Title: Mangorin kokkikirja: Jutelma korkeimman diplomatian alalta
Author: Etlar, Carit
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Mangorin kokkikirja: Jutelma korkeimman diplomatian alalta" ***


MANGOKIN KOKKIKIRJA

Jutelma korkeamman diplomatiian alalta


Kirj.

CARIT ETLAR


Suomennos



Jyväskylässä,
Jyväskylän kirjapainossa,
1894.



Tunnetteko Henningiä, vanhaa kirjuria, joka vuodesta vuoteen joka
päivä kello 1/2 11 kulki Kristiansborgin katuvierustaa matkallansa
kansliarakennukseen? Varmaankin tunnette hänet ulkonäöltä, ajatelkaahan
hiukan! Pieni, laiha mies, vähän kumarassa, harmaat hivukset, ohuet
sääret, suuri paperikääry kainalossa. Niin pitkälle ajassa taaksepäin
kuin muistettiin, oli hän aina ollut samassa mustassa nutussa, joka,
samoinkuin hattu, vähitellen oli alkanut vivahtaa keltaseen. Ja sitten
hänen naamansa — eivätkö koskaan nuo rehelliset, uskollisuudesta
puhuvat, valkosiniset silmät ole vetäneet teidän huomiotanne puoleensa,
ja tuo lempeä, hyvänsävyinen hymy, joka ilmaisi jokaiselle, joka vain
tahtoi sitä ymmärtää, kuinka hyvää hän soi kaikille? — Niitä nähdessä
ei voinut erehtyä.

Jos hän huomasi pojan, joka heitteli kivillä varpusia tahi ajoi takaa
koiraa linnan edustalla, seisahtui hän ja alkoi nuhdella kovasydämistä.

"Älä, poikaseni, tee pahaa pikkulinnuille", sanoi hän; "älä revi
koiralta karvoja; siitä suuttuu meidän Herramme. Näet sinä kuinka
ystävällisesti koiraparka heiluttaa häntäänsä. Eläimetkin ovat Jumalan
luotuja olentoja; ole hyvä niille, niin käy sinulle hyvin maailmassa.
Sano tovereillesi, etteivät nyki koiraa hännästä, niin kyllä he
keksivät muuta huvitusta. Olethan ymmärtävä, pieni, kiltti poika!"

Poika nauroi ja irmasteli; mutta siinä oli jotakin niin lempeää ja
tunteellista vanhuksen sanoissa, että hänen täytyi vastustamattomasti
jäädä niitä kuulemaan, ja koira ja linnut saivat olla rauhassa. Henning
katsahti Nikolai-tornin kelloa, otti pitempiä askeleita voittaakseen
takaisin hukattua aikaa ja ehtiäkseen säntilleen määrä-hetkenään
virkahuoneeseensa.

       *       *       *       *       *

"Älä ota, ukkoseni, niin paljon sokuria teehen! Meidän täytyy tulla
toimeen sillä, mitä sokuriastiassa on, maanantaihin asti. Mutta kuinka
se käy päinsä, jollemme ole tarkempia?"

Niin puhui vanha vaimo eräänä aamuna Henningille, kun tämä pienessä
asunnossaan istui aamiaispöydässä. Vaimo oli hänen puolisonsa, joka
hyvin mielellään neuvoi ja nuhteli ukkoaan, milloin vain tilaisuutta
sai. Vanha kirjuri piteli molemmin käsin kuppiaan, katsoi vaimoonsa,
mutta ei sanonut mitään. Sitten tarttui hän hänen käteensä ja suuteli
sitä, ikäänkuin tunnustaen, että vaimolla oli syytä torua häntä. Eukko
hymyili, nyykähytti päätään ja meni pienen pöydän luo, missä teepannu
seisoi, kaataakseen ukolleen vielä kupillisen. Mutta hänen nuhteensa
eivät näyttäneet kantavan niin hyviä hedelmiä,, kuin Henningin omat,
sillä samassa kun vaimo kääntyi, pisti ukko kätensä sokuriastiaan ja
kaappasi sieltä useita palasia, eukon sitä huomaamatta.

"Tänään tulee kova päivä", tuumaili ukko sitten ja asettui peilin
eteen järjestämään valkoista kaulahuiviaan; "mutta pahemmin ei toki
voine käydä, kuin että saan kieltävän vastauksen. Ja tuota 'ei' sanaa
olen nyt jo kuullut monta vuotta... Mutta mitä sanoi mies eilen tuolla
alaalla?"

"Hänkö? Hän oli oikein ilkeä, ukkoseni; ja hänen kasvonsa sitten! Hyi
kuinka rumat! — Nyt olen hypännyt ylös ja alas näitä rappusia monta
kymmentä kertaa, saadakseni vuokrani — sanoi hän. Tahdotteko tehdä
pilkkaa kunnollisista ihmisistä, rouva Henning? Sanokaa miehellenne,
että saapuu luokseni huomenna kello 12 ja tuo rahat, jollei hän tahdo
tulla kampsuinensa ajetuksi pihalle. Nyt tiedätte sen! — Niin kuuluivat
hänen sanansa, ja sitten meni hän ja paiskasi kiinni oven että jyrähti."

"Niin, niin!" tuumasi Henning; "se on hänen tapansa sillä tavalla
puhua. Talon isännällä on paljon harmia, ja sitä paitsi on hän aivan
oikeassa, sitä emme myöskään saa unhottaa. Minä toivon jotakin, pikku
Miiaseni, en tiedä oikein, mihin se perustuu, mutta minusta on kuin
kuiskaisi joku korvaani, että tämä päivä on onnellinen päivä... Ole
hyvä ja katso, miten on takkini laita; se varmaan ei ottanut hyväkseen
eilistä sadetta."

Näitä lausuessaan pyyhkieli Henning saappaitaan ja Miia rouva puhdisti
ja siistieli hänen takkiansa, jonka palteet olivat märkyydestä
kurtistuneet.

"Miten tulee minun alkaa puhettani ministerille?... Annas kuulla: mitä
lausuisit sinä, jos olisit minun asemassani? Sinä osaat niin mainiosti
sovitella sanojasi, Miia."

"Mitä minusta! Kyllä sinä itse sanat keksit; olethan sinä usein
ennenkin puhutellut ylhäisiä."

"Olen kyllä. Kun on asia selitettävänä tahi kun tulee puhua toisen
puolesta, niin kyllä minulta ei silloin sanoja puutu; mutta jos minun
pitää puhua omasta puolestani, ja hän asettuu eteeni peukalo pöytää
vastaan niinkuin Napoleon ja katsoo ja tirkistää minua silmiin, silloin
joudun aivan pyörälle, änkytän, kerron uudestaan, mitä jo olen sanonut,
ja puhun, mitä en koskaan ollut aikonut."

"Johdata hänen mieleensä että olette olleet koulutovereita."

"Mitä ajatteletkaan, Miia! Yhtä hyvin voisin sanoa hänelle, että hän
on minulle velkaa riksin siitä saakka, kun kerran heitimme keilaa
Pienen Kuningaskadun varrella. Semmoista pitää unohtaa. Ennen muinen
seisahduimme aina juttelemaan, kun tapasimme toisemme. Kun hän pääsi
virkamieheksi kollegioon, nyykähytti hän päätä, kun näki minun; — kun
hän kohosi toimituspäälliköksi ei hän ollut näkevinänsä minua, ja sehän
oli aivan luonnollista. Hän nousi nousemistaan ja minä jäin alailmoihin
seisomaan. Kun hän lopulta tuli ministeriksi, ei hän enää muistanut
nimeänikään. Mutta onhan sekin luonnollista, hänellä kun on niin
hirveän paljon muuta muistamista. No niin! Nyt otaksumme, että sinä
olet ministeri. Minä astun sisään — sinä et saa nauraa, kuule; asia on
kovin vakavaa laatua."

Henning otti hattunsa, meni ovelle, kääntyi ja teki syvän kumarruksen.
"Pyydän anteeksi, teidän ylhäisyytenne, että anastan teidän
kallista aikaanne; en olisi sitä ensinkään uskaltanut, jos ei kovin
välttämättömyys olisi minua siihen pakoittanut."

"Ei, ukkoseni, ei kelpaa! Oikeinhan sinä deklamoit, ja sitä paitse
puhut sinä liian pitkän veteisesti. Minä ainakaan en pidä siitä. Sano
suoraan ja kujeilematta, että olet köyhä mies, että jo olet ollut
kaksineljättä vuotta viraston palveluksessa, ettei sinulla ole rahaa
vuokraan ja että sinä huomenna olet kadulla, jos ei hän armahda meitä
ja anna meidän saada vähän palkastasi etukynteen."

