Title: Babbitt: Tarina amerikkalaisesta miehestä, hänen perheestään ja ainoasta ystävyydestään
Author: Lewis, Sinclair
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Babbitt: Tarina amerikkalaisesta miehestä, hänen perheestään ja ainoasta ystävyydestään" ***


BABBITT

Tarina amerikkalaisesta miehestä, hänen perheestään
ja ainoasta hartaasta ystävyydestään


Kirj.

SINCLAIR LEWIS


Suomentanut

Eino Voionmaa



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1925.



ENSIMMÄINEN LUKU.



1.


Zenithin kaupungin tornit kohosivat aamu-usvasta, ylväät teräs-,
sementti- ja kalkkikivitornit, lujina kuin kalliot ja sorjina kuin
hopeapuikot. Ne eivät olleet linnoja eivätkä kirkkoja, vaan ihan
yksinkertaisesti konttorihuoneistoja.

Usva oli armelias aikaisempien miespolvien kuluneita rakennuksia
kohtaan: päreillä peitettyä mansardikattoista postitaloa, honteloiden
vanhojen talojen, nokisten, pieni-ikkunaisten tehtaiden, likavärillä
maalattujen vuokrakasarmien punaisia savupiippuja kohtaan. Kaupunki
oli täynnä tämmöisiä kummallisuuksia, mutta muhkeat tornit olivat
työntäneet ne pois liikekeskustasta, ja kauempana olevilla kummuilla
oli uusia, hienoja taloja — näköjään ilon ja viihtymyksen asumuksia.

Erään betonisillan yli kiiti pitkä, kiiltäväkuorinen, äänetön
Limousine-auto. Siinä istuvat juhlapukuiset ihmiset olivat
kotimatkalla koko yön kestäneestä Pienen Teatterin harjoituksesta,
taidetilaisuudesta, jota oli runsaasti valeltu samppanjalla. Sillan
alla kaartui rautatie, sekava sikermä vihreitä ja punaisia valoja. New
Yorkin pikajuna porhalsi ohi, ja kaksikymmentä kiiluvaa teräsraidetta
välkähti äkkiä valossa.

Eräässä pilvenpiirtäjässä suljettiin juuri Sanomalehtiliiton
lennätinkonttori. Koneiden ääressä olevat miehet nostivat väsyneinä
selluloidisuojukset silmiltään, lopetettuaan yön keskustelut
Pariisin ja Pekingin kanssa. Rakennuksen läpi tallusteli pesuakkoja,
haukotellen, kengät kopisten. Aamu-usva hälveni. Joukoittain miehiä
eväskääröt käsissä vaelsi uusiin, valtaviin tehdasrakennuksiin,
mahtaviin lasista ja tiilipinnoista rakennettuihin, kimmeltäviin
työpajoihin, missä viisituhatta miestä työskenteli saman katon alla,
mistä virtasi esiin tavaroita, joita myytiin aina Eufratin rannoilla ja
Etelä-Afrikan lakeuksilla. Tehtaiden pillit vihelsivät, ja niitä säesti
kuin huhtikuisen huomenen riemua uhkuva kuoro: työn laulu kaupungissa,
joka näytti olevan rakennettu jättiläisiä varten.


2.

Mitään jättiläismäistä ei sitävastoin näyttänyt olevan siinä
miehessä, joka nyt oli heräämässä makuusuojassaan hollantilaiseen
siirtomaatyyliin rakennetussa talossaan siinä Zenithin kaupunginosassa,
jonka nimenä on Floral Heights.

Hänen nimensä oli George F. Babbitt. Hän oli nyt, huhtikuussa 1920,
kuudenviidettä ikäinen, eikä hän ollut mikään tuottaja, ei voin, ei
jalkineiden eikä edes runouden alalla, olipahan vain ovela myymään
taloja kalliimmasta kuin ihmisillä oli varaa maksaa.

Hänen suuri päänsä oli punervanvärinen, ruskea tukka ohut ja kuiva.
Hänen kasvonsa olivat unessa kuin lapsen, rypyistä ja silmälasien
jättämistä punaisista merkeistä huolimatta. Hän ei ollut lihava, mutta
näytti erinomaisen hyvinvoivalta; hänen poskensa olivat pyöreät ja
pehmeät, ja sileä, khakivärisellä peitteellä avuttomana lepäävä käsi
oli hiukan palleromainen. Hän näytti varakkaalta, mitä suurimmassa
määrässä naimisissaolevalta ja epäromanttiselta, ja tuiki tyyten
epäromanttinen oli tämä makuusuoja, jonka näköalana oli yksi ainoa
suuri jalava, kaksi verrattain suurta nurmikkoa, sementtinen ajotie
ja poimukaspeltinen autovaja. Ja kuitenkin näki Babbitt jälleen unta
Taruntyttärestä, unta, joka oli romanttisempaa kuin punaiset pagodit
rannalla hopeisen järven.

Vuosikausia oli Taruntytti tullut hänen luokseen. Missä muut näkivät
vain George Babbittin, näki tytti jalotarmoista nuorteutta. Odotti
häntä salalehtojen siimeksessä. Kun hän vihdoin pääsi hiipimään pois
ihmisiä vilisevästä talosta, lensi hän tytin luo. Hänen vaimonsa, hänen
äänekkäät ystävänsä yrittivät seurata häntä, mutta hänen onnistui
pimittää heidät, tytti kiiti hänen rinnallaan, ja niin he istuivat
yhteenhykertyneinä jollakin katveisella kaltaalla. Tytti oli niin
hento, niin valkea, niin palava! Sanoi häntä hilpeäksi ja uljaaksi,
lupasi odottaa, kunnes lähdetään purjehtimaan — — — Maitovaunujen jyryä
ja räminää.

Babbitt äkkäsi, käänsi kylkeä, kamppaili pitääkseen unestaan kiinni.
Nyt hän saattoi nähdä vain tytin kasvot, usvaisten vetten takana.
Talonmies paiskasi kellarikerroksen oven kiinni. Viereisellä pihalla
haukkui koira. Kun Babbitt juuri oli suloisesti kellumassa lämpimän
hämärän aallolla, kulki sanomalehdenkantaja vihellellen ohi ja taitettu
sanomalehti töpsähti eteisenovea vasten. Babbitt heräsi äkkiä, ja
hänen vatsalihaksensa kouristuivat säikähdyksestä. Kun jännitys
laukesi, kaiversi hänen korvaansa tuttu ja ärsyttävä ääni, ääni, joka
syntyy kun joku yrittää panna käyntiin fordiansa: put-prrt, put-prrt,
put-prrt. Ollen itsekin moottorimies ahersi Babbitt näkymättömän
chauffeurin mukana, odotti yhdessä hänen kanssaan odottamistaan
moottorin starttaamisjytyä, kärsi hänen kanssaan, kun se lakkasi ja
helvetillisen itsepintainen put-prrt alkoi uudelleen — tuo määrätty
soinnuton ääni, joka on täynnä värisyttävää aamuvilua, ääni, joka
saattaa ihmisen raivoon, mutta jota ei missään pääse pakoon. Vasta
kun moottorin alkava surina ilmaisi hänelle fordin päässeen käyntiin,
laukesi jännitys. Hän loi silmäyksen mielipuunsa, jalavan, oksiin,
jotka piirtyivät taivaan punervaan patinaan, ja hapuili jälleen unta
kuin narkoottista nautintoainetta. Hän, joka poikana oli ollut hyvin
valmis uskomaan elämään, ei välittänyt enää uuden päivän mahdollisista
ja uskomattomista seikkailuista.

Hänen onnistui päästä todellisuutta pakoon, kunnes herätyskello soi,
kahtakymmentä yli seitsemän.


3.

Se oli suurtuotannoksi kasvaneen, laajaa reklaamia tekevän
herätyskelloteollisuuden paras tuote ja oli siinä kaikki ajanmukaiset
lisävehkeet, kuten katedraalikellonlyönti, toistuva herätys ja
pimeässä hohtava kellotaulu. Babbitt tunsi ylpeyttä siitä, että hänet
herätti niin hieno keksintö. Yhteiskunnallisesti se oli melkein yhtä
kunnioitettavaa kuin kalliiden autorenkaiden ostaminen.

Nyt hän myönsi nyrpeästi, ettei enää auttanut viivytellä, mutta loikoi
kuitenkin ajatellen inholla kiinteistökauppiaan orjantyötä, inhoten
perhettänsä ja inhoten itseänsä siksi, että inhosi näitä. Edellisenä
iltana hän oli pelannut pokeria Vergil Gunchin luona puoliyöhön saakka,
ja sellaisten juhlien jälkeen hän oli ärtyisä ennen aamiaista. Se
johtui ehkä kieltolakiaikakauden väkevästä kotipanoisesta oluesta ja
niistä sikareista, joihin tämä olut häntä houkutteli; tai myöskin
harmista, että oli pakko palata tuosta hienostisivistyneestä, vapaasta
miesten maailmasta ahtaaseen piiriin, jossa oli vain naisia ja
pikakirjoittajia ja viittauksia, että hänen ei pitäisi polttaa niin
paljon.

Alkovin edessä olevasta makuuhuoneesta kuului hänen vaimonsa
inhoittavan hilpeä ääni: »On aika nousta, Georgie-poikaseni!» ja
sitä korviakutittavaa, raaputtavaa kahinaa, joka syntyy, kun hiuksia
kammataan karhealla harjalla.

Hän mörähti, ojensi pesun haalistamassa vaaleansinisessä pyjamassa
olevat paksut säärensä esiin khakipeiton alta, istui vuoteen
laidalle ja penkoi sormillaan pörröistä tukkaansa samalla kuin hänen
palleroiset jalkansa vaistomaisesti hapuilivat tohveleita. Hän katsoi
kaihomielisesti huopapeittoa — joka alituisesti muistutti vapautta ja
sankaruutta. Hän oli ostanut sen erästä urheilumatkaa varten, josta ei
sentään tullut mitään. Se oli kuitenkin ihanan joutenolon, suurenmoisen
kiroilun, miehekkäiden flanellipaitojen tunnuskuva.

Hän nousi vaivalloisesti, ähkäisten kivun vihlauksia, joita hän tunsi
silmämuniensa takana. Vaikka hän odotti kirvelyn uudistuvan, katseli
hän tirkistellen pihalle. Se ilahdutti häntä kuten aina; se oli
menestyksellisen Zenithin liikemiehen pulska piha, toisin sanoen, se
oli täydellinen ja teki hänetkin täydelliseksi. Hän katsoi poimullista
rautapeltivajaa. Kolmattasataaviidettäseitsemättä kertaa vuodessa
ajatteli hän: »Tuossa peltirähjässä ei ole tyyliä. Kyllä minun täytyy
hankkia kunnollisesti rakennettu autovaja. Mutta se onkin, hitto
vie, koko talossa ainoa, mikä ei ole tiptop.» Siinä tuijotellessaan
ajatteli hän rakennuttaa yhteisen autovajan Orion-laaksossa omistamaansa
tonttialuetta varten. Sitten hän veti henkeänsä ja oikoili itseään.
Seisoi kädet puuskassa. Ärtyisään, uniseen naamaan tuli tarmokas ilme.
Hän näytti äkkiä pystyvältä, pätevältä mieheltä, jolla oli kykyä
suunnitella, hallita ja aikaansaada.

Hänen aatteensa oli niin elinvoimainen, että se ikäänkuin ajoi hänet
kankean siistin hallin läpi, joka näytti siltä kuin sitä ei koskaan
olisi käytetty, kylpyhuoneeseen.

Vaikka talo ei ollut suuri, oli siinä niinkuin kaikissa Floral
Heightsin taloissa täysin kuninkaallinen kylpyhuone porsliinista
ja kaakelista ja hopeanhohteisesta metallista. Pyyhinliinapitimenä
oli nikkelirenkaisiin pujotettu läpinäkyvä lasitanko. Kylpyamme
oli kyllin pitkä Preussin kaartilaiselle, ja seinäänkiinnitetyn
pesuvadin yläpuolella oli hämmästyttävä kokoelma hammasharjan-,
parransiveltimen-, saippuan- ja pesusienenpitimiä ja lääkekaappi,
kaikki niin kiiltäviä ja nerokkaita, että ne olivat kuin sarja
sähkökojeita. Babbitt, jonka jumala oli Nykyajan Mukavuudet, ei
ollut tyytyväinen. Kylpyhuoneen ilma oli paksuna jonkin barbaarisen
hammastahnan hajua. »Verona on tietenkin taas pitänyt oman päänsä! Sen
sijaan, että käyttäisi Lilidolia, niinkuin olen sata kertaa hänelle
sanonut, on hän taas mennyt hankkimaan jotakin hemmetillistä, haisevaa
sotkua, joka tekee ihmisen ihan kipeäksi!»

Kylpymatto oli työnnetty kasaan, ja lattia oli märkä. (Hänen tyttärensä
Verona kylpi joskus aamuisin ihan säännöttömästi, kuinka sattui.)
Hän luiskahti matolla ja loukahti ammetta vasten. Hän sanoi: »P----le!»
Raivoisasti tempasi hän partatahnapötkyn ja raivoisasti saippuoi
naamaansa heilutellen sotaisesti vaahtoista sivellintä, raivoisasti
kalttasi hän paksuja poskiansa patenttiveitsellä. Sänki ei tahtonut
lähteä. Terä oli tylsä. Hän sanoi: »P----le! S----lin p----le!»

Hän kopeloi lääkekaapista uutta teräpakettia (ajatellen kuten tällöin
aina ajatteli: »Tulisi tietysti helpommaksi ostaa hiomakone ja hioa
veitset itse»), ja kun hän löysi käärön kylpysuolatölkin takaa,
ajatteli hän sangen pahaa vaimostansa, kun tämä oli pannut sen
sinne, ja sangen hyvää itsestänsä, kun ei sanonut »P----le!» Mutta hän
sanoi sen joka tapauksessa heti jälkeenpäin, koettaessaan märillä ja
saippuaisilla sormilla irroittaa kiinnitarttunutta liukasta öljypaperia
uuden terän ympäriltä.

Ja sitten tuli usein harkittu, mutta aina ratkaisemattomaksi jäänyt
ongelma, mitä hän tekisi vanhalla terällä, joka saattoi olla
vaarallinen hänen lastensa sormille. Kuten tavallista, nakkasi hän sen
lääkekaapin päälle äänettömästi ajatellen, että hänen joskus täytyy
ottaa pois ne viisi- tai kuusikymmentä muuta terää, jotka niinikään oli
sinne nakattu toistaiseksi. Hän päätti parranajonsa yhä ärtyneempänä,
kärttyisyyttä kun lisäsi jomottava päänsärky ja vatsassa tuntuva
tyhjyys. Kun hän oli valmis, pyöreä naama sileänä ja märkänä, silmissä
saippuaveden kirvely, ojensi hän kättänsä hapuillen pyyhinliinaa.
Perheen pyyhinliinat olivat märkiä, märkiä ja tahmaisia ja inhoittavia,
kaikki tyynni märkiä, huomasi hän temmatessaan ne sokeasti käteensä
kaikki, hänen oma kasvopyyhinliinansa, hänen vaimonsa, Veronan, Tedin,
Tinkan ja ainoa kylpypyyhinliina, jonka päärmeessä oli valtavat
nimikirjaimet. Silloin teki George F. Babbitt hirvittävän teon. Hän
kuivasi kasvonsa vieraspyyhkeeseen! Se oli pieni orvokkikuvioinen
tilkku, joka aina riippui paikallaan osoittamassa, että Babbitit
kuuluivat Floral Heightsin hienoimpaan parhaimmistoon. Kukaan ei ollut
koskaan sitä käyttänyt. Kukaan vieras ei ollut koskaan uskaltanut.
Vieraat käyttivät salassa lähimmän tavallisen pyyhkeen nurkkaa.

Hän oli aivan kimmastunut. »S----li soikoon! Ne ottavat täällä kaikki
pyyhkeet, jok'ikisen tilkun, ja käyttävät niitä ja kastelevat
likomäriksi eivätkä ripusta koskaan kuivaa minua varten — minun tulee
tietenkin saada huonoin! — mitä muka minä tarvitsen, — ja — minä olen
tässä hornan talossa ainoa, joka edes hiukan otan huomioon toisia
ja ajattelen, että joku muukin ehkä tahtoisi käyttää tätä hornan
kylpyhuonetta minun jälkeeni, ja ajattelen — — —»

Hän nakkasi nihkeät pyyhkeet kylpyammeeseen, tuntien kostonhalunsa
tyydytystä kuullessaan niiden mäiskähtävän äänen; ja kesken kaikkea
tuli hänen vaimonsa tyynesti ja hilpeästi sisään ja sanoi tyynesti ja
hilpeästi: »Mutta, Georgie-kulta, mitä sinä teet? Aiotko sinä pestä nuo
pyyhinliinat! Ei sinun sentään tarvitse niitä pestä? Mutta, Georgie,
ethän vain ole mennyt käyttämään vieraspyyhettä?»

Tarina ei tiedä, kykenikö George F. Babbitt vastaamaan.

Ensimmäistä kertaa viikkokausiin järkytti hänen vaimonsa häntä sen
verran, että hän katsahti tähän.


4.

Myra Babbitt — mrs. George F. Babbitt — oli ehdottomasti keski-ikäinen
nainen. Hänellä oli suupielistä alaspäin käyvät syvät uurrot ja
lihaleuka. Mutta ratkaisevammin osoitti rajan sivuuttamista se,
ettei hänellä enää ollut pukeutumissalaisuuksia, joita mies ei
saanut tietää, ja ettei häntä enää huolettanut, ettei ollut. Hänellä
oli nyt yllään alushame ja törröttävä kureliivi, ja hän oli aivan
välinpitämätön siitä, että hänet nähtiin törröttävässä kureliivissä.
Hän oli niin turtunut ja tottunut avioelämään, että hän keskellä
täyteläistä matroonaikäänsä oli yhtä sukupuoleton kuin vähäverinen
nunna. Hän oli hyvä nainen, ystävällinen nainen, ahkera nainen, mutta
ei kukaan, paitsi mahdollisesti Tinka, hänen kymmenvuotias tyttärensä,
välittänyt hänestä vähääkään tai edes ollut täysin tietoinen hänen
olemassaolostaan.

Jokseenkin perusteellisen keskustelun jälkeen pyyhekysymyksen
taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta puolesta pyysi hän Babbittilta
anteeksi, että tämän päätä porotti pohmelon vuoksi; ja Babbitt tointui
kylliksi voidakseen kestää verkkopaitansa etsiskelyn, sen kun näet,
kuten hän huomautti, joku ilkeämielinen ihminen oli piilottanut hänen
puhtaiden pyjamainsa joukkoon.

Hän oli verrattain kohtelias ruskeata pukua koskevan neuvottelun aikana.

»Mitä sinä arvelet, Myra?» Hän sormeili vaatteita, jotka olivat
makuuhuoneen tuolilla, sillä välin kuin mrs. Babbitt kulki edestakaisin
salaperäisesti järjestellen ja nyppien alushamettaan, eikä hän miehen
ärtyisästi tarkkaavissa silmissä näyttänyt koskaan tulevan valmiiksi.
»Mitä minun on tehtävä? Täytyykö minun vielä tänäänkin ottaa tuo ruskea
puku?»

»Ota vain, sehän sopii sinulle mainiosti.»

»Minä tiedän sen, mutta se on välttämättä silitettävä.»

»Jaa, ehkä kyllä.»

»Kyllä se vain sietäisi silittämistä, se on varma.»

»Niin, ehkei sitä silittäminen haittaisi.»

»Mutta, peijakas, ei takkia tarvitse silittää. Eihän ole järjellistä
ruveta silittämään koko pukua, kun takki ei sitä kaipaa.»

»Ei niin.»

»Mutta housut totisesti täytyy silittää. Katsohan niitä — katso näitä
ryppyjä — housut täytyy totisesti silittää.»

»Niin kyllä. Mutta, Georgie, mikset voi pitää ruskeata takkia yhdessä
niiden sinisten housujen kanssa, joista kerran mietittiin, mitä niille
olisi tehtävä?»

»Herra Jumala! Oletko sinä koskaan elämässäsi nähnyt minulla takkia,
joka kuuluu toiseen pukuun kuin housut? Minä sinä minua pidät?
Tiskinnuolijana!»

»No, mikset voi ottaa tummanharmaata pukuasi tänään ja lähettää
ruskeita housuja räätälille?»

»Niin, ne täytyy totisesti — — — mutta missä helkkarissa se harmaa puku
on? Ahaa, tässähän se näkyy olevan.»

Hän oli kyennyt suorittamaan pukeutumisensa muut kriitilliset kohdat
verrattain levollisesti ja päättävästi.

Ensimmäinen, millä hän itsensä koristi, oli hihaton verkkopaita,
jossa hän muistutti pientä kansalaisjuhlassa esiintyvää poikaa,
joka juhlavasti astuu esiin jostakin vanhasta rievusta leikatussa
airue-asussaan. Hän ei koskaan pukenut yllensä verkkopaitaa kiittämättä
Edistyksen Jumalaa, ettei hän käyttänyt pitkiä, vanhanaikaisia
alusvaatteita niinkuin hänen appensa ja yhtiömiehensä Henry Thompson.
Toinen tehtävä oli hiusten kampaaminen taapäin. Se antoi hänelle uhkean
otsan, joka kaartui kahta tuumaa ylemmäksi entistä hiusrajaa. Mutta
suurimman ihmeen aikaansai sittenkin silmälasien sijoittaminen nenälle.

Silmälasit ilmaisevat luonnetta — vaateliaat, kilpikonnanluulla
kehystetyt, vaatimattomat koulunopettajankakkulat, vanhan maamiehen
mukulaiset, hopeasankaiset rillit. Babbittin silmälaseissa oli suuret,
ympyriäisenpyöreät, reunattomat linssit parasta lasia, sangat kapeat
ja kultaiset. Ne nenällään oli hän nykyaikainen liikemies; mies, joka
antoi käskyjä konttoriapulaisille ja ajoi autoa ja pelasi silloin
tällöin golfia ja oli tieteellisesti sivistynyt agentuurialalla. Hänen
päänsä ei enää tuntunut lainkaan lapsimaiselta, vaan tärkeältä, ja
katse kiintyi hänen painavaan, pyöreähköön nenäänsä, hänen suoraan
suuhunsa ja paksuun, pitkään ylähuuleensa, hänen tosin ehkä liian
lihavaan, mutta kuitenkin voimakkaaseen leukaansa; kunnioittavasti
häntä katseli, kun hän pani yllensä muut Kunnon Kansalaisen univormuun
kuuluvat pukimet.

Harmaa puku oli hyvin leikattu, hyvin ommeltu ja ehdottomasti
erikoisuuksista vapaa. Se oli normaalipuku. Valkoinen reunus
pitkin liivinrinnustan syrjää antoi jonkinlaisen luotettavuuden ja
oppineisuuden sävyn. Jalkineina hänellä oli mustat nauhakengät,
hyvät kengät, kunnialliset kengät, normaalikengät, erinomaisen
epäpersoonalliset kengät. Ainoa koreileva oli hänen orvokinsininen
kudottu kaulahuivinsa. Laajasti selitellessään asiaa mrs. Babbittille
(joka akrobaattiliikkein yritti kiinnittää puseroa selkäpuolelta hameen
uumenreunustaan lukkoneulalla eikä kuullut sanaakaan hänen puheestaan)
horjui hän orvokinsinisen ja erään tapettimaisen mestariteoksen välillä
jossa oli kielettömiä, ruskeita harppuja palmujen välissä, kunnes
valitsi orvokinsinisen ja pisti siihen koruneulan: opaalisilmäisen
käärmeenpään.

Jännittävä tapaus oli ruskean puvun taskujen sisällyksen siirtäminen
harmaaseen. Hän antoi näille esineille suuren arvon. Niillä oli yhtä
suuri henkinen merkitys kuin pesäpallolla tai Tasavaltalaisella
puolueella. Niitä olivat täytekynä ja hopeakynä (josta aina puuttui
lyijystifti), jotka kuuluivat oikeanpuoliseen ylempään liivintaskuun.
Niitä ilman olisi hän tuntenut itsensä pukeutumattomaksi.
Hänen kellonperissään kellui kultainen kynäveitsi, hopeainen
sikarinkatkaisija, seitsemän avainta (kahdesta hän ei enää tiennyt,
mihin ne kuuluivat) ja sattumalta oli niiden päässä vielä hyvä kello.
Vielä kellui ketjuista suuri, kellastunut hirvenhammas — merkki,
että hän oli Elk-Veljeskunnan jäsen. Mutta arvokkain kaikista oli
hänen irtolehtinen taskukirjansa, tämä nykyaikainen välttämätön
muistikirja, joka sisälsi hänen jo unohtamiensa ihmisten osoitteita,
huolellisia merkinnöitä postilähetyksistä, jotka olivat saapuneet
määräpaikkaansa kuukausia sitten, postimerkkejä, joiden leima oli
kulunut pois, leikkeleitä T. Cholmondeley Frinkin runoista ja niistä
sanomalehtiartikkeleista, joista Babbitt ammensi mielipiteensä ja
monitavuiset sanansa, muistiinpanoja, ettei hän vain unohtaisi
toimittaa asioita, joita hän ei lainkaan aikonut toimittaa, ja
salaperäinen merkintä — D. S. S. D. M. Y. P. D. F.

Mutta hänellä ei ollut savukekoteloa. Kukaan ei ollut tullut hänelle
sellaista antaneeksi, joten hän ei ollut semmoiseen tottunut, ja
ihmisiä, joilla oli savukekotelo, hän piti naismaisina.

Lopuksi hän pisti Propaganda-kerhon napin takkinsa rinnustaipeen
napinläpeen. Suuren taiteen lyhytsanaisuutta käyttäen nappi
ilmaisi vain kaksi sanaa: »Propagandistit — hei!» Se sai Babbittin
tuntemaan itsensä lojaaliksi ja tärkeäksi. Se liitti hänet yhteen
Oikeamielisten kanssa, miesten, jotka olivat kunnollisia ja humaaneja
ja eteviä liikepiireissä. Se oli hänen Viktoria-ristinsä, hänen
Kunnialegionan-merkkinsä, hänen Phi-Beta-Kappa-avaimensa.

Paitsi pukeutumisvaikeuksia oli muitakin lisähuolia.

»Minä tunnen itseni hiukan raihnaaksi tänään. Luultavasti söin
eilen liikaa päivälliseksi. Sinun ei pitäisi tarjota niitä raskaita
banaanimunkkeja.»

»Mutta sinähän itse niitä pyysit.»

»Niin, kyllä, mutta Minä sanon sinulle, että kun mies on sivuuttanut
neljäkymmentä, hänen täytyy ajatella vatsaansa. Niitä on tosin
sangen paljon, jotka eivät hoida itseään kunnollisesti. Usko pois,
nelikymmenvuotiaana on mies joko höperö tai lääkäri — oma lääkärinsä,
tarkoitan. Ihmiset eivät kiinnitä lainkaan tarpeeksi huomiota
dieettikysymyksiin. Minä olen sitä mieltä Tietenkin täytyy miehen saada
kunnollinen ateria päivän työn jälkeen, mutta olisi onneksi meille
kummallekin, jos söisimme vähän kevyemmän lunchin.»

»Mutta, Georgie, minä täällä kotona syön aina kevyen lunchin.»

»Tarkoitat, että minä ahdan itseeni oikein uhma-aterian kaupungilla.
Tosiaan. Kyllä sinulla vain olisi ihanat päivät, jos sinun olisi
pakko syödä sitä sotkua, mitä uusi hovimestari meille syöttää
Atleettikerhossa! Mutta minä en tosiaankaan ole tänään oikein
roveissani. Merkillistä, tähän alhaalle vasemmalle sivulle koskee
kovasti — eihän se vain mahda olla umpisuoli, mitä? Eilen illalla, kun
ajoin Verg Gunchin luo, tunsin myöskin kipua vatsassa. Juuri tässä,
kirpeää, pistävää kipua. Minä — — No, minne se hopeakolikko joutui? —
Mikset sinä voi antaa meille luumuja eineeksi useammin? Tosinhan minä
syön joka ilta omenan — 'omena päivässä yksi, saa lääkärin estetyksi'
— mutta joka tapauksessa pitäisi sinun antaa meille enemmän luumuja
kaikkien noiden uusmuotisten seosten sijasta.»

»Viimeksi, kun meillä oli luumuja, et sinä niitä edes maistanutkaan.»

»No niin, ehkei minulle silloin sattunut maistumaan. Mutta enköhän
sentään syönyt joitakin, jos oikein muistan. Joka tapauksessa — — —
Minä sanon sinulle, että on tavattoman tärkeätä, että — — — sanoin
juuri eilen illalla Verg Gunchille, että useimmat eivät tarpeeksi
ajattelevat — —»

»Kutsutaanko Gunchit meille päivälliselle ensi viikolla?»

»Varmasti.»

»Kuule, George, minä toivoisin, että sinä pukeutuisit hienoon
smokingiisi sinä iltana.»

»Ei helkkarissa! Ei ne muutkaan muuta pukua.»

»Muuttaa tietysti! Etkö muista, kun sinä et vaihtanut pukua
Littlefieldin illallisille ja kaikki muut olivat vaihtaneet ja sinä
olit niin nolona?»

»Nolona! Vai nolona! Jokaikinen tietää, että minä voin vetää selkääni
yhtä kalliin smokkerin kuin kuka tahansa, ja sittenkö minä muka olisin
nolona, jos se sattumoiksi ei osunut olemaan ylläni. Sikamaisen
vaivalloista muuten kaikki tuommoinen! Sitä voi vielä vaatia naiselta,
joka on ylipäänsä kotona koko ajan, mutta kun mies on ahertanut olkansa
takaa koko päivän, ei hänellä ole erikoista halua sännätä kotiin ja
syöksyä päistikkaa juhlakaapuun ihmisten vuoksi, jotka hän on nähnyt
ihan tavallisissa vaatteissa samana päivänä.»

»Mielelläsi sinä vain siinä näyttäydyt. Myönsithän tässä muutama
ilta sitten olevasi iloinen, että olin itsepäisesti sinua kärttänyt
muuttamaan pukua. Sanoit olon tuntuvan paljon hauskemmalta senvuoksi.
Ja sitten, kuule, minä tahtoisin, että sinä et sanoisi sitä
'smokkeriksi'. Sehän on 'smoking'.»

»Joutavia! Mitä sillä on väliä?»

»Kaikki hienot ihmiset sanovat smoking. Ajattele jos Lucille McKelvey
kuulisi sinun sanovan smokkeri!»

»Jopa nyt keksit oikean! Lucille McKelveyllä ei totisesti ole syytä
katsoa minua yliolkaisesti. Mitä hän muuta on kuin lumppusukua, vaikka
mies ja isä sattuvat olemaan miljoonamiehiä. Taidat koettaa vihjailla
_omaan_ ylhäiseen, yhteiskunnalliseen asemaasi? No, silloin saan
huomauttaa sinulle, että sinun arvoisa sukulaisesi isän puolelta,
Henry F., ei sano edes smokkeri. Hän sanoo sitä »hännättömän apinan
hännättömäksi nutuksi», etkä sinä saa häntä vetämään semmoista ylleen,
ellet nukuta häntä kloroformilla.»

»Älä huoli olla halpamielinen, George.»

»En minä ole halpamielinen, mutta Herra siunatkoon, sinä alat
käydä yhtä ryppyileväksi kuin Verona. Aina siitä saakka, kun hän
palasi Collegesta, on hän ollut niin koppava, ettei voi sietää
häntä samassa huoneessa — ei tiedä, mitä tahtoo — se tahtoo sanoa,
minä kyllä tiedän, mitä hän tahtoo — hän tahtoo vain päästä
naimisiin jonkun miljoonamiehen kanssa ja asua Euroopassa ja juosta
saarnamiesten talutusnuorassa ja samaan aikaan jäädä tänne Zenithiin
ja olla jonkinlainen sosialistiagitaattori tai johtava henkilö
hyväntekeväisyyspuuhissa tai muussa hemmetin sekasotkussa. Herra
Jumala! Ja Ted on ihan yhtä hullu! Hän tahtoo Collegiin eikä tahdo
Collegiin. Ainoa kaikista kolmesta, joka tietää, mitä tahtoo, on
Tinka. Minä vain en saata ymmärtää, kuinka juuri minä olen joutunut
saamaan lapsia, jotka oikkuilevat sinne tänne, niinkuin Rona ja Ted.
Minä en ehkä tosin ole Rockefeller tai James J. Shakespeare, mutta
aina minä sentään tiedän, mitä tahdon, ja pysyn vakavasti ammatissani
konttorissa, ja — — — Oletko kuullut tuoreinta uutista? Mikäli
minä käsitän, on Tedin uusin päähänpisto, että hänestä pitää tulla
filminäyttelijä, ja — — — Ja minä olen kuitenkin sanonut hänelle satoja
kertoja, että jos hän lähtee Collegiin ja opiskelee lakitiedettä ja
käyttäytyy miehen tavoin, niin minä hommaan hänet liikealalle ja — — —
Ja Veronan laita on ihan yhtä hullusti. Ei tiedä, mitä tahtoo. Mutta
riittää jo taas tämä, tule nyt viimeinkin! Etkö sinä vielä ole valmis?
Tyttö soitti ruoalle jo kolme minuuttia sitten.»


5.

Babbitt pysähtyi huoneen länsi-ikkunan ääreen ennenkuin seurasi
vaimoansa. Nämä Floral Heightsin asuntotontit olivat kukkulalla, ja
vaikka kaupungin keskustaan oli viisi kilometriä — Zenithissä oli nyt
asukkaita kolmen- ja neljänsadantuhannen välillä — saattoi hän nähdä
viisineljättäkerroksisen, Indianan kalkkikivestä rakennetun Toisen
Kansallis-tornin huipun.

Kimmeltävinä kohosivat sen seinät, huhtikuun taivas taustanaan,
kohosivat yksinkertaista, korutonta, kuin valkoista tuliviirua
muistuttavaa kattolinjaa kohti. Tornissa oli sopusointua ja
määrätietoisuutta. Se kantoi voimaansa kevyesti kuin kookas sotilas.
Kun Babbitt katseli sitä, silisi ärtyneisyys pois hänen kasvoiltaan,
hänen veltto leukansa kohosi kunnioittavasti. Hän sanoi vain: »Se on
ihana näky!» Mutta hän tunsi kuin läikkeen kaupungin sylkyttävästä
elämästä; hänen rakkautensa siihen elpyi taas. Hänen silmissään oli
torni kuin temppelinhuippu, liikeuskonnolle pyhitetty, intoutuneelle
uskolle, joka oli yläpuolella tavallisten ihmisten näköpiiriä, ja kun
hän saapasti aterialle, vihelteli hän uusinta katuluritusta, kuin olisi
se ollut melankolinen ja juhlahenkinen hymni.



TOINEN LUKU.


1.


Vapauduttuaan Babbittin moitiskeluista ja siitä hiljaisesta hyrinästä,
jolla hänen vaimonsa ilmaisi sitä myötätuntoa, jota hän oli liian
kokenut tunteakseen, mutta vielä kokeneempi ollakseen osoittamatta,
vaipui heidän makuuhuoneensa heti takaisin persoonattomuuden tilaan.

Se oli makuuparvekkeen — makuuloggian — eteisenä. Molemmat käyttivät
sitä pukuhuoneena, ja kylmimpinä öinä luopui Babbitt mielellään
velvollisuudestaan olla miehuullinen ja vetäytyi sisällä olevaan
vuoteen lämpöön voidakseen nauraa tammikuunmyrskylle.

Huone oli sävyltään hiljaisen viihtyisä, sisustettu parhaiden
standardimallien mukaan saman verhoilijan johdolla, joka sisusti
useimpien Zenithin rakennuskeinottelijain talot. Seinät olivat harmaat,
laudoitus ja ovet valkoiset, matto puhtaansininen, ja kalusto hyvin
mahongin näköistä — vaatekaappi suurine peileineen, mrs. Babbittin
pukupöytä melkein täyshopeisine esineineen, yksinkertaiset sängyt,
niiden välillä pieni standardimallinen pöytä ja sähkölamppu, vesilasi,
standardikirja iltalukemista varten värillisine kuvineen — mikä se
kirja oli, on mahdoton sanoa, kun kukaan ei koskaan ollut sitä avannut.
Patjat olivat tiiviit, mutta eivät kovat, voitokkaat nykyaikaiset
patjat, jotka olivat maksaneet aika paljon. Lämpöjohtopatterilla oli
huoneen kuutiotilavuuteen nähden tieteellisen tarkasti määrätty pinta.
Ikkunat olivat suuret ja helpot avata, varustetut parhailla hakasilla
ja punoksilla ja taatusti repeämättömästä Hollannin palttinasta
tehdyillä lasku-uutimilla. Se oli makuuhuoneiden mestariteos, tilattu
suoraan liikkeestä. Viihtyisiä Ajanmukaisia Huoneita Keskinkertaisten
Tulojen Nauttijoille. Mutta sillä ei ollut mitään tekemistä Babbittien
eikä ylimalkaan kenenkään muunkaan kanssa. Jos ihmiset joskus olivat
täällä eläneet ja rakastaneet, lukeneet jännittäviä kertomuksia
puoliyön aikana ja makailleet ihanassa puoliunessa pyhäaamuisin, niin
ei siitä näkynyt merkkiäkään. Se oli samannäköinen kuin hyvin hyvä
huone hyvin hyvässä hotellissa. Odotti, että palvelija tulisi panemaan
sitä kuntoon ihmisiä varten, jotka asuisivat siellä vain yhden yön,
menisivät taakseen katsomatta eivätkä ajattelisi koskaan tulla takaisin.

Joka toisessa talossa Floral Heigthsissä oli tarkalleen samanlainen
makuuhuone.

Babbittin talo oli viisi vuotta vanha. Se oli kauttaaltaan yhtä
täydellinen ja kiiltävä kuin makuuhuone. Se oli sisustettu
mahdollisimman aistikkaasti, siinä oli parhaat tehdasmatot, mitä
oli saatavissa, yksinkertainen eikä varsin kallis arkitehtuuri ja
kaikki uusimmat mukavuudet. Kaikkialle oli johdettu sähkövirta
steariinikynttiläin ja savuavien takkauunien asemesta. Makuuhuoneessa
oli kolme kontaktia sähkölamppuja varten, pienien messinkilevyjen
taakse piiloitettuina. Hallissa oli kontakteja pölynimijää ja
arkihuoneessa kontakteja pianolamppuja ja sähköviuhkaa varten. Komeassa
ruokasalissa, jossa oli muhkea astiakaappi, kaappi lyijypuitteisine
lasiruutuineen, kermankellervät rappausseinät, vaatimaton »stilleben»
-maalaus — äyriäiskasan päällä oleva lohi —, oli kontaktit
sähkösuodatinta ja leivän sähköpaahtajaa varten.

Babbittien talossa oli vain yksi ainoa vika: se ei ollut koti.

Usein aamuisin Babbitt tuli aamiaiselle hilpeänä ja leikkisänä. Mutta
tänään oli kaikki jollakin salaperäisellä tavalla vinossa. Kun hän
arvokkain askelin asteli ylemmän hallin läpi, katsahti hän Veronan
huoneeseen ja murisi: »Ei kannattaisi hankkia perheelleen hienoa taloa,
kun ne eivät ymmärrä antaa sille arvoa ja olla niinkuin pitäisi.»

Hän meni heidän luokseen. Verona, lihavahko, tummaverinen
kaksikolmattavuotias tyttö, oli juuri päättänyt opintonsa
naiscollegissa; hän oli täynnä huolestuneita ajatuksia velvollisuudesta
ja sukupuolesta ja Jumalasta ja uudesta harmaasta urheilupuvustaan,
joka itsepintaisesti pyrki laskoksille. Ted — Theodore Roosevelt
Babbitt — oli reipas seitsentoistavuotias poika. Tinka — Katherine
— oli kymmenvuotias tytöntypykkä, jolla oli kirkkaanpunainen tukka
ja läpikuultava iho, joka kertoi liian innokkaasta makeisten
syönnistä ja liian monesta kermajäätelö-soodasta. Babbitt ei
osoittanut ärtyisyyttään marssiessaan sisään. Hän ei tosiaankaan
mielellään esiintynyt perhetyrannina, ja hänen moitiskelunsa oli
yhtä tarkoittamatonta kuin tavallisesti. Hän huusi Tinkalle: »Noo,
Putifnaski!» Se oli ainoa hyväilysana hänen sanavarastossaan paitsi
»kultaseni» ja »rakas ystävä», joilla hän joskus puhutteli vaimoaan, ja
hän sanoi sen Tinkalle joka aamu.

Hän kaatoi itselleen kahvia toivoen voivansa viihdyttää vatsaansa ja
sieluansa. Hänen vatsansa lakkasi tuntumasta siltä kuin ei se olisi
ollut hänen omansa, mutta Verona alkoi ikävät juttunsa periaatteista,
ja äkkiä palasivat ne epäilyt elämästä ja perheestä ja afääreistä,
jotka olivat ahdistaneet Babbittia, kun hänen unelmaelämänsä ja
sorja tarutyttinsä oli kuihtunut. Verona oli puoli vuotta ollut
reistraattorina Gruensbergin nahkaliikkeessä ja mahdollinen pääsemään
mr. Gruensbergin sihteeriksi, ja sillä tavoin, kuten Babbitt
lausui asian, »saamaan jotakin hyötyä kalliin collegekasvatuksesi
korvaukseksi, kunnes olet valmis menemään naimisiin ja saamaan oman
kodin.»

Mutta nyt sanoi Verona: »Pappa, minä puhuin äskettäin erään entisen
luokkatoverin kanssa, joka työskentelee Järjestetyn Hyväntekeväisyyden
hyväksi. — Oo, pappa, heidän maitoasemalleen tulee niin viehättäviä
pikkulapsia! — ja minusta tuntuu, että minun pitäisi tehdä jotakin
semmoista, joka on jotakin.»

»Mitä sinä tarkoitat sillä, joka on jotakin—? Jos sinusta tulee
Gruensbergin sihteeri — ja siksi voisit kyllä tulla, jos kehittäisit
pikakirjoitustaitoasi ja lakkaisit juoksemasta konserteissa
ja esitelmissä joka ilta — niin luullakseni havaitset, että
kolmekymmentäviisi tai neljäkymmentä dollaria viikossa 'on jotakin'!»

»Sen minä tiedän, mutta — Oo, minä tahdon — — — kantaa korteni Minä
toivoisin saavani työskennellä jossakin settlementissä. Mahtaisikohan
mikään firma antaa minun panna pystyyn huoltokonttorin, jossa olisi
rattoisa lepohuone ja kretongihuonekalut ja korituolit ja semmoista?
Taikka myöskin voisin — — —»

»Heitä jo! Ensinnäkin saat uskoa, että kaikki tuo yhteiskunnallinen
avustus ja touhu ja settlementpuuha ja huoltohomma ei saa aikaan yhtään
mitään muuta kuin raivaa tietä sosialismille. Kuta ennemmin mies oppii,
että häntä ei tulla hemmoittelemaan ja että hänen ei tarvitse odottaa,
että ruoka pistetään hänelle suuhun ilmaiseksi ja että — puh — kaikki
nuo ilmaiset kurssit ja touhu ja tilaisuudet tulevat hänen tenavilleen,
ellei hän sitä ansaitse, sitä pikemmin ryhtyy hän työhön ja tuottaa —
tuottaa — tuottaa! Sitä maa tarvitsee eikä lainkaan noita kaikenmoisia
typeriä päähänpistoja, jotka vain heikentävät työmiehen tahdonvoimaa
ja ahtavat hänen tenaviensa päähän aatteita, jotka menevät kauas yli
heidän luokkansa. Ja sinä — jos sinä hoitaisit tointasi sen sijaan että
juoksentelet joka paikassa söhrimässä. Aina ja alati! Kun minä olin
nuori, päätin minä, mitä tahdoin tehdä ja pidin siitä kiinni tyynessä
ja tuulessa, ja senvuoksi olenkin nyt siinä, missä olen ja — — — Myra,
miksi sinä annat sen tytön hakata paahtoleivän näin surkean pieniin
palasiin. Näistähän tuskin saa sormillaan kiinni. Ja puolikylmiä
lisäksi!»

Ted Babbitt, junior suuressa East Siden kymnaasissa, oli hetken
nikotellut keskeyttääkseen. Nyt hän sai sanotuksi: »Kuule, Rona, aiotko
sinä — — —»

Verona käännähti ympäri: »Ted! Ole hyvä ja älä keskeytä, kun me puhumme
vakavista asioista!»

»Kas mun tätä!» sanoi Ted arvovaltaisesti. »Aina siitä saakka, kun joku
erehdyksestä meni päästämään sinut Collegistä, olet sinä harrastanut
kaikkinaisia noita keskusteluja, joista jumaliste ei kuitenkaan kukaan
mitään ymmärrä. Aiotko sinä — — Minä tahdon auton tänä iltana.»

Babbitt tokaisi: »Vai niin, vai tahdot sinä! Ajatteles, jos minä
tahtoisin itse.» Verona vastusti: »Vai niin, vai tahdot sinä, herra
Teikari! Minä otan sen itse!» Tinka ruikutti: »Pappa, sinähän sanoit,
että sinä ehkä veisit meidät Rosedaleen!» Ja mrs. Babbitt: »Varo,
Tinka, sinä pistät hihasi voihin!» Kaikki katselivat toisiinsa
kiukustuneina ja Verona tuiskahti: »Ted, sinä olet inhoittava, kun
kehtaat pyytää autoa.»

»Tietenkään _sinä_ et ole, et ollenkaan.» Tedin rauhallinen
ääni saattoi tehdä toisen hulluksi. »Sinähän vain haluat ottaa
auton haltuusi heti päivällisen jälkeen ja jättää sen jonkin
nukkepuodin eteen seisomaan koko illaksi, sillä välin kun te istutte
keskustelemassa kirjallisuudesta ja niistä neroista, joiden kanssa
menette naimisiin, jos ne vain kosivat!»

»Papan ei pitäisi _milloinkaan_ antaa sinulle autoa! Sinä ja ne
inhoittavat Joneksen pojat ajatte kuin hullut. Aatteles, että te
ajoitte Chautauqua Placen kulmasta kuudenkymmenen kilometrin vauhdilla!»

»Häh, kuka sinulle sen on syöttänyt? Sinä olet niin äärettömän arka
autosta, että ajat ylämäetkin jarruttaen!»

»Ylämäet, älä nyt! Mutta sinä — — — Aina sinä kerskaat, että sinä muka
tunnet moottoriasiat hyvin, ja Eunice Littlefield sanoi kumminkin, että
sinä olit sanonut, että patteri syöttää generaattoria!»

»Älä helkkarissa — — mutta kuule, rakas ystävä, sinähän et osaa erottaa
generaattoria vaihdevälittäjästä.» Suotta ei Ted ollut ylimielinen
hänen rinnallaan. Poika oli kuin syntynyt mekaanikoksi, tekemään
keksintöjä ja kopeloimaan koneita.

»Riittää jo», sanoi Babbitt hajamielisenä sytyttäen päivän ensimmäisen,
ihmeen viihdyttävän sikarin ja nauttien Advocate-lehden repäisevistä
rubriikeista.

Ted alkoi hieroa sovintoa: »Kunniasana, Rona, minä en siitä vanhasta
väkkärästä välitä, mutta minä lupasin parille meidän luokan tytölle
kyyditä heidät koulukuoron harjoitukseen, ja vaikka minulla totisesti
ei ole siihen halua, niin täytyyhän gentlemannin täyttää seuraelämän
velvollisuudet.»

»No, johan nyt! Sinä ja seuraelämän velvollisuudet! Kymnaasissa!»

»Jeekuri, emmekö me olekin hienoja, kun on käyty niin oppineessa
hamelaitoksessa! Saat uskoa, että koko valtiossa ei ole koulua, jossa
olisi sellainen rotuluokka kuin meillä Gamma Digammassa tänä vuonna.
Kaksi meidän pokkuloista on miljonäärien poikia. Pappa, kuule, eikö
minulla pitäisi olla oma auto niinkuin monella pojalla on?»

Babbitt melkein hypähti. »Oma auto! Eikö myöskin oma huvijahti ja oma
talo? Se on tosiaan jo kaiken huippu! Nulikka ei pysty suorittamaan
latinantutkintoansa, josta mikä lorvi tahansa selviytyy, ja luulee
sitten, että minä annan hänelle auton, ja arvatenkin chauffeurin
lisäksi, ja lentokoneen palkinnoksi siitä raskaasta vaivasta, joka
hänellä on juoksemisesta elävissä kuvissa Eunice Littlefieldin kanssa!
Joo, silloin kun minä annan sinulle — —»

Vähää myöhemmin, diplomaattisten neuvottelujen jälkeen, sai Ted
Veronan myöntämään, että tämä aikoi ajaa vain Näyttelyhalliin
katsomaan koira- ja kissanäyttelyä. Silloinhan saattoi hän, ehdotti
Ted, asettaa auton vastapäätä hallia olevan konditorian eteen, ja Ted
tulisi noutamaan sen sieltä. He pitivät nerokkaita neuvotteluita,
mihin avain piilotettaisiin; bensiinisäiliön piti olla täysi, ja
suuren Moottorijumalan hartaina palvelijoina he ylistivät intoutuneina
varasisäkumin läppää ja hukkunutta vaihdetankoa.

