Title: Novelleja
Author: Blaumanis, Rudolfs
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Novelleja" ***


NOVELLEJA

Kirj.

R. Blaumann [Rudolfs Blaumanis]


Suomentanut

Lyyli Järviluoma



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1923.



SISÄLLYS:

R. Blauman.
Kuoleman varjossa.
Raudupin emäntä.
Ukonilma.
Andrikson.
Onnen helmassa.
Jäähyväiset.



R. Blauman.


Karl Rudolf Leonid Blauman on maakylien kasvatteja, kuten miltei
järkiään kaikki muutkin Latvian kaunokirjailijat. Hän syntyi 1862
Liivinmaalla arentimiehen poikana ja viettää aikaisimman nuoruutensa
kotikylässä. Lahjakas poika saa alkuopetusta eräässä yksityiskoulussa
ja pääsee sitten Riian kauppakouluun, jonka kurssin päättää
20-vuotiaana. Siinä hänen opinkäyntinsä. Koulun päättäessään hän
tuntee ensi kerran runollisen suonen itsessään: silloin syntyy hänen
ensimmäinen kaunokirjallinen kyhäyksensä, saksankielinen pikku kertomus
»Wiedergefunden» (Jälleen löydetty).

Koulusta päästyään hän viettää kolmisen vuotta vanhempain kodissa,
valitaan sitten kunnankirjuriksi Kokenhuseniin, elää siellä ensimmäisen
rakkauden ilot ja surut (sankaritar esiytyy myöhemmin Kristina-nimisenä
draamassa »Ugunt») ja sairastuu keuhkotautiin. Kokenhusenissa nuori
sairasteleva kunnankirjuri alkaa myöskin runoilla äidinkielellään
ja erottuaan pikkuvirastaan rupeaa ahkerasti kirjoittelemaan
saksankieliseen aikakauskirjaan »Zeitung für Stadt und Land».

V. 1891 Blauman julkaisee ensimmäisen näytelmänsä; se on huvinäytelmä
nimeltä »Zagli» (Varkaat). Seuraavat näytelmät »Launats gars» (Paha
henki) ja »Pazudusais dēls» (Tuhlaajapoika) perustivat hänen maineensa
dramaatikkona ja tekivät hänen nimensä laajemmalta tunnetuksi. V. 1891
hänet kiinnitettiin latviankielisen aikakauskirjan »Dienas Lapa’n»
toimitukseen; samaan aikaan ilmestyivät hänen arvokkaimmat novellinsa,
tähän kokoelmaan suomennetut »Andriksons» (Andrikson), »Nāves ēnā»
(Kuoleman varjossa).

V. 1901 Blauman siirtyy Pietariin ottaakseen osaa »Peterburgo
Avīzes’in» (Pietarin lehden) ja kuukausjulkaisun »Vērotajs’in»
(Vaarinottajan ) toimittamiseen. Viimemainitussa ilmestyi ensi
painoksena myöskin hänen viimeinen draamansa »Indrani» (Indranit).

V. 1906 hänestä tulee »Latvija’n» vastaava toimittaja; mutta samaan
aikaan rupeaa salassa hiipinyt keuhkotauti näyttämään tuhoavaa
vaikutustaan. 1907 se puhkee täyteen voimaansa, mutta taloudelliset
vaikeudet sallivat sairaan kirjailijan vasta seuraavana keväänä lähteä
Suomeen Takaharjun sanatoorioon parannusta etsimään. Aluksi tauti
näyttääkin lieventyvän, mutta aamulla elokuun 22:na 1908 hänet tavataan
kuolleena vuoteestaan.

Blauman on epäilemättä latvialaisen novellistiikan perustaja ja
kansansa parhaita näytelmäkirjailijoita. Hänen tyylinsä on kirkas ja
ilmaisurikas, latvialaisia kansantyyppejä hän kuvailee mestarillisesti,
ja lahjakkaana dramaatikkona hän novelleissaankin luo selkeitä,
vaikuttavia tilanteita ja tunnelmia. Hänen alakuloinen elämäntarinansa
itsessään kuvastaa liikuttavalla tavalla hänen kansansa kahlittuja
elämänmahdollisuuksia ennen sen lopullista vapautumisia vieraiden
isäntien sorron alta.



KUOLEMAN VARJOSSA.


Yhä vain puhalsi koillistuuli ja yhä vielä uiskenteli kammottava
jäälautta kauemmaksi ja kauemmaksi merelle.

Jäälautalla oli neljätoista kalastajaa ja kaksi hevosta. Miehet olivat
olleet avantoa hakkaamassa ja verkkoja asettamassa, eikä kukaan heistä
ollut huomannut, että jää oli alkanut liikkua. Vasta silloin kun
Karlen, eräs kuusitoistavuotias poika, oli lähtenyt ottamaan kiinni
hevosta, joka oli juossut jokseenkin kauas rantaa kohti, huomasi hän
rannan lähellä jään liikkuvan. Poika oli nyt äkkiä kääntynyt takaisin
ja kertonut kalastajille onnettomuuden. Kun nämä henkensä edestä
juosten olivat saavuttaneet jään reunan, ei mikään pelastus enää ollut
mahdollinen. Juris Skara, jolla kotona oli nuori vaimo ja kolme lasta,
oli kuitenkin, kaikesta huolimatta, toivottomana syöksynyt mereen, ja
toverit olivat nähneet, miten hän oli hukkunut aivan lähellä rantaa.

Tästä tapahtumasta oli jo kulunut useampia tunteja ja yhä vielä liikkui
jää samaan huomaamattomaan tapaansa kuin alussakin.

Ensi pelästyksen kalpeus oli kadonnut miesten kasvoilta. Kaikkien
kasvonilmeissä oli huomattavissa jotain merkillistä jännitystä.
Kaikkien kulmakarvat olivat tuskallisesti rypistyneet, ja silmissä
huomasi sen vapisevan liekin, joka ilmaisee salaista tuskaa.

He tiesivät kaikki, että he joka hetki loittonivat, eivät yksistään
meren rannasta, vaan elämästä.

Kalastajat olivat jakautuneet ryhmiin ja puhelivat puoliääneen
keskenään. Karlenin ympärillä seisoivat nuoret ja naimattomat: Gulbis,
Birkenbaum ja Janis Dauda, kaikki kukoistavan näköisiä ja voimakkaita.
Poika kertoi heille vielä kerran, miten hän oli kulkenut ja juossut, ja
mitenkä pitkälle suunnilleen jää jo oli irtaantunut rannasta, kun hän
oli huomannut onnettomuuden.

»Etkö vielä olisi voinut uiden saavuttaa rantaa?» kysyi Birkenbaum.

»Olisin kyllä», vastasi poika. »Vesi on kylläkin kylmää, mutta luulen,
että sittenkin olisin voinut.»

»Vahinko, — jos olisit tiennyt, että sinä turhaan... että me kaikesta
huolimatta... niin olisi ollut parempi, että olisit koettanut.»

»Hänen olisi ehkä käynyt samaten kuin Skaran,» sanoi Janis Dauda.

»Niin, ehkä... Mutta luulen sittenkin, että olisin onnistunut», huokasi
poika. »Jos olisin heittänyt turkkini pois ja oikein yrittänyt...»

Ja Karlenin suuret siniset silmät täyttyivät kyynelillä.

»No, no, elähän nyt huoli, kyllä kaikki vielä hyväksi tulee», rauhoitti
Birkenbaum. »Tuuli kääntyy ja meitä tullaan kaipaamaan. Ole vain
hiljaa.»

Poika pyyhki äkkiä kämmenellään kosteita, kalpeita poskiaan ja vastasi:
»Enhän puhukaan mitään.»

Vähän loitommalla tästä ryhmästä seisoi pitkä, jäntevä, tummahipiäinen
vanhus, jolla oli lyhyt parta ja kyömynenä. Hänen katseensa oli
suunnattuna mieheen, joka kyyristyneenä ja ristityin käsin seisoi hänen
edessään, eikä näyttänyt paljoakaan nuoremmalta kuin hän itse. Ne
olivat kalastaja Zubuk ja hänen poikansa Ludis.

Nuoremmat, naineet miehet olivat sattumalta joutuneet yhteen ryhmään:
jättiläismäinen, komea Grünthal, hidas Skapann, jonka posket hehkuivat
kuin pionikukat, kalpea, ystävällinen Skrastinsch ja pienikasvuinen
Ssihlis.

Vanha Dauda jutteli Stuhren, iäkkään vanhanpojan kanssa, ja Salga sekä
Gurlum seisoivat kahden etäämmällä.

Soinnukkaalla äänellään ja rauhallisella olemuksellaan hallitsi
Grünthal ryhmäänsä. Hän puhui koko ajan melkein yksin, punnitsi yhtä
ja toista pelastuksen mahdollisuutta ja hänen sanansa olivat täynnä
lohdullista luottamusta.

»Tämä retki tulee kestämään korkeintaan kaksi, kolme päivää», sanoi hän
sellaisella luottamuksella, kuin olisivat he kaikki laivalla, jossa hän
on perämiehenä, »kaksi, kolme päivää. Ja vaikkapa menisi vielä yksi
päivä lisäksi — onhan meillä kaloja. Salgalla on koko kuorma, ja sitten
kun kalat ovat loppuneet, niin voimme ottaa hevosen.»

»Aivan niin», myönsi Skrastinsch, pahoittaen kalpeat, ystävälliset
kasvonsa heikkoon hymyyn, sillä hänellä oli tapana antaa sanoilleen
leikillinen leima, »teurastakaamme hevonen. Sanotaan hevosen lihan
olevan makeata.»

Skapannin punaiset huulet vääntyivät hiukan irvistykseen, mutta
Ssihliksen kasvoilla sitä vastoin kuvastui peittämätön vastenmielisyys.

»Emmehän sitä vielä syö», huomautti Grünthal.

»Ja kun me sitä syömme, tulee hän pyytämään suurimman palan», sanoi
Skrastinsch. »Tai ehkä luovutat osasi minulle, Ssihlis?»

»Luovuttaa... kuka nyt luovuttamisesta puhuu», vastasi Ssihlis
harvakseen. »Jos kerran täytyy sitä syödä — no niin, sitten syödään.
Mutta tällaista! Tällaista ei ole moneen aikaan tapahtunut. Toissa
vuonna joutui pari kalastajaa Jamburgista, tai jostain sieltä päin,
ajelehtimaan merelle. Kolmen päivän perästä ajautuivat he takaisin
maalle.»

»Aivan niin», myönsi Grünthal. »Ja samanlaisen jutun Arensburgista luin
viime vuonna lehdistä. Silloin kalastajat olivat pelastuneet kahden
päivän perästä.»

»Onhan täällä Kuurinmaan rannoilla sellaista tapahtunut», sanoi
Skrastinsch, »täällä meidän tienoillamme ei kuitenkaan ole vielä
tällaista sattunut.»

»Isäni kertoi minulle samanlaisen tapauksen», puhui vanha Dauda, joka
nyt oli lähestynyt tätä ryhmää. »Olen nyt unohtanut liekö heitä ollut
yhdeksän vai kymmenen, jotka silloin hukkuivat.»

»Hukkuivat?» toisti Skrastinsch. »Hukkuivat?»

»Niin, hukkuivat», sanoi vanhus hiljaa ja katsoi hiukan himmeillä,
punertavilla silmillään, joita ympäröi turvonneet pussit, poikaansa
Janista.

Kaikki vaikenivat uskaltamatta katsahtaa toisiinsa, sillä suuressa
onnettomuudessa ujostelee ihminen yhtä paljon kuin suuressa häpeässä.

»No», alkoi Grünthal hetken kuluttua uudelleen, »kävisikö meidänkin
niin? Sitä en usko. Minusta tuntuu, kuin kaikki tämä olisi ainoastaan
tuollainen... tuollainen... mitenkä minä sanoisin — ehkä hiukan
vaarallinen huvimatka. Eikä muuta. Ensi silmänräpäyksessä — tietysti
— tunsin minäkin kylmän väreet ruumiissani, eihän tämä ole leikkiä...
mutta nyt ajatelkaahan, meitä on neljätoista henkeä, joista —
yksi, kaksi, neljä, kuusi, kahdeksan — joista kahdeksan on aivan
korvaamatonta miestä. Ja nekö nyt noin vain häviäisivät? Sehän on
mahdotonta!»

Grünthalin syvä, voimakas ääni kaikui tovereista niin miellyttävältä,
että heidän kasvonsa kirkastuivat. Kukaan ei kylläkään uskonut hänen
sanojaan, sillä ei ainoakaan ollut kyllin yksinkertainen uskoakseen,
että nuoruus ja voima voisivat onnettomuuden ja kohtalon muuttaa, mutta
sittenkin helpoitti kaikkia kuunnellessaan tätä miehekästä ääntä,
joka lausui sellaisella vakaumuksella juuri sen, mitä jokaisen sydän
vavisten toivoi.

»Sehän on mahdotonta», toisti kalastaja. »Kotona näkee vaimoni joka
kerta unissaan, jos onnettomuus tapahtuu. Aivan totta... Eikä hän tänä
aamuna sanonut minulle mitään. Ja sitten katsokaahan Birkenbaumia. Jo
yksin sellaisen miehen menettäminen olisi suuri vahinko, meistä muista
puhumattakaan.»

Birkenbaum hymyili heikosti ja katsoi miehestä mieheen. Hänellä oli
ihmeellisen kirkkaat, ystävälliset lapsensilmät ja keskellä punertavia
poskia oli hento, valkea pilkku, aivan kuin lepäisi siinä valkean
kevätkukan koskematon tomu. Muut kaikki ymmärsivät, että Grünthalin
sanat olivat lausutut ivalla, ainoastaan nuorukainen itse käsitti ne
imarteluksi. Hän luuli viittauksen koskevan hänen ulkomuotoaan, jota
vastoin toverit arvasivat Grünthalin tarkoittavan hänen luonnettaan. Ja
sitä piti jokainen hyvin huonona. Birkenbaum ei ollut kuurinmaalainen,
vaan oli Liivinmaalta joutunut sinne. Hän oli tukkilaisena tullut
Ogerista Wäinäjoelle ja Wäinäjoki oli hänet tuonut Riikaan. Riiasta
oli hän joutunut Mitauhun, sieltä oli kohtalo kuljettanut hänet
Goldingeniin ja sitten Libauhun, ja lopuksi oli hän pohjastunut
rengiksi Salgalle, joka seisoi muista vähän erillään tuskainen ilme
kapeilla kasvoillaan.

Kalastajat pitivät Birkenbaumia voimaihmisenä ja tappelijana. Hän oli
tuhlannut voimiaan samalla tavalla kuin amerikalaisen miljonäärin poika
tuhlaa isänsä kultaa. Tähän mennessä ne eivät vielä olleet loppuneet.
Virkeänä ja eloisin silmin katseli hän onnettomuustovereihinsa.

»Niin, se ainakin täytyy myöntää, että useamman silmä hänen tähtensä
itkisi kuin yhdenkään meistä», sanoi Skrastinsch surumielisesti
hymyillen. »Eikö totta Birkenbaum? Minulla on vaimo, poika ja tytär, ne
kyllä itkisivät minua, mutta sinua surisi — niin sanoppa kuinka moni?»

Birkenbaum kohautti olkapäitään.

»Niin», sanoi Grünthal, kääntyi sivulle ja huomasi kalat, jotka olivat
jäällä hajallaan Salgan reen ympärillä. »Lasketaanpa nyt kalat.
Eipä tiedä, missä ja milloin jää halkeaa, ja olisi vahinko menettää
ainoatakaan kalaa.»

Joukko hajaantui. Hetken kuluttua kokoontuivat he taas Salgan reen
ympärille ja tahtoivat asettaa kalat jälleen kuormaan. Mutta Salga
istui kuormansa päällä eikä päästänyt ketään lähelle.

»Pitäkää hyvänänne, pitäkää ne vain», hän sanoi. »Menetetty on
menetetty.»

»Mitä tuo merkitsee?» kysyi Grünthal. »Mitä sillä tarkoitat?»

»Tarkoitan sillä, että kuorma on minun eikä muilla ole sen kanssa
mitään tekemistä», vastasi Salga, peittäen matolla ja peitteellä ahneen
huolellisesti kuormansa molemmilta puolin.

»Tuo on hullu», huudahti Birkenbaum. »Hän kai aikoo yksin syödä koko
kuorman.»

»Se on minun asiani, mitä aion», vastasi Salga röyhkeästi, ja hänen
keltainen naamansa vääntyi lukemattomiin ryppyihin. Hänen silmänsä
muistuttivat kateellisen apinan silmiä.

Birkenbaum julmistui.

»Jumalauta, hän luulee vielä olevansa noiden kalojen omistaja», huusi
hän. »Pois reestä! Heti!» Ja hän heitti kalansa jäälle, tarttui Salgaan
riuhtaisten tämän kuormalta alas. Vanhus piteli kuitenkin kiinni
peitosta kuten hämähäkki verkostaan, silloin kun sitä tahdotaan saada
pois piilopaikastaan.

»Anna hänen olla, anna olla, Birkenbaum», sanoi Grünthal astuen
rauhoittaen väliin. »Sopikaamme kaikki rauhassa. Ellei muuten, niin
maksakaamme hänelle kalojen hinta.»

Birkenbaum päästi Salgan irti, ja tämä kiipesi kuormalleen takaisin.
Kalastajista tuntui nyt, että Birkenbaum ei olekaan varsin huono
ihminen. Yksi ja toinen lausui jo jonkun kiittävän sanan.

Gurlum seisoi yksinään syrjässä, puhumatta mitään. Hän oli kova
mies ja tiesi, ettei kukaan häntä suosinut. Hänen ainoana huolenaan
nyt oli pelko joutua naurun alaiseksi, sillä hän oli myöskin
helposti loukkaantuva ja itserakas. Hän koetti peittää tuskaansa
välinpitämättömällä synkkämielisyydellä ja pelkäsi nyt jo, että häneltä
puuttuisi voimaa vapaaehtoisesti ja kunnialla kuolla, kun kaikki
pelastuksen toivo olisi kadonnut.

Päivällisaikaan tuli aallokko ankarammaksi ja jää alkoi merkillisesti
natista. Natiseminen yhä koveni ja kalastajat, joiden kasvoilta synkät
varjot olivat hieman väistyneet, synkistyivät uudelleen ja vaikenivat.

Karlen, joka oli seisonut Birkenbaumin vieressä, tarttui tämän käteen.

»Pelkäätkö?» sanoi Birkenbaum ja koetti hymyillä.

Poikasen siniset silmät, täynnä kipeätä tuskaa, katsoivat nuorukaiseen.

»Jää luultavasti — — luultavasti...»

»Murtuu? Tietysti. Tietysti se murtuu. Niin mikäpä meillä olisi hätänä
ajelehtia tällaisella kummituksella ympäri.»

»Minä jään sinun luoksesi.»

»Pysy mieluummin isäntiesi, Daudan ja Janiksen luona.»

»En, haluaisin mieluummin...»

»No, miten tahdot.»

Poikanen puristi hiukan lujemmin Birkenbaumin kättä, ja niin he
seisoivat yhdessä antaen kuten muutkin katseensa harhailla ympäri
nähdäkseen, oliko jääkappaleita jostakin irtaantunut.

Kun tuo outo natina uudistui ankarampana, laski Birkenbaum tahtomattaan
kätensä pojan kaulalle. Hän tunsi ystävällistä myötätuntoa tuota
poikasta kohtaan, joka oli valinnut juuri hänet lähimmäksi
onnettomuustoverikseen.

»Vapiseeko sinun sydämesi, mitä?» kysyi Birkenbaum, jotain vain
sanoakseen.

»Ei. Minusta tuntuu... en oikein tiedä ... sydän ikäänkuin kutistuu
kokoon... sanon itselleni: mitä nyt tapahtuu, sen täytyy tapahtua...
mutta en tiedä.»

Vaot, jotka kulkivat pojan kasvoilla nenästä suupieleen ja jotka
antoivat kasvoille vanhan leiman, tulivat syvemmiksi. Vaiettuaan pitkän
aikaa, kysyi hän sitten:

»Entä sinä?»

»Mitä?»

»Miten on sinun laitasi?»

»Minun. Ei ainakaan hyvin. Luonnollisesti... Voimallahan ei täällä tee
mitään», lisäsi nuorukainen, kuten anteeksi pyytäen.

»Ja mitenkä luulet meidän käyvän?»

»Mistä minä tietäisin... Sinähän kuulit, mitä Grünthal sanoi. Kolme,
neljä päivää.»

»No, uskotko sinä siihen?»

»Niin, pelastuksen toivohan meillä kaikilla on. Ehkä tapaamme jonkun
laivan.»

»Mutta jos emme tapaakaan laivaa?»

»Silloin tuuli muuttuu.»

»Mutta jos tuuli vain puhaltaa ja puhaltaa?»

»Silloin... no niin, silloin tiedät, mitä tapahtuu.»

Poika vaikeni. Tässä voi olla kysymys ainoastaan joko pelastuksesta
tai perikadosta, mutta hänen sydämensä halusi vielä jotain kolmatta
mahdollisuutta, jotain tuntematonta, käsittämätöntä, jotain ihmettä,
sillä juuri puhjenneelle elämälle on kuolema aivan uskomaton...

Kamala jäälautta liukui edelleen, meri pauhasi ja alkoi kuluttaa sen
reunoja. Pala palalta kiskoutui irti, liukui mukana ja hankautui sen
ison lautan reunoja vastaan, jolla kalastajat olivat. Äkkiä ilmaantui
kapea harmaanvihreä rako, joka levisi ja kasvoi, eroittaen molemmat
Zubukit, Stuhren ja Skapannin toisista tovereista. Molemmilta puolin
kuului huuto, miehet huitoivat käsillään toisilleen ja juoksentelivat
kuin häirityt muurahaiset jääkappalten reunoja pitkin sinne tänne.
Vanha Zubuk aikoi hypätä mereen, mutta poika esti hänet siitä, pidellen
hänestä kiinni. Molempien jääkappalten väli suureni nopeaan, ja vihdoin
oli uiminen toiselta kappaleelta toiselle aivan mahdoton.

»Se oli heidän loppunsa», sanoi Grünthal. »Ei palaakaan ravintoa.
Sääliksi käy Skapann... Keskelle! Enemmän keskelle! Ja pysytelkäämme
yhdessä.»

Ääneti tottelivat kalastajat ja kulkivat jäälautan keskustaa kohti.

Kun he olivat seisahtuneet, katselivat he kauan ääneti levottomin
silmin pilviä, jotka hulmusivat kuin harmaat lakanat, tai seurasivat
aaltojen lakkaamatonta taistelua, joka täytti ilman heidän ympärillään
sihinällä ja rätinällä. Vähitellen suli tässä yksitoikkoisuudessa taas
heidän jäykkyytensä, ja siellä täällä lähekkäin seisovat jo vaihtoivat
jonkun sanankin.

»Skapannia käy sääli», sanoi Janis vanhalle Daudalle, isälleen, »sääli
miestä, tuskin viittä kuukautta naimisissa.»

Vanhus huokasi.

»Vanha Zubuk... niin, hänestä ei niinkään väliä... hänen aikansa oli
jo ohi. Samaten Ludiksen. Ei hänestä olisi mitään enää tullut... Mutta
Stuhre, tuo säästäväinen tunnollinen ihminen... joka koko elämänsä
rehellisesti ja vaivalla... ja nyt... täten...»

Vanha Dauda ei puhunut mitään. Mitäpä hyödytti toisten kurjuutta
kuvailla, kun itseään odotti sama kohtalo. Hän katsahti poikaansa ja
hänen huulensa vapisivat.

»Äiti aikoi vastaanottaa meidät tänä iltana lämmitetyllä
hapankaalilla», sanoi hän. »Mutta nyt kai hän jo tämän tietää...»

Janis nyökäytti päätään. Isä puristi silmänsä kiinni ja painoi vielä
toista etusormellaan, mutta ei voinut sittenkään estää paria kyyneltä
putoamasta valkealle parralleen.

»Niin, hän sen kyllä nyt jo tietää», toisti hän. »Mitähän mahtanee
sanoa, kun me molemmat... molemmat... Olisitpa sinä edes jäänyt kotiin.
Itsestäni en puhu... eikä hänkään... Mutta sinusta... Sinähän olit
hänen...»

Hänen turvonneet silmänsä sulkeutuivat jälleen ja hänen suupielensä
vavahti.

Janis puri hampaansa yhteen. Ei mikään kohota ja samalla haavoita meitä
niin syvästi kuin toisten suru meidän kohtalostamme.

»Ei», sanoi hän tukahutetusti, »älä vielä puhu tuolla tavoin, kyllä me
vielä kaikki saavumme onnellisesti rantaan.»

»Niin, niin tietysti, samaten kuin ne kymmenen tahi yksitoista silloin.
Nythän meitäkin on enää vain kymmenen jäljellä.»

Illemmällä kutsui Grünthal joukon koolle kysyen, eikö heidän ole nälkä.
Hän puhui taas samalla luottavalla äänellä kuin ennenkin. Kalastajien
masentunut mieli virkistyi, ja he tunsivat kiitollisuutta puhujaa
kohtaan. Skrastinsch vastasi kaikkien puolesta, että he kyllä ovat
nälkäisiä, mutta mitä syödä? Kalat ovat raakoja ja hevoset vielä elossa.

»Aloittakaamme kaloista», sanoi Grünthal. »Kattilaa ei ole. Mutta minä
olen tuuminut, että meidän täytyy keittää kalat lakissa. Minä annan
omani sitä varten.»

»Nahkaesiliinassa olisi mukavampi keittää», huomautti Ssihlis.

»Onko sinun esiliinasi tervaamaton?» kysyi Grünthal.

»Ei ole.»

»No sitten meidän täytyy tyytyä lakkiin. Pilkkokaa yksi reki ja
särkekää jääkappaleita.»

Silläaikaa kun nämä asiat toimitettiin, astui Grünthal Salgan luo,
joka, kädet polvien välissä, istui kuormansa reunalla.

»Ala purkaa!» sanoi kalastaja.

Mutta Salga ei totellut. Hän levitti käsivartensa aivan kuin olisi
niillä tahtonut suojella kuormaansa.

»Ala purkaa kuormaasi!» huusi Grünthal vielä kerran, ja rypisti
kulmakarvansa yhteen.

Salga alkoi molemmin käsin haparoida kuormaansa, hänen alaleukansa
keltainen ja ryppyinen nahka vapisi, joten leuka tuli aivan teräväksi.
Hän mumisi jotain hampaittensa välistä, ja lopuksi Grünthal eroitti
sanat »määrätkää hinta».

Voimakkaan kalastajan ruskeille kasvoille levisi tumma puna.

»Oletko hullu?» hän huusi. »Joko himoitset merivettä? Pois kuormaltasi.»

Salga nousi ja hiipi hitaasti hevosensa taakse.

Grünthal avasi kuorman, valitsi jokaiselle kaksi kutakuinkin yhtäsuuria
kalaa ja alkoi niitä leikata ja puhdistaa.

Kun tuli suurella vaivalla oli saatu syttymään, pidettiin Grünthalin
lakkia varovasti korvalapuista liekin yli, kunnes jää tuossa
omituisessa kattilassa oli sulanut. Sitten asetettiin lakkiin osa
kaloista, ja kun nämä olivat puolikypsiä, toinen osa, kunnes kaikki
kalat tällä tavalla olivat keitetyt. Aivan kypsiksi ei niitä saanut
keittää, sillä täytyi säästää puita.

Sitten jaettiin kalat.

»Täytyy kai olla kiitollinen», sanoi Skrastinsch hiljaa, »mutta en usko
että kukaan tämän aterian jälkeen nuoleskelee sormiansa.»

Kalastajat koettivat syödä kalansa, mikä kuitenkin oli melkein
mahdotonta. Ne maistuivat inhoittavasti lakin kankaalta ja olivat
sitä paitsi vielä puoliraakoja. Birkenbaum oli ainoa, joka söi osansa
loppuun.

»Minulla on aina ollut hyvä vatsa», selitti hän. »Voisin nielaista
vaikka kiviä.»

»Silloin kun vesi nousee suuhun saakka, oppii uimaan. Kun nälkä meitä
ahdistaa, opimme syömään», huomautti Grünthal ja pisti kalansa taskuun.

»Eiköhän olisi parempi paistaa kalat», arveli joku. Tämä ajatus
näyttäytyi kuitenkin mahdottomaksi, koska keittämällä voi valmistaa
enemmän kaloja yhtaikaa kuin paistamalla.

»Minulla on vielä vähän leipää aamusta jälellä», kuiskasi vanha Dauda
pojalleen, »tule sivulle, että voin sen antaa sinulle.»

»Entä sinä itse?»

»Minä... minä tulen kyllä toimeen ilman.»

»Syö sinä vain itse, isä.»

»Ei, en syö, minä tiedän, että sinun on nälkä... Nuorella ihmisellä on
enemmän nälkä...» ja hän veti Janiksen sivuun, tahtoen painaa hänen
käteensä puoli leivänviipaletta.

Mutta poika kieltäytyi ottamasta leipää.

»Syöhän toki itse», sanoi hän ja kääntyi taas toisten puoleen.

Kun alkoi hämärtää, käski Grünthal viedä hevoset jälelle jääneen reen
taakse tuulen puolelle. Sitten istuutuivat kalastajat rekeen. Siinä
aikoivat he viettää yönsä.

Ja sitten tuli pimeä. Ei ainoakaan tähti loistanut taivaalla, vinha
tuuli puhalsi, meri ympärillä ulvoi ja kohisi.

Ei ainoakaan silmä sulkeutunut. Kaikki tuijottivat pimeyteen, joka
laskeutui lyijynraskaana harteille.

»Voi miten minun on nälkä», kuiskasi Karlen Birkenbaumille. »Jospa vain
kalat eivät olisi niin inhoittavan makuisia.»

»Ei sille mitään voi», vastasi nuorukainen.

Pitkän vaitiolon jälkeen kuuli hän poikasen raskaasti huokaavan.

»Mitä nyt?» kysyi hän välinpitämättömänä.

»Tahtoisin syödä», kuiskasi poika.

Birkenbaum istui hetken vaiti, löi sitten kärsimättömänä kädellään
polveensa nousten seisaalleen ja kiskoen pojan mukanaan ylös. Hän vei
Karlenin muutaman askeleen päähän reestä, veti jotain puserostaan esiin
ja painoi sen hänen käteensä.

»Juo», komensi hän. Poika avasi pullon ja joi.

»Mutta älä kerro kenellekään», sanoi Birkenbaum, ottaen pullon
takaisin. »Ja nyt koeta syödä.»

He palasivat reen luo ja poika söi, vaikkakin vastenmielisesti kaikki
kalansa.

Sitten ei pitkään aikaan kukaan liikkunut. Yö kului, meri kohisi, jää
natisi ja tuuli toi suolaveden hajun jäälle.

»Birkenbaum, nukutko sinä?»

»En.»

»Tahtoisin hiukan ojentautua syliisi.»

»Tee se.»

Karlen asetti kätensä Birkenbaumin syliin ja kyyristyi niiden varaan.
Hetken kuluttua tunsi nuorukainen, miten kylmät poikasen kädet olivat.
Hän riisui kintaansa ja otti omaan lämpöiseen, voimakkaaseen käteensä
pojan jäykät laihat sormet. Hitaasti ne lämpenivät, ja sitten virtasi
lämpö pojasta nuorukaiseen ja nuorukaisesta poikaan.

Karlen oli nukahtanut.

Poikasen rauhallinen hengitys, jota hän kylläkään ei kuullut, vaan
jonka hän tunsi rinnan tasaisesta noususta, ja hänen sormiensa lämpö
toi hänen mieleensä öitä, joilla ei ollut mitään yhteyttä tämän
poikasen rauhan kanssa.

Tähän siis päättyy nyt kaikki. Hän ei tulisi enää koskaan kuumin
sykkivin sydämin makaamaan sängyssään odotellen, että kaikki
nukkuisivat, voidakseen sitten ääneti nousten ja varovaisin askelin
hiipiä savilattian yli huoneen toiseen nurkkaan... Ei enää koskaan
hän avaisi raollaan olevaa luhdin ovea, eikä milloinkaan enää makaisi
puolivalmiin heinäauman varjossa leikkien auringon polttamilla
sormilla... Miten kaikki tämä oli tapahtunut? Miten hän oli tänne
joutunut? Hänhän oli paimentanut karjaa tuolla kaukana Erlaashin
vuorilla, oli elänyt siellä pitkät vuodet, juonut, mellastanut,
näytellyt teatteria, oli ikäänkuin leikillä jonkun kolttosen takia
istunut arestissa kaksikymmentäneljä tuntia ja nyt... nyt hän istui
kalastajareessä, meri kohisi hänen ympärillään ja hän ajelehti kohti
kuolemaansa. Sehän oli mahdotonta! Sellaista tapahtuu ainoastaan
saduissa, ainoastaan unissa. Tämä oli yksi niitä kamalia unia, jotka
ovat niin eläviä ja selviä kuin itse elämä. Kunhan hän voisi herätä!
Herätä! Mikä mielettömyys! Hän tiesi sen aivan selvään, ettei hän
uneksinut. Tämä jää, tämä kitkeränsuolainen meri-ilma, tämä kohina,
kaikki, kaikki oli todellista; hänen oli nälkä ja hänen tuli todella
kuolla — täytyi nääntyä nälkään tahi heittäytyä mereen, pimeyteen,
perikatoon, yhdessä tämän pojan, Grünthalin ja kaikkien toisten
reippaitten ja terveitten ihmisten kanssa. Kylmä puistatus vapisutti
nuorukaista ja hänen suunsa tuli kuivaksi ja karkeaksi. Ei, se ei
voinut tapahtua. Sellaiset kauhut tapahtuivat vieraissa maissa,
jossain kaukana, ja niistä juteltiin ja kirjoitettiin kuin jostain
jokapäiväisestä ja välttämättömästä, mutta eihän sellaista toki
itselle satu. Birkenbaum oli aina ollut tietoinen siitä, että hän
tulisi vahingoittumatta kulkemaan elämänsä läpi. Jos jossain joku
oli tehnyt haavan käteensä, lyönyt kirveellä jalkaansa, jos kone oli
jonkun repinyt säpäleiksi tai joku oli hukkunut, silloin oli hänellä
aina sellainen varma tunne, että hänelle tuollaiset onnettomuudet
eivät koskaan tapahdu. Ja nyt hän istui natisevalla ja halkeilevalla
jäälautalla ja ylt'ympäri oli yö ja kuolema... Tuo Salga! Jospa hän
ei olisi minua tavannut! Silloin hän ehkä olisi joutunut takaisin
kotipuolelleen, nukkuisi lämpimässä tuvassa, ja isäntä, pieni lamppu
kädessä, astuisi kamaristaan, herättäisi hänet hevosia syöttämään.

Nuorukaista värisytti ja hän puristi tahtomattaan pojan sormia niin
lujasti, että tämä vavahti. Birkenbaum hillitsi itsensä, päästi
Karlenin sormet irti ja laski ikäänkuin rauhoittaakseen toisen kätensä
pojan harteille. Hänen kiihtymyksensä laimentui vähitellen. Olihan
vielä toivoa, olihan ravintoa, voihan vielä, kuka tiesi, jotain
tapahtua.

Kuitenkin, yön kuluessa hitaasti, kasvoi hänen tuskansa uudelleen.
Halu elää nousi vastustamaan äkkinäistä, luonnotonta häviämistä,
kunnes idässä aamuruskon ensisäteet häämöittivät ja nuorukainen
kumartunein päin hiukan torkahti. Vavisten hän heräsi. Toiset olivat
jo nousseet reestä ja seisoivat paikoillaan katsellen kauas merelle.
Oli epämiellyttävän kylmä. Karlen vapisi myös, mutta nukkui kuitenkin
vielä. Birkenbaum ei tahtonut häntä herättää ja jäi istumaan, kunnes
hänkin heräsi. Sitten nousivat hekin molemmat ja lähettivät katseensa
yli aavan joka suunnalle.

Sama eilinen toivoton näky: harmaat laineet valkeine vaahtoharjoineen
ja ylhäällä harmaat pilvet. Jäälautta oli tullut pienemmäksi ja
pyöreäksi, tuulen puolella keinui ja hankasi lakkaamatta vihertävät
kappaleet. Kalastajien kasvot näyttivät paljon vanhemmilta kuin eilen
ja kaikkien silmissä oli sellainen kauhun ilme kuin ihmisellä, joka
näkee aaveen lähestyvän hänen sydänvertansa imemään.

Kun Skrastinsch oli vaihtanut pari sanaa ystävänsä Janiksen kanssa ja
taputtanut Karlenia olalle, astui hän Grünthalia kohti. Sekä hän, että
kaikki toisetkin pitivät Grünthalia onnettomuustoverien johtajana.

»Miten on aamiaisen laita?» kysyi hän.

»Otamme jälleen kaloja», vastasi Grünthal. »Joka tahtoo, syököön kalat
raakoina, toisille keitämme ne taas puolikypsiksi, niin kauan kuin puut
riittävät.»

Tehtiin taas tuli ja kalat keitettiin samalla tavalla kuin illalla.
Vastenmielisesti kalastajat söivät. Birkenbaum veti taas pojan sivulle
ja molemmat joivat.

»Sinä olet kuin veli minulle», sanoi poika.

»Älä nyt... eihän tämä nyt mitään.

Sinä olet hyvä poika. Minä tekisin sinusta hyvän työmiehen.»

»Tiedätkö, kun päästään maihin, silloin ... niin silloin meistä tulee
hyvät ystävät.»

»Kyllä, kyllä tietysti.»

Kun he taas olivat liittyneet toisten joukkoon, komensi Grünthal, että
Birkenbaum kiinnittäisi keksin lujasti aisaan, jotta voitaisiin nostaa
hätälippu. Eikö kenelläkään ollut punaista liinaa? Huomattiin, ettei
kukaan omistanut sellaista, mutta neljällä miehellä oli punainen paita.
Grünthalilla, Janiksellä, Daudalla ja Skrastinschilla.

»Miten lie sinun paitasi laita, Skrastinsch?» kysyi Grünthal. »Annatko
sen hätälipuksi?»

»Jos minun täytyy antaa, niin samapa tuo», vastasi kalastaja
surunvoittoisesti. »Mutta ilman paitaa minua paleltaa. Minä olen
sellainen viluinen ihminen. Tiedän, että minulla nytkin, vaikka paita
on päälläni, on siniset huulet. Mutta jos niin on, että täytyy antaa,
en pane vastaan.»

Kaikkien katseet kääntyivät puhujaan, jonka huulet todellakin olivat
sinertävät. Grünthalin kasvoilla leikki vieno hymy.

»No, koettakaamme tulla toimeen ilman sinua», sanoi hän. »Minä suostun
vetämään Janiksen kanssa arpaa siitä, kumman tulee luovuttaa paitansa.»

»Siihen olen minäkin valmis», huomautti Janis.

Grünthal veti puserostaan esiin muistikirjan, repäisi yhden lehden
irti ja teki siitä kaksi arpaa, piirtäen toiseen niistä ristin. »Risti
merkitsee paitaa», sanoi hän ja ojensi Janikselle molemmat arvat
kämmenellään.

Janis tarttui arpaan — hän oli vetänyt ristillä varustetun lapun.

»Asettukaa yhteen tuulen puolelle», sanoi hän, heitti äkkiä yltään
turkit, takin, liivit; silmänräpäyksen ajaksi paljastui hänen
jäntereiset käsivartensa ja valkea rintansa, sitten hän taas seisoi
siinä turkissaan kuten muutkin.

»Se oli kuin hyppäys kylmään veteen», huomautti hän.

Paita kiinnitettiin keksin päähän ja nostettiin pystyyn. Kalastajat
aikoivat hakata jäähän syvennyksen, asettaa aisan toisen pään siihen
ja kiinnittää sen sitten reen etuosan jalakseen, ettei tarvitsisi
lippua pidellä. Mutta Grünthal, joka tahtoi antaa näille epätoivoisille
ihmisille jotain työtä, vastusti tätä ja määräsi, että tankoa
pidettäisiin pystyssä vuoron perään, aina kaksi henkeä kerrallaan.

Kun Birkenbaumin vuoro tuli, tahtoi hän olla yksin määräaikansa tankoa
pitämässä, mutta Karlen ei siihen suostunut, vaan tarttui tankoon ja
auttoi omalta osaltaan tuulen pieksämän hätämerkin pystyssä pitämistä.

