Title: Maantiede ja löytöretket I: Vanha aika ja keski aika
Author: Inha, Into Konrad
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Maantiede ja löytöretket I: Vanha aika ja keski aika" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

I ***



MAANTIEDE JA LÖYTÖRETKET I

Kertomus siitä miten maa on tullut tunnetuksi ja maantiede kehittynyt


Vanha aika ja Keski aika


Beazleyn, v. Schwerinin, Tozerin, Weulen y.m. teosten mukaan kirjottanut

I. K. INHA



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1912.



SISÄLLYS:

Alkusanat.
Johdanto.

Maantieto Vanhalla ajalla.
Eufratin ja Tigriin laakson muinaiset sivistyskansat.
   Babylonia. — Assyria. — Elam.
Vanha Egypti.
   Punt.
Välimerenmaitten esihistorialliset kansat.
Foinikit.
   Foinikkien merenkulku. — Kaupankäynti. — Foinikian kauppa Raamatun
   todistuksen mukaan. — Purppuran valmistaminen ja vuoriteollisuus.
   — Foinikialaiset siirtokunnat. — Foinikkien löytöretket. —
   Karthagolaisen Kannon retki. — Himilkon retki. — Idän väylät. —
   Missä oli Ofir? — Afrikan ympäri purjehtiminen.

Kreikkalaiset.
Iliadin ja Odysseian maantuntemus.
Kreikkalaiset siirtokunnat.
   Siirtokunnat Mustan meren rannoilla. — Kreikkalaiset Italiassa.
   — Massilla.
Herodotos.
   Joonilaiset filosofit. — Tunnettu maailma ja maanosat. — Skyytit ja
   heidän maansa. — Pohjoisia kansoja. — Persialainen kuninkaantie.
   — Babylon. — Suurkuninkaan armeija. — Massagetit. — Herodotos
   Intiasta. — Arabia. — Kreikkalaiset Egyptissä. — Herodotoksen
   tiedot Egyptistä. — Niilin tulvat. — Niilin lähteet. — Libyan
   pohjoisrannikko. — Nasamoni-nuorukaisten matka.
Xenofon ja kymmenentuhannen paluumatka.
   Armenia. — Ktesias.
Aleksanteri Suuren sotaretki Itämaille.
   Sotaretki Vähässä Aasiassa. — Foinikian ja Egyptin valtaus. —
   Persian vallotus. — Iraanin vallotus. — Pohjoisilla aroilla. —
   Intian retki. — Paluumatka erämaan kautta. — Nearkhoksen merimatka.
   — Megastheneen kertomus Intiasta.
Pytheaan retki Thuuleen.
   Europan länsiranta. — Thuule.
Kreikkalaiset maantieteen perustajina.
   Vanhimmat kosmografiset käsitykset. — Kreikkalaisten mietteet maan
   pallonmuodosta. — Ensimäiset astemittaukset. — Asutun maailman
   laajuus. — Asteverkko. — Vyöhykkeet. — Fyysillisen maantieteen
   alkeet.

Roomalaiset ja heidän aikansa.
Rooman valtakunnan laajeneminen.
Maantiede sodissa, retkillä ja kauppateillä.
   Roomalaiset Espanjassa. — Caesar Galliassa. — Roomalaisten
   sotaretket Germaniaan. — Vanha Germania. — Alppimaiden vallotus.
   — Balkanin niemimaa. — Pompeijus Kolkhiissä. — Uusia löytöjä
   Afrikassa. — Onnelan saaret. — Erythrean meren ympäripurjehdus.
   — Taprobane. — Rooma ja Kiina.
Roomalaiset tiet.
   Via Aurelia. — Via Flaminia. — Via Appia. — Roomalaiset tiekartat.
   — Matkaoppaat.

Maantiede Vanhan ajan lopulla.
   Strabon.— Mela. — Plinius. — Pliniuksen kuvaus Palestinasta. —
   Tigriin lähteet. — Marinos Tyyrolainen.
Ptolemaioksen maantiedeteos.

Keskiaika.

Pimeiden aikain matkoja ja yhteyksiä.
Pyhiinvaeltajia.
   Theodosios. — Antoninus. — Arculf. - - Willibald. — Bernard.
Kauppa Keskiajan alkupuoliskolla.
   Zemarkhos. — Sopater. — Kosmas Indikopleustes.
Kristillinen lähetystoimi Afrikassa, Etu-Aasiassa, Intiassa ja Kiinassa.
   Abessinian kirkko. — Nestoriolainen lähetystoimi. — Nestoriolaisuus
   Intiassa ja Keski-Aasiassa. — Nestriolaisten lähetystoimi Kiinassa.
   Pyhän Brandanuksen retket.
Pohjoismaiden tunnetuiksi tuleminen.
   Varhaisimmat tiedot Pohjoismaisia. — Pohjanmiehet idän teillä. —
   Itämeri. — Bremenin Adam. — Nestor. — Tanskalainen väyläopas.
Pohjanmiesten retket Vienaan.
   Ottar. — Karli ja Thorir Hund.
Pohjanmiehet lännen ja etelän vesillä.
   Harald Haardraade. — Sigurd Jorsalfare.
Amerikan ensimäiset löytäjät.
   Islannin asutus. — Grönlannin löytö ja asutus. — Amerikan löytö.
   — Thorfinn Karlsefnin retki — Tosiasiat.
Keskiajan maantieteelliset käsitykset.
   Maan muoto. — Kosmas. — Kartat. — Paratiisi.
   Gog ja Magog. — Hirviöt. — Pyöräkartta.
Arabit maantieteen elvyttäjinä.
   Arabit Intian väylillä. — Ibn Vahab Kiinassa. — Sinbad Purjehtija.
   — Arabien karavanireitit. — Arabien maantiede. — Edrisi. — Arabien
   oppi maailman rakennuksesta. — Luonnonmaantiede. — Kansatiede.
   — Arabien kartat.

Ristiretkien aika.
   Abessinia. — Italian kauppakaupungit. — Kauppatavarat. — Purjehdus
   ja sen apuneuvot.
Eräs 12:nnen vuosisadan juutalainen matkustaja.
   Tudelan Benjamin.

Mongolit.
   Suur-Tataria.
Kristikunnan lähetystöt suurkaanien hoviin.
   Johannes de Piano Carpini. — Tataarit ja heidän maansa. — Carpinin
   matka. Kojukin hovissa. — Wilhelm Rubruckin matka. Keski-Aasian
   uskonnoista. — Rubruck Mangu kaanin vieraana. — Rubruckin
   paluumatka. — Vähän Armenian kuningas Haithon.

Marco Polon malka Kiinaan.
   Eräs merkillinen päivä Veneziassa. — Vanhempien Polojen matka.
   — Marco Polon matka Kiinaan. — Marco Polon kertomus Kiinasta. —
   Kambaluk. — Kublai kaani. — Marco Polo Kiinan sisäosissa ja
   Tibetissä. — Kinsai. — Polojen paluumatka. — Marco Polon merkitys
   tutkimusretkeilijänä.
Latinalainen lähetystoimi Itämailla.
   Corvino Kiinassa. — Odorik. — Lähetystoimi Persiassa, Intiassa ja
   Keski-Aasiassa. — Marignolli. — Kauppiaat. — Marino Sanuto. —
   Mandeville. — Pappikuningas Johannes. — Ibn Batuta.
Aasian matkoja 15:llä vuosisadalla.
   Clavijon matka. — Timurin hovissa. — Schiltberger.

Väljemmille vesille.
Ensimäiset löytöretket Atlantin merellä.
   Vivaldo. — Malocello. — Laurentin portolano. — Portugalilaiset
   Canarian saarilla.
Jean de Béthencourt ja Canarian saarien vallotus.
   Onnelan saaret. — Béthencourt ja Gadifer. — Béthencourt saa Canarian
   saaret. — Siirtolaisia saarille. — Guanchit.

Maantiede Keskiajan jälkipuoliskolla.
   Roger Bacon ja Albertus Magnus. — Purjehduskartat eli portolanet.
   — Pyöräkartan kehitys.

Uuden ajan kynnyksellä.
Prinssi Henrik Purjehtija ja. Afrikan länsirannikon tutkiminen.
   Portugal Keskiajalla. — Madeiran löytö. — Kap Bojador. — Azorien
   asutus. — Orjastuksen alku. — Joan Fernandez. — Viheriä niemi. —
   Cadamoston retket. — Diego Gomez. — Prinssi Henrikin kuolema. —
   Prinssi Henrikin merkitys.
Hyvän toivon niemelle.
   Guinean rannikko. — Diogo do Cão. — Barlholomeu Diaz ja Hyvän toivon
   niemi.



ALKUSANAT.


Vanhaa aikaa käsittävää osaa kirjottaessani olen noudattanut Weulen
teosta: Die Erforschung der Erdoberfläche (Maanpinnan tutkiminen) ja
Tozerin teosta: A History of Ancient Geography (Vanhan maantieteen
historia). Keskiajan löytöretkien ja maantieteen esitys taas perustuu
Beazleyn teoksiin: The Dawn of Modern Geography (Nykyaikaisen
maantieteen aamunkoitto) ja Prince Henry the Navigator (Prinssi Henrik
Purjehtija), ynnä Weulen yllä mainittuun teokseen. Suurena apuna
on kumpaakin osaa varten ollut v. Schwerinin löytöretkihistoria.
Pohjoismaita koskevia lukuja varten olen käyttänyt Fridtjof Nansenin
uutta teosta: Pohjolan sumuissa. Suomen tunnetuksi tuleminen on
enimmäkseen kerrottu Ignatiuksen Suomen maantiedon mukaan. Muita
apulähteitä mainittakoon Websterin A General History of Commerce
(Yleinen kaupan historia), Jules Vernen ja Thomasin löytöretkiä
käsittelevät kirjat, y. m.

Nimien ja vieraskielisten sanain kirjotuksessa en ole valitettavasti
voinut olla johdonmukainen. Milloin saatänee pätevältä taholta ohje,
joka venyttelyt hylkäisi? Hakemistossa on huomioon otettu etupäässä
maantieteelliset seikat, historiallisia nimiä vain tärkeimpiä.

_1 K. Inha_.



JOHDANTO.


Maapallon pinta alkaa olla kauttaaltaan tunnettu. Yhä pienemmiksi
ovat kartoilla käyneet valkoiset alat, joihin ei tiedetä mitään
piirtää. Lauhkeissa ilmanaloissa tuskin on enää ainoatakaan seutua,
jonka rantoja, vesistöjä ja vuoria ei olisi tarkalleen paikalleen
pantu, ja kuumissakin maissa, joihin on ollut vaikeampi tunkeutua, on
enää harvassa laajempia aloja, joitten yleisistä maantieteellisistä
seikoista ei oltaisi selvillä. Yksinpä molemmilla navoillakin kuljetaan
luonnon ankarasta vastarinnasta huolimatta askel askelelta lähemmäksi
keskustaa. Toinen napa on jo vallotettu, toista on joukko rohkeita
retkeilijöitä lähestynyt niin lyhyen matkan päähän, että voimme sanoa
senkin jo olevan nähtynä. Tosin on vielä aukkoja täytettävänä, mutta ne
on verraten ahtaiksi rajotettu.

Niinkuin suuren työn päätyttyä voi nykyaika katsella taapäin, kuinka
vanhimpain ihmisten ahdas näköpiiri on lukemattomien vaiheitten
kautta vähitellen laajentunut, kunnes se meidän aikanamme on likimain
saavuttanut ne rajat, jotka iankaikkisesti estävät ihmisiä ulomma
yrittämästä. Uusia maita ja kansoja, meille tuntemattomia luonnonoloja
tuskin enää sanottavasti löytynee. Voimme sanoa tuntevamme Maan kasvot.
Olemme saaneet yleiskäsityksen niistä mahdollisuuksista, joita pallomme
voi tarjota ihmisen toimeentuloksi.

Tieto maista ja kansoista on kehittynyt monella tavalla. Tehokkaasti
sitä on edistänyt rauhallinen kaupankäynti. Usein ovat sotaretket
tuntemattomiin maihin olleet sen välittäjinä. Mutta etäimmälle se on
aina rajojaan ulottanut varsinaisten löytöretkien kautta.

Vanhalla ajalla sitä enimmäkseen edisti kaupankäynti ja vallotussodat.
Varsinaiset löytöretket ja tutkimusmatkat olivat silloin harvinaisia,
ainakin on meille hyvin harvoista säilynyt tietoa. Samat vaikuttimet
Keskiajallakin etupäässä laajensivat maantuntemusta, mutta vielä
enemmän kristinuskon levittäminen. Ristiretket avasivat Länsimaille
sekä idässä että pohjoisessa laajoja aloja, joista siihen saakka
oli ollut peräti vaillinaisia tietoja. Uusi aika on varsinaisten
löytöretkien aika, Uuden ajan tiedot ovat laajenneet etupäässä niitten
kautta. Enimmäkseen nämä löytöretket vielä Uudellakin ajalla kuitenkin
tapahtuivat käytännöllisiä päämääriä varten. Niitten tarkotus oli
löytää uusia kauppateitä, arvokkaita luonnontuotteita, asuttavia maita,
ja niitten kautta joutuikin valkoisen rodun haltuun suunnattoman laajat
alueet ja valtamerien taa syntyi uusia voimallisia keskustoita, jotka
vähitellen uhkaavat siirtää pois edistyksen painopisteen vanhasta
Europasta.

Tieteellinen maantuntemus edistyi vanhempien löytöretkien kautta vasta
toisessa sijassa. Tieteiden kanta ei ollutkaan vielä niin kehittynyt,
että ne olisivat voineet hyväkseen käyttää kaikkia tarjoutuvia uusia
aineksia. Vasta uusimmalla ajalla löytöretket ovat voineet ruveta
tavottelemaan puhtaasti tieteellisiä päämääriä, ja kuta enemmän aika
kuluu, sitä enemmän niitten tieteellisyys syvenee. Maan ulkopiirteitten
selville saamisen sijasta on päähuomio kääntynyt eri maitten sisällisen
rakenteen ja esiaikaisten muodostusvaiheitten, niitten ilmastollisten
ilmiöitten ja kaikkien elämänmuotojen selvittämiseen. Tältä kannalta
katsoen on monikin jo vuosisatoja takaperin löydetty ja vallattu maa
yhä vielä uusi.

Varsinkin alemmalla kannalla olevain kansain tuntemista on vielä
suuressa määrin edistänyt kristillinen lähetystoimi, joka on ulottanut
vaikutuksensa maailman pimeimpiinkin kolkkiin, koettaen kohottaa
korkeampaan henkiseen ja aineelliseenkin elämään niitä luonnonkansoja,
jotka vähitellen ovat tulleet kultuurin näköpiiriin. Uuden ajan
alkupuolella merentakainen yritteliäisyys säälimättä sorti ja turmeli
löydettyjen maitten luonnontilassa eläviä turvattomia kansoja. Nämä
lehdet löytöretkien historiaa ovat sen surullisimmat; ne usein
saattavat epäilemään korkeampia ihanteita noudattavaa Kaitselmusta
sivistyksen kehityksessä ja leviämisessä. Niin monen säälimättä
tuhotun kansan haudat puhuvat näiltä lehdiltä tuskallista kieltään.
Kristillinen lähetystoimi on muodostunut vastapainoksi noille julmille,
säälimättä musertaville, ihmiskuntaa ja ihmisyyttä raiskaaville, vaikka
usein kristinuskon nimissä toimiville vallottajille ja anastajille.
Kärsivällisen työn kautta se koettaa saattaa alemmat kansat osallisiksi
tiedosta, uskonnosta ja valistuksesta. Vallottajat ovat toimineet
samalla tylyydellä, joka on itsetiedottomalle luonnolle ominaista, kun
se hävittää alempia elämänmuotoja valmistaakseen korkeammille sijaa.
Lähetystoimi sitä vastoin on koettanut ulottaa kaikkiin kansoihin
samain ihmisoikeuksien turvan, joita sivistyskansat omissa oloissaan
pitävät sitovina. Väkivaltaisten viettien sijasta se on maitten ja
merien taa vienyt sivistyksen omantunnon.

Löytöretkien vaiheitten muisteleminen ei ole ainoastaan ajantietoa,
tapauksien, maitten ja kansain kertomista, vaan se kuvailee myös
eri aikain käsityksiä niistä. Se vielä osottaa, kuinka laajenevan
maantuntemuksen perustuksella käsitys Maapallon muodosta,
maailmanrakennuksesta ja luonnonilmiöistä on kehittynyt.

Karttuneita tietoja ruvettiin vähitellen kirjallisuuden kautta
säilyttämään myöhemmille polville. Maantieteellisen kirjallisuuden
laajetessa niitä ruvettiin järjestämään kokonaisuutta silmällä pitäen,
sitten selittämään ja yhdistämään tieteelliseksi järjestelmäksi.
Niin kehittyi maantiede. Se onkin vanhimpia tieteistä ja käsitti
nuoruudessaan useita muitakin luonnontieteitä, jotka sittemmin ovat
siitä eronneet itsenäisiksi. Historian ja tähtitieteen kanssa se
kulki läheisessä liitossa. Maantiede on melkein yhtä vanha kuin
kirjainkirjotuskin. Vanhimmilla sivistyskansoilla tosin oli jo
melkoinen kirjotustaito, mutta se oli vielä niin hankala, että
ainoastaan tärkeimmät, uskontoa ja valtiota sekä käytännöllisen elämän
tarpeita koskevat vaatimukset voitiin sen kautta tyydyttää. Vasta
Kreikkalaisilla tietojen säilytyskeino kehittyi siksi mukavaksi, että
sitä voitiin käyttää puhtaasti tutkimuksellisiinkin tarkotuksiin, ja
sen vuoksi voidaan heitä pitää maantieteen, samoin kuin monen muunkin
tieteen varsinaisina perustajina. Vasta kirjallisen maantiedon kautta
tulivat maantuntemuksen tulokset sillä tavalla säilytetyiksi, että
ennen saatuihin voitiin lisätä uudet ja siten perustusta yhä kehittää.

Löytöretkien historia valaisee monella tavalla yleistä historiaa,
josta se onkin tärkeä osa. Se meille melkeinpä joka lehdellä
osottaa, kuinka kansainvälisen yhdysliikkeen laajeneminen aina on
vaikuttanut elähyttävästi aikoihin ja kansoihin ja suuntaillut
seuraavaa kehitystä. Kun jonkun suuren tapauksen kautta näköpiiri on
äkkiä laajentunut, niin ei kauaa kulu, ennenkun vaikutukset tulevat
selvästi näkyviin seuraavain aikain ajatuksissa ja vaiheissa. Kun
sivistyskansoja on joutunut yhteyteen jonkun vieraan sivistyksen
kanssa, niin uudet vaikutukset hedelmöittävät puolella ja toisella.
Kun taas kultuurin toimialat ovat laajentuneet rohkeitten retkien
kautta uusiin, luonnontilassa oleviin maihin, kun on avautunut suuria
luonnonrikkauksia tai otollisia aloja siirtolaisuudelle, niin on
sekin usein vaikuttanut kerrassaan käänteen tekevästi seuraaviin
aikoihin, luonut uusia aavistamattomia kehityksiä, jopa rakentanut
uusia maailmoja. Kaikki nämä historian ilmiöt liittyvät läheisesti
aineeseemme. Ne ovat löytöretkien jälkiseurauksia, ja esityksemme olisi
vaillinainen, ellemme niitäkin muistelisi.

Laajenneen maantuntemuksen vaikutukset ovat alati olleet niin ilmeisiä,
että sen merkitystä helposti voidaan liiotellakin. Muistakaamme sen
vuoksi, etteivät korkeimmat henkiset saavutukset kuitenkaan perustu
laajoihin yhteyksiin, vaan että ne on voitettu verraten suppeilla
aloilla. Henkisen viljelyksen laita on suuressa määrin samanlainen kuin
aineellisenkin. Laajat kauppasuhteet vaikuttavat aina virkistävästi
kaikkiin toimeliaisuuden haaroihin, mutta siitä huolimatta jokaisen
maan vakavaraisuuden perustus kuitenkin on sen luonnollisissa
apulähteissä ja niiden kehittämisessä. Vanhimman ajan sivistykset
kehittyivät aloilla, joitten yhteydet ulospäin olivat verraten
pienet. Niin oli Egyptin laita, samoin Babylonin, ja kaikkein pysyvin
henkinen omaisuus on varttunut siinä pienessä maassa, joka on Jordanin
ja Välimeren välillä ja jonka kansa ei liikkunut kaukanakaan omain
rajainsa ulkopuolella.

Ja yhtä väärin olisi arvostella aikakausien merkitystä ihmiskunnan
elämässä yksinomaan sen kautta, kuinka suuri niitten maantuntemus
on ollut, kuinka edistynyt niitten käsitys maan ja avaruuksien
luonnonseikoista. Kokonainen vuosituhannen kestävä ajanjakso,
Keskiaika, omisti hämmästyttävän alkuperäiset tiedot sekä maailman
rakenteesta, että vieraista maista ja kansoista. Se unohti Vanhan ajan
tieteelliset saavutukset, hylkäsi sen arvostelevan, ennakkoluulottoman
tutkimuksen ja hyväksyi Raamatusta jälleen samat käsitykset, jotka
kreikkalaiset olivat vanhentuneina hylänneet monta vuosisataa ennen
ajanlaskumme alkua. Jos siis maantiedon kannalta arvostelisimme
Keskiaikaa, niin sen merkitys ihmiskunnan elämässä tosiaan olisi
arvattava hyvin pieneksi, jopa kerrassaan taka-askeleeksi. Mutta juuri
samainen levoton ja pimeä aika on kuin onkin laskenut perustuksen Uuden
ajan suurenmoiselle kehitykselle, ja se on myös kehittänyt toisenlaisia
henkisiä arvoja, jotka kuuluvat ihmiskunnan kauneimpiin saavutuksiin.

Löytöretkien historialla on oma reipas luonteensa. Se käsittelee
toisilleen vieraitten kansain ja kultuurien ensimäisiä yhtymyksiä ja
näkee sen vuoksi oloja aina uutuuden valossa. Ja vielä se enimmäkseen
käsittelee semmoisten miesten työtä, joita rohkea yritteliäisyys,
tiedonhalu, seikkailukiihko on saanut vaaroista huolimatta kuljettamaan
maantuntemuksen rajapaaluja kauemmaksi outoihin maihin. Tämä historia
on sen vuoksi täynnään tarmoa ja rientoa, rohkeita yrityksiä,
miehuullisia taisteluita, kestettyjä ja voiton vieneitäkin vaaroja.
Lukemattomat ovat näillä teillä sortuneet, mutta suurempi on niitten
luku, jotka ovat palanneet kotimaahan löydöistään kertomaan. Näemme
ensimäiset tienraivaajat monessa semmoisessa maassa, jonka sivistys on
sen jälkeen kauttaaltaan verhonnut lauhkeaan vaippaansa. Emme suinkaan
aina voi antaa myötätuntoamme näille uusien urien aukaisijoille,
mutta mielenkiintomme he enimmäkseen voittavat. Monta jaloakin
luonnetta tapaamme, ja lukemattomien seikkailijoitten ohessa ovat
monet ylevämielisetkin ja itsensä uhraavat miehet saaneet hautansa
tuntemattomissa merissä, oudoilla rannoilla, ennen kokemattomissa
vaaroissa, taikka onnellisen matkan jälkeen palanneet kotimaahansa
vastaan ottamaan ansaitun voitonseppeleen.



MAANTIETO VANHALLA AJALLA.


Jos kirjottaisimme maantuntemuksen vaiheista vain säilyneitten
kirjallisten lähteitten nojalla, niin tulisi meidän alkaa Helleeneistä,
sillä he ovat ensimäinen kansa, jolta on säilynyt maantieteellistä
kirjallisuutta. Muinaismuistojen ja historiallisten tapausten johdolla
voimme kuitenkin luoda silmäyksen kauemmaksikin taapäin.

Jo paljon ennen kreikkalaisen kultuurin aikoja eli kauempana Idässä
suuria kansoja, jotka olivat kehittäneet korkean sivistyksen. Kuta
enemmän sitä aljetaan tuntea, sitä varmemmaksi käy, että saamme
hakea monta sekä Kreikkalaisten, että samalla omankin kultuurimme
juurta Eufratin ja Tigriin sekä Niilin laaksoista. Mesopotamian
ja Niilin laakson suurten kansain maantuntemuksen arvioiminen on
sitäkin tärkeämpi, kun niitten luomat olot varmaan kauan vaikuttivat
ratkaisevasti Välimeren maitten itämaisiin yhteyksiin. Mutta lisäksi
Babylonin ja Egyptin luoma sivistys avasi Välimeren maat historialle.

Vanhan maailman ensimäiset historialliset löytöretkeilijät olivat
Foinikit, ja nämä juuri pienestä maastaan Libanonin juurelta
kuljettivat Itämaiden kehittyneen viljelyksen kaikkialle Välimeren
rannoille vilkkaan laivaliikkeensä ja kauppansa kautta. Foinikeista
varmaan tiedämme, että heillä on ollut erinomaisen laaja maantuntemus
ja että he ovat tehokkaasti edistäneet sen leviämistä muittenkin
kansain kesken, mutta heiltä ei ole säilynyt mitään kirjallisuutta.
Heidänkin maantuntemuksensa tulee meidän sen vuoksi koettaa saada
selville kehityksen yleisestä kulusta ja muinaismuistoista.

Vasta Kreikkalaiset alkoivat koota tietoja vieraista maista ja
kansoista teoksiin. He olivat laajoilla kauppamatkoillaan ja
varsinaisilla tutkimusretkilläkin tutustuneet kaikkiin niihin maihin,
joitten liike kallistui Välimerelle, tai joihin oli tältä mereltä
helppo päästä. Saadakseen selvemmän yleiskuvan maantiedoistaan he
laativat ensimäiset kartat. He aavistivat, että maa on pallonmuotoinen,
ja suorittivat ensimäiset astemittaukset. Näin he loivat maailman
rakennuksesta käsityksen, joka kokonaan rikkoi vanhemmat alkuperäiset
uskot ja paljon ennen Copernicusta ja Kepleriä olisi johtanut
aurinkokunnan, maan ja tähtien keskinäisten asentojen ymmärtämiseen,
jos Keskiaika olisi heidän jälkiään seurannut. Kreikkalaiset asettivat
maantieteen, samoin kuin muutkin tieteet, tutkimuksen pohjalle ja
käsittelivät luonnon ilmiöitä niin uudenaikaisessa hengessä, että vasta
viime vuosisatoina on voitu kohota sille kannalle, jolle he tieteen
jättivät.

Roomalaiset laajensivat melkoisesti maantuntemusta varsinkin pohjoiseen
päin ja edistivät sivistyksen tasaantumista Välimeren maissa
yhdistämällä ne yhdeksi valtakunnaksi ja rakentamalla kaikkialle
oivallisia teitä. Niin kehittyi vilkkaat maayhteydetkin. Mutta
varsinaista maantiedettä he vähän viljelivät. Roomalaisellakin ajalla
olivat etevimmät tutkijat kreikkalaisia, ja sillä kannalla, jolle
Eratosthenes, Strabon ja Ptolemaios maantieteen jättivät, se pysyi
Keskiajan lopulle saakka. Vasta silloin aljettiin uudelleen lukea
luostareissa säilynyttä klassillista kirjallisuutta ja huomattiin,
kuinka paljon kauemmaksi vanhat tutkijat jo olivat ennättäneet.
Maattuaan vuosituhannen unohduksessa kantoi siten vanha kreikkalainen
maantiede myöhäiset, mutta sitä kauniimmat tulokset.



EUFRATIN JA TIGRIIN LAAKSON MUINAISET SIVISTYSKANSAT.


Jo monta vuosituhatta ennen ajanlaskumme alkua oli Eufratin ja Tigriin
laaksossa, varsinkin virtain suupuolessa, erinomaisen toimelias ja
taaja asutus. Kaksoisvirtain maassa muodostui suuria valtakuntia ja
kehittyi monipuolinen kultuuri, jonka sisällys on vuosituhansia ollut
unohduksissa. Puolentoista vuosituhannen aikana eivät Länsimaat ole
Babyloniasta, Assyriasta ja Elamista tienneet sanottavasti muuta, kuin
mitä Raamatussa on niistä kerrottu, tai mitä paljon myöhemmin eläneet
kreikkalaiset oppineet kertovat puoleksi tarun muodossa. Kuta enemmän
kaksoisvirtain maan lukuisia rauniokumpuja nykyään kaivetaan, sitä
enemmän niistä löytyy todistuskappaleita, jotka valaisevat kultuurimme
vanhimpia juuria. Babyloniasta ja Niilin laaksosta Kreikkalaiset saivat
tiedon alkeita, vaikka tosin suureksi osaksi merta kulkevien Foinikkien
välityksellä. Tiedämme nyt, että esim. tähtitiede on saanut alkunsa
Babylonian kirkkaan taivaan alla ja että siellä ensiksi kehittyi
se ajanjako, joka vielä tänäpäivänä on käytännössä. Lukemattomat
esihistorialliset löydöt kautta Europan viittaavat siihen, että
Babylonian vaikutus on jo niin varhaisina aikoina ulottunut laajalle
pohjoiseen ja luoteeseenkin, vaikka ehkä suoranaista yhteyttä ei
ollutkaan olemassa.



Babylonia.


Babylonia oli oikeastaan enemmän maantieteellinen ja historiallinen
kuin kansallinen mahti. Monet kansat ovat aikain kuluessa toimineet
sillä alueella, jonka muinoinen Babylonia käsitti; kansoja katosi,
mutta asutus ja sivistys elivät aina ajanlaskumme alkuun saakka.

Jo neljännellä vuosituhannella e Kr. asui kiilakirjotusten todistuksen
mukaan Babyloniassa seemiläisiä kansoja. Nämä eivät kuitenkaan olleet
maan alkuväestöä, vaan vielä ennen heitä, harmaimmassa muinaisuudessa,
siellä oli elänyt ja vallinnut älykäs muinaiskansa, Sumerit, joka
oli itse kiilakirjotuksenkin keksinyt. Sumerit, jotka eivät olleet
seemiläisiä, olivat jo neljännellä vuosituhannella ennen ajanlaskumme
alkua menettäneet kansallisuutensa. Heidän kielensä vain säilyi vielä
kauan seemiläisessäkin Babyloniassa samalla tavalla kuin Keskiajalla
latina, s.o. uskonnon ja kirjallisuuden kielenä. Niin vanha oli tässä
laaksossa korkeampi viljelys.

Kiilakirjotuksista saamme tietää, että jo noin vuoden 3000 vaiheilla
e.Kr. Babylonin kuningas Sargon oli valtansa alle laskenut kaiken
kaksoisvirtain maan ja Syyrian, niin että hänen valtansa ulottui
Välimerelle saakka. Vieläpä voidaan melkein varmasti päättää, että jo
Sargonin laivat purjehtivat Välimerellä. Arabia näyttää niinikään jo
silloin olleen Babylonilaisille kauttaaltaan tunnettu; sen länsipuolta
he sanoivat Meluhaksi, itäosaa Makaniksi.

Mutta muutoin ovat tietomme siitä, kuinka laajalle Babylonian vaikutus
ja maantuntemus ulottui, hyvin vaillinaiset. Elam, Anzan ja Suri, s.o.
nykyisen Iraanin länsireuna, joka jyrkästi viettää Tigriin laaksoon,
kävivät Babylonian kanssa ainaisia sotia ja olivat siis arvatenkin
myös Babylonian sivistyksen vaikutuksen alaisina. Mainitut maat
lienevät sen vuoksi olleet kaksoisvirtain laakson asukkaille hyvin
tunnetut. Mutta paljoakaan kauemmaksi Babylonialaisten maantieto
ei näytä ulottuneen. Nykyistä Armeniaa he sanoivat Gutien maaksi
ja kaikkia Armenian itäpuolella olevia seutuja yhteisellä nimellä
»Umman-Mandaksi». Tämä nimitys ei näy tarkottaneen mitään erikoista
kansaa, vaan yleensä kaikkia raakalaiskansoja, jotka sillä puolella
asuivat — samoin kuin Kreikkalaiset myöhemmin nimittivät yhteisellä
nimellä Skyyteiksi kaikkia sillä puolella asuvia paimentolaiskansoja.
Luoteessa tunsivat Babylonialaiset varmaan Vähän-Aasian Hethalaiset, ja
Palestinan pohjoisosaa jo vanhastaan sanottiin »Lännen maaksi». Tokko
vanhat Babylonialaiset harjottivat laivaliikettä Persian lahdella, sitä
ei varmaan tiedetä. Helmenpyynnistään tunnetuilla Bahrein-saarilla on
säilynyt muinaismuistoja, jotka osottavat Foinikkien asuneen siellä jo
ehkä ikivanhain Sumerilaisten aikana. Siitä päättäen oli Persian lahden
laivaliike varhaisimpina aikoina Foinikkien käsissä.

Ainakin näin laajalle ulottui siis Babylonian maantuntemus jo
neljännellä vuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua. Mutta sen jälkeen
ei se kahden ja puolen vuosituhannen kuluessa näytä siitä paljoakaan
laajenneen. Ehkä se päin vastoin ainakin muutamalle suunnalle
supistui. Babylonian pääsy Persian lahdelle näyttää, omituista kyllä,
moneksi ajaksi kokonaan katkenneen, sille puolelle kun syntyi uusi
valtakunta, jota kiilakirjotuksissa sanotaan »Merimaaksi». Mutta
Egyptin faaraoitten kanssa Babylonian hallitsijat olivat tällä ajalla
kirjeenvaihdossa.



Assyria.


Samoin kuin Babylon tuli erotetuksi Persian lahdesta, samoin sen
Assyria 11. vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua erotti Välimerestä.
Kiilakirjotukset kertovat, että jo assyrialainen kuningas Tiglat
Pileser retkeili Välimerelle saakka, jossa hän oli näkemässä suurien
merieläinten pyyntiä. Jo pari vuosisataa ennen hänen hallitusaikaansa
Assyria oli ruvennut lähettämään siirtolaisia Armeniaan, laajentaen
sille puolelle kaksoisvirtain laakson vaikutusvaltaa ja maantuntemusta.
Tätä siirtolaisuutta todistavat lukuisat kiilakirjotukset, joita on
nykyaikoina löydetty Armeniasta ja Kappadokiasta.

Muilla tahoilla Assyrialaiset eivät sitä vastoin ulottaneet
maantieteellisiä tietojaan edemmäksi kuin Babylon. Tosin assyrialaiset
armeijat samoilivat kautta Arabian moneen kertaan, mutta saman olivat
jo kaksituhatta vuotta aikaisemmin Sargonin ja muitten babylonilaisten
hallitsijain sotajoukot tehneet. Assyrialaisten kuningas Asarhaddon
aikoi saattaa valtansa alaiseksi koko Lounais-Arabian, voidakseen
sieltä hallita Intian kauppaa, josta Babylon ja Assyria olivat tulleet
osattomiksi edellisen valtakunnan menettäessä pääsyn Persian lahdelle.
Jemenin kautta kulkeva Intian kauppa taas poikkesi Punaisen meren
länsirannalle ja maataipaleen poikki Niilin taakse. Nämä sotatoimet
puhuvat kylläkin selvää kieltä siitä vilkkaasta liikkeestä, joka jo
niin vanhoina aikoina suuntautui Intiaan, vaikk'ei sen vanhimmista
vaiheista olekaan säilynyt suoranaisia tietoja.



Elam.


Elämin valtakunta, joka rajotti Babyloniaa itäpuolella, ei ollut yhtä
korkealle kehittynyt kuin tämä maa, vaikka se epäilemättä olikin saanut
Babyloniasta koko joukon sivistysaiheita. Se pysyi puoliraakalaisena,
sotaisena vuorimaana, jonka maantiedollinen merkitys oli pikemmin
kielteistä laatua, sillä Elam näyttää kautta aikain estäneen
Babyloniaa levittelemästä valtaansa itään päin ja pääsemästä maisin
kauppayhteyteen Intian kanssa. Mahdollista on, että Elam on välittänyt
maisin kulkevaa karavanikauppaa, samoin kuin niin monet myöhemmät
puoliraakalaiskansat samoilla seuduilla. Mutta se piti kaupan niin
tiukasti omissa käsissään, ettei kaksoisvirtain laakson väestö koskaan
saanut sille puolelle aikaan laajempaa välitöntä kauppayhteyttä.
Ainoastaan yhdeksännellä vuosisadalla e.Kr. näyttää Elam jonkun aikaa
olleen heikkouden tilassa, sillä siihen aikaan sai Assyrian kuningas
Salmanasar II Baktriasta ja Intiasta lahjoja, kaksikyttyräisiä kameleja
ja Intian elefantteja. Pian näyttää yhteys kuitenkin uudelleen
katkenneen, kunnes Persialaiset, perustettuaan Iraaniin suuren
valtakunnan ja vallotettuaan kaksoisvirtainkin maan, tällä puolella
saivat aikaan avoimen maayhteyden Intian kanssa.



Vanha Egypti.


Yhtä kauas muinaisuuteen kuin Eufratin ja Tigriin välisessä maassa
ulottuu sivistys Niilin laaksossa, ja samoin kuin Babyloniasta ja
Assyriasta, samoin olemme Egyptinkin muinaisuudesta saaneet luotettavia
tietoja vasta viime vuosisadalla, jolloin vanhain Egyptiläisten
kuvakirjotusta opittiin lukemaan. Hieroglyyfeistä tiedämme, kuinka
monipuolisesti Egyptin sivistys oli kehittynyt jo vuosituhansia ennen
kuin Herodotos matkusti Niilin laaksossa. Ne valaisevat, vaikka tosin
niukasti, vanhan Egyptin maantieteellisiäkin suhteita. Kaikki niistä
saatavat tiedot ovat sitä mieltäkiinnittävämpiä, kun ne seudut, jotka
olivat Egyptin länsi- ja eteläpuolella, myöhemmin tulivat kokonaan
erotetuiksi muun maailman yhteydestä, niin että ne vasta aivan
nykyaikoina ovat tulleet osapuilleen tunnetuiksi.

Vanhimmassa Egyptissä, jonka lähempi rajapaalu on asetettu toisen
vuosituhannen keskivaiheille e.Kr., Niilin laaksoa viljeli rauhallinen,
alallaan pysyvä maanviljelysväestö, joka muun maailman kanssa
ylläpiti kauppasuhteita ainoastaan sen verran, että sai hankituksi
ruumiitten balsamoimiseen tarvittavia savusteita, eräitä hyvänhajuisia
kummilajeja. Rajamaittensa asioihin ei Egypti muutoin paljoa puuttunut.
Sitä estivät maantieteellisetkin syyt, sillä heti Niilin kapean
laakson molemmin puolin alkoivat nuo autiot päivänarinat, joilla ei
mikään viljelys menesty, ja jotka lisäksi estivät suurempia sotavoimia
tunkeutumasta vedettömäin aavikoitten poikki harvassa oleviin
keitaisiin. Eteläänpäin taas vaikeutti tunkeutumista yhä kuumeneva
ilmasto ja Niilin keskijuoksulla kuohuvat lukuisat kosket. Alimmilta
koskilta jättiläisjoki virtaa niin korkeitten rantain välissä, ettei
tulvavesi voi niille nousta. Viljelyksen täytyi seisahtua Assuanin
koskille: siitä ylöspäin erämaat kahden puolen pitkillä matkoilla
lähestyivät aivan jokeen saakka. Koko Egypti onkin oikeastaan vain
suuri keidas, joka luonnostaan on muusta maailmasta erotettu, kapeata
meririntaa lukuunottamatta.

Elefantinen saarella, joka on Assuanin koskien kohdalla, tapahtui
tavaranvaihto vanhan Egyptin ja siitä alkavan Nubian välillä. Tämän
kaupan laatua todistavat mainitun saaren ja Syenen kaupungin nimet; ne
merkitsevät »norsunluusaarta» ja »kauppaa». Näissä raja-alueissa elävät
kansat luonnollisesti olivat Egyptiläisille jo vanhastaan tunnetut. Ne
olivat tummanruskeata rotua, vaikka luultavasti samaa alkujuurta kuin
Egyptiläiset itsekin. Mutta Egyptiläiset lukivat heidät, samoin kuin
heidän eteläpuolellaan asuvat »Nehetkin», neekereihin.

Laajimmillaan ollessaan Egyptin valta etelässä ulottui aina kolmansille
koskille, lähelle nykyistä Dongolaa, jossa Arkon saarella on jonkun
Egyptin kuninkaan ikivanha kuvapatsas. Nykyisen Wadi Haitan luona on
niinikään säilynyt vanhain egyptiläisten kuninkaitten kirjotuksia ja
linnanpohjia. Kuningas Usertesen eräässä rajakirjotuksessa sääti: »Tämä
on eteläraja. Älköön ainoakaan neekeri kulkeko tämän rajan poikki
pohjoista kohti, ei jalan eikä vesitse, älköönkä myöskään heidän
karjansa. Jos he tahtovat tulla Akentin maahan kauppaa tekemään, niin
älköön kukaan heitä siitä estäkö, mutta Hehiä kauemmaksi ei pidä
koskaan ainoankaan heidän laivansa yrittää.»

Mutta egyptiläinen sivistys levisi kuitenkin tähän maahan, joka
näin oli tullut sen kanssa kosketuksiin. Sitä vielä tänä päivänä
todistavat Nubiassa tavatut suurenmoiset rakennusjäännökset. Vanhoista
kuvista näkyy, miten raakalaiskannalla elävä neekerikansa muutti
vaatepartensakin ja hiusmuotinsa egyptiläisen mallin mukaiseksi. Viime
aikoina on näissä maissa, jotka Englantilaisten toimesta on rauhotettu,
ryhdytty muinaistutkimuksiin, jotka lupaavat suuria tuloksia.

Egyptiläisten tunkeutuminen etelää kohti ja sivistyksen kohoaminen
sikäläisissä maissa vaikutti, että Nubiassa muodostui Napata niminen
valtakunta, joka voimistui siksi, että se saattoi pari vuosisataa itse
Egyptiäkin hallita. Mutta kun Napatan täytyi ylivallastaan luopua ja se
vähitellen tuli kokonaan erotetuksi Egyptistä, niin se raaistumistaan
raaistui ja vaipui ympärillä asuvain neekeriheimojen tasalle.



Punt.


Jo näinä vanhoina aikoina käytiin Niilin laaksosta kauppaa Punt
nimiseen maahan, jonka arvellaan olleen Punaisen meren rannalla, ehkä
Adenin seuduilla. Kauppatavarat nousivat ensin Niiliä ja kulkivat
sitten maan poikki Punaiselle merelle, jonka rantoja pitkin niitä
vietiin edelleen laivoilla etelään päin.

Toisen vuosituhannen keskivaiheilla eräs Egyptin kuningatar lähetti
suuren retkikunnan Puntiin, jonka asukkaita, kyliä, kasveja ja eläimiä
hän sitten kuvautti rakennuttamaansa suureen kuolintemppeliin. Nämä
vanhat kuvat, joitten esineet, pyöreät, mehiläispesän muotoiset, osasta
paaluille rakennetut majat ovat aivan samanlaisia kuin nykyisetkin
neekerimajat, todistavat erinomaisen sattuvasti, kuinka samalla
kannalla luonnonkansat, kultuurivaikutuksista erillään, voivat säilyä
vuosituhansia. Tämä vanhoillisuus, joka on Afrikan alkuasukkaille
ominainen piirre, ilmenee myös kuvattujen ihmisten vaateparressa, tukan
somistuksessa ja koristeitten käyttämisessä. Ne ovat syrjäisemmissä
seuduissa vielä tänä päivänä aivan samanlaiset kuin 3500 vuotta
takaperin. Yksin afrikkalainen naisihannekin on pysynyt kolme ja
puoli vuosituhatta ennallaan. Egyptiläiset taiteilijat kuvasivat
neekerikaunottaren niin lihavaksi, pyöreäksi ja muodottomaksi, että
miehen täytyi kuljettaa vaimoaan aasilla. Samanlaisia ovat vielä tänä
päivänä neekeripäälliköitten suosikkivaimot, kuten monetkin matkustajat
tietävät kertoa. Egyptin kuningattaren maalauttamista kuvista näkyy,
että Egyptiläiset oman maansa tuotteita, kuten puukkoja, kirveitä
ja muita valmisteita vastaan vaihtoivat Puntin asukkailta pihkoja,
norsunluuta, myrrhapuuta, eebenholtsia, kultaa ja silmäkoristeita,
pavianeja, merikissoja ja koiria, pantterin nahkoja ja orjia. Tämäkin
kauppa pysyi kautta vuosituhansien melkein samana.

Paljon tärkeämpi oli egyptiläisen kultuurin vaikutus pohjoisessa»,
vaikka Egyptiläiset myöhänlaiseen ryhtyivätkin laajentamaan valtaansa
sille puolelle. Merellä he eivät tosin itse liikkuneet laajalta, mutta
jo hyvin vanhoina aikoina olivat Välimeren kansat oppineet purjehtimaan
Niilin suistamoon kauppaa tekemään ja arvatenkin ryöstämäänkin.
Vanhoissa hieroglyfeissä puhutaan »merimaiden kansoista», jotka usein
tekivät rosvoretkiä Egyptin rannalle.

Palestinaan ja Syyriaan Egyptin hallitsijat sitä vastoin tekivät
useinkin sotaretkiä. Palestinaa nimitetään kuvakirjotuksissa
»Ylä-Retenuksi»; sen toista puolta sanottiin »Kenanaksi» (Kaanaaksi)..
toista »Amariksi»(Amorittien maaksi). Syyrian alanko oli »Ala-Retenu».
Kreeta oli »Keft» ja Foinikit »Fenekhejä«.

Hieroglyfit kertovat Egyptin hallitsijain käyneen sotia aina Eufratin
ja Tigriin maahan saakka, »jossa vesi juoksee nurinpäin» (s.o.
päinvastaiseen suuntaan kuin Niili), »jossa kuljetaan pohjoiseen,
kun kuljetaan vastavirtaan». Egyptiläisistä näytti luonnottomalta,
että mikään virta juoksi toiseen suuntaan kuin heidän pyhä Niilinsä.
Vanhoista kirjotuksista käy selville, että Egyptin ja kaksoisvirtain
maitten hallitsijat toisin ajoin olivat keskenään kirjeenvaihdossakin.

Syyrian maihin kävi Egyptistä vilkas kauppa, ja vaikka Egyptillä
itsellään oli kehittynyt teollisuus, niin osti se vielä teollisemmasta
Syyriasta kaikenlaisia valmisteita, laivoja, vaunuja, aseita,
monenlaisia astioita ja soittokoneita, vieläpä uusia leipälajejakin,
kaloja, karjaa ja varsinkin viiniä, jonka maustamisessa Syyrian
asukkaat olivat kaikkia muita etevämmät. Syyrialaiset tavat,
rakennusmalli, vieläpä jumalatkin levisivät toisella vuosituhannella
e.Kr. Egyptiin. Silloin valtasi seemiläisyys ikivanhan Egyptin samalla
tavalla, kuin myöhemmin Aleksanteri Suuren ja Ptolemaioksien ajalla
kreikkalaisuus.



Välimerenmaitten esihistorialliset kansat.


Kun Niilin laakson ja kaksoisvirtain maitten ikivanhat valtiot ja
yhteiskunnat alkoivat menettää elinvoimansa, niin haki edistys
toimialoja uusissa maissa ja uusien kansain keskuudessa. Se siirtyi
jokien ahtaista laaksoista meren rannalle, joka oli siksi maitten
piirittämä, että se pikemmin vaikutti yhdistävästi kuin erottuvasti.

Egyptin, Babylonian ja Assyrian vanha historia on näitten maitten
vanhan kirjallisuuden tutuksi tultua astunut niin lähelle, käynyt niin
eläväksi ja monivaiheiseksi ja me huomaamme niitten sivistyksen niin
kehittyneeksi, yhteiskunnat niin järjestyneiksi, että näitten tietojen
valossa mielestämme tulemme kuin alkuasteilla olevaan uuteen maailmaan,
kun noina ammoisina aikoina mielessämme siirrymme Välimeren rannoille.
Nämä näyttävät olleen Babylonian ja Egyptin kansoille melkein yhtä
tuntemattomia kuin Amerikan rannat Lännen kansoille Uuden ajan alussa.

Siitä syystä onkin jo oltu taipuvaisia arvaamaan liiankin suureksi
Itämaitten vaikutusta kultuurin viriämiseen Välimeren reunoilla. Aivan
viime vuosikymmenien muinaistutkimukset ovat nimittäin osottaneet,
että ainakin tuon meren itäosissa on vallinnut itsenäinen korkealle
kehittynyt sivistys, joka on yhtä vanha kuin Egyptin tai Babylonian.

Schliemann kaivoi Hissarlikin (Troijan) raunioista esiin ikivanhoja
kaupunginpohjia ja esineitä, jotka todistavat edistyneitä oloja
ja sisältävät aivan itsenäisesti kehittyneitä koristemuotoja. Hän
jatkoi löytöjään Peloponnesossa, jossa Mykenan vanhat kalmistot
luovuttivat tutkimukselle aavistamattoman rikkauden helleeniläisaikaa
vanhemman ajan kultuuriesineitä ja rakennuksia. Mutta kaikkia näitä
löytöjä rikkaammat ja tärkeämmät ovat ne, joita Evans on Kretan
saarella tehnyt. Hän on kaivanut esiin Knossos kaupungin pohjat
saaren pohjoisella rannalla ja huomannut Minoksen tarumaisen palatsin
todellisuudeksi, paljastanut kehityksen ja kultuurin, joka ulottuu niin
kauas taapäin, kuin yleensä voidaan edellyttää ihmisen muodostaneen
suurempia ja korkeammissa muodoissa eläviä yhteiskuntia.

Mikäli näihin muinaisjäännöksiin jo on ennätetty syventyä, voidaan
niistä tehdä se johtopäätös, että Kretassa aina myöhemmältä
kivikaudelta saakka on elänyt samoilla paikoilla alati kehittyvä kansa,
jonka loistoaika oli pronssikausi, mutta jonka rautakauden alussa
voitti pohjoisesta tuleva raakalaiskansa — arvatenkin vanhat Helleenit
— niin että se menetti koko kansallisen olemuksensa ja luultavasti suli
vallottajain kanssa samaksi kansaksi. Vielä voidaan päättää, että tämä
sivistys on ollut yhteinen koko Egean meren ympäristölle, josta syystä
sitä sanotaankin egeiseksi, vaikka se näyttää kehittyneen korkeimmalle
ja yhtäjaksoisimmin juuri Kretassa, jossa saariasema suojeli sitä
häiriöiltä. Kaikesta päättäen harjotti tämä kivikauden ja pronssikauden
kehittynyt kansa laajaa laivaliikettä sekä Egean meren saaristossa,
että Syyrian rannikolle ja varsinkin Egyptiin, jonka kanssa Kretalla on
ollut ikivanhat yhteydet. Egyptiläisissä hieroglyfeissä mainittu Keft
tarkotti juuri Kretaa. Kirjotustaitokin oli tälle kansalle tunnettu —
sillä oli kahdenlainen kirjotus, vanhempi kuvakirjotus, joka kuitenkin
kokonaan poikkeaa egyptiläisestä, ja nuorempi viivakirjotus, joka
vähän muistuttanee vanhempaa arabialaista; mutta ei kumpaakaan ole
vielä osattu lukea, kun ei ole mitään johtoa siihen, mitä kieltä tuo
esihistoriallinen sivistyskansa on puhunut. Mutta ehkä ihmeteltävin
oli sen taide, joka todistaa samalla sekä erinomaisen kehittynyttä
tekotapaa, että sen kansan ruumiillista kauneutta, joka tuon taiteen
kehitti.

Mitä kansoja varhaisimpina aikoina asui Syyrian rannoilla, siitä ei ole
mitään tietoa. Foinikit saapuivat sinne Persian lahden etelärannalta,
jossa nykyisten Bahrein saarien seudut olivat heidän asuntoalueensa
keskusta. Foinikit luultavasti alkuaikoina välittivät Babylonian
sumerilaisten kaupunkien laivaliikettä. He siitä päättäen olivat
jo tottuneet merillä purjehtimaan muuttaessaan Libanonin juurelle,
Välimeren rannalle, ja rakentaessaan sinne kaupunkinsa ja laivastonsa.
Jotkut tutkijat luulevat, että Foinikit ehkä olivat samaa kansaa,
jota alkuaan myös asui Egyptin hieroglyfeissä mainitussa Punt maassa
Punaisen meren suulla, ja joka siis olisi hallinnut molempien itäisten
väyläin laivaliikettä jo hämärimmästä muinaisuudesta saakka.

Monet vaiheensa oli varmaan Välimeren länsiosankin mailla ja
kansoilla ollut, ennenkuin historian ensimäinen sarastus niille
lankeaa. Mutta niistä emme paljoa tiedä. On tosin säilynyt joku verta
muinaisjäännöksiä, joitten nojalla ehkä tutkimus tulevaisuudessa
voi tehdä sitovia johtopäätöksiä, mutta toistaiseksi saamme tyytyä
vertailevan rotututkimuksen viittauksiin. Niitten mukaan on Välimeren
rannoilla jo ikivanhoista ajoista tapahtunut kansainvaelluksia, jotka
ovat monella tavoin muuttaneet niitten rotuoloja. Kieliä ja kansoja
on kadonnut, toisia tullut sijaan, ja kadonneet ovat vain jättäneet
ihonsa, hiusvärinsä tai muita rotumerkkejään kummittelemaan niitten
kansain ruumiinrakennuksessa, joitten kieliin ne hautaantuivat.

Vertailevan pääkallotutkimuksen johdolla koettaa anthropologia
päästä vanhimpien rotujen perille, joitten vaiheitten selvittämiseen
kielitiede ei tarjoa johtoa, koska nuo kielet jo ovat kuolleet.

Uusimmat ihmistieteen tutkijat ovat etupäässä pääkallojen muodon
johdolla tulleet siihen johtopäätökseen, että kaikki ne valkoiset
kansat, joita vanhempina aikoina on asunut Europassa, Länsi-Aasiassa
ja Pohjois-Afrikassa, ovat kehittyneet yhteisessä alkukodissa
Pohjois-Afrikassa, Saharan vielä ollessa viljelyskelpoista, hyvin
kasteltua maata, niinkuin vanhat esiaikaiset jokilaaksot todistavat.
Tämä arvatenkin tapahtui samoihin aikoihin, jolloin Europpa vielä
suureksi osaksi oli mannerjäätiköitten peitossa. Afrikasta sai siis
Europpa asukkaansa, Afrikasta lähtivät seemiläiset kansat itää kohti,
vallaten Länsi-Aasian, ja samaa alkujuurta ovat nekin kansat, jotka
sinne jäivät ja jotka berberien nimellä ovat näihin saakka harvinaisen
puhtaina säilyttäneet sekä kielensä että rotuominaisuutensa. Uusissa
asuinpaikoissaan pohjois-afrikkalaiset siirtolaiskansat aikain kuluessa
erilaistuivat. Mutta Välimeren rannoilla ne hyvin myöhään, aina
historiallisen ajan alkuun saakka, pysyivät jotenkin samoina, kunnes
aarialaiset tulivat ja laskivat Välimeren pohjoisrannoilla olevat
liibyalaiskieliset kansat valtansa alle, pakottaen niitä omaksumaan
aarialaisen kielensä, mutta sen sijaan itse omistaen paljon niitten
rotuominaisuuksia. Tästä sekotuksesta ovat syntyneet ne kansat, jotka
nykyään elävät Etelä-Europassa.

Siihen aikaan kun Foinikit alkoivat Välimerellä purjehtia, asui sen
pohjoisrannoillakin siis etupäässä hamilaissukuisia kansoja, vaikka
ne jo olivatkin melkoisesti eronneet varsinaisista libyalaisista.
Kielentutkimuskin osaksi tukee tätä mielipidettä, sillä baskin kielen
ja nykyisen berberin kielen välillä on huomattu selvää sukulaisuutta,
joka kuitenkin on niin vanhaa, että kielet jo historiallisen ajan
alussa varmaan olivat toisilleen aivan vieraat. Näitä libyalaisia
kansoja olivat Italiassa Ligurit, joitten nimikin johdetaan samasta
juuresta kuin Libya, Sardit, Sisilialaiset ja toisten luulon mukaan
useimmat niemimaankin heimot, lukuunottamatta Etruskeja; näitten
luullaan tulleen Egean mereltä ja tuoneen sieltä mukanaan ne
sivistysainekset, joitten jäännöksiä heidän haudoistaan on löydetty.
Hamilaissukuisten »Välimeren kansain» sekaan saapui sitten varhaisia
aarialaisia kansoja, kuten lllyrikot, nykyisten Albasien esi-isät,
Keltiläisiä ynnä vihdoin Latinalaiset, jotka lopulta vallottivat koko
Italian ja antoivat sille kielensä.

Balkanin niemelle saapuivat illyrialais-thraakialaiset kansat ennen
Helleenejä, mutta näistä tuli niemimaan johtava kansallisuus, vaikka
varhaisemmat kansa-ainekset kauan, osasta tähän päivään saakka, heidän
rinnallaan pitivät puoliaan. Samoja kansoja oli Vähän Aasian puolella,
ja niihin ehkä kuuluivat Hethalaisetkin, joita luullaan nykyisten
Armenialaisten esi-isiksi. Hethalaisilla kansoilla oli melkoinen
sivistys ja oma kuvakirjotuksensa, joka jossain määrin muistuttaa
Kretasta löydettyä. Niillä oli ajoittain melkoisia valtakuntia, jotka
olivat yhteyksissä sekä Egyptin että kaksoisvirtain maitten kanssa,
mutta myöhemmin joutuivat Assyrian ylivallan alaisiksi.

Se sivistys, joka oli elänyt Egean meren saarilla ja rannoilla samaan
aikaan, jolloin Egypti ja Babylonia parhaimmillaan kukoistivat, hävisi
HelleeniIäisten tullessa niin jäljettömiin, että sen olemassa olokin
vasta äsken on käynyt ilmeiseksi. Helleenit näyttävät saapuessaan
hävittäneen ja surmanneen vielä perinpohjaisemmin kuin germanilaiset
kansat Rooman kukistaessaan, ja sen kautta tapahtui koko Egean meren
piirissä niin yleinen taantumus, että nuo maat toisen vuosituhannen
keskivaiheilla e.Kr. jälleen olivat puoliraakalaiskannalla. Foinikeilta
sen vuoksi Helleenit oppivat sekä ammattitaitonsa että taiteensa
alkeet, jopa kirjotuksenkin. Foinikit esiintyivät tällä vanhalla
pohjalla kuin löytöretkeilijät uusissa maissa. Egealaista kultuuria
seurasi pitkällinen väliaika, jonka kuluessa itämaiset vaikutukset
vähitellen levisivät kautta Arkipelagin ja Kreikan ja edemmäksi
länteenkin päin, ja vasta tällä pohjalla kehittyi ja kasvoi.



Foinikit.


Foinikit asuivat Syyrian rannalla sillä kapealla kaistaleella., joka
on Libanonin vuoriston ja meren välillä. Ei tosin ole säilynyt
kirjallisia tietoja siitä, kuinka varhain tämä vilkas ja yritteliäs
kansa alkoi Välimerta kyntää, mutta varmaan se tapahtuu piankin sen
jälkeen, kun Foinikit olivat Persian lahdelta uuteen kotimaahansa
muuttaneet, koska he jo v. 1500:n vaiheilla e.Kr. olivat yhteydessä
Kyproksen, Rhodoksen, Vähän Aasian rannikon ja Egean meren saarien
kanssa ja kaikkialle olivat perustaneet kauppapaikkojaan ja
siirtokuntaan. Epätietoista on, tokko he jo silloin purjehtivat
Välimeren länsiosiinkin. Mutta se on varmaan toteen näytetty, että
Foinikit jo ainakin 12:lta vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua olivat
saapuneet Gibraltarin salmeen »Melkartin patsaille» saakka, vieläpä
käyneet sitäkin edempänä Atlantin merellä.

Nämä laajat merimatkat ehkä aiheutuivat siitä, että Foinikian täytyi
etsiä edempää raaka-aineita vilkasta teollisuuttaan, purppuran,
lasin ja metalliteoksien valmistusta varten. Ja luultavasti heidän
täytyi etsiä uusia alueita kaupalleenkin, kun Kreikkalaiset jo
toisen vuosituhannen lopulla alkoivat heidän kanssaan kilpailla
kaupan, merirosvouksen ja siirtokuntien perustamisen alalla. Jo
kahdennellatoista vuosisadalla e.Kr. Kreikkalaiset karkottivat Foinikit
Egean meren saarilta ja Vähän Aasian rannikollakin kilpailu kävi yhä
kiinteämmäksi.

Valitettavasti tietomme Foinikeista ovat vaillinaiset, sillä heiltä
itseltään ei ole säilynyt jälkimaailmalle kirjallisia todistuksia,
vaikka he tunsivatkin kirjotustaidon, vieläpä sitä kehittivät ja
arvatenkin omistivat jommoisenkin kirjallisuuden. Tunnemme heidät
ainoastaan Raamatun ynnä kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijain
tietojen perustuksella.



Foinikkien merenkulku.


Ennen oli yleisenä käsityksenä, että Foinikit olivat koko merenkulun
varsinaiset »keksijät», mutta se on huomattu liian rajotetuksi. Jo
paljon ennen Foinikkeja on varmaan Välimerta ja paljon suurempiakin
meriä aluksilla kuljettu. Monet seikat viittaavat siihen, että
merenkulku on milt'ei yhtä vanha kuin ihmiskuntakin. Mutta Vanhan ajan
etevin merikansa Foinikit epäilemättä olivat. He ehkä ensimäiseksi
rakensivat niin tilavia ja merikuntoisia aluksia, että voitiin
kuljettaa suurempiakin tavaramääriä merien poikki. Tiedämme heidän
keksineen montakin laivamallia eri tarpeita varten. Heillä oli
nopeat solakat sotalaivat, jotka olivat varustetut monenlaisilla
hävitysaseilla, varsinkin semmoisilla koneilla, jotka heittivät suuria
kiviä ja nuolia vihollislaivan päälle. Toisia laivoja rakennettiin
yksinomaan kuormia viemään; ne olivat kömpelöitä, mutta vetäviä. Ne
laivat taas, joilla kuljettiin aina Tarsikseen, nykyiseen Espanjaan
saakka, olivat yhdistettyjä sota- ja kauppalaivoja. Ne olivat
nopeakulkuiset ja asestetut, mutta olivat samalla niin tilavia, että
kantoivat melkoisia kuormia. Liikevoimana käytettiin purjeita ja
airoja yhdessä, joten ohjauskyky ahtaissakin vesissä oli hyvä. Aluksi
arvatenkin kuljettiin rantoja seuraillen, mutta sitä myöten kun laivat
paranivat ja maitten asemain tunteminen lisääntyi, laskettiin yhä
rohkeammin merien halki tähtien johdolla, jotka Välimerellä, paitsi
talvisateitten aikana, palavatkin harva se yö. Tarsis-laivoihin
mahtui helposti puolentuhatta miestä, ne olivat siis melkoisia
aluksia. Jo Foinikeilla oli se tapa, että laivan keula kaunistettiin
»kaljunakuvalla», jota ilman ei meidänkään aikanamme purjelaiva ole
täydellinen; milloin oli kuva hevonpää, milloin pieni miehenkuva.



Kaupankäynti.


Foinikit olivat ensi sijassa kauppakansaa: vallotuksiin he eivät
ryhtyneet muuta kuin sen verran, että saivat kaupalleen tukikohtia.
Mutta rosvoutta he epäilemättä harjottivat, milloin vain sopi. Sen
kautta hankittiin varsinkin orjia, jotka olivatkin Vanhalla ajalla —
ja vielä paljon myöhemminkin — arvokkain kauppatavara. Ensin tehtiin
kaupat ja sitten hyökkäys, milloin tilaisuus oli suotuisa. Toisilla
rannoilla olivat asukkaat kuitenkin niin arkoja, että heidän kanssaan
täytyi tyytyä »mykkään» kauppaan. Herodotoksen kuvauksen mukaan tämä
tapahtui siten, että foinikialaisesta laivasta kannettiin rannalle
tavaroita, joita alkuasukkaat laivamiesten poistuttua etäämmälle
saapuivat katselemaan. Jos ne miellyttivät, niin he toivat maansa
tuotteita sen verran, kuin arvelivat kannattavan tavaroista maksaa, ja
poistuivat sitten vuorostaan, jotta laivaväki sai verrata, oliko hinta
riittävä. Näin vuoron perää käytiin tavaroita katselemassa ja hintaa
lisäämässä, kunnes kumpikin puoli oli kauppaan tyytyväinen. Samanlainen
kaupankäynti on yhä vielä eräitten raakalaiskansain kesken vallalla.

Foinikialaiset eivät suotta olleet seemiläisiä — he osasivat hyötyä
suunnattomasti kaupoissaan vähemmän kehittyneitten kansain kanssa. He
antoivat niille halpaa korutavaraa ja teollisuus-rihkamaa ja ottivat
hinnaksi sadoin kerroin semmoisia maan tuotteita, joilla oli Itämailla
suuri arvo ja joitten arvo heidän työpajoissaan vielä kasvoi monin
verroin. — Samalla tavalla yhä vielä alkuasukkaitten kanssa kauppaa
tehdään.



Foinikian kauppa Raamatun todistuksen mukaan.


Foinikia olikin siihen aikaan kaupan luonnollinen välittäjä. Toisella
puolen olivat sen ajan kehitttyneimmät sivistysmaat, Babylonia,
Assyria ja Egypti, toisella puolen Välimeren rannoilla asuvat vähemmän
kehittyneet kansat. Foinikian markkinoilla kohtasivat toisensa toiselta
puolen kaikenlaiset ainejalostuksen kautta syntyneet valmisteet,
toiselta puolen raaka-aineet. Hehkuvin sanoin profeetta Hesekiel
kuvaakin saarelle rakennetun Tyroksen mahtia — ennustaen kuitenkin
samalla sen läheistä kukistumista (prof. Hesekiel, 27 luku):

 »Sinun rajasi ovat keskellä merta; ja sinun rakentajasi ovat
 valmistaneet sinut kaikkein kauniimmaksi.

 Kaikki sinun lautasi ovat Senirin hongasta, ja olet antanut tuoda
 seetripuita Libanonista, tehdäkses sinulle haahden pielen.

 Sinun airosi olivat tehdyt Basanin tammesta, sinun piittas elefantin
 luista, Kittimin (Kyproksen) luodoista.

 Sinun purjeesi oli Egyptin kalliista liinasta neulottu, sinulle
 merkiksi; sinun peitteesi oli siniviitoista ja Elisain luotoin
 purppurasta.

 Sidonista ja Arvidista olivat sinun haaksimiehes, ja sinulla olivat
 toimelliset miehet Tyyristä, haahden haltiat.

 Vanhimmat ja taitavat Gebalista paransivat sinun laivas. Kaikki laivat
 meressä ja haaksimiehet löyttiin sinun tykönäs; he tekivät kauppaa
 sinussa.

 Persiasta, Lydiasta ja Libyasta olivat urhoolliset miehet sinun
 sotajoukossas; jotka heidän kilpensä ja otansa sinussa ripustivat, ne
 sinun kaunistivat.

 Arvadin lapset olivat sinun sotajoukossas, kaikki ympäri sinun
 muurias, ja vartiat sinun tornissas. He ripustivat kilpensä sinun
 muuris päälle kaikki ympäri: ne tekivät sinun niin ihanaksi.

 Tarsis teki kauppaa sinun kanssas kaikkinaisen kalun paljoudella:
 hopialla, raudalla, tinalla ja plyijyllä, joita he toivat sinun
 markkinoilles.

 Javan (Hellas), Tubal ja Mesekh teki kauppaa sinun kanssas, ja toivat
 ihmisiä ja vaskiastioita sinun kaupalles.

 Thogarmasta (Armeniasta) toivat he hevoisia ja vaunuja ja muuleja
 sinun markkinoilles.

 Dedanin lapset olivat sinun kauppamiehes ja sinä teit kauppaa joka
 paikassa luotokunnissa; he antoivat sinulle elefantinluita ja
 hebenpuita hinnaksi.

 Syyrialaiset noutivat sinun töitäsi, joitas teit, toivat rubineja,
 purppurata, tapeteja, silkkiä ja samettia ja kristalleja sinun
 markkinoilles.

 Juda ja Israelin maa teki myös kauppaa sinun kanssas, ja toivat sinun
 markkinoilles nisuja Minnitilistä, ja balsamia ja hunajata ja öljyä ja
 mastiksia.

 Nouti myös Damasko sinun töitäs sinusta paljoudessas, ja paljon
 kaikkinaisia kaluja, väkevän viinan ja kalliin villan edestä.

 Dan ja Javan Mehosal toivat myös sinun markkinoilles rautakalua, kasia
 ja kalmusyrttejä, sinun kauppaa tehdäkses.

 Dedan osti sinulta kalliita vaatteita, joitten päällä ajossa istutaan.

 Arabia ja kaikki Kedarin ruhtinaat kaupitsivat sinulle lampaita,
 oinaita ja kauriita; niillä he tekivät sinun kanssas kauppaa.

 Saban ja Raeman kauppamiehet tekivät sinun kanssas kauppaa ja toivat
 sinun markkinoilles kaikkinaisia kalliita yrttejä, kalleita kiviä ja
 kultaa.

 Haran ja Kanne, ja Eden ynnä Seban kauppamiesten kanssa Assur ja
 Kilmad olivat myös sinun kauppamiehes.

 Kaikki nämät kaupitsivat sinulle kalleita vaatteita, silkkiä ja
 neulotulta hameita, jotka he kalleissa seetriarkuissa hyvin tallelle
 pantuina toivat sinun markkinoilles.

 Mutta Tarsiksen laivat olivat ylinnä sinun kaupassas; niin sinä olet
 peräti rikkaaksi ja jaloksi tullut keskellä merta.

 Ja sinun haaksimiehes toivat sinun suurilla vesillä; mutta itätuulen
 pitää sinun musertaman rikki keskellä merta.»

 »Koska sinä kauppaa teit merellä, ravitsit sinä monta kansaa; ja sinun
 monella tavarallas ja kaupallas teit sinä maan kuninkaat äverjäiksi.

 Mutta nyt sinä olet mereltä sysätty, juuri syvään veteen, niin että
 sinun kauppas ja kaikki sinun kanssas sinussa on hukkunut.

 Kaikki jotka luodoissa ovat, hämmästyvät sinua, ja heidän kuninkaansa
 tyhmistyvät ja katsovat murheellisesti.

 Kansain kauppamiehet viheltävät sinua, että sinä niin äkisti hävinnyt
 olet, ja et silleen taida tulla ylös ijankaikkisesti.»

Profeetta Hesekielin sanat ovat kaunopuhelias todistus Foinikian
mahtavimman kaupungin laajoista kauppasuhteista kuudennen ja
seitsemännen vuosisadan vaiheessa e.Kr. ja yleensäkin Itämaitten
silloisesta vilkkaasta teollisuudesta ja tavaranvaihdosta.



Purppuran valmistaminen ja vuoriteollisuus.


Foinikian teollisuuksista oli purppuran värjäys kuuluimpia ja
tuottavimpia. Foinikit itse pitivät tätä taitoa niin korkeassa arvossa,
että luulivat sitä itse Melkart-jumalansa keksinnöksi. He perustivat
kauppapaikkoja ja siirtokuntia etäisiin maihin yksinomaan purppuran
vuoksi.

Vanhain kirjailijain tietojen mukaan Foinikit tämän kalliin väriaineen
valmistamiseen käyttivät erästä simpukkaa, joka on Välimeressä yleinen;
aallot vielä tänä päivänä vierittävät sen kuoria joukottain rannoille.
Simpukat otettiin kuorestaan ja keitettiin lyijyisissä astioissa ja
siitä saatuun liemeen kastettiin kankaat. Kasteltu vaate levitettiin
päivänpaisteeseen, jossa se valon vaikutuksesta tummeni ja sai
purppuran värin. Moinen auringon itsensä synnyttämä väri ei ajan mukana
virttynyt, ja siitäkin syystä purppuraa pidettiin Vanhalla ajalla
arvokkaimpana kaikista väreistä. Paras purppura oli mustansinistä,
mutta hohti kaikenlaisin vivahduksin, sen mukaan miten valo lankesi;
varsinkin siinä näkyi veripunaisia vivahduksia, mutta kankaan
varsinainen väri ei ollut punainen.

Vielä Roomalaisten aikana oli Tyroksen purppura niin suuressa arvossa,
että keisari Augustuksen sanotaan kerran, tavallista kauniimpaa
purppuraa saatuaan, luvanneen lähteä näyttämään itseään kansalle,
kuinka kauniit vaatteet hänellä oli.

Purppuraväriä varten oli koottava suunnattomat määrät kuoria, siinä
yksi syy sen kalleuteen. Vielä tänäpäivänä on Tyroksen ja Sidonin
läheisyydessä kivikoviksi muuttuneita riuttoja, joitten on huomattu
kauttaaltaan olevan värjäykseen käytettyjen purppurasimpukkain kuoria.
Toisia syitä purppurakankaitten kalleuteen olivat valmistuksen
hienoudet ja salaisuudet. Väriainetta eri tavoin käsittelemällä saatiin
kankaille hyvin vaihtelevia värivivahduksia. Niin suuressa voimassa oli
tämä teollisuus Tyroksessa, että muukalaiset valittivat koko kaupungin
siitä haisevan kynsilaukalle. Purppurakankaihin käytettiin enimmäkseen
kaikkein hienointa villaa. Hienoin villa taas saatiin Vanhalla
ajalla Espanjasta, ja siinäkin yksi syy, joka kiinnitti Foinikkeja
tähän maahan. Mutta hienointa liinavaatettakin ja myöhemmin silkkiä
värjättiin purppuralla. Näitä kallisarvoisia kankaita käytettiin
temppelien esiripuiksi ja ylhäisten vaatteiksi. Babylonian, Assyrian
ja Persian hallitsijat kokosivat aarrehuoneihinsa suunnattomat pinot
purppurakankaita.

Yhtä tärkeä kuin purppuran valmistus oli vuoriteollisuus. Sitä
harjotettiin Foinikian rajavuorissa ja niitten tyhjennyttyä laajalti
muissakin maissa. Varsinkin Tarsiksesta Foinikit löysivät suunnattoman
rikkaita metallisuonia, joita he vuosisatoja käyttivät hyväkseen,
hyötyen niistä valtavasti. Metalleista taottiin kotimaassa kaikenlaisia
aseita, jaloimmista valmistettiin astioita ja koristeita.

Foinikian vuoriteollisuus näyttääkin olleen jo korkealle kehittynyt.
Siihen viittaa eräs kuvaus, joka on säilynyt Jobin kirjassa, ja
joka hämäryydestään huolimatta käy aivan selväksi, kun ajattelemme
sen tarkottavan sen aikuista vuorikaivosta. Se käy merkillisellä
tavalla yhteen joku vuosisata myöhempäin kreikkalaisten kuvausten
kanssa, joitten selvyys ei jätä sijaa epäilykselle. Koska tämä kohta
suomalaisessa Raamatussa on hämärästi käännetty, niin julkaisemme sen
englantilaisen raamatunkäännöksen johdolla korjatussa muodossa (Jobin
kirja, 28 luku, 1—11):

 »Hopialla on kaivantonsa, ja kullalla sija, jossa se puhdistetaan.

 Rauta otetaan maasta, ja kivistä vaski valetaan.

 Pimeydelle asettaa ihminen lopun, ja etsii viimeisiin rajoihin saakka
 kalliot, jotka ovat vahvassa pimeydessä ja kuoleman varjossa.

 Hän avaa kaivoksen kaukana sieltä missä ihmiset asuvat; niitä ei tiedä
 jalka, joka ylitse kulkee. Ne riippuvat kaukana ihmisistä ja heiluvat
 puoleen ja toiseen.

 Vilja kasvaa maan päällä, mutta samalla maa mylleröidään, ikäänkuin
 tulella.

 Siellä on kallioissa sopivin paikka, ja kulta on mullan seassa.

 Sitä polkua ei ole yksikään petolintu tuntenut, eikä haukan silmä
 nähnyt.

 Ylpeät pedot eivät ole sitä tallanneet, eikä raju jalopeura käynyt.

 Kädellään hän rupeaa kovaan kallioon ja kukistaa vuoret juurineen.

 Hän leikkaa ojia kallioon ja hänen silmänsä näkee kaikki kalleudet.

 Hän sitoo joet, etteivät ne juokse; ja salatut hän saattaa päivän
 valkeuteen.»

Nämä merkilliset värssyt sattuvasti muistuttavat nykyaikaistakin
vuorimiestä, joka louhii tiensä kallioitten uumeniin ja tukkii tai
johtaa pois vastaan sattuvia vesisuonia. Varmaan oli siis malmien
louhimisen taito jo hyvin pitkälle kehittynyt Vanhalla ajalla, vaikkei
sen käytettävänä ollutkaan nykyisiä voimakkaita räjähdysaineita.



Foinikialaiset siirtokunnat.


Metallien ehtyminen Välimeren itärannikon vuorikaivoksista ja
purppurasimpukan väheneminen sikäläisillä rannoilla lieneekin
alkuaan saanut Foinikit ulottamaan retkiään yhä laajemmalle Kreikan
etelärannatse, Jooniansaarien sivu, he purjehtivat Etelä-Italiaan
ja Sisiliaan ja ehkä sieltä edelleen Sardiniaan, jonka rikkaita
metallisuonia on ikivanhoista ajoista louhittu. Sisilian rannoille
he niemille ja rantasaarille rakensivat kehän asemia, joista tehtiin
kauppaa saaren asukkaitten kanssa. Sisiliasta oli lyhyt purjehdus
meren poikki Afrikan puolelle, jonne jo hyvin varhaisina aikoina
perustettiin Utika niminen siirtokunta ja myöhemmin lähelle tätä
Karthago. Karthagosta paisui kauppavalta, joka vallitsi Välimeren
länsipuolta, kunnes Roomalaiset sen vallottivat ja maan tasalle
hävittivät. Purjehduksen turvaamiseksi Foinikit muun muassa valtasivat
ja linnottivat Maltan, joka oivallisine satamineen nykyään on
Englannin vallan tärkein tukipaikka Välimerellä. Sardiniasta taas,
jonka muinaismuistot vielä tänäpäivänä viittaavat Foinikkien taajoihin
retkiin, oli lyhyt taival Balearien saarille ja sieltä edelleen
Tarsikseen, josta tuli Foinikkien kaupan päämaita.

Tarsis nimellä tarkotettiin laajemmassa merkityksessä koko
Etelä-Espanjaa, suppeammassa merkityksessä taas Andalusiaa,
Tartessos-joen eli nykyisen Guadalquivirin laaksoa. Jokea noustiin
pitkät matkat sisämaahan seutuihin, »joissa joen juuret olivat
puhtaassa hopeassa». Siellä näyttävät siis Tarsiksen rikkaimmat
hopeakaivokset olleen. Tarun mukaan sikäläisten vuorien hopeapitoisuus
oli tullut ilmi suuren metsävalkean kautta, jonka sammuttua maan
pinnalla huomattiin sulaneesta hopeasta syntyneitä juomuja. Iberiläiset
alkuasukkaat, jotka eivät tunteneet hopean arvoa, möivät sitä
viekkaille Foinikeille pilahinnasta, ja pian Foinikkeja alkoi saapua
niin runsaasti, että he saattoivat vallata itse suonialueet ja perustaa
sinne erinomaisen tuottavia hopeakaivoksia. Etelä-Espanjan rannikolle
rakennettiin pieniä kauppa-asemia ja lähelle Tartessos-joen suuta Gades
(Cadiz), josta kasvoi suuri ja mahtava, kauas Atlantin merellekin
toimiaan ulottava kaupunki. Näin saatettiin kaikella tarmolla etsiä
hopeata, joka löytöpaikkojen harvinaisuuden vuoksi oli Vanhalla ajalla
melkein yhtä suuressa arvossa kuin kulta. Laivanlastittain kuljetettiin
jaloa saalista kotimaahan Foinikiaan, josta se edelleen valui kaupan
mukana itäänpäin. Siitä valmistettiin kaikenlaisia koristeita ja
talousastioita. Paitsi Tarsiksesta sitä ei saatu mainittavampia määriä
muuta kuin Baktriasta ja Mustanmeren kaakkoiskulmalla olevista vuorista.

Gibraltarin salmen etelärannalle perustivat Foinikit Tingis nimisen
kaupungin, jonka paikalla nykyinen Tanger on. Tässä kaupungissa oli
tarun mukaan ikivanha, Melkartin kunniaksi rakennettu temppeli. Melkart
jumala (kreikkalaisten Herakles) oli muka sotaretkellä auringonlaskun
maahan murtanut tässä kannaksen, joka erotti Välimeren valtamerestä.
Salmen etelärannalla, nykyisen Ceutan luona olevaa vuorenmöykkyä ja sen
pohjoisrannalla olevaa Gibraltarin kalliota sanottiin siitä »Melkartin
patsaiksi», koska ne, kauas mereen pistäen ja etäälle näkyen,
vartioivat Välimerta ja valtamerta yhdistävää salmea. Kreikkalaiset
muuttivat nimen »Herakleen patsaiksi» oman sankarinsa mukaan, jolla
muutoinkin on niin paljon yhteisiä piirteitä tyrolaisten jumalan
kanssa, että Kreikkalaiset luultavasti ovat itse jumal'sankarinkin
Foinikeilta lainanneet. Herkuleen patsaitten nimen nämä kalliot sitten
ovat saaneet pitää kautta aikain, nimen Roomalaisilta perityssä
muodossa.

Gades ei kuitenkaan kauaksikaan jäänyt Foinikkien meriretkien
etäisimmäksi päätteeksi. He jatkoivat matkojaan sekä etelää kohti,
pitkin Marokon rantoja, että luultavasti pohjoiseenkin päin, ensinnä
ympäri Iberian niemimaan ja pitkin Ranskan rantoja Bretagneen saakka,
jonka edustalla oleva Ouessantin saari oli tärkeä kauppapaikka. Siihen
nimittäin saapui Kanaalin poikki tina. Vanhimpina aikoina näyttävät
näitten rantain asukkaat, jotka olivat rohkeita merenkulkijoita,
itse välittäneen tinan kuljetusta. Tosin mainitaan Foinikkien tällä
suunnalla purjehtineen sekä Englantiin, että vielä kauemmaksikin,
Pohjanmerelle ja Itämerelle saakka, joka oli vanhastaan kuulu
meripihkan saantipaikkana, mutta siihen viittaavat tiedot ovat
epävarmat. Ei ole Iberian niemimaan länsirannalta, sen enempää kuin
pohjoisempaakaan löydetty foinikialaisten siirtokuntain merkkejä.
Yhdestä asutusyrityksestä on kuitenkin säilynyt tieto. Sen teki
karthagolainen Himilko samaan aikaan, kun Hanno purjehti pitkin Marokon
rannikkoa eteläänpäin. Gibraltarin eteläpuolella näyttävät Foinikit
jo aikaisin saaneen varmemman jalansijan. Nykyisessä Marokossa oli
varmaan heidän kauppa-asemiaan. Siitä eteenpäin ei kuitenkaan moneen
aikaan purjehdittu, koska rannikko on enimmäkseen autiota ja lisäksi
matalaa, vedetöntä hiekkaerämaata. Vasta Karthago yritti tunkeutua
vielä etemmäksi. Tämä siirtokunta aikain kuluessa erosi kokonaan
emäkaupungistaan Tyroksesta ja voimistui itsenäiseksi suurvallaksi,
säilytti tosin foinikialaisen kielensä, mutta sekaantui vähitellen
ympärillä asuvain kansain kanssa, niin etteivät Karthagon Puunilaiset
enää olleet puhtaita Foinikkeja.



Foinikkien löytöretket.


Tarmokkaasti Karthago jatkoi Foinikkien vanhaa merenkulkua ja kauppaa
ja esiintyi suurilla voimilla, minne se yrityksensä suuntasikin.
Merkillisimpiä Karthagon yrityksistä on eräs retki, joka tapahtui
Afrikan luoteisrannikolle ja jonka tarkotus oli voittaa Saharan
vaikea rantakaistale ja tunkeutua etelää kohti tuntemattomiin maihin.
Retkeä johti Hanno niminen karthagolainen päällikkö. Palattuaan
hän ripusti siitä kertomuksen johonkin Karthagon temppeliin, niin
tärkeänä sitä pidettiin, ja sen kautta retki tuli kreikkalaisille
kirjailijoille tunnetuksi. Roomalaisen Pliniuksen teoksissa tieto
säilyi jälkimaailmalle. Hannon retki on ensimäisiä suurisuuntaisia
siirtolais- ja löytöretkiä, josta on säilynyt varma tieto, kertomus
siitä löytöretkien historian merkillisimpiä asiakirjoja.



Karthagolaisen Hannon retki.


Siihen aikaan kun Karthagon mahti oli ylimmillään (5:nnen vuosisadan
keskivaiheilla e.Kr.), kertoo Plinius, antoivat Karthagon
vallanpitäjät Hannon johdettavaksi meriretkikunnan, johon kuului 60
viiskymmensoutuista alusta ja 30,000 siirtolaista, sekä miehiä että
naisia. Hän sai toimekseen perustaa niistä siirtokuntia Herkuleen
patsaitten ulkopuolelle Afrikan luoteisrannalle. Kun laivue oli
kulkenut salmen kautta, niin se purjehti rannikkoa (nykyisen Marokon
rantaa) seuraten lounaita kohti ja perusti kahden päivämatkan päähän
Thymiaterion nimisen siirtokunnan. Sitten laivat jatkoivat matkaa
länttä kohti Soloeiksen metsäiseen niemeen (nykyiseen Kap Kantiniin
saakka), johon rakennettiin merenjumalan temppeli. Tästä niemestä,
jota vanhaan aikaan yleensä pidettiin Pohjois-Afrikan eli Libyan
läntisimpänä niemenä, retkikunta laski edelleen itää kohti. Puolen
päivämatkan jälkeen kuljettiin meren ääressä olevan järven ohi, jonka
rannoilla kasvoi taajaa korkeata kaislikkoa ja oli paljon elefantteja
ja muita eläimiä. Kun oli vielä purjehdittu päivä, niin perustettiin
viisi uudisasutusta rannikolle. Sen tapahduttua jatkettiin matkaa ja
saavuttiin Liksos nimiselle, Libyasta tulevalle suurelle joelle. Tämän
virran suistamossa asui karjanhoidolla elävää kansaa, jonka kanssa
Hanno ryhtyi ystävälliseen seurusteluun. Joen lähteitten sanottiin
olevan vuorimaassa, joka oli täynnään petoja ja riistaa. Siellä myös
oli ihmeellisiä ihmisiä, jotka asuivat luolissa ja juoksivat vielä
hevostakin nopeammin.

Saatuaan Liksolaisilta tulkkeja Hanno purjehti edelleen kaksitoista
päivää pitkin autiota rannikkoa, joka kulki etelää kohti, sitten
päivämatkan itää kohti syvälle maan sisään pistävään lahteen, jossa
oli Kerne niminen saari, ja tähän saareen jätettiin asukkaat. Suurin
osa mukana olevista siirtolaisista oli jo ennen viety. Hanno päätteli,
että tämä paikka oli yhtä kaukana Herkuleen patsaista kuin ne olivat
Karthagosta. Matkaa jatkettiin sitten edelleen ja tultiin virralle
ja sen jälkeen järvelle, jossa oli kolme saarta. Järvi, josta laski
mereen suuri joki, oli niin laaja, että kului kokonainen päivä sen
toiseen päähän soudettaessa, ja toisessa päässä oli korkeita vuoria.
Vuorilla asui villejä, eläimennahkoihin puettuja ihmisiä, jotka kiviä
heitellen estivät laivaväkeä nousemasta maihin. Karthagolaisten
laivain täytyi sen vuoksi lähteä tästä vihamielisestä seudusta, jonka
jälkeen ne saapuivat toiselle suurelle joelle, jossa oli runsaasti
virtahepoja ja krokodileja. Tuntemattomasta syystä retkikunta kuitenkin
tässä keskeytti matkansa ja palasi Kernen saarelle. Mutta pian
lähdettiin uudelleen etelää kohti. Purjehdittiin kaksitoista päivää
pitkin rannikkoa, jolla asui etioppialaisia. Nämä olivat kuitenkin
niin arkoja, että heti pakenivat, kun muukalaiset astuivat maihin.
Kahdentenatoista päivänä nähtiin korkea vuori, niemi, jolla kasvoi
suuria metsiä, ja näissä metsissä oli hyvänhajuisia puita. Kului kaksi
päivää, ennenkuin oli päästy tämän niemen ympäri. Sitten tultiin
paikkaan, jossa oli rannassa aukko. Aukon ympärillä oli lakeus, jolla
yöllä paloi paljon tulia, sekä isoja että pieniä. Kun oli tästä saatu
raitista vettä, niin purjehdittiin eteenpäin viisi päivää ja saavuttiin
suureen merenlahteen, jota liksolaiset tulkit sanoivat Lännen sarveksi.
Tässä lahdessa oli suurenlainen saari ja sen keskellä järvi, jossa
jälleen oli saari. He astuivat maihin, mutta eivät nähneet ihmisiä;
päivänvalossa he näkivät ainoastaan valtavaa metsää, jossa vallitsi
synkkä hiljaisuus. Mutta heti kun oli tullut pimeä, niin näkyi
lukemattomia liekkejä ja Hannon väki kuuli suuren metelin, ikäänkuin
suuren väkijoukon elämöidessä ja pauhatessa huiluilla, rummuilla ja
symbaleilla. Karthagolaiset siitä ylenmäärin kauhistuivat, poistuivat
kiiruumman kautta kamalalta saarelta ja purjehtivat edelleen rannikkoa
pitkin, joka kaikkialla näytti palavan tulessa. Maan korkealla olevista
paikoista valui leveitä tulivirtoja alas mereen. Kauhistuneina
he riensivät edelleen ja saapuivat neljäntenä vuorokautena yön
aikaan maahan, joka myös oli tulessa. Keskellä oli valkea, joka
oli kaikkia muita suurempi ja näytti ulottuvan tähtiin saakka.
Päivällä se huomattiin ylen korkeaksi vuoreksi, joka nimitettiin
»Jumalten vaunuksi». Kun oli purjehdittu vielä kolme päivää palavaa
rannikkoa pitkin, niin saavuttiin merenlahteen, jota nimitettiin
»Etelän sarveksi». Tässäkin lahdessa oli saari, saaressa oli järvi ja
järvessä taas pienempi saari. Saarella asui villi-ihmisiä, joilla oli
ylt'yleensä karvainen ruumis, ja varsinkin oli vaimonpuolisia paljon
enemmän kuin miehiä. Tulkit sanoivat Karthagolaisille, että niitä
nimitettiin »gorilloiksi» (eli gorgadeiksi). Koetettiin saada kiinni
muutamia miehistä, mutta siitä ei tullut mitään, koska ne juoksivat
nopeaan ja puolustivat itseään urhoollisesti, kiviä nakellen. Vaimoista
saatiin kuitenkin kolme kiinni, mutta koska ne raivoissaan purivat
ja kynsivät, niin ne täytyi tappaa. Nahkat vietiin Karthagoon ja
ripustettiin jumalatar Astarten temppeliin. Tästä saaresta käännyttiin
paluumatkalle, koska ruokavarat alkoivat olla lopussa.

Tämän ensimäisen tunnetun löytöretken paikkoja on vertaamalla
nykyoloihin koetettu saada selville. Se onkin likimain onnistunut,
vaikka selitysyritykset tekstin turmeltumisen vuoksi monessa kohden
ovat ristiriitaiset. Hanno mainitsee erityisesti näkemiään saaria ja
järviä, joihin hän näyttää kiinnittäneen erityistä huomiota siitä
syystä, että Foinikkien oli tapana perustaa asemansa saarille,
jotta niitä oli helpompi puolustaa. Kernen asemaa ei ole voitu
varmasti määrätä, koska tämä osa Afrikan rannikkoa laakeutensa
ja hiekkaisuutensa vuoksi on historiallisellakin ajalla ollut
melkoisten muutosten alainen aallokon ja merenvirtain vaikutuksesta.
Todennäköisesti oli Kerne sama kuin nykyinen Hernen saari, joka
on Saharan rannalla käännepiirin kohdalla, Rio de Oron mutkassa.
Liksolaisten suuri joki epäilemättä on Wadi Draa, jonka enimmäkseen
vedetön uoma päättyy mereen vastapäätä Kanarian saaria. Metsäin
peittämä laaja vuoriniemi taas varmaankin oli Afrikan läntisin nokka,
Kap Verde eli Viheriäniemi, joka juuri on saanut nimensä vihannasta
kasvistostaan. Joki, jossa nähtiin krokodileja ja virtahepoja,
on Senegal ja lakeuden ympäröimä aukko Gambiajoen suistamosuppu.
Vaikeampi on sitävastoin ollut saada selville, mitkä ovat ne molemmat
pitkät lahdet, »Lännen sarvi» ja »Etelän sarvi», jotka Hanno
mainitsee. Varmasti ei sitäkään tiedetä, mikä hänen mainitsemansa
korkea vuori, »Jumalten vaunu» oli. Yöllä nähdyt tulivirrat sitä
vastoin näyttävät saavan selityksen eräästä tavasta, joka on näitten
seutujen alkuasukkaitten kesken yleinen vielä tänä päivänä. Sadeajan
päätyttyä he polttavat kuivuneen, miehenkorkuisen heinän, jonka kautta
hävitetään paljon vahingollisia pikkueläimiä ja maa samalla tuhkalla
väkevöidään. Usein nämä palot kestävät monta päivää ja ovat yöllä
mereltä nähden valtava näytelmä. Meteli taas, jota karthagolaiset
merimiehet öisin kuulivat, saa niinikään selityksensä nykyisistä
tavoista. Keski-Afrikan neekerien on tapana loikoa päiväsydämen
polttavan helteen aikana majoissaan ja vasta auringon laskettua ja
ilman vilvastuttua kokoontua iltaa viettämään laululla, tanssilla ja
meluavalla soitolla. Samalla viritetään suuria tulia, jotta petoeläimet
ja sääsket pysyvät loitompana. Ehkä Kannon väki kuuli juuri semmoista
yöllistä elämöimistä. Mutta mahdollista on sekin, että rannikkolaiset,
nähdessään merellä outoja kulkijoita, päristelivät sotarumpujaan.
Kaikkein suurinta huomiota on Kannon kertomuksessa kuitenkin herättänyt
gorillain mainitseminen. Juuri siitä on luonnontieteeseen periytynyt
»gorillan» nimi suurimmalle apinalle. Toiset arvelevat Kannon tavanneen
suuria apinoita ja niitä ihmisiksi luulleen, toiset taas Länsi-Afrikan
kääpiökansoja, jotka matkustajain kertomuksien mukaan tosiaan ovat
tavallista karvaisempia.

Yhdenmukaisuus Kannon ja uudempain matkustajain kokemuksien välillä
Afrikan alkuasukkaitten kesken on erittäin sattuva. Tämä koruton
totuuden leima niin ikivanhassa kertomuksessa vaikuttaa erinomaisen
virkistävästi, sillä tavallisesti on vanhain matkustajain jutuissa
lisänä niin paljon tarua, että totuutta usein on vaikea erottaa
mielikuvittelemista.



Himilkon retki.


Samaan aikaan, kun Hanno purjehti tutkimaan ja asuttamaan Afrikan
luoteisrannikkoa, sai Pliniuksen kertomuksen mukaan toinen
karthagolainen päällikkö, Himilko nimeltään, toimekseen suunnata
Melkartin patsailta pohjoiseen. Himilkon retkestä ei kuitenkaan ole
säilynyt luotettavia tietoja. Plinius vain mainitsee, että se tapahtui
yksin ajoin kuin Hannonkin, ja että sen tarkotuksena oli Europan
länsirantain tutkiminen. Vasta Avenius niminen roomalainen kirjailija
antaa siitä tietoja eräässä runossa neljänneltä vuosisadalta j.Kr. Kun
hän nimenomaan mainitsee Himilkon ja tietonsa hänen kertomikseen, niin
voitanee siitä päättää, että Himilkon kertomus oli samalla tavalla
temppeliin ripustettu kuin Hannonkin; mutta minkä välikäsien kautta se
vihdoin niin monen vuosisadan kuluttua Aveniukselle joutui, siitä ei
tämä kirjailija mitään mainitse. Kertomus onkin niin paljon muuttunut
ja sekaantunut, että Aveniuksen runosta on mahdoton saada täyttä selvää
punilaisen päällikön rohkeista purjehduksista. Mutta eräät piirteet
viittaavat siihen, että hän sai käyneeksi hämmästyttävän kaukana
valtamerellä.

Himilko näyttää purjehtineen Gadeksesta pitkin Iberien niemimaan
länsirantaa pohjoiseen päin ja saapuneen vihdoin »Oestrymnidien
saarille», jotka olivat saman nimisen niemen edustalla. Tämä seutu
luultavasti oli nykyisen Bretagnen nokka. Saariston asukkaat olivat
olleet rohkeita purjehtijoita ja kulkivat meren poikki Irlantiin
ja Englantiin vuodista neulotuilla veneillä. Samanlaisia tietoja
heistä kertoi myöhemmin Caesar. Himilko oli maininnut, että sekä
Karthagolaiset että Gadeslaiset usein purjehtivat Oestrymnidien niemeen
saakka, arvatenkin tinaa ostamaan.

Sieltä näyttävät punilaiset laivat, joko tuulien ajamina taikka
tahallaan, purjehtineen kauas Atlantin merelle ja tulleen seutuihin,
joissa ei ollut yksikään käynyt. Merellä oli ollut sankkoja sumuja
ja se oli ollut aivan tyyni. Avenius kertoo sitten seikkoja, jotka
viittaavat siihen, että keskellä Atlantin merta oleva Sargassomeri
ehkä oli tämän retken kautta tullut tunnetuksi. Sargassomeri on saanut
nimensä uiskentelevista leväkasveista, joita meren pinta on täynnään.
Ennen luultiin tämän levän kasvavan vapaasti meren pinnalla, mutta
nykyään tiedetään sen olevan Länsi-Intiasta kotoisin, jossa myrskyt
sitä pohjasta repivät ja merivirrat sitten kuljettavat kauas ulapoille.
Keskellä Atlantin merta on eräs alue, jota merivirrat laajana pyörteenä
kiertävät, ja tälle alueelle, joka on jonkun verran pohjoiseen
päiväntasaajasta, kokoontuu uiskentelevaa sargassolevää niin viljalti,
että Columbus aikanaan siihen tullessaan pelkäsi laivansa takertuvan.
Pitkälliset tyynet ovat alueelle niinikään ominaisia. Avenius mainitsee
runoissaan, että merivirtain keskellä oli runsaasti meriruohoa, joka
esti laivain kulkua, ja että meren mataluuden vuoksi ainoastaan
vaivalla päästiin läpi. Ja merihirviöitä siellä oli joka puolella.
»Nämä seikat karthagolainen Himilko sanoo omin silmin nähneensä.»

Eräässä toisessa Vanhan ajan teoksessa, jonka kirjottajaa ei tunneta,
mainitaan seuraavaa: »Sanotaan, että kun Gadeksen foinikit itätuulella
purjehtivat Herkuleen patsailta, niin he neljän päivän kuluttua tulevat
autioon paikkaan, joka on täynnään merilevää ja ruohoa. Vuoksiveden
aikana tämä uppoo ja luodeveden tullessa kelluu veden pinnalla,
ja sillä paikalla on suunnattomat määrät uskomattoman suuria ja
lihavia tynnyskaloja.» Nämä leväkentät kuitenkin ovat selvästi olleet
pohjassa kiinni, eikä kuvaus sen vuoksi sovi Sargassomereen, jossa
on kilometrejä vahvalti vettä. Mutta tämäkin maine viittaa siihen,
että Foinikit mahtoivat jo aikaisin tehdä laajoja meriretkiä Atlantin
ulapallekin.

Azorien saarilta, jotka jo ovat kaukana meressä Amerikan tiellä, onkin
löydetty punilaisia rahoja. Saaret lienevät siis olleet tunnetut
Karthagon rohkeille purjehtijoille. Varmaa on, että he jo olivat
saaneet jalansijan Kanarian saarilla.



Idän väylät.


Foinikian valtiollinen mahti oli suppearajainen. Sen asukkaat
hallitsivat ainoastaan kapeata rantakaistaletta, jota Libanonin
vuoristo tosin suojeli, mutta myös esti laajentamasta valtaansa
sisämaahan päin. Päin vastoin Foinikkien, huolimatta mahtavasta
vuorimuuristaan ja osaksi merenluodoille rakennetuista, linnotetuista
ja laivastoilla suojelluista kaupungeistaan, monet kerrat täytyi
alistua vieraitten vallottajain alamaisuuteen, ja lopulta he kokonaan
menettivät itsenäisyytensä.

Välimerelle heillä oli kaikkina aikoina vapaa pääsy, mutta sitä vastoin
sulkivat vieraat välillä olevat maat heiltä kaiken yhteyden Intian
meren kanssa, jolle Välimeren itäosista ikivanhoista ajoista kävi
tärkeä kauppa.

Voidakseen päästä Intian merelle Foinikkien sen vuoksi täytyi liittyä
niihin valtoihin, jotka hallitsivat välisiä maita. Siitä aiheutuivat
ystävälliset välit Foinikian ja Juudan valtakunnan välillä, siitä
syystä olivat myös sovinnolliset suhteet Egyptiin Foinikeille aina
tähdelliset.

Heprealaisten hallitsijat olivat ensimäisen ja toisen vuosituhannen
vaiheessa vallottaneet Kuolleen meren eteläpuolella olevan maan
Punaisen meren rannoille saakka. Sillä puolella asui heimolainen,
Raamatun mukaan Esausta polveutuva Edomilaisten kansa, joka kuitenkin
oli elänyt Heprealaisten kanssa ainaisissa riidoissa. Saul ja David
kukistivat Edomilaiset, Salomo alkoi käydä heidän maansa kautta ylen
tuottavaa Ofirin kauppaa. Tämän kaupan välittäjinä olivat Foinikit.
Maamatka Kuolleen meren eteläpäästä Akaban lahteen, joka pistää Sinain
niemimaan itäpuolitse kauas koillista kohti ja on Kuolleen meren syvän
laakson suoranainen jatko, on ainoastaan 180 kilometriä. Kuljettava
maataival ei siis tuotteiden suureen kauppa-arvoon nähden ollut suuri.
Tämä kauppatie oli niin tärkeä, että Juudan hallitsijat seuraavinakin
vuosisatoina ponnistivat kaikki voimansa pitääkseen sen avoinna.
Vihdoin kuitenkin Edomilaiset voittivat takaisin itsenäisyytensä ja
samalla kauppayhteys sulkeutui.

Kuuluimmat Idän kaupparetkistä ovat Raamatun kertomuksen kautta ne,
jotka Salomonin aikana tapahtuivat Ofiriin. Sieltä tuotiin niin
paljon kultaa, että Salomo saattoi teettää pöytäastiansakin kullasta.
Raamatussa kerrotaan, että Tyroksen kuninkaan Hiramin laivat toivat
Salomolle kultaa, ebenpuuta ja norsunluuta Ofirista ja Sabasta;
Tarsiksen merellä hänellä sitä vastoin oli omia laivoja, jotka
purjehtivat liitossa Hiramin laivain kanssa. Yhteistyö Foinikkien ja
Juutalaisten välillä siis suuresti hyödytti kumpiakin. Juutalaiset
hankkivat vapaan pääsyn Idän vesille, Tyros heille toi tavaroita
ja opetti maanviljelyksestä ja karjoistaan eläviä Juutalaisia
purjehtimaan. Juudan vaikutus Ofirin väylillä kasvoi niin, että Saban
kuningatar tuli Jerusalemiin nimenomaan ihailemaan Salomon rikkautta ja
viisautta.



Missä oli Ofir?


Mikä oli tuo ihmemaa, josta Salomo ja monet muut ruhtinaat saivat
niin ylellisiä rikkauksia? Siitä on paljon arveltu, mutta varmaa
vastausta ei voida vieläkään antaa. Toisten luulojen mukaan ei Ofir
ollut Arabian eteläpäätä kauempana, toiset arvelevat sen tarkottaneen
Intiaa, jossa, Indos virran suulla, vielä elää »Abhiraksi» itseään
nimittävä kansa. Uusimmat tutkijat taas kallistuvat siihen luuloon,
että se oli Afrikan itärannikolla, Sofalassa saakka. Joku vuosikymmen
takaperin löydettiin siellä maan sisässä kehittynyttä kansaa todistavia
ikivanhoja kaivoksia ja linnakaupunkien pohjia. Mahdollista on sekin,
että Ofirin nimi yleensä käsitti kaikkia niitä itäisiä kauppateitä,
joitten reitit yhtyivät Punaisen meren pohjukkaan. Saba varmaan
tarkottaa Etelä-Arabiaa, jolla tässä kaupassa oli välittävä asema ja
siis hyötymisenkin tilaisuus. Savusteet ja hajuyrtit arvatenkin tulivat
kuivasta Arabiasta ja Somalimaan rannikolta, muut kuuman ilmanalan
tuotteet Intiasta, kulta sitä vastoin Etelä-Afrikasta, sillä Intia ei
koskaan ole ollut rikasta luonnonkullasta.

Noin 300 kilometriä Sofalan rannikolta maan sisään on Mashonamaasta
löydetty rauniokaupunkeja — kuuluisin on Simbabye, — jotka monesta
merkistä päättäen ovat jonkun seemiläisen kansan muinaisrakennuksia.
Simbabyen rauniot, jotka ovat 60 m. korkealla linnavuorella, sisältävät
linnotusten, temppelien, verstaitten ja asuinrakennusten pohjia, ja
koko paikkaa kierii viittä metriä vahva, hakatuista kivistä ilman
savea valmistettu muuri. Rakennusten sijotuksesta on päätetty, että ne
olivat aurinkoa palvelevan kansan tekoa. Raunioitten läheisyydessä on
huomattu jäännöksiä samanlaisista pengerviljelyksistä kuin vielä tänä
päivänä käytetään Etelä-Arabiassa. Näyttää sen vuoksi todenmukaiselta,
että Foinikit yhdessä Sabalaisten kanssa jo hyvin vanhoina aikoina
olivat tunkeutuneet Afrikan eteläosiin saakka, ja että se arabialainen
kauppiasasutus, jonka Portugalilaiset, etsiessään meritietä Intiaan,
tapasivat Sofalassa ja siitä pohjoiseen, juurtuu niin etäiseen
muinaisuuteen. Sofalassa ehkä kaivettiin Salomon kulta. Löydetyt
lukuisat kaivosjäännökset viittaavat varmasti siihen, että näitten
outojen kaupunkiyhteiskuntain tehtävä on ollut nimenomaan metallien
kaivaminen. Tavatut esineet ovat kuitenkin niin harvalukuiset,
etteivät ne suurta johtoa tarjoa tuon muinaiskansan määräämiseksi,
säilyneet kirjotukset ovat niin huonossa kunnossa, ettei niitä ole
voitu lukea. Kaikki merkit kuitenkin viittaavat siihen, että se kansa,
joka Mashonamaassa kerran rakensi ja kaivoi, asui outona vihamielisen
kansan keskuudessa, joka sitten näyttää äkkiä vallottaneen ja
hävittäneen kaikki nuo kaupungit. Löydetyistä Bushmanien alkuperäisiä
kivipiirroksia muistuttavista kuvista on arveltu, että seudussa siihen
aikaan myös asui tätä pientä, alhaisella kannalla olevaa kansaa, jota
korkeammat vallottajat pakottivat orjan työhön kullansulattimoissaan.
Siitä ovat ehkä saaneet alkunsa nuo vanhat itämaiset tarut kultaa
kaivavista muurahaisista. Joku matkustaja on luullut huomaavansa
niissä Kaffereissa, jotka nykyään asuvat Simbabyen ympäristössä,
selviä merkkejä seemiläisestä verensekotuksesta. Ja Sabi virran, joka
juoksee tärkeimpien rauniokaupunkien lähitse, luulevat toiset nimellään
muistuttavan muinoisia Sabalaisia. Tämä selittäisi, kuinka Salomon
ja hänen liittolaistensa oli niin helppo hankkia suunnattomat määrät
kultaa. Intia, joka luonnostaan on kullasta köyhä, multa jossa kullan
kysyntä aina on ollut suuri, olisi varmaan osannut jalolle metallille
määrätä kalliimman hinnan kuin Raamatun kertoma runsaus edellyttää.
Salomon kulta kaivettiin ja sulatettiin samanlaisessa uudismaassa kuin
Tarsiksessa hopea. Sama Mashonamaa on jälleen, vuosituhansien kuluttua,
maailman tärkeimpiä kultamaita.

Kun Heprealaisten yhteys Akaban lahteen katkesi, niin Foinikit
rupesivat Egyptiläisten ystäviksi, lujentaen siten ikivanhoja
yhteyksiä, jotka heillä oli Niilin laaksoon. Egyptin faraot näyttävät
paljon käyttäneen heidän välitystään kaupoissaan merentakaisten maitten
kanssa. Jo 14:llä vuosisadalla e.Kr. olivat faraot kaivattaneet
Niilin suistamosta Punaiseen mereen kanavan, jota Foinikit varmaan
käyttivät. He pääsivät siis jo aikaisin laivalla omista satamistaan
Punaiselle merelle ja Ofiriin maataipaleen estämättä. Kanava kuitenkin
meni, arvatenkin huonon korjauksen vuoksi, aikain kuluessa tukkoon.
Farao Neko (619—604 e.Kr.) ryhtyi kaivamaan uutta kanavaa, mutta
työ heitettiin orakelilauseen vaatimuksesta kesken, koska se olisi
etupäässä hyödyttänyt ulkomaalaisia, siis Foinikkeja. Vasta seuraavalla
vuosisadalla persialaiset kuninkaat Egyptin vallotettuaan rakensivat
Nekon alkaman kanavan valmiiksi. Foinikialaisilla, jotka Persian vallan
alle jouduttuaan olivat sen merimahdin päätuki, oli siten vapaa pääsy
Intian merelle.



Afrikan ympäri purjehtiminen.


Farao Nekon toimesta Foinikit suorittivat loistavimman kaikista
meriretkistään: he purjehtivat Afrikan ympäri. Korvaamaton vahinko
on, ettei kertomusta tästä matkasta ole säilynyt, mutta niillä
tiedoilla, joita Herodotos Egyptissä ollessaan siitä sai, on siihen
määrään nähtyjen seikkain luonne, että purjehdusta nykyään pidetään
tapahtuneena totena. Herodotoksen käydessä Egyptissä, tutkimassa
tämän vanhan maan oloja ja tapoja, oli tapauksesta kulunut vasta
sataviisikymmentä vuotta ja tieto matkasta oli sen vuoksi voinut
hyvinkin säilyä, vaikkei hieroglyfeistä olekaan löydetty sille
vahvistusta.

Herodotos kirjottaa historiateoksessaan:

»Sillä Libya (Afrika) on selvästi meren ympäröimä, paitsi sitä osaa,
mikä rajottuu Aasiaan, kuten Egyptiläinen kuningas Neko ensimäisenä,
mikäli minä tiedän, on näyttänyt. Sen jälkeen nimittäin, kun hän
lakkasi kaivamasta Niilistä Arabian lahteen ulottuvaa kanavaa, hän
lähetti foinikialaisia miehiä laivoissa matkalle, käskien heitä
paluumatkallaan purjehtimaan Herakleen patsaitten kautta, kunnes
tulisivat Pohjoiseen mereen (Välimereen) ja sen kautta saapuisivat
Egyptiin. Foinikit läksivät matkaan Punaisesta merestä ja purjehtivat
pitkin Etelän merta. Ja aina kun tuli syysmyöhä, laskivat he maihin
ja kylvivät viljaa maahan, missä osassa Libyaa kulloinkin olivat
purjehtimassa, sekä odottivat leikkuuaikaa. Korjattuaan viljan he
purjehtivat pois, niin että he kahden vuoden kuluttua kolmantena
vuotena kiersivät Herakleen patsaitten ohi ja saapuivat Egyptiin. Ja
kertoivat, mitä minä tosin en saata uskoa, mutta mahdollisesti joku
toinen, että heillä purjehtiessaan Libyan ympäri oli aurinko oikealla
kädellä.»

Juuri tämä seikka, joka Herodotoksen mielestä tuntui uskomattomalta,
on paras todistus siitä, että matka todella tapahtui. Se nimittäin
osottaa, että foinikialaiset olivat purjehtineet päiväntasaajan
poikki eteläiselle pallonpuoliskolle, niin että he näkivät auringon
puolenpäivän aikaan pohjoisessa. Kun moinen ilmiö oli kokonaan
ristiriidassa sen ajan käsityksen kanssa maailman rakenteesta, niin oli
se selkeästi luonnosta tehty havainto.

Herodotos mainitsee, että Karthagolaiset, omain puheittensa mukaan,
olivat tehneet saman matkan. Ja eräs persialainen ylimys oli sitä
yrittänyt Xerxeen langettamaa kuolemantuomiota välttääkseen, vaikka
päinvastaiseen suuntaan. Hän ei kuitenkaan saavuttanut Hyvän toivon
nientä, josta matka olisi kääntynyt, vaan palasi aavan meren poikki
purjehdittuaan takaisin, koska muka laivat eivät enää uineet. Xerxes
silloin antoi panna kuolemantuomion täytäntöön, vaikka retki,
joka näyttää ulottuneen paljon etäämmälle kuin Hannon tekemä,
semmoisenaankin oli merkillinen saavutus.

Jos Foinikkien kauppasuhteista ja retkistä olisi säilynyt tietoja, niin
loisivat ne siis varmaan paljon valoa semmoisten seutujen muinaisiin
oloihin, jotka sitten vuosituhansiksi melkein kokonaan katosivat
Länsimaitten näköpiiristä. Mutta melkein kaikki, mitä he ovat voineet
muistoon kirjottaa, on hävinnyt, ja hyvin vähän toiveita on siitä, että
kaivauksienkaan kautta mitään enää päivänvaloon saadaan.

On kuitenkin luultavaa, etteivät he paljoa kirjottaneet. Foinikit
olivat itsekästä kauppakansaa, joka ehkä piti omana salaisuutenaan
laajan maantuntemuksensa, mikäli se oli mahdollista. He suojelivat
itseään siten kilpailulta. Vielä Roomalaisten merille ilmestyessä
Gadeksen laivurit koettivat salata heiltä tien Tinasaarille
(Kassiterideille, s.o. Bretagnen edustalla olevaan tinakauppapaikkaan).
Eräs roomalainen kirjailija kertoo kerran gadeslaisen laivan tahallaan
ohjanneen karille, eksyttääkseen vanavedessään purjehtivan roomalaisen
laivan samaan turmioon. Ja hänen kotikaupunkinsa vallanpitäjät
korvasivat laivurin kärsimän vahingon, pitäen hänen tekoansa
yhteishyvää suojelevana isänmaallisena tekona.

Laajemmalta kuin yksikään toinen Vanhan ajan kansa Foinikit merellä
retkeilivät, sen voimme pitää varmana. Vaikka he aina hakivat vain omaa
etuaan, mahtavia palvelivat ja säälimättä sortivat heikompia kansoja,
ryöstäen orjia sekä omiin tarpeihinsa että myytäväksi, milloin vain
uskalsivat, niin välittivät he kuitenkin toimeliaisuutensa kautta
Babylonin ja Egyptin sivistyksen leviämistä Välimeren rantamaihin ja
antoivat virikettä niissä asuvain lahjakkaiden kansain omintakeiseen
edistykseen. Kreikkalaisetkin auliisti tunnustivat heidän kauttaan
saaneensa tietonsa ja taitonsa, jopa uskonsakin alkeita. Foinikkien
laskemalla pohjalla Kreikkalaiset jatkoivat kultuurityötä, mutta
antoivat sille paljon korkeamman henkisen sisällyksen. Helleenit
eivät ainoastaan oppineet Foinikkien vertaisiksi merenkulkijoiksi
ja kauppiaiksi, vaan sulattivat heiltä saamansa ja egealaiselta
muinaiskansalta perimänsä ainekset aivan uudeksi, sekä käsitykseltään
että laajuudeltaan korkeammaksi kultuuriksi, joka jalosti ja
rikastutti Itämailta saadut alkeet ja laski perustukset Länsimaitten
nykyiselle sivistykselle. Mitä erittäin maantietoon tulee, eivät
tosin Kreikkalaiset merillä päässeet joka suunnalle yhtä kauaksi kuin
Foinikit, mutta he kartuttivat maantuntemusta muilla tahoilla monta
vertaa laajemmiksi kuin nämä. He eivät tietojaan salanneet, vaan päin
vastoin järjestivät ja säilyttivät ne kirjallisuuden kautta, yhdistivät
ne maantiedoksi. Ja niitten pohjalle he loivat maailman rakennuksesta
uuden käsityksen, joka rikkoi vanhat lapselliset uskon. Vihdoin he
määrittelivät maantieteelle suunnat ja tehtävät, jotka se vielä
tänäpäivänä hyväksyy.



KREIKKALAISET.



Iliadin ja Odysseian maantuntemus.


Vanhimmat tiedot Kreikkalaisten maantuntemuksesta saamme
Homeroksen runoista, jotka yleensäkin käsittävät kaikki tiedot,
mitä Kreikkalaisilla itsellään oli esiajoistaan. Mutta Homeroksen
runoissakin mainitaan löytöretkiä, jotka olivat vielä Iliadin
ja Odysseian tapauksiakin varhaisemmat. Semmoinen oli varsinkin
Argonautain retki, jota Odysseia mainitsee maailman kuuluksi.
Kertomukseen tuosta retkestä liittyi vähitellen paljon tarumaisia
aineksia, jotka sekottivat pois sen alkuperäistä sisällystä; mutta
kuitenkin siitä käy selville, että Kreikkalaiset jo esiaikoinaan
retkeilivät Mustanmeren rannoille, Kolkhiiseen. Toiset Kreikkalaisten
vanhoista retkeilytaruista näyttävät olevan foinikkilaista juurta,
ainakin Herakleen matkat Välimeren länsiosiin. Herakles itse oli
alkuaan foinikialainen jumala Melkart, niinkuin jo mainitsimme.
Välimeren länsiosista Kreikkalaiset siis näyttävät saaneen varhaisimmat
tietonsa Foinikeilta. Hyvin tunnettu oli heille sitä vastoin jo
vanhastaan ainakin se osa Vähän Aasian rannikosta, jossa Troia oli.
Iliadi siitä sisältää tarkkoja, nykyisiin paikkoihin sopivia kuvauksia.
Samoin tunnettiin Egean meren pohjoisrannikko, sitä todistaa kuvaus
Hera jumalattaren lennosta, kun hän saapui Ida vuorelle kohtaamaan
ylijumalaa Zeuta. Troian eteläpuoleltakin mainitaan Vähän Aasian
rannikosta useita paikkoja, mutta ei sitä vastoin ole viittauksia
siitä, että Vähän Aasian puolella jo silloin olisi ollut kreikkalaisia
siirtokuntia. Troialaiset kuuluivat thraakialaisiin kansoihin, jotka
melkoisesti erosivat Kreikkalaisista, vaikka luultavasti olivat heidän
heimolaisiaan.

Kreikasta itsestään sisältävät runot tietoja, joista päättäen maan
ulkopiirteistä oli saatu yleiskäsitys. Yhteistä nimeä ei maalla
kuitenkaan silloin vielä ollut, nimi Hellas, jonka Kreikkalaiset
myöhemmin sille antoivat, nimittäen sen mukaan itseään Helleeneiksi,
tarkotti Homeroksen runoissa vain pientä aluetta Thessaliassa.
Länsi-Kreikasta kuitenkin saamme vain hyvin vaillinaisia tietoja.
Pientä Akhelous jokea mainitaan eepoksessa maan mahtavimmaksi joeksi,
josta ainoastaan maailmaa kiertävä Okeano vei voiton. Ristiriitaisia
nykyolojen kanssa ovat tiedot Joonian saarista, varsinkin Ithakasta,
josta Odysseus oli kotoisin. Luultavasti on nimiä sen jälkeen
vaihtunut. Odysseian kuvaukset sankarin kodista eivät mitenkään sovellu
nykyiseen pieneen Ithakaan, yleensä otaksutaan nimen eepoksessa
tarkottavan nykyistä Leukasta eli Santa Mauraa. Pohjoisimpana
mainitaan Thraakian puolessa jo arokansoja, jotka joivat tamman
maitoa. Etelässä oli Sidon ja arvatenkin muukin Foinikia tunnettu;
Egyptin rikkaudesta ja suurenmoisista rakennuksista mainitaan
niinikään, mutta Babyloniaa ja Assyriaa ei Iliadi tunne. Välimeren
etelärannalla asuivat Etioppialaiset, joitten iho oli musta ja jotka
olivat jumalain suosiossa, niin että he istuivat näitten keralla
aterioimaankin. Odysseiassa, joka on Iliadia nuorempi, mainitaan Egypti
useammin, ja siinä yleensäkin on Itämaista enemmän tietoja. Mutta
lännessä ei Odysseiankaan näköpiiri ulotu Sisiliaa kauemmaksi; saarta
mainitaan ikivanhalla Sikanian nimellä. Niitä maita, joissa Odysseus
harhaillessaan kävi, ei voida varmuudella määrätä, ne näyttävät
ainakin osaksi olleen kansan mielikuvituksia tai ehkä saaneen aiheensa
Foinikkien kertomuksista. Ainoastaan kuvaukset lootoksen syöjäin maasta
ja Skyllasta ja Kharybdiista perustuvat kaikesta päättäen tosiolojen
tuntemiseen. Lootoksen syöjäin maahan Odysseus ajautui myrskyssä
Peloponnesson eteläpäästä, Malcan niemestä. Kuvauksesta päättäen se oli
Afrikan pohjoisrannalla, ja siellä tosiaan vielä roomalaisajallakin
lootospensaan marjoja syötiin. Skylla ja Kharybdis taas selvään
tarkettavat Messinan salmea ja sen virtauksia, sillä muualla ei
Välimeren rannoilla ole seutua, joka olisi voinut antaa kuvaukseen
aihetta.

Mutta vaikka Kreikkalaisten varhaisin maantuntemus olikin näin ahdas,
niin näyttää heille kuitenkin saapuneen hämäriä maineita paljon
etäisemmistäkin seuduista. Libyassa luultiin asuvan hyvin pientä
kansaa, jota sanottiin Pygmeiksi. Nämä ihmiset eivät olleet kuin
nyrkin kokoisia ja niitten vaarallisimpia vihollisia olivat kurjet,
jotka syksyin etelään muuttaessaan hyökkäsivät Pygmeitten kimppuun
ja söivät heitä kosolta. Mahdollista on, että tämä ikivanha tieto
jo perustui tosioloihin, sillä myöhemmätkin kirjailijat puhuvat
Libyan kääpiökansoista, ja viime vuosisadalla niitten ehkä viimeisiä
jäännöksiä on tosiaan löydetty Keski-Afrikan aarniometsistä. Ehkä
saapui tieto heistä Kreikkalaisille Egyptiläisten kautta, sillä
Egyptiläiset saattoivat helpommin tutustua aarniometsäin omituisiin
pieniin asukkaihin.

Muutamat kohdat Homeroksen runoelmissa viittaavat siihen, että
Kreikkalaisilla jo oli jonkinlaisia hämäriä tietoja pohjolan
ilmastollisista oloista. Odysseiassa kuvaillaan Laistrygonien maata,
jossa aamu ja ilta melkein liittyivät yhteen, niin että siellä valon
puolelta olisi voinut työskennellä lähes vuorokauden umpeensa.

Kimmerien maassa taas, joka muka oli uloinna Okeanon rannalla,
vallitsi ainainen sumu ja pimeys. Runoissa mainitaan kaksi ikivanhaa
kauppatavaraakin, jotka varmaan olivat pohjolasta kotoisin ja jo Troian
sodan aikana olivat hyvin tunnetut Välimeren rannoilla, meripihka ja
tina. Ne kulkivat vanhimpana aikana Välimeren rannalle maan poikki,
ehkä kahtakin reittiä. Toinen kulki Saksan ja Pannonian kautta
Adrian meren pohjukkaan, toinen Gallian kautta pitkin Rhônen laaksoa
nykyisen Marseillen seuduille. Molemmatkin tiet lienevät ikivanhat.
Itäistä tietä tuleva meripihka näyttää saapuneen Pon suussa olevaan
kauppapaikkaan, josta se levisi edelleen.

Tähän viittaa kaunis satu, jonka Kreikkalaiset liittivät Eridanos
virtaan, jolla nimellä he juuri Pota mainitsivat. Sadun mukaan oli
Faeton, auringonjumalan poika, saanut eräänä päivänä ajaa aurinkovaunua
taivaan poikki, mutta hän ei kyennytkään hillitsemään hevosia, vaan
sytytti ensiksi taivaan tuleen ja häätyi sitten liian lähelle maata.
Zeus julmistuneena iski häntä salamalla ja Faeton sortui lähelle
Eridanoksen suuta. Hänen sisarensa, jotka siellä itkivät veljensä
varhaista surmaa, muuttuivat poppeleiksi ja heidän kyyneleensä
meripihkaksi. Sadusta näkyy, että Kreikkalaiset aivan oikein käsittivät
meripihkan olevan puunpihkaa, vaikka he eivät osanneetkaan aavistaa sen
oikeata luonnonhistoriaa. Meripihka on, kuten tiedämme, ennen jääkautta
kasvaneissa suurissa havumetsissä vuotanutta pihkaa, joka lietteitten
peitossa kovettui.

Kreikkalaisten vanhoja suhteita Itämaihin todistaa Homeroksen
eepoksessa muun muassa kertomus palmusta, joka oli saatu Foinikkien
kautta ja Kreikan saarille istutettu. Siitä palmun kreikkalainen
nimikin oli »foinix». Ensimäinen palmu oli Delos saarella, ja siihen
vertaa Odysseus Nausikaata. Foinikeilta olivat Kreikkalaiset niinikään
saaneet granatin ja kypressin, joista varsinkin jälkimäinen nykyään
on Välimerenmaitten varsinaisia luonnepuita. Molemmatkin olivat jo
homerisella ajalla Kreikkalaisille tutut.



Kreikkalaiset siirtokunnat.


Noin kahdeksannella vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua Kreikkalaiset
alkoivat perustaa siirtokuntia Mustanmeren ja Välimeren rannoille. Tämä
siirtolaisuus ja sen kanssa yhdessä elpyvä kauppa laajensi valtavasti
heidän näköpiiriään, saattoipa koko heidän kultuurinsakin laajemmalle
pohjalle. Se teki tuosta pienestä kansasta maailmankansan.

Tuohon suurisuuntaiseen siirtolaisuuteen oli useitakin syitä. Sen
kautta vallattiin uusia aloja Kreikan kaupunkien nopeaan kasvavalle
väestölle. Usein saivat kaupunkien sisälliset puolueriidat osan
asukkaista lähtemään meren poikki etsimään uusia asunta-aloja. Vielä
tehokkaampana syynä oli elpyvä kauppainto. Ei monta vuosisataa kulunut,
ennenkuin Kreikkalaiset tunkivat tieltään Foinikit kaikilta pohjoisilta
rannoilta. Siirtokuntien paikat valittiinkin etupäässä sitä silmällä
pitäen, kuinka hyvin ne soveltuivat kauppakeskustoiksi. Ne rakennettiin
semmoiselle rannalle, missä oli suojattu satama ja kaupungin vieressä
jyrkkä linnavuori, jota helposti voitiin puolustaa. Lisäksi seudun tuli
olla hedelmällisen ja tuli siitä olla helppo pääsy sisämaahan. Useimmat
näistä siirtokunnista vaurastuivatkin nopeaan ja toiset kasvoivat
mahtavammiksi yhteiskunniksi kuin emäkaupunki olikaan. Taiteitten
ja loistavien rakennuksienkin kautta useat siirtokunnat veivät
kotikaupungistaan voiton.

Kun siirtokunnat perustivat toimeentulonsa etupäässä kaupalle, niin
kehotti niitä oma etu ylläpitämään hyviä suhteita maanasukkaitten
kanssa. Tavallista oli, että maankansain kanssa solmittiin
avioliittoja; siitä syntyi sekasukuja, jotka yhä lujittivat
ystävällisiä suhteita. Helleeniläinen sivistys sen kautta helpommin
levisi alemmalla kannalla olevien maanasukkaitten keskuuteen.
Siirtokunnissa hankittiin yhä laajempia tietoja oudoista maista ja
kansoista. Näitä tietoja keräytyi siten joka taholta emämaahan, koska
siirtokuntain ja emämaan suhteet varsinkin alkuaikoina olivat läheiset.
Tapana oli, että uutta siirtokuntaa perustettaissa kotikaupungista
vietiin valkea uuden siirtokunnan kotiliesiin. Varsinkin Joonilaiset
levittelivät tällä tavalla vaikutusalojaan, mutta heidän rinnallaan
muutkin helleeniläiset heimot purjehtivat ja asettuivat vieraille
rannoille.



Siirtokunnat Mustanmeren rannoilla.


Kreikkalaisten vanhimpia siirtokuntia olivat ne, joita perustettiin
Mustanmeren rannoille. Jo Foinikit olivat purjehtineet tälle merelle,
mutta vasta joonilainen Miletos sinne perusti pysyviä siirtokuntia.
Yritys oli rohkea, sillä Mustameri on aina ollut purjehtijalle
vaarallinen. Mutta kun alku oli tehty, niin saapui pian toisia
jatkamaan, koska Mustameri tarjosi arvokkaita etuja kaupalle.
Kalastukset olivat erinomaisen tuottavat. Tynnuskala, joka sikisi
varsinkin Asovin meressä, ilmestyi vuosittain, meren poikki uituaan,
Vähän Aasian rannoille, jossa sitä saatiin suunnattomat määrät.
Arvokkaita olivat niinikään jo Vanhalla ajalla Mustanmeren rannoilla
kasvavat laajat metsät. Vähän Aasian ylängöillä taas kasvatettiin
lukemattomia lammaskarjoja, joitten villa oli mitä parasta, — vielä
tänä päivänä on Angoran villa maineessa. Villat ja vuodat vaihdettiin
rannikolla helleeniläisissä siirtokunnissa jalostettuihin tuotteihin.

Sille niemelle, joka pistää Vähän Aasian pohjoisrannasta uloimmaksi
mereen, Miletos noin v. 770 e.Kr. perusti Sinopen, joka oli vanhin
Mustanmeren siirtokunnista. Kaupungin läheisyydessä Vähän Aasian suurin
joki Halys laskee mereen ja joen laakso oli luonnollinen kulkureitti
sisämaahan. Sinope vaurastui niin nopeaan, että se jo muutaman
vuosikymmenen kuluttua saattoi perustaa tytärkaupungin Trapezoksen
(Trapezunt) kauemmaksi itään samalle rannikolle. Trapezoksen kohdalla
saapui Persiasta Armenian ylämaan kautta tärkeä kauppatie meren
rantaan. Hellesponton rannalle rakennettiin Abydos ja Propontiin
(Marmarameren) rannalle Kyzikos turvaamaan pääsöä Egean merelle.

Jonkun vuosisadan olivat sitten Kreikkalaisten yritykset Mustanmeren
rannoilla keskeytyksessä kansainliikkeitten johdosta, jotka varsinkin
estivät saamasta jalansijaa pohjoisrannalla. Mutta kauaa ei keskeytystä
kestänyt, pian alkoi siirtokuntain perustaminen uudelleen ja vähitellen
ympäröi koko Mustaamerta kiehkura helleeniläisiä kaupungeita. Niitä
syntyi varsinkin suurien jokien suistamoihin, joihin sisämaan liike
helpoimmin pääsi. Tonavan suulla oli Istros, Dnjestrin suulla Tyras,
Donin suulla Tanais, Rionin suulla (Kaukasiassa) Fasis. Samat olivat
Vanhalla ajalla näitten jokienkin nimet. Mahtavin kaikista oli Olbia,
joka perustettiin v. 645 lähelle Hypaniin (Bugin) suuta, ei kauaksi
siitä paikasta, missä Borysthenes (Dnjepr) laski mereen. Epäilemättä
Kreikkalaiset kammosivat tämän verraten pohjoisen rannikon ilmastoa,
joka vastakohtainsa vuoksi on paljon ankarampaa kuin Egean meren
rannoilla; mutta heitä houkutteli enemmän edullinen kauppa kuin
talven ankaruus pelotti. Krimin niemellä ja Maiotiin (Asovin meren)
itärannalla tosin asui vihamielisiä kansoja, mutta siitä huolimatta
perustettiin Kertshin salmenkin kahden puolen kaupungit, Pantikapaion
(Kertsh) ja Fanagoria. Tunkeuduttiinpa Asovin meren pohjukkaan saakka,
vaikka tämä meryt on jäässä monta kuukautta vuodessa; Tanaiin (Donin)
suuhun rakennettiin siirtokunta, jonka kauppa ulottui kauas aroille.
Kaukasian rannalle, sotaisten Iberien maahan, rakennettiin paitsi
Fasista Dioskurias. Kaikki nämä kaupungit olivat Miletoslaisten tai
heidän siirtokuntainsa perustamat. Parin vuosisadan kuluessa oli
Miletos siten saanut kahdeksankymmentä tytärkaupunkia etäisille
rannoille. Khalkis, joka oli Euboian ja maan välisen salmen rannalla,
perusti siirtokuntaan Thraakian rannikolle, doorilainen Megara
Propontiin rannoille, mutta Miletos esti siitä Mustallemerelle
pääsemästä. Byzantion (Konstantinoppli) oli megaralainen siirtokunta.
Myöhemmin Megaralaiset kuitenkin rakensivat Herakleian Mustanmeren
etelärannalle ja vastapäätä Krimin niemelle Khersonnesoksen lähelle
nykyistä Sevastopolia. Syystä saattoivat siis Kreikkalaiset sanoa
myrskyistä Mustaamerta »Pontos Euxeinokseksi», vierasvaraiseksi mereksi.



Kreikkalaiset Italiassa.


Läntisillä vesillä Khalkis oli ensimäinen valtaansa levittämään.
Se perusti vähän pohjoiseen Napolin lahdesta korkealle jyrkälle
vuorenkeilalle Kymen (Cumaen) kaupungin. Tämäkin yritys oli uhkarohkea,
sillä ensinnäkin oli purjehdittava petollisen Joonian meren poikki,
kautta Messinan salmen, jota Skyllan ja Kharybdiin vuoksi pelättiin,
ja sitten merelle, jota Tyrrhenit hallitsivat. Tyrrhenien mahti
vesillä oli niin suuri, että he saattoivat menestyksellä taistella
itse Karthagoakin vastaan. Siitä huolimatta Kyme vaurastui ja
saattoi levitellä sivistävää vaikutustaan laajalti sisämaahan. Vielä
paremmin menestyi sen tytärkaupunki Neapolis, joka vielä Rooman
vallan aikoina oli helleeniläisen sivistyksen keskustoita näillä
rannoilla. Se oli ainoa Italian kaupungeista, joka vielä Keskiajallakin
pysyi kreikkalaisena. Molemmilla siirtokunnilla oli erinomaiset
luonnonedut, hyvät suojaiset satamat, hedelmällinen tuliperäinen
maanlaatu, jossa kasvoi hyvää viiniä, ynnä varakas sisämaa, jonka
kanssa käytiin vilkasta kauppaa. Suojellakseen yhteyttään emäkaupungin
kanssa Khalkislaiset rakensivat Messinan salmen kahden puolen lujat
linnotukset, Italian puolelle Rhegionin ja Sisilian rannalle Messanan.

Muut Etelä-Italian siirtokunnat perustettiin muista kreikkalaisista
kaupungeista. Akhaialaiset perustivat Sybariin ja Krotonin, joita
myöhemmin mainittiin varsinkin hekkumallisesta elämästään. Nämäkin
kaupungit rakensivat tytärkaupungeita, joista kuuluin oli Posidonia
(Paestum) lähellä Napolin lahtea. Toinen akhaialaisten perustama
siirtola oli Metapontion, jonka kauneihin hopearahoihin oli tähkä
kuvattu. Metapontion rakennettiin, samoin kuin Sybaris ja Posidoniakin,
keskelle hedelmällistä tasankoa. Lakedaimonilaisten siirtokunta oli
Taras (lat. Tarentum) samannimisen merenpoukaman pohjukassa.

Etelä-Italiaan perustetut kaupungit menestyivät niin hyvin epäilemättä
senkin vuoksi, että niemimaan eteläosassa asukkaat olivat läheisempää
heimoa Kreikkalaisille kuin pohjoisemmat kansat ja sen kautta helpommin
omistivat helleeniläisen sivistyksenkin.

Jo ennen Sybariin perustamista syntyivät Sisiliaan ensimäiset
kreikkalaiset siirtokunnat. V. 735 e.Kr. Khalkislaiset perustivat
Naxos nimisen kaupungin Etnan juurelle, lähelle sitä paikkaa,
johon myöhemmin Tauromenion, nykyään raunioistaan kuulu Taormina,
rakennettiin. Seuraavana vuonna Korinthoslaiset perustivat Syrakusan
Ortygian saarelle lähelle rantaa. Syrakusa oli oivallisen satamansa
vuoksi mitä soveliain kauppapaikaksi. Sekä Naxos että Syrakusa
perustivat tytärkaupungeita. Vasta toista sataa vuotta myöhemmin
levisi kreikkalainen siirtolaisuus Sisilian länsiosiin, jossa
asukkaat näyttävät olleen vihamieliset ja Karthagon vaikutuksen alla.
Karthago yritti kaikin voimin estää Kreikkalaisia saamasta etelä- ja
länsirannalla jalansijaa. Etelärannalle rakennettiin kuitenkin Gela,
Selinos ja Akragas (Agrigentum), joitten muinaista suuruutta vielä
tänä päivänä rauniot todistavat. Sisilian pohjoisrannalle rakennettiin
Himera, jonka edustalla Syrakusalaiset v. 480 e.Kr. saivat ratkaisevan
voiton Karthagon laivastosta, mutta foinikialaisessa Panormoksessakin
(nyk. Palermossa) oli kreikkalainen vaikutus tuntuva.

Kreikkalaisuus sai Etelä-Italiassa ja Sisiliassa niin suuren vallan,
että näitä maita aljettiin sanoa »Suur-Kreikaksi».



Massilia.


Saatuaan jalansijan Sisiliassa ja Etelä-Italiassa Kreikkalaiset
uskalsivat lähteä yhä edemmäksi länteen. Fookislaiset, jotka
Herodotoksen todistuksen mukaan Kreikkalaisista ensimäisinä tekivät
laajempia merimatkoja, purjehtivat pitkillä viisikymmensoutuisilla
laivoillaan Etrurian ja Espanjan rantoja pitkin Tartessokseen saakka,
jossa Foinikit niin kauan olivat kauppaa hallinneet. He perustivat
noin v. 600 e.Kr. Massilian (Marseillen), joka oli etäisin kaikista
kreikkalaisista siirtokunnista. Massilia oivallisine satamineen,
luonnon suojaamassa asemassaan vaurastui kaikkia muita Välimeren
länsiosassa olevia kaupungeita mahtavammaksi. Se hyötyi varsinkin
ylämaan kaupasta, joka Rhônen laaksoa pitkin kulki alas Välimerelle.
Massilian tytärkaupungeita olivat Antipolis (n. Antibes) ja Nikaia (n.
Nizza). Merialppien kohdalla olevalle rantakaistaleelle, joka nykyään
on täynnään huviloita ja terveyspaikkoja, eivät Kreikkalaiset sitä
vastoin saaneet jalansijaa. Sitä vallitsivat sotaiset Ligurit. Mutta
Massiliasta etemmä länteenpäin rakennettiin Emporiai, siihen missä
Pyreneet päättyvät mereen, ja etelämmäksi, Balearien saariston kohdalle
Iberian niemimaan rannikolle Hemeroskopeion.

Afrikan rannat pysyivät Karthagon hallussa, mutta aivan sijattomiksi
eivät Kreikkalaiset sielläkään jääneet. Pieni Thera, eteläisin
Kykladien saarista, perusti seitsemännellä vuosisadalla Kyrenen
nykyiselle Barkan niemimaalle, joka osa Afrikan rannikosta on lähinnä
Peloponnesoa ja Kreetaa. Kun rannikolla ei ollut satamaa, niin tämä
siirtokunta rakennettiin melkoisen matkan päähän sisämaahan erään
oivallisen lähteen ympärille. Kyrenen tytärkaupungeista tuli Barka
tunnetuimmaksi. Kyrenaikasta käsin Kreikkalaiset saivat entistä enemmän
tietoja Libyan tummaihoisista kansoista, joitten kanssa aljettiin käydä
vilkasta kauppaa.

Näin olivat Kreikkalaiset vähitellen levittäneet valtaansa kautta
Välimeren ja pohjoista kohti aina Mustallemerelle. Kaikilla näillä
rannoilla tapaamme muistoja ja jäännöksiä, jotka viittaavat heidän
suureen sivistävään vaikutukseensa. Rooman on kultuurinsa alkeista
varmaan suuressa määrin kiittäminen Etelä-Italian helleeniläisiä
siirtokuntia. Ne vielä Rooman mahtavuudenkin aikana pysyivät
kirjallisen ja taiteellisen elämän keskustoina, vaikka menettivätkin
valtiollisen itsenäisyytensä. Hyvin valitun asemansa vuoksi on
monikin niistä kautta aikain pysynyt ympäristönsä keskustana, vaikka
kreikkalaisuus niistä onkin aikoja sitten hävinnyt.

Kreikkalainen siirtolaisuus Välimerellä on jossain määrin verrattava
Pohjois-Amerikan asutukseen Uudella ajalla. Sen vaikutus oli vielä
välittömämpi. Se herätti juuri ne maat, jotka sitten vuosituhansia
olivat historiallisen elämän polttopisteenä. Mutta Kreikkalaisten
kohtalo oli toinen kuin niitten pohjoisten kansain, jotka etsivät uusia
asuinsijoja Atlantin takaa. Viimeksi mainitut joutuivat yhteyteen
paljon alhaisemmalla kannalla olevien maanasukkaitten kanssa, nämä
vähitellen väistyivät ja sortuivat uuden kultuurin edetessä ja sen
tuojat jäivät yksin kansottamaan äärettömiä maa-aloja. Kreikkalaiset
sitä vastoin tapasivat uutismaillaan kansoja, jotka olivat yhtä
kehityskykyisiä kuin he, jotka omistettuaan heidän tietonsa ja taitonsa
päin vastoin sulattivat siirtokunnat itseensä. Kreikkalaiset tekivät
edistykselle arvaamattoman palveluksen, mutta heidän kansalliset
vellotuksensa eivät olleet pysyväisiä. Aikain pyörteistä he pelastivat
ainoastaan saman pienen maan, jossa heidät historian aamunkoitossakin
tapasimme. Tuhoisimman kohtalon alaisiksi joutuivat ne siirtokunnat,
joita perustettiin Mustanmeren rannoille. Pohjoisrannikolla olevat
joutuivat aikaisin häviöön, koska ne olivat seuduissa, jotka
luonnostaan oli tuomittu myöhäisiin aikoihin saakka olemaan arokansojen
temmellyskenttänä. Ne eivät voineet sivistää takamaataan, jossa toinen
aroltansa toisensa jälkeen esiintyi vallottajana ja hävittäjänä. Yhtä
surulliseen häviöön joutui, vaikka myöhemmin, kreikkalainen asutus
Vähän Aasian rannoilla. Sekin käsitti ainoastaan rantamaat. Sisämaan
kansat tosin omistivat kreikkalaisen sivistyksen, mutta myöhemmin
kaikki joutuivat Aasian sisäosista tulevain paimentolaiskansain ja
samalla raakalaisuuden uhriksi.

Seuraavassa käymme tekemään selvää siitä, mitä maita ja kansoja
Kreikkalaisten näin laajentunut maantuntemus käsitti. Tiedot ovat tosin
vaillinaiset, sillä paljon on klassillisesta kirjallisuudesta kaikiksi
ajoiksi hukkunut. Mutta ne ovat kuitenkin runsaammat ja monipuolisemmat
kuin mitkään aikaisemmat kirjalliset muistomerkit ja sisältävät mitä
arvokkaimpia tietoja laajain alueitten entisistä maantieteellisistä ja
kansallisista oloista.



Herodotos.


Laajennettuaan asunta- ja vaikutusalojaan Kreikkalaiset ripein
askelin edistyivät. He kehittivät monenlaisia ammatteja ja taiteita.
Kuta enemmän heidän varallisuutensa kaupan kautta lisääntyi,
sitä uljaammiksi he rakensivat kaupunkinsa. Kilvan kaunistettiin
temppelikartanoita ja toreja veistoksilla; runous, joka vanhastaan
oli ollut kansan helmalapsi, kasvoi monihaaraiseksi puuksi, jonka
jaloutta, aatteitten ylevyyttä, tunteitten inhimillisyyttä vielä
ihailemme. Valtiolaitoksessa toteutettiin kansanvaltaisuuden aate, joka
ehkä jyrkemmin kuin mikään muu erotti Kreikan sivistyksen Itämaitten
despotialle perustuvista valtiokäsitteistä. Ja Kreikassa vihdoin
sai alkunsa vapaa tutkimus, joka tavotteli puhtaasti tietopuolisia
päämääriä; Itämaitten tiede oli palvellut vain käytännön vaatimuksia.
Läpikäyvänä piirteenä helleeniläisessä kirjallisuudessa on tiedonhalu
ja pyrkimys tutkimuksen kautta luomaan yleispäteviä käsityksiä kaikesta
olevaisesta ja olemisesta itsestään.

Vieraitten maitten ja kansain kuvaaminen oli Kreikkalaisten
suosituimpia kirjallisuuden haaroja. Heidän laajat ja monipuoliset,
enimmäkseen rauhalliseen kaupankäyntiin perustuvat suhteensa
antoivatkin moiselle tutkimukselle sekä aihetta että runsaita aineksia.
Siten syntyi maantiede, joka varsinkin alussa kulki läheisessä liitossa
historian kanssa. Nämä tutkimukset herättivät jo varhain niin yleistä
mielenkiintoa, ne tunnustettiin niin tärkeiksi kansalaissivistykselle,
että Herodotos sai Atheenan kaupungilta 10 talenttia (57,300
markkaa) palkkioksi historiateoksestaan, siis todella ruhtinaallisen
tekijäpalkkion sen ajan oloihin nähden.



Joonilaiset filosofit.


Tieteitten vanhimpia keskustoita olivat joonilaiset siirtokunnat Vähän
Aasian rannoilla, ennen muita rikas Miletos. Siellä eli seitsemännen ja
kuudennen vuosisadan vaiheilla e.Kr. Thales, joka perusti joonilaisten
filosofien koulun. Hän lausui julki syvämielisiä mietteitä maailman
rakennuksesta ja kiinnitti nimenomaan huomiotaan maantieteellisiin
ilmiöihin, kuten Niilin tulviin. Hänen kosmografisia aatteitaan kehitti
Anaximander, joka oli Thaleen oppilas.

Mutta kuuluin maantieteilijänä oli Hekataios, miletoslainen hänkin,
joka eli 520:n vaiheilla e.Kr. Hekataios kirjotti »Periodos»
(kiertomatka) nimisen teoksen, joka on ensimäinen tunnettu yritys
varsinaisen maantiedon kirjottamiseen. Siitä on säilynyt vain lyhyitä
otteita. Mutta niistäkin näkyy, että hänen tietonsa ulottuivat
kautta Välimeren maitten ja Itämaille Intiaa ja Kaspian merta
myöten, vaikkeivät ne olleetkaan likimainkaan niin täydellisiä kuin
Herodotoksen. Hekataios kannatti vielä joonilaisen koulun käsityksiä,
että maa oli pyöreä kiekko, jonka ympäri Okeano virtasi. Hän erotteli
toisistaan maanosat. Vanhat kirjailijat väittävät Herodotoksen
lainailleen osia hänen teoksestaan.

Herodotos oli niinikään joonilaisen koulun jäsen. Häntä sanottiin
»historian isäksi», ja historiallinen on etupäässä se laaja teos,
jonka hän on jälkimaailmalle jättänyt. Mutta se sisältää samalla niin
paljon maantietoa, että voimme sanoa hänen tätä tiedettä hyödyttäneen
enemmän kuin kukaan ennen häntä. Herodotoksen teos käsittelee
Helleenien taistelua Itämaita, varsinkin Persialaisia vastaan. Aineensa
valaisemiseksi on hän kuitenkin koonnut kaikki saatavat tiedot niistä
maista ja kansoista, joissa tapaukset liikkuvat, ja samalla luonut
katseen laajemmallekin, mikäli maailmaa tunnettiin, koettanut johtaa
tapauksia maantieteellisistä seikoista, jopa keksiä selityksiä
luonnonilmiöillekin, joista hän tulee puhuneeksi. Herodotoksen teos
siten on erinomaisen monipuolinen ja ennakkoluuloton esitys Vanhan ajan
sivistyneimmän kansan suhteista laajempaan ympäristöönsä. Siitä saamme
ensimäiset tiedot monestakin kansasta, joka sittemmin on näytellyt
tärkeätä osaa historiassa.

Tiedot Herodotoksen elämänvaiheista ovat aivan vaillinaiset. Hän
syntyi Halikarnassoksessa, Kaariassa, ehkä v. 484 e.Kr. Asuttuaan
jonkun aikaa maanpakolaisena Samoksen saarella ja otettuaan osaa
tirannin kukistamiseen kotikaupungissaan hän muutti Atheenaan. Siellä
hän v. 445 e.Kr. julkisesti luki osan historiastaan, ja se miellytti
Atheenalaisia siihen määrään, että nämä hänelle antoivat mainitun
suuren palkinnon. Mutta jo seuraavana vuonna hän lähti Ateenalaisten
kanssa Etelä-Italiaan perustamaan hävitetyn Sybariin sijaan Thurioin
kaupunkia, jossa hän asui loput elämäänsä. Epäilemättä hän kuitenkin
myöhemminkin kävi Ateenassa, jonka huomattavimpien miesten, Perikleen,
Sofokleen y m. ystäviä hän oli. Herodotoksen luullaan kuolleen v:n 425
vaiheilla, ei varmaan tiedetä, Ateenassako vaiko Thurioissa.

Herodotoksen teoksesta kuitenkin näkyy, ettei hänen elämäkertansa
ollut näin ahdasrajainen, vaan että hän oli aikaansa nähden
matkustanut erinomaisen laajalti. Luultavasti hän matkusteli
nimenomaan kootakseen aineksia teostaan varten. Näistä matkoista ei
kuitenkaan ole säilynyt suoranaisia tietoja; ainoastaan siitä, mitä
hän teoksessaan mainitsee, voimme tehdä johtopäätöksiä. Hän tunsi
näkemänsä mukaan Vähän Aasian rannikon kaikki kolme sivua. Egean
meren saaret olivat hänelle kauttaaltaan tutut, Kreikan mantere
niinikään ja niemimaan rannat pohjoiseenkin päin, koska hän oli
käynyt niin etäällä toisistaan olevissa paikoissa kuin Dodonassa ja
Byzantionissa. Mustanmeren pohjoisrannikolla hän lienee oleskellut
enemmänkin aikaa, pääasiallisesti Olbiassa, kävipä jonkun päivämatkan
päässä sisämaassakin. Hänen kertomuksensa Kolkhiista ja sen asukkaista
viittaavat siihen, että hän oli senkin maan käynyt. Sieltä käsin hän
sai oikeat tietonsa Kaspian merestä ja sen takana olevista aroista.
Babylonia hän kuvaa silmänäön mukaan, Tyroksessa hän hankki tietoja
Herakleen temppelin paikasta, Egyptissä matkusteli laajalti kautta
maan, etelässä aina Syeneen, Niilin ensimäisille koskille saakka.
Kyrenaikankin hän omasta kokemuksestaan tunsi, ja luultavaa on, että
hänen matkansa käsittivät vielä paljon enemmänkin maita, vakk'ei
hänellä ollut aihetta siitä mainita.



Tunnettu maailma ja maanosat.


Herodotos oli käynyt suurimman osan hänen ajallaan tunnetusta
maailmasta ja lisäksi joka taholla saanut ensi kädestä tietoja vielä
etäisemmistä seuduista. Hän saattoi siis mielestään hyvällä syyllä
oikoa maanmiestensä maantieteellisiä käsityksiä, jotka hän matkoillaan
oli huomannut monessa kohden ahtaiksi ja vääriksi.

»Minun täytyy nauraa», hän sanoo, »nähdessäni, kuinka monet kyllä
piirustavat maan karttoja, mutta ei kukaan ole järkevällä tavalla sitä
kuvannut. Ne piirustavat nimittäin Okeanon virtaavaksi maan ympäri,
joka taas laitetaan niin pyöreäksi, kuin jos se olisi harpilla vedetty,
ja tekevät Aasian yhtä suureksi kuin Europan. Minä tahdon sen vuoksi
muutamin sanoin osottaa näiden kumpaisenkin suuruuden sekä millaiseksi
kumpikin on piirrettävä.

»Aasiassa asuvat Persialaiset, jotka ulottuvat eteläiseen, noin
kutsuttuun Punaiseen (Intian) mereen saakka. Näitten tuolla puolella
asuvat pohjoiseen päin Meedialaiset, Meedialaisten takana Saspeirit,
Saspeirien takana Kolkhislaiset, jotka ulottuvat pohjoiseen mereen
saakka, mihin Fasis joki laskee. Nämä neljä kansaa asuvat merestä
mereen.

»Siitä jatkuu Aasia kahtena niemekkeenä länteen päin, ja näitä minä
nyt aion kuvata. Toinen niemeke, alkaen yhdeltä puolelta pohjoisessa
Fasis joesta, ulottuu Egean mereen pitkin Pöntöstä ja Hellespontosta
troialaisen Sigeionin kohdalle. Etelässä taas tämä sama niemeke ulottuu
Foinikian ääressä sijaitsevasta Myriandros lahdesta mereen Triopionin
kärkeen saakka. Tällä niemekkeellä asuu kolmekymmentä kansakuntaa.

»Tämä on nyt toinen näistä niemekkeistä. Toinen alkaa Persiasta ja
jatkuu Punaiseen (Intian) mereen; sen muodostavat Persia, siitä
alkava Assyria ja Arabia. Se päättyy, jos kohta ainoastaan tavallisen
kielenkäytön mukaan, Arabian lahteen (n. Punaiseen mereen), johon
Dareios johti Niilistä kanavan. Persiasta aina Foinikiaan saakka on
maa leveä ja laaja; mutta Foinikiasta tämä niemeke jatkuu pitkin
palestinalaista Syriaa ja Egyptiä, mihin se päättyy. Siinä on
ainoastaan kolme kansaa.

»Tämä on se osa Aasiaa, joka ulottuu Persiasta länteen päin. Mutta
Persialaisten, Meedialaisten, Saspeirien ja Kolkhislaisten tuolla
puolen itäänpäin olevaa maata rajottaa yhtäältä Punainen meri (nyk.
Intian meri), pohjoisessa taas Kaspian meri ja Araxes joki, joka virtaa
itään päin. Aina Intiaan saakka on Aasia asuttu, mutta siitä pitäen on
maa autio itään päin, eikä yksikään saata ilmottaa, minkälainen se on.

»Semmoinen ja niin suuri on Aasia. Mutta Libya (Afrika) liittyy toiseen
niemekkeeseen. Sillä Egyptin jäljestä alkaa jo Libya.

»Minä siis ihmettelen niitä, jotka ovat rajottaneet ja erottaneet
toisistaan Libyan, Aasian ja Europan. Sillä erotus niitten suuruudessa
on melkoinen. Europpa nimittäin (joka Herodotoksen mielestä oli suurin)
ulottuu pituudelleen pitkin molempia, mutta leveydeltään niitä ei
voi verratakaan keskenään. Sillä Libya on selvästi meren ympäröimä,
paitsi sitä osaa, mikä rajoitun Aasiaan, kuten Egyptiläisten kuningas
Neko ensimäiseksi, mikäli me tiedämme, on näyttänyt.» Herodotos
sitten kertoo Foinikkien matkasta Afrikan ympäri, ynnä Persialaisten
yrityksestä suorittaa uudelleen sama matka ja Karthagolaisten
maineesta, että muka hekin olivat sen tehneet.