Henning ei saanut aikaa vastaukseen, sillä toinen huoneeseen vievä ovi
aukeni ja sisään hyppäsi nuori tyttö, reipas, punaposkinen ja hymyvä.
Hän katseli ympärilleen ja näytti pettyneeltä, kun huoneessa vain näki
vanhempansa.

"Luulin kuulleeni Frankin äänen. Eikö hän tulekaan tänne tänään? Olen
järjestänyt teitä varten isän huoneen."

"Kyllä hän ehkä tulee", vastasi Henning; "mutta tänään emme me tee
työtä yhdessä. Minun täytyy lähteä ministerin luo. Tule ja solmia
paremmin huivini, sinä teet niin somia ruususolmuja. Varovasti,
lapseni! Kas, kuinka hän repii huivia."

"Vai tulee hän; sepä hyvä; nyt ainakin saan pitää hänet luonani",
sanoi nuori tyttö. "Kyllä minä nyt otan selvän salaisuudestanne, ole
varma siitä, isä, kun sinä olet poissa. Tahdon saada selville, mitä
salavehkeitä teillä oikeastaan on, kahden kesken kun olette. Eihän
kukaan ihminen saa tulla sisään, kun te istutte ja kirjoitatte. Äiti
ei ole siitä tietävinänsä mitään, ja kun minä kysyn Frankilta, mitä
tämä kaikki merkitsee, pudistaa hän vaan päätään. Mutta tänään minä
kyllä pakotan häntä totta puhumaan. Eihän ole oikein salata asioita
armaaltaan, äiti?"

Henning hymyili ja katseli ympärilleen. "Voitteko pitää suunne kiinni?"
— kysyi hän kuiskaten — "oikein niin kiinni, ettei mitään tule ilmi,
ja tahdotteko tietää, mitä minä ja Frank toimimme, kun istumme kahden
kesken?"

"Tietysti me sitä tahdomme", huudahtivat äiti ja tytär yht'aikaa.
"Sitäpä juuri haluammekin tietää."

"Ettekä puhu sitä kellekään, ette ilmaise ainoallekaan elävälle
olennolle?"

"Tiedäthän, että voit luottaa meihin."

"Tiedän, ja luotan... No, nyt saatte kuulla: Me kirjoitamme — uutta
kokkikirjaa, ja se on kohta valmis."

"Uutta kokkikirjaa! Häpeä toki, Henning, tehdä pilkkaa meistä. Mitä
sinä kokkikirjoja ymmärrät?"

"Mutta minä oikein vakuuttamalla vakuutan, että me kirjoitamme uutta
kokkikirjaa — matamini Mangorin kokkikirjaa... parannettua painosta
tietysti! Anna nyt minulle hattuni, kello on jo paljo. Muistakaa minua,
kun olen poissa..." Hän suuteli vaimonsa harmaita hivuksia. "Kas, nyt
paistaa aurinko huoneeseen; se merkitsee, että minulle tänään tulee
olemaan onnea."

"Jos sinulle käy hyvin, isä, niin saanhan minä sen kokonaulan
kokoladea, minkä olet minulle velkaa viimeiseltä syntymäpäivältäni?"

"Naulan kokoladea! Mitä ajattelet, lapsi! Kakun ehkä tuo isä sinulle,
jos käy hyvin — se on toisinsanoen: jos käy oikein hyvin!"

"Niin, mutta oikein suuren kakun. Ei, kaksi: toisen minulle, toisen
äidille. Älä suinkaan sitä unohda."

Henning nauroi ja lähti matkaan. Rouva siirsi kukkaruukun syrjään,
avasi akkunan ja nyykähytti miehelleen, kuten hänellä oli tapana.

"Kokkikirjaa!" sanoi hän, kun Henning katosi näkyvistä. "Se ei ole
mahdollista; mitä ymmärtää hän kyökkiasioita! Hän vain tekee pilaa
meistä."

"Minä kyllä urkin salaisuuden Frankilta; saat nähdä sen, äiti. Saat
nähdä että Frank tunnustaa."

       *       *       *       *       *

Henning saapui ministerin asuntoon noin tuntia ennen kuin vastaanotto
alkoi — hän oli mielellään aikaisin liikkeellä, ukko Henning. "Silloin
eivät ole muut vielä ehtineet väsyttää häntä puheillaan ja silloin
tulee paremmin toimeen hänen kanssaan", oli ukko selittänyt vaimolleen.

Vanha vahtimestari oli ministerin huoneistossa. Hän ja Henning olivat
hyviä ystäviä.

"Saako olla tuoretta nuuskaa hiukkasen näin aamunaikaisella?"
kysyi hän ja oijensi Henningille nuuskatoosansa. "Kas vaan! Vai
paraatiin teitäkin tänään viedään, herra Henning; jotakin se
varmaan tarkoittanee... Älkää laahatko jaloillanne kasaan mattoa,
herra Henning: mutta mitäpä siitä, sillä meillä on täällä juoksua
aikaisimmasta aamusta myöhään iltaan... aivan niinkuin pitäisimme
markkinapuotia. Ihmettäkö, että oppineet ja syvämietteiset herrat
folketingessä haukkuvat meitä ja huutavat: 'emme ole oikein tyytyväiset
nykyisiin ministereihin; me tahdomme uusia sijaan!'"

"Mutta, hyvä Petersen, ajatelkaahan toki..."

"Niin aivan, herra Henning, oikein sanottu! Heidän tulisi todellakin
paremmin ajatella, mitä tekevät. Siinä meni hän tuonoin — minä
tarkoitan ministeriä — ja teki hääjuhlallisuuksissa Örumin ja
Raskesenin ja Jaakko Langhalsin dannebroginritariksi, mutta mitä
minä sain? — mitä minä sain, herra Henning? Ymmärtävätkö he
todellisesta ansiosta rahtuakaan? Saammehan niitä suoraan tänne
torilta, saarnatuolista ja rekryytikasarmista, aivan kuin virkoja
vaihdettaisiin. Majesteetti sanoo vain: 'nyt pyörähdys ympäri, nyt olet
ministeri', ja asia on päätetty. Olen nahjustellut täällä kuusikolmatta
vuotta, ja yhä vaan vielä on minulla sittenkin oppimista. Tuollainen
uusi tulokas taasen — mitä ymmärtää hän meidän asioitamme, ennenkuin
toimituspäällikkö on saanut häntä vähän siistiä ja neuvoa ja opettaa.
Ja kunpa hän vain sitä saisi; mutta siihenpä vain ei tahdo olla aikaa
noiden juoksiain ja onnea etsiäin takia, jotka alati meitä vaivaavat.
Viime maanantaina esimerkiksi samosi tänne otus, kaksi miestä
mukanaan, ja ruumisarkku — tietysti ei oikeastaan mikään tavallinen
ruumisarkku... mitä se kello nyt löi? Vai niin, puoli! Tänään ei hän
ole täsmällinen, se on varma; hänellä olikin eilen myöhään luonansa
vieraita.... no niin, se ei ollut mikään oikea ruumisarkku, mutta siitä
otti mies esiin tuulimylly-kummituksen ja veti sitä, aivan niinkuin
minä vedän seinäkelloa tuolla etehisessä, ja sekös — nimittäin tuo
tuulimylly-kummitus — alkoi liikkua ja päristä, ja siitä tahtoi hän
rahaa. Se olisi muka asetettava joka huoneen katolle, ja siitä voisi se
panna liikkeeseen kaikenmoisia koneita, jauhaa jyviä, kirnuta voita,
näyttää, mitä kello on — tietysti sillä edellytyksellä, että Herramme
siihen tuulta puhaltaa — ja siten säästyisi polttopuita ja kivihiiliä,
ja tulisipa koko höyryvoimakin tarpeettomaksi. Eilen kävi täällä
toinen, joka oli keksinyt uuden maailmanrakennuksen — mutta onneksi
ei hänellä ollut aurinkoa mukanansa arkussaan. Ja — haistakaahan!" —
jatkoi kunnon vahtimestari ja kohotti nokkansa ilmaan — "ettekö huomaa
omituista tuoksua? En ole mies saamaan pois tuota myrkyllistä hajua.
Sen hän toi tänne tuo pieni rouva teaatterista. Hän on näppärä kyllä,
ja täällä hän juoksee joka toinen päivä eläkerahaa. Mutta minusta ei
tarvitse mitään eläkerahaa nuori, joka kykenee hoitamaan virkaansa, ja
samaa sanovat herrat folketingessä; mutta rouva saa sitä sittenkin,
saattepa nähdä — — saattepa nähdä, sillä hän osaa roolinsa ja tietää
ihan kerrassaan, mitä on sanottavaa... Mutta nyt täytyy minun mennä
lakkaamaan ja leimaamaan ja panemaan sinettejä... Jääkää te vaan tänne,
herra Henning, siellä on kylmä etehisessä."

