Title: Petsamhon valaskaloja onkimhan: Matkakuvaus
Author: Ikola, Jaakko
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Petsamhon valaskaloja onkimhan: Matkakuvaus" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

ONKIMHAN ***



PETSAMHON VALASKALOJA ONKIMHAN

Matkakuvaus


Kirj.

VAASAN JAAKKOO [Jaakko Ikola]



Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1924.



SISÄLLYS:

Petsamhon valaskaloja onkimhan.
Ei siinä kauan noukka tuhissu ku Jaakkoo lähti.
Tuttuja miähiä. — Joukkue järjestyy ja matka alkaa.
Kemijärveltä Pelkosenniämelle.
Tukkikämpällä.
Vesikevarista seljällänsä Askahan.
Lapin kuningas ja Saukosken keisari.
Viälä vähä Kaalepista ja sitte autolla Sorankylähän.
Retkue saapuu Sorankylhän.
Karhuntappajia ja lappalaasia.
Lapin kultajoella.
Mettästäjään ja kalastajaan paratiisi.
Inarista Patsjoelle.
Patsjoen hotelli.
Höyhenjärveltä Salmijärvelle.
Koltta-lappalaisia.
Salmijärveltä Kolttakönkäälle.
»Lapin lumoissa.» — Kolttakönkähällä.
Kirkkoniämes ja Jäämerellä.
Katsaus ylös histoorian kulkuhun.
Petsamon alue ja asukkahat.
Suutaria tarvitaas. — Klondeikin kauppias. — Petsamon hotelli
    ja mailmansoran siunaukset.
Petsamon pääkylä. — Sotilaselämää. — Kaks kuukautta pitkä päivä. —
Valaskaloja ja lipiäkaloja.
Kalastusta ja muuta mekastusta.
Petsamon luosteri.
Munkkien vierahana.
Munkkilaulua ja lusikkakauppoja. — Syntinyppylöötä ja väärinkäsityksiä.
Kalastajasaarennolla.
Lintusaarilla.
Matka Norjan ympäri.
Norjan suomalaisten oloista.
Sähköjunalla Ruattin poikki. — Ruattin suamalaasten oloosta.
Rautatie Petsamhon.



PETSAMHON VALASKALOJA ONKIMHAN!


Siitä asti ku Suami sai Petsamon on mun miälesnäni pyäriny ajatus,
jotta minkhänlaane maalipaikka sekin on? Ku siäl’ on kuulemma
valaskalojaki — —- Ja nii jumalattoman kaukana ku se on, jott’ oikee
Jäämeren rannalla likillä pohjoosnapaa.

— Olis se mukavaa nährä sekin napa! — tuumasin ittekseni ku
menny-kesänä istuun Ahvensaaren rannas Juppe-koirani kans salakoota
ongella.

Juppe on hianosti sivistyny koira, silkkikarvaane musta
kääpiöpintsheri, ja s’oon yhtä innokas ongella istuja ku mäkin. Ja
intua siinä pitääki totisesti olla eri lailla, ku meinaa Vaasan
rannasta kalakeiton saara. Marot on tyyrihiä ja salakat syäävät nii
räävittömästi, jottei siinä tahro piisata piikivekkää. Paklunnin
matopuarista me ostimma uskollisesti joka päivä uusia kastematoja
viirellä markalla ja taas lährimmä yrittämhän. Kamppehet meill’ oli
kaikki priima sorttia ja ongenkoukun tutkaanta mä fiilalla terootin
joka päivä jotta s’oli niin terävä n’ott’oikee ittiäki hirvitti
kattella. Mutta vaikka sen tuhat olis ollu ja maron päälle kuinkaki
sylkeny ja noitunu, nii yhtäkää oikiaa kalaa m’ei saanu. Ei muuta
ku joitaki vihliääsiä sirriääsiä. Kerraasti mä jo luulin, jotta nyt
tuli kala, ja verin aivan niska sangalla ja ku rannalle nykääsin,
niin oli siinä nii ruakottoman ruma ja vihaasennäkööne rökäs, jotta
Juppe painoo peljästyksis häntä koipien välis suaraa kotia, ja oikee
muakin yäkötti. Nii pökkine oli, jottei sitä saanu eres irtikää. Mä jo
ajattelin, jotta pitääkhän mun päästää se menemhän ongenvapoonensa,
mutta onneksi hoksasinkin konstin jotta katkaasin puukoolla siiman
poikki, jottei sille jääny ku koukku ja mato. — Jos satutta saamahan
sellaasen rökkähän (kiiskin), jolla on koukku leuvvas, niin s’oon se
sama saamari, joka tuli munki onkeheni.

Kotia tulles käyyn taas kalahallin kautta ja ostin pari kilua komeeta
ahvenia, jokka toin sille frouvalle, jonka tykönä mä ja Juppe asumma.
Kyllähän se frouva aina pakkas vähä epäälevästi kattelemhan niitä mun
kalojani, mutta täyrestä menivät, ku kovasti kehuu jotta:

— Aina miäs saa, kun ei s’oo kovin noloo — —-, mutta kovasti siinä piti
matohon sylkiä, jotta aiva on suu kuivana ja posket litus — — plaasin
trossata.

Sitä peliä mä pirin kaiken kevättä, vaikka tyyrihiksi se pakkas
tulemhan, ku piti ostaa kalat ja marot eriksensä. Mutta mit’ ei tekisi
nainen kauneutensa ja kalamiäs kunniansa tähre?

Yhtenä päivänä sitte ku mä taas tuara kiikutin vaihtehen vuaksi
mahtavaa kilon painoosta maresta, ottiki ohraleipä valkian.

Frouvaa nauratti kovasti ja sanoo jotta:

— Jahas, vai siinä se nyt tuloo — —

— Mutta kovasti piti sylkiä maron päälle — — koitin mä.

— Tervhyysiä Penkteskulta! — nauroo se frouva.

— Mitäh? Miltä Penkteskulta? — imehtelin mä.

— No siltä meirän yhteeseltä kalamuijalta hallis — Minä niäleskelin ja
haukoon ilmaa kauan aikaa, enkä käsittäny yhtää mitää.

— Mehän ostamma kalaa samalta kalamuijalta, Penkteskulta hallis — —
nauraa helisti frouva ja Juppe peijakaski huiskutti häntää jotta: ähäh
Jaakkoo, nyt m'oomma kiikis.

— Ei ikänä, eikä koskaa! Kuinka frouva voi sellaasta ajatellakaa! Itte
oon tämänki kalan Ahvensaarelta onkinu, mutta kovasti siinä piti sylkiä
n’otta aiva on — —

— Älä koitakkaa Jaakkoo narrata — kiusas se frouva.

— No tuasta saa heti panna poikki! — vannoon mä ja näytin kurkkuani,
mutta s’ei ottanu uskuaksensa. Nauraa pihisti vai jotta:

— No pian se nährähän. — Aukaasesta nyt tuan mathen suu ja katto sen
kitahan — sanoo frouva.

No mä aukaasin ja kattoon. Nii siäl oli rullalle kääritty paperinpala!
Verin sen pois, otin auki ja — — siin’ oli kirjootusta!

— Mitä siinä seisoo? — kysyy frouva ja nauroo aiva katketaksensa.

Min’olin ku puulla päähän lyöty. Siinä seisoo jotta: »Päivää Jaakkoo»!
— — Perhana viä, nii siinä seisoo!!

— Ooohohohoh — hohotti se frouva ja piteli hyllyviä lonkkiansa. — Jopas
nyt jouruut satimhen, ähäh, mitäs nyt sanot? — — Ku mä eileen ollu
hallis, nii Penkteska kysyy multa jotta, joko ne Jaakoon eileen ostamat
ahvenet nyt on syäty?

— Vai täältä se Jaakkoo niitä kaloja kulkooki onkimas, sanoon mä.
No min’ oonkin imehrelly, jotta kuinka kumminki jee se niitä kaloja
nii kovasti saa, vaikkei sill’oo ollu koukkuakaa onges enää pitkähän
aikahan — —

— Häh, mitäh, eikö mull’ oo koukkua — —

— Silloo mä sanoon Penkteskalle jotta: tehrähän nyt sille Jaakoolle
sellaane jutku, jotta se sen muistaaki kauan aikaa. Ja me soviimma
sitte sen Penkteskan kans nii jotta mä kirjootin tuan paperinlapon ja
se lupas pistää sen salaa sen kalan suuhun, jonka sä ensi kerralla
ostat. Ja eikös ollukki! — äikitteli frouva.

Hyi tuhannen riivattua ku siin’ oli ilkiä olla! Ei tiänny mit’ olis
sanonu ja mihkä kattellu.

Mutta sitte mä hoksasinkin antaa takaasi samalla mitalla. Lyärä sitä
yhtä arkahan paikkahan, ku se mua kalamiäskunniahani. Mä sanoon jotta:

— Jutkua se frouvaki harjoottaa ja koittaa mua joka päivä narrata — —

Silloo ei se enää nauranukkaa. Oikee säikähti ja kalpiaksi valahti.
Kysyy jotta:

— Hyi sua, mitäh, kuinka mä koitan narrata?

— Jaa, jaa, kyllä mä tiärän! Nua frouvan korjat kiharat — — Teill’ on
piippirauta!

Silloo se meni! Paiskas oven kiinni ja huuti jotta:

— Hyi ku t'ootta ilkiä!

Lopuksi me soviimma asian sillä lailla, jotta jos ei se puhu kellekkää
siitä mun mathestani, nii en mäkää kerro sen piippiraurasta. Ja yhren
silkkipuseron mun piti viälä ostaa varmemmaksi vakuureksi.

Mutta tua riivatun juttu harmitti mua ja toi aina miälehen ne Petsamon
kalarikkauret. Sinne sitä pitääs päästä, ku siäl ei oo kuulemma
pikkukaloja ollenkaa. Kun koukun merhen paiskaa, nii ei muuta ku
sen ku vetää kalaa ku karvaköyttä rannalle. Vaikka kuinka paljo! Ja
valaskaloja — — saamari sentähre!

Mä sain suaraa sanojen kuumehen. Makasin toista voorokautta
sängyn-omana ja horniin. Yks ainua ajatus jyskytti päässäni: Petsamhon
valaskaloja onkiinhan!



EI SIINÄ KAUAN NOUKKA TUHISSU KU JAAKKOO LÄHTI.


Yhtenä päivänä sitte vähää ennen juhannusta mä luin sanomalehrestä,
jotta Suamen kansan korkiasti kunniootettava eruskunta on päättäny
pistää pillit pussihi ja lähtiä reisiin päälle Perä-Pohjolahan. Ja
jotta yks porukka siitä sakista meinaa sitte jatkaa matkaa Petsamhon
asti. Ja sanomalehtimiähiä haastettiin joukkoho!

Mä pomppasin pystyhy ku ammuttu jotta:

— No perttana, minä kans!

Ja s’oli sillä selvä ja päätetty asia.

Siinä tuli tuhannemmoone pouket ja töpinä laittaa ittensä
matkareilahan, ku ei olla ku päivää aikaa, jos meinas samhan sakkihi
keriitä ku toiset. Ja ku m’oon ennenki tresunnu Lapis, niin mä hyvin
tiäsin, jottei sinne pirä ottaa kapsäkkiä vaivooksensa eikä kaleeria
kaulaha. Eik’oo paljo väliä nästyykistäkää, ku on vain viispiikkine
följys. Ei siäl oo nii nuukaa, vaikkei nii kovasti usee nenäänsä
pyhiikkää ku täälä alamais ja herraasis oloos, john’ei paljo muuta
tehräkkää ku nenää niistethän. Siälä Lapinmaas on sama meininki ku
Pohjanmaalla jotta: tuanne mä sen nakkaan, jota herrat plakkariisnansa
kantaavat.

Mutta ilman piaksusaappahia ei pirä Lappihi lähtiä. Jos ei niit’oo, nii
mihkäs miäs noukkas niistät? — Saat totisesti jättää niistämättä, sillä
sormet pitää pyhkiä saapasvarthe. Maas maan tavalla eli maasta pois.

Siinä tuli kova paikka saara äkkiää oikiat Lapin piaksusaappahat. Mutta
ku asiansa järjestää, nii aina hyvin pärjää. — Että tairakkaa tiätää,
jotta Isooskyröös asuu yks oikee erinomaane piaksusuutari, jok’on
Rovaniemestä tulin? Se on siinä meijärin viäres piänes punaanes tuvas
ja sinne mä soitin langat punaasena jotta:

— Mä lähren huamen illalla Petsamhon valaskaloja onkimhan ja tarvitten
roimasaaphat. Kerkiättekö tekemhä n’otta saan följyhyni huamen
iltajunalla Orismalan asemalla? —

— Hojaa, no s’ei oo konsti eikä mikää — hihkaasi suutari.

Sillä lailla sitä oikia nahkasuutari puhuu. Ja nii kans kutinsa piti,
jotta tuliterä piaksusaaphat paiskas junhan Orismalas, kun juna vihelti.

Nahkatakin, suuren puukoon, filtin, valokuvauskonhen, rahamassikan,
piipun, pikiöljypotun ja piänen pluntin otin följyhy, eikä sitte muuta
ku Jupelle suuta, ja nii painoon suaraa asemalle n’otta katu notkuu.
Portahilta vai huuti se frouva perhän, joka musta hualta pitää ja ylhä
ajaa jotta:

— Mihkä herrahallikkohon sua Jaakkoo-paakales tuallaasella töminällä ny
viippoottaa?

— Petsamhon valaskaloja onkiimhan!

— Voivoi, oikeeko totta, jotta sinne sua ny viärähä jääkarhujen
syätäväksi! — rupes se frouva käsiänsä lyämhän. — Koska sä tuut takaasi
ja kuka sua ylhä nostaa, ku mua ei oo ajamas?

— Mhyh! Kyllä s’oon tua naisväki! Jotta kuka meistä hualta pitää, jos
niit'ei olsi! — Ja kysyy viälä, jotta koska mä takaasi tulin! Niinku ei
se olsi selvä asia, jotta vasta sitte ku rahat loppuu. Mitäs sitä ennen
kotona teköö?

— Niin koska sa tuut sitte? — huuti frouva.

— Sitte ku massikka komentaa jotta krukom ja piekom mars mars!!

— No sitte sä tuut pian — — nauraa helähytti frouva perhän ja heilutti
nästyykiä. Huikkas vielä jotta:

— Älä vai munkiksi rupia siälä Petsamos. Ja katto kans ethes, jottes
plumpsahra merhen!

— Turhaa siin’on silloo enää ethensä kattella, jos ottaa mennäksensä.
Ja perä erellä mä meen tiätysti heti pohjahan asti jos kerran menemhän
rupiaa n’ottei siin’oo epäilystäkää. — No ajöö ny para so mykky, o moo
nu so gudaa! —

Ja nii mä lährin.

Junamatka Seinäjoelta Ouluhun on niin yksitoikkoone ja ikävä, jotta
murheellisempaa taivalta en tiärä koko Suomenmaas. Yhren ainuan kerran
m’oon poikaasena Oulun reisiin tehny päivällä ja viäläki sitä karun.
Nevoja, räkämäntyjä, ruasthen polttamia lätäköötä, pajupuskia, tyhjiä
asemia — siinä kaikki mitä pitää kakstoista tiimaa kattella pölyysestä
vaununklasista.

Eikä eres pilettiä kysytä.

Sillä matkalla tuloo ihmine tylsäksi ku nuukkoo. Toiset ovat kuulemma
tullehet synnintuntohonki, eikä kummakaa, sillä siinä ykstoikkooses
jytinäs joutuu väkisinki ajattelemhan ja muistelemhan syntisen elämänsä
prikusta prikkuhun. Onneksi menöö tuan erämaan halki yönaikahan
makuuvaunu, johna sopii reissata lanteellansa. Sitä neuvon hartahasti
jokahista käyttämhän, jonka pitää reissata Ouluhu. Ennen sitä maksaa 20
markkaa ku hulluksi tuloo.

Mutta heti kun pääsöö Ouluhu, nii miäli virkistyy. Ei trenkää muuta
ku aseman oven auvaasta, nii siin’ on suurella präntillä ensimmääseen
taloon seinäs, jotta Olli Piiparin matkustajakoti. Se saa mun heti
hyvälle tuulelle, ku Ouluhun tuun. Ja Oulun susiteetti. Mä jään aina
kattomhan ja funteeraamhan sitä, jotta »Olli piiparin matkustajakoti».
— Mitä varte s’oon Piipari? Eikö se pitääsi olla Pillipiipari?

Kun Oulun mulkkerokivisiä katuja on sitte muutaman tiiman kulukenu,
hyppiny kiveltä kivelle, pökkiny varpahansa kengännenistä pihalle,
nyrjähyttäny kinttunsa eree poikki n’otta tuntuu ku pärinätömpillä
kulkis, niin uskoo vissisti jokahinen, jotta totisesti on ku onkin
maapallo ympyriääne, ainaki Oulun kobralta. Jos ei silloo viälä oo
kypsä Oulusta lähtemhän, nii ei trenkää muuta ku ottaa oululaasen
vosikan ja käskiä ajamhan asemalle. Kyllä vissisti silloo onki
herra parka koluutettu nii veteläksi liämeksi, jotta taluttaa pitää
pualipökerryksis vaunuhu. Sellaasia n’oon Oulun kivikarut muiren
ihmisten kävellä. Mutta itte ne lippaavat nua oululaaset kauheeta
katujansa pitki ku västäräkit n’otta hännät vai heilahteloo!

Oulusta pohjoosehe käy matka mukavasti. Tuntuu oikein ihanalta riisua
kengät jaloostansa vaunus, oikaasta porottavat säärensä topatulle
soffalle, sortteerata varpahansa Luajan järjestykshen ja kääntää
kantapää taas taakseppäi.

Nyt vois jokin houkka ottaa pahaksensa ja sanua, jotta mä vain
ilkeyksisnäni morkkaan oululaasia, mutta kyllä s’oon erehrys ja suuri.
Matkustavan yleesön pualesta mä pyyrän saara vakuuttaa, jotta s’oon
oikee Luajan lykky ku ne Oulun karut on sellaasia. Sillä niistä piisaa
juttua ja yksmiälistä manaamista vaikka kuinka pitkältä, ku Oulusta
taas lährethän ethenpäi jurraamahan.



TUTTUJA MIÄHIÄ. — JOUKKUE JÄRJESTYY JA MATKA ALKAA.


Oulun asemalla rupes jo näkymhän sellaasia reppuselkääsiä ja
joutilhan näköösiä miähiä, jotta mä arvasin niiren olevan ny niitä
kansanerustajia, joonka följys mun oli meininki ruveta tälsimhän
ensiksi vähä Perä-Pohjolas, ennenkö oikee Lappihi lährethän ja
Petsamhon painethan.

Kun siinä sitte parahillani varpahiani sortteeraalin, pökäthin mua
kylkehen jotta:

— Kah päivää Jaakkoo, ooksä kans täälä!

S’oli Pojaalluaman Hermanni Ilimajoelta, kansanerustaja ja 120 kiina.
Min’en keriinny päivää sanomhan ku se jo tukkii istumhan siihe mun
viäreheni penkille, vaikka siin’oli nii aharasta, jotta sen olis pitäny
hyvi nährä, jottei meitä kahta sellaasta fläskikasaa ku se ja mä siihe
mahru krussaamata. Mutta se tukkii vai ja sanoo jotta:

— Mukaa ny vähä sinneppäi. Ku min’en meinannu olleskaa lähtiä, mutta
ajattelin sitte, jotta jos kumminki lähtis. Tuuk’sä Petsamhon asti, ku
s’oot nua varustaapunu, ja piaksusaaphat ja kaikki, vaikka on mullaki
kapsäkis — —.

— No niin m’oon kotua lähties tuumannu, jotta ny mennähän kerranki niin
pitkälle ku tiätä piisaa, vaikka navalle asti. — Lähtöökhän niitä paljo
kansanerustajia sille Petsamon reisuile?

— Kylhän n’oon puhunu vähä yks ja toine, jotta pitääs lähtiä, mutta saa
sitte nährä syääkhän sika evähät.

Samas tuli siihe yks miäs ja kysyy jotta:

— Onko herrat kansanerustajia?

— Joo, kyllä m’oon — sanoo Hermanni, jok’ oli varma asiasta.

— Jahas — sanoo miäs. — Min'oon Kemin kaupungin majootustoimikunnan
jäsen, jotta saatta frii ruaan ja kortteerin Kemis. Täs oli teille
majootuspiletti.

— Oottakos te kans kansanerustaja — kysyy sitte multa. — Mä kuulin
miähen puheen sortista heti, jotta s’oon Etelä-Pohjanmaita kotoosi ja
tokaasin vastahan jotta:

— Oon mä kans jonkillaane kansan edustaja, vaikken mä valtiopäivillä
istu.

Miäs kätteli silmät pyäriääsnä hyvän aikaa, eikä käsittäny mitää. Kysyy
viimmee jotta:

— No kuuluttakos te sitte tähän samhan eruskuntaroikkaha?

— Joo kyllä mä kuulun. Mä följään niinku perhänkattojana.

— S’oon sanomalehtimiäs tämä Jaakkoo ja seuraa meitä erustajia retkellä
— seliitti Hermanni.

— Vai tämä se ny on sitte se Jaakkoo — haikaasi miäs. — Kyllä m’oon
kuullu, m’oon kans siältä EteläPohjammaalta kotoosi, Kauhavalta.

— Jassoo, vai ootta te kans siältä rukhisen leivän maasta? —

— Joo, Näykkihän mu nimeni on, vaikka m’oon jo neljänäkymmentä vuatta
asustanu täälä Kemis.

Siitä repes pitkät jutut ja loppu oli se, jotta mä sain kans
kansanerustajaan piletin ja kovasti nostin noukkaani.

Asemall' oli meitä vastas koko Kemin kaupunki. Työväenyhristyksen
soittokunta pelas posket pullolla marssia meirän kansanerustajaan
kunniaksi. Poliisilla oli valkooset rasat käsis ja saappahat plankattu
jotta kuvansa näki. Neliipyärääsillä trilloolla viäthin muaki ja
Hermanniaki jotta pää täräji kortteeripaikkahan ja akat tiän viäres
niiaali ku rippikouluflikat. Kovasti meitä Kemis kunniootettihin ja
syätethin lohenlihalla. Ja kyllä me poijat pistelimmäki liivihi eri
tarikollisia.

— S’oon hyvää tämä — kehuttihin toisillensa, ja taas paasattihin n’otta
henkiä salpas.

Hissuksensa rupes sitte leuanloukutus harvenemhan ja toisten ahristuu
jo pualisyämääsis kattelemhan pihalle kesäyön aurinkuaki, vaikka
kyllähän sen klasistaki näki.

Kortteeripaikas meinas meille Hermannin kans tulla pikkuune sekaannus.
Se kattoo klasista pihalle ja mä kysyyn jotta:

— Mitäs siälä näkyy?

— Ei mitää. Nuaran pää vain toises klasis — —

— Mikä nuaranpää siäl'on? — imehtelin mä.

— Nuara. S’oon meirän pualen miähiä.

— Jassoo! Kansanerustaja Nuoran pääkö siältä näkyy.

— Ne näyttää olovan täs samas raris kortteeria Hiirenheimon kaas —
jatkoo Hermanni.

— Hiirenheimo? — Jaa jaa, niin Hiidenheimo pehmoosella r’eellä. On se
kans kamala nimi. Vaikka samallaane kuuluu olovan yhrellä miähellä
Piatasaares. S’oli päättäny ottaa uuren nimen ja muutti jonkin
ruattalaasen Pörkvistin Hiidenuhmaksi. Ja ny sitä miäsparkaa sanoovat
kaikki Hiirenuhmaksi.

Saman tiän kerroon sitte Hermannille yhren toisenki onnettoman
nimenmuutoksen, joka kans meni pahoon plöröksi. Oli yks äijä, joll'oli
ruattalaane nimi Örnberg. Ku s’oli kova trönäämhän olutta, elikkä
ööliä, niinku olut on ruattinkiälellä, nii sitä kuttuthin yleesesti
Öölpäriksi eli Olutvuoreksi. Ja se sitä sapetti nii, jotta se päätti
suamentaa nimensä Örnberg ja silloo siitä tuliki komja suamalaane nimi,
Kotkavuari. — Ähä, tuumas tämä herra Kotkavuari, ettäpäs ny käännäkkää!

Mutta samoohi aikoohi lopetti herra Kotkavuori oluenjuannin ja rupes
litkimhän vain viinaa eli votkaa. Ja sitä veti herra Kotkavuari
nii mälyttömästi nahkahansa, jotta ihmiset rupesivat sanomhan sitä
Votkakuareksi.

Kauan aikaa nytkyy Hermannin vatta toises sängys, kun se tykkäs jotta
sepä ny vasta oli kova paikka sillä miähellä, mutta mua ei paljo
naurattanu, ku s’oli nii jumalattoman vanha vitsi. Vaikka tosi s’oon.

Kemistä alkas sitte seuraavana päivänä se eruskunnan viikon kestäny
kiartomatka Tornion, Aavasaksan, Turtolan, Raanujärven, Matinlompolon,
nevojen, vaarojen ja sen seittemien mettänperukkaan kautta ennenku
päästiin taas ihmisten ilmoolla Rovaniämelle. Siälä Virkkune
puheesnansa kehuu, kuinka tervheelline ja opettavaane tua mettäreisu
oli ollu. Sanoo jotta ehjin nahoon siält on selvitty, mutta jos vai
olis käsketty Paavon vetää patiinit jaloostansa ja kattottu, nii
kantapäistä oli nahka pois herra puheenjohtajalta niinku multa ja
Hermannilta ja monelta muultaki Johannekselta jokka sen sata kilometriä
talsiimma. Ja oli se opettavaanenki matka niinku Virkkune sanoo,
sillä Suamen kansan eruskunnan mettäretkue sai olla yhren kokonaasen
päivän syämätäkki sillä välillä. Mäkin oon Ampujan-Mikolle koko
elämäni kiitollisuuren velaas siitä kuivasta leivänpalasta, jonka se
pokkaristansa antoo mulle Autiolompolon torpan pihalla.

Passas siinä sosialisti erustaja Ampujan kiusootella meitä sarankilon
kokoomuksia jotta:

— Täs sen ny näjettä, kuka teitä porvaria elättää!

Rovaniämellä rupes sitte tulhon selville, kukka sinne Petsamhon
lähtöövät. Meit'oli yhthensä vai yhreksän henkiä: viis kansanerustajaa,
kaks lehtimiästä ja kaks flikkaihmistä.

Ja kaikhen merkillisint’ oli se, jotta jokahinen oli arvoltansa
jonkillaane neuvos. Retkikunnan päämiäheksi valithin itte professori
Antti Lakineuvos Helsingistä; retkikunnan terveyrestä hualehtii
Oskari Lääkintöneuvos Keuruulta; kaupallista näkemystä ja varovaasta
finanssipolitiikkaa erusti tohtori Frans Kauppaneuvos Porista,
asianymmärystä ja kunnallispolitiikkaa valvoo Otto Kunnallisneuvos
Pirkkalasta; lehmiä, navetoota ja ihmiste yleestä toimhentulua
perääli Hermanni Maaneuvos Ilmajoelta, imhellist’ oli kuulla jotta
toinen matkalle lähtevistä flikoosta oli arvoltansa Neitineuvos.
Sellaasta arvonimiä me emmä kyllä ollu kukaa ennen kuullu, mutta ku
se itte sen sanoo, nii pitihän meirän uskua. Ja ku se toinen neiti
oli ruattalaane, nii se ristittiin ilman muuta Fröökenneuvokseksi. Me
sanomalehtineekerit olimma tiätysti lehtineuvoksia, mutta ku meit’
oli kaks, jotta neuvokset pakkasivat menhön sekaasinsa nii me jätimmä
tittelit pois, ja nii meitä sanottiin vain Helsingin Heikiksi ja Vaasan
Jaakooksi.

No nii s’oli sitte sitä myäri selvä. Onni potkaasi meitä Petsamon
matkalaasia heti nii jotta Antti Lakineuvos teki Rovaniämellä hianon
tuttavuuren. Se tutustuu Lapin kaikiista suurimpahan herrahan,
nimittään Kemi-yhtiön mettä- ja lauttauspäällikköhön, horsmestari Aarne
Snellmannihin, joka tiätysti on arvoltansa vähintänsä Tukkineuvos.
Tämä titteli vastaa Lapis oikiastansa enkeli Kaaprielin virka-asemaa
taivahas. Sillä kattokaas Lapis ja koko pohjoos-Suames on Kemi-yhtiö
kaikki kaikes. Siäl’ onki sananpartena jotta: »Lapis on esti
Kemi-yhtiö, sitte jumala ja sitte ei oo pitkähän pitkähän aikaha yhtää
mitää, ennenku vasta aikaan päästä ku tullahan Rovaniämelle.»

No tämän mahtavan yhtiön kaikkivaltias käskynhaltija on Aarne
Tukkineuvos, jolla on valta pohjooses pirättää ja päästää. Kymmenenkin
tuhatta tukkilasta ja satojen miljoonien massikka on sen miähen
hoiros... Sen tiätää, jotta tiä aukee taivasta myäre sen miähen
eres. S’oon viälä nuari miäs, tuas pualivälis neljääkymmentä.
Jokaikinen tukkimiäs tuntoo Aarne Tukkineuvoksen, ja Aarneksi sitä
vain kuttuthankin koko Perä-Pohjolas. Se on oikeen miästen miäs,
monet tuulet ja tuiskut purru. Ei se hätääle, eikä liioon komentele.
Se sanoo vai, ja se tapahtuu. Ja ottaa kiinni ittekki, ja näyttää
kuinka kukin tyä tehrähän, jos tukkilaane epäälöö elikkei jaksa.
Sillä tukkilaasen souvis ei tätä Aarne poikaa pysty ykskää tukkilaane
lyämähän sormille. Sen tunnustaa lentojätkäkki kaikki. Niin on eläytyny
se miäs tukkilaasihinsa ja Lapin erämaihin, jotta pois ei sano koskaa
lähtevänsä. Rakovalkian ääres makaa yänsä miästen joukos ja suarat ja
hyvät on välit. Tukkilaaset kunnioottavat Aarnea pualijumalanansa ja
kyllä vai kannattaakin.

No tälle miähelle sanoo se meirän Antti Lakineuvoksemma jotta:

— Tuata kuinkahan se olis, kun m'oomma meinannu lähtiä Petsamhon,
mutt'ei me tahtoosi viittiä lähtiä autoolla ajaa koluuttamhan tuata
pitkää matkaa Rovaniämeltä Sorankylhän. Käysköhän se jollakin lailla
päinsä päästä tätä Kemijokea ja sen sivujokia pitki venehillä ylhäppäi,
jotta näkis oikee Lapin syränmaita.

— No se käyy erinomaasesti päinsä! Koska haluttaa lähtiä? — kysyy
Aarne Tukkineuvos. Minä järjestän teille matkan niin mukavasti kun se
Kemi-yhtiölle vain on mahrollista.

Kun muu eruskuntaretkue sitte tukkii ittensä suurihi kuarma-autoohi
Rovaniämellä ja lähti Kemijärviä kohri koluuttamhan, ajoo Kemi-yhtiön
kaks loistoautoa meirän Petsamon sakin ethen. Ei muuta ku istua
fiinihi piilihi ja nostaa noukkaa taivahalle. Ja nii viäthin meitä
petsamolaasia ku pumpulitukulla komjasti toisten sivutitte Kemijärvelle.

Emmäkä me ollu näkevinämmäkää niitä, jotka ajoovat körökärryyllä.



KEMIJÄRVELTÄ PELKOSENNIÄMELLE.


Kemijärveltä on Pelkosenniämehen jokimatkaa nuan 50 kilomeeteriä
Kemijokia ylhäppäi. Sillä välillä kulkoo pari piäntä
matkustajahöyrylaivaa. Matka maksaa kolmannes luakas 20 ja toises 40
mk. Joki on leviää, mutta suupualelta matalaa, nii jotta useen saattaa
laiva kraapia pohjaa ja välihin on se kuulemma tarttunu kiinnikki. —
Kemijoki tua tullesnansa paljo hiataa ja mutaa, nii että sen laskukohta
Kemijärvehen on kovin matalavetistä. Siinä syntyy hiakkasärkkiä ja
piäniä saaria keskelle jokiakin aiva orottamata. Ja yhtä pia ne taas
katuaavat eli siirtyvät toisihi paikkoohin. Vesi vaihteloo suuresti
joes. Sanottiin jotta toisin paikoon se voi nousta välistä viiski
meeteriä. Silloo syää joki suuria rantakaistaiehia töyristä ja viä
mukanansa. Se voi kasata isoja saaria ja puhkaasta uusia uamiaki
ittellensä.

Laivamatka Kemijärveltä Pelkosenniämelle on kevätkesästä hyvin hauska.
Näköalat on avaroota ja taivahanrannalla siintää sinisenhohtoosia
tunturia toinen toisensa viäres. Komjalta näyttää kuuluusa Pyhätunturi,
joka on 540 meeteriä korkia. Pian senjälkhen rupiaa näkymhän toinen
mahtava tunturiryhmä, Luostotunturi, jonka laella viälä juhannuksen
jälkhenki on lunta. Tuntuu omituuselta matkata täälä koskemattomas
erämaas tunturien keskellä, uurenaikaisella höyrylaivalla, johna sopii
pistäytyä salonkiin' kaffille ja kelliskellä sametilla topatuulla
tyynyyllä. Voipa sattua, jotta ku vilkaasoo salongin klasista uloos,
nii vastapäisellä jokirannalla näköö porolauman kulkevan laituumella ja
ihmeesnänsä töllistelövän tätä valkialaivaa, outua ilmestystä, erämaan
keskellä.

Pelkosenniämi on jo varsinaasta Lappia. Se on niinku sanotlian
napapiirin pohjoospualella. Jos ootta sattunu silmäälemhän karttaa, nii
siinä näköö, jotta napapiiri on merkitty kartaski viivalla.

Vähää ennen ku tullahan Pelkosenniämen kansakoulun kobralle, näkyy
napapiirin nauha ilmas. S’oon siinä nii alhaalla, jotta ku tullahan
höyrylaivalla, nii pitää yhren laivamiähen passata päälle ja nostaa
sitä napapiirinarua keksillä ylhä, jottei se kraavi tornihi ja
katkee. Mä satuun istumhan justhin silloo yhren toisen miähen kans
laivankatolla kiikaroomas tunturia ku tultihin sen narun kehrälle,
emmäkä yhtää huamannehet sitä, ennenkö s’oli vähältä pyhkäästä
meirän jokhen siältä katolta. Parahiksi kerkesimmä kumartaa, mutta
kampraatilta se kraappas aiva uuren lakin.

Siälä Pelkosenniäinellä pirethin meille kansanerustajille hyvät
kalaassit monellaasen leivän kans ja kunnanmiähet valittivat sitte,
jottei Pelkosenniämellä oo kirkkua, ei pappia, ei lukkaria, eikä mistää
tahrota saara kansakouluhun opettajaakaan. Eikä oo tiän palaakaa koko
kunnas.

Ja kun siäl oli hyvä pöytä katettu ja meillä kansanerustajilla oikee
suren nälkä, nii me poijat ku pistelimmä poskehemma ja lupasimma, jotta
kyllä Pelkosenniäntä nyt muistethan.

Kesken kaiken ku me syärä tuhrasimma, nousi yks miäs puhumahan ja
pärpöttikin aika lailla. Minä koitin kuunnella ja pyhkiä korviani
jotta, mitä se oikee laskettaa, ku sitä tuloo nua kovasti sakiaa. Mutta
mitää tolkkua en saanu. Viimme se lopetti ja nii äkkiää, jotta meiltä
kansanerustajilta jäi suu auki ja kaffeli pystyhyn.

— Mikä sen ny tuli, ku nuan jäi seisomhan?

Miäs kaivoo plakkariansa, takin taskut sisältä ja päältä, koitti
housunplakkaria ja liivin plakkaria ja imehteli. — Me orotimma
lihampala kaffelin nenäs henkiä pirätellen, jotta mitä se meinaa. Ja
miäs kaivaa taskujansa ja nupajaa itteksensä jotta:

— Mihkä kummaha se tuli —?

Viimmee se sanoo jotta:

— Orottakaa ny vähä —

Ja lähti toisehe huanehesehe. Me huakaasimma ja pistimmä palan poskehen.

Mutta hetken päästä se tuli ilosta loistavana takaasi kirja käres, otti
juhlallisen asennon, rykääsi ja sanoo:

— Tääl olis viälä pikkuune pätkä — —

Ja rupes lausumhan rumia jotta silmät sätii.

Jäliistäpäi yks isäntä vähä noloona seliitti meille, jottei se kuulunu
olleskaa ohjelmaha.

Sillä miähell' oli vai nii kova halu saara kans esiintyä. Sit’ oli
kiällettyki, jottei se saa tulla sotkemhan Pelkosenniämeläästen
arvokasta esiintymistä tänä merkkihetkenä mutta:

— Tuan se ny otti ja teki! Rupes lotisemhan — —

— No mitäpäs tuall'on väliä; vähäkös täs mailmas plötisthän — koitin mä
lohruttaa.

— Onneksi se ei eres kumminkaa laulanu, vaikka s’oli uhaannu esittää
sitäki — —

*       *       *       *       *

Pelkosenniämellä tuli meille Petsamhon lähtijöölle ero muusta
retkikunnasta. Heitettihin kärestä pitään hyvästit toisille jokka
lähtivät samalla laivalla takaasi Kemijärvelle. Me astelimma vähä
juhlallisin miälin Aarne Tukkineuvoksen peräs rantahan, johna
meitä orotti Kemi-yhtiön kaks nopeakulkuista moottorivenestä,
neljä-viisi tukkilaasta ja kolme pitkää jokivenestä, jokka sirottihin
moottorivenesten perhän. Kello oli 1/2 2 yällä kun lährettihin tualle
pitkälle veneesmatkalle ja aurinko loisti korkialla taivahalla. Joukko
jaettihin tasan kumpahankin veneesehen, tukkilaaset istuuvat perää
pitämhän ja nii lährethin painamahan Kemijokea ylhäppäin. Joitaki
kilomeeteriä ajettua, tultihin Keminjoen suuren haarajoen Kitisen
suulle. Jos on Keminjoes pituutta, 425 km, pisin joki Suames, nii ei oo
pikkuune sen haarajoki Kitinenkään. Se on leviä ja mahtava virta, lähes
200 km. pitkä. Jonkun matkaa Kitistä ylöspäi, laskoo siihen taas sen
sivujoki, Luirojoki, jok’on vain vähä Kitistä lyhempi. Sellaasia suuria
jokia siäl’ Lapis on.

Mutta ennenkun lährethän Kitisen jokia soutamhan ja sauvomhan, on siinä
joemnutkas suuri Tallavaaran taloo, johka kannattaa pistäytyä sisälle.
Ei oo taloos isäntää, mutta onpas puuhakka emäntä, leski-ihminen, joka
jäntevällä kärellä ylläpitää hyvää järjestystä ja komentaa taloonväkiä.
Taloo on pinta-alaltansa piänenpualoosen pitäjän kokoone ja siin’on
tukkimettä, johkei oo koskaa kirves purru, vaikka yhtiöt ovat
koitellehet markanvoimaa. Miljoonan tarjoukselle Tallavaaran emäntä vai
nauraa. Sanoo jottei oo pikkurahan tarvesta.

Tallavaaran taloo sijaattoo korkian vaaran laella. Navetan takana
parinkymmenen meeterin pääs on Tallavaaran korkeen kukkula. Siältä
vaaran laelta saa matkamiäs ensimmääsen suuren silmäyksen Lapin
rannattomhin maisemihin. Mihkäpäi vai päänsä kääntää, näkyy joka
pualella niin kauas ku taivas kaartuu, aina vai mettää, joko
sitte syvänsinistä tukkimettää, eli näiverööstä harvaa ja matalaa
männikkyä. Se on nevaa. Mahtavia tunturia kohuaa joka pualella. Eteläs
aurinkopaistees kimalteloo viälä lumiläikät Luostotunturin harjalla.

Siälä seisoomma me kaks Kyröönmaan mahakasta erustajaa, mä ja Hermanni
Tallavaaran huipulla kesääsenä yänä, kun aurinko syränyön hetkelläkin
loisti taivahan laella. Imehrellen kattelimma laajaa näköalaa.

Puhkes siinä Hermanni hiljaa tunnustamhan jotta

— Kuule Jaakkoo, kyllä meirän pitää näin kahren kesken ku ei oo
sivullisia kuulemas myäntää, jotta ei se meirän Etelä-Pohjanmaan lakeus
oo mitään näihin seutuuhi verraten. Voi herra nuata suamaita, ku ne
kerran viälä otethan ylhä ja pannahan kasvamhan heinää! Sitä pitää
tulla nii vahvalta ja paljo, jotta mistä jee ne lehmät tulookaa, jokka
kaiken sen heinän söisivät. — — Vaikkei silloo maailmas enää vissihin
tarvita lehmiäkää välikäsinä. Tairethan ajaa heinät suaraa pellolta
meijärihi — —

Ystävällises taloos pirethin meirän retkikuntaa kovasti viarahana.
Monet kotooset herkut kantoo emäntä pöytähän ja varsinki menivät
kototekooset juustonpalat kaffin kans kaupan. Meirän fröökenneuvoksemma
ei ollu ikänä nähny tavallista taloonpoijan juustua ja imehteli
suuresti, kun mä paasasin sitä kaksin käsin suuhuni ja kovasti kehuun,
itte se ei saattanu pistää sitä suukkuhunsa.

— No kas kun ei täs taloos oo isäntää? — paukahutti kunnallisneuvos
kesken kaiken. Se tuli ku tykinsuusta.

Porin kauppaneuvoksen ja mun löi aivan kylmäksi.

— Ei oo, eikä näytä olevan tulijootakaa — nauroo emäntä.

— Meill'olis tuas kaks joutilasta vanhaa poikaa — seliitti
kunnallisneuvos ja viisas meitä käkipoikia, jokka istuumma noukka
punaasena ku alastomiksi riisuttuna.

— Ottakaa vai emäntä kumman tykkäättä — liukutteli kunnallisneuvos. —

Meille tuli hätä käthen.

Mä koitin eres kattua ristihi ja tottaviä, se auttooki nii paljo, jotta
emäntä rupes silmäälemhän kauppaneuvosta ja tykkäs viimmee jotta:

— Taitaas se olla tua mullikka koko lailla passeli isäntä tähä taloohi
— —

Kauppaneuvos meinas saara laakin. Se hätääntyy kysymhän multa neuvua ja
mä sopotin korvahan jotta: rupia kuurooksi.

— M’oon kuuroo! — pääsi siltä hätähuuto.

— Herrenjee, onko se kuuroo — siunas emäntä ja löi kättä reithen.

Mutta pelastaakseni oman nahkani, myin mä onnettomuusveljeni
kauppaneuvoksen ja seliitin emännälle jotta:

Ei s’oo vaarallista! S’oon kuuroo vai vasimelta olkapäiltä — —

Kauppaneuvos istuu tuhkanharmaana ja huahotti jotta nyt s’oon mennyttä
kalua, mutta emäntä taputteli olkapäälle ja lohrutteli jotta:

— Ota ny vai sulhaaspoika tuasta lisää kaffia, äläkä oo nua nuukkoo — —

Rempsiä emäntä s’oon Tallavaaras. Kyllä sinne olis tulijoota, muttei
taira kelvata.

Kaffin juatua saatteli emäntä meirät takaasi jokiranthan, heilutteli
liinaa hyvästiksi ja nii jatkettiin matkaa Kitisen jokia ylhä kohti
oikeeta korpimaita.



TUKKIKÄMPÄLLÄ.


Tallavaarasta jatkethin viälä jonkun matkaa moottorivenehillä Kitisen
jokia ylhäppäi. Mutta pian tuli vasthan niin suuria ja virtavia
koskia, jotta moottorivenehiä ei yritettykään vetää koskista ylhä. Ne
jätettihin parin tukkimiähen haltuhun ja matkakapistukset siirettihin
sourettavihin jokivenehisihi, jokka meill'oli ollu moottorien peräs.
Siälä Lapis on kahrellaasia koskia: oikeeta koskia, john’on purotesta
enemmältä ja sitte niin sanottuja nivoja. Nivalla tarkootethan
väkevästi virtaavaa paikkaa joes, johna kumminkaa ei oo äkkipurotesta.
Outo sana oli »luusuakin». Se merkittöö joen niskaa, ennenku joki
laskon järvhen elikkä suvantoho. — Joet teköö siälä pohjooses samaa
virkaa ku meillä täälä eteläs maantiät. Niitä pitkin siälä erämais
liikuthan kesällä venehillä ja talvisin hevoospelillä. Venes onkin
Lapinmaan hoijakka. Eikä oikeeta eteläpohjalaasia hoijakoota siälä
ookkaa.

Myätä virtahan luistaa venes hyvi, mutta ylhäppäi mennes on monta
vaivaa. Nivapaikoos pitää venestä sauvoa, se on, pitkillä seipähillä
lykkiä pohjasta ethempäi. Koskipaikoos taas verethän venestä köyrestä
rantaa pitkin ja toinen miäs pitelöö sitä seipähällä ulompana rannasta.
Se on kovaa souvia se sauvominen. Ei se taitamattomalta käy.

Meirän kuljettajamma olivat kokenehia ja taitavia tukkijunnia, jolta
se sauvominen ja venhen veto luisti ku leikki, vaikka hiki siinä
ottasta nokkuu. Ja eikhän ne koittanhekki oikee parastansa, ku oli
sellaasia puntiäijiä ja suuria herroja matkas ku itte Tukkineuvos,
kansanerustajia, lehtimiähiä ja kaks korjaa flikkaihmistäki.

Koskipaikoos piti nousta aina venehistä pois ja kulkia joentörmää,
johka oli poljettu siäviä kinttupolkuja. Kyllä niistä poluista näki,
jotta liikes on suuri siäläki syränmailla, ku sellaasia syviä juntuja
oli joka paikas pitkin jokirantoja.

Suvantopaikoos saathin taas lepuuttaa jalkoja venehis ja venehet
soutivat kilpaa. Aamupualella yätä saavuthin Kitisen joen varrella
olevhan syränmaan taloohi, jok’oli kevari. Minä imehtelin kovasti
jotta, kuinka tämä kevari on, ku ei oo tiätä mihkää päin taloosta.
Mutta mulle seliitethin, jotta se on »vesikevari», josta tehrähän
kesääsehen aikhan vai veneskyytiä taksan mukahan. Olipa siinä
kevaritaloos oikee uurenaikaaset meiningikki: kaks pitkää jokivenestä,
jokka kulkivat pikkuusilla peräprätkillä eli ulkolaitamoottoriilla,
jok’on ku kaffimyllyjä.

Tähän vesikevarihi asti toivat meitä Kemi-yhtiön tukkimiähet. Hauska
niiren kans oli jutella ja kysellä tukkilaasten syntisestä elämästä
siälä syränmaan mettis suurten jokien äärillä. Matkan varrella me
tulimma aamuyästä yhthen suurehe tukkikämppähän, jota sanothin
»Isänmaaksi». Se oli jokitöyrällä hirsistä koppulootu pitkä ja matala
»kämppä», jok’oli kurkihirren kobralta auki pitkin pituuttansa, jotta
kaiken yätä palavasta rakovalkiasta pääsi savu nousemhan suaraa
ilmahan. Rakovalkia tehrähän sillä lailla, jotta kaks kuivaa honkaa
pannahan pääletyste, n’otta välihin jää vai vähääne rako, johka valkia
sytytethän. Siinä syntyy silloon ittestänsä hyvä veto tulelle, n’otta
valkia palaa hiljallensa hirsien välis kaiken yätä.

Ku me tulimma tälle Kitisenjoen »Isänmaan» suurelle tukkikämpälle,
kuuluu siältä harras hornoo. Koko kämppä nukkuu syvintä erämaan
unta, vaikka aurinko paistoo täyreltä terältä. Oli yä, Pohjolan
yhtämittaane päivä. Aukaasimma kämpän oven ja kurkistimma sisälle.
Siälä makas 20—30 miästä kuusenoksista tehryyllä petiillä mones vääräs
ja vintturas. Nenät vai tutisi, ku tukkipoijat hornaten haukkoovat
ja ploosasivat ilmaa. Ei siinä tyynyjä eikä lakanoota ollu. Ei
eres muuta peittua päällä ku pikkuune, pihkaane tyätakki. Joku oli
»vetäny rullakarteeninsa ethen yöksi», se on, tällänny hattureuhkan
silmillensä. — Reppu siälä, takki täälä, joitaki nahkalaukkuja ja
eväskonttia siinä kämpän sisusta.

Kämpän erustalla oli hirsistä halkaastuja sarvijalkapenkkiä, kantoja
ja juurakoota istumasijoona ja pöytänä lauroosta naulattu pitkä
soppapyötä, jolla tukkilaasten »Maija» pitää hotellia. Seinustalla
seisoo kymmeniittään tukkipoikaan keksiä, ku keihäsmettää. Ja monen
keksin nenäs oli omistajan piaksusaaphat kuivamas.

Rupes siinä hiljallensa heräämhän jätkä toisen jälkhen ja hiaromhan
silmiänsä jotta:

— Mitä kummaa sakkia, oikee krakikaulaasia, ja isoomahaasia herroja
tänne on tullu keskellä yötä?

Tukka takus, housujansa nosteskellen tuloo »mörskästä», — niinku
kämppää kans sanothan — miästä imehtelemhän meitä. Ja pian ilmestyy
jostakin »Maijakin» piänes aluushamhes sukien tukkaansa toisella
käreilä ja toises roikottaan pualen tynnörin kokoosta pikimustaa
kaffipannuansa.

Mutta meill'ei ollu aikaa ruveta kaffittelemhan. Pian jatkethin matkaa
taas ethenpäin tukkilaasten jääres unenpöpperös rannalle seisomhan ja
kattomhan suu seljällä sellaasia harvinaasia otuksia ku kansanerustajia
jot'ei täälä Lapin mettis oo ennen nähty.

Mahtoovat luulla unta näkevänsä.

Oikiastansa meirän olis tehny miäli saara kaffia siitä Maijan pannusta,
mutta Aarne Tukkineuvos hoputti vai matkahan. Istuttihin vähä
happamina, ku ei saatu lämmitestä. Mutta pualen tunnin päästä tultihin
toiselle tukkikämpälle ja me hiaroomma silmiämmä jo kaukaa jotta:

— Mikä kumma tuala rannalla seisoo? — Nuari sorja flikka, valkoone
kaati (esiliina) vyällä ja heiluttaa vitivalkoosta liinaa — —

Tultihin rannalle ja astuthin kämppähän. Siäl'oli kaikki puhrasta,
lakaastu ja koivunlehtiä ovipiälis. Ja laattialla seisoo suuri
kaffipöytä, valkooset posliinikupit ja komeeta leivoksia suuri kasa
prikalla. Ja pöyrän ääres touhus nuari punaposkine luannontuares flikka
ku omena valkoosis kaariis kullankirkkahan kaffipannun kans ja pyyti
juamhan.