»... Mitä Europpaan tulee, ei kukaan ole selvästi huomannut, onko se
idässä ja pohjoisessa meren ympäröimä, mutta pituudeltaan tiedetään
sen ulottuvan pitkin molempia toisia maanosia. Enkä minä myöskään
voi ymmärtää, miksi maalla, joka kuitenkin on yksi, on kolme eri
nimitystä, jotka ovat naisten nimiä... Niinpä väittävät useimmat
Helleenit, että Libya on saanut nimensä eräästä kotimaisesta naisesta,
Libyasta, ja Aasia taas Prometheun vaimon nimen mukaan. Tämän nimen
omaksuvat myös Lyydialaiset, väittäen, että Aasia on saanut nimensä
Asieen, Kotyksen pojan ja Maneen pojanpojan, eikä Prometheun Aasian
mukaan... Mutta mitä Europpaan tulee, niin ei yksikään ihminen tiedä,
onko se meren ympäröimä, eikä mistä se on tämän nimen saanut. Ei
myöskään ole tunnettua, kuka sen on antanut, jollemme tahdo väittää,
että maa on saanut nimensä tyroslaisesta Europasta, jolloin se siis
olisi aikaisemmin ollut nimetön, niinkuin toisetkin maanosat. Mutta
nytpä onkin ilmeistä, että tämä oli kotoisin Aasiasta (Europpa oli
tyroslaisen kuninkaan tytär, jonka Zeus tarun mukaan ryösti) eikä
saapunut tähän maahan, jota Helleenit nykyään kutsuvat Europaksi, vaan
ainoastaan Foinikiasta Kreetaan ja Kreetasta Lyykiaan... Me puolestamme
tulemme käyttämään maanosien käytäntöön otettuja nimiä.»

Herodotoksen aikana oli siis yleisessä käytännössä jo tapahtunut jako
maanosiin. Mutta »historian isän» ja hänen aikalaistensa käsitykset
maanosien laajuudesta olivat vielä hyvin hämärät. Silloin tunnettujakin
aloja huomioon ottaen ne olivat väärät. Maitten ja merien yleisistä
piirteistä tosin oli tietoa, mutta ulottuvaisuuksista olivat käsitykset
aivan nurjat.



Skyytit ja heidän maansa.


Pohjoismaalaisille ovat Herodotoksen kuvauksista mieltäkiinnittävät
varsinkin ne tiedot, joita hän antaa Mustanmeren pohjoisrannikon ja
etäämmän sisämaankin silloisista kansoista. Mustanmeren rantue oli
osaksi kreikkalaisten siirtokuntien hallussa, mutta sisämaan aroilla
asui paimentolaiskansoja, joita Helleenit yhteisellä nimityksellä
sanoivat Skyyteiksi. Nimitys ei luultavasti ollut kansatieteellinen,
vaan käsitti se sekä indo-europpalaisia, että suomensukuisia,
turkkilaisia ja mongolilaisia arokansoja. Mustanmeren pohjoispuolella
asuvat Skyytit, joihin Herodotos Olbiassa tutustui, nimittivät itseään
Skoloteiksi, ja he olivat sekä säilyneistä astiakuvista että nimistä
päättäen indoeuroppalaista kansaa. Kreikkalaiset kävivät heidän
kanssaan kauppaa, ja suhteet näyttävät olleen jotenkin hyvät, vaikka
Skyytit puolestaan pitivät ankarasti kiinni omista tavoistaan ja
rankaisivat hallitsijoitaankin, jotka niistä luopuivat. Se tapahtui
vaistosta, sillä kaupunkilaissivistyksen omistaminen olisi vain
veltostuttanut arolaisia, joitten säilymisen ehtona oli sotainen kunto
ja karkaiseva elämänlaatu.

Skyyttien maa alkoi Istros joesta (Tonavasta), jota Herodotos
mainitsee suurimmaksi siihen aikaan tunnetuista joista, koska se
Kelttien maasta alkaen juoksi koko Europan halki lännestä itään;
Niilin hän tosin myöntää vetevämmäksi. Herodotos tietää luetella
Tonavan tärkeämmät syrjäjoetkin Balkanin niemimaalla. Sitten hän
mainitsee joet, joita siitä eteenkäsin laski Mustaanmereen. Hypaniin
(Bugin) hän sanoo alkavan järvestä, jonka rannoilla oli valkoisia
villihevosia. Borysthenestä (Dnjepriä) hän kiittää hyvästä vedestään
ja oivista kaloistaan, sen rantoja taas erinomaisista laitumistaan ja
karjoistaan. Borysthenestä varmaan kulki ylämaahan melkoinen kauppa,
koska sen juoksu oli tunnettu neljänkymmenen päivämatkan päähän Gerrien
maahan saakka. Mutta joen lähteistä ei Herodotos sano kenelläkään
olleen tietoa. Borystheneen syrjäjokiakin hän mainitsee. Nähtävästi
oli Olbiasta hankittu kaikki tiedot, mitä suinkin voitiin saada;
ne ulottuivat niin kauas pohjoiseen kuin ranta-aroja hallitsevien
Skyyttienkin valta. Maiotis järven (Asovin meren) ja Tanaiksen
(Donin) hän tuntee, vieläpä Donin lisäjoenkin, mutta kauemmaksi itään
päin hänen maantuntemuksensa ei sille puolen ulottunut, vaikka hän
kuulopuheitten mukaan nimitteleekin kansoja. Suuri Volgakin, jonka
nimi vanhalla ajalla oli Rha — nimi on vielä käytännössä Volgan
suomensukuisilla kansoilla — tuli vasta myöhemmin tunnetuksi.

Ilmaston ankaruutta näillä kulmilla Herodotos vasten tapaani suuresti
liiottelee. Talvea muka kestää kahdeksan kuukautta ja pakkanen on
silloin niin ankara, että merikin jäätyy ja Kimmeriläisen Bosporon
(Kertshin salmen) poikki saatettiin ajaa hevosilla. Mutta siinä hän
varsinkin erehtyi, kun sanoi kesiäkin viileiksi, sillä aroilla kesä
päin vastoin on erinomaisen helteinen.

Herodotos kertoo Skyyttien jakautuneen moneen heimoon. Kauimpana
idässä asuivat Maiotiin rannoilla »kuninkaalliset Skyytit», jotka
olivat kaikkia muita urhoollisemmat ja lukuisammat ja pitivät muita
Skyyttejä orjinaan. Heidän länsipuolellaan asuivat paimen-Skyytit,
Borystheneen hedelmällisessä suistamossa taas »maata viljelevät
Skyytit». »Varsinaisilla Skyyteillä ei ole kaupungeita eikä linnoja,
eikä muitakaan asunnoita kuin vaununsa, joita he mukanaan kuljettavat.
Sillä he eivät elä maanviljelyksestä, vaan karjoistaan», lausuu
Herodotos ja lisää siihen, että »semmoista kansaa on mahdoton sodassa
voittaa». Herodotos ylistää heidän urhoollisuuttaan ja viekkauttaan
ja erinomaista ratsastustaitoaan; he ampuivat taitavasti hevosenkin
selästä. Kreikkalainen lääkäri Hippokrates antoi heistä myöhemmin vielä
tarkempiakin tietoja, hän kertoi heidän vaununsa olleen niin tiiviisti
rakennetut, että ne hyvin suojelivat sekä sadetta että pakkasta
vastaan. Niitä vetivät härät; naiset ja lapset kulkivat vaunuissa,
miehet ratsain. Samoilla seuduin viivyttiin niin kauan kuin laidunta
riitti, ja lähdettiin sitten toiseen paikkaan. Nämä Skyytit söivät
keitettyä lihaa ja joivat tamman maitoa. Jo puolenkolmattatuhatta
vuotta takaperin oli siis arokansain elämänlaatu kehittynyt
samanlaiseksi, jommoisena sen nykyään tapaamme. Tavat ovat pysyneet,
vaikka kansakunnat ovat vaihtuneet. Kaikki ne indoeuroppalaiset
kansat, jotka paimensivat aroilla karjojaan, ovat joko sortuneet
taikka vakautuneet maata viljelemään. Ainoastaan keltainen rotu ja osa
turkkilaisista heimoista on pysynyt vanhalle elämänlaadulle uskollisena.

Herodotos kertoo Skyyttien palvelleen monta jumalaa. Uhrieläimet
kuristettiin nuoralla ja paloteltiin. Liha suljettiin eläimen
mahalaukkuun ja keitettiin sitten eläimen omista luista tehdyllä
valkealla. Monta piirrettä hän mainitsee heidän julmista
sotatavoistaan. Kerran vuodessa päälliköt panivat toimeen suuren
juhlan, jossa jokainen, joka oli vihollisen surmannut, sai viiniä
juodakseen, ja parhaille sankareille annettiin aina kaksi maljaa siinä
kun toisille yksi. Mutta ne, jotka eivät olleet vielä ketään tappaneet,
eivät saaneet mitään. Varsinkin orjiaan Skyytit kohtelivat julmasti.
Heidän tuli lypsää tammat ja valmistaa maidosta juomaa; »kumishi»
on vielä tänä päivänä Keski-Aasian paimentolaisten mielijuoma. Kun
kuningas kuoli, niin hänet haudattiin suurilla menoilla. Skyytit
ilmaisivat suruaan siten, että leikkasivat korvastaan pienen palan,
ajelivat tukkansa, viilsivät käsivarsiinsa verisiä naarmuja, kynsivät
nenänsä ja otsansa verille, pistivät nuolen vasemman kätensä läpi.
Haudalla uhrattiin sekä ihmisiä että hevosia ja sille luotiin suuri
kumpu. Siten syntyivät nuo suuret »kurganit», joita aroilla on niin
paljon säilynyt. Kumpuihin pantiin vielä kaikenlaisia vainajan
kalleuksia ja näistä esineistä on uudenaikainen tutkimus saanut paljon
lisävalaistusta arojen entiseen historiaan ja Kreikkalaisten ja
arokansojen suhteihin.



Pohjoisia kansoja.


Herodotos koetti Olbiassa saada kaikki tiedot, mitä sikäläisillä
kreikkalaisilla ja skyyteillä oli arovyöhykkeen pohjoispuolella
olevista maista ja kansoista. Se mitä hän sai kuulla, on puoleksi
tarumaista, mutta vanhimpana tietona Sisä-Venäjän esihistoriallisista
oloista kuitenkin mieltäkiinnittävää. Skyytit puolustivat
tietämättömyyttään pohjoisista seuduista sillä, että sinne muka oli
mahdoton tunkeutua, koska ilma ja maa oli sakeana höyhenistä. Herodotos
uskoo juttua sikäli, että koettaa selittää sen luonnollisella ja
arvatenkin oikealla tavalla. Hän luulee, että se mitä he sanoivat
höyheniksi, olikin vain lunta, ja että tuolla etäällä pohjoisessa
niin ollen satoi lunta sekä talvella että kesällä. Tai ehkä Skyytit
tarkottivat pohjoisia metsäseutuja, joihin heidän oli ollut mahdoton
karjoineen tunkeutua ja jotka niin ollen olivat luonnollisena rajana
heidän vallotuksilleen.

Herodotos arvelee, että nuo pohjoiset maat ainaisen lumen vuoksi
olivat asumattomat. Hän sen vuoksi epää aikalaistensa mielipiteen,
että »pohjatuulen takana» muka asui kansa, joka oli erinomaisen
ystävällistä ja eli hyvin korkeaan ikään. Eihän kuitenkaan ole
mahdotonta, että huhu »Hyperboreista» sittenkin perustui tosioloihin ja
että Välimeren rannoille silloin jo oli saapunut kulkupuheita Jäämeren
ranta-asukkaista, joitten yhteisiä ominaisuuksia kautta maapallon on
luontainen suopeus. Juttua pohjatuulen takaisesta Abariista, joka muka
oli lentävällä nuolella kulkenut maan ympäri, Herodotos piti niin
naurettavana, ettei sitä edes kannattanut ruveta vääräksi todistamaan.

Käsitykset onnellisista Hyperborealaisista pysyivät Herodotoksen
epäilyistä huolimatta voimassa kauan hänen jälkeensäkin ja niihin
kutoutui kaikenlaisia ihmetarinoita äärimäisen pohjoisen asukkaista.

Herodotos luettelee koko joukon muita kansoja, jotka asuivat Skyyttien
pohjoispuolella. Kauimpana lännessä asuivat Agathyrsit, jotka
käyttivät kultakoristeita, olivat peräti veltostuneita ja pitivät
yhteisiä vaimoja. Toiset kirjottajat mainitsevat, että tämän kansan
tapana oli maalailla itseään sinivärillä. He luultavasti asuivat
nykyisessä Transsilvaniassa, jonka kultasuonia jo hyvin varhain
kaivettiin. Sen mukaan he olisivat olleet samaa rotua kuin Daakit,
nykyisten Rumanialaisten esi-isät, ehkä sama thraakialainen kansa, jota
myöhemmät kirjailijat mainitsivat Trausoin nimellä. Koilliseen heistä
asuivat Neurit, joitten maahan miespolvea ennen Dareioksen retkeä
muka oli tullut niin tulvimalla käärmeitä, että heidän täytyi muuttaa
Budinien maahan asumaan. Neurien luultiin olevan noitia. Skyytit
kertoivat, että jokainen neuri kerran vuodessa muuttihe sudeksi, mutta
muutaman päivän päästä jälleen muuttui ennalleen. Skyytiassa asuvat
helleenit tätä tarua tosin uskoivat, mutta Herodotos ei puolestaan
siihen luottanut. Neureilla ehkä tarkotettiin nykyisten Slovenien
esi-isiä; usko »susi-ihmisiin» on, merkillistä kyllä, vielä tänä
päivänä eteläslaavien kesken yleinen. Se on nykyään yleinen Kreikankin
kansassa, jonka luullaan perineen sen kansainvaelluksien aikakaudella
maahan tuhranneilta slaaveilta.

Neurien naapureita olivat Androfagit, s.o. »ihmissyöjät»; näitten
itäpuolella taas ja »kuninkaallisten Skyyttien» pohjoispuolella asuivat
»mustamekot», Melankhlainit. Molempiakin näitä kansoja on arveltu sekä
suomalaisiksi että slaavilaisiksi. »Mustamekot» olivat paimentolaisia,
samoin kuin Skyytitkin, ja valmistivat vaatteensa mustien lampaittensa
villoista. Tämä villa oli kauppatavaraa, sitä tuotiin varsinkin
Tanaiksen suulla olevaan kreikkalaiseen siirtokuntaan.

Idempänä yhä asui Budinien suuri ja lukuisa kansa, joka vietti
vaeltavaa elämänlaatua. Heidän maassaan kasvoi kaikenlaisia puita.
Siellä oli myös suuri järvi ja suo ja järvestä saatiin saukkoja,
majavia, ynnä eläimiä, joilla oli »neliskulmaiset kasvot». Budineilla
oli järjestään siniset silmät ja punainen tukka ja he olivat ainoa
kansa, joka söi kuusenkäpyjä — luultavasti sembramännyn siemeniä, joita
yhä vieläkin yleiseen syödään Pohjois-Venäjällä. Toiset arvelevat
Budineja suomalaiseksi metsästäjäkansaksi, toiset venäläisiksi.
Herodotos mainitsee, että Budinien maassa oli Gelonos niminen kaupunki,
jolla oli avarat puumuurit ja puiset kreikkalaiseen malliin rakennetut
huoneet ja pyhätöt. Tämä kaupunki nimittäin olikin kreikkalainen
siirtokunta, joka oli perustettu keskelle Budinien maata. Gelonien
kieli oli skyytin kielen ja kreikan sekotusta. Mutta Budineilla oli oma
kielensä ja elintapansa. Gelonien siirtokunta lienee ollut kauppapaikka
Volgan rannalla.

Tanaiksen toisella puolella ja Budinien eteläpuolella asuivat
Sauromatit, joita Herodotos luulee skyyttlIäisten nuorukaisten ja
amatsonivaimojen jälkeläisiksi. He olivat luultavasti turanilaista
kansaa. Myöhemmin, Ptolemaioksen aikana, Sarmatian nimi kuitenkin
ulotettiin käsittämään koko sitä maata, joka oli Veikselin ja Volgan
välillä ja jolla asui etupäässä slaavilaisia ja liettualaisia kansoja.
Budinien pohjoispuolella oli asumaton erämaa, jonka laajuus oli
seitsemän päivämatkaa. Sen toisella puolella ja melkein luoteiseen
suuntaan asui Thyssagetien metsästäjäkansa. Näitten naapureina asuivat
Jyrkit, jotka niinikään elivät metsästyksestä, menetellen siinä
seuraavalla tavalla:

Koska heidän maassaan kasvoi tiheässä puita, niin erämiehet nousivat
puuhun, vakoillakseen saalista. Kullakin metsästäjällä oli hevonen,
joka oli opetettu panemaan maata, ettei sitä näkyisi. Kun metsästäjä
puusta näki otuksen, niin hän ampui nuolensa, nousi sitten hevosen
selkään ja koirineen ajoi takaa haavotettua eläintä. Tämä kuvaus ehkä
tarkottaa Uralin metsäseuduissa asuvia suomalaisia kansoja. Herodotos
lopuksi lisää: Jos Jyrkkien luota mennään itäänpäin, niin tullaan
toisien Skyyttien luo, jotka ovat luopuneet kuninkaallisista Skyyteistä
ja sen vuoksi sinne muuttaneet. Näitten Skyyttien maa on tasaista,
syvämultaista ja hedelmällistä, mutta vielä kauempana maa on kivistä
ja karua. Jos sitten matkaa edelleen jatketaan tämän yhä kohoavan
kallioisen maan kautta, niin tavataan korkeitten vuorien juurella
kansaa, joka on aivan kaljupäistä, sekä miehet että naiset, aina
syntymästään saakka. Heillä on tylppänenät ja ulkonevat poskipäät. He
elävät pontilaisen puun hedelmistä: tuo puu on viikunapuun kokoinen ja
kantaa pavunkaltaisen hedelmän, jolla on sydän. Tästä hedelmästä vuotaa
paksua mustaa nestettä, jota sanotaan »askhyksi». Heitä kutsuttiin
Argippilaisiksi. Vuoristo oli ehkä Altai ja kansa kalmukkeja, jotka
vieläkin syövät samaisen puun hedelmiä ja joiden pappissääty ajaa
päänsä paljaaksi.

Argippilaisia mainittiin rauhallisiksi ja oikeamielisiksi. He asuivat
puitten alla, jotka talveksi peitettiin paksulla valkoisella huovalla.
Aina näihin kaljupäihin saakka maa ja kansat jotenkin hyvin tunnettiin,
sillä sekä Skyytit että siirtokuntien kreikkalaiset kauppiaat kävivät
heidän luonaan. Skyyttien täytyi kuitenkin heidän luo matkatessaan
käyttää seitsemää tulkkia ymmärtääkseen seitsemää kieltä. Kaljupäitten
itäpuolella tiedettiin varmaan asuvan Issedoneja, mutta siitä, mitä oli
Kaljupäitten ja Issedonien takana ja pohjoispuolella, ei muuta tiedetty
kuin mitä nämä kertoivat.

Argippilaiset kertoivat siellä olevan korkeita vuoria, joitten yli oli
mahdoton kulkea, ja vuorilla ihmisiä, joilla oli vuohensorkat. Vuorien
takana taas oli ihmisiä, jotka makasivat kuusi kuukautta vuodessa.
Mainittu vuoristo tarkotti ehkä Altaita, jonka asukkaat aina ovat
olleet taitavia kiipeilijöitä, ja puhe kuuden kuukauden unesta viittaa
siihen, että Välimeren kansoilla oli hämärää tietoa napamaitten yöstä.
Valitettava asia on, ettei Herodotos nimitä kaikkia näitä kansoja
niitten omilla nimillä, vaan Kreikkalaisten antamilla. Siinä syy, miksi
hänen kansaluettelonsa ei ole niin valaiseva, kuin se muutoin voisi
olla. Arvatenkin Mustanmeren rannalla asuvat Kreikkalaiset myöhemmin
saivat paljon tarkempiakin tietoja Sisä-Venäjän kansoista, mutta ne
valitettavasti eivät sen koommin tulleet kirjallisuuden omiksi.

Aasiasta kertoessaan Herodotos liikkuu varmemmalla pohjalla, niinkuin
luonnollista onkin, koska Kreikkalaiset olivat niin kauan olleet
tekemisissä Itämaitten suurien valtakuntien kanssa. Vähän Aasian
rannikolla olevat kreikkalaiset siirtokunnat sitä paitsi jo aikaisin
menettivät itsenäisyytensä ja joutuivat ensin Lyydian, sitten Persian
vallan alle.

Kuitenkin saamme Herodotoksen teoksesta enemmän tietoja Aasian
kansoista kuin maantieteellisistä seikoista. Kun teos ei ole
varsinaisesti maantieteellinen, niin emme siitä kuitenkaan saa päättää,
etteikö Aasian länsiosia olisi hänen aikanaan tarkemmin tunnettu. Vähän
Aasian Herodotos sanoo olevan niin leveän, että hyvä kävelijä astui
sen poikki viidessä päivässä. Matkaa on kuitenkin 500 kilometriä.
Vähän Aasian sisäosien huomattavista luonnonoloista, ylängöistä,
suolaerämaista, laavaseuduista, hän ei mitään mainitse, vaikka ne
varmaan lienevät olleet tunnetut. Etäisemmistä vuoristoista on Kaukaso
ainoa, jonka hän Aasiassa nimittää. Tarkempia tietoja hän antaa joista,
varsinkin niistä, joitten yli oli kuljettava matkalla Persiaan. Halys
oli hänelle tunnettu, Eufratin ja Tigriin hän tiesi tulevan Armenian
ylämaasta, niinikään luettelee hän Tigriin syrjäjokia.



Persialainen kuninkaantie.


Arvokkain niistä maantieteellisistä tiedoista, joita Herodotos
Etu-Aasiasta mainitsee, on selonteko Persian kuninkaitten rakentamista
teistä. Näitten teitten tarkotus oli sotilaallinen, ne helpottivat
vallotettujen maitten kurissa pitämistä. Tärkein niistä oli
»Kuninkaantie», joka kulki Sardeesta, siis Egean meren läheisyydestä,
pääkaupunkiin Susaan, joka oli ylämaassa lähellä Persian lahtea.
Rakennuksiltaan ei tosin Kuninkaantiekään näytä olleen kovin etevä,
koska esim. silloista ei ole säilynyt nykyaikoihin jäännöksiä, niinkuin
Roomalaisten silloista kaikissa Europan maissa, jotka he laskivat
valtansa alle. Mutta niitten varsilla oli kuitenkin säännölliset
asemapaikat, »kestikievarit», joitten velvollisuus oli nopeimmilla
hevosilla kuljettaa seuraavaan asemaan kuninkaan viestejä. Kaikkiaan
oli Sardeen ja Susan välillä 111 asemaa. Kuninkaantie karttoi
Mesopotamian lakeita, missä suottuvia, missä aromaisia seutuja ja
seurasi sen itäisiä reunavuoria. Juuri tätä tietä Xerxes lähetti Susaan
pikasanoman Atheenan vallotuksesta ja Salamiin meritappelusta, ja ne
saapuivat niin nopeaan perille, ettei Herodotoksen mielestä ollut
mitään, mikä voisi kulkea nopeammin kuin nämä sanomat. Sanansaattaja
viipyi Sardeesta Susaan kymmenen päivää, kulki siis noin 240 kilometriä
vuorokaudessa. Myöhemmin samalla tiellä käytettiin sananlennätystä
tulimajakoilla. Kukkuloille oli koottu polttoaineita, jotka sytytettiin
palamaan, heti kun puolelta tai toiselta näkyi lähenevä merkkituli.
Siten voitiin odotetusta tärkeästä tapauksesta lähettää tieto ennen
tehdyn sopimuksen mukaan, tai esim. varottaa vihollisen lähestymisestä.
Luultavasti Herodotos oman näkemänsä mukaan tekee selkoa
kuninkaantiestä, sillä kaikesta päättäen hän kävi sekä Babylonissa
että Susassa, vaikkei hän sitä erityisesti mainitse. Hän kuvaa muun
muassa jokiliikettä Eufratilla ja Tigriillä, joka on puolenkolmatta
vuosituhatta säilynyt samanlaisena ja arvatenkin oli ainakin toisen
verran vanhempi. »Alukset ovat pyöreät ja niitten runko, joka on tehty
Armeniassa taipuvista puista ja pajunoksista, on nahkoilla päällystetty
vettä pitäväksi. Näillä aluksilla lasketaan jokea pitkin Babyloniin,
jossa tuodut tavarat myydään — enimmäkseen kuljetetaan palmuviiniä —
ja myydään aluksen puinen runkokin. Mutta nahkat sälytetään aasien
selkään, joita on aluksessa mukana, ja palataan maisin kotimaahan.
Virta on nimittäin niin kova, että sitä myöten on mahdoton nousta
ylöspäin.» Tämä koskee varsinkin Tigristä, joka juuri nopeudestaan on
saanut nuolen nimen.



Babylon.


Babylonista, sen suunnattomista muureista ja rakennuksista Herodotos
antaa erittäin värikkään kuvauksen. Semiramiin riippuvat puutarhat
mainittiin maailman seitsemän ihmeen joukossa. Muut ihmeet olivat
Artemiin temppeli Efesoksessa, Alexandrian tulimajakka eli Faros,
Rhodoksen kolossi, Zeun kuvapatsas Olympiassa ja Mausolos kuninkaan
hauta. Babylonin suuruuden aika oli kuitenkin jo ollut ja mennyt
Herodotoksen siellä käydessä, eikä monta vuosisataa kulunut, ennenkuin
se joutui kokonaan autioksi ja osaksi purettiin, osaksi sai sortua maan
tasalle.



Suurkuninkaan armeija.


Jos Herodotos olisi voinut aavistaa, kuinka tärkeä lähdeteos hänen
historiastaan tulisi vielä tuhansien vuosien kuluttua, niin hän
epäilemättä olisi kertonut enemmän Persian valtakunnasta ja sen
sisällisestä järjestyksestä. Mutta ehkä edellytti hän useimmat seikat
maanmiehilleen tunnetuiksi ja kertoi etupäässä semmoisia, jotka olivat
heille uusia, jotka olivat tarpeen historian valaisemiseksi tai muutoin
heitä huvittivat.

Maantieteenkin kannalta on kuitenkin valaiseva se kuvaus, jonka
hän antaa Persian armeijassa edustetuista kansoista ja niitten
asestukscsta. Armeijan ytimenä olivat Persialaiset. Heidän pukunaan oli
korkea suippolakki, »tiaara», pitkät housut, ruumiinmukainen kirjava
takki ja sen päällä suomuinen rautapanssari, joka oli kalannahkan
näköä. Aseina oli lyhyet keihäät, suuret kilvet, viinissä ruokonuolet
ja oikealla puolella vyössä tikari. Assyrialaisilla oli, paitsi
muita aseita, pellavaiset panssarit, vaskikypärit ja rautapiikkiset
nuijat, Baktrien pääaseina olivat ruokojouset. Heidän naapureillaan
Skyyteillä oli korkeat suipot kypärit ja kaksiteräiset kirveet.
Intialaiset, joilla vaatetuksena oli puuvillaiset takit, taistelivat
ruokojousilla ja nuolilla. Kaspialaisilla oli karvakauhtanat ja
omituiset tikarit. Sarangit oli helppo tuntea kirjavasta puvustaan ja
korkeista, vettä pitävistä saappaistaan. Erikoista huomiota herättivät
Niilin yläjuoksulta tuodut kähärätukkaiset Etioppialaiset, joilla
oli toisella olallaan jalopeuran tai pantterin nahka. Ruumiinsa he
värittivät punaisella ja valkoisella. Aseina oli suuret jouset,
jotka oli valmistettu palmun oksista, keihäät, joitten kärjessä
oli antiloopin sarvi teränä, ynnä puunuijat. Aasian Etioppialaiset
taas olivat sileätukkaisia, he erosivat kaikista muista varsinkin
kypärinsä puolesta. Tämä oli nimittäin valmistettu hevosen päänahkasta,
johon oli jätetty sekä korvat että harja. Ruumistaan he suojelivat
kurjennahkaisella kilvellä. Moskeilla ja Kolkhislaisilla oli
puukypärit, Thraakien kypäröissä oli ketunpää. Libyalaisilla oli
vaatteina eläimennahkoja ja aseina puukeihäät, joitten kärki oli
polttamalla karkaistu. — Monta muuta etäistä kansaa mainitaan siinä
suunnattomassa armeijassa, jonka Xerxes oli koonnut ja jonka pieni
Hellas eripuraisuudestaan huolimatta voitti ja tuhosi. Tämä armeija
sinään todistaa, kuinka laajalle Persian valta ulottui sekä Aasiassa
että Afrikassa, kuinka aina Keski-Aasian aroilta, etäisestä Intiasta
ja Afrikan kuumista osista koottiin sotavoimia Europan kukistamiseksi.
Monta omituisuutta huomaamme sekä vaatteissa että aseissa, jotka
kultuurista etäisemmissä seuduissa ovat nykyaikoihin saakka säilyneet
jotenkin samanlaisina.

Persia oli valtansa alle laskenut koko Etu-Aasian Mesopotamiasta
Välimereen ja Egean mereen saakka ynnä lisäksi Egyptin. Se oli sitä
paitsi valtavasti laajentanut näitten maitten yhteyksiä vallottamalla
maat itään ja pohjoiseen päin aina Intiaa ja Keski-Aasian aroja myöten.
Kyyros, valtakunnan varsinainen perustaja ja järjestäjä, kukisti
lyhytikäisen Meedian ja laski valtansa alle koko nykyisen Iraanin.
Kambyses vallotti Egyptin, Dareios Luoteis-Intian ja hän ynnä Xerxes
yrittivät liittää Europankin valtakuntaansa. Vanha Persia oli laajin
valtakunta, mitä historia siihen saakka tunsi.

Se oli sivistynytkin valtakunta, vaikka hallitsevan rodun sivistys
oli enemmän lainattua kuin itse kehitettyä. Itämaisen despotismin
nojalla oli koko valtiorakennus, itämaiset olivat Persialaisten
katsantokannat, vaikka he, samoin kuin Meedialaisetkin, olivat
aarialaista kansaa. Valtakunnan sisällinen järjestys oli hyvä,
tehokkaana ulottui suurkuninkaan valta etäisimpiinkin osiin saakka, ja
siinä siis saattoi kehittyä laaja yhdysliike. Persia vihdoin toteutti
maayhteyden Intian kanssa, jota Assyria ja Babylonia turhaan olivat
koettaneet. Suurkuninkaat rakensivat pääkaupunkeihinsa palatseja ja
temppeleitä ja koristivat niitä kukilla ja veistoksilla Babyloniasta
opittujen esikuvain johdolla. Kaksoisvirtain maasta Persialaiset
saivat kiilakirjotuksenkin, jonka he muodostivat oman kielensä
mukaiseksi. Mutta Vanhan Persian mahtiaika oli liian lyhyt, voidakseen
runsaampaa kirjallisuutta luoda. Persialaiset eivät kehittäneet oppia
eikä tiedettä, joka olisi ollut verrattava Kreikan tutkimukseen.
Vähän sen vuoksi tiedämme tästä suuresta valtakunnasta Persialaisten
omain kirjallisten muinaismuistojen kautta; niitä on vain säilynyt
kuninkaitten muistotauluja. Kreikkalaisilta olemme saaneet siitä
enimmät tietomme. Vähän on sen vuoksi maantietokin hyötynyt Persian
valtakunnan laajuudesta. Vasta kun Aleksanteri Suuri sen maakunta
maakunnalta vallotti, lankesi runsaammin valoa semmoisiinkin Aasian
maihin, joista ei siihen saakka tiedetty muuta kuin hämäriä taruja.



Massagetit.


Herodotos kokosi kuitenkin, mitä tietoonsa sai. Hän koetti muun
muassa saada selkoa Massageteista, jotka Kyyroksen voittamalla olivat
saaneet niin paljon mainetta. Hän kertoo heidän olleen auringon
palvelijoita, eläneen vaimoyhteydessä ja noudattaneen naisoikeutta
(naisilla arvatenkin oli heidän kesken perintöoikeus). Massagetit
olivat tunkeneet Skyytit edeltään länteen päin, Skyytit vuorostaan
Kimmeriläiset Mustanmeren pohjoispuolisilta aroilta. Arvellaan
Massagettien olleen turanilaista kansaa; nimi merkitsee »kalan
syöjiä Gettejä». Kultaa ja vaskea Herodotos kertoo heidän omistaneen
runsaasti, mutta ei rautaa eikä hopeaa ensinkään. Ehkä heidän
metallinsa olivat kotoisin Altaista, jossa jo on hyvin ammoin malmia
louhittu, niinkuin vanhat, toisin paikoin kolmeakinkymmentä metriä
syvät kaivokset todistavat. Massagettien naapureina olivat Herodotoksen
tietojen mukaan Issedonit. Missä näitten kansain asuinsijat olivat, ei
käy Herodotoksen kuvauksesta täysin selville. Hän kertoo Kyyroksen ja
Massagettien välisen taistelun tapahtuneen Araxes joen seuduilla. Tällä
joella tarkotettiin Vanhalla ajalla Armeniasta Araratin sivu juoksevaa
jokea, joka laskee Kaspian mereen länsipuolelta. Yleinen peritty
käsitys sitä vastoin on, että taistelu tapahtui kaukana koillisessa,
ehkä Jaxartes (Syr Darja) joen seuduilla, ja että Herodotos oli
nämä molemmat nimet sekottanut. Mutta silläkin käsityksellä on
hankaluutensa. Koska Massagetit olivat kalansyöjää kansaa ja yksi
heidän jokensa suuhaaroista laski Kaspian mereen, niin lienevät he
asuneet tämän meren rannoilla ja ehkä hallinneet sen etelärantaakin.



Herodotos Intiasta.


Herodotoksen mieltä näyttävät suuressa määrin kiinnittäneen ne tiedot,
joita hän Persialaisten kautta sai Intiasta. Hän ylistää Intian
rikkautta ja arvelee Intialaisten olleen lukuisin kaikista maailman
kansoista. He maksoivat Persian suurkuninkaalle, jonka mahti ei
kuitenkaan ulottunut paljon kauemmas Indos virtaa, verona suunnattoman
määrän kultahiekkaa. Paljon edemmäksi Indosta eivät Herodotoksenkaan
tiedot ulottuneet. Maata sen itäpuolella hän sanoo hiekkaerämaaksi,
niinkuin se enimmäkseen onkin, ja asumattomaksi. Hän luettelee
useita Intian kansoja, jotka puhuivat eri kieliä ja osaksi olivat
paimentolaisia. Toisilla kansoilla hän sanoo olleen peräti raa'at
tavat, ja tosiaan Intiassa yhä vieläkin on sivistyneitten Hindujen
rinnalla mitä alimmalla kannalla eläviä luonnonkansoja. Toiset kansat
söivät vain kasviaineita, eivätkä ottaneet mitään elävää hengeltä — se
käy yhteen braamanoitten, Hindujen pappissäädyn vanhastaan noudattamien
tapojen kanssa. Paitsi kultaa hän mainitsee maan tuottavan eräänlaista
villaa (pumpulia), jota muka kasvoi puissa ja joka oli kauniimpaa ja
parempaa vaatteiksi kuin lampaan villa. Hän oli niinikään kuullut,
että Indos joessa oli krokotiileja, ja arveleekin sitä Niilin ohella
ainoaksi joeksi, jossa niitä on. Mutta elefanteista hän, kumma kyllä,
ei mainitse mitään. Herodotos luuli Intialaisia itäisimmäksi kansaksi.
Heidän maansa oli niin kuuma, että ihmisten iho siellä paloi tummaksi.

Intian Paktyike, joka oli Turkestanissa asuvain Baktrien naapurimaa,
ehkä tarkotti nykyistä Afghanistania. Paktyiken asukkaitten Herodotos
kertoo koonneen arolta kultaa suurien muurahaisien luomista keoista
ja paenneen sitten nopeilla kameleilla muurahaisten hyökätessä.
Juttu oli nähtävästi vanha intialainen taru, joka oli tullut
Herodotoksen korviin. Nämä muurahaiset kummittelivat kauan Länsimaitten
mielikuvituksessa, samoin kuin Intiasta yleensä vielä Keskiajallakin
kerrottiin jos minkälaisia ihmejuttuja. Myöhemmät kirjailijat
kuvittelivat muurahaisten sijasta kamalia nelijalkaisia aarneja, joilla
oli siivet ja jalopeuran kynnet. Vielä 16:nnen vuosisadan kertomuksissa
Intian aarnit ja kultamuurahaiset kummittelivat. Alkuaan ne ehkä olivat
vain aron vaarattomia murmeleita, jotka kaivavat maan pinnan täyteen
kuoppia. Englantilaiset matkustajat kertovat, että kultaa Tibetissä
sanotaan »pippilikaksi», joka sanan mukaan merkinnee muurahaisikultaa.
Nimellä siis olisi vanhat juuret ja taru ollut laajalle levinnyt.

Intian vallotus oli Herodotoksen tietojen mukaan seuraus eräästä
tutkimusretkestä, joka oli tapahtunut Persian kuninkaan käskystä.
Dareios oli lähettänyt kreikkalaisen Skylaxin yhdessä muitten miesten
kanssa laskemaan laivoilla Indos jokea pitkin mereen, ja matkan
suoritettuaan laivat olivat palanneet Punaisen meren pohjukkaan samaan
paikkaan, josta Foinikit olivat farao Nekon toimesta lähteneet matkaan
purjehtiessaan Afrikan ympäri. Muuta tietoa ei kuitenkaan ole säilynyt
Skylaxin matkasta kuin Herodotoksen lyhyt maininta.



Arabia.


Arabian sanoo Herodotos olevan etelässä viimeisen kaikista asutuista
maista ja ainoan maan, jossa libanoto, mirhami, kasia, kaneli ja
ledanon kasvavat. Muuta todenperäistä tietoa ei hänellä ollutkaan
Arabiasta. Hän kertoo satuja totena. Libanotoa kootessa muka poltettiin
styrax-puuta, sillä ainoastaan sen avulla voitiin karkottaa pienet
kirjavat lentokäärmeet, jotka libanotoa vartioivat. Kasiaa hakiessaan
Arabit sitoivat vuotia ja nahkoja ruumiinsa ympärille ja kasvoilleen,
paitsi silmiensä eteen. Kasiaruoho muka kasvoi eräässä järvessä, joka
ei ollut varsin syvä; sen ympärillä ja sisässä asusti siivellisiä
eläimiä, jotka muistuttivat yökköjä, vikisivät kovasti ja pitivät
urhoollisesti puoliaan. Niitä täytyi torjua silmiltään ja samalla
niittää kasiaa. Mutta kaneelin he keräsivät vielä ihmeellisemmällä
tavalla. »Missä se kasvaa ja mikä maa sen tuottaa, sitä he eivät saa
mainita, muuta kuin että toiset sanovat sen luultavasti kasvavan
niillä seuduin, missä Dionysos (viinin jumala) kasvatettiin.» Näitä
puikkoja, joita Herodotoksen mukaan Kreikkalaiset sanoivat Foinikeilta
saamallaan nimellä kinamomoniksi, toivat suuret linnut, jotka
kantoivat niitä pesiinsä. Kokoojat veivät suuria lihankappaleita
pesien luo, jotka olivat korkeilla vuorilla, linnut lensivät alas,
kantoivat lihankappaleita pesiinsä, mutta pesät eivät kestäneet
niin suurta painoa, vaan hajosivat ja putosivat maahan, ja maasta
koottiin niissä ollut kaneli. Ledanonin taas sanottiin syntyvän mitä
pahanhajuisimmasta aineesta, vaikka se itse oli hyvänhajuinen. Sitä
nimittäin kasvoi pukkien parrassa samalla tavalla kuin pihkaa puussa.
Sitä käytettiin useitten voiteitten tekoon ja Arabit siitä valmistivat
suitsutuksia. Arabian maassa vallitsikin sanomattoman suloinen tuoksu.
Herodotos vielä kertoo siellä olleen lampaita, joilla oli niin raskaat
rasvahännät, että paimenet rakensivat niitten alle pieniä vankkureita.
Tämän jutun voimme arvata todenperäiseksi, sillä onhan vieläkin
lampaita, joitten rasvahäntiä paimenet samoin kannattavat. Useimmat
muut Herodotoksen kuulemista jutuista lienevät olleet semmoisia
merimieskaskuja, joita Foinikit levittelivät pelottaakseen muita
lähtemästä heidän vesilleen. Foinikeilla epäilemättä oli Arabiasta ja
sen tuotteitten alkuperästä tarkemmat tiedot.



Kreikkalaiset Egyptissä.


Suuremmassa määrässä kuin mikään muu maa kiinnitti Egypti Herodotoksen
huomiota. Siellä hän laajimmalti matkusti, Egyptin oloihin hän koetti
enimmän syventyä. Häntä viehätti maan rikkaus, sen vanha historia,
korkealle kehittynyt kulttuuri ja monenlaiset tuotteet, tavat ja
uskonto. Niinpä hän sanookin: »Lähden nyt puhumaan Egyptistä, koska se
omistaa enimmät ihmeet ja tarjoaa suurempia muistomerkkejä kuin koko
muu maa.»

Kreikkalaiset olivat saaneet Egyptissä jalansijan ja vaikutusvaltaa
jo joku vuosisata ennen Herodotoksen käyntiä. Seitsemännen vuosisadan
keskivaiheilla e.Kr. saapui Niilin suistamoon »pronssipukuisia meren
miehiä», joitten apua orakeli oli luvannut Psammetikholle hänen
kapinaan noustessaan. Nämä meren miehet näyttivät olleen joonialaisia
ja kaarialaisia merenkulkijoita, joilla oli pronssihaarniskat. Kun
Psammetikho oli saanut maan valtansa alle, niin hän sijotti nämä
auttajansa Dafneen, Niilin itäisimmän suuhaaran rannalle. Samaan aikaan
hän näyttää antaneen Miletoslaisille luvan perustaa kauppapaikan
läntisen, Kanobisen suuhaaran varrelle. Siitä kasvoi Naukratiin
kaupunki, jonka pohjat onkin löydetty. Seuraavan vuosisadan alussa
kreikkalaiset palkkasoturit kuningas Psammetikho II:sen palveluksessa
tunkeutuivat kauas etelää kohti Etioppian rajoille saakka. Abu
Simbelissä, lähellä nykyistä Wadi Hallaa, on löydetty faraoitten
rakentamista muistomerkeistä kreikkalaisten ja foinikialaisten
palkkasoturien kirjotuksia, jotka todistavat heidän sinne saakka
saapuneen faraon sotaretkillä. Viisikymmentä vuotta myöhemmin
myönnettiin Naukratiille Amasiin aikana erikoisia kauppaoikeuksia,
niin että siitä kehittyi tärkeä kauppakaupunki. Egyptiläisten ja
Kreikkalaisten suhteet näyttävät yhä enemmän kehittyneen, niin että
farao Amasis otti kreikkalaisen puolisonkin ja muutti joonialaiset
palkkasoturit Dafnesta Memfiiseen henkivartijoikseen. Hän suosi
kreikkalaisia oppineitakin, sekä Pythagoraan että Thaleen sanotaan
oleskelleen hänen hovissaan.



Herodotoksen tiedot Egyptistä.


Herodotoksen aikana olivat siis Helleenit tuttuja ja suvaittuja Niilin
laaksossa. Hän käyttikin hyväkseen tilaisuutta täysin määrin ja hänen
tietonsa täydentävät monella tavalla hieroglyfien todistusta ja
valaisevat varsinkin Egyptin maantieteellisiä oloja. Mainitsemme niistä
tärkeimpiä.

Herodotoksella oli aivan oikea käsitys Egyptin
luonnonmaantieteellisistä oloista. Hän ylistää jokilaakson
hedelmällisyyttä molemmin puolin oleviin erämaihin verraten ja lausuu,
että »Egypti on Niilin lahja», sillä Egyptin tilalla oli ilmeisesti
ollut pitkä Välimeren lahti, jonka Niili oli vähitellen täyttänyt
lietteillään. Herodotos arveli, että jos Niilin vesi voitaisiin
johtaa Punaiseen mereen, niin tämäkin vähitellen täyttyisi; 10,000
vuodessa siitä tulisi samanlainen maa kuin Egypti. Nämä mielipiteet
ovat aivan oikeat; aika, jonka Niili on tarvinnut suorittaakseen
työnsä, on vain ollut hyvin paljon pitempi. Punaisen meren Herodotos
hyvin tiesi ja mainitsee sen vuorovedet, jotka varmaan jo aikaisin
herättivät Foinikkien ja Kreikkalaisten huomiota, koska tätä
ilmiötä ei ole Välimeressä sanottavassa määrässä. Punaisen meren
omituisista tuulioloista hänellä niinikään oli oikeat tiedot;
lokakuusta toukokuuhun olivat pohjatuulet vallalla tämän kapean
meren pohjoisosassa, meren eteläosassa taas etelätuulet. Toisena
vuosipuoliskona vallitsivat koko merellä pohjatuulet. Tämä tuulien
tuntemus puolestaan todistaa, että merellä käytiin kauppaa. Tuuliolot
ja koralliriuttain runsaus vaikeuttivat kuitenkin purjehdusta niin
suuresti, että suurin osa tavaroista pysähtyi meren keskivaiheille ja
kulki maan poikki Niilille. N.s. Arabian erämaan kautta, joka on Niilin
ja Punaisen meren välillä, kulki montakin tärkeätä karavanitietä.



Niilin tulvat.


Egyptin suurin luonnonihme on Niili ja sen tulvat. Se viehätti
Ilerodotosta, samoin kuin muitakin kreikkalaisia ajattelijoita ennen
ja jälkeen syvämietteisiin selitysyrityksiin. Herodotos kertoo, ettei
hän Egyptissä ollessaan voinut saada Niilin luonnosta mitään tietoa
papeilta eikä muiltakaan ja tekee sen vuoksi johtopäätöksensä sen
mukaan, mitä hän itse näki.

»Olin kuitenkin halukas saamaan heiltä tietoa, minkä vuoksi Niili
paisuu ja on tulvillaan sata päivää, alkaen kesäpäivän seisauksesta,
mutta saavutettuaan tämän päiväluvun jälleen vetäytyy takaisin ja
vähenee uomassaan, niin että se pysyy matalana koko talven ajan aina
seuraavaan kesäpäivän seisaukseen asti. Kaikesta tästä en voinut saada
keltään egyptiläiseltä mitään tietoa tutkiskelussani heiltä, mikä kyky
Niilillä on olla päinvastaista luontoa kuin muut joet. Näitä seikkoja
tahdoin tietää, kuin myös, minkä vuoksi Niili yksin kaikista joista ei
aikaan saa tuulenpuuskia.

»Muutamat Helleeneistä, jotka ovat tahtoneet tulla kuuluiksi
viisaudestaan, ovat esittäneet tästä vedestä kolmea mahdollisuutta»,
joista Herodotos kuitenkin pitää kahta niin mahdottomana, että hän
ne vain mainitsee. Toinen on Thaleksen, vaikkei kirjailija filosofia
nimitä, ja sen mukaan Niilin tulvan aiheuttaisivat pohjatuulet,
»etesiat», jotka kesällä puhaltavat Välimerellä ja Egyptin rannalla
ovat kovat ja vakaat. Ne muka estäisivät Niilin vettä juoksemasta
mereen. Herodotos sitä vastaan huomauttaa, etteivät nämä tuulet aina
puhalla, eivät ainakaan yhtä kiihkeästi, ja eivätpä muutkaan joet,
jotka niitä vastaan virtaavat, siitä paisu. Toinen selitys, jonka
voimme arvata olevan miletoslaisen Hekataioksen, on hänen mielestään
vielä ymmärtämättömämpi. Sen mukaan Niili alkaisi Okeanosta ja siten
saisi aikaan tulvan, ja Okeano virtaisi koko maan ympäri. Tätä
selitystä hänen mielestään on suotta vääräksikään todistaa, koska
se perustuu Okeanoon, siis aivan tuntemattomaan seikkaan. Herodotos
pitää Okeanoa vain Homeroksen ja muitten runoilijani mielikuvitelmana.
»Kolmas selitys on kyllä todenmukaisin, mutta itse asiassa enimmän
väärä.» Sen voimme arvata Anaxagoraan esittämäksi. Sen mukaan Niili
saisi vetensä sulavasta lumesta. Mutta »kuinka se voisi saada vetensä
sulavasta lumesta, se kun enimmäkseen virtaa mitä lämpöisimmistä maista
kylmempiin?» Etelästä päin Egyptiin puhaltavat tuulet ovat muka niin
lämpöiset, ettei se selitys ole mahdollinen. Tuo maa on alati sateeton
ja jäätön ja »lumentulon jälkeen täytyy pakostakin seurata sadetta
viisi päivää, niin että jos Niilin lähteillä sataisi lunta, niin siellä
sataisi myös vettä. Kolmanneksi ihmiset ovat kuumuudesta mustia. Ja
ilmahaukat ja pääskyset pysyvät siellä vuoden umpeensa, kurjet taas,
jotka pakenevat talven tullessa Skyyttien maahan, matkaavat niihin
paikkoihin talvehtimaan.» Tämä kaikki muka todistaa, ettei Niilin
lähteillä voi sataa lunta.

Herodotos puolestaan esittää seuraavan selityksen »näistä hämäristä
seikoista»: »Talvisin ajavat talvimyrskyt auringon pois sen vanhalta
radalta ja se saapuu Libyan yläosiin.» Ja sillä muka onkin kaikki
sanottu. »Sillä on luonnollista, että se maa, jota lähimpänä ja jossa
tämä jumala (aurinko) juuri oleskelee, enimmän janoo vettä, ja että
siinä joen omaperäiset lähteet ehtyvät.»

Hän todistelee sitten mielipidettään laveammalti. »Silloin kun aurinko
kulkee Etelä-Libyan yli, se aikaansaa seuraavan ilmiön. Koska ilma
näissä seuduin on alati selkeä ja maa lämmin, siellä kun ei ole kylmiä
tuulia, niin aurinko kulkiessaan vaikuttaa saman kuin sillä on tapana
tehdä kesällä kulkiessaan keskitaivaalla. Se vetää nimittäin puoleensa
vettä ja sen tehtyään työntää veden pois pohjoisiin seutuihin, jolloin
tuulet ottavat vastaan, hajottavat ja sulattavat sen. Luonnollisesti
siis tuosta maasta puhaltavat tuulet, etelä ja lounas, ovat kaikista
tuulista ne, jotka ovat sateisimmat. Mutta minusta näyttää siltä,
että aurinko ei joka kerta laske luotaan kaikkea sitä vettä, minkä se
vuotuisesti Niilistä saa, vaan että se myös jättää ympärilleen osan.
Vaan kevään tullen aurinko jälleen nousee keskelle taivasta ja siitä
perin se taas tasaisesti vetää vettä kaikista joista. Siihen saakka
toiset joet virtaavat suurina, niihin kun yhtyy paljon rankkasadevettä,
ja koko maa on sade- ja tulvapurojen vallassa. Mutta kesällä, jolloin
rankkasateet lakkaavat vuotamasta jokiin ja aurinko vetää vettä
niistä, ne ovat voimattomat. Niili taas, joka ei saa rankkasadetta,
mutta jota aurinko vetää puoleensa, on luonnollisesti ainoa joki, joka
talvella virtaa paljon matalampana kuin kesällä. Sillä kesällä sitä
vedetään yhtä paljon kuin kaikkia muitakin vesiä, mutta talvella sitä
yksin ahdistetaan.» Herodotos toisin sanoen luulee, ettei auringolla
talvella, sen ollessa kaukana etelän kuivissa erämaissa, ole muuta apua
janoonsa kuin Niili, jonka vuoksi se vetää tämän melkein kuiville;
mutta kesällä sitä vastoin, kun se on kohonnut korkeammalle Välimeren
taivaalle, on paljon muitakin jokia, ja Niili silloin pääsee vähemmällä
vesiverolla. Hänen selityksensä mukaan Niilin tulva siis olisi joen
luonnollinen vedenkorkeus, sen luontainen vesimäärä taas luonnotonta,
auringon aikaansaamaa ehtymistä.

Keksittyään tämän selityksen, jossa on aavistuksia todellisesta
luonnonlaista, vaikka päätelmät käyvät harhaan, Herodotos ikäänkuin
johtopäätöksiään vahvistaakseen lausuu: »Aurinko on niinikään minun
mielipiteeni mukaan syynä siihen, että ilma siellä päin on kuivaa,
koska aurinko radallaan polttaa kaikki. Niinpä Libyan etäisimmässä
osassa vallitsee ainainen kesä. Jos nyt vuodenaikojen asema muuttuisi
ja siinä osassa taivasta, missä nyt pohjoinen ja talvi sijaitsevat,
olisi etelätuulen ja suven paikka, ja pohjoinen siis sijaitsisi siinä,
missä nyt etelä on, — jos niin olisi, niin aurinko, talvimyrskyn ja
pohjatuulen karkottamana keskitaivaalta, menisi Europan etäisimpiin
osiin, samoin kuin se menee Libyaan, tai kulkiessaan sitten koko
Europan läpi se luullakseni vaikuttaisi Istroksessa saman ilmiön kuin
nyt Niilissä.»

Vasta Aristoteles ja Eratosthenes arvasivat oikean syyn Niilin
tulvaan, nimittäin troopilliset rankkasateet, joita keväällä ja
alkukesästä sataa molempien lähdehaarain latvoilla. Agatharkhides
myöhemmin vahvisti oikeaksi tämän arvelun, saatuaan siitä Sisä-Afrikan
alkuasukkailta nimenomaisen tiedon.

»Mitä taas siihen tulee», sanoo Herodotos, »että Niilin luona
ei puhalla tuulia, on minulla tämä mielipide: ei ole ollenkaan
todenmukaista, että tuuli puhaltaa kovin lämpimistä seuduista, koska
se tavallisesti puhaltaa jostain kylmästä.» Se onkin tosiaan yleinen
tuulilaki, koska korkeat ilmapaineet sijaitsevat kylmillä, alhaiset
lämpöisillä alueilla.



Niilin lähteet.


Niilin lähteet ovat vanhastaan olleet maantieteen mieltäkiinnittävimpiä
kysymyksiä. Herodotos luonnollisesti koetti saada niistäkin selkoa.
Mutta Egyptiläisiltä hän ei saanut suurtakaan valaistusta. Eräs Saisin
kaupungin temppelikirjuri kertoi Niilin lähteitten olevan Syenen ja
Elefantinen välillä, jossa oli Mofi ja Krofi nimiset vuoret. Vuorien
välissä muka oli pohjattomia suonia, joista Niili kumpusi. Toinen puoli
vedestä virtasi pohjoiseen päin Egyptiin, toinen taas etelään päin
Etioppiaan. Farao Psammetikho oli muka pitkällä köydellä mitatessaan
huomannut lähteet pohjattomiksi. Mutta Herodotos arveli kirjurin
laskeneen leikkiä ja mainittujen lähteitten olevan vain pyörteitä,
jotka estivät luotilankaa pohjaan painumasta.

Käydessään itse Elefantinessa hän näki, että Niili sen kohdalla
muodosti melkoisen kosken. Siitä eteläänpäin hän kuuli maan kohoavan
neljä päivämatkaa, mutta sitten alkoi lakea tasanko, jolla jo
asui Etioppialaisia. Yhä kauempana etelässä täytyi astua maisin
neljäkymmentä päivämatkaa; toisin sanoen, Herodotokselle kerrottiin
siitä mutkasta, jonka Niili ylempänä tekee ja jossa useimmat kosket
ovat. Nykyinen karavanitie sen katkaisee, ja samoin Herodotoksen ajalla
tapahtui. Kun joki jälleen tavattiin, niin astuttiin muka toisiin
laivoihin matkaa jatkettaessa. Kun on kuljettu edelleen kaksitoista
päivää laivalla, niin saavutaan Meroe nimiseen kaupunkiin, jota
sanottiin Etioppialaisten emäkaupungiksi. Sen raunioita on löydetty
Khartumin ja Berberin väliltä. Mutta siitä eteenpäin ovat Herodotoksen
saamat tiedot häälyväiset. Valkoisen ja Sinisen Niilin yhtymisestä
nykyisen Khartumin seuduilla hän ei mitään mainitse. Huhun mukaan
asui vielä Meroen tuolla puolen Automolien kansa. Tämä oli oikeastaan
Egyptistä karanneita sotilaita, joille Etioppian kuningas oli antanut
asuinpaikat. Myöhempien kirjailijain tiedoista käy selville, että
Automolit asuivat Sennaarin seuduilla molempien Niilien välissä. Heidän
eteläpuolellaan oli jälleen kuumaa erämaata. Mutta kaikkein etäimpänä,
eteläisen meren rannalla, eli puoleksi tarumainen kansa, jota Herodotos
nimittää Makrobeiksi, koska he elivät tavattoman korkeaan ikään.
Heidän maassaan oli ylenmäärin kultaa ja »auringon pöytä», kaupungin
ulkopuolella oleva niitty, joka oli aina täynnään nelijalkaisten
eläinten lihoja. Herodotoksen kuvaus on satumainen, mutta luultavasti
se kuitenkin lepäsi tosipohjalla. Hän sanoo Makrobeja mitä kauneimmaksi
kansaksi, eivätkä he siis olleet neekereitä. Mutta nimi voi tarkottaa
Arabeja, joita arvatenkin asui jo silloin Sansibarin rannikolla ja
jotka luulon mukaan toivat kultaa Simbabyen seuduilta Mashonamaasta.
Itä-Afrikan arot lukemattomine antilooppikarjoineen taas saattoivat
hyvällä syyllä antaa aihetta taruun »auringon pöydästä», niin täynnään
ne ovat riistaa. [Etelä-Arabian etelärannikon keskiosan nimi on Mahra
ja sieltä ehkä olivat lähteneet Kreikkalaisten »Makrobit».]

Kambyses, hurja itsepäinen tyranni, päätti vallottaa Makrobienkin
maan. Hän päätti kulkea sinne maata pitkin, oppainaan Elefantinessa
olevia Iktyofageja (kalansyöjiä), jotka nimestä päättäen olivat
merenrantalaisia. Retki kuitenkin epäonnistui, Kambyseen armeijaa
ahdisti erämaassa niin ankara nälänhätä, että sotamiehet jo arpoivat ja
söivät toisiaan, ja siitä suurkuningas vihdoin näki välttämättömäksi
palata Egyptiin. Jos yritys olisi ollut mahdollinen toteuttaa, niin
hän luultavasti olisi löytänyt Keski-Afrikan järvet ja Niilin lähteet,
ennenkuin olisi saapunut »pitkäikäisten» maahan.

Toiselta taholta, Amnionin keitaasta, Herodotos sai tietoa Libyan
sisäosissa virtaavasta joesta, jota on arveltu ehkä hämäräksi huhuksi
Nigeristä. Tämän kuulopuheen nojalla hän arveli Niilin lähteitten
olevan Libyan länsirannikon läheisyydessä ja joen virtaavan itää kohti,
kunnes se Egyptin kohdalla kääntyy pohjoiseen. Mielipiteensä tueksi
hän huomauttaa sitä, että Istros Europan puolella alkaa melkein yhtä
kaukaa lännestä ja niinikään virtaa itää kohti koko maanosan halki.
Johtopäätökset »ex analogia» olivat kreikkalaisen filosofian vahvoja
puolia. Mutta se, mikä piti paikkansa abstraktisissa tieteissä, ei
käynyt laatuun maantieteessä.



Libyan pohjoisrannikko.


Välimeren eteläranta Herkuleen patsaille saakka oli jo ikivanhoista
ajoista tunnettu. Herodotos sanoo Libyan pohjoisrannikon jääneen
joka suhteessa huonommalle osalle kuin muut maat, koska siellä niin
niukasti sataa. Hän jakoi Pohjois-Libyan kolmeen vyöhykkeeseen. Lähinnä
Välimeren rantaa oli asuttava rannikko, sen takana oli petoeläinten
vyöhyke, joka petoeläinten runsauden vuoksi ei kelvannut asuttavaksi,
ynnä tämän eteläpuolella kolmas eli erämaavyöhyke, jota peitti hiekka,
ja josta vesi ja kasvullisuus puuttui. Sama jako pitää yhä vieläkin
paikkansa. Petovyöhyke vastaa sitä keidasvyöhykettä, joka on rannikon
ja varsinaisen erämaan välillä ja jota Arabit sanovat »Taatelien
maaksi», koska juuri näissä keitaissa kasvaa parhaat taatelit ja
mainittu hedelmäpuu oikeastaan onkin keitaissa toimeentulon perusehto.
Näitä keitaita myöten kulki maan sisätse yhtä suuntaa meren kanssa
karavanitie, jossa aina kymmenen päivämatkan päässä oli keidas.
Herodotokselle oli kerrottu keitaissa olevan suolaa niin runsaasti,
että asukkaat siitä rakensivat talonsa, ja hän päättää tästä, ettei
niissä voi paljoakaan sataa, sillä muutoinhan suolahuoneet sulaisivat.
Nämäkin olot ovat yhä vielä ennallaan. Aivan sateettomia eivät keitaat
kuitenkaan ole. Joka talvi sataa joku rankanlainen sadekuuro ja silloin
tosiaan tapahtuukin, että asukkaitten suolataloja sortuu.

Monet Herodotoksen mainitsemista paikoista voimme kartalla varmaan
määrätä. Ensimäinen Egyptistä lähtien oli Ammonin keidas, nykyinen
Siwah, joka onkin Egyptistä kymmenen päivämatkan päässä. Herodotos
sanoo keitaan väestön olleen Etioppialaisten ja Egyptiläisten
sekarotua. Keidas oli laajalta kuulu jumalankuvastaan, Ammonista,
joka oli muutoin ihmisen muotoinen, mutta pää oli oinaan. Siellä oli
myös »auringon lähde», jonka veden Herodotos mainitsee päiväsydännä
olevan kylmimmillään, mutta sitä enemmän lämpiävän, kuta enemmän ilta
lähestyy, niin että se puoliyön aikana kiehuu, mutta sitten jälleen
alkaa viiletä. Lähteen lämpötila todellisuudessa on alati sama,
29°C, koska se kuohuu syvemmistä maakerroksista, joitten lämpötila
ei tunne ilman lämmön jokapäiväisiä vaihteluja. Siitä syystä vesi
tulikuumalla keskipäivällä tuntui jääkylmältä, illalla ja yöllä sitä
vastoin, jolloin ilma erämaassa jäähtyy tavattomasti helpon säteilyn
vuoksi, vesi tuntuu lämpiämistään lämpiävän. Tälläkin tarulla oli siis
tosipohja, taru vaan aina liiottelee tosioloja.

Seuraava karavaniasema oli Augila, ja sekin on kymmenen päivämatkaa
Ammonin keitaasta länteen päin. Tämä keidas oli, kertoo Herodotos,
kuulu erinomaisista taateleistaan, jonka vuoksi rannikolla asuvat
Nasamonit kävivät siellä taatelien kaupalla. Sama on laita nykyäänkin;
kolmisenkymmentä vuotta takaperin Augilassa oli noin 200,000
taatelipalmua, joitten hedelmiä ympärillä asuvat Beduiniheimot pitävät
muita parempina. Garamanttien keidas, nykyinen Fezzan, oli kuitenkin
paljon kauempana lännessä Augilasta kuin kymmenen päivämatkaa.
Herodotos kertoo Garamanttien, joita oli melkoinen kansa, ylläpitäneen
Välimeren kanssa säännöllistä yhteyttä, ja oli matka meren rannalle 30
päivämatkaa. Garamanttien tapana oli myös muka sotavaunuilla retkeillä
etelässä asuvain Etioppialaisten luo, arvatenkin orjia hakemaan. Nämä
Etioppialaiset Herodotoksen kuvauksesta päättäen — hän sanoo niitten
asuneen luolissa ja juosseen nopeammin kuin hevosetkin — ehkä olivat
samaa Tibbu kansaa, jota asuu Saharan keskellä Tibesti vuoristossa.



Nasamoninuorukaisten matka.


Jo vanhalla ajalla kulki Välimeren rannalta epäilemättä karavanitie
erämaan poikki Sudaniin saakka, ja olojen pakosta samoja seutuja kuin
nykyisetkin karavanitiet. Herodotoksen kertomus Nasamoninuorukaisten
matkasta antaa tukea tälle oletukselle. »Heidän mahtavilla miehillään
oli ollut ylimielisiä poikia, jotka miehiksi vartuttuaan olivat muitten
toimeen panemiensa vallattomuuksien muassa kerran arvalla määränneet
viisi joukostaan lähtemään Libyan erämaahan katsomaan, voisivatko he
mahdollisesti nähdä jotain enempää, kuin mitä oli nähty, silloin kun
oli pisimmälle päästy. Sillä pitkin sitä osaa Libyasta, joka koskettaa
pohjoista merta, Egyptistä alkaen aina Soleis niemeen saakka, missä
Libyan rannikko päättyy, asuu Libyalaisia ja näitä useita eri kansoja,
paitsi missä Helleenit ja Foinikit asuvat. Mutta ylempänä, loitompana
merestä ja meren ääressä asuvista ihmisistä, Libya on täynnään
petoeläimiä. Ja tuolla puolen petoeläinten alueen on hiekkaa ja
kauhean vedetöntä ja vallan autiota maata. Sittenkun siis nuorukaiset
ikätoveriensa toimesta olivat lähteneet liikkeelle, he varustettuaan
mukaansa runsaasti vettä ja ruokatavaroita ensin kulkivat asutun
seudun kautta, sen tehtyään he saapuivat petoeläinten alueeseen, siitä
he kulkivat erämaan halki länsituulta kohti. Tultuaan sitten laajan
hiekkaisen maan poikki, he vihdoin näkivät tasangolla kasvavia puita,
joita he lähestyivät ja joitten hedelmiä he poimivat. Mutta heidän
poimiessaan ilmestyi pieniä, keskikokoa vähempiä miehiä, jotka ottivat
ja veivät heidät pois. Ja Nasamonit ymmärsivät yhtä vähän viejäin
kieltä kuin nämä Nasamonien. Mutta he veivät Nasamonit ylen suurien
soitten halki, ja tultuaan niitten poikki he saapuivat kaupunkiin,
jossa kaikki olivat saman kokoisia kuin viejät ja iholtaan mustia.
Ja kaupungin ohi virtasi suuri joki ja siinä näkyi krokotiileja.»
Nasamoninuorukaiset olivat kuitenkin päässeet palaamaan kotimaalleen,
kertomaan löytöretkestään. Herodotos päättelee, että heidän näkemänsä
joki oli Niili, joka muka yläjuoksullaan siis virtasi lännestä itään,
halki koko Libyan. Mahdollista on, että kertomus tästä matkasta oli
Nasamoneilla säilynyt taruna ja että Herodotos» sen semmoisena kuuli,
mutta että liike hänen aikanaan jo oli yleisempikin. Luultavaa on,
että Nasamoninuorukaisten retki oli todellisuudessa tapahtunut, siinä
kerrotut maantieteelliset seikat pitävät siksi hyvin yhtä todellisten
olojen kanssa. Joki, jonka he näkivät, oli ehkä Niger, ja kaupunki
Timbuktu, joka on sekä vanha että vanhastaan suurikin keskusta.
Mainittakoon kuitenkin, ettei kameeli, tuo »erämaan laiva», vielä
siihen aikaan ollut tunnettu Libyan erämaassa. Matkat sen vuoksi olivat
suoritettavat hevosella.

Molemmissa viimeisissä keitaissa, jotka Herodotos mainitsee etäimpänä
lännessä, asuivat Atarantit ja Atlantit. Edellisistä hän kertoo, että
heidän oli tapana kirota aurinkoa ja sättiä sitä kaikella tavalla,
silloin kun se oli keskellä taivasta, koska se poltti heitä ja heidän
maataan. Atlantilaisten hän taas sanoo ei syöneen mitään, jolla oli
ollut henki, eikä milloinkaan nähneen unia. He olivat saaneet nimensä
maassaan olevasta Atlas-vuoresta, »joka on kapea ja joka puolelta
ympyriäinen, ja niin korkea, ettei ole mahdollista nähdä sen huippua.
Sillä kesät talvet niitä peittää pilvet. Tämän vuoren väittävät
maanasukkaat olevan taivaan kannatuspylvään.» Tuo oli epäilemättä tieto
Atlas-vuoristosta, vaikka se todellisuudessa on aivan toisenlainen kuin
Herodotos olettaa; se on monenkertainen laaja vuorimaa, joka täyttää
koko Luoteis-Afrikan.

Niistä kansoista, jotka asuivat merenrannalla Karthagon ja Egyptin
välillä, Herodotoksella oli tarkempia tietoja. Hän mainitsee niitten
kaikkien kuuluvan Libyalaisiin, nykyisten Berberien esi-isiin. Lähinnä
Egyptiä asuivat Adymarkhidit, joitten naisten runsasta tukankasvua
Herodotos kiittelee. Kyrenaikan kreikkalaisten siirtokuntien takana
taas olivat Giligammit ja Asbystit, jotka olivat mainittavan taitavia
ohjaamaan nelivaljakkoa. Giligammien maassa kasvoi silfionkasvi,
joka Vanhalla ajalla oli suuressa maineessa, koska sen luultiin
parantavan kaikkia tauteja. Kasvi, jota ei muualla ollut, kävi
kuitenkin vähitellen niin harvinaiseksi, ettei keisari Neron ajalla
ollut muuta kuin yksi ainoa jäljellä, ja senkin Nero tuotti Roomaan,
kuten Plinius kertoo. Edelleen länteen päin asuivat Psyllit, Makit,
Lotofagit ynnä muita puoliraakalaisia kansoja, joilla oli kaikenlaisia
omituisia tapoja. Niitten kaikkien yhteisenä omituisuutena Herodotos
mainitsee korkean iän, ja kokemus onkin osottanut, että erämaan kuiva
ilmasto on maailman terveellisimpiä. Heidän pääelinkeinonsa oli
karjanhoito, niinkuin olikin luonnollista, koska heidän maansa olivat
aroa. Ainoastaan rannikolla, jossa oli kreikkalaisia ja foinikialaisia
siirtokuntia, harjotettiin maanviljelystä ja hedelmäpuiden hoitoa.

Yhä lännempänä, arvatenkin nykyisessä Tunisiassa, asui
maanviljelyskansoja. Mutta lisäksi oli sikäläisissä vuorissa
runsaasti kaikenlaista suurta riistaa, muun muassa elefantteja,
jotka kuitenkin ovat näiltä mailta kokonaan hävinneet. Maksy-kansan
nimi muistuttaa nimitystä »Amazigh», jolla Tuaregit nykyään
kutsuvat itseään. Maksyt väittivät polveutuvansa Troijalaisista.
Herodotos mainitsee kamelikurjenkin, joka siihen aikaan vielä oli
yleinen Välimeren rannalla, nykyään sitä harvoin tavataan Saharan
pohjoispuolella. Kreikkalainen kirjailija saamainsa tietojen mukaan
erottelee arojen ja vuorimaitten eläimistöt toisistaan ja tekee selkoa
kummankin omituisista lajeista. Kaiken kaikkiaan oli Herodotoksella
Pohjois-Afrikan maantieteellisistä oloista sangen monipuoliset ja
oikeat tiedot. Ne ulottuivat erämaan poikki Sudaniin saakka, hämärtyen
kuitenkin sen mukaan kuin seutujen matka Välimerestä piteni. Marokon
länsirannastakin hän oli kuullut kerrottavan. Hän mainitsee mykästä
kaupasta, jota Foinikit sillä rannalla kävivät alkuasukkaitten kanssa.

Herodotoksen teos on tärkeimpiä lähteitä Vanhan ajan maantiedon
tuntemiselle. Mutta kun Kreikkalaisten maantuntemus ja arvosteleva
tutkimus seuraavina vuosisatoina vielä melkoisesti kehittyi, niin
aljettiin »historian isää» pitää kovin epäluotettavana, koska hän
kertoi monia asioita selvässä tarun muodossa. Siitä aljettiin koko
teostakin pitää ala-arvoisena ja tämä hylkäävä käsitys pysyi voimassa
kauan Uudelle ajalle saakka. Mutta nykyisin on Herodotokselle ruvettu
antamaan yhä enemmän arvoa. On huomattu, että kaikki, mitä hän oman
näkemänsä mukaan kertoo, on luotettavaa ja tarkkaan havaittua. Missä
hän taruja kertoo, siinä hän samalla mainitsee tietonsa muilta
kuulluiksi ja ilmi lausuu niitten ohella epäilyksensä. Mutta tarut
semmoisinaankin ovat arvokkaat Vanhan maailman käsityksien ilmauksena.
Eikä niitten arvoa suinkaan vähennä se seikka, että monenkin
ihmeellisen, mielikuvitukselta näyttävän jutun takaa hohtaa tosipohja,
josta se ehkä on alkuaan versonut.

Mutta Herodotoksen teoksesta lisäksi huokuu sama ennakkoluuloton,
totuuden perille pyrkivä tutkijahenki, joka sitten kohotti Helleenien
tieteen niin korkealle. Hänen käsityskantansa muodostaa sillan
vanhemman lapsellisen, jumal’uskoon ja sankaritaruihin perustuvan
maailmankäsityksen ja myöhemmän valistuneen tutkimuksen välillä.
Toiselta puolen hän vielä vakaasti luotti vanhoihin jumaliin ja heidän
ihmeitä tekevään voimaansa, toiselta taas koetti kaikkialla riistää
ilmiöiltä ihmeen verhon ja löytää niille luonnollisen selityksen.



Xenofon ja kymmenentuhannen paluumatka.


Torjuttuaan Persian suurkuninkaitten hyökkäykset Kreikka pääsi idän
puolelta rauhaan. Xerxeen suunnattoman yrityksen kärsittyä niin
surkean haaksirikon, ei Persian hallitsijoita enää haluttanut jatkaa
vallotussotaa. Ainoastaan Vähän-Aasian kreikkalaiset siirtokunnat
jäivät edelleenkin Persian vallan alle; maayhteys esti niitä, samoin
kuin Foinikkejakin, enää omin voimin vapautumasta.

Mutta tutustuttuaan Persialaisiin Europan puoleisetkin Helleenit
alkoivat yhä enemmän retkeillä Aasian puolelle. He alkoivat
palkkasotureina palvella verivihollisiaan, jotka kovan kokemuksen
opettamina osasivat antaa täyden arvon heidän urheudelleen ja
sotataidolleen. Luultavasti Kreikkalaiset näillä sotaretkillään
vähitellen oppivat tuntemaan, kuinka hatara Persian sisällinen
yhteys oli ja kuinka jättiläisvaltakunta ehkä voitaisiin hajottaa.
Palkkasoturien kokemuksien pohjalla alkoi kehittyä käsitys, joka
vihdoin sai Aleksanteri Suuren kulkemaan Hellesponton poikki.

Tunnetuin kreikkalaisten palkkasoturien seikkailuista Persiassa on
»kymmenentuhannen retki», jota Xenofon »Anabasis» teoksessaan kuvaa.
Mesopotamiasta palatessaan nuo kymmenentuhatta, muitten teitten ollessa
tukossa, tunkeutuivat Mustanmeren rannalle melkein tuntemattomien
vuorimaitten kautta. Heidän seikkailukas ja vaarallinen retkensä on sen
vuoksi maantieteen kannalta tärkein seuraavan ajan tapauksista.

Persian kuninkaan Artaxerxes Mnemonin nuorin veli Kyyros oli koonnut
armeijan, syöstäkseen veljensä valtaistumelta, ja tässä armeijassa
taistelivat nuo 10,000 kreikkalaista palkkasoturia. Kyyroksen
hävittyä Kunaxan tappelussa ja saatua surmansa (401 e.Kr.) täytyi
Kreikkalaisten, vaikka he olivatkin omalla sivustallaan voittaneet,
nopean paon kautta välttää suurkuninkaan kosto. Ainoa tie, joka oli
heille avoinna, johti Armenian vuoriston kautta Mustallemerelle.
Vaaroista ja vaikeuksista huolimatta retki onnistuikin. Xenofon,
joka Klearkhoksen kaaduttua oli saanut ylijohdon, kirjotti siitä
matkakertomuksen, joka sisältää ensimäiset luotettavat tiedot
Armeniasta. Kymmenentuhannen matka on huolellisten tutkimusten kautta
voitu nykyisillä kartoilla merkitä, vaikka Xenofonin ilmottamat
matkanmäärät ovatkin erehdyttävät, koska ne melkoisesti riippuivat
siitä, mimmoisia vastuksia kulloinkin kohdattiin ja mimmoisessa
matkakunnossa armeija kulloinkin oli. Armenian maitten vuorimuodot ovat
siksi luonteikkaita, etteivät aivan suuret erehdykset ole mahdollisia.



Armenia.


Armeniaa, josta Etu-Aasian virrat laskevat eri suunnille, on
korkeutensa vuoksi sanottu Etu-Aasian katoksi. Se täyttää suuren osan
Mustanmeren, Välimeren ja Kaspian meren välisestä kolmikulmaisesta
alueesta. Araratin ja Erzerumin välillä on Armenian ylänkö keskimäärin
2000 metriä korkea, ilmanala on sen vuoksi suuren osan vuodesta
jotenkin ankaraa. Vielä ylänköä paljon korkeammalle kohoavat
vuorijonot, joista tärkeimmät ovat Tauro, rajana Mesopotamiaa vastaan,
ja Anti-Tauro, joka kulkee sen kanssa rinnan pohjoisempana. Muista
vuorista on tunnetuin Ararat, Van järven koillispuolella.

Araratin pohjoispuolitse virtaa Araxes (Aras) Kaspianmereen; samoilla
seuduilla ovat Eufratin ja Tigriin lähteet. Eufratin läntinen
lähdehaara, jonka nimi Armeniassa yhä vielä on Frat, sama kuin
Raamatussa, saa alkunsa Erzerumin läheisyydestä ja erottaa toisistaan
Suur-Armenian ja Vähän-Armenian; itäinen lähdehaara, Muradsu, alkaa
Araratin lähiseuduilta, seurailee Tauron pohjoista lievettä ja yhtyy
läntiseen lähdehaaraan, ennenkuin molemmat yhtyneinä murtautuvat
vuoristosta Mesopotamian lakeille. Tigriin lähteet ovat Armenian
eteläosassa, itäisen lähdehaaran lähellä Bitliin kaupunkia Tauron
korkeilla kukkuloilla. Tämä lähdehaara laskee sieltä nopeasti alemmille
maille, yhtyäkseen tuota pikaa läntiseen. Bitliin itäpuolella on
korkeitten vuorien välissä melkoinen Van-järvi, jonka vesi on heikosti
suolaista. Järvellä ei ole ainoatakaan maanpäällistä laskujokea, mutta
luultavaa on, että se osan vedestään menettää maanalaisten suonien
kautta.

Kymmenentuhannen Kreikkalaisen matka oli vaikea varsinkin siitä syystä,
että se sattui talven ajaksi, joka tässä ylänkömaassa on sangen ankara.
He kulkivat ensin Tigriin poikki ja alkoivat sitten marssia ylöspäin
pitkin joen itärantaa, kunnes saapuivat sille paikalle, missä Meedian
vuorista laskeva Sab yhtyy Tigriiseen. Siellä Tissafernes petoksen
kautta anasti haltuunsa Klearkhoksen ja Helleenien muut päälliköt
ja surmautti heidät, vaikka kuningas Artaxerxes oli vakuuttanut
palkkasoturijoukolle vapaan paluumatkan. Päällikkönsä menettäneet
sotilaat valitsivat silloin atheenalaisen Xenofonin johtajakseen,
ja tämä sitten taidolla ja tarmolla johti heidät vuoriston poikki
Mustanmeren rannalle.

Kreikkalaiset kulkivat Sabin poikki ja jatkoivat edelleen matkaa,
Persialaisten alinomaa ahdistaessa. Kreikkalaiset olivat valinneet
tämän vuorisen tien siinä toivossa, ettei persialainen ratsuväki voisi
heitä ahdistaa vuorimaassa niinkuin niillä aroilla, joitten poikki
lyhyin tie meren rannalle olisi käynyt. Vuorimaassa he saattoivat
helpommin torjua sen hyökkäyksen. Marssittuaan Niniven ohi he saapuivat
siihen vuoristoon, jossa asuivat Kardukhit, nykyisten Kurdien esi-isät,
erinomaisen sotainen kansa, joka urhoollisesti puolusti vuorisoliaan
kreikkalaista armeijaa vastaan. Kreikkalaiset piankin huomasivat heidät
vaarallisemmiksi vihollisiksi kuin Persialaiset olivatkaan. Vähitellen
he kuitenkin tunkeutuivat Kardukhien maan kautta Armeniaan. Kuljettuaan
Tigriin latvajokien poikki he tapasivat Eufratin latvajoet, kulkivat
niittenkin pohjoispuolelle Van-järven länsisivua, näkemättä kuitenkaan
järveä. Xenofon kuvaa sotamiesten kärsimyksiä keskellä ankaraa talvea,
lunta ja pakkasta; toiset tulivat sokeiksi lumen hohteesta, toiset
palelluttivat jalkansa. Mutta Armenian asukkaat sitä vastoin kohtelivat
heitä ystävällisesti, kun he lupasivat karttaa kaikkea väkivaltaa,
ja antoivat heille runsaasti ruokatavaroita. Xenofon kertoo heidän
puoleksi maanalaisista rakennuksistaan, jommoisia Armeniassa on vielä
tänä päivänä. Erzerumin pohjoispuolella olevassa vuorimaassa alkoivat
taistelut maanasukkaita vastaan uudelleen; mutta sotaan tottunutta,
henkensä edestä ponnistelevaa kreikkalaista armeijaa ei voitu pidättää.

Millä kohdalla väsyneet Helleenit vihdoin näkivät meren, missä kajahti
tuo kaikiksi ajoiksi mainioksi tullut huuto: thalatta! thalatta!
sitä emme voi varmuudella sanoa; mutta monessakin paikassa tällä
rannalla on näköala niin suuremmoinen, että se on omiaan herättämään
samanlaisia tunteita tavallisessakin matkustajassa, saatikka sitten
näännyksiin väsyneessä armeijassa. Parintuhannen metrin korkuisesta
solasta silmä, joka sitä ennen on väsynyt Armenian puuttomien ylänköjen
yksitoikkoisuuteen, näkee allaan metsäin peittämiä kukkuloita ja
jalopiirteisiä harjanteita, joita syvät rotkolaaksot toisistaan
erottavat. Koilliseen päin näkyy rannikkoa niemi niemen takaa ja
vuorijonoja, jotka merestä vähitellen kohoovat takamaan lumihuippuihin
saakka. Mutta koko etäisen taivaanrannan täyttää veden rannaton sininen
pinta. Kauniin rakenteensa, väriensä ja vivahdustensa puolesta tämä
rannikko suuressa määrin muistuttaa Kreikan rantamaisemia. Sen vuoksi
tuo näköala niin riemastutti kreikkalaisia sotureita, kun se äkkiä
avautui heidän eteensä. Mutta lisäksi olivat Kreikkalaiset, Mustanmeren
rannalle päästyään, heimolaisten luona, joilla oli samat tavat ja
kieli kuin heilläkin. Niin saapuivat he vihdoin Trapezos nimiseen
miletoslaiseen siirtokuntaan.

Emme voi yksityiskohtaisesti tarkastella niitä seikkoja, joita Xenofon
kertoo matkasta. Mainittakoon vain, että ne ovat siksi luonteenomaisia
maalle ja kansalle, että ne yhä vieläkin samanlaisina tavataan.
Kerromme vain erään piirteen esimerkiksi. Xenofon mainitsee sotamiesten
vuorimaassa nauttineen hunajaa, joka oli niin myrkyllistä, että he
siitä saivat raivokohtauksia. Hunaja ei kuitenkaan ollut asukkaitten
myrkyttämää, vaan olivat mehiläiset sen koonneet Azalea pontica
nimisestä kasvista, jota vieläkin kasvaa Trapezuntin takamaassa. Myrkky
siirtyy mehiläisten kautta kasvista hunajaan ja myrkyllinen hunaja niin
ollen on nykyisinkin siinä maassa tavallinen ilmiö.

Helleeniläisen armeijan vaikeudet eivät päättyneet vielä
Trapezoksessakaan. Heidän täytyi tunkeutua edelleen marssien
pitkin rannikkoa länteen päin, kestäen tuon tuostakin taisteluita
asukkaitten kanssa, joitten maan kautta heidän tiensä kulki. Xenofon
antaa mielenkiintoisia tietoja niistä vanhoista puoliraakalaisista
kansoista, joita tällä rannikolla asui. Khalybien maan hän kertoo
olleen erinomaisen rikasta raudasta. Kreikkalaiset pitivät tätä kansaa
teräksen keksijöinä, sillä he osasivat valmistaa raudasta erinomaista
terästä. Teräs onkin kreikan kielellä »khalybs». Mosynoikien maassa
sotilaat söivät kastanjoja, joita he kutsuivat »litteiksi pähkinöiksi».
Kastanjapuu ei näytä vielä Vanhalla ajalla olleen yleinen Välimeren
maissa. Vasta Kotyoia nimisestä kreikkalaisesta siirtokunnasta sai
Xenofonin johtama armeija laivoja, joilla se pääsi purjehtimaan omille
mailleen.



Ktesias.


Xenofonin aikalainen, vieläpä entinen sotatoveri, oli Ktesias niminen
kreikkalainen lääkäri, joka oli Artaxerxes Mnemonin palveluksessa.
Ktesias vietti seitsemäntoista vuotta Persian kuninkaan hovissa.
Palattuaan Kreikkaan hän julkaisi useita maantieteellisiä kirjotuksia
Persian valtakunnan eri osista, varsinkin Intiasta. Ainoastaan Intiasta
kirjotettu kirja on jälkimaailmalle säilynyt. Se on ensimäinen
laajempi selonteko tästä etäisestä maasta ja sen kansoista. Ktesias ei
kuitenkaan itse käynyt Intiassa, vaan kertoo niitä tietoja, joita hän
Persiassa oleskellessaan sai, yrittämättä niitä seuloa tai arvostella;
päin vastoin hän mieluummin kertoo juuri kaikenlaisia ihmeitä.
Kreikkalaiset jo varhain huomasivatkin Ktesiaan arvostelukyvyn puutteen
ja teoksen epäluotettavuuden. Siitä huolimatta hänen kirjaansa luettiin
ja se se oli varsinainen lähde niille monenlaisille ihmetaruille,
joita vielä myöhään Keskiajalla kerrottiin Intian ihmemaailmasta.
Ne kummitukset, joilla Aleksanteri Suurenkin Intian retki myöhemmin
koristettiin, olivat kotoisin juuri Ktesiaan kirjasta. Hän kertoi
Intian »koirankuonolaisista», »koiranlypsäjistä», »kahdeksisormisista»,
kääpiökansoista ja ihmeellisistä lähteistä, joiden vesi astiassa
paikalla muuttui juustoksi, ja monesta muusta samanlaisesta kummasta.



Aleksanteri Suuren sotaretki Itämaille.


Helleenien kansa ei korkeasta sivistyksestään ja laajoista suhteistaan
huolimatta saanut suurta vaikutusvaltaa muuta kuin merenrannoilla,
koska sen kansanvaltaiset, vapaat laitokset eivät suosineet suuren
valtakunnan perustamista. Jos olot olisivat sille kannalle jääneet,
niin kreikkalaisuus tuskin olisi saavuttanut sitä johtavaa asemaa, joka
sillä myöhemmin oli Itämailla. Yhdistyksen toteutti vasta ulkopuolinen
mahti, väkipakolla ja vasten Helleenien tahtoa.

Eräs varsinainen Kreikan ulkopuolella oleva sukulaisheimo,
Makedonialaiset, yhdisti vallotussotain kautta Balkanin niemimaalla
asuvat kreikkalaiset heimot valtakunnaksi, jonka päämies oli Makedonian
kuningas. Tuskin oli tämä suurtyö tehty, niin käännettiin aseet
yhteisin voimin Persiaa vastaan. Jo kuningas Filippos lähetti armeijan
Vähän Aasian puolelle ja hänen kuoltuaan ryhtyi nuori Aleksanteri
isänsä tuumia toteuttamaan.

Aleksanteri Suuren vallotusretki Länsi-Aasiassa on loistavin
sotilaallinen suurtyö, mitä historia tuntee. Päällikön erinomaiset
lahjat, hänen uljuutensa ja alttiutensa rohkaisemaan esimerkillään
sotilaitaan kaikkialla, missä vaara oli suurin, hänen neronsa sekä
suurien sotatoimien suunnittelussa että taistelun johdossa, hänen
kaukonäköisyytensä ja valistunut suvaitsevaisuutensa, kaikki nämä
ominaisuudet myötävaikuttivat Etu-Aasian vallotukseen ja Helleenien
johtaman valtakunnan perustamiseen sen ikivanhalle kultuuripohjalle.
Vasta Aleksanteri Suuren kautta Kreikkalaiset ja kreikkalainen sivistys
syvälle juurtuivat Itämaitten oloihin ja painoivat niihin moniksi
ajoiksi leimansa.

Persian valtakunnan, vanhan maailman suurimman mahdin hän mursi,
laski kahdessatoista vuodessa valtansa alle alueen, joka oli yhtä
laaja kuin koko Europpa, ja järjesti pääpiirteissään sen hallituksen.
Hänen säädöksiensä etevää suunnittelua todistaa se seikka, että
vaikka vallottaja itse niin aikaisin kuoli, niin hänen seuraajansa,
valtakunnan jaettuaankin, sen pääasiassa toteuttivat kukin omassa
valtakunnassaan. Vallotettuihin maihin perustettiin kaikkialle
kreikkalaisia siirtokuntia, joista helleeniläisiä aatteita,
helleeniläistä sivistystä levitettiin varsinaisten asukkaitten
keskuuteen. Mutta Aleksanteri Suuri ei menetellyt siten kuin suuret
vallottajat yleensä; hän ei sortanut vallotettuja kansoja, vaan osotti
mitä suurinta suvaitsevaisuutta heidän laitoksiaan, käsityksiään ja
uskontoaan kohtaan. Kreikkalaisia vallottajia sen vuoksi paremmin
suvaittiin ja heistä otettiin auliimmin oppia. Tällä pohjalla
kehittyivät edelleen Etu-Aasian olot, vieläpä senkin jälkeen, kun
Rooma oli sinne valtansa ulottanut. Vasta muhamettilaisuus sai aikaan
käänteen, tuhosi helleeniläisyyden ja samalla sulki Etu-Aasian Lännen
vaikutuksilta.

Aleksanteri Suuren vallotusretkillä Etu-Aasiassa oli kerrassaan uraa
aukaiseva merkitys Vanhan ajan maantuntemukselle ja sen perustuksella
kehittyvälle nuorelle tieteelle.

Vasta niitten kautta saivat Kreikkalaiset oikeita ja perusteellisia
tietoja Etu-Aasian maista, joitten kanssa he olivat olleet niin kauan
tekemisissä. Heidän maantieteellinen näköpiirinsä laajeni toista vertaa
laajemmaksi entistään. Moneen kertaan samoilivat kreikkalaiset armeijat
Intian meren, Jaxarteen (Syr Darjan), Kaksoisvirtain ja Indoksen
välisen laajan maan kautta ristiin rastiin. Tutustuttiin omin silmin
Intiaan, josta oli niin paljon ihmeitä kuultu. Kaspianmeren eteläranta
ja Persian lahden rannikko vasta nyt tarkemmin tutkittiin. Tutustuttiin
monenlaisiin uusiin luonnonmaantieteellisiin oloihin, suola-aroihin
ja erämaihin, joitten lomassa aina oli vehmaita viljelysseutujakin,
nähtiin lumivuoria niin valtavia, että Kaukasokin niitten rinnalla
joutui häpeään. Maitten vaihtelevainen rakenne, monenlaiset uudet
kasvit ja eläimet, oudot ilmastolliset olot, kaikki kehotti vertauksiin
vastaaviin oloihin Europassa ja siten laajensi Helleenien tietoa.
Ja kaikki nämä seikat tutkittiin ja kirjotettiin muistiin tarkasti,
sillä Aleksanteri, joka Aristoteleen oppilaana oli oppinut tieteitä
rakastamaan, oli ottanut mukaansa Kreikan etevimpiä tiedemiehiä. Niinpä
hänen sotaretkensä oli samalla tutkimusretkikin. Valitettavasti ei
ainoakaan näistä kertomuksista ja tutkimuksista ole meidän aikaamme
säilynyt, ainoastaan kirjottajain nimiä tunnetaan. Mutta tunnemme
pääpiirteet niitten sisällyksestä myöhempäin historiankirjottajain
poiminnoista.

Aleksanterin vallotusretki ei alkuaan ollut hänen suunnittelemansa;
sen oli alkuun pannut jo hänen isänsä, Makedonian Filippos, joka
Kreikkalaiset valtansa alle laskettuaan päätti yhdistää heidät suureen
yritykseen yhteistä perintövihollista vastaan. Hän oli jo ryhtynyt
valmistuksiin ja koonnut sotavoimia, kun hänet v. 336 e.Kr. murhattiin
kesken aikeitaan.

Aleksanteri Suuri oli isänsä kuollessa ainoastaan kahdenkymmenen vanha.
Khaironeian taistelussa hän kuitenkin oli osottautunut rohkeaksi
sotilaaksi, ja jo kahtena ensimäisenä hallitusvuotena ilmenivät hänen
erinomaiset hallitsijalahjansa. Ensi työkseen hän kukisti Makedonian
sotaiset naapurikansat ja tukahutti nopeaan kapinayrityksen, jonka
useat Kreikan kaupungit tekivät, vapautuakseen Makedonian ylivallasta.
Keväällä v. 334 e.Kr. hän saattoi ryhtyä toteuttamaan isänsä suurta
tuumaa, murtamaan Persian valtakuntaa. Siihen hän olikin isäänsä
etevämpi sotilaana, eikä valtiomiehenäkään häntä huonompi.



Sotaretki Vähässä Aasiassa.


Persian puolelta ei ollut ryhdytty suuriinkaan valmistuksiin vaaran
torjumiseksi. Vastustusta tapaamatta hyökkääjä saattoi kuljettaa
sotaväkensä Hellesponton poikki. Pian oli Makedonian armeija Troijan
lakeudella, jonka muistot rohkaisivat nuoren ruhtinaan mieltä ja
kiihottivat häntä ponnistuksiin. Hän uhrasi Atheene jumalattarelle
Ilionin raunioilla ja vietti Akhilleen haudalla muistojuhlan.
Graneikoksen luona hän voitti armeijan, jonka Vähän Aasian persialaiset
satraapit olivat häntä vastaan koonneet. Aleksanteri itse johti
ratsuväkeään joen poikki suoraan vihollisen rintamaa vastaan ja
ratkaisi siten taistelun. Voiton kautta hän sai koko Vähän Aasian
valtoihinsa. Ainoastaan muutamissa kohissa yritettiin vastarintaa.
Länsirannalla vallottajaa pidättelivät jonkun aikaa Miletos ja
Halikarnassos, jota puolusti kreikkalainen palkkasoturijoukko
Mnemonin johdolla ja foinikialainen laivasto. Efesos sitä vastoin ja
muut samain rantain kaupungit antautuivat ja saivat kauan kaivatun
sisällisen vapautensa takaisin. Seuraavan talven kuluessa Aleksanteri
valiojoukolla samoili Vähän Aasian eteläisten maakuntain, Kaarian,
Lyykian ja Pamfilian kautta, joissa väestö alistui, ja kulki Tauron
solan kautta Fryygiaan. Tällä retkellä hän muun muassa kiersi Lyykian
rannalla olevan Klimax vuoren, vaikka jyrkän vuoriseinän ja meren
välinen sola oli niin ahdas, että vettä toisin paikoin oli sotamiesten
suolivöihin saakka.

Fryygiassa Aleksanteri keväällä v. 333 e.Kr. kohtasi armeijansa
pääosan, joka oli viettänyt talvea Efesoksessa. Hän marssi edelleen
Kappadokian kautta »Kilikian porteille», vuorisoliin, joitten kautta
tie kulkee Tarson poikki Kilikiaan. Nämä solat ovat niin vaikeat, että
niitä pienelläkin voimalla olisi ollut helppo puolustaa, mutta Kilikian
satraapi oli paennut ja jättänyt maakuntansa oman onnensa nojaan,
ja siten makedonialainen armeija saattoi miekan lyömättä laskeutua
Tarsokseen, joka on meren rannalla, vastapäätä Kyproksen saarta.
Tarsoksesta Aleksanteri marssi edelleen Issos lahden pohjukkaan,
jonne Dareios oli tulossa vastakkaiselta puolelta, suunnaton armeija
mukanaan. Issoksen tappelu, toinen niistä kolmesta suuresta tappelusta,
joitten kautta Persian voima murrettiin, taisteltiin meren ja Amanos
vuoren välisellä kapealla tasangolla. Dareios oli itse valinnut
tämän paikan, vaikka se olikin paljon edullisempi Makedonialaisille,
koska tilan ahtaus esti Persian armeijaa saamasta etua suuresta
ylivoimastaan. Persialaisten tappiota joudutti Dareioksen pelkuruus,
sillä huomattuaan Aleksanterin makedonialaisen falangin etupäässä
murtaneen hänen vasemman siipensä ja kääntyvän keskustaa kohti, Dareios
suin päin lähti pakoon, hänen armeijansa joutui epäjärjestykseen ja
kärsi musertavan tappion.



Foinikian ja Egyptin valtaus.


Vaikka tie Persian pääkaupunkiin olisi ollut avoinna, niin ei
vallottaja kuitenkaan lähtenyt suurkuningasta takaa ajamaan, ennenkun
oli vallottanut selkänsä taa jäävät maat. Sekä Syyriassa että
Foinikiassa useimmat kaupungit antautuivat vastarintaa tekemättä,
mutta mahtava Tyyros, luottaen saariasemaansa, päätti puolustautua.
Aleksanteri rakennutti mannermaalta saarelle sillan, kokosi Foinikian
muista kaupungeista melkoisen laivaston, ja yhtäaikaa maalta ja
mereltä ahdistaen vallotti kaupungin ja möi sen asukkaat orjiksi.
Silta on vielä tänä päivänä olemassa. Näin olivat Helleenit saaneet
valtaansa sen kansan maan, joka vanhoista ajoista saakka oli heidän
kanssaan merellä kilpaillut ja Xerxeen auttajana ollut vähällä tuhota
Kreikan vapauden. Mutta Tyyrosta lukuun ottamatta Foinikiaa kohdeltiin
leppeästi.

Tämän jälkeen Aleksanteri kohtasi vastarintaa vasta Gazan luona, joka
kolme kuukautta piti puoliaan. Sieltä hän marssi edelleen Egyptiin.
Memfiissä Egyptiläiset häntä riemulla tervehtivät, sillä Aleksanteri
vihdoinkin vapautti heidät Persialaisten vihatusta sorrosta. Levättyään
jonkun aikaa Egyptin pääkaupungissa Aleksanteri kävi Niilin Kanopos
nimisellä suuhaaralla nähdäkseen erään paikan, josta Homeros kertoi.
Paikka näytti hänestä niin soveliaalta merisatamaksi, että hän
siihen perusti kaupungin, josta piankin kehittyi maailman tärkeimpiä
kauppakaupungeita. Se sai Aleksandrian nimen, niinkuin myöhemmin
useimmat muutkin vallottajan perustamat kaupungit.

Ennenkuin Aleksanteri kääntyi itää kohti, kävi hän vielä Zeus Ammonin
keitaalla keskellä Libyan erämaata, saadakseen sieltä orakelilauseen
vallotuksensa vahvistukseksi. Vaikka Aleksanterin historian kirjottajat
epäilemättä ovatkin liiotelleet matkan vaikeuksia, niin olivat ne
siitä huolimatta kylläkin suuret, koska vallottaja kuljetti mukanaan
erämaahan melkoisen sotavoiman. Orakeli antoikin vallottajalle sen
vakuutuksen, että Zeus itse tunnusti hänet pojakseen ja oli hänelle
luvannut yhtämittaisia voittoja. Tämä vastaus kautta maailman kuulusta
pyhätöstä oli Aleksanterille suureksi avuksi, sillä ennuslauseita
uskottiin vielä yleiseen. Hänen kunnioituksensa Egyptiläisten
kansallisia jumalia kohtaan lisäksi vahvisti sitä luottavaisuutta, jota
hänen toimensa olivat heissä herättäneet.

Keväällä v. 331 e.Kr. Aleksanteri lähti Egyptistä ja marssi takaisin
Foinikiaan ja sieltä erämaata kiertäen Thapsakokseen, jonka kohdalla
siihen aikaan tavallisesti kuljettiin Eufratin yli. Aleksanterin
toimesta oli joen poikki jo ennakolta rakennettu kaksi siltaa.
Vallottajain tie kulki sitten edelleen Mesopotamian poikki Tigriin
rannoille ja Tigriin länsirantaa aina Niniven seuduille saakka, jossa
kuljettiin joen yli. Täällä, lähellä Ison Sabin laskupaikkaa, Dareios
uuden suunnattoman armeijan keralla odotti vallottajaa. Hän oli nyt,
Issoksen tappelusta oppia ottaen, valinnut taistelupaikaksi laajan
tasangon, voidakseen käyttää hyökkääjiä vastaan koko ylivoimansa.
Paikan nimi oli Gaugamela, mutta tappelu on nimitetty Arbelan
tappeluksi kaupungin mukaan, joka oli lähistössä. Aleksanteri käsitti
hyvin, että itämaalaisen armeijan taistelukunto suuressa määrin riippui
siitä, oliko hallitsija itse läsnä johtamassa, ja sen vuoksi hän
suunnitteli hyökkäyksensä sen mukaan. Vahvistettuaan siipiään, niin
ettei niitä voitu kiertää, hän itse valiojoukkojensa kerällä hyökkäsi
Persialaisten keskustaa vastaan, tavatakseen Dareioksen itsensä. Vaikka
keskustassa olivatkin Persialaisten parhaat joukot ja nämä taistelivat
urhoollisesti, tunkeutui Aleksanteri kuitenkin niin lähelle keskustaa,
että Dareios alkoi pelätä vangiksi joutuvansa ja kääntyi pakoon.
Samalla oli taistelukin voitettu, persialainen armeija hajotettiin ja
Persian kohtalo oli ratkaistu.

Sota kääntyi nyt uudelle tolalle, ja tästä lähtien se alkaa käydä
maantieteellisesti mieltäkiinnittäväksi, sillä makedonialainen armeija
nyt marssi seutuihin, joista siihen saakka oli hyvin vähän tiedetty,
vaikkeivät ne olleetkaan aivan tuntemattomat.

Ensi työkseen Aleksanteri nyt pyrki saamaan haltuunsa ne suuret
kaupungit, joissa Persian kuninkaitten suunnattomat aarteet olivat.
Hänen voittonsa vaikutus oli niin valtava, että sekä Babylon että Susa
avasivat porttinsa, vastarintaa tekemättä. Babyloniassakin Aleksanteri
uhrasi maan jumalille, suostutellen siten asukkaitten mieliä.
Susasta, joka oli suurkuninkaitten talvi- ja kevätasunto, saatiin
paljasta kultaa ja hopeata noin 50,000 talenttia — lähes kolmesataa
miljoonaa markkaa — ja määrättömät varat purppuraa, savusteita ja
jalokiviä, joita Persian kuninkaat olivat vuosisatain kuluessa
koonneet aarreaittoihinsa. Sitten ei enää varain niukkuus haitannut
sodankäyntiä, niinkuin alussa.

Susasta samottiin Persepoliihin, joka on Persian lahden luoteispään
kohdalla ylempänä vuoristossa. Solissa yrittivät sekä vuorikansat
että Persialaiset tehdä vastarintaa, mutta kaikki esteet voitettiin
ja pian marssi Aleksanteri Persepoliihin, jossa vietettiin talvea.
Sieltä saatiin vielä suurempi saalis kultaa ja hopeaa, kalliita
kankaita ja kaikenlaisia muita aarteita. Saaliin arvo nousi noin
120,000 talenttiin. Aikaisin keväällä jatkettiin sotaretkeä, ensinnä
Meedian pääkaupunkiin Ekbatanaan. Aleksanteri tahtoi välttämättä
saada haltuunsa Dareioksen, pitäen tätä välttämättömänä Etu-Aasian
vallitsemiselle. Ekbatanan hän sen vuoksi varusti tulopaikaksi
sotaretken jatkamiselle. Käsittääksemme paremmin seuraavat tapaukset
luomme lyhyen silmäyksen maahan, jonka kautta Aleksanteri nyt lähti
tunkeutumaan.



Iraanin vallotus.


Ekbatana on Zagros vuoristossa, joka alkaa Araratista ja kulkee
sieltä kaakkoa kohti Mesopotamian itärajana Persian lahdelle. Tässä
vuoristossa olivat sekä Meedialaisten että Persialaisten varsinaiset
kantamaat. Itään päin tästä korkeasta vuoristosta on ylänkömaa, noin
1300 metriä korkea meren pinnasta, joka on nykyisen Persian päämaa.
Ylänköä, jonka yleisnimi on Iraan, rajottavat idässä Afghanistanin
ja Baludshistanin jylhät vuoristot, erottaen Iraanin Indos-virran
laaksosta. Tämä laaja alue, jota myös sanotaan Arianaksi, on
enimmäkseen aroa ja erämaata, jolla lukuisat vuorimaista alkavat virrat
riutuvat hiekkaan, jaksamatta niin kauas juosta, että ne löytäisivät
tien mereen. Afghanistanin ja Persian rajalla, Seistanin maakunnassa,
tunkeutuu erämaahan useita melkoisia virtoja, jotka eivät kokonaan
katoo hiekkaan, vaan muodostavat arolle melkoisia umpijärviä.

Näissä vesi nopean haihtumisen ja laskuväylän puutteen vuoksi käy
suolaiseksi. Traanin ylängön eteläpuolella ovat Karmanian ja Gedrosian
vuoret, jotka erottavat sen Intian merestä ja ovat Zagros vuoriston
jatkoa. Pohjoispuolella taas, Traanin ja Kaspian meren välillä, kohoo
Elbrusin mahtava vuorijono, jonka keskipalkoilla on 5670 metriä korkea
Demavend. Elbrus vuoriston itäosaa sanottiin vanhaan aikaan Hyrkanian
vuoristoksi; sen eteläpuolella oleva maa, Parthia, joka roomalaisajalla
oli niin tärkeä, oli Aleksanterin aikana vielä vähän tunnettu, vaikka
se kuuluikin Persian valtakuntaan. Hiekkaerämaitten vuoksi on näitten
seutujen kautta kulkevien teitten aina täytynyt seurailla jotenkin
samoja reittejä.

Dareios oli toivonut, että Aleksanteri tyytyisi, vallotettuaan Persian
tärkeimmät kaupungit ja niissä olevat aarteet ja antaisi hänen pitää
loput valtakunnastaan. Siinä toivossa hän oli viettänyt talven 331
Ekbatanassa. Mutta huomatessaan vallottajan ajavankin häntä yhä
edelleen takaa, hän lähti Ekbatanasta ja pakeni »Kaspian porttien»
kautta Parthiaan. Tämä sola ei johtanut, niinkuin nimestä luulisi,
Kaspian merelle, vaan se kulki Elbrusin syrjäselänteen poikki,
joka Demavendin eteläpuolella eroo päävuoristosta, poiketen siitä
suorakulmaisesti etelää kohti. Sen nykyinen nimi on Sirdar sola, ja
sen kautta kulkee tie Teheranista Heratiin. Heti kun Aleksanteri oli
järjestänyt Ekbatanassa asiat, niin hän pienen ratsumiesjoukon keralla
lähti Dareiosta takaa ajamaan. Mutta vaikka hän ratsasti niin nopeaan,
etteivät kaikki voineet mukanakaan seurata, niin ei hän kuitenkaan
saapunut Parthiaan siksi ajoissa, että olisi tavannut Dareioksen vielä
elossa. Bessos, Baktrian satraappi, oli tehnyt suurkuningasta vastaan
salaliiton ja murhannut heikon ja epäröivän hallitsijan. Bessos ja
muut johtavat Persialaiset toivoivat voivansa pelastaa itselleen ne
tähteet, mitä vielä oli Persian valtakunnasta jäljellä. Aleksanterille
tämä tapaus oli suuri pettymys, koska se pakotti jatkamaan sotaa ja
suuressa määrin lisäsi hänen vaikeuksiaan. Mutta hänellä ei ollut
muuta neuvoa kuin odottaa Parthian pääkaupungissa, Hekatompyloksessa,
armeijansa saapumista. Hekatompylos oli Kaspianmerestä kaakkoon päin
Iraanin ylängöllä. Bessos oli paennut vuoriston poikki Baktriaan ja
sinne Aleksanteri lähti häntä takaa ajamaan. Sitä ennen hän kuitenkin
vallotti maat, jotka jäivät hänen selkänsä taa. Hän samoili Traanissa
ristiin rastiin ja joutui näillä retkillä seutuihin, jotka vielä meidän
aikanakin ovat melkein tuntemattomat.

Ensimäisellä retkellä hän yritti lannistaa vuoristokansat, jotka
asuivat Hekatompyloksen ja Kaspian meren välillä. Jäykintä vastarintaa
tekivät Mardit, jotka asuivat erinomaisen vaikeissa vuoriseuduissa.
Roomalainen historiankirjottaja Curtius, joka kirjotti Aleksanteri
Suuren historian nyt kadoksiin joutuneitten lähteitten mukaan, kuvaa
tätä sankkain metsäin peittämää vuorimaata sillä tavalla, että
melkein varmaan voimme päättää Mardien asuneen siinä osassa Elbrus
vuoristoa, joka on mainitun meren eteläpuolella. Kreikkalaiset näkivät
tällä sotaretkellä Kaspian meren, josta heillä oli ollut aivan
väärät käsitykset, ja Aleksanteri Suurikin luuli sen olevan Asovan
meren jatkoa. Herodotoksen tietoja siitä joko ei tunnettu tai ei
uskottu. Palattuaan sotaretkeltä Mardeja vastaan Aleksanteri marssi
Pohjois-Parthian kautta itään päin ja olisi kulkenut vuoriston poikki
Baktriaan, ellei Aarian satraappi, joka vähän ennen oli alistunut,
olisi tehnyt kapinaa. Aleksanteri siitä syystä äkkiä kääntyi etelään
ja yllätti Satibarzaneen Artakoanassa, lähellä nykyistä Heratia.
Tämän jälkeen hän vallotti Drangianan, nykyisen Seistanin, joka on
kauempana etelää kohti. Makedonialaiset luultavasti kulkivat pitkin
näitten seutujen suurimman joen, Hilmendin, laaksoa. Vuosi oli kulunut
pitkälle, ennenkun nämä maat oli vallotettu, mutta Aleksanteri siitä
huolimatta kulki eteenpäin vuorimaan kautta, jossa jokilaakso oli
ainoa tie. Sama laakso on nykyäänkin tärkein tie Kandaharin ja Kabulin
välillä. Maakunnan nimi oli vanhalla ajalla Arakhosia. Hilmendin
lähteillä oli kuitenkin kuljettava korkean vuorisolan poikki, jossa
armeija kärsi paljon vaivoja pakkasen ja paksun lumen vuoksi. Kabulin
laaksossa oli vihdoin saavutettu Paropamisos, nykyinen Hindukush, joka
valtavana lumisena muurina sulki tien pohjoista kohti. Vuoriston poikki
tosin kulkee solia, mutta ne ovat niin korkeita, että yleensä kuuluvat
vaikeimmin kuljettaviin. Aleksanterin aikana Kreikkalaiset nimittivät
tätäkin vuoristoa Kaukasoksi, ja sen vuoksi kaupunki, joka sinne
perustettiin, sai nimekseen »Kaukason viereinen Aleksandria».



Pohjoisilla aroilla.


Seuraavana keväänä (v. 329 e.Kr.) kuljettiin Paropamisoksen poikki,
heti kun vuodenaika myöten antoi. Retki oli erinomaisen vaikea, vaikka
asukkaat olivatkin rauhallisia; se suoritettiin seitsemässätoista
päivässä. Saavuttuaan vuoriston pohjoispuolelle, Baktriaan,
Aleksanteri ensi työkseen vallotti maakunnan pääkaupungin, Baktran.
Curtius antaa seudusta aivan oikean kuvauksen; hän sanoo sen olevan
enimmäkseen hiekkaista erämaata, jossa kuitenkin on semmoisiakin
seutuja, jotka ovat erinomaisen hedelmällisiä. Sitten saavuttiin Oxos
joelle, nykyiselle Amudarjalle, johon Kreikkalaiset nyt ensi kerran
tutustuivat. Se näyttää tehneen heihin suuremman vaikutuksen kuin
sekä Eufrat että Tigris. Amudarja, joka alkaa Pamirin jäätiköistä,
laskee nykyään, samoin kuin pohjoisempi Syrdarjakin (Jaxartes), Aral
järveen. Vanhan ajan kirjailijat, jotka eivät tienneet Aral järveä
olevankaan, luulivat molempien laskevan Kaspian mereen. Vielä meidän
aikanakin on vanhoista kuivaneista uomista päätetty, että Amudarja
muka onkin laskenut Kaspian mereen, ehkä niinkin myöhäisenä aikana
kuin Aleksanterin sotaretki tapahtui. Jos niin tosiaan oli asian
laita, niin Araljärveä ei silloin olisi ollut olemassakaan, sillä
vähävetisempi Syrdarja tuskin olisi voinut kuljettaa siihen niin
paljon vettä, että siitä olisi järveä syntynyt. Syrdarja olisi ehkä
kadonnut erämaahan, samoin kuin monet muut joet näillä seuduilla, ja
siitä saisi luonnollisen selityksensä, mikseivät Kreikkalaiset saaneet
mitään tietoa Araljärvestä. Uusimmat venäläiset tutkimukset kuitenkin
viittaavat siihen, ettei Amudarja ole voinut ennen laskea Kaspian
mereen, vaan että notko, jota on pidetty sen entisenä uomana, onkin
Kaspian merestä pistävä kuivunut lahti.

Oxoksen poikki kuljettuaan Aleksanteri eteni Marakandaan, nykyiseen
Samarkandiin, mutta sitä ennen oli Bessos, jota hän oli lähtenyt
takaa ajamaan, joutunut hänen käsiinsä ja saanut julman kuoleman.
Seuraava joki, joka matkalla kohdattiin, oli Polytimetos. Kreikkalaiset
historiankirjottajat sanovat sen juosseen seudun läpi, jonka se
kostutti hedelmälliseksi, mutta sitten hiekkaan kadonneen. Tämä joki
luultavasti oli nykyinen Saravshan. Sogdianan läpi marssittuaan
makedonialainen armeija vihdoin saapui retkensä pohjoiseen
päätekohtaan, Jaxarteen eli Syrdarjan rannoille. Sinnekin Aleksanteri
perusti kaupungin, joka nimekseen sai »Alexandria Eskhata», s.o.
äärimäinen Aleksandria, koska se oli etäimpänä sillä suunnalla.
Kreikkalaiset luulivat Jaxarteen olevan saman virran kuin Tanais,
nykyinen Don, ja siis saapuneensa Europan ja Aasian rajalle. Vähitellen
tämä erehdys kuitenkin selvisi.

Arrianos, joka kirjotti Aleksanteri Suuren historian toisella
vuosisadalla j.Kr., huomauttaakin, ettei tämä Tanais saattanut olla
Herodotoksen Tanais. Mainitsimme jo erään toisen väärinkäsityksen, joka
Aleksanterin ajalla oli yleinen ja joka oli taantumus Herodotoksen
tiedoista, ettei nimittäin Kaspian meri ollutkaan sisämeri.
Aleksanterin aikomus oli lähettää laivasto tutkimaan, oliko siitä
väylää Mustaan mereen taikka valtamereen, mutta aie jäi sikseen. Vasta
Roomalaisten ajalla päästiin täysin selville siitä, että Kaspian meri
on sisämeri, josta ei ole väylää millekään suunnalle.



Intian retki.


Aleksanteri oli tosin suurempia vaikeuksia kohtaamatta vallannut
Sogdianan ja Baktrian tasangot; mutta kokonainen vuosi kului, ennenkun
hän sai maakuntain rajavuoristoissa asuvat heimot lannistetuiksi. Kevät
(v. 327) oli jo ennättänyt pitkälle, ennenkun hän ennätti uudelleen
kulkea Hindukushin poikki hyökätäkseen Intiaan. Viivyttyään jonkun
aikaa perustamassaan »Kaukason Aleksandriassa» hän marssi Kofenin,
nykyisen Kabul joen rannoille. Siellä hän jakoi armeijansa kahteen
osaan ja lähetti toisen puoliskon kulkemaan mainitun joen laaksoa
Intiaan, epäilemättä Khaibar solan kautta, joka on Englantilaisten
sotahistoriasta niin tunnettu. Indoksen rannoille saavuttuaan tämä
osasto rakensi virran poikki sillan, jotta pääarmeija helpommin
pääsisi joen poikki. Silta luultavasti oli vähän alapuolella nykyistä
Atakia, jossa joki on kaikkina aikoina ollut siksi kapea, että sen
poikki on verraten helposti päästy. Aleksanteri itse lannisti ne
urhoolliset vuorikansat, jotka asuvat nykyisessä Kafiristanissa ja
Tshitralissa. Tavattoman korkeitten vuoriensa ja ahtaitten rotkojensa
vuoksi ovat nämä maat siitä huolimatta pysyneet melkein tuntemattomina,
kunnes Englantilaiset vallottivat Tshitralin. Siellä oli muun muassa
vallotettava Aornos niminen vuorilinna; se oli koko sotaretken
vaikeimpia urotöitä ja Aleksanteri oli itse siinä vähällä henkensä
menettää. Vihdoin pääarmeijakin saapui Indoksen rannalle, jossa sille
suotiin kuukauden lepo.

Indoksen rannoilta Aleksanteri marssi Punjabiin, »Viiden virran
maahan», jonka kautta Indoksen suuret, Himalajasta alkavat syrjäjoet
laskevat päävirtaan; ne ovat Hydaspes (nykyinen Jhelum), Akesines
(Chinab), Hydraotes (Ravi), Hyphasis (Bias) ja Zaradros (Sutlej).
Näillä vanhoilla nimillä on kreikkalaistunut muoto, mutta siitä
huolimatta niissä on paikallinen juuri; Kreikkalaisten hankkimien
tietojen tarkkuutta todistaa, että ne ovat samat, joita käytettiin
vanhassa sanskrittilaisessa kirjallisuudessa. Lähellä Hydaspesta,
luultavasti nykyisen Jelalpurin seuduilla, taisteltiin se kuulu
tappelu, jossa makedonialainen vallottaja voitti Poros nimisen
intialaisen ruhtinaan. Joen kummallekin rannalle perustettiin kaupunki,
toiselle puolelle Bukefala, toiselle Nikaia; edellinen sai nimensä
Aleksanterin kuulusta sotaratsusta Bukefaloksesta, joka siellä kuoli,
jälkimäinen nimitettiin voiton muistoksi. Mutta yhä eteenpäin piti
vallottajan matka. Kuljettiin vielä kahden seuraavankin joen yli
Hylasiin rannalle saakka, mutta Zaradrosta (Sutlejta) ei Aleksanteri
saavuttanut, sillä armeijassa oli tyytymättömyys kasvanut niin
suureksi, että hänen täytyi kääntyä takaisin.

Paluumatkalla Aleksanteri Suuri päätti tutkia Erythrean meren, nykyisen
Arabian mutkan rantoja. Indoksen rannoille jälleen saavuttuaan hän
sen vuoksi rakennutti niin suuren laivaston, että osa armeijaa
saattoi kulkea aluksilla jokea pitkin alaspäin, toisten osastojen
marssiessa pitkin kumpaakin rantaa. Kaiken matkaa oli taisteltava
ympärillä olevia heimoja vastaan, jonka vuoksi jokimatkaan kului
yhdeksän kuukautta. Vihdoin saavuttiin Pattalaan, josta Indoksen
suistamo haarautui, ja siihen perustettiin sotilas- ja laivastoasema.
Tämä paikka lienee nykyinen Hyderabad, jonka kohdalla yhä vielä eroo
päävirrasta haara; se kuitenkin on enimmäkseen kuivilla. Ehkä se
Aleksanterin ajalla oli laivoin kuljettava, sillä Indoksen suupuoli on
aikain kuluessa paljon muuttunut. Nykyään joen päähaarautuma on lähes
sata kilometriä alempana, Tattan luona, mutta Tatta on liian lähellä
merta soveltuakseen yhteen sen kuvauksen kanssa, jonka Aleksanterin
historiankirjottajat paikasta antavat. Aleksanteri itse laski jokea
pitkin edelleen Intian merelle ja näki kauvan pitämänsä toivon vihdoin
toteutuvan, purjehtiessaan sen aalloilla. Kreikkalaisten sotamiesten
kerrotaan kovin pelästyneen, kun he näkivät vuorovesien hyökyvän.
Arrianoksen kuvauksesta päättäen ei kuitenkaan ilmiö, joka heidän
huomiotaan herätti, ollut paljas vuorovesi, vaan n.s. »boore», korkea
hyökyaalto, joka vuoksiveden kohotessa syöksyy mereltä Indokseen. Se on
valtamereen juoksevain jokien suussa yleinen ilmiö, missä rantain muoto
sen syntymistä suosii. Vuoksiaalto suurella pauhulla ja edestä aivan
jyrkkänä syöksyy joen virtausta vastaan ja on varsinkin pienemmille
aluksille vaarallinen.

Kreikkalaisten uteliaisuutta oli vielä suuressa määrin herättänyt
Intian ihmeellinen kasvisto, varsinkin hunajapuu (Borassus
flabelliformis), banjanipuu (Ficus indica), joka leviää suunnattoman
laajaksi ja oksikkonsa tueksi laskee maahan ilmajuuria, ja pumpulipuu
(Bombax malabricum), joka tuottaa puuvillaa. Banjanipuusta annettiin
seuraava kuvaus:

»Onesikritos kertoo eräistä suurista puista, joitten oksat, kasvettuaan
kaksitoista kyynärää korkealle maasta, sitten kasvavat alaspäin,
ikäänkuin ne olisivat taivutetut alas; ne kasvavat maahan saakka ja
juurtuvat siihen niinkuin istukkaat, versovat sitten jälleen ylöspäin
ja kasvavat varsiksi. Sitten ne edelleen kasvettuaan jälleen taipuvat
alas maata kohti ja muodostavat ensinnä yhden ja sitten toisen
istukkaan ja yhä jatkavat samaan laatuun, kunnes yhdestä puusta on
kasvanut laaja varjostava katos, niinkuin teltta, jota monet patsaat
kannattavat. Hän niinikään puhuu puista, jotka ovat niin vahvoja, että
tuskin viiden miehen sylimitta ulottuu niitten ympäri.»



Paluumatka erämaan kautta.


Aleksanteri suoriutui vihdoinkin paluumatkalle. Hän oli lähettänyt
suuren osan armeijastaan jo siltä kohdalta, missä Punjabin virrat
laskevat Indokseen, kulkemaan Karmaniaan pohjoisempaa tietä. Tämä
osasto luultavasti eteni vaikean Bolansolan kautta Arakhosiaan ja
Drangianaan, jonka jälkeen sen arvatenkin täytyi kulkea erämaan
poikki. Historikot eivät kuitenkaan mainitse niitä vastuksia, joita
sen luultavasti täytyi matkalla voittaa. Toinen osa armeijasta astui
laivastoon, jonka piti Nearkhoksen johdolla kulkea Erythrean meren
rantaa Indoksen suusta aina Persian lahden perukkaan. Aleksanteri
hartaasti halusi tietoja tästä rannikosta, jota pitkin hän arvatenkin
aikoi järjestää kaupankäynnin Intiaan. Muuta osaa armeijasta hän itse
johti Pattalasta länttä kohti tuntemattomia teitä.

Matka kävi Gedrosian ja Karmanian kautta noin kymmenen penikulman
päässä merenrannasta. Aleksanteri epäilemättä tahtoi olla niin lähellä
Nearkhosta kuin suinkin, voidakseen häntä tarpeen tullen auttaa.
Gedrosia, nykyinen Mekran, muodostaa Iraanin ylängön etelärajan; sen
kautta juoksee vuorijono rinnan merenrannan kanssa. Mekran on kesällä
kuumimpia ja kuivimpia maita, mitä tunnetaan, puuton, hiekkainen ja
kivinen, melkein tyhjä kaikesta kasvistosta. Armeija lähti matkaan
elokuussa ja joutui sen vuoksi kokemaan kaikki nämä rasitukset.
Sotamiehet kärsivät matkalla sanomattomia tuskia ja puutetta, suuri
osa miehistä ja juhdista sortui tielle, ja vain viimeisetkin voimansa
ponnistaen saattoivat eloon jääneet kulkea eteenpäin. Karmaniassa
Aleksanteri vihdoin yhtyi pohjoiseen armeijaan, ja viimein ilokseen
sai tietoja Nearkhoksestakin ja tapasi laivaston. Nearkhos sai käskyn
jatkaa matkaa laivastolla aina Eufratin suistamoon saakka. Aleksanteris
taas marssi maa-armeijan keralla edelleen Persepoliihin. Siihen voimme
sanoa tämän suuren itämaisen vallotusretken päättyneen.

Puolenatoista vuotena, jotka kuluivat Aleksanteri Suuren kuolemaan (323
e.Kr.), ei enää tapahtunut semmoista, joka olisi maantieteelliseltä
kannalta mainittavaa. Tällä ajalla hän uudelleen kävi Susassa ja
Ekbatanassa ja kohtasi viimeksi mainitussa kaupungissa Babyloniin
matkustaessaan lähettiläitä, joita oli saapunut etäisistä maista häntä
onnittelemaan. Laajalle oli maine hänen voittoretkistään jo levinnyt.
Lähettiläitä oli tullut Karthagosta ja Italiasta, vieläpä Etioppiasta,
Iberian niemimaalta ja Skyyttejä Mustanmeren aroilta saakka.

Aleksanteri aikoi tämän jälkeen purjehtia Arabian ympäri ja saattaa
senkin valtansa alle. Sitä varten hän jo oli käskenyt rakentaa
Foinikiassa laivoja, jotka aiottiin kappaleina kuljettaa maan poikki
Eufratiin ja sitten koota Persian lahdella. Mutta tämä suunnitelma,
samoin kuin muutkin, joita hän ehkä oli miettinyt, raukesi tyhjiin
samalla kuin sammui nerokin, joka oli ne laatinut. Hänen kuoltuaan
laaja maailmanvaltakunta jaettiin ja ihmisten ajatukset kääntyivät
toisiin asioihin.

Mutta kauan muistettiin Aleksanteri Suurta. Häntä muistettiin
ihailtavana sankarina, jonka mainetyöt ja jalous saivat vihatkin
vaikenemaan. Missä hän oli taistellut, siellä kautta sukupolvien
hänestä kerrottiin. Etäiset, Keski-Aasian arojen reunoilla elävät
ruhtinaat, voitettujen jälkeläiset, johtivat vuosisatain kuluttua
hänestä sukujuurensa. Kuta kauemmaksi taapäin ajassa hänen historiansa
pakeni, sitä enemmän siihen lisättiin ihmetaruja. Egyptissä syntyi
kolmannella vuosisadalla j.Kr. ihmeitä uhkuva »Aleksanterin satu»,
jonka Kallisthenes niminen kreikkalainen kirjotti muistoon. Se
käännettiin aramean, Syyrian y.m. kielille ja levisi Itämailla
laajalti. Valerius sen julkaisi latinaksi (v:n 300 vaiheilla), ja
siten se tuli Länsimaillakin tunnetuksi. Se oli monessa maassa vielä
Keskiajallakin eeposten aiheena ja ritarit ihailivat Vanhan ajan
suurinta historiallista sankaria urheuden esikuvana. Persialaisetkin
runoilivat hänen kunniakseen, omistivat hänet itselleen ja tekivät
hänestä Dareioksen pojan. Egyptiläiset väittivät häntä egyptiläisen
Nektanabon pojaksi. Mohamediläiset pitivät häntä Koraanin
»kaksisarvekkaana», Dsulkarneinina, ja heiltä hänet oppi ihmeolentona
tuntemaan Intia, jossa hän oli niin monta kuumaa taistelua taistellut.

Jos Aleksanteri Suuri olisi saanut elää ja myös toteuttaa suuret
hallitsija-aikeensa, niin olisi kansain historia muodostunut toiseksi.



Nearkhoksen merimatka.


Ennenkun Aleksanteri Suuren vallotukset jätämme, muistelkaamme
kuitenkin hänen päällikkönsä Nearkhoksen purjehdusmatkaa Indoksen
suistamosta Persian lahden pohjukkaan. Nearkhoksen alkuperäinen
matkakertomus on tosin joutunut hukkaan, samoin kuin muutkin
Aleksanterin retkeä käsittelevät alkuperäiset historiateokset, mutta
Arrianos »India» nimisessä teoksessaan antaa siitä jotenkin täydellisen
selonteon. Nearkhoksen kertomus on nykyoloihin verrattaissa huomattu
kaikin puolin todenmukaiseksi. Useimmat niistä paikoista, joissa hän
kävi, voidaan nykyisiltä kartoilta löytää.

Vähän sen jälkeen kun laivasto oli lähtenyt Indoksen suistamosta,
sen täytyi pyrkiä suojaan lounaismonsuunilta, joka siihen aikaan
puhalsi täydellä voimallaan. Nearkhos löysikin sataman ja nimitti
sen hallitsijansa nimellä — aivan samoin kuin nykyaikaistenkin
tutkimusretkeilijäin on tapana tehdä. Tuo »Aleksanterin satama» lienee
ollut nykyinen Karachi, Brittiläisen Intian läntisin ja samalla sen
tärkeimpiäkin satamia. Kun tuuli oli asettunut, niin matkaa jatkettiin
pitkin Ikthyofagien, »Kalansyöjäin» rantaa, joka oli vuoriston ja meren
välinen kapea rantakaistale. Maan karuuden vuoksi sekä asukkaitten että
heidän karjainsakin täytyi elää melkein yksinomaan kaloista, joita
jauhettiin jauhoksi ja leivottiin leiväksi. Sama pitää paikkansa seudun
nykyisistäkin asukkaista, samoin kuin vastapäätä Arabiankin rannalla
asuvista ihmisistä. Karmanian rannikolla Nearkhos lepäsi laivastoineen
Harmozia nimisessä hedelmällisessä seudussa, jossa miehistö sai
virkistää voimiaan vaarallisen ja rasittavan merimatkan jälkeen. Tämä
sama paikka kohosi Keskiajalla suureen maineeseen Ormuzin nimellä.
Nykyään Ormuz on jälleen vähäpätöinen paikka. Harmoziassa Nearkhoksen
saavutti Aleksanterin lähettämä kreikkalainen, joka ilmotti hänelle
pääarmeijan olevan lähellä ja suuressa puutteessa, ja sen johdosta
Nearkhos sitten lähti Aleksanteria tapaamaan. Nearkhos muun muassa
mainitsee Persian lahdessa harjotetusta helmenpyynnistä, jonka tiedämme
yhä vieläkin olevan erittäin tuottavaa. Mutta suurempaa kummastusta ja
kauhua herätti Kreikkalaisissa joukko valaita, joita silloin tällöin
saapuu näille rannoille saakka. He luulivat niitä merihirviöiksi ja
koettivat pelastua vaarasta pitämällä pahaa elämää. Kertomus tästä
tapauksesta on seuraava:

»Nearkhos kertoo, että kun he olivat matkalla Kyizasta, niin näkivät he
päivän noustessa vettä suihkuavan merestä, ikäänkuin olisivat ankarat
pyörteet sitä nostaneet. Miehet kauhistuneina kysyivät kapteeneiltaan,
mitä se mahtoi olla ja mikä siihen mahtoi olla syynä. Nämä vastasivat
niitten olevan valaita, jotka meren halki uidessaan suihkuttivat ilmaan
vettä. Mutta merimiehet pelästyivät niin, että he pudottivat airot
käsistään. Nearkhos meni silloin miesten luo ja rohkaisi heitä, ja
sitä myöten kun hän laivallaan kulki toisten laivain sivu, niin hän
käski näitä asettumaan linjaan, niinkuin tappelua varten, ja soutamaan
eteenpäin taajassa rivissä ja suurta ääntä pitäen, äänekkäästi huutaen
ja airoillaan läiskien. Siitä he kävivät rohkeammiksi ja soutivat
kaikki merkin saatuaan eteenpäin. Tultuaan lähelle näitä syvyyden
hirviöitä he huutivat voimainsa takaa ja pitivät airoillaan kaikkea
mahdollista melua. Ja siitä valaat, jotka olivat tulleet aivan lähelle,
keulan eteen, pelästyivät ja sukelsivat syvyyteen, mutta nousivat pian
jälleen pinnalle laivain peräpuolella ja suihkuttivat jälleen ilmaan
suuria vesisuihkuja. Merimiehet silloin ääneensä riemuitsivat, kun niin
onnellisesti ja odottamatta olivat vaarasta päässeet, ja kiittivät
suuresti Nearkhoksen rohkeutta ja hyvää ymmärrystä.»

Nearkhos vihdoin saapui Persian lahden päähän ja nousi Pasitigriiseen,
joka yhtyy Tigriiseen lähellä sitä paikkaa, jossa se laskee mereen,
sekä kohtasi Aleksanterin ja armeijan, vähän ennenkun he Susaan
saapuivat. Koko matkaan oli kulunut viisi kuukautta.

Aleksanteri Suuren kuoltua hänen maailmanvaltakuntansa hajaantui
moneen osaan, mutta nämä osat pysyivät edelleenkin muutaman vuosisadan
kreikkalaisten hallitsijain vallassa, ja kreikkalainen sivistys
levisi tällä ajalla laajalti. Kreikkalaisille oppineille avautui
laajat alat tutkimuksiin, joita sekä Seleukokset, jotka hallitsivat
Aasiaa, että Egyptiä hallitsevat Ptolemaiokset kaikin tavoin
edistivät. Varsinkin Egyptistä tuli tieteen keskusta. Aleksandriaan
perustettiin laaja museo ja kirjasto, jota on suuressa määrin
kiittäminen siitä, että on niinkin paljon säilynyt kreikkalaisen
kirjallisuuden aarteita. Nämä tieteelliset laitokset olivat varsinkin
maantieteen edistykselle suuriarvoiset. Aleksandriassa maantiede
ensimäiseksi kehittyi tieteelliselle pohjalle. Mutta maantuntemustakin
sieltä käsin melkoisesti laajennettiin, koska Aleksandriasta tuli
etevä kauppakaupunki. Niili yhdistettiin uudelleen Punaiseen mereen
kanavan kautta, jota jo farao Neko oli alkanut kaivattaa ja jonka
Dareios Hystaspes korjautti, mutta joka sitten oli saanut rappeutua.
Tämä kanava oli sen ajan aluksille riittävän laaja. Egyptin valtaa
ulotettiin etelässä käsin aina Bab-el-Mandebin salmelle, jonne
perustettiin kaupungeita. Kreikkalaiset kauppiaat purjehtivat
vielä etemmäksikin, ainakin Kap Guardafuihin saakka. He sanoivat
tätä rannikkoa Kinnamonimaaksi, koska sieltä saatiin runsaasti
tätä arvokasta maustetta. Mutta mainitun niemen ohi he eivät näy
uskaltaneen kulkea, eikä ole varmaa, tekivätkö he Aasiankaan puolelle
vielä laajempia merimatkoja. He noutivat Intian tavarat enimmäkseen
Etelä-Arabian satamista. Niiliä tutkittiin etelää kohti ainakin siihen
saakka, missä Sininen ja Valkoinen Niili yhtyvät. Saatiin tietoja
Sembrittien maasta, joka oli vielä kauempana etelässä ja lienee ollut
sama kuin Herodotoksen mainitsema Automolien maa.



Megastheneen kertomus Intiasta.


Mutta toista tietä saatiin Intiasta piankin entistä täydellisempiä
tietoja. Gangeksen laaksossa syntyi Seleukoksien aikana voimallinen
valtakunta, joka laajensi aluettaan länttä kohti niin tarmokkaasti,
että Babylonissa hallitsevan Seleukos Nikatorin täytyi sen ruhtinaalle
Tshangdraguptalle luovuttaa koko Indoksen laakso Paropamisos vuoristoa
myöten, saaden korvaukseksi viisisataa elefanttia. Molempien
naapurivaltakuntain välit kävivät sitten niin hyviksi, että Seleukos
lähetti intialaisen hallitsijan hoviin valtiollisen asiamiehen.
Lähettiläs oli Megasthenes nimeltään. Toimensa mukaisesti hän hankki
erittäin tarkat ja luotettavat tiedot Intian silloisista oloista.
Vertaus sanskrittilaiseen kirjallisuuteen on osottanut, että nämä
tiedot melkein kauttaaltaan ovat oikeat. Megastheneen kirjottamasta
teoksesta on tärkein osa säilynyt muitten kirjottajain, varsinkin
Strabonin ja Arrianoksen teoksissa.

Intiasta Megasthenes tuntee etupäässä Gangeen laakson, mutta hänen
käsityksensä maan muodosta ovat muutoin vaillinaiset. Hän sanoo
rannan juoksevan Gangeen suistamosta suorana Persian lahdelle, ja
niin se sitten piirrettiinkin Vanhan ajan karttoihin. Taprobanesta
(Ceylonista) hän oli kuullut, että se oli suuri saari, joka oli
seitsemän päivämatkan päässä rannikosta, ja että sieltä saatiin
elefantteja, sekä runsaasti kultaa ja helmiä. Intian pohjoiseksi
rajaksi hän mainitsee korkean vuoriston, jonka nimenä eri osissa
olivat Paropamisos, Emodos ja Imaos. Molemmat jälkimäiset nimet
ovat väännöksiä maanasukkaitten käyttämästä nimityksestä Haimavata
tai Hemota, jotka merkitsevät »lumista» ja ovat samaa juurta kuin
Himalajakin. Megasthenes antoi niinikään oikeita tietoja maan
ilmastosta, teistä, tulvista, maanviljelyksestä ja maan kastelusta,
sekä hallinnosta, kastilaitoksesta y.m. seikoista ja sotalaitoksesta.
Intialaisten elämänlaatua hän suuresti kiittää, koska hän huomasi
sen yksinkertaiseksi ja rehelliseksi, hyveen saavuttamista
tarkottavaksi. Kuvaus käy hyvin yhteen Intian vanhan kirjallisuuden
todistuksien kanssa. Intian siveellinen elämä on epäilemättä niinä
parina vuosituhansina, jotka ovat Megastheneen ajoista kuluneet,
suunnattomasti rappeutunut. Tutkijain luulon mukaan rappeutuminen alkoi
siitä, kun mohamediläisyys maahan tunkeutui. Mieltäkiinnittäviä tietoja
Megasthenes niinikään antaa braamaneista ja heidän pyrkimyksestään yhä
täydellisempään pyhyyteen.

Megastheneksen teos Intiasta olikin Vanhan ajan etevin lähde tämän
ihmemaan tuntemiseen. Mutta kautta Keskiajan luettiin — ja uskottiin —
mieluummin Ktesiaan ennen mainittua kertomusta, jonka ihmeet ja hirviöt
paremmin miellyttivät ritariajan haaveellista mielenlaatua.



Pytheaan retki Thuuleen.


Käännämme nyt katseemme länteen päin muistellaksemme matkaa, joka
avasi Kreikkalaisille näköaloja kauemmaksi Pohjois-Europpaan kuin
kukaan siihen saakka oli päässyt. Ne löytöretket, joista olemme edellä
selkoa tehneet, tapahtuivat pääasiallisesti Välimeren itäpuolella
oleviin maihin. Luonnollista olikin, että sivistyksen ja varallisuuden
ikivanhat maat ensi sijassa houkuttelivat sekä vallottajia että
kauppaa. Vähälukuiset olivat ne kauppatavarat, joita kaukaa Pohjolasta
saatiin, ja sekä kauppa että tieto niistä maista, joista tavarat
tulivat, olivat vanhastaan Foinikkien käsissä. Massilialainen
Pytheas oli se mies, joka ensimäiseksi mursi tämän yksinoikeuden
ja toi Kreikkalaisille tietoja valtamerestä ja Pohjois-Europan
ihmeistä. Hänen matkansa tapahtui samoihin aikoihin kuin Aleksanteri
Suuren vallotusretki Aasiaan. Pytheaan kertomat tiedot kuitenkin
tuntuivat sen ajan oppineimmistakin miehistä niin oudoilta, etteivät
he häntä uskoneet; vielä Polybios ja Strabonkin, vaikka elivät
paljon myöhemmin, pitivät häntä valheen isänä. Nykyaika antaa hänen
matkakertomukselleen paremman arvon. Se on huomattu kauttaaltaan
todenmukaiseksi, ja Pytheas on saanut kunniasijan aikansa etevimpäin
tutkijain joukossa. Valitettavasti ei kuitenkaan teos, jossa hän teki
matkastaan selkoa, ole meidän aikoihimme säilynyt. Ainoat tiedot,
joita siitä on jäänyt, ovat säilyneet hänen vastustajainsa teoksissa.
He lainasivat hänen kertomuksestaan otteita, todistellakseen niissä
mainittuja seikkoja vääriksi. Siellä täällä on muissakin klassillisissa
teoksissa hajanaisia lainauksia, ja kaikki nämä on myöhempi tutkimus
niin huolellisesti yhteen liittänyt, että nykyään voimme saada
jotenkin selvän käsityksen tästä ensimäisestä pohjan perille saakka
ulottuvasta tutkimusretkestä. Samalla huomaamme, että suuri osa niistä
tiedoista Luoteis-Europan maista, joita myöhemmin kierteli vanhain
kirjallisuudessa, oli juuri Pytheaan teoksesta saatu.



Europan länsiranta.


Pytheaan matkalla näyttää olleen kahtalainen tarkotus. Massilia
epäilemättä kadehti Foinikkeja siitä, että sekä Intian että Itämereltä
tulevan meripihkan kauppa oli heidän hallussaan, sillä maatie ei voinut
meritien kanssa kilpailla, vaikka näitä tuotteita olikin jo vanhastaan
saapunut Välimerelle juuri maan päällitse. Arvatenkin Massilialaiset
sen vuoksi lähettivät Pytheaan etsimään meritietä näitten haluttujen
kauppatavarain kotiseuduille. Toiselta puolen lienee Pytheasta
viehättänyt tutkija-intokin, sillä kaikesta päättäen hän oli aikansa
etevimpiä oppineita. Hän oli perehtynyt tähtitieteeseen ja määräsi
muun muassa yksinkertaisella aurinkokellolla melkein aivan tarkalleen
Massilian maantieteellisen aseman. Hipparkhos, vanhan ajan etevin
tähtitieteilijä, luottikin niin täydelleen Pytheaan mittaukseen, että
otti sen yhdeksi lähtökohdaksi maantieteellisille paikanmääräyksilleen.
Pytheas niinikään oli ensimäinen, joka mainitsee kuun vaikutuksen
luoteeseen ja vuokseen. Mahdollista on, että Gadeen Foinikit
kiinnittivät hänen huomiotaan siihen, sillä nämä, valtameren rannalla
asuen, saattoivat aikaisemmin päästä ilmiön perille. Muullakin tavalla
hän matkansa kautta edisti fyysillistä maantiedettä.

Lähdettyään Massiliasta Pytheas seuralaisineen purjehti Gadekseen
ja jatkoi sieltä matkaa Pyhäniemen, nykyisen Kap St. Vincentin
ohi, seuraili sitten Iberian niemimaan länsi- ja pohjoisrantaa
ynnä Gallian länsirantaa aina Armorican, nykyisen Bretagnen niemen
nokkaan. Tällä matkalla huomattiin, että Biscayan lahti mutkasikin
syvälle maitten väliin ja että sen sivuna pohjoisessa oli Armorican
niemi. Mutta tätäkin seikkaa Strabon piti todistuksena Pytheaan
epäluotettavaisuudesta, sillä hänen käsityksensä mukaan ranta kulki
melkein suoraan Pyreneistä aina Rheinin suistamoon saakka. Pytheas
kertoo Armoricassa asuneen Ostimiain kansan, joka nähtävästi oli
sama kuin Caesarin myöhemmin mainitsemat Osismii. Hän niinikään
mainitsee Uxisaman saaren, joka näyttää olleen sama, kuin Himilkon
käymä Oestrymnidien saari. Nähtävästi Pytheas siis saapui tuolle
saarelle juuri tinaa noutamaan, jota sinne tuotiin kaidan poikki
Britanniasta. Mutta Pytheas ei siihen tyytynyt, vaan purjehti meren
poikki Etelä-Englantiin, nähdäkseen tinan kotimaan. Hän kertoo niitten
brittiläisten, jotka tinaa kalvoivat, olleen sivistyneempiä kuin muut
heimolaisensa. Louhitun tinan he valoivat ja kuljettivat rannikolla
olevaan Iktis saareen, joka oli heidän kauppapaikkansa. Saari oli
matalalla vedellä niemi, niin että metallia luodevedellä voitiin ajaa
sinne vaunuilla.

Pytheas tutustui Britanniaan ja sen asukkaihin tarkemminkin. Hän
kertoi maan olevan saaren ja kolmikulmaisen muodoltaan. Hän nimittää
sen niemet — pohjoisimman, Orkaan nimi on säilynyt Orkneyn saarissa,
— mainitsee Calaisin salmen, jossa meri päättyy, vieläpä arvioi
Britannian sivujen pituudenkin, vaikka hänen mittansa ovatkin
melkoisesti liiotellut. Hän kävi sisämaassakin ja kertoi asukkaitten
juoneen simaa, sekä ihmetteli sitä, että heidän täytyi puida viljansa
suurissa ladoissa, koska ilmanala oli niin sateista, ettei voitu puida
taivasalla, kuten Välimeren sateettomissa maissa. Viljelyksen hän
kertoi heikontuvan, kuta kauemmaksi pohjoista kohti kuljettiin. Kaikki
nämä seikat viittaavat siihen, että Pytheas todella saavutti Britannian
pohjoisimman niemen.

Pytheaan matkan suunnasta siitä eteenpäin ei ole säilynyt selviä
tietoja. Paljon on pohdittu sitä, tokko hän kävi Itämerellä saakka.
Tiedot, joita hän antaa meripihkan kaupasta, siihen viittaavat;
mutta todennäköisempää on, että se meripihkamaa, jossa hän kävi, ei
ollut niin kaukana. Hän luultavasti saapui Friislantiin, Pohjanmeren
etelärannalle, josta niinikään saadaan samaa tuotetta.



Thuule.


Pytheas toi matkaltaan ensimäiset tiedot vielä paljon pohjoisemmistakin
seuduista, mutta ne hän ehkä kertoi kuulopuheitten mukaan. Hän
mainitsee ensimäisenä Thuule nimisen saaren, joka oli kaukana
pohjoisessa, ja siitä pitäen tämä nimi on säilynyt historiallisessa
maantieteessä, vaikka on selvittämättömäksi jäänyt, mitä seutua se
oikeastaan tarkotti. Pytheas kertoi Thuulen olevan kuuden päivämatkan
päässä Britannian pohjoiskärjestä, mutta vielä kuuluvan Britanniaan.
Sen läheisyydessä oli jäätynyt meri. Toiset tämän johdolla selittävät
Thuulen suurimmaksi Shetlannin saarista, vaikka välimatka ei sovikaan
Pytheaan antamaan. Toiset luulevat nimen tarkottaneen Islantia, toiset
Norjaa, vieläpä Ruijaa. Strabonin huomautuksesta saamme tietää, että
Pytheas ilmotti Thuulen olevan napapiirin kohdalla, »siinä missä
napapiiri kohtaa kesän käännepiirin». Geminus mainitsee Pytheaan
kertoneen, että raakalaiset olivat hänelle näyttäneet auringon
makuupaikan ja maininneet, että niissä seuduin yöt olivat sangen
lyhyet, toisin paikoin vain kaksi, toisin kolme tuntia, ja että aurinko
jälleen nousi pian sen jälkeen, kun se oli levolle mennyt. Tämä tieto
viittaa siihen, että Pytheas kuitenkin lienee käynyt koko joukon
pohjoisempana Shetlannin saaria.

Strabonin teoksesta saamme vielä tietää, että Pytheas matkallaan
määräsi useitten paikkain maantieteellisen leveyden Britannian
rannikolla, ja että Hipparkhos ne merkitsi tauluihinsa. Ensimäisessä
päivän pituus ilmotettiin 16, toisessa 17 ja kolmannessa 18 tunniksi,
mutta sitä, mitä paikkoja nämä määräykset vastaavat, ei mainita.
Luultavasti Pytheas sai tietonsa päivän pituudesta maanasukkailta,
eivätkä ne siis voineet olla muuta kuin osapuilleen oikeat. Mutta
sinäänkin ne olivat tärkeät matematiselle maantieteelle.

Ihmeellisempi on Pytheaan kuvaus peräpohjan merestä. Siellä ei
muka maa, ei meri eikä ilma enää ollut erikseen, vaan kaikki kolme
kuin yhteen sekaantuneina »meren keuhkoiksi», jossa aineessa maa
ja meri näyttivät uivan. Hän oli itse nähnyt näön, joka oli tämän
»meren keuhkon» kaltainen, loput hän kertoi kuulemansa mukaan. Tälle
omituiselle ilmiölle on turhaan mietitty selitystä. Toiset luulevat
sen vain olevan kaikuja niistä taikaluuloista, joita liittyi sumuiseen
pohjolan mereen, sen jäävuoriin, sumuihin ja valaskaloihin, ja se
tuntuukin todenmukaisimmalta.

Tiedot Pytheaan käynnistä meripihkarannalla ovat säilyneet Pliniuksen
teoksissa. Saaria, joilta meripihkaa löydettiin, hän nimitti Glaisiain
saariksi, ja roomalaiset kirjailijat huomauttavat, että se sana
merkitsi maanasukkaitten kielellä meripihkaa. »Glaer» (hohtava) tosiaan
oli meripihkan nimi anglosaksin kielellä. Nykyään meripihkaa tosin
saadaan etupäässä Itämeren etelärannalta, mutta jonkun verran sitä yhä
löydetään Slesvigin länsirannaltakin, ja ennen on saanti epäilemättä
ollut runsaampi. Näistä seikoista päätetään, että Glaisiain saaret
olivat Pohjanmeren eteläosassa, ehkä Elben suistamossa.



Kreikkalaiset maantieteen perustajina.


Olemme tottuneet siihen ajatukseen, että nykyinen käsityksemme maan
pallonmuodosta ja aurinkokunnan rakenteesta on uuden ajan luoma.
Copernicus, Kepler ja Galilei vihdoin mursivat ne ennakkoluulot ja
harhakäsitykset, joita kirkko oli uskonnollisista syistä ylläpitänyt
koko Keskiajan. Mutta syventyminen Vanhan ajan kreikkalaisiin
kirjailijoihin on osottanut, että samoja ajatuksia oli lausuttu jo
paljon ennen, vaikka ne olivat joutuneet unohduksiin. Jo vuosisatoja
ennen ajanlaskumme alkua oli päästy selville siitä, että maan täytyy
olla pallon muotoinen, ja samalla matematinen maantiede saatettu
pätevälle tieteelliselle pohjalle.

Välimeren rannoilla olikin helpompi kuin pohjoisissa maissa
päästä oikeaan käsitykseen maailman rakennuksesta. Pohjoismaissa
tähtitaivas näkyy verraten harvoin, enimmäkseen talvella, jolloin
ihminen ei ulkoilmassakaan oleskellessaan voi antautua sitä vapaasti
tarkastelemaan pakkasen vuoksi. Toisin on Välimeren maissa laita.
Siellä tähtitaivas näkyy melkein vuoden umpeensa ja lisäksi ihmiset
varsinkin kesäkuumalla viettävät suuren osan viileätä yötä ulkona ja
siten joutuvat itsestään kiinnittämään enemmän huomiota taivaan ihanaan
kirjokanteen. Ajattelevimmat syventyivät sitä tutkimaan ja oppivat
vähitellen erottamaan paikkojaan vaihtelevat planetit kiintotähdistä
ja johtuivat siitä miettimään maailman rakennusta, etsimään ratkaisua
sille ongelmalle, jonka Luoja maan ylle on levittänyt.

Luonnollisista syistä siis tähtitiede kehittyi Itämailla ja Kreikassa
jo varhain niin korkealle. Tähtitieteestä saivat kreikkalaiset oppineet
ensimäisen aiheen käsittää maankin taivaankappaleeksi, tähtimaailman
jäseneksi. Siitä vähitellen muodostui oikea tieto maan muodosta ja
asemasta avaruudessa.

Vanhallakin ajalla oikea käsitys kuitenkin vain vähitellen kehittyi
yksinkertaisemmasta, ja samoin kuin myöhemmin, samoin silloinkin täytyi
voittaa ennakkoluuloja, ennenkun päästiin totuuden perille ja se tuli
tunnustetuksi.



Vanhimmat kosmografiset käsitykset.


Kaikkien vanhain kansain varhaisimmat käsitykset maan muodosta
näyttävät olleen samanlaiset. Asuttua maailmaa pidettiin suuren
maailmanmeren saarena. Homerisen maailmankäsityksen mukaan maa oli
pyöreä kiekko, jonka ympäri Okeano ainiaan virtasi. Joonilaiset
filosofit myöhemmin, kun oli meriä laajemmalti kuljettu, luopuivat
siitä käsityksestä, että muka Okeano oli joki, mutta uskoivat
edelleenkin maata suureksi saareksi, jota maailmanmeri ympäröi.
Tätä käsitystä suuressa määrin tukikin se seikka, että kaikkialla,
missä oli pisimmälle kuljettu, aina tuli valtameri vastaan luode- ja
vuoksivirtauksineen. Foinikit, Karthagolaiset ja kreikkalainen Pytheas
olivat tavanneet rannattoman ulapan Herakleen patsaitten tuolla puolen,
Nearkhos Intian puolessa, Patroklos Kaspian meren, jota pidettiin
Okeanon lahtena. Afrikan ympäri purjehtiminen farao Nekon toimesta tuki
niinikään samaa luuloa.

Jotenkin samanlainen, vaikka hiukan yksinkertaisempi, oli ollut
Babylonialaisten ja Egyptiläisten maailmankäsitys; sen voimme päättää
viime vuosisadan muinaislöydöistä. Egyptin vanhimmalla ajalla näyttiin
Niilin laaksossa eletyn siinä luulossa, ettei maailmaa sen pitemmälle
ollutkaan. Taivasta pidettiin tasaisena kattona, joka oli juuri saman
kokoinen kuin maakin, peittäen sen tarkalleen, taivas muka lepäsi
neljällä patsaalla, joitten haarukkamuoto on hieroglyfeissä säilynyt.
Ja tähdet riippuivat taivaan kannesta ikäänkuin lamput. Mutta aurinko
muka souteli taivaan poikki veneellä, samoin kuin egyptiläinenkin pyhän
jokensa pintaa aluksellaan.

Babylonialaisten käsityksen mukaan maa oli pyöreä ja jaettu
muureilla seitsemään kehään, jotka olivat toinen toisensa sisässä.
Samansuuntaiset olivat Intialaisten ja Persialaisten vanhat käsitykset.
Tutkijat ovatkin tulleet siihen päätökseen, että nämä molemmat kansat
saivat mielipiteensä maailman rakennuksesta Babylonialaisilta. Mutta
kulkiessaan länteen päin tämä maailmankäsitys Kreikkalaisten kesken
melkoisesti muuttui. He hylkäsivät nuo seitsemän kehää ja piirsivät
niitten sijaan suoria viivoja, joilla maailma jaettiin vyöhykkeihin;
se tapahtui siinä tarkotuksessa, että paikkain asemaa olisi helpompi
määritellä. Sama periaate on, niinkuin tiedämme, yhä vielä karttain
pohjana.

Karttoja piirrettiin jo vanhimpinakin aikoina: jälkimaailmalle on
säilynyt sekä egyptiläinen että babylonialainen kartta. Egyptiläinen
papyro, joka on aina Ramses II:n ajoilta, esittää kultakaivoksen
pohjakaavaa; mutta se on samalla tavallinen maisemakuva vuoristosta,
jossa kultasuonet olivat. Myöhäisempi, noin 9:nneltä vuosisadalta
e.Kr., on babylonialainen kartta, joka kuvaa kaksoisvirtain laaksoa.
Babylonia on piirretty kehän muotoiseksi, molemmat virrat juoksevat
sen läpi suoraan. Muun maailman muoto on jo melkoisesti muuttunut
vanhimmasta käsityksestä; se on kuvattu kolmioiksi Babylonian
ympärille, josta sen erottaa Okeano virta. Moisia ikivanhoja
kuvaesityksiä katseltaissa on kuitenkin muistettava, etteivät
aikalaisten käsitykset ehkä aina olleet niin lapsellisia kuin kuvista
saattaisi päättää, vaan että karttain puutteellisuuteen on ehkä
enemmän syynä kuvaamistaidon perinnäinen kaavamaisuus. Varsinaiset
luonnonkansat usein piirtävät karttoja hämmästyttävän sattuvasti, kun
tarkotuksen oivaltavat.