Vahtimestari meni. Kirjuri oli koko hänen pitkän puheensa kestäessä
seisonut akkunan edessä. Hän silitteli siinä hyvin varovasti vanhaa
hattuansa ja kertasi ajatuksissaan, mitä hän sanoisi ministerille,
kuuntelematta tarkemmin herra Petersenin pakinaa.

Siinä oli hänen edessänsä pitkä kirjoituspöytä täynnä papereita:
ehdotuksia, joita ei koskaan luettu, lähetettyjä kirjoja, joita ei
koskaan avattu. Henningin silmä kohtasi sattumalta arkin kokoista
kirjoitusta, joka makasi keskellä pöytää. Se veti hänen mielensä
puoleensa, uteliaisuus kiusasi häntä, hän luki siitä rivin — se oli
silmänräpäyksen työ — ja veri nousi hänen kasvoihinsa, ikäänkuin olisi
hän punastunut tekoaan; sitten katsahti hän vilahdukselta ovelle päin,
tarttui kirjoitukseen ja käänsi sen niin, että kirjoitettu puoli tuli
alaspäin ja arkin puhtaat sivut ylöspäin.

"Kuinka ihmiset saattavat olla varomattomia!" sanoi hän itselleen.
"Tässä makaa tämä paperi jokaisen luettavana vahtimestarien ja
kirjurien kulkiessa sisään ja ulos."

Kello löi kolme neljännestä. Henning vetäysi takaisin ulkohuoneeseen.
Kohta sen jälkeen avasi eräs herra oven ja nyykähytti päätään merkiksi
että vastaanotto-tunti oli alkanut.

Henning oli tullut ensimäiseksi, hän meni sentähden ensimäisenä sisään.
Hän pudotti hattunsa, kun hän tahtoi sulkea oven, ja tuli siitä yhä
enemmän hämilleen. Mutta eihän siihen mitään voinut. Aivan niin,
ministeri seisoi siinä oikein imperaattori-asennossa, toinen käsi
liivin sisäpuolelle pistettynä, toisen käden peukalo pöytää vasten.

Kirjuri otti lattialta hattunsa. Hän oli luvannut itselleen olla
ällistymättä, ja kumminkin vapisi käsi ja ääni tärisi, kun hän alkoi
esittää asiaansa tuolla samalla puheella, jonka hän oli lukenut
vaimolleen.

"Pyydän anteeksi, teidän ylhäisyytenne, että anastan teidän kallista
aikaanne..."

Ministerin kasvot olivat kylmät, liikkumattomat, kuten kiveen
veistetyt. "Olette siis jo kuulleet sen?" keskeytti hän, antamatta
kirjurin jatkaa; "niin, minun käy todellakin teitä sääliksi... onhan
teidän nimenne Henning?"

Tämän kysymyksen johdosta loi kirjuri kirkkaat, rehelliset silmänsä
ministeriin ja vastasi nöyrästi: "On, minun nimeni on Henning."

Ministeri taasen loi maahan silmänsä kun jatkoi: "Olen nähnyt
tarpeenvaatimaksi uudestaan järjestää koko työkonehiston kaikissa
niissä eri toimistoissa, jotka kuuluvat minun piiriini. Te olette jo
vanha mies, herra Henning, ja töitten yhä karttuva paljous vaatii
uusia ja nuorempia voimia. Tätä kaikkia ajateltuani olen nähnyt
välttämättömäksi — kaikesta säälistäni huolimatta — erottaa teidät
ministeristön palveluksesta."

Henning seisoi siinä suu auki ja tuijottavin silmin. Hän kumartui
eteenpäin, ikäänkuin ei hän olisi ymmärtänyt, mitä kuuli, ja puristi
armotta aivan litteäksi vanhan hattunsa kainalonsa alla.

"Erotettu!" änkytti hän vihdoin, ja suuri kyynele vieri alas hänen
poskeansa myöten.

Ministeri ei ymmärtänyt tätä surua, tätä syvää onnettomuutta, vaikka se
oli hänen edessänsä. Hän seisoi siinä yhä liikkumattomana, veistokuvan
kaltaisena, ja kylmällä, mallikelpoisella kansliatavalla jatkoi hän,
erityistä painoa joka sanaan pannen:

"Tätä seikkaa koskeva asiakirja on kirjoitettu ja allekirjoitettu. Jo
viime kuussa olisitte sen sisällyksestä tietoa saaneet, jollei teidän
intoonne ja nuhteettomuuteenne ministeristön palveluksessa katsoen
olisi vähän viivähdetty, jotta, jos mahdollista, teille olisi voitu
hankkia jotakin toista, teille paremmin soveltuvaa toimialaa, joka
kumminkin, minun suureksi mielipahakseni, ei ole onnistunut."

Kuinka Henning pääsi ulos kadulle, ei hän jälestäpäin oikein selvään
muistanut. Hänen päätänsä särki ja hänen pieni, laiha ruumiinsa oli
tavallista enemmän kumarassa, kun hän muurin vieritse kulki linnapaikan
poikki. Kyyneleet sokaisivat hänen silmänsä, joita kihelmöitsi ja
poltti, ja hänen kuivat huulensa liikkuivat yhä vain samoja sanoja
soperrellen:

"Kasseerattu! — kasseerattu! — raukat tuolla kotona!"

Miksi kiirehti hän kulkuaan? Mihin pyrki hän? Hän ei sitä itse tiennyt;
hän kulki vain kulkiakseen, kiireemmin, kiireemmin, ikäänkuin olisi
hän tahtonut juosta onnettomuutta pakoon, päästä erilleen omista
ajatuksistaan.

Tuolla yläällä ministerin luona kävi kaikki tavallista menoaan, se
vain erotuksena, että siellä tänään jaettiin tavallista enemmän
hyväntahtoisia hymyjä ja lohduttavia lupauksia asiain hyvin
huolellisesta silmälläpidosta... Noista erimuotoisista kasvoista
voi lukea ja oppia paljon, jos niitä tutkii, juuri kun ne tulevat
ulos vastaanotto-huoneesta. Niissä on toisissa iloisien, toisissa
pettyneiden toiveiden ilmeitä — ennenkuin ne ehtivät uudelleen
pukeutua jokapäiväiseen asuunsa, joka joko salaa tahi pettää. Ilma on
jokaisena vastaanottopäivänä alati vaihtelevassa liikkeessä, siinä
puhaltaa noiden vastaanotto-huoneiden läpi omituinen henki, milloin
huolellisuuden ja surun, milloin pelon ja epäilyksen.

Kun viimeinen vihdoin oli mennyt, kokosi ministeri kaikki
vastaanottamansa paperit suureen yhteiseen kasaan, heitti ne
välinpitämättömästi pöydälle, ja heittäysi haukotellen nojatuoliinsa.

Siinä istui hän ison aikaa eteensä tirkistellen ja väsyneenä siitä
tavattoman paljosta tyhjää, jota oli hänelle tarjottu ja jota hänen oli
täytynyt kuulla. Hän oli jo kauan sitten unhottanut Henningin. Vanhan
kirjurin surulliset kasvot olivat silmänräpäykseksi tunkeuneet muitten
muotojen joukkoon, mutta vain tullaksensa kohta syrjäytetyksi noiden
muitten tieltä. Tällaiseen draamaan tottuu pian; onnettomuus, kuu se
joka päivä astuu näkyviin, vaikuttaa lopulta välinpitämättömyyttä.

Yht'äkkiä kävivät ministerin kasvot iloisemmiksi; jokin ajatus oli
hänessä herännyt, ajatus, jolla ei ollut mitään tekemistä niiden
toimien kanssa, joista hän vasta oli päässyt. Hän hymyili ja loi
silmänsä pöydälle; sitten nousi hän, katseli papereita ja alkoi
hakea, hakea yhä enenevällä kiireellä ja kärsimättömyydellä. Kun
hän ei löytänyt, mitä hän haki, soitti hän ja kysyi sisäänastuvalta
vahtimestarilta, oliko kukaan käynyt huoneessa tänään ennen
vastaanotto-tuntia.

"Ei kissakaan", vastasi Petersen sillä suoruudella, johon monivuotinen
palvelus ja ehkä liikanainen suvaitsevaisuus isännän puolelta oikeuttaa
vanhaa palveliaa. "Teidän ylhäisyytenne tulee vasta kello kahtatoista
käydessä virkahuoneeseen, ja minä olen paikallani aikaisesta aamusta.
Kaipaatteko jotakin?"

Ministeri oli taasen täydessä hakuhommassa. "Täällä oli vielä eilen
illalla, kun minä lähdin, hyvin tärkeä asiapaperi, ja nyt on minun
mahdotonta sitä löytää. Eihän täällä ole käynyt kukaan muu kuin te?"