Kun heidän aseleponsa oli päättynyt, huomautti Ted, että Ronan
ystävättäret olivat »hirvittäviä, pöyhkeitä, kaakottavia hömppiä»,
Tedin ystävät taas olivat Ronan kuvauksen mukaan »inhoittavia
urheiluteikareita ja nenäkkäitä, kirkuvia, sivistymättömiä
tyttöletukoita». Myöhemmin: »On sentään siivotonta, että sinä tupakoit
ja niin edespäin ja niin edespäin, ja tuokin puku, joka sinulla nyt on,
on tosiaan äärettömän naurettava — yksinkertaisesti inhoittava.»

Ted venytti itseään taaksepäin kaapin peiliin nähdäkseen, katseli
siitä tenhoisaa persoonaansa ja virnisti ylenkatseellisesti. Hänen
pukunsa, vanhan Eli Togsin uudenaikaisin, oli tiukasti ruumiinmukainen,
housut ulottuivat tuskin kiiltävänruskeiden kenkien varsiin, vyötärö
oli kuin varieteelaulajalla, kangas levottoman ruudullista ja selässä
pystysuora laskos, missä laskoksella ei ollut mitään järjellistä
aihetta. Kaulahuivina valtava musta silkkimytty. Hänen pellavankellervä
tukkansa oli kiiltävän sileä, ylöspäin harjattu ilman jakausta. Kun
hän meni kouluun, piti hänellä sitäpaitsi olla lakki, jossa oli suuri,
lapionmuotoinen lippa. Hänen ylpeytenään olivat kuitenkin liivit,
jotka oli hankittu säästetyillä, kerjätyillä, viekkaasti kootuilla
rahoilla: tummanruskeasta sameanpunaisentäpläisestä kankaasta tehdyt
aito fantasialiivit, joissa oli hämmästyttävän pitkät lieveliperit. Ja
niiden alareunassa oli koulunappi, luokkanappi ja veljeskuntaneula.

Eikä mikään kaikesta tästä sentään merkinnyt mitään. Hän oli joustava
ja vikkelä ja vilkas, ja hänen silmänsä (joita hän piti kyynillisinä)
olivat lapsellisen innokkaat. Mutta hän ei ollut liian lempeä.
Hän huiskutti kättään pyylevälle Verona-paralle ja sipitti: »Niin,
luulisinpä, että me olemme hyvin naurettava ja kauhea, ja varsinkin
luulisin, että meidän uusi kaulahuivimme on aika naseva.»

Babbitt sähisi: »On, aivan eri etevä! Ja sillä välin kun ihailet
itseäsi, salli minun sanoa, että sinun miehuullista kauneuttasi
kohottaisi, jos pyyhkisit suultasi pois hiukan tuota munankeltuaista!»

Verona hihitti, hetkellisenä voittajana suurimmassa kaikista Suurista
sodista, perhesodassa. Ted loi häneen toivottoman katseen ja huusi
Tinkalle: »Älä Jumalan nimessä kaada koko sokeriastiaa puuroosi!»

Kun Verona ja Ted olivat menneet ja Tinka siirtynyt lastenkamariin,
huokasi Babbitt: »Rattoisa perhe, se täytyy sanoa! Enhän minä
väitä olevani maailman lauhkein lammas, ja ehkäpä olen hiukan jörö
aamiaispöydässä joskus, mutta sitä kahinaa, jota nuo pitävät, sitä minä
en mitenkään kestä.

»Minä sanon suoraan, että minun yleensä tekisi mieleni livistää
jonnekin, mihin tahansa, missä vain saisin olla hiukan rauhassa.
Minun mielestäni tosiaan, kun ihminen on uhrannut koko elämänsä
antaakseen lapsilleen säädyllisen kasvatuksen ja mahdollisuuden päästä
toimeentulon alkuun, on sangen masentavaa nähdä heitä alituisesti
toistensa karvoissa kiinni kuin hyeenalauma, eikä koskaan — — —
eikä milloinkaan — — Lystikästä, ne sanoo tässä lehdessä — — Eikä
milloinkaan hiljaa yhtä hetkeä — — — Joko sinä olet lukenut aamulehdet?»

»En, ystäväni.» Kolmekolmattavuotisen avioliiton aikana oli
mrs. Babbitt lukenut lehden ennen miestänsä tarkkaan laskien
kuusiseitsemättä kertaa.

»Hurjasti uutisia. Kauhea pyörremyrsky etelässä. Sääli niitä
ihmisraukkoja sentään! Mutta kuules tätä, se on nasevaa! Lopun alkua
niille veitikoille. New Yorkin kansaneduskunta on hyväksynyt useita
lakeja, jotka syrjäyttävät sosialistit täydellisesti. Ja New Yorkissa
on hissipoikien lakko, ja joukko kymnasisteja on astunut heidän
tilalleen. Niin sitä pitää! Ja eräs joukkokokous Birminghamissa on
vaatinut, että se kantakettu, se agitaattori de Valera on karkoitettava
maasta. Siinä ne tekevät ihan oikein. Kaikki nuo agitaattorit, jotka
joka tapauksessa saavat palkkansa Saksan rahoista! Ja meidän on oltava
sekaantumatta irlantilaisten tai minkään muun vieraan kansan asioihin.
Meidän on pysyttävä ehdottomasti erillämme. Ja tässä toinen hyvin
luotettavalta taholta saatu huhu Venäjältä, että Lenin on kuollut. Se
on hyvä. Minä en tosiaan käsitä, miksi me emme ota asiasta kiinni ja
nakkaa ulos noita bolševikkiroistoja.»

»Niin todellakin», sanoi mrs. Babbitt.

»Ja tässä seisoo, että eräs mies, joka oli nimitetty pormestariksi,
esiintyi virkaanvihkimistilaisuudessa palttoo päällä — saarnaaja
lisäksi! Mitäs sinä siitä sanot?»

»Jaa, enpä tiedä.»

Hän etsi sopivaa asennetta kysymyksen suhteen, mutta ei
tasavaltalaisena ja presbyteriaanina enempää kuin Hirvenä tai
kiinteistöjenvälittäjänä keksinyt mitään pormestarisaarnaajia koskevaa
oppilausetta, minkä vuoksi hän vain murisi ja jatkoi. Mrs. Babbitt
näytti kiinnostuneelta eikä kuullut sanaakaan. Jälkeenpäin lukisi
hän rubriikit, seuraelämäpalstat ja suurten kangastavaraliikkeiden
ilmoitukset.

»Mutta entäs tämä! Charley McKelvey näyttelee seurateikaria yhtä
suurenmoisesti kuin kuka tahansa. Kuule, mitä se lipeväkielinen vanha
impi kirjoittaa eilisillasta:

»Milloinkaan eivät Seurapiirit, isolla, isolla S:llä, ole enemmän
mairemielellä kuin kun ne kutsutaan juhliin mr. ja mrs. Charles
McKelveyn vierasvaraiseen ja viehättävään palatsiin. Laajojen
nurmikoiden ja istutusten ympäröimänä, yhtenä Royal Ridgen ensimmäisiä
nähtävyyksiä, mutta viihtyisänä ja kodikkaana huolimatta valtavista
kiviseinistään ja suurista huoneistaan, jotka ovat kuuluisat komeasta
sisustuksestaan, avattiin heidän kotinsa eilen illalla tanssiaisia
varten, jotka annettiin mrs. McKelveyn arvokkaan vieraan, miss J.
Sneethin kunniaksi Washingtonissa. Ilmava halli on niin tilava,
että se oli ihanteellinen tanssisali, missä parkettilattia heijasti
kiehtovaa näytelmää kiiltävällä pinnallaan. Tanssinkin riemut
kalpenivat niiden houkuttelevien tête-à-tête-tilaisuuksien rinnalla,
jotka viittoivat vierasta levähtämään komeassa kirjastossa sen
linnamaisen lieden ääressä tai salin syvissä, mukavissa nojatuoleissa,
hunnutettujen lamppujen valossa, jotka olivat kuin tehdyt hiljaista
kahdenkeskistä kuiskailua varten suloisista pikkuseikoista, tai jopa
biljardihuoneessakin, missä saattoi ottaa kepin ja näyttää taitoaan
vielä muussakin pelissä kuin niissä, joita edustavat Cupido ja
Terpsikhore.»

Siinä oli vielä paljon, paljon enemmän miss Elnora Pearl Batesin,
Advocate-lehden seurapiiripalstan suositun naistoimittajan parhaaseen,
hienostuneeseen journalistityyliin. Mutta Babbitt ei sitä kestänyt. Hän
röhki. Hän rypisti sanomalehden sykkyrään. Hän ärisi: »Tuo on jo hiukan
liian paksua! Minä myönnän kernaasti, että McKelveyssä on aika paljon
hyvää. Kun me olimme kumppanuksia yliopistossa, oli hän yhtä kovilla
kuin kuka hyvänsä muu meistä, ja hän on ansainnut runsaan miljoonan
kontrahtivälityksillä eikä ole ollut sen epärehellisempi tai luusinut
useampia virkamiehiä kuin on ollut välttämätöntä. Ja hänen talonsa on
kyllä hyvä, vaikkei siinä ole mitään niin 'valtavia kiviseiniä' eikä se
ole niiden yhdeksänkymmenentuhannen arvoinen, mitkä hän siitä maksoi.
Mutta kun ruvetaan lörpöttelemään semmoisia, että McKelvey ja hänen
juomaseuransa olisivat suorastaan — suorastaan — oikeita Vanderbilteja,
huh, niin se alkaa ellottaa!»

Mrs. Babbitt vaatimattomasti: »Minä tahtoisin kuitenkin mielelläni
nähdä heidän talonsa sisäpuolelta. Se mahtaa olla viehättävä. Minä en
ole ollut siellä koskaan.»

»Minä olen kyllä. Monen monta — pari kertaa. Puhumassa liikeasioista
Charleyn kanssa iltapäivällä. Ei se mitään niin erikoisen merkillistä
ole. Minä en sitten vain tahtoisi olla siellä päivällisillä mokomain
nokkavien herrojen seurassa. Ja minä voin lyödä vetoa, että minä
ansaitsen hyvän joukon enemmän rahaa kuin monet niistä keljuista, jotka
panevat kaikki, mitä irti saavat, juhlapukuihin, vaikka heillä tuskin
on kunnollisia alusvaatteita edes! Halloo! Mitäs sanot tästä?»

Mrs. Babbitt oli merkillisen välinpitämätön _Advocate_-lehden Tila- ja
rakennuspalstan uutisista:


  Ashtabula Street, 496. — J.K. Dawson Thomas Mullallylle,
  Huhtikuun 17:nä 15.7 X 112... 2, mtg. $ 4.000... Nom.


Ja tänä aamuna oli Babbitt liian hajamielinen lukeakseen hänelle
uutisia Hypoteekista ja Kiinnityksistä ja Kontrahdeista. Hän nousi.
Kun hän katsahti vaimoonsa, näyttivät hänen kulmakarvansa tavallista
tuuheammilta. Äkkiä hän virkkoi:

»Niin, kenties — — On sentään paha, ettei olla kosketuksissa sellaisten
ihmisten kanssa kuin McKelveyt. Me voisimme koettaa kutsua heidät
päivällisille jonakin iltana. Perhana, ei tuhlata aikaa ajattelemalla
heitä! Meidän pikkupiirillämme on hiton paljon hauskempaa kuin noilla
Kroisoksilla. Vertaa vain oikeaa naista, kuten sinä, sellaisiin
hermokimppuihin kuin Lucille McKelvey — vain älyteikailua ja
helakoristeinen kuin kruunaushevonen! Sinä olet kunnollista väkeä,
kultaseni!»

Hän peitti osoittamaansa hellyyttä nurisemalla: »Kuule, älä anna
Tinkan syödä enää noita turmiollisia makeisia. Koeta Jumalan tähden
estää häntä turmelemasta vatsaansa. Saat uskoa, useimmat eivät
lainkaan ymmärrä, kuinka tärkeää on, että ihmisellä on hyvä vatsa ja
säännölliset tavat. Minä tulen luultavasti takaisin tavalliseen aikaan.»

Hän suuteli vaimoansa — se ei tosin ollut oikeaa suutelemista — hän
kosketti liikkumattomin huulin tämän poskea, joka ei punastunut.
Hän riensi autovajaan mutisten: »Siunatkoon, minkälainen perhe! Ja
nyt aikoo Myra olla minulle nyrpeissään, kun emme tunkeudu tuon
miljonääriherrasväen joukkoon. Herra Jumala, välistä tekisi mieli
jättää koko komento! Ja konttorityö ja kaikki se näperrys on yhtä
inhoittavaa. Ja minä vaikutan narrimaiselta ja — — Minä tunnen itseni
vastoin tahtoanikin — — — niin hirveän kyllästyneeksi.»



KOLMAS LUKU.


1.

George F. Babbittille, niinkuin useimmille muille menestyville
porvareille Zenithissä, merkitsi hänen automobiilinsä runoutta
ja tragediaa, rakkautta ja sankaruutta. Konttori oli hänen
merirosvolaivansa, mutta auto hänen vaarallinen matkansa maissa.

Kaikista päivän kriitillisistä hetkistä ei mikään ollut draamallisempi
kuin se, jolloin hänen oli pantava moottori käyntiin. Kylminä aamuina
se oli kankea; silloin kuului pitkää, pelonalaista surinaa starterista;
ja joskus täytyi hänen tiputtaa eetteriä puhallushanoihin, mikä oli
niin tavattoman kiintoisaa, että hän sitten lunchin aikana yleensä teki
selkoa joka pisarasta ja laski, mitä mikin pisara oli tullut hänelle
maksamaan.

Tänä aamuna hän oli synkeästi valmistautunut siihen, että jotakin olisi
epäkunnossa, ja hän aivan nolostui, kun kaasu räjähti voimakkaasti ja
ihanasti eikä auto edes sipaissut portinpieltä, johon oli tullut paljon
merkkejä lokasiipien kosketuksesta, kun hän lähti tallista taaksepäin
ajaen. Hän oli hämmästynyt. Hän luikkasi »Huomenta!» Sam Doppelbraulle
sydämellisemmin kuin oli aikonut.

Paitsi Babbittin viheriää ja valkoista hollantilaista taloa oli
tässä korttelissa Chatham Roadin varrella vielä kaksi huvilaa.
Vasemmalla asui mr. Samuel Doppelbrau, kylpyhuoneensisustuksia
myyvän etevän liikkeen sihteeri. Tämän talo oli hauska, vaikka se
ei ilmaissut vähäisintäkään yritystä arkitehtoniseen tyyliin; suuri
puulaatikko, jossa oli poikkinainen torni ja suuri portti ja joka
oli kiiltävän keltainen kuin munankeltuainen. Babbitt paheksui mr.
ja mrs. Doppelbrauta, pitäen heitä »bohemeinä». Heidän talostaan
kuului soittoa ja raakaa naurua yösydännä; naapurien kesken huhuiltiin
whiskyn salakuljetuksesta ja äkillisistä automatkoista. He hankkivat
Babbittille monta onnellista väittelytilaisuutta, sillä tämä selitti
päättävästi: »Minä en ole ahdasmielinen eikä minulla ole mitään sitä
vastaan, että mies nakkaa naamaansa ryypyn, kun sattuu, mutta kun
mennään niin pitkälle, että ehdoin tahdoin eletään juopottelevaa elämää
niinkuin Doppelbraut, niin se on minusta jo sentään hiukan liikaa.»

Toisella puolen Babbittia asui Howard Littlefield, fil. tri, aivan
uudenaikaisessa talossa, jonka alakerros oli tummanpunaisista
kuviotiilistä, talon seinässä oli ulkoneva lyijypuitteinen ikkuna,
yläkerros oli vaaleaa laastia ja katto punaisista tiilistä.
Littlefield oli naapuruston Suuri tiedemies; hän nautti arvovaltaa
kaikissa asioissa paitsi pikkulastenhoidossa, ruoanlaitossa ja
automobiiliasioissa. Hän oli saanut filosofiankandidaattinsa Blodgett
Collegessa ja tohtorinarvonsa kansantaloudessa Yale Collegessa. Hän
oli Zenithin Raitiotieyhtiön henkilöpäällikkö ja juriidinen asiamies.
Hän saattoi, kun vain sai kymmenen tuntia aikaa, esiintyä oikeuden
tai valtion lakiasäätävän kokouksen edessä ja tyydyttävästi todistaa,
esittämällä muhkeita numeroita ja vastaavia tapauksia Puolasta ja
Uudesta Seelannista, että Raitiotieyhtiö rakasti yleisöä ja oli täynnä
hellää huolta virkamiehiänsä kohtaan; että kaikki sen osakkeet olivat
leskien ja orpojen hallussa; ja että mihin hyvänsä se halusi ryhtyä, se
hyödyttäisi talonomistajia kohottamalla kiinteistöjen arvoa ja auttaisi
köyhiä aikaansaamalla vuokrien halpenemista. Littlefieldin puoleen
kääntyivät kaikki hänen tuttavansa, kun tahtoivat tietää Saragossan
taistelun vuosiluvun, »sabotage» sanan määritelmän, Saksan-markan
tulevaisuuden, miten »hinc illae lacrymae» on käännettävä tai mitä
kaikkia tuotteita saadaan kivihiilitervasta. Babbitt tuli täyteen
pyhää kunnioitusta kuullessaan, että tämä mies usein istui ylhäällä
sydänyöhön ja luki hallituksenraporttien numeroita ja nootteja tai
silmäili läpi (naureskellen tekijän erehdyksille) viimeisiä kemian,
arkeologian ja iktyologian alaa koskevia teoksia.

Mutta Littlefieldillä oli suuri arvonsa henkisenä esikuvana.
Ihmeteltävästä oppineisuudestaan huolimatta hän oli yhtä ankara
presbyteriaani ja yhtä järkähtämätön republikaani kuin George
F. Babbitt. Hän vahvisti liikemiehiä uskossa. Kun nämä, vain
etunsa antaman vaiston nojalla, tiesivät, että heidän liike- ja
menetelmäjärjestelmänsä oli oikea, todisti tohtori Howard Littlefield
sen heille historiasta, kansantaloudesta ja kääntyneiden radikaalien
tunnustuksista kootuin esimerkein.

Babbitt tunsi eräänlaista vilpitöntä ylpeyttä siitä, että oli niin
oppineen miehen naapuri ja että Ted niin tuttavallisesti seurusteli
Eunice Littlefieldin kanssa. Kuusitoistavuotias Eunice ei harrastanut
muuta tilastoa kuin sitä, mikä koski filmitähtien ikää ja tuloja, mutta
— kuten Babbitt lausui asian — »hän oli isänsä tyttö».

Ero Sam Doppelbraun kaltaisen pintapuolisen miehen ja sellaisen
todella hienon luonteen välillä kuin Littlefield näkyi jo heidän
ulkomuodostaan. Doppelbrau oli huolestuttavan nuorekas ollakseen
kahdeksanviidettä ikäinen mies. Hän työnsi derbyhattunsa niskaan,
ja hänen naamansa oli joutavasta naurusta ryppyinen. Littlefield
sitävastoin oli vanha kahdenviidettä ikäiseksi. Hän oli pitkä,
leveä, luiseva; hänen kultasankaiset silmälasinsa katosivat hänen
pitkän naamansa poimuihin; hänen hiuksensa olivat takkuista, mustaa,
rasvaista massaa; hän ähki ja puhisi puhuessaan; hänen kiiltävä
Phi-Beta-Kappa-avaimensa killui tahraisilla mustilla liiveillä,
hän tuoksui vanhalle piipputupakalle, koko hänen olennossaan
oli jotakin hautausmaista ja papillista; ja taloagentuurille ja
kylpyhuonehuijaukselle hän antoi jonkinlaista pyhyyden sävyä.

Tänä aamuna hän seisoi talonsa edustalla ja tarkasti jalkakäytävän
muuratun reunan ja leveän sementtikadun välillä kasvavaa nurmikkoa.
Babbitt pysäytti autonsa ja kurottautui huutaakseen »Hyvää huomenta!»
Littlefield saapasti verkalleen hänen luokseen ja seisoi toinen jalka
astimella.

»Kaunis aamu», sanoi Babbitt ja sytytti — luvattoman aikaisin — toisen
sikarinsa tänä päivänä.

»On, on erinomaisen kaunis aamu», sanoi Littlefield.

»Nyt tulee kevät pian.»

»Niin, onhan nyt jo melkein kevät, on tosiaan», sanoi Littlefield.

»Mutta öisin on sentään vielä kylmä. Minun täytyi ottaa pari
huopapeitettä makuuparvekkeelleni viime yönä.»

»Jaa, viime yönä ei ollut erikoisen lämmin», sanoi Littlefield.

»Mutta en minä sentään luule enää tulevan pahoja pakkasia.»

»Ei suinkaan, mutta eilen sentään satoi lunta Tiflisissä, Montanassa»,
sanoi tiedemies, »ja muistathan lumimyrskyn, joka raivosi lännessä
kolme päivää sitten — kolmekymmentä tuumaa lunta Greelyssä, Coloradossa
— ja kaksi vuotta sitten oli meillä täällä Zenithissä lumituisku
viidentenäkolmatta huhtikuuta.»

»Onko se mahdollista? Kuules, hyvä mies, mitä sanot republikaanien
ehdokkaasta? Kuka valitaan presidentiksi? Eikö mielestäsi olisi aika,
että saisimme kunnollisen, liikeperiaatteiden mukaan järjestetyn
hallituksen?»

»Maa tarvitsee ennen kaikkea, minun käsittääkseni, asioittensa hyvää,
tervettä, käytännöllistä hoitoa. Me tarvitsemme — liikeperiaatteisen
hallituksen!» sanoi Littlefield.

»Onpa hauska kuulla sinun sanovan niin. Tosiaankin hauska! Minä en
tiennyt, miten sinä katsoit asiaa, kaikkine suhteinesi yliopistoihin
ja semmoiseen, mutta minusta on hauskaa, että olet sillä kannalla.
Maa tarvitsee — juuri nykyisessä käännekohdassa — ei suinkaan ketään
korkeakoulunrehtoria tai kaikkinaisia selkkauksia ulkopolitiikassa,
vaan hyvän — terveen — taloudellisen — liikeperiaatteisen —
hallituksen, joka voi antaa meille mahdollisuuksia joltisenkin
kunnollisiin tuloihin.»

»Niin, ihmiset eivät yleensä tiedä, että yksin Kiinassakin saavat
oppineet väistyä käytännönmiesten tieltä, ja luonnollisestihan
ymmärrät, mitä se merkitsee.»

»Onko se mahdollista! No sitten!» Babbitt henkäisi ja tunsi itsensä
paljoa tyynemmäksi ja paljoa onnellisemmaksi ajatellessaan maailman
asemaa. »Joo, on hauska pysähtyä juttelemaan. Mutta minun pitää nyt
lähteä konttoriin kynimään erinäisiä kundeja. No, hyvästi näkemiin
taas, hyvä veli. Tavataan illalla. Hyvästi siksi!»


2.

He olivat ahertaneet, nämä kunnon kansalaiset. Kaksikymmentä vuotta
sitten oli se kukkula, jolla Floral Heights levitteli värikkäitä
kattojaan, nuhteettomia nurmikoltaan ja hämmästyttävää prameuttaan,
ollut raivaamatonta metsikköä. Suorien katujen varsilla oli vielä
jäljellä muutamia metsääkasvavia, rakentamattomia tontteja ja erään
vanhan puutarhan jäännökset. Se oli muhkea tänä päivänä, omenapuiden
oksilta loistivat vastapuhjenneet lehdet kuin vihreäliekkiset soihdut.
Ensimmäiset valkoiset kirsikankukat lensivät lepattaen katuojaan, ja
punarintasatakielet liversivät raikasäänisesti.

Babbitt hengitti sisäänsä maan tuoksua, naurahteli intoutuneille
punarintasatakielille, kuten olisi nauranut kissanpoikasille tai
koomilliselle filmille. Hän oli syrjästä katsoen konttoriinsa
menossaolevan liikkeenjohtajan perikuva, hyvinvoipa mies, jolla
on päässä pehmeä, moitteeton ruskea hattu, nenällä sangattomat
silmälasit, suussa suuri sikari ja hallussaan etukaupungin puistokatua
kiitävä hyvä automobiili. Mutta hänessä oli sen lisäksi jonkinlainen
syntyperäinen rakkaus tähän hänen omaan seutuunsa, omaan kaupunkiinsa,
omaan toveripiiriinsä. Talvi oli ohi; rakennustoiminnan, hänestä
niin suurenmoisen, näkyväisen kasvannan aika oli alkanut. Aamuinen
alakuloinen mieliala haihtui, hän oli hilpeä ja hyvätuulinen
pysähtyessään Smith Streetin varrelle jättääkseen ruskeat housut
silitettäviksi ja saadakseen bensiinisäiliönsä täytetyksi.

Tuttu näky antoi hänelle turvallisuudentunteen: korkea punainen
bensiinipumppu, onttotiilistä ja poltetusta savesta rakennettu
autovaja, ikkuna täynnä siroja tarve-esineitä — kiiltäviä rasioita,
muhkeilla porsliinieristäjillä varustettuja sytyttimiä, kullan-
ja hopeanhohtoisia pyöränrengasketjuja. Hänelle tuotti maireista
mielihyvää se ystävällisyys, jota Sylvester Moon, likaisin ja taitavin
automekaanikko, uhkui tullessaan häntä palvelemaan. »Huomenta, mr.
Babbitt», sanoi Moon, ja Babbitt tunsi itsensä arvohenkilöksi, jonka
nimen kiireisessä työssä olevat vajamiehetkin muistavat — eikä
miksikään halpahintaisessa autossa kiitäväksi tusinaurheilijaksi. Hän
ihaili litroja osoittavan automaattisen viisaritaulun nerokkuutta,
ihaili nasevaa kylttiä: »Täyttäkää säiliönne ajoissa, niin ette jää
tielle — bensiini tänään 31 senttiä», ihaili bensiinin säännöllistä
pulputusta, kun se juoksi säiliöön, ja sitä mekaanista täsmällisyyttä,
millä Moon hoiti pumppausta.

»Paljonko pannaan tänään?» kysyi Moon tavalla, jossa kuvastui suuren
spesialistin itsenäisyys, ammattitoverin tuttavallisuus ja arvonanto
George F. Babbittin kaltaista yhteiskunnan merkkimiestä kohtaan.

»Lasketaan vain täyteen.»

»Ketä Te ajattelette tasavaltalaisten ehdokkaaksi, mr. Babbitt?»

»On liian aikaista ennustaa vielä. Sitähän on kuukausi ja kaksi viikkoa
— ei kuin kolme viikkoa — täytyy olla melkein kolme viikkoa — no niin,
joka tapauksessa yli kuusi viikkoa tasavaltalaisten puoluekokoukseen
vielä, ja minusta pitää olla laajakatseinen ja antaa kaikille
ehdokkaille mahdollisuuksia — luoda heihin yleiskatsaus ja mitata heitä
ja sitten kypsän harkinnan jälkeen määrätä kantansa.»

»Niin, se on kyllä ihan totta, mr. Babbitt.»

»Mutta sen minä teille sanon — ja minun kantani tässä asiassa on ihan
sama kuin se oli neljä vuotta sitten ja kahdeksan vuotta sitten, ja se
tulee olemaan minun kantani neljän vuoden päästä — niin ja kahdeksan
vuoden perästä! Sen minä sanon kaikille ihmisille, eikä se mielipide
voi levitä kyllin laajalle, että se mitä me aluksi jo lopuksi ja koko
ajan tarvitsemme, on hyvä, terve, liike-elämää ymmärtävä hallitus.»

»Niin, se on vissi ja tosi!»

»Mitä sanotte noista etupyöränkumeista?»

»Hienot! Korjauspajoissa ei olisi paljoa tekemistä, jos kaikki
hoitaisivat autonsa niinkuin te.»

»No niin, koetanhan minä olla siinä asiassa hiukkasen järkevä.» Babbitt
maksoi, sanoi tunnelman tyylin mukaisesti: »Ei mitään takaisin», ja
ajoi tiehensä nauttien oman arvonsa tunnosta. Hän tunsi olevansa kuin
laupias samarialainen huutaessaan arvokkaan näköiselle miehelle, joka
seisoi odottamassa raitiotievaunua: »Haluatteko ajaa mukana vähän
matkaa?» Kun mies nousi autoon, sanoi Babbitt alentuvasti: »Oletteko
menossa suoraa tietä kaupunkiin? Aina kun näen jonkun odottavan
raitiovaunua, on tapani pyytää häntä mukaan — ellei hän ole suorastaan
rentun näköinen tietysti.»

»Kunpa vain useampi olisi niin antelias autonsa suhteen», vastasi hänen
hyväntahtoisuutensa uhri kiitollisesti.

»No, eipä sitä sentään voi sanoa juuri anteliaisuudeksi oikeastaan.
Minun mielestäni vain on niin — minä sanoin juuri tässä pari päivää
sitten pojalleni — että ihmisen velvollisuus on jakaa lähimmäistensä
kanssa sitä hyvää, mitä hänellä tässä maailmassa on, ja minua harmittaa
aina, kun ihmiset kerskuvat ja pöyhkeilevät armeliaisuudellaan.»

Uhri ei näyttänyt keksivän sopivaa vastausta. Babbitt lörpötteli
edelleen:

»Kamalan kurjaa liikettä se yhtiö pitääkin näillä linjoilla. Sikamaista
antaa Portland-Road-vaunujen kulkea vain joka seitsemäs minuutti.
Siinähän paleltuu pilalle, kun talviaamuina täytyy värjöttää kylmässä
viimassa kadunkulmassa.»

»Siinä olette oikeassa. Raitiotieyhtiö ei välitä yhtään siitä, kuinka
se meitä kohtelee. Sitä pitäisi rangaista jollakin tavalla.»

Babbitt huolestui. »Mutta ei sitä sentään auta aina vain näykkiä
Raitiotieyhtiötäkään, ajattelematta niitä vastuksia, joiden kanssa sen
on kamppailtava, niinkuin nekin idiootit näykkivät, jotka vaativat
kunnallisliikennettä. Työmiesten tapa ahdistaa yhtiötä parempien
palkkojen saamiseksi on suorastaan rikollista, sillä siitähän on
tietysti vain seurauksena, että Te ja minä saamme maksaa seitsemän
senttiä tiketistä. Oikeastaan on liikenne varsin hyvä yhtiön kaikilla
linjoilla — jos asiaa oikein ajattelee.»

»Jaa-a — —» sanottiin väkinäisesti.

»Helkkarin kaunis aamu», selitti Babbitt. »Nyt tekee kevättä täyttä
päätä.»

»Niin, nyt on tosiaan kevät.»

Uhri ei ollut mitenkään erikoinen tai älykäs. Babbitt painui syvään
äänettömyyteen ja ryhtyi ajamaan kilpaa raitiovaunujen kanssa kulmaan:
hurjaa, hermostunutta kiitämistä raitiovaunun keltaisen kyljen ja
toisella puolella olevien autojen epäsäännöllisen rivin välillä, ja
niin porhallettiin ohi juuri kun raitiovaunu pysähtyi — verratonta
urheilua ja todella tyylikästä.

Ja koko ajan oli hän tietoinen Zenithin kauneudesta. Moneen viikkoon
hän ei ollut huomannut muuta kuin vuokraajia ja kilpailevien
välittäjäin kiusoittavia ilmoituksia »Vuokrattavana». Tänään hän joutui
vuorotellen raivoon ja ihastukseen äkillisen hermostuneesti, ja tänään
oli valoisa kevätpäivä niin virkistävä, että hän nosti päätänsä ja näki.

Hän ihaili jokaista kaupunginosaa pitkin tuttua tietä konttoriinsa:
huviloita, puistikolta ja Floral Heightsin säännöttömästi kiemurtelevia
katuja. Smith Streetin matalia puoteja, kimaltavia suuria lasipintoja
ja keltaisia tiiliseiniä; maustekauppoja ja pesulaitoksia ja
kemikaliliikkeitä Eastsiden emäntien tärkeimpäin tarpeiden
tyydyttämiseksi. Dutch Hollowin vihannespuutarhoja rautapellistä
ja varastetuista ovista kokoonkyhättyine vajoineen. Yhdeksän jalan
korkuisia, tulipunaisia, kauniita naisia pitkissä riveissä elävien
kuvien, piipputupakan ja talkkijauhon reklaamina. Yhdeksännen itäisen
kadun vanhoja »kerrosrakennuksia», jotka muistuttivat vanhoja
tahraisissa vaatteissa seisovia teikareita; puulinnoja, joista oli
tehty täyshoitoloita, ja niiden savisia käytäviä ja hoitamattomia
pensasaitoja, joita tunkeilevat autovajat ja halvat vuokratalot ja
hedelmäkojut työnsivät tieltään. Rautatieraiderivin toisella puolen
säilykemaitoa, pahvirasioita, lampunpitimiä, automobiileja valmistavia
tehtaita. Ja sitten liikekeskustaa, tihenevää, salamannopeaa
liikennettä, täpötäysiä, äkkiä tyhjeneviä raitiovaunuja ja korkeita
marmori- ja hiontagraniittiportteja.

Se oli suurta, ja Babbitt ihaili suuruutta kaikessa: vuorissa,
jalokivissä, lihaksissa, rikkauksissa tai sanoissa. Kevään lumouksen
lyhyt hetki herätti hänessä lyyrillisen ja melkein itsekkään rakkauden
Zenithiin. Hän ajatteli ympäristön tehdasesikaupunkeja, Chalaosa-jokea
ja sen omituisia rantoja, Tonawanda-kukkuloita pohjoisessa
hedelmäpuutarhoineen ja koko hedelmällistä maata, sen meijereitä ja
suuria latoja ja komeita karjalaumoja. Kun hänen matkustajatoverinsa
astui pois, huudahti hän: »Herra Jumala, kuinka iloiseksi ja
onnelliseksi tunnen itseni tänään!»


3.

Yhtä tärkeä toimitus kuin auton käyntiinpano oli sen pysäyttäminen
konttorin kohdalla. Käännyttyään Oberlin-avenyn kulmasta Kolmannelle
koilliskadulle hän tähysti tyhjää tilaa odottavien vaunujen rivissä.
Harmikseen menetti hän juuri samassa paikan, johon erään kilpailijan
onnistui livahtaa. Pian teki eräs toinen auto lähtöä katukäytävän
reunasta, ja Babbitt hiljensi vauhtia, kohotti kättään hillitäkseen
takanatulevia autoja, huitoi hurjasti erästä akkaa astumaan ripeämmin
ja väisti vikkelästi erästä sivulta tulevaa kuorma-autoa. Etupyöräin
koskettaessa edessä olevan auton takorautaisia puskureita hän pysähtyi,
käänsi voimakkaasti ohjaustankoa, lipui taaksepäin ja onnistui
asettamaan autonsa aukkoon, vain 20 tuuman päähän katukäytävän
reunasta. Se oli miehen arvoinen uhkayritys ja mestarillisesti
suoritettu. Tyytyväisenä kiinnitti hän varmuuslukon etupyörään ja meni
kadun yli kiinteistökonttoriinsa Reeves Liiketalon alakertaan.

Reeves Liiketalo oli tulenkestävä kuin kallio ja niin täydellinen kuin
kirjoituskone; neljätoista keltatiilistä kerrosta, täynnä lakimiesten
ja lääkärien vastaanottohuoneita, kone-, merkelilaaka-, piikkiaita- ja
kaivososake-asioimistoja. Nimien kultakirjaimet loistivat ikkunoissa.
Sisäänkäytävä oli liian uudenaikainen ollakseen pilareilla koristettu;
se oli tyyni, hienosti ajateltu, muhkea. Kolmannenkadun puolisella
sivulla oli Western Unionille kuuluva sähkölennätintoimisto,
Delft-konditoria, Shotwellin paperikauppa ja Babbitt-Thompsonin
Kiinteistöjenvälitystoimisto.

Babbitt olisi voinut mennä konttoriin kadulta, kuten asiakkaat tekivät,
mutta hän tunsi itsensä taloonkuuluvaksi, kun kulki korridorin kautta
ja meni sisään yksityisovesta. Sillä tavoin hän sai vastata asukkaiden
tervehdyksiin.

Tuntematon pikkuväki, joka asui Reeves Liiketalon korridorien
varrella — hissinkuljettajat, hissientarkastaja, koneenkäyttäjät,
ylivahtimestari, epäiltävännäköinen rampa, joka hoiti lehti-
ja tupakkakioskia — eivät olleet lainkaan kaupunkilaisia. He
olivat maalaisia, jotka asuivat ahtaassa laaksossa eivätkä olleet
kiinnostuneita mihinkään muuhun kuin toisiinsa ja Liiketaloon.
Heidän Valtakatunsa oli tämä kivipermantoinen eteinen, sen synkkä
marmorikatto ja konttorien sisäpuoliset kyltti-ikkunat. Vilkkain
paikka kadun varrella oli Reeves Liiketalon parturitupa, mutta se
oli ainoa Babbittia huolestuttava paikka. Itse hän suosi loistavaa
Pompejin parturitupaa Hotel Thornleighissa, ja joka kerta kun hän kulki
Reeves-parturituvan ohi — kymmenen, sata kertaa päivässä — tunsi hän
itsensä uskottomaksi omaa kaupunkiansa kohtaan.

Nyt hän kulki kuin talonomistajaylimystön jäsen konttoriinsa asukkaiden
kunnioittavasti tervehtimänä, ja rauha ja arvokkuus asui hänessä eikä
aamun soraääniä enää kuulunut.

Mutta ne sorahtivat heti taas.

Stanley Graff, myyntiasiamies, »lentävä», puhui juuri puhelimessa
osoittaen valitettavasti sen varman, lyhyen tavan puutetta, joka tepsii
ostajiin: »Kuulkaa nyt — hm —minä luulen löytäneeni talon, joka sopisi
teille — Percivalin talon Lintonissa —. Jaha, jaa, että olette nähnyt
sen. Hm. No, mitäs itse piditte? Mitä? Oho», neuvottomana, »jaha, vai
niin.»

Astuessaan yksityishuoneeseensa, pieneen komeroon, jonka tamminen
laudoitus ja himmeäksihiottu lasi erotti konttorista, Babbitt ajatteli,
kuinka vaikeaa oli löytää apulaisia, joilla oli hänen oma luja uskonsa
siihen, että hän saisi myydyksi.

Henkilökuntaan kuului yhdeksän jäsentä lukuunottamatta Babbittia ja
hänen yhtiömiestään ja appeansa, Henry Thompsonia, joka harvoin tuli
konttoriin. Nämä yhdeksän olivat Stanley Graff, »lentävä», nuori,
paperosseihin ja biljardipeliin piintynyt mies; vanha Mat Penniman,
yleismies, vuokrainkantaja ja vakuutusagentti — masentunut, hiljainen,
harmaa; salaperäinen henkilö, jonka huhuttiin aikanaan olleen
itsenäinen, suuri kiinteistöjenvälittäjä itse hienossa Brooklynissa;
Chester Kirby Laylock, paikallisasiamies Rastaslaakson tonttialueella,
innostunut mies, jolla oli pehmeät viikset ja suuri perhe; miss Theresa
McGoun, ripeä ja sangen sievä pikakirjoittajatar; miss Wilberta
Bannigan, hidas, ahkera kirjanpitäjä ja reistraattori; ja neljä
itsenäisesti työskentelevää agenttia, joilla oli satunnaisia tehtäviä
ja jotka nauttivat prosenttipalkkaa.

Babbitt katsahti komerostaan suurempaan huoneeseen ja murisi: »McGoun
on hyvä pikakirjoittajatar, naseva kuin ruoskan isku, mutta Stan Graff
ja kaikki muut murjakkeet —» — — — Kevätaamun raikas tunnelma tukehtui
ummehtuneessa konttori-ilmassa.

Tavallisesti hän ihaili konttoria miellyttävin ihmetyksen tuntein,
että hän tosiaan oli aikaansaanut näin suorastaan ihastuttavaa;
tavallisesti vaikutti sen silorapattu muhkeus ja touhuntuntu häneen
elvyttävästi; mutta tänään se tuntui hänestä kiinnottomalta —
tiilipermanto kuin kylpyhuoneessa, okravärinen välikatto, haalistuneet
kartat autioilla laastiseinillä, vaaleaksi vernissatut tammituolit ja
pulpetit, ruskeankeltaisiksi maalatut teräskaapit. Se oli hautaholvi,
lautakappeli, jossa joutilaisuus ja nauru olivat raskaita rikoksia.

Hänelle ei tuottanut mitään tyydytystä edes uusi vedenjäähdyttäjä!
Ja se oli kuitenkin kaikkein paras jäähdyttäjä, aivan uudenaikainen,
tieteellinen ja asianmukainen. Se oli maksanut aika paljon (mikä
oikeastaan oli ansio). Siinä oli eristetty jääsäiliö, porsliininen
(taatusti hygieninen) vesisäiliö, hygieninen, pisaroimaton hana
ja koneella maalatut kullanväriset koristeet. Hän katseli pitkin
permantotiilien ruutulinjaa vedenjäähdyttäjään, tunsi olevansa
vakuutettu, ettei kenelläkään Reeves Liiketalossa ollut kalliimpaa,
mutta ei saanut elvytetyksi sitä yhteiskunnallisen etevämmyyden
tunnetta, jota se hänessä oli herättänyt. Merkillistä kyllä murahti
hän: »Minun tekisi mieleni lähteä metsään heti paikalla. Ja laiskotella
koko päivä ja mennä Gunchin luo taas illalla ja pelata pokeria ja
noitua niin paljon kuin haluan ja juoda läämältään olutta.»

Hän huokasi, luki postin; huusi sitten »Msgoun», joka merkitsi samaa
kuin Miss McGoun, ja alkoi sanella.

Tämä oli hänen oma muodostelunsa ensimmäisestä kirjeestä:

»Omar Gribble, lähettäkää se hänen konttoriinsa, miss McGoun, olen
saanut arvoisanne t. k. 20 p:ltä ja tahdon vastineeksi sanoa, kuulkaa
nyt, Gribble, että minä pahasti pelkään, että jos me tällä tavoin
yhä vain soudamme ja huopaamme, niin on selvästikin seuraus, että
me menetämme Alienin myynnin, minä tapasin Alienin toispäivänä
kahdenkesken ja menin suoraan asiaan ja luulen voivani vakuuttaa Teille
— hm, hm, ei, muuttakaa se: kokemukseni sanoo minulle, että hän on all
right ja tarkoittaa kaupalla täyttä totta, minä olen ottanut selvän
hänen luottosuhteistaan, jotka ovat erinomaiset — tämä lause tuntuu
vähän sotkuiselta, miss McGoun, tehkää siitä pari lausetta, jos on
tarpeellista, piste, uusi kappale.

— Hän on täysin valmis pro rata parte maksamaan kaupasta johtuvat
kustannukset ja minä sain sen ehdottoman vaikutelman, minä olen vissi
ja varma, ettei ole vaikeaa saada häntä maksamaan saantipaperien
lunastusta, niin toimikaamme nyt Herran nimessä niin että siitä tulee
jotakin — ei, kirjoittakaa sensijaan: lyökäämme siis kauppa lukkoon ja
tehkäämme jotakin — ei, se riittää — Te voitte siistiä lauseita hiukan,
kun naputatte ne, miss McGoun — Kunnioittaen, jne.»

Valmis kirje, jonka hän iltapäivällä sai koneellanaputettuna miss
McGounilta, oli seuraava:

    Babbit-Thompsonin Kiinteistöjenvälitysliike.
    Omia koteja.
    Reeves Bldg, Oberlin Avenue & 3. Katu. N.E.
    Zenith.

    Mr. Omar Gribble
    576 North American Building
    Zenith


 Mr. Gribble!

 Saanut arvoisan kirjeenne t. k. 20. piitä. Minun täytyy sanoa
 pahoin pelkääväni, että jos me edelleenkin tällä tavoin soudamme ja
 huopaamme, on seurauksena, että menetämme Allen-kaupan. Minä tapasin
 Allenin toispäivänä ja menin suoraan asiaan. Kaiken kokemukseni
 nojalla katson hänen tarkoittavan täyttä totta. Olen myöskin ottanut
 selkoa hänen taloudellisesta asemastaan, joka on erinomainen.

 Hän on täysin valmis pro rata parte suorittamaan kaupasta johtuvat
 kustannukset eikä tule olemaan vaikeaa saada häntä maksamaan
 saantikirjain lunastustakin. _Lyökäämme siis kauppa kiinni!_

 Kunnioittaen

Luettuaan sen läpi ja allekirjoitettuaan sen tottuneella
kauppakorkeakoulukäsialallaan ajatteli Babbitt: »Jaha, tämä on hyvä,
voimakas kirje ja selvä kuin päivä. Mutta, mitä hemmettiä, enhän minä
käskenyt McGounia tekemään uutta kappaletta tässä! Hän saisi lakata
yrittelemästä parannella minun saneluani! Mutta sitä en voi ymmärtää:
mikseivät Stan Graff tai Chet Layloch osaa kirjoittaa tämmöistä
kirjettä? Jossa on pontta? Jossa on hienoutta?»

Tärkein hänen sanelmistaan tänä aamuna oli joka toinen viikko palautuva
kiertokirje, joka oli monistettava ja lähetettävä tuhansille »kundeille
in spe». Se oli tarkka mukaelma päivän parhaista kirjallisista
malleista; »tuttavallisen keskustelun» tyylisistä ilmoituksista,
»ostoon innostuttavista» kirjeistä, »tahdon karaisemista» koskevista
selostuksista ja leikkisistä liikelehdistä, joita virtasi vuolaasti
liikerunoilijain uuden koulun keskuudesta. Hän oli vaivalloisesti
kyhännyt kokoon konseptin ja esitti sen nyt kuin runoilija,
tuntehikkaasti ja hajamielisesti:


 »Halloo, ukkeli!

 Tahtoisin vain tietää, saisinko tehdä Teille suurenmoisen palveluksen?
 Ihan tosissani! Ei mitään jutkua! Minä tiedän, että Te haluaisitte
 saada talon, ei vain kojua syödäksenne ja nukkuaksenne, vaan pienen
 pesän vaimollenne ja tenaville ja ehkä autollekin perunapellon takana.
 Sanokaa, oletteko koskaan tullut ajatelleeksi, että me olemme olemassa
 säästääksemme Teiltä sen hankintavaivat? Sillä tavoin me ansaitsemme
 toimeentulomme — ei meille siitä makseta, että kuljemme ympäri
 pulskannäköisinä. Kuulkaa nyt siis:

 Istukaa heti kauniin, koruveistoisen mahonkichefanjeerinne (kaikin
 mokomin, tavatkaa se oikein, miss McGoun, c-h-e-f-a-n-j-e-e-r-i-n-n-e)
 ääreen, piirtäkää paperille muutama rivi ja sanokaa meille
 tarkasti, mitä tahdotte, ja jos me voimme löytää semmoisen, niin
 tulemme ajaen Teidän kadullenne hyvä sanoma mukanamme, ja jos taas
 emme voi, niin emme tule Teitä vaivaamaan. Ajan säästämiseksi
 täyttäkää vain mukana oleva lomake. Pyynnöstä lähetetään myöskin
 lomakkeita puotihuoneistoista Floral Heightsissä, Silver Grovessa,
 Lintonissa, Bellevuessa ja kaikissa muissa itäisten kaupunginosien
 asuntokortteleissa.

 Alttiina palvelukseenne

 J.K. Vain pieni viittaus muutamiin herkkupaloihin, joita voimine
 Teille hankkia — ja jotka tulivat tänään:

 _Silver Grove_. — Kodikas, neljän huoneen californialais-bungalow,
 kaikki nykyaik. muk. autovaja, hienonhieno puu pihalla,
 herrasnaapuristo, raitiotiepysäkki ihan lähellä, 3.700 dollaria, 780
 dollaria käteistä ja jäännös edullisilla Babbitt-Thompsonmaisilla
 ehdoilla, vuokraa pienemmin maksuin.

 _Dorchester_. — Poikkeustilaisuus! Taiteellinen kahden perheen talo,
 kokonaan tammella sisustettu, parkettilattiat, kaasukamiinit, komeat
 portiikit, siirtolatyyliä, _kaikkina vuodenaikoina lämmin autotalli,_
 halvasta 11 250 dollarin hinnasta.»

Kun sanelu, joka pakotti hänet istumaan hiljaa ja ajattelemaan ja
esti touhuamasta, meluamasta ja todella jotakin toimittamasta,
oli ohi, heittäytyi Babbitt selkäkenoon narisevalla, kääntyvällä
konttorituolillaan ja hymyili miss McGounille. Hän näki jotakin nuorta,
tyttömäistä, mustan polkkatukan, joka kehysti ujoja, pieniä kasvoja.
Yksinäisyydentunteesta johtuva kaipuu valtasi hänet. Kun neito seisoi
ja odotti naputellen pitkällä, sirolla kynänvarrella pulpettiin,
kuvitteli Babbitt puolittain häntä unelmiensa tarutyttäreksi. Hän
kuvitteli, kuinka heidän katseensa kohtaisivat säikähdyttävässä
tuntemisessa, kuinka hän hipaisisi neidon huulia vapisevan
kunnioittavasti ja — — — Neito liversi: »Onko muuta, mist' Babbitt?»
Tämä röhki: »Eiköhän se anna niille vauhtia, saahan nähdä», ja
käännähti kömpelösti poispäin.

Kaikista Babbittin päähän pälkähtäneistä ajatuksista huolimatta eivät
he koskaan olleet tulleet toisiaan tätä lähemmäksi. Babbitt ajatteli
usein: »Minä en koskaan unohda, kuinka vanha Jake Offutt sanoi, että
viisas mies karttaa kurtiisia omassa konttorissaan ja omassa kodissaan.
Siitä on vain pahennusta. Varmasti. Mutta — —»

Kolmekolmattavuotisen avionsa aikana hän oli tarkasti tuijottanut
jokaista näppärää nilkkaa, jokaista pehmyttä olkapäätä; hän
oli säilyttänyt ne muistissaan, mutta ei kertaakaan pannut
kunnianarvoisuuttaan vaaraan minkäänlaatuisen seikkailun
vuoksi. Tehdessään sitten laskelmia Stylesin perheen talon
korjauskustannuksista hän tunsi itsensä taas levottomaksi,
tyytymättömäksi kaikkeen eikä mihinkään, noloksi tyytymättömyytensä
vuoksi ja tarutyttöänsä kaipaavaksi.