Kreikkalaisten vanhoista kartoista ei valitettavasti ole säilynyt
ainoatakaan. Mutta kirjallisuudesta tiedämme, että heidän
karttaustaitonsa oli kehittynyt monta vertaa pitemmälle, jopa
lähennellen Uuden ajan saavutuksia. Silloinen maantuntemus oli
vain paljon suppeampi. Pääasiassa Kreikkalaiset ratkaisivat koko
karttakysymyksen. Säilyneitten maantieteellisten teosten avulla voimme
jotenkin tyydyttävästi piirtää heidän karttansa uudelleen. Heidän
työnsä tällä alalla on niin perustavaa laatua, että omistamme sille
vähän enemmän huomiota.



Kreikkalaisten mietteet maan pallonmuodosta.


Kreikkalainen maantiede alkoi edistyä varsinkin sen jälkeen, kun se
oli saanut matematiselle maantieteelle varman pohjan. Tämä tapahtui
jo kolmannella vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua. Vanhemmat
käsitykset maan muodosta eivät enää tyydyttäneet sen ajan edistyneitä
ajattelijoita. Jo Pythagoraan koulu oli lausunut julki sen mielipiteen,
että maa oli pallo. Pythagoralaiset eivät tosin voineet aatettaan
perustella havainnoilla, vaan johtivat sen filosofisista syistä. Pallo
oli täydellisin kaikista suureellisista muodoista, ja sen vuoksi oli
todenmukaista, että maa oli pallo. Päätelmä olikin tavallaan oikea,
sillä molekylivoimat ovat pallossa täydellisimmin tasapainossa.

Myöhemmät filosofit, varsinkin Aristoteles, tulivat samoihin
johtopäätöksiin havainnoinen kautta. Aristoteles ensinnäkin johtaa
maanpallon muodon siitä, että kaikki aine pyrkii samaa keskustaa kohti,
siis yleisestä painolaista! Toiseksi hänen mielestään kuun pimennykset
osottavat samaa, sillä maan varjo kuun pinnalla on pyöreä.

Jo ennen Aristotelesta oli Herakleides lausunut julki sen mielipiteen,
että maa pyörii akselinsa ympäri, vaikka hän pitikin maapalloa koko
maailman keskustana.

Arkhimedes piti maan pallonmuotoa todistettuna asiana ja päätti siitä,
että merenpinnan täytyy olla kuperan.

Sitä seikkaa, että laivoista merellä ensinnä näkyvät mastot, ja mereltä
tullen taas rannoista vuorien kukkulat, mainitsee vasta Strabon, joka
eli roomalaisajalla, todistuksena maan pallonmuodosta. Strabon lausuu:
»On selvää, että kun laivalla olevat henkilöt eivät voi nähdä valoja,
jotka ovat yhtä korkealla kuin heidän silmänsä, niin siihen täytyy olla
syynä merenpinnan kuperuus. Sillä jos valot nousevat korkeammalle,
niin ne alkavat näkyä, vaikkapa matka pitenisi. Ja samoin katsoja,
korkeammalle noustessaan, näkee semmoisia esineitä, jotka ennen
olivat häneltä salattuja. Kun taas rantaa mereltä lähestytään, niin
vesirajan läheisyydessä olevat esineet alkavat yhä selvemmin näkyä, ja
semmoiset esineet, jotka kaukaa katsoen olivat matalalla, nousevat yhä
korkeammalle.»

Kreikkalaiset tiedemiehet siis yleiseen hyväksyivät sen käsityksen,
että maa oli pallo. Herodotos oli vielä vanhemmalla kannalla, kuten
näimme. Mutta kaikki nämä ajattelijat pitivät vielä maata universumin
keskustana.



Ensimäiset astemittaukset.


Mutta maata ruvettiin jo aikaisin mittaamaankin aivan tieteellisiä
menetelmiä noudattaen. Ensimäiset astemittaukset, joista meille
on tietoja säilynyt, suoritti luultavasti Aristoteleen oppilas
Dikaiarkhos, jonka Strabon mainitsee Vanhan ajan etevimpien
maantieteilijäin joukossa.

Ensimäiset astemittaukset tapahtuivat seuraavalla tavalla: Valittiin
maan pinnalla kaksi paikkaa, joitten luultiin olevan samalla
puolipäiväpiirillä — taivaan karttoihin oli jo aikaisemmin piirretty
sekä puolipäiväpiirit että leveysasteet — ja näitten välisestä
etäisyydestä hankittiin niin tarkka tieto kuin siihen aikaan oli
mahdollista. Sitten tarkastettiin, mitkä tähtitaivaan kohdat olivat
tarkalleen näitten paikkain päällä, jonka jälkeen mitattiin havaittujen
taivaankohtain välisen kaaren pituus. Siitä oli helppo laskea, kuinka
suuri osa tuo kaari oli taivaan koko ympäryskehästä, tästä taas
johtaa molempien maan pinnalla valittujen paikkain kaariväli ja siitä
vihdoin laskea koko maan ympärysmitta. Valitut paikat olivat Syene
Ylä-Egyptissä ja Lysimakhia Hellesponton rannalla, joitten otaksuttiin
olevan samalla puolipäiväpiirillä ja 20,000 stadionin päässä
toisistaan (1 stadioni noin 184 metriä). Syene oli Kravun, Lysimakhia
Louhikäärmeen tähtitarhan alla, ja näitten taivaanpaikkain välinen
kaari huomattiin viidenneksitoista osaksi koko taivaan kehästä. Siitä
laskettiin, että maan ympärysmitta oli 300,000 stadionia eli 55,200
kilometriä. Tulos oli menetelmän vaillinaisuuteen nähden suurenmoinen.
Maan ympärystän todellinen pituus on vähän päälle 40,000 kilometriä.

Toisen, paljon tarkemman astemittauksen toimitti Aleksandrian museon
virkamies Eratosthenes (275—195 e.Kr.), toisenlaista menetelmääkin
käyttäen. Hän määräsi paikkain pohjois-eteläaseman aurinkokellolla eli
gnoomonilla. Tämä gnoomoni, joka Uudelle ajalle saakka oli tärkein
välikappale paikkain määräämiseen, oli sauva, joka oli asetettu
pystyyn puolipallon muotoiseen kuppiin, kuppi edusti taivasta ja
oli jaettu asteihin, s.o. puolipäiväpiireihin ja leveyspiireihin.
Tällä koneella hän huomasi, että sauvan varjo Aleksandriassa oli
kesäpäivän seisauksen aikana viideskymmenes osa puolipäiväpiiristä.
Syenessä sitä vastoin, jonka Eratosthenes otaksui olevan samalla
puolipäiväpiirillä kuin Aleksandria, oli aurinko kesäpäivän seisauksen
aikana aivan keskitaivaalla. Näitten molempain paikkain välimatka oli
siis viideskymmenes osa maan ympärystästä (7 1/5°). Ja kun niitten
etäisyys mitoissa oli 5000 stadionia, niin sai hän siitä koko maapallon
ympärysmitaksi 250,000 stadionia eli 46,000 kilometriä. Tässä mitassa
ei enää ollut kuin 6000 kilometriä liikaa. Virheeseen vaikutti, paitsi
koneitten puutteellisuutta, se seikka, ettei Syene ole tarkalleen
käännepiirin alla, niinkuin Eratosthenes oli otaksunut, ja vielä
enemmän se, että hän otaksui Syenen ja Aleksandrian välimatkan viidettä
osaa pitemmäksi kuin se todella on.

Vanhan ajan oppineet pitivät tätä mittausta erinomaisen suurena tieteen
voittona, käsittäen täydelleen sen arvon; ja se tosiaan osottaakin
hämmästyttävän kehittynyttä tieteellistä tutkimustapaa niin varhaisina
aikoina.



Asutun maailman laajuus.


Eratosthenes niinikään koetti mitata asutun maailman laajuuden.
Pytheaan matkan tulokset huomioon ottaen hän määräsi asutun maailman
pohjoisrajaksi Thuulen, jonka hän otaksui olevan napapiirin kohdalla.
Etelässä hän otaksui Sembrittien maan (Sennaarin) äärimäiseksi,
luopuen siten aikaisemmasta käsityksestä, että muka kuuma vyöhyke
päiväntasaajan kahden puolen oli asumatonta. Tämän maan kanssa samalla
tasalla hän arveli Kinnamonimaan (Somalimaan) olevan, niinkuin se
todella onkin, ja vielä Taprobanenkin (Ceylonin), joka niinikään
piti paikkansa. Pohjoisen ja eteläisen rajaleveyspiirin välimatkan
hän arvosteli 38,000 stadioniksi. Asutun alueen länsi-itäpituutta
arvostellessaan hän saattoi käyttää hyväkseen niitä tietoja, joita
oli saatu Aleksanteri Suuren sotaretkellä Intiaan ja hänen jälkeensä
Megastheneen ynnä muitten kautta, vaikka nämä ynnä merimiestenkin
välimatka-arviot luonnollisesti olivat aivan epämääräiset. Ottaen
sitten läntiseksi lähtökohdaksi Armorikan niemen (Bretagnen), jonka
hän luuli ulottuvan kauemmaksi länteen kuin Iberian niemimaan, ja
itäiseksi Intian äärimäisen tunnetun maan, hän sai asutun maailman
itä-länsipituudeksi 77,800 stadionia, kolmasosaa enemmän kuin mainitut
välimatkat todella ovat. Eratostheneen laskujen mukaan asuttu
maailma siis oli noin kaksi vertaa leveyttään pitempi. Koko tätä
aluetta hän luuli meren kiertävän, tukien mielipidettään muun muassa
vuorovesiliikkeellä, joka oli samanlainen kaikilla merenrannoilla,
missä se oli huomattu.



Asteverkko.


Eratostheneen kartan ensimäinen leveyspiiri kulki siis Iberian
niemimaan Pyhäniemestä (Kap St. Vincentistä) Herakleen patsaitten
kautta Intiaan ja ensimäinen puolipäiväpiiri Etiopian Meroesta
Borystheneen (Dnjeprin) suulle. Ensimäisen leveyspiirin luultiin
käyvän Messinan salmen kautta ja Peloponneson eteläpäitse Rhodos
saarelle, jonka leveyden Eratosthenes oli itse gnoomonillaan mitannut.
Melkoisempi erehdys tapahtui ainoastaan Messinan salmen suhteen,
jonka luultiin olevan yhtä kaukana etelässä kuin Malta; mutta sitä
ei ole ihmettelemistä, kun leveysasteen määrääminen enimmäkseen
saattoi tapahtua vain merimiesten antamain purjehdustietojen nojalla.
Muutoin olivat leveys- ja pituusmääräykset ajan apuneuvoihin nähden
huomattavan tarkat; ne olivat oivallinen perustus ensimäisten
astekarttain laatimiselle. Enemmän leveyspiirit poikkesivat oikeista
paikoistaan kauempana Aasiassa, niinkuin olikin luonnollista. Meroen
leveyspiirin oli eräs kreikkalainen matkustaja gnoomonilla määrännyt.
Muita paikkoja, joitten leveyspiirit tunnettiin, olivat Syene, jonka
otaksuttiin olevan tarkkaan käännepiirin kohdalla, Aleksandria,
jonka leveyden Eratosthenes oli laskenut, ja Massilia, jonka aseman
Pytheas oli määrännyt huomattavan tarkkaan. Mutta kun gnoomonikin oli
siihen aikaan hyvin harvinainen kone, niin oli mittauksien kautta
määrättyjen paikkain luku pieni. Useimpain paikkain maantieteellinen
leveys arvioitiin päivän ja yön pituuden mukaan. Tunnettujen leveys-
ja puolipäiväpiirien välimatkat niinikään melkoisesti vaihtelivat,
koska tietoja oli niukalti ja ainoastaan tunnetut piirit piirrettiin
karttoihin.

Eratosthenes julkaisi tutkimuksiensa tulokset laajassa
maantiedeteoksessa. Hän oli muutoin mitä monipuolisin tiedemies,
muun muassa kirjotti arvokkaan tutkimuksen vanhasta kreikkalaisesta
näytelmäkirjallisuudesta.

Asteverkkoa kehitti edelleen, taivaankartan mukaisesti, kuulu
tähtitieteilijä Hipparkhos (140 e.Kr.). Hän jakoi maan ympäri kulkevan
puolipäiväpiirin 360 asteeseen ja piirsi jokaisesta asteleikkauksesta
keskenään yhdensuuntaisia leveyspiirejä (paralleleja), jotka
suorakulmaisesti leikkasivat pituuspiirejä (meridianeja), sekä
määräsi tähtitaivaan kuvioiden näkyväisyyden kullakin leveysasteella.
Suurempia vaikeuksia kuin parallelien, tuotti meridianien määrääminen,
kun paikkain puolipäiväpiirin mittaamiseksi ei ollut koneita, —
gnoomonista ei siihen tarkotukseen ollut mitään hyötyä. Hipparkhos
ehdotti, että puolipäiväpiirit määrättäisiin havaitsemalla taivaalla
näkyviä pimennyksiä eri paikoissa samalla haavaa. Mutta ei ole säilynyt
tietoa, tuliko tämä nerokas ajatus toteutetuksi. Uudella ajalla sitä on
yleiseen käytetty.



Vyöhykkeet.


Jo aikaisemmin oli aljettu jakaa maata ilmastollisiin vyöhykkeihin
leveyspiirien mukaan; mutta nämä määräykset luonnollisesti kävivät
hyvinkin harhaan, kun maantuntemus oli niin suppea ja suuret
hiekka-aavikot päiväntasaajan puolella antoivat aihetta siihen
luuloon, että erämaaluonto oli yleinen seuraus eteläasemasta ja että
päiväntasaajan seuduilla niin ollen mahtoi olla aivan asumattomat
kuivat maat. Sekä Sahara että Arabia ja Intian erämaa antoivat tukea
moiselle käsitykselle. Aristoteles määräsi lauhkean vyöhykkeen
napapiirin ja käännepiirin väliseksi alaksi, mutta tämä määritelmä oli
häilyvä, niinkauan kun ei napapiirin asemasta oltu tarkalleen selvillä;
se selviytyi vasta Pytheaan matkan kautta.



Fyysillisen maantieteen alkeet.


Kreikkalaisten tutkimukset eivät rajottuneet vain matematiseen
ja topografiseen maantietoon, vaan he koettivat myös selittää
huomattavampia maantieteellisiä ilmiöitä, toisin sanoen laskea
fyysillisenkin maantieteen perustukset. Siinäkin he työskentelivät
menestyksellä. He tutkivat maankuoren rakennetta, jokien työtä,
vuorovesiä, tuulia, tulivuorenpurkauksia, maanjäristyksiä, hankkivat
sekä kasvitieteellisiä että eläinmaantieteellisiä havainneita eri
maista, niinkuin näimme jo Herodotoksen tehneen. Jos yleisten
luonnonlakien tunteminen olisi pitemmälle kehittynyt, niin he
epäilemättä olisivat saavuttaneet suurenmoisia tuloksia.

Kaivosteollisuus oli jo siksi edistynyt, ettei maankuoren rakenteeseen
nähden oltukaan vailla aineksia. Olemme jo ennen nähneet, kuinka jo
Foinikit olivat keksineet keinoja metallien louhimiseksi vuorista.
Jobin kirjan kuvausta tuskin voi muulla tavalla selittää, kuin vanhain
kaivosten kuvaukseksi, vaikka se runollisen muotonsa vuoksi onkin
hämärä. Epäilemättä tämä taito yhä kehittyi.

Mieltäkiinnittävä, samalla kun järisyttäväkin, on sen vuoksi tässä
yhteydessä Agatharkhideen kuvaus Punaisen meren rannalla olevista
kultakaivoksista, joissa orjia, sotavankeja tai panettelun kautta
vallanpitäjien vihoihin joutuneita ihmisiä ja heidän perheitään
pakotettiin louhimaan kultasuonia ja sangen kehittynyttä menetelmää
käyttäen saatua metallia puhdistamaan.

»Niitä, jotka on siten tuomittu pakkotyöhön», kertoo Agatharkhides, »on
sangen paljon, ja kaikki he ovat kahleissa ja heidän täytyy tehdä työtä
yhtä mittaa yöt ja päivät ilman vähintäkään lepoa, ja heitä ankarasti
vartioidaan, etteivät he pääse karkaamaan. Sillä heitä vartioi
suuret joukot raakalaissotaväkeä, joka ei ymmärrä heidän kieltään,
ja tämä on siitä syystä niin järjestetty, etteivät pakkotyöläiset
voisi voittaa sotamiesten hyväntahtoisuutta, eivätkä vedota heidän
inhimillisyyteensä... Heidän täytyy olla sukimatta, siivoamatta, ilman
vaatteita, ilman riepua häpynsäkään peittämiseksi, jonka vuoksi näitten
kurjain kärsimykset ovatkin omiaan liikuttamaan kovimmankin sydäntä.
Mutta ei kukaan heistä, eivät edes sairaat, raajarikkoiset, eivätkä
vanhat, saa osakseen vähintäkään sääliä eikä armoa, eivät edes heikot
vaimot. Kaikkia pakotetaan ruoskien tekemään uupumatonta työtä, kunnes
he tämän julman kohtelun johdosta heittävät henkensä. Niin kova oli
heidän kohtalonsa, että he ainiaan pelkäsivät vielä pahempaa tulevan ja
tervehtivät kuolemaa siunattuna vapautuksena.»

Työ oli jaettu seuraavalla tavalla: »Kovimpia kultaa sisältäviä
kerroksia kuumennetaan ankaralla tulella, siten irrotetaan niitten
liitoksia, ennenkuin ryhdytään louhimaan aseilla; tässä työssä oli
näitä onnettomia kymmeniätuhansia. Kaivosten päällysmies tutkii
kiven ja johtaa työtä. Ja voimallisimmat niistä, jotka ovat tuomitut
tähän kovaan työhön, murtavat kimaltelevaa marmoria rautavasaroilla
— ja he tekevät sen koko voimallaan, taidon puuttuessa — ja louhivat
maanalaisia käytäviä — eivät suoriin suuntiin, vaan seuraten kiiltävän
kallion halkeamia. Koska työmiehet oleskelevat pimeässä käytäväin
mutkailemisen vuoksi, niin heillä on otsassaan lamput. Ja samalla kun
he eri tavoin milloin mihinkin suuntaan seuraavat kallion mutkia, he
pudottavat maahan kalliosta irrottamansa lohkareet. Tässä työssä he
herkeämättä puuhaavat, tylyn työnjohtajan hoputtaessa heitä ruoskalla.
Sitten ajetaan alaikäisiä lapsia näitä käytäviä pitkin kallioihin
louhittuihin luoliin, ja suurella vaivalla nakattuaan ylös pudonneet
palaset, kuljettavat he ne ulos taivas’alle ja asettavat ne kaivoksen
suun viereen sitä varten määrätylle paikalle. Siellä ne vangit, jotka
ovat kolmeakymmentä vuotta vanhemmat, vuorostaan saavat louhitusta
kivestä määrätyn osansa ja murtavat sen rautasurvimilla kivisissä
huhmarissa, kunnes palaset ovat papujen kokoisia. Nämä palaset annetaan
vaimoille ja vanhoille miehille, jotka heittävät ne riviin asetettuihin
käsimyllyihin ja, kaksin kolmin kunkin jauhinkiven kammissa, jauhavat
niitä. Siten heille annetut palat pienennetään niin hienoiksi kuin
jauho. Lopuksi näin hienonnettu kivi annetaan taitavien työmiesten
käsiin, jotka suorittavat työn loppuun. Tämä tapahtuu sillä tavalla,
että jauhoa hämmennetään leveällä, hieman kaltevalla pöydällä, jonka
päälle samalla kaadetaan vettä. Vesi huuhtoo pois ne osat, jotka ovat
maata, kallellaan olevalta pöydältä, jota vastoin semmoiset osat,
joissa on kultaa, painonsa vuoksi jäävät paikoilleen. Näin tehdään
moneen kertaan. Ensinnä he käsillään keveästi hierovat ja sen jälkeen
hienoilla sienillä poistavat ohuen maakerroksen, hieroen nokareita
niillä keveästi, kunnes kultahiekka on aivan puhdasta. Kun se on
tapahtunut, niin toiset työmiehet taas panevat hiekan saviruukkuihin,
määrätyn mitan ja painon kuhunkin, lisäten niihin määrän mukaan suola-
ja lyijypalasia, vähän tinaa ja ohran leseitä. Kun sitten astia on
peitetty tiiviisti sopivalla kannella ja ylt'yleensä huolellisesti
savella silattu, niin tavara saa paistua uunissa viisi päivää yhteen
mittaan. Tämän ajan kuluttua, kun astiat otetaan pois uunista, he eivät
niistä löydä jälkeäkään muista aineista, vaan saavat kullan puhtaana ja
vähän vain vähentyneenä hukkaan menemisen kautta.»

Vanhan ajan huomattavimpia matkustajoita ja maantieteen tutkijoita oli
Posidonios (135—50 e.Kr.), joka rikastutti maantiedettä tiedoilla ja
havainnoilla monelta eri taholta. Gadeksessa hän kolmekymmentä päivää
tutki vuorovesiä ja kävi sitten Espanjan kuuluissa vuorikaivoksissa,
joista hän antaa tarkkoja kuvauksia. Pytheas oli jo saanut selville,
että vuorovedet olivat kuun aiheuttamat; Posidonios lisäksi huomasi
auringonkin vaikutuksen niihin — auringon nostama vuoksiaalto on,
niinkuin tiedämme, noin puolet kuun aiheuttamasta. Hän huomasi, että
uudenkuun aikana, jolloin molemmat taivaankappaleet olivat samalla
puolella maata, s.o. »konjunktsiossa», vuorovedet olivat korkeimmat, ja
samoin taas täyden kuun aikana. Niin tiedämme asian laidan olevankin,
koska aurinko ja kuu silloin vetävät yhteisin voimin, jota vastoin
vuorovesien erotus ensimäisellä ja viimeisellä neljänneksellä, jolloin
voimat vaikuttavat ristiin, on pienin.

Aristoteles oli ensimäinen, joka tarkemmin määritteli tuulien suunnat,
erottaen kahdeksan pääsuuntaa ja näitten välillä vielä välisuuntia.
Hän määritteli tuulien nimet. Aristoteles niinikään huomautti, kuinka
joet yleensä alkavat korkeilta vuorilta, luetellen monta esimerkkiä.
Hän vertasi maanpinnan korkeampia osia huokoiseen sieneen; ne muka
pidättävät sadeveden ja luovuttavat sen lähteitten kautta jokiin.
Aristoteles koetti niinikään keksiä selityksen sille Kreikassa
tavalliselle ilmiölle, että toiset joet katosivat maan sisään ja vasta
jonkun vuoren toisella puolella uudelleen kuohuivat esiin. Niilin
suistamon liettymisestä kreikkalaiset tutkijat tulivat ajatelleeksi,
että se on ilmiö, joka huomataan monessakin joessa. Aristoteles ja
Polybios arvelivat sen johdosta, että Asovin meri oli liettymässä
umpeen. Polybios oli havainnut saman ilmiön Mustanmerenkin rannoilla,
vaikka paljon vähemmässä määrässä. Maanjäristyksillä luultiin olevan
suuren vaikutuksen maanpinnan muotoiluun. Niinpä jo hyvin varhain
luultiin Sisilian eronneen Italiasta maanjäristyksen vaikutuksesta.
Toiset ajattelijat luulivat maanjäristyksen syntyvän siitä, kun
maanpinta kuivaa ja sitten halkeilee. Toiset taas arvelivat niitten
syyksi tulista eetteriä, jota oli tunkeutunut maan sisään ja joka
pyrki pois pinnistyksestä. Aristoteles luuli sekä maanjäristysten että
tulivuorenpurkausten aiheutuvan siitä, kun maanalaiset tuulet — toisin
sanoen kaasut — pyrkivät vapauteen. Nämä »tuulet» muka syntyivät siitä,
että vettä tunkeutui maan kuumaan sisustaan. Tulivuorenpurkausten
kautta ne pääsivät poistumaan, ja myöhemmät tutkijat, varsinkin
Strabon, luettelivat useita esimerkkejä siitä, kuinka maanjäristykset
olivat lakanneet, kun oli tapahtunut tulivuorenpurkauksia, vaikkapa
usein pitkäin matkain päässä. Tulivuorenpurkauksiin nähden pitää
Aristoteleen selitys merkillisesti yhtä sen kanssa, mitä ilmiöstä
nykyään tiedämme; mutta maanjäristyksien yhteys tulivuorenpurkauksien
kanssa ei ole vieläkään kaikin puolin selvillä. Tapahtuu paljon
maanjäristyksiä ilman tulivuorenpurkauksia; mutta toiselta puolen
tapahtuu kuitenkin purkauksien yhteydessäkin maanjäristyksiä.
Posidonios tekee seikkaperäisesti selkoa tulivuorenpurkauksista, joita
oli tapahtunut Liparin saarilla ja Therassa, Egean meressä.

Kreikkalaisten käsitykset luonnonmaantieteestä todistavat sattuvasti,
kuinka syvällä ymmärryksellä ja oikein Vanhan ajan valistuneimmat
oppineet jo selittivät luonnon ilmiöitä. Nykyisen tieteen kannalta
ei heidän oppinsa tosin ollut aivan suuri, mutta se on omiaan
ihmetyttämään näkökantansa ja pyrkimyksensä melkeinpä nykyaikaisen
selvyyden kautta. Sillä on enimmäkseen vain historiallinen arvo. Mutta
sitä tärkeämmät ovat nykyisellekin tieteelle ne runsaat ainekset,
joita Kreikkalaiset kokosivat Vanhan ajan kansoista, kaupungeista ja
viljelyksistä. Ilman heidän kirjotuksiaan — ja Roomalaisten lainauksia
niistä — olisivat tietomme Vanhan ajan elämästä ja asutuksesta tosiaan
rajotetut. Yksi suuri aukko niihin on jäänyt kaikiksi ajoiksi: he eivät
syventyneet niiden kansain kieliin, joiden kanssa tulivat tekemisiin,
ja siitä syystä on moni mitä mieltäkiinnittävin kansallinen kysymys
ehkä kaikiksi ajoiksi jäänyt ratkaisematta.



ROOMALAISET JA HEIDÄN AIKANSA.


Siihen aikaan, kun Etelä-Italiassa kreikkalaiset siirtokunnat
parhaillaan kukoistivat, eli Rooman kansa vielä nuoruutensa aikoja.
Roomalaiset, joitten tehtäväksi tuli perustaa vanhan maailman laajin
valtakunta, astuivat historian näyttämölle muutamia vuosisatoja sen
jälkeen, kun Kreikkalaiset olivat ennättäneet kehityksensä korkeimmalle
asteelle. Mutta alkuun päästyään he hämmästyttävän lyhyessä ajassa
laskivat valtansa alle ensinnä Italian ja sitten melkein koko tunnetun
maailman, vieläpä vallottivat lisäksi tuntemattomiakin maita.
Roomalaiset olivat ensi sijassa käytännöllistä valtiollista kansaa.
Tieteessä ja taiteessa he kulkivat Kreikkalaisten jälkiä. Kreikkalaiset
olivat kehittäneet korkealle yhteiskunnallisen elämän, tutkimuksen
ja taiteen, Roomalaisten kautta mitä laajimmat piirit tulivat näistä
tuloksista osallisiksi.



Rooman valtakunnan laajeneminen.


Apenninien niemimaa oli Rooman nuoruuden aikana kansallisuuksiensa
puolesta paljon hajanaisempi kuin Kreikka. Siellä asui monta eri
kansaa, jotka keskenään olivat vain etäistä sukua, jopa osaksi
toisilleen aivan vieraatkin.

Pääkansoina olivat Rooman historian alussa latinalaiset ja niille
heimolaiset umbrilais-sabellilaiset kansat, joitten hallussa oli
suurin osa Keski- ja Etelä-Italiaa. Ainoastaan Etruriassa asui
kokonaan vierassukuinen kansa, jonka alkuperäisestä heimoudesta ja
kielestä ei olla selvillä. Etruskien pohjoispuolella, Pon laaksossa,
asui niin vahva keltiläinen väestö, että tätä maata latinaksi
sanottiin Gallia Cisalpinaksi. Genovan rannikolla ja Merialpeissa
olivat Ligurit, jotka niinikään olivat itsenäinen kansa, vaikka
luultavasti indo-europpalaista sukujuurta, niemimaan koillisosissa oli
illyriläisiä kansoja, joitten heimous Kreikkalaisten ja Roomalaisten
esi-isäin kanssa vielä on hämärä. Sangen kirjava oli siis niemimaan
kansallinen kartta Rooman alkaessa vallotuksensa. Mutta Italia oli
maantieteellisesti yhtenäisempi maa kuin Kreikka, ja sen vuoksi yksi
vallottava kansa saattoi sen verraten helposti yhdistää yhdeksi
valtakunnaksi ja lopulta sulattaa yhdeksi kansaksikin.

Roomalaisten kunnianhimo ei kuitenkaan alussa tavotellut sen enempää
kuin vapautumista naapurien, varsinkin Etruskien ylivallasta. Etruria,
joka toisin ajoin oli alkavaa Roomaa hallinnutkin, vaihtelevien sotien
jälkeen vallotettiin ja sai suureksi osaksi latinalaiset asukkaat.
Etruskien jälkeen kukistettiin urhoolliset Samnilaiset. Alkupuolella
kolmatta vuosisataa e.Kr. Rooma oli päässyt Keski-Italian valtiaaksi.
Tämän jälkeen vallotettiin Etelä-Italia ja »Graecia Magnan» rikkaat
kreikkalaiset kaupungit pakotettiin tunnustamaan Rooman ylivalta.
Mahtava Tarentum kukistui v. 272 e.Kr.

Saatuaan valtansa alle niemimaan aina nykyisessä Lombardiassa
asuvia Gallialaisia myöten Roomalaiset törmäsivät yhteen Karthagon
kanssa. Sisilian Kreikkalaiset turvautuivat taistelussaan mahtavaa
afrikalaista kauppavaltaa vastaan Roomalaisten apuun. Taistelu tapahtui
osaksi maalla, osaksi merellä. Omituista on, että Karthago ensinnä
voitettiin merellä, vaikka se oli merivalta. Siitä Roomalaisten oli
arvatenkin suureksi osaksi kiittäminen kreikkalaisia liittolaisiaan,
sillä Roomalaiset itse olivat siihen saakka vähän liikkuneet merellä.
Ensimöisessä puunilaissodassa (264—241 e.Kr.) vallotettiin koko Sisilia
ja myöhemmin vielä Sardinia ja Corsikakin. Kun raja pari vuosikymmentä
myöhemmin uusien vallotuksien kautta siirrettiin pohjoisessa Alppeihin
saakka, niin oli koko niemimaa saarineen Rooman vallassa ja luja pohja
oli laskettu vastaiselle maailmanvaltakunnalle, sillä toisin kuin
Kreikkalaiset Roomalaiset jo alun pitäen tasottivat kaikki tiellään.
Italiasta tuli kansallisesti ja valtiollisesti yhtä yhtenäinen maa,
kuin se oli maantieteellisestikin.

Toisen puunilaissodan kautta (218—201 e.Kr.) nuori valtakunta kuitenkin
joutui mitä suurimpaan vaaraan. Vaara tuli pohjoisesta päin, maan
puolelta, vaikka vihollinen asui etelässä, Välimeren takana, ja oli
merimahti. Karthagolaiset olivat kuitenkin sitä ennen vallottaneet
suuren osan Espanjasta, jossa heillä vanhastaankin oli luja jalansija,
ja saattoivat käyttää tätä maata sotatoimiensa tukena. Hannibal
Espanjasta tullen kuljetti ensimäisenä, mikäli tiedämme, sotajoukon
silloin vielä tiettömäin Alppien poikki ja vallotti melkein koko
Italian. Monen loistavan voiton jälkeen, jotka järkyttivät Rooman
valtaa perustuksiaan myöten, Hannibal kuitenkin sortui kotikaupunkinsa
huonon kannatuksen vuoksi ja Rooma pelastui. Vieläpä Roomalaiset
saattoivat siirtää sodan meren poikki Afrikaan ja pakottaa Karthagon
nöyryyttävään rauhaan. Karthagon täytyi luopua kaikista Afrikan
ulkopuolella olevista alusmaistaan ja luovuttaa Roomalaisille melkein
koko sotalaivastonsa. Foinikkien vanha mahti Välimeren länsiosissa
oli siten lopullisesti murrettu, Roomalaiset hallitsivat nyt rantoja
aina Herkuleen patsaille saakka. Karthago tosin pääsi uudelleen
voimistumaan, mutta Roomalaiset olivat jo saaneet niin ratkaisevan
ylivallan, että he, kolmannessa puunilaissodassa (149—146 e.Kr.)
vallotettuaan Karthagon, saattoivat repiä sen kerrassaan maan tasalle.
Siten oli vanha kauppamahti pyyhkäisty pois maan päältä ja Rooma
saanut Afrikassakin vallitsevan aseman. Karthagon takana sijaitseva
Numidia, joka oli auttanut Roomalaisia sodassa, jäi tosin toistaiseksi
itsenäiseksi, mutta myöhemmin tuli senkin vuoro alistua.

Suurena syynä Roomalaisten jatkuviin vallotuksiin oli heidän vapaa
tasavaltainen hallitusmuotonsa, joka kehotti kunnianhimoisia
kansalaisia vallotuksien ja sotasaaliin kautta kilpailemaan tasavallan
johdosta.

Karthagon voitettuaan Rooma käänsi aseensa itää kohti. Itämailla olivat
Aleksanteri Suuren kuoltua perustetut helleeniläiset valtakunnat jo
eläneet vahvuutensa ajan, eivätkä kyenneet vastustamaan tarmokasta,
elinvoimaista Roomaa. Vaihtelevalla menestyksellä käytyjen sotien
jälkeen vallotettiin Makedonia ja sen vallan alla oleva Kreikka, jota
Roomalaiset, kunnioituksesta maan jaloa sivistystä kohtaan, kohtelivat
verraten leppeästi, kapinayrityksistäkin huolimatta. Osa Vähää-Aasiaa
riistettiin Syyrialta, jossa Seleukoksen jälkeläiset hallitsivat.
Lännessä vallotettiin samaan aikaan länsiosiakin Pyreneitten
niemimaata, jonka itä- ja eteläosa oli Karthagolta anastettu.
Merialpeissa asuvain sotaisten Ligurien täytyi alistua. Afrikassa
liitettiin osa Numidiaa Jugurtan sotain jälkeen Rooman alueihin.

Toisen vuosisadan lopulla e.Kr. Roomalaiset kulkivat Alppien poikki ja
tekivät Etelä-Galliasta roomalaisen maakunnan. Samaan aikaan heidän oli
kestettävä ensimäinen hyökkäys Germanien puolelta. Kimbrit ja Teutonit,
jotka, nykyisestä Tanskasta liikkeelle lähdettyään, olivat hävitellen
samoilleet kautta Gallian ja Espanjan, jopa itse Italiaan saakka,
voitti kuitenkin Marius kahdessa tappelussa, torjuen siten vaaran,
johon Rooma oli kerran sortuva.

Rooman valtakunta oli nyt paisunut niin laajaksi, ettei sen ahtaissa
oloissa kehittynyt kansanvaltainen hallitusmuoto enää tyydyttänyt
vaatimuksia. Syntyi tiheään sisällisiä rettelöitä ja kansalaissotia
ja vanha uljas roomalainen henki suuressa määrin rappeutui. Rooma
kuitenkin kesti nämä sisälliset koettelemukset ja saattoi niitten
aikana yhä jatkaa leviämistään ulos päin. Mustanmeren etelärannalle oli
muodostunut Pontoksen mahtava valtakunta, joka oli alleen saattanut
saman meren itäpuoliset ja pohjoispuolisetkin maat kreikkalaisine
siirtokuntineen. Mithridates, Pontoksen kuningas, pyrki saamaan koko
Länsi-Aasian valtaansa. Hän sai apua Kreikkalaisilta, jotka koettivat
käyttää tilaisuutta vapautuakseen Rooman vallan alta, mutta Mithridates
voitettiin ja pakotettiin aluksi luopumaan Vähästä-Aasiasta.

Kilpailevat roomalaiset valtiomiehet jatkoivat yhä uupumatta
vallotuksia. Pompeijus puhdisti lyhyessä ajassa meren merirosvoista,
joilla oli varsinkin Kreetassa jalansija. Heidän lukunsa oli ylenmäärin
karttunut sen tylyyden vuoksi, jota Roomalaiset osottivat voittamiansa
kansoja kohtaan. V. 66 Pompeijus täydelleen voitti Mithridateen,
joka pakeni Mustanmeren taa Taurian (Krimin) niemimaalle ja siellä
surmasi itsensä, sekä vallotti Armenian ja Kolkhiin. Koko Vähä-Aasia,
Armenia ja Syyria yhdistettiin Roomaan ja Palestinaan asetettiin
vasallikuninkaita. Rooman valta ulottui siten idässä Eufratiin saakka.

Caesar oli saanut Etelä-Gallian maaherrakunnakseen ja ryhtyi
viipymättä sitä vallotuksien kautta suurentamaan. Hän vähitellen
saattoi Rooman vallan alle koko nykyisen Ranskan, Belgian, Sveitsin
ja osan Saksaakin. Caesarin sotaretket luovat valoa siihen saakka
melkein tuntemattomiin maihin ja kansoihin. Gallian ja sen rajamaat
vallotettuaan Caesar retkeili meren poikki Britanniaan, pannen alulle
Britanniankin vallotuksen. Crassus taisteli itärajalla, vaikka huonolla
menestyksellä, Parthiaa vastaan, joka Seleukolaisten kukistuttua oli
muodostunut valtakunnaksi vanhan Persian kantamaissa. Ajaessaan takaa
Pompeijusta Caesar sai valtaansa Egyptin, mutta ei vielä yhdistänyt
tätä maata Rooman alueihin, vaan antoi sen Kleopatran hallittavaksi.
Afrikassa hän anasti loputkin Numidiasta.

Vahvistettuaan näin Rooman valtaa kaikilla rajoilla ja kilpailijansa
voitettuaan Caesar julisti itsensä elinkautiseksi diktatoriksi, ja
siitä alkaa Rooman keisarivallan aika.

Octavianus, itsevaltiaana Augustus, vallotti uudelleen Egyptin ja
teki siitä roomalaisen maakunnan (30 e.Kr.). Vaikka Augustuksen
hallitus tarkottikin etupäässä valtakunnan rajain turvaamista ja
sisällistä järjestystä, niin jatkettiin kuitenkin vallotuksiakin,
etenkin pohjoisessa. Tiberius ja Drusus alistivat Alppimaat, Rhaetian,
Vindelician, Noricumin ja Pannonian (osan nykyistä Unkaria) ja Balkanin
niemimaalla Moesian (nykyisen Bulgarian). Samat päälliköt koettivat
kuljettaa Rooman rajapaalut pohjoisessa aina Elben rannoille saakka,
mutta germanilaiset heimot Arminin johdolla torjuivat yrityksen
ja Rheinin ja Tonavan jokilaaksot jäivät sillä puolella Rooman,
valtakunnan rajoiksi. Regensburgin seuduilta rakennettiin maan poikki
Main joelle ja vielä sen sivukin varustus, kuulu »Limes», jonka tuli
suojella näitä rajamaita itsenäisiä germanilaisia kansoja vastaan.
Keisari Claudiuksen aikana vallotettiin Britannian eteläosa, ja
Mauretania ja Palestina tehtiin Kooman maakunniksi. Tituksen lyhyellä
hallitusajalla ei tapahtunut uusia vallotuksia, mutta silloin sattui
eräs maantieteellinen merkkitapaus. Vesuvion purkaus, jonka kautta
Herculaneum ja Pompeii tuhoutuivat ja »museoituivat» tuhkan ja laavan
alle ja Vesuvio sai vakaantuneen maineen. Keisari Domitianuksen ajalla
vallotettiin loput Britanniasta, vaikka Skotlanti piankin jätettiin
rajan ulkopuolelle. Mutta varsinkin Trajanus jatkoi tarmolla ja
menestyksellä valtakunnan laajennusta. Daakiasta, joka käsitti nykyisen
Valakian ja Transsilvanian, tehtiin tuimain sotain jälkeen roomalainen
maakunta. Parthialta otettiin Mesopotamia ja Assyria.

Rooman valtakunta oli näin levinnyt laajimmilleen. Jo Trajanuksen
seuraaja Hadrianus luovutti Parthialle takaisin Eufratin itäpuolella
olevat maat, saadakseen valtakunnalle helpommin puolustettavan
rajan. Seuraavain hallitsijain aikana valtakunta alkoi yhä enemmän
supistua. Parthialaisen valtakunnan tilalle perustettu Uusi Persia
vallotti maakunnan toisensa jälkeen. Pohjoisessa kehittyi vielä monta
vertaa suurempi vaara, kun germanilaiset kansat alkoivat uhata Rooman
vanhimpia kantamaitakin. Aika ajoin kunnolliset keisarit kuitenkin
joksikin aikaa palauttivat rajat melkein entiselleen. Näistä on
mainittava varsinkin Aurelianus (270—275), joka muun muassa vallotti
Palmyran, uljaan, Syyrian erämaahan rakennetun keidaskaupungin.

Yhä lisääntyvät sisälliset ja ulkonaiset vaikeudet pakottivat
sitten jakamaan valtakunnan. Aluksi jako tapahtui vain joksikin
ajaksi, mutta lopulta siitä tuli pysyväinen. Constantinus Suuri
muutti ajaksi koko valtakunnan hallituksen Byzantioniin, jonka
erinomaisen aseman edut olivat käyneet yhä ilmeisemmiksi. Byzantion,
joka keisarista sai Konstantinopolin nimen, kasvoi ja kaunistui
loistavaksi maailmankaupungiksi, jonka ei rakennuksiensa puolesta
tarvinnut hävetä itse Roomaakaan. Keisari Theodosiuksen kuoltua Rooman
valtakunta vakinaisesti jakaantui kahteen puoliskoon, joista läntinen,
latinalainen, oli verraten lyhytaikainen, itäinen, kreikkalainen osa,
sitä vastoin kauan, aina Uuden ajan sarastukseen saakka, piti puoliaan
mitä vaikeimmissa oloissa.

Olemme näin johtaneet muistoon pääpiirteitä Rooman aluevaiheista,
saadaksemme pohjaa maantuntemuksen laajenemisen selvitykselle.
Luokaamme vielä silmäys olojen yleisiin muutoksiin, joita
roomalaisvalta aiheutti kaikissa alaisissaan maissa.

Kreikkalaiset olivat lähennelleet kansoja toisiinsa etupäässä kaupan ja
rauhallisen edistyksen välittäjinä. Roomalaiset vaikuttivat varsinkin
alussa väkivaltaisilla pakkokeinoilla. He hävittivät kokonaan monta
semmoista kansaa, jotka ehkäisivät heidän toimiaan. Vallottamistaan
maista he usein möivät orjiksi tai telottivat koko väestön ja jakoivat
maat roomalaisille ylimyksille ja siirtolaisille. Italiasta sen
kautta muutti paljon kansaa valtakunnan ulko-osiin ja sijaan tuotiin
ulkomaalaisia orjia. Mitä laajimmilla aloilla harjotettiin siis
väkivaltaista kansansekotusta. Vallitsevana luokkana maakunnissa
oli roomalainen virkaylimystö, Italiassa taas alemmat luokat olivat
kirjava sekotus kaikista Välimeren maista ja vielä Alppien takanakin
asuvista kansoista. Suuren valtakunnan hallitseminen vei Italiasta
varsinaista latinalaista ainesta paljon enemmänkin kuin maan voimat
olisivat kannattaneet, ja keisarikunnan myöhemmillä ajoilla täytyi sen
vuoksi sotaväkeenkin ja valtion virkoihin laskea yhä enemmän vieraita
aineksia. Rooman valtakunta sen kautta sai yhä enemmän kansainvälisen
luonteen, mutta sen kantamaa heikontui arveluttavassa määrässä. Kuinka
paljon roomalaisia muutti varsinkin Galliaan, Espanjaan ja Rumaniaan,
sitä todistaa parhaiten se seikka, että näissä maissa nykyään puhutaan
romanilaisia kieliä.

Mutta ei ainoastaan väkivallan kautta Rooma lähentänyt kansoja
toisiinsa; saavutettuaan sisällisen järjestyksen se vielä paljon
enemmän kehitti liikettä ja edistystä rauhallisilla keinoilla. Tosin
roomalaiset viranomaiset sortivat maakuntia ja kiskoivat niistä
säälimättä veroja luvallisilla ja luvattomilla keinoilla, mutta
maakunnat sittenkin tulivat osallisiksi paljon suuremmasta lain
turvasta, kuin ne olivat koskaan ennen nauttineet, Kreikkaa lukuun
ottamatta. Ne sisälliset selkkaukset, jotka »Pax Romanaa», roomalaista
maailmanrauhaakin usein häiritsivät, eivät olleet likimainkaan
verrattavat entisiin ainaisiin sotiin ja melskeihin. Elinkeinot
nauttivat entistä suurempaa turvallisuutta ja saivat edistyneestä
Italiasta monenlaisia virikkeitä. Niiden kehittymistä sekä pohjoisessa
että etelässä edistivät Rooman suunnattomat tarpeet ja niistä johtuva
tavaranvaihto. Rooma oli kehittynyt niin väkirikkaaksi, ettei sen
ympäristö enää voinut likimainkaan tyydyttää maailmankaupungin
kulutusta, vaan tavaroita tuotiin etäisistäkin maista, sekä maisin
että varsinkin vesitse. Tiber joen suussa oli niin vilkas liike, että
satamassa keisarivallan ajalla täytyi olla 7000 miestä öisin tavaroita
vartioimassa. Viljaa tuotiin Egyptistä ja Afrikasta, sillä Rooma oli
ruokatavaroihin nähden jotenkin samassa asemassa kuin meidän aikoinamme
suurimmat teollisuusmaat, jotka eivät sinnepäinkään tule toimeen oman
maan tuotteilla. Lihan tuonti oli niin suuri, että Rooman teurastajat
ostivat kaikista Välimeren maista kokonaisia karjoja, jotka laivoilla
tuotiin Tiberin suuhun. Sinne saapui kalaa varsinkin pohjoisesta ja
Mustaltamereltä, hunajaa, vahaa, hedelmiä Aasiasta ja Afrikasta,
oliviöljyä, suolaa, Kreikan ja Vähän-Aasian viinejä, rakennusaineita,
sekä puutavaraa että marmoria, villoja, Foinikian purppuraa, vuotia
Mustanmeren rannoilta, hienoa savea, kultaa, hopeaa ja rautaa, sekä
kuparia ja tinaa Espanjasta. Jalokiviä tuotiin Itämailta, norsunluuta
Intiasta ja Afrikasta, Espanjasta aseita, miekkoja, tikareita ja
haarniskoita, jotka olivat maankuulut. Sinne tuotiin orjia monesta
maasta ja Välimeren takaa petoeläimiä eläintaisteluja varten, Intiasta
papukaioja. Löysi sinne vihdoin Kiinan silkkikin, joka oli vielä
purppuraakin kalliimpaa.

Kauppakaupunkina vei Aleksandria vielä Roomastakin voiton. Se oli
valtakunnan suurin kauppa- ja teollisuuskaupunki. Aleksandriasta
sanottiin saatavan kaikkea muuta paitsi ei lunta. Siellä kohtasivat
toisensa Egyptiläiset, Juutalaiset, Kreikkalaiset, Italialaiset.
Araabit ja Foinikit, sinne saapuivat sekä Afrikan sisäosain että
Intian tuotteet. Tämä »tunnetun maailman suurin tavarakeskusta», joksi
sitä Strabon sanoi, valmisti kankaita ja muita teollisuustuotteita
sekä Britanniaa että Arabiaa ja Intiaa varten, Aleksandrian lasi- ja
papyroteollisuus ja rohtovalmisteet vallitsivat maailmanmarkkinoita
Intian merestä Atlantinmereen saakka. Intian kanssa kehittyi kauppa
niin vilkkaaksi, että Pliniuksen todistuksen mukaan itämaisista
ylellisyystavaroista (silkistä, jalokivistä ja savusteista y m)
vuosittain maksettiin ulkomaille päälle 100 miljoonaa sestertsiä.

Rooman valtakunnan valtavan sivistävän merkityksen oivalsivat nekin
kansat, jotka sen kautta olivat itsenäisyytensä menettäneet, ja
tuskinpa sitä voi kaunopuheliaammin lausua kuin smyrnalainen Aristides
ylistyspuheessa, jonka hän piti Marcus Aureliukselle ja hänen
hallitukselleen:

»Voitetut eivät enää kadehdi eivätkä vihaa voittajaa Roomaa. Ne ovat
unohtaneet olleensa kerran vapaat, koska ne saavat nauttia kaikkia
rauhan siunauksia. Valtakunnan kaupungit loistavat ihanuudessa ja
kauneudessa. Eivätkö kaikki voi häiritsemättä mennä, kunne heitä
milloinkin haluttaa? Eivätkö kaikki satamat ole täynnä toimeliaisuutta?
Eikö vaeltaja voi yhtä huoletta kulkea vuorilla kuin kaupunkilaiset
kaduillaan? Missä on jokia, joitten poikki ei päästäisi, missä
merensalmia, jotka olisivat kiinni? Kaikki maa on luopunut vanhasta
puvustaan, raudasta, ja esiintyy nyt juhlavaatteissa. On kylliksi olla
roomalainen ollakseen turvassa. Te olette toteuttaneet Homeroksen
sanan: '»maa on kaikille yhteinen'». Te olette mitanneet maan,
rakentaneet jokiin sillat, louhineet vuoriin teitä, saattaneet erämaat
asuttaviksi ja jalostaneet kaikki järjestyksen ja kurin kautta.
Liittämällä kansat toisiinsa te olette saattaneet maailman kuin yhdeksi
perheeksi.»

Ja ankara kirkkoisä Tertullianuskin, joka oli kotoisin Uudesta
Karthagosta, antoi Roomalaisille empimättä tunnustuksensa toisen
vuosisadan lopulla:

»Kaikki on tunnetuksi tullut, kaikkialle päästään, kaikki paikat ovat
liikettä täynnään. Kamalain erämaitten sijaan on tullut hymyileviä
viljelyksiä, viljavainiot ovat tunkeneet tieltään metsät, karjat ovat
petojen asuinsijoilla. Hiekkaerämaihin istutetaan, kallioita murretaan,
soita kuivataan. Kaupungeita on jo enemmän kuin ennen oli majoja.
Saaret eivät enää pelota autioina, kalliot eivät säikytä. Kaikkialla on
viljelystä, asutusta, valtiojärjestystä, elämää.»



Maantiede sodissa, retkillä ja kauppateillä.



Roomalaiset Espanjassa.


Espanja oli jo Foinikeille hyvin tunnettu maa ja osaksi he olivat
sen valtansakin alle saattaneet. Puunilaissotien kautta länsi- ja
etelärannikko joutui Roomalaisille, ja vähitellen he vallottivat maan
kokonaan. Kauimmin säilyttivät pohjoisosissa asuvat vuoristokansat
vapautensa.

Iberian niemimaalla asui siihen aikaan kauttaaltaan vanhoja
iberiläisiä kansoja, joista nykyiset Baskit polveutuvat. He kuuluivat
esihistorialliseen valkoiseen rotuun, joka mainittua pientä tähdettä
lukuun ottamatta on kokonaan sammunut. He menettivät kielensä, mutta
monet heidän kansallisista piirteistään ovat epäilemättä säilyneet
nykyisissä Espanjalaisissa.

Kreikkalaiset kirjailijat, jotka matkustivat maassa sen jouduttua
Roomalaisten haltuun, kuvaavat silloisten Iberien tapoja ja oloja.
Posidonios kertoo varsinkin pohjoisissa vuoristossa asuvista heimoista,
heidän elintavoistaan, vilkkaista tansseistaan, miesten mustista
viitoista ja naisten kirjavista puvuista ja omituisista pääkoristeista.
He tekivät vaihtokauppaa rahakaupan asemesta ja naisilla oli
perintöoikeus. Nämä tiedot ovat suuriarvoiset historialliselle
kansatieteelle, sen koettaessa luoda kokonaiskuvaa niistä kansoista,
jotka luulon mukaan hallitsivat Europpaa ennen aarialaisia. Iberejä
asui Etelä-Galliassakin, Garonnen laaksossa, mutta toiselta puolen
oli Galliasta käsin tullut Iberien keskuuteen paljon keltiläistä
ainesta. Pyreneet eivät olleet erottavana, vaan pikemmin yhdistävänä
aineksena kansallisuuteen nähden. Gallialaisten Posidonios kertoo
olleen yksinkertaisia, avomielisiä, teräviä oppimaan, loisteliaita
ja rajuuteen saakka urhoollisia. He käyttivät leveitä housuja ja
liiallisia viittoja. Monta näistä ominaisuuksista tapaamme nykyisissä
Ranskalaisissa, mutta vanhat Gallialaiset olivat kookasta kansaa, jota
vastoin Ranskalaiset yleensä ovat vähäläntiä.

Myöhemmin kuin Posidonios matkusteli historioitsija Polybios
Espanjassa tutustuen tarkkaan sen maantieteeseen. Hän muun muassa
jo mainitsee Atlantin mereen laskevat joet ja koettaa määritellä
niitten pituudenkin. Voimme siis sanoa, että Pyreneitten niemimaa
puunilaissotien jälkeen oli kauttaaltaan tunnettu.



Caesar Galliassa.


Roomalaiset olivat jo ennen Caesaria saaneet jalansijan Gallian etelä-
ja itäosissa ja olivat arvatenkin saaneet käsityksen maan pääpiirteistä
ja kansoista. Caesar vallotti Gallian kokonaan ja tutustui näillä
sotaretkillään perinpohjin maahan ja sen asukkaihin. Onneksi Caesar,
toisin kuin roomalaiset sotapäälliköt yleensä, oli etevä kirjailijakin,
ja hänen kynästään on sen vuoksi säilynyt harvinaisen monipuolinen ja
luotettava kuvaus silloisten keltiläisten päämaasta.

Gallian eteläosassa asuivat Akvitanit, keskellä maata varsinaiset
Gallialaiset, pohjoisessa Belgit. Näitten kansain rajoina olivat
Garumna (Garonne), Sequana (Seine) ja Matrona (Marne) joet. Caesar
mainitsee maan tärkeimmät vuoristot. Hän tekee selkoa sen monista eri
heimoista, joiden keskenäinen riitaisuus — se oli kelttien yleinen
kansallisheikkous — helpotti roomalaista vallotusta. Suurin osa
Caesarin mainitsemista heimoista on tasaantunut olemattomiin, mutta
moni paikka on säilyttänyt niistä perintönä nykyisen nimensä.

Mieltä kiinnittävimpiä on Caesarin kuvaus Armorican (Bretagnen)
niemimaalla asuvista Veneteistä. Tämä kansa oli vanhastaan harjottanut
vilkasta merenkulkua, sillä sen välityksellä tapahtui tinan kauppa
Britanniasta mannermaalle. Veneteillä oli melkein laakapohjaiset,
korkeakeulaiset alukset, joissa oli nahkapurjeet. Caesar ei voinut
heitä voittaa muulla tavalla, kuin että itsekin rakennutti laivaston.
Venettien laivoissa ei ollut airoja, kuten Roomalaisten, ja sen
vuoksi he merisodassa joutuivat tappiolle. Roomalaiset repivät
pitkillä kekseillä rikki Venettien purjeet, niin etteivät heidän
laivansa voineet vapaasti liikkua, vaan ne voitiin helpommin vallata.
Urhoollisesti puoliaan pidettyään tämän reippaan kansan täytyi
alistua, ja aito roomalaisella julmuudella Caesar säälimättä sen
hävitti, surmauttaen osan, myyden loput orjiksi. Näin tuhottiin kansa,
joka esihistoriallisena aikana oli ollut tärkeä kaupanvälittäjä,
jolta Foinikit luultavasti kävivät noutamassa pohjoismaisten harvoja
haluttuja tuotteita.

Galliasta käsin Caesar teki kaksi sotaretkeä Kanaalin poikki
Britanniaan mutta ei tunkeutunut pitkällekään maan sisäosiin. Hän
tutustui ainoastaan etelärannikkoon ja sen asukkaihin, jotka olivat
Belgiasta muuttaneita kelttejä ja sivistyneempiä kuin sisämaan raa’at
paimentolaiskansat.

Caesar oli niinikään ensimäinen roomalainen sotapäällikkö, joka
yritti tunkeutua Germaniaan. Hän oli sotavangeilta hankkinut tietoja
Germanian asukkaista ja tärkeimmistä luonnonpiirteistä sen lisäksi,
mitä hän oli Kreikkalaisten maantieteellisistä teoksista lukenut.
Caesar kertoo, että näiden mainitsema Hercynian metsä oli yhdeksää
päivämatkaa leveä ja ulottui Tonavan pohjoisrantaa pitkin aina Dakiaan
saakka idässä. Tämä metsä vastaa pääasiallisesti nykyistä Keski-Saksan
vuoristokynnystä ja Karpatteja, jotka siihen aikaan vielä olivat
kauttaaltaan suunnatonta asumatonta saloa. Mutta Pohjois-Saksan joista
ei vielä Caesarin aikana kulkenut Roomalaisille maineita.

Gallian kukistettuaan Roomalaiset hämmästyttävän nopeaan
roomalaistuttivat sen. He rakensivat teitä ja kaupunkeja, julkisia
rakennuksia, temppeleitä, kylpylaitoksia ja kasarmeja, joitten
raunioita on kautta maan runsaasti säilynyt näihin aikoihin saakka.
Toiset Gallian kaupungeista vetivät vertoja Italian kauneimmille.
Roomalaisten aikomus oli, asemaansa vahvistettuaan, kukistaa Galliasta
käsin sotaiset Germanitkin. Jos he olisivat aikeessaan onnistuneet,
niin Keskiajan historia luultavasti olisi muodostunut aivan
toisenlaiseksi. Mutta Germanien sotakunto ja heidän maansa etäisyys
pysäyttivät Rooman vallan leviämisen pohjoista kohti.



Roomalaisten sotaretket Germaniaan.


Caesarin jälkeen tapahtui kuitenkin muutamia yrityksiä ja saatiinkin
Rheinin rannalla luja jalansija. Keisari Augustuksen poikapuoli Drusus
teki Germaniaan kolme sotaretkeä. Hän vallotti ensiksi Batavien maan,
joka oli Rheinin ja Maasin suistamoitten välillä (v. 12 e.Kr.).
Seuraavana vuonna hän eteni Visurgis (Weser) joelle ja rakensi
linnotetun sotilasaseman Hattien maahan, Weserin lähteille. Kolmannella
retkellään hän sieltä tunkeutui Kheruskien maan kautta aina Albis
(Elbe) joelle.

Suurimman maineen Drusus Roomalaisten kesken saavutti varsinkin sen
kautta, että rakennutti laivaston ja purjehti sillä Pohjanmerelle,
jota ei sitä ennen yksikään roomalainen alus ollut kyntänyt. Retki
oli merkillinen siitäkin syystä, että se tapahtui näitten seutujen
maantieteellisten olojen vielä ollessa melkoisesti toiset kuin nykyään.
Se osa Pohjois-Hollannista, jonka nykyään Zuydersee täyttää, oli
Drusuksen aikana vielä suureksi osaksi maata. Nykyinen merenlahti oli
sisäjärvi, jota Roomalaiset nimittivät Lacus Flevukseksi. Keskiajalla
suuret tulvavuokset ja myrskyt hävittivät maakannaksen, joka erotti
järven merestä, vieläpä repivät ja hautasivat aaltoihin leveältä
Friisien rannikkoa aina Jyllantia myöten. Drusus rakennutti laivastonsa
Rheinillä ja kaivatti sitten kanavan Rheinistä Flevus järveen, josta
oli salmi mereen. Pohjanmeren etelärantaa hän sitten purjehti aina
Amisian (Emsin) suulle, pakottaen tällä rannikolla asuvat Friisit
tunnustamaan Rooman ylivallan. Emsin oikealla rannalla asuvat Haukit
sitä vastoin torjuivat Roomalaisten hyökkäyksen.

Drusuksen jälkeen jatkoi sotaa Germaneja vastaan Tiberius, josta
myöhemmin tuli Rooman keisari. Tiberius lähetti laivastonsa Albis joen
(Elben) suulle saakka, josta se nousi kappaleen ylämaahankin, kunnes
kohtasi joen oikealle rannalle saapuneen maa-armeijan, jota Tiberius
itse johti. Tiberius pakotti Haukit alistumaan ja voitti Langobardit,
jotka asuivat kauempana maan sisässä, Weserin ja Elben välillä. Mutta
kun kheruskilainen Armin myöhemmin tuhosi Varuksen johtamat roomalaiset
legionat Teutoburgin metsässä, niin nämä etäiset vallotukset
menetettiin. Keisari Augustus ja hänen jälkeensä Tiberius piti
edullisempana tyytyä rajaan, joka kulki Rheinin laakson itäsivua ja
Tonavan laakson pohjoissivua. Tosin vielä Drusuksen poika Germanicuskin
menestyksellä taisteli koillisrajalla, mutta hänen voittonsa eivät
johtaneet uusiin anastuksiin.



Vanha Germania.


Roomalaiset olivat näitten sotien kautta saaneet entistä paremman
käsityksen Germanian maan tieteellisistä ja kansallisista oloista.
Ne eivät juuri houkutelleetkaan heitä jatkamaan vellotusta. Maan
ilmasto, joka siihen aikaan epäilemättä oli nykyistään kolkompi,
oli Roomalaisten mielestä ylen ankara. Germania oli täynnään soita
ja sankkoja metsiä, sen taivas oli synkkä, sateet ainaiset, sumut
eksyttävät. Kesää, joka Roomalaisten mielestä oli lyhyt, seurasi
kova talvi rajuine myrskyineen, lumituiskuineen ja pakkasineen,
jotka jäädyttivät joet pitkiksi ajoiksi. Koko Saksaa peittivät
siihen aikaan valtavat pyökki- ja tammimetsät ja maan pohjoisosissa
myös havumetsät. Vanhempi Plinius ihaili näitten metsien valtavia
tammia, joihin hän tutustui Haukkien maassa, nykyisessä Westfalissa
oleskellessaan. Hedelmäpuita, joita nykyään kasvaa kauttaaltaan koko
maassa, ei Tacituksen tietojen mukaan ollut ensinkään, ei ainakaan
jalompia. Viljoja tunnettiin ohra, kaura ja hirssi, vehnän toivat
vasta Roomalaiset maahan. Germaneilla oli suuret karjat, mutta karja
oli pienikasvuista, vaikka karkaistua. Hevoset olivat vähäisiä
eivätkä nopeita, mutta kestäviä ja vähään tyytyväiset. Metsät olivat
täynnään riistaeläimiä ja metsästys olikin Germanien pääelinkeinoja.
Roomalaisten kummastusta herättivät varsinkin hirvi ja bisonihärkä:
näitä paitsi oli viljalta karhuja, susia, ilveksiä, villikissoja,
metsäsikoja, kauriita y.m. Joet olivat erittäin kalaiset. Kivennäisiä
saatiin vähän hopeaa ja rautaa, runsaammin sitä vastoin arvokasta
meripihkaa ja suolaa.

Germanien silloisesta elämänlaadusta ja tavoista antaa varsinkin
kuulu historiankirjottaja Tacitus tietoja teoksessaan »Germania».
Tacituksen kertomukset heidän sukujuurestaan ja heimojaostaan
perustuivat kuitenkin enemmän vanhoihin taruihin kuin tosioloihin.
Vähitellen opittiin erottamaan yhä enemmän heimoja, jotka olivat
toisiinsa nähden itsenäiset, ilman lujempaa yhdyssidettä. Caesar
tunsi noin 20 germanilaista kansaa, Strabon ja Plinius niitä
luetteleval kolmisenkymmentä, Tacitus yli 60, Ptolemaios toista sataa.
Kansainvaelluksien aikana monet niistä tulivat liiankin tunnetuiksi
Rooman valtakunnan etäisimmissäkin osissa.

Tacitus »Germaniassaan», joka kirjotettiin v. 98 j.Kr., ylistää
Germanien kookasta, voimakasta ruumiinrakennusta, valkoista ihoa,
vaaleata tukkaa ja loistavia sinisiä silmiä. Hän ihailee heidän
tapainsa puhtautta ja varsinkin heidän uskollisuuttaan, ja nämä avut
tosiaan olivatkin jyrkässä ristiriidassa Roomassa vallitsevalle
turmelukselle. Naiset olivat muutoin alhaisessa asemassa, saivat
toimittaa raskaimmat työt, mutta heille kuului jumalten tahdon
ennustaminen ja siitä he saivat melkoisen vaikutuksen kansan
kohtaloihin. Maanviljelystä harjotettiin kaikkialla ja aura oli
vanhastaan tunnettu. Kaupunkeja oli vähän. Ammattitaitoa ei ollut sen
enempää, kuin että se tyydytti vain vaatimattomammat kotoiset tarpeet.

Germanien luku ei maan harvaan asutukseen nähden voinut yhteensäkään
olla suuri. Sitä ihmeellisempää on, että nämä harvalukuiset ja
keskenään riitaiset heimot kansainvaelluksien aikana saattoivat
kukistaa Rooman valtakunnan ja mielinmäärin sitä palotella ja vallita.
Tosin heidän alueensa Vanhan ajan lopulla olivat laajenneet etelää
kohti Alppeihin saakka, kun Tonavan eteläpuolella asuvat keltit
muuttivat pois vanhoilta asuinsijoiltaan, mutta sittenkin olivat
germanilaiset kansat verraten vähälukuiset, ja heistäkin jäi suuri
osa paikoilleen, ottamatta osaa sotaretkiin Rooman rintamaihin.
Kansainvaellusten alkaessa Germanit kuitenkin olivat koko joukon
edistyneet siitä, mitä he olivat Roomalaisiin ensiksi tutustuessaan.
Palveltuaan palkkasotureina Rooman armeijassa he olivat oppineet
edistyneempää sotataitoa ja arvatenkin parempien aseitten ja
ruumiinsuojusten valmistamisen.



Alppimaitten vallotus.


Drusus ja Tiberius vallottivat niinikään ne maat, jotka olivat
Italiasta koilliseen. Ne olivat tärkeät siitä syystä, että niitten
kautta kulki solateitä vuorien poikki Tonavan rannoille. Tälle
puolelle syntyivät roomalaiset maakunnat Rhaetia, Vindelicia, Noricum
ja Pannonia, jotka pääasiallisesti vastaavat nykyistä Tirolia,
Baijerin eteläosaa, molempia Itävaltoja ja osaa Unkarista. Drusus
tunkeutui Tiroliin etelästä pitkin Adigen laaksoa, Tiberius taas
pohjoisesta Rheinin laakson kautta. Tiberius muun muassa rakensi
laivaston Boden järvelle. Tämän järven rannoilta hän eteni Innin
laaksoon. Roomalaisten vallotusten turvaksi rakennettiin Augusta
Vindelicorum, nykyinen Augsburg. 'Tonavan laaksossa ja Alppimaissa sen
yläpuolella asui vallotuksen aikana keltiläisiä kansoja, joilla oli
melkoinen määrä sivistystä, koska ne vanhastaan olivat välittäneet
kauppaa pohjanpuoleisten seutujen ja Italian välillä. Roomalaisten
vallanalaisuudessa he yhä kehittyivät, maahan syntyi paljon kaupunkeja,
samoin kuin Rheininkin laaksoon, jonka asukkaat kuitenkin olivat
Germaneja. Kansainvaelluksien aikoina Germanit sitten anastivat koko
Etelä-Saksan ja suuren osan Alppimaistakin, ja Germanien hallussa ne
ovat pysyneet siitä pitäen.

Pannonialaiset vastustivat tuimemmin Roomalaisten vallotusta. Heidänkin
maansa kautta kävi vanha tärkeä kauppatie Itämerelle, josta meripihka
tuotiin. Useitten sotaretkien kautta vallotettiin nämä maat ja
Tonavasta tuli Mustaanmereen saakka Rooman valtakunnan raja.



Balkanin niemimaa.


Balkanin niemimaan maantieteellisistä oloista on Vanhan ajan
kirjallisuudessa verraten niukasti tietoja. Suurena syynä siihen
epäilemättä oli, että nuo maat enimmäkseen ovat niin vuorisia ja
pääsemättömiä. Vasta Roomalaiset yhdistivät koko niemimaan samaksi
valtakunnaksi. He vallottivat Epeiron ja nykyisen Albanian ja tiesivät
sen maan oloista luultavasti enemmän kuin nykyään tiedetään. Jylhäin
vuoristoitten poikki rakennettiin eräs Rooman tärkeimmistä sotateistä,
Via Egnatia, joka Dyrrakhionista, Adrian meren rannalta, kulki
suoraan Thessalonikaan Egean meren rannalle. Sekä Bulgariassa että
Serbiassa todistavat vielä tänä päivänä monet vanhat rauniot, teiden ja
siltain jäännökset Roomalaisten tarmokasta toimintaa. Mutta tietomme
näitten maitten mieltäkiinnittävistä kansoista eivät heidän kauttaan
suurestikaan laajentuneet. Vähän tiedämme vanhoista Daakeistakaan,
jotka keisari Trajanus kukisti. He asuivat nykyisessä Rumaniassa
ja Siebenbyrgissä. Näitten maitten nykyiset asukkaat puhuvat tosin
romanilaista kieltä, mutta alkuaan he eivät olleet romanilaisia, vaan
nimistään ja muista tunnetuista seikoista päättäen samoja thraakilaisia
kansoja, joita asui etelämpänäkin sekä Balkanin niemellä että
Vähässä-Aasiassa. Daakit olivat, samoin kuin muutkin thraakilaiset
ja varsinkin samaan kansanhaaraan kuuluvat illyriläiset, erittäin
sotaista kansaa. Kauempana Välimerestä asuen he eivät voineet kohota
yhtä korkeaan sivistykseen kuin Kreikkalaiset ja Roomalaiset, mutta oli
heillä kuitenkin kehittyneet olot ja melkoisia kaupunkeja. Pääkaupunki
oli Sarmisegetusa nykyisessä Siebenbyrgissä.

Alussa Daakit hyvällä menestyksellä pitivät puoliaan Roomalaisia
vastaan, kunnes keisari Trajanus rakennutti Tonavan poikki, nykyisen
Rautaportin seuduille, kivisillan ja sitä pitkin vei legionansa
heidän maahansa. Sillasta on osia säilynyt näihin saakka. Trajanus
vallotti Daakien maan ja pääkaupungin ja teki siitä Rooman maakunnan.
Sodassa väestö hävisi niin vähiin, että sijaan tuotiin suuret määrät
roomalaisia siirtolaisia, ja siitä maan kielikin roomalaistui ja on
sinä pysynyt.

Näin omistivat Balkanin niemimaalla, samoin kuin Italiassakin, vanhat
esihistorialliset kansat vallitsevan kansallisuuden kielen. Balkanin
niemimaalla useimmat kansat kuitenkin kreikkalaistuivat, sillä Rooman
ylivallasta huolimatta piti kreikkalaisuus korkeamman sivistyksen ja
liike-elämän kielenä niin hyvin puoliaan, että Rooman valtakunnan
jaon jälkeen koko itäpuoli tuota pikaa tunnusti kreikan kielen
pääkielekseen. Ainoastaan Illyrian vuorissa on näihin aikoihin saakka
säilynyt Balkanin niemimaan vanhaa alkuväestöä. Albaanit luultavasti
yhä puhuvat vanhaa kieltään ja ovat rotunsa muutkin ominaisuudet
säilyttäneet.

Roomalaisten vallotukset Tonavan pohjoispuolella eivät olleet
pitkäikäiset. Sekä Unkari että Rumania ovat jatkoa Etelä-Venäjän ja
Keski-Aasian aroille, ja kun näitten arojen sotaiset paimentolaiskansat
alkoivat suuret ja tuhoiset vallotusretkensä, niin eivät mitkään
muut kansat voineet säilyä semmoisilla seuduilla, jotka soveltuivat
laitumiksi, taikka olivat niistä sotaretken kantomatkan päässä.
Aluksi Daakia keisari Aurelianuksen käskystä luovutettiin Gooteille,
ja myöhemmin se enemmän kuin mikään muu Europan maa oli ainaisten
kansanliikkeitten ja lyhytaikaisten valtakuntamuodostusten jaloissa.
Mutta niin pysyvän vaikutuksen jättivät kuitenkin Roomalaisten ja
varsinkin keisari Trajanuksen toimet Tonavan pohjoispuolella, että
vielä tänä päivänä rumanilaiset kansantarinat mainitsevat Trajanusta
puolijumalana ja nimittävät hänen mukaansa sekä luonnonihmeitä että
taivaan ilmiöitä.

Roomalaisten monista sodista Itämailla hyödyttivät maantietoa enimmän
Pontoksen kuningasta Mithridatesta vastaan käydyt. Niitten kautta
tulivat varsinkin Armenia ja Kaukasia, vanhain Kolkhis, entistä
paremmin tunnetuiksi.

Mithridates, joka viimeiseen saakka oli Rooman vihollinen, oli koonnut
suunnattomia rikkauksia ja suuren, hyvin harjotetun armeijan, sekä
laskenut valtansa alle melkoisen osan Vähästä Aasiasta. Hän oli
asemaansa vahvistanut antamalla tyttärensä Armenian kuninkaan Tigraneen
puolisoksi. Aikoessaan anastaa Bithyniankin, jonka kuningas oli
testamentissa jättänyt maansa Roomalaisille, Mithridates joutui näitten
kanssa sotaan. Maantieto hyötyi enimmän kolmannessa sodassa, jossa
Roomalaisia ensiksi johti Lucullus. Voitettuaan Mithridateen Kabeiran
luona (v. 72 e.Kr.) Lucullus tunkeutui Armeniaan, pakottaakseen
Tigraneen luovuttamaan sinne paenneen Mithridateen. Siten tämä maa,
joka aina Xenofonin retkestä saakka oli pysynyt syrjässä tapauksista,
joutui sodan jalkoihin ja siitä saatiin entistä täydellisempiä tietoja.

Tämä oli ensi kerta, kun Roomalaiset kulkivat Anti-Tauro vuoriston
poikki ja tunkeutuivat siihen jylhään ylämaahan, josta Eufrat ja Tigris
saavat alkunsa. Siellä he, samoin kuin aikoinaan Xenofon joukkoineen,
saivat kärsiä paljon kurjuutta ilmaston ankaruuden vuoksi. Armeniasta
käsin he ensi kerran kulkivat Tauron poikki eteläpuolella olevaan
Mesopotamiaan, jossa myöhemmin niin kauan taistelivat Parthialaisia
vastaan. Lucullus vallotti Tigraneen pääkaupungin, Tigranokertan, joka
oli vasta perustettu. Kaupungin paikkaa ei varmuudella tiedetä, mutta
luullaan sen olleen nykyisen Mardinin seuduilla, josta on löydetty
vanhoja kaupungin pohjia. Arsanias joki, jonka rannoilla Lucullus
voitti Mithridateen ja Tigraneen yhtyneet armeijat, oli epäilemättä
nykyinen Murad, Eufrateen itäinen latvahaara, jonka poikki Xenofonkin
oli kulkenut. Lucullus sen jälkeen vallotti Mesopotamiassa Nisibiin
vahvan linnan, mutta sotajoukkonsa kapinoimisen vuoksi hänen sitten
täytyi luopua johdosta ja Pompeijus ryhtyi sotaa jatkamaan.



Pompeijus Kolkhiissa.


Pompeijuksen sotaretken maantieteelliset tulokset olivat paljon
tärkeämmät. Sen kautta saatiin ensimäiset varmat tiedot Mustan meren
ja Kaspian meren välisistä seuduista. Pakotettuaan Mithridateen
pakenemaan Vähästä Aasiasta ja Tigraneen antautumaan hän alkoi
ajaa takaa Mithridatesta, joka oli paennut ensinnä Kolkhiihin ja
sieltä edelleen vaikeita teitä pitkin Pantikapaioniin (Kertshiin),
joka oli Kimmeriläisen Bosporon (Kertshin salmen) länsirannalla.
Taurian niemimaalla hän sitten, epätoivoisena vastarinnan
mahdollisuudesta, surmasi itsensä. Ajaessaan häntä takaa Pompeijus
huomasi välttämättömäksi kukistaa ne kansat, jotka olivat Armenian
pohjoispuolella ja jotka olivat Kreikkalaisille tunnetut Iberien
nimellä. Iberit asuivat Kaukason eteläpuolella olevassa vuorimaassa,
josta Kyros (Kur) joki saa alkunsa. Joen alajuoksulla taas, Kaspian
meren puolessa, asui kansa, jota sanottiin Albaneiksi; sekin ryhtyi
sotaan Roomalaisia vastaan. Pompeijus kulki Kyroksen poikki ja
lähestyi Kaspian merta kolmen päivämatkan päähän, taistellen siten
maassa, joka siihen saakka oli aivan tuntematonta. Plutarkhos kertoo,
että häntä estivät Kaspian merelle saakka etenemästä käärmeet. Tämä
epäilemättä oli liiottelua, mutta tosiasia on, että Moganin aro, jolta
hän lienee takaisin kääntynyt, vielä tänä päivänä on pahassa maineessa
myrkyllisten käärmeitten runsaudesta.

Tarkemman kertomuksen näistä seuduista antoi mytileneläinen Theofanes,
Pompeijuksen läheinen ystävä, joka oli mukana sotaretkellä, kirjottaen
sen historiankin. Theofanes huomauttaa Kaukason muistuttavan
Pyreneitten vuorimaata varman suuntansa ja harjanteittensa
yhtäjaksoisuuden kautta, mainitsee muutamia sen solista ja sen alempien
liepeitten erinomaisen rehevästä kasvullisuudesta. Kaikki nämä
piirteet ovatkin tälle vuoristolle ominaisia. Theofanes mainitsee myös
vuoriston, joka kulkee Kaukasosta etelään, yhdistäen sen Kholkiin ja
Armenian vuorimaihin ja muodostaen Mustaan ja Kaspian mereen laskevien
jokien välillä vedenjakajan. Nykyisestä Kaukasiasta, ainakin sen
eteläosasta, oli siten saatu oikeat maantieteelliset käsitykset.

Iberit olivat Theofaneen mukaan sivistynein tämän maan kansoista.
Heillä oli kaupunkeja ja markkinapaikkoja, hyvin rakennetut talot ja
tiilikatot. Väestö oli jaettu neljään kastiin; ylimpään kuuluivat
kuninkaallisen suvun jäsenet, jotka johtivat kansaa sekä sodassa
että rauhan aikana. Toiseen kuuluivat papit, jotka samalla olivat
tuomareita, milloin nousi riitoja naapuriheimojen kesken, kolmanteen
soturit ja maanviljelijät, neljänteen yhteinen kansa, joka teki
alemmat työt ja oli kuninkaan orjia. Kotiolot olivat patriarkallisella
kannalla, omaisuus oli perheen yhteistä ja perheen vanhin sitä hoiti.

Albanien olot olivat paljon alkuperäisemmät. He eivät käyttäneet
rahaa kaupassa, vaan kävivät vaihtokauppaa, mitat ja painot olivat
heille tuntemattomat. Ihmisuhri oli yleinen, ja uhrien ruumiista
ennustettiin. Albanien pääelinkeino oli karjanhoito; maanviljelys ja
maanviljelysneuvot olivat alkuperäisintä laatua. Mutta siitä huolimatta
he maan hedelmällisyyden vuoksi saivat erinomaisen runsaita satoja.
Vielä tänä päivänä tämä pitää paikkansa, varsinkin Shirvanin (Bakun)
alueesta, joka on Kurin, Kaspian meren ja Kaukason itäpään välillä.
Vaikka Albanit olivat luonnostaan rauhallista kansaa, niin saivat he
kuitenkin Pompeijusta vastaan kokoon sotajoukon, jossa oli 60,000
miestä jalkaväkeä ja 12,000 miestä ratsuväkeä. Siinä maassa, joka oli
Mustan meren rannalla Fasis joesta pohjoiseen päin, oli taas tavattoman
paljon eri kansoja: Dioskuriaan (Sukhum Kalehin) kreikkalaisessa
siirtokunnassa sanottiin seitsemänkymmenen eri heimon käyvän kauppaa.
Niillä oli kaikilla oma kielensä. Se olikin luonnollinen seuraus
tämän vuorimaan rakenteesta; se on täynnään ahtaita laaksoja, joitten
asukkaat ovat lähimmistä naapureistaankin eristetyt. Heniokhien nimi on
säilynyt nykyisessä Hainukhissa. Toiset näistä heimoista harjottivat
Mustalla merellä merirosvoutta, taikka ryöstelivät rannikoita. Heidän
aluksensa eivät kuitenkaan olleet sen suurempia, kuin että kantoivat
noin kolmisenkymmentä miestä. Tacitus myöhemmin kertoo samoista
kansoista, että he Vitelliuksen aikana tapahtuneessa kapinassa
parveilivat merellä hätä pikaa kyhäämissään aluksissa, jotka olivat
kapeita, laakapohjaisia ja kootut ilman vaski- tai rautasiteitä. Meren
noustessa aaltoihin he jatkoivat laitoja varalaidoilla, niin että
veneissä oli »seinät kuin huoneessa». Aluksia voitiin soutaa kumpi pää
edellä tahansa. Kuvaus heti jokaisen mieleen johtaa Pohjois-Suomen
jokiveneet, jotka niinikään ennen olivat rakennetut ilman nauloja,
»katajalla ommellut», kuten Vienan Karjalan rannikolla yhä vieläkin.

Roomalaisten myöhemmillä sotatoimilla Afrikassa oli enemmän
partioretkien luonne. Laaja kuiva erämaavyöhyke Välimeren rantain
eteläpuolella rajotti ylipääsemättömyytensä kautta suuremmat sotaiset
toimet, mutta yrityksiä kulkea sen poikki tapahtui kuitenkin
useampiakin. Niihin ehkä kehotti maine Libyan erämaan eteläpuolella
olevista riistaseuduista.



Uusia löytöjä Afrikassa.


Garamanttien maahan, nykyiseen Fezzaniin, josta jo Herodotos kertoi,
tehtiin kuitenkin suurempikin sotaretki ja tuo laaja keidasalue joutui
joksikin aikaa Rooman vallan alle.

V. 20 e.Kr. Cornelius Balbus, joka silloin oli rannikon roomalaisena
maaherrana, tunkeutui erämaan poikki sotajoukkoineen ja voitti
Garamantit. Tapaus herätti Roomassa niin suurta huomiota, että
Balbukselle suotiin triumfi. Retkestä valitettavasti on säilynyt vain
vähän tietoja. Garamanttien pääkaupunki Garama vallotettiin. Nimi
on säilynyt nykyisessä Germassa, joka on noin 100 kilometrin päässä
Murzukista, Fezzanin nykyisestä pääkaupungista. Germassa tavattavat
muinaisjäännöksetkin vahvistavat sitä luuloa, että paikka juuri on
sama, jossa kerran oli vanhan keidaskansan pääkaupunki.

Melkein samaan aikaan retkeili Petronius Etiopiaan, josta Candace
niminen kuningatar oli hyökännyt Syenen kaupungin kimppuun. Petronius
vallotti Syenen takaisin ja ajoi Candacea takaa Etiopiaan, voittaen
hänen sotajoukkonsa. Petronius tunkeutui vallottaen Napataan saakka,
joka oli Candacen pääkaupunki. Napatan pohjia, temppelin raunioita ja
pyramiideja on löydetty läheltä nykyistä Merawia, Niilin neljänsien
koskien alapuolelta.

Roomalaiset vähitellen laskivat valtansa alle koko Pohjois-Afrikan,
josta tuli Rooman valtakunnan kukoistavimpia maakuntia. He rakensivat
kaupunkeja ja upeita julkisia rakennuksia kauas erämaahan saakka, jossa
niiden rauniot hämmästyttävät keskellä autioimpia hiekka-aavikoita. Ei
ole varmaa, onko Saharan pohjoisreunan ilmasto sen jälkeen kuivunut,
vai olivatko Roomalaisten vesijohdot nykyisiä niin paljon etevämmät,
mutta epäilemättä tämän maan viljelys siitä pitäen on laadulleenkin,
ei vain laajuudelleen rappeutunut entisestään. Länteen päin
Roomalaiset ulottivat valtaansa aina Marokkoon saakka, jossa säilyneet
siltarakennukset ja muut muinaismuistot kertovat, kuinka tarmokkaasti
he pitivät huolta alistamainsa maitten hallinnosta ja liikeneuvoista.
Pohjois-Afrikassa olivat maakunnat Mauretania Tingitana (Marokko),
Mauretania Caesarensis ja Numidia (Algeria) ynnä Afrika proconsularis,
joka vastaa nykyistä Tunesiaa. Lisäksi kuuluivat heille rannat
itäänpäin aina Egyptiä myöten.

Paitsi Petroniuksen retkeä ja sotaretkeä Garamantteja vastaan tapahtui
muitakin yrityksiä tunkeutua kauemmaksi etelää kohti. Ne jäivät vaille
valtiollisia seurauksia, mutta ovat tutkimusretkinä merkillisiä, vaikka
tietomme niistä ovatkin vaillinaiset.

Keisari Nero halusi kerrankin saada selvää Niilin lähteistä, joista
oli niin kauan väitelty. Tyranni, jolla niin monen huonon ominaisuuden
rinnalla oli hyviäkin, oli siis ensimäisiä, joka lähetti liikkeelle
oikean maantieteellisen tutkimusretkikunnan. Siihen kuului sotilaita,
mutta arvatenkaan ei ylempiä sotilaita haluttanut antautua seikkailuun,
koska molemmat johtajat olivat vain centurioneja, sadanpäämiehiä.
Retkikunta kulki ensinnä Egyptin kautta pitkin Niilin rantoja aina
Napataan saakka, jonne roomalainen vaikutusvalta ulottui, ja Napatasta
eteenpäin Etiopian kuninkaan suojeluksen ja suosituksen turvissa.
Retken tuloksista ei kuitenkaan ole säilynyt muita tietoja kuin
Neron opettajan ja hallitushoitajan Senecan lyhyt maininta. Seneca
kertoo kuulustelleensa centurioneja, heidän palattuaan retkeltään,
ja saaneensa heiltä seuraavat tiedot: »Saavuimme», niin kertoivat
sadanpäämiehet, »vihdoin suunnattomiin soihin, joitten loppua
maanasukkaat eivät tienneet, eikä yksikään kuolevainen saattanut
aavistaa. Niin täynnään on vesi ruohoa, ettei ole mahdollista
kulkea eteenpäin veneellä eikä jalkaisinkaan, sillä mutainen suo ei
kannattanut kuin korkeintain yhden hengen kantavan pienen veneen.
Siellä näimme kaksi kalliota, joista lähti joen suunnaton runsaus.»

Sadanpäämiesten kuvaus osottaa heidän tosiaan käyneen noin
700 kilometriä Khartumin eteläpuolella siinä seudussa, jossa
oikealta puolelta Sobat laskee Niiliin ja vasemmalta puolelta
Bahr-el-Ghazalin vetevät soiset syrjäjoet. Nämä seudut ovat tosiaan
niin läpipääsemättömät, että ne vielä yhdeksännelläkintoista
vuosisadalla ehkäisivät kaikki yritykset tunkeutua sen kautta Niilin
lähteille. Mutta tositietojaan sadanpäämiehet jatkoivat vanhalla
sadulla. He eivät luultavasti uskaltaneet palata itsevaltiaan eteen
sillä tiedolla, etteivät päässeet perille saakka, vaan turvautuivat
vanhaan, Herodotoksen mainitsemaan taruun, jonka mukaan Niili
alkaa Krofin ja Mofin kallioitten välissä olevasta lähteestä.
Kallioitten paikan he vain olivat siirtäneet niin kauas etelään, kuin
heidän maantuntemuksensa nyt ulottui. Saapuakseen Niilin suurille
lähdejärville centurionien olisi tullut vielä kulkea noin 500
kilometriä soitten poikki ja sitten kuivempia maita 600—700 kilometriä
Ukerewe järvelle. Niin suureen yritykseen ei Rooman suojeluksessa
matkustavilla sotilaillakaan ollut voimia.

Garamanttien maasta, jonka Balbus oli vallottanut, tunkeutui Septimius
Flaccus kolme kuukautta kestäneen matkan jälkeen etelässä asuvain
Etioppialaisten maahan. Tästä matkasta emme tiedä sen enempää. Mutta
myöhemmin kulki samaa tietä Julius Maternus, roomalainen päällikkö
hänkin. Liitossa Garamanttien kuninkaan kanssa hän, arvatenkin
jommoinenkin armeija mukanaan, eteni neljä kuukautta etelään päin ja
saapui Agisymba nimiseen maahan, jossa oli runsaasti sarvikuonoja.
Ilmeisesti hän siis kulki koko Saharan poikki ja saapui Sudaniin.
Tästäkään retkestä ei valitettavasti ole sen enempää tietoja.
Roomalaisilla nähtävästi oli hyvä halu ulottaa valtaansa kauemmaksi
etelää kohti, mutta huomasivat sen näillä retkillä luonnonesteiden
vuoksi mahdottomaksi.

Vielä neljännestä merkillisestä yrityksestä on säilynyt lyhyt tieto.
Suetonius Paullinus, etevä sotilas, joka myöhemmin vallotti suuren osan
Britanniaa, yritti Mauretania Tingitanan propraetorina ollessaan kulkea
Atlas vuoriston poikki. Vuoriston solat tosin olivat talvella lumen
peitossa, mutta roomalainen armeija pääsi kuitenkin sen yli ja kulki
edelleen vuoriston toisella puolella olevan polttavan erämaan poikki,
kunnes saavuttiin Ger nimiselle virralle, jonka läheisyydessä oli
runsaasti elefantteja ja muita villieläimiä. Toiset ovat luulleet joen
tarkottaneen Nigeriä, mutta luultavasti Ger'oli vain joku Atlaksesta
alkavista vuorijoista, jotka erämaassa pian katoovat hiekkaan, sillä
sana »gir» berberin kielessä merkitsee yleensä juoksevaa vettä. Sitä
käytetään vielä tänä päivänä sen seudun joista.

Roomalaiset eivät olleet varsinaista merikansaa, vaikka oppivatkin
Välimerellä purjehtimaan. Mutta he hallitsivat kansoja, jotka
vanhastaan olivat liikkunee; vesillä, ja saattoivat sen kautta pitää
laajoja kauppayhteyksiä sekä länteen että itään. Rooman aikana tulivat
muun muassa tunnetuiksi Canarian saaret, joilla jo Foinikit olivat
käyneet, mutta joista tieto näyttää sen jälkeen unohtuneen. Madeirassa
näytään niinikään käydyn.



Onnelan saaret.


Kreikkalaiset olivat näistä saarista kuulleet vain häälyviä huhuja.
He kuvittelivat, että kaukana Atlantin meressä oli »Onnelan
saaret», joilla ei myrskynnyt, ei satanut lunta. Jo Homeroksen
runoissa kuvitellaan »Elyseitten kenttäin» olleen kaukana lännen ja
auringonlaskun meressä.

Numidian kuninkaalta Jubalta, joka oli keisari Augustuksen ystävä
ja Roomassa kasvatettu, saatiin näistä saarista varmapiirteisempiä
tietoja. Hän kertoi »Onnelan saarien» olevan Saharan rannikon edustalla
valtameressä. Niiden täytyi tarkottaa Canarian saaria. Juban käyttämät
latinalaiset nimet olivatkin osaksi samat kuin nykyiset. Canaria vastaa
nykyistä Gran Canaria-saarta. Nivaria (luminen) sitä vastoin lienee
tarkottanut nykyistä Teneriffaa, jonka tulivuorikeila kohoo lumirajan
yläpuolelle. Ombrios saarella hän kertoo olleen järven vuorien
keskellä, ja se taas sopii nykyiseen Palma saareen, jossa on veden
täyttämä suuri vulkaanikita, »Caldera». korkeiden vuorien keskellä.

Jo aikaisemmin oli roomalainen sotapäällikkö Sertorius, Sullan
vaarallinen kilpailija, kuullut »Onnelan saarista» siksi varmoja
maineita, että hän, sotaan ja vastoinkäymisiin väsyneenä, päätti
muuttaa niihin asumaan. Sertorius oli kuullut kreikkalaisilta
merimiehiltä, että »Onnelan saaria» oli kaksi. Niitten välillä oli muka
kapea salmi; etäisyyden Afrikan rannasta oli ilmotettu olevan 10,000
stadionia, siis lähes 2000 kilometriä. Saarien ilmasto oli muka niin
kosteata ja leutoa, että siellä itsestään kasvoi kaikenlaisia hedelmiä.
Sertoriuksen aie meni kuitenkin myttyyn, koska hänen laivamiehensä,
Kilikian pahamaineisia merirosvoja, eivät uskaltaneet retkelle
lähteä. Matka niille saarille, joita tässä epäilemättä tarkotetaan,
ei kuitenkaan ollut likimainkaan niin pitkä, kuin Sertoriukselle
oli ilmotettu. Paikkain kuvauksesta ja ilmanalaa ja kasvullisuutta
koskevista ilmotuksista voidaan jotenkin varmaan päättää, että nämä
»Onnelan saaret» olivat Madeira ja sen lähellä oleva pieni saari.
Moneksi vuosisadaksi jäivät nämä saaret sitten unohduksiin, kun
Sertorius pian sen jälkeen murhattiin. Arabialaiset maantieteilijät
vielä 13:lla vuosisadalla mainitsivat, että »Onnelan saaret» olivat
aaltoihin vaipuneet ja kaikiksi ajoiksi kadonneet.

Vallotuksiensa kautta olivat Roomalaiset saaneet haltuunsa sen vanhan
kauppatien lähtökohdat, joka vei Välimeren itäpäästä Intiaan. He
koettivat sitä paremmin turvata vallottamalla Etelä-Arabian, mutta
Aelius Galluksen v. 24 e.Kr. sinne tekemä sotaretki epäonnistui
maanlaadun ja olojen tuntemattomuuden vuoksi. Eräs jälkimaailmalle
säilynyt kertomus Erythrean meren (Intian meren) rannoista kuitenkin
todistaa, että reitti oli edelleenkin tunnettu ja käytännössä.



Erythrean meren ympäripurjehdus.


»Periplus maris Erythraei», s.o. Erythrean meren ympäripurjehdus, on
vanhan maantieteen merkillisimpiä asiakirjoja. Se lienee kirjotettu
noin v. 80 j.Kr. ja olleen aiottu sekä merenkulkijain että kauppiaitten
oppaaksi. Siinä tehdään selkoa sekä väylistä, että satamista ja
kauppapaikoista, ja mainitaan myös tarkalleen tavarat, joita niihin
tuotiin taikka niistä vietiin. Kertomuksen laatijasta ei ole mitään
tietoa. Mutta sen kirjottaja oli tarkka luonnon havaitsija ja antaa
kauttaaltaan oikeita ja seikkaperäisiä tietoja.

»Periplus» lähtee alkuun Myos Hormos nimisestä kaupungista nykyisen
Punaisen meren rannalta. Se seuraa tämän meren Afrikan puoleista
rantaa Bab-el-Mandebin salmeen saakka, mainiten ne paikat, joita
oli Ptolemaioksien toimesta perustettu kauppaa ja elefanttien
metsästämistä varten. Niiden joukossa oli Axumin satamakaupunki
Adulis; Etiopian pääkaupunki Axum oli kauempana maan sisässä. Tarkkaan
luetellaan niinikään poikkeuspaikat sillä rannikolla, joka ulottui
Bab-el-Mandebista itään päin Aromata (Kap Guardafui) niemeen saakka
ja sikäläisten maitten luonnontuotteet, norsunluu, kilpikonnankuori,
kinnamoni ja monenlaiset kummit. Tämän jälkeen annetaan ensimäiset
varmat tiedot rannikosta, joka jatkui mainitusta niemestä lounatta
kohti. Sillä rannalla oli Opone niminen tärkeä kauppapaikka, jonne
tuotiin Intiasta saakka tavaroita. Helppo on nykyisillä kartoilla vielä
tuntea tämä nimi (Ras Hafun). Oponea etelämpänä kertoja ei näytä itse
käyneen, mutta hän on saanut muilta luotettavia tietoja. Kauimpana
etelässä oli tunnettu paikka eräs matala, Menuthias niminen saari,
jossa kasvoi runsaasti puita. Matkoista päättäen tämä saari oli joko
Sansibar taikka sitä pohjoisempi Pemba, jotka kautta aikain ovat olleet
tärkeitä kauppapaikkoja.

Menuthiaan takana kertoja mainitsee tutkimattoman meren kääntyvän
länteen päin ja lopulta yhtyvän siihen mereen, joka on Afrikan toisella
puolella. Hänellä oli siis Afrikan ulottuvaisuudesta oikeampi käsitys
kuin Strabonilla, joka luuli sen etelärannan kääntyvän Kap Guardafuista
suoraan länteen, yhtyäkseen Guinean rannikkoon.

Palattuaan lähtökohtaansa kertoja Punaisen meren vasenta rantaa
seuraten tekee selkoa Arabian ja Intian rannikoista. Bab-el-Mandebin
takana hän mainitsee sataman, joka vastaa nykyistä Adenia. Vähän
kauempana tätä paikkaa oli Syagros niemi, jota hän sanoo maailman
mahtavimmaksi (nykyinen Kap Fartak). Siitä lähdettiin oikaisemaan meren
poikki Intian rannoille. Samassa yhteydessä mainitaan vielä Sokotran
saari, vanhain Dioskorides, koska se kuului Arabian ruhtinaitten vallan
alle. Syagros niemen takana oli Mosba tärkein kauppapaikka; sen takana
asui vuoristossa luolaihmisiä. Sekin tieto on oikea, sillä yhä vielä
niiden seutujen asukkaat karjoineen asuvat vuoriluolissa.

Rannikon selittäminen jatkuu edelleen aina Indos virran suistamoon
saakka; siitä eteenpäin selonteko käy vielä täydellisemmäksi, antaen
samalla hyödyllisiä ohjeita purjehtijoille. Indon suistamon takana oli
Eirinon niminen lahti, joka merivirtainsa ja särkkäinsä vuoksi oli
erittäin vaarallinen; sen takana oli toinen syvälle maahan pistävä
lahti Baraces nimeltään (nykyinen Cutch lahti). Tämän jälkeen seurasi
Cambay lahti, jota noustiin Namnadios (Nerbudda) joen suistamoon. Joen
rannalla oli muutaman kymmenen kilometrin päässä rannikosta Barygaza
(Baroche) niminen kaupunki, joka oli Etu-lntian länsirannikon tärkein
kauppakeskusta. Sieltä tuotiin hajusteita, kalliita kiviä, norsunluuta,
musliinia ja silkkiä. Mieltäkiinnittävä on niin vanha vilkas
kuvaus Nerbuddan suulla tavallisesta boore-ilmiöstä, samanlaisesta
vuoksiaallosta, joka Indon suulla niin suuresti pelästytti Aleksanteri
Suuren sotilaita.

»Koko Intiassa on paljon virtoja, ja vuorovesi vaihtelee huomattavalla
tavalla, lisääntyen kolmena päivänä sekä uuden kuun että täysikuun
lähestyessä, mutta alentuen väliajoilla. Näin tapahtuu varsinkin
Barygazan seuduilla, jossa silloin meren syvyydet äkkiä paljastuvat;
ja siten toisin ajoin vesi peittää manterenkin osia, toisin ajoin
taas on pohja kuivilla semmoisissakin paikoissa, joilla vähän ennen
laivat purjehtivat. Vuoksen hyökkäyksen kautta läheinen meri pusertuu
ahtaaseen ja joet alkavat siitä virrata taakse päin monta stadionia,
luonnollista juoksuaan vastaan. Sen vuoksi purjehtijat, jotka
ovat tottumattomia näihin vesiin ja käyvät Barygazassa ensimäistä
kertaa, ovat suuressa vaarassa satamaa lähestyessään, taikka sieltä
lähtiessään. Sillä koska vuoksiaalto ei hellitä voimaansa, niin
ankkurit eivät pidä; ja siten laivat, joita tulvaveden hyökkäys tempaa
mukaansa, joutuvat virran raivon kautta pois oikeasta suunnastaan,
tarttuvat hiekkasärkkiin ja särkyvät hylyiksi ja pienemmät alukset
kantavatkin. Toiset taas, jotka ovat vuoksiaaltoa välttääkseen menneet
läheisiin salmiin, uppoavat tulvan ensi hyökkäyksessä, ellei niitä
vedetä maalle, sillä niin äkkiä tulva ne yllättää. Niin rajulla
voimalla vuoksiaalto tosiaan hyökkää mereltä uuden kuun aikana,
varsinkin yöllä, että vähän ennen sen saapumista kuuluu niitten
korviin, jotka ovat suistamossa, kuin etäisen sotajoukon huutoa ja pian
sen jälkeen meri itse suurella pauhulla syöksyy matalille.»

Barygazan takana oli Nelcynda äärimäinen paikka, jossa Peripluksen
kirjottaja oli käynyt. Nelcynda arvatenkin oli Malabarin rannikolla;
se kävi laajaa pippurikauppaa. Etu-Intian muodosta hänellä näyttää
olleen oikeampi käsitys kuin edellisillä maantieteen tutkijoilla,
sillä hän huomauttaa, että rannikko jatkuu etelää kohti, ja nimittää
maata siitä eteenpäin Dakhinabadeeksi, joka vastaa nykyistä Dekkania.
Hänen mainitsemansa nimi merkitsee nykyisellä maan kielellä »etelän
tietä». Periplus tällä kohdalla mainitsee, että muka Hippalos niminen
kreikkalainen oli ensimäisenä kulkenut meren poikki Arabian rannalta
suoraan Intiaan, määräaikaista monsuunituulta hyväkseen käyttäen.
Hippaloksen retki näyttää tapahtuneen myöhemmin kuin Strabon kirjotti
maantieteensä. Lounaismonsuunia nimitettiin sen jälkeen Hippaloksen
tuuleksi, kuten Pliniuskin tietää. Sen jälkeen aljettiin muka yleisesti
purjehtia suoraan meren poikki. Plinius kertoo, että purjehtijoilla
kuitenkin täytyi olla joukko jousimiehiä mukanaan, koska noilla merillä
liikkui paljon merirosvoja. Takaisin palattiin talvella, jolloin
monsuuni kääntyi maatuuleksi.

Nelcyndan takana olevista maista Periplus ei tiedä muuta kuin
maanasukkaitten häälyviä maineita. Hän mainitsee Komari nimisen
paikan, joka luultavasti on sama kuin nykyinen Kap Komorin, Etu-Intian
eteläkärki. Vastapäätä Taprobane-saarta (Ceylonia) hän sanoo rannikon
kääntyvän itää kohti, jonka jälkeen se kulkee jonkun matkaa pohjoiseen
ja sitten uudelleen kääntyy itään päin Gangeen suistamoon. Hämäränä
huhuna mainitaan maa, joka ehkä oli sama kuin Ptolemaioksen »Kultainen
Khersonnesos», s.o. Malakan niemi, ynnä siitä pohjoiseen oleva This
maa, joka arvatenkin tarkotti Kiinaa.



Taprobane.


Plinius saattoi jo ennen Periplusta julkaista tietoja Taprobanesta,
josta oli saapunut Roomaan lähetystö. Tämän lähetystön alkuvaiheet
olivat olleet omituisen seikkailurikkaat:

Keisari Claudiuksen hallitusajalla oli Punaisen meren tullikokoojan
Annius Plocamuksen vapautettu orja Arabian rannikkoa pitkin
purjehtiessaan joutunut myrskyyn, joka viidessätoista päivässä ajoi
hänen laivansa Taprobanen saarelle Hippuriin kaupunkiin. Saaren
kuningas otti hänet ystävällisesti vastaan ja kuudessa kuukaudessa
muukalainen oppi maan kieltä, niin että saattoi keskustella asukkaitten
kanssa. Kuninkaaseen teki syvän vaikutuksen se seikka, että muukalaisen
rahat, roomalaiset denarit, kaikki olivat saman painoisia, vaikka ne
oli leimattu eri hallitsijain aikana, niinkuin muotokuvista näkyi.
Siitä hän päätti, että Rooman hallinto mahtoi olla järjestetty
ihmeteltävän oikeudenmukaiselle kannalle, ja se sai hänet lähettämään
Roomaan lähetystön, johon kuului neljä etevää saarelaista. Nämä
kertoivat ne seikat, jotka Plinius mainitsee. Mutta he näyttävät
liiotelleen koko joukon, koska sen aikuiset maantieteen tutkijat
sitten piirsivät Taprobanen kartoilleen monta vertaa suuremmaksi,
kuin se todella on. Saaren muista oloista he sitä vastoin antoivat
oikeita tietoja, sen ovat myöhemmät tutkimukset osottaneet. Orjuus
oli Taprobanessa tuntematon, rakennukset olivat vaatimattomia,
viljan hintaa pidettiin aina samalla tasalla, eikä oikeusriitoja
ollut ensinkään. Kuningas valittiin, ja oli ryhdytty tarkkoihin
varokeinoihin, ettei kuninkuus voinut muuttua perinnölliseksi. Hänen
valtaansa rajotti neuvosto. Maa oli hyvin viljeltyä ja erinomaisen
tuotteliasta, mutta viiniä ei siellä kasvanut. Asukkaat olivat
maineessa siitä, että elivät hyvin kauan, usein satavuotiaiksi. Mutta
vaikka he muutoin elivät vaatimattomasti, niin ahnehtivat he sitä
kiihkeämmin kultaa ja jalokiviä, varsinkin helmiä, joitten pyynti
yhä vieläkin on tuottava Ceylonin rannoilla. Lähettiläät arvelivat,
että vaikka heidän maansa oli rikkaampi kuin Rooma, niin osasivat
Roomalaiset sitä vastoin käyttää varallisuuttaan paremmin hyödykseen.



Rooma ja Kiina.


Myöhemmin Roomalaiset saivat Kiinastakin ensimäiset viestit, mitä
tiedämme Länsimaihin saapuneen.

Kiinan silkki alkoi esiintyä maailmanmarkkinoilla yhä halutumpana
tavarana ja tämä kauppa sai Roomalaiset yrittämään, eikö voitaisi
päästä Kiinan kanssa suoranaiseen kauppayhteyteen. Tavara kulki
nimittäin monien välikäsien kautta ja siitä sen hinta kohosi
suunnattoman kalliiksi, ennenkun se oli Välimeren maissa.
Pohjois-Kiinaan kulki kauppa maisin Keski-Aasian karavaniteitä
ja sitä osaa Kiinasta sanottiin Sericaksi, joka samalla merkitsi
silkkiäkin. Kiinan eteläosaa taas, josta tiedot saatiin meritse,
mainittiin This nimellä. Thinai oli muuan suuri Kiinan kaupunki, ja
siitä länsimaiset kansat saivat maan nykyisen nimen. Plinius kertoo
Serien maan olevan idän äärimäisen meren rannalla. Kiinalaisilla
puolestaan oli, sen näemme heidän vanhoista aikakirjoistaan, niinikään
tieto Rooman valtakunnasta, jota he nimittivät Ta-Tsiniksi. Kiinan
hovin aikakirjoissa mainitaan, että eräänä vuonna, joka vastaa
vuotta 166 j.Kr., oli Kiinaan saapunut lähettiläitä Ta-Tsinin
kuninkaan An-tu-nun, s.o. keisari Marcus Aurelius Antoninuksen
toimesta. Mahdollista kuitenkin on, että nämä lähettiläät vain olivat
yritteliäitä kauppiaita. Kiinan oloista saatiin nyt sen verran
käsitystä, että tiedettiin silkin ei kasvavan puissa, vaan olevan
pienien eläimien kehräämää lanka-ainetta. Silkki oli Vanhalla ajalla
monin verroin kalliimpaa kuin nykyään, ja kun sitä ei valmistettu
muualla kuin Kiinassa, niin sitä oli usein vaikea rahallakaan
saada. Sen hankkimiseksi tehtiin mitä suurimpia ponnistuksia ja
suunnattomia summia roomalaiset ylimykset kuluttivat, voidakseen tämän
ylellisyystarpeensa tyydyttää.



Roomalaisten tiet.


Yhdysliikettä ja maitten tuntemista edistivät mitä tehokkaimmin
tiet, joita Roomalaiset rakensivat maailmanvaltakuntansa eri osiin.
Niitten varsinainen tarkotus oli sotilaallinen, vallotettujen maitten
lujempi kiinnittäminen. Mutta samalla ne palvelivat muutakin liikettä,
jonka siihen saakka oli täytynyt tyytyä jokireitteihin ja polkuihin.
Roomalaiset rakensivat tiensä mitä kunnollisimmin, ne tyydyttivät
nykyistenkin käsitysten mukaan suuria vaatimuksia. Tiet tarkalleen
mitattiin ja varustettiin penikulmapaaluilla. Siten Roomalaiset
teittensä pituudesta saivat varman käsityksen maittenkin laajuudesta.
Etäisyyksien mittaaminen alkoi kullakin tiellä siitä kohdasta, missä
se lähti Rooman kaupunginportista. Keisari Augustuksen toimesta
pystytettiin Rooman Forumille »Kultainen penikulmapatsas», johon kaikki
tärkeimmät välimatkat merkittiin. Tiet rakennettiin maata korkeammalle
erityiselle tiepengermälle ja laskettiin niin huolellisesti
tahoilluilla kivillä, että niitä on monessa maassa säilynyt
nykyaikoihin saakka. Kolmesta maanosasta on löydetty Roomalaisten
vanhoja penikulmapatsaita.



Via Aurelia.


Lännen valtatie oli Via Aurelia, joka kulki Etrurian kautta Roomasta
Pisaan. V. 109 e.Kr. sitä jatkettiin pitkin meren rannikkoa mitä
vaikeimman ja epätasaisimman maan kautta Genovan lahden pohjaan ja
tätä osaa nimitettiin rakentajansa mukaan Via Aemilia Scauriksi.
Augustuksen ajalla se piteni pitkin merenrantaa lähelle nykyistä
Nizzaa; tämä osa oli Via Julia. Gallian rajalla se liittyi niihin
teihin, joita oli Alppien länsipuolelle rakennettu. Provencen valtatie
kulki Aquae Sextiaen (Aixin) kautta Arelateen (Arlesiin), joka oli
Rhônen suistamon yläpäässä. Arelatesta oli tie Pyreneitten juurelle.
Sieltä se kulki vuoriston poikki lähellä nykyistä Roussillonia ja
jatkui Espanjan puolella Tarragonaan, joka on meren rannalla pohjoiseen
päin Barcelonasta. Kuljettuaan Iberus (Ebro) joen poikki tämä valtatie
edelleen kävi Valencian kautta nykyisen Jucar joen suuhun ja kääntyi
sieltä sisämaahan, kulkien sen vedenjakajan poikki, joka erottaa
Välimereen laskevat vedet Atlantin mereen laskevista, ja jatkuen
Baetiin (Guadalquivirin) laakson Corduban (Cordovan) ja Hispaliin
(Sevillan) kautta meren rannalle.



Via Flaminia.


Roomasta pohjoiseen kulkeva valtatie, Via Flaminia, rakennettiin
v:n 220 vaiheilla e.Kr. Sen määrä oli helpottaa liikettä nykyiseen
Lombardiaan. Via Flaminia kulki Apenninien poikki Fanum Fortunataehen,
Adrian merelle, ja seurasi sitten meren rantaa Arinunimiin (Riminiin)
saakka. Puolen vuosisataa myöhemmin sitä jatkettiin Placentiaan
(Piacenzaan) pitkin Apenniinien koillisliepeitä. Placentian luona se
kulki Pon poikki ja jatkui siitä Mediolanumiin (Milanoon). Tieltä
rakennettiin nykyiseen Piemontiin haaroja ja niitä jatkettiin edelleen
Alppien poikki Galliaan. Yksi tie kulki Cottilaisten Alppien poikki
pitkin nykyistä Genèvre solaa ja päättyi Alppien toisella puolella
Arelateen. Mediolanumista kulki toinen alppitie Augusta Praetorian
(Aostan) kautta Graijisten Alppien poikki Pienen Bernhardin solaa
pitkin Isaran (Iseren) laaksoon ja edelleen Lugdunumiin (Lyoniin).
Toinen haara kulki Mont Blancin itäpuolitse Suuren Bernhardin solan
kautta Ylä-Rhônen laaksoon ja Geneven järvelle. Tätä tietä jatkettiin
edelleen Helvetian kautta ja Juran poikki Augusta Rauracorum nimiseen
kaupunkiin, joka oli lähellä nykyistä Baselia.

Gallian tiet haarautuivat Lugdanumista (Lyonista), jota pidettiin
maan tärkeimpänä kaupunkina, neljälle taholle, kolme niistä kolmelle
eri merelle. Yksi tie kulki suoraan etelään pitkin Rhônen laaksoa
Välimerelle, toinen Arvernien maan (Auvergnen) kautta Garonnen suuhun
ja edelleen Aqvitaniaan. Kolmas taas johti pohjoista kohti Ararin
(Saônen) laakson kautta Cabillonumiin (Châlonsiin), sekä edelleen
Yonnen, Seinen ja Marnen poikki Reinien kaupunkiin Durocortorumiin
(Reimsiin) ja Gesoriacumiin, joka vastasi nykyistä Boulognea Kanaalin
rannalla. Tästä paikasta tavallisesti kuljettiin meren poikki
Britanniaan. Muuan tie kulki Doubsinlaaksoa pitkin ja vedenjakajan
poikki Rheinin rannoille. Rheinin laaksossa oli kuulu Plataea Montana
(Bergstrasse), joka johti Mogontiarumiin (Mainziin). Sama tie jatkui,
jokea seuraten, aina Pohjanmerelle saakka Colonia Agrippinan (Cölnin)
ja Lugdunum Batavorumin (Leydenin) kautta.

Muuan Lontoon merkillisimpiä muinaismuistoja on Cityssä säilynyt
roomalainen penikulmapatsas. Roomalaisten maantieverkko nimittäin
ulotettiin etäiseen Britanniaankin. Yksi tie kulki halki maan aina
Forthin vuonon rannalle, toinen poikittain Lontoosta Bristolin
kanavalle, kolmas luodetta kohti nykyisen Liverpoolin seuduille
ja siitä vielä meren rantaa pohjoista kohti Skotlannin rajalle,
jossa vahva muuri kulki maan poikki Pohjanmeren rannalle, erottaen
roomalaisen maakunnan Piktien vapaasta maasta.

Pon laaksossa haarautui Via Aemiliasta toisiakin tärkeitä teitä
pohjoiseen ja itään. Milanosta kulki tie Veronaan ja sieltä Atesis
(Adige) joen laaksoa ja Brennerin solan poikki Augusta Vindelicorumiin
(Augsburgiin). Toinen tie kulki Veronasta itäänpäin Aquilegiaan, Adrian
meren pohjukkaan, ja Julisten Alppien poikki Pannoniaan. Aemonassa
(Laibachissä) se haarautui kahtaanne, toinen haara kulki Itämeren
kaupan vanhaa tietä Carnuntumiin, jossa Tonavalla oleva roomalainen
laivasto majaili; kaupungin, joka oli Wienistä itään, hävittivät
myöhemmin Madjaarit pohjiaan myöten. Toinen haara kulki Saven laaksoa
Singidunumiin, nykyiseen Belgradiin. Seurattuaan jonkun matkaa Tonavan
laaksoa se poikkesi ylämaahan Nishin kautta, kulki Serdican (Sofian)
seuduilla Balkanin poikki ja päättyi Byzantioniin.



Via Appia.


Roomasta oli kuitenkin Bosporon rannalle vanhempikin ja oikoisempi tie.
Sen alkuosa, joka johti Roomasta Etelä-Italiaan, oli kuulu Via Appia,
joka on suureksi osaksi säilynyt. Alkuosan Capuaan saakka rakensi
Appius Claudius Caecus jo v. 312 e.Kr.; se olikin vanhin Roomalaisten
teistä. Capuasta se jatkettiin Beneventumiin ja sieltä kahtakin suuntaa
Brundisiumiin, Adrian meren rannalle, joka nykyisinkin on tärkeä satama
Itämaille kulkevaa pikaliikettä varten. Brundisiumista kuljettiin meren
poikki joko Dyrrakhioniin tai Apolloniaan, joista Via Egnatia lähti
maan poikki nykyisen Albanian kautta Egean merelle. Molemmat alkuhaarat
yhtyivät maan sisässä Clodiana nimisessä paikassa; sieltä tie kulki
edelleen vuoriston poikki Lykhnitis (Okhrida) järvelle, Herakleian
(Monastirin), Edessan ja Pellan kautta Thessalonikaan, nykyiseen
Salonikiin. Loppuosa Egnatisesta tiestä kulki Amfipoliin ja Philippin
kautta Byzantioniin.

Vähässä Aasiassa valtatie kulki Bosporon rannoilta Nikomedian kautta
Ankyraan (Angoraan), sieltä Kappadokian ja Kilikian porttien kautta
Tauros vuoriston poikki Tarsos nimiseen kaupunkiin Kilikian rannikolle.
Kiertäen Issoksen lahden ja kulkien Amanos vuoriston poikki se johti
Antiokhiaan. Antiokhiasta pääsi kahtakin tietä Seleukiaan Tigriin
rannalle. Toinen tie kulki Zeugman kohdalla venesiltaa Eufratin poikki
ja edelleen Mesopotamian poikki, toinen suorempi, mutta vaikeampi,
Palmyran kautta Arabian erämaan poikki. Syyrian ja Palestinan kautta
kulkivat ne tiet, jotka veivät Antiokhiasta Egyptiin. Egyptissä
rakennettiin tie pitkin Niilin laaksoa aina Theben läheisyyteen ja
Koptos nimiseen kauppapaikkaan, josta karavanitie kulki maan poikki
ennen mainittuun Myos Hormokseen ja Berenikeen Punaisen meren rannalle.
Pohjois-Afrikassa olevat maakunnat taas yhdistettiin toisiinsa
yhtämittaisen tien kautta, joka seuraili Välimeren etelärantaa.
Luoteis-Afrikassa, jossa viljeltävää maata oli leveämmältä,
rakennettiin sisämaahankin teitä.

Kautta koko laajan valtakuntansa olivat Roomalaiset siis pitäneet
hyvää huolta armeijainsa liikunnosta ja kaupan ja yhdysliikkeen
helpottamisesta. Mutta tieverkko ei tullut paljoakaan maksamaan
Rooman valtiolle, sillä maanasukkaat pakotettiin ne rakentamaan.
Tientekorasitus oli niin suuri, että kansat, joiden oli täytynyt niitä
rakentaa, monessa maassa niitä vihasivat. Rooman valtakunnan hajotessa
ne toisin paikoin ehdon tahdon revittiin, jotta voitaisiin helpommin
estää vallottajia maahan tulemasta.



Roomalaiset tiekartat.


Kreikkalaisten ja Roomalaisten luonteen erilaisuus kuvastuu
heidän kartoistaankin. Kreikkalaiset perustivat maailmankarttansa
tähtitieteelle ja saivat sen kautta maiden ja merien suhteet alun
pitäen pätevälle pohjalle. Roomalaisten kartat sitä vastoin perustuivat
teiden mittauksiin ja ne laadittiin kokonaan tuolle tierungolle,
pitämättä suurta lukua maitten ja merien oikeasta paikasta leveys- ja
pituusasteilla.

Tärkein Roomalaisten kartoista oli Agripan laatima. Se käsitti
koko Rooman valtakunnan, vieläpä naapurimaatkin. Agripan kuoleman
jälkeen se keisari Augustuksen toimesta ripustettiin Porta Octaviaan
Roomassa. Karttaan liittyi selitys, jossa mainittiin eri maakuntien
laajuus ja tärkeimpien paikkain keskinäiset etäisyydet. Agripan
kartta lienee koottu juuri tiekartoista, »itinerarioista», joissa
paitsi itse tietä oli sen kahden puolen merkitty tärkeimpiä seikkoja
selittävillä piirustuksilla. Agripan kartasta vuorostaan valmistettiin
virallisia tien- ja maanselityksiä roomalaisille sotilaille ja
hallintovirkamiehille, joita lähetettiin valtakunnan eri osiin.
Yksi semmoinen on säilynyt jälkimaailmalle, kuulu »Peutingerin
taulu». Nimen, jolla se nykyään yleisesti tunnetaan, se on saanut
saksalaisesta Conrad Peutingeristä, joka eli kuudennentoista vuosisadan
alkupuoliskolla. Peutingerin haltuun tullut tiekartta oli erään
Colmarin munkin v. 1265 valmistama jäljennös vanhemmasta kartasta,
johon hän vain oli lisäillyt sinne tänne jonkun nimen, varsinkin
Palestinan pyhiä paikkoja, joita pakanallinen roomalainen ei ollut
huomannut tarpeelliseksi karttaansa merkitä. Luulon mukaan alkuperäinen
kartta piirrettiin alkupuolella kolmatta vuosisataa j.Kr., Aleksanteri
Severuksen ollessa Rooman keisarina.

»Tabula Peutingeriana» esittää koko sitä maailmaa, joka oli
Roomalaisille tunnettu, Gangeen suusta aina Pyreneitten niemimaan
itärannalle saakka. Se on noin 7 metriä pitkä, mutta ainoastaan
kolmekymmentä sentimetriä leveä, siis suhteettoman pitkä ja kapea
kaistale. Luonnollisesti ovat maat ja meret vääntyneet aivan
muodottomiksi, Välimeri esim. on kuin pitkä kapea kanava. Mutta kun
kartan tekijän tarkotus olikin etupäässä tarkka tiekartta, niin pituus-
ja leveysasteet jätettiin kokonaan huomioon ottamatta. Matkanpituudet
ja »kestikievarit» on sitä vastoin tarkkaan merkitty. Tarpeen mukaan
mainitaan jokia, järviä ja vuoristoita, tavottelematta kuitenkaan
niiden suhteen minkäänlaista tarkkuutta. Erilaisilla sovinnaisilla
merkeillä ilmaistaan eri keskustain tärkeyttä. Tavalliset kaupungit
on merkitty pienillä huoneilla, tärkeimmät taas, kuten Aquilegia,
Thessalonika ja Nikomedia, kehämuureilla ja torneilla. Huolellisesti
on eri maanosissa merkitty kaikki vesiparannuspaikat; niiden kohdalle
on piirretty kylpyhuone ja keskelle allikko. Niinikään on merkitty
tärkeimpiä yleisiä rakennuksia, esim. se kanava, jonka Marius kaivatti
Rhônen suistamoa kiertämään, Augustuksen satama Ostiassa ja Alexandrian
majakka. Suurin kunnia on tullut Rooman, Konstantinopolin ja Antiokhian
osaksi, sillä niitä esittää valtaistuimella istuva henkilö, Roomalla
ja Antiokhialla kruunu päässään, Konstantinopolilla sulitettu kypäri.
Pääkaupunkien kuvat on myös runsaasti väritetty. Luultavasti nuo
kruunupäiset kuvat lisättiin karttaan Constantinus Suuren kuoleman
jälkeen, kun valtakunta joksikin aikaa jaettiin kolmia.



Matkaoppaat.


Näitten karttain täydennykseksi ja arvatenkin vähempivaraisia
varten, jotka eivät voineet maalauttaa karttaa, oli myös olemassa
varsinaisia matkaoppaita, s.o. kirjotettuja tieselityksiä. Niitä
on säilynyt useitakin eri osista valtakuntaa ja eri tarkotuksia
varten kirjotettuja. Toiset antoivat tarkkoja tietoja välimatkain
etäisyyksistä pitkin teitä ja viivähdyspaikoista, toiset meriväylistä,
rantakaupungeista ja niitten etäisyyksistä ja satamista.

Oli semmoisia, jotka nimenomaan palvelivat matkailijoita, varsinkin
Kreikan maasta, jonka klassillisille paikoille Roomalaiset
matkustelivat samaan tapaan kuin nykyaika matkustaa Italiaan.
Laajin tämänsuuntainen matkaopas on Pausanias nimisen Vähän Aasian
kreikkalaisen kirjottama selitys Kreikan merkillisyyksistä,
varsinkin temppeleistä ja taideteoksista ja niihin liittyvistä
muistoista. Pausaniaan kertomus, joka on kokonaan säilynyt, on mitä
arvokkain lähde vanhan Kreikan tuntemiselle, muinaistutkijoille ja
kaivaustöitten johtajille korvaamaton apu. Sivistyneet Roomalaiset
pitivät velvollisuutenaan käydä ainakin kerran eläissään Kreikan
merkkipaikoilla, ja Kreikkalaiset itsekin niillä matkustelivat.
Kuuluimpiin paikkoihin, kuten Delfoihin ja Atheenaan, oli syntynyt
erikoinen ihmisluokka, jonka tehtävänä oli opastaa matkustajia ja
näytellä heille paikan nähtävyyksiä sekä kertoa niihin liittyvät
muistot. Näiden selitysten johdolla Pausanias kirjotti matkakirjansa.

Eräs yhtä merkillinen, vaikka tosin niukka opas oli selonteko matkasta
Etelä-Galliasta Jerusalemiin. Se oli kristityn kirjottama kristittyjä
pyhiinvaeltajia varten ja julkaistiin v. 333 j.Kr. Jo niin aikaisin
oli siis Palestinaan suuntautunut siksi suuri pyhiinvaellusliike, että
säännöllisen matkaoppaan kirjottaminen oli tarpeen.

Opas lähtee alkuun Burdigalan kaupungista (nykyisestä Bordeauxista).
Matka kulkee Arlesin, Torinon ja Milanon kautta Aquilegiaan, Adrian
meren pohjukkaan, ja sieltä edelleen Sirmiumin ja Serdican kautta
Konstantinopoliin. Bosporon toisella puolella se opastaa Vähän
Aasian poikki Ankyran kautta Tarsokseen ja vihdoin Antiokhian kautta
Jerusalemiin. Paluumatkaa varten selitetään kaksi muutakin reittiä,
joista toinen kulkee ensinnä Herakleiaan Propontiin (Marmarameren)
rannalle ja sieltä Thessalonikan kautta Via Egnatiaa pitkin Adrian
meren rannalle, sitten meren poikki ja edelleen Roomaan. Toinen reitti
kulkee Roomasta Ariminumin kautta Milanoon. Paikoista annetaan siellä
täällä joku lyhyt historiallinen tieto. Palestinasta näitä tietoja on
runsaamminkin. Kertomus Jerusalemista ja sikäläisistä pyhistä paikoista
on sangen mieltäkiinnittävä, se kun on varhaisin selonteko, mitä niistä
on olemassa.

Constantinus Suuren äiti, Helena, oli Jerusalemissa käydessään
hankkinut osaksi muistotietojen, osaksi ihmenäköjen kautta, ja jotkut
sanovat juutalaisia uhkaamallakin, tiedon Vapahtajan piinahistoriaan
liittyvistä paikoista, joille sitten keisari Constantinuksen
toimesta rakennettiin komeat kirkot. Nämä tietysti olivat etupäässä
pyhiinvaeltajien päämäärinä, mutta niitten lisäksi käytiin
lukemattomilla muilla paikoilla, joihin liittyi pyhiä muistoja.
Näitä oli säilynyt vielä enemmän Vanhan testamentin henkilöistä ja
tapauksista.



MAANTIEDE VANHAN AJAN LOPULLA.


Vaikka maantuntemus Roomalaisten ajalla laajeni näin paljon, niin
eivät Roomalaiset itse sitä sanottavassa määrin käyttäneet maantieteen
hyväksi, vaan karttuneitten aineksien kirjallinen käsittely jäi
edelleenkin Kreikkalaisten asiaksi. Kreikkalaiset oppineet niillä
jatkoivat kaunista opinrakennelmaa, jonka ensimäiset perustukset
joonilaisen koulun filosofit olivat laskeneet. Roomalaisajalla
syntyivät Strabonin ja Ptolemaioksen laajat maantiedeteokset, jotka
kehykseensä kokosivat kaiken tiedon, mitä Vanha aika oli tällä alalla
hankkinut.



Keskiaikainen koristettu nimitesivu.



Strabon.


Strabon oli kotoisin Mustan meren etelärannikolta; hänen
syntymäkaupunkinsa Amasia oli jonkun matkan päässä sisämaassa Iris
joen (Jeshil Irmakin laaksossa). Amasia, jossa Pontoksen kuninkaat
hallitsivat, oli aikanaan kreikkalaisen sivistyksen keskustoita.
Strabon syntyi v. 63 e.Kr., sai huolellisen kasvatuksen ja matkusti
myöhemmin Roomaan opinnoitaan jatkamaan. Tiedetään saman miehen
Strabonia opettaneen kuin Ciceron molempia poikiakin. Loput ikäänsä —
hän näyttää eläneen 84 vuotta vanhaksi — Strabon enimmäkseen vietti
milloin Roomassa milloin Vähässä Aasiassa. Jonkun aikaa hän oleskeli
Aleksandriassa, matkustellen Egyptissä laajalti roomalaisen maaherran
kanssa, joka oli hänen ystävänsä. Mutta laajaa teostaan hän ei niinkään
kirjottanut omien matkahavaintojensa nojalla, vaan kokosi yhteen
kaikki ne tiedot, joita parhaitten edellisten kirjottajain teokset
sisälsivät. Aleksandrian erinomaisessa kirjastossa hänellä oli siihen
hyvä tilaisuus. Strabonin teoksen kautta on jälkimaailmalle säilynyt
paljon semmoisia tietoja, jotka muutoin olisivat auttamattomasti
joutuneet hukkaan. Valtiollisilta mielipiteiltään Strabon oli Rooman
harras kannattaja, sillä hän piti roomalaisvaltaa etuna maailman
rauhalle, hengen ja omaisuuden turvalle. Häntä ei suuresti surettanut
sekään, että Roomalaiset valtasivat hänen oman isänmaansa Pontoksen.
Roomalaisten ankaruutta ja julmuuttakin vallotetuissa maakunnissa hän
puolustaa sillä, että se muka oli kurinpidon vuoksi tarpeellista.
Yksinvallan kannattaja hän oli sillä perustuksella, että laajaa
maailmanvaltakuntaa oli mahdoton muulla tavalla enää hallita. Hän sanoo
kirjottaneensa »Geografiansa» roomalaisia sotapäälliköitä ja maaherroja
varten, mutta samalla hän aikansa koko sivistyneelle maailmalle antoi
mitä arvokkaimman opintokeinon.

Strabonin teos todistaa kaikkia edeltäjiään selvemmin, kuinka
monipuoliseksi ja perusteelliseksi tieteeksi maantiede jo oli
kehittynyt. Hän ottaa huomioon sekä matematisen ja fyysillisen, että
kertovan ja historiallisen maantieteen kaikki näkökannat, seuduista
selvää tehdessään. Hän koettaa maitten luonnonsuhteista käsittää
niiden asutuksen ja historian ja ymmärtää niiden tulevan kehityksen
mahdollisuudet. Ilmastoon hän erikoisesti kiinnittää huomiota,
kuvaillen sekä Brittein saarien pilvistä, päivänpaisteetonta taivasta,
että Intian monsuuneja ja sadeaikoja. Hänen silmänsä on jo terottunut
vaarinottamaan niinkin hyvää havaintokykyä osottavia seikkoja, kuin
että vuorien pohjoisrinteillä yleensä sataa enemmän lunta kuin
eteläisillä ja lumirajakin sen vuoksi on niillä matalammalla. Tämä
pitää sekä Pontoksen vuorista että Alpeista paikkansa; nykyään tosin
tiedämme olevan paljon semmoisiakin vuoria, joissa asianlaita on
aivan päinvastoin, mainitaksemme vain Himalajan. Mielellään Strabon
kertoelee kaikenlaisia merkillisyyksiä, samoin kuin Herodotoskin,
sillä ne etupäässä huvittavat yleisöä. Eri maiden puista ja kasveista
hän antaa paljon tietoja, kuvailee Jerikhon palmulehtoja ja
balsamitarhoja, Egyptin papyroa, tekee selkoa arvokkaista puulajeista,
joita Roomalaiset käyttivät huonekaluihinsa. Hän kiinnitti niinikään
huomionsa puolisivistyneitten kansain elämänlaatuun, pukuihin,
asuntoihin ja perimätietoihin. Eri uskonnot hän lyhyesti selittää,
Vähän Aasian komanot, Gallian druidit ja Intian braamanat, vieläpä
mainitsee filosofisista kouluista, taideteoksista, tieteellisistä
keksinnöistä ja Heliopoliin egyptiläisten pappien kalenterista.

Suurimman huomion Strabon kuitenkin omistaa historialliselle
maantieteelle, koettaen kaikkialla osottaa historian ja maan
luonnonolojen läheistä keskenäistä yhteyttä, niiden vaikutusta kansain
luonteeseen ja vaiheisiin. Hän muun muassa huomauttaa, kuinka Italian
niemiasema edisti Rooman vallan kasvamista, se kun alussa suojeli
sitä hyökkäyksiltä, myöhemmin taas oivallisine satamineen suosi
laajentumista ja maailmankaupan kehitystä. Italian vuorisuudesta
hän taas huomasi koituneen etua sen kautta, että vaihteleva maaperä
tarjosi asukkaille mitä vaihtelevimpia luonnontuotteita tarpeihinsa. Ja
vihdoin hän huomauttaa Italian edullista asemaa Vanhan maailman suurien
rotujen keskellä. Nämä esimerkit osottavat, kuinka syvämielisessä
hengessä Strabonin teos oli kirjotettu. Sama on maantieteen pohja ja
tarkotus vielä meidän aikanakin, vaikka aineisto ja menetelmät ovatkin
sanomattoman paljon kehittyneet.

Kreikkalaisena Strabon antoi laajalle maantietoteokselleen
mahdollisimman taiteellisen muodon. Esitys on suppeata, mutta
ytimekästä ja sujuvaa. Liikojen nimien mainitsemista kartetaan,
varsinkin puoliraakalaisista maista selvää tehtäessä, koska
raakalaisnimillä Strabonin mielestä oli niin ruma sointu. Yleisen
maantiedon kirjottaminen lisäksi oli hänen mielestään silloin jo niin
suunnaton työ, että liiallista seikkaperäisyyttä oli kartettava.
Viehättääkseen lukijaa hän sitä vastoin höystää esitystään kuvauksilla,
kertoo retkistä korkeille vuorille, kuten Etnalle ja Kappadokian
Argaios vuorelle ja retkeilijäin havainnoista. Niinikään kerrotaan
urheiluista, metsästyksistä y.m. seikoista. Missä vain on tilaisuutta,
kerrotaan hauska kaskukin. Vertauksien kautta koetetaan antaa lukijalle
selvempi yleiskäsitys eri maista. Peloponnesoa verrataan platanin
lehteen, Libyan erämaan keitaita leopardin täpliin, Troijan Idavuoren
pitkää selännettä monine kukkuloineen tuhatjalkaiseen.

Strabon käsittelee teoksessaan koko sitä tunnettua maailmaa, jonka
laajuuden Eratosthenes koetti arviolaskun mukaan kartallaan määrätä.
Matematinen osa on heikompi kuin Eratostheneen ja Hipparkhoksen, mutta
sitä huomattavammat’ ovat edistykset fyysillisen maantieteen alalla.
Strabon määritteli kaksi yleistä periaatetta, joista on tullut koko
uudenaikaisen fyysillisen maantieteen perusta. Ne olivat: suurempien
luonnonilmiöitten selittäminen vähemmistä, joita voimme helposti
havaita — kuten esim. jokisuistamoiden muodostumisessa, — ja oppi
laajain maa-alain vuorottaisesta kohoomisesta ja vajoomisesta. Hänen
syvämietteisyyttään osottavat myös johtopäätökset kolmen silloin
tunnetun maanosan muotojen vaikutuksesta niitten kultuuriin. Europpa on
Strabonin mielestä muita soveliaampi ihmisen asuttavaksi vaihtelevan
muotonsa vuoksi, Afrikka sopimattomin rannikkonsa ja pintansa
yksitoikkoisuuden vuoksi; Aasia on välittävällä kannalla. Muodon
vaihtelevaisuus hänen mielestään helpottaa yhdysliikettä ja edellyttää
rikkaampaa historiallista kehitystä. Europpa on parhaiten omiaan
kansaluonteita kehittämään lauhkean ilmastonsa, vuoriensa ja lakeitten
maittensa vaihtelun kautta. Nämä seikat nimittäin vaikuttavat, että
Europassa asuu sekä sotaisia että rauhallisia kansoja. Se pitää
lapsiaan virkeämpinä, koska se heille tosin antaa riittävät elämän
tarpeet, mutta vähemmän ylellisyys- ja nautintoaineita, jotka
veltostuttaisivat.

Emme ryhdy seikkaperäisemmin puhumaan Strabonin maantuntemuksesta,
koska se pääpiirteissään oli sama, kuin pari vuosisataa myöhemmin
eläneen Ptolemaioksen. Vaillinaisin osa hänen teoksestaan on Kreikan
maantiede, vaikka Strabon itse oli kreikkalainen kansallisuudeltaan.
Syynä tähän lienee ollut se melkein uskonnollinen kunnioitus, jolla
Strabon, samoin kuin monet muut vanhat maantieteilijät, piti kiinni
Homeroksen eeposten maantieteellisistä käsityksistä. Ainoastaan
Eratosthenes aikanaan uskalsi näitä ennakkoluuloja vastustaa, mutta hän
joutuikin siitä yleisen moitteen alaiseksi. Arvokkaimpia osia Strabonin
maantieteestä on hänen kuvauksensa varsinaisesta isänmaastaan,
Pontosta, ja koko Vähästä Aasiastakin. Hän muun muassa tekee selkoa
Vähän Aasian sisäosissa olevista tulivuorista, jotka nykyään ovat
sammuneet, mutta Strabonin ajalla vielä olivat toimessa.

Strabonin teos ei Vanhalla ajalla herättänyt niin suurta huomiota,
kuin se olisi ansainnut. Moni arvosteli häntä samalla tavalla kuin
hän arvosteli Herodotosta ja Pytheasta, pitäen kumpaakin perättömäin
juttujen kertojana. Uusi aika on oivaltanut heidän kunkin arvon.



Mela.


Pomponius Mela ja Plinius Vanhempi ovat ainoat mainittavat roomalaiset
maantieteilijät, joitten teoksia on säilynyt.

Mela kirjotti ainoastaan yleistajuisen käsikirjan, joka tuskin
olisi suurtakaan huomiota herättänyt, ellei se olisi ollut laatuaan
ensimäinen latinan kielellä kirjotettu maantieto. Mela eli keisari
Claudiuksen ajalla. Mielipiteensä ja tietonsa hän sai Kreikkalaisilta.
Hänen omintakeinen käsityksensä oli se, että lauhkean vyöhykkeen
eteläpuolella oli toinen maailma, jossa eli toisia ihmisiä,
»antikhtoneja»; heidän asuinsijojaan muka valtameri ja kuuma hedelmätön
vyöhyke erottivat tunnetusta maailmasta. Hän näyttää luulleen, että
Taprobane oli osa tästä etelämaasta. Mela oli Espanjasta kotoisin, ja
kirjasessaan hän sen vuoksi antaakin Iberian niemimaasta tarkimmat
tiedot. Hänen synnyinkaupunkinsa Tingitera oli Gibraltarin salmen
läheisyydessä. Mela mainitsee salmen saaneen Herkuleen patsaitten
nimen kahdesta korkeasta vuoresta, Abylasta (Ceutasta) ja Calpesta
(Gibraltarista), jotka olivat vastapäätä sen kahden puolen.



Plinius.


Paljon tärkeämpi teos on Plinius vanhemman »Luonnonhistoria».

Plinius oli syntynyt Pohjois-Italiassa v. 23 j Kr., mutta tuli jo
nuorena Roomaan. Hän palveli nuorella iällään Rooman armeijassa
Germaniassa ja tutustui siellä Vespasianukseen; Plinius kirjottikin
myöhemmin Germaniassa käytyjen sotain historian. Neron hallituksen
lopulla hänet lähetettiin Espanjaan prokuratoriksi. Vespasianus
valtaistuimelle noustuaan kutsui ystävänsä Roomaan, ja samoin hän
pysyi keisari Tituksen suosiossa, jolle hän omistikin pääteoksensa.
Plinius sai kuolemansa Vesuvion suuressa purkauksessa v. 79 j.Kr.
Oppineen sotilaan viimeisiä hetkiä kuvaa Plinius nuorempi elävästi
historioitsija Tacitukselle kirjottamassaan kirjeessä. Plinius nuorempi
kertoo muun muassa enonsa erinomaisen hartaista opinnoista, kuinka hän
kaikkina lomahetkinään, vieläpä ateriainsa aikanakin ja matkoillaan
luki tai antoi esilukijain lukea itselleen teoksia, tehden kaiken
aikaa muistiinpanoja ja kirjottaen luetusta otteita. Sillä tavalla hän
kokosi laajat tietonsa, joista sitten elämänsä loppupuolella kokosi
suuren teoksensa. Sen kautta on säilynyt arvokkaita otteita semmoisista
vanhain kirjailijain teoksista, jotka itse ovat hukkaan joutuneet.
Valitettavasti Pliniuksella ei ollut aikaa eikä oppia käsitelläkseen
aineksiaan järjestelmällisesti ja arvostellen, ja sen vuoksi hänen
kokoomateoksessaan on paljon erehdyksiä ja ristiriitoja.

Pliniuksen »Historia Naturalis» käsittelee kaikkia hänen ajallaan
tunnettuja luonnontieteitä, näiden joukossa maantiedettäkin, jolle
on omistettu kuudetta kirjaa. Kreikkalaisten esikuvainsa tasalle hän
ei kohoo aineen käsittelyn, sen enempää kuin laajanäköisyydenkään
puolesta. Mutta hän rikastutti maantiedettä uudella puolella, jota
Kreikkalaiset eivät sanottavasti tunteneet. Pliniuksen käytettävinä
olivat nimittäin roomalaiset viralliset lähteet, ja niiden kautta hän
saattoi varsinkin asutusoloja valaista uusilta puolilta.

Mieltäkiinnittävin osa Pliniuksen maantieteestä on se, joka käsittelee
Aasiaa. Hän antaa Palestinasta kuvauksen, joka on huomattava senkin
vuoksi, että se on kirjotettu niin hiljattain sen jälkeen, kun
Vapahtaja eli.



Pliniuksen kuvaus Palestinasta.


»Jordan joki alkaa», hän kertoo, Palestinasta. »Paneaan lähteestä,
josta Caesareian kaupunki (Caesareia Paneas) on saanut erottavan
nimensä. Se on kaunis joki, joka mutkailee maan luonteen mukaan, ja se
on siunaus kaikille niille, jotka sen rannoilla asuvat. Vastahakoisesti
se näyttää matkaavan Asfalttimerta (Kuollutta merta) kohti, kamalan
näköiseen seutuun, johon se lopulta katoo, sekotettuaan vuolteensa
noihin turman vesiin. Siitä syystä se, heti maasyvänteen kohdatessaan,
purkautuu järveen, jota tavallisesti sanotaan Genesaran järveksi. Tämä
on kuuttatoista penikulmaa pitkä ja kuutta leveä, sen rannoilla on
joka puolella viehättäviä kaupunkeja, itäpuolella Julias ja Hippus,
etelässä Tarichaea, jolla nimellä toiset mainitsevat järveäkin, ja
lännessä Tiberias, joka kuumain lähteittensä vuoksi on terveyspaikka.»
Aito roomalaisena ylimyksenä Plinius kaikkialla kiinnittää huomionsa
vesiparantoloihin.

»Asfalttijärvi synnyttää ainoastaan maapihkaa, josta se on nimensäkin
saanut. Eläinten ruumiit uivat sen pinnalla, se pitää paikkansa häristä
ja kameleistakin. Siitä on syntynyt tuo juttu, ettei siihen järveen
mikään voi upota. Se on enemmän kuin sataa penikulmaa pitkä, leveys
on leveimmältä kohdalta seitsemänkymmentäviisi ja kapeimmalta kuusi
penikulmaa. Itäpuolella on paimentolaisten Arabia, etelässä Machaerus,
joka ennen aikaan oli Judaean lujin linnotus Jerusalemin jälkeen.
Silläkin puolella on kuuma lähde, jonka vedellä on parantava vaikutus,
ja sen nimikin, Kallirhoe eli kauniit vedet, julistaa vetten mainetta.»

»Länsirannalla, epäterveellisen rantakaistaleen takana, asuvat Essenit.
[Essenit olivat juutalainen munkkikunta, joka ensi kerran esiintyi
historiassa toisella vuosisadalla e.Kr., makkabealaisen Jonathanin
ajalla.] Tämä erakkokansa on ihmeellisin kaikista maailman kansoista,
sillä he eivät pidä ensinkään vaimoja, vaan ovat luopuneet kaikista
sukupuolinautinnoista, eivät omista rahaa, asuvat palmulehdoissa.
Joka päivä näitten pakolaisten luku lisääntyy, sillä niihin liittyy
runsaasti semmoisia ihmisiä, joita vastoinkäymiset, väsymys elämään,
pakottaa omaksumaan heidän tapansa. Sillä tavalla, ihmeellistä kyllä,
pysyy elossa kansa, jonka keskuudessa ei ketään synny, sillä se
lisääntyy ainoastaan muitten ihmisten väsymisestä elämään.»

Nämä ja muut tietonsa Palestinan oloista Plinius ehkä sai
Vespasianukselta ja Titukselta. Hän ylistää Palmyran omituisuutta, sen
viljavuutta ja lähteitten runsautta hietaerämaan keskellä, ikäänkuin
luonto olisi tahtonut sen muusta maailmasta erottaa, ja huomauttaa
kuinka se näin saattoi menestyksellä puolustaa itsenäisyyttään kahden
niin mahtavan valtakunnan rajoilla kuin Rooma ja Parthia olivat, vaikka
oli ainiaan tarjona vaara, että se sekaantuisi niitten riitoihin.
Palmyraa ei vielä Pliniuksen aikana oltu vallotettu.

Plinius mainitsee myös Mustasta merestä Kaspian meren kautta ja Oxuksen
laaksoa pitkin Intiaan kulkevan kauppatien, josta jo Strabonillakin
oli tietoja. Hän tiesi Margianan (Mervin) kaupunginkin, joka oli
hedelmällisessä keitaassa erämaan keskellä samoin kuin Palmyrakin, ja
tuotti hyviä viinejä.



Tigriin lähteet.


Vanhan ajan maantieteilijät kiinnittivät erikoista huomiota Tigriin
lähteihin, ja Pliniuskin koetti kerätä niistä kaikki saatavina olevat
tiedot. Nimensä, joka meedian kielellä merkitsi nuoli, Tigris oli
saanut nopeudestaan. Sen lähdejoki juoksi Aretissan järven kautta,
jonka pinnalla muka myös uivat kaikenlaiset raskaat esineet ja joka
huokui natronipilviä. Siinä oli vain yhdenlaisia kaloja, jotka
välttivät virtavettä, ja samoin Tigriin kalat eivät uineet järveen.
Virta selvään näkyi järvessäkin värinsä vuoksi; järven läpi virrattuaan
Tigris muka katosi rotkoon Tauro vuoreen, juoksi sen alitse ja tuli
näkyviin vasta toisella puolella Zoaranda nimisessä paikassa. Että
Zoarandan joki oli sama, joka järven rannalla katosi, kävi muka
selville siitä, että jokeen pudotetut esineet nousivat lähteestä esiin.
Joki muka sitten juoksi toisen Thospitis nimisen järven kautta ja sen
jälkeen jälleen katosi maanalaiseen rotkoon, tullen kaksikymmentäkaksi
penikulmaa siinä virrattuaan uudelleen näkyviin Nympheum nimisessä
paikassa.

Strabon kertoi Arsenen (Aretissan) järven sisältäneen potaskaa,
jota käytettiin vaatteitten puhdistamiseksi; mutta juotavaksi ei
vesi kelvannut. Thospitis epäilemättä oli nykyinen Van järvi, jota
Armenilaiset sanovat Dosp järveksi, koska se on Dospin maakunnassa.
Järvi on kakssonainen, ja siitä luultavasti johtui Pliniuksen
erehdys, että muka järviä oli kaksi. Järven itäpään nykyinen nimi
on Ardjish, joka vastannee Aretissa nimeä. Mutta Tigriin ja järven
välillä ei ainakaan nykyään ole huomattu minkäänlaista yhteyttä. Siinä
vanhat kirjailijat siis lienevät erehtyneet, joka olikin helposti
ymmärrettävää, kun Van järvestä ei lähde jokea ja Tigris virtaa läheltä
sen sivu. Kreikassa lisäksi on paljon semmoisia jokia, jotka virtaavat
vuorien läpi maanalaisten rotkojen kautta. Se nimi, jonka Plinius
antaa Araratista tulevalle joelle, Diglito, on kuitenkin Tigriin
vanha nimi; se on sama sana kuin Hid-dekel, jolla Tigristä mainitaan
Raamatussa Paratiisin kertomuksessa, ja Djileh, joka nimi yhä vielä on
Mesopotamiassa käytännössä.

Paikkansa pitää yhä vieläkin se, että tämän korkean vuorijärven vesi on
potaskapitoista; yhä vieläkin puhdistetaan vaatteita järven pinnalla
uivalla vaahdolla. Järven suolaisuudesta arvatenkin johtui taru, ettei
siihen mikään uponnut, mutta Van järven vesi ei ole sinnepäinkään
niin suolaista kuin Kuolleen meren. Kauan Uudelle ajalle saakka pysyi
voimassa käsitys, että yksi Paratiisin neljästä joesta juoksi tämän
järven läpi ja sen päästä maan alitse vuoriston toiselle puolelle.

Erään Dionysioksen kirjottama maantieteellinen runoelma sisältää
lyhyydestään huolimatta eräitä huomattavia kohtia. Se luultavasti
kirjotettiin keisari Domitianuksen aikana, koska siinä ylistellään
tämän keisarin sotaretkeä Afrikassa asuvia, Herodotoksellekin tuttuja
Nasamoneja vastaan, joka kansa Domitianuksen käskystä tuhottiin,
niin että hän saattoi senaatille ylpeillä »kieltäneensä Nasamoneja
enää olemassa olemasta». Tämän lyhyen maantiedon runomuoto viittaa
siihen, että se oli aiottu koulussa ulkoa luettavaksi. Siinä mainitaan
pohjoinen Jäämeri yhtenä maailman meristä. Dionysios ensimäiseksi
mainitsee Etelä-Venäjän kansain joukossa Alaanit ja Kaspian meren
seuduilla Hunnit, jotka myöhemmin tulivat niin tunnetuiksi.
Dionysioksen runoelma, joka oli kirjotettu sujuvalla heksametrillä,
tuli niin suosituksi, että siitä julkaistiin latinaksi kaksikin
käännöstä ja toista vielä Keskiajallakin luettiin kouluissa, vaikkei
se likimainkaan käsittänyt kaikkea omankaan aikansa maantuntemusta ja
sisälsi koko joukon erehdyksiä.



Marinos Tyyrolainen.


Ajanlaskumme toisella vuosisadalla eli kaksi oppinutta maantieteilijää,
jotka vihdoin saivat päätökseen Vanhan ajan maantiederakennuksen.
Toisesta, Marinos Tyyrolaisesta, tietomme ovat hyvin vaillinaiset,
sillä hänen kirjotuksensa ovat kaikki hävinneet. Emme hänestä muuta
tiedä, kuin mitä hänen jälkeläisensä Ptolemaios teoksessaan mainitsee.
Mutta Ptolemaios empimättä tunnustaa, että hänen oma suuri teoksensa
perustui Marinoksen työlle, jota hän vain koetti tarpeen mukaan
täydentää ja oikoa.

Marinoksen tarkotus oli maailmankartan parantaminen. Hipparkhoksen ja
Eratostheneen luoma kartta oli laskenut työlle pätevän perustuksen,
luonut kartan yleispiirteet, Marinos tahtoi oikoa ja tarkemmin
käsitellä kartan yksityiskohdat. Niinä kolmena vuosisatana, jotka
olivat Hipparklioksen ajoista kuluneet, oli karttunut paljon tietoja
paikkain ilmansuunnista ja etäisyyksistä toisiinsa verraten ja maat
ja meret voitiin sen vuoksi entistä tarkemmin sovittaa kohdalleen
Hipparkhoksen täydentämään asteverkkoon. Marinos tosin piirsi
karttaansa suoraviivaiset pituus- ja leveyspiirit, mutta hän tunnusti,
että semmoinen asteverkko maan pallonmuodon vuoksi oli puutteellinen.
Ptolemaioksen tehtäväksi jäi tämänkin puutteen korjaaminen.



Ptolemaioksen maantiedeteos.


Koko Vanhan ajan tiedon yhdisti Claudius Ptolemaios suureen
maantiedeteokseensa ja karttaansa. Ptolemaios olikin enemmän kokooja ja
järjestäjä kuin itsenäinen tutkija. Mutta kun tiede ei hänen jälkeensä
enää kehittynyt, vaan päin vastoin rappeutui, kun hänen teoksensa siis
tosiaan oli koko vanhan maantieteen loppusana, niin sai hän siitä
kuolemattoman maineen, jonka rinnalla aikaisemmat tutkijat ja heidän
suuret ansionsa unohtuivat. Ptolemaiosta pidettiin Uudelle ajalle
saakka maantieteen erehtymättömänä suurmiehenä.

Tämän mainion miehen elämänvaiheista tuskin tiedämme mitään. Luultavaa
on, että hän sekä eli että kirjotti Alexandriassa, jossa Egyptin
kreikkalaisten hallitsijain perustama kuulu tiedekoulu yhä kukoisti.
Maantiedeteoksensa hän arvion mukaan julkaisi v:n 150 vaiheilla j.Kr.

Ptolemaios oli aikansa etevin tähtitieteilijäkin, ja siitä syystä
hänen teoksensa matematinen osa onkin perusteellinen ja varsinkin
asteverkko kehitetty suuri askele eteenpäin. Ptolemaios piirsi
asteverkon entistä taajemmaksi ja keksi kohdistelman eli projektsion,
joka käyrine paralleleineen ja meridianeineen paremmin vastasi oikeita
laajuussuhteita.

Ptolemaios ei kuitenkaan osannut välttää erästä erehdystä, jolla
oli myöhemmin oleva löytöretkien historiassa kerrassaan mullistava
merkitys. Oppineeseen Posidoniokseen luottaen hän otaksui maapallon
ympärystän noin kuudetta osaa pienemmäksi kuin se todellisuudessa
on. Kun hän sen mukaan laadittuun asteverkkoon sovitti todelliset
välimatkat, niin ne luonnollisesti täyttivät asteverkosta paljon
enemmän ruutuja kuin olisi pitänyt. Kun hän toisin sanoen asetti liian
pitkät välimatkat ja sen mukaan liian laajat maansa liian pienelle
pallokartalle, niin täytti silloin tunnettu maailma siitä liian suuren
osan. Tästä taas seurasi, että hän arvosteli Aasian itäreunan ja
Europan länsireunan välimatkan maapallon taitse niin lyhyeksi, että
Tyyni meri olisi jäänyt pois. Tämä erehdys pysyi voimassa Uuden ajan
alkuun saakka, ja se se sai Columbuksen rohkeasti laskemaan valtameren
poikki siinä varmassa vakuutuksessa, että lännen kautta kulki lyhyin
tie Intiaan ja Kiinaan.

Ptolemaios sai siten tunnetun maailman pituudeksi Canarian saarilta
Kiinaan 180°, vaikka se todellisuudessa on vain 130°.

Karttaansa Ptolemaios liitti maantieteellisen selityksen, jossa
etupäässä käsitellään juuri matematista maantiedettä ja määritellään
palkkain asemat toisiinsa nähden. Teos on jaettu kahdeksaan kirjaan,
joista ensimäisessä selvitellään matematisen maantieteen perusteet ja
asteverkon piirtäminen, sekä pohditaan asutun maailman, »ekumenin»,
pituutta ja leveyttä. Kuusi seuraavaa kirjaa sisältää tauluja, joissa
nimitellään eri maitten karttoihin merkityt paikat ja ilmotetaan kunkin
paikan asema asteverkossa, longitudi ja latitudi, annetaan selityksiä
maitten rajoista ja muitakin tietoja, jotka olivat tarpeen kartan
ymmärtämiselle. Nämä taulut olivat erittäin käytännölliset, niitten
avulla oppija saattoi itsekin piirtää kartan. Kahdeksannessa kirjassa
Ptolemaios tekee kartastaan kaikenlaisia yleisiä johtopäätöksiä päivän
pituudesta ja muista ilmiöistä eri leveyksillä.