"Ei! Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne; minä en ole niitä,
jotka tunkeuvat ministeristön papereihin. Ei! Semmoisiin en minä
pistä nokkaani. Eikä ole kadonnut tikkuakaan kaikkien niiden
ylhäisyyksien aikoina, joina minä täällä olen palvellut, se täytyy
jokaisen tunnustaa. Minä hoidan virkaani yhtä hyvästi kuin nuo koreat
keikarit muissa toimituskunnissa, jotka ylvästelevät dannebroogilla
napinlävessä; minä puhdistan, lakaisen, tomutan ja siistin, mutta
päästää tänne ketään vierasta — siitä ei tule mitään." Tämän pakinansa
kestäessä kulki kunnon vahtimestari ympäri huoneessa ja kokoili pienet
paperipalaset, jotka lattialla näki. "Nyt pyörähdämme ympäri, saa
sanoa", mumisi hän; "onhan se huvitusta sekin", lisäsi hän sitten
tuskin kuultavasti, samalla kun hän huudahti: "Tämähän on ihmeellistä,
oikein ihmeellistä! Mihin maailmassa on paperi joutunut?"

Petersen muisti aivan hyvin, että hän oli laskenut vanhan Henningin
sisään vastaanottohuoneeseen, mutta kun saattaisi näyttää
virkavirheeltä, jos hän sen kertoisi, ja kun Henning sitä paitse monta
vuotta oli tottunut kulkemaan ministeristön huoneissa, missä tahtoi, ei
siitä vahtimestarin mielestä kannattanut puhuakaan.

Joku noputti ovelle, joku, jolla oli asiaa ministerille.

"Poliisimestari", ilmoitti Petersen; "ottaako teidän ylhäisyytenne
vastaan?"

"Anna hänen astua sisään."

Petersen katosi, ja ministerin nurpeus salautui ystävällisen hymyn
taakse, kun hän tervehti poliisimestaria. Mutta keskustellessaan hänen
kanssaan kulki hänen silmänsä aina vähän väliä kirjoituspöydälle,
näyttäen että hän yhä vaan ajatteli kadonnutta paperia. Kun
poliisimestari oli toimittanut asiansa ja nousi lähteäksensä, kysyi
ministeri:

"Mitä uutta muuten tänä päivänä?"

"Ei mitään", vastasi poliisimestari ja kohotti olkapäitään; "ei tapahdu
mitään, kaikki on yksitoikkoista ja ikävää.

"Ja kumminkin sanotaan että poliisi, pappi ja lääkäri aina tietävät,
jos mitä tapahtuu."

"Olen lukenut tuollaista. Te taasen, herra ministeri, muistanette,
oppinut kun olette, noita muinaisaikoja ja arvostelette nykyaikaa
niiden mukaan. Muinoin tunnustivat ihmiset salaisuutensa papille,
uskoivat lääkäriä ja antoivat tuomareille tekemistä; mutta nyt ei enää
ole niin. Meidän aikamme on röyhkeä ja älytön. Joku sepänsälli pieksää
vaimoansa, joku löysäläinen varastaa emäntänsä makuuvaatteita, joku
puukhollari pettää isäntäänsä — tuollaisia pikkutapauksia on meillä
joka päivä, mutta suuret asiat ovat loppuneet, eikä neroja ole enää
konnien ja pettäjien joukossa. Näpistelemisiä ja pikkuvarkauksia —
siinä kaikki näinä surullisina aikoina."

"Vai niin! Ja minä taasen olen tullut siihen päätökseen, että tästä
päivästä lähtein pidän oveni lukittuina, kun olen poissa kotoa. Olenpa
taipuvainen uskomaan, että varkaus ulettuu aina tänne ministeristöön."

Poliisimestari heristi korviansa. "Mitä tarkoittaa teidän
ylhäisyytenne?"

"Mitäkö tarkoitan?... Niin, en tiedä todellakaan, miten muulla tavalla
voisin sitä selvittää. Kun eilen illalla lähdin täältä, laskin
kädestäni paperin — hyvin tärkeän paperin päälliseksi — ja nyt, kun
tahdon ottaa sen esille, on se poissa, kadonnut. Täällä ei ole käynyt
kukaan, vakuuttaa vanha, kunnon vahtimestarimme, — ja minä olen
hakenut, mutta turhaan. Paperia ei löydy. Eikö se ole ihmeellistä?"

Poliisimestari ei vastannut mitään tähän viime kysymykseen, mutta hän
oli hyvin miettiväisen näköinen.

"Oletteko aivan varma siitä, että kaipaamanne paperi oli täällä
pöydällä eilen, kun lähditte? Ehkä olette hajamielisyydessä sen panneet
johonkuhun muualle — toisien paperien joukkoon esimerkiksi?"

"Mahdotonta! Kaikki muut paperit ovat paikoillansa; tämä ainoa puuttuu."

"Eikä täällä ole kukaan käynyt? Teidän poissaollessanne on pääsy
kaikilta kielletty — paitse vahtimestarilta?"

"Niin aivan; ja vahtimestari on, kuten jo sanoin, vanha ja uskollinen.
Hän on puolen ikäänsä ollut ministeristön palveluksessa."

Poliisimestari nousi tavattomalla arvoisuudella, teki kumarruksen ja
sanoi:

"Huomenna on minun kunnia antaa teidän ylhäisyydellenne tietoja tuosta
kaivatusta paperista."

Sen sanottuaan lähti poliisimestari. Hän oli saavuttanut tarkoituksensa
ja oli todellakin nyt kunnioitusta herättävä.

Tosin ei hän vielä tiennyt itsekään, mihin se perustui tuo hänen
voitosta varma, itsetietoinen vakuutuksensa; mutta hän näki valoisan
aatteen — tosin vielä hämärästi — kaukaa häämöittävän, ja se useinkin
riittää sille, joka tietää käyttää asianhaarat hyväksensä.

"Paperi on ministerille kallis", ajatteli poliisimestari; "hän on kovin
pahassa pulassa, miesparka — näinhän sen hänen katseestansa. Saakaamme
selville, mitä tuo paperi sisältää."

Etehisessä seisoi Petersen, joka oli sinettinyt koko joukon kirjeitä.
Hän ei ollut oikein hyvillään: ensinnä tuo kadonnut paperi ja sitten
poliisimestarin pitkällinen olo ministerin luona.

"Oletteko tämän toimituskunnan vahtimestari?" kysyi poliisimestari
kiivaasti.

"Kyllä, olen kyllä, tietysti! Kaksikymmentä kuus vuotta neljä ja puoli
kuukautta olen — —"

"Minulla olisi vähän juteltavaa teidän kanssa", keskeytti häntä
poliisimestari ja meni sisään vahtimestarin huoneeseen, jonka oven hän
huolellisesti sulki.

"Ministeri tuli maininneeksi, että hänen pöydältään on kadonnut
asiapaperi; mihinkähän se on saattanut joutua?... Olen kuullut, että
teihin voi luottaa."

Petersen nyykähytti päätään osotteeksi että poliisimestari kyllä oli
oikeassa.

"Ja nyt ei mitään verukkeita! Kertokaa, mitä tiedätte; älkää salatko
mitään, muuten voitte itse joutua pulaan — kuka on ollut tuolla sisällä
sen jälkeen kuin ministeri sieltä lähti eilen illalla?"

"Siellä ei ole ollut elävää sielua; sen jo äsken selitin ministerille.
Minä kyllä siksi tiedän velvollisuuteni, etten salli vierasten ihmisten
käydä virkahuoneissa nuuskimassa. Täällähän minä istun varhaisesta
aamusta kuin vahtikoira."

"Siis ei ole kukaan ollut tuolla sisällä — oletteko ihan varma siitä?"

"No niin, kävihän vanha Henning luonani vähää ennen vastaanotto-tuntia
ja sai hyppysen nuuskaa nokkaansa, mutta kulkeehan hän täällä joka
päivä aivan kuin kotonaan."

"Vasta ikään sanoitte, ettei siellä ole käynyt kukaan, ja nyt taasen,
että Henning siellä kävi. Punnitkaa sanojanne! — Kuka on Henning?"

"Vanha kirjuri, joka on täällä toiminut koko sen aikaa kuin minä olen
ollut ministeristön palveluksessa; vanha kunnon elukka. Hänestä minä
vastaan."

"Vai vastaatte. — No, sepä oivallista. Mutta mitä oli hänellä tekemistä
ministerin huoneessa?

"Hän seisoi ja jutteli kanssani, sillaikaa kuin lämmitin ja siivosin
huonetta."

"Ja sitten meni hän tiehensä?"

"Ei, tietysti hän sitä ennen puhutteli ministeriä."

"Tämä Henning on siis vanha kirjuri. Tiedättekö mitään muuta hänestä ja
hänen olosuhteistaan?"