»Minun on jano», valitti poika.

»Luuletko sitten ettei minun ole? Niele jäätä, ime sitä.»

»Niele ja ime! Mitä minä nielaisen, mitä imen, kun suuni nyt jo on kuin
paistettu? Miten kauan voimme tällaista kestää?»

»Jumala sen tietää, sitä ei vielä kukaan meistä ole kokenut.»

»Oi kunpa olisi edes yksi pisara, jotta voisi kunnolla juoda.»

»Älä höpise», sanoi Birkenbaum.

»Niin, sinä olet suuri. Mutta jos olisit sellainen kuin minä, niin et
puhuisi tuolla tavalla.»

Mies muisti edellisen yön ja muuttui jälleen ystävällisemmäksi.

»No niin, vaikeaahan tämä on, vaikeaa, mutta mitä tehdä», sanoi hän.

»En ole ennenkään voinut kärsiä kylmiä ruokia ja juomia», jatkoi Karlen
valittamistaan. »Ja nyt täytyy minun nielaista puhdasta jäätä. — — —
Kylkiluiden alapuolella, vasemmalla puolen tunnen kovaa kipua. Joskus
pistää kuin veitsellä.»

»Niin, siinä suhteessa olen minä onnellisempi, minua ei jäävesi ole
vielä vahingoittanut.»

Mutta myöhemmin alkoi myöskin Skrastinsch valittaa, samalla tavalla
kuin poikanenkin, ja kalastajat tulivat levottomiksi tästä uudesta
uhkaavasta vastuksesta, jota useimmat heistä eivät olleet ajatelleet.

Grünthal koetti taas rauhoittaa lautalla olijoita.

»Onhan meillä vielä kaksi hevosta», sanoi hän. »Näissä on vielä
kylliksi lämmintä mehua, jos joku tarvitsisi.»

»Juoda verta!» huudahti Ssihlis.

»Suolaisen-makea juoma», selitti Birkenbaum rauhallisesti. »Minä olen
juonut verta.»

Kalastajien kasvoille kuvastui samalla kertaa mieliteko ja inho. Halu
saada lämmintä nestettä ja luonnollinen vastenmielisyys verta kohtaan.

»Emme ole vielä kylliksi nälkiintyneet», huomautti Grünthal katsoen
tovereihinsa. »Kaivakaamme sitten vasta koivuihin reiät, kun sen mahla
meistä tuntuu miellyttävältä.»

Kun jälleen tuli Birkenbaumin ja Karlenin vuoro seistä tankoa
pitelemässä, kysyi poika, oltuaan pitemmän aikaa vaiti.

»Birkenbaum, sinä olet kai kokenut jo paljon?»

»Senkötähden niin luulet, kun olen juonut verta? Sen sinäkin olisit
voinut jo kokea. Minä olin silloin sinun ikäisesi. Me teurastimme
vasikan — — — olin silloin huima poika — — —.»

»Vai niin. Ja miten vanha olit kuin aloit — — —?»

»Juomaan? Viinaa juomaan?»

»Ei — — — En tarkoita mitään — — — Sanohan mikä sinua eninten
surettaisi, ellemme enää pääsisi maihin?»

»Mikäkö? Koko elämä surettaisi.»

»Jokainenhan sitä surisi. Mutta tarkoitan jotain erikoista. Äiti, veli,
morsian tai joku muu.»

»Ei minulla ole ketään. Ajattelen vain, että olisin voinut elää samalla
tavalla kuin tähänkin asti vielä monta vuotta ja sitten säälin elämääni
tai itseäni — — — en oikein tiedä.»

»Niin, itseäni — — — sillä tavalla minäkin tunnen. Mutta minä suren
erittäinkin yhtä asiaa. Olen tähän saakka aina tuuminut, mitenkä erään
asian laita oikeastaan on — — — ja olen yhä enemmän toivonut saavani
kokea miltä tuntuu kun kaksi ihmistä noin — — — oi Birkenbaum, kunpa
olisin sinun sijassasi.»

Hän katsoi mieheen ja hänen silmissään paloi tyydyttämättömän kaipuun
tuskallinen tuli.

»Se on yhdentekevää», mumisi Birkenbaum lyhyesti, tuntien itsensä
omituisen liikutetuksi kaikkein sisimmässään. »Se on kaikki
samanlaista. Sinä valitat yhtä, minä toista — — — Mitä turhia.»

Heidän vahtiaikansa loppui ja tangon luo astui toinen pari. Iltaan
mennessä sai jokainen taas kalaosuutensa ja sitten levisi onnettomien
yli jälleen yö, pitkä yö näkyineen ja unineen — lämmin kamari, jossa
paloi kirkas lamppu, kalpea vaimo, vääntelevät kädet, itkettyneet
silmät.

Ei Karlenkaan, vaikka hän tänäkin yönä nojasi mukavasti Birkenbaumin
sylissä, nukkunut kuin vähän aikaa ja levottomasti.

Kolmannen päivän aamuna ei ollut enää puita. Mutta ei myöskään kukaan
enää ajatellut keittää kaloja. Himokkain silmin katsoi jokainen
jakamista, ettei vaan kukaan saisi suurempaa kalaa.

»Eikö sinulla ole enää mitään pullossasi?» kysyi Karlen, vieden
Birkenbaumin sivulle.

»Ei mitään!»

»Mutta siinähän oli vielä jokseenkin paljon.»

»Sen join eilen illalla.»

»Joit kaikki?»

»Join. Minä sain sellaisen — — — sellaisen — — —.»

»Etkä antanut minulle mitään?»

»Olisiko minun sitten pitänyt. Olinko sinulle luvannut?»

»Luvannut! — — — Mutta sinähän näet, että minun on vaikeampi kestää
kuin sinun.»

»Mutta se oli minun pulloni. Ja huonosti minäkin voin. Kiitä Jumalaa,
että sait edes jotain. Toinen minun sijassani — — —.»

»Vai sellainen sinä oletkin.»

»Millainen sitten?»

»Voi mene — — — siinähän oli vielä niin paljon — — — olisi riittänyt
meille molemmille vielä huomiseen, ylihuomiseen», huusi poika
katkerana. »Ja nyt on hän juonut yksinään kaikki.»

»Katsoppa», huudahti Birkenbaum raivostuen. »Tuo aikoo minua haukkua!
Tuollainen mitätön! Varo vain ettet vielä saa vasten naamaasi.»

»Varo sinä itseäsi!» huusi poika, vaivalla pidättäen kyyneleensä, ja
heitti Birkenbaumiin vihasta leimuavan katseen. »Juoppo.»

Birkenbaum tuli aivan lähelle poikaa, katsoi häntä kiinteästi silmiin
ja iski häntä lujasti suulle.

»Nyt pidät suusi kiinni», sanoi hän.

Pojan kasvot jäykistyivät vihasta. Hän tarttui miehen käteen ja koetti
purra sitä.

Birkenbaum vapautui kuitenkin otteesta ja puristi pojan kädet yhteen
kuin ruuvipenkkiin.

Karlen puri keltaiset hampaansa kalpeaan alahuuleen ja koetti potkia
Birkenbaumia, mutta mies veti hänet niin lähelle itseään, ettei se
onnistunut. Äkkiä Birkenbaum huomasi, että poika tuli aivan veltoksi.
Hän päästi kädet irti, mutta silloin Karlen olisi lysähtänyt maahan,
ellei hän olisi uudelleen tarttunut hänen käsiinsä. Hetken lepäsi
Karlenin pää kuin kuolleena miehen rintaa vastaan.

»Karlen, Karlen, mikä sinun on?» kysyi hän.

»Tahdon juoda», kuiskasi poika. »Antakaa minulle juomista.»

Birkenbaum vei pojan reen luo ja astui sitten Grünthalin luo kysyen
eikö nyt voisi ottaa toisesta hevosesta verta? Poika on aivan voimaton.

»Siitä täytyy neuvotella toisten kanssa», vastasi Grünthal. »Yksistään
pojan tähden emme teurasta hevosta.»

Hän kutsui kalastajat koolle ja päätettiin odottaa vielä.

Grünthal teki Birkenbaumille epäävän kädenliikkeen, ja joukko hajaantui.

Birkenbaum, jonka vierellä Karlen aina oli pysytellyt, jäi yksin.

Hän astui vaiteliaan Gurlumin luo ja jutteli pari sanaa, mutta
kalastaja vain katseli häntä eikä vastannut mitään. Hän kääntyi
Skrastinschin puoleen, tämä katsoi häneen kuoppaisilla silmillään
surullisena sanoen: »No, Birkenbaum — — —», pudisti päätään ja kääntyi
pois. Hän meni Daudojen seuraan. Nämä juttelivat äidistä, hänen
yksinäisyydestään ja heidän mahdollisesta pelastuksestaan. Hän seisoi
hetken heidän luonaan, mutta nämä juttelivat edelleen välittämättä
miehestä mitään. Hän kulki edelleen. Gulbis ja Ssihlis tarkkasivat
miten Salga ruokki hevostaan oljilla. Tätä ryhmää Birkenbaum ei
tahtonut lähestyä. Hän vihasi Salgaa ja hänen apinankatsettaan. Hän
kääntyi Grünthalin puoleen, joka tällä hetkellä seisoi yksin tangon
luona, mutta jatkoi pysähtymättä matkaansa hänen ohitseen. Tässä
kalastajassa oli jotain, joka Birkenbaumilta puuttui, joka häntä kuin
näkymättömällä kädellä painoi alas ja kiihoitti salaiseen vastarintaan.
Hän asteli takaisin reen luo, jonka päälle Karlen oli jäänyt
kyyristyneenä istumaan, tuijottaen ammottavilla silmillään kauas.
Birkenbaum kulki kerran hitaasti hänen ohitseen, toisenkin kerran — — —
poika istui siinä tuijottavin katsein ja huulet raolla, eikä huomannut
miestä. Lopulta istuutui Birkenbaum hänen viereensä reelle.

Mutta poika ei huomannut tätäkään. Kun hän tällä tavalla oli istunut
kauan aikaa, nousi Birkenbaum uudelleen. Nyt oli taas tullut hänen
vuoronsa pidellä tankoa.

Masentuneena seisoi hän aikansa siinä, ei kukaan tullut hänen
luokseen, eikä kukaan häntä huomannut. Kun hän oli luovuttanut tangon
Skrastinschille ja Gulbikselle, kulki hän aivan jäälautan reunalle
asti. Jos tämä kappale, jolla hän nyt seisoi, murtuisi, mitäpä suurta
siinä olisi? Kuollahan hänen täytyi kaikessa tapauksessa tällainen
kuolema, — — ennemmin tai myöhemmin hänen täytyisi syöksyä mereen, kun
jää murtuisi. Miten paljon pienemmäksi olikaan tämä suuri jäälautta
tullut! Ja millä väsymättömällä innolla irtaantuneet palat hankautuivat
toisiinsa ja lauttaan, jolla kalastajat olivat. Ja tuolla kauempana
miten ahneesti aallot koettivat huuhtoa näiden vihertävien lautasen
muotoisten palojen ja möhkäleiden yli, heittääkseen vaahtoavat
huippunsa kalastajien jalkoihin — — —.

Birkenbaum käveli vaarallisesta halkeamasta välittämättä jäälautan
ympäri ja palasi sitten jälleen reen luo. Poika ei ollut vieläkään
liikkunut paikaltaan. Hänen leveät huulensa olivat sinertävät, hänen
kapea otsansa, jolta lakki oli siirtynyt niskaan, kuulsi kelmeän
kalpeana.

Birkenbaum istuutui jälleen hänen viereensä.

»Karlen!»

Poika ei ollut kuulevinaan.

»Ei löydy mitään juotavaa», jatkoi mies. »Vain jäätä on. Mutta jos
tahdot, niin pitelen jääpalaa niin kauan kädessäni, että se sulaa ja
vesi on tullut lämpimäksi. Mutta ellet jaksa enää — — — kuulehan — — —
ellet kestä enään — — — niin minä — — — leikkaan haavan käteeni.»

Karlen lysähti kokoon, vavahteli mutta heitti sitten pyytävän
silmäyksen Birkenbaumin käteen.

Sekuntia myöhemmin piteli mies vasenta kättään poikasen suulla.

Poika tarttui Birkenbaumin käteen, koetti työntää sitä luotaan,
rauhoittui ja imi — — —

Sitten kiskoi mies liinan kaulastaan ja sitoi sillä kätensä peukalon
alapuolelta.

Kun Grünthal illalla oli jakanut kalat, nousi pieni pilvi taivaalle,
ja pieniä lumihiutaleita putoili alas. Mutta sitten tyyntyi tuuli
ja ilma selkeni. Ystävällisinä loistivat tähdet taivaalla, kalpeana
loisti linnunrata. Mutta ei ainoakaan onnettomista ihmisistä nostanut
katsettaan korkeuteen. Tylsän välinpitämättöminä he viettivät yönsä.

Uuden aamun valjetessa, syttyi heihin uusi toivo, sillä ilma pysyi
kirkkaana ja tyynenä. Ehkäpä nyt joku ohikulkeva laiva paremmin
huomaisi heidän hätälippunsa.

Mutta päivä kului, eikä heidän toivonsa täyttynyt.

Illalla ilmoitti Grünthal, että kalavarasta riittää ainoastaan kahdeksi
päiväksi. Eiköhän tänä iltana olisi parasta antaa ainoastaan yksi kala
kullekin, että ne riittäisivät pitemmäksi aikaa.

Jääköön tänä iltana vielä ennalleen, päätti enemmistö, ja Grünthal
jakoi vanhan osuuden.

Kun rusko alkoi häipyä lännessä, kohotti vanha Dauda juhlallisena
äänensä ja kysyi, eivätkö kalastajat tahtoisi yhtyä hänen kanssaan
rukoukseen? Äänettöminä katselivat miehet toisiinsa ja asettuivat
sitten vanhuksen ympäri, joka tottumattomalla tavalla rukoili
sydämellisesti ja pitkään ja lopuksi lankesi polvilleen. Toiset
seurasivat esimerkkiä, ja sitten kuului kaikkien suusta: »Isä meidän,
joka olet taivaissa — — —.»

Hiljaisina asettuivat he jälleen reelle ja peittyivät pian pimeyteen.
Meri kohisi lähempänä ja jää nousi ja laski arveluttavalla tavalla.

Karlen oli nojautunut Birkenbaumiin.

»Nythän on kaikki lopussa? Eikö olekin?» »Luultavasti», vastasi mies.

»Sinä kestät kauemmin kuin minä.»

»Luultavasti.»

»Kunpa kaikki tämä ei kävisi niin hitaasti — — —. Ne meistä jotka
kuolevat, ne kai heitetään mereen?»

»Luultavasti.»

»Laske sinä sitten minut — — —. Oi, kumpa ei kaikki kävisi niin
hitaasti — — —.

Sido minulle myös jotain kasvoille — — —. Oi rakas Birkenbaum, oi,
Birkenbaum.»

Poikanen tarttui miehen käsivarteen, painoi päänsä hänen olkapäätään
vastaan ja nyyhkytti.

Birkenbaum oli vaiti.

Viidennen päivän aamuna luuli Grünthal näkevänsä taivaanrannalla
savua. Suurimmalla tarkkuudella katselivat kaikki osoitettua paikkaa.
Siellä näkyi pitkulainen pilvi, joka yhä selveni, ja lopulta ei ollut
epäilystäkään siitä, etteikö se ollut ohikulkevan laivan savua.

»Nostakaa lippu korkeammalle! Antakaa liehua!» huusivat kalastajat
sekaisin ja kaikki tunkeutuivat tangon ympärille.

Savupilvi kasvoi. Kalastajien kasvot vilkastuivat jälleen ja silmät
säteilivät. Jopa hiljainen Gurlumkin puhkesi pariin ilonhuudahdukseen.

Dauda vanhus itki.

Pitkän aikaa pysyi pilvi yhtä suurena. Liikkumatta tuijottivat
kalastajat siihen, melkeinpä silmiä räpäyttämättä.

Mutta sitten muuttuivat katseet yhä jäykemmiksi, yhä kauhistuneemmiksi.
Pilvi alkoi hävitä. Laiva ei lähestynytkään heitä, se ei huomannut
heitä tai ei tahtonut huomata! Se kulki ohi.

Kalastajien kasvoille levisi yön varjo. Tangon pitäjät hellittivät
otteensa, se kaatui ja Salga polki jaloillaan punaista paitaa ja puri
turkkinsa hihaa. Skrastinsch raukka oli kaatunut reelle, mumisi jotain
käsittämätöntä ja nauroi. Karlen piti Birkenbaumia lujasti kiinni, ja
Grünthal seisoi katsellen yhä vielä siihen paikkaan, johon savupilvi
oli hävinnyt.

Äkkiä kiljahti Janis.

»Vene, vene», huusi hän.

Kaikki kääntyivät mieheen päin, joka iloissaan huitoi käsillään.
Kenenkään huomaamatta oli vastaiselta puolen tullut vene niin lähelle,
että voi nähdä, miten monta ihmistä siinä istui. Heitä oli kaikkiaan
seitsemän. Kaksi souti, yksi piti perää ja neljä miestä istui
toimetonna.

Vanha Dauda risti kätensä ja nosti ne taivasta kohti.

»Birkenbaum, Birkenbaum», nyyhkytti poika.

Kun vene oli tullut niin lähelle, että voi eroittaa kasvot, näkivät
miehet, että veneessä oli kolme vierasta sekä Stuhre, Skapann ja
molemmat Zubukit, kaikki neljä olivat enemmän kuolleita kuin elävien
ihmisten näköisiä.

Kalastajat riensivät venettä vastaan. Suurella vaivalla onnistui toisen
soutajista nousta jäälautalle.

Hän tervehti ja sanoi jotain, mutta ei kukaan häntä ymmärtänyt,
sillä hän ei puhunut lätinkieltä. Lopulta sai Grünthal kuitenkin
merkkikielellä selville, että vene ei voinut ottaa enempää kuin
seitsemän henkeä lisää.

Ainoastaan seitsemän! Ja heitä oli kymmenen! Kuka pelastuisi, kuka
jäisi? Hetkisen seisoivat kaikki ymmällä, sitten alkoi Salga lähestyä
venettä.

»Täytyy astua veneeseen», sanoi hän, »joka sitten jää jälelle, hän
jääköön.»

Mutta Grünthal tarttui hänen käteensä ja kiskasi hänet takaisin.

»Jää. Se olisi — — —! Meidän täytyy taas vetää arpaa. Kaikki kai olemme
yksimielisiä siitä.»

»Koettakaamme ensin jos kaikki mahtuisimme veneeseen», sanoi
Skrastinsch, »jos sitten huomaamme ettei se kanna niin monta, niin on
silloin vielä aikaa arpoa.»

Mutta vieras ei suostunut siihen. Hän näytti että silloin tapahtuisi
ryntäys ja vene voisi siinä kaatua.

»No, vetäkäämme sitten arpaa», puhui Grünthal. »Asettukaa ijän mukaan
seisomaan. Dauda, Salga, Gurlum, Skrastinsch, Ssihlis — niin kai on
oikein? — — — Vai mitä?» — — — Kuka sitten seuraa? Janis — — — Hyvä.
Ja sitten? Gulbis ja Birkenbaum? Niin. — — — Karlen ja minä jäämme
viimeisiksi.»

Hän repäisi taas pari lehteä muistikirjastaan, taittoi niistä kymmenen
samanlaista lappua, merkitsi kolme niistä ristillä ja kiersi arvat
kokoon.

»Joka vetää ristin, hän jää.»

Hän asetti arvat lakkiinsa ja lähestyi vanhaa Daudaa. Vanhus avasi
lappunsa: se oli tyhjä. Vapisevin käsin tarttui Salga lakkiin. Otti
ensin yhden arvan, sitten toisen ja avasi lopulta kolmannen. Se oli
tyhjä. Gurlumilla oli sama onni. Skrastinsch risti itsensä varmuuden
vuoksi ja veti sitten arpansa. Tyhjä — — — Ssihliksen käsi vapisi niin,
että hän töin tuskin saattoi avata arpansa. Pelastettu hänkin. — — —
Varmalla kädellä tarttui Janis lakkiin ja veti ensimmäisen ristin.
Gulbiksella oli hyvä onni. Lakkiin jäi nyt enään yksi puhdas arpa
kahden ristin seuraan. Huulet yhteen puristettuina ojensi Grünthal
Birkenbaumille lakkia. Henkeään pidätellen katsoi mies silmänräpäyksen
ajan siihen, tarttui sitten äkkiä arpaan ja avasi sen. Hän oli vetänyt
viimeisen puhtaan arvan.

Grünthal käänsi lakkinsa ja pudotti jälelle jääneet arvat jäälle.

»Meidän ei tarvitse arpoa, Karlen», sanoi hän. »No, nyt menkää.»

Vikkelinä nousivat Salga ja Gurlum veneeseen. Heitä seurasivat Gulbis
ja Ssihlis. Skrastinsch tuli Grünthalin luo ja puristi hänen kättään.

»Vie terveisiä vaimolleni», sanoi Grünthal.

Birkenbaum sanoi myös hänelle hyvästit, samaten Janikselle. Sitten hän
kääntyi Karlenin puoleen, joka seisoi aivan kivettyneenä ja tuijotti
veneeseen.

Birkenbaumin kasvoille levisi varjo. Hän tarttui pojan käteen
ja puristi hänen laihoja, kylmiä sormiaan. Poika ei vastannut
kädenpuristukseen, ja kun mies päästi käden irti, putosi se kuin
hervottomana Karlenin viereen. Kun hän oli ottanut pari askelta, jäi
Birkenbaum äkkiä seisomaan, heitti poikaan omituisen katseen, näytti
taistelevan itsekseen ja astui sitten hitaasti veneeseen.

Dauda ja Janis olivat astuneet sivulle; vanhus ei nähtävästi voinut
erota pojastaan.

»Nyt on jo aika, isä Dauda», kiirehti Grünthal vanhusta.

»Minä jään», sanoi vanhus.

»Minä en mene. En millään hinnalla!» huusi Janis.

»Sinä menet. Mene! Sinä voit paremmin tulla minua hakemaan kuin minä
sinua. Minä odotan. Mene! Mene!»

»Isä!»

»Mene! — — — Vie äidille vanhukselta terveisiä. Ja tule noutamaan
minut. Mene, astu veneeseen.»

»En koskaan. Minä en voi. En mene.»

Vanha Dauda työnsi Janista venettä kohti, johon hän lopulta epäröiden
astui.

»Jumala sinua varjelkoon, poikani. Jumala sinua varjelkoon, rakas
poikani!» huusi vanhus hänen jälkeensä ja uudisti hiljaa veneen
loitotessa hitaasti: »Jumala sinua varjelkoon, poikani! Jumala sinua
varjelkoon, poikani!»

Grünthal heilutti hyvästiksi lakkiaan, kiersi sitten kätensä Karlenin
kaulaan ja jäi liikkumattomana seisomaan.

Vanha Daudakin seisoi vähän etukumarassa kuin kivettyneenä.

Näin heidät näki vielä hetken Janis ja Birkenbaum, jotka eivät
kääntäneet silmiään heistä. Sitten he muuttuivat epäselvemmiksi,
sulivat yhteen, ja viimein näkyi koko jäälautta taivaanrannalla vain
pienenä harmaanvihreänä pisteenä.

Ja sitten sekin katosi.



RAUDUPIN EMÄNTÄ.


Korkeasta tapulista kuuluvat kuolinkellot, hautausvirsi hautuumaalta,
avatun haudan partaalla joukko surullisia kasvoja, haudassa komea musta
kirstu, kaunis kukkaisseppele kirstulla, mutta kyyneleitä — — — ei — —
—.

Kuka tänään kätketään ikuiseen lepoon?

Rikkaan Raudupin isäntä.

»Meidän elämämme kestää seitsemänkymmentä ajastaikaa tai korkeintaan
kahdeksankymmentä ja jos elo on ollut parhainta, on se ollut työtä ja
vaivaa» — — — niin alkaa pappi juhlallisella äänellä ja pitää noiden
sanojen johdosta liikuttavan puheen. Hän kertoo vainajasta, miten
hänenkin elämänsä oli ollut työtä ja vaivaa, hän kertoo pitkäaikaisesta
sairaudesta, kertoo, miten hän oikealla kristityn kärsivällisyydellä
kaikki kesti. Hän puhuu maallisesta tavarasta, ja että vainajalla sitä
oli yltä kyllin, mutta ettei hänen sydämensä liikoja ollut kiintynyt
siihen, vaan oli halannut sitä tavaraa, jota ei koi syö eikä ruoste
raiskaa, eikä varkaat kaiva ja varasta — — —. Hän puhuu vihdoin
jälkeenjääneestä sairaasta orvosta, lesken murtuneesta sydämestä ja
kääntyy Hänen puoleensa, joka hyljättyjen kyyneleet kuivaa — — —.

Ja leski, murtunein sydämin, peittää kasvonsa valkealla liinalla — —
— peittääkseen sitä, ettei hänellä ollut kyyneleitä, mitä kuivata.
Jälkeenjäänyt sairas orpo istuu haudan reunalla ja katsoo puoleksi
pelästynein, puoleksi uteliain silmin arkkua, ajattelee ja tuumii eikä
voi ymmärtää, mitä varten isä pannaan niin syvälle maahan — — —.

Viimeisen siunauksen sanat häipyivät, pappi jättää haudan.

Neljä miestä tarttuu mukana tuotuihin lapioihin ja lähestyy hautaa.

Eräs heistä kumartui pienen orvon puoleen ja kuiskasi hänelle:

»Pikku Matihs, heitä nyt isälle kolme kourallista santaa ja katso vielä
kerran kirstua, sinä näet hänet nyt viimeisen kerran.»

Lapsi tottelee ja heittää välinpitämättömänä nuo kolme kourallista
santaa. Sitten pistää mies lapionsa maahan, nostaa lapsen ylös, kantaa
hänet hautajaisvieraiden joukosta lähellä olevalle kummulle istumaan.

»Istu tässä, pikku Matihs, sillä aikaa kuin me hautaamme isäsi.»

Lapsi, joka heikkojen jalkojensa vuoksi mielellään kannatutti itseään,
katsoo mieheen ja sanoo:

»Kahrl!»

»Mitä?»

»Jää luokseni.»

»En voi, minulla ei nyt ole aikaa, mutta tulen pian taas luoksesi»,
vastasi mies tahtoen lähteä. Mutta lapsi ei häntä päästä. Silloin
saapuu Raudupin emäntä.

»Lähde vain», sanoi hän, »minä jään lapsen luo.»

Kahrl lähtee ja tarttuu lapioonsa.

Kumea ääni lähtee komeasta kirstusta, kun hiekka putoilee sille.
Seppele hajoaa ja häviää, hauta täyttyy hitaasti, hautajaisvieraat
laulavat. Pikku Matihs alkaa itkeä.

»Missä Kahrl on?» hän kysyy. »Tahdon Kahrlin tänne.»

Äiti tahtoo häntä rauhoittaa, ja antaa makeisia.

»En tahdo makeisia, mene pois, tahdon Kahrlin tänne», sanoo lapsi
uhmaavasti.

Samalla Kahrl tuleekin paikalle.

Pikku Matihs tarttuu hänen käteensä, Kahrlen täytyy istuutua hänen
luokseen. Näin he istuvat suuren sammaltuneen puuristin alla, Raudupin
emäntä, pieni Matihs, Kahrl...

Hauta on peitetty, kumpu muodostunut. Raudupin emäntä menee sen luo
ja koristaa kummun vihreillä köynnöksillä, joissa loistaa punaiset,
hienoista värjätyistä höylän lastuista tehdyt kukat. Sitten jättävät
kaikki haudan ja astuvat kärryjen luo, jotka odottavat hautuumaan
edessä. Täällä tarjoillaan vanhan tavan mukaan viinaa, hautajaisvieraat
juovat ja syövät ohutta valkoista leipää. Raudupin emäntä syö myöskin
ja juo sekä ojentaa omalla kädellään lasin Kahrlille, joka on nostanut
pikku Matihsin vaunuihin.

»Minä ajan sinun kanssasi kotiin», sanoo lapsi, kun hautajaisvieraat
tekevät lähtöä. »Äiti istukoon sinun paikallasi isän vaunuissa.» Hän
puhuu ruumisvaunuista, jotka Kahrl ajoi hautuumaalle.

Mutta emännän kärryissä on tilaa kolmellekin, ja niin ajavat he kaikki
kolme yhdessä. Matkalla nukahtaa lapsi. Raudupin emäntä puhuu. Hän
puhuu vähän liian paljon ja vilkkaasti, mikä ei ole oikein sopivaa
leskelle, jolla on murtunut sydän. Kahrl kuuntelee, vaikenee ja välillä
haukottelee. Kaikki se, mitä emäntä puhuu, on hänelle jo aikoja sitten
tuttua. Hän tietää, että Raudup oli vanha, sairas mies ja että vaimolle
oli raskasta hoitaa häntä; hän tietää, että Raudupin tilat ovat suuret
ja että Raudupin emännälle tulee vaikeaksi hoitaa sitä ilman miehistä
tukea; hän tietää, että hän on vainajan ainoa kummilapsi ja että emäntä
ei vielä ole täyttänyt kolmeakymmentäviittä vuottaan; mutta mitä varten
kuunnella kaikkea tätä uudelleen...?

Silloin vasta, kun emäntä huomauttaa, ettei hänellä ole nyt rahaa
kotona, jos Kahrl nyt heti tahtoisi ne sata ruplaa, jotka kummisetä oli
hänelle testamentissaan määrännyt, vastasi Kahrl:

»Jääköön rahat vielä toistaiseksi sinun haltuusi», sanoi hän, »minä en
niitä vielä tarvitse. Jos minä niitä tänä vuonna tarvitsen, tapahtuu se
siinä Martinpäivän aikoina.»

Raudupin emäntä nyökäytti päätään.

»Mutta käy nyt edelleen yhtä usein meillä kuin tähänkin asti. Käy
sairaan kummisi asemesta tervehtimässä hänen poikaansa. Kuten näet on
hän mieltynyt sinuun.»

»Niin on. Voin ehkä joskus sunnuntaisin päästä tänne...»

He saapuivat Raudupin pihalle.

Renki ottaa vastaan hevosen. Kahrl auttaa emäntää alas kärryistä ja
kantaa pienen Matihsin tupaan. Tuvassa on hyvin kuuma ja ilmassa tuntuu
hakatun kuusenoksan tuoksu.

Pöydälle, joka ulettuu koko väentuvan seinän pituuden, on asetettu
kaksi kulhoa keitettyjä vihreitä herneitä, jotka kuvaavat kyyneleitä
latvialaisissa hautajaisissa. Kaksi piikatyttöä kantaa nyt »kyyneleet»
pois ja ryhtyy illallispöytää kattamaan. Tupa tulee täyteen väkeä.
Muutamilla on kuusenoksia, jotka he ovat tuoneet mukanaan hautuumaalta.

»Älkää kuolko, älkää kuolko, kirkkomaalla ei ole enään tilaa», sanotaan
nuorille; »kuolkaa pois, kuolkaa pois, vielä on kirkkomaalla tilaa»,
sanotaan vanhoille, jotka eivät ole olleet hautuumaalla, ja lyödään
heitä oksilla. Lyöjät ja lyödyt nauravat.

Sitten istuutuvat vieraat pöytään, ruveten syömään ja juomaan. Pöydällä
on aina neljälle hengelle yhteensä pullo väkevää viinaa. Viina
pulloissa voittaa, vieraiden puhe käy äänekkäämmäksi ja vilkkaammaksi,
silloin tällöin nauraa joku, niin että tuvan seinät tärisevät.

Raudupin emäntä istuu myös pöydässä — häntä vastapäätä istuu Kahrl.
Mistä lie johtunut, että miehen posket punoittivat, siitäkö,
että huoneessa oli niin kuuma, vai liekö ollut ryypyn syy — — —
yhdentekevää; ne aivan hehkuivat, ja hän oli hyvin komea.

Raudupin emännän on myös painostavan kuuma...

Tulee pimeä, ennenkuin kaikki vieraat ovat syöneet. Tulet sytytetään
katosta riippuvaan, vihreillä köynnöksillä kiedottuun monihaaraiseen
puukruunuun. Ulkona pihalla välkkyy hopeahohteisena kuu. Tuvassa juo
vanhempi väki olutta ja grogia sekä pelaa korttia, pihalla kävelee
nuoriso, laskee leikkiä, nauraa — — —.

Muutama pari alottaa tanssin — — — ilman soittoa — — —.

»Se on oikein, tuo on viisasta!» huudahtaa eräs vanhus, joka on tullut
tuvasta, ja jonka ääni joko juomisesta tai äänekkäästä puheesta on
tullut käheäksi.

»Tanssikaa lapset! Tanssikaa! Minun hautajaisissani on myöskin
tanssittava! Mitä varten, helkkarissa, tulisi itkeä; se joka on
kuollut, hän on kuollut — — — Kun vaan kunniallisesti ja kunnialla on
haudattu — — — Vanha Raudup oli kunnon mies — — — jumaliste kunnon mies
— — — ja hän sanoi samaa, hän sanoi: jos tahtovat, niin viettäkööt
hautajaisiani yhtä iloisesti kuin häitä!»

Muutamat nuorukaiset lähestyvät vanhusta ja kysyvät häneltä, onko
vainaja todellakin sellaista puhunut?

»Tietysti hän on niin sanonut!» huutaa vanhus, »enhän toki rupea häntä
hänen omissa hautajaisissaan panettelemaan.»

»No, sittenhän voimme rauhassa jatkaa tanssimista. Vahinko ettei ole
ketään pelimannia saapuvilla — — —. Eiköhän jollain talon rengeistä ole
viulua tai hanuria?»

Eräällä heistä on hanuri. Hänen täytyy tuoda se esiin ja ruveta
soittamaan. Pojat ja tytöt tanssivat. Yhä useampi pari pyörähtelee
pihalla.

Kahrl tanssii myös. Puutarhan porttiin nojautuneena, katsoo Raudupin
emäntä, miten hyvin hän tanssii ja kuinka mielellään tytöt hänen
käsivarrellaan lentävät pihan poikki. Hän lähestyy hiukan tanssijoita.

Silloin huutaa joku Kahrlia. Pikku Matihs on herännyt ja kaipaa
häntä. Kahrl jättää tanssitoverinsa ja menee isännän makuusuojaan.
Pöydällä palaa talikynttilä, Raudupin sängyssä makaa kaksi vanhaa
vaimoa sikeässä unessa, emännän sängyssä istuu pikku Matihs ja itkee.
Puheensorina viereisestä tuvasta ja hanurin säveleet pihalta ovat
herättäneet hänet ja vaivaavat hänen heikkoja hermojaan.

Kahrl istuutuu sängylle ja rauhoittaa lasta. Pienokainen ei kuitenkaan
tahdo enää nukkua eikä Kahrl voi palata tanssipaikalle.

Hetken kuluttua astuu emäntä tupaan.

»Etkö jo pane maata ja nuku», toruu hän. Pikku Matihs ei kuitenkaan
häntä tottele, katsoo vain Kahrliin suurilla silmillään ja painautuu
yhä lähemmäksi tämän rintaa.

Raudupin emäntä menee kaapille. Tässä kaapissa on viiniä, tummaa,
punaista, makeata unkarin viiniä, jota lääkäri on määrännyt pikku
Matihsille. Kaapissa on myöskin lääkepullo, josta Raudup otti pari
pisaraa, kun uni pakeni. Emäntä ravistaa pulloa: mitätön pisara on
vielä tallella. Hän ravistaa sen viinilasiin, täyttää lasin puolilleen
viiniä ja ojentaa sen pienokaiselle juotavaksi.

Lapsi juo mielellään voimakasta, makeata viiniä. Eikä hän nytkään torju
sitä luotaan, juo — ja on kymmenen minuutin perästä sikeässä unessa.

Kahrl antaa lapsen hiljaa vaipua vuoteelle, peittää hänet kevyellä
peitteellä ja aikoo lähteä. Mutta emännän ruvetessa puhumaan hän
pysähtyy.

»Kas tässä, maistapa sinäkin kerran tätä viiniä», sanoo hän ja kaataa
lasin reunoja myöten täyteen. »Juo!»

Kahrl ei anna itseään kahdesti pyytää. Hän tyhjentää lasin parilla
siemauksella.

»Sepä vasta maistui!» huudahti hän ja antoi emännälle lasin takaisin.

»Maistuiko? No, sitten vielä lasillinen. Kaksinkertainen ei repeä.»

Poika juo, kiittää ja poistuu huoneesta. Raudupin emäntä kaataa myös
itselleen lasillisen ja sulkee sitten kaapin.

Hän lähtee ulos ja asettuu jälleen puutarhaportille.

Hanuri soi lakkaamatta ja piha on täynnä tanssivia. — Jopa jokunen
vanhempikin pari pyörähtelee...

Mutta kukaan ei vikkelämmin kuin Kahrl, hän aivan lentää — — —. Äkkiä
hän astuu emännän luo:

»Etkö sinäkin tahdo tanssia?» kysyy hän puoleksi leikillään. Hänen
silmänsä palavat kuten tulinen viini, jota hän juuri on juonut.

»Koettakaamme», vastasi emäntä.

»Kuinka?»

Hämmästyneenä katsahti Kahrl häneen hetkisen, heitti sitten nauraen
päänsä taaksepäin ja vie hänet pihan keskelle.

Raudupin emäntä tanssii Kahrlin kanssa — ja tuoreelle hautakummulle
kutoo kuu hopeahuntuaan.

Suuret, kovin suuret ovat Raudupin maat, vaikeaksi, perin vaikeaksi
käy Raudupin emännälle niiden hoitaminen ilman isäntää. Kun hän menee
pellolle tarkastamaan, mitä rengit tekevät, laiskottelevat piiat
kotona, ja jos hän tekee piikojen kanssa kotona työtä, laiskottelevat
rengit ulkona. Ja kunpa he vain laiskottelisivat! Mutta ne
ymmärtämättömät kylvävät pellavaa ohrapeltoon ja ohraa pellavapeltoon,
ja tattarit sinne, minne perunat olisi istutettava, ja pilaavat siten
vainajan niin ankarasti noudattaman järjestyksen ja vuoroviljelyksen.
Mutta kun tämä ei ole emännän mielestä aivan oikein ja hän lausuu
jonkun moitteen sanan, saa hän vastaukseksi: »Isäntä teki myös näin,
isäntä tahtoi tämän ja tuon aivan tällä tavalla tehdyksi.» Ja Raudupin
emäntä, joka ei ennen ole juuri nimeksikään välittänyt peltotöistä,
vaikenee ja uskoo — — —.

Kellarissa seisoo astia astian vieressä, voita täynnä. Kuka lähtee
kaupunkiin? Raudupin emäntä kyllä tuntee tien Riikaan, hän kävi siellä
kerran miehensä kanssa, mutta sillä aikaa, kun he olivat matkalla, oli
varsa kuollut kotona. Häntä ei haluta toista kertaa olla niin kauan
kotoa poissa. Silloin tällöin kyllä joku rengeistä kulkee Riikaan
kuorman kanssa, mutta emännän mielestä hän tuo aina pari ruplaa
vähemmän kotiin, kuin Raudupin isäntä itse olisi tuonut.

Emäntä valittaa huoliaan holhoojilleen. Holhoojat nauravat: »Ota
itsellesi mies», sanoi heistä toinen.

»Niin todellakin, ota itsellesi mies», vakuutti toinenkin. »Näin suuri
talous ei tule isännättä toimeen.»

Raudupin emäntä punastui.

»Pitäisikö minun kosia itselleni miestä nyt jo, vaikka ei vielä ruoho
kasva vainajan hautakummulla?»

Mutta kovin, kovin suuri on Raudupin talous, vaikeaa, kerrassaan
vaikeaa on Raudupin emännän sitä isännättä hoitaa. Palvelusväki tulee
päivä päivältä rohkeammaksi ja tottelemattomammaksi; emännän täytyy
kutsua holhoojat uudestaan luokseen ja pyytää heiltä neuvoa.

»Johan minä viimein sanoin, ota itsellesi mies», sanoi toinen.

»Ja minä sanoin, ettei näin suuri talous tule isännättä toimeen»,
huomautti toinen.

Emäntä punastui taas kovasti.