On vaikea sanoa, onko se Ptolemaioksen oma kartta, joka on
jälkimaailmalle säilynyt. Ne kartat, joita on hänen maantiedeteoksensa
säilyneissä käsikirjotuksissa, mainitaan Agathodaimon nimisen
Alexandrian miehen piirtämiksi. Mutta kun mainitusta henkilöstä ei
tiedetä sen enempää, niin on mahdoton sanoa, oliko hän Ptolemaioksen
aikalainen, ja piirsikö hän kartat tämän oppineen johdolla, vai
piirrettiinkö ne vuosisatoja myöhemmin tekstin johdolla. Tämä kysymys
ei kuitenkaan ole aivan tärkeä, koska Ptolemaioksen kartta on helppo
uudelleen piirtää hänen paikanmääräystensä mukaan. Skolastikot Uuden
ajan alussa tämän työn suorittivatkin.

Jos tarkastamme Ptolemaioksen maailmankarttaa, niin huomaamme hänen
korjanneen monta edeltäjäinsä virhettä. Afrikan etelärantaa hän ei enää
piirtänyt kääntymään länteen päin Kap Guardafuista, niinkuin Strabon,
ja Kaspian meren, jota Aleksanteri Suuren ajoista saakka oli pidetty
pohjoisen meren lahtena, hän piirsi sisämereksi, joksi sen jo Herodotos
otaksui. Mutta paljon suuria erehdyksiä siihen vielä jäi. Palus Maeotis
(Asovan meri) on kuvattu niin laajaksi pohjoista kohti, että se melkein
ulottuu Itämeren etelärannalle. Intiasta Ptolemaios ei tuntenut niitä
löytöjä, jotka mainitaan» »Erythrean meren ympäripurjehduksessa», vaan
merkitsi eteläisimmäksi tunnetuksi paikaksi Barygazan. Taprobanen
(Ceylonin) hän piirsi neljäätoista kertaa suuremmaksi, kuin se todella
on. Suurin kaikista oli se erehdys, joka johtui tunnetun maailman
länsi-itä pituuden liiottelemisesta. Itä-Aasian ulkopuolella Ptolemaios
ei luullut merta olevan, koska päätteli sen ulottuvan niin paljon
kauemmaksi itään päin, kuin oli ennen otaksuttu. Mutta Kultaisesta
Khersonnesosta (Malakan niemestä) hänellä oli tieto, vieläpä suuresta
merenpoukamastakin, joka oli sen takana ja joka luultavasti vastasi
Siamin lahtea. Hän oli kuullut maineita, että Aasian ranta siitä
eteenpäin kääntyikin etelää kohti, eikä pohjoista kohti, niinkuin
oli ennen otaksuttu. Siitä Ptolemaios sai aihetta piirtää Intian
meren itärannan suljetuksi ja vielä kaartaa saman rannan meren
eteläpuolitsekin Afrikaan saakka. Intian merestä siten tuli samanlainen
sisämeri, jommoiseksi tiedettiin Välimeri, ainoa kauttaaltaan tunnettu
meri. Jo Hipparkhos oli arvellut samaa, mutta hänen luulonsa oli
myöhemmin aiheettomana hylätty.

Pohjois-Europassa Ptolemaios ensi kerran piirsi Brittein saarien kartan
osapuilleen, Tanskan niemimaan ja Itämeren etelärannan niinikään,
mutta Skandinaviasta hänellä oli se käsitys, että se oli vain pieni
saari — joka käsitys vielä myöhemminkin pysyi voimassa. Itä-Europassa
Ptolemaios ensi kerran mainitsee Karpattien vuoriston, joka oli tullut
Roomalaisten tietoon Trajanuksen vallottaessa Dakian. Ja ensi kerran
mainitaan nyt Rha nimellä Volga, ja ilmotetaan sen purkavan vetensä
Kaspian mereen. Aasiassa Ptolemaios ensi kerran mainitsee ne vuoristot,
jotka lännessä rajottavat Tarimin erämaata ja Mongoliaa, piirtäen ne
Imaosta (Himalajasta) pohjoiseen kulkevaksi haaraksi, joka on molempien
Skyytiain rajana. Ptolemaios nimittää tätä haaraakin Imaoksi. Hän
niinikään mainitsee sen ikivanhan kauppatien, joka kulkee Aasian
poikki, Kuenlun vuoriston pohjoispuolitse Soraan (Kiinaan). Muuan
makedonialainen kauppias oli asiamiestensä kautta hankkinut tietoja
näiden matkain etäisyyksistä. Samaa tietä nykyiset Kiinalaiset vanhain
perimätietojansa mukaan saapuivat lännestä Kiinaan, sitä matkusti
niinikään Keskiajan kuuluisin matkustaja Marco Polo.

Ptolemaioksen kertomus Afrikasta on uusimman tutkimuksen valossa
erinomaisen mieltäkiinnittävä, sillä hän näyttää saaneen Niilin
lähteistä tosioloihin perustuvia tietoja. Ptolemaios nimittäin
mainitsee Niilin päähaaran lähtevän kahdesta järvestä, jotka olivat
kaukana etelässä, ja näitten järvien taas saavan vetensä korkeilta
lumipeitteisiltä vuorilta, lumen niillä sulaessa. Vuoria hän nimittää
»Kuun vuoriksi», ja tämä nimitys on sittemmin tuottanut paljon
päänvaivaa kaikille matkustajille aina viime aikoihin saakka.

Kun tiedot Afrikan sisäosista alkoivat karttua, niin aljettiin yhä
enemmän luulla, että Ptolemaioksen mainitsemat seikat perustuivat vain
kuvitelmiin. Vasta viime aikoina ovat mielipiteet jälleen muuttuneet.
Mahdollista on, ettei tieto näistä lähdevesistä ja vuorista saapunut
Egyptiin Niiliä pitkin, vaan Afrikan itärannalta Sansibarista, jossa
oli Rhapta niminen kauppapaikka. Siellä luultavasti tunnettiin sekä
Ukerewe ja Albert Njansa järvet, että Kilimandjaro ja Kenia vuoret,
ehkäpä Stanleyn löytämä Ruvenzorikin. Unjamwesi maa, joka on Ukerewen
eteläpuolella, merkitsee neekerikielessä »Kuumaata». Siitä ehkä
Ptolemaios sai »Kuuvuorien» nimen. Luoteis-Afrikaan hän piirsi Libyan
sisäosiin Nigir nimisen joen; se ei kuitenkaan näytä tarkottaneen
nykyistä Nigeriä, vaan ehkä niitä Atlaasta laskevia vuorijokia, jotka
vuoriston eteläpuolella katoovat erämaihin.

Ptolemaioksen ajoista alkaa maantieteen, samoin kuin Kreikkalaisten
viljelemäin muidenkin tieteiden rappeutuminen. Ptolemaioksen teoksetkin
joutuivat hukkaan, niin että ne Keskiajalla vasta Arabien kautta
ja arabilaisina käännöksinä tulivat Länsimailla tunnetuiksi. Vasta
Keskiajan viimeisinä vuosisatoina ne alkoivat uudelleen vaikuttaa
tutkimukseen ja — erehdyksiensä kautta kehottivat Columbusta löytämään
uuden maailman.

       *       *       *       *       *

Jos lopuksi luomme yleissilmäyksen Vanhan ajan maantietoon, niin
muistamme ensinnäkin, ettei vanhimpiin tunnettujen kultuurikansain,
Egyptiläisten ja Babylonialaisten näköpiiri ulottunut paljoakaan
laajemmalle Niilin ja Kaksoisvirtain jokilaaksoja.

Foinikit olivat ensimäinen kansa, joka näki maailmaa laajemmaltakin.
He tutustuivat ensimäisinä kaikkiin Välimeren maihin, ylläpitivät
liikkeitä idänkin vesillä, mutta kauppaetujansa turvatakseen he pitivät
tietonsa omana salaisuutenaan, eivätkä ne tulleet maantieteen hyväksi
kuin välillisesti. Vasta Kreikkalaiset saattoivat maantuntemuksen
kirjallisuuden kautta yhteiseksi omaisuudeksi.

Kreikkalaisten vanhimmat tiedot maista ja kansoista tapasimme
Homeroksen runoissa. Laajan siirtolaisuuden kautta kahdeksannella
ja seitsemännellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua tulivat
Egean meren ja Mustan meren seudut heille tunnetuiksi, lännessä
Etelä-Italian, Sisilian ja Gallian rannikot. Persialaissotien kautta
he entistä paremmin tutustuivat Itämaihin. Kaikkein suurimman ja
vaikutuksiltaan tuntuvimman laajennuksen sai vanhan ajan maantuntemus
neljännellä vuosisadalla e.Kr., jolloin Aleksanteri Suuri johti
voitokkaat armeijansa koillisessa aina aina Baktriaan, idässä Intiaan
saakka. Näköpiirin laajennusta seurasi pysyvä kultuurinkin leveneminen,
kreikkalainen sivistys juurtui Itämaihin moneksi ajaksi ja sai siellä
vallitsevan aseman. Karthagolaisen Hannon matka Luoteis-Afrikan
rannikolle ja Pytheaan matka kohti hyistä Thulea olivat löytöretkinä
merkillisiä, edistivät maantiedettä, mutta aikansa elämälle ne jäivät
merkityksettömiksi.

Rooma astui näyttämölle. Roomalaiset sotilaat avasivat Armenian ja
Kolkhiin, Pohjois-Afrika, Iberian niemimaa, Gallia ja Britannia
vallotettiin ja liitettiin sivistysmaihin, Germanian kansoihin
tutustuttiin sotain, Alppimaihin myös suurenmoisten tierakennusten
kautta. Etäisistä pohjoismaista ja Kiinasta saakka saapuivat ensimäiset
tiedot silloisen kultuurin polttopisteeseen.

Rinnan maitten laajenevan tuntemisen kanssa kehittyi tietojen
järjestäminen ja aatteellinen käsitteleminen. Kreikkalaiset
filosofit koettivat keksiä selityksiä luonnonilmiöille ja niitten
johdolla laatia järjestelmiä maailmanrakennuksen selittämiseksi.
Toisiin, kuten vuorovesi-ilmiöön, keksittiin oikeat syyt, toiset
kuitenkin luonnontieteitten alkeellisuuden vuoksi olivat tuomitut
pysymään vielä monia vuosisatoja selittämättä. Vähitellen huomattiin
välttämättömäksi luopua vanhasta homerisesta maailmankäsityksestä,
vaikka se Kreikkalaisille olikin niin rakas, ja tultiin siihen
oikeaan johtopäätökseen, että maan täytyy olla pallon muotoinen.
Tähtitieteilijät, jotka olivat keksineet keinoja paikkain määräämiseksi
tai vaalia, siirsivät sieltä määräämiskeinonsa maan pinnalle ja
miettivät ensimäiset asteverkot. Keksittiin aurinkokello, jonka avulla
voitiin määritellä paikkain maantieteellinen pohjois-eteläasema, ja
ryhdyttiin ensimäisiin kokeihin karttain piirtämiseksi. Eratosthenes
mittasi havaintojen nojalla maapallon ympärystänkin ja arvioi siihen
aikaan tunnetun asutun maailman laajuuden. Strabon kirjotti laajan,
monipuolisen maantietoteoksensa. Ptolemaios vihdoin Vanhan ajan
lopulla keksi entistä oikeamman asteverkon ja määräsi tarkemmin
lukuisien paikkain asemat, sekä kokosi karttaansa ja siihen liittyvään
selitykseen kaikki ne tiedot, mitä Vanha aika oli eri tahoilta saanut.



KESKIAIKA.


Tuskin historia tuntee toista niin valtavaa kultuurin sortumista
kuin se, joka kansainvaelluksien kautta tapahtui. Roomalainen
maailmanvaltakunta, jonka voimme sanoa perustuneen meriyhteyksille,
joutui joka taholla vallotuksien ja anastuksien alaiseksi sen
kautta, että laajat, raakalaisten hallussa olevat takamaat anastivat
sivistyneet merenrannikot.

Germanilaiset heimot olivat kansainvaelluksien alkaessa melkoisesti
edistyneet siitä, kun ne ensiksi joutuivat Roomalaisten kanssa
tekemisiin, ja olivat laajalti tutustuneet Rooman valtakunnan eri
osiin, palveltuaan loppuaikoina suurin joukoin palkkasotureina Rooman
legiooneissa. Epäilemättä oli niiden mieslukukin Vanhan ajan viimeisinä
vuosisatoina melkoisesti lisääntynyt, koska ne saattoivat tulvallaan
peittää koko Länsi-Rooman ja perustaa uusia germanilaisia valtakuntia
sen kaikkiin osiin.

Germanit valtasivat Gallian, Espanjan, Afrikan, Italian ja osia
Balkanin niemimaastakin, vihdoin kauimpana pohjoisessa olevan
Britanniankin. He anastivat näitten maitten varsinaisilta asukkailta
kolmannen osan maasta ja asettuivat heidän keskuuteensa asumaan
ylimyskuntana, joka oli alamaisiaan raaemmalla sivistyskannalla.
Uusien germanilaisvaltakuntien rajat tosin alkuaikoina alituiseen
vaihtelivat, mutta vähitellen ne kuitenkin alkoivat vakautua
luonnollisiin maantieteellisiin puitteihin, ja Keskiajan kuluessa
nykyiset kansalliset valtakunnat ja uudet kansat vähitellen kehittyivät
vallottajain ja maanasukkaitten yhteen sulaessa. Ainoastaan Italiassa
ja Afrikassa olivat germanien valtakunnat lyhytikäiset; näissä
maissa Itä-Rooman sotapäälliköt kumosivat heidän perustamansa uudet
valtiolliset olot. Mutta seurauksena siitä oli, että Afrika kokonaan
menetettiin Arabeille ja Italia vuosituhanneksi jäi hajanaiseksi,
pohjoisien naapurien riitamaaksi.

Kansainvaelluksia seuraavina »pimeinä aikoina» kuohui nuoria raakoja
voimia kaikkialla ja niitten siveellinen hillitseminen ja ohjaaminen
joutui niinikään nuoren voiman, kristillisen kirkon tehtäväksi. Ne
vallottajat, jotka olivat asettuneet latinalaisiin ja keltiläisiin
maihin, olivat jo osasta tullessaan kristittyjä, ja toiset nopeaan
omistivat sen uskonnon, joka oli maanasukkaitten kesken jo Vanhan ajan
lopulla vakaantunut koko Rooman valtakunnassa. Germanien kantamaihinkin
kristinusko vähitellen levisi, vaikka pohjoisosiin ja metsäisiin
vuorimaihin tosin hitaasti. Vasta Kaarlo Suuren aikana kaadettiin
Pohjois-Saksan Saksilaisten pyhät tammet, kirkkoja rakennettiin, munkit
perustivat erakkoloitaan ja luostareitaan yhä kauemmaksi sydänmaihin.

Nuo pimeät vuosisadat olivat ainaisten sotien, vainojen, hävityksen
ja sorron aikoja, mutta kesken melskeitä alkoi kuitenkin uusi kehitys
vähitellen päästä ladulleen, sillä germanilaiset vallottajat eivät
vain hävittäneet, he myös osasivat rakentaa, päästyään sivistyksessä
alulle, ja siellä missä he kansallisuutensa kadottivatkin, vuodattivat
he kuitenkin entisiin kansoihin uusia voimia.

Valtiolliseen elämään oli tullut runsaasti aivan uusia aineksia.
Vuosisatoja kului, ennenkun olot jälleen vakautuivat ja kirkko alkoi
saada kaikissa Keski-Europankin maissa vahvat juuret, läänitys- ja
ritarilaitos haahmoutua, ja siten muodostua ne molemmat mahdit,
jotka olivat Keskiajan varsinainen tunnuspiirre ja hallitsivat sen
elämää. Tämä kehitys sitoi Länsi-Europan voimia siihen määrään,
ettei sen huomio kääntynyt ulospäin muuta kuin silloin, milloin joku
ulkonainen vallottaja pakottamalla pakotti yhteistoimiin kotiliesien
pelastamiseksi.

Itä-Rooma tosin valtakuntana säilyi, olipa jotenkin kauan verraten
mahtavakin, mutta ei sekään voinut estää hävityksen aaltoja kerta
toisensa jälkeen vyörymästä maittensa yli. Suurimman osan alueistaan
se tosin säilytti, mutta ne olivat joutuneet perinpohjaisen hävityksen
alaisiksi ja osasta saaneet aivan uusia asukkaita Balkanin niemimaasta,
jonka vanhat illyrialais-thraakialaiset kansat jo olivat enimmäkseen
kreikkalaistuneet, oli tullut melkein slaavilainen maa. Yksin
Peloponnesokin, vanhan Spartan maa, oli siihen määrään slaavilaistunut,
että sitä Keskiajan alkupuolella sanottiin »Slaviniaksi». Vaikeimmissa
vuorimaissa vain olivat vanhat kansat pitäneet puoliaan ja sieltä ne
myöhemmin taas valtasivat takaisin aluettaan. Kirkon ja kultuurinsa
turvissa Kreikkalaiset saattoivat sen verran sulattaa itseensä uusia
kansanaineksia, että ainakin Kreikka taas kreikkalaistui.

Vähitellen Itä-Rooma kuitenkin menetti maan toisensa jälkeen
valtiollisestakin yhteydestään. Balkanin niemimaalla slaavilaiset
kansat erosivat itsenäisiksi valtakunniksi, sen pohjois-osissa
mellasti toinen paimentolaiskansa toisensa jälkeen, hävittäen sekä
lyhytikäiset valtiot että niiden asukkaat. Aasian puolella Arabit,
Turkkilaiset ja Mongoolit anastivat maan toisensa jälkeen ja suureksi
osaksi surmasivat niiden asukkaat, niin että siellä sekä kansalliset
että valtiolliset olot muodostuivat kokonaan uudelle pohjalle. Ja
lisäksi uusi uskonto, Muhammedin perustama ja hänestä nimensä saanut,
tulella ja miekalla hävitti kristinuskonkin melkein sukupuuttoon
niistä maista, joissa se oli syntynyt ja joista se oli lähtenyt
maailmaa vallottamaan siveellisillä voimillaan. Lopulta ei Byzantionin
keisarikunnalle kuulunut juuri muuta kuin sen oma lähin ympäristö,
mutta pääkaupunkinsa muurien suojassa se säilyi melkein Uuden ajan
alkuun saakka, kunnes Turkkilaiset saivat senkin valtaansa ja Hagia
Sofia, Justinianuksen kuulu kirkko, Itämaiden kristikunnan ylpeys,
muutettiin muhamedilaiseksi moskeaksi.

Perinpohjaiset olivat siis ne mullistukset, joitten alaiseksi
sivistynyt maailma Keskiajan kuluessa joutui. Uusia valtakuntia
muodostui, nuoria kansoja tuli näyttämölle, sulautumisen kautta syntyi
semmoisia kansoja ja kieliä, joita ei ollut ennen olemassakaan,
ja kirkkojen määräävän vallan kautta muuttuivat sivistysolot sekä
Itämailla että Länsimailla aivan toisiksi, kuin ne olivat olleet Vanhan
ajan lopulla valtaan päässeen tieteellisen valistuksen vaikutuksesta.

Uskonnolla oli sekä Itämailla että Länsimailla kautta Keskiajan
ratkaiseva vaikutusvalta tieteelliseen elämään, myöskin maantieteeseen.
Kristityissä maissa kirkollinen ja maallinen mahti olivat toisistaan
erotetut ja alkuaikoinaan keskenään ristiriidassakin, kunnes kirkko sai
määräävän vallan, ja sen vuoksi tieteellinen elämä Länsimailla joutui
rappiolle, kun kirkko oli sitä kohtaan vihamielinen. Muhamedilaisissa
maissa oli asianlaita toinen. Kalifit yhdistivät käsiinsä sekä
maallisen että hengellisen vallan ja maallisella vallalla oli sen
vuoksi vapaammat kädet edistää tieteellistäkin valistusta. Kun islamin
vallotusaikain suvaitsemattomuus oli jonkun verran asettunut, niin
alkoi tiede valistuneitten hallitsijain suosimana erinomaisesti
elpyä. Klassillisten tutkijain teokset kaivettiin esiin kätköistään,
se mikä niitä oli säilynyt, niitä käännettiin arabian kielelle ja
niitten pohjalla aljettiin työtä jatkaa. Arabit olivat sen vuoksi
ennen ristiretkiä paljon edellä Länsimaista varsinkin tähtitieteen ja
maantieteen aloilla ja heiltä saadun yllykkeen kautta nämä tieteet
uudelleen elpyivät Länsimaillakin. Vasta Turkkilaisten aikana
valistuselämä Itämailla joutui täydelliseen rappioon.

Länsimainen kirkko oli tieteellistä tutkimusta kohtaan suvaitsematon.
Viisastuneena niistä ankarista opinriidoista, jotka alkuaikoina olivat
raadelleet kristittyä kirkkoa, se oli koonnut voimansa niin kiinteihin
muotoihin kuin mahdollista, eikä suvainnut mitään poikkeusta Raamatun
kirjaimesta eikä kirkkoisien opista. Se oli kirkolle tarpeen, jotta se
saattoi paremmin ylläpitää järjestystä pimeiden vuosisatain kuohuvassa
elämässä. Kirkko ylläpiti ankaraa »isällistä kuria ja tukahutti
säälimättä kaikki semmoiset opetukset, jotka uhkasivat käydä sen
rauhalle vaarallisiksi. Ainoastaan vanhan kirjallisuuden säilyttäjänä
se palveli vastaista tietopuolista valistusta. Kristinuskon perustavat
kirjat ja sen alkuaikain dogmatiset teokset olivat kirjotetut vanhoilla
klassillisilla kielillä ja näiden viljeleminen oli sen vuoksi jokaisen
kirkonmiehen ensimäinen velvollisuus. Luostarien vahvojen seinien
turvissa, munkkien uutteran jäljennystyön varassa säilyi suuri osa
kreikkalaisten ja roomalaisten oppineitten ja kirjailijain teoksista,
kunnes niistä ruvettiin muutakin hyötyä hakemaan ja kunnes keksittiin
kirjapaino, joka runsaan monistuksen kautta pysyväisestä turvasi ne
häviöltä.

Maantiede ja maailmanoppi muodostettiin siis Keskiajan alussa kirkon
näköalojen mukaisiksi, s.o. palattiin niihin alkuperäisiin käsityksiin,
jotka Juutalaisilla oli ollut Vanhan testamentin syntymäaikoina.
Kovin verkalleen siitä jälleen edistyttiin. Lähes vuosituhannen
luultiin maata litteäksi kiekoksi, jonka keskellä Jerusalem oli. Vasta
ristiretkien jälkeen aljettiin vapautua näistä jäykistä kehyksistä.
Vasta silloin alkoi Ptolemaioksen maantiede kantaa hedelmiä. Se
mullisti käsitykset maan muodosta ja johti siihen ajatukseen, että maan
ympäri ehkä oli mahdollinen purjehtia.

Mutta vaikka Keskiajan maantiede olikin palannut yhtä lapselliselle
kannalle, kuin se oli ollut ennen Kreikkalaisia, vaikka se piirsi
kartoilleen kaikenlaisia ihmeitä ja kummituksia semmoisille aloille,
joista tietoja puuttui, niin ei Keskiaika kuitenkaan ollut tulokseton
maantieteenkään kannalta katsoen. Se keräsi aineksia, vaikk’ei osannut
niitä käsitellä. Näköpiiri sen kuluessa levisi suuresti joka suunnalle.

Etu-Aasiassa tosin aluksi palattiin melkein samalle kannalle, jolla
sen tunteminen oli ennen Aleksanteri Suuren vallotuksia. Etu-Aasian
kukoistava hellenistinen sivistys tuhottiin ja hävitetyn kultuurin
raunioille perustetut muhamedilaiset valtakunnat asettuivat Länsimaita
kohtaan niin leppymättömälle sotakannalle, että Lännen pääsö niihin
melkein kokonaan suljettiin. Sitä myöten tiedot niistä ehtyivät.
Sama oli Afrikan laita, jossa olot kävivät sitäkin vaikeammiksi,
kun Välimeren pitkällä etelärannikolla merirosvous pääsi valtaan ja
lopetti kaiken rauhallisen yhteyden näiden maiden kanssa, jotka Vanhan
ajan lopulla olivat Rooman valtakunnan edistyneimpiä ja parhaiten
järjestettyjä. Mutta vaikka Länsimaiden tieto Itämaista ehtyikin, niin
Arabien kautta niiden tuntemus suuresti laajeni. Ristiretkien kautta
Länsimaatkin pääsivät osallisiksi Arabien näköpiirin laajennuksesta.
Ristiretkien kautta saadut vaikutukset olivat suurena syynä loistavaan
renessansiaikaan, jonka kuluessa aljettiin jälleen entistä uutterammin
tutkia klassillista kirjallisuutta ja tiedettä. Europan kauppakin
niitten kautta suuresti vilkastui. Italian kaupungit, jotka vaikeissa
oloissa olivat ylläpitäneet kauppaa Itämaiden kanssa, saivat siellä
entistä varmemman jalansijan, jopa Mustanmeren rannikolla saakka, jossa
ne asettuivat jo aikoja ennen hävitettyjen kreikkalaisten siirtokuntain
tiloille. Pohjoista ja itää kohti tehdyt ristiretket saattoivat muun
maailman yhteyteen Itämeren itäpuolella ja pohjoispuolella olevat
maat, Suomen niitten mukana. Jonkun vuosisadan aikaisemmin olivat
Skandinavian kansat heittäneet rosvoretkensä, suostuneet kasteeseen ja
ruvenneet kristikunnan perheenjäseniksi. Byzantilainen keisarikunta
oli välittänyt kristinuskoa ja sivistyksen alkeitten vientiä Venäjän
sisäosiin.

Ne suuret, vaikkei pysyväiset, järkytykset, joitten alaisiksi Europan
olot vielä Keskiajalla joutuivat, johtuivat suureksi osaksi eräästä
niin sanoaksemme maantieteellisestä heikkoudesta sen rakenteessa.
Keski-Aasiasta pistää Mustanmeren pohjoispuolitse, pitkin Tonavan
laaksoa, yhtämittainen aroalue syvälle Europan sisäosiin saakka.
Nämä arot ovat vanhastaan olleet sotaisien paimentolaiskansain
temmellysaloina. Arojen paimentolaiselämä on itsessään sivistykselle
vihamielistä, sen elinehtona kun on muuttelevainen elämä ja
ainainen taistelu sekä luontoa että ihmisiä vastaan. Aroilta sen
vuoksi saapuikin yhä uusia kansanaaltoja, jotka kiilan tavoin
tunkeutuivat Europan sisäosiin saakka ja usean kerran uhkasivat
kokonaan tuhota maanosamme aikoina, jolloin sen olot olivat ylen
hajanaiset, puolustuskunto huono. Monen monta kansaa saapui sitä
tietä vallottaen ja hävittäen Europpaan, indo-europpalaisten jälkeen
turkkilais-tatarilaisia ja suomalaisia kansoja. Indo-europpalaiset
olivat vakautuneet mikä mihinkin pysyväisiksi asujamiksi, jotkut
suomensukuiset ja turkkilaisetkin kansat seurasivat Keskiajalla
esimerkkiä, mutta varsinaiset Mongoolit pysyivät aroille uskollisina
ja hallitsivat niitä ja niitten ympäristöjä kautta vuosisatain, kunnes
Europan valtiot kehittyivät niin pitkälle, että saattoivat tehdä tästä
hirmuvallasta lopun.

Länsimaat elivät koko Keskiajan tämän ainaisen vaaran alaisina
ja niillä oli siten montakin kertaa tilaisuus tutustua arojen
paimentolaisiin ja oppia lähemmin tuntemaan heidän elämänlaatuaan.
Kun heitä ei voitu asevoimalla torjua, niin koetettiin muita keinoja.
Heitä koetettiin kääntää kristinuskoon ja paavien toimesta lähetettiin
sitä varten lähettiläitä tatarilaisten suurkaanin hoviin. Näitten
lähetystöjen matkat ovat merkillisimpiä varsinaisia matkoja, mitä
siihen saakka oli tapahtunut. Niitten kautta laajeni maantuntemus
pitkin aroja kauas Aasian sydänosiin saakka. Samaa tietä sitten
venezialaiset Polo veljekset kulkivat koko Aasian poikki Kiinaan, jonka
ihmeteltävistä kehittyneistä oloista he toivat Länsimaille ensimäiset
luotettavat tiedot. Heitä ennen oli siellä tosin käynyt nestoriolaisia
lähetyssaarnaajoita, mutta tämän kirkon harjottama lähetystoimi
ei sanottavassa määrin tullut Länsimailla tunnetuksi, eikä niiden
maantietoa rikastuttanut.

Vaikka Itämaat vihamielisten valtiollisten ja uskonnollisten mahtien
vaikutuksesta suljettiinkin kristikunnalta, niin tuli sieltä kuitenkin
edelleenkin kauppatavaroita Intiasta saakka, vaikka ne matkalla
välikäsien kautta kulkiessaan suuressa määrin kallistuivat. Vapaan
meriyhteyden aikaan saaminen Intian kanssa kävi yhä tärkeämmäksi, kuta
enemmän välillä olevat muhamedilaiset valtiot harjottivat kauppasortoa,
ja sen toteuttaminen vihdoin sai aikaan ne suuret merimatkat, jotka
avarsivat Europpalaisille koko maan piirin, tekivät kaikki meret heidän
töikseen ja niitten varressa olevat maat heille alamaisiksi. Tietä
Intiaan haettiin ensin Afrikan ympäri, sitten Lännen meren poikki.
Edellisen tehtävän suorittivat Portugalilaiset. Jälkimäisen, paljon
rohkeamman ja suuripiirteisemmän suunnitelman esitti ja toteutti
Espanjan palvelukseen siirtynyt genovalainen Columbus, joka ei tosin
itse ennättänyt Intiaan saakka, mutta sen sijaan löysi Lännen merestä
Uuden maailman, tarujen kadotetun Atlantiin.

Kokonaan ei meidän kuitenkaan tule halveksia Keskiajan oppineitakaan
maantieteellisiä saavutuksia. Uskonto tosin sitoi ajatuksen, mutta
käytännöllisen maantutkimuksen alalla suoritettiin erittäin tärkeä
lyö, kun merenkulkuohjeitten mukaan laadittiin Välimeren rantamaista
kartat, joiden tarkkuus ja luotettavuus on omiaan hämmästyttämään. Ne
jättivät kauas taakseen Ptolemaioksen kartan, vaikka tämä perustuikin
yleispätöisemmälle tähtitieteelliselle paikanmääräykselle.



PIMEIDEN AIKAIN MATKOJA JA YHTEYKSIÄ.



Pyhiinvaeltajia.


Ne matkakertomukset, joita on Keskiajan »pimeiltä ajoilta» säilynyt,
ovat enimmäkseen pyhiinvaeltajien selontekoja käynneistään
Palestiinassa ja Idän pyhillä paikoilla.

Elämä jatkui Välimeren itäosissa yhtäjaksoisemmin kuin Länsimailla,
niin kauan kun Byzantilainen keisarikunta kykeni maitaan koossa
pitämään ja vihollisia päältään torjumaan. Kuudennella vuosisadalla
Byzantilainen valtakunta melkoisesti vaurastuikin entisestään
taitavain hallitsijain johdolla. Keisari Justinianukscn aikana elpyi
kauppa Itämaitten kanssa melkoisesti. Abessinian kristittyjen kanssa
ylläpidettiin vilkasta yhteyttä ja »roomalaiset» kauppiaat tunkeutuivat
päiväntasaajalle saakka yhdessä abessinialaisten kanssa, hakemaan
kultaa, smaragdeja ja maustimia. Matkustaminen oli silloin Itämailla
vielä vapaata, joskaan ei aina turvallista, ja varsinkin Palestinassa
kävi ahkerasti pyhiinvaeltajia kaikista nuoren kristikunnan maista.
Kuta enemmän tämä pyhiinvaellus kehittyi, sitä enemmän lisääntyi
niitten raamatullisten merkkipaikkain luku, joita siellä oli
nähtävänä, ja niihin liittyi monenlaisia ihmetaruja, jotka näyttävät
välittömästi versoneen uskon perustamisen ensi aikoina tapahtuneista
ihmeistä. Kuudennen vuosisadan ensimäiseltä neljännekseltä on
säilynyt eräs lyhyt selonteko, jossa muun muassa kerrotaan pyhästä
ristinpuusta valmistetusta keihäästä, joka yöllä loisti niinkuin
aurinko keskipäivällä, sarvesta, jolla David ja Salomo voideltiin,
ambrasormuksesta, jota Salomo sinettinään käytti. Siinä vielä mainitaan
nähtävyyksien joukossa multa, josta Aatami oli luotu, keihäs ja sieni,
kuppi, josta Vapahtaja söi viimeisen illallisen, kivi, jolla Tapani
kivitettiin, ruoska, jolla Vapahtaja ruoskittiin ja joka oli hopeiseen
patsaaseen talletettu.



Theodosios.


Eräs Theodosios niminen kirkonmies julkaisi samaan aikaan kertomuksen
Pyhästä maasta, arvatenkin pyhiinvaeltajain opastamiseksi. Se
käsittää laajemmaltakin itämaisen kristikunnan maita. Se osottaa,
että pyhiinvaelluspaikkain luku lisääntymistään lisääntyi. Vähitellen
löytyi uskon kotiseuduilta kaikki, johon vain tavalla tai toisella
liittyi joku raamatullinen muisto. Muun muassa tämä pyhiinvaeltaja
kertoo Jordanin takana olevasta Liviada nimisestä paikasta, samasta,
jossa Mooses löi sauvallaan kalliota ja jossa hän sitten kuoli. Siellä
oli lämpöisiä lähteitä, joissa Mooses oli kylpenyt ja jotka vielä
sinä päivänä paransivat pitaalitautia. Sodomin lakeudella oli Lotin
emäntää esittävä suolapatsas, joka kasvoi ja hupeni sen mukaan, kun
kuukin kasvoi ja väheni. Öljyvuorella voitiin nähdä eräässä paikassa
kalliossa Vapahtajan hartiain painalmus, joka oli kiveen kuvautunut
kuin pehmeään vahaan. Vielä merkillisempiä olivat ne pienet kukkulat,
joita oli Jordanin suupuolessa, samat kukkulat, jotka Herran astuessa
jokeen kastettavaksi »riemuiten astelivat hänen edellään», kuten David
ennusti. »Vuoret hyppivät kuin oinaat ja pienet mäet kuin karitsaiset.»
Ja vielä sinä päivänä ne pyhiinvaeltajan mielestä näyttivät siltä,
»kuin olisivat juuri aikoneet hypätä».



Antoninus.


Samoihin aikoihin saapui Syyriaan paljon ihmisiä eri maista näkemään
pylväspyhimystä, Simon Stylitestä. V. 553 tapahtui koko Foinikian
rannikolla ja sisämaassa kauhea maanjäristys. Antoninus niminen
pyhiinvaeltaja kävi Pyhässä maassa kymmenkunta vuotta myöhemmin ja
antaa kaikista Idän pyhistä paikoista tavallista täydellisemmän
selonteon. Hänen matkansa olikin viimeinen huomattavampi
pyhiinvaelluskertomus ennen muhammedilaisteri tuloa. Hän matkusti
Italiasta maata pitkin Konstantinopoliin, vaikka pohjoiset tiet
epäilemättä olivat hyvin vaaralliset Langobardien, Avarien ja Gepidien
rosvoretkien vuoksi. Foinikian kaupungeissa, varsinkin Beiruthissa,
hän kaikkialla näki mainitun maanjäristyksen tuhoja, joita ei oltu
vielä voitu korjata. Komeassa Beiruthissa oli maanjäristys muun muassa
hävittänyt »koulun» ja »yliopiston» ja kolmekymmentätuhatta ihmistä
oli saanut surmansa. Sidonissa Antoninus kertoo tavanneensa kehnoimmat
kaikista ihmisistä. Sareptassa hän näki Eliaan pyhäinjäännöksiä,
Tyyrosta hän moitti kovin syntiseksi ja niin ylelliseksi, että
sitä oli mahdoton sanoin kertoakaan. Siellä käytiin silkissä ja
kaikenlaisissa kalleissa vaatteissa, mutta mitä muuta voikaan odottaa
kaupungilta, joka oli Venuksen palvelukselle pyhitetty. Ptolemais eli
Acre sitä vastoin oli siivo kaupunki, jossa oli hyviä luostareita.
Nazaretissa näytettiin sitä kirjaa, josta Jesus oli oppinut lukemaan,
ja penkkiä, jolla hän oli istunut yhdessä muitten koululasten kanssa
ja jota ainoastaan kristitty saattoi liikuttaa. Neitsyt Maarian
talossa olivat Vapahtajan vaatteet säilyneet, ja ne tekivät monta
ihmettä. Ja niin suuri oli paikan tenho, että viha, jota Juutalaiset
tunsivat kaikkia kristittyjä kohtaan, siellä muuttui rakkaudeksi, ja
Nazaretin vaimot olivat kaikkia muita kauniimmat, koska he väittivät
polveutuvansa Pyhästä Maariasta. Mutta sitä kiukkuisempia olivat
Sebasten juutalaiset. »Kautta avoimen maan ja Samarialaisten kylissä
ja kaupungeissa juutalaiset seurasivat meitä, polttaen jalkamme
jäljet oljilla. Ja niin suuresti he kristittyjä vihaavat, että tuskin
vastaavat kristittyjen kysymykseen. Eivät edes rahaa he ota kädestänne,
viskaamatta sitä ensin veteen likoomaan. Ja varokaa, ettette siinä
maassa sylje, jos tahdotte heitä välttää.» Mutta mahdoton on luetella
kaikkia niitä pyhiä muistopaikkoja ja ihmeitä, joita placentialainen
pyhiinvaeltaja näki. Hän kävi Egyptissäkin, jossa Israelin lapset
olivat olleet orjuudessa, ja näki muun muassa Suezin kannaksella
Klysman kaupungissa Intiasta tulleita laivoja, täynnään Intian
kauppatavaroita.

Valtiolliset tapaukset sitten sulkivat pyhiinvaeltajilta tiet, tai
ainakin tekivät heidän matkansa entistä paljon vaarallisemmiksi ja
vaikeammiksi. V. 615 j.Kr. Persian hallitsija Khosroes vallotti
Jerusalemin ja persialaiset tulenpalvelijat silloin hävittivät
suurimman osan niistä kauneista rakennuksista, joita Itä-Rooman
kristityt keisarit olivat Pyhään kaupunkiin rakentaneet. Oikea
risti vietiin kauas Tigriin taa. V. 627 keisari Heraclius vallotti
Jerusalemin takaisin, mutta ainoastaan kymmenen vuotta sen enää oli
suotu olla kristityn Itä-Rooman vallassa. V. 637 patriarkka Sofronius
avasi Jerusalemin portit kalifi Omarille, ja muhamedilaisten hallussa
Jerusalem sitten pysyi aina ristiretkiin saakka.

Seitsemännen vuosisadan lopulla, pahimpain sota-aikain päätyttyä, alkoi
Jerusalemiin saapua pyhiinvaeltajia niitten germanilaistenkin kansojen
keskuudesta, jotka olivat Länsi-Rooman provinsseihin asettuneet ja
vähitellen ennättäneet sivistyä ja vakaantua kristillisyydessä.
Tunnetuimmat näistä pyhiinvaeltajista olivat Englannista ja Ranskasta.
Ensimäinen, josta on tietoja, oli Arculf.



Arculf.


Arculfin saapuessa Pyhään maahan v:n 680 vaiheilla olivat olot siellä
perin pohjin muuttuneet. Muhamedin uskolaiset olivat anastaneet kaikki
raamatulliset maat, pyhiinvaeltajat eivät enää kulkeneet viranomaisten
suojeluksessa, vaan vieraan vihamielisen uskon tunnustajat hallitsivat
niissä maissa, joissa kristinuskon kaikki juuret olivat. Koko
Pohjois-Afrika oli joutunut sen valtoihin, Itä-Rooman rajat olivat
taantuneet Vähään Aasiaan Tauro vuoriston rinteille, ja milloin
tahansa oli pelättävä, että muhamedilaiset vallottajat ne murtaisivat
ja etenisivät aina Bosporon rannoille. Italiaan heidän pelättiin
hyökkäävän meren poikki Tunisiasta, Espanjaan Gibraltarin salmen poikki
Mauretaniasta. Espanjan he saivatkin moneksi vuosisadaksi valtaansa
ja siitä tuli yksi maurilaisen sivistyksen päämaita. Länsi-Europan
valloista ainoastaan Frankkien perustama valtakunta osotti siksi suurta
sisällistä vahvuutta, että se kykeni antamaan tukea laajemmaltakin.

Niin olivat olot muuttuneet, kun ranskalainen piispa Arculf teki
pyhiinvaellusmatkansa Pyhälle maalle. Hänen kertomuksensa olisi ehkä
jäänyt unohduksiin, ellei myrsky olisi paluumatkalla ajanut laivaa
mukanaan aina Britannian pohjoisille rannoille, jossa Hebridien
saarilla oli Iona niminen kuulu luostari. Tämän luostarin johtaja
kirjotti muistoon Arculfin matkakertomuksen ja lyhennetty ote siitä
säilyi Bedan kirjottamassa Englannin kirkkohistoriassa.

Arculfin tullessa Jerusalemiin seisoi Salomon temppelin tilalla jo
Sarasenien rakentama moskea. Pyhiinvaeltajia siellä kävi edelleenkin,
mutta ne olivat nyt muhamedilaisia, koska varhaisemmat kalifit
kehottivat moslemilaisia käymään Jerusalemissa pyhiinvaelluksella.
Syyskuun puolivälissä vietettiin suuret markkinat, joihin saapui
suunnattomasti kansaa kamelineen, hevosineen ja aasineen. Markkinoita
aina seurasivat rankat sateet, jotka sitten puhdistivat kadut, ja
Arculf piti sitä Jumalan ihmeenä. Arculf kiittää Jerusalemia hyvin
rakennetuksi ja tekee tarkkaan selkoa sen pyhistä paikoista. Hän
piirusti niitten pohjakaavat vahatauluille, ja näitten pohjakaavain
vuoksi matkakertomus on arvokkaimpia lähteitä Jerusalemin vanhain
kristillisten rakennusten tuntemiseen. Arculf niinikään ensimäisenä
mainitsee keskellä Jerusalemia olleen pylvään, joka muka samalla
oli koko maailmankin keskusta, koska psalmissa sanotaan: »Mutta
Jumala on vanhastaan meidän kuninkaamme, joka meidät vapahtaa maan
keskellä». Kautta Keskiajan Jerusalem sen vuoksi piirrettiin kaikkien
maailmankarttojen keskustaksi.

Jerusalemista Arculf matkusti Jordanille ja Galileaan, käyden muun
muassa Genezaretin järven rannoilla, joilla kasvoi metsiä — nykyisin
ne ovat aivan puutonta erämaanluontoista seutua. Taborin vuorella
hän näki suuren luostarin ja kolme kirkkoa. Damaskon kautta kiertäen
Arculf matkusti edelleen Tyyrokseen meren rannalle ja sieltä laivalla
Egyptiin. Aleksandrian kauppa kukoisti silloin yhä vielä mitä
vilkkaimmillaan ja majakassa sytytettiin joka ilta tuli merenkulkijoita
opastamaan. Muhamedilainen valta ei siis vielä ollut saattanut
Aleksandriaa rappiolle, eikä se ollut kristityille matkustajoillekaan
niin vihamielinen kuin myöhemmin, koska Arculf näyttää saaneen jotenkin
vapaasti liikkua kaikkialla, jota vastoin myöhemmät pyhiinvaeltajat
joutuivat ainaisten rettelöitten alaisiksi. Niilin suistamossa oli
hänen käydessään vielä vilisemällä krokotileja, joitten raatelevaisuus
häntä kammotti.

Mutta kaikkia Itämaitten ja Länsimaittenkin kaupunkeja komeampi oli
Konstantinopoli, johon Arculf sitten ohjasi matkansa. Hän palasi kotia
Rooman kautta, kulkien Liparin saarien ohi, joista Volkano purki
päivällä savua ja yöllä tulta niin suurella jyryllä, että vastapäätä
oleva Sisilian ranta tärisi.



Willibald.


Seuraava pyhiinvaeltaja, jonka käynnistä on säilynyt kertomus, oli
ylhäissukuinen englantilainen munkki Willibald, jonka isä lienee ollut
joku maan silloisista pikkukuninkaista. Hänen matkansa päämäärä oli
aluksi vain Rooma, mutta tie sinnekin oli vaarallinen. Maailman asiat
olivat vielä huonommalla kannalla kuin Arculfin aikoina. Kristikunta
oli heikompi, islam voimakkaampi. Sarasenit olivat toiselta puolen
edenneet Bosporolle, toiselta puolen Espanjan kautta Garonne virralle
Etelä-Ranskaan. Koko Välimeri oli täynnään muhamedilaisia merirosvoja.
Kristikunnan asema näytti tosiaan vaaran alaiselta, kun samaan aikaan
pakanalliset paimentolaisheimot pitkin aroja etenivät aina Tonavan
ja Rheinin laaksoon saakka. Itä-Rooman pelastivat Isaurilaiset
keisarit, jotka hallitsivat sitä voimallisesti ja torjuivat pahimman
vaaran. Länsimaat alkoivat saada jonkun verran suojaa vahvistuvalta
frankkilaiselta valtakunnalta, jota Kaarlo Martel jälkeläisineen
järjesteli voimallisella kädellä.

Onnellisesti nuori englantilainen munkki isänsä ja veljensä kanssa
pääsi Alppien poikki, joitten solat rosvojen vuoksi olivat vaaralliset.
Niitä pitivät pyydyspaikkoinaan varsinkin Lombardian langobardilaiset
ruhtinaat. Matkalla kuoli Willibaldin isä, mutta siitä huolimatta
poika jatkoi matkaansa. Rooman piispa oli vielä Ravennan eksarkin
ylivallan alainen, mutta Itä-Rooman vastustuksesta huolimatta hän alkoi
vähitellen saada yhä enemmän valtaa ja muuttua siksi mahdiksi, jonka
käskyjä Italiassa etupäässä toteltiin — milloin siellä ketään toteltiin.

Roomassa Willibald päätti ulottaa matkansa Pyhälle maalle saakka.
V. 722 lähdettiin laivalla matkaan Syyriaan ja purjehdittiin
ensinnä Moreaan, jota silloin sanottiin Slaviniaksi, koska sen
olivat anastaneet Bulgaarit, autettuaan ensin Leo Isaurilaisen
Konstantinopolin valtaistuimelle. Sieltä matka piti Khiokseen,
Samokseen ja Efesokseen, jossa käytiin katsomassa varsinkin »seitsemän
unikeon luolaa». Puutetta ja vilua kärsien jatkoivat pyhiinvaeltajat
sieltä matkaa pitkin rannikkoa Lykiaan ja purjehtivat Kypron kautta
Syyriaan. Täällä heidät vangittiin muka vakoojina, mutta erään
espanjalaisen uskonluopion toimesta kalifi laski heidät vapaaksi,
kuultuaan heidän tulleen »siitä maasta, joka on etäimpänä lännessä,
jonka takana ei ole muuta kuin valtameri». Kalifin luvalla he sitten
saivat matkustaa Pyhässä maassa niihin paikkoihin, jotka vielä olivat
kristityille avoinna. Jerusalemissa oli Arculfin käynnin jälkeen
keksitty useita uusia paikkoja, jotka liittyivät Vapahtajan ja
pyhien miesten elämään. Mutta Taborin vuorella oli enää vain yksi
kirkko, kaksi olivat arvatenkin Sarasenit hävittäneet. Pyhä maa ja
sen lähimaat vaellettiin moneen kertaan ristiin rastiin ja vasta v.
726 Willibald näyttää lähteneen paluumatkalle. Paluumatkalla oli
hänelle käydä huonosti. Hän oli ostanut Jerusalemissa kallisarvoista
balsamia viedäkseen sitä salaa maasta pois. Sitä varten hän otti
ruo’on, joka oli ontto ja pohjalla varustettu, täytti sen petrolilla,
pisti sen kalebassipulloon, jossa balsami oli, ja leikkasi kalebassin
suun ja ruovon poikki aivan tasan, niin että sitä mitä ruo'ossa
oli, näytti koko kalebassikin sisältävän. Acren tullipaikassa ei
petosta huomattukaan, mutta Tyyroksessa kansa otti pyhiinvaeltajat
kiinni ja sitoi heidät ja alkoi etsiä, eivätkö he vieneet maasta
kiellettyä tavaraa. Jos olisi jotain löydetty, »niin meistä olisi
tehty marttyyrejä». Mutta kun etsijät avasivat kalebassin, niin pullon
sisusta haisi vain petrolille, eivätkä he balsamia löytäneetkään.
Sen vuoksi he antoivat heidän mennä. Tyyroksesta matkustettiin
Konstantinopoliin, jossa viivyttiin kaksi vuotta. Paluumatkalla
poikettiin Sisiliaan ja nähtiin Liparin saarien suitsuva tulivuori.
Siihen oli Arculfin jälkeen liittynyt tarukin, sillä itse paavi
Gregorius Suuri oli sanonut Itä-Goottien kuninkaan Theoderikin siellä
kituvan tulisessa pätsissä, jonka vuoksi Volkanoa oli ruvettu yleiseen
sanomaan »Theoderikin helvetiksi».

Willibaldin matkakertomus säilyi erään nunnan muistoon kirjottamana.
Pyhiinvaeltaja itse matkalta palattuaan kutsua noudattaen lähti
pakanallisten Germanien maahan auttamaan setäänsä Bonifaciusta
käännytystyössä. Hän kuoli siellä Eichstättin piispana.

Pian sen jälkeen kun Willibald oli palannut matkaltaan, tapahtui
Länsimaitten elämässä käänne, joka pysyvästi vaikutti seuraavien
vuosisatain oloihin. Kaarlo Martel voitti v. 732 Sarasenit
Länsi-Ranskassa Toursin tappelussa ja seisautti siten Espanjasta käsin
uhkaavan muhamedilaisvaaran. Ennenkun muhamedin uskon levittäjät
ennättivät hyökkäyksensä uudistaa, oli Pyreneitten pohjoispuolelle
syntynyt valtakunta, joka kaikiksi ajoiksi pysäytti heidän etenemisensä
ja pian uhkasi riistää heiltä Espanjankin. Frankkien kuningas Pipin oli
vallottanut Lombardian ja Kaarlo Suuri vahvisti valtaansa Italiassa
siihen määrään, että hän v. 800 saattoi Tiberin rannalla kruunauttaa
itsensä Rooman keisariksi. Länsimaat olivat sen kautta saaneet
uuden keskusmahdin, jolla oli Rooman yhä vielä mieliä hallitsevan
valtioaatteen yhdistävä laillistus. Sarasenit ajettiin Pyreneitten
niemimaalla Ebron taa, idästä tavan takaa hyökkäävät paimentolaiskansat
voitettiin monessa verisessä taistelussa ja Tonavan laakso aina
Unkaria myöten pakotettiin tottelemaan uuden Rooman keisarin käskyjä.
Pohjoisessa pakanallisten Saksilaistenkin täytyi vihdoin kaataa pyhät
puunsa ja tunnustaa Kaarlo Suuren ylivalta. Byzantilainen keisarikunta
oli tähän uuteen valtakuntaan verraten heikko. Sen valta Balkanin
niemellä ja Vähässä Aasiassa oli supistumistaan supistunut, Välimerellä
se oli kokonaan mennyttä.

Karolingien ajalla tapahtuneista pyhiinvaelluksista on säilynyt tietoja
ainakin kolmesta. Muuan Fidelis niminen munkki kävi kahdeksannen
vuosisadan keskivaiheilla Palestinassa, poiketen matkalla Egyptiin,
jossa pyramideja hänelle näytettiin »Joosepin vilja-aittoina». Hän
kulki laivalla Hadrianuksen korjauttaman kanavaa Niilistä Punaiseen
mereen. Amru nimisen kalifin sanotaan avauttaneen kanava uudelleen,
voidakseen paremmin hallita Egyptiä. Mutta vuosikymmen myöhemmin se
jälleen tukittiin, kun aljettiin pelätä, että päin vastoin kapinan
tehneet Arabialaiset voisivat sitä myöten hyökätä Egyptin kimppuun.



Bernard.


Enemmän kuin sata vuotta myöhemmin, v. 868, lähti eräs Bernard niminen
bretagnelainen, kaikesta päättäen ylhäinen mies ja ehkä Frankkien
kuninkaan salainen asiamieskin, Pyhälle maalle. Hänen matkastaan on
mieltäkiinnittävin osa menomatka, koska se osottaa Sarasenien silloista
valtaa. Lähtö nimittäin tapahtui sarasenilaiselta alueelta, sillä
muhamedilaiset olivat jo vallottaneet suuren osan. Etelä-Italiasta,
Sisilian, Sardinian ja Korsihan ja Etelä-Ranskassakin saaneet
jalansijaa. Näihin menestyksiin oli syynä Kaarlo Suuren valtakunnan
jakaminen ja heikontuminen hänen kuoltuaan. Sarasenit olivat jo kaksi
kertaa laskeneet itse Tiberinkin suuhun ja uhanneet Roomaa, jonka paavi
sen jälkeen oli linnottanut. Laivaan Bernard astui Tarentossa, saatuaan
sarasenilaiselta maaherralta passin. Tarenton satamasta lähti juuri
yhdeksän laivaa, jotka veivät Aleksandriaan 9000 kristittyä orjaa. Niin
surkeiksi olivat olot Länsimailla muodostuneet. Mutta ennenkun hän
pääsi Aleksandriassa maihin, hänen täytyi maksaa suuret juomarahat,
satoja markkoja, ja samoin edelleenkin, missä hän vain Egyptissä
matkusti. Muuta vahinkoa ei hänelle kuitenkaan tapahtunut. Hänkin kävi
katsomassa »Joosepin viljamakasineja» — pyramideja — ja kulki sitten
Ala-Egyptistä erämaan kautta Palestinaan, tavaten pitkin matkaa, ja
varsinkin Egyptissä, kristittyjä, jotka suurimmalla vierasvaraisuudella
häntä kohtelivat.

Jerusalemissa Bernard sai asunnon majatalossa, joka Kaarlo Suuren
toimesta oli sinne rakennettu. Tämä voimallinen ja ylevä hallitsija
oli nimittäin saanut yhtä valistuneen kalifin Harun-al-Rashidin kanssa
aikaan sopimuksen, joka takasi pyhiinvaeltajille paremman kohtelun
Pyhässä maassa. Kalifi oli muun muassa lähettänyt Kaarlo Suurelle Pyhän
haudan ja Jerusalemin avaimet ja Kaarlo Suuri oli tämän johdosta voinut
rakennuttaa Jerusalemiin majatalon kaikkia latinalaisia pyhiinvaeltajia
varten ja varustaa majatalonsa kirjastolla. Meritse palasi Bernard
sitten Italiaan, josta hän valitellen mainitsee, että turvallisuus
siellä oli paljon huonompi kuin voimakkaasti hallituissa Itämaissa.
Roomaa tuskin saattoi rosvojen vuoksi lähestyä muuta kuin suuressa
asestetussa seurassa. Sarasenien pelosta oli »ikuisen kaupungin»
avaimet joka ilta tuotava paaville itselleen, niinkuin huolellisessa
talossa perheenisälle. Mutta paavien valta vähitellen vahvistui, ja
tarmokkaasti he ylläpitivät järjestystä, niin pitkältä kuin heidän
sananvaltansa ulottui.

Samaan aikaan kun Bernard, kävi Pyhällä maalla pyhiinvaeltajana
myös Frotmund niminen bretagnelainen, joka oli tehnyt veririkoksen
ja sen vuoksi tuomittu erinomaiseen katumukseen. Avojaloin, tuhkaa
päälaellaan, katumuksentekijän karkeaan pukuun puettuna, käsissään
ja jaloissaan raskaat kahleet, hän v. 870 lähti pyhiinvaellukselle,
josta ei ollut tulla koskaan loppua. Hänen tuli kulkea toisesta
pyhästä paikasta toiseen, kunnes Jumala antaisi hänen syntinsä
anteeksi ja hän sen kautta saisi heittää pois kahleensa ja katujan
vaatteet. Frotmund kulki ensin Syyriaan ja oleskeli sitten jonkun
aikaa Jerusalemissa. Egyptissä hän eli Theben munkkien parissa, sen
jälkeen hänet tavattiin rukoilemassa Cyprianuksen haudalla Karthagossa.
Sieltä hän palasi Roomaan ja koetti saada paavi Benedictus III:lta
anteeksi annon, mutta tämä tuomitsi hänet jatkamaan katumuksen tekoa.
Frotmund lähti uudelleen vaeltamaan, kävi Jerusalemissa, Galilean
Kaanaassa, Punaisella merellä, Sinain vuorella, vieläpä Armeniassakin
sillä paikalla, johon Noan arkki oli pysähtynyt, kärsien matkalla
sanomattomia tuskia, milloin nääntymäisillään puutteesta, milloin
uskottomien ruoskimana, milloin itse kiduttaen itseään melkein
hengettömäksi. Vaelluksensa neljäntenä vuotena hän vihdoin Pyhän
Marcellinuksen haudalla Redonin luostarissa Länsi-Ranskassa pääsi
synneistään ja kahleistaan.



Kauppa Keskiajan alkupuoliskolla.


Itämaitten kauppatiet olivat »pimeinä aikoina» jotenkin samat kuin
Vanhan ajan lopulla. Joitakuita uusiakin tuli kuitenkin lisäksi.
Vaikeissa oloissa käytiin kauppaa. Erämaassa rosvoheimot hyökkäsivät
karavanien kimppuun, jokiloilla kauppiaitten veneitä upposi,
vuorisolissa heitä paleltui, kaupunkien likaisissa markkinasuojissa
he saattoivat sairastua ja kuolla tauteihin. Kauppa tuskin nautti
mitään järjestettyä suojaa, ennenkun Italian kauppatasavallat pääsivät
vahvistumaan ja itse saattoivat kauppansa turvata.

Rooman vallan aikana useimmat kauppatiet kulkivat idästä länteen,
Intiasta Espanjaan saakka. Verraten vähäarvoisia olivat reitit
pohjoisesta etelään, kuten meripihkakauppa Itämereltä ja kullan,
norsunluun ja orjain kauppa Sansibarin rannikolta. Eräs maanpäällinen
kauppatie kulki Konstantinopolista Trapetsuntiin, sieltä maan
poikki Kaspian merelle ja edelleen Oxus joen laaksoa Bokharaan ja
Samarkandiin, jossa se jakautui kahtia, toinen haara kulkien Kiinaan,
toinen poiketen etelää kohti Intiaan. Syyriasta kuljettiin maan
poikki Eufratin rannalle ja laskeuduttiin tätä jokea pitkin Persian
lahdelle, josta kauppiaat rantoja seuraillen purjehtivat Intiaan.
Yksi valtareitti kulki Eufratilta Persiaan ja edelleen Oxus joelle.
Tonavan suulta kulki eräs kauppatie Mustanmeren pohjoispuolitse Krimin
siirtokuntiin, ja siihen yhtyivät pohjoisesta Venäjän jokia pitkin
tulevat turkisreitit.

Kuudennella vuosisadalla tehtiin Konstantinopolissa yritys saada aikaan
uusi kauppareitti silkin kotimaahan, Kiinaan, koska Persialaiset
koettivat ylenmäärin hyötyä siitä, että silkinkaupan täytyi kulkea
heidän maansa kautta. Samoin koetettiin turvata liike Arabian kautta
Intiaan liiton kautta kristityn Abessinian kanssa.



Zemarkhos.


Yrityksestä kiertää pohjoisen kautta Persia tiedetään seuraavaa: V.
568 saapui Justinianuksen seuraajan hoviin turkkilainen lähetystö,
»viljelemään Roomalaisten ystävyyttä ja siirtämään heille silkin
kaupan». Ehdotukseen mielihyvällä suostuttiin ja jo samana vuonna
lähetettiin Zemarkhos niminen ylhäinen hallintovirkamies Kertshin
ja Astrakhanin kautta Samarkandiin, Dizabul nimisen turkkilaisen
ruhtinaan hoviin. Sogdianan rajalla pakanallisten turkkilaisten
oppaat juhlallisilla menoilla puhdistivat lähetystön kristillisyyden
saastasta. Zemarkhoksen täytyi kävellä tulen läpi ja tavaratkin
olivat puhdistettavat siten, että niitten päällä soitettiin kelloja
ja päristettiin rumpuja, toisten juostessa niitten ympäri, käsissään
palavia räiskyviä savustelehtiä, raivoten kuin hullut ja huitoen
käsillään, ikäänkuin he olisivat mananneet pois pahoja henkiä.
Dizabulin lähetystö löysi Issyk Kulin läheisyydestä, jossa hänen
leirinsä oli. Hän istui teltassaan kultaisella valtaistuimella,
kalliitten silkkiverhojen keskellä. Toista hänen valtaistuimistaan
kannatti neljä kultaista riikinkukkoa — tuo valtaistuin siis oli
alkumuoto sille kuululle riikinkukko-valtaistuimelle, joka Intiaa
hallitsevilla Moguleilla myöhemmin oli. Turkkilaisen hallitsijan
kulta- ja hopea-astiat, kukalliset silkkivaatteet, hänen ja hänen
hovinsa ylenmääräinen juoppous ihmetyttivät kovasti lähettiläitä.
Paluumatka tapahtui vielä pohjoisempaa tietä, Aral järven ohi, Uralin
poikki, pitkin Volgan laaksoa Kaspian merelle ja Kaukason poikki.
Toistakymmentä vuotta, niinkauan kun liittoa Turkkilaisten kanssa
kesti, tätä tietä sitten karavanit kulkivat, mutta jo seitsemännellä
vuosisadalla tuli vanha kauppatie Persian kautta jälleen yleiseksi.

Justinianuksen ajalla tuotiin Europpaan ensimäiset silkkimadot, ja
siitä pitäen aljettiin Välimeren rantamaissa itsessäänkin valmistaa
tätä haluttua tavaraa. Muutamat Intiasta tulleet persialaiset munkit,
kuultuaan keisarin olevan silkin vuoksi huolissaan, tulivat hänelle
kertomaan, ettei silkki kasvanut puussa, niinkuin vanhat kirjailijat
olivat luulleet, vaan että sitä kehräsi erään perhosen toukka, ja että
tämän perhosen munia voitaisiin tuoda länsimaillekin. Justinianuksen
kehotuksesta he sitten matkustivat takaisin Khotaniin, taikka ehkäpä
aina Kiinaan saakka, ja toivat ontoissa sauvoissaan silkkiäismadon
toukkia, jotka matkalla olivat munista kehittyneet ja joita he olivat
ruokkineet silkkiäispuun lehdillä. Uuden teollisuuden kehitystä
kuitenkin alussa vaikeutti se seikka, että silkinviljelystä pidettiin
hallituksen yksinoikeutena.

Näiden aikain huomattavin matkustaja oli Kosmas niminen kreikkalainen,
joka sitten esiintyi, tieteellisenäkin maantieteilijänä, munkiksi
ruvettuaan. Kosmas kirjotti seikkaperäisen kuvauksen aikansa kaupasta
Intiaan ja Itä-Afrikaan.



Sopater.


Ennenkun kerromme Kosimasta, on meidän mainittava Sopater niminen
roomalais-kreikkalainen kauppias, jonka matkoista Kosmas on säilyttänyt
tietoja. Sopater teki säännöllisiä kauppamatkoja Punaiselta mereltä
Ceyloniin, jota Kreikkalaiset sanoivat Taprobaneksi, maanasukkaat taas
Sieledivaksi. Tätä kauppaa näytään käydyn ainakin siitä pitäen, kun
Roomalaiset tekivät tuttavuutta Ceylonin kanssa ja saaresta lähetettiin
Roomaan lähetystökin. Ceylon oli tärkeä kauppapaikka, sillä siellä
kohtasivat toisensa lännen merenkulkijat ja idän kauppiaat, joita
tuli aina Kiinasta saakka. Sopaterin kerran ollessa maan kuninkaan
puheilla oli muuan persialainen kauppias tahtonut saattaa hänet
häpeään väittämällä, että Persian kuningas oli mahtavampi kuin Rooman
hallitsija. »Näytä kuninkaas», oli Sopater jonkun aikaa vaiettuaan
sanonut. »Teillä on kädessänne molempien hallitsijain kuvat», hän
lausui ceylonilaiselle ruhtinaalle, »verratkaa niitä.» Itäroomalainen
kultabysantti pantiin persialaisen hopeadirhamin rinnalle ja edellinen
luonnollisesti helposti voitti. Sopater oli Ceyloniin tullut
abessinialaisessa laivassa.



Kosmas Indikopleustes.


Kosmas itse oli epäilemättä laajalti matkustanut sekä Intiassa että
Afrikan puolella; siitä hän sai mainenimensä »Indikopleustes», Intian
purjehtija.

Hän antaa tietoja kristityistä seurakunnista, joita jo oli Ceylonissa
ja Malabarin rannalla saakka Etu-Intiassa. Mutta Taka-Intiankin
maantieteellisestä asemasta hänellä oli oikeampi käsitys kuin
Ptolemaioksella. Ceylonista hän kertoi, että sillä oli keskellinen
asema Intian, Persian, Etioppian ja Tsinistan (ehkä Etelä-Kiinan)
välillä, niin että sinne saapui laivoja kaikista näistä maista. Mutta
samalla hänelle oli selvää, että maatie oli Kiinaan paljon oikoisempi
ja sen ajan laivaliikkeeseen nähden varmempikin. Ceylonin ja Tsinistan
välisestä maasta Kosmas ei sano mitään muuta tietävänsä, kuin että
siitä saatiin mausteneilikoita, eikä hän näy sillä taholla käyneen
Ceylonia kauempana. Afrikan itärannalta hän sanoo tuodun savusteita
ja tämäkin kauppa tapahtui meritse. Tuotteita vietiin sekä Abessinian
satamakaupunkiin Aduleen, joka oli lähellä nykyistä Mashonaa, ja
Etelä-Arabiaan, että Persiaan ja Intiaan. Mutta sitä paitsi saatiin
Afrikan itärannalta paljon kultaa, jota hakemaan Axumin kuningas — Axum
oli Abessinian pääkaupungin nimi — joka vuosi lähetti kauppiaita.

Nämä taas tekivät kauppansa tavalla, joka suuresti muistuttaa sitä
»mykkää kauppaa», jota Herodotos kertoi käydyn Marokon rannikolla ja
joka oli yleinen Länsi-Saharassa ja Sudanissa vielä tuhannen vuotta
myöhemminkin. Kultakaravaniin Kosmas sanoo tavallisesti kuuluneen
noin viisisataa kauppiasta. He veivät mukanaan suuren joukon karjaa,
suolaa ja rautaa. Tultuaan kultamaan rajalle he leiriytyivät ja
rakensivat okaisen aidan. Sitten karja teurastettiin ja leikeltiin
kappaleiksi, kappaleet kiinnitettiin oka-aitaan riippumaan ja suola
ja rauta asetettiin sen juurelle. Kun tämä oli tapahtunut, niin
peräydyttiin jonkun matkan päähän. Sitten saapuivat maanasukkaat,
tuoden kultanokareita. Jokainen asetti mielestään kohtuullisen hinnan
sen lihan, suolan ja raudan ääreen, jonka hän halusi ostaa, jonka
jälkeen he poistuivat. Sitten palasivat kauppiaat ja tarkastivat,
oliko tarjottu hinta riittävä. Jos he tyytyivät, niin he jättivät
lihan, suolan ja raudan, mutta ottivat kullan pois. Ellei taas hinta
ollut riittävä, niin he jättivät sekä kullan että tavaran paikoilleen
ja peräytyivät uudelleen. Mustat silloin saapuivat toisen kerran
katsomaan. Joko he sitten lisäsivät enemmän kultaa, taikka ottivat
ennenkin panemansa pois, jos heistä kauppa ei näyttänyt edulliselta, ja
lähtivät sitten matkoihinsa. »Ja siten he kokonaan välttivät kielien ja
tulkkien hankaluuden», huudahtaa Kosmas tämän kerrottuaan. Karavanit
tavallisesti jäivät seutuun viideksi päiväksi. Suurimmat vaarat
uhkasivat paluumatkalla, jolloin rosvot kävivät niiden kimppuun. Sen
vuoksi oli joka mies asestettu. Koko matkaan kului kuusi kuukautta,
koska karja liikkui hitaasti; paluumatkalla taas oli nopeus ainoa
turva. Ja se maa oli niin etäällä, kertoo Kosmas, että Niilin lähteet
olivat sen läheisyydessä. Ja talvella kauppiaita usein pysäyttivät
tulvat. »Mutta se, mikä on talvi tuolla rannalla, se on meillä kesä.»

Luullaan tämän maan tarkottavan jotain seutua Somali-niemimaalla, mutta
viimeisestä lauseesta päättäen kultamaan täytyi olla niin kaukana
päiväntasaajan eteläpuolella, että eteläisen pallonpuoliskon vuodenajat
jo olivat ilmeiset.

Abessinian Adulessa Kosmas kertoo nähneensä marmorisen valtaistuimen,
johon oli kaiverrettu kirjotuksia Ptolemaios Euergeteen ja erään
axumilaisen kuninkaan urhotöistä. Elämänsä lopulla tämä laajalti
maailmaa kulkenut kauppias rupesi munkiksi ja kirjotti Siinain
luostarissa teoksen, jossa hän koetti kumota kreikkalaisten oppineitten
maantieteen ja saattaa maantieteen Raamatun opin kanssa sopusointuun.

Länsi-Europan kauppa kärsi kansainvaelluksien kautta vielä paljon
suurempia vaurioita kuin Itämaitten. Useimmissa maissa oli kauppa
melkein kokonaan tyrehtynyt. Ja paljon enemmän tuli kauppiaita ja
kauppatavaroita idästä länteen, kuin päinvastaiseen suuntaan kulki.
Ranskan satamakaupungeissa oli syyrialaisia kauppiassiirtokuntia,
Gazan viinit, Egyptin papyro löysivät vielä kuudennella vuosisadalla
Marseilleen. Tämä kaupunki, Kreikkalaisten vanha Massilla, oli
Länsimailla tärkein kauppasatama. Venezian laguneissa elävät
merenkulkijat alkoivat kuitenkin jo saada mainetta, mutta heidän
varhaisimmista matkoistaan emme mitään varmaa tiedä. Länsimailla
ei ollut muuta antaa Itämaitten tavarain hinnaksi kuin rahaa ja
turkiksia. Kauppa vilkastui vasta sitten, kun Itämaiden olot Arabien
vallotuksien jälkeen olivat uudelleen asettuneet ja Italian kaupungit
alkaneet voimistua ja saada käsiinsä Alppien pohjoispuolelle menevän
kaupan. Byzantilainen valtakunta, kumma kyllä, osotti kauttaaltaan
huonoa huolta kaupasta, rajottaen sitä kaikenlaisilla rasituksilla
ja kielloilla. Se epäilemättä olikin yksi tärkeä syy siihen, että
italialaiset kaupungit pääsivät vaurastumaan.

Tämä tapahtui seitsemännellä ja sitä seuraavilla vuosisadoilla. Se
olisi tapahtunut nopeamminkin, elleivät Sarasenit olisi häirinneet
merenkulkua ja alkaneet saada jalansijaa itse Italian niemimaallakin.
Tätä vaaraa peläten Etelä-Italian vaurastuvat kaupungit, koko
kristikunnalle häpeäksi, liittyivät Saraseneihin, kuten Salerno,
Amalfi, Napoli ja Gaieta. Ne toivoivat voivansa siten paremmassa
turvassa liikkua merillä ja välttää hävityksen, jos niemimaa
valitettaisiin. Niitä syytettiin siitäkin, ja luultavasti hyvällä
syyllä, että ne avustivat afrikalaisten orjarosvojen ryöstöretkiä,
saaden osan heidän voitoistaan. Itä-Frankkien kuningas Ludvig
Saksalainen v. 870 huudahti, että Napolista oli tullut toinen Palermo,
islamin etuvartioita, sen rosvosaaliin varastopaikkoja. Paavi v. 875
uudisti tämän syytöksen kaikkia näitä kaupunkeja vastaan, koska ne
mainittuna vuonna olivat liittyneet Saraseneihin tuodakseen tulen
ja miekan Keski-Italiaan. Mutta suotta olivat hänen kehotuksensa ja
varotuksensa; vasta kymmenennellä vuosisadalla Etelä-Italian kaupungit
pakotettiin luopumaan häpeällisestä liitostaan.

Venezia sitä vastoin vaurastui hyvän kristillisen mielen turvissa.
Kaarlo Suuren suosiota sen oli kiittäminen siitä, että sen kauppa
aikaisin sai niin lujan jalansijan Alppien pohjoispuolella. Hän myönsi
Venezialle täydet kauppaoikeudet kaikissa laajan valtakuntansa maissa.
Sarasenit eivät kyenneet ehkäisemään lagunikaupungin merenkulkua ja
kauppaa yhä laajenemasta.



Kristillinen lähetystoimi Afrikassa, Etu-Aasiassa, Intiassa ja Kiinassa.


Jo kristinuskon varhaisimpina aikoina kerrotaan sen levittäjäin tehneen
laajoja matkoja lähetyssaarnaajina. Vanha muistotieto mainitsee
apostolien Tuomaan ja Bartholomeuksen saarnanneen Intiassa. Varmempaa
on, että Aleksandrian presbyteri Pantainos toisella vuosisadalla
(v. 189) kävi Intiassa ja että evankeliumia saarnattiin laajalti
sekä Arabiassa että Afrikassa ennen Rooman valtakunnan kukistumista.
Gregorius Illuminator matkusti Valerianus keisarin aikana Armeniassa
(v. 257). Jerusalemin piispa Hermon lähetti v. 311 tienoilla Efraimin
saarnaamaan kristinuskoa Skyyteille ja Basilioksen Krimiin. Nämä ovat
ainoastaan esimerkkejä kristillisen kirkon innokkaasta lähetystoimesta
ensi aikoina. Mutta vasta kun Constantinus Suuri oli kohottanut
kristinuskon valtionuskonnoksi, sai se merkillisimmät voittonsa
etelässä ja idässä.



Abessinian kirkko.


Abessinian kirkko perustettiin neljännellä vuosisadalla egyptiläisten
lähetyssaarnaajain toimesta.

Perustaja oli Frumentinus, joka oli matkalla Intiaan, mutta Punaisella
merellä joutui rosvojen käsiin ja sitten kristittyjen kauppiaitten
seurassa matkusti Abessiniaan. Siellä hän perusti seurakunnan, jonka
piispaksi kirkkoisä Athanasios hänet vahvisti.

Mutta vähän myöhemmin koettivat areiolaiset keisari Constantiuksen
käskystä käännyttää Abessinian areiolaiseen harhaoppiin ja saada
Frumentius kukistetuksi. Theofilos niminen pappi, joka ehkä oli
kotoisin Sokotran saarelta, lähetettiin Axumiin, Abessinialaisten
pyhään kaupunkiin, viemään ruhtinaalle keisarin kirjettä ja ehdottamaan
hänelle liittoa areiolaisuuden hyväksi. Tämä oli osa paljon laajemmista
suunnitelmista areiolaisuuden levittämiseksi, mutta yritys raukesi
tyhjiin. Paremmalla menestyksellä Theofilos toimi Etelä-Arabiassa,
»vanhain Saabalaisten, silloisten Homerittien kesken». Hänen sanotaan
rakentaneen kirkkoja Adeniin, Saabalaisten pääkaupunkiin Sanaan ja
Persian lahden suulle. Abessinian ja Egyptin kristityt sitten erosivat
kokonaan omaksi kirkoksi Khalkedonin kirkonkokouksen jälkeen, koska he
jyrkästi pitivät kiinni siitä, että Jeesukse Kristuksenn luontoja oli
yksi, eikä kaksi, niinkuin Khalkedonin kokous oli päättänyt.

Kuudennen vuosisadan alussa Abessinian kristitty kuningas lähti
Bab-el-Mandebin salmen poikki sotaretkelle Homerittien maahan vainon
vuoksi, jonka eräs sikäläinen mooseksen uskoinen tiranni oli alkanut
kristittyjä vastaan. 120,000 miehen armeijalla hän vallotti Jemenin,
joka sitten oli puolen vuosisataa abessinialainen maakunta. Abessinian
kuninkaan pyynnöstä lähetettiin Konstantinopelistä kirkonmiehiä
järjestämään kristinuskon oloja vasta vallotetussa maassa.

Keisari Justinianuksen lähettiläs Nonnosus on säilyttänyt hauskoja
huomioita tästä kristinuskon silloisesta esitaistelijasta. Nonnosus
matkusti Axumiin Adulen satamasta ja muun muassa näki matkalla karjan,
jossa oli tuhannen elefanttia. Axumissa hallitsija eli negus otti
lähettilään vastaan taivas'alla. Negus istui korkeissa nelipyöräisissä
vaunuissa, jotka olivat kuitulevyillä päällystetyt ja joita veti
neljä elefanttia. Hän oli puettu helmillä ja jalokivillä koristettuun
tunikaan, alusvaatteet olivat palttinasta, kultalangalla kirjaillut.
Diademi oli palttinainen, kullalla koristettu, ja siitä riippui neljät
kultavitjat. Käsivarsissaan hänellä oli kultaisia renkaita ja vitjoja,
käsissään kaksi keihästä ja kullattu kilpi. Samaan tapaan olivat hänen
ylimyksensä puetut, vaikka eivät niin ylellisesti. Soittokunta soitteli
neguksen käskystä vieraitten kunniaksi. Roomalaiset kirjeet otettiin
vastaan suurimmilla kunnianosotuksilla ja Justinianuksen ehdotuksiin
paikalla suostuttiin. Negus heilutti aseitaan ja vannoi sammumattoman
vihan Persian epäjumalanpalvelijoita vastaan. — Abessiniasta ja
Egyptistä käsin käännytettiin puoliväkisin Niilin laaksossa Khartumin
seuduilla olevia haamilaisia kansoja, ja vielä kahdeksannella
vuosisadalla, sen jälkeen kun islam jo oli kauan pitänyt hallussaan
Egyptiä, olivat nämä syrjäiset seudut kristittyjä.



Nestoriolainen lähetystoimi.


Keski-Aasiassa oli ruvettu saarnaamaan kristinuskoa jo satakunta
vuotta ennen Nestoriosta, samaan aikaan jolloin Länsimailta aljettiin
pyhiinvaellukset Pyhälle maalle. Nikaian kirkonkokouksessa v. 325 oli
läsnä eräs Johannes niminen kirkonmies, joka oli »Persian ja Suuren
Intian piispa». V. 334 eräs Barsabas niminen kirkonmies matkusteli
Khorassanissa Merwin piispan nimellä. Kristinusko oli silloin jo
levinnyt Persiassa niin laajalti, että se joutui kuningas Saporin ja
hänen maagiensa ankaran vainon alaiseksi. Ainakin vuosisadan näyttävät
nämä oikeauskoiset seurakunnat pysyneen voimassa, kunnes ne kukisti
Nestorioksen harhaoppi, joka voitti Persiassa vielä paljon enemmän
alaa ja ulotti lähetystointaan itäänpäin, niin kauas kuin maata
oli. Nestorios, joka oli Konstantinopolin patriarkka, tuomittiin
harhaopista kirkon kiroukseen, koska hän erotti Kristuksen jumalallisen
ja inhimillisen luonnon toisistaan, niin että niistä, kuten Kyrillos
lausui, tuli kaksi aivan eri persoonaa. Nestorios kuoli sitten
maanpaossa suuressa kurjuudessa, mutta hänen oppinsa levisi laajalle,
varsinkin itäänpäin. Nestoriolaisuutta suvaittiin Persiassa paremmin
kuin kreikkalaista kirkkoa, koska se oli kokonaan eronnut tämän
yhteydestä, eikä nestoriolaisia siis tarvinnut epäillä Konstantinopolin
kätyreiksi ja vakoojiksi. Kahdeksannella vuosisadalla tuon uskonlahkon
keskusta muutettiin Persiasta Bagdadiin. Tosin nestoriolaisia vieläkin
ajoittain vainottiin, mutta se tunne, että nuoren eronneen kirkon oli
luottaminen omiin voimiinsa, sai sen erinomaisella innolla toimimaan,
varsinkin lähetystoimen kautta. Kuudennella vuosisadalla oli sekä
Heratissa että Samarkandissa nestoriolaisia hiippakuntia. V. 635
tehtiin ensimäinen yritys Kiinan käännyttämiseksi. V. 650 patriarkka
Jesu Jabus kirjotti katkeran valituskirjeen Farsiin piispalle siitä,
että tämä laiminlöi tehtävänsä; tämän leväperäisyyden seuraus muka
oli, että Khorassanin kristityt olivat luopuneet uskostaan, ja ettei
Intialla, Persian rannikolta aina Travancoreen saakka (Etelä-Intiassa),
ollut riittävästi pappeja. Samoin hän kirjotti kirjeitä Sokotran
ja Balkhin piispoille (Balkh oli Pohjois-Afghanistanissa), luvaten
lähettää piispoja Oxuksen laaksossa oleville kristityille.



Nestoriolaisuus Intiassa ja Keski-Aasiassa.


Kahdeksannella vuosisadalla sai Malabarin rannikon vanha kristitty
kirkko paljon vereksiä voimia. V. 745 saapui sinne Intiassa
säilyneen muistotiedon mukaan Bagdadista, Ninivestä ja Jerusalemista
EEdessan arkkipiispan toimesta kristittyjä, Tuomas niminen kauppias
seurassaan. Ja v. 774 Malabarin rannikon hindulainen hallitsija
antoi ristin palvelijoille kuparille piirretyn lupakirjan vapaaseen
uskonharjotukseen hänen alueissaan. V. 824 saapui Persiasta kaksi
lähetyssaarnaajaa, Mar Sapor ja Mar Peroz, ja kristityt saivat silloin
uuden lupakirjan.

Balkash-järven etelä puolelta on löydetty hautakirjotuksia, joista
aikaisimmat ovat kuudennelta vuosisadalta. Niistä näkyy, että
Keski-Aasian arojenkin äärillä oli silloin jo kristittyjä seurakuntia.
Eräässä kirjotuksessa puhutaan papista, joka oli lähetetty seurakuntia
tarkastamaan, toisessa mainitaan eräs kuulu raamatun selittäjä ja
saarnamies, joka »valaisi kaikki luostarit valollaan», kolmas oli
apupiispan vaimo, j.n.e.



Nestoriolaisten lähetystoimi Kiinassa.


Mutta merkillisimmät ovat nestoriolaisen lähetystoimen saavutukset
Kiinassa. V. 1625 löydettiin Singanfussa, Kiinan vanhassa
pääkaupungissa, muistopatsas, jonka nestoriolaiset olivat aikanaan
pystyttäneet ja jossa tehdään selkoa kristityn kirkon alkuvaiheista
Keskustan valtakunnassa. Muistopatsas on tummaa marmoria, 2 metriä
korkea, vähän päälle metriä leveä ja sisältää noin 1780 kiinalaista
kirjainta. Alla on syyrialaisilla kirjaimilla ilmaistu patriarkan,
ynnä niitten pappien ja diakonien nimet, jotka olivat osallisina
muistopatsaan pystyttämisessä. Rooman jesuittatalolla on jo kauan ollut
siitä piirustuksia; tähän otettu kuva on paperipainalmuksesta, jonka
tunnettu saksalainen matkustaja ja maantieteilijä v. Richthofen viime
vuosisadan keskivaiheilla otti kivestä.

Kirjotus ensinnä alkaa selonteolla kristinopista, täydelleen
nestoriolaiseen henkeen, mainitsematta Jeesuksen kuolemaa ja
ylösnousemusta, vaikka hänen syntymisensä ja taivaaseen astumisensa
kyllä kerrotaan. Kirjotuksessa sitten tehdään selkoa siitä, kuinka
»valoisaa oppia» (evankeliumia) levitettiin Keskustan valtakunnassa.
Siinä kerrotaan, kuinka keisari Taitsungin yhdeksännellä
hallitusvuodella (635—6) oli ollut ylevän hyveen elähyttämä mies,
Olopan nimeltään, joka tuli Suur-Kiinasta (Roomasta) »seuraten
sinipilvien opastusta, havaiten tuulien merkit ja kulkien vaarallisten
maitten läpi». Olopan saapui, niin kerrotaan muistokivessä, hyvässä
turvassa Singanfuhun, joka silloin oli valtakunnan pääkaupunki. Hänet
otettiin vastaan suosiolla, hänen oppinsa tutkittiin ja hyväksyttiin,
hänen kirjotuksensa käännettiin kiinan kielelle keisarillista kirjastoa
varten ja kolmen vuoden kuluttua kristinusko »Taivaan pojan» päätöksen
kautta julistettiin suvaituksi uskonnoksi. V. 638 annetussa Taitsungin
asetuksessa sanotaan, että hallitsija mielihyvällä suvaitsi jokaista
uskontoa, jonka henki oli »hyveellinen, salaperäinen ja rauhallinen».
Hänen mielestään »uuden uskonnon ydinopit olivat omiaan edistämään
ihmisen täydellistymistä ja vahvistamaan hänen tahtoaan. Se ei ollut
tyhjän puhuja ja otti huomioon ainoastaan hyviä tuloksia». Sen
vuoksi se oli »ihmiselle hyödyllinen ja oli julkaistava kaikkialla
taivaan alla». »Ja minä käsken viranomaisia», lausuu keisari
lopuksi, »rakentamaan tätä uskontoa varten temppelin oikeuden ja
armon kortteeriin Keisarilliseen kaupunkiin, ja siihen on asetettava
yksikolmatta hengellistä miestä.»

Kirjotuksessa edelleen selitetään, kuinka kristinusko Kiinassa levisi
seuraavan puolivuosisadan kuluessa ja kuinka sitten buddhalaisuus
oli sitä jonkun aikaa sortanut. Mutta jälleen oli vuodesta 740 aina
muistopatsaan aikaan saakka (781) tullut uusi virkeyden aika, kun uusi
Kiho niminen lähetyssaarnaaja oli saapunut Lännestä.

Taitsungin seuraaja oli ollut, niin lausutaan kivessä, vielä
ystävällisempi kristittyjä kohtaan, »hän hedelmöitsi totuuden ja
rakennutti valoisia temppeleitä (kirkkoja) kaikkiin maakuntiin», kunnes
ne täyttivät »satoja kaupunkeja». »Uskon taloudet rikastutettiin
ihmeteltävällä ilolla», Olopanista itsestään tuli »valtakunnan vartija
ja Suuren lain herra». Mutta sitten alkoi vuodesta 683 epäsuosion
ja sorron aika. Ne molemmat hallitsijat, jotka olivat tehneet niin
paljon kristinuskon hyväksi, olivat samoin kuin myöhemmin Kublai kaan
tai Intian Akbar, sydämessään uskottomia. Järki oli yksi, uskoja oli
monta, kutakin rotua, ilmanalaa ja aikaa varten omansa. Jokaisessa
niistä oli osa totuutta, mutta ei ainoakaan sisältänyt koko totuutta.
Taitsung luultavasti pysyi hyvänä buddhalaisena, samalla kun hän
rakennutti valoisia temppeleitä, ja hänen seuraajansa kunnioitti vielä
enemmän Olopanin jälkeläistä, kuin Olopania oli kunnioitettukaan.
Mutta hänen kuoltuaan kiinalainen vanhoillisuus nousi uutta uskoa
vastaan. »Chen lapset (buddhalaiset) turvautuivat väkivaltaan ja
levittelivät panetteluitaan, halpamieliset kirjottajat alkoivat syytää
pilkkaansa ristiä vastaan.» Jonkun ajan kuluttua nestoriolainen kirkko
Kiinassa samoin kuin Intiassakin kuitenkin virkistyi uudelleen ja sai
luultavasti uusia tunnustajiakin. Heti kun Kiho oli saapunut, niin
»yhtyi kuuluisia miehiä pystyttämään uudelleen kumotun lain.» V- 747
keisari Hiuentseng toi takaisin 'Onnen temppelin' kunnioitettavat
kuvat ja rakensi vahvoiksi niitten alttarit». Omalla kädellään hän
kirjotti taulun, arvatenkin pääkaupungin suurta kirkkoa varten, Ja
aina muistokiven pystytykseen saakka olivat seuraavatkin hallitsijat
»kunnioittaneet Valoisaa joukkoa». Eräs keisari pyhitti kristityn
joulun uhreilla, toinen saatti voimaan yhdeksän sääntöä kristinopin
levittämistä varten, monet korkeat virkamiehet heidän hoveissaan,
eräs sotaneuvoston jäsen ja monet maakuntien maaherrat kävivät
»säännöllisesti palvelemassa Valoisaa porttia».

Muistokirjotus päättyy kiitokset ja ylistyksen sanoilla: Ei koskaan
ennen ollut lähetystyö ollut onnellisempi kuin kreikkalaisten v.
1092 (v. 781 j.Kr.), jolloin isien isän, nestoriolaisen patriarkan
Anan-Jeshoahin aikana tämä taulu pystytettiin ja siinä selkoa tehtiin
»isiemme saarnaamisesta Kiinalaisten kuninkaitten edessä».

»Eräs Balkhin papin poika», Singanfun piispa ja eräs »palatsin
neuvosmies» olivat muun muassa osallisina kirjotuksen laatimisessa ja
kiven pystyttämisessä. Se on ehkä merkillisin muistomerkki kristinuskon
levittämisestä Keskiajan alkupuolella ja ammoin unhotetusta yhteydestä
Kiinan ja Lännen maailman välillä.

Varsinaisissa kiinalaisissa aikakirjoissakin puhutaan tästä varhaisesta
kristillisestä seurakunnasta, jonka temppeleitä sanotaan »Rooman
temppeleiksi», ja nestoriolaisen patriarkkaviraston aikakirjoista
näkyy, että patriarkat moneen kertaan lähettivät lähetyssaarnaajia,
pappeja ja korkeampia kirkonmiehiä Kaspianmeren rantamaihin, Tataarien
maahan ja Kiinaan. Arabialaiset matkustajat kertovat, että vielä
yhdeksännellä vuosisadalla oli varsinkin Khanfun maakunnassa runsaasti
»natsarealaisia», ja toiselle arabialaiselle matkustajalle oli eräs
Kiinan keisari näyttänyt kuvaa, jossa olivat »Jeesus, Maarian poika,
ja hänen apostolinsa». Arabialainen oli keskustellut Kiinan keisarin
kanssa kaikista profeetoista Noasta aina Muhammediin saakka ja keisari
näytti hyvin tietävän, että. Kristuksen opetusaika oli ollut lyhyt.
»Kaiken mitä hän teki, hän teki kolmessakymmenessä kuukaudessa.»

Yhdeksännellä vuosisadalla nestoriolaisuus ehkä oli parhaissa
voimissaan. Sitten alkoi islam kaikkialla tunkea sitä tieltään,
varsinkin kun arojen ruhtinaat omaksuivat muhammedin opin. Bagdadin
abbassidilaiset kalifit nestoriolaisia suosivat, koska he opettivat
arabeille kreikkalaisen klassillisen kirjallisuuden tuntemista ja
käänsivät vanhain teoksia. Tosin heitä oli kielletty kääntämästä
uskoonsa muhamedilaisia, mutta vallotetun Persian tulenpalvelijoita he
saivat käännyttää ja yleensä pakanoita. Kiinassa, Intiassa, Mervissä
ja Arabiassa oli vielä v. 850 nestoriolaiset metropolitat, joitten ei
kuitenkaan tarvinnut käydä kirkonkokouksissa Mesopotamiassa, koska
matkat olivat pitkät ja vaikeat.

Seuraavan vuosisadan kuluessa alkoi Kiinassa vihamielisyys kaikkea
muukalaista kohtaan päästä valtaan, ja kristityt seurakunnatkin
hävisivät melkein sukupuuttoon. Ensimäiseksi kiellettiin
munkkilaisuus, sekä kristitty että buddhalainen, — vaikka kielto
sitten peruutettiinkin ainakin buddhalaisiin nähden, — »koska se
oli elämänjärjestyksen nurin kääntämistä». Eräs kuulu arabialainen
oppinut, tunnettu liikanimellä Abulfaragius, kertoo v. 987 tavanneensa
Najranista, Bagdadin pääkirkon takaa, kotoisin olevan kristityn munkin,
joka oli seitsemän vuotta aikaisemmin lähetetty Taivaan valtakuntaan,
mutta oli palannut takaisin epätoivoissaan, kun siinä maassa ei enää
ollut muuta kuin yksi ihminen, jolla oli sama usko kuin hänellä.

Eufratin ja Gobin erämaan välisellä laajalla alueella oli kuitenkin
vielä yhdennelläkintoista vuosisadalla nestoriolaisia seurakuntia
ja tuon kirkon palvelijat varmaan edelleenkin matkustelivat uskon
asioissa. Suvaitsevien mongolilaisten hallitsijain aikana näytti
nestoriolaisuudelle jälleen koittavan parempi aika, kuten saamme
myöhemmin nähdä sen ajan matkakertomuksista, mutta tuo elpyminen
oli vain lyhytaikaista. Mahtavuutensa aikana kahdeksannen ja
yhdeksännen vuosisadan vaihteessa nestoriolaisella kirkolla oli neljä
metropolittaa Kiinassa ja Mongoliassa, joista yksi asui Pekingissä ja
yksi Singanfussa, Malabarissa yksi, Keski-Aasiassa, Oxus virran ja
Gobin erämaan välillä neljä, viisi tai kuusi lähemmissä Itämaissa,
s.o. Zagros vuoriston ja Tigris virran länsipuolella, yksitoista
tai kaksitoista Persiassa ja ainakin yksi Afrikan itärannikolla,
Sokotrassa. Varmaan nestoriolaisten luku Kaarlo Suuren aikana nousi
miljoneihin, se ehkä oli siihen aikaan lukuisin kaikista kristillisistä
kirkoista. Ainakin oli se ulottanut toimintansa laajemmalle kuin sekä
Rooman että Konstantinopolin kirkot.

Jos nestoriolaiset lähetyssaarnaajat olisivat keränneet tietoja
niistä maista, joissa he vaikuttivat, ja ne kirjallisuuden kautta
säilyttäneet, niin siitä olisi koitunut maantieteelle erinomainen
voitto.

Lännessäkin kristillinen lähetystöinä avasi paljon uusia maita
sivistykselle. Ulfilaan raamatunkäännöksen kautta tulivat eräät
germanilaiset heimot, etupäässä Gootit, jo varhain kristinuskon
tuntemaan, ja sitä on epäilemättä suureksi osaksi kiittäminen siitä,
etteivät ne sitten, vallottaessaan roomalaisen sivistyksen rintamaat,
esiintyneet niin armottomina hävittäjöinä, kuin ehkä olisi muutoin
tapahtunut. Pyhän Patrikin toimesta käännettiin kristinuskoon Irlanti,
joka ei ollut koskaan kuulunut Rooman valtakunnan alueisiin, ja
kristinusko juurtui siellä niin nopeaan, että iiriläisistä munkeista
tuli sen innokkaimpia levittäjöitä niiden germanilaisten heimojen
kesken, jotka vielä olivat pakanoita. Irlannista käsin vasta
käännettiin sekä Englanti että Skotlanti kristinuskoon. Uskaliaat
munkit purjehtivat Orkney saarille, Färsaarille ja aina Islantiin
saakka. He perustivat luostareitaan Italiaan, Burgundiin, Sveitsiin
ja Baieriin saakka, sanalla sanoen, jokaisessa kristityssäkin ja
puolikristityssä maassa he vaikuttivat, samalla kun pakanain kesken
vallottivat kirkolle uusia alueita.



Pyhän Brandanuksen retket.


Hämärää kaikua, monenlaisilla ihmejutuilla sekotettua, on legenda
Pyhän Brandanuksen laivaretkestä valtamerellä munkkiensa kanssa.
Yhdennellätoista vuosisadalla keksitty pyhäintaru kertoo tämän matkan
tapahtuneen sen johdosta; että Brandanus oli ollut epäuskoinen, eikä
uskonut todeksi eräässä kirjassa kerrottuja monenlaisia ihmeitä,
vieläpä oli kirjan hävittänyt. Hän sen vuoksi tuomittiin vaeltamaan,
kunnes oli omin silmin nähnyt kaikki kirjassa kerrotut kummat, ja
hyväksi lopuksi hän velvotettiin itse kirjottamaan kirja siitä, mitä
oli matkallaan nähnyt. Juttu on kuvaava sille kunnioitukselle, joka
kirjallisuutta kohtaan vallitsi luostareissa, vaikkapa Brandanuksen
hävittämä kirja ehkä olikin vain kertomus arabialaisen Sinbadin
merkillisistä harharetkistä, joista hänen legendassaan on säilynyt
useita piirteitä.

Kuudennella vuosisadalla asui Irlannissa Brandanus niminen luostarin
apotti, joka erään munkin kertomuksesta innostuneena päätti lähteä
etsimään valtameren keskellä olevaa luvattua maata. Mukanaan
seitsemäntoista munkkia hän astui laivaan, joka oli pajuista punottu,
nahkoilla päällystetty ja piellä silattu. Samanlaisia laivoja tiedetään
vanhain keltiläisten yleiseen käyttäneen. Matka suunnattiin alussa
etelään, käännepiiriä kohti. Pian joutui laiva kuitenkin tyventöön,
josta se ei mihinkään päässyt. Munkit alkoivat jo menettää rohkeutensa,
mutta retkikunnan pyhä johtaja silloin antoi kohottaa peräsimen pois
sijoiltaan ja jätti laivan Jumalan johtoon. Ajelehdittuaan merellä 40
päivää, kaikkien ruokatavarani jo loputtua, purjehtijat näkivät korkean
saaren, jonka jyrkiltä rannoilta mereen virtasi paljon raikkaita
puroja. Kun oli kolme päivää purjehdittu saaren ympäri, niin löydettiin
vihdoin mukava maallenousupaikka, ja rannassa oli vastassa ystävällinen
koira, joka näytti munkeille tietä saaren sisäosiin. He löysivät sieltä
aution linnan, jossa oli kukkuroilleen katettu pöytä kalaruokineen
ja vehnäleipineen, niin että nälkiintyneet merenkulkijat saattoivat
tyydyttää nälkänsä. Kolme päivää oleskeltuaan saarella munkit
lähtivät jatkamaan matkaansa; tuntematon nuorukainen varusti heille
mukaan eväitä ja vettä. Tuuli kuljetti pyhäin miesten laivaa pitkin
valtamerta toiseen saareen, joka oli aivan lakea ja täynnään kalaisia
puroja. Laitumilla oli lukemattomat laumat valkoisia lampaita, jotka
olivat tavallisten raavaitten kokoisia, ja saaren ainoa asukas osotti
munkeille mitä suurinta vieraanvaraisuutta, antaen heille muun muassa
pääsiäislampaankin.

Pääsiäistä lähdettiin viettämään lähellä olevalle puuttomalle saarelle.
Mutta kun laiva oli saareen kiinnitetty ja munkit olivat sille nousseet
messua lukemaan sekä valkean tehneet, niin saari alkoi liikkua ja maa
heidän jalkainsa alla elää. Pelästyen munkit pakenivat laivaan, johon
Brandanus itse oli jäänyt, ja kertoivat hänelle ihmeen, ja Brandanus
silloin ilmotti ilmestyksessä nähneensä, ettei saari ollutkaan saari,
vaan Jasconius kala, joka ainiaan yrittää kidallaan tavottaa pyrstöään,
mutta suunnattoman kokonsa vuoksi ei sitä voi.

Brandanus seuralaisineen kävi sitten eräällä läheisellä metsäisellä
saarella, joka vehmaine niittyineen ja kukkakenttineen oli
»laululintujen paratiisi». Siellä oli suunnattoman paljon lintuja,
jotka hartaasti yhtyivät munkkien ylistyslauluihin Jumalan kunniaksi.
Tällä saarella purjehtijat viipyivät helluntaihin saakka, jonka jälkeen
he lähtivät matkaansa jatkamaan. Kolme kuukautta purjehdittuaan he
saapuivat saarelle, jolla asui kaksitoista pyhää miestä. Nämä ottivat
vieraat mitä ystävällisimmin vastaan ja kertoivat eläneensä 80 vuotta
saarelle rakentamassaan luostarissa. Luostarikirkon astiat olivat
kristallia, kynttilöitä sytytti taivaasta lentävä vasama, eivätkä ne
kuluneet, vaikka olisivat kuinka kauan palaneet. Täällä Brandanus
vietti joulun, jonka jälkeen taas lähdettiin matkaan. Kaikkiaan oli
silloin purjehdittu yksi vuosi.

Seuraavan kuuden vuoden kuluessa — oli ennakolta määrätty, että matka
niin kauan kestäisi — hurskaat miehet kokivat monta pöyristyttävää
seikkailua. Muun muassa laivan kimppuun hyökkäsi merihirviöitä,
aarnilintuja ja ilkeämielisiä kykloppeja. Eräässä kohdassa meri oli
ollut liikkumaton kuin hyytelö, niin että laiva oli pitkän aikaa ollut
aivan alallaan. Keskiajan kertomuksissa tämä hyytynyt meri muutoin
usein kummittelee. Ehkä se on jäännös Vanhalla ajalla vallinneista
käsityksistä, jotka näyttävät sisältäneen aavistuksen Jäämeren
jääsohjoista. Pitkällä kiertoretkellään Brandanus munkkineen oli
oppinut tuntemaan suuren määrän saaria, joista toiset olivat aivan
autiot ja paljaat, toisilla taas oli mitä ihanin kasvullisuus. Niinpä
oli kerrankin saavuttu saarelle, jonka puut olivat olleet täynnään mitä
ihanimpia viinirypäleitä. Toisella saarella oli ollut tulta syöksyvä
korkea vuori, josta arveltiin menevän helvettiin tien. Kerran Brandanus
tapasi keskellä merta pienellä luodolla kurjan ukon. Lakkaamatta
huuhtoivat aallot kallion ja vanhan miehen yli, ja kun aalto oli
mennyt, niin pieksi ukon eteen ripustettu liina hänen kasvojaan. Tämä
kurja mies ilmotti olevansa »Jerusalemin vaeltava suutari», jolle tämä
oleskelu yksinäisellä luodolla oli Paratiisin nautintoa.

Seitsemän vuotta harhailtuaan pyhät merenkulkijat vihdoin saapuivat
»luvattuun maahan», jossa vallitsi ainainen auringonpaiste, he
saapuivat kauan toivottuun matkan määrään. Vähän ennen oli laiva ollut
tiheässä sumussa, jonka läpi se vain vaivoin pääsi. Maa huomattiin
suureksi saareksi, jonka ääriä matkustajat eivät kuitenkaan tavanneet.
Sen valoisilla kedoilla vallitsi ainainen päivä, ne olivat täynnään
kimaltelevia jalokiviä ja puut olivat täynnään hedelmiä. Vihdoin
vaeltajat saapuivat leveälle joelle, joka kulki saaren halki. Siellä
heille ilmestyi enkeli, joka kielsi kauemmaksi kulkemasta, sekä käski
Brandanusta miehineen palaamaan kotiin. Vasta kun maan kaikki kansat
oli kristinuskoon käännetty, vasta silloin luvattu maa täydelleen
avattaisiin ja valitut pääsisivät sinne. Matkustajat palasivat
laivaansa, jonka he saivat kantaa täyteen tavaroita, jalokiviä ja
hedelmiä. Sitten he vihdoin purjehtivat suorinta tietä takaisin
Irlantiin.

Mahdotonta on sanoa, minkä verran tosipohjaa tällä kertomuksella on.
Toiset ovat luulleet, että Brandanus harharetkillään kävi aina Amerikan
rannoilla saakka, mutta se tuskin oli mahdollista. Luultavasti on
legenda saanut aiheensa niistä matkoista, joita tapahtui pohjoiseen
päin aina Islantiin saakka ja joita sitten lisäiltiin kaikenlaisilla
ihmejutuilla. Mutta Keskiajan maantieteilijät ja kartanpiirtäjät
tietysti pitivät pyhäin miesten matkaa tositapauksena ja koettivat
matkakertomuksen mukaan määrätä valtamerellä niitten saarien paikat,
joissa he kävivät matkallaan. Siten näemme aina Uuden ajan alkuun
saakka Atlantin meressä joukoittain tarusaaria, joitten nimiä sitten
annettiin todellisille saarille, kun Länsi-Intia löydettiin.

Samanlaisia retkiä olivat tarujen mukaan tehneet muutkin. Antiglia
niminen saari, josta Antillit sitten saivat nimensä, oli legendan
mukaan eräitten espanjalaisten piispain löytämä. V. 1492, samana
vuonna, jona Columbus löysi Amerikan, tunnettu maantieteilijä
Martin Behaim kirjotti Nürnbergin kaupunkia varten valmistamaansa
pallokarttaan: »V. 734 j.Kr., kun Afrikasta tulleet vääräuskoiset
tulvasivat Espanjan yli, kansotti tämän Antiglia saaren, jota myös
sanotaan seitsemän kaupungin saareksi, Oporton arkkipiispa kuuden muun
piispan kanssa. Heillä oli mukanaan miehiä ja naisia, jotka olivat
Espanjasta paenneet tavaroineen, karjoineen. V. 1414 eräs espanjalainen
laiva pääsi hyvin lähelle tätä saarta.»



Pohjoismaiden tunnetuksi tuleminen.


Pohjola oli epäilemättä laajemmaltakin tunnettu siellä asuville
kansoille jo monia aikoja ennen, kuin tietoja siitä eksyi
kirjallisuuteen. Klassillisen maantieteen tiedot pohjoismaista olivat
erinomaisen niukat vielä Roomalaistenkin aikana, vaikka Roomalaiset
kävivät sotaretkillään aina Pohjois-Saksassa saakka. Hämäryys
niitä verhoo suurimman osan Keskiaikaakin, vaikka Skandinavian
vanhoista saduista varmaan tiedämme, että Itämeren pohjois-osissa
kuljettiin laivoilla ja että saaliinhaluiset pohjanmiehet ulottivat
vallotusretkiään kauas itään päin, perustellen valtakuntia syrjäisten
suomensukuisten ja slaavilaisten kansain keskuuteen. Kaikuja noista
sotaisista taruajoista ovat ehkä Kalevalan kuvaukset Pohjolan ja
Väinölän taisteluista.



Varhaisimmat tiedot Pohjoismaista.


Skandinavian maat tulivat sitten tunnetuiksi etupäässä niiden omien
asukkaitten laajojen ryöstöretkien kautta Länsi-Europan nuoriin
sivistysmaihin. Niin ei ollut meidän maamme laita. Suomi pysyi kauemmin
kuin melkein mikään muu Europan osa tuntemattomana. Se oli siksi
syrjässä kauppateistä ja historiallisten tapausten kulusta, että se
vielä enimmän osan Keskiaikaakin oli ajan maantuntemuksen ulkopuolella.

Ensimäinen vanha kirjailija, joka täällä Pohjolassa mainitsee
suomalaisia kansoja, oli roomalainen Tacitus siinä suuressa teoksessa,
jonka hän kirjotti »Germaniasta». Saamiensa vaillinaisten tietojen
mukaan hän puhuu Germanien naapurikansoistakin, mainiten muun muassa
Svealaiset, joitten maa jo silloin oli »mahtava miehistä, aseista ja
laivastoista». Tämän maan toisella puolella oli muka »toinen hidas
ja melkein liikkumaton meri, jonka luullaan ympäröivän koko maan
piiriä, koska siellä laskevan auringon hohto kestää nousuun saakka
niin kirkkaana, että se tähdetkin hämmentää. Kansan usko sanoo, että
siellä kuullaan ääniä ja että näkyy jumalia, joilla on sädekehä päänsä
ympärillä.» Svealaisten (Suionien) maa oli muka äärimäisin pohjoisessa.
Mutta heidän maataan jatkoi tarumainen Sitonien maa (sana on ehkä
sama kuin suomalainen »Hiitola»), jossa muutoin asui samanlaista
kansaa, mutta jota nainen hallitsi. Toiset luulevat Sitonien olleen
Suomalaisia. Merkillinen on tässä lausuttu käsitys, joka paljon
myöhemminkin pysyi voimassa, että muka tätä pohjoista kansaa hallitsi
nainen. Tämän sadun Tacitus epäilemättä kuuli Germaneilta. Mutta
se käy merkillisen hyvin yhteen niiden vanhain käsitysten kanssa,
jotka kalevaisissa runoissa ovat säilyneet. Sitonien eli Hiitolan
naishallitsija ei ehkä ollut muu kuin »Pohjan akka harvahammas»,
»Louhi, Pohjolan emäntä». Myöhemmin, kun oikeastaan jo olisi pitänyt
olla oikeampia tietoja, tämä taru ehkä piti puoliaan sen kautta, että
Pohjois-Skandinavian asukkaita, Kainulaisia, sanottiin Qveneiksi,
joka sana oli niin lähellä ruotsin »qvinna» sanaa. Anglosaksilaisessa
»Beowulf»-eepoksessakin tapaamme samanlaisen tarun pohjolan
voimallisesta, julmasta eukosta, joka muistuttaa suomalaisen runon
tietoja »Pohjan akasta». Eräät muutkin Beowulfin piirteet viittaavat
siihen, että taru on sama.

Tacitus on ensimäinen, joka mainitsee Suomalaisten yleiseuroppalaisen
nimen, »Fenni», vaikkei ole varmaa, tarkottiko hän nimellä Suomalaisia.
Hänen kuvauksensa mukaan tämä kansa, joka asui Germanian itärajalla,
pohjoiseen Veneteistä, oli erinomaisen alhaisella sivistyskannalla,
eläen kurjimpain raakalaiskansain elämää. Kreikkalainen maantieteilijä
Strabon mainitsee samoilla seuduilla »Zumien» kansan, ja tämä nimi
kieltämättä muistuttaa »Suomea». Ptolemaios mainitsee keski-Veikselin
varsilla »Finnoi» nimisen kansan.

Mutta jospa Vanhalla ajalla suomalaiset kansat tosiaan asuivatkin
näin kaukana etelässä — vertaileva kielitutkimus on osottanut heidän
olleen Goottien ja Liettualaisten naapureita, ennenkun tulivat
slaavilaisten kansain naapureiksi, — niin vaikuttivat kansainvaellukset
arvatenkin heidänkin asunta-aloihinsa suuria muutoksia. Slaavilaiset
kansat tunkeutuivat länteen päin, vallaten koko Pohjois-Saksan, ja
suomensukuiset kansat peräytyivät kauemmaksi pohjoista kohti.

Kreikkalainen kirjailija Prokopios, joka eli kuudennella vuosisadalla
j Kr., mainitsee Thuulen (Skandinavian) pohjoisimpana kansana
»Skrithifinnit». Nimi on nähtävästi skandinavien antama ja merkitsisi
suomeksi »Hiihtolappalaisia», ja kuvaus, jonka kirjailija antaa tämän
luonnonkansan oloista, sopii täydellisesti Lappalaisten elämänlaatuun.
Jornandes, joka oli goottilainen sukuperältään, vaikka roomalaistunut,
luettelee samoihin aikoihin Goottien historiaa esittäessään useita
Skanziassa (Skandinaviassa) asuvia kansoja, joista ainakin muutamat
ovat suomensukuisia, kuten »Refennit» (Porolappalaiset), ja
»Finni mitissimi», jotka olivat sävyisimmät kaikista Skandinavian
asukkaista, ynnä »Vinoviloth», jossa ehkä tapaamme Vienan nimen
kaikua. [Norjalaiset luulevat nimen olevan saman kuin nykyinen
»Vingulmark», seutu Kristiania-vuonon perukassa; hekin pitävät kansaa
suomensukuisena.] Yleensä vanhat kirjailijat luulivat Skandinaviaa
suureksi saareksi, taikka saaristoksi, ja Itämeren siis olevan
yhteydessä Jäämeren kanssa, mutta Jornandeella näyttää kuitenkin
olleen aavistus siitä, että maayhteys oli olemassa, vaikka hänkin
sanoo Skandinaviaa saareksi. Langobardilaisen historiankirjottaja n
Paul Warnefriedin teoksessa, joka on kahdeksannen vuosisadan lopulta,
kuvataan Skritofinnien (Refinnien) hiihtäminen ja poronhoito niin
selvästi ettei saata olla epäilystäkään siitä, että molemmilla
nimillä tarkotetaan Lappalaisia. Mainittu kirjailija kertoo nähneensä
poronnahkaisen peskinkin. Skrithfinnien nimi olikin germanien kesken
kauan ja laajalti Lappalaisten varsinainen nimitys. Mahdollista on
myös, että Jornandeen mainitsemat »säyseätkin Finnit» ovat juuri
Lappalaisia, sillä Kainulaisista skandinaveilla tuskin oli syytä
käyttää semmoista mainelausetta.

Oikeiden tietojen vakautumista ehkäisi se seikka, että Keskiajalla
niin sokeasti uskottiin klassillisten maantieteilijäin tietoihin
ja uudet hankitut koetettiin niiden mukaisiksi vääntää. Teoksessa,
jonka Englannin kuningas Alfred kirjotti, esim. mainitaan Itämeren
itäpuolella Sermenden kansa, joka oli sama kuin vanhain Sarmatit, ja
tarunomaiset Riphaeilaiset vuoretkin, jotka muka olivat maan pohjoisin
raja. Vaikka oppinut kuningas saikin lähettiläittänsä kautta aivan
oikeita tietoja, niin yhdisti hän niihin kuitenkin klassillisten
kirjailijain kertomia hämäriä maineita, ja tämä sekoitus esti kauan
oikeitten käsitysten valtaan pääsemistä Pohjois- ja Itä-Europan
maantieteellisistä ja kansallisista oloista.



Pohjanmiehet idän teillä.


Vaikka Svean ja Göötanmaan, Norjan ja Tanskan viikingit epäilemättä
matkustivat Suomenlahden pohjaan ja edelleen Laatokalle rannikkomme
saaristoreittiä, joka tarjosi sen ajan milloin soudettaville, milloin
myötätuulta purjehtiville aluksille suojaiset väylät, niin ei
kuitenkaan ole säilynyt maineita siitä, että Suomen niemelle olisi
perustettu valtakuntia, taikka että täällä olisi ollut mainittavia
kauppapaikkoja. Siihen ehkä on vain syynä tietojen puutteellisuus.
Voimme kuitenkin otaksua, että pohjanmiehillä pitkin laivareittiään
oli asemia, joissa oli samanrotuista väestöä, ja että Etelä-Suomen
ruotsalainen asutus jo silloin sai alkunsa. Suomen rannikko oli heille
kuitenkin ainoastaan valtatie, jota pitkin he kulkivat laajempaan ja
rikkaampaan itään.

Tutkimus paraillaan koettaa luoda valoa Laatokan ympärystäin vaiheisiin
näinä hämärinä aikoina. Se luulee voivansa jo varmana päättää, että
Laatokan itäpuolella, nykyisen Aunuksen seuduilla, oli valtakunta,
jolla oli viikinkiläisruhtinaat, ja järven eteläpuolella toinen.
Edellinen, Alnborg, oli muka saanut nimensä siitä vanhasta Alueen
järven nimestä, joka esiintyy tulen synnyn runossa ja jonka luullaan
tarkottaneen juuri Laatokkaa. Laatokalta oltiin yhteydessä Vienan
meren kanssa, jonne Syväriä ja Äänisen latvajokia pitkin kävi melkein
yhtämittainen pienemmillä aluksilla kuljettava vesireitti.

Myöhemmin perustettiin kauemmaksi Laatokan eteläpuolelle, llmajärven
rannalle, ehkäpä sielläkin suomalaisen asutuksen keskuuteen, Uusi linna
eli Novgorod, joka Holmgårdin eli Östragårdin nimellä oli niin tunnettu
pohjanmiehille. Velhojokea he saattoivat aluksillaan nousta Laatokasta
sinne saakka. He saivat siellä niin lujan jalansijan, että Novgorod
monet ajat oli Skandinavian merikuninkaitten paras liittolainen.
Novgorodin liitoissa pohjanmiehet vallottivat suurimman osan Venäjää ja
perustivat sinne valtakuntia, joista nykyisen Venäjän synty luetaan.
Venäjän jokia pitkin he retkeilivät yhdessä venäläisten liittolaistensa
keralla Mustalle merelle ja ahdistelivat Konstantinopoliakin, kiristäen
siltä lunnaita, kunnes Byzantion palkkasi heidät liittolaisikseen
muhamedilaisia vastaan taistelemaan. Sen kautta pakanalliset
pohjanmiehet saivat kristikunnan kanssa samat yhteiset valtaedut ja
vähitellen kallistuivat itsekin kristinuskoon. Heidän retkensä Venäjän
jokia pitkin Mustalle merelle olivat usein tavattoman suuria yrityksiä,
joihin otti osaa satoja laivoja ja kymmeniätuhansia miehiä, ja
suottapa olisikaan ollut pienemmällä joukolla käydä ahdistamassa itse
Miklagardia.

Novgorodista kehittyi mahtavin kauppakeskusta Itämeren koilliskulmilla.
Sen kauppiaat alkoivat retkeillä yhä laajemmalta, Vienan merelle,
Lapin rannoille ja Petshoran varsille, ehkäpä jo Uralin poikki
Siperiaankin. Mutta Novgorodin valtiollinen vaikutusvalta ei silloin
vielä ulottunut yhtä laajalle, suomensukuiset heimot, joitten kanssa se
noilla kulmilla teki kauppaa, olivat silloin vielä itsenäiset. Mutta
tämä kauppaliike valmisti alaa Moskovan valtiolliselle ylivallalle. Jo
kymmenennen vuosisadan alulla olivat Novgorodin miehet tunkeutuneet
Vienan latvoille. Kauppiasten jälkeen tulivat vallottajat, eivätkä
ainoastaan tällä suunnalla, vaan idässäkin, jossa Keskiajan lopulla
alkoi Siperian valtaus. Yhdennellä- ja kahdennellatoista vuosisadalla
oli jo novgorodilaisia siirtokuntia Vienan, Syvärin, Mesenin ja sekä
Vienan meren että Jäämeren rannoilla. Omin päin toimivat rosvojoukot
ryöstelivät näitä hajanaisia pohjoisia suomalaisia heimoja,
pakottaen ne Novgorodin vallanalaisuuteen. Näistä seikkailijoista,
»ushkuinikeista», polveutuvat nykyiset venäläiset asukkaat Kuolan
rannikolla. Kuola mainitaan jo v. 1264 venäläisissä aikakirjoissa.
V. 1324 Novgorodin ruhtinas Juri Danilovitsh teki Ruotsin kuninkaan
Maunon kanssa sopimuksen, jonka kautta mainittu kuningas tunnusti
Varangin vuonosta itään päin olevan rannikon Novgorodin vaikutuspiiriin
kuuluvaksi. Jo paljon sitä ennen oli Norjan kuningas Olavi Pyhä
myöntänyt kaiken maan Lyykeän vuonon (Lyngenfjordin) itäpuolella
kuuluvaksi Novgorodille, joten siis venäläinen vaikutusvalta näillä
rannoilla jonkun verran peräytyi.

Skandinavian jälkeen sai kolmannellatoista vuosisadalla saksalainen
Hansaliitto tärkeimmän sijan Novgorodin kaupassa, samoin Suomenkin
rannikolla. Hansan määräävä sananvalta Novgorodin markkinoilla oli
yhtenä syynä siihen, että Moskova sitten niin perinpohjin hävitti tämän
puoleksi ulkomaalaisen kauppavaltion.



Itämeri.


Itämeren etelärannikko oli vielä Alfred Suuren aikana niin
tuntematonta, että tämä tiedonhaluinen kuningas lähetti purjehtijan
selkoa ottamaan sen maista ja kansoista. Kertomus tästä matkasta on
hänen teoksessaan säilynyt.

Wulfstan niminen purjehtija, jonka kansallisuutta ei varmaan tunneta,
lähti Haethumista, nykyisestä Slesvigistä, ja purjehti seitsemän päivää
Vendien maan, s.o. nykyisen Preussin pohjoisrannikkoa pitkin, kunnes
saapui Weikselin suulle, jossa »Eestit», arvatenkin Liettualaiset,
asuivat. Tanskan saarista ja Etelä-Ruotsista, vieläpä Ölannista ja
Gotlannistakin hän toi tietoja kuninkaalle. Pohjois-Saksa oli silloin
vielä slaavilaisten kansain hallussa, jotka kansainvaelluksien
jälkeen olivat siirtyneet germanien jättämille tyhjille tiloille.
Väinäjoen pohjoispuolella ja osasta sen eteläpuolellakin asui
suomalaisia kansoja, näitten ja slaavien välillä Liettualaisia,
suomalaisia kuitenkin nykyistä paljon laajemmalla alalla. Itämeren
itäiset rantamaat tulivat tarkemmin tunnetuiksi vasta silloin, kun
Pohjois-Saksa oli uudelleen saksalaistunut, kristinusko vakaantunut, ja
sitä ruvettu vielä idemmäksikin asevoimalla levittämään. Kalpaveljistön
saksalainen ritarikunta ja Tanskalaiset vallottivat Itämeren rannikon
aina Suomenlahtea myöten, pakottaen Liiviläiset ja Virolaiset
kääntymään kristinuskoon ja luopumaan vapaudestaan. Venäjälle
kristinusko ja sen mukana kultuurin alkeet tulivat etelästäpäin, ja sen
vuoksi Venäläiset joutuivat kreikkalaisen kirkon yhteyteen.



Bremenin Adam.


Bremen oli piispa Adalbertin aikoina (k. 1072) kristillisen kirkon
keskusta Pohjois-Saksassa ja koetti levittää kirkollista valtaansa yli
kaikkien Pohjoismaidenkin. Adalbertin loistavaan hoviin keräytyi miehiä
sekä pohjoisesta että lännestä ja idästä ja siellä sen vuoksi oli
tavallista laajempi tieto sekä Skandinaviasta että idän puolen maista,
jopa sinne saatiin viestejä Islannista, Grönlannista ja pohjanmiesten
löytämästä Viinimaasta saakka. Näitä tietoja säilytti kaniikki Adam,
piispa Adalbertin luottamusmies, historiateoksessaan. Lisiä hän sai
oleskellessaan Tanskan kuninkaan Sven Estridinpojan hovissa. Adam
Bremeniläisen teos on sen vuoksi tärkeä lähdeteos Pohjoismaiden olojen
tuntemiseen toisen vuosituhannen alussa.

Adam Bremeniläinen mainitsee muun muassa, että kaksi rohkeata
tanskalaista purjehtijaa oli käynyt tutkimassa, kuinka kauas Itämeri
ulottui itään päin. Myrskyt ja merirosvot olivat tosin estäneet heitä
saavuttamasta matkansa määrää, mutta Tanskalaiset tiesivät kuitenkin,
että suotuisella tuulella voitiin kuukaudessa purjehtia Venäjällä
olevaan Ostrogradiin saakka. Itämeren pohjoispuolella Adam luettelee
skandinavialaisia, etelärannoilla taas slaavilaisia kansoja. Näitten
päärotujen välillä hän mainitsee useitten pienien kansain nimiä,
joitten alkumuoto kuitenkin on niin vääntynyt, ettei niistä voi
varmaa selkoa saada. Viimeisenä Itämeren suvipuolella hän mainitsee
»Vinulien» suuren maakunnan, jossa ehkä taas tapaamme väännöksen Vienan
nimestä. Germanien ja slaavien välillä olevista kansoista mainitaan
Vilzit, Mirrit (Merjalaiset), Lamit, Skuutit ja Turkkilaiset. Hänen
käsityksensä Venäjän maantieteellisestä ulottuvaisuudesta epäilemättä
olivat hyvin vaillinaiset. Muutoin Adam Bremeniläisen tiedot näistä
seuduista vielä olivat täynnään kaikenlaisia tarunomaisia kummia.
Itämeren saareksi hän luulee Kuurinmaata, joka muka oli kahdeksan
päivänmatkaa pitkä, epäjumalanpalvelijain asuma ja kuulu tietäjistään,
joita haettiin aina Espanjaan ja Kreikkaan saakka. Toinen melkein
yhtä suuri saari oli muka Eestien maa, jonka asukkaat palvelivat
siivekkäitä käärmeitä, uhraten heille eläviä ihmisiä, joita ostivat
orjakauppiailta. Tämä saari muka oli lähinnä »naisten maata»,
eikä kaukana Birka nimisestä Ruotsin kaupungista. »Naisten eli
amatsonien maa» niinikään oli Baltian meren rannalla. Nämä amatsonit
Adamin vakuutuksen mukaan karttoivat yhteyttä miesten kanssa ja
karkottivat rohkeasti kaikki, jotka yrittivät heidän maahansa tulla.
Mutta kaikenlaisten maankulkurien kanssa he pitivät yhteyttä ja
synnyttivät lapsia, tytöistä tuli mitä ihanimpia naisia, pojista taas
»koirankuonolaisia», joilla oli pää keskellä rintaa ja jotka puhuivat
haukkuen. Venäjällä heitä muka usein näki vankina. Tämä merkillinen
maa aseman määrittelyn mukaan olisi ollut nykyinen Suomi, taikka ehkä
paremminkin sen pohjoinen osa, Kainuunmaa. Nähtävästi antoi ennen
mainittu vanha pohjoismainen taru aihetta siihen, että Kaukasian
amatsonitaru kytkettiin suomalaiseen Pohjolaan, josta ei muuta tiedetty
kuin hämäriä huhuja. Mutta tuossa Skandinavian itäisessä naapurimaassa,
jonka rajat ulotettiin aina Riphaeilaisiin vuoriin saakka, oli paljon
muitakin kummituksia, »yksijalkaisia», jotka hyppivät yhdellä jalalla,
»kyklooppeja», joilla oli vain yksi silmä otsassaan, ihmissyöjiä ja
muita, joita ei hurskas kirkon mies tahtonut ruveta luettelemaankaan.



Nestor.


Vanhimpia varmoja historiallisia tietoja, mitä Suomen ja sen
naapurimaiden suomensukuisista asukkaista on säilynyt, sisältää
Nestorin kronikka. Venäjä oli Vladimir Suuren aikana (v. 988)
kääntynyt kristinuskoon ja maa joutui sen kautta entistä enemmän
yhteyteen kirjallisen Itä-Rooman kanssa. »Uuteen linnaan» eli
Novgorodiin perustettiin v. 992 piispanistuin, jonka ensimäinen
piispa jo alkoi kirjottaa muistiin tietoja aikansa tapauksista. Mutta
Venäjän ensimäinen historiankirjottaja oli Nestor niminen Kievin
munkki (1056—1116). Hänen kertomuksessaan Pohjoismaista ei enää ole
samanlaisia kummitusjuttuja kuin Adam Bremeniläisen teoksessa, vaikka
Nestorinkin tiedot ovat kylläkin niukat. Itämerta hän sanoo Varjaagien
mereksi. Sen rannalla muka asui, muitten kansain keralla, Tshuudeja,
s.o. Suomalaisia, taikka oikeammin Virolaisia, joitten maahan Jaroslav
(v. 1070) perusti Jurjevin (Tarton) kaupungin. Toisessa paikassa
Nestor mainitsee seuraavat kansat, jotka maksoivat Venäläisille
veroa: Tshuudit, Wessit, Merjalaiset, Muromit, Tsheremissit, Jäämit,
Mordvalaiset, Permalaiset, y.m.

Jonkun verran valoa Koillis-Europan kansallisiin oloihin loivat
arabialaisetkin maantieteilijät, sillä Arabialaiset kävivät Mustanmeren
rannikolta sinne melkoista kauppaa. Kuuluin arabialainen maantieteilijä
Idrisi, joka eli Sisilian normannilaisen kuninkaan hovissa, sai
Pohjolan maista, sekä Skandinaviasta että Suomesta, Virosta ja
Vienastakin tietoja normannilaisilta ritareilta, joitten esi-isät
olivat Skandinaviasta ja jotka siis verraten hyvin tunsivat sikäläisiä
oloja. Idrisi mainitsee monta tärkeää kaupunkia ja niitten väliset
matkat, mutta melkein kaikki nimet ovat niin vääntyneessä muodossa,
että niistä on mahdoton saada selkoa. Erästä maata, nähtävästi
Etelä-Suomea, hän kuitenkin nimittää Tabastiksi, Hämeeksi.

Kristinuskon maahan tuomisen kautta Suomen eteläosat tulivat paremmin
tunnetuiksi, mutta maantieto oli silloin vielä Ruotsissakin niin
alhaisella kannalla, etteivät karttuneet tiedot moneen vuosisataan
tulleet kirjallisuuden omiksi. Vielä Mercatorin julkaisemassa
Ptolemaios-kartassa kuudennentoista vuosisadan alulta oli koko
Skandinavia piirretty jotenkin samanlaiseksi, muutamaksi epämääräiseksi
saareksi, jommoinen se oli kuulun kreikkalaisen maantieteilijän
maailmankartassa.



Tanskalainen väyläopas.


Mutta varmaan oli ainakin Suomen etelärannikko jo vanhastaan
Skandinavian merenkulkijoille tunnettu. Siihen viittaa eräs
tanskalainen purjehdusopas vuoden 1270 vaiheilta, joka on vanhin Suomen
rannikkoa selittelevä kirjallinen muistomerkki ja siitä merkillinen,
että se on säilyttänyt joukon eteläsaaristomme nimistä alkuperäisessä
suomalaisessa muodossaan. Seurattuaan Ruotsin itärantaa Arnholmiin
saakka tämä purjehdusopas jatkaa: »Arnholmista Alandin meren poikki
Lynaebetheen (Lemböte Ahvenanmaalla) 6 meripenikulmaa, sieltä
Thiyckekarliin (Kökariin) 8. Näitten paikkain välillä on kuitenkin
monta saarta, joita sanotaan Fygelhedeksi (Föglö). Matkaa on edelleen 6
merip. Aspaesundiin, jossa on kolme saarta, yksi Aspö, toinen Relholm,
kolmas Malmö; Ucrima (ehkä Uhrimaa, Jurmo) on niistä etelään etäimpänä
meressä. Aspöstä Örsundiin 6, sieltä Hangetheen (Hangöuddiin) 3, ja
huomattavaa on, että Arnholmista Lynaebetaeen kuljetaan koillista
kohti, mutta jos on suotuisa länsituuli, niin voidaan purjehtia
Arnholmista suoraan Hangetheen, ja Hangethesta, jota suomeksi sanotaan
Cumiupeksi (Kumiopää), Lovicsundiin 2. Sieltä Karienkaskaehen
(Karjankaskiin) 1, sieltä Juxaraehen 2, sieltä Horinsaareen, jonka
tanskalainen nimi on Hestö, 2, sieltä Purkajiin (Porkkalaan) 3, ja
tähän saareen matkataan Hangethesta itää kohti, tosin vähän pohjoiseen
poikkeamalla. Porkkalasta selitetään matka Suomenlahden poikki Viron
rannalle, jonka Tanskalaiset olivat ristiretkillään vallottaneet. Vielä
tänä päivänä Viron alukset tästä kulkevat meren poikki, koska Suomen
lahti on Porkkalan ja Narinsaaren välillä kapein.

Kun lukee tämän tanskalaisten merenkulkijain laatiman tarkan
kertomuksen Suomen etelärannikon purjehdusväylistä, niin ei voi olla
ihmettelemättä, että Ruotsalaisten kirjalliset tiedot näistä väylistä
olivat niin vaillinaiset vielä kuudennellatoista vuosisadalla, jolloin
ensimäiset yritykset Pohjoismaiden, Suomenkin kartottamiseen tehtiin.
Vielä vaillinaisempi kuin rannikoista, oli tieto sisämaasta. Vanhin
jonkinlaista kokonaiskuvausta tarkottava, vaikka harhatietoja täynnään
oleva kertomus Pohjolan maista on Olaus Magnuksen historia Pohjolan
kansoista. Mutta kun hänen teoksensa jo kuuluu Uuden ajan tuotteisiin,
niin jätämme selonteon siitä tuonnemmaksi.



Pohjanmiesten retket Vienaan.


Skandinavian sotaiset merirosvot ja vallottajat eivät olleet
kirjallista kansaa, siksi alkuperäisellä kannalla olivat sivistysolot
vielä Pohjolassa, mutta he ovat säilyttäneet paljon tietoja entisistä
teoistaan historiallisissa saduissaan, jotka onneksi myöhemmin,
kristinuskon ja varsinaisen kirjotustaidon Pohjolaan levittyä, muistoon
kirjotettiin. Vaikka heidän »saagansa» sisältävätkin paljon tarua, niin
ovat ne kuitenkin Pohjolan muinaisuuden tuntemiselle arvokkain, usein
ainoa lähde. Näissä saduissa on säilynyt tietoja muinaisesta Bjarmien
eli Permalaistenkin maasta Vienan meren rannoilla, maasta, jota jotkut
ovat arvelleet Sammon ja Väinön laulujen syntymäsijoiksi. Ne retket,
joita Norjasta tehtiin Vienan merelle, ovat sen vuoksi varsinkin meille
Suomalaisille erinomaisen mieltäkiinnittävät, vaikkapa tiedot ovatkin
niin niukat. Ne ovat milt'ei ainoa sanamuotoinen historiallinen valo,
joka lankeaa tuohon rikkaudestaan ja kaupastaan kuuluun suomalaiseen
muinaismaahan. Tosin ei norjalaisissa saduissa tarkalleen osoteta,
mitä juurta Bjarmien kansa oli, mutta muinaismuistoista ja muista
johdoista päättäen se mahtoi olla samaa karjalaista kansaa, joka vielä
asuu Vienan meren länsipuolella olevia maita, joka on ennen omistanut
rannatkin, — Vienan meren länsirantaa vieläkin sanotaan »Karjalan
rannaksi», — jonka alue luultavasti on kerran ulottunut itää kohti aina
Vienaan saakka.

Ehkäpä tuohon maahan retkeiltiin jo aikaisemminkin, kuin on tietoja
säilynyt. Mutta tietommekin ulottuvat ensimäisen vuosituhannen
jälkipuoliskolle saakka. Muinaistutkijat arvelevat mahdolliseksi, että
Viena kuului itägootilaisen Hermanarikin valtakuntaan ja että ehkä
niiltä ajoilta olisivat säilyneet germanilaiset nimet, joita sadut
kertovat sen kuninkailla olleen. Islantilaisen sadun mukaan käytiin
jo Harald Hildetandin aikana, siis jo ennen vuotta 730, jolloin
tämä kuningas kuoli, sotaretkellä Vienan suussa, jolloin sikäläinen
jumalanpyhättö ryöstettiin. Jumalankuva oli silloin erikoisessa
temppelissä, josta se myöhemmin siirrettiin avoimelle pihamaalle.



Ottar.


Mainittu retki ehkä tapahtui maan poikki. Ensimäinen meriretki,
josta on säilynyt varma tieto, vieläpä seikkaperäinen kertomus,
oli norjalaisen Ottarin tekemä. Englannin valistunut kuningas
Alfred Suuri liitti Ottarin selonteon erääseen toimittamaansa
historiallis-maantieteelliseen teokseen. Kun Alfred kuoli v. 900,
hallittuaan puolen vuosisataa, niin tapahtui tämä retki yhdeksännen
vuosisadan jälkipuoliskolla. Ottarin kertomuksesta päättäen se
oli ensimäinen retki, joka meritse tehtiin Vienaan. Se oli siis
oikea löytöretki, vaikka arvatenkin jo ennalta tunnetun päämäärän
saavuttamiseksi.

Ottar asui pohjoisimmassa osassa siihen aikaan asuttua Norjaa,
Haalogalannin maakunnassa (65—70 leveysasteen välillä), ja näyttää
jonkun aikaa olleen Alfred kuninkaan palveluksessa. Viikingin kertomus
merkillisestä matkastaan on (Ahlqvistin suomennoksen mukaan) seuraava:

»Ottar sanoi herrallensa kuningas Alfredille, että hän asui
kaikista Norjalaisista pohjoisimpana. Hän kertoi asuvansa sen maan
pohjoisosassa, Länsimeren rannalla. Kuitenkin hän sanoi tämän maan
ulottuvan siitä vielä kauas pohjoiseen, mutta maan siellä olevan
asumattoman, paitse mitä muutamissa paikoissa silloin tällöin oleskelee
Finnejä (s.o. Lappalaisia), jotka talvella pyytävät metsää ja
kalastavat heidän meressään.»

»Hän sanoi kerran halunneensa tulla tietämään, kuinka kauas tämä maa
ulottuisi pohjoiseen, taikka asuisiko ketään ihmisiä tämän autiomaan
pohjoispuolella. Hän läksi siis ja purjehti aluksellaan pitkin rantaa
pohjoiseen päin, pitäen koko ajan aution maan oikealla kädellänsä
ja aukean meren vasemmallansa. Kolmen päivän kuluttua tuli hän niin
kauas pohjoiseen, kuin valaskalan pyytäjät tavallisesti kauemmaksi
menevät. Sitten kulki hän vielä pohjoista kohti niin kauas, kuin
toisten kolmen päivän kuluessa voi purjehtia. Sen jälkeen kääntyi maa
itäänpäin, taikka meri antautui maahan päin, kumminko oikein, ei hän
tietänyt, sen hän vaan tiesi, että hän siellä odotti länsituulta, tai
vähän pohjaisempaa, ja laski sitten itää kohti, pitkin maata, niin
pitkälle kuin neljässä päivässä voi purjehtia. Tällöin piti hänen
taas odottaa tuulta, täyttä pohjaista, siitä syystä, että maa siellä
kääntyi etelään, taikka meri antautui maahan päin, kumminko oikein, ei
hän tietänyt. Sitten laski hän etelää kohti pitkin maata, niin kauas
kuin viidessä päivässä voi purjehtia. Silloin tuli hänelle siellä
lahdessa suuri joki vastaan. He kääntyivät joella takaperin, sillä he
eivät uskaltaneet joella purjehtia ylemmäksi, peläten vihollisuutta,
koska maa joen toisella puolella oli sangen asuttua. Ja hän ei ollut
tavannut asuttua maata sitten kotoa lähdettyänsä, vaan oli hänellä
kaikkialla asumaton maa oikealla kädellään, paitsi muutamia kalastajia
ja linnunpyytäjiä ja metsästäjiä, jotka kaikki olivat Finnejä (s.o.
Lappalaisia). Ja vasemmalla kädellänsä oli hänellä aava meri.»

»Bjarmalaiset olivat varsin hyvin viljelleet maansa, mutta he (Ottar
väkineen) eivät uskaltaneet nousta maalle. Vaan Terfinnein (Turjan eli
nykyisten Kuolan Lappalaisten) maa oli kaikkialla autiota, paitsi missä
metsästäjiä oleskeli, tahi kalastajia taikka linnunpyytäjiä.»

»Paljonkin kertoivat Bjarmalaiset hänelle sekä omasta maastaan että
niistä maista, jotka olivat heidän ympärillänsä. Mutta hän ei tietänyt,
mikä kerrotusta oli totta, kun hän ei itse ollut sitä nähnyt. Hänestä
tuntui, että Finnit (Lappalaiset) ja Bjarmalaiset puhuivat jokseenkin
yhtäläistä kieltä. Hän matkusti sinne pääasiallisesti, paitsi halusta
tullakseen tuntemaan maan luonteen, mursujen tähden, sillä näillä on
sangen jaloa luuta hampaissaan, joita matkustajat toivat mukanaan
muutamia kuninkaalle. Ja niiden nahka sopii hyvästi laivantouviksi...»

»Hän (Ottar) oli sangen varakas mies, hänellä oli semmoista omaisuutta,
jota heillä pidettiin rikkautena, s.o. metsän eläimiä. Hänellä oli
siihen aikaan, jolloin hän kävi kuninkaan luona, kesyjä ostamattomia
eläimiä kuusisataa; he kutsuivat näitä eläimiä poroiksi... Hän oli
sen maan ensimäisiä miehiä. Kuitenkaan ei hänellä ollut enemmän
kuin kaksikymmentä lehmää, kaksikymmentä lammasta ja kaksikymmentä
sikaa. Ja sen vähäisen, minkä hän kynti, kynti hän hevosilla. Mutta
heidän varallisuutensa riippuu enimmästi siitä verosta, jonka Finnit
(Lappalaiset) heille suorittavat. Tämä vero on enimmäkseen otusten
nahkoja ja linnunhöyheniä, ja mursunluuta ja sellaista laivaköyttä,
joka on tehty mursun ja hylkeen nahkasta. Kukin maksaa varojensa
mukaan. Rikkaimman pitää suorittaa viisitoista näädän nahkaa,
viisi porontaljaa, yksi karhuntalja, kymmenen vasua höyheniä, yksi
karhun- tai saukonnahkainen peski ja kaksi laivanköyttä, kumpikin
kuuttakymmentä kyynärää pitkä, toinen mursun ja toinen hylkeennahkasta.»

»Hän sanoi, että Pohjanmiesten maa (Norja) on sangen pitkä ja kapea...
Asumaton vuorenselänne on itäpuolella, ulottuen yhtä pitkältä kuin
asuttu maa. Tällä selänteellä oleskelee Finnejä (Lappalaisia)...»

»Tämän maan (Norjan) eteläisen osan rinnalla, vuorten toisella
puolella, on Sveoland (Ruotsi), ja saman maan pohjoisen puolen rinnalla
on Kvenland (Kainuunmaa). Kvenit (Kainulaiset) käyvät toisinaan vuorien
yli hävittämässä Norjalaisia; ja Norjalaiset toisinaan hävittämässä
heitä. Siellä on vuorien välissä sangen suuria järviä, joissa on
suolaton vesi; Kainulaiset kantavat maata myöden aluksensa näihin
järviin ja ryöstävät sitten Norjalaisia: heidän aluksensa ovat hyvin
pienet ja hyvin kevyet.»

»Ottar sanoi, että sen maan nimi, jossa hän asui, oli Haalogaland. Hän
kertoi, ettei yksikään ihminen asunut häntä pohjoisempana.»

Useista muistakin retkistä on maineita säilynyt. V. 897 eräs
Thorolf niminen viikinki yhdessä Kainuun kuninkaan Faravidin kanssa
teki retken Kirialamaahan, joka luultavasti tarkotti Vienan meren
länsipuolella olevaa Karjalan maata. V. 918—19 Eerikki Verikirves teki
Vienan suuhun suuren ryöstöretken, voittaen Bjarmein miehet suuressa
taistelussa. Harald Kaunotukan poika purjehti v:n 930 vaiheilla Norjan
pohjoispuolitse Permaan. V. 970 vaiheilla siellä kävi kuningas Harald
Harmaanahka, joka sai tavattoman rikkaan saaliin. Vuosisadan lopulta
on maine matkoista, joita eräs Kristianian vuonosta kotoisin oleva
Hallvard niminen kauppias sinne teki.

Mainehikkain oli kuitenkin se retki, jonka Karli ja Thorir Hund tekivät
Vienaan. Kertomus siitä kuuluu:



Karli ja Thorir Hund.


Eräänä talvena, arvatenkin vuonna 1023 tai 1024, kuningas Olavi Pyhä
lähetti pohjoiseen luotettavan miehen, Haalogalannin Karlin, kokoomaan
verorahoja ja purjehtimaan sitten edelleen Vienan merelle ja Bjarmien
maahan. Retki oli kaupparetki, ja laivasta ja sen kuormasta omisti
kuningas toisen puolen. Karli toisen. Veljensä Gunsteinin kanssa Karli
siis purjehti Haalogalantiin aikaisin keväällä ja kulki Thorir Hundin
talon ohi. Thorir, jolla oli verivelka suoritettava Karlin kanssa,
lähettikin hänelle ystävällisen sanoman, ilmottaen samalla haluavansa
matkustaa samana kesänä Bjarmien maahan ja mielellään rupeavansa
heidän osamiehekseen ja jakavansa kaikki tasan. Karli kehotti häntä
tulemaan matkaan, ottamaan yhden laivan ja viisikolmatta miestä,
niinkuin heilläkin oli. Mutta Thorir otti sangen suuren pyyntilaivan
ja kahdeksankymmentä miestä omia huonemiehiään. Gunstein häntä epäili
ja olisi mielellään palannut takaisin, mutta Karli vaati, että matkaa
jatkettaisiin, vaikkei Thorir suostunutkaan vähentämään miehiään — niin
vaarallisella retkellä ei muka saattanut olla liiaksi hyviä miehiä.

Kaiken matkaa purjehdittiin yhdessä, milloin oli toinen alus edellä,
milloin toinen, pitkin Ruijan rantaa, Nordkapin ympäri ja edelleen
pitkin Kuolan rantaa ja Vienan meren poikki Bjarmien maahan, jossa
tehtiin hyvät kaupat. Thorir kauppapaikallaan osti turkiksia,
majavannahkoja ja soopelin nahkoja ja Karli, jolla oli paljon rahoja,
osti niinikään kaikenlaisia turkiksia. Kun kaupat oli tehty, niin
pohjanmiehet laskivat takaisin Vienanjoen suuhun ja aikoivat lähteä
paluumatkalle. Kauppapaikka ei nimittäin ollut virran suussa, vaan
kappaleen matkaa maan sisässä, ehkä Holmogori nimisessä paikassa,
joka myöhemmin oli niin kuulu, venäläisten saatua Vienan suistamossa
jalansijaa. Sen ajan kun kauppaa tehtiin, vallitsi rauha, mutta kun
asiat oli päätetty, niin oli väkivaltaan turvauduttava, jos mieli
hankkia enemmän saalista. Kun siis oli tultu merelle, niin laivat
laskivat rinnan ja Thorir kysyi, haluttiko ketään lähteä hänen
kerallaan enemmän rikkautta hankkimaan. Sillä aarteita siellä oli,
metsään kätkettyinä taikka kummuissa, niinkuin maan tapa oli. Thorir
oli hyvin perehtynyt sen maan kalmistoihin ja tapoihin, arvatenkin
hän oli siellä käynyt jo useankin kerran. Ja kaikki olivat valmiit
lähtemään retkelle, jos oli saalista tiedossa. Thorir käski heitä
olemaan valmiina yöllä. Ainoastaan muutamia miehiä jätettiin laivoihin,
loput souti maihin ja lähti retkelle.

Ensin kuljettiin lakeata niittyä ja sitten taajan metsän läpi. Thorir
astui edellä ja käski seuralaisiaan kulkemaan ääneti, veistäen itse
matkalla puihin pilkat. Vihdoin tultiin suurelle metsässä olevalle
aukiolle, jossa oli korkealla aidalla ympäröity aarrekumpu. Portti
oli lujasti salvattu, mutta Thorir oli valinnut ajan viisaasti.
Yhdet vartijat olivat juuri lähteneet, eivätkä toiset vielä tulleet.
Norjalainen päällikkö iski kirveensä aidan yläreunaan ja kohotti
itsensä sillä aidan päälle, jonka jälkeen hän sisäpuolelta avasi
portin. Mutta hän varotti miehiään vain kaivamaan kultaa ja hopeaa ja
jättämään rauhaan Bjarmien jumalankuvan, joka oli keskellä aukiota.
Mutta kun kaikki olivat ottaneet kantamuksen saalista, niin Thorir
juoksi jumalankuvan luo, otti hopeisen maljan, joka sen sylissä oli,
kaatoi siitä kaikki hopearahat viittansa poimuun ja otti käsivarrelleen
jousen, joka oli maljan päällä. Mutta Karli oli ulkopuolella huomannut,
että Thorir olikin jäänyt jäljelle, kääntyi takaisin ja näki, että
Thorir oli ottanut hopeamaljan. Karli silloin itsekin juoksi kuvan luo
ja kirveellään iski sen niskaan katkaistakseen koristenauhan, joka
kuvalla oli kaulassaan. Mutta isku olikin niin kova, että jumalan
pää putosi maahan suurella ryskeellä. Ja paikalla kun tämä oli
tapahtunut, tulivat uudet vartijat aukioon ja puhalsivat torviinsa.
Ja samalla alkoi kuulua torventoitotusta joka puolelta. Pohjanmiehet
pakenivat metsään, mutta kaiken aikaa he kuulivat takaa ajavien
Bjarmien huutoja kintereillään. Rosvot olisivat olleet hukassa ilman
Thoririn neuvokkuutta. Tämä suojeli joukon jälkipäätä erinomaisella
taikataidollaan. Hänen edellään kulki kaksi miestä kantaen suurta
laukkua, jossa näytti olevan tuhkaa. Siitä Thorir kylvi tielle ja
joukonkin päälle, josta nämä kävivät näkymättömiksi. Näin riennettiin
metsästä ulos niityille. Vaikka Bjarmeja oli takana ja sivuilla, niin
eivät he voineet nähdä pohjanmiehiä. Karli miehineen ensin pääsi
laivoihinsa ja lähti matkaan, sitten Thorir vuorostaan, ohjaten hänkin
Vienan meren ulapalle.

Yöt olivat vielä valoisat ja pohjanmiehet purjehtivat vuorokaudet
umpeensa, kunnes he eräänä iltana tulivat muutamille saarille. Siellä
he kiinnittivät purjeet, laskivat ankkurit pohjaan ja odottivat
luodevettä, koska edessä oli kova virtaus. Thorir silloin vaati Karlia
antamaan hänelle jumalan kaulakoristeen, väittäen, että Karli oli
saattanut kaikki vaaraan ja ettei siitä olisi ilman hänen avuttaan
suoriuduttu. Mutta Karli vastasi, että koriste oli Olavi kuninkaan.
Karli koetti päästä pakoon Thorirista, purjehtien niin nopeaan kuin
mahdollista, mutta hän ei päässytkään, vaan molemmat tulivat samalla
haavaa Geirsveriin, joka oli ensimäinen paikka pohjoisesta tullen,
jossa oli rantasilta. Thorir laski satamaan ja Karli jäi ulkopuolelle.
Vielä viimeisen kerran Thorir vaati, että saalis jaettaisiin, ja kun
vastaus oli kieltävä, niin hän tappoi vastustajansa ja anasti kalliin
kaulakoristeen. Hän olisi mielellään hukuttanut Gunsteininkin, mutta
tämä pääsi miehineen pakoon, jätettyään laivansa tavaroineen Thoririn
saaliiksi, ja tuli Olavi kuninkaan luo tapauksesta kertomaan. Ja siitä
Thorirista tuli kuninkaan pahimpia vihamiehiä.

Myöhemmin Olavi kuningas lähetti miehiä käännyttämään Haalogalantia
kristinuskoon ja silloin täytyi Thoririnkin luopua kaulakoristeesta ja
maksaa sakkoa Karlin surmasta, mutta muut Vienasta saadut rikkaudet
hän piti ja pakeni Tanskan kuninkaan luo, joka paraillaan juoni Olavi
kuningasta vastaan, syöstäkseen hänet valtaistuimelta. Pian Thorir
kuitenkin palasi takaisin entisille sijoilleen ja kokosi suunnattomat
rikkaudet kaupallaan Lappalaisten kanssa. Kun myöhemmin Olavi
sotajoukon kanssa tuli Thoriria vastaan, niin oli tämä niin voimakas,
että hän muiden kapinallisten keralla Stiklestadin tappelussa voitti
Olavin, etupäässä taikavoimallaan, kuten satu kertoo. Olavi kuningas
kaatui tappelussa, ja Thorir oli sitten ensimäisiä vaatimaan, että
hänet oli pyhäksi julistettava. Kun Olavin poika Maunu Hyvä tuli Norjan
kuninkaaksi, niin lähti Thorir Hund pyhiinvaellusretkelle Pyhälle
maalle, kuten satu mainitsee kerrotun, eikä hän liene siltä matkalta
sen koommin palannut.

Jo yhdeksännen vuosisadan lopulla oli Novgorod levitellyt valtaansa
Vienanjoen latvoille, ja pian se anasti kokomaan ja Holmogorista tuli
rikas venäläinen kauppapaikka.



Pohjanmiehet lännen ja etelän vesillä.


Olemme tulleet niihin aikoihin, joina Skandinavian viikinkien eli
»pohjanmiesten» ryöstöretket ja hävitykset pitivät Länsi-Europan
rantamaita ainaisen turvattomuuden ja pelon alaisina. He saapuivat
oivilla aluksillaan suurissa joukoissa, hävittivät kaupungit,
tappoivat asukkaat, ryöstivät varsinkin kirkot ja luostarit, joista
paras saalis oli saatavana, ja asettuivat vähitellen pysyväisestä
semmoisiin seutuihin, joista heidän oli mukavin tätä hirmuvaltaa
harjottaa. Lopulta he rupesivat vakinaisiksi asukkaiksi niihin
maihin, joissa olivat jalansijaa saaneet, kääntyivät kristinuskoon ja
sivistyivät, sulivat maanasukkaihin ja terästivät sen verta uudella
tarmon ja yritteliäisyyden hengellä. He esiintyivät myös valtakuntien
perustajina, sekä pohjoisessa, varsinkin Brittein saarilla, että
etelässäkin Välimerellä, jossa he kristinuskoon käännyttyään saivat
uutta alaa toimeliaisuudelleen taistelussa muhamedilaisia vastaan.

Seinen rannoille, nykyiseen Normandiaan, perustettiin pohjanmiesten
yhteiskunta, joka tosin ranskalaistui, mutta kauan säilytti vanhana
veriperintönään sotaista tarmoaan. Normandiasta käsin Gange Rolfin
jälkeläiset sitten vallottivat Englannin valtaistuimen, josta
pohjanmiehet jo häntä ennen olivat niin kauan taistelleet vaihtelevalla
menestyksellä. Normandiasta käsin olivat sitä ennen lähteneet ne
seikkailijat, jotka karkottivat Sarasenit sekä Etelä-Italiasta että
Sisiliasta ja perustivat sinne normandilaisen valtakunnan, vieläpä
joksikin aikaa saivat jalansijaa meren toisellakin puolella, Tunisiassa.

Britannian pohjoispuolella oleville saarille olivat viikingit jo
varhaisemmin asettuneet ja perustaneet sinne itsenäisiä keskustoita,
joista he hallitsivat alueita Skotlannissa ja Irlannissa. Näiltä
teiltä he joutuivat Islantiin, asuttivat sen, purjehtivat edelleen
Grönlantiin, perustivat sinne siirtokuntia ja löysivät vihdoin
Pohjois-Amerikan puolta vuosituhatta ennen kuin Columbus, voimatta
kuitenkaan saada jalansijaa tässä luonnonrikkaassa maassa, joka
pohjoismaiselle siirtolaisuudelle olisi tarjonnut niin verrattoman
toimialan.

Itäänpäin kuljettiin Itämeren poikki Suomen lahteen ja perustettiin
Venäjän valtakunta, sekä Venäjän halki Mustalle merelle ja
Konstantinopoliin saakka, jonne ensin saavuttiin rosvoina, sitten
apusotureina. Ruijan pohjoispuolitse purjehdittiin Valkoiseen mereen,
jossa tehtiin kauppaa ja taisteltiin Bjarmien kanssa.

Pohjanmiesten toimiala oli siis tavattoman laaja, mutta hämmästyttävän
nopeaan he sen valtasivat. Kaarlo Suuren viime vuosina saapuivat
viikingien alukset ensinnä Ranskan rannoille, v. 797 he tekivät
ensimäiset retkensä Englantiin, 840 perustivat ensimäisen
kuningaskunnan Irlantiin, 860 ryhtyivät Islantia asuttamaan. 862 Rurik
perusti Venäjän valtakunnan, osaksi suomalaisien kansojen keskuuteen,
922 sai Gange Rolf Kaarlo Tuhmalta Normandian. Näitten retkien kautta
laajeni Länsimaiden maantieto pohjoista kohti passivisella tavalla,
Pohjoismaista ei hankittu tietoja, vaan pohjoismaiset sotilaat toivat
ne itse miekkansa kärjessä. He olivat siihen saakka olleet niin
tuntemattomia, että parhaiten tunnetuilla vanhoilla vesillä liikkuivat
mielestään löytöretkeilijöinä, joilla oli oikeus antaa uusia nimiä
vanhoille historiallisille maille ja merille. Espanjan Galiciaa he
sanoivat »Jaakon maaksi» Compostellan pyhimyksen mukaan, Espanjaa
»Spanlandiksi» ja kaikkia muhamedilaisia maita sen ulkopuolella
yhteiseen »Serk- eli Sarasenlandiksi». Neekerien ja Maurilaisten
maa oli »Sinimiesten maa», Pohjois- ja Länsi-Frankki »Vaalland»,
Pohjois-Saksa »Saxland», (josta Saksanmaan suomalainen nimi juurtuu),
Venäjä »Gardariki», Konstantinopoli »Suurkaupunki» eli »Miklagarth»,
Novgorod »Holmgarth». Varsinaisina löytöretkeilijöinä pohjanmiehet
toimivat vain pohjoisilla vesillä, joilla ei ennen heitä kukaan ollut
käynyt. Kaakossa he eivät ulottaneet maantuntemusta sen edemmäksi kuin
klassillinenkaan maantiede, mutta perustivat siellä kuitenkin oloja,
joiden kautta laajat maat uudelleen tulivat Länsimaille tutuiksi ja
Europan yhteiskunnan jäseniksi.