Aarne Tukkineuvos hymyyli ja me kummastelimma jotta:

— Mistä tänne erämaahan tällääset herkut on saatu?

Kun ei se sitä seliittäny, nii kyselin flikalta itteltä ja se sanoo,
jotta Tukkineuvos oli jo ennakolta tilannu Rovaniämeitä leivoksia
ja kaffivehkehet Sorankylän tiän varthen, josta yks tukkilaane oli
kuljettanu ne kontilla jalkapatikas halki syränmairen nevojen sinne
kämpälle. Ja se flikka oli yhren mettänvahrin tytär, jok’oli tullu
kaffia keittämhän meille.

Ku tämä syränmaan kämppä näytti aivan autiolta, kysyyn siltä flikalta
jotta:

— Eksä pelkää täälä yksin olla?

— Eee, mitäs mä pelkääsin. — Tuas toises kämpäs on sotamiäs — —

Silloo mä vihellin pitkähänsä. Menin kattomhan kämppää. Ja siäl oliki
sotamiäs, Lapin rajavartioston relefoonisotilas ja nuari ja pulska
poika oliki: pyhäputsus, kengät plankattu, knapit xäki ja hiukset
kammattu nii jakookseile ku linjaalilla veretty. Nätti poika!

Kyllä kai se nii on, jott Suamen kansan syntisin sakki on tukkipoijat,
"jokkei hualta tunne, ne koskia ja laulaa" -- niinku laulus sanothan.
Ja niitä siäl'on Kemijoella ja sen sivujokien varsilla kesät ja talvet
paljo. Miljoonia tukkipuita ku kaarethan joka vuasi, nii tiätää sen
jotta siinä pitääsi olla poikaa sahan päästä nykimäs. Yhtiöt ovat
ostanhet taloja kivijalkoonensa ja sitte hakkauttaavat mettät pois.
Lopputaloolla ei yhtiö sitte tee mitään. Ennen vanhaan ne kenkättiin
ilmaaseksi sille, joka vai otti taloon ulosteoosta vastatakseen. Eik
halukkahia taloon hualijoota tahtonu löytyäkkää. Monta talua on sillä
lailla jääny aivan kylmille.

Aarne Tukkineuvos kertooki, että ennen oli yhtiö aiva helisemäs
talojensa kans, kun niist'ei tahtonu päästä lahjoottamallakaa irti
ja verot vai piti maksaa. Yhrestä yhtiön taloosta se kertoo, jotta
siitä saathin myyres kokonaasta 1,000 markkaa. Tämä hyvä hinta johtuu
siitä erinomaasen erullisesta asiasta, jotta — virta vei joka kevät
tulvan aikana siitä taloosta tunkion. Ja se oli ennen aikhan suuri
etu taloolle, ku ei tarvinnu ruveta kustantamhan uutta navettaa kovin
useen. — Muun Suamen maanviljelijät eivät tätä asiaa ny ymmärrä
olleskaa, siitä m’oon aiva vissi. Mutta mä seliitän: Kattokaas siälä
Lapis ei juuri olleskaa viljellä maata ja sitä varte siäl’ei tarvita
lannootustakaan. Mutta karjaa siälä kyllä pirethän ja siitähän sitä
juuri tulooki sitä »maamiähen kultaa». Lanta paiskithan navetasta
pihalle ovista ja ikkunoosta ja ku sitä vuaresta vuathen ennen vanhaan
tehtihin, nii ei kestäny ku pari kolme vuotta ku navetan ympärillä
oli sellaaset tunkiot, jottei sinne päässehet lehmät eikä ihmisekkää
sisälle. Ja silloo ei auttanu muu ku ruveta pykäämhän uutta navettaa
toisehe paikkaha. Ja se maksoo rahaa. — No ajatella ny sitte sellaasta
ihanne-talua, josta virta pyhkääsi kevääsin tunkion mennessänsä, kyllä
vain kannattiki maksaa sellaasesta taloosta tuhannen markkaa!

Tukki ja Lappi, ne kuuluu yhthen. Ja kyllä niitä tukkia vai onki siälä
Lapis erilailla. Talvisin kaarethan puita kaukaasilla syränmailla,
verätethän hevoosilla jokirantoohi ja ku joet aukee kevääsin, niin
uitethan lautta lautan perhän jokia alha Kemin suuhun. Miljoonia tukkia
tulla huilaa alha joka kesä. Uittaminen on mukavaa souvia. Ei se liikaa
krupin päälle käy ja palkat on korkeeta, jos ruakaki maksaa. Mutta
talvisaikhan on tyä sitä kovempaa. Urakkatöitä tehrähän ja kovaski
pakkaases hääräthän nii kiukkuusta jottei kärsi takkia eikä liiviä
yllä. Höyryää siinä paita ja hiki nokkuu ku tukkimettäs oikee heiluthan.

Yät maathan hirsistä tehryys ja sammalilla tukituus kämpis johna
rakovalkia palaa 'kaiken yätä. Toinen puali siinä pakkaa paistumhan
ja toinen puali jäätymhän. Tiätää sen, jottei se mitää tervheellistä
ammattia oo eikä siinä heikot miähet kestäkkää. Mutta palkka on hyvä,
eikä »kirjoja» kysytä. Mistä ja ketä nämä tukkimiähet ovat, on vaikia
ottaa selvää ja mitäpä sillä tiarolla tekiskää; pääasia on jotta saha
puroo ja kirves pystyy.

Kun tukkilaaset ovat kuukausia asunehet mettis, on monellaki tuhansia
markkoja säästös. Toiset osaavat rahansa pitää, toiset sen hummaavat
heti menemhän. Ei oo yks se tukkipoika, jok’on tarkasti säästäny
tilinsä kuukausimääriä, tullu sitte Kemijärvelle eli Rovaniämelle, ja
pyhistä ja lujista meiningiistä hualimata ratkennu riamuhu, pelannu
korttia, ryypänny yhren yän, laulaa rojahuttanu, lyärä mojahuttanu ja
aamulla heränny pennitöönnä putkasta eli maantiän ojasta. Ja kummasta
sitä silloon herää, sehän on samantekevää.

Aarne Tukkineuvos kertoo meille yhrestä Kemijärven taloollisen
poijasta, jotta, ku s’oli saanu isänsä perinnön parikymmentätuhatta
kourahansa, nii oli pitäny piänet kekkerit, pistouvannu niinku Alaskas
pruukathan koko saluunalle ja päälle lyäny vähä korttia — ja aamull’
oli ollu valmis lähtemhän tukkitöihin. Mutta hyvin se siinäki pärjäs.
Pian osti hevoosen ja pani toisen sillä ajamhan, itte kaateli tukkia
ja iltaasin pelas korttia kämpällä. Kun kevät tuli, oli miähellä taas
parikymmentä tuhatta rahaa koos. Silloo se päätti ottaa akan, eikös
se oo selvä meininki? Nii lähti kotopualehen ja kihlas morsiamen
ittellensä. Ja sitte pirethin kihlajaaset, jokka kesti kolme päivää.
Oli siinä vissihin vähä ryypätty ja annettu viarahillekki tavallista
suuremmalla sangoolla, ku rahat meni heti alkaappäältä kaikki. Mutta
hankkimalupa jäi! Ja tukkitöihin tuli taas kiirus.

Kortinpeloo on siälä pohjooses suures määräs ja suuria summia siälä
pelathan. Siälä pannahan koko omaasuuski yhrelle kortille. Moni sen
menettää, mutta yhtä moni aina voittaaki. Siältä s’oon kotoosi seki
sananparsi jotta: kortti viä ja kortti tua, mutta maanviljelys on
onnenpeliä.

Kerrothin yhrestäki miähestä, joka nyt frahtia ajoo, jotta se kerraasti
kuarmansa päällä maatesnansa Kemin ja Rovaniämen välillä viisas yhtä
suurta talua maantiän viäres kaverillensa ja sanoo jotta:

— Tua taloo oli ennen mun, ja olis viäläki, jos en olsi yhtenä yänä
vetäny patafrouvaa!

Nyt ajoo miäs frahtia huanolla kopukalla ja sen perintötaloon isäntänä
keikkuu yks entine tukkilaane. Se sama, jok’oli käskystä kääntäny
»yhren viälä». Ja se oli se patafrouva, joka vei taloon.

Moni miäs on siälä menettäny kortilla omaasuutensa ja moni kymmeniä
tuhansia kääriny helpolla taskhunsa. Mutta useemmite on nua helpolla
saarut tuhannet mennehet yhtä helposti ku ovat tullehekki.

Paljo on tukkilaaste elämä kumminki muuttunu entisaijoosta. Nykki kyllä
kulkoo mettäkämpillä viinakauppiahia kuarminensa ja joukolla tuloovat
tukkilaaset viäläki Rovaniämelle remmastelemhan, muttei se kumminkaa
enää oo sellaasta elämä ku ennen vanhaan hyvähän aikahan.

— Silloo ku lystiä ruvettiin pithön nii heti »aluuksi korkathin
kolmesataa pottua konjakkia ja kahreksan paria aina yhtaikaa laattialla
tappeli» — niinku yks vanha tukkijätkä mulle vesissilmin vakuutteli.

Tukkilaasten ruakapualesta pitäävät tukkipuulaakit hualen, muutoonhan
ei siitä tulsikkaa initää, sillä ruaankuljetus sinne kauas erämaihin
satojen kilometrien päähän, johk’ei oo eres teitäkää, olis yksityysille
melkeen mahrotoonta. Yhtiöt verättävät saroolla hevoosilla suuret
ruakavarastot hyvis aijoos päävarastoohin, josta sitte jaethan
työmaille »Maijoolle». Yhtiöt ottaavat jonkin topakan naisihmisen ruaan
ja kaffin keittäjäksi, joka sitte pitää ruakakomennosta hualta, myy
ruakaa ja kaffia yhtiön määräämästä hinnasta. Kaffi maksaa nykyään 50
penniä »tikki», niinku siälä sanothan. Ruaka pitää tukkilaasille olla
tukeva ja rasvaane. Mutta tukevan välihin pistethän makoostaki, ja se
pitääki olla makoosta se herelmäsoppa, jota tukkimettis syärähän. Sinne
kuuluu uppoavan aiva tavattoman suuret määrät sekaherelmiä vuasittaan.

Muutoon on tukkilaasten kesken hyvä järjestys ja kuri. Petosta ja
varkautta ei siälä kärsitä ollenkaa. Jos sattuu varkauksia, niin on
siitä leikki kaukana. Syylline ettithän ylhä ja korpilaki pannahan
käytänthön. Miäsparka päntäthän nii pehmooseksi jotta varmasti
muistaaki, mik’on sun ja mik’on muiren. Ja lopuksi ajethan sellaane
miäs pois koko tyämaalta.



VESIKEVARISTA SELJÄLLÄNSÄ ASKAHAN.


Siitä vesikevarista Kitisenjoella, jok’on pualivälis Keminjokia ja
Rovaniämen—Sorankylän maantiätä, alkoo ihanin vesimatka, mitä m’oon
koskaan tehny. Kevaritaloohi tultihin tuas kuuren seittemän paikkeella
aamulla. Aurinko paistoo korkialla taivahalla ja päivästä näytti
tulevan oikia kaunis ja kuuma Lapin syränpäivä, jolloon aurinko paahtaa
täyreltä terältä n’otta pihka hongan kyljestä norona nokkuu. Ei käy
tuulen henkäystä, koko erämaa seisoo hiljaa kun jotaki kuunnellen ja
joet ja järvet makaavat rasvatyyninä. Auringon hehku suloosen raukiasti
polttaa hartioota. Sääskiäkään ei myähääsen kesän takia ollu kiusana
korvis pinisemäs. Kun Lapis paistaa oikia keskikesän aurinko, siälä
kaukaasilla syränmailla, niin se onkin vasta eri roisketta.

M’olimma kulkenhet kaiken yätä sauvojen ja aina välhin rantoja
kävellen. Kovasti olthin väsynehiä ja nukkumhan olis tehny miäli, mutta
ei passannu, ku oli tilattu Rovaniämeltä kaks henkilöautua tulemhan
Askan majatalohon samaksi päivää. Nyt oli myöhästytty jo aika lailla ja
sitä varte piti yrittää ethenpäi vaikka unisnansa. Vesikevarista oli
Askahan matkaa viis kuus tiimaa.

Tilattihin »pysty kaffit», niinku se Aarne Tukkineuvos sanoo ja käski
emännän panna »höystöt keskelle pannua.» — Paksua, mustaa ja väkevää se
oli siinä taloos kaffi, jotta suuta vintturahan veti, mutta unen kans
vei silmistä.

Mutta sitte nousi tiä pysthyn. Vesikevaris oli kyllä kaks
peräpräiskällä käypää moottorivenestä, mutta toinen miähistä, jonk’oli
puhet tulla kyytihin, teki tenän. Sanoo jotta sen oli vatta siinä lais,
jotta s’ei uskalla tulla nii korkiaan ja fiinien herraan kans samhan
paattihi, ei vaikka mikä.

Me matkalaaset kattelimma toisiamma jotta:

— Mitäs ny tehrähän? Tähänkö meirän ny pitää jäärä orottamhan tuan
masunistin vattan paranemista?

Mutta Aarne Tukkineuvos sanoo jotta:

— Orottakaas vähä, mulla sattuu olemhan passeli tappi joukos!

Se meni sen itteppäisen miähen tyä ja en tiärä sitte kumpaa se sille
näytti, nyrkkiä vai markanrahaa, mutta heti parani miähen vatta ja
sanoo jotta:

— Herrasväki on vain hyvä ja istuu paattihin, nii lährethän.

— Pianpa se paraniki teirän vattarustinki — sanoon mähelle, ja se
tykkäs vai jotta:

— On se sellaane kronkeli värkki.

— Kestääkhän ny lopun matkaa?

— Hojaa, kyllä vai kestääki — tuumas miäs ja nii lährethin.

Mutta kyllä mä kattelin ittelleni kumminki paikan siitä toisesta
venehestä. Ajattelin jottei sitä tiärä pyssyä taata, vaikk’ei s’olsi
laringiskaa.

Ne Lapin venhet on sellaasia mataloota ja pitkiä paattia, jotta n’oon
aiva toista soorttia ku Laiturin färikaran vanha purri, jolla ennen
Härmäs seilathin joen yli. — Ku meil’ oli paatis kolme sarankilon
kokoomusta, Hermanni, Otto ja mä ja se piäneet fröökynä ja masunisti,
nii knahristi oli pari tuumaa venhen laita veren päällä.

Otto ja mä, m’oomma ennenki veren päällä liikkunu, mutta Hermanni astoo
paattihi ku taloon tuphan, jotta me muut olimma mennä seljällemmä
jokhen. Ja olsimma visshin mennehekki, jos ei Hermanni olsi sattunu
putuamhan toiselle lairalle ja me toiselle.

— Hohhoh ku kiikkuu! — tuumas Hermanni vai ja mä manasin toiselta
lairalta jotta:

— Älä sintta viäkhön vai huiskahrakkaa ny siitä, muutoon meemmä me esti
tältä pualelta pohjaha ja sä tuut sitte siltä pualelta peräs.

— Kuinka se näin keikku on tämä paatti? — imehteli Hermanni. — Tohtiiko
tällä lähtiäkkää?

— Oikiastansa pitääs täs olla proomu — tuumas Otto Kunnallisneuvos
— mutta eikhän tällä ny päästä ku pirethän kiäli keskellä suuta ja
tälläthän ittemmä kaikki lameellensa. Mutta huiskua ei saa.

Ja kova paikka siin’ oliki, ennenkö saimma ittemmä sopimhan paattihin.
Piti vetää puali paattia rannalle ja siinä tälläsimmä ittemmä makuulle
veneheshe. Hermanni panthin keulaha maata ja se täytti siälä koko
paatin leveyren. Mä ja kunnallisneuvos mahruumma justhin viäretyste
keskipaattihi seljällensä maata ku kaks sillitynnyriä. Fröökynä panthin
jalkoopäähän ja peräs istuu konhenkäyttäjä. Ku kaikki sitte makasivat
paikoollansa ja kiäli keskellä suuta, nii toiset lykkäs venhen joelle
ja nii lährethin taas Petsamoa kohti.

Se oli ihana matka. Aurinko paistoo ku tulipallo taivahalla, venes
kulki tasaasta nukuttavaa tahtia joen pintaa ja mettääset rannat
vilajivat sivuullä. Se fröökynä nukkuu heti ku mytty ku veneheshe
pääsi, n’otta me saimma Oton kans jutella kaikellaasia mukavia juttuja
siinä seljällämmä kellies. Ja pian kuuluu aika jyrinää fööristäki ku
Hermanni rupes vetelemhän unia.

Siinä me kelliimmä pehmoosilla filtiillä Oton kans, vetelimmä haikuja,
kerroomma mukavia kaskuja ja nauroomma jotta vattat pomppii. Viimmee
masiinisti rupes pyythän, jottei me nauraasi koko mahalla, ku poskilla
vai, jottei venes kaatuusi.

Mikäs siinä auttoo, ku kapteeni käski. Me koitimma nauraa sitte vai
poskilla, mutta nii ahrast'oli, jottei poskekkaa päässehet oikee
levjälle, niinku olis pitäny vetää parahis paikoos, ku oikee pakkas
pyrskyttämhän.

Ku mä justhin kerroon yhrestä papista, jok’oli saarnastualis, nii samas
rytkähti ja heilahti paatti n’otta vettä ryyppäs lairasta sisälle ja
kasteli perinpohjin mun ja Oton perävainion. Ja ennenku mä kerkesin
krääkäästäkkää, lenti raskas piaksusaapas mun nenänkatolleni ja samas
kiljaasi Ottoki jotta:

— Kuka peijakas potkii mua päähän!

Ku siitä rytäkästä selvithin, nii huamathin jotta Hermanni se siälä
fööris oli unisnansa vai kääntäny vähä kroppia ja oikaassu kinttujansa.
Eikä eres heränny, vaikk’olthin pohjahan menos.

Veti vai sulooses unes ilmaa sisällensä jotta nenä täräji ja kuusikko
kumaji!

Siinä makasimma me Kunnallisneuvoksen kans hellemmät tuntehet kamalasti
kastunehina venehen pohjalla ja sarattelimma jotta:

— Mitäs ny tehrähän?

Mutta hätä keinon keksii. Päätethin antaa saman jumalan kuivata joka
kasteliki.

— Käännethän kukkulat nurin, muu ei täs ny auta. Käänny sä varovaasesti
vastapäivähä, mä käännyn näinpäi, mutta hiljoollensa, jottei venes
kaaru.

— Puuh huu äää hää phuu — siinä kuuluu ku kaks sellaasta onkapannua
hiljoollensa hinkkas ittiänsä ympäri. Viimmee saathin käännytyksi nii,
jotta pärinämaa tuli taivasta kohri.

Aurinko paistoo ja kuumotti suloosesti n’otta höyry vai perävainiosta
nousi.

Pian ne siinä kuivi eikä kärsiny kovin kauan paistattaakkaa, ennenku
saathin taas kääntyä oikeeppäi. — Mutta se kääntyylemine oli nii
raskasta, jotta mun puhekampraattini pia nukahti paperossi suus.

Oli siinä ihana maata seljällänsä ja kattella taivallan sinehe. Joitaki
valkoosia pilviä kulki ku harvoja hahtuvoota korkialla taivahalla.
Kirkas kuuma päivä poltti poskia ja hauskasti kohaji venhen kokas
vahtuava vesi, jota kokka nostatti rauthan juakseviksi lainehiksi.
Suoraa takaa, kaukana yli sinehtävän mettän, kohos taivahan rannalla
korkia, komia Luostotunturi, jonka laella ja kuphella kimalteli
suuria valkoosia lumiläikkiä. Alempana rinthellä loisti pitkien
tuuhialatvaasten mäntyjen rungot kuparinkarvaasina auringonpaistees.
Silloo tällöö kulki tumma juava vaaran laella peittään sitä varjolla,
joka lankes pilvistä. Hauska oli kattella, kuinka nua pilvien varjot
liikkuuvat Hiljallensa ethenpäin vaaran kuvesta pitkin ikäänku
leikkimällä juaksuttaan kultaasta päivän-paistetta pitkin mettää.
Syvä hiljaisuus oli ympärillä; välistä vai kuuli käen kukkuvan
johnaki kaukana; mutta ihmisääniä ei kuulunu. Ei eres koiran
haukuntaa. Hiljaane joki rauhallisesti virtas suurten mettien ja
silmänkantamattomien nevojen halki. Enimmäksi kasvoo joen rannalla
korkeeta tummia kuusia, mutta silloo tällöö tultihin iloosehe
koivumettähänki, johna näki tuamia ja pihlajoota. Ja välistä leves
ranta alavaksi vehriääseksi luannonniityksi, johna orotti näkevänsä
lehmiä kulkevan syämäs. Mutta niit'ei näkyny.

Päivä paistoo korkialta, raukaasi ja ajatus hävis olemattomihin. Rupes
nukuttamhan, moottori jyskytti nii ykstoikkoosesti. Lopuksi painuu
silmät kiinni. —

Niin mennä huilathan nukkujen tuntikausia, kunnes äkkiää venes törmäs
ranthan ja oltihin perillä, Askan majataloon rannas, parikymmentä
kilomeetriä Sorankylästä etelähän.



LAPIN KUNINGAS JA SAUKOSKEN KEISARI.


Niin oli tultu mukavasti loikojen ja vähän väliä nukkujen venhen
pohjalla Askan kevaritaloohi Rovaniämen—Sorankylän maantiän varres.
Oli kuljettu ku Venetsian porhot kontoolis. Aurink’oli polttanu
nukkues meirän Heisingis pleikaantunhen fröökynämmä toisen posken
kuparin punaaseksi. Toinen oli mairon valkoone. Kun meitä pakkas vähä
naurattamhan jotta:

— Tämä maalaasaurinko näyttää vähä paikkuloottaan kruusannehen neirin
horisontin, nii kiirus tuli flikalle kattomhan peilihi. Koitti nopiaa
hiarua toistaki poskia punaaseksi ja hätääli jotta:

— Voivoi kuinka minä voi nyt ollenka tulla sinne Sodankylä kun minä on
näin kauhia näköne?

— No mitäs siinä — koitin mä lohruttaa. — Neitin pitää vai kulkia
sivuuttaan. — —

— Ei jei, minä ei voi tulla, minun pitä lähtiä heti takasi?

— Mutta kuinkas neiti sitte takaasi voi lähtiä Rovaniämelle ja
Helsinkihi? Sillä matkalla vasta paljo ihmisiä on — —

— Kun toine poski on aiva valkoine ja toine nii puuaine — nyyhkytti se
meirän pikkuune fröökynä ja oli itkuhu pillahtaa. — Eikä minä ottanu
edes fluuri mukana.

Me koitimma lohruttaa sitä silläki lailla jotta:

— Mutta neiti hyvä, nythän se vasta hyvin passaakin. Toiset nuaret
miähet tykkää punaasista poskista, toiset valkoosista. Ny sopii näyttää
kumpaa tykkää, punaast’ eli valkoosta.

Mutta sitten tuli sille avuuksi aina neuvokas ja käytännöllinen Otto
Kunnallisneuvos, joka itte oli nukkujes polttanu naamansa nii kaffin
pruuniksi jottei koko miästä tuntenukkaa ilman uutta esittelyä. Se
neuvoo hyvän konstin:

— Nyt ei auta muu ku neitin pitää voirella pikiöljyllä koko naama ja
sitte aurinkopaisteehi maata, valkoone poski ylhäppäi, nii molemmat
tuloo yhtä pruuniiksi.

Kovasti s’oli sille vastahakoosta, ku pakkas se pikiöljy haisemhanki
aiva toisellaaselta ku atteekin otekloonit ja oli nii mustanfäristäki.
Mutta sanokaa, mit’ei tekisi nuari naisihmine ollaksensa nätti? Vaikka
piellä ne ittensä tuhraavat, ku vai on toivo tulla kaunihiksi. Mäkin
muistan yhren nuaren ja syntymästä korjan ja puhtahan muatoosen flikan,
jok’oli saanti jostaki romaanista päähänsä, jotta sillä pitääs olla
toises poskes jonkillaane pikkuune musta syntymämerkki, nii olis niinku
komjempaa. Mä koetin sille seliittää ja vakuuttaa jotta:

— S’oon aiva hullua sellaasia syntymämerkkiä ittellensä laittaa.
Kyllähän purkis siloone on aina paree ku huanosti kruusattu. Ja
sitteppähän näköö jott'on puhrasta tekua.

Mutta ei! Siinäpä sen justhin näkiki sen naisen luannon. Sen piti saara
ittellensä syntymämerkki toishe poskhe millä ilvehellä hyvänsä. Ja nii
hommas ittellensä jotaki tulikiviä elikkä laapista niinku se sanoo sen
olevan ja sillä peijakas poltti poskellensa aikamoosen mustan plätyn.
Vesi vai silmistä juaksi ja oikohonsa voivootti, mutta aina vai painoo
sillä kivellä n’otta käry vai nousi.

Mutta kyllä kans sai kauan aikaa plaastaroora ja tuhrata puuteria ja
monellaasi tomuja naamallansa ja seliittää ja koittaa hianoosesti
valehrellakki toisille flikoolle kaikellaasia vahinkoja, jota sille
oli muka tullu. Ja ajetuksis oli poskiki esti monta päivää jott'ei
se pääsny viikkoho Espikselle kävelemhän olleskaa. Piti istua vai
kotona, mutta kyllä kans tuli läksyt lujetuksi. Ja sai ku saiki
loppujen lopuksi piänen mustan plätyn poskehensa. Mä kyllä koitin sitä
kiusootella ja uskottaa jotta ny meni pilalle koko poski ja tuli vai
rumee, mutta sepäs ei uskonukkaa. Sanoo vai ja uskoo kans, jotta paljo
nätimmäksi tuli. Ja siitä sitte levis toishi flikkoohi ku kulovalkia
se näpyntekokonsti, jotta viimmee sen koulun johtajatar jyrkästi
kiälti koko syntymämerkkien teon, Ja ku sekää ei auttanu, nii antoo
muistutuksen ja jälkhinistumista, mutta sittekki niitä merkkiä aina vai
ilmesttyy koulun flikkaan poskihi, n’otta lopuksi niill’ oli kaikilla.
Ja ku kaikill’ oli, nii sitte se jo oli muarista pois. Parhuuset rupes
yrittamhän kraapia pois — —

Kun täs joitaki vuasia sitte kerraasti reissasin Helsingis, nii
näin samas vaunus istuvan yhren nuaren frouvan poskes sellaasen
syntymämerkin. Sill'oli siinä jo kolme penskaa sylis ja penkillä ja
miäs nukkua retkotti vai pää seinää vasthan. En tuntenu frouvaa, mutta
kysyyn kumminkin jotta:

— Eikös frouv’oo käyny koulua siinä ja siinä tyttökoulus Helsingis?

— Olen minä, mutta mistä ihmeestä te sen tiedätte? — hämmästyy se.

— Frouvallahan on toises poskes merkki.

— Se on syntymämerkki —

— Joo, niitä tehtihin silloo yhtenä vuatena vähä erilailla. Hyvin
näyttää vetänhen ja vaikuttanhen se plaasteri — —

Frouvan poskia kovasti kuumotti, mutta iloone nauru kumminkin pääsi.

No nii. Niinipä se nyt meiränki helsinkilääsfröökynä kovasti vai möträs
pikiöljyä naamahansa, hiaroo ympärinsä ja katteli peilihi. Mustaksi
tuli ku patakettu naamasta ja rupes auringonpaistees paistattamhan
poskiansa.

Siinä autoja orottaes Askan kevaritaloon pihalla rupes Tukkineuvos
kertomhan Lapin kuninkahasta ja Saukosken keisarista. Kaukana siälä
Lapin perukoolla, Kualajärven pitäjän pohjoospualella, on Savukosken
elikkä niinku sitä siälä sanothan Saukosken, keisarikunta, joka tosin
vain tavallisena pitäjänä kuuluu Suamen tasavaltahan. Saukosken
keisarikunnas hallittoo täysivaltaane keisari nimeltä Kaaleppi,
jota myäskin kuttuthan Lapin kuninkahaksi. Koko Lappi tunnustaa ja
tuntoo kuninkahansa, Kaalepin, vaikka keisarivaltuuret sill’on vai
perintövaltakunnasnansa Saukoskella.

Kaalepin isäkin oli jo Lapin kuningas. Hän omisti ja hallitti
rajattomalla vallalla suunnattoman suuria aloja Lapin syränmaita ja
mettiä. Ja porolaumat oli lukemattomat.

Perintoruhtinahansa, tämän Kaalepin, lähretti isä Oulun kouluhun siältä
satojen peninkulmien takaa Lapin perimmääsiltä perukoolta. Kaaleppi
kasvoo ja eristyy koulus erinomaasesti. Tuli ylioppilahaksi ja rupes
lukemhan lakia. Hän otti opinnot perinpohjaasesti ja sitä varte jo
toisena opintovuatena Helsingis ollesnansa osti ensimmääsen juritiikan
oppikirjan niinittään: Serlok Holmesin yhren salapoliisiromaanin.

Tämä kirja jäi samalla hänen ainuaksi ja viimmeeseksi
lainlukukirjaksensa. Eikä Kaaleppi jaksanu, eikä viittiny sitäkään eres
loppuhu lukia, sillä senaikaasen lakitiäthen ylioppilahan alustavhin
toimenpiteesihi kuuluu kovasti laaja käytännöllinen ja kokeellinen
harjoottelu Kämpin, Kleinen, Katanin ja Oopperakellarin klinikoos
ja instituutiis. Ja kovasti tyyrist’ oli siihe aikhan ahkera ja
perinpohjaane opiskelu Helsingis, varsinki juuri juritiikka ja varsinki
juuri Kaalepille, tunnustetulle ja juhlitulle Lapin kuninkahalle, jonka
isän porolaumas oli enempi sarvia ku kaikenmailman lakikirjoos pykäliä
ja parakraafia. Kaaleppi syätti nälkääsiä, vaatetti alastomia, (jok’
olivat viänhet vaattehensa panttiin kuivamhan) ja juatti janoovaasia.
Ja varsinkin niit'oli paljo.

Nii janottavaa aikaa ku Kaalepin opintoaika, ei Helsingin yliopiston
aikakirjat tiärä toista kertua. Kaaleppi koitti parhaansa tehrä
ystäviensä ja tuttaviensa virkistämiseksi, juattaan ja syättään niitä.
Lopuksi ei Kaaleppi keriinny muuta tekhönkää ku maksamhan. Porokarja
vähäni, vuaret kuluu ja lopuuksi Kaaleppi tykkäs jotta kyllä se ny saa
jo hänen pualestansa piisata, kun niitä iakikirjojaki kuuluu olovan
kyynäräkaupalla ja monellaasia. Kaalepin tuli ikävä takaasi isäänsä
maalle ja siksi toiseksi oli isäki jo jättäny pulkkansa, poronsa ja
kinthansa poijalle. Nii rupes poika Kaaleppi Saukosken keisariksi ja
Lapin porokuninkahaksi.

Kerraasti sai Kaaleppi päähänsä, jotta rakentaa ittellensä uuren
taloon. Mutta mistäs siälä erämaas otti naulat? Ja nii lähti Kaaleppi
porovaljakolla ajamhan yli lumisten tunturien kolmesataa kilometriä
Ouluhu.

Istuu ja tuumas Oulun susiteetis, jotta taitaas olla parasta hakia ne
naulat Helsingistä. Kaks hevooskuarmaa niitä piti olla. Ja nii lähti
yhtenä aamuna Helsinkiin.

Siälä rookas tiätysti paljo vanhoja tuttuja ja viikon päästä päätti
Kaaleppi hakia ne naulat Berliinistä. Mutta ku pari viikkua oli
Perliinis naulojaki kattellu ja funteerannu, nii otti ja ajoo suaraa
Roomahan asti. Siältä osti kokonaasen vaunulastin suuria ja piäniä
nauloja ja hyvän kaupan päälle passas vähä ryypätäkki. Pari viikkua
siinä meni, ennenku sai kaikki siihe laihi, jotta passas lähtiä
Suamehen taas Saukoskelle päi. Sen naulalastin kans sitte lähti. Esti
Perliinihi ja ku sinne asti oli onnellisesti pääsny, nii pitihän sitä
vähä juhlia. Viikon päästä olivat Kaaleppi ja sen Roomasta tuama
naulavaunu Tallinnan satamas, mutta sitte tuli toppi. Kaaleppi räknäs
jotta se’ei kannata. Tahtoovat ryäkälehet nii paljo sen rautatiävaunun
kuljettajaasta lahren poikki Helsinkiin, niinku Kaalepill’ oli
tarkootus, jotta Kaaleppi sanooki jotta:

— Se’ei kannata! Sillä rahalla mä saan Helsingis kaks lastia nauloja,
jott'en sunkaa mä ny hullu oo — —

Se laski jotta ku se jättää sen naulavaunun niille virolaasille
ja ostaa Helsingis vai yhren vaunun nauloja, kun ei se enempää
tarvittekkaa, nii se voittaa siinä kaupas pualet. Ja olihan se
selvääki, ku kerran vaunun ylituaminen olis maksanu yhtä paljo ku kaks
vaunulastia Helsingis.

Ja nii kans teki. Sanoo virolaasille jotta: saatta pitää.

Ku Kaaleppi sitte pääsi Helsinkihin, nii kannattihan sen vähä juhlia ku
tianas siinä kaupas vaunulastin nauloja. Ja ku se sitte viälä Kämpis
sitä asiaa ajatteli, nii se sai toisen loistavan ajatuksen jotta:

— No saamari! Min’en ostakkaa niitä nauloja täältä Helsingistä, m’ostan
ne Oulusta ja säästän frahrin! Sen sijahan, jotta täältä Helsingistä
maksaasin vaunun frahrin Ouluhu, nii saan sillä rahalla hyvinki ne
kaks kuarmaa nauloja, jokka mä oikiastansa sitä tupaa varten vai
tarvittenkin — — —. Ja ku tarkasti räknää, nii silloohan ne naulat ei
maksa mulle mitää, n’otta täs tianaa ne naulat aiva ilmaaseksi.

Ja sen päälle ny ainaki kannatti ryypätä, ku sai ne naulat lopuksi aiva
ilma. N’otta s’oli purkista tulua koko reisu.

Sellaane oli Kaalepin kuulunsa naulanhakumatka.

Täs sotavuasina joutuu Kaaleppi hoitamhan Saukosken kunnan sotkuusia
elintarves-asioota ja teki sen kunnollisesti ja tunnollisesti. Antoo
kimpalhen sokuria aina sille joka tarvitti. Toisille ei antanu mitää,
ku ei sitä kaikille räkänny, eikä kaikki sitä tarvinnukkaa. Kaaleppi
tunti nii kuntalaasensa, jottei siinä tarvinnu mitää kirjaakaa pitää.
Ja kaikki saukoskelaaset olivat tyytyvääsiä osahansa, oli se sitte vähä
väheet eli eneet.

Mutta sitte ne elintarvesherrat Helsingistä kirjoottivat Kaalepille
jotta pitääs saara tilit.

— Mitä tuhannen tiliä siinä tarvithin, ku kaikki on menny jämttisti,
eik’oo millää tahtonu piisatakkaa! — kirjootti Kaaleppi vasthan.

Mutta tilit ne ryäkälhet vai vaatiivat. Ja lährettivät yhren herran
Saukoskelle tiliä tarkastamhan.

No mikäs siinä auttoo. Ku tiliä kerran vaarithin, nii Kaaleppi otti ja
teki ne. Eikä siinä kauaa viipynykkää, sillä se Kaaleppi on terävä ku
puukkoo, ku se sen pään panoo.

Kaaleppi oli itte elintarveslautakunta ja joskus kesällä s’oli pari
vuatta sitte valinnu kaks tuttua miästä tilintarkastajooksi. Mutta
niinkus muistatta, nii raivos samhan aikhan se kauhia espanjantauti, ja
melkee kohta kun ne miähet olivat tarkastanhet ja hyväksynhet Kaalepin
tilit, nii ne kualivat siihe kauhiaha tautihi jotta naskahti. Aiva
hengettömiksi menivät.

Ku sitte se tarkastaja tuli ja pyyti puhutella niitä tilintarkastajia
ja kysyy mihnä n’oon, nii mikäs siinä muukaa tuli, ku sanua niinku se
surullinen asia oli jotta:

— N’oon kuallehet!

Tarkastaja oli horvin aikaa nykiny nääveliänsä ja viimmee haikaassu
jotta:

— Kumma ku että teki kuallu!

Nii sanoo Kaalepille, mithän sitte tarkootti.

Mutta Kaaleppi sanoo jotta:

— Vai olis munkin peijakas viäkhön pitäny kualla? Jos mäkin öisin
koikahtanu, nii kuka teille olis eres tällääsekkää tilit tehny?

Tukkuhu oli tarkastajan suukku menny ja kärestä pitään oli pois lähties
Kaaleppia kiitelly.



VIÄLÄ VÄHÄ KAALEPISTA JA SITTE AUTOLLA SORANKYLÄHÄN.


Paljo siit’ olis kertomista siitä Saukosken Kaalepista, »Sauherrasta»
ja Saukosken tasavallan monarkista, niinku sitä nyt kans on ruvettu
nimittämhän ja onhan täs aikaaki, ku ei niitä autojakaa rupia kuulumhan.

Juristi ja lakimiäs siitä Sau-herrasta kumminki tuli, vaikkei se siälä
Helsingis tutkintoja suarittanukkaa. Ja kova juristi tuliki, ja siitä
merkilline, jotta s’oon aina oikialla pualella. Monet suuret ja sekavat
asiat s’oon ajanu; paljo kiitosta ja mainesta saanu. Mutta yhres jutus
se joutuu nii kovaha pimpamppihi, ku se ajoo yhtä tappelujupakkaa,
jotta sen ei auttanu muu, ku piti ottaa syy omhan niskahan. Kaks
taloollist’ oli lyäny mökyyttäny piänes pöhnäs yhtä kolmatta, ja sekös
rakkari otti ja haastoo ne vastaamhan oikee lain ethen, ku s’ei niille
itte käsirysys pärjänny.

No nyt oli asiat menny jo nii pahoon vilsaha, jotta lyäjät käsittivät
saavansa sakkua sen kolmannen kaverin möksimisestä. Niille tuli hätä
käthen ja menivät hakhon apua itte kuululta Kaalepilta. Ja ku sitte
taas käräjihi tultihin, Kaaleppi asiamiehenä, nii pöytäkirjoosta
selves, jotta äijäparaat olivat jo erellises oikeuren istunnos
hätääntynhet tunnustamhan, jotta n’oon sitä kolmatta tuffaa lyänhet.

Siin olis silloo kaikki muut tavalliset juristit huitaassehet kärelle
ja sanonehet vai jotta:

— Tjaa, ku t’ootta ollu nii hulluja ja tunnustanu itte, nii mitäs mä
sille ny enää voin? — — S’olis sitte asiamiähenpalkkio niinku 500 ja
matkakulut päälle, 700 — —

Ja tuamari olis sanonu, jotta astukaa uloos.

Mutta Kaaleppi ei ookkaa mikää tavallinen aasinajaja. Se ottaaki
toisen asian oikee omantunnon kannalta ja käräjööttöö puhtahasta
lakitiäthellisestä nautinnosta ja asianharrastuksesta vaikka omalla
kustannuksella sinaattia myäri.

Ja niinipä kääntikin Kaaleppi koko riitajutun aiva väärinpäi. Seliitti
jotta:

— Kyllä asia nii o, ku on toristettu, jotta näm’on tätä miästä vähä
kovakouraasesti käpäällehet, mutta n’oon tehnehet sen mun käskystäni,
ja minä siis vastaan täs asias. Niinku korkia laki ja oikeus sen hyvin
tiätää, nii min’oon Saukosken suajeluskunnan päällikkö, ja nämä,
vastaajat samoonku päällekantajaki kuuluvat suajeluskunthan ja ovat mun
käskynalaasia.

Kaaleppi rykääsi, pullisti rintaa ja seliitti jotta:

— No tämä selkhänsä saanu miäs on aina rasvannu kivääriänsä nii
huanosti ja vastoo lakia ja asetuksia, jotta sen pyssy on aina ollu
suuta myäri tukus. M’oon antanu sille monta kovaa varootusta, jotta sen
pitää krassata pyssynsä puhtahaksi, siltä varalta jotta jos sattuus
sota tuteiman, mutta aina s’oon vai siltä jääny tekemätä. Viimmee mä
käskin näiren vastaajien menemhän sen kotia ja panemhan sen vaikka
vängällä purkistamhan pyssynsä, jos ei se hyvällä tottele. Ja ku muu
ei auttanu, nii miähet oli sitä vähä kärestä pitään neuvonhet ja
opettanhet ja huanojalkaane ku on, nii kuinkhan oli siinä koikkaroonu,
jott'oli kaatunu ja vähä kolhinu ittiänsä. Tämä kaikki on siis
tapahtunu esivallan nimes yhteeseksi hyväksi ja maan puallustuksen
tarkootukses ja kuuluu sotilasvallan kurinpito-oikeuthen, nii jottei
sitä voira tällääses maallises oikeures ottaa eres käsiteltäväksikää.

Kaalepin puheesta meni koko oikeus sakeesinsa. Vastaajat ja kantaja
seisoovat suu auki ja haukkoovat ilmaa. Nuari tuamarikaan ei ymmärtäny
muuta, ku käski valittaa korkiampahan oikeuthen ku Saukosken käräjihi.

Nii se juttu kans päättyy ja kaikki tytyyvät tuamiohon. Kulut
kuitattihin tasan ja harjalliset maksettiin pualiksi. Ja vaikka
sivullisenki pitää tunnustaa, jotta Kaalepille kaikki kunnia lankes
tästä erinomaasesta asianajotairon mestarinäyttehestä, niin tuamari
sai kumminkin yksin koko kiitoksen. Kaikki kiittivät ja sanoovat,
jotta s’oli oikia Salomonin tuomio. Ja Vaasan hovioikeuski antoo sille
nuarelle tuamarille oikee varatuamarin arvonimen.

Papillista säätyä kohtahan tuntoo Saukosken Kaaleppi aiva erityystä
kunniootusta ja arvonantua. Aina ku se tuloo pappilaha voinkantohon
ja muihi kirkollisiin toimituksiin, nii s’ei puhu muuta ku purkista
latinaa.

Ja niin on Kaaleppi luvannu, jotta jos se joskus mailmas akan ottaas,
nii siitä imhellisestä asiasta se tuloo tekemhän papille ilmootuksen
raamatun alkukielellä.

Tukkineuvos rupes justhin kertomhan uutta juttua Kaalepista, ku meirän
Neitineuvoksemma hyppäs pystyhyn ja huuti jotta:

— Nyt tuloo! Kuuletteko? — Kuuletteko jyrinää?

Me poukahrimma jokainen kans pystyhyn ja Hermannikin heräs, hiaroo
silmiänsä ja hätääli jotta:

— Joko ne autot ny meni?

Rupesimma kuuntelemhan ja eikös vai kuulunukki kankaasta hiljaasta
tärinää ku auton jyrinää. Se tuli aina vai kovemmaksi ja selvemmäksi.
Höröskorvin sitä kuunneltihin ja ruvettihin jo reppuja kokoomahan.
Mutta merkillistä s’oli jotta, vaikka tiätä pitkin näki pari kilometriä
ja jyrinä kuuluu aiva selvästi, nii autoja vai ei näkyny mihnää.

Viimmee Otto Kunnallisneuvos Pirkkalasta haikaasi jotta:

— No mutta tua Helsingin-Heikkihän s’oon joka tuala pihan perällä
nukkuu ja vetää seinähirsiä jotta tanner täräjää! —

Ja Heikkihän s’oli, joka makas suullansa, filtti niskas ja veteli
suloosia unia, jotta kangas kaikuu.

Sitä käythin vähä kepillä koputtamas Piäksänmäjen aseman plassille,
jotta piisaas se ny vähä väheetki. Muttei aikaakaan, nii jo taas rupes
kuulumhan jyrinää — ja samas ajoo pihahan kaks komjaa autua, jokka
m’olimma tilannehet Rovaniämeltä.

Ne olivat aiva keltaases pölys ympärinsä. Niin oli tomottanu tulles.
Välill' oli menny kummi puhki ja sit’ oli pitäny korjata.

Rovaniämelt’ on Sorankylhän matkaa 136 km ja siältä Inarinjärven
rantahan 165 km. Siältä sitte Venäjän vanhalle rajalle Patsjoen
mutkahan Nautsin majataloohi, johka asti Petsamon uusi maantiä nyt
on valmis, lähes 100 km. Koko automatka oli siis nuan 400 km. Meit’
oli kymmenen henkiä ja maksettiin kyytistä 500 mk pekkaa päälle,
n’ottei se mitää tyyristä kyyttiä ollu, ku autot saivat tullu tyhjinä
saman tiän takaasi. Kyllähän sinne olis pääsny postiautollakin, jokka
kulkoovat kolmaasti viikos erestakaasi Rovaniämelta Nautsihi asti,
mutta n’oon sellaasia kuarma-autoja ja tavallisesti niin täynnä, jottei
niihi olsi mahtunukkaa koko meirän sakki. Ja mukavampaa s’oli ajaa
omilla autoolla, joita sai seisottaa, koska tykkäs. Viis henkiä meni
kumpahankin autoho ja ku niis on kovasti pehmooset istuumet, nii passas
siinä nojata rötköttää ja kattella mahtavia maisemia. Eikä se tullu
oikiastansa paljo tyyrihimmäksi meille ku postiautokkaa, ku niis maksaa
markan ja kilometri. Ja eihän s’olsi passannukkaa, ku oikee suarahan
sanoo, jotta Suamen kansan eduskunnan laajaperääsimmät jäsenet olsivat
körökyyrillä ajaa koluuttanhet. Vaikka totta s’oon, jotta kovasti hyvi
niillä postiautoollaki pääsöö kulkohon.

Meille sattuu sitte viälä Rovaniäinen parahat autonkuljettajat. N’oon
hurjia poikia ajaa karahuttamhan ne Rovaniämen saföörit. Päästäävät ku
viimmeestä päivää ja moni niist'on ajanukki päänsä puuhu. Useemmite on
puu menny poikki, mutta välist’ on sattunu niinki hullusti jotta pää on
menny puhki. Nämä meirän saföörit olivat kans lyänhet monta ilmavolttia
suurempien kivien ylitte ja pikkukivien päälle n’ei viittinhet
kattuakkaa. Monta konesta on kuulemma niiren käsis heittäny henkensä,
mutta omansa ovat miähet pitänhet. Mutta kyllä ne kans konhensa
tuntivat. Meirän saföörin nimi oli Lipponen ja sill' oli komja musta
parta. Sitä miästä mä kunniootan elämänikäni saföörien samppioonina ja
oikiana autonkesyttäjänä. Se osas hypittääkki konesta ku orista. Ja
olis laskettanu takajaloollaki — — tuata nuan, takapyärilläki pystyä,
mutta me pyyrirnmä jotta:

— Mennähän ny vai maata myäri — —.

Eikä s’ollu ku yks tuhahros ku m’olimma jo Sorankylän rannas.

Siinä viis kilometriä ennen Sorankylää mä havaattin tiänviitan johna
seisoo »Tähtelä».

Kysyyn Lipposelta jotta:

— Mihkäs se tua tiä viä?

— Se viä Tähtelähän, Suamen ilmatiätheelliselle havaantoasemalle,
john’on paljo kaikellaasia merkillisiä konehia, jokka osoottaavat
makneettivirtoja ja maanjäristyksiä. Ku oli se Messinan kauhia
maanjäristys, nii täälä kaukana Lapis heti huiskuu monet tärpäntikkelit
ja näyttivät, jotta nyt pullisteloo maapallo pahoon joltakin kantilta
mailmaa. — S’oon siitä kumma taloo, jotta sitä pykätes ei oo käytetty
yhtäkää rautanaulaa eikä muutakaa rautaa. Kaikki naulakki pitää olla
vaskesta, jottei rauta häirittisi niitä fiiniä makneettisia konehia.
Ennenku sinne sisälle päästöthän, pitää kaikki rautaesinehet jättää
päältänsä pois. Ei saa olla yhtää palaa rautaa eikä terästä, muutoon
menöö konhet prilleehi. — Ei eres housunknappiakaa, ku niis on rautaa
sisällä — — seliitti Lipponen, joka sen asian tiätää.

— Sehän nyt on kamalaa! — imehtelin mä. — Pitääkö siinä ottaa housukki
pois ku käyy siälä sisällä kattornas? Ja millä konstin niiren hoitajaan
pöksyt sitte pysyy ylhällä? — —

— Puuknapiilla, puuknapiilla tiätysti — seliitti Lipponen.

En tiärä sitte, mahtookahan lykätä lompuskaa, mutta kovasti s’oli
totisen näkööne, ku mä sivultapäi peräsin ja koitin kattella silmihin,
jos se rakkari narraa.



RETKUE SAAPUU SORANKYLHÄN.


Sorankylä, s’oon jo Lappia. Itte kylä on Kitisen ja sen sivujoen
Jesiönjoen mutkas tasaasella mataasella kankahalla, johna kasvaa
harvaksensa matalaa mäntymettää. Taloot ja asumukset ovat uusia,
hyvin rakennettuja ja sijaattoovat kaukana toisistansa, nii että
kylä on kovin laaja. Joitaki taloja ja kylän kansakoulu on Kitisen
joen itäpuolella. Joen yli kuljethan pukkisiltaa myäri, mutta sillan
oli viäny vesi ja Kemi-yhtiön tukit, n’otta siitä kuljettihin ylitte
venehillä. Kun Kemi-yhtiön tukit olivat sillan särkenhet, niin piti
yhtiön pitää yätä päivää muutamia tukkimiähiä jokirannas kuljettamas
ihmisiä ilman erestä ylitte. Ja sillankin sai yhtiö sitte korjata
jällen entisehe kuntohon. Parempaa siltaa ei siihe kannata rakentaakkaa
sitä varte, ku Kitisen joki aina kevääsin tulvii niin korkiaatte,
jotta välistä tuloo vesi huanehisihi asti ja viää kiviä talojen
kivijaloostaki.

Vesi nousoo monta metriä. Sorankylän rannas kuljethan suurella lautalla
Jesiönjoen poikki. Meiränki autot viäthin lautalla yhrellä kertaa
molemmat ylitte.

Sorankylä on Lapin pääkaupunki. Siäl'on uusi kaunis kivikirkko ja sen
viäres hautuumaan lairas kyyhöttää vanha pikkuune ränstyny puukirkko,
vanhan Lapin emäkirkko. S’oon ainaki kolmesataa vuatta vanha.
Sorankyläs on valtion ylläpitämä Lapin sairaala, johna lappalaasekki
kulkoovat plaastaroottemas kroppiansa. Mutta vähä siälä kulkoo
sairahia. Ne syränmairen ihmiset koittaavat huusata itte ittiänsä
ja luattaavat enempi noita-akkoohi ku tohtuuriihi. Jos ei tauti
noitumisella erkane, niin s’oon kualemaksi, eikä siinä silloo auta
vastahan harraaminen.

