| By Author | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Title | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Language |
|
Download this book: [ ASCII ] Look for this book on Amazon Tweet |
Title: Vihreät sisaret Author: Sand, George Language: Finnish As this book started as an ASCII text book there are no pictures available. *** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vihreät sisaret" *** VIHREÄT SISARET Kirj. George Sand Suomentanut Felix Borg Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1920. SISÄLTÖ: I. Kolme leipää. II. Ilmestys. III. Oikeusjuttu. IV. Kuolematon. V. Kaksintaistelu. VI. Päätös. I. KOLME LEIPÄÄ. Isäni kehoituksesta läksin toukokuun loppupuolella vuonna 1788 kymmenen kilometrin päässä, Angersin ja Saunnerin välillä sijaitsevaan Ionis-nimiseen linnaan selvittämään erästä sangen arkaluontoista oikeusjuttua. Olin kahdenkymmenen kahden vuoden ikäinen ja harjoitin jo asianajajan ammattia, johon minulla oli hyvin vähän taipumusta, huolimatta siitä, että liikeasiat yhtä vähän kuin puhetaitokaan eivät tuottaneet minulle erityisempiä vaikeuksia. Mutta ikääni katsoen en ollut vailla lahjoja ja isäni taitavuus ja hyvä maine asianajajana kotiseudullani takasivat minulle huomattavan asiakaspiirin, jos vaan tahdoin hiukankin vaivata itseäni, osoittaakseni olevani kyllin arvokas hänen seuraajakseen. Mutta minä olisin kernaammin tahtonut antautua kirjailija-alalle, heittäytyä unelmieni valtoihin, käyttää lahjojani itsenäisemmin, olla vähemmin riippuvainen toisten asioista, mielialoista ja kärsimyksistä. Kun olin varakkaiden vanhempien ainoa ja samalla sangen hemmoiteltu ja hellitty lapsi, olisin kyllä voinut seurata kutsumustani, mutta minä en tahtonut pahoittaa isääni, joka oli ylpeä, voidessaan ohjata poikansa samalle uralle, jolle hän itsekin oli antautunut, ja minä rakastin häntä liiaksi, voidakseni olla ottamatta varteen hänen toivomustansa. Ilta, jolloin lopetin ratsastukseni vanhaa, uhkeaa Ionis-linnaa ympäröivissä metsissä, oli todella hurmaava. Olin säätyni mukaisesti puettu ja hyvin varustettu ja minua seurasi palvelija, jonka läsnäoloa en pitänyt missään suhteessa tarpeellisena, mutta jonka äitini oli viattomassa turhamaisuudessaan määrännyt mukaani, tahtoen että hänen poikansa saapuisi kyllin arvokkaalla tavalla henkilön luo, joka oli parhaimpia ja ylhäisimpiä asiatuttaviamme. Suurimmat tähdet taivaalla lisäsivät melkein huomaamattomasti iltayön valaistusta, kevyen usvan himmentäessä tuhansien pienten taivaankappaleiden loistetta, tähtien, jotka tuikkivat säteilevien silmien tavoin kylminä, kirkkaina öinä. Illan taivas oli todellakin kesätaivas, kylliksi selkeä ja kylliksi verhottu ollakseen häikäisemättä äärettömillä rikkauksillaan. Se oli, jos niin voin sanoa, tuollainen ihana taivas, joka suo ajatusten viipyä maallisissakin, sallii ihailla taivaanrannan utuisia ääriviivoja ja hengittää ruohon ja kukkien tuoksua, niin, huomata, että ihminen on jotakin äärettömyydessä, ja unohtaa, että hän on ainoastaan pieni tomuhiukkanen maailman kaikkeudessa. Kuta lähemmäksi linnan puutarhaa saavuin sitä voimakkaammin erottautui metsäntuoksusta syrenien ja akasioiden tuoksu, ja kohta näkyivät niiden kukoistavat kruunut puutarhan muurin takaa. Samoin näin jo puuryhmien lomista loistavat, mustien ristikkojen jakamat linnanikkunat sinipunervine silkkiuutimineen. Linna oli todellinen renesanssiajan mestarituote, uhkea, hieno ja oikukas ääriviivoiltaan, rakennus, josta kuvastui nerokkuus ja rohkeus ja joka siirsi arkkitehdin mielikuvituksen katsojaan ja kohotti hänet jokapäiväisyyden yläpuolelle. Tunnustan että sydämeni sykki melko ankarasti, sanoessani nimeni palvelijalle, joka otti minut vastaan. En ollut koskaan nähnyt madame d'Ionis'ia. Häntä pidettiin seudun kauneimpana naisena. Hän oli kahdenkymmenen kahdeksan vuoden ikäinen ja naimisissa miehen kanssa, joka ei ollut kaunis eikä rakastettava ja joka laiminlöi hänet matkojensa tähden. Hänen käsialansa oli ihailtava ja hänen kirjeensä eivät olleet ainoastaan asiallisia, vaan myöskin sangen nerokkaita. Sitäpaitsi hänellä oli hyvin jalo luonne. Siinä kaikki minkä hänestä tiesin, ja siinä oli todella enemmän kuin tarpeeksi herättämään minussa pelkoa, että näyttäisin hänen edessään kömpelöltä ja nololta. Olin varmasti hyvin kalpea, astuessani saliin. Ensi vaikutelmani muodostui helpoituksen ja ilon tunteeksi, kun näin edessäni kaksi iäkästä, hyvin rumaa naista, joista toinen, leskirouva d'Ionis, selitti minulle, että hänen poikansa vaimo oli erään ystävättärensä luona naapuritalossa, eikä luultavasti palaa ennenkuin seuraavana päivänä. "Olette kuitenkin tervetullut", lisäsi vanha nainen. "Olemme sangen kiitolliset isällenne, ja näyttää siltä kuin olisimme suuresti hänen neuvojensa tarpeessa ja että te olette tullut tuomaan niitä meille." "Tulen hänen puolestansa puhumaan madame d'Ionis'in kanssa liikeasioista..." "Kreivitär d'Ionis hoitaa todella erinäisiä liikeasioita", virkkoi leskirouva terävästi, ikäänkuin antaakseen minun huomata erehdykseni. "Hän ymmärtää niitä, hänellä on hyvä pää, ja poikani ollessa estettynä — hän on Wienissä — seuraa hän tätä ikävätä, loppumatonta oikeusjuttua. Älkää uskoko, että minä voin korvata häntä, sillä eri ymmärrä yhtään mitään, ja kaikki mitä voin tehdä on, että, pidätän teitä täällä siksi, kunnes kreivitär palaa, ja valmistan teille sellaisen illallisen ja vuoteen kuin talo voi tarjota." Sen jälkeen soitti vanha nainen kelloa ja antoi määräyksensä. Torjuin hänen illallistarjouksensa, sillä olin ollut kyllin varovainen syödäkseni jo matkan varrella, ja tiesin varsin hyvin, että mikään ei ole epämieluisempaa kuin syödä yksin henkilöiden kanssa, jotka ovat aivan ventovieraita. Kun isäni oli suonut minulle useita päiviä suorittaakseni tehtäväni, niin en voinut menetellä paremmin kuin jäädä odottamaan ihanan turvattimme kotiinpaluuta, ja minä olin sekä hänelle että hänen perheelleen siksi tärkeä tekijä, että saatoin toivoa hyvinkin vieraanvaraista vastaanottoa. En siis odottanut toista pyyntöä, vaikka aivan linnan läheisyydessä sijaitsi jotakuinkin laatuunkäypä majatalo, jossa minun säätyiseni henkilöt tavallisesti asuivat, odottaessaan pääsyä ylhäisten henkilöiden luokse. Niin meneteltiin siihen aikaan maaseudulla, jotta vältyttiin näyttämästä tungettelevaiselta ylhäisön silmissä. Porvarina ja filosofina (ei vielä sanottu demokraattina) en ollut millään tavalla vakuutettu aatelisten siveellisestä ylemmyydestä. Mutta vaikka hekin tahtoivat esiintyä filosoofeina, niin tiesin, että oli otettava huomioon heidän arkatunteisuutensa ja kunnioitettava sitä, tullakseen itse kunnioitetuksi. Käyttäydyin myöskin, voitettuani ensi arkuuteni, yhtä sivistyneesti kuin konsanaan joku heistä; olin joutunut isäni parissa kosketuksiin kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvien henkilöiden kanssa. Leskirouva näkyi huomanneen sen pian, eikä hän vaivannut itseänsä kauempaa, päättääksensä suhtautua minuun, ellei juuri niinkuin vertaiseensa, niin ainakin kuin talon asianajajan poikaan. Hänen keskustellessaan kanssani kuin nainen, jossa nerokkuuden korvaa tottumus, oli minulla hyvä tilaisuus tarkastaa häntä ja hänen seuralaistaan. Tämä oli lihavampi kuin leskirouva ja istui hieman kauempana, hypistellen jotakin käsityötä. Hän ei avannut suutansa eikä kohottanut silmäluomiansa katsoakseen minuun. Hän oli puettu melkein samoin kuin vanha rouva, tummaan kaitahihaiseen silkkipukuun, mustan pitsiliinan ollessa kiedottuna valkoisen myssyn ympäri ja solmittuna leuan alta. Mutta kaikki oli vähemmän huoliteltua. Kädet olivat vähemmän valkoiset, jos kohta yhtä lihavat, ja ilmiö oli jokapäiväisempi siitä huolimatta, että vanhan, lihavan neiti d'Ionis'in jäykät kasvonpiirteet eivät suinkaan kuvastaneet erikoisempaa hienotunteisuutta. En kauemmin ollut epätietoinen hänen asemastansa talossa, kun leskirouva, torjuttuani illallistarjouksen, sanoi hänelle: "Kuitenkaan, Zéphyrine, emme saa unohtaa, että herra Nivières on nuori ja että hän voi tuntea itsensä nälkäiseksi ennen levolle menoaan. Antakaa viedä ruokatarjotin hänen huoneeseensa." Pyylevä Zéphyrine nousi; hän oli yhtä pitkä kuin lihava. "Ja ennen kaikkea", sanoi hänen emäntänsä, toisen juuri aikoessa poistua, "huolehtikaa, ettei leipää unohdeta." "Leipää?" virkkoi Zéphyrine heikolla äänellä, joka muodosti hullunkurisen vastakohdan hänen rehevälle olemukselleen. "Leipää?" toisti hän äänensävyllä, joka kuvasti ihmettelyä ja hämmästystä. "Leipää!" vastasi leskirouva käskevästi. Zéphyrine epäröi hetkisen ennenkuin läksi huoneesta; mutta hänen emäntänsä kutsui hänet heti takaisin ja antoi hänelle merkillisen määräyksen: "Kolme leipää!" Zéphyrine aukaisi suunsa vastataksensa, mutta kohauttikin vain tuskin huomattavasti olkapäitänsä ja katosi. "Kolme leipää!" huudahdin minä vuorostani. "Kuinka nälkäiseksi te minua kuvittelettekaan, hyvä kreivitär?" "Oh, ei se ole mitään", sanoi hän. "Ne ovat aivan pieniä." Hän istui hetkisen ääneti. Koetin keksiä jotakin sanottavaa, saadakseni keskustelun jälleen käyntiin ja keksiäkseni tilaisuuden vetäytyä pois, mutta hän näytti olevan eräänlaisen levottomuuden vallassa; hän ojensi kätensä soittokelloa kohti, piti sitä hiljaa ja puhui aivan kuin itseksensä. "Kolme leipää!..." "Se on todellakin liikaa", sanoin minä, vaivoin nauruani pidättäen. Hän katsoi minuun kummastuneena, tietämättä puhuneensa ääneen. "Te mainitsitte oikeudenkäynnistä", sanoi hän ikäänkuin saattaaksensa minut unohtamaan hajamielisyytensä. "Meiltä vaaditaan todella paljon! Luuletteko, että me voitamme asian?" Mutta hän tuskin kuunteli kiertävää vastaustani, vaan nykäsi päättäväisesti kellonnauhasta. Ovelle ilmestynyt palvelija sai määräyksen kutsua Zéphyrinen sisään. Zéphyrine palasi ja leskirouva kuiskasi jotakin hänen korvaansa. _Sen_ jälkeen hän tuntui rauhoittuneen ja alkoi puhella kanssani. Hänessä oli melkoinen määrä yksinkertaisuutta, mutta hän oli hyväntahtoinen, miltei äidillinen; hän tiedusteli makuani, tapojani, suhteitani ja huvituksiani. Tekeydyin lapsellisemmaksi kuin mitä todellisuudessa olin, jotta hänen ei tarvitsisi aristella, sillä havaitsin pian, että hän oli niitä naisia, jotka, vaikka kuuluvatkin ylhäisimpiin piireihin, omistavat varsin keskinkertaisen älyn, eivätkä tunne vähintäkään tarvetta vaatia toisilta sen enempää. Hän oli yleensä niin hyväsydäminen, että viihdyin hänen seurassaan tunnin ajan kutakuinkin hyvin, enkä varsin suurella kärsimättömyydellä odottanut tilaisuutta saada vetäytyä pois. Muudan palvelija opasti minut huoneustooni, joka käsitti kolme erittäin kaunista, suurta, Ludvig XV:n tyyliin loistavasti kalustettua huonetta. Oma palvelijani, joka seurasi hyvältä äidiltäni saamiansa ohjeita, oli makuuhuoneessani, odottaen kunniaa saada auttaa minua riisuutumisessani. "Paras Baptisteni", sanoin minä hänelle, jäätyämme kahden kesken; "voit mennä levolle. Riisuudun ja menen vuoteeseeni ilman apua, niinkuin olen aina tehnyt senjälkeen kuin tulin suureksi." Baptiste toivotti minulle hyvää yötä ja poistui. Kello oli vasta kymmenen. En tuntenut erikoisempaa halua käydä niin varhain levolle ja olin juuri aikeessa ryhtyä tarkastelemaan huonekaluja ja tauluja, kun katseeni osui tarjottimeen, joka oli tuotu huoneeseeni ja jolle nuo kolme leipää olivat asetetut mielestäni salaperäiseen järjestykseen. Ne olivat keskikokoisia ja sijoitetut vanhaan saksilaiseen porsliinikoriin keskelle kiillotettua tarjotinta. Korin keskiosan muodosti kaunis suolarasia, ja sitä reunusti kolme ruokaliinaa. "Taivasten tekijä! Mikä merkitys tuon korin järjestyksellä on? Ja miksi on leipä, tuo ateriani välttämätön aines, niin huolestuttanut iäkästä emäntääni?" kysyin itseltäni. "Mistä syystä juuri kolme leipää? Miksi ei neljä tai kymmenen, jos minua kerran pidetään sellaisena ahmattina?" Ja ateria oli todellakin runsas ja viinipullojen laput lupasivat paljon. "Mutta miksi kolme vesikannua?" Siinä taas jotakin, joka tuntui tuiki salaperäiseltä ja omituiselta. "Luuleeko tuo vanha kreivitär minua kolmoisolennoksi tai minulla olevan kaksi pöytätoveria matkalaukussani?" Mietin tätä arvoitusta, kun samassa kolkutettiin eteisen ovelle. "Sisään!" huudahdin minä, menemättä aukaisemaan ovea, sillä luulin Baptisten unohtaneen jotakin. Hämmästykseni ei suinkaan ollut vähäinen, kun näin pyylevän Zéphyrinen ilmestyvän ovelleni yömyssy päässä, toisessa kädessä kynttiläjalka, toisen käden etusormella painaen huuliansa sekä lähtevän sitten nauruhermoja kutkuttavan varovasti tepastelemaan elefantin askelin minua kohti, koettaen joka askeleella estää lattiapalkkeja narisemasta. Muutuin epäilemättä kalpeammaksi kuin mitä olin silloin, kun valmistauduin astumaan nuoren kreivitär d'Ionis'in eteen. Mikä hirveä kohtalo uhkasi minua tuossa lihavassa olennossa? "Älkää olko peloissanne, hyvä herra", sanoi vanhus avosydämisesti, aivan kuin aavistaen kauhuni; "tulin antamaan selityksen kummallisuuksista... kolmesta vesikannusta... ja kolmesta leivästä!" "Kuuntelen suurimmalla mielihyvällä" vastasin minä ja tarjosin hänelle nojatuolin; olinkin sangen utelias. "Taloudenhoitajana olisi minulle kovin nöyryyttävää, jos te pitäisitte tätä minun puoleltani huonona pilana", sanoi Zéphyrine, torjuen tarjoukseni ja pitäen yhä kynttiläjalkaa kädessään. "En milloinkaan sallisi... Ja kuitenkin tulin pyytämään, ettette pahastuisi, ettette loukkaisi emäntääni." "Puhukaa, neiti Zéphyrine; en ole sillä tuulella, että suuttuisin pienestä pilasta, varsinkin, jos se on todella huvittava." "Hyvä Jumala, ei, huvittava se ei ole, mutta ei epämieluinenkaan. Asianlaita on tämä: Vanha kreivitär on kovin... hän on luonteeltaan hyvin..." Zéphyrine vaikeni äkkiä. Hän piti vanhasta kreivittärestä tai pelkäsi häntä liiaksi, voidakseen arvostella häntä sen enempää. Hänen noloutensa vaikutti naurettavalta, sillä siihen liittyi hymyily, joka paljasti pienen, hampaattoman suun ja saattoi hänen pöhöttyneet, leuattomat ja otsattomat kasvonsa näyttämään vieläkin leveämmiltä. Johtui mieleen täysikuu, sellaisena kuin sen näkee kuvattuna vanhoissa kalentereissa. Zéphyrinen heikko ääni ja pehmeä puhetapa tekivät hänet niin hullunkuriseksi, että minä en uskaltanut katsoa häntä kasvoihin, peläten purskahtavani nauruun. "No niin", sanoin hänelle. "Vanha kreivitär on hieman omituinen!" "Ei hyvä herra, ei! Hän uskoo sen todeksi... kuvittelee..." Koetin turhaan arvata mitä kreivitär kuvitteli, kunnes Zéphyrine sai vaivoin sanotuksi: "No niin, hyvä herra, emäntäni uskoo henkien olemassaoloon!" "Hän ei ole ainoa sukupuolensa edustaja, joka siinä iässä uskoo niihin; mutta siitä ei ole mitään vahinkoa." "Siitä on joskus vahinkoa niille, jotka pelkäävät sellaisia, ja jos te, hyvä herra, pelkäätte tässä huoneessa, niin voin vakuuttaa teille, että täällä ei ensinkään kummittele." "Vahinko! Olisin niin kernaasti tahtonut nähdä jotakin yliluonnollista... Kummitukset kuuluvat vanhoihin linnoihin, ja tämä linna on niin ihana, että kuvittelen täällä liikkuvan vain suloisia aaveita." "Hyvä herra, oletteko sitten kuullut puhuttavan jostakin?" "Joka olisi yhteydessä tämän linnan ja tämän huoneuston kanssa? En sanaakaan milloinkaan. Odotan juuri saavani kuulla..." "Hyvä, kuulkaa siis. Vuonna... niin, en muista tarkalleen, mutta se oli kai Henrik II:n aikana — te tiedätte paremmin kuin minä, kauanko siitä on kulunut — oli täällä kolme d'Ionis-nimistä neitiä, jotka kaikki olivat kauniita kuin päivä ja niin rakastettavia, että kaikki ihmiset jumaloivat heitä. Muudan hoviin kuuluva ilkeämielinen nainen, joka kadehti heitä, ja varsinkin nuorinta heistä, antoi sekoittaa myrkkyä kaivoveteen, jota he joivat ja jota käytettiin leipomiseen. Kaikki kolme kuolivat samana yönä ja tarun mukaan tässä samassa huoneessa, missä me nyt olemme. Mutta sitä ei ole oikein varmuudella tiedetty, vasta viime aikoina siihen on alettu uskoa. Paikkakunnalla on tosin kerrottu tarua kolmesta valkoisesta sisaresta, jotka kauan sitten ilmestyivät linnaan ja sen puistoihin. Taru on niin vanha, että kukaan ei ole ajatellut eikä uskonut sitä. Muudan perheen ystävä, apotti de Lamyre, sukkela, leikillinen veitikka, nukkui tässä huoneessa. Hän näki unta, tai väitti nähneensä, kolmesta vihreästä naisesta, jotka olivat tulleet hänen luoksensa ja ennustaneet hänen tulevan kohtalonsa. Huomattuaan, että uni kiinnitti vanhan kreivittären mieltä ja huvitti hänen poikansa vaimoa, keksi hän kaikenlaista hyvää, antoi aaveiden puhua ja johti asiat niin pitkälle, että vanha kreivitär on nyt varma siitä, että perheen tulevaisuuden ja oikeusjutun päätöksen saisi tietää edeltäpäin, jos vaan voisi saada aaveet ilmestymään ja puhumaan. Mutta kun ei kukaan täällä asuvista ole nähnyt mitään ja hänen kysymyksilleen on vaan naurettu, on hän päättänyt antaa nukkua täällä kaikkien, jotka eivät tiedä mitään asioista ja jotka eivät aio tekaista mitään kummitusjuttua tai salata mahdollisia näkyjänsä. Sentähden hän on antanut tämän huoneen teidän makuuhuoneeksenne, kertomatta teille mitään. Mutta kun kreivitär ei ole juuri kaikkein vaiteliaimpia luonteita, ei hän malttanut olla teidän kuultenne mainitsematta noista kolmesta leivästä." "Niin, todellakin, nuo kolme leipää ja kolme vesikannua antavat minulle paljon ajattelemisen aihetta. Myönnän että en oikein käsitä mistä on kysymys." "Ettekö? Noille kolmelle Henrik II: n aikuiselle sisarelle annettiin myrkkyä veteen ja leipään sekoitettuna." "Sen kyllä ymmärrän, mutta että tämä ateria voisi heitä erityisemmin miellyttää, sitä en käsitä. Mitä te itse siitä arvelette?" "Arvelen, että siellä missä he nyt ovat, he eivät tiedä mistään mitään, eivätkä välitäkään tietää", vastasi Zéphyrine vaatimattoman ylimielisesti. "Mutta te saatte tietää, mistä hyvä emäntäni on nuo päähänpistonsa saanut. Minulla on muassani käsikirjoitus, jonka madame d'Ionis, hänen poikansa vaimo, madame Caroline, niinkuin häntä täällä nimitetään, on jäljentänyt perhearkiston vanhoista papereista. Ehkä niiden lukeminen huvittaa teitä enemmän kuin minun lörpöttelyni, ja minä toivotan teille hyvää yötä... esitettyäni teille ensin erään pienen pyynnön..." "Olkaa hyvä, neitiseni; mitä voin tehdä hyväksenne?" "Sen että ette kerro kenellekään, lukuunottamatta madame Carolinea, joka ei siitä pahastu, että olen varoittanut teitä, sillä vanha kreivitär moittisi minua, eikä enää luottaisi minuun." "Lupaan sen teille. Entä, mitä minun on sanottava aamulla, kun minulle tehdään kysymyksiä näkyjen suhteen?" "Niin, todella, hyvä herra... Teidän on hyväntahtoisesti keksittävä jotakin... uni, jolla ei ole alkua eikä loppua, mitä tahansa, kunhan se vaan koskee noita kolmea sisarusta, muuten on kreivitär aivan mahdoton, hän syyttää minua siitä, että en ole asettanut leipiä, vesikannuja tai suolaa paikoilleen, tai myöskin siitä, että olen varoittanut teitä ja teidän heikkouskoisuutenne on tehnyt kaikki tyhjäksi. Hän on varma siitä, että nuo sisarukset ovat oikullisia ja kieltäytyvät näyttäytymästä niille, jotka tekevät heistä pilaa, vaikkapa vaan ajatuksissa." Jäätyäni yksin, Zéphyrinen lähdettyä, aukaisin käsikirjoituksen, josta mainitsen ainoastaan ne seikat, jotka ovat yhteydessä kertomukseni kanssa. Kertomus d'Ionis-sisaruksista tuntui minusta silkalta tarulta, jonka madame d'Ionis oli itse kirjoittanut, käyttäen apunaan eräitä vähemmin uskottavia asiakirjoja, joita hän itse arvosteli ajalle ominaiseen, kevyeen, leikkisään tapaan. Sivuutan vaitiololla kuivakiskoisen kertomuksen noista kolmesta kuolleesta, joka kertomus tuntui minusta mielenkiintoisemmalta Zéphyrinen esittämänä; mainitsen ainoastaan seuraavan otteen, jonka madame d'Ionis oli jäljentänyt vuonna 1650 päivätystä, erään luostarin vanhan kappalaisen kirjoittamasta asiakirjasta: "On totta, että nuoruudessani kuulin kerrottavan kolmesta hengettärestä, jotka näyttäytyivät Ionis-linnassa naisen muotoisina, komeasti puettuina. Ketään uhkaamatta näyttivät ne etsivän jotakin linnanhuoneista ja varastokamareista. Messuja ja rukouksia annettiin lukea niille, mutta se ei estänyt niitä jälleen palaamasta, ja viimein päätettiin antaa siunata kolme valkoista leipää ja asettaa ne huoneeseen, jossa nuo kolme d'Ionis-sisarusta olivat kuolleet. Seuraavana yönä ilmestyivät ne ilman minkäänlaista melua tai pelästyttämättä ketään, ja aamulla huomattiin, että ne olivat ikäänkuin nakertaneet leipiä kuten hiiret, ottamatta mitään mukaansa. Seuraavana yönä alkoi jälleen niiden valitus ja ovet ja sohvat narisivat. Sentähden asetettiin esille kolme vedellä täytettyä kulhoa, joista ne eivät juoneet, mutta kaatoivat osan maahan. Viimein kehoitti S:t ——:n priori lepyttämään heitä, uhraamalla heille rasiallisen valkoista suolaa, koska heidät oli myrkytetty suolattomalla leivällä. Heti tämän tapahduttua kuultiin niiden laulavan kaunista kiitosvirttä, jossa he lupasivat siunausta ja onnea nuoremmalle d'Ionis-suvun haaralle, joka oli ollut heidän perillisensä. Tämä