Pohjanmiesten näitten sotaretkien kautta saavuttamaa maantuntemusta
kuvaa Eddan »Heimskringlassa» seuraava kappale »maitten paikoista»:
»Noin sanotaan, että maan piiri, jossa ihmiset asuvat, on monessa
kohden lahtien ja poukamien rikkoma ja että ulkomerestä maan sisään
kulkee suuria meriä. Varmaan tiedetään, että Norvan salmesta
(Gibraltarin salmesta, joka sai tämän nimensä siitä norjalaisesta, joka
sen ensiksi keksi kymmenennellä vuosisadalla) on merta aina Jerusalemin
maahan saakka; ja tästä merestä taas pistää pitkä lahti, jota sanotaan
Mustaksi mereksi, koillista kohti, ja se erottaa maan molemmat osat
toisistaan, Aasian, joka on itäpuolella, ja Europan, joka on tuon meren
länsipuolella. Mustan meren pohjoispuolella on Suur-Ruotsi ja sitä
pitävät toiset yhtä suurena alaltaan kuin suurta Sarasenimaata, vieläpä
kuin Sinimiestenkin suurta maata. Ja tämän Suur-Ruotsin pohjoisosat
ovat asumattomat pakkasen ja vilun vuoksi, aivan samoin kuin Sinimaan
eteläosat ovat asumattomat siitä syystä, että aurinko siellä on niin
polttava. Mahtavia ruhtinaskuntia on tuossa Ruotsissa ja monenlaisia
ja monenkielisiä kansakuntia. Siellä on kääpiöitä, on jättiläisiä,
niin, ja vieläpä sinimiehiäkin, ja monenlaista ja ihmeellistä kansaa ja
villieläimiä ja hirmuisen suuria louhikäärmeitä. Pohjoisesta, niiltä
vuorilta, jotka ovat kaukana asuttujen maitten ulkopuolella, tulee
joki, jonka oikea nimi on Tanais (Don), ja se laskee Mustaan mereen,
erottaen Aasian Europasta.»

Pohjanmiesten sotaretket lännen, etelän ja idän maissa eivät kuulu
varsinaisesti aineeseemme, mutta ne ovat kuitenkin siksi kuvaavia
meriliikkeen kehitykselle, että mainitsemme niistä pari niiltä
myöhäisemmiltä ajoilta, jolloin he jo olivat osaksi kääntyneet
kristinuskoon ja olivat uudeksi tehtäväkseen ottaneet kristikuntaa
uhkaavan sarasenivaaran torjumisen.



Harald Haardraade.


Norjan kuningas Harald Haardraade on parhaita esimerkkejä norjalaisista
merirosvoista, sotureista ja vallottajista. Hän taisteli melkein
kaikissa kristityissä maissa ja niitten pakana naapureissa ja
kaiken päälliseksi aikoi lopuksi purjehtia niihin uusiin maihin,
joita oli »navan alta» löydetty. Hän taisteli villipetoja vastaan
Konstantinopolin hippodromolla, ui Jordanissa ja puhdisti Syyrian
teitä rosvoista. Hän vallotti lujia linnoja Afrikassa, oli yhtä
pelätty Venäjällä kuin Englannissakin, etäiseen Islantiin hän
sikäläisen nälänhädän aikana toimitti apua. Hän oleskeli kuninkaitten
ja ruhtinaitten vieraana Norjassa, Novgorodissa, Sisiliassa ja
Englannissa, nousi lopulta itsekin valtaistuimelle ja lauluissaan
kehui, että hän oli purjehtinut Europan ympäri.

Harald Haardraade haavottui Stiklestadin tappelussa (v. 1030), jossa
Olavi Pyhä kaatui, mutta ystävät pelastivat viidentoista vuotiaan
nuorukaisen tanterelta ja salasivat hänet, kunnes hänen haavansa olivat
parantuneet ja hänet voitiin lähettää Ruotsin kautta Gardarikiin.
Novgorodissa hän oleskeli muutamia vuosia kuningas Jaroslavin vieraana
ja retkeili laajalti Idän teillä, kunnes lähti lopulta onneaan etsimään
itse Miklagarthiin, jossa niin moni hänen maamiehensä hyvillä palkoilla
palveli. Ensiksi hän taisteli Byzantilaisen valtakunnan palveluksessa
»Kreikan merellä» ja kukisti sarasenilaiset merirosvot, jotka siellä
ryöstivät. Sitten hän suoritti urotöitä vielä etäisemmissä maissa,
jonka jälkeen kaikki Konstantinopolin varangit annettiin hänen
johdettavikseen — tähän sotajoukkoon kuului paitsi pohjanmiehiä paljon
muitakin onnen etsijöitä, slaaveja, englantilaisia, saksalaisia ja
latinalaisiakin, mutta Harald armeijoineen ei totellut kreikkalaisia
sotapäälliköitä, vaan otti ohjeensa ainoastaan hallitsijalta.

Yhteinen toiminta sen vuoksi kävikin mahdottomaksi ja suurin osa
byzantilaisesta sotaväestä palasi takaisin pääkaupunkiin. Mutta
Harald miehineen lähti vallotusretkelle Pohjois-Afrikaan, jota
pohjanmiehet luulivat maailman rikkaimmaksi maaksi. Siellä sodittiin ja
ryöstettiin monta vuotta ja Harald kokosi »suunnattoman paljon kultaa
ja kaikenlaisia kalleuksia». Mutta kaikki nämä aarteet hän lähetti
Novgorodiin luotettavien miesten keralla, koska hän ei niitä sodassa
tarvinnut. »Sitten hän lähti Sisiliaan — ennenkun Normandit vielä
olivat sitä vallottaneet — ja anasti siellä monta linnaa neuvokkailla
keinoilla. Ja tämän jälkeen hän palasi takaisin Konstantinopoliin
joukkoineen ja varustautui lähtemään Jerusalemiin. Kaiken
palkkakultansa hän jätti Konstantinopoliin kuninkaan talteen, ja samoin
tekivät kaikki muutkin varangit, jotka lähtivät hänen kerallaan Pyhälle
maalle. Sitten hän tuli Jerusalem-maahan, ja siellä kaikki kaupungit
ja linnat, niin, ja koko maa, joutuivat polttamatta ja hävittämättä
hänen käsiinsä. Ja hän kulki Jordanille ja ui siinä ja lahjotti paljon
rikkautta Herran haudalle ja Pyhälle ristille ja Jerusalem-maan muille
pyhille jäännöksille. Lisäksi hän turvasi tien Jordanille ja tappoi
ihmiset, jotka siellä hävittivät ja ryöstivät.»

Mutta palattuaan takaisin Konstantinopoliin hän kuuli, että Magnus
Olavinpojasta oli tullut Norjan ja Tanskan kuningas, jonka vuoksi
hän erosi »Kreikkalaisten kuninkaan» palveluksesta. Mutta Zoe, joka
hallitsi alaikäisen Konstantinoksen nimessä, syytti Haraldia siitä,
että hän oli pitänyt osan keisarillekin kuuluvasta sotasaaliista,
Harald vangittiin ja oli vähällä päänsä menettää. Mutta Pyhän Olavin
avulla ja oman neuvokkaisuutensa kautta hän pääsi vankeudesta ja kosti
julmasti, ennenkun pakeni. Miestensä keralla hän tunkeutui keisarin
makuuhuoneeseen ja sokaisi hänet ja vei mukanaan prinsessa Marian,
jota hän oli turhaan kosinut ja jonka vuoksi hän olikin riitaantunut
Zoen kanssa. Kahdella aluksella hän sitten purjehti Bosporon kautta
Mustaan mereen, kulkien taidolla kahleen poikki, jolla salmi oli
suljettu, ja palasi Dnjeprin ja Kievin kautta Novgorodiin, josta hän
otti aarteensa ja Jaroslavin tyttären puolisokseen. »Ja hänellä oli
niin paljon aarteita, ettei koskaan ennen oltu nähty niin paljoa yhden
miehen hallussa Pohjolassa.» Sillä lukuun ottamatta sitä, mitä hän oli
taisteluissa voittanut, oli Haraldilla ollut siitä hyvä onni, että »hän
oli kolmasti saanut palatsisaalista. Tapa oli nimittäin semmoinen, että
aina kun Kreikan kuningas kuoli, niin hänen varankivartijastollaan
oli oikeus käydä kautta koko kuninkaanpalatsin ja ottaa, mitä
jaksoivat mukanaan viedä.» Ilmaiseksi he eivät siis palvelleet, mutta
olivat omankäden oikeudestaan huolimatta luotettavinta sotaväkeä,
mitä Byzantionin hovilla oli. Novgorodista Harald Haardraade kulki
Laatokalle ja varusti sen rannalla laivaston, jolla hän purjehti
Ruotsin kautta Norjaan, päästen monen vaiheen jälkeen sen kuninkaaksi.
Surmansa hän sai v. 1066 sotaretkellä Englantiin, jonka kruunun hän
aikoi anastaa, vähäistä ennen kun Wilhelm Vallottaja saapui Kanaalin
poikki ja anasti Englannin valtaistuimen.



Sigurd Jorsalfare.


Puolta vuosisataa myöhempi oli Norjan kuninkaan Sigurd Jorsalfaren
sotaretki Pyhälle maalle, johon tällä väliajalla ensimäinen ristiretki
jo oli tapahtunut. Sigurd matkasi meritse Lännen tietä, samoja
vanavesiä, joita edellisinä vuosisatoina pakanalliset viikingit olivat
viillettäneet ryöstämään kristittyjä rantoja. Nyt he purjehtivat ristin
tunnusmerkeillä ja taisteluhimoaan he saivat sammuttaa otteluissa
Saraseneja vastaan. Kertomus tästä viimeisestä suuresta sotaretkestä,
mitä Pohjolasta tehtiin meritse Välimeren maihin, on säilynyt »Sigurdin
sadussa».

V. 1107 Sigurd, joka oli Irlannin norjalaisen kuninkaan Maunon poika,
lähti matkaan. Hän purjehti ensinnä kuudellakymmenellä laivalla
Englantiin, viettäen siellä talvea normandilaisen Henrik kuninkaan
hovissa. Seuraavana kevännä purjehdittiin pitkin Ranskan länsirannikkoa
ja saavuttiin elonleikkuun aikaan Espanjan Galitsiaan, »Jaakopin
maahan», jossa pohjanmiehet olivat ennen usein ryöstäneet. Siellä
käytiin pyhiinvaelluksella Compostellan Pyhän Jaakon kirkolla, joka
jo silloin oli suuressa maineessa. Pohjanmiehet viettivät Galitsiassa
seuraavan talven, mutta vanhaan viikinkitapaan he pian riitaantuivat
maakunnan hallitsijan eli »jaarlin» kanssa, joka muka ei antanut
heille riittävää elatusta, »sillä se oli köyhä ja hedelmätön maa».
Norjalaisten ristiretkeläisten ja pyhiinvaeltajain vierailu näytti siis
olleen kylläkin pakkovierailua, vaikka he epäilemättä olivat maakunnan
haltijalle hyvänä apuna Maureja vastaan. Täyttääkseen varastojaan
he ryöstivät erään jaarlin linnoista ja lähtivät sitten Iberian
niemimaan länsirantaa pitkin edelleen purjehtimaan, hakemaan parempia
majapaikkoja. Lähellä Tajon suuta, nykyisen Lissabonin seuduilla,
Sigurd kohtasi laivaston »pakanallisia viikinkejä» — luultavasti
Maureja — ja anasti heiltä kahdeksan alusta. Pohjanmiehet olivatkin
nyt tulleet sille rintamalle, jolla kristikunnan ja Maurien välillä
siihen aikaan taisteltiin, ja rannoille, joilla tuon tuostakin kävi
maurilaisia merirosvoja. Pohjois-Portugal oli vasta aivan hiljattain
heidän ylivallastaan vapautettu. Henrik Burgundilainen, josta sittemmin
tuli Portugalin hallitsijasuvun kantaisä, hallitsi Oportossa Castilian
kuninkaan vasallina. Jotkut linnat ja maan eteläosa vielä olivat
Maurien hallussa, varsinkin suuri Lissabon ja vahva Cintra, Portugalin
kuninkaitten kuulu ulkolinna. Sigurd tarjosi apuaan Henrikille,
vallotti Maureilta tämän lujan linnan kaikkine aarteineen ja hakkasi
maahan kaikki sen puolustajat. Sitten hän hyökkäsi Lissabonin kimppuun,
jossa silloin jo oli parisataatuhatta asukasta, puolet kristittyjä,
puolet pakanoita, kuten norjalainen satu sanoo. Mutta vaikka Sigurd
koko voimallaan sitä mereltä ahdisti ja »Portugal» maan puolelta,
niin oli Lissabonia mahdoton vallottaa; neljäkymmentä vuotta vielä
kului, ennenkun sen Portugal sai haltuunsa, tosin pohjanmiesten avulla
silloinkin. Paremmalla menestyksellä taisteltiin etelämpänä Alcacer do
Salin luona, joka vallotettiin.

Täältä kuningas Sigurd purjehti suoraan Norvan salmeen ja Välimereen,
vaikka suuri maurilainen laivasto yritti häneltä tien sulkea. Sadussa
vihollisia tosin sanotaan vain »pakanallisiksi viikingeiksi», mutta
varmana voitanee pitää, että he olivat maurilaisia merirosvoja, taikka
ehkä Andalusian maurilaisen hallitsijan säännöllistä sotaväkeä.
Pohjanmiehet lähtivät nyt omin päin taistelemaan, alkaen tavanmukaisen
viikinkirosvoilun, vaikka nyt ristin suojassa ja autuuttavana tekona
uskottomain maassa. Pakanallinen usko oli heille ennen opettanut, että
»soma oli sotahan kuolla», nyt sitä opetti kristinusko ainoastaan
rajottaen toiminta-alueita. Hyökättiin Balearien saarille, jotka olivat
Maurien eli Sinimiesten rosvolaivastojen pakopaikkoja. Pohjanmiehet
vallottivat Minorcan. Ivican ja Forminterran, ajoivat asukkaat
vuoriston luoliin, ryöstivät, polttivat, surmasivat, mitä eteen
sattui. Forminterrassa oli suuri joukko vääräuskoisia paennut luolaan,
jonka suun he olivat varustaneet kahdella kivimuurilla, ulommalla ja
sisemmällä, niin että sitä oli tavattoman vaikea vallottaa taikka edes
lähestyä. Sillä tämä luola oli, kuten satu sanoo, »sangen korkean ja
jyrkän kallion syrjässä, mutta kallio luolan yläpuolella kallistui kuin
räystääksi sen yli». Pakanat vartioivat sitä visusti eivätkä pelänneet
pohjanmiehiä, vaan härnäsivät heitä ja sanoivat heitä pelkureiksi.
Sigurd silloin kannatti maihin pari laivavenettä ja vei ne kalliolle,
luolan suun yläpuolelle, ja kiinnitti vankat köydet kummankin veneen
kokan, keskustan ja perän ympärille. Veneisiin sitten astui niin monta
miestä, kuin suinkin mahtui, jonka jälkeen ne laskettiin köysillä alas
luolan suulle. »Ja sitten pakanat lingoilla ja nuolilla karkotettiin
muurilta. Sigurd miehineen kiipesi luolalle ja tunkeutui sen sisään,
mutta vääräuskoiset pakenivat sisimmän varustuksensa taa. Ja tämän
jälkeen kuningas kannatti suuria puita ja rakensi luolan suulle rovion,
joka sytytettiin palamaan. Ja sitten hän joko surmasi taikka poltti
kaikki, jotka luolassa olivat.» Maurilaisia kohdeltiin yhtä säälimättä,
kuin hekin olivat kristittyjä kohdelleet ryöstäessään Välimeren
pohjoisrantoja ja raastaessaan niitten asukkaita orjuuteen.

Seuraavana kevännä norjalainen laivasto saapui Sisiliaan, jossa
oltiin enemmänkin aikaa vieraissa normandilaisen herttuan Roger II:n
hovissa. Sadun mukaan Sigurd siellä suuressa juhlassa nimitti Rogerin
kuninkaaksi. Historian mukaan kuitenkin vasta paavi parikymmentä vuotta
myöhemmin antoi Sisilian normandilaiselle ruhtinaalle kuninkaan nimen.
Roger oli Sigurdin käydessä vasta kolmentoista vuotias poika.

Kesällä pohjanmiehet jatkoivat matkaansa »Kreikan meren» poikki
Palestinaan ja nousivat maihin joko Akressa tai Beirutissa, sekä
jatkoivat sieltä matkaa Jerusalemiin, joka ensimäisen ristiretken
jälkeen oli kristittyjen hallussa. Balduin kuningas otti heidät hyvin
vastaan. Pohjanmiehistä oli hyvä apu taistelussa Saraseneja vastaan
ja Balduin itse saatteli vierastaan muun muassa Jordan-virralle ja
takaisin, pani hänen kunniakseen toimeen suuret pidot ja antoi hänelle
monta pyhäinjäännöstä, vieläpä kappaleen oikeasta rististä. Mutta
Sigurd ei ollut aivan unohtanut kansansa pakanallisiakaan peruja.
Tultuaan pyhän virran rannalle hän ui sen poikki ja toisella rannalla
köytti solmun ja puhui sen yli loitsun ja sanoi, ettei onni häntä
hylkäisi, ennenkun se solmu avattaisiin. Samalla hän kuitenkin lupasi
levittää kristinuskoa Norjaan, mikäli mahtoi, maksaa kymmenykset
ja perustaa arkkihippakunnan, jos se olisi mahdollista. Ja pyhään
sotaan hän miehineen otti urheasti osaa, ollen laivastoineen muun
muassa avullisena Sidonin vallottamisessa (joulukuussa 1110). Koko
syksyn ja talven viikingit yhdessä Frankkien kanssa taistelivat
Saraseneja vastaan. Mutta seuraavan vuoden alussa, v. 1111, Sigurd
lähti Palestinasta ja purjehti Kyproksen kautta Konstantinopoliin.
Dardanelleissa odotettiin pari viikkoa suotuisaa tuulta. Kun se vihdoin
saatiin, niin purjehdittiin juhlallisesti Kultaisen sarven satamaan.
Pohjanmiehetkin, jotka olivat niin paljon nähneet, ihmettelivät
Marmarameren rantojen taajaa asutusta ja rikkautta ja pääkaupungin
suuruutta ja komeutta. »Kautta maan siellä oli kaupunkeja ja linnoja
ja kyliä, ne seurasivat välittömästi toisiaan.» Ristiretkeläisten
täydet purjeet olivat niin taajassa rintamassa, että näytti siltä,
kuin ne olisivat olleet yksi seinä, taikka yksi alus. Ja kaikki seudun
ihmiset tulivat katselemaan, kun Sigurd kuningas purjehti ohi. Alexios
Komnenos vieraansa kunniaksi avasi »Kultaisen portin», jonka kautta hän
itse kulki ainoastaan kauan poissa oltuaan, taikka voiton saatuaan.
Kaupungin kaduille oli levitetty silkkikankaita »Kultaisesta portista»
keisarin hienoimpaan palatsiin saakka ja hippodromolla pantiin toimeen
juhlaleikkejä pohjanmiesten kunniaksi. Nämä olivatkin innokkaita
urheilijoita, eikä heitä olisi voinut paremmin juhlia, kuin moisten
juhlanäytännöitten kautta taiteilijain mestariteoksia, joista suurin
osa kolmannellatoista ja viidennellätoista vuosisadalla kaupungin
hävityksessä joutui tuhon omaksi. Pohjanmiehet niitä katselivat omalta
kannaltaan, nimitellen vanhaan kreikkalaiseen mytologiaan kuuluvia
kuvia oman pakanallisen jumaluustarustonsa nimillä. Heidän käsityksensä
mukaan vanhat jumalat ja uroot ja Troijan sankarit olivat vain aasoja,
giukingeja ja volsungeja. Mutta niiden taiteellisuus teki heihin syvän
vaikutuksen; pronssista ja muista metalleista valetut kuvapatsaat
»näyttivät kerrassaan elävän ja olevan juhlaleikeissä läsnä». Itse
leikit olivat niin taidokkaasti järjestetyt, että miehet näyttivät
kuin ilmassa ratsastavan. Saatiin nähdä »ampuvia tulia» — arvatenkin
ilotulitusta — kuulla harpun soittoa, kaikenlaisia muita soittokoneita
ja lauluja.

Kun nämä juhlat olivat päättyneet, niin pohjanmiehet kuninkaineen
lähtivät paluumatkalle. Laivansa Sigurd lahjotti keisarille, ja tämä
vastalahjaksi antoi hänelle hevosia, joilla ristiretkeläiset pääsivät
maisin matkaa jatkamaan, ynnä oppaita Byzantionin maitten läpi.
Mutta pohjanmiehet olivat niin ihastuneet Konstantinopoliin ja sen
hallitsijaan ja kansaan, että moni erosi Sigurdin joukosta ja jäi sinne
keisarin palvelukseen. Loput kuninkaan keralla marssi kotia Bulgarian,
Unkarin, Itävallan ja Baijerin kautta Schwabiin, jossa »Rooman keisari
Lothar» tuli palaavaa ristiretkeläistä vastaanottamaan ja tervehtimään.
Juhannuksen aikaan saavuttiin Slesvigiin ja sieltä Tanskan kautta
Norjaan. »Ja semmoinen puhe kävi miesten kesken, ettei koskaan ollut
Norjasta tapahtunut komeampaa matkaa, kuin Sigurd kuninkaan matka
oli.» Sigurd Jorsalfare (Jerusalemin kävijä) hallitsi sitten Norjassa
kuninkaana aina vuoteen 1130.



Amerikan ensimäiset löytäjät.


Pohjanmiesten retket Lännen merellä alkoivat sen jälkeen, kun Harald
Kaunotukka Norjassa ja Gorm Vanha Tanskassa olivat kukistaneet
entisten seutupäälliköitten itsenäisyyden. Omavaltaiset, vapaan
vaino-oikeutensa puolesta kateet viikingit lähtivät laivoineen,
tavaroineen, asemiehineen merelle vallottamaan uusia maita pysyviksi
asuinsijoiksi ja tulopaikoiksi ryöstöretkilleen. Färsaaret, Shetlannin
saaret, Orkney-saaret, Hebridit ja Islanti saivat silloin norjalaisen
asutuksen ja ainakin hallitsevan luokan. Talven nämä viikingit
viettivät kotonaan, kesän vallottivat ja ryöstivät. Kävivätpä he
Norjankin rannoilla ryöstämässä. Harald muutaman vuoden kuluttua
vihastui näistä retkistä niin, että lähti heitä heidän uusissakin
asuinpaikoissaan masentamaan. Hän karkotti heidät ajaksi Shetlannin
saarilta, Orkney-saarilta ja Hebrideiltä, hävitti Skottlannin rantoja,
sekä asetti näitä maita hallitsemaan jaarlin. Siten perustettiin
v:n 920 vaiheilla Orkneyn norjalainen ruhtinaskunta, joka aina
viidennelletoista vuosisadalle saakka pysyi voimassa, vaikka ainaisten
taisteluitten ja vainojen temmellyskenttänä.



Islannin asutus.


Islannin löysi Nadodd niminen norjalainen viikinki, jonka myrsky oli
ajanut merelle Fär-saarien seuduilta. Tuulen ajelemana hän vihdoin tuli
suureen tuntemattomaan maahan ja nousi korkealle vuorelle katsomaan,
näkyisikö miltään suunnalta savua, toisin sanoen, olisiko maa asuttu.
Mutta ei mitään näkynyt. Ainoastaan pieneltä saarelta tämän suuren
maan edustalta löydettiin kelloja, papinsauvoja ja muita merkkejä,
joista saattoi päättää, että siellä ennen oli käynyt kristittyjä
pappeja — irlantilaisia munkkeja — ja siitä saari nimitettiin Pappien
saareksi, joka nimi sillä on vielä tänä päivänä. Se on Islannin
lounaisrannikolla. Syksyllä Nadodd miehineen purjehti takaisin. Kun
oli ulonnuttu kauemmaksi merelle, niin näkyi vuorilla paljon lunta, ja
siitä kutsuttiin maa »Lumimaaksi».

Seuraava Islannin kävijä oli Gardar, ruotsalainen viikinki. Hän
purjehti maan ympäri ja huomasi, että se oli suuri saari. Talven hän
oleskeli eräässä vuonossa, johon rakensi majan, ja paikkaa yhä vielä
sanotaan Husavikiksi (Majalahdeksi). Silloin oli tunturien ja rannan
välillä vielä metsääkin.

Lounais-Norjassa eli Floke Vilgerdinpoika niminen suuri viikinki.
Hän päätti lähteä tuohon nähtyyn lumimaahan. Sitä varten hän ensin
toimitti suuren veriuhrin kolmelle korpille, jotka otettiin laivaan
oppaiksi. Fär-saarien kautta purjehdittiin, ja kun nämä saaret
olivat taakse jääneet, niin yksi korpeista päästettiin lentämään. Se
kohosi ilmaan, mutta palasi takaisin Fär-saarille. Kun oli kotvanen
purjehdittu, päästettiin toinen korppi lentämään, mutta se palasi
takaisin laivaan. Vihdoin laskettiin kolmas korppi valloilleen ja se
ilmaan kohottuaan lensi suoraan eteenpäin eikä enää palannut, ja sen
perästä viilletti Floke. Lintu oli korkeammalla ilmassa nähnyt maan ja
lensi suoraa päätä sinne. Floke saapui pian Islannin kaakkoisrannalle
ja purjehti etelärantaa pitkin saaren läntiseen nokkaan, jonka jälkeen
kuljettiin sen ympäri ja tultiin siihen lahteen, jossa nykyinen
Reykjavik on. Faxavuono sai nimensä eräästä Floken miehestä. Sitten
laskettiin edelleen pohjoista kohti ja tultiin Breidivuonoon, jossa
oli paljon hylkeitä ja kaloja. Mutta pyydystyksessä kului sitten aika
niin tarkoin, ettei muistettukaan heiniä korjata, jonka vuoksi Floken
tuoma karja talvella nääntyi. Kun talvi oli kylmä ja vuonot olivat
täynnään jykeätä ajojäätä, niin Floke kutsui saaren Islanniksi, jonka
nimen se on saanut pitää. Sitten hän palasi Norjaan ja moitti kovasti
löytämäänsä maata, mutta toiset mukana olleet sitä kiittivät, ja sen
vuoksi saari pian sai runsaasti asukkaita, kun kuningasvalta sorti
vanhaa viikinkivapautta.

Islannin asutuksesta on säilynyt seikkaperäinen kertomus
islantilaisessa »Landnamabokissa» (maanottokirjassa), joka toisen
vuosituhannen alkupuolella kirjotettiin muistoon säilyneitten
perintätietojen mukaan. Siinä on seikkaperäisesti kerrottu, kuinka
vähitellen kaikki Islannin vuonot ja rantamaat saivat asukkaansa
— sisämaa on korkeutensa ja kylmyytensä vuoksi aivan asumatonta
vielä tänä päivänä — ja maa siirtolaisten kesken jaettiin ja olot
järjestettiin vanhalle viikinkiläispohjalle. Ne olivat rohkeita,
vaaroihin tottuneita miehiä, jotka Islantiin tulivat, ja varakkaitakin,
sillä useimmalla heistä oli aitat täynnä sotaretkillä ryöstettyä
tavaraa. He olivat nähneet paljon maailmaa, omistivat suuria aluksia,
joilla tuotiin kotoa Norjasta kaikki tavarat, karjat, jopa talotkin,
koska Islannissa ei silloinkaan liene ollut kookasta metsää, vaikka
saari olikin nykyistä metsäisempi. Tulella kiersivät ensiksi tulleet
itselleen uudessa maassa laajan läänin, josta sitten jakelivat
myöhemmin tulleille, saaden heistä aluekunnat, joita he itse
päällikköinä hallitsivat. Hyvässä turvassa ulkonaisilta vaaroilta
vaurastui tämä aito viikinkiläisyhteiskunta. Tosin riehui saarella
ainaisia verikoston aiheuttamia sukutaisteluila, mutta tavallaan
ylläpidettiin kuitenkin samalla jonkinlaista järjestystäkin ja
kokoonnuttiin käräjiin ratkaisemaan riitoja ja määräämään verisakkoja.
Mutta ellei tuomio ollut mieleen, niin otti omaa oikeutta, ken uskalsi.
Kauan sen jälkeen, kun Norjassa kuningasvalta oli vakaantunut,
elettiin Islannissa vielä vanhaan tapaan ja maan valionuorukaiset
seuralaisineen kuljeskelivat Pohjoismainen ja Brittein saarien
skandinavilaisten kuninkaitten ja jaarlien hoveissa, kuuluen heidän
pöytäkuntiinsa asemiehinä ja runolaulajina. Toiset retkeilivät
aina Konstantinopoliin saakka, jossa he aina olivat tervetulleita
varangien joukkoon. Vihdoin kuitenkin muuttuivat olot Islannissakin,
kristinusko kaikista vastusteluista huolimatta sai saarella jalansijan
ja pian kuningasvaltakin. Islannista tuli Norjan alusmaa. Mutta yksi
hyöty oli ollut siitä, että saarella niin kauan, ohi muun Pohjolan,
oli säilynyt pakanallinen uskonto ja perimätieto. Kirjotustaito ja
kirjalliset harrastukset ennättivät siellä kohdata vanhan muistotiedon
ja pelastaa se unhotuksesta. Islantilaiset päälliköt, joista tuli
pappeja ja piispoja, koska uhrintoimittajan virka ikivanhastaan kuului
päälliköille, kirjottivat Eddan ja nuo monet merkilliset historialliset
»sadut», joissa on säilynyt tietoja Pohjolan vanhoista toimista ja
tavoista.

Islantiin saakka tultuaan pohjanmiehet halusivat nähdä, eikö olisi
maita vielä kauempana samassa suunnassa. Melkoisilla aluksillaan, jotka
olivat nopeakulkuiset ja merikuntoiset, vaikka enimmäkseen kannettomat,
he myrskyisen, sumuisen Perä-Pohjan meren poikki purjehtivat
Grönlantiin ja yhä edemmä haluten Amerikkaan.

Kalevalassa sanotaan Pohjan purtta satakaareksi ja satalaudaksi, jossa
oli »sata miestä soutimilla, tuhat ilman istumassa», ja semmoinen
olikin viikinkilaiva. Se oli noin 25 metriä pitkä, 5 metriä leveä ja
kulki 1,5 metriä syvässä. Keulassa seisoivat taistelussa parhaat uroot
lyhyellä keulakannella, perässä oli päällikköä varten kajuutta. Masto,
jossa oli suuri nelikulmainen raakapurje, oli keskellä venettä, melkein
kuin Oulujoen tervaveneissä, vaikka suhteellisesti suurempi. Senlaisia
olivat ne alukset, joilla he purjehtivat sekä Lännen meret hamaan
Amerikkaan, että Etelän meret Palestinaan saakka. Väinämöisen vene
ei tosin kyennyt moisen kanssa kilpaa kulkemaan, mutta kun se kulki
matalammassa, niin se saattoi eksyttää Pohjan purren perässään karille,
jonka yli se itse luisti.



Grönlannin löytö ja asutus.


Pari miesikää Islannin löydön jälkeen eli Lounais-islannissa Eerikki
Punainen niminen ylhäissukuinen norjanmies, joka oli useitten muitten
maanmiestensä keralla sinne paennut, tyytymättömänä kotimaan oloihin.
Eerikki oli tarmokas, mutta huonossa maineessa väkivaltaisuudestaan.
Kun hän murhain vuoksi oli ajettu Islannista maanpakoon kolmeksi
vuodeksi, niin hän päätti etsiä etäämpää lännestä saaret, joihin oli
kerrottu erään Gunnbjörn nimisen islantilaisen kerran ajautuneen;
saarien takaa oli näkynyt vielä korkeampaa maata, jolla Gunnbjörn ei
kuitenkaan käynyt.

V. 982 Eerikki lähti merelle ja laski aluksi suoraan länteen. Pian
hän näkikin uutta maata, mutta sen rannoilla oli paljon ajojäitä.
Grönlannin itärantaa kulkee eteläänpäin Jäämereltä tuleva virtaus,
joka kuljettaa mukanaan niin paljon ajojäitä, että rantaa on aluksella
melkein mahdoton lähestyä. Eerikki sen vuoksi purjehti etelää kohti ja
saapui Grönlannin eteläkärkeen, jonka ohi kuljettuaan hän länsirantaa
pitkin jatkoi matkaa pohjoiseen päin. Ensimäisen talven hän vietti
Eerikin saarella ja teki sieltä useita rohkeita partioretkiä yhä
kauemmaksi pohjoista kohti. Kolme vuotta tutkittuaan Grönlannin
länsirantaa Eerikki palasi takaisin Islantiin, kertoen siellä
merkillisestä löydöstään. Maan hän kutsui Grönlanniksi, »sillä ei
mikään houkuttele siirtolaisia niin kuin hyvä nimi».

Jo v. 986 Eerikki lähtikin takaisin, kerallaan 25 laivaa. Näistä
kuitenkin sanotaan ainoastaan 14 perille päässeen. Toiset vei Islännin
ja Grönlannin välinen kova merivirta valtamerelle, taikka kärsivät ne
ajojäissä haaksirikon.

Useimmat uutisasukkaat asettuivat länsirannan eteläisimpään osaan,
n.s. österbygdiin (nykyisen Julianehaabin seuduille), toiset vähän
pohjoisemmaksi Vesterbygdiin, nykyisen Godhaabin luo. Itse oli Eerikki
jo ennen valinnut asuinpaikalleen Brattalidin Eerikin vuonon varrella,
jossa luonto olikin vehmaampaa kuin muualla Grönlannin rannikolla, eikä
ole vieläkään laitumiaan eikä karjojaan menettänyt.

Uusien siirtokuntien oli taisteltava kaikenlaisia vaikeuksia vastaan.
Islannin vanhoissa saduissa valitetaan, etteivät asukkaat edes
tienneet, oliko maa suuri, vaiko pieni, koska kaikki vuoret ja laaksot
olivat jäätä täynnä. Grönlannin ilmasto ei siis liene silloin ollut
paljoakaan suotuisempi nykyistään, vaikka sitä on luultu. Mutta
Eerikin seuralaiset arvatenkin olivat Islannin levottomimpia aineksia,
joitten minkä mistäkin syystä täytyi pysytellä seikkailuteillä.
Grönlannin vanhan norjalaisasutuksen ollessa mahtavimmillaan lienee
siirtokunnissa ollut noin 300 taloa ja ehkä enemmän kuin kymmenen sen
vertaa asukkaita. Maine tästä pohjoisesta maasta levisi Europassa
laajalti, varsinkin ihmeteltiin sen valkoisia karhuja, joita silloin
tällöin lähetettiin ruhtinaille arvokkaina lahjoina. Kun kristinusko
oli sielläkin saanut jalansijaa, niin maksettiin pietarinraha Rooman
paaville mursunhampailla, jotka olivat vielä kalliimmassa hinnassa kuin
norsunluu.

Norjalaiset viikingit eivät Grönlantiin tullessaan tavanneet siellä
asukkaita, mutta he tapasivat asumuksien pohjia, kiviaseita ja
nahkaveneitten jäännöksiä, jotka osottivat siellä asuneen heille
tuntematonta kansaa. Nämä asukkaat luultavasti olivat peräytyneet
pohjoista kohti.

Pian he huomasivat välttämättömäksi päästä yhteyteen emämaan Norjan
kanssa, jos mieli siirtokunnan menestyä. Eerikin poika Leif suoritti
onnellisesti rohkean matkan valtameren poikki ja saapui Norjaan v.
999, ruveten kuningas Olavi Tryggvenpojan asemieheksi. Käännyttyään
kristinuskoon hän v. 1000 lähetettiin palaamaan uuteen kotimaahansa,
saatuaan kuninkaalta toimekseen käännyttää sekin kristinuskoon.
Kun Eerikki Punainen vihdoin siihen suostui, niin se tapahtuikin.
Islantilaisten ja Norjalaisten tiedot Grönlannin vanhain siirtokuntain
vaiheista ovat kuitenkin hyvin vaillinaiset ja ristiriitaiset ja
pelkkää taruakin on seassa paljon; mutta niiden tosipohja ei ole
epäiltävissä. On säilynyt sekä raunioita että riimukirjotuksia. V.
1824 löydettiin Upernivikin kohdalta pieneltä saarelta riimukivi,
joka osottaa heidän ulottaneen pyyntiretkiään siirtokunnistaan
vielä kauemmaksikin pohjoiseen päin: »Erling Sigvathson ja Bjarni
Thordarson ja Endride Oddson pystyttivät tämän merkin ja lähtivät pois
lauantaina ennen pääsiäisviikkoa.» Monta sataa vuotta kului, ennenkun
europpalainen sen jälkeen kävi samoilla paikoilla.

Kertomukset Viinimaamatkoista ovat niinikään ristiriitaiset ja
myöhempien lisäysten kautta osasta vieraantuneetkin oikeasta
pohjastaan, mutta niitten yhtäpitäväisyys suurien luonnonseikkain
kanssa on kuitenkin niin ilmeinen ja sattuva, ettei voi olla
vähintäkään epäilystä siitä, etteivätkö norjalaiset viikingit olisi
Grönlannista käsin löytäneet Pohjois-Amerikkaa ja tehneet sinne useita
retkiä.

Kertomukset Grönlannin eteläpuolella olevien maitten löytämisestä ovat
säilyneet kahdessa islantilaisessa sadussa. Toinen näistä, »Eerikki
Punaisen satu», on vanhempi ja yleisen luulon mukaan luotettavampikin.
Se lienee muistoon kirjotettu vuosien 1270 ja 1380 välillä. Toinen on
Islannin pohjoisrannalla syntynyt »Flateyarbok», joka lienee kirjotettu
v:n 1387 vaiheilla. Nämä sadut eroavat koko joukon toisistaan.
Edellisessä kerrotaan vaan kahdesta Viinimaan matkasta, jälkimäisessä
taas viidestä. Edellisen mukaan oli Leif Amerikan ensimäinen löytäjä,
jälkimäisen mukaan Bjarni. Vaikka Flateyarbok sisältääkin paljon
tarupiirteitä ja on sekavampi, niin ei sitä kuitenkaan voi pitää
arvottomana, vaan täytyy meidän koettaa molempien satujen mukaan
muodostaa kuva näistä merkillisistä merimatkoista.

»Flateyarbokin» mukaan tapahtui Amerikan löytö seuraavalla tavalla:



Amerikan löytö.


V. 989 eräs Bjarni Herjulfson, seuratessaan isäänsä Islannista Eerikin
vuonoon Grönlantiin, joutui myrskyn ajelemana kauas länteen ensin
lakealle metsäiselle rannalle ja sitten saareen, joka oli täynnään
jäätiköitä. Mutta sitten hän sai hyvän tuulen paremmalta puolelta ja
tuli sillä neljässä päivässä kotia Eerikin vuonoon.

Bjarnin löytö herätti suurta huomiota noina Pohjolan varhaisina
siirtolaisaikoina, varsinkin kun kuultiin tuossa maassa olevan
puita. Norjassa, jonne Bjarni sitten matkusti, häntä moitittiin
leväperäisyydestä, kun hän oli jättänyt tutkimatta löytämänsä maan.
Kun hän palasi takaisin Grönlantiin, niin »puhuttiin siellä paljon
siitä, että piti lähdettämän etsimään tuota uutta maata». V. 1000
Eerik Punaisen poika Leif lähti nimenomaiselle löytöretkelle. Hän osti
Bjarnin laivan, otti siihen viisikolmatta miestä ja lähti matkaan.
Ensin tultiin siihen maahan, jonka Bjarni oli viimeiseksi nähnyt ja
mentiin maihin. Siellä ei ollut ensinkään ruohoa, vaan suuria lumen
peittämiä vuorenselänteitä maan sisässä, »ja koko matka rannalta näille
vuorille oli yhtä samaa kivikenttää, ja heistä näytti, että se oli
vallan hyödytön maa». Ja sen vuoksi he lähtivät pois ja nimittivät
seudun Hellulandiksi, s.o. Kivimaaksi, — se luultavasti oli joku kohta
Labradorin rannikkoa.

He lähtivät sitten uudelleen merelle ja löysivät toisen maan,
joka oli lakea ja metsäinen, edessään valkoinen mereen kallistuva
hiekkaranta. »Tämän maan me luontonsa mukaan nimitämme Markmaaksi,
s o. Metsämaaksi», sanoi Leif. Purjehtien sieltä kaksi päivää
koillistuulella he saapuivat saareen, johon astuivat maihin odottamaan
hyvää tuulta. He maistoivat ruohon kastetta, eivätkä mielestään olleet
koskaan maistaneet mitään niin makeata. Sitten he purjehtivat edelleen
salmeen, joka oli tämän saaren ja erään niemen välissä ja saapuivat
paikkaan, jossa järvestä laski mereen virta. He vetivät purtensa
järveen ja laskivat ankkurin, kantaen vuoteensa maihin, rakensivat
majan ja pystyttivät telttansa sen ympärille, sekä valmistautuivat
olemaan siinä talvea.

Kalaruoasta ei ollut puutetta, sillä järvessä oli »suurimpia lohia,
mitä he olivat milloinkaan nähneet», ja maa heistä näytti niin hyvältä,
ettei siinä tarvinnut talvella ruokkia karjoja. Pakkasta ei ollut
ensinkään. Ruoho näytti pysyvän tuoreena vuoden umpeensa ja yö ja päivä
olivat taas pitemmät kuin Islannissa ja Grönlannissa. Väki jaettiin
kahteen osastoon, toinen puoli rakensi majoja ja toinen tutki maata,
palaten joka yö leiriin. Metsäviiniköynnöksestä, jota rehun etsijät
löysivät, koko seutu nimitettiin Viinimaaksi, ja niistä otettiin
näytteitä niin paljon kuin peräveneeseen mahtui, ja puuta niinikään,
ja »itse kylväytynyttä vehnää», jota kasvoi nurmikoilla, koottiin
niinikään vietäväksi kotia Eerikin vuonoon. Leif sai nimen »Onnellinen»
ja paljon mainetta ja rikkautta, mutta hänen veljensä Thorvald
Eerikinpoika arveli, ettei hän ollut riittävästi etsinyt, ja »päätti,
että hänestä puhuttaisiin vielä enemmän kuin Viinimaan ensimäisestä
asukkaasta».

Thorvald lähti matkaan, mukanaan kolmekymmentä miestä, ja purjehti
suoraa tietä Leifin majoille Viinimaahan, viipyen siellä talven. Heti
kun kevät alkoi tehdä tuloaan, hän käski varustaa purtensa ja lähetti
ison veneensä edeltä rantaa tutkimaan.

Kaikki olivat yksimieliset siitä, että maa oli kaunis ja metsät
hyvät. He huomasivat, ettei metsästä ollut mereen pitkä matka, että
ranta kaikkialla oli valkoista hiekkaa ja että sen edessä oli monta
saarta ja hyvin matalaa vettä; mutta ihmisistä tai karjasta he eivät
nähneet merkkiäkään, paitsi kaukana lännessä eräällä niemellä puisen
vilja-ämpärin. Kun he olivat kaiken kesää kulkeneet rantaa pitkin, niin
he syksyllä palasivat Leifin majoille.

Seuraavana kevännä Thorvald laski itäänpäin. »Pohjoista kohti maan
reunassa he ajoivat erääseen niemeen ja laivan emäpuu murtui ja he
viipyivät siinä kauan sitä korjatessaan ja nimittivät siitä paikan
Emäpuuniemeksi (Kjalarnes).» Sitten he purjehtivat itään päin pitkin
maan rantaa, jossa oli kaikkialla taajaa metsää, kunnes eräässä kohden
Thorvald vei purtensa maan rantaan ja asetti rantaan lankut ja sanoi:
»Tähän mielelläni rakentaisin taloni.»

Mutta nyt he tapasivat ensimäiset merkit muista ihmisistä. Kaukana
valkoisella hiekkaisella rannalla huomattiin kolme pilkkua, kolme
nahkavenettä, kunkin alla kolme »skrälinkiä» piilossa. Thorvaldin
miehet saivat heistä kahdeksan kiinni ja surmasivat heidät, mutta
yksi pääsi pakenemaan »vuonon pohjaan, jossa oli useita asumuksia,
niinkuin pieniä kekoja maalla». Satu sitten sanoo, että pohjanmiehet
valtasi raskas uneliaisuus, kunnes äkkiä »kuului huuto ja vuonosta tuli
lukematon joukko nahkaveneillään, asetuen heidän laivansa ympärille».

Retkeilijät asettivat laivan reunoille kilpikehänsä suojakseen ja
niihin kilpistyivät skrälinkien nuolet; kun he olivat kaikki ampuneet,
niin he »pakenivat niin nopeaan kuin taisivat». Mutta Thorvald oli
saanut tappelussa kuolettavan haavan kainaloonsa. Hän ennätti vain
sanoa miehilleen, että he kantaisivat hänet siihen niemeen, johon hän
oli halunnut talonsa rakentaa, sillä totta oli, että hän oli tahtonut
jäädä siihen joksikin aikaa; mutta risti oli pantava sekä päänpuoleen
että jalkopäähän. »Ja sitten hän kuoli ja haudattiin,, niinkuin
hän oli sanonut.» Paikka nimitettiin vainajan päällikön muistoksi
Ristiniemeksi. Retkeilijät jäivät siihen koko talveksi, ja kuormasivat
laivaansa viiniä ja rypäleitä ja keväällä he palasivat Eerikin luo
Grönlantiin.

Tämän ensimäisen vastoinkäymisen jälkeen ryhdyttiin uutta maata
suuremmalla voimalla tutkimaan ja asuttamaan.

Kahdelle puolelle tapahtuneita matkoja huomioon ottaen olisivat
Leifin majat olleet Laurentin lahdessa Prinssi Edwardin saaren
pohjoisrannalla. Kjalarnes vastaisi nykyisen Breton-saaren, Uuden
Skotlannin pohjoisosan pohjoiskärkeä.

»Eerikki Punaisen sadussa» mainitaan Leif Amerikan löytäjänä; hänen
retkestään kerrotaan lyhyesti, mutta sitä laajemmin Thorfinn Karlsefnin
retkestä, jonka taas »Flateyarbok» kertoo aivan niukasti. Seuraava
kertomus siitä on »Eerikki Punaisen sadun» mukaan.



Thorfinn Karlsefnin retki.


Ensinnä Eerikki Punaisen kolmas poika Thorstein päätti lähteä
Viinimaahan noutamaan veljensä Thorvaldin ruumista. Hän ohjasi
ulapoille, mutta menetti näkyvistään kaiken maan ja ajelehti koko kesän
merellä, palaten vasta talven alussa takaisin Grönlantiin (v. 1005).
Tämän jälkeen teki Thorfinn Karlsefni, kuuluin kaikista Viinimaan
kulkijoista, suurisuuntaisemman yrityksen.

Thorfinn Karlsefni oli rikas kauppias ja ylhäistä sukua, polveutuen
äidinpuolelta Irlannin norjalaisista kuninkaista. Hän oli tuonut
Norjasta Grönlantiin neljäkymmentä miestä ja kolme valioystävää,
jotka sitten lähtivät mukaan Viinimaa-retkellekin. Eerikki Punaisen
talossa otettiin ylhäinen rikas vieras ystävällisesti vastaan, hän
meni tuota pikaa naimisiin Eerikin pojan Thorsteinin lesken Gudridin
kanssa, joka oli jalo ja etevä nainen ja elämänsä loppupuolella eli
Roomassa nunnana. Mutta Thorfinn päätti hakea paremmat asuinpaikat kuin
Grönlannissa oli. Snorre ystävänsä keralla hän varusti oman laivansa
Viinimaan matkaa varten, molemmat toiset ystävät, Bjarni ja Thorhall
varustivat toisen laivan. Kolmannella laivalla lähti samaan matkaan
Eerikin tytär eräästä jalkavaimosta, Freydis nimeltään, ja hänen
miehensä. Freydis oli perinyt isänsä rajun luonnon, ja hänen syynsä
osaksi oli, että matka sitten huonosti päättyi. Freydiin laivassa oli
myös Thorhall niminen köyhä mies, joka »tunsi hyvin erämaat». Hän oli
mustaverinen, kookas kuin jättiläinen, mutta riitainen ja juonikas,
aina valmiina pahaa sopua virittämään. Hän julkisesti kerskui, että
hänen jumalansa Thor oli paljon voimallisempi kuin Kristus, koetti
tehdä tyhjäksi kaikki Karlsefnin toimet ja teki pilkkalauluja yrityksen
huonosta menestyksestä ja Viinimaasta, jossa ei viiniä kasvanutkaan.
Retkikunnassa oli kaiken kaikkiaan satakuusikymmentä henkeä, joista
viisi, kuusi oli naista.

Eerikin vuonosta purjehdittiin ensin pohjoista kohti Lännen lahteen
ja edelleen Bjarne-saareen. Vasta sieltä lähdettiin meren poikki.
Kun oli purjehdittu kaksi vuorokautta etelää kohti, niin saavuttiin
Hellulandiin, jossa oli paljon napakettuja ja suuria kivilaakoja,
toiset kaksikintoista kyynärää pitkiä. Purjehdittuaan edelleen kaksi
vuorokautta etelää kohti retkikunta saapui Marklandiin, jossa oli
paljon metsää ja eläimiä. Sitten kuljettiin pitkät matkat edelleen,
maa oikealla kädellä, ja tultiin vihdoin niemeen, jossa oli laivan
emäpuu, ja joka siitä nimitettiin Kjalarnesiksi. Siellä oli laajat
rantavedet ja leveät hiekkarannat, jotka he nimittivät Ihmerannoiksi
(Furdustrandir), koska niitä kesti niin kauan purjehtia. Sen jälkeen
rannikossa oli paljon vuonoja ja he laskivat maihin kaksi nopeintansa
maata tutkimaan. Nämä olivat Haki ja Hekia, kaksi Skottlannin gaelia,
jotka Olavi Tryggvenpoika oli aikanaan lahjottanut Leifille. Kolmen
päivän kuluttua gaelit palasivat etelästä, tuoden mukanaan rypäleitä
ja vehnän tähkiä. Retkikunta siis purjehti edelleen, kunnes tultiin
toisien vuonojen suulle, ja erääseen maahan menevään vuonoon ohjattiin.
Sen suulla oli saari, joka oli täynnä haahkoja, ja saaren ympärillä
ja syvällä vuonossa oli voimallisia virtoja. Näistä virroista saari
nimitettiin Rauman saareksi (Straumeye) ja vuono Rauman vuonoksi.
Karlsefni asettui siihen talveksi, sillä »kaunis mäkimaa sen ympärillä
häntä miellytti». Keväällä hän jakoi väkensä. Pohjoista kohti
lähetettiin Thorhall ja kahdeksan miestä etsimään Leifin Viinimaata
ja hänen majojaan Ihmerantain takaa, mutta itse Karlsefni, mukanaan
sataviisikymmentä henkeä, laski yhä kauemmaksi etelää kohti. Thorhallin
joukko kulki sekä Furdustrandin että Kjalarnesin ohi, aikoen purjehtia
niemen ympäri länteen päin, mutta kovat länsituulet ajoivat heidät pois
rannasta ulos merelle. Ja viho viimein he ajautuivat Irlannin rannalle,
jossa pohjanmiehiä vihaavat asukkaat ottivat heidät orjikseen,
Thorhallin kaaduttua tappelussa. Mutta mahdollista on, että Thorhall
lähti kotomatkalle ehdollaan, sillä hän oli uuteen maahan tyytymätön ja
teki ennen lähtöä seuraavan runon:

    »Läkkäämm' pois kotihin,
    Näkkäämm’ maamiehemme,
    Laivoin laskekaamme
    Meren aavan teitä,
    Toivorikkahien
    Päällikköin (ket maata
    Kiitti) Furdurannoill'
    Keittäissä valaanlihaa».

Ivapuhe valaanlihan keittämisestä johtui siitä, että Karlsefnin
retkikunta oli talven kuluessa nähnyt nälkää, jonka vuoksi sen täytyi
syödä maalle ajautuneen valaan lihaa. Siihen Grönlannin norjalaiset
uutisasukkaat useinkin saivat hätätilassa turvautua.

Thorfinn Karlsefni laivoineen purjehti sitten kauan etelää kohti,
kunnes tultiin joelle, joka ylämaasta juoksi järveen ja sitten
mereen. Tämän joen suussa oli suuria särkkiä ja siihen saattoi laskea
laivalla ainoastaan vuoksivedellä. He sanoivat paikan »Hopiksi»,
joka merkitsi pientä särkän erottamaa soikiota, ja alamaalta sen
ympäriltä he löysivät itse kylväytynyttä vehnää ja korkeammilta
mailta viiniköynnöstä. Joka puro oli täynnään kaloja ja siirtolaiset
pyysivät kampeloita rannalla olevista allikoista. Metsissä oli paljon
monenlaisia metsäneläimiä. He viipyivät siellä neljätoista päivää ja
karja viihtyi erinomaisesti. Mutta kun he eivät nähneet ihmisiä, niin
he eivät tienneet olla varuillaan. Niinpä tuli siihen eräänä aamuna
aikaisin koko liuta nahkaveneitä, joissa oli paljon keltanahkaisia,
suurisilmäisiä, leveäposkisia ja rumatukkaisia ihmisiä. Nämä katselivat
muukalaisia jonkun aikaa ja meloivat sitten edelleen etelää kohti ja
katosivat niemen taa.

Thorfinn Karlsefni päätti olla talvea Hopissa ja rakensi lahden
lähettyville majoja väelleen. Ilmat olivat leudot, eikä kertaakaan
satanut lunta, ja karja saattoi koko talven käydä laitumella.

Keväällä nahkaveneet palasivat niin suurella joukolla, että koko Hopin
edusta oli niitä täynnään, niinkuin olisi veden pinnalle viskattu
kekäleitä, ja ne tulivat aivan lähelle siirtolaisten majoja. Ensin he
möivät kalliita nahkoja, joista annettiin maitoa, »niin että skrälingit
veivät tavaransa hinnan vatsassaan», kuten satu huomauttaa. Mutta
punaista kangastakin heille annettiin. Sitten he alkoivat tahtoa
nahkoistaan aseita, varsinkin keihäitä ja miekkoja, mutta Thorfinn
ja Snorre estivät sen kaupan. Kuta enemmän kauppaa jatkettiin, sitä
enemmän nahkoja maanasukkaat antoivat samasta määrästä punaista
kangasta, jonka he kietoivat päänsä ympärille. Mutta äkkiä hyökkäsi
metsästä pohjanmiesten sonni, joka mylvinällään pelotti Skrälingit,
niin että he pakenivat ja meloivat takaisin rantaa pitkin etelään päin.
Kolmeen viikkoon heitä ei sitten näkynyt, mutta tämän ajan kuluttua
he palasivat takaisin niin suurella joukolla, että se oli kuin yhtä
virtaa, ja uhkailivat sauvoilla ja kiljuivat. Thorfinn Karlsefni, joka
piti kaikkia näitä elkeitä vihamielisyyden merkkinä, nosti puolestaan
punaisen kilven — ennen oli näytetty valkoista — ja varustautui
tappeluun. Skrälingit juoksivat veneistään ja heittelivät kiviä hänen
miestensä päälle. Mutta tämän jälkeen tapahtui ihmeitä. Maanasukkaat
kohottivat tangon nenään jonkun mustan esineen ja heittivät sen
pohjanmiesten eteen. Se putosi kamalalla ryskeellä ja pelotti
siirtolaiset niin, että he juoksivat pitkin joen rantoja korkeille
kallioille, ryhtyen vasta siellä taistelemaan. Turhaan Eerikki Punaisen
tytär Freydis koetti heitä koota ja rohkaista, kaikki pakenivat
metsään. Mutta Skrälingit vuorostaan säikähtivät Freydistä, joka heidän
mielestään oli kuin ylenluonnollinen olento. Thorbrand Snorrenpoika
makasi kuolleena maassa, kallo litteän kiven ruhjomana, mutta Freydis
tempasi käteensä hänen miekkansa ja löi sillä paljaaseen rintaansa,
ja maanasukkaat siitä niin kauhistuivat, että he syöksyivät takaisin
veneihinsä ja soutivat pois.

Taistelun perästä Karlsefnin väki palasi majoihinsa ja he alkoivat
»tarkkaan punnita, mitä väkeä se väki mahtoi olla, joka oli näyttänyt
hyökkäävän heidän kimppuunsa maan puolelta». He tulivat siihen kummaan
päätökseen, että maan puolelta hyökänneet mahtoivat olla vain heidän
omia mielikuvitelmiansa, noituutta tietysti, ja että oikea hyökkäys
oli tullut nahkaveneistä. Nähtävästi oli tuo maanpuolinen hyökkäys
samanlainen sotajuoni, joita intiaanisodista niin paljon tunnetaan.
»Skrälingit löysivät myös kuolleen miehen, ja hänen vieressään oli
kirves. Yksi heistä otti kirveen ja löi sen puuhun, ja sitten kaikki
muutkin, toinen toisensa perästä. Ja se näytti heistä erinomaiselta
kapineelta, koska se oli niin terävä. Sitten otti sen muuan ja iski
sen kiveen; mutta kirves meni lommoihin ja kun se ei kiveä vastaan
kestänyt, niin ei se hänestä ollut minkään arvoinen, ja hän heitti sen
pois.»

Siirtolaiset olivat niin masennuksissaan tämän hyökkäyksen johdosta,
että he päättivät hylätä Hopin. He purjehtivat rantaa seuraillen
takaisin pohjoiseen päin ja tappoivat viisi skrälinkiä, jotka nukkuivat
nahkavaatteet yllään. He olivat muka pannahisten näköisiä, eväinään
astioissa veren sekaista ydintä. Thorfinn miehineen tuli sitten
niemelle, joka näytti lautakasalta, koska siinä yöllä makasi niin
paljon eläimiä. Rauma-vuonossa he taas löysivät runsaasti kaikkea, mitä
tarvitsivat. Sinne olivat toisten kertomuksen mukaan Bjarni ja Gudrid
jääneet, mukanaan sata miestä, Thorfinn ja Snorre vain neljänkymmenen
miehen kanssa purjehtineet Hopiin eivätkä siellä viipyneet kuin pari
kuukautta, jonka jälkeen he olivat vielä samana kesänä palanneet.

Thorfinn Karlsefni lähti sitten hakemaan Thorhallia. Hän purjehti ohi
ensin pohjoiseen ja sitten länteen, mutta ei löytänyt ketään. Koko ajan
oli maa vasemmalla kädellä, sankkain metsäin peittämä vuorinen maa, ja
nämä vuoret näyttivät kaikki olevan samaa jonoa kuin Hopinkin korkea
maa. Rauma-vuono näytti olevan molempien paikkain välissä puolitiessä.

Karlsefni miehineen purjehti tätä rannikkoa pitkin, kunnes tultiin
joelle, joka virtasi idästä länteen. Sen suuhun he laskivat ja nousivat
maihin etelärannalle. Mutta siellä sattui ihmeellinen tapaus. Eräs
»yksijalkainen» tuli aivan laivain luo ja tappoi Thorvald Eerikinpojan,
ampuen nuolen hänen sisälmyksiinsä, juuri kun hän asetti kypäriä
päähänsä. Thorvald veti nuolen ulos, ennenkun kuoli, ja virkkoi:
»Rasvaa on vatsani päällä! Olemme tulleet hyvään maahan, mutta emme näy
siitä hyötyvän.»

Retkeilijät sitten purjehtivat pois yksijalkaisten hirviöitten maasta
ja viettivät vielä kolmannen talven Rauma-vuonossa. Mutta siellä
syntyi siirtolaisten kesken riita naisista ja keväällä he palasivat
Grönlantiin. Etelätuulella tultiin ensin Marklandiin ja löydettiin
siellä viisi skrälinkiä, joista otettiin kaksi poikaa mukaan ja
opetettiin nämä »puhumaan». Heiltä saatiin enemmänkin tietoja
skrälingeistä — esim. että poikain isän nimi oli Vaegi ja äidin
Vaetilldi, skrälinkien kuninkaitten nimet taas Avaldamon ja Valdidada,
ettei skrälingeillä ollut taloja, vaan että he elivät rotkoissa ja
kuopissa ja että he tiesivät »toisella puolella» maansa kohdalla
olevan maan, jossa asui valkopukuisia ihmisiä. Nämä muka kiljuivat
kovasti ja kantoivat usein edessään sauvoja, joista riippui riepuja.
Pohjanmiehet luulivat, että se maa mahtoi olla »Valkoisten ihmisten
maa», »Hvitramannaland» eli »Suur-Irlanti». Matkalla oli Thorfinnille
syntynyt Snorre niminen poika, joka oli ensimäinen Amerikassa syntynyt
europpalainen. Palattaissa hän oli kolmen vuoden vanha.

Niin päättyy kertomus tästä rohkeasti suunnitellusta ja tarmolla
johdetusta yrityksestä asuttaa Viinimaata. Jos se olisi onnistunut,
siirtokunta kasvanut ja voimistunut — mikä olisikaan ollut seurauksena?
Kokonaisen maanosan kohtalot olisivat muuttuneet toisiksi. Mutta
tuo suurin voitto ei ollut Pohjolalle suotu. Viikinkejä viehättivät
enemmän rikkaat sivistysmaat kuin uudismaa, joka oli niin vaikeitten
matkain takana. Luonnonvastuksetkin olivat niin suuret, miehiä oli
niin vähän Grönlannin kaukaisissa siirtokunnissa, että heikkokin
vihollinen saattoi pelottaa yrityksiä jatkamasta, vaikkeivät
Amerikan alkuasukkaat olekaan missään osassa laajaa mannermaataan
pysyvämmin voineet vastustaa europpalaisten etenemistä. Viinimaan
etäisyys kantasiirtokunnista, toimeentulon ensi hankaluudet uudessa
maassa olivat siksi suuret, etteivät vielä vuosisatoja myöhemminkään
asutusyritykset tahtoneet menestyä, vaikka samat miehet, jotka niitä
silloin tekivät, paljon vähemmällä vaivalla vallottivat ja hallitsivat
valtakuntia Intian meressä. Jos Norjan kuningas Harald Haardraade olisi
ennättänyt toteuttaa aikomuksensa ja matkustaa Viinimaahan, josta hän
oli kuullut, niin olisivat asutusyritykset ehkä päässeet pysyvälle
pohjalle.

Vaikka siis Thorfinn Karlsefnin palattua taas »aljettiin puhua siitä,
että palattaisiin Viinimaahan, koska nuo matkat olivat sekä kannattavia
että kunniakkaita», niin ei sinne syntynyt vakinaista siirtokuntaa.
Tarumainen on kertomus retkestä, jolle muka Freydis houkutteli miehiä
ja varsinkin kahta Helge ja Finnboge nimistä veljeä, »siihen maahan,
jossa koko Eerikin huone oli turhaan yrittänyt». Se on toisesta
sadusta ja kuuluu ehkä oikeastaan edelliseen retkeen. Sadun mukaan
lähti Freydiin kera kuusikymmentä täyspätöistä miestä matkaan, naisia
mainitsematta. V. 1011 saavuttiin siirtokuntaan, joka nyt kolmannen
kerran sai asukkaita, ja vietettiin siellä talvi. Mutta kateus ja riita
rikkoi sovun, Helge ja Finnboge kaikkine miehineen murhattiin ja loput
palasi Grönlantiin v. 1013, »jossa Thorfinn Karlsefni oli valmiina
purjehtimaan takaisin Norjaan, ja se oli yleinen puhe, ettei koskaan
lähtenyt Eerikin vuonosta rikkaampaa laivaa kuin se, jota hän ohjasi.»

Mahdollista on, että muitakin yrityksiä tehtiin, sillä Eerikin satu
kertoo ainoastaan niistä miehistä, jotka kuuluivat Punaisen Eerikin
huoneeseen. V. 983—4 oli islantilainen Are Marson myrskyjen ajamana
joutunut kovin kauas länteen »Valkoisen miehen maahan», jonne häntä
v. 999 seurasi Bjarni Asbrandson ja v. 1029 Gudleif Gudlaugson. Niin
kertoi hänen ystävänsä Rafn, Limerickin kauppias, ja Are Frode, joka
oli tämän pojanpojan-pojanpoika, kirjotti tarun muistoon. Ja he
sanoivat tuota tuntematonta maata Suur-Irlanniksi. Mutta nämä maineet
ovat siksi hämärät, että ne ehkä ovat myöhempiä keksinnöitä.

Myöhempien retkien todenmukaisuuden puolella on se seikka että
Viinimaasta oli saatavana niin paljon arvokkaita tuotteita, varsinkin
puutavaraa, jota Grönlannissa tarvittiin. Voimme otaksua, että yhteys
pysyi voimassa yhtä kauan kuin Grönlannin siirtokunnatkin. V. 1121
Eerikki niminen piispa lähti Eerikin vuonosta Viinimaahan. Seuraavan
vuosisadan keskivaiheilla purjehti sieltä papistoa maihin, jotka
olivat Viinimaata paljon pohjoisempana. V. 1347 kävi Marklandissa
seitsemäntoista Grönlannin miestä. Laiva saapui sitten tuulen ajamana
Islantiin. Tieto matkasta perustuu varmaan kirjotettuun lähteeseen.



Tosiasiat.


On luultu useita raunioita ja muuatta kuvilla kirjailtua kiveä
muistoksi näistä pohjanmiesten retkistä. Mutta myöhempi tutkimus on
osottanut, että nämä jäännökset ovat joko paljon myöhempiä, taikka
intianien kuvapiirroksia. Ei ainoatakaan skandinavista riimukiveä ole
Pohjois-Amerikan rannalta löydetty.

Vaikka ollaan yksimielisiä siitä, että pohjanmiehet tosiaan saapuivat
Pohjois-Amerikan rannalle, niin sitä ristiriitaisemmat ovat mielipiteet
siitä, kuinka kauas etelää kohti heidän matkansa ulottuivat. Niillä
purjehdusaika-ilmotuksilla, joita sadut mainitsevat, pääsi ehkä
hyvinkin Grönlannista Labradorin rannikolle, sillä pohjanmiesten oli
tapana lähteä merelle ja varsinkin pitkille taipaleille ainoastaan
siinä tapauksessa, että saivat vetävän tuulen hyvältä puolelta.
Myötätuulta he usein odottivat viikkokausia jossain suojaisessa
paikassa. Siitä että he löysivät viiniköynnöksiä, ovat toiset
päättäneet heidän käyneen hyvinkin etelässä. Toiset taas luulevat viini
sanan tässä tarkettavan viinimarjoja, joita kasvaa pohjoisemmassakin.
Ja on niitäkin, jotka luulevat vinlandin tässä yhteydessä alkuaan ei
tarkottaneen viinimaata, vaan laidunmaata (muinaisskandinavinen sana
»vinland», ehkä vesijättö), vaikka muka käsitykset sitten sekaantuivat.
Freydiin uskottu mies ei siis suotta olisi ivannut maata, jossa ei
ensinkään kasvanut viiniä. Villivehnä luultavasti tarkottaa erästä
vehnän näköistä ruohoa, jota tällä rannikolla kasvaa. Helluland ehkä
oli nykyäänkin autio Labrador, Markland Laurentin lahden rannalla,
Viinimaa joko Uuden Skotlannin rannikko, tai maa siitä eteläänpäin,
»Hvitramannaland» eli »Suur Irlanti» Newfoundland. Skrälingit — nimi
merkitsee muinaisnorjassa »hylkyihmistä» — kaikesta päättäen olivat
näillä rannoilla ennen eläneitä, sukupuuttoon kuolleita intianikansoja,
vaikka pohjanmiehet sitten siirsivät nimen eskimoillekin, joita
luultavasti tapasivat pohjoisempana.

Viimeksi on Fridtjof Nansen Pohjoismaiden tunnetuksi tulemista
käsittelevässä laajassa teoksessa perusteellisesti tutkinut
Viinimaa-matkojakin. Hän on tullut aivan uusiin johtopäätöksiin.

Vaikka Nansen pitääkin varmana asiana, että Grönlannista käsin
löydettiin Amerikan rannat ja sinne tehtiin useita matkoja, niin ei hän
kuitenkaan luule matkain ulottuneen niin kauas etelää kohti, että Leif
ja Thorfinn Karlsefni todella olisivat löytäneet metsäviiniköynnöstä.
Nansen luulee koko Viinimaa-sadun syntyneen vanhoista Irlannista
käsin kulkeneista taruista, Pyhän Brandanuksen ja Imran Maelduinin
meriretkistä ja kaiken kaikkiaan juurtuvan aina Vanhan ajan
»Onnellisten saarista». Nansenin perustelut eivät kuitenkaan tunnu
vakuuttavilta. Korkeintain ovat mainitut vanhat tarut vaikuttaneet
Islannin Viinimaa-saagain muotoon. Mahdollista on, että Leif maita
nimitellessään ajatteli noita taruperäisiä Onnellisten saaria ja
niiden mukaan antoi nimiä. Ehkäpä hän muisti isänsä menetelmää, kun
tämä oli antanut »Grönlannille» nykyisen nimensä sillä perustuksella,
ettei mikään niin houkuttele siirtolaisia kuin hyvä nimi. »Viinimaa»
kieltämättä oli nimi, joka oli omiaan viehättämään. Mutta muutoin ne
ranskalaiset purjehtijat, jotka 16:lla vuosisadalla tutkivat Laurentin
lahden ja joen, kertomuksessaan niinikään mainitsevat, että rannoilla
kasvoi sekä viiniköynnöstä että itsekylväytyvää viljaa. Todistuksena
pohjanmiesten käynneistä Amerikassa Nansen mainitsee, että siellä
intianien kesken oli laajalti levinnyt muuan pallokisa, jota hän luulee
pohjanmiehiltä opituksi. Saman pallokisan olivat Grönlannin eskimot
heiltä oppineet.

Saagan kertomus Thorfinn Karlsefnin retkestä on niin kauttaaltaan
tosisävyinen, että sen tosipohjaa tuskin käy epäileminen, vaikkapa se
olisikin aikain kuluessa sekaantunut, niin ettemme voi varmaan määrätä
hänen näkemiään maita.

Myöhemmin, noin 1300-luvun keskivaiheilla, Grönlannin uudisasukkaat
kylläkin oppivat tuntemaan Eskimot. Nämä hävittivät ensinnä
Vesterbygdin siirtokunnan ja uhkasivat eteläisempää Österbygdiäkin.
Norja, jonka alaiseksi Grönlanti oli ruvennut kolmannentoista
vuosisadan alussa, ei voinut pitää huolta etäisestä tytärmaasta,
vaan 1400-luvun alussa kaikki yhteys lakkasi, kun saksalaiset
»Vitali-veljekset» olivat hävittäneet Bergenin, Grönlannin kaupan
keskustan. Samana vuonna, jona Columbus löysi Amerikan, yritettiin
aikaan saada uusi yhteys, mutta lähetetty laiva ei päässyt perille.
Grönlannista ei enää kuulunut mitään. Norjalaiset siirtokunnat,
tautien ja puutteen heikontamina, joko kokonaan sortuivat Eskimoitten
hyökkäyksissä, tai sulivat vähitellen varsinaisiin maanasukkaihin. Kun
norjalainen lähetyssaarnaaja Hans Egede, »Grönlannin apostoli», v. 1721
alkoi Grönlannissa lähetystoimensa, ei siellä enää elänyt ainoatakaan
norjalaista.

Pohjanmiesten Viinimaa-matkoista levisi tieto laajemmallekin. Ainakin
Pohjoismaiden historian kirjottajalle Bremenin Adamille ne olivat
tunnetut, [Adamin mainitseman »Vinulan» arvelimme ehkä tarkettavan
»Vienaa». Tätä tukee seuraava seikka. Sadussa, joka kertoo Norjan
kuninkaan Harald Graafeldin sotaretkestä Bjarmien maahan, sanotaan
tappelun paikaksi »Vinu bakka». Tämä retki tapahtui v. 965, ja
käytetään tässä siis Bjarmien suurimmasta kauppapaikasta vanhaa
karjalaista »Vienan» nimeä. Tämä tekee kylläkin todennäköiseksi, että
Adamin »Vinula» juuri tarkotti »Vienaa», vaikk'ei bremeniläisellä
kanikilla ollutkaan käsitystä maakunnan oikeasta maantieteellisestä
asemasta.] Rooman paaville niinikään. Bremenin Adam kertoo myös
erään saksalaisen retkikunnan tunkeutuneen niin pohjoiseen kuin oli
mahdollista päästä. Muutamat friisiläiset nuorukaiset olivat muka
päättäneet tutkia, kauaksiko meri ulottuisi pohjoista kohti. He
tulivat ensinnä laivoillaan Islantiin ja purjehtivat sieltä edelleen
pohjoiseen, kunnes oltiin pimeän ja jään meressä, jossa useimmat
laivoista kärsivät miehineen päivineen haaksirikon. Ainoastaan osa
pääsi monta kovaa koettuaan palaamaan takaisin maahansa, jossa he
kertoivat seikkailunsa, höystäen niitä vahvasti kaikenlaisilla
ihmejutuilla. Tämäkin matka lienee tapahtunut vuosituhansien vaihteessa.



Keskiajan maantieteelliset käsitykset.


Keskiaika oli tieteelliselle tutkimukselle epäsuotuisa aika.
Sen henkinen elämä lepäsi kokonaan uskonnollisella pohjalla, ja
uskonnollisen tiedon perustuksena oli kirkon oppi, joka ei edes
Raamatun selittämisessä suonut yksityiselle ajatukselle vapautta.
Kirkko tukahutti kaiken tutkimuksen, joka tavalla tai toisella oli
omiaan järkyttämään kirkon luomia pappisvaltaisia uskonkäsityksiä.
Ainoastaan jotkut kirjalliset, klassikoitten teoksien selittämiseen
perustuvat tutkimusalat saattoivat tämmöisissä oloissa viihtyä
ja kehittyä. Semmoisissa elinehdoissa oli tietysti varsinkin
luonnontieteellinen tutkimus ennakolta määrätty pysymään alhaisella
kannalla. Niin oli maantieteenkin laita. Se ei pystynyt edes enää
nousemaan sille asteelle, jolle sen olivat Kreikkalaiset kohottaneet,
ja varsinkin näitten luoma käsitys maan pallonmuodosta ja sen ilmiöistä
taantui ja jäykistyi yhtä lapselliseksi ja alkuperäiseksi, jommoisena
näimme sen Homeroksen runoissa kuvastuvan Kreikkalaisten vanhimmalla
ajalla.



Maan muoto.


Vaikka jo kahdeksannella vuosisadalla j.Kr. vanhain kirjailijain
teoksien johdolla aljettiin uudelleen puhua maan pallonmuodosta, niin
piti siitä huolimatta oppi sen litteydestä kautta Keskiajan sitkeästi
puoliaan, sillä niin opetti Raamattu. Raamatullisten käsitysten mukaan
maa on litteä pyöreä kiekko, jota meri joka puolella piirittää, ja
maailmanmeren takana on ikuinen pimeys. Palestina muka on kaikkien
maitten keskusta, Jerusalem! keskellä Palestinaa. Samanlaiseksi
kaikki vanhat kansat, Kreikkalaisetkin varhaisina aikoinaan, olivat
käsittäneet maan muodon. Samaa uskoi uudelleen Keskiaika, ja tuo
oppihan tosiaan näyttääkin olevan parhaiten sopusoinnussa sen kanssa,
mitä ympärillämme näemme. Maan pallonmuodon älyäminen kysyy jo
melkoisen kehittynyttä havainto- ja ajatustyötä.

Mutta vielä paljon enemmän kuin maan muodon oivaltamisessa jäi
Keskiaika Kreikkalaisista jäljelle maailmankaikkeuden rakenteen
käsittämisessä. Jo vanha pythagoralainen koulu oli katsonut
maailmaa laajemmalla silmällä kuvaillessaan auringon kaiken elämän
keskustaksi ja käsittämällä siten maan ainoastaan pieneksi osaksi
maailmankaikkeudesta. Myöhemmin olivat useat muut ajattelijat, kuten
Plato ja varsinkin samoslainen Aristarkhos ynnä Seleukos (v:n 250
vaiheilla e.Kr.) kehittäneet tätä oppia. Aristarkhos lisäksi opetti,
että maa kiertää aurinkoa, ja koetti kuun asemasta laskea auringon
etäisyyden maasta. Ainoastaan havaintojen puutteellisuus vaikutti, että
tulos tuli väärä — mainittu tähtitieteilijä sai auringon etäisyyden
maasta vaan 20 kertaa suuremmaksi, kuin kuun etäisyys on. Samoin
kuin Galilei, samoin hänkin oppinsa vuoksi julistettiin uskonnon
pilkkaajaksi. Eikä hänen selvänäköinen ajatuksensa saavuttanut
kreikkalaisessa tieteessäkään kannatusta. Siksi voimallisesti sitoi
auringon näennäinen kiertoliike ajatuksen.

Yksin Hipparkhoskin, Vanhan ajan etevin tähtitieteilijä, pysyi
Aristarkhoksen opille vieraana ja koetti toisella tavalla selittää
aurinkokunnan ilmiöt. Hänen oppinsa mukaan oli maa kaikkeuden
keskusta, ja maata kiersivät aurinkokunnan muut jäsenet seuraavassa
järjestyksessä: Kuu, Merkurius, Venus, Aurinko, Mars, Jupiter ja
Saturnus. Uloimpain planettien hän otaksui liikkuvan ihmeellisiä
lenkkiratoja, voidakseen havaintoja selittää. Ptolemaios kehitti
Hipparkhoksen ajatusta, ja hänen nimellään on tämä oppi säilynyt ja
Uuden ajan alkuun saakka ollut »tieteen viimeinen sana».

Keskiaika ei ainoastaan käsittänyt maata koko maailman keskustaksi,
vaan myös ihmistä koko luomakunnan huipuksi ja aurinkoa, planetteja ja
tähtiä häntä varten luoduiksi.

Kirkkoisä Augustinuksen ajalla tosin vielä jotkut valistuneet henget
uskalsivat puolustaa maan pallonmuotoa, mutta oppineet kirkkoisät
julistivat sen harhaopiksi. Kirkkoisä Lactantius kirjotti: »Onko
mahdollista, voiko vielä olla niin nurjamielisiä, että he luulevat
olevan ihmisiä, jotka kävelevät jalat ilmassa ja pää alaspäin? Että
puut ja pensaat kasvaisivat juuret ilmassa? Että lumi, rakeet, ja
sade putoisivat ylöspäin? Ja vaikka riippuvat puutarhat mainitaankin
maailman seitsemän ihmeen joukossa, niin miten olisi mahdollista,
että pellot ja meret ja kaupungit voisivat pysyä tasapainossa, jos
ne häälyisivät ilmassa?» Kreikkalaisten filosofien esittämiä syitä,
että painovoima saa kaikki kappaleet järjestymään vyöhykkeittäin ja
että siis maan täytyy olla pallonmuotoinen, hän piti nurinkurisen
ajattelemisen epäsikiöinä, ellei vain huonona pilana. Kuitenkin
koetti joku kirkonmieskin vielä pitää kiinni Kreikkalaisten opista
maan pallonmuodosta ja vastajalkaisista, esim. Salzburgin piispa
Virgilius; mutta hän joutui tämän valistuneen mielipiteensä vuoksi v.
741 julkiseen riitaan kirkon kanssa. Paavi Zacharias, joka muutoin
oli valistunut mies, tuomitsi ankarasti hänen harhaoppinsa. Piispaa
vastaan oli paaville kannellut Saksalaisten apostoli Bonifacius. Paavin
mielestä oppi vastajalkaisista pakottaisi otaksumaan, että oli olemassa
sieluja, jotka olivat osattomia sekä Aatamin syntiinlankeemuksesta,
että Kristuksen uhrikuolemasta.

Aikaisemman Keskiajan Raamattuun perustuvat käsitykset maailman
rakenteesta ovat selvimmin julki lausutut Antiokhiassa sijaitsevan
syyrialaisen koulun kirjotuksissa. Näihin kirkkoisiin kuului muitten
mukana Johannes Khrysostomos (347—407). Tarkimmin tunnemme nämä
käsitykset ennen mainitun Kosmas Indikopleusteen kirjotuksista, jotka
hän kyhäsi eräässä Sinain luostarissa, erottuaan kauppa-alalta ja
ruvettuaan munkiksi. Kosmas eli kuudennella vuosisadalla.



Kosmas.


Syyrialaiset kirkonmiehet ajattelivat maailman suuren huoneen
kaltaiseksi, nojaten Jesaiaan sanoihin: »Hän istuu maan piirin päällä,
ja ne kuin sen päällä asuvat, ovat niinkuin heinäsirkat; joka taivaan
venyttää niinkuin ohukaisen nahkan ja levittää sen niinkuin majan
asuttavaksi.» Kosmaksen mielestä tämä maailmanhuoneen muoto oli
pienoiskoossa toteutettu Liiton arkissa, jonka mitat ja muodon hän siis
otaksui koko maailmanhuoneen suhteiksi.

Maa oli Kosmaksen käsityksen mukaan latuska ja neliskulmainen, ja sen
ympärillä oli Okeano. Tämän ympärillä oli toinen manner, jolla idässä
ensimäiset ihmiset asuivat, ennenkun Noakin aikana Vedenpaisumus
tapahtui. Siellä oli niinikään Paratiisi. Vedenpaisumuksen jälkeen
ihmiset ihmeellisellä tavalla pääsivät Okeanon poikki nykyisen
maan puolelle, eikä tuota toista maata ole sen jälkeen mahdollinen
saavuttaa. Koko maailman ympärillä on korkea muuri, jolla taivas lepää,
ja se on pitkän ja kapean laatikon muotoinen, jonka suhteet ovat kuin
1:2. Huoneen päällä on sen pituussuuntaan kulkeva holvikatto, joka
kuitenkin on tasaisella laipiolla jaettu kahteen kerrokseen. Laipion
alla, nelisnurkkaisessa maailmanhuoneessa oli muka maa, vesi ja
tähdet, laipion päällä taas oli Kristuksen ja autuaitten taivaallinen
valtakunta. Enkelit kuljettavat tähtiä pitkin kiertoratojaan, niinkuin
Luoja maailman alusta on määrännyt.

Tietysti tuotti Keskiajan oppineille auringon näennäisen liikunnon
sopusointuun saattaminen maan litteän muodon kanssa suuria vaikeuksia.
Koska maalla ja taivaalla oli joka puolella varmat rajansa, eikä
maan alle enää mitään mahtunut, niin ei tietysti voitu otaksua, että
aurinko yöksi katosi maan alle, koska siellä ei ollut tilaa. Luultiin
auringon laskukohdaltaan palaavan nousumailleen pohjoisen kautta
pitkin maan ja taivaan rajaa ja lymyävän meren takana. Kosmas sitä
vastoin otaksui, samoin kuin vanhemmat kreikkalaisetkin oppineet, maan
kohoavan pohjoista kohti valtavaksi vuoreksi, jonka taitse aurinko
kiersi nousumailleen, ja tästä vuoresta hän niinikään luuli saavansa
selityksen päivän ja yön pituuden vaihtelulle. Kosmas todistaa
otaksumaansa, että maa muka pohjoista kohti kohoo, sillä, että laivain
paluumatka tavallisesti on paljon vaikeampi kuin menomatka ja että
melkein kaikki joet muka tulevat pohjoisesta. Tämä pitää vain Välimeren
piirissä johonkin määrään paikkansa. Ainoastaan Niili tulee etelästä,
mutta sepä muka juokseekin paljon hitaammin kuin Eufrat ja Tigris,
jotka tulevat pohjoisesta.

Mieltäkiinnittävä on yön ja päivän pituuden vaihteluiden selitys.
Severianus Gabalasta oli syyksi selittänyt sen, että aurinko
vuoden kuluessa milloin lähestyy etelää enemmän, milloin jää siitä
kauemmaksi. Kun se lähestyy etelää paljon, niin se ei kohoakaan taivaan
korkeimmalle kohdalle, vaan kulkee sen poikki sangen kaltevaa rataa.
Sen mukaan on päivän mittakin lyhyt. Tällä kaltevalla vaelluksellaan
se lisäksi laskee sangen lähellä lännen eteläkohtaa. Palatessaan
takaisin nousukohdalleen sen täytyy kiertää koko länsi, pohjoinen ja
itä, ja siihen kuluu paljon enemmän aikaa kuin toisina aikoina, jolloin
se nousee suoraan idästä ja kautta keskitaivaan kaartaa länteen. Nuo
pitkät yöt ovat talviyöt ja lyhyet päivät talvipäivät.

Kosmas koettaa korkean pohjolanvuorensa avulla selittää saman ilmiön.
Vuori on muka yhtä korkea kuin maailma leveä, nimittäin 1,000
penikulmaa. Se verkalleen kohoo lännestä ja idästä, mutta suistuu
jyrkkään asumattomaan pohjoiseen. Sen taitse aurinko joka yö palaa
laskupaikaltaan takaisin nousukohtaansa itään. Pysytellessään talvella
matalammalla, aurinko kulkee vuoren tyven taitse, joka on leveämpi,
ja sen täytyy siis kulkea silloin paljon kauemman aikaa kateissa kuin
kesällä, jolloin se kulkee vain vuoren kukkulan taitse ja siis pian
tulee uudelleen näkyviin.

Kosmas Indikopleusteen maailmanjärjestys on siis sekä henkensä että
tuloksiensa puolesta täydellinen taantumus kreikkalaisten tutkijain
terävistä ja todella tieteellisistä päätelmistä. Mutta suotta olisi
siitä lausua tuomiota, niinkuin useinkin tapahtuu, suotta valittaa
sitä, että tieteen yhtäjaksoisuus tuli enemmäksi kuin vuosituhanneksi
keskeytetyksi. Tuo vuosituhat on sen jatkumista valmistellut toisella
tavalla. Sen kuluessa vähitellen sivistyivät ne pohjoiset kansakunnat,
jotka ajanlaskumme alussa vielä elivät puoliraakalaisuudessa, mutta
jotka sitten ovat Kreikkalaisten työtä jatkaneet sen nykyiseen
korkeuteen. Keskiajalla nämä voimat vielä olivat ensimäisessä
käymistilassaan ja huomio kääntyi etupäässä siveellisiin ja
sielullisiin asioihin. Länsimaiden elämä sai sen terveen pohjan,
johon parhaat jäännökset klassillisen sivistyksen haaksirikosta on
voitu pelastaa ja uudelleen istuttaa. Vasta tällä uudella pohjalla,
laajemmalla inhimillisellä alustalla, on Uusi aika voinut kehittyä ja
kasvaa. Keskiaika kasvoi samanlaisessa luottavassa uskossa kuin lapsi,
ja vaikka sen tiedot olivatkin vaillinaiset, vaikka se vielä tarkkaan
noudatti sitä, mitä oli luvallista uskoa ja tutkia, niin valmisti
se kuitenkin itsetiedottomasti rientoisempaa tulevaisuutta. Uuden
ajan kynnyksellä se jo oli sen verran henkisesti vahvistunut, että
nuorukaisena saattoi luoda katseensa kotinurkkia laajemmallekin, nähdä
maailman suuruuden ja moninaisuuden ja nuoren mielen seikkailuhalua
täynnään lähteä sitä valtansa alaiseksi saattamaan.

Jo kahdeksannella vuosisadalla alkoi oppi maan litteydestä uudelleen
menettää viehätystään ja siellä täällä joku valistunut mies uskalsi
ruveta opettamaan sen pallonmuotoa. Mutta vallitsevaksi mielipiteeksi
ei tämä käsitys päässyt vielä moniin aikoihin, ei edes kaikkein
edistyneimmissä piireissä; kirkko edelleenkin sitä vastusti koko
ankaruudellaan, ja vielä uskonpuhdistuksenkin esitaistelijat, Luther
ja Melankton, luulivat oikean käsityksen maailman rakenteesta olevan
ristiriidassa kristinuskon perustotuuksien kanssa. Kaikki tiedämme,
että sama vielä tänäpäivänäkin on asianlaita, vaikkapa tutkimuksen
ja uskonnon riitarajat ovatkin siirtyneet toisten luonnontieteitten
aloille. Vielä viime vuosisadan loppupuolella julkaistiin sentään
Englannissa semmoistakin aikakausilehteä, jonka toimittaja täydellä
todella väitti, että maa on litteä ja että aurinko kaartelee sen päällä
1000 engl. penikulmaa korkealla.



Kartat.


Maantieteellinen tieto saa kartassa suppeimman ja täsmällisimmän
ilmauksensa. Kaikki ne seikat ja tosiasiat, joita matkustajat ja
tutkijat ovat vaivaloisen työn kautta keränneet ja seuloneet,
yhdistyvät kartassa selväksi yleiskuvaksi, jolta tosin puuttuu
kirjotetun sanan elähyttävä henki, mutta jolla sen sijaan on se etu,
ettei sitä ole mahdollinen väärin käsittää eikä tulkita. Maitten
ulkopiirteet, vuorien, jokien suunnat, järvien ja kaupunkien asemat
ilmenevät kartalla ajan käsityskannan mukaisesti.

Jos tältä kannalta tarkastamme Keskiajan maantuntemusta, niin näkyy
paikalla, kuinka odottamattoman vaillinainen se oli. Ptolemaioksen,
Vanhan ajan kuuluimman kartanpiirtäjän nimi tosin tunnettiin
Keskiajalla, mutta hänen oivallinen karttansa näyttää moneksi ajaksi
jääneen unohdukseen. Varhaisempi Keskiaika koetti luoda karttansakin
kokonaan raamatulliselle pohjalle.

Vanhan testamentin mukaisen maailmankäsityksen mukaan Palestina oli,
kuten näimme, maailman keskusta ja Jerusalem Palestinan keskipiste.
Jerusalem oli siis koko maailmankin keskusta. Sen mukaan siis
piirrettiin kartta. Keskiajan aikaisemmissa suunnikaskartoissa ja
myöhemmissä kehäkartoissa ovat Pyhä maa ja Jerusalem aina keskellä.

Ainoastaan maan ympärystä käsitettiin alussa toisenlaiseksi kuin
Heprealaisten kesken. Syyrialainen koulu oli tullut Raamatusta siihen
johtopäätökseen, että maailma oli nelinurkkainen, ja sen muotoiseksi
sen kuvasi Kosmaskin karttaansa. Suorakaiteen muotoiseen maahan pistää
valtamerestä neljä merenlahtea: pitkäveteinen Välimeri, Kaspian meri,
Arabian meri eli Punainen meri ja Persian lahti. Kosmas laskee maan
pituuden Kiinasta, Tzinizasta, joka hänen teoksessaan ensi kerran
esiintyi länsimaisella nimellään, asutun maan länsirantaan 400:ksi
päivämatkaksi ja pohjois-eteläleveyden puoleksi siitä. Maan ympäri
kiersi Okeano, ja tämän takana oli tuo toinen manner, josta jo
puhuimme. Kosmas, samoin kuin koko syyrialainen koulukin, otaksui
Paratiisin olevan maailman itäpäässä, ja hän luuli sen siellä säilyneen
vielä sen jälkeenkin, kun Noak arkillaan pelastui Araratin vuorelle.
Paratiisin takana oli suuri saarekas järvi, ja järvestä lähtivät nuo
Raamatun neljä virtaa, jotka Paratiisin manteren läpi virrattuaan
laskivat valtamereen. Tämä järvi oli Edenin joki ja siitä lähtivät
neljä virtaa Pison, Gihon, Hiddekel ja Frat. Pisonia Kosmas luuli
samaksi virraksi kuin Ganges ja otaksui sen virtaavan Okeanon läpi
taikka alatse Persian lahteen. Gihon oli Niilin ylijuoksu; se muka
virtasi ensinnä pitkät matkat Okeanon takaisessa maassa, ennenkun pääsi
kostuttamaan Egyptin maata. Vaikeampi oli Kosmaksen saada Eufrat ja
Tigris juoksemaan Paratiisista, sillä niitten juoksu jotenkin tarkkaan
tunnettiin sekä Vanhalla että Keskiajallakin ja niitten lähteetkin oli
löydetty. Kosmas ja hänen aikalaisensa pääsivät pulasta sillä tavalla,
että antoivat näitten jokien virrata Okeanon kautta samoin kuin
Pisonin ja Gihoninkin, jonka jälkeen otaksuttiin niitten jonkun ajan
kulkevan maan alla ja jälleen kumpuavan esiin Armenian vuorimaassa.
Nämä otaksumat eivät olleet juuri niin luonnottomia, kuin miltä ne ensi
katsannolta näyttävät, sillä moinen jokien katoaminen vuorien alle ja
taas esiin ilmestyminen pitkäin matkain päässä on jotenkin tavallinen
ilmiö sekä Kreikassa että Länsi-Aasiassa ja yleensä kaikkiallakin,
missä on kalkkivuoria. Tigriistä luultiin Vanhallakin ajalla, että
sen alkujuoksu oli maanalainen, lähtien Van-järvestä, mutta luulo on
myöhemmin huomattu aiheettomaksi.



Paratiisi.


Kautta Keskiajan kysymys Paratiisin paikasta tosiaan kiinnittikin
mieliä enemmän kuin mikään muu »maantieteellinen» kysymys — lukuun
ottamatta ehkä Gog ja Magog kansoja, joiden piti viimeisinä päivinä
tulla maailmaa hävittämään. Mutta silti ei tehty sanottavia yrityksiä
Paratiisin saavuttamiseksi, vaikka se olikin maan päällä, sillä siihen
paikkaan oli ihmisen mahdoton päästä. Yleensä luultiin Paratiisin
olevan kaukana Itämailla, koska Genesiksessä sanotaan, että »Herra
Jumala istutti Paratiisin Edenistä itään päin»... Mutta muuta kuin
suunnan eivät vanhat kirkkoisät tienneet, he eivät osanneet sanoa,
kuinka kaukana taikka lähellä se oli, eikä sitäkään, oliko se Okeanon
takana, vaiko tällä puolella. Kosmas Tndikopleustes luuli sen olevan
valtameren takaisella manterella, toiset taas itse asutun maan päällä,
mutta vuorella, joka oli kaikkia muita vuoria korkeampi. Siellä
korkeudessaan se oli erillään maailman liasta ja saastasta ja sitä
paitsi lähempänä taivastakin. Vuoren täytyi olla kaikkia muita vuoria
korkeampi, koska se ei muutoin olisi säilynyt vedenpaisumukselta, joka
peitti koko maan. Ihmeusko ja yksinkertainen järkeily kävivät aina
Keskiajan käsityksissä rinnan. Tämä käsitys Paratiisin korkeudesta
ei ollut ainoastaan yleisempi, vaan se myös kauemmin säilyi, aina
Uuden ajan alkuun saakka. Vielä hurskas Columbuskin, joka uskoi maan
pallonmuotoon, oli tämän käsityksen varma kannattaja.

14:llä vuosisadalla Calabrian Bysinian piispa Juhana Marignolli
koetti laatia Paratiisista maantieteellisesti oikean kuvan. Paavi
Benedictus XII oli lähettänyt hänet Tataarien suurkaanin hoviin
Kambalukiin (Pekingiin), ja hän tuli näin matkustaneeksi laajalti
Keski-Aasiassa. Oleskellessaan myöhemmin Saksan keisarin Kaarlo
IV:nnen hovissa Böhmissä ja valmistellessaan keisarin käskystä Böhmin
historiaa, hän myös kirjotti muistoon matkahavainnoitaan, lausuen
samalla arvelultaan Paratiisin paikasta. Hän kuvaa Paratiisin puita,
sen jokia ja kertoo jalansijasta, jonka Aatami potkasi maahan, kun
enkeli syntiinlankeemuksen jälkeen kantoi hänet Paratiisista 40 italian
penikulman päässä olevalle korkealle vuorelle Ceylonin saarelle.
Eeva vietiin toiselle vuorelle, ja vasta neljäkymmentä päivää erossa
oltuaan tämä ensimäinen parikuuta jälleen yhtyi. Paratiisi oli muka
niin lähellä Ceylonia, että Paratiisin lähteistä kuohuvan veden kohina
kuului saarelle. Se ei muka ollutkaan mikään kumma, sillä Juhana Scotus
oli laskenut Paratiisin vuoren olevan niin korkean, että se ulottui
kuun sakaraan saakka.

Columbuksen mielipide Paratiisin asemasta mainittakoon tämän
yhteydessä. Hän esitti sen Espanjan kuninkaalle ja kuningattarelle
Haitista kirjottamassaan kirjeessä (v. 1498). Columbus oli kolmannella
matkallaan, 100 leaguaa Azoreista länteen päin, huomannut kompassin
odottamatta poikkeavan melkoisesti luoteeseen. Tämän omituisen ilmiön
hän ensinnä selitti siten, että päin vastoin Pohjantähti mahtoi tehdä
omituisia liikkeitä, mutta arveli sitten, että se osottikin maan
muodon epäsäännöllisyyttä. Kompassineulan poikkeus muka osotti, ettei
maa ollut pallonmuotoinen, vaan paremmin suureen, vaikka kylläkin
täydelliseen päärynään verrattava. [Kaikkein uusin tutkimus on tullut
siihen johtopäätökseen, että maa tosiaan on hieman päärynän muotoinen,
kapeampi pää Etelänavan puolella, mutta poikkeukset ellipsoidin
muodosta ovat niin vähäiset, että ne vasta tarkimpain mittausten kautta
voidaan varmaan määrätä. Columbus taas luuli epäsäännöllisyyden olevan
päiväntasaajan suunnassa.] Päärynän kannan puolessa, siinä missä
lehtivarsi on kiinni, oli muka pieni kohennus, ikäänkuin naisen rinnan
näppylä, Columbuksen omia sanoja käyttääksemme, ja tätä kohennusta hän
luuli kulkeneensa lähestyessään matkallaan Etelä-Amerikan mannerta.
Laivan kohoaminen maapallon yleispinnasta oli muka aiheuttanut
kompassin ihmeellisen poikkeuman.

Mutta vielä eräs toinen seikka sai Columbuksen otaksumaan, että
maan pinnassa oli tämmöinen pahka. Hän oli Afrikan länsirannalla
huomannut ihmisten mustumistaan mustuvan, kuta kauemmaksi kuljettiin
pohjoisesta etelää kohti. Sierra Leonessa, joka oli vain 50° pohjoiseen
päiväntasaajasta, piti siis hänen käsityksensä mukaan kaikkein
mustimpain ihmisten olla. Mutta kun hän, melkein samaa leveyspiiriä
länteen päin kulkien, huomasi ilman lännempänä olevan paljon leudompaa
kuin Afrikan rannalla (siellä vallitsi meri-ilmasto), ja kun sitä
paitsi hänen löytämässään maassa kasvisto oli ihmeteltävän runsasta
(vastapäätä Afrikan puolella se on vähemmän kehittynyt erämaan
läheisyyden vuoksi) eivätkä ihmisetkään olleet niin tummaihoisia, kuin
maantieteellinen leveys muka edellytti, niin hän päätti kaiken tämänkin
johtuvan otaksutusta maanpinnan pullistuksesta.

Kolmannen todistuksen pahkalleen Columbus luuli saavansa otaksutusta
Paratiisin vuoresta. Hän oli Orinocon suistamossa ensi kerran
tavannut Etelä-Amerikan mannermaan. Orinocon valtavat vesimäärät,
jotka tunkeutuvat mereen suurella voimalla, ja rannikon voimalliset
merivirrat synnyttävät Parian lahdessa ja Louhikäärmeen kidassa (Bocas
de Dragos) Trinidadin ja mannermaan välillä rajuja ja vaarallisia
vuolteita. Merivirtauksen nopeudesta Columbus päätti, että sillä
paikalla merenpinta mahtoi olla hyvin kalteva; se taas johtui tuosta
mainitusta paisumisesta, joka muka oli maan kaikkia vuoria korkeampi.
Paratiisivuori ei siis mahtanut olla sieltä kaukana. Tässä luulossa
häntä vielä vahvisti sekin seikka, että seutu oli äärimäinen maa
idässä, jos sitä katsottiin idän kautta, maapallon ympäri, joten
sen paikkakin oli täydelleen yhtäpitävä Raamatun ja kirkkoisäin
opetuksien kanssa. On muistettava, että Columbus kuolemaansa saakka
luuli tulleensa, ei uuteen maanosaan, vaan Itä-Aasian rannoille. »Minä
olen sitä mieltä», Columbus kirjotti, »ettei maallinen Paratiisi ole
jyrkällä vuorella, niinkuin yleensä luullaan, vaan kohennuksella,
sillä paikalla, johon, niinkuin sanoin, päärynän kara on kiinnitetty,
ja että jo pitkän matkan päästä vähitellen kohotaan Paratiisia kohti,
vaan ettei kukaan voi itse kukkulalle päästä. Mutta kuitenkin luulen,
että juuri sieltä lähtee tämä vesi (Orinoco), tullen siihen kohtaan,
johon saavuin, ja muodostaen siellä meren. Kaikki nämä ovat huomattavia
merkkejä Paratiisin läheisyydestä, koska sen paikka kokonaan sopii
yhteen pyhien miesten ja jumaluusoppineitten mielipiteitten kanssa,
ja merkit ovat sitäkin huomattavammat, kun en ole milloinkaan kuullut
enkä lukenut, että missään muualla olisi niin paljon suolatonta
vettä suolaveden läheisyydessä ja seassa, ja lisäksi niin lauhkeassa
ilmanalassa. Ellei tämä tule Paratiisista, niin on ihme sitäkin
suurempi, sillä en luule, että missään muualla maailmassa on niin
suurta ja leveätä jokea.»

Suuri merkitys oli Keskiajan maantieteessä Paratiisin neljällä
joella. Mutta ne tuottivat oppineille paljon päänvaivaa, koska
Raamatun tietoja oli hyvin vaikea saada sopusointuun sen kanssa,
mitä ihmiset todella tiesivät luonnonmaantieteellisistä oloista.
Genesiksen toisessa luvussa, kymmenennessä värsyssä, sanotaan: »Ja
Edenistä kävi virta kastamaan Paratiisia, ja jakoi sieltä itsensä
neljäksi pääviraksi.» Sitten mainitaan näitten neljän virran nimet ja
niitten suunta pääpiirteissään. Näitten virtojen luultiin tarkettavan
Itämaitten huomattavimpia tunnettuja virtoja. Että Eufrat ja Tigris
niihin kuuluivat, siitä olivat kaikki samaa mieltä, Pisonia ja
Gihonia taas toiset luulivat, milloin Gangeeksi ja Niiliksi, milloin
Niiliksi ja Tonavaksi. Mutta kun Edenin luultiin olevan maailmanmeren
takana, ja nämä joet taas olivat asutun maan päällä, niin kävi hyvin
vaikeaksi selittää niitten kulkua, ja toiset sitä varten otaksuivat
niitten joko juoksevan Okeanon alitse, taikka sen poikin, niinkuin
jo olemme maininneet. Toiset kirjottajat taas eivät luulleet Edenin
olevankaan Okeanon takana, niinkuin Kosmas oli otaksunut, vaan kuka
ylipääsemättömien vuorien, kuka suunnattomien erämaitten takana,
taikka keksittiin korkeita tulisia muureja, joitten määrä oli
ainiaan estää syntisiä ihmislapsia pääsemästä Jumalan istuttamaan
yrttitarhaan. Paratiisin neljän joen ja maan jokien välisen yhteyden
aikaan saamiseksi ei näiden siis tarvinnut otaksua, että ne meren
alitse virtasivat, mutta hekään eivät pulasta muulla tavalla päässeet
kuin otaksumalla, että ne osan matkastaan juoksivat maan alla. Niinpä
Syyrian Gabbalan Severinus luuli, että Edenin suuri joki Paratiisista
lähtiessään syöksyi syvään kuiluun, jossa se maan alitse juoksi pitkät
matkat, noustakseen sitten neljässä eri paikassa uudelleen maan
pinnalle. Toiset kirkkoisät luulivat virtain jakautuvan jo Edenissä,
mutta kaikki päättivät niitten juoksevan alkumatkansa maan alitse.
Tämä syöpyi siihen määrään Keskiajan hurskaiden maantieteilijäin
käsityksiin, että he lopulta luulivat maan sisustan olevan täynnään
rotkokanavia, joista maan kaikki joet saivat vetensä.

Paitsi Paratiisin vuorta pohdittiin Keskiajalla varsinkin sitä seikkaa,
miksi sen paikka oli juuri idässä. Tosin saatettiin vedota Raamatun
sanoihin, mutta asiaa koetettiin vielä toisellakin tavalla perustella.
Pyhä Athanasios ja hänen jälkeensä eräs Ravennan maantieteilijä, jonka
nimeä ei tiedetä, luulivat Paratiisin sijotetun itään sen vuoksi, että
sillä puolella oli niin runsaasti kallisarvoisia maustimia. »Samoin
kuin urospalmuista siitepöly tuulen kantamana kulkee naaraspalmuihin»,
kirjottaa Ravennan maantieteilijä, »samoin Paratiisista kulkee
siunausta tuottava henkäys, hedelmöitsevä tuoksu hajuaineista rikkaan
Intian kasveille.» Vastoin tätä mielipidettä luulee Gabbalan Severinus
idän nauttivan niin suurta etua siitä syystä, että sieltä taivaan valo
alkaa, tuoden maan päälle kaiken elämän. »Jumala tiesi tulevaisuuden ja
asetti ensimäiset ihmiset siihen paikkaan huomauttaakseen heille, että
samoin kuin taivaan valot kulkevat länteen, samoin ihmiskunta kulkee
kuolemaa kohti, vaan että sen on odottaminen tulevaa ylösnousemusta,
aivan samalla tavalla kuin tähdetkin uudelleen kohoavat idässä.»
Luonnollisesti tämmöiset värikkäät ja runolliset vertaukset syvään
vaikuttivat silloisten ihmisten ja matkustajain mielikuvitukseen, mutta
toiselta puolen ne olivat kylläkin omiaan johtamaan ajattelijoita
harhaan oikealta tieltä, niinkuin Columbuksenkin esimerkki osottaa.



Gog ja Magog.


Raamatullinen alkujuuri on niinikään toisella Keskiajan maantieteen
valtakysymyksellä, joka koski Gogin ja Magogin maata ja sen sekä
Israelille että koko maaillalle turmiota tuottavia asukkaita. Tämä
tarina liittyy profeetta Hesekielin ja Ilmestyskirjan sanoihin,
joissa näitten kansain tuhoisaa hyökkäystä ennustetaan vähän ennen
maailman loppua. Keskiajan kirkkoisät ja tiedemiehet käsittivät näitten
molempien hirmukansain asuinsijain selville saamisen tärkeimmäksi
tehtäväkseen. Ensimäisinä vuosisatoina kristillisen ajanlaskun jälkeen
etsittiin Gogia ja Magogia vielä Välimeren läheisyydestä, milloin
luultiin niiksi Skyyttejä, milloin Gootteja, Gettejä, Massagettejä
taikka Hunnejakin, taikka otaksuttiin niitten asuvan Palestinan
pohjoispuolella aroilla. Myöhemmin sitä vastoin, kun kysymykseen
oli sekaantunut syyrialaisia ja persialaisia taruja, asetettiin Gog
ja Magog paljon kauemmaksi koillista kohti, vielä Keski-Aasiankin
taa. Aleksanterin sankaritarukin yhdistettiin Gogiin ja Magogiin. Jo
aikaisin oli tuo kuulu väli ottaja- ja sankarihaamu Itämaitten kansain
käsityksissä yhdistänyt itseensä Helleeniläisten kaikki sankarityöt.
Missä vain taru oli säilyttänyt muiston jostain urhotyöstä, missä
vain oli säilynyt joku muinaisrakennus, jonka alkua ei tiedetty,
kaikkialla se liitettiin voittamattomaan suosittuun sankariin, joka
niin suvaitsevasti ja jalomielisesti oli kohdellut vallottamiaan maita.
Itämaiden taruja jatkoivat hurskaat mietiskelijät omilla arveluillaan.
Muun muassa otaksuttiin Aleksanteri Suuren työksi niitä varustuksia,
joita Uus-Persian valtakunnan aikana oli rakennettu Kaukaso-vuoristoon
suojaksi arokansain hyökkäyksiä vastaan. Aleksanteri oli muka ne
varustanut Gogin ja Magogin saastaisia kansoja vastaan, joita Keskiajan
oppineet halusta olivat taipuvaisia luulemaan niiksi kymmeneksi
Israelin heimoksi, jotka jo Assyrian kuninkaat olivat maasta vieneet.
Vasta kun tuomiopäivän pasuuna kaikuu, saattaisivat nuo kansat muka
murtaa varustukset ja rautaiset portit. Kaukason itäpäässä Rautaportin
hajonneet muinaisjäännökset muistuttavat tätä tarua.

Keskiajan kartoissa ja kosmografioissa olivat Gog ja Magog sen
vuoksi pysyvä ilmiö. Ne on muun muassa kuvattu tunnettuun, 10:llä
vuosisadalla laadittuun anglosaksilaiseen karttaan, jota säilytetään
British Museumissa, ja asuinpaikaksi on merkitty Kaspian meren ja
Mustan meren välinen kannas. Sekä Albertus Magnus että Marco Polo
mainitsevat ne teoksissaan 13:lla vuosisadalla, ja ne elivät edelleen
kartanpiirustajain mielikuvituksessa vielä sittenkin, kun Columbuksen
löytämä Uusi maailma jo karttoja kaunisti. Niin sitkeä oli tämä taru,
että sen tapaa vielä 17:nnen vuosisadan loppupuolella kirjotetuissa
teoksissa.



Hirviöt.


Paratiisi, Gog ja Magog ovat kuvaavia esimerkkejä Keskiajan
maantieteellisestä katsantokannasta. Niillä oli edes Raamatun
auktoritetti puolellaan, mutta lisäksi keksittiin kaikenlaisia
kummituksia, joihin uskottiin melkein yhtä lujasti kuin Raamattuunkin.
Yksisilmäisiä ja yksijalkaisia, suuttomia, kolmikätisiä ihmisiä,
kentaureja, koirankuonolaisia, kykloppeja, kolmen ja viidenkin metrin
mittaisia jättiläisiä ja taas pienen pieniä kääpiöitä, amatsoneja ja
muita ihmeellisiä olennoita vilisee Keskiajan kartoissa. Suurimmaksi
osaksi kaikki nämä hirviöt kuitenkin ovat pakanuuden perintöä.

Pimeinä vuosisatoina olivat maineessa varsinkin yksijalkaiset
(monosceli, skiapodit), joiden luultiin juoksevan ihmeteltävän
nopeasti, vaikkei niillä ollutkaan muuta kuin yksi jalka. Tämä
tosin oli tavallista ihmisjalkaa paljon suurempi. Kun päivä paistoi
liian kuumasti, niin ei niitten tarvinnut muuta kun istua maahan ja
kohottaa tämä leveä latuskajalka ilmaan auringonvarjostimeksi. Se
täydelleen riitti varjostamaan koko miehen. Yksijalkaisia luultiin
asuvan Intiassa. Norjalaisille viikingeillekin ne olivat tutut, he
luulivat tavanneensa semmoisen Viinimaassa. Arabialaiset, jotka
pikemmin liiottelivat kuin vähensivät kaikkea ihmeellistä, karsivat
yksijalkaisilta vielä toisen käden ja toisen silmän. Siten jäi vain
puolet ihmistä, ja näiden kummitusten he luulivat juoksentelevan
varsinkin soitten reunoilla.

Eräällä Kaspian meren saarella luultiin Fanesien asuvan. Ne muka olivat
viittäkin metriä pitkiä, ruumis oli marmorivalkoinen, mutta korvat
niin suuret, että fanesi saattoi yöksi kääriytyä niihin. Blemmyit tai
Lemnit, joitten Strabon ja Plinius luulivat asuvan jossain Afrikassa,
olivat päättömiä, silmät ja suu keskellä rintaa. Kirkkoisätkin
uskoivat niihin kiven kovaan ja ne piirrettiin kaikille kartoille.
Suuttomat eli Astomit vaelsivat Gangeen rannoilla. Kun he eivät voineet
syödä, niin he sen sijaan haistelivat kukkien, juurien ja hedelmien
tuoksua. Poistuessaan kauemmaksi kotoaan he ottivat metsäomenan
eväikseen, haistellen sitä, aina kun tuli nälkä. Väkevämmästä hajusta
he olisivat kuolleet. Mutta varsinkin koirankuonolaisilla on tärkeä
sija Keskiajan kansatieteessä, joka otti ne vastaan kreikkalaisena
perintönä. Koirankuonolaisten keksijä tai ainakin tunnetuksi tekijä
oli kreikkalainen lääkäri Ktesias, joka viidennen vuosisadan lopulla
oleskeli niin pitkät ajat Persian hovissa. Hän ja hänen mukaan
myöhemmätkin kirjailijat luulivat koirankuonolaisten asuvan Intiassa.
Keskiajan maantieteilijät piirtelivät niitä sinne tänne. »Intiassa
kuuluu olevan», kirjottaa Plinius, »semmoisia ihmisiä, joilla on
koiran pää. He vaatettavat itsensä eläinten nahkoilla, haukkuvat
kuin koirat ja tällä tavalla keskustelevat toistensa kanssa. Hampaat
ovat koiranhampaita kookkaammat, kynnet samanlaiset kuin koiralla,
suuremmat vain ja tylsemmät. He asuvat vuoriston kaltailla aina
Indos joelle saakka. Mutta vaikka heidän ihovärinsä on musta, niin
eivät he kuitenkaan ole ensinkään pahaluontoisia. Varsin hyvin he
ymmärtävät muitten Intialaisten kieltä, joitten kanssa keskustelevat,
mutta itse he eivät voi vastata, ainoastaan haukkuvat, viittovat
kädellään, osottelevat sormillaan, samaan laatuun kuin kuuromykät.
Ja he syövät raakaa lihaa.» Paljon on vielä uudempinakin aikoina
väitelty tästä merkillisestä kansasta. Mikä on sitä pitänyt apinoina,
mikä Hindustanin paarioina, mikä Australialaisina, joita muka oli
Intiaan eksynyt. Yleiseksi mielipiteeksi on kuitenkin vakaantunut,
että Ktesiaan koirankuonolaiset mahtoivat olla Intian varhaisimpia
alkuasukkaita, joista on nykyisiin saakka säilynyt tähteitä Dekanin
epäterveellisimmissä kuumeviidakoissa. Keskiajalla luultiin
koirankuonolaisia olevan monessakin maassa. Marco Polo esim. oli
löytävinään heitä Sumatran pohjoispuolella olevista saarista. Mutta
varsinkin Afrikaa luultiin niitten kotimaaksi, ja sinne saattoikin
huoletta sijottaa vaikka mitä hirviöitä, sillä Afrikan sisäosat
pysyivät aina uusimpaan aikaan saakka melkein kokonaan tuntemattomina.

Vanhoilta Keskiaika niinikään peri tarun kääpiökansasta, »Pygmeistä».
Helleenien vanhassa kirjallisuudessa voimme seurata niitten jälkiä
taapäin aina Homeroksen runoihin saakka. Iliadissa muun muassa kuvataan
Pygmeitten hullunkurista tappelua kurkien kanssa. Aristoteles luuli
kääpiöitten asuvan Niilin latvoilla, ja sieltä ne viime vuosisadalla
todella löytyivätkin. Useat matkustajat löysivät sieltä syvimpäin
aarniometsäin kätköistä tavattoman pieniä ihmisiä. Paljon on pohdittu,
kuinka jo muinaisuudessa saattoi olla Välimeren rannoilla tietoja
näistä pimeimmistä seuduista, jotka vasta miespolvi takaperin ovat
meidän aikamme maantieteen näköpiiriin tulleet. Luultavaa on, että
taru kääpiöihmisistä vähitellen kulki sisämaasta Niilin varsia pitkin
alaspäin. Vielä viime vuosisadalla kertoivat Khartumin tuolla puolen
nuubialaiset venemiehet Schweinfurtille kaikenlaisia kummia juttuja
maan sisäosissa asuvista kummista ihmisistä, joita ei siihen saakka
vielä kukaan europpalainen ollut nähnyt. Keskiajan kääpiökansat
perustuivat kokonaan noihin vanhoihin taruihin. Se haaveili Pygmeitten
asuvan milloin Afrikan rannoilla, milloin Intian vuoristossa, taikka
Tibetissä, Kiinan rajoilla. Katalonialaisessa maailmankartassa vuodelta
1375, joka on Keskiajan maantieteen parhaita varhaisia asiakirjoja, on
mainittuun seutuun kuvattu kolme pienikasvuista miestä, jotka täysissä
tamineissa taistelevat viittä kurkea vastaan. Viereen on kirjotettu:
»Tässä nähdään pieniä ihmisiä, jotka tuskin ovat viiden kämmenen
korkuisia, mutta urhoollisesti puolustavat itseään kurkia vastaan.
Tähän rajottuu Chatain (Kiinan) ruhtinaan valtakunta.»

Nämä esimerkit Keskiajan kansatieteestä osottavat, että käsitykset
ihmisistä ja kansoista ovat Uuden ajan kuluessa käyneet yhtä
perinpohjaisen kehityksen kautta, kuin tiedot maailman rakennuksesta
ja maan luonnon ilmiöistä. Keskiajan puolustukseksi kuitenkin
mainittakoon, että kansatieteen alalla hyvin alkuperäiset ja nurjat
käsitykset pysyivät vallalla kauan Uudellakin ajalla, paljon sen
jälkeenkin, kun maan pallonmuodosta, maan asemasta aurinkokunnassa ja
painovoimasta oltiin selvillä. Vasta kahdeksannellatoista vuosisadalla
alkoi kansaintuntemuskin vakautua tieteelliselle pohjalle.

Kosmas Indikopleusteen käsitys nelikulmaisesta maailmanhuoneesta oli
kauan yleiseen vallalla Länsimaillakin. Niinpä on Albyn luostarissa
säilynyt 8:lla vuosisadalla laadittu suunnikkaan muotoinen kartta.
Ainoastaan kartan itäpää on jonkun verran pyöristetty. Samansuuntainen
lienee ollut Kaarlo Suuren hopeinen maailmankartta, — toiset kuitenkin
luulevat sen olleen ympyriäisen. Suuri vahinko historiallisen
maantiedon tutkimukselle on, että Kaarlo Suuren kuulu kartta on hukkaan
joutunut. Hän itse määräsi sen jaettavaksi köyhille almuina, koska
siinä oli paljon hopeaa. Hänen poikansa Ludvig ei tosin noudattanut
käskyä, vaan säilytti kartan rakkaana muistona, mutta v. 842 se
hävitettiin palkkain maksamiseksi Lotharin, Kaarlo Suuren pojanpojan
hurjille palkkasotureille.



Pyöräkartta.


Nelikulmaisten maailmankarttain ohella piirrettiin pyöreitäkin.
Ensimäiseltä vuosituhannelta on vain monias meidän aikoihimme säilynyt.
Mutta 10:llä vuosisadalla alkoi pyöräkartta yhä enemmän tunkea tieltään
suunnikkaan, ja Keskiajan lopulla se oli yleiseen vallalla. Pyöräkartat
olivat melkein yhtä lapselliset ja vajanaiset kuin suunnikaskartatkin.
Apuviivoina käytettiin ympyrän säteitä, jotka kartan keskipisteestä
säteilivät joka suunnalle, ikäänkuin pyörän puolat. Piirustus oli
niissäkin kokonaan kaavamainen. Kartta halkaisijalla jaettiin kahteen
osaan, ja toinen puoliskoista taas kahteen osaan säteellä, joka oli
halkaisijaa kohtaan kohtisuorassa. Jakamaton itäpuolisko oli Aasia,
molemmat länsipuoliskot neljännekset toinen Europpa, toinen Afrikka.
Tämän, jaon aiheutti se luulo, että muka Niili ja Tanais (Don), jota
pidettiin Aasian rajana, juoksivat mereen tarkkaan toistensa kohdalla
samalla puolipäiväpiirillä, vaikka vastakkaiseen suuntaan. Nämä
joet sen vuoksi parhaiten soveltuivat erottamaan Aasiaa molemmista
toisista maanosista. Europan ja Afrikan erottajaksi luonnollisesti
otettiin Välimeri, jonka suunta onkin idästä länteen. Se että Aasialle
myönnettiin niin paljon alaa, johtui silloisten raamatunselittäjäin
käsityksestä Noan perhesuhteista. Noa nimittäin jakoi maan kolmen
poikansa, Semin, Hamin ja Jafetin kesken. Mutta koska Sem oli vanhin
ja hänen siemenestään piti syntyä Herran valitun kansan, niin hän sai
koko itäpuoliskon, länsipuolisko taas jaettiin kahtia Jafetin ja Hamin
kesken. Kartoissa taas asetettiin yläsyrjään maailman itäkohta, — eikä
pohjoisnapa, kuten sekä kreikkalaisten että nykyajan kartoissa, — koska
Aasia oli kristinuskon kehto ja Paratiisi Raamatun mukaan oli idässä.
Idälle oli sen vuoksi kartassa annettava kunniasija.

Pyöräkartta lienee saanut alkunsa silloin, kun maailmaa aljettiin pitää
uivana pallona, joka suurimmaksi osaksi oli veteen uponnut. Veden
päällä oleva osa luonnollisesti oli ympyriäiseksi kuvattava. Mutta
Jerusalem edelIeenkin piirrettiin kartan keskipisteeseen. Myöhemmin
kun Aasiaa ruvettiin laajemmalti tuntemaan ja se kartoilla valtasi
yhä enemmän tilaa, siirtyi Jerusalem jonkun verran keskustasta lännen
puolelle.



Arabit maantieteen elvyttäjinä.


Kaikki suuret uskonnolliset liikkeet ovat melkoisesti laajentaneet
ihmiskunnan maantuntemusta. Braamalaisuuden levenemisen kautta
Etu-Intia tutustui Taka-Intiaan ja Malaiji-saaristoon, buddalaisuus
laajensi Intian maantuntemusta Tibetin ja Kiinan kautta Japaniin
saakka, kristinusko taas saattoi koko Pohjois- ja Itä- Europan
maantiedon piiriin. Nestoriolaiset lähetyssaarnaajat ensimäisellä
vuosituhannella matkustivat aina Kiinaan saakka. Mutta kaikkein enimmän
islam, Muhamedin perustama uskonto, on vaikuttanut maantuntemuksen
laajentumiseen. Muhamedilaisuus hämmästyttävän lyhyessä ajassa levitti
vaikutuksensa Herkuleen patsaista hamaan Kiinaan saakka.

Islamin keskustoihin keräytyi pimeinäkin vuosisatoina, jolloin
Länsimailla vallitsi yleinen sekasorto ja tietämättömyys, paljon
tietoja mitä etäimpänä toisistaan olevista maista ja kansoista.
Arabit kehittivät vilkkaan kaupan niihin maihin, jotka he alaisikseen
lannistivat, ja vielä etäämmällekin. Kaikista muhamedilaisista maista
kokoontui pyhiinvaeltajia Arabian pyhiin paikkoihin. Matkustaminen
oli verraten helppoa, kun arabeja oli uskonnon keralla levinnyt
niin laajalle ja kaikkialle Itämaille oli samalla perustettu
kauppasiirtokuntia. Lisäksi koraani velvotti tunnustajiaan suoraan
mitä laajimman vieraanvaraisuuden matkustavaisille, tarpeen tullen
varustamaan heille matkarahatkin. Saatuaan valtoihinsa Mesopotamian ja
Niilin laakson Arabit hallitsivat molempia Intiaan vieviä kauppateitä
ja saivat sen kautta tämän vanhan ja tärkeän kaupan haltuunsa.
Arabialaiset kauppiaat saivat niin vankan jalansijan Intiassa, että
Portugalilaiset Uuden ajan alussa saivat panna kaikki voimansa
liikkeelle, murtaakseen asevoimalla heidän kauppa-yksinvaltansa.



Arabit Intian väylillä.


Ennen muhamedin uskon perustamista ja leviämistä oli etäisempien
Itämaitten kauppa muutamia vuosisatoja ollut suureksi osaksi
Kiinalaisten käsissä. Kiinan valtakunta oli Keskiajan alkupuolella
kukkeimmillaan. Se ylläpiti lännen kanssa yhteyttä sekä vanhoja maan
poikki kulkevia karavaniteitä pitkin, että meritsekin. Kiinalaiset
tunsivat jo silloin kompassin ja purjehtivat sen johdolla aavainkin
merien poikki. Kiinalaisia aluksia saapui Intian satamiin ja
arabialaisten kirjottajain tietojen mukaan aina Ormukseen, Persian
lahden suulle, ja joskus Kaksoisvirtainkin suistamoon saakka. Mutta kun
Arabit alkoivat näillä merillä purjehtia, niin kiinalainen laivakulku
sitä myöten taantui. Arabit vuorostaan alkoivat Intiasta ulottaa
retkiään aina etäiseen silkkimaahan saakka.

Arabien kauppa Kiinaan näyttää alkaneen kahdeksannella vuosisadalla.
Alussa oli nykyinen Kanton tärkein kauppapaikka, myöhemmin siltä vei
voiton Khanfu, nykyinen Hongtshoufu. Mutta yhdeksännen vuosisadan
lopulla syntyi Kiinassa suuri kapina, jonka kautta muun muassa
silkkiteollisuus kärsi suuria vaurioita. Maassa olevat ulkomaalaiset
surmattiin ja heidän siirtokuntansa hävitettiin. Tämän kapinan
jälkeen arabialaiset laivat eivät enää uskaltaneet lähteä Kiinaan,
eivätkä kiinalaisetkaan saapua Intiaan. Tavaranvaihtoa kuitenkin
jatkettiin, mutta sen pääpaikaksi tuli nyt Ptolemaioksenkin tuntema
»Kultainen Khersonnesos», nykyinen Malakan niemi, jossa oli Kaleh
niminen tärkeä kauppapaikka. Tähän satamaan varmaan saapui aluksia
Malaiji-saaristostakin, jonka asukkaat vanhastaan ovat olleet maailman
rohkeimpia merenkulkijoita — hehän ovat kansoittaneet Tyynen meren
saaretkin pienine mutta merikuntoisine pursineen. Malaiji-saaristosta,
Sundasaarilta, Molukeilta, Filippineiltä, tuotiin nuo mausteet, jotka
olivat sekä Itämailla että Länsimailla niin haluttua tavaraa. Kaleh
oli niin ollen ensimäisen vuosituhannen lopulla Intian tärkeimpiä
kauppapaikkoja. Se oli vielä Portugalilaisten saapuessa varsinkin
maustekaupan keskusta.

Arabialaisilla aluksilla Intian ja Kiinan tavarat sitten saapuivat
Punaiseen mereen, joko Kholsum nimiseen kauppapaikkaan, joka oli
nykyisen Suezin seuduilla, taikka etelämmäksi rannikolle, josta ne
karavaniteitä kulkivat joko Arabian rannikkoa Syyriaan, taikka Punaisen
meren länsirannalta maan poikki Niilin laaksoon.

Abu Zeyd niminen arabialainen kirjailija, maantieteilijä Massudin
ystävä, on säilyttänyt seuraavan kertomuksen erään tuttavansa käynnistä
Kiinan keisarin hovissa. Tämä matkakertomus on omiaan kuvaamaan tuota
Arabien aikaista yritteliäisyyttä ja samalla niitä käsityksiäkin, jotka
siihen aikaan vallitsivat kaukaisessa idässä.



Ibn Vahab Kiinassa.


Bassoran kaupungissa asui, kertoo Abu Zeyd, Ibn Vahab niminen mies,
joka v. 870, Sansibarin rannikolta tulleitten rosvojen hävitettyä
kaupungin, pakeni Sirafiin ja siellä astui laivaan, joka juuri oli
valmiina purjehtimaan Kiinaan. Häntä halutti käydä Kiinan keisarin
hovissa. Onnellisesti hän saapuikin Khanfuun ja matkusti siellä
Kumdamiin (Siganfuhun, silloiseen pääkaupunkiin) ja tällä matkalla
hän viipyi kaksi kuukautta. Kumdamissa hän oleskeli kauan aikaa ja
kirjotti keisarille useita anomuksia, joissa hän ilmotti olevansa
Arabialaisten profeetan sukua. Vihdoin hän pääsikin keisarin puheille.
Tämä häneltä kysyi monta kysymystä Arabeista ja varsinkin siitä,
kuinka he olivat hävittäneet Persialaisten valtakunnan. Ibn Vahab
vastasi, että he olivat sen tehneet Jumalan avulla, koska Persialaiset
olivat epäjumalanpalvelijoita, rukoillen tähtiä, aurinkoa ja kuuta,
eikä oikeata Jumalaa. Siihen keisari vastasi, että Arabit olivat
vallottaneet maailman kaikkein kuuluimman, parhaiten viljellyn,
rikkaimman, hienoimmasta puheenparresta tunnetun ja laajimmin kiitetyn
valtakunnan. Sitten hän kysyi: »Mitäpä teidän maassanne puhutaan
maan muista kuninkaista?» Arabialainen siihen vastasi, ettei hän
tiennyt. Keisari silloin sanoi tulkille: »Sano, että me pidämme
arvossa ainoastaan viittä kuningasta ja että se sama kuningas, jonka
valtakunta on laajin, on se joka hallitsee Irakia (Babylonia); sillä
se on maailman keskellä ja muitten kuninkaitten maan piirittämä ja me
olemme huomanneet, että häntä sanotaan 'kuninkaitten kuninkaaksi'.
Hänen jälkeensä on ensimäinen sija meidän keisarillamme, joka on tässä
läsnä, ja me olemme huomanneet, että häntä sanotaan 'ihmiskunnan
kuninkaaksi'. Sillä ei ole ainoatakaan toista kuningasta, jolla olisi
alamaistensa yli täydellisempi valta. Eikä ole auringon alla kansaa,
joka olisi hallitsijalleen uskollisempi ja alamaisempi kuin tämän maan
kansa. Me olemme sen vuoksi tässä suhteessa 'ihmiskunnan kuningas'.
Hänen jälkeensä on Turkkilaisten kuningas, jonka valtakunta rajottuu
meidän maahamme, ja häntä me sanomme 'jalopeurain kuninkaaksi'. Sitten
tulee 'elefanttien kuningas', joka hallitsee Intiaa, ja häntä me myös
sanomme 'viisauden kuninkaaksi’, koska hän Intialaisista polveutuu.
Ja viimeinen heistä on Kreikkalaisten kuningas, jota sanomme 'miesten
kuninkaaksi'. Sillä ei ole missään maan päällä parempia tapoja eikä
hienompaa ulkonäköä, kuin hänen alamaisillaan. Nämä ovat», hän sanoi,
»kuuluimmat kaikista kuninkaista, eikä ketään voida heihin verrata.»
Sitten, sanoi Ibn Vahab, hän käski tulkin kysyä minulta, tunsinko
minä herraani ja mestariani, tarkottaen profeettaa, ja olinko minä
hänet nähnyt? Minä siihen vastasin: »Kuinka olisin nähnyt häntä,
joka on Jumalan luona?» Hän sanoi: »Sitä minä en tarkottanut, vaan
sitä kysyn, minkä laatuinen mies hän oli muodoltaan?» Minä vastasin,
että hän oli ylen kaunis. Sitten hän käski tuoda suuren lippaan ja
sen avattuaan otti siitä toisen, jonka hän asetti eteensä ja sanoi
tulkilleen: »Näytä hänelle hänen herransa ja mestarinsa.» Ja minä
näin lippaassa profeettain kuvat, jonka vuoksi liikutin huuliani,
rukoillen itsekseni heidän kunniakseen. Keisari ei luullut minun niitä
tuntevan ja sanoi tulkille: »Kysy, miksi hän liikuttaa huuliaan?»
Minä vastasin rukoilevani profeettain kunniaksi. »Mistä tunnet
heidät?» Minä vastasin tuntevani heidät heidän elämästään. »Siellä
on», minä sanoin, »lippaassa Noa, joka pelastui, kun Jumala lähetti
maan päälle vedenpaisumuksen. Ja minä tavalliseen tapaan tervehdin
Noaa ja hänen seuralaisiaan.» Keisari silloin nauroi ja sanoi:
»Etpä erehtynytkään Noasta, ja oikein sanoit hänen nimensä. Mutta
suuresta vedenpaisumuksesta me emme mitään tiedä. On kyllä totta,
että vedenpaisumus peitti osan maasta, mutta se ei ulottunut meidän
maahamme, eikä edes Intiaan saakka.» Minä vastasin tähän, jonka jälkeen
taas sanoin hänelle: »Siellä on Mooses sauvoineen ja Israelin lapset,
ja siellä on Jeesus, joka ratsastaa aasilla ja hänen apostolinsa hänen
kanssaan.» »Ah», sanoi keisari, »hän (Jeesus) ei ollut kauaa maan
päällä, sillä kaikki mitä hän teki, hän teki vähän enemmässä kuin
kolmessakymmenessä kuukaudessa.» Sen jälkeen Ibn Vahab näki muitten
profeettain vaiheet, jotka oli ilmaistu samalla tavalla, kuin olemme
lyhyesti tässä selittäneet.

Sitten, kertoo edelleen Ibn Vahab, näin Muhamedin kuvan, ja profeetta
ratsasti kamelilla, ja hänen ympärillään hänen seuralaisensa myös
ratsastivat kameleilla, jaloissaan arabialaismalliset kengät ja vyötäys
nahkavöillä vyötettynä. Silloin minä itkin ja keisari käski tulkkia
kysymään, mikä oli syynä siihen, että vuodatin kyyneleitä? »Siinä on
profeettamme ja herramme, joka myös on minun serkkuni.» Hän sanoi,
että olin oikeassa ja huomautti, että hän ja hänen kansansa olivat
anastaneet parhaan kaikista valtakunnista. Mutta hän (profeetta) ei
itse saanut sitä tyydytystä, että olisi sen nähnyt, vaan vasta hänen
seuraajansa. Myöhemmin näin suuren joukon muita profeettoja, joitten
tulkki luuli olevan heidän omasta maastaan (Kiinasta) ja Intiasta.

Keisari sitten kysyi Ibn Vahabilta monta kysymystä kalifeista ja
heidän vaateparrestaan ja monesta muhamedin uskon määräyksestä, ja
arabialainen vastasi parhaan taitonsa mukaan. Sitten keisari sanoi:
»Mikä on sinun mielipiteesi maailman iästä?» Minä vastasin, että
mielipiteet siitä olivat erilaiset, että jotkut luulivat kuuttatuhatta
vuotta, toiset enemmän tai vähemmän. Tämän kuultuaan keisari ja hänen
ensimäinen ministerinsä, joka myös oli läsnä, alkoivat nauraa ja
keisari keksi monta vastaväitettä siihen, mitä minä olin sanonut.
Lopulta hän sanoi: »Mitä teidän profeettanne siitä asiasta opettaa?
Sanooko hän samaa kuin sinä?» Minun muistoni petti ja minä vakuutin
hänelle, että hän sanoi samaa. Mutta silloin huomasin pahottaneeni
hänen mieltään, ja hänen mielipahansa näkyi hänen kasvoistaan. Hän
käski sitten tulkin puhua minulle seuraavaan laatuun: »Pidä varasi,
mitä puhut, sillä kuninkaat eivät milloinkaan puhu muutoin, kuin
saadakseen kuulla totuuden siitä, mitä he tahtovat tietää. Miten voi
teidän kesken olla eri mieliä maailman iästä? Jos niin on, niin olette
myös eri mieltä siitä, mitä profeetta on sanonut, vaikkei saa olla
mitään erimielisyyttä profeettain opetuksista, vaan on niitä kaikkia
kunnioitettava varmoina ja erehtymättöminä. Varo sen vuoksi, kuinka
tämän jälkeen puhut.» Lopuksi hän lausui: »Mistäs se tulee, että olet
hylännyt kuninkaasi, jota lähempänä et ole ainoastaan asuinsijasi,
vaan myös veresikin kautta, kuin meitä?» Vastaukseksi ilmotin hänelle
Bassorassa tapahtuneesta melskeestä ja kuinka olin tullut Sirafiin ja
siellä tavannut laivan, joka oli valmiina purjehtimaan Kiinaan, ja
että minä, kuultuani hänen valtakuntansa maineesta ja rikkaudesta,
olin ollut utelias tulemaan tähän maahan ja näkemään kaikki omin
silmin. Ja minä sanoin, että piankin palaisin omaan maahani ja serkkuni
kuningaskuntaan ja että minä uskollisesti kertoisin, mitä olin nähnyt
Kiinan mahtavasta valtakunnasta ja sen laajoista maakunnista, ja
että minä kiitollisesti ilmottaisin, kuinka hyvin minua oli siellä
kohdeltu, kuinka suuret hyvät työt olivat osakseni tulleet.—ja tämä
näytti häntä suuresti miellyttävän. Hän sitten antoi minulle runsaat
lahjat ja määräsi, että minut vietäisiin Khanfuun postihevosilla.
Kaupungin kuvernöörille hän kirjotti, käskien kohdella minua suurella
kunnialla ja varustaa minulle samanlaisia suosituksia maakuntien muille
maaherroille. Siten minua kaikkialla hyvin kohdeltiin ja sain runsaasti
kaikkea, mitä ylläpidokseni tarvitsin, ja minua kunnioitettiin monilla
lahjoilla, kunnes lähdin Kiinasta.

Ensimäisiä Arabien anastuksista Intian meressä lienee ollut Sokotran
saari, Kap Guardafuin edustalla. Saari oli muhamedilaisten anastaessa
vielä kristitty, sen asukkaat tunnustivat Nestorioksen oppia. Arabien
vallassa saari muuttui muhamedilaiseksi ja vaaralliseksi rosvopesäksi.
Sokotrasta edettiin etelää kohti Sansibarin rannikolle, jossa Arabeilla
arvatenkin oli jo hyvin vanhoista ajoista siirtokuntia. Nyt toimia
tällä puolella melkoisesti laajennettiin. Noin v. 742, jälkeen Toursin
tappelun, jossa Kaarlo Martel voitti Espanjan Sarasenit, koettivat
profeetan serkun ja vävyn Alin jälkeläiset, Emosaidien heimo, kohottaa
päällikkönsä Saidin Damaskon valtaistuimelle, mutta yritys meni
myttyyn ja koko heimo pakeni. Punaisella merellä hankittiin laivoja
ja purjehdittiin pitkin Afrikan rannikkoa etelään päin. Ensinnä
näyttää Sokotra olleen heimon pääpaikkana, mutta sieltä perustettiin
siirtokuntia kauas etelään, aina Melindeen, Mombasaan ja Mosambikiin
saakka. Luultavasti Emosaidit kävivät Madagaskarissakin, vaikkei tästä
ole säilynyt selvää tietoa Arabien maantieteellisissä teoksissa.
Sansibarin rannikosta niissä sanotaan, että neekerimaa, joka siitä
alkoi, oli laaja. »Mutta sydämessään he kunnioittivat Arabeja, ja
nähdessään yhden näistä lankesivat hänen edessään kasvoilleen ja
huutivat: 'Tässä tulee yksi Taatelien maasta' — sillä he olivat hyvin
ahnaat taateleille.»

Kuinka tutut nämä Idän väylät olivat Arabeille aina kaukaiseen Kiinaan
ja Japaniin saakka, käy täysin selville heidän kirjallisuudestaan
ja saduistaan. Intian merestä, sen ilmiöistä ja eläimistä kerrotaan
niin sattuvia havainnoita, että kertojat selvään olivat tuohon mereen
hyvin perehtyneet. Kerrotaan sen delfineistä, haikaloista ja näitten
leppymättömistä vihollisista imukaloista, kaloista, jotka osasivat
lentää, ja semmoisista, jotka kykenivät kiipeämään puissa. Mutta
kaikkein enimmän merenkulkijoita pelotti »allokhan» hirviö, joka
nieli ihmisiä. »Allokhan» lienee tarkottanut vasarahaita, joka noissa
vesissä on yleinen ja sekä ahneutensa että kamalan rumuutensa vuoksi on
yhä pelätty. Kuvaillaan vesipatsaita ja pyörremyrskyjä, jotka Intian
vesillä ovat niin tavallisia ilmiöitä, vaikka tietysti liiotellen,
itämaalaiseen tapaan. Ceylonista, Malediveistä, Andamaneista,
kaikkialta kerrotaan seikkoja, jotka yhä ovat noille seuduille
luonteenomaisia.

Näiden tosiasiain valossa on huomattu, että »Tuhannen ja yksi yötä»
nimiseen satukokoelmaan kuuluvat Sinbad Purjehtijan matkatkin
perustuvat tositapauksiin, vaikka ne eivät olleetkaan yhden miehen,
vaan useitten matkoja ja vaikka toteen sekotettiin vielä enemmän tarua
kotolaisten huvittamiseksi kahvilain hämyhetkinä.



Sinbad Purjehtija.


Sinbad Purjehtijasta» kaikkiaan kerrotaan seitsemän matkaa.
Ensimäisessä kerrotaan hänen lähteneen Wak-Wak saarille kauppaa
tekemään. Nämä saaret luultavasti tarkottivat Japania. Hän purjehti
sinne lukemattomien saarien välitse, jotka kuvauksesta päättäen
tarkottivat Intian lounaisrannikon edustalla olevia Lakkadiveja.
Vihdoin hän joutui eräälle, joka oli ihana kuin Paratiisin yrttitarha,
mutta olikin valaan selkä. Valas heräsi, kun tuli sytytettiin sen
selälle ja sukelsi mereen. Sinbad joutui veteen ja ajautui »Tammain
saareen», joka luultavasti oli nykyinen »Hevossaari» lähellä Ceylonia.
Kristityssä Pyhän Brandanin legendassa tapasimme samanlaisen
valasjutun, sillä erotuksella vain, että Sinbadin valaan selässä
kasvoi suuria metsiä ja juoksi puroja — niinkuin saattoi odottaakin
päiväntasaajan seutujen sekä henkisesti että aineellisesti rehottavassa
ilmanalassa. Kuningas Mihrajn palvelijat pelastivat Sinbadin toiseen
saareen, jossa oli ylenpalttisesti kamferia ja pippuria — ehkä
Molukeille, vanhain »Maustesaariin». Nimi Mihraj taas lienee sama
sana kuin intialaisten ruhtinaitten yleinen nimi »maharaja». Mihrajn
valtakunnassa Sinbad tapasi vanhan pursimiehensä, sai takaisin
omaisuutensa ja lähti palaamaan Bassoraan. Matkalla hän tapasi Kasil
nimisen ihmesaaren, josta kuului öisin ainaista rumpujen pärinää.
Meressä oli kolmeasataa jalkaa pitkiä kaloja, jotka kuitenkin olivat
niin arkoja, että ne pakenivat, kun löi kahta keppiä yhteen. Siinä
uiskenteli linnun kaltaisia olennoita, joilla oli pöllön pää. Ne
tietenkin olivat lentokaloja. Juttu »rumpusaaresta» oli Keskiajalla
Länsimaillakin yleinen taru. Jättiläiskalat olivat valaita, joita
Nearkhoskin niin vähällä vaivalla pelotteli pakoon.

Toisella matkallaan Sinbad näyttää olleen tiellä Sansibarin rannikolle,
kun petolliset merimiehet jättävätkin hänet »saarelle nimettömälle».
Siellä hän yksinäisenä ja hyljättynä löysi rokki linnun valtavan
suuren munan. Hän asettui sen viereen odottamaan, kunnes lintu itse
saapuisi. Eikä aikaakaan, ilma pimeni ja tuli lintu, joka ei tosin
ollut »suuren suuri», mutta ei »pienen pienikään», kohottihan elefantin
kummallakin kourallaan. Kun lintu oli nukkunut, niin Sinbad sitoi
itsensä sen jalkaan kiinni, ja lintu kantoi hänet ilmojen halki
Timanttilaaksoon, toisin sanoen Madagaskarista Intiaan. Kun rokki
laskeutui laakson pohjalle poimiakseen käärmeen suupalakseen, niin
Sinbad äkkiä päästi siteensä ja oli taas onnellisesti maassa. Mutta
siitä ei ollut pitkää iloa, sillä laakso oli täynnään suuria käärmeitä
ja sen reunat olivat summattoman korkeat ja äkkijyrkät. Istuessaan ja
tilaansa aprikoidessaan hän äkkiä havahtui, kun hänen eteensä pudota
tömähti suuri lihakappale. Hänen mieleensä välähti, että vanha taru
Timanttilaaksosta (josta olemme Herodotoksen mukaan ennen kertoneet)
perältäkin mahtoi olla totta, ja paikalla hän päätti käyttää hyväkseen
älyämäänsä pelastuksen mahdollisuutta. Hän köytti itsensä lihapalaan
kiinni. Tuli kokko, kohotti palan miehineen päivineen ilmaan ja kantoi
pesäänsä. Timanttikauppiaat, jotka olivat lihakappaleen heittäneet,
olivat siellä varalla, säikähyttivät kokon pois pesästä ja hyökkäsivät
katsomaan, oliko liha tuonut mukanaan timantteja. Timantteja he eivät
tosin löytäneet, mutta löysivät Sinbadin sen sijaan. He tietysti
pettyivät pahasti, mutta Sinbad oli laaksossa täyttänyt kaikki
vaatteensa timanteilla ja saattoi helposti lohduttaa heitä. Näin
pelastuttuaan Sinbad teki kauppaa »Kamferisaarilla», joista hän aivan
asian mukaisesti kertoo, kuinka maanasukkaat kalvoivat puuhun reiän ja
antoivat kamferipihkan siitä valua astioihin. — Näissäkin seikkailuissa
on keksitty tosipohjaa. Rokki lintu lienee tarkottanut Aepyornis
lintua, jonka munankuoria ja luita on löydetty Madagaskarista. Lintu
on jo ammoin sukupuuttoon kuollut, mutta sitä ehkä oli vielä Vanhalla
ajalla jäljellä, samoin kuin Uudessa Seelannissa moa lintua, jonka
maorit hävittivät sukupuuttoon. Aepyornis ei kuitenkaan ollut kotkan
näköinen lintu, jommoiseksi sitä tavallisesti kuviteltiin, vaan
samanlainen kuin kamelikurki, vaikka kuutta kertaa suurempi. Semmoinen
lintu helpostikin saattoi antaa aihetta rokki-taruun, vaikka toiselta
puolen tarut suurista kotkista ovat ikivanhaa mielikuvitelmaperua,
joka on elänyt kautta aikain kaikkien kansain mielikuvituksessa.
Kalevalassakin on semmoinen ihmelintu mitä komeimmin kuvattu. Ehkä
se alkuaan perustuu hyvin vanhoihin muistoihin ihmiskunnan lapsuuden
ajoilla vallinneista oloista. Timanttilaaksollakin luulevat jotkut
olevan tosipohjaa, mutta varmaan tämä pohja oli hyvin paljon vanhempi
Arabien keskiaikaisia purjehdusretkiä Intian vesillä. Yleiseen
otaksutaan, että laakso tarkotti jotain Intian seutua, sillä Intia oli
Vanhalla ajalla kuuluin jalokivimaa.

Kolmannella matkallaan Sinbad pyrki Kiinaan, mutta hänen laivansa
ajautui Apinavuoren rannalle — ehkä Sumatraan, — ja siellä hän
laivamiehineen joutui mustan hirviön valtaan, joka söi ihmislihaa.
Kummituksella oli vain yksi silmä, ja samanlaisilla keinoilla kuin
muinoin Odysseus Sinbadkin miehineen pelastui sen kynsistä. He
joutuivat sitten maahan, jossa kasvoi runsaasti sandali-puuta —
ehkä nykyiseen Timoriin. Sieltä ja Molukeilta taas otettiin suuri
maustekuorma, nähtiin paljon uusia merikummituksia ja palattiin »rauhan
majaan», Bagdadiin.

Paha himo tutkistella Luojan salattuja asioita sai Sinbadin yhä
uudelleen merelle lähtemään. Hän kärsi nyt haaksirikon ihmissyöjäin
saarilla, joilla kasvoi pippuria ja kookospähkinää — ehkä Andamaneilla.
Siellä haaksirikkoutuneille syötettiin ruohoa, joka heitä lihotti,
mutta vei järjen. Kun he olivat kylläksi lihoneet, niin heidät
teurastettiin ja syötiin. Sinbad yksin vältti surman, sillä hän älysi
vaaran eikä syönyt tuota ruohoa. Hän pääsi pakenemaan merenrannalle,
josta pippuria keräävät valkoiset ihmiset hänet pelastivat ja veivät
maahansa. Mentyään siellä naimisiin ja asetuttuaan sinne asumaan hän
kuitenkin sai kokea sen kumman, että hänet maan tavan mukaan elävänä
haudattiin vaimonsa kanssa tämän kuollessa. Mutta Sinbad ei olisi ollut
Sinbad, ellei olisi nytkin pelastunut. Eräs eläin opasti hänet ulos
vainajien luolasta.

Viidennellä matkallaan Sinbad joutui jumalattomien kumppanien seuraan.
Nämä löysivät nimettömältä saarelta rokki linnun munan, mursivat
sen ja söivät sisältä poikasen. Mutta heille kävi yhtä huonosti
kuin Odysseun seuralaisille, kun nämä teurastivat ja söivät Apollon
pyhän härän. Emorokki uroon keralla ajoi laivaa takaa pudotellen sen
päälle niin suuria kiviä, että se hajosi ja upposi. Sinbad yksin taas
pelastui saarelle, joka oli ihana kuin ihanin yrttitarha. Siellä hän
tapasi »meren vanhuksen», jonka luullaan tarkottaneen erästä Sumatran
suurta apinaa. Siihen viittaa kaikki, mitä Sinbad »meren vanhuksesta»
kertoo: hän ei puhunut mitään, söi hedelmiä, iho oli karkeata kuin
puhvelihärän ja vanhuksen sääret ja kiipeämiskyky olivat verrattomat.
Ja hän matki kaikkea, samoin kuin apinatkin. Nähtyään kerran Sinbadin
viinistä ilostuvan hänkin sitä joi, juopui, vaipui uneen ja Sinbad
pääsi livistämään tiehensä. Sinbad lähti nyt tekemään pippurikauppaa
Kamaree rannikolle, joka luultavasti oli sama kuin Etu-Intian nykyinen
Koromandel rannikko. Siellä hän palkkasi helmenpyytäjiä, jotka nostivat
merestä suunnattoman kalliita helmiä — Kap Komorinin ja Ceylonin
helmisärkät ovat yhä vielä maineessa.

Kuudes matka liikkuu kokonaan tosipohjalla. Se varsinkin kuvailee
Ceylonin saarta, jonka tiedetään olevan päiväntasaajan alla. Saaren
koosta annetaan osapuilleen oikeita tietoja, kuvataan Aadamin vuorta,
kiitetään saaren rubineja ja jalokiviä. Sinbad vei sen kuninkaalta
kalliita lahjoja kalifi Harun-al-Rashidille, rubinimaljan, aloeta,
kamferia y.m. Ceylonin tuotteita ja keltaiselle nahkalle kirjotetun
kirjeen.

Seitsemäs ja viimeinen matka eroaa eräissä suhteissa kaikista
edellisistä. Matka piti taas Ceyloniin ja onnellisesti Sinbad tällä
kertaa sinne saapuikin. Hän tuli nyt kalifin lähettiläänä ja otettiin
vastaan suurella kunnialla; mutta paluumatkalla hän joutui rosvojen
käsiin. Oltuaan jonkun aikaa orjana hän joutui villielefanttien
valtoihin, mutta nämä säästivät hänen henkensä ja vielä näyttivät
hänelle suunnattoman salaisen norsunluuvarastonkin. Ne nimittäin
älysivät, että jos Sinbadin surmaisivat, niin tulisi paljon muita
miehiä niitä tappamaan ja ottamaan niitten hampaita. Paras keino
ihmisten murhanhimon tyynnyttämiseksi oli muka hankkia heille
riittävästi norsunluuta. Siitä syystä Sinbad tietoineen päästettiin
menemään. Sinbad vakavana kuin ainakin kertoi salaisuuden kalifille ja
tämä vastasi, että hän ehkei olisi uskonut juttua, jos sen olisi joku
muu kertonut, mutta Sinbadia oli mahdoton olla uskomatta. Hän toisin
sanoin leikillisesti huomautti, ettei kuulu seikkailija ensi kertaa
lasketellut merimiesjuttuja.

Atlantin merelle eivät Arabit uskaltaneet lähteä, vaikka olivatkin
idässä niin laajalti liikkuneet. Massudi sanoo, että oli mahdoton
kulkea laivoilla sitä merta, joka oli »kuparijumalien salmen»
(Herkuleen patsaitten) takana. »Sillä ei ainoakaan laiva purjehdi
tuolla merellä, se on ilman viljelystä ja asukkaita ja tuntematon on
sekä sen päättymys että syvyys.» Eräät seikkailijat olivat kerran
yrittäneet kulkea sen yli, mutta purjehdittuaan itätuulella jonkun
aikaa he tulivat niin pimeään, matalaan ja vaikeaan mereen, että
kääntyivätkin etelään ja tulivat saarelle, jossa oli kookkaita miehiä
ja erinomaisen kauniita naisia. Täältä heidät kuitenkin lähetettiin
kotia ja kehotettiin, etteivät toista kertaa yrittäisi. Saaren kuningas
kertoi, että hänen isänsä oli kerran lähettänyt orjia yrittämään meren
poikki, mutta kun he olivat purjehtineet kuukauden, niin valo loppui
ja heidän täytyi palata takaisin. Vielä neljännentoista vuosisadan
lopulla, vähää ennen kuin Portugalilaiset alkoivat Henrik Purjehtijan
johdolla tutkia Afrikan länsirannikkoa, kirjotti eräs etevin silloin
elävistä arabialaisista maantieteen tutkijoista: »Lännen meri on
loppumaton, niin etteivät laivat uskalla sille lähteä sen etäämmäksi
kuin rantoja näkyy, sillä vaikka purjehtijat olisivatkin tunteneet
tuulien suunnan, niin he eivät olisi tienneet, minne nuo tuulet heitä
veisivät, ja kun ei takana ole mitään asuttua maata, niin voisivat he
menehtyä sumuihin, höyryihin ja autereihin. Lännen raja on Atlantin
meri.»

Valtansa mahtavuuden ajalla, kahdeksannesta kolmanteentoista
vuosisataan saakka, Arabit kaikella voimallaan jatkoivat vallotuksia,
maitten tutkimista ja kauppaa. Maalla varsinkin moslemilaiset
matkustajat ja kauppiaat laajensivat yhteyksiä ja maantuntemusta.
Varhaisemmat kalifit uusia maita vallottaessaan samalla hankkivat
niistä tietoja. Kun Tarik ja Musa olivat anastaneet Espanjan, niin
Damaskon kalifi Valid käski heitä keräämään tietoja maasta ja sen
varoista. Kalifien valta laajimmillaan ollessaan ulottui Intian
rajoilta Pyreneihin saakka, ja niin saattoivat arabialaiset matkustajat
esteettä kulkea idästä länteen melkein halki koko siihen saakka
tunnetun maailman. Gangeen ja Jaxarteenkin tuonpuoliset, Bolortagin
takaiset maat, joissa ei siihen saakka ollut kukaan käynyt, tulivat
nyt Arabeille tunnetuiksi. Keski-Aasian ja Etelä-Venäjän aroilla
he ensimäiseksi liikkuivat laajemmalta kauppiaina. Etelään päin
tunkeuduttiin Saharan poikki Sudaniin ja saatettiin tämä tuntematon maa
arabialaisen vaikutuksen alaiseksi.



Arabien karavaanireitit.


Kalifikunnan tärkeimmät kauppatiet kulkivat tietenkin Mesopotamian
molempien virtain laaksoja, haaroen niistä eri suunnille. Valtakunnan
kauppa samoin kuin valtiollinen mahtikin keskittyi Bagdadiin ja
Bassraan.