Sorankyläs on viälä sähkölennätinasemakin, postikonttuuri ja apteekki
ja pari suurta kauppiasta, faltesmanni ja poliisi, n’otta se hyvinkin
vastaa pikkuusta kaupunkia. Ja Lapin oloos s’oon sama ku Helsinki.
Talvisaikhan hakoovat erämaan asukkahat poroolla kaikki kesän
tarpehensa Sorankylästä. Silloo näköö siälä suuria pororaitoja, niinku
ne sanoo porolaumoja, joilla verätethän kuarmia. Monta kymmentä porua
kulkoo perätysten vetään pulkkaa eli ahkiota, jok’on ku poikkisahattu
venes.

Soränkylän kunta on Suamen suurin kunta alaltansa. S’oon melkeen
pualet Vaasan läänistä ja asukkaita on vain 7,000, n’otta kyllä
siin’on lääniä jokahittelle käännyskellä vaikka vähä leviämmäättekki.
Maanviljelystä siälä ei juuri olleskaa harjooteta. Vähä ohraa ja
perunaa viljellähän. Karjaa pirethän vain omiksi tarpehiksi ja heinää
niitethän luannonluhrilta. Rahat tianathan tukkitöistä, frahrinajosta,
mettistä ja mistähän kukin mahtaakaan saara. Jois on runsahasti siikaa,
taimenta ja muuta hyvää kalaa. Mettis on lintuja ja muita mettän
eläviä, joita ihmiset pyyrystävät pakosta hengenpitimiksensä eikä
niinku täälä alamais vain jouteksensa ja lystiksensä,. Saaraksensa
ryypätä ja valehrella toisille, kuinka erinomaasia mettämiähiä n’oon —
vaikka osteloovat jänikset torilta. Ainaki Vaasan herrat.

Mutta siälä Lapis, siäl’on viälä nykkin oikeeta eläviä karvaasia
karhuja ja susia suuris laumoos.

Sorankyläs oltihin kovas töpinäs meirän tulon tähre. Tiätäähän sen ny,
ku ensi kerran tuloo sinne Lapin perukoolle oikee kansanerustajia.
Tiato tästä suuresta asiasta oli levinny kauas korpihin ja pitkien
matkojen takaa oli tullu ihmisiä kattomhan näitä merkillisiä
nähtävyyksiä. Kaks lappalaasakkaaki siinä seisoo pyhäputsus ja kirjavis
pukimis imehtelemäs meitä ja me tiätysti koitimma olla kovasti tyrmää
ja viisahan näköösiä.

Sorankyläs on nuarisoseuratalookin ja sen koivunvesoolla koristellus
salis tarjottihin tulijaaskaffit monellaaste pikkuleipään kans. Oli
siinä mahtanu olla kova häärinä ja pouket ennenku kaikki kryyterit,
kartemummat ja kaneelipurkit oli saatu sinne syränmaahan hommatuksi
ja fiinit nisuleivät leivotuksi kansanerustajaan maisteltaviksi.
Hyvästi meitä pirettihin, syätettihin ja kaffitethin ja vakuuttavasti
kans tuathin ilmi Lapin kansan elinehrot ja avuntoivehet. Merkillistä
oli kumminki havaata, kuinka nua kaukaasen, kylmän ja pimiän Lapin
asukkahat ennen talourellisia etuja toivoovat henkisen valistuksen
apua. Yhteene ja yksimiälinen oli kaikilla toivo, jotta Sorankyläs v.
1922 perustettu kansanopisto otetaas valtion erikoosehen suajeluksehen,
niin että sinne saataasihin palkatuksi hyviä opettajia ja voitaasihin
antaa monipualista opetusta. Kansanopiston yhteytehen toivottihi
isäntä- ja emäntäkoulua, opetusta karjanhoiros ja kotitaloures.
Lapin kansanopistolla ei ollu viälä omaa talua. Sitä varte pyyrethin
kansanerustajaan myätävaikutusta riittävän suuren valtionavun
saamiseksi. (Sille onkin jo myännetty 500,000 mk.)

Toinen suuri asia oli Petsamon rautatiä. Siitä asiasta puhuu
vanha harmaahapsinen opettaja-vanhus Kena sellaasella innolla ja
vakaumuksella, jotta sai musta ja muista matkalaasista Petsamon raran
innokkahia kannattajia.

Sorankylä säilyy retkelääsillä sulooses muistos varsinki siitä, jotta
siälä saimma nukkua henkemmä hyväksi kolmatta voorokautta kestänehien
ponnistusten perästä. Rovaniämeltä asti oli matka ollu yhtämittaasta
menua yätä päivää. Oli torkuttu venehis, maattu pihamailla ja väsytty
niin, jotta monen rupes jo muistumhan äitee miälehen. Kun sitte
päästihin Sorankylhän iltamyähääsellä ja ohjattihin sairaalahan,
johna saimma kukin pehmoosen vuatehen maataksemma, nii jo tuntuu taas
ihanalta elämä. Pestihin matkapölyt naamasta ja uni maistuu! Kuus
tukevaa tuffaa siinä veti kilvan jyriseviä unia n’otta seinät täräji
ja katto kohooli. Sellaane konsertti siinä käyy, jotta tuskin saivat
muut koko kihlakunnas unta silmihinsä sinä yänä. Ja sarankilon äijiä ku
kaikki oltihin, nii tiätäähän sen jotta kontrapassua siinä pelattihin
n’otta kastrullit köökin pualell’ olivat seiniltä puroollehet. Aivan
oli aamulla kaikkien nenät paisuksis ja turtana sen hornoon päälle, ku
oli nii nenää tutisuttanu. Ei tahtonu saattaa niistääkää. Mutta kyllä
kans olimma virkeetä poikia aamulla. Vaattehia tomotettihin, kenkiä
plankattihin, partaa ajettihin ja putsattihin erestä ja takaa n’otta
m'olimma ku uusia miähiä.

Sitte lährettihin kauppapuariihin tekemhän viimmeeset ostokset, ennenku
ihmisten ilmoolta lährethin painumhan Perä-Lappihin, kohre isoon
Inarinjärven rantaa. Mikä tarvitti mitäkin, mutta yks oli yhtööstä ja
kaikille välttämätöntä. S’oli pikiöljy. Ja sitä sai siälä ostaa oikee
puhristettua ja valmihiksi pulloohi pantuna.

Kesä 1923 oli Lapis niinku muallaki kovasti myähääne ja sitä varte
olivat hyttyysekki myähästynhet, jottei meill'oIlu niistä juuri
mitää vaivaa alkumatkalla. Mutta sitte tuli kuumemmat poutapäivät ja
Sorankyläs pakkas jo silloo talloo ruveta vähä manoottamhan, ku puri
siältä ja täältä ja ympärinsäkki, n’otta kaikki käsittivät hyvin,
jotta ny oli pikiöljyn aika tullu. Ja sitä varte osti jokahinen potun
ja suurinaamaasimmat kaks. Mikä tarvitti viälä villakaulahitten,
vesitakin, mikä pläkkilaatikollisen keksiä, mutta Kunnallisneuvos osti
toista syltä nahkahihnaa, jolla vyätti hyllyvän vattaruutinkiinsa
kaiken varalta lujasti kiinni, ku nii kauas lährettiin. Ja paperossia
varattihin moneksi viikoksi, n’otta niit'oli viälä takaasitulleski.
Sorankyläs on penssiiniasemakin, josta säiliöt täytettihin, ja nii
lährettihin hyrräämähän pualenpäivän aijoos Sorankylän hiatakangasta
pohjoosta kohri. Eres oli 12 tiiman ajo halki asumattomien erämairen.
Koko tualla taipalehella ei oo tiän varres muita ihmisasumuksia ku
mitätöön Sattasen kylä parikymmentä kilometriä Sorankylästä pohjoosehen
ja valtion rakennuttamat kevaritaloot nuan kahren peninkulman pääs
toisistansa. Mutta maisemat on mahtavia ja suuremmoosen suuria, laajoja
ja yksinääsiä. Erämaan rauha ja erämaan henki lepää kaiken yllä. Tuntoo
jotta liikkuu suuren koskemattoman luannon keskellä, rannattomat mettät
ja suat, elikkä »jängät» niinku siälä sanothan, ovat joka pualella
ympärillä. Siälä täälä vilahtaa silmhän kiamurteleva joki elikkä
yksinääne mettälampi, jonka seljällä näköö sorsaparven soutelevan
kaikes rauhas. Taivahan rannalla siintää sinihohtooset tunturit,
aurinko helottaa kuumana ja paahtavana.

Hyttyyset seuraavat surisevana parvena peräs. Hyvältä maistaa siinä
tuprutella tupakkia pehmooses autos ja pikiöljy, jota pitää tuan
tuastakin uurestansa hiarua naamahan, kirvelöö suloosesti poskipäis ja
nenäs tuntuu ihana tervan tuaksu.

Kelpaa sitä sillä lailla laskettaa pohjoisnapaa kohri!



KARHUNTAPPAJIA JA LAPPALAASIA.


Sorankylästä Inarinjärvelle ja siitä uutta maantiätä Petsamhon asti on
valtio rakennuttanu tiän vartehen siistiä majataloja matkustavaasille.
N’oon uusia ja kaiken pualesta mukavasti järjestettyjä kolmen
huanehen taloja, jotta niis lystiksensä majaaloo vaikka pitemmänkin
aikaa. Eik’oo kovin tyyrihiäkää, kun niis on vahvistetut taksat.
Kun taipalehet on aiva asumattomia, nii on majatalojen hoitajiksi
pitäny erityysesti palkata väkiä. Akka pitää paria lehmää, jotta saa
kaffimaittilan ja maitua, ja miäs kalasteloo ja mettästelöö aikansa
kuluksi, ku palkka juaksoo kruunulta. Mutta niin on yksinäästä elämä
siälä syränmaan kevaritaloos, ja ei taira se palkkakaa nii häävine
olla, jottei tahro kruunu saara sellaasia ihmisiä, jokka asettuusivat
palkankaan erestä nuahi komeehi kevaritaloohi hoitajiksi. Mekki
rookasimma majataloja, jokka seisoovat aivan kylmillä, kun ei ketää
oltu asumha saatu.

Kyllä siinä tuli ajatelleheksi, jotta tänne sitä pitääski siirtyä
suurehe rauhaha mettästelemhän ja kalastelemhan mailman rähinästä, ku
sais niin hyvät huanehekki asuaksensa ja palkkaa kaupanpäälliseksi.
Ovet seisoovat nykki paris paikas seljällänsä. Sinne sai mennä ja
tulla kukin halunsa mukhan, keittää hyväs hellas omasta pussistansa ja
oikaasta laattialle levolle. Eikä poislähties tarvinnu kysyä maksua
eikä ketää kiitellä. — Niitä kylmillä olevia majataloja on varsinkin
Patsjoen ja Petsamon välillä, johna maantiätä ei viäl oo ku vähä
ainoottu.

Se mahtoo olla siinä Suvannon ja Lohijoen kevarien välillä ku asuu
se kuuluusa karhuntappaja Torpan-Paavo. Sen uuresta pykätty tupa on
justihi maantiän viäres ja satoo ku saavista kaataan, ku tultihin
sinne. Meit oli kehootettu pirättöhön siinä Torpan-Paavon tuvan
kobralla ja käymhän kattomas oikiaa karhuntappajaa, josta puhuttihin
koko Lapis. Se sattuukin olohon kotona, jotta me sen rookasimma.
Kovasti oli laatumiäs, hiljaane ja harvapuheene, mutta pituut' oli
hyvän joukon neljättä kyynärää, krouviluinen ja rontti miäs. 15 karhua
on Paavo jo kaatanu, eik’ oo ku vähä päälle neljänkymmenen. S’oon
valtion mettänvartija ja on periny sen viraan isältänsä, jok’ oli kans
kuuluusa karhuntappaja. Ja kovastihan se passaa mettänvartijan homma
sellaaselle mettän eläjälle ja mettämiähelle, ku se Paavo. Mettästys
s’oonkin sen pääelinkeino, vaikka samalla katteloo kruunun mettienkin
perähän.

Siälä Lapis on karhu viälä aiva yleene kotoelään. Joka kesä se repii
jonkun lehmän eli lampahan. Ja s’oon sellaane peto, jottei sitä vastaha
kaikki lökäpöksyt, niinku Luteerus sanoo, meekkää. Mutta Paavolle on
karhu tuttu kaveri. On oikee iloonenki, ku sen rookaa, sillä kattokaas
siinä tuloo silloon Paavolle raha oikee kahrella jalaaila vastahan.

Kertoo se ollehensa mones kovaski ottelus karhun kans, mutta aina
on selvän tehny. Isä-vainaansakki kerkes jo kerran nuarena poikana
pelastamhan karhun kynsistä keihästämällä.

Erellistalvena s'oli tianannu aika lailla rahaa, ku myi
enklantilaasille loortiille, elikkä mithän misteriä olvat, yhren
karhunpesän. Paavolla on tuttuja helsinkilääsiä herroja, jokka käyyvät
siälä välistä mettästämäs, ja niille se ilmootti, jotta sill’on
kiarrokses suuri naaras-karhu, jonka se myiis.

No siitä tuli eri pouket Helsingis. Enklannin lähetystön kautta osti
kaks enkelsmannia sen karhunpesän Paavolta ja maksoovat nii ruakottoman
paljo, jottei sitä tavalliset ihmiset ymmärräkkää — kakskymmentätuhatta
markkaa! — Kyllä n'oon hulluja ne enklantilaaset, mutta hyvä se vai oli
Paavolle, ku sai. Ja mitäs niiren enkelsmannien rahan on sitte väliä?

Kevättalvella oli sitte tullu suuri trusa herroja Helsingistä ja
niill'oli ollu paljo passarimiähiä följys, monet turkit ja kaulahittet
yllä.

— Kyllä s'oli eri touhua se karhun tappo — sanoo Paavo — kun mun piti
olla siinä aina varoolla, jottei se karhu vai käy niiren herraan
kimppuhu. Mutta sattuu se yks pihtikinttu ja isoonoukkaane herra
osaamhan kumminkin nii, jotta karhu kuali, ku lähti pesästä. Suuret
pivot ja kovat puheenplotinat oli sitte päälle piretty ja viäl’ oli
pyyretty, jotta kun vain löytää uuren tappamattoaman karhun makooksen,
nii heti pitää ilmoottaa Helsinkihi ja siältä tuloo karhun tappajia
vaikka kuinka pitkältä ja maksaavat hyvin. Ja hyvinhän se niin
passaaki, jotta antaa herraan vai hurrata ja maksaa, minä pistän rahat
plakkarihi — tuumas Paavo.

Torpan Paavon huushollist’ on 30—40 kilometriä Vuotson
lappalaaskylähän, johna majataloa hoitaa yks lappalaasperhe. Majataloo
on rakennettu lappalaastuvan viärehe aiva tian vartehen. Pyssynhollin
pääs on kolme neljä muuta lappalaasasumusta. Näill’ on oikiat puusta
tehryt suamalaasmalliset tuvat, mutta muotoonhan lappalaaset asustaavat
vain seipähistä pystyttään kokhonpannus koras, john’ on kivi keskellä
hynttyä ja taivas paistaa katon reijästä sisälle.

Lappalaaset on pikkuusia äijänkänttyröötä, joll' on heikot sääret
ku hyttyysillä. Niiren miälest’ on komiaa, ku miähell’ on ohkaaset
ja väärät fletkusääret ku piipunvarret. Ääni on lappalaasilla ku
lampahilla lauhkia ja inisevä. Ne kävellä flessukoovat ku olis vahinko
aina housuus. — Lappalaasakat on piäniä vääräsäärisiä tylleröötä,
kaikki samannäköösiä, eikä korjaksi voi sanua yhtäkää. Verhat niill’
on kovasti räikiänfärisiä, nii miähillä ku akoolla. Pääfärit on
sininen, punaane ja keltaane, jokk’ on Lapin kansallisfärit. Miähill’
on pääs niin sanottu »neljän tuulen lakki», jok’ on ku lapsen tyyny
neliskanttinen ja paksusti topattu. Se on tavallisesti sinistä verkaa
ja joka nurkkahan menöö keskeltä päätä keltaane eli punaane rantu.
Ja keskipääs on korja tupsu. Akooll’on kans komia ja tairokkahasti
neulottu myssy. Miähill’ on päällä jonkillaane möhliä mekkoo, siinä
vyä ja suuri poronluusta tehty tuppihoito vyällä. Kaulas on pyhääsehe
aikaha jonkillaane hilkku kiaroottu niinku merimiähillä. Ja kintut
on pauloottu aiva ihomyätääsiksi. Jaloos on poronkoivista kursitut
karvakengät eli kallokkahat, niinku siälä sanothan.

Huanosti on lappalaasten asiat. Ennen n’oli rikkahia ja hyvin
toimhentulevia; nyt n’oon köyhiä ja surkeeta ihmisiä. Ennen oli niillä
tuhansia poroja, joita söivät ja möivät. Soran aikana ovat lappalaaset
huushollannehet nii, jotta nyt on porot hävinnehet aiva olemattomiin.
Kuuluu olevan enää koko Lapis vain 15 lappalaasperhettä, jokka
viättäävät entistä kiärtävää elämää. Toiset ovat asettunhet asumhan
puuhuanehisihi niinku muukki »lantalaaset» (suomalaiset), ja siin’ on
syy lappalaasten kurjuutehe ja perikatohon. Se on tämän »siunatun»
sivistyksen ansio, jotta se viää perikathon luannonkansat. Se
viaroottaa ne pois vuasisataasista esi-isiltä perityystä elintavoosta.

Lappalaaset yrittäävät nyt siirtyä tupaihmisiksi ja koittaavat hankkia
toimhentulonsa samalla lailla ku sinne asettunhet suamalaaset.
Mutta siinä ne pahoon pettyvät. Ei oo lappalaasen kruppi kovas
tyäs harjaantunu kestämhän siinä ku tavallinen tukkijätkä. Eikä oo
lappalaane knuppinsakkaa pualesta suamalaasen tasalla. Lappalaasista
saa sanua, jotta ei jaksa kruppi, eikä kestä knuppi.

Viälä kaiken kurjuuren lisäksi ovat lappalaaset miähet ruti
laiskoja. Akat on ahkeroota ja hoitaavat koko huushollia, passaavat
äijänkänttyräänsä n’otta häjyä teköö kattua. Ku lappalaasell’ on suinki
rahaa, nii trengin se ottaa ittellensä suamalaasesta jätkästä, vaikkei
olsi mitää tekemistäkää. Trenki narraa ja jutkuttaa lappalaasta aikansa
ja nylköö siltä kovaa palkkaa. Ei kelpaa lappalaane rakentamhan omaa
mökkiänsäkkää. Suamaiaasen pitää palkata timpermanniksi. Viinahan on
Lapin äijä persoo. Juara lillittää vaikka viimmeesen killinkinsä.
Tupakkia polttaavat nii miähet ku naiset ja kaffia trönätähän
yhtämittaa.

Lappalaaset on kualeva suku. Uusia ei tahro tulla ja vanahat konttii
maan rakohon.



LAPIN KULTAJOELLA.


Sorankyläst’ on 130 km Lapin kultajoelle, Hangasojalle, jonka viäres on
Laanilan majataloo. Rovaniämeltä asti on sinne kokonaasta 266 km. On
siinä matkaa, mutta autolla sen huristaa yhres voorokaures.

Laanilan tianoot on tullu kuuluusiksi siitä, jotta siäl’ on suuret alat
kultapitoosta hiatamaata. Vuanna 1868 oli siälä tutkimas jokkin valtion
vuari-insinöörit ja huamasivat, jotta Ivalonjoen varsilla, nuan 700
neliökilometrin alalla, oli maaperäs runsahasti hianua kultahiataa.
Löyröstä leves heti tiato ympärinsä ja sinne lähti paljo ihmisiä
kultaa kaivamhan. Kulta on siälä hiaran joukos piäninä kryyninä joen
pohjis ja ranta-töyris. Ja se huhtominen tapahtuu sillä lailla jotta
tavallisehen pläkkifathin otethan maata ja kaarethan vettä päälle.
Fatia huiskutetaan sitte varovaasesti jotta hiata ja rapa fläiskyy
lairan yli pois. Farin pohjalle jää lopuksi raskahammat ainekset ja
kullan murut. Huhtomista jatkethan aina vai mones veres ja viimmee
ruvethan syynäämhän, jotta tuliko siitä mitää. Lopuksi kaarethan sakka
farin pohjasta paperin päälle, kuivathan ja puhaltamalla peraathan
loput roskista pois. Silloo on siihen jääny piäniä ruskahtavan
färisiä kultajyviä, joista toiset saattaa huamata kullaksi paljakalla
silmälläki. Ku ne kokenhet kullankaivajat kaatavat sakan fatinsa
pohjalta kämmenelle, nii painosta jo tuntoovat, onko se oikiaa tavaraa.

Tätä fatikonstia käytethän etupääs vain ku ettithän ja tutkitaan,
onko maas kultaa. Mutta ku suurempihin töihin ruvethan, niin
rakennethan puusta ränni ja johrethan siihe jostaki ylempää vesi
virtaamhan. Rännihin sitte lapioorahan maata ja vesi virutteloo ja
viää ravat mennesnänsä. Rännin pohjahan tarttuuvat kultajyvät, jokk’on
raskahammat. Ne tiätysti kravathan ja putsathan tarkasti, ku tyät
illall’on päättyny. — Aina silloo tällöön, ja sitähän kullankaivaja
vavistuksella orottaaki, sattuu farin pohjahan jäämähän vähä tavallista
suureet kultaklimppi. Mutta siälä meirän Lapis on kulta murennu nii
riivatun piäniksi palooksi, jottei tahro löytää eres kriiskryyninkään
kokoosta jyvää. Suurin kullanpala, mitä siäl’on koskaa löyretty, —
nii seliitti mulle yks vanha kullankaivaja — oli 450 krammaa painava.
Se onki jo aikamoonen kimpales; lähes puali kiina. Mutta sitä
piäntä kullan-murenoosta on sitä enempi. Sit’on siälä joka paikas.
Kaikkiastansa on Ivalojoelta löyretty kultaa tähän asti yks hyvä
hevooskuarma, nuan 500—600 kilua.

Kullan huhtominen siälä Lapis on ollu välistä hyvinki kiivasta
hommaa. Miäst’on lappanu sinne ku paremmanpualoosta karvaköyttä
onniansa koittamhan, mutta sitte s’oon se tuhina taas tasaapunu.
Toiset on mennehet ja toiset tullehet, mutta aina siälä on jokin
kumminki ettimän päällä. Suurin kullankaivaja on ollut Henry Kerkelä
Kemijärveltä. Vuanna 1902 se perusti Prospeetor osakeyhtiön, joka rupes
oikee suuremmasti kultaa kaivamhan. Sinne rakennethin monia suuria
taloorakennuksia ja piänempiä kämppiä ympärinsä kullankaivajia varten;
hankittihin uurenaikaasia konehia ja runnattihin kovasti. Kaivettihin
60 meeterin syvhän kaivoksiaki ja ettittihin vuaristaki kultaa. Mutta
huanosti se luannisti, n’otta yhtiö lopetti pian toimintansa ja silloon
taas tuli hiljaasta Laanilan saloolle. Sinne jäivät taloot ja monet
rakennukset tyhjille seisomhan.

Mutta aina ilmestyy uusia ettijöötä. Meille kerrottihin, jotta
parastaikaa ollahan taas puuhas saara uusi yhtiö toimimhan. Sen
etunenäs on tunnettu helsinkilääne liikemies ja mestariampuja Toivonen.
— Kaks vaasalaastaki miästä on kultaa siälä kaivanu, nimittään
rakennusmestarit Kivekäs ja Kurikka. Näistä on Kivekäs sitkiästi
työskennelly Ivalojoella kultahommis ainaki kakskyrnmentä vuatta.

Lujas istuu kullankaivajas toivo kerran löytää oikia valtasuani, josta
passaa vai moukarilla paukutella parhaan suuruusia kullanpaloja.
Viäl'ei sit’oo löyretty, mutta kukapa tiätää, vaikka viälä löytyyski.
Jostaki kallioosta se täytyy olla lähtöösin tua kultajauho, jota
Ivalojoen rannooll'on joka lapiollises maata. Niin uskoovat lujasti
kullankaivajat, ettiivät ja toivovat.

Siinä Laanilan majataloos puhuttelin yhtä vanhaa miästä, jok’on 18
vuatta niillä mailla kultaa huhtonu.

Kun sattuu muita tyänansioota olemhan, nii teköö se niitä, mutta muut
aijat kaivaa kultaa omhan laskuhunsa. Se sanoo, jotta kyllä siin’ aina
tavallisille päiväpalkoolle tuloo; mutta tyä on raskasta. Pari krammaa
päiväs kuuluu olevan keskiarvoone kullan tulo.

Siin’ oli Laanilas, ku me sinne tulimma, justhin yks miässakki valtion
maantiätä korjaamas. Ku iltaasin tyät oli lopetettu, niin miähet
huviksensa huhtoovat kultahiataa ja aina väliinsä olivat saanehekki.
Yhrellä poijall’ oli piänes klasipotus hyvä joukko kultamurenoota,
jotta saimma omin silmin nährä Suamen kultaa, joka muutoon kuuluu
olovanki parasta sorttia laarultansa koko mailmas.

Laanilan majataloo on rakennettu Prospeetori yhtiön entisen päätaloon
pihamaalle. Siinä seisoo yhtiön makasiinit ja tallit viäläki
paikoollansa. Yhres huanehes on viäläki kullanhuhronta-ränniä ja muita
kamppehia. Majataloon emännältä sopii vai pyytää laihnaksi huhtomafatia
ja kävellä parikymmentä syltä pihalta uaman rantahan, joka on aivan
siinä ääres. Ei muuta ku kalunaasta hiataa ja vettä fatihi ja sitte
huhtomhan. Kyllä siitä aina jokin murena farin pohjahan jää, vaikka
se maa onki möyritty kymmenihin kertoohi. Jokirannat on tongittu aiva
ylösalaasin.

Käythin me siälä jokirannas kans kattomas ja oli toisilla fatiki
kainalos, mutta satuumma olemhan nii isoomahaasia ja takakenoosia
miähiä, jottei se kyykkimine, ku siin’olis pitäny olla pää alhappäinki,
tahtonu oikee luannistua. Ja mitäs sillä kullalla ny tekiskää, ku
Suames on paperimarkka?



METTÄSTÄJÄÄN JA KALASTAJAAN PARATIISI.


Laanilan kevaritaloo on tunturin juurella. Parin kilometrin pääs
siitä alkaa Saariseljän tunturiharjanne, joka kulkoo Lapin poikki ja
jakaa joet kahtahalle, toiset etelähän Keminjoen vesistöhön, toiset
pohjoosehe päin Inarinjärven vesihin. Siinä on tunturi toisensa perähän
yhres jonos, ku katonharja, joka kaataa kahtahalle. Muttei se mitää
eri korkiaa vuaristua oo. Maa nousoo hitahasti pitkän matkaa ja itte
ne tunturit on tasaasia ja silooseksi leivotuita ku limput. Ei niinku
ryssänlimput, mutta sellaasia ku vanhaa laija suamalaaset varileivät.
Siitä sen hyvi ymmärtää, ku autolla saattaa laskettaa korkeemmalle
kukkulalle asti.

Mutta ennenku me jätämmä sen Laanilan majataloon, nii mun pitää
muistaa sanua, jotta siälä s’oon mettästäjään paratiisi siinä Laanilan
ympäristööllä. Maisemat on kerrassa komeeta ja suuremmoosia, korkeeta
tunturia, harjuja ja vaaroja joka pualella; lintuja ja jäniksiä joka
puskan juures. Kuivat, laajat hiatakankahat joka pualella. Passaa
siälä pyssy seljäs pasteeraalla. Ei siälä henkiä salpaa. Ilma tuntuu
köykääseltä hengittää ja aurinko paistaa mollottaa taivahalta yätä
päivää. Ja on siälä siksi toiseksi suurempiakin otuksia. On kettuja,
näätiä, ahmoja. On susia ja karhujakin. Ja jois ja järvis, joit'on
joka pualella, on kalaa jos jonkin sorttista. Kelpaa siälä mettämiähen
elellä ulkoilmaelämää viikon kaks ja tulla parantunehena ja parempana
ihmisenä takaasi tänne sunnuntai-mettästäjään valtakuntahan, johna
pitää jänikset ostaa torilta tyyrihistä hinnasta ja valehrella
sellaasia juttuja jotta ittiäkin hävettää.

Sinne Laanilahan kehoottaasin mettästäjiä lähtemhän kesälomaansa
viättämhän. Eikä vissisti kukaa karu sitä kesää. Jos ei haluttaasi aiva
taivasalla maata, nii siinä Laanilan kevaris sopii olla kortteeria.

Laanilasta alkaan rupiaa tiä hiljallensa nousemhan. Eres näkyy
siniseltä hohtava korkia Kaunispään tunturi, joka sitä mukaa kumminki
alenoo ku likemmäksi tullahan. Ku ollahan maantiän korkeemmalla
kobralla, nii imehtölöö, jotta tuallaane nyppyläkö se ny oliki vai,
joka näytti nii kovasti korkialta kauempaa. Tiä kulkoo melkeen keskeltä
tunturin ylitte. Kaunispään huipulle nousu on nii loivaa, jotta autolla
voi ajaa kukkulan harjalle. Me nousimma kumminki pois ja kävelimmä
ylhä. Mutta pitee sinne oli ku silmähän näytti. Ainaki kilometrin
verran on sinne tiältä matkaa.

Tunturit on aivan alastomia ja patjahan näköösiä kallioota. Vai jäkälää
ja marjanvarpuja kasvaa niillä. Jota kauemmas pohjoosehe ja jota
korkiammalle tullahan, sitä matalammaksi ja kitukasvuusemmaksi puut
käyvät. Se johtuu tiätysti ilmanalasta, kylmyyrestä, märkyyrestä ja
misthän kaikista riippuukin, mutta nii se vai on, jotta ku tunturin
rinnettä nousthan ylhäppäi, nii äkkiää tulooki ethen paikka elikkä
raja, jota ylemmäs ei ykskää puu nosta latvaansa. Tunturin ympärillä
saattaa kasvaa hyvinkin tihiää mettää, varsinki koivua ja mäntyä,
mutta koko mettä on vissillä korkeurella ku saksilla klumpattu
yhtätasaaseksi. Tästä mettän rajasta nousoo sitte harmaa tunturi,
puuttomana ja alastomana, suurena, hiljaasena ja tasaasena kaarena.

Mutta siältä korkialta kummulta, tunturin huipulta aukee
satakilometrinen unohtumattoman valtava ja hurmaava näköala. Varsinkin
ilta-auringon valaastukses on siälä silmiä hivelöövä färiloisto, joka
aiva häikääsöö.

Me satuumma tulemhän Kaunispään tunturille keskiyön aikhan, ku kesäyön
aurinko seisoo paikoollansa nuan korennon mitan taivhan rannan, elikkä
paremmin sanojen toisen tunturin yläpuolella. Seliaasia kultapilviä,
punaniskoja ja teräksen sinihehkua en oo koskaan nähny taivahalla
palavan ku siälä. Eikä niitä mualla ookkaa ku Lapin tunturiilla!

Ja maa taivahankannen alla, mikä färien moninaasuus ja väreely siälä
onkaa! Tunturien rintehis on mustan sametin kaltaasia juavia; siäl'
on varjua, joka vähitellen kirkastuu auringon pualella tuareheksi
syvänvehriääseksi mäntymettäksi. Siinä viäres nuari viälä täythen
lehtehe puhkeematoon koivikko kuultaa keltaasenvehriääseltä. Tuala
paistaa aurinko harvahan männikköhön, josta yksinääsiä männynrunkoja
välkkyy ku kultaloimia vehriääses kankahas.

Ja kun kattot jalkoohis, mihnä seisot, nii totisesti säikährät. Näet
pölyyset kenkäs ihanalla punaasella purppuramatolla. Siinä kasvaa
ympärillä joka paikas piäntä punaasta tunturikukkaa, niin tihjäs,
jotta näyttää siltä ku koko tunturin ylle olis levitetty punaanen
kukkaasmatto — mokomankin viarahan poljettavaksi! Tunnet ittes
syntiseksi ja piäneksi. Ja sitä sä ootkin, oo sitte kukas tahrot, joka
tunturille tuut. Kärpäänen sinä oot, oikia navettakärpäänen Luajan
suuren kaunihin kaarevan katoksen alla. Kärpäänen oot, elikkä et eres
kärpäänenkään, kärpääsen jälki vai, hajutoon ja mautoon näppylä sinä
siälä tunturin huipull’oot, vaikkas täälä ihmisten ilmoolla kuinkaki
mahtava, mahakas ja rahakas pontsari olsit.

Oon mä nähny monenki tairemaalarin suuria färiläjiä kankahillensa
fläiskivän, harjakset pystys seliittävän ja vannovan, jotta mitää
sen kaunihimpaa, väkevämpää, hurmaavampaa ei mailmas oo ennen nähty
ku hänen töherryksensä. Mutta niille sanon mä, jotta menkää klopit
sinne Lapin tunturiille kattelemhan ja imehtelemhän färiä ja kaunista.
Siälä rookaatta kaikkien aikojen suurimman färimestarin ja saatta
tyhminä kananpoikina ihaallen töllistellä sen käsialaa. Mutta tukkikaa
syntinen suunna ja katkaaskaa kurjat pensselinnä, sillä että te pysty
sen mestarin tauluja eres kopioottemhankaa. Niitä pitää vain kattella,
hiljaases miäles kiitellä ja siunata, ku on saanu hetken nährä Lapin
färiloistoa.

Juhlallisin miälin, niinku jokin salaane kaipaus olis rinnas täyttyny,
asteloo matkamiäs tunturin kuvesta alha tiälle, joka johtaa taas
takaasi maailman turulle, ihmisten ilmoolle. Mutta silmhän on jääny
kuva, miälehe muisto, joka lämmittää viälä vuasien takaa.

Kaunispään tunturilta rupiaa tiä läskemhan Inarinjärven laaksohon. Pari
kevaritalua siin’on välillä ja matkaa neljättäkymmentä kilometriä.
Mutta se on hauska ja vaihteleva taival. Kasvullisuus on siälä
rehevämpää ja iloosempaa ku Sorankylän ja Laanilan välillä. Tuamia
kasvaa tiän varres suuria puskikoota ja ne kukkiivat väkevästi
tuaksuten viälä heinäkuun 1 p:nä, kun Inarinjärvelle saavuumma. Ja
samahan aikahan oli viälä toinen puali Inarinjärvestä jääs'. Mutta
kevät oliki sinä kesänä kovin myähä. Lehtipuu ja mänty on sillä
pualella tunturia vallalla. Kuusi on jääny kokonansa tunturijonon
eteläpualelle. Sitä ei tapaa Inarin alueella muuta ku ylen harvas, nii
että niistä imehenä kerrothan ja mainithan, mihnä sellaane kasvaa.
Niimpä on Inarinjärven saroosta saarista vain yks ainua, nimeltä
Mahlatti-Roiro, jolla kasvaa jokin kuusipuu.

On se Inarinjärvi eri präiskäles järveksi. S’oon yli 2,500
neliökilometriä. »Maammekirjashan» laulethan, jotta yks äijä meinas
kerraasti mitata, kuinka syvä s’oon, mutta äijän naru katkeski. Ja
eikös s’ollu nii, jotta järvi muka lauloo, »oon niin syvä kun oon
pitkäkin. Eikä sen syvyytt’oo mitattu sittemmin»? Mutta kyllä se
Topelius laulaa lurahutti silloo vähä lompuskaa joukkohon. Kaunis s’oon
kyliä Inarinjärvi ja kovasti kirkasta vettä, muttei s’oo kumminkaa
pohjatoon. 60 metriä on syvimmältä kohtaa. Neljäkymmentä Lapin äijää
sais siinä seisua toistensa olkapäillä ennenkö ylimmääsen noukka
verestä nousis. Itte järvi on kovasti monihaaraane ja sokkeloone.
Ja saaria ja niämiä on jos kuinka paljo. Kalaa on runsahasti ja
monellaasta. Haukia ei piretä siälä eres kalanakaa. Sitä halveksuthan
ja haukuthan »jängän koiraksi». Siikoja, taimenia, harria ja muita
sellaasia lohensukuusia fiiniä kaloja siälä vai ongithan.

Kun neuvoon mettästäjiä menemhän Laanilahan, nii täälä Inaris s’oon
kalamiästen paratiisi. Ei trenkää särkiä, salakoota ja muuta roskakalaa
onkia, passaa vai verellä kyynärän mittaasia »tammukoota». Mainio
majapaikka on Virtaniämen majataloo, jok’on nyt Matkaaluyhristyksen
hoiros.

Inarinjärven eteläpääs on Ivalon kylä, jok’on Inarin pääpaikka, vaikka
Inarin kirkonkylä onkin järven länsilairalla. Ivalosta menöö vai huano
kinttupolku kirkolle maata myäri. Sinne kuljethan moottorivenehillä
järviä pitki. Ivalos on Lapin rajavartioston yks pääkortteeriista.
Rajasotilahat olivat siälä melkeen järjestänsä Etelä-Pohjanmaan
poikia Härmästä, Lapualta, Kauhavalta ja Lappajärveltä. Itte olivat
rakentanhet ittellensä hauskan kasarmin. Pulloposkisia ja hyvinsyänehen
näköösiä olivat. Ja tervhyysiä lährettivät kaikille, jotta kyllä siälä
hyvin voitahan.

Matka Sorankylästä Ivalohon on 165 kilometriä. Sillä välillä on
usiampia kertoja kuljetettava auto lossilla elikkä färillä jokien
ylitte. Kuljetuksesta menöö tiätysti maksu färikaralle, joka kuljettaa
ylitte. N’ei ota maksua pohjoosehen mennes ollenkaa. Sanoovat vain,
jotta kerkiääpä tuan saara. Äkkiouto tykkääs pian, jotta taisit jäärä
miäs nyt omaas paitti, ku nii vain päästät auton menemähän. Mutta asia
on kattokaas sillä lailla, jotta joka sinne pohjoosehen menöö, nii
kyllä se kans vissisti takaasi tuloo ja käunihisti saakin lossirahan
maksaa, joka muutoon ei ookkaa aiva piäni.

Ei auta muu, ku ei kerran oo, ku yks tiä, joka Lappihi via!



INARISTA PATSJOELLE.


Ivalos otettihin meirät vastahan juhlallisesti. Tiätäähän sen jotta
ihmiset siäl’ oli töpinäs, ku nii suuria herroja tuli oikee kaks
autokuarmallista. Me olimma kumminki myähästynhet nii paljo, että
kerkesimmä perille vasta jälkhen pualen yän eiväkkä kaikki kattomhan
tullehet ollehet jaksanhet orottaa. Lapin rajavartioston Ivalon
komppania seisoo kasarmin eres mirnaarivis jääkäriluutnantti Sunkvistin
komennos, joka lausuu meirän tervetulleheksi sinne Perä-Lappihi.
Sotapoijat seisoovat tikkusuaras niinku olsivat pranstakat niällehet;
ei silmäkää räpähtäny. Me tiätysti kans koitimma oikaasta kroppia ja
olla sotaasen näköösiä. Ivalon frouvat olivat järjestänhet meille
fiinit voileipäpöyrät ja kaffitukset. Kaikki me pistimmä armollisesti
poskehe ja sitte suoraa sänkyhy. Kyllä kelpaa kansanerustajaan joukos
reissaalla! Mäkin menin aiva täyrestä ku väärä raha. — Ja oikee
ministeriksi ykski äijä karahteeras!

Ivalos tuntoo viälä olevansa ihmisten ilmoolla, mutta ku siitä
lährethän painumhan Petsamoa kohri, nii alkaa uusi maailma. Saa sanoa
hyvästit pitkiksi aijooksi pehmoosille sängyylle, talterikkikomennolle,
ja muille mukavuuksille. Alkaa asumattomat erämaat.

Ennen pökkäs Rovaniämeltä tuleva maantiä Ivaloho ja Inarin kirkolle,
mutta senjälkehen ku Suami sai Petsamon alueen, on valtio pannu aluulle
hyvän maantiän rakentamisen Ivalosta Petsamhon asti. S’oon parastaikaa
rakentehen alla ja tuloo siitä 212 km. pitkä tiä. Siitä on jo valmihina
nyt osa, Ivalosta Patsjoelle Nautsin majataloohi, joka väli on lähes
90 km. Kesällä 1924 valmistuu tiä jo Höyhenjärvelle asti. Ja se tiä
on parasta, mitä min oon Suames nähny. S’oon muistaakseni kahreksan
meeteriä leviää ja nii siloosta ku pöytä. Monis paikoos on suuria
ja syviä leikkauksia; toisin paikoon on tiätä pitäny kovasti nostaa
kivivalliilla. Jyrkkiä mäkiä on marallettu sillä lailla, jotta tiä
on pantu nousemhan kiamurrellen mäkiä ylhä. Monia suuria puusiltoja
on rakennettu jokien poikki. Kun tiä kulkoo asumattomien erämairen
halki, on sen rakentaminen tullu kovasti kallihiksi, nuan 160,000 mk
kilometri. Tyäväkiä on vaikia sinne saara ja palkat kauhian korkeeta.
Hevoosmiähelle on pitäny maksaa neljäkin sataa markkaa päiväs. Luulis
jotta siinä tuloo kovastikki tyäpalkoolle, mutta yhtehe tyhjän kans se
pakkaa vetämhän, ku maan kuljetus tuloo niin tyyrihiksi. Monta markkaa
maksaa ajopalkka joka kilolta, joka sinne verethän. Mutta sitä mukaa ku
saarahan tiätä, jotta voirahan hevoosella ja jo autoollaki tavaroota
kuljettaa, tuloo elämisen puali kans halvemmaks. Ennenkun tiätä ei ollu
ollenkaa, piti ihmisten kuljettaa tavaransa joko venehis elikkä seljäs
kantamalla, jos ei talvisaikaan oltu porokyytillä kesän tarvestansa
varannu. Kovasti hyvä asia on, ku valtio sitä tiätä siälä rakennuttaa,
vaikka se tulooki paljo maksamhan, mutta sitte se kans on ikuusiksi
aijooksi tehty ja vuasikymmenien kulues se lopuksi kyllä maksaa
ittensä, ku ihmisten elämä pääsöö siäläkin alkuhun.

Vaikka Ivalon ja Nautsin väli on niin asumatoonta, jotta vain
Virtaniämen majataloon paikalla, siinä kohras, johna Patsjoki lähtöö
Inarin järvestä, on pari piänenlaasta huushollia, niin on maamatka
kovasti vaihteleva ja hauska sitä uutta tiätä myäri. Tiä on komiaa ja
sellaases kunnes, jotta sitä ajaa aivan lystiksensä autolla. Siälä saa
kerrankin päästää penssiinikärryystänsä koko voiman fyrräämähän ja
laskettaa n’otta syränalaa huikaasoo. Ei tarvitte peljätä jotta ketää
vastahan tuloo. Ei oo lehmiä, eikä ihmisiä eres. Tiä on ku pöytä,
painaa päälle vai sen ku pää kestää.

Näköalat on suuria ja mahtavia. Korkeeta vuaria ja tunturia näköö joka
pualella. Monaasti ajethan jokien poikki ja kaunihien järvien sivun.
Jäniksiä saattaa istua kököttää keskellä tiätä. Ne nousoo pystyhyn,
räpöttäävät silmiä ja vipottaavat korvia jotta, mikä merkillinen
pörötes se tualta tuloo? — ku näköövät auton tulla huhkivan keskellä
erämaata. Tiän viäres puunlarvas kurkotteloo koppelo päätänsä, eikä
käsitä mikä rusamasiina siinä mennä präiskäs? Häjyn käryn vain lykkäs
ja pölyä nostatti noukkahan. Olis se hauska tiätää, mitä koppelo siitä
fyrrystä sitte kullallensa luritteli, ku kahrenkesken jäivät puun
oksalle imehtelemhän.

Nautsin majataloohi toppas meirän tiä. Siinä maksettihin autonajajille
ja ruvettihin matkaa tekemhän veneskyytillä Patsjokia alha. Nautsin
ympäristö on kaunista seutua. Sillä kohtaa laskoo Nautsijoki suurehen
Patsjokehen ja muarostaa komian suvantopaikan. Norjan raja tuloo siinä
Patsjoen mutkahan ja kulkoo sitte Jäämerehen asti Patsjokia pitki, nii
että länsiranta kuuluu Norjalle ja itäpuali Suamelle. Mutta likillä
joen suuta Jäämeren rannas, on norjalaasilla harmin paikka. Siälä on
Patsjoen viimmeene ja suurin koski, mahtava Kolttaköngäs, ja se kuuluu
kokonansa Suamelle, molemmat rannat. Norjan pualeesella rannalla on
vanha ryssälääne luastari, johna ennen on asunu venälääsiä munkkia. Ku
Venäjä ja Norja aikoonansa sopiivat rajasta, nii ryssät eivät millää
jättänehet jumalansa kirkkua norjalaasille. Sitä varte sovittihin nii,
jotta ryssä kahmaasi Norjan rannasta nuan neliökilometrin suuruusen
kappalehen ja sanoo, jotta täm’ on mun. Ja ku Suami sitte sai Petsamon
aluehen, nii siinä kaupas följäs kans se Kolttakönkähän ryssänkirkko,
munkit molinoonensa, kosket, rannat ja kaikki tyynni. Siltä kohtaa on
Patsjoki poikki ja norjalaaset saavat pyyrellä, jos läpipäästetääs.
Ovat koittanhet sitä toista rantaa ja koskia ryssiltä ostaakki,
mutteivät oo saanehet. Siihe koskhe tulis erinomaane vesivoimalaitos,
ku siin’ on 30,000 hevoosvoimaa. Norjalaaset koittavat nyt meiltä
jos jollakin lailla puijata sitä toista rantaa. Ovat keksinhet
vastavaatimuksenkin, jolla yrittäävät pullikoora ja politikoora.
Sanoovat, jotta heirän rajansa kans menöö yhres paikas Patsjoen poikki!
Siälä Nautsin suvannos, jost'oli äsköön puhet. Suamen ja Norjan raja
kulkoo koko matkan keskeltä Patsjokia, mutta ku ei kivipyykkiä oo
tiätystikkää passannu panna keskelle järviä elikkä suvantua, nii on se
kaikes sovinnos pistetty vesirajalla Suamen pualella. Nyt väittäävät
norjalaaset jotta, jaa jaa ku kerran kivi seisoo tuas, nii raja on joen
poikki! Ei ne ota kuulevhin korvihinsakkaa sitä, jotta eihän sitä kiviä
oo voitu keski järvehen panna. Ne koittaavat vain vängätä jotta —

— Joki on siitä poikki, eikä suamalaasill’ oo siitä läpikulkua, mutta
tuata, tuata, saatta sovitella siitä Kolttakönkähästä —. Me luavumma,
jos tekin! — koittaavat norjalaaset meitä narrata.

Kovasti meitä nauratti, ku rajasotilahat kertoovat tästä rajariirasta.
Yks Lapualta kotoosi olova rajasotilas jahkaasi jotta::

— Kyllähän me tämän rajariiran täälä helposti ja yksinkertaasesti
selvittääsimmä, mutta taitaas ne Helsingin herrat nostaa aika jyrinän,
jos me jonaki päivänä hairaasimma tuan kivenmulkkeron kainalohomma ja
mossaasimma tilalle toiselle rannalle. Sillä s’olis selvä — —

Nautsista lähti meitä sotilahat kyyttimhän kahrella venehellä jokia
alhappäi 20 kilometrin päähän Höyhenjärvelle. Sillä välillä oli
pari niin kovaa koskia, jotta piti nousta rannalle kävelemhän ja
venesmiäs vain yksin laski alha. Siin’oli miäs henkensä kaupalla,
mutta onnellisesti se kumminkin pääsi. Oli niinkin kovia koskia, jotta
venehen piti laskia köyrellä alha ja toisin paikoon piti venestä
vetää maata myäri kosken paitti. Aamuyällä tultihin Höyhenjärvelle ja
ajettihin yäksi Patsjoen hotelliin, Jakolan Mikin mökille, johna kaikki
Petsamhon reissaavat poikkeevat. Itte prisitäntti Toolpärikki on maannu
yänsä siälä Mikin mökin ullakolla.



PATSJOEN HOTELLI.


Patsjoen hotelli! — sehän kuuiustaa suurenmooselta. Vai on siälä
pohjan perukoolla oikee hotelliki? — Ompa vai ja hyvä onki, vaikkei se
sellaane oo ku täälä alamais hotelliksi kuttuthan.

S’oon vai pikkuune miähenkorkuune mökki, john'on pikkuune tupa ja
kapanmittaane kamari. Ullakkokin on niin korkia, jotta friskisti mahtuu
kurkiharjan kobralla lyhkääne miäs kontillansa seisomhan. Päärys on
iikkuna ku uuninluukku, mutta siin'on oikee klasista klasi. Ullakkoa
käytöthän reissaavaasten makuukamarina ja siälä meiränkin sakkimma,
yhtehensä 13 henkiä, kahtehe suaraha rivihi larottuna ku silakat
viäretyste nukuumma suloosesti yämmä, lakki pääs ja saappahat jaloos.
Kovaa kuria ja komentua siinä tarvittihin, jotta kaikki mahruumma
lameellensa järjestykses makuulle. Ku toista kylkiä rupes puulla
porottamhan, niin komennuksen mukhan piti koko rivin kääntyä.

Ja vaikka Jakolan-Mikon akka kehahteli jotta:

On niitä herroja meillä ennenki nähty — nii sanon mä vaa sen, jottei
Patsjoen hotellin ullakolla oo ennen eikä taireta koskaa vastakaa
nährä yhtähaavaa nii tukevaa reissupoikaan sakkia ku se meirän joukko
oli. Siin’oli kaikki tiäthet ja asiantuntemukset erustettuuna. Oli
maanviljelys-, kauppa-, kunnallis-, lääkintä-, mettä- ja sotaneuvoksia,
sanomalehtimiähiä ja hianompaaki sukupuulta. Ja rikosoikeuren
professoriaki oli toista sataa kiina — —

Itte tämä hotelli, Jakolan-Mikon huusholli, sijaattoo kaunihin
Höyhenjärven rannalla, niämen kukkulalla, jost'on komja näköala
järvelle.

Kyselin Mikolta sen elämänvaiheeta ja kuinka s’oon tänne kauvas
erämaihin tullu asunahan.

— Nälkä ajoo! — vastas Mikko, jok’on jo yli 70 vuaren, mutta
suaraselkääne ja luja miäs.

Pyyrin saara ottaa valokuvan Mikosta ja sen emännästä. Naurahtelivat
siinä molemmat jotta:

— Mitäs meistä ny, vanhasta äijästä ja muarista valokuvaa — — mutta
tulivat kumminkin tuvan portahille ja siinä knäpähytin. Mikko pisti
oikee sikaarin suuhunsa jotta näyttääs komjammalta. Ja muari vai
muutoon muhooli.