»No, jos te minua siihen neuvotte — — — voinhan mennä naimisiin — — —.
Mutta kukapa suostuisi ottamaan tällaista vanhaa leskeä?»

Holhoojat nauroivat.

»No, kuulkaapas tuota — vanhaa leskeä! Me itse, holhoojasi, ottaisimme
sinut, jos vaan voisimme.»

Mutta holhoojat eivät voi. He ovat jo kauan sitten huomanneet, että
ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla ja ovat hakeneet sekä löytäneet
toverinsa. Mutta he esittävät Raudupin emännälle toisia miehiä, joista
hän voi valita: Mahrz Mizpap, Spriz Schlakan, Peeter Tschutschakok,
Andsch Schwaukst, Krustia Kwehpin ja Brenz Besben — kumpikin kolme,
yhteensä kokonaista puoli tusinaa, sillä niistä, jotka Raudupin emännän
kanssa tahtovat jakaa ilot ja surut ja ihanan elämän Raudupin talossa,
niistä ei ole puutetta.

Mutta emännälle ei kelpaa kukaan tästä puolesta tusinasta. Kaksi
ensimmäistä juovat itsensä liian usein humalaan, kaksi seuraavaa
pitävät kortin peluusta ja ovat inhottavia, Kwehpin on rikas tyhmyri ja
Brenz Besbeniä ei pikku Matihs voi sietää.

»Sillä en tarvitse yksinomaan miestä itselleni, vaan myöskin lapselleni
isän.»

»Aivan oikein», vakuuttivat holhoojat. »Mutta mistä keksiä sellainen,
joka miellyttää sinua, eikä ole lapsellesi vastenmielinen?»

Sitten saapuu Kahrl taloon. Hän tulee melkein joka toinen sunnuntai,
mutta ei ole vielä kummisetänsä kuoleman jälkeen käynyt emännän
huoneessa. Hän leikkii pikku Matihsen kanssa väentuvassa, ulkona
pihalla, jos jossain, mutta emännän huoneeseen hän ei mene. Mutta
tänään, kun hän kuuli, että emännällä on vieraita, ei hän jäänyt isoon
tupaan, vaan meni sisähuoneisiin.

Riemuiten ontuu pikku Matihs häntä vastaan, riiputtaa itseään hänen
kaulassaan ja painaa poskensa Kahrlin poskea vastaan. Kahrl rauhoittaa
lasta, tervehtää emäntää ja emännän holhoojia. Sitten hän istuutuu,
ottaa lapsen polvelleen, keskustelee holhoojien kanssa ja rakentaa
pienokaiselle korttitaloja.

Hetken kuluttua nousevat holhoojat, mennäkseen Raudup-alueen peltoja
tarkastamaan. Pikku Matihs tahtoo päästä mukaan, hän tahtoo nimittäin,
että Kahrl kantaa häntä. Äiti toruu lasta sellaisesta pyynnöstä, mutta
Kahrl nousee ja lähtee lapsi käsivarrellaan holhoojien kanssa.

Raudup-alueen pellot ovat hyvässä kunnossa, vaikkei siementä olekaan
kylvetty oikeihin peltoihin, Raudupin emäntä saa toivoa hyvää satoa.

Pellot ovat laajat, Karhiin voimakas käsivarsi väsyy kantaessaan pikku
Matihsia niitä pitkin — — —.

Vihdoin he palaavat takaisin taloon, josta hyvän ruuan haju tulee heitä
vastaan. Kun pikku Matihs on kylläinen, tulee hän uniseksi ja menee
vuoteeseen, Kahrl odottaa, kunnes lapsi on nukahtanut ja sanoo sitten
jäähyväiset. Holhoojat jäävät vielä. He puhuvat Kahrlista ja innostuvat
häntä ylistämään. Raudupin emäntä kuuntelee.

Lopulta huudahtaa toinen heistä:

»Tiedätkös mitä, emäntä? Naipa tuo Kahrl: hänestä saat pulskan
miehen!... Mitäpä siitä, jos hän nyt on Gailitilla vain renkinä eikä
isäntänä ja vaikka hän on sinua nuorempi! Sellaisille seikoille en pane
mitään arvoa.»

»Ja miten pikku Matihs häntä rakastaa ja hänkin näyttää pitävän
pienokaisesta», sanoi toinen. »Minä en sinun sijassasi ottaisi ketään
muuta kuin Kahrlin.»

Emäntä punastui hiusmartoaan myöten.

»Mahtaiskohan Kahrl minusta huolia?» sanoi hän. »Niin kaunis mies — — —
suostuisikohan hän naimaan lesken — — — voisi valita tytön — — — vaikka
kuinka komean.»

Holhooja nauraa.

»Kaikkein komeimman kyllä, mutta ei ketään niin rikasta kuin sinä.
Äsken juuri kun tarkastelimme peltoja, sanoi hän, että Raudupin talo on
vallan kuin herraskartano — — — Ja hänkö kieltäytyisi rupeamasta tähän
kartanoon isännäksi? Synti olisi luulla häntä niin tyhmäksi.»

»No niin, mietinpä sitten, mitä tehdä», sanoi emäntä.

»Tuumi, tuumi ja toimi sitten viisaasti.»

       *       *       *       *       *

Raudupin emäntä on tuuminut.

Eräänä päivänä hakee hän vaateaitasta suuren nyytin pyhävaatteita ja
rupeaa pukeutumaan ja siistimään itseään.

»Mihin lähdet?» kysyi pikku Matihs, joka istuu lattialla uuninnurkassa.
ja ompelee tilkuista tehdylle nukelleen hametta.

Äiti katselee peiliin, näkee suurta vaivaa saadakseen hiuksensa
kauniisti jakautumaan, eikä vastaa lapselle mitään.

»Mihinkä sinä lähdet, äitiseni?» toistaa lapsi hetken kuluttua, laskien
kalpeat, laihat kätensä syliinsä.

Emännällä ei taaskaan ole aikaa vastata. Hän katselee itseään peiliin
ja koettaa, mikä silkkiliinoista parhaiten sopii päähän keltainen vaiko
valkoinen? Ruskea vaaleanpunaisilla vaiko harmaa punaisilla kukilla?

»Äiti kultani, sanohan toki, minne aijot lähteä?» pyytää poika, antaa
neulomuksensa jäädä uuninnurkkaan ja ryömii huoneen keskustaa kohti.

»Älä tule jalkoihini», huutaa äiti, sitoen harmaan, punaisilla kukilla
koristetun liinan päähänsä. »Jää vain sinne uunin luo. — — — Minnekö
lähden? Vieraisille minä lähden ja jos olet kiltti kotona, niin tuon
sinulle jotain mukanani palkaksi.»

»Miten liinasi kahisee, äiti! Anna minun koettaa, kuinka se on pehmeä.»

»Myöhemmin, sormesi eivät nyt ole puhtaat», vastaa äiti ja jatkaa
itsensä koristamista.

Pikku Matihs istuutuu jälleen uunin luo ja jatkaa neulomistaan.
Neulominen ei kylläkään ole mikään poikain tehtävä, mutta mitäpä
tuollaiselle rammalle muutakaan antaisi ajan kuluksi? Veistä hänelle
ei voi antaa, hän voisi kaatua ja vahingoittaa itseään, hänhän on niin
heikko jaloistaan.

»Nyt olet kaunis», sanoo lapsi, katsoen emäntään, joka lopultakin on
valmiiksi pukeutunut.

»Olenko?» huudahtaa emäntä, ja katsahtaa vielä kerran peiliin. Hän
naurahtaa tyytyväisenä.

Mennessään ovelle, kumartuu hän lapsen puoleen ja antaa tämän koettaa
päällinänsä nurkkaa.

Lapsi koskettaa hennoilla sormillaan liinaa, katsoo äitiään suurilla
sinisillä silmillään ja kysyy:

»Mitä sinä tuot minulle, äiti?»

»Saammepahan nähdä, lapseni», vastaa äiti.

»Jotain kaunista?»

»Tietysti jotain kaunista.»

Hieno puna kavahtaa emännän poskille, hän poistuu huoneesta, nousee
oven edessä odottaviin kärryihin ja ajaa pois.

Tie, jota pitkin hän ajaa, vie Gailitin tilalle.

Gailitissa puhdistetaan juuri savupiippua, kun Raudupin emäntä saapuu.
Katolla kumartuu pitkä, jäntevä mies ylös ja alas, silloin tällöin
huutaen jonkun määräyksen piippuun.

Raudupin emäntä tuntee nuohoojan äänestä — se on Kahrl. Hän astuu alas
kärryiltä ja sitoo hevosen. Outo, hänelle tähän saakka tuntematon
levottomuus vaivaa häntä.

Hän astuu taloon, menee isännän kamariin.

Puoli tuntia — ehkäpä enemmänkin — kuluu, Gailitin emäntä astuu
tuvasta, lähestyy Kahrlia, joka on tuhkaa ulos kantamassa väentuvasta
ja sanoo, että tuhankanto voi jäädä toiseen kertaan, hänen tulisi
laittaa itsensä kuntoon ja siistiksi, ja saapua sitten toiseen
kamariin, Raudupin emännällä olisi hänen kanssaan puhumista.

»Sen mitä Raudupin emännällä on sanomista, voin kuulla tällaisenakin»,
vastaa Kahrl nauraen.

»Ihminen!» huudahti Gailitin emäntä hiljaa ja lyö miestä kevyesti
olalle. »Mene äkkiä peseytymään! Etkö sitten ollenkaan aavista, mitä
varten Raudupin emäntä on saapunut tänne. Hän tahtoo naida sinut!»

»Ohoo!» huudahti renki ja avasi silmänsä selkoselälleen. »Vai naida
minut? — —- — Sano hänelle etten ole kotona. Minä en tule teidän
kamariinne.»

Gailitin emäntä ravisti päätään.

»Älä nyt siinä — — — enhän voi sanoa hänelle, ettet ole kotona, hän
näki sinut katolla ja tunsi sinut... Mutta miksikä et tahdo mennä
sisälle? Hävettääkö sinua? Mene nyt vain rohkeasti sisään, minä jätän
teidät kahdenkesken.»

»Mutta minä en ensinkään tahdo tavata Raudupin emäntää», vastasi Kahrl.

»Miksi et tahdo? Kahrl, ethän vain ole niin tyhmä, että — — —.»

»En aio häntä ottaa», keskeytti Kahrl emännän puheen. »Jumaliste, en
nai häntä, tehköön sitten mitä tahtoo. Ole hyvä ja sano hänelle, että
olin kotona, mutta olen juuri lähtenyt pois.»

»Mene nyt, äläkä puhu joutavia. Tee miten haluat, mutta sinun täytyy
puhutella Raudupin emäntää. Ellei hän tapaa sinua tänään, tulee hän
toisen kerran. Muuten — ei hän sinua heti vie mukanaan.»

»No, samapa tuo. Menen sitten hänen luokseen», sanoi Kahrl melkein
uhmaten. »Mutta tällaisena kuin tässä seison, pesemättömänä, jotta
Raudupin emäntä pelästyy jo ulkonäköänikin ja kiiruhtaa pois.»

Mutta se tunne, joka emännän kasvoilla kuvastuu, on aivan toinen kuin
pelon tunne hänen nähdessään Kahrlin astuvan luokseen. Tuolla ovella
seisoo pitkä, voimakas mies, mustana kuin itse piru, ja kuitenkin — tai
ehkäpä juuri sentähden — kauniina kuin enkeli. — Heikko vavistus kulkee
pitkin hänen ruumistaan.

Kahrl hymyilee, puolittain häveten, puolittain uhmaten, selvittää
kurkkuaan ja sanoo: »Hyvää päivää.»

»Hyvää päivää!» vastaa Raudupin emäntä. Hänestä tuntuu äkkiä kuin olisi
hänelle tarttunut pala kurkkuun.

Hetken vaitiolo. Kahrl istuutuu takkakivelle.

»Kenenkä meistä on alotettava keskustelu?» kysyy hän vihdoin. »Minun
ehkä on kysyttävä mitä Raudup-äiti minusta tahtoo?»

Raudup-äiti! ... Kuumana nousee veri emännän kasvoille. Tähän asti
Kahrl ei vielä koskaan ole häntä nimittänyt Raudup-äidiksi, vaan
emännäksi. Minkätähden hän teki sen nyt? Emäntä tointuu jälleen.

Kuta vähemmän sanoja tässä asiassa käyttää, sitä parempi. Ja hän vastaa:

»Mitäpä minä sinulta tahtoisin... Ehkä olet jo huomannut mitä
sinusta tahdon... Minua säälittää, että sinua kiusataan täällä uunin
puhdistajana. Tahtoisin mielelläni tehdä sinusta isännän.»

»Tuo on hyvin hyvä tarkoitus Raudup-äidillä», vastaa Kahrl ja luo
silmänsä alas katsellen nokisia käsiään. »Mutta en oikein tiedä.
Minulla taitaisi olla vaikeampi olo isäntänä kuin uunin puhdistajana.
Savupiippua puhdistamaan kykenen, mutta isännöimään en.»

»No, jos minä olen tehnyt sinusta isännän, pidän minä siitäkin huolen,
että sinä ymmärrät isännöidä. Uskon, että tulet olemaan tyytyväinen
siihen, että minä itse sinua opetan.»

Että heidän keskustelunsa saisi tällaisen luonteen, tiesi Kahrl
jo edeltäkäsin, mutta kun hänen nyt tuli antaa päättävä vastaus,
kainosteli hän kuitenkin ja epäröi.

»No, mitä tästä tuumit?» kysyy häneltä naimahaluinen leski ja hymyilee
suloisesti.

Koska hän nyt välttämättä tahtoo sitovan vastauksen, niin tahdon sen
hänelle antaa, ajattelee Kahrl ja sanoo: »Ellen ole väärin ymmärtänyt,
tahtoo Raudup-äiti, että minä — — — että me menisimme naimisiin...
Raudup-äiti, siitä ei tule mitään.»

Raudupin emäntä luulee kuulleensa väärin.

»Kuinka? — — Siitä ei tule mitään?» toisti hän. »Miksikä ei?»

»No, emmehän me sovi yhteen. Sinä, rikas emäntä, minä köyhä renki — — —
ajattele, mitä maailma naimisestamme tulisi sanomaan.»

Raudupin emäntää nauratti.

»Maailma! Mitä minä maailmasta välitän! Puhukoon se mitä haluaa, emmekö
me saisi tehdä, mikä meitä haluttaa? Joka välittää ihmisten juoruista,
hän ei pääse pitkälle.»

»Olkoon niinkin, mutta sittenkin — — —. Raudup-äiti... en voi tulla
Raudupin isännäksi», lausui Kahrl.

Emäntä nousee.

Mitä tuo mies puhuukaan? Laskeeko hän leikkiä vai onko hän vakavissaan?
Ei, vakavissaan hän ei puhu, Raudupin emännälle johtuu mieleen, mitä
holhooja oli sanonut, että olisi synti pitää Kahrlia niin tyhmänä, ja
hän lähestyy Kahrlia, aikoen istuutua hänen viereensä.

»Älä nyt puhu joutavia», sanoo hän, »älä tee niin paljon verukkeita.»

»Enhän minä mitään verukkeita», sanoo renki ja siirtyy äkkiä hyvän
matkan päähän. »Älä tule liian lähelle minua, mustaat pukusi.»

Mutta emäntä ei kuuntele häntä, vaan istuutuu takkakivelle Kahrlin
viereen.

»No niin, miksi sitten epäröit, etkä sano suoraan, jotta tahdot tulla
Raudupin isännäksi?»

»Mutta sanoinhan jo suoraan, etten tahdo siksi tulla.»

»Puhutko vakavasti?»

»Aivan vakavasti, tietysti, Raudup-äiti.»

Raudupin emäntä vuoroin punastuu, vuoroin kalpenee, katsoo silmät
suurina komeata miestä, joka on luonut silmänsä alas — — —. Kahrl ei
siis hänestä todellakaan välitä — — — yksinkertainen renki hylkää
rikkaan Raudupin emännän käden. Häpeä ja katumus vahaavat hänet äkkiä,
vaivoin saa hän hillityksi äänensä vapisemasta sanoessaan:

»Sinä kai pidät minua itsellesi liian vanhana?»

»Liian vanhanako? Mitä vielä, tulenhan minäkin kerran vanhaksi.»

»No, liian rumana sitten?»

»En sitäkään. Minun mielestäni et ole ollenkaan hullumpi.»

»Mutta miks’et sitten minusta huoli? Joku syyhän sinulla täytyy olla,
minkätähden et tahdo tulla Raudupin isännäksi?»

»Totta puhuen, löytyy todellakin yksi este, jonka tähden en voi sinua
ottaa», vastaa Kahrl ja hymyilee. »Ellei sitä olisi — — —.»

»Mikä se este on?» kysyy Raudupin emäntä väliin. »Onko sinulla jo
toinen morsian?»

Kahrl tuntee miten hän tämän kysymyksen johdosta punastuu — — — olipa
hyvä, ettei hän ole itseään pessyt. Hän tekee kieltävän liikkeen
kädellään.

»Toinen morsianko?!»

»No, mikä muu sitten voisi olla esteenä? Voithan sen minulle sanoa,
Kahrl... totta tosiaan.»

Kahrl nousee. Mitä hän vastaisi tuolle tunkeilevalle naiselle, ettei
häntä loukkaisi? Hämillään pistää hän nokisen kätensä taskuun. Siellä
hänen sormensa sattuvat pieneen pyöreään kiveen, jonka pikku Matihs
on hänelle leikillään antanut viime pyhänä ja jonka hän on unohtanut
taskuunsa. Hänelle juolahti eräs tuuma mieleen.

»No, jos nyt niin mielelläsi tahdot syyn kuulla», sanoi hän ja
kääntyy oveen päin, niin voinhan sen sinulle sanoa: »minä en voi olla
isäpuolena.» Hän aikoo lähteä.

Mutta Raudupin emäntä tarttuu häntä käteen, eikä päästä menemään.

»Miten on mahdollista, että lapsi olisi sinun kieltoosi syynä?»
huudahtaa hän. »Poikahan rakastaa sinua ja sinä häntä. Minkä tähden et
voisi olla hänelle isänä? Älä nyt joutavia, tuo ei ole todellinen syy,
en laske sinua kamarista, ennenkuin olet sanonut minulle todellisen
syyn.»

Onpa tuosta nyt vaivaa, ajatteli Kahrl, kiukun noustessa.

Nyt hän tahtoo tietää salaisuuteni — — —. Mutta sitä hän ei saa — —
—. Nyt sanon hänelle sellaisen syyn, joka varmasti riittää. Ja ääneen
sanoo hän:

»Oikea syy on siinä, että talo, jonka isännäksi lupaat minut tehdä, ei
ole sinun talosi vaan pikku Matihsin...»

Raudupin emäntä päästää Kahrlin käden irti.

Varmoin askelin jättää tämä huoneen.

       *       *       *       *       *

Raudupin emäntä palaa jälleen kotiinsa.

Sanomatta sanaakaan jättää hän hevosensa tielle kiiruhtavalle rengille
ja menee kamariinsa. Masentuneena istuutuu hän tuolille. Oi, mikä
häpeä! Mies, jolle Jumala ei ole antanut muuta kuin vähän punaa
poskille ja jokseenkin komean vartalon, hylkää rikkaan Raudupin
emännän! Niin, rikas — — — vaikka talo kuuluukin lapselle, on hänen
osansa siitä huolimatta vielä niin suuri, että häntä hyvällä syyllä voi
kutsua paikkakunnan rikkaimmaksi naiseksi. Tämän mies kyllä tietää, ja
sittenkin hän hylkää hänet. Mies himoitsee vielä suurempaa rikkautta —
— — tyhmyri, mistä hän enemmän löytäisi kuin Raudupin emännällä on...
Komea olet kyllä miekkonen, mutta tuskinpa vaan kartanoiden tyttäret
sinusta huolisivat...!

Emännän katse harhailee huoneessa. Missä lapsi? Nukke yksin makaa uunin
luona lattialla, pienokainen itse on poissa. Omituinen ajatus juolahtaa
emännän mieleen: olisikohan pikku Matihsille tapahtunut onnettomuus,
sillä aikaa kun hän oli poissa kotoa?

Hän menee toiseen huoneeseen ja hakee lasta vuoteesta. Siellä makaa
lapsi huivilla peitettynä ja nukkuu. Pienet kasvot ovat käännetyt
valoon päin ja emäntä huomaa miten kapeat ja kalpeat ne ovat. Mutta
tällä kertaa tämä näky ei häntä liikuta, kuten se ennen on tehnyt,
päinvastoin tämä näky lisää yhä enemmän katkeruutta hänen sydämessään.
Hän kääntyy poispäin lapsestaan, ottaa silkkihuivin päästään ja asettaa
sen kaappiin.

Kaapin ovi narahtaa ja pikku Matihs herää. Hän nousee istumaan
sängyssä, hieroo silmiä kädellään ja sanoo:

»Joko olet kotona, äitiseni? Katso miten kiltti olen ollut, minä
nukuin.»

»Näen sen», vastasi äiti lyhyeen ja aikoo sulkea kaapin oven.

»Oletko tuonut tuliaisia minulle?» kysyy lapsi.

Emäntä avaa laatikon, joka on kaapin alimmaisen hyllyn alla ja ottaa
siitä sokerin palasen.

»Kas tässä», sanoi hän ja heittää paikaltaan sokerin palan lapsen
syliin. Sitten hän sulkee kaapin ja menee toiseen kamariin muuttamaan
pukua.

Seuraavana yönä kiusaavat rumat mielikuvat Raudupin emäntää. Lopulta ne
muuttuvat omituiseksi uneksi. Raudupin emäntä seisoo kamarissaan, jonka
lattialla on kuusenhavuja ja seinillä kuusenoksia. Keskellä kamaria on
pieni valkea kirstu, kirstussa lepää kapeakasvoinen, kalpea lapsi —
pikku Matihs. Mutta ikkunan ääressä — samalla paikalla kuin silloinkin,
jolloin hän oli holhoojien kanssa emännän vieraana — istuu Kahrl, on
niin kaunis, niin komean ja miehekkään näköinen ja hymyilee, viittaa
emäntää kädellään —. Ilosta huudahtaen syöksyy hän Kahrlin syliin,
syleilee komeata miestä ja suutelee punaisia huulia himokkaasti...
Silloin alkaa lapsi arkussa valittaa ja itkeä, Kahrl pelästyy — työntää
emännän luotaan. Hän kaatuu — kaatuu lapsen arkulle ja herää.

Pikku Matihs itkee ja huutaa äitiään.

»Mikä on hätänä?» kysyi äiti vihaisena.

Onko lapsi nyt esteenä, ettei hän edes unissaan saa omistaa Kahrlia.
»Mitä tahdot?» »Juotavaa!» pyytää pienokainen kuivin suin.

»Saat huomenna» vastaa äiti. »Nuku nyt, äläkä enään huuda.»

Pikku Matihs vaikenee.

Vielä myöhemminkin hän silloin tällöin valittelee unissaan. Mutta äiti
ei sitä kuule, hän uneksii edelleen.

Kiusaaja näyttää hänelle viekoittelevia tulevaisuuden kuvia.

       *       *       *       *       *

Neljä viikkoa on kulunut. Raudupin talossa ei näinä neljänä viikkona
ole tapahtunut mitään erikoista, emännän suhde pikku Matihseen on vain
muuttunut aivan toiseksi.

Äiti on tullut ystävällisemmäksi lapselleen.

Ennen sattui, että hän joskus torui lastaan sangen ankarasti tai sanoi
muuten pahasti, mutta nyt pikku Matihs ei enään kuule emännän suusta
sellaista; ennen kielsi hän poikaa tekemästä sitä tai tätä, mutta
nyt saa poika tehdä mitä itse haluaa. Hän saa leikkiä tulen kanssa
aivan kuin kukkien kanssa: hän saa tuntikaudet istua kaivon reunalla
ja heitellä puupaloja veteen, tahi leikkiä muuten vedellä; hän saa
heikoilla jaloillaan kiipeillä kaikilla tikapuilla pihassa; saa ryömiä
talon takana olevaan hiekkakuoppaan, joka jo kerran on vierinyt ja
täyttynyt, kaivaa siellä nukelleen kodin —. Raudupin emäntä antaa tämän
kaiken rauhassa tapahtua.

»Eihän sitä tuollaiselta lapsiraukalta voi kaikkea kieltää», tapasi
hän sanoa, kun ihmiset huomauttivat, että hän antaa lapsen olla liian
paljon omin valloin. »Onhan sääli kieltää ramparaukalta kaikki, mikä
sitä edes vähän tässä elämässä huvittaa. Olen kyllin kauan kohdellut
häntä tarpeettoman ankarasti, eläköön nyt hiukan oman mielensä mukaan.
Minä en ole levoton hänestä, tuollaiset rammat ottaa Jumala erikoisesti
hoivaansa.»

Ja todellakin. Näyttipä melkein siltä, että Jumala oli ottanut
pikku Matihsin erikoiseen huomioonsa. Hän tekee kaikkea mikä hänen
lapsenmieleensä kulloinkin juolahtaa, eikä hänelle sittenkään tapahdu
pienintäkään onnettomuutta. Niin, tuntuupa melkein siltä kuin tämä
riippumaton vapaus, jossa lapsi elää, edistäisi hänen terveyttään.
Hänen poskensa sairaloinen kalpeus häviää, jopa niillä joskus väreilee
hieno punakin.

Kun emäntä huomaa että lapsen voimat vahvenevat, ostaa hän eräänä
päivänä hänelle juutalaiselta veitsen.

Täytyyhän pojalle kerran antaa veitsi käteen, muutenhan hänestä tulee
täydellinen ompelija... kyllin vanha hän on siihen. Ja jos lapsi
vaatii, että veitsi on teroitettava, antaa äiti teroittaa sen oikein
teräväksi — — —

Täten on pikku Matihsillä yksi lelu lisää. Raudupin emäntä on hyvä
äiti. Sitä ei voi kieltää. Ja kuitenkin käy äiti pojalle päivä päivältä
vastenmielisemmäksi. Poika pelkää äitiään. Hän on ehkä huomannut
jonkun niistä ilkeistä katseista, joilla äiti häntä väliin salaisesti
katselee, ehkäpä ei. Hän ehkä vain vaistomaisesti tuntee, mitä kamalaa
tekoa äiti tuumii ja mitkä luonnottomat ajatukset hänen aivoissaan
kierii... ajatukset niin pimeät, kuin jos ne olisivat syntyneet itse
helvetissä.

— — — Tämänkö ramman takia pitäisi minun kadottaa onneni? Näin puhelee
Raudupin emäntä itsekseen. Enkö ole kyllin kauan istunut jo mieheni
sairasvuoteen ääressä ja hoitanut häntä? Tuleeko minun koko elämäni
olla sairaanhoitajana? Ei, sitä en tahdo. Minkätähden sen tekisin.
Olenko minä pahempi kuin toiset naiset? Muut elävät lakkaamatta onnessa
ja ilossa, enkä minä muka ennen vanhuuden päiviänikään saisi onnea
ja iloa, en saisi rakastaa. Ensimmäistä miestäni en voinut rakastaa.
Kahrlia rakastaisin... Oi, rakastan häntä sanomattomasti! Miten kaunis
hän on! Miten kookas, miten voimakas, miten terve hän on. Miten hänen
huulensa ovat punaiset, ja nämä huulet suutelisivat minua, ellei
minulla olisi lasta — — —. Oi, mikä onnettomuus! Miksi ei tuo lapsi
kuole? Hänhän on ristinä ja taakkana sekä itselleen että minulle.
Miksei kuolema ota minulta tätä ristiä!... Minä ravistan sen vielä
päältäni. En voi elää enää ilman Kahrlia... Ellei lapsi pian kuole voi
vielä tapahtua onnettomuus ... Tietysti, eihän se voi olla syntiä? Ei
niinkään ramman maailmassa pitäisi saada elää. Kenelle siitä on hyötyä?
Kenellä on siitä hyötyä jos pikku Matihs elää? Ei kenelläkään, ei
ainoallakaan. Mutta jos hän kuolee, tekee hän minut onnelliseksi, ja
sen vuoksi pitäisi hänen kuolla. Minä kuolisin myös mielelläni hänen
tähtensä, jos tekisin hänet kuolemani kautta terveeksi ja onnelliseksi,
mutta sitä en voi. Minun kuolemani ei häntä auta, mutta hänen
kuolemansa minua kyllä...

Tällaiset ajatukset ovat saaneet Raudupin emännän ajatukset sekaisin
ja ne tulevat yhä pakottavammiksi ja uhkaavammiksi. Kaiken päivää on
hänellä vain mielessään kaunis Kahrl, yöllä uneksii hän yhä hänestä.
Kirkossa ei hän kuule saarnaa, eikä hän rukoile Jumalaa, katselee vain
Kahrlia. Vastustamaton mustasukkaisuus valtaa hänet, jos hän huomaa
Kahrlen ystävällisessä keskustelussa jonkun nuoren tytön kanssa, eikä
hän tiedä miten olla, kun Kahrl häntä tervehtää ja puhuttelee. Omatunto
varoittaa häntä kyllä: »Sinä lähestyt kuilua, joka sinut nielaisee,
ellet karkeita pahoja ajatuksiasi! Lapsesi on rampa, sitä enemmän
sinun tulee sitä rakastaa. Niitä kipuja, jotka häntä vaivaavat, koeta
sinä niitä äidillisellä rakkaudellasi lieventää... Ja oletko muuten
varma, että viettäisit onnellista elämää Kahrlin kanssa? Eikö teko,
jota tuumit, nostaisi Jumalan vihan teidän ylitsenne? Eikö siitä tulisi
sydämeesi ikuinen painajainen? Heitä ne ajatukset, heitä luotasi nuo
kamalat aikeet, jotka vievät sinut varmaan perikatoon.»

Raudupin emäntä ei kuuntele mitä hänen hyvä henkensä kuiskaa. Hänen
päätöksensä vapautua vihatusta lapsesta, tulee yhä varmemmaksi. — Niin
lähestyy onnettomuus päivä päivältä.

       *       *       *       *       *

Kuuma elokuun päivä. Raudupin väki leikkaa ohraa talosta kaukana
olevalla pellolla, emäntä on yksin kotona. Hän on valmistanut
juustomaitoa ja pesee keittiön edessä maitoastioita. Emännän kasvot
ovat hehkuvan kuumat, hän keskeyttää työnsä vähän väliä, pyyhkii
otsaansa ja tuijottaa avaruuteen.

Miten hiljaista on ympärillä, kun hän keskeyttää työnsä. Yksinpä
pääskysetkin näyttävät lentäneen väen mukana pellolle, sillä vain
harvoin visertelee joku niistä tai kiitää vinhassa lennossa emännän
ohi. Pikku Matihsiakaan ei näy, eikä kuulu lähistöllä. Emäntä jatkaa
rauhassa työtään. Ellei leikkuuväki ole ottanut lasta mukaansa, leikkii
se jossain lähistöllä.

Emäntä ottaa kantopuun, noutaakseen kaivosta vettä astiain huuhtomista
varten. Kaivo ei ole kovinkaan kaukana asuinrakennuksesta, saunan
vieressä. Puolitiessä, tallin luona, josta jo näkyy kaivolle, huomaa
emäntä, että pikku Matihs askartelee kaivon kannella, joka ulettuu
kaivon yli ja koettaa haravalla onkia jotain vedestä ylös. Se on
luultavasti jotain raskasta. Miten hän yrittääkään! Hän sai sen jo
kerran onnellisesti ylös. Se on pieni kivinen kanuunan kuula, jonka
Kahrl kerran oli löytänyt kyntäessään ja jolla lapsi hyvin mielellään
leikki. Hän tarttuu kiveen, tahtoen nostaa sen kannelle, mutta liukas
kuula luiskahtaa hänen käsistään, poika kurkottaa tavoittaakseen sitä —
vesi kaivossa räiskähtää, heikko pelästyksen huuto kuuluu ja häipyy.

Emäntä jää aivan kivettyneenä hetkeksi seisomaan. Pikku Matihs on
hävinnyt kaivon kannelta. Kansi uiskentelee vedessä. Lapsi on pudonnut
kaivoon.

»Joudu, kiiruhda lastasi pelastamaan!» huutaa emännälle hänen hyvä
henkensä.

Ja hän juoksee — juoksee niin että kantopuunhaat heltiävät, saapuu
kaivolle ja näkee miten pojan pää taas nousee pinnalle ja miten hänen
kätensä kuoleman tuskassa tarttuvat kanteen.

»Äiti!» sopertaa lapsi tuskin kuuluvasti, sillä vesi tunkeutuu hänen
suuhunsa ja vetää hänet alas. Hän tarttuu pienillä sormillaan kanteen,
heikot jalat räpyttelevät ja koettavat etsiä tukea kaivon reunasta.

Ja uudelleen kuuluu pari käsittämätöntä, korisevaa ääntä.

Silloin katsahtaa Raudupin emäntä pikaisesti ympärilleen.

Tuleeko tuolla tiellä joku laaksosta päin, tahi tuolta metsän reunasta?
Ei, ei kukaan... Kamala tuli syttyy emännän silmissä. Hän kiskoo
kantopuun olaitaan alas, kohottaa sen ilmaan — ei, hän antaa sen
jälleen vaipua, tapahtukoon Jumalan tahto.

Raudupin emäntä ajattelee Jumalaa ja samassa silmänräpäyksessä vaipuu
pikku Matihs kaivoon. Pääskynen sukeltautuu esiin taivaan sinestä,
räpyttelee siipiään aivan emännän pään päällä, kuuluu äänekäs
kvirikviri ja lintu häviää.

Tuolla hän nyt makaa kaivon syvyydessä, ei enään elä eikä hengitä.
Tuolla hän nyt makaa niinkuin olet hänen jo kauan sitten toivonut
makaavan, kylmänä ja äänettömänä... Miksi et iloitse siitä emäntä,
miksi et naura ja riemuitse — miksi olet noin kalpea? Sinä vapiset —
voimakas nainen, joko sinut valtaa suloinen tunne siitä, että ihana
Kahrl vihdoinkin tulee omaksesi? Älä nyt ajattele Kahrlea, vaan
ajattele miten sinun on ihmisille ilmoitettava lapsesi kuolema...
Juokse pellolle, hajota hiuksesi, että väkesi näkee sen jo kaukaa
liehuvan, ja ovat valmiit vastaanottamaan järkyttävää uutista, kerro,
että pikku Matihs on pudonnut kaivoon ja uponnut, sillä aikaa kuin sinä
askartelit kotona, vääntele käsiäsi, vaikeroi ja itke, jos voit...
Mutta joudu, joudu, onneton äiti, ellet tahdo, että joku toinen ehtisi
ennen ja levittää uutisen vieläpä luultavasti toisella tavalla kuin
sinä tahtoisit tehdä. Etkö näe tuolla saunan nurkalla jonkun liikkuvan?
Niin, nyt näet hänet, älä pelästy, sehän on vaan Jankel Goldbaum,
joka siellä hakee paria luunpalaa. Sokea ja mykkä juutalainen, jos
sulkee hänen suunsa kulta-avaimella ja kaataa silmiin hopeaa... Hän
lähestyy sinua hitaasti, näyttää sinulle keltaiset hampaansa ja kysyy
minkä tähden olet antanut lapsen hukkua? — — — Raudupin emäntä,
Raudupin emäntä, eikö sinulla ole kultaa ja hopeata kädessäsi? Ei
ole, ainoastaan kantopuu. Tahdotko sen avulla tehdä hänet sokeaksi
ja mykäksi, ehkä kuuroksikin? Kas niin, voimakas nainen, sinähän
osaat käsitellä tätä kantopuuta, kulta ja hopea jäävät itsellesi ja
Kahrlille. — — — Mitä, eikö vanha mies tyydy siihen? ... Hän pakenee,
hän huutaa? Älä anna hänen huutaa, emäntä, viisas nainen, vie hänet
kamariisi ja avaa hänelle kaappisi... Noin paljon? Täytyykö sinun
miesvainajasi rahoja hellittää noin paljon? Älä vääntele kasvojasi
tuolla tavalla, kuta enemmän annat, sitä mykempi ja sokeampi hän tulee
olemaan, eikä hän sinulle voi koskaan olla kyllin mykkä ja sokea. Kas
noin — nyt hän taas lähtee ja sinä voit vapaammin hengittää, hän menee
ystävänäsi, sydämesi ja rahapussisi ovat paljon keventyneet! ... Ja
nyt, juokse pellolle, hajota hiuksesi, että väkesi jo kaukaa näkee sen
hulmuavan ja on valmistunut vastaanottamaan järkyttävää uutista, kerro
että pikku Matihs on pudonnut kaivoon ja hukkunut, sillä aikaa kun sinä
askartelit kotona, vääntele käsiäsi, vaikeroi ja itke — itke, jos voit
niin tehdä...

       *       *       *       *       *

Raudupin emännän kamarissa on kuusen hakoja lattialla ja kuusen oksia
seinillä, keskellä seisoo pieni valkea kirstu ja kirstussa lapsi,
kapeaposkinen, kalpeakasvoinen. Tähän saakka on emännän uni toteutunut.
Mutta Kahrl ei istu ikkunan ääressä ja viittaa kädellään — Kahrl on
lähtenyt kaupunkiin isäntänsä kanssa ja ostaa siellä lemmikilleen,
jolle samalla hetkellä veisataan kuolinvirttä, pahvista tehdyn hevosen.
Kotomatkalla vasta kuulee hän onnettomuudesta. Hän ei tahdo sitä uskoa
ja kiiruhtaa Raudupiin, kuullakseen asian emännän omasta suusta.
Kuultuaan kaiken, ei tämä, tavallisissa oloissa jokseenkin karski mies,
voi pidättää kyyneleitään. Raudupin emäntä itkee myös. Hän on samalla
niin äärettömän surkean ja masentuneen näköinen, ettei Kahrl voi
hillitä itseään, vaan istuutuu hänen viereensä, tarttuu hänen käteensä
ja lohduttaa häntä...

Kaksi kuukautta kuluu, heidän näkemättä toisiaan, kaksi kuukautta,
jotka Raudupin emäntä on pyhittänyt pikku Matihsille ja suremiseen.
Tällä ajalla on lohduttomasta äidistä vähitellen tullut elämänhaluinen
leski, josta ei huomaa, millaisen raskaan, korvaamattoman surun hän
vastikään on läpikäynyt. Eräänä päivänä, jolloin hän taas seisoo peilin
ääressä, sitoen päähänsä harmaata silkkiliinaa, jossa on punaiset
kukat, hän huomaa kaksi uutta ryppyä otsallaan. Hän vetää liinan
syvemmälle kasvoilleen, pukeutuu ja ajaa Gailitiin.

Tällä kertaa Kahrl ei seiso katonharjalla, ja Raudupin emännän mennessä
sisälle, tulee vanha köyryinen vaimo häntä vastaan. »Olisitpa voinut
viivyttää hetken tulemistasi», ajatteli emäntä, sillä hän muistaa,
että matka tai kyläily epäonnistuu, jos ensimmäinen vastaantulija on
vaimoihminen.

Ja hänen matkansa on todellakin turha. Kahrl ei ole kotona.
Kysymykseensä, missä hän on, vastaa Gailitin emäntä: »Hän lähti tänä
aamuna käräjätalolle. Kirjurin kaivo on luhistunut ja se täytyy
puhdistaa.»

»Vai niin», sanoi Raudupin emäntä purren huultaan, eikä puhu enään
Kahrlista. Hetken kuluttua lähtee hän sieltä.

Parin päivän kuluttua ovat sen kunnan jokavuotiset syysmarkkinat.
Raudupin emäntä toivoo tapaavansa Kahrlin markkinoilla, saadakseen
asiansa selväksi.

Markkinat ovat laajalla alueella ja Raudupin emäntä hakee Kahrlea
turhaan pitkän aikaa. Lopulta hän hänet löytää.

Kahrl seisoo maantien toisella puolen, torin päässä, mäntymetsän
reunassa, ja juttelee erään miehen kanssa. Kun emäntä lähestyy heitä,
poistuu vieras mies ja Raudupin emännän toivo jäädä kahden Kahrlin
kanssa on täyttynyt.

»Kylläpä olen saanut sinua hakea», sanoi hän, ojentaen Kahrlelle
kätensä. »Näyttää siltä kuin olisit juuri vastikään saapunut.»