"Tiedänpä niinkin, herra konferenssineuvos. Kun on tallustellut
täällä rappusia ylös ja alas vuodesta vuoteen, niinkuin minä, niin
oppii tuntemaan väkensä. Esimiestensä edessä ovat he olevinansa,
toveriensa edessä kainostelevat — mutta vahtimestarien, kukapa niistä
välittäisi? Me kyllä sittenkin otamme heistä selon sekä ulkoa että
sisältä. Voisiko Petersen lunastaa kirjeeni postiljoonilta? Tahtoisiko
Petersen juosta noutamaan neljä voileipää ja panna etukäteen maksun
— huomiseksi?... Se on toisin sanoen: tulevan kuun ensi päivään.
Ottaisiko Petersen vastaan pienen kirjeen, jonka serkkuni tuo tänne
huomenna? Petersen ymmärtää — minun serkkuni! No niin; nuoriso on nyt
kerta semmoinen, herra konferenssineuvos, sen täytyy saada riehua
loppuun. Mutta Henningin laita on toinen. Hän purisi mieluummin omaa
sormeansa kuin lainaisi; hän hoitaa tehtävänsä — ensimäinen täällä
aamulla, viimeinen illalla, ja sitten suoraa päätä kotiin vaimonsa luo,
jonka kanssa hän seurustelee koko ehtoon. Olenhan asunut vastapäätä
häntä neljä ja puoli vuotta — aina siihen päivään, jona isäntäni,
se ryökäle, hirtti itsensä ihan oveni takana. Siitä lähtein en enää
viihtynyt vanhassa asunnossani; muutin pois toisen kadun varrelle. Ja
koko tällä ajalla ei ollut Henning ainoanakaan iltana kaupungilla,
jollei hänellä ollut seurassaan vaimonsa ja tyttärensä."

"Mutta mistä te tuon kaiken niin tarkoin tiedätte?"

"Mistäkö? Miksen tietäisi? Olihan minulla omat merkkini. Niin pian kuin
Henning oli ehtinyt kotiin, saanut yltään päällysnuttunsa ja syönyt,
asettausi hän istumaan akkunan viereen, kädessään vanha harmonikkarämä,
josta pinnisti laulukappaleita toisen toisensa jälkeen loppumattomiin.
Tyttäreen on herra Frank, ministerin sihteeri, rakastunut — luulen ma
— mutta varmaan ovat heidän varansa hyvin vähissä näin muuton aikana,
semminkin kun nyt tehdään supistuksia ministeristössä, jos saa uskoa
valtiopäiviä, ja herra Henning on mustalla listalla. Hän kyllä saa
eronsa, arvaan; mutta, herra konferenssineuvos, älkää ilmaisko sitä
kelienkään."

Oikeinhan oli hupaista keskustella poliisimestarin kanssa. Sisällä
ministerin luona ei Petersen koskaan saanut puhua puhuttavaansa
loppuun, ja usein sai hän toriakin, kun rupesi liian kieleväksi.
Poliisimestari sitä vastoin antoi hänen mielin määrin pakista,
vieläpä hymyilikin väliin ja kuunteli koko ajan suurimmalla
tarkkaavaisuudella. Jos vaan poliisimestarin silmät eivät olisi olleet
niin läpitunkeevat... niiden teräviä luonteja ei ukko Petersen oikein
voinut kestää.

"Olette siis tänään siivonneet ministerin kammarin?"

"Olen; joka päivähän minä sitä siivoan. En suvaitse epäjärjestystä enkä
likaa."

"Tietysti ette, tänään yhtä vähän kuin muulloin", sanoi poliisimestari
osottaen päännyykähdyksellä hyväksymisensä. "Ja mihin menitte sitten?"

"Tänne ulos vahtimestarihuoneeseen sinetittämään kirjeitä, jotka tänään
ovat postiin lähetettävät."

"Ja koko sen aikaa istui Henning etehisessä ja odotti
vastaanotto-tuntia?"

"Ei, hän sai odottaa ministerin huoneessa. Etehisessä oli niin kylmä."

"Punnitkaa sanojanne, sanon vieläkin kerran, herra Petersen! Äsken
sanoitte, että Henning lähti ulos ministerin huoneesta, ja nyt taasen
sanotte, että hän jäi sinne. Puhutte taaskin ristiin. Menkää paikalla
tuomaan herra Henning tänne. Sanokaa, että täällä on joku, joka tahtoo
häntä puhutella. Ette mainitse nimeäni ettekä mitään keskustelustamme,
muuten joudutte minun kanssani tekemiseen. Ymmärrättekö — marsch?"

Petersen meni, mutta palasi kohta — yksin.

"Henning ei ole virkahuoneessa, ei ole ollutkaan siellä tänään. En
muista semmoista ennen tapahtuneen... Nyt johtuu mieleeni, että seisoin
tuolla ulkona, kun hän tuli ministerin tyköä; ja kun hän lähti,
hoiperteli hän kuin juopunut, se nahjus. Lasioven vieressä otti hän
taskustansa esiin paperin ja loi siihen pikaisen silmänluonnin. — Mutta
sittenkin sanon naurettavaksi, että häntä epäillään; hän on yhtä vähän
varas kuin minä, sen uskallan pääni uhalla vakuuttaa."

"Missä hän asuu?"

"Viulukadun varrella N:o 19, kolmannessa kerrassa."

"Hyvä! Te pidätte suunne, ettekä pakise sanaakaan siitä, mitä olemme
puhuneet — ei puoltakaan sanaa, mies; se voisi tehdä teidät paikalla
virattomaksi."

Ja tämän kehottavan loppupäätöksen julistettuansa lähti poliisimestari.
Petersen jäi suu auki tirkistelemään hänen jälkeensä.

       *       *       *       *       *

Vähän aikaa sen jälkeen tuli poliisipalvelia Henningin asuntoon ja
kysyi kirjuria. Tämä ei ollut vielä saapunut kotiin, mutta varmaan
tulisi hän kello neljän tienoilla, sillä silloin oli hänellä tapana
syödä puolisensa. Poliisimies kohotteli olkapäitään, teki rouvalta
ja tyttäreltä koko joukon kysymyksiä ja kirjoitti huolellisesti
muistikirjaansa heidän vastauksensa.

Kello neljä esiintyi hän uudelleen. Henning ei ollut vielä nytkään
kotona. Poliisimies meni talonisännän luo ja sieltä rihkamakauppiaan,
joka asui vastapäätä, kadun toisella puolella; mutta kirjuria ei
näkynyt.

Mihin oli hän joutunut tuo vanha rehellinen mies, joka iltaan saakka
antoi Petersenille aihetta miettimisiin, joka ensikerran eläissään
laiminlöi tehtäväänsä, joka pani liikkeelle poliisin ja sai vaimonsa ja
tyttärensä vuodattamaan kyyneleitä ja alituiseen kurkistelemaan ulos
akkunasta, samalla kun heidän huolensa ja tuskansa yhä kiihtyi?

Kumarassa, läähöttäen, alla päin oli hän jatkanut kiireistä kulkuaan
Vesterbron sillalle, torin poikki, kauemmaksi, kauemmaksi, ilman
tarkoitusta, ilman määrää. Hän seisahtui vasta yksinäiselle paikalle
Frederiksbergin puistossa. Mitä varten oli hän sinne kulkenut? Hän
ei sitä tiennyt; mutta kauemmaksi- oli hänen mahdotonta kiitää. Hän
istuutui siinä olevalle penkille, hän otti hatun päästään, avasi
takkinsa ja antoi raittiin ilman jäähdyttää kasvoja ja rintaa.
Tirkistellen eteensä istui hän siinä. Harmaa tukka oli valunut alas
hänen silmilleen. Koko hänen ulkoihmisensä puhui sanomattomasta
sieluntuskasta.

"Olen kadotettu!" voihki hän. "Ei ole mitään jälellä. Vuokra, isäntä,
huomispäivä, ylihuominen, tulevaisuus!... Mitä sanoo vaimoparkani?
Nyt istuvat ne kotona ja odottavat minua; nyt kattavat he pöytää. —
Pitihän minun tuoda kotiin kokonainen kokoladekakkukin lapselle?...
Me tulimme kuitenkin niin hyvin toimeen kaikessa köyhyydessämme; me
olimme niin onnellisia. Nyt täytyy minun alkaa alusta, mutta mihin on
minun ryhtyminen, vanha ja kulunut kun olen? Tässä käteni; kuihtunut
on se; väsynyt on pääni ajattelemaan. Mihin kelpaan minä enää? Kun on
nuori ja väkevä, on pelko arkamaisuutta; mutta kun käsi vapisee ja
silmä himmentyy, silloin kysytään, voiko pystyssä pysyä..."

"Olette jo vanha mies, herra Henning!"

"Niin, teidän ylhäisyytenne, vanha... vanhentunut toimitusosastonne
palvelussa, eikä minulla enää ole jälellä muuta kuin — kuolema... Mutta
ne toiset, ne siellä kotona!"