tapahtui, niin on minulle kerrottu, Henrik II:n aikana, ja sen jälkeen ei heistä ole kuultu puhuttavan mitään. Mutta d'Ionis-suvun keskuudessa uskottiin kauan, että jos keskiyön aikana asetettiin esille raitista vettä ja suolaa, voitiin heidät houkutella esille ja saada heiltä tietää tulevia tapahtumia. Vieläpä kerrottiin, että jos mainitussa linnassa samalla pöydällä sattui olemaan yht'aikaa kolme leipää, kolme vesikannua ja suolakuppi, niin saattoi silloin kuulla ja nähdä mitä hämmästyttävimpiä asioita." Tähän asiakirjaan oli kreivitär d'Ionis liittänyt seuraavan huomautuksen: "On sangen valitettavaa d'ionis-suvulle, että tuo ihme on lakannut näyttäytymästä ja kuulumasta. Kaikki sen jäsenet olisivat olleet viisaita ja siveellisiä; mutta vaikka tunnenkin manauksen, jonka muudan entinen muinoin taloon kuulunut tähtientutkija oli keksinyt, niin ei minulla kuitenkaan ole toivoa siitä, että _vihreät sisaret_ milloinkaan kallistaisivat sille korviansa." Istuin hetkisen ajatuksiini vaipuneena, en sen vaikutuksen johdosta, minkä lukemani asia kirja oli minuun tehnyt, vaan kreivitär d'Ionis'in kauniin käsialan ja hänen sulavien, mukaansatempaavien huomautuksiensa johdosta. En arvostellut, niinkuin tänään, tuon kauniin naisen pintapuolista epäuskoa. Olin samalla asteella kuin hän. Siihen aikaan oli tapana katsella yliluonnollisia asioita, ei niiden mielenkiintoiselta, vaan naurettavalta puolelta. Oltiin ylpeitä siitä, että ei enää uskottu eilispäivän satuihin ja kummitusjuttuihin. Sitäpaitsi tunsin halun rakastua. Kotonani oli puhuttu niin paljon tuosta rakastettavasta naisesta ja äitini oli kotoa lähtiessäni niin hartaasti pyytänyt, etten antaisi hurmata itseäni, että oli jo puolittain niin tapahtunut. En ollut vielä ollut ihastunut kuin pariin kolmeen serkkuuni ja nuo pienet mieltymykset eivät estäneet minua nyt rakastumasta vakavasti. Olin ottanut mukaani tukun asiapapereita, joihin isäni oli kehoittanut minua tutustumaan. Ryhdyin tutkiskelemaan niitä, mutta luettuani muutamia sivuja, ainoankaan sanan tarttumatta mieleeni, huomasin sen turhaksi ja lopetin. Luulin voivani hyvittää laiskuuteni alkamalla vakavasti ajatella d'Ionis-perheen oikeusjuttua, jonka tunsin kuin viisi sormeani, ja minä valmistelin todistuksia, joiden avulla voisin saada kreivittären vakuutetuksi edullisimmista menettelytavoista. Mutta kuinka ollakaan, kaikki asiallinen harkinta päättyi jonkinlaiseen sydänvaivaan, jolla ei ollut mitään tekemistä itse asian kanssa. Ja kesken tuota tärkeätä hommaa aloin tuntea itseni nälkäiseksi. Parempien perheiden poikia ei voida kieltää syömästä illallista hyvällä ruokahalulla. Valmistauduin siis antamaan täyden arvon aterialle, joka niin houkuttelevana odotti papereideni takana, ja levitin ruokaliinan, joka oli lautasellani, kun hämmästyksekseni löysin sen alta neljännen leivän. Hämmästykseni sai pian väistyä varsin yksinkertaisen selityksen tieltä. Jos vanhan kreivittären tarkoitus oli, että nuo kolme manausleipää jäisivät koskemattomiksi, niin oli tuon neljännen leivän tehtävänä luonnollisesti tyydyttää ruokahaluani. Maistelin viinejä ja havaitsin ne niin hyvänmakuisiksi, että jalomielisesti luovutin vesikannut kummituksille, joille ne olivat tarkoitetutkin. Ja koko ajan, ollessani antautuneena aterian nautinnolle, mietin tuota vanhaa tarua ja kysyin itseltäni, mitä kertoisin kummituksista, joita en voinut olla näkemättä. Valitin, että Zéphyrine ei ollut yksityiskohtaisemmin kuvaillut minulle noiden kuolleiden oletettua ilmestymistä. Ote vuoden 1650 käsikirjoituksesta ei ollut kylliksi selittävä. Odottaisivatko nuo aaveet siksi kunnes olin vaipunut uneen, tullakseen hiirien tavoin nakertamaan leipiä, joita ne muka niin himoitsivat, tai ilmestyisivätkö ne ilman muuta eteeni ja istahtaisivat yksi vasemmalle puolelleni, toinen oikealle ja kolmas tuohon vastapäätä? Kello löi kaksitoista. Kohtalokas hetki oli tullut. II. ILMESTYS. Viimeinen kellonlyönti kajahti mitään tapahtumatta. Nousin paikaltani, arvellen että minua ei häirittäisi. Olin lopettanut aterioimisen, ja kahdentoista peninkulman ratsastus alkoi jo tuntua ruumiissani. Silloin kuulin kaunis- ja vakavakaikuisen linnankellon jälleen lyövän kunnioitusta herättävällä verkkaisuudella, ensin kaksitoista kertaa ja heti sen jälkeen neljä kertaa neljännestunnin merkiksi. Tunnustan, että tuon kummitteluajan lähestyminen ahdisti minua hieman. Tähän saakka olin ollut mahdollisimman rauhallinen. Mutta vaikka olinkin järjen harras palvoja, niin olin kuitenkin vielä varsin nuori, mielikuvituksella varustettu mies, jonka oli kasvattanut kaikenlaisia taruja uskova äiti. Huomasin eräänlaisen lievästi epämiellyttävän tunteen ruumiissani ja voittaakseni sen, sillä häpesin todellakin suuresti, aloin riisuutua. Kello oli herennyt lyömästä, minä lepäsin vuoteessani ja olin sammuttamaisillani kynttilän, kun joku etäällä oleva kylänkello alkoi vuorostaan kaiuttaa noita kahtatoista keskiyön ja neljännestunnin lyöntiä, mutta niin onnettomuutta ennustavalla äänellä ja niin piinallisen verkkaan, että minä kävin todellakin kärsimättömäksi. Jos se, niinkuin linnankello, oli varustettu kaksinkertaisella lyömälaitteella, niin eihän se lopettaisi milloinkaan. Minusta tuntuikin kuin olisin kuullut sen alkavan uudestaan ja lyövän kolmekymmentä seitsemän kertaa, mutta se oli pelkkä kuulohäiriö, josta pääsin selville, kun aukaisin ikkunan. Mitä syvin hiljaisuus vallitsi linnassa ja sen ympäristössä. Taivas oli peittynyt pilviin, eikä ainoatakaan tähteä ollut enää näkyvissä; ilma oli painostava ja yöperhoset parveilivat valossa, jonka kynttiläni loi ulos ikkunasta; niiden levottomuus ennusti ukkosta. Kun aina olin ollut suuri ukkosilman ihailija, nautin suurella mielihyvällä sen lähestymisestä. Heikot tuulenpuuskat toivat mukanaan kukkaistuoksua puutarhasta. Satakieli lauloi vielä kerran ja vaikeni sitten, etsiäkseen itselleen turvapaikan. Nauttiessani todellisuudesta unohdin tyhmän pelkoni. Huoneeni sijaitsi pihan puolella rakennusta; linnan piha oli avara ja sitä ympäröivät uhkeat rakennukset, joiden ihanat ääriviivat kuvastuivat ensimäisten salamoiden valossa selvinä synkkää taivaanlakea vasten. Mutta samassa alkoi tuulla ja se karkoitti minut ikkunasta, jonka verhoja puuskat vimmatusti pieksivät. Suljin ikkunan, ja ennenkuin jälleen laskeuduin vuoteeseen, tahdoin uhmailla kummituksia ja tyydyttää Zéphyrinen mieltä, ottamalla tarkoin vaarin kaikesta, mikä oli yhteydessä manauksen kanssa. Kuivasin pöydän ja poistin siltä ateriani jätteet sekä asetin nuo kolme vesikannua korin ympärille; suolaan en ollut koskenut. Sitten asetin kolme tuolia pöydän ympärille ja kolme kynttilänjalkaa pöydälle, yksi jokaisen tuolin eteen. Sen jälkeen sammutin kynttiläni ja paneuduin levolle, unohtamatta verrata itseäni sir Enguerrandiin, jonka seikkailuista eräässä kauheassa linnassa Ardenneilla äitini oli usein kertonut minulle kansanlaulun muodossa. Vaivuin heti sikeään uneen, sillä en muista mitään ukkosilmasta; eikä se aiheuttanut heräämistäni, vaan lasin kilinä pöydällä, kilinä, jonka ensin kuulin kuin unessa, mutta sitten aivan selvästi havahduttuani. Avasin silmäni, ja uskottakoon minua sitten tai ei, mutta sain nähdä niin ihmeellisiä asioita, että vielä kahdenkymmenen vuoden perästä pieninkin yksityisseikka on säilynyt mielessäni, ja minä näen kaikki vielä yhtä selvästi kuin silloin. Huoneessani oli valoisa, vaikka ainoakaan kynttilä ei palanut. Epämääräinen vihertävä kajastus näytti tulevan avonaisesta uunista. Tuossa heikossa valossa eroitin, joskaan en aivan selvästi, niin kuitenkin varmasti, kolme olentoa, jotka istuivat tuoleilla pöydän ympärillä, yksi oikealla, toinen vasemmalla puolella ja kolmas näiden välissä, vastapäätä uunia, selittäin minuun. Vähitellen, silmieni totuttua valaistukseen, olin havaitsevinani olennot naisiksi, jotka olivat puettuina avariin, vaaleanvihreisiin, pilven tavoin käsiä ja kasvoja verhoaviin harsoihin. En tiedä liikkuivatko ne, en voinut sitä eroittaa, ja kuitenkin kuului yhä lasien kilinä, aivan kuin niitä olisi tahdissa kilistetty vesikannujen kylkeen. Oltuani hetkisen, sen tunnustan, kauhusta miltei lamautuneena, juolahti mieleeni, että olinkin joutunut ainoastaan pilan uhriksi, ja olin juuri hypähtämäisilläni päättäväisesti pystyyn, säikähdyttääkseni niitä, jotka olivat tahtoneet minua säikähdyttää, kun samassa muistin, että tässä talossa ei voinut olla muita kuin pelkästään kunniallisia naisia, vallasnaisia, jotka kunnioittivat minua pilallaan, jonka tähden suljin nopeasti vuodeverhot ja ryhdyin kiireesti pukeutumaan. Oltuani valmis, katsahdin verhojen välistä, keksiäkseni otollisen hetken, jolloin voisin yllättää nuo leikkivät naiset. Mutta mitä? Ketään ei näkynytkään, kaikki olivat kadonneet, vallitsi mitä synkin pimeys. Siihen aikaan ei vielä tunnettu keinoa, jonka avulla olisi voinut heti saada tulta. Minulla ei ollut edes tuluksia käsillä. Haparoin pimeässä pöydän luo, missä tapasin tuolit, vesikannut ja leivät samassa järjestyksessä kuin mihin olin ne jättänyt. Minkäänlaista melua ei ollut kuulunut noiden merkillisten olentojen poistuessa. Ulkona tosin tuuli vielä melko vinhasti ja se sai huoneeni uunin valittavasti ulvomaan. Aukaisin ikkunan ja verhot, joita minun oli vaikea hallita. Päivä ei ollut vielä alkanut sarastaa, joten ei ollut kylliksi valoisa, voidakseni selvästi eroittaa esineitä huoneessani. Olin pakoitettu hapuilemaan sinne tänne, sillä en tahtonut kutsua ketään luokseni, etten olisi näyttänyt pelkurilta. Menin saliin ja toiseen huoneeseen, etsin ja haparoin melua aiheuttamatta ja palasin sitten jälleen vuoteeni luo, antaakseni kelloni lyödä ja miettiäkseni seikkailuani. Kelloni oli pysähtynyt ja ympärillä olevat kellot löivät puoli, joten en päässyt selville ajasta. Kuuntelin tuulen suhinaa ja koetin eroittaa sen muista mahdollisista äänistä. Terästin silmiäni ja korviani äärimmäisyyteen asti. Ja viimein kysyi itseltäni, että enköhän ollutkin vaan nähnyt unta. Se oli mahdollisinta, vaikkakaan en voinut keksiä, mikä oli aiheuttanut tuon näyn. Päätin olla enempää vaivaamatta itseäni asialla ja, siltä varalta, että näky uudistuisi, laskeusin puettuna levolle. En voinut nukkua. Kuitenkin olin väsynyt ja tuuli tahtoi vastustamattomasti tuudittaa minut uneen. Torkahdin tuon tuostakin, mutta heräsin heti jälleen ja tuijotin synkkään pimeyteen. Olin viimein nukahtamaisillani, kun kilinä alkoi äkkiä uudestaan, ja nyt näin, katsoessani siinä, liikkumattomana, tuijottavin silmin, nuo kolme aavetta entisillä paikoillaan, vihreissä hunnuissaan, uunista tulevan valon hohteessa. Olin nukkuvinani, sillä todennäköisesti he eivät voineet nähdä avonaisia silmiäni, varjossa kun olin, ja katselin kaikkea hyvin tarkasti. Minua ei ensinkään peloittanut, olin ainoastaan utelias, tahdoin päästä perille salaisuudesta, miellyttävästä tai epämiellyttävästä. Tunnustan, että en siinä onnistunut. Kaikki tuntui ainoastaan mielettömältä ja naurettavalta mutta kuitenkin mahdolliselta. Näin kuinka nuo kolme haamua nousivat paikoiltansa, kulkivat nopeasti pöydän ympäri ja tekivät käsittämättömiä liikkeitä käsillään. Istuessaan he olivat näyttäneet minusta keskikokoisilta, mutta noustuaan seisomaan he olivat miehen mittaiset. Äkkiä yksi heistä pieneni, muuttui naisen pituiseksi, surkastui aivan pieneksi, laajeni määrättömän suureksi ja lähestyi minua, toisten seisoessa uunin katoksen alla. Minusta tuntui varsin epämiellyttävältä ja pidin lapsen tavoin pielusta kasvojeni edessä, ikäänkuin tahtoen siten asettaa esteen kummituksen ja itseni välille. Silloin häpesin jälleen pelkuruuttani ja katsahdin — kummitus istui nojatuolissa vuoteen toisessa päässä. En nähnyt sen kasvoja; vuodeaukon verhot ikäänkuin eroittivat pään ja yläruumiin muusta vartalosta. Tulen kajastus, joka oli entisestään kirkastunut, valaisi ainoastaan ruumiin alaosaa ja vaatteita, joiden muoto ja väri olivat epämääräiset, mutta joiden todellisuutta en voinut epäillä. Koko näky oli kauhistuttavan liikkumaton, oli aivan kuin noiden kääreliinojen alla ei olisi ollut minkäänlaista elämää. Odotin muutamia silmänräpäyksiä, jotka tuntuivat minusta vuosituhansilta. Tunsin menettäneeni itsehillitsemiskykyni. Aloin liikuttaa itseäni vuoteessani ja tunsin halun paeta, en tiedä minne. Jäin kuitenkin paikoilleni. Vein käden silmilleni, sitten ojensin sen päättäväisesti suoraksi, tarttuakseni kummituksen kirkkaasti valaistuun pukuun. Sain käteeni ainoastaan ilmaa. Heittäydyin nojatuoliin — se oli tyhjä. Valo ja olennot olivat kadonneet. Aloin jälleen hapuroida huoneissa. En tavannut niissä tälläkään kertaa ketään. Ollen aivan varma siitä, etten tällä kertaa ollut nukkunut ja uneksinut, valvoin aina aamunsarastukseen saakka. Nyttemmin on jo vuosikausia ahkerasti tutkittu harhanäkyilmiöitä ja tiedemiehet ovat tehneet mielenkiintoisia huomioita omien kokemustensa perusteella. Olenpa itse nähnyt herkkien hermostuneiden naisten kestävän tiheään uudistuneita kohtauksia, ei tosin ilman kärsimystä ja surua, mutta ilman kauhua ja täysin tietoisena tilasta, jossa olivat. Nuoruudessani ei oltu päästy niin pitkälle. Oli tuskin olemassa minkäänlaista keskitietä kaiken yliluonnollisen ja sokean harhanäky-uskon välillä. Niille, jotka moisia näkyjä näkivät, naurettiin, heitä pidettiin pelkureina ja he saivat armon ainoastaan siinä tapauksessa, että olivat vakavasti sairaita. Tuskallisen unettomuuteni aikana minulle selveni tilani, ja minä moitin itseäni sangen ankarasti ja epäoikeudenmukaisesti heikkoudestani ottamatta huomioon sitä, että kaikki saattoi johtua huonosta ruuansulatuksesta ja ilman vaikutuksesta. Tätä en ollut tullut ajatelleeksi, sillä lukuunottamatta pientä väsymystä ja huonoa tuultani, en tuntenut itseäni vähimmässäkään määrässä sairaaksi. Lujasti päättäen olla kenellekään kerskumatta seikkailustani, heittäydyin vuoteeseeni ja nukahdin, enkä herännyt ennenkuin Baptiste kolkutti ovelle ja ilmoitti aamiaisajan lähestyvän. Aukaisin hänelle oven, todettuani ensin, että se oli ollut lukossa. Tein sitten saman huomion muidenkin ovien suhteen; olin nimittäin lukinnut kaikki ovet ennenkuin kävin levolle. Niinikään tarkastin uunilevyä kiinnittävät suuret rautaruuvit ja koetin keksiä merkkejä salaovesta, mutta turhaan. "Mitä se hyödyttää", sanoin itsekseni surumielisesti, Baptisten asettaessa jauhetta päähäni. "Olen nähnyt ainoastaan näyn, joka haihtui olemattomiin." Ilman tätä tärkeätä seikkaa olisin voinut pitää kaikkea pilana madame d'Ionis'in puolelta; sillä kuulin Baptistelta, että madame oli saapunut kotiin kello kahdentoista aikaan yöllä. Tämä uutinen käänsi ajatukseni toiselle tolalle. Olin hieman pahoillani, että toimeni vuoksi olin pakoitettu käymään mustissa vaatteissa. Mutta äitini oli varustanut minut niin kauniilla alusvaatteilla ja niin sopivilla puvuilla, että tunsin itseni sangen tyytyväiseksi. En ollut ruma enkä vartaloltani huonosti muodostunut. Olin äitini näköinen, joka oli ollut hyvin kaunis, ja olematta itserakas, voin sanoa, että olin tottunut kaikissa huomaamaan sen hyvän vaikutuksen, jonka miellyttävät kasvot tekevät. Madame d'Ionis oli salissa, kun astuin sisään. Näin edessäni todella viehättävän naisen, mutta liian pienen, ollakseen joku noista kolmesta näkemästäni kummituksesta. Sitäpaitsi hän ei lainkaan ollut henkiolennon eikä aaveen näköinen; päinvastoin hän oli maallisen kaunis, terve ja säteilevä sekä, niinkuin siihen aikaan sanottiin, miellyttävän täyteläinen, ja puhui kaikesta varmalla arvostelukyvyllä, omaten näennäisesti lempeän ulkokuoren alla voimakkaan luonteen. Käsitin hetken sananvaihdon jälkeen, että hän, kiitos älykkyytensä, lujuutensa ja avomielisyytensä sentään saattoi elää yhdessä kehnon miehensä ja perin ahdasmielisen anoppinsa kanssa. Tuskin olimme istahtaneet aamiaispöytään, kun vanha kreivitär, tarkasteltuaan minua, huomasi, että olin rasittuneen näköinen, siitä huolimatta, että olin kylliksi unohtanut seikkailuni, voidakseni syödä hyvällä ruokahalulla ja antaakseni kauniin emäntäni huolenpidon vaikuttaa itseeni varsin, miellyttävästi. Muistaen Zéphyrinen sanat, kiiruhdin kertomaan, että olin nukkunut hyvin ja nähnyt kauniita unia. "Ah, olin siitä varma", huudahti vanha nainen lapsellisella ihastuksella. "Siinä huoneessa näkee aina suloisia unia. Kertokaapa meille unenne, herra Nivières!" "Ne ovat hyvin epämääräisiä. Luulen kuitenkin muistavani erään naisen..." "Yhdenkö vaan?" "Ehkä kaksi!" "Kenties kolmekin?" sanoi madame d'Ionis hymyillen. "Aivan oikein, madame, nyt muistan, että niitä oli kolme." "Kauniita?" kysyi leskirouva riemuiten. "Hyvin kauniita, mutta hieman vanhahkoja." "Todellako?" sanoi madame d'Ionis, nyökäten Zéphyrinelle, joka istui pöydän toisessa päässä. "Ja mitä he sanoivat teille?" "Aivan käsittämättömiä asioita. Mutta siinä tapauksessa, että se tuottaa huvia, koetan panna parhaani palauttaakseni mieleeni heidän sanansa." "Ah, rakas lapsi", virkkoi leskirouva, "se huvittaa minua niin, etten voi sitä sanoa. Selitän sitten myöhemmin. Alkakaa kertoa..." "Kertoa; se on vaikeata; voiko unia kertoa?" "Ehkä, jos teidän muistianne hiukan terästetään", sanoi kreivitär d'Ionis rauhallisesti. "Eivätkö he kertoneet teille perheemme tulevista vaiheista?" "Taisivat kertoa." "Oh, siinä näette, Zéphyrine!" huudahti leskirouva; "te joka ette usko mitään! Ja olenpa varma siitä, että he puhuivat oikeusjutusta. Kertokaa, herra Nivières, kertokaa minulle tarkoin kaikki!" Madame d'Ionis loi minuun varoittavan katseen. Selitin, että en ollut unissani kuullut sanaakaan oikeusjutusta. Leskirouva suvaitsi ensin näyttää kovin pahastuneelta, mutta tyyntyi kuitenkin pian ja sanoi: "Kyllä te saatte vielä kuulla!" Tuo _vielä kuulla_ kajahti perin epämieluiselta korvissani, vaikka se sanottiin hyväntahtoisella äänellä. Minua ei lainkaan haluttanut viettää toista yhtä unetonta yötä kuin edellinen oli ollut. Mutta minä alistuin kohtalooni, kun madame d'Ionis sanoi minulle puoliääneen, leskirouvan moittiessa Zéphyrinea epäuskoisuudesta: "Olette sangen rakastettava, lainatessanne huomiotanne perheemme mielikuvituksille. Toivon todella, että täällä meidän luonamme näkisitte ainoastaan kauniita unia; mutta teidän ei tarvitse ehdottomasti joka yö nähdä noita kolmea neitoa. Riittää, kun tänään nauramatta puhutte heistä anopilleni. Hän on siitä hyvin iloinen, eikä teidän rohkeutenne suinkaan joudu siitä kyseenalaiseksi. Kaikki ystävämme ovat rauhansa vuoksi päättäneet nähdä heidät." Tunsin itseni enemmän kuin hyvitetyksi, ja tuon viehättävän naisen ystävällinen äänensävy vaikutti minuun rohkaisevasti ja palautti jälleen luonnollisen hilpeyteni; koko aterian ajan kerroin tuosta ihmeellisestä ilmestyksestä, jonka olin yöllä nähnyt, ja annoin noiden vihreiden naisten, luvata vielä moniaita ikävuosia leskirouvalle. "Entä hengenahdistukseni, herra Nivières?" kysyi tämä; "sanoivatko he teille, että minä paranen hengenahdistuksestani?" "Eivät mitään varmaa; mutta ne puhuivat pitkästä iästä, rikkauksista ja terveydestä." "Todellakin! Hyvä, enempää en totisesti pyydäkään hyvältä Jumalalta. — No, tyttäreni", sanoi hän poikansa vaimolle, "sinä joka osaat kertoa niin hyvin, selitä tälle nuorelle miehelle d'Ionis-neitien tarina." Teeskentelin hämmästystä. Madame d'Ionis pyysi saada jättää minulle käsikirjoituksen, jonka hän oli kirjoittanut ainoastaan säästyäkseen liian usein kertomasta samaa asiaa. Aamiainen oli lopetettu. Leskirouva läksi lepäämään aterian jälkeen. "Näin keskipäivällä on liian lämmin oleskella puutarhassa", sanoi madame d'Ionis; "enkä kuitenkaan soisi teidän heti pöydästä noustuanne ryhtyvän vaivaamaan itseänne tuolla sietämättömällä oikeusjutuilla. Jos tahdotte katsella linnaa, joka voi tarjota sangen paljon mielenkiintoista nähtävää, niin opastan teitä mielelläni." "Moiseen tarjoukseen suostuminen olisi todella ajattelematonta ja väärin", vastasin minä; "ja kuitenkin kuolen halusta..." "Hyvä, älkää kuolko, vaan tulkaa", sanoi hän ihastuttavan hilpeästi. Mutta hän lisäsi heti aivan luonnollisesti: "Tule Zéphyrine, sinä voit aukaista ovet." Tunti sitten oli Zéphyrinen läsnäolo ollut sangen tervetullut, mutta nyt ei madame d'Ionis'in seura minua enää ujostuttanut, ja tunnustan, että kolmannen henkilön läsnäolo tuntui minusta kiusalliselta. Ajatukseni eivät missään suhteessa olleet pyyteelliset, mutta minä tunsin, että olisin voinut puhua vapaammin, jos olisimme olleet kahden kesken. Tuon "täysikuun" läsnäolo esti minua ajattelemasta kyllin selvästi ja kahlehti mielikuvitustani. Eikä Zéphyrine ajatellut mitään muuta kuin sitä, jonka minä juuri tahdoin unohtaa. "Näettehän, madame Caroline", sanoi hän madame d'Ionisille, kulkiessamme läpi pohjakerroksen halliin; "_vihreiden sisarien huoneensa_ ei tapahdu yhtään mitään; herra Nivières on nukkunut erinomaisesti." "Hyvä ystävä, sitä en hetkeäkään epäile", vastasi nuori nainen. "Herra Nivières ei tee mielestäni