NELJÄS LUKU.


1.

Tämä oli taiteellista luomistyötä uhkuva aamu. Viisitoista minuuttia
Babbittin loistavan proosatuotteen jälkeen tuli Chester Kirby Laylock,
Rastaslaakson piirissä oleva myyjä, antamaan raporttia eräästä
myynnistä ja esittämään ilmoitusehdotusta. Babbitt ei hyväksynyt
Laylockia, joka lauloi kuoroissa ja pelasi aikansa kuluksi kotonaan
»nälkää» ja »Mustaa Pekkaa». Hänellä oli tenoriääni, kastanjanruskea,
aaltoileva tukka ja viikset kuin kamelinkarvapensselit. Babbitt piti
anteeksiannettavana, jos joku perheenisä mörisi: »Oletteko nähnyt tätä
uutta valokuvaa nulikasta — pakanan pulska penska, eikö ole?» mutta
Laylock leperteli perheoloistaan kuin tyttöletukka.

»Katsokaa tätä, nyt olen luullakseni rustannut mainion ilmoituksen
lehteen, mr. Babbitt. Miksemme yrittäisi runollista muotoa? Uskon totta
puhuen, että se tekisi mainion säväyksen. Kuulkaa nyt:

    Niin ihanaa kuin koti on,
    ei löydy paikkaa päällä maan.
         Vaimollenne kaunoiselle,
         lapsillenne armahille.
    Sen saantiin keino verraton
    on käynti meidän luona vaan.

— Ymmärrättekö? Nähkää — lauletaan kuin 'Oi oma koti ihana'.
Ymmärr — — —»

»Kyllä, kyllä, kyllähän minä, lempo soi, ymmärrän. Mutta — Ei,
kuulkaa, kyllä sittenkin on parempi, että käytämme jotakin
arvokkaampaa ja voimakkaampaa, kuten 'Me edellä, perässä', tai
'Ehkä, miksikäs ei?' runouden ja huumorin ja kaiken sensemmoisen
joutavan käyttämisen hyötyyn, kun se vain tuo porsaan säkkiin, mutta
kun on kysymys ensiluokkaisesta yrityksestä niin pienessä paikassa
kuin Rastaslaaksossa, niin arvelen paremmaksi pysyä arvokkaammissa
muodoissa. Ymmärrehän, mitä tarkoitan? No niin, tänään sitten kai ei
ole muuta, Chat.»


2.


Taiteilijamaailmassa hyvintunnetun traagillisen suhteen mukaisesti
joutui Chat Laylockin huhtikuinen innoitus vain elvyttämään vanhemman
ammattimiehen George F. Babbittin taitoa. Hän murahti Stan Graffille:
»Tuo määkyvä ääni hermostuttaa minua», mutta se oli joka tapauksessa
herättänyt hänet, ja hän kirjoitti yhteen menoon:

 _Kunnioitatteko rakkaitanne?_

 Kun surujuhlan viimeinen järkyttävä toimitus on ohi, tiedättekö
 silloin varmaan tehneenne parhaanne Vainajan hyväksi? Ette, ellei hän
 lepää kauniissa hautuumaassa

 _Lehmuspuistossa,_

 ainoassa Zenithin tai sen lähistön todella nykyaikaisessa
 kirkkomaassa, missä aistikkailla istutuksilla varustetut, pienet
 hautapaikat ovat kuin kukkasia Dorchesterin hymyilevien seutujen
 ihanilla rinteillä.

                               Yksinoikeuden omistaja
                       _Babbitt-Thompsonin kiinteimistöyhtiö_
                                  Reeves Liiketalo.

Hän riemuitsi. »Luulisi tämän opettavan Chan Mottille ja hänen
vanhalle 'Metsähautuumaan' rikkaruohokasalleen hiukan uudenaikaista
liiketekniikkaa!»


3.

Hän lähetti Mat Pennimanin tietotoimistoon ottamaan selvää
niiden talonomistajien nimistä, jotka olivat toisten välittäjäin
vuokrailmoitusten takana; puhui miehen kanssa, joka halusi
vuokrata erään puotihuoneistonsa biljardisaluunaksi; kävi läpi
luettelon pian päättyvistä vuokrakontrahdeista; lähetti Thomas
Bywatersin, raitiovaunukonduktöörin, joka vapaina aikoinaan hommaili
vuokravälityspuuhissa, sivukaduille sellaisten toivossa olevien
asiakkaiden luo, joiden tapaaminen ei vaatinut Stanley Graffin
strateegista taitoa. Mutta hänen elävöittävä luomisintonsa oli
sammunut, ja nämä jokapäiväiset arkipuuhat hermostuttivat häntä. Yhden
ainoan suuren hetken hän eli keksiessään uuden tavan luopuakseen
tupakanpoltosta.

Hän heitti pois tupakoimisen ainakin kerran kuukaudessa. Hän teki asian
perusteellisesti, niinkuin hänen kaltaisensa soliidin kansalaisen
sopii: tunnusti tupakan turmiolliset ominaisuudet, teki sankarillisia
päätöksiä, keksi keinoja paheen poistamiseksi, vähensi sikarimääräänsä
ja selitteli tämän hyveen tuottamaa tyydytystä jokaiselle, jonka
tapasi. Hän teki tosiaan kaikkea muuta paitsi sitä, että olisi lakannut
tupakoimasta.

Kaksi kuukautta ennen oli hän, laatimalla lomakkeen, johon hän merkitsi
joka savun tunnin ja minuutin, ja innostuneena pitentämällä väliaikoja,
onnistunut rajoittamaan tupakointinsa kolmeen sikariin päivässä. Sitten
hän oli hukannut lomakkeen.

Viikko sitten hän oli keksinyt sellaisen järjestelmän, että pani
sikari- ja paperossilaatikot erääseen suuressa konttorihuoneessa olevan
kirjeenvaihtokaapin tyhjään komeroon. »Tietenkin minua hävettää käydä
kopeloimassa kaappia yhtämittaa ja tehdä itseäni naurunalaiseksi oman
henkilökuntani silmissä!» järkeili hän. Kolmen päivän kuluttua oli
hänen tavakseen tullut mennä kaapin luo, ottaa esiin sikari ja sytyttää
se siinä tietämättä, että hän tosiaan näin menetteli.

Tänä aamuna hänelle vaikeni, että komero oli ollut liian helppo
avata. Se on pantava lukkoon, se tepsii! Keksinnöstään innostuneena
hän meni kaapin luo ja lukitsi sikarinsa, paperossinsa, jopa
tulitikkulaatikkonsakin, ja kätki avaimen pulpettiinsa. Mutta se
ristiretki-into, jolla tämä teko hänet täytti, teki hänet niin
tupakannälkäiseksi, että hän otti heti avaimen jälleen esille.
Peloittavan arvokkaasti hän asteli kaapin luo, otti esiin sikarin
ja tulitikun — »mutta vain yhden tikun; jos sikaripahus sammuu,
niin pysyköön sammuneena!» Sitten, kun sikari todella sammui, hän
otti kaapista toisen tikun, ja kun kello puoli kahdentoista aikaan
konttoriin tuli eräs ostaja ja myyjä neuvottelemaan, täytyi hänen
tietenkin tarjota näille sikaria. Hänen omatuntonsa vastusti: »Älä,
sinähän poltat itse heidän mukanaan!» Mutta hän vaiensi sen: »Ole vaiti
siinä! Minä olen toimessa nyt; myöhemmin minä tietysti — — » Sitä
myöhempää aikaa ei koskaan tullut, mutta hänen uskonsa, että hän nyt
oli lopettanut tuon syntisen tavan, sai hänet tuntemaan itsensä jaloksi
ja onnelliseksi. Kun hän soitti Paul Rieslingille, oli hän tämän
moraalisen voimansa tunnossa tavattoman innokas.

Hän piti Paul Rieslingistä enemmän kuin kenestäkään muusta maan päällä
lukuunottamatta itseään ja Tinkaa. He olivat olleet luokkatovereita,
huonekumppaneita Valtion yliopistossa, mutta hän ajatteli aina Paul
Rieslingiä, joka oli tumma, solakka mies, jolla oli huolellinen jakaus,
epäröivä tapa puhua, joka oli itsepäinen ja rakasti musiikkia, ajatteli
häntä kuin nuorempaa veljeä, jota piti hemmotella ja suojella. Paul
oli tutkinnon suoritettuaan mennyt isänsä liikkeeseen, Hän oli nyt
pikku tehtailija ja tukkukauppias kattohuopateollisuuden alalla. Mutta
Babbitt oli syvästi vakuutettu ja vakuutteli laajasti Oikeauskoisten
Veljien piirille, että Paulista olisi voinut tulla suuri viuluniekka
tai maalari tai kirjailija. »Niin, uskokaa pois, että ne kirjeet, joita
se poika lähetti minulle matkaltaan Kanadan Kalliovuorille, saavat
näkemään paikan niin elävästi kuin seisoisi siellä itse. Uskokaa minua,
hän olisi voinut saada kenen hyvänsä noista peijakkaan kirjailijoista
vähän hemmetin ahtaalle rahasta.»

Mutta puhelimessa hän sanoi vain:

»Etelä 343. Ei, ei, ei! Minä sanoin Etelä — Etelä 343. Kuulkaa nyt
neiti, mitä saakelin sotkua tämä on? Soittakaa Etelä 343. Kyllä,
tietysti ne vastaa. Halloo! Onko se 343. Saanko puhua mr. Rieslingin
kanssa, tämä on mr. Babbitt. Halloo, onko se Paul?»

»On.»

»Täällä on George.»

»Jaha.»

»Kuinka sinä voit, vanha huijari?»

»Tuossahan menee. Entä sinä?»

»Mainiosti, Paulibus. Kuuluuko mitä uutta?»

»No eipä juuri.»

»Missä sinä olet oleksinut?»

»Enpä juuri missään. Mitä sinä minusta tahdot, Georgie?» »Mitä sanot
pienestä lunchista?»

»Mitäpäs, ei minulla ole sitä vastaan. Kerhossako?»

»Niin. Tavataan 1/2 1.»

»All right. 1/2 1. Terve näkemiin, Georgie.»


4.

Hänen aamunsa ei ollut tarkoin jaettu eri tehtäviin. Tuhat
hermostuttavaa sivuseikkaa sekaantui kirjeenvaihdon ja
ilmoitustenkirjoittelun väliin, konttoristeja, jotka alituisesti
ja toivoaan menettämättä etsivät viittä kalustettua kamaria ja
kylpyhuonetta kuudestakymmenestä dollarista kuussa; kehoituksia Mat
Pennimanille hankkia rahaa ihmisiltä, joilla ei ollut rahaa.

Babbittin ansiot kiinteimistöjen välittäjänä — yhteiskunnan
palvelijana, kun oli hankittava koteja perheille ja puoteja
ruokatavarankauppiaille — olivat sitkeys ja tarkkuus. Hän oli niin
rehellinen kuin ihmiset yleensä, piti ostaja- ja myyjäluettelonsa
täydellisenä, hänellä oli kokemusta vuokrasopimuksista ja lakipykälistä
ja hän muisti erinomaisen hyvin hinnat. Hänen hartiansa olivat kyllin
leveät, hänen äänensä kyllin syvä, hänen huomiokykynsä oikean huumorin
suhteen kyllin hyvä sijoittaakseen hänet Kaikkien Kunnon Kansalaisten
joukkoon. Kuitenkin vähensi kenties hänen mahdollista merkitystään
ihmiskunnalle hänen suuri, tyytyväinen tietämättömyytensä kaikesta,
mikä kuuluu arkkitehtuuriin, lukuunottamatta niitä talotyyppejä, joita
rakennuskeinottelijat luovat, tai puutarhataitoaan, lukuunottamatta
kiemurtelevia käytäviä, ruohoa ja kuutta tavallisinta pensaslajia,
samoinkuin kaikista talouden tavallisimmista selviöistä. Hänen
vilpitön vakaumuksensa oli, että kiinteistö-asioimiston ainoana
tarkoituksena on rahojen hankkiminen George F. Babbittille. Reklaamin
kannalta oli tosin hyvä Propagandakerhon lunchissa ja kaikissa niissä
vuosijuhlissa, joihin Kunnon Kansalaiset kutsuttiin, puhua kauas
kaikuvalla äänellä. Epäitsekkäästä Työstä Yhteisön Palveluksessa,
Välittäjän Velvollisuudesta säilyttää yleisön Luottamus ehdottomana,
ja jostakin, jota sanottiin Siveellisiksi Periaatteiksi, jotka tosin
olivat vähän hämäräluontoisia, mutta jos miehellä ne oli, niin hän oli
Hieno Välittäjä, ja jos taas hänellä ei niitä ollut, oli hän kelju ja
lurjus ja huijari. Nämä hyveet herättivät luottamusta ja tuottivat
suurempia tarjouksia. Mutta ne eivät sisältäneet, että piti olla
epäkäytännöllinen ja olla ottamatta kaksinkertaista hintaa talosta, jos
ostaja oli niin typerä, ettei pakottanut alentamaan ensiksi pyydettyä
hintaa.

Babbitt puhui hyvin — ja usein — näissä liikehurskauden orgioissa
siitä, »mikä merkitys välittäjällä saattaa olla yhteiskunnan tulevan
kehityksen ennaltanäkijänä ja kaukonäköisenä insinöörinä, joka
raivaa tietä välttämättömille muutoksille», mikä merkitsi, että
kiinteistöjenvälittäjä voi ansaita rahaa arvaamalla, mille suunnalle
kaupunki kasvaisi. Tätä arvaamista hän kutsui Kaukonäköisyydeksi.

Eräässä puheessaan Propagandakerhossa hän myönsi: »Välittäjän
velvollisuus ja etuoikeus on tuntea perinpohjin oma kaupunkinsa ja
sen ympäristö. Niinkuin kirurgi tuntee joka suonen ja salasolun
ihmisruumiissa ja insinööri sähkön sen kaikissa muodoissa tai jokaisen
mutterin suuressa sillassa, joka majesteettisenä kaartuu yli valtavan
virran, niin täytyy välittäjän tuntea joka tuumanala kaupungistaan, sen
kaikki haitat ja edut.»

Vaikka hän todella tunsi joka tuumanalan kauppa-arvon erinäisissä
Zenithin osissa, ei hän tiennyt, oliko poliisivoima liian suuri vai
liian pieni ja oliko se liitossa pelikapakkain ja bordellien kanssa.
Hän tunsi tulenvarmojen talojen rakennustavan ja vakuutustaksan ja
tulen varmuuden välisen suhteen, mutta hän ei tiennyt, kuinka monta
palosotilasta kaupungissa oli, kuinka hyvin he olivat harjoitetut
ja palkatut tai kuinka täydelliset heidän varustuksensa olivat.
Hän selitti kaunopuheisesti, kuinka edullista oli, että koulu ja
asuintalo olivat lähekkäin, mutta hän ei tiennyt — ei tiennyt, että
saattoi olla hyvä tietää —, olivatko huoneet kaupungin kouluissa
kunnollisesti lämmitetyt, valaistut, tuuletetut ja sisustetut; hän ei
tiennyt, miten opettajat valittiin, ja vaikka hän saarnasi: »Zenith
voi kerskua siitä, että me maksamme opettajavoimillemme kunnollisen
palkan», niin se johtui vain siitä, että hän oli lukenut sen väitteen
_Advocate_-lehdessä. Itse puolestaan hän ei olisi kyennyt ilmoittamaan
opettajain keskimääräistä palkkaa Zenithissä tai muuallakaan.

Hän oli kuullut sanottavan, että »olot» lääninvankilassa ja Zenithin
kaupunginvankilassa eivät olleet juuri »tieteen vaatimusten mukaisia»;
hän oli, loukkaantuneena siitä, että Zenithiä moitittiin, selaillut
läpi raportin, jossa tunnettu pessimisti Seneca Doane, radikaali
juristi selitti, että oikea tapa kasvattaa nuoria poikia ja tyttöjä
ei ollut se, että heidät heitettiin vankilaan, joka oli täynnä
kuppatautisia, juoppohulluutta tai muuta mielisairautta potevia
miehiä. Hän vastusti muristen: »Ihmiset, jotka luulevat, että vankilan
tulee olla kuin mikäkin Hotel Thornleigh, tekevät minut sairaaksi.
Joka ei pidä vankilasta, pysyköön nahoissaan, niin että pääsee
sinne joutumasta. Muuten liioittelevat nuo parannushullut aina.»
Tämä oli hänen, Zenithin hyväntekeväisyys- ja parannuslaitoksia
koskevien tutkimustensa alku ja jyrkkä loppu; ja mitä »pahamaineisiin
kortteleihin» tulee, selitti hän asian nerokkaasti: »Semmoiseen ei
siivo mies sekaannu. Muuten sanon teille kahdenkesken: on tosiaan
turvaksi tyttärillemme ja kunniallisille naisille, että on olemassa
sellainen piiri, jossa hurjapäät saavat elostella. Se pitää heitä
loitolla meidän kodeistamme.»

Teollisuusoloja koskevia kysymyksiä oli Babbitt sitävastoin ajatellut
aika paljon, ja hänen mielipiteensä voidaan keskittää seuraavaan:

»Hyvä ammattiyhdistys on arvokas, se kun estää radikaalisten
yhtymäin muodostumista, jotka hävittäisivät kapitaalin. Mutta
ketään ei pitäisi pakottaa kuulumaan ammattiyhdistykseen. Kaikki
työväenagitaattorit, jotka koettavat pakottaa ihmisiä liittymään
ammattiyhdistyksiin, pitäisi hirttää. Oikeastaan, vain meidän kesken
sanoen, ei ammattiyhdistyksiäkään pitäisi lainkaan sallia; ja — se
kun on paras tapa ammattiyhdistysten vastustamiseksi — jokaisen
liikemiehen tulisi olla työnantajaliiton ja kauppiasyhdistyksen jäsen.
Yksimielisyys on voimaa. Joten jokainen itsekäs mölli, joka ei liity
Kauppiasyhdistykseen, olisi pakolla siihen liitettävä.»

Millään alalla — vaikka hän olikin asiantuntija, jonka neuvojen mukaan
perheitä muutti uusille seuduille asuakseen siellä miespolven ajan — ei
Babbitt ollut niin suurenmoisen tietämätön kuin terveydellisiä seikkoja
koskevissa kysymyksissä. Hän ei osannut erottaa malariahyttystä
yölepakosta; hän ei tiennyt juomavesikokeista, ja putkijärjestelmän
ja salaojituksen suhteen hän oli yhtä tietämätön kuin suulas; hän
puhui usein kaupattavina olevien talojen erinomaisista kylpyhuoneista.
Hän selitteli mielellään, mistä se johtui, etteivät eurooppalaiset
koskaan kylve. Joku oli sanonut hänelle hänen nuoruudenpäivinään, että
lokakaivot olivat epäterveellisiä, ja hän oli siinä uskossa vieläkin.
Jos joku asiakas oli siksi röyhkeä, että pyysi häntä myymään talon,
jossa oli lokakaivo, puhui hän siitä aina — ennenkuin otti talon
vastaan ja möi sen.

Kun hän järjesti Rastaslaakson tontit, kun hän tasoitti metsämaan ja
suoperäiset niityt auringonpaahtamaksi tasangoksi, jossa ei ollut
merkkiäkään laaksosta tai rastaista, mutta joka oli täynnä pieniä
kylttejä, jotka osoittivat kuviteltuja katujen nimiä, niin, hän
käytti, kuten oikeus vaati, täydellistä salaojitusjärjestelmää. Sen
johdosta hän tunsi itsensä toisia etevämmäksi; hän ilkkui salassa
Martin Lumsenin tonttialuetta, Avonleaa, joka oli viemärikaivolla
varustettu; siitä hän sai pontta kokosivun-ilmoituksiinsa, joissa
ylisti Rastaslaakson kauneutta, mukavuutta, halpuutta ja verratonta
terveellisyyttä. Ainoa vika oli, että Rastaslaakson viemäreissä oli
liian pieni laskuoja, joten niihin jäi liejua, mikä tietenkään ei
ollut erikoisen edullista, kun taas Avonlean viemärikaivo oli todella
nykyaikainen »septic tank».

Koko Rastaslaaksoyritys osoitti, että Babbitt, vaikka hän todella
inhosi ihmisiä, jotka olivat tunnettuja huijareita, ei ollut
aivan ymmärtämättömän rehellinen. Vuokraajat ja ostajat katsovat
paremmaksi, että välittäjät eivät kilpaile heidän kanssaan olemalla
itse vuokraajina ja ostajina, vaan valvovat vain asiakkaittensa
etuja. Yleisesti luultiin, että toiminimi Babbitt-Thompson oli vain
Rastaslaakson asiamies todellisen omistajan, Jake Offuttin laskuun,
mutta tosiasia oli, että Babbitt ja Thompson omistivat kaksiseitsemättä
prosenttia laaksosta, Zenithin raitiotieyhtiön toimeenpaneva johtaja
kahdeksankolmatta prosenttia, ja Jake Offuttilla (ammattipoliitikko,
pikku tehtailija, tupakkaapureksiva vanha huijari, jonka mielitekoja
oli samea politiikka, liikediplomatia ja vääryydenteko pokerpelissä)
oli vain kymmenen prosenttia, jotka Babbitt ja raitiotieherrat olivat
hänelle antaneet, jotta hän »selvittäisi» terveydenhoidontarkastajat,
palotarkastajat ja valtion kiinteistörekisterin asiamiehen.

Mutta Babbitt oli hyveen kannattaja. Hän puhui kieltolain puolesta,
vaikka ei sitä käytännössä itseensä sovelluttanut; hän ylisti, vaikka
ei noudattanut, automobiiliajon vauhtiasetuksia; hän maksoi velkansa;
hän antoi avustustaan kirkolle, Punaiselle Ristille ja N.M.K.Y:lle; hän
noudatti ammattikuntansa tapoja ja puijasi ihmisiä vain mikäli se oli
ennakkotapausten pyhittämää; hän ei alentunut milloinkaan varsinaisiin
huijaustemppuihin vaikka, kuten hän selitti Paul Rieslingille:
»Tietenkään en sillä tarkoita, että jokainen kirjoittamani ilmoitus
olisi kirjaimellisesti tosi tai että aina uskoisin kaikki, mitä sanon,
kun pidän voimakkaan puheen tavaran puolesta jollekin ostajalle. Katsos
— katsos, asia on näin. Ensinnäkin on kiinteimistön omistaja saattanut
liioitella antaessaan asian minun haltuuni, eikä totisesti ole minun
asiani ruveta sormella osoittamaan päämiestäni valehtelijaksi. Ja
sitten ovat ihmiset niin peijakkaan petollisia itse, että he suorastaan
olettavat, että heille joka tapauksessa jotakin valehdellaan,
joten saisin valehtelijan maineen kuitenkin, vaikka olisin niin
idioottimainen, että en vähääkään 'bluffaisi'. Itsepuolustukseksi
täytyy minun ajaa omaa asiaani, niinkuin puolustusasianajajan on
ajettava syytetyn asiaa — onhan hänen selviömäinen velvollisuutensa,
vai mitä, esittää miesraukan hyviä puolia? Johan tuomarikin paheksuisi
semmoista asianajajaa, joka jättäisi sen tekemättä, vaikka molemmat
tietäisivätkin, että mies on syyllinen. Mutta minä en missään
tapauksessa koristele totuutta sillä tavalla kuin Cecil Rountoce
tai Thayer tai muut välittäjät. Minä olen tosiaan sitä mieltä, että
mies, joka pyrkii ansaitsemaan rahaa suorastaan valehtelemalla, olisi
ammuttava.»

Babbittin arvo hänen asiakkaittensa silmissä tuli harvoin niin selvästi
näkyviin kuin tänä aamuna hänen neuvottelussaan kello puoli kaksitoista
Conrad Lyten ja Archibald Purdyn kanssa.


5


Conrad Lyte oli kiinteistöhuijari. Hän oli hermostunut huijari.
Ennenkuin aloitti pelinsä, hän kysyi neuvoa pankkimiehiltä,
juristeilta, arkkitehdeiltä, rakennusurakoitsijoilta ja niin monelta
näiden konttoristilta ja pikakirjoittajalta kuin suinkin saattoi. Hän
oli rohkea yrittäjä eikä pyytänyt mitään muuta kuin täyden vakuuden
rahansijoituksilleen, saada olla puuttumatta yksityiskohtiin ja
sen kolmen- tai neljänkymmenen prosentin voiton, jonka, kaikkien
asiantuntijain arvion mukaan, tienraivaaja oli kohtuudella oikeutettu
saamaan tappionuhastaan ja ennakkoälystään. Hän oli pienehkö mies,
jolla oli lyhyt hiirenkarvainen harmaa tukka ja vaatteet, jotka aina,
vaikka olisivat olleet tehdyt kuinka hyvin tahansa, tekivät nukkavierun
vaikutuksen. Hänen silmäinsä alla oli puoliympyrän muotoiset renkaat,
ikäänkuin niitä olisi painettu hopeadollarilla, jonka jälki oli jäänyt
näkyviin.

Aivan erikoisesti ja aina kysyi Lyte Babbittin neuvoa ja luotti tämän
hitaaseen varovaisuuteen.

Puoli vuotta sitten oli Babbitt saanut tietää, että eräs Archibald
Purdy, maustetavarankauppias epämääräisessä, Linton-nimisessä
asuntokorttelissa, puheli aikeistaan perustaa lihapuoti maustepuotinsa
viereen. Babbitt otti selvän naapuritonttien omistajista ja
havaitsi, että Purdy omisti nykyisen puotinsa, mutta ei juuri
vieressäolevaa arvokasta tonttia. Hän neuvoi Lyteä ostamaan tämän
tontin yhdestätoistatuhannesta dollarista, vaikka vuokrien nojalla
tehty arviointi ei osoittanut tontin arvoksi edes yhdeksäätuhatta.
Vuokrat, selitti Babbitt, olivat liian alhaiset; ja kun he vain
odottavat, saavat he kyllä Purdyn suostumaan heidän hintaansa. (Tämä
oli Kaukonäköisyyttä.) Hänen täytyi väkisin pakottaa Lyte ostamaan.
Hänen ensimmäinen työnsä Lyten asiamiehenä oli vuokran koroittaminen
tontilla olevasta ränstyneestä puotirähjästä. Sen vuokraaja haukkui
pahanpäiväisesti, mutta maksoi.

Nyt tuntui Purdy halukkaalta ostamaan, mutta hänen viivyttelynsä maksoi
hänelle kymmenentuhatta dollaria ylimääräistä — sen palkinnon, minkä
yhteiskunta maksoi Lytelle siitä hyvästä, että hän käytti välittäjää,
jolla oli Kaukonäköisyyttä, joka ymmärsi Tehokkaita Etuja, Strateegisia
Asenteita, Psykologisia Hetkiä, Aliarviointia ja Myymisen Taitoa.

Lyte saapui hilpeänä neuvotteluun. Hän oli ihastunut Babbittiin
tänä aamuna ja nimitti häntä »vanhaksi kunnon mieheksi». Purdy,
maustekauppias, pitkänenäinen, juhlava mies, ei näyttänyt antavan
yhtä suurta arvoa Babbittille ja hänen Kaukonäköisyydelleen, mutta
Babbitt oli häntä vastassa konttorin pääovella ja saattoi hänet
yksityishuoneeseensa ystävällisin huudahduksin, kuten »Tätä tietä, veli
Purdy!» Hän otti esiin koko laatikon sikareja kirjekaapista ja tyrkytti
niitä vierailleen. Hän työnsi heidän tuolejansa kaksi tuumaa eteen- ja
kolme tuumaa taaksepäin, mikä teki vieraanvaraisen vaikutuksen, asettui
selkänojaan omalle tuolilleen ja näytti pyöreältä ja pyylevältä. Mutta
hän puhutteli heikkoluonteista maustekauppiasta määrätietoisesti.

»Joo, veli Purdy, meillä on ollut muutamia koko houkuttelevia
tarjouksia teurastajien ja muiden sensemmoisten puolelta teidän
puotinne naapuritontin suhteen, mutta minun onnistui saada veli Lyte
suostumaan siihen, että ensin antaisimme teille tilaisuuden sen ostoon.
Minä sanoin Lytelle: 'Olisihan ikuinen häpeä', sanoin, 'jos joku toinen
avaisi mauste- ja ruokatavarakaupan ihan vieressä ja hävittäisi Purdyn
hyvään alkuun päässeen liikkeen.' Varsinkin — » Babbitt kumartui
eteenpäin ja hänen äänensä oli syvä —, »olisi paha, jos joku suurliike
saisi sinne haaraosastonsa ja alkaisi myydä alihintaan, kunnes olisi
tehnyt lopun kilpailusta ja pakottanut teidät väistymään!»

Purdy otti kiivaasti laihat kätensä taskuistaan, nykäisi ylös
housujaan, pisti taas kätensä taskuun, keinuttelihe taapäin raskaalla
tammituolilla ja koetti näyttää huolettomalta väittäessään vastaan:

»Joo, joo, ne on kyllä kovia kilpailijoita. Mutta mahdattekohan tietää,
mikä elävöittävä vaikutus mieskohtaisella tuttavuudella on liikkeessä,
joka rakentuu lähimpään naapuristoon.»

Suuri Babbitt hymyili. »Se sillä on. No niin, kuten tahdotte. Me
ajattelimme antaa teille etuoikeuden. Mutta näin ollen — — —»

»Ei, kuulkaahan nyt!» vikisi Purdy. »Minä tiedän varmaan, että
jokseenkin samansuuruinen tontti, ihan lähellä, myytiin alle
kahdeksantuhannenviidensadan; siitä ei ole kahtakaan vuotta, ja te
pyydätte minulta neljäkolmattatuhatta dollaria! Minunhan olisi pakko
ottaa kiinnityksiä Minä olisin valmis maksamaan kaksitoistatuhatta,
mutta — — — hyvä Jumala, mr. Babbitt, tehän pyydätte enemmän kuin sen
kaksinkertaisen arvon! Ja uhkaatte kukistaa minut, ellen ota sitä!»

»Purdy, tuosta puheesta minä en pidä. En ollenkaan. Oletatteko,
että Lyte ja minä olisimme katalia ja haluaisimme vain kukistaa
lähimäisemme. Ettekö luule meidän tietävän, että meidän oma etumme
vaatii, että jok'ikinen Zenithissä on hyvissä varoissa. Mutta sehän
ei kuulu asiaan. Kuulkaas nyt mitä minä sanon: me alennamme hinnan
kolmeenkolmattatuhanteen — viisituhatta käteistä ja jäännös kiinnitystä
vastaan, ja jos haluatte purkaa sen vanhan hökkelin ja rakentaa,
niin luultavasti Lyte kyllä myöntää teille rakennuslainan hyvillä,
edullisilla ehdoilla. Peijakas, mies, me olisimme iloisia, jos voisimme
tehdä teille palveluksen. Me emme harrasta ulkomaalaisia maustetrusteja
enempää kuin te. Mutta eihän ole järjellistä odottaa, että uhraisimme
yksitoistatuhatta tai enemmän vain naapurisovun vuoksi, vai _pitäisikö_
teidän mielestänne? Mitä sanotte, Lyte? Suostutteko tinkimään?»

Lämpimästi pitämällä Purdyn puolta sai Babbitt hyväntahtoisen mr.
Lyten alentamaan hinnan yhteenkolmattatuhanteen dollariin. Otollisella
hetkellä otti hän esiin eräästä laatikosta kontrahdin, jonka hän
oli antanut miss McGounin nakuttaa koneella valmiiksi, ja pisti sen
Purdyn käteen. Hän pudisti avuliaasti täytekynäänsä ollakseen varma,
että se piirsi, ojensi sen Purdylle ja katsoi hyväksyvästi, kun tämä
allekirjoitti.

Työ, jolla oli yleistä merkitystä, oli valmistumassa. Lyte oli
voittanut yli yhdeksäntuhatta dollaria, Babbitt oli voittanut
neljäsataaviisikymmentä dollaria välityspalkkiota. Purdy oli,
nykyaikaisen finanssilaitoksen herkän mekanismin avulla, saanut
liikehuoneiston, ja ennen pitkää saisivat Lintonin onnelliset asukkaat
yllin kyllin lihaa hintoihin, jotka olivat vain mitättömän vähän
korkeammat kuin keskikaupungilla.

Se oli ollut miehekäs kamppailu, mutta jälkeenpäin tunsi Babbitt
mielensä masentuneeksi. Tämä oli ainoa todella hauska taistelu, jonka
hän oli alunpitäen suunnitellut. Nyt ei hänellä lähitulevaisuudessa
ollut edessä muuta kuin pikkupoimintoja, vuokrien arviointien,
kiinnitysten pikkupoimintaa.

Hän mutisi: »Inhoittaa ajatella, että se vanha saituri Lyte pistää
taskuunsa melkein koko voiton, vaikka minä tein kaiken työn. Ja —
— — Mitä muuta minun olikaan tänään tehtävä? Tekisi mieleni ottaa
kunnollinen loma. Tehdä automatka. Jotakin.»

Hän hypähti pystyyn jälleen vilkastuneena ajatellessaan lunchia, josta
hän oli sopinut Paul Rieslingin kanssa.



VIIDES LUKU.


1.

Babbittin tekemät valmistelut, jotta hän voisi jättää konttorin omiin
hoteisiinsa puolitoistatuntisen lunch-loman ajaksi, olivat hiukkasta
vähäisemmät kuin yleisen Euroopansodan suunnittelut.

Hän sanoi ärtyisästi miss McGounille: »Milloin te olette lunchilla?
Jaha, katsokaa, että miss Bannigan on sillä välin sisällä. Sanokaa
hänelle, että jos Wiedenfeldt soittaa, niin sanokoon sille, että minä
jo olen ryhtynyt tekemään kauppakirjaa. Niin tosiaankin — muistuttakaa
minua huomenna, että annan Pennimanin tehdä sen. Ja sitten, jos joku
tulee kysymään halpaa taloa, niin muistakaa, että meidän täytyy
tyrkyttää jollekin se paikka siellä Bangor Roadin varrella. Jos on
jotakin asiaa, niin minä olen Atleettikerhossa. Ja sitten — — —? ja
sitten — — — Minä tulen takaisin kello kaksi.»

Hän pyyhki sikarintuhkaa pois liivistään. Sijoitti erään
vaikeastivastattavan kirjeen ylimmäksi keskeneräisten töiden kasaan,
jotta olisi pakko ryhtyä siihen iltapäivällä. (Kolmena päivänä
perätysten hän oli nyt ennen lunchia pannut saman vastaamattoman
kirjeen keskeneräisten töiden kasaan.) Hän kyhäsi eräälle keltaiselle
tapettimallinpalaselle muistiinpanon: »V. talojen ovet», mikä antoi
hänelle mieluisan tunteen, ikäänkuin hän jo olisi toimittanut
kyseenalaiset vuokratalojen ovet.

Hän huomasi polttavansa taas uutta sikaria. Hän heitti sen pois
murahtaen: »Saakeli, minä luulin sinun lopettaneen sen peevelin
polttelemisen!» Hän pisti sankarillisesti sikarilaatikon taas
kirjekaappiin, lukitsi sen, pani avaimen vielä hankalampaan paikkaan
ja mutisi vihaisena: »Minun pitäisi tosiaan hoitaa itseäni. Ja minä
tarvitsen enemmän liikuntoa — minä kävelen tästedes jalkaisin kerhoon
joka päivä — sen teen — jokaikinen päivä — se alinomainen autolla-ajo
saa olla lopussa.»

Päätös sai hänet tuntemaan itsensä malli-ihmiseksi. Seuraavassa
silmänräpäyksessä hän kuitenkin totesi, että tänään sentään oli liian
myöhäistä mennä jalan.

Biilin käyntiinpano ja livauttelu liikenteeseen vei hiukan enemmän
aikaa kuin puolineljättä kadunväliä pitkän tien jalankulkeminen olisi
vaatinut.

Ajaessaan hän katseli rakennuksia tuttavallisen myötätuntoisesti.

Vieras, joka äkkiä olisi joutunut Zenithin liikekeskustaan, ei olisi
voinut sanoa, oliko hän jossakin Oregonin vai Georgian, Ohion vai
Mainen, Oklahoman vai Manitoban kaupungissa. Mutta Babbittista oli
joka tuumanala luonteenomainen ja mielenkiintoisa. Kuten aina totesi
hän, että California Liiketalo vastapäätä katua oli kolmea kerrosta
matalampi ja siis kolmea kerrosta vähemmän kaunis kuin Reeves
Liiketalo. Kuten aina kulkiessaan Kengänkiilloitussalonki Partenonin,
yksikerroksisen puodin ohi, joka valtavan California Liiketalon
mahtavan graniitti- ja tiilimassan rinnalla oli kuin uimahuone
kallion kainalossa, huomasi hän: »Peijakas, minunhan olisi pitänyt
antaa kiilloittaa kenkäni tänään! Sen minä aina unohdan.» Simplexin
konttorikalusteliikkeen, the National Cash Register asioimiston
edustalla hän kaipasi diktafonia ja kirjoituskonetta, johon on
yhdistetty laskukone, niinkuin runoilija kaipaa nelitaitteisia kirjoja
tai lääkäri radiumia.

Nobbyn Herrainvaatetusliikkeen kohdalla hän laski vasemman kätensä
irti ohjaustangosta koskettaakseen kaulaliinaansa ja ajatteli ääneen
itsestään niinkuin ainakin miehestä, joka ostaa kalliita kaulaliinoja
»ja voi maksaa ne käteisellä, peijakas vieköön»; ja Yhdistyneitten
Sikarikauppojen kultaa ja purppuraa hohtavan myymälän kohdalla hän
ajatteli: »Onkohan minulla tarpeeksi sikareja — idiootti — minähän
ihan unohdan — minunhan on vähennettävä liikanaista polttamista.»
Hän vilkaisi pankkiinsa, The Miners' and Drovers' National, ja
ajatteli, kuinka viisas ja vakavarainen hän oli sijoittaessaan
rahansa niin marmorihohtoiseen laitokseen. Hänen suuri hetkensä
tuli liikennetungoksessa, kun hänen oli pysähdyttävä korkean Toisen
Kansallistornin kulmassa. Hänen automobiilinsa oli neljän muun auton
välissä teräsrintamassa, joka seisoi levottomana kuin ratsuväki sillä
välin kuin poikkikadun liikenne, limousinejä ja suuria kuormavaunuja
ja nenäkkäitä moottoripyöriä, porhalsi ohi; vastapäisessä kulmassa
jyrisivät pneumaattiset niittausvasarat rakenteella olevan talon
kimmeltävässä kehässä; ja keskellä tätä vilinää vilahtivat äkkiä tutut
kasvot ja eräs kerhokumppani huusi: »Terve, George!» Babbitt nyökkäsi
toverillisesti vastaan ja liukui edelleen liikenteen mukana, kun
poliisikonstaapeli nosti kättään. Hän huomasi, kuinka nopeasti hän
jälleen sai autonsa käyntiin. Hän tunsi itsensä eteväksi ja mahtavaksi
niinkuin kiiltävä terässukkula, joka kiitää suuressa koneessa.

Kuten aina sivuutti hän katsahtamatta kaksi seuraavaa korttelia, joita
ei vielä ollut kitketty pois vuoden 1885 likaisesta ja törkyisestä
Zenithistä. Ajaessaan ohi viidentoista-sentinbasaarin, Dakotan
yömajan, Concordia-hallin, jossa oli halpoja täyshoitolaishuoneita ja
ennustajien ja magnetisoijien asumuksia, hän ajatteli, paljonko hän
ansaitsi, kerskui hiukan ja oli hiukan levoton ja teki vanhoja, tuttuja
laskelmiansa:

»Neljäsataaviisikymmentä taalaa Lyten-jutusta tänä aamuna. Mutta
siitä on vähennettävä verot. Annas olla: minun pitäisi voida saada
kokoon puhdasta tuloa tänä vuonna kahdeksantuhatta, säästää siitä
tuhatviisisataa — ei, se ei käy, jos rakennan autotallin, — — Annas
olla: kuusisataaneljäkymmentä säästössä viime kuulta, ja kaksitoista
kertaa kuusisataaneljäkymmentä on — on — annas olla: kuusi kertaa
kaksitoista on seitsemäntuhatta kaksisataa ja — no, peijakas, joka
tapauksessa on minun saatava kahdeksantuhatta — se ei ole hullumpaa;
harvasta pesee niitä poikia, joilla on kahdeksantuhatta dollaria
vuodessa — hyviä, heliseviä, oikeita dollareita — lyönpä vetoa, että
koko U.S.A:n väestössä ei ole enempää kuin viisi prosenttia, joka
ansaitsee enemmän kuin minun rakas Georgeni, ei totisesti olekaan!
Minä olen siis kasan huippupuolella! Mutta — niin kuin menot perhe,
joka tuhlaa bensiiniä ja aina käy puettuna kuin miljonäärinväki, ja
ne kahdeksankymmentä, jotka joka kuukausi on lähetettävä mammalle — —
Ja kaikki nuo pikakirjurit ja asiamiehet, jotka nylkevät minulta joka
sentin, minkä suinkin voivat — — —»

Seuraus tästä tieteellisestä finanssilaskelmasta oli, että hän
tunsi itsensä samalla kertaa riemuisan rikkaaksi ja huolestuttavan
köyhäksi. Kesken näitä mietelmiänsä hän pysäytti biilin, meni pieneen
sanomalehti- ja sekatavarakauppaan ja osti sen sähkölle sovitetun
sikarinsytyttäjän, jota hän jo viikon päivät oli himoinnut. Hän koetti
vaientaa omaatuntoansa olemalla kiirehtivä ja meluisa ja hoilaamalla
myyjälle: »Tämähän maksaa hintansa pian tulitikuissa, eikö niin?»

Se oli siro esine, nikkelöity, hopeanhohtoisella helalla varustettu
putki, joka oli kiinnitettävä auton ohjauslautaan. Se ei ollut
ainoastaan, niinkuin tiskillä oleva selostus julisti, »elegantti
hienous, joka tekee gentlemannin biilin lopullisesti täydelliseksi»,
vaan sitäpaitsi arvaamaton ajansäästäjä. Sillä, ettei tarvinnut
pysähtyä raapaisemaan tulta tikusta, säästäisi helposti kuukaudessa tai
kahdessa ainakin kymmenen minuuttia.

Ajaessaan edelleen hän katseli sitä. »Helkkarin hauska. Juuri tämmöistä
olen kauan halunnut», sanoi hän kaihoisasti. »Juuri tämmöistä
tupakkamies tarvitsee.»

Silloin muisti hän lopettaneensa tupakanpolton.

»Hemmetti!» murisi hän. »No jaa, poltanhan minä sentään silloin tällöin
jonkin sikarin. Ja Se on helkkarin mukava muille ihmisille. Ehkä juuri
se antaa loppusäväyksen, kun on saatava joku kauppa lukkoon. Ja — — Se
näyttää tosiaan aika mukavalta tuossa. Saamarin siro! Tosiaankin kuin
eleganssin ja hienostuksen viimeinen voitelu! Minä — — Hornan hovissa,
on kai minulla vara hankkia se, kun haluan. Minä en aio olla perheessä
ainoa, jolla ei koskaan ole pienintäkään 'ylellisyysesinettä'!»

Näin ajoi hän kerhoon, saaliinansa kolmen ja puolen korttelin elämykset.


3


Zenithin Atleettikerho ei ole atleettinen eikä oikeastaan varsinainen
kerho, mutta se on Zenith itse kaikessa loistossaan. Sillä on ahkerasti
käytetty ja savuinen biljardihuone, sitä edustamassa on pesäpallo-
ja jalkapallojoukkueita, ja kymmenes osa jäsenistä koettaa silloin
tällöin laihtua uimahallissa ja voimistelusalissa. Mutta useimmat sen
kolmestatuhannesta jäsenestä käyttävät sitä kahvilana, jossa he syövät
lunchin, pelaavat korttia, kertovat juttuja, tapaavat asiakkaita ja
tarjoavat maaseutututtavilleen päivällistä. Se on kaupungin suurin
kerho, ja sen pää vihollinen on vanhoillinen Union-kerho, jota kaikki
Atleettikerhon oikeauskoiset jäsenet sanovat »inhoittavaksi, ylpeäksi,
ikäväksi, kalliiksi vanhaksi koloksi — jossa ei ollut yhtään Tosi
Toveria — minä en menisi sinne, vaikka maksettaisiin.» Tilasto
osoittaa, ettei yksikään Atleettikerhon jäsen ole koskaan kieltäytynyt
suostumasta Union-kerhon jäseneksi valittaessa; Atleettikerhoon
valituista luopuu seitsemänseitsemättä prosenttia, ja lisäksi saattaa
kuulla heidän lausuvan Unionin unisessa pyhäkössä vetelehtiessään:
»Atleettikerho olisi kyllä hyvä hotelli, jos se ei olisi auki kenelle
tahansa.»

Atleettikerhon talo oli yhdeksänkerroksinen, tulenkestävistä
tiilistä, ylhäällä lasikattoinen kattopuutarha ja alhaalla valtavilla
kalkkikivipilareilla koristettu sisäänkäytävä. Eteinen, sen paksut
Caen-kivipylväät, suippokaariholvit ja ruskeankiiltävä lasipermanto,
joka on kuin hyvinpaistettu vehnäleipä, on puolittain kuin
tuomiokirkko, puolittain kuin olutkellari. Jäsenet syöksyvät eteiseen
ikäänkuin olisivat jotakin ostamassa eikä olisi aikaa. Babbitt tuli
sisään sillä tavalla ja hoilasi sikarikojun edessä seisovalle ryhmälle:
»Terve, pojat! Terve! Helkkarin kaunis päivä!»

Nämä luikkasivat hilpeästi takaisin — Vergil Gunch, hiilikauppias,
Sidney Finkelstein, Parcher & Steinin kauppahuoneen naispukuosaston
ostostentekijä, ja professori Joseph K. Pumphrey, Ritewayn
Kauppakorkeakoulun omistaja ja Julkisen Esiintymisen, Kauppaenglannin
ja Kauppajuridiikan opettaja. Vaikka Babbitt ihaili oppinutta ja piti
arvossa Sidney Finkelsteiniä senvuoksi, että tämä oli »helkkarin
ovela ostaja ja avokätinen ja hauska», niin Vergil Gunchiin hän
kuitenkin oli heistä eniten innostunut. Mr. Gunch oli puheenjohtaja
Propagandakerhossa, jossa oli lunchkokous kerta viikossa. Se oli
haaraosastona kansallisessa järjestössä, joka edisti terveitä
liikeperiaatteita ja yhteishenkeä Oikeamielisten Liikemiesten
keskuudessa. Hän oli sitäpaitsi korkean asteen ritari Hirvien
Veljeskunnassa, ja huhuttiinpa, että hänet ensi vaaleissa valittaisiin
sen Suurmestariksi. Hän oli hauska mies, joka oli hanakka pitämään
puheita ja olemaan mukana taiteilijamaailmassa. Hän kävi vieraisilla
kuuluisain näyttelijäin ja laulunäytelmätaiteilijain luona, kun näitä
tuli kaupunkiin, tarjosi heille sikareja, sinutteli heitä ja onnistui
joskus saamaan heitä mukaansa Propagandakerhon luncheihin »antamaan
pojille vapaanäytäntöjä». Hän oli kookas, lyhyttukkainen mies ja osasi
uusimmat jutut, mutta piti poker-pelissä kortit tiiviisti poveaan
vasten. Hänen kutsuissaan Babbitt oli imenyt sitä myrkkyä, joka
aiheutti hänen tämänpäiväisen hermostuneisuutensa.

Gunch huusi: »Kuinka sinä voit, vanha bolsevikki? Miltä tuntuu näin
toisena päivänä?»

»Oi, ystäväni! Suurenmoinen pohmelo! Sinä pidit oikein kunnon pidot,
Verg! Mutta toivottavasti et ole unohtanut, että minä se sittenkin
lopulta korjasin viimeisen panoksen!» Babbitt ulvoi. (Hän oli kolmen
jalan päässä Gunchista.)

»Mainiota! Mutta saat nähdä, mitä ensi kerralla sinulle tarjoan,
Georgie! Sano, näitkö lehdestä, miten Kansaneduskunta New Yorkissa
antoi Punaisia näpille?»

»Ole vissi siitä. Se oli soma juttu! Ihana ilma tänään.»

»On, kerrassaan kevätpäivä, mutta yöt ovat vielä kylmiä.»

»Niin ovat, se on tosi. Minun piti ottaa pari peitettä lisäksi viime
yönä. Kuule Sid», Babbitt kääntyi Finkelsteinin puoleen, »minun piti
kysyä sinulta jotakin. Minä ostin tänään sähkösikarinsytyttäjän autoon,
ja — —»

»Kas juukelia!» sanoi Finkelstein, ja yksinpä oppinut professori
Pumphreykin, paksu harmaapukuinen herra, jolla oli ääni kuin kirkon
urut, huomautti: »Se on hieno esine. Sikarinsytyttäjä antaa tyylin koko
kojelaudalle.»