Kaupan mukana muhamedin usko sai jalansijan monessakin paikoin
Etu-Intian rannikolla, mutta lisäksi koettivat Arabit asevoimalla
lannistaa ja käännyttää koko Intian, vieläpä Kiinankin. Kahdeksannen
vuosisadan alussa kalifi lähetti kaksi sotapäällikköä, joitten piti eri
teitä pyrkiä Kiinaa vallottamaan ja kilpailla, kumpi ennen ennättäisi
perille. Voittajan piti saada silkkimaa hallitakseen. Pohjoinen armeija
valtasi Bokharan ja Samarkandin ja samosi Jaxarteen yli Ferghanan
kautta Kashgariin. Eteläinen armeija oli jo saapunut Intian Multaniin,
kun kalifi äkkiä kuoli, ja molemmat yritykset jäivät kesken. »Taivaan
poika» oli jo koettanut lahjoilla ja kauniilla lupauksilla torjua
lännestä uhkaavaa myrskyä. Sen jälkeen ei yrityksiä uudistettu,
muhamedilaisten vallotushimo lauhtui, ja eteneminen seuraavina aikoina
tapahtui etupäässä rauhallisen kaupan kautta. Hindustanin sisäosat sen
vuoksi pysyivät Arabeillekin jotenkin tuntemattomina. Pohjoisia teitä
kuljettiin Tarimin syvänteen ja Mongolian kautta karavaneilla Kiinaan,
mutta Arabien vallotukset eivät olleet niin pysyväisiä, että he niillä
kulmilla olisivat kyenneet tätä maanpäällistä reittiä hallitsemaan.
Turkkilaiset paimentolaisheimot tuon tuostakin sulkivat tien ja
ryöstivät karavanit. Intiaan kuljettiin maisin kahtakin tietä, joko
etelämpää Baludshistanin kautta Indos joen suuhun, tai pohjoisempaa
Kabuliin ja sieltä Punjabiin. Mutta useimpia niistä tavaroista,
joita idästä saatiin, tuottivat kalifikunnan maat itsekin. Mervissä
ja Bokharassa oli silkinviljelys päässyt hyvään voimaan, helmiä ja
kalliita kiviä saatiin Arabian rannoilta ja Persian vuorista, pumpulia,
sokeriruokoa, myrrhaa ja savusteita, kudottuja ja kirjailtuja kankaita,
kalliita ja hyvänhajuisia puita, norsunluuta ja kaikenlaisia metalleja
varten ei myöskään tarvinnut lähteä valtakunnan rajan poikki, ei edes
Harun-al-Rashidinkaan aikana, vaikka valtakunnan rajat silloin jo
olivat suvenneet.

Pohjoista kohti kulki kalifikunnan rajoilta kauppa, jonka suuruus
ajan oloihin nähden oli kerrassaan hämmästyttävä. Samarkandista ja
Bokharasta kulki karavanireitti Asovin järven sivu, jonka Arabit
ensiksi karttoihin piirsivät, Kaspian merelle ja Derbendin kautta
Volgan laaksoon. Etelä-Venäjällä vallitsivat siihen aikaan Khazarit,
jotka suvaitsivat muhamedilaisia, kristittyjä, juutalaisia ja
pakanoita, kaikkia samalla tavalla. Tätä tietä saapuivat Pohjoismaihin
ne arabialaiset rahat, joita täällä on niin paljon löydetty aina Vienan
rannoilta saakka. Saksassa oli eräässä Mainzista löydetyssä aarteessa
kokonaista 15,000 arabialaista rahaa. Näitä kauppateitä matkusti muun
muassa kalifi Moktaderin lähettiläs Ibn Fozzlan Bulgarien pääkaupunkiin
Volgan rannalle, ja hän on ensimäinen, joka antaa laajemman kuvauksen
Venäjästä Keskiajan keskivaiheilla. Massudi maantietoteoksessaan kertoo
näitten seutujen maantieteestä ja kansatieteellisistä oloista vielä
tarkemmin. Kuvaavaa on, että Arabialaisten tiedot Keski-Europan maista
olivat paljon vaillinaisemmat, niin että esim. Tonavan luultiin alkavan
suuresta järvestä.



Arabien maantiede.


Arabeilla oli siis koolla aineksia maantiedon kirjottamiseksi
runsaammin kuin ainoallakaan kansalla ennen heitä. Ja heillä oli
työlleen kunnollinen perustakin, sillä Ptolemaioksen ja Strabonin
maantiedeteokset olivat heille tunnetut vuosisatoja ennen kuin
Länsimailla, he käsittivät niiden arvon ja koettivat rakentaa edelleen
samalle pohjalle. Arabeissa vaan ei ollut Kreikkalaisten laajanäköistä
nerokasta henkeä, ja siinä syy, miksi he eivät voineet runsaita
aineksiaan paremmin eduksi käyttää.

Arabit olivat kuitenkin etevä sivistyskansa, vaikkei heidän
perustamansa uskonto olekaan sivistykselle suosiollinen. He eivät
saattaneet hallitsemiansa kehittyneitä maita rappiolle, niinkuin
myöhemmin Turkkilaiset, vaan päin vastoin kohottivat ne uuteen
kukoistukseen. Kalifit ensimäisen vallotuskiihkon asetuttua suosivat
tieteitä ja taiteita ja varsinkin maantiedettä. Kalifi Almamun
(813—833) varsinkin harrasti tätä tiedettä. Hän kutsui hoviinsa
islamin etevimmät »matematikot» eli filosofit ja rakennutti kaksi
tähtihavaintoasemaa, toisen Bagdadiin, toisen Damaskoon. Laadittiin
kartta, johon piirrettiin Ptolemaioksen pituus- ja leveyspiirit ja
kaikkien siihen aikaan tunnettujen paikkain maantieteellinen pituus
ja leveys koetettiin määrätä. Ptolemaioksen maantiedettä lisättiin
sanskritilaisilla tiedoilla ja käytettiin Intian trigonometrisiä
menetelmiä. Alfergany niminen oppinut kirjotti ensimäisen arabialaisen
teoksen astrolabista, koneesta, jonka avulla paikkain tähtitieteellinen
asema määrättiin. Almamunin toimesta vielä suoritettiin uusi
astemittaus, jotta saatiin tarkempi arvo asteen pituudelle. Hänen
seuraajainsa aikana kirjotettiin useita teoksia, joissa Arabien
maantuntemus, heidän laajat yhteytensä Itämaitten kanssa muistoon
säilytettiin. Kymmenennen vuosisadan keskivaiheilla eli Massudi,
joka oli matkustanut tavattoman laajalti ja samalla oli etevin
varhaisemmista maantieteilijöistä.



Edrisi.


Mutta etevin arabialaisen maantieteen tutkijoista oli Edrisi, joka
eli Sisilian normandilaisen kuninkaan Rogerin hovissa (1099—1154).
Hän oli kotoisin Ceutasta, Marokon rannalta, oli matkustanut laajalti
sekä Länsi-Europassa, että Pohjois-Afrikassa, ennenkun asettui
Palermoon, jossa hän joutui niin suureen kunniaan, että tieteellisten
ansioittensa vuoksi korotettiin paroniksi. Kuningas Roger lähetti
miehiä kaikkiin maan ääriin kokoamaan aineksia hänen teostaan varten.
Normandilaisessa hovissa oleskelevilta pohjoismaalaisilta hän sai
tietoja Skandinaviasta, Suomesta ja Vienasta, ynnä pohjanmiesten
retkistä Pohjois-Atlantilla. Maantiedeteoksensa hän omisti kuninkaalle,
korotettiin kreivin arvoon ja valmisti sitten hopeisen taivaanpallonsa
ja maakiekkonsa, johon oli piirretty »koko tunnetun maan piiri ja
kaikki sen joet».

Arabialaisissa maissa ei Edrisin aikana ketään sanottu oppineeksi, joka
ei ollut matkustanut ainakin kaikkien islamilaisten maitten kautta
pitkin ja poikki. Arabialainen tiede herätti kaikkialla Länsimailla
niin suurta huomiota, että aljettiin oppia arabian kieltä ja tutkia sen
kirjallisuutta ja sitä tietä uudelleen tutustuttiin kreikkalaiseenkin
maantieteeseen.

Edrisi ei ollut ainoa arabialainen oppinut, joka uskonnolliset
ennakkoluulot syrjäyttäen viihtyi kristittyjen seurassa, vieläpä
aikana, jolloin parhaillaan käytiin kiihkeintä uskonsotaa Pyhän
maan omistamisesta. Heratista kotoperäinen Al Heravy (k. 1215)
oli Byzantionin keisarin Manuel Komnenoksen ystävä. Hänen oppiaan
kunnioitettiin niin suuresti, että ristiretkeläiset v. 1192 soivat
hänelle suojeluksensa, saatuaan hänet vangiksi. Mutta Al Heravykin
oli puolestaan niin ylpeä arvostaan, ettei hän ottanut vastaan Rikard
Leijonamieltä, kun tämä halusi häntä puhutella. Hän oli juuri palannut
eräältä pitkältä tutkimusretkeltään ja kieltäytyi suuttuneena vastaan
ottamasta ruhtinasta, jonka miehet olivat häirinneet hänen rauhaansa ja
turmelleet hänen matkansa tulokset. Sanottiin hänen ennen kuolemaansa
matkustaneen kautta maailman Pyreneistä Kiinaan ja Abessiniasta
Tonavaan saakka. Hänen kertomuksensa »Idän valtakunnasta» oli ainoa
teos, jota sekä kristityt että arabit ja turkkilaiset yhtä hartaasti
tutkivat.

Ibn Batuta oli kuuluin kaikista arabialaisista matkustajoista, mutta
hänestä kerromme myöhemmin. Varsinaisena maantieteilijänä saavutti
mainetta oppinut ruhtinas Abulfeda (1273—1331), synnyltään Ejubin
huoneen prinssejä. Taisteltuaan monta tuimaa kahakkaa ristiretkeläisiä
vastaan hän sai Egyptin sulttaanilta läänikseen Hamahin pienen
sulttaanikunnan pohjoiseen Damaskosta ja hallitsi siellä yli
kaksikymmentä vuotta rauhassa ja loistossa, omistaen aikansa tieteille.
Hän auttoi auliisti kaikkia oppineita, joita hänen hoviinsa kokoontui.
Abulfeda kirjotti paitsi historiallisia teoksia laajan, tietosanakirjan
muotoon laaditun maantiedeteoksen, joka kuitenkin etupäässä perustui
Strabonin maantietoon.

Arabien maantieteen suurimpia ansioita on se, että he kokosivat
runsaita tietoja eri kansoista, eikä näitä ansioita himmennä sekään
seikka, että he niin mielellään kaikkeen yhdistivät ihmeitäkin; se oli
koko Keski ajalle ominaista.



Arabien oppi maailman rakennuksesta.


Ollen hartaita tähtitieteen tutkijoita, Arabit luonnollisesti
muodostivat mielipiteen maailman rakennuksestakin. He luulivat maailman
olevan kootun yhdeksästä toisensa sisällä olevasta pallosta, jotka
yhteensä muodostivat maailmanpallon. Heidän oppinsa oli siis jotenkin
sama kuin Pythagoraan koulun, joka luuli »avaruuksien ihanan soiton»
syntyvän siitä, kun nämä pallot kiertäessään hankasivat toisiaan
vastaan. Sisimmän pallon sisällä on muka maa, tämän ulkopuolella se
pallo, jossa kuu on, sen päällä Merkuriuksen pallo, sitten Venuksen,
Auringon, Marsin, Jupiterin, Saturnuksen ja kiintotähtien pallot ja
ylinnä kaikista on pallojen pallo, »sfeerien sfeeri». Kaikki nämä
pallot liikkuvat, toiset, esim. kaikkein korkein, idästä länteen,
toiset taas, kuten kiintotähtien ja planettien pallot, lännestä itään.
Ja vielä toiset kiertävät näihin nähden suorakulmaisesti. Toiset
palloista eivät kuitenkaan pyöri saman keskipisteen ympäri kuin toiset,
vaan niitten keskipiste on syrjässä. Pyörimisnopeus oli toisilla
suurempi, toisilla pienempi, mutta yleensä ne kaikki pyörivät sangen
nopeaan. Korkeimmat pyörivät niin nopeaan, että ne muka sillä ajalla,
jolla hevonen kohottaa etujalkansa ja sen jälleen maahan laskee,
pyörivät eteenpäin 3,000 parasangia (noin 18,000 kilom.).

Massudi otaksui olevan seitsemän taivasta, jotka luotiin samalla kuin
maakin, sunnuntaina ja maanantaina. Ensimäinen taivas oli viheriäisestä
smaragdista, toinen hopeasta, kolmas punaisesta rubinista, neljäs
helmiäisestä, viides puhtaasta kullasta, kuudes topasista, seitsemäs
vihdoin tulesta. Seitsemännessä enkelit seisoivat, toinen jalka
ilmassa, ja lauloivat Herran ylistystä. Kaswini luuli enkelien olevan
eri kokoisia ja täyttävän koko taivaan avaruuden. Yhdessä Jumalan
majestettisuuden kanssa ne painoivat niin paljon, että siitä taivaan
liitokset natisivat. »Niin on sen Jumala säätänyt», arvelee Kaswini
hurskaasti. Itse maan Kaswini luuli olevan kalan selkään kiinnitetyn.
Vesi, jossa tämä kala ui, lepäsi kallioilla, nämä taas enkelin selässä,
enkeli vuorostaan lepäsi alemmalla kalliolla ja tätä kannatti tuuli.

Mieltäkiinnittävämmät olivat Arabien mielipiteet maan ilmakehän ja
vesien ilmiöistä. Kaswini luuli ilman ulottuvan kuuhun saakka ja
jakautuvan kolmeen kehään. Lähinnä kuuta muka oli uloin kehä, tulinen
ja äärettömän kuuma, keskimäinen kehä taas oli tavattoman kylmä ja se
kehä, joka maata lähinnä ympäröi, lauhkea. Tämän ilmakehän lauhkeuden
Arabit aivan oikein käsittivät johtuvan siitä, että maanpinta heijasti
auringon säteitä. Sen korkeuden he arvostelivat 16,000 kyynäräksi,
vähän suuremmaksi siis, kuin maan korkeimpien vuorien korkeus on.
Sateen runsaus ja jakautuminen eri seuduille muhamedilaisen käsityksen
mukaan riippui yksinomaan Allahin tahdosta. Allah kaikkiviisaudessaan
antaa sadetta ainoastaan semmoisille seuduille, joissa ihmisiä asuu,
mutta hedelmättömät erämaat hän jättää satamatta. Maan ja meren
keskinäiset suhteet ovat niinikään Luojan säätämät. Oikeastaan
vesipallon pitäisi olla semmoisen, että vesi peittää maata tasan
kaikkialla, ja ettei maata siis näkyisi missään veden päällä. Mutta
maalla oleskelevain eläväin hyväksi, joista ihminen on etevin, on
Kaikkivaltias luonut ryhmyjä, jotka saarina kohoavat suuren vesipallon
sisästä. Ja veden on Luoja jakanut kahtia, niin että osa on suolaista,
osa suolatonta, jotta kullakin eläinlajilla olisi missä asua, sillä
jollei meren vesi olisi suolaista, niin se voisi ruveta mätänemään ja
levittämään pahoja löyhkiä, joista vihdoin kaikki luomakunta kuolisi.
Tämän estämiseksi jumalallinen kaitselmus on tehnyt veden suolaiseksi
sillä tavalla, että se on antanut maan suolaisten ainesten syttyä
auringonvalon vaikutuksesta ja sekaantua veteen. »Kiitetty olkoon
siis Herra, jonka olemus on korkea ja jonka selvät todistukset ovat
ilmeisinä silmiemme edessä.»



Luonnonmaantiede.


Kerrassaan suuripiirteinen on Arabien käsitys merien synnystä.
Maailmanoppinsa kannalta he pitävät sitä seikkaa, että maata yleensä
on kuivilla merenpinnan yläpuolella, yhtenä Luojan suurimmista
ihmeteoista. Maan paljastumisen veden peitosta luulee Kaswini johtuvan
siitä, ettei maanpallokehällä ja aurinkokehällä ole aivan sama
keskipiste. Tästä muka seuraa, että aurinko maata kiertäessään sivuaa
toisia paikkoja lähempää kuin toisia. Vesi lämpiää enemmän niissä
kohdissa, jotka ovat aurinkoa lähinnä, ja »veden luontoon kuuluu, että
se lämmetessään pakenee niihin meren osiin, joissa se on varmassa
turvassa, missä oi ole jäätymisestä pelkoa. Kun se sinne pakenee, niin
paljastuu maa pallon vastakkaiselta puolelta, s.o. siinä suunnassa,
joka on auringosta etäimpänä.» Mutta etelän puoli on lähempänä
aurinkoa, pohjan puoli siitä etäimpänä. Sen vuoksi on etelän puoli
tullut mereksi, pohjan puoli kuivaksi maaksi.

Samalla teologisella tavalla selitetään kaikki muutkin maantieteelliset
ilmiöt, mikäli ne olivat Arabeille tunnettuja. Kaswini esim.
aivan oikein selittää luoteen ja vuoksen vaihtelun johtuvan kuun
vaikutuksesta, mutta sitä hän ei kuitenkaan älyä, että se on kuun
vetovoima, joka on tuohon säännölliseen aaltoilemiseen syynä. Hän
arveli kuuvalon tunkeutuvan meriveden läpi aina meren pohjaan saakka
ja heijastuessaan takaisin pohjakallioista samalla lämmittävän päällä
olevaa merivettä, niin että se kuumeni ja samalla oheni ja pyrki
laajenemaan. Mutta laajeneminen tapahtuu ainoastaan pinnalla, merivesi
siitä paisuu ja lainehtii rantoja vastaan ja osaksi peittää niitä
tulvallaan, kunnes kuu on kulkenut taivaalla korkeimman kohtansa
ohi, jonka jälkeen vesi jälleen jäähtyy ja palaa alkuperäiseen
tilaansa. Profeetta oli Kaswinin mielestä lausunut julki tämän syvän
luonnontotuuden seuraavilla runollisilla sanoilla: »Maata vartioiva
enkeli pistää mereen jalkansa, ja siitä syntyy vuoksi, ja kun se nostaa
sen merestä, niin siitä syntyy luode.»

Näitten mielikuvituksen luomien ihmekäsityksien keralla on arabien
luonnonmaantieteessä kuitenkin monta oikeatakin havaintoa. Albiruni
esim. sattuvasti nimittää maailman selkärangaksi sitä mahtavaa
vuorijonoa, joka Pyreneittcn ja Alppien kautta kulkee Iraanin ylängön
reunaa Turkestaniin ja Sisä-Aasiaan. Tämmöinen vertauskin jo osottaa
laajempaa näköpiiriä, mutta lisäksi on huomio oikeakin. Niinikään
hän kertoo merenpinnan toisin paikoin vaihtelevan, Lakkadivien ja
Maledivien saarilla kun koralliriutat toisin ajoin olivat kuivilla,
toisin ajoin meren peitossa. Jotenkin yleiseen käsitettiin n.s.
denudatsion, eli paljastavien voimien vaikutus maan muotoiluun, kuten
vuorien ja kukkulain kuluminen veden, tuulen ja ilman vaikutuksesta,
siitä syntyväin lietteitten kasaantuminen taas maanpinnan syvennyksiin.
Kaswini kirjottaa melkoisella ymmärryksellä näistä ilmiöistä, joitten
kautta maantiede nykyään enimmäkseen selittää koko maanpinnan
muotoilun. Massudi taas täydellä ymmärryksellä, vaikka samalla
ihmetyksellä, lausuu julki sen tosiasian, että Eufrat ja Tigris
vähitellen täyttävät Persian lahtea; liettyminen oli muka tapahtunut
niin nopeaan, että Hira niminen satamapaikka, jossa kiinalaiset alukset
usein kävivät ensimäisen vuosituhannen keskivaiheilla, vähitellen oli
maattumisen kautta siirtynyt kauas maan sisään, ja tämä kaikki oli
tapahtunut kolmensadan vuoden kuluessa. Albiruni taas arvelee, ehkä
kreikkalaisten mestariensa vaikutuksesta, että Bengal oikeastaan on
vanha merenlahti, joka on Gangeen ja sen syrjäjokien kuljettamasta
lietteestä maattunut.

Kasvimaantieteen alalla Arabit ovat tehneet joukon arvokkaita
havainnolta. He kiinnittivät huomiota varsinkin taatelipalmun
levenemiseen, tämä puu kun on heidän kotimaansa varsinainen
leipäkasvi. He ottivat tarkan selon sen kasvupaikoista Espanjasta
ja Marokosta aina Kiinaan saakka. Mutta sitä paitsi he tarkalla
silmällä tutustuivat kaikkiinkin kasvistoilmiöihin niissä maissa,
jotka tulivat heidän vaikutusvaltansa ja kauppansa piiriin. Verraten
harvoin he tulivat vääriin johtopäätöksiin. Tämmöisistä mainittakoon,
että he luulivat jalokivien, kivennäisten ja vuorien runsaimmin
kehittyneen päiväntasaajan seuduilla, ihmisten ja eläinten lauhkeilla
keskileveyksillä, etäisen pohjoisen taas parhaiten soveltuvan
kasvistoa, mutta ei sitä vastoin muita luonnonvaltakuntia varten.
Tämä harhakäsitys, joka näkyy perustuvan tietoon pohjolan laajoista,
harvaan asutuista metsäseuduista, periytyi Länsimaitten skolastikoille
ja heiltä Columbukselle, joka sen vuoksi luuli kuuman ilmanalan maissa
tavattavan runsaimmat aarteet jalokiviä ja kultaa. Siitä syystä hän
Guanahanista pyrki yhä etelään päin, toivoen siellä tulevansa yhä
rikkaampiin maihin.

Oikeammat ovat monet erikoishavainnot, joita Arabit tekivät
kasvimaantieteen alalla. Iztahri oli huomannut, ettei palmuja kasva
siellä, missä lumi pysyy maassa jonkin aikaa sulamatta. Abulfeda tiesi,
että Englanti sateisine, kesällä viileine säineen on viininviljelyksen
pohjoisrajan takana. Mutta varsinkin mausteista, inkivääristä,
pippurista ja mausteneilikasta oli kaikillakin näillä arabialaisilla
maantieteilijöillä tarkka tieto. Aina 17:teen vuosisataan mausteet ynnä
muutamat ylellisyystuotteet ja jalot metallit olivatkin maailmankaupan
tärkeimmät tavarat, vasta sen jälkeen alkoivat sokeri, kahvi, tee,
indigo ja puuvilla voittaa maailmankaupassa yhä enemmän alaa. Mutta
Arabit hallitsivatkin kaikkia Itämaitten kauppateitä Keskiajan lopulle
saakka, ja luonnollista sen vuoksi oli, että heillä oli tarkat tiedot
kauppatavarain syntyperästäkin. Heidän tietonsa kasvupaikoista ovat
nykyajan tutkimukselle tärkeänä johtona Europan viljelyskasvien
kotimaan ja levenemisen selville saamiseksi. Mainittakoon esimerkiksi
sitrona, pomeranssi ja oranssi, jotka nykyään ovat Etelä-Europassa
niin tärkeitä viljelyskasveja. Etelä-Europpa ei ole niiden kotimaa.
Massudi niistä antaa »Kultaisissa niityissään» muutamia vaihetietoja,
jotka ovatkin ainoat mitä on jälkimaailmalle säilynyt. Jo Aleksanteri
Suuren Intian retkellä Kreikkalaiset olivat kuulleet, että Persiassa ja
Meediassa kasvoi ihmepuu, jolla oli kauniit kultaiset hedelmät. Pian
tuo »Meedian omenapuu», sitrona, sitten siirrettiin Kreikkaan, ynnä
Vähään Aasiaan ja arvatenkin Etelä-Italiaankin, mutta sitä viljeltiin
vain koristepuuna, koska sen hedelmiä ei voitu happamuutensa vuoksi
syödä. Vasta 10:llä vuosisadalla Etelä-Europpa sai arvokkaimmat
»etelähedelmänsä», sillä vasta silloin siirrettiin sinne, Massudin
tietojen mukaan, limoni ja pomeranssi kotimaastaan Intiasta. Oranssi
saapui Europpaan vasta 15:llä vuosisadalla, lähdettyään sekin alkuaan
Intiasta länttä kohti vaeltamaan.



Kansatiede.


Arabien kansatieteellisistä havainnoista ovat tärkeimmät ne, joita
he tekivät Kiinassa ja Länsi-Aasiassa ja varsinkin Itä-Venäjällä.
He olivat oppineet tuntemaan useimmat idän maat ja kansat, ja
näkemistään he tekivät tarkkoja muistiinpanoja. Kiinaankin he olivat
sangen hyvin tutustuneet jo ennen mainittujen kaupparetkiensä kautta.
Kiptshak-tataarien valtakunnasta, joka oli Kaspian pohjoisilla
aroilla, kertovat useat arabialaiset maantieteilijät erinomaisen
seikkaperäisesti, etupäässä Ibn Fozzlan, Massudi ja Ibn Batuta, jotka
siellä laajalti matkustivat. Vieläpä he tietävät kertoa yhtä ja toista
Itä-Venäjän pohjoisosissa asuvista suomalaisistakin kansoista, jopa
Jäämeren rannikon Samojedeista.

Ihmiskunnan jakamisessa Arabit ovat likimain Vanhan testamentin
kannalla. Eräs arabialainen maantieteilijä kertoo, että kun Noan
jälkeläiset lisääntyivät, niin tämä pyysi Herraa jakamaan maan hänen
poikainsa kesken. Herra suostui pyyntöön, jonka jälkeen enkeli astui
alas taivaasta ja antoi Noalle kolme lehteä, käski panna ne uurnaan
ja ottaa siitä kullekin pojalle yhden lehden. Kukin lehti merkitsi
kolmatta osaa maasta. Niin sai Sem maan keskiosan, Jafet pohjan
puolen siihen saakka, kussa Otava alkaa alati näkyä taivaanrannan
yläpuolella, Ham sai maan siitä eteläänpäin. Sama kirjottaja sitten
luettelee, mitä silloin tunnettuja kansoja kuului kuhunkin ryhmään,
tehden kuitenkin suuria erehdyksiä. Jafetin jälkeläisiksi hän muun
muassa lukee Turkkilaiset, Slaavit, Gogin ja Magogin, joilla hän
lienee tarkottanut Kiinalaisia, Hamin jälkeläisiksi taas yhdistää
Koptit, Berberit ja neekerit. Semin jälkeläisiä muka ovat Arabit,
Persialaiset ja Kreikkalaiset, joitten kaikkien vanhat asuinsijat
muka olivat olleet Etelä-Arabiassa. Kreikkalaiset olivat vähitellen
unohtaneet vanhan kielensä ja muodostaneet uuden frankkien ja muitten
länsimaitten kansain kielestä. Kreikkalaisten jälkeläisiä muka olivat
Frankit ja Germanit, Ruumit eli Byzantilaiset, jotka ajelivat partansa,
ja Armenialaiset, jotka eivät saaneet ajella partaansa rangaistukseksi
siitä, että he kerran olivat pilkanneet apostoli Pietarin suurta partaa.

Arabien kuvaukset yksityisten kansain tavoista ja elämänlaaduista
ovat tosin jotenkin pintapuoliset, mutta niillä on kuitenkin suuri
historiallinen arvo. Monet heidän säilyttäneistään tiedoista ovat
koituneet kansatieteelle hyödyksi, kuten kertomukset Turkkilaisten
ennustustavoista. Paitsi jalkapohjista he nimittäin kertovat
Turkkilaisten ennustaneen eläinten, etenkin vuohen ja lampaan
olkaluista. Tämä sama ennustustapa on yleinen Itä-Aasiankin
mongolilaisten kansain kesken, — sitä sanotaan »skapulamantikaksi». Sen
esiintyminen Japanissa on ollut tärkeänä apuna Japanilaisten sukuperän
määräämisessä, sillä se selvään viittaa siihen, että Japanilaiset ovat
mannermaalta tulleet ja ovat tataarilaista sukuperää. Sama tapa oli
ennen vanhaan yleinen Kiinalaistenkin kesken, jotka muistotietojensa
mukaan ovatkin nykyiseen maahansa muuttaneet Keski-Aasian aroilta,
kulkien samaa tietä, Kuenlun vuoriston pohjoispuolitse, jota aikoinaan
Marco Polo matkusti Kiinan suurkaanin hoviin.

Arabialaisten kirjottajain käsityksiä ilmanalan vaikutuksesta
asukkaitten ulkomuotoon ja lahjoihin kuvaavat seuraavat Kaswinin
mietteet: »Tiedämmehän kaikki, kuinka aurinko päivällä rataansa
kiertäessään vaikuttaa kasveihin, kuten nipukkaan, päivänkakkaraan ja
risinikukkaan. Ne kaikki kasvavat ja voimistuvat, kun aurinko alkaa
kohota taivaalle. Mutta kun se alkaa laskea, niin ne herpaantuvat
ja ovat auringon laskiessa ikäänkuin lakastuneet. Samoin aurinko
vaikuttaa luontokappaleihin. Me näemme, kuinka Kaikkivaltias kevään
alkaessa ikäänkuin antaa uutta voimaa eläville olennoille, kuinka
ne alkavat varttua, reipastua ja kuinka eläinten voimat yhä enemmän
karttuvat siksi, kunnes aurinko on noussut korkeimmalle kohdalleen
taivaan laelle, joka niitten ylitse kaartuu. Mutta kun se alkaa siitä
laskea, niin näitten voimatkin vähenemistään vähenevät aina talvipäivän
seisaukseen saakka.»



Arabien kartat.


Vaikka Ptolemaioksen kartta tähtitieteellisine perusteineen olikin
Arabialaisille hyvin tunnettu monta vuosisataa, niin eivät he
kuitenkaan oppimestariaan täysin ymmärtäneet, eivätkä kyenneet karttaa
edelleen kehittämään hänen hengessään. Edrisin kuulussa kartassa, joka
oli syntynyt osaksi länsimaisten vaikutusten johdolla, ovat maanosat
muuttuneet aivan muodottomiksi, saarien sijotus mielivaltaiseksi,
entisen tieteellisen käsityksen sijaan näyttää kartan laatijaa
hallinneen sama kaavaileva mielivaltaisuus, jonka huomasimme
Länsimaittenkin kartanlaatijoissa Keskiajalla.

Mutta samat puutteet haittaavat semmoisiakin arabialaisia
karttoja, jotka ovat syntyneet aivan vapaasti, länsimaalaisten
vaikutusten ulkopuolella. Maa piirrettiin ympyriäiseksi, samoin kuin
länsimaalaisissa pyöräkartoissa, ja samoin kuin kristityt olivat
piirtäneet Jerusalemin kartan keskipisteeksi, samoin Arabit sijottivat
siihen Mekan. Arabialaisissakin kartoissa kiertää valtameri koko maata.

Luopumalla näin Ptolemaioksen luomasta pohjasta Arabit samalla
luopuivat mahdollisuudesta kehittää karttaa täydellisemmäksi laajan
maantuntemuksensa avulla. Vaikka he kykenivät korjaamaan Ptolemaioksen
pituus- ja leveysastemääräyksiä, niin ei heillä kuitenkaan ollut älyä
piirtää karttaansa asteverkkoa, eikä näistä oikaisuista siis ollut
kartalle hyötyä. Maantuntemuksen laajuus pikemmin oli omiaan vielä
entistä enemmän seisottamaan karttaa, he kun piirsivät sen niin täyteen
uusia paikkoja ja nimiä, että niitä oli sijotettava, missä vain tilaa
oli, koska eivät olisi muutoin mahtuneet. Helppo on käsittää, kuinka
nurjaksi kaikkien rantain ja jokien juoksu sen kautta kävi.

Arabien suosiollisuus yksinkertaisia geometrisiä kuvioita kohtaan
oli niinikään suuressa määrin omiaan muuttamaan heidän karttaansa.
Rakennuksissaan he osasivat käyristä ja suorista viivoista luoda
kerrassaan ihmeteltäviä uusia koristemuotoja, mutta kartoilla ei
tulos ollut yhtä hyvä. He piirsivät kaikki viivottimella, harpilla ja
käyräviivaimella, olipa Välimeri, Musia meri, taikka Niili kuvattavana.
Luonnollisesti semmoisen kartanpiirtämisen täytyi johtaa aivan nurjiin
tuloksiin, sillä kartassa ei mittausopillisilla säännöllisillä
viivoilla ole paikkaa muuta kuin apuviivoina, s.o. asteverkkona.

Edrisin kartta, joka oli länsimaisten vaikutusten alaisena syntynyt,
oli sittenkin tavallisiin arabialaisiin karttoihin verraten suuri
edistys, ja suurista puutteista huolimatta sillä on ollut melkoinen
vaikutus seuraaviin tutkimusretkiin.



RISTIRETKIEN AIKA.


Olemme edellisessä nähneet, kuinka suuri se vaara oli, joka Afrikasta
ja Vähästä Aasiasta uhkasi Europpaa, ja kuinka jo todella Sarasenit
saivat jalansijaa sekä Sisiliassa ja Etelä-Italiassa että varsinkin
Espanjassa. Itsesäilytyksen pakko käski Europan kansoja valmistautumaan
taisteluun yhteistä vihollista vastaan ja hetkeksi unhottamaan
ainaiset keskinäiset riitansa. Jo yhdeksännellä vuosisadalla Rooman
paavi julisti, että kaikki, jotka kaatuivat taistelussa vääräuskoisia
ja pakanoita vastaan, pääsisivät taivaaseen. Kristikunta sen kautta
omaksui saman sotaisen hengen, joka oli saanut muhamedilaisuuden
lähtemään vallotuksille. Pohjanmiesten rohkeat retket Välimerelle,
heidän kristinuskoon kääntymisensä ja aseittensa kääntäminen
Saraseneja vastaan valoivat uutta toimeliaisuuden ja rohkeuden henkeä
kristittyihin maihin. Sisilian ja Etelä-Italian vallotuksen kautta he
olivat torjuneet sen vaaran, joka uhkasi Italiaa Sarasenien puolelta,
retkillään Pyhään maahan ja Airikaan he olivat paljon karsineet sitä
voittamattomuuden mainetta, jonka Sarasenit olivat saamaisillaan.
Pohjanmiesten esimerkki kypsytti vähitellen sitä ajatusta, että
kristityt kansat ehkä uskaltaisivat siirtää taistelun omilta
rannoiltaan vihollisen maahan ja ennen kaikkea vallottaa takaisini
Pyhän maan ja Vapahtajan haudan, jonka menetys Keskiajan hurskaille
ihmisille oli polttava häpeä ja ainaisen surun syy.

Sitä paitsi olivat kauppaolot muhamedilaisten harjottaman kauppasorron
vuoksi käyneet niin sietämättömiksi, että käytännöllisetkin syyt
kehottivat lännen kansoja taisteluun.

Sitä myöten kun kristittyjen ja Sarasenien vihat olivat kehittyneet,
oli kristittyjen kohtelu Jerusalemissa ja Palestinan pyhillä paikoilla
käynyt yhä huonommaksi, pyhiinvaellusmatkat vaarallisemmiksi. Kerrotaan
Anjoun pelätystä »Mustasta kreivistä», Fulk Nerrasta, joka kävi
Palestinassa kolme kertaa, että hänen toisella matkallaan täytyi maksaa
suuret lunnaat, ennenkun pääsi Jerusalemiin, ja Pyhälle haudalle
hänet päästettiin vain sillä ehdolla, että suostui sitä pilkkaamaan.
Pilkkaamisen hän suoritti sillä tavalla, että oli Vapahtajan ristiä
sylkevinään, mutta samalla hän rautaisilla hampaillaan purikin
siitä pois kappaleen. Tuota kappaletta palveltiin sitten Ranskassa
kalleimpana ihmeitä tekevänä pyhäinjäännöksenä.

Tämmöinen kohtelu sytytti katkeruutta ja vihaa sekä ylhäisten
että alhaisten povessa, ja vielä enemmän kristikunta tunsi
tuskaa, kun Palestinan väliaikainen hallitsija, kalifi Hakim, v.
1010 uskonvimmassaan hävitti Pyhän haudan rakennukset. Ne tosin
vuosikymmenen kuluttua rakennettiin uudelleen, mutta hurja koston
tunne syttyi kristikunnassa ja tapaus yhä valmisti maata sille
liikkeelle, joka vihdoin vuosisadan lopulla sai Länsimaat yhteisin
voimin hyökkäämään Itämaitten kimppuun. Mutta ennenkun ristiretkistä
tuli täyttä totta, tarvittiin kuitenkin paljon enemmän kärsimyksiä
pyhiinvaelluksien teillä. V. 1064 neljä saksalaista kirkkoruhtinasta
lähti pyhiinvaellukselle Syyriaan 7,000 pyhiinvaeltajan keralla.
Lähellä Jaffaa sarasenilaiset rosvot hyökkäsivät heidän kimppuunsa ja
piirittivät heidät erääseen linnaan, jossa heitä pahoin pideltiin.
Mutta vaikka pyhiinvaeltajat sitten kunnialla pelastuivatkin tästä
pälkäästä, niin pääsi kuitenkin ainoastaan kaksituhatta seitsemästä
tuhannesta palaamaan takaisin omalle maalleen. Tämmöisten tapausten
kautta lopulta sai voimia kristikunnassa virinnyt liike, jonka päämäärä
oli muhamedilaisuuden ja pakanuuden kutomain siteitten murtaminen.

Itämaille oli ilmestynyt uusi vihollinenkin, joka yhteistointa joudutti
uuden yhteisen vaaran kautta. Turkkilaiset kansat, jotka siihen saakka
olivat olleet loitolla Keski-Aasian aroilla, alkoivat kymmenennellä
vuosisadalla saada yhä enemmän valtaa Etu-Aasiassa. Bagdadin
kalifikunta rappeutuessaan alkoi vihdoin käyttää palvelukseensa
muhamedin uskoon kääntyneitä sotaisia Turkkilaisia, ja vähitellen
kalifi oli kokonaan näitten apuriensa käsissä. V. 1055 Seldshukit
pakottivat abbassidilaisen kalifin kokonaan luovuttamaan itselleen
vallan. Tämän uuden vihollisen kautta Byzantionilainen keisarikunta,
joka muutaman vuosisadan heikkoudentilan jälkeen jälleen oli alkanut
vallata takaisin entisiä maitaan ja vaikutusvaltaansa Vähässä Aasiassa,
kaikiksi ajoiksi menetti tulevaisuutensa. Seldshukit vallottivat
Armenian ja Georgian ja pian sen jälkeen koko Vähän Aasian, kapeata
rannikkokaistaletta lukuun ottamatta. Konstantinopolikin oli joutunut
vaaraan. Milloin hyvänsä saattoivat Seldshukit tulla Europpaan, toisin
sanoen, jo yhdennellätoista vuosisadalla uhkasi se vaara, joka vihdoin
neljännellä- ja viidennellätoista toteutui.

Seldshukit saivat Palestinankin käsiinsä. Turkmenilainen vartijasto
vartioi nyt Pyhää hautaa ja pyhiinvaeltajia kohdeltiin yhä tylymmin
ja halventavammin. Pyhiinvaeltajia palasi alinomaan Pyhältä maalta
kertomaan siitä julmuudesta ja sorrosta, jonka alaisina olivat matkalla
olleet.

Maaperä oli siis kaikin puolin valmistettu, kun Amiensin Pietari alkoi
hehkuvilla puheillaan vaatia Länsimaitten ritaristoa valiottamaan
takaisin Pyhän maan. Iberian niemimaalla oli taistelu jo sitä ennen
alkanut muhamedilaisten valtakuntain rappeuduttua. Kaikkialta
Europasta saapuneitten vapaaehtoisten ritarien avulla Pyreneitten
suojissa säilyneet pienet kristityt kuningaskunnat vähitellen alkoivat
niemimaata takaisin vallottaa. Luultavasti olisivat Kastilia, Aragonia
ja Portugali jo silloin voineet lopullisesti karkottaa maurit koko
niemimaalta, elleivät nämä olisi saaneet apua Marokosta. Paavi lienee
sen vuoksi aikonut suunnata ensimäisen ristiretken Espanjaan, tämän
taistelun loppuun saattamiseksi, mutta Byzantionin vaaranalainen asema
ja pyhiinvaeltajain kärsimykset pakottivat kääntymään itää kohti.
Pyreneitten niemimaan eteläosa pysyi sen vuoksi aina Uuden ajan alkuun
saakka muhamedilaisena.

Ensimäisen kerran uusi nuori Europpa esiintyi suuressa yhteisessä
yrityksessä, lähtiessään ensimäiselle ristiretkelle. Mitkä lienevätkin
olleet monen yksityisen syyt, mitä syrjävaikuttimia lieneekin ollut
kansain ja hallitsijain päätöksiin vaikuttamassa, empimättä on
myönnettävä, että se henkinen liike, joka sai nämä sodat aikaan, oli
kantava ja vilpitön ja vaikutti arvaamattoman lujittavasti Europan
oloihin vuosisadoiksi.

Läänityslaitos oli silloin kehittynyt kukkaansa, länsimainen ritarista
tunsi voimansa ja oli nyt saanut korkean ihanteellisen päämäärän.
Uskoninnostus oli suuri ja riemastuksella ritaristo riensi tarjoomaan
harjaantuneen kätensä ja miekkansa sen asian palvelukseen, joka yhä
uudelleen kohoo kansain ja aikain korkeimmaksi, mihin muotoihin se
kulloinkin pukeutuneekin. Koko nuoressa loistossaan, kiiltävissä
haarniskoissa, raudalla suojeltujen upeitten ratsujen selässä, knaapit
ja asemiehet saattajinaan, ratsastivat urhoollisimmat miehet jokaisesta
kristitystä maasta, kokoontuen matkalla suuremmiksi joukoiksi, niinkuin
purot joiksi, paisuen vähitellen armeijoiksi, joitten raskaitten
varustuksien alla kentät vapisivat, kun ne eri tahoilta suuntasivat
kulkuaan kohti yhteistä päämäärää. Kuinka moni sille matkalle jäi!
Mutta vaikka jääneillä oli surijansa, vaikka lukemattomat lesket ja
orvot itkivät heidän puolestaan kyynelensä, niin ei heidän kuolemaansa
kuitenkaan säälitty, sillä he olivat perineet taivaan. Semmoisen suuren
ja yhteisen ajanliikkeen edessä vaikenivat kaikki valtiolliset syyt,
sillä tunnesisällyksensä ja siveellisen arvonsa vuoksi se oli kaikkien
valtiollisten syitten yläpuolella. Tältä kannalta on ristiretkiä ensi
sijassa arvosteltava ja vasta toisessa sijassa huomioon otettava
monenlaiset syrjävaikuttimet ja jälkiseuraukset, jotka saavat
selityksensä siitä, että ihminen parhaissakin aikeissaan samalla, ehkä
usein itsetiedotta, ajaa omia itsekkäitä etujaan.

Ristiretken vaiheet ovat lukijoille siksi tunnetut, ettei meidän
tarvitse niihin tässä puuttua. Johdamme muistoon vain muutamia
päätapauksia.

Ensin lähti matkaan alhaista kansaa Amiensin Pietarin johdolla, mutta
jo Vähässä Aasiassa nämä huonosti varustetut ja hajanaiset joukot
saivat surkean lopun. V. 1096 lähti sotaan harjaantunut ritaristo
liikkeelle. Eri teitä kokoonnuttiin Konstantinopoliin, josta Aleksios
Komnenos saattoi joukot salmen poikki Vähään Aasiaan. Kun oli
suunnattomia vaikeuksia voittaen marssittu Vähän Aasian poikki, niin
vallotettiin Edessä Eufratin rannalla ja Antiokia, jonka Seldshukit
vasta vuosikymmentä aikaisemmin olivat Byzantionilta anastaneet. Ei
kymmenettä osaa päässyt Jerusalemin edustalle siitä armeijasta, joka
oli viety Konstantinopolista salmen poikki, mutta niin palava oli
ristiretkeläisten innostus, että he ylönluonnollisilla ponnistuksilla
ja ihmenäkyjen kiihottamina vallottivat Pyhän kaupungin. Siellä nyt
verilöylyllä kostettiin pyhiinvaeltajien kärsimykset ja riennettiin
heti verissä käsin pyhiin paikkoihin rukoilemaan. Semmoinen oli noitten
melskeisten aikain henki. Jerusalemista tuli uusi kuningaskunta ja
Bouillonin Gottfriedistä sen ensimäinen hallitsija. Edessä, Antiokia
ja Tripolis kuuluivat siihen läänityskuntina. Johanniittain ja
Temppeliherrain ritarikunnat perustettiin Pyhän haudan pysyväksi
suojelijakunnaksi ja muita myöhemmin.

Toinen ristiretki (1147—1149) tapahtui sen johdosta, että
muhamedilaiset olivat vallottaneet takaisin Edessan. Mutta tämä
ristiretki jäi melkein tuloksettomaksi.

Kolmannella ristiretkellä (1189—1192) oli tarkotus Jerusalemin takaisin
vallottaminen, sillä v. 1187 oli Egyptin sulttaani Saladdin anastanut
sen kristityiltä ja uhkasi ajaa heidät pois sekä Palestinasta että
Syyriasta. Tällä retkellä olivat johtajina Saksan keisari Fredrik
Barbarossa, joka hukkui erääseen jokeen Kilikian rannalla, Ranskan
kuningas Filip August ja Englannin kuningas Rikard Leijonamieli.
Saksalaiset olivat kulkeneet maisin, Englantilaiset ja Ranskalaiset
meritse, ja viimeksi mainitut vallottivat yhdessä Akkon. Viimeiseksi
jäi Palestinaan englantilainen joukko, jonka johtaja Rikard
Leijonamieli urhotöillään herätti vastustajainsakin ihailua. Hänen
ansionsa oli, että osa Palestinasta pelastettiin ja kristityille edes
tunnustettiin vapaa oikeus käydä Jerusalemissa pyhiinvaelluksilla.

Neljännellä ristiretkellä, jonka toimeenpanemisessa Italian
merikaupungit olivat tehokkaimpia auttajoita, jäätiin tielle
ja harhauduttiin maallisempiin toimiin. Vallotettiin kristitty
Konstantinopoli ja Byzantilaisen keisarikunnan raunioille perustettiin
n.s. Latinalainen keisarikunta. Suurin osa Byzantionin maista jaettiin
lääneiksi länsimaalaisille ritareille ja Italian kaupungeille,
ainoastaan Vähän Aasian puolella säilyi pieni alue Byzantionin
hallitsijasuvulle, Nikaia pääkaupunkina. Mutta Latinalainen
keisarikunta oli lyhytikäinen ja sen kukistuttua Konstantinopoli vielä
pari vuosisataa oli kreikkalaisen valtakunnan pääkaupunki.

Viimeinen itäinen ristiretki oli se, jonka hohenstaufilainen keisari
Fredrik II teki Pyhälle maalle. Enemmän valtiotaitonsa kautta kuin
asevoimalla hän sai Jerusalemin vielä kerran kristittyjen valtaan
(1229), mutta viidentoista vuoden perästä muhamedilaiset sen jälleen
vallottivat, eivätkä kristityt sen koommin ole sitä takaisin saaneet.
Egyptin Mamelukit, voitettuaan Ranskan kuninkaan Ludvig IX:nen
Afrikassa, vallottivat v. 1290 Akkon, joka oli kristittyjen viimeinen
jalansija Palestinan maassa.

Kauemmin pysyivät pystyssä ne pienet valtakunnat, joita
ristiretkeläiset perustivat Egean meren saarille. Rhodosta puolustivat
Johanniitat aina vuoteen 1522, Kypros joutui lopullisesti Turkkilaisten
haltuun vasta kuudennentoista vuosisadan lopulla, Kreta vuosisataa
sitäkin myöhemmin. Mutta näitä saaria ei vallotettu muhamedilaisilta,
vaan otettiin ne Byzantionilta. Taistelu, jota niistä vielä kauan
varsinaisien ristiretkien päätyttyäkin käytiin Turkkilaisia vastaan,
jätti paljon romantisia vaikutuksia Länsimaitten kirjallisuuteen, —
niihin muistoihin perustuu m.m. Topeliuksen draama »Kypron prinsessa».

Ristiretkillä oli erinomaisen suuri vaikutus Europan elämän kaikkiin
ilmiöihin. Itämailla tutustuttiin vanhoihin sivistysoloihin, jotka
monessa suhteessa olivat paljon kehittyneemmät ja hienostuneemmat
kuin Länsimaitten, tutustuttiin uusiin elämänvaatimuksiin ja
nautintoaineihin, uusiin teollisiin menetelmiin ja tieteeseen, joka
oli paljon korkeammalla länsimaista tiedettä. Vasta ristiretkien
kautta pääsi maantiedekin Länsimailla laajemmalle pohjalle. Eivätkä
ne ainoastaan laajentaneet, vaan syvensivätkin maantuntemusta. Se
mikä siihen saakka oli tätä tiedettä harjotettu, oli pysynyt hyvin
harvalukuisen oppineen piirin tietona, muitten, ylhäisöönkin kuuluvien
henkilöitten käsitykset Itämaista ja sen luonnonoloista olivat aivan
vaillinaiset ja väärät. Sitä osottaa tuo ensimäinen surkea yritys,
joka tapahtui ennen varsinaista ristiretkeä, ja samaa tietämättömyyttä
osotti vielä ensimäinen ristiretkikin, jolla suurin osa komeasta
rautapukuisesta armeijasta menehtyi suorastaan maantieteellisten
tietojen vaillinaisuuden vuoksi. Nämä pitkälliset taistelut ja niitä
seuraavat maananastukset, länsimaisten ritarikeskustain ylläpitäminen
Palestinassa ja Välimeren saarilla syvensivät valtavasti tietoa
näistä maista, niitten asukkaista ja oloista laajimmissakin kansan
kerroksissa. Sillä ajalla, jonka Jerusalemi oli kristittyjen käsissä,
tulvasi sinne suunnattomat määrät pyhiinvaeltajia. Voimmepa sanoa, että
maantuntemus luultavasti oli paljon yleisempikin ja parempi, kuin sen
ajan kirjallisuudesta saattaisi päättää, sillä kirjallisuus oli vielä
siksi kehittymätön, ettei se suinkaan kyennyt vastaavassa määrässä
käyttämään hyväkseen tilaisuutta.



Abessinia.


Ristiretkien yhteydessä voimme muistella erästä etäistä kristittyä
maata, jonka maantieteellinen asema oli semmoinen, että se ainakin
Palestinassa olisi voinut ratkaista kristikunnan taistelun
muhamedilaisuutta vastaan kristikunnalle eduksi, jos tuon maan
silloiset olot olisivat olleet semmoiset, että se olisi voinut
asemataan hyväkseen käyttää.

Tämä maa oli Abessinia, vanha Axum, jonka vaiheista jo olemme
kertoneet, miten se Keskiajan alkupuolella oli yhteydessä Itä-Rooman
keisarikunnan kanssa ja keisari Justinianuksen kehotuksesta joksikin
aikaa vallotti osan Arabiaakin. Kun muhamedilaisuus levisi Arabiasta ja
valtasi Egyptin, niin tuli tuo maa kokonaan eristetyksi kristikunnasta.
Sen olemassa olostakaan ei ollut muuta tietoa kuin hämärä huhu.
Kerrottiin jossain idässä olevan »Pappi Johanneksen» hallitseman
valtakunnan, jonka kanssa ristiretkeläisten muka olisi ollut edullista
päästä yhteyteen. Tämän yhteyden toteuttaminen oli kuitenkin
mahdotonta, eikä Abessinia sen vuoksi voinut millään tavalla vaikuttaa
Länsimaitten taisteluun.

Abessinian sivistyksen kehto oli Tigreessä, jossa oli maan vanha
pääkaupunki Axum. Se oli ikivanha paikka, joka jo Egyptin vanhojen
hallitsijasukujen aikana oli yhteydessä Niilin laakson kanssa; Egyptin
ammoista vaikutusta todistavat näihin saakka säilyneet obeliskit
ja patsaat. Ikivanhat olivat niinikään suhteet Heprealaisiin.
Abessinialaisten perimätietojen mukaan Axumin varsinainen perustaja
oli Hamin poika Kush. Kushin pojasta Aitiopsista muka ruvettiin
maata sanomaan Etiopiaksi, joka nimitys muutoin käsitti paljon
laajemmaltakin maata. Erään toisen raamatullisen tarinan mukaan oli
11:llä vuosisadalla e.Kr. Sheban (Saban) kuningatar Maketa Abessinian
hallitsija. Käydessään Juutalaisten kuninkaan Salomonin vieraana, hän
oli mennyt tämän kanssa naimisiin ja avioliitosta synnyttänyt pojan,
joka David I:n nimellä oli astunut Etiopian valtaistuimelle. Hänestä
johtavat Abessinian hallitsijat vielä tänä päivänä sukujuurensa. Mutta
vasta Kreikkalaisten kautta näyttää kultuuri saaneen Abessiniassa
lujemman jalansijan. Kreikan kieli oli hovikieli ja uskontoon sekaantui
paljon kreikkalaisia käsitteitä. Korkeimmillaan oli Abessinian
sivistys ensimäisinä vuosisatoina ajanlaskumme jälkeen, jolloin sinne
kristinuskokin tuotiin. V. 333 kuningas Uizanas oli ulottanut valtansa
Etelä-Arabiaan saakka, halliten siis kaikkia maita Bab-el-Mandebin
salmen kahden puolen. Muistokirjotuksessa hän vielä nimittää itseään
kreikkalaisen sotajumalan Areksen pojaksi, mutta mahdollista on,
että se oli juuri hän, joka kääntyi kristinuskoon. V. 523 pyysi
keisari Justinianus Axumin hallitsijaa Kalebia pakottamaan Arabiassa
mellastavat juutalaiset lakkauttamaan kristittyjen vainot ja Kaleb
täyttikin tämän pyynnön, levittäen siten jälleen valtaansa, joka oli
alkanut rappeutua. Pian kuitenkin Etelä-Arabia uudelleen menetettiin ja
muhamedilaisuuden ensimäiset aallot pian vyöryivät sen ylitse.

Abessinia sitten kävi mitä omituisimpain vaiheitten kautta. Vanhan
salomonilaisen hallitsijahuoneen syöksi ensimäisen vuosituhannen
loppupuolella valtaistuimelta Judith niminen juutalainen nainen, joka
surmautti sen jäsenet melkein sukupuuttoon. Juutalaisia oli muuttanut
Abessiniaan niin runsaasti, että kruunu maan pohjoisosissa pysyi
enemmän kuin 350 vuotta juutalaisten hallussa. Kolmannellatoista
vuosisadalla kristinusko uudelleen kohosi sorretusta asemastaan,
juutalainen hallitsijahuone kukistui ja vanha salomonilainen nousi
uudelleen valtaistuimelle. Samaan aikaan alkoivat kuitenkin muhamedin
uskon levittäjät ahdistaa maata niin ankarasti, että Abessinian
hallitsijat hädissään pyysivät Länsimaitten kristikunnalta apua.
Mamelukeilla oli siis hyvä syy koettaa estää ristiretkeläisiä
pääsemästä Egyptin kautta Abessinian kanssa yhteyteen. Heidän
maansulkemuksensa oli niin tehokas, että Länsimailla oli vain häälyviä
ja suuresti liioteltuja huhuja koko valtakunnan olemassa olostakaan.
Vasta viidennellätoista vuosisadalla alkoi saapua luotettavia tietoja
ja avunpyyntöjä, jotka aluksi kohdistuivat paaviin. Aseellista apua
eivät Abessinialaiset kuitenkaan saaneet, ennenkun Portugalilaiset
olivat ilmestyneet Intian merelle. Heidän avullaan Abessinialaiset
karkottivat muhamettilaiset, jotka sillä välin olivat maan
vallottaneet, ja Abessinia on siitä pitäen säilyttänyt itsenäisyytensä
ja vanhettuneen kristinuskonsakin, vaikka se ainaisten sisällisten
riitojen vuoksi onkin pysynyt heikkona ja kaikista vanhoista
kristityistä maista enimmän takapajulla.



Italian kauppakaupungit.


Ristiretket tuskin olisivat olleet mahdollisia, eivät ainakaan siinä
laajuudessa, kuin ne tapahtuivat, ilman Italian kaupunkien ja niitten
laivastojen apua. Nämä olivat sen jälkeen, kun Sarasenit torjuttiin
Italiasta ja Byzantion oli alkanut toipua masennustilastaan, Välimeren
itäosissa kehittäneet erittäin vilkkaan kaupan. Näillä laivastoilla
myöhempien ristiretkien armeijat kulkivat meren poikki ja niitten apua
oli suuressa määrin kiittäminen siitä, että Syyrian rannikkokaupungit
voitiin vallottaa ja yhteyttä Länsimaitten kanssa ylläpitää. Varsinkin
neljännellä ristiretkellä niitten apu oli tehokas, ja siitä syystä
Italian kaupungit saivat suuren osan Byzantilaisen valtakunnan
merimaista, kun tämä ristiretki päättyikin kreikkalaisen keisarikunnan
jakamiseen. Ristiretkien lopussa Italian kaupungeilla sen vuoksi oli
kerrassaan vallitseva asema Välimeren kaupassa.

Amalfi, joka Sarasenien Italiaa uhatessa oli omain etujensa hyväksi
ruvennut heidän palvelukseensa, käänsi aseensa yhteistä vihollista
vastaan, kun Normannit olivat Sarasenit meren taa karkottaneet.
Mutta se oli osannut hyvin käyttää välittävää asemaansa. Jo
kymmenennen vuosisadan alussa Amalfilla oli kauppa-asemia kaikkialla
Etelä-Italiassa ja Sisiliassa, Adrian meren itärannalla ja
Konstantinopolissa. Sarasenilaisissakin kaupungeissa amalfilaiset
olivat osanneet hankkia itselleen kauppaetuja. Mutta jo ristiretkien
aikana tämän kaupungin merimahti heikontui, ja neljännen ristiretken
saaliinjaossa se sai tyytyä hyvin vähäpätöiseen osaan. Amalfi vallitsi
mahtinsa aikoina varsinkin silkin kauppaa. Se oli Italian länsirannikon
muitten kaupunkien varsinainen purjehdusopettaja. Sanottiin, että
kompassikin oli amalfilaisen Flavio Giojan keksintö: mutta epäilemättä
kompassi tuotiin Itämailta ja oli Italiassa yleiseen tunnettu jo ennen
Giojaa.

Sitä myöten kuin Amalfin mahti rappeutui, sitä myöten Venezian
paisui. Tämä kaupunki laguniensa keskellä oli noina levottomina
aikoina tyyssija, johon kaikki vainotut mannermaalta pakenivat, ja se
nopeaan kasvoi ja varttui. Se noudatti kauppapolitiikassaan varmoja
periaatteita ja laajensi toimialojaan järjestelmällisesti. Venezian
mahti sen vuoksi paisuikin tasaisesti ja varmasti. Venezian johtavia
kauppa-aatteita oli, että kaupan etujen tuli kulkea ennen kaikkia
muita, tasavallan itsenäisyyttä lukuun ottamatta. Yleensä se aina
asettui vahvimman puolelle ja taisteli yhtä ennakkoluulottomasti
Byzantionin kuin Länsimaittenkin liitossa, mutta saattoi kuitenkin,
miten etu vaati, esiintyä aivan omin päinkin karttuneen valtansa koko
painolla. Venezia kukisti Dalmatian merirosvot ja anasti sikäläiset
takamaat, joista sitten saatiin mitä oivallisimpia rakennuspuita
paalukaupunkia varten. Sarasenit voitettiin suuressa meritappelussa,
heidän jälleen uhatessa Etelä-Italiaa, ja pidettiin siten Adrian merta
avoinna. Kiitollisena tästä voitosta Byzantion soi Venezialle vapaan
kaupan Mustalla merellä. Venezialaisia palveli Byzantionin armeijassa.
Konstantinopolin satama oli täynnään heidän laivojaan, sen arvokkaimmat
tuotteet kulkivat heidän välityksellään ulkomaille. Venezialaiset
välittivät postinkin kuljetusta Konstantinopolista Länsimaille, kunnes
kymmenennellä vuosisadalla idän ja lännen mahtimiesten välillä tapahtui
niin vihamielinen kirjeenvaihto, että Venezian dogi äkkiä lakkautti
postinkuljetuksen, voidakseen ylläpitää kummallekin taholle hyviä
suhteita. Kahdennentoista vuosisadan keskivaiheilla Venezia kuitenkin
riitaantui Byzantionin kanssa, mutta sen, mitä se silloin menetti,
korvasivat runsaasti ne edut, joita ristiretket sille hankkivat.

Venezian kanssa kilpailivat Amalfin jälkeen Pisa ja Genova. Mutta
kauan kului, ennenkuin ne saattoivat »Adrian meren morsiolle»
puoliaan pitää. Enimmäkseen Italian kaupungit jakoivat keskenään
»vaikutusalueet» siten, että mahtavin piti niin paljon kuin se hyvin
saattoi hallita ja jätti loput kilpailijoilleen. Mutta Venezian
riitauduttua Byzantionin kanssa alkoi Genovan aika. Genova sai silloin
kauppaoikeuden kaikissa keisarikunnan satamissa, muutamia Mustan meren
satamia lukuun ottamatta, ja muillekin Italian kaupungeille suotiin
sama oikeus, kunnes Byzantionin vallotus ja valtakunnan jako v. 1204
antoi Venezialle monin verroin takaisin, mitä se oli menettänyt.
Silloin Venezia muun muassa sai suuren osan Peloponnesosta, joka
oli tärkeä silkkiteollisuutensa vuoksi, osan Euboiasta sekä Joonian
saaret, joilla venezialaiset linnanrauniot ja talojen rakennustapa yhä
vielä todistavat Adrian kauppavallan aikoja. Venezia sai muun muassa
käsiinsä pohjolasta tulevan turkiskaupan. Mustaa merta hallitessaan
se hallitsi Välimeren maitten viljantuontia. Mustalta mereltä
solmittiin kauppaliittoja Armenian ja uuden mongolivaltakunnan kanssa
ja perustettiin Donin suulle Tana niminen siirtokunta. Välimeren
itäpäässä taas Venezia avasi vanhan kauppatien Intiasta Egyptiin ja
Aleksandriasta edelleen Välimerelle. Tämä tie oli paljon varmempi kuin
maanpäällinen tie Turkkilaisten alusmaitten kautta. Mutta Intian kauppa
oli tietysti kokonaan riippuvainen Egyptin hallitsijan armosta.

Venezia ei ainoastaan toiminut kaupan välittäjänä, se kehitti myös
suuren ja arvokkaan teollisuuden. Neljännellätoista vuosisadalla
hienoimmat liinatavarat valmistettiin Veneziassa, silkkikankaita ja
puuvillakankaita kudottiin niinikään. Venezian värjäyslaitokset olivat
ensimäiset koko Europassa. Kemiallinen teollisuus oli kehittynyt
lagunikaupungissa etevämmäksi kuin missään muualla maailmassa ja
väriaineitten valmistuksessa se hallitsi koko kaupan. Nahkaa ei muualla
osattu niin etevästi kullata, ei yhtä hienoja nyörejä valmistaa,
ja Venezian lasiteollisuus kehittyi taiteellisuuteen, joka sille
kautta aikain takasi maailmanmaineen. Metallitavaroita valmistettiin,
kuten pronssiteoksia ja rautatakeita ja varsinkin ampuma-aseita.
Sokeritehtaitakin oli Veneziassa. Mutta samalla edelleenkin
valmistettiin suolaa ja myytiin kaloja, jolla kaupalla Venezia oli
mahtinsa alkuunkin päässyt.

Kun Venezian kauppa oli laajimmillaan, niin tuo kaupunki joko
suoranaisesti tai välikäsien kautta teki kauppaa Kiinaan ja Intiaan ja
syrjäiseen Pohjois-Europpaan saakka. Viidennentoista vuosisadan lopulla
Venezialla oli kolmetuhatta kauppalaivaa ja näitten suojaksi ainakin
kolmesataa sotalaivaa. Arvion mukaan oli Veneziassa ainakin tuhatkunta
kauppaylimystä, joitten vuositulot nykyaikaisen laskun mukaan nousivat
satoihintuhansiin.

Venezian kauppalaivat lähtivät aina matkaan suurissa joukoin, oikeina
laivastoina, joitten mukana seurasi joku sotalaiva-osasto suojaksi
rosvoja vastaan. Tasavallan hallitus määräsi reitin, jota laivaston
tuli purjehtia, kuinka kauan matkan piti kestää, milloin oli satamiin
saavuttava, milloin niistä lähdettävä, miesluvun, asestuksen, kunkin
laivan myytävän ja ostettavan tavaran laadun; ja kun määräpaikkaan
saavuttiin, niin hallituksen edustajat määräsivät kauppatavarain hinnat
ja valvoivat koko kaupantekoa. Mutta hallitus ei suinkaan menetellyt
näin umpimähkään, vaan tarkkaan harkitun suunnitelman mukaisesti ja
hankittuaan markkinoista kaikki saatavina olevat tiedot. Tärkeimmät
reitit ja laivastot olivat: Ensinnäkin Flanderin laivasto, joka
teki kauppaa Sisilian rannikolla, Pohjois-Afrikassa, Espanjassa,
Portugalissa, Länsi-Ranskassa, Englannissa ja Flanderissa, poiketen
matkalla määrättyihin satamiin. Toinen oli Egyptin laivasto, joka
samalla tavalla purjehti Aleksandriaan ja Kairoon, kohdaten siellä
maan poikki Punaiselta mereltä tulevat karavanit ja Niiliä pitkin
tulevan jokiliikkeen. Mustan meren laivasto purjehti Kaffaan ja 'Kanaan
ja Mustan meren itärannikkoa Trapezuntiin, poiketen paluumatkallaan
lukuisiin satamiin. Venezian hallitus harjotti kauppaa omaankin
laskuunsa, ja suola varsinkin oli hallituksen yksinoikeus. Moinen
hallituksen holhous oli niihin aikoihin tarpeellinen, koska kauppa oli
ainaisien vaarain alainen merirosvouden, sotien ja muitten syitten
puolesta. Kauppiaat sen kautta saivat kaikkialla mitä parasta tietoa
ja neuvoa, sillä hallitus aina valitsi kokeneimmat ja taitavimmat
asiantuntijat näitä retkiä johtamaan. Kaikissa tärkeimmissä satamissa
oli tasavallalla omat konsulit, jotka säännöllisesti lähettivät tietoja
paikkakuntansa kaupasta, tuotteista ja tarpeista.

Amalfin, Venezian, Pisan ja Genovan jälkeen alkoi Firenzekin käydä
laajaa kauppaa ja Medicien aikana saada paljon vaikutusvaltaa Välimeren
itäosissa. Niin vallitsevia olivat kauppaedut, että Firenze toisinaan
teki liittoja Turkkilaistenkin kanssa kilpailijaansa Veneziaa vastaan.
Firenze oli pankkiliikkeen alalla aikansa ensimäinen kaupunki. Ja
siellä näitten monipuolisten itämaisten suhteitten vaikuttama herätys
ensinnä kantoi hedelmiä, synnyttäen n.s. renessansiajan, joka tieteen,
taiteen ja valistuksen aloilla oli Uuden ajan aamunkoitto.



Kauppatavarat.


Paitsi edellä mainittuja tuotteita olivat varsinkin maustimet tärkeitä
kauppatavaroita. Varsinkin pippuria tarvittiin Keskiajalla liharuokien
maustamiseksi ja ruuansulatuksen edistämiseksi, sillä silloin syötiin
vankasti liharuokia. Pippurin hinta määräsi usein »markkinat». Osa
pippurista tuli Etu-Intiasta Malabarin rannikolta, Sumatrasta ja
Jaavasta. Paitsi pippuria tarvittiin inkivääriä ja kanelia, joita
niinikään saatiin Intiasta, ynnä muskattia ja neilikoita. Itämaan
kaupan muita tärkeitä kasvistuotteita olivat lääkeaineet, kuten
kamfertti, rabarberi, aaloe ja palsami ynnä väriaineet ja savusteet.
Vielä tuotiin eräitä turkiksia ynnä jalokiviä ja helmiä.

Savusteitten kauppa oli Itämaiden vanhimpia. Jo Egyptin muinaisaikoina
haettiin niitä Puntista, s.o. Etelä-Arabiasta ja Somalimaasta. Kun
Koraani kielsi viiniä juomasta, niin muhamedilaiset sen sijaan
koettivat hyvänhajuisilla savuilla saada aikaan hermokiihotuksia. Kun
kalifit, oppineet ja runoilijat illoin kokoontuivat, niin täytettiin
salit mitä hyvänhajuisimmilla tuoksuilla, jotka vaivuttivat läsnäolijat
suloiseen huumaukseen ja kiihottivat heidän neroaan. Ristiretkeläiset
toivat tämän ylellisyyden Länsimaillekin, mutta jo aikaisemmin oli
kirkko alkanut savusteita käyttää, huumatakseen niillä sanankuulijain
mielet. Uskonnollisissa menoissa käytetyt savusteet tuotiin etupäässä
Arabian etelärannikolta, nykyisestä Hadramautista. Muita savusteaineita
olivat myrrha, eräänlainen harvinainen pihka, ynnä myski ja ambra,
joita saatiin eläinkunnasta. Myskiä saatiin Tibetistä, myskihärän
rauhasista, ambraa eräästä Intian meren valaasta. Ambra oli niin
kallista, että se usein maksoi painonsa kultaa.

Länsimailla oli ennen ristiretkiä verraten vähän semmoista kaupassa
käyvää tavaraa, jota ne saattoivat näihin hartaasti haluamiinsa
ylellisyysaineihin vaihtaa. Ne möivät Itämaille puutavaroita, hamppua
ja tervaa, joista siellä oli puute, varsinkin Egyptissä. Kupari,
sinkki, lyijy, elohopea ja rauta olivat niinikään Itämailla haluttua
tavaraa. Kun silkinviljelys ensimäisen vuosituhannen lopulla oli
päässyt Etelä-Europassa hyvään alkuun, niin myytiin silkkikankaitakin,
lisäksi varsinkin Pohjois-Italian taideteollisuustuotteita, Venezian
lasitavaroita, villaverhoja ja koralliesineitä, maanviljelyksen
tuotteita taas oliviöljyä, manteleita, hunajaa, sahramia, jopa toisina
vuosina viljaakin, kun Egyptissä sattui tulemaan huono vuosi. Tosin oli
kirkko kieltänyt orjakaupan, mutta siitä huolimatta sitä harjottivat
kristitytkin. Egyptiin tarvittiin varsinkin kristittyjä poikalapsia,
sillä niistä koottiin mamelukkien sotaväki, samoin kuin myöhemmin
Konstantinopolissa janitsharien henkivartiojoukko. Näitä lapsia tuotiin
varsinkin Etelä-Venäjältä ja Kaukasiasta, ja tätä kauppaa, josta oli
hyvä voitto, harjottivat varsinkin genovalaiset kristikunnan häpeäksi
kaikista kielloista huolimatta.

Mutta kuitenkin oli Länsimaitten kauppatuotteitten arvo paljon
vähäisempi kuin Itämaitten, ja ero oli korvattava jaloilla metalleilla,
kullalla ja hopealla. Aasiasta on yleensä saatu verraten vähän näitä
metalleja, koska monet parhaat suonialueet olivat pääsemättömien
matkain päässä. Seuraus siitä oli, että Länsimailta kulki ainainen
kalliitten metallien virtaus itää kohti, etupäässä Intiaan. Jo
roomalaisajalla oli sen kautta Länsimaitten metallivarasto vähentynyt
niin tuntuvasti, että valitettiin yleistä rahan puutetta. Virtausta
Keskiajalla yhä jatkui. Mutta koska kullan ja hopean tuotanto ei
silloinkaan ollut likimainkaan niin suuri kuin tarve, niin kävi
jalojen metallien puutos jälleen hyvin tuntuvaksi ja niitten arvo
melkoisesti kohosi. Liikkeeseen laskettiin paljon ala-arvoista rahaa.
Siihen sammumattomaan kullan nälkään, joka suurien löytöretkien ajalla
kannusti sekä valtioita että yksityisiä, oli siis, paitsi inhimillistä
saaliinhimoa, myös syynä yleinen kipeä tarve. Europan vuorikaivokset
tosin Keskiajalla vielä olivat nykyistä koko joukon rikkaammat ja
kullan ja hopean saalis alkuperäisistä työtavoista huolimatta sen
vuoksi runsaampi; mutta se ei kuitenkaan voinut yksinään tyydyttää yhä
kasvavaa tarvetta.



Purjehdus ja sen apuneuvot.


Purjehdus ei kehittynyt Keskiajalla paljoakaan korkeammalle, kuin
se oli jo Vanhalla ajalla ollut, päin vastoin on epäiltävää, tokko
Venezia ja Genova osasivat alkuaikoina rakentaa niinkään kookkaita
ja merikuntoisia aluksia kuin Foinikit ja Kreikkalaiset. Laivamuoto
oli soudettava, puolikannella ja myöhemmin kokokannellakin varustettu
»kaleri». Purjeena käytettiin alussa raakapurjetta, myöhemmin
useita mastoja ja kolmikulmaisia purjeita. Vasta Keskiajan lopulla
muodostuivat monimutkaisemmilla purjelaitoksilla varustetut korkeat
»kravelit», joissa ei airoja ensinkään käytetty ja jotka oli muutoinkin
varustettu suurempia merimatkoja varten, vaikka olivatkin meidän
aikuisiin laivoihin verraten hämmästyttävän pieniä.

Mutta vaikka laiva ei sanottavasti parantunut siitä, mitä se oli jo
vuosituhansia ollut, niin kehittyivät sen sijaan eräät muut apuneuvot,
jotka ovat merenkulkijoille tarpeelliset.

Vanhalla ajalla oli, milloin aavaa merta purjehdittiin, etupäässä
täytynyt seurata tähtien johtoa.

Kompassi on epäilemättä Itämailta, aina Kiinasta saakka tullut
keksintö, vaikka se Kiinassa vielä olikin puutteellinen rakenteeltaan.
Milloin se tuli Länsimailla tunnetuksi, sitä ei varmaan tiedetä, mutta
vanhin maine, mitä tästä on säilynyt, on seuraava lause englantilaisen
munkin Alexander Neckamin kiihotuksessa »De Utensilibus» (hyödyllisistä
esineistä), joka on kahdennellatoista vuosisadalla kirjotettu. »Kun
pilvet päivällä peittävät auringon taikka yöllä tähdet», hän lausuu,
»eivätkä merimiehet näe, mihin ilmansuuntaan ohjaavat, niin he
koskettavat neulaa magnetilla, ja silloin neula alkaa pyöriä, ja siinä
suunnassa, mihin se asettuu lakattuaan liikkumasta, on pohjoinen».
Varmaan kompassi alkuaikoina oli Välimerelläkin hyvin harvinainen.
Viidennentoista vuosisadan alussa se kuitenkin oli jo parannettu ja
laatikkoon sijotettu. Ehkä oli amalfilainen Flavio Gioja juuri sen
parantaja, josta syystä häntä ruvettiin sen keksijäksi sanomaan.

Mutta vaikka kompassi olikin tärkeä laivan ohjaamiseen, niin ei se
kuitenkaan ollut ainoa apuneuvo, jota merimies merellä tarvitsi
paikkansa määräämiseksi. Varsinainen paikanmääräys tapahtui koneella,
jota sanottiin astrolabiksi. Astrolabi lienee ollut tunnettu jo
Hipparkhokselle ja Ptolemaiokselle, he luultavasti saivat sen
Kaldeasta. Arabit sitä yhä kehittivät ja alkoivat yleiseen käyttää,
ja heiltä se kulki Välimerelle ja Espanjaan ja joutui italialaisten
merenkulkijain käsiin. Se tavallisesti valmistettiin raudasta taikka
kuparista, mutta käytettiin muitakin metalleja, kuten tinaa ja
pronssia. Se oli muodoltaan pyöreä rengas ja niin raskas, että pysyi
vakavana, kun havainnontekijä sen kohotti peukalonsa nenään. Renkaan
kehä oli jaettu asteihin ja keskusnavan ympäri kiersi viisari, jossa
oli tähystimet. Kun konetta käytettiin, niin astrolabi nostettiin
paraiksi ylös, että havainnontekijä molempia tähtäimiä myöten saattoi
nähdä katsottavan tähden tai auringon. Viisarin asemasta saatettiin
silloin lukea, kuinka korkealla se oli taivaanrannasta. Paitsi
metallisia oli puisiakin astrolabeja, ja ne olivat paljon suuremmat
kooltaan. Semmoisia käyttivät Portugalilaiset löytöretkillään.
Astrolabilla saattoi auringon korkeudesta osapuilleen määrätä, millä
leveyspiirillä eli parallelilla laiva kulki. Uuden ajan alussa
astrolabia koko joukon parannettiin, mutta paljon kummempi ei se ollut
vielä silloinkaan, kun Columbus lähti retkelleen.

»Ristisauva» oli toinen vanha purjehdus-apuneuvo. Se rakennettiin
kahdesta keveästä puusauvasta, joista pitempään oli merkitty asteita
vastaavat pykälät. Poikkipuu sujui reiässä pitkin sauvaa ja sitä
työnnettiin eteenpäin tai taapäin, sen mukaan oliko havaittava
taivaankappale korkeammalla tai matalammalla. Katsoja tähtäsi sauvan
päästä ja koetti asettaa sen niin, että vaakasuora sauva osotti
taivaanrantaa, mutta pystysauvan ylänenätse taas näkyi taivaankappale.
Asteikosta sitten näki, kuinka korkealla taivaankappale oli.
Poikkisauvain lukua myöhemmin lisättiin, niin että koneella voitiin
mitata pieniäkin kulmia.

Muista merellä käytetyistä purjehduskoneista olivat tuntilasi,
minuttilasi, aurinkokello ja logi huomattavimmat. Logi oli
kolmikulmainen laudankappale, jonka alasyrjään oli kiinnitetty paino,
niin että se kellui vedessä poikkipäin, kärki ylöspäin. Se oli siis
vastahakoinen kulkemaan eteenpäin ja lappoi sitä myöten laivasta
solmunuoraa, kuin laiva kulki eteenpäin. Solmut oli sidottu määrättyjen
välimatkain päähän toisistaan, ja siitä kuinka monta solmua määrätyssä
ajassa lappoi mereen, saattoi laivan ohjaaja nähdä, kuinka kovaa laiva
kulki. Ei ole varmaa, milloin logi tuli käytäntöön, kuka sen keksi,
mutta kun se jo Uuden ajan alussa oli yleinen purjehdus-apuneuvo, niin
arvatenkin keksintö oli vanhempi.

Karttoja ei merenkulkijoilla sitä vastoin Keskiajan alkupuolella ollut
ensinkään. Mutta ne vähitellen kehittyivät käytännöllisen purjehduksen
kautta, ja olivat Välimeri ja Länsi-Europan rannat Keskiajan lopulla
huomattavan tarkkaan kartatut. Näihin karttoihin, »portolaneihin»,
vielä palaamme.



Eräs 12:nnen vuosisadan juutalainen matkustaja.


Kahdennentoista vuosisadan merkillisin matkustaja oli eräs juutalainen
rabbiini, jonka matkakertomus on tärkeä lähde Israelin kansan historian
tuntemiselle Keskiajalla.



Tudelan Benjamin.


Rabbiini Benjamin oli kotoisin Tudela nimisestä pienestä kaupungista
Espanjan Navarrasta. Hän teki laajat matkansa kahdennentoista
vuosisadan keskivaiheilla (1159—1173); niiden tarkotus oli löytää
ja laskea maailman eri osiin hajaantuneet mooseksen uskolaiset.
Samalla hän toimi juutalaisten rahamiesten salaisena valtiollisena
asiamiehenä, paremman yhteistunnon aikaan saamiseksi juutalaisten
seurakuntain välillä. Keskiajan alussa oli mooseksen usko levinnyt
varsin laajalle vieraittenkin kansain keskuuteen. Osa Arabialaisia oli
siihen kääntynyt ja olivatpa alisen Volgan Khazaritkin jonkun aikaa
mooseksen uskolaisia. Juutalaisten kauppa-asema oli silloin jo hyvin
tärkeä, heitä oli kaikissa hoveissa ja tärkeimmillä kauppapaikoilla.
Tiedemiehinäkin he olivat tunnetut, varsinkin lääkäreinä.

Benjamin matkusti Espanjasta Italian rantakaupunkien ja Rooman kautta
Kreikkaan, jossa siihen aikaan oli paljon juutalaisia, vanhassa
Thebassa muun muassa 2,000 juutalaista käsityöläistä, joitten
ammattitaitavuutta matkustaja kiittää — he valmistivat varsinkin
silkkiä ja purppuraa. Erinomaisen kuvauksen hän antaa silloisesta
Konstantinopolista ja sen rikkaudesta, mutta valittaa huonoa kohtelua,
joka siellä tuli juutalaisten osaksi. Arkipelagin saariston kautta
matka sitten piti Kyproon ja Pyhälle maalle, jossa Benjamin kävi
pyhissä paikoissa, nähden muun muassa suolapatsaan, joksi Lotin vaimo
oli muuttunut, ja ihastui varsinkin Damaskoon niinkuin kaikkikin
matkustajat. Tämän jälkeen hän matkusti Mesopotamiaan ja saapui
Bagdadiin, jossa juutalais-ystävällinen kalifi otti hänet mitä
ystävällisimmin vastaan. Käytyään Babylonin raunioilla hän matkusti
edelleen Persiaan, käyden sielläkin tärkeimmissä paikoissa. Sieltä
piti matka meritse Etu-Intiaan Malabar-rannikolle ja Ceyloniin. Matkan
vaarat estivät häntä Kiinaan saakka lähtemästä. Hän kertoo vain,
miten haaksirikkoutuneita oli tapa pelastaa. Matkustaja kääriytyi
häränvuotaan, joita sitä varten aina oli laivassa mukana, ja vuota
huolellisesti neulottiin kiinni, niin ettei vesi voinut tunkeutua
sisään. Sitten saattoi kääritty huoletta hypätä mereen, pian saapui
aarnikotka, joita niillä seuduin oli paljon, iski vuotaan kyntensä
ja kantoi käärön pesäänsä, jossa matkustaja veitsellään pisti kotkan
kuoliaaksi. Sillä tavalla oli jo moni pelastunut, mainitsee Benjamin,
joka luultavasti uskoi tätä itämaalaista merimiesjuttua; mutta itse hän
kuitenkin piti pelastuskeinoa siksi vaarallisena, että luopui Kiinan
matkasta. Muita paikkoja, joissa Benjamin kävi, mainittakoon Aden,
Abessinia, Assuan sekä Kairo ja Aleksandria. Paluumatkalla hän vielä
kävi Siinain luostareissa ja saapui tämän jälkeen takaisin Europpaan.



MONGOLIT.


Keskiajan maantuntemuksen huomattavin laajennus tapahtui itään päin.
Pitkin Mustan meren ja Keski-Aasian aroja kuljettivat Keskiajan
suurimmat matkustajat maantiedon rajapaaluja kauemmaksi itään, kuin
Vanhan ajan tieto laajimmallaankaan ollessaan ulottui. Tämä tiedon
eteneminen tapahtui olojen pakosta.

Jo vanhastaan oli näitä aroja pitkin saapunut paimentolaiskansoja,
jotka vuoron jälkeen olivat vallanneet aavikot niin pitkältä, kuin
niitä Europan puolelle ulottui, ja perustaneet niille enimmäkseen
lyhytikäisiä valtakuntia, jotka sotaisuutensa ja asevoimansa kautta
olivat läheisille sivistysmaille ainaisena vaarana.

Nykyisin asuu näillä laajoilla aroilla yksinomaan kansoja,
jotka kuuluvat suureen mongolilaiseen rotuun, enimmäkseen sen
turkkilais-tataarilaiseen haaraan. Mutta ne eivät ole olleet arojen
ainaiset, eivätkä ehkä alkuperäisetkään asukkaat. Samain arojen
luullaan olleen koko sen laajan indo-europpalaisenkin eli aarialaisen
kansaryhmän alkuperäinen koti, joka nykyisin asuu Europassa ja on
täällä kehittynyt edistyksen tienraivaajaksi. Vielä historiallisellakin
ajalla eli aroilla näitä aarialaisia kansoja, mutta siirtyen yhä
tasaisesti länteen päin, ehkä mongolilaisten paimentolaiskansojen
pakotuksesta. Ne Skyytit, joihin Herodotos tutustui Mustan meren
aroilla, olivat indo-europpalaista kansaa, vaikkei niitten
kansallisuutta olekaan voitu tarkemmin määritellä. Monet vanhat
germanilaiset heimot olivat paimentolaisia, jotka samoilla laidunmailla
perustivat valtakuntia. Kaspian meren aroilta luultavasti saivat Iraan
ja Intiakin aarialaiset asukkaansa esihistoriallisella ajalla. Sakit,
Sarmatit, Massagetit ja Skolotit todennäköisesti olivat aarialaisia
juurta. Aarialaisia kansoja ehkä levisi kauas pohjoiseenkin, sekaantuen
siellä turkkilaisiin ja suomensukuisiin kansoihin, ja siten ehkä
muodostuivat ne vaaleaveriset paimentolaiskansat, joita siellä vielä
tänä päivänä tavataan. Niiden jäännöksiä ehkä ovat Sahalinin ja Japanin
Ainut. Näiltä aarialaisilta paimentolaisilta arvellaan mongolien
oppineen karjanhoidon, jota kansatiede pitää maanviljelystä nuorempana
elinkeinona, koska muka ensimäisten kotieläinten kesytyksen on täytynyt
tapahtua maanviljelyksen turvissa.

Esihistoriallisella ajalla tapahtui varmaan Keski-Aasian mongolilaisten
kansain keskellä paljon kansansekotuksia, ja siten syntyivät ne
kansat, jotka ovat tulleet historiassa tunnetuiksi. Ensimäiset
arojen mongolilaisista paimentolaisista, jotka muodostivat
valtakuntia ja esiintyivät historian näyttämöllä, olivat Hunnit,
Kiinalaisten Hiung-nut. [Ei kuitenkaan ole varmaa, olivatko kaikki
ne paimentolaiset vallottajat, jotka eri aikoina Hunnien nimellä
esiintyivät, samaa kansaa. Epäiltävää on sekin, olivatko ne kaikki
mongoleja. On luultavaa, että Madjaarit ja Attilan Hunnit olivat
läheisiä sukulaisia, ja sen mukaan olisivat varsinaiset Hunnit olleet
suomalais-ugrilaista juurta, vaikka heihin varmaan oli sekaantunut
paljon turkkilais-tataarilaisia aineksia. Todistamaton on sekin oletus,
että Hiungnut ja Hunnit olivat samaa kansaa; oletus perustuu etupäässä
nimien yhtäläisyyteen.] Hunnien valtakunta syntyi varsinaisessa
Mongoliassa, Baikal järven eteläpuolella, noin v. 1200 e.Kr.
kiinalaisista aikakirjoista saadun tiedon mukaan. Ehkä valtakunnan
muodostuminen tapahtui kiinalaisten pakolaisten vaikutuksesta.
Hunnit hävittelivät moneen erään vuosisatojen kuluessa Kiinaa,
kunnes Taivaan valtakunta kokoontui ja voimistui ja saattoi itseään
menestyksellä suojella, muun muassa valtavan »Kiinan muurin» kautta.
Ensimäisinä vuosisatoina ennen ajanlaskumme alkua Hunnit Tarimin
keidasalueen kautta kulkivat länteen ja ilmestyivät niille aroille,
jotka ovat Kaspian meren ja Aral-järven itäpuolella. Iraanilaisten
paimentolaisten, jotka ennen olivat näitä aroja hallinneet, täytyi
heidän edestään väistyä. Hunnien eteneminen luultavasti antoi sysäyksen
niihin hyökkäyksiin, joita indo-europpalaiset paimentolaiskansat
Vanhalla ajalla tekivät Etelä-Europpaan ja Vähään-Aasiaan. Hunnit
vähitellen tulivat perässä ja viidennellä vuosisadalla olivat he
jo tunkeutuneet Ranskaan saakka lännessä, kunnes verinen päivä
Katalaunisilla kentillä teki lopun Attilan voittoretkestä. Kuudennella
vuosisadalla j.Kr. Hunnien valtakunta hajaantui useampaan pienempään ja
vähitellen tämä mahti sitten menetti pelätyksensä.

Hunnien jälkeen saapui Keski-Aasian aroseuduilta etenkin turkkilaisia
vallottaja-kansoja. Ne olivat osaksi paimentolaisia, osaksi myös
viljelivät maata ja harjottivat teollisuutta. Altai-vuoriston
Uigurit louhivat malmeja ja harjottivat metalliteollisuutta, vieläpä
he olivat vanhasta Syyrian kirjotuksesta kehittäneet itsenäisen
kirjotuksenkin — saman, jonka tunnemme Orkhon joelta kootuista,
hiljakkoin selitetyistä kivikirjotuksista. Uigurilaista juuria olivat
varsinaiset turkkilaiset kansat, Seldshukit, Osmanit y.m. Niillä oli
siis muuttaessaan turkmenilaisille aroille Kreikkalaisten Sogdianaan
jo jonkin verran kultuurin alkeita. Hindukushin pohjoispuolella
olevia keitaita halliten he samalla hallitsivat Tarimin laakson
kautta kulkevaa karavanitietä, niinkuin jo olemme Zemarkhos nimisen
byzantilaisen lähettilään matkan yhteydessä kertoneet. Khatsarit,
jotka seitsemännellä vuosisadalla perustivat verraten pitkäikäisen
valtakunnan Etelä-Venäjälle, luultavasti olivat turkkilaista kansaa.
Turkkilaisia olivat niinikään Petshenegit ja Kumanit, jotka jo
aikaisemmin olivat valtakuntia perustaneet samoilla seuduilla, ja
toiset lukevat turkkilaisiin Volgan Bulgaritkin, toiset taas pitävät
heitä suomensukuisena kansana. Turkkilaisten itäinen haara, johon
Seldshukit kuuluivat, sai valtaansa Bagdadin kalifikunnan ja perusti
useita valtakuntia Etu-Aasiaan. Turkkilaiset vallottajat eivät tosin
saapuneet semmoisena kaikkea hävittävänä tulvana kuin varsinaiset
mongolit, mutta paljon pysyvämmin ovat he siitä huolimatta vaikuttaneet
Europan ja Etu-Aasian kohtaloihin. Heidän jälkeen tulivat varsinaiset
Mongolit, joita Keskiajan historiassa myös sanotaan Tataareiksi,
vaikkeivät he kuuluneetkaan turkkilais-tataarilaiseen, vaan
mongolilais-mandshulaiseen rotuhaaraan.



Suur-Tataria.


Ne mongolilaiset kansat, jotka toisen vuosituhannen ensimäisinä
vuosisatoina kulovalkean nopeudella etenivät pitkin rannattomia aroja
länttä kohti ja lannistivat tai hävittivät kaikki tiellään olevat
kansat, lienevät alkuaan asuneet Baikal järven eteläpuolella, samoilla
seuduilla, joilta ennen niitä Hunnit olivat lähteneet. Siellä alkoi
kahdennentoista vuosisadan viimeisellä neljänneksellä nuori, vasta
kahdentoista vuotias Temudjin eli Djingis kaan koota ympärilleen
valtakuntaa, voittaen sodissa heimon toisensa jälkeen. Hän perusti sen
valtakunnan, jonka oloihin seuraavissa matkakertomuksissa tutustumme.

Pian oli Djingis kaan vahvistanut valtaansa siihen määrään, että
hän saattoi vallottaa Pohjois-Kiinankin ja siten saada arvokkaan
apumaan vastaisten tuumainsa toteuttamiseksi. Tataarit muunmuassa
oppivat siellä linnojen piiritystä ja tykkien käyttöä, joka oli
Kiinassa edistynyt jotenkin pitkälle. Sitten käännyttiin länttä kohti
ja vallattiin koko turkmenilainen aro, lannistettiin sikäläiset
turkkilaiset kansat, samottiin Persiaan, vallotettiin tämä maa
ja retkeiltiin ryöstäen aina Luoteis-Intiaan saakka. Ainoastaan
eräs ennusmerkki ja ehkä sotajoukon väsymyskin sai Djingis kaanin
luopumaan sotaretken jatkamisesta ja palaamaan Baikalin eteläpuolelle
pääkaupunkiinsa Karakorumiin, jossa hän kuoli v. 1227, ennenkuin
vielä koko Kiinaa oli ehditty vallottaa. Djingis kaan oli julma ja
väkivaltainen hirmuhallitsija. Hänen luonteessaan oli kuitenkin
parempiakin puolia. Vaikka hän sotaretkillään jätti jälkeensä
suitsuavat rauniot ja sukupuuttoon surmatut väestöt, niin käsitti
hän kuitenkin kultuurin edut. Hän kutsui hoviinsa erään Ilitshutsai
nimisen tungusin, joka oli perehtynyt Kiinan oloihin, ja tämä järjesti
suunnattoman mongolilaisvaltakunnan sisällisen hallinnon kiinalaisen
mallin mukaan. Siinä hän onnistui niin hyvin, että sai tärkeätä
virkaansa hoitaa sekä Djingis kaanin että vielä hänen seuraajainsakin
aikana kuolemaansa saakka. Tämä tungusi, vaikka oikeastaan kuului
viholliskansaan, osasi kokonaan voittaa hirmuhallitsijan luottamuksen.
Hän se oli Djingis kaanin hovissa korkeimman sivistyksen lämmin
puolustaja, joka rohkeasti uskalsi vastustaa itsevaltijaankin julmia
päätöksiä, ottaa vainottuja suojaansa ja suojella taiteellisia
rakennuksia hävitykseltä niissä vanhoissa maissa, joita Tataarit
vallottivat. Hän käytti näihin harrastuksiin koko omaisuutensa, kooten
muun muassa asiakirjoja ja muistokirjotuksia.

Mongolilaisen valtakunnan laajuutta Djingis kaanin kuollessa ei ole
helppo tarkalleen määrätä. Varsinaisen Mongolian ja Lounais-Siperian
arot olivat sen kantamaat. Lisäksi siihen kuului toisia maita,
kuten Uigurien maa, joitten kotimaiset ruhtinaat olivat suurkaanin
ehdottomassa vallanalaisuudessa. Turkestan lienee kokonaan vallotettu,
mutta Persiassa Mongolien valta vielä oli heikoilla jaloilla ja
Luoteis-Intia oli paremmin hävitetty kuin alamaisuuteen saatettu.
Kiinasta oli pohjoinen osa vallattu, mutta suurin osa Kiinaa vielä piti
puoliaan. Tarimin keidasvaltiot luultavasti olivat vapaaehtoisesti
alistuneet, Tibetiin ei ollut tiettävästi vielä tehty sotaretkeä.

Djingis kaanin kuoltua hänen poikansa Ogdai valittiin suurkaaniksi.
Hänen aikanaan Ilitshutsai sai vielä vapaammin hoitaa laajan
valtakunnan sisällisiä oloja. Hän järjesti veronkannon, laati
asevelvollisuusluettelot, saattoi koko hallinnon terveelle pohjalle.
Sen kautta mongolilaiset hallitsijat kykenivät hyödykseen verottamaan
vallottamiaan kultuurimaita, niitä kokonaan hävittämättä. Ilitshutsain
ansio oli etupäässä valtakunnan suurenmoinen sisällinen järjestys, jota
myöhemmin Marco Polo ihaili.

Ogdain aikana vallotuksia jatkettiin väellä ja voimalla. Persia
uudelleen vallattiin. Kiinassa jatkettiin sotaa Ogdain ja hänen
nuoremman veljensä Tulin johdolla. Kaifengu nimistä pääkaupunkia
Kiinalaiset tosin menestyksellä puolustivat ampuma-aseilla, mutta
Etelä-Kiinan valtakunnan avulla Mongolit saivat senkin haltuunsa ja
vallitsivat sen jälkeen Kiinaa aina Hoanghon toiselle puolelle.

Tämän jälkeen voitiin kääntää kaikki voimat länteen päin. V. 1235
alkoivat Tataarien lukemattomat ratsumieslaumat tulvia arojen poikki
Europpaa kohti Batu nimisen ruhtinaan johdolla. V. 1237 vallattiin
Rjäsan, seuraavana vuonna Vladimir, v. 1240 hävitettiin Kiev. Puola
ryöstettiin ja hävitettiin, Silesiassa voitettiin suuri kristitty
armeija Liegnitzin luona, mutta sitä edemmä eivät Tataarit kuitenkaan
yrittäneet, koska huomasivat arojen sille suunnalle loppuvan. He
kääntyivät sen sijaan Unkariin, johon Batu itse oli hyökännyt toiselta
taholta. Madjaarit saivat nyt kokea saman hirmukohtalon, jonka
alaiseksi he aikanaan olivat saattaneet saman maan. Tataarien aikomus
näyttää olleen kokonaan vallata Unkarin hyvät laidunmaat ja surmata
kansa sukupuuttoon, mutta sanoman saatuaan Ogdain kuolemasta he
luopuivat yrityksestä ja palasivat Venäjälle.

Sillä aikaa kun Europpa kauhistuneena näki hävityksen vyöryvän
ylitseen, suuntautui toinen hirmuaalto Vähää Aasiaa kohti. Tataarit
vallottivat Armenian ja ahdistivat sieltä käsin Bagdadia. Samalla alkoi
äärimäisessä idässä sota Etelä-Kiinan valtakuntaa vastaan, joka omaksi
turmiokseen oli ollut apuna Pohjois-Kiinan lannistamisessa. Mutta
silläkin taholla sota Ogdain kuoleman johdosta toistaiseksi keskeytyi.

Perintöriitain vuoksi oli Mongolien vallotustoimi sitten jonkun aikaa
lamassa. Kujuk suurkaaniksi valittuna ryhtyi sitä jatkamaan ja vallotti
Korean. Hän kuitenkin kuoli jo v. 1248, jonka jälkeen Djingis kaanin
pojanpoika Mangu valittiin suurkaaniksi. Valtakunnan suunnattoman
laajuuden vuoksi hän asetti veljensä Kublain Kiinaa hallitsemaan.
Tibet valtavista vuoristoistaan huolimatta vallotettiin ja hävitettiin
perinpohjin. Hulagu lähetettiin anastamaan Kaksoisvirtain maata ja
Syyriaa. Islamin uskonnollinen pääkaupunki Bagdad vallattiin heikon
puolustuksen jälkeen ja kamalassa verilöylyssä sen asukkaat surmattiin
melkein sukupuuttoon, sillä mongoliruhtinaat olivat siihen aikaan vielä
paljon vihamielisemmät rnuhamedilaisuutta kuin kristinuskoa vastaan.
Kun suuri osa Syyriaa ja Vähää Aasiaa oli hävitetty, niin käännettiin
aseet uudelleen Etelä-Kiinaa vastaan, joka Kublain johdolla suurimmaksi
osaksi vallotettiin. Mongolien armeijat samoilivat aina Tonkiniin ja
Kotshin-Kiinaan saakka, Etelä-Kiina kokonaan piiritettiin ja jonkun
aikaa kestäneen seisauksen jälkeen vallotettiin.

Tähän voimme päättää katsauksemme suuren mongolilaisvaltakunnan
vaiheisiin. Olemme saaneet pohjaa niitten matkojen käsittämiseen,
joita tapahtui Djingis kaanin jälkiaikoina Länsimailta Karakorumiin ja
Kiinaan saakka. Historiasta tiedämme, ettei valtakunta kauaa pysynyt
koossa niin laajana, vaan hankalain yhteyksiensä vuoksi hajaantui
moneksi itsenäiseksi valtakunnaksi sen mukaan kuin maantieteelliset
olot edellyttivät.



Kristikunnan lähetystöt suurkaanien hoviin.


Tataarit olivat niihin aikoihin, kun he laajan valtakuntansa
perustivat, vielä pakanoita; heidän uskonsa oli yksinkertaista
noituutta ja taikauskoa. Samalla he kuitenkin olivat uskon asioissa
verraten suvaitsevaisia, eivätkä varsinkaan sitten, kun olivat
vallotuksensa vakauttaneet, puuttuneet alamaistensa uskontoon. Mutta
tullessaan yhteyteen kehittyneempien kansojen kanssa he alkoivat
huomata, että jonkun korkeamman uskonnon omaksuminen heille itselleen
oli suotavaa; lopullinen valinta riippui tarjona olevien uskontojen
eduista ja soveliaisuudesta heidän oloihinsa.

Alkuaikoina Tataarit pikemmin olivat vihamielisempiä muhamedilaisuutta
kuin kristinuskoa kohtaan. Tästä oli Länsimaihin levinnyt tieto
ja huhuja siitäkin, että jotkut tataariruhtinaat muka jo olivat
kääntyneet kristinuskoon nestoriolaisten lähetyssaarnaajain
vaikutuksesta. Kun siis Länsimailla mongolilaisvaara oli suurimmillaan
ja toiselta puolen muhamedilaiset vallottivat takaisin Pyhää maata,
joka niin suurilla ponnistuksilla oli heiltä riistetty, niin heräsi
kristikunnassa se ajatus, että Mongolit, joita ei voitu asevoimalla
kukistaa, ehkä voitaisiin kesyttää kristinuskolla ja samalla saada
heistä tervetulleita liittolaisia taistelussa yhteisiä vihollisia
muhamedilaisia vastaan.

Jos Tatarian oloja ja sen ruhtinaitten käsityskantaa olisi paremmin
tunnettu, niin nämä yritykset ehkä olisivat jääneet sikseen. Mutta
esitetty ajatus lankesi hyvään maahan ja herätti suuria toiveita.
Parikin lähetystöä lähetettiin kauas Mongolian aroille, Karakorumiin
saakka, asiata esittämään. Nämä kirkonmiesten suorittamat rohkeat
matkat antoivat Länsimaille ensimäisen luotettavan käsityksen
Keski-Aasian aroalueista, niitten sijotuksesta muihin maihin verraten,
niitten kansoista ja oloista.



Johannes de Piano Carpini.


Liegnitzin onneton tappelu oli säikähyttänyt koko kristikuntaa, niin
että hohenstaufilainen keisari Fredrik II ehdotti yhteistä ristiretkeä
Tataareja vastaan. Mutta näinäkin vaaran aikoina oli länsimaisten
mahtien keskinäinen riita siksi suuri, että tämä ehdotus raukesi
tyhjiin, koska se sai vain laimeata kannatusta osakseen paavilta,
Innocentius IV:ltä, joka oli Saksan keisarin katkera vihollinen.
Paavi sitä vastoin päätti koettaa toista keinoa, hengen aseita.
Lyonin kirkolliskokouksessa v. 1245 päätettiin lähettää kahta eri
tietä lähetystöjä Mongolien suurkaanin luo. Toisen lähetystön piti
matkustaa Puolan ja Venäjän kautta, toisen Vähän Aasian ja Armenian
teitä. Edellisen lähetystön johto uskottiin Johannes Carpini nimiselle
franciskanimunkille. Jo keväällä v. 1245 Carpini lähti matkaan, vei
paavin kirjeet Kujukille Karakorumiin ja palasi syksyllä v. 1247
takaisin Lyoniin, tuoden paaville Kujakin vastauksen. Matkastaan
ja varsinkin sen kuluessa tekemistään huomioista Carpini kirjotti
erittäin arvokkaan matkakertomuksen, joka oli ensimäinen luotettava
lähde Keski-Aasian aroseutujen tuntemiseen. Pääosa hänen teoksestaan
on yleisesitys retkellä tehdyistä huomioista, ainoastaan loppuosa
on omistettu varsinaiselle matkakertomukselle. Carpinin tarkotus
oli nimittäin ensi sijassa antaa kristikunnalle selvä käsitys siitä
kamalasta vaarasta, joka sitä uhkasi.



Tataarit ja heidän maansa.


Tataarien maan, Mongolian suppeammassa merkityksessä, sanoi Carpini
olevan siinä osassa maailmaa, missä itä ikäänkuin yhtyy pohjoiseen.
Sen itäpuolella oli Kitaia eli Cathaia, Mandshuria ja Korea ynnä Amur
virran kansat. Eteläpuolella oli Sarasenien maa ja lounaassa Uigurien
maa, lännessä Naimanit ja pohjoisessa koko maata kiertävä valtameri.
Tataarien maa oli toisin paikoin hiekkaista savitasankoa, toisin
paikoin korkeita vuoristoja. Siellä täällä oli metsämaita, mutta paljon
enemmän oli laajoja aukeita aloja, joilla ei nähnyt ainoatakaan puuta.
Ei sadas osakaan ollut todella hedelmällistä. Keitaita oli asuttu
siten, että jokien vettä käytettiin niitten kastelemiseksi, mutta
jokivettä riitti siihen tarkotukseen verraten niukalta. Kaupungeitakaan
ei sen vuoksi ollut juuri ensinkään. Karakorumia tosin sanottiin
laajaksi, mutta sitä Carpini ei nähnyt, koska Kujukin leiri oli siitä
puolen päivämatkan päässä. Tataria ei kaiken kaikkiaan ollut soveliasta
muuta kuin laidunmaaksi.

Ilmanalan tällä alueella hän oli huomannut epävakaiseksi. Lumimyrskyjä,
raemyrskyjä, ukkosmyrskyjä sattui tiheään ja tuulet olivat kamalan
kovat, ajaen edellään suunnattomat määrät pölyä, joka sokaisi silmät.
Kesä oli sadeaika, mutta sade oli niin niukkaa, että se tuskin jaksoi
ruohoa virkistää. Lämmön vaihtelut olivat tavattoman äkilliset ja
rasittavat. Kun ilmanala oli semmoista, niin ei ollut kumma, että
Tataria oli köyhempi ja kurjempi, kuin oli mahdollista sanoin kuvata.

Ulkomuodoltaan Tataarit olivat toisenlaisia kuin kaikki muut
ihmiset, kasvoi leveät, poskipäät ulkonevat, nenä latuska ja pieni,
silmät pikkuiset, kulmakarvat korkealla. Melkein kaikki olivat
hinterävartaloisia, enimmäkseen lyhytläntiä, jalat pienet. Parrankasvu
oli hatara, päälaki paljaaksi ajettu. Mutta niskan puolella tukka sai
kasvaa pitkäksi kuin naisilla.

Vaimoja he pitivät niin monta kuin kutakin halutti ja avioliitto oli
luvallinen kaikkien paitsi lähimpien sukulaisten välillä. Kummallakin
sukupuolella oli samanlaiset puvut, puuvillakankaasta, silkistä taikka
sametista valmistettu viitta, joka oli edestä auki leikattu, mutta
käärittiin rinnan päällitse kaksinkerroin.

Asumukset olivat pyöreitä, saloille pingotettuja telttoja, joitten
katossa olevasta reiästä valo pääsi sisään ja savu ulos. Majan keskellä
paloi ainainen tuli, jonka koko vaihteli omistajan arvon mukaan. Näitä
majoja voitiin mukavasti muuttaa paikasta toiseen — sodassakin. —
toisinaan purkaa kappaleiksi ja kääriä kokoon, toisinaan kuljettaa
sinään härkävaunuilla, mutta niitä ei koskaan jätetty jäljelle.
Tataarien suurin varallisuus olivat karjat — kamelit, nautakarja,
lampaat, vuohet ja hevoset, ja varsinkin viimeksi mainittuja heillä
oli paljon, Carpinin mielestä enemmän kuin kaikilla muilla kansoilla
yhteensä. He uskoivat yhteen Jumalaan, mutta heillä ei ollut
minkäänlaisia uskonnollisia menoja. Huovasta ja silkistä valmistettuja
epäjumalankuvia pidettiin karjan vartijoina. Taivaan eteläkulmaa
palveltiin jalompana kuin muita ilmansuuntia.

Muukalaiset, jotka tulivat Tataarien luo, puhdistettiin kahden tulen
välillä, olivatpa he vaikka miten ylhäisiä. Tulien vieressä oli kaksi
keihästä ja näitten välillä köysi, jonka alatse puhdistettava kulki,
naisten pirskottaessa vettä ja lukiessa loitsuja. Kun joku tataari
oli saanut surmansa salamasta, niin tuli jokaisen käydä samanlaisen
tulipuhdistuksen kautta.

Tataarit niinikään palvelivat suuria luonnonvoimia, aurinkoa,
kuuta, vettä, maata ja tulta. Mutta Carpinista näytti, että heidän
aikomuksensa oli pian muuttaa uskoa.

Mongolit olivat kovin kateellisia hevostensa puolesta, ne kun olivat
heidän sotaisen mahtinsa varsinainen pohja ja perustus. Tshernigowin
ruhtinasta Andreasta, Carpinin siinä maassa ollessa, syytettiin siitä,
että hän muka oli maasta vienyt ja myynyt tataarilaisia hevosia, ja
hänet mestattiin, vaikk'ei syytöstä voitukaan toteen näyttää. Hänen
nuorempi veljensä tuli murhatun lesken keralla Batun leiriin anomaan,
että hän saisi vainajan hallitseman maan. Batu suostuikin, mutta
pakotti hänet menemään vasten tahtoaan lesken kanssa avioliittoon, jota
Carpini hyvänä katolilaisena piti liian läheisen sukulaisuuden vuoksi
kovin törkeänä.

Vaikk’ei Tataareilla ollutkaan varsinaisia lakeja, niin oli heillä
kuitenkin ennakkoluuloja, jotka kävivät laista. Tulta ei saanut
veitsellä koskea, eikä veitsen kera edes lähestyä. Luuta ei saanut
toisella luulla murtaa, ei hevosta suitsilla lyödä, eikä linnunpoikasia
tappaa. Mutta ei mikään ennakkoluulo kieltänyt rosvoamasta,
kiduttamasta, armotta surmaamasta heidän kynsiinsä joutuneita
onnettomia, eikä haureudestakaan. Heillä ei ollut minkäänlaisia
käsityksiä palkasta ja rangaistuksesta tulevassa elämässä, vaan he
luulivat elämän kuoleman jälkeen jatkuvan aivan samalla tavalla kuin
täällä maankin päällä. Ennustusta ja loitsua suuresti suosittiin,
kaikki uudet yritykset aljettiin joko uudenkuun tai täysikuun aikana.
Tulen luultiin puhdistavan kaikki esineet, ja sen vuoksi sitä
varsinkin kunnioitettiin. Carpini sitten laajemmalta kuvaa Tataarien
hautaustapoja, jotka olivat jotenkin samanlaisia kuin Herodotoksen
kuvaamien Skyyttien. Tataareilla oli kuitenkin Carpinin mielestä
raakuutensa, julmuutensa, ylpeytensä, ahneutensa ja likaisuutensa
ohella hyviäkin ominaisuuksia. He olivat ihmeen kuuliaisia esimiehiänsä
kohtaan. Ja vaikka he olivat koko maailman rosvoja, niin olivat he
kuitenkin keskenään tunnollisen rehellisiä. Muukalaisia kohtaan he
käyttäytyivät kopeasti ja röyhkeästi, mutta olivat sitä vastoin
toisiaan kohtaan tuttavallisia, ystävällisiä ja huomaavaisia. Heidän
kärsivällisyytensä, kestävyytensä ja iloisuutensa oli kaikissa
yrityksissä kerrassaan ihmeteltävä. Tataarien vaimot olivat siveät,
vaikka puhuivatkin tavattoman törkeästi.

Mutta Tataarien kopeus oli aivan sietämätön. Carpini itse sai sitä
kokea ja monessa tilaisuudessa nähdä, kuinka loukkaavasti he kohtelivat
Vladimirin ruhtinasta Jaroslavia, Georgian kuningasta ja kuningatarta,
Korean ja Mandshurian ruhtinaita ja useaa islamin sulttaania.
Kerrassaan sanoin kuvaamaton oli heidän kavaluutensa muita kansoja
kohtaan. Alussa he olivat liehakoita, koettivat sitten viekkaudella
uhrinsa voittaa, ja ellei se onnistunut, purivat kuin skorppionit.
Tavoissaan he olivat merkillisen likaisia ja törkeitä, ahneita ja
kerjäsivät häpeämättä, väsymättä, kun olivat joukkoonsa saaneet
rikkaan muukalaisen. Samalla he olivat kesti-isäntinä halpamaisia ja
saitoja. Toisinaan nälän ahdistaessa syötiin vaikka ihmisen lihaa,
mutta tavallisesti he tulivat toimeen uskomattoman vähällä, eikä ollut
mitään niin saastaista, ettei se olisi kelvannut heille ravinnoksi.
Niin ahnaita he olivat, etteivät raahtineet heittää koiralleen
luupalastakaan, elleivät sitä ensinnä murtaneet ja itse imeneet ydintä.
Lempijuoma oli tamman maito, kumissi, ja kototekoinen olut. Vedestä ja
jauhosta valmistettiin velliä, ja nautittuaan sitä kupin taikka kaksi
he tulivat sillä toimeen loput päivästä.

Aviorikoksesta, varkaudesta ja murhasta oli Tataarien itsensä kesken
kuolemanrangaistus. Pettureita ruoskittiin, vaikkapa olisivat olleet
kuinkakin ylhäisiä ja petetty kuinka alhainen, sillä Tataarien kesken
ei ollut suurta arvon erotusta. He todella elivät mitä täydellisimmän
kansanvaltaisuuden pohjalla, vaikka järjestys olikin sotilaallinen.
Joka mies oli oivallinen jousella ampumaan ja ratsastamaan, johon he
jo pienestä oppivat. Naisetkin osasivat sekä ampua että ratsastaa,
käyttäen lyhyitä jalustimia, samoin kuin miehetkin. Mutta naisten
aika enimmäkseen kului kankaitten kutomiseen, huonekalujen ja miesten
nahkaesineitten valmistamiseen. Miehet rauhan aikana eivät muuta
tehneet kuin hoitivat karjoja. He kasvattivat muun muassa kameleja,
joitten nopeus oli niin suuri, että se munkkia hämmästytti.

Niitä tataareja, jotka taistelusta pakenivat, taikka kieltäytyivät
johtajiaan seuraamasta, rangaistiin kuolemalla, paitsi jos koko
joukko pakeni. Jokaisessa kymmenmiehisessä joukkokunnassa oli kukin
velvollinen pitämään huolta toverin pelastamisesta, jos joku vangiksi
joutui. Aseina käytettiin jousta ja nuolia, keihästä, tapparaa,
suojana nahkaista ja rautaista kilpeä, rintapanssaria ja säärystimiä.
Hevostenkin ruumista suojeltiin kilvillä. Sodassa käytettiin
lukemattomia kepposia. Tiedustelu oli erinomaisen tehokas. Jokien
ylitse kuljettiin äkkipikaa kyhätyillä lautoilla, jotka olivat niin
taidokkaasti kootut, ettei sitä olisi odottanut niin raakamaiselta
kansalta. Milloin he olivat peräytyvinään, vaikkeivät peräytyneetkään,
milloin asettivat hevosen ja miehen kuvia vihollista pettämään, milloin
paetessaan ampuivat nuoleillaan taapäin; vihollisen lähestyminen,
väjytykseen vietteleminen, piirittäminen ja takaa-ajo, kaikki oli
ihmeteltävän taidokkaasti kehitetty. Yhtä huomattava oli heidän
piiritystaitonsa, kuten kaivantojen kaivaminen, jokien patoaminen,
muurinmurtajain käyttäminen, kreikkalainen tuli ja muut semmoiset
keinot. Niitten pettäessä he saartivat kaupungin joka puolelta ja
näännyttävät sen nälällä. Ei missään heidän petollisuutensa niin
ilmennyt, kuin jonkun kaupungin ehdoilla antautuessa, sillä he eivät
mitään ehtoja pitäneet. Lannistetut kansat pakotettiin armotta
maksamaan veroa ja taistelemaan heidän puolellaan.

Eivätkä Tataarien vasalliruhtinaatkaan, joitten täytyi lähteä tuolle
kamalan pitkälle matkalle suurkaanin hoviin, olleet häväistykseltä
turvassa. Toisinaan heitä myrkytettiin, toisinaan telotettiin väärien
syytöksien perustuksella, heidän poikiaan ja tyttäriään pidettiin
panttivankina. Mongolilaiset maaherrat armotta nylkivät niitä
maita, joita oli heidän haltuunsa uskottu. Eräs kaupunki Venäjällä
oli vähäistä ennen Carpinin matkaa kokonaan hävitetty, kun se oli
kieltäytynyt mongolimaaherraansa tottelemasta. Vasalliruhtinaitten
kaikki riidat ratkaisi suurkaani itse.

Carpini luettelee neljäkymmentä kansaa, jotka olivat alistuneet
Mongolien vallan alle, ja toisia, jotka vielä silloin urheasti heitä
vastustivat. Mutta matkalla Carpinille selvisi, että tämä »taivaan
vitsaus» epäilemättä aikoi vallottaa koko maailman ja saattaa
täytäntöön kirjotuksen, joka oli Kujukin sinetissä: »Kujuk, Jumalan
voima: Jumala taivaassa, Kujuk maan päällä; kaikkien, ihmisten herran
sinetti.» Kristikunta saattoi siis olla varma siitä, että senkin
aika tulisi. Ken voisi enää epäillä, mikä olisi seuraus Tataarien
vallotuksesta: sanomaton kurjuus, nälkä, häpeä, josta nämä lähettiläät
itse, suurkaanien hovissa käydessään, saivat vähän esimakua. Carpini
näkemänsä perustuksella ennusti, että Liivinmaa ja Preussi ensinnä
saisivat kestää Tataarien hyökkäyksen, ja kehotti kaikkia kristittyjä
kansoja nousemaan yhteisesti »näitä perkeleitä» vastaan. Sitä varten
hän teki niin tarkkaan selkoa heidän sotatavoistaan.



Carpinin matka.


Lyonista Carpini ensinnä matkusti Böhmiin, jonka kuningas Venzeslaus
antoi hänelle matkalle apua. Puolan hovissa hän tapasi venäläisen
ruhtinaan, joka varotti lähettilästä odottamasta hyvää kohtelua,
sillä mongoliruhtinaat vaativat rikkaita lahjoja. Tataarien tapana
oli loppumattomalla kerjuulla ahdistaa kaikkia, jotka heidän luokseen
saapuivat. Ilman lahjoja ei heidän maassaan ollut mahdollista mitään
aikaan saada. Krakovassa lähetystö hänen kehotuksestaan osti majavan
nahkoja ja muita turkiksia, jotka matkan varressa olevissa maissa
kävivät rahasta. Erään böhmiläisen ja toisen puolalaisen munkin
seurassa matkaa sitten jatkettiin.

Kun lähetystö paljon vaivoja koettuaan saapui Dnjeprille, niin
oli siellä koko maa lopen hävitetty, asukkaat joko tapettu tai
viety Mongolien orjiksi; liettualaiset rosvot olivat ryöstäneet,
mitä Tataareilta jäi. Kiev oli kuitenkin jonkun verran toipunut
hävityksestään. Siellä eräs tataarilainen rosvopäällikkö varotti
Carpinia, että hän vain tataarilaisilla hevosilla voisi suorittaa
suunnattoman matkansa, sillä ainoastaan ne kykenivät löytämään lumen
alta ruohoa ja elämään aroilla. Alan niminen tataariruhtinas matkan
jatkuessa ensimäiseksi kiristi lähetystöltä lahjoja, mitä suinkin
irti sai, houkuteltuaan sen ensiksi piirinsä kautta kulkemaan. Samaa
kiristystä jatkoivat sitten kaikki seuraavat. Hämmästyksekseen
lähettiläät huomasivat, etteivät Tataarit rahtustakaan välittäneet
paavista eivätkä hänen suosituskirjeistään. Kurantsha niminen
tataaripäällikkö, joka oli ylipäällikkönä länsirajalla, kiristi
Carpinilta lahjoja ja pakotti hänet kolme kertaa edessään polvistumaan.
Vasta sitten hän antoi oppaita ja hevosia matkan jatkamiseksi Batun
leiriin. Asovin meren rantoja ja Donin poikki retkeiltiin edelleen
itään päin, tultiin Volgalle ja saavuttiin lukemattomien vastuksien ja
harmien jälkeen Batun hoviin, joka näyttää olleen Volgan suupuolessa.
Batu monien mutkien jälkeen otti lähetystön vastaan, mutta piti niin
huonoa huolta sen ruumiillisista tarpeista, että munkit olivat vähällä
nälkään nääntyä sillä ajalla, jonka hänen hovissaan oleskelivat.

Batu piti loistavaa hovia. Samoin kuin suurkaanilla itsellään
oli hänelläkin ympärillään lukematon palvelijakunta ja hänen
valtaistuimensa oli kaikkia muita istuimia korkeampi. Batun tavarain
joukossa lähettiläät mielihaikeakseen näkivät upeita telttoja, jotka
oli ryöstetty Unkarista, sinne tehdyllä sotaretkellä. Lähettiläät
saivat vastaanotossa sijansa Batun vasemmalla puolella, joka oli
naisten puoli ja ala-arvoisempi. Kun he palasivat suurkaanin luota,
niin he saivat istua oikealla puolella. Lähellä ovea oli pöydällä
hopea- ja kultamaljoja ja monenlaisia juomia, ja aina kun ruhtinas
kohotti maljan huulilleen, niin heläytettiin soitanto ja kajahutettiin
laulu. Kun Batu esiintyi ulkona, niin hänen päällään kannettiin
telttakattoa. Omille miehilleen Batu oli hyvä ja he tottelivat
häntä kuin jumalaansa. Mutta vihollisena hän oli mitä julmin ja
vaarallisin, sillä hän oli nerokas ja sotataitoon tottunut. Batu
lähetti latinalaisen lähetystön jatkamaan matkaa suurkaanin leiriin.
Osa lähetystön jäsenistä aikoi palata takaisin kertomaan, mitä siihen
saakka oli aikaan saatu, mutta Mausi niminen tataaripäällikkö heidät
välillä pidätti ja antoi heidän odottaa, kunnes toiset palasivat
takaisin pitkältä matkaltaan. Batun tylystä kohtelusta masentuneena ja
tataarilaisten oppaittensa hurjuutta peläten Carpini luuli lähtevänsä
viimeiselle matkalleen, kun hän 8. p. huhtik. v. 1246 lähti Saraista
matkaa jatkamaan.

»Olimme kyynelet silmissä», hän lausuu, »emmekä tienneet, pääsisimmekö
hengissä palaamaan.» He lisäksi olivat kovin väsyneet ravinnon puutteen
vuoksi, kun eivät viime aikoina olleet saaneet muuta syödäkseen kuin
hirssiä ja suolaa.

Kansoista, jotka asuivat Mustan meren ja Jäämeren välillä, Carpini
mainitsee Venäläiset, Mordvalaiset, Bulgarit ja Bashkirit. Vielä
etäämpänä pohjoisessa hän sanoo Samojedien asuvan ja heidänkin
takanaan, valtameren rannalla, semmoisia ihmisiä, joilla oli koiran
kuono.

Retkikunnan mongolilaiset oppaat jouduttivat sitä enemmän kulkua, kuta
edemmä ehdittiin. Hevosia vaihdettiin seitsemänkin kertaa päivässä.
Uralin vuoriston ja Kaspian meren välinen aro oli aivan autiona.
Mongolit olivat tappaneet ja myyneet orjiksi kaikki sikäläiset
paimentolaiset, jotka kuuluivat Kangittien heimoon. Ei missään näkynyt
ihmisiä eikä heidän asumuksiaan, mutta pääkalloja ja ihmisruumiin
osia oli maassa kaikkialla. Ainainen vedenpuute lisäsi matkustajain
kärsimyksiä. Toukokuun puolivälissä saavuttiin Aral-järvelle ja
jatkettiin matkaa pitkin Sirdarjan rantoja. Sielläkin vallitsi
ylt'yleensä sama hävityksen kauhistus. Juhannuksen aikana ainainen
lakea aro vihdoin alkoi loppua ja Tianshanin läntiset esivuoret kohota
ilmoille arosta. Kun oli kuljettu vuoriston poikki, jossa muun muassa
oli saarekkaan järven — nykyisen Ala Kulin yli mentävä, niin tultiin
Dsungariaan. Altain syrjäselänteitten poikki sitten edelleen kuljettiin
varsinaiseen Mongoliaan ja sen kautta kolmessa viikossa saavuttiin
lähelle Karakorumia, Kujuk kaanin leiriin.



Kujukin hovissa.


Pitkä odotus viivytti siellä lähetystöä. Ogdain jälkeläistä ei
nimittäin ollut vielä valittu, eikä Kujuk, vaikka saattoikin olla varma
vaalistaan, kuitenkaan suostunut munkkeja vastaan ottamaan, ennenkuin
vaali oli tapahtunut. Läheltä ja kaukaa oli saapunut tataariruhtinaita
suurkaania valitsemaan. Vaalia varten oli pystytetty laaja teltta,
joka oli puhdasta valkoista samettia; siihen mahtui enemmän kuin
kaksituhatta henkeä. Teltan ympärillä oli koristeltu puinen aitaus,
aitauksessa kaksi porttia, toinen suurkaania varten, toinen niitä
varten, joita laskettiin vaalitelttaan. Sinne tataarilaisruhtinaat
kokoontuivat. Hovin ulkopuolella he ratsastivat piiriä yli mäkien,
poikki laaksojen. Mutta neuvostoon tullessaan he jättivät hevosensa
noin kahden nuolenkantomatkan päähän teltasta, pitäen kuitenkin
aseensa. Heidän varustuksensa olivat upeat ja joka päivä esiinnyttiin
toisissa tamineissa, milloin valkoisissa, milloin punaisissa tai
sinisissä, milloin silkissä, milloin sametissa. Kun Kujuk itse kävi
teltassa, niin olivat kaikki hänen kunniakseen punaisiin puetut.
Ruhtinaitten hevoset olivat kultasuitsissa, satulat kullan kirjoissa,
aseet, kilvet, panssarit kullalla huolitellut. Jos joku alhaisemmista
heitä lähestyi tai lähestyi telttaakaan, niin vartijat paikalla
pieksivät hänet. Mutta teltassa päälliköt keskustelivat vaalista,
puoleen päivään saakka selvinä, sen jälkeen kumissia juoden ja illalla
niin humalassa, että sitä oli kumma katsella. Turhaan koettivat he
saada latinalaisia lähettiläitä juominkeihin osaa ottamaan. Siitä
huolimatta Carpinia ja hänen seuralaistaan kohdeltiin suurella
kunnioituksella, suuremmalla kuin mitään muuta, kokoukseen saapunutta
lähetystöä. Koko maailma oli lähettänyt tilaisuuteen edustajia. Niitä
oli enemmän kuin neljätuhatta, toiset tuomassa verorahoja, toiset
lahjoja, oli hallitsevia sulttaaneja ja ruhtinaita, jotka olivat
itse saapuneet, oli toisia, jotka maaherroina hallitsivat maakuntia.
Etevimmät näistä vieraista olivat Suzdalin ruhtinas Jaroslav ynnä kaksi
Georgian kuninkaan poikaa; sitä paitsi oli tullut useita Kiinan ja
Korean ruhtinaita, Bagdadin kalifin lähettiläs ja enemmän kuin kymmenen
muhamedilaista sulttaania. Dnjepristä Hoanghohon ja Persian lahdesta
napapiiriin saakka kaikki kansat kilvan tavottelivat Kujukin suosiota.

Carpini vietti, sen mukaan kun muisti, neljä viikkoa Kujukin leirissä
Ormektuassa, ja tällä ajalla hän luulee Kujukin vaalin tapahtuneen,
vaikka niin salassa, ettei siitä annettu mitään varsinaista tietoa.
Mutta siitä kunnioituksesta, jota Kujukille sitten osotettiin, saattoi
päättää, että asia oli ratkaistu. Aina kun Kujuk astui ulos teltasta,
niin hänelle laulettiin ja hänen edessään laskettiin maahan töyhtöpäitä
sauvoja — kuninkuuden merkkejä, joita ei kukaan muu ruhtinas saanut
käyttää.

Uusi suurkaani oli kirjottajan mielestä neljänkymmenen tai ehkä
neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen, keskikokoa, arvokas ja
harvapuheinen käytökseltään. Häntä sanottiin hyvin viisaaksi ja
suosiolliseksi Jeesuksen oppia kohtaan - niin ainakin luulivat hovissa
olevat kristityt, — jonka vuoksi arveltiin hänen piankin kääntyvän
kristinuskoon. Hänen palveluksessaan oli nestoriolaisia kristityitä,
jotka saivat säännöllisen avustuksen hänen omasta aitastaan. Aivan
hänen telttansa edustalla oli kristitty kappeli, jossa toimitettiin
jumalanpalvelus, — sitä ei kukaan muu mongolilainen ruhtinas hovissaan
sallinut.

Kolmen tai neljän penikulman päässä suurkaanin teltasta oli toinen
leiri ja teltta — »Kultaisen heimon» teltta — laajalla tasangolla
joen partaalla, ja siellä juhlallinen valtaistuimelle nousu tapahtui.
Sikäläistä telttaa kannattivat kullalla naulatut patsaat, katto ja
seinät olivat silkkiompeluksilla koristellut. Valtaistuimelle nousun
tapahtuessa oli suuri kansajoukko saapuvilla, kaikki kasvot etelää
kohti, lakkaamatta polvistuen sille ilmansuunnalle. Kun valtaistuimelle
nousu tapahtui, niin kaikki lähtivät telttaan ja polvistuivat Kujukin
eteen, joka oli noussut valtaistuimelle. Ensinnä polvistuivat ruhtinaat
ja sitten loput kansasta. Ainoastaan munkit eivät ottaneet osaa
polvistumiseen, vaikka hekin myöhemmin osottivat Kujukille hänen
arvonsa mukaista kunnioitusta. Päivä päättyi suurilla pidoilla,
kokonaisia kuormallisia keitettyä lihaa syötiin, suolattua leipää
särpimenä; tammanmaito, sima ja muut juomat juoksivat virtanaan. Pitoja
kesti monta päivää, kuten niin merkillinen tapaus vaati.

Kultaisen heimon teltassa Carpini muitten lähettiläitten kanssa pääsi
suurkaanin puheille. Ylimäinen kirjuri kirjotti muistoon kaikkien
lähettiläitten nimet ja niitten nimet, jotka olivat heidät lähettäneet,
ja luki kirjottamansa suurella äänellä suurkaanille ja kokoontuneille
prinsseille ja ylimyksille. Lähettiläät sitten etsittiin, ettei kukaan
saanut astua hallitsijan eteen aseellisena, heitä varotettiin, etteivät
suinkaan kynnykseen koskettaisi jalallaan, että he astuisivat telttaan
vasemman oven kautta ja neljä kertaa polvistuisivat valtaistuimen
edessä. Teltassa olivat nähtävinä lahjat, joita Kujukille oli tuotu,
silkkiä ja samettia, koruompeluksia, korukutomuksia, turkiksia ja
kultakirjauksia ynnä teltta, joka oli jalokivillä kirjailtu ja aiottu
kannettavaksi hallitsijan päällä juhlissa. Eräs maaherra oli lähettänyt
kokonaisen karavanin tuomaan koruompeluksia ynnä parven rauta- ja
nahkapanssareilla suojattuja sotihevosia. Paavin lähettiläät olivat
ainoat, joilla ei ollut lahjoja tarjota. Pohjois-Kiinasta, Kitaista,
oli lähetetty ylellisen upea punainen samettiteltta, ynnä ihmeteltävän
taidokkaasti veistetty norsunluinen valtaistuin, joka oli runsaasti
koristettu kullalla, jalokivillä ja helmillä. Suurkaanin valtaistuimen
ympärillä oli penkkejä, vasemmalla puolella korkeammat kuin oikealla;
vasemmalla puolella istui suurkaanin haaremi, keskellä telttaa
matalammilla istuimilla ruhtinaat. Eräällä mäellä lähellä Kultaisen
heimon telttaa mongolilaisille ruhtinaille jaettiin valtaistuimelle
nousun johdosta enemmän kuin viisisataa vaunullista kultaa, hopeata ja
silkkiä.

Carpinin vielä ollessa hovissa kuoli siellä Suzdalin ruhtinas Jaroslav
— sanottiin suurkaanin äidin hänet myrkyttäneen pidoissa, jotka pani
toimeen hänen kunniakseen. Ainakin ruhtinas heti pitojen jälkeen
sairastui ja kuoli seitsemän päivän kuluttua, ja jokainen tiesi,
kuinka Tataarit himoitsivat hänen maataan. Siitä huolimatta suurkaanin
äiti koetti houkutella hoviin Jaroslavin pojankin, Aleksanterin, joka
historiassa sitten sai »Nevskin» nimen. Hän sanoi kutsumuksessaan
tahtovansa antaa hänelle isän maat; mutta kaikki uskoivat, että
jos hän olisi tullut, niin olisi hänetkin joko myrkytetty taikka
pidetty elinaikansa vankina. Onneksi Aleksanteri kuitenkin oli siksi
varovainen, ettei kutsumusta noudattanut.

Saman kavalan äitinsä, Turakinan luo Kujuk valtaistuimelle noustuaan
lähetti joksikin aikaa Carpininkin, munkin luulon mukaan siitä syystä,
että hän väliajalla juuri neuvotteli sodan alkamisesta Länsimaita
vastaan. Turakina ei kuitenkaan munkkeja myrkyttänyt, vaan vieläpä
antoi heille matkalle lämpöiset ketunnahkaturkit.

Ehkä siitä syystä, ettei latinalaisella lähetystöllä ollut lahjoja
antaa, sitä huonosti kestittiin. Koko ajan se sai elää niin
vähällä ruualla, että oli nälkään menehtyä. Neljälle miehelle oli
keisarillisesta aitasta määrätty sen verran ravintoa, että se juuri
yhdelle riitti. Lähetystö olisi nääntynyt, ellei olisi saanut apua
Kosmas nimiseltä venäläiseltä kultasepältä, joka oli suurkaanin
erikoisessa suosiossa. Tämä Kosmas oli valmistanut keisarillisen
valtaistuimen ja leimasimen, jolla Kujuk leimasi paaville lähettämänsä
kirjeen. Muutamilta venäläisiltä ja unkarilaisilta, jotka puhuivat
latinaa ja ranskaa ja olivat Ormektuaan saapuneet lähetystöjen ja
ruhtinaitten keralla, Carpini sai tietoja kaanin yksityisestä elämästä.
Mutta vielä enemmän hän kuuli semmoisilta europpalaisilta, jotka olivat
olleet Mongoliassa, toiset kymmeniä vuosia, joko vankeina taikka
taidetyöläisinä.

Vihdoin paavin lähettiläät sitten pääsivät suurkaanin luo
erikoiskeskusteluun ja saivat hänelle juurta jaksain asiansa selittää.
Heiltä kysyttiin kaikenlaista maista ja kansoista ja siitä, osattiinko
paavin hovissa lukea venäjää, sarasenien kieltä taikka tataarien
kieltä. Kun tähän kysymykseen tuli kieltävä vastaus, niin Kujukin
kirje kirjottetiin tataarin kielellä ja oheen liitettiin paikalla
tehty latinalainen käännös. Lähetystölle annettiin paluumatkaa varten
tataarilaiset oppaat ja Kujuk aikoi lisäksi lähettää samaan matkaan
tataarilaisen lähetystönkin paavin ja kristikunnan ruhtinaitten luo.
Tästä ei kuitenkaan tullut mitään munkkien välttelevien vastauksien
vuoksi, Carpini kun pelkäsi, että tataarilaiset lähettiläät
käyttäisivät tilaisuutta vakoillakseen Länsimailla, jotta sitten
voisivat sodassa käyttää hyväkseen tietojaan.

Paluumatka oli vielä vaikeampi kuin menomatka oli ollutkaan, sillä
aroilla oli silloin talvi. Lokakuun 13:sta päivästä aina seuraavan
kesäkuun 9:nteen päivään saakka Carpini seuralaisineen teki matkaa,
ennenkuin saapui Kieviin. Levähdykset tapahtuivat aroilla semmoisissa
paikoissa, missä voitiin kasata lunta tuulen suojaksi yön ajaksi.
Paluumatkalla poikettiin jälleen Batun leirissä ja Batu varotti
lähettiläitä, että he oikein veisivät perille suurkaanin sanoman.
Mausin luota pelastettiin ne lähetystön jäsenet, jotka menomatkalla
olivat Batun luota palanneet takaisin, mutta jotka Mausi oli
pidättänyt. He olivat viettäneet aikansa ankarassa orjuudessa ja
olivat jo heittäneet kaiken toivon. Tataarilaiset rajavartijat jälleen
kerjäsivät lahjoja, mutta kun lähetystöllä ei mitään ollut, niin se ei
mitään antanutkaan.

Kievissä koko väestö tuli ulos kaupungista palaavia vastaanottamaan,
iloiten heidän paluustaan, ikäänkuin he olisivat kuolleista nousseet.
Puolan ja Böhmin kautta edelleen matkustaen Carpini kesällä v. 1247
palasi paavin hoviin. Palkaksi merkillisestä matkastaan hän nimitettiin
Dalmatian Antivarin piispaksi, mutta matkan rasitukset olivat hänet
niin murtaneet, että hän jo v. 1252 kuoli. Se matka olisi ollut vaikka
kenelle ankara koettelemus, mitä sitten munkille, joka jo oli ikämies
ja niin lihava, että kronikka sanoo hänen vastoin franciskanien tapaa
Saksassa lähetystoimessa ollessaan ratsastaneen aasilla, koska hän
oli »vir gravis et corpulentus», raskas ja lihava mies. Tämä iäkäs ja
lihava kirkonmies kulki ratsain mitä vaikeimmissa oloissa, huonolla
ravinnolla, milloin vilussa, milloin polttavassa helteessä, ainaisten
rettelöitten ja kiusain alaisena hyvän asiansa palveluksessa edes
takaisin suorin tein noin 16,000 kilometriä. Varmaan matka mutkineen
oli vielä pitempikin. Muuan sen aikainen munkki Carpinista kirjottaa:
»Hän oli älykäs ja puhelias, perehtynyt kirjallisuuteen, hyvä puhuja,
paljon kokenut mies. Hän kirjotti suuren kirjan Tataareista ja muista
ihmeistä, mitä hän oli nähnyt, ja aina kun hän väsyi Tataareista
puhumaan, niin hän käski lukea ääneensä tätä kirjaa, kuten olen usein
kuullut ja nähnyt.»

Pari vuotta sen jälkeen kun tämä retkikunta oli palannut, lähetti
Ranskan kuningas Ludvig IX matkaan lähetystön taivuttamaan Mongolien
ruhtinaita kristinuskoon. Tämäkin retkikunta suoritti muutoin
onnellisesti matkansa, mutta Kujuk oli jo ennättänyt sillä välin
kuolla ja leski, joka hänen jälkeensä hallitsi jonkun aikaa, antoi
Ranskan ritarillisen kuninkaan aikomukselle aivan nurjan sisällyksen,
se muka oli tarjoumus ruveta hänen vasallikseen. Lähettiläitä hän sen
mukaan kohteli ylen kopeasti ja kirjotti kuninkaalle kirjeen, jossa
hän uhkaavin sanoin kehotti tätä ajoissa maksamaan vuosiveronsa.
Suuttuneena aikoi hurskas kuningas jo heittää nämä käännytysyritykset
aivan sikseen, mutta kun hänelle myöhemminkin yhä uskoteltiin, että
Mongolilaisten ruhtinaat sittenkin olivat taipuvaisia kääntymään
kristinuskoon, niin lähetti hän vielä kokeeksi matkaan Wilhelm Rubruck
nimisen munkin. Rubruck saapui Konstantinopoliin v. 1252 ja lähti
sieltä seuraavana vuonna pitkälle retkelleen.



Wilhelm Rubruckin matka.


Rubruck matkusti vielä vähemmillä varoilla kuin Carpini, sillä
suuttuneena huonosta kohtelusta, joka oli tullut hänen virallisen
lähetystönsä osaksi, Ranskan kuningas vain »yksityisesti» tämän munkin
mukana lähetti kirjeitä Sartash [Sartash oli Batun vanhin poika]
nimiselle tataariruhtinaalle, jota luultiin kristityksi, ynnä Mongolien
suurkaanille. Rubruck ensinnä purjehti Krimin Sudak eli Soldaia
nimiseen satamaan, joka oli Khazarien tärkein kauppasatama. Siellä
hän osti tai lainasi härkävaunuja matkan jatkamiseksi, voidakseen
kulkea mukavammin. Mutta sen kautta matka toiselta puolen edistyi
tavattoman verkalleen. Krimin rannikkoa matkustettaissa tavattiin
kylissä, joilla melkein kaikilla oli eri kieli, vielä jäännöksiä
vanhoista Gootilaisistakin, jotka yhä puhuivat omaa kieltään. Asovin
meren länsirannalla kuljettiin sikäläisten suolapaikkain ohi, joista
Batu ja Sartash saivat paljon tuloja, sillä he olivat anastaneet
koko suolateollisuuden. Kolmantena päivänä siitä kun oli Sudakista
lähdetty kohdattiin ensimäiset tataarit, ja kohtaus teki Rubruckiin
niin kaamean vaikutuksen, että hän mielestään oli tullut kuin toiseen
maailmaan. Kirjassaan hänkin tekee seikkaperäisesti selkoa siitä, mitä
tuli huomanneeksi Tataarien tavoista ja elämänlaadusta. Muun muassa
hän kertoi heidän vaatteuksestaan. Silkkiä, kultakangasta ja pumpulia
he saivat Kiinasta, Persiasta taikka etelästä, turkiksia Venäjältä,
Suur-Bulgariasta ynnä Bashkirien ja Kirgisien maasta, joka oli kaukana
pohjoisessa. Talvella Tataareilla oli ainakin kahdet turkit, alla
kallisarvoiset, päällä halvemmat, ketun, suden tai koiran nahkasta.
Toisilla oli kolmetkin turkit. Nahkahousujakin käytettiin; rikkaat
alustivat kaikki vaatteensa silkkivuorilla, joka oli erinomaisen
pehmeä, kevyt ja lämmin. Köyhemmät käyttivät joko puuvillaa taikka
hienoa lampaanvillaa. Köytensäkin Tataarit punoivat villasta, sekottaen
siihen kolmanneksen hevosen jouhia. Heidän huopaiset satulaloimensa ja
sademekkonsa olivat erinomaisia vaatekappaleita.

Kun Rubruck tapasi ensimäiset Tataarit, niin nämä paikalla ratsastaen
piirittivät matkueen. Nähdessään sen muonavaraston he vaativat
niistä osansa ja saatuaan pullon viiniä pyysivät heti toista, koska
muka ei kukaan voinut tulla taloon vain yhdellä jalalla. Mutta
munkki oli jyrkkä säästäväisyydessään, ja kun eivät voineet häneltä
muuta kiristää, niin tekivät hänelle harmia. Kun hän ei suostunut
lahjottamaan heille tavaroitaan, niin he sanoivat häntä kerskuriksi,
sillä he pitivät itseään maailman herroina, eikä muka kenelläkään ollut
oikeutta heiltä mitään kieltää. Väkivaltaa he eivät tosin tehneet,
mutta siitä huolimatta Rubruckista tuntui, kuin olisi hän päässyt
paholaisten kynsistä heidän seurastaan päästessään. Pian sen jälkeen
kun oli Tatariaan tullut latinalainen munkki sai opetella viinin
sijasta juomaan tamman maitoa. Alussa se hänessä herätti kauhistusta
ja hämmästystä, mutta vähitellen hän tottui pitämään sitä varsin
hyvänmakuisena.

Skatai oli ensimäinen tataariruhtinas, joka aroilla tavattiin; hän
oli uloin rajavartijoista. Ruhtinaan leiri oli kuin kokonainen
kaupunki telttoineen, vankkureineen, karjoineen ja miehineen, vaikkei
sotilaitten luku ollutkaan viittäsataa miestä suurempi. Skatai otti
Rubruckin vastaan patjoilla istuen, luuttu kädessä ja vieressä
vaimonsa, joka oli pystynokkaisin nainen, mitä ruhtinas oli voinut
löytää, kasvot töhryiset ja rasvaiset. Sillä välin kun lähetystön
tuomat kirjeet lähetettiin takaisin Soldaiaan käännettäviksi, Rubruck
opetti kristinuskon alkeita eräälle sarasenille, jonka siellä
tapasi; mutta käännytettävä luopui kesken koko aikeesta, kun huomasi
latinalaisen papin juovan tamman maitoa. Sillä semmoinen oli yleinen
usko, ettei kukaan kristitty voinut juoda tamman maitoa ja että
jokaisen, joka tahtoi uskoaan muuttaa, täytyi valita joko kumissi tai
kristinusko.

Matka piti sitten itää kohti pitkin Mustan meren aroa, Asovin meri
oikealla kädellä. Vasemmalla kädellä oli melkein vedetön aro, jolla
ei ollut metsää, ei mäkeä eikä kiveä, mutta mitä parhaat laitumet.
Heinäkuun keskivaiheilla tultiin Donille, jonka yli kuljettiin
lautalla. Batu ja Sartash olivat tuoneet sinne erikoisen siirtokunnan
venäläisiä talonpoikia hoitamaan lautturien tehtävää. Lauttapaikka
lienee ollut aroalueen pohjoisreunassa, sillä sinne saakka Tataarit
tavallisesti kulkivat pohjoista kohti karjoineen. Donilla matkue viipyi
muutamia päiviä, ennenkuin saatiin uusia hevosia ja härkiä matkan
jatkamiseksi. Sitten lähdettiin hakemaan Sartashin leiriä. Heinäkuun
lopulla sinne saavutuinkin pitkän etsimisen jälkeen, ja lähetystö oli
iloinen kuin haaksirikkoutunut laiva satamaan tullessaan tavatessaan
ruhtinaan, joka muka oli kristitty. Maa Donin takana oli ollut hyvin
kaunista, jokista ja metsäistä. Metsissä eli kaksi suomalaista heimoa,
Moxel ja Merdas (Mokshat ja ehkä Merjat, edellinen mordvalainen
heimo). Näistä kansoista toinen oli puhtaita pakanoita, toinen oli
kääntynyt muhamedin uskoon. Heidän maassaan ei ollut ensinkään
kaupunkeja, ainoastaan pieniä majoja metsäin keskellä. He olivat
taistelleet Mongolien kanssa Saksalaisia vastaan, mutta toivoivat
nyt, että Saksalaiset tulisivat ja pelastaisivat heidät Tataarien
ikeen alta. Mokshat olivat vieraanvaraisia, antoivat ruokaa ja asuntoa
matkustaville kauppiaille, eivätkä olleet kovin mustasukkaisia
vaimojensa puolesta. Heidän turkiksensa olivat maan kuulut. Sitä paitsi
heillä oli hunajaa, vahaa, haukkoja, jotka Tataarien kesken olivat
erinomaisen haluttua tavaraa, koska rikkaat niillä pyydystivät melkein
kaiken riistan, mitä ravinnokseen tarvitsivat, ja suuria sikalaumoja.

Muhamedinuskoisten Merdain takana oli Etiljoki, jota Carpini
Venäläisten antamalla nimellä oli sanonut Volgaksi. Rubruck ei
milloinkaan ennen ollut nähnyt niin suurta jokea ja hän kummasteli,
mistä pohjan periltä mahtoi tulla niin paljon vettä. Sillä kohdalla,
jossa hän kulki sen poikki, Donin ja Etilin väliä oli vain kymmenen
päivämatkaa. Sartash tavattiin kolmen päivämatkan päässä Volgasta ja
lähetystö pääsi hänen puheilleen. Kuningas Ludvigin kirje teki hyvän
vaikutuksen, lupa matkan jatkamiseen saatiin. Mutta Sartashin väki
ahdisti matkuetta sitä enemmän uteliaisuutensa ja kerjuunsa kautta,
ja eräs Koiak niminen nestoriolainen kristitty anasti retkikunnan
kalliit kirjat ja kirkolliset vaatteet, sanoen ottavansa ne vain
säilyttääkseen. Koiak oli kuullut Ludvig kuninkaasta eräältä Hainaultin
Balduin nimiseltä ranskalaiselta seikkailijalta, joka oli mennyt
naimisiin kumanilaisen prinsessan kanssa. Koiak antoi anastamainsa
tavarain palkaksi latinalaisille munkeille sen neuvon, että olisivat
matkaa jatkaessaan »kärsivälliset ja nöyrät». Mutta Sartashia hän
varotti sanomasta kristityksi, sillä hän oli vain mongoli, eikä mitään
muuta. Rubruckin mielestä Sartash päin vastoin näytti kristityitä
pilkkaavan.

Sartashin luota lähdettyään Rubruck saapui sille paikalle Volgan
rannalle, jossa joen yli kuljettiin. Joki oli hänen mielestään neljä
kertaa leveämpi kuin Seine ja sangen syvä. Viimeisillä taipaleilla
oli ollut paljon rosvoja, Mongolien orjuudesta paenneita venäläisiä,
unkarilaisia ja alaneja — Alanien kansa asui Kaukasiassa, oli kääntynyt
kristinuskoon ja taisteli yhä urhoollisesti Mongoleja vastaan. Lisäksi
oli retkikunta menehtyä nälkään, sillä Sartashin leirissä he eivät
neljään päivään saaneet mitään syödäkseen, eivätkä matkalle eväitä.
Heidän sen vuoksi täytyi syödä niitä leivoksia, joita olivat ottaneet
matkaan lahjoiksi tataarilaisille ruhtinaille.

Volgankin rannalla oli lautta-asema sillä paikalla, jonne Batu kesällä
kauimmaksi kulki pohjoista kohti. Batu paraillaan oli siirtymässä
etelää kohti, koska kesän loppupuoli jo oli käsissä. Sen vuoksi
Rubruckin täytyi kääntyä etelään, hän tapasi Batun leirin vasta lähellä
Volgan suistamoa. Näin Rubruck tutustui Kaspian mereenkin ja saattoi
vakuuttaa, »ettei se ollut pohjoisen meren lahti, kuten oli sanottu,
vaan sisämeri».

Kirkollisen virkapukunsa menetettyään nestoriolaiselle virkaveljelleen
Rubruckin täytyi munkin halvassa puvussa esiintyä pelätyn
tataariruhtinaan edessä, vieläpä avojaloin ja paljain päin. Batu
istui pitkällä kullatulla divanilla, vieressään eräs vaimoistaan. Hän
katsoi pitkään munkkia, ennenkuin mitään puhui. Hänen kasvonsa, jotka
olivat punatäplikkäät, eivät olleet miellyttävät nähdä, mutta vielä
kiusallisempi oli Rubruckin mielestä hänen välinpitämättömyytensä
uskonnosta. Sillä kun Rubruck, puheluvan saatuaan, polvistuen kehotti
häntä etsimään taivasta ja antamaan kastaa itsensä, niin Batu
tyynesti hymyili ja hänen hovimiehensä sen huomatessaan purskahtivat
äänekkääseen nauruun ja paukuttivat käsiään. Kyseltyään retkikunnan
asian ja kuulumiset hän tarjosi kumissia ja ilmotti sitten määräävänsä,
että lähetystö jaettaisiin kahtia. Rubruckin yhden seuralaisen keralla
piti lähteä matkaa jatkamaan, toisten tuli palata Sartashin luo. Mutta
siitä huolimatta lähetystöä pidätettiin Batun leirissä viisi viikkoa.
Heidän kärsimyksensä olivat surkuteltavat. »Toisinaan seuralaiseni
sanoi minulle, melkein kyynelet silmissä, että hänestä näytti siltä,
kuin ei enää koskaan saataisi ruokaa.» Sillä markkinapaikka, joka
heimoa seurasi, oli niin kaukana, ettei sinne voinut päästä, kun olisi
hevosen puutteessa pitänyt kulkea jalan. Unkarilaiset vangit, jotka
olivat olleet aikanaan pappeja, toivat muukalaisille apua, ynnä eräs
kristitty kumani, joka oli Unkarissa ottanut kasteen. Näiltä hyviltä
ystäviltä he saivat ruokaa ja juomaa ja Rubruck kirjotti heille
palkaksi otteita kirkkoliturgiasta, kun heillä ei ollut kirjoja. Batun
joukossa oli kaikkiaan noin viisisataa perheen päämiestä, ei sen
enempää.

Vasta 14 p. syyskuuta ryhdyttiin toimiin lähetystön eteenpäin
opastamiseksi. Batun määräämä opas halveksivaisesti varotti munkkeja
matkan pituudesta ja kylmyydestä, uhaten hylätä heidät, jos heissä
huomaisi heikkouden merkkejä. Neljä kuukautta muka piti kuljettaman
niin kovassa pakkasessa, että usein kivet ja puut halkeilivat. 15 p.
syyskuuta lähdettiin matkaan. Munkit olivat matkapuvuksi hankkineet
vuohen nahkaiset takit ja housut, tataariiaiset saappaat ja lakit,
huopasukat ja muita välttämättömiä varustuksia.

Kaspian meren pohjoista rantaa pitkin, jatkui matka. Hitaat
härkävaunut oli nyt jätetty jälkeen ja munkit ratsastivat nopeilla
tataarilaisilla hevosilla. Kahdentoista päivämatkan jälkeen tultiin
Jaik eli Ural-joelle, joka tuli Bashkirien maasta. Bashkirien Rubruck
luuli puhuvan samaa kieltä kuin Unkarilaiset. Nykyisin he puhuvat
tataarilaista kieltä, mutta asuvat yhä vielä samoilla paikoilla.
Päivässä ajettiin noin satakunta kilometriä, toisinaan enemmänkin,
sen mukaan kuin hevosia oli. Hevosia taas vaihdettiin kahdesti ja
kolmastikin päivässä, toisinaan taas täytyi ratsastaa samoilla
hevosilla kaksi ja kolmekin päivää. Valittavina olevista hevosista
latinalaiset lähettiläät aina saivat pahimmat. »Tosin he minulle
antoivat voimakkaan hevosen, koska olin raskas mies, mutta minä en edes
uskaltanut kysyä, oliko sitä helppo ohjata, emmekä yleensä uskaltaneet
mistään valittaa. Niinpä meidän oli kestettävä ankaria rasituksia,
toisinaan ratsastaa kaksikin samalla hevosella. Ja janoissamme,
nälissämme, viluiset ja väsyneet olimme useammin kuin saatoimme
luvussakaan pitää.» Vasta illalla saatiin tavallisesti kunnollista
ruokaa, lampaan kylkeinen, joskus lihakeitostakin; puolinääntyneille
munkeille nämä annokset olivat kuin parhaita herkkuja. Mutta muuta
ruokaa ei saatukaan, aamulla vain hiukan jauhovelliä. Munkkien täytyi
rikkoa perjantaipaastokin ja syödä empimättä lampaanlihaa, jos mieli
satulassa pysyä. Toisinaan oli liha syötävä puoliraakana taikka
melkein raakanakin, sillä arolla ei ollut muuta polttoainetta kuin
eläinten lantaa tai pensaita siellä täällä jokilaaksoissa. Alussa opas
häikäilemättä osotti halveksumistaan rahattomia matkakumppaneitaan
kohtaan, mutta vähitellen hän paremmin tutustui heihin ja alkoi
suvaita heitä ja sitten hän tavallisesti vei heidät »pyytämään»
jonkun rikkaan mongoliruhtinaan leiriin, joka sattui olemaan matkan
varressa. Monet näistä mahtavista paimentolaisista olivat itse Djingis
kaanin jälkeläisiä, joita oli hajallaan pitkin meren kaltaista aavaa
aroa. He eivät paljoa tienneet muusta maailmasta, tunsivat vain omat
lakeutensa, mutta sitä enemmän he kyselivät vierailta: »Oliko paavi
todella viidensadan vuoden vanha, niinkuin sanottiin? Oliko Frankeilla
paljon karjaa, lampaita ja hevosia? Minkä näköinen meri oli, josta
matkustajat niin paljon kertoivat? Kuinka se oli mahdollista, että
se oli rajaton ja rannaton?» Kun oli oltu Uralista matkalla toista
kuukautta, niin saavuttiin Syr Darjan alajuoksulle, sieltä kuljettiin
viikko etelän ilmoille vuorimaata kohti, luultavasti Alatau vuoriston
syrjähaaroille. Kun sinne saavuttiin, niin oli Kaspian aro päättynyt ja
tultiin Keski-Aasian vuorimaahan. Vuoristo nousi vähitellen näkyviin
arosta ja sen juurella oli keidasseutu, joka oli niin hedelmällinen ja
hyvin kasteltu kuin puutarha. Kintshatin kaupungin mongolipäällikkö
tuli opasta vastaan, koska tämä oli ylhäistä sukua ja häntä oli sen
mukaan kunnioituksella kohdeltava. Kintshatissa matkamiehet saivat
ruokaa ja juomaa, muun muassa olutta, ja lyhyt viivähdys tällä
asemalla oli uupuneille munkeille erinomaisen virkistävä. Syyskuun
viimeisinä päivinä oli jo alkanut pakastaa ja tiet olivat jäässä.
Saavuttiin sitten Talaan kaupunkiin, joka niinikään oli saman vuoriston
juurella. Siellä oli ollut siirtokunta saksalaisia orjia, mutta nämä
oli Mangu kaanin käskystä viety vähäistä ennen Bolatin kaupunkiin,
vielä kauemmaksi itään päin, kultaa kaivamaan ja aseita valmistamaan.
Rubruck kulki noin kolmen päivämatkan päässä Bolatin sivu; kaupunki
lienee ollut nykyisen Kuldshan seuduilla. Hän olisi mielellään
sinne poikennut, mutta tätä ei sallittu sen enempää meno- kuin
paluumatkallakaan.