»Eipä» vastaa Kahrl, »en suinkaan vastikään. Voisinko minä olla näin
humalassa, jos vasta äsken olisin tullut? ...»

Hän nauraa äänekkäästi, hän on todellakin maistanut. Hänen punakat
poskensa ovat vielä helakammat kuin tavallisesti, hänen iloiset
silmänsä säkenöivät elämän halua, hänen liikkeensä ovat niin vapaat,
niin varmat, niin pehmeät, ettei Raudupin emäntä enään voi irroittaa
katsettaan hänestä ja hänestä tuntuu, ettei Kahrl vielä koskaan ole
ollut niin ihana kuin tällä hetkellä.

»Humalassa?» sanoi hän ja löi Kahrlea kevyesti kädelle. »Sinä
leikinlaskija.»

»Tietysti. Olenhan ollut jo aamusta varhain täällä, olin tuonut lehmän
markkinoille, myin sen, join margritschia... Olen nähnyt sinutkin
ainakin kymmenen kertaa.»

»Etkä tullut luokseni?»

»Mistä minä tiesin, että tahdoit tavata minua.»

»Etkö tiennyt? Eikö emäntäsi ole kertonut sinulle, että kävin teillä?»

»Sen hän kertoi. Mutta luulin — — —.»

Kahrl ei lausunut loppuun, mitä hän oli luullut, vaan poistaa muutaman
kuivan heinänkorren hihaltaan välinpitämättömän näköisenä.

»Mitä sinä luulit?»

»No luulin, että asia on päättynyt.»

»Päättynyt? ... Kahrl, älä puhu noin!» huudahtaa Raudupin emäntä,
joka ei enään jaksa hillitä itseään. »Jospa tietäisit, kuinka minä
sinua rakastan. En voi sitä oikein sanoakaan!... Rakas Kahrl, tule
Raudupiin, tule Raudupin isännäksi! Sano mikä sinulla on hätänä, kun
olet tullut Raudupiin? Tulet olemaan rikas ja kunnioitettu, elät kuin
herra! Jumaliste, tulen pitämään ja palvelemaan sinua herranani, enkä
miehenäni, tulen pitämään sinua — en tiedä miten — minä tulen...»
Emäntä vaikenee, hän ei löydä sanoja. Hänen povensa nousee ja laskee
suuren kiihtymyksen tähden, hänen olisi ollut helppo kuolla Kahrlin
tähden — — —.

»Nyt et saa vastustaa enään», jatkaa hän hetken kuluttua liehakoiden,
»nyt et voi mainita enään mitään estettä, joka olisi avioliittomme
tiellä, nyt sinun täytyy, niin nyt täytyy sinun tulla isännäksi
Raudupiin.» »Todellako?» kysyy Kahrl leikillisen ivallisesti ja
katsoo lakkaamatta tielle odottaen, että joku tulisi kuulemaan heidän
keskusteluansa. »Kukapa tietää, vaikka voisinkin sinulle mainita jonkun
esteen. Ehkäpä voinkin?»

»Älä nyt joutavia, älä nyt enään vastusta... Silloin kun olin luonasi,
mainitsit yhden ainoan esteen, ja tämä este on nyt poissa.»

»On poissa? Mistä esteestä sinä sitten puhut?» kysyi Kahrl, joka
jo melkein oli unohtanut, millä hän silloin oli perustellut
vastustamisensa.

»Niin, puhun pikku Matihsesta — hänhän oli esteenä...»

»Pikku Matihs? Mitä, Raudup-äiti, ethän toki ajattele että minä tuon
lapsiraukan takia kieltäydyin tulemasta Raudupin isännäksi?»

»Mutta niinhän sinä sanoit», huudahtaa emäntä ja kalpenee.

»Niin, nyt muistan, että sanoin niin. Mutta minä sanoin sen vain sillä,
kun sinä minua niin ankarasti vaadit ilmaisemaan syytä kieltooni.
Oikeata syytä en voinut enkä tahtonut sinulle sanoa, mutta pikku Matihs
ei suinkaan ollut minään esteenä, pikku Matihs, joka oli minulle yhtä
rakas kuin pieni veli.»

Miehen ääni vapisee hiukan, hän vaikenee.

»Pikku Matihs ei ollut esteenä», toistaa Raudupin emäntä soinnuttomalla
äänellä. »Hän ei ollut esteenä, mikä oli, mikä on siis oikea syy
kieltoosi?»

»Nyt kai voin sen sinulle sanoa», jatkoi Kahrl. »En voi naida sinua
sen tähden, että minulla jo on morsian. Marija Kahrklen nai minut
taloonsa. Me olemme jo viime kesästä saakka kihloissa. Mutta tähän
asti piti asian pysyä salassa, koska vanhus ei minusta huolinut,
mutta sen jälkeen kun perin kummisedältäni ne sata ruplaa, on hän
muuttunut toisenlaiseksi minua kohtaan, ja viime sunnuntaina antoi hän
myöntymyksensä. Ja sen tähden voin nyt vapaasti puhua onnestani. Martin
päiviksi voit hankkia minulle nuo sata ruplaa, Martin päivänä ovat
häämme.»

Kahrl aikoo mennä.

»Jää, älä mene!» huutaa emäntä tukahutetulla äänellä, tarttuu lujasti
Kahrlia käteen, eikä päästä häntä. »Kahrl onko se täyttä totta: — sinä
hylkäät minut, otat toisen... Marija Kahrklenin... Kahrl, silloin
täytyy minun kuolla.»

»Älä ole hullu, Raudup-äiti, päästä minut», sanoi komea mies äkäisenä
ja koettaa irroittaa kätensä emännän kädestä. »Katso, ihmiset tuolla
alkavat meitä tarkastaa.»

»Katsokoot, jos se heitä haluttaa, mitä se minua liikuttaa», sanoo
Raudupin emäntä hillittömänä. »Katsokoot vain meitä, minä en päästä
sinua vapaaksi, ennenkuin olet minulle luvannut...»

»Hullu nainen», keskeyttää hänet Kahrl vihaisena ja kiskoo hänet pari
askelta mukanaan. »Mitä tahdot minusta? Mene pois piru, en voi myydä
itseäni sinulle! Mutta jos tahdot niin tule mukaan, minä ostan sinulle
puoli tusinaa toisia minun tilalleni.»

Silmänräpäyksen ajan seisoo Raudupin emäntä Kahrlin edessä ikäänkuin
kovan iskun huumaamana — suu auki, himmein, tuijottavin silmin. Mutta
silmänräpäyksen ainoastaan. Sitten hän tointuu jälleen. Hän puristaa
Kahrlin käden kuin ruuviin ja vetää hänet metsään sellaisella voimalla,
että mies turhaan taistelee vastaan.

»Mitä sinä sanoitkaan?» sähisee hän ja silmänsä säkenöivät aivan
vihreinä, »mitä sinä minulle sanoit? Onko sinulla oikeutta puhua
minulle tuolla tavalla? Tiedätkö, että voisin tappaa sinut kuin koiran
— sinä ilkiö... Miksi sinä petit minua? Miksi et sanonut minulle heti,
että sinulla on toinen morsian? Miksi puhuit pojasta, kun sinun olisi
pitänyt puhua Marijastasi? Kahrklen, hän on siis tuo valittu, jonka
edestä minun on väistyttävä — tuo kerjäläinen, joka ei omista edes
kymmenettä osaa siitä, mitä minä omakseni kutsun. Ja sittenkin tahdot
ottaa hänet, ja sittenkin hän on sinulle rakkaampi kuin minä! ...
Millä taikaruualla hän sinua on ruokkinut, minkä noitajuoman sinulle
juottanut... Mitä hän on edestäsi tehnyt? Ei hän ole sinulle edes
oljenkortta maasta nostanut, ja sittenkin hän on sinulle rakkaampi kuin
minä, kuin minä — — — joka olen — — — tiedätkö mitä minä olen tähtesi
tehnyt?»

Tätä sanoessaan ravistaa emäntä mielipuolen tavoin kauhistuneen miehen
kättä.

»Tiedätkö, mitä olen tähtesi tehnyt? ... Sinä uskot, että poika kuoli,
Jumalan hänelle määräämän kuoleman? ... Niin, kalpene vain — — kalpene
vahan valkeaksi, pikku Matihs ei kuollut luonnollista kuolemaa. Sinun
tähtesi annoin hänen hukkua kaivoon. Minä olisin voinut pelastaa hänet,
mutta sinä olit minulle rakkaampi kuin lapseni, ja sentähden annoin
hänen hukkua. Voi, voi! Ja nyt sinä siitä huolimatta otat toisen! Ota
Marijasi, ota hänet! Mutta tämän sanon sinulle: kielesi kuivukoon
kirotun valheesi tähden ja lapsen henki kiusatkoon sinua yötä päivää ja
tuottakoon teille molemmille onnettomuutta, aina hautaan asti.»

Viimeisiä sanoja lausuessa, päästi emäntä Kahrlen käden irti, iski
nyrkkinsä hänen rintaansa, niin että mies horjahti, ja katosi sitten
metsään.

Kuin huumaantuneena katsoo mies hetkisen poistuvan jälkeen ja
kääntyy sitten maantielle. Tiellä kulkee ihmisvirta edes takaisin.
Hevosmarkkinaväkeä tulee ja menee, iloiset parit käyskentelevät
ilakoiden ja leikkiä laskien. Itse markkinapaikalla tunkeilevat sekä
suuret että pienet myymäkojujen luona, raha helisee, ostajat ja myyjät
nauravat, lapset piipittävät pieniä savesta tehtyjä ankkoja, siellä
täällä joku pari riitelee. Ravintolassa kilisevät lasit ja pullot,
nuoret miehet kostuttavat kurkkuaan vaahtoavalla oluella ja vanhat isät
tekevät samoin. Kärryissä istuvat nuoret tytöt, syövät piparkakkuja
ja rinkilöitä juoruten poissaolevista. Vaimojen ja vanhojen äitien
kielet liikkuvat yhtä nopeaan kuin nuortenkin. Kaikki käy aivan samalla
tavalla kuin edellisenä, sitä edellisenä ja sitäkin edellisenä vuonna
tässä samassa paikassa...

Silloin vanhat vaimot äkkiä vaikenevat ja kuuntelevat. Mikä ilkeä
humu tuolla syntyy? ... Ja nuoret tytöt pistävät puoliksi haukatut
piparikakut ja rinkilät taskuunsa, nousevat seisomaan kärryissään ja
katselevat ympärilleen: mitä ihmiset tuonne tielle kokoontuvat? Vanhat
isännät ja nuoret miehet jättävät ravintolan, viiden minuutin perästä
kulkeutuu koko markkinaväki maantielle uteliaisuudestaan.

»Mitä on tapahtunut?» kysyy toinen toiseltaan ja ihmisjoukon keskeltä
kuuluu vastaus:

»Onnettomuus.»

»Millainen onnettomuus?»

»Nainen.»

»Mitä on naiselle tapahtunut?»

»Hän on joutunut kuorman alle.»

»Kuka hän on?»

Tällä kertaa viipyy vastaus hiukan. Mutta sitten tulee vastaus.

»Raudupin emäntä.»

Niin Raudupin emäntä. Suuren ihmisjoukon keskellä makaa hän
liikkumattomana maantiellä. Hänen musertunut päänsä lepää
markkinavahdin sylissä, ja tämä valelee sitä vedellä. Kukaan ei voi
sanoa, miten onnettomuus tapahtui? Toiset kertovat, että syy oli
hänessä itsessään; toiset taas, että syy oli ajajan... Oli muodostunut
sankka tomupilvi, kun mies oli ajanut kaksivaljakollansa kuormaa
markkinoilta pois, Raudupin emäntä oli juuri sillä hetkellä juossut
maantien yli — ja kun pöly oli hälventynyt, oli emäntä maannut
maantiellä murskaantunein päin...

       *       *       *       *       *

Korkeasta tapulista kuuluu kuolinkellot, hautausvirsi kirkkomaalta,
avonaisessa haudassa komea musta kirstu, kaunis kukkaseppele kirstulla
ja haudan ja kirstun ympärillä joukko hymyileviä perijöitä...

Kuka tänään haudataan?

Raudupin emäntä!

Mutta Martin päivänä viettävät Kahrl ja Marija häitään. Häät ovat
komeat, paljon vieraita saapuvilla, morsian on herttainen ja kaunis.
Mutta sittenkään ei Kahrl voi päästä oikealle häätuulelle, sillä hänen
sydäntään painaa vuoren tavoin Raudupin emännän kirous. Hän ei tunne
itseään syylliseksi, mutta hän ei kuitenkaan voi olla yhtä iloinen kuin
toiset. Onnettoman lapsen siniset silmät eivät tahdo poistua mielestä.

»Ollaanko surumielisiä?» kysyy kaunis morsian, ja kiertää kätensä hänen
kaulalleen. »Koettakaamme huvittaa itseämme tanssilla.»

Kahrl tanssii.

Mutta ei hän tanssinkaan jälkeen tule iloisemmaksi...

Häät ovat ohi.

Arkioloissa nuori aviomies oppii tuntemaan vaimonsa hyvät ja heikot
puolet, nuori aviovaimo taas miehensä hyvät ja huonot ominaisuudet.
He eivät ole pettyneet. He ovat toisiinsa ja kohtaloonsa tyytyväisiä.
Maallista tavaraa heillä on kylliksi... Ja kuitenkaan Kahrl ei voi
jättää huokailemistaan eikä hän ole niin onnellinen kuin pitäisi.

»Mikä sinua vaivaa?» kysyy hänen vaimonsa.

Mutta Kahrl ei kerro, mikä hänen sydäntään ahdistaa.

»Mikä sinun on?» kysyy nuori aviovaimo yhä useammin, luullen että Kahrl
ei ole onnellinen hänen kanssaan ja itkee.

Silloin kertoo Kahrl hänelle kaikki.

Nuori vaimo on kovin järkytetty, tumman varjon lailla laskeutuu
Raudupin emännän kirous hänen aurinkoiseen mieleensä. Tuottaako lapsen
henki hänelle todellakin onnettomuutta? Ehkäpä noina vaikeina hetkinä,
jotka pian lähestyvät. Hänen sydämensä pelkää, ja lapsen siniset
silmät, joita hän ei ole koskaan nähnyt, kiusaavat myöskin häntä.

Mutta kaikki käy onnellisesti. Ja Kahrlin pitäessä pientä punakkaa
poikaansa käsivarsillaan, katselee se häntä suurilla sinisillä
silmillä, joista isälle avautuu kokonainen taivas onnea ja sovintoa.
Vapisevin käsin laskee hän tuon nuoren ihmistaimen kehtoon ja kumartuu
nuoren vaimonsa puoleen...

»Iloitse vaimoni, kirous on poistettu meistä, hän ei meitä vihaa, koska
on tullut takaisin meidän luoksemme.

Vanhemmat antavat esikoiselleen nimeksi Matihs.



UKONILMA.


Kaiken sen, minkä Luther mainitsee neljännessä rukouksessa kuuluvan
jokapäiväiseen leipään ja tarpeeseen — kaiken sen omisti Roplainin
isäntä, mutta muutapa ei. Hän ei ollut rikas, joksi ihmiset häntä
kutsuivat, ei myöskään saita, kuten he häntä nimittivät. Mutta
huonosta ajasta huolimatta oli hän, viisaasti lisäämällä tulojaan
ja välttäen kaikkia turhia menoja, säästynyt tekemästä velkoja. Ja
tämän johdosta sai hän sekä rikkaan että saidan maineen. Se, että
häntä nimitettiin rikkaaksi, oli hänelle mieleen, eikä hän väittänyt
vastaan, vaikka sellaista hänen kuultensa mainittiin, mutta se että
häntä sanottiin saidaksi, se häntä monta kertaa suututti, ja hänen
teki usein mieli näyttää miten väärässä ihmiset olivat siinä luulossa.
Vakavana miehenä malttoi hän kuitenkin aina mielensä, eikä ryhtynyt
mihinkään, saadakseen ihmiset uskomaan toisin. »Puhukoot vain»,
sanoi hän itsekseen, »kunhan vain tiedän sydämeni vapaaksi näistä
vioista; parempi on kuulla soimauksia rikkaudesta ja saituudesta kuin
tuhlauksesta ja veloista». Velka. Niin se on ruma sana, sana, jota
Roplain ei voinut kärsiä. Velka, se oli sellaisen vieraan nimi, jota
hän on koettanut pitkät vuodet ajaa talostaan ulos tuskalla ja vaivalla.

Sillä hän ei ole aina ollut tuo »rikas» Roplain. Oli aika, jolloin
tuskin kukaan tiesi sellaisesta miehestä mitään kuin Andrew Osch —
kukapa muuten rengeistä mitään välittäisi? — onko sellainen olemassa
vai ei. Vasta silloin, kun hän nai Roplainin isännän tyttären, tahi
oikeammin kun hän appensa kuoltua, otti huostaansa ylt’yleensä
velkautuneen Roplainin talon, mitättömän vuokratalon — vasta silloin
ruvettiin häntä enemmän tarkkaamaan.

Ihmiset vaivasivat silloin päätään ja ihmettelivät, minkä takia Osch
sälytti harteilleen koko suuren velkataakan. »Tyhmyydestä», tuumivat
toiset. »Kun hänkin kerran tahtoo olla isäntänä», tuumivat taas toiset.
Mutta siitä olivat kaikki yksimielisiä, ettei hän vuotta kauempaa
tulisi Roplainin talossa toimeen. Mutta hän pysyi siellä kauemmin.
Kului yksi, jopa kaksikin vuotta, ja Oschin omaisuus ei joutunut
vasaran alle. Kului vielä muutama vuosi ja katso — sen sijaan että
olisi vajonnut, rupesi Roplainin isäntä nousemaan. Viiden lehmän sijaan
seisoi nyt seitsemän navetassa, kolme hevosta hän omisti, ja kartanoon
maksettava vuokravelka oli sulanut puoleen entisestä. Sitäpaitsi
maksoi hän palvelijoilleen palkan täsmällisyydellä, joka oli ollut
aivan vierasta hänen apelleen ja joka sopi esimerkiksi vaikka kylän
rikkaimmalle isännälle. Tästä johtui ettei Oschin tarvinnut koskaan
olla ilman piikaa tai renkiä, kuten hänen edeltäjänsä usein joutuivat
olemaan, vaan hän saattoi vieläpä valita parhaimmat joukosta.

Näin tapahtui, että Roplainin talo tuli yhä enemmän tunnetuksi ja
että Oschia kutsuttiin varakkaaksi, ennenkuin olikaan maksanut kaikki
velkansa, ja kun hänellä ei ollut enään velkaa kutsuttiin häntä
rikkaaksi. Ja koska tavallisesti se joka on rikas, on myös onnellinen,
niin ei ole kummeksuttavaa, jos Roplainiakin pidettiin onnellisena
ja — kadehdittiin. Ja todellakin, Osch ei tuntenut itseään ollenkaan
onnettomaksi kaiken kestetyn vaikean ajan jälkeen, mutta ei hän silti
vieläkään saanut nauttia elämän himmentämätöntä iloa, jotain oli vielä,
joka valmisti hänelle ikäviä hetkiä, syviä huokauksia, ja tämä hänen
huolensa ja murheensa syy oli Andrew, hänen ainoa poikansa. Hänellä
oli kyllä isän etunimi ja piirteet, mutta isän luonnetta hänellä ei
ollut. Kenessä lienee syy, että hänestä oli tullut kevytmielinen ja
irstas — liekö isässä joka taistellen köyhyyttä vastaan ja koettaen
maksaa velkaansa, liian vähän huolehti poikansa kasvatuksesta, tahi
äidissä, joka oli liiaksi hemmoitellut ainoata poikaansa, ja liian
vähän kurittanut, vaiko Andrewissa itsessään, joka ei ottanut kuuleviin
korviinsa isän opetuksia ja äidin ystävällisiä neuvoja — kuka sen
tietää! Oliko ehkä syy isässä, mutta hän ainakin eniten suri tehtyään
tämän surullisen huomion. Vähemmän tahi tuskin ollenkaan äiti suri tätä
seikkaa, äiti, joka, kuten ainoan lapsen äidit tavallisesti, uskoi
Andrewinsa syyttömyyteen ja joka ei antanut Andrewin monien vikojenkaan
sitä itselleen vakuuttaa, vaan löysi aina helposti jokaiselle vialle
anteeksiannon. Ja sanoaksemme totuuden, niin ei Andrew taas ollut niin
huono, ettei hänessä olisi löytänyt monta hyvääkin ominaisuutta, yksi
näistä oli hänen ahkeruutensa. Koulussa ei hän millään erikoisella
innolla pyrkinyt eteenpäin, mutta kotona sitävastoin hän teki työtä,
niin että oli ilo häntä katsella. Kuudentoista vuotiaana kykeni hän
täysin täyttämään yhden miehen paikan ja käsitteli auraa, viikatetta ja
puimakonetta kuin leikkikalua vain. Yhdeksäntoista vuotiaana ei Andrew
ollut sen parempi tai huonompi kuin muutkaan hänen laisensa, jotka,
tuntematta muita päämääriä ja koettamatta pyrkiä parempaan, elävät
miten itse haluavat. Jos hänelle suinkin sattui tilaisuutta, joi hän
itsensä humalaan. Hän piti paljon kapakka- ja sen tapaisista iloista,
kävi joka ilta »seurassa», pelasi korttia, nimittäin rahapeliä, jos
hänellä sattui olemaan rahaa, ja antoi rakkauden liekin mielellään
salassa leimahtaa sydämessään jotakuta tyttöä kohtaan. Pitkään aikaan
ei isä huomannut poikansa huonoja taipumuksia, sillä poika osasi
hyvin salata isältään kaiken sen, minkä vaisto sanoi olevan isälle
vastenmielistä. Ja kuten usein tapahtuu, että vieraat avaavat meidän
silmämme omien asioittemme suhteen, niin tapahtui nytkin Roplainille.

Palattuaan pitemmältä matkalta, poikkesi hän väsyneenä pitäjän
krouviin, levähtämään. Ilta jo hämärsi. Hetken istuttuaan tuvassa,
aikoi hän nousta ja lähteä, kun kaksi nuorta miestä astui sisään,
pyytäen pari pulloa olutta, ja tuntematta häntä, tahi ehkeivät häntä
huomanneetkaan, istuutuivat Oschin lähelle ja alkoivat jutella.

»Mutta sanohan minulle Paul», sanoi toinen, senjälkeen kun olivat
hetken puhuneet jonnin joutavia, ja alensi äänensä kuiskeeksi, »miten
on Dsenin laita? Sinähän asut hänen naapurissaan ja olet varmaan
kuullut, joko hän on terve? Luultavasti ei hän vielä ole?» »Miten lie»,
nauroi puhuteltu hiljaa, »sellainen reikä ei sentään niin helposti
parane, kun se päällepäätteeksi sattuu olemaan räätälin päässä.»

»No, kenen päässä tahansa ei tuollainen reikä niinkään helposti
parane», sanoi edellinen, »se oli todellakin hyvin lyöty! Mutta kyllä
se olikin tarpeen. Dsen rupesi olemaan liian röyhkeä. Ja kuka käski
hänen koko illan liehakoida Marja Leepkahjia, hänhän tietää vallan
hyvin, että tyttö on nuoren Oschin mielitietty.»

»Niin sanoppa muuta», vastasi toinen, »se oli häneltä suuri tyhmyys,
niinkuin tytöistä olisi muka puute. Mutta onhan se toki onni, ettei
kukaan muu, meitä molempia lukuunottamatta, tiedä kuka on syypää,
muuten kävisi Andrewin huonosti. Uskon varmasti, että jos hänen isänsä
saisi sen tietää, niin hän iskisi kaksi samanlaista reikää pojan
päähän. Minä tunnen hänet hyvin, olin hänellä vuoden renkinä.»

»Niin», sanoi edellinen, »ota siitä selko! Koko maailma pitää vanhusta
viisaana, ankarana ja niin säästäväisenä, että hän kääntää kopeekankin
kolmasti kädessään, ennenkuin antaa sen pois — ja poika elää leveästi,
kuin mikäkin! Miten se on mahdollista, Paul?»

Paul nauroi ääneensä, tyhjensi lasinsa ja siveli pehmeitä viiksiään.

»Mitenkäkö mahdollista, Mahrz?» toisti hän: »no on sekin kysymys! Isä
ei tietystikään tiedä mitään. Sinulla ei ole vanhuksia, etkä sentähden
tiedä, miten heitä voi kaikenlaisilla tyhmyyksillä petkuttaa. Etenkin
äitejä! Jumaliste, en voi omaanikaan moittia, mutta Andrewin äiti on
kullan veroinen! Yhdessä pojan kanssa peittävät he isältä kaiken: no
ymmärrätkö nyt?»

Mahrz hymyili ja ravisti päätään.

»Vaikka vain», sanoi hän, »mutta niin paljon rahaa kuin näkee Andrewin
tuhlaavan, niin paljoa hänen isänsä ei koskaan anna hänelle.»

»Mutta jopa sinä olet yksinkertainen», huudahti Paul. »Eikö Andrew
sitten ansaitse mitään? Ja onhan tuollaisen isän pojalla luottoa missä
vain! Äiti antaa minkä voi ja kun ei se riitä — no niin, minkä sille
voi — — —». Ja kumartuen Mahrzin puoleen, jatkoi hän aivan hiljaa:
»Hänen ystävänään tunnen asianlaidan aivan tarkalleen ja tiedän, ettet
kerro tätä edelleen; tällekin kapakan isännälle Andrew on velkaa
kaksikymmentäkolme...»

Hän ei lopettanut lausettaan, vaan hieroi kiivaasti oikean käden
peukaloa nimettömään ja hymyili.

»Todellako?» ihmetteli Mahrz.

Roplain nousi ja jätti krouvin.

Kun isäntä ja emäntä seuraavana päivänä olivat kahden kesken, kertoi
hän vaimolleen, mitä oli kuullut eilen krouvissa.

»Mitä sanot siitä?» kysyi hän totisena ja surullisena.

Emäntä rupesi itkemään.

»Uskotko sinä sitten kaikkea sitä, mitä ihmiset puhuvat?» sanoi hän,
»onko se mahdollista, että meidän Andrewimme voisi tehdä sellaista?
Oi, Jumalani, millaisia pahoja ihmisiä ja kieliä! Mitä pahaa poikamme
onkaan heille tehnyt, kun he näin hänestä juttelevat?»

»Kysykäämme Andrewilta itseltään tätä asiaa», puhui Roplainin isäntä,
avasi ikkunan ja huusi poikaansa, joka pilkkoi pihalla puita.

Hän tuli sisään, kaunis, voimakasrakenteinen nuorukainen, josta
jokainen isä ja äiti voi ylpeillä.

»Oletko tavannut Dsenin viime sunnuntaina seurassa?» kysyi isä.

Andrew katsoi ensin isäänsä ja sitten äitiinsä, joka pyyhki silmiään
esiliinannurkalla, ja vastasi epävarmalla äänellä:

»Olen.»

»No, silloin sinä kai tiedät, kuka häntä on lyönyt päähän?»

Poika koetti kestää isän ankaran, tutkivan katseen vastatessaan:

»Lyönyt päähän? Siitä en tiedä mitään.» Roplainilla nousi veri poskiin.

»Vai et tiedä siitä mitään? No, sitten minä tiedän enemmän kuin sinä;
itse sinä olet tehnyt tuon urotyön», sanoi hän.

»Joka on sinulle sellaista puhunut, hän on valehdellut», vastasi poika
rohkeasti, »sanon sinulle vielä kerran, etten ole lyönyt Dseniä.»

»Sinä valehtelija!» huudahti isä, »etkö häpeä valehdella minulle vasten
kasvojani, pitääkö minun ehkä hakea todistajia?»

»Jos puhut todistajista, niin ovat he vääriä», vastasi Andrew muistaen
ystäviensä koeteltua vaiteliaisuutta.

»Häpeämätön lapsi!» huusi isä vihasta vavisten ja löi Andrewia
poskelle, »onko Paul Puhlit ehken väärä todistaja, sano?»

»Andrew, Andrew, älä kiellä enään, jos olet syypää», pyysi nyt äiti,
asettuen isän ja pojan väliin, välttääkseen uudistuvia lyöntejä. »Älä
suututa isää vielä enemmän. Vastaa äidillesi, joka sinulta kysyy:
oletko lyönyt Dseniä?»

»Olen», vastasi Andrew tuskin kuuluvasti, huulet liidun valkeina.

Äiti vajosi tuolille ja peitti kasvonsa esiliinaan.

»Minkä rakastetun kanssa olet tuona iltana eniten tanssinut?» kyseli
isä edelleen, korostaen erittäin sanaa rakastettu.

»Marija Leepkahjin kanssa.»

Osch naurahti katkerasti.

»Kuulitko, Marija», sanoi hän vaimolleen, »kuulitko ketkä ovat
kunniallisen poikasi tanssitovereita? Kaksi lasta tällä _rakastetulla_
jo on, tahdotko sinä tulla kolmannen isäksi?»

Andrew oli vaiti. Äiti alkoi itkeä nyyhkyttää.

»Kun on niin hienoja naisia seurassaan, niin ei varmaankaan tulla
toimeen niillä vähäisillä rahoilla, joita olet minulta saanut tähän
saakka — miten on menojesi laita — ja velkojesi?»

Andrew kääntyi pois, eikä vastannut.

»Miten on velkojesi laita? Vastaa», uudisti isä.

»Johan sinä sen tiedät, mitä varten enään kysyt?» vastasi poika
hiljaisesti.

»Tahdonpahan kuulla sen omasta suustasi, ehkä minulla tässäkin asiassa
on annettu vääriä tietoja.»

Hetkisen seisoi Andrew mykkänä, kasvot kuumana kuin tulessa, katse
arkana hapuillen lattiaa. Sitten hän, nostamatta katsettaan, astui
äkkiä isänsä luo ja tarttui tämän käteen.

»Isä, rakas isä, anna minulle anteeksi vielä tämän kerran», pyysi hän
itkunsekaisella äänellä, »en itsekään tiedä, miten tuo kaikki tapahtui.
Minun kirottu kevytmielisyyteni on minut saattanut näin pitkälle —
mutta minä lupaan sinulle — toisella kertaa — tulevaisuudessa — ei
koskaan enään velkoja — tulevaisuudessa tahdon olla kunnollinen.»

Kyyneleet vuotivat hänen silmistään, hän heittäytyi vuoteelle ja
nyyhkytti.

»Anna hänelle toki anteeksi», pyysi emäntä. Mutta tätä äidin pyyntöä
ei olisi tarvittu. Katumuksen kyynel on paras vesi, jolla saa vihan
liekin sammumaan. Oschin viha sammui myöskin pian, nähdessään pojan
syvän masennuksen. Hän tuli vuoteen luo, pani kätensä Andrewin olalle
ja sanoi:

»Hyvä on, uskon sinua, poikani! Mutta ole mies ja pidä sanasi.
Tällaisissa tilaisuuksissa annetut lupaukset unohtaa helposti — toivon,
että se ei tule tapahtumaan sinuun nähden. Ja muista sekin, ettemme ole
niin rikkaita, kuin ihmiset sanovat, ja järjestä menosi tulevaisuudessa
todellisen, eikä luulotellun varallisuutemme mukaan.»

Nämä sanat olivat tässä asiassa ensimmäiset ja viimeiset. Kapakkavelka
maksettiin ilman toruja ja isä ja poika olivat taas parhaimmassa
sovussa keskenään. Andrew, liikutettuna isän lempeydestä oli aivan
muuttunut. Hän ei käynyt seurassa enään, ei jäänyt sunnuntaisin
»ystäviensä kanssa juttelemaan» jumalanpalveluksen jälkeen, eikä
käynyt naapurissa »lehtiä lukemassa», vaan oli todellakin muuttunut.
Tällä tavalla kului yli puoli vuotta. Roplainin sydän keventyi päivä
päivältä, silmä säteili ilosta, kun hän katseli poikansa komeata,
terveyttä uhkuvaa vartaloa, katseli poikaansa, joka nyt lupasi tulla
isänsä kaltaiseksi kaikessa. Äiti iloitsi myöskin, ei niinkään paljon
Andrewin parannuksen johdosta, vaan siitä yhteisymmärryksestä, joka nyt
vallitsi isän ja pojan välillä.

       *       *       *       *       *

Pari renkiä järjesti syksyllä suuremmoisen seuran. Kerrottiin, että
Hirschenhofista kaksi siirtolaista, jotka kuuluivat musikaaliseen
Märzin perheeseen, soittaisivat klarinettia ja lisäksi tulisi iltaa
juhlallistuttamaan kaksi latvialaista, joista toinen soittaisi viulua
ja toinen bassoa. Jo viikkokausia ennen jaettiin kutsut. Andrew
kutsuttiin myös. Ja miksikä ei hänkin lähtisi taas pitkästä aikaa
liikuttelemaan jalkojaan varsinkin noin hyvän tanssimusiikin mukaan!
Hän jutteli äidilleen, että tämä puhuisi isälle hänen seuramatkastaan.
Hän arasteli puhua siitä itse.

»Ei minulla mitään sitä vastaan ole, voit mennä sinne», sanoi isä
Andrewille. «Missäpä nuori mies muuallakaan kuin seurassa voi hakea
hetken huvitusta. Meidän unisessa ympäristössähän ei ole mitään
yhdistystä — paitsi palovakuutusyhdistystä — eikä edes lainakirjastoa,
jossa voisi vapaa-aikansa hyödyllisesti ja miellyttävällä tavalla
viettää! — Mutta älä jää aamuun saakka, vaan tule kotiin jo ennen
puolta yötä — minä odottelen sinua», lisäsi hän päättävästi.

Andrew lupasi.

Hänen vanhat ystävänsä ottivat hänet seurassa peittämättömällä
ilolla vastaan. Paul Puhlit, joka jo aikoja sitten oli ystävälleen
selvittänyt, miten isä oli tullut salaisuuden perille, esitti hänelle
heti puolisen tusinaa vieraita rakastettuja, ja räätäli Dsen —
käsityöläiset ovat seuran innokkaimpia kannattajia, joten niitä ei
puuttunut yhdestäkään tilaisuudesta — solmi hänen kanssaan kaikkien
sääntöjen mukaan rauhan. Soitto oli hyvää, nimittäin kovaäänistä ja
hyvätahtista, muita ominaisuuksiahan hyvä maalaissoitto ei kaipaakaan,
ja ilo oli siis ylimmillään. Puoliyön aikaan se oli saavuttanut
huippunsa. Andrewilla ei ollut ollenkaan halua lähteä kotiin.
Vilvoitellessaan ulkona tanssista kuumentunutta otsaansa, tuumi hän
mitä olisi tehtävä. Rikkoa isälle antamansa lupaus? Ei, sitä hän ei
saanut tehdä. Mutta keskellä tätä riemua ja iloista soittoa, tuntui
isän käsky hänestä kylmältä ja hyödyttömältä. Miksi hän ei saanut jäädä
kunnes seura loppuisi? ... Silloin lähestyi Paul häntä.»

»Mutta pakana, missä elät, missä piileskelet?» huusi hän. »Nyt juuri
alkaa franseesi ja sinun on oltava vastaparinani. Tule — tytönkin olen
sinulle hankkinut, tämän iltaisen helmen, kauniin Mada Ssehtmalin.»

»Minun täytyy mennä kotiin», vastasi Andrew.

»Ohoo, mitä tämä merkitsee?» kysyi Paul hämmästyen. »Ethän vain liene
sairas, mitä?»

»Sairas, — en. En ole sairas.»

»No, mitä sitten? Et suinkaan ole riitaantunut kenenkään kanssa?»

»Olen jo väsynyt», sanoi Andrew.

»Älä puhu joutavia», intti Paul suuttuneena, »mies kuin jättiläinen ja
puhuu väsymyksestä. Naurettavaa. Sano mieluummin totuus, että isäukko
odottaa sinua kotona vitsa kädessä. Eikö ole niin?»

Ellei olisi ollut jo niin pimeä, olisi Paul huomannut, miten hänen
ystävänsä punastui korviaan myöten, nyt kuuli hän vain miten Andrew
naurahti lyhyesti ja vastasi:

»Isäukko vitsa kädessä! Miten minun on käsitettävä tämä? Mitä
sillä tarkoitat?» Ja tarttuen Paulin käteen, kääntyi hän takaisin
tanssitupaan päin, tanssiakseen franseesin kauniin Madan kanssa.

Päivä häämöitti jo, kun Andrew palasi kotiin. Hän oli saattanut
kaunista Madaa hyvän matkaa ja saanut ritaripalveluksestaan palkaksi
kolme tai neljä suudelmaa, jotka tekivät hänet ylen iloiseksi. Kuta
lähemmäksi hän sitten tuli Roplainin aluetta, sitä enemmän hänen
iloinen mielensä masentui, ja astuessaan isännän huoneeseen, oli kuin
kivi olisi laskeutunut sydämelle. Vanhemmat nukkuivat takimmaisessa
huoneessa, ja vaikka Andrew avasi hiljaa oven, oli isä sittenkin
kuullut hänen tulonsa. Hän pisti päänsä ovesta, katsoi hetken
Andrewiin, sulki sitten oven, ja Andrew kuuli miten hän kiivaasti
heittäytyi takaisin sänkyynsä.

Kun Andrew oli nukkunut kyllikseen ja noussut päivällisen aikaan
ylös, tuli isä hänen luokseen kamariin. Tarkastettuaan hetken ääneti
poikaansa, sanoi hän ankaralla äänellä:

»Miksi et tullut ajoissa kotiin? Sinähän lupasit! — Olkoon tämä nyt
viimeinen kerta, kun et totellut käskyäni. Muuten minun on pakko toimia
toisin kanssasi. Muistakin se.»

Sanottuaan tämän, jätti hän Andrewin, joka oli iloinen, että toruminen
loppui näin lyhyeen; hän oli valmistautunut paljon pitempään ja
ankarampaan vastaanottoon! Hän ei kuitenkaan voinut olla tuntematta
jonkinlaista katkeruutta isää kohtaan. Mikä suuri onnettomuus tuo nyt
oli, että hän oli jäänyt määrätyn ajan yli? Isähän tiesi, ettei seuraa
pidetty kapakassa, vaan kunnollisen isännän talossa; ei saanut, eikä
voinut juoda itseään humalaan! Ja sitä paitsi, hän oli jo pitemmän
aikaa elänyt kunnollisesti. Isän olisi täytynyt muistaa se, ennenkuin
hän lausui niin ankaroita sanoja Andrewille! »Minun on muuten pakko
toimia toisin kanssasi»... Mitä hän niillä sanoilla tarkoitti? Eihän
hän vain lopuksikin aikonut ottaa vitsaa käteensä? ...

       *       *       *       *       *

Seuraavana pyhänä puki Andrew päälleen pyhävaatteet, käydäkseen
tervehtimässä Paulia. Sillä sen, mitä ystävä oli sanonut hänelle vasten
kasvoja, että hän muka tuon verisen tapauksen jälkeen Dsenin kanssa
olisi joutunut isänsä kurituksen alaiseksi, sen oli hän saanut kuulla
myöskin toisilta, enemmän tai vähemmän koristellussa ja hävyttömässä
muodossa, ja koska hän tunsi itsensä loukatuksi sellaisista
viittauksista, tahtoi hän näyttää olevansa yhtä vapaa kuin ennenkin.

»Minne sinä menet?» kysyi isä häneltä; hän oli huomannut että poika
pukeutui aitassa. »Paulin luo,» vastasi Andrew. »Hänelle tulee
Balss-lehti, enkä ole nyt pitkään aikaan lukenut mitään lehteä.»

»Tiedätkö mitä, Andrew», puhui Osch, kulkien pari kertaa aitassa edes
takaisin, »olin jo aikaa sitten aikonut sanoa sinulle tämän. Minua ei
miellytä laisinkaan ystävyytesi Paulin kanssa. Häntä pidetään hyvin
kevytmielisenä ja tiedän, että se on totta. Sentähden olisi parempi,
ettet seurustelisi hänen kanssaan. Mutta ellet tahdo kokonaan hänestä
erota, koska hän on sinun vanha koulutoverisi, niin voihan hän tulla
sinun luoksesi. Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Se näyttääkin
muuten paremmalta, että hän käy sinua tervehtimässä, etkä sinä häntä,
sillä olethan sinä talon poika ja hän on vaan yksinkertainen renki.
Mitä sanomalehteen tulee, niin lähden minä ylihuomenna Riikaan ja
tilaan sinulle Balssin, tai minkä muun lehden tahdot, josta sitten
voit kylläksesi lukea. Ilman lehteähän ei tule toimeen. Sitä elää kuin
säkissä.»

