla — lepäämään.

    Seetripuussa nukkuu kyyhkyset.
    Latvasta sen äänin suloisin
    tänä yönä niinkuin ennenkin
    soivat satakielen sävelet.

    Lemmenlauluun niin sun nukutin.
    Sama vaisto sinne ohjannee
    kyyhkyt, neidot, — missä laulelee
    satakieli äänin suloisin.



4.

VIISAUS.


    Sinipunervana silkkinä hiekalla
    oli hento varjonsa.

    — Oi, lausuin, varjos silkkiä sun
    suo suudella mun.

    — Vain varjo se naisen on, näethän,
    mulle vastas hän.

    — Rakas, huultes kuumaa varjoakin
    ma suutelisin.

    — On kuumemmat huuleni. Suuta mun
    suon suudella sun.

    En voi. Menen pois. Jos suutelin,
    mitä sitten kaipaisin.



5.

DAMASKON PUUTARHA.


    Juur' yli Damaskon kun koitti koi —
    sit' aamua en unhoittaa ma voi —
    niin hiljaisuudessa sun puutarhas.
    näin salaa sinut, armas, unessas.

    Sun kaulas varjo oli sininen —
    Sun rintas nous kuin rytmi lähtehen,
    ja nurmella sun kätes valtoimet
    ne oli niinkuin purot hopeiset,
    ja rusokyntes lailla ruusujen
    ne houkutteli luokseen perhosen.

    Niin tokko ihanaa sin' aamunaan
    lie isä nähnyt paratiisissaan.
    Niin kumarruin ma eteen armahan
    kuin kerjäläinen luona moskeijan.



6.

SUUTELO YÖLLÄ.


    Otin käsiini pääsi kuin maljakon
    ja sen viiniä huuleni joi.

    Miten mahtua pieneen maljakkohon
    niin paljon viiniä voi?

    Vasta huulemme erkani, auringon
    kun koitti yöstä koi.



7.

RUUSUILLE SATAA.


    Yks pisara ja sitten toinen lankee.
    Ens' sade yli ensi ruusujen.

    Ne värähtää ja niinkuin murhe ankee
    käy yli taipuvien kukkien.

    Mut armaammin ne kohta tuoksuu, hohtaa
    ja ihanamp' on niiden loiste sees.

    Ah, nuori rakkautemme, jota kohtaa
    sun, armas, ensimmäiset kyynelees.



8.

RESIGNATSIONI.


    Magnolian kukan varjo puhuissani
    sun lankes polvilles niin raskahana
    mua ettet — näin sen — kuunnellut sa enää.

    Sa sitä soudatit kuin kerran oisit
    sa soudattanut rakkautemme lasta,
    jos rakastaa me olisimme voineet.

    Sua katsoin helmassasi soudattaissas
    niin varjoa tuon loistavaisen kukan.



9.

KANGASTUS.


    Näin unta. Karavaanin uupuneen
    näin erämaahan kauas kulkeneen.
    Ma johdin sitä karavaania.

    Niin nousi sadun-kaunis kangastus.
    Se olit sa, mun syömein ihastus,
    sun silmäis järvet, ruumiis puutarha.

    Näin pilven päällä lähestyvän sun
    ja maahan lankes kumppanini mun
    ne epätoivossansa kuollakseen.

    Ma lausun nimeäs, jos kunne käyn,
    sen että vielä näkisin ma näyn.
    Mut kangastust' ei nähdä uudelleen.



10.

MEIDÄN PENKKIMME.


    Hän lupas mua siellä odottaa
    niin missä toisiamme rakastimme.

    En palannut ma sinne milloinkaan.
    Oi matkamies, jos tiesi milloin vie
    Dar Uld Zidahan, silloin seisahdu
    sa luona puiston, jota vartioi
    kaks sypressiä tummaa niinkuin yö,
    ja hänen nimensä sa hiljaa kuiskaa.

    Jos kenkään enää ei käy avaamaan,
    niin astu portista sa puistohon,
    suo vesitilkka juoda ruususton,
    mi vanhan marmorisen penkin kaartaa.



11

YKSINÄISYYS.


    Jok' ainut päivä vielä takaisin
    sua odottanut olen, rakkahin,
    ma surun-sykkiväisin sydämin.

    Ma muistan lähtös illan vaikean
    ja portin, hiljaa kiinni painuvan,
    ja hiljaisuuden jälkees haikean.

    Jok' ainut päivä vielä takaisin
    sua odottanut olen, rakkahin,
    ma surun-sykkiväisin sydämin.

    Niin vihdoin saavutkin, mun armahain
    Ja lausut: »Kuljin ohi. Katson vain
    sun enää kukkivatko ruusus lain.»

    Näin lausut sa ja sitten hymyilet.
    Puut ympärillä kaikk' on hiljaiset.
    Ma tiedän nyt: sa enää lähde et.