Jakolan-Mikko on tomeran muarinsa kans, joltei sanat lopu eikä
turhia kruusaale, syntyysin Kittilän pitäjästä. Siältä ovat suurten
nälkävuasien jälkhen siirtynhet yli Lapin tunturien Patsjoelle
nykyyselle Petsamon aluehelle, joka silloo kuuluu Venäjälle. Samoon
tekivät siihen aikahan monet muukki, ku elämisen mahrollisuuret
kotopaikalla loppuuvat. Jäämeren rannoolla, jois ja järvis oli silloon,
niinku nykki, eres kalaa, jota sai helposti pyyretyksi. Ja paljahalla
kalallaki pysyy ihminen hätätilas hengis. Mettis on lintuja, maas
marjoja ja — puis kuarta. Pettua pitää viälä tänä päivänäkin Lapin
erämaan monen asukkahan purra henkikullan pitimiksi.

Nälkää pakhon lähti Jakolan-Mikkokin akkoonensa viirettäkymmentä vuatta
sitte, kirves ainuana aseena. Sinne Höyhenjärven rannalle asettuuvat,
risuusta ja puunrungoosta koppuloovat ittellensä katoksen pään päälle.
Talveksi se hautautuu lumihin ja oli lämpöönenkin. Järvestä pyyrystivät
kalaa, mettästä pauloolla lintuja. Ei ollu silloon likilläkää muita
ihmisiä ku porolaumoonensa kiärtävät lappalaaset ja koltat. Nyt on
tullu jo naapuriakin Höyhenjärvelle, oikee selviä suamalaasia.

Ryssän vallan aikana ei ollu Mikonkaan nimi kirjoos ei kansis. Eleli
vain omin luvin ku mettän peto. Joskus ilmestyy Mikon mökille siihen
aikhan jokin venälääne tsinovnikka, piisari eli mikhän mahtiherra
mahtookaan olla, tiuskas nimiä ja kysyy lupaa, millä Mikko on asettunu
Venäjän kruunun maille.

Mikko ei ymmärrä ryssää, mutta oppii kumminkin pian puhumhan venälääsen
virkamiähen kans ruplan rahalla. Ei tarvinnu muuta ku töytätä herran
käthen jonkin ruplan, nii selvä tuli ja ryssä posmitti jotta:

— Nitsevoo, hjuva mjees, soronnoo ja harassoo.

Sillä lailla joutuu Mikko samoon ku muukki sinne muuttanhet suamalaaset
maksamhan verua vai ryssälääsille nurkkasihteeriille, jokka rupesivat
käymhän joka vuasi ja välistä usiemmaastikki.

Parikymmentä vuatta sitten tuli Petsamoskin Venäjän vallan aikana
jo päreet komento, nii jotta näitä kirjattomia erämaan asukkaina
ruvettihin panemhan hengille ja väliinsä sortteeramhan verollekki.
Pitkiä riitoja ja neuvotteluja käythin, mutta suamalaaset pysyyvät
sitkiästi mökiisnänsä, jonka olivat luvatta rakentanhet, vaikka monekki
häätötuamiot tuathin. — Ny, ku Petsamon alue on joutunu Suamelle,
järjestöthän siälä asioota parastaikaa sillä lailla, jotta ihmiset
saavat pitää mökkinsä ja maansa omanansa. Mutta hitahia n’oon nämä
Suamen herraanki kiiruhut, valitteloovat Lapin ihmiset.

Kovas kamppaalus ja puuttehes kuhnivat ensimmääset vuaret siinä
Jakolan-Mikon risumajas. Vähitellen elämisen puali vahvistuu, tuli
lapsiaki ja Mikko miälistyy niin niämehensä Höyhenjärven rannalla,
jotta rakenti oikian tuvan. Teki kamarinkin niinkun herrasväjes
pruukahtan ja haki pitkän matkan takaa Norjasta oikee klasiset klasit
mökkihinsä.

Siälä Jäämeren rannalla ja Perä-Lapis on tapana, jotta liuskakivistä
rakennettu leivinuuni seisoo pihalla. Niin oli Jakolan-Mikoskin.
Uuni on niin pikkuune n’otta sinne mahtuu vain pari piäntä kyrsää,
mutta siäläpäi leivothankin joka päivä. Tehrähän riaska-leipää, kyrsä
kerrallansa. Johki kuppihin eli fatihi akat vai pyärähyttävät taikinan
ja sitte uunihin ja suuhu. Hätäriaskaksi meirän puales sellaasta leipää
sanathan.

Ei oo siälä tiiliskiviä, mistä takan ja tornin rakentaas. Sitä varte
onki takkarustinki ja torni tehty valikoorusta liuskakivistä ja savia
pantu välihin. Puusta on uuninpellikki. Ja mätäs lyärähän tornin
nenähän.

Täälä erämaas sen vasta huamaa, kuinka kovasti mukavaa on ihmisten
elämä rintamais, john’on käytettävis kaikellaaset konehet ja pälehet.
Sahattu lauranpala seki on jo merkillinen ja kaunis kapines. Rupias
hongan kyljestä veistämhän kirvehellä tuuman lautoja! Laita ikkunapuut,
ovet, laattiat, kattolaurat, vesikatonkin, pöyrät ja lavittat
kirvehellä niinkun Jakolan-Mikko on saanu tehrä! — Nyt on jo olot
muuttunhet vähä paremmiksi, ku alempana Patsjoella on yhres paikas
pianoone tuulella käypä sahaki.

Tyätä ja ahkeruutt’ on siinä tarvittu. Sen niämen, jolla mökki seisoo,
on Mikko akkoonensa mettiköstä raivannu tasaaseksi nurmikoksi, josta
nyt niittelöövät kesääsin talvenheiniä kolmelle, neljälle lehmällensä.
Mökin erustalla on aika suuri perunamaa, jok’on hirsikehällä ympärööty
ja multa tuatu kantamalla. Lanta otethan siinä mökis navetasta tarkoon
taltehen, säilytethän katosalla ja hoirethan paremmin ku mualla Suames
mones palkitus puuställis.

Sellaane on Jakolan Mikon huusholli.

Se on paras taloo koko Patsjoen jokilaaksos ja hyvin kannattaaki vai
Patsjoen hotelliksi nimittää, ku siältä saa reissaavane aina ruakaa,
hyvää fiiliä, leipää, kaffia, paperrossiakin ja ystävällisen yäsijan,
vaikk’onkin ahtahat paikat.

Ja mökki on pesty ja puhras ku klasipottu jotta kuvansa näköö. Mikon
puuhakka tytär passaa matkamiähiä ku paras pufetsikka. Kyllä vai
miälellänsä sinne Mikon mökkihin pistäytyykin. Siäl'oli Petsamon
matkallansa yätä prisitäntti Toolpäriki, joka antoo Mikolle oman
valokuvansa ja kirjootti kiitokset päälle. Kuva seisoo nyt piirongin
päällä siälä tuvas ja Mikon muija viittaa vai kärellä jotta:

— Ompahan meillä käyny yks ja toine. — Tuaki oli täälä.

Seinällä on Sakari Pälsin ja Pakana-Lamppeeninkin kuvat. N’oon kans
ollu yätä siälä ja lährettänhet kuvansa muistoksi. S’oon se sama
humoristi Lamppeeni, jok’on kirjoottanu monta hauskaa matkakirjaa ja
täs vuasi sitte julkaasi lentokirjaasen, johna se suurella äänellä
kysyy Suamen kansalta jotta: »Kuka on pakana?»

Ja Suamen huumorintajuune kansa veti suupiälet korvihi ja heti arvas
jotta:

— Larnppeeni!

Muita pakanoota ei meillä vissihin ookkaa.



HÖYHENJÄRVELTÄ SALMIJÄRVELLE.


Aharasta siäl'oli nukkua Jakolan Mikon ullakolla, mutta meni se.
Väsynehiä oltihin ja kukin koitti haukkoja ilmaa sen ku kerkes.
Sellaane jyrinä siälä ullakolla käyy, jotta kovasti oli taloonväki
peljänny tornin hajuavan. Mutta kyllä kans olimma hyvin nukkunhet.
Järvenrantahan marssittihin hantuuki kainalos silmäpyykille. Aurinko
paistoo korkialla, leppoone tuulenhenki hiveli poskipäitä ja loiskutti
lainehia rantakivillä. Miäli oli yhtä raitis ku aamu raikas.

Kun oli saatu aamukaffit ja tyhjennetty muutamia fiilipunkkia nii
oltihin taas valmihia jatkamhan matkaa Patsjokia alhappäi. Suamen
Matkaaluyhristys on hualehtinu siitä, jotta Petsamhon menijöötä varte
on järjestetty säännöllinen moottorilaivaliike Nautsista Jäämeren
rantahan, Kolttakönkähälle, josta sitte pääsöö toisella laivalla
Petsamhon. Tätä veneskyytiä moottorilla ylläpitää yks kauhavalaane
Lammi niminen miäs, joka asuu Salmijärvellä ja harjoottaa siälä samalla
kauppaa. Sen oli puhet tulla meirän joukkua vastahan Näutsihin, mutta
moottori oli menny prilleehi, n’ottei se joutunukkaa aikanansa. Meirän
oppahaksemma matkalle oli liittyny jykevä jääkärikapteeni Autti
Lapin rajavartiostosta ja se hommas meille venehiä ja rajasotilahia
soutamhan. Pualivälis Höyhenjärviä tuliki sitte Lammi vastooksille
ja Jakolan Mikosta asti saatihin istua moottoripaatis. Veneskyyti
Nautsista Kolttakönkähälle maksoo 200 markkaa hengeltä ja matka kestää
toista voorokautta.

Mä utelin siltä Lammilta, kuinka s’oon tänne Peisamhon kulkeepunu ja
mitä se tykkää olostansa. Sanoo vai jotta:

— Tulipahan lährettyä siältä tuppi-Kauhavalta Sippoolan kylästä vähä
levjemmille markinoolle. Kaupooll'oon kulkenu ja tänneppähän on tullu
jäätyä. Kolmatta vuatta mull’on pikkuune kauppa ja asumus tuala
Salmijärvellä. Ku tuli ruvettua Matkaaluyhristyksen kans kauppoohi
matkustajaan kuljettamisesta Kolttakönkähän ja Nautsin välillä, ja ku
mä samalla kuljetan Petsamon postia, nii onhan täs tulettavaa hommaa.
Tänä kesänä tilasin tämän 5 hevoosvoiman moottorin ja nythän se käy
mukavasti kuljettaa postia, matkustajia ja tavaroota, ku on näin tilava
veneski.

Se Lammi on viälä nuari miäs, ja kaikesta näki, jotta kyllä se miäs
rahaa kasaa. Sellaasia siälä pitääs olla Petsamon puales enemmältä.
Kyllä siäl'olis monellaasia mahrollisuuksia yritteliähille ja
tarmokkahille miähille.

Justhin ku m’olimma lährös Jakolan-Mikosta, nii ranthan tuli suuri
veneslasti ulkomaalaasia huvimatkaalijoota elikkä turistia, niinku
fiinisti sanothan. Siin’oli herroja ja frouvia kymmenkunta. Toiset
puhua honottivat enkelskaa, toiset tolittivat norjankiältä. N’oli tulos
Kolttakönkähältä ja reissasivat Rovaniämelle ja siältä Helsinkiin.
Kovasti olivat herraasis matkapukimis. Yhrelläki frouvall'oli
miähenpuku yllä, housut vai vähä tavallista möhliämmät, ja kukoonhöyhen
lakis. Tämän nuaren housufrouvan miäs oli kovasti paksu ja lyhyt vanha
äijänkänttyrä, joll'oli niin suuret ympyriääset ja mustasankaaset
klasisilmät pääs jotta se kätteli ku kaffikupiilla. Mutta frouv’oli
nuari ja nätti. Ja eikhän s’ollu vähä lapsellinenki. Ainaki se hypellä
primputteli heti ku venehestä pääsi. Ku mä satuun seisomhan siinä
keskellä pihaa, nii tuli ja kysyy multa jotta:

— Tu ju spiik inklis söör?

— Jees mai köörl, ai spiik inkliskaa jotta pritaa. Hau du ju duu?

— Veri veli! — tuumas se ja päästi aika naurun.

Siihe tuli jo Jakolan Mikon emäntäki kattomhan uusia tulijoota. Ku mä
sanoon sille jotta:

— Nyt teille vasta kamala sakki tuli. Kuinkas te näiren enklantilaasten
kans pärjäättä? — nii tuumas vai jotta:

— On nuata ennenki nähty tuallaasia!

Ei se muari sumeele!

Ei m’ollu pääsny Jakolan Mikosta jos kilometrin verran Höyhenjärvelle,
nii moottori toppas. Tiätysti! Sellaasia n’oon moottorit. Sitä
väännettihin ja pyäritettihin monin miähin, mutta s’ei lähteny enää
itte liikkeelle. Ei auttanu silloo muu ku soutaa rantahan ja lähtiä
häkemhän yhtä mestarimiästä, joka asuu parin virstan pääs. Siinä
likill'oli kolttalappalaaskylä ja ku oli hyvää aikaa, nii lährin
mä kattomhan, minkälaasia ihmisiä n’oon. Ja Hermanni tuli tiätysti
joukkoho, sillä yhres me aina kuljimma ja kattelimma tarkasti kaikki
paikat. Mutta ku niistä koltista olis nii paljo kerrottavaa, ja kun
mä rookasin niitä muallaki nii mä juttelen niistä vähä enemmältä
tuannempana jotta pysythän träillä.

Moottori saatihin jonkun tiiman päästä taas kuntohon ja matkaa
jatkettihin ethenpäi monen kosken ja komjan järven kautta
Salmijärvelle, joka on n. 50 km Jakolan Mikosta. Sillä välill'oli
Joortanin nivat eli kosket ja 15 km pitkä Vouvatusjärvi. Sitte tuli
Vetokoski ja 11 km pitkä Pitkäjärvi. Ennen Salmijärviä oli viälä
mahtava Menikkakoski ja kaunis Maitokoski, johna vesi kuahuu aiva
tasaasena valkoosena vahtima. Siitä s’oon saanu nimensäkki.

Salmijärvi on Patsjoen suurin järvi. Se on 17 km pitkä ja kaunis soukka
salmi yhristää sen sisarjärvehensä jylhän mahtavahan Kuotsjärvehen,
jota korkiat tunturit reunustaavat. Salmijärven rannalla on Patsjoen
suurin kylä, Salmijärvi, joka on muistettava siitä, että siälä tapahtuu
1 p:nä huhtik. 1920 verinen Salmijärven taistelu, johna kaatuu m.m.
jääkäriluutnantti Koivisto. Suamen hallitus oli lährettäny satakunta
sotilasta käsittävän joukko-osaston ottamhan haltuhunsa Suamelle
luvatun Petsamon, mutta polseviikit söivät sanansa ja tulivakkin
kahrella sotalaivalla Petsamhon, josta vähälukuusten suamalaasten
piti lähtiä perääntymhän ylivoiman erestä takaasi Suamea kohri.
Salmijärvellä suamalaaset salakavalasti yllätettihin. Paikkakunnan
punaaset opastivat ryssät kiartoteitä suamalaasten niskahan,
piirittivät Salmijärven koulun, johna sotilahat viättävät yätä, ja
alkoovat murhaavan kivääritulen joka taholta. Luutnantti Koiviston
ampuu yks salakyttä lähimmän taloon navetasta koulun pihalla. Ampuja
oli naapuritaloon poika, joka nyt oleskeloo Norjan pualella. Taistelus
kaatuu joitaki sotilahia, kolmisenkymmentä miästä ahristuu pakenemhan
Norjan pualelle, rajan yli Salmijärven toiselle rannalle, ja loput
perääntyyvät taistellen ja kuljettaan haavoottunehet ja kaatunhet
mukanansa Suamen rajan yli. Salmijärvellä taistellehet sotilahat
olivat vapaaehtoosia Kaartin Jääkäripataljoonasta ja lähtivät matkahan
Vaasasta. Ne olivat Etelä-Pohjanmaalta ja Kalajokilaaksosta kotoosin.
Norjahan joutunhet riisuttihin siälä aseesta ja pirettihin monta
kuukautta sotafankeures Norjas Kirkkoniämen kaupungis.

Salmijärven kansakoulun opettajana toimii nykyänsä kirjaalija ja
entinen sanomalehtimiäs Samppa Luoma Kokkolasta. M’oomma Sampan kans
vanhoja tuttuja ja kovasti sen leves silmät, ku näki mun astovan
venehestä koulun rantahan. Kättä siinä fläiskättihin tukevasti ja
kyseltihin vointia ja kuulumisia. Omahan olohonsa s’oli kovasti
tyytyvääne, mutta koulu oli kurja. S’oon entinen venälääne kyläkoulu,
joka ny on muutettu suamalaaseksi kansakouluksi. Yksi piäni ja hatara
siin’on luakkahuanes ja toinen samallaane pöksä, jota käytethän
halkoliiverinä, perunakellarina, oppilasruakalana, sisäoppilasten
asuntona, voimistelu- ja käsityäsalina, puiren hakkuusehe y.m.
y.m. Oppivelvollisuutta pitääs siäläki Salamijärvellä nourattaa.
Kouluikääsiä lapsia oli ympäristös 91 ja tukkimalla sai niitä luakkahan
mahtumhan 31 kappalesta. Koulumatkat on kymmeniä kilometriä ja niin
pitkämatkaasia lapsia pitääs koulus ruakkia, vaatettaa ja antaa
asunto. Päin pyttyä on koko oppivelvollisuuslaki siälä pohjooses.
Suamen hallitus ei oo rakentanu yhtä ainutta koulua Petsamhon, ei
korjannu, ei pykänny mitää. Kaikki on rempallansa ja siinä kunnos ku
ryssät jättivät. Toisis kouluus ei oo eres sisusklasia. Silmät jäätyy
päähän talvella nii lapsilla ku opettajilla, jokk’ei voi huanehisnansa
asuakkaa kylmän aikana. Niin on asiat esim. Pummangin koululla.
Hävettää siälä suamalaasta ku näköö, jotta ryssät saivat eres jotaki
aikahan, mutta Suamen pualesta ei oo mitää yritettykää.



KOLTTA-LAPPALAASIA.


On tämä Suanii jo aikamoone valtakunta, kun meirän maas asuu
sellaanenki kansa, kolttalappalaaset, jost'ei muu Suami tiärä
oikiastansa paljo mitää, jotta sellaasta kansaa mailmas onkaa, joko
sitte jotta meirän maas. Mitäs tiärättä koltta-kansasta?

En mäkää tiänny paljo muuta, ku jotta kolttia pitääs asua Kuallan
niämimaalla, joka kuuluu Venäjälle. Mutta niitä asuu meiränki puolella,
siälä Petsamon aluehella.

Kolttien kansallisuurest' ei oo tiäremiähekkää oikee selvillä. Jokku
pitää kolttia aiva erityysenä kansana, toiset taas sanoovat, jotta
n’oon lappalaasia sukujuurelta, ku niiren kiäliki on lappalaasten
kiälen kaltaasta. Mutta ulkomuaroltansa on koitat toisennäköösiä ku
lappalaaset. Kirjaalija Lamppeeni sanoo, jotta koltat on venäläästen
munkkien ja lappalaasten syntipalleroota, äpäriä. Ja kyllä mäkin
tykkäsin, ku istuun yhres kolttamökis ja kattelin niitä, jotta
ryssännaamoja siin’oli pualilappalaases krupis. Petsamon suurin
kauppamiäs, Ludvik Munsterhjelm, jok’on kiärtäny Kiinat, Japanit,
Sahalinin saaret, Beringin salmet, Kamtshatkat ja Huippuvuaret
(sellaaneki merkilline miäs siälä Petsamos elelöö) väitti, jotta koltat
on samaa kansaa ku ainokansa Pohjoos-Jaapanis. Sanoo, jotta n’oon aiva
saman näköösiä. Mutta kyllä se nii kumminki taitaa olla, jotta koltat
on venäläästen ja lappalaasten sekarotua. Niistä sopii sanua, jotta
käret on Esaun käret, mutta ääni on Jaakopin ääni; s’oon sitä paljo,
jotta kolttaan kruppi on ryssien perua, mutta kiäli on lapinkiältä,
joskin sen kaukaasta murretta ja venäjänkiälen sekootusta.

Koltat asuuvat suurimmaksi osaksi Venäjän pualella, Kuallan
niämimaalla. Niit'on nuan parituhatta ihmistä yhtehensä, ja Suamen
pualella asustaa niistä 300—400 henkiä. Patsjoella niitä asuu
Vouvatusjärvellä, Höyhenjärvellä ja Kolttakönkähällä, likillä
Salmijärviä on sisämaas suuri Pasretskin kolttakylä. Sitten niit'on
Petsamon luastarin likillä ja kankaases Suanikyläs, jok’on aiva
Suamen ja Venäjän rajalla. Koltat eläävät kiartolaas-elämää niinku
lappalaasekki. Neljä kertaa vuares ne kokuaavat kamppehensa, kipponsa
ja kapponsa, akan, kersat, lampahansa (jota ne lypsääki!), koiransa ja
välistä koko mökkinsäkki poron pulkkihinsa ja siirtyyvät paremmille
kalastus- ja mettästysmaille. Niill'on rakennettuna erityyset
talvi-, kevät-, kesä- ja syysasumukset, johka ne muutteloovat
vuarenaikaan mukhan. Kesät ne kalasteloovat syränmairen järvis ja
jois, kokuaavat syätävää talven varaksi ja paimenteloovat porojansa
tunturiilla. Talveksi ne kokoontuvat yhteesihi suurempihin talvikylihin
pääasiallisesti syämähän kesän saalista ja juhlimahan. Talvisin ne
käyvät poroollansa pitkät matkat hakemas Muurmannilta, Petsamosta eli
Norjasta jauhot, tupakit, viinat ja tarvestavarat. Mutta jos ei oo
millä mällää, nii puroo kolttaparka vai paljasta kalaaki. Kesää on
kolme kuukautta ja sinä aikana pitää pohjan perukkaan ihmisten saara
kokhon yhreksänkuukautisen muanan ittellensä, sillä talvella lumen ja
jään keskeltä ei löyrä paljoakaa suuhun pantavaa. Kun talvi on kylmä,
pitkä ja pimiä, eläävät ihmiset monia kuukausia lumehen hautaantunehis
pöksissänsä. Meikälääne miäs imehtelöö kolttaan huanoja ja hataria
asumuksia, jotta kuinka niis kovalla pakkaasella tarkenoo, ku täälä
etelämpänäki tahtoo vilu hampahia louskuttaa hyvin rakennetuus ja
tulpatuus huanehis. Mutta siinäpä s’oonki juttu, jotta talvella lumi
peittää siälä mökin nii tivihisti joka pualelta, jotta harvaki tupa on
lämpööne. Ja mitäs kesäll'on väliä, ku aurinko paistaa lekottaa yätä
päivää. Kesällä ne asuuvakki parhaasta päästä paljahan taivahan alla.

Siälä Höyhenjärvellä, ku se moottori toppas, pistäännyymmä me Hermannin
kans kolttakyläs. Aurinko oli silloo jo pualipäiväs ku me kontiimma
yhtehe kolttamökkihi, mutta väki oli siälä vasta ylhänousus. Toiset
viälä makasivat. Kesääsin on siälä Jäämeren rannalla ihmisten päivä
käännetty nurin, lltaasin ja öisin kalastethan ja valvothan yli pualen
yän ja aamupäivä tiätysti nukuthan. Niinpä oli tämänkin huushollin väki
ollu yällä kalas ja justhin ylhä nousivat, ku kolkutimma ovelle.

Kolttien mökit ovat sen kokoosia ja näköösiä ku meirän puales
siantiiut. N’oon pyäreestä laronhirsistä tölöösesti koppulootuja
neliiskanttisia ja miähenkorkuusia »pikkupuaria», lauta- ja
mätäskattoosia mökkiä, john'on kahres seinäs pikkuuset ikkunat.

Mitättömän näköösiä n’oon kolttaan asumukset ja ovi on nii piäni, jotta
kumaras konttimalla ja tukkimalla sinne sisälle mahtuu. Pahoon muakin
ahristi ku tukiin sisälle, ja ku Hermanni rupes samasta lävestä sisälle
yrittämhän, tarttuu se nii hartioosta kiinni ovehe, jotta mä huurinki
sille jotta:

— Jätä helkkaris Hermanni se loppu kropastas sinne pihalle, ei se tänne
mahru!

Mutta se vai puski ja punnasti, ja hinkkas ku hinkkaski viimmee ittensä
kans sisälle.

Koltan tupa on yhtä yksinkertaane sisältä ku päältäki. Tavallisen
miähen pää kolajaa kattohon, mutta koltat ovakkin lyhkäästä väkiä.
N’oon heikkoja ja hintelöötä miähiä. Ku takaapäi katteloo kolttaa, nii
luulis jotta siin’on jokin poikaane sun eresnäs, mutta ku se kääntyy
ympäri jotta näet naamataulunki, nii jäät suu auki kattomhan: Siin'on
vanhan äijän naama nuares varres!

N’oon ouron ja hullunkurisen näköösiä, piäniä vanhoja kääpiöötä. Mä
kattelin kauan aikaa yhtä niistä kolttaäijistä ja sanoonki Hermannille
jotta:

— Mihnähän kumminki m'oon tuan naaman ennen nähny?

Sitte muistin jotta:

— Voi armas jee, tuall'on justhin sen saman pussiryssän naama, joka
ennen vanhaan pruukas kulkia meirän köökis kaupalla. Heti ku se oven
aukaasi, nii rupes hokemhan jotta: hjyve emintä, oshtaka nestuuki,
huivi, burlugari, kalsongi. — Sama naama, silmät, nenä, musta parta ja
kaikki tyynni, mutta päätä vai on piänennetty!

Kyllä mä tulin lujasti siihe uskoho, jotta koltat on ryssien ja
lappalaasten sekarotua. Eikä ne tartte suinkaa olla kaikki munkkienkaa
jälkelääsiä; asuuhan siälä Jäämeren rannalla ja Kuallan niämimaalla
paljo muitaki ryssiä ku munkkia. Ja syntisäkkiä n’oon muukki ku
»munkat», niinku siälä Petsamos munkkia nimitethän.

Koltat ovat ryssänuskoosia. Venäjän vallan alla ovat ne vuasisatojen
kulues oppinhet niin paljo venäjänkiältä, jotta kaikkien kolttamiästen
kans tuloo sillä kiälellä puhees toimhen. Vaimoväjestä vain harvemmat
ymmärtäävät ryssää. Kolttien oma kiäli, jota ne keskenänsä puhuuvat,
eruaa läpinkiälestä siksi paljo, jottei lappalaanen ja koltta kaikin
aijoon pääse tolkulle toistensa puheesta. Mutta paljo on kolttien
kiäles, samoon kun lapinkiäleski suamalaasia sanoja, jotta aina siitä
vähä ymmärtääki. Ja helposti oppii koltta suamia. Täs vähä näytteheksi
koltankiälestä: Suomakiil ja saamekiil (lapinkieli) sama kiil, a ei
samoin sarnuta. Sie srnut venes, a mie sarnum voonas, ja sie korrat
perkele, a mie korram pärgalak. (»Korrat» sana on myös vironkiäles,
»kurat», ja merkittöö kiroamista.)

Koltan tuvas on ovinurkas liuskakivistä larottu avonaane takka, josta
menöö suara savuaukko katolle. Kolmella seinällä on matala penkki, jota
käytethän istumishen ja makaamishen. Keskellä huanesta on piäni pöytä
ja siinä viäres jokin juurakosta veistetty oksajalkaane istumakränkky.
Muurin viäreesellä ikkunattomalla seinällä olevalla penkillä on
muutamia fatia, pata ja kaffipannu, teekeittiö, kauhoja ja lusikoota.
S’oon niinku astiahylly. Mitää sänkyjä ei oo. Maatahan vain niillä
klasinaluspenkiillä, jotaki riapuja ja täkkirauska alla ja päällä.
Sellaases piänes pöksäs, jok’on 4 eli 5 metriä kanttihinsa, asustaa
välistä perhe, johna voi olla kymmenkuntaki henkiä.

Ei oo koltilla liikaa maallista kapistusta vaivoona. Akooll'on
joku fati, pata, pannu ja pari kaffikuppia. Miähillä kirveskrapa,
poronpulkka, venesrähjä ja vähä verkkoresuja. Koltill'on viälä
sellaasiakin venehiä, johna pohjalaurat on poronsualilla
kiinnineulottu, ku ei oo nauloja. Koltta-akat kehräävät villalankaa
värttinällä, jok’ei suinkaa oo häävinen rukkirustinki. Kesääsin
pukoovat kolttanaiset ittensä kirjavankoreehin ostokankahisi. Pääs
niill'on omitekoone kovasti kruusattu korkia päähines, jok’on
kamman-muatoone, ja sirothan hiusrajahan ottalle kiinni.

Kolttanaiset ovat arkoja ja ihmisvauhkoja, jotta lähtöövät pakhon,
ku näköövät viarahan tulevan. Mä pyyrin saara valokuvata yhren mökin
emännän, mutta se pelkäs konesta n’otta lähti karkuhun ja jätti äijän
yksin kuvahan. Miähet on pujettu ku mikkäkin resu-Pekat. Niill'on
kaikellaasia vanhoja sekalaasia vaattehia päällä ja vetäävät ylensä
mitä vai, n’otta n’oon kerrassa kummallisen näköösiä lunttuäijiä.
Saattaa olla sotamiähen housut, ryssän karttuunipaita, isoo takkireuhka
ja haljennu knalli pääs. Talvella koltat käyttäävät poronnahoosta
tehtyjä turkkia.

Sivistyksehen ja älykultahan nähren on koltat kovasti alhaasella
asteella. Niiren joukos on paljo sellaasiakin, jokk’ei taira
räknätäkkää ku kymmenehen asti sormilla. Mitä siitä menöö ylitti, s’oon
paljo. Mä kysyyn yhreltä äijältä sen ikää, muttei se tiänny kuinka
vanha s’oon. Sanoo vai jotta:

— Oon mä jo vanha, mutta äitee on viälä muakin vanhee.

Kolttien yksinkertaasuuresta kerrothan paljo hauskoja juttuja. Kun
koltalta kysyy jotaki matkaa, jotta kuinka pitkä sinne on, niin se
saattaa sanoa jotta:

— Pitkä sinne on.

Jos taas kysyy samaa matkaa, jotta kuinka lyhyt sinne on, nii se voi
yhtä tyynehesti vastata jotta:

— Lyhyt sinne on.

Ja kun hämmästyny kysyjä imehtölöö jotta:

— Onko sinne pitkä ja lyhyt yht'aikaa? — nii koltta sanoo jotta:

— On sinne pitkä ja lyhyt.

— Kuinka nii?

— Ka, hyvä veli, jos on hyvä ilma, niin on lyhyt matka, jos paha ilma,
nii on pitkä matka!

Salmijärven kansakoulunopettaja kertoo, jotta kolttalasten opetus on
epätoivoosta tyätä. Kotona ei lapsia kasvateta minkäänlaasille tavoolle
ja syränmaan mettis ku ovat kasvanhet, nii ei niill’oo minkäälaasta
käsitystä mailmasta. Kaksikerroksine taloo on kolttalapselle sula
mahrottomuus. Harva on niistä nähny hevoosta, eikä tiärä minkälaane
itikka on lehmäkää, elääkö se puus vai maas.

Sama opettaja kertoo jotta hän kerran näytti kolttalapsille junan
kuvaa, ja seliitti, jotta sillä kuljetethan ihmisiä ja tavaroota.

— Vetääkö, opettaja, porot junaa? — kysyy kolttalapset.

»Velvollisuus», »kunniootus», »sivistys», »rakkaus» ja muut sellaaset
korjat sanat on niille purkista hepriaa. Sellaasia asioota ei oo nähty,
ei kuultu. Lapset ovat ku puusta puronnehia, eiväkkä jaksa ymmärtää,
merkittöökö nua sanat syätävää vai juatavaa. Kostaa siinä olla opettaja
sellaasten alkuperäästen ihmislasten keskellä.

Munsterhjelm Petsamos kertoo jotta hänen puarihinsa tapaa tulla kolttia
ostoksille sillä lailla, jotta ne levittäävät kaikki rahansa tiskille
ja kysyyvät, jotta:

— Mitä sä näillä annat?

Koltta viisooloo sitte puaris ympärillensä sormella jotta:

— Saanko tuan kankhan, tuan puukoon, tuan karamällitöntterön, tuan
peilin, tuan huivin, tuan silkkinauhan, tuan nahkaremmin, nua
paperossit, tuan villapairan j.n.e.

Kauppias lupaa ottaa nii kauan ku kärsii ja sitte karjaasoo jotta:

— Top, nyt piisaa!

Niin on kaupat tehty ja hantesmanni huitaassu suuret ja piänet lantit
tiskinlootahansa. — Koltat on ku piänet lapset persoja makoosehe,
kaikellaasehe joutavaha rihkamhan ja turhanpäivääsihi kapistuksihi. Ja
viinahan! Siitä antaa koltta-äijä vaikka viimmeesen poronsa. Sitä juaa
miähet, naiset ja pikkulapsellekki annothan ryyppy.

Koltat on häviävä suku, samoon ku lappalaaset. N’oon ruti köyhiä
ja lisäksi laiskaa ja heikkua väkiä, jokka eivät pärjää enää
elämän taistelus, ku niiren kalavesillen on tullu väkevämpiä ja
sivistynehempiä ihmisiä. Tukkijätkä ei suinkaa oo erityysemmin
sivistyny, mutta koltan rinnalla s’oon vähintäänsä professori ja
insinööri. Sellaasena koltta pitää lentojätkää, samoonku jätkä ittekki.

Luannontilas elävän ihmisen täytyy väistyä syrjähän vähästäki
sivistyksestä osalliseksi tullehen tiältä. Se on mailman säälimätöön
meno, ja siälä pohjolan syränmais kolttaan ja lappalaasten paris
tuloo matkamiäs vasta näkemhän ja ymmärtämhän aineellisen ja henkisen
sivistyksen merkityksen ihmisten ja kansojen elämäs.

Puisella ongenkoukulla kalaa narraava koltta on säälittävä olento.



SALMIJÄRVELTÄ KOLTTAKÖNKÄÄLLE.


Salmijärvelt’ on matkaa Patsjokia alha Jäämeren rantahan viälä nuan 30
km. Salmijärvelle asti tuntuu maisema viälä Lapilta ja Suameltakin,
mutta siitä lähtien rupiaa jo näyttämhän jotta tullahan uurelle
pualelle mailmaa. Ympäristö rupiaa muuttumhan korkiaksi ylänkömaaksi,
jylhäksi vuaristoksi, johna kohuaa toine toistansa mahtaveet harmaa
paljaslaki-tunturi. Vain laaksopaikoos ja jokien varsis on vihantaa
matalaa vehriäästä koivikkua ja niittyläikkiä, harmajaan kalliooren
välis. Vuarilla näköö porolaumoja jäkälää ettimäs.

Ilmaki tuntuu viiliämmältä; mahtaakohan sitte jo Jäämeren tuulahrukset
tuntua jokilaaksoa pitki tänne asti. Jota alemmas joensuuta kohri
tullahan sitä mahtavammaksi muuttuuvat maisemat. Toisin paikoon juaksoo
joki parin kolmen saran metrin korkuusten rantakalliooren välis. Joskus
se leviää kaunihiksi järveksi, johna korkiat kalliosaaret tuavat
miälehen Böcklinin kuvan »Manalan saaresta». Järvi makaa peilityynnä,
taivahan sini ja harmaat tunturit kuvastuuvat sen pinnasta. Tälläänen
suuremmoosen jylhä ja samalla kaunis on Töllevinjärvi, kaunihin paikka
koko Patsjoen laaksos.

Töllevistä kääntyy Petsamon rakenteella oleva maantiä Patsjoen
laaksosta yli tunturien Petsamonjoen laaksohon. Matkaa on Töllevistä
Petsamon Yläluasterihin nuan 50 km. Sillä välillä on maa korkiaa
tunturi- ja tundraylänkyä. S’oon aivan asumatoonta, vain uuren tiän
vartehen on rakennettu valtion majataloja, jokka seisoovat tyhjillä.
Talvisehen aikahan riahuu tällä ylängöllä hirmuusia lumimyrskyjä, jokka
voi haurata ihmisiä kinoksihi.

Töllevistä on viälä 17 km Kolttakönkähälle, jok’ on melkeen Patsjoen
suus Jäämeren rannalla. Sillä välillä on kaks Patsjoen mahtavinta
koskia Jäniskoski ja Kolttaköngäs. N’oon molemmat niin kovia ja pitkiä
koskia, jotta lohekkaan eivät pääse niistä nousemhan. Eikä niistä
pääse venehilläkää ylhä ei alha. Sitä varte pitää niis vetää venehet
maata pitkin kosken paitti. Valtion kustannuksell’ on koskien sivuhu
rakennettu kapiaraiteeset rarat, jota pitki rullavaunulla kuljetethan
veneillä. Rautaanen rullavaunu laskethan rannasta vethen, siihe päälle
sourethan venes ja vintturilla elikkä vai miäsvoimalla verethän ylhä.
Näitä ratoja sanothan siälä »rallapaanooksi» ja on niis erityyne miäs
hoitajana. Kaikki tavarankuljetus kesääsehen aikahan tapahtuu Patsjokia
ylhä Norjan Kirkkoniämestä, ja on siinä kuormat useen siksi raskahia,
jotta vintturi eli vorokki tarvithan vetämhän. Samoon on alhamennes.
Rata laskoo toisis paikoos nii jyrkästi jokehe kosken ala, jotta
jos raskas venes pääsis siitä omalla painolla menemhän, nii taitaas
haukata friskisti vettä ja mennä senveeken. Toiset rallapaanat on
hyvin kilometriäki pitkiä. N’oon rakennettu vähä tasan Masan kans:
toisis koskis on rata Suamen pualella, toisis s’oon Norjan rannalla. Ja
vapahasti saavat kummankin pualen asukkahat käyttää. Mutta näytti siltä
jotta Norjan omat olivat paremmin laitettuja ja paremmas kunnoski ku
meirän. Norjan pnalelle on lisäksi valtion kustannuksella rakennettu
monia hauskannäköösiä erätupia, johna kulkijat saavat ilmaaseksi yäpyä
ja majaalla.

Suamen ja Norjan raja kulkoo pitkin leviää Patsjokia ja matkalaaset
käyttäävät kumpaa rantaa tykkäävät. Tuntuu se vähä juhlalliselta läskiä
jalkansa ensi kertaa Norjan maalle, vaikka samannäkööstä s’oli ku tämä
meiränki puali ja vanhaa suomalaasta maatahan se onki. Norjalaasekki
nimittäävät Finnmarkkeniksi koko Jäämeren rannikkoansa. Yhtäkää
norjalaasta rajasotilasta emmä sattunhet näkemähän Patsjoella.

Me poikkesimma yhres paikas Norjan pnalelle mettänvartijan asumukselle
vähä ruakaa saamahan ja kaffille. Taloo oli rakennettu korkialle
niämelle, jotta siit oli hyvä näköala Suamen pnalelle. Isänt’ oli
kovasti suuri ja friski miäs, aiva ummikko norjalaane. Me puhua
pohtimma sille ruattia ja meinasimma emännälleki sanua, mutta se
rupeski puhumahan selvää suamia jotta:

— Kyllä minä suamia osaan!

— Oottako te suamalaane?

— Ei kyllä m’oon syntyperänne norjalaane. —

— No tääläkös ootta suamia oppinu?

— Ei toki! — Amerikas min'oon suamen oppinu. Me oomma menny tämän
miäheni kans Amerikas yhtehe ja siälä mä olin suamalaasten kans
flikkana oiles paljo yhres. Mun tuttuni olivat kaikki suamalaasia,
yhres kuljettihin haalilla ja monet lystit pirettihin. —

— Taisi olla suamalaane heilaki silloo tällöö? — piti mun kysyä.

— Taisipa ollaki — nauroo tua hyvätuuline norjalaane emäntä.

Sattuu sitä merkillisiä asioota täs mailmas, ku norjalaane flikkaki
oppii Amerikas puhtahasti suamenkiälen. — Vaikka oon mä kuullu
kummempiaki. Misikaanin valtios yhres kolimainis tyäskenteli yks
neekeri monet vuaret aivan suamalaasten joukos ja oppii nii selvästi
suamenkiälen, jotta yhtää ei sen puheesta eroottanu mitää feiliä. Se
puhuu nii purkista Härmän murretta, ku oli härmäläästen sakis aiva
ollukki, jotta mistää muust’ ei tiänny, jottei s’oo suamalaane — ku
naamasta. Ja suamalaasten tyätoveriensa puheesta s’oli oppinu ja kuulin
kaikki härmäläästen tappelujutut, Isoon-Antin, Rannanjärven ja kaikki
muut puntimiähet. Ja ku jokku olivat leikillänsä sanonhet, jotta s’oon
vähä Rannanjärven näköönenki, niin siitä se nii riamastuu jotta rupes
nimittämhänki ittiänsä Rannanjärveksi, Jimmi Rannanjärvi!

Ei taira moni täälä kotomaas tiätääkkää, jotta Amerikaski on
rikuneerannu yks Rannanjärven Jukka, Jimmi Rannanjärvi, jok’ oli
naamasta aiva musta. Ja hyvin se vai Rannanjärven housut täyttiki. Kova
oli tappelemhan ja monta saluunaa oli tyhjentäny.

Oli se ollu vähä kamalaa kattella, ku saluunan laattialla hyppii ja
keikisteli mustanaamaane, villatukkaane neekeri paljas suamalaane
puukkoo kouras ja kirrasti jotta:

— Hih, min’oonki Jukka-poika Rannanjärvestä, iloone ja nuari! —

Ja sivupöyrän ääres istuu sen suamalaane kaveri viskiklasi nenän eres
ja pyyteli jotta:

— Älä ny viitti Rannanjärvi tuata sisuas nuan näyttää. —

— Mä vai vähä nuata toiskiälisiä peljätän! — oli se musta Rannanjärvi
hihkaassu.

Niin, mutta mehän olimma siälä norjalaasen rajavartijan mökis, ja mä
ku lennin jo Amerikkahan asti! No me syäthin siälä, saatihin kaffia,
maksettihin ja lährettihin pois.

Venehes sitte kertoo meille yks rajavartioston kapteeni, jotta
norjalaaset ovat järjestänhet kovasti tarkasti rajavartioontinsa.
Ei niillä paljo sotamiähiä oo, mutta mettänvartijat ovat kans
rajavartijoota. Ja niit’ on aika tihjäs. Joka mettänvartijalla on
asumuksessansa puhelin ja sähkölennätin n’otta ne pääsöö vaikka
Kristiaaniahan asti. Ja samoon on joka vartijan seinällä valtion
pualesta komia kello, jonka taulus on 24 tuntia. Palkkaki kuuluu olevan
hyvä ja monia etuuksia niill’ on muutoonkin. Jos siälä vai jotaki
rajalla sattuu, nii pian kans kellot kauempanaki kilajaa. Ja pakkaavat
kilajamahan vähä ennen aikojaki. Mennykki kesänä oli jokin rajasotilas
Suamen pualella ampua mojahuttanu koppeloa puunlarvas ja siit’ oli
krannin poika nii peljästyny perättömäksi jotta heti soitti henki
kurkus kauemmas jotta:

— Nyt ne hyäkkää!

Suamenkin lehris oli parin päivän päästä sähkösanomia luettavana
Kristiaaniasta jotta: mitä tekeillä? Ammuntaa Suamen rajalta!

Ja sitte tuli nootti.

Ja sitte hetken päästä toinen jotta: anteeksi, me vai luulimma — —.



»LAPIN LUMOISSA.» — KOLTTAKÖNKÄHÄLLÄ.


Se taisi olla Saarikosken rallapaanasta ku meirän sakkihimma liittyy
venesmiäheksi yks nuari vähäläntä laihankälppä miäs, joka puhuu kovasti
kimiällä äänellä ja oli niin heikon ja hintelän näköönen, jotta mä
luulin sitä ensin koltaksi. Mutta selvää suamia se puhuu ja kova oliki
toimittamhan. Puheesta kuuli, ku tarkemmin peräs, jotta s’oon jostaki
Turun pualesta kotoosi. Ku se tuan tuastaki sanoo jotta »kuis sitt»,
nii viiinmee kysyyn jotta:

— Ettäkös t’oo Loimaalta syntyysin?

Se hämmästyy kovasti ja sanoo jotta:

— Sielthän min’oon. Aiva oikee, mutta mistä te sen arvasitte?

— Siitä vai jotta: »kuis sitt, sano Loimaan likk».

Otin vähä tarkempaa selkoa, mikä se oikee on miähiänsä, ja sainkin
kuulla, jotta merkilline on miäs. S’oon talokkahan poika Loimaalta,
Nikolai Oja nimeltänsä. Entisenä Petsamon sotilahana s’oon nii ihastunu
vapaasehe ulkoilma-elämhän Lapis, jottei malta lähtiä poiskaa. S’oon
»Lapin lumoos», niinku siälä sanothan. Jo kolmatta vuatta viättää
se siälä hualetoonta mettälääs-elämää. Nyt s’oon yhren rallapaanan
hoitajana, ja innokas maanviljelijä ku on, niin on kivikkomäkehen
kaivertanu perunamaan, john’ oli pärnänvarret päällä jo silloo ku me
siälä olimma, ja s’oli kovasti varhaasta Lapis. Se seliitti jotta hän
vain tahtoo näyttää näille petsamolaasille, jotta kyllä siälä peruna
menestyy ja sopivaa maat’ on kans, ku vai viittithän punnastaa. Ja
korja se sen perunamaa kivikkomäjes oliki justhin rallapaanan viäres.
Sama miäs oli leikkispäältä ruvennu trengiksi yhtehe taloohi Ivalos ja
samana vuanna se perusti Ivalon maamiässeuran. S’oon kasvissyäjä ja
vissihin tolstoilaane, joka tahtoo uhrata elämänsä opettaaksensa ja
ollaksensa toisille avuuksi. Itte se hankkii ruakansa, syä marjoja,
kalaa ja on välhin pitkät äijät syämätäkki. Terveyreksensä paastoaa.

Nii ne sanoo siäläpäi kaikki, jotta kummalline miäs se on. Paljo on
lukenu ja paljotiätävääne. On kuulemma tutkiini koko Tiatosanakirjanki
kannesta kantehen. — Kroppiansa s’oon karaassu nii, jottei se tartte
paljo verhojakaa. N’oon sillä muutoo vai, näön vuaksi päällä. Ja
vaikka s’oon piäni ja heikonnäkööne, nii niin sitkiä ja väkevä on,
jottei tahro suuremmakkaa miähet pärjätä. Talvis-aikhan, ku kaikkiin
kovimmilla pakkaasilla ja myrskyilmoolla ei kukaa töhri lähtiä
poroollakaa viämhän postia tunturien ylitte Salmijärveltä Petsamhon,
nii silloo lyää Oja neljäkymmentä kiloa painavan postisäkin selkähänsä
ja lähtöö jalkaasin taivaltamhan yli vuarten 50 kilometrin matkan. Sen
s’oon tehny monta kertaa. Siinä tarvithanki sisua, voimaa ja uskallusta.

Siälä pohjooses eivät ihmiset harrasta olleskaa uimista. Vesi on
kesälläki siksi kylmää, jottei siihen oikee miälellänsä mee, jos ei
tarvitte. Ja Jäämeres ei huvita ketää muita uira ku tätä Loimaan
poikaa. Talvisyrännäkin se ottaa Jäämeres virkistyskylvyn, ku muiren
lyää leuvat loukkua ja sääret vyhtiä poronnahkasaappahis. On sillä
miähellä rautaane terveys. Ja hyvin kehuu voivansa.

Mutta niistä Patsjoen komjista koskista viälä pari sanaa. Kyllähän tua
Imatraki on aikamoone ryäppy, mutta komiempia koskia n’oon sitteki
siälä Patsjoella. Suurin koski on Kolttaköngäs, mutta s’ei ollu
mun miälestäni nii juhlallinen ku Jäniskoski, eli Njoammelguoikka
lapinkiälellä, jok’on vähää ennen Kolttaköngästä. Jäniskoskes
puristuuvat rantakalliot nii liki toistansa, jottei siin’ oo jos
25 metriä väliä. Vesi painuu hirviän väkevänä nialuna koskenniskan
kallioportista alha, teköö äkkikäännöksen silooseksi sorvaamallansa
rantakalliolla ja putuaa sitte korvia huomaavalla kohinalla viis kuus
meteriä korkialta suurehe suvantoho, joka kiahuu ku pata. Vesi oli
uurtanu suuret kuapat, koskenkirnut, rantakallioon, ja ympyriääsiä
kosken sorvaamia »muistokiviä» siäl oli hevooskuarmia. Itte koski teköö
siinä äkkinääsen ässänväärän, nii että korkia kallionnupukka pistää
keskelle kosken kuahuja. Siltä kalliolta oli mukava kattella pauhaavaa
vettä, joka virtas nii vinhaa vauhtia jotta päätä pakkas viämistää ja
koskehen vetää. Koskenniskas, justhin siinä paikas, johna joen pinta
taittuu, on vesi nii kovas puserrukses kallioseinien välis, jotta siin’
on ku silta.

Se meirän jääkärikapteeni sanooki, ku siinä istuttiin kalliolla ja
imehreltihin jotta:

— Tukkilaaset pruukaavat juasta tuasta koskenniskasta ylitte —

— Oikeekko totta? — haikaasivat meirän fröökynämmä. — Kuinka ne
siitä — —?

— Siin’ on vesi nii kovas puristukses, jotta kyllä se miähen
kannattaa — —

— Mutta kyllä siinä pitää koko lailla tihijää jalkojansa liikutella —
toristi yks toine totisennäkööne pappa viäres.

Ja se olikin suurin imes, mitä ne meirän fröökynät koko matkalla
näkivät.

Kolttaköngäs on kesääsehe aikahan oikia pikkuune paratiisi Jäämeren
rannalla. Se on pari kolme kilometriä Patsjoen suusta, joka kuuluu
Norjalle ja jota nimitethän Elvenesiksi. Joki teköö Kolttakönkähän
alapualella piänen mutkan ja siinä mutkan pohjukas korkian tunturin
suajas Jäämeren tuulilta sijaattoo kaunihilla viättävällä rantatörmällä
matalan koivikon ympäröömänä Kolttakönkähän kylä.

Siin’on kymmenkunta piäntä matalaa kolttamökkiä yhres rypähäs
nurmikkoosella rantakummulla ja vähä ylempänä seisoo piäni siävä
venälääne luasterikirkko, joka nyt on kylmillä senjälkehe ku venälääne
pappi on siältä poistunu.

