Title: Tulevaisuudenunelmia
Author: Flygare-Carlén, Emilie
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tulevaisuudenunelmia" ***


TULEVAISUUDENUNELMIA

Kirj.

Emilie Flygare-Carlén


Suomentanut

Tuovi Halla



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1917.



SISÄLLYS:

     I. Vanhempien kesken.
    II. Mitä aviopari saa nähdä kävellessään pihlajametsikköön.
   III. Konny.
    IV. Rahankeräys kansakoulun hyväksi.
     V. Miten eri tavoin saman asian voi käsittää.
    VI. Kohtalo kiirehtimässä.
   VII. Mitä sattui oikeaan aikaan.
  VIII. Häämatkalla.
    IX. Appivanhempien luona.
     X. Edelleen samoissa oloissa.
    Xl. Sigesbergissä oleskelu loppuu.
   XII. Jäähyväiset ja kotiintulo.
  XIII. Kotoista järjestelyä.
   XIV. Miten vaimon onnistuu miellyttää miestään, miellyttämättä häntä
        liiaksi.
    XV. Miten Konny sovittaa yksityiset ja perheelliset tunnonvaivat.
   XVI. Halveksitulle ruustinnalle tunnustetaan suuri pätevyys.
  XVII. Onnellisen miehen onnettomuus.
 XVIII. Jälleen Sigesbergissä.
   XIX. Ensimäiset vastaanottavaiset.
    XX. Parooni Sigesmundin kirje puolisolleen.
   XXI. Suuren päivän aattona ja sen jälkeen.
  XXII. Menneisyys ja mitä tuleva oli.
 XXIII. Yksinäisellä saarella.
  XXIV. Oikealla tolalla.



I.

Vanhempien kesken.


— Kuulehan, Louise, olenpa, totta vieköön, lopen väsynyt tähän
ilveeseen! Jätinhän valtion palveluksen ja tärkeät toimeni siinä
uskossa, että jo ansaitsisin lepoa. Asetuin vanhoilla päivilläni
perintötilalleni nauttimaan siitä pikku tyydytyksestä, että saan
ystävilleni ja matkustavaisille näyttää kokoelmiani ja esi-isieni
muotokuvia. Heistä ei yksikään olisi uneksinutkaan totella omaa
lastansa, mutta minuapa ei kohdellakaan heidän poikanaan, ei, minut
_tilataan_ tänne pieneen, epämukavaan Kronebyhyn, missä ei ole
puhettakaan tavallisista mukavuuksistani. Ja _miksi?_ Nuoren naisen
katselmusta toimittamaan! Nuorena pyysin ystäviäni tarkastamaan
hevosta, jonka aioin ostaa, mutta silmät olisin hävennyt päästäni,
jos olisin pyytänyt vanhempiani tulemaan tänne tarkastamaan _sinut_,
ennenkuin kosin.

Vaimolleen vanha parooni Sigesmund von Z. uskoi nämä ajatuksensa. Mutta
kun hän näki rouvan vielä hienolle ja sileälle poskelle nousevan ruusut
niin kauniit, kuin nuorena neitona ennen, riensi hän parhaansa mukaan
siloittamaan närkästystänsä siitä, että hänen ei annettu rauhassa
huolehtia velvollisuuksistansa komeassa Sigesbergissä, vaan että hänet
oli pyydetty tänne täyttämään velvollisuutta, joka hänestä näytti
aivan tarpeettomalta. Hänen mielestään ei näet Muhammedin ollenkaan
tarvinnut tulla vuoren luo, kun kerran pikku tyttölapsi vuorelta voi
tulla Muhammedin luokse! Mutta siinähän juuri onnettomuus onkin, että
on poikia, joilla on suurempi valta isänsä suhteen kuin kaikilla
esi-isillä kautta viiden sukupolven yhteensä.

— Vaimo rakkaani, — jatkoi parooni, ääni nuorekkaan liehittelevänä,
— olen epäkohtelias kuin karhu; vakuutan sinulle, — hän suuteli
sydämellisesti puolisonsa kättä, — että kadun, kun en heti muistanut,
että tämä on _sinun_ tilasi. Heti kun vaan olemme syöneet päivällistä,
lähdemme kävelylle ja etsimme sen ihastuttavan pihlajalehdon, missä
annoit minulle kätesi, — mistä hetkestä olet minulle ollut paljon
suurempana onnena kuin kaikki se, mitä sittemmin olen saavuttanut.

— Kiitos, kallis Sigesmund, — vastasi vaimo, joka oli miestään paljon
nuorempi ja vielä kaunis ja viehkeä. — Olin aivan varma siitä, että
pian mieltyisit matkaan. Täällä on muuten kaikki niin hyvässä kunnossa
sekä ulkona että sisällä. Autuaasti nukkunut isäni ei koskaan päästänyt
mitään rappeutumaan, ja senjälkeen kun Konny on ottanut hoitaakseen
tämän vanhan, rakkaan, luonnonkauniin paikan, on...

— On tietenkin mahdotonta minkään rappeutua, — keskeytti aviomies
hymyillen, — Niinkuin sinä yhä kutsut poikaamme hyväilynimellään
Konnyksi Konstantinin asemasta, niin olet sinä myöskin hamasta hänen
lapsuudestaan pitänyt uskosi, että kaikki mihin hän ryhtyy, ansaitsee
sinun äidillisen ihailusi.

— Sigesmund rakas, jos joku vieras kuulisi puheesi, niin saisipa hän
merkillisen käsityksen tavasta, jolla arvostelet poikaasi, miestä,
joka kuitenkin nauttii kaikkien kunnioitusta. En väitä, että hän
olisi tyydyttänyt kaikki ne toiveet, mitä sinulla hänen elämänuraansa
nähden on ollut; sinunhan mielestäsi miehen täytyisi käyttää elämänsä
noustakseen virka-arvoissa valtion palveluksessa. Mutta hänellähän on
toinen tie palvella maataan: palvella sitä kirjallisella toiminnallaan,
etkä sinäkään _voi_ väittää, ettei hän sillä alalla olisi saavuttanut
hyvinansaittua kuuluisuutta. Sitäpaitsi on hänellä maatalousasioissa
sellaiset tiedot, että sinun itsesikin täytyy tunnustaa ne mainioiksi.

— No niin, mutta voinpa sittenkin miltei vannoa, että alaiseni
Sigesbergissä rakastavat _minua_ enemmän kuin häntä, vaikka en aina
oikein voikaan ihastua heidän harrastuksiinsa... Hiljattain juuri muuan
pojanvekara huusi tien vieressä leikkiville tovereilleen, kun ratsastin
tilani ulkoäärille: "Tulkaa, pojat, kattomaan, se on vaan _vanha_
palooni. Päivää, vanha palooni!"... Tekipä, totta vieköön, se tervehdys
sydämelleni niin hyvää, että heitin poikaparveen kokonaisen taalarin
hopealantteja. — Mitä sanot sellaisesta mielipiteen ilmaisusta?

— Sanonpa vain, — vastasi vaimo nauraen, — että sinä julkisen
elämäsi varrella olet niin tottunut suosionosoituksiin, että
nyt iloitset siitäkin suosiosta, minkä voit saavuttaa maatilasi
pellonpientareilta... Ei... ei, älä näytä niin vakavalta! Ymmärrän
sydämesi hyvyyden, eikä voi olla kauniimpaa kadehtimista isän ja pojan
kesken kuin se, että he haluaisivat alaistensa pitävän heistä. Mutta
nyt, Sigesmund hyvä, sinut on saattanut hiukan ärtyiseksi matka ja tomu
ja poikasi halu, että niin heti paikalla tulisimme tänne. Tämä halu
todistaa kuitenkin kunnioitusta, jota niin harvat pojat osoittavat
vanhemmilleen.

— Ei, Louise hyvä, ei kannata koreilla asiaa! Hänhän on jo seitsemän
vuotta etsinyt vaimoa itselleen, eikä sen löytämisestä kai vielä
nytkään tule mitään. Hänen iankaikkinen luottamattomuutensa ei ole
muuta kuin sairaalloisuutta, ja sairaalloisuutta on myöskin tämä halu
käyttää useampia silmiä kuin omiaan. Hän on tässä asiassa, huolimatta
lujasta ja rauhallisesta luonteestaan, vallan naurettava. Muistatko
vielä, mitä hän kahdentenakymmenentenä syntymäpäivänään selitti
minulle, että hän oli päättänyt etsiä itselleen vaimon heti kun tulee
täyttäneeksi yksikolmatta, koska nuoren miehen sekä ulkonaista että
siveellistä asemaa lujittaa se, että hän suorittaa elämänsä tärkeimmän
asian silloin, kun hänen katseensa vielä on selkeä?

— Kyllä, muistan sen yhtä hyvin kuin sinun arvokkaan vastauksesikin:
"Eikö olisi viisainta, poika rakkani", sanoit sinä, «odottaa siinä
asiassa niin kauan, kunnes saat lopetetuiksi opintosi, pääset johonkin
virkaan ja saat viranylennystä?

— Aivan niin, Louise rakas, siten sanoin. Mutta mitä vastasi poika
minulle? Vastasipa, että hän ensin ottaisi filosofisen oppiarvon, mutta
että hän ei antaisi sitoa itseään jokapäiväisillä orjamarkkinoilla
jälkeläistensä kustannuksella! "Kuinka lukemattomat miehet", sanoi hän,
"juuttuvatkaan niin oloihinsa, että he sitten pelkästä väsymyksestä
eivät enää jaksa edes ajatella avioliittoa, ja kun he vihdoin sitte
kuitenkin avioliittoon menevät, saa kaikki jäädä riippumaan sattumasta.
He eivät erikoisesti tutki millaiselle naiselle uskovat puolison ja
äidin tärkeän tehtävän... Miten epätyydyttävä olotila syntyykään sitten
usein!" Tarvitsipa siinä itsensähillitsemistä, kun ei purskahtanut
nauramaan kuullessaan kaksikymmenvuotiaan poikasen puhuvan tuollaista
itse asiassa viisauden kieltä! Mutta en ole silloin enkä näinä monina
vuosina sittemminkään nauranut muille kuin itselleni. Konny-raukka,
ennen häneltä menee nuoruus kuin hän löytää etsimänsä aarteen, enkä
tiedä että ainakaan näillä seuduin olisi mitään perhettä, mistä hän
olisi voinut tavata tulevan miniäni.

— En käsitä minäkään, kuka on kysymyksessä, enkä myöskään ymmärrä,
miten hän on voinut lähteä lyhyellekään matkalle juuri nyt, kun meidän
piti tulla... Mutta se hyvä puoli asialla on, että pääsen tänä vuonna
matkustamasta kylpy- ja vesiparannuslaitoksiin... Olen aina elänyt
siinä toivossa, että hän ulkomaanmatkoillaan sattuisi joutumaan
elämänsä romaaniin. — Mutta mitä vielä! Ainakaan loppuluvusta ei ole
mitään tietoa!

— Niin, se on hullua, se. Ja mies on niin kaunis, miehekäs ja komea,
ettei moista! Mutta hän on liian totinen ja epäröivä. Hän itse
peloittaa rakkauden ilmestymästä. Millainen tuon naisen oikeastaan
pitäisi olla?

Sitä on vaikea sanoa, mutta sen kyllä voin sanoa, millainen hän _ei_
saa olla.

— Hyvä sekin. Sittenhän pääsen jonkun verran tilanteesta selville,
ennenkuin nuori herra huomenna tulee. Odottaessamme tässä päivällistä,
kuuntelen mielelläni mitä tiedät. Mutta on totta, että on vielä yksi
tärkeä asia, missä hän, ikävä kyllä, on ollut paremmin puheensa
mittainen kuin edellisessä. "En antaudu toistaiseksi"., niin selitti
hän, "millekään virkauralle, _sitte_ saamme nähdä". Mutta, Louise,
siinä suhteessa emme pääse koskaan mitään näkemään. Ja kumminkin
oli minulla häntä varten niin valoisia ja varmoja mahdollisuuksia
valtiomies-alalla...

— Olehan nyt, ystävä rakas, ja anna noitten vanhojen huolien nyt pysyä
poissa mielestäsi! Sinun suvussasi on ollut kokonainen sarja ylemmän
ja alemman arvoisia sotilashenkilöltä ja monia valtiomiehiä, mutta ei
ainoatakaan kirjailijaa, ja kaiken kaikkiaan saat olla tyytyväinen.

— Saapa nähdä. Toivon ainakin, ettei hän koskaan rupea romaaneita
kirjoittamaan. Toistaiseksi on hän, yhtä ja toista matkakuvausta
lukuunottamatta, julaissut teoksia, jotka osoittavat hyvää
ymmärrystä ja vakavaa opiskelua valtiollisten, taloudellisten ja
yhteiskunnallisten kysymysten alalla, käsitystä suuren yleisön
valistuksentarpeesta, mutta jos hän...

— Vaiti, vaiti, vannomatta paras!

— Niin kyllä sanotaan. Mutta minä voin olla varma siinä suhteessa, kun
näen, että hän ei saa valmista _omastakaan_ romaanistaan. Tiedätkö,
Louise rakas, minä pelkään, etteivät hänen tunteensa koskaan pysty
kohoamaan tavalliselta, tyyneltä tasoltaan. — Mutta miten olikaan
noitten vaatimusten laita?

— Niin, kuulehan! Ensinnäkään tuo valittu ei saa olla mikään kaunotar.

— Todellakin, hävetä hänen pitäisi! Tahtooko hän minulle rumia
jälkeläisiä? Ja meidän sukumme kun aina on ollut kaunista!

— Sitä hän ei vaadi, että nainen ei saisi olla miellyttävä ja viehkeä,
mutta kauneutta hän pelkää, koska sen seuralaisina niin usein on
turhamaisuus, ylpeys ja vaativaisuus.

— No, noita ominaisuuksia voi niilläkin olla, jotka eivät ole muuta
kuin _miellyttäviä_... Ehkä ei nainenkaan saa huomata, että Konny
sattuu olemaan harvinaisen komea ja kaunis mies?

— Siinä arvaat aivan oikein. Hän ei, mikäli uskon, tahtoisi kosia
naista, joka ei sivuuttaisi sitä seikkaa ja osaisi löytää hänestä
parempia ominaisuuksia, niihin kiintyäkseen... Vihdoin ei tuolla hänen
valikoidullaan saisi olla mitään erikoiskykyä, koska se johtaisi
hänen mielensä ja aatteensa yksipuolisesti siihen yhteen suuntaan.
Hän ei saa olla oppineita naisia, mutta millään muotoa ei hän saa
olla sivistymätönkään. Luonnollisestikaan hänessä ei saa olla mitään
ylpeyttä muistuttavaa, koska ylpeyden rinnalla tavallisesti esiintyy
sydämettömyys, mutta hänen täytyy osata jalosti säilyttää naisellinen
arvokkuutensa. Hänen luonteensa täytyy olla selvä kuin päivä, hänen
terveytensä hyvä, ja täysin selvitettynä täytyy olla sen, että hänen
suvussaan ei ole ollut perinnöllisiä tauteja. Nyt luulen likipitäen
selostaneeni koko ohjelman alusta loppuun.

Vanha, kunnon parooni alkoi nauraa täydestä sydämestään.

— Mutta, rakkahin Louise, näin ollenhan suvun täytyy kuolla
sukupuuttoon... ellei hän rakastu... Mutta luulenpa, että joku
maalaissulottarista tulla loksuttelee tännepäin. Käsketään ruualle!
Sepä hauskaa! Juon aimo maljan sen naisen kunniaksi, joka on pelastava
sukupuun...



II.

Mitä aviopari saa nähdä kävellessään pihlajametsikköön.


Päivällinen oli syöty, ja täysin tyytyväisenä tunnusti parooni, että
hänen huolensa niin tässä kuin muissakin suhteissa olivat olleet
tarpeettomia. Sitäpaitsi olivat huoneet vilpoisia, kaikki niissä oli
hyvässä järjestyksessä, kahvi mainiota, päivällisuni rauhallista, ja
lisäksi riittävästi sanomalehtiä ja kirjoja, tahtoipa niitten ääreen
sitten nukkua tai niitä lukien valvoa. Kun lisäksi ottaa huomioon
viinit, jotka olivat niin mainioita kuin appi vaan ikinä voi toivoa
niillä tulevan miniänsä maljan juodakseen, ja että vihdoin oli mitä
kaunein kesäkuinen iltapäivä kävelläkseen sille paikalle, missä parooni
itse oli vetänyt onnellisen avioarpansa, niin käsittää hyvin, että
hän eloisin ja reippain mielin tarjosi vaimolleen käsivartensa häntä
kävelylle viedäkseen.

— Louise rakas, tiedätkö että niinä kymmenenä viime vuonna, joina en
ole täällä ollut, olen kokonaan unohtanut paikan kauneuden. Täällä
on luonto aivan yhtä kaunista kuin Sigesbergissä, ja jos Konny on
niin mainiosti sisustanut ne kolme huonetta, joihin sattumalta tulin,
viettääkseen tulemattoman kuherruskuukautensa täällä, niin on Kroneby
hyvin valittu... Täällähän on elämä kuin runoa... Voi, entisiä
aikoja, suloisia muistoja! Täällä olen huokaissut useamman kuin yhden
huokauksen rakkauden tähden...

— Niin minäkin, Sigesmund hyvä, täällä johdun ajattelemaan kaunista,
onnellista menneisyyttä... Harvat naiset voinevat samoin tuntein kuin
minä muistella vaiheita, jotka ovat seuranneet sitä aikaa, jolloin
ensi kerran jättivät kotinsa, siihen saakka, kunnes sen taas näkevät.
Useimmille on pelkäksi sydämen kidutukseksi hyvä muisti, mutta minä
olen ollut niin onnellinen, että olen vain vähän saanut kokea _sitä_,
mistä useilla, ikävä kyllä, on muistoja liiaksikin.

— Olen onnellinen siitä, että näin sanot, ystäväni, ja olen ylpeä
siitä, että voin olla varma sinun niin myöskin ajattelevan...
Mutta onpa meidän varottava, ettemme eksy kaikkien näitten uusien,
aistikkaitten laitteitten keskellä... Annahan kun katson; eikö tästä
poikennut käytävä oikealle?...

— Kauempana se vasta poikkesi. Mutta yksin minäkin, joka kuitenkin olen
ollut täällä paljon myöhemmin kuin sinä, tunnen täällä olevani hiukan
oudoksissani. Tästä menee tie oikealle. Ellei sinulla ole mitään sitä
vastaan, voimme poiketa tälle käytävälle, joka varmaan tekee mutkan
maantielle päin ja kääntyy sitten rannalle. — Sitte meillä ei enää
olekaan pitkältä metsikköön.

— Minua miellyttävät herra poikamme toimeenpanemat uudistukset, ja
kun oikein pääsen asian perille, niin huomaan, että kannatti hyvinkin
matkustaa tänne vain jo senkin huvin vuoksi, että sai taas nähdä
_sinun_ maatilasi, ellei muita erikoisia syitä matkaan olisi ollutkaan.
Aiotko sinä toteuttaa ajatuksesi, että täällä ollessasi lahjoitat
Kronebyn sen nykyiselle haltijalle? Hänen työhuoneensa osoittaa,
että hän todella on asettunut vakinaisesti tänne asumaan. Hänellä ei
ole niin monta kirjahyllyä eikä niin suuria käsikirjoituspinkkoja
Sigesbergissä olevassa työhuoneessaan.

— Et saa käydä kadehtimaan, ystäväni. Sigesbergissähän hänellä on
kirjasto käytettävänään. Mutta vastatakseni kysymykseesi, niin, koska
olet ollut kyllin jalomielinen antaaksesi minun määrätä Kronebystä
omana, pikku tilanani, on aikomuksenani valita tämä aika toimittaakseni
siirron... Mutta mitä menoa nyt kuuluu? On kuin kokonainen
ratsastusseurue olisi lähestymässä. Vetäytykäämme hiukan syrjään, niin
näemme puitten lomitse...

— Tosiaan, pieni ratsastusseurue sieltä on tulossa... Voi, voi,
tuossa on köyhä vaimo-raukka lapsi käsivarrellaan... Toivon, että he
hillitsevät hevosiaan!... No, ystäväni, mitä tuumit tuosta: kaksi
valkolakkista ylioppilasta, yksi kummallakin puolella amatsonia, joka
sitten varmastikaan ©i ole aiottu pitentämään sukupuutani, sillä eipä
hän juuri näytä sopivan ohjelman puitteisiin? Mistä voi _hän_ tulla?
Hänhän on suorastaan jumalatar muodoltaan ja ryhdiltään.

— Niin, _hän_ se ei ole varmastikaan. Katso, nyt pudotti hän
ratsupiiskansa, kun hän jyrkästi ohjasi hevosen päästäkseen puhumaan
vaimon kanssa, nyt näyttää hän nostavan harsoaan... Aivan niin! Miten
hurmaavat kasvot! Miten ystävällisesti hän kumartuu ja antaa roponsa.
Kuka hän lienee?

— Mutta katsohan noita ylioppilaita, rakas Louise! Hehän melkein
puskevat toisiaan, saadakseen käsiinsä piiskan... Poika-parat, eipä
tullut paljon iloa siitä voittosaaliista! Miten lyhyen nyökkäyksen
saakaan tuo pitempi! Ne eivät voi olla hänen veljiään — veljille ei
tule niin kiirettä eikä heitä palkita kohteliaisuuksista tuollaisella
armollisella nyökkäyksellä, joka sopisi ruhtinattarelle — ja sellainen
sentään samalla toki hymyileekin...

— Nyt ratsastavat he pois. Mutta joskin hän ynseästi kohteli nuoria
herroja, niin kumartui hän sitä ystävällisemmin auttamaan vaimoa, jolle
myöskin ylioppilaat antoivat roponsa... Älkäämme puhuko, Sigesmund
hyvä, tästä pikku seikkailusta mitään Konnylle, ennenkuin hän itse
on meille ilmoittanut mitä aikeita hänellä on. En minä kuitenkaan
ollenkaan usko, että voisi olla kysymys tästä naisesta, joka vain
yhdessä ainoassa suhteessa voisi täyttää hänen toiveensa.

— Missä suhteessa sitte?

— Siinä, ettei tämä nainen ainakaan ole käynyt puoliväliin tietä häntä
vastaan... Niin monet tytöt ovat senvuoksi menettäneet hänet.

— Niin, sellainen ei kelpaa! Konny on kait vangittava täysin
näkymättömin pauloin... Tai ehkäpä hän tahtoo välttää kaikki paulat...
Hän pelännee, ettei hän siinä tapauksessa näe kyllin selvästi! Mutta
käykäämmepä nyt vanhaan lehtoomme. Ehkäpä jäämme tänne Kronebyhyn
siksi, kunnes pihlajamarjatertut kypsyvät täydellä hehkullaan
muistuttamaan meille nuoruutemme hehkuvia päiviä. Sitä odottaessamme
juomme teemme ja pelaamme shakki-erämme illalla.

— Olipa poikamme siinäkin huomaavainen, että varasi meille niin kauniin
shakkipelin. Sitten voin vielä soittaa sinulle vanhaa pianoa, ehkäpä
laulaa vanhoja tyttölaulujanikin.

— Mainiota, rakkahin ystäväni! Minulta ei tule mitään puuttumaan.



III.

Konny.


Aviopari nukkui vielä aamusella, kun kevyet matkavaunut pysähtyivät
ulkopihalle, ja vain kaksi unenpöpperöistä metsästyskoiraa, jotka
tunsivat herransa, tulivat karaten paikalle ja olivat niin innokkaita
tervehdyshyväilyissään, että melkein estivät isäntänsä pääsemästä
mihinkään.

Nyt on kumminkin sanottava, että mikäli isäntä pystyi tuntemaan
voimakkaampaa myötätuntoisuutta, niin oli se tähän asti kohdistunut
hevosiin ja koiriin. Viimemainitut saivat käyttäytyä niin
vapaasti, että katsoja ei voinut käsittää, miten koirat voivat
niin tuttavallisesti seurustella miehen kanssa, joka itsestään
antamansa käsityksen mukaan ei ollenkaan ollut omiaan herättämään
tuttavallisuutta. Mutta oli miten oli, kaikki eläimet rakastivat häntä,
ja hänen äänensä tuntui niistä musiikilta, niin tarkkaavaisina ne
kuuntelivat, kun hän puhui niille omaa kieltään.

Konnylla ei ollut siinä suhteessa onnea osallaan, että hänen
vanhempansa olisivat häntä oikein ymmärtäneet. Niin lämpimästi kuin
he ainoata poikaansa rakastivatkin, niin tunsivat he häntä kohtaan
kuitenkin ihmeellistä tunnetta, joka salavihkaa muistutti jonkinlaista
kunnioitusta. Isä olisi mieluummin tahtonut tehdä kenet hyvänsä
tyytymättömäksi kuin saattanut kevyenkään pilven nousemaan Konnyn
otsalle, sillä pojan oli tapana vaieten salata tyytymättömyytensä,
mikä teki hänet jonkun verran kärtyisäksi, jolloin samanlainen
mieliala sitten tarttui isänkin hermoihin. Suhteet kävivät silloin
epämieluisiksi kummallekin. Äiti taasen olisi tuntenut itsensä aivan
lohduttomaksi, jos hänen poikansa kertaakaan olisi luonut häneen
muuta kuin kirkkaan katseen. Äiti jumaloi poikaansa. Poika taas
vuorostaan rakasti sekä isäänsä että äitiänsä paljon enemmän kuin
nämä käsittivätkään, ja niin suuren arvon antoi hän käskylle, joka
käskee rakastamaan isää ja äitiä, että hän katsoi vanhemmillaan olevan
täyden oikeuden ennakolta saada arvostella sitä naista, jonka hän ehkä
valitsisi omakseen.

Voi sen vuoksi olla varma siitä, että parooni Sigesmund, huolimatta
niistä pikku pistosanoista, jotka hän kahdenkeskisessä keskustelussa
vaimonsa kanssa oli tullut lausuneeksi, tunsi erikoista tyytyväisyyttä
Kronebyhyn saamastaan kutsusta. Hän oli halukas hyväksymään minkä
valinnan tahansa, minkä poika itse vaan hyväksyisi, niin tärkeätä
hänestä oli se, että kerran tulisi loppu nuoren miehen hapuilusta
ja epäröimisestä, sillä joskaan tämä ei ollut laadultaan juuri
naurettavaa, vaikka vapaaherrattaren kuvailemasta ohjelmasta siten
ilmeni, niin oli joka tapauksessa kohta kahdeksan vuotta tarvittu
löytääkseen tulevan puolison. Mutta jo kauan ennen vuoden 1862 kevättä,
jolloin tässä kerrotut seikat tapahtuivat, oli nuorissa neitosissa
ilmennyt niin ylenpalttinen ylellisyyden, hienostelun ja huvittelun
määrä, että vakavasti ajattelevan miehen, joka ajatteli avioliittoa
sen juhlaliisimmalta ja tärkeimmältä puolelta, täytyi hyvinkin pelätä
joutuvansa tekemään erehdyksen, jota sitten myöhemmin enää olisi
mahdoton korjata. Sitä paitsi voi olla syytä heti alusta alkaen
tunnustaa, että sankarimme oli kovin taipuisa epäilemään _kaikkia_ omia
vaikutelmiaan.

Mainitaksemme nyt muutamia sanoja Konnyn ulkomuodosta, niin oli
hän todella kauniimpi kuin miehen ollenkaan tarvitsisi olla, mutta
se seikka merkitsi sittenkin vähän sen verrattoman sielunvoiman ja
kehitetyn, voittamattoman tahdonlujuuden ohella, joka ei vain ilmennyt
koko hänen ulkomuodossaan, vaan ikäänkuin löi leimansa jokaiseen
hänen piirteeseensä. Varsinkin ilmaisi hänen suurien, tummanruskeiden
silmiensä syvä katse näitä ominaisuuksia. Ja kun hänen katseensa
läpitunkeutuvana kiintyi johonkuhun, tuntui siltä kuin hän olisi voinut
lukea toisen jokaisen ajatuksenkin. Hänen pitkä, solakka vartalonsa oli
pehmeä liikkeissään, mutta hänen kävelytavassaan oli jotakin uneksuvaa,
mikä osoitti taipumusta, ei hajamielisyyteen, vaan mietiskelyyn.

Joku toinen poika kuin Konny olisi luonnollisesti toimittanut
vanhemmilleen suuren yllätyksen aamiaista syömään tultaessa, mutta
Konny ei tietenkään kieltänyt puhumasta kotiatulostaan, vaan pidättäysi
ainoastaan kaikesta hätäilystä, joka vain olisi häirinnyt hänen
vanhempiaan.

Hän oli matkustanut läpi yön, ollakseen ajoissa kotona, ja heti kun
hän oli tunnin levähtänyt ja pukenut toiset vaatteet ylleen, nousi
hän portaat toiseen kerrokseen ja koputti vanhan avioparin ulommaisen
huoneen ovelle.

He olivat juuri valmiina käymään alas; pari lämmintä syleilyä kuin
sivumennen sekä muutama ystävällinen anteeksipyyntö pojan puolelta, ja
poika tarjosi käsivartensa äidilleen, minkä jälkeen he kaikki kolme
pian kokoontuivat aamiaispöydän ympärille, mikä oli salista puutarhaan
johtavien lasiovien edessä; ovesta näkyi puutarhassa jo nyt kesäkuun
alussa, muutamia ruusuja, jotka aikaisessa auringonlämmössä levittivät
ihanaa tuoksuaan.

— Tiedätkö, rakas poikani, että oli aivan mainiosti ajateltua sinun
kutsua meidät tänne katsomaan sinun laitelmiasi ja uudistuksiasi tässä
minulle niin sydämellisen rakkaassa, pikku Kronebyssä. Teimme eilen
iltapuolella laajan kävelymatkan, minä ja äitisi, ja olimme ihastuneita
kaikkeen. Varsinkin on miellyttävä tuo uusi, leveä, varjoisa käytävä,
joka mennä mutkittelee rantaan.

Luonnollisesti oli parooni Sigesmund liian hienosti sivistynyt mies
ilmaistakseen matkalla olleen mitään erikoista tarkotusta.

— Voi, rakas Konny, — lausui väliin äiti, — me olimme tällä matkalla
niin onnellisia, isäsi ja minä, ja, eikö niin, kallis poikani, sinähän
rakastat tätä paikkaa?

— Kyllä, voin vakuuttaa äidille, että teen niin kaikesta sydämestäni.
Johtuupa se sitten siitä rakkaudesta, jota tunsin äidinisää kohtaan,
tai sitten siitä keväisestä nuorekkuudesta, mikä täällä Kronebyssä
kaikella on ja minkä isä ja äiti luultavasti itse ovat tänne jättäneet,
sanalla sanoen, viihdyn täällä melkein _paremmin_ kuin hyvin.

— Sitten sinä, oma Konnyseni, otat tyytyväisenä vastaan nämä paperit
— Kronebyn omistusoikeuspaperit. Isäsi ja minä olemme arvelleet,
että sinä tuntisit itsesi vielä vapaammaksi ja onnellisemmaksi, kun
tietäisit olevasi _omalla_ maaperälläsi. — Hän ojensi kimpun papereja
pojalleen, ja iämpimämpää onnellisuutta kuin se, mikä tällöin säteili
hänen kauneista silmistään, on vaikea joutua näkemään.

Konnyn luonteen mukaista ei ensinkään ollut ilmaista tunteittensa
kuohuntaa, mutta nyt ei ollut vaikea havaita, että häntä
liikuttivat kaikkein iloisimmat tunteet. Yllätys oli sitä paitsi
tullut niin _yksinkertaisesti_, niin ilman kaikkea suuremmoisen
vaikutuksen tavottelua, että se jo sen vuoksi herätti hänen kaiken
kiitollisuutensa, kiitollisuuden, joka oli sitä todellisempi, kun hän
juuri tähän aikaan erikoisesti oli halunnut, että hänellä olisi vapaat
kädet tehdä tilalla mitä tahtoisi.

Tämän vuoksi oli hänen kasvoillaan ja hänen äänessään mitä kaunein
ilme, kun hän melkein kiivaasti nousi, sysäsi syrjään tuolin ja
kiirehti ojentamaan toisen kätensä äidilleen, toisen isälleen.
Edellisen kättä hän suuteli täynnä kunnioittavaa rakkautta, isänsä
kättä puristi hän sillä merkitsevällä voimalla, joka miesten kesken
ilmaisee kaikkia vaikutelmien eri asteita.

— En ole milloinkaan, — lausui hän, — tuntenut itseäni niin kokonaan
onnelliseksi ihmiseksi kuin nyt! Hellä, ylevämielinen äitini, kallis
isäni, sidettä välillämme ei tee entistäkin lujemmaksi itse maatilan
saaminen, vaan se _ajatus_, joka 011 ollut yhteinen teille molemmille,
se nimittäin, että saatte oman täydellisimmän tyydytyksenne siitä,
minkä valmistatte pojallenne.

Sellaiset sanat hiljaisen, päältäpäin kylmän Konnyn puolelta
lämmittivät ihastuneita vanhempia siinä määrin, että ei enää tiedetty
syötiinkö vai juotiinko, ja vasta kun aamiainen oli korjattu ja
siirrytty yhteen puutarhan miellyttävämmistä lehtimajoista, palasivat
mielet taas tyyneen tasapainoonsa, Konnyn ottaessa itsestään
puheenaiheeksi mahdollisen avioliittonsa.

— Ei tosin ole ensinkään varmaa, että tässä tilaisuudessa ollenkaan
saan mielipiteitäni sopusointuun, — lausui nuori parooni, samalla kun,
kevyesti nojaten koivunrunkoa vastaan, pudotti tuhan sikaarista, jota
tuskia oli tullut käyttäneeksi, — mutta kysymyksessä olevalla nuorella
naisella näyttää minusta olevan monia kauniita ominaisuuksia, ja
todellisuudessa on hänellä niitä ehkäpä vieläkin useampia.

— Onko hän myöskin kaunis? — kysyi äiti. — Sillä luonnollisestihan sinä
toki jotakin huomiota kiinnität siihenkin puoleen?

— Häntä pidetään hyvin kauniina, mutta minun mielestäni hän ei ole sen
kauniimpi kuin monet muut, joista auliisti olen luopunut.

— No, mitkä onnelliset ominaisuudet hänessä sinua sitten ovat
erikoisesti miellyttäneet?

— Hänen rauhallinen olemuksensa ennen kaikkea. Hän käyttäytyy
mainion arvokkaasti ollakseen vasta yhdeksäntoista vuotias — eikä
tätä arvokkuutta ole saavutettu peilin edessä harjoittelemalla, se
johtuu ilmeisesti oman arvon tunnosta. Hän on opiskellut melkoisesti,
omaa hyvän arvostelukyvyn, on varsin luja aatteissaan eikä koskaan
tavoittele huomiota. Kaikenlainen leikki ja riehakkuus, jollaisena
nuorten tyttöjen mielen vilkkaus niin usein ilmenee, on hänestä
kaukana. Hän on saanut kasvatuksen jumalaapelkäävältä äidiltä, sen
huomaa selvästi hänen jaloista periaatteistaan... Muuten hän on lempeä,
älykäs ja kohtelias, mutta hyvin vaatimaton.

— Jos hänellä on tuota kaikkea tarjottavana, niin ei tarvita muuta kuin
että olet tarpeeksi rakastunut häneen, — keskeytti isä, — sillä minä en
välitä muusta kuin siitä, että hän on sopivaa säätyä.

— Vastatakseni viimemainittuun seikkaan, huomautan, että hän, samoin
kuin rakas äitinikin, on eläkkeelläolevan kapteenin tytär — en muista
mihin rykmenttiin hänen isänsä on kuulunut —, mutta hänellä ei tule
olemaan pojalleen lahjoitettavaksi, mikäli hän pojan saa, tällaista
ihanaa pikku tilaa. Mitä vihdoin tulee isän edellyttämään rakkauteen,
en sitä pidä vallan välttämättömänä, ja jos sitä sopimattomaan aikaan
ilmenisi, niin koettaisin taltuttaa sitä.

— Silloin sinulla on taito, jota ei ole kaikille suotu, — sanoi parooni
Sigesmund nauraen, — ja olisipa hauska tietää, mikä se sopimaton aika
olisi.

— Se on _se_, — sanoi Konny, heittäen pois sikaarinsa, — jolloin ei
vielä ole päättänyt koettaa saavuttaa toivomaansa päämäärää. Mutta
sallikaa minun nyt mainita, mikä mainion onnellinen tilaisuus rakkaille
vanhemmilleni tarjoutuu, heidän voidakseen nähdä hänet ja tutustua
häneen, hänen tai kenenkään muun aavistamatta mitään.

— Sepä hyvä, — selitti vapaaherratar, — sillä minä olen tosiaan
pelännyt, että tämä ei voisi käydä päinsä niin luonnollisesti kuin
toivottavaa olisi.

— Kyllä, kuulkaahan, täällä on monessa kuntakokouksessa vilkkaasti
keskusteltu siitä, että rakennettaisiin uusi koulutalo, missä olisi
paikka ylemmän luokan opettajalle, koska niistä tiedoista, mitä
nykyisessä kansakoulussa jaetaan, ei oppilaille ole suurtakaan hyötyä.
Asiasta olivat keskustelut parhaillaan jo täyttä vauhtia käymässä, kun
keväällä tänne saavuin. Ja puuhan innokkaimpia kannattajia oli neiti
Hermine von Stein, joka vanhempiensa kuoltua jo puolitoista vuotta on
oleskellut rovasti Dannerstedtin perheessä. Ruustinna on hänen tätinsä
äidin puolelta, ja neiti Hermineä pidetään tässä kunnioitettavassa
perheessä rakkaimpana tyttärenä. Heti kun tutustuin pappilalaisiin —
en ollut täällä ollut sen jälkeen kun Dannerstedt viime vuonna tuli
seurakuntaan — tuli nuoren neidon ja minun kesken puhe koulusta. Hän
harrastaa niin lämpimästi kaikkea hyödyllistä kehitystä, ja tekee tätä,
vaikka hänellä ei olekaan päässään hyörimässä kaikkia mahdollisia
ja mahdottomia nykyaikaisia teorioja. Hänen luonteessaan näyttää
kaikkea olevan _parahiksi_, ja niitten monien keskustelujen kuluessa,
joita meillä on ollut, on välillemme vähitellen syntynyt eräänlainen
tuttavallinen suhde, vaikka kukaan hänen sukulaisensa tai kukaan
muukaan ei voi otaksua minulla olevan mitään erikoista harrastusta
hänen suhteensa. Jos neiti Herminellä itsellään on ollut siitä
aavistustakaan, niin on hän niitä naisia, jotka osaavat olla tietämättä
jotakin silloin kun se mahdollisesti ei olisi hienotuntoista...

— Kaikki tämä on kovin selvää, — myönsi äiti, — mutta ei minulla
vieläkään ole aavistusta tuosta sopivasta tilaisuudesta, mistä puhuit.

— Jos äiti sallii minun puhua loppuun, — sanoi Konny, hiukan
vilkastuneena puheestaan ja niistä mieluisista muistoista, joita
se oli kosketellut, — niin pääsee äiti pian asiasta selville. Jo
ennen minun tänne tuloani oli pidetty nuo tällaisessa tapauksessa
tavalliset käsitöitten myyjäiset, niin että niistä onneksi pääsemme,
mutta huomenna on pari tai kolme nuorta tyttöä kirkonovien edessä
ottamassa vastaan lahjoja uuden koulurakennuksen hyväksi, ja hän on
yhtenä heistä. Tätä tilaisuutta tahdon käyttää sitä mieluummin, kun
isän ja äidin, Kronebyn papinnimitysoikeuden omaajina, pitäisi aivan
erikoisesti harrastaa tätä asiaa, joka on niin tärkeä seurakunnan
kasvavan sukupolven kannalta — joten, eikö niin, neiti Herminen
lahjoina kokoonsaama summa on tuleva melkoiseksi?

— En kylläkään, — vastasi vanha parooni sydämellisen hyväntahtoisena,
— voi väittää, että varasin mukaani erikoisen suuren matkakassan,
mutta uskon että näin kaksin kerroin hyvän tarkoitusperän hyväksi voin
kassastani löytää sadan taalarin setelin.

— Tai kaksi.

— Innostuksesi yltyy, rakas poikani! Olen varma, että äitisi ei tule
olemaan vähemmän antelias kuin minä, vai miten, Louise?

— Autan kyllä sinua lompakkosi tarkastamisessa, sillä sinä
likinäköisyydessäsi et varmaankaan ole nähnyt mitä kaikkea siellä on.
Mies ei missään suhteessa saa olla vaimoaan huonompi, ja kun me nyt
viimeistä kertaa täällä esiinnymme papinnimitysoikeuden haltijoina,
niin emme voi antaa vähempää kuin kaksi sataa taalaria kumpainenkin.

— No niin, olkoon menneeksi sitten! Mutta mitä antaa uusi omistaja?

— Äkkiä tapahtuneen matkani kaupunkiin aiheutti juuri tämä kysymys.
Olen tilannut kaiken sisustuksen koulusaleihin. Ja käsityöläisten
sitoumus laittaa kaikki valmiiksi uudeksi vuodeksi on oleva minun
lahjanani.

— Mainiota, odotamme ikävöiden huomispäivää. Mutta tänään tarkastamme,
millä kannalla viljelyksesi tilalla ovat.



IV.

Rahankeräys kansakoulun hyväksi.


Jumalaisen ihana sunnuntai-aamu säteili valoa seudulle.
Majesteetillisen kaunis sopusointu vallitsi kirkkaan sinisen taivaan ja
tuoreitten, kastehelmistä kimaltelevien, vihreitten niittyjen välillä.
Kielot, lintujen liverrysten herättäminä unestaan, alkoivat kohottaa
pieniä päitään ja levittää tuoksua, joka täytti ilman hyvänhajulla.

Alakerrassa oli yksi akkuna auki, niin aikaista kuin olikin, ja tästä
akkunasta tulvi sisään ei vain kirkas, lämmin auringonpaiste ja
sireeni- ja jasmiinipensaitten suloinen tuoksu, vaan sävelten aallot
kantoivat myöskin ilman laulajien liverrykset huoneeseen, missä niihin
vastasivat monet muut äänet, jotka olivat peräisin huoneessa olevasta
pienestä kanarialintu-siirtolasta.