»Niin tekee. Minä päätin vihdoinkin ostaa semmoisen itselleni. Minä
sain parhaan, mitä on olemassa, vakuutti myyjä. Maksoin siitä viisi
kolikkoa. Sitä minä vain, että mahtoiko se nylkeä. Mitä niistä otetaan
sinun kaupassasi, Sid?»

Finkelstein vakuutti, että viisi dollaria ei ole liikaa todella
ensiluokkaisesta sytyttäjästä, joka oli hyvin nikkelöity ja hyvällä
johdolla varustettu. »Minä sanon aina — ja uskokaa minua, minä
perustan sen sangen laajaan liikemieskokemukseen — paras on ajan
mittaan halvin. Tietenkin, jos tahtoo olla juutalainen, voi saada
halpaa rojua, mutta _ajan mittaan_ tulee halvimmaksi — — paras, minkä
ikinä voi löytää! Niinkuin esim. ihan äskettäin: minä ostin uuden
yläosan vanhaan hyrrääni ja yhtä ja toista sisustukseenkin ja maksoin
satakuusikolmatta ja viisikymmentä, ja tietenkin huutelivat ihmiset
minulle korvaan, että olin maksanut ihan liikaa — Herra Jumala, jos isä
ja äiti — ne asuvat pienessä kyläpahasessa siellä pohjoisessa ja heidän
on mahdotonta saada päähänsä, miten kaupunkilaisen aivot toimivat, ja
ovat tietenkin juutalaisia — jos he kuulisivat, että Sid on hävittänyt
satakuusikolmatta taalaa, niin he kuolisivat siihen paikkaan! Mutta,
George, minä en usko, että minua on puijattu sentilläkään. Kone näyttää
ihka uudelta — ei se muuten mikään ikäloppu olekaan; sehän ei ole
ollut minulla vielä kolmea vuotta, mutta minä pidän sitä kovilla;
sunnuntaisin ajan aina vähintään satakahdeksankymmentä kilometriä, ja
ja —. Ei, en tosiaan usko, että sinua on vedetty nenästä, George. _Ajan
mittaan_ on paras, sen saattaa sanoa, tietystikin halvin.»

»Niinkuin se onkin», sanoi Vergil Gunch. »Se on selvä kuin pläkki. Jos
miehen täytyy elää voimaperäistä elämää, niinkuin täällä Zenithissä
— mikä kiire ja jännitys meillä Propagaattoreilla ja kaikilla täällä
Z.A.K:ssa alati onkaan — niin täytyy hänen yksinkertaisesti säästää
hermojansa hankkimalla itselleen paras parhaista.»

Babbitt nyökkäsi joka viidennen sanan kohdalla tälle mahtavalle
julistukselle, ja Gunchin tunnettuun humoristiseen tyyliin lausutusta
loppuponnesta hän haltioitui:

»Mutta sittenkään, George, en oikein tiedä, onko sinulla varaa siihen.
Minä olen kuullut, että viranomaiset ovat alkaneet katsoa kierosti
sinun liikettäsi sen jälkeen kun varastit Eathorne Parkin nurkan ja
möit sen.»

»Oho, onpas sinulla huijausjuttuja, Verg. Mutta kun kerran huijauksesta
on puhe, niin kuinka sen jutun laita oikein on, kun kerrotaan, että
sinä varastit mustat marmoriportaat Postikonttorin edestä ja myit ne
ensiluokan kivihiilinä?» Hilpeänä koputti Babbitt Gunchia selkään ja
taputti käsivarrelle.

»Jaa, kyllä se tosi on, mutta sen minä tahtoisin tietää, kuka se
kiinteistöhuijari oli, joka sitten osti ne hiilet vuokratalojensa
lämmitystä varten.»

»Siitäs sait, että vaikenit, George!» sanoi Finkelstein. »Mutta minä
kerron teille, pojat, mitä todellakin olen kuullut: Babbittin muija
meni Parcherin Herrainvaatetusliikkeeseen ostamaan hänelle kauluksia,
ja ennenkuin rouva ehtii mainita miehensä kauluksen numeroa, antaa
myyjä hänelle käteen kolmentoista numeron kauluksia. 'Mistä Te tiedätte
numeron?' ihmettelee mrs. Babbitt, ja myyjä sanoo: 'Miehillä, joiden
vaimot ostavat heille kaulukset, on aina numero kolmetoista.' Mitäs
sanotte siihen? Ei ole paha, mitä? Mitäs siitä sanotte, häh? Sinä olet
tainnut saada jo melkein tarpeeksi, George!»

»Minä — minä —» Babbitt etsi herttaista solvausta vastaukseksi. Hän
keskeytti tuijottaen ovelle. Paul Riesling astui juuri sisään. »Minä
tulen takaisin sitten, pojat», huusi Babbitt ja riensi eteisen yli.
Hän ei ollut tällä hetkellä makuukomeron nyrpeä lapsi, aamiaispöydän
kotityranni, Lyte-Burdy-neuvottelun ovela välittäjä tai Atleettikerhon
meluisa Toveri, Leikinlaskija ja Kunnonmies. Hän oli Paul Rieslingin
vanhempi veli, hanakka häntä puolustamaan, ihaillen häntä ylpein ja
arvostelemattomin rakkauden tuntein, joka oli naisrakkautta suurempi.
Paul ja hän pudistivat juhlallisesti kättä; he hymyilivät niin
häveliäästi kuin olisivat olleet erossa kolme vuotta eikä kolmea päivää
— ja sanoivat:

»Kuinka voit, vanha hevoshuijari?»

»Hyvin, kiitos. Entäs itse, äijänkäppänä?»

»Mainiosti, senkin töppönen.»

Näin vakuutettuna heidän keskinäisestä syvästä rakkaudestaan röhki
Babbitt: »Olet sinäkin sitten koko kehveli! Kymmenen minuuttia
liian myöhään!» Riesling katkaisi: »Älä rähise. Kiitä onneasi,
että kerran saat syödä gentlemannin seurassa!» He irvistivät ja
menivät pesuhuoneeseen, missä pitkä rivi herroja seisoi kumarassa
valtaiseen marmorilevyyn sijoitettujen pesuvatien ääressä ikäänkuin
kumartuneina uskonnolliseen palvomiseen oman kuvansa eteen, joka
näkyi paksusta peilistä. Vankkoja, tyytyväisiä, isäntämäisiä ääniä
kajahteli marmoriseinistä, kimmahti takaisin harmaansinireunaisen katon
maidonvalkoisista levyistä, kun kaupungin hallitsijat, vakuutus- ja
oikeus- ja lannoitusaine- ja autorengaskuninkaat säätivät lakeja
Zenithille, julistivat, että päivä oli lämmin — todella, kieltämättä
kevätpäivä, että palkat olivat liian korkeat ja kiinnityskorot liian
alhaiset, että Babe Ruth, etevä pesäpallonpelaaja, oli hieno mies ja
että »ne kaksi Climax-teatterin tämänviikkoista hullua tosiaan ovat
'jännä'-numeroita.» Mutta Babbitt, jonka ääni tavallisesti oli varmin
ja isäntämäisin kaikista, oli hiljaa. Solakan, tumman, pidättyväisen
Paul Rieslingin läsnäollessa hän oli ujo ja halusi esiintyä tyynesti ja
vakaasti ja hienosti.

Atleettikerhon eteishuone oli goottilaista tyyliä, pesuhuone Rooman
keisarityyliä, seurusteluhuone Espanjan 1500-tyyliä ja lukuhuone oli
kiinalaista Chippendale-tyyliä, mutta kerhon helmi oli ruokasali,
Zenithin muodikkaimman arkkitehdin, Ferdinand Reitmanin mestariteos.
Se oli muhkea, siinä oli korkeat seinäviilut, lyijypuitteiset
ikkunat Tudor-tyyliin, ulkonemia, hiukan soinnuton soittoparveke ja
gobeliineja, joiden arveltiin esittävän Magna Chartan vahvistamista.
Näkyvissä olevat katonliesat oli käsinvuoltu Jake Offuttin
kuomitehtaissa, saranat olivat käsintaottua rautaa, laudoitus oli
koristettu käsintehdyillä puunupeilla, ja toisessa päässä huonetta oli
avoin, räppänällä ja heraldisilla ornamenteilla varustettu liesi, jonka
kerhon prospekti selitti ei ainoastaan suuremmaksi kaikkia Euroopan
linnojen liesiä, vaan myös verrattoman paljon tieteellisemmällä
vetolaitteella varustetuksi. Se oli myöskin paljon puhtaampi, siinä kun
ei ollut ikinä vielä ollut tulta.

Puolet pöydistä olivat pitkiä yhteispöytiä, joiden ääreen mahtui
kaksi- tai kolmekymmentä henkeä. Babbitt istui tavallisesti lähellä
ovea yhdessä oman ryhmänsä kanssa, johon kuuluivat Gunch, Finkelstein,
professori Rumphrey, Howard Littlefield, hänen naapurinsa, T.
Cholmondeley Frink, runoilija ja ilmoitusagentti, ja Orville Jones,
jonka pesulaitos oli monessa suhteessa Zenithin paras. He muodostivat
kerhon kerhossa ja nimittivät itseään leikillä »Grobiaaneiksi». Kun
hän nyt kulki heidän pöytänsä ohi, tervehtivät Grobiaanit häntä: »Hei,
istu pöytään! Vai oletteko sinä ja Paul liika hienoja syömään köyhien
kanssa? Pelkäätkö, että joku maksattaa sinulla limonaadipullon, George?
Nämä teikarit näyttävät yrittävän eriseuraisiksi.»

Hän ärhenteli: »Ole vissi siitä! Meillä ei ole varaa pilata mainettamme
näyttäytymällä mokomien kitupiikkien seurassa!» ja vei Paulin erään
pienen pöydän ääreen soittoparvekkeen alle. Hän tunsi itsensä
syylliseksi. Zenithin Atleettikerhossa pidettiin erikseenvetäytymistä
erittäin epähienona. Mutta hän tahtoi saada rauhassa nauttia Paulin
seurasta.

Aamulla hän oli suosittanut kevyempiä luncheja, ja nyt hän tilasi vain
lampaankyljystä, retiisejä, herneitä, omenapaistosta, juustoa, kahvia,
ja lisäsi, kuten teki joka päivä: »Ja — niin — joo, saanko vielä
annoksen rasvaperunoita.» Kun kyljys tuli, pani hän siihen runsaasti
suolaa ja pippuria. Hän suolasi ja pippuroi lihan aina vahvasti,
ennenkuin uskalsi sitä maistaa.

Paul ja hän pohtivat kevätpäivän kevätlämpöä, sähkösikarinsytyttäjän
etuja ja kansaneduskunnan menettelyä. Vasta kun Babbitt oli ylen
kylläinen ja alakuloinen rasvaisesta lampaanlihasta, puhkesi hän
puhumaan:

»Minä tein sievoisen pikkukaupan Lyten kanssa tänä aamuna; se tuotti
minulle viisisataa kovaa lakkariini. Aika hauskaa — aika hauskaa! Ja
kuitenkin — — En tiedä, mikä minun on tänään. Joko se on kevätkuumeen
puuska tai sitten olin eilen liian kauan Verg Gunchin luona tai on
se sitten talven aherruksen maininkia, mutta olen ollut jollakin
tavoin alakärsänä koko päivän. Tietysti en olisi siitä puhunut tuon
Grobiaanipöydän pojille, mutta sinulle — — Tunnetko sinä milloinkaan
sellaista, Paul? Olenhan minä oikeastaan tehnyt kaikki, mitä tuleekin:
pitänyt huolta perheestäni ja hankkinut itselleni siistin talon ja
kuusisilinterisen auton ja saanut pystyyn koko sievoisen liikkeen,
eikä minulla oikeastaan ole huonoja tapojakaan, paitsi tupakointia —
ja senkin minä olen oikeastaan jo jättänyt. Ja minä kuulun kirkkoon
ja pelaan riittävän usein golfia pysyäkseni kunnollisessa ajolihassa
ja seurustelen vain kunniallisten, säädyllisten ihmisten kanssa. Enkä
kuitenkaan kaikesta tästä huolimatta saata sanoa olevani erikoisen
tyytyväinen.»

Tämä lausuttiin hitaasti ja laahustaen, ja puhetta keskeyttivät
huudot naapuripöydistä, mekaaninen kurtiisi tarjoilijattaren kanssa
ja äänekkäät röhähtelyt sitä mukaa kuin kahvi täytti hänet raukeuden
ja pahoinvoinnin tunteella. Hän tunsi mielessään anteeksipyyntöjä ja
epäröintiä, ja vasta Paul ohuella äänellään puhkaisi sumun:

»Herra Jumala, George, et suinkaan sinä luule, että minulle on mikään
uutuus havaita, ettei meille koidu suurtakaan saalista kaikesta
huitomisestamme, jonka luulemme olevan niin menestyksellistä? Sinä
näytät siltä kuin pelkäisit minun syyttävän sinua kapinallisuudesta.
Tiedäthän sinä, mitä minun oma elämäni on ollut.»

»Tiedän, poikaparka.»

»Minun olisi pitänyt olla viuluniekka, ja minä olen kattohuovan
kaupustelija! Ja Zilla — — — Eihän se ruikuttamisesta parane,
mutta sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä, kuinka innostuttava hän
on puolisona... Tyypillinen esimerkki eilen illalla. Me menimme
bioon. Eteisessä oli suuri jono, ja me seisoimme viimeisinä. Hän
alkoi tungeksia suoraan joukon läpi tavallisella 'Herra, kuinka te
uskallatte'-tavallaan

Totisesti, joskus kun katson häntä ja näen, kuinka maalattu hän alati
on ja hajuvesillä hölvätty ja miten hän tahtoo rimpuilla ja yhtämittaa
höpöttää: 'Minä olen daami, uskokaa se, idiootit' — niin tekisi mieleni
tappaa hänet! No, hän jatkaa tunkeutumistaan eteenpäin, ja perässä
minä, joka tunsin itseni noloksi ja häpesin, kunnes oli tultu melkein
samettiköyden luo. Mutta siinä seisoi pieni ipana mieheksi -— joka oli
seissyt odottamassa ainakin puolituntia — minä melkein ihailin sitä
jässiä — ja hän kääntyy Zillan puoleen ja sanoo ihan kohteliaasti:
'Minkävuoksi yritätte kyhnäytyä minun ohitseni?' Mutta hän vain —
jesta, kuinka minua hävetti — hän vain sähähtää miehelle: 'Te ette ole
gentlemanni!' Ja sekoittaa minut juttuun ja kirkuu: 'Paul, tuo henkilö
loukkasi minua!' ja se miehen ipana valmistautui tappelemaan.

— Minä en ollut heitä kuulevinani. — Mukamasti — ikäänkuin muka ei
kuulisi höyrykattilatehdasta! — koetin katsella muualle — minä voin
sanoa sinulle tarkalleen, minkänäköinen mikin levy on sen eteisen
katossa; eräässäkin oli ruskeita täpliä kuin pirun naamassa — ja
koko ajan tekivät ihmiset — seistiin yhteenpakattuina kuin sillit —
huomautuksia meistä, ja Zilla yhä vain puhui siitä miehen ipanasta,
ärhenteli ja kirkui, että semmoista väkeä ei pitäisi päästää sisälle
paikkaan, joka muka on 'daameille ja gentlemanneille', ja 'Paul,
ole hyvä, mene hakemaan johtajaa, että saan tehdä valituksen tämän
retkaleen käytöksestä' ja — — — Huh! Arvaat sen, olinko iloinen, kun
vihdoin päästiin sisään ja sain piiloutua pimeään!

— Kun on neljäkolmatta vuotta kokenut semmoista, niin et kai odota,
että kaatuisin nurin ja saisin kohtauksen, kun sinä viittaat siihen
mahdollisuuteen, että tämä kunniallinen, säädyllinen, moraalinen olo ei
ole ihan täysin kaikkea sitä, miksi sitä on huudettu, vai mitä? Minä
en edes voi puhua siitä muuten kuin sinun kanssasi, sillä kaikki muut
luulisivat, että olen kateellinen. Ehkäpä olenkin. En välitä siitä
enää... Herra Jumala, sinä sen sijaan olet saanut kuulla sitä enemmän
ruikutustani aikojen kuluessa, Georgie!»

»Eikö mitä, Paul, sinä et tosiaankaan ole oikeastaan koskaan
ruikuttanut. Joskus — — — Minä kerskun aina Myralle ja tenavoille,
miten ihmeen etevä välittäjä olen, mutta joskus hiipii mieleeni
sentään ajatus, että kenties en kuitenkaan ole sellainen Pierpont
Morgan kuin minä esiinnyn. Mutta jos millään voin auttaa sinun mielesi
virkistämistä, vanha Paukki, niin arvelen, että ehkä Pyhä Ritari laskee
minut sisälle yhtä kaikki.»

»Joo, sinä olet suuri suunsoittaja, Georgie, senkin kanalja, mutta sinä
olet tosiaan auttanut minua pysymään pystyssä.»

»Mikset sinä ota eroa Zillasta?»

»Niin, miksen! Jospa vain voisin! Jospa hän antaisi minulle
tilaisuuden! Sinä et voi saada häntä anomaan eroa millään hinnalla,
et, etkä luopumaan minusta. George, en tahtoisi olla ylen suuri nauta;
ennen, ylioppilasaikana, olisin katsonut, että mies, joka saattaa
sanoa semmoista, olisi ammuttava aamun sarastaessa. Mutta suoraan
sanoen ihastuisin kuollakseni, jos hän tosiaan rakastuisi johonkin.
Toivotonta! Tietysti hän flirttailee kenen kanssa tahansa — sinä
tiedät, kuinka hän istuu ja pitää kädestä ja nauraa — sitä naurua —
sitä inhoittavaa, metallinkovaa nauruansa — kuinka hän naukuu: 'Te
paha mies, pitäkää varanne, taikka saatte suuren mieheni niskaanne!'
— ja kuinka mies mittaa minua kiireestä kantapäähän ja ajattelee:
'Mene matkoihisi sinä, ipana, tai saat rokkiisi!' Hän antaa miehen
mennä juuri niin pitkälle, että asia käy jännittäväksi, ja sitten
hän alkaa näytellä loukattua viattomuutta ja nauttii sanomattomasti
nuhdellessaan: 'Minä en koskaan olisi uskonut, että olitte _sen_
laatuinen ihminen!' Romaaneissa puhutaan _demivierge'istä. — »_

»_Mistä_?»

»— mutta nuo viisaat, kovat, kureliiviset, vanhat Zillan-tyyppiset
naidut naiset ovat pahempia kuin yksikään polkkatukkainen
tytönheilakka, joka rohkeasti lähtee tähän myrskyiseen elämään —
hiilihanko piilossa selän takana! Mutta, peijakas, sinähän tiedät, mitä
Zilla on. Kuinka hän näykkii — näykkii — näykkii. Kuinka hänen pitää
saada kaikki, mitä ikinä voin hänelle ostaa, ja paljon muuta, mitä
en voi, ja kuinka päättömän järjetön hän on, ja kun suutun ja koetan
sanoa totuuden, niin näyttelee hän Täydellistä Daamia niin hyvin,
että minäkin petyn ja sotkeennun kokonaan peräytyviin selityksiini.
'Miksi sinä sitten sanoit niin' ja 'Enhän minä sitä tarkoittanut'. Usko
pois, George: sinä tiedät, että minä olen sangen vaatimaton — ainakin
mitä ruokaan tulee. Totta on, että sinä olet aina nuhdellut minua —
minä tosiaankin pidän kunnollisista sikareista — en tuosta Flor de
Cabagos-lajista, jota sinä poltat — —»

»Älä, kuule! Se on hintaansa hyvä, kaksi viidelläkolmatta sentillä.
Niin, Paul, minähän jo sanoin sinulle, että minä käytännöllisesti
katsoen oikeastaan jo olen lopettanut tupakoimisen — — —»

»Sinä, vai Mutta kuules, ellen saa sitä lajia, mistä pidän, niin voin
hyvin olla ilman. Minä en välitä, vaikka päivällisiksi on palanutta
paistia, säilykepersikoita ja vanha leivos virkistävänä jälkiruokana,
mutta minun on sula mahdottomuus osoittaa osanottavaisuutta Zillaa
kohtaan senvuoksi, että hänen hurja kiivautensa on karkoittanut
piian talosta ja hän itse on niin touhuissaan istunut koko
aamupäivän tahraisessa aamupuvussa lukemassa jostakin urhoollisesta,
miehuullisesta Villin Lännensankarista, ettei hänellä ole ollut aikaa
kajota ruokaan. Sinä puhut aina 'moraalista' — sinä tarkoitat sillä
arvatakseni monogamiaa. Sinä olet ollut 'Vuosisatojen Kallio' minulle,
se on tosi, mutta olet pohjaltasi sittenkin narri. Sinä — —»

»Mistä sinä sen 'narrin' sait, ukkeli? Kuulepas — —»

»— — tahdot näyttää vakavalta ja opettaa maailmalle että 'jokaisen
vastuunalaisen liikemiehen velvollisuus on viettää ankaran moraalista
elämää esikuvaksi yhteiskunnalle'! Sinä olet tosiaan niin innokas,
mitä moraaliin tulee, George-poika, etten halua ajatellakaan, kuinka
epämoraalinen sinä mahdat olla pohjaltasi. No niin, puhu sinä — — —»

»Kuule, sylkäise välillä! Mitä on — —»

»— — puhu sinä vain niin paljon kuin ikinä haluat, poikapaha, mutta
usko minua, ellei minulla olisi ollut sinua ja aina silloin tällöin
jotakin iltaa, jolloin soitan viulua Terrill O'Farrellin sellon mukana,
ja kolmea tai neljää viehättävää tyttöä, jotka saavat minut unohtamaan
sen raa'an ilveen, jota sanotaan 'säädylliseksi elämäksi', niin olisin
ampunut itseni jo vuosia sitten.

»Jaa, liike! Kattoliike! Navetankattoja! No niin, en tarkoita,
ettei minulla olisi ollut jonkinverran huvia Pelistä; suoriutua
ammattiyhdistyksistä ja nähdä suurien shekkien saapuvan ja liikkeen
kasvavan. Mutta mitä se hyödyttää? Näes, minun tehtäväni ei ole
kattamisainesten myynti — etupäässä koetan vain estää kilpailijoitani
myymästä kattopeitettä. Samoin on sinunkin laitasi. Meidän koko työmme
on siinä, että koetamme lyödä toisiamme kuoliaaksi ja annamme yleisön
siitä maksaa!»

»Kuule nyt vähän välillä, Paul! Sinähän saarnaat melkein sosialismia.»

»No, tietenkään minä en juuri sitä tarkoita — luullakseni.
Luonnollisesti — kilpailu — synnyttää parhaan — luontainen valinta
— mutta — —. Mutta minä tarkoitan: Ota kaikki nuo pojat, jotka
me tunnemme ja joita nyt juuri on täällä kerhossa. He näyttävät
täysin tyytyväisiltä kotioloihinsa ja liiketoimintaansa ja tekevät
propagandaa Zenithin ja Kauppiasyhdistyksen hyväksi ja pauhaavat, että
asukasluku on kohotettava miljoonaan. Minä lyön vetoa, että jos voisit
nähdä heidän ajatuksensa, huomaisit, että kolmasosa heistä on koko
tyytyväisiä vaimoonsa, lapsiinsa ja konttoriinsa; kolmas osa tuntee
itsensä jollakin tavoin levottomaksi, mutta ei tahdo sitä tunnustaa;
ja kolmas osa on syvästi onneton ja tietää sen. He inhoavat koko tätä
touhuavaa, rauhatonta menoa, he ovat kyllästyneitä vaimoihinsa ja
pitävät perheitänsä typeryytenä — ainakin he ovat lopen työlästyneitä
neljänkymmenen tai viidenviidettä iässä — ja he inhoavat koko touhua,
ja olisivat — — Minkävuoksi sinä luulet niin monta 'käsittämätöntä'
itsemurhaa tapahtuvan? Minkävuoksi niin moni Vakaa Kansalainen syöksyy
suoraan sotaan? Luuletko sinä, että se on vain patriotismia?»

Babbitt pärisi: »Mitä sinä oikein tahdot? Luuletko sinä, että me olemme
maailmassa vain senvuoksi, että saisimme vain — niinkuin sanotaan —
'nukkua ruusujen päällä'? Luuletko sinä, että ihminen on luotu vain
nauttimaan onnea?»

»Miksei? Vaikka en minä tosiaan ole koskaan tavannut ketään, joka olisi
tiennyt mitä peijakasta varten ihminen tosiaankin on luotu.»

»No niin, mutta sen me tiedämme — eikä vain Raamatusta, vaan
sehän lankee luonnostaan — että mies, joka ei tartu kiinni ja tee
velvollisuuttaan, vaikka se häntä joskus tympäiseekin, ei ole mitään
muuta kuin — niin, hän on suoraan sanoen vetelys. Hulttio kerrassaan!
Ja mihin sinä oikein pyrit? Sano suoraan! Jos mies on kyllästynyt
vaimoonsa, tarkoitatko sinä tosissasi, että hänellä on oikeus jättää
tämä pulaan ja livistää tai vielä ampua itsensä?»

»Herra Jumala, en minä tiedä mitä 'oikeuksia' miehellä on! Enkä tiedä
mitään parannuskeinoa elämän inhoon. Jos tietäisin, niin olisin
ainoa filosofi, joka tuntee elämän lääkkeen. Mutta sen tiedän, että
kymmenen kertaa useammalle ihmiselle kuin mitkä sen tunnustavat, on
elämä ikävä ja tarpeettoman ikävä; ja minä luulen tosiaan, että jos
olisimme aviomiehiä ja joskus sanoisimme sen suoraan, sen sijaan,
että olemme kilttejä ja kärsivällisiä ja alistuvaisia kuusikymmentä
vuotta ja sitten kilttejä ja kärsivällisiä ja kuolleita loput
iankaikkisuutta, niin silloin voisimme mahdollisesti tehdä elämän
hiukan viihtyisämmäksi.»

He eksyivät mietiskelyjen sokkeloihin. Babbitt tunsi itsensä noloksi
ja epävarmaksi. Paul sensijaan oli rohkea, mutta ei ihan varma siitä,
missä suhteessa hän oli rohkea. Silloin tällöin yhtyi Babbitt äkkiä
johonkin Paulin lausuntoon, joka oli ristiriidassa kaiken sen kanssa,
mitä hän oli sanonut velvollisuuden ja kristillisen kärsivällisyyden
puolustukseksi, ja joka kerta näin tehdessään hän tunsi omituista,
häikäilemätöntä iloa. Hän sanoi vihdoin:

»Mutta kuulehan, ystäväni, sinä puhut ummet ja lammet olojen
mullistamisesta, mutta et koskaan mullista niitä. Mikset sitä tee?»

»Ei sitä tee kukaan. Tottumus on liian voimakas. Mutta — Georgie, minä
olen suunnitellut yhtä ainoata pientä kujetta — huihai, älä pelästy,
yksivaimoisuuden vanha vartija; se on sangen säädyllistä. Se näyttää
olevan päätetty nyt, vai mitä — vaikka Zilla tietysti edelleenkin
nuuskii jotakin hienoa ja kallista kesäpaikkaa Atlantic Cityssä tai
jossakin sensemmoisessa, missä on säteilevää valoa ja kehvellettyjä
cocktaileja ja liuma jazzpoikia, joiden kanssa saa tanssia —
mutta Babbittit ja Rieslingit matkustavat lopulta kuitenkin Lake
Sunasquamiin, eikö niin? Miksemme sinä ja minä voisi keksiä jotakin
tekosyytä — meillä on esim. liiketoimia New Yorkissa — ja matkustaa
Maineen neljää, viittä päivää ennen heitä ja vain kuljeksia ympäri
itseksemme ja poltella ja noitua ja olla luonnollisia?»

»Mainiota! Suurenmoinen aate!» ihaili Babbitt.

Neljääntoista vuoteen hän ei ollut lähtenyt lomalle ilman
vaimoansa, eikä kumpikaan heistä oikein uskonut saattavansa tehdä
niin uhkarohkeata tekoa. Monet Atleettikerhon jäsenet matkustivat
maalle ilman vaimojansa, virallisen selityksen mukaan metsästämään
ja kalastamaan, kun taas Babbittin ja Paul Rieslingin pyhänä ja
muuttumattomana askarteluna oli golf, autoretket ja bridge. Sekä
kalamiehille että golfinpelaajille olisi totunnan muutos merkinnyt
vakiintuneen säännön rikkomista, joka olisi loukannut kaikkia
oikeinajattelevia ja säännöllisiä kansalaisia.

Babbitt pauhasi: »Miksemme lyö nyrkkiä pöytään ja sano:

»'Me matkustamme edeltä ja sillä hyvä!' Mitäs luvatonta siinä on? Sano
yksinkertaisesti Zillalle — — —»

»Ei sitä niin vain sanota Zillalle mitään. Veliveikkonen, hän on
melkein yhtä suuri moralisti kuin sinä, ja jos minä sanoisin hänelle
totuuden, luulisi hän, että me aioimme tavata joitakin naisia New
Yorkissa. Ja Myrakin — hän ei tosin näyki koskaan niinkuin Zilla, mutta
hän kummastelisi. Ja sanoisi: 'Etkö sinä siis _tahdo,_ että minä tulen
mukaasi Maineen? Minä en uneksisikaan semmoisesta, ellet sinä tahdo',
ja sinä myöntyisit. Perhana! Heitetään keilaa hetki!»

Keilapelin aikana Paul oli vaiti. Kun he astelivat alas kerhon portaita
puoli tuntia sen ajan jälkeen, jolloin Babbitt oli lujasti vakuuttanut
miss McGounille olevansa jälleen paikalla, huokasi Paul: »Kuulehan,
hyvä ystävä; minun ei olisi pitänyt puhua Zillasta niinkuin tein.»

»Mitä joutavia, täytyyhän ihmisen joskus purkaa mieltänsä.»

»Niin kyllä. Käytettyäni koko aamupäivän säädyllisyyden herjaamiseen
olen kuitenkin siksi säädyllinen, että hävettää, kun pelastan
henkiriepuni purkamalla suustani surkeita surujani!»

»Poju parka, sinun hermostosi on huonossa kunnossa. Minä aion viedä
sinut pois täältä. Minä selvitän kyllä sen vyyhdin. Minä löydän tärkeää
asiaa New Yorkiin ja tietysti — tarvitsen sinun apuasi rakennuksen
katon suhteen. Ja kauppa menee tietysti myttyyn, ja silloin ei meidän
auta muu kuin jatkaa matkaa edeltäpäin Maineen. Minä — Paul, jos niiksi
tulee, niin en välitä, hyppäätkö sinä aitojen yli vai et. Minä haluan
kyllä pysyä Säädyllisten maineessa, mutta jos sinä joskus sattuisit
minua tarvitsemaan, niin heitän sen Hornan tuuttiin ja olen sinun
puolellasi joka kerta! Ei sen puolesta, ettet sinä ole — en tietenkään
tarkoita, että sinä milloinkaan tekisit mitään, joka voisi saattaa
hyvän maineen vaaraan, mutta — — — Käsitätkö, mitä tarkoitan? Minä olen
kömpelö vanha pokkelo ja minä tarvitsen sinun keveää, siroa otettasi.
Me — peijakas, minä en voi seistä tässä lörpöttelemässä koko päivää!
Toimeen! Tavataan pian! Terve!»



KUUDES LUKU.


1.

Hän unohti Paul Rieslingin iltapäivän mieluisissa puuhissa. Käytyään
konttorissa, joka tuntui hitaasti kömpineen eteenpäin hänen
poissaollessaan, hän saattoi erään muokattavan ostajan katsomaan
erästä nelikerroksista taloa Linton-piirissä. Häntä elvytti uuden
sikarinsytyttäjän miehessä herättämä ihastus. Kolme kertaa houkutteli
sen uutuus häntä käyttämään sitä, ja kolme kertaa hän heitti
puoliksipoltetun savukkeen menemään muristen: »Minun _täytyy_ lakata
polttamasta niin perhanan paljon!»

Heidän perusteellinen keskustelunsa uuden sikaarinsytyttäjän
joka yksityiskohdasta johti keskustelun sähkösilitysrautoihin ja
-vuoteenlämmittäjiin. Babbitt pyysi anteeksi, että hän oli niin
vietävän vanhanaikainen, että vielä käytti lämminvesipussia, ja
julisti aikovansa heti johtaa sähköjohdon makuukomeroonsa. Hänessä oli
suunnaton romanttinen ihailu kaikkia mekaanisia keksintöjä kohtaan,
mutta hänellä oli hyvin vähän tietoa niistä. Ne olivat hänestä totuuden
ja kauneuden tunnuskuvia. Jokaisesta uudesta, mutkikkaasta mekanismista
— metallisorveista, tasoituskaasuttajista, konekivääreistä,
hitsauskojeista — hän opetteli jonkin mielipiteen, joka kuulosti
asiantuntevalta, ja käytti sitä alituisesti sen maireisen tunteen
vallassa, että hän oli ammattimies ja asianymmärtäjä.

Asiakas oli yhtä innostunut, ja he saapuivat hilpeän mielialan
vallassa vuokrataloon, alkoivat tarkastaa liuskekattoa ja palo-ovia
ja saumattomia permantoja ja ryhtyivät diplomaattiseen temppuiluunsa
loukkaantuneen kummastuneina ja valmiina vihdoin suostumaan siihen,
mitä jo olivat päättäneet tehdä, mikä kaikki aikanaan oli johtava
kaupantekoon.

Paluumatkalla nouti Babbitt yhtiömiehensä ja appensa Henry T.
Thompsonin tämän keittiötarvetehtaasta, ja he ajoivat läpi
eteläisen Zenithin, meluisan, kirjavan, jännittävän kaupunginosan.
Täällä näkyi uusia onttotiilisiä tehdasrakennuksia, joissa oli
jättiläismäiset tulenkestävät ikkunat, äreitä, vanhoja, tervatäpläisiä
tiilirakennuksia, korkealla ilmassa vesisäiliöitä, punaisia
kuorma-autoja, jotka näyttivät vetureilta, ja parillakymmenellä
vähänkäytetyllä sivuraiteella New Yorkin Central-radalta ja
hedelmäpuutarhoista, Great Northern-radalta ja vehnävainioilta,
Southern Pacific-radalta ja oranssi-istutuksilta saapuneita
pitkämatkaisia tavaravaunuja.

He puhuivat Zenithin Valuyhtiön sihteerin kanssa kiintoisasta
taiteellisesta suunnitelmasta — Lehmuspuistikon hautuumaalle saatavasta
valuaidasta. He ajoivat autoliike Zeecoon ja puhuivat myyntipäällikkö
Noël Rylandin kanssa autosta, jonka Thompson oli aikonut ostaa,
ja sen hinnan alennuksesta. Babbitt ja Ryland olivat veljiä
Propagandakerhossa, eikä kukaan propagaattori katsonut asiain olevan
kohdallaan, jos hän osti jotakin toiselta propagaattorilta saamatta
alennusta. Mutta Henry Thompson murisi: »Hitto hänestä! Minä en aio
hännystellä ja kerjätä alennusta, en keltään.» Tämä oli eräs erilaisuus
Thompsonin, vanhanaikaisen, laihan, särmikkään jänkkiliikemiestyypin ja
lihavahkon, sileän, puuhakkaan, tarkan ja muutoin täysin uudenaikaisen
Babbittin välillä. Aina kun Thompson vähän honottavalla äänellään
sanoi: »Pane John Hancockisi [Hancock = nimikirjoitus] tuolle riville»,
tuotti vanhanaikainen puhetapa Babbittille yhtä suurta huvia kuin
konsanaan amerikkalainen aitoenglantilaiselle. Hän katsoi kuuluvansa
paljon esteettisempään ja herkkätuntoisempaan polveen kuin Thompson.
Hän oli saanut yliopistosivistyksen, hän pelasi golfia, hän poltti
usein paperossia sikarin sijasta, ja Chicagoon tullessaan hän tilasi
huoneen, johon kuului oma kylpyhuone. »Asia on se», selitti hän
Paul Rieslingille, »että noilta vanhoilta härkäpäiltä puuttuu sitä
joustavuutta, joka nykyaikana on välttämätön.»

Tämä edistys sivistyksessä saattoi mennä liian pitkälle, hoksasi
Babbitt. Noël Ryland, Zeecon myyntipäällikkö, oli hienosteleva
Princetownin ylioppilas, kun taas Babbitt oli väärentämätöntä
standarditavaraa Valtion yliopiston suuresta tavaraliikkeestä. Ryland
käytti damaskeja, kirjoitti pitkiä artikkeleita kaupungin asemakaavasta
ja seurakuntalaulusta ja, vaikka olikin propagaattori, tiedettiin
hänellä usein olleen taskussa pieniä ulkomaisia runokirjasia. Kaikki
tämä oli liiallisuutta. Henry Thompson oli ennakkoluuloisuuden ja Noël
Ryland kevytmielisyyden huippu, kun taas Babbitt ja hänen ystävänsä
olivat näiden äärimmäisyyksien keskivälillä, tukien valtiota,
suojellen evankeelisia kirkkoja ja onnellista kotielämää sekä tervettä
liiketoimintaa.

Tämä oman itsensä oikea arviointi ja Thompsonin auton hinnan
alentamista koskeva lupaus mukanaan hän palasi voitokkaana konttoriinsa.

Mutta kulkiessaan Reeves Liiketalon käytävän läpi hän huokasi:
»Paul-parka! Minun täytyy — — — Hiiteen Noël Ryland! Hornaan Charley
McKelvey! Vain senvuoksi, että ansaitsevat enemmän rahaa kuin minä, he
luulevat olevansa minua hienompia. Minä en mistään hinnasta maailmassa
tahtoisi olla heidän ummehtuneessa Union-kerhossaan. Minä — — —

»Jollakin tavoin on minusta tympäisevää palata työhön tänään. Mutta,
kaikin mokomin — —»


2.

Hän vastasi puhelinsoittoihin, luki iltapäiväpostin, alle kirjoitti
aamupäivän kirjeet, puhui erään vuokralaisen kanssa korjauksista,
riiteli Stan Graffin kanssa.

Nuori Graff, »lentävä», viittaili aina siihen, että hänen palkkiotaan
olisi parannettava, ja tänään hän valitti: »Minä katsoisin tosiaankin
ansaitsevani ylimääräistä palkkiota, jos saan Heilerin kaupan
syntymään. Minä aherran sen kimpussa melkein joka jumalanilta.»

Babbitt sanoi usein vaimolleen, että oli parempi »kohdella hellävaroen
henkilökuntaansa kuin haukkua ja ärsyttää sitä — henkilökunnasta saa
sillä tavoin irti enemmän työtä», mutta tämä kuulumaton arvonannon
puute loukkasi häntä, ja hän kääntyi Graffin puoleen:

»Kuulkaa nyt, Stan, tehdään tämä asia selväksi. Te olette jostakin
saanut päähänne, että te oikeastaan hoidatte koko myynnin. Mistä
te olette sen kärpäsen aivokoppaanne saanut? Missä te olisitte,
ellei teillä olisi meidän pääomaamme takananne, meidän luetteloamme
kiinteistöistä ja kaikista asiakkaista, jotka me etsimme esiin?
Teillähän ei ole muuta tehtävää kuin noudattaa meidän antamiamme
ohjeita ja päättää kauppa. Portinvartija voisi myydä kiinteistöt,
jotka on meillä rekisteröity! Te sanotte olevanne kihloissa erään
tytön kanssa, mutta teidän täytyy käyttää enemmän iltojanne ostajien
etsintään. No, minkä pirun vuoksi ette sitä tekisi? Mitä te tahdotte
tehdä? Istuako nurkassa ja pitää tytön kädestä kiinni? Saatte uskoa,
Stan, että jos teidän tytössänne on ryhtiä, niin on hän iloinen
tietäessään teidän olevan touhuamassa ja ansaitsemassa rahaa tulevaa
kotianne varten sen sijaan että istutte kuhertelemassa. Hulivilillä,
joka ryppyilee eikä tahdo tehdä ylityötä, vaan haluaa viettää
iltansa lukemalla roskaromaaneja tai istua huokailemassa tyttölapsen
vuoksi ja juttelemassa turhia tuhmuuksia hänen kanssaan, ei ole
niitä tulevaisuusmahdollisuuksia — ja kaukonäköisyyttä — josta me
täällä tarvitsemme. Meille kelpaa vain reipas ja tarmokas mies.
Kuinka on asia? Mikä on teidän ihanteenne? Tahdotteko ansaita rahaa
ja olla vastuuntuntoinen yhteiskunnan jäsen, vai haluatteko olla
tyhjäntoimittaja, jolta puuttuu into ja vauhti?»

Graff ei ollut yhtä vastaanottavainen Kaukonäköisyydelle ja Ihanteille
kuin tavallista.

»Uskokaa pois, että minä haluan ansaita rahaa! Senpä vuoksi juuri
pyydän tämän osapalkkion korottamista. Suoraan sanoen, mr. Babbitt,
minä en tahdo olla hävytön, mutta Heilerin talo on kerrassaan kamala.
Siihen ei tartu kukaan. Permannot ovat perin kurjat ja seinät täynnä
halkeamia.»

»Sitäpä minä juuri tarkoitan! Ammattiinsa innostunutta asiamiestä
kannustavat juuri tämmöiset vaikeat pulmat ponnistamaan parastansa.
Muuten, Stan Asianlaita on se: Thompson ja minä olemme ylimääräisten
osapalkkioiden vastustajia periaatteellisista syistä. Me pidämme teistä
ja tahdomme mielellämme auttaa, että voitte mennä naimisiin, mutta
emme voi tehdä vääryyttä toisille, jotka ovat täällä palveluksessa.
Jos me rupeamme antamaan teille ylimääräisiä palkkioita, niin
ymmärrättehän, että se olisi vääryyttä Rennimania ja Laylockia kohtaan
ja loukkaisi heitä? Kohtuus on oikeutta ja puolueellisuus on vääryyttä,
eikä semmoista tässä konttorissa harjoiteta! Älkää luulko, Stan,
ettei senvuoksi, että sodan aikana oli puute asiamiehistä, nyt, kun
työttömiä on joukoittain, moni lahjakas poika olisi iloinen päästessään
nauttimaan teidän etujanne, eivätkä he käyttäytyisi ikäänkuin Thompson
ja minä olisimme heidän vihollisiansa ja olisi tekemättä työtä ilman
ylimääräistä palkkiota. Mitä arvelette siitä, häh? Mitä arvelette häh?
Mitä arvelette siitä?»

»Jaa — tjaa — tietysti — —», huokasi Graff ja poistui huoneesta.

Babbitt ei riidellyt usein henkilökuntansa kanssa. Hän tahtoi pitää
niistä, jotka hänellä oli ympärillään, hän joutui noloksi, kun nämä
eivät pitäneet hänestä. Vain milloin he hyökkäsivät pyhän rahakukkaron
kimppuun, hän kimmastui silmittömästi, mutta silloin hän, tuntien
taipumusta kaunopuheisuuteen ja korkeihin periaatteisiin, nautti oman
sanavarastonsa kaiusta ja oman hyveensä voimasta. Tänään hän oli
hekumoinut niin hillittömästi tässä itsetunnossaan, että alkoi miettiä,
oliko hän ollut oikein kohtuullinen.

»Kun oikein ajattelee, niin eihän Stan ole enää mikään poikakloppi.
Minun ei pitäisi ärjyä hänelle niin. Mutta, hemmetissä, ihmisiä täytyy
joskus vähän kouraista heidän omaksi parhaakseen. Ikävä velvollisuus,
mutta — — — Mahtaakohan Stan olla kiukkuinen? Mitähän hän kertonee miss
McGounille etuhuoneessa?»

Niin jäätävä vihan viima puhalsi ulkokonttorista, että se viihtyisyys,
jota hän tunsi tavallisesti lähtiessään kotiin iltapäivällä, oli
pilalla. Hän oli myrtynyt menettäessään henkilökuntansa suosion,
jonka orja jokainen esimies on. Tavallisesti hän lähti konttorista
tehden tuhansia tyytyväisiä, mairittelevia huomautuksia, että huomenna
epäilemättä olisi tärkeitä tehtäviä ja että olisi hyvä, jos miss McGoun
ja miss Bannigan tulisivat aikaisin ja että heidän Herran nimessä tuli
muistaa käskeä häntä soittamaan Conrad Lytelle heti kun hän tuli.
Tänä iltana hän lähti teennäisen ja väkinäisen vilkkaana. Hän pelkäsi
konttoristiensa kankeita kasvoja ja häneen kohdistuneita katseita,
miss McGounia, joka tuijotti nostaen päätään kirjoituskoneesta, Miss
Bannigania, joka tirkisti häntä pääkirjan takaa, Mat Pennimania, joka
käännähti pulpettinsa takana pimeässä komerossaan, ja Stanley Graffia,
joka istui juron ilmeettömänä — pelkäsi niinkuin nousukas pikenttinsä
hillittyjä kumarruksia. Hänestä oli ilkeää kääntää selkänsä heidän
naurettavakseen, ja luontaista hilpeyttä tavoitellessaan hän änkytti,
oli meluisan ystävällinen ja painautui vähitellen epätoivoisena ovesta
ulos.

Mutta hän unohti kohta surunsa katsellessaan Floral Heightsin kauneutta
Smith Streetiltä: punatiilisiä ja vihreäliuskeisia kattoja, kimeltäviä
uusia lasikuisteja ja vastamaalattuja seiniä.


3.

Hän pysähtyi ilmoittaakseen Howard Littlefieldille, oppineelle
naapurilleen, että vaikka päivä oli ollut keväisen lämmin, saattoi ilta
olla kylmä. Hän meni sisään huutaakseen: »Missä sinä olet?» vaimolleen,
vaikka hänellä ei ollut mitään erikoista halua saada tietää, missä
tämä oli. Hän tutki nurmikkoa nähdäkseen, oliko talonmies siivonnut
sen kunnollisesti. Jonkinlaiseksi tyydytyksekseen hän laajahkosti
keskusteltuaan mrs. Babbittin, Tedin ja Howard Littlefieldin kanssa
tuli siihen tulokseen, ettei talonmies ollut lakaissut huolellisesti.
Hän leikkasi pari kourallista niskoittelevaa ruohoa vaimonsa suurilla
ompelusaksilla; hän selitti Tedille, että oli typerää pitää talonmiestä
— »sinun kaltaisesi suuren, voimakkaan pojan pitäisi voida tehdä kaikki
tontilla tarvittava työ», ja ajatteli salassa, kuinka hauskaa oli, että
koko naapuristo tiesi hänet niin varakkaaksi, ettei hänen poikansa
koskaan tehnyt tontin puhdistustöitä.

Hän seisoi makuukomerossaan tehden voimisteluliikkeitä: käsivarret
ulospäin ojennettuina kaksi minuuttia, ylöspäin kaksi minuuttia,
mutisten: »Minun pitäisi voimistella enemmän — täytyy säilyttää
vartalo nuorekkaana»; ja meni sitten katsomaan, pitikö muuttaa kaulus
päivälliseksi. Kuten tavallista, ei ilmeisesti tarvinnut.

Lättiläis-kroatialainen neitsyt, voimakas nainen, löi
päivällisgongongia.

Paahtopihvi paistoperunain ja leikepapujen kera oli erinomaista
tänä iltana, ja lyhyesti selostettuaan päivän sääsuhteet,
neljänsadanviidenkymmenen dollarin ansion, lunchinsa Paul Rieslingin
seurassa ja uuden sikarinsytyttäjän koetellut ominaisuudet katsoi hän
olevan aihetta hyväntahtoisesti huomauttaa: »Minä mietin vähän uuden
auton ostamista. Siitä ei kai tule mitään ennenkuin ensi vuonna, mutta
se saattaa kuitenkin kaikitenkin tapahtua.»

Verona, vanhin tytär, huudahti: »Pappa, jos sinä sen teet, mikset
silloin osta Sedania? Se olisi hurjan hieno. Katettu auto on paljoa
hauskempi kuin avonainen.»

»No enpä juuri tiedä. Minä pidän avoimesta autosta. Siinä saa enemmän
raitista ilmaa.»

»Huihai, se johtuu vain siitä, että et ole koskaan koettanut umpiautoa.
Ostetaan sellainen. Se on hurjan paljoa pussarimpi», sanoi Ted.

»Katetussa autossa pysyvät vaatteet todella paljoa siistimpinä», sanoi
mrs. Babbitt; »Hiukset eivät mene niin hirveän pörröisiksi», Verona;
»Se on hurjan paljoa hauskempi», Ted; ja Tinka, nuorin: »Oi, ostetaan
Sedan! Mary Ellensin papalla on semmoinen.» Tedin loppuponsi: »Kaikilla
ihmisillä on katettu auto paitsi meillä!»

Babbitt uhmasi heitä: »Teillä ei tosiaan ole mitään valittamista! Enkä
minä muuten hanki autoa sitä varten, että te tenavat voisitte näyttää
miljonääreiltä. Minä pidän avoimesta autosta, jossa voi laskea kuomun
alas kesäiltoina ja hurahtaa hengittämään raikasta ilmaa. Sitä paitsi —
— Katettu auto maksaa enemmän rahaa.»

»Joutavia, jos Doppelbraulla on varaa pitää umpiautoa, niin on kai
meilläkin», sanoi Ted ovelasti.