Taru kertoo, jotta yks Trifon niminen munkki on perustanu tälle
paikalle v. 1579 kappelin, jonka se pyhitti kahrelle venälääselle
pyhimykselle nimeltä Boris ja Gleb. Siitä asti on siälä ollu luasteri
ja kirkko. Venälääset nimittäävät paikkaa viäläki luasterinsa
pyhimysten mukahan Borisglebiksi, mutta paikkakunnan yleesesti
käytetty nimi on Kolttaköngäs, sen kolttakylän mukhan, joka siin’
on. Niinku sanottu, ei siälä enää oo munkkia, ei pappia, ja Suamen
hallitus on määränny tuan kylmille joutunhen luasterikirkon museona
säilytettäväksi. Venälääsen kirkkoherran erinomaasen hyvin ja
hauskasti rakennettu asunto on luovutettu Suamen Matkaaluyhristyksen
turistihotelliksi. Huanehet on hyväs kunnos ja siististi kalustettu.
Kirkon entinen, pyhiinvajeltajille rakennettu suuri viarastaloo, on
myäs matkustajaan käytettävänä. Ja samalla asuu siinä yks Suamen
rajavartijavääpeli, joka Matkaaluyhristyksen puolesta hoitaa hotellia.

Kolttaköngäs turistipaikkana onkin paljo käytetty sitä varte jotta
siin’ on erinomaane lohenkalastuspaikka. Siälä kulkoo Enklannista
asti huvikalastajia ja varsinkin käyy niitä paljo Norjan pualelta.
Mutta sitä mukaa ku meirän omas maas leviää tiato tästä hauskasta ja
tilattavasta lohikalastuspaikasta, rupiaavat oman maan lohikalastajakki
sinne kulkunsa ohjaamahan. Menny kesänä kalasteli siälä jo pari
lääkäriä etelä-Suamesta viikon päivät lohia ja saivat aikamoosia
rötkälehiä.

S’oon sellaasta herraan hupia se lohenkalastus, kovasti hauskaa ja
jännittävää.



KIRKKONIÄMES JA JÄÄMERELLÄ.


Kolttakönkähälle tulimma myähään illalla kovasti väsyksis, ku ei oltu
reilusti nukuttu sitte ku Ivalos. Kaks voorokautta oli yätä päivää
tehty matkaa venehis, ja vaikka isthaltansa reissaamme ei pitääsikkää
kovasti kroppia krossata, niin yhres tilas ku istuskeloo, nii jo pakkaa
ruveta koomoottamhan ja hellemmät tuntehet höltymähä. Hyvältä tuntuu
silloo päästä Kolttakönkähän eurooppalaasehen turistihotellihi, hörpätä
viälä iltamyähällä pari klasia kuumaa teetä maaruhunsa ja lykätä
kovalle knäkkileivälle tehtyä voileipää aika kasa poskehensa. Ja sitte
oikaasta väsynhen kroppansa pehmooselle vuatehelle oikee kahren lakanan
välihi maata.

— Ohoh! — pääsi siinä poijalta suloone hoakaos. — Kyllähän tua
erämaan elämä ja talsimine on kovasti tervhellistä ja virkistävää,
yksinkertaasta, opettavaa ja hyäryllistä ja kaikille kovasti
suasiteltavaa, mutta väsyy siinä raakulehesti — —

Enempää en jaksanu ajatellakkaa, ku toisis hoanehis jyristivät
reisukampraatit jo seinähirsiä, jotta klasit heläji. Tartuun nuattihin
kööris ja rupesin vetämhän kontrapassua, jota huilua mä plaan puhaltaa.

Aamulla olthin varahin pystys. Meitä vasthan oli tullu itte Petsmon
kupernööri, kruununfouri Gråsten, (Saki Hevonpään tukeva veliimiäs)
ja Petsamon sotavoimien ylipäällikkö, jääkärimajuuri Heikel. N’oli
tullehet meitä häkemhän Petsamon sotavoimien amiraalilaiva »Suamella».
— Ei se häävinen purkki oo se meirän linjalaivamma »Suami», siälä
Jäämerellä. Norjalaaset pakkaavat sille nauramhan ja sanoovat jotta se
on meirän vanha »Emma», niinku onki. S’oon ostettu Norjasta ja uuresti
kastettu »Suameksi». S’oon pikkoone pukseeripaatti, vanhanaikaane
vaappero ja nii korkia pianuutehensa verraten, jotta sitä pahasti
heittelöö, ku vähäki tuuloo. Entinen kapteeni, jok’ei tohtino
pahemmalla säällä lähtiä sillä Kirkkoniämestä merellekkää, otti eron
koko kalapurkista, mutta nyt siin’on kapteenina yks Sjöberg niminen
vaasalaane merikarhu, jokei pelkää vaikka Jäämeri kuinka möyryääs.
Se ajeloo sillä vaikka pohja ylhäppäi kääntyylöö. — Petsamolaasten
hartahin toivo olis, jotta valtio antaas sinne vähä paremman paatin
erustamhan Suamen tasavallan Jäämeren laivastoa.

»Suami» laiva oli juhlaliputettu, kuurattu ja plankattu nii hyväksi
ku ikin’ oli saatu. Patsjoen suus se seisoo ja orotti meitä. Parilla
piänellä moottorivenhellä pääsimmä Kolttakönkähältä sitte laivalle,
joka sitte ilman kanuonanlaukauksia, ku ei pyssyjä oo, heti nosti
ankkurin ja lähti mahtavasti savuamhan 8 kilometrin pääs olevhan
Kirkkoniämen kaupunkihin Norjan pualelle.

Ajoomma siinä Patsjoen suus norjalaasen piänen sahalaitoksen sivun. Se
on yksraamine saha, ja siinä norjalaaset sahaavat Patsjokia uittamansa
tukit. — Meirän matkas oli yks mettähallituksen ylimettänhoitaja,
joll’ oli tehtävänä kattella soveliasta sahanpaikkaa valtion
sahalaitosta varte, mutta siihe tuloksehe se tuli, jottei Suamen
kannata sahaa rakentaa ainakaa Patsjoen suuhu Norjan pualelle. Sen
sijahan tuumittihin, jotta paras olis rakentaa saha johonki koskehe
Salmijärvellä, uittaa sinne tukit suurista Inarin mettistä Patsjokia
myäri, sahata siinä ja rakentaa tulevasta Petsamon rautatiestä osa jo
etukäthen, nimittään Salmijärveltä Petsamon Liinahamarihin, jok’on
meirän tuleva Jäämeren-satama. Se matka on nuau 50 km. Kun Petsamos on
kova puute kaikesta polttopuusta, rakennuspuista puhumatakkaa, jot’ei
oo ollenkaa, nii olis tästä ratapätkästä suuri hyäty asukkahille ja
koko Petsamon kehittymiselle, paitti sitä, että se tukkiratana olis
ainua keino Inarin mettien käyttämiseksi. Rakennuspuut on Petsamhon
tuotava laivoolla joko Venäjältä Arkankelista asti, elikkä sitte
Norjasta, ja ovat ne tiätysti kovasti tyyrihiä. Sitä varte ovat
asumukset Petsamos niin huanoja. Ja polttoainehena käytethän makkaran
paksuusia vaivaaskoivuja, joit’ ei niitäkää tahro olla, ku ei parempaa
mettää kasva. Kontua eli turvesta siälä poltethan.

Olishan meirän passannu lähtiä suaraa Kolttakönkähältä Petsamhon, mutta
poikkesimma Kirkkoniämehen vähä ostoksille ja kattelemhan, minkälaane
kaupunki se on. Eikä se häävine ollukkaa, pari tuhatta ihmistä
siälä asuu. Mutta outo se on heti suamalaasen silmähän ja nenähän.
Rakennukset on toisentyylistä ku meillä. N’oon rakennettu melkeen
järjestänsä neljäntuuman flankuusta, ovat korkeeta ja pystykattoosia,
veistetyystä liuskakivistä katto. Muurattuja muuria ei näe ollenkaa,
rautakamiinoota vai joka huanehes ja kivihiiliä polttoaineena.
Taloot on likaasia ja synkännäköösiä, kivihiilen savuttamia. Samoon
on kanit mustia ja huanos kunnos ja nenähän pistää kalanhaju, joka
nurkasta. Ilma on sumuinme, raaka ja kolia. Kyllä tuntoo, jott'on tultu
Jäämerelle ja kalamaille!

Kirkkoniämi eli Kirkenäs, niinku norjalaaset sitä nimittäävät, on aivan
nuari kaupunki. Viistoista vuatta sitte ei sillä paikalla ollu ku
pualikymmentä ihmisasumusta; mutta sitte löyrettihin siältä rautamalmia
vähän matkan päästä Kolttakönkähältä aiva Suamen rajan viärestä.
Sinne perustettihin heti kaivosyhtiö nimeltä Syd-Varanger ja se rupes
oikee amerikkalaasesti runnaamahan. Pian tuli entisestä rauhallisesta
Kirkkoniämen kylärähjästä vilkas kaivoskaupunki, johka ihmisiä tuli
tulvimalla. Itte kaupungista rakennettihin 8 km pitkä rautatiä
kaivokselle, josta rautamalmi, sitte ku s’oon vähä puhristettu kuonasta
kaupungis olevas rautatehtahas, kuljetethan satamahan ja lastathan
suurihin kuljetuslaivoohin, jokka viävät sitä Saksan rautatehtahishi.
Kirkkoniämen malmin rautapitoosuus on n. 37 %.

Suurin nähtävyys Kirkkoniämes on malmin lastaus laivoohi. Rantakallio
on pari sataa metriä korkia ja nousoo äkkijyrkästi merestä. Laivat
uivat aiva kallionkylkehe. Mutta norjalaaset insinöörit ovat
ratkaassehet asian hyvin yksinkertaasesti. Kun ei pääse junalla yli
eikä ympäri, nii on puskettu suaraa läpi suuren vuaren. Kallion läpi
on puhkaastu syvä tunneli, josta juna lykkää malmivaunut rautaasille
kaarisilloolle korkialle ilmaha, ja vaunut kumaastahan suaraa
allaolevihi laivoohi.

Kirkkoniämes tuloo hyvin suamella toimhen. Siälä asuu 300—400
suamalaasta ja melkeen kaikki muukki asukkahat osaavat suamia. Paljo
on suamalaasia jo sekaantunu norjalaasihi nii, jotteivät tiärä enää
ittekkää, mitä ovat. Lapset omaksuuvat kiäleksensä norjan, ku kaikki
opetus kouluus käyy sillä kiälellä, eikä minkäällaasia suamalaasia
kouluja oo. Virkamiähet, opettajat ja muut sellaaset knupit samoon
kun suurimmat kauppiahat ovat norjalaasia. Suamalaaset ovat pääasias
tyämiähiä ja kalastajia. N’oon muuttanhet Jäämeren rannalle, elikkä
Ruijahan, niinku Norjan pohjoosta rannikkoa nimitethän, nuan 60—70
vuatta sitte Suamesta ja asustaavat nyt Norjan kansalaasina siälä jo
toises ja kolmannes polves. Monet ovat ottanhet norjalaaset sukunimekki
eli vääntänhet vanhan suamalaasen nimensä vähä norjanmalliseksi. Sillä
lailla on esim. suamalaasesta Palosta tullu norjalaane Ballo.

Kirkkoniämes on Suamella erustaja eli konsuli. Näimmä yhren taloon
seinäs suuren emaljikilven, john’ oli valkoone ympärys, Suamen vaakuna
keskellä ja kirjootus: Suamen konsuli. Oikee rintaa nostatti, jotta
ei täs enää ollakkaa mitää »russenfinniä», niinku meit’ on ennen
karahteerattu ulkomailla, jos ei oo suarastansa ryssiksi haukuttu. Nyt
onki plari kääntyny nii, jotta »Venäjä on rajamaa ja Suami valtakunta!»

Kun siinä rintaa röyhistelin ja meirän konsulaattikilpiä kattelin,
nii tuli konsulin pihasta neliijalkaane, kovasti vakavannäkööne pukki
köpötellen, asettuu mun etheni, käänti päätä vinoho, suu käyrä mutaji
ja pitkä parta tutaji. S’oli konsulin pukki ja se katteli mua ku ainaki
äkääne komisarjus jotta:

— Tairat olla kulkuri ja tullu pyytämhän ruakarahaa ja friipilettiä
kotias. Mutta älä luulekkaa, juatsä ne kumminki, kyllä mä teirät
tunnen. — — Mistä laivast’ oot karaannu — —?

Siltä se aiva näytti, jotta sellaasta rippiä se mulle piti.

Mutta kyllä siinä pihkanoukka sen kerran erehtyy. Oikee flaatiksi meni
pukin naama, ku verin plakkarista karamällin ja annoon sille. Ja ku
muistin jotta pukki on persoo tupakkihin, niinku muukki parrankantajat
luamakunnas, nii pistin kaks suamalaasta Fennian paperossia sen
poskehen, ja se kelpas! Syärä maiskutteli ja aina välihi nyäkähytti
päätä niinku olis itteksensä päivitelly jotta:

— Tuapa hamppari vasta herra oliki — —

Meirän matkamma Kirkkoniämestä Petsamhon on merkkitapaus ja
ikimuistettava jo siitäki, jotta samas laivas tuathin Petsamon
apteekkihi pillerikaapit ja hyllyt. Ne on tehty Tamperehella ja
lähretetty junalla Tornion kautta Ruattin poikki Norjahan, Lastattu
siälä laivahan, tuatu Nordkapin ympäri Kirkkoniämehen ja siältä
taas laivalla Petsamohon. Sitä tiätä pitää kaiken muuttotavaran ny
Petsamohon kiärtää — kahren viarahan valtakunnan poikki! — ku kotomaas
muuttaa.

Ja sillä matkalla voi saara pahempiakin jälkiä muuttotavaroohinsa
ku se, mitä Petsamon apteekin uusi pillerikaappi oli saarni. Siihen
oli yhren laatikon kantehen kirjootettu sinikynällä jotta »Lysfrö»
(täinsiämeniä). Kyllä mahtoo Petsamon apteekkari, Jaakko Eerikäinen,
kattua rumasti sitä päällekirjootusta. Rusakanmyrkkyä vissisti pistääs
sen kriivarin koliikintroppipottuhu, jos vai tiätääs.

Meille sattuu paha ilma ku Jäämerelle lährettihin. Käyy aika lailla
kova myrsky, joka heitteli ja kallisteli laivaa n’otta kiinni piti
pirellä, ettei kannelta paiskannu. Kylmä raaka tuuli kirveli naamaa ja
aallot loiskahuttelivat tuan tuastaki vettä silmille. Oli kerrassa ruma
päivä. Harmaa sumu lepäs raskahana merellä, ilma henkii hyisen kylmää,
niin että piti käyrä konehuanehen ovella lämmittelemäs. Olihan siälä
laivas matkustajille salonkiki, mutta siäl’ ei meikälääsen keuhkoolla
saattanu hengittää. Kalan elikkä traanin haju oli niin väkevä,
jotta heti pani juaksemhan takaasi kannelle saamhan ulkoilmaa. Eikä
siltäkää kestänhet sisusvärkit. Laiva keikkuu ja kiärti ku kaarnanpala
lainehilla, pleikiksi veti niin yhren ku toisenki noukan ja jutustelu
loppuu jo alkumatkas. Vain yks’ meistä, yliluannolline ihmine Hermanni,
makas kajuutan softalla seljällänsä ku kotonsa peräkamaris ja veteli
suloosia unia Jäämeren möyryäväs myrkys. Kun viimmee monen tiiman
kirutuksen jälkhen päästihin Petsamon vuanon suuhun ja tuulen suajahan,
heräs tua autuas Hermanniki, haukotteli ihanasti ja imehteli jotta:

— Joko m'oomma ny perillä — ku mä tuas vähä nukuun, enkä havaannu tulla
kattomhan maisemia olleskaa — —

Ei siinä vahinkoa Hermannille tullukkaa, sillä kyllä täytyy sanua,
jotta kylmä, kolkko ja ilotoon on Jäämeren ranta. Kirkkoniämestä
Petsamon vuanon suulle tulles näkyy yhtämittaane pari-kolme sataa
metriä korkia kutakuinki tasaane harmaa tunturijono, joka jyrkkänä
kallionseinänä laskoo merehen. Tunturiilla loistaa keskikesän
aurinkopäivinäki suuria lumisia huippuja ja valkoosia lumiläikkiä siälä
täälä. Yhtäkää puuta eikä pensasta näy. Vain paris paikas koko välillä
erootti laakson pohjalta vähä vihertävää kasvullisuutta. Mereltä käsin
rupiaa rantaviiva pian tuntumhan ykstoikkooselta. Näköala on suurta,
mutta kylmää ja elotoonta. Jäämeri on oikia nimi sille, vaikkei siälä
ookkaa jäätä eikä se koskaan jäärykkää. Mutta sen henki on jäätävä.

Tuntuu se vähä juhlalliselta kattella siältä pohjoosesta niinku
ulkopualelta tämän riitaasen ja rähisevän Euroopan maanosan pohjoosinta
kanttia.

Että mitäkö sinne navallepäi näkyy? — No sinne ei näkyny muuta ku
mustaa merta, raskahasti vellovaa vettä. Ja napaa, sitä pohjoosnapaa,
sit' ei näkyny oleskaa. Mä koitin oikee kiikarillaki siikaroota, mutta
mitää siäl’ ei ollu. Eikhän s’oo turhaa puhetta koko napajuttu. Ei sit’
ookkaa — — —



KATSAUS YLÖS HISTOORIAN KULKUHUN.


Ennenku me ny ajamma Petsamonvuanon suusta sisälle tuanne vuanon
perukkahan, josta loistaa jo muutamia asumuksia vastahan, nii vaatii
hyvä tapa, jotta luarahan silmäys ylös histoorian kulkhun, jotta kuinka
ja koska tämä Petsamon uusi aines on Suamelle oikee saatu. — Pitäähän
olla selvillä sekin puali asiasta.

Yleensä n’oon kuivia juttuja sellaaset historiajutut, mutta mä vai
parilla sanalla mainaasen nuan sivumennen, eikä se kauaa päällä
seiso — sanoo entinenki äijä ku tylsällä puukoolla toiselta kurkkuja
poikkinirhas ja toinen pröökööli vastahan, jott’ ottaa kipiää.

Kattokaas ei siit’ oo viälä oikee jämttisti sataakaa vuatta sitte, ku
Jäämeren rannikko Suamen kohralla oli viälä jakamatoonta yhteesmaata
Venäjän ja Norjan kesken. Ja sitä ennen olivat norjalaaset ja ryssät
yhteesesti kakistanhet ruattalaaset siältä pois, ku nekin olivat
koittanhet olla häsyys jotta:

— Meille kans pala tätä raavaasta rantaa!

S’ oli jo sen vanhan Kustaa Vaasan aikana, jok’on aikoja sitte kuallu.
No nii, mutta vasta v:na 1826 jakoovat Venäjä ja Norja siihenastisen
yhteesmaansa ja raja pantihin siihen paikkahan, josta sen voi viäläki
nährä kaikis kansakoulujen seinäkartoos ainaki viiskymmentä vuatta
ethenpäi, sillä ei niitä karttoja kumminkaa uusia hankita kouluuhi
sitä ennen. Ja silloo n’oon taas vanhoja, ku Itä-Karjala on taas sillä
välin Suamehe liitetty. Mutta kyllä mä neuvoosin, jotta koulujen
opettajat ottaasivat nyt jo viivoottimen ja sinistä kliitua, jolla
vetääsivät siihe vanhaan karttariapuhunsa salin seinällä uuren rajan
siälä pohjooses, jotta kakarakki äkkäävät, jotta meirän isänmaamma
ja valtakuntamma Suami leviää ja paisuu niinku ainaki jästillä käypä
kansakunta.

Siinä rajankäynnis tuli Venäjän ja Norjan rajaksi Patsjoki Nautsin
suvannosta alkaan, mutta ku se yks munkki, josta jo ennen on ollu
puhetta oli 300 vuatta jo sitä ennen pystyttäny Patsjoen suuhun
ryssälääsen luasterin Kolttakönkähälle, nii siinä sanoo ryssä jotta:

— Niatu prat, ei se passa anta kirkku ja pappi, sinä pagana!

Ja sitä varte piti norjalaasten jättää omalta rannalta ryssille sen
kirkon paikan ja kosken, nuan neliökilometrin aluehen. Mutta ei ryssä
ollu muutoon nuuka poika, se antoo norjalaasilie kirkkoa vastahan
aika kimpalehen jäämeren kalliorantaa Patsjoen itäpualelta, aina
Vuaremajokehen asti, johna nykki viälä on Norjan ja Suamen raja.

Siinä jaos jäivät suamalaaset aiva osattomiksi koko Jäämeren
rasvarannasta ja Suamesta tuli sellaasen vasikannahaan näköönee nuukkoo
valtakunta ku seinäkartasta näkyy. Yks pitkä sorkka verettihin Ruattin
Lapin taitte melkee Norjan poikki Atlannin rantahan — muttei tiätysti
rantahan asti! Samalla ku Suami sillä lailla erootettihin Jäämerestä,
menettivät vuasisatoja Jäämerellä kalastanhet Suamen pualen asukkahat
kalastusoikeutensaakki siälä.

Tästä vääryydestä on sitte valituksia jatkunu läpi koko vuasisaran, nii
että ryssät viimmeen, ku ensiksi anastivat v. 1863 Rajajoelta Suamen
pualelta Venäjän valtion asetehtahalle maa-aluehen, lupasivat sen
vastineheksi eroottaa meille palan Jäämeren rantaa. Mutta siihen se
kuivi ku Myntän piki ja niinku muukki ryssän lupaukset. Suamen pualesta
pirettihin kumminkin lujasti tuasta lupauksesta kiinni ja aina vähän
päästä muistutettihin isäntä-Iivanaa, joll’ oli paksut korvat ja huono
muisto jotta:

— Kuinkas se oikee oli sen Jäämeren aluehen kans?

Viimeeteksi pirettihin siitä ryssänvallan aikana kovaa kolinaa ja
krateeria vuanna 1913, jos muistatta, mutta sitte tuli sota ja
naurislamput n’otta siihe tuhinahan se hukkuu Petsamon juttuki.

Ku keisari sitte kovalla rytinällä kaarettihin ja Suamiki sanoo
kontrahtinsa ylös entiselle huspuntillensa joulukuun huminoos 1917,
tuli Petsamon asia kans heti esille. Niinkus muistatta nii kuskas
päästä sekaantunu Mannerin ja Kuusisen sakki kaikki muut seränpoijat
hallitusnööriistä pellolle ja siitä tuli tupenkrapinat. Ryssään avuulla
meinasivat kääntää täälä kaikki ylösalaasi, kumminki nii jotta sakki
itte jäis päällimmääseksi. Mutta kiirus siinä tuli poijille pyhkäästä
korkian veren aikana kaplikkohon ryssän kaalimaahan. Siälä ovat viälä
nykki ja nyrkkiä tänne putiivat. Tykkäsivät jotta tuli liika lipoone
lähtö.

Mutta kummallist’ oli — eikä taira sitä moni tiätääkkää — jotta se sama
Mannerin sakki, joka nimitti ittiänsä kansanvaltuuskunnaksi, vaikka
ihmiset sanoovat sitä »kansankavalluskunnaksi», kesken tuhinootansa
teki polsevikki-tavaarissiensa kans sopimuksen, jotta Suami saa
Jäämeren rannalta Petsamon aluehen. Tämä tapahtuu helmikuus 1918,
samhan aikhan ku Vilppulas tapeltihin.

Mutta samat oli meiningit tälläki pualen. Maaliskuus lähti
Vaasasta Petsamoa valloottamhan n.s. »Renvallin retkikunta», jonka
eresottamiset, »taistelut» ja seikkaalut muarostaavat Suamen kansan
historias aivan oman lukunsa. Pyhän innostuksen vallas kokos yks
hyttyystiätheen tohtori ympärillensä sotaasen »armeijan», oikian
klapinasakin, jolla lähti maata valloottamhan. Siin’ oli toistasataa
miästä, joista vai harvat käsittivät kuinkapäi pyssyllä ammuthan.
Oli siinä merkillistä sotamiästä »reikärautaa» kantamas; kaikki
tiäthet ja taithet, paitti sotataito erustettuna. Tairemaalariaki
oli koko plutuuna. Jotta siälä Lapin perukooll’ on talvella vähä
kylmä ja taipalehet siksi pitkiä, jotta pitää olla sapuskaaki enempi
ku plakkarihi mahtuu, sitä ei tämä pyhän innostuksen sotajoukko,
ensimmääne lasten ristiretki Suamehen historias, tullu ajatelleheksi.
Mutta retkikunnan hyvälle tahrolle ja tarkootukselle annettakohon täysi
tunnustus.

Kuinka kauas tämä retkikunta loppujen lopuksi Lapin perukoolla pääsi,
sitä en oo sattunu kuutemhan, mutta yks mukana ollu uhkarohkia
tairemaalari kertoo mulle jotta:

— Ku armeija oli aikansa erenny, nii yhtäkkiää ampua präiskähytti
vihoolline retkikunnan ensimmäästä hevoosta nii päisilmiä, jotta
koko armeija meni sekaasinsa ja kukin painoo harjakset sojos takaasi
Rovaniemelle sen kun kerkes.

Sellaane oli retkikunnan surullinen loppu.

Kun Suamen ja Venäjän välillä sitte hiarottihin rauhaa pari vuatta, oli
Petsamon luavuttaminen kans aina esillä, mutta ku rauhaakaa ei tullu
ennenku v:n 1920 lokakuus, nii venyy se Petsamonkin saanti.

Sillä välillä, vuanna 1919, olivat valkoryssät enklantilaasten avulla
ja kentraali Millerin johrolla perustanhet jonkillaasen Pohjoos-Venäjän
valtakunnan Arkkankelihin. Jonkin aikaa se pysyyki pystys. Suamen
hallitus teki sopimuksen kentraali Millerin kans, jonka hallus oli
silloo Petsamokin, jotta Suami ottaa sille kuuluvan Petsamon aluehen
hoitohonsa. Hallitus lähretti joulun aikoohi v. 1919 Vaasasta satakunta
sotilasta jääkärimajuri Martti Valleniuksen johrolla Petsamhon. Mutta
sitte hajoski Millerin valtakunta jo helmikuus 1920, eikä Suamen joukko
keriinny olla Petsamos montakaa viikkua, ennenkun sen ahristuu jättää
asemansa ja lähtiä pyrkimhän takaasi Suamehe. Polsevikit lährettivät
suuria joukkoja merta ja maata myäri Petsamhon 22 p:nä maaliskuuta,
eikä hajalle vartijooksi sijootetut sotilahat voinehet tehrä
ylivoimaaselle vihoolliselle vastarintaa. Perääntymismatkalla sattuu
sitte Salmijärven vääjytys ja tuima taistelu huhtik. 1 p:nä 1920, josta
on jo ennen kerrottu.

Sillä lailla oli menny toinen yritys Petsamon saamiseksi tyhjihin.
Vasta kun Suamen ja Venäjän väline rauha tehtihin Tartos 14 p:nä lokak.
1920, luavutti Venäjä Suamen erottamattomaksi osaksi nykyysen
Petsamon aluehen, joka liitettihin meirän maahan virallisesti 1
päivästä tammik. 1921 ja vastahanotettihin saman vuaren helmikuun 14
p:nä.

Suurella touhulla alaattihin sitten järjestämhän Petsamon oloja.
Mutta siinä tehtihin sellaane erehrys, että maata kovasti asuttihin
Helsingin kamarisoffilta, eikä hommaajilla, ikävä kyllä, öllu
minkäänlaasta käsitystä oloosta ja elämästä tuala kaukaasilla
pohjan perukoolla. Uuresta aluehesta tehtihin erityyne lääni, sinne
lähretettihin oikee maaherra ja joukkohon pantihin lääninhallitukset,
ränttärit ja kaikki virkaherrat ja kapistukset, mitä paremmanpualeesen
läänin hallituskamppeehin kuuluu. Koko laivalasti pantihin menemhän
kiluunensa kaluunensa. Mutta pian tuli maaherran ja muiren virkaherraan
ja varsinkin niiren frouvaan ikävä, n’otta ne pian pakkasivat
kapsäkkinsä ja lähtivät hissunkissun takaasi Helsinkihin, jost’ olivat
tullehekki. Samalla tultihin näkemhän, jotta koko tua komeus oli aivan
liikaa Petsamon alkuperääsihi ja piänihin oloohin. Maaherranvirka
lopetettihin, korkeemmaksi hallitus- ja järjestysviranomaaseksi
asetettihin kruununvouti, joka hyvin riittääkin hallittemhan ja
hoitamhan Petsamon ainesta. Ensimmääseksi kruununvouriksi onnistuttihin
saamahan vakaumuksellinen Lapin eläjä Inarin piirin nimismiäs Otto
Johannes Gråsten, joka pari vuatta hoiti tunnollisesti tehtäväänsä.
Nyt s’oon kuulemma eronnu sekin. Hän oli tyyni, rauhalline ja
kaiken muun hyvän päälliseksi kropiltansa jykevä miäs, joka ei
turhia rehkiny, mutta teki sen sijahan hiljaasta ja tuloksellista
olojen järjestelytyätä rakentaaksensa perustuksen järjestynehelle
yhteeskuntaelämälle uurella alueella, johna kaikki oli aljettava
aluusta ja olosuhtehet lisäksi olivat kokonansa toisellaaset ku muis
osis maata; maa perin köyhää, kansa sivistymätöntä ja hajaantunehena
laajalle alueelle tiättömien taipalehien taa.

Niis oloos tyäskentely on kokonansa toisellaasta, kun täälä
sivistynehes mailmas kamariherrojen yksinkertaaset funteeringit
rajaseutupolitiikasta, josta pystyy pullikoomahan ja ohjeeta antamhan
äijä ku äijä, vaikkei oo eres Lapin porstuas käyny eikä nähny turskaa,
Petsamon »leipää, lihaa ja kalaa», niinku siälä sanothan — muuta ku
lipiäkalana mamman joulupöyrällä ennen vanhaan, ku sitä viälä herroos
syäthin.

Tämä sanottuna vai sitä varte, jotta erinääsis piiriis meirän maas
on tullu oikee uskonkappaleheksi ja viisuksi leimata kaikkia, mitä
Petsamon nostattamiseksi vai tehrähän, fuskupeliksi ja turhaksi
tuhinaksi. Ompa saanu kuulla sellaastaki päätööntä puhetta, jotta koko
Petsamon aluehesta ei oo muuta ku menoja ja vahinkoa Suamelle. — Niin
puhuuvat vain sellaaset, joill’ ei oo minkäänlaasta käsitystä asioosta.
Tämä haikia valitus ja väärä virsi on yleene varsinkin ruattalaasten
keskuures, ja niiren sanomalehret koittaavat sitä levittää ja
juurruttaa suamaalaastenkin sekahan. Ruattalaasten kannan, jonka
takana on se siunattu »skantinaavisuus», hyvin käsittää, sillä Suamen
voimistuminen, alueen laajeneminen ja jalansijan saanti jäätymättömän
valtameren partahalla, josta aukee monet mahrollisuuret, on pelkkää
kateutta ja pelkoa, mutta jotta suamalaasekki rupiaavat epäälemhän ja
halveksumhan suurilla ponnistuksilla hankittua pääsyä Jäämerelle, jota
on kokonaane vuasisata toivottu — se on käsittämätööntä ja surullista.

Jos ei muu aukaase suamalaasten silmiä, jotta Petsamon alue on meille
erinomaasen tärkiä ja suuresta merkityksestä tulevaasuures, niin
pitääs sen selvitä jokahittelle jo ainaki siitä, jotta joku aika sitte
päätti Norjan eruskunta, kommunistit ensimmääsinä, ryhtyä pikimmite
rakentamhan satoohin miljoonihin nousevan rautatiän Tromsööstä
pohjoosehen nimenomaan pelkästä peloosta, että Suami rakentaa Petsamon
raran ja ottaa Jäämeren kaupan haltuhunsa.

Siitä se kenkä pusertaa!



PETSAMON ALUE JA ASUKKAHAT.


Kun nyt on se historianpualiki selvillä, nii luarahan samalla pikaane
yleeskattahrus Petsamon alueesehen ja väjestöhö kokonaasuures, ennenkö
käyrähän kylihin ja tupihi sisälle ja ruvethan ihmisiä puhuttelohon
muun elämän ja toimhentulon pualesta.

Ensiksiki on muistettava kumminki, jotta Petsamo nimiä käytethän kahres
merkitykses. Petsamoksi sanothan ensiksi koko sitä uutta maa-aluetta,
jonka Suami on nyt Jäämeren rannalla saanu, ja toiseksi tämän aluehen
pääpaikkaa, elikkä sanothan oikee pääkaupunkia, Petsamon kylää, johna
aluehen hallintopaikka sijaattoo.

Petsamo sana tuloo lappalaasten tälle paikalle antamasta nimestä,
Betsenn eli Betzam, joka suameksi merkittöö »mäntymettä». Ryssät
ovat siitä lappalaasten Betsam’ista vääntänhet nimen Petsenga. Ja
meirän itäruattalaasemma rakastaavat ryssää enempi ku suamia ja sitä
varte käyttäävät mialuummin ryssäläästä Petsenga-nimiä ku suamalaasta
Petsamua. — Mutta mitäs me niistä!

Petsamon aines on pinta-alaltansa 10,150 neliökilometriä eli melkeen
yhtä suuri ku Uurenmaan lääni. Pituutta on 240 km. ja leveyttä 65
km. levjimmältä kohtaa. — Venäjän pualohoone raja on ku puukoolla
veretty suara viiva, joka alkaa Korvatunturilta ja kulkoo halki
suurten syränmairen Jäämeren rantahan asti. Siitä jatkuu raja soukkaa
kannasta pitki Kalastajasaarennolle Pummangin vuanon perukkahan,
kääntyy siitä vähä itähän ja jatkuu sitte taas suaraa pohjoosehen
pualivälihi toista saarentua, johna kääntyy Vaitolahren pohjukkahan.
Raja jakaa Vaitolahren ja sen perukas olevan vanhan suuren suamalaasen
kalastajakylän kahtia. Toinen ranta kuuluu Suamelle ja toisella
ryssäsoltut paitojansa peseskelöövät.

Oli kovin onnetoonta, jotta toinen puali Kalastajasaarentua jäi
Venäjälle, sillä kaikki asukkahat koko saarennolla ovat syntyperääsiä
suamalaasia. Ryssiä on siälä vai ne, mitä sinne nyt on sotilahiksi
tuatu. Saarennon asukkahat ovat toistensa kans sukulaasia, ja kun
raja nyt on suljettu, tuattaa se tiätysti omaasille rajan kummallakin
pualelle paljon harmia ja kaikellaasia vaikeuksia. Sattuu häitä,
ristiääsiä ja hautajaasia, mutta likimmät omaaset eivät pääse toistensa
tyä. Salateitä joskus saa sanan kulkemhan.

Venäjän pualelle jäivät rajankäynnis saarennon suamalaaskylät:
Tuovila, Supuska, Tsyp-Navolok, Muotsi, Eina ja Muotka. Meille jäivät
Vähä-Muotka, Pummanki, Kervanto ja suurin osa Vaitolahtea.

Viälä toinenkin huano puali on tualla ryssänrajalla. Se, jotta pitkä
ja uittokelpoone Luttojoki, joka alkaa Laanilan paikoolta ja kulkoo
Petsamon suuren mettäalueen läpi, laskoo Venäjän pualelle. Se laskoo
suurehen Nuortijärvehen, josta sitten mahtavana Tuulomajokena virtaa
Kuallanvuanohon.

Luttojoen varsilla Petsamon aluehella on laskettu mäntymettää olevan n.
500,000 tynnyrin alaa ja arviolta 5 milj. tukkipuuta. Se on rahaa se,
vai mitä?

Luttojoesta on viälä muistettava yks merkilline seikka. Se on siitä
imhelline ja harvinaane joki, jotta se virtaa kahtahalle. Se alkaa
lähtehestä josta toinen joki juaksoo Jäämerehen ja toinen Kemijoen
kautta Pohjanlahtehen. Luttojoen yks sivujoki, Suomujoki, saa nimittään
alkunsa samasta paikasta, josta Kemijoen Luirojoen Kopsusjokihaara
alkaa.

Ihmisasutus on Petsamon aluehella levinny pääasiallisesti kolmen
vesitiän vartehen. Vanhin asutus on Patsjoki-varres. Sitte tuloo
Petsamon vuano ja Kalastajasaarennon vuanot. Niiren asukkahat ovat
melkee yksinomaan kalastajia. Kolmas asutusalues on Luttojoki, mutta
siälä asuu pääasias kolttia ja vain harvas joku yksinääne suamalaane
mettäneläjä.

Voi sanoa, jotta Petsamon aluehen sisäosat on melkee asumattomia.
Samoon on Petsamonjoen varsi asumatoon. Se on 110 km pitkä mutta sen
varrella ei oo muuta ku yläluastari ja yks pahaane kolttakylä. Jos tua
kylä on kurja ja piäni, nii on sillä eres mahtava nimi. Sen nimi on
Moskova! ja sijaattoo n. 8 k. Yläluastarista jokivartta ylöspäi.

Asukkaina on Petsamon alueheila nykyänsä tuas 1,700 henkeä. Oikee
henkikirjoos ei niit’oo niinkää paljo, sitä varte ku ei eres tiäretä
viälä mitä kaikkia siälä erämais elääkää. Vuanna 1921 laskettihin
Petsamon väki 1,423 hengeksi, mutta mettis arveltihin elävän nuan
kolmisen sataa, jokk’ei oo kirjoos ei kansis, enempää papin ku
nimismiähenkää.

Ja kuinkas nuasta »mettän elävistä» nii helpolla selvän ottaa ja
kirjaa pitää? Saa vain kuulla, jotta johnaki kymmenen peninkulman pääs
pohjattomien soiren ja monien tunturien takana kuuluu asustavan jokin
Ontrei, Illep, Kärppä, Huotari, Kiuril, Ann-Evvan, Mitri, Oskari tai
Jussa tai paljas »leski» piänes turvemajas. Se pyyrystelöö lintuja,
onkii kalaa ja elättää ittensä herratiätää millä konstilla. Akkaki
kuuluu olevan ja joitaki kastamattomia lapsia. Ei tiärä tällääne
»Jussa» mihkä valtakuntahan hän kuuluukaan. Eikä välitäkkää. Se on
sille yhrentekevää. Se onkii kalaa, koittaa elättää ittensä ja kualoo
ku aika tuloo joko jumalan tautihi, tapaturmaasesti eli nälkähän tai
viluhu — ilman enempää melua.

Ei »Jussa» syytä maailmaa, eikä muilta ihmisiltä mitää apua vaari.
Niin, mitä mailmalla sitte on oikiastansa Jussan elämisen kans
tekemistä? Mailma, ja nua valtion virkamiähet, ei ne mitää Jussalle
anna, mutta ottamas ovat perhanat heti jos ei muuta, nii »henkirahaa».

Muuta vuarovaikutusta ei näiren erämaan ihmisten ja »hallituksen»
välill’oo, ku se mitä esivalta yrittää havertaa mettän »Jussaa» tukasta
kiinni jonkin »lain» rikkomisesta, poronvarkauresta, »kruunun» mettän
kaatamisesta, Jussan oman viinan kuljetuksesta (!), kahren ihmisen
välisestä rehellisestä tappelusta, johna kellää muull’ei pitääsi olla
mitää sanomista j.n.e. Ku laki ja esivalta tällä lailla kaikes vain
sortaa Jussaa, niin Jussa pualestansa ei liijoo välitä tukkia ittiänsä
tuallaasten herrojen kirjoohin.

Jos virkamiäs tahtoo haastaa Jussaa käräjille, pitää siinä tämmimiähen
varata ittellensä kahren viikon eväskontin selkähän, venehen ja
apumiähen soutamhan ja sauvomhan. Ku on sitte viikko taivallettu ja
ehkä viimme osuttukin Jussan mökille, nii saattaa se olla kylmillä
ja Jussa muuttanu aikoja sitte jonnekin mualle. Ota selvä! — Taikka
on mökis vai akka ja lapset, mutta Jussa itte on lähteny Venäjän
pualelle Kaariahan jauhoja ostamahan ketun ja oravan nahoolla. Sopii
istua alha tämmimiäs, ja orottaa. Ei se siälä viivy jos kolme viikkua
jos ei oo sattunu samalla tyätä saamahan. Näin paljo vaivaa ja kuluja
on korkialla kruunulla esim. Jussan piänestä pöhnästä, josta laki
määrää Jussalle ehkä 50 mk ryyppysakon. Joka koko sakkotuamiokaa ei
merkitte mitää muuta ku lisää kuluja valtiolle. Kas näin: Oulusta
pitää lähtiä tuamarin kiärtämhän Ruattin ja Norjan kautta laivalla
Petsamhon pitämähän käräjiä, jonkin juapumuksen, tappelujupakan eli
muun joutavan takia. Tuamarin matka tuloo nykyään maksamhan lähes pari
kymmentätuhatta markkaa. Kansa on köyhää, ei oo sakkorahoja. Pitääs
siis lähtiä linnahan esim. 10 päivän rangaastusta istumhan. Oulus on
linna. Kannattaa sinne kiikuttaa miästä, vaatettaa ja syättää välillä
— ja tuara takaasi taas korjasti friikyytillä Petsamhon! S’oon tämä
tällääne muarollisuus ja kankeus, joka niälöö suuria summia Petsamon
hoiros. Syy on virkakoneestos ja sen kaavamaasuures.

Kerrompa täs piänenä esimerkkinä meirän virkakomennosta yhä viäläki
meillä käytetystä virkämiähen matkalaskun teosta, johna on yhtenä
vakinaasena tulopualena »matkatavaran siirto asemalle». Ennenvanhaan ku
mäkin kuuluun läänin virkakuntahan ja jouruun silloon tällöön tekhön
juhlallisia virkamatkojaki läänis, opiin tuan olemattoman »matkatavaran
siirron», joka tapahtuu 4 kertaa joka matkalla, à 2 mk kerta, 8 mk yht.
Nyt on taksaa vissihi nostettuki. Mun oli vähä noukka punaasna, ku ensi
laskua kirjootin, jotta paanko mä tuan matkatavaran siirron tuahon vai
en, ku ei mulla kerran mitää matkatavaraa ollu?

Kysyyn neuvua vanhemmalta virkaveljeltä jotta:

— Passaako se, ja eihän siitä vai tuu krateeria perästä päi, ku ei
mulla kapsäkkiä ollukkaa, ja jos oliki, nii ku mä itte kannoon.

Vanheet kaveri sanoo, jotta:

— Saapas! Ota nii tyyni ku saat ja laki sallii. Siit’ ei kukaa
kronklaa. Ja sullahan on oikeus lain mukhan kannattaa — — vaikka toista
kalossias kahren markan erestä, jos ei muut’oo. Kanna eli et, s’oon sun
asias mutta rahat pois —

No nii, se siitä. Niin tein mä ja niin teköö virkamiäs meillä viälä
tänä päivänä. Mutta se oikeurenhoitokin siälä Petsamos pitääs saara
vähä halvemmaksi ja nopiemmaksi. Petsamo olismionis asioos pantava
erikoos-asemahan muuhun maahan nähren, nii oikeushoironkin alalla.
Kruununvouti kelpaas hyvin lukhon siälä lakia.

Petsamon väestö on sekalaista. Suamalaaset ovat suurena
enemmistönä. Niit’on n. 700 ja asuvat ne pääasias Patsjoki-varres
ja Kaiastajasaarennella. Petsamon vuanos asuu Vienan karjalaasia,
suamalaasia ja venälääsiä sekaasinsa, joitaki norjalaasia ja joku
koltta. Karjalaasia on laskettu olevan n. 300 ja venälääsiä 225. Yks
kylä, Kagarkka, Petsamonjoen itärannalla on aivan venälääne.

Petsamon vuano on samallaanen näöltänsä ku kehutut Norjan vuanot. Sen
suu on n. 1—1 1/2 km leviä, kummallakin rannalla kohuaa jylhän korkiat
tunturit. Vuanon itääses niämes seisoo pikkuune vilkkuloisto, joka
kovasti iski silmää meille tulijaasiksi, vaikkei sumua ollukkaa.

Petsamon vuano on 16 1/2 km pitkä. Sen leveys vaihteloo 1—1 1/2 km, ja
syvyytt’ on aina 70 sylehen asti. Nuan 5—6 km suusta teköö vuano syvän
polven länsirantahan, joten siihen on muarostunu kaikilta tuulilta
suajattu mutka. Siinä on se Liinahamarin satama, meirän Jäämeren satama
ja Petsamon tulevan rautatiän päätepiste. Aivan rannas on 44 syltä
vettä ja ainaanen avovesi! Talvella jäätyy Petsamon vuanon perukka,
mutta Liinahamari ei ikänä.

Kummallakin vuanon rannalla rupiaa nyt näkymhän harmaita piäniä
asumuksia. Länsirannalla on ensin Heikinpaikka, sitte Trifoonanniämi,
john’on valtion majataloo ja n. 80 asukasta. Itärannalla näkyy
Iivananmutka ja Peuravaaran kylä.

Mutta vuano maraltuu hiljoollensa sen perukkahan päi nii, että, jos
meinaa päästä venehellä, nii pitää orottaa nousuvettä ja jatkaa matkaa
piänemmällä paatilla. Mekin muutimma Trifoonas Suami-laivasta parihin
moottorivenehesehen, ja niillä hyristettihin Petsamon Parkkinan kylän
rantahan.

Rannas oli meitä vastas paljo väkiä, puvultansa ja muaroltansa vähä
ouronnäkööstä, ryssän nuttuja, furaskoja ja rupaskoja melkee joka
miähellä; naisilla roikkuvia kirjavia karttuuna-hamehia. Joukos seisoa
kökötti killisilmääne ja takkupartaane munkkiki topattu musta patalakki
pääs. Kovasti kumartivat ja olivat kunnioottavaasen näköösiä. Mutta
suuria, isoomahaasia ja korkeeta hallitusherroja siinä kans tuliki
pulska trusa. Ja paljo valituksia oli väellä hampahankolos.

Ehjinä ja tervehinä oli ny perille päästy Petsamhon. Vai
Kunnallisneuvokselle oli tapahtunu yks harmillinen vahinko. Sillä ku
oli mammaltansa kovat tervehyyset tuatava jollekin vanhalle tuttavalle
Petsamos, mutta kelle se oli — sit’ei meirän kunnon Kunnallineuvoksemma
enää muistanu eikä saanu päähänsä, vaikka kuinka muistutteli. — Kysyy
multaki jotta:

— Oliko se ny lääkärille vai sen frouvalle, vai tiakonissalle, vai
kätilölle, ku se muija niitä tervehyysiä lähretti?

— En mä vaa tiärä — piti mun sanua.

Mutta viimmee Kunnallisneuvos jahkaa jotta:

— Mä sanon kaikille muijalta tervhyyset, nii vissihi tuloovakki
perille — —.



SUUTARIA TARVITAAS. — KLONDEIKIN KAUPPIAS. — PETSAMON HOTELLI JA
MAILMANSORAN SIUNAUKSET.


Kun me siinä venhen pohjalta matkareppujamma valikoottimma
Kunnallisneuvoksen kans, ennenku maihi astuttiin Parkkinan rannas,
äkkäs se jotta sen housunpultut olivat mennehet matkan varrella pahoo
kruttuuhi. Olivat nii mones kiärtees koipien ympärillä, jotta hra
Kunnallisneuvoksen mahtava ja arvovaltaane kruppi näytti seisovan
kahren tukevan korkkikruuvin päällä.

— Kuinkas mä, kansani erustaja voin tällääses putsus astua kansan
nähtäväksi — — haikaasi Kunnallisneuvos. — Mun pitää ensi töiksi heti
rantahan päästyä mennä johki kräätärinliikkeesehe ja prässööttää nämä
housut.

Mutta suuri oli hra Kunnallisneuvoksen ällistys, ku laivamieheltä sai
kuulla jotta:

— Prässirautaa ei oo Petsamos muilla ku kruununfoorin frouvalla!

— Mitä?! — Eikö tääl’oo kräätäriä koko Petsamos?

— Ei oo! Eik’oo suutariakaa. Eikä nikkaria, eikä muitakaa käsityälääsiä
— seliitti miäs.

Niin on hullusti asiat Petsamos. Mitä uutta vaatetta hankithan, se
tuarahan valmihina Norjasta. Samoon on kenkien laita. Ku repeemähän eli
ratkeemahan rupiaa, nii sellaasta hantvärkkäriä ei oo koko Petsamos,
joka pystyys vähä ihmiste laihi korjaamaha. Sitä varte ei verhoja paljo
paikkaallakkaa, pirethän vai sellaasina riapuuna päällä nii kauan
ku pysyyvät. Nikkarinpuuttehen tähre on sellaasten ihmisten, jokka
voisivat varojensa puolesta jotaki teettää, niinku virkamiesten ja
kauppiasten huanekalut — pakkalaatikoota, kolmijalkaasia lavittoota ja
jos jotaki Aatamin-aikaasta tyyliä. Katkerasti ihmiset valittelivat,
jotta lavittanki pitää tilata Tamperehelta eli Etelä-Norjasta asti,
ja ku perille viimmee tuloo, nii on luajan lykkyy, jos siin’on kolme
tervestä jalkaa jäljellä.

Suutaria, kräätäriä, nikkaria ja muita sellaasia hantvärkkiä
siälä tarvitaas. Samoon on Pohjoos-Norjas aiva yhtä suuri puutos
käsityölääsistä. Tavailine rajasuutari otetaas siälä suurellä riamulla
vastahan. Sitä kannetaas pönttöönsä päällä riamusaatos taloosta taloohi.

Rannasta ohjattihin meirät kauppias Ludvik Munsterhjelmin asuntohon,
johna kauppiahan iloone ja hauskannäkööne norjalaane frouva otti meirät
lämpöösellä kaffikullalla vastahan. Frouv’ on suuren mailman naine,
tohtorin tytär Tromsööstä, kirjallisesti sivistyny ja herttaane ihmine.
Isäntä itte oli pitkä solakka hiano miäs, josta heti huamas olevansa
tekemisis tavallisuuresta poikkiavan kauppiahan kans. Kaffipöyräs
keskusteltihin jo Hamsunista ja Ibsenistä. — Tääläpä vasta fiiniä
kauppamiähiä on! — imehtelimmä me.

Koitin ottaa vähä tarkempaa selvää tästä merkillisestä miähestä ja
sainkin kuulla imhellisiä asioota.

Tämä »Klondyken kauppias» Munsterhjelm, on varsinaaselta ammatiltansa
eläin- ja kasvistiäteelijä, joka tutkimusmatkoolla on kiärtäny Kiinat,
Jaapanit ja Huippuvuaret. Paljo merta ja maata on se miäs nähny. Ja
nyt s’oon ruvennu kauppamiäheksi Petsamoho ja lyä rahaa ku roskaa.
Myy niiskua, tupakkia, kaffia, sokuria, paitoja, housuja, fläskiä,
karamälliä, valeskelloja ja mitä vai. Ja ostaa kans mitä Petsamon
kalastaja ja syränmaan kolttaäijä vai kiinni verestä, ilmasta ja maasta
saa. Sille tuarahan kalaa, nahkoja, villoja, heiniä j.n.e.