Sen yhden katkeran tipan lisäksi, joka jo löytyi Andrewin sydämessä,
tuli nyt toinen, jota ei edes ilo luvatusta lehdestä voinut lieventää.
Nyt isä jo kielsi häntä tapaamasta ystäviäänkin. Mitä kaikkea vielä
seuraisikaan!... Mutta hän totteli ja riisui pyhävaatteet yltään
vastattuaan ensin jotain.

»Mitä minä nyt sitten kotona teen?» puheli hän puoliääneen itsekseen,
ja ripusti vaatteet säilöön.

»Mutta rakkaani, mitä sitten olet muina pyhinä tehnyt», sanoi isä,
»voisithan ottaa kerran virsikirjan tahi raamatun käsiisi — ei se
häpeäksi olisi.»

Poika kääntyi pois, ettei isä huomaisi hänen hymyilyään. Toivoiko
isäukko hänestä vanhaa vaimoa! Tultuaan tupaan alkoi hän pelata
tulitikuilla Aatami-rengin kanssa.

Viikko vieri. Pyhänä ei isä vielä ollut tullut kotiin kaupungista.
Andrew lähti yksin kirkkoon. Jumalanpalveluksen jälkeen tapaa hän
kapakassa Paulin.

»No, miksi annoit minun turhaan odottaa itseäsi viime pyhänä», oli
ensimmäinen kysymys, jonka tämä hänelle teki.

»Mitä tehdä», vastasi Andrew, »kun lintu on häkissä ja häkki kiinni,
miten se silloin pääsisi pois?»

»Vai niin! sinä olet siis todellakin poliisin valvonnan alla, no,
onnittelen!» huudahti Paul. »Mutta mikä nyt oikeastaan on mennyt
isäukkoosi, Andrew?»

»Kysy häneltä itseltään! Hän kohtelee minua, aivan kuin pientä lasta!
En kylläkään aikonut siitä kenellekään puhua, mutta sinulta en ole
salannut ennenkään mitään, ja niin saat tämänkin tietää.»

Ja Andrew valitti ystävälleen suruaan, kertoi hänelle peittelemättä
kaiken, mitä oli tapahtunut hänen ja isänsä välillä.

»Todellakin merkillinen otus, tuo sinun isäukkosi», ihmetteli Paul.
»Tahtooko hän tehdä sinusta munkin? Ja meidän ystävyytemme on hänelle
myöskin vastenmielistä. No, jaa... Mutta hän antaa minulle luvan tulla
tervehtimään sinua. Mihinkähän me teillä oikein ryhtyisimme? Vanhoilla
ihmisillä ovat omat juttunsa ja nuorilla omansa! — Mutta älkäämme näin
kuivin suin istuko, aivan kuin sillit ilman suolavettä. Kukapa tietää,
koska meille taas ilmestyy näin hyvä tilaisuus tyhjentää lasillinen
olutta yhdessä. Ja ilman sinua, usko tai ole uskomatta, ei minulle
maistu mikään puoleksikaan niin hyvälle, kuin sinun seurassasi. Onko
sinulla rahaa?»

Andrew punastui ja vastasi: »Ei.»

»Enkö sitä arvannutkin», nauroi Paul, »isäukkosi ei ole niin tyhmä,
ettei hän sitoisi toista siipeä kun on toisen jo sitonut. Olehan
huoletta. Niinkauan kuin minulla vielä on, on sinullakin! Äitimuorini
on myynyt lampaita, eikä ole kristillisenä äitinä unohtanut minuakaan.
Katsohan!» Ja hän veti kolme rypistynyttä ruplan seteliä housunsa
taskusta.

»Mutta tämä onkin koko nykyinen omaisuuteni», jatkoi hän, »ei voi saada
isännältä ropoakaan, sillä hän kokoaa rahaa syysvuokraansa varten.
Kuitenkin luulen, että tämä riittää täksi illaksi.»

Ja riittihän se. Jäipä vielä vähän jälellekin. Kun ystävykset myöhään
puoliyön seuduissa lähtivät käsitysten kapakasta, kilisi Paulin
taskussa vielä viisitoista tai kaksikymmentä kopeekkaa.

»Sinä olet todellakin paras mies koko maailmassa», puhui Andrew kankein
kielin matkalla. »Jumaliste, kaikkein uskollisin, vaikka oletkin syynä
siihen, että olen joutunut tähän kirottuun asemaan — jumaliste.»

»Usko minua», vakuutti Paul samalla tavalla kangertaen, »usko minua,
että minun kauttani ei pidä enään pienintäkään ikävyyttä sinulle sattua
— ei niin koskaan enään! Ja siitä pidän kyllä huolen, että vielä monet
kerrat tapaamme muuallakin ei vain Roplainissa, huolimatta omituisesta
isästäsi! — Kuka nyt olisi voinut uskoa, että seinillä on korvat.»

Kun ystävysten oli aika erota, uudistivat he vielä kerran
ystävyyslupauksensa.

»Voi hyvin, veliseni!» huusi Andrew ja ravisti Paulin kättä kovasti.

»Voi hyvin», toisti tämä, syleillen Andrewia.

»Ystävät ikuisiksi ajoiksi!»

»Ystävät ikiajoiksi!» toisti Paul.

Kun he vielä muutaman kerran olivat suudella läiskäyttäneet toisiaan
poskille, erosivat he ja kukin meni omaa tietään.

       *       *       *       *       *

»Koska tulit kotiin eilen?» kysyi äiti maanantaiaamuna Andrewilta,
asettaen hänelle vadillisen puuroa pöydälle isännän kamariin, »en
kuullut sinun tuloasi.»

»En tiedä», vastasi poika lyhyesti, sekoittaen puuroa lusikallaan.
Kysymys tuntui hänestä kovin vastenmieliseltä. »Mitä sitten?»

»Ei mitään, ajattelin vain, että isä, jos hän saisi tietää, että sinä
istuit niin kauan eilen kapakassa, tulisi taas kovin vihaiseksi. Sinun
ei olisi pitänyt tehdä niin, Andrew-poikaseni.»

»Ei pitänyt tehdä?» kiivastui poika, jonka mieli ei ollut vielä täysin
rauhoittunut eilisen humalan jälkeen, ja heitti lusikan pöydälle, »ei
pitänyt tehdä! Mitä sitten olen tehnyt? Mitä rikkonut? Rupeatko sinäkin
kuten isä minua moittimaan? Kerran puolessa vuodessa jään pitemmäksi
aikaa kotoa pois ja heti minua moititaan. Tahdotko todellakin, että
mätänisin kotona, ajaisin vanhat akat alas uunilta ja menisin itse
heidän sijaansa?»

»Älä riitele, älä riitele», koetti äiti Andrewia rauhoittaa, nosti
lusikan, joka oli pudonnut lattialle, ylös, pyyhki sen huolellisesti ja
asetti sen jälleen puuroon. »Enhän sanokaan mitään omasta puolestani,
kunhan ei isä vain — — —.»

»Isä», keskeytti Andrew äitinsä, mutta puhui jo sävyisemmin kuin äsken,
»mitä isä minusta oikeastaan tahtoo? Koko maailma nauraa, että minusta
tahdotaan tehdä munkki, että minua pidetään kaapissa ja ruokitaan
reiästä. Ellei sitä nuoruudessaan saa nauttia ainoatakaan iloista
hetkeä, koska sitten? Kainalosauvoilla en enään mene kapakkaan enkä
tanssi kolmella jalalla! — Olen eilen juonut Paulin kanssa muutaman
pullon olutta ja ottanut pari ryyppyä — ketä se vahingoittaisi? Olenko
tullut huonommaksi siitä? Onko terveyteni siitä kärsinyt? Olin tänä
aamuna työssä kuten muutkin ja olen saanut enemmän aikaan kuin heistä
yksikään. Katso minua ja katso Aatamia, isän rakasta renkiä, joka ei
ole valvonut ainoatakaan yötä — minkä näköinen hän on, minkä näköinen
minä! Niinkuin ruoto verrattuna kalaan... Ja, jospa minä olisin ainoa,
joka elää tällä tavalla! Tuttavistani ei ole kukaan parempi kuin minä,
Aatamia lukuunottamatta, ihmistä, jossa Jumala on erehtynyt, kun ei ole
luonut hänestä vaimoihmistä. Eikä kukaan isä ja äiti kuulu olevan niin
tyytymätön lapsiinsa kuin te olette minuun!»

»Älä sano te», puhui äiti hellyttävällä äänellä, »enhän minä koskaan
ole sanonut, että olisin tyytymätön sinuun. Totta se on, että jos
nuoruus kuluu ilotta, ei niitä vanhuus tuo. Näen sen omasta itsestäni.
Mutta minä vain pelkään, että joudut taas isän kanssa riitaan ja sen
tähden puhuin.»

Tästä pelosta johtui sitten, ettei isä kotiin palattuaan saanut tietää
mitään Andrewin ja Paulin seurustelusta. Äiti vaikeni siitä kokonaan,
ja kukapa muu siitä ilmoittaisi isälle? Palvelijat, Aatami niihin
luettuna, eivät varmastikaan. Miksi sekaantua isännän perheasioihin?
Mitä hyvää siitä olisi? Isännän viha omaisiaan kohtaan, emännän ja
Andrewin vihamielisyys palvelijoita kohtaan olisi ollut seurauksena
sellaisesta ilmiannosta. Täytyy näet osata elää.

Sitten tapahtui yhä useammin, että Andrew, isän ollessa jollain
asioilla kotoa pois, oli Paulin seurassa joko kapakassa, tai heilojensa
luona, tahi toisinaan »kuivissa» toisinaan »märissä» seuroissa. Mutta
tämä tapahtui joskus isän ollessa kotonakin. Hänhän antoi pojalle
luvan käydä seurassa, ja tämä oli nyt niin viisas, että oli määrätyllä
ajalla kotona. Mutta eikö seuraan mennessä voi eksyä ja joutua muualle?
Eikö usein riittänyt, että vain näyttäytyi seurassa ja hävisi heti sen
jälkeen... Ja nukkuihan Andrew omassa huoneessaan ja näki miten kissa
eräänä päivänä hiipii sisään ja taas ulos avonaisen ikkunan kautta...

Tästä johtui, isän yhä iloisemmalla mielellä katsoessa tulevaisuuteen,
että Andrew yhä lujemmin joutui kevytmielisyyden pauloihin, yhä
kauemmaksi siitä tiestä, jolla Roplain luuli poikansa kulkevan.

Kyllä hän joskus kuuli sisässään äänen, joka sanoi: »et tee oikein,
pettäessäsi isääsi», joskus sydän löi omituisesti, kun hän mitään
pahaa aavistamattomalle isälleen lateli hävittömiä valeitaan, mutta
sitten hän rauhoittui taas pian, sanoen itselleen, että isäukkohan itse
pakoitti hänet tähän kaikkeen, kieltäessään häneltä kaikki nautinnot,
joihin nuoruus hänet oikeutti. Mutta hän ei voinut rauhoittaa
omaatuntoaan kokonaan, kuten ennen. Kun hän ennen oli jotain isältään
salannut, voi hän itseään rauhoittaa sillä, ettei isä häntä ehkä
toruisikaan, vaikka sen tietäisi. Nyt Andrew tiesi varmaan, että hän
toimi vastoin isän ankaraa käskyä.

       *       *       *       *       *

Oli jälleen kesä, suurten markkinain aatto. Ympärillä olevat kapakat
olivat täynnä mustalaisia, karjanostajia ja kaikenkaltaista kansaa,
jotka kaikki toivoivat voittavansa oikein tai väärin keinoin seuraavana
päivänä. Roplainin lähellä oleva kirkkokapakka vilisi myös väkeä täynnä.

Roplain ei ollut kotona, vaan kaupungissa. Ennen lähtöään oli hän yhä
uudelleen sanonut pojalleen, että jollei hän ole palannut kotiin,
tuli tämän markkinain edellisenä ja jälkimmäisenä yönä vartioida
hevosia, sillä sellaisina öinä hevosvarkaat ovat innokkaimmin toimessa.
Sentähden Andrewilla olikin pyssy olallaan, kun hän ja Aatami veivät
hevoset hämärässä hakaan.

»Mikä tuo tuolla loistaa aivan kuin hopea?» sanoi Aatami, ratsastaen
kaivon viertä, josta etäisen matkan vuoksi haettiin vettä ainoastaan
ruokaa ja juomaa varten. »Näyttää olevan rahaa.»

»Se on avain», vastasi Andrew, hypähtäen hevosen selästä alas ja
nostaen esineen ylös, »meidän kaappimme avain — äiti on sen varmaan
kadottanut.»

Hän pisti sen taskuunsa.

»Minä tulen vaatimaan suuria löytäjäisiä, jos se sattuu olemaan
rahakaapin avain», laski Aatami leikkiä.

»En tiedä, saatkohan paljon, jos löytäjäiset lasketaan sen rahan
mukaan, joka on avaimen turvassa.»

»No, pari sataa nyt ainakin on sen takana!»

»En osaa sanoa. Sinähän tiedät, että isä pitää minua huonona
rahanlaskijana ja laskee sentähden rahat aina itse», nauroi Andrew.

Kun hevosille oli pantu rautariimut ja Aatami tehnyt tulen, sanoi
Andrew hetken kuluttua:

»Tiedätkö mitä, Aatami? Ole hyvä ja jää hetkiseksi yksin hevosten
luo. Tahtoisin mielelläni juosta hetkeksi kapakkaan katsomaan, miten
kirjavaa siellä on. Eihän se ole kaukana, eikä piru hevosia sillä aikaa
hae! Uninen et ole liioin, ja teen mielelläni sinulle toisella kertaa
palveluksen.»

»Tänä iltana ei sinun pitäisi mennä», pyysi Aatami.

»Miten niin? Miksikä ei? Pelkäätkö varkaita?»

»Enhän toki, niitä varten minulla olisi», hän löi pyssyään, »tämä
mukanani! Mutta minusta tuntuu kuin saisimme ukkosta. Ilma on hyvin
painostavaa ja — katsohan tuonne.» Hän näytti koilliseen, jossa näkyi
tumma pilvi taivaanrannalla. »Sade yllättää sinut matkalla, eikä
sinulla ole muuta päälläsi kuin ohut takki.»

»Oh, ennenkuin tuo otus on noussut, olen jo takaisin, sehän liikkuu
tuskin ollenkaan.»

»Tuollaisten pilvien liikkeet ovat epävarmoja», vastasi Aatami,
heittäen lahon puun tuleen, »ne voivat peittää taivaan aivan äkkiä.
Jää mieluummin tänne, tule, kömmi kiinteästi paksun takin alle ja
jutelkaamme — mitäpä siellä olisi katsomista.»

»Myönnä mieluummin, että pelkäät varkaita!» sanoi Andrew.

»Lähde vain minun puolestani, jos niin luulet!» huudahti renki, hiukan
äkeissään siitä, että hänen rohkeuttaan epäiltiin.

»No, siis näkemiin!» sanoi Andrew ja kiiruhti pois.

Yö oli niin hiljainen, että Aatami voi seurata hänen varmaa astuntaansa
vielä kauan.

»Ukonilma yllättää hänet», puheli hän itsekseen, »tänään tämä ja ennen
pitkää jokin muu, sillä näin ei voi kauankaan jatkua. Poika parka,
ja sääli vanhempia». Hän huokasi ja vaipui ajatuksiinsa, tuijottaen
tuleen. —

Kuljettuaan noin puoli virstaa, pysähtyi Andrew äkkiä suuren kuusen
ääreen, jonka alemmat oksat melkein koskettivat maata. Tutkien katseli
hän näiden läpi, mutta oli jo niin pimeä, että tuskin mitään eroitti.

»Hyvää iltaa», sanoi silloin ääni, ja Paulin vartalo irroittautui
kuusen kyljestä. »Kylläpä sinä annat itseäsi odottaa! Minä jo luulin
ettet tulisikaan.»

»Hyvänen aika, miten sellainen voi pälkähtää päähäsikään? Koska en ole
sanaani sinulle pitänyt?» vastasi Andrew, puristaen ystävänsä kättä,
»ellei Aatami olisi antanut minulle lomaa, ja vähältä piti, ettei olisi
antanutkaan, niin olisin tullut siitä sinulle ilmoittamaan».

»Enkä minä olisi yksin mennyt kapakkaan», puhui Paul, »kahdesta syystä
en: ensiksikin minulla on perin vähän rahaa ja toiseksi, ilman sinua
— no senhän tiedät!» Ja riippuen Andrewin käsivarressa, lähti hän
kävelemään.

»Miten sinun rahasi laita on?» kysyi hän hetken kuluttua.

»Kassakirstun pohjalla voi itseään peilailla!» nauroi Andrew, »kamala,
ennenkuulumaton tyhjyys! Tuskalla ja vaivalla olen saanut kokoon
muutamia kolikoita, joiden toivon kuitenkin päitämme tänä iltana
lämmittävän.»

»En tarkoittanut sitä», sanoi Paul, pakottaen ystävänsä hitaampaan
kävelyyn. »Mutta muuta, jotain hyvin ikävää. Kuule, mitä unohdin
sanoa sinulle jo aikaisemmin: Marija Leepkahj on kai tullut hulluksi.
Ajatteles, hän pyysi minua toimittamaan sinulle asiansa, koska hän
ei enään sinua koskaan saa tavata, ja käski sanoa, ettei hän tahdo
kauemmin odottaa sitä toista viittäkymmentä ruplaa, jotka olet hänelle
luvannut — ajatteles, ei kauemmin kuin Martin päivään! Sinun on
otettava rahat mistä saat. Ja ellet maksa, menee hän isäsi luo.»

»Eikö hän ole täysjärkinen!» huudahti Andrew pelästyneenä ja pysähtyi.
»Todellakin se ihminen on tullut hulluksi! Mistä minä saan niin paljon
rahaa irti tällaisena köyhänä aikana?»

»Selitinhän minä hänelle tuon kaiken», vastasi Paul, »mutta hän
vastasi, ettei se häntä liikuta, hän on jo kyllin kauan odottanut ja
tarvitsee välttämäti rahaa.»

»Jumaliste, silloin käy minun huonosti! Mutta miten ihmeessä hän on
tällaisen ilkeän uhkauksen keksinyt? Eiköhän joku ole yllyttänyt häntä
minua vastaan? ... Niin paljon rahaa! Hankkia viisikymmentä ruplaa, kun
en tiedä mistä ottaa viisikymmentä kopeekkaa. Enhän sinun apuusi liioin
voi enään turvautua?»

»Ikävä kyllä, et», vastasi Paul alakuloisena, »tiedäthän, miten
vaikeaa minun oli saada kokoon sinulle nuo ensimmäiset viisikymmentä
ruplaa — ja silloin oli paremmat ajat. Olisihan minulla vielä pari
ruplaa saatavaa vanhalta isännältäni, mutta niiden saanti on nyt aivan
mahdotonta. Olen sitäpaitsi itse kiipelissä — nain luultavasti Mada
Ssehtmalin!»

»Älähän nyt toki.»

»Mitä tehdä, huonot ajat.»

»Paha paikka todellakin.»

Hetken astuivat molemmat ääneti eteenpäin. Kumpikin vaipuneena
ajatuksiinsa.

»No — kyllä Jumala pitää huolen. Mitäpä tässä antaisit niin kovin
itsesi masentua», alkoi Paul uudelleen.

Andrew huokasi eikä puhunut mitään.

»Pitäisi koettaa iskeä tuo paksu rinkelimuija kuoliaaksi», sanoi Paul
äkkiä, leikkiä laskien, kuten kevytmielisten on tapana, »sanotaan hänen
olevan rikkaan, ja silloin olisimme molemmat autetut.»

»Miten voit puhuakaan tuollaisia tyhmyyksiä», vastasi Andrew paheksuen.

»Mutta älä luule, että minä tuollaisten asioiden tähden annan sinun
kauan vaivata päätäsi», nauroi Paul. »Sehän turmelisi meiltä koko
illan. Uusi päivä, uudet neuvot! Martin päivään on vielä pari viikkoa,
ja niin pitkässä ajassa ehtii tapahtua paljon. Ole iloinen veliseni!
Joko kuulet, miten kapakassa surisee ja kuhisee kuin ampiaispesässä?»

Mutta johtuiko tuo kuhiseva, suriseva ääni todellakin kapakasta, vai
taivaalla yhä mustenevista pilvistä...?

       *       *       *       *       *

Suljettuaan luhdit ja maitokamarin jäi Roplainin emäntä vielä hetkeksi
pihalle seisomaan ja katseli mustia, hitaasti kasvavia pilviä.

»Tänään saamme vielä ukkosta», mumisi hän, »sitä jo tuuminkin, koska
pääskyset lensivät niin matalalla koko illan, ja kiuru huusi metsässä.
Miten raskas, painostava ilma... se ahdistaa rintaani kuin vuori!
Voi!... miten outo tunne sydämessäni, aivan merkillinen... Miten on
kylmä!... Mistä tuo kylmä viima johtuu, joka tarttui minuun? Ja nyt kauhea
kuumuus!...

Ruokaan koskematta pani hän lusikkansa pois jälleen.

»Eikö teille puuro maistu, emäntä?» kysyi palvelija, joka oli
valmistanut illallisen, »luulen kuitenkin keittäneeni sen hyväksi.»

»Minulla ei tänä iltana ole nälkä», vastasi emäntä, ja meni etummaiseen
isännän kamariin. Siellä seisoi kaappi ja sen takana oli Andrewin
vuode. Emäntä meni vuoteen luo, valmisti sen yökuntoon ja muisti vasta
sitten, että Andrew on tämän yön hevosten luona haassa. Miten hän
onkaan tänään hajamielinen — — —. Hän meni toiseen huoneeseen.

Se tuntui hänestä omituisen vieraalta ja niin tyhjältä tumman pilven
aiheuttamassa valossa. Mutta siellä oli kaikki entisellään. Hänen oma
ja miehensä vuode, pöytä, tuolit — ei mitään oltu siirretty. Miksi
täällä oli sellainen hiljaisuus? Mahtoikohan kello seistä? Aivan
oikein, joku on sen seisauttanut. Hän kosketti heiluria, joka, tehtyään
pari heilahdusta, seisahtui jälleen. Kammottava hiljaisuus vallitsi
uudelleen. Emännän valtasi käsittämätön pelko, hän meni kiireesti
takaisin väentupaan.

»En tiedä mitä tapahtuu», sanoi hän väelle, »mutta minun ei ole hyvä
olla. Iskeekö salama alas meillä, vai varastetaanko meiltä hevoset? ...
Peterit, voisit todella juosta sinne, sanomaan Andrewille ja Adamille,
että he kaikin mokomin vartioisivat hevosia! Tällaisina öinä ei voi
olla kyllin varuillaan.»

»Emäntä, älä anna», sanoi Aatamin isä, nousten istumaan sängyssään,
»älä anna väsyneen paimenpojan tehdä turhia matkoja. Vaikka Aatamin
olisi hevosten luona yksin, ei sinulta vietäisi ainoatakaan, siitä
menen takuuseen.»

»No, jääköön sitten, Peterit. Mutta karja on kaikessa tapauksessa
ajettava ulos navetasta, karja ja lampaat. Mene Peterit, menkää tytöt,
auttakaa! Kuka tietää mitä voi tapahtua.»

Emäntä istuutui penkille odottamaan tyttöjen paluuta.

»Kunpa isäntä jo olisi kotona», huudahti eräs vanhuksista nurkassaan.

»Niin kunpa hän jo olisi kotona», huokasi emäntä, »sitä minäkin toivon.
Olisin heti paljoa rauhallisempi. Matkalla voi tapahtua jos jotain.
Hänelle on ehkä sattunut joku onnettomuus, sydämeni aavistaa sen ja on
siitä syystä niin rauhaton.»

»Jumala häntä varjelkoon ja auttakoon», sanoi Aatamin isä, »emäntä, älä
puhu sellaista.»

Silloin halkaisi kapea, valkea, käärmeen tapainen salama synkän pilven
ja katosi.

Vanhus risti itsensä.

»Jumala armahtakoon meitä», mumisi hän.

»Oi Herra Jesus Kristus», rukoili pelokas ääni.

»Ovatko ulkohuoneiden ovet kunnolla lukitut?» kysyi emäntä sisään
tulleilta tytöiltä vapisevalla äänellä.

»Kyllä ovat», vastasi toinen. »Mutta emäntä, teillä on veri noussut
päähän, tahdotteko lasin kylmää vettä? Minä tuon.»

»Tee se, tyttöni, ehkä se vähän auttaa.»

Hän joi, meni sitten huoneeseensa ja koetti nukkua. Mutta turhaan!
Niinpian kuin hän sulki silmänsä, tanssivat tuliset liekit hänen
silmiensä edessä, ne ilmestyivät ja hävisivät, ja taas ilmestyivät...
Hän nousi, avasi ikkunan, että huoneeseen tulisi raitista ilmaa; mutta
ulkona vallitsi sama kuumuus kuin sisälläkin — hän sulki jälleen
ikkunan.

Istuutuen takkakivelle, risti hän kätensä ja alkoi sanella erästä
hengellistä laulua. Se rauhoitti häntä jonkun verran, hänen
silmäluomensa painuivat raskaasti kiinni, sulkeutuivat kokonaan hetken
kuluttua, — ja hän vaipui keveään uneen.

Äkkiä hän heräsi huudahtaen — huone oli aivan valoisa, talo paloi. Hän
tahtoi kiiruhtaa ulos, herättääkseen väkensä, mutta kynnyksellä seisoi
hänen miehensä, pitäen palavaa kynttilää kädessään.

»Mikä on hätänä? Mitä varten huusit? Etkö ole terve?» kysyi isäntä,
pelästyneenä, tarkastaen vaimonsa kalpeita, muuttuneita kasvoja.
»Puhuhan Marija!»

»Jumalan kiitos, että olet kotona!» huudahti emäntä kohotetuin käsin.
»Jumalan kiitos! Tuntuu kuin kivi olisi pudonnut sydämeltäni, nyt on
kaikki niin hyvää jälleen. Jos tietäisit, miten minä olin levoton sinun
tähtesi — oi!»

Pari kyyneltä vierähti hänen poskiltaan alas.

»Sinä olet sairas», sanoi isäntä levottomana, »sano, mikä sinua vaivaa?»

»Ei, ei», vastasi emäntä rauhoittuen, »en ole sairas, olin vain levoton
sinun tähtesi, ja se minut teki niin rauhattomaksi.»

Hän pyyhki kyyneleensä ja istuutui uudelleen takkakivelle.

Isäntä riisui päällystakkinsa, veti sen toisesta taskusta jotain
kiiltävää esiin ja pani sen pöydälle.

»Siis sinä et ole sairas?» kysyi hän, ripustaen takkinsa naulaan.
»Jumalan kiitos, mutta minusta tuntuu kuin olisi sinulla jotain pahaa
minulle sanottavana. Onko talossa kaikki kunnossa — missä Andrew on?»

»Kotona on kaikki ennallaan, Andrew vartioi hevosia Aatamin kanssa»,
kertoi emäntä.

»Se on hyvä, Jumalan kiitos!» puhui Roplain. »Minä olin koko matkan
levoton hevosten tähden. Mutta nyt minun täytyy korjata ostokseni ja
viedä kärryt talteen; pian on ukkonen täällä. En olisi vielä kotona,
mutta välttääkseni sitä, kiiruhdin.»

Hetken kuluttua isäntä toi erinäisiä kääröjä sisään, jotka hän asetti
osaksi pöydälle, osaksi tuoleille, ja meni jälleen ulos.

Emäntä nousi ja astui pöydän luo. Ensimmäinen, mikä sattui hänen
silmiinsä oli uusi pieni pistooli, joka siinä makasi paljaana. Emäntä
otti sen ja tarkasti sitä kaikilta puolin. Hän ei ollut vielä koskaan
pitänyt pistoolia kädessään... Miten ystävälliseltä tuo pieni ase
näytti, voiko tuollainen todellakin tuottaa kuoleman? Miten kuolema
voi ryömiä esiin tuollaisesta pienestä reiästä — tuo suuri, peloittava
kuolema? ... Ihmettelivätköhän nekin sitä ne, jotka käänsivät tämän
siron esineen omaa rintaansa vastaan ja tiesivät, että kuolema heidät
seuraavassa hetkessä nielisi — — —. Mutta mistä kaikki nämä oudot
ajatukset tulivat hänen mieleensä, ennen hän ei koskaan ollut tällaista
ajatellut? Kadottaisiko hän ehkä tämän aseen kautta elämänsä? ... Hän
ravisteli itseään, pani pistoolin varovasti takaisin pöydälle ja avasi
pyöreän käärön. Andrewille lakki, hänelle itselleen silkkinen liina!
Tähän asti oli hän sitonut päähänsä vaan kattuunisen liinan, kuten
köyhimmät piiat. Niin — nyt hän olisi ensimmäinen heidän joukossaan.
Sillä kuka voisi Roplainittaren kanssa kilpailla, kun hän pyhänä menisi
kirkkoon, kauniisti puettuna, rinnallaan kulkisi poikansa, voimakas
kuin tammi, kaunis kuni päivä...

Heikko, kumea jyrinä tärisytti ilman. Isäntä astui huoneeseen.

»Kärryt on korjuussa, hevonen varmasti kiinni», sanoi hän, »ja nyt
levolle. Kas — olet jo tarkastellut ostoksiani!»

»Olen. Kenelle olet hankkinut tuon pistoolin?»

»Itselleni. Tiedätkö, matkustaa puolta varmemmin tuollainen ase
mukanaan. Kuljin tällä kertaa aivan yksin Kangernin vuorien yli,
eikä vähääkään peloittanut. Kun olin onnellisesti yli, ammuin yhden
laukauksen ilmaan, koetellakseni pistoolia, se pamahti — kovempaa kuin
mitä voisi odottaa tuollaisesta pienestä aseesta. Mutta annappa minulle
kaappini avain, tahtoisin vielä tänään panna tämän pois.»

»Olen kadottanut avaimen, voithan yhtä hyvin huomenna tehdä sen»,
vastasi emäntä, etsittyään sitä turhaan kahden hameen taskuista.

»Saman tekevää.»

»Mutta etkö tahtoisi syödä jotain?» kysyi vaimonsa.

»En, vaan nukkua, nukkuminen on parasta tällaisen retken jälkeen!»
vastasi Roplain ja sammutti tulen.

Mutta vaikka hän oli hyvin väsynyt, ei hän kuitenkaan vaipunut sikeään
uneen, vaimonsa omituisen levottomuuden takia.

Ukonilma nousi nousemistaan.

       *       *       *       *       *

Silläaikaa kun Roplainissa kaikki hiljeni, alkoi elämä kyläkapakassa
tulla yhä vilkkaammaksi, yhä iloisemmaksi. Toiset lauloivat, toiset
tanssivat, monet joivat meluten veljenmaljoja ja vannoivat ikuista
ystävyyttä, joka oli unohdettu, ennenkuin setvisivät humalastaan,
jossa se oli solmittu. Toiset pelasivat korttia. Yksi ryhmä suuressa
tarjoiluhuoneessa, toinen — isännän valitsemaa väkeä — pienemmässä
huoneessa, johon ei päästetä ketä vaan.

Näiden etuoikeutettujen joukossa, jotka saivat astua tähän mammonan
pyhäkköön, kuuluivat kapakanisännän molemmat läheiset ystävät Andrew ja
Paul.

Päät kuumina ja silmät palaen, seisoivat he siinä, nojaten seinään ja
seurasivat peliä.

Se oli hyvin jännittävää. Pisamainen piparikakkukauppias piti pöydällä
edessään paksua lompakkoaan, josta hän otti kymmenruplasen toisensa
jälkeen, aivan niinkuin se ei koskaan voisi tyhjentyä, ja hävisi —
sillä hän oli kovasti humalassa. Kerrottiin, että hän vähää ennen,
toisilla markkinoilla oli voittanut yli kolmesataa ruplaa, ja niiden
voittaminen häneltä, oli nyt joka miehen pyhä velvollisuus. Lihava
karjakauppias ei ollut niin humalassa, mutta pelasi varomattomasti ja
kiihtyi helposti. Kerran hän hävisi kuusikymmentä ruplaa, mutta voitti
taas toisella kertaa seitsemänkymmentäviisi. Parhaiten pelasi eräs
vanhempi mies, jolla oli komea parta, ja josta olisi saanut erinomaisen
Mooseksen mallin, ellei hänellä olisi ollut liian paljon värejä
nenällään ja liian monta lakitaulua kädessään.

Kun ystävykset olivat pitkän aikaa seuranneet vaihtelevaa onnea ja
onnellisia ihmisiä, jotka käsittelivät rahaa, kuin kiviä vain, nykäsi
Andrew Paulia hiljaa ja molemmat vetäytyivät nurkkaan.

»Olisipa meilläkin rahaa», sanoi Andrew. Paul kohautti olkapäitään.
Niin, olisipa! Mutta mistä ottaa? Jospa meillä aluksi olisi vaikkapa
vain kaksikymmentäviisi tai kaksikymmentä ruplaa, olen varma siitä,
että me molemmat yhdessä voittaisimme, ellei enemmän, niin ainakin
nuo tarvittavat viisikymmentä ruplaa. Mutta mitä tehdä? Isännän luona
olemme jo liian tiukasti kiinni, hän ei meille enää lainaa. Eikö
äitimuorisi —?»

»Äitimuori —?»

»Ei, hän ei anna, hän ei saa antaa. Mutta minulle juolahti juuri
jotain mieleen», kuiskasi Andrew. »Minulla on sen kaapin avain, jossa
isän rahat ovat. Isä ei ole kotona, tiedäthän että voin avata kamarin
ikkunan myöskin ulkoapäin. Tuo kaappi on minun huoneessani. Miten
olisi, jos hakisin sieltä tuon tarpeellisen summan? Huomennahan panen
kaikki — ehkä enemmänkin — takaisin. Mitä arvelet?»

»Arvelen, että meillä tänä yönä tulee olemaan ennen kuulumaton onni!»
vastasi Paul kiireesti. »Ihminen, miksi ei tuo tuuma jo ennemmin ole
juolahtanut päähäsi? Mutta ei haittaa, siihen mennessä ovat noiden
päät kuumenneet sitä enemmän. Voi, miten me nyljemme heitä! Kirjavan
Piparikakun, rikkaan Luinan, Sininenän ja kaikki muut! Mutta ole tarkka
merkeistämme!» »Minä lähden siis!»

»Lähde, älä viivyttele ja palaa pian takaisin.»

Hän saattoi Andrewin kapakan portaille saakka.

»Piru, miten korkealle lyijykimpale jo on kohonnut — kas, millainen
salama! Andrew, Andrew!»

Paul juoksi portaita alas ja huusi vielä kerran ystäväänsä, että hän ei
menisi, vaan palaisi takaisin.

Mutta Andrew ei kuullut enää, ja huolestuneena kääntyi Paul takaisin
kapakkaan.

Vaikka ympärillä oli sysimusta yö, astui Andrew kuitenkin nopeasti
eteenpäin, sillä eihän tämä ollut ensikertaa, kun hän kulki pimeässä
tätä tietä kapakasta kotiin. Talon läheisyydessä hän kuitenkin
tahtomattaan hiljensi askeleitaan. Pieni humalansa oli melkein
hävinnyt, hän alkoi miettiä. Mitä varten hän läheni kotiaan niin
hiipien, mitä hän aikoi? Mitä, aikoiko hän anastaa isänsä omaisuutta,
tämän tietämättä — kuka niin teki?... »Älä varasta, älä varasta
isältäsi!» varoitti sisäinen ääni häntä. Joutavia. Aikoiko hän sitten
varastaa, todella varastaa? Ei, varmasti ei. Varkaalla ei ole aikomusta
viedä ottamaansa takaisin, mutta Andrew aikoi. Mutta ellet voi viedä
mitään takaisin, jos häviävät pelissä kaikki, mitä sitten?... Niin ei
voisi tapahtua; kun hän pelasi Paulin kanssa sovitulla tavalla, täytyi
heidän voittaa. Niin, heidän täytyi. Ja toiseksi, jos hän nyt todella
varasti rahat, sitä parempi. Hänhän varasti ne vaan yhdeksi yöksi ja
varastettu raha tuottaa onnea! Andrew muisti lukeneensa äskettäin
lehdestä, miten poika oli ottanut isältään yhden ruplan, voittaen sillä
kahdeksantuhatta, Pietarin arpajaisissa. Sitten hän osti arpalipun,
jolla hän taas voitti neljäkymmentätuhatta. Eikö hänellekin voinut
käydä samalla tavalla? Kylläpä isä saisi suuret silmät, kun äkkiä
löytäisi kaapissaan parituhatta ruplaa! ...

»Älä mene, älä mene!» varoitti omatunto. Mutta Andrew meni.

Varovaisesti lähestyi hän ikkunaa, varovasti avasi hän sen ja astui
kamariin. Hän hapuili kaapille, haki avaimen reiän, veti taskustaan
avaimen ja avasi kaapin. Kun hän avasi sen, narisi ovi hiukan.
Andrew pelästyi kauheasti ja painoi vaistomaisesti kätensä rintaa
vasten, jonka sydämen ankara tykytys oli vähällä halkaista. Jos äiti
yllättäisi hänet tässä. Pidättäen hengitystään hän kuunteli. Puoleksi
avatun kamarin oven kautta, kuuli hän tasaista hengitystä. Jumalan
kiitos, äiti nukkui eikä ollut herännyt. Vapisevin käsin hapuili
hän raha-arkkua, avasi sen ja otti siitä isänsä pienen rahapussin.
Hän pisti sen puseroonsa, sulki äänettömästi kaapin ja heittäytyi
ketterästi vapauteen.

Kaikki oli käynyt hyvin — Andrew hengitti vapaasti. Mutta niinä parina
minuuttina, jotka hän oli viettänyt kamarissa, oli ulkona tapahtunut
äkkinäinen muutos. Yhä kovemmin, yhä pienemmällä väliajoilla jyrähteli
ukkonen nyt, kohisten nousivat tähän saakka melkein liikkumattomina
olleet pilvet korkeuteen, talon ympärillä olevien puiden lehdet
alkoivat kahista, ja etäisyydestä läheni sihinä, kuin jättiläiskäärmeen
kidasta. Tähän sekaantui unestaan heränneiden lintujen huuto ja yhä
kiihtyvän tuulen vinkuminen. Aika ajoin valaisivat sinertävän valkeat
liekit taivasta, levittäen päivän valoa hetkeksi ympäristöön, mutta
antaen vuorostaan tilaa yhä mustemmalle yölle.

Käsittämätön, tuntematon pelko valtasi Andrewin. Kuljettuaan noin
parikymmentä askelta, pysähtyi hän — jalat eivät häntä kantaneet.
Mitä jos tuo hänen yläpuolellaan leimuava salama iskisi häneen? ...
Eikö hän olisi ansainnut kuoleman salaman iskusta? ... Hän oli sadat
kerrat rikkonut isänsä käskyt, oli pettänyt, valehdellut... varastanut.
Mikä vielä puuttuisi? Tappaa hänet vielä täytyy, tappaa, tuntui
joku ääni huutavan. Andrewin koko ruumis vapisi. Ei varkaana hän ei
tahtonut olla... Tulkoon, mitä tuli, hänen täytyi viedä rahat takaisin
kaappiin. Hän kääntyi, hiipi takaisin, tuli jälleen ikkunaan ja nosti
toisen jalkansa huoneeseen. Silloin hänen sormensa sattuivat kylmään
esineeseen, joka vieri ikkunalta alas ja särkyi, kilahtaen heleästi
lattiaan.

Se oli juomalasi, josta äiti illalla oli juonut vettä.

»Kuka siellä on?» kysyi äidin pelästynyt ääni, »isä, isä, kuuletko?»

Andrewin veri jähmettyi suonissa. Kuin naulittuna paikalleen seisoi
hän, voimatta liikuttaa jäseniään.

»Kuka siellä», kysyi nyt yht’äkkiä isän ääni, avaten ovea enemmän.
»Mitä, onko täällä joku?»