Yhä itään päin matkustettaissa tultiin siihen vuorimaahan, joka erottaa
itäisen ja läntisen aroalueen toisistaan ja jossa Kara-Kitain kansa
eli. Lautalla kuljettiin Ili virran poikki ja kaupungin kautta, jossa
asui persiankieltä puhuvia muhamedilaisia. Erään vuorenselänteen poikki
tultiin sitten kauniille lakeudelle, jonka oikealla rannalla oli
korkea vuoristo ja vasemmalla puolella laaja järvi (Ala-Kul). Lakeus
oli hedelmällinen, sillä sen läpi juoksi useita jokia, jotka laskivat
vuoristosta järveen. Lakeudella oli ennen ollut useita kaupungeita,
mutta Mongolit olivat hävittäneet ne kaikki, laajentaakseen
laidunmaitaan, sillä seutu oli erinomaista laidunmaata. Yksi suuri
markkinapaikka oli kuitenkin säilynyt, Kailak nimeltään, jossa kävi
paljon kauppiaita. Siellä retkikunta viipyi kaksitoista päivää,
odottaen Batun kirjuria, jonka piti yhdessä lähetystön oppaan kanssa
sovittaa eräitä Tataarien keskinäisiä riitoja.



Keski-Aasian uskonnoista.


Tällä maalla oli ennen ollut oma kielensä ja kirjallisuutensa, joka
käsitti nestoriolaisia hengellisiä kirjoja. Mutta nyt siinä asui
ainoastaan Turkmeneja. Siellä Rubruck ensi kerran näki epäjumalia
palvelevat shamanilaiset ja buddhalaiset, joista hän laajalta kertoo.
Sivistyneimmät ja lähimpänä kristinoppia olivat Uigurit, jotka elivät
Ala-Kulin itäpuolella olevilla vuorilla. Heidän oppinsa samoin kuin
rotunsakin oli sekotusta tataarilaisuudesta, nestoriolaisuudesta ja
muhamedilaisuudesta. Epäjumalanpalvelijoilla oli Kailakissa kolme
temppeliä, joissa munkit näkivät »heidän oppinsa hullutuksia».
Rubruck huomasi heidän jumaliaan palvellessaan kääntyvän pohjoista
kohti. Muhamedilaiset kammosivat heidän taikauskoaan niin syvästi,
etteivät edes ruvenneet siitä puhumaan. Karakorumissa Rubruck
myöhemmin näki suuren Buddhan kuvan ja kuuli Kiinassa olevan vielä
suuremman, joka muka näkyi kahden päivämatkan päähän, kuten eräs
sieltä palannut nestoriolainen kertoi. Uigurit käyttivät kelloja,
samoin kuin kristitytkin, heidän pappinsa, jotka ajelivat päänsä,
elivät aviottomina ja käyttivät keltaisia viittoja, olivat Rubruckin
mielestä monessa suhteessa samanlaisia kuin latinalaisetkin papit.
Rukousnauhojakin he käyttivät ja lukivat pyhää rukousta »Om mani
padme hum», joka muistutti »Pater nosteria». Uigurien kirjotus oli
nestoriolaisille hyvin tunnettu; heidän kielensä oli melkein kaikkien
kumanilaisten ja turkkilaisten kielien peruskieli.

Uigurit kirjottivat samalla tavalla kuin Kiinalaisetkin sivun
yläsyrjästä alasyrjään, rivit seuraten toisiaan vasemmalta oikealle.
Tätä kirjotusta (tunnettua Orkbon-kirjotusta) Mangu kaan sitten
käytti Ranskan kuninkaalle kirjottamassaan kirjeessä. Ne Mongolit,
jotka olivat hyväksyneet Uigurien epäjumalanpalveluksen, pitivät
siitä huolimatta monta piirrettä vanhasta shamanismistaan ja
loitsutaidostaan, palvellen varsinkin vainajiaan, joita esittivät
huopakuvat. Kun leiri oli liikkeellä, niin huopakuvat pantiin
erityisiin vaunuihin ja heimon leiriytyessä järjestettiin kehiin
yhteiseen telttaan.

Uigurien takana elivät idässä Tangutit, jotka olivat kerran voittaneet
itse Djingis kaaninkin ja olivat tunnetut siitä, että he pitivät
jak-härkää. Rubruck kuvaa tarkkaan Tibetin arvokasta kuorma- ja
kotieläintä. Tanguttien takana asuivat varsinaiset Tibetiläiset,
joitten raakuudesta Rubruck kertoo pöyristyttäviä seikkoja. Siinä
maassa kuului olevan yllin kyllin kultaakin, mutta sitä ei kukaan
uskaltanut kerätä Jumalan koston pelosta. — Solangit, jotka
asuivat Mandshuriassa ja Amurin laaksossa, saapuivat suurkaanin
leiliin vankkureilla, joita vetivät härät. He olivat kasvultaan
pieniä ja tummaihoisia, puetut viittoihin ja suippoihin hattuihin,
jotka muistuttivat dalmatialaisen piispan hiippaa. Hovissa heidän
lähettiläällään aina oli mukanaan norsunluutaulu, josta hän näytti
lukevan, mitä puhui. Näistä ja vielä muistakin silloisista kansoista
ja niitten tavoista Rubruck sai tietoja ja Kaiheistakin, s.o.
Kiinasta, jonka maakunnista silloin vielä monet olivat itsenäisiä.
Karakorumissa tavattiin sitten paljon kiinalaisia, ja ne jotka olivat
joutuneet suurkaanin vallanalaisuuteen, maksoivat hänelle suunnattoman
vuotuisen veron, hopeata viisitoistatuhatta naulaa päivässä ja lisäksi
ruokatavaroita ja silkkiä.

Arojen valtijaiden joukossa eli hajallaan paljon nestoriolaisia ja
muhamcdilaisia aina Kathaihin saakka. Viimeksi mainitussa maassa
nestoriolaisilla Rubruckin saamain tietojen mukaan oli seurakuntia
viidessätoista kaupungissa, piispa yhdessä ja paljon vaikutusvaltaa
kaikkialla. Mutta kuta vähemmän sanottiin näitten nestoriolaisten
kristillisyydestä, sitä parempi Rubruckin mielestä. He olivat peräti
rappeutuneet, omistaneet pakanallisia ja tataarilaisia tapoja, jotkut
pitivät monta vaimoa, ollen pahempia kuin itse Mongolit. Ei voinut
sanoin kuvata heidän kopeuttaan, juoppouttaan ja tietämättömyyttään.
Toiset harjottivat noituutta miekoilla, tuhkalla, kivillä ja oksilla.
Jumalanpalveluksessaan he käyttivät kristityistä maista ryöstettyjä
kalkkeja. Tosin he olivat saaneet suurkaanin perheen osottamaan
ristille kunnioitusta ja pitämään erästä paastoa, mutta tämä ei
korvannut heidän huonoa elämäänsä ja oppinsa puutteita. Sillä he
söivät lihaa perjantaina niinkuin muhamedilaisetkin, heidän pappinsa
olivat naimisissa ja käyttivät Syyrian kielisiä kirjoja, vaikka olivat
itse kielen unhottaneet ja lukivat ja lauloivat kuin papukaijat.
Tästä kuvauksesta selvään puhuu sen ajan latinalaisen kirkon
suvaitsemattomuus ja ahdasmielisyys, viha vanhaa kristittyä harhaoppia
kohtaan, vaikkapa lieneekin totta, että nestoriolainen kirkko jo
silloin oli perin pohjin rappeutunut. Se ei suinkaan ollut ihmeellistä,
sillä eliväthän he erillään kaikista semmoisista keskuksista,
jotka olisivat kyenneet heidän uskontoaan tehokkaasti tukemaan ja
ylläpitämään korkeampaa oppia ja valistusta.

30 p. marrask. Rubruck saapui Ala-Kulille, joka oli myrskyinen kuin
meri. Toinenkin järvi nähtiin vuoristossa Ebi nor, josta virtasi joki;
joen laaksossa kävi kammottavan kova tuuli. Tämän laakson poikki he
kulkivat, vaikka tuuli oli niin kova, että oli heidät veteen puhaltaa.
Vuoriston poikki, huonoja laidunmaita, kaksinkertaisia päivämatkoja
tehden, ankarissa pakkasissa, saavuttiin 13 p. joulukuuta rotkoon, joka
oli tunnettu pahoista hengistä. Munkit torjuivat niitä laulaen Nikaian
uskontunnustusta ja kirjottivat tataarilaisten oppaittansa suojaksi
»Credon» ja »Pater nosterin». Joulukuun lopulla tultiin vuoriston
toiselle puolelle varsinaiseen Mongoliaan, joka jälleen oli lakeutta ja
niin tasaista kuin meri. Jo seuraavana päivänä sen jälkeen saavuttiin
suurkaanin leiriin, jossa munkit saivat vähäisessä teltassa kurjan
asunnon. Oppaalle sitä vastoin annettiin suuri teltta, hyvä kestitys ja
viiniäkin, joka Rubruckin mielestä oli yhtä hyvää kuin paras Auxerren
viini. Rubruck oli niin masennuksissaan Mongolien kopeudesta, heidän
osottamastaan halveksumisesta ja itsepintaisesta luulostaan, että muka
Ranskan kuningas oli lähettänyt heidät tarjoamaan alistumustaan, että
hän mielestään iloisesti olisi uhrannut vaikka henkensä saarnatakseen
ristiretkeä moisia röyhkeitä raakalaisia vastaan.



Rubruck Mangu kaanin vieraana.


Joulukuun 28 p. Rubruck esitettiin Mangu kaanille. Munkit kulkivat
avojaloin ja tämä herätti niin suurta ihmetystä, että heitä katseltiin
kuin kummituksia. Rahvas ihmetteli, eivätkö he luulleet raajojaan
tarvitsevansakaan, kun niin armotta ne paljastivat. Unkarilainen vanki,
joka oli saapuvilla ja tunsi munkkien puvun, selitti väelle nämä
vieraat niin hyvin kuin taisi.

Palatessaan hovista Rubruck kävi armenialaisessa kirkossa, jossa hän
tapasi mustan ja repaleisen Jerusalemin maasta tulleen erakon. Tämä oli
saapunut tarjoamaan Mangulle koko kristikunnan alamaisuutta, jos hän
vain kääntyisi kristinuskoon. Suurkaania tapaamaan oli myös saapunut
Nikaian kreikkalaisen keisarin lähettiläitä ynnä eräs kreikkalainen
ritari ja monta lähettilästä läntisistä valloista. Kaikki nämä
todistivat Ranskan kuninkaan lähetystön oikeuden puolesta ja 3 p.
tammik. 1254 munkit pääsivät varsinaiseen puhutteluun. He lähestyivät
suurkaania laulaen latinalaista hymniä; kun he olivat laulunsa
lopettaneet, niin heidät tarkoin tutkittiin, ettei heillä ollut
aseita. Valtaistuinhuone oli ylt'yleensä verhottu kultakirjaisella
vaatteella, sen keskellä paloi saksaul-puista ja pensaista tehty suuri
tuli. Mangu istui sohvalla ja näytti olevan pienehkö, helpohko mies,
noin neljänkymmenenviiden vuoden vanha, yllään turkit, jotka olivat
kirjavat ja kiiltävät kuin hylkeennahka. Monista juomista, joita
tarjottiin, Rubruck maistoi vain hiukan riissiolutta, mutta tulkki joi
niin runsaasti, ettei hän pian voinut tulkita. Mangu itse oli hyvin
»lievästi selvänä», eikä tulkki tahtonut olla herraansa huonompi.
Puheesta ei sen vuoksi tahtonut tulla paljon mitään, ennenkuin Mangu
itse esitti muutamia suoria kysymyksiä Ranskan valtakunnasta, sen
karjoista ja hevosista ja tokko sitä oli mahdollinen vallottaa. Rubruck
tuskin saattoi peittää suuttumustaan, mutta vastasi vältellen ja sai
kaanilta luvan viipyä hänen leirissään kaksi kuukautta. Vieläpä hänelle
annettiin lupa käydä Karakorumissakin.

Rubruck tapasi suurkaanin leirissä kerrassaan pienen siirtokunnan
europpalaisia. Paitsi lähetystöjä oli siellä useita vankeja,
kuten eräs Metzin nainen, joka oli vangittu Unkarissa ja nyt oli
venäläisen teltanrakentajan vaimona, ja parisilainen kultaseppä, joka
Karakorumissa työskenteli Tataareille. Sotavangit olivat matkalla
kärsineet sanomatonta kurjuutta, mutta nyt heidän olonsa olivat
paremmat ja monet ansaitsivat paljon rahaa. Kultaseppä oli saanut
suurkaanilta suuren määrän hopeaa, valmistaakseen siitä hänelle
taidokkaan puun, josta juoksi monta erilaista juomaa.

Suurkaanin hovissa Rubruck vielä tapasi erään sukkelan petturin, joka
kulki väärällä nimellä. Hän oli Palestinan Acresta (Akosta) kotoisin
ja kuului hengelliseen säätyyn, mutta oli saapunut Mangulle kertomaan,
että muuan Otho niminen piispa oli saanut taivaasta kultakirjaimilla
kirjotetun kirjeen, jossa oli ennustettu Mongolien vallottavan koko
maailman. Näillä imarteluilla Theodulos — se oli miehen nimi — sai
suurkaanin antamaan itselleen »kultataulut», s.o. passin, jonka
omistaja saattoi kaikissa Mongolien hallitsemissa maissa käskeä
ja tilata itselleen mitä missäkin tarvitsi. Näin varustettuna oli
miehen pitänyt lähteä viemään lahjoja Ranskan kuninkaalle, mukanaan
mongolilainen vakooja, jonka piti ottaa selkoa kaikesta, mitä matkalla
oli nähtävää ja opittavaa, varsinkin kristittyjen maitten teistä,
kaupungeista, miehistä ja aseista. Nikaiassa Theodulos kuitenkin
tunnettiin ja vangittiin ja kultataulut lähetettiin suurkaanille
takaisin. Mangun lahjat Ranskan kuninkaalle olivat olleet: niin
jämeä jousi, että sitä tuskin kaksi miestä sai taipumaan, ynnä
kaksi hopeakärkistä nuolta, joiden varressa oli reikiä, niin että
ne vihelsivät mennessään. Kopein sanoin Mangu oli tarjonnut Ranskan
kuninkaalle rauhaa niin kauaksi kunnes oli vallottanut Sarasenien maan.

Muuan armenialainen munkki kerskasi pian kastavansa Mangun
kristinuskoon. Mutta sekä muhamedilaiset mollat että buddhalaiset
bonksit olivat yhtä varmoja siitä, että suurkaani kääntyisi heidän
uskoonsa — kaikki olivat harhaluulon alaisia. Mangu ei uskonut
kenenkään uskoon, vaan käytti vain valtiollisiin tarkotuksiin
näitä pappeja, joita parveili hänen hovissaan niinkuin kärpäsiä
voileivällä. Tammik. 12 p., viikkoa Mangun kasteen jälkeen, Rubruck oli
saapuvilla nestoriolaisten jumalanpalveluksessa, johon suurkaani oli
tullut koko huonekuntansa keralla. Mangun pyynnöstä latinalaisetkin
munkit lauloivat hengellisiä lauluja, jonka jälkeen jumalanpalvelus
loppui suuriin juominkeihin. Kaanin vaimot joivat itsensä humalaan,
nestoriolaiset papit lauloivat ja »ulvoivat», latinalaiset munkit taas
katselivat menoa väsyneellä halveksumisella ja söivät minkä ennättivät,
sillä ruokaa he saivat Mangunkin hovissa liian niukasti.

Jonkun ajan kuluttua suurkaani matkusti varsinaiseen pääkaupunkiinsa,
Karakorumiin, joka oli arolla, Baikal järveen laskevan Orkhonin
latvoilla. Matkalla ei aroilla näkynyt muuta kuin siellä täällä
paimentolaisten telttoja ja pyydystäjiä, jotka lipeillä luukengillä
ajoivat hangella ja jäällä takaa lintuja ja muita riistaeläimiä.
Pohjoisempana kuului asuvan muutamia köyhiä ja kurjia heimoja,
mutta näiden takana oli ijäisen pakkasen maa, joka oli kaikille
ihmisille tuntematon. Kaikista kyselyistään huolimatta munkki ei
kuitenkaan voinut saada mitään luotettavaa tietoa niistä hirviöistä ja
kummituksista, joita piti kirjain mukaan asua näillä seuduin, paitsi
ehkä »tshintshineistä» eli »hyppijöistä», jotka elivät ja hyppivät
vielä Kiinankin takana olevassa maassa. Epäilys näyttää tulleen
Rubruckin mieleen, tokko kirjain kummituksia siis oli olemassakaan.

29 p. maaliskuuta, Mangun hitaasti edetessä leirineen Karakorumia kohti
vuorisen maan kautta, jossa lumimyrskyt ja katkeran kylmät tuulet
riehuivat, saapui tieto suurkaanin palatsin valmistumisesta, jonka
vuoksi matkaa kiirehdittiin. Aikaisin huhtik. 5 p., palmusunnuntaina,
Mangu joukkoineen saapui kaupungin näkyviin ja samana päivänä
iltapuolella tapahtui perille tulo. Rubruck ystävineen kohotti
ristilipun liehumaan ja kulki Sarasenien kaupunginosan kautta
nestoriolaiseen kirkkoon, jossa nestoriolaiset juhlakulkuein häntä
odottivat. Jumalanpalveluksen jälkeen Ranskan kuninkaan lähetystö söi
päivällistä parisilaisen kultasepän Wilhelmin luona hänen vaimonsa,
erään Unkarissa syntyneen lothringilaisen naisen seurassa. Muuan
englantilainenkin oli tilaisuudessa saapuvilla. Kultaseppä vietti tätä
päivää juhlana, sillä hänen taideteoksensa oli juuri valmistunut ja
sitä olivatkin saapuneet Mangu ja koko hovi ihailemaan. Se oli hopeinen
puu, jonka juurella lepäsi neljä hopeista leijonaa. Puun juuresta
kulki putket oksiin, oksien ympärillä kierteli kullatuita käärmeitä
ja latvassa seisoi enkeli, torvi huulilleen nostettuna. Mutta puun
alla makasi komeroon kätkettynä juomanlaskija, joka saattoi sieltä
putkea myöten puhaltaa enkelin suussa olevaa pasunaa. Samalla käärmeet
suustaan valoivat, mikä viiniä, mikä kumissia, simaa tai riissiolutta,
ja jokainen juoma juoksi erikseen omaan hopeiseen maljaansa.

Palatsi oli rakennettu kirkon malliin. Keskioven edessä seisoi puu.
Sitä vastapäätä oli palatsin sisällä kaanin valtaistuin. Lännen
puolella olivat miesten, idän puolella naisten asumukset.

Mutta vaikka Karakorum oli niin suuren valtakunnan pääkaupunki, niin
oli se kuitenkin verraten vähäpätöinen paikka. Tuo kiitetty palatsi
ei Rubruckin mielestä ollut edes kymmenesosaa St. Denysin suuresta
luostarista. Kaupungissa oli kiinalaisilla käsityöläisillä oma
kortteerinsa. Suurkaanin kirjurit asuivat kaupungin ulkopuolella.
Muita huomattavia rakennuksia oli kaksitoista epäjumalan temppeliä,
kaksi muhamedilaista moskeaa ja kristitty kirkko. Kaupungin ympäri
kulki savinen muuri, jossa oli neljä porttia. Jokaisen portin
edessä oli markkinapaikka, kullakin torilla omat tavaransa. Rubruck
vietti enimmän aikansa nestoriolaisten seurassa väittelyissä ja
kinasteluissa ja moitti kovasti heidän kunnottomuuttaan, raakuuttaan ja
tietämättömyyttään. Mutta siitä huolimatta he olivat ainoat kristityt,
jotka olivat tehneet mongolilaisiin kaaneihin jonkinlaisen vaikutuksen,
sillä julma Hulagukin, jonka puoliso oli nestoriolainen, tavallisesti
säästi niitten hengen, jotka kuuluivat tähän kirkkoon, vaikka hän
säälimättä teurastutti kaikki muhamedin uskoiset. Latinalaisia munkkeja
lohdutti se seikka, että nestoriolaiset tunnustivat paavin kaikkien
kirkkojen päämieheksi, niin että he mielellään olisivat ruvenneet hänen
hengelliseen alamaisuuteensa. Mutta se ei muka kuitenkaan estänyt heitä
kiertelemästä suurkaanin käskystä Länsimailla vakoojina.



Rubruckin paluumatka.


Lähetystö kärsi toisin ajoin suurta puutetta suurkaanin hovissa,
sillä yhdellä lampaalla munkkien tuli elää kokonainen viikko. Milloin
suurkaanin aitasta saatiin joku lahja, aina saapui koko joukko
kutsumattomia vieraita sitä syömään. Rubruckin ja hänen toveriensa ilo
oli sen vuoksi suuri, kun Mangu toukokuussa valmistautui lähettämään
heidät takaisin Länsimaille, mukanaan hänen vastauksensa Ranskan
kuninkaalle. Sillä aikaa kun vastausta valmistettiin olivat lähettiläät
läsnä teologisissa väittelyissä, joita Mangu oli pannut toimeen
katolilaisten, nestoriolaisten, armenialaisten ja manikhealaisten
välillä, ja joihin vielä muhamedilaiset ja epäjumalanpalvelijatkin
kutsuttiin osamiehiksi. Väittelyissä koetettiin vaikuttaa solvauksilla,
äänekkäällä pilkkanaurulla ja muilla samanlaisilla keinoilla, ja
tavallisesti ne päättyivät suurilla juomingeilla ja laululla. Toukokuun
viimeisenä päivänä Rubruck kutsuttiin viimeisen kerran suurkaanin
puheille. Mangu oli armollinen, vaikka Rubruckia olikin paneteltu, että
hän muka oli syyttänyt suurkaania epäjumalien palvelemisesta. Mangu
mielellään kuuli munkin puolustuksen, ojensi häntä kohti valtikkansa
ja kehotti häntä olemaan pelotta. Turvautuen vähän väliä pulloonsa hän
sitten alkoi puhua munkeille paljon avomielisemmän kuin ennen. Mongolit
uskovat yhteen Jumalaan, hän sanoi, mutta käsittivät, että samoin kuin
Jumala oli käteen luonut viisi sormea, samoin hän oli ihmisille luonut
eri elämänteitä ja uskonnoita. Kristityille hän oli antanut kirjoja,
joita ei noudatettu, ja toisille hän oli antanut toisia. Ei kenenkään
pitäisi riidellä toisensa kanssa, ei kenenkään pitäisi rahan edestä
vääntää oikeutta vääräksi. Rubruck tämän ivapuheen johdosta vakuutti
omaa puhdasta ja rauhallista mielenlaatuaan, jonka jälkeen suurkaani
lupasi ottaa selkoa katolinuskosta. Mutta heidän tuli nyt palata
takaisin Europpaan ja viedä mukanaan hänen kirjeensä. Lähettiläät
olisivat mielellään palanneet Armenian kautta, mutta suurkaani määräsi,
että heidän tuli kulkea Batun leirin kautta, jota tietä olivat
tulleetkin. Kirje, jonka he saivat viedäkseen Ranskan kuninkaalle, oli
seuraava:

»Tämä on sen Iankaikkisen avulla, kautta Mongolien suuren maailman,
Mangu kaanin sanoma Ranskalaisten herralle. Missä korvat voivat kuulla,
missä hevoset voivat kulkea, siellä se kuultakoon ja tiettäköön: ne
jotka eivät usko vaan vastustavat käskyjämme, eivät tule olemaan
kykeneviä näkemään silmillään, taikka pitämään käsillään, taikka
kävelemään jaloillaan. Sen Iankaikkisen käskyjä ovat ne, jotka teille
tiedoksi saatamme. Jos tahdotte meitä totella, niin lähettäkää
luoksemme lähettiläitä, jotta tietäisimme, tahdotteko rauhaa vaiko
sotaa. Mutta jos te sanotte, että meidän maamme on kaukana, meidän
vuoremme ovat vahvat, ja meidän meremme on aava, niin silloin te
saatte nähdä, mitä me taidamme tehdä. Sillä se Iankaikkinen tekee sen
helpoksi, joka on vaikeata, ja tuo hänelle sen, mikä on kaukana.»

Joku viikko kuitenkin kului, ennenkuin Rubruck oli valmiina lähtemään.
Tällä ajalla hän näki uusia merkkejä suurkaanin mahdista. Bagdadin
kalifin luota saapui lähettiläs, joka matkusti kantotuolissa kahden
muulin välillä. Intian sulttaanilta tuli lahjaksi ajokoiria ja
metsästysleopardeja, Ikoniumin turkkilaisen sulttaanin luota saapui
lähettiläitä. Eräs munkeista ei kestänyt lähteä paluumatkalle vaan jäi
suurkaanin hoviin, ja Mangu määräsi rahasumman hänen ylläpidokseen.
Rubruckille annettiin matkarahoja ja 6 p. heinäkuuta v. 1254 hän
vihdoin oli valmiina lähtemään. Lahjojakin Rubruckille tarjottiin, ja
hän otti vastaan kolme yksinkertaista pukua, jottei näyttäisi siltä,
kuin olisi hän suurkaanin lahjoja halveksinut.

Seitsemässäkymmenessä vuorokaudessa kuljettiin nyt Karakorumista
Batun leiriin Volgan varsille, nähtävästi jonkun verran pohjoisempaa
reittiä kuin menomatkalla. Maa oli melkein kauttaaltaan autiona.
Ainoastaan yksi päivä levättiin, silloinkin vain siitä syystä, ettei
hevosia ollut. Omituisen sattuman kautta Rubruck saapui Batun leiriin
samana kuukautena ja samana kuukauden päivänäkin, jona hän oli
edellisenä vuotena sieltä lähtenyt. Siellä hän tapasi jäljelle jääneet
seuralaisensa terveinä, mutta muutoin mitä suurimmassa kurjuudessa,
Tataarit kun olivat aikoneet tehdä heistä orjia ja karjanpaimenia.
Armenian kristitty kuningas Ilaithon, joka oli Mongolien liittolainen
ja nautti heidän luottamustaan, oli pelastanut munkin tästä kurjasta
kohtalosta. Batu ei ruvennut korjaamaan suurkaanin kirjettä, vaikka
tämä oli antanut hänelle siihen täyden vallan. Hän suostui siihen,
että lähetystö sai palata Armenian ja Persian kautta, mutta kuukausi
kului, ennenkuin heille hankittiin oppaita. Ensinnä matkustettiin
pitkin Volgan rantaa virran suistamoon, jossa sen poikki kuljettiin,
nimittäin kolmen pääsuuhaaran ja neljän pienemmän laskuväylän poikki.
Keskellä tätä monihaaraista suistamoa oli eräs Summer Keu niminen
kaupunki pitänyt kahdeksan vuotta puoliaan Tataareja vastaan. Siellä
asui vapaudessa alaneja, saraseneja ja saksalaisiakin, vaikka se ei
näy olleen kaukana Batun valtapaikasta, Saraista. Hyvän onnen kautta
Rubruck sai takaisin suurimman osan sekä kirjoistaan että vaatteistaan.
Joulukuun puolivälissä oltiin Kaukason juurella. Vuoristossa sekä
Alanit että Lesghit sitkeästi pitivät puoliaan Mongoleja vastaan,
kävivätpä joskus lakeudella heidän karjojaankin ryöstämässä.
Rautaporttiin eli Derbentin solaan antoivat Tataarit retkikunnan
suojaksi kaksikymmentä asestettua miestä Rubruckin suureksi iloksi, hän
kun toivoi nyt saavansa nähdä Tataarit täysissä sotatamineissaan. Mutta
ainakin näillä miehillä oli huonot varustukset, ainoastaan kahdella
nahkahaarniskat, eikä muita aseita kuin jousi ja nuolet, ynnä millä
mitäkin. Derbentin takana kuljettiin erään juutalaisen siirtokunnan
ohi, ja kauempana kuului olevan vielä toinen, jossa pidettiin
juutalaisia sotavankeja, mutta siitä ei Rubruck saanut varmempia
tietoja. Tifliin ohi piti matka edelleen Araxeen laaksoa pitkin sen
ja Kurin yhtymäpaikkaan, jossa oli Mongolien suurin leiri Kaukason
takaisessa maassa. Tämä leiri hallitsi Georgiaa, Persiaa ja eräitä
turkkilaisia heimoja. Tataarilainen päällikkö tarjosi munkeille viiniä,
jota he nyt saivat pitkistä ajoista juodakseen kumissin sijasta.
Araratin juurella vietettiin joulua melkein autiossa kaupungissa,
jossa kahdeksastakymmenestä kristitystä armenialaisesta kirkosta
ainoastaan kaksi oli enää pystyssä. Niin kamalasti olivat ensinnä
Turkkilaiset, sitten Mongolit hävittäneet Armeniaa. Muutoin kaupungissa
vielä näytettiin sitä paikkaa, missä Noa oli ensi kerran levännyt
Araratin vuorelta alas tullessaan. Vahvan lumen vuoksi Rubruck viipyi
tässä kaupungissa aina tammikuun 13 päivään saakka ja matkusti sitten
Sahensa nimisen ruhtinaan maahan. Tämä ruhtinas väitti kuuluvansa
roomalaiseen kirkkoon ja toivoi hartaasti, että Ranskan kuningas
tulisi vapauttamaan hänet Mongolien ikeen alta. Hänen pääkaupunkinsa
oli Armenian vahvimpia linnotuksia, kuulu »tuhannesta ja yhdestä»,
s.o. lukemattomista kirkoistaan. Siellä munkit kohtasivat viisi
dominikaniveljestä, jotka olivat tulleet suoraan Ranskasta. Heillä
oli paavilta kirjeitä mongolilaisille ruhtinaille, joilta he aikoivat
pyytää lupaa kristinuskon saarnaamiseen Tataarien kesken. Rubruck
tosin varotti heitä, mutta siitä huolimatta he lähtivät jatkamaan
matkaansa aluksi Tiflikseen, jossa oli toisia saman munkkikunnan
jäseniä. Eufratin latvoja seuraillen Rubruck kulki edelleen Kemakhiin,
jossa virta kääntyi etelään, sieltä Aleppoon, vanhaan Kappadokiaan
ja edelleen Kilikian rannikolle, jota vähän aikaisemmin Mongolit ja
ankarat maanjäristykset olivat kilvan hävittäneet. Koko maa Rubruckin
mielestä todisti Esaiahin sanain toteen käymistä: »Jokainen laakso
kohoo ylös ja jokainen kukkula painuu matalaksi.»

Ikoniumissa Rubruck pääsi kavalasta uigurilaisesta oppaastaan, joka
oli Batun peljätyn nimen avulla pitkin matkaa kiskonut kaupungeilta
lahjoja. Ikoniumissa, joka oli seldshukilaisen sultaanikunnan
pääkaupunki, oli paljon kristittyjä kauppiaita, etevin näistä eräs
genovalainen, joka yhdessä erään venezialaisen kanssa oli saanut
haltuunsa maan alunakaupan. Hänen avullaan Ranskan kuninkaan
lähettiläät vihdoin pääsivät Välimeren rannalle toukokuun alussa v.
1255. Franciskanien veljeskunta ei kuitenkaan päästänyt Rubruckia
lähtemään Ranskaan viemään kuningas Ludvigille Mangun kirjettä ja
kertomusta matkastaan, vaan pidätti tämän paljon kokeneen miehen
Palestinan Acressa, joka silloin vielä oli kristittyjen hallussa.

Rubruckin matkakertomus ei herättänyt niin suurta huomiota, kuin
se olisi hyvin ansainnut. Carpinin kertomus Tataarien maasta ja
kansasta oli se, jota etupäässä luettiin. Tähän oli syynä se seikka,
että Carpini kirjotti matkakertomuksensa aikaisemmin ja että hän oli
matkustanut itse paavin lähettiläänä, Rubruck sitä vastoin Ranskan
kuninkaan toimesta. Nämä molemmat kertomukset ovat arvokkaimmat
lähteet, mitä niin aikaisilta ajoilta on Keski-Aasian oloista ja
varisinkin Mongoleista ja heidän hallitsijoistaan. Ne loivat ensimäisen
varman valon laajan Tatarian maantieteellisiin ja kansallisiin oloihin,
ja varsinkin kansatieteellisten tietojensa vuoksi ne ovat nykyiselle
tutkimukselle mitä arvokkain lähde.

Tässä yhteydessä muistelkaamme vielä Vähän Armenian kuninkaan Haithonin
matkaa. Tämä pieni ruhtinas se oli, joka Batun hovissa pelasti
Rubruckin jälkeen jääneet matkatoverit orjiksi joutumasta. Hänen
ansionsa kristikunnan pelastamisesta olivat todellisuudessa ehkä paljon
suuremmatkin, kuin historiasta tiedämme.



Vähän Armenian kuningas Haithon.


Armenialaiset pakolaiset olivat perustaneet pienen valtakunnan
Kilikiaan, Vähän Aasian rannikolle, ja vallanpitäjiensä kansallisuuden
mukaan tätä pientä kuningaskuntaa, joka oli turkkilaisien valtakuntien
välissä, sanottiin Vähäksi Armeniaksi. Sen hallitsijat olivat
kristittyjä, vieläpä kuuluivat latinalaiseen kirkkoon. Avioliittonsa
kautta kuninkaan tyttären kanssa oli Haithon niminen valtiomies
päässyt kuninkaaksi, oltuaan sitä ennen hallitsijansa taitavana
neuvonantajana. Erinomaisen valtioviisaasti hän osasi puolustaa pientä
valtakuntaansa vaaroja vastaan, jotka sitä joka puolella ympäröivät.
Kuningas Haithon, »Kristuksen hurskas ystävä», älysi nopeaan Mongolien
suuren ylivoiman, ja uskostaan ja länsimaisista ystävistään huolimatta
hän tarjosi heille liittoaan. Haithon lähetti Sempad nimisen veljensä
Tataarien suurkaanin hoviin lujittamaan liittoa. Sempad hänelle lähetti
Samarkandista päivätyn kirjeen, joka suuressa määrin vahvisti niitä
luuloja, että muka Mongolit olivat taipuvaisia kristinuskoon. »Täällä
kaikki ovat kristittyjä ja uskovat kolmeen kuninkaaseen». Suurkaanin
palatsin edustalla oli kristitty kirkko, ja suurkaani itsekin muka
oli kristinuskoon kääntynyt. Kujakin isoisä, suuri Djingis itse, oli
muka antanut kristityille uskonvapauden ja suojellut heitä Sarasenien
väkivaltaa vastaan. Nyt olivat moslemit vuorostaan halveksitut ja
mitättömät ja kristinusko olisi edistynyt paljon paremminkin, elleivät
sen saarnaajat olisi olleet niin kunnotonta joukkoa.

Kaksi vuotta sen jälkeen kun Sempad oli palannut, kuningas Haithon
itse lähti mongoliruhtinaitten luo. Päästäkseen välillä olevien
turkkilaisten valtakuntien läpi, joissa häntä kristittynä ja Mongolien
liittolaisena vihattiin, hän matkusti yksinään valepuvussa ja antoi
tuoda runsaat lahjansa perästä päin. Kahdentoista päivän vaarallisen
matkan jälkeen hän saapui Tataarien etuvartijain luo Kaukasiaan ja
matkusti edelleen Sartashin ja Batun hoveihin. Sieltä hän, nautittuaan
jonkun aikaa molempien ruhtinaitten täyttä vieraanvaraisuutta, lähti
Mangun hoviin arojen poikki. Suurkaanin pääkortteerissa otettiin pieni
liittolainen vastaan suurella loistolla ja Haithon viipyi siellä lähes
kaksi kuukautta kunnioitettuna vieraana. Paluumatkalla hän poikkesi
tervehtimässä Hulagua, joka paraillaan valmisteli vallotusretkeä
Bagdadin kalifikuntaa vastaan. Ehkä Haithon hänen kanssaan sopi
osallisuudesta tähän sotaan verivihollistaan vastaan. Luoteis-Persian
kautta hän sitten matkusti Kaukasiaan ja saapui v. 1255 kahdeksan
kuukautta kestäneen matkan jälkeen takaisin omaan valtakuntaansa.
Hänen kirjurinsa kirjotti kertomuksen matkasta. Mahdollista on, että
tämän pienen kristityn hallitsijan vaikutusvalta oli apuna sen kamalan
myrskyn torjumisessa, joka Länsimaita ja kristikuntaa uhkasi.



Marco Polon matka Kiinaan.


Merkillisimmät Keskiajalla tapahtuneista matkoista olivat
venezialaisten Polo veljesten ja Nicolo Polon pojan Marcon matka
Kiinaan, jossa he pääsivät Kublai suurkaanin suosioon, olivat hänen
luottamusmiehinään monessa tärkeässä toimessa ja vihdoin puolet
miesikää näillä retkillä oltuaan palasivat takaisin kotimaahan,
mukanaan kantamukset idän kultaa ja jalokiviä. Heidän seikkailunsa
olivat tosiaan niin merkilliset, ne muistuttivat niin suuressa määrässä
itämaisia taruja, ettei niitä alussa tahdottu ensinkään uskoa, vaikka
kylläkin halusta kuunneltiin.



Eräs merkillinen päivä Veneziassa.


V. 1295 sattui Veneziassa tuo kumma tapaus, Polojen paluu.
Lagunikaupunkiin saapui odottamatta kolme ihmeellisiin pukuihin puettua
miestä, jotka kummastelevan rahvaan kesken liikkuivat kuin vanhat
tuttavat ja puhuivat murtaen italiaa. Kaupungin läpi he kulkivat
arvossa pidetyn Polo perheen talolle, jonka ovelle kolkuttivat ja
vaativat päästä sisään. Epäröiden heille avattiin, mutta taloon
tultuaan he ilmottivatkin olevansa sen oikeat omistajat, veljekset
Maffeo ja Nicolo Polo ja jälkimäisen poika Marco, jotka olivat olleet
kateissa neljäkolmatta vuotta, viettäen tämän aikansa enimmäkseen
maailman itäisimmässä maassa, joka siihen aikaan oli Europalle aivan
tuntematon. He kertoivat oleskelleensa itse suurkaanin hovissa.
Sitä ei tahdottu uskoa. Mutta Poloilla oli keinoja osottaa sanansa
todeksi, he saattoivat todistaa, etteivät olleet suotta nauttineet
maailman mahtavimman hallitsijan suosiota. Palanneet matkamiehet
panivat kotitalossaan toimeen pidot, joihin kutsuttiin kaikki
Polo suvun jäsenet. Pidoissa Marco Polo isänsä ja setänsä keralla
esiintyi mitä loistavimmissa itämaisissa silkkipuvuissa, sameteissa
ja damasteissa, muutellen aterian aikana moneen kertaan pukujaan ja
lahjottaen palvelijoille aina sen puvun, jonka kulloinkin päältään
riisuivat. Lopuksi Marco otti esiin ne kuluneet karkeat vaatteet,
jotka matkustajilla oli ollut yllään, kun he Veneziaan saapuivat, ja
terävillä veitsillä he sitten alkoivat ratkoa näitten vaatteitten
saumoja ja poimia niistä mitä kallisarvoisimpia jalokiviä, rubineja,
safireja, karbunkeleita, timantteja ja smaragdeja, jotka kaikki oli
vaatteisiin neulottu niin taidokkaasti, ettei kukaan olisi voinut
aavistaa niin karkeiden vaatteitten sisältävän semmoisia aarteita.

Näin suuria rikkauksia nähdessään vieraat ihmettelystä mykistyivät, ja
nyt uskottiin matkustajain todella olevan jalon Polo suvun jäseniä,
joitten oli luultu jo aikoja sitten joutuneen perikatoon. Uutinen
levisi nopeaan kautta kaupungin ja koko väestö riensi kilvan osottamaan
palanneille kunnioitustaan. Marco otti kaikki mitä ystävällisimmin
vastaan ja kertoi Mongolien suurkaanin hovista ja valtakunnasta niin
merkillisiä juttuja, että venezialaiset olivat aivan ihmeissään.
Lopulta he rupesivat sanomaan häntä »Messer Millioneksi» (herra
miljonaksi), koska hän kertomuksessaan Kiinan ihmeistä usein käytti
tätä suurta lukua. Vielä tänä päivänä sanotaan Polojen taloa Veneziassa
»miljonataloksi».

Vähän myöhemmin syntyi Genovan ja Venezian välillä sota, ja tässä
sodassa, jota käytiin merellä, joutui Marco Polo laivoineen
genovalaisten vangiksi. Vankeudessa Marcolla oli huonetoverina
Rusticiano niminen Pisan mies, jolle hän ajan kuluksi kertoili
ihmeellisistä matkoistaan, ja nämä olivat Pisan miehestä niin
merkilliset, että ne ansaitsivat tulla muistoon kirjotetuiksi. Hän sen
vuoksi pyysi Marco Poloa kertomaan ne uudelleen ja kirjotti ne hänen
sanelunsa mukaan muistoon. Teos kirjotettiin alkuaan ranskan kielellä,
joka siihen aikaan oli Italiassakin yleiseen käytetty kirjakieli ja
varsinkin kauppamaailmassa vallalla. Täten syntynyt kirja koristettiin
kallisarvoisilla värillisillä kuvilla. Kaikki säilyneet kappaleet ovat
tietysti käsin kirjotettuja, koska kirjapainotaitoa ei silloin vielä
tunnettu, eikä siitä varmaankaan otettu aivan monta jäljennöstäkään,
koska meidän aikoihin on niin harvoja säilynyt. Vanhin säilynyt
käsikirjotus, joka luultavasti oli Marco Polon itsensä läpi lukema,
on se, jota säilytetään Pariisin Kansalliskirjastossa. Vaikea on
sanoa, miks’ei Marco Polo jo Veneziassa ollessaan kirjottanut muistoon
seikkailujaan, niin että meidän on ainoastaan hänen vankeuttaan
kiittäminen niiden säilymisestä. Marco Polo muutoin pääsi jotenkin pian
vankeudesta pois, ja suurena syynä tähän lienee ollut se mielenkiinto,
jota hänen vaiheensa tunnetuiksi tultuaan herättivät Genovassa. Voisi
ajatella, että Venezian kauppakateus oli velvottanut Marco Poloa
siihen saakka vaikenemaan, sillä sisälsipä hänen tuomansa tieto suuria
mahdollisuuksia.



Vanhempien Polojen matka.


Olemme ennen nähneet, kuinka laajaa kauppaa Venezia kävi Itämailla
ja kuinka suurta tarmoa ja yritteliäisyyttä sen kauppiaat osottivat.
Hepä olivatkin kaupunkinsa vallanpitäjät ja kuuluivat sen parhaisiin
sukuihin. Se ei siis ollut mitään tavatonta, että kaksi ylimystä lähti
vielä tavallista pitemmille retkille avaamaan ennen tuntemattomia
maita kotimaan kaupalle ja hyötymään kauppa-alueilla, joilla ei ennen
monikaan ollut käynyt.

Polot kuuluivat alkuaan Dalmatiasta tulleeseen sukuun, joka kaupalla
hankkimansa varallisuuden kautta oli päässyt Venezian ylimyssukujen
joukkoon. Nicolo ja Maffeo olivat oleskelleet Itämailla jo monet kerrat
kaupparetkillä. V. 1260 he päättivät lähteä Mongolien luo kauppaonneaan
koettamaan. He vaihtoivat venezialaiset tavaransa byzantilaisiin
koruihin, joita Mongolit pitivät suuressa arvossa. Ensinnä he aikoivat
käydä Berkai nimisen tataaripäällikön luona; tämä hallitsi Kiptshak
nimistä valtakuntaa, joka käsitti Volgan seudut ja laajoja osia
Siperiasta ja Keski-Aasian aroista, — samat maat siis, joita Batu oli
hallinnut.

Matka piti ensin Krimiin ja sieltä arojen poikki Volgan rannoille,
jossa Berkain pääkaupungit olivat, Sarai lähempänä suuta, Bolgar
lähellä Kasania. Berkai, joka oli tunnettu ystävällisimmäksi Mongolien
hallitsijoista, otti molemmat venezialaiset mitä parhaiten vastaan ja
maksoi kaikista jalokivistä kaksi sen vertaa, kuin he pyysivät. Nicolo
ja Maffeo viipyivät kokonaisen vuoden hänen leirissään, kunnes Berkain
ja Persian vallottajan Hulagun välillä syntyi sota. Polot eivät tämän
sodan vuoksi voineet palata takaisin samaa tietä, kuin olivat tulleet,
vaan jatkoivat matkaa Volgan ja arojen poikki Bokharaan, viipyen siellä
kolme vuotta. Bokharassa veljekset saivat luotettavia tietoja Mongolien
suurkaanista Kublaista, ja he päättivät sen vuoksi lähteä käymään itse
suurkaanin hovissa, johon Persiaa hallitsevan Hulagun luota palaavat
suurkaanin lähettiläät heitä kovin kehottivat. Kublai oli muuttanut
hovinsa vakinaisesti Kiinaan, jonka hän kauttaaltaan laski valtansa
alle, mutta hänet tunnustettiin koko valtakunnan suurkaaniksi, vaikka
sekä Hulagu että Kiptshakin ruhtinas hallitsivatkin maitaan melkein
itsenäisesti.

Kublain lähettiläät sanoivat, ettei suurkaani ollut milloinkaan nähnyt
»latinalaisia», s.o. Länsimaitten miehiä, ja arvelivat, että hän
varmaan ottaisi heidät mitä ystävällisimmin vastaan.

Turvallisessa seurassa molemmat veljekset sen vuoksi lähtivät matkaan,
ja matkaa kesti kokonaisen vuoden, ennenkuin oltiin Pekingissä.
Kublai ottikin molemmat venezialaiset mitä suosiollisimmin vastaan
ja pani toimeen pidot heidän kunniakseen. Hän tiedusteli heiltä
tarkkaan kaikkia Länsimaitten oloja, varsinkin paavista ja Europan
hallitsijoista. Molemmat Polot, jotka puhuivat mongolin kieltä,
vastasivat kaikkiin näihin kysymyksiin niin hyvällä ymmärryksellä,
että Kublai erinomaisesti mieltyi heihin ja lopulta päätti lähettää
heidät erään ylimyksensä keralla lähetystönä paavin luo. Kublai mietti
siihen aikaan jonkun »ajanmukaisen» uskonnon ottamista ja länsimainen
kristinusko näytti hänen mieltään kiinnittävän. Hän pyysi, että paavi
lähettäisi hänen luokseen satakunnan viisasta kristittyä miestä
todistamaan hänen alamaisilleen, että kristinusko oli kaikkia muita
uskonnoita parempi ja ainoa oikea usko. Jos he voisivat tämän tehdä,
niin Kublai kaikkine alamaisineen kääntyisi kristinuskoon. Lopuksi
lähettiläitten piti tuoda Kublaille sitä pyhää öljyä, jota ainiaan
paloi »Pyhän haudan kirkossa» Jerusalemissa. Suojeluskirjoiksi Kublai
antoi lähettiläilleen kaksi kultataulua, joissa oli käsky kaikille
virkamiehille koko Mongolien laajassa valtakunnassa olla molemmille
kauppiaille joka tavalla avullisia ja varustaa heille kaikki, mitä he
saattoivat matkallaan tarvita. Nämä taulut auttoivatkin erinomaisesti,
ja matka suoritettiin onnellisesti kolmen vuoden kuluessa. Polot
eivät nimittäin näy pitäneen kiirettä, vaan kulkeneen mukavasti ja
kooten tietoja pitkin matkaansa. Mongolilainen ylimys, joka oli heidän
kerallaan, matkalla sairastui eikä seurannut perille saakka.

Vähän Armenian kautta molemmat venezialaiset saapuivat Akkoon, joka
silloin vielä oli Johanniittain hallussa ja kristittyjen pääsatama
Palestinan rannikolla (se sai ristiretkeläisiltä nimeksi Ste Juhanne
d’Acre). Siellä heitä kohtasi ikävä sanoma, että paavi Clemens IV juuri
oli kuollut. He ajoivat asiansa paavin lähettiläälle ja lähtivät sitten
Veneziaan odottamaan uuden paavin vaalia. Veneziassa he kuulivat,
että Nicolon vaimo jo v. 1254, heti miehensä lähdettyä, oli kuollut,
synnytettyään Marco nimisen pojan. Pari vuotta turhaan odotettuaan
uuden paavin vaalia Polot eivät mielestään voineet kauempaa viivytellä
paluutansa, vaan lähtivät jälleen matkaan, ottaen mukaan nuoren
Marcon, joka silloin oli seitsemäntoista vuoden ikäinen. He palasivat
siis Akkoon ja tapasivat siellä saman paavin lähettilään, joka salli
heidän käydä Jerusalemissa ottamassa Kublain pyytämää pyhää öljyä;
hän myös kirjotti suurkaanille kirjeen, jossa hän vakuutti Polojen
oikein ajaneen asiansa, mutta paavin kuoleman vuoksi ei voineen saada
aikaan kaikkea, mitä heille oli asiaksi annettu. Jo Akosta lähdettyään
Polot kuitenkin kuulivat, että juuri sama lähettiläs olikin valittu
paaviksi ja että hän oli ottanut nimekseen Gregorius X. He sen vuoksi
palasivat kiiruumman kautta ja tapasivat Gregoriuksen vielä Akossa.
Uusi paavi lähetti nyt heidän mukaansa kaksi oppinutta munkkia,
varustaen suurkaanille lahjaksi kalliita kristallimaljoja ja antaen
näille munkeille saman oikeuden synninpäästön jakamiseen, kuin paavilla
itsellään oli. Matkalla kuitenkin kuultiin, että Babylonian sulttaani
oli vallottanut Vähän Armenian, joten tie oli suljettu, ja siitä munkit
ja heidän seurassaan olevat temppeliritarit niin pelästyivät, että
palasivat takaisin ja jättivät Polot yksin matkaa jatkamaan.



Marco Polon matka Kiinaan.


Kolmen Polon matkasuunnan tarkka selville saaminen nykyisistä
kartoista on vaikeata, koska Marcon matkakertomuksessa esiintyvät
paikannimet enimmäkseen ovat niin vääntyneet, että niitä on vaikea
nykyisistä nimistä tuntea. Layas nimisestä Kilikian satamasta matka
kävi Vähän Aasian kautta Suureen Armeniaan, joka oli tunnettu kylmästä
ilmanalastaan ja oivallisista laidunmaistaan. Siellä Polot muun muassa
saivat tietoja Georgialaisten maassa, s.o. Kaukasiassa olevista
petrolilähteistä, joista sanottiin vuotavan niin runsaasti öljyä, että
sata laivaa saattoi niistä kerrallaan ottaa kuorman. Asukkaat olivat
kristittyjä ja kauneudestaan kuulut. Genovalaiset kauppiaat olivat
vähän ennen alkaneet purjehtia Kaspian merellä eli Ghilanin merellä,
joksi sitä siihen aikaan nimitettiin, ja Polot tiesivät sen erinomaisen
kalaiseksi. Meren etelärannalla, Ghilanissa, Marco kertoo viljellyn
silkkiä; maakunnan pukspuumetsät ja jalohaukat olivat vanhastaan kuulut.

Rosvoavain Kurdien vuorimaan kautta Polot matkustivat Mardiniin,
Mosuliin ja Bagdadiin. He tapasivat vielä paljon nestoriolaisia
seurakuntia muhamedilaisten joukossa. Bagdadista, jonka parikymmentä
vuotta ennen Hulagu oli vallottanut ja hävittänyt, piti matka Tabriin
kaupunkiin, joka on Persiassa, Aserbeidshan nimisen maakunnan
suurin kaupunki; se harjotti varsinkin muulien ja erinomaisten
hevosten kauppaa Ormuziin, Persian lahdelle ja sieltä edelleen
Intiaan. Marco Polo kertoo Persian vanhasta uskonnosta, tulen
palvelemisesta, joka sittemmin on kokonaan hävinnyt, mutta säilynyt
Intiassa, jonne tulenpalvelijoita pakeni muhamedilaisuuden tieltä.
Tosin tulenpalvelijoita, parsoja, tuskin on koko Intiassa nykyään
enempää kuin 100,000, mutta heillä on varallisuutensa vuoksi
melkoinen vaikutusvalta. Marco Polo tekee selkoa Persian kahdeksasta
maakunnasta, Kuhistanin oivallisista hevosista, Kirmanin jalokivistä ja
teräksestä, josta valmistettiin parhaat miekanterät, kyttyrälehmistä
ja rasvahäntälampaista. Hän kertoo erämaan rosvoheimoista, jotka
noituudella saattoivat pimittää taivaan karavanien lähestyessä.

Polot itse hädin tuskin pelastuivat näitten rosvojen käsiin joutumasta.
Vielä tänä päivänä samain erämaitten rosvoheimot käyttävät hyväkseen
pölymyrskyjä hyökätäkseen karavanien kimppuun.

Persian ylängöltä saavuttiin Ormuziin, joka siihen aikaan oli erittäin
rikas kauppakeskusta. Sinne saapui paljon laivoja Intiasta, tuoden
maustimia ja kalliita kiviä, silkkiä ja kultaa, norsunluuta ja muita
tuotteita. Mutta kaupunki oli suunnattoman kuuma ja epäterveellinen.
Ormuzlaisten laivat olivat heikosti rakennetut, koska rautanaulain
sijasta käytettiin puuvaarnoja, ja sen vuoksi niitä paljon joutui
hukkaan. Laivoissa oli vain yksi masto ja purje. Samanlaisia laivoja
tällä rannikolla käytetään vielä tänä päivänä. Pienempien aluksien
rakenne yleensäkin kaikkialla maailmassa erinomaisen kauan kautta
aikain säilyy samanlaisena.

On mahdollista, että venezialaisten aikomus oli täältä matkustaa
meritse Itä-Aasiaan, mutta ehkä juuri laivain kehnouden takia he sitten
kuitenkin kääntyivät maitse kulkemaan. He saapuivat ensinnä Kirmaniin
ja matkustivat sieltä Lutin erämaan kautta pohjoiseen päin. Erämaassa
ei tavattu muuta vettä kuin eräässä paikassa maanalainen joki, jonka
katto toisin paikoin oli sortunut; se luultavasti oli vanha maanalainen
vesijohto, joita näissä seuduissa käytetään, kun erämaan kuumuudessa
maanpäälliset vesijohdot pian kuivuisivat. Matkustajat saapuivat
Persian pohjoiseen maakuntaan Khorassaniin, jossa oli paljon kaupunkeja
ja lauhkea ilmasto. Sikäläiset ihmiset, varsinkin naiset, olivat
tavallista kauniimpia. Marco Polo kertoo tässä »Vuoren vanhuksesta»,
ristiretkien ajalla kuulusta itämaalaisesta ruhtinaasta tai uskonlahkon
päälliköstä, joka oli kahden vuoren välille rakentanut ihmeen ihanan
muureilla ympäröidyn puiston ja sinne koonnut kaikki kauneimmat naiset.
Tähän puistoon tuotiin nuorukaisia huumautuneina, he saivat siellä
herättyään elää jonkun ajan muhamedilaisten paratiisissa, jonka jälkeen
heidät uudelleen huumattiin ja herätettiin vasta »Vuoren vanhuksen»
linnassa. Tämä lupasi laskea nuorukaisen takaisin paratiisiin
ainoastaan sillä ehdolla, että hän murhasi vanhuksen määräämän
henkilön. Sen kautta vanhus saattoi tuhota kenenkä tahtoi ja kaikki
ruhtinaat pelkäsivät häntä ja maksoivat hänelle veroa, välttääkseen
surman. Mutta Hulagu, vallottaessaan Mongoleilleen Persian, sai
nälkään näännyttämällä haltuunsa tämänkin linnan, mestautti »Vuoren
vanhuksen» kaikkine miehineen ja hävitti hänen linnansa maan tasalle.
Hashishista, s.o Intian hampusta valmistetusta huumaavasta juomasta,
tätä lahkoa sanottiin »assasineiksi», joka sana on moneen länsimaiseen
kieleen periytynyt salamurhaajaa merkitsemään. Ristiretkien ajalla
tämä uskonlahko surmautti länsimaitten ritareita ja ruhtinaita ja oli
sen vuoksi suuresti pelätty. Mutta toisin ajoin näyttävät assasinit
toimineen kristittyjen kanssa yksistä puolinkin. Assasineilla oli
sekä Iraanin että Syyrian vuoristossa kymmenittäin ja sadottain
linnoja. Mutta erotessaan lopulta muhamedilaisuudesta kokonaan
uudeksi uskonnoksi he eristäytyivät, eivätkä sitten voineet kauaakaan
puoliaan pitää. Salassa tämä uskonlahko kuitenkin säilyi, ja vielä
tänä päivänä on Libanonissa ja Kaspian meren eteläpuolella olevissa
vuorissa assasineja, vaikka lahko onkin kokonaan menettänyt vaarallisen
valtiollisen luonteensa.

Mutta palatkaamme Polojen matkaan. Persian rajakaupungissa Balkissa
kuulivat he asukkaitten kertovan, että siellä aikanaan Aleksanteri
Suuri oli viettänyt häitään Roxaneen kanssa ja että kaupungin vanha
nimi oli Baktra. Sieltä kuljettiin edelleen maan kautta, jossa oli
paljon suolaa — nykyäänkin on maakunta vuorisuolastaan tunnettu — ja
tultiin Badakshanin kuningaskuntaan Amudarjan ja Hindukushin välille.
Maan kuninkaat väittivät polveutuvansa Aleksanterista ja Dareioksen
tyttärestä. Puolentoista vuosituhatta oli siis näissä maissa säilynyt
muisto valtavan makedonialaisen vallottajan urotöistä. Marco Polon
aikaan oli tässä maassa maailman kuuluimmat rubinikaivokset, mutta
niitä ei kukaan muu saanut kaivattaa kuin kuningas. Nykyään ovat
rubinit sieltä loppuneet; niiden nykyiset saantimaat ovat Burma ja
Ceylon. Toisessa saman maan vuoressa oli maailman paras »azuri»,
sininen kivennäinen, joka Vanhalla ajalla oli mitä suurimmassa arvossa.
Hopeatakin oli. Badakshanin nopeat hevoset olivat kuulut. Vähää ennen
oli kuitenkin kuollut sukupuuttoon eräs oivallinen vanha rotu, jonka
sanottiin polveutuneen Aleksanteri Suuren kuulusta sotaratsusta
Bukefaloksesta. Tämän saman hevosrodun vuoksi oli maan kuninkaallisessa
perheessä tapahtunut paljon tappeluita. Badakshanin vuorimaa oli
korkealla merenpinnasta ja ilma siellä niin puhdasta ja terveellistä,
että aina kun ihmiset tunsivat itsensä sairaiksi, niin he laaksoistaan
nousivat ylös vuoristoon, ja Marco Polokin sanoo siellä heti saaneensa
takaisin terveytensä.

Kahdentoista päivämatkan päästä saavuttiin Pamirin vuorimaahan, joka
yhdistää Himalajan ja Kuenlunin päät ja on kauttaaltaan niin korkeata,
että sitä sanotaan »maailman katoksi». Marco Polo oli ensimäinen
europalainen, joka tässä kuulussa vuorimaassa kävi, ja vasta 19:llä
vuosisadalla tultiin hänen löytöjään jatkamaan. Vakhanista noustiin
kolmessa päivässä niin korkealle, että oltiin »maailman korkeimmassa
seudussa». Marco kertoo seudun sarviniekoista villioinaista ja susista.
Seutu oli niin korkea ja kylmä, ettei valkea siellä palanut yhtä
kirkkaasti kuin muualla, eikä lämmittänyt yhtä hyvin. Tämä havainto
varmaan johtui siitä, että veden kiehumapiste niin korkealla on koko
joukon matalammalla 100 astetta, jonka vuoksi ruoka ei kiehuvassakaan
vedessä tahtonut kypsyä. Maa oli aivan autiota, ja matkustajani täytyi
kuljettaa mukanaan kaikki, mitä tarvitsivat.

Pamirista saavuttiin Bolor vuorimaahan, jossa vallitsi ainainen talvi,
ja jonka kautta kesti matkustaa neljäkymmentä päivää. Asukkaat, jotka
olivat vieraille vihamielisiä, elivät korkealla vuorilla metsästyksestä
ja käyttivät paljaita nahkavaatteita. Sivumennen Marco Polo mainitsee
»Keshimurin», nykyisen Kashmirin, jonka pelättäviä noitia hän tapasi
Kublain hovissa.

Kun oli vuoriston poikki päästy, niin saavuttiin Tarim virran
vesistösyvänteeseen, nykyiseen Itä-Turkestaniin, jossa oli monta
melkoista kaupunkia, Kashgar, Jarkand, Khotan y. m., ja viljeltiin
paljon puuvillaa. Asukkaat olivat enimmäkseen muhamcdilaisia, mutta
joukossa oli myös paljon nestoriolaisia kristittyjä. Erämaasta, jonka
kautta matka piti edelleen pitkin Kuenlunin juurta, saatiin paljon
jaspista ja kalcedon nimistä arvokasta kivennäistä. Matka kävi sitten
Lopin kaupunkiin, joka oli samannimisen suuren erämaan laidassa.
Siellä matkustajat oleskelivat viikon, ennenkuin lähtivät kulkemaan
erämaan poikki, mukanaan kuukauden eväät. Aavikon poikki kuljettiin
kapeimmalta kohdalta, mutta kokonaisuudessaan tämä erämaa oli niin
pitkä, että Marco Polon arvelun mukaan olisi kulunut kokonainen vuosi,
jos olisi tahtonut sen päästä päähän matkustaa. Se oli, kertoo Polo,
kauttaaltaan hiekkamäkinä, joitten välillä oli laaksoja, eikä siinä
kasvanut mitään. Siellä täällä oli kuitenkin vettä yhden matkueen
tarpeiksi. Erämaassa sanoi Polo kuuluvan salaperäisiä henkiääniä, jotka
eksyttivät matkamiehiä. Toisinaan kuului etäistä jyminää, ikäänkuin
olisi sivulla päin suuri ratsumiesjoukko matkannut. Toisinaan kuului
kuin rumpujen päristyksiä. Sen vuoksi matkustajat pysyivät koossa
niin lähellä kuin suinkin ja kuormajuhdilla oli kellot kaulassaan,
etteivät ne päässeet eksymään. Kun asetuttiin illalla lepäämään, niin
merkittiin seuraavaksi aamuksi matkan suunta valmiiksi, koska ei mitään
maamerkkejä ollut. Polon kertomus erämaan omituisista kummitteluista
perustuu todellisiin ilmiöihin. Samanlaisia ääniä kuulevat nykyisetkin
matkustajat. On selitetty niitten aiheutuvan siitä, kun hiekkajyväset
päivällä kuumentuessaan taikka yöllä nopeaan jäähtyessään hankaavat
toisiaan vastaan.

Kolmekymmentä päivää kestäneen matkan jälkeen tultiin Satsheuhin, joka
oli Tangutin maakunnassa, nykyisessä Kansussa. Tangutin vuoristossa
kasvoi oikea rabarberi, joka oli Keskiajalla tärkeä lääke. Maakunnan
pääkaupungissa, joka oli kauempana idässä, Polot jollain toisella
käynnillä viipyivät kokonaisen vuoden. Sikäläisillä kristityillä oli
kolme kaunista kirkkoa. Sieltä vihdoin matkustettiin Shangtuun eli
Kaipingfuhun, jossa Kublai kaan silloin oleskeli. Kun Kublai kuuli
vanhain tuttavainsa olevan tulossa, niin lähetti hän heitä vastaan
väkeä jo neljänkymmenen päivämatkan päähän ja otti heidät mitä
sydämellisimmin vastaan. Hovissa pantiin heidän kunniakseen toimeen
suuria juhlia, ja nuoren Marcon suurkaani otti palvelukseensa. Varmaan
venezialaiset kauppiaat saattoivatkin antaa Kublaille paljon tarkkoja
tietoja, joita he olivat matkalla nimenomaan koonneet kunkin maan
tuotteista. Marcosta taas tuli hyödyllinen apulainen sen kautta,
että hänen oli erittäin helppo oppia vieraita kieliä. Kublai piankin
lähetti hänet monelle tärkeälle matkalle etäisiin hoveihin, ja toimensa
hän aina suoritti kaanin tyytyväisyydeksi. Kiinan hovin vanhoissa
aikakirjoissa, jotka hiljattain ovat tulleet tunnetuiksi, mainitaankin
Marco Polo virkamiesten joukossa. Polot viihtyivät hyvin mahtavan
hallitsijan suojeluksessa ja hankkivat itselleen melkoisen omaisuuden.



Marco Polon kertomus Kiinasta.


Pitkällä oloajallaan Kublai kaanin palveluksessa Marco Polo hankki
Kiinasta varsin täydelliset tiedot. Hän matkusteli laajalti maassa,
olipa jonkun aikaa erään kiinalaisen kaupungin maaherranakin ja teki
matkoja Kiinan naapurimaihin.

Kiina hänen tietojensa mukaan jakautui kahteen osaan, Pohjois-Kiinaan
eli Kathaihin ja Etelä-Kiinaan eli Manziin, jonka pääkaupunki oli
Nanking. Yhä vieläkin Pohjois-Kiinan ja Etelä-Kiinan kansalliset
ja maantieteelliset olot melkoisesti eroavat toisistaan. Valta oli
kokonaan Tataarien käsissä, Kiinaa hallittiin kuin vallotettua maata
ainakin, kaikkialla oli mongolilaiset vartioväet, ja varsinaisten
Kiinalaisten kesken kyti siitä paljon tyytymättömyyttä. Palveluksessaan
Kublai käytti yksinomaan tataarilaisia ja muitakin ulkomaalaisia,
kenestä hän vain sai pätevän miehen.

Kiinan tuotteista oli varsinkin silkki huomattava. Sitä käytettiin
maassa itsessään suunnattomat määrät. Sitä paitsi se oli tärkein
kauppatavara, sitä vietiin varsinkin Intiaan. Kaikkialla Kiinassa oli
laajoja silkkiäispensas-istutuksia. Tärkeä oli niinikään posliinin
valmistus, jota ei muualla kuin Kiinassa osattukaan. Posliinia
valmistettiin kaolinisavesta — tämä nimikin on alkuaan kiinalainen.
Etelä-Kiinassa oli eräs kaupunki, jonka erikoisala posliini oli.
Kivihiiltäkin Marco Polon tietojen mukaan jo silloin käytettiin
Kiinassa polttoaineena, vaikka kivihiilen käytäntö muualla maailmassa
vasta höyryn aikakaudella kävi yleiseksi. Mutta Kiina onkin ehkä
maailman kivihiilirikkain maa. Kiinalaiset olivat jo Marco Polon
aikana peräti rauhallista kansaa ja ylenmäärin kohteliaita. Heidän
suurin paheensa oli uhkapeli. Suurkaani oli kuitenkin kieltänyt
kaiken uhkapelin sillä verukkeella, ettei alamaisten omaisuus
oikeastaan ollut heidän, vaan hänen omaisuuttaan. Mutta teenjuonnista
ja naisten jalkain typistämisestä ahtailla jalkineilla Marco Polo
ei mitään tiedä, sen enempää kuin miesten palmikoistakaan, ja nämä
tavat eivät siis silloin vielä liene olleet vallalla. Palmikkoa
käyttämään pakottivat Kiinalaisia vasta mandshulaiset hallitsijat
useita vuosisatoja myöhemmin. Kiinan jo silloin rikasta kirjallisuutta
venezialainen ei myöskään tuntenut, joten hän ei liene varsinaista
kiinan kieltä osannut, vaikka puhuikin mongolien kieltä. Ei hän
myöskään mainitse siitä, että Kiinassa osattiin kirjoja painaa.
Kiinan uskonnot olivat hänelle tuntemattomat. Muutoin Kiinalaiset
siihen aikaan olivat erittäin suvaitsevia kaikkia uskonnolta kohtaan,
jonka vuoksi nestoriolainen kristinuskokin oli päässyt heidän
maassaan leviämään. Kambalukissa oli kristityillä ja muhamedilaisilla
tähtitieteellinen observatorio. Suurkaanin palveluksessa oli kokonaista
5000 tähtientutkijaa, joitten päämies oli eräs byzantilainen.
Poliisilaitos oli hyvin järjestetty, jonka vuoksi yleinen turvallisuus
oli jotenkin hyvä. Olipa erityisiä toimistoita löydetyn tavaran
vastaanottamiseksikin ja oikealle omistajalleen saattamiseksi. Kublai
oli saattanut koko maassa voimaan metsästyssäännön, joka suojeli
riistaa maaliskuusta lokakuuhun. Tullilaitos oli hyvin järjestetty,
vapaasatamia avattu pitkin rannikkoa. Kiinan kauppa olikin valtava ja
Manzin tärkeimpään kaupunkiin Zaytoniin saapui paljon enemmän laivoja
kuin konsanaan Aleksandriaan. Kian (Jangtsekiang) joella oli enemmän
laivoja ja aluksia kuin millään muulla joella koko keisarikunnassa.
Mainittu joki olikin, niin arveli Polo, suurin joki koko maailmassa. Se
juoksi 16 maakunnan läpi ja sen rannoilla oli enemmän kuin 200 suurta
kaupunkia. Muuan suurkaanin tullivirkamiehistä oli laskenut, että jokea
vuodessa nousi 200,000 kannellista kuorma-alusta. Kiinan sisäisen
kaupan valtavuudesta Polo mainitsee esimerkkinä, että yksin Kambalukiin
tuotiin joka päivä yli 1000 kuormaa silkkiä.

Mutta ehkä suurinta kummastusta Kiinan kaikista laitoksista herätti
Polossa paperiraha. Suurkaanilla hän arveli olevan »viisaitten kiven»,
koska hän osasi tehdä rahaa seuraavalla tavalla: Silkkiäispensaan
kuoresta valmistettiin mustaa paperia, josta leikattiin eri kokoisia
paloja, ja näille määrättiin eri arvo. Virkamiehet kirjottivat
niihin nimensä ja niihin painettiin punaisella värillä suurkaanin
sinetin kuva. Merkkien väärennys rangaistiin kuolemalla. Nämä
rahat olivat sitten saman arvoiset kuin vastaavat määrät kultaa ja
hopeata, ja suurkaani antoi joka vuosi valmistaa niitä suuret määrät
— ne eivät hänelle maksaneet juuri mitään. Paperirahoillaan hän
maksoi kaikki menonsa koko valtakunnassaan, eikä kukaan uskaltanut
kuolemanrangaistuksen uhalla olla niitä vastaanottamatta, jonka vuoksi
ne olivat koko valtakunnassa käypää rahaa. Monta kertaa vuodessa
kehotettiin kaikkia niitä, joilla oli kultaa, hopeata, jalokiviä taikka
helmiä, viemään ne Pekingin rahalaitokseen, jossa niistä maksettiin
erinomainen hinta, vaikka vain paperirahalla. Mutta jos toiselta puolen
aatelismies taikka joku muu tarvitsi jaloja metalleja, jalokiviä
taikka muita semmoisia kalleuksia, niin saattoi hän näillä samoilla
paperirahoilla ostaa niitä rahalaitoksesta niin paljon kuin vain
tarvitsi. Ja siten suurkaanilla oli, lausuu Polo, enemmän aarteita,
kuin ainoallakaan hallitsijalla koko maailmassa. Kiinan rahalaitos oli
toisin sanoen järjestetty jo silloin jotenkin samalle kannalle kuin
nykyisissä sivistysmaissa, vaikkapa ehkä rahalaitos hyötyikin kaupasta,
jota vastoin nykyään seteleitä myydään ja ostetaan tarkkaan määrätystä
hinnasta.

Kiinan erinomaiset kulkuneuvot herättivät Marco Polon suurta
kummastusta. Niin valtavia kanavia ja teitä ei siihen aikaan ollutkaan
Europassa. Maantiet olivat erinomaiset ja niitten reunoilla oli
lehtokujat, taikka kivipatsaat semmoisissa seuduissa, joissa puut eivät
viihtyneet. Jättiläissiltoja oli rakennettu jokien poikki, monet niistä
rakennustaiteen mestariteoksia. Pekingin eteläpuolella oli Pulisangkin
joen poikki rakennettu silta, joka oli kauttaaltaan hienointa marmoria.
Se oli 1500 jalkaa pitkä, rakennettu 24 siltakaarelle ja niin leveä,
että 10 ratsumiestä saattoi rinnan ratsastaa sen yli. Kahden puolen oli
marmoriset kaiteet, jotka oli jalopeuran kuvilla koristettu. Arkkujen
välissä oli vesimyllyjä. Tämä silta on yhä vielä olemassa ja toimessa,
vaikka Kiinan vanhat loistorakennukset enimmäkseen ovatkin nykyisin
perin pohjin rappeutuneet.

Kanavista oli suurin 40 päivämatkan mittainen Keisarikanava, jonka
Kublai oli rakennuttanut, taikka oikeammin valmiiksi laittanut. Se
oli 40 päivämatkaa pitkä ja suunnattomaksi hyödyksi Pekingin ja
Jangtsekiangin väliselle liikkeelle. Kanava oli niin suuri ja leveä,
että suurimmatkin laivat helposti saattoivat sitä kulkea. Sen rannat
olivat kivellä lasketut ja kanavaa kaivettaissa oli poisluodusta maasta
kanavan toiselle puolelle rakennettu erinomainen viertotie. Postilaitos
oli järjestetty erinomaisesti. Valtakunnassa oli 10,000 postiasemaa ja
300,000 hevosta, jotka kuljettivat postia.

Niin suuri ja rikas oli siis maa, jota Kublai kaan hallitsi, ja syystä
se herätti venezialaisten rajatonta ihmettelyä, sillä Länsimaitten olot
olivat siihen aikaan vielä vähäpätöiset ja vähän kehittyneet tämän
jättiläismaan suurisuuntaisten laitosten rinnalla. Mutta Kublailla
ja Mongoleilla ei tästä järjestyksestä ollut suuriakaan ansioita. Ne
olivat Kiinan vanhan sivistyksen luomia. Kublain suurin ansio on,
ettei hän tätä sivistystä hävittänyt, niinkuin Mongolit olivat monessa
muussa maassa tehneet, vaan päin vastoin sen omaksui ja ryhtyi edelleen
rakentamaan samalle pohjalle.



Kambaluk.


Länsimaissa ei varsinkaan ollut niin suunnattomia kaupunkeja kuin
Kiinassa. Europan suurimmissakin kaupungeissa oli siihen aikaan
vain joku kymmentuhatta asukasta, jota vastoin Polot Kiinassa
näkivät miljonakaupunkeja. Varsinkin Kambaluk (Kaanpalik, s.o.
kaanin kaupunki), nykyinen Peking, oli mahtava ja Kinsai niinikään.
Kublai oli määrännyt Kambalukin koko Kiinan pääkaupungiksi. Siellä
oli hänen laaja linnansa taikka oikeastaan linnakaupunkinsa, sillä
palatsin ympärysmuuri oli lähes puolentoista kilometriä, neliöön
rakennettu. Muurin sisäpuolella oli kahdeksan palatsia, yksi neliön
joka kulmassa ja yksi kunkin sivun keskellä. Ulkoneliön sisällä oli
toinen neliö, jonka kulmissa ja sivuilla niinikään oli kahdeksan
palatsia, ja keskellä oli suurkaanin yhdenkertainen, mutta sitä
laajempi ja rikkaammin sisustettu palatsi. Ympärysmuurin ääressä
olevissa palatseissa säilytettiin suurkaanin sotavarustuksia, jotka
oli siten järjestetty, että kussakin palatsissa oli jotain erikoista
esinettä, yhdessä paljaita jousia, toisessa satuloita, kolmannessa
suitsia. Muurien välissä oli puistoja, muun muassa eläintarha, jossa
oli kaikenlaisia harvinaisia eläimiä. Oli sinne luotu sata askelta
korkea mäkikin, jolle oli koottu paljaastaan semmoisia puita, jotka
eivät koskaan varistaneet lehtiään. Mäki oli siis alati vihanta. Jos
kaani kuuli, että missä oli joku merkillisempi puu, niin paikalla piti
se tuoda hänen puistoonsa, vaikka olisi ollut kuinka suuri. Suuret puut
tuotiin elefanteilla. Koko mäki oli sitäpaitsi peitetty viheriäisellä
latsurimalmilla ja mäen päällä oli näkötorni, joka oli viheriä sisältä
ja päältä. — Tämä »vihervaara» lienee vielä tänä päivänä olemassa.

Kambalukin kaupungista itsestään ei Polo kerro yhtä laajasti kuin
Kinsaista. Hän mainitsee, että Kublai oli vanhan kiinalaisen kaupungin
viereen rakennuttanut uuden suunnattoman suuren, jota ympäröi vahva
muuri tornineen. Samanlaiset muurit on Pekingin, samoin kuin yleensäkin
Kiinan kaupunkien ympärillä yhä vielä. Ja vielä tänä päivänä on Peking
erotettu muurilla kahteen kaupunginosaan, »kiinalaiseen kaupunkiin» ja
»tataarilaiseen kaupunkiin».



Kublai kaan.


Oleskeltuaan pääkaupungissaan määräkuukaudet keisari tavallisesti lähti
metsästämään merenrannikolle. Hänellä oli suuri määrä kesytettyjä
petoja, leopardeja, ilveksiä, tiikereitä ja kotkia, joita käytettiin
riistan pyytämiseen, ynnä lisäksi paljon ajokoiria. Polo kertoo
ihmetellen tämän metsästyksen suurenmoisuudesta ja keisarin leirin
suunnattomasta komeudesta. Kuumat kesäkuukaudet suurkaani vietti
pohjoisissa vuorimaissa. Hän asui matkalla majassa, jota kantoi neljä
yhteen kytkettyä elefanttia; ulkoa se oli verhottu jalopeurannahkoilla
ja sisältä kultakankaalla. Amurin lisäjoen rannalle pystytettiin
teltta, joka muka oli niin suuri, että siihen mahtui kymmenentuhatta
päällikköä.

Vaikka Kublai rasittikin alamaisiaan monella tavalla, niin piti hän
kuitenkin isällistä huoltakin heidän tarpeistaan. Jos jossain raesateet
hävittivät viljan, niin väestö vapautettiin veroista ja vieläpä
Kublai varastostaan lähetti sinne viljaa. Samoin hän alamaisilleen
lähetti uutta karjaa, jos tauti oli karjan tappanut. Hyvinä vuosina
koottiin varastoihin suuret määrät vehnää, ohraa, hirssiä, riissiä
ja muita maan tuotteita, niin että viljaa voitiin koko valtakunnassa
myydä määrähinnasta. Köyhiä kohtaan hän osotti mitä suurinta
hyväntekeväisyyttä. Hän oli kirjotuttanut luettelon kaikista kaupungin
köyhistä, joilla ei ollut, mitä syödä. Hän hankki heille runsaasti
vehnää ja muita tarpeita, eikä ketään leivän anojaa koskaan karkotettu
hallitsijan hovista. Siellä kävikin joka päivä kolmekymmentätuhatta
ihmistä almua anomassa, ja suurkaani osotti heitä kohtaan niin suurta
hyväntekeväisyyttä, että he jumaloivat häntä.

Suoritettuaan monta tärkeätä tointa Kublain tyytyväisyydeksi
Marco Polo, ehkä vuosiksi 1277—1280, nimitettiin Jangtshoun ja
seitsemänkolmatta muun kaupungin maaherraksi ja tuli sen kautta
nähneeksi vielä enemmän maata, vielä paremmin perehtyneeksi sen oloihin.



Marco Polo Kiinan sisäosissa ja Tibetissä.


Ensimäisellä matkallaan Kiinan sisäosiin Marco Polo kävi Shansi
maakunnan pääkaupungissa. Hän sanoo koko maakunnan olleen rikasta
viiniköynnöksistä ja silkkiäispensaista. Sen pääkaupungin tärkein
teollisuus oli satulain valmistaminen keisaria varten. Sieltä hän
edelleen matkusti Hoangho-virralle eli Keltaiselle virralle, jota hän
tataarilaisella nimellä sanoo »Karamoraniksi», sekä saapui Shensin
pääkaupunkiin, jossa hallitsi Kublain poika Mangalai, oikeamielinen ja
alamaistensa rakastama ruhtinas. Edelleen Marco Polo matkusti nykyisen
Szhetshuanin maakunnan halki, joka oli vuorista maata, täynnään
kaikenlaista riistaa. Siellä oli kuitenkin suuri lakeuskin, joka oli
niin hedelmällistä maata, että koko Kathai sieltä sai inkeväärinsä.
Maakunnan suuren ja rikkaan pääkaupungin kautta hän sitten kulki
edelleen ylämaahan, nähtyään ensi kerran Jangtsekiangin, joka hänen
mielestään oli leveä kuin meri ja kantoi lukemattomia laivoja. Viisi
päivää matkustettiin sitten metsäin läpi, kunnes saavuttiin Tibetiin,
jonka Mongolit olivat maan vallottaessaan perin hävittäneet. Siellä
oli niin paljon petoeläimiä, että matkustajain oli vaikea pitää niitä
vastaan puoliaan. Heillä oli niitten pelottamiseksi mukanaan pitkiä
ruokoja — arvatenkin bamburuokoja — jotka yöllä sytytettiin palamaan.
Ne palaessaan paukkuivat niin ankarasti, että pedot siitä peljästyivät,
eivätkä uskaltaneet lähestyä. Ruokojen tulee olla tuoreita. Ne
asetetaan palavan nuotion päälle, alkavat kuumetessaan vähän ajan
kuluttua käännellä ja väännellä, kunnes halkeavat niin kovalla
pamauksella, että se kuuluu monen virstan päähän. Semmoiset hevoset,
jotka eivät ole sitä ennen kuulleet, säikähtyvät niin pahanpäiväisesti,
että väkisinkin ryöstäytyvät irti. Samaa keinoa yhä vieläkin käytetään
ja paukut tosiaan ovat yhtä kovat kuin kovimmat ilotulituspamaukset.

Polo sanoo Tibetin olevan hyvin laajan maakunnan; asukkaat olivat
peljättyjä varkaita. Sen läpi juoksi Kinsha joki — Jangtsekiangin
latvapuoli, — jossa oli kultahiekkaa ja koralleja; koralleista
maanasukkaat valmistivat jumalankuvia. Tibetin oli Mangu vallottanut,
niin että sekin nyt kuului suurkaanin valtakuntaan. Gaindu nimisessä
maassa (ehkä nyk. Simong) oli järvi, josta pyydettiin helmiä
suurkaanille. Sieltä saatiin myös monenlaisia maustimia. Kuljettuaan
erään joen poikki Marco Polo kääntyi kaakkoiseen ja saapui arvatenkin
nykyiseen Junnaniin, jonka asukkaat enimmäkseen söivät raakaa lihaa.
Siellä oli kamalia käärmeitä ja krokodileja — joitten nimeä Polo ei
kuitenkaan tiennyt. Sitten Polo saapui Nocian nimiseen kaupunkiin,
joka arvatenkin oli nykyinen Jungtshang. Sikäläiset asukkaat peittivät
hampaansa irtonaisilla kultalehdillä, jotka he aterian ajaksi ottivat
pois. He olivat hyvin sotaisia ja teettivät naisilla ja orjilla kaikki
työt. Heillä ei ollut jumalankuvia eikä temppeleitä, vaan he jumaloivat
suvun vanhinta. Täältä kuljettiin edelleen Ylä-Burmaan, jossa oli
paljon metsiä ja elefantteja, sarvikuonoja ja muita villieläimiä.
Siellä oli Mienin kaupunki, nykyään arvatenkin raunioina, jossa oli
kaksi ihmetornia, toinen kullalla, toinen hopealla silattu. Mongolit
olivat hiljakkoin vallottaneet kaikki nämä maat. Marco Polo kertoo
tietoja Bangalasta saakka, joka luultavasti oli nykyinen Bengali. Mutta
tuskin hän kuitenkaan kävi Etu-Intiassa. Maa oli rikasta pumpulista,
inkevääristä ja sokeriruo’osta ja härät kuuluivat olevan niin suuria
kuin elefantit. Annamin ja Tonkinin kautta Marco Polo palasi Kiinaan,
Szetshuanin pääkaupunkiin, josta hän oli Tibetiin lähtenyt, ja sieltä
edelleen Kublai kaanin hoviin.

Pian hänet kuitenkin lähetettiin Kaakkois-Kiinaan, valtakunnan
rikkaimpaan ja uutterimpaan osaan. Ensinnä hän saapui Manzin
valtakuntaan, joka vasta äskettäin oli tullut Kublai kaanin vallan
alle. Song-suvun viimeistä hallitsijaa Marco Polo kiittää rauhaa
rakastavaksi ja hyvää tekeväksi. »Hän jakoi hämmästyttävän paljon
rahoja, ja tahdon hänestä kertoa kaksi jaloa piirrettä. Joka vuosi
hänen tapanaan oli ottaa elättääkseen kaksikymmentätuhatta lasta,
sillä maakunnan köyhäin vaimojen tapa oli asettaa lapsensa kuolemaan,
kun eivät kyenneet niitä elättämään. Keisari otti huostaansa nämä
pienokaiset ja antoi kirjottaa kirjaan, mitenkä taivaan merkkien
vallitessa ne olivat syntyneet, jonka jälkeen hän antoi kasvattaa
niitä eri paikoissa, sillä imettäjistä ei ollut puutetta. Kun jollain
rikkaalla miehellä ei ollut poikaa, niin hän sai kuninkaalta niin
monta kuin halusi ja ne jotka häntä parhaiten miellyttivät. Kun pojat
ja tytöt olivat kasvaneet naimaikään, niin kuningas naitti heitä
keskenään ja antoi sitten kullekin parikunnalle elinkeinon. Kun hän
kerran oli maassa matkoilla, niin hän näki pienen talon kahden suuren
välissä ja kysyi, miks’ei keskimäinen talo ollut saman kokoinen kuin
molemmat suuret, ja hänelle silloin vastattiin, että sen omisti köyhä
mies, joka ei voinut sitä korkeammaksi rakentaa. Kuningas silloin
paikalla rakennutti sen yhtä korkeaksi, kuin molempain rikkaitten
talot olivat. Tämä kuningas antoi alati tuhannen nuorukaisen ja yhtä
monon tytön palvella itseään. Hän hoiti oikeutta niin ankarasti, ettei
hänen valtakunnassaan tapahtunut mitään rikoksia, kauppiaitten puodit
olivat yötkin auki ja yöllä saattoi matkustaa yhtä turvallisesti kuin
päivällä.»

Marco Polo matkusti edelleen Keltaisen virran rannoille erääseen
kaupunkiin, jonka tärkein teollisuus oli suolan kokoominen läheisistä
järvistä. Kultakankaistaan mainitun Paojuntsienin ohi hän sitten saapui
Jangtshouhun, joka oli Jangtsekiangin pohjoisella rannalla. Siellä hän
hallitsi maakuntaa kolme vuotta, matkustellen sen läpi moneen suuntaan.
Hukuangin (Siangjangin) vallotuksessa olivat kaikki Polot Kublain
apuna, rakentaen hänelle heittokoneita, jotka mursivat kaupungin
vastarinnan. Se oli viimeinen kaupunki, joka Kublaita vastusti; kolme
vuotta puoliaan pidettyään se Polojen koneitten avulla vallotettiin.
Suurkaanilla siis oli kylläkin syytä pitää taitavia venezialaisia
palveluksessaan. Monesta muustakin kaupungista Marco kertoo, muun
muassa eräästä, jossa oli kaksi nestoriolaista kirkkoa. Kaunopuhelias,
joskin monessa suhteessa liiotteleva, on varsinkin Marcon kuvaus
»taivaan kaupungista», Kinsaista, joka varmaan oli nykyinen Hangtshou,
aikoinaan Sung suvun pääkaupunki.



Kinsai.


Kinsain ympärysmitta oli 100 penikulmaa (kiinalaista litä, joka oli 575
metriä). Kaupungissa oli muka 12,000 kivisiltaa, joista monet olivat
niin korkeat, että suuri laivasto saattoi kulkea niitten alatse.

Marco Polo ammensi tietonsa kirjotuksesta, jonka Kinsain kuningatar
oli laatinut Kublai kaania varten, saadakseen tämän taivutetuksi
säästämään kaupungin hävitykseltä. Siinä olivat kaikki Kinsain komeat
rakennukset luetellut. Ei ollut ihme, että siltain luku oli niin
suuri, lausuu Polo, sillä kaupunki oli melkein veteen rakennettu,
vesi ympäröi sitä joka puolelta. Sen läpi kulki lukemattomia kanavia,
jotka veivät kaiken lian mereen. Kanavat olivat niin leveitä, että
laivat helposti mahtuivat niitä kulkemaan. Kaupungissa oli, niin
mainittiin kuningattaren kirjotuksessa, kaksitoista ammattikuntaa,
kullakin 12,000 taloa. Kussakin talossa asui 12—40 miestä. Kaikilla
näillä käsityöläisillä oli paljon työtä, sillä muitten kaupunkien
oli tapana tuottaa Kinsaista tarvitsemansa työmiehet. Kaikkiaan oli
siellä, muka 1,600,000 taloa, niitten joukossa monta palatsia. Talot
olivat hyvin rakennetut ja kalliisti koristetut. Niissä oli korkeat
kivitornit, joissa kalleuksia säilytettiin tulipalojen varalta.
Useimmat talot olivat nimittäin puusta rakennetut. Kauppiaitten
rikkaudet olivat suunnattomat, eivätkä edes käsityömestarien vaimot
tehneet omin käsin työtä, vaan elivät niin hienosti, kuin olisivat
olleet kuningattaria. Marco Polo kiittääkin Kinsain naisia somiksi,
oikeiksi enkeleiksi. Kaupungin sisällä oli järvi, jossa oli raitista,
erittäin kirkasta vettä, ja järven ympärillä palatseja ja pakanallisia
kirkkoja ja luostareita. Keskellä järveä oli kaksi saarta, niissä
komeat rakennukset. Yksityisten seurueitten tapana oli panna niiden
upeasti sisustetuissa ravintoloissa toimeen komeita juhlia, joihin
kaikki kutsuttiin. Järvessä oli niinikään kaiken kokoisia aluksia,
joista toiset olivat laakapohjaisia, ja niillä soudettiin ja nautittiin
näköaloista. Kaupunkilaisten suurimpia huveja oli päivätyön päätyttyä
viettää ilta näillä järvillä naisien, joko omaan perheeseen kuuluvien
tai muitten kanssa. Asukkaat kävivät tavallisesti silkkivaatteissa,
mutta sen sijaan he söivät epäpuhtaittenkin eläinten, kuten koiran,
lihaa ja kaikenlaisia muita eläimiä, joita kristitty ei koskaan
maistaisikaan. Muutoin he harrastivat puhtautta, joka näkyi siitäkin,
että kaupungissa oli 3000 julkista kylpylaitosta.

Suurkaanin käskystä oli jokaisella kaupungin 12,000:sta sillasta
vahtisotamiehet, jos ehkä joku olisi niin ymmärtämätön, että yrittäisi
kapinoida. Kublai vartioi Kinsaita niin huolellisesti, koska hänellä
oli sen kauppaliikkeestä suunnattomat tulot. Yöllä vartiomiehet
päristivät rumpuja tai helistivät gongongeja, ilmaistakseen hetkien
kulkua, ja heillä oli sitä varten koneet, jotka mittasivat aikaa
(luultavasti vesikelloja). Nämä järjestyksen valvojat pitivät
myös huolta siitä, että kaikki asukkaat määräaikana sammuttivat
valkeansa. Jos he tapasivat sairaan taikka avuttoman raukan, joka
ei ollut työkykyinen, niin he veivät hänet johonkin niistä monista
sairashuoneista, joita edelliset hallitsijat olivat rakentaneet ja
runsailla varoilla varustaneet. Jos he huomasivat, että jossakin oli
päässyt tuli irti, niin he rummuillaan hätyyttivät lähimpien siltain
vartijat, sillä kaupunkilaiset eivät saaneet itse lähteä taloistaan
yöllä, eikä tulipalopaikalle kokoontua. Kaupungin keskellä oli torni,
siinä vartija nuijalla paukutti puista kiekkoa, kun huomasi tulen
syttyneen, ja siitä syntyi meteli, joka kuului pitkän matkan päähän.

Kinsain kaikki kadut olivat kivetyt, joka olikin tarpeen, koska
kaupungin perustus oli hyvin soista ja vetelää maata ja lokaa sateen
jälkeen oli paljon. Mutta kadun toiselle puolelle oli jätetty kaistale
kiveämätöntä katua, että keisarin sanansaattajat saattoivat vapaasti
ratsastaa hevosillaan. Leveimmillä kaduilla tämä ratsutie oli keskellä.
Katujen alla oli likaviemäreitä, jotka kuljettivat sadeveden virtoihin.

Ei aivan kaukana kaupungista oli valtameri ja sen rannalla Kanfu
niminen kaupunki, jolla oli erinomainen satama. Se harjotti laajaa
kauppaa Intiaan ja muihinkin maihin. Sen ja Kinsain välistä jokea
laivat saattoivat purjehtia aina Kinsaihin saakka. Kanfua ei enää ole
olemassakaan, koska meren rannikko, ollen joen pehmeätä lietettä,
on näillä seuduin melkoisesti muuttunut. Vuoksiaalto, »boore», on
Tsientang joen suppilomaisessa suulahdessa niin voimakas, että se saa
aikaan suuria hävityksiä kaikkialla rannoilla. Polo ei, kumma kyllä,
kerro mitään tästä mahtavasta booresta, vaikka Kiinalaiset pitävät sitä
yhtenä maailman kolmesta ihmeestä.

Kinsaissa oli 10 neliskulmaista päätoria, joitten ympärillä oli
paljon puoteja, täynnään teollisuustuotteita, maustimia, jalokiviä ja
riissiviinaa. Nämä torit olivat kaikki pääkadun varrella, joka kulki
koko kaupungin halki. Kadun toisella puolella oli suuri kanava, jonka
varrella oleviin varastohuoneisiin kauppiaat purkivat etäisistä maista
tulleet tavarat. Jokaisen torin varrella oli hallintorakennuksia
ja tuomareita, jotka paikalla ratkaisivat kaikki riidat ostajain
ja myyjäin välillä, ynnä poliiseja, jotka ylläpitivät järjestystä.
Kullakin torilla pidettiin neljä kertaa viikossa markkinat, joilla
myytiin kaikenlaisia ruokatavaroita ja varsinkin riistaa. Lähellä
olevista teurastuslaitoksista tuotiin kaupan lihaa. Samoin myytiin
kaikenlaisia vihanneksia, muun muassa suunnattomia päärynöitä, jotka
painoivat noin 10 naulaa. Ja suunnattomat määrät kalojakin sinne
tuotiin, sillä kanavain laskupaikalla oli meressä erinomaisen viljalti
lihavia kaloja. Yksistään pippurin kulutus oli niin mahdoton, että
Kinsaihin sitä tuotiin 9589 naulaa joka päivä. Kaupungissa oli yksi
ainoa nestoriolainen kirkko, sillä asukkaat olivat pakanoita. Mutta he
olivat hyvin rauhallisia — niinkuin Kiinalaiset vielä tänä päivänäkin
ovat — eivätkä pitäneet kotonaan ensinkään aseita. Kaikki ne, jotka
asuivat saman kadun varrella, olivat kuin yhtä perhettä. Naisia
kohdeltiin suurimmalla huomiolla ja ulkolaisia kohtaan osotettiin
suurta sydämellisyyttä. Kinsaissa oli kuitenkin niin paljon julkisia
naisia, ettei Marco Polo uskaltanut niitten lukua mainitakaan. He
asuivat oman erikoisen katunsa varrella.

Kaupunkilaisten mieluisimpia huvituksia oli, paitsi veneellä
soutelemista, vuokravaunuilla ajaminen. Vuokra-ajureita oli hyvin
paljon ja he ajoivat pääkatua edes takaisin. Vaunut olivat katetut,
niissä oli uutimet ja patjat, ja ne olivat niin pitkät, että niihin
hyvin mahtui kuusi henkeä istumaan. Niillä sekä miehet että naiset
alinomaa tekivät huvimatkoja. Tavallisesti ajettiin tunnettuihin
puutarhoihin, joissa pidettiin lystiä, jonka jälkeen myöhään illalla
palattiin samoissa vaunuissa takaisin kaupunkiin.

Marco Polo antaa lopuksi Kublain tästä maakunnasta saamista tuloista
niin liiallisia tietoja, ettei ole kumma, että hänen maanmiehensä
rupesivat häntä sanomaan »Messer Millioneksi». Suurin tulo saatiin
suolasta, jota koottiin meren rannoilla olevista laguneista. Suuria
tuloja oli kruunulla niinikään maakunnan sokeriteollisuudesta. Kaikista
Intiasta tuoduista tavaroista oli maksettava 10 prosentin tulli.
Niinikään verotettiin riissiviinaa ja kivihiiltä, käsityöläisten
tuli maksaa veroa raakatavaroistaan. Silkistä, jota valmistettiin
suunnattomat määrät, oli viranomaisille suoritettava 10 prosentin
vero. Marcolla lienee kuitenkin ollut näistä seikoista tarkat tiedot,
sillä Kublai antoi hänen toimekseen ottaa selkoa kruunun tuloista
näissä osissa Manzia. Mutta tämä maakunta olikin valtakunnan suurin ja
tuottavin. Suurkaanin tulot nousivat noin 20 miljonaan kultasaggiin, —
saggi oli arvoltaan vähän enemmän kuin yksi kultadukaatti eli florini,
noin 13 markkaa.

Hangtshou oli aina viime vuosisadalle Taiping-kapinaan saakka Kiinan
kukoistavimpia kaupunkeja. Kapinan aikana se hävitettiin, mutta
asukasluku on yhä vielä puolen miljonan vaiheilla.



Polojen paluumatka.


Yhtä seikallinen ja merkillinen kuin Polojen oleskelu Kiinassa ja matka
sinne, oli heidän paluumatkansakin. Kublai kaan ei olisi millään muotoa
tahtonut päästää heitä luotaan, josta voi päättää heidän olleen hänelle
hyödyksi, vaan lupasi lisätä heidän omaisuutensa kahdenkertaiseksi, jos
he jäisivät. Mutta Polot puolestaan pelkäsivät, että suurkaani ehkä
pian kuolisi ja hänen kuoltuaan syntyisi rettelöitä, taikka tulisi
valtaan heille vihamielinen hallitsija, joten he voisivat menettää sekä
henkensä että omaisuutensa. Onnellinen sattuma auttoi heidät kuitenkin
matkaan.

Arghun, Persiaa hallitseva mongoliruhtinas, oli lähettänyt Kublain luo
lähettiläitä pyytämään vaimokseen keisarillista prinsessaa. Kublai
hänelle antoi Kukatshin nimisen tyttärensä ja aikoi lähettää tämän
suuren seurueen keralla matkaan. Mutta maissa, joitten läpi matka
piti, vallitsi silloin eräs mongolilainen kapinoitsija, jonka vuoksi
prinsessan täytyi saattojoukkoineen palata muutaman kuukauden kuluttua
takaisin. Persialaiset lähettiläät olivat kuulleet, että Polot olivat
kokeneita merimiehiä ja että Marco Polo hyvin tunsi Intian seudut; he
siis pyysivät, että suurkaani uskoisi tyttärensä Polojen huostaan ja
antaisi kuljettaa hänet meritse Persiaan.

Paljon vastusteltuaan Kublai vihdoin suostui tähän ehdotukseen, ja
venezialaiset pääsivät lähtemään. Suurkaani varusti laivaston, johon
kuului neljätoista laivaa, ja kahden vuoden eväät. Toiset laivoista
olivat niin suuria, että niissä oli 250 mieheen laivaväkeä. Retkikunta
oli siis kerrassaan suurenmoinen ja Kiinan mahtavan hallitsijan arvon
mukainen.

Kiinalaiset olivatkin niihin aikoihin taitavampia laivanrakentajia ja
ehkä purjehtijoitakin kuin länsimaalaiset. Laivat olivat petäjästä
rakennetut, rautanauloilla naulatut ja kannelliset. Tavallisesti niissä
oli neljä mastoa ja purjetta. Kannen alla oli viisi- tai kuusikymmentä
kajuuttaa, joissa kauppiaat saattoivat järjestää olonsa niin mukavaksi
kuin suinkin. Vielä merkillisempää on, että laivat oli vedenpitävillä
väliseinillä jaettu osastoihin, niin etteivät ne uponneet, vaikka
niihin tulikin reikä, esim. yhteentörmäyksessä valaan kanssa, ja reikä
saatettiin merellä ollessa korjata. Liitokset oli tukittu hampulla ja
kalkin ja puuöljyn sekotuksella. Joka laivassa oli monta erikokoista
pelastusvenettä, jotka purjehdittaissa ripustettiin laivan kyljille, ja
pari kolme hyvin suurta. Kiinalaisten laivat olivat siis kehittyneet
monessa suhteessa yhtä pitkälle kuin Länsimaitten suuret purjelaivat
vasta joku vuosisata myöhemmin. Mutta siitä ne eivät ole sen koommin
parantuneet, vaan ovat yhä vielä jotenkin samalla kannalla kuin Marco
Polon aikana.

Samanlaisilla laivoilla Kublai kaan oli vähällä vallottaa Japanin eli
Zipangun, jonka kullanrikkaudesta Marco Polo kertoo ihmeitä: mutta tuo
suurisuuntainen yritys raukesi tyhjiin päälliköitten eripuraisuuden ja
hirmumyrskyn vuoksi, joka arvatenkin tuhosi suurimman osan laivastosta.
Marco Polo ei nähtävästi ollut itse mukana sillä retkellä, mutta sen
kautta hän kuitenkin saattoi tuoda Japanista Länsimaille ensimäiset
tiedot. Hän kertoo asukkaitten olevan valkoisia ja hyvin muodostuneita,
mutta saaren olevan niin kaukana valtameressä, että sinne harvoin kulki
kauppiaita. Kultaa kun ei saanut viedä maasta pois, niin sitä muka
kokoontui sinne niin runsaasti, että kuninkaallisen palatsin katto oli
kokonaan kullasta ja lattiat kaksi sormea vahvoista kultalevyistä.
Nämä tarumaiset kertomukset Zipangun rikkauksista tekivät sitten
syvän vaikutuksen Länsimailla. Columbus, joka ei tiennyt Amerikkaa
välillä olevankaan ja luuli maapalloa paljon pienemmäksi, kuin se
todellisuudessa on, saattoi hyvällä syyllä otaksua valtameren poikki
purjehdittuaan tulevansa Zipanguun. Sen huhuttu kultarikkaus oli yhtenä
suurena yllykkeenä hänen matkaansa.

Polojen johtama laivasto lähti matkaan Zaytonista (luultavasti
nykyisestä Tshangtshousta, Amoy lahdesta), joka oli Etelä-Kiinan
suurin satamakaupunki. Purjehdittiin pitkin Taka-Intian rantoja, mutta
merenkulkijoilta Marco Polo sai tietoja Filippineistä ja Maustesaarista
eli Molukeista, vaikka hän luuli niitten olevan paljon kauempana
meressä kuin ne todellisuudessa ovat. »Näitten saarien rikkaus tosiaan
on ihmeteltävä», hän lausui, »mutta matkaan kuluu kokonainen vuosi,
sillä sinne lähdetään talvella ja palataan vasta seuraavana kesänä.»
Merellä nimittäin vallitsi ainoastaan kaksi tuulta, toinen auttoi
laivoja menomatkalla, toinen paluumatkalla, toinen puhalsi koko
talven, toinen koko kesän. Tämä tieto perustuu tosiasioihin; mainitut
tuulet ovat Itä-Aasian monsuunituulet, jotka puhaltavat, talvimonsuuni
luoteesta, kesämonsuuni vastakkaisesta suunnasta.

Kotshin-Kiina eli Tshamba, jonka Kublai kaan oli vallottanut, oli
ensimäisiä pysäyspaikkoja matkalla. Sieltä Marco Polo purjehti etelää
tai kaakkoa kohti »maailman suurimman saaren», Jaavan ohi. Jaava oli
laajalti kuulu rikkaudestaan ja kehittyneestä sivistyksestään. Siellä
tehtiin loistavia kauppoja, sillä saaressa oli runsaasti kaikkein
arvokkaimpia tavaroita. Varsinkin siellä oli viljalta kaikenlaisia
maustimia. Suurkaani olisi mielellään vallottanut tämän rikkaan saaren,
ellei se olisi ollut niin kaukana.

Kiinalainen laivasto purjehti sitten edelleen Sumatraan, jota sanottiin
»Pieneksi Jaavaksi», vaikka se toden teolla on varsinaista Jaavaa
monta vertaa suurempi. Polo sanoo saaren olevan niin kaukana etelässä,
että Pohjantähti siellä katoo taivaanrannan alle, joten merimiehet
siellä helposti joutuivat eksyksiin. Laivasto viipyi, arvatenkin
tuulia odotellen, sillä rannikolla viisi kuukautta ja Pololla oli siis
hyvä tilaisuus tehdä havainnoita. Saaren troopillista kasvullisuutta
hän ihasteli, mutta asukkaat olivat kamalia ihmissyöjiä. Marco Polo
tutustui Sumatrassa kookospähkinään ja sagopalmuun. Sitä paitsi
siellä kasvoi mitä parasta kamferia, joka oli kultaakin kalliimpaa.
Edelleen poikettiin Nikobareilla ja Andamaneilla, joitten asukkaat
olivat erinomaisen raakoja, miehillä pää kuin koiralla. Andamaneilta
tultiin Seilaniin (Ceyloniin), jonka korkealla kukkulalla sanottiin
olevan Aatamin haudan. Niin muhamettilaiset väittivät, jota vastoin
pakanat väittivät sitä Buddhan haudaksi. Seilanissa oli kaikenlaisia
jalokiviä loppumaton rikkaus ja sen kuninkaalla oli maailman kaunein
rubiini, tahraton ja rikas kuin tuli. Kublai oli tahtonut ostaa tämän
valtavan suuren jalokiven, mutta kuningas ei sitä myynyt. Polo ennätti
kerätä mieltäkiinnittäviä tietoja ikivanhasta helmenkalastuksesta,
jota harjotettiin Ceylonin ja mannermaan välillä ja kertomus vastaa
täydelleen nykyaikaisiakin oloja. Ceylonin asukkailta Polo sai tietoja
vastapäätä olevasta Etu-Intian osasta, Maabarista (Malabarista), muun
muassa Hindujen uskonnosta ja kastijaosta. Paariat, jotka olivat alin
kasti, olivat muka joutuneet onnettomaan asemaansa sen kautta, että
olivat murhanneet apostoli Tuomaan, kun hän kävi Intiassa kristinoppia
saarnaamassa. Apostolin hauta oli lähellä Madrasia Intian rannikolla ja
sitä pidettiin suuressa kunniassa.

Timanttien saannista Polo kuuli tuon vanhan itämaalaisen tarun, jonka
olemme ennen jo usean kerran maininneet. »Eräässä osassa Intiaa on
korkeita vuorenkukkuloita, joille on mahdoton nousta. Mullassa, jota
ankarat rankkasateet viruttavat näitten vuorenhuippujen kyljiltä, on
paljon timantteja, joita sateen lakattua löydetään purojen uomista.
Mutta niiden etsiminen on ylen vaarallista, osasta ankaran kuumuuden,
osasta myrkyllisten käärmeitten vuoksi, joita maa kiehuu täynnään.
Varsinkin eräisiin syviin laaksoihin, joihin on mahdoton päästä,
on timantteja aikain kuluessa keräytynyt. Sen vuoksi menetellään
seuraavalla tavalla. Näihin kalliorotkoihin heitetään lihakappaleita.
Kun vuoristossa elävät valkoiset kotkat näkevät ne, niin ne lentävät
alas ja ottavat lihakappaleet kynsiinsä sekä kantavat jollekin
vuorenkukkulalle, syödäkseen siellä saaliinsa. Mutta väjymässä olevat
pyyntimiehet alkavat silloin elämöidä kovasti, niin että pelottavat
kotkat lihan luota. Miehet rientävät ottamaan lihakappaleet, joihin
on rotkon pohjalta tarttunut runsaasti timantteja. Näitten lintujen
pesistäkin löydetään paljon jalokiviä, ja usein niitä on löydetty
kotkien vatsasta.» Intian timantit olivat muka paljon kauniimpia kuin
Europassa tavatut, sillä kauneimmat jalokivet ja helmet vietiin aina
suurkaanille ja muille itämaisille ruhtinaille, joilla sen vuoksi oli
maailman parhaat aarteet. Ainoastaan hylkytavara tuotiin Europpaan.

Etu-Intian eteläpään asukkaista Polo kertoo, että he olivat
tummaihoisia, mutta heidän joukossaan oli myös joku määrä juutalaisia
ja nestoriolaisia kristittyjä. Brasilipuuta (erästä väripuuta),
inkevääriä, pippuria ja indigoa oli siellä kosolta. Sinne saapui
kauppiaita sekä Kiinasta että Länsimailta, vaikka satamat olivatkin
huonot, ja ne tekivät siellä hyviä kauppoja.

Kublai kaanin laivasto sitten purjehti Etu-Intian länsirantaa
seuraillen pohjoiseen päin. Pohjantähti alkoi jälleen kohota yhä
korkeammalle taivaalle. Melibarin ja Gozuratin maat harjottivat
merirosvoutta. Vuosittain kummastakin valtakunnasta lähti liikkeelle
satakunta laivaa, jotka liittyivät yhteen pieniksi laivastoiksi ja
ryöstivät kaikki kauppalaivat, mitä kiinni saivat. Kauppiaat olivat
sen vuoksi ruvenneet käyttämään suuria asestettuja laivoja. Semmoiset
laivat, jotka kärsivät niillä rannoilla haaksirikon, ryöstettiin
armotta, mutta semmoiset, jotka satamiin saapuivat, otettiin
juhlallisesti vastaan. — Indus virran suistamossa olevista maista
tuotiin varsinkin pumpulia, puuvillaa ja savusteita, indigoa, hevosia
ja hyvin valmistettuja nahkoja. Muita Intian merkillisyyksiä olivat
»Miesten saari» ja »Naisten saari», edellisessä asujina paljaita
miehiä, jälkimäisessä naisia. Kaikki asukkaat oli kristinuskoon
kastettu, vaikka elivät Vanhan testamentin mukaan. Heidän ainoa
päämiehensä oli piispa, joka taas oli Sokotran piispan vallan alainen.
Joka vuosi miehet maaliskuun alussa lähtivät kolmenkymmenen penikulman
päässä olevaan naisten saareen ja viipyivät siellä vaimojensa luona
toukokuun loppuun, jolloin he taas palasivat omaan saareensa, eläen
siellä loput vuotta maata viljellen ja kalastaen. Naisilla ei ollut
muuta työtä kuin kasvattaa lapsiaan ja hoitaa saarensa hedelmäpuistoja.
Tämä juttu oli ikivanha satuaihe, joka aikain kuluessa oli saanut uuden
muodon.

Luultavasti matka kulki edelleen pitkin Mekranin ja Persian rantaa
Ormuziin, mutta sen nojalla, mitä Marco Polo matkalla kuuli, hän kertoo
tietoja etäisistä etelän maista, joissa hän tuskin lienee käynyt.

Hän kertoo Sokotran saaresta, joka on Afrikan itäisimmän niemen,
Kap Guardafuin edustalla valtameressä. Asukkaat olivat kristittyjä
ja heidän arkkipiispallaan oli melkoinen mahti, hänen allaan kun
oli useita piispoja näissä maailman äärissä. Muhamedilaiset eivät
siis olleet aivan pois juurruttaneet Sokotrasta kristinuskoa; siellä
oli vielä 17:llä vuosisadalla siitä jäännöksiä. Saarella kävi
paljon merirosvoja, jotka siellä möivät tavaroitaan. Asukkaat kyllä
tiesivät, että tavarat olivat rosvottuja, vaan koska ne oli ryöstetty
pakanoilta ja muhamedilaisilta, niin saaren kristityt asukkaat
muka luulivat tekevänsä Jumalalle otollisen työn niitä ostaessaan.
Sokotrassa pyydettiin ambraa seuraavalla tavalla: Valaita — arvatenkin
kaskelotteja — surmattiin suurilla rautaharppunoilla, valas kiskottiin
maalle, mahasta otettiin ambra ja päästä öljyä. — Ambra on vahan
kaltaista, hyvälle hajuavaa ainetta, jota on monessa paikassa Intian
meren rannoilla; sitä luullaan valaitten ruumiissa tapahtuvaksi
sairalloiseksi eritykseksi. Tosiasia on, että sitä niitten ruumiissa
tavataan. Sokotran noitain Marco Polo sanoi voivan mielin määrin
kääntää tuulien suunnan. Tämä usko tietysti perustui siihen, että
Sokotrankin seuduilla tuulet vaihtelivat vuodessa säännöllisesti kahden
vastakkaisen suunnan välillä. Nämä säännölliset tuulet varmaankin jo
hyvin aikaiseen kehittivät laivaliikettä Afrikan itärannalla. Marco
Polon kertomus täydelleen vahvistaa todeksi, että Intian merellä hänen
aikanaan vallitsi vilkas laivaliike, joka ulottui yli koko meren,
etelässä aina Madagaskariin saakka.

Niinpä Marco Polo saikin Afrikan itärannikosta ja Madagaskarista
useita tietoja, luultavasti arabialaisilta kauppiailta. Madagaskarin
saaressa, joka muka oli Sokotrasta 1000 penikulmaa etelään päin,
asui muhamedilaisia. Se oli maailman upeimpia ja suurimpia saaria.
Ei missään maailmassa ollut niin paljon norsunluuta kuin siellä ja
Zanghibarissa. Nämä saaret harjottivat hämmästyttävän suurta norsunluun
kauppaa. Madagaskar oli niin kaukana etelässä, etteivät laivat voineet
kulkea kauemmaksi siihen suuntaan, koska rannikolla merivirta oli niin
kova, etteivät ne päässeet takaisin palaamaan. — Tämä tieto oli aivan
oikea, sillä Agulhas virta, joka on Golfin virtaan verrattava, tosiaan
juoksee erinomaisen vuolaana Etelä-Afrikan itärannalla. Mutta monet
muut jutut Madagaskarin oloista olivat mielikuvituksen tuotteita,
muistoja Sinbad Purjehtijan valeista. Marco Polokin kuuli kerrottavan
suunnattomasta rokh linnusta, joka eli eräissä saarissa Madagaskarin
eteläpuolella. Olipa muka suurkaanille tuotu rokhin sulkakin, joka oli
ollut 90 korttelia pitkä.

Zanghibarin asukkaat olivat aivan mustia ja kulkivat melkein alasti.
Heidän tukkansa oli mustaa kuin pippuri ja niin kiharaa, ettei sitä
edes vedellä saanut oikenemaan. Miesten suu oli leveä, nenä pysty,
huulet paksut ja silmät suuret ja veriset, niin että he olivat oikein
pirun näköisiä. Niin kamalan rumia he olivat, ettei maailmassa oltu
ennen nähty heidän vertojaan. Eivätkä naiset olleet kauniimpia.
Zanghibarin eläimistä Marco Polo mainitsee mustat jalopeurat,
mustapääoinaat ja giraffit.

Mannermaalla taas oli Abash (Habesh — Abessinia) niminen suuri maa,
jota pidettiin Keski-Intiana, koska Intialla siihen aikaan tarkotettiin
Intian meren kaikkia rantamaita. Marco Polo kuuli, että Abashin
kuningas oli kristitty. Adenin valtakunta taas oli muhamedilainen
ja ainaisessa sodassa kristittyjä vastaan. Sieltä oli muun muassa
lähetetty Syyriaan väkeä taistelemaan ristiretkeläisiä vastaan. Adenin
satamaan poikkesi paljon Intiassa kauppaa tekeviä laivoja. Sieltä
tavarat vietiin pienemmillä aluksilla Punaisen meren pohjoisosaan
ja vihdoin maan poikki Niilin rannalle ja laskettiin Niiliä pitkin
Aleksandriaan. Adenista vietiin paljon hevosia Intiaan, jossa hevoset
eivät muka siinneet ja jossa niistä sen vuoksi maksettiin suuret
hinnat. [Kuuman ilmanalan vuoksi hevosrotu Intiassa väleen huononee]
Adenista niinikään saatiin arvokkaita savusteita.

Kiinalainen laivasto vihdoin saapui Ormuziin, jossa Polot jo
aikaisemmin olivat käyneet. Siellä saatiin kuulla, että Arghun, se
mongolilainen ruhtinas, jonka puolisoksi prinsessa Kukatshin oli
lähetetty, olikin sillä välin kuollut ja hänen veljensä Kaikhatu
noussut valtaistuimelle. Päätettiin sen vuoksi antaa prinsessa Arghunin
pojalle Ghasanille ja vielä se toinenkin nuori prinsessa, joka oli
edellisen seurana. Molemmat nämä Marco Polon mielestä ihmeen kauniit
naiset, jotka olivat oppineet holhoojaansa kunnioittamaan kuin isäänsä,
vietiin sisämaahan siihen kaupunkiin, jossa Ghasan asui. Venezialaiset
olivat siten onnellisesti suorittaneet vaikean tehtävän, jonka Kublai
kaan oli heille uskonut, ja kaunis Kukatshin itki heistä erotessaan.

Kaikhatukin antoi venezialaisille neljä kultaista taulua, joissa
oli jalohaukkojen ja jalopeurain kuvia, ja näiden taulujen kerällä
he saattoivat turvallisesti matkustaa Trapezuntiin, Mustan meren
rannalle, purjehtiakseen sieltä v. 1295 edelleen Konstantinopolin ja
Kreikan kautta Veneziaan. Sinne saapuessaan he olivat olleet poissa
neljännesvuosisadan.



Marco Polon merkitys tutkimusretkeilijänä.


Marco Polon eläissä ja kauan hänen kuolemansakin jälkeen pidettiin
hänen matkakertomustaan enimmäkseen löyhänä juttuna ja liiotteluna.
Tarina kertoo, että ystävät kuolinvuoteella kehottivat häntä
peruuttamaan, mitä oli kertonut, jotta saisi rauhan sielulleen, mutta
Marco Polo jyrkästi kieltäytyi ja sanoi, ettei hän ollut totuudesta
puoliakaan kertonut. Kauan aikaa esiintyi siitä huolimatta Venezian
karnevalissa aina henkilö, joka esitti »Marco ’ Millionea» ja huvitti
kuulijoitaan päättömillä mynkhausen-jutuilla. Mutta uudemman ajan
laaja maailmantuntemus on osottanut, että Marco Polon tiedot aikaan
nähden olivat erinomaisen luotettavat ja oikeat, varsinkin kaikki mitä
hän oman näkemänsä mukaan kertoi. Hänen kirjansa vaikutus Keskiajan
maantieteeseen ei ollut suuri. Länsimaitten oli hyvin vaikea uskoa,
että Kaukaisen idän kansat olivat sivistyksessä ja toimeliaisuudessa
ehkäpä niitä etevämpiä. Mutta sata vuotta myöhemmin Polon tietoja
kuitenkin aljettiin merkitä maailmankarttoihin, muun muassa kuuluun
catalaniseen karttaan, ja Keskiajan lopulla ne vaikuttivat suurena
yllykkeenä meritien etsimiseen Atlantin poikki Zipanguun, Kathaihin ja
Manziin.

Marco Pololla, joka oli niin nuorena lähtenyt Veneziasta,
luonnollisesti ei voinut olla tieteellistä koulutusta, eivätkä
hänen tiedustelunsa ja havaintonsa sen vuoksi olleet tutkijan,
vaan käytännöllisen kauppiaan. Mutta hänellä oli erittäin tarkka
havaintokyky ja ensimäisenä kertomuksena Kaukaisen idän maista hänen
teoksellaan aina on oleva kunniasija maantieteen historiassa. Marco
Polon laajat matkat maissa, joihin vasta kolmeneljännes-vuosituhatta
myöhemmin on tarkemmin tutustuttu, ovat merkillisimpiä, mitä
löytöretkien historia tuntee. Niinpä voimmekin yhtyä hänen
elämäkertansa kirjottajan Yulen sanoihin:

»Hän oli ensimäinen matkustaja, joka kulki koko Aasian halki lännestä
itään, nimitellen ja kuvaillen maan toisensa jälkeen sen mukaan, kun
hän omilla silmillään niitä näki: Persian erämaat, Khotanin nefrittiä
kuljettavat virrat, Mongolian arot, joiden paimentolaiskansat olivat
perustaneet niin laajan valtakunnan ja levittäneet vaikutusten kauhua
syvälle kristikunnan rintamaihin saakka, suurkaanin uuden ja loistavan
hovin Kambalukissa. Hän oli ensimäinen matkustaja, joka aikalaisilleen
paljasti Kiinan ja kuvaili tämän valtakunnan rikkauden ja suuruuden,
sen mahtavat joet ja suunnattomat kaupungit, rikkaan teollisuuden
ja kuhisevan asutuksen, ja ne käsittämättömän suuret laivastot,
jotka elähyttivät sen kaikkia jokia ja meriä. Hän ensimäiseksi toi
tietoja Kiinan rajoilla asuvista kansoista, niitten ihmeellisistä
tavoista ja uskonnollisista menoista, Tibetistä ja sen ulkokullatusta
jumalisuudesta, Burmasta ja sen kimaltelevista pagodeista, Laoksesta,
Siamista, Kotshin-kiinasta, Japanista ja sen ruusuisista hedelmistä ja
kullalla silatuista palatseista. Ja ensimäisenä hän kertoi Itä-Intian
saaristosta, tuosta runsauden ja ihmeitten maailmasta, jonka aarteita
vielä tänä päivänä on niin riittämättömästi hyväksi käytetty, josta
Keskiajalla niin suuressa arvossa pidetyt maustimet ja hyvänhajuiset
aineet etupäässä saatiin, vaikkei niiden varsinaisesta kotimaasta
Länsimailla juuri mitään tiedetty. Hän toi tiedon Jaavasta, näitten
saarien helmestä, Sumatrasta ja sen lukuisista kuninkaista, sen
ihmeellisistä kallisarvoisista tuotteista ja ihmissyöjistä asukkaista,
Nikobarien ja Andamanien alastomista asukkaista, jalokivien saaresta,
Ceylonista, sen pyhästä vuoresta ja Aatamin haudasta. Hän kertoi
suuresta Intiasta, mutta ei tarun ja ihmeen silmillä, vaan näkemänsä
mukaan, sen siveellisistä bramanoista, rivosta munkkilaisuudesta,
timanteista ja niitten omituisesta etsinnästä, meren kätkemistä
helmistä ja niitten pyynnistä ja Intian polttavasta auringosta. Hän
oli Keskiajalla ensimäinen, joka »antoi selviä tietoja Abessinian
etäisestä kristitystä valtakunnasta ja puolikristitystä Sokotrasta,
joka, vaikka vain haahmotellen, kertoi Sansibarista, sen neekereistä ja
norsunluusta, etäisestä Madagaskarista, joka rajottui etelän pimeään
valtamereen, rokh-linnusta ja saaren muista kummista. Ja vieläpä hän
oli koonnut tietoja äärimäisen pohjolankin maista, Siperiasta ja
Jäämeren rannikosta, koirareistä, valkoisista karhuista ja poroilla
ajavista Tunguseista.»



Latinalainen lähetystoimi Itämailla.


Olemme nähneet, kuinka Keskiajan alkupuolella nestoriolaiset
lähetyssaarnaajat levittivät kristinuskoa Kiinaan ja Intiaan saakka,
kuinka seitsemännellä ja kahdeksannella vuosisadalla Taivaan
valtakunnassa oli kukoistavia kristittyjä seurakuntia, kuinka aina
ristiretkien lopulle saakka nestoriolaiset seurakunnat olivat melkein
ainoat kristinuskon edustajat Aasiassa, lukuun ottamatta niitä
maita, jotka olivat kuuluneet taikka yhä kuuluivat Byzantilaiseen
keisarikuntaan.

Olemme niinikään tutustuneet niihin yrityksiin, joita latinalainen
kirkko teki kolmannellatoista vuosisadalla taivuttaakseen kristinuskoon
Mongolit, torjuakseen sen kautta vaaran, joka Länsimaita uhkasi,
ja saadakseen liittolaisen uhkaavaa islamia vastaan. Mongolit
eivät olleetkaan kristinuskoa kohtaan suvaitsemattomia, vaan päin
vastoin näytti siltä, kuin voisi heidän käännyttämisensä menestyä.
Vallottaessaan muhamedilaisia maita he usein säästivät nestoriolaisia
kristittyjä, samalla kun muhamedin uskolaiset säälimättä surmattiin.
Tataarilaisruhtinaitten vaimoista useat olivat kristittyjä, suurkaanin
hovissa oli kristittyjä kirkkoja ja kristittyjä pappeja, jotka saivat
säännöllistä avustusta, ja Kiinaa hallitseva Kublai pyysi nimenomaan
Länsimailta lähetyssaarnaajia uskoa levittämään hänen alamaistensa
kesken.

Huolimatta niistä masentavista nöyryytyksistä, joita Carpini ja Rubruck
olivat saaneet kokea tataarilaisruhtinaitten raakuuden ja kopeuden
vuoksi, oli sen vuoksi varsin luonnollista, että käännytysyrityksiä
Mongolien kesken jatkettiin. Polojen vielä oleskellessa Kiinassa
lähetti paavi Nikolaus III Tataarien luo kirkollisen lähetystön, jolla
näyttääkin olleen jonkin verran menestystä, vaikkei sen vaiheista sen
koommin tiedetä. Sen jälkeen tapahtui uusi yritys vasta kolmentoista
vuoden kuluttua, v. 1291, vähän sen jälkeen kun Polot olivat lähteneet
paluumatkalle. Juhana de Monte Corvino niminen franciskanimunkki
sai paavilta kirjeitä Tataarien ruhtinaille, Arghunille, Kublaille,
ynnä myös Kaidulle, joka itsenäisenä hallitsi Samarkandissa,
tehtyään Kublaita vastaan kapinan. Corvino matkusti ensinnä Persian
Tabrisiin, jossa häneen liittyi eräs rikas lombardialainen kauppias,
sieltä matkustettiin karavanitietä Ormuziin ja täältä purjehdittiin
hatarilla laivoilla Kiinaan. Välillä viivyttiin vuosikausi Madrasin
Tuomas-kristittyjen luona ja käännettiin satakunta pakanaa. Intian
kristityt seurakunnat kuitenkin elivät niin vaikeissa oloissa, ettei
työ siellä näyttänyt kovinkaan hedelmälliseltä.



Corvino Kiinassa.


Corvinon vaikutuksesta Kiinassa on säilynyt tietoja kirjeissä, joita
tämä uuttera, väsymätön ja uhrautuva kirkonmies kirjotti työnsä
vaiheista. Ensimäisen vuosikymmenen hän työskenteli ypö yksinään,
ilman kannatusta, nestoriolaisten vastarinnan masentamana; mutta
sitten alkoi hänen työnsä vähitellen kantaa hedelmiä. Kublai itse
tosin, joka kuoli v. 1294 kahdeksankymmenen vuoden iässä, ei kääntynyt
kristinuskoon, eikä hänen poikansa ja seuraajansakaan, joka päin
vastoin suosi buddhalaisia. Mutta Corvino sai latinalaiseen kirkkoon
liittymään erään Yrjö nimisen nestoriolaisuskoisen prinssin, joka
ennen kuolemaansa rakennutti kahdenkymmenen päivämatkan päähän
Pekingistä komean kristityn kirkon. Monta muutakin nestoriolaista
yhtyi Rooman kirkkoon. Mutta useimmat pysyivät vihamielisinä ja heidän
valtansa Kathaissa oli suuri. Yrjö ruhtinaan kuoltua he jälleen
turmelivat Corvinon työn kaikenlaisilla panetteluilla. Oli kuitenkin
itse Kambalukiinkin mainitun Yrjön toimesta rakennettu latinalainen
kirkko, jossa oli lauluun harjaantunut kuoro, kellotapuli ja kolme
kelloa. Ja vihdoin Corvino juonista huolimatta sai suurkaanin hovissa
niin paljon kannatusta, että hänet otettiin hovipapiksi, vaikka eräs
lombardialainen lääkäri, joka oli saapunut Kiinaan onneaan etsimään,
levitteli latinalaisesta kirkosta mitä kehnoimpia juttuja. Toiveita
oli siitä, että itse hallitsijakin kääntyisi kristinuskoon. Vihdoin
Corvino sai avukseen erään Arnold nimisen, jonka matkavaiheista
ei kuitenkaan mitään tiedetä. Hän ehkä tuli joko Saraista tai
Tabriksesta: molemmissakin paikoissa latinalaisilla munkkikunnilla
jo oli lähetysasemia. V. 1305 aljettiin rakentaa uutta kirkkoa ja
lähetysasemaa ainoastaan kivenheiton päähän itse suurkaanin portista;
sitä varten oli Corvinon mukana tullut lombardialainen kauppias
lahjottanut sekä maan että rahat. Siihenkin harjotettiin kaunis kuoro,
niin että lähetyssaarnaaja mielihyvällä saattoi vakuuttaa suurkaanin
omaan huoneeseensa voivan kuulla heidän hymnejään. Corvino nauttikin
hovissa suurta suosiota. Suurkaani vain hartaasti halusi, että paavi
lähettäisi Kambalukiin oikean lähetystön. Corvino sanoo kastaneensa
5000 ihmistä kristinuskoon, mutta ellei nestoriolaisia olisi ollut,
niin arvelee hän, että yksistään Kambalukissa 30,000 henkeä olisi
kääntynyt. Kambalukissa käynyt etioppialainen lähetystö pyysi häntä
toimittamaan heidänkin vanhaan kristittyyn maahansa lähetyssaarnaajia
verestämään oppia, joka vaikeissa oloissa, erillään muusta maailmasta,
oli vaarassa kokonaan rappeutua. V. 1308 saapui Kiinaan kolme munkkia
Corvinon avuksi. Niitä oli lähetetty matkaan useampiakin, mutta toiset
matkalla kuolivat. Eräs uusista tulokkaista, Zaytonin piispa Andreas,
on antanut tietoja Kiinan kirkon vaiheista seuraavina aikoina. V. 1312
paavi Clemens lähetti Kiinaan vielä enemmän lähetyssaarnaajia saatuaan
huhuna kuulla, että muka suurkaani itsekin oli vastaanottanut kasteen.
Ainakin osa näistä pääsi perille.

V. 1327 Andreas kirjotti kirjeen kotikaupunkiinsa Perugiaan, ilmottaen
olevansa viimeinen eloon jäänyt niistä lähetyssaarnaajista, jotka
olivat lähteneet matkaan yhdessä hänen kanssaan. Corvino itse oli
silloin vielä elossa. Zaytoniin, jonka piispa Andreas oli, oli eräs
rikas armenialainen nainen rakennuttanut komean kirkon. Sen yhteyteen
oli rakennettu laaja hyvin varustettu lähetysasema keisarillisen
rahaston varoilla. Samasta rahastosta sai piispa vuotuista apurahaa
nykyisessä rahassa noin 25,000 markkaa. Summan suuruus osottaa, että
hovi tarkotti täyttä totta suosiollaan. Zaytonissa oli europpalainen
kauppa-asemakin, genovalaisten kauppiaitten rakentama, jota
franciskanimunkit hoitivat.



Odorik.


Laajimmin matkustaneita neljännentoista vuosisadan katolilaisista
lähetyssaarnaajoista oli Odorik. Hän oli Marco Polon maanmies, kotoisin
Friaulista, läheltä Veneziaa. Odorikin matkat käsittivät melkein kaikki
Itämaat, missä oli käännytystä yritetty, ja matkakertomus, jonka hän
niistä kirjotti, on Marco Polon teoksen jälkeen monipuolisin esitys
Itämaitten maista ja kansoista, mitä niiltä ajoilta on säilynyt.

Odorik lienee lähtenyt matkalleen v:n 1318 vaiheilla. Hänkin kulki
aluksi Trapezuntin kautta Tabrikseen, sieltä Persian kautta Ormuziin
ja meritse edelleen Etu-Intiaan, josta hän otti mukaansa Jordanuksen
marttyyrikuoleman kuolleitten toverien luut ja vei ne Kiinaan.
Odorikin tiedot Intian oloista monessa kohdassa täydentävät Marco
Polon kertomusta. Laajalti kertoo hän Malaijien saaristostakin,
Sumatrasta, Jaavasta ynnä muista, poikkesi Taka-Intiassakin, mutta
kuitenkin kaikitenkin hän kertoo paljon taruakin, eivätkä hänen
käsityksensä maista ja niitten tuotteista olleet niin selvänäköisiä
kuin kuulun venezialaisen matkustajan. Kiinassa Odorik matkusteli
laajalti ja osaksi samoja teitä kuin Marco Polo ennen häntä, ja yhtä
kaunopuheliaasti hän ylistää maan rikkautta ja edistynyttä asutusta.
Hänen kertomistaan uusista piirteistä mainittakoon naisten tapa
typistää jalkansa. Hän niinikään ensimäiseksi kertoo kesytetystä
kormoranilinnusta, joka sukelsi merestä kaloja ja toi ne kalastajan
koppaan.

Samoin kuin Marco Polo Odorik ihastelee Cansain (Marco Polon Quinsain)
kaupunkia, nykyistä Hangtshouta. Latinalainen lähetystoimi oli hyvin
menestynyt tässä kuulussa kaupungissa, joka ennen Tataarien tuloa
oli Etelä-Kiinan pääkaupunki. Muun muassa oli neljä franciskania
saanut erään kiinalaisen mahtimiehen suostumaan kasteeseen. Tämä otti
Odorikin ystävällisesti talossaan vastaan ja vei hänet muun muassa
katsomaan erästä suurta ihmettä. Muutamassa pakanallisessa luostarissa
temppelin vartija johdatti Odorikin saattajineen erääseen pensaikkoon,
löi siellä muutamia iskuja suureen gongongiin, ja paikalla läheiseltä
metsäkulmalta juoksi suuri joukko apinoita ja muita eläimiä, jotka
asettuivat järjestykseen ruuan antajan ympärille. Kun tämä oli
niille tyhjentänyt kaksi suurta vasullista aterian tähteitä, niin
hän jälleen paukutti gongongiaan, jolloin eläimet riensivät takaisin
olopaikoilleen. »Nämä jalot eläimet», lausui vartija hymyilevälle
Odorikille, »ovat jalojen miesten sieluja, joita ruokitaan Jumalan
rakkauden nimessä. Tavallisten maamiesten sielut asuvat alhaisempien
eläinten ruumiissa.» Eikä munkki voinut millään todistelulla hänen
uskoaan järkyttää.

Isoa kanavaa pitkin Odorik matkusti Pekingiin, jossa hän vietti
kolme vuotta. Hänen kertomuksensa tästä suuresta kaupungista ja
suurkaanin hovista käy yleensä yhteen Marco Polon kuvauksien kanssa,
mutta havaitsi Odorik koko joukon kuvaavia lisäpiirteitäkin, jotka
olivat jääneet hänen maamieheltään mainitsematta. Matkalla Pekingistä
Shangtuun piispa Corvinon ja muitten munkkien keralla Odorik tapasi
itse suurkaanin. Latinalaiset hengenmiehet istuivat tien vieressä
häntä odottamassa. Suurkaanin lähestyessä loistavan seurueensa keralla
he alkoivat laulaa hymniä »Veni Creator Spiritus». Kaani kuullessaan
laulun kysyi, mitä se mahtoi olla, jolloin ne neljä paronia, jotka
olivat häntä lähinnä, sanoivat laulajain olevan ranskalaisia munkkeja.
Kaani silloin kutsui heidät luokseen, ja piispa Corvino, joka oli
täydessä virkapuvussaan, otti ristin ja ojensi sen suurkaanille
suudeltavaksi. Ja kun suurkaani sen näki, niin hän makaavasta asennosta
paikalla nousi ylös ja suuteli sitä silminnähtävällä nöyryydellä,
ottaen samalla päästään lakin, joka Odorikin mielestä helmineen ja
jalokivineen varmaan oli Trevison [Treviso on melkoinen kaupunki
Venezian pohjoispuolella] koko kauppatoria kalliimpi.

Mutta oli semmoinen tapa, ettei kukaan saanut lähestyä suurkaania
tyhjin käsin, jonka vuoksi veli Odorik, jolla oli vasullinen omenia,
tarjosi sen suurkaanille. Ja kaani otti kaksi omenaa ja söi toisesta
palasen.

Paluumatkallaan Odorik sai ensimäiset tiedot Tibetin pääkaupungista
Lhasasta ja siellä asuvasta Dalailaamasta, Itämaitten paavista.
Kertomuksen seikkaperäisyydestä näyttää siltä, kuin olisi hän itse
siellä käynyt, mutta toiset seikat viittaavat kuitenkin siihen, että
hän sai tietonsa ehkä buddhalaisilta pyhiinvaeltajilta. Jos hän olisi
käynyt Tibetin kolkoissa vuorimaissa, niin hän tuskin olisi voinut
niitä kuvata maailman hedelmällisimmäksi maaksi. Pohjois-Persiaan
saakka voidaan hänen paluumatkaansa seurata, mutta hämärää on,
mitä tietä hän sieltä saapui kotiseuduilleen. Odorik lienee saanut
suurkaanilta toimeksi hankkia Kiinaan uuden joukon saarnamiehiä, mutta
kesken näitä puuhia hän kuoli, eikä voinutkaan palata takaisin.



Lähetystoimi Persiassa, Intiassa ja Keski-Aasiassa.


Persiassakin latinalainen kirkko teki uuraita ponnistuksia uskon
levittämiseksi. Jonkun verran nämä yritykset menestyivätkin, sillä
mongolilaiset ruhtinaat niitä sallivat, jopa toiset suorastaan
suosivatkin. Varsinkin Arghun kaani oli kristinuskoa kohtaan niin
suosiollinen, että antoi poikansa kastaa. On säilynyt useitakin
matkakertomuksia kiertäviltä lähetyssaarnaajilta, jotka vaivojaan
säästämättä, vaaroja pelkäämättä uhrasivat voimansa ja elämänsä
tässä työssä. Samalla koetti latinalainen kirkko sulattaa itseensä
nestoriolaisuuden, mutta huonolla menestyksellä. Persian hallitsijat
vihdoin kääntyivät muhamedin uskoon, joka samalla sai koko maassa
vallitsevan aseman, ja siitä pitäen saarnaaminen kävi vielä entistä
vaarallisemmaksi ja vaikeammaksi. Kauimmin Rooman kirkko ylläpiti
vaikutustaan maan luoteisessa kolkassa, Araratin vuoriston seuduilla,
jossa sillä oli hyvänä selkänojana kristitty Armenia, johon sitä
lisäksi kiinnitti kunnianarvoinen raamatullinen taru, vuorenhuippu,
jolle Noa arkkineen tarttui, paikka, jossa hän ensi kerran lepäsi
vuorelta alas laskeutuessaan ja ensimäinen viinamäki, jonka hän
autioksi käyneelle maalle istutti.

Intiassa koetettiin elvyttää niitä vanhoja kristittyjä seurakuntia,
joita muistotiedon mukaan jo apostoli Tuomas oli perustanut, ja
käännytystoimen kautta niitä laajentaa. V. 1321 saapui Intiaan, lähelle
Bombayn kaupunkia Jordanus Severae niminen ranskalainen munkki useitten
italialaisten veljien seurassa. Retkikunta näyttää kulkeneen samaa
tietä kuin muutkin, ensinnä Persian luoteiskulmassa olevaan Tabrikseen,
sitten karavanitietä Ormuziin ja vihdoin laivalla Etu-Intian rannalle.
Kaikki paitsi retkikunnan johtaja kärsivät kuitenkin martyyrikuoleman
muhamedilaisten yllytyksen vuoksi, ja kun Jordanus palasi matkalta
eräästä nestoriolaisesta seurakunnasta — sillä matkalla hän muun
muassa saarnasi samassa paikassa, jossa muistotiedon mukaan apostoli
Tuomas aikanaan oli saarnannut, — niin olivat hänen toverinsa jo
kaikki saaneet hengellään maksaa käännytysintonsa. Jordanus jatkoi
työtään, vaikka mitä vaikeimmissa oloissa, ypö yksinään, »erehdyksien,
kärsimyksien ja lukemattomien vastoinkäymisten paikoissa». Milloin
rosvojen vankina, milloin Sarasenien kahleissa, kärsien vilua ja
hellettä, nälkää ja janoa, sairautta ja köyhyyttä ja ihmisten
halpamaisuutta, hän saarnasi edelleen ja toivoi paavilta apua työnsä
jatkamiseen. Vieläpä hänellä oli voimia teoksenkin kirjottamiseen
maasta ja kansasta, jonka keskellä hän vaikutti. Mutta syviä eivät
kuitenkaan olleet ne jäljet, joita hänen toimintansa Intiaan jätti.
Itse hän elämänsä loppuun pysyi työlleen uskollisena, mutta arvollista
seuraajaa ei kuulunut, vaikka joku myöhemmin yrittikin herättää henkiin
hänen perustamiansa seurakuntia.

Katolilaisen lähetystoimen vaiheista Kiptshak nimisen
tataarivaltakunnan pääkaupungissa Saraissa, joka oli Volgan
suistamossa ja jossa lähetyssaarnaajat todella saivat jalansijaa,
heidän matkoistaan ja vaikutuksestaan Kaspian ja Keski-Aasian
aroseuduissa olisi paljonkin kerrottavaa, mutta nämä veisivät
teoksemme kehyksien ulkopuolelle. Parhaiten lupaavalta näytti
lähetystoimi kaukana Keski-Aasian vuoristossa, Dshagataissa, jonka
maan tataarilaiinen ruhtinas kävi suosiolliseksi kristinuskoa
kohtaan, kun lähetyssaarnaajat olivat parantaneet häneltä erään pahan
paiseen. Poikansa hän antoi kastaa »Johannekseksi», lähetyssaarnaajat
saivat maita, saarnaluvan ja ruhtinas näyttää muullakin tavalla
heidän toimintaansa edistäneen, ehkä itsekin kääntyneen; mutta juuri
kun tämä työ oli parhaassa alussaan ja lännestä saapui vereksiä
voimia, myrkytettiin ruhtinas, muhamedilaiset saivat ylivallan ja
pääkaupungissa Armalehissa oleva kristitty kirkko hävitettiin. Piispa
ja monta munkkia kärsi kamalan hirmukuoleman. Tosin lähetystointa
myöhemmin voitiin jatkaa, kun julma kaani vuorostaan surmattiin, tosin
saapui uusia lähetyssaarnaajia ja hävitetty kirkko voitiin rakentaa
uudestaan, mutta siitä huolimatta näittenkin maitten käännytys jäi
alkuunsa. Yhteydet kristikunnan päämaitten kanssa olivat siksi
vaikeat, arokansojen ja niiden naapurimaitten valtiolliset vaiheet
niin melskeiset, ja viho viimein oli kuitenkin muhamedin uskonto
monivaimoisuuksineen ja yksinkertaisine säädöksineen arojen valtijain
käsityskantaa lähempänä.

V. 1333 saapui Länsimaille tieto siitä, että Corvino, latinalaisen
kirkon perustaja kaukaisessa idässä, oli kuollut. Paavi ei suinkaan
aikonut jättää työtä siltä sikseen, vaan lähetti nyt kolmattakymmentä
munkkia ja kuusi maallikkoa sitä jatkamaan. Tämä lähetystö kulki
arotietä, joka oli paljon nopeampi ja turvallisempikin kuin meritie.
Lähetystö saapui Kambalukiin v. 1342 ja viipyi Kiinassa neljä vuotta,
mutta palasi sitten kotia meritse Ormuzin kautta ja saapui v. 1353
Avignoniin, jossa paavi siihen aikaan »maanpaossa» eli.



Marignolli.


Tämän lähetystön matkasta on säilynyt sen huomatuimman jäsenen
Marignollin seikkaperäinen kertomus. Marignolli oli ylhäistä sukua
Firenzen kaupungista.

Kesäkuussa v. 1339 lähetystö saapui Krimin niemelle ja matkusti sieltä
maisin Kiptshakin ruhtinaan Uzbekin hoviin. Se toi ruhtinaalle lahjaksi
kalliita kankaita, suuren sotiratsun ja muita esineitä ja vastaanotto
oli mitä sydämellisin. Talven Saraissa viivyttyään lähetystö
matkusti arojen poikki Dshagatain Armalehiin, jossa muhamedilainen
vallananastaja onneksi oli kukistettu, niin että lähetystö saattoi
vapaasti saarnata ja kastaa, kaivaa kaivoja, ostaa maata ja rakentaa
kirkon. Lopulla vuotta 1341 lähdettiin matkaa jatkamaan Pekingiä kohti,
jonne saavuttiin seuraavana vuonna. Suurkaanille tuotiin lahjaksi
muun muassa länsimaisia sotiratsuja, joita hän v. 1336 paaville
kirjottamassaan kirjeessä oli erikoisesti pyytänyt, koska rotu oli
Tataareille tuntematon. Tämä lahja sen vuoksi herätti suurkaanissa
mitä suurinta mielihyvää, lähetystö sai asunnon keisarillisessa
palatsissa ja viipyi Pekingissä enemmän kuin kolme vuotta. Kaksi
tataarilaisruhtinasta määrättiin lähetystön seuraksi ja heidän
viihtymisestään pidettiin kaikin puolin mitä parasta huolta. Marignolli
itse johti juhlakulkuetta, joka esiintyi suurkaanin edessä ja jossa
kannettiin ristiä, savusteita, kynttilöitä ja laulettiin Nikaian
uskontunnustuksia. Kublain seuraaja »kaikella nöyryydellä» otti vastaan
paavin lähettilään siunauksen. Kiinan hovin aikakirjoissa ei tosin itse
lähetystöä mainita, mutta mainitaan molemmat suuret sotiratsut, jotka
tulivat Fulangista (Europasta) ja olivat molemmat täysimustat. Niiden
koko ilmotetaan tarkoin mitoin. Näitten hevosten saapumisesta voimme
päättää, että lähetystö samalla vastaanotettiin suurkaanin hovissa.

Franciskaneilla oli Pekingissä siihen aikaan, kertoo Marignolli, yksi
tuomiokirkko aivan suurkaanin hovirakennusten vieressä, monta muuta
kirkkoa, arkkipiispan talo, kirkonkelloja ja kaikenlaisia laitoksia.
Keisarin rahastosta roomalainen papisto sai mitä runsaimman avustuksen.
Tataarit ja Alani-ruhtinaat, jotka olivat suurkaanin luottamusmiehiä ja
enimmäkseen kristittyjä, kunnioittivat kuollutta Corvinoa pyhimyksenä.

Lähetystön paluumatka tapahtui meritse, kuten jo mainitsimme. Maisin
kuljettiin Etelä-Kiinan kautta Zaytoniin ja Kiinan erinomainen
viljelys, taaja asutus ja suuret kaupungit jättivät Marignolliin
unohtumattoman vaikutuksen. Zaytonissa olivat kristityt saaneet luvan
kohottaa kirkkonsa torneihin kelloja, vaikka kirkko oli keskellä
muhamedilaisten kaupunginosaa, ja muhamedilaisten pohjattomaksi
kiukuksi he sitä iloisemmin soittelivat kellojaan. Alkupuolella vuotta
1347 saavuttiin Malabarin rannikolle Intiaan, jossa yhä vielä elivät
Jordanuksen perustamat seurakunnat. Siellä viivyttiin kuusitoista
kuukautta, koristettiin kirkko maalauksilla, ja asetettiin erääseen
paikkaan, jonka luultiin olevan Paratiisia vastapäätä, marmorinen
muistopatsas, johon kaiverrettiin paavin ja lähettilään vaakunakovat
ja kirjotukset intian ja latinan kielellä. Mutta Ceylonissa eräs
pikkuruhtinas ryösti lähetystöltä kaikki ne kalliit lahjat, jotka
se oli saanut suurkaanilta paaville viedäkseen, kullan, hopean,
silkin, helmet, jalokivet, myskin, myrrhan, kultakirjaisen kankaan
ja maustimet. Marignollin havainnoista olisi paljonkin sanottavaa,
mutta mainitsemme tässä vain, että hän, vaikka uskoikin kaikenlaisiin
kristillisperäisiin ihmeisiin, kuitenkin päätti mielikuvituksen
tuotteiksi kaikki ne hirviöt, joita oli luultu näissä maan äärissä
elävän. Tosin ei hän kieltänyt, etteikö voisi löytyä yksityisiä
hirviöitä siellä täällä, mutta kokonaisia rotuja varmaankaan ei ollut
olemassa. Koirankuonolaiset y.m., joista oli niin paljon puhuttu,
olivat vain tavallista rumempia ihmisiä.

Matkaltaan palattuaan Marignolli nimitettiin piispaksi, pääsi
keisari Kaarlo lV:nnen hovisaarnaajaksi ja kirjotti hänen toimestaan
Böhmin historian, jossa säilyi suuri osa hänen matkalla keräämistään
havainnoista.

Vielä myöhemminkin lähetettiin kaukaiseen itään lähetyssaarnaajia ja
piispoja, mutta hyvin vähän tiedetään kristityn kirkon myöhemmistä
kohtaloista Kiinassa. Varmaa kuitenkin on, ettei käännytystyötä voitu
menestyksellä jatkaa sen jälkeen, kun tataarilainen hallitsijasuku v.
1368—70 sysättiin valtaistuimelta. Uusi kotimainen hallitsijahuone ei
tahtonut mitään tietää näistä »epäpyhistä ja vieraista uudistuksista»
ja maan laitoksien turmelemisesta »muukalaisten kautta, joitten siveys
oli huonossa järjestyksessä».

Edellä olevat tosiasiat osottavat, ettei Marco Polon matka Kiinaan
sentään ollut niin yksinäinen ilmiö, kuin saattaisi luulla siitä, että
se oli kaikkia muita retkiä kuulumpi. Varmaan oli Länsimailla Keskiajan
jälkipuolella Itämaiden oloista aina Kiinaa myöten paljon paremmat ja
monipuolisemmat tiedot kuin ajan köyhästä kirjallisuudesta ilmenee.



Kauppiaat.


Muutamista harvoista piirteistä voimme päättää, että Europan
kauppiaatkin matkustivat idän teillä ja väylillä usein ja laajalti,
vaikka heidän retkistään on vielä vähemmän kirjallisia tietoja
säilynyt. Huomattavimpia on eräs kauppiaskäsikirja, jonka Pegoletti
niminen firenzeläinen kirjotti neljännentoista vuosisadan alkupuolella.
Kauppiaille osotettujen neuvojen muodossa se sisältää mitä tarkimpia
tietoja sen ajan itämaisesta kaupasta, kauppatavaroista ja teistä.



Marino Sanuto.


Erikoista muistamista ansaitsee Marino Sanuto niminen venezialainen,
sillä hänen kirjottamansa teos osottaa, mitä laajakantoisia tuumia jo
alkoi viritä Italian vilkkaissa kauppakaupungeissa.

Marino Sanuto, joka kirjotti teoksensa neljännentoista vuosisadan
alussa, oli laajalti matkustanut mies. Parhaan osan ikäänsä hän oli
oleskellut Välimeren itäosissa, mutta oli myös liikkunut asioilla
pohjoismaissa, aina itämerellä ja Pohjanmerellä saakka. Hän luultavasti
tunsi näkemänsä mukaan kaikki näillä pohjoisilla rannoilla olevat
Hansa-satamat. Kokemuksiensa nojalla hän koettaa viittoa Länsimaiden
yritteliäisyydelle uusia suurempia tehtäviä.

Sanuto ensinnäkin osottaa, kuinka kristityt voisivat hankkia Itämaitten
tuotteita, kuten pumpulia ja sokeria, liinaa ja taateleita, maustimia
ja Intian tavaroita muitakin teitä kuin Egyptin kautta, jota Mamelukit
hallitsivat, kiristäen kaikista kauppatavaroista korkeat verot.
Edullisemmin voitaisiin käyttää niitä kauppateitä, jotka kulkivat
Mesopotamian ja Persian kautta. Egypti taas oli lannistettava siten,
että Välimeren kauppa sen satamista kokonaan estettäisiin. Mamelukit
siten menettäisivät sotaisen kuntonsa, sillä heidän armeijansa oli
koottu etupäässä kristityistä lapsista, jotka myytiin Egyptiin
orjuuteen ja siellä kasvatettiin islamin uskoon.

Mutta lisäksi oli Egyptin vallottamiseksi tehtävä varsinainen
ristiretki, koska Niilin suistamosta oli paljon helpompi vallottaa Pyhä
maa kuin niitä teitä, joita edelliset ristiretket olivat käyttäneet.
Venezian, jolla oli Egyptin suistamoon niin vanhat kauppayhteydet,
tuli koko laivastollaan ja asevoimallaan olla ristiretkessä osallisena
ja merimiehiä oli lisäksi hankittava kaikista pohjoisistakin maista,
aina Norjan rannoilta saakka. Kun Egypti olisi vallotettu, niin
hallittaisiin samalla Intiaan vievää suurta kauppatietä. Kristikunnan
tulisi sitä varten perustaa Intian valtamerelle suuri oma laivastonsa,
joka vallottaisi merenrannalla olevat maat. Tämän suunnitelman
toteuttamiseksi oli tehtävä liitto mongolilaisten ruhtinaitten kanssa.
Jos ristiretket olisi toteutettu tämän suunnitelman mukaisesti, niin ne
ehkä olisivat pysyväisestä muuttaneet Itämaitten ja samalla Europankin
kohtalot.

Intian meren rannoilta ja saarilta aina Pohjois-Europan satamiin,
Kishistä ja Ormuzista aina Rigaan ja Stettiniin, Nubiasta Norjaan
saakka Marino Sanuto keräsi tietoja yleiskatsaukseensa kristittyjen
maitten kaupasta ja yritteliäisyydestä. Hän huolestuen näki, kuinka
Länsimaitten ja kristikunnan vaikutusvalta idässä vähenemistään väheni
ja tahtoi vielä kerran saada koko kristikunnan suureen yhteiseen
yritykseen entisen vaikutusvallan takaisin saavuttamiseksi. Oliko
kristikunta ahdistettava ahtaaseen maan kolkkaan? hän kysyy. Oliko
islam yhä hallitseva Granadaa, Pohjois-Afrikaa ja Itämaita? Oliko
itämainen kirkko aina vallitseva Kreikassa, Serbiassa, Bosniassa,
Bulgariassa ja Venäjällä? Tuliko kristittyjen kauppiaitten kaikiksi
ajoiksi tyytyä siihen, että heidät oli suljettu pois Egyptin kautta
kulkevalta Intian tieltä? — Vasta yhdeksännentoista vuosisadan oli
suotu nähdä näiden aatteiden toteen käyvän.

Marino Sanuton suurpolitinen teos ei tosin sisällä paljoakaan
uusia maantieteellisiä tietoja, mutta se valaisee erinomaisesti
neljännentoista vuosisadan kansainyhteyksiä ja alustaa niitä pyrintöjä,
jotka sitten johtivat Intian meritien löytämiseen.



Mandeville.


Aikanaan suosituin, vaikka ehkä arvottomin Keskiajan maantieteellisistä
kirjailijoista oli Mandeville. Hän kirjotti teoksen, jota levisi
suunnattomasti, sillä hän oli höystänyt »matkakertomuksensa»
kaikenlaisilla jutuilla hirviöistä, epäsikiöistä ja ihmeistä, jotka
herättivät herkkäuskoisissa ihmisissä paljon suurempaa mielenkiintoa
kuin kuvaukset todellisista oloista. Marco Polokin joutui Mandevillen
rinnalla häpeään. Mutta Mandevillen kirja ei ainoastaan ollut valheita
täysi, se oli myöskin kauttaaltaan lainattua tavaraa vanhempien
matkustajien kertomuksista. Tämän tosiasian on kuitenkin vasta myöhempi
aika paljastanut. Mandevillen kirja kirjotettiin 14:nnen vuosisadan
keskivaiheilla. Kirjottaja ilmotti olevansa englantilainen ritari,
mutta todenmukaisesti nimi oli salanimi ja kirjottaja oikeastaan muuan
Liègen lääkäri.



Pappikuningas Johannes.


Länsimaitten mielessä kummitteli kautta Keskiajan eräs Johannes
niminen kristitty hallitsija, jota tavallisesti sanottiin joko
»pappikuninkaaksi» tai »presbyter Johannekseksi». Hänen luultiin
hallitsevan jossain Itämailla, muhamedilaisten maitten takana, suurta
valtakuntaa, ja ankarassa taistelussa vääräuskoisia vastaan toivottiin
häneltä apua ja koetettiin sen vuoksi joka tavalla päästä hänen
kanssaan yhteyteen. Mutta vaikka miten pitkälle matkustettiin itää
kohti, aina tämä tarumainen pappikuningas joko väistyi yhä kauemmaksi
taikka siirtyi syrjään saavuttamattomiin maihin, niin ettei milloinkaan
päästy varmuuteen siitä, ketä taru oikeastaan tarkotti. Milloin hänen
luultiin olevan Keski-Aasiassa, milloin Kiinassa, milloin Intiassa,
milloin taas jossain Afrikassa. Turhaan olivat Rubruck, Marco Polo ja
myöhemmätkin matkustajat koettaneet päästä hänen olinpaikkansa perille.