Niihin palasi alati hänen ajatuksensa. Hänen päänsä vaipui alas.
Epätoivo valtasi häntä. Hän näki kauas, kauas onnettomuuden sisään, kun
hän ajatteli niitä siellä kotona.

Kirkontornin kello löi; kellastuneita lehtiä putosi maahan hänen
ympärillään. Hän nousi, kulki vähän aikaa sinne tänne, istuutui taasen
ja lähti uudelleen kävelemään.

Puisto oli autio, linnutkin äänettömiä ja suruisia. Kaukana maantiellä
haukkui koira; etäinen jytinä ilmaisi, että siellä ajettiin. Henning
oli tullut linnanmäelle. Taasen löi kello. Oli jo aikaa kulunut
pitkälle yli puolisen. Hän nojautui puuta vastaan ja katseli
ympärilleen. Hänen tulevaisuutensa oli utukuvan kaltainen. Sisäinen
mielialammehan antaa sille väriä ja loistoa. Päivän hohde nousi yhä
korkeammalle; se kimalteli pienen kirkon ylimmäisiä akkunaruutuja
kohdatessaan, sitten kattoa ja viimein tornin huippua, jonka viirin
alle joukko lintuja oli asettunut.

Mutta kun aurinko vielä kerran tunkeusi kellertävän usvan läpi, joka
oli laskeunut kaupungin yli, ja kirkon kello samalla rupesi soimaan,
purskahti Henning itkuun. Hohde huikaisi hänen silmiään; kellon äänessä
oli jotakin rauhoittavaa, lohduttavaa. Ja vanha mies kohotti päänsä, ja
hänen kuivat, vapisevat huulensa liikkuivat.

"En tahdo kuolla. Jumala on sen sanonut, ja hän näkee minun. Tahdon
alkaa alusta! Enhän minä suurta alaa maailmassa tarvitse; voinhan
semmoisen löytää. Vaimoni ja lapseni kutsuvat minua. Tässä olen; nyt
tiedän, mitä minun tulee tehdä."

Hän painoi hatun syvemmälle päähän ja kääntyi miehuullisesti kaupunkia
kohden — yhtä kiireisillä askelilla kuin hän aamulla oli lähtenyt
sieltä.

Kaduilla oli jo pimeä. Joistakuista kansliahuoneen akkunoista näkyi
himmeää valoa. Siellä siis vielä työtä tehtiin.

Vasta seuraavana aamuna oli poliisimestari luvannut antaa tietoja
kadonneista asiapapereista: hän oli juuri tuona hetkenä ministerin
luona ja kulki hänen rinnallaan edestakaisin huonehessa, kertoen mitä
hän jo asiassa oli tehnyt, ja selittäen, että epäluulo jo oli kääntynyt
tiettyä henkilöä kohden; samassa teki hän sivumennen pieniä kysymyksiä
paperien sisällyksestä, vahtimestarista ja kirjurista, saadaksensa
selville, mihin hänen oli nyt ryhtyminen.

"Henning on varas", sanoi hän päättävästi; "hän on kadonnut kodistaan;
aamusta saakka ei häntä siellä ole nähty. Hän on velkaantunut, häviöön
mennyt mies; — kaikki riippuu siitä, että saamme tietää, mitä hyötyä
hänellä on noiden kadonneiden paperien varastamisesta. Mutta sen
ymmärtää teidän ylhäisyytenne yhtä hyvin kuin minä."

"Tietysti", vastasi ministeri yksitoikkoisesti.

Poliisimestari odotti. "Nyt ollaan kun ollaankin perillä", ajatteli
hän; "nyt saan vihdoinkin tietää, mitä nuo kadonneet paperit
sisälsivät." Mutta hän ei sitä saanut; ministeri jatkoi yhä kulkuaan
edestakaisin, sanaakaan lausumatta.

"Voisiko teidän ylhäisyytenne ilmaista minulle, mitä nuo kadonneet
paperit sisälsivät?" kysyi äkkiä poliisimestari.

Ministeri kohotti päätään ja hymyili. Hän oli jo kauan sitten
huomannut, mitä toinen ajoi takaa. Nyt oli yllätys tekevä asian
selväksi.

"Ne sisälsivät minun muistiinpanojani erään asian johdosta, joka tulee
esitettäväksi hänen majesteetilleen ministerien istunnoissa tulevana
torstaina; on, näette, tehty uusi suunnitelma Länsi-Intian saarien
myymisestä j.n.e."

"Mutta sehän ei voi ollenkaan hyödyttää ulkopuolella seisovaa."

"Niin sitä luulisi, ja sepä se juuri tekeekin asian niin
salaperäiseksi."

"Mitä ihmettä tässä piileekään?" ajatteli poliisimestari; "mitä varten
on hän niin salaperäinen? Nuo paperit sisältävät aivan varmaan jotakin
muuta kuin mietintöjä muutamista tuhmista saarista."

Keskustelu raukesi taasen, mutta yhä kävelivät herrat edestakaisin.
Tuli rätisi rautauunissa ja steariinikynttiläin liekit liekuttivat, kun
he kulkivat niiden ohitse. Äkkiä kuului askeleita ulkoa. Noputettiin
hiljaa ovelle, ikäänkuin olisi sitä joku raappinut.

"Noputtiko kukaan? Kuka näin myöhään tulee?"

Ministeri avasi oven. Etehisen puolihämärässä seisoi pieni, laiha
mies, joka kumarsi monta kertaa, ennenkuin uskalsi astua sisään. Kun
valo valaisi hänen kasvojansa, huudahtivat ministeri ja poliisimestari
yhteen ääneen:

"Henning!"

"Niin", sanoi kirjuri häädetyllä ja aralla äänellä; "tahtoisin niin
mielelläni puhua pari sanaa teidän ylhäisyytenne kanssa."

"Nyt on hän kiinni!" kuiskasi poliisimestari; — "paha omatunto... kyllä
tuollaista tunnetaan! Suvaitsettehan, että minä jään tänne?"

Ministeri teki myöntävän päännyykähdyksen. "Mitä on teillä sanomista
minulle, herra Henning?"

Henning yski ja kumarsi taasen. Hän oli peräti hämillään ja näytti
kovin alakuloiselta. Hän näkyi tavoittelevan sanoja, saamatta
kumminkaan mitään lausutuksi.

"No, puhukaa toki", sanoi poliisimestari kiivaasti ja kylmästi.

Henning kääntyi ja katsoi häneen kummastuneena. "Minä tahtoisin puhua
herra ministerin kanssa", sanoi hän.

"Mutta kun hän suvaitsee käskeä, että te puhutte minun läsnäollessani,
niin sanokaa, mitä teillä on sanottavana."

"Teidän läsnäollessa ei minulla ole mitään sanottavaa, ei mitään;
mieluummin lähden ja tulen takaisin toiste. Pyydän vain anteeksi, että
olen valinnut sopimattoman ajan."

Poliisimestari katsahti ministeriin ja oli juuri ryhtymäisillänsä
valtaansa käyttämään, kun ministeri sanoi:

"Olkaa niin hyvä — odottakaa vähän aikaa tuolla sisähuoneessa, herra
konferenssineuvos", ja sitten lisäsi hän kuiskaten: "hän pelkää teitä."

Samaa mieltä oli poliisimestarikin. Niissä piireissä, missä hän
liikkui, oli aivan tavallista, että ihmiset häntä pelkäsivät. Hän
poistui viereiseen huoneeseen, ja ministeri oli niin kohtelias, että
sulki oven hänen jälkeensä. —

"Mitä tahdotte? Miksi häiritsette minua näin tavattomalla ajalla?"
kysyi hän sitten kääntyen kirjuriin.

"Älkää ottako pahaksi, teidän ylhäisyytenne. Minä tulen tuon
kirjoituksen johdosta, jonka annoitte minulle aamulla, kun ajoitte
minut pois." Hän vaikeni, hapuili taskuansa ja veti siitä viimein esiin
paperiarkin.

"Miksette ole käyneet toimituspäällikön luona, kuten käskin?" huudahti
ministeri. "Hän olisi antanut teille rahamääräyksen tuon paperin
nojalla... Sanokaa pian ja suoraan, mitä tämä kaikki tietää?"

"Minä en voinut antaa kirjoitustanne toimituspäällikölle", vastasi
Henning ja hänen perin rehelliset silmänsä olivat kiinnitetyt
ministeriin. "Minä en voinut jättää sitä kenellekään, sillä kaikeksi
onneksi huomasin ajoissa, mitä siinä on. Olkaa hyvä, heittäkää silmäily
siihen — siinä on suunnitelma Länsi-Intiassa olevien saarien myymiseen
— teidän omalla käsialallanne, ja tässä, paperin toisella puolella",
lisäsi hän hiukan epävarmalla äänellä, "tässä on luonnos eli konsehti
kirjeeseen, joka varmaan ei koske ketään toimituskunnassa."