Mitään tästä aamuelämästä, niin runollisesta ja mieltäylentävästä,
ei jäänyt havaitsematta huoneen yksinäiseltä asukkaalta. Hän heräsi
siihen, siinä istuessaan työpöytänsä ääressä syventyneenä lukemaan
raamattua. Hän sulki kirjan, kuunnellakseen ympäriltään kuuluvia
suuren luonnon kuiskauksia. Mitä kuiskikaan luonnon mahtava henki?
Ehkäpä sitä, että olisi aika vapauttaa inhimilliset mielen ja sielun
vaikutelmat siitä orjamaisesta hirmuvallasta, minkä alaisina niitä oli
itsepäisesti pidetty niin kauan, että ne miltei jo olivat alkaneet
kivettyä.

Olipa nyt, että nuori mies tunsi itsensä voimattomaksi enää
vastustamaan tuota mahtavaa ääntä tai että hän jo aikaisemmin oli
alkanut ymmärtää, että ihmistä eivät tule koskaan tyydyttämään
ne voitot, olivatpa ne miten lukuisia tahansa, mitä hänen ylpeä
tahdonvoimansa saa hänen sydämensä tarpeitten kustannuksella, no
niin, ehkä ensi kerran elämässään hän jätti tylysti tukahuttamatta
ilonhytkähdyksen, joka saattoi sydämen lyömään taajemmin, kun hän
irroitti pakkositeitä, ja parasta tänä aamuna oli se, että yksinpä
hänen kasvonsakin kauniisti kirkastuivat kaikesta siitä, minkä hän
ikäänkuin kainoutta tuntien huomasi liikkuvan mielessään.

Hänen jäinen käsityksensä suuresta elämänkysymyksestä suli. — Aurinko,
kukkien tuoksu ja lintujen laulu, kaikki tapasivat tänä aamuna hänen
mielensä herkkänä. Hän rukoili rakkauden onnea. Hän oli lukenut
Paavalin kuvauksen rakkauden laadusta.

       *       *       *       *       *

Kun Kronebyn vaunut pysähtyivät kirkon edustalle, oli pienen, kauniin
temppelin juhlarauha jo lyönyt leimansa koko ympäristöön. Kirkkoväki
oli mennyt sisään, ja ensimäisen virren säveleet, urkujen täyteläisen
äänen säestäminä, kuuluivat kauaksi.

— Miten ikävää, että tulimme näin myöhään, — sanoi vapaaherratar
Louise, luoden katseensa miehestään poikaansa. — Vika on varmaan minun.

— Niin kyllä, niin kyllä, niin, — selitti parooni Sigesmund hymyillen,
— luulen, että meidän ei tarvitse siitä väitellä... Mutta joka
tapauksessa voit lohduttautua sillä, että kukaan ei _meitä_ epäile
siitä, että myöhästymisellämme tahtoisimme herättää huomiota, vai
miten, Konny?

— Eipä varmaankaan, — vastasi poika ilmeisen hajamielisenä — mikä
hänessä oli niin outoa, että äiti, joka koko aamun oli huomannut
samaa, usein jäi tutkivasti poikaansa katselemaan tarkastellen sitä
huomaamatta. Konny eli ja uneksi yhä vielä aamuisessa salaperäisessä
mielentilassaan... Hän oli kuin ymmällä sen jälkeen kun hän oli
rauhalliseen sieluunsa päästänyt niin suuren seuran uusia tuttavuuksia
sekä tunteitten että ajatusten alalla.

Tulijat kävivät ylös leveätä käytävää lähelle alttaria, sinne missä
Kronebylle varattu penkki oli.

— Käyn sakaristossa, — kuiskasi Konny äidilleen, — pari henkilöä
odottaa minua siellä.

Alttarijumalanpalvelus alkoi. Mutta miten olikaan sen kohtauksen laita,
mistä nuori parooni oli maininnut, niin ei vapaaherratar uskonut
siihen. Hän päinvastoin huomasi, että Konny seisoi puoliavoimella
ovella, katse miltei taukoamatta suunnattuna urkuparvekkeelle.

Kun virrenveisuu taasen alkoi, sanoi vanha parooni, joka asetettuaan
silmälasit nenälleen melkein taukoamatta oli katsellut kaikkiin
mahdollisiin suuntiin, aivan hiljaa vaimolleen: — En kykene keksimään
kaunotarta, jonka eilen näimme hän oli luultavasti joku matkustavainen,
vai näetkö sinä häntä?

— En näe... Mutta kuulehan, miten kauniisti soitetaankaan urkuja;
niissä on varsin puhdas ääni. En kadu niitä kustannuksia, mitä
osaltamme niihin uhrasimme... kas niin... nyt soitto loppui.
Saarnaamaan nousee rovasti — kunnianarvoisa ja kelpo mies.

Konnya ei näkynyt enää ennenkuin saarna ja muu jumalanpalvelus oli
loppunut... Silloin saattoi hän vanhempansa, joitten mielenkiinto
ja uteliaisuus on helppo ymmärtää, ulos kirkon edessä olevalle
tasanteelle, missä kaksi nuorta tyttöä, valkeat puvut yllään ja
kissankellohatut päässään seisoi kumpikin maljansa ääressä ja niiasi
ylen kauniisti aina setelin saadessaan.

— Rakas poikani, onko hän jompikumpi _näistä_ neitosista? — kysyi
vapaaherratar, äänessään vakavan ihmettelyn sävy.

— Ei, eipä toki! Neiti Stein on tänään, kuten joskus ennenkin, toiminut
kivulloisen urkuri-raukan sijaisena. Hän ei ole vielä ehtinyt tulla
alas parvekkeelta. Joka tapauksessa täytyy lahjat jakaa. Ei sovi jättää
kaikkea hänelle. Kas, tuolla hän tuleekin, — ja ensi kertaa huomasivat
sekä isä että äiti, että Konnyn veri _voi_ yhtä hyvin pettää isäntänsä,
kuin monen muunkin veri.

Sillävälin oli kirkonvartija työntänyt esiin varatun tuolin ja
järjestänyt kuntoon kolmannen maljakon kolmannelle kokoojalle, joka
nyt heti saapui. Mitä tyytyväisimpänä havaitsi aviopari, että heillä
nyt oli edessään sama mainio ilmestys, mitä he jo aikaisemmin olivat
ihailleet ratsastajattarena, ja joka oli niin lempeästi kohdellut
köyhää vaimoa, niin välinpitämättömästi nuoria ylioppilaita, ja
eivätkö nämä nytkin tulleet tuossa hänen kintereillään, asettuen kuin
kunniavahdeiksi vähän matkan päähän hänen paikaltaan! Jokin sellainen
toimenpide oli melkein tarpeenkin, sillä kirkkovieraita alkoi kohta
tulvehtia uuden lahjankerääjän ympärillä.

— Mutta hänhän on loistava kaunotar, — mutisi vanha parooni, —
millaiset silmät, millaiset silmät, tummansiniset kuin taivas,
säteilevät kuin tähdet! Ja niin yksinkertaisen maukas kuin hänen
pukunsa on! _Hänkin_ on valkeissa vaatteissa, mutta sen sijaan, että
nuo toiset liinahiuksiset, punaposkiset neitokaiset näyttävät siltä
kuin he hyvinkin voisivat auttaa kirkonkattoon maalattuja vantteroita
kerubeja puhaltamaan pasuunaa vuosikaupalla, niin näyttää tämä jalo
ja erikoinen tyttö, musta pitsiharso vaaleanruskeilla hiuksillaan ja
yksi ainoa valkea ruusu tukassa koristeenaan, todelliselta ylhäisön
naiselta. Hän on mainio.

— Mitä sanoo äiti? — kuiskasi Konny lyhyesti.

— Me ihailimme häntä jo eilen, kun hän ratsasti uuden käytävän ohi,
mutta emme maininneet tästä mitään, ennenkuin näimme, oliko valittusi
mahdollisesti juuri hän. En sitä uskonut, kun sinä olet niin tunteeton
kauneuteen ihastumaan.

Konny piti suurena onnena sitä, että äiti noin uskoi. Omasta
puolestaan tuli hän kuitenkin, kuta kauemmin hän katseli tuota
ihastuttavaa, viehättävää olentoa, yhä enemmän vakuutetuksi siitä,
että tunteettomuuden aika oli ainaiseksi mennyttä. Mutta kuta
vakuutetummaksi hän siitä tuli, sitä vaivautuneemmaksi tunsi hän
itsensä siitä, että hänen kohta täytyisi astua tämän neitosen eteen.
Tämä oli kuitenkin nyt välttämätöntä... Ja miltei yhtä välttämätöntä
oli, että neitonen oli aavistava, mitä hänellä oli mielessään.

Parooni ja hänen vaimonsa olivat jo täyttäneet velvollisuutensa
seppelöittyjä neitsykäisiä kohtaan, jotka, ihastuneina niin
anteliaasta saaliista, tuskin ehtivät tarkata taalareja, ainakaan
niin kunnioittavasti kuin aikaisemmin olivat näitä keltaisia lappuja
katselleet. Heidänhän piti ehdottomasti katsoa, annettiinko enemmän
toiselle kuin toiselle, lausuiko vanha parooni toiselle enemmän
kohteliaisuuksia kuin toiselle, ja vihdoin, oliko vapaaherrattaren
puku kaikkein muodinmukaisin. Ihmeellistä kyllä, kiinnittivät nämä
huolekkaat nuoret naiset vähimmin huomiota parooni Konnyyn. Tämä oli
aina niin hiljainen, hidas ja melkein ikävä, että ylioppilaat ja
muutkin herrat olivat melkoista mielenkiintoisempia. Kuitenkin kävi nyt
niin, että hän pani viisikymmentaalarisen kummankin maljaan; häntä ei
voinut olla pitämättä tavattoman "hienona miehenä", ja tämä arvostelu
löysi esineessään vieläkin enemmän ansioita, kun nuo rakkaat lapset
hyvin silminsä selvästi huomasivat, että hän ei antanut neiti Steinille
pienintäkään rahamäärää, vaan vain aivan jäykästi jätti hänelle
karkean, kokoontaitetun paperin, jossa ilmeisestikään ei ollut rahoja.
Ja _niitähän_ nyt kukaan kait ei olisi ruvennut kätkemään.

Ja totta olikin, että Konny näytti jäykältä, jopa niin jäykältä kuin
olisivat häntä ympäröineet ja hänen mukanaan tulleet pohjoisnavan
jäätävät tuulet. Kaikki aamuinen aurinko ja lämpö olivat poissa, hänen
siinä nähdessään, miten rakastettavasti, kohteliaasti ja lempeästi
neiti Stein vastasi hänen vanhempainsa puhutteluun.

— Saanko vaivata neitiä jättämään tämän mitättömän paperin koulun
tulevan hallinnon huostaan?

Siinä kaikki mitä Konny sanoi, ja hän näytti tuskin kiinnittävän
huomiota siihen hienoon värinmuutokseen, joka oli havaittavana neiti
Steinin poskilla, kuu hän vain taivutti päätään ja heti kääntyi
lähinnätulevan puoleen, jolloin tuli sekä sanoja että hymyilyä. Heti
kun neiti Stein sai hetkisen vapautta lahjanantajista, viittasi hän
luokseen toisen ylioppilaista, jolle hän ojensi äsken saamansa paperin.

Tällä välin oli nyt rovasti tullut ja esitellyt itsensä parooni
Sigesmund von Z:lle ja hänen vaimolleen, ja pian kehkeytyi keskustelu
sellainen kuin näin kirkkomäellä sopii, kunnes esitettiin nöyrä pyyntö,
että "herrasväki tekisi pappilalle sen kunnian, että kävisi sinne
nauttimaan päivällistä" — pappila oli lähempänä kuin Kroneby.

Aviopari otti vastaan kutsun, kun rovasti oli vakuuttanut, että
siitä ei tulisi ollenkaan vaivaa hänen vaimolleen, joka oli kotona
ja päinvastoin mitä mieluisimmin ottaisi vieraat vastaan... Mutta
yhteiseksi mielipahaksi Konny tehtäviinsä vedoten selitti, ettei hän
voinut kutsua noudattaa.

Hän ei tullut mukaan.



V.

Miten eri tavoin saman asian voi käsittää.


Kello seitsemän aikaan illalla lähti Konny vanhempiaan vastaan.

Mutta hän oli jo paljon ehtinyt suorittaa sen jälkeen, kun oli heistä
eronnut kirkkomäellä. Hänellä oli kuluneitten pitkien tuntien aikana
ollut kokonaan toisenlaatuinen kohtaus. Se oli eilen vielä varman,
itsenäisen Konnyn ja sen Konnyn välinen kohtaus, joka tämänaamuisesta
auringonnoususta asti oli ollut mielentilassa niin oudossa, että
hänen oli mahdoton käsittää, miten hän oli joutunut siihen, miten hän
selviäisi siitä ja kuitenkin säilyttäisi entisen rauhansa.

Hän itse oli toivonut, että vanhemmat tulisivat Kronebyhyn katsomaan
tuota, ei tosin valittua, mutta ehdolle asetettua. Ja mikä oli ollut
seurauksena? Niin, juuri sellainen odottamaton, että hän, tehdessään
vanhemmilleen selkoa asiasta, alkoi havaita jonkinlaista kaksinaispeliä
omassa sydämessään. Hän ei nimittäin tahtonut luopua vanhasta
ohjelmastaan, mutta hän _tunsi_, että hän monessa suhteessa ajatteli
aivan toisin kuin puhui, jopa alkoi hänestä itsestään tuntua siltä kuin
olisi hän tehnyt suuren virheen tällä tavoin tilatessaan vanhempansa
Kronebyhyn. Ensinnäkin sen vuoksi, että heidän läsnäolonsa varmastikin
estäisi hänen pyrkimyksiään, kun hän näki heidän niitä tarkkaavan, ja
sitten siksi, että hänestä koko sunnuntain vastaisen levottoman yön
oli tuntunut siltä kuin olisi jonkinlainen, joskin salainen, niin joka
tapauksessa todellinen loukkaus tuota kuvaamattoman hienotunteista
nuorta naista kohtaan se, että tällä tavoin antoi muitten arvostella
asemaa, josta neiti Hermine mahdollisesti ei huolisikaan.

Viimeksiviitattu pelko, jota aikaisemmin ei ollut ilmennyt, vaikutti
kuin kipinä ruutiastiassa. Ja kipinä oli jo saanut räjähdyksen aikaan
hänen sydämessään, kun hän alkoi lukea rakkauden hintaa ja laatua
koskevaa Paavalin selitystä korinttilaisille: "Rakkaus ei pöyhkeile, ei
käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroitu". Mutta eikö
hänen rakkautensa juuri ollut syypää kaikkeen tällaiseen? Sillä nyt hän
käsitti, että se _oli_ rakkautta, ja kun alkoi koko ihana aamuhymni,
kun aurinko, tuuli, linnut, kukat ja luonnon oma ääni kuiskivat
kaikesta kauniista, niin tiedämmehän, että hän taipui noitten salaisten
voimien edessä.

Mutta vanhempien tutkivat katseet painoivat hänen mieltään, ja hänelle
olisi ollut mahdottomin asia maailmassa matkustaa heidän kanssaan
nyt pappilaan ja alkaa heidän suojeluksensa alaisena jonkinlainen
järjestelmällinen, vastenmielinen piiritys, saadakseen itselleen vaimon.

"Oh, miten naurettava olen ollut, miten yksinkertaisesti, miten
suorastaan tyhmästi olen käyttäytynyt!" tunnusti hän itsekseen...
"Miten nyt voisin sopivasti taas lähettää kotiin nuo rakkaat vanhukset?
Siinä kysymys!"

Tätä kysymystä oli hän kääntänyt ja vääntänyt vähintään
kahdellakymmenellä eri tavalla, silti vielä keksimättä sille
minkäänlaisia ratkaisua, mennessään vanhempiaan vastaan. Ja hänen
koko olemustaan puistatti, kun hän ajatteli, miten hänen vanhempansa
häntä miellyttääkseen alkaisivat esittää pitkiä kuvauksia _hänestä_ ja
kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut. Hän epäilemättä tulisi tuntemaan
olevansa kidutuspenkissä, mutta oli vain osattava maata siinä hiljaa,
päästämättä mitään epäsointuisia ääniä. Ja niin kiittämätön hän oli,
että hän tunsi olevansa varma siitä, että koko hänen kankeutensa tai,
oikeammin sanoen, kömpelyytensä, kun hän antoi paperin neiti Steinille,
johtui katseista, joiden hän huomasi seuraavan hänen liikkeitään.
Vain yksi seikka oli lohduttamassa. Neiti Stein oli punastunut eikä
ollut vastannut muuten kuin päätään nyökäyttämällä. Se voi olla
tyytymättömyyttä, mutta se voi osottaa myöskin jonkinlaista sisäistä
kykenemättömyyttä sanoa juuri sillä hetkellä mitään. Oli miten oli,
sellaista hämilleenjoutumista ei neiti Steinissä milloinkaan muuten
ollut voinut havaita. Olisiko neiti Stein hänen kasvoistaan saanut
aavistuksen siitä _uudesta_, mikä hänessä oli herännyt?

Milloin saisi hän vastauksen näihin kysymyksiin?

       *       *       *       *       *

Parooni Konny sai kävellä kauan, ennenkuin hän kohtasi kotiinpalaavat,
ja tämä tapahtui juuri kun vanha herra lausui puolisolleen:

— Rakas Louise, Jumala tietää, että koko tämä seutu on minulle kovin
kallisarvoinen, mutta kun nyt se tehtävä, mitä varten olemme tänne
tulleet, on suoritettu niin että sekä me että rakas poikamme voimme
olla tyytyväisiä, niin pelkään, että kävisi kovin pitkäveteiseksi, jos
nyt jäisimme seuraamaan romaanin hiljaista edistymistä. Sitä paitsi
saan sanomalehdet tänne vasta sitten, kun koko maailma jo tietää
mitä niissä on. Myöskään en voi unohtaa galleriaani, joka kaipaa
järjestämistä. Ja sukulaisemmekin, presidentin väki, voi tulla koska
tahansa! Sinun velvollisuutesi, Louise kiltti, hellänä ja viisaana
aviopuolisona on keksiä sopiva syy, minkä nojalla pääsemme täältä
lähtemään. Sigesberg tarvitsee vanhan isäntänsä, ja suoraan sanoen,
minäkin tarvitsen Sigesbergiä, joka on vaan neljän penikulman päässä
Tukholmasta, maan yleisten asioitten keskustasta.

— Kaikki oikein puhuttua, ystäväni! Ellen kovin erehdy, on Konny
paljon enemmän ihastunut ja kiintynyt kuin hän luuleekaan, ja siinä
tapauksessa on parasta, että hän tekee niinkuin haluaa. Jos jäisimme
tänne, ei hän voisi milloin tahansa jättää meitä yksin.

— Niin oikein, niin oikein, viisas aviopuolisoni!... Ja katsos,
tuollahan poikamme tulee... Huomautan seikasta, josta tähän asti, ehkä
ylpeyden vuoksi en ole mitään virkkanut. En ole varma siitä, että neiti
von Stein, niin komea mies kuin Konny onkin, vastaa hänen rakkauteensa.
Hän käyttäytyi niin ujostelemattomasti!

— Olet taaskin oikeassa. Lahjainkeräys-tilaisuudessa hän kyllä
punastui, kun Konny häntä lähestyi, mutta kotona pappilassa ei ollut
jälkeäkään hämilleen joutumisesta, puhelinpa miten hyvänsä. Toivon
kuitenkin, että olemme erehtyneet, sillä kauniimpaa ja järkevämpää
vaimoa pojallemme emme voi saada.

— Se on totta, hän käyttäytyy niin mainiosti ja sopisi juuri parahiksi
Sigesbergiin.

Tämän vanhempien kesken tapahtuneen keskustelun ja Konnyssa itsessään
liikkuneiden ajatusten vuoksi oli aluksi havaittavana jonkinlaista
kankeutta senjälkeen kun Konny oli noussut vaunuihin. Puhuttiin
rovastista ja ruustinnasta, ylioppilaista, pappilan pojista, jotka
molemmat varmaan olivat rakastuneita kauniiseen serkkuunsa, — joka
kuitenkin, — lisäsi vanha parooni hymyillen, — näyttää kohtelevan heitä
vallan kuin koulupoikia... Ja kun on tunnustettua, että kauniit jutut
eivät koskaan ole pitkiä, niin sanon, että sen, mitä sinulle sanoin
kirkkomäellä, sen vakuutan nyt, kun olen lähempää katsellut tuota
miellyttävää olentoa.

— Samaa on minun sanottava, — lausui äiti. — Hän ei ensinkään
ole kaino, mutta kuitenkin niin miellyttävän vaatimaton, että on
kiusauksessa uskomaan, että se, mikä muita nuoria naisia ihastuttaa, ei
suuriakaan vaikuta häneen. Se mies, jota hän rakkaudellaan kunnioittaa,
voi luottaa siihen, että saa siitä kiittää itseään. Ja nyt äänestän
sen puolesta, että emme puhu asiasta enää mitään ennenkuin Konny saa
jotakin meille kerrottavaa, _jos_ hän nimittäin todella asiaan ryhtyy.

— Oikein puhuttu, äiti rakas... Tässä on minulla muutamia kirjeitä
isälle.

— Kas vaan, sepä oli hyvä... katsotaanpahan... Rakas pikku Louise,
tässä on kirje presidentiltä. He tulevat Sigesbergiin, koko perhe,
kahdeksan päivän kuluttua. Ja sinulla kun vastikään korjatut
vierashuoneet eivät vielä ole järjestettyinä!... Konny hyvä, saat
tosiaan suoda anteeksi meille, että huomenna säälimme tavaramme matkaa
varten kokoon... En tahdo loukata lankoani enkä sisartani enemmän
kuin niin monasti ennen on tapahtunut, kun heidän viittailunsa sinun
sokeuteesi, mitä tulee serkkusi Amalian loistaviin ominaisuuksiin,
ovat tuottaneet minulle kaikenlaisia pulmia — tai ehkä sinäkin tulet
mukanamme kotiin ja osotat parantuneesi kovuudestasi?

— Sitä kyllä varon tekemästä, — vastasi Konny nauraen. — Isän ja äidin
täytyy pian tulla tänne hiukan pitemmäksi aikaa. Ja syksyllä käyn
vanhassa kodissani. En kiirehdi mitään.



VI.

Kohtalo kiirehtimässä.


Kolme päivää oli kulunut vanhempien matkustamisesta, mutta näinä
kolmena päivänä ei Kronebyn nuori herra ollut joutunut sen pitemmälle
kuin vähintään kaksi kertaa tunnissa siunaamaan sitä hyötyä, mikä
hänen setänsä, presidentin, kirjeestä oli ollut. Ja kuitenkin kiusasi
häntä tieto siitä, että pikku Amalia serkku, joka niin kauan oli
viritellyt hienon hienoja ansojaan saadakseen Sigesbergin perijän
pauloihinsa, turhaan saisi etsiä häntä katseillaan. Tämän tunteen
vallassa hän, kuin tahtomattaan tekemänsä rikoksen sovittamiseksi,
päivästä toiseen viivytti ikävöimäänsä matkaa pappilaan. Näin hän
ainakin itse uskoi joka kerta kun hän kävi tallin ohi antamatta käskyä
valjastaa hevonen... Hän ei kiinnittänyt mieltään siihen epäileväiseen
levottomuuteen, joka itse asiassa pidätti häntä matkasta ja minkä
aiheuttamisessa hänen viehättävällä pikku serkullaan oli kovin vähäinen
osa.

Neljännen päivän iltapuolella oli Konny ollut yhdessä etäisimmistä
torpista katsomassa torpparia, joka oli sattunut loukkaamaan jalkansa.
Ja vaikkakaan Konny pikkulasten keskuudessa tosin yleensä ei ollut
sellainen suosikki kuin "vanha palooni", olivat Kronebyn torpparien
jälkeläiset kuitenkin varsin tyytyväisiä, kun hän, kuten nyt, tuli
käymään torpilla valkean helletakin taskut täynnä piparpähkinöitä.
Mitä mieheen ja vaimoon tuli, niin ymmärsivät he varsin hyvin, että
tunnontarkempaa ja rehdimpää isäntää ei voinut olla, vaikka Konny hyvin
vähän puhuikin niistä uudistuksista, mitä hänellä oli mielessä.

Mutta tänä iltapuolena oli hänen sydämensä ja mielensä kuitenkin
melkoisesti pehmennyt, kun hän akkunasta sattumalta näki, miten
teeskentelemättömän hellänä nuori vaimo oli polvillaan ja muutti
lämpimiä puurohauteita miehen jalkaan, ja kuuli miehen sanovan: —
Ei, Anna Leena hyvä, ei käy ollenkaan laatuun, että väsytät itseäsi
tällaisilla askareilla, ei niitä ollenkaan tarvitse niin usein vaihtaa.

Kun parooni tuli siistiin tupaan, istuutui hän tyytyväisenä, lähetti
makeiset lapsille, otti toisesta taskustaan voidetta, jota hän oli
saanut kaupungista, ja lupasi nuorelle äidille lähettävänsä kartanosta
yhden palvelustytöistä auttamaan askareissa. Kun hän lisäksi vielä
antoi pienen rahalahjan, sai hän osakseen niin lämpimiä ja vilpittömiä
kiitollisuudenosotuksia, että hän mitä parhaassa mielentilassa lähti
kotimatkalle, ajatellen itsekseen, miten kaunista yksinkertaisinkin
kotielämä voi olla.

Tarkemmin ajattelematta, minne matkansa ohjasi, tuli Konny metsäpolulta
alas maantielle ja oli kävellessään vaipuneena niin syviin mietteisiin,
että havahtui vasta kun jonkun vastaantulevan henkilön kevyt ja
joustava varjo näkyi hänen edessään tiellä.

Miten hän silloin säpsähtikään, miten nopeasti hän otti pyöreän
olkihatun päästään ja ojensi kätensä vastaantulijalle! Nyt ei
ollut ketään tarkkaamassa häntä, ei vanhempien silmiä, kateitten
iahjankerääjäin katseita eikä koko kirkkomäellistä ihmisiä. Herra
tietäköön, että hän tällä hetkellä tunsi päätänsä melkein huimaavaa
kiitollisuutta kohtaloa kohtaan, joka oli saattanut hänet sinne ja
mistä hänen yksinomaan oli kiittäminen harrastustaan, joka niin kauan
oli pysyttänyt hänet torpassa.

"Tahdon ruveta kummiksi lapselle, jota nuori vaimo odottaa, ja
huolehdin sitten siitä". Siten hän ajatteli, mutta sitä hän ei
luonnollisestikaan voinut selittää naiselle, jonka onni nyt, tosiaan
parahiksi, oli tuonut hänen tielleen.

— Neiti Hermine hyvä, tunnen itseni tavattoman iloiseksi teidät näin
tavatessani ja täten saadessani tilaisuuden selittää teille, että olen
ollut kovin tyytymätön itseeni, kun rohkenin teidän huollettavaksenne
antaa tuon tehtävän. Mutta te näytätte väsyneeltä. Voi, olkaa niin hyvä
ja istukaa ja levähtäkää hetkinen tällä ystävällisellä ruohotöyräällä
tässä tien vieressä! Se on kuin laitettu sohvaksi teille.

Konny ei ollut koskaan elämässään puhunut kenellekään naiselle näin
avomielisen ihastuneena.

Kaunis, nuori tyttö istuutui aivan yksinkertaisesti. Hän oli tosiaan
väsynyt ja oli aikonutkin levähtää tässä mäellä. Hänen hienoilla
kasvonpiirteillään oli havaittavana tavallista suurempi vakavuus, hän
näytti kuin uneksuvan, ei mitenkään hellästi ja haaveilevasti, vaan
pikemminkin oli ilme hänen kasvoillaan surumielinen. Ilmaisematta
käytöksessään vähintäkään pyrkimystä miellyttämään, viittasi hän
arvokkaalla kädenliikkeellä Konnya istumaan viereensä puitten
siimekseen.

— Tiedättekö, herra parooni, — vastasi hän, — että minäkin olen
halunnut tavata teitä, saadakseni tilaisuuden seurakunnan puolesta
kiittää suuresta ja arvokkaasta lahjastanne, joka tulee melkoisesti
jouduttamaan puuhiemme menestystä... Suokaa anteeksi minulle kaikin
mokomin!

— Teillekö anteeksi! Mitäpä olisi, mitä en tahtoisi antaa teille
anteeksi. Ja mitä erikoisesti tähän asiaan tulee, niin olin
tyytyväinen, että juuri silloin jouduin poistumaan. Se todisti minulle,
että neiti Hermine kohteli minua ystävänä.

— Se oli aivan oikea johtopäätös, — vastasi hän aukaisten hattunsa
nauhan ja laskien hatun vierelleen ruohikolle, niin että kevyet
tuulenhengähdykset vapaasti pääsivät leikkimään hänen vaaleitten
hiuskiharoittensa runsaissa joukoissa. — Tuttavuutemme aikana on
meillä ollut niin monia yhteisiä harrastuksia seutumme yhteiseksi
hyväksi, että vain vaivoin olisimme voineet välttää tulemasta ystäviksi
keskenämme.

— Saatte olla vakuutettu siitä, että pidän sitä suurena onnena,
mutta... en _suurimpana_, — lisäsi Konny hiljaa.

— Ette, ette luonnollisestikaan! Miten paljon joku harrastaneekin
yhteiskunnallisia, tässä oikeastaan kunnallisia asioita, ja mitä
myötätunnonsuhteita siinä syntyneekin samoinajattelevia henkilöitä
kohtaan, niin eivät nämä harrastukset saa liiaksi anastaa sellaisen
aikaa, joka teidän laillanne, herra parooni, voi kokonaisesta kolmesta
urasta valita minkä tahtoo.

— _Kolmesta_ urasta! Mitkä urat ne sitte olisivat?

— Kirjailijan, maanviljelijän ja — jos saan olla kyllin rohkea sen
sanoakseni — kansalaisen kutsumuksen sillä suurella alueella jota
sanotaan valtioksi, jolle, mikäli uskon, moni saa katsoa, aina
yhteiskunnallisesta asemastaan riippuen, olevansa pienemmässä tai
suuremmassa kiitollisuudenvelassa, katsomatta erikoisiin toimialoihin,
valtiolliseen myötätuntoon ja pyrkimyksiin.

— Se, mitä te nyt lausutte, on vallan ihmeteltävä muunnos samaa, mitä
isäni minulle usein on puhunut ja minkä kerran myöskin aion toteuttaa.
Mutta muuten arvelen, että en tähänkään asti ole haaskannut aikaani, —
lisäsi hän, ehkäpä vähän harmistuneena siitä käänteestä, minkä neiti
Hermine äkkiä oli antanut keskustelulle.

— Olen pahoillani, — vastasi neiti torjuvan lempeästi, — että olen
saattanut teidät tyytymättömäksi. Mutta te olette itse totuttanut minut
siihen, että vapaasti lausun mitä ajattelen.

— Siitä ei ole kysymys. Kuulen aina mielelläni teidän sanovan
mitä ajattelette. Mutta käytitte nyt salatietä, jollaista teidän
luonteisenne naisen ei pitäisi käyttää. Tai sanokaa, luulitteko
todellakin vastaavanne siihen, mitä kysyin. Sanoin, että pidän
ystävyyttänne suurena onnena, mutta en suurimpana.

Hermine katsahti Konnyyn avoimesti, mutta surumielisenä. Hänen poskensa
vaalenivat ja hänen kätensä tuntui hiukan vapisevan, hänen siinä
vetäessään muutamia ruohonkorsia hienojen sormiensa lomitse.

— Tarvitseeko meidän, — sanoi hän, yhä koettaen vältellä, — niin
tarkata joka sanaa? Onnihan on niin suhteellinen käsite. Sen suhteen
voi erehtyäkin.

— Onni voi pettää, mutta mahdotonta on erehtyä tietämästä millaiseksi
onnensa toivoisi. Saanko sanoa teille, millaiseksi minä onneni
toivoisin?

— Voi ei, älkää puhuko siitä!... Minua ette saa tehdä uskotuksenne
siinä suhteessa. Olen lukenut eräästä teidän filosofisesta
kirjoituksestanne, joita pidän niin suuressa arvossa, nämä sanat:
"Ajatelkoon jokainen, ollessaan ratkaisemassa tärkeätä periaatetta,
joka voidaan ymmärtää kahdella tavalla, ainakin kahteen kertaan,
ennenkuin astuu tielle, joka voi tuottaa epäsointua hänen elämäänsä".

— Voi, huomaan nyt, että työnnätte luotanne rukoilijan, jopa ennenkuin
olette kuullut mitä hän pyytää!... En ollut aikonut niin pian,
ennenkuin olisitte paremmin tullut minut tuntemaan, lausua sanoja,
joita ette pidä kuulemisen arvoisina, mutta tunsin itseni niin ilon
valtaamaksi, kun tapasin teidät, että päästin sydämeni kiirehtimään
nopeammin kuin malttavaisuus olisi sallinut. Ettekö välitä minusta edes
sen verran, että tahtoisitte oppia tuntemaan minut?

— Paras tai ainakin rehellinen vastaus, minkä voin antaa teille, kun
ehdottomasti pakotatte minut vastaamaan, on tämä: Minulla ei ole
oikeutta kuunnella sellaista, mitä haluatte minulle sanoa, sillä...
olen kihloissa.

— Hyvä Jumala — mutta teillähän ei ole sormusta, jota jokainen nainen
asiain niin ollen pitää? _Tekö_ olisitte salakihloissa, sukulaistenne
tietämättä? Sitä en usko!

Nyt alkoivat Herminen posket hehkua, ja hänen sielukkaisiin silmiinsä,
jotka olivat tummat kuin taivaan tummin sini, tuli ilme, josta näkyi,
että hän oli loukkaantunut. — Siinä tapauksessa, — vastasi hän, — että
olisi mies, joka voisi syyttää minua siitä, että vähimmälläkään tavalla
olen antanut tukea hänen tunteilleen, olisi hänellä oikeus käyttää
noin kovia sanoja. Mutta sanokaa, herra parooni, onko teillä sellaista
oikeutta?

— Ei, ei vähääkään! Olen ollut mieletön, — siinä kaikki. Mutta ei kait
minun tarvitse peruuttaa ihmettelyäni, minkä ilmaisin siitä, että te
voitte olla salakihloissa. Siihen täytyy olla tärkeät syynsä.

Hermine tuntui taistelevan naisellisen ylpeytensä ja jonkin muun
mielensä tarpeen välillä. Ja taistelussa voitti viimemainittu.

— En voi juuri nyt määritellä, — sanoi hän, — kunnioitusko, jota aina
olen tuntenut teidän luonnettanne ja niitä monia pyrkimyksiä kohtaan,
joita kirjailijatoimenne ilmaisee, vaiko vain suorastaan naisen
loukattu tunne, joka ei salli väärinymmärtämistä, on vaikuttamassa
menettelyyni, — ehkäpä ovat vaikuttamassa molemmat yhdessä. Olipa miten
oli, haluan ettette ala ajatella nyt minusta aivan toisin kuin tähän
asti. Tietäkää siis, että kihlaukseni on _ehdollinen_ ja että sen
miehen tavaton hienotuntoisuus, jonka vaimoksi vanhempamme minut jo
kehdossa määräsivät, on _minun_ tähteni vaatinut suhteemme pitämistä
salaisena, mitä suhdetta en ole voinut mennä rikkomaan, koska se on
äitini viimeinen ja hartain toivomus kuusitoistavuotiaalle tyttärelleen.

— Tiesinhän, että seikalle täytyy olla jokin syy! Ja syynä on siis
se, että mainitsemanne mies on liian ylevämielinen käyttääkseen
etuja, joitten hän tietää riippuvan teidän rakkaudestanne ja
kunniantunnostanne äitiänne kohtaan, mutta ei rakkaudestanne häntä
kohtaan?

— En voisi hyväksyä johtopäätöksiänne, ellen mielisi menettää jotakin
siitä arvonannosta, jota tahdon nauttia. Sulhaseni on samalla
sukulaiseni; tämän kahtanaisen suhteen vuoksi olen totellut häntä, kun
hän on pyytänyt minun olemaan ilmaisematta suhdettamme, jolle hän,
huolimatta siitä että äitini sen kuolinvuoteellaan siunasi, katsoo
tarvitsevansa lähemmän vahvistuksen sitte kun hän saa toimen, mikä
hänelle on luvattu. Kun nyt alan uskoa, että olen ollut väärässä kaksi
vuotta salatessani asiaa vain vieraitten taholta tulevien tarpeettomien
selittelyjen välttämiseksi, niin tahdon tehdä lopun tästä salaamisesta
ja vielä tänä iltana ilmoittaa asian täkäläisille sukulaisilleni.

— Siten on epäilemättä oikein tehdä, sillä sukulaisenne ovat tietenkin
liian hienotuntoisia ollakseen noudattamatta tuon henkilön toiveita,
joka niin suuressa määrässä näyttää olevan äitinne antaman luottamuksen
arvoinen ja joka ehkä, tehdessään uudestaan kysymyksensä, saakin siihen
täysin tyydyttävän vastauksen.

— Kiitos siitä, että niin ystävällisesti ja oikeamielisesti
arvostelette häntä! Sellainen puhuu parhaiten puolestanne. Ja minä
rohkenen sanoa, että, ellei sukuperään ja rikkauteen kiinnitetä
huomiota, hän luonteeltaan ja lahjoiltaan ei ole paljonkaan teitä
huonompi.

Hermine naisellisen hienotuntoisesti vältti kiinnittämästä huomiota
paroonin edellytykseen.

— Hän on luonnollisesti vielä nuori, niin että hän ei ehkä kovinkaan
pian saa toivomaansa paikkaa?

— Niin, hän on vielä nuori, mutta olen juuri saanut tiedon, että virka
luultavasti... — Hermine keskeytti lauseen, ilmeisestikin pelästyen
mitä aikoi sanoa.

Konny ei voinut mitään sille, että sydän hänen rinnassaan alkoi lyödä
niin, että veri kuohuen virtasi hänen suonissaan. Hän oli saanut tietää
kaiken, mitä uskalsi pyytääkin saavansa tietää, niin, eipä hän olisi
hetki hetkeltä yhä enemmän voinut jumaloida tätä jumaloimisen arvoista
olentoa, jos tämä olisi ollut avomielisempi. Ja päästääkseen hänet nyt
kiusallisesta tilanteesta, kysyi hän, minne Hermine oikeastaan oli
aikonut.

— Postiin, — vastasi Hermine; — jätän joskus kirjeeni irtolaukkuun,
mutta nyt otan sen kotiin ja panen sen muitten kirjeitten joukkoon.
Ja nyt, herra parooni, saanen sanoa hyvästi. Älkää murehtiko itsenne
eikä minun tähteni! Kaikki käy niinkuin Jumala tahtoo — ja niin käy
parhaiten.

— Haluatteko, että lähden seudulta?

— Se teidän täytyy parhaiten itse päättää...

— Siinä tapauksessa matkustan, — lausui Konny. Sitten hän kumarsi
syvään ja lähti.



VII.

Mitä sattui oikeaan aikaan.


Kahdeksan päivää, kahdeksan iankaikkisuutta, oli kulunut siitä, kun
Konny ensi kerran elämässään todenteolla oli kosinut — saman tekevä
sitten, montako kertaa hän aikaisemmin seitsemänä viime vuonna
oli tehnyt sen mielikuvituksissaan, koska yksikään ainoa näistä
mielikuvituksissa suoritetuista kosimisista ei ollut rukkasten muodossa
rikastuttanut hänen kokemuksiaan. Vasta horjumaton todellisuus oli
päässyt antamaan hänelle tämän opetuksen, joka, ihme kyllä, verraten
vähän vaivasi häntä nyt alussa, kun häneen vielä valtavasti vaikutti
Herminen tunnollinen menettely hänen antaessaan selitystään. Mutta
toiseksi muuttui asia, kuta enemmän hänestä häipyi tämä vaikutus ja
hänessä samalla sammui myöskin toive, minkä aluksi kovin säteilevänä
oli herättänyt Herminen puhe "ehdollisesta kihlautumisesta".

Mutta päivä päivältä jäivät ajatukset yhä yksipuolisemmiksi. Hänen
mielialansa kävi kylmäksi. Lintujen laulu, auringon kesäinen säteily,
ilman viehkeät tuulahdukset ja kukkien tuoksu eivät häntä enää
pystyneet ilahuttamaan. Hän laski kierrekaihtimet alas, verhosi
itsensä sikaarinsavupilviin ja istui aamusta iltaan liikkumattomana
työhuoneessaan. Hän näytti jättäytyvän sellaiseen haluttomuuden tilaan,
että hän tuskin sai ryhtyneeksi nostamaan vihreätä sohvapielusta, kun
se luisui hänen päänsä alta. Lyhyesti sanoen, kaikki vähäkin ponnistus
oli hänestä kidutusta.

Suruko sillä tavoin voi ilmetä?

Ei aivan surukaan, sellaisena kuin hylätty rakkaus sen masentuneessa
sydämessä synnyttää, vaan kyllä toisenlaatuinen suru: suru
sellainen, jonka täytyy kovasti koskea Konnyn laatuiseen omituiseen,
ajattelevaiseen ja pohjaltaan jäykkään, ylpeään luonteeseen...
nimittäin suru siitä, että äkkinäisyydessä on joutunut tekoon, jota
koskaan ei saa peruutetuksi, vaan jonka ainiaaksi täytyy jäädä muistiin
nöyryyttävänä tosiasiana.

Sairaalloisen tuskan vallassa hän nyt käänsi ja väänsi mielessään
kysymystä, olisiko hän voinut joutua hankkimaan itselleen tämän
kiduttavan muiston, ellei hän olisi saanut kerrassaan _minkäänlaista_
yllykettä. Konny olisi tuntenut tyydytystä, jos olisi voinut syyttää
tämän kiduttavan muiston tuottajaa; mutta rehellisesti ajatellen hän
ei voinut muistaa ainoatakaan tilaisuutta, jolloin hän todella olisi
saanut yllykettä. Pikemmin oli Hermine — joka arvatenkin aavisti hänen
tunteensa jo paljon aikaisemmin kuin ne hänelle itselleen olivat selvät
— pyrkinyt saattamaan heidän suhdettaan sellaiselle pohjalle, että
yksinkertaisen, ystävällisen lähentymisen olisi pitänyt estää kaikki
muu. Yksinpä tuon onnettoman kohtauksenkin aikana oli Hermine selvästi
koettanut välttää asian kehittymistä sellaiseksi, miksi se sitten
kehittyi.