hullun vaikutusta. Se ei siitä huolimatta estä minua uskomasta, että apotti de Lamyre on nähnyt jotakin." "Todellako", sanoin minä hieman liikutettuna. "Minulla on ollut kunnia tavata herra de Lamyre'ia erinäisiä kertoja, ja hän on tuntunut minusta yhtä vähän hullulta kuin mitä itse olen." "Hän ei ole hullu, hyvä herra", virkkoi Zéphyrine; "hän on tyhmeliini, joka hulluttelee." "Ei", sanoi madame d'Ionis päättäväisesti; "hän on sukkela mies, joka kiihoittaa mielikuvitustansa. Hän on alkanut laskea leikkiä kanssamme, kertomalla kummitusjuttuja. Meidän, mutta ei kylläkään leskirouvan, oli helppo kuulla hänen leikinlaskuaan. Mutta ehkä ei kaikista asioista pitäisi laskea liian paljon leikkiä. Olen aivan varma siitä, että hän oli eräänä yönä kovin pelästynyt, koska häntä ei ole sen koommin saatu mitenkään menemään tuohon huoneeseen. Mutta puhukaamme nyt jostakin muusta, sillä varmaankin on herra Nivières saanut jo kyllikseen tästä jutusta. Minä puolestani olen siihen perin kyllästynyt ja koska olet jo näyttänyt herra Nivières'ille käsikirjoituksen, niin pääsen kertomasta asiaa uudelleen hänelle." "Kummallista, madame", sanoi Zéphyrine nauraen; "saattaisi melkein luulla, että te alatte nyt vuorostanne uskoa johonkin! Olenko minä siis ainoa epäuskoinen tässä talossa?" Astuimme kappeliin, jonka nähtävyydet madame d'Ionis minulle nopeasti esitti. Hän tunsi hyvin asiat ja esitti ne sangen mielenkiintoisesti. Senjälkeen hän näytti minulle kaikki hienoimmat salit, patsaat, maalaukset ja harvinaiset ja kallisarvoiset huonekalut, joita linnassa oli paljon. Ja hän teki kaiken erinomaisella miellyttäväisyydellä. Rakastuin häneen vastustamattomasti, rakastuin niin, että pelkkä ajatus, että hän oli yhtä viehättävä, ollessaan kaikkien muiden seurassa, aiheutti minussa voimakkaan mustasukkaisuuden tunteen. Saavuimme viimein avaraan, kauniin huvimajan jakamaan, uhkeaan saliin. Tuota salia nimitettiin kirjastohuoneeksi, vaikkakin vain puolet salista oli omistettu kirjallisuudelle; toinen puoli muodosti eräänlaisen museon, jossa säilytettiin erinäisiä taide-esineitä ja tauluja. Huvimajassa oli kukkien ympäröimä suihkukaivo. Madame d'Ionis kiinnitti huomiotani tuohon kallisarvoiseen laitokseen, joka vast'ikään oli siirretty puutarhasta huoneeseen, jotta se säästyisi onnettomuudentapauksilta, sillä paksu, maahan pudonnut oksa oli eräänä ukkos-yönä vahingoittanut sitä jonkun verran. Suihkukaivon muodosti valkoinen marmori-möhkäle meripetoineen ja ylinnä keskessä olevine suloisine merenneitoineen, ja sitä pidettiin todellisena mestariteoksena. Ryhmä oli Jean Goujonin tai ainakin jonkun hänen oppilaansa tekemä. Sensijaan, että merenneito olisi ollut alaston, se oli häveliäästi verhottu vaippaan. Se antoi aiheen uskoa, että oli kysymyksessä kaino neito, joka ei ollut tahtonut esiintyä mallina jumalattaren kevyessä hahmossa tai sallia taiteilijan tulkita muotojaan loukkaavien katseiden nähtäviksi. Mutta tuo verho, joka jätti ainoastaan kaulan ja käsivarret paljaiksi, ei estänyt tämän renessanssi-ajan kuvanveistotaiteelle luonteenomaisen teoksen kokonaisuutta pääsemästä täysiin oikeuksiinsa; nuo notkeat muodot; tuo siro täyteläisyys ja hillitty voima, kaikki teki tuon taideteoksen kauniimmaksi kuin luonto. Tuntui aivan kuin se olisi ollut jumalaista alkuperää. Sellainen on Jean Goujon'in kuuluisa veistos, suurpiirteinen miltei kammottava ilmestys, huolimatta pehmeistä viivoistaan, lumoava, eloisa kuin ruumiillinen voima, ja kuitenkin hillitty kuin kylmä järki. En ollut siihen saakka nähnyt tai painanut mieleeni ainoatakaan tuon kansallisen kuvanveistäjän teosta, taiteilijan, jota emme ehkä koskaan ole kylliksi kunnioittaneet. En edes ymmärtänyt mitä näin, enkä sitäpaitsi tahtonutkaan ymmärtää, verratessani tuota ihmeellistä ilmiötä madame d'Ionis'iin, todelliseen, ihastuttavaan Ludvig XV:n ajan aina hymyilevään, eloisaan ja ylevään olentoon. "Se on todellisuuttakin kauniimpi, eikö totta", sanoi hän kiinnittäen huomiotani merenneidon notkeaan, käärmemäiseen vartaloon. "Sitä en juuri voi sanoa", vastasin minä, vaistomaisesti kääntäen katseeni madame d'Ionis'iin. Hän ei näyttänyt sitä huomaavan. "Jääkäämme tänne", sanoi hän. "Täällä on viileätä ja suloista. Jos tahdotte, voimme keskustella liikeasioista; Zéphyrine, ystävä hyvä, sinä voit lähteä." Olin vihdoinkin kahden kesken hänen kanssansa. Kaksi tai kolme kertaa tunnin kuluessa oli hänen kaunis, eloisa ja tuntehikas katseensa ollut saada pääni pyörryksiin, ja minä olisin heittäytynyt hänen jalkoihinsa, ellei Zéphyrine olisi ollut läsnä. Mutta tuskin hän oli ennättänyt poistua, kun tunsin pelon ja kunnioituksen kahlehtivan itseni täydellisesti, ja minä aloin puhua oikeusjutusta odottamattoman tyynesti ja järkevästi. III. OIKEUSJUTTU. "Ei siis ole olemassa mitään mahdollisuutta menettää juttua", sanoi madame d'Ionis, kuunneltuaan minua tarkkaavaisesti. "Sekä isäni että myöskin minun mielipiteeni on, että menettääkseen jutun, täytyy ehdottomasti tahtoa sitä." "Mutta teidän verraton isänne on kaiketi käsittänyt, että se on minun ehdoton tahtoni?" "Ei, madame", vastasin minä päättäväisesti, sillä minun oli täytettävä velvollisuuteni; "isäni ei käsitä asiaa siten. Hänen omatuntonsa ei salli hänen ilmaista seikkoja, jotka kreivi d'Ionis on hänelle uskonut. Hän luulee, että te voitte taivuttaa puolisonne sovintoon, jonka hän on koettava tehdä niin mahdolliseksi kuin suinkin vastustajalle, jota te suojelette; mutta hän ei voi koskaan vakuuttaa d'Ionis'ille, että hänen asiansa on laillinen vääryys." "Laillinen vääryys!" huudahti madame d'Ionis surullisesti hymyillen; "mutta inhimillinen, siveellinen oikeus; teidän arvoisa isänne tietää hyvin, että meidän oikeutemme saattaa meidät harjoittamaan julmaa väkivaltaa." "Mitä isäni ajattelee, siitä hän on vastuussa ainoastaan omalletunnollensa", sanoin minä hieman epäröiden. "Kun asianajaja voi puolustaa asiaa, jossa sekä laillinen että inhimillinen oikeus yhtyvät, tuntee hän itsensä onnelliseksi. Te tiedätte, madame, että isäni on ainoastaan teidän tähtenne suostunut haastamaan herra d'Aillane'in oikeuteen." "Niin, toivoin sitä. Olen saanut mieheni taivutetuksi siihen, että tätä asiaa ei jätetty kenenkään toisen hoidettavaksi. Toivoin, että teidän isänne, joka on parhain ja kunnioitettavin mies, minkä tunnen, onnistuisi pelastamaan tuon onnettoman perheen minun perheeni vainoilta. Asianajaja voi aina osoittaa jalomielisyyttä, varsinkin kun hän tietää, että hänen arvokkain turvattinsa ei sitä paheksu. Ja minä olen juuri tuo turvatti, hyvä herra. On kysymys minun, eikä kreivi d'Ionis'in omaisuudesta, jota ei mitenkään uhata." "Totta kyllä, madame, mutta te olette miehenne holhouksen alainen, ja perheen päänä on mies..." "Oh, sen tiedän hyvin! Hänellä on enemmän määräämisvaltaa omaisuuteeni nähden kuin minulla itselläni ja hän käyttää sitä minun hyväkseni; mutta hän unohtaa samassa minun omantuntoni; ja minkä tähden? Hänellä on ääretön omaisuus, eikä ainoatakaan lasta. Minulla on siis Jumalan edessä oikeus luopua osasta omaisuuttani, jotta en saattaisi perikatoon kunniallisia ihmisiä, jotka ovat joutuneet pulmallisen oikeusjutun uhriksi." "Tuo ajatustapa on teidän arvoisenne, madame, enkä minä ole täällä taistellakseni sitä vastaan, vaan muistuttaakseni teitä velvollisuudestanne ja pyytääkseni teitä olemaan vaatimatta, että meidän pitäisi luopua sen täyttämisestä. Tulemme noudattamaan asiassa kaikkea hienotunteisuutta, vaikka joutuisimmekin siten kreivi d'Ionis'in ja hänen äitinsä epäsuosioon. Mutta luopua tehtävästä selittämällä, että menestys on epävarma ja että olisi edullista antautua neuvotteluihin, on jotakin, joka kaikkien asiaa koskevien perusteellisten tutkimusten jälkeen olisi samaa kuin menetellä epärehellisesti ja petollisesti." "Ei suinkaan, te erehdytte!" huudahti madame d'Ionis lämmöllä; "vakuutan teille, että te erehdytte. Tuollainen todistamistapa on ominaista asianajajalle, joka on harmaantunut ammatissaan, mutta nuoren, tunteilla varustetun miehen ei pidä ottaa sellaista menettelytapansa ohjeeksi... Jos isänne on ottanut ajaaksensa asiamme, ja te tunnustatte, että hän on tehnyt sen minun pyynnöstäni, niin on se tapahtunut siksi, että hän on aavistanut aikomukseni. Jos hän olisi sen väärinkäsittänyt, olisi se surettanut minua ja minä olisin ajatellut, etten liikkeenne puolelta nauttinut sitä kunnioitusta, jota toivoin teissä herättäväni. Silloin kun tuntee, että voitto tulisi olemaan kauhistuttava, ei saa empiä ehdottaa rauhaa ennen taistelua. Toisin menetteleminen olisi velvollisuuden väärin käsittämistä. Velvollisuus ei ole mikään sotilaallinen käyttäytymiskyky, se on uskonto; se, mikä vaatii jotakin väärää, ei ole mikään uskonto. Ei, älkää sanoko mitään! Älkää asettako herra d'Ionis'in kunnianhimoa minun rehellisyyteni yläpuolelle; älkää pyhittäkö tuota kunnianhimoa; se on ainoastaan harmillinen asia, eikä mitään muuta. Liittykää minuun ja pelastakaamme yhdessä nuo onnettomat. Olkaa sellainen, että voin nähdä teissä todellisen ystävän ja moitteettoman lakimiehen, järkähtämättömän asianajajan asemesta." Puhuessaan näin madame ojensi minulle kätensä ja katsoi minuun lämpimästi kauniilla, sinisillä silmillänsä. Kadotin kokonaan itsehillitsemiskykyni, ja peittäen hänen kätensä suudelmillani, tunnustin itseni täydellisesti voitetuksi. Olin ollut sitä jo etukäteen; ennenkuin näin hänet, olin jo samaa mieltä kuin hänkin. Puolustin itseäni kuitenkin vielä. Olin hänelle luvannut olla taipumatta niiden tunnesyiden edessä, joista madame d'Ionis oli antanut aavistaa kirjeissään. Madame ei tahtonut ottaa mitään kuuleviin korviinsa. "Te puhutte", sanoi hän minulle "kuin hyvä poika, joka puolustaa isänsä asiaa, mutta minusta olisi parempi, jos te olisitte vähemmän hyvä asianajaja." "Hyvä madame", huudahdin minä ajattelematta, "älkää sanoko, että minä täällä vastustan teitä, sillä te saattaisitte minut silloin liiaksi vihamaan ammattia, johon tunnen itseltäni puuttuvan välttämätöntä kylmäverisyyttä." En tahdo väsyttä lukijaa kertomalla yksityiskohtaisesti oikeusjutusta, jonka d'Ionis'in perhe oli nostanut d'Aillane'in perhettä vastaan, koska katson edellä esitetyn antavan siitä riittävän selvyyden. Oli kysymyksessä viidensadan tuhannen frangin kiinnitys, toisin sanoen, kauniin turvattimme miltei koko kiinteä omaisuus. Kreivi d'Ionis ei hoitanut kyllin arvokkaasti suunnatonta omaisuuttansa. Hän vietti kevyttä elämää ja lääkärit olivat antaneet hänelle ainoastaan pari vuotta elinaikaa. Mahdollisesti hän jättäisi leskelleen perinnöksi enemmän velkoja kuin tuloja. Jos madame d'Ionis luopui oikeuksistansa, uhkasi häntä syöksyminen varallisuuden huipulta keskinkertaisuuteen, johon hän ei ollut kasvatettu. Isäni surkutteli suuresti d'Aillane'in perhettä, joka oli varsin arvossapidetty ja johon kuului oikeudenmukainen aatelismies, hänen vaimonsa ja kaksi lasta. Oikeusjutun menettäminen olisi syössyt heidät köyhyyteen, mutta isäni katsoi luonnollisesti edullisemmaksi suojella turvattiansa onnettomuudelta, joka häntä mahdollisesti tulevaisuudessa uhkasi. "Madame d'Ionis'illa on haaveellinen ja varsin ylevä sielu, ja kuta enemmän hänelle puhuu hänen henkilökohtaisista eduistaan sitä suuremmaksi kasvaa hänen uhrautumishalunsa. Mutta iän mukana katoaa intomielisyys. On otettava huomioon katumus ja suojeltava itseään niiltä moitteilta, joita hänellä olisi oikeus tehdä meitä kohtaan, siksi ettemme olleet antaneet hänelle neuvoja, joita hänellä oli oikeus odottaa." Isäni ei tuntenut minua haaveelliselta puoleltani. Erinäisten kiireellisten asioiden vuoksi hän oli antanut minun tehtäväkseni hillitä tuon ihastuttavan naisen jalomielisyyttä keksittyjen tekosyiden avulla, joita hän piti sivuseikkoina. Mutta hän ei ollut aavistanut, enkä itsekään ollut aavistanut, että tulisin niin täydellisesti yhtymään madame d'Ionis'in mielipiteisiin. Olin siinä iässä, jolloin maallinen omaisuus ei merkinnyt minulle mitään, jolloin vain sydän tulvehtii rikkaudesta. Ja sitten tuo nainen, joka vaikutti minuun kuin tulenkipinä ruutiin; tuo poissa oleva, inhoittava, lääkärin tuomitsema mies, köyhyys, joka tuota naista uhkasi ja jota kohti hän hymyillen ojensi kätensä... mitä minä tiesin! Olin ainoa lapsi. Isäni oli varakas. Saatoin itse hankkia itselleni omaisuuksia. Tosin olin ainoastaan porvari, jonka esi-isät sukupolvesta sukupolveen olivat olleet raatimiehiä. Elettiin filosoofien aikakaudella ja, uhkaavaa vallankumousta aavistamatta voitiin kuvitella avioliittoa vararikkoon joutuneen aatelisnaisen ja hyvässä asemassa olevan kolmanteen säätyyn kuuluvan miehen välillä. Sanalla sanoen, minä rakensin pilvilinnoja ja nuori sydämeni toivoi madame d'Ionis'in perikatoa. Hänen innostuneena puhuessaan rikkauden tuottamista huolista ja vaivoista ja Jean Jaques Rousseaun tapaisen miehen sopusuhtaisesta elämästä, kehittyivät mielikuvani siinä määrin, että minusta tuntui kuin hän olisi huomannut sen ja viitannut jokaisella hurmaavalla sanallaan siihen, mikä tuleva oli. En kuitenkaan antanut täydellisesti perään. Lupasin ainoastaan koettaa taivuttaa isääni, mutta en voinut antaa hänelle toivoa onnistumisesta, sillä tuntien ukon lujan luonteen en rohjennut toivoa sitä itsekään. Loppu lähestyi. Olimme käyttäneet hyväksemme kaikki tarjolla olevat verukkeet. Madame d'Ionis teki erään ehdotuksen, siinä tapauksessa, että hänen onnistuisi voittaa minut puolellensa, ja se oli, että isäni, tekosairauden nojalla, olisi estetty esiintymästä oikeudenistunnossa ja että asia jätettäisiin minun hoidettavakseni... menettääkseni sen. Tunnustan, että tämä ehdotus kauhistutti minua ja että vasta silloin käsitin isäni epäröinnin. Pitää kädessään turvattinsa onnea tai onnettomuutta ja uhrata oikeus tunteen edestä on kaunista, kun sen voi tehdä avoimesti, mutta niin ei ollut minun laitani. Kreivi d'Ionis'ille oli lyötävä sumua silmiin, erehdykset oli tehtävä taitavasti ja oli turvauduttava oveluuteen, jotta hyve saisi riemuita. Minua alkoi peloittaa, kalpenin ja vuodatin miltei kyyneleitä, sillä olin rakastunut, ja kieltäytymiseni mursi sydämeni. "Älkäämme puhuko enää siitä", sanoi madame d'Ionis ystävällisesti. Hän näytti huomanneen kiihoittuneen mielentilani. "Suokaa anteeksi, että asetin omantuntonne koetukselle. Ei, teidän ei pidä uhrata omaatuntoanne minun omantuntoni tähden; meidän on keksittävä toinen keino pelastaaksemme vastustajamme. Etsikäämme sitä yhdessä, te olette samaa mieltä kuin minäkin, huomaan sen, kaikesta huolimatta. Teidän on jäätävä tänne muutamiksi päiviksi. Kirjoittakaa isällenne, että minä vastustan ja että taistelette minua vastaan. Anoppini silmissä näyttäisi siltä kuin me yhdessä miettisimme voitonmahdollisuuksia. Hänellä on se varma vakaumus, että minä olen synnynnäinen asianajaja, ja taivas on todistajana, että ennen tätä valitettavaa oikeusjuttua en ymmärtänyt lakia enempää kuin hänkään, ja se ei ole vähän, se! No niin", lisäsi hän mukaansatempaavan, miellyttävän hilpeästi, "älkäämme olko pahoillamme! Me keksimme kyllä uusia syitä ratkaisun viivyttämiseksi. Muuten on olemassa jotakin, jolla, niin hullunkurista ja merkillistä kuin se onkin, olisi voimakas vaikutus vanhaan kreivittäreen, vieläpä kreivi d'Ionis'iinkin. Arvaatteko mitä se on?" "Koetan turhaan arvata." "No niin, meidän on saatava vihreät sisaret puhumaan." "Todellako! Uskooko kreivi d'Ioniskin henkiolentoihin?" "Kreivi d'Ionis on hyvin rohkea mies. Sen hän on osoittanut. Mutta hän uskoo henkien olemassaoloon ja pelkää niitä sanomattomasti. Jos nuo kolme sisarusta, kieltävät meitä jouduttamasta oikeudenkäyntiä, niin annamme sen vielä levätä." "Ette siis keksi mitään parempaa, saadaksenne minut puolellenne, kuin inhoittavan petoksen. Madame, kuinka hyvin te osaattekaan tehdä ihmisiä onnettomiksi!" "Kuinka! Te epäröitte ryhtyä tähänkin? Ettekö jo ole hyväntahtoisesti luvannut ottaa osaa..." "Aivan oikein! Jälleen arvoton päähänpisto! Levätkäämme tämä päivä ja koettakaamme keksiä jotakin. Yö tuo mukanaan neuvoja ja huomenaamulla voin ehkä esittää teille jotakin tepsivää. Päivä on jo kulunut pitkälle ja minä kuulen apotti de Lamyre'in etsivän meitä." Apotti de Lamyre oli miellyttävä mies. Viidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta hän oli vielä kaunis ja hyvin säilynyt. Hän oli hyvä, suvaitsevainen, sukkela ja hilpeä mies. Hän heittäytyi kaulaani ja valeli minua kokonaisella tulvalla kiitos-sanoja, jotka kuitenkin jätin omaan arvoonsa, hyvin tietäen hänen olevan sellaisten suhteen hyvin tuhlaavaisen kaikkia kohtaan, jos kohta olin niistä tavallista kiitollisempi, nähdessäni millaisen ilon niiden kuuleminen herätti madame d'Ionis'issa. Apotti kehui asianajaja- ja runoilijalahjojani ja pakoitti minun lausumaan muutamia runojani, joita pidettiin arvokkaampina kuin mitä ne todellisuudessa olivat. Madame d'Ionis onnitteli minua vilpittömällä, liikutetulla äänellä ja jätti meidät sitten kahden kesken, omistaakseen aikansa kodillensa. Apotti de Lamyre puhui minulle tuhansista asioista, jotka eivät ensinkään kiinnittäneet mieltäni. Olisin tahtonut olla yksin, palauttaakseni mieleeni madame d'Ionis'in jokaisen sanan ja liikkeen. Mutta apotti ei jättänyt minua rauhaan, hän seurasi minua kaikkialle ja kertoi minulle tuhansia pieniä, nerokkaita juttuja, joista olisin tahtonut olla niin kaukana kuin suinkin mahdollista. Viimein sai keskustelu minulle varsin mieluisan käänteen, kun apotti alkoi puhua madame d'Ionis'ista ja minun oleskelustani linnassa. "Tiedän mikä on tuonut teidät tänne. Hän on jo puhunut minulle siitä. Tietämättä tulopäiväänne hän odotti teitä. Teidän isänne ei tahdo, että hän on oikeassa. Mutta hän ei saa milloinkaan madamea muuttamaan mieltänsä, ja ellette tahdo joutua epäsopuun, on teidän noudatettava tämän toivomusta. Jos hän uskoisi vihreisiin sisariin, olisi helposti autettavissa; te voisitte antaa niiden puhua hänen hyväksensä. Mutta hän ei usko niihin enempää kuin te tai minäkään." "Madame d'Ionis arvelee kuitenkin, että te uskotte sentään jonkunverran niihin, herra apotti." "Minä? Onko hän sanonut niin? Niin, niin, tiedän, että hän pitää ystäväänsä suurena raukkana. No niin, olkaa samaa mieltä hänen kanssansa; minä en pelkää noita vihreitä sisaruksia, minä en usko niihin, mutta olen varma yhdestä asiasta, joka minua peloittaa, ja se on, että olen nähnyt heidät." "Kuinka te saatte nuo kaksi vastakkaista asiaa sopimaan yhteen?" "Aivan yksinkertaisella tavalla. Kummituksia on olemassa tai ei ole olemassa. Minä olen nähnyt ja olen saanut maksaa, saadakseni tietää, että niitä on olemassa. Mutta minä en luule, että ne ovat ilkeitä, en usko, että ne voisivat lyödä minua. En ole luonteeltani pelkuri, mutta minä otan huomioon aivoni, jotka ovat tulenarat kuin ruuti. Tiedän, että hengillä ei ole mitään valtaa ruumiini ylitse, yhtä vähän kuin meillä elävillä olennoilla on valtaa henkien ylitse; sillä olen tarttunut yhtä noista sisaruksista käsivarteen, tapaamatta kuitenkaan mitään käsivartta. Siitä hetkestä lähtien, jota en muuten milloinkaan unohda ja joka on saattanut minut muuttamaan mielipiteeni tämän ja toisen maailman asioista, olen pyhästi luvannut olla milloinkaan uhmaamatta inhimillistä heikkoutta. Minulla ei ole vähintäkään halua tulla hulluksi. Sitä pahempi minulle, ellei minulla ole kylliksi voimia kylmästi ja järkevästi suhtautua siihen, jota en käsitä. Aloin nauraa, pilkata ja uhmata kummituksia. Ne näyttäytyivät minulle. Kiitoksia paljon, sain heistä kyllikseni ensi kerralla, en halua nähdä heitä toistamiseen." On luonnollista, että se mitä kuulin, liikutti minua syvästi. Apotti uskoi ilmeisesti siihen mitä hän kertoi. Hän ei pitänyt itseänsä eräänlaisen päähänpiintymän uhrina. Tuon voimakkaan mielenliikutuksen jälkeen _naisten huoneessa_ hän ei ollut milloinkaan nähnyt heitä. Mutta hän sanoi olevansa varma siitä, että henget eivät olisi tehneet hänelle mitään pahaa, jos hänellä olisi ollut rohkeutta tarkastaa niitä lähemmin. "Mutta minulta puuttui rohkeutta", lisäsi hän, sillä menetin miltei täydellisesti tajuntani, ja huomattuani olevani perin järkytetty, sanoin itsekseni: "Ratkaiskoon ken tahtoo tämän arvoituksen, minä en sitä tee. En siihen pysty." Kyselin tarkasti apotilta ja huomasin, että erinäisiä pikku seikkoja lukuunottamatta, hänen näkynsä oli ollut samanlainen kuin minunkin. Minun oli vaikea olla ilmaisematta omaa seikkailuani hänelle. Mutta minä tiesin hänet liian suureksi lörpöttelijäksi, jotta hän olisi voinut säilyttää salaisuuden omana tietonansa, ja minä pelkäsin madame d'Ionis'in ivaa paljon enemmän kuin kaikkia maailman henkiä. Niinikään vastasin varovasti apotin kaikkiin kysymyksiin, vakuutin hänelle, ettei mikään ollut häirinnyt untani, ja kun tuli ilta ja kello yhdentoista aikana oli vetäydyttävä levolle tuohon kohtalokkaaseen huoneeseen, lupasin minä leskirouvalle panna tarkoin merkille uneni, ja toivotin hyvää yötä koko seuralle iloisin ja