Isä, totisesti isä! Kamalammalta kuin ukkosen isku, tuntui pojan
korvissa kysymys. Pois, pois! Ja hän nosti jalkansa takaisin ulos.

»Pysähdy älä liiku, jos olet ihminen, jos elämäsi on sinulle rakas,
minä muuten ammun! Puhu!»

»Ei hänellä ole asetta», ajatteli Andrew ja vaikeni.

Pamaus kuului, ja laukaukseen yhtyi ukkosen jyrinä, joka tuntui
tärisyttävän maan perustuksia.

»Herra Jumala», huudahti emäntä, »nyt olemme hukassa! Voi meitä!»

»Ukkonen on lyönyt alas! ... Ammuttiin! ... Kuka ampui? ... Palaa! Ei.
Joku ampui! ... Valoa! Valoa! ...» kuului väentuvasta huudot sekaisin.
Sitten avattiin kiivaasti tuvan ovi ja suljettiin taas.

»Kaikki, voimani ovat lopussa... Jumala minua auttakoon», vaikeroi
emäntä, heittäen liinan harteilleen, »mitä ihmiset huutavat, onko
salama iskenyt vai ei?»

Silloin kuului kimakka ääni huutavan ulkoa: »Auttakaa, auttakaa,
ihminen makaa pihalla salaman iskemänä!»

»Kuka?» ähkyi emäntä. »Voi meitä!»

»Varas nousi ikkunasta sisään — minä — ammuin — olen luultavasti osunut
häneen! ...» puhui isäntä, suuresti järkytettynä ja haki tulitikkuja.

Hän sytytti kynttilän ja aikoi asettaa sen lyhtyyn, kun yksi tytöistä
kiiruhti avonaisen ikkunan luo ja huusi kimakalla äänellä:

»Isäntä, isäntä, tule — auta — Andrew on ammuttu...»

»Andrew» huusi isä, ja hänen äänensä oli kadottanut kaiken inhimillisen
soinnun, »Andrew... Andrew!» ja kiiruhti ulos.

»Hukassa, kaikki hukassa... kaikki... kaikki... »vaikeroi emäntä,
seuraten miestään lyijynraskailla askelilla. »Auttakaa ...
pelastakaa...»

Ukkosen jyrinä, joka nyt kuului taukoamatta, tukahutti hänen
valittelunsa, taivas muistutti tulimerta, niin että olisi voinut nähdä
mitä pihalla tapahtui ilman lyhtyäkin, jota eräs vanha vaimo piti
kädessään.

Aatamin isä oli polvillaan maassa ja piteli onnettoman päätä sylissään
samalla kuin palvelustyttö koetti ehkäistä veren vuotoa. Toiset
seisoivat toimettomina ympärillä ja vääntelivät käsiään tuskissaan.

»Oi, mikä erehdys, mikä erehdys...» voivotti isä, »poikani, rakas
poikani — älä kuole — oi, älä kuole...» rukoili äiti, ja molemmat
heittäytyivät alas maahan.

Aivan kuin hän olisi tahtonut vielä sanoa jotain, koetti Andrew
kohottaa päätään, mumisi pari käsittämätöntä sanaa ja vaipui takaisin...

Alasvirtaavan sateen raskaat, kylmät pisarat löivät kuolleen kasvoja
vastaan.

»Kuollut!» sanoi Aatamin isä hiljaa ja pyyhki silmiään.

Koriseva ääni kuului emännän huulilta, hän vaipui maahan — yksi ruumis
lisää.

»Viekää heidät katon alle, sade yltyy liikaa», sanoi isäntä, katsoa
tuijottaen ympärilleen. Ja hetken kuluttua hän toisti pelottavan
rauhallisella äänellä: »Katon alle!»

Sitten hän meni sisään, pannakseen takin ylleen.

Kynttilä, jonka hän kiireessä oli asettanut pöydälle, oli vinossa,
liekki lepatti vedossa ja hitaasti tippui tali uudelle silkkiselle
liinalle. Roplain ei huomannut sitä. Kuolemanväsyneenä vaipui hänen
ruumiinsa penkille. Hän peitti kasvonsa käsillään. Mitä varten hän
vielä eli? Miksi ei hänenkin sydämensä murtunut?

Silloin astui Aatamin isä sisään.

»Löysin nämä Andrewin kädestä», sanoi hän puoliääneen, pannen
rahakukkaron ja avaimen pöydälle. Sitten hän poistui jälleen.

Roplain heitti pöydälle välinpitämättömän silmäyksen — mutta sitten
vääntyivät hänen kasvonsa irvistykseen, hän tarttui pistooliin.
Miksi tuolla kurjalla aseella oli vain kaksi tyhjää aukkoa! ... Hän
heitti pistoolin luotaan; tarttui molemmin käsin päähänsä ja löi sitä
hirveässä tuskassaan seinää vastaan...



ANDRIKSON.


»Täällä on eräs isäntä, joka haluaa puhutella herra kreiviä.»

»Kuka hän on?»

»Klauzen.»

»Hyvä on. Minä tulen... Mitä hän tahtoo?»

»En tiedä, herra kreivi. Hän ei sitä sano.»

»Hyvä on.»

Hoikka palvelija poistuu äänettömästi huoneesta ja kreivi jatkoi
vielä hetkisen sanomalehden lukemista. Sitten lehti rapisi ja hän
nousi. Kalpeana kuumuudesta, astui hän korkean ikkunan eteen, jonka
markiisi oli laskettu alas asti ja avasi sitä hiukan. Uunin kuumuus
löi ulkoa häntä vastaan. »Kauheata», mumisi hän, sulkiessaan nopeasti
taas ikkunan ja kääntyi katsomaan kallisarvoista ilmapuntaria, joka
jo viikkokauden oli näyttänyt »kuivuutta». Eikä nytkään toivoa!
Kreivi vääristi kasvonsa ja lähestyi hitain askelin pientä pöytää,
jonka mustalla marmorilaatalla leveässä hopeavadissa oli sifoonipullo
läpikuultavien jääpalojen keskellä. Sihisten valui kylmä kivennäisvesi
hiottuun juomalasiin, ja kreivi joi.

Sitten astui hän ruokasaliin.

Linnassa ei löytynyt erikoista vastaanottohuonetta talonpojille,
ja nämä vastaanotot tapahtuivat sentähden käytävässä. Niin olivat
isä ja isoisä tehneet, samaten teki myöskin nykyinen omistaja. Hän
tuli kylläkin pääkaupungista, maan hienojen tapojen yliopistosta,
ja hänen arvolleen alentavaa oli, seistä puoli — jopa kokonaisia
tunteja käytävän vedossa, palvelustyttöjen, palvelijain ja kyökkipiian
kuunnellessa hänen keskustelujaan alustalaistensa kanssa, mutta
ruokasaliin, jonne hän antoi kutsua talonpojat, jättivät ne niin pahan
hylkeenrasvalla voideltujen saappaiden ja kosteiden vaatteiden hajun,
että hänen täytyi ottaa uudelleen käytäntöön isän ja isoisän tapa.
Siksi aikoi hän tälläkin kertaa lähteä ulos käytävään, mutta muisti
samalla että Klauzen kuului hänen sivistyneempiin alustalaisiinsa. Hän
oli kai vapautunut hylkeenrasvan hajusta. Kreivi kosketti soittokellon
nappia, jonka kutsusta sama hoikka palvelija tuli sisään.

»Tuo hänet tänne ruokasaliin», käski hän.

»Kyllä, herra kreivi», vastasi palvelija, kumartaen kevyesti ja lähti
ulos.

Kreivi vetäytyi ruokapöydän taa. Miehellä voisi kaikesta huolimatta
olla hylkeen rasvalla voidellut saappaat jaloissaan ja siltä varalta
olisi neljän askeleen etäisyydestä hieman etua. Sitäpaitsi ei hän
antanut alustalaistensa, joilla oli hiukan sivistystä, suudella
kättään. Pöytä muodosti jonkinlaisen kädelle suutelemisen mykän
torjumisen, jos alustalaisisännällä oli kyllin hienotunteisuutta tätä
huomata. Käytävässä kreivi tavallisesti pani kädet selän taa sanoessaan
ystävällisesti: »ei ole tarpeellista, ei ole tarpeellista.» Mutta
hänellä oli samalla aina epämieluinen tunne ja siitä syystä hän teki
tällaiset yritykset niin vaikeiksi kuin suinkin mahdollista.

Hetken kuluttua avautui ovi ja talonpoikaisesti, mutta siististi puettu
mies astui sisään ja jäi aivan oven suuhun seisomaan.

»Hyvää päivää, armollinen herra kreivi.»

»Hyvää päivää.»

Tervehdys kuulosti nöyrältä, vastaus ystävälliseltä. Herra ja
alustalainen tarkastivat toisiaan. Kreivi näki päivän polttamat,
täyteläiset, kauniit talonpoikaiskasvot, joissa kuvastui voima ja tyyni
itsetietoisuus; isäntä hienot kalpeat kasvot, suuret, ystävälliset
silmät ja tarmokkaan suun.

»Te olette Klauzenin isäntä Andrikson?» sanoi kreivi.

»Olen, armollinen herra kreivi.»

»Minua ilahduttaa nähdä teitä, Andrikson. Olen jo kuullut teistä. Te
olette hyvä, ahkera isäntä.»

Andrikson joutui hämilleen ja mumisi jotain itsekseen. Sitten hän
sanoi: »Työtä täytyy tehdä, armollinen herra kreivi, muuten ei tule
toimeen tällaisina aikoina.»

»Niin, ei ole helppoa», vastasi kreivi. »On vaikea aika sekä suurille
että pienille maaisännille... Joko olette isännöinyt kauankin
Klauzenissa?»

»Isäni kuoli kaksi vuotta sitten, armollinen herra kreivi.»

»No, silloinhan teillä on ollut kylliksi aikaa oppiaksenne isältänne
talouden hoitoa. Miten se teiltä sujuu?»

»Armollinen herra kreivi suo minun olla vastaamatta tähän kysymykseen.»

»Mitä varten?»

»Koska en tahdo olla... näyttää kiittämättömältä. Armollinen herra
kreivi on vähentänyt tänä keväänä meille taalerista kaksi ruplaa —
silloin ei saa teille valittaa huonoa vuodentulotoivoa.»

»Ovatko maanne niin huonot, Andrikson?»

»Ei sada, armollinen herra kreivi. Ja sitä paitsi on minulla melkein
pelkkää savimaata.»

»Vai niin... Mutta pellot voivat ehkä vielä parantua. Meillä on nyt
ollut kuivaa niin kauan ja kuuma ilma, että voimme joka hetki odottaa
ukkosta. Tänään sitä tuskin enään saamme», jatkoi hän hymyillen,
muistaessaan ilmapuntarin tilaa.

»Kyllä sateesta olisi hyötyä, mutta parantaa vahinkoa, sitä se ei
voisi, armollinen herra.»

»Sitä minäkin pahoin pelkään. Se on paha, Andrikson... Niin... Mutta
koska sanoitte, että ette ole tullut valittamaan huonoa satoa, niin on
joku muu asia tuonut teidät tänne luokseni. Mitä asiaa teillä olisi,
rakas Andrikson?»

»Armollinen herra...» sanoi isäntä, mutta ei päässyt pitemmälle
punastuessaan.

»Puhukaa vaan aivan vapaasti, Andrikson. Olenhan osoittanut
alustalaisilleni, että tahdon teille kaikille pelkkää hyvää. Ja etenkin
te, sen miehen poikana, jota isäni piti parhaimpana miehistään,
voitte olla varma minun erikoisesta avustani kaikkina aikoina. Se
tahtoo sanoa, jos te olette sen tarpeessa. Minä luulen että olette
isäukkonne tapainen. Teidän maineenne ainakin takaa sen. Mitä teillä on
sydämellänne? Puhukaa ilman minkäänlaista arkuutta.»

Isäntä oli puristanut vasemman kätensä sormet nyrkkiin ja hieroi tätä
koneellisesti oikeata kämmentä vastaan.

»Armollinen herra kreivi», alkoi hän, »tämä ei ole mikään valitus, joka
minut on tuonut tänne ja sittenkin — on se jonkinlainen. Minun täytyy
syyttää metsänvartijaanne.»

»Metsänvartijaa? Mitä hän sitten...? Onko hän kieltänyt teiltä jotain
jota tarvitsette?»

»Hän uhkaa vetää minut oikeuteen.»

»No, mitä! Minkätähden?»

»Koska olen muka kaatanut tammia ilman oikeutta.»

Kreivin asento muuttui hiukan jäykemmäksi.

»Mitä? Mitä?» kysyi hän. »Te olisitte kaatanut tammia? Miten hän
sellaista väittää? Oletteko sitten joitakin kaatanut?»

»Olen, armollinen herra kreivi. Mutta en ilman oikeutta.»

»Mutta kuulkaapa nyt, kuulkaapa nyt, Andrikson! Mistä olette sitten
kaatanut tammet?»

»Mistäpä muualta kuin omalta alueeltani.»

Kreivi käänsi kirkkaat silmänsä talonpoikaan ja katsoi häntä hetken
läpitunkevasti silmiin.

»Omalta alueelta? Ja kuitenkin sanotte, että se ei ole tapahtunut
ilman oikeutta?» puhui hän hitaasti. »Tunnettehan välikirjanne? Teidän
välikirjassanne ei löydy ainoatakaan kohtaa, joka teidät oikeuttasi
ilman kartanon lupaa kaatamaan edes seipään paksuista haapaa. Tammista
puhumattakaan. Jos te siis olette kaatanut, niin olette toiminut
vastoin lakia.»

»Armollinen herra kreivi, siltä ehkä näyttää. Mutta jos sallitte minun
selittää tämän asian... niin... niin... näette sen varmaan toisessa
valossa.»

Heikko varjo lankesi kreivin kasvoille.

Mitä puhtainten periaatteiden täyttämättä, oli hän jättänyt
virkamiesuransa ja muuttanut maalle ollakseen sadalleviidellekymmenelle
alustalaiselleen esikuvana, neuvonantajana, auttajana ja suojelijana.
Hänen isänsä oli joka talvi sairautensa tähden matkustanut etelään
kylpypaikkoihin, jättäen kartanonsa isännyyden eräälle vähemmän
oikeudenmukaiselle sukulaiselle. Mitä vääryyttä tämä ankaruudellaan
oli talonpojille tehnyt, sen tahtoi kreivi hyvittää. Hän ei ollut
välittänyt niistä varoittavista äänistä, jotka olivat kuvailleet
Baltesernin talonpoikia omavaltaisiksi, itsehyväisiksi ja
hemmotelluiksi vanhan sielunpaimenen pitkäaikaisen lempeyden kautta.
Hän oli muistanut vertauksen auringosta ja myrskystä ja oli ottanut
Baltesernin linnan voitonvarmana haltuunsa. Nyt näki hän taistelun
alkavan. Ei, se oli jo alkanut. Niinä parina kuukautena, joina hän oli
hoitanut perintöään, oli hänelle sattunut jo useita ikäviä juttuja.
Hänelle oli esitetty eräs väärennetty maksukuitti, ja metsävahti oli
joutunut kiinni lahjuksien otosta. Sitäpaitsi oli eräs pientilallinen
varastanut tiilitehtaasta kuormallisen tiilejä. Nyt asetettaisiin hänen
hyväntahtoisuutensa jälleen koetukselle.

»Puhukaa», sanoi kreivi hetken vaitiolon jälkeen, muuttamatta äänensä
ystävällistä sävyä.

»Armollinen herra kreivi, suvaitsee minun alottaa jotenkin varhaisista
ajoista.»

»Puhukaa, puhukaa!»

»Minun täytyy muistuttaa armollista herraa verotyön ajoista. Kun se
lakkautettiin ja vuokra tuli sijaan, oli Klauzenin alueella enemmän
metsää ja pensasta kuin niittyjä. Tällaista oli melkein joka paikassa,
mutta sellaiseksi ei se voinut jäädä. Sentähden antoi armollinen
kreivivainaja alustalaisilleen luvan hakkauttaa metsät ja suurentaa
viljelysmaita. Joka kevät saatiin raivata kaskimaata ohraa varten. Näin
tehtiin pitkät ajat. Sitten meiltä kiellettiin kaskenpoltto.»

»Niin», sanoi kreivi, »sekä kaskimaan raivaus että myös yksityisten
puiden kaataminen.»

»Aivan niin, armollinen herra. Mutta isäni oli kaskenpolttoaikana
jättänyt kaadettavaksi määrätyssä metsässä tammet seisomaan. En muista
että hän olisi kaatanut niistä ainoatakaan, vaikka se oli sallittua.
Olin silloin vasta pikkuinen poika, mutta en ole unohtanut mitä hän
silloin sanoi: »Ne koristavat maita», sanoi hän suurista tammista.
»Noiden täytyy vielä kasvaa», tuumi hän pienemmistä. »Kyllä tulee aika,
jolloin me niitä tarvitsemme. Silloin tulevat ne hyvään tarpeeseen.»
Sentähden ovat ne kaikki jääneet paikoilleen, ja moni niityistäni
muistuttaa sen johdosta nyt tammipuistoa.»

»Ja niitä tammia olette nyt kaatanut.»

»Niitä, armollinen herra kreivi. Minun alueellani olevat tammet
olisivat kauan sitten olleet sahattuina puiksi tai tulleet muuten
käytetyiksi, ellei isäni olisi niitä suojellut. Pyydän sentähden
anteeksi, jos uskallan sanoa, että minä.... niin sanoakseni... olen
kaatanut omia tammiani teidän maallanne. Olen ne perinyt isältäni.»

Kreivi nojasi kevyesti ruokakaapin nurkkaan ja hänen suunsa ympärillä
oleva ankara ilme tuli selvemmäksi. Mitä tämä ihminen teki? Oliko hän
niin talonpoikaisen yksinkertainen, että hän omisti itselleen täydellä
todella isänsä, jo kauan sitten vanhentuneen oikeuden, vai oliko se
talonpoikaista viekkautta, joka sai hänet siten puhumaan? Miksi oli hän
juuri nyt hakkauttanut tammet? Oliko hän tahtonut käyttää hyväkseen
sitä höllempää tarkastusta, sekä maihin että metsään nähden, joka
johtui omistajan vaihdosta Baltesernissä?

»Miksi ette ole kaataneet tammia jo isäni eläessä?» kysyi kreivi »Hän
oli asiasta selvillä. Miksi teitte sen juuri nyt?»

»Tarvitsin puita juuri nyt, armollinen herra kreivi.»

»Mihinkä?»

»Olen tilannut Riian matkoja varten yhdet vankkurit ja kahdet
työrattaat.»

»Olette siis vain kaatanut niin paljon kuin tarvitsitte näihin kolmeen
vankkuriin? Mitkä osat valmistetaan tammesta tällaisissa vaunuissa?
Lautoihinhan käytetään kuusipuuta?»

»Lautoihin käytetään kuusipuuta, armollinen herra kreivi, mutta pyörien
napa ja puolat ovat tammi- tahi jalavapuuta.»

»Vai niin. Te olette siis kaatanut näihin kolmeen vankkuriin
tarvittavat puuaineet?» »Armollinen herra kreivi... minun täytyy
Teille... niitä on... niitä on kaadettu useampia puita.»

»Useampia?»

Kreivin kalpeille poskille nousi heikko puna. Siis yksinkertainen,
hävytön metsänhaaskaus. Ja tuo ihminen tuossa hänen edessään
Biedermann-aikuisine kasvonpiirteineen ei tahtonut sitä myöntää, vaan
valehteli hänelle kauniin jutun. Kreivi meni huoneeseensa ja isäntä
kuuli, miten kivennäisvesi sifoonipullosta sihisi lasiin. Kun kreivi
tuli takaisin, oli puna hänen kasvoiltaan hävinnyt.

»Kuulkaahan nyt, Andrikson, olemme viisaina miehinä kumpikin molemmat
liian hyvät minkäänlaiseen turhanpäiväiseen jutusteluun. Tunnustakaa
suoraan, mitä olette tehnyt. Minä tiedän, että talonpoika yhä vielä
pitää metsää jonkinlaisena isännättömänä omaisuutena. Te olette...
Te olette käynyt koulua, mutta se vanha Aatami, toisin sanoen, vanha
käsityskanta istuu vielä osaksi teissäkin. Se käsityskanta on johtanut
teidät tähän epäoikeutettuun tekoon. Älkää tehkö sitä minun silmissäni
vielä suuremmaksi, tahtoessanne kaunistaa sitä. Myöntäkää pois, että
olette varastanut minulta nuo tammet.»

Tuntui siltä, kuin nämä kreivin viimeiset sanat olisivat olleet, eivät
ainoastaan sanoja, vaan sekä sanoja että lyöntejä. Huomattavalla
nykäyksellä Andrikson väistyi pää taaksepäin kohoitettuna ja hänen
kasvonsa tulivat hyvin kalpeiksi.

»Armollinen herra», sammalsi hän hetken kuluttua, katsoen kreiviä
tiukasti silmiin, »herra kreivi, tuo... tuo on sana... jota minä... en
voi hyväksyä.»

»Siinä en voi teitä auttaa, rakas Andrikson. Täytyy kaikkia asioita
nimittää oikealla nimellä. Mihinkä summaan metsänvartija arvioi
kaadetut rungot?»

Andrikson vaikeni.

»Kolmeensataan ruplaan», sanoi hän sitten hiljaa ja jatkoi: »Jos asia
menee käräjiin.»

»Oh! Kolmesataa! No, minä toivon että tulemme käräjittäkin sovintoon.»

»Niin uskon minäkin, armollinen herra kreivi.»

Kreivi tuumi. Mitenkä hän suoriutuisi parhaiten tästä asiasta?
Sakkohinnastoa hän ei halunnut käyttää, isäntä taisi sittenkin
toimia hyvässä uskossa. Kreivi on kuullut niin paljon hyvää vanhasta
Andriksonista, ja poika oli niin rehellisen näköinen. Ehkä tavallisen
hinnaston käyttäminen olisi tässä tapauksessa paikallaan? Sillä hän ei
myöskään tahtonut esiintyä liian avuliaana — periaatteen vuoksi.

»No, mitä tuumitte, Andrikson, miten teitä rankaisen?» kysyi hän
lopulta ja katsoi kirkkailla silmillään isäntää, joka seisoi siinä
rypistetyin kulmakarvoin.

»Armollinen herra kreivi suvaitsisi, katsoa asiaa siten kuin minä sen
esitin. Minä pyydän nöyrimmästi herra kreiviä.»

»Sitä en voi, sitä en voi Andrikson. Ajatelkaahan itse. Kunpa olisitte
edes ottanut vain noihin kolmeen vankkuriin tarvittavat puut! Mutta te
olette ottanut enemmän. Mitä varten teitte sen?»

Kreivi ei kääntänyt Andriksonista katsettaan ja tämä koetti turhaan
olla punastumatta. Hän painoi hetkeksi katseensa alas ja sanoi sitten
lujalla äänellä:

»Armollinen herra kreivi, saa kuulla totuuden. Tahdoin myydä loput
puut. Salaa tein sen siitä syystä, että herra kreivi ei koskaan olisi
sallinut minun kaataa edes yhtä ainoatakaan puuta.»

»Vai niin, vai niin...! Mistä sen tiedätte niin varmaan, Andrikson?»

»Salliiko armollinen herra kreivi, minun tehdä vastakysymyksen:
_olisitteko_ antanut minulle luvan kaataa?»

Kreivi hermostui. Hän oli aikonut niin mukavasti, »yksinkertaisten»
talonpoikien kanssa käyttäytyä isällisesti, »sivistyneiden» kanssa
tuttavallisesti ja oli päättänyt armollisesti sivuuttaa varmaan
odotettavissa olevan tapojen puutteen. Mutta tämä tuli hänelle
käytännössä kuitenkin vaikeaksi. Hän piti itseään linnassaan
maailmanmiehenä ja tunsi arvonsa loukatuksi sen kautta, että häntä
ei kunnioitettu. Teoriiassa hän asetti sivistyneen aatelismiehen
samalle tasolle kuin sivistyneen talonpojan, todellisuudessa voitti
vuosisatojen peritty ylpeys ja tästä johtuva halveksuminen ymmärryksen.
Hän rypisti otsaansa.

»Te ette puhu minulle kunnioittavasti, Andrikson», sanoi hän ankaralla
äänellä. »Mitä olisi tapahtunut tai ei olisi tapahtunut, siitä meidän
ei tarvitse riidellä. Nyt on vaan kysymys siitä, mitä on tapahtunut.
Älkää poiketko siitä turhilla kysymyksillä, olkaa hyvä!» Hän lausui
viimeiset sanat melkein kiivaasti, joka johtui osaksi luonnollisesta
suuttumuksesta Andriksonin käyttäytymisen johdosta, osaksi tuntien
hämärän aavistuksen siitä, että hän hyvin todennäköisesti olisi
kieltänyt isännältä puut.

»Pyydän armollista herra kreiviä suomaan minulle anteeksi, en ole
millään muotoa tahtonut herra kreiviä suututtaa», sanoi isäntä.
»Mutta täytyyhän minun puolustautua. Metsänvartija ei olisi merkinnyt
minulle näitä puita. Sentähden täytyi minun hakata ne salassa. Se oli
oikeuteni. Minun täytyy se sanoa, minun on pysyttävä siinä.»

»Ette siis myönnä tehneenne väärin?»

»Armollinen herra kreivi, mitä isäni on minulle säästänyt ja
perinnöksi jättänyt, on minun omaisuuttani, samoin kuin se on teidän
omaisuuttanne, jonka autuas herra kreivi on teille säästänyt ja
perinnöksi jättänyt.»

Tämä rohkea vertaus vei kreiviltä kokonaan maltin pois. Kiivain
askelin meni hän huoneeseensa, siinä mielessä ettei enään vaihtaisi
Andriksonin kanssa ainoatakaan sanaa. Hän malttoi kuitenkin mielensä,
joi vielä puoli lasia kivennäisvettä ja etsi metsähinnoittelupaperit.
Hän aikoi ottaa tammista yksinkertaisen hinnan. Mutta hän ei löytänyt
hinnoittelua ja meni takaisin ruokasaliin.

»Sakkohinnaston mukaan on puiden arvo kolmesataa ruplaa. Te maksatte
minulle sata ruplaa, Andrikson», sanoi hän lyhyesti ja rauhallisesti.

Andrikson seisoi siinä, kalpeana ja mykkänä puristaen lujasti vasemman
käden sormia oikealla kädellään.

»Armollinen herra kreivi pitää minua siis todella varkaana?» sanoi hän
tukahdetun vapisevalla äänellä.

»Kuulettehan hinnan!» huusi kreivi pidätetyllä vihalla. »Minä en
rankaise teitä varkaana. Minä pidän teitä ostajana. Te ostatte minulta
tammet.»

»Armollinen herra kreivi, miten voin ostaa jotain, jonka olen itseltäni
ottanut. Joko minulla oli oikeus hakata rungot, ja silloin en tarvitse
maksaa niistä mitään, tahi minulla ei ollut oikeutta niihin ja silloin
minä olen varas.»

Kreivi kulki ruokasalissa kaksi kertaa vasempaan ja kaksi kertaa
oikeaan ja jäi sitten taas kaapin luo seisomaan tarttuen vasemman
kätensä hoikilla sormilla kaapin kiiltävään, vilpoiseen reunaan.

»Kuulkaapa nyt, Andrikson, nyt minun täytyy puhua teidän kanssanne
niin, että te ymmärrätte minut. En voi pitää teitä niin tyhmänä,
ettette ymmärtäisi mitä olette tehnyt. Te asetutte tahallanne minua
vastaan, luulotellun oikeuden nimessä. Te tiedätte aivan hyvin, että
isänne sai hakkaamisluvan ainoastaan yhdeksi kertaa, eikä ainiaaksi.
Jos isänne on antanut tämän tilaisuuden mennä ohi käyttämättä sitä,
niin on hän myös silloin menettänyt oikeutensa. Mistään oikeudesta,
jonka te olisitte perinyt, ei siis voi olla kysymystä. Te olette
toiminut lakia vastaan, ja jos en minä vedä teitä oikeuteen siitä,
saatte kiittää hyvyyttäni eikä mitään muuta.»

Andriksonin kasvoilla vapisi jotain, toistuen salaman nopeudella, hän
risti kätensä ja hieroi peukaloitaan yhteen. Sitten sanoi hän syvästi
liikutettuna:

»Armollinen herra kreivi ei vie minua oikeuteen, mutta halventaa minua
siitä huolimatta. Tiedän kyllä, että laki on minua vastaan. Se on tehty
kaikkia varten, eikä sitä voida lukea tänään näin ja huomenna toisin.
Sen täytyy siis olla minua vastaan. Mutta herra kreivin ei tarvitse
olla minua vastaan. Herra kreivi voi tätä tapausta varten laatia itse
lain. Olenko syyllinen vai en herra kreivin mielestä. Herra kreivi
sanoo, että olen syyllinen. Armollinen herra ei usko, mitä minä olen
kertonut, muuten ei minun tarvitsisi maksaa mitään. Mitä minun on
tehtävä? Voin vain vakuuttaa, että isäni oli rehellinen mies ja että en
ole perinyt ainoatakaan kolikkoa väärää omaisuutta... ja... voin sen
teille vannoa, että olen puhunut teille totuuden. Minä tiesin, että
varastan, mutta minä uskoin ja uskon yhä vieläkin, että olen varastanut
itseltäni. Sillä isäni ei ole säästänyt tammia kenellekään vieraalle —
ei teille eikä muille, — vaan yksistään minulle tammet, jotka jo aikoja
sitten muuten olisivat tulleet poltetuiksi tuhaksi ja tomuksi.»

Kreivi kääntyi, astui ikkunan luo ja katseli kukkapenkkiä, jossa kasvoi
hehkuvan punaisia pelargooneja. Ihmisen äänessä on sointu, joka niin
pian kuin sitä käyttää, pakoittaa uskomaan. Tässä äänilajissa oli
Andrikson puhunut. Kreivi oli varma. Mutta saisiko hän myöntää tätä?
Mikä olisi seuraus, jos Andriksonin teko jäisi kokonaan rankaisematta?
Toiset isännät haaskaisivat metsiään ja vedoten Andriksoniin vaatisivat
he samanlaista lempeyttä. Loppumaton sarja riitoja ja lainrikkomisia
häämöitti jo kreivin silmissä. Vai tuliko hänen antaa anteeksi
talonpojalle ja käskeä häntä vaikenemaan? Sellainen salaaminen ei ollut
sopivaa hänen arvolleen, sitäpaitsi oli hän jo maininnut runkojen
hinnan, eikä hän mielellään ottanut sanaansa takaisin. Ei, hän ei
voinut antaa asian olla sinänsä. Hän kääntyi taas äkkiä ympäri.

»Andrikson, te maksatte minulle nyt viisikymmentä ruplaa. Loput
viisikymmentä suoritatte minulle kuuden vuoden kuluessa.»

Tätä sanoessaan, ajatteli kreivi, että kuusi vuotta on pitkä aika,
jonka kuluessa varmaan sattuisi joku syy, jonka nojalla voisi pyyhkiä
nämä viisikymmentä ruplaa pois.

Andriksonin kookas vartalo tuntui hiukan pienentyvän. Hän heitti
kreiviin kuolemaan haavoitetun katseen ja sanoi tukahutetulla äänellä:

»Herra kreivi, siis olen ja pysyn teidän silmissänne varkaana! Hyvä.
Asettakaa minut sitten myös oikeuteen. Nuo pari sataa ruplaa eivät
minua vielä vie mierontielle. Menkööt nekin sinne, minne niin monet
sadat ennenkin ovat menneet. Minä hylkään hyvyytenne, herra kreivi.»

Kreivi sulki hetkeksi silmänsä, nosti vähän päätään ja loi puhujaan
katseen, joka sanoi selvään:

»Maan mato!» Ei mikään kylmennä toista ihmistä toista kohtaan niin kuin
hyvyyden ylimielinen hylkääminen.

»Kuten tahdotte, Andrikson», vastasi hän virallisesti ja lähti
arvokkain askelin ruokasalista. Mutta ajatuksissaan toisti hän
Andriksonin sanoja: »Minne niin monet muut sadat ovat menneet... Minä
hylkään hyvyytenne, herra kreivi... No, kyllä minä hänet...!»

Kreivi istuutui jälleen ottaen sanomalehden käteensä. Mutta hän
ei nähnyt siinä muuta kuin sanat: »Minne niin monet sadat jo ovat
menneet... Minä hylkään hyvyytenne, herra kreivi...» Kiivaasti
painoi hän soittokelloa ja käski sisäänkiiruhtavan palvelijan kutsua
metsänvartijan.

Tällä välin oli Andrikson lähtenyt ruokasalista, ottanut käytävästä
lakkinsa ja astunut ulos kesäpäivän helteeseen. Hän oli niin täynnä
katkeraa vihaa, ettei ollenkaan välittänyt minne meni. Vasta kun vahva
pihkan tuoksu ja siedettävämpi ilma ympäröi hänet, huomasi hän, että
oli Balteserin metsässä ja matkalla kotiin. Kuljettuaan pitkän matkaa
solakoiden, korkeiden kuusien varjossa, istuutui hän tien viereen
kannolle.

Tällaista siis oli tuo kreivin paljon kehuttu hyvyys... Kolmesataa
ruplaa... Varas... Häntä, vanhan Andriksonin poikaa, rangaistiin
varkaana... Häntä ei uskottu... Hän vannoi, eikä häntä uskottu! Ei,
se ei voinut olla niin. Asiahan oli niin selvä. Mutta kreivi tahtoi
rahaa, siinä se! Hän kätkeytyi uskomattomuuden taa, saadakseen nuo sata
ruplaa. Rikas ei koskaan saa kyllikseen. Oi, onhan niin helppo sanoa:
»Andrikson, olet rikkonut lakia vastaan», kun ei tahtonut kuulla oman
sydämensä lakia.

Hän nousi ja lähti eteenpäin. Mielenliikutuksestaan huolimatta tunsi
hän nälkää. Hän muisti, että vaimonsa oli tarjonnut hänelle juustoa ja
että hän oli unohtanut pistää sekä sen että piipun taskuunsa, ja vielä
muisti hän, miten vaimo oli häntä varoittanut kiihtymästä ja miten
hän vakuuttavasti oli sanonut, ettei vaimon tarvitse olla levoton,
sillä kaikki kävisi kyllä hyvin. Mitä hän nyt sanoisi? Eikö hän ollut
kiihtynyt? Eikö olisi ollut parempi tyytyä ja maksaa? Hänelle muistui
mieleen sananlasku: »Vältä riitaa vahvemman kanssa ja oikeuden käyntiä
rikkaan kanssa.» Eikö tuota kaikkea vielä voisi parantaa? Ei, nyt oli
jo liian myöhäistä. Hän oli kovasti ärsyttänyt kreiviä, vastustaessaan
häntä itsetietoisena ja sitä, sen hän tunsi, ei kreivi antaisi hänelle
anteeksi. Ja vaikka kreivi olisikin myöntyväinen anteeksiantoon —
ei hän voisi sitä kuitenkaan pyytää! Sehän olisi samaa kuin myöntää
olevansa väärässä, eikä hän ollut väärässä. Ei ollenkaan... Ei,
tahi oikeammin niin paljon väärässä kuin se, joka käy hakemassa
kotiin kadonneen lampaansa naapurin tallista, naapurin ollessa siitä
tietämätön. Niin, juuri niin se oli. Andriksonia harmitti, ettei hän
ollut huomannut kreivin läsnäollessa tätä kaunista vertausta... Mutta
voisihan hän sen vielä oikeudessa tuoda esiin. Se ei kylläkään enää
mitään auttanut; kreivi ei häntä silloin kuullut ja laki tuomitsi
hänelle kaikesta huolimatta... kolmesataa ruplaa... Se on sittenkin
aika suuri summa. Ja kun oikein ajatteli, niin ei hän ottanut sitä
yksinomaan omasta taskustaan, vaan se oli samalla vähennys vaimon ja
lasten osuudesta... Sanomaton katkeruus valtasi Andriksonin, syöpyvä
katkeruus, joka syntyy, kun ihminen tunnustamatta sitä itselleen,
on itsensä kanssa piilosilla ja sekottaa tehdyn vääryyden kärsityn
vääryyden kanssa.

Aurinko paistoi puiden lomitse, pihka tuoksui, aika ajoin kuului linnun
viserrys. Virstojen laajuudelle ulottui metsä. Se ympäröi soita,
lampia ja yhden järven, jolla oli merkillinen sirpin muoto, sekä
suuria, kuivan ruohon, kanervan ja pähkinäpensaiden peittämiä aukeamia.
Andrikson tunsi metsän hyvin. Poikasena hän oli usein käyskennellyt
siellä marja-aikoina. Klauzenin aluehan oli tässä aivan lähellä. Nyt
oli mustikoiden ja vadelmien aika ja hänen lapsensa kulkivat nyt
vuorostaan tuttuja paikkoja.

Nälkä tuli yhä tuntuvammaksi. Andrikson kumartui ottamaan pari
mustikkaa tien viereltä, mutta ne olivat hienon tomun peitossa ja
hän antoi niiden olla. Hänen alakuloisuutensa kasvoi, tukahutetun
katumuksen tunne katkeroitti häntä yhä enemmän ja hän tuli yhä enemmän
epäoikeuden mukaiseksi kreiviä kohtaan. Yhtäkkiä hän ajatteli: »Jospa
voisin kostaa hänelle!»

Mutta se oli mahdotonta. Kreivi oli liian varmassa ja korkeassa
asemassa, hän ei voisi mitenkään kreiviä tuntuvasti vahingoittaa.

Saapuessaan laajan aukeaman luo, joka oli tiestä vasemmalla, pysähtyi
Andrikson. Mitäpä jos seuraisi poikavuosien tapoja ja kävisi
kuivettuneen pähkinäpensaan takaa katsomassa, olisiko siellä vielä
vadelmapensas?

Tahi tuolla, tuon harvalatvaisen männyn luona, jolla oli niin omituisen
käpertynyt oksa? Mutta mitä tuo on? Savupilvi nousi äkkiä männyn luota,
Andrikson kuuli, miten tuli räiskyi, ja näki, miten mies hyppäsi maasta
ylös, juoksi vähän pitemmälle, leikkasi pitkän pähkinäoksan, juoksi
takaisin ja löi maata vimmatusti. Savu laajeni, ja mies työskenteli yhä
kiivaammin.

Kuin näkymättömän voiman vetämänä, kiiruhti. Andrikson oikealle, tien
yli metsään ja kätkeytyi puiden taa. Hän ei mistään hinnasta tahtonut
tulla huomatuksi ja huudetuksi apuun. Ellei miehen onnistuisi sammuttaa
tulta, niin palakoon koko metsä. Kostakoon tuli Andriksonin puolesta!...
Jännitetyllä mielenkiinnolla seurasi isäntä taistelua. Liekki
näytti leikkivän miehen kanssa. Väliin leimusi se hänen jalkojensa
juuressa, väliin taas monen askeleen päässä hänestä. Mies juoksi
edes takaisin, oikeaan, vasempaan ja oli lopuksi sananmukaisesti
vitsallaan piessyt tulen sammuksiin. Hien vuotaessa seisoi hän keskellä
ruskeanmustaa saarta ja tarkasteli ympäristöään, vieläkö jossain
leimahtaisi. Mutta tuli oli sammunut. Kun hän oli odottanut vielä
hetkisen, sylkäisi hän, veti piipun esiin, sytytti sen, sammutti
tulitikun sormillaan ja lähti menemään sitä tietä, jota Andrikson oli
tullut.

Liikkumattomana tuijotti Andrikson palanutta paikkaa. Eikö tuolla
jossain ollut pientä liekkiä huomattavissa ruskean reunan luona?
Ei, kaikki tarkastus ja odottaminen oli turhaa. Varovasti lähestyi
Andrikson tietä ja astui kiireesti sen poikki, palopaikkaa kohti.
Sieltä täytyi löytyä kipinä! Sattuma oli osoittanut hänelle, miten
kreivin kovuus voisi tulla kostetuksi. Andrikson voisi kostaa,
joutumatta itse vähimmällekään vaaralle alttiiksi. Mies, joka juuri oli
mennyt matkaansa, asui kartanossa, söi kreivin armoleipää ja kokosi
taloon kesällä marjoja ja sieniä. Hän vei vaatteissaan palaneen ruohon
vahvan, läpitunkevan hajun. Tämä haju kohdistaisi epäilykset heti
häneen ja vanhus ei varmaankaan kieltäisi, sillä tuli oli syttynyt
vastoin hänen tahtoaan ja hän oli tunnollisesti koettanut tukahuttaa
sitä... Andrikson kyykistyi, haki tulitikkulaatikkonsa esiin, sytytti
kolme tikkua yhtaikaa, sytytti kuivan ruohon palamaan ja heitti
tulitikut kauas luotaan. Molemmissa paikoissa leimahti tuli, ja
Andrikson kiiruhti jälleen tien yli takaisin metsään.