Toinen kysymys oli, eikö Hermine sittenkin pitänyt hänestä,
vaikka tukahuttikin tunteensa. Mutta tämä kylläkään ei kelvannut
lohdutukseksi. Uskalsipa hän moittiakin sellaista heikkoutta, koska
se loukkasi tuota miestä, joka merkillistä kyllä ei tahtonut sitoa
Hermineä. Mahdoton oli kuitenkin ajatella, että _kukaan_ mies voisi
saattaa itsensä niin mahdottomaan asemaan, ellei otaksunut, että
vaikuttamassa oli jalomielisyyden ohella varovaisuus, joka ehkä oli
saattanut miehen aavistamaan tuossa nuoressa naisessa taipumusta
hetkellisyyteen!

Tehdessään tällaisen johtopäätöksen ei Konny kuitenkaan voinut olla
punastumatta. Oliko mitään osottamassa, että tämä johtopäätös oli muuta
kuin kömpelö todistus hänen halustaan kannustaa epäluuloisuuttaan?

Kaiken lisäksi kävi häntä kiduttamaan se, että muisti vanhempiensa
odottavan selitystä. Joka ilta teki hän päätöksen, että seuraavana
aamuna matkustaa Sigesbergiin.

Kun sitten aamu tuli ja hän kaiken lisäksi muisti serkkunsa Amalian,
pettivät hänen voimansa. Hän ei jaksanut käydä vastaamaan kaikkeen
siihen, mitä häneltä tultaisiin kysymään. Ja jos hän matkustaisi
suoraan ulkomaille, voitaisiin ruveta epäilemään asiata juuri
sellaiseksi kuin se nyt todellisuudessa oli. Miten hän nyt kaksin
kerroin katuikaan nimenomaan kutsuneensa vanhempiaan käymään
Kronebyssä! Miten perin typerälle tolalle olikaan hän ylpeässä
levollisuudessaan kaiken saattanut! Jospa ruvettaisiin häntä vielä
nauramaan — häntä nauramaan! _Se_ tosiaan vielä puuttui!

Tästä umpikujasta pääsi hän lopulta mahdollisimman onnellisesti, kun
yhdeksännen päiviin iltana tuli kirje hänen isältään.

Kirje, kiireisesti kirjoitettu, sisälsi seuraavaa:

 "Konny rakas!

 Tänä iltana on tapahtunut jotakin, josta minun heti on ilmoitettava
 sinulle. Presidentti rouvineen ja tyttärineen saapui toissapäivänä
 tänne. Meillä on jo ollut pienet tervetuliaisjuhlat ja tulee myöhemmin
 suuremmat. Amalia, joka monet kerrat on kysellyt sinua, näyttää
 mielestäni tällä kerralla huolivan sinun poissaolostasi vähemmän kuin
 ennen. Hän on nyt kovassa touhussa tullakseen oppineeksi naiseksi, ja
 asiain niin ollen tutkii hän luonnollisesti sanomalehtiä, joihin hän
 ennen ei ole vilkaissutkaan. No niin, illalla huudahtaa hän yht'äkkiä,
 kääntyen isänsä puoleen: 'Kas tässä, isä, sanotaan että varatuomari
 Albert Ellers on nimitetty A:n kaupungin pormestariksi. Hän sai siis
 sittenkin tuon viran.'

 'Onko hän joku tuttaviasi — ehkä ihailijoitasi?' kysyin minä,
 ollenkaan aavistamatta millaisen vaikutuksen vastaus tulisi tekemään.

 'Ihailija — eipä sitä, mutta kunnon tuttava, muuten meidän
 paikkakunnan tuomarin apulainen. Kas, muistuupa nyt mieleeni jotakin!
 Olen kuullut, että hän on kihloissa erään nuoren naisen kanssa, joka
 parhaillaan kait oleskelee siinä seurakunnassa, missä Kroneby on...
 muuan rovastin sukulainen. Setä on ehkä nähnyt hänet? Hän kuuluu
 olevan tavattoman kaunis ja kyvykäs... muuan neiti von Stein.'

 'Hänet näimme kirkossa, missä hän parin muun neitosen kera kokosi
 lahjoja uuden koulutalon rakentamiseksi', vastasi äitisi, jonka
 naisille ominaisella tahdikkuudella onnistui peittää hämmästyksensä.

 'Sitten näimme hänet pappilassa, minne meidät kutsuttiin
 päivälliselle', lisäsin minä. Vanha valtiomies ei luonnollisestikaan
 koskaan joudu ymmälle, mutta muuten oli asia kylläkin omiaan
 häiritsemään mielenrauhaani. Onneksi tiedän, että sinä et ollut kovin
 kiintynyt häneen.

 'No, mitä Konny-serkku piti hänestä?' oli seuraavana kysymyksenä.
 'Eikö neiti Stein saanut armoa hänen silmissään?'

 'Sinä kait parhaiten tiennet', sanoin minä nauraen, 'että Konny on
 tavallaan tylsämielinen mitä tulee kykyyn hurmautua miellyttävään
 naiseen. Hän ei välittänyt edes tulla mukanamme päivälliskutsulle,
 vaan ajoi kaikessa rauhassa kotiin...' Asian näin selvitettyäni
 riensin pois, muistaen että posti lähtisi tunnin kuluttua ja että
 minun joka tapauksessa oli tänään kirjoitettava.

 En käy valittamaan asiaa. Tunnen sinut ja tiedän, että se olisi
 tarpeetonta, mutta en kuitenkaan voi muuta kuin pahoitella, että minun
 toiveeni sukupuun kasvamisesta eivät koskaan käy luonnistumaan.

 Toinenkin seikka antaa parhaillaan minulle aihetta huolestumiseen ja,
 suoraan sanoen, myöskin jonkun verran mielipahaan. Sinun kummisi,
 kreivi L., joka tänä syksynä siirtyy lähettilääksi ————iim, sanoi
 minulle muutama päivä sitten, ollessaan täällä, että hän kovin
 mielellään antaisi sinulle paikan lähetystössä. Hän tiesi, että
 olit osottanut mainioita taipumuksia toimiessasi tilapäisesti isäsi
 yksityissihteerinä. Mutta vaikka vanha sydämeni sykki ihastuksesta
 ajatellessani, että sinä ryhtyisit johonkin, joka oikein olisi
 sukusi arvon mukaista, en uskaltanut muuta luvata kuin kirjoittaa ja
 ilmoittaa sinulle tästä imartelevasta tarjouksesta. Luonnollisestikaan
 en jaksa toivoa, että sinä suostuisit tarjoukseen. Riennä kuitenkin
 vastaamaan uutisiini.

 Hellin tervehdyksin isäsi

                                             _Sigesmund von Z._"

Tämä kirje synnytti voimakkaan vastavaikutuksen nuoren miehen koko sekä
ruumiillisessa että henkisessä olemuksessa. Mikä odottamaton onni oli,
että nyt, joutumatta väärien selitysten ja kiusallisten kysymysten
esineeksi, sai tilaisuuden osottaa tavallista välinpitämättömyyttään.

Tämä juttu ei olisi hänen esiintyessään kotonaan, minne hän nyt heti
päätti matkustaa, ollenkaan hullumpi opinnäyte hänen diplomaattisen
uransa alkajaisiksi, sillä olihan tämän tarjouksen saaminen tällä
hetkellä, jolloin hän ei tiennyt mitä tehdä, tosiaan kuin _kohtalon_
viittausta. Miten hän ilahuttaisikaan vanhempiaan, ja vaikka hän aivan
hyvin tiesi, että hän ajanpitkään ei jäisi tätä tietä vaeltamaan,
niin olisihan hän kuitenkin _osottanut_ ainakin yrittävänsä. Kun
hän sitten, yhden tai parin vuoden kuluttua palaisi, täytyisi tämän
onnettomuudenkin olla häipynyt hänen mielestään. Niin, se olisi
varmaakin, sillä eipä hänen luonteensa mukaista ollut tunnehaaveilu
tai epäjohdonmukaisuudet, ja ainoa epäjohdonmukaisuus hänen elämässään
olisi, ellei hän saisi häipymään mielestään sellaista, miltä halveksien
kieltää paikan muistissaan.

Mies _sanansa takana_ — mies, tietoinen tahto!

Samana iltana kirjoitti hän vastaukseksi saamaansa kirjeeseen:

 "Rakas, kallis isä!

 Enhän aina voi _kieltäen_ vastata siihen, mitä isä ja äiti niin
 hartaasti haluavat. Aion ottaa vastaan toimen, jota minulle on
 tarjottu, ja tehdä parhaani osottaakseni olevani niitten hyvien
 ajatusten arvoinen, joita toisilla on minusta. Mutta pyydän
 muistamaan, että näin teen vain _kokeeksi_. Ellen todellisesti
 mielly tällaiseen kaksoiselämään, niin käännyn takaisin. Mutta sen
 tapauksen varalta lupaan isälle, että valtiomiesuran asemasta antaudun
 silloin uralle, jolla uskon toimivani kunniaksi. Odottakaahan! Uusi
 eduskuntamuutosehdotus kiinnittää mieltäni. Minullahan on tilaisuus
 tulla valituksi valtiopäiville, joltakin niistä seuduista, missä
 meillä on maatilojamme.

 Uutinen, minkä isä kertoi eräästä kihlauksesta, tuli sopivaan aikaan.
 En ole ollut pappilassa teidän täältä lähtemisenne jälkeen. Tämä kirje
 tulee vähäistä aikaisemmin kuin minä itse.

 Isän kunnioittava poika

                                                      _Konny_.

 J.K. On tarpeetonta sanoa, että haluan unohdettavaksi asian, josta oli
 kysymys täällä Kronebyssä... Se kuuluu menneisyyteen."



VIII.

Häämatkalla.


Kaunis aviopari oli se, joka kauneissa ja mukavissa vaunuissa ajaen
eräänä mitä kauneimpana alkukesän päivänä oli lähtenyt ensimäiselle
matkalleen. Aika: kaksi vuotta sen jälkeen kuin edellisessä kerrotut
tapaukset päättyivät siihen, että kertomuksen sankari ainaiseksi päätti
haudata niitten muistonkin.

Mutta moni sellainen seikka, jonka arvellaan olevan haudattuna sydämen
hautausmaahan, lepää siellä niin levottomasti, että sen on _pakko_
nousta jälleen ylös, elääkseen elämäänsä uusissa muodoissa...

Maisemat maantien kummallakin puolella olivat erittäin ihastuttavia, ja
tämä ehkä oli syynä siihen että vastanaineet katselivat ulos kumpikin
akkunastaan. Vihdoin menettivät seudut kuitenkin kaiken komeutensa
ja muuttuivat niin tyhjiksi, että ketään ei voinut huvittaa niitten
katseleminen.

Nuori morsian veti ensin päänsä akkunasta ja kääntyi puolisonsa
puoleen, joka hiukan hermostuneena naputteli pois tuhkaa sikaaristaan,
joka ei oikein ottanut palaakseen.

— Ehkä sinä, Hermine, — lausui edellisenä päivänä avioliittonsa
solminut aviomies, hänkin puolestaan kääntyessään akkunasta, jolloin
saattoi havaita, ettei hänen kasvoillaan ollenkaan säteillyt mikään
sulhasmiehen ihastus, — vaivaudut tupakansavusta?

— Myönnän, että niin tosiaan on, — vastasi kaunis Hermine hymyillen.
— Näin ahtaassa asunnossa kuin vaunussa savu tosiaankin vaikeuttaa
hengitystä.

Konny heitti sikaarin alasvedetystä akkunasta ulos, sanomatta
sanaakaan. Savu ei ollut hänen polttaessaan tullut sisään.

— Kiitos, rakkaani! Ja nyt puhelkaamme hiukan. Sinä et ole hyvällä
mielellä?

— Olen sillä mielellä, mikä on luonteeni mukaista.

— Sitä en usko. Uskon päinvastoin, että kun sinä nyt jo esiinnyt
vaimollesi ritarina, jolla kypärin silmikko on silmillä, niin sinä
mielessäsi suunnittelet avioliittoturnajaisia, missä aiot uudella
tavalla käyttää aseitasi, kunnes olet saanut vastustajattaresi, ellei
juuri heitettyä satulasta, niin kuitenkin niin pahasti horjautetuksi,
että voit tuntea itsesi turvalliseksi.

Nuori vaimo lausui tämän kaiken kuvaamattoman iloisa sävy äänessään,
mutta kuitenkin niin hieno ilve samalla ilmenevänä, että mies tunsi
joutuvansa hämilleen, varsinkin kun hänen vaimonsa silmät, säteilevinä
ja täynnä toista vakavampaa kieltä, kohdistuivat häneen.

— Jos sanon, että sinä hämmästytät minua, Hermine, niin ilmaisen sillä
mahdollisimman lievästi, mitä ajattelen, ja jos lisään olleeni aina
vakuutettu siitä, että vasta vihkimisen _jälkeen_ oikein alkaa tuntea
sen naisen, jonka on voittanut, mutta ei suoriutuakseen hänestä, niin
luulen, että siitä saat selityksen umpimielisyyteeni.

— Ei, Konny, miten voisin niin tehdä, sinä kun lausut nyt kaksi aivan
vastakkaista ajatusta. Hämmästyksen sanot olevan mahdollisimman
_lievän_ nimityksen sille mielentilalle, minkä vastaukseni sinussa
herätti, ja kuitenkin selität olleesi valmis siihen, että vasta
vihkimisen jälkeen opit tuntemaan sen naisen, jonka olet valinnut. Jos
olit niin hyvin valmistautunut, miksi sitten hämmästyt, sanopa se?

— Olen hämmästyksissäni siitä, että kokemukseni voi alkaa näin aikaisin.

— Entä _minun_ sitten? Eilen illalla, kun veit minut pappilasta
ihastuttavaan kotiin Kronebyssä, olimme molemmat niin onnellisia, niin
yksimielisiä, niin toivehikkaita. Mutta olimmeko ennättäneet muuta
kuin suloisessa rauhassa juoda kahvimme aamulla, kun sinä ilmoitit
minulle muuttaneesi matkasuunnitelmaamme? Meidän oli ollut määrä vasta
ylihuomenna lähteä Sigesbergiin, mutta nyt oli meidän matkustettava
_heti_, ja rakkaiden sukulaisteni ynnä koko suuren päivällisseuran oli
annettava pappilassa turhaan odottaa meitä.

— Eiväthän he voineet joutua ensinkään meitä odottamaan, kun meidän
jäähyväiskirjeemme saapui ajoissa heille.

— Mutta tällä tavoin saatoit heille heidän odottamattaan
ansaitsematonta surua, melkeinpä loukkauksen.

— Mitä sinä vastustit niin vakavasti, että minä melkein aloin pelätä,
että...

— ... että olit kiirehtinyt liikaa käydessäsi kosimaan. Sellaisen,
ystäväni, ymmärrän sitä paremmin, kun minäkin puolestani pelkäsin
liiallista kiirettä pidetyn, havaitessani että mielipiteeni, jopa
rukoukseni jäi aivan vaikutuksetta. Kuka vastikään naimisiin mennyt
nuorimies, jos hän olisi sattunut saamaan päähänpiston, olisikaan
(mikäli häntä eivät ole nuorenamiehenä aivan kokonaan piloille
liehitelleet nuo naiset, jotka hienoilla silkkiverkoillaan kalastelevat
rikkaita ja kuuluisia miehiä) ensimäisenä aamuna tahtonut pahoittaa
morsiamensa mieltä?

— Tahdoin koetella sinua. Olin kyllin yksinkertainen uskoakseni,
että sinä, antaen arvoa toivomukselleni, mielelläsi olisit luopunut
yhdestä päivälliskutsusta tansseineen, vieläpä silläkin uhalla,
että sukulaisesi olisivat joutuneet hiukan pettymään. Minuun koski
kovasti, että niin ei käynyt. Mutta sen ei suinkaan tarvinnut merkitä
heikkoutta. Ja heikkoutta olisi ollut, jos olisin käynyt muuttamaan
päätöstäni.

— Minä, Konny hyvä, — Herminen äänessä oli nyt sydämellisen hellyttävä
ja lumoava sävy, — rohkenen uskoa, että sellainen myönnytys olisi
ollut sinulle suurempi voitto kuin se, mitä odotit. Kiitollisuudesta
olisin minä silloin luultavasti uhrannut _oman_ toiveeni ja joka
tapauksessa tuntenut itseni onnelliseksi. Usko minua, ettet noudata
jalointa viisautta, jos ennakolta lasket voittosi ja määräät ne
tottelevaisuussääntöjä silmälläpitäen... Kas niin, älä nyt valittele
itseksesi, että äkkinäisyydessäsi vedit avioliittouurnasta arvan, joka
olisi voinut olla parempikin, sillä, ankara ritarini, se olisi myöskin
voinut olla huonompi. Nyt olet ainakin saanut vaimon, joka, vaikkapa
hän ei tahdokaan hemmotella sinua (mikä varmaankaan ei edistäisi
onneamme), myöskään ei ole laiminlyövä huolekkaasti hoitaa jokaista
pientä silmua, josta voi odottaa kukkaa kasvavaksi meidän polullemme.

Aviomies oli sillä kertaa voitettu. Hän sulki vaimonsa syliinsä
ja kuiskasi hänen korvaansa jotakin piintyneistä aatteista ja
yksipuolisista mielipiteistä. Hän oli niin kauan etsinyt seuraajatarta
itselleen, eikä ollut koskaan ollut varma löytävänsä sellaista, joka
vastaisi hänen toiveitaan.

— Mutta sanohan minulle nyt, — sanoi Hermine hellästi, — miten niin
äkkiä, lähes kaksi vuotta vaiettuasi, sait päähäsi sen ajatuksen, että
— ollessasi vielä, vaikkakin jo lähetystöstä eronneena, Venäjällä
— kirjoitit minulle omituisen kosimakirjeesi, pyytäen ratkaisua ja
kuulutusta milt'ei samassa tapahtuviksi?

— Oliko se sitten niin omituinen? — kysyi Konny punastuen.

— Olipa kyllä! Kas tässä, lue itse, — ja nyt punastui vuorostaan
Hermine siitä, että hänellä kirje tosiaan oli niin nopeasti
näytettävänä. Se oli nimittäin yksinään pienessä kilpikonnankuoresta
tehdyillä kansilla somistetussa muistikirjassa, joka oli ollut
morsiuslahjojen joukossa.

Tämä pieni kirja, joka vedettiin hameentaskusta, kulki kädestä käteen,
jolloin kaksi paria silmiä arasti tapasi toisensa ja kääntyi taas pois.

Konny avasi kirjeen, ei juuri lukeakseen sitä, koskapa hän hyvin tiesi
mitä se sisälsi, vaan nähdäkseen, oliko sitä luettu useampaan kuin
ensimäiseen kertaan. Ja kyllä hän tuli tyytyväiseksi _siinä_ suhteessa!
Sitä oli käännetty kokoon monin eri tavoin, ikäänkuin lukija usein
olisi yllätetty.

Konnyn pitäessä kirjettä avoinna, käy kuitenkin hyvin laatuun, että
mekin tutustumme sen sisällykseen:

 "Hyvä neiti Hermine!

 Vuosi on nyt kulunut siitä, kun sain tiedon pormestari Ellersin
 kihlautumisesta serkkuni Amalia H:n kanssa. Ja enemmän kuin puoli
 vuotta on kulunut siitä, kun sanomalehtiuutisesta näin että heidät oli
 vihitty. On kulunut miltei kaksi vuotta siitä, kun teidän omituinen
 ja ehdollinen kihlauksenne tuli puretuksi. Minulla oli siitä tieto jo
 ennen kuin matkustin ulkomaille.

 Teidän mieleenne lienee joskus johtunut, että meillä hiukan sitä
 ennen oli keskenämme muuan keskustelu, jonka suhteen hartaasti olisin
 halunnut, että olisitte karkoittanut sen johonkin niin kaukaiseen
 muistinne soppeen, että vain vaivoin olette sen tavannut. Jos niin
 kuitenkin on käynyt, olette te varmaan samoin kuin minäkin koettanut
 kätkeä sen seitsenkertaisen unohduksen huomaan.

 Kaikki eivät voi suoda itselleen anteeksi jotakin hullua tekoa, ja
 luulen, että minun on koko elämässäni vaikea antaa itselleni anteeksi
 ajattelemattomuutta, liikaa kiirehtimistä, joka loukkaa ylpeyttäni ja
 hienotunteisuuttani, sillä minun olisi _pitänyt_ käsittää se, mitä
 käsittämään te selvästi jo ennen olitte tahtonut minut johtaa.

 Kertaakaan koko kuluneena aikana en ole kuvitellut mielessäni
 sellaista mahdottomuutta, että teidän tunteenne olisi vähääkään
 vastannut minun tunteeseeni. Siinä tapauksessa, sen tietää Jumala,
 en olisi milloinkaan kirjoittanut tätä kirjettä, sillä ennen kaikkea
 täytyy minun kunnioittaa sitä naista, jota tavoittelen omakseni.
 Mutta olen vakuutettu siitä, että te, ollen kiinni aroissa suhteissa
 ja niin lämpimästi harrastaen seudun yleistä parasta tarkoittavien
 pyrkimystenne edistämistä, ette koskaan ole antanut minulle
 kipenenkään verran kehotetta, ette julkisesti ettekä edes salaisesti.

 Mutta aikaisemmin oli välillemme syntynyt ystävyyssuhde, jolla lujana
 pohjana olivat eräät sympatiat, ennenkaikkea kummankinpuolinen
 kunnioitus. Me olimme keskenämme melkein tuttavallisia ja varmaan,
 eikö niin, luotimme toisiimme? _Näitä_ todistuksia sympatiasta en
 kauan ponnistellenkaan ole onnistunut unohtamaan, mistä teen sen
 johtopäätöksen, että en saa kauemmin hangoitella niitä vastaan. Kysyn
 senvuoksi, työntäen syrjään muiston, jota ette saa, sitä pyydän,
 pitää, ja vain perustaen vanhalle tuttavuudellemme ja mahdollisesti
 niille mielipiteille, joita te minun ajatuksinani olette voinut
 teoksissani hyväksyä, tätä edellyttäen kysyn, uskallatteko te ottaa
 vastaan suorasukaisen tarjouksen, jonka nyt teen, ja tulla jaloksi ja
 uskolliseksi seuraajattarekseni kautta elämän?

 Vallan varmasti tunnette te omat ajatuksenne riittävästi, ollaksenne
 antamatta minun kauan odottaa vastausta. Jos vastauksenne on suotuisa,
 tulen heti, jotta meidät kuulutettaisiin ja vihittäisiin, minkä
 jälkeen heti veisin teidät Sigesbergiin — vietettyämme pari päivää
 Kronebyssä.

 Teitä kunnioittaen

                                                _Konny von Z._

 J.K. Olen väsynyt nykyiseen matkaelämään ja ikävöin rauhaa uudessa...
 Tahdotteko te auttaa minua tämän rauhan löytämään?"

Konny oli lukenut kirjeensä ja antoi sitä pitävän käden nyt velttona
vaipua alas. Hän näytti niin vaipuneen mietteisiinsä, että nuoren
aviovaimon mieli alkoi voimakkaasti liikehtiä.

— Mitä pidit sinä, — kysyi hän jyrkästi, — tässä _nyt_ niin omituisena?
Kun sinä kirjoitit vastauksesi, ei se ilmaissut, että sinä olit tehnyt
tuollaisen havainnon.

— Mutta, — vastasi Hermine, rohkeasti kohdaten tutkivan silmäyksen, —
mutta eihän siinä ollutkaan mitään, mikä olisi ristiriidassa tänään
lausumani arvostelun kanssa, mikä kyllä selviäisi, jos minulla tässä
olisi myöskin _se_ kirje...

— Kas tässä se on. Olen pitänyt sitä mukanani aina siitä asti, kun
sen sain, enkä häpeä sitä, että se jo on kulunut. Olen tutkinut
sen useampaan kuin yhteen kertaan ja tutkin luultavasti vielä
vastaisuudessakin. Miehelle, joka etsii aivan kokonaan muuta
kuin rakkauden huumausta liitosta, jonka toisen sielun kanssa
tekee eliniäkseen, hänelle on hänen pyyntöönsä tullut kirjallinen
vastaus erittäin tärkeä asiakirja. Hänen täytyy voida luottaa sen
totuudellisuuteen, ja minä luotan sinun...

Hermine sai Konnylta kirjeensä, mutta hän otti sen vastaan vavisten,
sillä hän tiesi, että hänen miehensä silmät olivat suunnattuina häneen,
ja hän tiesi samalla, että ehdottomasti tulisi punastumaan lukiessaan
kirjeen toista kohtaa ja että viisasta ei olisi koettaa kääntyä
poispäinkään.

— Hevosten käydessä näin hiljakseen ylös mäkeä, voisin hyvin kuulla,
jos lukisit sen ääneesi, — lausui aviomies.

— Miten vaan tahdot, mutta on niin hirvittävän kuuma.

— Jos käyt levottomaksi...

— Minäkö levottomaksi? — Enpä toki...

Hermine avasi kirjeen ja alotti:

 "Hyvä parooni Konny!

 Vanha tyhmä ennakkoluulo saattaa naimattomat naiset kuvittelemaan,
 että heidän, vastatessaan tärkeimpään kysymykseen, mitä heille voidaan
 tehdä, täytyy peitellä tunteitaan, koska sellaisissa tapauksissa
 välttämättömäksi katsottu kainous sitä vaatii.

 Pitäen varmana, että totuus teille on kallisarvoisempi, vastaan
 kiertelemättä. Sydämeni on vapaa, mutta se on säilyttänyt kyllin
 monta arvokasta muistoa teidän luonteestanne, teidän etevästä
 älykkyydestänne ja jaloista pyrkimyksistänne ihmisrakkauden
 palveluksessa, voidakseen vapaasti sanoa teille: 'Olen uskollisesti
 säilyttänyt teidän kuvanne'.

— Hermine, sinähän punastut! — Näin sanoen Konny keskeytti lukemisen.

— Mutta hyvä ystävä, onhan aivan toista lukea ääneensä sellainen
tunnustus — vaimon, joka ei vielä ole ollut täyttä vuorokauttakaan
naimisissa — kuin kirjoittaa se.

— Mutta mitä punastumista on jalossa ystävyydessä! Eikä sinun kasvojesi
väri siinä kohden muuttunutkaan. Se muuttui sinun lukiessasi sanoja:
"Sydämeni on vapaa".

— Voi, Konny! Et saa näin ruveta tutkistelemaan minua. Olihan tunnettu
asia, että ensimäinen kihlaukseni oli tapahtunut vain äitini vuoksi. En
ollut koskaan rakastanut ketään, kun opimme tuntemaan toisemme. Ja sinä
tiedät itse, että pidätin sinua, sillä pelkäsin kiusausta. Sen jälkeen
on minulle tehty kaksi tarjousta, mutta näissä tapauksissa minulla ei
ollut niitä takeita, mitä sinulla oli minun syvän kunnioitukseni ja —
ystävyyteni muodossa.

— Tuota selitystä, rakkaani, — ensi kerran käytti Konny niin hellää
sanontatapaa, eikä se varmastikaan tulisi hänen huulillaan kulumaan,
— en oikein tarkalleen käsitä, mutta en tahdo kiusata sinua. Lue nyt
kirje loppuun.

— Mielelläni! Se on helppo jatkaa ja sisältää täyden sydämen pohjasta
seuraavaa:

 "Pidän velvollisuutenani ilmoittaa teille kuulleeni puhuttavan, että
 teillä on monia ja suuria vaatimuksia siihen naiseen nähden, jonka
 valitsette, ja olen ankarasti kysynyt itseltäni, onko minussa kyllin
 vakavuutta, lempeyttä ja ymmärrystä uskaltaakseni ottaa kantaakseni
 nämä kalliit velvollisuudet miestä kohtaan, jolla on niin suuret
 vaatimukset ja joka eräissä tapauksissa", — tässä Hermine pani painoa
 sanoille — "vaatii _vähimmän_ siinä missä muut vaativat _enimmän_" —
 Senjälkeen luki hän lopun hyvin nopeasti. — Uskallan kuitenkin ottaa
 tämän vakavan, edesvastuullisen askeleen ja pyydän teidän uskomaan,
 että niin teen hartaasti rukoillen Jumalaa, että voisin osoittautua
 sen kunniata tuottavan luottamuksen arvoiseksi, mitä olette minulle
 osoittanut.

 Sydämellisesti tervetulleeksi toivottaa teidät teidän uskollinen

                                           _Hermine Stein_."

— Oletko nyt ymmärtänyt sen, mitä ennen pidit omituisena? — kysyi hän
hiljaa.

— Kyllä, nyt olen sen ymmärtänyt, sinun korostaessasi sanoja, mutta
sinä et ole ymmärtänyt minua.

— Olen sittenkin. Sinä olisit luultavasti pitänyt hyvänäsi, mitä
tahansa olisit saanut _liiasta_ (mikä ehkä ei olisikaan edes ollut
liikaa), jos olisi ollut kysymys naisesta, joka ei koskaan olisi ollut
kihloissa.

— Jään sinulle vastauksen velkaa pitkäksi aikaa tulevaisuuteen. Nyt
tulee juuri hevostenvaihto.

— Ja se estää sinua vastaamasta kysymykseeni, mikä sinut niin pitkän
ajan kuluttua taas saattoi ajattelemaan minua, kun kerran tahdoit
unohtaa?

— Siihen kysymykseen et tarvitse vastausta. Toimintani on siinä
suhteessa puhunut kylliksi.



IX.

Appivanhempien luona.


Sigesbergiä pidettiin hyvin komeana herrastilana. Siellä tosin ei ollut
mitään muistettavia raunioita eikä sillä ollut mitään perimätaruja,
joista olisi voinut kerskua. Linnamaisessa rakennuksessakaan ei
ollut mitään oikein kunnioitusta herättävää, se synnytti sensijaan
miellyttävän viihtymyksen, turvallisuuden ja iloisen levon tunteen.
Sitä eivät ympäröineet mitkään suurenmoiset maisemat yllättävin©
näköaloineen. Ympäristön muodostivat pääasiassa vuoret ja vedet,
joita molempia reunustivat vuolaitten purojen siellä täällä halkomat
metsät ja vainiot, joilta purot sitten etsivät kimaltelevan tiensä
vihreisiin laaksoihin, mitkä korvasivat silmille sen kauneuden, minkä
kukkulaisempi maa yleensä omaa.

Suuri rakennus oli vain osittain sisustettu antiikkiseen tapaan. Siinä
kerroksessa, missä perhe asui, oli paljon enemmän pidetty silmällä
mukavuutta ja hauskuutta kuin sitä, että olisi voitu kerskata niin
ja niin monien sukupolvien istuneen sen tuoleilla ja sohvilla tai
nojailleen muinaisaikaisiin marmoriliesiin. Näitä viimemainittuja
kätkemässä oli verhot, joihin monet kauniit kädet, jotka nyt lepäävät
hautakappelien holveissa, olivat ommelleet silkki- ja kultaneuloksin
sekä ritareja että paimenia, sekä karhuja että lampaita.

Tämän rakkaan turvapaikan oli kotiin järjestänyt vapaaherratar
Louise, jolla oli tunnustetusti kehittynyt maku. Mutta hän salli
miehensä järjestää eräät ylhäiskuosisen yläkerroksen huoneet
eräänlaiseksi museoksi, jopa tunsi kiitollisuuttakin niistä ihailevista
huudahduksista, jotka ilahuttivat _hänen miehensä_ mieltä ja makua.
Arvokkaimpia huoneita oli taulugalleria, ja siellä tapaamme juuri nyt
parooni Sigesmundin innokkaasti tutustuttamassa miniäänsä kaikkiin
perhesuhteisiin, joista puhumiseen muotokuvarivit vaan voivat aihetta
antaa, ja sitäpaitsi kaikkiin niihin muihin mielenkiintoisiin
tietoihin, joita muuten oli annettavana tämän suuren ja kalliin,
arvossapidettyjen mestarien käsialaa olevan taulukokoelman johdolla.

Vanhan herran mieleenkään ei juolahtanut, että joku kuolevainen
nainen tai mies voisi väsyä näihin selittelyihin ja asiallisiin
esitelmiin, ja mitä tulee Hermineen, joka edellisenä iltana miehineen
oli saapunut tänne, osoittautuivat hänen sielunsa ja aistinsa olevan
täysin hereillä, mitä myöskin hänen kysymyksensä ja johtopäätöksensä
todistivat hänen appiukkonsa niin suureksi mielihyväksi, että hän tuon
tuostakin keskeytti puheensa taputtaakseen Hermineä vapaalle kädelle,
Herminen toisen käden jatkuvasti liikuttaessa lornettia, ja samalla
sanoi appiukko mitä tyytyväisimmällä äänellä:

— Sinä olet nainen, jolla on mainio ymmärrys ja aivan tavaton
käsityskyky. En tahdo mitään sanoa sinun koko olemuksestasi, sen saa
maalari, jolle uskotaan sinun muotokuvasi valmistaminen, esittää
oikeassa värisävyssään.

Mutta jos oli Hermine kaikin' puolin tarkkaavainen kuuntelija
ja katsoja, niin oli hänen vieressään toinen nuori nainen, joka
monin tavoin ilmaisi täydellistä tarkkaavaisuuden puutetta. Niinpä
sitten, heti kun vanha parooni oli miniälleen lausunut yllämainitun
kohteliaisuuden ja lisännyt, viitaten yhteen muotokuvista: — Vai niin,
sinä herttainen tyttöseni, sinä huomaat isoisäni ja herra poikani
välisen yhtäläisyyden, mutta rakastettavana puolisona pidät miestäsi
kauniimpana, — tuo toinen nainen aivan epäkohteliaasti purskahti
nauramaan, huudahtaen äänekkäästi:

— On kerrassaan naurettavaa, että vaimon aina täytyy olla
puolueellinen. Ja puolueellinenhan täytyy Herminen olla, ellei hän
huomaa, ettei Konnya ulkomuodoltaan eikä edes vartaloltaan voi verrata
hänen isänsä isoisään!

Hermine punastui, mutta ei vastannut mitään. Vanha herra sensijaan
punastui ja vastasi, vaikka hänen äänessään, joskin se ilmaisi harmia,
kuitenkin oli tuo maltin sävy, mikä ei milloinkaan jätä henkilöä, joka
paroonin tavoin suuresti kunnioittaa sitä käsitettä, mikä sisältyy
sanaan sopivaisuus.

— Amalia rakas, — sanoi hän, — saanen kait huomauttaa sinulle, että jos
meidän seuraamisemme on vaivaksi sinulle, minkä seikan jo hyvän aikaa
olen huomannut, niin tekisit paremmin, jos hakisit muuta ajankulua.

— Niin, siten juuri aionkin tehdä. Keksin pienen viattoman ilkeyden
—- siitä aion hankkia iloa itselleni. Menen tapaamaan Konnya, joka on
ulkona puistossa, ja aion kertoa hänelle, että epäilen jonkun henkilön
täällä olemista syyksi siihen, että minun pormestarini on kieltäytynyt
tulemasta mukanani tänne ja että hän vain _puolittain_ lupasi edes
hakea minut täältä... Voi miten soma juttu siitä tulee; arvaan, että
Konny tulee mustasukkaiseksi, sillä mustasukkaisiahan ovat itserakkaat
miehet aina.

— Toivon, että et tarkoita totta sillä, mitä sanot, — lausui Hermine
niin arvokkaasti, että se täysin salasi hänessä heräävän levottomuuden.

— Sitä älä usko, — lausui joukkoon appi, — pikku pormestarinnamme
on luonteeltaan kevyt, mutta hän on pohjaltaan liian hyväsydäminen
leikkiäkseen tulenaroilla aineilla.

— Sepä oli kaunis kohteliaisuus, mutta nyt minun on ikävä, eikä kait
mitenkään ole vakavaa vaaraa siitä, että hiukan ilveilen arvoisan herra
serkkuni kanssa. — Näin sanoen hän kuin salama leimusi pois.

Hermine loi Amalia-rouvan jälkeen katseen, joka vanhalle herralle
ilmaisi, että nuori vaimo jo oli selvillä miehensä luonteen
epäluuloisuudesta ja merkillisyyksistä.

— Herttainen tyttöseni, — sanoi hän, — aavistan mikä sinua
huolestuttaa, mutta ole aivan rauhassa. Vaimoni lähti juuri puhumaan
hiukkasen kahden kesken Konnyn kanssa, ja jos Amalia tosiaan on kyllin
narrimainen yrittääkseen tehdä mitä uhkasi, niin ei hän toki uskalla
vaimoni läsnäollessa, niin paljon kunnioittaa hän tätiään. Sitäpaitsi
poikani kyllä huomaa, että serkku pyrkii ilveilemään hänen kanssansa.

— Niin kyllä, jos kysymys olisi jostakin muusta.

— Ei, Hermine hyvä, sinä et saa tulla pahoillesi... Sinä tiedät, että
kielessämme on käsite sellainen kuin sovinnainen tasapaino. No niin,
minä, sinun vanha appesi, joka jo pidän sinusta, vakuutan sinulle,
että saan aikaan sellaisen sen varjopuolen ja valopuolen välillä, mikä
Konnyn luonteessa on. Mutta heitä pois nyt tuo kaikki mielestäsi!
Istukaamme sensijaan ja puhelkaamme hetkinen. Huomenna ja myöhemmin
voimme jatkaa kiertoamme täällä galleriassa ja antiikkisissa huoneissa.

— Niin, kiitoksia vaan, tarkkaavaisuuteni ei olisikaan nyt aivan
vireillä.

— Se on selvää, tyttäreni... No, näissä vanhoissa nojatuoleissahan on
oikein mukava istua. Ne kehoittavat kahta liittolaista luottamukseen.
Sanohan minulle sitten, miten luulet miehesi tulevan toimialallaan
menestymään.

— Olisiko kysymys hänen valtiollisista vaiko yhteiskunnallisista
pyrkimyksistään? — kysyi Hermine hiukan ujona siitä, että häneltä
tällaista kysyttiin.

—- Kysymys voi olla kummastakin. Hän voi muuten antautua
diplomaattisellekin uralle. Antautumista hovielämään olisi
hänenlaiseltaan mieheltä naurettavaa odottaakaan. Mahtaneeko hän aikoa
päästä yhdeksi maan edusmiehistä valtiopäiville? Hän kykenee kyllä
puhumaan, se on varmaa, mutta arvatenkaan minun puolueeseeni hän ei
tulisi kuulumaan?

— Niin luulen minäkin, — vastasi Hermine hiukan hymysuin. —
Luonnollisesti hän, jos sille uralle antautuu, tulee vaikuttamaan
vapaamielisen puolueen riveissä. Mutta ellen ole pettynyt — tunnenhan
mieheni aikomuksia ja aatteita vielä niin vähän —, niin työskennellee
hän vielä pari vuotta yksinomaan kirjallisuuden ja maanviljelyksen
hyväksi. Hän sanoo olleensa aivan liian kauan poissa viimemainitun
parista... Mutta kas, tuossahan Amalia jo tulee takaisin. — Herminelle
se näytti olevan suureksi helpotukseksi.

— Niin, kiitos vaan kohtalolle siitä! — Amalia piti kirjettä ylhäällä
kädessään. — Tässä raportti herra mieheltäni. Siinä taas uusi
päiväjärjestys.

Eivät nuo mahdottomat ja yksinkertaiset miehet tiedä mitä oikein
tahtoisivat. Nyt ikävöi hän jo vaimoaan ja tulee hakemaan minua
muutaman päivän kuluttua. No, silloinpa tulee hänelle hauskaa! Saapa
hän minusta härnäilevimmän pikku noidan kimppuunsa, mikä aviomiehellä
on ollut kestettävänään. Mutta mitä näenkään?... Tuossahan tulee täti
itse... Eikö täti mennytkään tapaamaan Konnya?...

— Se oli kyllä aikomukseni, — vastasi täti ja istuutui miniänsä
viereen, — mutta puistossa kuulin, että hän oli tavannut pehtoorin,
eikä tapaaminen niin ollen käynyt päinsä. Menemmekö ajelemaan
avovaunussa nyt aamupäivällä, hyvät nuoret naiset?

— Mennään vaan, ainakin minä tulen kovin mielelläni, — riensi Amalia
vastaamaan. — Mutta Herminehän punastuu niin kauniisti, että tekee
miltei mieli uskoa, ettei hän ole varma siitä, mitä hän tahtoo tai mitä
hänen valtiaansa tahtoo.

— Miten sinulla aina onkaan selvät mielipiteet kaikesta, — vastasi
vapaaherratar ja loi rouva pormestarinnaan nuhtelevan katseen.

— Rakas täti hyvä, olen niin auttavainen mieleltäni, tahdoin vahvistaa
Hermineä hänen uudessa horjuvassa asemassaan, eikö _se_ ole kaunista? —
Hän katsahti parooni Sigesmundiin.

— Jos minun kannatustani pyydät, sinä pikku viipperä, niin voit säästää
koreita kissantapojasi. Ehkä Herminellämme on työtä matkatavaroittensa
purkamisessa?

— Niin tosiaan on asianlaita, — vastasi nuori rouva, — ei omieni, mutta
Konny on antanut minulle kunniakkaan tehtävän ottaa hänen kirjansa ja
käsikirjoituksensa matka-arkuista ja järjestää ne. Laitan kuntoon hänen
kirjoituspöytänsä. Sitten hän on luvannut hetkistä ennen päivällistä
koetella käsialaani. Hän on sanonut mieluummin joskus tahtovansa
sanella minun kirjoitettavakseni kuin itse kirjoittaa.

— Ja tuollaiseen tehtävään sinä aiot lainautua, — huudahti Amalia. —
Tahtoisinpa nähdä, että herra pormestarini pyytäisi minulta jotakin
sentapaista!

— Amalia rakas, — lausui vapaaherratar Louise äänellä, joka ilmaisi,
että hän tunsi olevansa jonkun verran huolissaan rohkeapuheisen,
nuoren sukulaisensa lausuntovapaudesta. — Tiedätkö, että vielä
nykyisinkin tunnen itseni ylpeäksi siitä, että mieheni sanelee
minun kirjoitettavakseni tuttavallisemmat kirjeensä. Olen myöskin
puhtaaksikirjoittanut yhtä ja toista. Eikö niin, Sigesmund rakkaani?

— Kyllä, sinä olet aina osoittautunut sekä viisaimmaksi että
miellyttävimmäksi vaimoksi mitä olla saattaa. Ja huomaan, että rakas
pikku Herminemme aikoo käsittää asemansa yhtä kauniisti.

— No, onnea vaan!... Mutta sen sanon, — nyt osoitti Amalia aika lailla
närkästyneensä saamastaan ojennuksesta, — että jos _minusta_ olisi
tullut Konnyn puoliso, niin en koskaan olisi päästänyt aviomiestäni
muovailemaan minua miten hän kaikessa itsekkyydessään vaan olisi
halunnut. Olen kyllä, luullakseni, varsin pehmeätä savea, mutta vain
sille, joka osaa muovailla minua. Toistaiseksi ei kukaan kuitenkaan
ole osoittanut osaavansa sitä taiteellista tapaa, mikä sitä varten
ymmärtääkseni olisi tarpeen. Nyt juoksen pukeutumaan, täti hyvä.