12.

SUKKAMIELI.


    Pian!
    Pian hunnut haukkojen päästä!
    Pian koirat irroittakaa!
    Ja paikalla soimaan symbaalit!

    Ylös, naiset haaremin! —
    teko-unenne teidät paljastaa!
    En teitä nyt sääli, säästä,
    en kautta Allahin!

    Nopeammin, soturit!
    Nyt en siekailua siedä, —
    miss' on miekka, — se päänne voi viedä!
    Satuloikaa ratsut, nopeaan!

    Mansur, kuin leimaus satulaan!
    Sa lennä tie,
    sana isälle vie:
    jos tytär on poissa, kun ilta saa,
    niin viljansa tulessa loimottaa!

    On Miriâm luota nukkuvan
    kera paennut nuoren rakastajan!

    Pian hunnut haukkojen päästä,
    pian koirat irti ja soimaan symbaalit!

    Avuks, mustat enkelit!
    Mikä loitsu se ois,
    joka karkurein jäljille viedä vois,
    löis haukat silmiin petollisiin
    ja koirat ratsujen sieraimiin!

    Kuin tuli mua syö,
    veri sakeana lyö,
    ma verta himoan!
    Ah, kaktuksen-varsin ruoskitan
    ma karkurit eessä moskeijan
    kun kolmas rukoushetki saa!
    En armoa anna, en säästä!

    Pian hunnut haukkojen päästä!
    Pian koirat irroittakaa!

    Näin Abd El Bekri ärjyy
    ja itkussa naiset värjyy.
    Ja haukat nuolina singahtaa
    päin taivaan kantta korkeaa.
    Miss' ikään karkurit kurjat lie,
    pian turma ne vie.
    — — —
    Sillävälin laakeripuun alla
    puutarhassa Miriâm rauhassaan
    syöttää kädellänsä valkealla
    — noutain hurskaan sydämensä mieltä —
    nuorta, värisevää satakieltä,
    pudonnutta äsken oksaltaan.



13.

KUOLEMASTA.


    Kun haavoitettu on gaselli,
    se itkein ja väristen kuolee.

    Kun lamppu on sammumaisillaan,
    niin palaa se rauhallisesti.

    Miten otat sinä vastaan kohtalos,
    sen itkein vai hymyillen teetkö?



14.

YÖ.


    — Veljeni, veljeni, viimeks näithän
    elossa armahain.
    Anoithan anteeks, niinkuin pyysin,
    mun polon puolestain?

    Veljeni, veljeni, mitä hän teki?
    Minkä hän vastuun soi?
    — Kaivon kannella istui ja katsoi
    karja kun kaivolla joi.

    — Veljeni, veljeni, mitä sanoit hälle?
    — Sanoin: sinä vuotat vaan.
    Mutta hän painoi päänsä ja haastoi
    mulle vain laumastaan.

    — Veljeni, veljeni, värisikö silloin
    äänensä armainen?
    — Paimenet melusivat, — tuskin kuulin
    puheensa hiljaisen.

    — Katsoiko ennenkuin itsensä surmas
    kohti mun majaani hän?
    — Yö oli tullut, majasi peittyi
    silloin jo hämärähän.



15

SOTILAITTEN JÄÄHYVÄISET.


    Jääkööt uneksimaan paimenet
    aamunsuussa karjalaumoillansa.
    Jääkööt kyntömiehet vakaiset
    kyntämähän vehnäpeltojansa.

    Jääkööt neidot luokse kaivojen.
    Syösköön sukkulainen eellehen
    käsiss' armahien vaimojemme.
    Herran siunaus yli seutujemme:

    Siks, ah siksi koitoss' aamunkoin
    jätämme me kotimme ja maamme,
    jotta viime katsein, kaipioin
    syleillä sen kunnahia saamme.
    Sydän moni silloin särkynee.
    Moni armas teltta vangitsee
    katseen monen. Mutta henkäyksesi
    kuivaa, Herra, silmät poikiesi.

    Paimenet, kun aamutuulonen
    alas huminoipi vuoriltamme,
    tuo se tuoksut kaukoseutujen,
    missä voitetuita paimennamme.
    Kyntömiehet, yli peltojen
    lankee sade hedelmöittäen
    aina koska poikienne omain
    veri kastaa kentät uskottomain.

    Neidot, koska hiljaa heläjää
    kaivot teille rakkauden kieltä,
    kuiskehemme teitä tervehtää
    toisten kaivoin luota, kaukaa sieltä
    Vaimot, vartioikaa majoja!
    Voimme tulla taas kuin salama.
    Silmät teidän syttyy loistoon silloin
    niinkuin päivänlaskun taivas illoin!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Graalin malja: Runoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.