rohkein kasvonilmein. Kuitenkaan en ollut iloinen yhtä vähän kuin rohkeakaan. Apotin läsnäolo, illallinen ja yhdessäolo madame d'Ionis'in kanssa vanhan kreivittären seurassa oli tehnyt madamen minua kohtaan paljon pidättyväisemmäksi kuin aamupäivällä. Oli aivan kuin hän olisi sanonut, viitattuani välillämme syntyneeseen äkilliseen luottamukseen: "Te tiedätte mistä hinnasta sen teille lahjoitin!" Olin tyytymätön itseeni; en ollut ymmärtänyt olla kylliksi taipuvainen tai myöntyväinen. Minusta tuntui kuin olisin pettänyt isääni ja tehnyt sen saamatta rakkaudelleni kuitenkaan mitään etua. Alakuloinen mieleni saattoi minut näkemään kaikki synkissä väreissä. Huoneustoni tuntui minusta kolkolta. En tietänyt mitä uskoa omasta ja apotin järjestä. Ellei minua olisi hävettänyt, niin olisin pyytänyt saada asua jossakin muualla, ja minä tein vihaisen liikkeen, nähdessäni Baptisten astuvan sisään kirottuine tarjottimineen, jolla oli kori, kolme leipää ja kaikki edellisen illan hullunkuriset tarpeet. "Mitä tämä merkitsee?" kysyin minä vihaisesti. "Minähän tulen suoraa päätä ruokapöydästä, eikä minulla siis ole lainkaan nälkä." "Se on totta, hyvä herra", vastasi hän. "Minusta tämä tuntuu perin kummalliselta... Neiti Zéphyrine käski minun tuoda nämä tänne. Turhaan koetin saada häntä uskomaan, että te vietätte yönne nukkumalla niinkuin muutkin ihmiset, eikä syömällä; hän vastasi vaan: 'Hyvä, hyvä, mutta viekää tarjotin sisään vaan, se kuuluu talon tapoihin. Se ei häiritse herraanne, ja te saatte nähdä, että hän ei toivo mitään sen hartaammin kuin että jätätte sen hänen huoneeseensa. — Niin hän sanoi." "Kas niin, ystäväni, tee minulle se ilo, että viet pois tarjottimen, mainitsematta siitä mitään keittiössä. Tarvitsen pöytää kirjoittamiseen." Baptiste täytti pyyntöni. Suljin ovet ja menin vuoteeseeni, kirjoitettuani ensin isälleni. Ja mainitsen tässä ainoastaan, että nukuin sinä yönä erinomaisesti, ja näin unta ainoastaan yhdestä naisesta, madame d'Ionis'ista. Seuraavana päivänä alkoi vanha kreivitär jälleen ahdistaa minua kysymyksillänsä. Olin kyllin epäkohtelias sanoakseni, että en ollut nähnyt mitään muistelemisen arvoista unta. Naisparka näytti pettyneeltä. "Olen varma siitä", sanoi hän Zéphyrinelle, "että olette unohtanut asettaa herra Nivières'in huoneeseen _sisarusten_ illallisen." "Anteeksi, rouva kreivitär", sanoi Zéphyrine, luoden minuun moittivan katseen. Madame d'Ionis näytti myöskin silmillään muistuttavan minua huomaavaisuuden puutteesta, ja apotti huudahti lapsellisesti: "Merkillistä! Sellaista tapahtuu ainoastaan minulle!" Hän sanoi jäähyväiset suuruksen jälkeen ja madame d'Ionis sopi minun kanssani kohtaamisesta kirjastosalissa kello yksi. Olin paikalla kello kaksitoista, mutta hän lähetti Zéphyrinen ilmoittamaan, että muudan odottamaton seikka esti häntä saapumasta, ja pyysi minua odottamaan kärsivällisesti. Sitä oli helpompi pyytää kuin tehdä. Odotin, ja minuutit tuntuivat minusta vuosisadoilta. Kysyin itseltäni, kuinka minun oli tähän saakka ollut mahdollista elää ilman tällaisia kohtauksia, joita jo sanoin _jokapäiväisiksi_, ja kuinka vastaisuudessa saatoin elää, kun minulla ei enää ollut tällaisia kohtauksia odotettavana. Mietin millä keinoin voisin tehdä ne välttämättömiksi ja päätin panna kaikki heikot voimani liikkeelle, viivyttääkseni oikeusjutun ratkaisua; tein tuhansia suunnitelmia, mutta ne osoittautuivat toinen toistaan mahdottomammiksi. Kävellessäni levottomana edes takaisin salissa, pysähdyin välillä suihkukaivon eteen ja istahdin muutamia kertoja sen ihanien kukkien ympäröimälle reunalle. Tarkastelin merenneitoa ja havaitsin sen todella yleväksi ja kauniiksi taideteokseksi. En enää yrittänytkään arvostella sitä vertailutarkoituksessa. Tunsin, että kaikki vertailu oli sula mahdottomuus. Tuo Jean Goujen'in neron luoma kuva oli kaunis itsessään. Sen kasvoista kuvastui sisäinen lempeys. Se ikäänkuin soi ajatuksille lepoa ja rauhaa, samalla kuin kirkkaan veden lorina vaikutti vilvoittavasti tunteisiin. Viimein saapui madame d'Ionis. "Minulla on ilmoitettavana teille uutisia", sanoi hän, istahtaen viereeni. "Kas tässä merkillinen kirje, jonka olen saanut kreivi d'Ionis'ilta." Hän antoi kirjeen minulle välittömyydellä, joka kerrassaan liikutti minua. Kirje oli kylmä, pitkä ja epäselvä, virheellisesti ja epäselvällä käsialalla kirjoitettu. Tässä sen pääasiallinen sisällys: "Teidän ei pidä antaa oikeusjutun ratkaisun vaivata omaatuntoanne. Minä en emmi käyttää lakia kaikessa ankaruudessaan. En tyydy mihinkään muunlaiseen sovintoon kuin siihen, jonka olen esittänyt herra d'Aillaneille, ja minä tahdon, että tämä juttu päättyy. Voitettuamme sen on teillä vapaa valta ojentaa heille auttava kätenne. Minä en tule vastustamaan teidän jalomielisyyttänne. Heidän asianajajansa on loukannut minua puolustuspuheensa ensi osassa ja heidän anomuksensa on ennen kuulumattoman röyhkeä. Herra Nivières on mielestäni kovin hidas ja minä ilmoitan hänelle tyytymättömyyteni päivän postissa. Toimikaa te puolestanne ja kiihoittakaa hänen intoansa, mikäli emme saa määräyksiä ylempää, noilta... Niin, te tiedätte mitä tarkoitan, ja minua kummastuttaa, että te ette kerro minulle mitä huoneessa on huomattu tapahtuvan... sen jälkeen kuin minä matkustin. Eikö kukaan uskalla viettää siellä edes yhtä yötä ja kirjoittaa muistiin näkemiään ja kuulemiaan? Onko meidän tyydyttävä ainoastaan apotti de Lamyre'in epämääräisiin arveluihin, miehen, jota ei edes voi ottaa vakavalta kannalta? Toimikaa niin, että joku _todella uskottava_ henkilö ryhtyy kokeilemaan, ellei teillä itsellänne — jota en muuten kummeksu — ole rohkeutta tehdä sitä." Tämä viimeinen lause sai madame d'Ionis'in purskahtamaan äänekkääseen nauruun. "Kreivi d'Ionis on verraton!" sanoi hän. "Hän imartelee minua, saadakseen minut taivutetuksi kokeeseen, johon hän ei itse milloinkaan antautuisi ja hän moittii raukkamaisiksi ihmisiä, joille hän ei koskaan suostuisi näyttämään esimerkkiä." "Mikä minusta on merkityksellisempää", sanoin minä, "on se, että kreivi d'Ionis uskoo noihin näkyihin ja määräyksiin, joita hän luulee noiden kummitusten voivan antaa." "Näette nyt", virkkoi madame d'Ionis, "että siinä on ainoa keino, jonka avulla voi lepyttää hänen mieltänsä tuota poloista d'Aillane'in perhettä kohtaan. Olen sen sanonut ja sanon sen vielä, ettekä te tahdo suostua siihen, vaikka tilaisuus on niin verraton. Ehkä teidän kunniasanaanne ei lainkaan tarvita, niin mielellään uskotaan _vihreisiin sisariin_." "Päinvastoin, minusta tuntuu kuin silloin todella esittäisin pettäjän osaa, koska kreivi d'Ionis pyytää _uskottavan_ henkilön todistusta." "Ja sitten te pelkäsitte näyttävänne naurettavalta, pelkäsitte moitetta ja ivaa, joiden alaiseksi ehdottomasti joutuisitte. Mutta minä voin taata kreivi d'Ionisin vaitiolon tässä suhteessa." "Ei, madame, ei! Minä en pelkää moitetta enempää kuin naurettavaisuuttakaan, kun on kysymyksessä totella teitä. Mutta te halveksitte minua, jos minua syytettäisiin väärästä valasta. Miksi emme muuten koettaisi saada d'Aillaneja taivutetuiksi kunnialliseen sovintoon?" "Te tiedätte hyvin, että kreivi d'Ionis'in ehdottama ei ole sitä." "Ette luule voivamme saada häntä muuttamaan päätöstänsä?" Madame d'Ionis vaikeni ja pudisti päätänsä. Sitten hän ilmaisi minulle kyllin selvästi, kuinka sydämetön oli tuo mies, joka saattoi olla välinpitämätön noin suuresta viehätysvoimasta ja antautua mitä epäsäännöllisimmille elintavoille. "Kuitenkin", sanoin minä, "kehoittaa hän teitä olemaan jalomielinen voiton jälkeen." "Ja kenenkä kanssa hän sitten luulee olevansa tekemisissä!" huudahti madame vihasta punastuneena. "Hän unohtaa, että d'Aillane'it ovat itse rehellisyys ja että he eivät koskaan suostuisi ottamaan armolahjana vastaan sitä, jonka he laillisesti katsovat omaksensa." Hämmästyin kiihkeästä äänensävystä, jolla tämä lausuttiin. "Olette siis läheisessä yhteydessä d'Aillane'in kanssa?" kysyin minä. "Sitä en luullut." Hän punastui yhä enemmän ja vastasi kieltävästi. "En ole milloinkaan ollut merkityksellisemmissä tekemisissä heidän kanssansa," sanoi hän; "mutta he ovat kyllin läheistä sukua minulle, jotta heidän kunniansa koskee myöskin minun kunniaani. Minun varma vakaumukseni on, että setämme tarkoitus oli luovuttaa heille minun omaisuuteni. Sitä suuremmalla syyllä, kun kreivi d'Ionis, joka meni naimisiin kanssani, niinkuin sanotaan, kauniiden silmieni tähden, ei olisi epäröinyt hankkia minulle myötäjäisiä ja purkaa testamenttia jonkun muotovirheen takia." Sitten hän lisäsi: "Ettekö tunne ketään d'Aillane'eista?" "Olen nähnyt isän sangen usein, mutta lapsia en milloinkaan. Poika on upseeri, en tiedä missä joukko-osastossa..." "Foursin"... sanoi hän nopeasti. Sitten hän lisäsi heti: "Niin ainakin luulen." "Sanotaan, että hän on kelpo nuorukainen." "Niin sanotaan. En ole nähnyt häntä sen jälkeen kuin hän tuli täysikasvuiseksi." Tämä vastaus rauhoitti minua. Hetkisen ajattelin, että madame d'Ionis'in suuri jalomielisyys saattoikin johtua voimakkaasta rakkaudesta serkku d'Aillane'iin. "Hänen sisarensa on kerrassaan suloinen", sanoi madame d'Ionis; "ettekö ole milloinkaan nähnyt häntä?" "En. Eikö hän käy vielä koulua?" "Kyllä, Amgersissa. Sanotaan, että hän on enkeli. Ettekö ole tunteva itseänne ylpeäksi, onnistuttuanne syöksemään kurjuuteen hyvästä perheestä olevan tytön, jolla oli täysi syy odottaa pääsevänsä kunniallisiin naimisiin ja saavansa viettää elämää, joka vastaisi hänen arvoansa ja kasvatustansa? Kas siinä suuri suru, joka hänen isäänsä odottaa. Mutta sanokaa minulle keinonne, sillä te olette keksinyt sellaisen, eikö totta?" "Kyllä", vastasin minä, hetkisen ikäänkuin palavassa kuumeessa mietittyäni; "kyllä, minä olen keksinyt ratkaisun." IV. KUOLEMATON. Tuskin olin lausunut julki tämän toivoni menestymisestä, kun samassa kauhistuin sitä, että itse olin moista ajatellut. Mutta peräytymisen mahdollisuutta ei ollut. Kaunis turvattini teki minulle lukemattomia kysymyksiä. "No niin, madame", sanoin minä; "meidän on keksittävä keino, jonka avulla saamme oraakelin puhumaan ilman että olemme pakoitetut esiintymään pelkureina. Mutta teidän on kerrottava seikkaperäisesti noista linnassa kummittelevista aaveista." "Tahdotteko nähdä vanhat asiakirjat, joista olen jäljentänyt otteeni?" kysyi hän iloisesti. "Ne ovat täällä." Hän aukaisi erään kaapin, johon hänellä oli avain, ja näytti minulle kunnioitusta herättävän, paksun kasan asiakirjoja, jotka joku ammoin linnan läheisyydessä sijainneen luostarin aikakirjojen kyhääjä oli kirjoittanut ja eri aikakausien mukaan järjestänyt. Kun minulla ei ollut erityisempää kiirettä ryhtyä työhön, joka olisi lyhentänyt minulle annetun tehtävän suorittamisaikaa, siirsin käsikirjoitusten silmäilyn iltaan ja antauduin kokonaan nautinnolle, jonka madame d'Ionis'in seura tarjosi. Kuvittelin mielessäni, että hän kiemaili edessäni niin hyvin itsepäisesti mielipiteessään pysyessään ja uskotellessaan vastustamiseni kiihoittavan hänen oikeutettua ylpeyttänsä kuin myöskin tahtoessaan osoittaa kätkevänsä sydämessään minua kohtaan muitakin kuin tavallisia tunteita. Hänen täytyi nyt poistua. Toisia kutsutuita saapui. Nämä olivat päivällisvieraita. Hän esitteli minut ylhäisille naapureillensa erityisellä kunnioituksella ja osoitti minua kohtaan huomaavaisuutta, jota minulla ei ehkä ollut oikeus odottaa. Muutamien mielestä hän meni minua kohtaan liian pitkälle ja he koettivat saada hänet huomaamaan sen. Hän ei kuitenkaan välittänyt arvosteluista vaan osoitti sellaista rohkeutta minua tukiessansa, että olin menettää mielenmalttini. Jäätyämme kahdenkesken, kysyi madame d'Ionis, mitä aioin tehdä noiden kolmen sisarusten ilmestystä käsittelevälle käsikirjoitukselle. Olin kiihoittunut, luulin, että minua rakastettiin ja että minun ei tarvinnut enää pelätä ivaa. Kerroin siis peittelemättä näkemästäni ilmestyksestä, sekä myöskin apotti de Lamyre'in näystä. "Olen siis pakoitettu uskomaan", lisäsin minä, "että on olemassa erinäisiä hetkiä, jolloin sielu, vapautuneena pelosta ja taikauskosta, joutuu sellaiseen tilaan, että se näkee kuvia, jotka pettävät aistejamme, ja minä tahdon tutkia tätä ihmettä. En tahdo salata teiltä, että sen sijaan, että torjuisin mielestäni näyn vaikutuksen, olen omistava sille suurimman osan ajatuksistani. Ja jos onnistun näkemään hengen, joka käskee minun totella teitä, en ole kieltäytyvä valasta, jonka kreivi d'Ionis ja hänen äitinsä tulevat vaatimaan minulta. Minun ei ole pakko vannoa, että uskon henki-ilmestyksiin tai että kuolleet heräävät jälleen eloon, mutta vakuuttaessani kuulleeni ääniä, koska voin vannoa nähneeni kummituksia, ei minua voida sanoa valehtelijaksi. Ja minä välitän vähät siitä, sanotaanko minua hulluksi, kunhan te vaan ette kunnioita minua sillä nimityksellä." Sanani herättivät madame d'Ionis'issa suurta hämmästystä ja hän teki minulle lukemattomia kysymyksiä näkyni johdosta _naisten huoneessa_. Hän kuunteli minua nauramatta ja ihmetteli tyyneyttä, jolla olin seikkailuuni suhtautunut. "Huomaan", sanoi hän, "että teillä on rohkea sielu. Minä olisin, sen tunnustan, teidän sijassanne pelännyt. Ennenkuin sallin teidän uudestaan antautua moiseen kokeeseen, luvatkaa minulle, ettette pelästy tai kauhistu nyt enempää kuin ensimäisellä kerrallakaan." "Sen luulen voivani luvata", vastasin minä. "Tunnen itseni täysin rauhalliseksi, ja jos näkisinkin jotakin peloittavaa, niin luulen voivani hillitä itseni." "Tänä yönäkö siis aiotte manata esille nuo hengettäret?" "Ehkä. Mutta ensin tahdon lukea kaiken mikä on sen kanssa yhteydessä. Tahtoisin niinikään nähdä jonkun näitä asioita käsittelevän teoksen, en mitään tarkasti arvostelevaa kirjaa, olen itse kyllin suuri epäilijä, vaan jonkun tuollaisen vanhan, lapsellisen asiakirjan, josta saattaa silloin tällöin löytää nerokkaitakin keksintöjä." "Hyvä", sanoi hän, "olette oikeassa. Mutta en tiedä mitä kertomusta teille suosittelisin. En ole erityisemmin penkonut vanhoja kirjoja. Jos tahdotte huomenna etsiä kirjastosta..." "Jos sallitte, teen sen heti. Kello on vasta yksitoista; nyt on juuri se aika, jolloin linnassa on hiljaista ja rauhallista. Jään kirjastosaliin, ja jos minun onnistuu kiihoittaa itseäni hiukan, niin sitä voimakkaammin tunnen halua mennä huoneeseeni tarjoamaan noille kolmelle naiselle muistoaterian, jolla on se ominaisuus, että se vetää heitä puoleensa." "Annan siis viedä huoneeseen kummitustarjottimen", sanoi madame d'Ionis hymyillen; "ja minun täytyy todellakin pakoittaa itseni ottamaan asia hullunkuriselta kannalta, jotta en tuntisi olevani hieman kiihoittunut." "Kuinka, madame, tekin?" "Oh, hyvä Jumala", sanoi hän, "mitä me oikeastaan tiedämme? Meidän päivinämme nauretaan kaikelle, ja ollaanko siitä huolimatta viisaampia kuin ennen? Me olemme heikkoja olentoja, jotka luulemme olevamme vahvoja, ja kuka tietää emmekö juuri sen tähden ole maallisempia kuin mitä Jumala tahtoo ja etteikö, se, jota me pidämme selvänäköisyytenä, olekin vaan sokeutta. Te uskotte niinkuin minäkin sielun kuolemattomuuteen. Täydellinen ero sielujemme ja niiden välillä, jotka jo ovat irtaantuneet aineellisuudesta, ei ole niinkään helposti käsitettävissä ja todistettavissa." Hän jatkoi vielä hetken aikaa samaan sävyyn, saaden minut hieman liikutetuksi, sekä pyysi, että jos minut valtaisi levottomuus tai joutuisin synkkien ajatusten valtaan, en panisi täytäntöön päätöstäni. Olin niin onnellinen ja liikutettu hänen huolenpidostansa, että ilmaisin pahoitteluni sen johdosta, ettei minun tarvinnut uhmata mitään vaaraa, osoittaakseni hänelle intoani. Menin ylös huoneeseeni, jonne Zéphyrine oli jo vienyt tarjottimen. Baptiste tahtoi korjata sen pois. "Anna olla", sanoin minä, "koska talon tapa niin vaatii, ja mene levolle. En tarvitse sinua enempää tänään kuin muulloinkaan." "Hyvä herra", sanoi hän, "jos sallitte, niin vietän yöni jollain tuolilla teidän huoneessanne." "Miksi niin, ystäväni?" "Siksi, että kerrotaan täällä kummittelevan. Niin, niin, rakas herra, olen vihdoinkin ymmärtänyt palvelijoita. He ovat kovin kauhistuneita ja minä tahtoisin vanhana sotilaana osoittaa heille, etten ole yhtä pelkuri kuin he." Eväsin häneltä suostumukseni ja jätin hänet järjestämään huonetta, lähtien itse kirjastosaliin. Kuljin läpi tuon mahtavan salin, ennenkuin aloitin työni, ja lukitsin huolellisesti ovet, jotta uteliaat palvelijat eivät pääsisi minua häiritsemään. Sen jälkeen sytytin kynttilät suuressa kynttiläjalassa ja aloin tutkia vihreitä sisaruksia käsitteleviä asiakirjoja. D'Ionis-neitien tiheät ilmestymiset, joita oli tarkasti seurattu ja yksityiskohtaisesti selostettu, soveltuivat kaikessa yhteen sen kanssa, mitä olin itse nähnyt ja mitä apotti de Lamyre oli kertonut. Mutta minulla yhtä vähän kuin hänelläkään ei ollut halua eikä rohkeutta puhutella kummituksia. Toiset olivat sen tehneet, kertoi asiakirjojen laatija, ja heidän oli suotu nähdä nuo kolme naista, ei vihertävän pilven muodossa, vaan kaikessa heidän nuoruutensa ja kauneutensa loistossa ja kukoistuksessa, ei kaikkia yht'aikaa, vaan yhden kerrallaan, toistan pysytellessä loitommalla. Silloin oli tuo kuollut kaunotar vastannut hänelle tehtyihin vakaviin kysymyksiin. Hän oli puhunut menneistä, nykyisistä ja tulevista asioista. Hän oli antanut viisaita neuvoja. Hän oli maininnut salaisien aarteiden olemassaolosta, hän oli varoittanut onnettomuuksista, kehoittanut hyvittämään hairahduksia, puhunut taivaan ja enkelien nimessä, suhtautunut myötämielisesti ja ystävällisesti niihin, jotka olivat lähestyneet häntä hyvässä ja hurskaassa mielessä tehtyine kysymyksineen, ja ollut vihainen ja uhkaava ainoastaan pilkallisia, hillitsemättömiä ja epäuskoisia kohtaan. Käsikirjoituksessa sanottiin: "Pahaa ja petollista aietta on aina seurannut ankara rangaistus, ja ne, jotka manaavat heidät esille ainoastaan uteliaisuudesta ja ilkeämielisyydestä, saavat odottaa kauheita tapahtumia." Lähemmin selittämättä noita kauheita tapahtumia oli käsikirjoituksessa mainittu manausmuoto ja kaikki menettelytavat sellaisella vakavuudella ja lapsellisella uskolla, että minua liikutti. Ilmestys sai mielikuvituksessani ihmeellisiä muotoja, jotka kiihoittivat minua ja täyttivät sydämeni pikemmin toivolla kuin pelolla. En tuntenut minkäänlaista kammoa tai vastenmielisyyttä ajatellessani, että saisin nähdä noiden kuolleiden kävelevän ja kuulla niiden puhuvan. Päinvastoin, antauduin taivaallisten unelmien valtaan, ja minä näin Béatrix'in kohoavan mielikuvitukseni taivaallisista liekeistä. "Ja minkätähden minä en nauttisi näistä unelmista", huudahdin minä itsekseni, "koska olen saanut kokea näyn esimakua!" Tyhmä pelkoni teki minut arvottomaksi ja mahdottomaksi pääsemään lähemmin osalliseksi svedenborgilaisista salaisuuksista, joihin kunnon ihmiset uskoivat ja joista minä olin typeryydessäni tehnyt pilaa. "Olen ilolla luopuva entisestä katsantokannastani, sillä tämä on ehdottomasti houkuttelevampaa ja nautinnollisempaa runoilijan sielulle kuin konsanaan vuosisatamme ylimielinen epäuskoisuus. Jos minä joudun hullun kirjoihin ja jos tulen hulluksi, niin olen kuitenkin ollut ihanteellisessa taivaassa ja olen ehkä tunteva itseni onnellisemmaksi kuin kaikki maailman viisaat yhteensä." Puhelin näin itsekseni, nojaten pääni käsiini. Kello oli noin kahden vaiheilla aamulla ja syvä hiljaisuus vallitsi linnassa ja sen ympäristössä, kun vieno, suloinen soitto, joka tuntui tulevan huvimajasta, herätti minut unelmistani. Kohotin päätäni ja siirsin pois kynttiläjalan edestäni, saadakseni selville, mistä soitto oikeastaan kuului. Mutta neljä kynttilää, jotka valaisivat kirkkaasti työpöytääni, eivät jaksaneet kyllin voimakkaasti valaista edes salin perukoita, vielä vähemmin huvimajaa. Läksin heti kävelemään majaa kohti, ja kun kynttilän valo ei enää häikäissyt silmiäni, näin kupukaton holvi-ikkunoista sisääntunkeutuvain kuunsäteiden kirkkaasti valaisevan suihkukaivon patsasryhmän ylimpiä osia. Muu osa pyöreätä salia oli hämärän peitossa. Saadakseni varmuuden siitä, että olin yksin, aukaisin ruohokentälle vievän suuren lasioven luukun. Siellä ei ollut ketään. Soitto tuntui hiljenevän sitä mukaa kuin lähestyin, sekä loppui viimein kokonaan. Menin toiselle puolelle, missä en myöskään nähnyt ketään, vaikka tuo ääni tuli juuri sieltäpäin ja kuului nyt niin selvästi, että tuntui aivan kuin se olisi tullut selkäni takaa. Kääntymättä ympäri pysähdyin kuuntelemaan. Äänet olivat vienoja ja valittavia, mutta eivät muodostaneet mitään yhtenäistä, tajuttavaa säveltä. Ne olivat pikemmin epämääräisiä, salaperäisiä, satumaisia ääniyhdistelmiä, jotka tulivat soittokoneesta, jonka nimeä minun oli mahdoton määritellä, sillä sen kaiku ei muistuttanut mistään tuntemastani soittokoneesta lähtevää kaikua. Kokonaisuus kuului sangen suloiselta joskin varsin surunvoittoiselta. Palasin takaisin siinä varmassa vakaumuksessa, että nuo äänet, jos niitä nyt sellaisiksi voi sanoa, tulivat epätasaisesti