Ja poissa oli hän kuin puhallettu.

Parooni Sigesmund vaihtoi merkitsevän katseen vaimonsa kanssa ja nousi
ylös lähteäkseen ratsain tavalliseen tapaansa peltoja tarkastamaan. Hän
suuteli Herminen otsaa, vaimonsa kättä ja lähti sitten niin nopeasti
ulos, että hän käytävässä saavutti Amalian.

— Pikku ystäväni, — sanoi vanha herra hiljaa, laskien kätensä Amalian
olalle. — Miksi tahdot näyttää huonoimmat puolesi? Onko aikomuksesi
saada jotakin pahennusta aikaan? Varo silloin! Miten mukautuvainen
miehesi lieneekin, niin kävisi sinulle ehkä epämieluisaksi, jos hän
alkaisi epäillä, että sinussa vaikuttavat muut tunteet kuin leikkivä
lapsellisuus!

— Mitä! — huudahti Amalia lentäen tulipunaiseksi

— Vaiti, vaiti! Mitä tulee suhtautumiseesi Hermineen, niin ajattele
käytöstapasi muuttamista.



X.

Edelleen samoissa oloissa.


Hermine oli nyt järjestänyt yhden niistä kolmesta huoneesta, mitkä
oli jätetty vastanaineitten käytettäväksi, miehensä työhuoneeksi.
Kirjoituspöytä, kaikkine salkkuineen, oli täydessä järjestyksessä,
sohvan lähellä oleva kirjahylly valmiina käytettäväksi lepohetkinä;
pienellä pöydällä oli vesikarahvi ynnä jäätä ja soodavettä; siinä
olivat näkysällä myöskin sikaarikotelo ja tulitikut. Akkunaverhot
olivat parahiksi alhaalla, ja ikkunoitten alaosassa olivat vihreät
ruukkukasvit luonnollisina kaihtimina.

Hermine seisoi kynnyksellä ja tarkasteli työtänsä. Hänen silmistään
säteili sisäinen ilo, joka lisäsi hänen kukkeuttaan. Mutta mistä
johtui, että näitten silmien teeskentelemätön ilme ikäänkuin verhoutui,
kun hän tunsi miehensä askeleet? Hän loi nopean katseen kuvastimeen ja
kävi kasvonilmeeltään hiukan kuin mielipahaiseksi huomatessaan kuvansa
säteilevämmäksi kuin sen oikeastaan hänen mielestään olisi tullut olla.
Hänen miehensähän ei _tahtonut_ hurmautua hänen kauneudestaan. Sitä
ominaisuutta ei hänen vaimonsa mitenkään saisi tavotella. Niinpä oli
aamupuku, mikä Herminellä vielä oli yllään, tavattoman yksinkertainen
ja vaatimaton, vaaleanharmaa väriltään ja kuosia, joka ei verhoamiseen
nähden jättänyt toivomukselle mitään sijaa. Se erosi niin paljon,
kuin vaan mahdollista on, Amalian liehuvasta puvusta, jossa oli
nauharuusuja, pitsejä, nappeja ja koristuskaistoja.

Konny astui sisään.

Hermine kääntyi miehensä puoleen ystävällisesti hymyillen. Konny ojensi
hänelle kätensä ja ystävällisesti pudistaen hänen kättään lausui vallan
liikutettuna:

— Kas vaan, sellaista se on kun on nainut mies ja vaimolla on makua ja
ymmärrystä! Ellet sinä olisi järjestänyt tätä miellyttävää huonetta
minulle ja saanut sitä niin mukavaksi kuin väsynyt matkamies ikinä vaan
saattaa toivoa, niin olisin nyt saanut ruveta hakemaan kaikkea tätä
matka-arkuista. Kiitos, Hermine! Heittäydyn aluksi sohvalle. Sanelu
täytyy lykätä toistaiseksi, sillä lörpötellessäni pehtoorin kanssa ovat
kaikki aatokset haihtuneet mielestäni.

— Enkö saa tarjota sinulle soodavettä?

— Kyllä, kiitos! Ja istuudu sitten tähän viereeni ja kerro mitä pidät
isästä ja äidistä — ja pikku rouva Amaliasta. Olen varma siitä, että
galleriassa olet hyvin suoriutunut.

— Kyllä, sinun isäsi — rakastan jo hellästi ja lämpimästi
appivanhempiani! — sinun isäsi oli luullakseni varsin tyytyväinen
siihen taideaistln vähään, mitä osoitin. Mutta meitä häiritsi serkkusi,
jota en oikein ymmärrä.

— Millä tavoin? Sanopa se minulle suoraan! Näytät epäröivän; älä tee
sitä, Hermine! Miksi ei Amalia ole miellyttänyt sinua?

— Olisin kiitollinen, jos tahtoisit kysyä sitä äidiltäsi.

— Ei, en luule kiertoteistä olevan apua.

— Olkoon menneeksi: hän näyttää hautovan joitakin pikku ilkeyksiä sen
vuoksi, että minä kieltäydyin seuraamasta anoppiani ja häntä ajelulle.
Minä sanoin että järjestäisin kirjasi ja käsikirjoituksesi, koska sinä
olit luvannut antaa minun kirjoittaa sanelun mukaan.

— Vai niin, no sitten ymmärrän asian! Hän luonnollisesti kerskasi
omalla vapaalla asemallaan ja koetti pistellä sinua? No, se ei merkitse
mitään! Vaimot voivat eri tavoin osottaa rakastettavuuttaan. Oletko
varma siitä, että mitään muuta ei ollut kysymyksessä?

— Mutta oletko _sinä_, Konny hyvä, varma siitä, että on oikein sinun
vaatia, että toistan tässä kaikki serkkusi pikku ajattelemattomuudet?

— Kyllä, siitä olen varma ja uskon ettei hänen lörpöttelyssään,
tolkuttomassa kuten tavallista, se myönnettäköön, voi olla mitään
salattavaa tai tärkeätä.

— Olkoon sitten. Kun hän väsyi katselemaan maalauksia, sanoi hän, että
hänellä ei ollut hauskaa ja että hänen senvuoksi täytyi keksiä jokin
pikku ilkeys. Hän lupasi hakea sinut, kertoakseen että hän _luuli_
miehensä minun tähteni kieltäytyneen seuraamasta häntä tänne ja että
hänen miehensä tuskin oli luvannut noutaakaan häntä. Mutta hän tuli
heti takaisin, kädessään avoin kirje, joka oli tullut hänen mieheltään
ja jossa juuri ilmoitettiin, että herra pormestari aikoi muutaman
päivän kuluttua saapua tänne.

— Vai niin, hän tulee siis todellakin. — Veri hiukan nousi Konnyn
kasvoille. — Ja tuo pikku lepakko todella arveli voivansa joillakin
viattomilla salaviittauksilla herättää minun mustasukkaisuuteni!
Mutta ole siinä tapauksessa aivan rauhassa, Hermine hyvä. Kun sinä et
tuota miestä rakastanut teidän ollessanne kihloissa, olet sinä oleva
viimeinen nainen maailmassa saattamaan levottomaksi miestä, jonka
kanssa kaiken tuon jälkeen vapaan valintasi perusteella olet mennyt
avioliittoon.

-— Mistä syystä lienenkin mennyt avioliittoon, — vastasi Hermine, —
niin on varmaa, että koskaan en ole miehelleni noin loukkaavasta syystä
antanut aihetta levottomuuteen. Mutta sitä tapaa, millä Amalia tahtoi
hankkia itselleen ajankulua, pidin kylläkin sopimattomana, koska se
sinussa olisi voinut herättää, jolleikaan juuri levottomuutta, niin
ainakin ärtymystä, sillä hän käyttelee pikku aseitaan tavalla, johon
kyllä ainakin jonkun verran sietää huomiota kiinnittää. Sinun on syytä
muistaa tämä, jos hän joskus taas joutuu ikävystymään. Hän ei ole
niinkään ajattelematon, enkä tahdo salata sinulta, että hänen mentyään
sinun äitisi saattoi minut ymmärtämään, että Amalia tuntenee hiukkasen
kateutta jonkin kokemansa pettymyksen vuoksi.

— Sellainen on vain äidillistä kuvittelua. Mutta miten lieneekin
asianlaita ollut, niin luulin sinun, Hermine, olevan liian
ylevämielinen katkerasti arvostellaksesi kilpailijaa, jonka olet
voittanut.

— Konny, ammut sanoillasi tahallisesti sivu maalin. Olen yhtä
vähän voittanut mitään kilpailijaa, jota sinä et ole koskaan
ajatellutkaan, kuin minä olen osottanut katkeruutta Amaliaa, entistä
muka kilpailijaani kohtaan. Olen huomannut sinut luonteeltasi
epäluuloiseksi, ja yhtenä aviovaimon velvollisuuksista olen pitänyt
sitä, että välttää huonojen vaistojen herättämistä. Mutta sinä taidat
koettaa pidättää haukottelua, aiot ehkä nukahtaa hetkiseksi ennen
päivällistä. Minä menen sillä välin pukeutumaan.

— Tee niin, Hermine hyvä. Taitaa tulla vieraita, kuten tavallista.
En ymmärrä, miten vanhempani yhä jaksavat pitää kotinsa avoinna niin
paljoille vieraille. Tahtoisitko sinä, että me eläisimme samaan tapaan?

— En, jos sitä vaan voi välttää.

— Se käy kyllä laatuun, kun vaan _tahtoo_.

— Sitä en usko.

— Mutta sinussahan on oikea vastustushalu. Miksi ei voisi järjestää
elämäänsä makunsa mukaisesti?

— Sen vuoksi että niin monet henkilöt, tarkoitan varsinkin miehiä, ovat
ennen avioliittoon menemistään muodostaneet kokonaisen joukon suhteita,
jotka pakottavat heidät elämään aivan toiseen tapaan kuin elää
sellainen, joka sinun laillasi katsoo henkiset harrastukset kaikkea
muuta tärkeämmiksi.

— Ja joka on saanut seuraajattaren, joka...

— ... on samaa mieltä miehensä kanssa. Voin hyvin ymmärtää vanhempiesi
elämän. Mutta kiitän Jumalaa, Konny rakas, siitä että meidän elämämme
ei ole tulemassa samanlaiseksi.

— Ja minä kiitän Jumalaa siitä, että olen saanut vaimon, joka ajattelee
sillä tavalla.

       *       *       *       *       *

Neljätoista päivää oli kulunut siitä kun vastanaineet tulivat
Sigesbergiin, ja kahdeksan päivää siitä kun seuraa lisäämään oli tullut
Herminen entinen sulhanen, herra pormestari Albert Ellers.

Tämä nuori mies, vaikkakaan hän ei ulkonaiselta olemukseltaan ollut
aivan niin ylväs kuin parooni Konny, oli kuitenkin kieltämättä
sekä arvokas ja hieno että miellyttävä ulkomuodoltaan. Ja hänen
esiintymisessään ilmenevä huoleton sulavuus teki edullisen vaikutuksen;
siitä ei vähimmässäkään määrässä ilmennyt, että hän olisi tuntenut
itsensä huonommaksi vaimonsa rikkaita, ylhäisiä sukulaisia. Mitä tuli
hänen suhteeseensa tähän levottomaan, liehuvaan vaimoonsa, niin ei
hän näyttänyt ottavan pahakseen vaimonsa pikku yrityksiä osottautua
pisteliääksi itsevaltiaaksi; pikemmin kohteli herra Ellers vaimoaan
kuin pientä lasta, jota joskus täytyy hiukkasen hillitä.

Vanha isäntäväki osotti kiintynyttä kunnioitusta ja hyväntahtoisuutta
tätä kunniallista ja rakastettavaa nuorta miestä kohtaan, joka
näytti olevan kuin luotu Amaliasta huolehtimaan ja jota tämä pikku
naishenkilö, huolimatta kaikesta emansipatsionistaan, kuitenkin kaiken
kaikkiaan ilmeisesti kunnioitti.

Miten sitte suhtautuivat Konny ja hänen vaimonsa tähän mieheen, jonka
Konny havaitsi olleen hänelle paljon merkitsevämpänä kilpailijana
kuin hän oli uskonutkaan? Koko olemukseltaan oli Ellers kuitenkin
niin veljellisen avomielinen ja silti myös niin kunnioittava Hermineä
kohtaan, niin ystävällinen ja myötämielinen hänen miehelleen, kuin ei
koskaan olisi ollut muuta suhdetta heidän välillään kuin nykyinen.
Siitä huolimatta Konny ei ollut aivan tyytyväinen... Ja Amalia,
pyydystellen aina itselleen tilaisuutta pieneen ylimääräiseen hupiin,
heitteli yhtämittaisesti pieniä viattomia ilkeyksiään.

— Rakkahin pormestari, enhän toki minä kaiketikaan ole niin vaativainen
vaimo, että sinun aina meidän kävelyllä ollessamme tarvitsee tarjota
_minulle_ käsivarttasi. Ajattele toki serkkuasikin ja anna minun joskus
saada osalleni Konny. _Minä_ en ole ollenkaan mustasukkainen, eikä
Konnykaan... Mutta miten lörpöttelenkään turhia! Konnyn otsalla on
uhkaavammat pilvet kuin taivaalla onkaan, niin harmaa kuin sekin on...
Hyi, Konny, miten huolimattomasti tarjoat minulle käsivartesi. Katso
minun miestäni, hän on paljon huolekkaampi; niinpä näyttääkin Hermine
tyytyväisemmältä kuin minä.

Tähän suuntaan oli Amalia-rouva väsymätön, ja jos hänen miehensä joskus
loi häneen nuhtelevan silmäyksen, näytti hän tavattoman hämmästyneeltä,
alkoi katsella oikealle ja vasemmalle pukuaan, nosteli sen ilmavimpia
osia (hän oli aina puettu jonkinlaisiin liehuviin pukuihin) ja kysyi
sitten rakastettavan lapsen ilme kasvoillaan: — Huomasitko jotakin,
ystäväni, sano? Näitkö jotakin olevan epäjärjestyksessä?

Aviomies ei silloin luonnollisestikaan voinut antaa minkäänlaista
selitystä, mutta onnettomuudeksi kuuli Konny kerran, kulkiessaan
erään huvimajan ohi, missä pormestarin ja hänen rouvansa piti hoitaa
kirjeenvaihtoaan, edellisen kutakuinkin vakavasti lausuvan vaimolleen:

— Kuulehan, Amalia hyvä, en pidä sinun viittailuistasi meidän
ollessamme yhdessä Konnyn ja hänen vaimonsa kanssa. Sinun
lörpöttelylläsi on kai jokin tarkotus, ja sinun vaikutteesi eivät
_voi_ olla puhtaat. Mitä oikein tarkotat? Tahdotko saattaa Konnyn
mielipahoilleen?

— Mikä minut sellaista saattaisi tahtomaan? vastasi Amalia-rouva
nauraen. — Serkkuni tietää kovin hyvin, että leikki ja pila kuuluvat
luonteeseeni, kun sellaiselle päälle satun. Mutta sen sanon sinulle,
sinä viisas lainoppinut, että juuri se vastenmielisyys, mitä _sinä_
tunnet minun pikku lörpöttelyäni kohtaan, näyttää epäilyttävältä. Olen
puolestani vakuutettu siitä, että sinä olet päässyt rakkaudestasi
Hermineen, jos koskaan olet häntä rakastanutkaan, mutta eikö voi
viattomanakin joutua epäillyksi, jos näyttää niin vaivautuneelta kuin
sinä joskus, kun minä kehoitan sinua tarjoamaan hänelle käsivartesi?

— Sinä et ole hyvä vaimo, Amalia, kuu keksit kaikenlaisia
hyttysenpistoja. — Herra pormestari sysäsi tuolin kolisten loitolle
pöydästä ja otti hattunsa.

Konny ehti töintuskin välttää kohtausta, joka siinä hetkessä olisi
tuntunut varsin tukalalta.

Puiston perimmäisessä, synkimmässä osassa heittäytyi hän nurmikolle
ja alkoi lukea taskustaan ottamaansa vihkoa. Mutta mitä hän lieneekin
lukenut vihkostaan, ei hän ainakaan saanut mieltään pakottamallakaan
kiintymään siihen, mitä siinä puhuttiin _kansantaloustieteestä_, sillä
hänessä oli jotakin, joka ikäänkuin väkisin työnsi hänen silmiensä
eteen toisen tekstin, ja tämä teksti sisälsi seuraavaa:

— Tuo toinen mies rakastaa häntä vielä, aivan varmasti on asia siten!
Ja vaimoni ei ainakaan vastenmielisesti ole hänen seurassaan!

Harmistuneena käänsi Konny kuitenkin pian katseensa tästä väärästä
tekstistä. Hän muisti että Amalian mies eräänä iltana, kun he molemmat
kahden polttelivat sikaarejaan puistokäytävässä, avomielisesti oli
kertonut hänelle syyn sekä kihlaukseen että sen purkautumiseen.

— Se oli, — sanoi hän suoraan tapaansa, — hyvä opetus minulle, ja olen
siinä käsityksessä, että tuollaiset lastenkeskiset kihlaukset, joita
määräämässä ovat vanhempien halut, ovat aina luonnottomia. Olisin
epäilemättä voinut, kuten sanotaan, mielettömästi rakastaa serkkuani,
joka on kerrassaan hämmästyttävän kaunis, älykäs ja kykenevä tulemaan
miehelle mitä jaloimmaksi seuraksi. Mutta onneksi meille molemmille
rakastin häntä enemmän ylpeänä, saavuttamattomana serkkunani, jonka
sydän ilmeisestikään ei vapaaehtoisesti ollut minun, kuin omana
vapaasti valitsemanani morsiamena. Olimme kuitenkin molemmat sitä
mieltä, että meidän ainakin pitäisi koettaa sopeutua yhteen, kun
Herminen äiti kuolinvuoteellaan selitti, että hän ei voi kuolla
rauhassa, ellei näe meidän käsiämme yhtyneinä. Koetimmekin aluksi
käsittää suhteemme kauniin velvollisuuden määräämäksi, ja, toistan sen,
Hermine olisi helposti voinut käydä minulle sanomattoman rakkaaksi, jos
hän vaan olisi antanut minulle vähintäkään toivetta. Mutta heti kun
aloin kyetä häntä täysin käsittämään, päätin ehdottomasti, että annan
hänelle takaisin vapauden, jota hänen ylevämielinen luja luonteensa
esti hänet pyytämästä. Se aika, jolloin voin tarjota vaimolle kodin,
oli vihdoin tullut, ja vapautin hänet silloin, samalla kun tein
vapautuksen täydelliseksi sillä tavoin, että pian sitten kosin _sinun_
serkkuasi — joka, se on ilmeistä, on kovin erilainen kuin Hermine,
mutta kuitenkin hyvin sopii minulle, joka ehkä olen hiukan hidas
mieleltäni.

Kaikki nämä selitykset, joiden pyytämiseen Konnylla ei ollut
minkäänlaista oikeutta, mutta jotka hänelle jalomielisesti oli annettu,
tulivat nyt hänen mieleensä, ja hän häpesi niitä outoja tunteita, joita
Amalian hillitön kieli hänessä ajoittain herätti. Samalla vaivasi hänen
omaatuntoaan se, että hän ei suoramielisesti puhunut vaimonsa kanssa
asiasta. Mutta arka, pelonalainen tunne, mikä hänessä syntyi aina kun
hän luuli voivansa liiaksi antautua aistinvaikutteiden valtaan, oli
hänessä vallitsevana nytkin.

Tulisiko Konnysta koskaan onnellinen? Sitä hän ei ollut koskaan ollut,
ja hänen sielussaan oli jotakin, joka näytti kieltävän häntä edes
pyrkimästä sellaista tilaa saavuttamaan.



XI.

Sigesbergissä oleskelu loppuu.


Oli pormestarin ja hänen rouvansa lähdön edellinen päivä.

Parooni Konny seisoi akkunan ääressä työhuoneessaan ja katseli
ikkunankaihtimien vihreitten säleiden välitse, miten hänen vaimonsa
kauniilla pihamaalla hieno siro puku yllään (tänään olivat tulossa
suuret jäähyväispäivälliset) näytti olevan mielenkiintoisessa
keskustelussa serkkunsa kanssa.

Vastikään naimisiin mennyt aviomies ei koskaan ollut niin
todellisesti kykenemättä koettanut kääntää katsettaan valitsemastaan
seuraajattaresta. Vaikkapa hän ummisti silmänsäkin, näki hän vaimonsa
syvät, tutkimattomat silmät, näki miten niitten syvyyden yli
säihkyvä kimppu auringonsäteitä jäi luomaan valoaan tummansiniselle
silmäterälle. Voivatpa tosiaan tuollaiset silmät hurmata miehen, ja
tuo muodonkaunis vartalo, kuin taiteellinen uni, kauttaaltaan niin
miellyttävä, ja koko tuo hieno naisellisen ihastuttavuuden, kainouden
ja ylevyyden kokoomus, kaikki se oli kuin vartavasten luotu kiusaamaan
ja vetämään aviomiestä kaikista terveistä ja sekä filosofian että
moraalin avustuksella omaksutuista, jo aikoja sitten vakiintuneista
periaatteista.

Tällä epäotollisella hetkellä sattui käymään niin hullusti, että
hänet, vaikkei hän ollut mitään kuullut, yllätti kevyt kädenlyönti
olkapäälle. Häntä puistatti ajatus, että se olisi voinut olla Amalia,
joka täten olisi päässyt näkemään hänet kaiken ylvään arvokkuutensa
täysin menettäneenä. Millainen aihe pienten, myrkyllisten nuolten
heittelemiseen! Onneksi puhutteli häntä toinen ääni; tulija oli hänen
äitinsä, mutta sittenkään hänestä ei ollenkaan ollut mieluista kuulla
tämän iloisella leikillisellä äänellä huudahtavan:

— No, mutta onpa odottamatonta nähdä herra poikaani noin innostuneena!
No, no, esineen vuoksi kyllä kannattaakin poiketa vanhoilta raiteilta.
En kykene sanomaan sinulle, miten onnelliseksi tunnen itseni nähdessäni
Konnyni vihdoinkin joutuneen uudelle tolalle.

Mutta nyt kutsui nuori parooni kaikki apujoukot lippujen alle
avukseen, ja ylpeyden, itserakkauden, stoalaisen tyyneyden ja kai
puolueettomuutensa jättäneen valtiaskylmyyden johtajana oli syvästi
haavoittunut miehekkyyden tunne.

Äiti aivan hämmästyi poikansa äkkiä muuttunutta kasvonilmettä.

— Äiti hyvä, minun pitäisi melkein tuntea itseni lohduttomaksi siitä,
että äiti saa havaita pettyneensä. Mutta jos jotakin outoa näkyi
kasvoillani, niin pelkäänpä, että se ei johtunut sen kauniimmasta
syystä kuin mielipahasta. Onko tosiaan nähtävissä tarkemman harkinnan
perusteella valmistettua pukua kuin se, mikä rakkaan vaimoni yllä nyt
on? Hän tietää kovin hyvin, että pidän tummista väreistä, ja kuitenkin
on hänellä vaaleankeltainen silkkipuku, ja pitsien sekä rusettien
määrässä kilpailee hän jopa itsensä Amalian kanssa.

— Poika hyväni, pitsit ovat mustia, ja onhan hän sitäpaitsi
kauttaaltaan mustan silkkishaalin Verhoama. Juuri siitä saa hän niin
vakavan arvokkuuden koko olemukseensa.

— Niin, shaalin, joka täydelleen läpinäkyvästi peittää hänen kaulansa
ja hartiansa.

— Sinä olet mieletön! Ei kait hän suurilla päivällisillä voi tehdä
itseään naurettavaksi esiintymällä korkeakauluksinen puku yllään.

— Entä _minun_ makuni ja minun horjumaton mielipiteeni...

•— Ne _täytyy_ hänen jättää huomioonottamatta kunnioituksesta appeansa
kohtaan, joka tulisi aivan tyytymättömäksi, ellei Hermine olisi
huolehtinut ulkomuodostaan, jota appi ei halua miellyttävyydessä
voitettavan. Hän kerskaa sitäpaitsi niin mielellään kauniilla
miniällään, jonka tämänpäiväisen puvun hän itse on tilannut. Muuten on
sinulle lohdutukseksi se, että sinä lyhyenä aikana, minkä tällä kertaa
vielä täällä olette, ei muita kutsuja enää ole.

— No olisipa se edes hyvä! En pääse käsiksi mihinkään vakavaan työhön
enkä perusteelliseen ajatteluun, niin kauan kuin tätä pintapuolista
elämää jatkuu.

— Mutta, rakas ystävä, sinähän olet vast'ikään mennyt naimisiin!
Silloinhan on kuherruskuukausi!

— Tosin siitä perittyyn tapaan puhutaan, mutta minusta tuntuu
siltä kuin avioliiton ensimäistä kuukautta tulisi nimittää
orjantappurakuukaudeksi — silloinhan vasta aletaan sovitella
yhteen erilaisia mielipiteitään, vaatimuksiaan, pieniä ja suuria
tottumuksiaan. Tässä on ratkaistavana hienotuntoisuuskysymys,
tässä sovinnaisuuskysymys, tässä siveydellinen, uskonnollinen,
yhteiskunnallinen kysymys. Lyhyesti sanoen, omassakin mielessä on
kaikki sikin sokin, eikä tiedä oikein, onko maanpäällä vaiko kuussa.
Arvelen, että koko ensimäinen vuosi menee asioitten järjestämiseen ja
yhteisen elämän saamiseen oikeille perusteille.

— Konny rakas, jos arvoisa pormestarimme, joka on saanut erään
pikku Amalian kumppanikseen, pitäisi tuollaisen esitelmän, niin
voisi siinä olla tottakin joukossa; mutta sinä, joka olet saanut
sekä ulkomuodoltaan että avuiltaan niin mainion vaimon, sinä olet
kiittämätön Jumalaa kohtaan noin puhuessasi. Pelkään, että sinä et
kykene tuntemaan kotoista onnea.

— Onni, äiti hyvä, on kovin epämääräinen sana ja ennen kaikkea aivan
horjuvainen käsite. Ihminen ei ole maailmaan tullut onnen vuoksi, vaan
tutkiakseen ja työtä tehdäkseen. Elämä on liian vakava asia antaakseen
suurta sijaa haavemielisyydelle.

— Mutta siinä tapauksessa haluaisin tietää, mikä voima se saattoi sinut
ensin jättämään edullisen paikkasi lähetystössä ja sitten, ollessasi
matkoilla, äkkiä kuin salama tulemaan Ruotsiin, ei meidän luoksemme,
vaan toiseen kotiisi, minne et kuitenkaan tullut ennen kuin postin
välityksellä olit kosinut ja määrännyt sekä kihlauksen että hääpäivän.
Eikö tämä johtunut rakkauden ja onnen halusta?

— Se johtui halusta saada itselleni rauhallinen ja järjestetty koti,
missä hyvä ja viisas vaimo hallitsisi ja olisi tuottamassa perhe-elämän
luonnollista iloa. Tätähän olin niin kauan halunnut ja kun sain kuulla
että Hermine rikottuaan aikaisemman suhteensa yhä eli vapaana, päätin
minä, kauan harkittuani asiaa, viedä sen päätökseen. Mutta kas, nyt
tulee rouvani sisään antaakseen appensa liehakoida häntä, ja tuossa
tulevat ensimäiset vaunut.

— Hyvästi sitten, herra filosofi! Sinä kait pian alat harkita valmiiksi
järjestelmää tulevan perillisesi kasvattamiseksi.

Äidin lausuessa viimeisiä sanojaan tuli Konnyn kasvoille kaunis
vivahdus: niistä katosi kaikki kankea ja teennäinen, ja hänen
huulillaan viivähti hetkisen lempeä hymyily.

Mutta nyt avautui äkkiä ovi, ja Amalian ääni kaikui läpi huoneitten.
— Oletko sinä valmis, Hermine? Siunatkoon, onko Hermine jo alhaalla!
Sitten varmaan _toiset_ serkukset ovat tapaamassa toisiaan. Se on aivan
hirvittävää, mutta sanohan, Konny, enkö ole mielestäsi soma, tämä
ruusunpunainen silkkiharsopuku päälläni! Huolimatta pormestarinrouvan
arvokkaasta asemasta, pukeudun mieluummin tällaisiin ilmaviin pukuihin.
Katsos minua, sinä jörri, vai eikö minussa ole mitään katsomisen
arvoista?

— Kyllä, mutta pelkään, että lennät pian pois monine liehuvine
hameinesi. Miten voi kunniallinen nainen esiintyä tuolla tavoin
pyntättynä? Sinähän olisit omiasi pikku prinsessaksi johonkin
teatteriin. Mitä sanovat raatihuoneen herrat kaikesta tästä harsojen,
nauhojen ja kukkien hetalejoukosta?

— He sanovat, että pormestarin rouva on ihastuttava. Hyvästi siksi,
sinusta on entistä vähemmän mihinkään.

       *       *       *       *       *

Suurten päivällisten päivä oli joutumassa iltaan, ja kun elokuu
varjoineen juuri oli alkamassa, oli parooni Sigesmund, tehdäkseen
juhlan kylliksi niitten nuorten parien arvoiseksi, joitten kunniaksi se
annettiin, pannut toimeen komean ilotulituksen siinä osassa puistoa,
mikä oli lähinnä: näky, jota aremmat vieraat katselivat parvekkeelta,
mutta muut kävellen puistossa nauttimassa rauhaisasta, kauniista illasta.

Hermineä oli koko ajan niin ihailtu ja vieraat olivat niin häärineet
hänen ympärillään, että hänen miehensä oli saanut katsella häntä vain
kaukaa, puhuessaan paikkakunnan mahtimiesten kanssa politiikasta ja
maataloudellisista asioista. Mutta kaikkein enimmin liehitteli Herminen
ympärillä ihastunut appiukko. Hän, joka muuten oli mitä huomaavaisin
_kaikkia_ naisia kohtaan, asetti tällä kertaa miniänsä mitä ilmeisimmin
etualalle ja nauroi vain, kun Amalia, liidellessään toiselta ryhmältä
toiselle, väitti tuntevansa itsensä hirvittävän loukatuksi isännän
huomaamattomuuden vuoksi.

Kävellessä täytyi kuitenkin vanhan herran, joka oli saanut osalleen
paikkakunnan parhaimman naispuolisen huomattavuuden, jättää pojalleen
oikeus saattaa vaimoaan. Ja Konny hämmästytti aika tavalla vaimoaan
tuomalla käsivarrellaan lämpimän shaalin, jonka suvaitsi kietoa
vaimonsa ympärille, minkä jälkeen aivan rauhallisesti otti hänen
käsivartensa kainaloonsa.

Kaikki vieraat kehuskellen riemuitsivat parooni Sigesmundin
kohteliaisuutta osoittavista menestyksellisistä laitteista, mutta
kun suosionhuudot ja kohteliaisuudet hiukan hiljenivät, hajaantuivat
kävelijät joka taholle, jolloin myöskin niille käytäville, joita muu ei
valaissut kuin kalpea kuu, tuli yksinäisiä pareja. Liikkuminen olikin
kyllä tarpeen, ennenkuin käytiin illallista nauttimaan.

Yhdelle käytävistä, joilla ei juuri ketään muita ollut, oli Konny
vienyt vaimonsa.

— No, — sanoi hän, oltuansa ääneti verraten kauan, — sinun täytyy
todellakin olla tyytyväinen saavuttamaasi huomioon! Miten erilaisin
ovatkaan ne kevyet ja vilkkaat keskustelut, joihin tänään olet ottanut
osaa, niihin verraten, joita _meillä_ oli keskenämme ensimäisen
tuttavuutemme aikana!

— Konny hyvä, sinä sanot tätä sillä äänellä kuin olisi sinusta ollut
mieluisampaa, etten olisi herättänyt vähintäkään huomiota.

— Minunlaatuiseni aviomies ei suuresta seuraelämästä löydä mitään,
mikä voisi häntä miellyttää, ei edes siinä tapauksessa, että hänellä
on kunnia nähdä vaimollensa uhrattavan suitsutusta, josta korvaukseksi
vaimo heittää ympärilleen rakastettavuutta, hymyilyjä, ajatuksia ja
vaikutteita.

— Tuossa kaikessa, ystäväni, on niin vähän totuutta, että minä
päinvastoin koko ajan, päivällisten alusta aina siihen asti, kunnes
pääsimme kävelylle, elin todellista kaksoiselämää. Pintapuolista
huomaavaisuutta ja kevyitä sanoja olen suonut niille, jotka minua
ovat puhutelleet, mutta mieleni ja todelliset ajatukseni ovat olleet
sinun luonasi. Eikö Konny kertaakaan tule luokseni, enkö edes saa
sydämellistä silmäystä häneltä osakseni?

— Tuopa kuulostaa varsin kauniilta. Onnettomuudeksi on tunnettu asia,
että huomiota osakseen saavat aviovaimot mielellään antavat ihmisten
nähdä, että myöskin heidän miehensä osoittavat heille kunnioitustaan;
mutta sitä sinä saat turhaan _minulta_ odottaa.

— Niinkö väärin, ja nähtävästi tahallasi, ymmärrät minun tarkoitukseni!
Minä en ole turhamainen enkä keikaile, ja kuu ikävöin sinua, tein sen
sinun itsesi tähden, enkä siinä halpamaisessa mielessä, mihin sinun ei
olisi pitänyt viitatakaan.

— Suo anteeksi minulle siinä tapauksessa, Hermine! Kaikki tämä touhu
on tehnyt minut ärtyisäksi, ja kiitos sinulle siitä, että et osottanut
olevasi loukkaantunut. Mutta _yhdessä_ innostuneessa keskustelussa sinä
toki tänään olit, jolloin varmasti olit kaukana minusta.

— Tarkoitat sitä keskustelua, missä ennen vieraitten saapumista olin
serkkuni kanssa. Mutta siinäkin taas erehdyt. Puhuimme sinusta ja
siitä, miten hyvä Jumala oli ollut, antaessaan minulle juuri _sen_
miehen, jonka seuraajattareksi uskoin parhaiten sopivani.

— Ja mitä vastasi hän sinulle?

— Hän sanoi olevansa vakuutettu siitä, että minun valintani olisi
osoittautuva sitä onnellisemmaksi, kuta kauemmin olisin naimisissa, ja
että hän oli Jumalalle kiitollinen siitä, että tämä onni oli tullut
osakseni.

— Se oli jalosti sanottu, ja kauniisti sinäkin teit, kun ilmoitit sen
minulle. Ole varma siitä, että hän on oikeassa; mutta voiko _hän_ olla
onnellinen?

— Hän vakuutti minulle olevansa onnellinen. Mutta nyt alkavat kaikki
poistua puistosta. Illallisaika lähestyy, meidän täytyy seurata virran
mukana.

— Viivähdä vielä vain vastataksesi erääseen muistoon. Kun alotimme
häämatkamme, eivät sinun ajatuksesi avioliittosuhteesta nähdäkseni
olleet aivan samat kuin nyt?

— Ne olivat samat, muita arvostelen nyt ehkä asioita vähemmän
puolueellisesti.



XII.

Jäähyväiset ja kotiintulo.


Vanhemmilta otettavat jäähyväiset koskivat paljon enemmän Hermineen
kuin Konnyyn, joka — huolimatta siitä, että mitä syvällisimmin rakasti
vanhempiaan — ei kuitenkaan täysin hyvin viihtynyt lapsuudenkodissaan.
Tämä johtui ilmeisesti siitä, että Konnyn ja hänen isänsä mielipiteet
tuskin missään yleisissä kysymyksissä soveltuivat kunnolla yhteen, ja
muuten myöskin siitä, että alituinen vieraitten tulva tuntui hänestä
samassa määrin vastenmieliseltä, kuin se pitkäaikaisen tottumuksen
vuoksi oli luonnollinen ja mieluisa hänen vanhempiensa mielestä.

Kun hän oli keskellä syväaatteisinta työtä, häirittiin häntä
pyytämällä tulemaan alas jonkun vieraan vuoksi, ja jos hän silloin
vastasi kieltäytyen, tuli parooni Sigesmund itse ovelle, selittäen
aivan välttämättömäksi pojan tulemisen alas. Jos Konny sitten
oli tottelemattoman pojan kaltainen, joka lupasi tulla, mutta ei
tullutkaan, silloin astui sisään hänen hyvä, rakastettava äitinsä ja
hyväili häntä, kunnes sai hänet lähtemään työpöydän äärestä.

Hermineä sekä appi että anoppi rakastivat lämpimästi. Mutta kyllä
olivat heidän hänelle antamansa neuvot erilaisia, osoittaen heidän
erilaista käsitystään siitä vaikutusvallasta, mikä miniällä olisi
poikaan. Ehkä olisi oikeampaa puhua miniän tulevasta vaikutusvallasta,
sillä tavallisista silmistä oli omiaan näyttämään siltä kuin
Hermine koskaan ei tulisi kuulumaan sen luokkaisiin naisiin, jotka
voivat vaikuttaa miehensä tunteisiin paljon vähemmän kuin hänen
mielipiteisiinsä.

— Herttainen Hermine rakkaani, — sanoi parooni Sigesmund muutamia
päiviä senjälkeen kun pormestari ja hänen puolisonsa olivat
matkustaneet, heidän usein uudistuneeseen tapaan kävellessään
taulugalleriassa, — olen vanha valtiomies, jota mitkään
välinpitämättömät kasvonilmeet tai jäykkä käytös ei voi erehdyttää.
Poikani on, avoimesti puhuakseni, hiukan umpimielinen ja luonteeltaan
melkoisen pulmallinen. Voi näyttää siltä, että hän on kylmä mies, joka
kaikessa menettelee varman harkitun ajatuksensa mukaan. Mutta usko
minua, koettakoonpa hän miten tiukasti tahansa pysyä siinä mielestään
onnellisessa vakaumuksessa, että hänellä ei ole mitään intohimoja,
niin ei asia sittenkään ole niin, sillä muuten, totta vieköön, ei hän
olisi melkein kaksi vuotta poissaoltuaan tullut kuin tuulispää tänne
kotimaahan ja suoraa päätä kosinut. Kaikki riippuu nyt vain siltä,
miten viisaasti käytät valtaasi! _Viisaasti_, siinä pääasia!

Kovin tarkkaavaisena oli Hermine kuullut, mitä oli sanottavaa hänen
miehensä isällä, jota hän niin kunnioitti. — Siinä tapauksessa,
— vastasi hän kainosti, — että uskaltaisin uskoa viimemainittuun
mahdollisuuteen, niin mikä on silloin mielestänne _paras_ päämäärä,
minkä saavuttamiseksi minun tätä vaikutusvaltaa pitäisi käyttää?

— Rakas tyttöseni, minä en koskaan koeta saattaa sinua sellaiseen,
mitä ei rakkautesi, ennen kaikkea omatuntosi, hyväksy. Mutta eikö
sinusta näyttäisi olevan kyllin arvokas päämäärä vaimolle saattaa
niin lahjakas ja älykäs mies, kuin Konny on, luopumaan aatteittensa
yksipuolisuudesta? Konny jättää kokonaan käyttämättä kaikki
mahdollisuudet tehdä itsensä sopivaksi siihen, minkä tulee olla
jokainoan kunnon kansalaisen velvollisuutena, nimittäin valtion
palveluksen, valtion ehdottomia vaatimuksia noudattaen. Ajattele sitä,
lapseni!

Punastuvana ja levottomana ymmärsi Hermine liiankin hyvin, mihin hänen
appensa häntä velvoitti, ja hän tunsi itsensä kovin onnelliseksi
päästessään vastaamasta, kun anoppi samassa astui sisään.

— Hyvä on, ystäväni, että tulit, — lausui vanha aatelisherra, —
Sillä välin kun minä ratsastan Konnyn kanssa maita katselemaan ja
saan häneltä joitakin hyviä neuvoja, niin saat sinä täällä jatkaa
keskustelua rakkaan tyttäremme kanssa. Tiedät, mitä tarkoitan.

— Kyllä, — sanoi paroonitar, — tiedän kyllä, mitä _minun_ mieheni
ajattelee ja myöskin miten _sinun_ miehesi suhtautuu asioihin,
mutta tahtoisin mielelläni tietää, mitä _sinä_ ajattelet Konnyn
suhtautumisesta hänen isänsä niin oikeutettuihin toiveisiin?

— Voi, on aivan liian aikaista pyytää minulta sellaista arvostelua!
Mitä määrättyjä käsityksiä niin arassa asiassa olisin vielä ehtinyt
muodostaa itselleni? Hänen tarkat tietonsa, hänen parempi ajatuksen-
ja tahdonvoimansa ovat minulle kuin vallituksena. Tarvitaan paljon
aikaa, suurta kärsivällisyyttä ja kestävää rakkautta — rakkautta,
joka ei perustu aistihuumaan eikä kiehtovaan keimailuun, vaan
ylevään siveelliseen periaatteeseen ja _henkisessä_ merkityksessä
korkeaan havaintokykyyn — ennenkuin vallitukseen voi saada mitään
sisäänpääsymahdollisuutta.

— Sinä puhut juuri niin, kuin toivoisin Konnyn vaimon käsittävänkin
hänet. Mutta sanopa, etkö halua, että hän antautuisi valtiolliselle
uralle?

— Sillähän hän kaikkein parhaassa ja todellisimmassa merkityksessä
jo on. Mutta virkaan, valtiomiesuralle tai johonkin muuhun, missä
hänen henkensä ei saa vapaasti liikkua, luulen... — Hermine vapisi ja
keskeytti lauseen.

— Riittää, tyttöseni! Käytä sitten parhaalla tavalla valtasi tehdäksesi
hänet onnelliseksi ja itseesi tyytyväiseksi, niin olet saavuttanut
_minun_ kiitollisuuteni.

       *       *       *       *       *

Runsaan tunnin olivat vastanaineet olleet kotonaan. Kuusi viikkoa
kestänyt häämatka oli nyt lopussa.

Menomatkalle kuvaavia olivat olleet kaikenlaiset pienet, hiukan
epäromanttiset tuulenpuuskaukset, jotka yleensä eivät ole tavallisia
päivää jälkeen häitten; sitävastoin oli paluumatkalla ollut vallalla
toimettomuuden tyven, jolloin kumpikin aviopuolisoista harrasti — ei
kahden rakastuneen tavoin tulevaisuuden maalaamista auringon ja taivaan
kirkkain värivivahduksin — vaan pikemmin toinen toisensa hiljaista
tutkimista kuin kahdesta eri leirien vartiopaikasta.