»Hm! Minulla on kahdeksantuhatta vuodessa ja hänellä vain seitsemän.
Mutta minä en kuluta kaikkea ja tuhlaa ja sirottele ympärilleni
niinkuin hän! Minä en luota hänen menetelmäänsä tuhlailla rahoja
näyttääkseni komealta ja — —»

He syventyivät innokkaasti ja jokseenkin perusteellisesti keskusteluun
umpikehyksestä, takaperinajosta, teräspuolapyöristä, kromiteräksestä,
sytytysjärjestelmästä ja autojen väristä. Se oli paljoa enemmän
kuin neuvottelua kulkuneuvosta. Se oli pyrkimystä ritariarvoon.
Barbaarisella kahdennellakymmenennellä vuosisadalla osoitti Zenithin
kaupungissa perheen automobiili tarkalleen tämän yhteiskunnallista
asemaa. Kun Babbitt poikana oli uneksinut presidentinarvosta, uneksi
hänen poikansa Ted kaksitoistasilinterisestä Packardista ja arvokkaasta
asemasta autonomistajasäädyssä.

Se hyväksyminen, jonka Babbitt oli saavuttanut perheensä puolelta
puhuessaan uudesta automobiilista, haihtui, kun perheenjäsenet
käsittivät, ettei hän aikonut ostaa sitä tänä vuonna. Ted nurisi: »Se
on paksua! Meidän vanha väkkärä on sennäköinen kuin siinä olisi ollut
kirppuja nyppimässä siitä vernissan.» Mrs. Babbitt sanoi hajamielisenä:
»Älä käytä semmoista puhetta isällesi.» Babbitt ärjyi: »Kun sinä olet
niin hieno herra ja kuulut hienostoon ja niin edespäin, no, niin ei
sinun tarvitse lähteä tänä iltana sillä väkkärällä.» Ted selitti:
»En minä tarkoittanut — — —» ja päivällinen jatkui säännöllisessä
perhe-ilossa siihen välttämättömään hetkeen saakka, jolloin Babbitt
murahti: »Ei, hoputa nyt hiukan, emmehän me voi istua tässä koko iltaa.
Anna tytön korjata ruoka pois joskus!»

Hän napisi: »Kyllä tämä on perhe! Minä en käsitä, mistä se johtuu, että
me reistailemme näin kaikki tyynni. Minä tahtoisin lähteä jonnekin,
missä voisin kuulla ajattelevani... Paul... Maine... Vetää koipiini
vanhat housut, ja laiskoitella, ja kiroilla.» Hän sanoi varovasti
vaimolleen: »Minä olen ollut kirjeenvaihdossa erään New Yorkin ukkelin
kanssa — hän tahtoo minua tulemaan sinne eräässä kiinteistöasiassa —
siitä ei ehkä tule mitään ennenkuin kesäksi. Toivoakseni se ei satu
juuri kun meidän ja Rieslingien on lähdettävä Maineen. Olisi paha, jos
ei voitaisi matkustaa sinne yhdessä. No, eipä siitä ole aika vielä
huolehtia.»

Verona katosi heti päivällisen jälkeen ilman mitään keskustelua saaden
osakseen vain Babbittin koneelliset sanat: »Mikset sinä koskaan pysy
kotona?»

Arkihuoneessa Ted istahti sohvannurkkaan kotitöineen, joihin kuului
mittausoppia, Ciceron ja Comuksen henkeäkuolettavia metaforeja.

»Minä en ymmärrä, miksi niiden pitää antaa meille tätä Miltonin
ja Shakespearen ja Wordsworthin ja kaikkien semmoisten vanhojen
manalaisten sotkuista hapatusta», ryppyili hän. »Minä voisin vielä
sietää nähdä jonkin Shakespearen näytelmän, jos se olisi pulskasti
näyttämöllepantu ja siihen lisättäisiin yhtä ja toista muuta lystiä,
mutta istua kylmäverisesti niitä _lukemassa —_ Minkähän vuoksi ne
opettajat tulevat semmoisiksi?»

Mrs. Babbitt, joka istui sukkia parsimassa, sanoi miettiväisenä:
»Niin, minkähän tähden. Tietysti en tahdo vastustaa professoreita ja
muita, mutta kyllä minun mielestäni on Shakespearessa kohtia — eipä
sillä, että minä sitä lukisin, mutta nuorena ollessani tytöt näyttivät
paikkoja, jotka eivät olleet, niin, eivät todellakaan olleet ensinkään
hienoja.»

Babbitt nosti ärtyneenä katseensa _Advocaten Iltalehden_ pilapalstalta.
Hänen mieluisinta kirjallisuuttaan ja taidenautintoansa olivat nämä
kuvaukset, joissa mr. Mutt heittää mädällä munalla mr. Jeffiä ja
mamma oikaisee papan karheata puhetta leipälapiolla. Hän istui näin
joka ilta, naama juhlavana kuin kirkkomiehellä, ja hengitti raskaasti
suu auki, tarkatessaan huolellisesti jok'ikistä kuvasarjaa, ja tämän
toimituksen aikana hän tahtoi olla rauhassa. Sitäpaitsi hän ei
tuntenut Shakespearea koskevassa kysymyksessä oikeastaan olevansa
erikoinen auktoriteetti. Ei _Advocate,_ ei _Advocaten Iltalehti_ eikä
myöskään _Zenithin Kauppiasyhdistyksen Tiedonantaja_ ollut koskaan
kirjoittanut johtavaa kirjoitusta tästä aiheesta, ja ennenkuin jokin
niistä oli lausunut ajatuksensa, oli hänen vaikea muodostaa itsenäistä
mielipidettä. Mutta silläkään uhalla, että saattaisi oudolla polulla
astua harhaan, hän ei voinut olla ottamatta osaa yleiseen keskusteluun.

»Tahdotteko tietää, minkä vuoksi sinun täytyy lukea Shakespearea
ja sen semmoisia. Senvuoksi, että sitä vaaditaan pääsytutkinnossa
yliopistoon, ja siinä kaikki! Omasta puolestani en voi käsittää, miksi
ne ovat poimineet semmoisia nykyaikaiseen koulujärjestelmään, jommoinen
meillä on tässä valtiossa. Olisi paljoa parempi, jos sinä lukisit
kauppaenglantia ja oppisit kirjoittamaan ilmoituksia tai tehokkaita
kirjeitä. Mutta asia on nyt kerta kaikkiaan niin, eikä siitä kannata
keskustella! Sinun vikasi, Ted, on se, että sinä aina tahdot tehdä
jotakin muuta! Jos sinä rupeat lukemaan lakitiedettä niinkuin rupeat!
— minä en saanut koskaan siihen tilaisuutta, mutta minä pidän huolen
siitä, että sinä saat — niin silloin sinun täytyy ahtaa itseesi kaikki
englanti ja latina, mihin vain pääset käsiksi.»

»Mitä vielä! Minä en voi käsittää, minkä ihmeen takia minun olisi
luettava lakitiedettä — tai edes käytävä kymnaasi läpi. Minulla
ei ole erikoista halua lukualalle. Vakavasti puhuen, ei moni
yliopistotutkinnon suorittanut ansaitse alussa niin paljoa kuin ne
pojat, jotka ryhtyvät työhön aikaisin. Vanha Shimmy Peters, joka
opettaa latinaa kymnaasissa, on käynyt Columbian ja istuu valveilla
yöt läpi ja lukee tahraisia kirjoja ja maukuu yhtäpäätä 'kielitaidon
arvosta', mutta äijäpaha ei ansaitse enempää kuin tuhatkahdeksansataa
vuodessa, eikä ainoakaan kauppamatkustaja edes unissaan suostuisi
tekemään työtä siitä hinnasta. Minä tiedän, mitä tahtoisin tehdä. Minä
tahtoisin olla lentäjä tai suuren, komean autovarikon omistaja tai
myöskin — eräs poika puhui siitä eilen — tahtoisin olla joku niitä,
joita Standard-Oil-Yhtiö lähettää Kiinaan, missä asutaan leirissä eikä
tarvitse tehdä mitään, ja pääsee liikkumaan ja saa nähdä maailmaa
ja pagodeja ja valtameren ja kaikki! Ja voisihan siellä opiskella
kirjeenvaihtokursseilla. Se on tosiaan kiva keino! Ei tarvitse istua
ja päplättää läksyjä kurttuiselle vanhalle naiselle, joka koettaa
keimailla rehtorille, ja saa lukea mitä ainetta tahtoo. Kuule vain
tätäkin! Minä leikkasin muutamien hienojen kurssien ilmoitukset.»

Hän poimi mittausoppinsa välistä viitisenkymmentä ilmoitusta niistä
itseopiskelukursseista, joilla amerikkalaisen liike-elämän tarmo ja
kaukonäköisyys on rikastuttanut opetustointa. Ensimmäinen esitti
kuvaa nuoresta miehestä, jolla oli puhdas, luja leuka, silkkisukat
ja tukka kuin kiiltonahka. Hän seisoi toinen käsi housuntaskussa ja
toinen oikona, etusormi uhkaavana ja kiinnitti kaunopuheisuudellaan
kuulijakuntaansa miehiä, joilla oli harmaa parta, iso vatsa, kalju pää
ja kaikki muut viisauden ja hyvinvoinnin merkit. Kuvan yläpuolella oli
innostuttava opetuksen vertauskuva — ei suinkaan muinaislamppua tai
Minervan huuhkajaa, vaan rivi dollarinmerkkejä. Teksti kuului:

  $ $ $ $ $ $ $ $ $ $

  _Mitä me opetamme TEILLE!_

  Pitämään puheita kerhoissa.
  Esittämään maljoja.
  Kertomaan murrejuttuja.
  Kosimaan naista.
  Olemaan isäntänä juhlissa.
  Vakuuttavaa liikekeskustelua.
  Rikkaan sanavaraston.
  Tulemaan voimakkaaksi persoonallisuudeksi.
  Järkeväksi, päteväksi, omaperäiseksi ajattelijaksi.
  _MESTARIKSI!_

 _PROF. W.F. PEET_

 Julkisen Esiintymisen pikakurssien laatija, on tietenkin
 etevin henkilö käytännöllisen kirjallisuuden, psykologian ja
 kaunopuheisuuden alalla. Tutkinnon suorittaneena useissa johtavista
 yliopistoistamme, luennoitsijana, laajaltimatkustaneena, kirjoja,
 runoja y.m. kirjoittaneena, miehenä, jolla on _Erikois-eteväin
 harvinaiset Ominaisuudet,_ on hän valmis ilmaisemaan _Teille_
 sivistyksensä salaisuudet ja elävöittävän Voiman muutamissa harvoissa
 helppotajuisissa luennoissa, jotka eivät häiritse muuta tointanne.



 Mahti ja menestys julkisessa esiintymisessä.

 Kerhossa kerrottu tarina.


 Kenen luulette minun tavanneen tässä taannoin De Luxe-ravintolassa?
 Vanhan Freddy Durkeen, joka oli vaatimaton kirjanpitäjä samassa
 laivanvarustajaliikkeessä kuin minä. — Rotta-äijäksi oli meillä
 tapana leikkisästi kutsua häntä. Hän oli aikanaan niin ujo, että
 oli suorastaan pökerryksissä päällikön edessä eikä koskaan saanut
 tunnustusta siitä erinomaisen hyvästä työstä, jota hän teki. Hän De
 Luxessa! Ja ajatelkaa, hän tilasi oikean herraspäivällisen kaikkine
 hienouksineen selleristä pähkinöihin saakka! Ja sen sijaan, että
 olisi ollut nolo tarjoilijan edessä, kuten hänen tapansa oli siinä
 pikkuravintolassa, jossa söimme lunchia Vanhaan Hyvään Aikaan,
 komenteli hän heitä kuin olisi ollut miljonääri!

 Minä kysyin häneltä varovasti, mitä hän puuhasi. Freddy nauroi
 ja sanoi: »Kuule, hyvä mies, sinä nähtävästi kummastelet, mikä
 minuun on mennyt. Sinua varmaan huvittaa kuulla, että minä nyt olen
 apulaispäällikkönä vanhassa konttorissamme ja Valtatiellä Rikkauteen
 ja Valtaan ja kaksitoistasilinteriseen autoon, ja vaimoni panee
 vauhtia parhaisiin seurapiireihin ja lapset saavat ensiluokkaisen
 kasvatuksen.»

 Näin se tapahtui. Tulin sattumalta nähneeksi ilmoituksen kurssista,
 jonka sanottiin voivan opettaa ihmisille taidon pitää puheita helposti
 ja oikopäätä, vastata syytöksiin, tehdä esityksiä Päällikölle, miten
 on meneteltävä pankkilainan saamiseksi ja kuinka voi pitää suurta
 kuulijakuntaa jännityksessä sukkelilla huomautuksilla, huumorilla,
 kaskuilla y.m. Sen oli laatinut suuri Kaunopuhuja, professori Waldo
 F. Peet. Minä olin tosiaan epäilevällä kannalla, mutta tilasin
 (vain _kirjekortilla,_ mainiten nimen ja osoitteen) kustantajalta
 luennot — jotka lähetetään kokeeksi, rahat takaisin, ellei ole täysin
 tyytyväinen. Siinä oli kahdeksan yksinkertaista luentoa selvällä
 ja tajuttavalla kielellä, jota kuka tahansa saattoi ymmärtää, ja
 minä luin vain tunnin verran iltaisin ja aloin harjoitella vaimoni
 kanssa. Pian huomasin saattavani puhua ihan vapaasti Päällikön
 kanssa ja saavani kohtuullisen tunnustuksen suorittamastani työstä.
 Minua ruvettiin pitämään arvossa ja ylennettiin nopeasti, ja mitäpä
 luulet, vanha kunnon veikko, heidän maksavan minulle palkkaa nyt?
 $ 6.500 vuodessa! Ja tiedätkö, minä olen havainnut voivani pitää
 suurta kuulijakuntaa jännityksessä puhuessani mistä aineista tahansa.
 Ystävänä neuvon sinua, vanha kaveri, tilaamaan prospektin (ilman
 sitoumusta) ja Arvokkaan Taideteoksen (ilmaiseksi ja franko)

                            PIKA-SIVISTYS-KUSTANNUSLIIKKEELTÄ
                          A-TOIMISTO.          HIETAKUOPPA, IOWA.

 SAATTEKO SATA VAI KYMMENEN PROSENTTIA RAHOISTANNE?

Babbittilta puuttui taas johtolanka, joka olisi tehnyt hänet pystyväksi
lausumaan ajatuksensa arvovaltaisesti. Ei mikään moottoriurheilun tai
kiinteistövälityksen alalla saatu kokemus ollut antanut viittausta,
mitä Vakaan Kansalaisen ja Oikeauskoisen Liikemiehen pitäisi ajatella
postitse saatavasta sivistyksestä. Hän alkoi epäröiden:

»No niin, tuo ei kuulosta niinkään hullulta. Puheiden pitämisen taito
on tosiaan mainio asia. Minä olen joskus ajatellut, että minulla olisi
hiukan taipumusta siihen suuntaan itselläni, ja minä tiedän helkkarin
hyvin, että yhtenä syynä, miksi semmoinen vanha huijaava hölmö kuin
Chan Mott voi menestyä kiinteistöhommassaan, on juuri se, että hän osaa
puhua hyvin, vaikka hänellä ei ole ei kerrassaan mitään sanottavaa!
Ja aika ovelasti ne tosiaan saavat kokoon kaikki nuo kurssit eri
aineissa ja eri aloilta nykyaikaan. Mutta sittenkin voin vakuuttaa:
on ihan joutavaa tuhlata rahoja siihen sotkuun, kun sinä voit saada
ensiluokkaisen kurssin kaunopuheisuudessa ja englannissa ja kaikessa
siinä omassa koulussasi — joka sitäpaitsi on suurimpia koulurakennuksia
koko maassa.»

»Niin minäkin ajattelen», sanoi mrs. Babbitt turvallisesti, mutta Ted
pahoitteli:

»Juu juu, mutta pappa, ne opettavat meille vain semmoista vanhaa
törkyä, josta ei kellään ole mitään käytännöllistä hyötyä,
lukuunottamatta harjoitusaineita ja konekirjoitusta ja pesäpalloa ja
tanssia —, ja kirjeenvaihtokursseissa, helkkari olkoon, voi saada juuri
sitä, mikä parhaiten soveltuu. Kuule nyt vain tätäkin:

 OSAATTEKO ESIINTYÄ MIEHENÄ?

 Jos olette kävelemässä äitinne, sisarenne tai tyttönne kanssa, ja
 joku lausuu halventavan huomautuksen tai käyttää sopimatonta kieltä,
 ettekö silloin häpeä, ellette voi esiintyä hänen puolustajanaan? Mutta
 osaatteko?

 Me opetamme nyrkkeilyä ja itsepuolustusta kirjeenvaihdolla. Monet
 oppilaat ovat kirjoittaneet ja sanoneet, että he jo muutaman luennon
 jälkeen ovat voittaneet suuria ja jykeviä vastustajia. Luennot alkavat
 yksinkertaisilla liikkeillä, joita harjoitetaan peilin edessä — käden
 ojentelua, uimaotteita, j.n.e. Ennenkuin huomaattekaan, teette iskut
 tieteellisesti, sukellatte, torjutte ja hyökkäätte aivan kuin Teillä
 olisi todellinen vastustaja edessänne.

»Jaa, se vasta olisi metkaa!» ylisti Ted. »Ne minä opettelen! Peijakas,
tekisipä mieleni peitota erästä vekaraa, jonka tunnen koulussa ja joka
aina mahtailee, ja antaa hänelle kahden kesken vähän kuka käs — —»

»Joutavia! Mokomakin aate! Typerin, mistä olen kuullut puhuttavan»,
jyrisi Babbitt.

»Mutta ajattele, jos minä olisin ulkona kävelemässä mamman tai Ronan
kanssa ja joku lausuisi halventavan huomautuksen tai käyttäisi
sopimatonta puhetta. Mitä minä tekisin?»

»Saavuttaisit arvatenkin ennätyksen sadanmetrinjuoksussa!»

»_En._ Minä uhmaisin ketä tahansa, joka lausuisi halventavan
huomautuksen _minun_ sisarestani ja minä näyttäisin hänelle — —»

»Kuule nyt, nuori Dempsey! Jos minä joskus tapaan sinut
tappelemassa, niin otan minä hengiltä — ja ihan ilman mitään
kädenojenteluharjoituksia peilin edessä!»

»Rakas Ted», sanoi mrs. Babbitt lempeästi, »sinun tapasi puhua
tappelemisesta ei ole lainkaan hauska.»

»Hyvät ihmiset, onpas sekin tapa arvostella asioita — — No, oleta nyt,
että minä olisin kävelemässä sinun kanssasi, Mams, ja joku lausuisi
halventavan huomautuksen — —»

»Kukaan ei tule lausumaan halventavia huomautuksia kenestäkään»,
selitti Babbitt, »kun vain kukin pysyy kotona ja lukee mittausoppinsa
ja tekee tehtävänsä eikä vetelehdi biljardisaleissa ja kondiksissa ja
muualla, missä kellään ei ole mitään tekemistä.»

»Jaaaaa, mutta _jos_ he sen kuitenkin tekevät!»

Mrs. Babbitt visersi: »Jos he sen tekevät, niin en minä osoittaisi
heille sitä kunniaa, että kiinnittäisin heihin mitään huomiota! Muuten
he eivät tee sitä koskaan. Alinomaa kuulee naisista, joita vainotaan
ja ahdistetaan ja kaikkea mahdollista, mutta minä en usko sanaakaan
noista jutuista taikka sitten on se heidän oma syynsä, muutamat naiset
katsovat sillä lailla ihmisiin. Minua ei totisesti ole ikinä ahdistettu
— —»

»Olkoon, mamma, mutta oleta vain, että sinua joskus _ahdistettaisiin._
Vain _oleta!_ Etkö voi olettaa mitään? Etkö voi ajatella asioita?»

»Tietysti minä voin ajatella asioita! Onpa sekin kysymys!»

»Tietenkin voi äitisi ajatella asioita — ja olettaa asioita! Luuletko
sinä olevasi ainoa jäsen tässä perheessä, jolla on mielikuvitusta?»
kysyi Babbitt. »Mutta mitä hyötyä on siitä, että olettaa jos jotakin?
Olettamiset eivät milloinkaan johda mihinkään. On mieletöntä olettaa,
kun on niin paljon todellisia tosiasioita, joihin on kiinnitettävä
huo — —»

»Kuule nyt, pappa! Oleta — minä tarkoitan, vain — vain oleta, että sinä
olisit konttorissasi ja että joku kilpaileva agentti — — —.

»Välittäjä!»

»— — — joku kiinteistövälittäjä, jota vihaat, tulisi sisään — —»

»Minä en vihaa ketään välittäjää.»

»Niin, mutta oleta, että niin _tekisit_!»

»Minä en lainkaan aio ajatella mitään semmoista! Minun ammatissani
on koko joukko herroja, jotka alentuvat vihaamaan kilpailijoitansa,
mutta jos sinä olisit vähän vanhempi ja ymmärtäisit liike-elämää sen
sijaan, että yhtä mittaa juokset elävissä kuvissa ja kaikkinaisten
tuhmien tyttöjen parissa, joilla on hameet vain polviin ja puuteroidut
ja maalatut naamat ja Herra ties mitä kaikkea, kuten muillakin
statisteilla, niin tietäisit — ja olettaisit — että jos minä puuhaan
jotakin Zenithin kiinteistöpiireissä, niin etupäässä sitä, että
meidän on puhuttava toisistamme vain mitä ystävällisimpään sävyyn
ja koetettava luoda veljeyden ja yhteistyön henkeä, joten minä en
tosiaankaan voi olettaa tai kuvitella, että vihaisin ketään välittäjää,
en edes Cecil Rountreetä, sitä katalaa ja virnistelevää huijaria!»

»Mutta —»

»Tässä asiassa ei ole olemassa mitään Jos, Ja tai Mutta! Mutta jos
minä _rökittäisin_ jotakin, niin en minä sitä varten tarvitsisi
minkäänlaisia sukelluksia ja uimaotteita peilin edessä tai muita
semmoisia hullutuksia ja tuhmuuksia. Oleta, että sinä olisit ulkona
jossakin, ja joku ukkeli olisi hävytön sinulle. Luuletko sinä, että
sinua silloin haluttaa nyrkkeillä ja hypellä ympäri kuin tanssimestari?
Sinä vain tukkisit hänen suunsa (ainakin toivon, että minun poikani
tekisi niin!), ja sitten pyyhkisit kätesi ja jatkaisit sitä, mitä olit
tekemässä, ja siinä kaikki, mitä siitä asiasta on sanomista; etkä sinä
ota mitään boksausluentoja postitse!»

»No niin, mutta — tuota Minä tahdoin vain näyttää, kuinka monenlaisia
kirjeenvaihto kursseja on olemassa kaiken sen moskan sijasta, jota
meille opetetaan kymnaasissa.»

»Minä luulin, että kouluvoimisteluun kuuluu nyrkkeilyäkin.»

»Se on ihan toista. Siellä komennetaan asentoon ja joku iso pokkelo on
mukiloinut sisälmykset maalle, ennenkuin toinen pääsee mitään oppimaan.
Huh! Mutta joka tapauksessa — — Kuulehan vielä muutamia.»

Ilmoitukset olivat todella ihmisystävällisiä. Eräässäkin oli kannustava
nimike: »Rahaa! Rahaa!! Rahaa!!!» Toinen julisti, että »Mr. P.K., jolla
ennen oli vain kahdeksantoista dollaria viikossa parturinsällinä,
kirjoittaa meille, että hän nyt, käytyään läpi meidän kurssimme,
ansaitsee $ 5.000 Osteosuggestiivina Specialistina»; ja kolmas,
että »Miss J.L., erään puodin entinen kääröönpanija, nyt ansaitsee
kymmenen kilisevää dollaria päivässä opettamalla meidän hindulaisen
järjestelmämme mukaan väreilyhengitystä ja itsehillintää.»

Ted oli koonnut viisi- tai kuusikymmentä ilmoitusta vuosikirjoista,
pyhäkoululehdistä, aikakauskirjoista y.m.s. Eräs hyväntekijä rukoili:
»Älkää olko kuin koppikana — olkaa populäärimpi ja ansaitkaa enemmän
rahaa — Te voitte soittaa tai laulaa itsenne Hienoston Seurapiireihin!
Erään vastakeksityn Musiikinopetusjärjestelmän salaisten periaatteiden
mukaan voi jokainen — mies, nainen tai lapsi — ilman väsyttäviä
harjoituksia tai pitkäaikaisia opintoja ja ilman ajan, rahojen tai
voimien tuhlausta oppia nuottien mukaan soittamaan: pianoa, banjoa,
kornettia, klarinettia, saksofonia tai viulua, ja laulamaan suoraan
nuoteista.»

Seuraava ilmoitti lukijalle— repäisevän rubriikin alla:
»Sormenmerkkientuntijoita etsitään — suuret tulot!» —: TE,
lämminveriset miehet ja naiset — tämä on se _Ammatti,_ jota olette
etsineet. Siinä on _Rahaa, Paljon_ rahaa ja se nopea näyttämönvaihdos,
se kiehtova ja tenhoava kiintoisuus ja se viehätys, jota Teidän vilkas
henkenne ja seikkailunhaluinen mielenne kaipaa. Ajatelkaa, että olette
päähenkilönä ja johtajana, kun on ratkaistava ihmeellisiä ongelmia ja
saatava ilmi salaperäisiä rikoksia. Tämä ihana ammatti saattaa Teidät
kosketuksiin vaikutusvaltaisten henkilöiden kanssa tasa-arvoisuuden
pohjalla ja antaa Teille tilaisuuden usein tehdä pitkiä matkoja, ehkäpä
kaukaisiin maihin saakka — kaikki kustannukset maksettuina. _Mitään
erikoista koulutusta ei vaadita_.»

»Hei, ukkeli, tämä se sentään vie voiton kaikista! Se vasta maiskaus
olisi, kun saisi matkustaa maailman ympäri ja ottaa jonkun maankuulun
vekkulin koivesta kiinni!» hihkui Ted.

»No kyllä, mutta ei se minusta sentään niin erikoista ole. Helpostihan
sitä voi kiikkiin joutua. Mutta se musiikkikapistus voi kyllä olla
jotakin yhtäkaikki. Eihän ole mitään syytä, miksei, jos tottuneet
järjestelijät, samalla tapaa kuin he järjestävät työn jossakin
tehtaassa — — — mikseivät he voisi keksiä jotakin järjestelmää,
jonka avulla ihmiset pääsisivät kaikenmoisista harjoittelu- ja
viimeistelysoitteluista, jota musiikissa nykyään on.» Babbittiin teki
ilmoitus vaikutuksen, ja hänellä oli mieluisa, isällinen tunne siitä,
että he, perheen molemmat miehet, ymmärsivät toisensa.

Hän kuunteli ilmoituksia postiyliopistosta, joka opetti
novellistiikkaa, muistin vahvistamista, filminäyttelijätaidetta ja
sielun voimien kehittämistä, pankkitoimia ja espanjaa, kiropodiaa ja
valokuvausta, sähkötekniikkaa ja hilloamista, kanojensiitosta ja kemiaa.

»Jaa — jaa — — », Babbitt etsi sopivaa ilmausta ihastukselleen.
»Olenhan minäkin pökkelö! Minä tiesin kyllä, että näistä
kirjeenvaihtokouluista oli tullut aika tuottava yritys — jonka rinnalla
esikaupunginkiinteistöjen välitys tuntuu mitättömän joutavalta —
mutta minä en käsitä nyt, että siitä oli tullut tämmöinen todellinen
standarditeollisuus! Sehän on suorastaan samalla tasolla kuin
maustekaupat ja elävät kuvat. Aina minä tosin olin ajatellut, että
kerran kyllä tulee joku, jolla on se äly, ettei jätä kasvatusta
yksinomaan kaikkinaisten kirjatoukkain ja epäkäytännöllisten
teoreetikkojen käsiin, vaan tekee siitä jotakin kelvollista ja
käytännöllistä. Joo, minä voin käsittää, että monet noista kursseista
sinua kiinnostavat. Pitääpä kysyä Atleetin-kavereilta, ovatko he
käsittäneet — — — Mutta samalla kertaa, Ted, sinä tiedät, kuinka
ilmoittajat — minä tarkoitan erinäiset ilmoittajat — liioittelevat.
Tokkohan ne sentään tosiaan pystyvät ahtamaan sinuun kaikkia noita
kursseja niin nopeasti kuin sanovat.»

»Kyllä varmasti, pappa!» Ted tunsi sitä määrätöntä ja riemuisaa
täysi-ikäisyyden tunnetta, jota poika tuntee herättäessään aikaihmisten
kunnioittavaa huomiota. Babbitt keskusteli hänen kanssaan kiitollisen
hellänä:

»Minä oivallan, miten suuresti nuo kurssit voivat vaikuttaa koko
kasvatusjärjestelmään. Tietenkään ei minun sovi sitä julkisesti
myöntää — minun kaltaiseni miehen, joka on suorittanut tutkinnon
Valtion yliopistossa, on lojaalisuuden ja patriotismin kannalta oltava
vähän koppava ja tehtävä propagandaa Alma Materin puolesta — mutta
tosiasia on, että paljon kallista aikaa menee hukkaan yliopistossakin
runouteen ja ranskaan ja muihin aineisiin, jotka eivät koskaan ole
tuottaneet kellekään ainoatakaan senttiä. Saattaapa, jos hyvin sattuu,
käydä niin, että nämä kirjeenvaihtokurssit havaitaan merkittävimmiksi
amerikkalaisiksi keksinnöiksi. — Sehän se on useimmissa ihmisissä
vikana, että he ovat niin hemmetin aineellisia; he eivät näe
amerikkalaisen etevämmyyden henkistä ja sielullista puolta; he
luulevat, että semmoiset keksinnöt kuin puhelin ja lentokone ja
langaton — jaa, ei, se nyt kyllä on italialainen keksintö, mutta joka
tapauksessa: he luulevat, ettei meillä ole muuta esitettävää kuin
noita mekaanisia parannuksia; todellinen ajattelija sitävastoin näkee,
että henkiset ja, hm, etevät liikkeet, kuten rotarianismi ja työn
tehokkuus ja kieltolaki ja demokratia ja muu semmoinen on meidän syvin
ja todellisin rikkautemme. Ja kenties tämä uusi itseopiskelun aate
voi olla vielä eräs — voi olla vielä eräs tekijä. Kuules, Ted, meillä
täytyy olla kaukonäköisyyttä — —»

»Minun mielestäni ovat nuo kirjeenvaihtokurssit kauheita!»

Filosofit haukkasivat henkeä. Mrs. Babbitt oli aikaansaanut tämän
soraäänen heidän sielujensa sopusointuun, ja eräs mrs. Babbittin avuja
oli, että hän, lukuunottamatta päivälliskutsuja, jolloin hän muuttui
hurjistuneeksi emännäksi, hoiti taloansa eikä rasittanut miehiä
ajattelemalla. Hän jatkoi tukevasti:

»Minusta tuntuu aivan kamalalta nähdä, kuinka he narraavat nuoria
kokemattomia ihmisiä uskomaan, että he muka oppivat jotakin, eikä ole
ketään heitä auttamassa, ja te molemmat opitte asiat niin pian, mutta
minä, minä olen aina ollut hidas. Mutta se on samantekevä — —»

Babbitt kääntyi hänen puoleensa: »Joutavia! Sitä oppii ihan
yhtä paljon, jos lukee kotona. Et kai sinä usko, että poika
oppii enemmän senvuoksi, että hän nakkelee ulos pappansa vaivoin
kokoonhaalimia rahoja ja vetelehtii nojatuoleissa teikarimaisessa
Harvard-makuuhuoneessa, jossa on tauluja ja vaakunoita ja pöytäliinoja
ja sen semmoisia hepeneitä, vai mitä? Minähän olen ollut yliopistossa
itse — minä _tiedän!_ Mutta eräs huomautus sitä vastaan on kuitenkin
tehtävä. Minä vastustan ehdottomasti kaikkia yrityksiä houkutella
väkeä tehtaista ja parturituvista ammatteihin, jotka vaativat
erikoissivistystä. Niissä on jo liiaksi väkeä, ja mistä sitten saadaan
työmiehiä, jos kaikki nuo veijarit hankkivat itselleen sivistystä?»

Ted istui selkäkenossa ja poltteli paperossia saamatta mitään moitetta
siitä. Hän sai tällä hetkellä leijailla Babbittin mietiskelyjen
korkeassa, ohuessa ilmapiirissä ihan kuin hän olisi ollut Paul Riesling
tai jopa Howard Littlefield. Hän sanoi kokeeksi:

»No, mutta mitäs sanot, pappa? Eikö olisi hyvä tuuma, jos voisin
mennä Kiinaan tai johonkin muuhun matkapaikkaan ja opiskelisin
insinööritiedettä tai jotakin kirjeenvaihdon avulla?»

»Ei, ja minä sanon sinulle minkävuoksi, poikani. Minä olen havainnut,
että on peijakkaan pulskaa voida sanoa, että on suorittanut
tutkinnon. Jokainen klientti, joka ei tunne asioita, vaan luulee
olevansa tekemisissä vain tavallisen liikemiesrähjyksen kanssa,
istuu ja puhuu tärkeännäköisenä taloudesta ja kirjallisuudesta ja
ulkomaanmarkkinoista, mutta kun vain pamauttaa siihen jotakin tähän
malliin: 'Kun minä olin yliopistossa — otin tietysti kandidaatin
sosiologiassa ja niissä muissa moskissa — —' Oo, se tekee niihin
valtavan vaikutuksen! Mutta eihän kuuluisi miltään, jos sanoisi: 'Minä
otin postimerkinnuolijan arvon Bezuzuksen kirjeenvaihto-akatemiassa!'
Näes, minun isäni oli aika naseva äijänkäppyrä, mutta hänessä ei
juuri koskaan ollut sanottavasti mitään tyyliä, ja minä sain ahertaa
aikamoisesti suoriutuakseni yliopiston läpi. No, onhan se hyvin
maksanut vaivan, kun on voinut seurustella Zenithin, kerhojen ja muiden
etevinten miesten kanssa — enkä minä tahtoisi, että sinä joutuisit
pois herrasluokasta — tästä luokasta, joka on ihan yhtä lämminveristä
kuin rahvaskin, mutta jolla sitäpaitsi on valtaa ja yksilöllistä
lahjakkaisuutta. Se ikäänkuin kirvelisi mieltäni, jos joutuisit pois,
ukkoseni!»

»Minä ymmärrän, pappa! Tietysti. Ali right! Siitä minä kyllä pidän
kiinni. Ai, hemmetti! Voi sun vietävä! Minähän olen kokonaan unohtanut
ne kakarat, jotka minun piti viedä lauluharjoitukseen. Minun täytyy
livistää!»

»Mutta sinähän et ole lukenut läksyjäsi.»

»Minä luen ne heti aamulla.»

»No niin — —»

Kuusi kertaa kahden viime kuun kuluessa oli Babbitt jyrissyt: »Sinä et
lue niitä heti aamulla, vaan heti nyt!» mutta tänä iltana hän sanoi:
»No niin, ala laputtaa!» ja hymyili sitä harvinaista, arkailevaa hymyä,
jota yleensä vain Paul Riesling yksin oli saanut nähdä.


4.

»Ted on kiltti poika», sanoi hän mrs. Babbittille.

»Niin on.»

»Mitä tyttöjä hänen piti noutaa? Onko ne hienoja, hyviä tyttöjä?»

»En tiedä. Kultaseni, ei Ted enää minulle mitään kerro. Minä en
ymmärrä, mikä tämän polven lapsiin on mennyt. Minun oli aikanani pakko
kertoa kaikki papalle ja mammalle, mutta nykyaikana lapset tuntuvat
karttavan kaikkinaista kontrollia.»

»Toivottavasti ne ovat hyviä tyttöjä. Ted ei ole enää lapsi, enkä minä
soisi, tuota, että hän, hm, sotkeutuisi mihinkään sensemmoiseen.»

»George! Minä tulin ajatelleeksi, eikö sinun pitäisi ottaa häntä
kahdenkesken ja selittää — semmoista hänelle!» Mrs. Babbitt punastui ja
loi katseensa maahan.

»No, enpä juuri tiedä. Minun mielestäni, Myra, ei ole viisasta herättää
kaikkinaisia ajatuksia pojassa. Hän ajattelee kyllä riittävästi
itsekin. Mutta — — Se on kyllä vaikea kysymys. Mitähän Littlefield
mahtaa siitä ajatella?»

»Pappa on kyllä samaa mieltä kuin sinäkin. Hän sanoo, että kaikki tuo —
valaisu — on — Hän sanoo, että se ei ole säädyllistä.»

»Ohoo, vai niin, niinkö hän sanoo! No, sitten minä sanon sinulle,
että mitä Henry T. Thompson ajattelee — siveyskysymyksistä, tarkoitan
tietenkin, sillä se vanha härkäpää on voit — —»

»Mutta kuule, kuinka sinä puhut noin papasta!»

»— — on kerrassaan voittamaton, kun on raapaistava itselleen jostakin
kaupasta. Mutta salli minun sanoa sinulle, että kun hän rupeaa
muodostelemaan itselleen mielipiteitä syvämielisistä asioista ja
kasvatuksesta, niin silloin minä tiedän olevani ihan päinvastaista
mieltä. Sinä et ehkä katso minua miksikään neropatiksi, mutta usko
minua, Henry T:hen verrattuna olen suorastaan yliopistonrehtori. Niinpä
niin, minä aion, totta totisesti, ottaa Tedin kahdenkesken ja sanoa
hänelle, minkävuoksi vietän ankaran siveellistä elämää.»

»Jahaa, niinkö aiot? Milloin sitten?»

»Milloin? Milloin? Mitävarten minua pitää koettaa saada määräämään
_minkävuoksi_ ja _missä_ ja _kuinka_ ja _koska?_ Se juuri on naisten
vika; senvuoksi he eivät voi olla eteviä johtajia; ei ole mitään
käsitystä diplomatiasta. Kun oikea tilaisuus ja hetki tarjoutuu ja
asia lankeaa ihan luonnostaan, niin silloin puhun hänen kanssaan
kahdenkesken — ja — — Tinkako se siellä luikkasi? Hänen olisi pitänyt
olla nukkumassa jo kauan sitten.»

Hän asteli hitaasti huoneen läpi ja seisoi hetken korituoleilla ja
riippumatolla varustetussa lasiverannassa, missä heidän oli tapana
istuskella sunnuntai-iltapäivisin. Ulkona rikkoivat huhtikuun-illan
pehmyttä hämärää vain Doppelbrauein talon piirteet ja Babbittin
lempijalavan tumma hahmo.

»Hauskaa jutella tuolla tavoin pojan kanssa. Aamullinen haluttomuus
alkaa minusta haihtua. Ja levottomuus. Vaikka kyllä minä, hitto
soikoon, vietän muutamia päiviä Mainessa Paul Rieslingin kanssa!...
Saakelin Zilla!... Mutta... Ted on hyvä. Koko perhe on hyvä. Ja
liike mainio. Moni ei ansaitse neljääsataaviittäkymmentä kolikkoa,
käytännöllisesti sanoen viittäsataa dollaria, niin helposti kuin minä
tänään! Ehkäpä, kun me kaikki riitelemme, siinä on yhtä paljon minunkin
syytäni kuin heidän. Minun ei pitäisi olla niin jyrkkä. Mutta — — —
Joskus toivon, että olisin uutisviljelijä, niin kuin isoisä. Mutta
silloin minulla ei olisi tämmöistä taloa. Minä — — — Peijakas, _en
tiedä_!»

Hän ajatteli alakuloisesti Paul Rieslingiä, heidän yhteistä
nuoruuttansa, tyttöjä, jotka olivat tunteneet.

Kun Babbitt oli suorittanut tutkintonsa Valtion yliopistoon
neljäkolmatta vuotta sitten, oli hän aikonut ruveta juristiksi. Hän
oli ollut hyvä väittelijä; hän tunsi olevansa kaunopuhuja, hän näki
itsensä valtion tulevana kuvernöörinä. Opiskellessaan lakitiedettä
hän työskenteli kiinteistöagenttina. Hän säästi, asui täysihoidossa,
söi munakokkelia ja lihapullia. Vilkas Paul Riesling (joka varmaan
lähtee Eurooppaan viulua soittamaan ensi kuussa tai ensi vuonna) oli
hänen ainoa toverinsa, kunnes Paul rakastui Zilla Colbeckiin, joka
nauroi ja tanssi ja houkutteli miehiä paksulla, hilpeästi vilkuttavalla
sormellaan.

Babbittin illat olivat silloin yksinäiset, ja hänen ainoana
lohdutuksenaan oli Paulin pikkuserkku, Myra Thompson, taipuisa ja
sävyisä nuori tyttö, joka osoitti lahjakkaisuuttaan yhtymällä tulisen,
nuoren Babbittin vakaumukseen, että hänestä kerran tulisi valtion
kuvernööri. Kun Zilla teki pilkkaa hänen moukkamaisesta käytöksestään,
sanoi Myra suuttuneena, että hän oli monta vertaa kunnollisempi kuin
teikarit, jotka olivat syntyneet Zenithissä — joka 1897 oli jo vanha
sataviisivuotias yhdyskunta, kaksisataatuhatta asukasta, koko valtion
kaunistus ja sen jumaloivan ihailun kohde, ja Catawban kylän pojan,
George Babbittin, mielestä niin valtainen ja kohiseva ja komea, että
voi olla maireissaan, kun tunsi tytön, jota aateloi se, että oli
syntynyt Zenithissä.

Rakkaudesta ei heidän välillään koskaan ollut puhetta. Hän tiesi, että
jos hän jatkaisi lakitieteen opintoja, hän ei voisi mennä naimisiin
moneen vuoteen; ja Myra oli ehdottomasti hieno tyttö — häntä ei
suudeltu, häntä »ei ollenkaan ajateltu sillä tavalla», ellei aiottu
mennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta hän oli kumppani, johon saattoi
luottaa. Hän oli aina valmis tulemaan luistelemaan tai kävelylle, aina
kernas kuulemaan Babbittin esitelmiä kaikesta suuresta, mitä hän aikoi
aikaansaada; köyhistä onnettomista, joita hän tulisi puolustamaan
rikkaita väärintekijöitä vastaan, puheista, joita hän pitäisi juhlissa,
yleisen mielipiteen erehdyksistä, joita hän oikaisisi.

Eräänä iltana, ollessaan väsynyt ja hellämielinen, hän näki, että
Myra oli itkenyt. Zilla oli pitänyt kutsut, joihin Myraa ei ollut
pyydetty. Kuinka sattuikaan, nojasi tytön pää hänen olkaansa vasten,
ja hän suuteli pois kyynelet — ja tyttö nosti päätänsä ja sanoi
luottavaisesti: »Kun me nyt olemme kihloissa, niin menemmekö pian
naimisiin, vai odotammeko?»

Kihloissa? Hän ei ollut ajatellut sinnepäinkään. Hänen hellyytensä
tätä ruskeata, hentoa naisolentoa kohtaan muuttui kylmyydeksi ja
kammoksi, mutta hän ei saattanut haavoittaa häntä, loukata hänen
luottavaisuuttaan. Hän mutisi jotakin odottamisesta ja — ja pakeni.
Hän käveli tunnin ja koetti keksiä jotakin keinoa sanoakseen tytölle,
että se oli erehdys. Usein seuraavan kuukauden aikana hän oli vähällä
sen tehdä, mutta tuntui hauskalta, kun tyttö oli käsipuolessa, ja yhä
mahdottomammaksi kävi loukata tätä raa'asti sanomalla, ettei hän häntä
rakastanut. Itse hän oli siitä täysin selvillä. Hänen hääiltansa oli
kauhea ja seuraava aamu täynnä hurjaa halua paeta.

Myrasta tuli hänelle, kuten sanotaan, hyvä vaimo. Hän oli uskollinen,
ahkera ja joskus hilpeäkin. Hän siirtyi lievästä vastenmielisyyden
tunteesta heidän lähemmässä seurustelussaan välitilaan, joka saattoi
muuttua hehkuvaksi antaumiseksi, mutta vajosi ikävystyttävään
totunnaisuuteen. Kuitenkin hän eli vain häntä ja lapsia varten ja oli
yhtä pahoillaan, yhtä huolestunut kuin George itse, kun tämä luopui
lakitieteellisistä opinnoistaan ja ahersi edelleen proosallisessa
kiinteistöasioimistossa.

»Myra parka, hänellä ei ole ollut paljoa hauskempaa kuin minulla»,
ajatteli Babbitt seistessään pimeällä lasiverannalla.

»Mutta jospa olisin saanut koettaa juridiikan ja politiikan alalla,
niin olisi nähty, mitä olisin aikaansaanut. No niin — ehkäpä ansaitsen
enemmän rahaa tällä tavalla.»

Hän palasi seurusteluhuoneeseen, mutta ennenkuin istahti, silitti
vaimonsa hiuksia, ja tämä loi katseensa ylös onnellisena ja hiukan
kummissaan.



SEITSEMÄS LUKU.


1.

Hän luki juhlallisesti loppuun _American Magazinen_ viimeisen numeron,
hänen vaimonsa huokasi, pani pois parsintansa ja katseli kaipaavin
katsein erään naislehden liinaompeluskuvia. Huoneessa oli hyvin
hiljaista.

Se oli huone, joka täytti todella kaikki hienon Floral Heights -huoneen
vaatimukset. Harmaat seinät oli valkoisiksi maalatuilla honkaliistoilla
jaettu nelikulmioihin. Babbittin perheen vanhasta asunnosta oli tullut
mukaan kaksi vuolukoristeista keinutuolia, mutta kaikki muut tuolit
olivat uusia, syviä ja mukavia, sini- ja kultaraitaisella sametilla
päällystettyjä. Sininen samettisohva oli avoimen lieden edessä ja sen
takana kirsikkapuinen pöytä ja korkea pianolamppu kullankellervine
kaihtimineen. (Kahdessa talossa kolmesta Floral Heightissä oli lieden
edessä sohva, mahonkipöytä — oikea tai jäljitetty — ja pianolamppu tai
lukulamppu, jonka kaihdin oli keltaista tai heleänpunaista silkkiä.)

Pöydällä oli kultaompeleinen kiinalaispeite, neljä aikakauskirjaa,
tyhjä hopeinen paperossilaatikko ja kolme »lahjakirjaa» — suuria,
kalliita, englantilaisten taiteilijain kuvittamia satukokoelmia, joita
tähän saakka kaikista Babbitteista oli lukenut vain Tinka.

Eräässä etusivun ikkunannurkassa oli gramofonikaappi. (Kahdeksassa
talossa yhdeksästä Floral Heightissä oli semmoinen.) Taulujen joukossa,
jotka riippuivat ihan keskellä kutakin harmaata seinäpintaa, oli
jäljennös englantilaisesta metsästyskuvasta, värisävyltään musta ja
punainen, väritön jäljennös budoaarikuvasta, jossa oli ranskalainen
allekirjoitus, jonka moraalia Babbitt aina oli pitänyt jollakin
tavoin epäilyttävänä, ja »käsinmaalattu» valokuva uutisasukastuvasta
— ryysymatto, kehräävä tyttö, istuva kissa valkoisen lieden edessä.
(Yhdeksässätoista talossa kahdestakymmenestä Floral Heightissä oli joko
metsästyskuva, _Madame Fait sa Toilette_-kuva, värillinen valokuva
jostakin Uuden Englannin talosta, valokuva Kalliovuorilta tai kaikki
neljä.)

Se oli huone, joka upeuteen nähden oli yhtä paljon etevämpi Babbittin
vanhempain kodin »esihuonetta» kuin hänen autonsa hänen isänsä
ajokiesejä. Vaikka huoneessa ei ollut mitään kiinnostavaa, ei siinä
myöskään ollut mitään, joka olisi loukannut silmää. Se oli yhtä
muhkea ja yhtä sieluton kuin möhkäle keinotekoista jäätä. Tulisijaa
ei elävöittänyt pehmeä tuhka tai ainoakaan noen jälki; messinkiset
tulikourat olivat häikäisevän kiiltävät; kankeat pesänsuojukset olivat
kuin puodin tavaranäytteitä, tarpeettomia, elottomia kauppatavaroita.

Seinustalla oli piano ja toinen pianolamppu, mutta sitä ei
käyttänyt kukaan muu kuin Tinka. Gramofonin kova, ryhdikäs
musiikki tyydytti heitä; heidän jazzlevy-varastonsa sai heidät
tuntemaan itsensä varakkaiksi ja sivistyneiksi; ja kaikki, mitä he
musiikin harjoittamisesta ymmärsivät, supistui mukavan bambuneulan
kiinnittämiseen. Kirjat pöydällä olivat tahrattomia ja nuhteettoman
symmetrisessä järjestyksessä; ei ainoakaan matonnurkka ollut rypyssä
eikä missään ollut hockeynuijaa, rikkinäistä kuvakirjaa, vanhaa lakkia
tai edes koiraa, joka olisi voinut aikaansaada epäjärjestystä.


2.

Kotona ei Babbitt koskaan kokonaan vaipunut lukemiseensa. Hän saattoi
keskittyä aika hyvin konttorissa, mutta täällä hän istui toinen
koipi toisen päällä ja muutteli yhtä mittaa asennettaan. Kun hänen
luettavansa oli kiintoisaa, luki hän parhaat, t. s. lystikkäimmät
kohdat ääneen vaimolleen; kun se ei kiinnostanut häntä, hän yski,
kynsi nilkkojansa tai oikeaa korvaansa, pisti vasemman peukalon
liivintaskuun, helisteli vaihtorahojansa, heilutteli sikarinkatkaisijaa
ja avaimia kellonperiensä päässä, hieroi nenäänsä ja keksi jos
jotakin näperrystä. Hän meni yläkertaan noutamaan tohvelinsa — upeat,
hylkeennahanväriset tohvelit, suippokärkiset kuin keskiaikaiset
jalkineet. Hän nouti omenan tynnyristä, joka oli matka-arkku komeron
vieressä kellarikerroksessa.