juoksevasta suihkukaivosta. En nähnyt siinä mitään merkillistä, sillä muistin kuulleeni puhuttavan italialaisista suihkulähteistä, joissa veden ja ilman liikunta sai aikaan ikäänkuin hiljaista urkujen soittoa muistuttavan äänen. Niinikään muistin madame d'Ionis'in maininneen minulle tuosta soitosta ja kertoneen, että suihkukaivo oli hiukan epäkunnossa ja saattoi sentähden ruveta aivan yht'äkkiä itsestään soimaan. Tämä selitys ei pystynyt häiritsemään minun runollista haaveiluani. Olin kiitollinen tuolle oikulliselle suihkukaivolle, joka kunnioitti minua yöllisessä yksinäisyydessäni niin ihanalla soitolla. Kuun valossa nähtynä se oli kerrassaan lumoava. Oli aivan kuin se olisi siroitellut vihreitä timantteja vesiruohoille. Hurjiin hyppyasentoihin jähmettyneet meripedot olivat kauhistuttavan näköiset, ja niiden kuoleva, veden lorinaan yhtyvä valitus ikäänkuin kuvasti niiden epätoivoa sen johdosta, että niiden rajut henget olivat kahlehditut marmoriruumiiseen. Siinä oli muinaisaikainen kuva, äkkiä jähmettynyt, merenneidon käskevän liikkeen vaikutuksesta. Käsitin silloin kauhun, jonka tuo merenneito oli minussa päivällä herättänyt, seisoessaan siinä majesteetillisen rauhallisena keskellä vimmastuneita hirviöitä. "Voiko tunteeton sielu ilmaista todellista kauneutta?" kysyin itseltäni. "Ja jos tuo marmorinen merenneito saisi elämän, niin eikö se, niin hurmaava kuin se onkin, kauhistuttaisi ylhäisessä koskemattomuudessaan, joka kohottaa sen yläpuolelle muita maallisia olentoja!" Katselin sitä tarkkaavaisesti kuun valossa, joka hiveli sen valkoisia olkapäitä ja pientä päätä. En voinut eroittaa sen kasvonpiirteitä, sillä siksi korkea se oli. "Tahtoisin nähdä vihreän naisen, sillä hän on varmasti..." Äkkiä herkesin ajattelemasta. Minusta näytti kuin patsas olisi liikahtanut. Luulin, että pilvi oli peittänyt kuun ja aiheuttanut tuon näköhäiriön. Mutta se ei ollutkaan patsas, joka liikkui, vaan olento, joka kohosi sen takaa tai vierestä, ja minusta tuntui kuin elonsäde olisi irroittautunut tuosta marmoripatsaasta ja jättänyt sen, tullakseen minun luokseni. Epäilin hetkisen silmiäni. Mutta kaikki oli niin selvää ja elävää, että tulin pian siihen varmaan vakaumukseen, että näin todellisen olennon, tuntematta kuitenkaan kauhua tai hämmästystä. Merenneidon elävä kuva astui tanssien alas epätasaiselta jalustaltaan. Hänen liikkeensä olivat ihanteellisen sirot. Hän ei ollut juuri suurempi tavallista näistä, huolimatta siitä, että viivojen puhtaus teki hänet yliluonnollisen kauniiksi, mikä oli pelottanut minua. Mutta nyt en tuntenut mitään sellaista, ihailuni lähenteli jumaloimista. Ojensin käteni häntä kohti ikäänkuin tarttuakseni häneen, sillä minusta tuntui kuin hän aikoisi saapua luokseni hyppäämällä korokkeelta ja liitämällä ilmassa nuo meitä eroittavat viisi kuusi jalkaa. Petyin. Hän pysähtyi korokkeen reunalle ja viittasi minua vetäytymään takaisin. Tottelin koneellisesti, ja minä näin hänen istuvan marmoridelfinin selkään, jolloin eläin päästi suustansa voimakkaan karjunnan. Samassa liittyi meluun; suihkukaivon soitto ja pian ympäröi merenneitoa myrskyntapainen meteli. Minusta alkoi tuntua kiusalliselta. Vihertävä valaistus, joka näytti olevan vain voimakkaampaa kuun valoa, kävi yhä kirkkaammaksi ja minä näin niin selvästi elävän merenneidon piirteet, että minun täytyi jälleen tarkastaa häntä kauan, saadakseni varmuuden, että hän oli todella liikkunut marmorijalustaltansa. Sitten, ajattelematta mitään, selittämättä mitään, tahtomatta ymmärtää mitään huumaannuin täydellisesti ja jäin äänettömänä ihailemaan näyn yliluonnollista kauneutta. Vaikutus, jonka olento minuun teki, oli niin voimakas, että minä en edes ajatellut lähestyä häntä, saadakseni varmuuden hänen epätodellisuudestaan, niinkuin olin tehnyt silloin kun hän näyttäytyi huoneessani. Jos sitä ajattelinkin, jota seikkaa en voi tarkasti muistaa, niin pidätti pelko, että rohkea uteliaisuus karkoittaisi hänet, minut paikallani. Ja kuinka saatoin muuta kuin hillitä itseni, saadakseni tyydyttää silmäni. Edessäni oli yliluonnollinen merenneito, elävine, kirkkaine, kiehtovine silminensä, paljaine käsivarsinensa ja pehmeine lapsen liikkeinensä. Tuo taivaallinen tyttö näytti korkeintaan viisitoista vuotiaalta. Nuoruuden puhtaus kuvastui hänen ruumiistansa, hänen kasvonpiirteensä ollessa pyöreät kuin naisella, jolla on mitä kehittynein sielu. Hänellä oli samanlainen ihmeellinen puku kuin merenneidolla, merkillisestä kankaasta tehty vaippa, joka näytti aivan kuin märältä. Ihastuttavan hyvin tehty otsakoriste ja joukko helminauhoja oli kiinnitetty uhkeihin suortuviin. Puvun yksinkertaisuus, jossa ainoastaan poimujen pehmeät muodot pistivät silmään, sekä jalokivien aitous ja hiuskoristeet muodostivat kerrassaan hurmaavan vastakohdan. Olisin voinut katsella häntä koko elinikäni ilman, että mieleeni olisi juolahtanut puhutella häntä. En ollut kiinnittänyt huomiotani hiljaisuuteen, joka oli seurannut suihkukaivon melua. En tiedä edes, olinko katsellut häntä silmänräpäyksen vaiko tunnin. Minusta tuntui äkkiä kuin olisin nähnyt hänet aina, tuntenut hänet aina. Ehkä elin sekunnissa vuosisadan. Hän puhutteli minua ensin. Kuuntelin, mutta en alussa käsittänyt häntä, sillä hänen kellon kirkas äänensä oli yhtä taivaallinen kuin hänen kauneutensakin, ja täydensi vain näköhäiriötä. Kuuntelin kuin soittoa, keksimättä hänen sanoissaan mitään tarkoitusta. Viimein vapauduin hurmiotilastani ja kuulin hänen kysyvän, näinkö minä hänet. En tiedä mitä vastasin, sillä hän lisäsi: "Minkä muotoisena minut näet?" Ja vasta silloin tein sen huomion, että hän sinutteli minua. Tunsin halun vastata samalla tavalla, sillä jos hän puhui kuin kuningatar, niin puhuin minä hänelle kuin jumalaisolennolle. "Näen sinut", vastasin minä, "olentona, johonka ei mitään maailmassa voi verrata." Minusta näytti siltä kuin hän olisi punastunut, sillä silmäni olivat tottuneet häntä ympäröivään vihertävään valoon. Näin hänet liljan valkoisena, nuoruuden terve rusoitus poskilla. Hän hymyili surumielisesti, mikä häntä yhä vaan kaunisti. "Mitä erinomaista sinä minussa näet?" kysyi hän. "Kauneuden", vastasin minä lyhyesti. Olin liian liikutettu, voidakseni sanoa enempää. "Kauneuteni", toisti hän; "se on sinussa itsessäsi, sillä se on itsessään, eikä sinulle tajuttavassa muodossa. Minusta on täällä ainoastaan ajatus. Puhu siis minulle kuin henkiolennolle, eikä niinkuin naiselle. Mitä neuvoja sinä minulta toivot?" "En muista enää." "Mistä tuo unohtaminen johtuu?" "Sinun läsnäolostasi." "Koeta muistaa." "Ei, minä en tahdo!" "Hyvästi siis!" "Ei, ei!" huudahdin minä, lähestyen häntä ikäänkuin pidättääkseni häntä, mutta pysähdyin kauhistuneena, sillä valo kalpeni äkkiä ja näky alkoi haihtua. "Taivaan nimessä, jääkää!" huusin minä tuskalla. "Tottelen teitä, rakkauteni on puhdas!" "Mikä rakkaus?" kysyi hän, jälleen ilmestyen. "Mikä rakkaus? En tiedä! Olenko minä puhunut rakkaudesta? Niin, nyt muistan. Rakastin eilen erästä naista, tahdoin miellyttää häntä, tehdä hänen mielikseen, vaikka minun olisi pitänyt ryhtyä tinkimään velvollisuuteni kanssa. Jos te olette, niinkuin luulen, yliluonnollinen olento, niin te tiedätte kaikki. Täytyykö minun silloin selittää...?" "Ei, tiedän mikä kiinnittää mieliä perheessä, jonka nimeä olen kantanut. Mutta minä en ole mikään jumalaisolento, en voi lukea sieluista, en tietänyt, että sinä rakastit..." "En rakasta ketään! Tällä hetkellä en rakasta ketään maailmassa, ja minä tahdon kuolla, jos voin siten seurata teitä toiseen maailmaan. "Sinä puhut kuin kuumeessa." "Voidakseen olla onnellinen kuoleman jälkeen, on ansaittava se maailmassa. Sinulla on vaikea velvollisuus täytettävänä ja sentähden sinä olet kutsunut minut. Tee velvollisuutesi, tai et näe minua enää milloinkaan." "Velvollisuutesi on," sanoi merenneito, kumartuen puoleeni ja puhuen niin hiljaa, että töin tuskin saatoin eroittaa hänen sanansa veden lorinasta, "totella isääsi. Ja sinun on sanottava tuolle jalomieliselle, uhrautuvaiselle naiselle, että he, joita hän säälii, aina tulevat siunaamaan häntä, mutta eivät halua ottaa vastaan hänen uhriansa. Tunnen heidän ajatustapansa, sillä he ovat kysyneet neuvoani. Tiedän, että he taistelevat kunniansa puolesta, mutta he eivät pelkää sitä, mitä ihmiset sanovat köyhyydeksi. Tarmokkaat sielut eivät tunne köyhyyttä. Sano se hänelle, joka sitä sinulta huomenna kysyy, äläkä anna tapahtua niin, että rakkaus, jota tunnet häntä kohtaan, saattaa sinut pettämään perheesi kunnian." "Tottelen sinua, vannon sen! Ja nyt, ilmaise minulle ikuisen elämän salaisuudet. Missä on henkesi nyt? Mitä uusia ominaisuuksia se on saanut uudistuessaan?" "Voin vastata sinulle ainoastaan seuraavaa: Kuolemaa ei ole olemassa; ei mikään kuole; mutta toisessa maailmassa on aivan toisenlaista kuin mitä luullaan siinä elämässä, missä sinä nyt olet. En sano sinulle enempää, äläkä kysele minulta enempää." "Sano minulle ainakin, saanko nähdä sinut tulevassa elämässä?" "Sitä en tiedä." "Entä tässä elämässä?" "Saat, jos sen ansaitset." "Koetan ansaita! Sano minulle vielä... Kun sinä voit neuvoa ja opastaa niitä, jotka elävät tässä maailmassa, niin etkö voi myöskin sääliä heitä?" "Voin." "Ja rakastaa heitä?" "Rakastan veljiä, kaikkia, joiden kanssa olen elänyt." "Rakasta erästä enemmän kuin toisia. Hän on tekevä ihmeitä, että häntä ajattelisit." "Tehköön ihmeensä ja hän on saava ajatukseni. Hyvästi!" "Odota, hyvä jumala, odota! Uskotaan, että sinä lahjoitat, takeeksi suojeluksestasi ja siitä, että sinut voidaan kutsua jälleen, sormuksen niille, jotka eivät ole sinua loukanneet. Onko se totta? Ja tahdotko lahjoittaa minulle sellaisen?" "Taikauskoiset henget ainoastaan voivat uskoa noituuteen. Sinä, joka puhut ikuisesta elämästäsi ja etsit jumalaista totuutta, et voi siihen uskoa. Mitenkä voi sielu, joka ilmestyy sinulle ruumiittomana, lahjoittaa sinulle sellaista, jota voi koskettaa?" "Kuitenkin näen sormessasi säteilevän sormuksen." "Minä en voi nähdä sellaista mitä sinun silmäsi näkevät. Millainen on sormus, jonka olet näkevinäsi?" "Leveä, tähtimäisellä smaragdilla varustettu kultasormus." "On merkillistä, että näet sen sellaisena", sanoi hän hetkisen vaitiolon jälkeen. "Ihmisajatuksen vaistomainen työskentely sekä hänen uniensa ja erinäisten menneiden tapausten yhteys muodostavat ehkä salaisen voiman. Näiden käsittämättömien asioiden selvittäminen kuuluu ainoastaan sille, joka tuntee syyt kaikkeen. Käsi, jonka sinä luulet näkeväsi, on ainoastaan aivojesi harhakuva. Se, mikä minusta on jäljellä haudassa, inhoittaisi sinua; mutta kenties sinä näet minut sellaisena kuin olin maan päällä. Sano, millainen minä olen?" En tiedä kuinka ihanan kuvan hänestä annoin. Hän kuunteli tarkkaavaisesti ja sanoi: "Jos olen tuon kuvapatsaan näköinen, niin älä sitä ihmettele, sillä olen ollut sen mallina. Sinä palautat siten muistooni mitä olen ollut, muistanpa vielä kantaneeni mainitsemiasi korujakin. Sormuksen, jonka luulet näkeväsi, kadotin eräässä tässä linnassa asumassani huoneessa. Se putosi tulisijan kahden kiven väliin. Seuraavana päivänä aioin antaa kohottaa kiviä, mutta silloin olin jo kuollut. Ehkä sinä löydät sen, jos etsit. Siinä tapauksessa lahjoitan sen sinulle muistoksi minulta sekä lupauksestasi totella minua. Päivä alkaa jo sarastaa, hyvästi!" Tuo _hyvästi_ aiheutti minussa raatelevampia tuskia kuin mitä koskaan olin tuntenut. Menetin mielenmalttini ja olin jälleen ojentamaisillani käsivarteni, pidättääkseni tuon lumotun olennon, sillä olin vähitellen lähestynyt häntä niin, että saatoin helposti kädelläni koskettaa hänen pukunsa reunaa, jos nimittäin olisin uskaltanut. Olin, totta kyllä, unohtanut tarun uhkauksen niitä kohtaan, jotka rohkenisivat ryhtyä moiseen häväistykseen. Mutta minua pidätti taikauskoinen kunnioitus. Epätoivon huudahdus kuului huuliltani ja kaikui kaikista suihkukaivon simpukoista. Olento pysähtyi ikäänkuin säälistä viipyen. "Mitä tahdot vielä?" kysyi hän. "Päivä lähenee, en voi enää jäädä tänne. "Miksi et? Jos niin tahdot." "En saa enää nähdä maallisen auringon valoa. Oleskelen ihanamman maailman ikuisessa valossa." "Ota minut mukaasi siihen maailmaan, en tahdo jäädä pidemmäksi aikaa tänne; minä en jää tänne, vannon sen, ellen saa jälleen nähdä sinua." "Sinä olet näkevä minut jälleen, rauhoitu", sanoi hän. "Odota hetkeä, jolloin sen ansaitset, äläkä sitä ennen kutsu minua. Kiellän sinua sitä tekemästä. Vartioin sinua kuin näkymätön kaitselmus, ja sinä päivänä, jolloin sielusi on yhtä puhdas kuin auringon ensi säteet, olen ilmestyvä sinulle. Tottele!" "Tottele!" kuului vakava ääni oikealta puoleltani. Minä käännyin ympäri ja näin yhden aaveista, joiden kanssa olin aikaisemmin tehnyt tuttavuutta huoneessani. "Tottele!" kuului samalla tavalla vasemmalta puoleltani. Ja minä näin toisen aaveen. Minua ei kauhistuttanut, vaikka noissa molemmissa kummituksissa ja tuossa syvässä äänessä oli jotakin kolkkoa. Mutta mitä välitin minä kammottavista asioista. Mikään ei voinut temmata minua lumoustilasta, johon olin joutunut; en viitsinyt edes katsoa noita syrjäilmestyksiä; katseeni etsivät taivaallista ihannettani. Voi, hän oli kadonnut, enkä nähnyt enää muuta kuin suihkulähteen liikkumattoman merenneidon kaikessa kalseudessaan sekä kylmän, aamuhämärässä sinertävän marmorijalustan. Minne hänen sisarensa joutuivat, en tiedä, en nähnyt heidän poistuvan. Kiersin suihkulähdettä kuin mielipuoli. Luulin nukkuvani ja koetin huumata itseäni ajatuspyörteellä, etten heräisi. Mutta mieleeni johtui tuo lumottu sormus, ja minä riensin huoneeseeni, missä tapasin Baptisten, joka puhui minulle, minun voimatta käsittää mitä hän sanoi. Hän näytti liikutetulta, ehkä kasvonilmeeni johdosta, mutta minä en kysynyt häneltä sitä. Menin tulisijan luo, ja huomasin heti kaksi huonosti yhteenliitettyä kivilevyä. Koetin kohottaa niitä, mutta huomasin sen mahdottomaksi ilman välttämättömiä työvälineitä. Baptiste luuli nähtävästi minua hulluksi ja koetti koneellisesti auttaa minua. "Onko herra kadottanut jotakin?" kysyi hän. "Olen, kadotin tähän eilen yhden sormuksistani." "Sormuksista?... Mutta minä en ole koskaan nähnyt teillä sormuksia." "Yhdentekevää! Koettakaamme löytää se." Baptiste raapi veitsellä pois irtonaisen kalkkisekoituksen, laajentaaksensa rakoa, ja näin tehdessään hän tiedusteli minulta sormuksen muotoa, ikäänkuin kysyen, millaista unta olin nähnyt. "Se oli tähdenmuotoisella smaragdilla varustettu kultasormus", vastasin minä varmasti. Hän ei epäröinyt kauempaa, ja irroitettuaan akkunaverhojen ohuen raudan, taivutti hän sen vääräksi ja nosti sillä sormuksen, jonka ojensi hymyillen minulle. Hän luuli, uskaltamatta kuitenkaan ilmaista ajatustansa, että se oli lahja madame d'Ionis'ilta. Ja minä, minä tuskin katsoin sormusta, niin varma olin siitä, että se oli sama, jonka olin nähnyt aaveen sormessa. Ja se olikin aivan samanlainen. Asetin sen pikkusormeeni, siinä varmassa uskossa että se oli kuulunut edesmenneelle neiti d'Ionis'ille ja että olin nähnyt tuon ihastuttavan kaunottaren hengen. Baptiste suhtautui asiaan hyvin hienotunteisesti. Ollen varma siitä, että minä olin viettänyt suloisen yön, sillä hän oli odottanut minua, hän poistui, kehoittaen minua käymään levolle. On luonnollista, että en tuntenut pienintäkään halua noudattaa hänen kehoitustansa. Istahdin pöydän ääreen, jolta Baptiste oli korjannut pois tuon paljonpuhutun illallisen, sekä pakoitin itseni jälleen tuon hurmaavan lumouksen valtaan, johon näky oli minut saattanut, jotta en unohtaisi mitään aikaisemmin mainitusta tarkasta selostuksesta. Säilytin tuon levottomuuden ja hurmion tilan aina auringon nousuun saakka, ja minusta tuntui kuin olisin jälleen elänyt uneni; mutta se haihtui pian ja Baptiste saapui ja tempasi minut yksinäisyydestä, jossa siitä hetkestä lähtien olisin tahtonut viettää elämäni. Asetin niin, etten mennyt alas ennenkuin juuri aamiaispöytään istuttaessa. En ollut vielä ajatellut mitä kertoisin näystäni. Mietin sitä ollessani syövinäni, sillä minä en syönyt, vaan tunsin, olematta sairas tai väsynyt, ehdotonta vastenmielisyyttä kaikkia ruumiillisen elämän tarpeita kohtaan. Leskirouva ei vähemmin terävänäköisenä huomannut hämmennystäni. Vastasin hänen tavanmukaisiin kysymyksiinsä entiseen epämääräiseen tapaani, mutta tällä kertaa ilman teeskentelyä ja hajamielisenä kuin runoilija, jolta udellaan hänen runojansa ja joka ivallisesti antaa karttavia vastauksia vapautuaksensa häiritsijän tungettelevaisuudesta. En tiedä oliko madame d'Ionis levoton tai kummastunut, nähdessään minut sellaisena. Minä en nähnyt häntä. Tuskin ymmärsin mitä hän sanoi minulle tuon kuolettavan pitkältä tuntuvan aamiais-ajan kestäessä. Viimein olin yksin kirjastosalissa, odottaen niinkuin edellisinäkin päivinä, madame d'Ionis'ta, mutta aivan kärsivällisenä. Tunsin suurta tyydytystä saadessani antautua unelmieni valtaan. Ulkona oli kerrassaan ihana ilma. Aurinko valoi hehkuvia säteitänsä puille ja etäämpänä oleville kukkaisryhmille. Kävelin edestakaisin avarassa salissa, pysähtyen vähän väliä suihkukaivon luona. Ikkunat olivat kiinni ja uutimet edessä kuumuuden tähden. Verhot olivat himmeän siniset, vaikka minun silmäni näkivät ne vihertävinä, ja tuossa keinotekoisessa hämärässä, joka muistutti minua näystäni, valtasi minut suloisen mielihyvän ja eräänlaisen huumaavan ilon tunne. Puhuin ääneen ja nauroin, tietämättä miksi, kun äkkiä tunsin jonkun tarttuvan lujasti käsivarteeni. Käännyin ympäri ja näin madame d'Ionis'in, joka oli astunut huoneeseen minun sitä lainkaan huomaamatta. "No mutta vastatkaa toki minulle; katsokaa ainakin minuun", sanoi hän hieman kärsimättömästi. "Tiedättekö, että te peloitatte minua, enkä tiedä enää mitä teistä ajattelisin." "Te olette niin toivonut", vastasin minä hänelle; "olen leikkinyt järjen kanssa, olen hullu. Mutta älkää moittiko minua, olen paljon onnellisempi tällaisena, enkä tahdo tulla entiselleni." "Tuo näky ei siis olekaan mikään naurettava keksintö?" sanoi hän, katsellen minua levottomasti. "Joka tapauksessa uskotte... Te olette nähnyt sen?" "Selvemmin kuin mitä näen teidät tällä hetkellä." "Älkää ottako asiaa niin vakavasti; en epäile sanojanne. Kertokaa tyynesti..." "En mitään, koskaan! Minä rukoilen, älkää kyselkö, minä en tahdo, en voi vastata!" "Totisesti, hyvä herra, seurustelu aaveiden kanssa ei ole teille lainkaan edullista, ja te saatte minut uskomaan, että teille on sanottu ainoastaan imartelevia asioita, sillä te olette ylpeä ja vaatimaton kuin onnellinen rakastaja." "Mitä te sanotte, madame!" huudahdin minä. "Rakkaus ei ole mahdollinen kahden olennon välillä, joita eroittaa toisistaan haudan syvyys... Mutta te ette tiedä mitä puhutte, te ette usko mitään, te pidätte minua pilkkananne!" Olin innostuksissani niin epäkohtelias, että madame d'Ionis loukkaantui. "Sellaisesta asiasta en koskaan tee pilkkaa", sanoi hän kiivaasti; "ja koska te olette kunniasanallanne luvannut kysyä orakelin neuvoa ja seurata sen määräyksiä..." "Niin", vastasin vähemmin sopivalla tuttavallisuudella, josta hän ei, hyvin tuntien sieluntilani, kuitenkaan loukkaantunut. "Niin, antakaa anteeksi hämmennykseni ja muistamattomuuteni. Myötätunnosta teitä kohtaan olen ryhtynyt vaaralliseen peliin ja olen velvollinen ilmoittamaan teille sen tuloksen. Minun on käsketty totella isääni ja antaa teidän voittaa, oikeusjuttu." Madame d'Ionis joko odotti tällaista vastausta tahi epäili järkeäni, kuitenkaan hän ei osoittanut pienintäkään tyytymättömyyttä tai hämmästystä. Hän kohautti vaan olkapäitänsä ja, pudistaen minua käsivarresta, sanoi: "Lapsi raukka, te olette nähnyt unta, siinä kaikki. Ei ole olemassa mitään kummituksia, te ette ole kuullut mitään salaperäisiä ääniä, te olette kiihoittanut itseänne lukemalla huonosti sulavia, vanhoja käsikirjoituksia ja apotti de Lamyre'in satuja. Selitän teille mitä on tapahtunut." Hän puhui minulle kauan, mutta minä koetin turhaan kuulla ja ymmärtää häntä. Toisinaan tuntui kuin olisin kuullut hänen puhuvan jotakin vierasta kieltä. Huomattuansa, että en ymmärtänyt mitään siitä mitä hän sanoi, muuttui hän todella levottomaksi, tunnusti valtasuontani saadakseen selville oliko minussa kuumetta, kysyi oliko pääni kipeä ja pyysi minua menemään levolle. Ymmärsin, että hän tahtoi antaa minun olla yksin, ja minä kiirehdin heittäytymään vuoteeseen, ei siksi, että olisin tuntenut itseäni väsyneeksi, vaan siksi, että kuvittelin saavani unessa nähdä ihanan ilmestykseni. En tiedä kuinka vietin loppuosan päivästä. Seuraavana päivänä näin Baptisten kulkevan ympäri varpaillansa. "Mitä sinä teet, ystäväni?" kysyin minä. "Vartioin teitä, rakas herra", vastasi hän. "Jumalalle kiitos, että olette nukkunut kaksi pitkää tuntia. Tunnettehan itsenne paremmaksi, eikö totta?" "Voin oikein hyvin. Olenko minä ollut sairas?" "Te saitte eilen ankaran kuumekohtauksen, jota kesti osan yötäkin. Se johtuu painostavasta kuumuudesta. Te ette koskaan muista