Ministeri otti paperiarkin Henningin kädestä ja luki:

 "Arvoisa rouva!

 En ole vielä onnistunut saamaan eläkeasiaanne päätökseen
 valtiopäivillä, mutta te tunnette minun ja tiedätte, millä tavalla
 minun on tapa täyttää lupauksiani. Kun asia on ratkaistu, on minulla
 kunnia se teille ilmoittaa — tän'iltana kello 8."

Eihän siinä ollut mitään merkillistä tuossa kirjeessä, mutta kumminkin
punastui ministeri ja huudahti, astuen kiivaasti ihan kirjurin eteen.

"Mistä olette saaneet tämän paperin? Olette varastanut sen pöydältäni."

"Minä varastanut!" huudahti Henning ja hymyili, ikäänkuin pilana pitäen
ministerin syytöksen. "Ei! Jos vain teidän ylhäisyytenne kääntää
neljännen sivun näkyviin, niin on siinä kirjoitus, jonka aamulla
annoitte minulle."

"Kuinka se on mahdollista!?" Ministeri oli aivan ymmällään.

"Siinä ei ole ollenkaan mitään kummaa, teidän ylhäisyytenne", selvitti
Henning; "minä tulin tänne aamulla, ennenkuin vastaanottotuntinne
alkoi. Sillaikaa kun vahtimestari siisti ja puhdisti huonetta, satuin
näkemään pöydällä nuo tärkeät muistiinpanot, ja jotteivät ne joutuisi
semmoisten luettaviksi, joilla ei ole asian kanssa mitään tekemistä,
käänsin minä paperin niin, että kirjoitettu puoli tuli pöytää vasten.
En luullut teidän ylhäisyytenne huomaavan sitä, kun te sittemmin
astuitte huoneeseen, enkä minäkään huomannut kirjettä, ennenkuin olin
kaukana kansliasta."

"Te olette kunnon mies, Henning!" sanoi ministeri ja laski kätensä
vanhan kirjurin olalle.

"Niin, jos se voisi minua auttaa, niin olisi minulla hyvin suuri pyyntö
teidän ylhäisyydelle."

"Ja mikä? Sanokaa se!"

"Muistiinpanoissanne olette unhottaneet erään asian, jonka minä
uskallan pitää hyvinkin tärkeänä — niin, minä pyydän tuhannen kertaa
anteeksi, mutta esitykseen oli liitetty pieni määräys, joka melkein
katosi kahden myönnytyksen väliin; sen olette jättäneet pois, mutta
minusta — niin, älkää ottako pahaksi, teidän ylhäisyytenne — minusta
oli se niin hyvä siinä olemassa, ja minä uskallan olla sitä mieltä,
että siitä olisi etua ja turvallisuutta itse asialle."

"Oletteko hullu, mies! Mistä voitte tietää mitään esityksestäni ja mitä
minä olen siihen pannut tahi siitä jättänyt?"

"Kyllä, teidän ylhäisyytenne, sillä minähän sen olen kokonaisuudessansa
kyhännyt. Teillä tietysti on niin paljon muuta ajattelemista ja
tekemistä, ettette kaikkea ehdi toimittaa ja sentähden uskoitte te
mietintönne paperille panemisen sihteerillenne, herra Frankille, eli
toisin sanoen: te käskitte hänen sommitella yhteen ajatuksenne, jotka
hänelle suvaitsitte lausua. Mutta nyt on asia semmoinen, että herra
Frank on minun tuleva vävyni ja että minä istun ja autan häntä sen
vähän, minkä minä voin. Ja minä olin niin tyytyväinen, kun tällä kertaa
luulin oikein oivallisesti onnistuneeni — oman mielipiteeni mukaan,
näette, — jotta nyt uskallan nöyrimmästi pyytää teidän ylhäisyytenne
ottamaan viisaan tutkimuksenne alaiseksi, eikö tuo pieni määräys
sittenkin voisi päästä entiselle paikalleen, kun asia tulee esille."

Ministeri ei vastannut pitkään aikaan. Hän kulki edestakaisin lattialla
ja katseli saappaitaan.

"Esitys on siis teidän kirjoittamanne?" kysyi hän viimein.

Kirjuri seisoi siinä kumarruksissa ja hämillään. "Minä autan Frankia
tavallisesti ennen kun menemme virkahuoneeseen; minullahan on hyvää
aikaa, ja sitten... tunnenhan minä hiukan paremmin muodollisuutta kuin
hän — kentiesi itse kysymyksessä olevia asioitakin. Hän on vielä niin
nuori. Minä ja hän... me koetimme molemmat parastamme."

"Entäs tuo toinen asia... te tiedätte, se, joka kävi niin erittäin
hyvin — onko teillä ollut sen kanssa mitään tekemistä?"

"Onpa niinkin... se on: aina vähin", vastasi Henning
päännyykähdyksellä. "Neljänä viimeisenä vuonna olemme auttaneet
toisiamme, missä olemme voineet, Fritz ja minä; hän kirjoitti puhtaaksi
ja minä sepitin ja sanelin, ja sentähden kävi kaikki niin nopeaan."

"Ja tuota ette ole antaneet tulla kenenkään tietoon! — Eikö siitä
kukaan tiedä?"

"Ei, teidän ylhäisyytenne, kuinka voitte sitä ajatellakaan? Sehän
oli virkasalaisuus, eikä siitä vaimonikaan aavista mitään. Ette voi
arvata, teidän ylhäisyytenne, mitä minä uskotan hänelle, kun hän rupeaa
liian uteliaaksi ja kysyy ja tiedustelee, mitä salaisuuksia meillä
on, Fritzillä ja minulla?... Kyllä kaiketi nyt uskallan sen teille
sanoa, koska näytätte niin lempeältä ja ystävälliseltä — minä koetan
saada häntä uskomaan, että me istumme ja kirjoitamme matammi Mangorin
kokkikirjaa uutta parannettua varten. Niin juuri, teidän ylhäisyytenne."

Vanhan kirjurin kasvot olivat, kun hän tätä kaikkia kertoi, ikäänkuin
kirkastetut. Hänen katseessaan oli avomielisyyttä ja samalla
vaatimattomuutta, joka näkyi tahtovan pyytää anteeksi hänen suuruuttaan.

"Siis ei tiedä kukaan teidän salaisuuttanne", sanoi ministeri ja
astui vanhaa kirjuria vieläkin lähemmä. "No, palkinnoksi siitä, mitä
nyt olette minulle ilmoittaneet, tahdon minäkin puolestani kertoa
teille jotakin, Henning — sen, että olen erehtynyt teidän suhteen ja
ettei teidän eroittamisenne täältä tule kysymykseenkään, vaan että
päinvastoin otan hankkiakseni teille pysyvän ja paremman viran —
huomispäivästä aikain... Astukaa vaan luoksemme, herra poliisimestari,
asia on selvillä. Olen pahoillani siitä, että tahtomattani itse olen
matkaansaattanut vaivan, mikä teillä on tänään minun tähteni ollut.
Minä, näette, kirjoitin käskyn palkintorahan määräämisestä epähuomiossa
sen paperin takapuolelle, jonka aamulla annoin tälle miehelle ja sitten
kaipasin. Tässä se nyt on, se kadonnut paperi.

"Nyt täytyy minun kirjoittaa teille toinen määräys, Henning, mutta se
on pian tehty; kaiketi tahdotte saada sen mukaanne täältä."

"En sitä kiellä, teidän ylhäisyytenne. Ne tulevat niin iloisiksi siitä
kotonani."

"No, odottakaa vähän!" Ministeri meni pöydän luo, kirjoitti muutamia
riviä ja antoi paperin Henningille.

Vanha kirjuri loi silmänsä siihen. "Mutta, teidän ylhäisyytenne!"
huudahti hän; "tässä on 200 riksiä, edellisessä määräyksessä oli vain
100."

"Vai niin; no, nythän on erehdys korjattu. — Antakaa määräys
toimituspäällikölle huomenna", lisäsi hän ja oijensi kirjurille
kätensä. "Hyvästi, Henning, oikein on iloista olla tekemisessä
senlaisten ihmisten kanssa kuin te olette. Saatte pian kuulla enemmän."

       *       *       *       *       *

Oli jo iltaa kulunut koko joukon. Henning on kotonaan. Hän on
juuri lopettanut päivällis-ateriansa, jonka ruoan hänen vaimonsa
oli uudelleen lämmittänyt. Vanha kirjuri on syönyt tavattomalla
ruoanhalulla ja vaimonsa ja tyttärensä uteliaisiin kysymyksiin,
missä hän niin kauan oli ollut, vakuuttanut viipyneensä kokkikirjan
kustantajan luona, joka oli ottanut rettelöidäkseen. Sitten oli
hän heille näyttänyt ministerin rahamääräyksen, ja kun tytär kysyi
kokolade-kakkuansa, vetänyt esiin taskustansa suuren, kullatulla
paperilla ympäröidyn kääreen.