Ku mäkin tein kauppaa sen puaris ja ostin poronnahaasta tehryt
toffelit, tuli sinne yks äijänkänttyrä, joll’ oli kainalos nii suuri
kuallu krapu, jott’ oikee hirvitti. Paperossilooran ja markan antoo
kauppias siitäki. Se oli Jäämeres elävä kuariaane nimeltä krevetti,
joka muutoon koiviltansa ja saksiltansa muistuttaa krapua, mutt’ on
kropiltansa aiva ympyriääne ku fiilipunkki ja sen kokoonenki, punane
färiltänsä. Kun oikaasi sen koivet, nii kyynärää pitkät olivat! S’
oli ku mikäki pyykkilavitta ku sen tälläs laattialle seisomhan. Sanoo
se kauppias, jotta sitä voi syäräkki, mutta nurkkaha mä sylkääsin ja
sanoon, jotta ainaki multa se jää vissisti maistamata.

Suamen Matkaaluyhristys on huvimatkaalijoota varte majatalooksi
hyyränny Petsamos yhrestä karjalaasesta tuvasta toisen pään, joh’ on
kaks pikkuusta ja matalaa kamaria. Tätä viarastalua hoitaa kaupp.
Munsterhjelmi ja neljä paksuunta äijää meistä sijootettihin sinne. Ne
oli nii mataloota huanehia ja soukat ovet, jotta hätinä me mahruumma
sisälle. Klasit oli ku flikkaan lutis pikkuuset. Niis oli kuus kämmenen
kokoosta kruutua, n’otta ku mä ja Hermanni koitimma yhtaikaa klasista
kattella, nii ei kummankaa mahtunu ku toinen silmä klasihin. Nenä otti
foorilautaha ja toisella silmällä sai vai kattella. — Mutta me soviimma
sitte Hermannin kans niin jotta kattothin vooron perähän.

Mutta puhrasta ja kaikin pualin piäntä ja siävää niis huanehis oli.
Ja oikee rautasängyt. Mutta laattialaurat kiikkuuvat ja notkuuvat
melkee ku olis Jäämerellä kulkenu. Vaikka ovet ja laattiat oli hiaralla
ja verellä nii purkkihiksi hinkattu jotta puu loisti valkoosena, ja
seiniski oli aiva uuret kuvaaset tapeetit, nii joka paikasta pisti
väkevä sualan haju nenähä ja muistutti, jotta ollahan kalamaiimas ja
Jäämeren rannalla.

Nämä karjalaaset tuvat, johna tämä majatalooki sijaatti, ovat
rakennetut sillä lailla, jotta kaikki ihmisten ja eläänten huanehet
ovat saman katon alla. Siin’ on väentupa, navetta, talli, heinälarot
ja muut tarveshuanehet viäretyste ja ovi vai välis. Kukoot ja kanat
asustaavat parhaasta päästä väentuvas.

Ei tarvitte talvella mennä ulkoilmalla ollenkaa. — Ulkuapäi on tällääne
Petsamon »taloo» matala, harmaa, vino ja väärä hökkeli. Se muistuttaa
meirän puales jotakin torpan vanhaa ulkokartanua. Katto on mättähistä.
Tälläästä nutukylää on koko Näsykän kylä, jok’ on Parkkinan kylästä
nuan kilometrin pääs jokia ylhäppäi. Parkkinan kyläs on kumminki
joitaki parempiaki rakennuksia, jokk’on siltä aijalta ku Petsamo viälä
kuuluu Venäjälle. Parkkina oli silloon Petsamon hallintakeskus. Siäl’
on suurellaane kansakoulu, pari luasterille kuuluvaa pyhiinvaeltajia
varte rakennettua rakennusta, nykyyne Petsamon apteekkitaloo ja ent.
venäläänen pappila, johna nyt asuu Petsamon lääkäri. Samas rakennukses
on piäni sairaala. Lääkärinhoiron ja lääkkehet maksaa Petsamos
kokonansa valtio. Apteeki saatihin vasta kesällä 1922. Ilmaasta apuansa
tarjoo ihmisille viälä sairahanhoitaja ja kätilö.

Kylän toimeliahin ja kätevin miäs on yks ryssä, joka kymmenkunta vuatta
sitten tuli Petsamhon niis meiningiis jotta rupiaa munkiksi. Mutta hyvä
jumala johtiki asiat sillä lailla, jotta tämä kunnon miäs rakastuuki
luasterin ylimmääsellä portahalla yhtehe karjalaasehe flikkaihmisehe.
Siit’ oli se seuraus jotta miäs paiskas luasterin portin vähä äkkiää
kiinni, nai sen flikan ja rupes tavalliseksi ihmiseksi. Kaks paljasta
kättä oli alkaes, mutta tyällä ja tarmolla on nii pärjänny, jotta
on rakentanu jo kaks oikiaa ihmismoosta talua, joista toisen on nyt
hyyränny Munsterhjelmille. Kaikkia on miähelle siunaapunu: lehmiä,
lampahia ja lapsia, n’otta s’oon ny Parkkinan kylän suurin ja rikkakin
taloolline. Muuta vikaa ei täs ryssäs oo ku se, jottei se osaa suamen
sanaa. Kaikki kylälääset kunnioottaavat sitä ja panoovat aina erestänsä
puhumhan, ku on jotaki yhtehöösiä asioota ajettavana. Eikä se tyhmä
miäs ookkaa. Ei nauti väkijuamia, eikä polttele. Se saa kirvehellä
muutaki tehtyä ku kiälehensä haavoja.

Omituust’ oli nährä jotta kyläs oli kaikki airat tehty monikertaasesta
piikkilangasta, jot’ oli nii pitkältä ja vahvalta, jotta joka taloo
näytti olevan varustettu piikkilanka-esteellä. Se johtuu siitä, jotta
mailmansoran aikana tälläki mailman kantilla oli vilkasta sotaelämää.
Enklantilaaset, m.m. se Millerin armeija majaali Petsamoski, kaivoo
kylien ympäri vallihautoja ja rakenti pitkiä piikkilankaestehiä ja
vallituksia kilometrikaupalla tunturiille. Näistä riittää asukkahilla
nyt hyvää aitavärkkiä ilmaaseksi nii paljo ku kukin vai viittii irti
keriä.

Sota-aikana oli monia meritaisteluja saksalaasten, ryssien ja
enklantilaaste välillä Jäämerellä. Monta niitä suaritettihin
Petsamon ja varsinkin Kalastajasaarennon erustalla. Saksalaaset
upottivat satoja purje- ja höyrylaivoja enklantilaasilta ja ryssiltä.
Näistä hävityksistä oli rannikon asukahille paljasta hyätyä.
Haaksirikkoontunehet laivat ajalehtiivat rantahan ja niistä repiivät
ihmiset ittellensä puuta, lautoja, ovia ja ikkunoota minkä irti
saivat. Ja kaikellaasta muutaki hyvää tavaraa niistä saatihin. Niin
paljo puuta saivat ihmiset hävitetyystä laivoosta sota-aikana, jotta
niist’ on rakennettu monia uusia tupia, joita näköö ny valmihina ja
pualivalmihina varsinki Kalastajasaarennolla.



PETSAMON PÄÄKYLÄ. — SOTILASELÄMÄÄ. — KAKS KUUKAUTTA PITKÄ PÄIVÄ. —


Parkkinan kylä sijaattoo kaunihilla tasaasella hiatakankahalla, jolla
kasvaa vain kanervikkua ja piäniä miähenkorkuusia koivunvesakoota.
Tuskin kilometrin pääs on vähä suurempi Näsykän kylä kuivunhes
joenuamas n’otta sitä tuskin huamaakaa ennenku äärehe pääsöö. Ja taas
parin kilometrin pääs Näsykästä on n.s. Alaluasterin paikka. Nämä kolme
kylää ovat siksi likillä toisiansa, jotta voi sanua niiren yhtehensä
muarostavan varsinaasen Petsamonkylän, eli Petsamon pääkaupungin, johna
aluehen hallinto, virastot ja laitokset sijaattoovat. Kruununfoorin
virkataloksi ja asunnoksi on otettu ennen luasterille kuulunu
kakskerroksine majataloo, johna on runsahasti huanehia. Toisehen
samallaasehe mutta viälä suurempaha rakennuksehe on sijootettu Petsamon
rajavartioston kasarmi. Ja upseeriille on saatu jokirannasta tilava
rakennus, johka on sijootettu postitoimisto ja sähkölennätinkonttori.
Alaluasterin venälääsestä kirkosta on tehty Petsamon luterilaane
kirkko. Kirkko on alballa laaksos, mutta tapuli on rakennettu aiva tiän
viärehe. Se on vain avonaane kellokatos, johna riippuu 6—7 suurempaa ja
piänempää kaunisäänistä kirkonkelloa. Kellojen soitto vuarilaaksos on
erinomaasen kaunista kuulla. Ääni kulkoo pitkääsenä kaikuna vuarelta
toiselle, toistuen ja sulaen kaunihiksi monikertaasiksi soinnuuksi.

Petsamon kasarmilla on vissihin paras harjootuskenttä koko Suames.
Kasarmi seisoo lähes neliökilometrin laajuusella aivan tasaasella
ja kovalla hiatakankahalla. Se on kun tulitikkulaatikko tyhjällä
pöyrällä. On siinä sotapojilla lääniä marssia ja temppuja tehrä.
Poijat harjootteloovakki innokkahasti urheeluja ja potkupalloa. Monia
kilpaaluja on siälä toimhenpantu.

Mutta ykstoikkooseksi tahtoo tulla sotilahien elämä tualla komjalla
kasarminkentällä. Poijat heittölöövät kaipaavia silmäyksiä Näsykän
kylän matalihin mökkiihin. Siäl’ on ilo ja sinne miäli palaa. Siäl’
on flikkoja ja siäl’ on oikee kaffilaki, johka pruukathan iltaasin
kokoontua. Tuvan emäntä myy teetä ja kaffia, pian rupiaa haitari
laulamhan jotta syräntä riipoo ja ovensuuhun ilmestyy kylän nutipäitä.
Kohta on tanssintöminä käynnis ja sitä mennähän halulla hartahalla.
Ja puserrethan lujaa. Petsamon tukevatekooset flikat ovat kovia
hyppelemhän ja sotapoijat on aika väättyriä. Karttuunihamehet kahajaa,
silkkinauhat liahuu ja hanuri huutaa haikiaa — — Aamupualehe kuluu
aika, eikä tahrota malttaa tanssista lähtiä, vaikka poijill’ on
aamuhuuto ankara ja ylhänousu hirviä.

Mutta kesä onkin Petsamos lyhyt ilon aika, talvi pitkä ja pimiä. —
Aavasaksalle matkustaavat ihmiset nähräksensä kesäyön auringon ja suuri
imeshän se onki, ku aurinko ei ollenkaa laske yäksi taivhanrannan taa.
Mutta jota kauemmas pohjoosehe tullahan, sitä pitemmän aikaa pysyy
aurinko yätä päivää näkyvis. Ja täälä Petsamos ei aurinko laske kesällä
ollenkaa. Se paistaa 65 voorokautta yhtämittaa taivahalla. Päivä on
siis yli kaks kuukautta pitkä. On siinä einehenväliä aamusta iltahan!
Kun Petsamon aurinko 26 p:nä toukokuuta nousoo taivahalle, nii vasta
heinäk. 18 p:nä se ensi kerran laskoo taas taivhanrannan taa.

Mutta jos on kesäpäivä Petsamos pitkä ja valoosa, nii ompa yätäkin eri
lailla. Kokonaasta 60 voorokautta yhtehe painoho yätä! Kun aurinko
laskoo marraskuun 27 p:nä, nii ei se iloosta silmäänsä näytä ennenku
vasta tammik. 17 p:nä. Kakskuukautt’ on yhtämittaane yä.

Talviyät on silloo Petsamos samallaasia ku meilläki. Se vain jotta yätä
piisaa kaks kuukautta. Mutta ei pirä luulla jotta siälä sentäs on nii
pimiä ku korannoki. Paistaa siälä valojaki: kirkas kuu ja roihuavat
revontulet, jokk’ on niin mahtavia, jotta meillä tämänpualen ihmisill’
ei oo aavistustakaa. Valomerenä saattaa räiskyä ja säteellä koko
taivas ku ilotulitukses. Mutta on niitä aiva mustiaki päiviä, varsinki
pilvisäällä ja myrskyn aikana. Sanoovat jotta ihmisen miäli silloon
pitkän pimeyren tähre käy siälä kovi raskahaksi ja olo tuskalliseksi.
On paljo sellaasiaki, jokk’ eivät monta talvia kestäkkää. Tuloovat
raskasmiälisiksi. Ja miälisairahia onkin Petsamos suhtehellisesti
enempi ku mualla.

Useen riahuu Petsamos talvella hirmuusia lumimyrskyjä, jokka
hautaavat tupatönöt kokonansa niatoksihi, jotta ihmiset joutuuvat
elämhän viikkokausia tuvisnansa. Syyskuun pualivälin aikhan raivuaa
säännöllisesti kolme voorokautta kestävä pohjoosmyrsky, joka on nii
kova, jotta silloon ei kukaan tahro pistää nenäänsä pihalle. Eik’
oo hyvä mennäkkää, sillä myrsky paiskii ihmisiä ku tuahiropehia
menemhän. Tuulta vastahan ei kärsi naamaansa kääntää ollenkaa. Lyä heti
hengityksen tukkuhu.

Mutta muutoon ei Petsamos kuitenkaa oo talvet niin kylmiä ku luulis.
Sattuuhan kyllä joskus koviaki pakkaasia, mutta esimerkiksi tammikuun
keskilämpö on siälä vain 6—7 astetta kylmää. Se on samallaasta talvia
ku Haminan paikkeella, ja lauhkiampaa ku esim. Etelä-Pohjanmaalla.
Talven lauhkeus johtuu avonaasesta Jäämerestä, joka lämmittää. — Mutta
Petsamon sisämais on oikeeta tulipalopakkaasia, jokka puristaavat veren
juaksemhan nenästä.

Petsamon kesä ei oo suinkaa lämmin. Ilmanhenki mereltä on kylmänkostia
ja pitää ilman kalsiana. Heinäkuun keskilämpö on 8—9 lämpöastetta.
Kesän pilaavat viälä ainaaset sakiat sumut, joit’ on harva se päivä.
Useen on sumu nii sakiaa, jottei näe syltä ethensä. Tiätää sen, mikkä
vaarat ja vastukset siit’ on kalastajille ja merenkulkijoolle.

Kevät tuloo Petsamos toukokuus ja se tuloo äkkiä ja aika rytinällä.
Jäät sulaavat nopiaa, syntyy kovia tulvia tunturiilta — ja yäksi
jäätyyvät lammet ja purot uurestansa, sulaaksensa taas päivällä.

Syyskuus on taas tultu syksyhyn, lehret putuaavat puista, muuttolinnut
jättäävät pohjolan ja lokakuus on jo täysi talvi. Lyhyt on siis
Petsamon kesä.

Kesä on tyän ja toimen aika. Silloon on menua ja liikettä joka paikas.
Kolmen kesäkuukauren kulues pitää Jäämeren rannan asukkahan saara koko
talven elantonsa, sillä talvi on kuallutta aikaa. Silloo ei tehrä
juuri mitää muuta kun maatahan ja syärähän mitä kesällä on kokohon
saatu. Elämän järjestys on siälä toine ku mualla maailmas. Meistä
etelänmiähistä tuntuu ourolta ku yks Petsamon äijä valiteli jotta:

— Huanot on aijat sitte ku Suami tänne tuli. Kolme kuukautta min’ oon
kovaa tyätä tehny, eikä siltäkää tahro tulla talvia toimhen.

Ne pitäävät siälä luannollisena, jotta ku miäs on kolme kuukautta tehny
tyätä, nii lopun vuatta pitää sen saara maata. Sellaasehe lojumisehen
ollahan siälä osaksi pakotettujaki, mutta johtuu tämä käsitys
pääasiallisesti kumminki entisestä helposta toimhentulosta ryssävallan
aikana, ku Petsamon kalastajat olivat tottunhet myymähän kalansa
sualaturskana Venäjälle, josta sitte saatihin halvalla viljaa ja muita
tarpehia. Mutta kun nyt on kaupankäynti Venäjälle kokonansa tukus,
eikä kalakauppaa oo saatu viälä järjestetyksi mualleppäi, niin on
petsamolaasten elämäki joutunu aivan pois raiteeltansa. Petsamolaaset
ovat tottunhet valmistamhan kalansa vain Venäjälle viäntiä varte, joka
on ainua maa, mihnä turskaa syärähän sualakalana. Kun Venäjälle viänti
loppuu, nii jäivät Petsamon ihmiset aivan avuttomiksi.

Kun tämä maankolkka nyt on tullu Suamelle nii lankee siitä
luannollisesti, jotta Suamen pitää koittaa nostaa Petsamon asukkahat
jaloollensa ja auttaa niitä elämisen alkuhun. Tätä varte perustettihin
kuuluusaksi tullu Petsamo-yhtiö, jonka piti ottaa hoitohonsa Petsamon
kalakauppa ja välittää kalastajille kalastusvälinehiä verkkoja,
venehiä ja muuta selasasia. Mutta tämän yhtiön johtohon satuttihin
saamahan kykenemättömiä ja kunnottomiaki miähiä, jokka tekivät jos
jonkillaasia rötöksiä ja väärinkäytöksiä. Mutta suurimpana syynä
epäonnistumisehen oli kumminkin epäälemätä miästen kykenemättömyys nii
suurisuuntaasehe ja vaikiaha tehtävähän. Ei oo suinkaa mikää pikkuasia
lähtiä perustamhan ilman kokemusta suurta kalastusliikettä, jonka
pitääs olla toiselta pualen hyväntekevääsyyslaitos ja samalla tuattaa
suuria voittoja. On muistettava, jotta Norjan pualell’ on monta vanhaa
suurta ja vakavaraasta kalakauppiasta ja yhtiötä, joiren hallus on
jo kauan ollu Eurooppahan suunnattu Jäämeren kalakauppa. Niill’ on
suuret kalakuivaamot, mahtavat varastomakasiinit, tarkootuksenmukaaset
kuljetuslaivat ja ennen kaikkia pitkäaikaane kokemus tällä alalla. Kun
meillä nyt valtio koittaa ottaa Petsamon kalakauppaa hoitaaksensa,
ja valtion liikehommat muutoonkin pakkaavat olemahan vähä niin ja
näin, nii ei tartte kovinkaan kummastella, jotta se Petsamopuulaakin
menestyminen on ollu vähä huanonpualeesta. Mutta on siälä saatu jo
jotaki aikahanki. Vähitellen rupiaa asiat järjestymhän, mutta oppirahat
pitää aina maksaa.

Yhtiöllä on kolme kauppapuaria eri kylis ja ne oli aika hyväs kunnos.
Petsamos on pari kolme yksityyskauppiasta ja niille on yhtiön liike
paha tikku silmäs. Jos ei siäl’ olsi yhtiön kauppoja, nii yksityyset
voisivat kiskua tavarasta kuinka kohtuuttomia hintoja tahansa. Mutta
nyt pitää yhtiö niitä vähä kuris.

Se on huanolla tällillä tämä Petsamon kalajuttu. Lipiäkaloona
syärähän meirän maas joka vuasi nuan 600,000 kilua kuivattua
turskaa, joka ostethan Norjasta. Petsamon kalastajat laskoovat oman
turskankalastuksensa tuattavan nykyään vain 60—70,000 kilua, mutta
sitäkää ei saara tulenahan meirän omhan maahan. Koko tarvittava
lipiäkala saataas kyllä Petsamonkin vesiltä, mutta ei pystytä asioota
järjestömhän! Tarvitaas kalakuivaamo, parempia vehkehiä ja miähiä,
jokka pystyysivät asioota hoitamhan. Jos vain saataasihin asiat
järjestetyksi nii, jotta Suames syätääs Petsamon lipiäkalaa, nii
Petsamos tulis kulta-aijat.

Vika ei oo sysis, se on sepis. Mutta kaippa ne asiat siitä lutviutuu,
ku keriithän. Tallellapa on meillä siälä pohjooses pohjatoon
lipiäkalatiinu, kun vai keksithän keinot, millä ne kalat kuljetethan
tänne alamaihin väen purtaviksi.



VALASKALOJA JA LIPIÄKALOJA.


Jäämeren loppumattomat kalarikkauret ovat houkutellehet ihmisiä
asettumhan asumahan nualle kaukaasille ja ilottomille rannoolle.
Kalastus onkin ihmisten pääelinkeino Petsamos. Kala leipänä, kala
lihana ja kala kalana, sanothan siälä. Se on kaikki kaikes. Ja
suunnattoman paljo kalaa kaikellaasta, suurta ja piäntä, siälä sakiana
kuhajaa. Ei muuta ku nostaa ja lappaa venheshen sen ku kerkiää. Meirän
pualen miäs, jok' on tottunu näkemhän vai parin korttelin mittaasia
ahvenia, silakoota ja salakoota ja joskus imehiksensä parin kolmen
kilon painoosen hauen, lentääs vissisti seljällensä, jos sen onkehen
näppaas Suamen valtakunnan uusimmat ja suurimmat kalat, esimerkiksi yks
700 kilon painoone holkeri. Elikkä vaikka vai tuallaane piäntälaija
valaskalanpoika, jok’ ei oo ku 5—6 meeterin pituune. Elikkä merikissa,
eli meripantteri, eli jokin muu Jäämeren kumma kala. Meillä kattokaas
ku on ny omastatakaa sellaasia merieläviä ku paremmillaki kansoolla ja
valtakunnilla.

Itte en herraparakkohon trengänny nährä kaikkia nuata meirän maan uusia
merihirviöötä matkallani; ei muita ku siistiä ja kilttiä valaskaloja
ja pyäriääsiä. Ja niitäki vai parhultaasen hollin päästä. Valaskaloja
näköö Petsamon vuanon suulla harva se päivä, n’ottei n’oo eres
harvinaasiakaa. N’oon rauhootettuja, eikä niitä saa pyyrystääkkää.
Kalastajat sanoovat, jotta valaskala on niille hyäryllinen elään sillä
lailla, jotta se karhaa kalaparvia erellänsä rannalle. Laivasta näköö
Petsamon vesillä useen kuinka hiljoollensa nousoo merestä valaskalan
musta selkä, jok’on ku nurinkääntynhen venhen pohja. Valaskalat
liikkuuvat parvis, n’otta niitä näköö tavallisesti usiempia yhtaikaa.

Pyöriääset ovat tuas sylen pituusia ympyriääsiä mossikoota, ku
jaloottomia sikoja, jokka halusti rupiaavat seuraamhan laivaa ja
asettuuvat useen leikkimhän höyrylaivan kohisevhan keulavethen. Siinä
ne uiva molskiivat justhin laivan eres, jotta luulis ala jäävän, mutta
nekös vasta ovakki vikkeliä ja ilooosia venkalehia, jokka hyppiivät ja
puikkelehtivat siinä ku salakat. Helposti sellaane parin saran kilon
painoone rötkäles pompahuttaa ittensä yhrellä iskulla korkialle ilmahan
ja purota puljahuttaa taas ku sukkula takaasi vethen. Meirän laivaa
följäs yhtenä päivänä suuri joukko pyäriääsiä, parikymmentä luvultansa,
tehren hauskoja temppujansa. Mutta Hermanni nukkuu silloonki n’otta
s’ei nähny koko lystiä olleskaa. Ja kyllä sitä harmitti sitte ku heräs
ja pyäriääset olivat jo mennehet.

Mutta se holkeri se se vasta kauhia peto on. Pahin susikala, mikä
Jäämeren pohjia möyrii. Se syä kaikellaasia elukoota, mitä vasthan
tuloo. Ja ittiänsäkki. Ei ny itte ittiänsä, mutta toisia samallaasia.
S’oon niin raatelevaane ja siivotoon peto, jotta jos vai vois,
nii kyllä se liiat rasvat puris omasta hännästänsäkki. Kalastajat
kertoovat, jotta monaasti ku ne nostaavat tukevat koukkupyyrystimensä
merestä, nii johnaki koukus riippuu vai paljas holkerin pää. Ku yks
holkeri on tarttunu leuvastansa nii lujasti kiinni, jottei irti pääse,
nii jo ovat toiset joka puolelta elävältä syämäs, — tuata, tuata,
vaikka niinhän se pakkaa olemhan meirän kaksjalkaastenkin holkerien
joukos.

Holkeria pyyrystethän vain sen maksan takia. Sen lihaa ei syärä.
Holkerin maksasta keitethän jotaki öljyä. Sanoovat jotta holkerin maksa
on seittemäs osa koko kalan painosta. Ku holkeri on tarttunu kiinni,
eikä sitä toiset viäl'oo keriinnehet koukus syärä, nostethan sitä vai
nii paljo merestä ylhä laivan viärehen jotta maksa irtileikattuna
saarahan veneshe ja loppu kroppaa purotethan takaasi merehen.
Sellaasten suurten kalaan nostamine merestä tapahtuu laivamoottorin
avulla. Eikä sitä sellaasta 7—8 meeterin pituusta ja monen saran kilon
painoosta kalarössikkää hyväkää miäs jaksaasi korvista paattihin
kinnata, se on selvää. S’oon yhtä mahrotoonta ku holkerin korvista
vetäminenki, ku ei sillä korvia ookkaa.

Varsinaane leipäkala on Petsamos kumminki turska; se sama päätöön
kalaparka, joka ilmestyy meiränkin puales säännöllisesti joka
kauppapuarihi joulun erellä kuivina halaaspualina rautalangalla yhtehe
kniputtuna ja jota sanothan kuivaksi- eli lipiäkalaksi. Ja merkillist’
on jotta meirän puales puhuthan »lipiäkalan äänellä puhumisesta»,
vaikkei s’oo täälä koskaa suutansa aukaassu siitä yksinkertaasesta
syystä, jottei sill’ oo koskaa enää päätä ollukkaa, ku s’oon tänne
jouluksi tullu.

Turskaa pyyrethän varahin keväällä, ku se tuloo Petsamon erustalle
suurina parvina lännestä päi. Sitä pyyrethän pitkälläsiimalla,
john'on 2—3000 koukkua aina yhres köyres. Köysi upotethan pohjahan ja
pirethän siälä 2—3 tiimaa, jolloon siitä Saarahan noukkia keskimäärin
nuan 2,000 kilua kalaa. Yhtehe veneskuntaha kuuluu tavallisesti
4—5 miästä, joill'on kolme-neljä sellaasta pitkäsiimaa ja niillä
nostaavat pyyntikerralla veneslastin kalaa, n. 25,000 kilua kerralla.
Tiätää sen, jotta siin'on silloo tyätä kalojen perkaamiseksi.
Kuivia-kaloja tehrähän sillä lailla, jota ku pää ja sisälmykset on
parilla puukoonverolla poispurotettu ja selkä halkaastu, nii sitte
pannahan halaastut kalat samankaltaasille orsille ku heinähaasioolle
ulkoilmahan kuivamahan, johna ne saavat olla viikkokausia, jott’
ovat aiva koviksi kuivettuneina. Venäjälle ennen viäty sualaturska
valmistethan sillä lailla, jotta kala raamastethan halaaspualiksi ja
lyörähän suurihin makasiiniihin laattialle sylenkorkuusiksi pinooksi
paksujen sualakerrosten välihin. — Olimma kattomas Petsamo yhtiön
suures kalamakasiinis Vaitolahres sillä lailla sualattua turskaa ja oli
se ouron näkööstä nährä puali makasiinia riitattuna kalaa päälletyste.

Turskaa pyyrethän myäs juksaamalla ja väliinsä nuatillaki, mutta meirän
Petsamon kalastajamma ovat siksi köyhiä, jottei niil’oo varaa hankkia
kalliina paremmin kalastavia pyyryksiä. Juksaaminen on yksinkertaane,
helppo ja kätevä kalastuskonsti. Siihen ei tarvita muuta ku venes,
jolla pääsöö vähä kauemmas merelle, parikymmentä syltä nuaraa, ja
siihen aikamoone terävä ja suuri koukku sekä lähes kilon painoone
rautapunnus, joka sirothan painoksi likille koukkua, jotta se menis
nopiasti ja suaraa pohjahan. »Juksan» koukku on n. 6—7 senttiä pitkä.
Niis on tinasta valettu jonkillaane kalankuva syättinä. Muuta syättiä
ei siinä juuri käytetäkkää. Paljakalla koukulla vai pyyrethän. Ja
itte kalastaminen tapahtuu sillä lailla, jotta venhen lairas on
oksahaarukka, jonka välis on pyäriä puurulla. Sen ylitte laskethan
siima rautapainoonensa ja koukkuunensa merehen likille pohjaa. Sitte
nykäästähän narunpäästä äkkiä kerran pari — ja silloo on kans jo kala
koukus. Ei muuta ku lappaa siimaa rullan ylitte nopiaa ja nostaa
parinkolmen kilon painoone turskanvonkales venheshe.

— Että kuinkako se kala nii vai koukkuhu tarttuu?

— Siinä se justhin onkin, mutta nii vai tarttuu ja vissisti tarttuuki
sen tiärän toristaa, ku itte oon koittanu ja viires minuutis nostanu
neljä mahtavaa parin kilon painoosta turskaa Jäämerestä. Ja samoon
tekivät toisekki reisukampraatit jokahinen. Mutta suurimman turskan sai
kumminkin se meirän Neitineuvoksemma. Sen kala painoo ainaki viirettä
kilua, mutta kyllä se kans oli mahtavaa ja kehuskeli koko lopun matkaa.
Musta tuntuu siltä, jotta sen neirin kala rupes heti kasvamhan niinku
Palomäjen-Matin hauki.

Me istuumma kerran sen Matin kans ongella Ahvensaaren erustalla ja ku
Matti oli laiska onkimiäs, nii lauleskeli vai eikä kattonu olleskaan
korkkinsa perähä. Viimmee se nukahti venhen perhän ja samas kans hairas
yhtäkkiää sen korkin veren ala ja mä krääkääsin jotta: verä nyt!

Ja se ku unenpöpperös säikähti ja rupes vethön ylhä — nii sen onkehe
oli tarttunu tuas tupenmittaane hauenpoika! Ja Matti ku riamastuu ja
rupes trossaamahan, jotta hän se vasta onki kalamiäs.

— Mitäs s’oot saanu? — rupes multa kysymhän. Sattuu niin harmillisesti,
jotta suaraa sanojen min’en olin saanu oikiastansa viälä yhtää mitää. —
Siit'on ny jo lähes kakskymmentä vuatta, mutta aina vai viäläki Matti
muistaa haukiansa ja ku se ny näyttää, kuinka pitkä se hauki oli, nii
on se jo kasuanu toiselle kyynärälle.

Niin, niitä kaloja on siälä Jäämeres nii sakialta, jotta ku sinne
kalaparvehen purottaa kiiltävän juksakoukun, nii on siinä heti monta
kalaa ympärillä kattornas, jotta mikäs siinä tuli? Ovat uteliaina,
koittavat vissihin haistaa ja vähä maistaakki sitä koukkua, jota
samalla riipaastahan ylhäppäi. Ja silloo tarttuu koukkuhan aina jokin
kala, jok’ei kerkiä tiältä pois. Kala riippuu koukus kiinni mistä
paikasta sattuu, leuvasta, vattasta, seljästä ja usee hännästäki.

Hetken aikaa mekin koittelimma sitä juksookonstia ja parikymmentä kilua
kalaa kans nostimma. Laivas kokki sitte paistoo pari kalaa, jotta
saimma maistaakki. Ja hyvää s’oon tuarehelta laitettu turska, ei voi
moittia.

Kerraasti mä pistin juksan koukkuhu tyhjän tulitikkulooran, laskin
pohjahan jotta saas nährä tulooko tuallaki kala. Ja nii nousi ku häkää
vai! Juksaamalla voi miäs päivän mittahan nostaa satoja kiloja kalaa.

Jos lukijasta tuntuu kummalta tällääne kalastus, nii ei se ny vielä
mitää oo. Mutta mäkin hämmästyyn ja epäälin jotta eikhän täs meinata
meitä rumasti jutkuttaa, ku näin Parkkinan kylän rannas miähen
noukkivan kuivalla maalla verkosta kaloja koppahansa.

Aivan totta, omin silmin näin! Ja paljo kaunihia ja eläviä kaloja siinä
verkos olikin.

Asia oli kattokaas sillä lailla, jottei siin’oo mitää imhellistäkää,
vaikka se nii kummalta kuuluu. Petsamon vuanos on nousu- ja laskuvesi,
joka säännöllisesti tapahtuu päivittään, nii että veren korkeus
vaihteloo pari kolme metriä. Ku on laskuvesi, nii paljastuu matala
vuanon perukka Parkkinan kylän rannas aiva kuiville pitkän matkaa,
n’otta hiataane lahrenpohja vai on näkyvis. Silloon sopii siihen
kuivalle maalle pystyttää verkkoaitaa ja lähtiä kotia orottamhan
nousuvettä. Jonkun tiiman päästä rupiaaki vesi taas nousemhan ja sen
mukana tuloo kalakki ja tarttuuvat verkkohon. Laskuveren aikana saa
ukko sitte saapastella kuivin jaloon verkkonsa äärehen ja noukkia kalat
koppahansa.

Ei se sen kummeet konsti oo!



KALASTUSTA JA MUUTA MEKASTUSTA.


Pruukathan sanua, jotta elämä on taistelua ja sitä s’oon ainaki
Jäämeres. Siälä karhaa toinen elukka toista aina suu auki takaa. Mutta
järjestys s’oon siinäki, niinku kaikes muuski homnias täs mailmas.
Ja s’oon sillä lailla jotta piäneet saa aina plyniä henkensä erestä
suurempansa erellä. Eikä se muutoon passaasikkaa, sillä kuinkas piänet
suurempansa söis? Sen repees maha, ja sitä varte sen on tiätysti
ponkiminen pois tiältä. Mutta herra s’oon herrallaki. Tuskin on vähä
suureet keriinny piänempänsä nialaasta, n’otta häntä suus viälä
lipajaa, ku jo on ittekki menos parempansa kitaha. Ja ku tuas tuuman
mittaasesta kalanpoijasta alkaavat toisiansa niälemhän, nii ennenku on
tultu 700 kilon painoosehe holkerihi, on siinä sisätyste kala toisensa
vattas jo kymmenettä kertaa. Ja kalojen joukos huseeraavat viälä
tuhannet merilinnut ja satapäiset hyljeslaumat. Ja niiren niskas häärii
ihminen pyssyynensä, paukkuunensa.

Samoohin aikoohin ku turskaparvet tuloo Petsamon vesille lännestä,
ilmestyy rantavesihin irästäpäi tuhansia hylkehiä, jokka prissaavat
turskaa ku koirat lammaslaumaa. Mutta pian siihen tuloo sellaasiaki
herroja, jokka pistelöövät poskehensa kokonaasia hylkehiä. Ja s’oon yks
lai valaskaloja, jota sanothan miakkavalahiksi, ku niill'on nii pitkä
ja terävä noukka ku miakka. Silloo saavat hylkehet voorostansa panna
propellit käynthin n’otta vesi prisajaa. Kalastajat sanoovat, jotta
s’oon mahtavaa kattella ku valaskalat ajaavat eteliänsä hyljeslaumoja.
Siinä käy kuulemma eri kohu.

Jäänieres on monellaasia hylkehiä, joita sanothan eri nimillä, mutta
siitä ne tuntoo kumminki kaikki, jotta niill' on parta, oikee pitkät
näävelit. Ja naamastansa on hyljes nii vanhan tummanverisen klanipää
äijän näkööne, jotta kun sen näköö meres, nii helposti erehtyy, niinku
on monaasti sattunukki.

Kerraasti meinattihin täälä Vaasan saaristos vahingos ampua hylkehenä
yks lyysionkoulun opettaja, nimeltä Kröömpäri. S’oli kesää viättämäs
merikyläs ja meni yhtenä päivänä uimahan jottei siitä näkyny verestä
muuta ku pää ja näävelit. Samalla saarell’oli kaks hylkehenampujaa
hylkehiä vahtaamas ja ku ne näkivät Kröömpärin äijän pään kelluvan
veres, nii heti oikaasi toine pyssynsä ja rupes sihtaamhan. Mutta
onneksi huamas Kröömpäri pyssynpiipun ja sekös huuthon jotta:

— Älkää herrantähre ampuko, tääl’on Kröömpäri!

Tuli syvä hiljaasuus ja Kröömpäri kuuli ku miähet keskenänsä hiljaa
neuvotelivat rannalla. Viimee kuiskas toinen miäs jotta:

— Se valehteloo! — ja oikaasi pyssynsä.

Mutta silloo tuli Kröömpärille hätä ja sekös huuti hengen erestä jotta:

— Oikee totta m’oon Kröömpäri, älkää herrinjee ampuko!!

Mutta vasta sitte ku se nosti molemmat kätensä ylhä ja puali kruppia
näkyy, miähet uskoovat eiväkkä ampunhet.

Niin oli Kröömpäri hylkhen ja hyljes Kröömpärin näkööne.

Hylkehiä pyyrethän Petsamos paljo. Niitä Saarahan erityysillä verkoolla
ja ampumalla. Tuhansia hylkehiä siälä tapethan vuasittaan. Hylkhen
rasvasta keitethän öljyä ja samoon otethan nahka talthen. Mualla Suames
maksethan hylkehestä tapporaha, muttei Petsamos, ku niit'on siälä nii
paljo.

Paitti turskaa pyyrethän Petsamos monia muita syämäkaloja. Silliäki
saarahan jotta hyvästi piisaas oman maan tarpeheksi, jos vai
järjestetääs pyynti ja hommataas tulemhän. Samoon saarahan paljo lohia,
josta sanothan, jotta »lohi on kala, mutta hauki vai vesielään».

Mutta paras kala mitä me matkalla maistoomma, oli kumminki pallas-kala.
S’oon samallaane kala ku kampela eli maariankala, leviä ku lahna.
Sellaane suuri flatuskaane laiska kalarössikkä, joka makaa aina
lameellansa pohjas, eikä viitti kääntää kylkiäkää n’otta s’oon
toiselta pualelta aiva suamutoon ja nahka paljas valkoone. Toinen
puali, jok’on päälläpäi, on niin sekaasen färine, jottei sitä tahro
pohjasta eroottaa, ja niin on rutilaiska kala, jottei viitti siälä
pohjas maatesnansa päätänsä eres sen vertaa kääntää, jotta kattelis
molemmilla silmillä, niinku luaja on tällänny ja tarkootus ollu. Koko
pää on menny aiva vinhon, jotta silmäkki on vääntyny samalle pualen
päätä. Siälä pohjas se vai maata mollottaa ja mäihää mitä sattuu suuhun
tulemhän. Mutta hyvä liha siin’on. S’oon aiva valkoosta ja paksua ku
fläski, eik’oo ruatojakaa olleskaa, ainakaa niis paloos, jokka mä
satuun saamhan. Ja s’oon sitte suuri kala; keskikokooset painaavat
60—70 kilua, mutta on saatu kuulemma 200 kilonki painoosia. Sellaane
pallaskala on tiätysti tavallisen kahrenhengen maattavan polsterin
näkööne ja kokoone. —

Alutta s’oon harmin paikka ku siälä meirän Petsamon kalavesillä rupiaa
kulkemhan varkahia. Kalastus kauempana Jäämerellä on vapaa kaikille
kansoolle, mutta rantavesi kuuluu yksin sille valtakunnalle, jonka
erustalla se on. Enklantilaaset harjoottaavat oikee suurkalastusta
Jäämerellä. Niill’ on paljo erityysesti Jäämeren pyyntiä varte
pykätyytä suuria höyrylaivoja, jokka kolmes, neljäs voorokaures
ajaavat Lontoosta Petsamon vesille ja sitä väliä tyäksensä hyppäävät.
Ne harjoottavat ryästökalastusta »troolaamalla». S’oon sellaasta,
jotta laivasta laskethan merehe suuri rautaane nuatta, jonka alaosas
on rautavannas ja se kraapii niinku lapio pohjia myäri irti kaikki
kalat ja kasvullisuuren. Rautakettingiillä vetää laiva tuata suurta
nuattaharaa peräsnänsä ja yhrellä verolla nostaavat kymmeniätuhansia
kiloja kalaa ylhä. Pian sillä lailla on suuriki laivan lastiruuma
täytetty ja sitte lährethän takaasi Enklantihi. Mutta sillä lailla
möyrimällä kaikki pohjia myäri pilathan ja hävitethän kalakantaa. Siitä
enkesmanni kumminki viis veisaa ja mitäs me sille voimma? S’oon siinäki
se sama juttu suuresta ja piänestä kalasta Jäämerellä. Mutta s’oon jo
hävitööntä, ku nua enklantilaaset troolarilaivat rupiavat kulkemhan
varkahis meirän aluevesillä. Monta kertaa niit’ on rookattu varsinki
yän aikhan, niinku ainaki varkahia, Suamen aluerajan sisältä. Suamelle
kuuluu parahat kalastuspaikat niillä vesillä, niinku Vaitolahren
erusta ja Heinäsaarten ympäristöt. — Toiset kansat ampuuvat varkahin
kalastavat laivat pohjahan, mutta milläs me ammumma, ku Petsamos ei
oo yhtäkää tykkiä? Meirän täytyy vai valittaa, prostesteerata, kattua
päältä ja puristaa nyrkkiä housunplakkaris.

Paitti kalastusta harjottavat petsamolaaset väliinsä karjanhoitua.
Maanviljelystä siäl'ei juuri voi harjoottaa ollenkaa; korkiastansa vähä
pärinää kasvattaa. Mutta heinää kasvaa joinki ja enempiki rupiaavat
saamahan, ku oppiivat hoitohon maatansa. Nykkin saavat siältä täältä
laaksoosta ja jokien varsilta kohuamalla sen verran heiniä tehryksi
talven varaksi, jotta voivat huushollis pitää lehmän pari ja joitaki
lampahia. Tätä nykyä on Petsamon aluehella tuas 500 lehmää, nuan 700
lammasta ja hevoosia vai kolmisenkymmentä. Tästä karjast’ on suurin
osa Patsjokilaaksos, johna karjanpito vois viäläki paremmin menestyä.
Petsamos syätethänlehmillä talvella paljo kuivatuita kalanpäitä. Ja
kuuluuki olevan oikee himoruakaa lehmille. Näsykän kyläs mä satuun
näkemhän joka seipään nenäs ja airalla suuria kasoja turskanpäitä
kuivamas lehmänruuaaksi. Oli kuuma aurinkopaistet ja nua kalanpäät
haisivat nii tuhannen erestä häjyltä jotta hätinä pääsi kylän läpi
kulkemhan. Ku mä pakkasin liikaa löyhkää moittimhan, nii kehoottivat
menhön paluumatkalla Norjan kautta kattomhan ja haistamhan johki
tehtahasehe johna valmistethan kalanperkooksista apulantaa. Kuuluu
olevan nii peräti paksua ja myrkyllistä se katku, jottei mailmas
pahempaa. — Siitä tulin ajatelleheksi jotta pitääs meilläki ottaa ne
sarattuhannet kilot kalanperkooksia taltehe, jokka siälä ny heitethän
merehe, ja valmistaa omaa maata varte apulantaa niinku norjalaaset
teköövät. Tulis siitä monia laivalastia hyvää pellonhöystettä, joka ny
menöö aiva hukkaha. Ja rahat jäis omhan maahan.

Heikkua ja huanua s’oon ihmisten toimhentulo Petsamos ennenku kerithän
oloja ja asioota auttamhan ja aluullepanemhan. Sitä varte nauttiivakki
petsamolaaset tulli- ja verovapautta. Norjan pualelta Saarahan ilman
tullia tuara monellaasta tavaraa, niinku jauhoja, kaffia, sokuria
ja paljo muuta. Kaffit oliki Petsamos kymmentä markkaa halvempia ku
inualla Suames. Samoon moni muu kauppatavara. Erinomaane helpootus
on petsamolaasille se, jotta ne voivat halvalla postimaksulla
tuattaa kaikellasta tavaraa eteiä-Saumesta kolmen kilon painoosina
postipakettiina. Postimaksuhan on sama koko maas, oli matka pireet eli
lyheet. Sopii Helsingistä vai tilata voitaki pari kilua postipaketis ja
tuloo jotta ketajaa. Ne etuuret mitä Petsamon asukkahille on myännetty,
ne hyvin tarvittoovakki, jotta pääsisivät vähä elämisen alkhun.

Maanomistusolot on Petsamos viälä kokonansa järjestämätä. Lairunmaata
on vuakrattu vai kesäksi kerrallansa. Ne tullahan pian erityysellä
lailla järjestämhän. Maa kuuluu siälä nyt kaikki valtiolle, paitti se
mitä jo on annettu luasterille, mutta tulevas lais tullahan määräämhän,
jotta petsamolaaset saavat maata täyrellä omistusoikeurella.

Pitääs täs viälä tehrä selkua Petsamon sivistys- ja
siveellisyysoloostaki, mutta ku n’oon nii kuivia asioota ja vähä nii ja
näi, nii jääkhön. Mainittakhon kuitenki, jotta eristystä on havaattavis
nii aineen ku hengenviljelyksen alalla, sillä hiljan on Petsamhon
perustettu sikaosuuskunta ja lauluseura.



PETSAMON LUASTERI.


Petsamon aluehen kans sai Suami kaiken muun tavaran joukos yhren kaikin
pualin kunnos ja täyres käynnis olevan luasterinkin, nimittään Petsamon
luasterin, joka sijaattoo 19 kilometrin pääs Petsamonjoen suusta, juuri
siinä jokimutkas, johna pikkuune Mannajoki laskoo Petsamonjokehe.
Tavallisesti nimitethän tätä luasteria vai »yläluasteriksi»
erootukseksi »alaluasterin» paikasta, johna sanothan ennen kans ollehen
luasterin. Alaluasterin paikka on 3 km. pääs joen suusta. Sillä
paikalla olevat nykyyselle luasterille kuulunehet suuret rakennukset on
otettu valtion haltuhun ja on niihin sijootettu Petsamon rajavartiosto
ja hallitusvirastot. Kun puhutahan Petsamon luasterista tarkootethan
sillä aina n.s. yläluasteria, eli yksinkertaasesti Petsamon luasteria,
kun ei Petsamos muuta luasteria ookkaa.

Historiat kertoo, jotta Petsamon luasterin on perustanu vuaren 1550:n
paikoolla Venäjältä lappalaasia kääntämhän lähteny venälääne munkki
nimeltä Trifon. Lappalaaset ja vähääset karjalaasheimon pirstalhet,
jokka niihin aikoohi asustivat Jäämeren rannalla, olivat siihen asti
pakanoona ja palvelivat kiviä ja kantoja epäjumalinansa. Mutta munkki
Trifon oli kovakouraane tuffa, joka hakkas kumhon pakanaan uhripuut
ja pakotti ne kääntymhän kreikkalaaskatolishen uskon. Hän perusti
tuan luasterin ja pian kokos ympärillensä monia muita uskonmiähiä,
jokka rupesivat munkiiksi hänen luasterihinsa. Venäjän silloone
tsaari, kuuluusa Iivana Julma antoo tälle munkille luvan laskia
alustalaasiksensa kaikki tuan kaukaasen ja tuntemattoman rannikon
asukkaat, jokka vain sai siihen pakotetuksi. Trifon onnistuuki
hommissansa nii hyvin, jotta pian oli Petsamon luasteri kasvanu
suureksi ja rikkahaksi.

Tämän käännytystyän kautta laski kaukaane Venäjä valtansa alle Kuallan
niämen ja Muurmannin rannikon, josta meirän Petsamo on vai piäni osa.
Petsamon luasteri oli venälääsvallan äärimmäänen länsi-Eurooppahan
tungettu etuvartioasema. Jo Tritonin aikana oli luasteris 50 munkkia ja
200 luasterin tyäjäsentä.

Niihin aikoohin käythin tuimia hävitysretkiä Vianan-Karjalan ja
Oulun pualen miästen kesken. Ryästöretkiä tehtihin vooron perhän ja
yks verisin ja kuuluusin oli se retki, jonka teki Pekka Vesainen
joulupäivänä v. 1589 Petsamon luasterihin. Vesaisen ristimänimi on
Ivalon romaanis saanu väärän nimen, sitä ku sanothan Juhoksi, vaikka
sen nimi olikin Pekka. — Vesaanen hävitti silloo Petsamon luasterin
aivan perin pohjin, poltti kaikki rakennukset, jotta vai yhren
sauna-pahaasen sanothan paikalle jäänehen. Samalla sai silloon surmansa
melkeen kaikki munkit. Suuren ryästösaalihin vei Vesaanen mennesnänsä.
Luasteri rakennettihin kyllä uurestansa, mutta entisensä verooseksi
s’ei oo koskaa sen jälkehen päässy.

Tämän venälääsen luasterin merkitys Petsamon aluehella on
tunnustettava erikoosen suureksi. Tästä luasterista on perääsin
kaikki ainehellinen ja se vähäänenki sivistys, joka näillä mailla on
versonu. Luasterin munkit ovat ensimmääset maanraivaajat Jäämeren
äärillä. Niiren vuasisataasen tyän tuloksina nährähän luasterin
ympärillä laajoja raivatuita heinämaita. Ne on munkit, jok’on tänne
tuanhet karjanhoironki. Ne on ojittanhet ja kuivannehet suuria aloja
Petsamonjoen rantanevoosta. Heitän tyätänsä on myäskin se parinkymmenen
kilometrin pitunne tiä, joka viä Petsamon vuanon perukasta yli
hyllyvien nevamairen luasterille. Samoon on kaikki suuremmat ja parhaat
rakennukset niiren tekemiä. Kun Petsamo kuuluu Venäjälle oli luasterin
hallus suuret alat Petsamon jokilaaksosta, mutta Suamen tultua
isännäksi siälä, on siltä otettu pois paljo maata ja jätetty vai kahta
kilometriä leviä ja neljää pitkä sorko luasterin ympärille.

Nykyysin on Petsamon Iuasteris 45 munkkia, eli »munkkaa», niinku
siälä sanothan. Niist' on 7 pappismunkkia, kymmenkunta tyämunkkia,
ja loput tavallisia munkkia. Luasterin nykyyne päämiäs, eli igumeni,
on nimeltänsä Jankif, jok’ on siirtyny sinne pari vuatta sitte
Valamon luasterista. Hän on oppinu ja sivistyny miäs, ystävällinen
ja huamaavaane. Muut tavalliset munkit sensijahan tuntuuvat
karkiatekoosilta sisältä ja päältä. Kaikki Petsamon munkit ovat
ummikkovenälääsiä, n’ottei niiren kans tuu suamenkiälellä toimhen.
N’oon kaikki jo vanhoja miähiä, tuas 50—70 vuaren ikääsiä. Uusia
munkkia, ei Petsamon luasterihin saa ottaa, nii jotta jonkun vuaren
perästä, ku munkkien luku on Iuasteris siksi vähentyny n’ottei ne
voi enää sitä hoitaa, siirrethän loput Valamon luasterihin. Petsamon
luasteri ei siis oo kovin pitkäaikaane.