panna hattua päähänne, lähtiessänne ulos puistoon, ja kuitenkin on äitinne niin hartaasti pyytänyt teitä tekemään sen." Zéphyrine astui "sisään, tiedusteli vointiani ja kehoitti minua nauttimaan vielä lusikallisen lääkettäni. "Olkoon menneeksi", vastasin minä, vaikkakaan minulla ei ollut vähäisintäkään aavistusta tuosta lääkkeestä; "sairas vieras on harmillinen olento, ja tahtoisin mahdollisimman pian toipua jälleen." Lääkkeellä oli todella hyväätekevä vaikutus, sillä minä vaivuin jälleen uneen ja näin unta ihanteestani. Aukaistuani silmäni näin vuoteeni jalkopäässä ilmestyksen, joka olisi voinut kaksi päivää sitten hurmata minut, mutta joka nyt teki minut tyytymättömäksi. Hän oli madame d'Ionis, joka oli itse tullut tiedustelemaan vointiani ja valvomaan, että minua hoidettiin hyvin. Hän keskusteli kanssani sangen ystävällisesti ja osoitti minua kohtaan todellista mielenkiintoa. Kiitin häntä parhaani mukaan ja vakuutin voivani erinomaisesti. Samassa keksin lääkärin vakavat kasvot; tämä tunnusti valtasuontani, tarkasti kieltäni, määräsi minulle lepoa ja sanoi sitten madame d'Ionis'ille: "Estäkää häntä lukemasta, kirjoittamasta ja puhumasta huomiseen, ja ylihuomenna hän voi palata kotiinsa." Jäätyäni kahden Baptisten kanssa, kysyin häneltä, mitä oli tapahtunut. "Minun on todellakin vaikea vastata teille, hyvä herra. Tuntuu siltä kuin huoneessa, jossa te asuitte, kummittelisi." "Huoneessa, jossa asuin? Mutta missä siis nyt olen?" Katselin ympärilleni, ja vapauduttuani horrostilastani, huomasin, etten enää ollutkaan _naisten huoneessa_, vaan aivan toisessa kerroksessa. "Mitä minuun tulee", sanoi luonteeltaan päättäväinen Baptiste, "niin olen nukkunut siinä huoneessa näkemättä mitään. Minä en usko ensinkään noihin juttuihin. Mutta kuulin teidän kuumehoureessa puhuvan kauniista naisesta, joka oli ja ei ollut olemassa, joka on kuollut ja kuitenkin elää... ja mitä kaikkea te juttelittekaan! Toisinaan te sanoitte niin kaunista, että olisin tahtonut painaa sen mieleeni tai kirjoittaa muistiin; mutta kun tilanne kävi huonommaksi, luovuin aikeestani ja muutin teidät tänne, missä teidän on parempi olla. Katsokaas, hyvä herra, kaikki tämä johtuu siitä, että te kirjoitatte liian paljon runoja. Onhan isänne sanonut, että se tekee teille pahaa. Olisi paljon parempi, jos ajattelisitte oikeusjuttuanne." "Olet varmasti oikeassa, hyvä Baptiste", vastasin minä, "ja minä koetan seurata neuvoasi. Minusta tuntuu todellakin kuin olisin saanut jonkinlaisen hulluudenkohtauksen." "Hulluuden? Ei, Jumalan kiitos! Olette, niinkuin muutkin ihmiset, houraillut kuumeessa, mutta nyt on kaikki ohitse, ja jos vaan tahdotte nauttia hiukan kanalientä, niin olette tunteva itsenne yhtä voimakkaaksi kuin ennenkin." "Nautin kanalientä, joskin olisin tahtonut jotakin ravitsevampaa, nopeammin toipuakseni. Tunsin väsymyksen raukaisevan itseäni. Päivän kuluessa palasivat voimani kuitenkin vähitellen ja illalla sallittiin minun nauttia kevyt illallinen. Seuraavana päivänä saapui madame d'Ionis jälleen luokseni. Olin jalkeilla ja tunsin itseni täysin toipuneeksi. Keskustelin hänen kanssaan hyvin selvästi siitä mitä oli tapahtunut, mainitsematta kuitenkaan erinäisiä yksityiskohtia. Olin ollut sekaisin, häpesin kovin ja pyysin hänen säilyttämään salaisuuden. Olisin mahdoton asianajajaksi, jos minua paikkakunnalla alettaisiin pitää henkien näkijänä, ja se surettaisi suuresti isääni. "Älkää olko peloissanne", sanoi hän; "minä vastaan väkemme vaiteliaisuudesta; huolehtikaa vaan siitä, ett'ei palvelijanne hiisku tapauksesta mitään, niin asia ei tule näiden seinien ulkopuolelle. Ja muuten jos jotakin kerrottaisiinkin, niin voimmehan sanoa, että te olette ollut kuumeessa ja että taikauskoiset ihmiset ovat selittäneet asian omalla tavallaan. Ja sitenhän asia itse teossa onkin. Te saitte auringonpiston ratsastaessanne paahtavassa auringonpaisteessa. Te sairastuitte seuraavana yönä. Seuraavina päivinä kiusasin teitä oikeusjutullani, ja saadakseni teidät taivutetuksi puolelleni, en ole säästänyt mitään keinoja!" Hän keskeytti ja muutti keskustelun sävyä: "Muistatteko, mitä sanoin teille toissapäivänä kirjastosalissa?" "Tunnustan, että en käsittänyt sitä; olin..." "Kuumeessa, aivan varmasti, näin sen selvästi." "Tahtoisitteko toistaa nyt, kun olen jälleen entiselläni? mitä te tuon ilmestyksen johdosta sanoitte?" "Madame d'Ionis epäröi: "Muistatteko tuon näyn?" kysyi hän leikillinen sävy äänessä, joskin levottomasti tarkastellen minua. "En", vastasin minä; "jonkinlainen hämärä muisto ainoastaan on jäänyt siitä mieleeni." Vastasin aivan luonnollisesti ja madame d'Ionis uskoi minua. Itse huomasin, että hän ei puhunut totta, sanoessaan kirjastosalissa puhuneensa ainoastaan siitä vaikutuksesta, jonka käsikirjoitus oli minuun tehnyt, syyttääkseen itseänsä siitä, että oli antanut sen minulle silloin, kun olin kovin kiihtyneessä mielentilassa. Oli ilmeistä, että hän oli edellisenä päivänä, sieluntilastani kauhistuneena, puhunut minulle yhtä ja toista, mutta huomattuaan nyt, että en ollut käsittänyt häntä, oli hän tyytyväinen. Hän näki, että olin rauhallinen ja luuli, että olin parantunut. Puhuin hänelle näystäni ikäänkuin kuumehoureena. Hän pyysi, etten enää ajattelisi koko asiaa, enkä antaisi sen enää milloinkaan vaivata itseäni. "Älkää suinkaan luulko olevanne vähemmän järkevä kuin muut", lisäsi hän; "on tuskin olemassa ketään, joka ei olisi joskus elämässään menettänyt tajuntaansa. Jääkää tänne, vielä pariksi kolmeksi päiväksi. Sanokoon lääkäri mitä tahansa, minä en aio lähettää teitä noin kalpeana ja heikkona vanhempienne luokse. Älkäämme puhuko enää oikeusjutusta, se on tarpeetonta; minä käännyn isänne puoleen ja puhun hänen kanssaan asiasta; teidän ei tarvitse enää antaa tämän asian tehdä itseänne levottomaksi." Illalla olin täydelleen entiselläni; koetin pyrkiä entiseen huoneeseeni, mutta ovi oli lukittu. Pyysin Zéphyrineltä avainta, mutta hän sanoi antaneensa sen madame d'Ionis'ille. Hän ei sallinut kenenkään asua siellä, ennenkuin tuo jälleen eloonherätetty kummitustarina oli unohdettu. Selitin, että olin unohtanut jotakin huoneeseen. Zéphyrine antoi silloin suostumuksensa, haki avaimen ja tuli minun kanssani huoneeseen. Etsin kaikkialta, tahtomatta sanoa mitä etsin. Katsoin tulisijaan ja näin paikoiltaan siirretyt kivilevyt sekä Baptisten veitsen jäljet. Mutta tuo kaikki ei todistanut muuta kuin että olin hulluudessani antanut etsiä esinettä, joka oli ollut olemassa ainoastaan unessa. Olin ollut löytävinäni sormuksen ja panevinani sen sormeeni. Sitä ei ollut siinä enää, sitä ei kenties ollut siinä koskaan ollutkaan! En edes uskaltanut enää kysyä Baptistelta tätä asiaa. En saanut olla hetkistäkään yksin huoneessa, ja heti lähdettyäni sieltä lukittiin ovi jälleen. Tunsin, ettei mikään pidättänyt minua enää d'Ionis-linnassa, ja niin läksin sieltä miltei salaisesti, välttääkseni ajoa vaunuissa, niinkuin minulle oli ehdotettu. Ratsastus ja raitis ilma virkistivät minua. Peläten kauniin emäntäni huolenpitoa, ratsastin nopeasti läpi linnaa ympäröivän metsän. Kahden penikulman päässä hiljensin vauhtia ja saavuin hyvissä ajoin jälkeen puolenpäivän Angersiin. Kasvoni olivat hiukan muuttuneet. Isäni ei sitä juuri huomannut, mutta äidin silmiltä se ei jäänyt huomaamatta, ja hän tuli levottomaksi. Rauhoitin häntä syömällä erinomaisella ruokahalulla. Olin saanut Baptisten lupaamaan vaitioloa. Hän oli tehnyt sen ehdolla, etten enää sairastuisi. Pidinkin sentähden varani. Hoidin itseäni huolellisesti, sekä ruumistani että sieluani. Tein kohtuullisesti työtä, enkä unohtanut säännöllisiä kävelyretkiäni; koetin karkoittaa kaikki synkät ajatukset ja karttaa kiihoittavaa lukemista, ja kaikki tämä niin sanoakseni järkevyys aiheutui itsepäisestä, mutta hillitystä mielenhäiriötilasta. Tahdoin saada varmuuden siitä, että en ollut houraillut, että en ollut sairas ja että ei ollut mielestäni olemassa mitään todellisempaa kuin noiden vihreiden sisarusten olemassaolo. Tahdoin myös sovittaa sieluni siihen tilaan, joka oli tarpeellinen, voidakseni säilyttää salaisuuteni ikäänkuin siveellistä elämääni kohottavana suuriarvoisena voimana. Kohtaukseni jäljet haihtuivat niinollen nopeasti, ja kun minä näytin ahkeralta, järkevältä ja hillityltä kaikissa edesottamisissani, niin oli kenenkään mahdoton aavistaa, että minua painosti tarkoin salattu päähänpiintymä. Kolme päivää paluuni jälkeen Angersiin lähetti isäni minut toiselle asialle Toursiin. Olin siellä kaksikymmentäneljä tuntia ja palattuani kotiin, sain tietää, että madame d'Ionis oli käynyt tapaamassa isääni oikeusjutun johdosta. Hän näytti taipuvan järkisyiden edessä ja suostui voittamaan jutun. Iloitsin siitä, että minun ei tarvinnut tavata häntä. Olisi mahdoton sanoa, että niin hurmaava nainen oli käynyt minulle vastenmieliseksi, mutta totta ainakin on, että pelkäsin enemmän kuin toivoin kahdenkeskistä kohtausta hänen kanssansa. Kahden kuukauden kuluttua huomasi äitini vihdoinkin, kaikista ponnistuksistani huolimatta, suruni. Kaikki ihmiset olivat huomanneet minussa tapahtuneen muutoksen parempaan päin ja äitinikin oli ensin iloinnut sen johdosta. Elämäni oli moitteeton ja puheeni vakavaa kuin vanhan lakimiehen. Olematta erityisemmin jumalaapelkääväinen, osoitin kuitenkin taipumusta uskonnollisuuteen. Arvostelin kaikkia puolueettomasti ja ilman katkeruutta. Kaikki tuo oli verratonta ja ylösrakentavaista, mutta minulla ei ollut enää halua mihinkään, ja elämä oli muodostunut minulle taakaksi. En ollut enää nuori, enkä tuntenut enää nuoruuden iloa ja innostusta. Minulla oli siis, työstäni huolimatta, kylliksi aikaa kirjoitella runoja, ja ellei minulla olisi ollut siihen aikaa, niin olisin ottanut sitä, sillä tuskin saatoin enää nukkua öisin, enkä etsinyt minkäänlaisia huvituksia, joihin nuoret miehet tavallisesti kuluttavat kolmannen osan elämäänsä. En enää ajatellut rakkautta, kartoin ihmisiä, en seurustellut enää paikkakunnan kauniiden, ikäisteni naisten kanssa. Olin ujo, miettiväinen, ankara, ystävällinen omaisiani kohtaan ja erityisesti kiintynyt asianajajan tehtäviin. Olin mallikelpoinen, vaikkakin perin onneton. Merkillinen itsepäisyys, intohimo ja hulluus pitivät minua kahleissa. Rakastin aavetta, en voinut edes sanoa kuollutta. Kaikki historialliset tutkimukseni olivat todistaneet minulle ainoastaan seuraavaa: Noita kolmea d'Ionis-sisarusta ei ehkä ollut koskaan ollut olemassakaan muualla kuin sadussa. Heidän tarunsa, jonka viimeiset aikakirjojen kirjoittajat olivat sijoittaneet Henrik II:n aikaan, oli jo vanha ja epävarma. Oikeusjutun johdosta isäni hallussa olevissa, d'Ionis-perhetta koskevissa papereissa ei heistä esiintynyt minkäänlaisia muistoja, nimiä, arvoja tai vaakunoita, yhtä vähän kuin lähiseuduilla oli olemassa minkäänlaista heidän taruunsa liittyvää hautakumpua. Jumaloin siis niinollen ainoastaan omien aivojeni harhakuvaa. Mutta juuri sitä oli minua mahdoton saada käsittämään. Olin nähnyt tuon ihmeellisen kaunottaren ja kuullut hänen puhuvan, hän oli olemassa maailmassa, joka ei ollut minun saavutettavissani, mutta josta hän saattoi tulla minun luokseni. Syventyminen tuon epämääräisen olemassaolon arvoitukseen ja meitä yhdistävien siteiden salaisuuksiin olisi saattanut tehdä minut mielipuoleksi. Tunsin sen, en tahtonut selittää mitään, tutkia mitään; elin ainoastaan uskossa. Olkoon, että olin hullu, mutta hulluuteni ei ollut niin lapsellista kuin saattaisi luulla. Vaalin sitä kuin jotakin ylempää ominaisuutta, enkä antanut sen laskeutua alas korkeudesta, johon olin sen kohottanut. Ihanteeni oli kehoittanut minua elämään kyllin arvokkaasti voidakseni säilyttää hänet ajatuksissani. Hän ei ollut luvannut palata siinä muodossa, jossa olin nähnyt hänet. Hän oli sanonut, että sitä muotoa ei ollut olemassa, vaan että ylevä tunteeni häntä kohtaan oli loihtinut sen sisäisten silmieni eteen. Minun ei siis niinollen pitänyt vaivata aivojani kutsumalla hänet jälleen esille, sillä ne saattoivat luoda hänestä vääristellyn kuvan. Tahdoin puhdistaa elämäni ja kehittää hyviä ominaisuuksiani, toivoen, että tuo taivaallinen kuva jonakin päivänä ilmestyisi itsestään eteeni ja puhuisi minulle rakkaalla äänellänsä, jota en ollut kyllin arvokas kuulemaan kauempaa. Tämän päähänpiston vaikutuksesta olin tulemassa moitteettomaksi mieheksi, ja ihmeellisintä oli, että minut johti siihen hulluus. Mutta tämä sieluni ja muun olemukseni ristiriita muodostuisi liian voimakkaaksi ihmisluonnolle, ja nuoruuden hullutukset veisivät minut vähitellen epätoivoon, ehkä raivoon. Olin joutunut ainoastaan raskasmielisyyden tilaan, ja vaikka olinkin käynyt perin kalpeaksi ja laihaksi, en silti ollut sairaan tai hullun näköinen, oikeusjutun tultua esille. Isäni kehoitti minua valmistamaan puheeni seuraavaksi viikoksi. Oli kulunut noin kolme kuukautta siitä kuin läksin tuosta kohtalokkaasta d'Ionis-linnasta. V. KAKSINTAISTELU. Kuta enemmän me, isäni ja minä, tutkimme tuota surullista juttua, sitä varmempaan vakaumukseen tulimme siitä, että sitä oli mahdoton menettää. Oli olemassa kaksi testamenttia; toinen niistä oli viisi vuotta sitten pantu täytäntöön herra d'Aillaine'in hyväksi. Perinnön langetessa hänelle, sattui hän juuri olemaan ahdinkotilassa, ja hän möi kiinteimistön, jota hän piti omanansa. Toinen testamentti, joka aivan sattumalta löydettiin kolme vuotta myöhemmin, riisti äkkiä d'Aillane'ilta kaikki madame d'Ionis'in hyväksi. Tämän viimeisen testamentin pätevyys oli kiistämätön. Päivämäärä siinä oli myöhäisemmältä ajalta ja selvä. Herra d'Aillane väitti, että testamentin tekijä oli muuttunut jälleen lapseksi ja että herra d'Ionis oli harjoittanut tuota henkilöä kohtaan erinäistä painostusta hänen viimeisinä hetkinään. Tämä viimeinen väite oli todellisuuden kanssa täysin yhtäpitävä, mutta ei voitu mitenkään todistaa, että testamentin tekijä ei olisi ollut täydessä järjessään. Sitäpaitsi väitti herra d'Ionis, että herra d'Aillane oli, velkojiensa ankarasti ahdistamana, luovuttanut kiinteimistön polkuhintaan, ja vaati varsin huomattavan vahingonkorvauksen, erän, joka oikeastaan käsitti loput hänen vastustajansa omaisuudesta. Herra d'Aillane'illa ei ollut suuria toiveita asiansa voittamisesta. Hän tunsi asemansa heikkouden, mutta hän tahtoi puhdistaa itsensä väitteestä, että hän olisi tietänyt tai edes aavistanut toisen testamentin olemassaolosta, että hän olisi lahjonut sen, jonka hallussa paperi oli ollut ja saanut tämän salaamaan sen kolmen vuoden ajan, sekä että hän olisi luopunut kiinteimistöstä, vapautuakseen mahdollisista seurauksista. Asian ytimenä oli siis kiinteimistön todellista arvoa koskeva taistelu, jossa molemmat riitapuolet joko enemmän tahi vähemmän liioittelivat riitaisuuksien aikana, jotka isäni väliintulo oli aiheuttanut. Keskustelimme par'aikaa asiasta, isäni ja minä, kun Baptiste ilmoitti herra d'Aillane'in pojan, X:n rykmentin kapteenin. Bernhard d'Aillane oli minun ikäiseni, komea, ylpeä, eloisa ja vapaakäytöksinen mies. Hän esiintyi hyvin kohteliaasti, vedoten kunniantuntoomme kuin mies, joka tunsi lahjomattomuutemme. Mutta hänen viimeisissä sanoissaan ilmeni minua kohtaan selvä uhkaus, jos puheessani esiintoisin pienimmänkään epäilyksen hänen isänsä rehellisyydestä. Tämä uhkaus vaikutti isääni enemmän kuin minuun, ja asianajaja kuin hän oli sormenpäitä myöten, puki hän vihansa kaunopuheiseen muotoon. Huomasin, että sovitteluyritys johtaisi riitaan ja pyysin heitä molempia kuulemaan minua. "Sallikaa, isä", sanoin minä, "minun osoittaa herra d'Aillane'ille, että hänen menettelynsä on kovin varomatonta ja että minulle, kiitos maltillisen mieleni, ei tuota mitään huvia tiukasti asiastani kiinnipitämällä kiihoittaa hänen vihaansa." "Mitä tämä merkitsee?" huudahti isäni, joka kotioloissa oli maltillisin mies mitä ajatella mutta virkatoimissaan erittäin ankara. "Toivon, poikani, että sinä teet kaikkesi asiassa, ja että, jos ilmenee vähimmässäkin määrässä syytä epäillä vastustajamme kunniantuntoa, kapteeni d'Aillane'in pienet viikset ja pieni miekka yhtä vähän kuin hänen isänsä suuri miekka ja suuret viikset eivät tule pidättämään sinua." Kapteeni d'Aillane joutui suunniltaan, ja kun hän ei voinut purkaa vihaansa isäni ikäiseen mieheen, kääntyi hän minun puoleeni. Hän sanoi minulle eräitä hyvin ankaria sanoja, joista en kuitenkaan ollut välittävinäni, vaan puhuen yhä isälleni, sanoin: "Olet oikeassa, isä, sanoessasi, että minun ei pidä antaa peloittaa itseäni. Mutta antakaamme herra d'Aillane'ille anteeksi hänen ajatuksensa. Jos minä olisin samassa asemassa kuin hän ja teidän kunniaanne uhattaisiin, niin tuskinpa minulla, isä, olisi enemmän järkeä ja kärsivällisyyttä kuin hänelläkään. Ottakaamme huomioon hänen levottomuutensa, ja koska voimme poistaa sen, niin älkäämme sydämettömyydessämme pitkittäkö sitä. Olen tutkinut asiaa kylliksi, päästäkseni varmuuteen koko d'Aillane'in perheen kunniallisuudesta, ja minulle on oleva ilo, samoin kuin on oleva velvollisuutenikin kaikissa tilaisuuksissa osoittaa heitä kohtaan kunnioitustani." "Sitä juuri toivoinkin, hyvä herra!" huudahti nuori mies puristaen käsiäni. "Ja nyt, voittakaa juttunne; me emme pyydä enempää!" "Hetkinen, hetkinen vielä", sanoi isäni kiihkeydellä, joka oli hänelle ominaista asianajajana. "En tunne ehdotonta mielipidettäsi tuon kunnian suhteen, poikani. Mitä minuun tulee, niin, vaikka erinäiset seikat asettavat sen yläpuolelle kaikkien epäilyksieni, niin on olemassa toisia seikkoja, jotka jättävät minut epävarmuuteen, ja minä pyydän, että sinä et lupaa mitään, ennenkuin olet tarkoin punninnut kaikki asianhaarat, jotka sinulle esitin, ennenkuin herra d'Aillane kunnioitti meitä tulollansa." "Sallikaa, isä, minun sanoa teille, että minä en voi näennäisen syyn perusteella yhtyä teidän epävarmuuteenne. Puhumatta kreivi d'Aillane'in hyvästä maineesta on minulla sekä häntä että hänen perhettänsä koskeva todistus..." Keskeytin, kun ajattelin, että en voinut vedota tuon salaisen ystävättäreni todistukseen, saattamatta itseäni naurun alaiseksi. "Tiedän mitä todistusta sinä tarkoitat", sanoi isäni; "madame d'Ionis on hyvin ystävällinen..." "Tunnen tuskin madamea", sanoi nuori d'Aillane kiihkeästi. "En minäkään puhu teistä", virkkoi isäni hymyillen. "Puhun kreivi d'Aillane'ista ja hänen tyttärestään. "Ja minä, isä", sanoin minä vuorostani, "en tarkoittanut madame d'Ionista." "Saanko kysyä", sanoi nuori d'Aillane, "kuka on tuo henkilö, joka on voinut vaikuttaa teihin niin onnellisesti, voidakseni osoittaa hänelle kiitollisuuttani?" "Sallinette minun olla ilmaisematta sitä, herraseni. Asia koskee minua henkilökohtaisesti." Nuori kapteeni pyysi minulta anteeksi tungettelevaisuutensa, hyvästeli isääni hieman kylmästi ja poistui, antaen tunnustuksensa hyväntahtoiselle suhtautumiselleni hänen asiaansa. Saatoin häntä aina kadulle johtavalle portille saakka. Siinä hän ojensi minulle kätensä, mutta minä eväsin häneltä omani ja pyysin hänen tulemaan hetkiseksi minun huoneustooni, joka sijaitsi aivan eteisen vieressä. Siellä selitin hänelle uudestaan olevani varma hänen isänsä rehellisyydestä ja vakuutin, etten millään tavalla aio loukata hänen perheensä kunniaa. Sitten lisäsin: "Kun nyt olemme päässeet tässä asiassa yksimielisyyteen, niin täytyy minun pyytää teitä hyvittämään loukkauksenne epäillessänne rohkeuttani siinä määrin, että uhkasitte minua vihallanne. Etten tehnyt sitä isäni läsnäollessa, joka tuntui pakoittavan minua siihen, johtui siitä, että tiesin hänen tuntevan itsensä maailman onnettomimmaksi ihmiseksi, kun hänen vihanpuuskansa menisi jälleen ohitse. Äitini on myöskin sangen herkkätunteinen, jonka tähden pyydän teitä vaikenemaan tästä tapauksesta. Kun madame d'Ionis'in oikeusjuttu kuitenkin vaatii huomenna läsnäoloni, pyydän teitä ylihuomenna suomaan minulle toivomani kohtauksen." "Eikö mitä, siitä ei tule mitään!" huudahti nuori mies ja heittäytyi kaulaani. "Minulla ei ole pienintäkään halua tappaa miestä, joka lisäksi on niin ylevä ja oikeudentuntoinen. Olin väärässä ja kiihoittunut ja olen valmis pyytämään teiltä anteeksi." "Tarpeetonta, teillä on jo anteeksiantoni. Minun ammatissani saa olla valmis vastaanottamaan moisia loukkauksia, eivätkä ne pysty liikuttamaan kunniallista miestä, mutta minun ei silti ole vähemmin tarpeellista taistella kanssanne." "Tuhat tulimmaista, miksi niin, kun kerran pyydän teiltä anteeksi?" "Siksi, että anteeksipyyntönne ei ole julkinen, kun sitävastoin käyntinne sitä on. Katsokaa uljasta ratsuanne tuolla porttimme edessä ja kullalla kirjailtua sotamiestänne, joka herättää kaikkien huomiota. Te tunnette varsin hyvin olot tällaisessa pienessä maaseutukaupungissa. Tunnin kuluttua tietävät kaikki että muudan loistava upseeri on uhannut vähäpätöistä asianajajaa, joka on hänen vastustajansa oikeudenkäynnissä, ja te voitte olla varma siitä, että kun minä huomenna suhtaudun teihin ja teidän perheeseenne sillä hienotunteisuudella, jonka