Konny tunsi itsensä tyytymättömäksi. Tähän vaikuttivat jo muistot
menomatkaltakin; olihan hän silloin —- aivan satunnaisen oikun vallassa
— osoittautunut eräänlaiseksi tyranniksi, joka tyhmän itsevaltaisesti
oli nuorelle vaimolleen osoittanut, että tämän sukulaissuhteet eivät
miellyttäneet häntä. Mutta vielä enemmän, jopa niin että hän tunsi
suoranaista inhoa, kiusasi häntä tyytymättömyys siihen käytökseen,
jota hän kuluneina viikkoina oli osoittanut. Kaikki oli ollut kieroa
kauttaaltaan, mikä johtui siitä, että hän, sen sijaan että olisi
päässyt rauhassa ja vakavasti alkamaan avioelämänsä, johtui noihin
iankaikkisiin seuraelämän suhteisiin, missä hän ei ollut päässyt
kertaakaan kunnollisesti ja vakavasti keskustelemaan vaimonsa kanssa.

Yleensä (se on hyvä sanoa) oli Konnylla elämässään ollut vain harvoja
päiviä, jolloin hänessä jokin epäilys ei ollut pyrkimässä saamaan
maaperää. Hän oli tuollainen ulkonaisesti voimakas ja realistinen
luonne, joka kuitenkin sisäisesti oli mieleltään herkkä kuin
mimosa. Hän vaati ihmistä olemaan täydellinen tai ainakin pyrkimään
täydellisyyteen. Tämä sai aikaan sen, että hän katui melkein jokaista
tekoaan, pelkäsi hätäilemisellä pilaavansa asiansa ja oli paljon
epävarmempi jonkun tekonsa oikeutuksesta sen tehtyään kuin sitä ennen.

Erikoisesti vaivasi hänen mieltään se käsittämätön seikka, että he
menomatkalla olivat joutuneet vertaamaan kosimakirjettä ja siihen
annettua vastausta. Siihen oli syy varmastikin hänen vaimossaan,
mutta aikaisemmin oli hän itse antanut aiheen siihen, että Hermine
oli käsittämättömän rohkeasti alkanut laskea leikkiä "_avioliiton
turnajaisisia_". Nyt oli kysymys siitä, miten kaikki tällainen
parhaiten korjattaisiin heti kotiin päästyä.

Säälittä työnsi hän mielestään kaikki hempeäajatukselliset
rakkaushaaveet, kun ne viekkaasti pyrkivät kuiskuttelemaan elämästä,
joka ei oikein soveltunut hänen muodostamiinsa teorioihin kotoisesta
onnesta.

Samaan aikaan teki Hermine havalnnoitaan, mutta ne eivät johtaneet
häntä ollenkaan valoisiin toiveisiin. Päinvastoin kuin hänen miehensä,
hän pelkäsi sitä, että uusi, yhtämittainen oleminen kahden kesken
tarjoisi vähemmän kuin vastakuluneet viikot. Hänellä ei ollut nyt
käytettävänään niitä pikku aseita kuin Sigesbergin seuraelämässä, ja
hän pelkäsi olevan paljon vaikeampaa ja arkaluontoisempaa nyt löytää
oikeita kosketuskohtia. Kuta enemmän hän koetti oppia tuntemaan
miestään, sitä saavuttamattomammalta tämä hänestä näytti.

       *       *       *       *       *

Tällä hetkellä seisoi nuori rouva, joka miehensä kanssa juuri oli
pikaisesti tehnyt kiertomatkan läpi huoneitten, suuren peilin edessä
makuuhuoneessa ja järjesteli hiuksiaan. Mutta kaukana siitä, että
olisi tässä pyrkinyt käyttämään sitä hyvää makuaan, mitä tähän asti
oli osoittanut (vallankin oltaessa appivanhempien luona), tuntui hän
päinvastoin tekevän parhaansa niin paljon kuin suinkin kätkeäkseen
komeat hiukset, jotka luonto auliisti oli hänelle antanut. Hän suori ne
sileiksi otsan kummaltakin puolelta ja peitti niskaan kootut palmikot
parilla mustalla samettinauharuusukkeella Vaikea on sanoa tapahtuiko
tämä tahallaan vaiko hajamielisyydestä, mikä johtui siitä, että hänen
miehensä — syleiltyään häntä niin laimeasti, ettei sellainen kunnolla
sopisi hopeahäittenkään jälkeen — oli kuiskannut hänelle, että he
kahvin juotuaan menisivät kävelylle. Mutta huolimatta siitä, että hän
tunsi kuin jonkunlaista pelkoa ajatellessaan tuota kävelymatkaa, ei hän
kuitenkaan ollut niin perin hajamielinen. Senvuoksi on mahdollista,
että hän tahallisesti noin järjesteli ulkoasuaan.

— Liina! — huusi hän kamarineitsyelle, joka oli lähetetty pappilasta
ja nyt makuuhuoneen viereisessä vaatekammiossa purki matka-arkuista
vaatteita; — tuo tänne harmaa merinopukuni!

— Vapaaherratar kait tarkoittaa vaaleanharmaata silkkipukua?

— Tarkoitan sitä, mitä pyysinkin.

— Ei, herra varjelkoon, sopiiko _se_ näin aamupäivällä, ja vielä
ensimäisenä päivänä!

— Kiirehdi, ja salli minun sanoa sinulle muuan asia, Liina hyvä. En
pitänyt, kuten muistanet, koskaan neuvoista enkä liiasta lörpöttelystä,
kun olit minua palvelemassa pappilassa. Nyt pidän vielä vähemmän siitä,
mutta ei sinun silti tarvitse pelätä, että minusta et saa hyvää emäntää.

Liina seisoi hiljaa, merinopuku käsivarrellaan, ja kun Hermine oli
saanut tämän ynnä kapean, valkean kauluksen ja kalvosimet ylleen
sekä, koristeeksi, kaulaansa pitkän kapean samettinauhan, joka oli
kiinnitetty soljella, missä ei ollut muuta kiveä kuin yksi granaatti,
muistutti hän pikemmin kveekaria kuin nuorta naista, jonka tulee
esiintyä edukseen ensi kertaa käydessään uuden kotinsa aamiaispöytään.



XIII.

Kotoista järjestelyä.


Tultuaan valmiiksi meni Hermine kauniin ja hyvinjärjestetyn työhuoneen
läpi etuhuoneeseen, missä versoi kokonainen kukkakokoelma ja missä
hänen herransa otti hänet vastaan hymyillen kovin aurinkoisesti,
mikä ilmeisesti johtui siitä, että hän näki vaimonsa olevan niin
koruttomasti puettuna.

— Tuo puku on hyvin aistikas, lausui Konny — Vaimon ei koskaan pidä
esiintyä keimailuhalua ilmaisevassa puvussa. Pukusi osoittaa, että
hienotuntoisesti osaat löytää oikean tien.

— Ole vakuutettu siitä, — vastasi Hermine hymyillen, — että teen
voitavani arvatakseni, mistä pidät.

Ääni kuulosti kuitenkin pikemmin velvollisuudentuntoiselta kuin
lämpimältä.

— Päivällinen on valmis, — muistutti Konny. — Meillä ei ole mitään
pitkiä kuhnuksia palvelemaan syötäessä, vain käskyläispoika, joka
auttaa sisäkköä.

Päivällinen oli syöty ja kahvi juotu. Hermine, joka verrattoman
rauhaisana ja arvokkaana oli aloittanut perheenemännän tehtävät,
tuli nyt, hetkisen neuvoteltuaan taloudenhoitajattaren kanssa
illallisohjelmasta, valmiiksi puettuna,, hattu päässään ja harso
silmillään seuratakseen miestään kävelylle. Hän oli pysähtynyt
avaraan, lehvillä koristettuun eteishuoneeseen, josta ovi johti mitä
kauneimpaan maalaispihaan, jossa oli nurmikoita, kukkia, mummonaikuisia
sireenipensaikkoja.

Tästä eteishuoneesta johti ovi Konnyn yksityishuoneeseen; siellä ei
Hermine vielä ollut ollut. Hän naputti ovelle, joka samassa avattiin
sisäpuolelta.

— Tuletko sinä käymään luonani? — kysyi Konny ystävällisesti.

— Enpä tiedä, olisinko uskaltanut. Mutta minua miellyttää tavattomasti
tämä huone viheriöitsevine hämärineen, arvokkaine kirjahyllyineen
ja koreine käsikirjoitusten peittämine kirjotuspöytineen, jolla
auringonsäteet nyt leikkivät. Voi, annahan minun hetkiseksi istuutua
sohvaasi! Kuulepas, ystäväni! Sinun kanarialintujesi laulu merkitsee —
tervetuloa!

— Minäkin sanon sinut tervetulleeksi tälle omalle, tavallisesti
rauhoitetulle alueelleni. Sinun pitää aina joskus tulla tänne minua
auttamaan, ei vain siten että sanelun mukaan kirjoitat, mistä jutusta
ei Sigesbergissä koskaan tullut oikein selvää, vaan sinä saat ottaa
osaa työhöni vaihtamalla ajatuksia kanssani ja antamalla neuvoja.

— Voi, Konny, miten onnelliseksi tämä minut tekee! Sinä arvelet siis
minulla olevan kyllin älyä, ymmärtääkseni sinua ja sinun aatteitasi?

— Olisinko muuten pyytänyt sinua vaimokseni? Mutta ei ole samaa
ymmärtää kiusallista työtä koskevia ajatuksia ja aatteita kuin ymmärtää
kirjailijaa itseään ja hänen maailmankatsomustaan.

— Siinä olet varsin oikeassa, mutta täten tulen sinua lähemmäksi,
samoin kuin sinäkin meidän vakavasti ja rehellisesti keskustellessamme
olet oppiva oikeammin arvostelemaan minua. Vanhempiesi luona teki elämä
joskus meidät vieraiksi toisillemme, ja kuitenkin olen ollut miltei
levoton siitä, että kodissamme joutuisin vielä kauemmaksi sinusta.

— Sinä olet tosiaan oikeassa, mutta toisaalta olet väärässäkin.
Lapsuudenkotini, missä kaikki on järjestetty suuren maailman tyyliin,
ei koskaan ole tahtonut oikein sopeutua makuuni — kaikkein vähimmin
nyt, jolloin meidän, sinun ja minun, yhteiselämä on alkamassa. Ja se
teennäinen ilmakehä, minne siellä jouduimme, olisi ehkä heittänyt
varjoaan tähänkin rauhaisaan pikku kotiimme, ellet sinä ensi hetkestä
alkaen niin yksinkertaisesti, viisaasti, miellyttävästi ja näennäisen
vaivattomasti olisi mukautunut. Älä käy ääneen lausumaan, mitä
minun nyt sanomastani ajattelet. Jatka vain samaan tapaan kuin olet
alkanutkin — ja lähde nyt kävelemään.

Hermine varoi lausumasta ihastustaan. Hän alkoi tuntea ikäänkuin
varmuutta, mutta ymmärsi täydelleen, että hän saisi kulkea monia eri
teitä, ennenkuin saavuttaisi ikävöimänsä päämäärän. Tämä päämäärä
ei ollut sen kaltainen, mihin hänen appensa oli viitannut. Oi ei!
Tämä päämäärä oli vaimon, joka — sydän täynnä lämmintä, puhdasta ja
jaloa rakkautta — tahtoo saavuttaa oikeuden saada näyttää aarteitaan,
samalla kun hän vastavuoroon saisi ottaa vastaan ne, jotka, ikäänkuin
salaperäisesti sinetöittyinä, olivat löydettävissä hänen miehensä
sydämestä.

He eivät nyt istuneet haavikossa, vanhempien nuoruuden temppelissä,
vaan omituisessa luolassa järven rannalla, ja siellä kaikui Konnyn ääni
täyteläisenä, sointuisana, vakaana sävyltään.

— Se mitä nyt aion esittää sinulle, Hermine, voisi ehkä useammasta
kuin yhdestä nuoresta vaimosta ja perheenemännästä näyttää melkoista
vähemmän tärkeältä kuin kaikki muu, mutta tiedän että sinä et ajattele
samoin — vaikka enempää en tiedäkään.

— Mitä oikein tarkoitat?

— Paljon riippuu siitä, miltä kannalta ottaa asiat itse talouden
piirissä alusta alkaen, ja siinä maailmassa on isäntäväen ja
palkollisten suhteella melkoinen merkitys. Minun ajatukseni mukaan
tulee tämän suhteen olla avoin ja suora kummaltakin puolelta. Se ei saa
palkollisten puolelta olla kunnioittavaa orjanelämää, missä kärsityt
vahingot salaisesti korvataan jossakin muussa muodossa, eikä isäntäväen
puolelta niin järjestelmällistä ylemmyyttä kuin eläisi isäntäväki
saavuttamattomalla tasolla. Mitä arvelet asiasta?

— Arvelen, että järjestelmäsi täysin sopii taloon missä _sinä_ olet
isäntänä. Sinun olemuksessasi ilmenevä todellinen, lempeä ja kuitenkin
ankara arvokkuus on tekevä, millaisen vapauden palvelijoille suonetkin,
jokaiselle mahdottomaksi astua yli näkymättömän rajamerkin.

Konny punastui huomattavasti.

— Se, mitä minä esitin mielipiteeni mukaan oikeaksi, ei siis sopisi
muuta kuin poikkeustapauksissa? Luonnollisesti tulee sinun aina
vapaasti lausua ajatuksesi, mutta minuun koskee, että varmastikaan et
hyväksy minun teoriaani.

— Konny, minä hyväksyn sen ja pidän sen toteuttamista tavoittelemisen
arvoisena _meidän_ oloissamme, mutta minä olen vakuutettu siitä, että
monissa tapauksissa tämä palautuminen patriarkallisiin oloihin ei
kelpaisi. Tarvitaan paljon henkistä voimaa ja suurta ihmisrakkautta
osatakseen tällä alalla käydä _oikeata_ tietä. Järjestelmäsi ei
menesty, elleivät palkolliset suuresti kunnioita isäntäväkeään. Mutta
minunkin vakaumukseni on se, että meillä tuollainen järjestely kyllä
käy päinsä, ja tahdon tehdä kaikkeni auttaakseni sinua jaloissa
pyrkimyksissäsi.

— Kiitos, Hermine. Me autamme toisiamme.

— Mutta ethän sinä vaan ole pahoillasi puheestani? Harkitsin,
lausunko ajatukseni, mutta sitte ajattelin, että suhteemme muuttuisi
sentapaiseksi pahaksi, jota tahtoisit välttää suhteessamme
palvelusväkeenkin, ellen vapaasti lausuisi ajatustani, vaan olisin aina
samaa mieltä kuin sinäkin. Sinullekin kävisi sellainen lopen ikäväksi.

— Niin, ehkä, luulenpa että sinä olet oikeassa. — Konny tähysti
vaimoaan tarkkaavaisena, ja hänen kauneista, tummista silmistään välähti
nopeasti salama, joka sattui suoraan Herminen sydämeen, saattaen sen
nopeasti sykkimään. Mutta Herminellä ei ollut aikaa tutkia mitään niin
nopeasti häviävää kuin salama on. Sitäpaitsi jatkoi Konny puhettaan:

— Nyt tulen toiseen, erittäin tärkeään kysymykseen, kotihartauteen!
Tämän tulee olla joko _oikea_ hartaushetki tai sitten jäädä kokonaan
käytännöstä. Tiedät, että Sigesbergissä isäni on koettanut harrastaa
kotihartauden kaunista aatetta, mikäli se nimittäin yhä todella on
kaunis. Mutta sano, eikö tuntunut tuskaiselta, Sigesbergissä, niinä
epämääräisinä iltoina, jolloin vieraat vaunut yksi toisensa jälkeen
täynnä vieraita olivat juuri ajaneet pois ja keittiössä täydessä
askareitten touhussa olevien palkollisten täytyi päätä pahkaa, ja
luultavasti vain varsin vastentahtoisesti, tulla saliin kuulemaan
isäni lukevan raamattua ja sitte veisaamaan virttä? Hän oli niin
onnellinen, tuo minun vanha, hyvä isäni, siinä uskossaan, että hän
siten oli rauhassa päättänyt päivän työn. En mistään hinnasta olisi
tahtonut sanoa hänelle, että kun kerran aioin mennä keittiöön, siellä
sivumennen sytyttääkseni sikaarini, niin kuulin keittäjättären, kaikkea
muuta kuin hartaana, kiivaasti huutavan eräälle kamarineitsyelle,
jonka piti ottaa silitysrauta tulesta: "Onko nähty mokomaa ilveilyä!
Tulen aivan onnettomaksi, kun en koskaan ehdi ajoissa pestä herrasväen
astioita ja sitten saan nuhteita emännöitsijättäreltä." — "Entä minä
sitten", huusi toinen, "eikös nyt olekin kylmänä rauta, jolla minun
juuri piti silittää esiliinani? Ukko voisi kernaasti lukea herrasväelle
siellä sisällä ja antaa tällaisen raukan, jolla ei ole muuta kuin ilta
käytettävänään, olla rauhassa." Mitä sanot sellaisesta, Hermine hyvä?

— Yhteinen kotihartaus on mielestäni tapa, jota voi suositella,
mutta sen aika täytyy olla määrätty — lauantai- tai sunnuntai-ilta,
ellei joku vieras käännä tapoja ylös alaisin. Sitäpaitsi täytyy
palvelijattarilla olla, paitsi aivan hätätilassa, keskiviikko- ja
lauvantai-iltapäivä vapaina, voidakseen tehdä omia töitään.

— Nytpä sinä olet kaksin verroin yllättänyt minut. Juuri samaa olin
aikonut sanoa. Mutta hartaushetkinä en aio vain lukea lukua raamatusta,
jota _me_ muuten yhdessä joka ilta tulemme lukemaan. Tahdon samalla
muutamin sanoin selvittää sellaisia kohtia, jotka muuten jäisivät
heille hämäriksi... Niin, siten on asia järjestettävä... Mutta mikähän
nyt tulee puheluamme keskeyttämään — mitä ääniä...?

— Voi, pappilan ylioppilaat siinä tulevat meitä hakemaan! Konny rakas,
he ovat serkkujani!

— Ole rauhassa, Hermine. Menen heitä vastaan.



XIV.

Miten vaimon onnistuu miellyttää miestään, miellyttämättä häntä liiaksi.


Neljä kuukautta oli kulunut siitä kauniista kesäpäivästä
(kotiintulopäivästä), jolloin pappilan ylioppilaat tulivat
keskeyttämään Konnyn puuhia elämän järjestämiseksi kotoisessa,
siveellisessä ja kristillisessä suhteessa. Mutta siitä huolimatta
otettiin nuorukaisten iloiset äänet, vapaa leikillisyys ja lämmin
kehoitus tulla seuraavana päivänä pappilaan päivällisille paljon
lämpimämmän vastaan kuin Hermine oli uskaltanut odottaa.

Vakavissa asioissa oli päästy kohtaan, mihin ne helposti voitiin
jättää, ja vaikka Konnyssa itsessään ei milloinkaan koko
ylioppilasaikanaan ollut havaittavana hiventäkään tuollaista noitten
nuorten herrain vapaata käytöstä ja rohkeata reippautta, niin ymmärsi
hän kuitenkin sellaisen ja sieti sitä, tietäen että nuorukaiset piankin
saisivat vaihtaa onnellisen kotielämän kuivahkoon opiskeluun. Eivätkä
he aikoneet tulla kotiin edes jouluksi, vaan heidän piti viettää joulu
sukulaisten luona, missä oli tarjolla nuoria, iloisia, kihlaamattomia
tyttöserkkuja.

Mitä tuli rovastiin ja ruustinnaan itseensä, niin oli Konny aikaisemmin
(kun Hermine oli ollut häntä heidän luokseen vetämässä) viihtynyt
varsin hyvin heidän seurassaan, mutta sen jälkeen kun Herminestä
oli tullut hänen vaimonsa, ei hän oikein hyvin voinut sietää sitä
välttämätöntä _tuttavallisuutta_, mikä silloin tuli kysymykseen.
Hänen mielestään ei rovasti uskonnonopettajana ollut kyllin ylevä
eikä kyllin yksinkertainen. Rovasti ei ehkä ollut tahtonut saada
vaikutuksia niistä filosofis-uskonnollisista teoksista, jotka täyttivät
hänen kirjahyllynsä, mutta häneen _olivat_ ne sittenkin vaikuttaneet,
vaikka hänessä ei ollut sitä järjen ja sydämen suurta salaisuutta,
mikä on tarpeen voidakseen eroittaa akanat nisuista. Vähän saivatkin
hänen seurakuntalaisensa mielenylennystä kirkossa, huolimatta siitä,
että rehellisesti koettivat pitää unta loitolla. Mutta kaikissa
kunnallisissa asioissa rovasti oli mainio, eikä vähimmässäkään määrässä
omasta hyvästään huolehtiakseen, päinvastoin. Ja sen vuoksi oli
seurakunta joka tapauksessa tyytyväinen.

Ruustinna miellytti Konnya kaikkein vähimmin. Ajateltakoon _hänen_
saamaansa vaikutusta, kun ruustinna tuon ensimäisen päivällisen jälkeen
suvaitsi muitta mutkitta lausua: — Ei teidän täällä sukulaisissa
ollenkaan tarvitse olla niin vieraita toisillenne ja pidättyväisiä,
hyvät nuoret. Tiedetään kyllä, kuinka vastanaineet kuhertelevat
keskenään!

— Ihmettelen, — lausui Konny kotimatkalla, — että tätisi, rakas
Hermine, voi pystyä olemaan niin suorastaan mauttoman epähieno. Hän
saattoi sinutkin aivan punastumaan.

— Ja sinut kalpenemaan, — vastasi Hermine naurahtaen.

— Me jouduimme kumpikin hämillemme — ja ehkä hän kyselikin sinulta
jotakin?

— Ei kerrassaan mitään — ("mistä uskaltaisin mainita", olisi hän voinut
lisätä).

Ei, kuhertavia kyyhkysiä ei tässä kodissa ollut muualla kuin
kyyhkyslakassa. Suutelo aamutervehdykseksi, toinen toivotettaessa hyvää
yötä, sekä kädenpuristus aterialta päästyä, siinä koko armastelu.

Mutta muuten oli näitten neljän kuukauden kuluessa kaikki mennyt
mainiosti. Hermine oli ehtinyt varsin pitkälle kirjurintehtävässään, ja
Konny oikein näytti olevan onnellinen noin loikoessaan sohvalla sikaari
suussaan ja matkoilla tehdyt muistiinpanot kädessään, sanellen milloin
niistä, milloin vaikutelmiensa nojalla muististaan; silloin tällöin,
Herminen katseen ollessa kohdistuneena käsikirjoitukseen, tarkkasi
Konny häntä, sensijaan että olisi katsellut muistiinpanojaan. Juuri
sellaisena Hermine häntä tavattomasti miellytti, mutta jos Hermine
innoissaan sattui työntämään komeita kiharoitaan, niin että ne vierivät
hänen valkealle niskalleen, tai huomaamattaan heilautteli niitä sinne
tänne, silloin Konny vuorostaan lämpeni ja kävi purppuranpunaiseksi,
varsinkin kun Herminen avarat hihat työntyivät ylös ja kaunismuotoinen
käsivarsi jäi vapaasti lepäämään kirjoituspöydän vihreälle veralle.

— Vaivaako sinua jokin, kun pysähdyt niin usein? — kysyi Hermine kerran
aivan viattomasti ja hiukan malttamattomana.

— No, ei tämä aina niin helppoakaan ole. Epäröin eräässä kohdassa, jota
en oikein muista.

— Enkö mitenkään voi auttaa sinua?

— Et vähääkään. Sinun täytyy käyttää tilaisuutta ja mennä hiukan
lepäämään. Hermine-rukka, sinähän olet aivan kuuma!

— Kuuma, niin tosiaan, mutta innosta... Seuraan niin mielenkiintoisena,
unohdan kaiken ja elän mukana. No mutta katsohan, hiuksenihan ovat
käyneet elämään niin vapaasti, että minun täytyy korjata niitä. Hyvästi
niin kauaksi. Näet, että olen asettanut mehun ja soodaveden pöydälle
viereesi.

— Niin, sen juuri huomasin, kiitos vaan! Oletpa sinä huomaavainen vaimo!

Lyhyen aikaa tämän keskustelun jälkeen ilmestyi kuitenkin pilvi kodin
kirkkaalle taivaalle.

Erääseen naapuritaloon oli tullut uusi omistaja, jolla oli suuri
loistava perhe, täysikasvuisia poikia ja tyttöjä. Neitejä, suoria ja
koreiksi laittautuneita kuin ranskalaisten muotilehtien mallikuvat,
ja poikia: luutnantti, hovioikeudennotaari sekä ylhäinen kamariherra
kaiken lisäksi, mikä ylevä henkilö oli oleskeleva sukulaisissa uudelle
vuodelle saakka.

Jo heti paikkakunnalle saavuttuaan oli tämä perhekaravaani, joka
täytti kahdet vaunut, käynyt vieraisilla parooni Konnyn ja hänen
vaimonsa luona. Mutta vierailu tai oikeammin sanoen vierailijat eivät
miellyttäneetkään Konnya, joka luontonsa koko voimalla inhosi kaikkea
kevyttä painolastia, jollaista tässä oli melkein kaikissa perheen
jäsenissä.

Vierailuun täytyi vastata, ja Konny oli jo silloin huomaavinaan,
vaikka hän sitä ei sanonutkaan, että hänen vaimonsa uhrasi kovin
kauan aikaa pukeutumiseen ja että tulos oli parempi kuin olisi
ollut tarpeen. Palatessa oli hän vielä huonommalla tuulella, sillä
luutnantti ja hovioikeudennotaari olivat olleet niin itsepintaisia
huomaavaisuudessaan Hermineä kohtaan, että heidät pystyi voittamaan
vain se ylimielisyys, jota osoittaen kamariherra suorastaan sysäsi
heidät syrjään kuin itseoikeutettuna ottamaan lähimmän tuolin ja aivan
viemään sanansijan äidiltään, sävyisältä naisihmiseltä, joka oli
kovin ihastunut poikiinsa, joista tämä yksi nyt pian saattoi hänet
vaikenemaan.

Isäntä puhui Konnyn kanssa, ja neidit muitten vieraitten kanssa.

Kotimatkalla puhui nuori aviomies tuskin sanaakaan, ja Hermine koetti
turhaan huvittaa häntä, kunnes ilmoitti, että uusi tilanomistaja
puolisoineen viikon kuluttua aikoi toimeenpanna suuret päivälliset koko
seurakunnan säätyhenkilöille.

— Ja sinun tekee mielesi sinne, — lausui Konny hiukan kavalan
ystävällisesti.

— Niin, jos se on sinun mieleesi.

Konny ei vastannut, mutta ei tehnyt mitään vastaväitteitä, kun kutsu
tuli. Kutsupäivänä hän vaan tarkkasi vaimoaan enemmän kuin tavallista.
Ja kun Hermine tuli etehiseen, puettuna päivällisille lähteäkseen, otti
Konny tahtomattaankin kolme askelta taaksepäin.

Hän oli jo niin pitkät ajat nähnyt Herminen, harvaa poikkeusta
lukuunottamatta, jolloin Herminellä oli ollut yllään musta silkkipuku,
pukeutuvan ruskeaan tai harmaaseen kveekaripukuun, että häntä aivan
häikäisi Herminen komea kauneus, jota hän ei tänään ollenkaan ollut
koettanut keinotekoisesti peitellä tai estää näkymästä.

— Mitä tämä on, hyvä ystävä? — Hermine katseli miestään aivan
levottomana.

— Aiotko sinä, minun vaimoni, joka niin häveliäästi pukeudut minun
katseltavakseni, nyt tulla tämä ärsyttävä puku päälläsi päivällisille,
esiintymään kokonaiselle joukolle töllisteleviä vieraita? Hermine,
_ketä_ on naimisissa olevan naisen pyrittävä ennen muita miellyttämään?

— Luonnollisesti miestään! Mutta voinko lähteä suurille päivällisille
ylläni tumma, kaulaan asti kiinni oleva villapuku?

— Eikö minua muu puku miellytä kuin sellainen? Vai olenko minä
tekopyhä? En pidä siitä, että aistimiani kiihotetaan, mutta vielä
vähemmän voin hyväksyä sitä, että nainen, jonka minä olen luullut
elävän vain minua varten, antaa kauneutensa kaikessa loistossaan
toisten katseltavaksi. Älä kuitenkaan luule, että olen mustasukkainen!

— Et, et luonnollisestikaan! Mutta siveellinen tunteesi on _niin_
ankara, että vaadit kieltäytymään mitä viattomimmista koristeista. En
pysty miellyttämään sinua tällaisena.

— Kauhistun vaan sitä mahdollisuutta, että joutuisit vaikuttamaan
pelkän kauneutesi voimalla. Hermine, rakkaani, jää kotiin!

— Voi, niin mielelläni!



XV.

Miten Konny sovittaa yksityiset ja perheenisälliset tunnonvaivat. Kirje
Sigesbergistä.


Tämän päivän ilta tuli aivan toisenlaiseksi kuin tavallisesti.

Mutta aluksi se oli kaikkea muuta kuin miellyttävä, sillä juuri kun
Hermine oli lausunut ylläkerrotut sanansa mielellään kotiinjäämisestä,
kuului rakennuksen edustalle saapuvien vaunujen ratina, mikä sai Konnyn
odottamatta hämilleen.

— Mitä teemme, — puhkesi hän sanomaan. — Ensinnäkin voi palvelusväki
saada aihetta juorujuttuihin, jos ilmaisen jonkin tekosyyn (mitä
missään tapauksessa en tahdo) aiheeksi kotiinjäämiseemme, kun jo
olemme valmiiksi pukeutuneet. Ja mitä voi _kirjoittaa_ sopivaksi
anteeksipyynnöksi? Enhän voi sanoa, että katsoin vaimoni olevan liian
kauniin epäpyhien silmien katseltavaksi. No, nyt puhun tyhmyyksiä. Niin
joutuu tekemään aina, kun on tehtävä jäykkä päätös. Seikka on, Hermine
hyvä, se, että seuraelämä on minulle vastenmielistä ja että minun olisi
kovin mieleeni, jos _sinä_ joskus olisit samaa mieltä kanssani.

— Niinhän olenkin, Konny rakas, eikä sinun ennenaikainen leikinlaskusi
ollenkaan herätä minussa itserakkautta. — Herminen äänessä oli mitä
kaunein uskottavuuden sävy. — Ja enemmänkin, — lisäsi hän, — annan
sinulle syyn, joka on omiaan käytettäväksi sekä poisjäämisemme vuoksi
lähetettävään anteeksipyyntöön että palkollisille.

— Mikä syy se on? — kysyi Konny innokkaasti.

— Niin, katsos, juuri pukeutuessani tunsin niin pitkällistä huimausta,
että pelkäsin pyörtyväni, ja kun Liina riensi keittiöön hakemaan kylmää
vettä, tietävät toisetkin tytöt jo asian. Emännöitsijä oli silloin
ihmetellyt, voisinko ollenkaan lähteä.

— Ja tästä et ole minulle puhunut sanaakaan, yhtä vähän kuin kukaan
muukaan! — Näkyi, että Konny nyt pelästyi, sillä hän aivan kalpeni.

— Minä luulin, että sinä mielelläsi halusit mennä näille päivällisille.

— _Minä!_ Mutta sano toki, mikä sinun sitte oikein tuli?

— En tiedä. Ehkä istun joskus liian kauan paikoillani?

Muutamaa minuuttia myöhemmin olivat vaunut ajaneet pois, ja ratsastava
lähetti kiirehti viemään paroonilta kohteliasta kirjelippua, missä
pyydettiin anteeksi, että vapaaherrattaren äkillisen pahoinvoinnin
vuoksi ei voitu kutsua noudattaa.

Tämän jälkeen ja sitten kun Hermine oli vaihtanut komean pukunsa
valkeaan aamunuttuun ja istuutunut sohvaan, mihin hänen herransa oli
määrännyt hänen asettumaan, alkoi edellä viitattu kaunis ilta. Konny
luki ääneensä muuatta äskenilmestynyttä romaania, mutta ei siinä
kyllin, hän kumartui tavan takaa hellästi ja levottomana huolehtimaan
vaimostaan, korjasi usein pieluksia, jopa kerran suuteli vaimonsa
poskeakin ja näytti kovin tyytyväiseltä. Mitä Hermineen tulee, tuntui
hänestä siltä kuin olisi joutunut taivaan esikartanoihin.

Mutta mikään ei ole pysyväistä.

Seuraavana päivänä, kun Hermine taas oli pukeutunut harmaaseen
pukuunsa ja siveästi pyyhkinyt otsaltaan kaikki kauniitten hiuksiensa
muodostamat komeat kutrit ja aaltoisat kiehkurat, alkoi jälleen
tavallinen kotielämä, ainoana poikkeuksena se, että Konny vielä
tarkemmin piti silmällä, kun Hermine puhtaaksikirjoitustyössään kovin
lämpeni ja kävi punaiseksi. Silloin täytyi Herminen lähteä kävelemään
Konnyn saattamana. Mutta mitään muita hellyydenosoituksia ei ollut
havaittavana.

Eräänä iltana lopulla viikkoa tuli Konnyn vanhemmilta tavallista
paksumpi kirje, kuten näytti. Paitsi kirjettä isältä pojalle, oli
lähetyksessä kirje miniälle ja edelleen, tämän sisällä, täti Louiselle
osoitettu kirje Amalialta, nuorelta pormestarinnalta.

Kummankin aviopuolison lukiessa postiaan Konnyn työhuoneessa (Konnylla
oli useita kirjeitä ja sanomalehtiä läpikäytävänä), tapahtui jotakin,
jollaista ei kertaakaan ollut tapahtunut heidän naimisissa ollessaan;
Hermine nimittäin puhkesi äkkiä itkemään, vieläpä varsin rajusti ja
hermostuneesti.

— Hyvä Jumala, mistä on kysymys, Hermine, rakas vaimoni? — Konny,
joka tällaisten yllätysten kohdatessa avioliittoelämässä ei ehtinyt
kiinnittää huomiota ohjelmaan, hypähti ylös ja sulki syliinsä
vapisevan, nuoren vaimonsa, joka nyyhkytti kuin lapsi siinä hänen
olkaansa vasten.

— Mutta koetahan nyt toki puhua! Isän kirjeestä en huomannut, että
kotona jotakin olisi hullusti.

— Amalian kirje... Voi, Amalian kirje!

— Mitä herran nimessä _hän_ sitte kirjoittaakaan? Onko hänen miehensä
vaarallisesti sairaana? — Konnyn lämpimässä äänessä oli aivan
rauhallinen sävy.

— Kysymys ei ole hänestä. Odota, rakas Konny, ja suo anteeksi, että
en tälle mitään voinut. Kaikki on kohta ohi, nyt voin paremmin. Mutta
Amalian luottamuksellisuus äitiäsi kohtaan liikutti minua kauheasti.

— Miten voi Amalian luottamuksellisuus tehdä sellaisen vaikutuksen?

— Lue nyt kirje.

Hermine ojensi kirjeen Konnylle ja katseli häntä tarkkaan.

Konny otti ensin äitinsä kirjeen, joka oli vieressä. Se sisälsi
seuraavaa:

 "Rakas tyttäreni!

 Tänään kirjoitan vain muutaman rivin, koska posti pian lähtee ja isä
 sitäpaitsi kirjoittaa kaikesta, mikä teidän mieltänne voi kiinnittää.
 Hänen ajatuksensa askartelevat kokonaan ensi vuoden valtiopäivissä
 ja viimeksi tänä aamuna kysyi hän minulta, luulenko että sinä
 kunnollisesti palkitset sen luottamuksen, mitä hän on sinulle
 osoittanut.

 Sain äsken mukanaseuraavan kirjeen rakkaalta Amalia-raukaltamme. En
 koskaan epäillyt, kun hän oli täällä ja lentää lepatteli paikasta
 toiseen kuin oikea rasavilli, että hän oli tilassa, joka tavallisesti
 saattaa kevytmielisimmänkin naisen vakavaksi. Jumala auttakoon häntä,
 lapsi-raukkaa. Nyt on hän kaikkea muuta kuin hauskalla mielellä. Hän
 on oikein tehnyt minut levottomaksi.

 Lähetä kirje minulle takaisin. Kun sinä ja hän ette olleet niin
 tuttavallisia keskenämme kuin olisin halunnut teidän olevan, tahtoisin
 että hiukan alkaisit tuntea myötätuntoa häntä kohtaan, ja olen
 vakuutettu että niin tulee käymäänkin.

 Sinua hellästi rakastava äiti

                                            _Louise von Z._"

Sanaakaan sanomatta otti Konny toisen kirjeen.

 "Rakas, aina anteeksiantava täti!

 Kirjoitan tässä aivan toisin kuin tavallisesti. Miksi salaisin tädiltä
 sitä, mitä muut vaimot pitävät kunniana ja onnena. Vasta palatessamme
 kotiin voin miehellenikin ilmoittaa asian, ja hänen täytyi luvata,
 ettei kirjoita siitä. Mielettömänä, kuten aina, tahdoin että kaikki
 tulisi yllätyksenä

 Nyt olen kuitenkin niin kokonaan muuttunut, että minä, joka olin niin
 rohkea, nyt olen kuin pelästynyt lapsi. Luulen että en jää elämään
 senjälkeen, täti. Niin, uskon varmasti siten. Miten väärin on mennä
 naimisiin... Ei, se oli synnillinen ajatus! En paljon tiedä, mitä
 sanon, mutta tulen sitä onnettomammaksi, mitä lähemmäksi aika tulee —
 ja nyt se on lähellä. Jos jään elämään, tulee minusta toinen ihminen;
 mutta jos tämä kirje on _viimeinen_, niin suokaa anteeksi
 ymmärtämättömälle

                                            _Amalialle_.

 J.K. En uskalla näyttää tätä kirjettä miehelleni. Hän tulisi
 tavattoman huolestuneeksi. Hän vaalii minua mitä hellimmin."

— Niin, — sanoi Konny syvästi myötätuntoisena, — hänellä, tuolla
mies-raukalla, olisi tosiaan syytä käydä vähän _enemmän_ kuin
huolestuneeksi. Niin kevytmieliseksi olennoksi, kuin on ollut, ei
Amalia enää tule, ja tuollaiset aavistukset johtuvat vain heikkoudesta
ja puuttuvasta luottamuksesta _Häneen_, joka yksin voi auttaa.

— On vaikea päättää, kun mieli on sairas, — tuumi Hermine puoliääneen.

— Ei, täytyy otaksua, että vaimo, joka on joutumassa äidin pyhään
asemaan, rauhallisesti voi luottaa siihen, että kaikki käy hyvin.
Minusta on paljon käsittämättömämpää se vaikutus, minkä kirje teki
sinuun. En voi ymmärtää, miten Amalian kirje, Amalian, joka minun
silmissäni tämän jälkeen on paljon paremmassa valossa, on vaikuttanut
niin voimakkaasti. Sano minulle asia suoraan! Sinä varmaankaan et ole
oikein terve?

— Ehkäpä en ole. Älä kiusaa minua nyt juuri kysymyksilläsi. Huomenna
ehkä voin vastata.

Jos sanomme, että Konny oli aivan kokonaan hämmästynyt, ei se olisi
liiaksi sanottu. Tämä ärtyisyys, varsinkin äänessä, ja _häntä_, Konnya,
kohtaan!

Konny lähti, sanomatta sanaakaan. Hän oli hämmennyksissään, ja
hämmennys ilmeni, ensi kertaa hänen elämässään, niissä käskyissäkin,
joita hän antoi. Tämä saattoi hänet yhä pahemmalle tuulelle.



XVI.

Halveksitulle ruustinnalle tunnustetaan suuri pätevyys.


Seuraavana päivänä päätti aviomies osoittaa, että hän ei aio sietää
enempiä kärsivällisyyden kokeita. Hän ei pyytänyt enempiä selityksiä,
hän näytti kokonaan unohtaneen heidän keskustelunsa, oli koko
aamupäivän metsästämässä ja otti iltapäivällä mitä kohteliaimmin
vastaan pappilalaiset, jotka kovin sopivaan aikaan tulivat vierailulle.
Rovasti vietiin kahvia juotua isännän omaan huoneeseen, missä
käsiteltiin kirjallisia väittelyitä ja eräitä seurakunnan asioita.
Rovasti oli, kuten aikaisemmin sanottu, tavallinen maailmanmies.
Ruuslinnalla, joka oli pieni, hyvä ja jumalaapelkääväinen nainen,
hiukan juoruileva ja hiukan ikävä, oli nyt aivan mainio tilaisuus ottaa
Hermine viattoman tutkimuksen alaiseksi. Ruustinna voi niin harvoin
päästä käsiksi nuoreen rouvaan, omaan lihalliseen sisarentyttäreensä.

Ensinnäkin kertoi ruustinna, ikäänkuin johdannoksi, miten
käsittämättömän epämiellyttävää oli ollut, että vastikään pitäjään
tulleen herrasväen, majuri von Halensin, Annebyn herran, piti olla
suurille päivällisilleen saamatta pitäjän kerrassaan hienointa perhettä.

— Vakuutan sinulle, rakas lapsi, että majuri oli puolittain
loukkaantunut, majurinrouva pahoillaan, neidit harmissaan ja kolme
poikaa, kamariherra, luutnantti ja hovioikeudennotaari, vallan
lohduttomina. Epäilen että miehesi on mustasukkainen kuin turkkilainen.
Miten rumaa se on! Eivät kai nuo kiltit herrat sinua syö. Sano suoraan,
miten asia on, Hermine. Sinä tiedät, että en asioitasi muille puhu.

— Mutta, täti hyvä! En salli, että Konnya niin väärin ymmärretään.
Seikka oli se, että minua pukeutuessani alkoi siinä määrin pyörryttää,
että lysähdin tuolille istumaan, ja ellei Liina olisi kiireisesti
tuonut kylmää vettä, en tiedä koska olisin tointunut. Asioitten niin
ollen oli vaikea lähteä matkalle, ja kun mieheni näki tilani, oli hän
kyllin ystävällinen lähettääkseen sanan ja jäädäkseen itsekin kotiin.

— Sitä hän varmaankaan ei tehnyt mielellään, — tuumasi ruustinna
viekkaan näköisenä. — Oletko muuten tyytyväinen Liinaan? Se pikku
heilakka piti pappilassa aina puolensa, enkä luullut sinun tulevan
olemaan häneen oikein tyytyväinen.

— Liina on oikein hyvä ja uskollinen palvelijatar.

— Hän tietenkin pelkää isäntää. Konnyhan herättää niin kunnioitusta!