Polseviikkiaikana huseerasivat tavaarissit kamalasti kaukaases Petsamon
luasteriski. Olivat ryästänhet ja viänehet mennessänsä luasterin kaiken
karjan, 25 nautaa ja kolme-neljä hevoosta. Luasterin kirjastosta
olivat viänehet kaiken muun kirjallisuuren, mutta uskonnolliset kirjat
olivat jättänhet. »Ja mitäs ne niillä olsivat tehnehekkää», selitti
luasterinpäämiäs. Kirkosta olivat ryästänhet joitaki kalleuksia, mutta
suurimmat aartehet oli jollakin imhellisellä lailla saatu viimmeeses
tingas pelastetuksi. Ryästön jälkehen ovat munkit tehnehet parahansa
saaraksensa huushollinsa taas pystyhyn. Karjaa on kasvatettu n’otta nyt
on taas 15 lehmää ja hevoosiakin 5.

Luasteris vallittoo ankara kuri. Jokaikisen munkin on tehtävä
säännöllisesti tyätä ja toimitettava jumalanpalveluksia
luasterisääntöjen mukhan. Kullakin on omat tyänsä. Toiset kalastaavat
joesta ja merestä, toiset hoitaavat karjaa, toiset teköövät askaresta.
Mik’ on suutari, mikä kräätäri, seppä, pakari eli karjapiika.
Kesän mittahan teköövät munkit paljo heinää, jota omilla laivoolla
kuljettaavat Norjahan myytäväksi. Sinne viävät myäs kasvattamiansa
härkämullia ja lehmiä, joista saavat rahaa. Kun munkin uskontohon
kuuluu, jotta s’ei saa tappaa muita eläviä ku kärpääsiä, hyttyysiä
ja omia syäpälääsiä, nii teurastuksehen käytethän jotakin tavallista
syntistä.

Ny kysyy lukija vissihin, jotta eikös kala ookkaa elään?

— Joo, joo, mutta munkit vai pyyrystäävät kalan, ja se kualoo
ittestänsä, n’ottei sitä trenkää tappaa.

Laki on kattokaas niinku se lujethan ja seliitykset on tavallisesti
viisahampia ku itte laki.

Munkit ovat Petsamon kätevimpiä ja yritteliähimpiä miähiä. Niill’ on
oikee sahalaitoski omia tarpehia varte ja samoo polttaavat ne kivistä
suuria määriä kalkkia, jota myivät. Omat tarpehensa ne valmistaavat
kaikki mitä vai voivat itte. Niill’ oli parast’ aikaa tekeellä oikee
riippusiltaki luasterin kobralla Petsamonjoen yli, kun niill’ on
heinämaita toisella pualella.

Mailmansoran aikana ku enklantilaasia sotalaivoja risteeli
Petsamon erustalla, uppos yhrestä sotalaivasta suuri nopiakulkuune
moottorivenes. Sen nostivat munkit meren pohjasta ja enklantilaaset
kenkkäsivät sen luasterille. Tämä komia sarantuhannen markan
moottorivenes, john’ on kuulemma parinsaran hevoosvoiman moottori,
makaa Parkkinan kylän rannas maalle verettynä. Munkit saivat suuren
lahjan, muttei ne tee siilä mitää, ku niiren ei kannata sitä käyttää.
Se ku syä penssiiniä tunnis nuan 250 markan erestä. Se on oikia veren
päällä lentäjä, mutta mihkäs munkiilla sellaane kiirus olis? Kovasti
halusta myisivät koko paatin, muttei oo tullu ostajaa. Luasterin omat
paatit, joilla Norjas kuljethan, ovat tavallisia Jäämeren purjelaivoja
30—40 jalaan pituusia, john’ on yks masto. Sellaasella munkki seilaa
topattu patalakki pääs heinäkuarmansa päällä Norjahan niinku muukki
miähet kaupoolle ja tua jauhopussia tullesnansa.

Pääasia luasteris on kumminkin uskontopuali, vaikka pitäähän sitä
munkinkin hualehtia tästä maallisesta toimhentulosta sen verran jotta
henki riapu kulkoo. Luasterin kirkos pirethän jumalanpalvelusta
voorokauret umpehensa. Kello kolmelta aamulla jo aljethan ja
juhlapäivinä viäläki varemmin.

Luasterin perustajan Tritonin kunniaksi viätethän suuret juhlat
helniik. 10—12 päivinä. Silloon saapuu sinne juhlihin ympäristön
ryssänuskooset koltat ja paikkakunnan venälääset. Tavallisis oloos on
Petsamon luasteris hyvin hiljaasta, munkit vain yksistänsä lukoovat
lukujansa.

Ourolta ja viarahalta se tuntuu suamalaasesta tällääne luasterielämä.
Munkiksi rupiavan miähen pitää katkaasta kaikki suhtehensa mailmahan.
Sen jälken ku se on koetusaikansa suarittanu ja munkiksi otethan,
ei sillä saa olla isää, äitejä, veljiä, sisarta, ei sukulaasia, ei
omaasia. Se on kuallu mailmalle ja menettää entisen nimensäkki.
Munkiksi otetulle annethan näet uusi nimikin, tavallisesti jokin
vanha kirkollinen nimi. Sukunimiä ei munkiill’ oo olleskaa. N’oon
vain jotakin Anttoonia, Johanneksia ja Mattiaksia. Kaiken elämänsä
ja aikansa, mitä luasterin yhteesistä töistä jää ylitte, on niiren
omistettava uskonnon harjoottamiselle. Naiset, jokka muiren ihmisten
joukos ovat kaunistuksia, ovat munkille kauhistuksia. Nii ainakin
pitääs olla, vaikka paljohan niistä puhuthan kaikellaasta. Ja monta
jännittävää ja liikuttavaa kertoomusta mäkin oon lukenu ja kuullu
niiren kilvootuksesta ja taistelusta »paholaasen» viättelyksiä vastahan.

Ku ny näin on etukäthen saatu vähä seliitystä Petsamon luasterista ja
munkiista yleensä, nii ajethan nyt suaraa luasterihi sisälle kattomhan
minkälaasta siäl oikee on.



MUNKKIEN VIARAHANA.


Käynthin Petsamon luasteris meni meiltä kokonaane päivä. M’olimma
tilannehet luasterista meitä hakhon kaks hevoosta ja rajavartiosta
saathin yks lisää. Aamulla varahin oli puhet lähtiä, mutt'eihän niistä
herraan kiiruhista tullu mitää ennenku vasta pualelta päivää. Toinen
meirän fröökynööstä ei tohtinu lähtiä ollenkaa sinne luasterihi. Sen
tuli heti pää kipiäksi ku se vai ajatteliki munkkia. Mutta se toinen
fröökynä oli toista maata. Se hommas ittellensä heti komjan upseerin ja
ratsuhevoosen ja prissas aika lailla kumpaakin. Niin n’oon erillaasia
naiset. Mutta me vanhat vakavat saran kilon painooset kokoomukset,
joonka varta ei sellaasta rytkytystä kestä jotta haarrarreisin hevoosen
seljäs pomppia, me punnastimma ittemmä parittaan kärrypelille ja
istua könötimmä ku isoon taloon meijäriflaskut tyyninä, tukevina ja
täysinääsinä.

Luasterist’ oli lähretty meitä häkemhan oikee paraattihoijakalla,
neliipyärääsillä puulinjaalikääsiillä, jollaasia ei enää näe muualla ku
museos. Niis’ oli linjaalina kuus leipävarthan pituusta ja paksuusta
pihlajaasta ortta, joonka päällä kruusattu istumapenkki kiikkuu
ku soutumalavitta. Kyllä mä epäälin ja sanoonkin Hermannille ja
Kunnallisneuvokselle jotta:

— Kuinkhan teirän käyrähän ja kestääkhän nua puufiäterit, jotteivät
prätkährä poikki? — mutta kesti ne ja kovasti hyvin kehuu Hermanni
niiren fietrannehen.

Tiän varsi luasterihin on ykstoikkoosta nevamaata, johna kasvaa vai
miähenkorkuusta vaivaaskoivua, parhuultaasta vihtamettää. Pari kylmille
jäänyttä munkkien rakentamaa majatalua on vai matkan varrella. Hiljaa
mennä nytkyteltihin, sillä luasterin hevooset olivat kans vissihin
munkkilupauksensa tehnehet, jottei ne mailman kiiruhista liikoja
perusta. Juhlallisen harvaksensa ne kinttujansa liikuttivat ja välistä
jäivät funteeraamhan, jotta kumpaas jalkaa nyt pitikää siirtää. Ja
kauan sai seliittää niille matkahan lähröski, ennenku käsittivät jotta
nyt sais lähtiä. Mutta hyväs lihas vaikka takkukarvaasia olivat, niinku
kuskipukilla istuva musta munkkiki, joka kattoo mahtavuuksisnansa
ristihi ja luuli vissihin ajavansa parihevoosilla. Niin oli äijällä
peukalo keskellä kämmentä ja heikot voimat jotta, ku hevooselta
irtaantuu matkalla kenkä jalaasta ja jäi vai parista naulasta
retajamhan, niin ei saanu sitä irti, vaikka kovasti kinnas. Käsiänsä
vai levitteli ja päätänsä kynsii. Mutta silloo astoo Hermanni alha
kääsiistä, sanoo munkille jotta annas minä, hairas hevoosen koiven ylhä
jotta koko kakku oli pyllähtää isthallensa, ja nyppäs pois ku ei mitää.
Pisti kengän munkin kouraha ja sanoo jotta tuas on! Kovasti oli munkin
silmät pyäriääsnä.

Toises kuarmas oli kuskina tuas viirentoista vanha poijanmälkki,
joll’oli kans munkin puku yllä: pitkä musta kauhtanatakki polvihi asti,
nuaranpätkä vyällä ja pääs ympyriääne paksu topattu patalakki. Kysyymmä
siltä, onko se kans munkki, mutta sanoo olevansa vai muutoon luasteris,
kun saa siältä ruaan, verhat ja asunnon. Jostaki Venäjältä oli
kulkeepunu sinne, orpoo poika oli. Aika junkkari oli silmistä päättään
ja siitähän sen ihmisen tuntoo. Kuka tiätää vaikka sillä olis olin jo
hilsukin katteltuna Näsykän kylän flikoosta.

Päästihin siitä kumminkin lopuksi perillekki asti luasterihin.
Tultihin tiänmutkahan ja piänelle mäelle, josta aukes yhtäkkiä ethen
laaja tasaane nurmikkotanner. Siinä seisoo vehriääsellä kerolla joen
partahalla koivikon keskellä Petsamon luasteri, jota joen toiselta
rannalta suajaa mahtava vuari, Pyhitysvaara nimeltä. Piäni, siävä
luasterin kirkko seisoo aukian lairas ja luasterin asuun- ja muut
rakennukset keskempänä kentällä. Varsinaane luasteri eli munkkien
asumus on suuri kakskerroksine rakennus, johna kullaki on oma
kopperonsa. Siinä likill'on luasterin suuri navettarati, talli, sauna
ja muut rakennukset. Navetta niill'oli oikee uurenaikaane, suuri, hyvin
järjestetty ja puhraski. Karjanhoitajamunkkien asunnot on tehty navetan
päälle. Matkustajia varte on erityyne majataloorakennus. Yks luasterin
rakennuksista on otettu rajavartioston majapaikaksi, ja sen portahilla
sotilas justhin veteli aikansa kuluksi hartahasti haitaria, ku me
tulimma. Aika luritusta päästiki, mutta heti loppuu, ku meirät äkkäs.
Sinne porraspäähän pisti käsimasiinansa ja hairas vähä äkkiää kiväärin
olaalle.

Kun ajoomma luasterin pihalle, tuli meitä vastahan heti luasterin
esimiäs neljän korkiamman munkin kans juhlapukimis ja toivottivat
tervetulleheksi. Esimiähen johrolla lährettihin sitte kattomhan
kirkkua. S’oon pikkuune hauskannäkööne puukirkko, jok’ on rakennettu
sillä lailla, jotta siin’on oikiastansa lyäty kaks kirkkua yhtehe.
Piänen ikivanhan kirkon kans yhtehe on rakennettu uusi ja suureet
n'otta vanhast'on tehty uutehen kirkkohon alttarikuari. Itte kirkko
oli sisältä häikääsevästi koristeltu. Kaikki seinät oli pyhimysten
kuvatauluja täynnä, jokka väläjivät hopialta ja kullalta. Oviseinällä
oli kaks suurikokoosta uurenaikaasta tairemaalausta, venäläästen
maalarien tekua. N’oon kuulemma ennen ollu alaluasterin kirkos,
mutta ku siitä tehtihin Petsamon luteerilaasille kirkko, nii tuathin
taulut tänne. Toises soitti Taavetti harppua Saulille, toises saarnas
Paavali voimallisesti Akripalle. Molemmat olivat hianua taiteellista
tyätä. Yhres kolmannes suurikokooses mutta taithellises suhtees
tökerös taulus oli kuvattuna Vesaisen hävitysretki tähän samahan
luasterihin. Panssaripukuuset ritarit (!) siinä miakoolla surmasivat
munkkivanhuksia. Arvasin mitä taulu kuvaa, mutta kysyyn kumminkin
luasterin esimiäheltä kuullakseni, mitä se sanoo. Mutta näppärästi
se selviytyy ikävästä seliityksestä. Sanoo vai jotta taulu kuvaa
sitä, ku »ruattalaaset» hävittivät luasterin kolmesataa vuatta sitte.
Hianotuntoosena miähenä ei se tahtonu sanua suarahan, jotta suamalaaset
sen tekivät, vaan käytti sanaa »ruotshalaiset», jolla rajantakaaset
karjalaaset tarkoottavat suamalaasia. Tällääne väärä sanankäyttö on
perääkin siltä aijalta, ku Suami kuuluu Ruattin valtakuntahan. Ja
samalla laillahan meilläki nimitethän karjalaasia viälä monin paikoon
pussiryssiksi.

Mä nyäkkäsin selitykselle päätä, hymyylin ja sanoon vain jotta
ponimaaju. Ymmärrimmä hyvin toisiamma.

Kirkon suurin kalleus ja nähtävyys on metrin korkuune ja
pualentoista pituune hopiaane hianoolla korkokuvilla kaunistettu
pyhäänjäännös-arkku. Sen on luasterille lahjoottanhet aikoonansa
Arkkankelin kaupungin asukkahat. Samoon on siälä hopiaaset sylen
korkuuset kynttyläjalaat, jokka seisoovat laattialla. Ja kynttylä
on niis käsivarren paksuusta. Kirkos on monia piäniä kuarialttaria,
jokk’on ympärinsä koristeltuja kullatuulla ja hopiaasilla
pyhimystauluulla.

Meitä tukkii pari miästä kattomhan oikee sisälle yhtehe tuallaasehe
sivualttarihi ja meirän peräs tuli sinne se meirän reima fröökynämmäki
syynäämhän paikkoja. Mutta ku munkki huamas sen, nii sekös vasta
kauhistuu, rupes hosumhan molemmin käsin ja ajoo vähä äkkiää sen
flikan siältä pois. Sanoo jotta sinne ei saa jalallakaa astua ykskää
naisihmine. — Mahtoo siinä tulla munkiille perästäpäi jälkien
lakaaseminen ja loitsujen lukeminen.

Ku oli kirkko, navetat, tallit, leipomatupa, sauna ja muut paikat
katteltu joka puolelta, haastoo luasterin esimiäs meirät omhan
asuntohonsa murkinalle. Pöyräs tarjottihin teetä, vehnäleipää, voita
ja lohta. Ja munkki heiluu kyypparina! Esimiäs itte ei kumminkaa syäny
muuta ku leipää ja hörppii teetä päälle. Oli paaston aika, eikä munkit
saa silloon syärä lihaa, eikä lehmällistäkää. Kysyyn esimiäheltä,
kuinkas on markariinin laita, passaako se. Sanoo jotta ei saa paaston
aikaan sitäkää syärä, koska markariinia valmistettaas siihe käytethän
vähä piimää. Ja piimä on lehmällistä! Tarkat on paikat.

— Uskonsa kutaki auttakhon! — huakaasin mä, levitin kahren pualen voita
leivälle, panin lohta päälle ja pistin suukkuhuni, mä syntinen ihminen.



MUNKKILAULUA JA LUSIKKAKAUPPOJA. — SYNTINYPPYLÖÖTÄ JA VÄÄRINKÄSITYKSIÄ.


Aterian kunniaksi pistouvas luasterin esimiäs meille harvinaasta
pöytämusiikkia. Esti kuuluu sivuhuanehesta piäntä krapinaa ja
rykimistä, mutta samas kans rupes kuulumhan nii mahtavaa köörilaulua
ku urvuulla olis pelattu ja paasilla kovaa painettu. Me hämmästyymmä
n’otta jäimmä suu auki kuuntelhon ennenkö hoksasimma lyärä suupellit
kiinni ja panna kaffelin pöyrälle. Kyll'oli nii komjaa laulua jotten
muista koskaa kuulleheni. S’oli luasterin munkkikööri ku lauloo.
Ensimmääne laulu oli juhlalline onnentoivotuslaulu, johna toistuu
monaasti sanat jotta »monet pitkät onnen vuaret». Kun s’oli laulettu
nousi luasterin esimiäs juhlallisesti ylhä ja ilmootti, jotta se
oli omistettu valtakunnan korkiimman hallitusmiähen, prisitäntin,
kunniaksi. Kööri lauloo sitte viälä meille piänemmille herroolle
monia kaunihia katolisia kirkkolauluja. Kaikesta kuuli jotta n’oli
aiva erityysesti harjaantunehia köörilaulajia. Niin soittuuvat äänet
varmasti ja sopusuhtaasesti yhtehe jotta se pani niinku konehella vai
olis veisattu ja eri knapiista paineltu. Emmäkä m’ollu uskua silmiämmä
ku näimmä sitte jotta koko kööris ei ollu eneet ku kolome miästä, jokka
lauloovat ja sellaasen äänen päästivät.

Ku pöyrästä nousthin, lahjootti esimiäs meille jokahittelle muistoksi
Petsamon luasterista kaks kaunista puulusikkaa, johk’oli maalattu
poronkuvia ja muistokirjootus. Niitä vualeskeloovat munkit ja myyvät
luasteris kävijöölle muistoksi. Sattuu nii mukavasti, jotta m'olimma
jo ennen luasterihin tulua ostanhet Parkkinan kyläs Munsterhjelmin
puarista jokahinen justhin samallaasia lusikoota ittellemmä kuurella
markalla kappalehen. Tuumasimma vai, ku koriasti kiitimmä, jotta
eipähän tua lisä pahoota ja pistimmä lusikat plakkarihi.

Ku sitte lährethin esimiähen huanehesta pihalle vähä kattelemhan
ympäristyäki, nii porstuas hairas yks munkki mua takinhännästä kiinni
ja pyyti tulemhän koppihihnsa. Ja huamasin mä jotta yks munkki kiikkuu
Hermanninki hännäs ja vouvas sitä joukkohonsa, mutta Hermanni hairas
häntänsä vähä äkkiää pois.

Minä kumminkin menin sen munkin koppihi kattomhan ja kuulemhan,
mitä sill' olis asiaa. Munkki otti pöyrältä heti koko kourallisen
samallaasia puulusikoota ja rupes kovasti kauppaamhan mulle. Seittämän
markkaa pyyti kappalehesta. Mä siappasin kans ne esimiähen lusikat
plakkarista ja sanoon jotta:

— Eikhän nämä lusikkapuut jo rupia mulle piisaamhan? M’oon tähän asti
plaannu vellikupilla hyvin aina yhrelläki lusikalla pärjätä, mutta
ku mä nyt rupian huitoomhan kahrella, nii eikhän tuata jo näilläki
pualehensa tuu, ku toisella koolii klimppiä pohjasta ja toisella litkoo
liäntä.

Ku äijä meni vähä noloonnäkööseksi, nii pistin sille kympin kourahan ja
lährin. Mutt'en keriinny saamhan viälä ovia reiruhu perähäni kiinni, ku
oli jo toinen hännästä kinnaamas ja lusikkaansa näyttämäs. Silloo mä
sanoon jotta:

— Tairattaki olla kaikki yksiä lusikkamestaria! —

Ja hairasin häntäni pois niinku Hermanniki. Kovasti tuntuuvat olevan
persoja rahan perähän. Sain sitte jäliistäpäi kuulla, jotta yks
luasterin munkki oli kerraasti myyny yhrelle kolttaäijälle viinaakin
ja ottanu limunaatipullollisesta 700 markkaa. Siitä tullu siihen
ajatuksehen, jott'ei ne tairakkaa olla nii mailmasta pois ja syvis
uskonnollisis funteeringiis ku pitääs.

— Mikäs se tua tuala on? — kysyyn yhreltä munkilta pihalla, ku siinä
vähäs matkas näkyy ympyriääne mäki ja sen päällä korkia puuristi.

Sanoo olevan yhren pyhän munkin tekemä multakappeli. Lährettihin
kattomhan oikee joukolla ja haastettihin munkkia tulemhan näyttämhän.
Siin’oli 5—6 meeterin korkuune ympyriääne multakukkula, jonka päälle
meni portahat ja mäen pääll'oli maahan kaivettu montto, jonka keskeltä
nousi se suuri hirsistä tehty venälääsmallinen risti. Ryssän ristis
on kaks poikkipuuta, toinen niinku meirän ristis ja toinen pantuna
vinoottaan sen ala. Ristin juurell'oli kaks mukavaa istumapenkkiä,
johk’oli hyvä täjätä ittensä istumhan ja pistää savuuksi. Siält'oli
kaunis näky ympärinsä. Istuttihin siinä, paistateltihin päivää ja
poltettihin munkin kertojes liikuttavan tarinan tämän multakappelimäen
synnystä. Näin se kertoo:

— Yks munkki nimeltä Pahoomi on syntijensä sovitukseksi tämän
kappelin rakentanu. Tällä paikalla oli maa yhtä tasaasta ku tuas
ympärillä ennenku pyhä Pahoomi alootti tyänsä. Se suaritti kaikki
uskonnonharjootukset ja tyät luasteris niinku muukki munkit, mutta
öisin ja lepohetkinänsä se rakenti tätä kappelia. Kaiken tämän maan,
joka täs mäes on, on se säkillä kantanu tualta nevalta ja mettästä. Ja
siihen meni siltä kokonaasta 30 vuatta. Tuala mäen alla on sen kaivama
piäni rukousmaja ja siälä pyhä Pahoomi vanhana ukkona viätti elämänsä
loppuvuaret rukouksis. Minä muistan hyvin Pahoomin, eikä siit’oo ku
neljättä vuatta sitte ku se kuali —

— Mitä kauhiaa syntiä se munkki oli sitte tehny? — kysyy se meirän
fröökynämmä liikutettuna.

— Se oli tehny suuren synnin, rikkonu munkkilupauksensa. Se oli
tunnustanu luasterin esimiähelle, jotta s’oli nähny kerraasti kaunihin
naisen ja rakastunu siihe — kertoo munkki.

Ku se meirän fröökynä kuuli sen, nii veret tuli silmhin, n’otta
nästyykin nurkalla piti pyhkiä.

Mutta mä tykkäsin jotta sen munkki-junkkarin silmät nauroo ja
suupiälestä pakkas vethön suanta. Sitä varte painoon toisen silmäni
kiinni, kattoon toisella munkin nauravhan silmhän ja kysyyn jotta:

— Aa paapa, kuinka se oikee oli sen Pahoomin synnin laita? Jos sen
Pahoomi-paapan sellaasen synnin tähre piti tällääsen mäen rakentaa,
nii mä luulen jotta näitä mäkiä pitääs olla täälä vähä eri lailla — —
-Vai taitaa se tua isoo vuari tuala jojen toisella pualella olla koko
luasterin yhteene syntinyppylä — —

Koitti se pullikoora vastahan, mutta mä sanoon jotta:

— Jaa jaa ihmine se on vain munkkiki ja kova paikka se selipaatti.

— Stotakoi? — kysyy munkki silmät pyöriääsnä.

— Ettäkös te elä selipaatis?

— Nietu brat, kakoi tut seilipaatti? Ei minä elä seili-paatis, minä asu
tuala luasteritalos.

Meirän meni meiningit aiva sekaasinsa. Mutta ku sitte kysyyn suaraha
jotta:

— No onkos sulla paapakulta sitte akka? — nii levjähän veti suuta ja
tykkäs jotta:

— Niatu maatuski!

Ja huakaasi raskahasti. Tiätäähän sen.

Kun oli luasterin paikat kaikki katteltu, hyvästelty ja kiitelty
kärestä pitään ystävällisyyrestä ja viarahanvaraasuuresta, josta
kumminki näkyvääseksi merkiksi jätimmä joka miäs mikä suuremman mikä
piänemmän kärpännahaan luasterin kassahan, niinku hyvä tapa vaatii,
nii oltihin valmihit taas nousemhan puulinjaalikärryylle ja lähtemhän
takaasi Parkkinan kylhän, johna Munsterhjelmi oli lämmittäny meille
kylän ainuan suamalaasen saunan, john’oli ihanaa vihtua päivän pölyt
krupistansa.

Siälä saunanlavalla kerrothin mukava juttu yhrestä tuhannen markan
kyytistä, jok’oli tapahtunu menny kesänä. Rajavartioston miähet
olivat tehnehet huvimatkan ja pikamarssin kasarmiltansa luasterille
ja tullehet tuan matkan täysis varustehis juasten yhres tunnis ja 50
minuutis. Meiltä meni luasterin hevoosilla yli kolme tiimaa.

Yhren upseerin ja sotamiähen välill'oli tullu sitte kinaa siitä,
kuinka pian sen luasterin välin oikee kulkoo. Ja silloo oli sotamiäs
uhaannu vetää herra upseerin pikkukärryyllä kahres tiimas luasterista
kasarmille. Ku upseeri vänkäs vastahan, nii lopuksi löivät tuhannen
markan veron ja koitettihin.

Kumpahankin päähän pantihin kellonkattojat, upseeri istuu käsikärryylle
ja sotamiäs hairas aisoosta kiinni. Merkki annettihin ja nii lähti
sotamiäs viärä hyppööttämhä upseeria kärryyllä jotta harjakset soittuu.
Sitä menua oli kattornas ihmisiä pitkin tiän vartta ja pualimatkas oli
sotamiäs jo ennenku tiimaakaa oli kulunu.

Ja vauhti aina vai petras.

Upseeri rupes jo räknäämhän vetorahaa, ku samas yhres ylämäjes kolahti
kärrynpyärä kivhen n’otta kärryt hajos siihen paikkahan, upseeri
pyllähti ojahan ja sotamiäs hoksas vasta aikaan päästä, jottei sill'oo
ku tyhjät aisat peräsnänsä.

Kaikki olivat myäntänhet jotta sotamiäs olis veron rennosti voittanu,
jos ei kärryt olsi hajonnehet. Kärryjen särkymisen tähre sovittiin veto
sitte sillä lailla, jotta toinen sai kunnian ja toinen pitää rahansa.



KALASTAJASAARENNOLLA.


Kolme voorokautta m'olimma kattellehet ja tutkineet Petsamon vuanon
perukas yhres rypähäs olevia Parkkinan, Näsykän ja Alaluasterin kyliä,
jokka yhthensä muarostaavat tulevan Petsamon kaupungin. Neljännen
päivän aamuna koottihin sitte taas kimpsut ja kampsut yhtehe ja
marssittihin Parkkinan kylän laivasillalle, johk’ oli kokoontunu
paljo kylän väkiä kattomhan retkikunnan lähtyä. Astuttiin pikkuusehe
moottorivenheshe, heilutettiin kättä hyvästiksi ja kiitokseksi ja
ajaa hurahutettihin parin kilomeetrin pääs vuanolla orottavhan Suami
laivhan, jolla suunnattihin matka Kalastajasaarennolle. Laskuveren
tähre ei höyrylaiva päässy Parkkinan kylän rantahan asti.

Muutoon niill’ on siälä Petsamos käytännös paljo sellaasia murresanoja,
jostei tavalline suamalaane käsitä hölynpölyä, jos ei kysele, mitä
se nierkittöö. Mitäs luuletta, jotta sanat »ulli» ja »hiaruva»
merkittöövät? — Ulli tarkoottaa nousuveren aikaa ja hiaruva laskuvettä.
Ne on norjankiälestä laihnattuja ja vähä petrattuja sanoja. Ulli tuloo
norjalaasesta sanasta fullvand, täysvesi; hiaruva sanasta fjärvand,
kaukovesi.

Ku Pummangis Rekinan taloon emäntä kysyy multa, ku mä popsiin rasvas
paistettua herkullista pallasta jotta:

— Taitaa olla hurrikas ruaka? — nii »hurrit» tuli heti mun miälhen,
mutta mitää en käsittäny.

Tuumasin vai jotta:

— No ei tämä ny kovi hurtilta maistu — —

Nyt ei emäntä voorostansa käsittäny mua. Kysyy hetken päästä jotta:

— Oottakos sitä ennen syäny?

— Kurriako?

— Tätä pallas-kalaa!

— En oo syäny kumpiakaa, en hurria enkä pallasta.

— No mutta siiloonhan se on hurrikas ruaka! — penäs emäntä.

Ku aikansa oli tulkattu, nii ymmärrin, jotta hurrikas merkittöö samaa
ku »ensikertaane». Hurrikas ruaka on sama ku ruaka, jota ensikertaa
maistaa. Ja meirän puales merkittöö »hurri» ruattalaasta!

Matkhan lährös oli vuanolla ruma ja tuuline sää. Tuntuu jo etukäthen
häjyltä vattanpohjas ku ajatteli, jotta kuinkhan siälä aavalla merellä
oikee keikuttaakaa, ku täälä vuanolla jo näin paiskii. Oli vähä
sumuaki, jotta meitä maalaasmiähiä oikee peljätti, mikä voihkina täs
taas tulookaa. Sen tähre oltihin hiljaasia ja totisennäköösiä. Mikä
veti sualivyätänsä kolme reikää kireemmä, mikä söi pulveria, kuka
ittiänsä muutoon troppas. Mutta kaikill’ oli sama meininki, jottei
tulsi kovi merikipiäksi. Hyvä konsti kuuluu olevan se, ku panoo ittensä
heti laivhan tulles maata aiva suaraha kannelle eli soffalle, makaa
hiljaa ja ottaa yhren kiintiän paikan, esimerkiksi laivanmaston huipun,
johka tuijottaa. Yks meirän joukosta koitti sitäki konstia, muttei se
auttanu. Ja mä luulen, jotta sitä pikemmin merikipiäksi tuloo, mitä
pahemmin sitä pelkää ja ajatteloo. Konjakki pitääs olla hyvää merikipua
vasthan, mutta mistäs sitä ottaa kialtolakimaas!

Me olimma jo valmihia uhraamhan Jäämeren jumalille heti ku vuanon
suulle päästhän. Kaulat pitkällä orotimma. Mutta suuri oli hämmästys ja
ilo, ku vuannosta tultaes aavalle merelle siälä paistooki ihana aurinko
ja meri makas aiva tyynehenä. Usee kuulemma sattuuki nii, jotta ku
vuanos käyy lakkapäälainehet, nii Jäämeri on rasvatyyni.

Siitä matkasta, jota nii pelkäsimmä tuliki mitä ihanin huvimatka
peilikirkkahalla rannattomalla ulapalla auringon helottaas ku heinäkuun
poutapäivänä.

Matka kulki vuanon suusta pohjoosehe Kalastajasaarennolle, joka
seki on meikälääselle merkilline nähtävyys. Kalastajasaarento on
48 kilometriä pitkä ja 25 km leviä niämisaari, jonka yhristää
mantereesehe vai kilometriä leviä kannas. Sen poikki kalastajat
vetäävät välistä venehensä, ku eivät viitti kiärtää saaren ympäri.
— Suamen ja Venäjän raja kulkoo tämän saaren halki nii, jotta puali
kannasta ja vähempi puali saarta kuuluu Suamelle. Venäjän pualelle
on jääny monta suamalaasta kylää; niistä suurin on nimeltä Muatka.
Kaikki Kalastajasaarennon asukkahat ovat puhtahia suamalaasia. Ne on
siirtynhet Pohjoos-Suamesta, Kuusamosta ja Kittilästä. Niimpä Pummangin
Rekinan taloon vanha isäntäki sanoo lähtenehensä kotopitäjästä
Kittilästä »nöyrinä vuasina»; se on suurina nälkävuosina 1860-luvulla.
Se on sattuva sana »nöyrä vuasi.» —

Kalastajasaarento on aiva toisellaasta luantonsa pualesta ku Petsamon
ympäristöt. Saari nousoo ku matala limppu merestä ja on aivan puutoon.
Siälä kasvaa vain ruahua, varpuja ja kanervaa. Saaren rannat on
toisinpaikoon suaraa ja äkkijyrkästi halkeellehia korkeeta kallioota,
jotta mereltä näyttää ku tultaas Viaporin fästinkihi.

Saaren länsipualella, joka meille kuuluu, on syvä lahti, jota sanothan
Pummangin vuanoksi ja sen rannalla sijaattoo satakunta henkiä käsittävä
Pummangin kylä. Petsamosta tulija hämmästyy, ku näköö täälä oikee
ihmismoosia taloja, eikä sellaasia piäniä kurjia töniä ku varsinaases
Petsamos. Pummangis on monta suurta suamalaasmallista talua,
jokk’on sisustettu samhan laihi ku taloonpoikaasasumukset yleensä
pohjoos-Suames. Parhaat taloot on Rekina ja Pesonen. Joitaki tupia
oli tekemäpualis. Niihin oli saatu värkkipuita soran aikana Petsamon
erustalla haasirikkoontunehista ja saksalaasten sukellusvenehien
upottamista puulaivoosta. Mutta näki siälä viälä pari turpehista ja
maasta pykättyä vanhan ajan multamajaakin, joonka seinät ja katto
kasvoo heinää, koreeta kissinkelloja ja keltakukkia n’otta n'oli oikee
kaunihia kattella.

Kylän ihmisekki oli näöltänsä ja käytökseltänsä toisellaasia ku
Petsamos. Pummankilaaset, samoon ku muukki Kalasaarennon asukkahat,
ovat tarmokasta ja toimeliasta väkiä, ja sitä varte ne ovakki aika
hyväs toimhentulos. Niill’ oli siälä kirjoja taloos, tilaavat
sanomalehtiä ja seuraavat muunkin mailman menua. Ja sitä ei voi sanua
Petsamon alkuasukkaasta.

Kalastajasaarennolla pistää silmhän suuri puhtaus kaikkialla. Siäl’
on aika lailla paljo lehmiäki, ja on niillä kesääsin hyvä lehmänvalli
saarella. Me käyymmä kattornas Pummangis paris navetas, jokk’oli niin
pestyjä ja puhtahia, jotta valkoone puu vai loisti joka paikasta. Ja
Rekinan taloon navetas oli oikee matokki laattias! Ei niitä tiätystikää
lehmiä varte piretä, jokk’on kesällä aina ulkona. Mutta sille meirän
fröökynälle me tuphan tulles narrasimma jotta:

—- Lehmäkki oli nii kilttiä ja hyvin kasvatettuja jotta pyhkiivät
sorkkansa hakoohi ennenku navethan menövät jotteivät tuhraasi mattoja!

Sen se meirän helsinkilääsfröökynä melkee uskoo, mutta ku mä koitin
viälä vähä petrata jotta:

— No en oo kummempaa ennen nähny, ku kaikki lehmät istuuvat parres
oikee olkitukun päällä, jotteivät likaasi parttansa —

— Mitäh, istuuvakko lehmät olkitukulla? — imehteli se
helsinkilääsfröökynä.

— No oikee istuuvat ku rippikouluflikat korjasti häntä pipparas — —
haikaalin mä.

Mutta sitä s’ ei enää uskonu ku tiuskaasi takaasi jotta:

— Fyi teitä ku koitatta narrata mua!

Siälä Rekinan taloos tarjottihin meille päivällistä peräkamaris, john’
oli huanekalut ja mööpelit nii fiinit ja komiat, jottei Kyröönmaas oo
mones parhaaskaa puntitaloos. Ja ruaka panthin pöythän oikee monilla
eri veittillä ja kaffeliilla kanelinparkki- ja sinappikupiilla ku
parahis hotellipaikoos. Ei puuttunu taloos mitää, ei tavaroosta eikä
kohtelusta. Kovasti haastettihin yätä olemhan, mutta ei passannu,
ku oli matka muresna. Olis ollu hauska koittaa maata yhren yän
haahkanuntuvaasella patjalla ja silkkitäkin alla, joka sekin on
samoolla höyhenillä topattu. Pummankilaaset on mainehes siitä, jotta
niill’ on viarahillensa tarjota haahkanuntuvaaset sänkyvaattehet
ja silkkitäkit. Haahkanuntuva-patjooll’ ei makaakkaa ku kaikiista
suurimmista herroosta vai knupit. Olkia, ryrinpäitä ja vippuja
saavat tavalliset ihmiset tukkia pussihi lonkkansa pehmikkeheksi,
eikä eres kaikkia morsiamiakaa höyhenpolsteriilla makuuteta. Ja jos
makuutethan, nii silloonki vai kuallehen kukon ja kanan höyhenillä.
Haahkanhöyhenpolsteriilla kannattaa maannuskella vai raharötkälehien
ja Pummangin kalastajaan, jokka itte kokuaavat haahka-linnun höyheniä
läheesiltä Lintusaarilta, johna niitä pesii suuret parvet.

Pummangista ajoomma laivalla vuanon poikki Kervannon kylhän, jok’on
Puumangin kylää justhin vastapäätä toisella pualella lahtia. Kervannon
erustall’ on muutoon Petsamon paras lohenkalastuspaikka. Täältä
lähretimmä Suami laivan kiärtämhän saaren ympäri Kalastajasaarennon
pohjooskärkehe, Vaitolahren kylhän, johka itte lährimmä oikaasemhan
kolmen kilomeeterin levyysen kannaksen poikki jalkapatikas. Ja yhtaikaa
olimma perillä.

Vaitolahren kylä sijaattoo pohjoosehen aukeevan lahren perukas.
Valtakunnan raja jakaa kylän ja lahren kahtia. Ku rajaa käythin, oli
siinä kova krapina. Paikall’ oli kaks turskia jääkäriupseeria ja
niillä 60 yhtä hurjaa sotilasta ja yks konekivääri. Tämä joukko tahtoo
rajaa siirrettäväksi kauemmas ja vaatii ryssiä heti lähtemhän kylästä.
Ryssät putiivat kans nyrkkiänsä ja näyttivät pyssyjänsä. Toivat piänen
sotalaivankin lahrelle häthän, mutta suanialaaset käskivät 7 tunnin
sisällä lähtemhän eli paukkuu. Ja tappelu siit’ olis tullukki, jos ei
Helsingistä keriinny hallituksesta ankara käsky jotta:

— Ei saa poijat!

— Piti antaa perähän! — kirrasti sama upseeri viäläki hampahia, ku ei
silloo saanu laittaa parempaa rajaa.

Vaitolahti on muutoon Petsamon suurin kalastuspaikka. Parhaasehen
kalastusaikhan kokoontuu sinne tuhatkin kalastajaa yhtaikaa.
Vaitolahren läntisen niämennenäs on meirän pualella pikkuune
loistomajakka, nimeltä Nurmensätti. Ja kaikkihin uloommaasella
niämenkärjellä makaa lameellansa korkialla maalla suuri höyrylaivan
hylky, jonka Jäämeren aallot on heittäny kuivalle maalle.
Ryssänpualeeses niämes on toinen samallaane suuren venälääsen
postihöyrylaivan hylky. Laivan kapteeni kuuluu pöhnäs ajanehen
täyttä höyryä suaraa maalle, jotta tohjoksi meni koko laivan noukka.
Paikkakuntalaaset ovat sitte hoirellehet loppua n’otta niist'ei oo enää
jälellä muuta riitingit.



LINTUSAARILLA.


Petsamon kaikkihin miälenkiintoosin ja nähtävin paikka on niinsanotut
Lintusaaret elikkä Heinäsaaret niinku niiren viraallinen nimi on.
Nimi sanothan tullehen siitä, jotta näillä kahrella saarella kasvaa
vahvasti heinää. Mutta ei s’oo heinä, josta nämä saaret on kuuluusia
ja merkillisiä, vaa linnuustansa, joita siäl’on kymmeniätuhansia. Sitä
varte oliski asiallisempaa ja oikee nimittää saaria Lintusaariksi. Ja
nii mä teenkin.

Lintusaaret sijaattoovat Petsamon vuanon suusta suaraa pohjoosehen 17
kilometrin pääs, Pummangin vuanon kobralla Jääineres. Kolme tiimaa
kesti ajaa laivalla Petsamosta. Saaria on kaks, suuret pohjoosempana
ja piänet siitä pyssynhollin pääs etelämpänä. N’oon verrattaan piäniä
pinta-alaltansa. Suuret taitaa olla tuskin kilometriä kanttihinsa.
Saaret on nii matalia, jotta korkeen kunnas kohuaa vai aluun
toistakymmentä metriä merenpinnasta. Yhtäkää puuta ei kummallakaa
saarella kasva, vain matalaa kanervikkoa, muuramenvarpuja ja
monellaasia koreeta kukkia. Keskikesän aikhan kuuluu saaret olevan
yhtä kukkaaskenttää ylt'yleensä. Monet putkikasvit ovat parhaana
kukinta-aikana nii vehmahia, jotta miästä rinthan. Ja monia harvinaasia
ja kaunihia kukkia siälä kasvaa sellaasiaki, jottei mualla näjekkää.
»Trollius europeuski» on toista kyynärää korkia ja kukka kämmenen
kokoonen ja kaunis ku ruusu. En totisesti olsi tiänny sen nimiäkää,
mutta rookasimma siälä saarella kaks tiäremiästä, joista toine oli
kasvistutkija ja lyysionkoulun opettaja itte Ape Rantaniemi Turuusta,
ja se seliitti meille saaren kasvullisuuren perinpohjin. Se toinen
oli »lintumaisteri» E. Merikallio, joka oli oikee kuukausikaupalla
siälä tutkimas lintuja ja niiren elämää. Meirän ei trengänny muuta ku
kattella, kuunnella ja imehrellä lintu- ja kukkamailman moninaisuutta.

Lintusaarilla kasvaa suunnattomat määrät muuramia, jokk’on paljo
suurempia ku meirän puales. Muuramen kukkima-aikana, ja me satuummaki
justhin silloo saarille, oli siälä koko maanpinta yhtenä valkoosena
muuramenkukkana. Kukat on paljo suurempia ku mualla Suames, n’otta ei
s’oo imes, jos marjakki on pualta suurempia ku tavalliset. Muuramia
noukithan näiltä saarilta parahina vuasina lähes kymmenentuhatta kilua.
Ja nii erinomaasen hyvänmakuusia ne on, jotta niitä on satoja vuasia
viäty suurimpana herkkuna Venäjän hovihin keisarien ja suuriruhtinasten
popsittavaksi.

Mutta enempi ku kukat ja marjat ihmetyttää matkustajaa nährä sitä
lintupaljoutta ja sitä mekastusta, jota linnut näillä saarilla
pitäävät. Jo saaria lähestyjes näköö saarten yläpualella ilman
kuhisevan täynnänsä kaikellaasia merilintuja. Niitä lentelöö siälä
ku hyttyysparvia kesäiltaasin, aivan mustana. Se lintumaisteri
seliitti, jotta siäl’on tavattu yli viiskymmentä eri lajia lintua,
mutta tavallisesti niitä oleskeloo siälä kolmattakymmentä eri sorttia.
Siin’ on monenlaasia lokkia, tiiroja, merimettoja, sorssia, allia,
lunnia, haahkoja, räiskiä ja mithän kaikki ovakkaa. Monet olivat
mullekki nii outoja, jotten muista uneskaa nähneheni. Ja pikkulintuja
oli hyttyysestä nyrkinkokoosihi asti. Eikä ne linnut ollehet kovin
arkojakaa, parin-kolmen sylen päästä sai kattella.

Keskellä suurempaa saarta on pikkuune sisäjärvi, jonka pinta oli
aiva kihisten täynnä kaikenkokoosia ja näköösiä lintuja. Siinä meni
sorssamamma soutaan erellä ja pikkuuset poikaaset noukkapystys peräs.
Valkoosia, suuria lokkia kehuskeli siinä mahtavina ku ankkapoijut.
Tuskin viittiivät päätänsä kääntää eres kattomhan meitä pitkämatkaasia
reissaavaasia ja kansanerustajia, jokka olimma tullehet imehtelemhän.
Ja ympärillä ilmas pitivät allit ja tiirat ja mithän kirkujia olivat
sellaasta krääkymistä ja kirrastusta, jotta korvia porotti. Se lammikko
siinä saaren keskellä näytti olevan linnuulla oikee Kirvun kylpylaitos.
Ja riivatunmoosta mekastusta tämä lintuherrasväki siinä keskenänsä
piti. Siinä ne soutelivat ja paistattivat päivää ku ainaki joutilhat.
Toisia oli trusapäis yhres ja huutivat ja rähisivät ku parahat
politiikkamiähet kansankokouksis. Tappelujaki syntyy ja silloo menthin
peräkanaa jotta vesi vai firras.

Kaikkihin pahin rähisijä on kumminki se lintu, jota sanothan
räiskäksi. Ja aika präiskä se näytti olovanki. S'oon suurenlaasen
variksen kokoone, mutta vaalianruskia ja haukanmalline lennossansa.
Räiskä on oikia lurjus muiren lintujen joukos, hävitöön roisto. Oikia
polseviikki-komisarjus! Itte s’ei viitti eres omaa ruakaansakkaa
pyyrystää. Se teköö sillä lailla, jotta se lentelöö ylhäällä ilmas ja
katteloo pää vääräs ku jokin toine lintu onnistuu sieppaamhan kalan
merestä. Ja silloo se lentää sen niskhan ku talanpii, fläiskii sitä
siivillä ympäri korvia, knoppii niskhan ja pitää sellaasta rähinää
n’otta toisen on pakko aukaasta suunsa, manata vastahan ja purottaa
kala suustansa. Sitä se räiskä-präiskä vai meinaaki ja pitää tarkasti
varansa, koska kala tipahtaa toisen noukasta. Silloo se suhauttaa
peräs ja nyppää lennosta kalan kiinni ku häkää vai. Piänemmät linnut,
joilta se sillä lailla ryästää saalihin suusta kirrastaavat tiätysti
kamalasti. Välistä ne hakoovat sukulaasia apuhu ja käyvät oikee
joukolla räiskän kimppuhu ja silloon on eri meteli ilmas. Jonkin
höyhenen ne saavakki räiskältä irti revityksi, mutta tavallisesti se
pitää hyvin pualensa, ku s’oon suureet ja hyvä lentäjä.

S’oon sellaane roisto, jotta se ryästää ja syä suihinsa toisten
lintujen munakki, ku vai pesän löytää. Se lentelöö ilmas ja vaanii,
mihnä näkis linnuttoman pesän ja ku huamaa, nii tuloo ku salasmaa
taivahalta, hakkaa munat rikki ja pistelöö poskehensa.

Ja on se sellaane poika, jotta käy ihmisenki kimppuhu, jos sattuu sen
omalle pesälle tulemhän. Se lentelöö kiärtään ja kaartaan ihmisen
ympärillä ja ku ei huamaakkaa, nii truiskaa seljän takaa ihmisen
niskahan ja sivaltaa nii ympäri korvia siivillä jotta hattu lentää.
Jos se onnistuu, nii aika rähäkän päästää ilmas ja nauraa krakottaa
jotta vihaksi pistää. Ja on sillä sellaasiaki hävittömiä konstia, jotta
justhin pään päällä lentelöö ja purotteloo niskhan mitä rookaa. Tuli
siinä siunanneheksi, jotta on se hyvä asia, ku ei lehmät lennä.

Satuumma löytämhän yhren räiskän pesän ja kokeelimma, mitä konstia se
teköö. Kun menthin pesälle päi, niin monta kertaa truivas takaapäi
pään ylitte jotta korvat suhahti. Asettuu sitte jonki sylen päähän
mättähälle, mutta poispäi sialta, mihnä pesä oli. Siinä se röyhisti
rintaa, haukkua räkätti ja huitoo siivillä. Ja oikee oli ku s’olis
trossannu jotta:

— Tulkaas tänne jos tohritta’ Saatta nii päi pläsiä, jotta tiärättäki!

Ja ku meni likemmäs, nii sitä kovemman melun se vai piti ja hyppii
vähä kauemmas, mutta aina vai haastoo tulemhan peräsnänsä jotta, tuus
totisesti tänne!

Oli se nii vetkales lintu ja rento poika, jotta oikee huvitti kattella
sen metkuja.

Linnut on siälä ottanhet ittellensä lajinsa mukhan kukin oman aluehen,
johna ne asustaavat. Tiiroolla on oma paikkansa, samoon alliilla ja
lunniilla. Lunni on hauskannäkööne lintu. Sen selkä on silkkimusta,
vattanalusta vaalia ja isoo noukka loistavan punaane ku ainaki
juapoolla. Ne elää suuris parvis, ovat kropiltansa nii lihavia ja
rasvaasia, jotteivät pääse ku aiva matalalta lentämhän. Hyvän matkaa
saavat mennä räpäköörä vettä pitki ennenkö saavat perän ylhä. Lunnit
pesiivät syvälle maan alle, johka ne kaivaavat pitkiä käytäviä. Yhrellä
paikkaa onkin saarella joka askelehella maanpinta aivan täynnä lunnien
pesäreikiä. Ja sinne ei räiskäpoijan ookkaa väärtti nenäänsä pistää,
tarttuu pian truutustansa kiinni ja saa nii silmillensä jotta muistaaki.

Haahka-lintu pesii avonaaselle maalle varpujen sekhan ja ku s’oon
färiltänsä aiva ympäristön näkööne, nii on sitä vaikia maasta eroottaa.
Haahka purottaa pesänsä pehmikkeheksi suuren joukon hianoja höyheniä,
joita sitte ihmiset ja Petsamon luasterin munkit kulkoovat kokuamas.
Luasteri on rakennuttanu lintusaarelle piänen tuvan, johna yks munkki
asuu kaiken kesää kooten haahkan untuvia ja muuramia. Ja kovasti kelpaa
ihmisillekki näiren merilintujen suuret munat, joita ottaavat talthen
ja syäävät. Haahkan muna on nuan kaks kertaa kanan munan kokoone ja
sanoovat sen maistuvan oikee hyvältä. Ja sen roistolinnun, präiskän,
munakin on niin suuri, jottei muuta einestä miäs tarvitte ku sellaasen
pistää poskehensa.