"Ole niin hyvä, tässä on jotakin sinulle."

"Kokoladea! Naulan mytty!" riemuitsi tyttö.

Tavallisuuden mukaan illallisen syötyänsä rupesi Henning pelaamaan
tammia tulevan vävypoikansa kanssa, mutta hän näytti siinä hyvin
hajamieliseltä. Hän hymyili väliin itsekseen, rummutti sormillaan
pöytää, ja aina kun hänen vaimonsa katsoi häneen, nyykäytti
hän päätään, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa; "jos vaan
tahtoisin, voisin kertoa suuria uutisia, mutta — en tahdo. Ne ovat
virkasalaisuuksia."

"Nyt täytyy isän riisua yltään valkoinen huivi ja pukeutua arkitakkiin.
Mitä ihmettä se tietää, että isä koko illan istuu juhlapuvussa?"

"Mitäkö? Se tietää sen, etten tahdo riisua hienoa, valkoista huivia
enkä pukeutua vanhaan arkitakkiin. Onhan tänään syntymäpäiväni, ja
tänään tahdomme pitää juhlaa. — Eihän maksa vaivaa enää pelata, Fritz?
Kuule, rakas Miia!" purskahti hän sitten sanomaan ja sulki syliinsä
vanhan vaimonsa, "jos sinä tahtoisit olla oikein kiltti, niin tiedätkö,
mitä sinun silloin tulisi tehdä? Mennä ja toimittaa tuoppi maitoa ja
keittää meille kullekin suuri kupillinen kokoladea. Mitä sinä siitä
arvelet?"

"Luulenpa, että olet kadottanut järkesi tän'iltana, Henning! Haluatko
sinä nyt kokoladeakin?"

"Niin, äiti, kokoladea, kokoladea! Se oli oiva tuuma, isä!" säesti
tyttö ja pudotti lattialle virkkauksensa, voidakseen taputtaa käsiänsä.

"Sanoinhan, että tänään on syntymäpäiväni", kertasi Henning. "Ette voi
aavistaa, kuinka totta se on. — Kokoladea ja tuoretta vehnästä! Minä
olen nyt tarjoojana."

"Ja minä menen leipurin luo noutamaan vehnäset", sanoi Frank ja tapaili
hattuansa.

Rouva Henning toi maidon ja keitti sen nurkassa seisovan
väkiviinalampun lieskassa. Frank palasi, suuri tötterö vehnäsiä
kädessänsä, ja Henning otti esiin vanhan harmonikkarämän ja alkoi
soittaa vanhoja laulujaan. Viimein rupesi hän laulamaankin.

"Joku noputtaa ovelle", kuiskasi rouva äkkiä; "kuulehan, Henning,
varmaankin isäntä!"

"Mitä minä hänestä!" vastasi Henning välinpitämättömästi. "Avaa sinä
vaan ovi ja anna hänen astua sisään."

Rouva avasi oven ja kookas mies astui huoneeseen. Henning tirkisteli
häntä; huulilta katosi hymy; yhteen iski hän kätensä ja huudahti:

"Teidän ylhäisyytenne! Te täällä!"

"Niin, miksikä ei", vastasi ministeri iloisesti, "sanoinhan, että kohta
saisitte kuulla enemmän. Keskustelin teidän mentyänne toimituspäällikön
kanssa, ja yhdessä pidimme sitten neuvoa teidän hyväksenne, niinkuin te
minun. Ja kun eräs assistenttivirka kohta tulee avoimeksi, ajattelimme,
että se ehkä sopisi teille. Sen nykyinen omistaja hakee paraikaa
pormestarin paikkaa, ja jos hyvin käy, saanen ehkä toiste toivottaa
teille onnea hänen jälkeläisenään."

"Ah, teidän ylhäisyytenne, teidän ylhäisyytenne!" huudahti Henning
ja puristi ministerin kättä, "ette voi käsittää, kuinka iloiseksi
minun teette. Ei, sitä ette voi!... Mikä päivä tänään!" Ja hän painoi
molemmin käsin ohimoitaan.

"Vai täällä te asutte", sanoi ministeri, jotakin sanoakseen; "ja
nämä tässä ovat kaiketi teidän vaimonne ja tyttärenne. Ja täällä te
kirjoittelette mietintöjä — hm... matammi Mangorin kokkikirjan uutta
painosta."

Henning hymyili, mutta ilonkyynelet vierivät alas hänen poskiansa.
Ministeri istui sohvaan. Rouva, kun oli saanut kenenkään huomaamatta
sidotuksi vyötäreelleen tyttärensä valkoisen vyöliinan, meni Henningin
luo ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Henning nyykäytti päätään ja
vastasi:

"Kysy vaan, eihän siinä mitään pahaa."

Rouva yskäisi, meni vähän lähemmäs ja sanoi:

"Kun teidän ylhäisyytenne osottaa meille niin suurta armoa, tahtoisin
alamaisuudessa kysyä..."

"Mutta, Miia! Mitä tuo luikerteleminen tietää? Sinähän puhut
kansliakieltä, josta aamulla minua syytit. — Vaimoni tahtoo vain kysyä,
saako hän tarjota teidän ylhäisyydelle pienen kupin kokoladea. — Me
vietämme, näette, pientä juhlaa tänään."

"Aivan kernaasti! Mutta älkää ottako nähdäksenne mitään vaivaa minun
tähteni, rouva Henning; me olemme vanhoja tuttuja, teidän miehenne ja
minä."

"Tuttuja?" sanoi kirjuri.

"Niin kai, ja koulutovereitakin."

"Etteköhän erehdy?"

"En erehdy. Vai ettekö itse muista, kuinka me ennen olimme yhdessä?
Ettekö muista jalkamatkojamme pitkän Nissen kanssa Fredensborgiin?"

"En, en oikein muista", vakuutti Henning hymyen, mutta hän ei
uskaltanut katsoa ministeriä silmiin.

"Älkää uskoko häntä", huudahti rouva; "hän kyllä sen kaiken muistaa.
Hän on siitä meille monta kertaa puhunut. Viimeksi kertoi hän
tän'aamuna heittäneensä poikana keilaa teidän kanssanne mummo Luftin
luona Lille Kongenin kadun varrella."

"Mitä pakisetkaan Miia? Sinähän unohdat kokonaan kunnioituksen ja
ministerin läsnäolon..."

"Salli hänen puhua, Henning", sanoi ministeri ja laski kätensä vanhan
kirjurin olkapäälle; "tässä ei ole ministeriä eikä tässä ole mitään
kunnioituksen tarvista. Tässä on vain toveri, joka tulee vanhan
toverinsa luo puristamaan hänen kättään ja sanomaan hänelle: astu
valoon sinä, joka koko elinaikasi olet kätkenyt itsesi ja piilounut
varjoon; sinä, joka olet kieltänyt itsesi ja vetäynyt viimeisten
joukkoon, vaikka sinä ansaitset seisoa ensimäisten rivissä."

"Oi Tapani, Tapani! Älä tuolla tavalla puhuttele minua!" huudahti
Henning kumartuen pöytää vastaan. "Mehän aijoimme viettää ilon juhlaa
ja sinä saat minut itkemään."

"Hyvää yötä, Henning, hyvää yötä! Ota lamppu ja näytä minulle tie alas
rappusia; ne ovat jotenkin jyrkät. Me tapaamme toisemme huomenna."

Ministeri lähti. Henning saattoi häntä, lamppu kädessä, rappusia
alas. Kun hän sitten palasi, seisoivat rouva ja tytär suut ammollaan
ihmetyksestä.

Vanhan kirjurin arvo oli muutamassa silmänräpäyksessä kohonnut
kokonaisen kyynärän heidän silmissänsä.

Hän asetti lampun pöydälle ja hieroi käsiänsä. Hänen kasvoistansa ja
silmistänsä loisti sanomaton onnellisuus. Sitten vetäysivät hänen
huulensa veitikkamaiseen hymyyn; hän tarttui vaimonsa käteen, suuteli
sitä ja sanoi:

"No, mitä sinä nyt sanot, Miiaseni? Siinä se nyt on — salaisuus, jota
en äsken saanut sinulle kertoa. Assistentti Henning! Kuninkaallinen
virkamies, eläkkeeseen oikeutettu! — Ja tästä kaikesta tulee meidän
kiittää — matammi Mangorin kokkikirjaa!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Mangorin kokkikirja: Jutelma korkeimman diplomatian alalta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.