— Se on totta, mutta sekä palkolliset että tilan kaikki alustalaiset
pitävät hänestä hänen ystävällisyytensä ja oikeudentuntoisuutensa
vuoksi.

— No niin, mitä palkollisiin ja heidän oikeuksiinsa tulee, huolinee hän
vähän ajan tavoista. Hän lienee varsin myöntyväinen joissakin asioissa,
mutta joissakin taas tavattoman ankara.

— Ankara hän ei ole muussa kuin siveyssuhteiden ja muuten siveellisten
tai uskonnollisten velvollisuuksien ollessa kysymyksessä. Hän on aina
ollut ankara itseään kohtaan ja vaatii hyviä tapoja ja kunniallisia
mielipiteitä kaikilta, jotka ovat hänen alaisiaan.

— No, jätämme hänet nyt rauhaan. Pidän hänestä joka tapauksessa, koska
hän oli ystävällinen ylioppilaitani kohtaan. No, jumalan kiitos, ne
vasta ovatkin poikia, ja kyllä hän voi tehdä paljon heidän hyväkseen,
tulevaisuudessa luonnollisestikin. Sanohan, pitäähän hän paljon heistä?

— Ole varma, täti hyvä, siitä, että Konny ei koskaan unohda uusia
sukulaisuussiteitään; hän sekä hänen isänsä varmaan tekevät kaiken,
mitä voivat, ollakseen pojille avuksi.

— Kiitos, ystäväni, sinä lupaat varmaan myöskin, että naapurisovun
vuoksi käytte Annebyssä majuriiaisten luona. Kun sinä nyt tulet
terveeksi, täytyy rauha pitäjään palauttaa täydelleen siinäkin
suhteessa.

— Niin kovin terve en ole vieläkään... Tiedän, että täti...

— Älä sano mitään, lapseni. Ymmärrän kaiken!

Nyt johtui keskustelu uudelle uralle ja sen keskeytti vasta tiedonanto,
että pöytä oli katettu, ja herrojen saapuminen.

       *       *       *       *       *

Vieraitten lähdettyä tuntui Hermine odottavan, että hänen miehensä
siirtäisi keskustelun koskemaan sitä vaikutusta, minkä Amalian kirje
oli tehnyt, mutta niin ei käynyt. Konny ei huomannut, että Hermine
näytti jonkun verran liikutetulta, ja jos hän sen huomasikin, niin
otaksui hän sen olevan luonnollista seurausta Herminen edellisenä
päivänä antamasta ärtyisestä vastauksesta. Katumus oli terveellistä!
Hermine ei saanut tottua menettelemään sillä tavalla.

Käveltyään ääneti muutamia askeleita edestakaisin vierashuoneessa,
missä he olivat, lausui Konny aivan äkkiarvaamatta: — Millaisen
tehtävän on isä sinulle antanut, mikä tehtävä sinun olisi tullut ottaa
niin vakavalta kannalta?

— Tehtävä oli sellainen, että sitä ei olisi pitänyt antaa _minulle_, —
sanoi Hermine surullisena. — Isän, niin hyvän kuin sinun isäsi on, niin
viisaan, pitäisi toki tuntea poikansa kylliksi ymmärtääkseen, että tämä
ei koskaan antaisi vaimonsa vähimmässäkään määrässä vaikuttaa itseensä.
Hänen toiveensa tunnet sinä, sen toiveen, että sinun _valittuna_
valtiopäivämiehenä pitäisi edustaa maatasi, Sinä olet ennen syntyperäsi
oikeuttamana aatelismiehenä ollut mukana valtiopäivillä, mutta siihen
hän ei ole tyytyväinen. Mutta naurettavaahan oli puhua asiasta minulle,
jolle ei tunnusteta minkäänlaista arvostelukykyä sellaisissa asioissa.

— Niin, siten näytät sinä itse tosiaan arvelleen, kun et ole minulle
puhunut mitään asiasta. Mutta sanohan — jos jaksat käyttää sitä
rauhallista ja sopivaa puhetapaa, jota eiliseen saakka aina olet
käyttänyt — miksi, mielestäsi, isä kääntyi sinun puoleesi?

— Miksikö?

— Niin, olehan hyvä ja sano!

— Siksi kaiketikin, että hän arveli minun mahdollisesti tulevan saamaan
hiukkasen vaikutusvaltaa mieheeni.

— Ja sinä et ole katsonut ansaitsevan vaivaa yrittää?

— Mitä hyötyä siitä olisi ollut? Onko yritettävä mahdotonta? Emme
tosin ole vielä olleet naimisissa puoltakaan vuotta, mutta se on
riittänyt osoittamaan minulle, että sinä kyllä sallit minun olla mukana
kantamassa sinun kirjallista työtaakkaasi ja myöskin perehdytät minua
maataloustöihin, mutta olet sitä mieltä, että kaikki valtiolliset
mielipiteet ja niistä tehdyt johtopäätökset ovat kerrassaan minun
käsityskykyni ulkopuolella. Ja jos sinusta tulisi valtiomies ja
joutuisit jonkinlaiseen virkaan, niin katsoisit _kaikkien_ siitä
johtuvien kysymysten myöskin olevan minun käsityskykyni ulkopuolella.
Kirjallisuus, eräiltä osiltaan, karjatalouden hoito ja, tietysti,
siveelliset periaatteet, mikäli kotoisen elämän tasapainossapitäminen
sitä vaatii, kas siinä se, mitä ymmärtämään täydellisen miehen kanssa
avioliitossa olevan vaimon on tarkalleen rajotuttava! Ei, se on totta,
myllylaitos ja uuden tiilitehtaan hyöty ovat myöskin aloja, joita voin
tutkia, — jos huvittaa!

Konny tarkasti vaimoaan samanlaisin silmin kuin katsellaan
luonnonilmiötä, jota ei ole luullut koskaan pääsevänsä näkemään.

— Hermine, — sanoi hän vihdoin, hyvin lempeästi, — mikä sinua vaivaa?

— Minäkö sen tietäisin! Mutta kun sinä kysyit minulta, _miksi_ en
käytä vaikutusvaltaa, jota minulla ei ole, jouduin minä, sen myönnän,
kuohuksiini. Niin oikein, minä olen kuohuksissani! Mitä muuta tahdot?

— Niin, jos sallit, niin sanoisin alkavani käsittää, että sinä et voi
hillitä malttamatonta luontoasi. _Eilen_ illalla pyysit, etten sinua
_kiusaisi_ kysymyksilläni, ja tänä iltana näytät olevan mielentilassa,
joka kehoittamalla kehoittaa minua kysymään, mikä sinut oikein on
muuttanut. Tiedä, että sen sijaan että sinulla muka ei ole mitään
vaikutusvaltaa mieheesi, miehesi päinvastoin, jos se todenteolla
voi sinua ilahuttaa, tosiaan antautuu valtiolliselle uralle. Mutta
muista, Hermine, että minun isälläni on vanhanaikuiset, ylimykselliset
periaatteensa ja niitten mukaiset tarkoitusperät. Minun periaatteeni
ja tarkoitusperäni ovat toiset, mutta hän ei usko sitä, vaikka asian
niin pelkääkin olevan. Ja kun tämä asia nyt on ratkaistu (Konny katsoi
tarpeettomaksi selittää, että hän mielessään oli asian jo aikaisemmin
ratkaissut) eikä sinun tarvitse valittaa luottamuksen puutetta miehesi
puolelta, niin osoita nyt sinäkin puolestasi hänelle luottamusta ja
sano, miksi olet niin muuttunut.

— Kallis, rakas Konny, salli minun ensin kiittää sinua odottamattomasta
kärsivällisyydestäsi. Olen aina koettava hillitä itseäni, mutta on
kuitenkin mahdollista, että minä toistaiseksi, silloin tällöin, tulen
koettelemaan sinun kärsivällisyyttäsi. Mutta ole vain yhtä hyvä minua
kohtaan kuin nytkin olet, niin kaikki ärtyisyys tukahtuu.

Konny ei ollut aivan varma siitä, että käsitti vaimonsa oikein. Hän
heittäytyi sohvalle ja puristi nopeasti, mitään sanomatta, vaimoaan
sydäntään vasten; eräät kysymykset, joita hänen silmänsä tekivät,
puhuivat kuitenkin selvää kieltänsä.

— Täti, kuten ymmärrät, on niin kokenut joka suhteessa. Voi, Konny,
puhuin muutamia sanoja hänen kanssansa, ja hän selitti minulle, että
aavistukseni oli oikea. Mutta kun aavistus ei kuitenkaan ole samaa kuin
täysi _varmuus_, niin pelkäsin, kun Amalian kirje niin voimakkaasti
vaikutti minuun, pettäväni sinua. Voi, Konny, Konny, näen miten tämä
koskee sinuun, ja kuitenkin näen selvästi miten onnellinen sinä olet.

Niin, Konny oli tosiaan siinä määrin onnellinen, että hän hellästi
kuiskaten hartaasti vaikutti, että hän uskoisi olevansa arvoton
vaatimaan osakseen tullutta suurta armoa, ellei hän nyt avoimesti
tunnustaisi rakkaalle vaimolleen sekä sitä, että hän oli ollut
mustasukkainen uskomattomassa, jopa naurettavassakin määrässä, kuin
myöskin sitä, että hän jo ennakolla oli päättänyt antautua julkiseen
elämään. — Mutta tiedä, Hermine, että nyt saisivat koko maailman
miehet katsella sinua, eikä silti mielessäni saisi sijaa ainoakaan
arvoton tunne. Sinä olet minusta nyt pyhä! Ja jos olet ollut siinä
käsityksessä, että sinulla aviopuolisona ei ole ollut kylliksi
vaikutusvaltaa, niin tulee sitä lapseni äidillä olemaan sitä enemmän.
Älä kadehdi _häntä_, jota minä niin suuresti rakastan!

Syvät, kauniit silmänsä täynnä ilonkyyneleitä vastasi Hermine: — Miten
jaloa, miten luonteesi ja sydämesi arvoista onkaan että, sensijaan että
lausuisit ylpeitä, riemuitsevia sanoja nimesi ja tulevien rikkauksiesi
perillisestä, ryhdyt uusiin velvollisuuksiisi rohkeasti tunnustamalla
sellaisia vikoja, joita moni mies ei ollenkaan pitäisikään vikoina.
Mutta sinä, kallis mieheni, et julista pyhiä totuuksia minulle,
ennenkuin itse olet eläytynyt niihin. Ja sittenkin on minulla yksi
arveluni.

— Sano, mikä se on!

— En rohkene.

— Tällä hetkellä, — vastasi Konny punastuen, — rohkenet kysyä mitä
tahansa. En uskalla vastata tulevaisuudesta, sillä tunnen luonteeni
epäluuloisuuden, mutta nyt sinun on puhuttava!

— No, luottaen lupaukseesi, kysyn sitten sinulta, mikä voima sinussa
on melkein pakottamassa sinua tukahuttamaan _oman_ todellisen tunteesi
(uskon että rakastat minua) niin vähiin, että tuskin itsekään olet
siitä selvillä, samoin kuin minunkin täytyy tukahuttaa rakkauteni
uskolliseksi, hiljaiseksi kiintymyksen tunteeksi?

— Aviopuolisoitten on rakastettava toisiaan myötä- ja vastoinkäymisen
sattuessa, mutta käsitän tällä tarkoitettavan hillittyä, rauhallista
tunnetta, ei ensinkään silti väritöntä, mutta ei myöskään kovin
hehkuvaa väriltään, sillä sellainen helposti saattaa rehellisen sydämen
harhateille. Tarkoitan sitä, että tunne muuttuisi intohimoksi ja
pyrkisi viemään vallan jo järjeltäkin.

Hermine pudisti päätään. — Miten tuollainen mielipide tuntuukaan
rajoitetulta ja pelkkään mietiskelyyn perustuvalta!

— Miksi sanoa niin, Hermine rakkaani. Joka-ainoa ihminen voi langeta
kiusaukseen, ja minä pelkään, — Konny katsoi vaimoaan, silmissään niin
rukoileva ilme, että Herminen sydän riemuitsi, — pelkään tätä valtaa
sielun yli. Anna minun omata, anna minun pitää varmuus siitä, että en
tule uskottomaksi nuoruuteni ja miesikäni käsitykselle pyhimmästä,
mutta samalla arimmasta suhteesta, mitä ihmisillä keskenään saattaa
olla. Olen nyt niin onnellinen, että... että, sanalla sanoen, sinäkin
voit olla tyytyväinen.

— Tyytyväinen olenkin, Konny omani, mutta näyttäisin sinusta ehkä
armottomalta, jos sanoisin, että jos selityksesi olisi ollut
kirjeellinen, niin olisin luullut voivani lukea rivien välistä... No,
älä hämmästy, en ehkä lue mitään muuta kuin omia mielikuvittelujani.
Olenhan vain nainen, ja jos joudun sellaisiin surullisiin aavisteluihin
kuin Amalia, niin _tahdon_ uskoa enemmän omiin mielikuvitteluihini kuin
sinuun.

— Älä puhu niin, Hermine, et saa olla julma, et saa väärinkäyttää
katumustani ja onneani!



XVII.

Onnellisen miehen onnettomuus.


Miten kauan kykeni tämän tässä kerrotun _elämästä otetun näytelmän_
sankari pysymään vapaana tyytymättömyydestä ja epäluuloisuudesta,
nauttimaan sen vakaumuksensa tuulahduksesta, että hän nyt vihdoinkin
tunsi täydellistä tyytyväisyyttä? Tosiaan, tasan kahdeksan päivää!

— _Tunne_ totuus — se on ainoa keino sen käsittämiseksi, — sanoo muuan
englantilainen uskonnollinen kirjailija.

Tunsikohan Konny, hän, joka oli niin hartaasti tutkinut ja yhä
tutki itseään ja tahtoi säännöstellä kaiken, _sitä_ totuutta, että
hänen pyrkimyksensä ei voisi saavuttaa tavoittamaansa päämäärää, —
että hän ei koskaan kykenisi saamaan elämänsä suhteita sopusointuun
sisäisten vaatimustensa ja yhä uudistuvan epäilynsä kanssa siitä,
että hän oli kykenemätön tuntemaan itseään onnelliseksi onnellisuuden
ylenpalttisuudessakaan!

Ei, hän ei tuntenut tätä totuutta, eikä siis sitä käsittänytkään,
vaan etsi yhä etsimistään sydämensä sameitten ja koskaan oikein
selkiämättömien syvyyksien pohjaa. Ja miten ne olisivatkaan voineet
selitä, kun hän, sen sijaan että olisi puhdistanut ne pohjia myöten,
yhä enemmän täytti niitä elämän jokapäiväisellä muralla?

On melkein käsittämätöntä, miten voi sattua, että lahjakkailla
luonteilla, luonteilla, jotka itsepintaisesti pitävät luulotautien
aaveet sopivan etäisyyden päässä itsestään, luonteilla, joitten elämä
on täynnä lakkaamatonta, hyödyllistä toimeliaisuutta ja jotka samalla
ottavat kaiken opin, mikä kirjoista voidaan saada, kuitenkin voi olla
erikoinen, rajaton aikansa käytettäväksi sisäisiä tutkisteluja ja
kokeita varten.

Mikä aiheutti nyt sen, että Konnyn niin hartaasti tavoittelema
onni löytää isänkutsumuksessa oma kutsumuksensa ei enää pystynyt
tyydyttämään häntä? Niin, vain se seikka, että ruustinna seuraavan
kerran käydessään vieraisilla siekailematta puhui siitä, että hän
rakkaudesta sisarensa tyttäreen tulisi niin paljon kuin suinkin
oleskelemaan Kronebyssä, missä hän toivoi saavansa kantaa uuden
Herminen kastettavaksi.

Siitä hetkestä tuli ruustinna, jonka osakkeet viimeisen käynnin jälkeen
olivat nousseet, Konnylle paljon enemmän kuin sietämättömäksi. Miten
voikaan hän noin arvottoman varmana puhua _tyttären_ saamisesta, kun
Konny ei koskaan, ei hetkeäkään, ollut epäillyt, että uusi tulokas oli
oleva _poika_, jonka kasvattamisen saattamiseksi tarkoituksenmukaiseksi
hän oli aikonut tutkia kokonaiset joukot erilaisia järjestelmiä.

Kun sitten samana iltana Hermine, joka näki pilven, mutta ei ollenkaan
voinut käsittää, mistä se tuli, sillä hän ei ollut sisällä tädin
selittäessä aikomuksiaan, tahtoi ilahuttaa Konnya puhumalla hänelle
heidän lapsestaan, niin sanoi Konny, koettaen tukahuttaa kiivauttaan —
sillä hän pelkäsi tavattomasti saattaa vaimoaan vähänkään levottomaksi:

— En käsitä, Hermine armaani, miksi sinä puhut "lapsesta". Ethän toki
ole epätietoinen siitä, mitä sukupuolta se on!

— Otan kiitollisena vastaan kohtalon siinä suhteessa, millaiseksi se
sitten muodostuukin. En luule, että rukoukset ja toivomukset siinä
suhteessa olisivat todisteena kiitollisuudesta.

— Luulen kuitenkin, että liioittelet, ja toivon, että Jumala ei huonona
hylkää sitä harrasta toivetta, mikä minulla tähän asti on ollut.

— Toivetta saada poika, tarkoitat, rakas Konny!

— Niin, ja kun tulee vastaus vanhemmilta, niin saat nähdä, että isäni
ajattelee aivan samoin. Mutta nyt minun pitikin joutua tällaisiin
epäilyksiin.

— En ensinkään ymmärrä sinua, kallis ystäväni. Tällainen asiahan on
aina epätietoinen.

— Olkoon niin, mutta liikaa on toki, että ruustinna vastikään piti
aivan selvänä, että _hän_ saisi kantaa kastettavaksi uuden Herminen. Ja
tiedätkö, Hermine hyvä, että minun on vaikea tämän jälkeen sietää häntä.

— Sepä oli, — vastasi Hermine huolestuneen näköisenä, — tavattoman
ikävää. Sinä et ymmärrä, Konny, miten tärkeätä vanhemman, kokeneen
naisen seura ja neuvot juuri tällaiseen aikaan ovat minulle.

— Rakas vaimoni, en huomaa muuta kuin yhden mahdollisuuden
järjestää viimemainitussa suhteessa kaikkia tyydyttävästi asia, sen
mahdollisuuden nimittäin, että otamme vastaan tarjouksen, minkä nyt
aivan varmasti tiedän isäni ja äitini tekevän, sen kutsun, että
asetumme muutamaksi kuukaudeksi asumaan Sigesbergiin. Voikin olla
oikeampaa, että poikamme juuri siellä pääsee elämänsä ensi päiviä
tervehtimään. Mitä sanot tästä?

— Sanon, että paljon mieluummin tahtoisin tämän ajan olla täällä
meidän hiljaisessa rakkaassa kodissamme, missä sinä olet paljon
tuttavallisemmassa suhteessa minuun, kuin komeassa Sigesbergissä, missä
usein olit mieleltäsi käsittämättömämpi kuin täällä.

— No niin, _sinä_ luonnollisesti määräät, mutta sitten täytyy äitini
joka tapauksessa tulla tänne. Arvelen, että hänellä on yhtä suuri
kokemus kuin ruustinnallakin, jonka suhteen ei iki päivinä tule
kysymykseenkään, että hän kantaisi _minun_ poikani kasteelle.

— Konny, Konny, tämä ei ole hyvä minulle, eikä sopiva aika tällaisesta
puhuttavaksi. — Hermine nojasi huolestuneena sohvanpielusta vasten.
Sigesberg oli hänen muistissaan sarjana kuvia ensimäisen, hapuilevan
avioliittoelämänsä ajalta, kaikki siellä oli niin suurta, niin helliä
kuin vanhemmat siellä olivatkin.

— Voi, miten onneton olenkaan! En käsitä, miten arkaluontoista on puhua
sinun tilassasi olevan naisen kanssa. Rakas Hermine, ole rohkea, siitä
riippuu paljon.

— Niin, niin, minä olen rohkea, ja jos sinä vaan olet luonnollinen
minua kohtaan, etkä taas käy jäykän juhlalliseksi, mitä esiintymistäsi
vuorottelevat vain jotkin minulle käsittämättömät keskeytykset, niin
matkustan mielelläni minne tahansa. Oletko sitten tyytyväinen?

— Tyytyväinen ja kiitollinen, — vastasi Konny sydämellisesti, mutta
kuitenkin sisäisesti epäsointuisena. Itse olisi hän vaimonsa tavoin
mieluimmin nähnyt, että he olisivat päässeet saamaan "lapsen"
nykyisessä, rakkaimmaksi käyneessä kodissaan. Mutta naapuristo oli
sietämätöntä, ja hänestä oli mahdotonta nähdä äitinsä ja ruustinnan
esiintyvän miltei yhtä oikeutettuina ja ohjaamassa asioita kumpikin
taholleen.

— Ei, — sanoi hän varsin jyrkästi, — olkoon kylliksi sellaisesta
huolesta, jota ei _voi_ auttaa, mutta tämä asia on järjestettävä.

Ja kun sitte vastaus tuli Sigesbergistä, sisältäen mitä lämpimimmän
onnentoivotuksen ja samansävyisen kutsumuksen, jossa katsottiin täysin
selväksi asiaksi, että perijän tulisi syntyä tulevassa kodissaan, oli
Konny vielä jyrkempi. Hänen silmänsä säihkyivät toivoa ja iloa, kun hän
laski kirjeen Herminen käteen.

— Sinä näet, rakas ystäväni, että yksinpä isäkin vakuuttaa, että
häiritsemässä ei ole oleva mitään vieraitten joukkoa, vaan että saamme
elää rauhallista perhe-elämää. Ja minuun tulet olemaan tyytyväinen!

— Olen jo rauhoittunut, Konny hyvä. He kirjoittavat niin kauniisti.
Kunhan sinä nyt vaan toistaiseksi olisit kärsivällinen minun ainoata
sukulaistani kohtaan.

— Kyllä, _nyt_ voit luottaa minuun, — vakuutti Konny ja uskoi itsekin,
että häneen voi luottaa. Mutta joka kerta kun ruustinna tuli ja
lateli hänelle kaikenlaisia ennustelujaan, jotka perustuivat laajaan
kokemukseen, tuli hän onnettomaksi ja toivoi, että tuo iankaikkinen
lavertelija saisi sellaisen reumatisminkohtauksen, että se kerrassaan
pidättäisi hänet pappilaan.



XVIII.

Jälleen Sigesbergissä.


Oli alkukesä.

Koskaan ei tämä maan piiri tuntunut heränneen elämään kauniimpaa ja
komeampaa elämää. Milloinkaan ei ollut ruoholla ollut vehreämpää
tuoreutta, milloinkaan eivät ruusut olleet olleet niin hehkuvan
punaisia, milloinkaan eivät pikku laineet sisäjärvellä olleet
leikkineet iloisammin ja milloinkaan ei ilmojen kööreissä ollut ollut
niin iloisaa sopusointua. Kaikki maan ja taivaan välillä riemuitsi, ja
suuressa kartanossa ja joka mökissä oli rattoa, sillä nyt oli päivä,
jolloin tämän kaiken ihanuuden perillinen oli kastettava. Hän oli nyt
viiden viikon vanha nuorimies.

Mutta aikeemme ei ole käydä puhumaan tämän päivän juhlasta eikä edes
siitä Konnyn vakaumuksesta, että taivainen rauha _nyt_ oli muuttanut
hänen sieluunsa, mikä ei estänyt häntä päivän päättyessä, kun nuori
äiti ehkä jonkun verran liiaksi oli rasittanut itseään seurassa ja
tunsi heikkoutta, alkamasta sisimmässään valittaa kaiken maallisen
ilon häipyväisyyttä. Ja kun hän, lohduttautuakseen, tarkkaan katseli
poikaansa, voimakasta ja komeata poikaansa, ja luulotteli havaitsevansa
kaikenlaisia älykkyyden merkkejä pojan pikku kasvoissa, ei edes
silloinkaan hän tuntenut olevansa tyytyväinen, sillä jos Hermine
jättäisi hänet, tietäisi hän varmasti elämäänsä jäävän aukon, jota
mikään ei voisi täyttää. Hän rakasti Hermineä yhä enemmän ja olisi
varmaan antautunut puhtaasti nauttimaan täyttä onnea, ellei olisi
sairaalloisesti pelännyt, että tämä tunne _voisi_ kehittyä todelliseksi
mahdiksi, niin että hän ei joka suhteessa enää olisi oma herransa. Hän
tiesi parhaiten itse, että hänen tuskansa Herminen sairauden aikana
oli ollut niin tavaton, että sekä isä että äiti hämmästyivät hänen
voimakkaita tunteitaan.

Mutta kun vaara oli onnellisesti ohi ja ensimäinen ilonhuumaus hiukan
haihtunut, riensi hän, ikäänkuin salaisesti kauhistuen ja kainostellen
itseään, valtaamaan takaisin menettämänsä edut. Mutta hänen äitinsä ja
hänen vaimonsa, jotka niin sydämellisen hyvin ymmärsivät toisiaan, he
riemuitsivat sydämessään, sillä he tiesivät nyt varmasti, että Konnyn
voimakkuus tässä tapauksessa oli salattua heikkoutta. Ja Hermine näytti
täysin tyytyväiseltä, kun hän varpaillaan tuli huoneeseen ja mitä
rauhallisimmalla äänellä lausui:

— Olethan sinä hyvä ja annat anteeksi, ystäväni, etten kovin usein käy
tervehtimässä sinua ja "pikku herra Siggeä". Mutta isäukko tahtoo niin
monia neuvoja, että saan rahjustaa tiluksilta tiluksille. Sitäpaitsi on
minulle valtiopäiväasioissa hoidettavana laaja kirjeenvaihto.

— Niin, rakas Konny, — vastasi nuori rouva yhtä rauhallisena, — missään
tapauksessa ei ole syytä sinun haaskata aikaasi täällä sisällä. Minä ja
poika voimme kovin hyvin ja saamme kaikkea mahdollista hoitoa.

Mutta kymmenen minuuttia myöhemmin voi tuo niin monipuuhainen mies taas
olla ovella nähdäkseen, oliko unohtanut tänne hattunsa, käsineensä tai
nenäliinansa, tai kertoakseen, mitä jossakin saapuneessa kirjeessä
sanottiin, ja kun hän sitten _joka tapauksessa_ oli sisällä, voi hän
samalla istua ja katsella heitä hetkisen.

       *       *       *       *       *

On kulunut suunnilleen kahdeksan päivää ristiäisistä, siis kuusi
viikkoa perillisen tulosta, kun nähdään kaksi nuorta naista istumassa
eräällä niistä mukavista puutarhasohvista, joita on kukkaryhmien joka
puolella.

Toinen heistä, pormestarinna Amalia, joka on tullut Sigesbergiin
ollakseen kummina, keinuttaa äidillisen arvokkaana puolivuotiasta
tytärtään polvellaan. Samaan aikaan pitää hän Herminelle puhetta
aviovaimon pyhistä velvollisuuksista.

— Kuten jo olet havainnut, rakas ystäväni, en enää ole entinen Amalia,
tuulihattu, joksi Konny nuorenamiehenä minua usein liikkuvaisuuteni
tähden nimitti. Siitä alkaen kun olin tullut täysin vakuutetuksi
siitä, että saisin lapsen kasvatettavakseni, s.o. niiltä ajoilta
alkaen, jolloin viimeksi lähdimme täältä, päätin että lopettaisin
täydelleen entisen kevytmielisyyteni, minkä myöskin ensimäistä uutista
ilmoittaessani sanoin miehelleni. Miesrukka, hän tuli niin iloiseksi ja
kiitolliseksi niin toisesta kuin toisestakin, että vain puolin sanoin
ilmaisi epäilyksensä siitä, tulisiko minusta vakava ja perusteellinen
nainen, ajatteleva vaimo, sitte tullakseni ajattelevaksi äidiksi.

— Ja millaisen vaikutuksen teki tuo puolittainen viittaus? — kysyi
Hermine kovin mielenkiintoisena.

— Suhtauduin siihen verrattoman rauhallisesti "Rakas mieheni", sanoin
minä, "sinulla, jos kenelläkään, on tosiaan aihetta hienotuntoisesti,
ja vaikkapa vähemmänkin hienotuntoisesti, lausua epäilyksesi, ja kun
et sokeasti ole käynyt uskomaan selitystäni, niin saat iloksesi joutua
yllätetyksi. Ja minä johdun saamaan ottaa vastaan sinun katumusuhrisi".

— Mainiota! Saitko ottaa vastaan sellaisen uhrin?

— Kyllä, moniakin... ainakin yhden viikossa; silloin mieheni lausui:
"Amalia rakkaani, sinusta tulee pian oikea enkeli. En käsitä, miten
onnistut pysyttäytymään niin täydellisenä. Mutta ei kai toki ole
tarpeen", lisäsi hän joskus, "että pukeudut kerrassaan säkkiin ja
tuhkaan; nuo kotikutoisesta kankaasta tehdyt puserosi ovat ehkä liian
kovin vastakkaisia entisille komeille puvuillesi. Pidän hyvinpuetuista
naisista, vaikkapa olisi kysymys vain perheenkin piirissä
esiintymisestä. Silloin näkyy että vaimo tahtoo miellyttää miestään,
ja tuollaiset pienet helyt ja koristukset, joita naiset käyttävät,
miellyttävät silmää."

— Siinä suhteessa, — lausui Hermine, kääntyen puolittain toisaalle, —
on aviomiehillä toisenlaatuisiakin ajatuksia. Mutta miten menettelit?

— Selitin hänelle, että tunsin iloa nähdessäni omassa ulkonaisessa
asussani todistuksen tapahtuneesta muutoksesta, mutta ollakseni
laiminlyömättä velvollisuuttani pukeuduin sunnuntaisin ruskeaan
silkkipukuuni ja koristauduin jollakin iloisenvärisellä nauhalla.

— Mutta nyt, Amalia, kun sinulla jo on tytär, jonka vielä ei tarvitse
kadehtia sinua, miksi yhäkin pukeudut niin vaatimattomasti, että
aamuisin jopa _täälläkin_ käytät kotikutoisia puseroita valkeitten
pitsireunuksisten aamunuttujen asemasta?

— Kun itse imettää ja hoitaa lastansa, rakas Hermine, on pukeuduttava
siten, että pikkuinen voi elämöidä äidin pukujen kanssa ilman että
tarvitsee pelätä pitsien repeytyvän. Sitä paitsi en ole vapaaherratar,
minä, enkä koskaan olisi taipunut siihen, että olisin ottanut
lapselleni imettäjättären.

— Amalia hyvä, nyt sinä olet kova, tiedäthän miten taistelin,
saadakseni itse imettää poikani, mutta tohtori selitti Konnylle, ja
isä ja äiti olivat samaa mieltä, että minulla oli liian vähän voimia
siihen, ja että sekä minä että lapsi olisimme joutuneet kärsimään.
Tiedät kuinka kadehdin sinulta tätä kunniata ja onnea, varsinkin
kun uskon että Konny mielellään olisi nähnyt minun täyttävän saman
velvollisuuden kuin sinäkin suoritat, mutta hän hellän vakavasti
kuitenkin kielsi minua edes ajattelemasta sitä. Ja toivon että
poikani aina on viihtyvä niin hyvin luonani, että hän ei kovin kiinny
imettäjäänsä.

— Suo anteeksi, hyvä, rakas Hermine, että lausuin tuon tyhmyyden,
mutta puhupa nyt minulle hiukan luottamuksellisesti. Onko totta, että
muutitte pieneen naapurikaupunkiinne sen vuoksi, että Konny ei voinut
sietää ruustinnan puuttumista asioihin? Täti Louise luuli niin.

— Ei, ainakaan mieheni ei sitä syyksi sanonut. Seikka oli se, että
hänellä oli sijoitettavana rahasumma, jonka hän häämatkallamme täällä
sai isältään, ja kun Kroneby on vain kuuden virstan päässä kaupungista,
tuumi Konny, jonka usein on käytävä liikeasioilla kaupungissa, että hän
voisi sijoittaa rahat erääseen varsin kauniiseen ja hyvällä paikalla
olevaan taloon, joka syksyllä oli myytävänä, ja pidätti silloin
muutamia huoneita meidän itsemme käytettäviksi. Sitä paitsi pääsi hän
siten varmaksi siitä, että lääkäri, joka on hänen hyvä ystävänsä, usein
tulisi katsomaan minua.

— Se oli hyvä toisestakin syystä. Etkö luule tiedettävän, että
parooni tahtoi päästä kiinteimistönomistajaksi, tullakseen
valituksi edustajaksi porvarissäätyyn nyt juuri alkamassa oleville
valtiopäiville, joista tullee hyvin tärkeät, kun on kysymyksessä
eduskuntalaitoksen uudistus? Minun pormestarinikin valitaan edustajaksi.

— Sitä varten ei ollut tarpeen juuri talon ostaminen, mutta voi olla
hyvä siten kuin on. Muutimme kaupunkiin tammikuun alussa ja asuimme
siellä kolme kuukautta, joitten kuluessa Konnylla yhtämittaa oli
komiteoitten istuntoja ja kaikenlaisia neuvotteluja. Hän sai jo
silloin paljon hyvää aikaan kaupungin hyväksi, ja minä tein parhaani
miellyttääkseni rouvia. Olimme monissa pienissä kutsuissa, ja
itsellämme oli meillä suurenpuoleiset kutsut kaupunginravintolassa.

— Mainiota, ja nuori vapaaherratar oli komeimpana kanana joukossa,
muitten rouvien kursaillessa hänen kanssaan ovissa.

— Hyi, miten ilkeä olet. Tiesin, milloin minun nimeni vuoksi oli
käyttäydyttävä arvokkaasti. Mutta saat olla varma siitä, että koskaan
en mennyt ovesta ennen pormestarinnaa, sillä hän oli vanha ja sitä
paitsi kaupungin kunnia. Mutta kas tuossahan ovat herra mieheni ynnä
imettäjätär ja poikani.

Hermine juoksi tulossaolevia vastaan ja otti säteilevin silmin
_junkkeri Siggen_ isältä, joka vähän aikaisemmin oli ottanut hänet
imettäjättäreltä. Olipa nyt miellyttävää katsella nuorten äitien
leikkivän noitten pikku olentojen kanssa. Amalia oli varsin ylpeä, kun
hänen tyttärensä voimakkailla käsillään suorastaan oli kuristaa "pikku
paloonin" vetämällä liian lujaa myssyn hänen päästään.

Konny oli muutaman askeleen päässä; koko hänen ulkonäkönsä ilmaisi
vilpitöntä ihastusta.

— Mikä kirje sinulla on kädessäsi, arvatenkin tulevilta
valitsijoiltasi? — sanoi Hermine, samalla kun kietoi pienen punaisen
huopapeitteen kiinteämmin lapsen ympärille ja nauroi, kun Amalia näytti
miten valkea aamuleninki oli rypistynyt. Mutta Konny näki vain, miten
kauniisiin poimuihin punainen peite laskeutui nuoren, kauniin äidin
hameelle.

— Niin, — sanoi hän vihdoin, — tästä kirjeestä sinä et tule pitämään.

— Miten niin, koskeeko se liikeasioita?

— Koskeepa niinkin, mutta se kutsuu minut uusiin toimiin elokuussa, ja
oikeastaan olisi minun kuitenkin ollut pakko käydä tarkastamaan omia
monia viljelyksiäni Kronebyssä.

— No, parin kolmen viikon kuluttua voin kyllä matkustaa kanssasi.

— Sitä et tee, — kuultiin vanhan parooni Sigesmundin jyrkästi
selittävän, tullessaan siinä puolisoaan taluttaen. — Kiitä Jumalaa,
rouva miniäni, jos minä jätän talon perillisen suojaa vaille edes
syksyksi, jolloin Konny kai tahtoo aarteensa mukaansa Tukholmaan.

— Ei ole varmaa, että hänet valitaan porvarissäätyyn.

— Kyllä, luota siihen että hänet valitaan. _Häntä_ eivät vaivaa
vanhoilliset periaatteet, ja porvaristo on yleensä hampaisiin asti
varustautunut liberaalisilla uudistuksilla. Mitä sanovat naiset tästä?

— Minä puolestani, vastasi Amalia nopeasti, — kuulun nyt porvaristoon,
ja pormestarinnana on velvollisuutenani olla liberaali. Mutta
sydämessäni pelkään tuntevani myötätuntoa aatelia kohtaan, ja minua
harmittaa, jos _se_ lakkaa olemasta _erikoisena_ säätynä.

— Hyvä, Amalia, — nauroi vanha parooni. — Mutta mitä sanoo meidän
Herminemme?

— Voi, rakas isä, vaikka olisin syntynyt tämän maan vanhoillisimmassa
ilmakehässä, niin ei se auttaisi, sillä vaimo joutuu huomaamattaankin
miehensä ajatusmaailmaan, ja minä seuraan miestäni, en heikkoudesta,
sillä politiikka on meillä yleensä puolueetonta alaa. Mutta _meidän_
kaupunkimme rouvat viettelivät minut uudella isänmaallisuudellaan. Se
höyrysi sekä kahvi- että teekeittiöistä.

— Kas siinä, — sanoi Konny ja loi vaimoonsa kaunopuheisen silmäyksen,
— kas siinä näet nyt, isä, että _aika_ on ottanut jalkaansa
Lunkentus-saappaansa, kun jo naisetkin käyttävät niitä mallina.

— Niin, minun on kiittäminen Louisea, — parooni suuteli valtavan
loisteliaasti vaimonsa kättä. — Sinä et koskaan jätä vanhaa lippua,
sinä.

— En koskaan, — vastasi Louise, tehden ylevän miellyttävän liikkeen
miestään kohti. — Taistelen ja kaadun sinun ynnä neljän säädyn mukana.

— No, _sinä_ ja _minä_, rakas Louise, toki kuitenkin jäämme kaatumatta,
vaikka nuo neljä kaikkikin kaatuisivat. Mutta emme ole vielä nähneet
sitä. Emme ole nähneet sitä vielä, herra poikani. Eduskuntauudistuksen
täytynee vielä nukkua aikansa, ennenkuin se saa unen silmistään.



XIX.

Ensimäiset vastaanottajaiset.


Oli syksy ja lokakuun keskivaihe, ja parooni Konny oli juuri vaimoineen
ja lapsineen muuttanut Blasieholmenilla olevaan upeaan asuntoon.
He olivat sinne täysin kotiutuneet, huolimatta siitä, että Hermine
tuskin oli tahtonut uskoa että tämä _neljäs_ koti tulisi heitä oikein
miellyttämään.

— Vain Kroneby, — sanoi Konny, — on meidän _oikea_ kotimme, sen
jälkeen pidin eniten kaupungissa olevasta porvariskodistamme. Koko
vierashuoneemme siellä oli mitä miellyttävin muratinlehväsali. Tulee
sitten suuri Sigesberg, jota minä _nyt_ joka tapauksessa ehkä enimmin
rakastan, jos vaan pääsen asumasta siellä, mutta mitä muuta minä
voisinkaan kuin lämpimästi rakastaa asuntoa, missä poikani on syntynyt,
missä itse olen syntynyt ja missä isäni, isoisäni ja isoisäni isä ovat
syntyneet ja mistä sarja rehellisiä ja kunnon miehiä on lähtöisin. Koko
juttu, Hermine hyvä, on vain siinä, että pidän yksinkertaisesta ja
siitä, mikä omaa mieltäni paraiten tyydyttää. Täällä, tässä vuokratussa
huoneustossa, hengitän täysin kevyesti, täällä ei onneksi ole mitään,
mikä vaatii ihailua, kuten joukko esineitä Sigesbergissä. Mutta miksi
mennä niin pitkälle. Saahan tästä huoneustosta ihailla näköalaa ja —
läsnäolevaa emäntää.

— Vakuutan sinulle, ystäväni, — vastasi Hermine (seisoessaan siinä
salissa olevan pöydän ääressä, järjestellen aistikkaasti maljakkoihin
Sigesbergistä tulleita kukkia), — että aina siitä alkaen kun sinä sait
kunnian tulla valituksi paikkakuntamme edustajaksi, sykkii nyt koko
elämäjärjestelmässäsi aivan uusi valtimo. Miten voimakkaasti ja jalosti
oletkaan puhuva valtiopäivillä; äänessäsi on kaunis, syvä, väräjävä
sointu, joka tekee niin hyvän vaikutuksen ollessaan lämpimästä sielusta
lähtevän kaunopuheisuuden kannattajana.

— No mutta, Hermine, sinähän alat oikein hemmottelullasi pilata minua.
Se ei juuri ole entisen umpimielisyytesi kanssa sopusoinnussa.

— Voi siten olla, Konny, mutta nyt, kun olen sekä vaimon että äidin
arvossa, tunnen itseni aivan toisin tavoin varmaksi kuin alussa.
Minähän pelkäsin niin jokaisen lausumani sanan suhteen, että tuskin
sinulle puhtaaksikirjoittaessani uskalsin ilmaista, miten ihastunut
olin kuvauksiisi, ja miten silloin väänsin ja käänsin sanoja, kun
oikeudentuntoisuuteni pakotti minut huomauttamaan jostakin perustelun
tai ajatuskulun seikasta.

— Niin, mutta se oli kuitenkin, elleikään varsin ehjää, niin joka
tapauksessa ihanaa aikaa, vaikka me molemmat olimme miltei kuin pari
metsään eksynyttä lasta. Tarkoitan tietysti mitä tulee toisemme
tutkimiseen... Mutta tuon ajan puheenaollen! Sinä olet miltei
kokonaan jättänyt ne vaatimattomat pukusi, jotka minua silloin
niin miellyttivät. Tuo niin kainosti verhottu kuva antoi silmälle
tilaisuuden levätä. Minä tutkin sitä.

— Konny, mitä sanot? — puhkesi nuori rouva punastuen lausumaan, —
käytänkö _minä_ pukuja, jotka häiritsevät silmiesi rauhaa? Ole hyvä
ja tarkasta minua, päästä jalkoihin asti. Huomaatko paljasta paikkaa,
kasvoja lukuunottamatta? Mutta jos saat siitä enemmän lepoa, niin
vedän kyllä yhtä huolellisesti kuin silloinkin hiukseni pitkälle yli
poskieni. Koko ero on vain siinä, että nyt käytän tummaa silkkipukua
harmaitten villapukujeni asemasta. Mutta, jos se vaan on sinun
mieleesi, pyydän kyllä lähettämään ne tänne.

Ja siinä seisoi Hermine miehensä edessä vastustamattoman kauniina,
hehkuva harmin puna poskillaan ja molemmat kädet kukkia täynnä
ojentuneina miestään kohti.