»Omena myöhään ja varahin on vatsalääkäri parahin», selitti hän mrs.
Babbittille ehdottomasti ensimmäistä kertaa neljääntoista tuntiin.

»On varmasti.»

»Omena on luonnon paras apukeino.»

»Niin, se — —»

»Se se juuri on naisten vika, etteivät he koskaan osaa luoda itselleen
säännöllisiä tapoja.»

»Niin, mutta minä — —»

»Niillä pitää aina olla jotakin pikkusyömistä ateriain väliajoilla.»

»George!» Mrs. Babbitt nosti katseensa luettavastaan. »Söitkö sinä
kevyen lunchin tänään, niinkuin aioit? Minä söin.»

Tämä ilkeämielinen äkkihyökkäys hämmästytti häntä. »No, ehkei se juuri
ollut niin kevyt kuin — — — Minä olin lunchillä Paulin kanssa enkä
saanut juuri tilaisuutta ajatella dieettiä. Oo, ei sinun senvuoksi
tarvitse virnistellä! Jos minä en pitäisi huolta sinun dieetistäsi — —
— Minä olen ainoa tämän perheen jäsen, joka ymmärtää kauravellin arvon
aamiaisruokana. Minä — — —»

Mrs. Babbitt kumartui jatkamaan lukemistaan, kun taas Babbitt halkaisi
ja söi hurskaasti omenansa ja jutteli:

»Jotain olen tänään kuitenkin tehnyt: rajoittanut tupakoimista.»

»Minä jouduin vähän riitaan Stan Graffin kanssa konttorissa. Hän alkaa
käydä hävyttömän nenäkkääksi. Minä voin sietää yhtä ja toista, mutta
silloin tällöin täytyy kohentaa arvovaltaani, ja minä nolasin hänet.
'Stan', sanoin minä — — No, minä sanoin hänelle tarkalleen, missä hän
hairahtui. Merkillisenlaatuinen päivä tänään. Pitänyt mieltä omituisen
levottomana.»

»Aaaaaummuaa — aa — a — —» Tämä maailman unisin ääni, pitkä haukotus.
Mrs. Babbitt haukotteli hänkin ja näytti kiitolliselta, kun hän mutisi:
»Mennäänkö maata, mitä? Ted ja Rona eivät kuitenkaan tule vielä moneen
tuntiin. Tjaa, merkillinen päivä, ei niin kauhean lämmin, mutta
kuitenkin — —Peijakas, minun tekisi mieleni — — — Jonakin päivänä teen
pitkän automatkan.»

»Niin, se olisi hauskaa», haukotteli mrs. Babbitt.

Babbitt katsoi toiselle suunnalle oivaltaessaan, ettei halunnut häntä
mukaan. Lukitessaan ovia ja katsoessaan, että ikkunat olivat kiinni, ja
asettaessaan lämpöregulaattorin niin, että kamiiniluukut aukenisivat
automaattisesti aamulla, hän huokasi hiukan yksinäisyydentunteesta,
joka hämmensi ja huolestutti häntä. Niin hajamielinen hän oli, ettei
muistanut, mitkä ikkunanhakaset oli tarkastanut, ja niin hän hapuili
takaisin pimeässä, ollen kompastua näkymättömiin, salakavaliin
tuoleihin, ja tarkasti ne kaikki uudelleen. Hänen askeleensa olivat
raskaat portaissa, kun hän kompuroi niitä ylös tämän suuren ja
vaarallisen puolisalaisia kapinaliikkeitä sisältäneen päivän lopussa.


3.

Ennen aamiaista hän palasi aina pohjoisessa maakylässä viettämiensä
poikavuosien tapoihin ja olisi kernaasti keljuillut itsensä vapaaksi
niistä moninaisista velvollisuuksista, joita kaupunkielämä toi mukanaan
— parranajosta ja kylvystä ja sen kysymyksen ratkaisemisesta, oliko
paita vielä kyllin puhdas täksi päiväksi. Iltaisin kotona ollessaan
hän meni aina aikaisin maata ja suoritti järkevästi valmiiksi nämä
inhoittavat asiat. Hänen ylellinen tapansa oli ajaa partansa istuen
mukavasti lämpimällä vedellä täyttämässään kylpyammeessa. Tänä iltana
saamme nähdä hänet paksuna, pyylevänä, punakkana, hiukan kaljuna,
pyöreähkönä herrana, ilman silmälasien antamaa arvokkuutta, veteen
vajonneena aina rintaan saakka, kalttaamassa saippuavaahdossa olevia
poskiaan patenttiveitsellä, joka oli kuin pieni nurmenleikkuukone, ja
hapuillen surumielisen juhlavana vedestä liukasta ja liikkuvaa saippuaa.

Hyväilevä lämpö tuuditti hänet unelmiin. Valo lankesi
ammeen sisäpuolelle hienoihin vesikalvonväreihin, jotka
vihertävänkimmelteisinä liukuivat pitkin valkoisen porsliinin mykevää
pintaa, kun kirkas vesi lainehti. Babbitt katseli sitä laiskasti;
hän huomasi kuinka hänen säärikarvojensa ilmarakkojen varjot, jotka
kuvastuivat ammeen kiiltävälle pohjalle, olivat kuin ihmeellisiä
sammalia. Hän molskautti hiljaa vettä, ja valoheijastukset taittuivat
ja hyppelivät ja keinuivat. Hän oli onnellinen ja lapsellinen. Hän
leikki. Hän siveli toisen paksun säärensä pohjetta.

Hanasta tippui vettä; siinä oli hivelevän hilpeä sävel: tippeti tip
tip tip, tippeti tip tip tip. Hän kuunteli ihastuneena. Hän katseli
arvokasta ammetta, hienoja nikkelihanoja, huoneen kaakeliseiniä, ja
tunsi hyveen tyydytystä tietoisuudesta, että oli kaiken tämän ihanuuden
omistaja.

Hän ryhdisti itseään ja puheli karskilla äänellä kylpykojeilleen.

»Tule tänne sinä! Nyt olet lorvaillut tarpeeksi!» nuhteli hän kavalaa
saippuaa ja sanoi uhkaavasti kovalle kynsiharjalle: »Vai sinä, sen
hutilus!» Hän saippuoi itsensä ja huuhteli ja kuivasi perusteellisesti;
hän huomasi reiän turkkilaisessa kylpypyyhkeessä, pisti miettiväisenä
sormensa sen läpi ja vaelsi takaisin makuuhuoneeseen vakavana ja
taipumattomana kansalaisena.

Tuli tavattoman vaikuttava hetki, jossa oli pilke melodraamaa, aivan
kuin hänen ajaessaan keskellä vilkasta liikennettä, kun hän otti esiin
puhtaan kauluksen, huomasi sen olevan säröillä edestä ja repäisi sen
rikki, jolloin se antoi suurenmoisen, viheltävän äänen.

Kaikkein tärkein toimi oli makuukomeron kuntoonpano.

Ei ole tunnettua, pitikö hän makuukomerostaan raittiin ilman vuoksi
vaiko sentähden, että erikoisen makuuhuoneen pitäminen oli hienoa.

Aivan samoin kuin hän oli »Hirvi», Propagaattori ja Kauppiasyhdistyksen
jäsen, aivan samoin kuin presbyterianisen kirkon papit määräsivät hänen
uskontonsa yksityiskohtia myöten ja tasavaltaisen puolueen senaattorit
pienissä, tupakansavuisissa huoneissa Washingtonissa ratkaisivat,
mitä hänen piti ajatella aseistariisumisesta, tullitaksoista ja
Saksasta, aivan samoin määräsivät suuret kotimaiset tehtailijat hänen
elämänsä ulkonaisen muodon, määräsivät sen, minkä hän uskoi olevan
omaa individualiteettiaan. Näiden ilmoittamat standarditavarat —
hammastahtaat, sukat, autorenkaat, valokuvauskoneet, vedenpikakeittäjät
— olivat hänelle ylimmän erinomaisuuden tunnus- ja esikuvia; ensin
onnen, intohimojen ja viisauden kuvana, sitten sen korvauksena.

Mutta mikään näistä taloudellisen ja yhteiskunnallisen menestyksen
merkeistä ei ollut niin tärkeä ja huomattava kuin makuukomero ja sen
alla oleva lasiveranta.

Vuoteen järjestelyn menot olivat perusteelliset ja muuttumattomat.
Viltit oli tiivistettävä jalkopäässä. (Sitäpaitsi tulisi mrs.
Babbittin kanssa keskusteltavaksi, miksi palvelijatar oli jättänyt
sen tekemättä). Vuodematto sijoitettiin niin, että hänen paljaat
jalkansa osuivat sille, kun hän aamulla nousi. Herätyskello vedettiin.
Lämminvesipullo täytettiin ja pantiin tasan kahden jalan päähän
sängynpäädystä.

Nämä suurenmoiset toimet hän suoritti päättäväisyytensä voimalla;
itsekuhunkin ryhtyminen ilmoitettiin mrs. Babbittille ja toimeenpantiin
meluavasti. Vihdoin silisi hänen otsansa ja hänen lausumassaan »Hyvää
yötä!» kaikui miehuuden voima. Mutta vielä vaadittiin rohkeutta.
Kun hän oli vaipumassa horroksiin, juuri ensimmäisen suloisen levon
alkaessa, tuli Doppelbraun auto kotiin. Hän sävähti hereille ja
mutisi nuristen: »Miksi hemmetissä eräät ihmiset eivät voi mennä
maata kunnolliseen aikaan?» Niin perehtynyt hän oli oman autonsa
vajaanpano-otteihin, että odotti jokaista uutta otetta kuin taitava
teloittaja, joka on tuomittu kidutettavaksi omalla kiristyspenkillään.

Auto oli härnäävän hilpeä ajettaessa sisään. Sen ovi avattiin ja
paiskattiin taas kiinni, sitten työnnettiin vajanovi auki ja se
kitisi kynnystä vasten, ja sitten taas auton ovi. Moottori surisi
ylävietteisellä vajantiellä ja rätisi sitten vielä kerran räjähtävän
kiivaasti, ennenkuin se suljettiin. Oven lopullinen avaaminen ja
kiinnipaiskaaminen. Sitten hiljaisuus, hermostuttava hiljaisuus,
kunnes vitkaisa mr. Doppelbrau oli tutkinut renkaansa ja vihdoin
sulkenut vajan oven. Samassa silmänräpäyksessä vaipui Babbitt suloiseen
unohduksen tilaan.


4.

Zenithin kaupungissa istui tällä hetkellä Horace Updike pitäen
lemmenpeliä Lucille McKelveyn kanssa tämän malvanvärisessä salissa
Royal Ridgessä heidän palattuaan erään etevän englantilaisen
romaaninkirjoittajan luennolta. Updike oli Zenithin virallinen
poikamies, solakka kuusiviidettävuotias mies, jolla oli pehmeä ääni
ja erikoislempenä kukat, kretongit ja backfischit. Mrs. McKelvey
oli punatukkainen, sulava, tyytymätön, viehättävä, häikäilemätön ja
suorapuheinen. Updike koetti vakiintunutta ensimmäistä otettaan —
koskettaa hänen hermostunutta rannettaan.

»Älkää olko idioottimainen!» sanoi mrs. McKelvey.

»Tykkäättekö siitä kauhean pahaa?»

»En, ja siitä juuri minä tykkään pahaa.»

Updike siirtyi keskusteluun. Hän oli kuuluisa keskustelustaan. Hän
puhui järkevästi sielun erittelystä, Long Island-polosta ja siitä
kiinalais-vaasista, jonka hän oli löytänyt Vancouverissa. Mrs. McKelvey
lupasi, että he tapaisivat toisensa Deauvillessa kesällä, »vaikka»,
huokasi hän, »siellä alkaa olla inhoittavan yksitoikkoista; vain
amerikkalaisia ja sietämättömiä englantilaisia paronittaria.»

Ja Zenithissä istui tällä hetkellä eräs kokaiinin salakuljettaja ja
eräs ilotyttö juoden cocktaileja Healey Hansonin kapakassa Front
Streetin varrella. Kun kieltolaki oli voimassa ja Zenith oli tunnettu
lainkuuliaisuudestaan, täytyi heidän tehdä cocktailinsa viattoman
näköisiksi juomalla niitä teekupeista. Nainen nakkasi kuppinsa
kokaiininsalakuljettajan naamaan. Tämä otti revolverinsa hihataskustaan
ja niin sattui murhaamaan tytön.

Zenithissä istui tällä hetkellä kaksi miestä eräässä laboratoriossa.
Seitsemänviidettä tuntia he olivat nyt istuneet laatimassa selostusta
kumipreparaattia koskevista tutkimuksistaan.

Zenithissä oli tällä hetkellä neljä ammattiyhdistyksenjohtajaa
neuvottelemassa, olisiko kahdentoistatuhannen hiilikaivostyöläisen
sadanviidenkymmenen kilometrin päässä kaupungista tehtävä
lakko. Näistä miehistä muistutti eräs helpostiärtyvää ja
hyvinvoipaa maustekauppiasta, toinen jänkkinikkaria, kolmas
virvoitusjuomatarjoilijaa ja neljäs venäläisjuutalaista näyttelijää.
Venäjän juutalainen siteeraili Kautskya, Gene Dellsiä ja Abraham
Lincolnia.

Tällä hetkellä oli eräs tasavaltalaisarmeijan sotavanhus
kuolemaisillaan. Hän oli tullut sisäisestä sodasta suoraan eräälle
farmille, joka, vaikka se virallisesti oli Zenithin kaupungin rajain
sisällä, oli alkeellinen kuin uutisasutus aarniometsässä. Hän ei ollut
milloinkaan ajanut automobiilissa, ei koskaan nähnyt kylpyammetta, ei
koskaan lukenut muuta kirjaa kuin Raamattua, McGuffeyn lukukirjoja
ja uskonnollisia tutkielmia. Hän uskoi, että maa oli latuskainen,
englantilaiset Israelin kymmenen kadotettua heimoa ja Yhdysvallat
kansanvaltainen valtio.

Tällä hetkellä siirrettiin työ siinä teräs- ja sementtikaupungissa,
jonka Pullmoren traktoriyhtiön työpajat muodostivat, yövuorolle Puolan
armeijalle tilattujen traktorien valmistamista varten. Kaupunki surisi
kuin miljoona mehiläistä, sen suuret ikkunat hehkuivat kuin tulivuoren
sisusta. Pitkin korkeita rauta-aitoja väikkyi valonheittäjien valo
täyteisillä pihoilla, vaihderaiteilla ja aseellisten vahtipatrullien
yllä.

Tällä hetkellä oli Mike Monday lopettamassa erästä kokousta. Mr.
Monday, etevä evankelista, Amerikan kuuluisin protestanttinen
ylimmäinen pappi, oli kerran ollut ammattinyrkkeilijä. Saatana
oli ollut kohtuuton häntä kohtaan. Nyrkkeilijänä hän ei ollut
saavuttanut muuta kuin vinon nenänsä, kuuluisan sanavarastonsa ja
näyttämötottumuksensa. Herran palvelus oli ollut tuottoisampaa. Hän
aikoi vetäytyä syrjään suurine omaisuuksineen. Se oli rehellisesti
ansaittu, sillä, käyttääksemme viimeisen häntä koskevan artikkelin
sanoja: »Pastori Monday, ponteva profeetta, on osoittanut olevansa
maailman suurin pelastusagentti ja näyttänyt, että tehokkailla
toimenpiteillä hengellisen uudestisyntymisen järjestelykustannukset
voidaan saada ennenkuulumattoman vähäisiksi. Hän on kääntänyt yli
kaksisataatuhatta kadotettua ja kallista sielua keskimäärin alle
kymmenen dollarin kustannuksella kappaleelta.»

Maan suuremmista kaupungeista oli Zenith ainoa, joka oli epäröinyt
alistaa paheitansa Mike Mondayn ja hänen pelastusasiamiestensä
alaisiksi. Kaupungin yritteliäämmät järjestöt olivat äänestäneet
hänen kutsumistaan — mr. George Babbitt oli kerran ylistänyt
häntä eräässä puheessa Propagandakerhossa. Mutta hanke kohtasi
vastarintaa erinäisten episkopaalisten ja riippumattomien pappien
puolelta, noiden luopioiden, joita mr. Monday niin hienosti sanoi
»joukoksi evankeliuminkaupustelijoita, joilla on tiskivettä suonissa
veren sijasta, tyhjänkirkujiksi, jotka tarvitsevat lisää pölyä
housunpolviinsa ja lisää karvoja laihoille vanhoille rinnoilleen.»
Tämä vastarinta oli vaimennettu, kun kauppiasyhdistyksen sihteeri
oli ilmoittanut eräälle työnantajakomitealle, että mr. Monday joka
kaupungissa, missä hän esiintyi, oli kääntänyt puheensa työmiesten
palkoista ja työajasta korkeampiin asioihin ja sillä tavoin estänyt
lakkoja. Hänet kutsuttiin silmänräpäyksessä.

Neljänkymmenentuhannen dollarin rahasto merkittiin menojen
suorittamiseksi; Markkina-aukealle oli rakennettu Mike
Monday-tabernaakkeli, johon mahtui viisitoistatuhatta kuulijaa. Täällä
oli profeetta tällä hetkellä pitämässä päättäjäispuhettaan:

»Tässä kaupungissa on olemassa joukko ovelia yliopistonprofessoreita ja
teetähörppiviä idiootteja, jotka väittävät, että minä olen raakalainen
ja arkkivekkuli, ja että minun historialliset tietoni ovat olemattomat.
Ah, on olemassa joukko villapartaisia kirjatoukkia, jotka luulevat
tietävänsä enemmän kuin Kaikkivaltias ja jotka pitävät kaikkinaista
saksalaista tiedettä ja siivotonta saksalaista kritiikkiä Herran
yksinkertaista ja selvää sanaa parempana. Ah, on olemassa teikaroiva
sikermä lellipoikia ja räkänokkia ja täitakkeja ja uskonnottomia ja
olvipulleita kynäilijöitä, jotka sylkevät sisästään mädännäisyyttänsä
ja rääkyvät, että Mike Monday on humpuuki ja täynnä törkyä. Nuo
koiranpenikat nalkuttavat nyt, että minä hyödyn evankeliumikaupoista,
että minä teen tämän kaiken vain rahasta. Kuulkaas sitten, hyvät
ihmiset! Minä tarjoan niille hulttioille tilaisuuden! Nouskoot ylös
heti paikalla ja sanokoot minulle suoraan vasten naamaa, että minä
olen lurjus ja valehtelija ja moukka! Mutta jos he sen tekevät —
jos he sen tekevät — niin älkää pyörtykö kummastuksesta, jos jotkut
noista kurjista valehtelijoista saavat pläiskähtävän puustin Mikeltä,
mäiskäyksissä koko Jumalan Leimuavan Vanhurskauden ponsi! No, käykää
päälle nyt, pojat! Kuka sitä sanoo? Kuka sanoo, että Mike Monday
on humpuuki ja raaka retku? Mitä? Enkö näe kenenkään nousevan? No,
siinähän näette! Niinpä arvelen, ettei kunnon väki tässä hyvässä
kaupungissa tästedes viitsi kuulla tuota räyhinää aidan toiselta
puolen; minä uskon, että ette viitsi kuunnella noita keljuja, jotka
tuomitsevat ja herjaavat ja räyhäävät ja lörpöttelevät ja oksentavat
yököttävää ateismia; ja te tulette kaikki tyynni, tarmonne ja
kunnioituksenne joka hivenellä, kaikki tyynni tekemään propagandaa
Jeesuksen Kristuksen ja hänen iankaikkisen laupeutensa ja rakkautensa
hyväksi!»


5.

Zenithissä istui tällä hetkellä Seneca Doane, radikaali juristi, ja tri
Kurt Yavitch, histologi (jonka selostus epitelisolujen hävittämisestä
radiumin avulla oli tehnyt Zenithin nimen tunnetuksi Münchenissä,
Pragissa ja Roomassa) puhellen Doanen kirjastossa.

»Zenith on kaupunki, jossa on jättiläisvoimaa — jättiläisrakennuksia,
jättiläiskoneita, jättiläisliikenne», filosofoi Doane.

»Minä inhoan teidän kaupunkianne. Sen on onnistunut valaa elämä
yhteen kaavaan, niin että kaikki kaunis on siitä kadonnut. Se on vain
suuri rautatieasema — ja kaikki ihmiset ostavat piletin parhaille
hautauspaikoille», sanoi tri Yavitch tyynesti.

Doane hypähti ylös. »Piru vieköön, eipäs ole! Sinä teet minut
suorastaan sairaaksi ikuisella naukumisellasi 'yhteen kaavaan
valamisesta'. Luuletko sinä, ettei mikään muu kansa ole 'valettu
yhteen kaavaan'? Onko mitään enemmän yhteen kaavaan valettua kuin
Englanti, missä jokainen perhe, jolla on varaa, syö samoja leivoksia
samaan teeaikaan ja jokainen eläkkeelläoleva kenraali menee juuri
samaan iltamessuun samaan harmaaseen nelikulmatorniseen kivikirkkoon,
ja jokainen golfiapelaava Harris-tweediin puettu teikari sanoo 'All
right' jokaiselle muulle kukkealle aasille? Ja kuitenkin minä rakastan
Englantia. Ja mitä yhteen kaavaan valamiseen tulee — niin katso vain
Ranskan bulevardikahviloita ja Italian kurtiisia!

— Yhteen kaavaan valaminen on erinomaista sinänsä. Kun minä ostan
Ingersoll-kellon tai Fordin, niin saan parempaa tavaraa halvemmalla
hinnalla ja tiedän tarkalleen, mitä saan, ja se antaa minulle enemmän
aikaa ja tarmoa viljellä yksilöllisyyttäni. Ja — — Minä muistan,
kun kerran Lontoossa näin amerikkalaisen esikaupungin kuvan eräässä
hammastahdasilmoituksessa _Saturday Evening Postin_ takasivulla
—jalavareunainen, luminen katu ja sen varrella uusia rakennuksia,
muutamat vanhaa englantilaista tyyliä, tai matala- ja laivakattoisia
ja — — Sellaisen kadun, joita täällä Zenithissä näkee,  sanokaamme
Floral Heightsissä. Avoin. Puita. Ruohoa. Ja minä tunsin koti-ikävää.
Ei ole mitään maata maailmassa, missä on niin hauskat talot. Vähät minä
välitän siitä, että ne _on_ valettu samaan kaavaan. Se on kiva kaava.

— Ei, se mitä minä vastustan Zenithissä, on ajatuksen valaminen samaan
kaavaan ja sitten, tietenkin, erinäisiä perinnäistapoja kilpailussa.
Kappaleen varsinaisina roistoina ovat kunnialliset, ystävälliset,
ahkerat perheenisät, jotka käyttävät kaikkia tunnettuja metkuja
ja julmuuksia turvatakseen lastensa menestyksen. Pahinta niissä
vekkuleissa on, että he ovat niin hyviä ja, ainakin työssään, niin
älykkäitä. Heitä ei voi kunnolla vihata, ja kuitenkin ovat juuri heidän
yhteen kaavaan valetut sielunsa tosi vihollinen.

— Ja sitten se propaganda Minä tunnen hissuksiin omissa luissani, että
Zenithissä on parempi asua kuin Manchesterissa tai Glasgowissa tai
Lyonissa tai Berliinissä tai Turinissa — —»

»Eikä ole. Minä olen asunut useimmissa niistä», mutisi tri Yavitch.

»No niin, se on makuasia. Minä puolestani annan etusijan
kaupungille, jonka tulevaisuus on kyllin tietymätön askarruttaakseen
mielikuvitustani. Mutta varsinkin tahdon — —»

»Sinä», sanoi tri Yavitch, »olet aivan tavallinen liberaali eikä
sinulla ole kaukaisintakaan aavistusta siitä, mitä tahdot. Minä, joka
olen kumousmies, tiedän tarkalleen, mitä tahdon — — — ja tällä hetkellä
tahdon saada drinkin.»


6.


Zenithissä neuvottelivat tällä hetkellä Jake Offutt, poliitikko, ja
Henry T. Thompson. Offutt sanoi: »Meidän on saatava tuhma vävynne
Babbitt siihen hommaan. Hän on niitä isänmaallisia ukkeleita. Kun
hän ottaa käsiinsä jonkin kiinteimistön sakin laskuun, niin hän saa
asian näyttämään siltä, kuin olisimme kuolla rakkaudesta rakastettuun
kansaan, ja minä haluan todellakin ostaa arvossapidetyn aseman —
kohtuullisella hinnalla. Minä vain mietin, kauanko tämä mahtaa käydä
laatuun, Hank. Me olemme turvassa niin kauan kuin kiltit pikkupojat,
kuten George Babbitt ja kaikki kunnon työnjohtajat, uskovat, että te
ja minä olemme innokkaan isänmaallisia. Tässä hommassa on tosiaan
kunniallisella poliitikolla aika hyvä saalis tiedossa, Hank, kokonainen
kaupunki, joka ahertaa hankkiakseen meille sikareja ja paistettuja
kananpoikia ja miestä väkevämpää ja joka nousee meidän lippuamme
vastaan raivostuneena, silmittömästi raivostuneena, heti kun joku
semmoinen räyhääjä kuin Seneca Doane tulee penkomaan peliä! Vakavasti
puhuen, Hank, minunkaltaiseni ovela kettu häpeisi, ellei hän lypsäisi
sellaista karjaa, joka suorastaan tulee ja mylvimällä sitä pyytää!
Mutta Raitiotieyhtiö ei voi suorittaa kaappauksiansa niin hienosti kuin
sillä oli tapana. Minä mietin, milloin — — — Hank, toivoakseni voimme
keksiä jonkin keinon karkoittaaksemme sen Seneca Doanen kaupungista.
Näes, kysymys on: hän taikka me!»

Zenithissä makasi tällä hetkellä kolmesataaneljä- tai
-viisikymmentätuhatta Tavallista Ihmistä vuoteissaan ja nukkui,
valtavana läpinäkymättömänä varjona. Köyhäinkorttelissa toisella puolen
rautatietä eräs nuori mies, joka oli ollut työttömänä puoli vuotta,
väänsi nyt kaasuhanaa ja tappoi itsensä ja vaimonsa.

Tällä hetkellä Lloyd Mallam, runoilija, Hafizin Kirjakaupan omistaja,
kirjoitti valmiiksi rondoa, joka kuvasi, kuinka hauskaa elämä kesken
taisteluita oli ollut keskiajan Firenzessä ja kuinka ikävää ja
yksitoikkoista se oli niin proosallisessa kaupungissa kuin Zenith.

Ja tällä hetkellä kääntyi George F. Babbitt raskaasti sängyssään —
ja tämä viimeinen kääntyminen merkitsi, että hän oli saanut kyliänsä
huolestuttavasta nukkumispuuhasta ja todella nukkui.

Hän oli heti ihmeellisessä untenmaassa. Hän oli jossakin vierasten
ihmisten joukossa, jotka nauroivat hänelle. Hän hiipi pois, juoksi
pitkin yöpimeän puutarhan käytäviä, ja veräjällä odotti unitytti.
Tämän rakas, levollinen käsi silitti hänen poskeansa. Hän oli jalo ja
viisas ja rakastettu; lämmintä norsunluuta olivat tytön käsivarret, ja
vaarallisten nummien takana kimmelsi ihana meri.



KAHDEKSAS LUKU.


1.

Suuret tapahtumat Babbittin elämässä olivat salainen etuoikeuden
hankkiminen kiinteistöjen ostamiseen Lintonissa eräiden raitiotieyhtiön
virkamiesten laskuun ennen julkista tiedoksiantoa, että Linton-kadun
raitiolinjaa pitennettäisiin, ja eräät päivälliskutsut, jotka olivat,
kuten hän riemuiten kertoi vaimollensa, »oikeat hienostonpidot,
vieläpä kerrassaan oikea semmoinen korkeamman tyylin tilaisuus, jossa
oli kaupungin terävimmät päät ja hienoimmat naiset». — Se oli niin
kiintoisa tapaus, että hän melkein unohti aikomuksensa matkustaa
Maineen Paul Rieslingin kanssa.

Babbitt, vaikka olikin Catawban kylässä syntynyt, oli kohonnut sille
yhteiskunnalliselle suurkaupunkitasolle, jolla isäntä voi tarjota
päivälliset noin neljälle hengelle suunnittelematta sitä enempää kuin
päivän pari ennakolta. Mutta päivälliset kahdelletoista hengelle
kukkakaupasta hankittavine kukkineen ja kaikkine kristalleineen
antoivat Babbitteillekin päänvaivaa.

Kaksi viikkoa he tutkivat ja pohtivat vieraslistaa.

Babbitt ihmetteli: »Luonnollisestihan me olemme tiptop itse, mutta
kuitenkin, ajattele, että voimme kutsua niin kuuluisan runoilijan
kuin Chum Frinkin, miehen, joka vain noin yhdestä runosta päivässä ja
muutamista ilmoituksista haravoi viisitoistatuhatta dollaria vuodessa!»

»Niin, ja Howard Littlefieldin. Tiedätkö, pari iltaa sitten kertoi
Eunice, että hänen pappansa puhuu kolmea kieltä», sanoi mrs. Babbitt.

»Pyh! Se ei ole mitään! Sen minäkin teen — amerikkaa, pesäpalloa ja
pokeria!»

»Minusta ei ole hienoa laskea leikkiä sellaisesta asiasta. Ajattele,
kuinka ihmeellistä mahtaa olla osata kolmea kieltä, ja miten paljon
siitä on hyötyä ja — — Ja kuinka me semmoisten ihmisten seuraan
saatamme kutsua Orville Jonekset, sitä minä en käsitä.»

»Ei, kuule, Orville on hemmetin terhakka mies!»

»Niin, sen tiedän, mutta — — — Pesulaitos!»

»Minä myönnän, että pesulaitos haiskahtaa toisenlaiselta kuin runous
tai kiinteistöjen välitys, mutta se on yhdentekevää. Orvy on hemmetin
terävä. Oletko koskaan puhunut hänen kanssaan puutarhanhoidosta?
Kultaseni, se mies voi sanoa sinulle jok'ainoan puun nimen ja
muutamista vielä niiden kreikkalaiset ja latinalaisetkin nimet!
Sitäpaitsi me olemme Joneksille päivällisen velkaa. Ja sitten, hornan
hovissa, täytyyhän meillä olla muutamia moukkiakin kuuntelijoina, kun
semmoinen sikermä puhetaitureita kuin Frink ja Littlefield näyttää
kykyään.»

»Niin, kuule, minä olin juuri ajatellut puhua siitä asiasta — minun
mielestäni pitäisi sinun isäntänä todellakin pysytellä hiukan syrjässä
ja kuunnella ja antaa vieraillesikin tilaisuutta puhua silloin tällöin.»

»Ohoo, vai niin, jaa, niinkö sinä meinaat! Tietysti! Minä koko ajan
mukamaste, minä! Ja minä olen vain liikemies, minä — niin tietysti —
minä en ole filosofian tohtori niin kuin Littlefield enkä runoilija,
eikä minulla ole mitään sanottavaa! No, kuulepas kuitenkin; juuri
pari päivää sitten tuli sinun ihailemasi Chum Frink minun luokseni
kerhossa ja pyysi saada tietää, mitä ajattelin Springfieldin koulun
obligatiolainasta. Ja kuka sen hänelle sanoi? Juuripa minä! Usko pois,
minä sen tein! Minun vähäpätöisyyteni! Saat uskoa, että minä sen tein.
Hän tuli kysymään minulta, ja minä tein hänelle tarkan selon siitä! Sen
saat uskoa! Ja hän oli hemmetin iloinen saadessaan kuunnella valmista,
ja — — — Minun velvollisuuteni isäntänä!

»Kyllä minä luulen tuntevani isännän velvollisuuteni, ja usko pois — — —»

Orville Jonekset kutsuttiin.


2.

Aamulla ennen päivälliskutsuja oli mrs. Babbitt rasittava.

»Nyt, George, täytyy minun voida luottaa siihen, että tulet ajoissa
kotiin tänä iltana. Muista, että sinun täytyy pukeutua.»

»Hmmm. Minä näen _Advocatesta_, että presbyterianisen kirkon Pääkokous
on päättänyt luopua Kansainvälisestä Kirkkoliikkeestä. Se — —»

»George! Kuulitko, mitä sanoin? Sinun täytyy tulla aikaisin kotiin
pukeutuaksesi illalla.»

»Pukeutuakseni? Eikä helvetissä! Minä olen puettu! Luuletko sinä, että
minä menen konttoriin alusvaatteissani?»

»Minä toivoisin, ettet puhuisi säädyttömästi lasten kuullen! Ja sinun
täytyy pukea smoking yllesi!»

»Sinä tarkoitat kai smokeriani. Saat uskoa, että kaikista
heikkarinmoisista, maanmahdottomista kidutuskappaleista, joita koskaan
on keksitty — —»

Kolme minuuttia myöhemmin, kun Babbitt oli ynissyt »No niin, enpä tiedä
puenko vai enkö» tavalla, joka osoitti, että hän aikoi sen tehdä,
jatkettiin keskustelua.

»Ja sitten, George, et saa unohtaa poiketa kotimatkalla Vecchiaan
noutamaan jäätelöä. Heidän vaununsa on rikki enkä minä uskalla antaa
heidän lähettää sitä — — —»

»Joo! Sinä sanoit sen minulle ennen aamiaista!»

»Niin, mutta et saa unohtaa sitä. Minä saan tehdä työtä puolikuoliaaksi
koko päivän opettaakseni tyttöä, jonka tulee auttaa tarjoilussa — —»

»No, se nyt kumminkin on joutavaa, eri avun ottaminen ruokaa varten.
Matilda voisi täydellisesti — —»

»— — ja minun täytyy mennä ostamaan kukat ja järjestää ne ja sijoittaa
ja hankkia suolamantelit ja katsoa kananpoikia ja järjestää lasten
illallinen yläkerrassa ja — — — Minun täytyy yksinkertaisesti voida
luottaa siihen, että sinä ajat Vecchiaan ja noudat jäätelön.»

»Jaaaaa_a_! Hemmetissä, minä tuon sen!»

»Ja sinun on vain mentävä sisään ja sanottava, että olet tullut
noutamaan jäätelön, jonka mrs. Babbitt tilasi eilen puhelimessa, ja se
on valmiina sinua odottamassa.»

Kello puoli yksitoista soitti mrs. Babbitt hänelle, ettei hän vain
unohtaisi jäätelön noutamista Vecchialta.

Silloin pälkähti hänen päähänsä äkkiä kamala ajatus. Hän ajatteli,
tokko Floral Heights-päivälliset tosiaan mahtoivat olla kaiken sen
vietävän vaivannäön arvoisia, minkä ne aiheuttivat. Mutta hän katui
herjaustaan jännittävässä askartelussaan ostaakseen cocktaileihin
tarvittavia aineksia.

Näin tapahtui pirtuhankinta vanhurskauden ja kiellon valtakautena:

Hän ajoi keskikaupungin suorilta, suorakulmaisilta kaduilta Vanhan
kaupungin kiemurteleville takakaduille — epäsäännöllisiin kortteleihin,
jotka ovat täynnä likaisia varastohuoneita, ja sieltä edelleen
laitakaupungille, joka aikanaan oli ollut kaunis hedelmäpuutarha,
mutta nyt oli halpojen hotellien ja bordellien ryteikkö. Jännittäviä
väreitä tuntui selkäpiissä ja vatsaontelossa, ja hän katsoi jokaista
poliisikonstaapelia niin hartaan viattomana kuin mies, joka rakastaa
lakia ja ihailee voimaa ja haluaisi jäädä leikkimään heidän kanssaan.
Hän pysäytti autonsa korttelin päähän Healy Hansonin kapakasta ja
mutisi huolestuneena: »Peijakas, jos joku nyt näkisi minut, niin ne
varmaankin luulisivat, että minä olen täällä asioissa.»

Hän astui huoneistoon, joka oli omituisen samankaltainen kuin entinen,
ei-kieltolain ajan kapakka, pitkä, tahrainen tiski, sahajauhoja edessä
ja himmennyt peili takana, honkapöytä, jonka ääressä eräs likainen ukko
uneksi edessään lasi, jossa oli jotakin whiskyltä näyttävää, ja tiskin
ääressä kaksi miestä, jotka joivat jotakin oluennäköistä ja tekivät
sen vaikutuksen kuin siinä olisi ollut iso väkijoukko, niinkuin kaksi
miestä baarissa aina tekee. Baarimestari, pitkä, kalpea ruotsalainen,
timantti sinervässä kaulahuivissaan, tuijotti Babbittia, kun tämä
oikopäätä kiipesi tiskille ja kuiskasi: »Minä olisin, tuota — — Eräs
Hansonin tuttava neuvoi minua tänne. Minä olisin halunnut vähän giniä.»

Baarimestari katsoi häneen kuin pahastunut piispa. »Te olette tullut
väärään paikkaan, ystäväni. Me myömme vain alkoholittomia juomia
täällä.» Hän puhdisti tiskiä rievulla, joka itse olisi kaivannut hiukan
puhdistamista, ja tirkisti käsivartensa yli hangatessaan.

Vanha uneksija pöydän ääressä huusi rukoilevasti baarimestarille:
»Oskar sinä, kuulehan vähän!»

Oskar ei kuullut.

»Häh, Oskar, kuulitko sinä, etkö kuule mitä minä sanon? Kuuletko sinä?»

Tyhjäntoimittajan ränstynyt ja lääpystävä ääni, oluen miellyttävä
tuoksu herätti Babbittissa omituisen hiukaisevan tunteen. Baarimestari
meni nyrpeän näköisenä tiskin ääressä istuvia miehiä kohti. Babbitt
seurasi perässä, varovasti kuin kissa ja sanoi pyytelevästi: »Kuulkaa,
Oskar, minä tahtoisin puhutella mr. Hansonia.»

»Mitä te hänestä tahdotte?»

»Tahtoisin vain puhua hänen kanssaan. Tässä on käyntikorttini.»

Se oli hieno kortti, kivipainossa tehty kortti, mustinta mustaa ja
punaisinta punaista oleva kortti, joka julisti, että mr. Babbitt
harjoitti Myyntiä, Vakuutusta, Vuokrausta. Baarimestari piti sitä kuin
se olisi painanut viisi kiloa ja luki sitä kuin se olisi ollut sata
sanaa pitkä. Hän ei astunut alas piispankorkeudestaan, vaan murisi:
»Minä katson, onko hän lähettyvillä.»

Sisäpuolisesta huoneesta tuli hänen mukanaan kauhean vanha nuori
mies, hiljainen nuori mies, jolla oli terävä katse, raakasilkkipaita,
napittomat ruudulliset liivit ja kellervänruskeat housut — mr. Healy
Hanson. Mr. Hanson lausui vain »Jaha?», mutta hänen hellittämättömät
ja halveksivat silmänsä tutkivat Babbittin sielua, eikä hän näyttänyt
vähääkään kunnioittavan tulijan uutta tummanharmaata pukua, josta tämä
(kuten hän tunnusti jokaiselle Atleettikerhon jäsenelle) oli maksanut
sataviisikolmatta dollaria.

»Hauskaa tehdä tuttavuuttanne, mr. Hanson. Tuota, hm — — — Minä olen
George Babbitt, Babbitt-Thompsonin välitysliikkeestä. Minä olen hyvin
hyvä ystävä Jake Offuttin kanssa.»

»Vai niin. Entä sitten?»

»Tuota, hm, minulla on päivälliskutsut, ja Jake sanoi minulle, että
te voisitte hankkia minulle vähän giniä.» Pelästyneenä, alamaisena,
kun Hansonin silmien ilme kävi kärsimättömäksi: »Tehän voitte soittaa
Jakelle minusta, jos tahdotte.»

Hanson vastasi nyökkäämällä päätään sisemmän huoneen ovea kohti ja
saapasti pois. Babbitt hiipi melodraamallisesti kamariin, jossa
oli neljä pyöreää pöytää, yksitoista tuolia, olutpanimoluettelo ja
epäilyttävä haju. Hän odotti. Kolme kertaa hän näki Healy Hansonin
kulkevan huoneen läpi hyräillen, kädet taskussa, hänestä välittämättä.

Tällöin oli Babbitt jo luopunut aamulla tekemästään varmasta
päätöksestä: »Minä en maksa senttiäkään enempää kuin seitsemän dollaria
litrasta», ja päätellyt »Voinhan maksaa kymmenen». Kun Hanson seuraavan
kerran näytti väsyneen naamansa, puhutteli Babbitt häntä: »Saitteko
asian kuntoon?» Hanson rypisti kulmakarvojansa ja murisi: »Silmänräpäys
— Herran tähden — vain silmänräpäys!» Yhä nöyrempänä jatkoi Babbitt
odottamista, kunnes Hanson todella ilmestyi jälleen, litra giniä — mitä
lieventävällä nimellä sanotaan litraksi — ylenkatseellisissa, pitkissä
valkoisissa käsissään.

»Kaksitoista kovaa», ilmoitti hän.

»Jaa — mutta, hm, kuulkaas nyt, hm, hovimestari, Jake arveli, että te
voisitte toimittaa tämän minulle kahdeksalla tai yhdeksällä pullon.»

»Eei. Kaksitoista. Tämä on oikeaa tavaraa, Kanadasta kehvellettyä.
Ei mitään vientipirtua, jossa on pisara katajanmarjamehua», sanoi
kunnon kauppias arvokkaasti. »Kaksitoista kolikkoa — jos niin on, että
haluatte. Te ymmärrätte, minähän teen tämän vain Jaken ystävänä.»

»Aivan niin. Tietysti. Minä ymmärrän.» Babbitt ojensi kiitollisena
esiin kaksitoista dollaria. Hän tunsi jonkinlaista arvonsa nousua
kosketuksesta suurmiehen kanssa, kun Hanson haukotteli, pisti setelit
laskematta räikeäväristen liiviensä taskuun ja saapasti pois.

Hän tunsi miellyttävää väristystä piilottaessaan ginpullon takkinsa
alle ja samoin kätkiessään sen pulpettiinsa. Koko iltapäivän hän
myhäili ja hyräili ja naureskeli sitä, että saattoi »antaa pojille
oikean napauksen illalla». Hän oli tosiaan niin innoissaan, että
hänellä oli vain yhden korttelin matka kotiansa, kun hän muisti
vaimonsa pyynnön, Vecchialta noudettavan jäätelön. Hän sanoi: »Saakeli
— — —» ja ajoi takaisin.

Vecchia ei ollut mikä hyvänsä ravintolanisäntiä, hän oli Zenithin
Ravintolanisäntä. Useimmat ensitanssiaiset tapahtuivat Maison
Vecchian valkoisessa tanssisalissa; kaikissa hienoissa teekutsuissa
tunsivat vieraat Vecchian viisi sandwich-lajia ja Vecchian seitsemän
leivoslajia, ja kaikki todella tyylikkäät päivälliset päättyivät, kuin
loppusoittoon, Vecchian napolilaiseen vaniljajäätelöön, jota tarjottiin
kolmessa luotettavassa muodossa — melooninmuodossa, pyöreässä
tortunmuodossa ja tiiliskivenmuodossa.

Vecchian myymälässä oli vaaleansininen seinälaudoitus,
kipsiruusukoristeet, tarjoilijattaret koruompeleisin esiliinoin
ja lasihyllyt täynnä »suudelmia» ja kaikkia hienouksia, mitä
munavalkuaisesta ikinä voi valmistaa. Babbitt tunsi itsensä paksuksi
ja kömpelöksi kaiken tämän ammattisirouden keskessä seistessään
odottamassa jäätelöä, ja kun eräs tyttö virnisteli hänelle, tunsi hän
kuin pistosta niskassaan. Hän ajoi kotiin ärtyisän mielialan vallassa.
Ensimmäinen sana, minkä hän kuuli, oli hänen vaimonsa kiihtynyt:

»George, _muistitko_ käydä Vecchiasta noutamassa jäätelön?»

»Kuule nyt, kultaseni, onko minulla tapana koskaan unohtaa asioita?»

»On! Usein!»

»Ei, kuule, se tapahtuu tavattoman harvoin, ja onhan tosiaan
väsyttävää, kun juuri tulen tuommoisesta tahraisesta teepaikasta kuin
Vecchia ja olen saanut seistä töllistelemässä puolialastomia tyttöjä,
jotka ovat maalatut kuin olisivat kuusikymmenvuotiaita ja ahtavat
itseensä kaikkinaista törkyä, joka täydellisesti tärvelee heidän
vatsansa — — —»

»Niin, sinua on tosiaan sääli! Minä olen huomannut, kuinka inhoittavaa
sinusta on katsella kauniita tyttöjä!»

Babbittille selvisi äkkiä, että hänen vaimollaan oli liian kiire
tunteakseen mitään vaikutusta siitä siveellisestä suuttumuksesta,
jolla miessuku hallitsee maailmaa, ja hän suori itsensä nöyrästi
makuukamariin muuttamaan pukua. Hän näki vilahduksen kirkastetusta
ruokasalista, kristalleja, kynttilöitä, häikäisevän pöytäliinan,
pitsejä, hopeaa, ruusuja. Sydän täynnä sitä vavistusta, jonka niin
vakava toimitus kuin päivälliskutsut luonnollisesti aiheuttaa, hän
voitti kiusauksen käyttää poimullista smokingpaitaansa neljättä
kertaa, otti esiin ihan puhtaan, kiinnitti mustan rusetin kauluksen
ympärille ja hieroi kiiltonahkakenkiänsä nenäliinalla. Hän katseli
tyytyväisenä hopeisten paidannappiensa granaatteja. Hän silitti ja
taputti nilkkojansa, jotka silkkisukkien avulla olivat muutetut
George Babbittin tukevista koivista niinsanotun Kerhomiehen siroiksi
jäseniksi. Hän seisoi peilin edessä katsellen hyvinkeveltyvää
smokingiansa, hienoja kolmivärisiä housujansa ja mutisi lyyrillisessä
innostuksessa: »Hemmetissä, minä en ole niinkään hassun näköinen. Minä
en tosiaan näytä vähääkään Catawban-malliselta. Jos kotipaikan moukat
näkisivät minut näissä purjeissa, niin menisi niiltä vainkin silmät
selälleen!»

Hän marssi majesteetillisesti alas sekoittamaan cocktaileja.
Hakatessaan jäätä, puristellessaan sitruunoita ja kerätessään valtavan
kasan laseja, pulloja ja lusikoita tarjoiluhuoneen tiskipöydälle hän
tunsi itsensä yhtä arvovaltaiseksi kuin baarimestari Healy Hansonin
kapakassa. Mrs. Babbitt sanoi tosin hänen olevan tiellä, ja Matilda ja
aputyttö livahtelivat hänen ohitseen, kyhnäsivät häntä ja huusivat:
»Olkaa hyvä ja avatkaa ovi!» kulkiessaan läpi tarjottimia kantaen,
mutta tänä ylevänä hetkenä hän ei kiinnittänyt heihin huomiota.

Paitsi uutta ginpulloa kuului hänen kellariinsa puoli pulloa
Bourbon-whiskyä, neljännes italialaista vermuuttia ja noin sata tippaa
pomeranssibitteriä. Hänellä ei ollut varsinaista cocktailheilutinta.
Heilutin olisi ollut kevytmielisyyden todistus, juomarin tunnusmerkki,
ja Babbitt inhosi joutumista juomarin maineeseen vielä enemmän kuin
rakasti ryyppyä. Hän sekoitti kaatamalla astiasta toiseen, hän kaateli
ylvään arvokkaasti, pitäen keittopullojaan voimakkaan sähköllekin
päällä, hänen naamansa hehkui, paidanrinnus hohti valkoiselta, ja
tiskipöydän vastakiilloitettu kupari loisti kullanpunaisena.

Hän maistoi pyhää nestettä. »Sittenhän on saakeli, jos ei tämä ole
melkein oikeaa, hienoa, vanhaa cocktailia! Eräänlaista Bronxia ja
hiukan Manhattania. Ummmm. Halloo, Myra, haluatko pienen pisaran,
ennenkuin vieraat tulevat?»

Mrs. Babbitt, esiliina harmaan hopeapitsisen päivällispuvun yllä,
meni saliin, siirsi jokaista lasia neljännestuuman verran, riensi
takaisin, järkähtämätön päättäväisyyden ilme kasvoissaan, loi häneen
ilkeämielisen katseen ja ärähti: »En totisesti!»

»Vai ei rouva», vastasi Babbitt huolettomalla, leikkisällä äänellä,
»mutta herra luullakseni kyllä tahtoo».

Cocktail täytti hänen mielensä hurjalla ilolla, jonka takana hän
tunsi arveluttavaa halua — kiitää huikeaa menoa autolla, suudella
tyttöjä, laulaa, olla sukkela. Hän koetti saavuttaa takaisin menetetyn
arvokkaisuutensa julistamalla Matildalle:

»Minä aion panna tämän cocktailkannun jääkaappiin. Mutta älkää millään
muotoa sitä kaatako!»

»Ei toki.»

»Olkaa kaikin mokomin varovainen. Älkää vain menkö panemaan mitään
tänne ylähyllylle.»

»En toki.»

»Kaikin m —.» Hän oli huumaantunut Hänen äänensä oli ontto ja
kaukainen. »Hm!» Hän komensi ponnekkaasti: »Olkaa kaikin mokomin
varovainen», ja siirtyi seurusteluhuoneen turvalliseen satamaan.
Hän mietti, voisiko saada houkutelluksi »sellaisia jukuripäitä kuin
Myra ja Littlefieldit lähtemään jonnekin ulos jälkeenpäin ilakoimaan
ja yrittämään saada vähän lisää makuvaaria». Hän huomasi itsessään
laiminlyötyjä taipumuksia paheellisuuteen.