velvollisuuteni vaatii, useampi kuin yksi pahansuopa ihminen on syyttävä minua raukkamaisuudesta ja naurava minulle vasten kasvojani. Antaudun tähän nöyryytykseen, mutta täytettyäni velvollisuuteni, on minulla vielä toinen jäljellä, nim. se, että minun on osoitettava, etten ole pelkuri ja arvoton harjoittamaan asianajajan ammattia. Huomatkaa, että olen nuori ja että minun on nyt, jos koskaan, vakiinnutettava maineeni." "Saatte minut ymmärtämään virheeni", vastasi herra d'Aillane. "En käsittänyt, ja olen siis velvollinen antamaan julkisen hyvityksen." "Esiintymiseni jälkeen oikeudessa se on myöhäistä; ihmiset luulisivat, että olen perääntynyt pelon tähden. Ja sitä ennen se on liian aikaista, sillä luultaisiin teidän pelänneen paljastuksiani." "Ymmärrän, että asia ei siinä tapauksessa ole järjestettävissä, ja kaikki minkä voin tehdä, on että annan teille pyytämänne hyvityksen. Luottakaa siis minun sanaani ja vaitiolooni. Huomenna, oikeudenistunnon päätyttyä tapaatte minut haluamassanne paikassa." Sovimme eräistä seikoista, jonka jälkeen nuori upseeri sanoi, ystävällisen surumielisesti katsoen minuun: "Olen menetellyt typerästi, sillä jos sattuisin onnettomuudekseni surmaamaan teidät, niin luulen, että surmaan itseni heti sen jälkeen. En voisi antaa itselleni anteeksi, että olen pakoittanut teidän kaltaisenne miehen panemaan alttiiksi elämänsä. Toivottavasti ei päätös tule olemaan liian vakava. Olkoon tämä minulle opiksi. Ja mitä sitten tapahtuneekin, muistakaa katumustani älkääkä ajatelko minusta liian huonoa. Yhteiskunta kasvattaa meitä nuoria aatelismiehiä huonosti, se on varma se! Me unohdamme, että porvarilliset ovat saman arvoisia kuin mekin ja että on aika ottaa se huomioon. Ojentakaa minulle nyt kätenne, odottaessamme hetkeä, jolloin syöksemme miekat toistemme rintoihin." Madame d'Ionis'in oli määrä saapua seuraavana päivänä seuraamaan oikeudenkäyntiä. Olin saanut häneltä monta ystävällistä kirjettä, joissa hän ei enää koettanut taivuttaa minua luopumaan velvollisuudestani asianajajana ja joissa hän tyytyi vain pyytämään minun pitämään arvossa sukulaisuuden kunniaa, jota ei voinut asettaa epäilyksen tai loukkauksen alaiseksi, häpeän lankeamatta hänen itsensäkin päälle. Oli ilmeistä, että hän katsoi läsnäolonsa välttämättömäksi; hänen aikomuksensa oli hillitä minua siinä tapauksessa, että menisin esiintymisessäni liian pitkälle. Hän erehtyi, olettaessaan omaavansa vaikutusvaltaa minuun. Olin nyt korkeamman vaikutusvallan alainen. Illalla neuvottelin jälleen isäni kanssa ja pyysin häneltä vapauden saada menetellä asiassa oman käsityskantani mukaan. Hän toivotti hyvää yötä puoleksi leikillinen katse silmissään, jota ymmärsin yhtä vähän kuin hänen sanaansa: "Pidä varasi, poikani! Madame d'Ionis on sinun kohtalosi, tiedän sen. Pelkään kuitenkin, että petyt pahasti." Ja nähtyään hämmästykseni, lisäsi hän: "Puhumme asiasta myöhemmin. Muista puhua hyvin huomenna ja tuottaa isällesi kunniaa." Aikoessani asettua vuoteeseen, näin hämmästyksekseni vihreän nauhan nuppineulalla kiinnitettynä päänaluseeni. Otin sen ja huomasin sen sisältävän sormuksen. Siinä oli smaragdinen tähti, jonka muisto oli jäänyt mieleeni ainoastaan kuumeunelmana. Tuo salaperäinen sormus oli siis olemassa; olin saanut sen jälleen haltuuni. Asetin sen sormeeni ja kosketin sitä lukemattomia kertoja, saadakseni varmuuden siitä, että en ollut joutunut näköhäiriön uhriksi. Sitten otin sen jälleen sormestani ja tutkin sitä tarkasti, ja minä näin siinä seuraavan tunnuslauseen vanhanaikaisilla kirjaimilla kaiverrettuna: "Elämäsi kuuluu ainoastaan minulle." Se oli siis minulle kielto ryhtyä taisteluun. Ihanteeni toisesta maailmasta ei siis sallinut minun vielä yhdistyä itseensä. Se tuotti minulle julmaa tuskaa, sillä muutama tunti sitten olin toivonut olevani oikeutettu ilman pelkoa ja vastusta luopumaan elämästäni. Soitin Baptistea, jonka kuulin vielä liikkuvan huoneessa. "Kuule nyt", sanoin hänelle, "sinun on sanottava minulle totuus, ystäväni, sillä sinä olet kunniallinen ihminen ja minun ymmärrykseni on sinun käsissäsi. Kuka on käynyt täällä illan kuluessa? Kuka on tuonut tänne sormuksen ja kiinnittänyt sen päänaluseeni?" "Minkä sormuksen, hyvä herra? En minä ole nähnyt mitään sormusta." "Mutta nyt kai näet, vai kuinka, sormessani? Etkö jo nähnyt sitä d'Ionis-linnassa?" "Tietysti minä sen näen ja tunnen! Se on sama sormus, jonka te siellä kadotitte ja jonka minä sitten löysin tulisijasta kahden kivilaatan välistä; mutta minä vannon kunniani kautta, että en tiedä kuinka se on ilmestynyt tänne; laittaessani tilan en nähnyt mitään päänalusella." "Ainakin voit ehkä ilmoittaa minulle erään asian, jota en ole uskaltanut sinulta kysyä. Kuka otti minulta tämän sormuksen d'Ionis linnassa?" "Sitä en juuri itsekään tiedä. Kun en sitä sen jälkeen nähnyt enää sormessanne, niin luulin teidän sen piiloittaneen... ett'ette paljastaisi..." "Ketä? Sano!" "No mutta, ei suinkaan madame d'Ionis ole antanut teille sormusta?" "Ei!" "Eihän teidän muuten tarvitse kertoa minulle... Hän kai sen on lähettänyt..." "Oletko nähnyt jonkun hänen väestään käyvän täällä tänään?" "En, en kenenkään. Mutta se, joka sen on tuonut, tuntee varmasti hyvin talon." Huomattuani, että tiedusteluni ei johtaisi mihinkään tulokseen, lähetin Baptisten pois ja vaivuin sitten tavanmukaisiin unelmiini. Tämä kaikki ei ollut enää luonnollisella tavalla selitettävissä. Tuo sormus sisälsi kohtaloni salaisuuden. Olin aivan epätoivoinen, ollessani pakoitettu olemaan tottelematon ihannettani kohtaan; mutta samalla olin myöskin onnellinen kuvitellessani, että hän piti lupauksensa ja huolehti minusta. En sulkenut silmiäni ja aivoni olivat sairaat. Minäkö olisin tottelematon kohtaloni valtiatarta kohtaan? Uhraisinko hänen tähtensä kunniani? Olin mennyt liian pitkälle herra d'Aillane'in suhteen, voidakseni enää peräytyä. Haudoin hetkisen itsemurha-ajatustakin, vapautuakseni olotilasta, jota minun oli mahdoton käsittää. Sitten rauhoitin itseäni ajatuksella, että tuolla peloittavalla ja ihastuttavalla tunnuslauseella: "Elämäsi kuuluu ainoastaan minulle", ei ollut sitä tarkoitusta, minkä minä olin kuvitellut, ja minä päätin olla varma siitä, että ihanteeni ilmestyisi kaksintaistelupaikalle, jos hänen tahtonsa oli estää ottelu. Mutta minkätähden hän ei itse näyttäytynyt tehdäksensä lopun levottomuudestani? Kutsuin häntä luokseni palavalla innolla. "Koe on liian ankara, liian julma!" sanoin hänelle. "Menetän järkeni ja elämäni. Jos minun on elettävä sinua varten, jos kuulun sinulle..." Kolkutus ulko-ovelle sai minut hätkähtämään. Päivä ei ollut vielä valjennut. Olin yksin valveilla koko talossa. Pukeuduin nopeasti. Kolkutettiin toinen ja kolmas kerta juuri kun riensin eteiseen. Aukaisin oven vavisten. Kuka sisään pyrkijä lienee ollutkin, joka tapauksessa aavistin jonkinlaista ratkaisua. Tulija oli muudan madame d'Ionisin palvelijoista, joka oli saapunut ratsain tuomaan kirjettä isälleni tai minulle, molempien nimet olivat kuoressa. Kirje sisälsi seuraavaa: "Keskeyttäkää oikeudenkäynti. Ilmoitan juuri saamani vakavan uutisen, joka vapauttaa teidät sitoumuksestanne kreivi d'Ionis'in kanssa. Kreivi d'Ionista ei ole enää olemassa. Virallinen tieto siitä saapuu päivän kuluessa." Menin kirjeineni isäni luo. "Olipa se onni turvatillemme", sanoi hän; "ellei tuo ikävä mies jätä jälkeensä suuria velkoja; onnellinen sattuma myöskin d'Aillane'ille. Ja oikeus menettää tilaisuuden julistaa ensiluokkaisen tuomion ja sinä tilaisuuden pitää kauniin puheen. No niin... nukkukaamme sitten, koska meillä ei ole parempaakaan tehtävää." Hän kääntyi seinään päin, mutta kutsui minut takaisin juuri kun olin poistumassa huoneesta. "Rakas poikani", sanoi hän, hieroen silmiänsä; "tulin ajatelleeksi erästä asiaa. Sinä olet rakastunut neiti d'Ionis'iin ja jos hän on joutunut vararikkoon, niin..." "En, isä!" huudahdin minä. "Minä en ole rakastunut neiti d'Ionis'iin!" "Mutta olet ollut sitä. Olkaamme totuudenmukaisia. Se on aiheuttanut sinussa tuon hyvän muutoksen. Sinä olet tullut kunnianhimoiseksi... ja äitisi raskasmielisyys..." "Aivan varmasti", sanoi äitini, joka oli herännyt kolinasta ja tullut puhellessamme yömyssyinensä huoneeseen. "Ole rehellinen, poikani! Sinä rakastat tuota kaunista naista, ja minä luulen, että rakkautesi saa vastarakkautta. No niin, kerro nyt kaikki vanhemmillesi..." "Kerron mielelläni kaikki", vastasin minä ja suutelin herttaista äitiäni; "kahden päivän ajan olin rakastunut madame d'Ionis'iin, mutta kolmantena olin jälleen parantunut taudistani." "Annatko siitä kunniasanasi?" sanoi isäni. "Kunniasanani." "Ja mikä aiheutti tuon muutoksen?" "Älkää kysykö sitä; siihen en voi vastata." "Niin, sen kyllä tiedän", vastasi isäni nauraen ja haukotellen yht'aikaa: "pikku madame d'Ionis ja tuo serkku, joka ei tunne häntä... Mutta nyt ei ole juoruamisen aika. Kello on viisi, ja koska ei poikani ole rakastunut eikä pidä puhetta oikeudessa tänään, niin aion nukkua oikein pitkään." Vapauduttuani kaksintaistelun tuottamasta levottomuudesta, kävin vähäksi aikaa levolle. Päivän kuluessa sai kreivi d'Ionis'in kuolinsanoma vahvistuksensa; kuolema oli kohdannut hänet neljätoista päivää sitten Wienissä (tiedot kulkivat hitaasti siihen aikaan), ja oikeudenkäynti keskeytettiin neljäksitoista päiväksi, jotta riitapuolet voisivat sopia. Nuori d'Aillane saapui iltapäivällä luoksemme. Hän tuli pyytämään minulta anteeksi isäni läsnäollessa ja tällä kertaa annoin hänelle anteeksi kaikesta sydämestäni. Huolimatta vakavuudesta, jolla hän puhui kreivi d'Ionis'in kuolemasta, näimme seivästi, että hänen oli vaikea salata iloansa. Hän jäi luoksemme iltaan saakka ja tuli sitten kanssani huoneustooni. "Rakas ystäväni", sanoi hän, "sillä teidän täytyy sallia minun tästälähin käyttää sitä nimitystä, tahdon avata sydämeni, joka huolimatta kaikesta, on aivan kukkuroillaan. Toivottavasti ette luule oikeusjutun päättymisen aiheuttavan erityistä iloani. Onneni salaisuus..." "Älkää puhuko siitä, tiedämme sen, olemme sen arvanneet!" "Ja minkätähden en puhuisi siitä teidän kanssanne, teidän, joka ansaitsette niin suurta kunnioitusta ja joka olette minua kohtaan niin ystävällinen? Älkää luulko, että olette minulle tuntematon. Jo kolme kuukautta sitten tein selvää kaikista teidän teoistanne ja menestyksistänne..." "Kenelle?" "Eräälle henkilölle, jonka mielenkiinto teihin on mahdollisimman voimakas, madame d'Ionis'ille. Hän on ollut kovin levoton tähtenne sen jälkeen kun läksitte hänen luotansa. Minä olen melkein mustasukkainen sen johdosta. Mutta hän on rauhoittanut minua, kertomalla, että te olitte kahdenkymmenenneljän tunnin ajan vakavasti sairas." "Hän, joka ei tahdo salata teiltä mitään, on siis niinollen kertonut teille syyn tuohon huumaustilaani? sanoin minä hiukan levottomana. "Kyllä, hän on kertonut kaikki, ilman, että me kumpikaan olemme tehneet pilaa tapauksesta. Päinvastoin, me olimme kovin pahoillamme ja madame d'Ionis moitti itseänsä siitä, että oli sallinut teidän leikkiä asioilla, jotka saattoivat liiaksi järkyttää mieltänne. Mitä minuun tulee, niin, vaikka vannonkin, että en usko noihin vihreisiin sisaruksiin, en koskaan olisi uskaltanut manata heitä esille kahta kertaa. Niin, luulenpa, että jos he olisivat ilmestyneet minulle, niin olisin varmasti iskenyt kaikki säpäleiksi tuossa huoneessa, ja te, jota minä eilen uhmaten loukkasin, te näytätte, mitä yliluonnollisiin asioihin tulee, olevan minua paljon rohkeampi." Tuo rakastettava nuori mies, jolla sattui olemaan virkalomaa, kävi joka päivä luonani ja meistä tuli pian läheiset ystävät. Hän ei voinut vielä näyttäytyä d'Ionis-linnassa, ja hän odotti kärsimättömänä, että hänen kaunis, rakastettava serkkunsa sallisi hänen tulla luoksensa muutamien viikkojen suruajan jälkeen. Nuori mies olisi tahtonut viettää aikansa eräässä lähempänä d'Ionis-linnaa olevassa kaupungissa, mutta madame kielsi sen häneltä jyrkästi, sillä hän ei voinut luottaa niin hurmaantuneen sulhasen varovaisuuteen. Nuorukainen kertoi muuten, että hänellä oli asioita toimitettavana Angersissa, vaikka hän ei voinutkaan oikein selittää minkälaisia, eivätkä ne näyttäneet paljoa huolestuttavan häntä, sillä hän vietti kaikki päivänsä minun parissani. Hän kertoi minulle rakkaudestansa madame d'Ionis'iin. Heidät oli määrätty toisillensa jo lapsuudessa ja he olivat jo silloin pitäneet toisistansa, mutta Caroline oli joutunut toisten kunnianhimon uhriksi ja pantu luostariin. He olivat salassa tavanneet toisiansa sekä ennen että jälkeen hänen naimisiin menoansa kreivi d'Ionis'in kanssa. Nuori kapteeni ei katsonut olevansa pakoitettu salaamaan asiaa, koska heidän suhteensa oli aina ollut puhdas. "Jos se olisi ollut toisenlainen", sanoi hän, "en puhuisi kanssanne sellaisella luottamuksella kuin nyt." Hänen avomielisyytensä, jonka suhteen ensin asetuin torjuvalle kannalle, valtasi minut lopulta täydellisesti. Hän oli noita avomielisiä, oikeudentuntoisia ihmisiä, joita vastaan on turha puolustautua, tekemättä vääryyttä itsellensä. Hän saattoi tehdä itsepäisesti kysymyksiänsä, mutta tehdä sen tavalla, joka ei vaikuttanut uteliaisuudelta tai tungettelevaisuudelta. Saattoi havaita, että ihmiset yleensä kiinnittivät hänen mieltänsä, ja että hän tahtoi nähdä henkilöt, joista hän piti, yhtä onnellisina kuin hän itse oli. Menimmepä vielä niinkin pitkälle, että minä kerroin hänelle tapaukseni, mainiten lisäksi intohimosta, jonka vallassa olin. Hän kuunteli minua vakavana ja vakuutti, ett'ei hän nähnyt rakkaudessani mitään naurettavaa. "Joko sitten elämässänne on tapahtuva suuri ihme tai te rauhoitutte täydellisesti ja tulette vakuutetuksi siitä, että olette joutunut kauniin harhanäyn lumoihin. Ja tuon harhakuvan sijaan ilmaantuu todellinen olento, kauniimpi ja lempeämpi kuin se, ja..." "En koskaan, koskaan tule rakastamaan ketään muuta kuin unikuvaani!" Ja osoittaakseni hänelle kuinka täydellisesti tuo unikuva oli saanut minut valtoihinsa, näytin hänelle kaikki runoni ja muut kirjoitelmani, jotka olin sepittänyt hurmiotilassani. Hän luki ne ystävän vilpittömällä ihastuksella. Jos olisin ottanut hänen sanansa vakavalta kannalta, niin olisin voinut luulla olevani suuri runoilija. Hän osasi pian ulkoa parhaat kohdat runoistani ja lausui niitä haltioituneena käyskennellessämme Angersin vanhassa linnassa ja lähiseudun ihanassa luonnossa. Vastustin hänen toivomustansa antaa toimittaa runoni painoasuun. Kirjoitin runoja huvikseni ja rauhoittaakseni kiihottunutta hermostoani, eikä tarkoitukseni suinkaan ollut tavoitella runoilijan mainetta. Sinä aikana ja niissä piireissä, joissa olin, olisi sellainen ollut ammatilleni perin alentavaa. Viimein valkeni päivä, jolloin ystäväni sallittiin lähteä d'Ionis-linnaan, josta madame d'Ionis ei ollut poistunut kolmeen kuukauteen. Nuorukainen sai vastaanottaa häneltä kirjeen, jonka loppuun kirjoitetun lisäyksen hän luki minulle. Sain muodollisen, ystävällisen kutsun saapua ystäväni kera linnaan. VI. PÄÄTÖS. Saavuimme d'Ionis-linnaan eräänä joulukuun päivänä. Maa oli lumen peittämä ja aurinko vaipui juuri sinipunervien, juhlallisten, mutta synkkien pilvien taakse. En tahtonut häiritä molempia rakastavaisia heidän ensi kohtaamisessaan, ja minä kehoitin Bernardia ratsastamaan edellä, saavuttuamme linnan läheisyyteen. Tunsin sitäpaitsi, että minun täytyi saada olla yksin mietteissäni, ensi hetket. Jouduin voimakkaan mielenliikutuksen valtaan, nähdessäni jälleen tuon linnan, missä olin kolmessa päivässä elänyt vuosisadan. Heitin ohjakset Baptistelle, joka läksi menemään talliin päin, ja astuin yksin sisään eräästä puiston sivuportista. Kukaton ja kuihtunut puisto oli juhlallisemman näköinen kuin ensi kerran sen nähdessäni. Synkät kuuset pudistivat huurrettaan päälleni, ja vanhojen lehmuksien oksat muodostivat kevyen kristalliholvin käytävän yli. Se oli kuin tuntemattoman ja jylhän rakennustaidon aikaansaaman jättiläiskirkon laiva kaikkine oikkuineen ja mutkineen. Saavuttuani kirjastohuoneen lehvien keskelle oli ympärilläni jälleen kevääntuntu. Kirjastosali oli eroitettu lähellä olevista holvikäytävistä kaarroksien väliin asetetuilla ikkunaseinillä ja siten oli muodostettu eräänlainen kasvihuone. Suihkulähde lorisi yhä ihanine kukkinensa ja tuon juoksevan veden sekä näkeminen että kuuleminen teki varsin mieluisan vaikutuksen kaiken ollessa ulkona jään ja lumen kahleissa. Minun oli hiukan vaikea katsella merenneitoa. Se näytti minusta vähemmän kauniilta kuin muisto siitä ketä se sekä muodoltaan että piirteiltään muistutti. Vähitellen aloin kuitenkin ihailla sitä ja pitää siitä niinkuin pidetään muotokuvasta, josta saa kuitenkin kokonaisvaikutuksen ja muutamia piirteitä rakastetusta henkilöstä. Olin saanut niin kauan pidättää tunteitani, että ratkesin itkuun ja jäin masentuneena istumaan paikalle, jossa olin nähnyt istuvan hänen, jota en toivonut enää koskaan saavani nähdä. Silkkihameen kahina sai minut kohottamaan pääni ja minä näin edessäni pitkän, solakan, miellyttäväryhtisen naisen, joka katsoi minua huolestuneen näköisenä. Ajattelin hetkisen yhdistää hänet näkyyni, mutta äkkiä tullut hämärä esti minua näkemästä hänen kasvojansa, ja sitäpaitsi nainen, jolla oli yllä rimssuilla varustettu pönkkähame, muistutti niin vähän renessanssiajan merenneitoa, että mielikuvitukseni kaikkosi kokonaan, ja minä nousin seisomaan tervehtiäkseni häntä niinkuin tavallista kuolevaista. Hänkin tervehti minua, epäröi hetkisen ryhtyä puheisiin kanssani, mutta rohkaisi sitten itsensä, ja minä hätkähdin, kuullessani hänen äänensä, joka sai koko olemukseni vapisemaan. Tuo ääni kajahti hopealle. Mykistyin niin, että en saanut sanaa suustani. Olin hurmaantunut kuin ihanteeni edessä, kykenemättä käsittämään hänen sanojansa. Vaitioloni saattoi hänet hyvin hämilleen ja minä ponnistin voimani, vapautuakseni hullunkurisesta hurmiotilastani. Hän kysyi, olinko minä herra Just Nivières. "Kyllä, madame", sain viimein sanotuksi. "Pyydän teiltä anteeksi hajamielisyyteni. Olin hiukan pahoinvoipa ja lepäsin." "Ei", sanoi hän lempeästi, "te itkitte! Se saattoi minut tulemaan tänne hallista, jossa odotin merkkiä veljeni saapumisesta." "Veljenne?..." "Niin, ystävänne, Bernard d'Aillane'in." "Te olette siis neiti d'Aillane!" "Fèlicia d'Aillane, ja uskallan sanoa, myöskin ystävänne, vaikka ette tunne minua ja minä näen teidät ensi kerran. Mutta kunnioitus, jota veljeni teitä kohtaan tuntee ja kaikki mitä hän on teistä kirjoittanut, on herättänyt minussa todellisen mieltymyksen teihin. Nyyhkytyksenne saattoi minut niinollen levottomaksi ja surulliseksi. Hyvä Jumala, toivon, että teillä ei ole perhesuruja; jos kelpo vanhempanne, joista niinikään olen kuullut paljon hyvää, olisivat hädässä, niin te ette olisi täällä." "Jumalan kiitos", vastasin minä, "olen rauhallinen kaikkien läheisieni puolesta, ja henkilökohtainen suruni haihtui, kuultuani teidän äänenne ja lempeät sananne. Mutta mistä johtuu, että vaikka Bernardilla on teidän kaltaisenne sisar, hän ei ole koskaan maininnut siitä minulle mitään?" "Bernard on rakkautensa lumoissa, ja minä ymmärrän hänen tilansa, sillä madame on minulle kuin hellä sisar. Mutta ettekö te saapuneet yhdessä tänne ja kuinka on selitettävissä, että tapaan teidät yksin täällä ilman että tulostanne on kenellekään ilmoitettu sanallakaan?" "Pyysin Bernardin ratsastamaan edellä." "Vai niin, minä ymmärrän. No niin, antakaamme heidän olla vielä hetkinen kahdenkesken; heillä on niin paljon toisillensa puhuttavaa ja heidän rakkautensa on niin jaloa, veljellistä ja vanhaa! Mutta menkäämme uunin luo, sillä täällä on kylmä." Huomasin, että hän ei pitänyt sopivana olla kanssani kahdenkesken hämärässä ja minä seurasin häntä tahtomattani. Pelkäsin katsoa häntä kasvoihin, sillä kuullessani hänen äänensä, tuntui minusta kuin ihanteeni olisi ilmestynyt läheisyyteeni ja puhunut minulle tavallisella kielellä jokapäiväisiä, maallisia asioita. Uunin luona oli valoisaa ja minä saatoin nähdä hänen kasvonpiirteensä, jotka olivat ihmeellisen kauniit ja epäselvästi muistuttivat niitä, joiden luulin olevan syvälle syöpyneinä muistiini. Kuta enemmän häntä katselin sitä enemmän nuo kolme kuvaa, merenneidon, kummituksen ja neiti d'Aillane'in, sekottuivat päässäni niin että minun oli mahdoton eroittaa niitä toisistansa, voidakseni jakaa ihailustani kullekin kuuluva osansa. Olento oli sama, siitä olin varma, mutta en voinut kauemmin todeta eroitusta, ja minä huomasin kauhukseni muistini epävarmuuden tuohon taivaalliseen ilmestykseen nähden. Olin ajatellut sitä liian paljon, olin luullut liian usein nähneeni sen, saatoin kuvitella sen mielessäni ainoastaan jonkinlaisena utukuvana. Hetkisen kuluttua unohdin tuskani, katsellakseni ainoastaan neiti d'Aillane'ia, joka oli kaunis ja puhdas kuin Diana-jumalatar ja lapsellisen ystävällinen minua kohtaan. Hänen olemuksensa säteili, niin sanoakseni, suloista puhtautta ja sydämellisyyttä, ollen kokonaan vapaa kaikesta