— Kas vain tätä taas, nyt ei tosiaan ole kysymys pelkäämisestä vapaata
lausunto-oikeutta käyttäessä! Ja _sinä_, joka kuitenkin sanoit minulle,
että vaimo vain eräinä arveluttavina ajankohtina saa ilmaista hiukkasen
ärtyneisyyttä.

— Rakas Konny, minä en nyt ole ärtynyt, mutta seikka on se, että en
voi rauhallisena kuulla, miten sinä viittaat minussa olevan puutteita,
joita minussa todenteolla ei ole. Ja nyt on niin hyvä käyttää
tilaisuutta ja ehdottaa sinulle, että aina menet yksin kutsuihin,
tarkoitan suurempiin, sillä miellyttää _sinua_ tahdon ennen kaikkea,
mutta sitähän en voisi, jos näyttäytyisin puettuna siten kuin suuria
kutsuja tai päivällisiä varten pukeudutaan.,

— Sinä tiedät, Hermine, että en enää ole mustasukkainen. Mutta minulla
on oma käsitykseni. Koeta sen vuoksi kaikessa mitä naisellinen aistisi
voipi...

— Tehdäkseni itseni rumaksi?

— _Sitä_ sinä et voisi. Se olisikin viimeistä mitä tahtoisin. Kun
kuitenkin on kysymys sellaisista tilaisuuksista, missä naiset ovat
välttämättömiä, niin en niihin milloinkaan lähde ilman vaimoani,
mutta hänellä on kyllin sekä makua, häveliäisyyttä, älyä että
kunnioitusta miehensä mielipidettä kohtaan, soveltaakseen pukunsa sen
mukaiseksi kuin naimisissa olevalle naiselle sopii. Muuten olet sinä
luonnollisesti liian heikko tänä talvena ottaaksesi osaa tanssiin.

— Niin, luonnollisestikin, — vastasi Hermine naurahtaen, — ja vaikka en
olisikaan ruumiillisesti heikko, niin en tule milloinkaan tanssimaan,
se on varmaa.

— Todellakin, rakas Hermineni, niin nuori kuin olet, voisitko luopua
tuosta huvista?

— Minä, Konny hyvä, en halua muita huveja kuin sellaisia, jotka ovat
sinun makusi mukaisia. Älkäämme puhuko siitä. Tahdon mieluummin elää
paljon kotona poikamme ja sinun seurassasi, kun sinulla on aikaa olla
meidän kanssamme.

— Siihen käytän kaikki hetkeni, mitä yleiset asiat eivät vaadi
osakseen. Sitä paitsi kysyn mielelläni monessa asiassa neuvoasi.

— Voi, mitä sanot?

— Että Jumala oli armollinen minulle, kun minä, maultani niin vaatelias
mies, sain vaimon, jonka kanssa voin puhua muustakin kuin siitä mikä
koskee kotoamme tai seuraelämää. Muunlaiseen naiseen olisin pian
väsynyt, eikä koko sinun häikäisevä kauneutesi olisi voinut pidättää
minua, jos olisit koettanut vähääkään keimailla tai ellet olisi kyennyt
komeilematta osoittamaan minulle, että sinun sivistyksesi, älysi
ja terävä käsityskykysi riittävät opiskelujen ja vielä korkeamman
kehityksen kautta asettamaan sinut arvoisaksi seuratoveriksi
miehellesi. Sinussa liittyy vakavuus naisen miellyttävyyteen. Nythän ei
olekaan mitään, mistä en ilmoita sinulle. Ja sinä olet luvannut olla
rakastettavana emäntänä, kun kutsun säätytovereitani tänne. Meillä on,
kuten olemme sopineet, vastaanotto kerran viikossa.

— Katson kunnia-asiakseni osoittautua kyllin arvoisaksi vaimoksi niin
etevälle säädyn jäsenelle. Mutta sinullahan ei ole mitään sitä vastaan,
että Amalia, jos hän miehensä mukana todella tulee tänne, on apunani?

— Ei, päinvastoin tulee siitä mainiota. Amalia kyllä hieman liioittelee
arvokkuuttaan, mutta se kyllä tasaantuu. On niin kodikasta nähdä,
herrojen silloin tällöin pistäytyessä sisään, pari nuoria naisia
käsitöineen sohvapöydän ääressä.

— Ja sitä paitsi, ystäväni, teetä juotaessa. Herrojen on aina tultava
sisään, juotava teensä ja puheltava hieman vierashuoneessa, missä tulen
järjestämään kaiken hyvin juhlalliseksi ja hauskaksi. Pääset kyllä
näkemään, että uudet ystäväsi täällä meidän kanssamme eivät joudu
ikävöimään hotellihuoneisiin.

— Oi, miten rakastettava olet! Muutaman päivän kuluttua alkavat
valtiopäivävastaanottosi. Ei tarvitse kauan odottaa.

       *       *       *       *       *

Nuoren herrasväen asunto säteili kauniina, ei liiallisesti, kynttiläin,
lamppujen ja miellyttäväin takkatulien levittäessä valoaan huoneisiin,
missä nojatuoleja oli siellä täällä vieraitten tarpeeksi Näky oli mitä
miellyttävin sellaiselle, joka tuli ulkoa kylmästä, sateisesta ilmasta.
Varsinkin oli vierashuone miellyttävä, tuoksuvine teepöytineen siinä
valojen keskellä, kukkineen, mainioine porsliineineen ja hopeakoreissa
olevine oivallisine teeleipineen; mutta vielä parempaakin oli
loistamassa, nimittäin emäntä niin hurmaava, että monet herroista eivät
tahtoneet jättää teepöytää, vaan hattu polviensa välissä ihastuneina
ottivat vastaan sekä teekuppeja että kaikkea muuta, mitä hän tarjosi.
Emännän vierellä loisti ja puhui toinen nuori nainen, myöskin erään
säätyveljen vaimo, mutta miten paljon suosionosoitusta tulikin hänen
osalleen, niin ei sitä voi verratakaan siihen, mitä Herminelle
tarjottiin.

Hermine tarkasteli arvokkaana ja miellyttävänä suurta seurapiiriä;
milloin esitteli Konny jonkun tehtailijan, milloin pormestarin,
milloin kirjailijan, milloin sanomalehtimiehen, milloin neuvosmiehen,
milloin kauppiaan, talonpojan tai entisen soturin. Kaikki oli suurta
ja kirjavaa sekasortoa. Ja Konny koki todella kovaa ennenkuin sai
_oman_ seuransa salin vieressä olevaan työhuoneeseensa, jossa kuitenkin
oli tarjolla sekä takkavalkea että sikaareja ja muuta nautittavaa,
paitsi suurenmoisia keskusteluja, joissa rohkeasti otettiin esille ja
tuomittiin kaikki "mädännyt". Mutta jos saa uskoa uskomatonta, niin
nautti isäntä joka tapauksessa siitä, että monet vieraista jättivät
_hänen_ temppelinsä aivan ihastuneina palatakseen nauttimaan hänen
vaimonsa seurasta.

Mutta yht'äkkiä valtasi kuitenkin ikäänkuin jonkinmoinen aran apea
mieliala salin kummallakin puolella olevissa huoneissa joukkokunnat,
kun äänekkään ovikellonsoiton kuuluttua näyttäytyi suuri ja komea
olemus, joka totisesti ei tuntunut "mädänneeltä". Tulija oli itse
parooni Sigesmund. Hän oli, ilman aviopuolisoaan, muutaman päivän
ollut kaupungissa, mutta vaikka hänet oli kutsuttu Konnyn luona
kokoontuneeseen joukkoon, mitä tietenkään ei voitu välttää, oli hän
kieltäytynyt tulemasta, koska häntä aikaisemmin oli kutsuttu muualle.
Mutta niin innostunut kuin hän olikin whistipeliinsä, jätti hän sen
kuitenkin mennäkseen, kuten hän sanoi, puolituntiseksi tervehtimään
miniäänsä. Tuo vanha ylimys oli hyvin tunnettu ja arvossapidetty, ja
lyhyen vierailun aikana osoitti poika hänelle tavallista suurempaa
huomiota, mikä myöskin tarttui koko seurapiiriin, kun parooni, juotuaan
teetä Herminen luona, siirtyi poikansa huoneeseen ja diplomaatin
tahdikkuudella kävi keskustelemaan kaikista päivänkysymyksistä.

— Siinä sitten on tavattoman miellyttävä ja mitä mielenkiintoisin
kunnon vanha aatelismies, — sanottiin. Mutta kun vanha parooni sitten
katosi kuin tähdenlento valaisemaan muita maailmoja, tuntui joka
tapauksessa kevyemmältä, sillä nyt voi keskustelu reippaammin kuin
koskaan siirtyä aloille, joita kokouksessa käsiteltäviksi oli aiottu.
Ja keskustelu oli juuri päässyt parhaaseen vauhtiinsa, kun kutsuttiin
illalliselle ja naisten valta taas alkoi.

— No, eikö mennyt mainiosti, ystäväni? — kysyi Hermine, kun viimeinen
vieras oli lähtenyt. Ja viimeisenä vieraana sattui olemaan juuri
pormestari-serkku, joka oli viipynyt eräässä yksityisessä kokouksessa
niin kauan, että ehti vain käydä noutamassa vaimonsa.

— Kyllä, kerrassaan mainiosti. Sinä olet siinä määrin valloittanut
kaikki herrat, että minä sen kautta saan kaksinkertaisen
vaikutusvallan, minut on jo valittu erään valiokunnan
puheenjohtajaksi... Mutta sinä, Hermine hyvä, saat yhä
suuremmassa määrässä kätesi työtä täyteen. Sinun täytyy tarkastaa
matkamuistiinpanoni ennenkuin luovutamme ne pois. Ja sinähän olet niin
herttainen, että autat minua myöskin korehtuuria luettaessa? Ellen
_minä_ vaan vaatimuksineni loukkaa junkkeri Siggen oikeuksia.

— Älä pelkää, minä kyllä joudan kaikkeen.

— Se on totta. Käykäämme nyt sisään sanomaan hyvää yötä pojalle.



XX.

Parooni Sigesmundin kirje puolisolleen.


 "Vanha, uskollinen puolisoni!

 Sanoin sinulle, kun lähdin kotoa, että kävisin Konnyn
 vastaanottajaisissa (hän tahtoo pidettäväksi kokouksia luonaan, sen
 sijaan että niitä aina pidettäisiin hotellissa, eikä se ole ollenkaan
 hullumpaa). Mutta tiedätkö, sitten kun minä vihdoin, pidettyäni
 kelvottoman huonoa pelionnea osallani kreivi H:n luona, minne olin
 saanut kutsun, pääsin vähän paremmalle puolelle (minulle sattui
 neljä kyllin korkeata korttia), päätin jättää pelin toisen miehen
 hoidettavaksi ja lähdin hetkeksi huvittelemaan herra poikani uuteen
 huvitarhaan.

 Älä luule, armollisin Louiseni, että olen vähintäkään harmissani
 rakkaalle Konnyllemme siitä, että hän kulkee toista tietä kuin minä!
 En voi koskaan unohtaa sitä auliutta, jota hän osoitti käydessään
 koettamaan voimiaan diplomaattisella uralla. Hän tosin varsin pian
 jätti sen uran, mutta minä annan vieläkin tunnustuksen yritykselle,
 vaikka melkein (kun näen hänen syvän, joskin peitetyn rakkautensa
 Hermineä kohtaan) alan epäillä, että Konny, joka ei tietänyt Herminen
 tavallaan jo olleen silloin kihloissa Amalian nykyisen miehen kanssa,
 ehkä oli kosinut ja saanut rukkaset.

 Mutta, hyvä ystävä, älä millään muotoa loukkaannu Hermineen siinä
 asiassa. Niin luottamuksellinen kuin suhteenne onkin, olisi hänestä
 epäilemättä varsin tukalaa, jos olisin arvannut oikein. Mutta
 toisaalta oli siinä tapauksessa todellinen ihme, että Konny tuli
 takaisin. Minun on aivan mahdotonta keksiä, miten hän voi malttaa
 ylpeytensä ja ennen kaikkea aran ärtyisyytensä niin paljon, että
 kirjeellisesti teki toisen yrityksen. Konny-raukka, hän on tavallaan
 erikoisluonne, mutta hän on niin komea mies kuin isä vaan konsanaan
 saattaa pojakseen toivoa.

 Sinä luulit, Louise rakas, että minuun koskisi, kun näkisin hänet
 liberaalien riveissä. Ei ensinkään! Mutta siitä olin huolissani,
 että hän ei kiintyisi _mihinkään_ muuhun kuin maanviljelykseen
 ja kirjallisuuteensa. No, tulee olemaan hauska lukea hänen
 matkaseikkailujaan. Mutta jos hän kunnostautuu valtiopäivillä,
 niin olen vielä tyytyväisempi. Ja saat nähdä, että hän niin tulee
 tekemään... Mutta kerran saavat kyllä sekä hän että monet muut
 tunnustaa, että _jos_ uusien luutien onnistuu lakaista säätyeduskunta
 pois, niin käy niille ehkä sitä vaikeammaksi lakaista omien oviensa
 edustoilta joukko romua, mikä estää uutta täydellisyysmallia
 täyttämästä kaikkia niitä monia vaatimuksia, mitä siihen nähden
 tullaan asettamaan.

 Menin siis rouva miniäni vastaanottajaisiin, sillä Konny oli
 aamupäivällä sanonut minulle, että ensin juotaisiin teetä emännän
 luona. Kuitenkin huomasin, kun vahtimestari — Konnylla ei ole
 palvelijoita — oli päästänyt minut saliin, että neuvottelut ja
 muut keskustelut olivat jo alkaneet isännän yksityishuoneessa. Ja
 kun saliin johtavat ovet olivat auki, kuulin minä Konnyn komealla
 äänellään, varsin lämmenneenä, mutta ei kiivastuneena, puhuvan
 jotakin, mikä saavutti suosiota, sillä heti muuan suuri voimakas
 tehtailija, kelpo mies, jolle minut sitten esiteltiin, kuten koko
 seurallekin, jyrisi vahvistukseksi ikivanhoista laitoksista.

 Minä hiivin nuoren vapaaherrattaren luo, jolla myöskin oli ryhmänsä,
 missä Amalia häntä auttoi, vaikkei ollutkaan oikein hyvällä tuulella.
 Amalia ajattelee nyt vain äidinvelvollisuuksiaan ja laski varmaan
 minuutteja, kunnes pääsi lähtemään kotiin. Minä ehdin kuitenkin
 tuskin muuta kuin tervehtiä ihastuttavaa Hermineämme ja kuiskata
 hänen korvaansa: 'No, missä kveekaripukusi ovat? Konnyn silmät
 varmaan kärsivät sinun kauniin sinisen pukusi loistavista väreistä',
 ja hän hymyillen vastata: 'Olen tarjoutunut pyytämään niitä tänne
 lähetettäväksi, mutta Konny ei ole sitä tahtonut', — kun poikani,
 kädet ojennettuina, riensi luokseni ja, kuten minusta näytti, varsin
 tyytyväisenä vei minut suureen piiriin, missä minä, suoraan sanoen,
 rakas Louiseni, viihdyin niin hyvin, että tunsin itseni melkein
 tyytymättömäksi, kun olin luvannut ehtiä illalliseksi takaisin
 ensimäiseen vierailupaikkaani. Minun oli kuitenkin pakko joka
 tapauksessa suorittaa loppuun pelihommani.

 Tänään aikaisin aamupäivällä olin minä kuitenkin siellä uudestaan
 ja lupasin syödä päivällistä heidän luonaan, mutta sanoin, että
 aamuvisiitti oli omistettu nuorelle perilliselle, joka muuten
 voi sanomattoman hyvin. Jos elämme, saat nähdä, että _hän_
 tulee edelliseen sukupolveen. Konnykin on asettanut pyhäksi
 velvollisuudekseni tarkkaan varoa jättämästä tätä maailmaa, ennenkuin
 junkkeri Sigge on päässyt täysi-ikäiseksi, niin että hän, jos
 Sigesberg menettäisi vanhan herransa, voisi ryhtyä sen hoitoon, ja
 epäaristokraattinen maanviljelijä ja kirjailija Konny saisi ainaiseksi
 jäädä asumaan rakkaaseen Kronebyhynsä.

 No niin, olen vasta kuusikymmentäkaksi-vuotias, minä kykenen kyllä
 vielä elämään kaksikymmentäyksi vuotta, jos Jumala niin tahtoo.
 Mutta ellei, niin tapahtukoon hänen tahtonsa, enkä hetkeäkään pelkää
 että poikani silloin ei käsittäisi velvollisuuttaan täyttää täällä
 paikkani. Tunnen hänen hienotunteisen, tavattomasti tunnontarkan
 sydämensä. Hän rakastaa meitä kumpaakin, jopa enemmän kuin itse
 käsittääkään. Ja kaiken, mitä minä oikeudenmukaisesti puolestani
 voin toivoa (enkä toivo mitään, mikä olisi vastoin hänen ankaria
 mielipiteitään ja periaatteitaan), sen hän on tekevä, ja tekevä hyvin.

 Konnyn täytyi lähteä johonkin kokoukseen ennenkuin minä lähdin
 Herminen luota, joka, voitko uskoa, järjestää Konnyn käsikirjoituksia.
 Se on suorastaan hämmästyttävää. Tunne, jota hän tuntee vaimoaan
 kohtaan, on kovin erilainen kuin yleensä nuorten miesten; hän on
 kerran sanonut minulle, että hän tahtoo seuraajattaressaan löytää
 henkistä sympaattista rakkautta, jollaista hänen nyt ei tarvitsekaan
 kaivata. Luonnollisesti hän kuitenkin pelkää itsenäisyytensä
 joutumista jonkin sellaisen vallan alaiseksi, mikä ei ole
 _henkistä_... No, Hermine on onneksi lahjakas nainen.

 En voi olla mainitsematta, että Herminen kirjoituspöydällä oli
 paketti, ja kun se oli avattu, avasin minäkin sen vuorostani, kun
 nuori rouva saattoi miestään ulos.

 'Ahaa', lausuin minä naurahtaen itsekseni, kun sain nähdä
 mukiinmenevän, soman teräsharmaan villarepsin.

 'No, mutta isähän toimittaa kotitarkastusta', huudahti rakas miniäni
 palatessaan sisään ja hän kävi punaiseksi kuin ruusu ja hymyili
 ihastuttavasti.

 'Onko tämäkin niitten mallien mukainen, joita sinulla on kotona
 vaatesäiliössäsi?'

 'Tosiaan, isä rakas! Juuri nyt aamulla on mieheni, joka luultavasti
 eilen osti sen, yllättänyt minut lahjoittamalla sellaisen minulle, ja
 nyt aion minä yllättää hänet pukeutumalla hänen mieliväriinsä jo parin
 päivän kuluttua. Aion pian juuri lähteä ompelijattareni luo.'

 Sitten lähdimme yhdessä, ja nyt, rakas Louise, lopetan tähän, sillä
 kolmen päivän kuluttua saat minut kotiin, ja joulun viettävät he
 täällä.

 Sinun oma, sinua lämpimästi rakastava vanha

                                               _Sigesmundisi_."

Vapaaherratar Louisen kirje miehelleen.

 "Rakas Sigesmund!

 Miten olet voinut tällä tavalla peijata aviopuolisoasi, joka aina
 on luottanut sinuun? Neljästä päivästä on nyt tullut seitsemän!
 No, en ihmettele, vaikka syrjästä halusit kuulla poikasi puhuvan
 porvarissäädyssä valtiopäivien tärkeästä asiasta. Sama halu olisi
 ollut minulla, ja siksi, kun oli kysymys juuri _siitä_ asiasta,
 suon sinulle anteeksi, että viime kerralla sain vain muutaman
 rivin sinun itsesi asemasta. Tiedätkö, olin saanut hartaan halun
 matkustaa pääkaupunkiin yllättämään sinut ja lapset, sillä uskon
 täydellisesti vakuutukseesi, että Konny piti loistavan ja paljon
 tunnustusta saavuttaneen puheen; mutta tiedätkö, että samalla
 kertaa, kuin sinunkin kirjeesi, sain kirjeen myöskin sisareltani,
 presidentinrouvalta. He tulevat tänne ylihuomenna, ja siksi pyydän
 että kaikin mokomin riennät kotiin. Miten suoriutuisin presidentistä
 sinun avuttasi?

 Mainiota olisi, jos samalla saisit mukaasi Amalian, niin jäisi hän
 tänne siksi aikaa kuin hänen vanhempansakin. Ja herra pormestarikin
 saanee luvan hankkia itselleen aikaa tullakseen osottamaan
 arvonantoaan.

 Herminen kirjeestä saan sen käsityksen, että Amalia tuskin tahtoo
 kuulla puhuttavan muusta kuin kalleista äidinvelvollisuuksistaan,
 joista hän kuitenkin huolehtii jotenkin yksipuolisesti. Hän on kyllä
 täydellisesti muuttunut, mutta kun äärimäisyydet koskettavat toisiaan,
 tulee joskus liikaakin. Ihmettelen, onko hänen pormestarinsa nyt
 onnellisempi? Amalia ei ole, lukuunottamatta yhtä iltaa, jolloin
 oli Herminen luona, ollenkaan jättänyt kotiaan. Kokonaisen illan
 uhraaminen konserttiin tai muuhun huviin olisi hänestä synnillistä.
 Arvaan senvuoksi, että hän tahtoisi tulla tänne, missä hänen ei
 tarvitse pelätä kiusauksia.

 Miten aivan toisin käyttäytyykään meidän Herminemme! Hän ei unohda
 vaimon, ei miniän, ei emännän eikä joka suhteessa huolekkaan naisen
 velvollisuuksia äidin vuoksi. Ja kuitenkin on hän äiti viimeistä
 tunnettaan ja veripisaraansa myöten. Hän on yksi noita harvinaisen
 onnellisia, joka käsittää maailmansa _oikein_, tultuaan siihen,
 eikä Konny koskaan olisi voinut saada vaimoa, joka paremmin
 olisi ymmärtänyt ja arvokkaammin käyttänyt sydämensä ja älynsä
 mahdollisuuksia.

 Kiirehdi nyt kotiin, rakas mieheni, sinua ikävöi kovin

                                                    _Louisesi_."



XXI.

Suuren päivän aattona ja sen jälkeen.


Oli 6. päivä joulukuuta.

Hermine istui kirjoituspöydän ääressä tarkastellen miehensä
korrehtuureja, mutta samassa jalallaan liekuttaen viereensä siirrettyä
kehtoa, missä nuori Sigge hyvinvoivana uinaili, imettäjättären mentyä
omille asioilleen.

Herminellä ei ollut mitään aihetta odottaa miestään kotiin tähän aikaan
aamupäivällä. Konnyhan oli niin toimelias jäsen valtiopäivillä, ja
miten voisi hän juuri nyt tulla? Hänen askeleensa ne kuitenkin olivat,
jotka lujina ja joustavina kuuluivat yli salin, ja Konny oli huoneessa
jo ennen kuin Hermine ehti nousta tuoliltaan.

— Tunsin itseni niin kiihtyneeksi, niin rasittuneeksi, niin
levottomaksi ja väsyneeksi, että minun täytyi lähteä kotiin
levähtämään puolituntiseksi. Mutta niin väsyneeksi kuin tunsinkin
itseni, elvytti minut ilmestys, minkä täällä sain nähtäväkseni...
Nukkuuko pikkunen niin hyvin, että uskallan puhua täällä sisällä,
levätessäni tässä sohvalla? Luulen melkein, että olen ottanut liikaa
työtä suoritettavakseni; hanki minulle lasi viiniä, rakkaani, ja tule
istumaan tähän minun luokseni, siten tunnen oloni parhaimmaksi.

Vaivaamatta miestään kysymyksillä kiirehti Hermine noutamaan, mitä mies
oli pyytänyt, ja istuutui sitten tuolille sohvan viereen viileällä
kädellään sivellen miehensä kuumaa otsaa ja puhaltaen sille muutaman
pisaran hajuvettä.

— Hermine, miten virkistävää onkaan olo täällä sinun luonasi! Sinä
olet minulle kalliina ystävänä, jota aina ikävöin... No, mitä arvelet
nyt? Kaikki on tosin parhaalla tavalla suunniteltu niin pitkälle kuin
mahdollista, loistavan tuloksen saavuttamiseksi. Mutta tuulenpuuska voi
kääntää kaikki äkkiä... Huomenna! — Miten käy huomenna? Voitko luoda
profeetallisen silmäyksen äänestysuurnaan?

— Sitä en voi, se olisi röyhkeyttä. Minä vain _uskon_ että kaikki käy
hyvin. Mutta voin sen sijaan luoda katseen sinun olemukseesi ja sanoa,
miten _sen_ käy, jos sinua ja ystäviäsi kohtaa vaikea vastoinkäyminen.

— No, olen utelias kuulemaan, millaista mielentilaa odotat siinä
tapauksessa.

— Sellaista, joka kovin hämmästyttäisi sinua... Tavattoman jännityksen,
uskomattoman sekä tulevaisuutta että menneisyyttä tarkkaavan ajattelun,
innokkaitten, kiduttavien, myöhään yöhön kestäneitten kokousten
ja keskustelujen jälkeen, tulet sinä, kun taistelu on suoritettu
ja äänestyksen tulos on tullut tunnetuksi, jos se on vastakkainen
toiveillesi, tuntemaan itsesi aivan täysin levolliseksi. Vastavaikutus
saa tämän aikaan, ja sinun on aina tiedettävä, että joskin ratkaisu
vielä jäisi vuoden viipymään, niin kysymys kuitenkin enää on vain
ajasta. Myrskyinen aika on takana, ja nämä viimeiset tuskalliset tunnit
enää ovat vaarallisia. Tuli ratkaisu millainen tahansa, sinussa on se
tapaava miehen.

— Hermine, oma rakas vaimoni... Miten uskosi, ennustuksesi, syvä
luottamuksesi tekeekään minulle hyvää. Tulin ulos, keskustelusta
aivan kiihtyneenä, mutta sen sijaan että monien muitten tavoin olisin
maksavista paikoista etsinyt lepoani, riensin kotiin sinun luoksesi.
Niin, _sellainen_ tulee vaimon olla, jos mieli hänen saavuttaa miehensä
kunnioitusta ja hellää tunnustusta — aivan toisenlaisia vaikutelmia
kuin liekistä, joka leimahtaa, valaisee hetkisen ja sammuu! Luuletko,
että Amalia ja hänen miehensä voisivat saada tällaisen hetken
nautittavakseen?

— En, sitä en usko, koska heidän välillään ei ole sitä sympatian
sidettä, mikä pitää meidät niin lähellä toisiamme. Hartaitten
toiveitteni mukaisesti olen vihdoinkin oppinut käsittämään, mitä sinun
ylevä luontosi rakkaudesta pelkäsi ja rakkaudesta aavisti.

— Kiitos, kiitos, nyt on mieleni rohkaistunut! Olet vihdoinkin osannut
löytää todellisen olemukseni, mutta ellet siihen olisi kyennyt, olisi
avioliittomme tullut onnettomaksi, sillä jos kerran olisin tullut
vakuutetuksi siitä, että sinä olit onnesi löytänyt vain tietäessäsi
kauneuttasi ihailtavan ja tuntiessasi sen voiman, mihin seikkoihin
_minä_ viimeksi kiinnitän huomiota, olisin tullut kylmäksi ja lopulta
kovaksi. Mutta nyt jätän sinut. Voi, jospa jo oltaisiin ylihuomenessa!

— Entä ensimäinen korehtuuri teoksestasi?...

— Se saa odottaa, kunnes ehdin sen tarkastamaan. Lähetä sinä
anteeksipyytävä kirjelappunen.

       *       *       *       *       *

Sen päivän yli, jolloin tärkeä uudistuskysymys ratkaistiin, on parasta
hypätä. Sinä päivänä kaikkien suonet kuumeisina sykkivät — kuumeisina,
tuskaisina ja riemuitsevina.

Loistavan tuloksen saavuttamista seuranneena aamuna Konny selitti, että
hän ei mitenkään voinut päästä kotiin päivälliseksi, sillä oli suuret
päivälliset Phoenixissa. Mutta illalla tulisi hän kotiinsa, mukanaan
muutamia erikoisen läheisiä tovereita.

— Riemu-illallisille siis? — kysyi vaimo hymyillen.

— Niin, tietystikin, ja sinun on päivän kunniaksi pukeuduttava
pukuun, joka parhaiten on omiaan miellyttämään. Niin, sallin sekä
tebtailijoitten, pormestarien, kauppiaitten, pappien että talonpoikien
hurmaantua, sillä tänään nautin todella onnesta ja siitä iloisesta
luottamuksesta, että mikään sisäinen tyytymättömyys ei sitä pian taas
karkoita. Onhan poika terve?

— Täysin. Mutta etkö kirjoita isällesi?

— Kyllä, aion juuri kirjoittaa, ennenkuin lähden. Millainen voitto
se olikaan! Mutta se minua huolestuttaa, että rakas isäni, Herra
siunatkoon hänen jaloa vanhaa ritarisydäntään, ei ehkä katsele voittoa
kovin tyytyväisenä.

— Kyllä, sen hän tekee sinun tähtesi... Mutta mitä asiaa on
palvelijattarella? Sähkösanoma? Luultavasti onnentoivotus, ystäväni.

Aavistelun kolkkoutta sekaantui miehen iloon... hänen äsken
ilmaisemansa toiveen kauniiseen luottavaisuuteen!

— Onnentoivotus, — toisti hän äänellä, jossa ei ollut hiukkaakaan sen
tavallista varmuutta, nähtyään että sähkösanoma oli Sigesbergistä. Heti
kun hän oli paperin lukenut, putosi se hänen kädestään, ja hän syöksyi
sellaista vauhtia ovelle, että oli melkein juosta nurin hoitajattaren,
joka poika mukanaan juuri tuli sisään.

— Rientäkää, joku sieltä, pika-ajuria hakemaan! Vaunut muutaman
minuutin kuluttua! Rientäkää!

— Voi, mikä hirvittävä sanoma! Anna minun tulla mukaan!

— Sinä tulet perässä, lapsi mukanasi. Minun ei auta sekuntiakaan
viivytellä. Isäni, isäni!

Sähkösanoma oli Konnyn äidiltä ja siinä ilmoitettiin, että parooni
Sigesmund aamulla oli saanut halvauksen, mutta että hän vielä oli
tajullaan.

Ja hän oli täysin tajullaan, kun poika, ajettuaan tulista vauhtia neljä
penikulmaa, tuli hänen vuoteensa ääreen. Konny oli niin liikutettuna,
ettei hän milloinkaan ollut ollut sellaisessa mielentilassa, sillä
väkinäisesti tukahutettua tuskaa oli sekä siinä hellässä kysymyksessä
että siinä hartaassa rukouksessa, jotka hän kuiskasi isänsä korvaan.

Sairas pudisti lempeästi kunnianarvoisaa päätään. — Rauhoitu,
rauhoitu... — sanoi hän selvästi. — Sekä _poikana_ että _miehenä_ olet
käyttäytynyt arvokkaasti. Sigesberg on oleva sinulle pyhä minun tähteni
ja sinun äiti-raukkasi tähden.

— Mutta _koska_ voin rauhoittua sen tietäen, että olen täyttänyt ne
oikeutetut toiveet, mitä isällä on ollut ainoan poikansa suhteen! Enkö
aina ole noudattanut vain omaa mielipidettäni?

— Jos olisit toisin menetellyt, olisi se ollut pelkkää heikkoutta,
jolle en olisi antanut arvoa, vaan olisin sellaista pahoitellut.
Täysikasvuinen poika, vaikkapa hänen aatteensa paljonkin eroavat isänsä
aatteista, tuottaa tälle parhaimman kunnian, jos johdonmukaisesti
pyrkii päämääräänsä, mikäli se vaan muuten on arvokas. Sinun urasi on
nyt selvä. Mutta enkö saa nähdä tytärtäni ja pikku Siggeä?

Vain tuntia myöhemmin, kuin hänen miehensä, saapui Hermine. Mutta vasta
illalla pääsi hän sisään, sillä keskustelu oli niin rasittanut isää,
että hänen täytyi jäädä kahden kesken vaimonsa ja lääkärin kanssa...

Samoissa huoneissa, missä nuori pari oli asunut häämatkallaan, käveli
Konny nyt kiivaasti edes takaisin.

— Tämä Sigesberg, tämä onneton Sigesberg!... Voi, Hermine, minun
sieluni janoo rauhaa, miten arvelet minun _nyt_ koskaan saavuttavan
sen? Vain kerran elämässäni tein isälleni mieliksi, ja silloinkin petin
häntä.

— Sinä, rakas Konny? Epätoivo hämärtää arvostelukykysi, _sinäkö_ olisit
pettänyt isääsi!

— Niin, — vastasi Konny hurjasti, — ja sen tein _sinun_ tähtesi!

— Konny, Konny, tuska varmaan polttaa sinua sietämättömästi, kun sinä...

— ... voin tunnustaa suoran totuuden. Muistatko ehkä keskustelua, jossa
olimme keskenämme eräänä päivänä, kun tapasimme metsämäellä, missä
sinä... sinä _tiedät_, mitä tapahtui... ja olet ehkä _aavistanut_ sen
vaikutuksia. Neljänä pitkänä päivänä sen jälkeen en voinut päästä
siitä kiduttavasta varmuudesta, että olin menetellyt kuin mielipuoli,
enkä ensinkään voinut käsittää, _miten_ voisin isälle ja äidille,
jotka tunsivat aikeeni, selittää lopputuloksen. Olisin mieluummin
antanut raastaa ruumiini kappaleiksi kuin ilmaista, mitä mielessäni
liikkui. Silloin tuli isältäni sydämellinen kirje, missä viitattiin
sopivaan tilaisuuteen päästä lähetystöön jäseneksi. Ja hän kertoi
samalla kuulleensa puhuttavan sinun kihlauksestasi. No niin, enkö ollut
jalo poika, antaessani armollisen suostumukseni, kun en tietänyt,
mitä minun oli yritettävä, vaan olin siinä asemassa, että minun
oli pidettävä erikoisena onnena, että niin mukava tie oli minulle
avoinna...? Annoin vanhusten iloita poikansa myöntyväisyydestä, enkä
heille kummallekaan uskonut sitä, mihin kunniantunnon olisi pitänyt
velvoittaa. Jalomielisyys on ollut kokonaan heidän tahollaan, sillä
joskin he sittemmin lienevät jotakin aavistaneet, eivät he milloinkaan
ole koskeneet haavaan, jonka tähän asti olen salannut sekä sinulta
että heiltä... Voit väittää (näen sen kyllin katseestasi), että vain
ylpeyteni oli kärsinyt. Mutta olipa se mitä tahansa, niin tiedä,
että en koskaan unohda noita neljää päivää enkä niitä epäluuloja ja
pettymyksiä, jotka niitten kuluessa imivät verta sydämestäni... No,
miksi et sano mitään, onko minun aina kärsittävä yksin, onko minun
yksin kaduttava? Onko minun yksin kannettava taakka?

— Konny, jos voisin ottaa kaiken kärsimyksesi sinulta, niin vakuutan,
että tekisin sen ilomielin. Mutta sinun kiihtymyksesi johtuu siitä,
että hermosi ovat joutuneet tavallisesta tilastaan. En tahdo eikä minun
pidäkään puhua tuosta hetkestä, joka sinun muistissasi on niin kipeänä
kohtana, se on sinun suotava minulle anteeksi. Mutta omalta osaltani
sanon, että minä...

— Ei, älä sano; mikään _sinun_ tekosi ei loukannut minua, se oli
onnettomuuteni... Mutta vaietkaamme, tuossa tulee tohtori...

Lääkäri ilmoitti, että sairas ensin tahtoi nähdä miniänsä ja sitten
pienen pojanpoikansa; siksi aikaa jäisi tohtori herra paroonin luo.

Kun Hermine, lapsi käsivarrellaan, oli mennyt alas, sanoi Konny,
katsoen lääkäriin silmät täynnä kyyneleitä:

— Ymmärrän... On vain vähän toiveen sijaa?

— Voi, paha kyllä, vähän...

— Ehkä... vähemmänkin kuin vähän?

— Sitä pelkään, sillä ennen huomispäivää tullee uusi kohtaus, ja siitä
on vaikea seuraus.

Konny jatkoi kävelemistään edes takaisin. Milloinkaan ei hänen
mielessään ollut ollut sellaista kapinaa. Hän ei voinut kauemmaksi
jäädä sisään. Hän riensi ulos. Mutta ulkonakaan hän ei voinut viipyä,
sillä rauha pakeni häntä kaikkialla, aina siihen asti kuin äiti, hänen
palatessaan, hoiperteli häntä vastaan, sulki hänet syliinsä ja painoi
hänen päänsä, kuten hänen ollessaan vielä pikku poikana, olkaansa
vasten. Silloin tuntui hyvältä. Nyt tuli Hermine ja ojensi hänelle
pojan.

— Katso, — sanoi Hermine sydämellisen osaaottavaisena, — isäsi siunaus
on lapsen otsalla. _Hänhän_ on viaton... — Hermine silmäsi rukoilevasti
puolisoonsa. — Mene sinä nyt sisään! Isäsi toivoo, että istuisit hänen
luonaan. Mutta minä saan silloin tällöin pistäytyä sisällä ja auttaa
äitiä hänen hoitamisessaan.

— Hermine, — vastasi Konny vältellen, — minä «n ole nyt oma itseni.



XXII.

Menneisyys ja mitä tuleva oli.


Oli ollut suuri pimeys! Jos kerran oli tuleva täysi ja kirkas päivä, ei
siitä vielä ollut kajastustakaan toivoa ylläpitämässä.

Viimeiset sanat, jotka Konnyn kuulimme lausuvan, olivat _ne_, jotka hän
sanoi vaimolleen: "Minä en ole nyt oma itseni".

Siitä hetkestä oli kulunut raskaita tunteja, päiviä, viikkoja,
kuukausia ja vihdoin vuosiakin, eikä hän kuitenkaan ollut päässyt
olemaan omaa itseään. Ennenkuin kerrottu suuri järkytys tuli, oli tämä
kunnian ja rehtiyden mies aina, niin pitkälti kuin muisti, potenut
sairaaloista tyytymättömyyttä koko elämäänsä ja kaikkiin tekoihinsa,
niin kovin kuin hän koettikin työskennellä lähimäistensä parhaaksi,
niin liberaalisia kuin hänen mielipiteensä olivat olleetkin ja niin
paljon kuin hän olikin koettanut vastustaa kaikkea ahdasmielisyyttä.

Hänen avioliittoelämänsä toinen jakso ja vuosien 1865—1866
valtiopäivien alku, odotettuine tuloksineen, olivat olleet hänen
elämänsä loistokohtia; silloin hän tunsi olevansa jännityksessä, joka
ei häntä väsyttänyt, ja asemassa, joka ei kahlehtinut häntä muulla
tavoin kuin hän itse vapaaehtoisesti ja ilomielin halusi. Ja jos
silloin tällöin tuli vieras ääni kuiskaamaan hänen korvaansa, että
mihinkään, mikä kuuluu tähän maailmaan, ei ole liiaksi kiinnitettävä
mieltänsä, niin koetti hän sittenkin tukahuttaa sitä tarpeettomana
ennusteluna.

Mutta kun sitten surusanoma tuli, avautuivat kaikki sisäiset sulut
ja niistä tulvi hillitön katumus, ahdistus ja epätoivo. Konnyn koko
sielunelämä oli aivan kuin omiaan joutuakseen vakavaan koettelemukseen.
Hän tarvitsi koettelemusta oppiakseen tuntemaan itsensä sellaisena
kuin oli. Eikä häntä kukaan voinut voittaa, mitä tuli kykyyn kiduttaa
itseään, kykyyn vastustelematta antautua luulotaudin valtaan.

Vanha parooni Sigesmund eli kuitenkin useita kuukausia, ja Konny riensi
sanoutumaan, kokonaan vasten isänsä tahtoa, irti edusmiestehtävistään,
kokonaan omistautuakseen isälle ja perehtyäkseen hänen ajatuksiinsa
Sigesbergin hoidossa ynnä paljoon muuhun. Mutta isä, joka ymmärsi pojan
verta ahdistavan salaisen kuumeen, antoi kaikki ohjeensa siten, että ne
olivat tarkoitettuja tuottamaan sopusointua heidän mielipiteisiinsä.
Hän puhui yhtä mittaa, mitä suurimmalla kunnioituksella ja rakkaudella,
myöskin Herminelle ja Herminestä.

Ja sitten kun Konny avoimesti oli tunnustanut syyn osoittamaansa
taipuvaisuuteen diplomaattiselle uralle antautuessaan, vastasi parooni
Sigesmund jo kauan aavistaneensa tätä, mutta että ei koskaan ollut
johtunut hänen mieleensäkään pitää Konnyn menettelyä vikana, vaan
ansiona. Ellei Konny silloin ollut tahtonut oleskella Kronebyssä, niin
olihan hänellä vapaa valta lähteä uusille matkoille, sitoutumatta sen
vuoksi mihinkään erikoisiin velvollisuuksiin. Isä selitti, että Konny
oli kokonaan väärinymmärtänyt itsensä, kun oli pakottautunut uskomaan,
ettei päätöksensä pohjana ollut harras halu noudattaa isän toivetta.
Viisaimpana askeleena pojan elämässä piti hän sitä, mitä poika olisi
saattanut vähimmin aavistaa, sitä nimittäin, että Konny oli voittanut
kohtuuttomasti loukkautuneen ylpeytensä ja tullut takaisin Herminen
luo, josta oli onnistunut saamaan sellaisen vaimon, mistä vilpitön ja
rakastava mies ei koskaan voisi kyllin kiittää kohtaloaan.

Mutta mitä tahansa tuo arvon mies puhuikin, onnistui hänen vain vähässä
määrin estää pojan itsekidutusta.

Nyt tuli uusi suuri onnettomuus lisäksi, onnettomuus, joka parooni
Sigesmundille merkitsi pikaisempaa loppua kuin viimeksi lääkäritkään
olivat odottaneet. Vapaaherratar Louise, joka vain muutaman kerran
oli saatu taivutettua lähtemään lepäämään puolisonsa sairasvuoteelta,
sairastui itse vuorostaan. Herminestä, joka jakoi rakkautensa ja
hoitonsa molempien kesken, mutta kuitenkin omisti sanomatonta
osanottoa myöskin miehensä mykälle kärsimykselle, tuli nyt kaiken,
sekä sairaanhoidon että koko talon hallinnon keskus. Ja kaikki häntä
jumaloivat. Vain _yksi_ melkein vetäytyi syrjään, se ainoa, jolle hän
olisi tahtonut merkitä niin paljon.