Hän tahtoi paeta kauemmaksi, mutta vastustamaton voima sai hänet
kääntämään silmänsä aukeamaan päin. Hänen täytyi nähdä, miten keltainen
piru synnytti yhä useampia keltaisia, punaisia ja sinertäviä pikku
piruja, jotka yhä nopeammin liitelivät, ryömivät, lensivät eteenpäin.
Suoraan eteenpäin, oikealle, vasemmalle kiemurtelivat ne, aikaansaaden
yhä äänekkäämmän suhinan ja rätinän. Linnut lähtivät lentoon, varikset
rääkyivät, jänis juoksi läheltä pitkin loikkauksin pois päin. Pian
oli koko aukeama savun ja liekkien peittämänä. Heikko, tuskin tuntuva
ilmanveto määräsi tulelle suunnan. Se kulki aukeaman yli puita
kohti. Jos koko metsä palaisi! Sitähän hän oli tahtonutkin, tätä
toivoen hän oli heittänyt tulen kuivaan ruohoon... Jottako koko metsä
palaisi? Oliko hän todellakin sitä tahtonut? Koko metsä — viisitoista
neliövirstaa ihania mäntyjä! Koko metsä? Miten kamalaa! Kuka voisi
nähdä koko metsän palavan? Ei, sitä ei Andrikson ollut tarkoittanut!
Hän oli vaan tahtonut pelästyttää kreiviä, hän oli tahtonut antaa
kreivin kokea, miltä tuntuu, kun syyttömänä saa kärsiä. Mutta koko
metsä — oi, eihän se voisikaan tapahtua! Sillä tuolla puiden takana,
aivan vastapäätä aukeamaa oli sirpin muotoinen järvi, sen veteen palo
kyllä sammuisi!

Mutta jos tuli kiertäisikin järven molemmat päät! Se laajeni niin
uskomattomalla nopeudella! Nyt oli se jo saavuttanut aukeaman
keskustan, jo leimahti nuori näreikkö tuolla takana sihisten tuleen ja
nyt — nyt tarttui keltainen piru kauhealla suhinalla suuriin mäntyihin!
Ääretön kauhu valtasi Andriksonin. Mitä hän olikaan tehnyt? Mitä metsä
oli tehnyt hänelle, kun hän antoi sen tuhon valtaan, — tuo ihana, suuri
metsä? Ja kreivi? Oliko hän todella ollut niin huono, että häntä täytyi
rangaista hävittämällä koko metsän?

Mutta tuli valtasi yhä laajempia aloja. Jäisikö Andrikson katsomaan,
miten metsä joutuisi koko laajuudessaan tulen valtaan? Eikö ollut
pelastamisen mahdollisuutta? Kenen kautta? Hänen itsensä kautta —
toisten avulla! Miten, tuliko hänen huutaa väkeä apuun vihollista
vastaan, jonka hän itse oli manannut esiin? Jos hän tekisi sen,
lankeaisi epäluulo vielä vähemmin hänen päälleen... Lähin ihmisasunto
oli hänen talonsa. Siis sinne! Kunhan ei vaan olisi jo liian
myöhäistä!... Hän lähti eteenpäin, kiiruhtaen, juosten. Pian olivat
viimeisetkin puut metsässä hänen takanaan ja kesäpäivän helle ympäröi
hänet jälleen. Hän ei välittänyt siitä, vaan juoksi eteenpäin.
Veri tykytti hänen ohimoissaan, kuin tahtoisi se halkaista hänen
päänsä, kova paino tunki silmät melkein ulos kuopistaan, mutta hän
ei hiljentänyt vauhtiaan. Talonsa läheisyydessä hän kompastui nyrkin
kokoiseen kiveen ja kaatui. Painaen kasvonsa kuihtuneeseen, lämpimään
ruohoon, tuumi hän: »Palakoon. Nyt minusta kaikki on yhdentekevää.
Minä olen kuitenkin mennyttä miestä... »Hetken kuluttua palasi hänen
tarmonsa kuitenkin, hän nousi istumaan ja katsoi metsään päin. Valkea,
hyvin leveä savupilvi nousi sieltä. Andrikson hypähti ylös. »Isä
Jumala», rukoili hän, »älä anna tulen päästä järven yli! Herra Jumala!
Herra Jumala!» Sitten koetti hän päästä eteenpäin.

Vihdoin oli talo saavutettu.

Pihalla seisoi hänen nuori, kaunis vaimonsa ja katsoi metsään päin.

»Metsä palaa?» huusi hän miehelleen, puoleksi kysyen, puoleksi
vakuuttaen.

»Metsä palaa», toisti Andrikson. »Missä rengit ovat? Pian! Ja
palvelustytöt ja kaikki!»

»Mitä kaikki? Tuleeko kaikkien...? Mutta Jahn, minkä näköinen sinä
olet! Mikä sinua vaivaa?»

»Missä väki on? Missä he ovat?»

»Tietysti pellolla! Antaa toki palaa. Kyllä se sammutetaan. Herralla
on kylliksi metsää... Juosta tuolla tavalla! Olisit mieluummin etsinyt
lapsia, kuin juossut tuolla tavalla.»

»Etsinyt lapsia? Missä lapset sitten ovat? Eivätkö ole kotona?»

»Eivät. He lähtivät marjaan. Minua niin peloittaa. Kahrlilla on joskus
tulitikkuja taskussaan. Kunpa vain lapset eivät olisi tehneet mitään
pahoja metsässä.»

»Ovatko lapset menneet metsään?» huudahti Andrikson, ja hänestä tuntui
siltä, kuin joku olisi kiskonut sydäntä hänen rinnastaan.

»Minne he sitten olisivat menneet, hehän menivät marjoja poimimaan»,
vastasi emäntä. »Oi Jumalani, Jumalani.»

»Missä väki on? Kutsu heitä! Kutsu heitä!» huusi isäntä, niin että
äänensä murtui tullen aivan käheäksi. »Tänne pojat, tänne tytöt! Apuun,
apuun!»

»Jumalan tähden! Ole toki hiljaa!» huudahti emäntä pelästyneenä. »Mikä
sinun on? Kyllä minä kutsun heidät kaikki. Jos nyt yksi mänty enemmän
tai vähemmän palaa, sehän on yhdentekevää. Syntihän on sanoa, mutta
totta se on: palolla on myös hyvät puolensa. Köyhät ihmiset saavat
halpaa puuta.»

Emäntä kiiruhti pois, ja Andrikson käveli pihalla kuin huumaantuneena.
Hän heittäytyi penkille talon edustalle, nousi ylös, istuutui jälleen,
nousi uudelleen ja meni huoneeseen. Tyhjää, kaikki hiljaista ja tyhjää
— — —. Tuossa nurkassa seisoi hänen pienten poikainsa sänky. Kunpa he
nyt makaisivat siinä! Pellavapäät nojaten toisiinsa, nuoremmalla käsi
nyrkkiin puristettuna, peukalo sisäänpäin... Isäntä rupesi vapisemaan.
Ei, oi ei, tuo ajatus oli liian julma... Hän hoiperteli taas ulos
ja katseli metsään päin. Savupilvi oli yhä kasvamassa. Missä hänen
lapsensa viipyivät! Vaikka mitä siitä... sehän oli jo liian myöhäistä...

Vihdoin oli väki koolla. Kaikki varustivat itsensä lapioilla ja
kirveillä ja kiiruhtivat, Andriksonin yhä hoputtaessa, metsään. Emäntä
jäi yksin kotiin.

»Jos tapaatte lapset, niin sanokaa, etteivät he hetkeäkään enää
viipyisi metsässä, kuuletteko? Kuuletko Jahn? Lähetä heidät heti
kotiin!» huusi hän yhä uudelleen väen jälkeen.

Tuli oli metsässä saavuttanut metsäjärven, oli kiertänyt molemmat
järven reunat ja levisi nyt kaksi haaraisena virtana yhä laajemmalle.
Neuvotonna seisoi Andrikson viiden ihmisen kanssa siinä. Mitä lapiot
ja kirveet heidän käsissään hyödyttivät! Liekit kulkivat korkealla
latvoissa puusta puuhun. Kipinäsade lensi alas, sytytellen vuorostaan
kuivan sammaleen ja kaatuneet puut. Jos he kaataisivat pari puuta? Se
olisi ollut naurettavaa. Mutta jotain oli tehtävä.

»Lähde Peter, juokse kartanoon, ja ilmoita että metsä palaa», käski
Andrikson vihdoin. »Jumala tietää, saisivatko muuten siitä tänään
tiedon. Me toiset etsikäämme — — — etsikäämme lapsia.»

»Lapsiako etsiä? Mutta he ovat varmaan jo kotona», vastasi eräs heistä.

»Me toiset etsimme», toisti Andrikson. »Jos he olisivat lähteneet
kotiin, niin olisivat he tulleet meitä vastaan.»

Ei kukaan enää väittänyt vastaan, sillä todennäköisesti lasten olisi
pitänyt tavata heidät, elleivät lapset olisi menneet jotain aivan outoa
tietä kotiin.

Mutta mistä etsiä heitä? Jos he olisivat paenneet syvemmälle metsään,
niin ei tarvinnut pelätä: tuli ei saavuttaisi heitä. Mutta jos tuli oli
heidät saavuttanut järven luona!

Tämä kamala ajatus näytti johtuvan kaikkien mieleen, sillä aivan
vaistomaisesti kääntyivät kaikki järvelle päin. Andrikson tuli
tuhkanharmaaksi. Se voisi siis olla mahdollista! Jos joku pojista
tai tytöistä olisi nauranut tälle ajatukselle, olisi hän suuttunut,
mutta samalla kuitenkin vielä toivonut, sillä toivo tarttuu kiinni
heikoimpaankin lohdunsanaan, mutta nyt hänestä tuntui kuin voisi hän
millä hetkellä tahansa löytää poikastensa hiiltyneet luut.

Pidättäen valitustaan, alkoi hän etsiä. Rengit ja tytöt kiersivät
varovaisina, jalkineitaan varjellen, yhä vielä savuavia paikkoja, mutta
Andrikson ei välittänyt, minne hän astui. Hän hävisi mustien runkojen
taa ja oli pian järven rannalla. Liekit olivat ehkä ajaneet poikaset
rantaan. Ehkä veteen, sillä paikoittain oli kaislikkokin sotkeutunut.
Olivatko he hukkuneet? Andrikson katsoi veteen, hän kulki pitkin
rantaa, ylös, alas — mutta turhaan! Hän jätti rannan tullen takaisin
väkensä luo, jotka kaikki olivat hajaantuneet aukeaman eri osiin ja
lähestyivät rantaa. Vihdoin oltiin varmoja, että lapsia ei ollut
onnettomuus kohdannut ainakaan täällä.

»He ovat varmaan menneet kotiin», huomautti eräs tytöistä. »Niin suuret
pojat... Olisihan vallan ihme, elleivät he voisi itseään pelastaa.»

»Niin, menehän kotiin Lihse, ja katso, ovatko he siellä ja tule
takaisin», sanoi isäntä. »Niin, mene, mene!»

Tyttö lähti ja jälelle jääneet kysyivät, mitä heidän nyt tuli tehdä.

»En tiedä», vastasi isäntä väsyneesti.» Hakekaa! Sammuttakaa!
Hakekaahan vielä...»

»Oi isäntä, lapset ovat varmaan kotona. Aivan varmaan. Olet pelottanut
meitä turhan tähden.»

»Niinkö luulet? No niin, Jumala sen suokoon, Jumala suokoon...
Mahtaakohan koko metsä palaa? Mitä arvelette?»

»Kuka sen tietää! Jos tuli tällä lailla jatkaa kulkuaan, eikä ihmisiä
tule apuun ja myrsky alkaa. Tuuleehan nytkin jo.»

»Menkäämme, menkäämme», sanoi isäntä.

»Meidän täytyy sammuttaa. Meidän täytyy tehdä voitavamme.»

He jättivät aukeaman ja alkoivat kaivaa ojaa kaukana tulen alapuolella.
Kun he olivat kaivaneet pari syltä, kuului metsästä ääniä ja
metsänvartija astui esiin, joukko kartanon työväkeä mukanaan. Lyhyen
keskustelun jälkeen käski hän lopettaa ja lähetti Andriksonin väkensä
kanssa vielä syvemmälle metsään ja aloittamaan siellä kaivamisen —
täällä tuli yllättäisi heidät piankin. Itse poistui hän kiireesti,
koettaakseen päästä paloruiskun avulla tulen herraksi metsän toisella
puolen.

»Missä kreivi itse on?» kysyi eräs Klauzenin talon tytöistä kartanon
rengiltä.

»Hän jäi vielä järjestämään sananviejiä. Koko piiri saa tänään vielä
ilmoituksen. Hän on aivan pian täällä.»

Hetken kuluttua tuli metsänvartijalta sana, että hän tarvitsisi
kaksi voimakasta miestä avuksi, hevonen ei pääse tiheikön läpi
paloruiskuineen, vaan täytyisi ihmisten sitä vetää.

»Minä menen», sanoi Andrikson. »Kuka tulee toiseksi?»

Hän katseli ympärilleen, ja kun hän ei nähnyt ympärillään muuta niin
voimakasta vartaloa kuin renkinsä Peterin, niin viittasi hän tätä ja he
lähtivät menemään.

Mutta ihmisvoiminkin oli vaikeaa ja lopulta mahdotonta saada ruiskua
eteenpäin. Metsäkin oli viime vuosina laiminlyöty, maassa oli paljon
kaatuneita runkoja ja puut seisoivat paikoittain liian tiheässä.
Juuri kun oli päätetty luopua veden avusta, tuli kreivi ratsastaen.
Hän näki miten miehet vielä rasittavan vetämisen jälkeen vapisivat ja
huomasi metsänvartijan vieressä Andriksonin, kasvot hien peittäminä ja
vääristyneinä. Kaikki viha häntä kohtaan oli kuin poispyyhitty.

»Oh, Andrikson!» huudahti hän ja hyppäsi hevosen selästä alas. »Ja
niin ahkerana. Minä kiitän teitä Andrikson, tiedonannostanne. Se oli
kauniisti tehty teiltä. Minä kiitän teitä.» Ja nopein askelin astui
kreivi isännän luo, tarttui tämän nokiseen käteen ja puristi sitä.

»Herra kreivi — — — herra kreivi... sammalsi Andrikson, »minä tein
vain... minä tein vain... mitä... mitä...»

»Minä tulen muistamaan tämän, Andrikson. Mutta levätkäähän vähän. Te
näytätte liian rasittuneelta.»

»Oi, en ole väsynyt, armollinen herra. En ollenkaan.»

Metsänvartija kysyi, mitä olisi tehtävä. Hän ilmoitti, että ruiskulla
ei voisi mitään toimittaa ja että metsän toisella puolella kaivettiin
ojaa.

Ruisku oli vietävä suojaan ja mentävä toisia auttamaan, sanoi kreivi.

Tätä käskyä toteltiin ja Andrikson työskenteli jälleen väkensä
etunenässä. Palaneen haju, jonka tuuli toi palopaikalta, oli tuntuvasti
voimakkaampi kuin ennen.

»Me saamme hyvin vähän aikaan, herra kreivi», huomautti metsänvartija
alakuloisena. »Punaisella hyenalla on liian nopsat jalat.»

»Saamme pian lisäväkeä. Sananviejät ovat jo varmaan saaneet useille
alustalaisille tiedon», vastasi kreivi ja katsoi ylös puiden latvoihin.
Hän oli hyvin kalpea ja hermostuneet nykäykset tuntuivat huulissa.

Sitten kääntyi hän väkensä puoleen, innostaen heitä yhä enemmän
ponnistamaan. Silloin huomasi hän miten eräs vanha mies nojasi
uupuneena lapioonsa. Kreivi astui hänen luokseen, otti häneltä lapion,
sanoen samalla pari ystävällistä sanaa, ja ryhtyi itse kaivamaan.

Tämä oli paras kannustus ja väki teki työtä ponnistaen kaikki voimansa.
Ainoastaan Andrikson näytti hellittävän. Yhä useammin ja yhä kasvavalla
levottomuudella, katsoi hän sinne päin, mistä hänen palvelijansa
tulisi. Lopulta tämä saapui. Hän oli kuuman ja menehtyneen näköinen.

»Lapset eivät olleet kotona», sanoi hän hiljaa, tultuaan Andriksonin
luo ja tervehdittyään kreiviä.

»Eivätkö?» huudahti Andrikson. »Lapseni, lapseni!»

»Mikä on hätänä?» kysyi kreivi, ja joku selitti hänelle asian.

Kreivi tuli Andriksonin luo.

»Te kaipaatte lapsianne, rakas Andrikson?» kysyi kreivi.

»Niin, armollinen herra», vastasi isäntä, vaivoin hilliten itsensä.
»He ovat tänä aamuna tulleet tänne marjoja poimimaan. Ja nyt eivät he
vieläkään ole kotona. Metsäaukeamassa kasvoi kaikenlaisia marjoja.»

»Ettehän toki luule... Ei Andrikson, te ette saa heti ajatella kaikkein
pahinta. Lapsille ei varmaankaan ole tapahtunut mitään.»

»Mutta silloinhan joku olisi nähnyt heidät.»

»Eihän se ole tarpeellista. He ovat voineet mennä syvemmälle metsään...
Miten vanhat ovat lapsenne?»

»Vanhin on juuri täyttänyt kymmenen.»

»No, katsokaahan. Kymmenen vanha. Silloinhan poikanne on jo aika mies.
Hän on kyllä ymmärtänyt lähteä tulen alta pois. Ei, ei, rauhoittukaa
vain Andrikson, lapsille ei varmaankaan ole tapahtunut mitään.»

»Tahtoisin uskoa siihen hyvin mielelläni. Mutta... Mutta... Salliiko
armollinen herra kreivi, että lähden hakemaan heitä. En voi tehdä työtä
ennenkuin tiedän, missä lapseni ovat.»

»Tietysti, tietysti, menkää vain! Ja jos tahdotte, niin ottakaa joku
kanssanne», vastasi kreivi hyväntahtoisesti.

Andrikson luovutti lapionsa palvelustytölle ja lähti. Kun hän huomasi
olevansa yksin, tuntui hänestä kuin olisi hänen pitänyt ääneensä huutaa
metsään lastensa nimiä mutta hän hillitsi itsensä, sillä häntä hävetti,
että ihmiset sen kuulisivat. Mykkänä vaelteli hän metsässä, ja vasta
kun hän oli päässyt kauas toisista, huusi hän puoliääneen uudelleen ja
yhä uudelleen: »Jahnit! Kahrlit! Jahnit! Kahrlit!»

Mutta vastausta ei kuulunut.

Pitkän turhan etsinnän jälkeen, kääntyi Andrikson jälleen aukeamalle
päin. Matkalla tapasi hän vähän väliä ihmisiä, jotka kiiruhtivat
sammutustyöhön. Hän kysyi heiltä kaikilta, olivatko he nähneet kahta
lasta, mutta sai aina kieltävän vastauksen. Hän kuuli melua sieltä
puolen, missä ojaa kaivettiin ja päätteli siitä, että sinne jo oli
saapunut paljon väkeä. Metsä pelastuisi siis kaikesta päättäen.
Mutta mitä hän nyt siitä välitti enää. Hän kulki edelleen ja joutui
tulen rajalle, joka eteni vähentymättömällä nopeudella. Andrikson
kiersi sen ja joutui palaneelle alueelle. Alahuulta purren, olkapäät
hiukan nostettuina, ikäänkuin joka hetki peläten lyöntiä, kulki hän
mustuneiden runkojen välissä. Puut levittivät alastomia oksiaan hänen
yläpuolellaan, muodostaen punaisenruskean sotkeutuneen verkon. Kaukaa
kuulsi järvi mutta sekin oli nyt vieraan ja kammottavan näköinen,
sininen keskeltä ja musta reunoilta, joilta rumat viirut, mäntyjen
katkonaiset peilikuvat, kuvastuivat kauas sineen. Ympärillä kävi yhä
hiljaisemmaksi, ja lopulta Andriksonia ympäröi hautuumaan juhlallinen
hiljaisuus. Aurinko oli jo hyvin alhaalla ja omituinen hämäryys täytti
metsän. Siellä täällä nousi vielä savupilvi vinosti ilmaan ja ikäänkuin
itsestään syttyen leimahti vielä yksinäinen vadelmapensas palamaan.
Silloin tällöin kuului joku tukahutettu ääni palopaikalta, syventäen
yhä enemmän hiljaisuutta ja rauhaa. Kuin raskaan kuorman painamana
laahautui Andrikson eteenpäin. Aukeaman reunalla murtui hän kokonaan ja
purskahti itkuun.

Kuolla, kuolla!...

Aurinko heitti vielä vinot säteensä metsän läpi, sitten se laski.

Andrikson suoristautui. Vielä kerran kotiin, vielä kerran katsomaan,
eivätkö lapset ole kotona.

Hitaasti kulkien saapui hän taloonsa.

Siellä istui hänen nuori vaimonsa tien vierellä ja tuijotti häneen. Hän
tuijotti vaimoonsa. Sitten alkoi vaimo huutaa.

»Kuolleet! kuolleet!» huusi hän. »Oletko löytänyt heidät? Oi, lapseni,
lapseni, lapseni!»

Isäntä kertoi miten hän heitä oli turhaan etsinyt.

»Kyllä minä heidät löydän», vaikeroi äiti. »Minä löydän heidän
hiiltyneet luunsa. Voi lapseni, voi poikani!»

Hän meni sisään, jossa hän jo oli siistinyt ja tehnyt kaikki askareensa
sekä antoi paimenpojalle ja -tytölle, jotka nyt jäivät aivan yksin
kotiin, muutaman käskyn.

Sitten menivät he ulos hämäryyteen, emäntä edellä, isäntä jälessä.
Silloin tällöin kysyi emäntä, päätään kääntämättä, yksityiskohtia
palosta, mutta ei suinkaan palon itsensä tähden, vaan lastensa vuoksi.
Lopulta sanoi hän:

»Kuumuus on ajanut heidät järveen. He ovat hukkuneet.»

Sen jälkeen hän ei puhunut enää sanaakaan vaan otti tien vierestä
miehen korkuisen seipään olalleen. Andrikson antoi hänen kantaa sitä.
Hän tunsi itsensä liian voimattomaksi sitä kantamaan. Hänestä oli
muuten kaikki yhdentekevää. Jos lapset olivat kuolleet, oli hänestä
samantekevää, missä he lepäsivät ja jos heidät löydettäisiin tahi ei.
Hakekoon vaimo.

Tultuaan järven pohjukkaan, jäi Andrikson seisomaan. Väristys kulki
pitkin hänen ruumistaan, nähdessään tumman veden. Emäntä sitävastoin
alkoi vitkastelematta huolellisesti tutkia järven pohjaa seipäällään
niin syvältä kuin tämä ulettui. Hitaasti kulki hän eteenpäin, hitaasti,
kuin lumottuna seurasi isäntä häntä. Lopulta, tuntikauden haettuaan
nosti emäntä jotain muodotonta veden pinnan yläpuolelle. Andrikson
tunsi, miten häntä huimasi ja hän oli vähällä pyörtyä. Mutta vaimo
antoi seipään vaipua takaisin ja haki uudelleen.

Andrikson kääntyi pois. Hän ei voinut enään katsella. Puhumatta
sanaakaan lähti hän pois. Hänestä tuntui, kuin rautainen käsi pitelisi
hänen sydäntään ja puristaisi sitä armottomasti yhä lujemmin. Hän
voihki. Hän ei voinut ajatella muuta, kuin sitä yhtä ja samaa:
»Mennyttä, kaikki on mennyttä.»

Hän kulki edelleen, kulki ja kulki, jäi seisomaan, nojautui puun runkoa
vastaan, tuijotti pitkän aikaa eteensä ja kulki edelleen. Hän ei
tiennyt, miten kauan hän oli näin ilman päämäärää kulkenut, ennenkuin
huomasi jälleen lähestyvänsä paloa. Oli ihana näky, kun liekit hiipivät
pitkin puiden runkoja ja tuhannet kipinät lensivät joka puolelle alas.
Palo muistutti jättiläisilotulitusta, joka oli sytytetty silmien
iloksi ja riemuksi. Mutta eikö niin ollutkin laita? Eikö tuolla takana
huutaneet ja laulaneet iloiset ihmiset? Andrikson kuunteli ja kääntyi
sitten vaistomaisesti melua kohti. Ei, hänen korvansa eivät olleet
pettäneet. Hetken kuluttua saapui hän pitkälle kummulle ja samaan
suuntaan tämän kanssa kulkevan vasta kaivetun ojan luo, jota pitkin
kulki edes takaisin vahtimiehiä. Metsä oli pelastettu. Näin Andrikson
ajatteli, mutta ei pieninkään ilon ja tyytyväisyyden tunne herännyt
hänessä. Eikö olisi ollut parempi, että metsä olisi tuhoutunut? Ja
metsän mukana hänen talonsa? Ja hänen vaimonsa, joka tuolla etsi
mustasta vedestä ja hän itse — eikö hän hirttäytyisi? Ehkäpä se olisi
parasta, mutta hänellä oli vielä aikaa sitä miettiä.

Andrikson aikoi lähteä eteenpäin, kun eräs vahdeista huusi hänelle:

»Kuulehan! Menetkö jo kotiin?»

Isännällä ei ollut halua vastata, ja vaikeni. Mutta mies huusi vielä
kerran.

»Joko lähdet kotiin?»

»En», vastasi Andrikson.

»Mistä talosta olet?» kysyi vahti, tahtoen saada keskustelua käyntiin.

»Klauzenin talosta.»

»Vai niin. Ai! Oletko nähnyt isäntääsi?» »Minä itse olen isäntä.»

»Vai niin. Kreivi etsii sinua. Menehän sinne. Tuon suuren tulen luo.»

»Kreivi? Mitä kreivi tahtoo?» »Hänen luonaan siellä on pari lasta.»
»Pari lastako? Minun lapseniko?» »Sinunko — en tiedä kenenkä.»
Andrikson riensi sieltä. Parissa minuutissa hän oli saavuttanut tulen,
jonka ympärille oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä, syöden voileipiä
ja juoden viinaa ja olutta. Vähän sivussa paloi pienempi tuli. Tämän
äärellä istuivat kreivi, metsänvartija ja pehtori ja hänen molemmat
poikansa seisoivat vieressä.

Vahingoittumattomina.

Vapisevin polvin lähestyi Andrikson tätä ryhmää.

Kreivi hypähti pystyyn, kun hän huomasi isännän.

»No, siinä te vihdoinkin olette Andrikson», huudahti hän iloisesti.
»No, enkö sanonut, että poikaset ovat liian viisaat polttaakseen
itsensä? He olivat vain eksyneet. Sellainen onnettomuushan ei tapahdu
yksin pikkuväelle. No, minä olen heidät onnellisesti löytänyt ja olen
iloinen, että saatte heidät vastaanottaa minun kädestäni. Ottakaa
heidät ja viekää heidät pian kotiin, ettei emäntänne enään turhaan
hätäile.»

Hymyillen tuli kreivi poikien kanssa Andriksonin luo ja isästä
tuntui kuin olisi saanut vastaanottaa elämänsä kreiviltä takaisin.
Äänettömästi nyyhkyttäen, vasen käsi kierrettynä vanhemman poikansa
kaulaan, vaipui hän kreivin eteen.

»Minun poikani... herra kreivi... minun poikani...»

Hän puristi lapsia syliinsä ja tarttui sitten kreivin käteen.

»Herra kreivi... herra kreivi...»

»Ei, ei ei, Andrikson. Jos tahdotte minua kiittää — ei älkää kiittäkö.
En ole tehnyt mitään, joka ansaitsisi kiitostanne», torjui kreivi.

»Ei armollinen herra, ettehän Te tiedä

Te annatte lapseni minulle takaisin ... ja minä... ja minä...»

Hän vaikeni.

Mutta autuaan tunteen tulva ei sallinut mitään järjen rajoituksia,
hänen sielunsa tahtoi olla aivan vapaana ilman kahleita, vapaana
ja lunastettuna hänen tekonsa raskaasta salaisuudesta, josta
teosta rangaistuksen kärsiminen hänestä tällä hetkellä tuntui vain
nautinnolta. Ja sammaltaen tunkeutuivat sanat hänen huuliltaan:

»Ja minä... ja minä... lyökää minua, herra kreivi, lyökää minua.»

»Rauhoittukaahan, Andrikson, rauhoittukaa, rakas Andrikson», sanoi
kreivi ja laski kätensä rauhoittaen hänen olkapäälleen.

»Ei, ei — lyö minua, minä... voi... minä... koira!»

»Mitä?»

He katsoivat toisiaan. Kreivi säpsähti.

»Minä olen... minä olen...»

»Andrikson!» huusi kreivi, mutta tointui pian ja toisti surullisena:
»Andrikson, Andrikson!»



ONNEN HELMASSA.


»Otan», vastasi vanha Lausk, ja hänen äänensä kaikui kirkossa niin
kuivana, kuin olisi se jo pitkät ajat ollut uunin takana kuivamassa.

Pappi kääntyi Eevan puoleen.

Sillä aikaa kun pappi toisti vihkimäkaavan kysymystä, alkoivat tytön
polvet puutua. Hänellä oli vielä aikaa... Hän voisi vielä vapautua,
ja kaikki, mikä oli tapahtunut, jäisi unhoon, kuin ennen keskiyötä
uneksittu uni... Lausk, paljaine, kiiltävine päälakineen, hänen
molemmat talonsa, Eevan tuleva koti ruskeaksi maalattuine lattioineen
ja kiiltävine ikkunoineen; uudet vieterivankkurit, joita voimakas musta
veti ja joita hän äsken vielä tuolla kapakan edustalla, salaisella
ilolla oli katsellut — kaiken, kaiken tämän hän voisi vielä työntää
luotaan ja elää edelleen väentuvan puolipimeässä nurkassa, jossa
hänen äitinsä ei saanut edes rauhassa kuolla, kun vieraat lapset
melusivat, ja jonne mahtui tuoli, mutta ei penkki. Ja ensi vuonna
ehkä joutuisi palvelemaan sellaiselle isännälle, jonka navetassa
lika ulettuu puolisääreen ja sama solkkaaminen kestää sitten pitkän
kesän ja syksyn... Ja sisar saa kahlata samaten, ja molempien täytyy
odottaa, kunnes tulee joku mies, ehkä komea ja siivo, ehkä myös joku
juopporenttu...

»... rakastaaksesi myötä- ja vastoinkäymisessä», lopetti pappi.

»Otan», sanoi Eeva ääneen ja selvästi, niin että sen kuuli urkujen
polkijakin. Sitten sydämensä tuntui niin kevyeltä, kuin olisi hän
päässyt korkean vuoren yli. Jalkojen puutuminen hävisi; ja papin
liittäessä morsiusparin kädet yhteen ja vanhuksen puristaessa heikosti
morsiamen kättä, vastasi hän käden puristukseen. Olihan hän omasta
vapaasta tahdostansa tällä paikalla. Kukaan ei häntä ollut koettanut
puhumalla taivuttaa, itse hän oli tahtonut tulla ison talon emännäksi
ja tämän vanhan lesken perijäksi. Sillä isännän suonikas, viileä käsi
ei voisi enää kauan pitää talon avainta hallussaan.

Morsiuspari lankesi polvilleen alttarin eteen, vastaanottaakseen
siunauksen, ja Eevan sydämeen virtasi valoisa rauha. Hänen vapaa
kätensä hypisteli morsiuspukua ja hän tunsi jälleen, miten hienoa tämä
kallis kangas oli. Mies oli valinnut tämän kankaan, Eeva ei. Samaten
hän oli valinnut pitkän hunnun, joka hulmusi maahan saakka. Ja kuka
tiesi, mitä kaikkea hän vielä olisi ostanut, jos Eeva vain olisi
sallinut. Niin hyvä mies hänellä oli.

Ja Eeva lupasi myös itselleen, tänä juhlallisena hetkenä, olla
vanhukselle yhtä hyvä, ja näyttäytyä tänä lyhyenä koetusaikana, joka
hänellä oli jälellä, niin onnellisena, kuin jos olisi nainut kauneimman
nuorukaisen.

Häveliäästi maahan luoduin silmin poistui hän alttarilta. Mutta kun
urkurin soittama häämarssi kaikui yhä voimakkaammin ja riemusäveleet
tunkeutuivat mahtavana virtana alas, nosti Eeva päänsä katsellen
oikealle ja vasemmalle. Ja siellä näki hän niin paljon ihailua ja
kateutta, ettei hän enään painanut päätään alas. Hymyillen ja posket
polttavina poistui hän kirkosta. Mutta ulkona tuntui hänestä kuin olisi
joku painanut vielä kruunun hänen myrttiseppeleelleen kun hän kuuli
puolikovaa lausutut sanat: »Jumaliste, eipä mieskään ole niin kovin
vanhan näköinen»...

Talossa vastaanotti häävieraiden pitkän jonon kuusi soittoniekkaa,
jotka soittivat myöskin vieraiden istuessa kahvin ja ruuan ääressä.
Rengit kuljettivat oluthaarikoita ja laseja vieraille ja käskivät
vierasta nauttimaan. Pian oli jäykkyys, joka aina vallitsee sellaisessa
juhlatilaisuuksissa, missä osanottajat ovat toisilleen vieraita,
hävinnyt ja iloinen tanssi alkoi.

Sulhanen vei morsiamen, joka hunnussaan muistutti sumussa olevaa
ruusunnuppua, kansakoulunopettajan luo ja sanoi leikillisesti, että
tanssituvassa saisi opettaja olla hänen sijaisensa. He tanssivat,
sitten lähestyi morsianta kirjurin apulainen, sen jälkeen seurasivat
rohkaistuneina muut nuoret miehet, niin että Eeva ehti tuskin
hengähtää välillä. Lopulta astui hänen luokseen solakka nuorukainen,
tummatukkainen, kihara pudonneena hikiselle otsalle. Hän oli Eevan
sukulainen ja oli hän hiljattain lopettanut oppiaikansa ja päässyt
suutariksi. Hän kumarsi äänettömänä ja arkana ojentaen Eevalle molemmat
kätensä. Eeva nousi ja tanssi tuntien samalla, että mies piteli hänen
käsiään lujemmin kuin toiset. Tanssittuaan yhden kierroksen, pysähtyi
Eeva. »Olen väsynyt», sanoi hän.

»Sinä tanssit paljon», vastasi mies selitykseksi ja laski Eevan irti.
»Levähdä. Onhan koko ilta vielä jälellä.» Hän kumarsi kömpelösti ja
lähti pois.

Eeva istuutui ja katsoi hänen jälkeensä. Olipa tuo merkillinen poika,
tuo tuossa... Hän ei ollut koskaan huolinut Eevalta maksua, ei uusista
kengistä eikä paikkauksista.

Sentähden olikin sisar vaatinut, että hänet kutsuttaisiin häihin. Ja
poika oli laitattanut itselleen häiksi uuden, huonosti istuvan puvun.

Jonkun ajan kuluttua tuli suutari takaisin tanssitupaan. Hän katseli
ympärilleen, lähestyi Eevaa uudelleen ja istuutui tyhjälle paikalle
hänen viereensä. Hänen henkensä haisi viinille, kun hän kumartuen Eevan
puoleen sanoi:

»Olen juuri juonut sinun maljasi vanhuksesi kanssa.»

Nuori mies lausui tämän keveästi, tarkoittamatta mitään pahaa, mutta
Eevaan nämä sanat sattuivat kuin ruoskan isku. Hän ei vastannut mitään.

Istuttuaan hetken ääneti, kumartui suutari vielä syvemmälle alas, pani
varovasti lämpimän kätensä Eevan kädelle, etsi hänen katsettaan ja
kysyi pehmeällä, surullisella äänellä: »No, miten on nyt laitasi?»

Eeva liikahti, niin että miehen käsi putosi hänen kädeltään pois. Hän
huomasi pojan äänessä jotain käsittämätöntä, ja hänellä oli jo kova
ja tyly vastaus valmiina. Mutta hilliten äkkiä itsensä, jätti hän sen
sanomatta, hymyili ja vastasi hilpeästi:

»Mitenkö on laitani? Minä voin hyvin — erittäin hyvin! Etkö tahdo
tanssia jälleen?»

He tanssivat, ja nyt kauemmin kuin edellisellä kerralla. Ja
tahtomattaan nojasi nuorukainen lujemmin Eevan rintaan.

»Viimeisen kerran sinun kanssasi!» ajatteli Eeva, kun suutari oli
päästänyt hänet vapaaksi, ja lähti toiseen tupaan.

Hän oli suuttunut. Hän oli ollut niin rauhallinen ja onnellinen, ja
silloin piti tämän pojan tulla kömpelöine käsineen...

Huone, johon hän tuli oli täynnä paperossin ja sikarin savua. Pöydän
ympärillä istui melkein yksinomaan keski-ikäisiä tai aivan vanhoja
miehiä, jutellen ja juoden tai korttia pelaten. Juuri kun Eeva avasi
oven nauroi Lausk täyttä kurkkua. Hän istui nojaten ikkunaan, niin
että Eeva ei voinut nähdä hänen kasvoistaan muuta kuin likaisen
keltaisen ihon, joka oli suuren mustan suun ympäri vetäytynyt hirveihin
ryppyihin. Nopeasti poistui hän taas toisen oven kautta.

Eevassa oli herännyt jotain, jonka hänen täytyi tukahuttaa. Tietämättä
mihin ryhtyä, tuli hän luhdin luo. Vaatteiden säilytys huoneen ovi oli
auki, itse luhti oli tyhjä. Sitä luultavasti tuuletettiin, sillä siitä
oli muodostettu morsiushuone. Valkeaksi pestyllä lattialla peräseinällä
oli uusi, kauniisti kiilloitettu sänky korkeine patjoineen. Tyynyt
oli pistetty uusiin vaaruihin, lakanat olivat samaten uudet ja
jäykät. Sänky oli peitetty Eevan omalla kutomalla peitteellä, joka
muutamia vuosia oli maannut aitassa. Nyt levitettynä sängyn päälle,
huomasi siinä selvästi taitekohdat. Eevan mielestä se oli kuin
maalattua läkkipeltiä. Hänelle muistui eräs kirja mieleen, jonka joku
poika oli tuonut mukanaan kaupungista. Siinä oli kuvattu vanhanajan
eri kidutusvälineitä ja kidutuspenkki... Huulet lujasti yhteen
puristettuina, lähti hän luhdista. Pihalla seisoi hänen sisarensa
Ilse, joka haki Eevaa, sillä kirjuri tahtoi tanssia franseesin
hänen kanssaan. Mutta Eevan kasvot vääristyivät, hän otti sisartaan
vyötäisiltä ja veti hänet kanssaan pihasta pois.

»Mikä sinun on?» kysyi Ilse.

Vastaamatta mitään, kulki Eeva edelleen, valitsi puutarhan läpi
kulkevan polun, jonka molemmin puolin kasvoi omenapuita ja heittäytyi
lopulta puutarhan takana pellolle maahan. Ilse vaipui myöskin istumaan.

»Mikä sinun on?» toisti hän huolestuneena.

»Vaikene, vaikene!» supisi Eeva, painoi molemmin käsin ohimoltaan ja
peitti kasvonsa sisarensa rintaa vasten.

Aurinko oli laskemaisillaan, ilta lämmin ja rauhaisa. Joku pääskynen
liiteli vielä korkealla ilmassa, ja jossain naapurissa huuteli naisääni
sikoja kotiin.

Ilse syleili Eevaa ja alkoi itkeä. Hänen kyyneleensä tippuivat Eevan
hiuksiin ja kaulalle.

Äkkiä puhkesi Eevakin hillittömään itkuun.

»Oi, Ilse, Ilse!» kuiskasi hän yhä uudelleen, »kun olisin sen tiennyt,
kunpa vain olisin tiennyt!»