teennäisyydestä. Hänessä ilmeni tosin eräänlainen pidättyväisyys, joka oli ominaista aatelisnaisille heidän seurustellessaan porvarillisten henkilöiden parissa, mutta se oli vain ikäänkuin jonkinlaista sukulaisten, lapsuudenystävien monivuotisen eron aiheuttamaa vieraantumista. Hänen kirkas katseensa ei liekehtinyt niinkuin madame d'Ionis'in. Hänen silmiensä valo oli rauhallinen kuin tähtien. Herkkä ja hermostunut kun olin valvomisesta, vaikutti se minuun ikäänkuin nuorentavasti, rauhoittavasti ja virkistävästi. Hän puhui luonnollisesti ja vaatimattomasti, mutta hänen sanansa todistivat mitä syvintä valistuneisuutta ja hienostuneisuutta; ja hän oli täysin vapaa ennakkoluuloista, mikä oli harvinaista sen yhteiskuntaluokan naisten keskuudessa, johon hän kuului. Mutta ennen kaikkea hänessä oli vastustamattoman lempeyden suloa, ja minä antauduin arvelematta sen valtoihin, muistamatta, että olin sieluni sisimmässä tehnyt jonkinlaisen luostarilupauksen, joka sitoi minut käsittämättömän ihanteeni palvontaan. Hän puhui avonaisesti perheensä suruista ja iloista, osasta, jota minä olin esittänyt viime aikojen tapauksissa ja kiitollisuudesta, jota hän katsoi olevansa velvollinen minua kohtaan osoittamaan sen tavan johdosta, jolla olin puhunut Bernardille heidän isänsä kunniallisuudesta. "Te tiedätte siis kaikki?" sanoin minä liikutettuna. "Arvaatte kuinka vaikea minun oli taistella teitä vastaan." "Tiedän kaikki, senkin, että teidän ja veljeni välillä oli syntyä kaksintaistelu", sanoi hän. "Ikävä kyllä, että hänessä oli syy, mutta hän on niitä, jotka ottavat erehdyksensä opikseen, ja siitä lähtien hän on tuntenut mitä syvintä kunnioitusta teitä kohtaan. Isäni, jota liikeasiat ovat tähän saakka pidättäneet ja joka saapuu pian tänne, palaa halusta saada sanoa teille, että hän on tästä lähin pitävä teitä kuin omana lapsenaan. Ja te tulette myöskin pitämään hänestä, siitä olen varma. Hän on nerokas mies, jolla on oikeudenmukainen luonne." Juuri kun hän oli sanonut tämän, sai pyörien kolina ja koiran haukunta hänet hätkähtämään. "Siinä hän on!" huudahti hän. "Olen varma siitä, että se on hän! Tulkaa, niin menemme häntä vastaan." Seurasin häntä aivan hurmaantuneena. Hän oli työntänyt käteeni kynttiläjalan ja riensi edelläni niin kevyenä ja notkeana, että yksikään kuvanveistäjä ei olisi pystynyt luomaan mitään niin ihanteellista ja jumalallista. Hänellä oli muuten yllänsä yksinkertainen, mutta hurmaavan kaunis vihreä silkkipuku. "Kas tässä hän on, herra Nivières", sanoi hän, osoittaen isäänsä, jota hän ensin oli syleilyt. "Vai niin, vai niin", sanoi tämä äänellä, joka tuntui minusta omituiselta ja joka olisi saattanut minut levottomaksi, ellei hän olisi astunut ystävällisesti, levitetyin käsivarsin minua vastaan. "Älkää ihmetelkö, että olen iloinen tavatessani teidät, te olette poikani ystävä ja siis minunkin ja hän on kertonut minulle kaikki." Madame d'Ionis ja Bernard riensivät paikalle, ja minä näin kuinka Carolinen kasvoilla kuvastui onni. Hetkinen sen jälkeen istuimme kaikki pöydän ympärillä ja seuraamme oli lisäksi liittynyt apotti de Lamyre sekä Zéphyrine, joka oli joitakuita viikkoja sitten painanut umpeen leskirouvan silmäluomet ja oli nyt, niinkuin kaikki muutkin linnan asukkaat, surupuvussa. D'Aillane'it, jotka olivat ainoastaan avioliiton kautta sukua d'Ionis'ien kanssa, olivat vapauttaneet itsensä muodollisuudesta, joka heidän puoleltaan olisi ehkä tuntunut teeskentelyltä. Mieliala ei päässyt aterian aikana erikoisemmin kohoamaan. Palvelijoiden tähden täytyi pidättäytyä kaikista ilon ja avomielisyyden ilmauksista, ja madame d'Ionis oivalsi niin hyvin asemansa, että hän saattoi ilman suurempia vaikeuksia hillitä itsensä ja pysyttää vieraiden mielialan samalla tasolla. Vaikeinta oli pidättää apotti de Lamyre'in mielialaa vakavana. Hän ei voinut olla hyräilemättä paria kolmea värssyä keskustelun aikana. Siitä huolimatta vallitsi talossa ilo ja rakkaus; kenelläkään ei ollut erityistä syytä kaivata kreivi d'Ionis'ta, eikä ahdasmielinen ja jokapäiväinen leskirouva ollut jättänyt jälkeensä erikoisemmin tyhjää sijaa. Sydämessäni virisi toivon ja hellyyden tunne, enkä ihmeekseni tuntenut itseäni surulliseksi, minä, joka olin pyhittänyt elämäni ikuiselle yksinäisyydelle. On totta, että tutustuttuani Bernardiin, olin alkanut nopeasti toipua. Hänen yritteliäisyytensä oli, joko sitten tahdoin tai en, parantanut minut surumielisyyden tilastani. Ja saatuaan tietää salaisuuteni, oli hän pelastanut minut turmiollisesta taipumuksesta, joka olisi johtanut minut kuolemaan. "Salaisuus ilman uskottua ystävää on kuolettava tauti", oli hän sanonut minulle. Hän oli kuunnellut puhettani mutta huomaamatta hulluuttani. Toisinaan oli aivan kuin hän olisi uskonut siihen ja toisinaan taas hän oli taitavasti esittänyt epäilyksensä. Olin tullut viimein siihen, että paitsi sormuksen selittämätöntä olemassaoloa, kaikki oli ainoastaan aivojeni tuotetta. Herra d'Aillane osoittautui täysin yhtä nerokkaaksi ja yleväluonteiseksi mieheksi kuin mitä hänen lapsensa olivat minulle kuvailleet ja hän osoitti minulle suosiota, johon koko sydämestäni vastasin. Erottiin mahdollisimman myöhään. Kellon lyödessä kaksitoista ja madame d'Ionis'in annettua lopettamismerkin tuntui minusta kuin olisin joutunut tuskan valtaan, aivan kuin olisin herännyt suloisesta unesta karuun todellisuuteen. Elämäni oli ollut jo niin kauan aikaa käännettynä ylösalaisin, todellisuus ollut unena ja uni todellisuutena, että yksinäisyys, johon äkkiä jouduin, teki minuun kerrassaan ihmeellisen vaikutuksen ja sai koko olemukseni vapisemaan. Varmasti en ollut vielä myöntänyt voivani rakastaa, mutta varmaa on, että uskomatta olevani rakastunut neiti d'Aillane'iin, tunsin häntä kohtaan tavallista suurempaa ystävyyttä. En ollut herennyt tarkastamasta häntä salaa, silloin kuin hän ei puhutellut minua, ja kuta enemmän pääsin varmuuteen hänen kauneudestansa, hänen erikoisista piirteistänsä, sitä selvemmin olin tuntevinani itsessäni jumaloidun ihanteeni vaikutuksen. Mutta sitten valtasi sydämeni sanomattoman suloinen tunne. Nuo puhtaat, kirkkaat kasvot tekivät niin uskollisen ja rauhoittavan vaikutuksen. Bernard, jota halutti yhtä vähän kuin minuakin nukkua, puheli kanssani kello kahteen saakka aamulla. Asuimme samassa huoneessa, emme _naisten_ huoneessa, emmekä edes siinä, missä olin maannut sairaana, vaan eräässä kauniissa, iloiseen sävyyn koristellussa huoneessa. Vihreistä sisaruksista ei ollut sen koommin enää ollut puhe. Puhellessaan kanssani rakkaasta Carolinestaan Bernhard tiedusteli mielipidettäni kalliista Fèliciastaan. Aluksi en tietänyt mitä vastata. Pelkäsin sanoa liian vähän tai liian paljon. Vältin vastauksen kysymällä, miksi hän oli puhunut niin vähän sisarestansa. "Onko mahdollista, että sinä et pidä hänestä yhtä paljon kuin hän sinusta?" kysyin minä. "Olisin todellakin ihmeellinen olento, ellen pitäisi sisarestani", vastasi hän. "Mutta sinä olit siinä määrin vaipunut omiin ajatuksiisi, että sinä et olisi edes kuullut, jos minä olisin häntä kiittänyt. Ja siinä asemassa missä me olimme, ja valitettavasti yhä vieläkin olemme, ei suinkaan sopinut antaa sinun luulla, että minä tyrkytin sinulle sisartani." "Ja kuinka minä olisin voinut sellaista luulla?" "On, näet, olemassa muudan seikka, josta olen usein aikonut sinulle mainita ja jonka varmasti olet jo pannut merkille. Tarkoitan tuota hämmästyttävää yhdennäköisyyttä Fèlician ja Jean Goujon'in merenneidon välillä, johon sinä olit rakastunut siinä määrin, että lainasit sen piirteet ihmenäyllesi." "En siis niinollen pettynyt!" huudahdin minä. "Neiti d'Aillane muistuttaa kauneudessa tuota kuvapatsasta." "Kauneudessa!... paljon kiitoksia hänen puolestaan! Mutta sinähän näet, että tuo yhdennäköisyys tekee sinuun voimakkaan vaikutuksen, ja, katsos, juuri sen tähden olen ollut huomauttamatta siitä ennakolta." "Ymmärrän, että olet pelännyt herättää minussa epäoikeutettuja toivomuksia." "Pelkäsin saattaa sinut rakastumaan henkilöön, jonka toivomukset olivat epäoikeutettuja, kas siinä, ystäväni, kaikki mitä pelkäsin. Niin kauan kuin madame d'Ionis'in taloudellinen asema ei ole selvä, on meidän pidettävä itseämme köyhinä. Sinun isäsi ja minun pelkäävät, että hänen miehensä on hävittänyt kaikki ja, nimittämällä hänet perijäksensä, tehnyt ainoastaan rumaa pilaa. Siinä tapauksessa emme tule koskaan vastaanottamaan pientä omaisuutta, jonka hän tahtoo meille luovuttaa ja johon, niinkuin tiedät, oikeutemme on kiistämätön. Siitä huolimatta menen naimisiin hänen kanssansa, sillä pidämme toisistamme, mutta suostumatta siihen, että hän naimakirjan kautta luovuttaa minulle oikeuden omaisuuteensa. Sisareni, jolla ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia saada myötäjäisiä — sillä vaimoni ei olisi kyllin varakas antamaan hänelle sellaisia, eikä Fèlicia puolestaan koskaan suostuisi siihen, että vaimoni siten joutuisi mahdollisesti ahdinkotilaan — on silloin päättänyt mennä luostariin." "Luostariin, hän? Ei koskaan! Bernard, sinä et saa koskaan antaa suostumustasi sellaiseen." "Miksikä en, rakas ystäväni?" kysyi hän surun ja ylpeyden sekaisella äänellä, jonka hyvin ymmärsin. "Sisareni ajatukset on valmistettu siihen suuntaan ja hän on aina osoittanut taipumusta vaatimattomaan elämään." "Sellaista ei voi ajatella! On mahdotonta, että niin täydellinen nainen ei suostuisi tekemään kunniallista miestä onnelliseksi ja vielä mahdottomampaa on, ettei olisi olemassa kunniallista miestä, joka ei tuota onnea tavoittelisi." "En sano, että niin on tapahtuva. Tulevaisuus on sen osoittava, sitä enemmän, koska, siinä tapauksessa, että madame d'Ionis mahdollisesti saa jonkin verran omaisuutta, omatuntoni ei ole estävä vaimoani luovuttamasta sisarelleni myötäjäisiä, jotka ovat kyllin riittävät hänen pikku tarpeisiinsa. Mutta me emme tiedä vielä mitään ja joka tapauksessa olisi ollut paha, jos minä olisin sanonut: 'Minulla on hurmaava sisar, joka vastaa sinun ihannettasi...' Sehän olisi ollut samaa kuin jos olisin sanonut hänelle: 'Ajatteleppas asiaa! ...' samaa kuin jos sinut olisi heitetty tytön syliin, joka on liian ylpeä, suostuakseen liittymään perheeseen, joka on varakkaampi kuin hänen omansa. Pysyn edelleenkin mielipiteessäni, ja minä pyydän vakavasti, ystäväni, ettet kiinnittäisi liian paljon huomiota sisareni ja merenneidon yhdennäköisyyteen." Istuin hetkisen vaienneena. Mutta tuntien, että tuo kehotus liikutti minua enemmän kuin mitä itse luulin, sanoin äkillisellä avomielisyydellä: "Mutta, rakas Bernard, miksi sinä oikeastaan olet tuonut minut tänne?" "Siksi, että luulin sisareni olevan poissa. Hänen oli määrä tavata Toursissa isäni, jonka piti saapua tänne vasta neljäntoista päivän perästä. Tapaukset tekivät tyhjiksi laskelmani, mutta minä olen siitä huolimatta rauhallinen sisareni suhteen, kun olen tekemisissä sinun kaltaisesi miehen kanssa." "Oletko yhtä rauhallinen minunkin suhteeni, Bernard?" sanoin minä. "Olen", vastasi hän hiukan liikutettuna. "Olen rauhallinen, sillä sinulla on sielunvoimaa sanoa itsellesi: 'Mies, jonka sydän on vapaa, on oikeutettu tavoittamaan hyvän ja kunniallisen tytön kättä; eikä tytöllä olisi sanottavasti syytä tuntea itseänsä mairitelluksi, jos hänelle jonakin päivänä selvenisi, että tuon tavoittelun oli, kiitos sattuman, aiheuttanut ainoastaan eräänlainen yhdennäköisyys." Ymmärsin niin hyvin tämän vastauksen, että en sanonut sen johdosta mitään, lupasin vain itselleni olla liian paljon kääntämättä silmiäni neiti d'Aillane'in puoleen. Teinpä vielä lujan päätöksen lähteä linnasta, siinä tapauksessa, että tuo onneton yhdennäköisyys tulisi liiaksi liikuttamaan mieltäni, seikka, joka tapahtui jo heti seuraavana päivänä. Tunsin, että olin hulluuteen saakka rakastunut neiti d'Aillane'iin, että merenneito-unelmani haihtui olemattomiin ja että Bernard levottomin mielin huomasi kaiken. Sanoin jäähyväiset, mainiten, että isäni oli suonut minulle ainoastaan kahdenkymmenenneljän tunnin poissaolo-ajan. Olin lujasti päättänyt kertoa kaikki vanhemmilleni ja pyytää heidän suostumustansa siihen, että saisin uhrata sieluni ja ruumiini neiti d'Aillane'ille. Teinkin sen kaikella avomielisyydellä. Kerrottuani kokemani sielulliset kärsimykset purskahti isäni nauramaan ja äitini itkemään. Kuvailtuani voimakkain värein toivottomuuden tilaani, johon olin toisinaan joutunut ja joka oli saattanut minut eräänlaisella mielihyvällä ajattelemaan itsemurhaa, muuttui isäni vakavaksi ja sanoi, katsoen äitiini päin: "Kas siinä on lapsi, joka on ollut sekaisin päästään meidän keskellämme, eikä meillä ole ollut siitä aavistustakaan. Ja sinä, rakas ystävä, luulit hänen rakastuneen madame d'Ionis'iin, joka on aivan ilmielävä olento, sen sijaan, että hän oli kohdistanut tunteensa vallan elottomaan kaunottareen, jota on tuskin koskaan ollut olemassakaan. Todella merkillisiä asioita syntyy runoilijan aivoissa. No niin, sydämellinen kiitos kauniille neiti d'Aillane'ille, joka on merenneidon näköinen ja joka on parantanut meidän hullumme! Sinun on kaikin mokomin mentävä naimisiin hänen kanssaan ja pyydettävä hänen kättänsä, ennenkuin tiedetään saako hän myötäjäisiä, sillä jos hän sellaisia saa, on hän pitävä itseänsä liian suurena, mennäkseen naimisiin jonkun asianajajan kanssa. Tuhat tulimmaista, miksi ei madame d'Ionis ole jättänyt pesän selvitystä minun huolekseni? Me kyllä selvittäisimme kaikki nopeasti, sensijaan että tuo vanha pariisilainen lakimies kuhnailee kuukausikaupalla. Tehdäänkö Pariisissa työtä? Ei, siellä pohditaan vaan politiikkaa ja lyödään laimin kaikki muu." Jo seuraavana päivänä palasimme, isä ja minä, jälleen d'Ionis-linnaan. Pyyntöni esitettiin herra d'Aillane'ille, joka heti syleili minua ja ojensi sen jälkeen kätensä isälleni ja sanoi ritarillisella avomielisyydellä: _"Kyllä, ja kiitos!"_ Heittäydyin uudestaan hänen syliinsä ja hän lisäsi: "Odottakaa, kunnes tyttäreni antaa suostumuksensa, sillä minä tahdon, että hän on tunteva itsensä onnelliseksi. Mitä minuun tulee, lahjoitan hänet teille, tietämättä onko hänestä tuleva kyllin rikas puoliso teille; ja jos niin on käyvä, niin katson teidät kyllin arvokkaaksi hänelle. Te panette kaikki alttiiksi kaikesta. Hyvä, minä teen samoin ja noudatan antamaanne esimerkkiä. Teissä ei ole rahanylpeyttä, teissä, eikä minulla ole mitään ylhäisöennakkoluuloja. Olemme siis yksimieliset. Minulla on teidän sananne ja teillä minun. Mutta minä tahdon, että tyttäreni yksin määrää asiassa; ja teidän, herra Nivières, on sallittava poikanne seurustella tyttäreni kanssa, sillä heidän rakkautensa on vielä nuori ja he tulevat siten saavuttamaan keskinäisen luottamuksen. Mitä poikanne luonteeseen ja lahjoihin tulee, niin ovat ne meille tunnetut, eikä meillä ole mitään vastaväitteitä esitettävänä." Minun sallittiin siis näyttäytyä alituisena vieraana d'Ionis-linnassa, ja se aika muodostui elämäni ihanimmaksi. Rakastin täysin luonnollisella tavalla naista, joka oli enkeli hyvyydessä, lempeydessä, nerokkuudessa ja ihanteellisessa kauneudessa. Hän ei kieltänyt minulta toivoa. Hän puhui aivan avomielisesti kunnioituksestansa ja mieltymyksestänsä minuun, mutta kun minä mainitsin sanan rakkaus, näytti hän epäröivältä. "Ettekö erehdy", sanoi hän, "ja ettekö ole rakastanut jotakuta toista ennen minua ja enemmän kuin minua, jotakin tuntematonta, josta ei veljeni ole milloinkaan tahtonut puhua?" — Eräänä päivänä hän sanoi: "Eikö teillä ole sormessanne sormus, jota pidätte pyhänä esineenä; ja jos minä pyytäisin teitä heittämään sen suihkulähteeseen, niin olisitteko valmis tekemään sen?" "En koskaan!" huudahdin minä. "En luovu siitä milloinkaan, sillä te olette antanut sen minulle!" "Minä? Mitä te sillä tarkoitatte?" "Niin juuri, te! Älkää salatko sitä minulta kauempaa. Te olette esittänyt vihreän naisen osaa, tyydyttääksenne madame d'Ionis'ta, joka tahtoi, että saattaisitte hänet perikatoon ja joka luuli minussa löytävänsä luotettavan henkilön, jonka todistuksia hänen miehensä tarvitsi. Te olette, esiintymisenne kautta henkiolentona, avannut minun silmäni huomaamaan velvollisuuteni." "No niin, olette oikeassa", sanoi hän; "minä olen saattanut teidät miltei mielipuolisuuden rajoille, mutta olen katkerasti sitä katunut, huomattuani, sittemmin, kuinka paljon kärsimystä tuo merkillinen seikkailu on teille tuottanut. Ensimäisellä kerralla teille esitettiin kuvaelma, jonka kanssa minulla ei ollut mitään tekemistä. Kun teidän rohkeutenne huomattiin suuremmaksi kuin apotti de Lamyre'in, jonka kanssa Caroline oli huviksensa samalla tavalla leikitellyt, päätettiin teitä huvittaa vähemmin peloittavalla ilmestyksellä. Olin täällä salaisella käynnillä, sillä leskirouva d'Ionis ei kernaasti nähnyt minua luonansa. Caroline, joka ihmetteli minun ja merenneidon välistä yhdennäköisyyttä, puki minut samanlaisiin vaatteisiin kuin silläkin oli yllä ja järjesti hiukseni samalla tavalla, sellaisena lausuakseni ennustukseni, joka ei ollut sopusoinnussa hänen toivomustensa kanssa, mutta jota te olette totellut hetkeäkään unohtamatta meidän kunniaamme. Läksin heti seuraavana aamuna linnasta, eikä minulle ilmoitettu mitään siitä, että te olitte sielun järkytyksestä vakavasti sairastunut. Jouduttuanne erimielisyyteen Bernardin kanssa olin minä Angersissa ja minä juuri lähetin teille sormuksen, jonka annoin teidän löytää huoneestanne. Madame d'Ionis, jolla oli kaksi samanlaista, hyvin vanhaa sormusta, keksi tämän juonen ja järjesti sen. Hän otti sormuksen myöskin teiltä pois kuumeessa ollessanne, peläten tuon todellisuuteen viittaavan esineen liiaksi järkyttävän mieltänne ja katsoen parhaaksi antaa teidän luulla uneksineenne." "Mutta sitä en ole koskaan luullut, en koskaan! Mutta mitenkä on selitettävissä, että sormus joutui jälleen teidän haltuunne, teidän, jolle se ei kuulunut?" "Caroline lahjoitti sen minulle", sanoi hän punastuen, "koska se oli mielestäni kaunis." Sitten hän kiirehti lisäämään: "Kun Bernard oli voittanut teidän luottamuksenne, sain vihdoinkin tietää millaiset kärsimykset ja tuskat olivat oikeuttaneet teidät jälleen näkemään vihreän neidon. Silloin päätin olla teille sisar, ystävä, voidakseni elinkautisella ystävyydelläni sovittaa ymmärtämättömyyteni ja hyvittää kärsimykset, jotka olen teille tuottanut. En luullut miellyttäväni teitä päivän valossa yhtä paljon kuin kuutamossa... No niin, koska asianlaita on siten, niin tietäkää, että te ette ole yksin ollut onneton ja että..." "Jatkakaa!" huudahdin minä, polvistuen hänen eteensä. "No niin, no niin..." sanoi hän, punastuen yhä enemmän ja alentaen äänensä, vaikka olimmekin kahden kesken suihkulähteen reunalla, "tietäkää siis, että rohkeuteni on saanut rangaistuksensa. Olin lapsi, olin onnellinen ja iloinen. Ymmärsin esittää osani, ja _molemmat sisarukseni_, Bernard ja apotti de Lamyre, jotka kuuntelivat noiden kivien takana, saivat kokea minussa todellisuutta, jota he eivät olleet odottaneet. Totuus on, että nähtyäni teidät ja kuunneltuani teitä, jouduin itse, en tiedä minkälaisten tunteiden valtaan. Ensin luulin olevani todella kuollut. Luostariin tuomittuna puhuin teille kuin jo olisin ollut eroitettuna elävien mailta. Olin kokonaan esittämäni osan vallassa. Tunsin, että te kiinnititte mieltäni. Te puhuttelitte minua innostuksella..., joka liikutti minua sieluni syvintä myöten. Jos te näitte kasvoni, näin minäkin teidän... ja palattuani luostariin, pelkäsin antaa lupaustani, tunsin, että leikittyäni teidän vapaudellanne, olin kadottanut omani." Puhuessaan näin hän oli muuttunut eloisammaksi. Ensi tunnustukseen liittyvä kainous oli muuttunut suloiseksi luottamukseksi. Kietoen kauniit, pehmeät käsivartensa kaulani ympäri ja suudellen minua otsalle, hän sanoi: "Lupasinhan sinulle, että saat nähdä minut jälleen! Mieleni oli epätoivoinen, antaessani sinulle tuon lupauksen, jonka luulin olevan petollisen, ja kuitenkin tuntui aivan kuin joku yliluonnollinen taivaallinen ääni olisi kuiskannut minulle: 'Toivo, koska sinä rakastat!'" — — — Kuukauden kuluttua menimme naimisiin. Madame d'Ionis'in, tulevan madame d'Aillane'in pesänselvitys ei ollut vielä päättynyt, kun vallankumous äkkiä puhkesi ja teki tyhjäksi velkojien vaatimukset. Madame d'Aillane saattoi sittemmin viettää mukavaa, vaikkeikaan ylellistä elämää. Iloni ja ylpeyteni oli niinollen saada yksin tukea vaimoani. Kaunis d'Ionis-linna myytiin ja maa paloiteltiin. Vähemmin valistuneen isänmaanrakkauden villitsemät talonpojat olivat tuhonneet suihkukaivon, jota he luulivat kuningattaren kylpyammeeksi. Eräänä päivänä tuotiin minulle merenneidon pää ja toinen käsivarsi, joita huolellisesti säilytän. Mutta perheonneani ei kukaan ole voinut tuhota. Rakkauteni kauneimpaan ja jaloimpaan naiseen mitä maa päällänsä kantaa, on kaikkien valtiollisten myrskyjen jälkeen säilynyt puhtaana ja muuttumattomana. *** End of this LibraryBlog Digital Book "Vihreät sisaret" *** Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.