Emme puhu pitemmälti siitä synkeästä pilvestä, joka oli laskeutumassa
Sigesbergin ja sen nuorten sydämien yli. Äiti antoi lämpimän
kehoituksen ja rohkaisun sanoja pojalleen. Olipa hänellä vielä
rohkeutta sanoa: — Niin paljon, rakas poikani, kuin rakkautesi
vakavasta tahdosta olet löytänyt voimaa, et kuitenkaan milloinkaan ole
löytänyt kykyä olla näinä pyhinä päivinä meille, isällesi ja minulle,
mitä Hermine on ollut... Rakasta senvuoksi häntä kaksin kerroin! — Hän
kuoli onnellisena siinä uskossa, että häntä oli seuraava se, jota hän
niin hellästi oli rakastanut sekä elämässä että kuolemassa.

Kun kaikki oli lopussa ja vanhan vapaaherrattaren elämän valo oli
sammunut, pani hänen vanha puolisonsa, katse kirkkaana, kätensä
ristiin. — Nyt, rakas poikani, — sanoi hän, — kuolen minä kaksin
verroin rauhallisena, kun tiedän _hänen_ olevan minua vastaanottamassa.

Levolliset olivatkin sitte hänen viimeiset päivänsä, ja siunattuna
jätti hän elämänsä.

Koko ensimäiseksi vuodeksi jäivät nuoret Sigesbergiin.

Hermine ehdotti usein ainakin muutamien viikkojen matkaa pieneen,
rakkaaseen Kronebyhyn. — Älä puhu siitä, — vastasi hänen miehensä, —
sinähän tiedät, että minun velvollisuutenani on nyt olla täällä ja,
mikäli siihen kykenen, olla vainajan edustajana hänen ystävilleen ja
alaisilleen.

— Mutta minä uskallan luulla, että sinä paremmin palvelisit sekä heitä
että itseäsi, ellet niin itsepintaisesti pysyisi tässä ajatuksessa.
Sinun terveytesi, rakas mieheni, kärsii täällä näissä suurissa,
tyhjissä huoneissa, jotka nyt ovat niin autioina.

— Voi niin olla, mutta kun suruvuosi on lopussa, avaamme ovet
vieraille. Silloin sinun on huolehdittava siitä, että taulugalleriaa ja
kokoelmahuoneita usein näytetään. Täällä on silloin elettävä niinkuin
ennenkin.

— Rakas Konny, — vastasi Hermine kerran sellaiseen ehdotukseen, —
voitko sinä, jonka luonne nykyisin on niin synkkänä, olla isäsi
kaltainen, joka oli niin iloinen, niin miellyttävä, niin seuraa ja
auringonpaisteista elämää rakastava?

— En tiedä, olen koettava. Sinä sitä paremmin sovit sentapaiseen
edustavaan asemaan, ja pikku Sigesmundista kyllä tulee isoisänsä
kaltainen, niin että voimme toivoa isoisän vastaisuudessa taas nousevan
ylös keskuudessamme. Isäni oli liian heikko minua kohtaan; minä aion
olla ankarampi poikaani kohtaan.

— Kallis ystävä, älä ota sellaista periaatteeksesi! Sinä olet jo pari
kertaa tavalla, jossa ei ole ollut paljonkaan isällistä levollisuutta,
pauhannut pojallemme, kun hän on aikonut ottaa joitakin isoisänsä
esineitä.

— Mutta millä tavalla on hän vastannut sellaiseen mielenosoitukseen?
Niin, tuo nuori herra on nauranut vasten silmiäni ja näyttänyt niin
urhokkaalta, kuin olisi hän jo tahtonut minulle sanoa: "Ole vaiti sinä,
_minä_ täällä tulen isoisää edustamaan!"

— Voi, tämä on kovin surullista, pikku poikasi rakastaa sinua niin
suuresti. Hän ei osaa muulla tavoin kuin iloisen rohkeana vastata sinun
nuhteisiisi. Älä tee hänen lapsuuttaan raskaaksi! Sinun oma lapsuutesi
oli niin onnellinen.

— _Minun_ — minä en ole koskaan ollut onnellinen. Minua ei ole luotu
onnea varten.

— Tällainen puhe, rakas Konny, on kokonaan arvotonta sinun suustasi!
Ajattele vain, miten monta kirjettä ja tiedonantoa olet saanut ja joka
päivä saat edessä olevia vaaleja koskevissa asioissa. Etkö _sinä_
ole astuva toiseen kamariin, sinä, joka niin innokkaasti toimit
eduskunta-uudistuksen aikaansaamiseksi?

— Minä en suostu mihinkään kehoituksiin. Minun aikani on ohi, älä puhu
valtiopäivätouhuista.

Hermine-raukka ei kohta voinut käsittää, mistä oikein puhuisi.

— Kuulehan, — sanoi Amalia, kun hän tyttärineen kesällä oli käymässä
vieraisilla Sigesbergissä, — annan sinulle viisaan neuvon. Jätä hänet
omiin oloihinsa joksikin aikaa; usko minua, sinä huolehdit liiaksi
hänestä.

— Et kai tarkota, että väsyttäisin hänet rakkaudellani?

— En, silloin väittäisin sellaista, mikä varmastikaan ei ole totta.
Sinun — voimme suoraan sanoa — sinun _loukatun_ rakkautesi kätket sinä
viisaana ja jalona naisena, jollainen olet. Mutta en vain minä, vaan
myöskin minun mieheni, kun hän saattoi minut tänne, sai sen käsityksen,
että sinä, katsoen Konnyn synkkään, sairaaseen mielialaan, kohdistit
häneen liian paljon huomiotasi.

— Niin, mahdollista kyllä, mutta kun hän alituisesti katsoo minua,
jotta minä ymmärtäisin että hänellä puuttuu milloin sitä, milloin tätä,
niin on vaikeata olla olevinaan käsittämättä tätä mykkää kieltä.

— Älä salaa, että sen käsität. Anna hänen vaan hoitaa itse itseänsä.

— Amalia! Tunnustan sinulle, että jo olen koettanut sitäkin. Mutta
tiedätkö, mitä tapahtui?

— Luulen sen käsittäväni, hän loukkaantui ja kävi kylmäksi.

— Pahempaa! Hänen katseensa kävi uhkaavaksi, oli kuin olisi hän
tahtonut sanoa minulle: "Varo saattamasta minua äärimmilleni!" Minä
kävin peloksi, enkä yritä enää tukahuttaa halua palvella häntä lempeän
kärsivällisesti.

— No, ehkäpä sinä olet oikeassa. Mutta etkö milloinkaan, kun hän on
niin muuttunut, tunne itseäsi loukatuksi ja ärtyisäksi?

— En koskaan!

Mutta kerran Hermine kuitenkin, ei käynyt ärtyisäksi, vaan päinvastoin
tunsi itsensä mitä syvimmin loukkaantuneeksi sekä puolisona että
naisena. Sen hetken katkera muisto eli kauan, ehkä liiankin kauan hänen
sydämessään.

Ensimäinen vuosi oli vihdoinkin lopussa.

Hermine oli koko ajan käyttänyt surupukua, mutta lopetti nyt
_ulkonaisen_ surun ja pukeutui, lähemmin ajattelematta asiaa, erääseen
harmaista puvuistaan — mutta hän _tuli_ kyllä ajattelemaan asiaa.

— Millaiseen pukuun sinä nyt olet pukeutunut? — sanoi hänen miehensä
katsahtaen häneen aivan kuvaamattoman ivallisesti.

— Niin, kun surupukua ei enää ollut pidettävä, otin puvun, jonka
värisestä ennen paljon pidit.

— Niin, muistan tuon naurettavan jutun, jollaisia minulle siihen aikaan
usein sattui, mutta nyt saattaisit minut kiitolliseksi, jos pääsisin
näkemästä noita pukuja, jotka muistuttavat vanhoja mielettömyyksiä.

— Mitä sillä tarkoitat? — kysyi Hermine epävarmana.

— Tarkoitan sitä, että tästä lähtien voit olla rauhassa siitä, että
_minä_ en sekaannu sinun pukuasioihisi; käytä mitä värejä tahdot ja
anna neuloa vaatteesi sellaisten mallien ja muotien mukaisiksi, jotka
sinulle parhaiten sopivat, en enää pelkää naisen kaikkivaltaa, olipa
hän sitte pukeutuneena häveliääseen villavaatteeseen tai pöyhistelevään
silkkiin. Aistimeni ovat kuolleita sellaisille vaikutteille.

— Konny, _olisiko_ sinun pitänyt sanoa tämä minulle?

-- Miksi ei? Ei ole milloinkaan liian myöhäistä sovittaa
naurettavuutta. Voit kernaasti, jos sinua haluttaa, pukeutua keltaiseen
päivällispukuun, joka minut kerran saattoi niin mustasukkaiseksi!

Hermine lähti miehensä luota sanaakaan virkkamatta. Oudot tunteet
pyrkivät tukahuttamaan hänet.



XXIII.

Yksinäisellä saarella.


On useampi kuin _yksi_ saari synkän, mutta epäilemättä myöskin
juhlallisen suuremmoisen länsirannikon edustalla, missä milloin matala
valkea vaahto hiljaisin soinnukkain harpunäänin soittaa kaunista
tuudittelevaa kehtolauluaan rannikon paljaille kallioille ja milloin
korkeat, vihreät kuohut pauhaten lyövät yli niitten ja pesevät ne niin
puhtaiksi, että ne sitten auringonpaisteessa loistavat ikäänkuin harmaa
graniitti olisi verhottu himmeällä lehtikullalla.

Eräille näistä saarista, joka oli kyllin autio ja tyhjä tyydyttääkseen
suurimpiakin eristymisen vaatimuksia, oli tämän kertomuksen
sankari perheineen tullut, saadakseen virkistystä yksinäisyydestä
ja suolaisista terveellisistä kylvyistä. Sillä täytyihän olla
virkistykseksi sen, että pääsi (päinvastoin kuin muitten ihmisten
käyttämillä kylpypaikoilla) näkemästä ja vastaanottamasta vieraita.

Oli päästy vuoteen 1868, kesäkuun loppupuolelle. Parooni Sigesmund oli
kuollut tammikuussa 1866, siis kaksi ja puoli vuotta sitten. Mutta
Konnyn raskas mieliala ei ollut vähintäkään parantunut. Lisäksi oli hän
tullut niin salamieliseksi vaimoaan kohtaan, että hän ei enää koskaan
puhunut tälle vaikutelmistaan. Ja heidän avioliitollinen elämänsä
olisi vajonnut aina jäätymäpisteeseen asti, ellei Hermine, osoittaen
ihailtavaa, koskaan väsymätöntä huolenpitoa, olisi kyennyt ylläpitämään
sen liehahtelevaa liekkiä.

Koskaan ei Hermine sanallakaan viitannut tapahtuneeseen muutokseen.
Olematta itsepintaisen hellä, mutta sen sijaan sydämellinen, lempeä
ja aina lämmittävä olemukseltaan, osasi hän pitää yllä keskustelua,
missä Konnyn oli pakko vastailla ja siten vapautua ajatustensa
harhakäytävistä.

He eivät läheskään koko tätä aikaa olleet eläneet Sigesbergissä.
Ensimäisen vuoden kuluttua (tiedetään, että Konny ei enää ajatellut
mitään valtiopäivävelvollisuuksia tai muita yhteiskunnan asioita)
asuivat he molemmat Kronebyssä, naapurikaupungissa ja myöskin eräässä
kylpylaitoksessa. Mutta juuri tässä paikassa (1867) oli Konny, sitä
kuitenkaan sanallakaan ilmaisematta, tuntenut itsensä levottoman
kiusautuneeksi kaikesta siitä juhlimisesta, mikä tuli hänen vaimonsa
osaksi. Jos Hermine olisi tahtonut, olisi hän saanut osalleen suuren
määrän ritarillista huomaavaisuutta. Mutta hän oli varovainen, väijyi
aina jotakin vanhaa mustasukkaisuuden merkkiä, mutta — mitään ei ollut
havaittavissa.

Tuli sitten tuohon pikku kaupunkiin uuden edustajan vaali toiseen
kamariin, kun valittu edustaja oli luopunut toimestaan. Konnysta
tuli taas ehdokas, hän sai enimmät äänet ja joutui siis vuoden 1868
valtiopäiville edustajana. Hermine toivoi parasta tästä muutoksesta.
Mutta vaikka Konny tarmokkaasti hoiti tehtävänsä ja suurta tunnustusta
saaden puhui useissa tilaisuuksissa, ei hänessä kuitenkaan ollut
hivenenkään vertaa jälellä sitä leimuavaa voimaa ja tulta, joka
hänessä oli elänyt vuoden 1865 vilkkaitten taistelujen aikana, jolloin
tehtiin työtä uudistuksen aikaansaamiseksi. Mutta siitä hetkestä,
jolloin uudistus saatiin toteutetuksi, juuri samana päivänä jolloin
hänen isänsä sairastui, oli kaikki eloisa innostus hänestä ainakin
puoliksi sammunut. Kun nyt vaimo hänen edustajakamarista palatessaan
teki hänelle joitakin kysymyksiä, jotka osoittivat asianharrastusta,
oli Konnyn taholta ainoana vastauksena se, että hän väsyneenä
heittäysi sohvalle ja haukotellen mutisi muutaman sanan, joista ilmeni
tyytymättömyyttä sekä itse uudistuksen tuloksiin että paljoon muuhunkin.

Tämän _paljon muun_, s.o. sanotun ja sanomattoman, joukossa oli
varsinkin jokin sellaista, että se aivan erikoisesti jäyti Konnya,
nimittäin illallis- ja päivälliskutsut. Ne joita kamarien jäsenillä
oli Hasselbackenilla voi hän kestää, mutta sellaisissa perheissä
käyntiä tarkoittavat kutsut, jotka olivat kuuluneet vanhempien
seurapiiriin, _ne_ olivat sekä epämieluisia että inhottavia, sillä
silloin oli Hermine aina esiintyvä hienoissa puvuissa ja tekevä itsensä
miellyttävyydellään niin huomatuksi, että aviomiehelle ei voinut olla
iloksi sitä katsella. Konnya alkoi lopulta harmittaa, että _viisas_
mies milloinkaan valitsi kaunista vaimoa; tuollaisten loistavien
kaunottarien ei koskaan pitäisi joutua naimisiin. Kellä tahansa oli
vastaansanomaton oikeus ihailla ja töllistellä heitä.

Sattui kuitenkin niin, että Herminekin väsyi eikä enää ottanut osaa
seuraelämään. Konny alentui silloin yrittämään puheella taivuttaa
vaimoaan, koska hän mieluummin tahtoi käydä mistä tahansa muusta kuin
mustasukkaisesta narrista, mutta Hermine vastasi rauhallisesti: — Jos
olisi kysymys todellisen ilon tuottamisesta sinulle, koettaisin voittaa
haluttomuuteni, mutta me merkitsemme toisillemme niin vähän siellä
seuraelämän keskellä; salli minun senvuoksi noudattaa mielihaluani.
Olen sitä paitsi ollut paljon ulkona, enkä tunne itseäni oikein
terveeksi.

— Matkustamme merenrannikolle, se tekee meille molemmille ja pikku
pojalle hyvää. — Mutta kun Konny näki, että tämä tuntui miellyttävän
hänen vaimoaan, päätti hän, että matkasta ei saisi tulla sellainen kuin
viimevuotisesta. He asuisivat saarella yksikseen. Ja niin tulivat he
valtiopäivien päätyttyä sinne, missä he nyt olivat ja missä sitäpaitsi
vain muutamia kalastajaperheitä asui. Se pieni soma rakennus, missä
heillä oli kotinsa, oli erään muita varakkaamman kalastajan omaisuutta;
siinä oli kokonaista kolme kunnollista huonetta ynnä keittiö, ja se
oli rakennettu vuokrattavaksi jollekin yksinäiselle perheelle. Edessä
olevalla tasanteella, jonka muodostivat suuret sileät kalliot, oli
kaksi vihreäksi maalattua penkkiä. Voiko pyytää enemmän?

Ei, sitä ei kunnolla voinut, varsinkin kun tästä oli katselijalle
jumalallinen näky tarjolla auringon noustessa tai laskiessa,
heijastellen mereen purppuraviittaansa... Ja kaiken täydennyksenä oli,
hiukan kauempana, kahden valtavan kallioseinämän välissä, parikymmentä
syltä pitkä notko, missä kasvoi harvaa ruohoa ja, kuin kerskailuksi,
siellä täällä pikku ryhmiä seljapuuta, katajaa, orapihlajaa ja
kaksi tavallista pikku pihlajaa, jotka viimemainitut uskollisten
vahtien tavoin seisoivat kumpikin omalla puolellaan kallionseinämää,
vuodet toisensa perään turhaan ojentaen oksiaan toisiaan kohti kuin
syleilläkseen toisiaan. Tässä, suuren vesierämaan laaksossa, oli
sielläkin puupenkki kummankin pihlajan alla. Ja toisen edessä oli jopa
vaatimaton pöytäkin tarjoilua varten.

Kello oli kymmenen seuduilla aamulla. Hermine oli sillä hetkellä
yksinään ulommassa huoneessa, jota sanottiin saliksi. Hän seisoi
akkunan edessä ja katseli, miten junkkeri Sigge, joka juuri oli
täyttänyt kolme vuotta, ratsasteli täyttä laukkaa kallioilla, hoitajana
entinen imettäjätär, joka oli jäänyt perheeseen ja nykyisin oli sen
ainoana palvelijattarena — elettiin patriarkalliseen tapaan. Mies
kalasteli ja ampui merilintuja, vaimo huolehti siitä, että kotona
kaikki oli kunnossa.

Ovatko he nyt onnellisia täällä yksinäisyydessään? Eivät erikoisesti,
päättäen siitä syvästä, surumielisestä ajatuksissaan olosta, mikä
kuvastuu Herminen kauneilla kasvoilla. Hän sulkee akkunan. Häntä tuntuu
paleltavan, vaikka hänellä on päällään tumma, vanulla sisustettu
silkkipusero, joka joutsenen untuvin reunustettuna pehmeästi ja
poimukkaasti verhoo häntä.

Konny näyttäytyy ovella.

— Tuletko tänään kalastamaan mukanani?

— En, ystäväni, minulla on niin paljon askareita.

— Luonnollisesti! Eikä poikakaan kai tahdo ulos, kun hän ei saa riippua
äitinsä hameissa?

— Hän olisi varmaan onnellinen sinun seurassasi, mutta tiedätkö,
ystäväni, hän pelkää sitä usein äreätä ääntä, jota käytät nuhdellessasi
häntä hänen pikkuvirheistään.

— Hänkö _pelkää!_ Ei, hän on uskomattoman rohkea pikku herra
ikäisekseen. Hän antaa minulle paljon ajattelemisen aihetta.

— Mutta kun sinulla ei ole muuta kuin _yksi_ ainoa poika, Konny rakas,
kestänet toki sen. Et varmaankaan tahtoisi useampaa.

— En, tämä yksi meille, totisesti, kyllä jo riittää, — vastasi Konny
hajamielisen välinpitämättömänä.

Mutta kun Hermine samassa meni hänen ohitseen viereiseen huoneeseen,
sai Konny vastaanottaa katseen, merkillisimmän mitä hän vaimoltaan
milloinkaan oli saanut.

Konny heittäytyi sohvalle, unohti kalastamaan menon ja koetti päästä
selville siitä, mitä tuo katse merkitsi. Mutta ylpeys esti häntä
ratkaisemasta sen arvoitusta, mikäli siinä oli nuhdetta.

Hetkistä myöhemmin syöksyi sisään junkkeri Sigge, suoraan herra isäänsä
kohti. — Äiti itki eikä tahtonut ottaa minua mukaansa, kun lähti. Oliko
isä paha äidille?

— Poika, mitä typeryyksiä sinä puhut? Pysähdypäs, mistä johduit
sanomaan tuollaista?

— Liisa sanoi, että sinä et ole kiltti.

— Minne äiti meni?

— En tiedä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli parooni Konny ulkona kalliolla.

— Minne vaimoni meni? — kysyi hän hoitajattarelta.

— En osaa sanoa. Ehkä laaksoon. Hän kääntyi vasemmalle.

— Luulen, että hän ei ole oikein terve tänään.

Tämä voi merkitä sekä mietelmää että alentuvaa kysymystä.

Liisa käsitti isännän sanat viimemainituksi ja vastasi niin kärkevästi
kuin vain hänellä, imettäjätär-ajalta, oli lupana, kun oli kysymys
ajatuksensa ilmaisemisesta.

— Oikein terve, sanoo parooni; ihmettelen, onko hän terve ollutkaan
sitte viime talven? Parooni ymmärtää kyllä, että kukaan nainen, sen
paremmin ylhäinen kuin muukaan, ei koskaan ole oikein terve _siinä_
tilassa.

Konnyn oli melkein mahdoton niin ponnistaa, että hänen huuliltaan ei
päässyt huudahdus: — _Siinä tilassa!_

Valo oli äkkiä noussut paistamaan! Hermine oli, kun Konny ei mitään
ollut ymmärtänyt, tahtonut kainosti kiertotietä valmistaa häntä, ja
_Konny_ — miten oli hän vastannut?

Ehtimättä ottaa hattua päähänsä, syöksyi hän laaksoon. Siellä olivat
molemmat pihlaja-raukat, penkit edessään, mutta ketään ihmistä niillä
ei näkynyt.

— Hermine, Hermine! — huusi hän tuskaisena, mutta kukaan ei vastannut.
Eikä Hermineä löytynyt myöskään ylempänä, yhtä vähän kuin alempanakaan,
olevilta kallioilta. Konny tapasi muutamia kalastajain lapsia. Mutta
kukaan ei ollut nähnyt hänen vaimoaan.

Konny pysähtyi ja loi silmänsä ylös kohti taivasta.

"Mitä merkitsee kaikki tämä?" tuumi hän vavisten. "Olenko nyt antanut
sairaalloisuuden pimeän hengen saada sellaisen vallan itsessäni, että
olen vajonnut helvetillisen tyrannin surkealle asteelle? _Hänellä_,
tuolla jalolla, vääryyttä kärsivällä, kärsivällisellä ristinsä
kantajalla, on mies, jolle hän ei voi riemuiten, vaan vain levottomana
ja peloissaan ilmoittaa ansaitsemattomasta Jumalan siunauksesta!
Ja sitten tuo mies ei edes ymmärrä häntä. Mies on nähnyt, että hän
pelkää kalastamaan menoa, mies on nähnyt, että hän pukeutuu paljon
epämukavammin kuin tavallista, onpa mies nähnyt hänet monasti
pahoinvoivanakin. Mutta mitään ei hän ole käsittänyt. Kaksi ja puoli
vuotta on mies antanut sijaa vain hedelmättömälle valittelulle. Mutta,
laupias Jumala, nyt on tullut loppu kaikesta tästä kurjuudesta! Nyt
tulee toinen suru, täysin oikeutettu. Hermine, Hermine! Missä olet?
Lapsi oli oikeassa. Ikuinen kaitselmus, miten väärin olenkaan käyttänyt
sinun pitkämielisyyttäsi! Kolmivuotiaan pojan on ohjattava isänsä
oikealle tielle. Mutta _missä_ on Hermine?"

Kauan etsi ja kuunteli hän turhaan. Vihdoin hän pääsi epätoivostaan.

Eräästä saaren osasta, missä heillä harvoin oli tapana olla, löysi
Konny vihdoin vaimonsa istumassa kalliosta ulospäin pistäytyvän terävän
paaden alapuolella, aivan lähellä vesirajaa. Hermine oli vaipunut
horroksiin, väsyneenä tavattomasta matkasta, mutta toisella poskella
oli suuri, väräjävä kyynel.

Tässä hetkessä kävi outo puistatus miehen läpi. Hermine hengitti niin
hiljaa, että mies, jonka hengitys päinvastoin kävi kiivaana, ei voinut
kuulla sen huo'untaa.

Konny vaipui polvilleen, ojensi kätensä ristissä taivasta kohti ja
kerjäsi vapahdusta raskaista kahleistaan. Hänen ajatuksensa kävivät
tuskaisina. Ellei Hermine enää voisi elää ja antaa anteeksi, mitä
hyödyttäisi silloin kaikki taistelu. Mutta jos Hermine avaisi silmänsä,
ja jos ne vielä voisivat pysähtyä hellästi häntä katselemaan, silloin
olisi hän pelastettu, eikä koskaan, koskaan hän enää päästäisi niitä
voimia valtaan, jotka häntä nyt olivat kahleissaan pitäneet. Konny loi
rakkautta uhkuvan katseen Hermineen. Ja mitä hän silloin näki? Herminen
avoimet silmät, jotka epäröivän onnellisina katselivat häntä, joka ei
koskaan ollut ollut polvillaan hänen vieressään, ei koskaan, kuten nyt,
nyyhkyttänyt kuin lapsi hänen edessään.

— Voi, Hermine, rakas, pyhä vaimoni! Olen ollut niin kova, niin,
väärämielinen sinua kohtaan. En ole milloinkaan, en milloinkaan
lakannut rakastamasta, niin, jumaloimasta sinua. Mutta en ole voinut
unohtaa, että sinä olit viattomana syynä siihen, että petin isääni.
Mutta sinä et siihen ollut syynä — sinähän menettelit oikein, kun ensi
kerralla vastasit minulle kieltävästi —, vaan syy oli minun kurjassa
ylpeydessäni, joka ei _voinut_ unohtaa haavaa ja joka vanhusten kuoltua
sitten on punonut toisen synkän langan toisensa jälkeen. Tunsin itseni
tyytyväiseksi, kun voin kääntää sinua kohti kylmän, arkipäiväisen
puolen itsestäni. Ja nyt — usko minua, usko minua sittenkin, vannon
että en ole mitään käsittänyt, ennenkuin pari hoitajattaren lausumaa
sanaa ilmaisivat minulle asian. Lapsi, poikamme, saattoi minut
lähtemään ulos... Mutta... vastaa, _annatko_ anteeksi, uskotko, että
palavan kiitollisena otan sinulta vastaan Jumalan uuden lahjan? Viime
tunnin kuluessa olen kärsinyt kaikki syvyyksien tuskat. Ja _parantunut_
olen sairaaloisuudestani.

— Ja minä, rakas mieheni, nautin nyt kaikkea maailman autuutta
levätessäni näin tässä sydämelläsi, tuntiessani, käsittäessäni,
_tietäessäni_, että sinä tästä hetkestä kuulut minulle ja että yhdessä
karkoitamme sen vihollisen, joka pyrkii riistämään sinut minulta. Voi,
olemme taivaassa!

— Niin, Hermine, olemme taivaassa. Ja tällä hetkellä sano minulle yksi
seikka: rakastitko minua silloin, kun kosin sinua ensi kerran?

— Konny — ajattele, kysyessäsi minulta sellaista!

— Olen jo ajatellut.

— Voi, oliko se väärin? En voinut auttaa, että rakastin sinua.

— Kiitos — siunaan sinua avomielisyydestäsi! Elämämme alkaa nyt
uudestaan.

— Mutta sinä tiedät, että aina olet vavisten ajatellut varmuuden
saamista tässä kysymyksessä, missä arkuutesi menee yli rajojen.

— Se _on_ mennyt yli rajojen, kuten niin paljon muutakin, mutta nyt,
niin, jo kauan, rakkaani, olen ollut vakuutettu siitä, että se on
ollut onnellisinta — sillä ihmisen vallassa ei ehkä ole estää sitä,
että tunne _syntyy_ vastoin hienotunteisuutta ja vastoin omaantuntoon
ja kunniantuntoon istutettua velvollisuutta. Ja kun, kuten sinä,
päättävästi ja arvokkaasti torjuit sen — ja teit tämän, vaikka _sinua_
kiinnittävä side oli vain muodollisesti olemassa — silloin velvollisuus
ei ole kärsinyt.

— Ei, ja niin on tapahtunut sitä vähemmän, kun minä varmaan tiesin,
että se höllä side, joka minua oli kiinnittämässä, oli ratkeava
muutaman viikon kuluttua. Sitä vastoin olen, muista se, Konny, sitä
mieltä että _koskaan_ tunne, olkoonpa miten salapukuisena tahansa, ei
voi hiipiä sinne, missä side on kiinteä ja sitä lujittamassa rakkaus,
velvollisuudentunto ja kunniantunto.

— Oi, kiitos, olet puhunut niin kauniisti! Mutta sano, eikö koskaan
ole mieleesi tullut ajatus, että nyt rakastin sinua vähemmän ja että
rakkauteni oli kylmää ja tylsää?

— Ei, rakas Konny, viimemainitun lainen ajatus ei onneksi koskaan,
koettaessani päästä sinusta selville, ole juolahtanut mieleeni, ja
_jos_ niin olisi tapahtunut, sydämeni ei olisi senvuoksi sykkinyt
puoltakaan sykähdystä vähemmän sinulle. Sinä olet ensimäinen, sinä olet
ainoa rakkauteni.

— Miten vähän ansaitsenkaan sitä, että jalomielisesti näin, tavatonta
suoruutta ilmaisten, pyyhit viimeisetkin suomukset silmiltäni!...
Mutta miten olet _tuominnut_ minua, sillä usein olet ollut väsynyt ja
huolissasi!

— Se on totta. Mutta nyt olen lohdutettu. Yhdessä epäilemättä voitamme
tuon sinun luontosi taipumuksen, joka ikäänkuin _vaatii_ sitä, että
aina tuntisit itsesi tyytymättömäksi.

— Sekin on totta. Kunpa nyt kohtalo ei niin kovaksi kääntyisi, että
menettäisimme sen kalliin lahjan, mikä meille on luvassa. Hermine,
voitko käsittää, millaiseksi mielentilani silloin kävisi?

— Et saa murehduttaa minua, se on kaikkein vahingollisinta minulle, —
sanoi Hermine mitä suloisimmin hymyillen. — Antakaamme onnemme taivaan
kerrankin pysyä pilvettömänä! En luule, että sinun tarvitsee siinä
suhteessa käydä koettelemaan voimakkuuttasi. Ja jos tahdot, että minä
pysyisin terveenä, niin ole iloinen. Ja ennen kaikkea, koeta kohdella
pikku Siggeämme toisella tavalla. Sinä rakastat häntä sydämellisesti,
mutta arvelet ankaruuden olevan paikallaan. Mitä sanoi poika sinulle?

— Että isä oli ollut _paha_ äidille, joka oli itkenyt. Hän oli
oikeassa. Mutta pimeys on paennut valkeuden tieltä. Saat nähdä — niin,
saat nähdä! En petä sinua!



XXIV.

Oikealla tolalla.


Neljä vuotta on kulunut kautta elämän tiimalasin senjälkeen kun olimme
saarella, missä Konny niin sanoaksemme riisui vanhan ihmisensä ja
pukeutui uuteen. Muutos oli ollut melkein täydellinen. Hän ei enää
koskaan joutunut suuren sielunsairautensa valtaan. Mutta siihen
päivään asti, mikä nyt oli, ei hänen ollut onnistunut voittaa salaista
tyytymättömyyttään milloin toiseen, milloin toiseen seikkaan tai
kyennyt keksimään oikeata syytä siihen. Mutta niin paljon oli varmasti
voitettu, että _peruuttamaton menneisyys_ oli vakavilla, varoittavilla
muistoilla terveellisesti vaikuttanut seuraaviin päiviin. Väärät
mielipiteet elämän asettamista velvollisuuksista olivat häipyneet,
ja hyödytön tuska oli synnyttänyt halun käsittää, mikäli se oli
mahdollista, nämä velvollisuudet sellaisiksi, että päivän päättyessä
omatunto voi käydä suorittamaan tutkimustaan, joskaan kirjanpäätös
koskaan ei käynyt täysin tyydyttäväksi.

Perhe oli nyt heinäkuun alkupäivinä Sigesbergissä, mutta jo elokuussa
oli aikomus muuttaa rakkaassa muistissa aina olevaan Kronebyhyn,
missä Hermine sitten, mikäli se pienokaisilta voi käydä päinsä, olisi
ryhtyvä puhtaaksikirjoittamaan Konnyn _matkamuistelmien_ toista osaa.
Ensimäisen osan valmistamisessa tehty työ oli keskeytynyt ensimäiseen
korjauslukuun, mutta sittemmin tuli osa julkisuuteen, ja sillä oli niin
suuremmoinen menestys, että muuten ei voinut käydä kuin siten, että
Hermine sai Konnyn jatkamaan. Tietysti tapahtui tämä sen _jälkeen_ kun
he olivat olleet yksinäisellä saarella maan länsirannikolla.

Saman vuoden lopulla sai junkkeri Sigge pikku veljen, jonka hän
heti tahtoi ottaa määräysvaltansa alaiseksi. Ja seuraavina vuosina
oli lisäksi tullut yksi sisar ja yksi veli. Lähinnä Siggeä nuorempi
oli siten nyt pian nelivuotias, tytär, pikku Louise, melkein kolmen
vuotias, ja pienin vähän yli vuoden vanha.

Tämä moniosainen rikkaus teki Konnyn taloudelliset kyvyt
monenkertaisiksi. Häntä kunnioitettiin ja ihailtiin. Hänen neuvoaan
kysyttiin monien hänen tekemiensä keksintöjensä ja hänen kaikilla
aloilla toimeenpanemiensa viisaitten parannusten vuoksi.

— Sinä tiedät, Hermine rakkaani, — tuumi hän, — että vanhin poika on
hallitseva Sigesbergissä ja että toinen saa Kronebyn. Mutta minun tulee
hoitaa tulojani niin, että saamme asianmukaiset myötäjäiset isoäidin
pikku tytölle, pikku Louisellemme, ja sitten myöskin osansa nuorimmalle
herralle. Ja jos tulisi vielä useampia, keksinen kyllä yhä uusia
tulolähteitä, ja kirjallisesta työstähän tulee lisätuloja.

— Mukaan voit laskea, — vastasi vaimo iloisesti, — myöskin
sanomalehtikirjoituksesi, joista saat hyvän maksun!

— No niin, se on totta. Olen liikemies monella tavalla.

       *       *       *       *       *

Koko perheen piti tänään syödä päivällistä puiston viileimmässä osassa.
Ja pöytää katettaessa voimme luoda silmäyksen eri ryhmiin.

Puiston perällä harjoittaa junkkeri Sigge innokkaana parhaillaan
nahkapoikia, joina on kokonaista kymmenen leikkitoveria alustalaisten
lasten joukosta. Ja jos he hyvin ja nopeasti tottelevat komentajaansa,
niin tarjoillaan heille lepohetkinä virvokkeita sotaravintola-teltassa,
jota pikku apulaisen avustamana johtaa pormestarinna Amalian tytär,
nuori pikku neitonen, jakaen vierailleen voileipiä, kaljaa ja simaa.
Häntä auttaa myöskin pieni, nelivuotias serkku, Siggen veli, joka
mielellään, jos vain uskaltaisi, olisi mukana harjoituksissa, mutta
iso veli oli selittänyt, että mokomakin pojannaskali saa lyödä rumpua
itsekseen —- sisarelle ja, jos haluttaa, myöskin pikkuveljelle. Mutta
hänen ei ole tulemista rekryyttien joukkoon.

Mutta nyt tulee Hermine, taluttaen kädestä pikku Louisea, ja mukanaan
pormestarinna, jolla ei ole sisaria eikä veljiä ainoalle, kohta
kahdeksan-vuotiaalle tyttärelleen — sotaravintolan pitäjättärelle.

— Sigge, — huutaa äiti, — miksi ei veljesi Herman saa olla teidän
mukananne? Hän näyttää olevan niin pahoillaan.

Ylpeä upseeri ei vastaa, kun komentohuudot kajahtelevat, sapeli välkkyy
auringonpaisteessa ja hatussa oleva töyhtö häilyy tuulessa, mutta
kun hän on komentanut lepoa, kääntyy hän, marssii naisia vastaan,
nostaa kohteliaasti hattuaan ja paljastaa reippaimmat, kauneimmat ja
iloisimmat pojan kasvot, mitä nähdä saattaa.

— No, mitä vastaat? — kysyi Hermine.

— Herman on liian pieni, äiti. Tule tänne, Herman, niin kuulen,
rummutatko oikein.

Herman totteli ja tuli.

— Kas niin, poikani, sinusta tulee kyllä hyvä, kun tulet suuremmaksi.
Olet vielä liian heikko harjoituksiin. Sitäpaitsi, eihän _sinusta_ tule
upseeria.

— Mutta _sinusta_ tulee! — huudahti sotaravintolan pitäjätär, joka
apulaistensa auttamana tarjoili joukolle virvokkeita. — Sinusta tulee,
Sigge, muuten en mene naimisiin sinun kanssasi.

— Siitä vaivasta kyllä pääset, tulipa minusta upseeri tai ei. Sinun on
saatava pormestari, ja minä tahdon hovineidin. Eikö niin, äiti?

— Tuo pikku herra, — vastasi täti Amalia, puolittain närkästyneenä, —
on sitten jo täysiverinen aristokraatti.

— Rakas Sigge, saan hävetä sinun epäkohteliaisuuttasi, — sanoi äiti
pudistaen päätään. — Saat toistaiseksi tyytyä siihen, että suutelet
pikku Louisen nuken kättä, minkä hän ojentaa sinulle.

Herra Sigge ei edes katsonut nukkeen tai sen omistajattareen, mutta
äitinsä antamasta kehoituksesta hän hajoitti joukkonsa ja päästi
rekryytit lomalle, sillä päivällinen oli valmis.

Naisten ja lasten ollessa huvikävelyllään, loikoivat Konny ja hänen
täysin kunnioittamansa ystävä, pormestari ja valtiopäivämies,
yhdessä pienellä nurmikkoisella rinteellä, missä he keskustelivat
valtiollisista asioista, sikaaria poltellen. Vihdoin katsahti Konny
kelloonsa.

— Ei, mutta tämähän ei käy laatuun, mehän unohdamme aivan päivällisen
ja, mikä pahempi, naiset.

— Oh, _ne_, — vastasi pormestari nauraen, — eivät nyt koskaan päästä
itseään unohtumaan. Amaliani on nyt paras, ainakin parhaiten sopiva
vaimo minulle. Mitä Hermineen tulee, niin on hän aina voittanut muut
sekä kauneudessa että älyssä. Sitäpaitsi on sinulla sellainen rikkaus
lapsia — meillä on vain yksi.

— Niin, — vastasi Konny, — se rikkaus on kaikkea muuta arvokkaampaa.
Sellainen puoliso ja sellaiset lapset ovat miehelle suurimpana onnena,
mutta voitko uskoa, vaikka salaan sen Hermineltä, että minä tuntikausia
öisin valvon, kun huolet heidän menestyksestään painavat mieltäni.

— Mitä typeryyksiä sinä nyt puhut? Onko vanha kiusanhenkesi taas
päässyt irti? Sinulla on suuri Sigesberg, Kroneby, taloja kaupungissa
ja tuloja joka taholta, joskin edustajatehtäväsi vie enemmän kuin siitä
on tuloa. Mitä sitten tahdot? Eihän Sigesberg ole sukukartano?

— Ei, ei kyllä, mutta sen, jolla se on, täytyy välttämättä saada kaikki
sen tulot. Minä sain ottaa sen vastaan ilman mitään kiinnityksiä.

— Koska olit ainoa perillinen. Varo, veli hyvä! Sinussa on synnynnäinen
taipumus olla aina tyytymätön, aina näet sinä jotakin synkkää
taustalla. Mutta tuossa tulee reipas vanhin poikasi. Sellainen komea
nuorimies!

— Isä, — huusi Sigge ja heittäytyi isänsä syliin. — Olen lähetetty
tuomaan päivälliskutsua, olen lähettänyt rekryytit kotiin. Muutamat
niistä tulevat kai rykmenttiini, kun minusta tulee upseeri?

— Vai niin, upseeriksiko aiot? — kysyi pormestari.

— Niin, mikäs minusta sitten tulisi? Muutaman vuoden kuluttua olen
kadetti, eikö niin, isä?

Myöhään samana iltana, kuu pormestari puolisoineen oli siirtynyt
vierashuoneisiin ja halveksittu pikku sotaravintoloitsijatar, kuten
muutkin lapset, jo nukkui, käveli Konny edestakaisin suuressa salissa.
Hän näytti masentuneelta, mutta ei väsyneeltä.

Silloin hiipi kesäyön runollisessa puolihämärässä hieno ja kevyt olento
yli lattian ja laski kätensä hänen kaulalleen...

— Mitä sinä nyt tuumailet, rakkaani? Sinä tiedät luvanneesi, että et
mitään salaa minulta.

— No, onko minulla neljään vuoteen ollut salaisuuksia, joita en
olisi sinulle uskonut? — kysyi Konny, hellästi hyväillen vaimonsa
hajallaolevia, kultaisia hiuksia. — Ei, Hermine rakas, tämä ei ole
juuri tuumailua, mutta olen niin pahoillani, kun selvästi näen, että
isäni toiveet eivät toteudu edes _toisessa_ polvessa. Sigge on jo
aikaisin osoittanut, mihin hänen mielihalunsa ja luonteensa viittaavat.
Hänestä tulee sotilas, hänessä on paljon vähemmän taipumusta
diplomaatiksi kuin minussa on ollut. Ja joskin hänen luonteessaan
reippauteen liittyy myöskin ankara rehellisyys, niin en näe suuria
toiveita olevan todellisesta kartanonherrasta, joka oikein käsittää
suuret velvollisuutensa.

— Konny rakas, poikahan on vasta hiljan täyttänyt seitsemän
vuotta. Sinun poikasi ei koskaan missään suhteessa tule pettämään
velvollisuuksiaan. Sitä paitsi on sinulla kaksi muuta poikaa,
mahdollisuuksia on siten saada hoitajia sekä diplomatialle että
maanviljelykselle. Mutta sinä tiedät, että sinun aina ehdottomasti
_täytyy_ olla jostakin seikasta levoton.

— Niin, olet ehkä oikeassa, jalo vaimoni. Mutta sinun ei pidä surra
sitä, sillä siitä ei enää ole mitään vaaraa.

— Mistä sen tiedät?

— Kyllä, tiedän sen, sillä monia väsyttäviä tutkimuksia — menneisyyden
kokemuksiin perustuvia — suoritettuani olen juuri päässyt vakaumukseen,
jossa pikemmin on jotakin onnellistuttavaa kuin masentavaa.

— Voi, mihin sitten?

— Siihen, että ihminen elämässään ei koskaan voi tuntea itseään täysin
tyytyväiseksi, vaan että hänen osanaan on pyrkiä yhä eteenpäin.

_Loppu_.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tulevaisuudenunelmia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.