Kun vieraat olivat saapuneet, sekin välttämätön pari, jota toiset
odottivat väkinäisen rakastettavasi, oli suuri harmaa tyhjyys seurannut
ruusuista huumausta Babbittin päässä, ja hänen täytyi pakottaa itseänsä
aikaansaadakseen niitä meluisia tervetulotervehdyksiä, jotka kuuluivat
asiaan isännän puolelta Floral Heightsissä.

Vieraat olivat Howard Littlefield, filosofian tohtori, joka toimi
Raitiotieyhtiön sanomalehtitoimistona ja varusti heitä lohdullisilla
talousteorioilla; Vergil Gunch, hiilikauppias, yhtä mahtava »Hirvissä»
kuin Propagandakerhossa; Eddie Swanson, joka oli Javelin-automobiilien
asiamies ja asui vastapäätä; ja Orville Jones, joka omisti pesulaitos
Valkoliljan, jota täydellä syyllä sanomalehti-ilmoituksissa kehuttiin,
että se oli »suurin, pontevin, pulskin pesulaitos Zenithissä». Mutta
hienoin heistä kaikista oli tietenkin T. Cholmondeley Frink, joka
ei kirjoittanut ainoastaan »Runonpätkiä», jotka, painettuina joka
päivä seitsemäänseitsemättä johtavaan lehteen, hankkivat hänelle ehkä
suuremman lukijakunnan kuin millään runoilijalla maailmassa oli ollut,
vaan oli myöskin optimistinen luennoitsija ja »Iskevien Ilmoitusten»
luoja. Spekulatiivisesta filosofiastaan ja korkeasta moraalistaan
huolimatta olivat hänen värssynsä humoristisia ja helppotajuisia
kenelle kaksitoistavuotiaalle lapselle tahansa; ja ylimääräisen
erikoisuuden saivat ne vielä siitä, että niitä ei ladottu värssyiksi,
vaan proosan muotoon. Mr. Frink oli tunnettu valtamerenrannalta
toiselle nimellä »Chum».

Heidän mukanaan seurasi kuusi rouvaa, enemmän tai vähemmän — sitä oli
vaikea sanoa näin aikaisin illalla, he kun ensi katsannolta näyttivät
kaikki samanlaisilta ja sanoivat: »Ah, kuinka tämä oli hauskaa!» samaan
päättäväisen vilkkaaseen sävyyn. Pintapuolisesta katsojasta näyttivät
miehet vähemmän toistensa näköisiltä: Littlefield, ulkoilmankoulumies,
pitkä, hevosnaamainen; Chum Frink, pieni hintelä, pehmyttukkainen
herra, joka korosti runoilija-ammattiansa pitämällä rilleissään
silkkipunosta; leveäharteinen Vergil Gunch, musta, karhea tukka suoraan
ylös suittuna; Eddie Swanson, kalju ja meluisa nuori mies, joka
osoitti siroudentuntemustaan lasinappisilla silkkibrokadiliiveillänsä;
Orville Jones, mies, joka oli vakiintuneen näköinen, lyhyt ja paksu,
ei mitenkään erikoisen merkillinen, ja jolla oli hampunväriset
hammasharjaviikset. Kuitenkin olivat he kaikki niin hyvinvoipia ja
puhtaita, kaikki luikkasivat: »Terve, George!» niin voimakkaasti, että
he tuntuivat olevan toistensa sukua, ja omituista on, että mitä enemmän
oppi tuntemaan naisia, sitä vähemmän yhtäläisiltä he alkoivat tuntua,
mutta kuta enemmän oli yhdessä miesten kanssa, sitä yhtäläisemmiltä
tuntuivat heidän urheat tyyppinsä.

Cocktailien juonti oli yhtä pyhä juhlatoimitus kuin niiden
valmistaminen. Seura odotti, levottomana, toivehikkaana, sopi
teennäisellä äänellä siitä, että ilma oli ollut koko lämmin ja hiukan
viileä, mutta yhä vieläkään ei Babbitt puhunut mitään drinkeistä. He
tulivat alakuloisiksi. Mutta kun myöhästynyt pari (Swansonit) oli
saapunut, sanoi Babbitt merkitsevästi: »No, ystäväni, luuletteko
voivanne sietää hiukan lakien rikkomista?»

He katsoivat Chum Frinkiin, tunnustettuun sanataituriin. Frink veti
rillipunostaan kuin kellonvieteriä ja sanoi niinkuin tapa oli:

»Usko pois, George: minä olen lainkuuliainen mies, mutta Verg Gunch
on kuulemma suuri rosvo, ja hänhän on isompi kuin minä, joten en osaa
lainkaan ajatella, mitä tekisin, jos hän koettaisi pakottaa minua
johonkin rikolliseen!»

Gunch intti: »Odotahan, niin minä koetan — — — » Mutta Frink kohotti
kättään ja jatkoi: »Jos siis sinä ja Verg välttämättä vaaditte, niin
asetan autoni väärälle puolelle katua, sillä oletan sinun tietenkin
tarkoittavan sitä rikosta.»

Naurettiin. Mrs. Jones vakuutti: »Mr. Frink on tosiaan lystikäs.
Ihanhan häntä voisi luulla viattomaksi.»

Babbitt huusi: »Mistäs sen arvasitkin, Chum? Mutta odottakaahan vain
kaikki, niin minä menen noutamaan — autojen avaimet!» Hilpeyden
hälinässä hän kantoi sisään loistavan lupauksen, valtaisen tarjottimen
monine laseineen, kimmeltävä keltainen juoma lasikannussa keskellä.
Miehet hohottivat: »Katsos pahusta!» ja »Tuo se mahtaa olla poikaa!»
ja »Laske minut likelle!» Mutta Chum Frink, matkustanut mies eikä
pettymyksiin tottumaton, sai päähänsä ajatuksen, että se ehkä oli vain
hedelmämehua, seassa hiukan vientipirtua. Hän näytti huolestuneelta,
kun Babbitt, innokkaana märkien almujen antajana ojensi lasia, mutta
kun hän maistoi sitä, vihelsi hän: »Oi ihminen, anna minun jatkaa
unelmaa! Tämä ei ole totta, mutta älä herätä minua! Anna minun vain
nähdä unta!»

Kahta tuntia ennen Frink oli saanut valmiiksi lyyrillisen
sanomalehtirunon, joka alkoi näin:

 »_Minä istuin syvissä mietteissäin, revin tukkaani ja huokasin näin:
 'Ah, hulluja niitä vieläkin on, jotka tahtovat jälleen turmiohan,
 kun soisivat pystyyn kapakan, tuon sielun ja tarmon surmaajan!» Sen
 myrkkyryyppyjä kaipaa en, kun nautin riemusta keväimen, joka luo, kuin
 lapsen, kirkkahaks minun sieluni, pahasta vapahaks_!'»

Babbitt joi muiden mukana; hänen satunnainen synkkyytensä oli
haihtunut; hänen mielestään nämä miehet olivat maailman parhaita, hän
olisi tahtonut antaa heille tuhat cocktailia.

»Arveletteko sietävänne vielä yhden?» huusi hän. Naiset torjuivat
naureskellen, mutta miehet sanoivat — harjaantuneeseen, jalomieliseen,
hauskaan sävyyn, mutta ahnain katsein: »No niin, enhän tahdo, että
loukkaannut minuun, Georgie — — —»

»Täältä tulee vielä pieni ylimääräinen pisara itsekullekin», ja
itsekukin vastasi: »Purista karahvia, George, purista sitä!»

Kun kannu oli toivottoman tyhjä, seisoivat he keskustellen
kieltolaista. Miehet keinuskelivat kantapäillään, pistivät kädet
housuntaskuihin ja esittivät mielipiteitään osoittaen sitä kopisevaa
syvämielisyyttä, joka on ominaista hyvinvoivalle miehelle hänen
toistellessaan perinpohjin puituja väitteitä asiasta, josta hänellä ei
ole pienintäkään aavistusta.

»Jos minä saan sanoa», sanoi Vergil Gunch, »niin minun käsitykseni
mukaan, ja minä voin puhua kuin kirja, sillä minä olen kuullut monia
tohtoreita ja herroja, joiden pitäisi se tietää, minun käsitykseni
mukaan on hyvä asia, että päästään kapakoista, mutta ihmisten pitäisi
sentään saada olutta ja keveitä viinejä.»

Howard Littlefield huomautti: »Ihmiset yleensä eivät huomaa, että on
vaarallista loukata persoonallista vapautta. Mainitsen esimerkin:
Baierin — luullakseni se oli Baierin — niin, niin oli, Baierin kuningas
antoi 1862, maaliskuussa 1862, julistuksen, ettei karja saa käydä
laitumella valtion maalla. Maalaisväestö oli nurkumatta alistunut
raskaisiin verotaakkoihin, mutta kun tämä julistus annettiin, teki
se kapinan. Ehkä se oli sittenkin Saksissa. Mutta se osoittaa joka
tapauksessa, kuinka vaarallista on kajota persoonalliseen vapauteen.»

»Joo, se on oikein — kenelläkään ei ole oikeutta kajota persoonalliseen
vapauteen», sanoi Orville Jones.

»Mutta ei sentään tule unohtaa, että kielto on sangen hyvä
työväenluokalle. Estää sitä tuhlaamasta rahojansa ja heikentämästä
työkykyään», sanoi Vergil Gunch.

»Se on kyllä totta. Mutta vika on pakkokeinoissa», väitti Howard
Littlefield. »Kongressi ei keksinyt oikeaa järjestelmää. Jos asia olisi
ollut minun määrättävissäni, olisin järjestänyt sen niin, että juomarit
olisivat saaneet vastakirjoja, ja sitten olisimme pitäneet huolta
avuttomasta työmiehestä — estäneet häntä juomasta — emmekä kuitenkaan
olisi loukanneet vertaistemme oikeuksia ja persoonallista vapautta.»

He nyökkäsivät, katsoivat ihaillen toisiinsa ja sanoivat vahvistavasti
»Se on oikein, se olisi tehnyt säväyksen.»

»Minua huolestuttaa se, että useimmat niistä vekkuleista rupeavat
käyttämään kokaiinia», huokasi Eddie Swanson.

He nyökkäsivät vielä vakuuttavammin ja sorisivat:

»Se on totta. Se vaara on aina olemassa.»

Chum Frink selitteli: »Kuulkaa, minä sain tässä eräänä päivänä mainion
reseptin, miten valmistetaan kotipanoista olutta, otetaan — — —»

Gunch keskeytti hänet: »Odota! Anna minun sanoa omani!» Littlefield
hirnui: »Olutta! Heikkari! On vain annettava ciderin käydä!» Jones
puuttui puheeseen: »Minulla on semmoinen resepti, joka kelpaa!» Swanson
rukoili: »Oi, kuulkaa, antakaa minun kertoa tarina — — —» Mutta Frink
jatkoi päättävästi:

»Otetaan ja kootaan herneenpalkoja ja kaadetaan viisikolmatta litraa
vettä viiteenneljättä litraan herneenpalkoja ja keitetään seos, kunnes
— —»

Mrs. Babbitt kääntyi heidän puoleensa vetoavan kohteliaasti —Chum Frink
riensi selittämään loppuun mainiota olutreseptiänsä ja emäntä sanoi
iloisesti: »Päivällinen on valmis.»

Herroilla oli pientä ystävällistä kinaa, kuka menisi sisään viimeisenä,
ja heidän mennessään hallin läpi ruokasaliin sai Vergil Gunch kaikki
nauramaan luikkaamalla: »Jos en minä saa istua Myra Babbittin vieressä
ja pitää hänen kädestään kiinni pöydän alla, niin en halua olla mukana
— silloin minä menen kotia.» Salissa he sitten seisoivat neuvottomina,
kunnes mrs. Babbitt hermostuneesti sanoi: »Antakaa kun katson — — Oo,
minä olin tosin aikonut hankkia kauniita käsinmaalattuja kortteja,
mutta — — Oo, niin; Mr. Frink, Teidän paikkanne on täällä!»

Päivällinen oli kaikkein parhaaseen naislehtityyliin, ja
salaatti tarjottiin ontoissa omenissa, ja kaikki, voittamatonta
kananpoikapaistia lukuunottamatta, oli jonkin muun näköistä.

Tavallisesti oli herrojen vaikea päästä puheen alkuun naisten kanssa;
flirtti oli tuntematon taito Floral Heightsissä, ja konttori- ja
keittiöalojen välillä ei ollut kosketuskohtia. Mutta cocktailien
vaikutuksesta kävi keskustelu valtavaksi. Jokaisella herroista oli
vielä paljon tärkeää sanomista kieltolaista, ja nyt, kun kukin oli
saanut uskollisen kuulijan pöytänaisestaan, puhkesi hän:

»Minä olen löytänyt paikan, mistä saan ostaa niin paljon pirtua kuin
haluan kahdeksasta dollarista litran — —»

»Luitteko siitä miehestä, joka meni maksamaan tuhat dollaria kymmenestä
laatikosta whiskyä, jonka huomattiin olevan silkkaa vettä? Mies kuuluu
seisseen eräässä kadunkulmassa, ja niin tulee hänen luokseen toinen ja
sanoo — — —»

»Väitetään että Detroitin luona tuo pirtua maahan kokonainen laivasto —
— —».

»Minä olen aina sanonut sitä eivät ihmiset huomaa
kieltolakikysymyksessä — — —»

»Ja sitten tyrkytetään ihmisille kaikkea myrkyllistä törkyä, puuspriitä
ja kaikkinaisia — — —»

»Luonnollisesti minä periaatteessa myönnän sen suotavaksi, mutta en
aio antaa kenenkään määrätä, mitä saan ajatella ja tehdä. Ei kukaan
amerikkalainen suvaitse koskaan semmoista!»

Mutta heistä kaikista oli mautonta, että Orville Jones — jokahan ei
missään tapauksessa ollut etevimpiä seurassa — meni sanomaan: »Kaikki
keskustelu kiellosta on yksinkertaisinta keskittää näin: kysymys ei ole
kuivattamisen kustannuksista vaan määrästä.»

Vasta kun tämä, ainoa pakollinen aine oli loppuunkäsitelty, kääntyi
keskustelu muille aloille.

Vergil Gunchista sanottiin usein ja ihaillen: »Hemmetti, sillä
miehellä on ihan ihmeellinen kyky! Ajatelkaa, hän saattaa naisten
läsnäollessa kertoa mitä uskalletuimman jutun ja kaikki naiset
nauravat itsensä pilalle, mutta jos minä, piru vieköön, yritän puhua
jotakin, joka on vaikka kuinka vähän sinnepäinkään, niin saan ihan
hirveästi kynsilleni!» Nyt ihastutti Gunch heitä huutamalla mrs.
Eddie Swansonille, nuorimmalle naisista: »Louetta! Minun onnistui
kehveltää Eddien avain hänen taskustaan, ja mitä sanotte, jos te ja
minä hiipisimme kadun yli, kun ei kukaan huomaa katsoa. Minulla olisi
jotakin», lisäsi hän viehkeästi iskien silmää, »äärettömän tärkeää
sanomista teille!»

Naiset vääntelivät itseänsä, ja Babbitt innostui yhtäläiseen
vallattomuuteen. »Tiedättekö, minä toivoisin uskaltavani näyttää teille
erästä kirjaa, jonka sain lainaksi — tohtori Pattenilta.»

»Älä George! Mikä ajatus!» varoitti mrs. Babbitt.

»Se kirja on — — — pikantti on aivan liian lievä sana. Se on
eräänlainen antropologinen kuvaus — — — tavoista ja menetelmistä
Etelämerensaarilla, ettekä te voi _aavistaa!_ Se on kirja, jota ei saa
ostamalla. Verg, minä lainaan sinulle sen!»

»Minulle ensin!» rukoili Eddie Swanson. »Kuulostaa nasevalta!»

Orville Jones julisti: »Tiedättekö, minä kuulin tässä tuonnoin hyvän
kertomuksen kahdesta ruotsalaisesta ja heidän rouvistaan», ja hän
kertoi parhaalla juutalaismurteella makupalan hiukan lieventämällä
loppua. Gunch kertoi vielä paremman. Mutta cocktailit haihtuivat, ja
rohkeat seikkailijat vaipuivat takaisin varovaiseen todellisuuteen.

Chum Frink oli äskettäin ollut luentomatkalla pikkukaupungissa, ja hän
nauroi: »Hauskaa taas palata sivistyksen piiriin! Minä olen tosiaan
nähnyt muutamia oikeita metsäkyliä — Ihmiset ovat tietenkin maailman
parhaita, mutta ne hölmöläiset ovat kauhean tylsiä, ja te saatatte
tuskin ymmärtää, kuinka hauskalta tuntuu taas saada istua ihmisten
parissa, joissa on eloa.»

»Totta tosiaan!» riemuitsi Orville Jones. »Ne ovat maailman parhaita
ihmisiä, nuo pikkukaupunkilaiset, mutta mammakulta sitä keskustelua!
Hehän eivät voi puhua muusta kuin ilmasta ja uudesta lordistaan.»

»Se on tosi. Ne puhuvat aina samoista asioista», sanoi Eddie Swanson.

»Niin, eivätkö puhukin? Sanovat yhtä ja samaa aina uudelleen», sanoi
Vergil Gunch.

»Se on tosiaankin ihmeellistä. On kuin heiltä puuttuisi kyky
arvostella asioita objektiivisesti. He vain toistavat samaa puhettansa
Ford-autoista ja ilmasta ja niin edespäin», sanoi Howard Littlefield.

»Mutta ei heitä silti voi moittiakaan. Heillä ei ole semmoista
tilaisuutta henkiseen kannustukseen kuin meillä täällä kaupungissa»,
sanoi Chum Frink.

»Siinä olet, hitto vieköön, oikeassa», sanoi Babbitt. »Ei ole
tarkoitukseni, että te älypomot ylpistytte, mutta se minun täytyy
sanoa, että se pitää ihmistä korkealla tasolla, kun saa seurustella
runoilijan ja sitten sellaisen kansantalousmiehen kanssa kuin
Howard. Mutta mitäs pikkukaupunkilaiset, kun saavat puhella vain
keskenään, niin ei tosiaan ole kumma, jos he jäävät raakamaisiksi ja
sivistymättömiksi puheessaan ja heidän ajatuksensa yksipuolisiksi.»

Orville Jones huomautti: »Entäs meidän muut etumme sitten — elävät
kuvat esimerkiksi. Hölmöläisherroista on kaikki tiptop, kun saavat
ohjelmanvaihdoksen kerran viikossa, kun meillä täällä kaupungissa on
valittavana tusina eri biografeja joka ainoa ilta!»

»Niin, ja se kannustus, mikä siinä on, kun saa seurustella oikeiden
liikenerojen kanssa joka päivä — ja aina täytyy olla täynnä tarmoa.»

»Mutta toisaalta», sanoi Babbitt, »ei niitä maalaiskyliä auta
arvostella liian lempeästi. On tietysti ihmisten oma vika, ellei heillä
ole aloitetta kylliksi iskeä kiinni ja voittaa alaa kaupungissa,
niinkuin me teimme. Ja, näin meidän kesken, ne ovat niin kauhean
kateellisia kaupunkilaisille. Joka kerta, kun minä matkustan Catawbaan,
täytyy minun kierrellä kasvinkumppanieni luona pyytelemässä anteeksi,
että minulla on ollut tavallaan parempi onni kuin heillä. Ja jos heille
puhuu luonnollisesti, niinkuin me täällä, ja osoittaa tahtia ja niin
sanoakseni laajakantoisia mielipiteitä, niin ne luulevat, että sitä
vain pöyhkeilee. Minun oma velipuoleni Martin esimerkiksi — hän hoitaa
isä vainajan pientä sekatavarakauppaa. Minä uskallan lyödä vetoa, ettei
hän tiedä olevan olemassa semmoista kuin smoker — — — smoking. Jos hän
nyt astuisi sisään tänne, niin hän uskoisi, että me olemme joukko,
joukko — — Niin, peijakas vieköön, hän ei tietäisi, mitä hän uskoisi!
Niin, kateellisia, kateellisia ne ovat.»

Chum Frink yhtyi: »Siinä olet oikeassa! Mutta minua loukkaa heissä
eniten kulttuurin puutteellisuus ja kauniin tajuamattomuus — jos suotte
anteeksi niin korkealentoisen sanan. Minä haluan pitää hyvän luennon
ja lausua muutamia parhaita runojani — ei sanomalehtisepustuksia, vaan
aikakauskirjoihin kirjoittamiani. Mutta, hyvät ystävät, kun tulen
moukkalaan, ei mikään muu vetele kuin kaikkinaiset jutut ja lörpöttely
ja törky, semmoinen, että jos joku meistä tässä yrittäisi sitä, niin
hän lentäisi pian ovelle aika vauhtia ja pää pökerryksissä.»

Verg Gunch kokosi sanotun yhteen: »Tosiasia on, että meillä on
heikkarin hyvä olo, kun elämme kaupunkilaisten parissa ja asetamme
taiteelliset harrastukset ja liiketoiminnan yhtä korkealle. Meistä
tuntuisi aika synkältä, jos tarttuisimme johonkin kyläpahaseen ja
koettaisimme istuttaa sen vanhoihin härkäpäihin senlaatuista elämää,
johon täällä olemme tottuneet. Mutta, hitto soi, yhden asian voi aina
sanoa niiden eduksi: Jokainen amerikkalainen pikkukaupunki pyrkii
saamaan lisää väestöä ja ajanmukaisia ihanteita. Ja, vie ja viipota,
eikö moni niistä onnistu! Useinhan sitä kuulee, että se ja se oli
siellä 1900, ja siellä oli vain yksi, sanoo yksi, savinen katu ja
yhdeksänsataa ihmisetanaa. No, sitten palataan sinne 1920, ja tavataan
kivetyt kadut ja hieno pieni hotelli ja ensiluokkainen naistenpukimo
— sula täydellisyys, yksinkertaisesti! Ei pidä katsoa sitä, mitä nuo
pikkupaikat ovat, on katsottava sitä, miksi ne pyrkivät tulemaan, ja
niillä on kaikilla kunnianhimo, joka ajan mittaan tulee tekemään ne
maan parhaiksi paikoiksi — — — ne pyrkivät kaikki ihan samanlaisiksi
kuin Zenith!»


3.

Niin läheisiä tuttavia kuin he olivatkin T. Cholmondeley Frinkin
kanssa, joka naapurina lainasi heiltä ruohonleikkuukoneita ja
ruuviavaimia, tiesivät he, että hän oli myöskin kuuluisa runoilija ja
etevä ilmoitusagentti, että hänen luontevan käytöksensä takana piili
hämärää kirjallista salaperäisyyttä, jonka läpi he eivät voineet
tunkeutua. Mutta tänä iltana, viinan synnyttämässä tuttavallisessa
tunnelmassa, hän laski heidät salaiseen pyhättöönsä:

»Minulla on kirjallinen ongelma, joka kiusaa minua riivatusti.
Minä kirjoitan ilmoitussarjaa Javelin-automobiilista ja aion tehdä
jokaisesta todellisen helmen — todella tyylikkään teoksen. Minä olen
sitä mieltä, että, jos ei voi saada aikaan täydellistä, niin on paras
jättää koko juttu, ja tämä on suorastaan pirullisinta, mitä minulla
milloinkaan on ollut tehtävänä. Te luulette kenties, että on vaikeampaa
kirjoittaa runoja — kaikista noista sydämenasioista: kotiliedestä ja
onnesta — mutta se ei ole konsti eikä mikään. Siinä ei voi epäonnistua;
senhän tietää, mitä tunteita kunniallisella, eteenpäinpyrkivällä
miehellä täytyy olla, jos hän pitää itsensä miehenä, ja niinpä on
pysyttävä vain siinä. Mutta teollisuuden runous, nähkääs, se on
kirjallinen suunta, jossa täytyy aukoa uusia uria. Tunnetteko sitä
miestä, joka on Amerikan _todellinen_ nero? Sitä miestä, jonka nimeä
te ette tiedä, enkä minäkään, mutta jonka työ pitäisi säilyttää, jotta
tulevat polvet voisivat saada käsityksen nykyisen Amerikan ajatuksesta
ja erikoisuudesta? Minä tarkoitan sitä miestä, joka kirjoittaa
ilmoitukset Prinssi Albert-tupakasta. Kuulkaa vain tätäkin:

 Prince Albert antaa piipulle autuuden tuoksun. Sanokaa, olettehan
 tietenkin kuullut puhuttavan, kuinka kahdeksan kilometrin
 tuntivauhdista loikataan kahdeksaankymmeneen kilometriin vain
 laskemalla kaasua putkeen? Se on jo koko pulskaa — _Mutta_ — näin
 meidän kesken, tekisitte viisaasti, jos keksisitte peijakkaan vikkelän
 kirjanpitojärjestelmän siitä, kuinka nopeasti kohoatte kurjasta
 tupakkatuulesta mitä ihanimpaan — kun vain pistätte naamaamme piipun,
 joka on täynnä kiehtovaa kaverianne, Prince Albertia.

 Prince Albert on mies, joka pystyy aikaansaamaan sen — on yhä
 uudelleen yhtä hurmaava, aina viihdyttävä ja tenhotuoksuinen! Tosiasia
 on, että ette mistään muualta saa kiveräänne niin paratiisillista,
 sainetta, moninkertaista nikotiininautintoa!

 Tarttukaa piippuun salamannopeasti kuin johonkin kallisarvoiseen,
 joka Teille on tarjona! Jos sen pesä on täynnä Prince Albertia, niin
 tanssiaskelin kuljette elämän permannolla!

 _Joko nyt hoksaatte?_

»Hm,» sanoi moottoriagentti Eddie Swanson, »se alkaa jo olla
miehenmallista kirjallisuutta. Tuo Prince Albert-veitikka — vaikka,
hemmetissä, eihän niitä voi kirjoittaa vain yksi; siinähän täytyy olla
kokonainen liuma pontevia tuhrusorkkia yksissä, mutta joka tapauksessa:
tuo ei kirjoita pitkätukkaisille huijareille, hän kirjoittaa
oikeauskoisille liikemiehille, hän kirjoittaa _minulle_ ja minä nostan
lakkia hänelle! Se on vain kysymys: tuottaako se todella ostajia? Se
on hauska lukea, mutta se ei sano mitään. Minä en milloinkaan menisi
ostamaan Prince Albert-tupakkaa vain tuon luettuani, se kun ei sano
minulle mitään itse tavarasta. Se on vain lörpötystä.»

Frink vastasi hänelle: »Sinä olet hullu! Täytyykö minun opettaa sinulle
tyylin arvoa? Joka tapauksessa tahtoisin keksiä juuri senlaatuista
Javelin-auton hyväksi. Mutta minä en yksinkertaisesti kykene. Siksi
päätin pysyä vain runollisessa ja yrittää korkeamman tyylin ilmoitusta
Javelinista. Mitä pidätte tästä? —

 »Pitkä, valkoinen tie kutsuu — kutsuu — ja tarjoaa lentoa kaukana
 olevien kukkulain yli jokaiselle miehelle tai naiselle, jolla on
 punaista verta suonissa ja merirosvojen ikivanha laulu huulilla.
 Pois ikävystyttävä arkiaherrus ja hiiteen kaikki huolet! Vauhti
 —ihana vauhti — se on enemmän kuin vain hetken huvia — se on elämä
 teille ja minulle! Tämän suuren uuden totuuden ovat Zeeco-automobiilin
 valmistajat ottaneet huomioon yhtä paljon kuin hinnan ja ulkonäön.
 Se on nopea kuin antilooppi, sulava kuin pääskysen lento ja
 kuitenkin voimakas kuin hyökkäävä elefantti. Jokainen piirto henkii
 täydellisyyttä. Kuuntele, veli! Sinä et milloinkaan saa tuntea, kuinka
 ihanaa on matkustaa laajalti, ennenkuin _koetat maan viehkeintä
 vehjettä — Javelin-autoa_!»

 »Niin», sanoi Frink miettiväisenä, »siinä on siro tuulahdus, jos niin
 saan sanoa, mutta siinä ei ole keveän keskustelusävyn omaperäisyyttä.»

Koko seura ilmaisi huoaten sympatiaansa ja ihailuansa.



YHDEKSÄS LUKU.


1.

Babbitt piti ystävistään ja hoiti mielellään isännän tärkeää tehtävää
huudellen: »Tietysti teidän pitää ottaa enemmän kananpaistia, totta
kai!» ja hän antoi arvoa T. Cholmondeley Frinkille, mutta cocktailin
voima oli haihtunut, ja mitä enemmän hän söi, sitä masentuneemmaksi hän
kävi. Ja päivällisten tunnelman turmeli sitten Swansonien riita.

Floral Heightsissa ja muissa Zenithin rikkaissa kaupunginosissa,
varsinkin »nuorten perheiden» joukossa oli monta naista, joilla ei
ollut mitään tekemistä. Heillä oli tosin joitakin palvelijoita, mutta
kaikki kaasukeittiöt, sähköliedet ja tiskauskoneet ja pölynimijät ja
keittiön kaakeliseinät tekivät heidän talonsa niin mukaviksi, että
heillä oli vain vähän puuhaa taloudessa, ja suuri osa heidän ruokaansa
tuli leipomoista ja leikkelekaupoista. Heillä joko ei ollut lasta
lainkaan, tai korkeintaan kaksi; ja siitä tarusta huolimatta, että
sota muka oli tehnyt työn kunnioitetuksi, väittivät heidän miehensä,
että he »tuhlasivat aikaansa ja saivat kaikkinaisia ajatuksia»
ilmaisessa yhteiskuntatyössä, ja vielä enemmän, että he ansaitsemalla
rahaa aiheuttivat semmoisen huhun, ettei heistä muka pidetty
kunnollista huolta. He tekivät työtä ehkä kaksi tuntia päivässä ja
lopun aikaa söivät suklaata, istuivat elävissä kuvissa ja katselivat
puodinikkunoita, tapasivat kaksi tai kolme tuttavaa juorupeliseuroissa,
lukivat »magazineja», ajattelivat rakastajaa, joka ei koskaan
ilmestynyt, ja keräsivät valtavan varaston hermostuneisuutta, jota
purkivat moittimalla miehiänsä. Miehet riitelivät vastaan.

Swansonit olivat tyypillisenä esimerkkinä tällaisista riitapareista.

Koko päivällisajan oli Eddie Swanson julkisesti moitiskellut vaimonsa
uutta pukua. Se oli, selitti hän, liian lyhyt, liian avokaulainen,
liian ohut ja aivan liian kallis. Hän vetosi Babbittiin:

»Suoraan sanoen, George, mitä sinä pidät tuosta ryysystä, jonka Louetta
on mennyt ostamaan? Eikö se sinusta ole huippu?»

»Mikä sinun on? Minusta se on viehättävä puku.»

»Niin todellakin on, mr. Swanson. Se on viehättävä puku», vahvisti mrs.
Babbitt.

»Näet nyt, siinä sait! Vaikka olet olevinasi sellainen pukujentuntija!»
raivosi Louetta, muiden vierasten miettiväisinä katsellessa hänen
olkapäitään.

»Kas niin», sanoi Swanson. »Minä ymmärrän riittävästi tietääkseni,
että se on tuhlausta, ja se harmittaa minua, että sinä et halua
kuluttaa sitä runsasta vaatevarastoa, joka sinulla jo on. Minä olen
lausunut käsitykseni tästä ennen, ja sinä tiedät sangen hyvin, ettet
ole kiinnittänyt minuun minkäänlaista huomiota. Minun täytyy paimentaa
sinua alituisesti saadakseni sinut tekemään jotakin — —»

Sitä tuli paljon vielä samaan tyyliin, ja kaikki ottivat osaa siihen,
paitsi Babbitt. Kaikki hänessä oli tyhjää, paitsi hänen vatsansa, ja se
oli perin huolestuttava todellisuus. »Minä olen ahtanut itseeni liian
paljon, minun ei pitäisi syödä tätä törkyä», ähki hän — nielaisten
kylmän ja limaisen kimpaleen jäätelötiiliskiveä ja mokkatorttua,
liimaista kuin partatahdas. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut savella
täytetty, hänen vatsansa oli haljeta, hänen kurkkunsa oli haljeta,
hänen aivonsa olivat kuin kuumaa liejua, ja vain vaivoin hän sai
jatketuksi nauramista ja luikkaamista, kuten Floral Heightsissä isännän
tehtävään kuului.

Ellei vieraita olisi ollut, olisi hän paennut ulos ja kävellyt
pois ruokahumalan, mutta sumussa, joka täytti huoneen, istuivat
vieraat loputtomasti ja puhelivat, puhelivat, kun hän vain kärsi.
»Saakelin tyhmeliini, kun syön kaikkea tuommoista — ei hiventäkään
enää», ja samalla hän huomasi pistäneensä taas poskeensa inhoittavaa
vaniljapuuroa lautaseltaan. Hänen ystävillään ei ollut mitään
taikavoimaa; hän ei tuntenut minkäänlaista mielenylennystä, kun Howard
Littlefield oppinsa aarreaitasta otti esiin tiedon, että raakakumin
kaava oli C10 H16, joka muutti isopriniksi eli 2 C5 H8. Ei ollut kyllin
että Babbittin oli ikävä, vaan hän tunnusti äkkiä, ilman edelläkäypää
varoitusta suoraan, että hänen oli ikävä. Oli ihanaa päästä pöydästä,
kovan tuolin kidutuksesta ja oikaista itseään arkihuoneen sohvalla.

Päättäen katkonaisesta ja laimeasta keskustelusta ja siitä, että he
kaikki olivat sennäköisiä kuin olisivat verkalleen ja tuskallisesti
tukehtumassa, näyttivät muut kärsivän seuraelämän ponnistuksista ja
juhlaruokaan kohdistuvasta kauhusta yhtä paljon kuin hän itse. Kaikki
hyväksyivät ilmeisen helpotuksen tuntein ehdotuksen, että pelattaisiin
bridgeä.

Babbitt vapautui vähitellen tunteesta, että häntä ikäänkuin keitettiin.
Hän voitti bridgessä. Hän pystyi jälleen kestämään Vergil Gunchin
tyhjentymätöntä leikkisyyttä. Mutta hän uneksi vaeltelusta Paul
Rieslingin kanssa jonkin järven rannalle Mainessa. Se oli yhtä valtavaa
ja mielikuvitusta elvyttävää kuin koti-ikävä. Hän ei ollut koskaan
nähnyt Mainea, ja kuitenkin hän katseli pilvenpeittämiä vuoria ja
tyyntä järveä iltavalaistuksessa. »Paul-poika on enemmän arvoinen kuin
kaikki nämä korkealentoiset räyhääjät yhteensä», mietti hän; ja »Minä
tahtoisin päästä pois — kaikesta.»

Ei edes Louetta Swanson saanut häneen eloa.

Mrs. Swanson oli sievä ja pehmyt. Babbitt ei ollut mikään naisten
erikoistuntija, paitsi milloin tuli esille heidän makunsa
kysymyksessä »Kalustettuja Huoneita Vuokrattavana». Hän luokitteli
heidät todellisiin daameihin, työläisnaisiin, ilkeisiin akkoihin ja
äkäpusseihin. Hän uneksi heidän sulostaan, mutta hänen mielestään
he kaikki (paitsi hänen oman perheensä naiset) olivat »omituisia»
ja »mystillisiä». Kuitenkin hän oli vaistomaisesti ymmärtänyt, että
Louetta Swansonia saattoi lähennellä. Tämän silmät ja huulet olivat
kosteat. Kasvot kapenivat leveästä otsasta suippoon leukaan, suu oli
kapea, mutta päättäväinen ja himokas, ja kulmakarvain välissä oli
kaksi ulospäin kaartuvaa ja intohimoa ilmaisevaa ryppyä. Hän oli
kolmikymmenvuotias tai ehkä nuorempi. Juoru ei koskaan tiennyt hänestä
mitään, mutta jokaisesta miehestä oli luonnollista käyttää flirttisävyä
puhuessaan hänen kanssaan ja jokainen nainen katseli häntä hiljaisen
hämillisenä.

Pelivuorojen väliaikoina istui Babbitt sohvassa ja puheli hänelle
käyttäen sitä asianmukaista kohteliaisuutta, sitä hyväsointuista Floral
Heights-kohteliaisuutta, joka ei ole flirttiä, vaan kauhistunutta pakoa
kaikesta semmoisesta.

»Sinä näytät tänä iltana sennäköiseltä kuin ihka uusi sifooni.»

»Niinkö teen?»

»Eddie-ystävä on niin sanoakseni sotajalalla.»

»Niin on. Minä olen siihen niin väsynyt.»

»No niin. Kun väsyt ukkoosi, niin voithan aina karata setä Georgen
kanssa.»

»Ettäkö minä karkaisin — — Ehei —»

»Onko sinulle kukaan sanonut, että sinun kätesi ovat helkkarin kauniit?»

Louetta katsoi niitä ja veti hihojensa pitsit niiden verhoksi, mutta
muuten ei hän Babbittista välittänyt. Hän oli vaipunut sanattomiin
unelmiin.

Babbitt oli liian tylsä tänä iltana täyttääkseen velvollisuuttaan olla
valloittava (vaikka ankaran siveellinen) mies. Hän saapasti takaisin
bridge-pöydän ääreen. Hän ei ollut erikoisen ihastunut, kun mrs. Frink,
pieni, hermostunut nainen, ehdotti, että he »koettaisivat hiukan
spiritismiä ja pöytätanssia — tiedätkö, Chum voi saada henget esiin —
se on ihan totta, hän suorastaan pelästyttää minua.»

Seuran naiset eivät olleet esiintyneet koko iltana, mutta nyt he sinä
sukupuolena, joka harrastaa henkisiä asioita, kun miehet kamppailevat
alhaisen aineen kanssa, ottivat komennon ja huusivat: »Oi, niin,
tehdään se!» Hämärässä tunsivat miehet itsensä jokseenkin juhlallisiksi
ja tyhmiksi, mutta naiset värisivät hartautta istuessaan pöydän
ympärillä. He nauroivat: »Nyt saattekin olla siivolla, muuten minä
juoruan!», kun miehet tarttuivat heidän käsiinsä piirissä.

Babbitt tunsi värähdystä ja jälleen pientä kiinnostusta olemassaoloon,
kun Louetta Swansonin käsi tyynesti ja lujasti tarttui hänen käteensä.

He istuivat kaikki etukumarassa jännittyneessä odotuksessa. He
hätkähtivät, kun joku hengähti äänekkäämmin. Hallista tulevassa
himmeässä valaistuksessa he näyttivät epätodellisilta, tunsivat
hengellistyvänsä. Mrs. Gunch kirkaisi, ja he hypähtivät luonnottoman
hilpeinä, mutta Frinkin hyssityksestä he vaipuivat takaisin
masentuneeseen vavistukseen. Äkkiä kuului käsittämätön koputus. He
tuijottivat Frinkin heikosti häämöttäviin käsiin ja huomasivat, että
ne olivat alallaan. He käännähtelivät ja olivat ikäänkuin se ei olisi
tehnyt heihin mitään erikoisempaa vaikutusta.

Frink puhui vakavasti: »Onko siellä ketään.» Kopahdus. »Merkitseekö
yksi kopahdus myöntämistä?» Kopahdus. »Ja kaksi kieltämistä?» Kopahdus.

»Nyt, hyvät naiset ja herrat, pyydämmekö meediota asettamaan meidät
yhteyteen jonkun suuren hengen kanssa?» mutisi Frink.

Mrs. Orville Jones pyysi: »Oi, antakaa meidän puhua Danten kanssa. Me
olemme lukeneet häntä Lukukerhossa. Sinähän tiedät, kuka se oli, Orvy?»

»Tietysti tiedän, kuka hän oli! Italialainen runoilija. Missä sinä
luulet minun saaneen kasvatukseni?» sanoi hänen loukkaantunut
puolisonsa.

»Aivan niin — se, joka teki Cook-matkan helvettiin. Minä en ole koskaan
päntännyt hänen runojansa läpi, mutta me luimme häntä yliopistossa»,
sanoi Babbitt.

»Sida mr. Daannty!» aloitti Eddie Swanson.

»Teidän pitäisi olla helppo saada hänet käsiinne, mr. Frink, te kun
olette ammattiveljiä, te ja hän», sanoi Louetta Swanson.

»Ammattiveljiä, peijakas! Mistä te sen saitte?» vastusti Vergil
Gunch. »Minä arvaan, että Dantessa oli aika paljon pontta — ollakseen
vanhan ajan miehiä — ei sen puolesta, että minä olisin lukenut häntä,
tietenkään — mutta jos kysymykseen tulisi, niin ei se poika pärjäisi,
jos hänen täytyisi ryhtyä käytännölliseen kirjallisuuteen ja keriä
itsestään runo päivässä sanomalehtisyndikaatille, niinkuin Chum tekee.»

»Sinäpä sen sanoit», tiesi Eddie Swanson. »Niillä vanhoilla vekkuleilla
oli runsaasti aikaa. Turkanen, minä voisin kirjoittaa runoja itse,
jos minulla olisi vuosi aikaa ja kirjoittaisin vain semmoista
vanhanaikaista moskaa kuin Dante.»

Frink komensi: »Hiljaa nyt, niin minä kutsun hänet tänne!... Oi,
hymysilmät, astukaa, hm, äärimmäisiin sfääreihin ja tuokaa tänne Danten
henki, jotta me kuolevaiset saisimme kuunnella hänen viisautensa
sanoja.»

»Sinä unohdit ilmoittaa hänelle osoitteen: 1658 Rikkikatu, Tulikunnaat,
Helvetti», nauroi Gunch, mutta muut tunsivat, että tämä oli herjausta.
»Ja muuten — arvatenkin koputtaja oli vain Chum, mutta kuitenkin, jos
tässä sentään sattumalta olisi jotakin perää, niin olisihan jännittävää
saada puhua vanhan veitikan kanssa, joka kuului — niin kaukaiseen
aikaan — — —»

Kopahdus. Danten henki oli tullut George F. Babbittin arkihuoneeseen.

Hän oli »iloinen ollessaan heidän luonaan tänä iltana».

Frink tavasi tiedot käymällä läpi aakkoset, kunnes henkitulkki
kopahutti oikean kirjaimen kohdalla.

Littlefield kysyi oppineella äänellä: »Viihdyttekö Paratiisissa,
Messire?»

»Me olemme hyvin onnellisia korkeammalla tasolla, Signor. Me
iloitsemme, että harrastatte spiritismin korkeampaa totuutta», vastasi
Dante.

Piiri liikahteli korsettien ja paidan rinnusten pelästyneesti
natistessa. »Entäpä — entä, jos tässä on jotakin perää?»

Babbittilla oli toinen huoli. »Entä jos Chum Frink todella olisi noita
spiritistejä! Chum oli kirjailijaksi aina tuntunut tosi toverilta; hän
kuului Chatham Roadin presbyteriseen kirkkoon ja kävi Propagaattorien
luncheissa ja piti sikareista ja moottoreista ja pirteistä kaskuista.
Mutta entä jos hän salassa — — — Kun kaikki ympäri käy, ei niistä
intelligenssi ihmisistä koskaan tiedä — — Ja oikea spiristi olisi
melkein samaa kuin sosialisti!»

Ei kukaan voinut kauan pysyä vakavana Vergil Gunchin seurassa.
»Kysykää Dantilta, kuinka Jack Shakespeare ja vanha Verg — se poju,
josta ne tekivät minun kaimani — voivat, ja eivätkö he tahtoisi
päästä näyttelemään filmissä!» mörisi hän, ja heti oli hurja hilpeys
valloillaan. Mrs. Jones huusi, ja Eddie Swanson tahtoi tietää, eikö
Dante kylmettynyt, kun hänellä ei ollut yllään muuta kuin seppeleensä.

Kiltti Dante vastasi nöyrästi.

Mutta Babbitt — se kirottu tyytymättömyys ahdisti häntä jälleen — istui
persoonattomassa pimeydessä ja mietiskeli: »Minun mielestäni ei — —
Me olemme kaikki niin höperöitä ja luulemme olevamme niin teräviä.
Sitä pitäisi olla — — — Sellainen kuin Dante — — — Toivoisin lukeneeni
jotakin hänen jutuistaan. Nyt en sitä kyllä enää tule tehneeksi.»

Hän sai, aivan selittämättömästi, vaikutelman rosoisesta kalliosta ja
sen päällä olevasta, uhkaavia pilviä vasten piirtyvästä, yksipäisestä
ja ankarasta olennosta Hämmästyksekseen huomasi hän, että hänet valtasi
äkillisen halveksumisen tunne luotettavimpia ystäviänsä kohtaan. Hän
puristi Louetta Swansonin kättä ja tunsi lohdutusta sen inhimillisestä
lämmöstä. Tottumus tuli, vanha, kokenut sotilas; ja hän ravisti itsensä
hereille. »Mikä piru minun on tänä iltana?»

Hän taputti Louettan kättä osoittaakseen, ettei ollut tarkoittanut
mitään sopimatonta sitä puristamalla, ja sanoi Frinkille: »Kuule, koeta
saisitko vanhan Danten lausumaan jotakin runoansa. Puhu hänen kanssaan
niin että hän _käsittää sen._ Sano näin: '_Buena giorna, señor, com sa
va, wie geht's? Keskersaykersa a little pome, señor_?'»


2.

Valot sytytettiin; naiset istuivat tuoliensa reunalla, kasvoissaan se
jännittyneen päättäväisyyden ilme, jolla vaimo osoittaa, että hän, heti
kun nykyinen puhuja on lopettanut, aikoo iloisesti sanoa miehelleen:
»Mitä sanot, ystäväni, eiköhän meidän ehkä olisi aika sanoa hyvää
yötä.» Kerrankin jätti Babbitt yrittämättä suuriäänisin ponnistuksin
pidättää seuraa vielä. Hänellä oli — hän tahtoi miettiä jotakin.
— Mutta psyykillinen tutkimus oli saanut heidät vauhtiin jälleen.
(»Mikseivät mene kotiinsa? Mikseivät mene kotiinsa?») Vaikka väitöksen
syvämielisyys häneen vaikuttikin, oli hän vain heikosti innostunut, kun
Howard Littlefield luennoi:

»Yhdysvaltain kansa on ainoa, jonka keskuudessa hallitus on Eetillinen
Aate eikä vain yhteiskunnallinen laitos.» (»Totta — totta — mutta
eivätkö ne aio ikinä lähteä?») Hän oli tavallisesti ihastunut
saadessaan »katsoa kulissien taa» tärkeässä moottorimaailmassa, mutta
tänä iltana hän tuskin viitsi kuulla Eddie Swansonin selityksiä:
»Jos tahtoo mennä yli Javelin-luokan, niin on Zeeco mainion hyvä
kauppa. Pari viikkoa sitten, ja huomatkaa, se oli oikea, vartavastinen
koe, otettiin turistiauto Zeeco-varastosta, ja sillä ajettiin ylös
Tonawanda-kukkulaa korkealla vaihteella, ja eräs ukkeli sanoi minulle —
— —» (»Zeeco — hyvä hyrrä, mutta — Aikovatko ne viipyä koko yön?»)

He lähtivät vihdoinkin. Yleinen sorina: »Meillä on ollut _niin_
hauskaa!»

Kaikkein sydämellisin oli Babbitt, mutta itsekseen hän ajatteli:
»Pääsinpäs läpi, vaikka ennätin jo luulla, etten kestäisi loppuun.» Hän
valmistautui nauttimaan isännän herttaisimmasta huvista: tehdä pilaa
vieraistaan keskiyön raukeudessa. Kun ovi suljettiin, haukotteli hän
hekumallisesti, pullisti rintaansa, kohautti hartioitaan ja kääntyi
kyynillisesti vaimonsa puoleen.

Tämä säteili. »Oi kuinka hauskaa on ollut. Eikö olekin? Minä tiedän,
että heillä oli hauskaa koko ajan. Etkö sinäkin usko sitä?»

Hän ei voinut tehdä sitä. Hän ei voinut ilveillä. Se olisi ollut
onnellisen lapsen ivaamista. Hän valehteli perusteellisesti. »Ole vissi
siitä! Näin hienoja kutsuja ei tänä vuonna ole ollut missään, sinne
päinkään.»

»Eikö päivällinen ollut hyvä? Ja tiedätkö, minun mielestäni olivat
paistetut kananpojat todella herkullisia.»

»Olivat. Ne olisivat kelvanneet vaikka kuninkaalle. Paras
kananpoikapaisti, mitä muistan syöneeni.»

»Niin, eikö Matilda ollut paistanut mainiosti. Ja eikö sinusta soppa
ollut suorastaan suurenmoinen?»

»Varmasti. Ylen hieno. Paras soppa, mitä olen syönyt ylimuistoisiin
aikoihin.» Mutta hänen äänensä sammui. He seisoivat hallissa
nelikulmaisessa, nikkelireunaisessa, punaisessa lasilaatikossa olevan
sähkölampun alla. Mrs. Babbitt tuijotti häneen.

»Mutta, George, tuohan ei tunnu ei tunnu siltä, kuin sinulla olisi
ollut hauskaa.»

»Oli tietysti. Tietysti oli.»

»George! Mikä sinun on?»

»Oo, minä olen kai väsynyt. Minä olen ahertanut aikamoisesti
konttorissa. Minun tarvitsee vain päästä irti ja levähtää hiukan.»

»No niin, nythän ei enää ole kuin pari viikkoa, kunnes lähdemme
Maineen, kultaseni.»

»Jaa — — —» Silloin hän heitti varovaisuuden hiiteen ja sanoi
peittelemättä: »Myra! Minä luulen, että minun olisi hyvä päästä sinne
aikaisin.»