Näin istuivat he sylitysten, toisiaan hyväillen, kunnes yö sammutti
iltaruskon ja ruisrääkkä viritti niityllä laulunsa yksinäisyydestään.

»Lähtekäämme», sanoi Ilse.

Mutta Eeva ei liikahtanut.

Sillä välin hävisivät vieraat toinen toisensa jälkeen, kömpien hiljaa
latojen heiniin ja olkiin. Morsiusäiti kysyi morsianta ja tahtoi viedä
hänet vuoteeseen. Lopulta kaikui hänen äänensä jo yli koko pihamaan.
»Olisikohan morsian karannut?» huusi hän leikkiä laskien.

Ilse nousi. Raskaasti, puoleksi tajuttomana, seurasi Eeva häntä. Hän ei
vastannut mitään morsiusäidin kysymykseen, missä hän oli piileskellyt,
astui vain ääneti luhtiin, soittajien häntä iloisella marssilla
saattaessa. Luhdissa paloi kynttilä ja Lausk istui odottamassa.
Saattajien vaihdettua vielä pari leikkipuhetta morsiusparin kanssa,
poistuivat he luhdista, morsiusisä sulki oven, soittajat soittivat
vielä kerran ja menivät sitten nukkumaan.

Seuraavana aamuna aamiaisen aikaan herätettiin vastavihityt. Soittajat
soittivat laulun: »Kas kirkas nyt kointähtönen jo koittaapi», ja heti
sen jälkeen seurasi kamala kolina, jonka aikaansaivat nuorukaiset
lyömällä pannuja ja muita keittiöastioita nuijilla. Sitten avasi
morsiusisä luhdin ja morsiuspari astui ulos. Eeva oli niin kalpea,
kuin olisi hän kamppaillut kuoleman kanssa. Hän suuteli Ilseä ja
kuiskasi hänen korvaansa, että tämä hankkisi pian viiniä. Otettuaan
aika kulauksen viiniä, tuli hän jälleen iloiseksi ja oli yhtä hyvällä
tuulella kuin eilenkin. Lausk säteili onnea. Hän laski leikkiä, joi ja
oli niin ketterä, että joku koiranleuka nauroi, että nuori aviomies
vielä lopuksi tanssiikin. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään.

Illalla, kun taas tuli maatamenon aika, ei Eeva enään itkenyt, vaan joi
kaksi lasia viiniä. Ja samaten hän teki kolmantena hääiltana.

Silloin höyrysi pöydällä hapankaali ja sianliha, merkiksi siitä, että
juhlat olivat lopussa. Vieraat tekivät lähtöä. Jokainen väitti, ettei
hän ollut pitkiin aikoihin viettänyt näin iloisia häitä. Ja kaikki
puristivat Lauskin ja Eevan käsiä sekä erosivat siinä vakaumuksessa,
että jättivät hyvin erilaisen kylläkin, mutta kaikesta huolimatta
onnellisen parin.

Ilse jäi vielä pariksi päiväksi Eevan luo auttamaan suuren juhlan
jälkeen ja järjestämään taloa jälleen arkioloja varten. Sitten hänkin
valmisteli lähtöään. Eeva saatteli häntä jonkun matkaa. Hyvästiä
sanoessa antoi nuori emäntä sisarelleen kaikki rahat, jotka vieraat
olivat hänelle lahjoittaneet. Ilse aikoi kiittää, mutta Eeva syleili
häntä ja rupesi itkemään.

»Sisko, sisko!» huudahti hän lopuksi, »miksi et syössyt puukkoa
sydämeeni, kun minä ensi kerran puhuin sinulle Lauskista?»

Itkien lähti Ilse eteenpäin.

Mutta iloisesti laulaen palasi Eeva taloon. Kun hän kerran oli
itselleen luvannut, olla onnellisen näköinen, niin jatkukoon
näytteleminen. Hän kätki surunsa sydämensä pohjaan ja askaroi talossa
iloisella innolla. Väsymättömällä huolella täytti hän vanhuksen
toivomukset ja otti huomioon hänen heikkoutensa. Se ei tuntunut
hänestä raskaalta, sillä hän oli pienestä pitäen tottunut työhön, oli
ahkera ja nopea, eikä Lauskaan ajan pitkään tuntunut hänestä niin
sietämättömältä kuin avioliiton ensi päivinä. Sitä paitsi oli vanha
mies ymmärtäväinen ja hänellä oli hyvä luonne. Kun hän huomasi, miten
häntä pidettiin arvossa, ei hän lainkaan tiennyt, millä hän palkitsisi
»Eevan rakkauden», kuten hän sitä nimitti. Hän osti Eevalle kalliita
liinoja ja kaikenlaista muuta korua, antoipa lopuksi koko omaisuutensa
Eevan käsiin. Mutta Eeva ei koristanut itseään. Hän kyllä näytteli
palvelijoilleen ja ystävilleen, mitä vanhus hänelle lahjoitti,
mutta jätti sitten kaikki makaamaan ja vanhentumaan kaappeihin ja
laatikoihin. Ketä varten itseään koristaisi? Ei suinkaan kaljupäistä
vanhusta varten?

Ystävättäret ja toiset emännät ihailivat häntä vielä enemmän, kun hän
jossain esiintyi vain kattuuniliina päässään. Hehän tiesivät, että
Eeva voisi pukeutua puhtaaseen silkkiin, mutta ei sitä tahtonut. Tämä
yksinkertaisuus, suuresta rikkaudesta huolimatta, kohotti suuresti
Eevan mainetta ihmisten silmissä, sen hän tiesi — ja koetti mainettaan
lisätä.

Näin kului kaksi vuotta.

Tällaisen huolellisen hoidon ja rauhallisen elämän kautta ei Lausk
suinkaan ollut heikontunut, vaan päinvastoin oli hän voimistunut.
Katolta varpuset visertivät Eevan onnea naapuritaloihin. Häntä
kehuttiin esimerkiksi kelpaavaksi talon emännäksi, ja moni köyhä
tyttönen huokasi itsekseen: »Oi olisipa minullakin tuollainen olo, kuin
tuolla siellä Lauskin talossa! Olenko minä häntä huonompi?»

Mutta kukaan ei tiennyt, miten usein Eeva hiljaisina öinä käsiään
väännellen oli epätoivoisena valittanut: »Jumalani! Pelasta minut! Ota
hänet rinnaltani tahi anna _minun_ kuolla!»

Mutta Lausk ei kuollut. Eevakin oli hyvissä voimissa, vaikka ei hänen
poskillaan enää ollut ruusuja, ja hänen suupieliinsä oli muodostunut
kaksi terävää ryppyä.

Kului vielä kaksi vuotta.

Vanha isäntä tunsi itsensä nuoreksi kuin poikanen. Niin hän ainakin
kehuskeli.

Viidentenä aviovuotena tuli Lauskiin tuossa Yrjönpäivän aikana, nuori
renki palvelukseen, nimeltä Jahnis. Hän oli kookas, kaunis mies, leveä
harteinen. Hänellä oli herttaiset siniset silmät ja vaaleat hiukset.
Hän toi mukanaan äitinsä, joka ei enään kyennyt peltotöihin ja joka
elättääkseen itsensä kehräsi, paikkasi tai kutoi.

Alussa ei Eeva paljon huomannut Jahnista. Lausk oli kyllin terve itse
määrätäkseen rengeille työt, eikä Eeva sekaantunut hänen toimiinsa.
Mutta palvelustytöt rupesivat kertomaan hänelle Jahniksesta. Miten hyvä
hän on! Miten hän hoitaa äitiään! Se on vallan ihmeellistä!

Nyt alkoi emäntäkin tarkata Jahnista ja huomasi, että tytöt olivat
oikeassa. Mitä liikuttavimmalla rakkaudella palveli tuo iso mies vanhaa
vaimoa, sieti kärsivällisenä hänen pienet oikkunsa ja laittoi hänelle
vuoteenkin kuntoon, kun vanhus joskus ei jaksanut itse sitä tehdä.

»Sinä varmaan suuresti rakastat vanhaa äitiäsi?» kysäsi Eeva kerran
Jahnikselta.

Mies loi silmänsä alas ja hämmentyi. Hänen yksinkertainen mielensä
käsitti tämän kysymyksen väärin ja piti sitä jonkinlaisena ivana.
Eiväthän miehet tavallisesti ole näin helliä äitejään kohtaan. Ehkä ei
sellainen ollut sopivaa emännänkään mielestä.

»Hän on vanha ja sairaaloinen», vastasi mies, puolustaen itseään.
»Kuka tietää, miten kauan saan hänet pitää luonani.» Ja jatkoi sitten
hetkisen vaiettuaan: »Teidänhän käy kuten minunkin. Teillähän on
myöskin vanhuksenne, jota rakastatte.»

»Aivan niin, aivan niin», vastasi Eeva ja hymyili ystävällisesti.
»Meidän on kummankin pelättävä, että jo tänään tai huomenna eronhetki
lyö.»

Sitten kääntyi hän pois ja puri hampaansa yhteen. Kamalaa vaikka
tarkoituksetta lausuttua ivaa! Tuo mies vertaa äitimuoriaan Eevan
vanhukseen.

Tämän keskustelun jälkeen kantoi Eeva vanhalle vaimolle melkein joka
päivä vadillisen palvelusväen lämmintä ruokaa. Ja keittäessään jotain
erityistä lämmintä ruokaa itselleen ja Lauskille, ei hän koskaan
unohtanut Jahniksen äitiä. Emäntä viipyi mielellään vanhuksen nurkassa
ja kuunteli, kun tämä avomielisesti jutteli pojastaan. Jahnis oli
äitinsä näköinen, ja Eeva näki miehen herttaiset siniset silmät
katsoessa äitiä...

Eevan valtasi levottomuus, ja hän nukkui yönsä huonosti. Hän tuli
vielä kalpeammaksi kuin ennen, niin että isäntä tuli levottomaksi
hänen ulkonäöstään ja kyseli, mikä Eevaa vaivaa. Sanoi, että Eeva
tekee liian paljon työtä, että hänen tulisi toki enemmän luottaa
palvelustyttöihinsä.

Eeva vavahti. Luottaa palvelustyttöihinsä! Vetäytyä työstä pois,
työstä, joka kuitenkin oli ainoa turva kaikenlaisia ajatuksia vastaan!

Hän vastasi, tuntevansa itsensä täysin terveeksi ja teki työtä vielä
enemmän kuin ennen, aamun sarastuksesta myöhään iltaan.

Mutta rauha ei palannut hänen sydämeensä.

Hän kävi useammin kirkossa, mutta rauhaa hän ei tuonut sieltä kotiinsa.
Ja hänen oli yhä vaikeampi kätkeä tuskaansa.

Niin läheni heinäaika.

Jahnis oli sukkela ja huolellinen mies, mutta miten lie sattunut —
hänen kerran kotona terottaessaan viikatetta, leikkasi hän syvän
haavan sormeensa. Veri virtasi kovasti, ja hänen äitinsä, joka oli
läheisyydessä, rupesi huutamaan apua.

Eeva tuli tuvasta, ja kun hän näki Jahniksen vuotavan verta, hän
melkein kivettyi säikähdyksestä. Hän juoksi tupaan takaisin, haki
liinariepuja, otti hiekkasokeria, jota talonpoika mielellään sirottaa
tällaisille haavoille ja juoksi pihan yli Jahniksen luo. Vapisevin
sormin sitoi hän haavan ja rauhoittui sisimmässään vasta sitten kun
mies toistamalla vakuutti, ettei hän juuri nimeksikään tunne tuskia. Ja
ikäänkuin sanojensa vakuudeksi hymyili hän Eevalle ja sanoi iloisella
äänellä: »Kiitän emäntä, minä kiitän!»

Tämän vähäpätöisen tapauksen jälkeisenä yönä, sai Eeva vain vähän
nukutuksi. Hän oli tuntevinaan yhä vielä Jahniksen lämpöisen veren
käsillään. Hän hieroi niitä lakanaan, asetti ne peitteen päälle,
ikäänkuin vilvoitellakseen, kääntyili vuoteessaan ja itki.

Mitä tehdä... mitä tehdä?

Kun aamu vaikeni ja Eeva nousi ylös, oli hän vakavan näköinen,
aivankuin se, joka on tehnyt peruuttamattoman päätöksen. Rauhallisena
aloitti hän päivän työt, mutta ei muuttanut sidettä Jahniksen käteen,
vaan käski apulaistytön tehdä se. Hänen tuli paha olla eilen,
nähdessään verta, selitti hän.

Vähän sen jälkeen, kun Jahniksen sormi oli parantunut, nosti emäntä
suuren melun puolesta leipänaulasta, jota hän sanoi kaipaavansa. Kun
ei leipää paljosta etsimisestäkään huolimatta löytynyt, sanoi Eeva
Lihselle, hyvin löyhäsukaiseksi tunnetulle tytölle, että eiköhän se
leipä liene kadonnut Jahniksen äidin nurkassa. Vielä samana päivänä
tuli Jahnis, kasvot punaisina emännän tupaan ja kysyi oliko emäntä
todella sellaista puhunut, ja pitänyt hänen äitiään varkaana?

»En minä häntä varkaana pidä», vastasi Eeva, »mutta merkillistä on,
missä leipä piilee.» Nämä sanat riittivät. Jahnis sanoutui irti
palveluksestaan ja lähti heti pois, hakeakseen uutta paikkaa.

»Täytyisi lepytellä häntä», sanoi Lausk. »Hän on niin hyvä työmies,
eikä hänen äitinsä varmaankaan ole varastanut tuota leipää.»

»Tietysti ei. Mutta kun mies kerran on tuollainen kiivas — lähteköön
sitten.»

»Jos niin tahdot, sama tuo minulle», vastasi vanhus, eikä puhunut enää
sanaakaan Jahniksen puolesta, kun tämä ajoi vieraalla hevosella pihaan
ja ryhtyi tavaroitaan sijoittamaan vankkureihin.

Maksaessaan tiliä, jonka Eeva teki, pani hän koko vuosipalkan pöydälle.

»Ettemme turhanpäiten joutuisi oikeuteen», huomautti hän.

»Minulla ei siellä ole mitään tekemistä», vastasi Jahnis, luki rahat ja
pani ne takaisin pöydälle. »Ei minulle näin paljon kuulu.»

»Ota vaan. Minun kiivauteni tähden sinä lähdet pois, ja siksi on oikeus
ja kohtuus, että minä kärsin vahingon.»

»Ei, minä en niitä ota», sanoi mies päättävästi.

Eeva laski rahat ja jakoi ne kahtia.

»Vai et — tyydy sitten vain puoleen.» Hänelle kuului vain kolmasosa
ja hän epäröi uudelleen. Lopulta otti hän kuitenkin rahat ja pani ne
mitään sanomatta kukkaroonsa.

Sitten sanoi hän jäähyväiset.

Eeva ojensi hänelle kätensä ja sanoi sydämellisesti: »Jumala sinua
auttakoon, Jahnis!

Jumala sinua auttakoon! Elä onnellisena!» Ja sitten mies lähti äitinsä
kanssa.

Vaikka talossa oli vain nurkka tullut tyhjäksi, tuntui. Eevasta kuin
olisi koko palvelusväki lähtenyt. Sanomaton kaiho valtasi hänet. Ei
mikään häntä miellyttänyt. Työt laajoilla vihreillä niityillä, askareet
sisällä, koko suuri omaisuus, Lauskin hoito — kaikki oli tullut hänelle
vastenmieliseksi. Silloin saapui onneksi Ilse vierailemaan. Hän oli
mennyt naimisiin ja isännöi yhdessä miehensä kanssa Hälftnerin nimellä,
Lauskin toista tilaa, joka oli joutunut Lauskille, ruton kautta
kuolleen vävypoikansa ja tyttärensä kautta. Ilse oli ottanut mukaansa
nelivuotiaan esikoisensa, joka ilollaan vähitellen karkoitti Eevan
alakuloisuuden. Onneton emäntä kiintyi poikaan niin, ettei hän tahtonut
laskea sitä enää luotaan. Mutta pienokainen ei tahtonut millään hintaa
jäädä hänen luokseen ilman äitiään. Niin vei Ilse lapsen pois, ja Eeva
vaipui entiseen alakuloisuuteensa. Hänen sielussaan oli kosketeltu
uutta kieltä, joka koski. Miksi ei hänelläkin ollut tuollaista
pellavapäätä, kuin llsen poikanen? Eikö häntä koskaan ympäröisi iloinen
lapsilauma? ... Ei, ei koskaan, ei koskaan...

Hän kuljeskeli talossa aivan menehtyneen näköisenä. Aikoiko hänen
vanhuksensa elää ijankaikkisesti? Hän oli pettänyt Eevaa... Eeva
muisteli epäselvästi, että hän kosiessaan oli sanonut elävänsä vain
pari vuotta. Jotain sentapaista hän oli puhunut. Ja nyt — miksikä hän
ei kuollut? Täytyisikö Eevan itse kutsua kuolemaa? ... Ja täynnä vihaa,
joka olisi kuolettanut, jos toivolla olisi ollut sellainen voima,
katsoi hän kahdeksankymmenen vuotiasta vanhusta, joka pienin, mutta
varmoin askelin kulki luhdista talliin ja tallista asuinrakennukseen.
Hän oli niin reippaan näköinen, kuin aikoisi viettää vielä sadannetta
syntymäpäiväänsä!

Kamalat ajatukset heräsivät Eevassa. Vanhus täytyi joutua pois
elävien joukosta. Jos hän äkkiä kuolisi, kuka kysyisi kuoleman syytä.
Eikö hänen aikansa ole ollut jo kauan sitten lopussa? Eivätkö he
olleet eläneet yhdessä kaikessa sovussa, paha epäilys ei voisi tulla
kysymykseenkään? Ja jos sellainen tapahtuisikin, eikö hänkin voisi
kuolla? Mitä tällaisesta elämästäkään oli hyötyä?

Näin hänen sieluaan ympäröi yhä synkempi pimeys. Hän rupesi valittamaan
unettomuutta ja päätti lopulta lähteä lääkäriin. Hevonen seisoi jo
valjaissa, kun joku suurella hädällä astui sisään ja ilmoitti Eevalle,
että Ilse on kuolemaisillaan, ja hänen täytyisi heti lähteä jäähyväisiä
sanomaan.

Kuten kova isku veteen, särkee vesikuplat, jotka ovat nousseet
liejuisesta syvyydestä pinnalle, niin karkoitti tämä äkillinen
onnettomuussanoma Eevan kamalat ajatukset. Hän istuutui vankkureihin ja
ajoi sisarensa luo.

Sanantuoja oli oikeassa, Ilse oli kuolemansairas. Mutta hän ei kuollut.
Mitä suurimmalla huolella hoiti Eeva häntä, niin että hän onnellisesti
sivuutti taudin vaarallisen käänteen ja virkosi sitten hitaasti.
Muutaman viikon kuluttua sai hän jo jättää vuoteensa.

Eeva ei muistanut koska hän olisi nukkunut niin makeasti kuin tämän
iloisen tapauksen jälkeen. Kun hän heräsi tunsi hän itsensä niin
kevyeksi ja terveeksi kuin nuorena tyttönä. Hän viipyi vielä jonkun
aikaa siskonsa luona, ja kun hän vihdoin ajoi kotiinsa, tuntui hänestä
kuin olisi hän, muutaman viikon sijasta, ollut useita kuukausia poissa.
Hän kalpasi talouttaan ja ajoi juhlamielin pihaan. Lausk, joka tiesi
hänen tulonsa, oli antanut ripustaa oven yläpuolelle tammiköynnöksen ja
huoneisiin seppeleet. Tämä odottamaton vihreä tervehdys liikutti Eevaa
syvästi, ja sydämellisesti puristi hän vanhuksen kättä. Mutta voi! mitä
tämä kaikki hyödytti — vanhana ja rumana ukko siitä huolimatta pysyi!

Uusin voimin ryhtyi Eeva askaroimaan. Työ, työ oli hänelle turvana
kaikkia pahoja kiusauksia vastaan, sen hän tiesi. Hän teki työtä
kuin palvelija ainakin ja sai tällä tavalla säilytetyksi itsessään
ainakin joksikin aikaa sielunsa tasapainon. Mutta vähitellen levisi
alakuloisuuden harso uudelleen hänen ylitseen... Kenen hyväksi minä
työtä teen? Kenelle minä säästän? Kuka tämän kaiken perii? kysyi hän
itseltään katkerana. Hän oli varma siitä, että Lausk eläisi niin
kauan, ettei hänelle enää jäisi aikaa mennä naimisiin toista kertaa.
Vastenmielisyys sitkeää vanhusta kohtaan heräsi uudelleen.

Väsyneenä itsensä hillitsemiseen ja välinpitämättömänä ihmisten
puheille ei hän peittänyt tunnettaan entisellä huolella. Lausk kuuli
silloin tällöin epäystävällisen sanan. Mutta hän ei siitä pahastunut.
Hän näki, miten Eeva kulki ja ahkeroitsi, ja hän tiesi, että se,
jolla on kädet täynnä työtä, ei ota itselleen aikaa, punnitakseen
jokaista sanaa. Hän huomasi, miten hänen omaisuutensa kasvoi, ja
se tuotti hänelle iloa. Yllin kyllin hänellä oli tavaraa, ei Eevan
olisi tarvinnut sillä tavalla itseään kiusata, mutta vanhat ihmiset
pitävät nyt kertakaikkiaan siitä, että säästetään, ja kun he eivät
itse enää voi, niin on se heidän mieleensä, kun toiset tekevät heidän
toivomustensa mukaan.

Siksi vaikeni myöskin Lausk silloin, kun Eeva ei enää pannut samaa
huolta ruuan valmistukseen kuin ennen. Hänellehän Jumalan kiitos, Vielä
maistui kaikki. Miksi Eeva vaivaisikaan itseään liikaa keittämällä ja
paistamalla.

Mutta aikaa myöden palvelusväkikin huomasi, että ruoka huononi. Syynä
tähän oli se, että Eeva oli tullut saidaksi. Aina säästäen ja koettaen
pitää koossa, oli hän saanut sellaisen tavan, että mitä kuului hänelle,
sen hän pani pois, lukitsi, nosti sivuun, lisäsi ja yhä uudelleen
lisäsi, ilman tarkoitusta, ilman syytä...

Kysymys: kenelle minä säästän, oli vaiennut. Eevan epätoivo oli
kylmennyt. Ei se vaan sokea, sairaalloinen itsekkyys ajoi hänet
sängystä ylös keskiyöllä ja salli hänen lopettaa työt vasta yön
tullessa.

Tähän mennessä oli Lausk täyttänyt kahdeksankymmentäkuusi vuotta. Hänen
ruumiinsa oli kokonaan kuivettunut ja hänen ihonsa oli vihertävään
vivahtavan maan värinen. Mutta, »ei hän sittenkään kuole» sanoivat
ihmiset. Eeva oli muuttunut lihavaksi, kalpeaksi matruunaksi ja oli
sen näköinen, kuin hän ei voisi astua ainoankaan kukkasen ohi sitä
tallaamatta.

Hänen mieluisin työnsä oli kitkeminen, poimiminen, ja taas kitkeminen
ja poimiminen, repiminen ja kasaan kerääminen, se häntä miellytti..

Täten istui hän kerran nuorten punajuurien keskellä puutarhassa.
Kokonainen vuori linnunruohoa, tähtikukkia ja kamomillaa oli hänen
takanaan. Hän kiskoi juuri nuorta koiranputkea maasta ylös, mutta
samalla nousi punajuuri mukana. Pannessaan tätä takaisin maahan, kaivoi
hän vasemmalla kädellään maata ja haavoitti keskisormensa maassa
olevaan lasinpalaan. Kaksi tummaa veripisaraa tippui kämmeneltä alas,
ja nähdessään nämä pisarat, muisti Eeva erään toisen verisen käden ja
kaksi herttaista sinistä silmää katsoivat häneen.

»Kiitän emäntää, minä kiitän...»

Hän vaipui muistoihin.

Kun hän taas alkoi kitkeä, oli hän unohtanut haavansa, eikä
muistanut sitä koko päivänä. Mutta yöllä hän heräsi ja tunsi kipua
haavoittuneessa sormessaan. Seuraavana päivänä oli kipu kovempi,
sormi oli ajettunut ja tumman sininen. Eeva kietoi tuoreita rataman
lehtiä sormen ympäri, mutta kipu ei hellittänyt vaan oli yöllä aivan
sietämätön.

Seuraavana aamuna tahtoi Lausk, että Eeva lähtisi lääkärin luo tahi
että lääkäri haettaisiin sinne. Mutta Eeva vakuutti, joko peläten
maksun suuruutta tai ehkä asia olikin niin, että tuska antoi perään.
Illan tullen ei hän kuitenkaan enää voinut kestää, vaan sanoi,
että olisi tuotava lääkäri. Usean tunnin kuluttua saapui lääkäri.
Tutkittuaan käden huolellisesti muuttui lääkäri vakavan näköiseksi ja
sanoi, että asiat eivät olleet hyvin päin. Lihava, hyvin lannoitettu
maa sisältää paljon mätäneviä aineita ja verelle vaarallisia siemeniä,
jotka helposti voivat myrkyttää veren. Emäntä on saanut tällaisen
myrkytyksen, ikävä kyllä. Käteen oli tullut verenmyrkytys ja käsi
täytyisi ottaa kyynärpäätä myöden poikki. Emännän pitäisi heti tulla
naapurilääkärin sairaalaan, sillä tällaista leikkausta ei hän voisi
tehdä täällä, eikä kotonaankaan.

»Antakaa lääkettä, herra tohtori!» sanoi Eeva. »Kättäni en anna
leikattavaksi.»

Lääkäri selitti vielä kerran, että leikkaus on välttämätön ja
kiireellinen, ja pyysi ettei vaan Jumalan tähden viivyteltäisi matkalle
lähtiessä.

Mutta Eeva pysyi itsepäisenä ensimmäisessä päätöksessään, että kättä
ei saa leikata, ja lääkäri lähti sieltä, luvattuaan lähettää jotain
lievitystä tuskille.

Pari päivää tämän jälkeen, makasi Eeva arkussaan.

Tavattomalla itsensähillitsemisellä oli hän kuollut tuskallisen
kuoleman. Lausk virui kyynelissä.

»Miksi tuli sinun nyt jo kuolla?» vaikeroi hän epätoivoisena. »Enkö
minä olisi voinut kuolla sinun asemastasi! Mitä minä nyt enää teen
täällä yksinäni, mitä teen ilman sinua?... Oi, sinä olit niin hyvä
minua kohtaan, niin hyvä... Sinä rakastit minua paljon enemmän kuin
ensimmäinen vaimoni... Lepää nyt, lepää rauhassa... Minähän seuraan
sinua pian. Minä valmistan sinulle suuret hautajaiset... niin sen minä
teen.»

Ja hän kumartui arkun yli suudellen Eevan mykkää suuta kuivettuneilla
huulillaan.



JÄÄHYVÄISET.


»Etkö tänään lähde sukulaisten luo jäähyväisille, äiti?» kysyi isäntä
emännältä, astuessaan tupaan. »Tie on kuivanut eilisestä ja eilisyöstä,
ilma on lämmin. Kukapa tietää, miksikä se huomenna, ylihuomenna
muuttuu.»

Emäntä laski kätensä sukankutimineen alas syliinsä ja katseli ikkunasta
ulos.

»Voisinhan lähteä», sanoi hän sitten ja huokasi. »Sinä siis tänään
tahdot...?»

»Niin», vastasi isäntä.

»Niin, niin», toisti vaimo hitaasti ja hiljaa. »Päivä enemmän tai
vähemmän. Niin ... Mitäpä siitä... minä lähden.»

Hän pani kutimensa vitkastellen koriin pöydälle, leikitteli vielä
puikoilla ajatuksiinsa vaipuneena, nousi sitten päättävästi ja rupesi
pukeutumaan.

He olivat molemmat jo yli keski-iän, mutta siitä huolimatta vielä
kutakuinkin voimissaan. Heillä oli tähän saakka ollut suuri tila
vuokralla, mutta ryhtyivät nyt toimenpiteisiin muuttaakseen
kaupunkilaisiksi. Emännän veli oli kuollut ilman lähempiä perillisiä ja
oli jättänyt sisarelleen pienen mukavan talon kaupungissa perinnöksi.
Aviopari oli päättänyt jättää maaelämän vaivat tämän talon tähden.
Oli huhtikuun alkupuoli, eikä ollut enää pitkältä siihen päivään,
jonka Rodsneekit olivat määränneet huutokauppapäiväksi, ja jolloin he
myisivät pitkinä vuosina kokoomansa kiinteän ja irtaimen omaisuutensa.
Sentähden täytyi kiiruhtaa, niinkauan kuin hevoset vielä olivat
käytettävinä, tekemään välttämättömät matkat.

Sillävälin kun emäntä pukeutui, meni isäntä jälleen ulos, pannakseen
vankkurit kuntoon matkaa varten.

Kun emäntä oli valmis, lähti hän myöskin huoneesta.

Isäntä valjasti juuri pientä, hyvin syötettyä tammaa vankkurien eteen.
Emäntä lähestyi häntä.

»Mutta ole nyt itse mukana siinä toimituksessa, että kaikki kävisi
kunnolleen», sanoi hän.

»Kyllä, kyllä», vastasi mies. »Astu vain vankkureihin ja lähde.»

»Mutta ensin täytyy minun sanoa sille jäähyväiset.»

»Mitä?»

»Luulitko sinä sitten ilman jäähyväisiä...

Ei, ei niin. Sitä en tee. Minun on ensin...» Ja emäntä kulki talliin
päin.

»Odota! Pilaat vaatteesi, jos menet sisään!» huusi isäntä. »Odota, minä
tuon sen ulos.»

Hän talutti pienen ruskean tamman puutarhan aidalle ja sitoi sen siihen
höllästi kiinni.

Sillä aikaa oli emäntä tullut avonaisen tallinoven luo ja katsoi
tuskallisin katsein talliin.

Siellä seisoi vanha keltaisenruskea tamma, ja kolme valakkaa. Kaikki
kolme: hoikka, ylpeä Rusko ja kaksi ripeätä Mustaa olivat vanhan tamman
poikia. Näiden neljän eläimen keskinäisestä sovusta ja rakkaudesta
tiesivät isäntä ja emäntä useita juttuja, joista muutamat tuntuivat
aivan uskomattomilta. Niityllä ne olivat aina olleet eroittamattomat,
ja pojat olivat mustasukkaisina varjelleet emoaan muilta hevosilta.
Ne eivät koskaan suvainneet, että kärryjen eteen valjastettu Rusko
lähestyi vanhusta. Jos isäntä tahtoi, että ne kaikki neljä pysyivät
yhdessä, oli hän vain sitonut vanhuksen köyteen ja kaikki pysyivät
koolla. Kun Mustat kerran olivat potkineet toisiaan, oli vanhus heti
tullut väliin ja eroittanut ne. Ei ollut koskaan tapahtunut, että joku
nuorista olisi koettanut vanhaa purra tai potkia, vaikka Rusko olikin
jo viidentoista vuoden vanha eikä suinkaan mikään lauhkea hevonen.

Isäntä tuli ja talutti vanhan tamman tallista. Hiukan ontuen astui
se kynnyksen yli. Se oli vielä jokseenkin voimakkaan ja hyvin
syötetyn näköinen, eikä mitenkään näyttänyt niin vanhalta kuin se
todellisuudessa oli.

Kun se näki emännän, hirnui se hänelle hiljaa. Tässä äänessä oli jotain
selittämätöntä. Hyvänsuopaa vanhuuden heikkoutta, kiitollisuutta,
kysyvää, — kaikki tämä tuntui tuossa mumisevassa, hiukan vapisevassa
hirnunnassa.

Emäntä seisoi siinä ääneti. Veri nousi hänen poskiinsa ja huulet
nytkähtelivät pari kertaa.

»Pieni rampaseni», mumisi hän sitten, kutsuen sitä keksimällään
vanhalla lempinimeltä ja silitti sen kaulaa. »Vanhus parkani...»

Ja hetken kuluttua silitti hän uudelleen hevosen kaulaa ja toisti
liikutettuna: »Pieni rampaseni... vanhus parkani.»

»No katsohan tuota!» sanoi isäntä puoleksi kiusoitellen, puoleksi
kärsimättömänä. »Ensin aijot lähteä pois kotoa, jotta kaikki tapahtuisi
selkäsi takana, ja nyt... nyt...»

»Lähdenhän kohta... lähdenhän... Mutta onpa omituista. En olisi
uskonut, että eroaminen tuollaisesta eläimestä olisi niin vaikeaa. Etkö
sinä sitten ollenkaan sääli sitä?»

»Jos tahdot, niin myymme sen muiden mukana huutokaupassa, sen voimme
vielä tehdä», ehdotti isäntä.

»Tietysti, tietysti huutokaupassa! Jotta se joutuisi jonkun
juutalaisen, jonkun mustalaisen kuorman eteen ja sortuisi ojaan...
Sellainen olisi siis se armonosoitus, joka on sinulle aina luvattu.
Eikö totta, vanhus?»

Ikäänkuin vastaukseksi, kuului taas hevosen vapiseva, mumiseva
hirnunta, ja kääntäen päänsä emännän puoleen, katsoi se häntä himmeillä
silmillään ja liikutteli pitkää alahuultaan. Se oli niin omituisen
näköistä.

»Aivankuin se tahtoisi itkeä», sanoi vaimo.

»Mene nyt, lähdehän jo!» huudahti isäntä kärsimättömänä.

»Sinulla ei todellakaan näytä olevan aikaa pitää sitä vielä vähän aikaa
pilttuussa», vastasi emäntä hiukan suuttuneena. »Näetkös vanhus, näin
kiittää hän sinua siitä, että olet häntä kaksikymmentä neljä vuotta
kuljettanut edes ja takaisin. Nyt ei hän sallisi minun ottaa sinulta
edes kunnollisia jäähyväisiä.»

»No niin, anna sille suudelma!» sanoi isäntä lyhyesti. »En minä sitä
estä.»

»Sen teenkin. Muistelotko vielä sitä, miten ylpeänä sinä sillä ajoit
isäni luo... silloin... koristetuin luokin? ... Tämän yhden ainoan
muiston tähden on se jo ansainnut suudelman, se kun silloin kantoi
päätään niin korkealla.» Emäntä silitti kädellään hyväillen sen harjaa,
astui askeleen eteenpäin, tarttui molemmin käsin tamman päähän ja
painoi todellakin suudelman pehmeälle, harmaalle turvalle. Sitten
kääntyi hän nopeasti ja kiiruhti puutarha-aidan luo, päästi Ruskon
irti, istuutui vankkureihin ja ajoi pois, painaen päänsä syvälle alas.

Isäntä oli sillä välin aikonut viedä vanhan tamman takaisin talliin,
mutta muutti mieltään, ja kiinnitti sen nyt ulos renkaaseen. Sitten
lähti hän renkien luo, jotka tekivät riihen luona työtä ja käski heidän
ottaa lapiot mukaan ja kaivaa kuopan koivumetsään, vanhan perunakuopan
luo.

»Millaisen kuopan?» kysyi toinen.

»Vanhalle tammalle.»

»Mitä? Tuleeko se... tuleeko se...? Sellainen hevonen niin voimakas
vielä! Siitä maksetaan vielä vaikka keskellä yötä kolmekymmentä ruplaa!
Ei isäntä, se ei käy laatuun!»

»Lähtekää vain ja kaivakaa kuoppa», vastasi isäntä.

»Jumaliste, isäntä...»

»Ole vaiti», kuiskasi toinen rengeistä. »Tässä ei mikään auta. Se on
sama tamma, jolla hän sulhasena on ajanut. Sitä hän ei anna vieraisiin
käsiin.» Ja he lähtivät hakemaan lapioita ja ottivat mukaansa myöskin
tylsän kirveen, siltä varalta, että maa vielä olisi kovin jäässä.

Isäntä lähti tupaan, otti pyssyn, joka riippui seinällä kahden
puunaulan varassa ja ryhtyi sitä lataamaan. Tuon tuostakin antoi hän
kätensä vaipua, ikäänkuin väsyneenä ja katseli ulos pihalle, jossa
tamma kärsivällisenä seisoi renkaassaan. Lopulta olivat molemmat piiput
täynnä.

Hän asetti pyssyn nurkkaan, astui kaapille ja kaatoi itselleen
lasillisen viinaa.

»Äh!»... mumisi hän itsekseen ja kulki tuvassa edestakaisin.

Sitten tuli renki ja ilmoitti, että kuoppa oli valmis.

»Hyvä on.»

Renki poistui, isäntä meni vielä kerran kaapilleen, heitti pyssyn
olalleen ja lähti sitten tuvasta.

»Mene Martin, ota vanhus ja vie se metsään.»

Renki irroitti tamman. Kun hän vei sitä tallin ohi, hirnuivat Rusko ja
molemmat Mustat yhtaikaa äänekkäästi. Vanhus vastasi, tahtoen takaisin
talliin.

»Pois, pois», sanoi isäntä tukahutetusti.

»Se ottaa jäähyväisiä», huomautti Martin ja talutti tammaa porttia
kohti. Isäntä seurasi.

Hitain, rauhallisin askelin liikkui tamma eteenpäin. Se piti päätään
alhaalla ja kosketti silloin tällöin turvallaan lumen liottamaa
viimevuotista ruohoa, ottamatta siitä kuitenkaan ainoatakaan kortta.

Renki kääntyi taaksepäin.

»Miten se tekee tuon. Miten omituista... Aivan kuin se tietäisi, mitä
tulee tapahtumaan.»

Isäntä vaikeni.

»Omituista... Toisen eläimen voit teurastaa... se ei tunnu miltään.
Mutta hevonen! ... Silloin tuntuu niin sydämessä... noin... aivan...
aivan... Etenkin, jos vielä näin voimakas eläin kuin tämä... Silloin
tuntuu se suorastaan murhalta... tuollainen ampuminen. Tahtoisinpa
tietää — jos se osaisi puhua ja siltä kysyisi: »tahdotko vielä elää, ja
tästä lähtien palella, nähdä nälkää ja vetää liian raskaita kuormia?»
— tahtoisinpa tietää, eikö se sittenkin vielä tahtoisi hetken raastaa.
Ihminen, hän ei miettisi! Hän vastaisi, jos hänelle sanottaisiin: »Nyt
tulee hauta. Minä itse...»

»Lopeta jo lörpötyksesi», keskeytti isäntä hänet jotenkin äreällä
äänellä ja katseli kauas eteensä. »Mitä tapahtuu, se tapahtuu.»

Renki ei puhunut enää mitään ja he saapuivat vaieten metsään, jossa
harvassa seisovien koivujen välissä näkyi tuore santakasa. Nojautuneena
lapioonsa, odotti toinen renki siellä. Noin kolme askelta kuopasta
seisoi hoikka koivu. Siihen käski isäntä sitoa tamman. Juhlallinen
vakavuus kuvastui hänen kasvoillaan ja hänen pyssynsä vapisi hiukan,
kun hän viritti hanan ja katsoi, oliko nalli kunnossa.

»Menkää pois», käski isäntä sitten hiljaa, ja rengit vetäytyivät
syrjään. Hän astui itsekin matkan päähän, nosti pyssyn ja tähtäsi
tammaa päähän.

Äkkiä antoi hän pyssyn vaipua, puri alahuultaan ja seisoi hetken siinä
asennossa. Tamma katsoi häneen ja tuli rauhattomaksi. Silloin nosti hän
uudelleen pyssynsä — laukaus pamahti, ja tamma horjahti kaatuen maahan.

Kun savu oli hälvennyt, kiiruhtivat rengit paikalle.

»Hyvin osattu», huudahti Martin. »Kuollut. Erinomaisesti osattu.»

Hitain askelin lähestyi isäntäkin nyt.

Tamman otsa oli murskaantunut, veri virtasi pään alta muodostuen
tummaksi lätäköksi. Hevosen sammunut silmä tuijotti häneen lasimaisesti.

»Vanhukseni», mumisi isäntä tuskin kuuluvasti, »vanhukseni...», sitten
putosi pyssy hänen kädestään ja hän painoi molemmat nyrkkinsä lujasti
silmiään vastaan. Hänen päänsä vapisi, ja rengit kuulivat kuinka hän
nyyhkytti hiljaa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Novelleja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.