Ennen vanhaan kulkivat ihmiset likiltä ja kaukaa kokuamas saarilta
suuret määrät linnunmunia, joita käyttivät ravinnoksensa ja pistelöövät
makupaloona viäläki varkahin suuhunsa ku vai paikalle sattuu. Samoon
ne höyheniä korjates harjoottivat sellaasta hävitystä lintumailmas,
jotta saaret on nyt Suamen valtion toimesta rauhootettu ja munien keruu
kiälletty. Petsamon munkiille on annettu lupa koota saarilta höyheniä,
mutta sellaasista pesistä vai, jokka jo ovat jäänehet tyhjille.
Munkkiäijä kulkookin siälä kaiket päivät ettimäs haahkanpesiä ja
merkittöö sen piänellä kepillä viälä ku lintu makaa pesäs. Ja houkutus
on monaasti nii suuri, jottei saata äijä-parka aina hillitä himoansa,
vaa sivaltaa silloo tällöö jonkin suuren munankin murkinaksi.

Lintusaarilla pitää rajavartiosto kaiken kesää kahta rajasotilasta
vahtina, jokka kakistaavat munavarkahat pois. Varkahia pakkaa kuulemma
käymhän saarilla useen. Sotilahilla on oma piäni tupa käytettävänä
saarella ja kissinpäiviä näyttivät viättävän. Saavat kalastella,
kokkaroora ja maannuskella niinku tykkäävät. Vaikka yksinääseltä mahtaa
tuntua pitkän päälle. Lintujen kirjavat parvet ja ainaane mekastus
tuattaa kumminki vaihtelua. Mutta matkalaane, joka sinne vain hetkeksi
saattaa pysähtyä, ei tahro millää malttaa saarelta lähtiä, niin paljo
on siälä merkillistä nähtävää.

Aikoonansa puhuttihin sanomalehris kovasti siitä, jotta näillä
Lintusaarilla olis suunnattomat määrät apulannaksi sopivaa
linnunlantaa, jota pitääs kuljettaa pellonhöysteeksi. Kuinka sen
asian kans oikee on, sit’ei osannu kukaa siäläkää sanua. Ei oo viälä
tutkittu, mutta saattaa hyvinkin olla nii, jotta koko saaret on yhtä
ja samaa ainetta. Sotilahat eivät ainakaa ollehet havaannehet saarilla
mitää erikoosia varastoja. Taitaa olla vai puheeta. Vaikka toiselta
pualelta jää imehtelemhän, jotta mihkä ne lintujen vuasisataaset
ponnistukset ovat sitte hävinnehet?

Lintusaarilta lährettihin kotimatkalle, joka tehtihin Norjan kautta.
Ilma oli mitä aurinkoosin ja Jäämeri rasvatyyni. Kirkkahalla ilmalla
näkyy Norjan korkia kallioone ranta selvästi Lintusaarille, vaikka
matkaa on n. 60 kilometriä. Suomi laivalla otettihin kurssi suaraa
meren yli Vuoreijan (Vardö) kaupunkiin, joka on Lintusaaria vastapäätä.
Jos oli tulomatkalla pahoon laivaa heitelly, nii sitä ihanamman
muatonsa näytti matkamiähille ny Jäämeri. Auringon paahtees, tuhansien
lintujen lennelles ympärillä ja iloosten pyäriäästen pulikoores laivan
kuphella jätti tämä merimatka iloosen, päivänpaisteesen muiston
Jäämerestä, jot'ei hevillä unohra.



MATKA NORJAN YMPÄRI.


Laivamatka Lintusaarilta Norjan pualelle Vuoreijan kaupunkiin kesti
4 ja 1/2 tuntia. Vuareija on Jäämeren rannan vilkkahin kalakaupunki.
Asukkahia siäl’ on n. 4000 henkiä, joista viitisen sataa on
suamalaasia. Itte kaupunki on kolkonnäkööne ja väkevä kalanhaju,
joka joka paikasta pistää nenhän, teköö sen vastenmiäliseksi. Tääl’
on suuria kalamakasiinia, kuivaamoja ja kalanpäitä ja matoja rannat
täynnä. Tuhannet kalalokit kirkuuvat satamas, noukkien merestä
kalanperkooksia, jokka makasiinien rantalaituriilta nakathan suaraa
merehen. Kun Vuareijasta vuasittaan lähretethän mailmalle 27 miljoonaa
kilua kalaa, nii tiätää sen jotta siitä tuloo jo rääsyjäki eri
lailla. Kolmannes kalasta menöö kuulemma perkooksina takaasi merehen.
Meikäläästä miästä kummastutti enite tämän kaukaasen pikkukaupungin
mahtavat, miljoonia Norjan kruunuja maksanhet, suuremmooset
satamalaitokset, jokka sulkoovat kaupungin sataman monen metrin
korkuusilla kivistä rakennetuulla aallonmurtajilla Jäämeren myrskyyltä.
Kuuluuvat rakennetun valtion kustannuksella. Kaupungin paras hotelli
on tiätysti »Grand Hotel», johna kaikki käy kovasti enklantilaasehe
mallihi. Ruakakin tarjoollahan lämminruaka esti ja näperrökset peräs,
mutta sitä pukinjuustua min’ en saattanu syörä. Jos oli hyvää, nii
kyllä maksooki, kaino päivälline n. 6 Norjan kruunua. Huanes samoon
6 Nkr. Suamen markkoja meni silloo kutakuinki 7 aina yhtehe Norjan
kruunuhun. Yks herroosta prässäytti kruttaantunhet pöksynsä ja lasku
oli 10 kruunua, 70 markkaa! Pakkas sitä vähä manoottamhan, muttei
passannu housujakaa kräätärille jättää.

Vuareijas oli Neuvosto-Venäjällä kauppavaltuuskunta, joka asusti
samas hotellis ja hissas aina päiväksi punaasen vallankumouslippunsa
flakutankoho. Valtuuskuntahan kuuluu 7—8 henkiä ja viättivät ne
aikaansa pääasias ryyppäämällä. Erelliskesänä oli tämän toimiston
porvarillistunu komissari kyllästyny koko hommaha, pistäny lafkan rahat
plakkarihi ja puikkinu muille maille. Toimistolla oli omat urkkijakki.

Sattuu nii mukavasti, jotta seisoskelin yhren kauppapuarin klasilla
kattelemas tavaroota, ku siihen parin sylen päähän tuli kaks miästä,
jokka juttelivat ryssää keskenänsä. Koristin korviani, jotta ompas se
mukavaa rookata täälä viarahalla maalla vanhoja iivanootaki. Toine miäs
kertoo toiselle henkihapatuksis jotta:

— Aamulla tuli tänne Petsamosta aika kasa suamalaasia herroja.

Ja mistähän oliki saarni haravihinsa, mutta tarkasti se kertoo koko
meirän reisumma, ja tiäsi koska lährethänki. Kun lopetti raporttinsa,
nii en saattanu olla tokaasemata joukkoho jotta:

— Tak totsno! (Justhin nii).

Kovasti jäivät silmät tapilla kattomhan, ku lährin kävelemhän.

Matkustus Norjan rannikolla on kovin hyvin järjestetty siälä kaukana
Jäämeren äärelläki. Kuus kertaa viikos kiärtää rannikkua suuret
nopiakulkuuset ja erinomaasen loistavasti sisustetut höyrylaivat, joita
tavallisesti niniitethän vain »hurtigruuteniksi» (pikahöyrylaivooksi).
Ne lähtöövät etelä-Norjasta ja kulkoovat pitkin rannikkua Norkapin
ympäri Vesisaaren kaupunkihin asti. Viikon kestää joka laivalta se
matka. Nämä laivat omistaa Nordenfjelske yhtiö, joka saa valtiolta
vuatuusta apua liikentehen ylläpirosta 8 milj. kruunua. Näillä
hurtigruten-laivoolla pääsöö kerrassa mukavasti matkustamhan Petsamhon.
Lippu Vuareijasta Lödingeniin maksaa 70 kruunua ja hyttipoijalle
5 kruunua lisää. Lödingenistä Narviikihin, josta lähtöö rautatie
Tornioho, maksaa paikallislaivalla 7:60 kr. Päivälline laivas oli 5:50
ja viiniheela 10—12. Salongit on hianosti sisustettuja ja hytit piäniä
pehmoosia poksia, n’otta matkustaminen näis laivoos on sulaa nautintoa.
Vuareijasta Narviikihin kestää matka kaks ja puali voorokautta.
Hurtigruten-laivat on, samalla kun ne välittäävät päivittäästä
paikallisliikettä, postilaivoja, jokka poikkeevat matkan varrella
kaikis kaupungiis ja suuremmis kylis.

Ku pikkupoikana istuun kansakoulun penkillä ja kättelin seinällä
Euroopan karttaa, nii mä tykkäsin, jotta Skantinaavian niämimaa
muistutti elävästi merhen paiskattua kissinraatua ja pohjoos-Norjan
nipukka oli katinhäntä. Sitä katinhäntää olin nyt kiärtämäs. Kaikkia
sitä joutuu ihminen koluamhan. — —

Norjan rannikko siälä kaukana pohjooses, — johna kansakoulukartoos
on tavallisesti suuri reikä, — on paljasta parin-kolmen saran metrin
korkuusta kolkkaa kalliota. Toisin paikoon kohuaa rannalla korkeeta
lumihuippuusia tunturiaki, joonka huipuulta loistaa heinäkuun
päivänpaisteheski ikuune lumi. Vasta etelämpänä Atlannin meren pualella
tuloo iloosemmat ja kaunihimmat näköalat, johna näköö vuanon rannoolla
lehtipuita ja vehriääsiä niittyjä, hauskoja asumuksia ja taustana
yli puolentoista tuhannenki metrin korkuusia vuarenhuippuja. Korkeen
tunturi tällä välill'on Tromsöön kaupungin paikkeella Jäggevarre, jok'
on 1915 metriä korkia.

Matkan varrella poikettihin m.m. Hoimingsvaagin kauppalas, joka
sijaattoo Magerön saarella. Tämän saaren pohjoosin niämi on se kuuluusa
Nordkap, Euroopan pohjoosin kärki. Nordkap ei oo sen kummemman
näkööne ku monet muukkaa niänaennenät siälä pohjooses. S’oon 300
m korkia äkkijyrkkä kallioranta, joka pistää merehen. — Euroopan
manterehen pohjoosin kärki on Nordkyn, joka sivuutettihin jo ennen
Honningsvaagihin tulua.

Honningsvaagin kalastajakylä on siitä huamattava, jotta siälä on lähes
pualet asukkahista suamalaasia. Jonkin kilometrin pääs siitä pohjoosehe
on Kjelviikin kylä, jok’ on melkee aiva suamalaane paikkakunta..
Puhuttelin monia henkilöötä ja kaikki ne puhuuvat suamia, vaikkaki
toisten kiäles kuuli outoja norjalaasia laihnasanoja.

Honningsvaagin rannas seisoo suuri joukko kylänmiähiä, jokka ihastellen
kattelivat mun roimia suamalaasia piaksusaappahiani. Ne heräättiväkki
suurta huamiota, kunniootusta ja arvonantua pitkin koko matkaa. Viimmee
tuli yks joukosta puhumahan ja kysyy selvällä suamenkiälellä jotta:

— Tairatta olla Suamesta kotoosi, ku on nuan komiat piaksusaappahat?

Siitä se juttu sitte aikoo ja miästä kokoontuu ympärille ku merenmutaa.
Kovasti niiren teki miäli mun kotoosia suamalaasia piaksusaappahiani.
Olsivat maksanhet paljoki, jos öisin jaloostani vetäny. Ei oo siälä
sellaasta suutaria, joka pystyys nikkaroomhan oikian reirun suamalaasen
piaksusaappahan, valittelivat miähet.

Ja ku näkivät mun kuphellani kiikkuvan kauhavalaasen tuppipuukoon, nii
itku silmihi pakkas. Kotomaa muistuu miälhen — —

Pualenpäivän matkaa etelämpänä on sitte Hammerfestin kaupunki, john’
on n. 3,000 asukasta ja niistä satakunta suamalaasta. Hammerfesti
on Euroopan pohjoosin kaupunki, jok’ on sille siitä syystä suureksi
kunniaksi lujettava. Mutta varsinaasen mainehen sille kumminkin
tuattaa se seikka, jotta kaupungin palomestarina on suamalaane miäs
nimeltä Holma, johka mull' oli tilaasuus laivalla tutustua. S’oon
norjansyntyysiä, mutta puhuu puhrasta suamia. — Itte kaupunki oli
siisti ja hauskannäkööne.

Päivänmatkan pääs etelämpänä tultihin pohjoos-Norjan suurimpahan
kaupunkiin Tromsööhin, john’ on n. 10,000 asukasta. Täski kaupungis
asustaa joitaki kymmeniä suamalaasia. Kaupungin ympäristö on luantonsa
pualesta jylhänmahtavaa. Korkiat tunturit kohuaavat joka pualelta,
mutta rintehet loivenoovat vehriääsiksi niityyksi, johna kulkoo jo
karjaa laituumella.

Tromsööstä etelähän päin käyvät näköalat yhä leppoosemmiksi,
asumukset lisääntyyvät ja kasvullisuus vehmastuu. Kulkureitti käy
soukkien salmien välistä ja ympärillä nousoovat mahtavat vuaret
pilvien tasalle, joiden yläpualelta loistaa lumihohtooset tunturien
huiput. Lödingenistä, johna oli muutettava piänempähän laivahan
päästäksensä rautatiän päähän Narviikis, alkaa matkan kaunihimmat
maisemat Ofotenvuonon perukkahan, john’on Narviikin kaupunki. Päivä
sattuu olemhan aurinkoone ja lämmin n’otta vuano esiintyy meille koko
loistossansa.

Eivät norjalaaset syyttä suatta ylistele vuanojen kauneutta, sen
myäntää viaraski, jok’on saanu kerran siälä matkustaa ja nährä niitä
kesääses kukkeures.



NORJAN SUOMALAASTEN OLOOSTA.


Sanothan, jottei ihmine opi ennen omaansa tuntemhan, arvostamhan ja
hyvänä pitämhän ennenku on sen menettäny. Se mit’ on, ja jota saa
jokapäivä hyväksensä käyttää, tuloo ihmiselle nii tavalliseksi ja
luannolliseksi, jotta vasta sitte, kun on sen karottanu, ymmärtääki
antaa arvua omallensa.

Isänmaa, mitä se on meille tavallisille ihmisille? Koria sana, jota
kuuloo useen juhlapuhujien paukuttavan. Kyllähän me ymmärrämmä, mitä
sillä meinathan, mutta mitä se oikee on ja mitä se merkittöö, sit’ ei
käsitä ihmine ennenkun saa sen kokia oikee krupisnansa. S’oon kattokaas
sillä lailla, jotta isänmaansa oppii ihmine tuntemhan vasta ulkomailla,
toisten ihmisten isänmaas.

Mitä varte hyppäävät Etelä-Pohjanmaan miähet toistakinkymmentä kertaa
Atlannin rapakon ylitte? Miksei n’oo siälä, ku sinne nii kovasti vetää
ja ku siäl’ on kuulemma nii paljo pareet olla ku täälä köyhäs ja kylmäs
Suames?

Mitä varte Venäjälle paennehet punikit, jokka rivolla suulla vannoovat,
jotta isänmaa on roskaa ja herraan kenkkuulemisia, jolla tyäväkiä
koitethan kuljettaa porvarien talutusnuaras, mitä varte ne samat miähet
pyytävät armua ja menisivät linnahanki istumhan, ku saisivat vai tulla
takaasi tähän kurjahan maahan?

Se on isänmaa ku vetää! — Ei oo hyvä siälä, ei oo hyvä täälä, mutta
loppu on kumminki se, jotta paree siltäki täälä ku siälä viarahalla
maalla, vaikka siälä hyväkin ja pareekin olis.

Se on isänmaanrakkaus, kotomaan ikävä, jonka ihmine tuntoo
krupisnansakki, — mutta vasta sitte kun sen on karottanu. Onnettomia
ne, joonka pitää jättää kotomaansa.

Siälä kaukana Jäämeren rannalla Norjan pualella asustaa nuan 10,000
suamalaasta. Tarkkaa tiatua niiren luvusta ei oo, ku ne asuuvat
hajallansa ja ovat paljolta sekaantunhet lappalaasihin ja norjalaasihi
ja monet ovat jo menettänhet oman kiälensäkki. Nuan sata vuatta
sitte olivat Pohjoos-Norjan eli Ruijan rannat niinku senpualen
suamalaaset rannikkoa nimittäävät, melkeen asumattomia. Silloon alkoo
suamalaasten siirtyminen sinne Pohjoos-Suamesta ja Pohjoos-Ruattista
eli Länsi-Pohjasta niinku taas Ruattin suamalaaset maatansa kuttuuvat.

Suamalaanen on merkillinen korpien ja erämairen asuttaja. Se on
hiljallensa siirtyny aina vai kauvemmas kolkkohon ja kylmähän
Pohjolahan, raivannu viljelykselle viimmeesiä mettän perukoota,
pystyttäny multamajansa Jäämerenki autioolle rantakalliolle, sinne,
johk’ ei muut oo uskaltanu. Kun sen elämä sitte on pääsny alkuhun ja
viaraskin nähny, jotta siäläki on elämän mahrollisuuksia ja tyätäki jo
tehty, silloo on suamalaasten asumasijoolle pian kans ilmestyny viaras
virkaherrakin lukohon lakia ja laskemhan veroja. Niin on käyny Ruattis
ja samoon Norjas. Norjahan veti suamalaasia Jäämeren kalarikkaus
ja saivakkin ne asua siälä melkeen huamaamattomina siihen asti, ku
norjalaaset havaattivat suamalaasten kalastuksen siälä tuattoosaksi ja
ottivat heti isäntävallalla ja varoollansa sen haltuhunsa. Siitä alkoo
Jäämeren suurkalastus ja samalla suamalaasten norjalaastuttaminen, jota
on sittemmisin tehty johronmukaasesti ja tuloksellisesti jo kymmeniä
vuasia. Viimmeesenä vuasikymmenenä on tämä käännytystyä ollu erikoosen
määrätiatoosta ja tehokasta. Kerrottihin jotta viälä kymmenkunta vuatta
sitte opetettuiin siälä täälä norjalaasis kansakouluus uskontua ja vähä
muitaki aineeta suameksi, mutta nyt s’oon aivan loppu. Kaikki opetus
käy vai norjankiälellä, ymmärtäkhöt suamalaaset lapset jos tykkäävät.
Samoon on kaikki virkamiähet ja viraalliset asiat vain norjaksi. Papit
saarnaavat ja tuamarit tuamittoovat vai norjankiälellä. Paitti tätä
kiälikomentua harjootethan siälä suamalaasten kääntämistä norjalaasiksi
talourellisella politiikalla, joka tuattaakin tarkootettua tulosta.
Valtio uhraa vuasittaan suuria summia kouiuopeluksehen, rakentaa
hyviä kouluja, niihin oppilaskotia ja ruakaloota, johna köyhän
suamalaasväestön lapset saavat paitti vapaan koulunkäynnin, ruaan ja
verhat. Samoon rakentaa valtio vuasittaan yhä uusia teitä, ja siitä
saavat paikkakuntalaaset hyvää ansiota. Valtio kustantaa sairaaloota ja
tarjuaa halpaa lääkärinhoitua. Monia talourellisia yrityksiä kannattaa
valtio suurilla summilla. Vuanna 1922 käytti Norjan valtio lähes 40
miljoonaa kruunua, se on Suamen rahas nuan 250 miljoonaa markkaa,
tämän rajaseutunsa kaikin pualisiksi talourelliseksi kohottamiseksi
ja valtakunnalliseksi lujittamiseksi. Uhrattujen varojen korkua ei
orotettakkaa vuasikymmenihin. Kaikella tällä koittaa Norja tehrä
asukkaillensa elämän ja toimhentulon paremmaksi, jotta ne lujemmin
kiintyysivät maahan ja viaraantuusivat kiälestänsä ja miälestänsä. Se
onkin helppoa kun rajan takana, Suamen pualella, ei mitään tällääsiä
etuuksia oo tarjolla. Pohjoos-Norjas toimii m.m. yks yhristys, joka
valtion varoolla eroottaa 20—30 hehtaarin suuruusia viljelystiloja,
rakentaa asumukset, tallit ja navetat valmihiksi ja panoo sulalle
maataki jonkin hehtaarin — ja sitte luavuttaa halukkahille yksityysille
sellaasenansa koko hoiron. Ei siinä kysytä alkajalta rahoja, ei muuta
ku halua ja ehto, jotta raivaa vissin määrän lisää maata joka vuasi.
Tilan parantaminen laskethan kualetukseksi pääomalle ja muutaman vuaren
perästä saa miäs sen iki omaksensa ilman äyrin lunastusta. Yhristyksen
toimesta erootethan ja rakennethan näitä uutisviljelyksiä kymmenittään
joka vuasi. Tätä tiätä pyrkii Norja luamhan kiintiän ja oloohinsa
tyytyvääsen kanta-asutuksen, tiätysti norjalaasen, mutta kelpaa
suamalaanenki ku rupiaa uskolliseksi alammaaseksi.

Suamalaasten uusia siirtymisiä ei Norjan pualelle enää haluta. On
täysi tyä entistenkin jurtikkaan sulattamises. Suamalaaset siälä ovat
vähävaraasia kalastajia ja tavallisia tyämiähiä, jokka ovat tiätysti
suuresti riippuvaasia norjalaasista tyänantajistansa. Köyhän pitää olla
nöyrää, sanoo sananlasku ja se pitää katkerasti paikkansa. Sentähren
joutuuvakki suamalaaset opettelemhan käskijänsä kiältä ja koittavat
sitä puhua tyäpaikoosnansa. Mutta kun omas olosnansa ovat, nii
suameksi puhet kääntyy. Näin on laita varsinki vanhemman polven, mutta
nuaremmat, jok’ovat norjalaasta koulua käynhet, rupiaavat unohtamhan —
—. Kaikki erut seuraavat norjan kiältä ja karsahat kattehet ja huanot
paikat suamia puhuvaa. Kun ei oo suamalaasia kouluja, sanomalehtiä,
eikä juuri mitää muutakaa suamenkiälistä kirjallisuutta, nii voi
helposti ymmärtää, jotta vaikiaa on nousevan suamalaasen polven
säilyttää äirinkiälensä sellaases ympäristös.

Suamalaasten keskuspaikka Pohjoos-Norjas on Vesisaaren kaupunki,
jonka norjalaane nimi on Vadsö. Täs kaupungis on parituhatta
asukasta ja niistä pualet puhtahia suamalaasia. Lisäksi on nuan
kolmannes suamalaas-norjalaas-lappalaasta sekaverta, joka ymmärtää ja
paljolta puhuukin suamia. Koko kylästä löytää tuskin kourallista nii
ummikkonorjalaasta, jok’ ei tulisi suameksikin toimhen. Kaupungilla
kuuloo suamia enempi ku Helsingis tai mones muus Suamen kaupungis.
Vesisaares perusti jo vuanna 1877 suamalaanen ylioppilas J.G. Cajan
Norjan suamalaasia varten sanomalehren nimeltä »Ruijan Suamalainen
Lehti». Se ilmestyy kuiteenkin vai puali vuatta ja kerrothan, jotta
sen oli pakko lakata norjalaasten painostuksesta ja vainosta. Nykyjään
siälä ilmestyy pari norjalaasta lehtiä, joista toinen on turkinpunaanen
kommunisti ja sen toimittajana istuu norjan syntyynen suamalaanen, jok’
on muuttanu suamalaasen nimensäkki norjalaaseksi. Miäs puhuu purkista
suamia. Muutoon on mainittava, jotta Pohjoos-Norjan tyäväestö on aivan
suurimmalta osalta tulenkiukkuusia kommunistia, ja niiren sanomalehret
haukkuuvat ja räkättäävät sellaasia törkeyksiä ja kourahantuntuvia
valehia Suamesta ja suamalaasesta kansasta, jotta nämä meirän omat
kotooset päästäsekaantunhet ovat pikkuusia valkoosia villakoiria
niihin verrattuna, jokka karjuuvat ku mettäsiat. Sillä lailla nämäkin
väärän lavan huusaajat koittaavat katkoja Norjan suamalaasten
sitehiä kotomaahan ja hävääsemällä Suamen maata ja kansaa viaroottaa
suamalaasia omasta kansallisuuresta. Ja sitä varte ei vallanpitäjät
kattokaa tarphelliseksi suhrittaa eli tukkia niiren suuta.

Ja kuitenkin kaikitenkin elää suamenkiäli kaikesta yrmimisestä
hualimata sitkiästi polvesta polvehen Ruijan suamalaasten keskuures.
Tämä johtuu pääasiallisesti uskonnosta. Norjan suamalaaset samoonkun
Ruattin suamalaaset, ovat lestaatiolaasia elikkä hihkuria niinku meirän
puales sanothan. Niillä on omat saarnamiähensä niis paikoos, johna
suamalaasia asuu ja saarnoosnansa käyttävät ne vai suamenkiältä. Samat
saarnamiähet kiärtäävät Suames, Ruattis ja Norjas ja yhteesiä suuria
uskontojuhlia pirethän kesän mittahan eri paikoos ollenkaan kattomata
valtakunnan rajoja. Lestaatiolaasten suurjuhlihi kokoontuu uskovaasia
Suamen pualelleki Norjan kaukaasimmilta perukoolta asti.

Sattumalta tapasin matkalla norjansyntyysen saarnamiähen, joka
teki tarkoon selvää suamalaasten asumasijoosta Norjas. Se oli
saarnamatkalla nykkin Tromsöön eteläpualella, johna suamalaasia asuu
hajallansa Lofoteinkin kalastajasaarilla. Kesällä 1922 pirettihin
Hammerfestis suuret heräätysjuhlat, johka otti osaa tuhansihin
nouseva suamalaasjoukko. Saarnamiähiä oli monia Suamestakin mukana.
Hän mainitti, jotta suamenkiältä pirethän lestaatiolaasten keskuures
ikääskun ainuana oikiana kiälenä, jolla tätä ankaraa uskontua sopii
saarnata. Monet norjalaasekki, jokka ovat uskohon liittynhet, ovat
opetellehet suamia vain uskonnon takia. Se seikka, että suamalaaset
Norjas samoon ku Ruattis ovat omaa uskoansa, onkin se luja panssari,
joka suajaa niitä sortumasta epäkansallisuutehen. Se on se kova
pähkinä, jota ei Ruattin eikä Norjan hallitukset saa rikkipurruksi. Ja
sen sisällä säilyy suamalaanen syrän, miäli ja kiäli.



SÄHKÖJUNALLA RUATTIN POIKKI. — RUATTIN SUAMALAASTEN OLOOSTA.


Laivamatkamma »katinhännän» ympäri päättyy piänehen Narviikin
kaupunkihin kaunihin Ofoten vuanon perukkahan. Siältä alkaa rautatiä
kiipimhän Skantinaavian niämimaan selkärangan, Köölin vuariston, poikki
yli tunturien Pohjanlahren rantaa kohre, tullen Ruattin pualelle
Bodenin linnootuskaupungis, josta kääntyy sitte pohjoosehen ja huippaa
Karungin kautta Haaparannalle ja siitä korkian sillan ylitte meirän
Torniohon. Tämä matka on 607 km ja tiketti maksaa toises luakas 61:80
Norjan kruunua. Juna lähtöö Narviikista illalla klo 6 ja seuraavana
päivänä pualenpäivän aijoos ollahan Tornios.

Narviiki on pikkuune ja uusi kaupunki, joh’on n. 7,000 asukasta. S’oon
syntyny vasta poikkiraran rakentamisen jälkhen, joka valmistuu v. 1903.
Piänestä kyläpahaasesta on vähäs aijas pullahtanu kaupunki, joll’on
ny tärkiä merkitys, sillä sen kautta kuljettaa Ruatti Kiirunavaarasta
ja Jellivaarasta vuasittaan miljoonia tonnia rautamalmia ulkomaille.
Narviikin satarnas on mahtavat malminlastoolaitokset. Junat lykkäävät
malmivaunut korkeelle kaarisilloolle, joiren alle uivat suuret
kuljetuslaivat. Siältä telinehiltä kuulaastahan vaunut suaraa
lastiruumihin. Monta junaa on päivittään matkalla erestakaasi
kuljettaan rautamalmia.

Narviikin-Bodenin raralla kulkoovat junat sähöön voimalla. Veturi on
samannäkööne ku raitiotiän veturi: nuukkoo-vaunu, jonka katoll’ on
rautapömpeli ja se harraa raran päällä kulkevaa sähköjohtoa pitkin,
josta se ottaa voiman. Veivistä miäs vai kääntelöö ja Armiirua
poltteloo!

Jaa, että taira tiätääkkää, jotta parhat tupakit n’oon Ruattis ja
Norjaski Pietarsaaren Trempärin tehthan paperossit. Trempärill’ oli
ennen omat tehtahat Ruattis ja Norjas ja teki siälä Armiirua ja
Fenniaa niinku täälä Suameski. Nyt s’oon nämä tehtahansa myyny, mutta
Armiirua ja Fenniaa koitethan siälä värkätä ja myyrä viälä niinku
ennenkin. Oikee tuntuu mukavalta nährä Norjan pualella vanhan tutun
Armiiron paperossilooran, jonka kyljes seisoo präntättynä selvällä
suamenkiälellä jotta: »Ph. Strenkperk Osakeyhtiö Piatarsaari» — niinku
oikees Suamen paperossiis! Ja Ruattin pualen Fennia-paperossilooran
kannella komeeloo samallaane Suamen vaakuna, leijona miakka kouras, ku
täälä kotomaaski. Saavat siinä Puns-Juunssonit kattella kylliksensä
Suamen leijonaa! Mutta vaikka onkin kuari sama, nii ero on tupakiis ja
suuri. Kessuulta ne maistuuvat suamalaasen suus ja vähä tärkiää ottaa
ruattalaane ja norjalaane oikian Fennian ja Armiiron, jok’ on Suames
tehty. Paras tupakki s’oon meillä kumminkin, eikä ne Ruattin ja Norjan
Trempärit piisaa kyyttipoijiksi meirän Trempärille.

Junamatka Narviikista tunturien poikki on suuremmoone nähtävyys.
Rata alkaa kohta asemalta lähties nousemhan korkiaa tunturin kuvesta
ylhäppäi. Jo muutaman kilometrin pääs ollahan jyrkän kallion
rintehellä, josta huimaa päätä kattella alas laaksohon. Aina vai
kapuaa juna kiärtään kaartaan korkiammalle. Jokilaaksos näköö allansa
vehriääsiä niittyjä ja karjaa laituumella. Taloot näyttäävät piäniltä
leikkituvilta ja ympärillä kohuaa korkeeta lumihuippuusia tunturia.
Monin paikoon kulkoo rata niin äkkijyrkkää kallion kuvesta jottei tee
miäli paljo alhappäi kattellakkaa. Lumivyäryjen varalta on mones kohtaa
rakennettu pitkältä lautakatosta raran ylitte. Ja tuhkatihijähän puskoo
juna suaraa kallion sisälle läpi tunnelien, joit’ on tällä matkalla
kuutisenkymmentä, niistä toiset hyvinki pitkiä. Nuan parinkymmenen
kilomeeterin pääs Narviikin kaupungista on jo Norjan ja Ruattin välinen
raja-asema, nimeltä Riksgränsen. Se on 520 metriä yli merenpinnan.
Siin’ on tulliasema ja passien tarkastus eres. Ja ravintola-asema,
johna meitä pakkas pahoon manoottamhan, ku huanonpualeesesta ateriasta,
josta toisen pualen kerkes härintuskin pistää poskehensa, kiskothin yli
40 markkaa. Kaffiklutusta piti kupista maksaa kuivan korpun kans, jonka
mä pyyrin lahjoottaa takaasi, 7:50 mk!

Meirän helsinkilääsfröökynämmäki, joka ihasteli tullehensa
»muuterlantihin», sanoo selvällä suamenkiälellä jotta:

— Kyllä se oli hävitöntä kuinka ne nylke! — Ja otti nii pahaksensa,
jotta tingilläki puhuu koko matkan Ruattin pualella vai suamia.

Mutta heti ku Tornioho päästihin, nii jo pisti taas venskaksi.

Riksgränseniltä alkaa rata kulkemhan hiljoollensa alhappäi. Maisemat
ovat alkupäästä ykstoikkoosen karuja ja kallioosia, vai korkeeta
paljahia tunturia näkyy siälä täälä. Mitää viljelystä, asutusta,
ei eres mettiä näjy. Kaikki on kolkkua ja kuallutta. Tällä välillä
näkyy junahan Ruattin korkeen vuorikin, Kebnekaise, jok’ on 2133
meeteriä korkia ja lumihuippunne. Vähitellen tullahan alemmas
ihmisten ilmoolle ja maisemakki elostuuvat. Niin tullahan sitten
luannonkauneurestansa ylistetyn Tornionjärven rantahan, Abiskojoen
asemalle, jok’on Ruattis Lapinmatkaalijooren pääpaikka. Siäl’ on suuria
turistihotellia ja tavallisesti paljo matkaalijoota, jokka retkeelöövät
tunturille ja viättäävät kesää Lapis. Abiskon seurut on rauhootettu
luonnonpuistoksi. — Kumpahan meiränkin Lapis pian päästääsihin junalla
Inarin järvelle asti, nii olis meilläki mainio paikka, mihkä ohjata
matkaalijaliikennettä.

Abiskosta ei oo enää pitkä matka Ruattin kuuluusille malmikentille
Kiirunavaarahan ja Jellivaarahan, jokka muarostaavat Ruattin
kansallisrikkauren. On laskettu, jotta näis rautamalmivuaris on nuan
1,000 miljoonaa eli yks miljaarti tonnia malmia. Sitä kestää louhia
satoja vuasia. Ja rautapitoosuus on 60—70 pros. Kiirunavaaran ja
sen viäreesen Luassavaaran malmivarat on kolme kertaa nii suuret
ku Jellivaaran. Nämä malmikentät ovat kuulunhet ennen paikkakunnan
supisuamalaaselle taloonpoikaasväjestölle, jolta n’oon aikoonansa
pikkurahoolla ostettu. Rahat on sitte menny ja entiset omistajat ja
niiren jälkelääset saavat nyt olla kiitollisia, jos saavat tyätä
tavallisina mainariina isiensä mailla. Sinne on tulvannu niin paljo
ruattalaasta väkiä, jotta suamaalaaset ovat hukkunhet niiren sekhan;
mutta tapaa siälä viälä nykki paljolta suamalaasia. Louhokset omistaa
suuryhtiö nimeltä Grängesberg-Oxelösund. Asukkahia on Kiirunavaaras n.
10,000 ja Jellivaaras 7,500. Nämä kaivoskaupungit on kasarmimaasia ja
kolkonnäköösiä.

Bodenihin tullahan klo puali 8 aamulla ja pitää siälä orottaa kaks
tiimaa ennenku pääsöö jatkamhan matkaa tavallisella höyryjunalla
pohjoosehe päi Haaparannalle. Boden on Ruattin lujin linnootus, johna
fästinkiä on porattu kalliooren sisälle. Viarasmaalaasia ei päästetä
Bodenin asemalta ollenkaa kaupungille kattelemhan. Pitää istua vai
asemalla ja hörppiä sitä tyyristä kaffia. Asukkahia kuuluu siälä olevan
pualiviirettä tuhatta.

Ajattelimma, jotta paras on kiven kiärtää, jos sattuu tulohon sille
pualelle meirän poijille asiaa.

Bodenista Haaparannalle on maisemat aivan kotoosen suamalaasia. Harmaat
larot, riihet ja taloonpoikaaset asumukset, samoon kun koko luanto on
kun Oulun seuruulla. Ja ihmiset kans suurimmalta osalta suamiapuhuvia.
Viarahan miähen asumuksen tuntoo suamalaane jo päältäpäi. Kun junas
matkustaa, kuuloo Länsi-Pohjas aina suamiakin puhuttavan vaunuus,
vaikka konehtöörit ja fiinimmät ihmiset pakkaavat kattelemhan
karsahasti. Monella asemalla huamasin suamalaasten kansanmiästen
hämmästynhen kattehen ja iloosen pilkahroksen silmis, ku kuulivat ja
näkivät sellaasen krakikaulaasen ja isoomahaasen herrakasan juttelovan
keskenänsä rohkiasti ja selvästi suamenkiältä. Se oli imes ja iloone
asia, joka vissisti pani miähet miättimhän.

Puhuttelin matkan varrella useeta Ruattin suamalaasia ja nii kuuluu
olovan, jotta penkinala on siälä suamalaasen kansan oma kiäli
julistettu. Virkamiähet, opettajat, papit, tuamarit, hantesmannit,
lukkarit, väkkärit ja kaikki pikkuusimmakki virkaknupit ovat
rutiruattalaasia ja kaikis asioosnansa käyttäävät vai ruattinkiältä.
Ei eres junalippua saa suomenkiälellä, vaikka lipunmyyjä ymmärtääski.
Tiätää sen, jotta s’oon hikinen paikka ku umpisuamalaasen pitää
rippikouluski tankata katkismuksensa ruattiksi, jost’ ei ymmärrä
hölynpölyä. Joka kesä kuljetethan pualipakolla suamalaasten lapsia
etelä-Ruattis valtakunnan kiältä oppimas.

Sillä lailla se Ruatti huseeraa suamenkielisiä kansalaasiansa kohtahan,
mutta meiltä se vaatii nyrkki pystys, jotta täälä pitääs ruattalaasten
saara pröystäällä ja halveksua valtakunnan kiältä niinku ne itte
tahtoovat.

Pohjoos-Ruattis asuu suamalaasta kantaväjestöä yhtenääsellä aluehella
yhtehensä nuan 30,000 henkiä. On kokonaasia pitäjehiä, johna
suamalaaset ovat suurena enemmistönä. Mutta suamalaasilla ei Ruattis oo
minkäänlaasia kiälellisiä oikeuksia. Meillä Suames on sen sijahan tehty
sellaane typeryys, jotta oikee kansaanliiton takuulla on myännetty
parillekymmenelle tuhannelle rähisevälle, sotaväkhen kelpaamattomalle
ja ittensä elättämättömälle ahvenanmaalaaselle vakuutus, jotta
suamenkiältä ei tulla opettamhan Ahvenanmaan kouluus, jos ei ne itte
vaari! — Ja samallaasta »kulttuuri-autonomiaa» kirrastaavat Ruattin
suasiollisella avulla nämä meirän maan muukki ruattalaaset.

Suamalaasten pitääs käyrä kattelemas ja ottamas oppia kansallisuus- ja
kiälipolitiikasta Länsi-Pohjas ja nourattaa samaa taktiikkaa.

Niinpä onkin nyt tultu Petsamon matkalta takaasi Suamen pualelle
Torniohon. Sinne jäi Haaparannan pnalelle rautatiäsillankorvahan
Ruattin pualen panssaritornien tykinsuut uhkaamhan yhtä piäntä harmaata
mummanmökkiä Suamen pualella. Mutta Ahvenanmaan varustukset käyy Ruatti
aikanansa meiltä räjähyttämäs — —

Niin oli tultu takaasi Tornioho kotomaan kamaralle pitkältä hauskalta
Petsamon matkalta. Niin paljo uutta ja miälenkiintoosta se matka
tarjos, jotta siitä olis piisannu kriivaroomista vaikka viis vuatta,
mutta ajattelen jott'on paras lopettaa, jotta jäis vähä toisillekki
sanomista.



RAUTATIE PETSAMHON.


Kyllä se nii o, arvoosa Suamen kansa, jotta rautatiä sinne Petsamhon on
rakennettava!

Siihe käsityksehe tuli meistä Petsamon matkalaasista joka tuffa, jokka
siälä käyymmä itte paikan päällä kattomas. Ja sitä miält'on kaikki
muukki, jokka siäl’on käynhet.

Matkaa Rovaniämeltä Petsamhon on nuan 500 kilometriä. Yleensä
luullahan, jotta maat siälä pohjooses on kauhiasti korkeeta ja
vuarista, mutta s’oon erehrys. Jos että usko, nii menkää kattomhan, nii
näjettä, jotta se on koko lailla tasaasta. Onhan siälä tunturiakin,
mutteihän sitä nyt tarvitte olla nii hullu, jotta rupiaa pykäämhän
rautatiätä aina kaikista korkiamman vuaren ylitte. Sopii sitä vähä
kaartaakki. Vasta siälä kaukana Inarin järven eteläpualella kulkoo
pitkä vähä korkieet harjanne nimeltä Saariselkä lännestä ithän,
mutta siinäkin tunturien välis on syviä laaksoja, jotta kyllä siitä
voi helposti raran rakentaas. Eikä sitä Petsamon rataa tarvittisi
rakentaakkaa nii kauhian perinpohjaasesti ja tyyrihisti ku meillä
ratoja yleensä pykäthän. Tehtääs ensi häthän niinku Amerikas,
köykääsesti vai ja nopiasti.

Jokku ovat sanonehet, ku Petsamon rarasta puhutahan, jotta sinnehän ne
hukkuus lumehen koko junat. — Mutta s’oon päätööntä puhesta! Ei siälä
Lapis oo lunta talvisin paljo sen eneet ku täälä muallakaa Suames.
Ja pitäähän tääläki ajaa silloo tällöö lumiauraa, ja on niitä junia
tarttunu lumhen kiinni etelä-Suameski, eikä siit' oo suurtakaa meteliä
piretty.

Ku rautateitä ruvettihin Suames ensisti rakentamhan, nii ei silloo
kukaa uskonu, ei eres itte Nelmannikaa, jotta junat pääsis talvella
Helsingistä Hämhenlinnahankaan asti. Mutta kas vai ku kulkoovakki ny
nii kauas ku rautatiet’ on pykättu — Rovaniämelle asti, kesät talvet.
Ja voivat aivan hyvi kulkia Petsamhonki asti, ku sinne vai rautatiä
rakennethan.

— S’ ei kannata! — sanothan. Mutta kuka tietää! Entäs sitte, jos se
kannattaaski?

— No silloo se tiätysti pykäthän! — Eikös nii?

— Tuata tuata — — sanoovat epäälijät.

Ja pian tokaasoovat jotta:

— Mitä tuanaasia me sillä Petsamon raralla oikee tekisimmä? Mitä siit’
olis hyätyä?

Mä koitan seliittää.

Ensiksi on asian laita sillä lailla, jotta vissihin pualet valtion
mettist’ on siälä Lapis. Siäl’ on kymmeniä miljoonia sellaasia
tukkipuita, jokka täälä alamais ja ulkomaille myitynä maksaasivat
ainakin 100 markkaa kappales. Räknäkkääs ny, eikö siitä tulsi vähä
ruakottomasti rahaa valtiolle, sille samalle kauhialle veronimijälle,
joka meitä ny yrittää nylkiä aiva kuivihi veroollansa. Mutta sinne ne
miljoonat punaaset hongat nyt ja vasta lahoovat pystyhyn ja maahan,
kun niit’ ei kannata lähtiä mihkää kuljettamhan. Se vähä mitä niitä
ny on myyty, on niistä saatu joku kymmenen penniä rungolta. Eikä
tahro kenenkään kannattaa silläkää ruveta niitä poiskuljettamhan.
Mutta jos rata sinne tulis, nii nousis mettän arvo ja tuatto saroolla
miljoonilla. Ja se koituus koko kansan eruksi. Jo yksin tukkiratana
pitääs rautatien Lapin halki kannattaa, kun polttoaineskin junihin
saataasihin aivan raran äärestä ilman.

Toinen asia!

Lapis on kaikellaasia metallimalmia suunnattomat määrät. Siäl’ on
samallaasia rautamalmivuaria ku Ruattin pualella Kiirunavaaras ja
Jellivaaras, josta ruattalaasten on kannattani! rakentaa sähkörata
läpi Köölin vuaristoon Atlannin rannalle Norjahan. Se rata on maksanu
hirveetä summia, sillä tiä on puhkaastu kuurellakymmenellä tunnelilla
läpi vuarten. Meil’ on siälä Lapis Suamen tulevaisuus. Siältä löytyy
viälä Suamen kansalle se runolaulajaan aavistelema Sampo, oikia
rahamylly, nim. suunnattomat rautakaivokset. Mutta ennenku niihin
päästähän käsiksi ja ennenku mitään muuta voitahan saara aikahan Lapis
ja Perä-Pohjolas pitää sinne saara rautatiä.

Ja kolmas asia!

Petsamon rata aukaasis Suamelle Jäämeren loppumattomat kalarikkauret.
Siäl’ on kalaa, suurta ja rasvaasta Jäämeren kalaa, niin paljo
ku viittithän vain merestä vetää. Mutta nyt ei oo mahrollisuutta
kuljettaa sitä siältä tänne alamaihin, johna ihmiset valittaavat
elämistä ja varsinki syämistä tyyrihiksi. Jos olis rata Petsamhon, nii
kolmes päiväs tulis siältä kalajunat Helsinkihi asti. Kyllä Jäämeres
kalaa piisaas Suamen kansan purtavaksi! Eikä paljo maksaasi. Nyt on
Petsamon kalaa mahrotoonta tänne kuljettaa, ku pitää tuara laivalla
Norjan ympäri, ja se kestää kolme-neljä viikkua. Kuljetus tuloo niin
tyyrihiksi, jottei kannata.

Mutta heti ku saataasihin rata lähtis kolme suurta ja kovaa tavaraa
sitä Petsamon rataa rullaamahan, niinittään puu, rauta ja kala. Kaikki
hyviä ja hyäryllisiä!

Ja raran joukos följääs muutaki hyvää ja hyäryllistä. Kun Petsamhon
olis rata rakennettu, nii silloon rupiaas heti muukin elämä siälä
virkuamahan. Raran vartehen asettuus monellaasia yrittäjiä ja eläjiä.
Silloon alkaas Lapis karjanhoitoki kannattamhan. Nyt ei siälä piretä
lehmiä muuta kun omaa tarvesta varte, sentähre jotta, mihkäs siältä
rupiaa voita kuljettamhan satojen kilometrien päähän? Ei kannata, ku
matkalla pitää syärä voipyttynsä evähinä. Mutta jos kulkis rata Lapin
halki, silloon passaas jo kasvattaa karjaaki, sillä siäl’ on hyvät ja
uskomattoman laajat heinämaat.

Sitte neljäs ja kaikiista suurin asia!!

Ja se on Petsamon raran strateekinen eli sotilaallinen merkitys.
Ajatelkaas, mihkä tilaha me joutuusimma, jos tulis sota Ruattin kans.
Ruatti sulkis Juutinrauman salmet ja me olsimma pussin peräs.

Kaikki tuanti ja viänti toppaas siihe paikkaha. Ulkomailt'ei saataasi
mitää. — Taikka jo sekin seikka panis meirät huutavahan hätähän, jos
Ruattin ja Tanskan välit menis poikki eli jokin muu valtakunta tukkis
laivastollansa salmet. Silloo ei Suamenkaan laivat pääsisi kulkohon
Juutinraumasta. Elikkä jos ryssä rupiaas meitä ahristamhan, ja Ruatti
tiätysti tahtoos taas heti »auttaa» Ahvenanmaata, laskis sinne
»suajelusjoukkoja», ja samalla ottaas suajeluksehensa ja omaksensa
koko saariston niinku se on jo kerran yrittäny. Kiristyskeinona se
käyttääs tiätysti salmiansa, joonka kautta Suamen laivakulku käy
ulkomaille. Ruattin salmet on meille ainaane rotankillerö ja nyt
ainua kulkureitti. Mutta hyvis aijoos ja kaiken varalta pitää Suamen
varata ittellensä henkireikä Petsamon kautta väljille vesille. Härän
ja ahristuksen aikana olis meillä siälä koskaan jäätymätöön hyvä ja
syvä satama turvaases paikas, jot’ei kumpikaan krannin poika pystyysi
tukkimhan. Petsamon kautta olis Suamella aina yhteys ulkomairen kans
ja kuljetustiä merta myäre turvattu. Sitä tiätä voirahan Suamehen aina
tuara elintarpehia ja varustuksia. — Mutta kun ei oo rautatietä sinne,
niin nyt on tämä Suamen ainua henkireikä muuhun mailmaha soran syttyjes
tukus, ja me pussinperäs naapurien armoolla. Viisas miäs ja ethenpäi
pyrkivä kansa ajatteloo etukäthen.

— Mitä se rata Petsamhon sitten maksaa? — kysythän.

— Sanothan ny miljoona ja kilometri. Siis nuan 500 miljoonaa.

500 miljoonaa, s’oon pikkuraha, se! Ei s’oo ku yks neljännes valtion
yhren vuaren massikasta. Sotalaitos maksaa meille joka vuasi
kutakuinkin yhtä paljo ku se Petsamon rata tulis maksamhan ikiaijooksi.
Ja Petsamon rata jäis sarooksi vuasiksi auttamhan ja palvelemhan Suamen
kansaa.

Rautateitä yleensä rakennethan pitkäaikaasilla ulkomaalaasilla
lainoolla, joista maksethan koroot ja kualetukset kymmenien vuasien
kulues, n’otta rataki rupiaa sinä aikana itte tuattamhan ja lopuuksi
maksaa itte ittensä. Jos nyt otetaas Petsamon rataa varten 500
miljoonan ulkomaalaanen laina, nii siitä menis nuan 50 miljoonaa
korkua vuares. Ja mit’ on 50 miljoonaa nykyysin valtion massikas? Ei
mitään! Sellaasia pikku summia tuhraa ukko-valtio tänä aikana mihkä
rookaa. S’oon ku marja karhun vattas! — Mutta sillä rahalla me saisimma
rautatiän Petsamhon!

Se on mun luja uskoni, jotta ei kulu miähen ikää, ennenku Suamen kansa
on tulin asian käsittämään ja rakentanu raran Lapin halki Jäämeren
rantahan. Sen raran tarphellisuus tullahan kyllä huamaamahan, mutta
nyt viäl’ ei asiaa ymmärretä, kun ei tunneta Lappia, eikä niitä
mahrollisuuksia, jokka rata aukaasoo, kun tiä tuloo Jäämerelle.
Yhrellä iskulla on silloon Suami ottava Jäämeren kalastuksen ja
kaupan haltuhunsa. Ja sitä pelkää Norja ku kualemaa. Huippuvuarill’
on kivihiiliä, Jäämeres kalaa ja rasvaa loppumattomihin, Siperian
tuattehet ja kauppa voi rahan keskittää Suamen Petsamhon.

Juna kulkoo nopiammin kun laiva. Me voisimma vallata Jäämeren kaupan
juuri tällä raralla ja myyrä Norjallekki tavaraa, sensijahan että nyt
ja aina ereskinpäi niin kauan ku rataa ei oo, koko Lappi ja Jäämeren
rannikko ostaa tavaransa Norjasta.

Kaikellaasia piäniä raranpätkiä sitä rakennethan ja tuhrithan
satoja miljoonia piäntä paikallisliikettä palvelemhan, niinku
Turun—Uurenkaupungin rata ja monta muuta. Mutta eikö Suamen kansa
ymmärrä, vai eikö se uskalla lyärä yhtä suurta ja kauaskantavaa iskua,
Petsamon rataa, joka aukaasis meille oman tiän muuhun mailmahan ja
antaas meille Sammon, joka jauhaas maalle rahaa Lapin aartehista.
Silloon vasta pääsöö päivä paistamhan Pohjolasta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Petsamhon valaskaloja onkimhan: Matkakuvaus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.