Ensimäinen varma tieto tästä kristitystä ruhtinaasta on säilynyt
erään saksalaisen historiankirjottajan Freisingin teoksessa. Freising
kertoo tavanneensa v. 1145 Viterbossa Gabulan syyrialaisen piispan,
joka kyynelsilmin oli kertonut kristityn kirkon vaarasta Itämailla
Edessan kukistumisen jälkeen. Samalla oli piispa maininnut, että
muutamia vuosia aikaisemmin oli kaukana idässä, Armenian ja Persian
takana, erästä nestoriolaisuskoista kansaa hallinnut Johannes niminen
pappikuningas, joka oli vallottanut Meedian Ekbatanan ja sitten
voittanut Persian ja Meedian kuninkaat kolme päivää kestäneessä
tappelussa. Hän oli tämän jälkeen samonnut eteenpäin tullakseen
auttamaan Jerusalemia, mutta Tigriin luota hänen oli täytynyt kääntyä
takaisin.

On koetettu tarkkain tutkimusten kautta saada selville, mitä pohjaa
tässä maineessa mahtoi olla. Toiset ovat luulleet pappikuninkaan
tarkottaneen erästä kristityn Georgian hallitsijaa, Marco Polo luuli
hänen valtakuntansa olevan muutaman kymmenen päivämatkan päässä
Pekingistä, vähän myöhemmät matkustajat, varsinkin Marignolli,
sitä vastoin päättivät nimen tarkottavan Etiopian hallitsijaa. On
lausuttu sekin mielipide, että tarun historiallinen ydin on lähtenyt
Kara-Kitain valtakunnasta, joka kahdennellatoista vuosisadalla
perustettiin Tianshanin seuduille. Kara-Kitain kansa ehkä oli kääntynyt
nestoriolaiseen kristinuskoon ja väännöksen kautta heidän hallitsijansa
nimi muuttunut Johannekseksi. Kara-Kitain hallitsija voitti Persian
vallottaneet muhamedilaiset Seldshukit suuressa tappelussa, ja tämä
kuulu tappelu on tukenut sitä luuloa, että tuo tarumainen voimallinen
kristitty islamin kurittaja juuri oli Kara-Kitain »gur-kaani».

Mutta kun Portugalilaiset olivat löytäneet tien Abessiniaan ja
tutustuneet sen kristittyyn hallitsijaan, niin tultiin paikalla
vakuutetuiksi siitä, että kauan kaivattu pappikuningas vihdoinkin oli
sieltä löydetty. Vielä seitsemännellätoista vuosisadalla oli Abessinian
nimi Länsimailla »Regnum Presbyteri Johannis».



Ibn Batuta.


Muistelkaamme nyt erästä arabialaista, joka Keskiajalla näki maailmaa
laajemmalta kuin yksikään hänen maanmiehensä. Eivätkä edes Marco Polon
matkat olleet yhtä laajat kuin Ibn Batutan, sillä tämä kävi milt'ei
kaikissa maissa, joihin Keskiajan maantuntemus laajimmillaan ollessaan
ulottui.

Ibn Batuta oli ylhäistä sukua, syntynyt Marokon Tangerissa v. 1304.
Hänen ensimäinen matkansa (1325) oli pyhiinvaellus Medinaan ja Mekkaan,
profetan haudalle. Matka tapahtui maitse pitkin Afrikan pohjoista
rantaa; Egyptissä Ibn Batuta kävi ensimäisillä koskilla saakka. Sitten
hän kävi Syyrian, Persian ja Arabian pyhillä paikoilla ja viipyi
Mekassa kolme vuotta. Mekasta Ibn Batuta matkusti Adeniin, joka oli
tärkeä kauppapaikka, ja purjehti sieltä Afrikan itärantaa Sansibariin
ja Quiloaan (Kilwaan), joissa oli suuret arabialaiset siirtokunnat.
Palattuaan pohjoisempiin seutuihin hän lähti Ormuziin, joka 15 vuotta
aikaisemmin (v. 1315) oli muutettu mantereelta saarelle, ja kulki
sieltä Arabian poikki Mekkaan. Tämän jälkeen hän kävi uudelleen
Egyptissä ja Syyriassa ja matkusteli sitten Vähässä-Aasiassa, jossa
kristittyjen ristiretkien kautta saavuttama vaikutusvalta silloin
oli lopullisesti sortumassa. Käytyään osmanilaisten sulttaanien
pääkaupungissa Brussassa, joka oli Konstantinopolia vastapäätä Vähän
Aasian puolella, hän matkusti Mustan meren etelärannalla olevaan
Sinopeen, jonka komeita rakennuksia, varsinkin moskeoja hän kiittelee,
ja purjehti sieltä kreikkalaisella laivalla Krimiin, jossa Kaffa oli
genovalaisten hallussa kehittynyt niin vilkkaaksi kauppakaupungiksi,
että sen satamassa silloinkin oli parisataa laivaa. Sieltä Ibn Batuta
lähti Donin arojen poikki tataarilaisen Kiptshakin pääkaupunkiin
Saraihin, Volgan suistamoon. Hän kertoo muun muassa suurenmoisesta
hevoskaupasta, jota Tataarit harjottivat Intiaan. Erään muhamedilaisen
kaanin puolison keralla, joka oli kreikkalainen prinsessa, maita nähnyt
arabialainen sitten matkusti Konstantinopoliin; mutta sitä ennen hän
kävi Volgan varrella Bolgarissa omin silmin nähdäkseen, oliko todella
kesäyö siellä niin lyhyt kuin oli kerrottu. Mielellään hän olisi
matkustanut vielä paljon kauemmaksi pohjoiseen, »hämärien maahan»,
josta kalleimmat turkikset saatiin, ellei matka olisi ollut niin pitkä.
Maa oli muka siellä niin sileässä jäässä, etteivät hevoset pysyneet
pystyssä, ja sen vuoksi siellä ajettiin koirilla.

Prinsessan suurilukuisen matkueen keralla Ibn Batuta matkusti
Etelä-Venäjän arojen kautta Konstantinopoliin. Varnaan saakka
saapui prinsessan veli, Byzantionin silloinen perintöruhtinas,
kymmenentuhannen panssaripukuisen ritarin keralla sisartaan vastaan.
Konstantinopolissa oli vastaanotto suurenmoinen ja kaikkia kelloja
soitettiin niin suurella voimalla, »että ilman piirikin siitä tärisi».
Mutta Ibn Batuta lymysi rahvaan vihaa peläten kolme päivää huoneessaan,
ennenkuin hän uskalsi lähteä kaduille. Siihen aikaan kohdeltiin siis
muhamedin uskolsia Konstantinopolissa samalla tavalla kuin myöhemmin
kristityltä. Vihdoin arabialainen matkustaja kuitenkin otettiin vastaan
hovissa, jonka suunnatonta loistoa ja rikkautta hän ei osaa kyllin
kiittää. Juutalaisen tulkin kautta hän sai itse keisarille tehdä selkoa
laajoista matkoistaan, jonka jälkeen hänelle lahjotettiin itämaalaisen
tavan mukaan kunniapuku ja auringon varjostin. Tämän jälkeen häntä
ratsain kuljetettiin pitkin kaupunkia ja julistajat kuuluttivat
kansalle, kuinka suuri kunnia oli tullut tämän muukalaisen osaksi. Ja
kansa sitten kohtelikin häntä mitä parhaiten, etupäässä sen vuoksi,
että hän oli käynyt Pyhän maan paikoissa ja Jerusalemissa. Mutta Sofian
kirkkoon häntä ei päästetty, kun hän ei suostunut kumartamaan ristiä.

Oleskeltuaan Konstantinopolissa kuukauden päivät Ibn Batuta palasi
Saraihin, josta hän jatkoi matkojaan Khivaan ja Samarkandiin ja sieltä
Afghanistanin kautta Intiaan. Siellä hän viipyi pari vuotta, asuen
Delhissä. Hindustanin silloinen hallitsija, julma Muhammed, mieltyi
matkustajaan niin, että nimitti hänet erään kaupungin tuomariksi.
Useitten seikkailuitten jälkeen Ibn Batuta saman hallitsijan
lähettiläänä matkusti Kiinaan, mutta sekä tämä että seuraava
matkayritys meni jo alussa myttyyn merirosvojen ja myrskyjen vuoksi.
Oleskeltuaan jonkun aikaa Maledivien saarilla, joitten hallitsijatar
niinikään nimitti hänet tuomariksi, hän pakeni ja joutui monen
seikkailun jälkeen Ceyloniin. Sielläkin ruhtinas otti hänet mitä
parhaiten vastaan ja antoi hänen käydä Aatamin vuorellakin katsomassa
sen kukkulalla olevaa Aatamin eli Buddhan pyhää jalanjälkeä.

Ceylonista Ibn Batuta matkusti Koromandel-rannikoile, sieltä Etu-lntian
niemimaan poikki Kalikutiin ja edelleen monenlaisia seikkailuja kokien
Bengaliin, jonka hedelmällisyys herätti hänen ihmetystään. Täältä matka
piti Nikobarien saaristoon ja Sumatraan, jonka muhamedilaisen kuninkaan
antamilla varoilla Ibn Batuta saattoi matkustaa kiinalaisessa aluksessa
Kiinaan. Kiinassa hän retkeili laajalta, käyden muun muassa Zaitonissa,
mutta ei päässyt »Gogin ja Magogin muurille» saakka, niinkuin olisi
halunnut. Kiinalaisten rikkaus, korkealle kehittynyt sivistys ja
teollisuus tekivät arabialaiseen matkustajaan syvän vaikutuksen.
Valtiolliset levottomuudet pakottivat häntä kuitenkin lähtemään
Keskustan valtakunnasta aikaisemmin, kuin hänen aikomuksensa oli ollut.
Kotimatka kävi Sumatran, Kalikutin ja Ormuzin kautta. V. 1348 Ibn
Batuta saapui Mekkaan ja seuraavana vuonna kotikaupunkiinsa Tangeriin,
josta hän oli ollut poissa neljäkolmatta vuotta. Mutta pitkällistä
lepoa hän ei itselleen suonut. Käytyään ensin Espanjassa ja katseltuaan
varsinkin ihanaa Granadaa, Ibn Batuta Marokon sulttaanin käskystä
matkusti erämaan poikki Sudaniin ja kävi Timbuktussa Nigerin rannalla.
Hänen näistä siihen saakka tuntemattomista seuduista julkaisemansa
kertomus on maantieteen kannalta tärkein osa hänen kokoomastaan
tietovarastosta.

Marokon sulttaanin käskystä Ibn Batuta sitten saneli sulttaanin
kirjurille matkamuistelmansa, ja kirjuri puolestaan teoksensa lopussa
vakuuttaa, että Ibn Batuta oli sekä aikansa että luultavasti koko
muhamedilaisen maailman suurin matkustaja.

Lopputuloksena kaikista matkoistaan Ibn Batuta lausui, ettei
maailmassa ollut parempaa maata kuin Marokko. Hän kuoli v. 1378
seitsemänkymmenenkolmen vuoden iässä. Europassa Ibn Batutan
matkakertomus tuli tunnetuksi vasta yhdeksännellätoista vuosisadalla.



Aasian matkoja 15:llä vuosisadalla.


Siirrymme nyt ajassa vuosisadan eteenpäin. Tapaamme silloin
matkustajan, joka oli viimeisiä niistä Europan miehistä, jotka
laajemmalti matkustelivat Itämailla sisimmän Aasian mannerteitä. Tämä
matkustaja oli Clavijo niminen aatelismies, joka Espanjan kuninkaan
lähettiläänä kävi Timur Lenkin hovissa.

Olot aroilla olivat silloin kokonaan muuttuneet. Hajottuaan ajaksi
moneksi itsenäiseksi valtakunnaksi olivat Tataarien hallitsemat maat
suureksi osaksi jälleen joutuneet yhden miehen valtikan alle. Tämä
mies oli Timur Lenk, julmimpia hirmuhallitsijoita, mitä historia
tuntee, mutta sen puolesta aivan toisenlainen mies kuin Tataarien
entiset hallitsijat, että hän antoi sivistykselle arvoa, rakennutti
pääkaupunkinsa Samarkandin täyteen mitä suurenmoisimpia rakennuksia,
perusti sinne yliopiston ja muita laitoksia. Tämän miehen yhteyteen
koettivat Länsimaat päästä, ei tosin enää kristinuskoa levittääkseen,
sillä vuosisadan kuluessa olivat läntiset Tataarit kauttaaltaan
kääntyneet muhamedin uskoon, vaan saadakseen hänestä liittolaisen
Ottomaneja vastaan, jotka olivat kokonaan tunkeneet kristityt pois
Vähästä Aasiasta ja paraillaan valmistelivat Konstantinopolin
vellotusta ja sotanäyttämön siirtämistä Europan manterelle. Timur oli
jo löylyyttänyt Ottomaneja moniaassa ankarassa taistelussa ja näytti
olevan taipuvainen Länsimaitten liittotarjouksiin.



Clavijon matka.


Clavijo lähti matkalle Sta Marian satamasta läheltä Cadizia toukokuussa
v. 1403 ja purjehti Trebizondiin Mustanmeren etelärannalle, josta
maisin matkustettiin Timurin pääkaupunkiin. Menomatkalla hän poikkesi
Konstantinopoliin, jota Kreikkalaiset sanoivat »Eskonboliksi»
(tästä Turkkilaiset johtivat nimen Stambul), ja sanoo tämän suuren
ja kaikkia muita kuulumman kaupungin jo joka puolelta olleen
rappeutumassa. Turkkilaisia vihollisjoukkoja retkeili sen muureille
saakka. Trebizondista matka piti Armenian poikki; siellä toiset
kaupungit olivat parhaassa kukoistuksessaan, mutta toiset eivät
olleet voineet toipua niistä kovista iskuista, joita olivat saaneet
arojen vallottajien kautta kokea. Espanjalaiset kävivät tervehtimässä
niitä pieniä munkkilähetysasemia, jotka täällä vielä koettivat
jatkaa työtään vaikeissa oloissa. Lähetystoimen edellytykset olivat
paljon muuttuneet sen jälkeen, kun Tataarit olivat muhamedin uskoon
kääntyneet. Tabrisissa, Luoteis-Persiassa, oli suuri Timurin sotaleiri
ja siellä kohdattiin eräs Kairon sulttaanin lähetystö, joka oli
viemässä Timurille lahjoja. Lahjain joukossa oli m.m. eräs »jornufa».
s.o. kirahvi, jota eläintä Clavijo ei ollut ennen nähnyt. Sillä oli
hänen kuvauksensa mukaan härän kaviot, hevosen korvat, puhvelin kyttyrä
ja hirven kaula. Tämä tavattoman korkea eläin täytti espanjalaiset
aatelismiehet suurella kummastuksella.

Tabrisissa Clavijo sanoo vielä olleen 200,000 asuttua taloa, vaikka
kaupunki muka ennen oli ollut väkirikkaampikin. Se harjotti suunnatonta
kauppaa. Joka päivä sen kautta kulki valtavat määrät silkkiä, pumpulia,
verhoja ja muita kankaita. Tabrisin moskeat olivat maan kuulut, mutta
vielä kuulummat olivat sen kylpylaitokset, joita sanottiin maailman
parhaiksi. Yhdeksän päivää siellä viivyttyään lähetystö kesäkuussa
jatkoi matkaa. Sultanijahissa Timurin vanhin poika oli sitä vastassa.
Sultanijahkin oli suuri kauppapaikka, jonne saapui maan päällitse
Intiasta neilikoita, kanelia, mannaa ja muita maustimia ja kalliita
tavaroita. Sinne myös saapui Ghilanin silkki, jota kudottiin Bakun
seuduilla, Shirazin silkkikankaat ja pumpulilangat, Khorasanin
pumpulikankaat, Ormuzin ja Kathain helmet ja jalokivet. Kaffasta ja
Trebisondista, Turkista ja Syyriasta, jopa Veneziasta ja Genovasta
saakka kokoontui sinne kauppiaita. Kaupungin karavani-majataloissa,
basareissa ja kaduilla vallitsi erinomaisen vilkas liike, vaikka se
olikin joutunut ankaran hirmuhallitsijan valtikan alle.

Timurin poika kuljetti vieraitaan aito tataarilaisella kiireellä.
Seuraavilla taipaleilla seitsemän lähetystön jäsenistä sairastui, mutta
niitä, jotka satulassa pysyivät, vietiin edelleen säälimättömällä
nopeudella suurkaanin hovin perässä, joka matkusti heidän edellään
Samarkandia kohti. Kyyti oli niin kiivas, että lähettiläät olivat
puolikuolleina uupumuksesta. Heidän tilansa vähän parani, kun
paikalliset vallanpitäjät säälistä antoivat pehmeitä patjoja
satuloihin. Usein kuljettiin yön aikaan, koska helle päivällä oli
ylenmäärin rasittava. Matkalla nähtiin Damaghan ja Timurin rakentamat
molemmat pääkallotornit, joita helvetilliset kuumat tuulet kiehtoivat
ja joilla muka öisin paloi salaperäisiä tulia. Nishapurissa eräs
Clavijon matkatovereista uupumuksesta kuoli. Mutta kesken kurjuuttaan
Clavijo kuitenkin kiittää Tataarien erinomaisesti järjestettyä
postilaitosta. Jokaisen päivämatkan päässä Samarkandiin matkustettaissa
oli majatalo ja hevosia, olipa paikka väkirikas kaupunki taikka
keskellä erämaata. Kaikilla teillä kulki sanansaattajia, jotka toivat
tietoja valtakunnan eri osista. Mervin kuivilla aroilla oli tuho
saavuttaa lähetystön. He olivat ratsastaneet kokonaisen päivän ja
yön tapaamatta ainoatakaan asuttua paikkaa ja turmio olisi heidät
perinyt, ennenkuin saavuttiin Murghab joelle, ellei eräs joukosta
olisi viimeiset voimansa ponnistaen päässyt joelle saakka ja sieltä
kastamissaan vaatteissa tuonut tovereille sen vertaa vettä, että hekin
jaksoivat joelle saakka.

Tällä nopealla matkalla ennätti espanjalainen lähettiläs kuitenkin
tehdä koko joukon huomioita maasta, kansoista ja elinkeinoista.
Murghabin toisella puolella maa oli hedelmällistä, vettä oli
kaikkialla, puutarhoja ja viiniköynnös-istutuksia. Mutta Mervistä
edelleen oli taas kuljettava arojen poikki, hiekkamyrskyissä ja
tulikuumissa arotuulissa, ennenkuin vihdoin saavuttiin Amudarjan
rannoille elokuussa v. 1404. Tämän mahtavan joen poikki kuljettiin
Timurin rakennuttamaa siltaa pitkin. Sitten ei ollutkaan pitkä matka
Samarkandiin, jonka ympäristöt olivat erittäin taajaan asutut, sillä
Timur kyllä päästi ihmisiä vapaasti saapumaan pääkaupunkiinsa,
mutta ilman hänen antamaansa passia ei sieltä kukaan päässyt pois.
Varsinkin oli Koshin maakunta iloista, vihantaa ja kaunista, täynnä
viljavainioita, puutarhoja, viini-istutuksia, melonivainioita, reheviä
laidunmaita ja varjoisia puita. Joka paikka oli kuin paratiisi, sillä
kaikkialla oli vettä. Ristiin rastiin kulki kanavia, jotka toivat
Saravshan joesta vettä.



Timurin hovissa.


Kun lähettiläät saapuivat Samarkandiin, niin he ensinnä saivat
levätä yhdeksän päivää eräässä Timurin huvilinnassa, jonka jälkeen
tiranni otti heidät vastaan. Timurin palatsi oli hieman kaupungin
ulkopuolella. Itsevaltijas istui jalat ristissä silkkisellä matolla,
patjain keskellä, ulkona palatsinsa portilla. Hänen edessään oli
suihkukaivo, jonka vedessä karkeloi punaisia omenia. Puettuna hän oli
silkkivaatteihin, päähinettä eli tiaraa koristi ylinnä komea rubiini.
Itsevaltiaan luokse vievän kujan molemmin puolin oli vartijoina kuusi
tornielefanttia. Kun lähettiläät saapuivat, niin kaksi tataarilaista
ylimystä tarttui kutakin käsivarteen kiinni saattaessaan hänet Timurin
eteen. Se oli hovitapa murhayrityksien estämiseksi. Espanjalaisten
keralla esitettiin itsevaltiaalle myös se tataarilainen lähettiläs,
joka oli käynyt Castilian hovissa ja Clavijon keralla palannut. Hän
saapui herransa eteen puettuna castilialaisen aatelismiehen pukuun, ja
koko hovi purskahti nauruun.

Timur, joka oli niin vanhuuden heikko, että tuskin jaksoi silmiään auki
pitää, lausui »poikansa» Espanjan kuninkaan lähettiläät mitä parhaiten
tervetulleiksi. Mutta vaikka hänen näkönsä alkoikin pettää, niin oli
se kuitenkin kyllin tarkka huomaamaan, että espanjalaiset lähettiläät
oli vastaanotto-huoneessa sijotettu Kiinan lähettiläiden alapuolelle,
ja paikalla itsevaltijas käski oikaista tämän erehdyksen, huomauttaen
Kiinan lähettiläille, että espanjalaiset olivat tulleet Timurin ystävän
luota, eivätkä semmoisen varkaan ja roiston luota, kuin heidän herransa
oli. Espanjalaiset lähettiläät sitten kulkivat palatsista palatsiin
Samarkandin esikaupungeissa, ihmetellen Timurin hovin suunnatonta
juoppoutta ja kammolla katsellen, millä tavalla hänen pääkaupungissaan
oikeutta hoidettiin. Clavijon osaksi tuli pidoissa se kunnia, että
Timurin suosikkivaimo omalla kädellään väkisin koetti pakottaa hänet
viiniä juomaan, kaikkien hovilaisten jo maatessa puolikuolleina
juopumuksesta. Clavijo ei kuitenkaan juonut, vaikka prinsessan mielestä
ei huvi huvilta tuntunut, elleivät miehet olleet humalassa. Samarkandin
komeista rakennuksista, suunnattomista rikkauksista, Tataarien
ylellisestä elämästä, juoppoudesta ja raakuudesta Clavijon teoksessa on
vilkkaita kuvauksia.

Timurin terveydentila alkoi kuitenkin olla niin huolestuttava, että
espanjalaiset lähettiläät arvelivat viisaimmaksi lähteä pois, koska he
pelkäsivät hänen kuolemansa aiheuttavan kapinoita, joissa he voisivat
joutua tuhon omiksi. Hovikin puolestaan kiirehti heidän lähtöään,
jottei itsevaltias ennättäisi kuolla heidän ollessa Samarkandissa,
eikä tieto kuolemasta siis leviäisi, ennenkuin vallanperimys oli
järjestetty. Kolme kuukautta ennen itsevaltijaan kuolemaa Clavijo
lähti paluumatkalle. Se kävi Bokharan kautta, jonka silloista komeutta
Clavijo ylistää. Oli keskitalvi ja lunta satoi vahvalta. Sitten
tultiin Persiaan, mutta ennenkuin päästiin Mustalle merelle, levisi
tieto Timurin kuolemasta kautta Aasian, joka taholla syntyi kapinoita,
Georgian kuningas toiselta, Turkmenit toiselta puolen hyökkäsivät
kovan onnen Armeniaan ja espanjalaisten lähettilästen täytyi
viipyä Tabrisissa lähes kuusi kuukautta. Rosvoja peläten he sitten
liittyivät suureen kauppakaravaniin ja monien mutkien jälkeen vihdoin
saapuivat Trebizondiin, kulutettuaan lähes vuoden matkan loppuosalla.
Genovalaisilla laivoilla päästiin ensiksi Konstantinopoliin ja sieltä
edelleen Italiaan, ja maaliskuussa v. 1406 lähetystö saapui takaisin
Espanjaan, jossa Castilian kuningas tavattiin Alcala de Henaresissa.
Clavijo saattoi siellä tehdä tiliä monivaiheisesta matkastaan.

Timurin kuoltua hajosi ja heikontui hänen suuri valtakuntansa ja
Ottomanit, joitten vallan laajentumista hän, niin muhamedilainen kuin
olikin, oli jonkun aikaa ehkäissyt, pääsivät uudelleen levitteleimään
ja valmistautumaan Konstantinopolia vallottamaan. Vuosisadan
keskivaiheilla, v. 1453, sortui sitten vanha, maineikas, loistava
Byzantion, joka niin kauan oli ollut sivistyksen keskustana Europan ja
Aasian rajalla.



Schiltberger.


Clavijon aikalainen oli saksalainen matkustaja Schiltberger, joka
kuitenkin tuli laajat matkansa tehneeksi aivan toisenlaisissa
oloissa. Juhana Schiltberger oli ylhäistä sukua, Baijerista kotoisin.
Jo neljäntoista vuotiaana hän lähti Unkarin kuninkaan Sigismundin
armeijaan taistelemaan Turkkilaisia vastaan, mutta joutui Nikopoliin
onnettomassa tappelussa v. 1396 vangiksi, vältti vain nuoren ikänsä
vuoksi surman ja kasvatettiin turkkilaiseksi paassiksi. Hän joutui sen
kautta paljon matkustamaan, oli mukana sotaretkellä Egyptiin, joutui
sitten, kun sulttaani Bajazet Angoran tappelussa voitettiin, Timurin
sotavangiksi ja vietiin Samarkandiin. Timurin kuoltua hän joutui tämän
pojan palvelukseen taikka oikeammin orjuuteen, kulki sitten kädestä
käteen, oli mukana monella sotaretkellä, joutuipa eräällä Siperiaan
saakka, jonka oloista hän ensimäisenä kertoo. Tällä sotaretkellä
hän näyttää käyneen Tobolskissa ja Tomskissa saakka, koska hän m.m.
kertoo koiravaljakoista, joilla siellä ajettiin. Maata hän nimittää
»Sib uriksi», joka on sama nimi kuin nykyinen Siperia. Kun tämä maa
oli vallotettu, niin tehtiin sotaretki Volgan seuduille. Kun oli
sieltä jälleen palattu etelään, niin Schiltberger siirtyi uudelle
herralle, mutta pääsi vihdoin Batumin seuduilla karkaamaan ja palasi
Konstantinopolin kautta kotimaahansa Baijeriin, jossa hän sai hovissa
viran ja kirjotti aikanaan paljon luetun »Reisebuchin» monivaiheisista
matkoistaan. Hänen matkakertomuksensa on tosin monessa kohden sekava,
kirjottajalla ei ollut sitä sivistystä, että hän olisi voinut saada
paikoista ja tapauksista oikeata käsitystä, mutta semmoisenaankin se on
arvokas lisä Keski-Aasian tataarilais-aikaisen maantieteen ja historian
tuntemiseen.



VÄLJEMMILLE VESILLE.



Ensimäiset löytöretket Atlantin merellä.


Vaikka Keskiaika on nykyisyyttä niin paljon lähempänä kuin Kreikan ja
Rooman kukoistusaika, niin tiedämme kuitenkin sen riennoista melkeinpä
vähemmän. Syytä ei tarvitse etsiä kaukaa: Keskiajan kirjallisuus
oli niin paljoa ala-arvoisempi klassillisen ajan kirjallisuutta.
Vanhan ajan riennot, tapaukset ja aatteet tunnemme Kreikan ja Rooman
oivallisien historioitsijain kautta, jotka eivät ainoastaan anna
niistä tietoja, vaan lisäksi monipuolisesti ja syvällisesti tapauksia
valaisevat. Keskiajan niukat ja aukkoiset kronikat hyvin huonosti
pitävät puoliaan Vanhan ajan kuuluille historiateoksille. Kuvaavaa
on, että Marco Polonkin matkat vain sattumain kautta tulivat muiston
kirjotetuiksi. Ellei hän olisi vangiksi joutunut ja ellei vankilassa
olisi sattunut olemaan toverina miestä, joka oli vähän kirjailija, niin
tuskin jälkimaailma tietäisi mitään Messer Millionin merkillisistä
retkistä.

On sen vuoksi luultavaa, että Keskiajalla sentään ajateltiin paljon
enemmän kuin on meidän tietoomme tullut, ja pohdittiin monia suuria
suunnitelmia, jotka kuitenkin joko jäivät toteuttamatta taikka joista
vasta myöhempi aika sai sekä alotteen että toimen kunnian. Tuntuu
melkein käsittämättömältä, kuinka ei meritien löytäminen Intiaan olisi
ollut Italian toimeliaissa kauppakaupungeissa jo vuosisatoja puheen
alaisena. Ei missään muualla Europassa tunnettu niin laajalta Itämaita,
ei missään muualla ollut niin paljon laivoja ja kokenutta meriväkeä. Ja
lisäksi Intian kauppa Europan kanssa kokonaan kävi Italian kaupunkien
kautta, jotka siitä suunnattomasti hyötyivät. Missäpä siis olisi
niin aikaisin tultu ajatelleeksi, kuinka suuria etuja suoranaisesta
meriyhteydestä olisi?

Olisi luullut olojen suorastaan pakottaneen etsimään meritietä
etäämmän idän rikkaille markkinoille. Intian kauppahan oli kokonaan
joutunut muhamedilaisten mielivallan alaiseksi, kun välillä olevat
maat olivat heidän hallussaan. He kiskoivat siitä suunnattomat verot,
jotka Europan täytyi maksaa. Miksi Italian kaupungit taipuivat
tätä raskasta veroa yhä maksamaan, tekemättä vakavampaa yritystä
uuden kauppatien löytämiseen? Tuskin tästä pelotti vain yrityksen
rohkeus ja suuruus. Todenmukaisempaa on, että Venezia, Genova ja
niemimaan muut meriliikettä harjottavat kaupungit sittenkin olivat
tyytyväisiä oloihin, sillä sen mitä ne maksoivat maureille liikoja
Intian tuotteista, sen ne lisän kera ottivat takaisin Europan muista
maista. Intian kauppa lisäksi läheisesti liittyi koko siihen suureen
tavaranvaihtoon, jonka ne ankarasta uskon vihasta huolimatta olivat
osanneet kehittää läheisen idän muhamedilaisten maitten kanssa. Niin
tuottava oli tämä kauppa yhä edelleenkin, että Italian kaupungeista
oli paisunut mahdit, jotka sotivat ja tekivät liittoja niinkuin
suuret valtakunnat ainakin. Niiden itsekkäältä kannalta katsoen asiat
tuskin paranisivat, vaikkapa löydettäisiinkin suoranainen meritie
Intiaan ja siten päästäisiin sen arvokkaita tavaroita ostamaan
suoraan tuotantopaikoilta monta vertaa halvemmasta hinnasta. Väljää
valtameritietä olisi paljon vaikeampi hallita kuin Välimerta, etenkin
kun ensin oli kuljettava melkoinen matka poispäin ja Afrikan ympäri
purjehtien usealla Länsi-Europan maalla olisi ollut lyhempikin meritie
Intiaan kuin Italialla.

Kuitenkin tehtiin Italiasta muutamia yrityksiä paljastaa Atlantin
meren salaisuuksia. Tehtiin merimatkoja Gibraltarin salmesta
eteläänpäin ja näin tapahtui löytöjä, joitten olisi luullut herättävän
yleisempää huomiota. Kun tiedot näistä retkistä kuitenkin ovat sangen
vaillinaiset, niin eivät yritykset näytä herättäneen Italiassa kovin
suurta mielenkiintoa.



Vivaldo.


Muutamia löytöretkiä tosiaan tehtiin. V. 1291 lähti Genovasta kaksi
galjottaa, joita johti Vivaldo niminen kapteeni. Näiden tarkotus oli
meritien löytäminen Intiaan. Laivain tiedetään purjehtineen ulos
Gibraltarin salmesta ja sitten kääntyneen etelää kohti, mutta sen
koommin ei niistä mitään kuulunut. V. 1315 Vivaldon poika, suruissaan
isänsä katoamisesta, lähti häntä etsimään ja sanotaan hänen retkillään
käyneen Somalirannalla olevassa Magadoxossa saakka. Mutta kaikki jäljet
Vivaldon retkikunnasta olivat kadonneet, ja tuskin lienee luotettava
sekään tieto, että sen jälkeläisiä olisi joku elänyt vielä 170 vuotta
myöhemmin Gambian rannikolla.



Malocello.


Vivaldon matkan oli ehkä aiheuttanut Malocello nimisen purjehtijan
käynti »Onnelan saarilla» eli Canarian saarilla joku vuosikymmen
aikaisemmin. Malocellonkaan matkasta ei sen koommin tiedetä, mutta
varmaan retkikunta palasi takaisin, koska sen löytöjen perustuksella
myöhemmin laadituissa kartoissa jo on merkitty Canarian saaret, ja
koska Lanzaroten päälle, joka nimitettiin retkikunnan johtajan mukaan,
piirrettiin Genovan lippu. Kun Canarian saaristo viidennellätoista
vuosisadalla vallotettiin, niin löydettiin Lanzarotesta genovalaisten
rakentaman linnan raunioita.



Laurentin portolano.


Näitä löytöretkiä epäilemättä jatkettiin Italiasta käsin seuraavinakin
vuosikymmeninä, vaikkei siitä ole varmaa tietoa säilynyt. Muutoin
emme voisi selittää, kuinka neljännentoista vuosisadan keskivaiheilla
laadituissa kartoissa ovat sekä Madeira, Canarian saaret että vielä
etäiset Azoritkin oikealla paikallaan. Laurentin portolanokartassa
vuodelta 1351, jopa Dulcin portolanossa vuodelta 1339, ovat sekä
Canarian saaret että melkein kaikki Azorit nimitellyt, osaksi
nykyisillä, osaksi toisilla nimillä, jotka ovat sittemmin muuttuneet,
ja lisäksi jotenkin oikein piirretyt. Omituista on, ettei kertomus
niin merkillisistä löydöistä säilynyt jälkimaailmalle, ja että Italian
vireät merikaupungit luopuivat etusijasta, jonka ne olivat saaneet
Atlantin meren tutkimisessa.

Atlantin meren rantain tutkiminen, sen valtaväylien avaaminen jäi
kahden kansan asiaksi, jotka eivät siihen saakka olleet merillä
liikkuneet, mutta jotka tämän suurtyön kautta ajaksi saivat merillä
johdon ja maailman kaupan käsiinsä. Italian kaupungeilla joko oli
liian paljon työtä Idän markkinoilla, taikka eivät ne mielestään
saaneet löytämistään saarista kyllin arvokkaita tuotteita, koska
jättivät löytönsä sikseen, niin että ne milt'ei jäivät unohduksiin.
Portugalin ja Espanjan asiaksi jäi kulkea eteenpäin näillä
suurenmoisiin voittoihin vievillä teillä. Mutta välillisesti oli
kuitenkin Italialaisilla siitä suuret ansiot, sillä he opettivat sekä
Espanjalaiset että Portugalilaiset purjehtimaan. Portugalin laivastoon
palkattiin v. 1317 kaksikymmentä genovalaista kapteenia ja luotsia
harjottamaan maan merimiehiä laivain rakentamiseen ja purjehtimiseen,
ja itse pääamiraalikin oli aluksi Genovan mies. Näitten genovalaisten
perustavaa työtä on Portugalin ensi sijassa kiittäminen seuraavien
aikojen suurista löydöistä.



Portugalilaiset Canarian saarilla.


Kauaa ei sen jälkeen kulunut, ennenkuin Portugal saattoi lähettää
ensimäisen laivueensa löytöretkelle. V. 1341 purjehti Lissabonista
kolme pientä laivaa etsimään uudelleen Canarian saaria. Niitä
ohjasivat italialaiset kapteenit ja laivaväkikin oli suureksi osaksi
italialaista. Laivueella oli muukin tarkotuksena kuin ainoastaan
tutkiminen, mukana oli hevosia, aseita ja piirityskoneita. Erinomaisen
nopean matkan jälkeen saavuttiin »Onnelan saarille», joiden vesillä
kirjeistä päättäen viivyttiin noin neljä kuukautta. Mutta suuria ei
tämä retkikunta kuitenkaan aikaan saanut, se kartotti löytämiään
saaria ja otti vangiksi muutamia alkuasukkaita, mutta ei muutoin
päässyt heidän kanssaan yhteyteen. Eräässä paikassa vallotettiin
muuan kylä ja ryöstettiin siitä kaikenlaisia vähäpätöisiä esineitä
ja kivinen jumalankuva, jolla oli ihmisen muoto, pallo kädessä ja
palmunlehvistä vyö ympärillään. Mutta retkeilijäin täytyi ihmetellä
alkuasukkaitten taidokkaasti rakennettuja puhtaita majoja ja somia
istutuksia. Teneriffan kuulun tulivuoren he myös näkivät ja nimittivät
sen »helvetin vuoreksi». He arvostelivat sen korkeuden 30,000 jalaksi
ja olivat sen kukkulalla näkevinään kolmikulmaisen latinalaisen purjeen
maston päässä. Purje muka paisui ja väheni ja häälyi tuulessa ja
taikauskoiset merimiehet siitä niin pelästyivät, etteivät uskaltaneet
saarta lähestyäkään. Purjeeksi he luulivat tulivuoren huippua
ympäröiviä pilviä. Muutoin he huomasivat saariston kauniiksi ja
sopivaksi asuttavaksi, mutta siksi köyhäksi tuotteista, ettei siellä
kannattanut kauppaa tehdä. Alkuasukkaitten kauniit muodot, rehellisyys
ja hieno käytös herättivät retkikunnan ihmetystä.

Siitä huolimatta, että Portugal tämän retken kautta oli hankkinut
itselleen jonkinlaisen etuoikeuden Canarian saariin, määräsi kuitenkin
paavi kolme vuotta myöhemmin ne Espanjalle, joka kehotti kaikkia
Europan kuninkaita olemaan avullisina saariston vallottamisessa ja
asukkaitten kääntämisessä kristinuskoon. Espanjasta ei tosin tehty
tämän luontoista yritystä, mutta sen sijaan lähetettiin laivoja
tutkimaan Afrikan rantoja etelään päin. Kuinka pitkälle nämä laivat
pääsivät ja mitä ne ilmi saivat, siitä ei ole muuta tietoa, kuin että
näitten rannikkojen karttaa mainitun matkan kautta jatkettiin melkoinen
kappale entistä etelämmäksi, Bojador-nokkaan saakka. Myrskyn ajamana
eksyi Canarian saarille v. 1382 eräs laiva, jonka kolmetoista miestä
eli saarilla seitsemän vuotta alkuasukkaitten kanssa mitä parhaassa
sovussa. Mutta syystä tai toisesta heidät sitten kaikki surmattiin,
kun olivat kastaneet paljon alkuasukkaista kristinuskoon ja jättäneet
yhdelle kastetuista kertomuksen toimistaan. Joku pienempi rosvoretkikin
saarille tehtiin, ja erään semmoisen retkikunnan mukana olleilta
ranskalaisilta sai saariston tuleva vallottaja tietoja seuduista ja
kansoista ja laati suunnitelman saariston vallottamiseksi.



Jean de Béthencourt ja Canarian saarien vallotus.



Onnelan saaret.


Ei ole kumma, että Canarian saaristo vanhoilta sai nimekseen »Onnelan
saaret». Sekä Pohjois-Afrikan Numidialaisille, jotka tulivat
sinne autiolta mannerrannalta, että puunilaisille purjehtijoille,
jotka saapuivat sinne pitkin vaarallista merenrannikkoa, nämä
saaret näyttivät maalliselta paratiisilta vastapäätä olevaan
kuivaan ja karuun erämaarannikkoon verraten. Niitten ilmanala on
leutoa, kasvullisuus etelämaista ja ennen, kun metsät vielä olivat
koskemattomassa luonnontilassaan, nykyistä rehevämpää, ja maisemat
ovat verrattoman suuripiirteiset ja kauniit. Kaikki saaret kohoavat
merestä selvinä ja ylävinä, toiset huimaaviin korkeuksiin saakka.
Teneriffalla Pico de Teyden kukkula kohoo 3716 metriä korkealle
merenpinnasta, halliten ulapoita laajalta joka suunnalle. Se on
tulivuori, joka vielä kahdeksannentoista vuosisadan kuluessa
puhkesi purkauksiin. Ilmatieteessä se on tunnettu siitä, että sen
tyvipuoli on pasadituulessa, mutta latvapuoli päinvastaiseen suuntaan
puhaltavassa antipasadissa, jonka vuoksi tulivuoren savu näyttää
kulkevan vastatuuleen. Teneriffa ei ole näistä saarista ainoa,
jossa on tulivuoria. Jotenkin myöhäisinä aikoina on Lanzarotella ja
Palmallakin tapahtunut purkauksia. Koko saaristo on tuliperäinen, sen
kalliot laavoja, maanlaadut tulivuorien tuhkia. Monet laaksot ovat
muinaisten purkausräjähdysten synnyttämiä laajoja kattilasyvänteitä.
Maanjäristysten ja vuoripurojen uurtamat rotkolaaksot vakoilevat
syvälti vuorien kaltaita.

Näillä saarilla asui Europpalaisten ryhtyessä niitä vallottamaan
kauniskasvoisia, jotenkin vaaleaverisiä heimoja, joita yhteisellä
nimityksellä sanottiin Guancheiksi. He ovat jo ammoin sitten
sukupuuttoon kuolleet tai sekaantuneet Espanjalaisiin, mutta se,
mitä kielestä on säilynyt, osottaa heidän olleen samaa kansaa kuin
mannerrannan Berberit. Jotkut ovat luulleet heitä Pohjois-Afrikasta
paenneitten Vandalien jälkeläisiksi. On nimittäin säilynyt vanha taru,
jonka mukaan kristityitä vandaleja lähti merelle Arabeja pakoon,
perustaen tuntemattomiin saariin siirtokunnan.



Béthencourt ja Gadifer.


Canarian saariston vallottamisen päätti eräs Jean de Béthencourt
niminen normandilainen aatelismies ottaa elämäntehtäväkseen, ja koska
hänellä oli Castilian hovissa mahtava sukulainen, niin hän saikin
Castilian kuninkaan, saariston nimellisen herran, suostumaan tuumiinsa.
Yhdessä toisen, Gadifer de la Salle nimisen Normandian ylimyksen
keralla, aluksi omilla varustamillaan laivoilla, hän ryhtyi yritykseen.

Cadizin satamassa molempain seikkailijain puuhaa kohtasi viivytys,
koska sikäläiset kauppiaat heitä syyttivät merirosvoudesta.
Suojelijansa avulla Béthencourt kuitenkin sai tämän syytöksen
torjutuksi, ja saatuaan vielä laivoillaan syttyneen kapinan
kukistetuksi ja tyytymättömät erotetuiksi, pääsi hän vihdoinkin
lähtemään. Ensimäiseksi laskettiin maihin Lanzarote saarella, joka oli
yli neljäkymmentä kilometriä pitkä, hedelmällinen ja tuore. Asukkaat,
jotka kulkivat melkein alasti, olivat rotevaa ja kaunista kansaa.
Saaren kuningas teki ystävyysliiton vallottajan kanssa, joka ei vielä
todellisia aikeitaan ilmaissut, ja sen nojalla Béthencourt rakennutti
linnotuksen saaren lounaisnokkkaan. Sitten lähti hän vallottamaan
Lanzaroten eteläpuolella olevaa vielä suurempaa Fuerteventura saarta.
Siellä samoiltiin ristiin rastiin, tapaamatta kuitenkaan asukkaita,
sillä nämä olivat pahaa peläten paenneet vuorille. Kun ruokavarat
loppuivat, niin täytyi palata takaisin Lanzaroteen tyhjin toimin.

Béthencourt sitten purjehti Espanjaan hankkimaan ruokavaroja ja
uutta luotettavaa miehistöä, koska hänen väkensä jälleen kapinoi, ja
Gadifer jäi Lanzaroteen, jossa hän erään alapäällikön petoksen kautta
oli vähällä menettää henkensä. Samaan aikaan syntyi sota Lanzaroten
asukkaitten kanssa, kun mainittu alapäällikkö väkivalloin otti saaren
kuninkaan vangiksi. Gadifer oli tähän rikokseen syytön. Onneksi
kuitenkin petollinen Berneval lähti Espanjaan, syyttääkseen siellä
Gadiferia: Sevillassa hänen petoksensa erään merimiehen tunnustuksen
kautta tulikin tunnetuksi ja Gadifer sai vapaasti toimia saarilla.

Gadifer oli Lanzarotella sekaantunut vaarallisiin rettelöihin saaren
asukkaitten kanssa ja alkoi juuri ryhtyä kaikkia miespuolisia
saarelaisia sukupuuttoon hävittämään, kun Espanjasta saapui
Béthencourtin lähettämä apulaiva. Vereksiä voimia saatuaan päätti
hän silloin ryhtyä suurempaan yritykseen. Ensinnä purjehdittiin
Fuerteventuraan, jonka kautta jälleen samoiltiin ristiin rastiin,
ihailtiin sen kauniita palmulaaksoja, saatiin kestää taistelu
ylivoimaista vihollisjoukkoa vastaan ja purjehdittiin sitten länteen
päin Gran Canaria saareen. Paljon asukkaita kokoontui rannalle
ja heidän kanssaan aljettiin vaihtokauppa. Ongenkoukuilla ja
rautarihkamalla vaihdettiin saarelaisilta viikunoita ja traakipuun
(_Drasaena dracon_) pihkaa, joka oli arvossa hyvän hajunsa vuoksi.
Puu itse on näitten saarien harvinaisuuksia ja tunnettu omituisesta
muodostaan, vahvuudestaan ja elinvoimastaan. Mutta maihin Gadiferia ei
laskettu, sillä parikymmentä vuotta aikaisemmin olivat europpalaiset
merirosvot käyneet siellä ryöstöretkellä. Purjehdittiin sitten
Ferron ympäri ja tämän jälkeen Gomera saarelle, joka on Teneriffan
länsipuolella, mutta asukkaat olivat varuillaan ja estivät ranskalaisia
maihin nousemasta. Palattiin silloin Ferroon. Siellä päästiin maihin
ja viivyttiin parikymmentä päivää, ihaillen sen kauniita piiniametsiä,
kirkkaita lähteitä, vanhoja outoja traakipuita, jotka haarovat
vahvasta rungosta nurin kääntyneen sateenvarjon näköiseksi puuksi,
laidunmaita ja viljelyspaikkoja, joilla kaikenlaiset etelämaalaiset
kasvit hyvin viihtyvät. Canarian saarilla ei näihin aikoihin ollut
muita nisäkkäitä kuin lampaita, vuohia, sikoja ja koiria. Koirat olivat
hyvin suurikokoisia, mutta rotu kuoli niin varhain sukupuuttoon, että
ainoastaan yksi luuranko on säilynyt. Niistä saaristo sai nykyisen
nimensä.

Kun oli otettu laivoihin vettä, niin lähdettiin paluumatkalle ja
saavuttiin kolmen kuukauden poissaolon jälkeen Lanzaroteen, jossa
linnaväki oli kaiken aikaa sotinut saaren asukkaitten kanssa ja saanut
heitä koko joukon vangiksi. Vähitellen oli Lanzaroten asukkaitten
rohkeus niin lannistunut, että heitä joka päivä joukottani saapui
linnaan kastattamaan itsensä. Gadifer ei ollut retkellään saanut
mitään muuta aikaan, kuin huomannut saaristokansan kauttaaltaan niin
vihamieliseksi ja sotakuntoiseksikin, ettei saaristoa voitaisi ilman
suuria ponnistuksia vallottaa.



Béthencourt saa Canarian saaret.


Vihdoin palasi Béthencourt itse Espanjasta. Hän oli Castilian hovissa
saanut aikaan sen, että koko saaristo annettiin hänelle läänitykseksi.
Mutta tätä piti Gadifer alkuperäisen välipuheen rikkomisena ja
ystävyys raukesi. Gadifer tosin aluksi taipui Béthencourtin
määräyksiin, mutta luopui sitten koko yrityksestä. 20 p. helmik.
1404 Lanzaroten kuningas Guadarfia kaikkine väkineen antoi kastaa
itsensä kristinuskoon. Heitä varten käännettiin guanchikielelle
muutamia lyhyitä selontekoja kristinuskon päätotuuksista. Sitten alkoi
toisien saarien vallottaminen. Fuerteventurassa ensinnä viivyttiin
kolme kuukautta ja lähetettiin sieltä paljon asukkaita Lanzaroteen.
Fuerteventuraan rakennettiin Richeroque niminen linnotus ja asukkaitten
vihamielisyydestä huolimatta samottiin saaren kautta moneen suuntaan.
Gadifer sitten johti sotaretkeä Gran Canariaa vastaan, saamatta
kuitenkaan mitään aikaan. Tämän jälkeen Béthencourtin ja Gadiferin
välit kävivät niin sietämättömiksi, että molemmat päättivät alistaa
riitansa Castilian kuninkaan ratkaistavaksi ja purjehtivat saarelta
pois. Sevillassa riita ratkaistiin kokonaan Béthencourtin eduksi,
eikä Gadifer sen koommin Canarian saarille palannut. Béthencourt sitä
vastoin lähti viipymättä vallotusta jatkamaan.



Siirtolaisia saarille.


Taistelua oli aluksi jatkettava Fuerteventurassa, ennenkuin se
oli vallotettu. Siellä muun muassa kaatui yhdeksän jalan pituinen
jättiläinen, jota Béthencourt turhaan yritti saada elävänä käsiinsä.
Lopulta Fuerteventuran asukkaat kuitenkin huomasivat turhaksi enemmän
vastarinnan ja saapuivat Lanzaroteen kastettaviksi. Béthencourt tämän
jälkeen lähti käymään kotimaassaan Ranskassa ja toi sieltä mukanaan
suuren joukon siirtolaisia, joukossa kolmisenkymmentä aatelismiestä
perheineen. Jälleen lähdettiin kolmella laivalla vallottamaan
Gran Canariaa, mutta myrsky vei laivat Afrikan rannalle, jossa
noustiin maihin Bojador nokan luona ja anastettiin karavani, johon
kuului kolmetuhatta kamelia. Näistä Béthencourt toi osan mukanaan
saarilleen. Monen harhailun jälkeen kokoontuivat laivat vihdoin Gran
Canarian luo. Tämä saari on melkein pyöreä muodoltaan, pohjoinen osa
lakeutta, eteläosa vuorimaata. Sen metsissä kasvoi uljaita havupuita,
traakipuita, öljypuita, viikunapuita ja taatelipalmuja, niissä oli
lampaita, vuohia ja villikoiria runsaasti. Maa oli hedelmällistä,
asukkaat väittivät kaikki olevansa aatelismiehiä. Ranskalaiset soturit
olivat kuitenkin arvanneet liian huonoksi vastustajainsa kunnon.
Eräässä tappelussa heistä kolmattakymmentä varomattomuutensa kautta
sai surmansa, muun muassa Gadiferin poika ynnä Courtois, Béthencourtin
paras upseeri. Tämän kovan tappion jälkeen oli yrityksestä luovuttava.
Lähdettiin koettamaan, olisiko Palma helpompi vallottaa. Mutta Palman
asukkaat taas olivat erittäin taitavia kiviä linkoomaan ja vallottajat
menettivät yrityksessä satakunnan miestä. Ferro oli pienuutensa vuoksi
helppo anastaa. Siellä oleskeltiin kolme kuukautta ja palattiin
sitten Fuerteventuraan, jonka Béthencourt jakoi siirtolaisten kesken.
Tämän tehtyään ja hyvästi jätettyään saarelaiset hän lähti Sevillaan
ja sieltä Roomaan pyytämään paavia lähettämään saarelle piispan.
Paavi otti normandilaisen vallottajan mitä armollisimmin vastaan ja
nimitti paikalla Canarian saarille piispan, joka järjesti sikäläiset
kirkolliset olot. Béthencourtin lähtöä saarilta kuvataan erittäin
liikuttavaksi, häntä kaipasivat sekä europpalaiset että vielä enemmän
maan asukkaat. Sillä vaikka hän otti heidän maansa, niin koki hän
kuitenkin kykynsä mukaan suojella heitä julkeinta väkivaltaa vastaan.
Samaa velvollisuutta hän terotti siirtolaistenkin mieleen. Béthencourt
ei sen koommin valtakuntaansa palannut, vaan kuoli linnassaan
Normandiassa v. 1425.

Ainoa saari, jota ranskalaiset seikkailijat eivät yrittäneetkään
vallottaa, oli Teneriffa. Syynä siihen ei ollut mikään muu kuin
taikauskoinen kammo komeata »Helvetin saarta» ja sen vuorta kohtaan.
Vasta vuosisadan lopulla vallotettiin sekä Teneriffa että Gran Canaria
ja Palma, mutta vallotus tapahtui Espanjan hallituksen toimesta.



Guanchit.


Urhoollisen, epätoivoisen vastarinnan jälkeen Guanchien täytyi taipua
ikeen alle ja samalla menettää kansallisuutensa ja kielensäkin, niin
että heidän rotunsa nykyisin on sukupuuttoon kuollut, vaikka suuri osa
Canarian saariston nykyisestä väestöstä polveutuukin tästä vanhasta
kansasta.

Ne Guanchit, joita saarilla eli Béthencourtin alkaessa vallotuksensa,
eivät kuitenkaan olleet sen varsinaisia alkuasukkaita, vaan luultavasti
sekarotua. Plinius vanhempi aikanaan sai Numidian kuninkaalta Jubalta
tietoja, joiden mukaan »Onnelan saaret» olivat olleet asumattomat,
kun Hannon johtama karthagolainen retkikunta siellä kävi. Mutta Hanno
oli muka kuitenkin nähnyt suurenlaisien rakennuksien raunioita.
Kun toiselta puolen saarella ei Béthencourtin saapuessa ollut
minkäänlaisia jälkiä muhamedilaisesta vaikutuksesta, niin lienevät
ne siis saaneet asukkaansa mantereelta ennen, kuin islamin usko
levisi Pohjois-Airikaan. Vanhimpia asukkaita näyttävät muistuttavan
kalliokirjaukset, joita on saarilta löydetty. Ferron eli Hierron
saarelta on löydetty numidian kielinen kirjotus. Toisilta saarilta
on löydetty selviä seemiläisiä muinaisjäännöksiä. Tästä päättäen
Karthagolaiset, jotka kävivät Canarian saarilla Vanhalla ajalla, jo
olivat siksi sekaantuneet Pohjois-Afrikan Berbereihin, että käyttivät
numidiankin kieltä.

Guanchien valtiolliset ja yhteiskunnalliset olot olivat eri saarilla
jossain määrin erilaiset. Toisissa saarissa hallitsivat itsevaltiaat
kuninkaat, toisissa kansa kokouksissaan päätti tärkeimmät asiansa.
Teneriffassa kaikki maa oli heimopäälliköitten omaisuutta ja nämä
antoivat sen alamaisilleen vuokralle. Gran Canariassa pidettiin
itsemurhaa kunniallisena ja tapana oli, että päällikön juhlissa joku
hänen alamaisistaan vapaaehtoisesti hyppäsi äkkijyrkänteen partaalta
syvyyteen. Toisissa saarissa oli miehellä yksi vaimo, toisissa taas
yhdellä vaimolla monta miestä. Mutta kaikkialla naista kunnioitettiin
ja aseellinen mies teki suuren rikoksen, jos hän naista loukkasi.
Vaatteet olivat, mikäli niitä käytettiin, vuohennahkaisia tai
säikeistä kudottuja. Puusta, luusta ja simpukankuorista valmistettiin
kaulakoristeita, mutta varsinkin poltetusta savesta valmistetut helmet
olivat suosittuja. Iho maalattiin. Astiat valmistettiin savesta,
mutta olivat melkein ilman koristuksia. Gran Canariassa käytettiin
aseina kiillotettuja kivikirveitä, Teneriffassa aseet olivat pilkottua
lasikiveä. Keihäs oli terotettu kivensirpaleilla, nuijaan upotettiin
pieniä kivenmukuloita, että se paremmin tehosi, ruumista suojeltiin
kilvellä. Asuntoina enimmäkseen käytettiin luolia. Missä niitä ei
ollut, siellä rakennettiin pieniä pyöreitä majoja. Palmassa oli
tapana, että vanhat ihmiset erosivat yksikseen kuolemaan. Kun he
tunsivat hetkensä lähestyvän, niin he ottivat jäähyväiset omaisiltaan
ja lähtivät vainajien luolaan, malja maitoa vain eväinään. Siellä
he odottivat, kunnes kuolema armahti ja tuli vapauttamaan heidät
iän taakasta. Ruumiit pihkalla balsamoitiin. Guanchien uskonnosta
vähän tiedetään, mutta epäilemättä heillä oli kehittynyt jumalusko.
Ylijumalalla oli eri saarissa eri nimi, Gran Canariassa Acoran,
Teneriffassa Achihuran, Ferrossa Eraoranhan, Palmassa Abora. Ferron
naiset palvelivat Moneiba nimistä jumalatarta. Luultiin jumalien
asuvan vuorilla, joilta he laskeutuivat alas kuulemaan palvelijainsa
rukouksia. Toisilla saarilla asukkaat palvelivat aurinkoa, kuuta ja
tähtiä. Yleiseen uskottiin pahaan henkeen. Teneriffan paholaisen
luultiin asuvan Pico de Teiden sisässä. Suurilla poudilla, kun kuivuus
uhkasi viedä kasvut, ajeltiin lammaslaumat pyhitetylle maalle, jossa
karitsat erotettiin emistään siinä uskossa, että niitten valittava
määkiminen sai ylijumalan sydämen heltymään. Uskonnollisten juhlien
ajaksi kaikki riidat, sodatkin lakkasivat.

Canarian saariston vallotus on siitä merkillinen tapaus löytöretkien
historiassa, että se oli Europan kansojen ensimäinen yritys
luonnontilassa olevan kansan kukistamiseen ja »sivistämiseen»
kristinuskon kautta. Suurin osa tästä urhoollisesta kansasta kaatui
taisteluissa tai myytiin orjiksi. Se viittasi surullisen tien niin
monelle muulle onnettomalle kansalle, jotka seuraavien aikain kuluessa
yhtä säälimättömästi ja vielä säälimättömämminkin nujerrettiin,
raiskattiin ja sukupuuttoon hävitettiin. Mutta ranskalaiset ja
espanjalaiset ylimykset luulivat tekevänsä Jumalalle otollisen
palveluksen, kun pelastivat niin monta sielua, jotka muutoin olisivat
auttamatta joutuneet iankaikkiseen kadotukseen.



MAANTIEDE KESKIAJAN JÄLKIPUOLISKOLLA.


Tiedot eri maista ja kansoista rikastuivat erinomaisen suuressa määrin
Keskiajan jälkipuoliskolla, mutta maantieteelliseen kirjallisuuteen
eivät nämä saavutukset vaikuttaneet kovinkaan hedelmöittävästi.
Keskiajan tiede oli siksi liian kuollutta. Se piti päätehtävänään
klassillisen kirjallisuuden uudelleen elvyttämisen ja joutui
vähemmän ajattelemaan sitä, millä tavalla se voisi omia tietojaan
seuloa ja yhdistää kokonaisuudeksi. Tieteen elpyminen Keskiajan
viimeisinä vuosisatoina tapahtui sangen epäkiitollisella pohjalla.
Luonnontutkimus oli edellisen vuosituhannen kuluessa alentunut
mahdollisimman alhaalle, fysikalisen maantieteen joka alalla oli
ihmeusko syrjäyttänyt arvostelevan tutkimuksen. Olemme jo ennen
maininneet, kuinka Arabit, käännettyään kielelleen Kreikkalaisten
etevimmät maantieteelliset teokset, olivat päässeet Länsimaista
edelle. Vuosisatoja he olivat saaneet rauhassa nauttia tätä perintöä,
Länsimaitten kansain. Kreikkalaisten luonnollisten perillisten,
voimatta sitä niiltä riidellä, pääsemättä siitä edes kanssaosallisiksi.
Vasta ristiretkien kautta, ja Espanjassa maurilaisen sivistyksen
kohottua siellä kukoistukseen, pääsivät Europan kansat jälleen samoille
vanhoille tiedonlähteille. Sitä tietä skolastikot ensinnä tutustuivat
Aristoteleeseen ja myöhemmin Ptolemaiokseen.

Aristoteleen filosofian pohjalla alkoivat Keskiajan lopulla etevimmät
oppineet uudelleen kehittää tiedettä. Vanhan tieteen viljelijöinä,
mutta samalla myös uusien urien raivaajina esiintyivät varsinkin
saksalainen Albertus Magnus (1206—1280) ja englantilainen Roger Bacon
(1214—1294). Erinomaisen laajan oppinsa vuoksi on samassa yhteydessä
kolmantena mainittava ranskalainen dominikanimunkki Beauvaisin
Vincentius, joka niinikään eli 13:lla vuosisadalla.



Roger Bacon ja Albertus Magnus.


Oppi maan pallonmuodosta alkoi näiden miesten kautta jälleen päästä
kunniaan ja kauan unhotettu tieto avata uusia näköaloja ja muodostaa
kokonaan uuden maailmankäsityksen. Kaukana kömpelön aikansa edellä
kulkien he ryhtyivät perusteellisesti arvostelemaan maan muotoa,
suuruutta ja veden ja maan keskinäistä suhdetta sen pinnalla. Samoin
kuin Ptolemaios otaksuivat hekin maan palloksi, mutta koko joukon
pienemmäksi kuin se todella on, ja arvostelivat sen mukaan Aasian
itärannan ja Europan länsirannan etäisyyden liian lyhyeksi. Albertus
Magnus ei voinut tätä otaksumaa muilla syillä tukea, kuin vetoamalla
Aristoteleen tietoon, että sekä etäisimmässä idässä, että Afrikan
länsiosissa oli elefantteja. Tätä ei hänen mielestään voitu muulla
tavalla selittää, kuin otaksumalla välimatka näitten reunamaitten
välillä hyvin pieneksi. Bacon taas perustaa arvelunsa Senecan sanoihin,
että muka Iberian niemimaan länsirannalta Intiaan länsitietä on
ainoastaan muutaman päivän matka, jos myötätuuli pullistaa purjeita.
Lisäksi hän vetoo siihen, että Tyyroksen kuninkaan Hiramin Ofir-matkat
kestivät niin kauan. Baconin luulon mukaan Ofir oli äärimäisessä
idässä, ja koska Ofirin matkat kestivät kolme vuotta, niin täytyi
Ofirin jo olla lähellä Espanjaa Atlannin meren poikki mitaten. Nämä
Baconin päätelmät Aasian ja Europan välisen meren kapeudesta joutuivat
teokseen, jonka muuan ranskalainen piispa kirjotti, ja siitä Columbus
niihin tutustui.

Sekä Albertus Magnus että Roger Bacon siis vielä kulkivat
klassikoitten talutusnuorassa. He eivät tosin olleetkaan varsinaisia
maantieteilijöitä, eivätkä edes yrittäneet kirjottaa teosta, johon
Keskiajalla karttuneet tiedot olisi järjestelmällisesti koottu. He
käsittelivät maantiedettä spekulativiselta filosofiselta kannalta muun
opin ohella. Mutta siitä huolimatta he antoivat ajatukselle sysäyksen,
vaikka kuluikin vielä vuosisatoja, ennenkuin edes oppinut maailma
kohosi heidän käsityksensä tasalle.

Eivät ainoastaan kosmografisista seikoista Roger Bacon ja Albertus
Magnus muodostaneet oppeja, he lausuivat myös mielipiteitä monesta
luonnonmaantieteellisestä seikasta.

Vuorovesien selityksessä Bacon nojaa Arabien käsityksiin, hyväksymättä
niitä kuitenkaan täydellisesti. Hän huomauttaa niitten kirjailijain,
joitten teoksia hän on lukenut, tosin aivan oikein päätelleen, että kuu
saa toisin paikoin aikaan vuoksen, toisin luoteen, mutta hän kehittää
päätelmiä pitemmälle. Kuun noustessa sen säteet kohtaavat meren pinnan
terävällä kulmalla, eivätkä ne siis voi vaikuttaa muuta kuin heikosti
sen veteen. Ne tosin silloinkin synnyttävät meren syvyyksissä höyryjä,
jotka saavat veden paisumaan, mutta ne eivät voi vetää näitä höyryjä
merestä ulos ja sekottaa niitä ilmaan. Sen vuoksi meri niillä paikoin
paisuu vain niin kauan, kuin höyryjen muodostumista tapahtuu. Mutta kun
kuu nousee korkeammalle, niin samalla sen säteitten vaikutus kasvaa, ne
saavat meren yhä enemmän paisumaan, synnyttämällä siinä höyryjä, mutta
samalla ne vetävät nämä höyryt ilmaan. Siitä muka on seurauksena, että
vuoksi sitä enemmän kohoo, kuta enemmän kuu lähestyy puolipäiväpiiriä,
mutta kuun kuljettua sen ohi ja vaipuessa laskuunsa sitä myöten
jälleen asettuu. Mieltäkiinnittävä on se selitys, jonka Bacon keksi
koko vuorovesi-ilmiön pulmallisimpaan kysymykseen: vuoksiaallon
syntymiseen maapallon takana, toisin sanoen sillä pallon puoliskolla,
joka on poispäin kuusta. Hänen arabialainen auktoritetinsa ei voinut
antaa tähän ilmiöön mitään selitystä, huomautti vain, että kuu saa
aikaan vuoksen silläkin pallonpuoliskolla, joka on siitä poispäin.
Baconin mielestä tämä kaipasi erikoista selitystä. Eihän muka voida
otaksua, että kuun säteet tunkeutuvat maan läpi. Hän keksi toisen
syyn. Taivas muka kaikesta päättäen on kiinteätä ainetta. Kuun säteet
heijastuvat taivaan laesta sillä tavalla, että ne kohtaavat maapallon
varjopuolenkin ja sen kautta voivat sielläkin saada aikaan meren
paisumisen.

Luovampaa laatua oli Albertus Magnuksen vaikutus fyysilliseen
maantieteeseen. Tosin hänkin, ollen vielä kokonaan aikansa vaikutuksen
alainen, liian paljon luotti vanhoihin kirjailijoihin, usein vastoin
omaa parempaa ymmärrystään, mutta siitä huolimatta voimme pitää
häntä kasvimaantieteen varsinaisena perustajana ja ilmatieteen
tienraivaajana. Hän ensimäiseksi yritti, aikansa tietoihin nähden
kylläkin rohkeasti, määrätä vehnän pohjoisen rajan. Hän oli niinikään
ensimäinen, joka yleisemmin puhuu »ikuisesta lumesta». Albertus Magnus
osotti perättömäksi erään harhaluulon, joka oli koko Keskiajalla
yleinen — sekin Vanhan ajan perintöä, — että nimittäin päiväntasaajan
alla, molempien käännepiirien välillä, kasvullisuus ja elämä auringon
kuumuuden vuoksi on mahdotonta. Hänen ei tarvinnut muuta kuin viitata
siihen seikkaan, että pohjoisen käännepiirin ja päiväntasaajan välillä
todella asui ihmisiä, sekä Etiopialaisia, että varsinkin Intialaisia,
joiden maa oli maailman rikkain. Mutta napaseuduissa hänen mielestään
ei voinut asua ihmisiä, taikka jos asuikin, niin eivät ne voineet
mitenkään tulla tuletta toimeen.

Vielä mieltäkiinnittävämmät olivat molempain oppineitten
skolastikoitten mielipiteet asutusmaantieteellisistä ilmiöistä. Jo
Bacon oli lausunut julki sen ajatuksen, että eri maitten luonnonolot
määräävästi vaikuttavat asukkaitten kykyihin ja tapoihin. Albertus
Magnus kehitti tätä ajatusta yksityiskohtaisemmin, vaikk'ei nykyaika
enää myönnäkään hänen päätelmiään oikeiksi. Niinpä hän lausui: Itää
kohti antavilla paikoilla on terveellinen ilmanala, elleivät ne ole
liian kaukana pohjoisessa tai etelässä, sillä auringon noustessa
viriää raikas tuuli ja auringonsäteet lauhduttavat kylmyyttä.
Epäedullisemmassa asemassa ovat länteen antavain seutujen asukkaat,
koska aurinko semmoisissa paikoissa saa aikaan kovat yötuulet. Paljon
parempi ei ole semmoistenkaan seutujen asukkaitten elämä, joitten
maa on avoin etelää kohti; he saavat myrskyisiä, kuumia, kosteita,
kuumeellisia tuulia, jotka pakottavat rakentamaan talot vahvoiksi
varsinkin etelää kohti. Syvällä vuoristossa olevain kaupunkien asema
on epäterveellinen maahöyryjen ja alati kuivan ilman vuoksi. Korkeat
ja vapaat paikat taas ovat erittäin terveelliset asua. Mainittakoon
vielä seuraavat esimerkit siitä, millä tavalla Albertus Magnus
arveli ilmanalan vaikuttavan luomakuntaan: Karhut ja jänikset ovat
valkoiset kylmissä maissa, toisissa sitä vastoin mustat tai ruskeat.
Gootit ja Daakit ovat kylmyyden vuoksi valkoihoiset. Kuumissa maissa
vallitsee kuivuus ja musta väri pippurissa samoin kuin ihmisissäkin.
Etiopialaiset (neekerit) esim. ovat jo sikiöinä mustat. Heillä on
turpeat huulet, mutta silmät ja suonet ovat kuumuuden punaamat. Kun he
elävät kuumassa ilmassa, niin he ovat siitä hyvin kuivat ja huokoisia
täynnään ja voivat esteettä hikoilla. Sen vuoksi he ovat hyvin
liikkuvaisetkin, aivan päin vastoin kuin Gootit ja Daakit, joitten
ruumis, kylmyyden kutistamana, pitää koko kosteutensa.

Maantieteen kehityksessä on siis huomattavana Keskiajan
jälkipuoliskolla selvä kaksinaisuus: oppinut teoretinen ja
käytännöllinen puoli. Sama dualismi tulee ajan kartoissakin erittäin
selvästi näkyviin. Oppineiden kartat pysyivät edelleenkin jäykkinä
ja kaavamaisina, jota vastoin käytännöllisen tarpeen luomat kartat
kehittyivät niistä aivan itsenäisesti ja olivat suuri edistys. Roger
Bacon koetti laatia kartan, jossa paikat oli sijotettu maantieteellisen
pituus- ja leveysaseman mukaan, mutta hänen aikansa ei ollut vielä
kypsynyt semmoista karttaa käsittämään. Vielä Keskiajan lopullakin
laadituissa yleiskartoissa, joita on säilynyt melkoisen paljon, on
maa pyöreäksi kuvattu ja Jerusalem sijotettu sen keskelle. Näin oli
laita siinäkin kolmannentoista vuosisadan lopulla laaditussa kartassa,
jota säilytetään Herefordin tuomiokirkossa Englannissa, jossa kaikki
Keskiajan suositut kummituksetkin vielä ovat paikoillaan.



Purjehduskartat eli portolanot.


Keskiajan molempina viimeisinä vuosisatoina karttain laatiminen
kuitenkin astui erinomaisen suuren askeleen eteenpäin ja aivan
omintakeisella pohjalla. Ptolemaios ja hänen edeltäjänsä olivat
perustaneet karttansa tähtitieteelliselle paikanmääräykselle. Se on
tosin tieteen kannalta pätevin menetelmä, mutta havaintokeinojen
puutteellisuuden vuoksi oli sen toteuttaminen vaikeata. Keskiajan
purjehtijat sitä vastoin perustivat paikanmääräyksensä ja sen mukaan
käytännöllistä tarvetta varten laaditut merikarttansakin kompassiin,
tuohon tärkeään apuneuvoon, jota Vanha aika ei vielä tuntenut. Näin
saatiin kaikista niistä rannoista, joilla Italian kaupungit tekivät
kauppaa, niin merkillisen oikeat kartat, että vasta meidän aikamme
kolmiomittaus on ne voittanut. Ptolemaioksen kartan ne rantaviivain
tarkkuuden ja maitten oikeitten asemain ja suhteitten puolesta jättivät
kauas jälkeensä. A.E. Nordenskjöld, jonka tutkimukset tällä alalla
ovat tunnetut, lausuu kompassikartoista eli »portolanoista»: »Näiden
purjehtijain tarkotuksena ei koskaan ollut esittää jonkun klassillisen
auktoritetin tai oppineen kirkonmiehen mielipiteitä, ei ritariston
legendoja eikä urhotöitä jonkun feodalisen ruhtinaan hovipiirille.
Heidän tarkotuksensa oli ainoastaan saada purjehtijoille luotettavat
oppaat Välimeren satamien välillä. Harvoin niitä piirsivät oppineet
miehet ja vähäinen oli se huomio, jota ne sen ajan oppineiden kesken
herättivät.»

Portolanoissa käytettiin apuviivoina kompassin suuntia määrätyistä
solmuista. Moneen kohtaan kartalle asetettiin keskustoita, joista
suuntaviivat eri tahoille säteilivät, ja paikkain asemat määrättiin eri
solmukohdista säteileville viivoille. 500:stä kompassikartasta, jotka
ovat meidän aikoihimme säilyneet, on vanhin noin vuodelta 1300.

Etevimpiä niistä on Laurentin portolano vuodelta 1356, josta
Portugalin purjehtijat saivat tärkeitä johtoja etsiessään Atlantin
meren saaria. Se laadittiin Medicien aikana Firenzessä, jossa sitä
yhä säilytetäänkin. Se ulottuu kauas itään, aina Intiaan saakka, ja
lännessä siinä näkyvät sekä Canarian saaret että Azorit niin oikein
ja seikkaperäisesti piirrettyinä, että tiedot epäilemättä perustuivat
purjehtijain laatimiin väyläkarttoihin. Mutta merkillisintä on, että
Afrikan muoto siinä on suunnilleen oikea. Arvaamalla sitä tuskin olisi
voitu piirtää, kartan laatija epäilemättä oli saanut johtoja, joiden
lähteet ovat sittemmin joutuneet kadoksiin. Afrikan itärannikon voitiin
tosin otaksua ulottuvan kauas etelää kohti, olihan jo Marco Polo saanut
tietoja aina Sansibarista ja Madagaskarista saakka, mutta vaikeampi
on selittää, mistä kartan laatija tiesi piirtää Guinean merenpoukaman
suunnilleen oikein, vaikka tosin liian kauas itää kohti ulottuvaksi
ja Afrikan eteläosan ympäri purjehdittavaksi. Voimme otaksua, että
osotukset oli saatu Saharan poikki kulkeneilta karavanikauppiailta.
Samoin oli siinä Etu-Intian muoto ensi kerran suunnilleen oikein
piirretty. Catalanisessa kartassa vuodelta 1375 on Etu-Intian muotoa
yhä parannettu, niin että sillä on selvä niemimaa-muoto. Jonkun
verran ovat jo Marco Polon antamat osotukset vaikuttaneet Itä-Aasian
kuvaamiseen; mutta vasta seuraavan vuosisadan kartoissa hänen ja
latinalaisten lähetyssaarnaajain tiedot pääsivät täysiin oikeuksiinsa.

Kun portolanot olivat etupäässä merikarttoja, niin niiden tiedot
sisämaita kohti nopeaan huononivat ja kävivät epävarmoiksi. Mutta
sisämaankin karttoina ne voittivat kaikki edelliset.



Pyöräkartan kehitys.


Rinnan purjehduskarttain kanssa kehittyi oppineissa piireissä
kirkonmiesten pyöräkartta edelleen. Ptolemaioksen käsitteet alkoivat
viidennentoista vuosisadan kuluessa niihin yhä enemmän vaikuttaa.
Niihin aljettiin piirtää sekä pituus- että leveyspiirit ja määrätä
paikat tähtitieteellisen aseman mukaan. Alussa syntyi välimuotoja,
kuten se kartta, jota säilytettiin Doogepalatsissa Veneziassa. Siinä
oli keskiaikainen pyörämuoto vielä jäljellä, mutta Jerusalemin oli
täytynyt siirtyä keskellisestä asemastaan. Europpa ja Afrika saivat
tyytyä pieneen nurkkaukseensa ja Aasia vallitsi laajoilla maa-aloillaan
melkein koko karttaa. Taistelua eri järjestelmäin välillä kesti melkein
vuosisadan loppuun saakka. Vasta Nürnbergin kansalaisen Martti Behaimin
tunnetussa maailmankartassa oli Ptolemaioksen järjestelmä täydellisesti
toteutettu. Tämä tapahtui v. 1492, samana vuonna, jona Amerikka
löydettiin. Mutta kartasta näkyy, kuinka sitkeästi harhakäsitykset
maapallon pienuudesta ja Atlantin meressä olevista taruperäisistä
saarista vielä Behaiminkin aikana pitivät oppineiden kesken puoliaan.



UUDEN AJAN KYNNYKSELLÄ.



Prinssi Henrik Purjehtija ja Afrikan länsirannikon tutkiminen.


Olemme tulleet Uuden ajan kynnykselle. Ensimäiset yritykset Atlantin
meren salaisuuksien selville saamiseksi oli tehty, Canarian saaret
vallotettu, Azorit asutettu, purjehdittu Afrikan luoteisrannikkoa
Bojadorin nokkaan saakka. Rohkeissa mielissä oli herännyt ajatus, eikö
voitaisi Afrikan ympäri purjehtien saavuttaa Intiaa. Mutta ne eivät
olleet Keskiajan taitavimmat purjehtijat, vilkkaimmat kaupankävijät,
Italian kaupungit, jotka tämän merkitsevän suurtyön suorittivat, vaan
pieni Portugal, josta siihen saakka tuskin muuta tiedettiin, kuin että
se menestyksellä oli vihdoinkin luonut päältään maurien ikeen.



Portugal Keskiajalla.


Olemme jo tutustuneet muutamiin vaiheisiin Portugalin varsinaisilta
syntymäajoilta kertoessamme Norjan kuninkaan Sigurd Jorsalfaren
taisteluista Lissabonin edustalla. Yritys raukesi silloin tyhjiin,
mutta v. 1147 Lissabon vihdoin vallotettiin ja maurien mahti Iberian
niemimaan länsirannikolla oli samalla murrettu. Nuori kuningaskunta
ryhtyi ripeästi hyväkseen käyttämään vasta saavuttamaansa vapautta,
eivätkä ulkonaiset sodat, eivät sisälliset rettelöt voineet estää
nuorta valtakuntaa kehittymästä ja vahvistumasta. Kolmannentoista
vuosisadan keskivaiheilla alkoivat kirjallisuus, viljelys,
oikeuslaitos ja kauppa yhä enemmän vaurastua, ja samaan aikaan
laskettiin italialaisten merenkulkijain avulla Portugalin merimahdin
perustukset. Mutta voimallisemman lennon kansan yritteliäisyys sai
vasta sen jälkeen, kun Avizin Juhana neljännentoista vuosisadan
lopulla oli noussut Portugalin valtaistuimelle. Sitä myöten kuin
kansalliset voimat olivat vahvistuneet, ryhdyttiin valmistelemaan
kostosotaa maureja vastaan heidän omilla rannoillaan. Toiselta puolen
ylläpidettiin vilkasta kauppaa pohjoisiin maihin, varsinkin Flanderiin,
josta Portugal taistelussaan maureja vastaan oli avukseen saanut
vapaaehtoisia ristiritareita.

Portugalin merimahdin varsinainen perustaja oli prinssi Henrik
Purjehtija, Juhana Suuren kolmas poika. Hän syntyi v. 1394 ja oli heti
täysi-ikäiseksi tultuaan osallisena Ceutan vallottamisessa v. 1415.
Tämän tapauksen jälkeen hän asettui asumaan lähelle São Vincentin
niemeä, jonka läheisyydessä oli Portugalin laivastosatama Sagres.
Enemmän kuin neljäkymmentä vuotta, aina vuoteen 1460, hän sieltä
johti purjehdusretkiä, joitten tarkotus oli uusien maitten avaaminen
Portugalin yritteliäisyydelle. Niemelle rakentamassaan linnassa hän
vietti enimmän aikansa suunnitellen uusia löytöretkiä, ohjaten karttain
laatimista, tarkistaen purjehduskoneita, vastaanottaen kapteeniensa
kertomuksia retkistään ja näkemistään. Hänen päämääränsä olivat
Portugalin mahtavuus ja rikastuminen, ynnä kristinuskon levittäminen
maurien ja pakanain keskuuteen.

Ennen kaikkea hänen mielessään paloi meritien löytäminen Intiaan
ja yhteyden aikaan saaminen pappikuninkaan Johanneksen kanssa.
Olemme nähneet, kuinka Länsimaitten tiedot Kaukaisesta idästä olivat
edellisellä ajalla laajentuneet. Lähetyssaarnaajat olivat käyneet
Kiinassa saakka uskoa levittämässä, Marco Polo oli julkaissut kirjansa
sen maan merkillisyyksistä, ja etelästä päin oli saatu tietoja
Madagaskarista saakka. Neljänneltätoista vuosisadalta säilyneistä
kartoista (Laurentin portolanosta) näkyy, että silloin jo oli olemassa
jotenkin oikea käsitys Afrikan muodosta. Guinean rannikosta luultavasti
oli kuultu maan poikki tulevilta karavanikauppiailta, joihin Ceutassa
tutustuttiin. Aika alkoi siis kypsyä varmojen tietojen hankkimiseksi
näistä maista ja niitten mahdollisista meriyhteyksistä. Selvää oli,
että jos löydettiin yhtämittainen meritie rikkaaseen ja teolliseen
Intiaan ja Kiinaan, niin oli samalla Europan kauppa käännetty uudelle
tolalle ja muhamedilaisten kauppavalta murrettu. Mutta yhtä paljon
viehätti yrityksiin kristinuskon levittäminen pakanain keskuudessa.

Vallottaessaan Ceutan maureilta Portugalilaiset olivat osottaneet
ihmeteltävää urheutta ja kuntoa, ja tämä kunto se avasi heille tien
paljon suurempiin yrityksiin, kuin niin pieneltä kansalta olisi
voinut odottaa. Ceutan vallottaminen oli vain alku Marokon rannan
valtaamiseen, rannan, jonka hallitseminen oli tärkeätä varsinkin
sitten, kun meritie Intiaan oli löydetty.

Nimitettynä Algarven maaherraksi ja Kristuksen ritarikunnan
suurmestariksi Henrik prinssi saattoi tulojenkin puolesta ryhtyä
mielituumiaan toteuttamaan. Vincentin niemi, jota kolmella puolella
Atlantin aallot huuhtelevat, oli kuin näkötorni, josta nuori prinssi
loi katseensa tuntemattomille vesille. Se oli sama Pyhä vuori,
Sacrum promontorium, joka jo Vanhalla ajalla oli merenkulkijoille
tuttu suunnan muutoksena. Kreikkalaiset maantieteilijät alkoivat
siitä laskunsa, kun arvioivat asutun maailman suuruuden. Prinssi
rakennutti niemelle palatsin, kirkon ja observatorion, joka oli
laatuaan ensimäinen Portugalissa. Apumiehiään ja siirtolaisiaan varten
hän rakennutti kylän. Kaikki ne kapteenit, jotka täältä lähtivät
löytöretkilleen, saivat prinssin observatoriossa aikansa parhaan
opetuksen purjehdustaidossa ja purjehduskoneitten käyttämisessä ynnä
karttain laatimisessa. Laivanrakennusta parannettiin niin hyvällä
menestyksellä, että eräs etevä italialainen purjehtija, joka oli
Henrikin palveluksessa, todisti Portugalin karavelien olevan parhaat
kaikista laivoista, mitä vesillä ui.



Madeiran löytö.


Henrik Purjehtijan ensimäinen onnistunut yritys oli Porto Santon
ja Madeiran löytö. Hänellä lienee ollut salainen tieto saarien
olemassa olosta. Tapaturman kautta oli sinne ajautunut Machin niminen
englantilainen, jonka surullisesta kohtalosta on säilynyt seuraava
tieto:

Kuningas Edward III:nnen aikana pakeni Bristolista Robert Machin
niminen mies, mukanaan erinomaisen kaunis, Anna d’Arfet niminen nainen.
Mutta alus, jolla he yrittivät päästä Ranskaan, joutuikin myrskyn
valtoihin ja ajautui kauas etelään, aina Madeira saarelle saakka, jossa
nainen uupumuksesta kuoli ja rakastaja muutaman päivän perästä surusta
heitti henkensä. Eloon jääneet laivamiehet purjehtivat pois, mutta
kärsivät haaksirikon Afrikan rannalla ja joutuivat maurien vangiksi.
Siellä heidän seikkailunsa kuuli eräs espanjalainen purjehdusluotsi,
joka niinikään oli maurien orjana, mutta pääsi vapaaksi ja prinssi
Henrikin laivureille kertoi jutun. Machin, jonka nimen saarella on
perinyt Machicon kaupunki, ei kuitenkaan ollut ensimäinen, joka
Keskiajallakaan kävi Madeirassa. Italialaisille kartoille oli saari jo
neljännentoista vuosisadan keskivaiheilla piirretty ja »Puusaareksi»
nimitetty. Mutta löytö oli joutunut unhotuksiin.

V. 1418 purjehti kaksi prinssi Henrikin hoviin kuuluvaa ylimystä,
Zarco ja Vaz, etsimään Guinean rantaa, mutta jo lähellä Lagosta he
joutuivat myrskyyn, joka ajoi laivan Madeiran koillispuolella olevaan
pieneen Porto Santo saareen. Zarco ja Vaz ilomielin palasivat Sagresiin
ja vakuuttivat, että heidän löytämänsä saari hyvin sopi asuttavaksi.
Heidät lähetettiin sen vuoksi takaisin, mukanaan siirtolaisia, viljaa,
mehiläisiä, Sisilian sokeriruokoa ja Kreetan viiniköynnöstä, vieläpä
Portugalin kaniinejakin. Tällä matkalla oli mukana purjehdusluotsi
Morales, jonka Zarco paluumatkallaan oli pelastanut vankeudesta.

Kun oli palattu Porto Santoon ja ryhdytty saarta asuttamaan, niin
kiintyi huomio tummaan juovaan, joka näkyi lounaassa taivaanrannalla.
Edellisellä matkalla saarelle jätetyt siirtolaiset olivat sitä
katselleet joka päivä, kunnes päättivät varmaksi, ettei se saattanut
olla pilven lonka. Morales paikalla arveli, että se mahtoi olla
Machinin saari. Levättyään Porto Santossa kahdeksan päivää Zarco sen
vuoksi päätti lähteä toisella laivallaan tiedustusmatkalle. Kauaa ei
tarvinnutkaan purjehtia, ennenkuin auer selvisi saareksi ja saavuttiin
Madeiran itäpäähän. Kun oli jonkun matkaa edelleen purjehdittu, niin
löydettiin se ristikin, joka oli Machinin ja hänen lemmittynsä haudalle
pystytetty. Zarco juhlallisesti julisti saaren Portugalin kruunun
omaisuudeksi.

Lähdettiin sitten tutkimaan saaren rantoja ja tultiin muun muassa
paikkaan, jossa kasvoi runsaasti saksan kuminaa; paikka siitä
nimitettiin Funchaliksi — se on Madeiran nykyisen pääkaupungin nimi.
Madeira on uljasta vuorimaata, jonka vanhat tulivuorikeilat kohoavat
lähes 2000 metriä korkealle; rinteet ovat enimmäkseen jyrkät,
rotkoiset, mutta siellä täällä on erinomaisen hedelmällistäkin maata,
ja Portugalilaisten tullessa saarelle siellä kasvoi koskemattomat
valtavat metsät. Lähetettiin retkikunta saaren sisäosiin tiedustelulle
ja se palasi sillä tiedolla, että vuorille näkyi joka puolelta merta.
Madeira ei olekaan kuuttakaan penikulmaa pitkä, paria leveä. Zarco otti
muutamia näytteitä saaren kasveista ja palasi Portugaliin kertomaan
prinssille uudesta löydöstään. Prinssi Henrik otti hänet suurella
ilolla vastaan ja nimitti hänet Madeiran maaherraksi koko elinajakseen.
Hänen toverinsakin saivat auliita palkinnoita. Zarco v. 1421 palasi
takaisin saarelle ja alkoi rakentaa linnaa, ja neljän vuoden päästä
prinssi Henrik lähetti siirtolaisia, sillä Madeira oli silloin aivan
asumaton. Ensimäiset lapset, jotka saarella syntyivät, saivat kasteessa
nimekseen Aadam ja Eeva. Tuskin oli saarella kauaakaan oltu, niin pääsi
kulovalkea sen suuriin metsiin, ja ne paloivat kertomuksien mukaan
seitsemän vuotta, valaisten kuin tulivuori tietä prinssi Henrikin
laivoille, niiden purjehtiessa uusille löytöretkille. Metsien menetys
oli suuri tappio, sillä kaikilla ympärillä olevilla mannerrannoilla
oli puutavara kalliissa hinnassa. Mutta niitä ennätettiin kuitenkin
sen verran hakatakin, että puutavaran hinta Portugalissa melkoisesti
aleni ja maan koko rakennusmallikin muuttui puutavaran runsauden
vuoksi. Palojen jälkeen oli maata helpompi raivata ja saarelle tuotiin
sokeriruokoa, viiniköynnöstä, viljaa, hedelmiä. Kaikki siellä menestyi
oivallisesti, sillä Madeiran ilmanala on lauhimpia, mitä on olemassa.
Mutta kaniinit lisääntyivät niin tuhottomasti, että niistä pian tuli
oikea maanvaiva. Ne tuhosivat kaikki viljelykset, kunnes siirtokunnat
sen verran vaurastuivat, että saattoivat ruveta niitä hävittämään.

Henrik Purjehtijan myöhemmille yrityksille oli Madeiran löytö ja
asutus erinomainen virike, sillä se oli omiaan hänen maanmiehilleen
osottamaan, etteivät nuo puuhat suinkaan olleet hyödyttömiä.



Kap Bojador.


V. 1428 Prinssi Henrikin veli palasi eräältä ulkomaan matkalta ja toi
mukanaan paljon kirjoja ja karttoja, joitten joukossa lienee ollut eräs
Veneziassa laadittu aikaansa nähden etevä maailman kartta. Tämä kartta
sisälsi seikkoja, jotka kehottivat prinssiä lähettämään laivojaan
löytöretkille sekä länteen päin Atlantin merelle, jossa muka piti olla
suuri saariryhmä, että etelään päin pitkin Afrikan rannikkoa.

Prinssi koetti ensinnäkin saada kapteenejaan purjehtimaan Bojadorin
niemen ohi, jota kauemmaksi ei yksikään heistä ollut ennen yrittänyt,
koska niemi oli kovin vaarallinen virtauksiensa ja salakariansa vuoksi.
Sen ohi kulkee pohjoisesta tuleva merivirtaus, Golf-virran etelää
kohti kääntyvä jatko. Mutta kauan sai prinssi suotta kehottaa ja
käskeä laivureitaan, ei yksikään uskaltanut laskea pelätyn niemen ohi,
sillä sen kiertäminen vaati ulkonemaan kauas valtamerelle, ja vielä
suurempana syynä oli taikauskoinen pelko. Niemen toisella puolella
pelättiin kuumuuden ja muitten esteitten vuoksi olevan mahdotonta
purjehtia. Vaikka sitä ennen oli löydetty sekä Canarian saaret että
Madeira ja sitä varten purjehdittu paljon ulommaksi merelle, niin ei
vain ollut sitä miestä, joka olisi uskaltanut purjehtia tämän pelätyn
kärjen ohi. Merimiesten kesken puhuttiin, että jokainen kristitty, joka
Bojadorin nokan ohi purjehti, oli muuttuva mustaksi ja elämänsä loppuun
kantava tätä Jumalan kirouksen leimaa. Arabialaisilla kartoilla,
joita paljon käytettiin, oli niemen taa merkitty mereen kaikenlaisia
hirviöitä, yks’sarvisia, käärmekallioita ja paholaisen käsi, joka
uhkasi tuholla, haaksirikolla ja kadotuksella jokaista, joka uskalsi
yrittää niemen ohi. Ja yhtä pelättävä kuin meri oli muka kuuma maakin,
joka oli sen rannalla. Maantieteilijäin luulon mukaan oli ainoastaan
pohjoisosa Afrikasta asuttua: Saharan reunasta alkoi asumaton maa, joka
oli täynnä kaikenlaisia hirmuja, pahoja henkiä ja aaveita. Aurinko muka
valoi maahan sulaa tulta, jonka vaikutuksesta joet ja meri kiehuivat
yöt päivät kuin tulikuuma kattila. Jokainen merimies, joka uskalsi
lähteä tuohon kuivaan vyöhykkeeseen, joka aina Kreikkalaisten ajoista
saakka oli kartoilla pelotellut, oli varmaan menettävä yrityksessä
henkensä.

Prinssi oli lähettänyt Gil Eannes nimisen kapteeninsa purjehtimaan
Bojadorin nokan ohi, mutta näiden kuvittelujen vuoksi laiva ei
uskaltanut yrittääkään, vaan palasi jotenkin huonoilla verukkeilla
takaisin. Mutta silloin prinssi suuttui ja lähetti samat miehet
oikopäätä uudelleen matkaan, ja tällä kertaa oli menestys parempi.
Eannes teki meren kautta pitkän kierroksen, saapui onnellisesti
niemen toiselle puolelle ja löysi sieltä rantavesiä, joilla hänen
ihmeekseen oli aivan yhtä helppo purjehtia kuin kotovesillä. Ja maa oli
kaunis ja vihanta. Asukkaita ei näkynyt, mutta maan kasveja otettiin
laivoihin näytteiksi ja palattiin sitten takaisin. Näin oli vanha
merimiespeljätys vihdoinkin voitettu. V. 1435 Eannes lähti uudelleen
matkaan suuremmalla laivalla. Onnellisesti kuljettiin nytkin niemen
ohi ja saavuttiin lahteen, jossa oli paljon kalaisia kareja, mutta
palattiin sitten takaisin Lagokseen. Vielä samana vuonna lähetettiin
Baldaya jatkamaan löytöjä ja hän saapui lahteen, joka nimitettiin Rio
d’Ouroksi —samaa nimeä se vieläkin kartoilla kantaa. Siellä nähtiin
ihmisiä, vaikka heitä ei saatukaan kiinni prinssille näytteeksi, kuten
käsketty oli. Vaikka purjehdittiin vielä hyvä matka etelää kohti, niin
ei kuitenkaan saatu kiinni maanasukkaita, vaan Baldayan täytyi sen
puolesta palata takaisin tyhjin toimin. Tangerin vallottaminen ja muut
valtiolliset huolet estivät prinssiä seuraavina vuosina jatkamasta
näitä löytöretkiä.



Azorien asutus.


Azorien saaret, vaikka ovatkin Europan manteresta sadan penikulman
päässä, keskellä Atlantin merta, olivat kuitenkin jo Foinikeille
tunnetut. Sitä todistavat puunilaiset rahat, joita niiltä on
löydetty. Heidän jälkeensä niillä lienevät ensimäiseksi käyneet vasta
italialaiset purjehtijat, koska saaristo oli neljännentoista vuosisadan
karttoihin piirretty, niinkuin jo olemme maininneet. Portugalilaiset
löysivät ne uudelleen ja asuttivat ne. V. 1431 lähetettiin Sagresista
Gonzalo Cabral niminen purjehtija kartan osotusten mukaan etsimään
saaristoa. Hän löysikin Formiga-ryhmän eli »Muurahaisryhmän» ja
toisella retkellä Santa Marian. Mutta vasta vuosisadan keskivaiheilla
kaikki saaret vähitellen löydettiin ja asutettiin. Siirtolaiset
enimmäkseen olivat flanderilaisia, mutta myöhemmin tuli paljon muitakin
kansallisuuksia, niin että Azorien väestö on hyvinkin sekarotuista.

Saaristo oli Portugalilaisten saapuessa kokonaan asumaton. Luontonsa
puolesta Azorit suuressa määrin muistuttavat Canarian saaria ja
Madeiraa. Ilmasto on lauhkeata, mutta usein myrskyistä, jonka vuoksi
purjehtiminen sikäläisillä vesillä on vaarallista. Kunnollisia satamia
ei ole, rannat ovat louhikoita mereen murtuneista rantavuorista.
Saaristo on kauttaaltaan tuliperäinen. Varsinkin suurimmalla saarella,
St. Mikaelilla, on valtavia vanhoja tulivuorenkraatereja, joitten
pohjilla nykyisin on melkoisia järviä, näitten keskellä taas saarina
pienempiä kraatereja. Vielä historiallisella ajalla on saarilla ja
meressä saarien ympärillä tapahtunut purkauksia. Azorien ympärillä on
hyviä tynnuskalan pyyntipaikkoja, ja niitä ehkä tarkottaa kreikkalainen
maine, että Foinikit Gadeksesta purjehdittuaan neljä päivää länteen
päin saapuivat merellä autioon paikkaan, joka oli täynnään merileviä.
Nämä kohosivat ja laskivat sen mukaan kuin luode ja vuoksi vaihtelivat,
ja siellä oli suunnaton joukko tavattoman suuria ja lihavia
tynnuskaloja.

Azoreista tuli Amerikan löydön jälkeen tärkeä asemapaikka matkalla
Länsi-Intiaan ja monet meritaistelut niitten luona myöhemmin
taisteltiin.



Orjastuksen alku.


V. 1441 Antam Gonzales niminen nuori aatelismies sai prinssi Henrikiltä
pienen laivan löytöretkeä varten. Hänen tarkotuksensa oli varsinkin
tuoda prinssille maanasukkaita Afrikan länsirannalta, jotta nähtäisiin,
minkälaisia ihmisiä siellä asui. Gonzalekselle onnistuikin saada kiinni
joku kymmenkunta miestä, naista ja lasta, ja ilo siitä oli niin suuri,
että retkikunnan johtaja paikalla lyötiin ritariksi. Purjehdittiin
edelleen Kap Blancoon eli Valkoiseen niemeen saakka, mutta kun ei
täältä saatu kiinni maanasukkaita, niin palattiin takaisin Portugaliin.
Vangit kuuluivat Saharan berberiheimoihin, ja Portugalilaisten oli
vaikea heidän kanssaan keskustella; mutta joitakin tietoja heiltä
kuitenkin voitiin saada maan luonteesta, jonka jälkeen heidät myytiin
orjiksi ja kastettiin kristinuskoon. Prinssi Henrik viipymättä pyysi
paavilta apua oikean ristiretken alkamiseksi näillä rannoilla, jotta
niin monta pakanasielua kuin suinkin pelastettaisiin kadotuksesta.
Paavi ilolla suostui antamaan hänelle kaikkea mahdollista kannatusta.
Kaikille, jotka ottivat osaa tähän sotaan, luvattiin synninpäästö.
Portugalin kuninkaalta taas prinssi Henrik sai yksinoikeuden purjehtia
näillä vesillä, ilman hänen luvattaan ei sinne saanut kenkään lähteä
laivallaan.

Seuraavilla retkillä, joitten tarkotus oli vaihtaa osa etevimmistä
vangeista neekereihin, saatiin maanasukkailta joku verta kultahiekkaa,
joka oli tullut Rio de Ouron rannikolle maan poikki Guineasta, ja tämä
löytö se varsinkin muutti Portugalissa yleisön mielen prinssi Henrikin
pyrinnöille suosiolliseksi.

V. 1443 Nuno Tristam purjehti oikopäätä Kap Blancoon saakka ja saapui
Arguinin mutkaan, jossa nähtiin yhä tummempia ihmisiä. Näistä saatiin
kiinni neljätoista, jonka jälkeen ilomielin palattiin takaisin
Lagokseen. Arguinin lahdesta sitten tuli tärkeä kauppapaikka, mutta
aluksi sitä etupäässä pidettiin orjastusalueena. Lagoksen porvaritkin
nyt päättivät lähteä retkeilemään, koska löydetyistä maista saatiin
orjia ja kultaa ja prinssi mielellään antoi heille luvan lähteä,
vieläpä purjehtia Kristuksen ritarikunnan lipulla. Kuusi alusta lähti
v. 1444 matkaan. Siten alkoivat Afrikan rannalla nuo julmat orja-ajot,
joita sitten jatkui vuosisatoja, joitten kautta niin monet maat
valtameren takanakin sitten saivat mustat maanraatajansa. Prinssi
Henrikin aikomus lienee etupäässä ollut kristinuskon levittäminen,
mutta mitkään jalot aikomukset eivät pitäneet sen edun rinnalla,
joka tästä orja-ajosta oli, sillä orjista maksettiin hyvät hinnat.
Muutamassa vuosikymmenessä hävitettiin asutus tältä rannikolta
melkein sukupuuttoon ja katkera viha kylvettiin maanasukkaihin.
Löytöretket olisivat orjanajon rinnalla jääneet aivan syrjäasiaksi,
ellei prinssi yhä edelleenkin olisi etupäässä niitä harrastanut.
Ennen mainitut kuusi laivaa toivat tältä ensimäiseltä varsinaiselta
orjastusretkeltä kolmattasataa orjaa ja ilo oli suuri, kun ne saapuivat
Lagokseen. Prinssin elämäkerran kirjottaja, Azurara, siitä kertoo:
»Sangen aikaisin aamulla alkoivat merimiehet kuljettaa maihin orjia,
koska silloin oli viileämpi, ja nämä asetettiin kaikki rantasiltain
ääressä olevalle kentälle ja se oli ihmeellinen näky. Sillä heidän
joukossaan oli toisia, jotka olivat melkein valkoisia, kaunismuotoisia,
kauniskasvoisia. Toiset olivat tummempia, toiset taas olivat mustia
kuin myyrät ja niin rumia sekä kasvoiltaan että ruumiiltaan, että ne
tosiaan näyttivät alemman maanpuoliskon asukkailta.

»Mutta kenellä olisi saattanut olla niin kova sydän», huudahtaa
Azurara, »ettei hän olisi säälistä heltynyt tätä joukkoa nähdessään!
Sillä toisien pää nuokkui ja he itkivät surkeasti, toiset vaihtoivat
murheellisia katseita, toiset vaikeroivat sydäntä särkevästi,
katsellen taivasta ja huutaen tuskasta, ikäänkuin rukoillen Luonnon
isältä apua onnettomuuteensa. Toiset kiemurtelivat maassa, lyöden
käsillään otsaansa, toiset taas ilmaisivat suruaan jonkinlaisilla
hautauslauluilla. Vaikk’ei heidän sanojaan ollutkaan mahdollinen
ymmärtää, niin ymmärrettiin kuitenkin hyvinkin niitten sisällys.

»Mutta kaikkein kamalin oli tuska, kun jako tapahtui ja jokainen
omistaja otti omansa. Vaimoja erotettiin miehistään, isiä pojistaan,
veljiä veljistään, ja jokaista kehotettiin lähtemään sinne, minne hänet
oli kohtalo määrännyt. Vanhemmat ja lapset silloin syöksyivät toisiaan
syleilemään, ikäänkuin ijäksi päiväksi erotessaan, äidit, joilla oli
käsivarrellaan imeviä lapsia, heittäysivät maahan ja peittivät ne
ruumiillaan.»

Näitä ensimäisiä orjia kuitenkin kohdeltiin leppeästi, eivät he olleet
huonomman kohtelun alaisia kuin vapaatkaan palvelijat. Nuoremmille
opetettiin kaikenlaisia ammatteja ja ne, joitten huomattiin voivan
hoitaa omaisuutta, laskettiin vapaiksi ja naitettiin. Lesket kohtelivat
ostamiaan tyttöjä kuin omia tyttäriään ja usein määräsivät heille osan
omaisuudestaankin, niin että he voisivat vapaasti mennä naimisiin.
Azurara ei sano huomanneensa, että näitä vankeja olisi milloinkaan
rautoihin pantu, ja kaikki he kääntyivät kristinuskoon. Hän sanoo
usein olleensa saapuvilla, kun heitä naitettiin taikka kastettiin,
ja omistajat tavallisesti viettivät näitä toimituksia juhlallisilla
menoilla, ikäänkuin he olisivat olleet heidän omia lapsiaan.

Mutta tätä suopeutta osotettiin vain alussa. Pian asiat muuttuivat,
niinkuin kaikki tiedämme orjuuden kamalasta historiasta.

Vielä paljon syvemmän vaikutuksen kuin orjain saanti teki Portugalissa
se tieto, että näiltä rannoilta oli saatu kultaa. Ensimäinen
kourallinen kultahiekkaa, joka oli Saharan länsirannalta saatu — se
oli sinne tullut maan poikki Guinean rannoilta, — herätti Portugalissa
oikean kultakuumeen, ja kaikki olivat nyt yksimielisiä siitä, että
löytöretkiä oli jatkettava. Saaliinhimo valtasi laivain johtajatkin
siihen määrään, että prinssin oli vaikea saada heitä suorittamaan
antamiaan tehtäviä, vaikka hän oli nimenomaan käskenyt heitä
purjehtimaan niin kauas kuin mahdollista. Usein poikettiin välillä
maihin, ajettiin orjia, ja kun oli saatu niitä riittävästi, niin
palattiin takaisin sillä tiedolla, että matkan jatkaminen oli ollut
mahdotonta.



Joan Fernandez.


Näiltä ajoilta on säilynyt kertomus Joan Fernandezista,
portugalilaisesta aatelismiehestä, jota voimme pitää kaikkien
Crusojen perikuvana. Hän tarjoutui jäämään yksikseen Arguinin
lahteen, elääkseen sikäläisten raakain maanasukkaitten seurassa ja
eräs vanha sen paikkakunnan mies vuorostaan lähti laivain keralla
Portugaliin. Myöhemmin lähetettiin laiva tuomaan Fernandezia takaisin,
ja hänet löydettiinkin hyvissä voimissa. Hän oli kerrassaan voittanut
maanasukkaitten suosion ja tiesi heistä paljon. Prinssille hän
sitten kertoi seikkailuistaan. Kun hän oli jäänyt yksinään rannalle,
niin maanasukkaat olivat tulleet hänen luokseen ja riisuneet hänen
vaatteensa, sekä pukeneet hänet uuteen, maassa käytettyyn pukuun.
Sitten he veivät hänet maahansa, joka oli Saharan rannikon kuivaa karua
aroa. Nämäkin maurit olivat muhamedinuskoisia, vaikka puhuivatkin
toista kieltä kuin pohjoisemmat kansat. He pukeutuivat nahkavaatteisiin
ja elivät paimentolaiselämää. Mutta suuria toiveita hyvästä kaupasta
heidän kanssaan ei muka ollut, sillä sekä kultaa että orjia heillä
oli vähän. Enimmät tavaransa he möivät karavaneille, jotka maan
poikki veivät ne Välimeren rannalle. Fernandezia he olivat kohdelleet
ystävällisesti, ja hän taas saattoi tehdä heille sen palveluksen,
että totuuden mukaisesti Portugalissa vakuutti aivan turhaksi lähteä
näitten maurien maahan vallotus- taikka löytöretkille. Fernandez itse
oli vähällä kuolla janoon, matkustaessaan meren rannikolta maan sisään
heimoruhtinaan leiriin.



Viheriä niemi.


Merkkitapaus oli rannikon tutkimisessa Nuno Tristamin kolmas matka v.
1445, hän kun tuli arorannan päähän purjehdittuaan seutuun, joka oli
vihanta ja hedelmällinen, jossa kasvoi palmuja ja asui aivan pikimustia
ihmisiä. Huomattiin nyt vääräksi se luulo, että maa muka muuttui yhä
karummaksi, kuivemmaksi ja kuumemmaksi, kuta kauemmaksi etelää kohti
kuljettiin; oli päin vastoin tultu niin uhkuvaan kasvullisuuteen, ettei
kukaan retkikunnan jäsenistä ollut ennen nähnyt sen vertaa.

Diniz Diaz saapui vihdoin Senegal joen suuhun ja luuli löytäneensä
läntisen Niilin (Nigerin, jonka itäänpäin juoksevasta yläosasta vain
oli tietoa), eikä siis olevansa kaukana Egyptistä ja Intian tiestä.
Diaz rohkeasti purjehti edelleen ja tuli suurelle vihannalle niemelle,
joka pisti kaikkea muuta maata kauemmaksi mereen. Se oli niin täynnään
puita ja vihantaa ruohoa ja kyliä, että hän nimitti sen Cap Verdeksi,
s.o. Viheriäksi niemeksi. Sieltä hän palasi Portugaliin kertomaan
prinssille löydöstään. Maanasukkaat olivat luulleet hänen laivaansa
mikä kalaksi, mikä suureksi linnuksi, mikä merihirviöksi. Henrik
Prinssi oli erinomaisen mielissään siitä, että vihdoinkin oli tultu
varsinaisten neekerien maahan.

V. 1445 lähetettiin Portugalista näille rannoille laivasto, johon
kuului kaikkiaan seitsemänkolmatta alusta. Se oli suurin laivasto, mitä
oli siihen saakka matkaan lähtenyt. Retkikunnan tarkotus oli ensinnä
käydä Arguinin lahdessa kostamassa erään portugalilaisen murha; kun
tämä oli tapahtunut ja lähes sata mauria saatu vangiksi, niin osa
laivoista palasi kotiin, mutta toiset jatkoivat omin päin matkaa etelää
kohti. Käytiin Senegalin suussa ja tultiin yhä varmemmiksi siitä, ettei
tämä suuri joki, joka sekotti veden mutaiseksi ja suolattomaksi kauas
merelle, voinut olla muu kuin Läntinen Niili. Toiset laivat purjehtivat
Viheriälle niemelle ja kappaleen matkaa sen ohikin, mutta maanasukkaat
sillä puolella olivat niin sotaisia ja tekivät Portugalilaisille niin
paljon hallaa myrkytetyillä nuolillaan, ettei näitten tehnyt mieli
jatkaa matkaa kauemmaksi. V. 1446 urhea Nuno Tristam, joka niin monta
kertaa ennen oli purjehtinut muita kauemmaksi, sai nuolesta kuolettavan
haavan, kaatui yhdessä parhaitten miestensä kanssa, ja laiva töin
tuskin pelastui takaisin Portugaliin kertomaan vahingosta. Yhtä
huonolla menestyksellä tehtiin seuraavina aikoina toisiakin yrityksiä.

Prinssi Henrikin viimeisinä vuosina kiinnittivät levottomat
valtiolliset olot suuressa määrin hänen huomiotaan, mutta siitä
huolimatta tapahtuivat juuri silloin huomattavimmat löytöretket.



Cadamoston retket.


Etevimpiä prinssi Henrikin kapteeneista oli eräs Venezian mies,
Cadamosto nimeltään. Hän oli purjehtinut Välimerellä laajalti ja kerran
matkalla Ranskaan myrskyn ajamana joutunut St. Vincentin niemeen, jossa
hän tutustui prinssiin ja päätti lähteä tämän palveluksessa onneaan
yrittämään. Cadamoston tarkotus oli samalla uusien maitten löytäminen
ja kauppavoitto. V. 1455 hän lähti Lagoksesta, purjehtien ensinnä
Madeiraan, jonka uutisasutuksista hän kertoo. Hän muun muassa mainitsee
saaren suurista metsäpaloista, jotka olivat raivonneet niin suurella
voimalla, että siirtolaisten täytyi paeta jokiin ja olla vedessä
niin kauan, kunnes pahin lieska oli asettunut. Zarco itse, Madeiran
löytäjä, oli vaimonsa ja lastensa kanssa viettänyt kaksi päivää ja
yötä eräässä purossa, ennenkuin uskalsivat taas nousta kuivalle
maalle. Viiniköynnös oli saarella oivallisesti menestynyt, sokeriruoko
niinikään. Madeirasta purjehdittiin Canarian saarille ja sieltä meren
poikki Cap Blancoon, jonka luo Portugalilaiset olivat rakentaneet
linnotuksen kauppansa suojaksi. Tällä paikalla oli nimittäin syntynyt
säännöllinen kaupankäynti, ja aina oleskeli niemen seuduilla Arabeja,
jotka olivat tuoneet myytäväksi hopeata, viljaa, kankaita ja etenkin
kultaa ja orjia. Cadamosto antaa rannikon asukkaista ja heidän
tavoistaan, maan luonteesta ynnä muista seikoista tarkkoja tietoja.
Hänen kertomuksensa oli ensimäinen perusteellinen matkakertomus, mitä
prinssin toimesta suoritetuista retkistä on olemassa. Hän sai tietoja
etäisistä sisämaankin oloista, mainitsee muun muassa Timbuktun, tuon
suuren ja varmaan vanhankin kauppakaupungin Nigerin rannoilla, ynnä sen
harjottaman suuren kulta- ja suolakaupan. Mahtavin valtakunta oli Melli
nimeltään.

Cadamosto purjehti sitten edelleen Senegalin suistamoon ja päätti
nousta korkeammalle tätä virtaa pitkin kuin kukaan ennen häntä. Hän
saapui Budomel nimiseen valtakuntaan, jota hallitsi samanniminen
kuningas, ja huomasi tämän hallitsijan niin rehelliseksi, että hän
olisi kelvannut vaikka kenelle kristitylle esimerkiksi. Syntyi
vilkas kauppa. Budomelin rehellisyys viehätti Cadamostoa niin
suuresti, että hän uskalsi lähteä hänen veljenpoikansa keralla monta
kymmentä penikulmaa pitkälle maan sisään erääseen markkinapaikkaan,
josta ostettiin mitä parhaita orjia, kaikki kahtatoista vuotta
nuorempia. Onnellisesti Cadamosto palasi takaisin kauppa-asemalleen
tältä rohkealta retkellä. Asemalla »neekerit tyhminä kokoontuivat
ympärilleni, ihmetellen kristittyjä uskonmerkkejämme. Valkoinen
ihovärimme, pukumme ja ruumiinmuotomme, aseemme, mustasta silkistä
ja sinisestä verasta sekä värjätystä villasta kudotut vaatteeni ne
heitä hämmästyttivät. Toiset väittivät kivenkovaan, ettei valkoinen
ihovärimme ollut luonnollinen, vaan että se oli maalattu.» Vasta kun
he saivat sylkeä Cadamoston käsivarteen ja hangata paikkaa rievulla,
vasta silloin he uskoivat, ettei se ollutkaan valkoista maalia, vaan
että se oli ihon luonnollinen väri, ja sitä enemmän he ihmettelivät.
Laivoja ja niitten sotakoneita neekerit arvelivat pirun töiksi,
torven töräystä luulivat kamalan pedon kiljunnaksi. Cadamosto antoi
heille torven, jotta he itse saivat sitä tutkia ja huomata sen vain
ihmiskäden teoksi, ja silloin he muuttivat mielensä ja päättivät, että
Jumala oli itse sen tehnyt. Mutta sitä he enimmän ihmettelivät, että
sillä sai niin monia erilaista ääntä ja huusivat meluten, etteivät
he olleet milleinkään kuulleet mitään niin ihmeellistä. Ja vielä he
ihmettelivät sitäkin, että laivat saattoivat kulkea missä halusivat ja
aavalla merelläkin tiesivät, missä kulloinkin olivat. Se ei muka voinut
tapahtua ilman noituutta. Naiset taas ihmettelivät varsinkin laivaväen
vahakynttilöitä, ja kun Cadamosto käski heille näyttämään, miten heidän
äsken myymästään vahasta valmistettiin kynttilöitä, niin he ihmeissään
huutivat, että vieraat olivat kaikkitietäviä.

Vihamielisempi oli vastaanotto seuraavan rannikko-joen suistamossa,
jonne Cadamosto sitten lähti. Viisastuneena edellisten purjehtijain
kokemuksesta ei hän kuitenkaan lähtenyt maihin, vaan ensinnä valittiin
muuan laivalla olevista orjista, ja hänet pakotettiin uimaan maalle,
viemään rannalle kokoontuneille alkuasukkaille sanaa, että vieraat
olivat tulleet kauppaa tekemään. Tuskin oli tämä raukka päässyt
rantaan, paikalla alkuasukkaat ottivat hänet kiinni ja hakkasivat
kappaleiksi. Cadamosto silloin purjehti eteläänpäin ja saapui Gambran
eli Gambian suistamoon. Mutta siellä tulivat neekerit monella suurella
sotiveneellä hyökkäämään muukalaisten laivain kimppuun ja syttyi suuri
tappelu. Ampuma-aseillaan Portugalilaiset kuitenkin saivat hyökkäyksen
torjutuksi ja alkuasukkaat menettivät paljon väkeä. Saatuaan voiton
Cadamosto antoi tulkkinsa huutaa rannalla oleville villeille, että
näitten oli paljon parempi ryhtyä rauhalliseen kaupankäyntiin, sillä
muuta varten eivät he olleet tulleetkaan, sekä kehotti Gambran
kuningasta tulemaan ottamaan veljensä Portugalin kuninkaan lähettämiä
lahjoja. Neekerit huutivat takaisin, ettei mokomista vieraista
saattanut olla mitään epäilystä, olivathan he kristittyjä. Mitä
kristityt tekivät Gambran maassa, jossa varsin hyvin tiedettiin, kuinka
he olivat kohdelleet Senegalin kuningasta? Ei kukaan kunnon ihminen
voinut sietää kristittyjä, jotka söivät ihmisen lihaa. Mitä muuta
varten he orjia ostivat? Kristityt sitä paitsi olivat rosvoja, jotka
olivat tulleet heitäkin ryöstämään.

Nämä »todet totiset» kuultuaan Cadamosto ei muuta voinut kuin palata
takaisin merelle ja purjehtia takaisin Portugaliin. Mutta hän pani
merkille käyneensä niin kaukana etelässä, että vain yhden kerran
Pohjantähti näkyi taivaanrannan yläpuolella, ja silloinkin se melkein
näytti mereen koskevan. Mutta sen sijaan näkyi etelässä kuusi kirkasta
tähteä, jotka muodostivat taivaalla kuin ristin — hän oli nähnyt
eteläisen taivaan kauneimman tähtitarhan, »Etelän ristin».

Heti Portugaliin palattuaan Cadamosto alkoi valmistella uutta retkeä.
Jo seuraavana vuonna hän sen vuoksi lähti jälleen merelle, purjehtien
nytkin Canarian saarien ja Kap Blancon kautta, mutta Viheriän niemen
niin kaukaa, että löysi lähimmät Viheriän niemen saarista. Niillä ei
ollut asukkaita, ainoastaan villikyyhkysiä, jotka olivat niin kesyjä,
että niitä saattoi ottaa käsin kiinni. Vaikka meren puolella näkyi
etäisyydessä muitakin saaria, niin ei kuitenkaan joudettu lähteä niitä
peräämään, sillä aiottiin koettaa, eikä saataisi gambian vihamielisten
neekerien kanssa kauppaa aikaan. Heillä luultiin olevan paljon kultaa.
Noustiin korkealle joen leveään suulahteen, eivätkä maanasukkaat tällä
kerralla tehneetkään vastarintaa. He päinvastoin olivat taipuvaisia
kauppaa tekemään. Sillä kohdalla, missä joki kapeni noin penikulmaa
leveäksi, hallitsi Battimansa niminen vasalliruhtinas, jolle Cadamosto
antoi lahjoja saaden kultaa ja orjia vastalahjaksi. Mutta huhu, joka
oli kertonut tämän maan olevan erinomaisen rikasta kullasta, olikin
väärä, jaloa metallia heillä oli vähän. Mutta portugalilaisten helyistä
he kuitenkin olivat valmiit maksamaan vaikka mitä ne olivat heille niin
uutukaisia ja ihmeellisiä. Joki oli täynään pitkiä haapioita, joita
neekerit soutivat seisoaltaan, niinkuin heidän tapansa on kaikkialla
Afrikassa. Seutu oli kuitenkin niin epäterveellistä, että Cadamoston
laivaväki sairastui, jonka vuoksi hän jälleen laski joen suupuoleen.
Täällä hän tutustui Gnumi nimiseen kuninkaaseen, joka otti hänet
mukaansa elefantin metsästykseen ja antoi kaadetun otuksen hampaat
ja nahkan Henrik prinssille lahjaksi. Etelään päin purjehdittuaan ja
vaivoin vältettyään haaksirikon Cadamosto saapui Rio Grande nimisen
joen suistamoon, jossa saakka ei vielä kukaan ollut sitä ennen käynyt.
Laivaväki oli kuitenkin niin väsynyt ja tautien heikontama, ettei
uskallettu yrittää kauemmaksi tähän suuntaan, vaan palattiin takaisin
Portugaliin. Cadamosto, joka oli venezialaisena tottunut seurusteluun
alemmalla kehitysasteella olevien kansojen kanssa, näyttää opettaneen
Portugalilaisillekin viisaampaa menetelmää.



Diego Gomez.


Viimeisen matkan prinssi Henrikin eläissä suoritti hänen uskollinen
palvelijansa Diego Gomez. Tämä oli saanut prinssiltä saman ohjeen kuin
niin monet muutkin ennen häntä — hänen piti yrittää niin kauas kuin
oli mahdollista päästä. Mutta kun oli tultu suuren joen ohi, joka oli
vielä Rio Grandenkin takana, niin tavattiin meressä niin voimakkaita
virtauksia, etteivät mitkään ankkurit tahtoneet pitää. Toiset kapteenit
ja laivamiehet pelästyivät tästä kovasti. He luulivat meren loppuvan
ja pyysivät Gomezia palaamaan takaisin. Mutta asukkaat soutivat
laivain luo haapioilla ja toivat kaupan pumpulikangasta, norsunluuta
ja pienen erän pippuria, joka herätti portugalilaisten kesken suurta
iloa. Tältä kohdalta palattiin takaisin, mutta poikettiin kuitenkin
Gambian suistamossa, josta saatiin 180 naulan arvo kultaa. Gomezin
seurustelu maanasukkaitten kanssa on siksi kuvaava näille aikaisemmille
yhtymyksille valkoisten ja mustien välillä vasta löydetyissä maissa,
että kerromme siitä hänen omilla sanoillaan:

»Me nousimme jokea ylöspäin aina Kantoriin saakka, joka on suuri
kaupunki lähellä sen rantaa. Sitä edemmäksi ei laivalla päässyt,
koska metsät ja aluskasvisto ahdistivat jokea, mutta täällä annoin
tiedoksi, että olin tullut tavaroita vaihtamaan, ja maanasukkaat
silloin keräytyivät suurin joukoin paikalle. Kun oli levinnyt
uutinen, että kristityt olivat Kantorissa, niin saapui ihmisiä aina
Tambuktusta saakka, joka on pohjoisessa, Gelu vuorelta etelästä ja
Quioquun nimisestä kaupungista, joka on suuri ja ympäröity savitiilistä
rakennetulla muurilla. Sanottiin siellä olevan runsaasti kultaa ja
kamelikaravanien saapuvan sinne maan poikki Karthagosta, Tunesista,
Fezistä, Kairosta ja kaikista Sarasenien maista. Mutta kulta saadaan
kaivoksista, jotka ovat Sierra Leonen toisella puolen. He sanoivat
Sierra Leone vuoriston kulkevan etelää kohti, joka ilahutti minua
suuresti, koska kaikki sieltä tulevat joet laskivat länttä kohti. Mutta
sanottiin myös, että vuoriston toiselta puolelta juoksi hyvin suuria
jokia vastakkaiseen suuntaan, itää kohti.

»Ja he sanoivat, että näitten vuorien itäpuolella oli kapea ja
pitkä järvi, jolla kuljettiin laivan kokoisilla haapioilla. Järven
kummallakin rannalla olevat kansat olivat keskenään ainaisessa sodassa.
Ne jotka asuivat itäpuolella, olivat valkoisia. Kun kysyin, ken siinä
osassa maailmaa hallitsi, niin sanottiin hallitsijan olevan neekerin,
mutta idempänä oli vielä suurempi hallitsija, joka oli vähän ennen
vallottanut neekerien maan.

»Semmoisia asioita sain kuulla Kantorin neekereiltä. Minä tiedustelin
heiltä tietä kultamaahan ja sitä, kuka oli sen maan kuningas. He
vastasivat, että kuningas asui Kukiassa ja vallitsi kaikkia Kantorin
joen oikealla puolella olevia kultakaivoksia, ja että hänellä oli
palatsinsa oven edessä suuri kappale kultaa aivan siinä tilassa, kuin
se oli maasta otettu. Se kultakappale oli niin suuri, että tuskin
kaksikymmentä miestä sai sitä liikkumaan, ja siihen kuningas aina sitoi
hevosensa ja piti kultakappaietta nähtävänä kumman vuoksi, koska se oli
niin suuri ja puhdas. Hovin ylhäisillä oli korvissaan ja sieraimissaan
kultakoristeet.

»Idän puolessa oli paljon kultakaivoksia, mutta ihmiset, jotka niissä
työskentelivät, eivät huonon ilman vuoksi kauaa eläneet. Kultahiekasta
naiset erottavat kullan.

»Kysyin sitten tietä Kantorista Kukiaan ja sen sanottiin kulkevan itää
kohti. Ja siellä on paljon kultaa, jonka voinkin hyvin uskoa, sillä
näin sieltä tulevan neekereitä, jotka kantoivat kultataakkoja.

»Minun näin tehdessä Kantorissa kauppaa neekerien kanssa alkoivat
mieheni helteestä uupua, jonka vuoksi palasimme merelle. Kun olimme
kulkeneet jokea viisitoista penikulmaa alaspäin, niin kertoivat he
minulle eteläpuolella asuvasta suuresta päälliköstä, joka halusi
keskustella kanssani. Kohtasimme toisemme joen rannalla suuressa
metsässä ja hän oli tuonut mukanaan suuren joukon miehiä, joilla oli
aseinaan myrkytetyt nuolet, assegait, miekat ja kilvet. Ja minä menin
hänen luokseen, vieden lahjoja, leivoksia ja vähän meikäläistä viiniä,
sillä heillä ei ole muuta viiniä, kuin mitä palmuista valmistavat,
ja hän oli erinomaisen mielissään ja armollinen, antoi minulle kolme
neekeriä ja vannoi yhden ja ainoan Jumalan nimessä, ettei hän koskaan
sotisi kristittyjä vastaan, vaan saisivat he rauhassa ja turvassa tehdä
kauppaa koko hänen valtakunnassaan.

»Sikäläiset majat olivat kaikki meriruovoista valmistetut ja siellä
ollessani sain kuulla, että kaikki paha, mikä oli kristityille tehty,
oli tapahtunut erään Nominiansa nimisen kuninkaan toimesta: hän
hallitsi sitä maata, joka oli lähinnä Gambian suuta. Koetin sen vuoksi
kaikin tavoin saada hänen kanssaan aikaan rauhan ja lähetin hänelle
hänen omien miehiensä keralla ja omissa kanoteissaan paljon lahjoja.
Mutta Nominiansa pelkäsi kovasti, että kristityt tulisivat hänelle
kostamaan. Laskin sitten erääseen suureen satamaan, jossa luokseni
tuli paljon neekereitä, jotka Nominiansa oli lähettänyt koetellakseen,
tekisinkö heille mitään, mutta kohtelin heitä alati ystävällisesti. Kun
kuningas tämän kuuli, niin hän saapui joen rannalle suuren miesjoukon
keralla, istui siihen odottamaan ja lähetti minua noutamaan. Ja minä
lähdin ja osotin hänelle täyttä kunnioitusta. Siellä oli eräs hänen
oman uskontonsa piispa, joka minulta kysyi kristittyjen Jumalasta, ja
minä vastasin hänelle, niinkuin Jumalan avulla ymmärsin. Ja sitten minä
kysyin häneltä Mahometista, johon he uskoivat. Kuningas viimein niin
ihastui siihen, mitä olin sanonut, että hän hyppäsi seisomaan ja käski
piispaansa lähtemään maasta kolmen päivän kuluessa ja vannoi tappavansa
jokaisen, joka sen päivän jälkeen mainitsisi Mahometin nimen. Sillä hän
sanoi luottavansa yhteen ainoaan Jumalaan, eikä ollut ketään toista
Jumalaa kuin se, jota hänen veljensä Portugalin Henrik palveli.

»Sitten hän kutsui veljensä ja käski minua kastamaan hänet ja kaikki
hänen ylhäiset miehensä ja naisensa. Hänelle itselleen ei kelvannut
mikään muu nimi kuin Henrik, mutta hänen ylhäiset miehensä ottivat
semmoisia nimiä kuin Yanez ja Nuno. Jäin sen vuoksi rannalle siksi
yöksi kuninkaan keralla, mutta en häntä kastanut, koska olin maallikko.
Seuraavana päivänä kutsuin kuninkaan ja kaksitoista päällikköä ja
kahdeksan vaimoa syömään kerallani laivassa päivällistä ja he kaikki
saapuivat aseettomina, ja minä annoin heille siipikarjaa ja lihaa ja
viiniä, valkoista ja punaista, niin paljon kuin he jaksoivat juoda, ja
he sanoivat toisilleen, ettei maailmassa ollut parempia ihmisiä kuin
kristityt.

»Rannalla kuningas sitten jälleen pyysi minua kastamaan itsensä, mutta
minä vastasin, ettei minulla ollut siihen paavin lupaa. Mutta lupasin
kertoa asiasta prinssille, joka sitten lähettäisi papin. Nominiansa
paikalla kirjotti prinssille, pyytäen häntä lähettämään papin ja
jonkun, joka heille opettaisi uskontoa, ja vielä hän pyysi lähettämään
jalohaukan, sillä hän oli ihmeekseen kuullut minulta, kuinka meillä
kuljetettiin kädessä lintua, jolla pyydystettiin toisia. Ja myös
hän pyysi prinssiä lähettämään kaksi oinasta ja lampaita, hanhia ja
porsaan, sekä kaksi miestä rakentamaan taloja ja suunnittelemaan hänen
kaupunkiaan. Ja minä lupasin, että prinssi suostuisi kaikkiin näihin
pyyntöihin. Ja kuningas miehineen nosti suuren melun minun lähtiessäni,
mutta minä jätin kuninkaan Gambiaan ja palasin Portugaliin. Yhden
aluksista lähetin oikopäätä kotiin, mutta muitten keralla purjehdin
Viheriää nientä kohti.

»Kun tulimme joesta lähelle merta, niin näimme kaksi kanoottia, jotka
paraillaan ulkonivat merelle. Mutta me purjehdimme niitten ja rannan
väliin, niin että suljimme niiltä tien. Tulkki sitten minulle kertoi,
että maan kuningas, joka oli häijy mies, oli toisessa veneessä. Käskin
heitä sen vuoksi nousemaan karaveliini, annoin heille syödä ja juoda
ja kahdenkertaiset lahjat, enkä ollut tietävinänikään, että yksi
heistä oli päällikkö, vaan kysyin, oliko tämä Bezeghichin maa? Hän
vastasi myöntäen. Ja minä, häntä koetellakseni, kysyin: »Miksi hän
on niin vihamielinen kristittyjä vastaan? Hänen olisi paljon parempi
ylläpitää heidän kanssaan rauhaa, niin että he voisivat tehdä kauppaa
hänen maassaan ja tuoda hänelle hevosia ja muita tavaroita, samoin
kuin he muillekin neekeripäälliköille tuovat. Menkää ja kertokaa
kuninkaalle, että otin teidät vangiksi ja että rakkaudesta häntä
kohtaan taas päästin teidät vapauteen.» Siitä hän oli kovin mielissään
ja lähti miehineen kanoottiinsa, niinkuin käskin. Mutta kun he olivat
kaikki veneessään karavelin sivulla, niin minä huusin: »Bezeghichi,
Bezeghichi, elä luulekaan, ettenkö minä sinua tuntenut. Olisin voinut
sinulle tehdä, mitä olisin tahtonut. Mutta niinkuin minä nyt olen
sinulle tehnyt, niin tee sinä myös meidän kristityillemme.»

Onnellisesti palattiin sen jälkeen Lagokseen, jossa prinssi erinomaisen
iloisesti otti Gomezin vastaan. Mutta kuningas Nomimansalle annettua
lupausta ei voitu täyttää ennenkuin parin vuoden kuluttua, koska
Portugal paraillaan soti Marokossa ja prinssi Henrikkin oli retkellä
mukana, taistellen nuorukaisen innolla ensimäisten joukossa, vaikka
jo olikin kuudenkymmenen vuoden ikäinen. Mutta palattuaan takaisin
tältä sotaretkeltä prinssi lähetti Nomimansalle kaikki, mitä tämä oli
pyytänyt.

Kaksi vuotta myöhemmin Gomez kävi samoilla rannoilla ahdistamassa
laivoja, jotka Portugalin viranomaisten luvatta siellä möivät aseita
neekereille. Tällä matkalla käytiin uudelleen Viheriän niemen
saarilla ja niitten paikka merkittiin mittauksien mukaan kartalle.
Yksi portugalilainen salakuljettaja saatiin laivoineen kiinni. Hänet
lähetettiin Portugaliin, siellä kidutettiin ja miekkoineen kultineen
elävänä poltettiin.



Prinssi Henrikin kuolema.


Palattuaan Alcacerista, Marokosta, onnelliselta ristiretkeltä prinssi
vietti viimeiset vuotensa perintönsä järjestämisessä. Kristuksen
ritarikunnalle, joka oli Temppeliritariston jälkeläinen Portugalissa,
hän määräsi kahdennenkymmenennen osan kaiken sen tavaran, orjain,
kullan ja muitten tuotteitten arvosta, mitä Guineasta saatiin, sillä
prinssillä oli yksinoikeus määrätä kaikkien näitten rantain kaupasta.
Loput hänen oikeuksistaan peri Portugalin kruunu.

Kun prinssi Henrik oli kuudenkymmenen vuoden vanha, niin hänen voimansa
vihdoin murtuivat. Lopulla vuotta 1460 hän sairastui ja sairaus oli
kuolemaksi. Kuningas Affonso ja koko hovi julisti suuren maan surun,
kun tämä vaikuttava ja kaikkein kunnioittama ruhtinas kuoli. Vainaja
haudattiin Batalhaan Juhana kuninkaan rakentamaan kappeliin, jossa
kuninkaat ja kuninkaallisen huoneen jäsenet olivat haudattuina.
Prinssin haudalle asetettiin makaava muistopatsas, jossa hänen
kasvonpiirteensä ovat säilyneet.

»Prinssi Henrik oli», sanoo hänen elämäkertansa kirjottuja Azurara,
»tummaverinen ja harteva, voimallinen ruumiinrakennukseltaan. Tosin
hänen ihovärinsä oli luonnostaan vaalea, mutta ankaran työn ja
paastoamisen kautta se oli käynyt aivan tummaksi. Kasvonpiirteet
olivat jyrkät ja hirmuisetkin, kun hän vihastui. Hän oli urhoollinen
ja terävä ja hänen himonsa olivat suurtyöt. Ylellisyys ja saituus
olivat hänelle vieraat. Sillä jo nuoruudesta pitäen hän kieltäytyi
viinin nauttimisesta ja kaiken elämänsä hän, hengellisen ritarikunnan
päämiehenä, myös kieltäytyi yhteydestä naisten kanssa. Hän oli niin
antelias, ettei ainoakaan toinen kruunaamaton ruhtinas koko Europassa
pitänyt niin vieraanvaraista hovia, eikä niin suurta ja oivallista
koulua maansa nuoria ylimyksiä varten. Sillä kaikki kansan parhaat
miehet ja vieläpä nekin, jotka tulivat hänen luokseen vieraista maista,
olivat hänen hoviinsa tervetulleet, niin että siellä toisinaan vallitsi
kerrassaan ihmeellinen kielien, ihmisten ja tapojen kirjavuus. Eikä
kukaan, joka arvollisena saapui hänen luokseen, sieltä lähtenyt ilman
jotain merkkiä hänen anteliaisuudestaan. Ainoastaan itseään kohtaan
hän oli ankara. Kaiket päivänsä hän vietti työssä, eikä ole helppo
uskoa, kuinka usein hän vietti unettomia öitä, joten hän väsymättömällä
uutteruudellaan voitti muitten kykenemättömyyden. Hän oli siveä
ja ajatuksista rikas, hänen tietonsa olivat ihmeteltävän laajat,
käytöksensä rauhallinen, kohtelias ja erinomaisen arvokas, mutta siltä
ei alhaisinkaan kuninkaan alamaisista ollut hallitsijaansa kohtaan
kuuliaampi kuin hän, ei silloinkaan, kun hänen veljenpoikansa, kuningas
Affonso, vielä oli alaikäinen. Vakaana vastoinkäymisessä, nöyränä
myötäkäymisessä hän ei koskaan pitänyt vihaa eikä pahansuopaisuutta
ketään kohtaan, vaikka hänestä olisi pahoin puhuttu ja vaikka häntä
olisi loukattu. Niinpä monet häntä moittivatkin siitä, että hän oli
liian suopea, kun muun muassa antoi anteeksi muutamille sotilailleen,
jotka olivat Tangerin tappelussa hänet hyljänneet keskellä suurinta
vaaraa. Hän omisti kaikki voimansa yhteishyvälle ja ryhtyi aina
ilolla toteuttamaan uusia yrityksiä kuningaskunnan hyväksi omalla
kustannuksellaan. Hänen ylpeytensä oli sota uskottomia vastaan ja rauha
kristittyjen maassa. Senvuoksi häntä kaikki rakastavatkin, samoin
kuin hän oli kaikkia rakastanut, eikä hänen huuliltaan milloinkaan
kuultu pahaa sanaa. Mutta ennen kaikkea hän oli kuuliainen Pyhää
kirkkoa kohtaan, oli läsnä sen kaikissa jumalanpalveluksissa ja piti
niitä omassa kappelissaan yhtä juhlallisesti kuin suinkin missään
katedralissa. Kaikille pyhille esineille hän osotti kunnioitustaan ja
hänen ilonsa oli kunnioittaa ja suosia kaikkia uskon palvelijoita.
Melkein puolet vuotta hän vietti paastoamisessa, eivätkä köyhät
milloinkaan poistuneet tyhjin käsin hänen luotaan. Hänen sydämensä ei
milloinkaan tuntenut muuta pelkoa kuin synnin pelon.»

Se oli aikalaisen luonnekuva tästä ruhtinaasta, joka oli loistavalla
mieskohtaisella urheudella taistellut Marokon rannikolla monet tuimat
taistelut ja yhtä laajanäköisenä valtiomiehenä kuin urhoollisena
soturina raivannut maallensa tien suuruuteen. Yhtä urhea,
uhrautuvainen, uuttera oli koko se kuningassukukin, johon Henrik
prinssi kuului, ja niinpä hänen elämäntyönsä saikin arvokkaita jatkajia.



Prinssi Henrikin merkitys.


Henrik prinssin löytöretkien tarkotus oli alussa vaatimaton. Hän tahtoi
vain löytää uusia maita, joita voitaisiin asuttaa, uusia alueita
Portugalin kaupalle, ynnä levittää kristinuskoa löydettyjen rantain
pakanallisten asukkaitten kesken. Yhdeksi retkikuntain päätehtäväksi
tuli sitten paljon mainitun Presbyter Johanneksen löytäminen, koska
hänestä toivottiin voimallista liittolaista. Kuta kauemmaksi retket
ulotettiin, sitä korkeammalle asetettiin päämäärä, ja vihdoin oli
meritien löytäminen Intiaan se suurtehtävä jonka ratkaisemiseksi
Portugal järjestelmällisesti ja tarmolla työskenteli.

Henrik prinssin saavutukset olivat suuressa määrin hänen oman
uutteruutensa, laajanäköisyytensä ja monipuolisten tietojensa tuloksia,
vaikka hän ei itse ollutkaan mukana ainoallakaan varsinaisella
löytöretkellä. Hänen alinomaisten kehotustensa kannustamina
portugalilaiset purjehtijat vihdoin mursivat sen ennakkoluulojen ja
taikauskojen muurin, joka oli pelottanut etelää kohti purjehtimasta,
tutkivat ja kartottivat Luoteis-Afrikan rantaa aina Guineaan saakka ja
alkoivat näillä rannoilla kaupankäynnin. Vaikein osa Intian meritiestä
oli tämän kautta tullut tunnetuksi. Mutta vielä tärkeämpää oli se,
että Henrikin elämäntyön kautta oli laskettu varma perustus tämän
työn jatkamiselle. Hänen yritystensä kautta kehittyi Portugalilaisten
purjehdus- ja laivanrakennustaito, tottuivat vieraitten merien
oloihin, tuuliin, merivirtoihin ja rantoihin ne purjehtijat, jotka
sitten johtivat voittoon aljetun työn. Kovien kokemuksien kautta
tutustuttiin luonnon kannalla eläviin kansoihin ja opittiin niitten
kanssa kauppaa tekemään. Koko Portugal ja vielä naapurimaatkin prinssin
väsymättömien ponnistuksien ja suuren vaikutusvallan kautta tottuivat
siihen ajatukseen, että niiden tulevaisuus oli merellä. Tosin Henrikin
oli suotu nähdä vain pienen osan suurista tuumistaan toteen käyvän,
mutta pian hänen kuolemansa jälkeen ne johtivat voittoon, ja ne
miehet, jotka Portugalille avasivat tien Intiaan, olivat juuri hänen
oppinsa käyneitä. Hänen työnsä hedelmiä sai välillisesti nauttia
naapurimaa Espanjakin, sillä sen kautta joutui Columbus suunnittelemaan
muka lyhempää tietä valtameren poikki äärimäiseen itään ja Amerikan
löytämään.

Henrik Purjehtijaa on ihmiskunnan suuressa määrin kiittäminen niistä
suurenmoisista löytöretkistä, joitten kautta Uuden ajan alussa koko
maan piiri tuli tunnetuksi ja ennen arvaamaton ala avautui kaikkien
kansain yritteliäisyydelle.



Hyvän toivon niemelle.



Guinean rannikko.


Suuren prinssin kuoltua hänen veljenpoikansa, kuningas Affonso V, ensi
vuosina uutterasti jatkoi löytöretkiä. Pedro de Cintra purjehti kaikkia
edellisiä yhä kauemmas ja saapui korkealle vuorelle, jonka huippu oli
ainiaan pilvien peitossa ja ukkosen jyrinän ja salamain keskellä. Se
nimitettiin Sierra Leoneksi, »Jalopeuran vuoreksi», ja oli ehkä sama
kuin karthagolaisen Hannon »Jumalien vaunu». Rannikon asukkailla oli
runsaasti kultakoristeita, mutta rautaa he eivät tunteneet. Sitten
saavuttiin Kap Mesurado nimiselle niemelle, jonka luona asukkaat
laivain lähestyessä sytyttivät pitkin rantaa paljon tulia — niinkuin
Hanno kertoo 2000 vuotta aikaisemmin tapahtuneen.

Mutta sen pitemmälle ei sillä kertaa purjehdittu ja seuraavina
vuosina valtiotoimet estivät kuningasta jatkamasta löytöretkiä.
Näitten rantain kauppa annettiin aluksi yksityisille urakalle, ja
urakkasopimukseen sisältyi, että heidän joka vuosi tuli purjehtia
määrätty matka entistä edemmäksi. Sen kautta löydettiin Guinean
»Kultarannikko», johon Portugalin kuningas rakennutti linnotuksen,
ja tunkeuduttiin aina Nigerin suistamoon saakka. Fernao do Po löysi
Kamerunin poukamassa saaren, jolla vielä tänä päivänä on hänen nimensä,
ja v. 1484 etelämpänä olevat Guinean saaret, jonne aljettiin lähettää
rikoksentekijöitä maata viljelemään, koska ne saaret, kauempana meressä
ollen, olivat aivan asumattomat.

Sitä suuremmalla innolla ryhtyi Affonson poika Juhana II löytöretkiä
jatkamaan. Hän oli perinyt Henrik prinssin toimeliaan hengen. Guinean
rannikolta oli alkanut tulla niin runsaasti kultaa, että suoranaiset
kauppaedutkin yhä pakottavammin kehottivat jatkamaan löytöretkiä.
Retkeilijöitä käskettiin jokaiseen uuteen huomattavaan paikkaan
pystyttämään kivinen risti, jossa oli Portugalin kuninkaan vaakuna,
sillä paavi oli antanut hänelle kaikki Afrikan rannat. Ensimäinen,
jolle annettiin mukaan moisia kivipatsaita, oli Diogo do Cão, joka v.
1484 lähti kahdella laivalla matkaan.



Diogo do Cão.


Diogolle annettiin kolmen vuoden eväät, paljon kauppatavaroita ja
lahjoiksi »maurien» kuninkaille muun muassa 18 komeata ratsua.
Onnellisesti saavuttiin siihen paikkaan, johon edelliset purjehtijat
olivat etäimmäksi päässeet, ja purjehdittiin siitä pitäen uusia
rantoja. Löydettiin Kongon, Afrikan suurimman joen suistamo ja sen
etelärannalle pystytettiin ensimäinen kivipatsas. Löytäjät ihmettelivät
joen mahtavuutta, se kun kauas mereen sekotti veden suolattomaksi
ja muutti sen värin. Diogo do Cão nousi laivoillaan jonkun matkaa
virtaa ylöspäin ja näki kaikkialla paljon mustia ihmisiä. Koko
rannikko julistettiin Portugalin kuninkaan omaksi. Laivoihin otettiin
maanasukkaita oppimaan portugalin kieltä, jotta heitä sitten voitaisiin
käyttää tulkkina. Kongon kuningas, jonka kanssa Diogo do Cão pääsi
ystävällisiin väleihin, pyysi pappeja, jotka opettaisivat hänen
alamaisilleen. Matkaa jatkettiin vielä melkoinen kappale kauemmaksi
etelää kohti Angolan rannikolle, johon pystytettiin vaakunapatsas.
V. 1484 Cão palasi Portugaliin, jossa kuningas palkitsi hänet mitä
parhaiten, korottaen hänet huonekuntansa ritariksi.

V. 1485 Diogo do Cão lähti uudelle retkelle, saapui jälleen Kongoon ja
purjehti edelleen aina nykyisen Walfishbain seuduille saakka; mutta
siellä päätettiin kääntyä takaisin, koska rannikosta ei näyttänyt
tulevan loppua, vaikka Kauriin käännepiiri jo oli saavutettu.
Paluumatkalla poikettiin uudelleen Kongoon, jonka kuningas suostui
rupeamaan Portugalin kuninkaan liittolaiseksi ja lähetti Portugaliin
lähettilään, joka siellä antoi kastaa itsensä. Tämän jälkeen palattiin
onnellisesti kotiin.

Jo v. 1484 oli kuningas Juhana erään afrikalaisen kuninkaan
lähetystöltä kuullut, että maan sisässä muka asui Ogane niminen
kristitty ruhtinas, ja Portugalin hovi silloin päätti, että hän varmaan
oli tuo kauan kaivattu pappikuningas Johannes, jota kristikunta
niin suotta oli kaikkialta idän ääriltä etsinyt. Siitä nousi suuri
innostus ja paikalla päätettiin lähettää uusi laivue jatkamaan löytöjä.
Bartholomeu Diaz niminen kunnon merimies sai tämän retken johtaakseen.
Samaan aikaan lähetettiin Palestinan, Arabian ja Egyptin kautta
Itämaille kaksi lähettilästä, joitten piti koettaa sitä tietä päästä
pappikuninkaan kanssa yhteyteen. Vielä lähetettiin eräs retkikunta,
jonka piti nousta Senegal jokea aina siihen saakka, missä se muka
Niiliin yhtyisi; — tiedot matkoista ja vesien juoksuista sisämaassa
olivat vaillinaiset, niinkuin näkyy. Neljäs retkikunta lähetettiin
etsimään Europan pohjoispuolitse koillisväylää Kiinaan. Juhana
kuninkaan yritteliäisyys oli siis suurisuuntaisempi kuin kenenkään
ennen häntä.



Bartholomeu Diaz ja Hyvän toivon niemi.


Bartholomeu Diaz kuului urheaan purjehtijasukuun, joka jo oli tehnyt
maalleen monta palvelusta Intian väylän alkuosain tutkimisessa.
Juhana Diaz oli ollut toinen kapteeni, joka purjehti Kap Bojadorin ohi,
Diniz Diaz oli v. 1445 löytänyt Senegalin ja Viheriän niemen. Nyt,
neljäkymmentä vuotta myöhemmin, Bartholomeu Diaz suoritti loistavimman
meriretken, mitä ennen Columbuksen matkaa kukaan oli tehnyt.

Hän lähti matkaan elokuussa 1486 kahdella pienellä 50 tonnin
aluksella, jota paitsi retkikuntaa seurasi kolmas laiva, joka kuljetti
ruokatavaroita; tämän päällikkönä oli Diazin veli. Kongon rannikolle
ja rannalle siitä eteläänkin päin vietiin maihin neekerinaisia,
joille annettiin mukaan runsaat lahjat. Heidän piti puhua hyvää
Portugalilaisten puolesta. Toivottiin huhujen heidän tulostaan
leviävän sisämaahan pappikuninkaankin kuuluviin, jotta hän tietäisi
pyrkiä Portugalilaisten kanssa yhteyteen. Ensimäisen vaakunakiven
Diaz pystytti »Serra Parda» nimiseen paikkaan, joka oli Walfishbain
pohjoispuolella. Sitten häntä, matkaa jatkettaissa, monta päivää
pidättelivät vastatuulet, sillä lounaispasaadi ja sen mukana kulkeva
merivirta olivat tällä rannikolla vastaiset. Diaz oli kuitenkin jo
päässyt lähelle Afrikan eteläkärkeä, kun hän joutui ankaran pohjoisen
myrskyn valtoihin. Tämä ajoi hänen pienet aluksensa kauas kaakkoa kohti
aavalle merelle. Sekä meriveden että ilman lämpö nopeaan alenivat sille
suunnalle. Kun myrsky oli jälleen asettunut, niin Diaz laski uudelleen
itää kohti tavatakseen rannan, mutta sitä ei enää löytynytkään, vaikka
hän purjehti siihen suuntaan monta päivää. Siitä hän saattoi arvata
purjehtineensa Afrikan eteläisimmän kärjen ohi ja käänsi sen vuoksi
suunnan pohjoista kohti. Pohjoisesta löytyikin ranta, eräs lahti, jossa
Hottentotit paimensivat karjojaan.

Laivat huomatessaan he kiiruumman kautta pakenivat maan sisään. Lahti
nimitettiin »Karjanpaimenten lahdeksi»; se oli nykyinen Mosel bai
Kapmaan etelärannalla. Sieltä purjehdittiin itään päin ja tultiin
Algoa lahteen, johon jälleen pystytettiin vaakunakivi. Toinen
pystytettiin Cap Padronelle vielä kauemmaksi itään, mutta näistä ei
ole jäännöksiäkään säilynyt. Laivan upseerit ja miehistö alkoivat nyt
vaatia, että oli lähdettävä paluumatkalle, eikä Diaz saanut heitä
purjehtimaan kauemmaksi kuin Suurelle Kalajoelle, josta rannan suunta
kääntyi selvään luoteeseen. Afrikan itäranta oli saavutettu. Raskaalla
mielellä Diaz kääntyi paluumatkalle. Sanotaan hänen itkien syleilleen
viimeistä vaakunakiveään ja eronneen siitä kuin rakkaasta pojastaan.
Mutta toiselta puolen oli paluu epäilemättä viisainta. Laivat ja
miehistö olivat paljon ränstyneet ainaisissa myrskyissä, ruokavarat
alkoivat loppua, eikä niin vähillä varustuksilla olisi muutoinkaan
ollut viisasta lähteä Intian merelle, jossa olisi täytynyt taistella
muitakin kuin luonnonvoimia vastaan.

Palattaissa Kapmaan rantaa pitkin länteen päin tavattiin ensiksi
Kap Agulhas, Afrikan eteläisin kärki, ja lännempänä komea Hyvän
toivon niemi, jonka mahtavaa »Pöytävuorta» Diaz syystä piti Afrikan
varsinaisena päätteenä. Sinne hän sen vuoksi pystytti viimeisen
vaakunakivensä ja nimitti niemen »Myrskyjen niemeksi». Tämän nimen se
hyvällä syyllä ansaitseekin, mutta kuningas vielä paremmalla syyllä
muutti nimen »Hyvän toivon niemeksi», koska se näytti olevan Intian
tien eteläisin portinvartija. Toiset vanhat kirjailijat kuitenkin
ilmottavat Diazin itsensä antaneen tämän nimen.

Kuormalaiva, joka oli jätetty Afrikan länsirannikolle, oli
surkuteltavassa tilassa, kun se kotomatkalla tavattiin. Kuusi sen
miehistä olivat neekerit surmanneet, kolme oli enää elossa, ja laiva
oli niin matojen syömä, ettei se olisi enää kyennyt matkaa jatkamaan.
Se sen vuoksi sytytettiin palamaan. Joulukuussa v. 1487 Diaz palasi
takaisin Lissaboniin, oltuaan matkalla 16 kuukautta 17 päivää. 2000
kilometriä uutta rannikkoa oli tällä matkalla tutkittu, ja vertaamalla
näin saatuja tietoja niihin, joita lähettiläät Itämailta lähettivät,
voitiin pitää varmana, että Intian meritie vihdoinkin oli löydetty.

Ei ole säilynyt mitään tietoa siitä, että Diaz olisi saanut ansionsa
mukaista palkintoa; palvelijainsa palkkaamisessa ei Juhana kuningas
ollut verrattava prinssi Henrikiin. Kun vihdoin löydettyä tietä Intiaan
purjehdittiin, niin annettiin laivasto Vasco da Gaman johdettavaksi,
Diaz ainoastaan valvoi sen varustuksia. Cabralin matkalla v. 1500 oli
Diaz mukana ja osallisena Brasilian rannikon tutkimisessa, mutta hän
sai sitten surmansa ankarassa myrskyssä oman »Myrskyjen niemensä»
edustalla. »Hän oli verrattava Moosekseen», sanoo Galvano, »hän sai
nähdä luvatun maan, mutta hänelle ei ollut suotu siihen päästä.» Tuskin
Camõens runoelmassaan, jonka hän kirjotti Portugalin merisankarien
muistoksi, muistaa edes mainita Bartholomeu Diazia.

Ne laivat, jotka Juhana kuningas lähetti etsimään koillisväylää
Kiinaan, eivät tietystikään saapuneet perille, mutta näyttävät
kuitenkin käyneen aina Novaja Zemljalla saakka, vaikkei matkasta ole
sen tarkempia tietoja.

Ne retkeilijät taas, joitten määrä oli nousta Senegalia Niilin ja tämän
joen otaksuttuun yhtymäkohtaan, eivät päässeet kauas. Pappikuninkaan
maa jäi heiltäkin saavuttamatta, mutta he saivat kuitenkin tietoja
Saharan karavaniteistä, Timbuktusta ja muista sisämaan seuduista.



Covilham.


Parempi menestys oli niillä lähettiläillä, jotka lähetettiin vanhoja
kauppateitä Intian merelle. Toinen tosin matkalla kuoli, mutta
toinen, Covilham niminen ylimys, kävi ensinnä Etu-Intian rannikolla
Kalikutissa, jossa hän hankki tarkkoja tietoja maustekaupasta ja
mausteitten kotiseuduista, purjehti sitten Afrikan rannikolle,
käyden etelässä aina Sofalassa saakka, jossa ennen häntä ei kukaan
valkoinen ollut käynyt. Palattuaan Egyptiin hän siellä tapasi kaksi
Juhana kuninkaan lähettämää juutalaista ja palautti heidän kerallaan
kuninkaalle kirjeen, jossa hän kertoi matkansa tuloksista. Tämän
jälkeen hän lähti suorittamaan tehtävänsä toista osaa, etsimään
pappikuningasta. Covilham oli tullut tiedustelujensa nojalla siihen
päätökseen, että kuulu presbyteri olikin Abessinian kristitty
kuningas. Onnellisesti hän pääsi Abessinian hoviin, otettiin siellä
Portugalin kuninkaan lähettiläänä mitä parhaiten vastaan, mutta ei enää
päässytkään palaamaan. Hänelle lahjotettiin suuret tilukset ja paljon
muuta rikkautta, mutta maastaan ei »pappikuningas» enää päästänyt
harvinaista vierastaan. Kun eräs myöhempi portugalilainen lähetystö
1520 luvulla kävi Abessiniassa, niin eli Covilham vielä ja itki ilosta
maanmiehensä tavatessaan. Maasta hän ei enää lähtenyt, viivyttyään
siellä lähes neljäkymmentä vuotta.

Siinä kirjeessä, jonka Covilham Kairosta kirjotti Portugalin
kuninkaalle, annettiin Intian väylästä seuraavat tarkat ohjeet:
»Laskekaa etelää kohti. Jos kuljette siihen suuntaan kylliksi kauas,
niin Afrika päättyy. Ja kun laivat saapuvat itäiselle merelle, niin
kysykööt Sofalaa ja Kuusaarta (Madagaskaria). Siellä he saavat
luotseja, jotka ohjaavat Malabariin Intian rannalle.»





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Maantiede ja löytöretket I: Vanha aika ja keski aika" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.