»Niin, mutta sinunhan on tavattava sitä miestä New Yorkin asioissa.»

»Mitä miestä? Jaa niin. Se. Oo, siitä ei tullut mitään. Mutta minä
tahdon lähteä Maineen aikaisin — jotta ehdin kalastella hiukan, onkia
suuria taimenia, hemmetissä!» Hermostunut, teennäinen naurahdus.

»No niin, miksemme voi tehdä niin. Verona ja Matilda voivat hoitaa
talon yhdessä, ja sinä ja minä voimme matkustaa milloin tahansa jos
katsot meillä olevan varaa.»

»Mutta sehän on — — — Minä olen tuntenut itseni ylen hermostuneeksi
viime aikoina. Minä ajattelin, että olisi ehkä hyvä, jos minä niinkuin
lähtisin itsekseni ja hikoilisin sen ulos itsestäni.»

»George! Etkö sinä _tahdo,_ että minä tulen mukaan?» Mrs. Babbitt oli
liian kauhistuneen vakava ollakseen traagillinen tai suurenmoisesti
loukkaantunut tai mitään muuta kuin aseeton ja hehkuva kuin höyryävä
keitetty punajuurikas.

»Juu, tietysti minä tahdon! Minä ajattelin vain — —» -Muistaen Paul
Rieslingin ennustaneen tätä hän oli yhtä epätoivoinen kuin Myra.
»Minä tarkoitan, että joskus minunlaiselleni vanhalle konille on
hyvä päästä matkaan ja saada tuulettua.» Hän yritti olla isällinen.
»Kun sitten lapset ja sinä tulette — minä ajattelin, että minä ehkä
voisin piipahtaa Maineen paria päivää ennen teitä — niin olisin
taas valmis kaikkeen lystiin, ymmärrätkö?» Hän koetti rauhoittaa
Myraa suurilla, meluavilla sanoilla, herttaisella hymyllä, niinkuin
helluntaiseurakuntaa siunaava, suosittu saarnaaja, niinkuin laihaa
kaunopuheisuuttaan parantava leikkisä luennoitsija, niinkuin kaikki
miesten temppujen yrittäjät.

Myra tuijotti häneen, juhla-ilo oli kadonnut hänen kasvoiltaan.

»Olenko minä sinulle rasituksena, kun menemme lomalle? Enkö edistä
sinun viihtymistäsi?»

Tämä mursi hänet. Hän muuttui äkkiä hysteeriseksi kuin kirkuva
sylilapsi. »Juu, juu, juu! Juu helvetissä! Mutta etkö voi ymmärtää,
että minä olen ihan riepuna? Minä olen ihan lopussa! Minun täytyy
hoitaa itseäni! Etkö usko, minun täytyy — — — Minä olen kyllästynyt
kaikkeen ja kaikkiin! Minun täytyy — — —»

Nyt oli Myra äidillinen ja suojeleva. »Niin, luonnollisesti! Sinun on
matkustettava yksin. Mikset laita niin, että saat Paulin mukaasi, jotta
te pojat voitte kalastella ja pitää hauskaa?» Hän taputti miestänsä
olalle — hänen täytyi sitävarten nousta varpailleen — ja tämä vapisi
hermostuneesta avuttomuudesta ja tällä hetkellä piti vaimostaan, ei
vanhasta tottumuksesta, vaan myös turvautuen hänen voimaansa.

Myra huudahti hilpeästi: »Ylös siitä ja mene maata! Me hoidamme kyllä
kaikki. Minä pidän huolen ovista. Ala mennä nyt vain!»

Monta minuuttia, monta tuntia, kaamean iankaikkisuuden oli hän
valveilla, vapisten jonkinlaisessa alkeisen kauhun tilassa, ymmärtäen,
että oli saavuttanut vapauden, ja miettien, mitä tekisi niin
tuntemattomalla ja hämmentävällä seikalla kuin vapaus.



KYMMENES LUKU.


1.

Ei mikään asuntosikermä Zenithissä ollut päättävämmin kokeillut
yhteensullomista kuin Revelstoke Arms, missä Paul ja Zilla Rieslingillä
oli huoneisto. Työntämällä sängyt mataliin alkoveihin muutettiin
makuuhuoneet arkihuoneiksi. Keittiöt olivat kaappeja, joista kukin
sisälsi sähkölieden, tiskihyllyn, lasisen jääkaapin ja, joskus,
balkanilaisen palvelijattaren. Kaikki Revelstoke Armsissa oli
äärimmäisen uudenaikaista, kaikki yhteenpuserrettua — paitsi autovajat.

Babbittit olivat vieraisilla Rieslingien luona Revelstoke Armsissa.
Rieslingien luona käyminen oli uskallettu yritys, kiintoisa ja joskus
levottomuutta herättävä. Zilla oli vilkas, äänekäs, korkeapovinen,
valkoverinen nainen täydessä kukoistuksessaan. Alentuessaan olemaan
hyvällä tuulella hän oli hermostuneen hilpeä. Hänen huomautuksensa
ihmisistä olivat terävän ivallisia ja paljastivat yleisen tekopyhyyden.
»Niin, siinä olet oikeassa!» sanottiin ja oltiin tuhmannäköisiä. Hän
tanssi hurjasti ja kehoitti kaikkia olemaan iloisia ja eloisia mutta
kesken kaikkea hän saattoi pahastua. Hän pahastui aina. Elämä oli häntä
vastaan tehty salaliitto, ja hän paljasti sen raivokkaasti.

Hän oli ystävällinen tänä iltana. Hän vain viittasi, että Orville
Joneksella oli peruukki, että mrs. T. Cholmondeley Frinkin laulu
muistutti kovassa käynnissä olevaa Ford-moottoria ja että jalosukuinen
Otis Deeble, Zenithin pormestari ja kongressin ehdokas, oli omahyväinen
narri (mikä oli aivan totta). Babbittit ja Rieslingit istuivat
epäröivinä kivikovilla brokadituoleilla asunnon pienessä arkihuoneessa,
jossa oli liesihylly ilman tulisijaa ja kaistale raskasta kultakangasta
kiiltävän uudella pianolalla, kunnes mrs. Riesling huusi: »Ei, kuulkaa!
Pannaan tähän pontta! Ota esiin viulusi, Paul, niin minä koetan opettaa
Georgiea tanssimaan kunnollisesti.»

Babbittit olivat vakavissaan. Heitä askarruttivat suunnitelmat paosta
Maineen. Mutta kun mrs. Babbitt kömpelön rakastettavasti yritti päästä
alkuun: »Väsyykö Paul yhtä paljon talven työstä kuin Georgie?» niin
Zilla muisti erään kärsimänsä vääryyden; ja kun Zilla Riesling muisti
jonkin vääryyden, pysähtyi maailma kulussaan, kunnes jotakin oli tehty.

»Väsyykö hän? Ei, hän ei väsy, hän tulee vain hulluksi, siinä kaikki!
Te luulette tietenkin, että Paul on niin järkevä, ja hän tahtoo
näyttää kiltiltä karitsalta, mutta hän on itsepäinen kuin muuli. Oo,
jos teidän olisi pakko elää hänen kanssaan yhdessä — — —! Silloin
tulisitte näkemään, kuinka hauska hän on. Hän vain teeskentelee
myöntyväisyyttä voidakseen saada tahtonsa läpi. Ja minä, minä saan
kantaa vanhan äkäpussin nimeä, mutta ellen minä silloin tällöin
räjähtäisi ja panisi vauhtia asioihin, niin me kuolisimme lahomätään.
Hän ei koskaan tahdo lähteä minnekään, ja — — Eilen illalla, vain
senvuoksi, että auto oli rikki — ja sekin oli hänen vikansa, hänen kun
olisi pitänyt antaa tutkia moottoria — ei hän tahtonut lähteä eläviin
kuviin raitiovaunulla. Mutta me menimme, ja sitten oli eräs konduktööri
hävytön, eikä Paul tahtonut tehdä yhtään mitään.

— Minä seisoin astimella ja odotin pääsyä vaunuun, niin tuo
raakalainen, se konduktööri, ärjäisee minulle: 'Pitäkää te siellä
kiirettä!' Ikinä koko elämässäni ei kukaan ole puhutellut minua sillä
tavalla! Minä hämmästyin niin, että vain käännyin hänen puoleensa ja
sanoin — minä oletin, että se oli erehdys, minkä vuoksi sanoin hänelle
aivan kohteliaasti: 'Puhuitteko te minulle?' ja hän vain räyhäsi:
'Puhuin kyllä, te estätte koko vaunua lähtemästä liikkeelle!' sanoi
hän, ja silloin minä näin, että hän oli tavallinen raaka, sivistymätön
tolvana, jolle osoitettu ystävällisyys on hukkaan heitettyä, joten minä
pysähdyin ja katsoin häntä suoraan silmiin ja sanoin: 'Anteeksi, sitä
minä en tee ensinkään', sanoin minä, 'edessä olevat ihmiset vain eivät
astu sisään', sanoin minä, 'ja sallikaa minun lisäksi sanoa teille,
nuori mies, että olette raaka, sivistymätön, röyhkeä tolvana', sanoin
minä, 'ettekä mikään gentlemanni! Minä aion ehdottomasti ilmiantaa
teidät, sanoin, 'ja me saamme nähdä', sanoin minä, 'tarvitseeko daamin
sietää loukkauksia keneltä juopuneelta hulttiolta hyvänsä, joka
suvaitsee panna päälleen tahraisen univormun, ja minä olisin teille
kiitollinen', sanoin minä, 'jos pitäisitte raa'at haukkumasananne omina
tietoinanne.' Ja sitten minä odotin, että Paul osoittaisi, että hänessä
on edes jonkin verran miestä, ja tulisi avukseni, mutta hän seisoi
siinä vain ja oli ollakseen ikäänkuin ei olisi kuullut yhtään sanaa, ja
silloin minä sanoin hänelle: 'Kuule', sanoin minä — — —»

»Oh, lopeta toki, lopeta, Zilla!» ähkyi Paul. »Tiedämmehän me kaikki,
että minä olen raukkamainen ja sinä herkkä pikku tyttö ja annetaan
asian olla.»

»Annetaan asian olla?» Zillan kasvot olivat vääntyneet kuin Medusan,
hänen äänensä oli kuin tikarin myrkytetty terä. Hän uhkui vanhurskauden
ja ilkeyden iloa. Hän oli ristiretkeilijä, ja kuten kaikki
ristiretkeilijät, nautti hän tilaisuudesta saada olla häijy hyveen
nimessä. »Annetaan olla? Jos ihmiset tietäisivät, kuinka paljon minä
olen antanut olla — — —»

»Oih, älä nyt huoli rehkiä!»

»Missähän sinä olisit, jos en minä 'rehkisi' sinun kanssasi? Nukkuisit
puolipäivään ja soittaisit idioottimaista viuluasi puoliyöhön! Sinä
olet luonnostasi laiska ja sinä olet luonnostasi epäkäytännöllinen ja
sinä olet pelkuri, Paul Riesling — — —»

»No mutta Zilla, älä sano niin; sinä et tarkoita mitä sanot!»
suhditteli mrs. Babbitt.

»Sanon kuin sanonkin, ja ihan vakavasti joka sanan!»

»No, mutta Zilla, kuinka sinä saatat!» Mrs. Babbitt oli äidillinen
ja huoltava. Hän ei ollut Zillaa vanhempi, mutta siltä tuntui —
ensin. Hän oli tyyni ja pyylevä ja keski-ikäinen, kun taas Zilla oli
viidenviidettä iässä niin kalpea ja puristettu että saattoi tietää
vain, että hän oli vanhempi kuin miltä näytti. »Kuinka sinä saatat
puhua köyhälle Paul-paralle sillä tavalla?»

»Köyhälle, niin! Se on oikein. Me olisimme molemmat köyhiä, me olisimme
köyhäinhuoneessa, ellen minä panisi pontta häneen.»

»Mutta, kuule nyt, Zilla, Georgie ja minä olemme juuri puhuneet, kuinka
ankarasti Paul on ahertanut koko vuoden, ja me ajattelimme, että olisi
viehättävää, jos nuo pojat voisivat lähteä matkalle kahdenkesken.
Minä olen koettanut kehoittaa Georgiea matkustamaan Maineen ennen
meitä muita ja levähtämään, ennenkuin me tulemme, ja minusta olisi
viehättävää, jos Paul voisi vapautua ja lähteä hänen mukaansa.»

Tämä hänen salaisen pakosuunnitelmansa esittäminen säikytti Paulin
vireille välinpitämättömyydestä. Hän hieroi käsiänsä. Hänen sormiaan
syyhytti.

Zilla jatkoi haukkumistaan: »Niin! Sinä olet onnellinen, sinä! Sinä
voit antaa Georgen matkustaa eikä sinun tarvitse pitää häntä silmällä.
Paksu, vanha George! Joka ei vilkaisekaan toisiin naisiin! Siihen
hänellä ei ole rohkeutta!»

»Sepä peijakas, etteikö minulla ole rohkeutta!» Babbitt puolusti
lämpimästi kallisarvoista säädyttömyyttään, kun Paul keskeytti hänet
— ja Paul näytti vaaralliselta. Hän nousi äkkiä, hän sanoi lempeästi
Zillalle:

»Näyttää kuin tahtoisit vihjata siihen, että minulla on paljon
lemmittyjä.»

»Niin teen.»

»No niin, kultaseni, kun kerran kysyt — — — Viimeisten kymmenen
vuoden mittaan ei ole ollut sitä aikaa, etten minä olisi löytänyt
jotakin sievää tyttöä lohduttajakseni, ja niin kauan kuin sinä jatkat
rakastettavaisuuttasi, tulen arvattavasti jatkamaan sinun pettämistäsi.
Se ei ole vaikeaa. Sinä olet niin tuhma.»

Zilla änkytti; hän kirkui; ei voinut erottaa yhtään sanaa siitä
sättimisen ryöpystä, joka hänestä pulppusi.

Silloin muuttui säyseä George F. Babbitt. Jos Paul oli vaarallinen, jos
Zilla oli käärmeensuortuvainen raivotar, jos ne hillityt tunteet, jotka
olivat asiaankuuluvia Revelstoke Armsissa, oli revitty räiskyväksi
vihaksi, niin oli Babbitt kaikista kauhistuttavin. Hän hypähti ylös.
Hän näytti sangen suurelta. Hän tarttui Zillan olkapäähän. Välittäjän
varovaisuus oli haihtunut hänen kasvoiltaan ja hänen äänensä oli julma.

»Minä olen saanut tarpeeni tästä hemmetin hölystä! Minä olen tuntenut
sinut viisikolmatta vuotta, Zilla, enkä ole vielä koskaan nähnyt sinun
jättävän käyttämättä yhtään tilaisuutta päästä syytämään omaa syytäsi
Paulin niskaan. Sinä et ole ilkeä. Sinä olet pahempaa. Sinä olet narri.
Ja saat uskoa, Paul on paras poika, minkä Jumala on luonut. Jokainen
kunnollinen ihminen on peräti kyllästynyt ja väsynyt sinun tapaasi
käyttää hyväksesi sitä, että olet nainen, ja pistellä Paulia millä sinä
osaat. Mikä helvetissä sinä luulet olevasi, että semmoisen miehen kuin
Paul tarvitsisi pyytää sinulta _lupaa_ lähteä matkalle minun kanssani?
Sinä käyttäydyt ikäänkuin olisit jonkinlainen seos kuningatar Viktoriaa
ja Cleopatraa. Narri, etkö sinä näe, kuinka ihmiset nauravat sinulle ja
tekevät sinusta pilkkaa?»

Zilla nyyhkytti: »Minä en ole koskaan — minä en koskaan — ei kukaan
koskaan ole puhunut minulle tuolla tavalla koko elämässäni!»

»Ei, mutta niin puhuvat kaikki sinun selkäsi takana! Aina! Ne sanovat,
että sinä olet riitaisa vanha akka. Vanha, piru soikoon!»

Tämä katala hyökkäys mursi Zillan. Hänen silmänsä olivat ilmeettömät.
Hän itki. Mutta Babbitt tuijotti häneen järkähtämättä. Hän tunsi, että
hän oli kaikkivaltias virkamies toimivaltaansa käyttämässä, että Paul
ja mrs. Babbitt katselivat häntä kauhuissaan, että hän yksin pystyi
käsittelemään tätä tapausta.

Zilla väänteli. Hän rukoili: »Oi, ei, eihän niin sanota!»

»Sanotaan varmasti.»

»Minäkö ollut ilkeä nainen! Minä olen kauhean pahoillani. Minä surmaan
itseni. Minä teen mitä tahansa. Oo, minä — — — Mitä sinä tahdot?»
Hän nöyryytti itsensä täydellisesti. Ja hän nautti siitä. Sille,
joka on kohtauksien tuntija, ei mikään ole nautinnollisempaa kuin
perinpohjainen, melodramaattinen, itsekäs nöyryys.

»Minä tahdon, että sinä annat Paulin lähteä Maineen minun kanssani»,
komensi Babbitt.

»Niin, mitäpä minulla on siinä tekemistä? Sinähän olet juuri sanonut,
että minä olen idiootti eikä kukaan minusta välitä.»

»Joo, kyllä sinulla on siinä tekemistä, on varmasti! Sinun on
ensinnäkin tehtävä se, että lakkaat vihjailemasta, että hän niin
pian kuin pääsee ulkopuolelle sinun näköpiiriäsi on heti jossakin
hamejahdissa. Tosiasia on, että sillä tavalla saat pojan sille tielle.
Sinulla pitäisi olla enemmän älliä.»

»Oi minä koetan, vilpittömästi, minä koetan, George! Minä tiedän
olleeni ilkeä. Oi, antakaa minulle anteeksi, kaikki, antakaa anteeksi —
— —»

Hän nautti.

Samoin Babbitt. Hän tuomitsi runsaasti ja armahti auliisti, ja kun
hän marssi ulos vaimonsa kanssa, valisti hän tätä suurenmoisella
selityksellä:

»Oikeastaan katalaa pidellä Zillaa sillä tavoin, mutta sehän oli ainoa
tapa käsitellä häntä. Saakeli soikoon, enkös saanut häntä polvillensa!»

Mrs. Babbitt sanoi tyynesti: »Sait. Sinä olit inhoittava. Koetit tehdä
itsesi tärkeäksi. Sinulla oli hirveän hauskaa ja sinä ajattelit koko
ajan, mikä suuri ja mainio mies olit!»

»No, mutta peijakas! Onko mokomaa ennen kuultu! Tietysti olisi minun
pitänyt odottaa, että sinä et olisi minun puolellani. Minun olisi
pitänyt ymmärtää, että sinä puolustaisit omaa sukupuoltasi!»

»Niin. Zilla-parka, hän on niin onneton. Hän kostaa sen Paulille.
Hänellä ei ole siinä pienessä huoneistossa mitään puuhaa. Ja hän
mietiskelee liian paljon. Ja hän oli ennen niin suloinen ja iloinen
ja on nyt myrtynyt siitä, että se aika on mennyt. Ja sinä olit niin
katala ja karkea kuin suinkin saatoit. Minä en ole vähääkään ylpeä
sinusta — tai Paulista, joka seisoi siinä ja kerskui inhoittavista
rakkausasioistaan!»

Babbitt oli vaiti ja nyrpeissään; hän piti huonon tuulensa ylvään
suuttumuksen korkealla tasolla koko kotimatkan. Ovella hän jätti
vaimonsa itsetyytyväisen etevämmyyden tunnossa ja käveli hetken
nurmikolla.

Epämiellyttävän äkkiä välähti hänen päähänsä: »Peijakas, entäpä, jos
Myra oli oikeassa — osittain oikeassa?» Äskeinen kohtaus oli mahtanut
tehdä hänet liian herkäksi; tämä oli niitä harvoja kertoja, jolloin hän
oli epäillyt omaa erinomaisuuttaan; ja hän tunsi kesäyön, tunsi kostean
nurmen tuoksun. Sitten: »Viis minä siitä! Minä olen ajanut asian läpi.
Me pääsemme lähtemään. Ja Paulin vuoksi voisin tehdä mitä hyvänsä.»


2.

He olivat ostamassa Maine-komppeitansa Ijamsin Veljesten
Urheilumakasiinissa Propagandakerhotoverinsa Willis Ijamsin avulla.
Babbitt oli aivan hullaantunut. Hän luikkasi ja tanssi. Hän kuiskasi
Paulille: »Tämä on lystiä, eikö ole? Ostella komppeita mitä? Ja kunnon
vanha Willis Ijams tulee puotiin itse auttamaan meitä! Kuule, jos
nuo vekkulit, jotka ostelevat varustuksiaan North Lakesia varten,
tietäisivät, että me menemme suoraan Maineen, niin ne varmaan
kepertyisivät, uskotko?... Pidäpäs kiirettä, veli Ijams — Willis,
tarkoitan. Tässä sinulla on hieno tilaisuus! Me ei olla Naukumaijan
poikia. Hei! Laske minut vain esille! Minä ostan koko varaston!»

Hän katseli ahnain silmin kärpäs-onkia ja muhkeita kumisaappaita, jotka
ulottuivat lonkkiin saakka, telttoja, joissa oli selluloidiakkunat,
ja kokoonpantavia tuoleja ja pieniä jääkaappeja. Hänen teki mieli
sydämensä yksinkertaisuudessa ostaa kaikki. Sama Paul, jonka hän aina
oli tuntenut olevan ikäänkuin hänen holhouksensa tarpeessa, esti häntä
toteuttamasta hulluja halujansa.

Mutta Paulkin innostui, kun Willis Ijams, kauppias, jolla oli
runollisuuden ja diplomatian aistia, selitteli kärpäsiä. »Tietenkin te
tiedätte, pojat», sanoi hän, »että pääkiistana on kysymys, kuivatko
vai märät kärpäset. Omasta puolestani olen kuivien kärpästen puolella.
Hienompaa urheilua!»

»Tietysti! Eri paljon hienompaa urheilua», äänteli Babbitt, joka tiesi
hyvin vähän kärpäsistä, sekä kuivista että märistä.

»Jos tahdot noudattaa minun neuvoani, Georgie, niin hankit itsellesi
hyvän varaston näitä 'pale evening dims' ja 'silver sedges' ja 'red
ants'. Saakeli, se sitten vasta kärpänen on, tämä punainen muurahainen!»

»Hemmetti! Se on mitä se on — kärpänen!» riemuitsi Babbitt.

»Joo, kuule, tuo punainen muurahainen», sanoi Ijams, »on oikea
väärentämätön _kärpänen_.»

»Sittenhän on se ja se, ellei vanha monsieur Taimen tule esille, kun
lasken yhden näitä punaisia muurahaisia veteen!» vakuutti Babbitt, ja
hänen paksut ranteensa tekivät ihastuneen heittävän liikkeen.

»Niin. Ja järvilohi tarttuu siihen myöskin», sanoi Ijams, joka ei
koskaan ollut nähnyt järvilohta.

»Lohia! Taimenia! Paul, näetkö setä Georgen khakihousuissaan vetelevän
niitä maihin aamuhämärässä? Aaah!»


3.


He istuivat New Yorkin pikajunassa, uskomatonta kyllä matkalla Maineen,
uskomatonta kyllä ilman perheitänsä. He olivat vapaita, miesten
maailmassa, Pullman-vaunun tupakkaosastossa.

Vaununikkunan ulkopuolella jurotti pimeys seinänä, josta silloin
tällöin vilahti yksinäisiä, salaperäisiä valoja. Junan tuutiessa
ja kolistessa oli Babbitt äärettömän tietoinen siitä, että hän oli
matkalla, kulki eteenpäin. Hän kumartui Paulin puoleen ja murahti:
»Helkkari, on hauskaa olla pitkällä matkalla, vai mitä?»

Ahdas vaunu okranvärisine metalliseinineen oli suurimmaksi osaksi
täynnä sen laadun miehiä, joita hänen oli tapana nimittää Parhaiksi
pojiksi mitä voi tavata — Oikeiksi kunnon kavereiksi. Niitä istui
neljä pitkällä sohvalla; paksu herra, jolla oli paksu, ovela naama,
ohut ja terävänenäinen herra, päässä vihreä veluurihattu, hyvin nuori
nuorukainen, suussa muka merenvahainen paperossinholkki, ja Babbitt.
Vastapäätä heitä, kahdella siirrettävällä nahkanojatuolilla, istuivat
Paul ja eräs laiha vanhanaikainen herra, hyvin viekas, suupielissä
rypyt kuin sulkumerkit. Kaikki lukivat sanomalehtiä tai ilmoituksia
kengistä ja savitavaroista ja odottivat keskustelun nautintoja. Se
hyvin nuori mies, joka oli ensimmäisellä matkallaan Pullmanissa,
aloitti.

»Tiedättekö, peijakas vieköön, minulla oli tosiaan mitä lystikkäimpiä
seikkailuja Zenithissä. Tiedättekö, kun pääsee johtolangan päähän
kiinni, voi siellä keksiä yhtä hulluja seikkailuja kuin New Yorkissa!»

»Niin, arvaa sen, että te elitte siellä kelvottomasti. Minä ajattelin
juuri, että tuo on kevytmielinen vekkuli, kun näin teidän nousevan
junaan», nauroi paksu.

Toiset laskivat mielissään lehdet käsistään.

»Ei, mutta kuulkaa tosiaan! Minä luulen nähneeni Lehtosalissa
semmoista, mitä te ette ole ikinä nähnyt!» intti poikanen.

»Sen minä kyllä uskon. Olen varma, että te nuoleskelitte maitosekoria
kuin rintalapsi ainakin!»

Sitten, kun poika oli ollut johdantona, unohtivat he hänet ja ryhtyivät
oikeaan keskusteluun. Ainoastaan Paul, joka istui itsekseen ja luki
sanomalehtensä jatkoromaania, ei ottanut siihen osaa, ja kaikki,
Babbittia lukuunottamatta, pitivät häntä ylpeänä, omituisena, ikävänä
ihmisenä.

Kuka heistä mitäkin sanoi, ei ole selvitetty ja onkin yhdentekevää,
heillä kun kaikilla oli samat mielipiteet ja kaikki esittivät ne
samalla pontevalla ja uhmaavalla varmuudella. Ellei Babbitt julistanut
määrättyä tuomiota, istui hän ainakin ja hymyili tuomarille, joka sen
julisti.

»Mutta totisesti myydään Zenithissä aika paljon pirtua. Niinhän
muuten tehdään kaikkialla. Minä en tiedä, mitä mieltä te, pojat,
olette kieltolaista, mutta mikäli minä saatan nähdä, on se maanmainio
miespoloiselle, jolla ei ole mitään tahdonlujuutta, mutta mitä tulee
meidänkaltaisiimme, on se kajoamista persoonalliseen vapauteen.»

»Joo, niin se on. Kongressilla ei ole oikeutta rajoittaa ihmisen
persoonallista vapautta», yhtyi toinen.

Eräs mies tuli sisään viereisestä osastosta, mutta kun kaikki paikat
olivat täynnä, täytyi hänen seistä polttaen paperossiaan. Hän oli
asiaankuulumaton, hän ei kuulunut tupakkavaunun Vanhoihin Sukuihin.
He katsahtivat häneen kylmästi, hän yritti näyttää huolettomalta,
tarkasteli leukaansa peilissä, luopui lähentelyaikeista ja meni ääneti
ulos.

»Minä piipahdin juuri etelässä päin. Liikeolot eivät ole siellä
kovinkaan hyviä.»

»Mitä sanotte? Eivät kovinkaan hyviä, niinkö?»

»Eivät, ne tuntuivat minusta tuskin edes keskinkertaisilta.»

Koko seurakunta nyökkäsi ymmärtävästi ja ratkaisevasti: »Ehei, ei
niissä ole juuri hurraamista.»

»No niin, liikeolot eivät totisesti ole myöskään lännessä niinkuin
pitäisi, ei lähimainkaan.»

»Ei, se on varma. Ja minä arvelen, että se tuntuu hotelleissa. Mutta
yksi hyvä siitä on joka tapauksessa: ne hotellit, jotka ottivat viisi
lappua päivässä — niin ja kuusi, jopa seitsemän! — kurjasta huoneesta,
ovat hemmetin iloisia saadessaan neljä — ja antavat siihen vielä vähän
passausta kaupan päälle.»

»Niin on. Kuulkaa, hotelleista puhuen, minä satuin äskettäin menemään
ensimmäistä kertaa St. Francisiin San Franciscossa, ja tiedättekö, se
on todella ensiluokan paikka.»

»Siinä olet oikeassa, veli! St. Francis on hieno paikka. Ehdottomasti
ensiluokkainen.»

»Niin on. Siinä olen samaa mieltä kuin tekin. Se on ensiluokkainen
paikka.»

»Joo, mutta sanokaa, onko kukaan teistä, pojat, koskaan asunut
Rippletonissa Chicagossa? Minä en tahdo moittia — minusta päinvastoin
pitää antaa tunnustusta, missä voi — mutta tiedättekö, kaikista
kurjista koloista, jotka ovat olevinaan ensiluokan hotelleja, on se
kehnoin. Minä aion toimittaa ne herrat vielä kiinni kerran, ja sen
heille sanoin. Tehän tiedätte, minkä luontoinen minä olen — no niin,
sitä ehkä ette tiedä, mutta minä olen tottunut ensiluokan mukavuuksiin
ja olen täysin valmis maksamaan kohtuullisen hinnan. Minä tulin tässä
hiljattain Chicagoon myöhään eräänä iltana, ja Rippleton on lähellä
asemaa — minä en ollut koskaan ennen siellä ollut, mutta sanoin
autonkuljettajalle —minusta pitää aina ottaa auto, kun tulee perille
myöhään; se maksaa ehkä hiukan enemmän, mutta hemmetissä, se on sen
arvoinen, kun on oltava ylhäällä seuraavana aamuna aikaisin ja mentävä
myymään koneita — ja minä sanoin hänelle: 'Ajakaa Rippletoniin'.

— No niin, niin tultiin sitten sinne, ja minä saapastin tiskin luo
ja sanoin ovenvartijalle: 'Well, veli, onko teillä hyvä huone ja
kylpyhuone Bill-serkulle?' Ja mitä luulette? Te olisitte kai luulleet,
että minä olisin myynyt hänelle hylkytavaraa tai pyytänyt häntä
tekemään työtä sabattina! Hän muljautti minuun toisella silmällään
ja murahti: 'En tiedä, ystäväni, minä katson', ja sitten hän sukelsi
siihen kojuun, missä niillä on huoneet merkittyinä. Melkein luulen,
että hän soitti Credit Associationiin ja American Security Leagueen
ottaakseen selvän, että minä olin ali right — ainakin olisi sillä aikaa
sen ehtinyt — tai ehkä hän vain nukahti hiukan, mutta lopulta hän tuli,
katsoi minuun niinkuin se olisi häneen koskenut ja örähti: 'Luulen
voivani antaa teille kylpyhuoneella varustetun huoneen!' — 'Oo, se
oli kiltti teko — ikävä, että täytyi vaivata teitä — paljonkos siitä
minulta viedään?' sanoin todella kohteliaasti. — 'Se maksaa teille
seitsemän kolikkoa päivässä, ystäväni', sanoi hän.

— No, oli myöhä, ja joka tapauksessahan se kuului kustannustiliin
— sun perhana, jos minä olisin ollut sen maksamassa, eikä firma,
niin olisin kierrellyt katuja koko yön, ennenkuin olisin antanut
sellaisen roskaravintolan nylkeä minulta seitsemän pyöreää, kilisevää
dollaria, se on varma. Nyt annoin asian olla. No, portieeri herätti
hauskan nuoren juoksupojan — mainio poika — ei päivääkään yli
yhdeksänkahdeksatta vuotta vanha — oli mukana Gettysburgin taistelussa
eikä tiedä vielä, että se on lopussa — luuli minun kuuluvan
Confederation miehiin, ainakin päättäen siitä, kuinka hän minuun katsoi
— ja Rip van Winkle saattoi minut sitten johonkin — minä huomasin
sitten, että ne sanoivat sitä huoneeksi, mutta ensin luulin, että se
oli erehdys — luulin, että he pistivät minut johonkin Pelastusarmeijan
keräysrasiaan. Seitsemästä dollarista _per_ joka _diem!_ Saakeli!»

»Niin, minä olen kuullut, että Rippleton on jokseenkin mahdoton. Kun
minä matkustan Chicagoon, asun aina Blackstonessa tai La Sallessa —
ensiluokan paikkoja.»

»Sanokaa, onko kukaan teistä koskaan asunut Birchdalessa Terre
Hautessa? Minkälainen se on?»

»Oo, Birchdale on ensiluokkainen hotelli.»

(Kahdentoista minuutin neuvottelu hotelleista South Bendissä,
Flintissä, Daytonissa, Tukassa, Wichitassa, Fort Worthissa, Winonassa,
Eriessä, Fargossa ja Moose Jawissa.)

»Hinnoista puhuen», huomautti veluurihattuinen mies hypistellen
raskaissa kellonperissään riippuvaa hirvenhammasta, »tahtoisin tietää,
mitä perää siinä on, että muka vaatteiden hinta on alenemassa. Ottakaa
nyt esim. tämä puku, joka minulla on ylläni.» Hän nipisti housunsa
lahjetta. »Neljä vuotta sitten maksoin siitä kaksiviidettä ja puoli,
ja se oli kunnollista, hyvää tavaraa. No, nyt äskettäin menin erääseen
puotiin siellä kotona ja pyysin saada nähdä pukuja, ja mies raahaa
esiin muutamia ryysyjä, joita totisesti en tahtoisi panna pikentin
päälle. Vain uteliaisuudesta kysyin häneltä: 'Mitä te pyydätte tästä
roskasta?' — 'Roskasta', sanoi hän, 'mitä te tarkoitatte roskalla?
Tämä on hienoa tavaraa, täysvillaa.' — Ei helvetissäkään! Se oli
selvää kasvisvillaa, suoraan plantaashilta! — 'Se on täysvillaa, ja
me saamme siitä seitsemänseitsemättä ja yhdeksänkymmentä.' — 'Oo,
vai niin saatte', sanoin minä. 'Ette vain minulta saa', sanoin minä
ja läksin ulos hänen nenänsä edestä. Uskokaa pois. Ja sitten sanoin
vaimolleni: 'Kuule', sanoin minä, 'niin kauan kuin jaksat ja vielä voit
panna muutaman paikan papan housuihin, emme ajattelekaan ostaa uusia
vaatteita.'»

»Se oli oikein, veli. Ja katsokaa vain kauluksia esimerkiksi — — —»

»Mitä? Odottakaa hiukan!» keskeytti paksu herra. »Mikä kauluksia
vaivaa? Minä myyn kauluksia! Tiedättekö, että kaulusten
valmistuskustannukset vielä ovat kaksisataa seitsemän prosenttia yli —
— —»

He vakuuttivat, että jos heidän vanha ystävänsä paksu herra möi
kauluksia, niin kaulusten hinta oli juuri se, minkä sen tuli olla,
mutta kaikki muut vaatekappaleet olivat traagillisen kalliita. He
ihailivat ja rakastivat toisiaan nyt. He menivät kauppatieteen
syvyyksiin ja viittasivat, että auran tai tiilikiven valmistamisen
tarkoituksena oli saada ne myydyksi. Heille ei romanttinen
sankari ollut enää ritari, vaeltava laulaja, cowboy, lentäjä tai
rohkea, nuori asianajaja, vaan suuri myyntipäällikkö, jolla oli
Kauppaprobleemain Selitys pulpetin lasilevyllä, jonka aatelisarvonimi
oli »Liikeprofessori» ja joka kaikkine nuorine samuraineen harjoitti
yleisammattia Myydä — ei myydä mitään erikoista, kenenkään erikoisen
puolesta tai kellekään erikoiselle, vaan juuri vain Myydä.

Keskustelu ammateista herätti Paul Rieslingin. Vaikka hän oli
viuluniekka ja kiintoisa onneton aviomies, oli hän myöskin hyvin
taitava kattohuovan myyjä. Hän kuunteli paksun herran lausuntoja
»firmalehtien ja julkaisujen arvosta menetelmänä panna vauhtia
poikiin maalla» ja lausui itse pari hyvää huomautusta kahdensentin
postimerkkien käyttämisestä kiertokirjeissä. Sitten hän teki rikoksen
Kaikkien Oikeauskoisten joukon pyhää lakia vastaan. Hän rupesi
korkealentoiseksi.

He olivat juuri tulossa erääseen kaupunkiin. Sen edustalla he kulkivat
erään rautatehtaan ohi, josta kiiluvat punaiset ja keltaiset liekit
nuolivat kummitusmaisia savupiippuja, rautapeitteisiä seiniä ja synkkiä
komeroita.

»Herra Jumala, katsokaa tuota — suurenmoista!» sanoi Paul.

»Joo, sen saa sanoa, että se on suurenmoista, ystäväni. Se on Shelling
Hortonin rautatehdas, ja sanotaan, että vanha John Shelling ansaitsi
kolme miljoonaa dollaria ammuksien valmistamisella sodan aikana!» sanoi
veluurihattuinen mies kunnioittavasti.

»Minä en tarkoittanut — minä tarkoitan, että on ihanaa nähdä, kuinka
valo vetää esiin pimeästä tuon silmääkiehtovan pihan kaikkine
romukasoineen», sanoi Paul.

He tuijottivat häneen, kun taas Babbitt kerskui: »Tällä Paulilla on
tosiaan pieni hieno silmä havaita kauniita ja omituisia paikkoja ja
kaikkea semmoista. Olisi ollut kirjailija tai jotakin sentapaista,
ellei olisi antautunut kattojenkattamiseen.» Paul näytti pahastuneelta.
(Babbitt epäili joskus, ymmärsikö Paul antaa arvoa hänen uskolliselle
avulleen.) Veluurihattuinen mies röhki: »No niin, minä puolestani
katson, että Shelling Horton pitää tehtaansa kauhean likaisina.
Huolimattomasti hoidettuja! Vaikka arvaan, ettei ole mitään lakia, joka
kieltää sanomasta niitä 'silmääkiehtoviksi', jos se on se vaikutus,
minkä te niistä saatte!»

Paul palasi nyreissään lehteensä, keskustelu lipui johdonmukaisesti
junaan.

»Mihin aikaan me tullaan Pittsburgiin?» kysyi Babbitt.

»Pittsburgiin? Minä luulen, että tullaan — ei, se oli viimevuotinen
aikataulu — odottakaa silmänräpäys — annas kun katson — minulla pitäisi
olla aikataulu täällä jossakin.»

»Olemmekohan myöhästyneet?»

»Tuskin sentään.»

»Ollaan — me olimme seitsemän minuuttia myöhässä viime asemalla.»

»Oltiinko? Tosiaan? Peijakas, minä luulin, ettei oltu myöhässä
ollenkaan.»

»Joo, noin seitsemän minuuttia.»

»Niin oikein, seitsemän minuuttia myöhässä.»

Passari tuli sisään — valkonuttuinen, messinkinappinen neekeri.

»Paljonko me ollaan myöhässä, George?» röhki paksu herra.

»En tosiaan tiedä. Enpä juuri luule, että ollenkaan», sanoi passari
kääntäen kokoon pyyhkeitä ja taitavasti heittäen niitä pesukulhojen
yläpuolella olevaan pitimeen. Seurakunta tuijotti häneen synkästi, ja
kun hän oli mennyt, he moitiskelivat:

»En tiedä, mikä noihin neekereihin on mennyt nykyaikaan. Niiltä ei
koskaan saa kohteliasta vastausta.»

»Ei, se on sitten varma. Sitä ollaan menossa siihen, etteivät ne
enää osoita vähääkään kunnioitusta. Vanhan ajan neekeri oli mainio
— hän tiesi paikkansa — mutta nämä nuoret mustikit eivät halua
olla passareina eikä pumpulityöläisinä. Huihai! Heistä pitää tulla
professoreita ja juristeja ja Herra ties mitä kaikkea! Uskokaa
pois, että siitä on syntymässä aika ankara pulma. Meidän pitäisi
liittyä yhteen ja näyttää mustalle miehelle, niin, ja keltaiselle,
hänen paikkansa. Minun täytyy tosin myöntää, ettei minulla ole
rotuennakkoluuloja, ei yhtä hiventä. Minä olen ensimmäinen iloitsemaan,
kun musiikilla on menestystä — niin kauan kuin hän pysyy sillä alalla,
mikä hänelle kuuluu, eikä yritä anastaa itselleen sitä auktoriteettia
ja liiketaitoa, joka oikeutta myöten kuuluu valkoiselle miehelle.»

»Se on oikea ajatus. Ja toinen asia, joka meidän täytyy tehdä», sanoi
veluurihattuinen mies (jonka nimi oli Koplinsky), »on ehkäistä noita
perhanan ulkomaalaisia tulemasta maahan. Jumalan kiitos, että meillä
pannaan raja maahanmuutolle. _Juutalaisten_ ja _hunnien_ täytyy oppia,
että tämä on valkoisen miehen maa ja että me emme halua heitä tänne.
Kun olemme sulattaneet itseemme ne muukalaiset, joita täällä nyt on,
ja opettaneet heille amerikkalaisuuden periaatteet ja tehneet niistä
ihmisiä, niin silloin voimme ehkä laskea sisään hiukan lisää.»

»Joo, varmasti. Niin se on», huomauttivat he ja siirtyivät vähemmän
vakaviin aiheisiin. He loivat pikaisen silmäyksen automobiilien
hintoihin, autonrenkaiden kestävyyteen, öljyosakkeihin, kalastukseen ja
Dakotan vehnäsadon toiveisiin.

Mutta paksu herra kävi kärsimättömäksi tästä ajanhukasta. Hän oli
matkaveteraani ja vapaa illusioneista. Hän oli jo vakuuttanut olevansa
»vanha, vetävä numero». Hän kumartui eteenpäin, kiinnitti heidän
huomionsa ovelan humoristisella ilmeellään ja röhki: »Perhana, pojat,
heitetään jo muodollisuudet hiiteen ja ruvetaan juttusille!»

He tulivat hyvin vilkkaiksi ja intiimeiksi.

Paul ja poju poistuivat. Toiset sovittelivat itseään mukavampiin
asenteihin pitkällä sohvalla, aukaisivat liivinsä, nostivat jalkansa
tuoleille, siirsivät uhkeat messinkiset sylkylaatikot lähemmäksi ja
vetivät alas viheriän kaihtimen sulkeakseen tuntemattoman, peloittavan
pimeyden ulos. Jokaisen naurunrähäkän jälkeen he huusivat: »Mutta
olettekos kuullut sitä, kun — —» Babbitt oli laaja ja miehekäs. Kun
juna pysähtyi eräällä tärkeällä asemalla, kävelivät nuo neljä herraa
edestakaisin sillalla suuren, savuttuneen suojakaton alla, joka
muistutti pilvistä taivasta, korkeiden käymäsiltojen alla, ankkahäkkien
ja riippuvien naudanruhojen välitse tuntemattomassa, salaperäisessä
kaupungissa. He vaelsivat rinnakkain, vanhoina ystävyksinä ja sangen
tyytyväisinä. Venytetty »Pai — koil — Ien — ne!» — joka kuului kuin
kehoitushuuto vuorten keskellä hämärässä — sai heidät rientämään
takaisin tupakkavaunuun jatkamaan hauskoja kaskujansa kello kahteen
asti aamulla, silmät kosteina sikarinsavusta ja naurusta. Erotessaan he
pudistivat toistensa käsiä ja nauroivat: »Tämä oli mainio ilta. Ikävä,
että täytyy lopettaa. Hiton hauska tavata teitä.»

Babbitt makasi valveilla makuuhuoneen ahtaassa, kuumassa
hautakammiossa, hytkien naurusta muistaessaan paksun herran veistelmää
daamista, joka tahtoi olla hurja. Hän kohotti uudinta, hän makasi,
toinen pyylevä käsivarsi pään ja ohuen päänalusen välillä, ja katseli
ohikiitävien puiden hahmoja ja kylistä tuikkivia valoja, jotka olivat
kuin huutomerkkejä. Hän oli hyvin onnellinen.



YHDESTOISTA LUKU.


1.

Heillä oli junien välillä neljä tuntia aikaa New Yorkissa. Ainoa,
mitä Babbitt halusi nähdä, oli Pensylvania Hotel, joka oli rakennettu
sen jälkeen, kun hän viimeksi oli täällä. Hän tuijotti sitä
mutisten: »Kaksituhattakaksisataa huonetta ja kaksituhattakaksisataa
kylpyhuonetta! Se voittaa kaikki maailmassa! Herra Jumala, niiden
tulot täytyy olla — no, oletetaan, että huoneen hinta on neljästä
kahdeksaan dollariin päivässä, ja muutamista arvatenkin kymmenen,
ja — neljä kertaa kaksituhattakaksisataa — tai sanotaan kuusi
kertaa kaksituhattakaksisataa — no, joka tapauksessa, ravintolat ja
kaikki, sanotaan kesillä kahdeksan ja viidentoistatuhannen välillä
päivässä. Joka päivä! En ikinä luullut saavani nähdä mitään sellaista!
Peijakkaanmoinen kaupunki! Tietenkin on tavallisilla miehillä
Zenithissä enemmän omaperäisiä aloitteita kuin näillä huijareilla,
mutta minun täytyy sittenkin antaa etusija New Yorkille. Niin, rakas
kaupunkini, sinä olet all right — erinäisissä suhteissa. No, Paulski,
nyt me olemme tainneet nähdä kaiken, mikä on jonkin arvoista. Miten
kulutamme loput ajasta? Eläviin kuviin?»

Mutta Paul tahtoi nähdä valtamerilaivan. »Minun on aina tehnyt mieleni
matkustaa Eurooppaan — ja, jumaliste, minä sen vielä teenkin joskus,
ennenkuin menen pitemmälle», huokasi hän.

Eräältä North Riverin törkyiseltä sillalta he tuijottivat _Aquitanian_
ruhoa ja savutorvia ja radioantenneja.

»Peijakas», murisi Babbitt, »ei olisi niin hullua matkustaa rapakon
yli Vanhaan maahan ja luoda yksi häränkatse kaikkiin niihin raunioihin
ja paikkaan, missä Shakespeare syntyi, Ja ajattele, että voi tilata
drinkin, milloin vain tahtoo! Vain mennä baariin ja huutaa: 'Antakaa
tänne yksi cocktail, ja piru poliisista!' Ei ensinkään hullumpaa. Mitä
sinä tahtoisit katsella siellä, Paulibus?»

Paul ei vastannut. Babbitt kääntyi katsomaan. Paul seisoi kädet
nyrkissä ja pää kumarassa ja tuijotti höyrylaivaa kuin kauhun
valtaamana. Hänen hoikka vartalonsa näytti laivaveistämön aurinkoista
aitaa vastaan lapsekkaan laihalta.

Toistamiseen: »Mitä sinä nuuskisit siellä toisella puolella, Paul?»

Paul kuiskasi otsa rypyssä ja rinta huohottaen: »Hyvä Jumala!» Kun
Babbitt huolestuneena katseli häntä, ärähti hän: »Tule nyt, mennään
pois täältä», ja riensi laituria eteenpäin taakseen katsahtamatta.

»Kummallista», mietiskeli Babbitt. »Poika ei lopulta halunnutkaan
katsella valtamerilaivoja. Minä luulin, että hän oli niihin
kiinnostunut.»


2.

Vaikka Babbitt riemuitsi ja teki erinäisiä huomautuksia veturien
hevosvoimista, kun juna puuskutti Mainen vuorijonoa ylöspäin ja hän
korkealta katsoi alas mäntyjen välissä kimmeltävää rataa; vaikka hän
sanoi: »Kas peijakas!» huomatessaan, että asemahuone Katadumcookissa,
pääteasemalla, oli vanha tavaraputka, tuli hänen intohimoisen
vapaudentunteensa suurin hetki kuitenkin vasta, kun he istuivat
pienellä sillalla Lake Sunasquamin rannalla odottaen hotellilaivaa.
Tukkilautta oli liukunut alas järveä, tukkien ja rannan välillä oli
vesi läpikuultavaa, kirkasta, pikkukaloja kimaltelevaa. Eräs opas,
päässä musta huopalakki ja sen nauhassa lohikärpäsiä, ja yllään
erinomaisen kaunisvärinen sininen flanellipaita, istui tukin päällä
vuoleskellen jotakin pulikkaa ja oli ääneti. Koira, hauska kyläkoira,
musta ja harmaa, koira, jolla oli paljon aikaa mietiskelyihin,
kyhni itseään ja murisi ja makasi. Paahtavaa auringonpaistetta
virtasi tuhlaten kirkkaalle vedenkalvolle, rannan kullanvihreille
balsamikuusille, hopeakoivuille ja troopillisille saniaisille, ja
järven toisella puolen paloi sen valo vuoren jyrkillä pengermillä.
Kaikkialla vallitsi pyhäinen rauha.

Äänettöminä he istuivat sillanreunalla, jalat killuen veden yllä.
Paikan ääretön sulo tunki Babbittin läpi, ja hän mutisi: »Minä
tahtoisin istua täällä — loput elämääni — ja vuoleskella — ja istua.
Enkä koskaan kuulla kirjoituskonetta. Tai Stan Graffin remuamista
puhelimessa. Tai Ronan ja Tedin riitelyä. Vain istua. Peijakas!»

Hän taputti Paulia olalle. »Mitä sinä pidät tästä, vanha saapas?»

»Oo, se on hemmetin hyvä, Georgie. Siinä on ikäänkuin jotakin
iäisyydestä.»

Kerrankin ymmärsi Babbitt hänet.


3.

Heidän laivansa tuli niemen takaa; järven päässä erään vuorenrinteen
juurella he näkivät hotellin pienen ruokasalihökkelin ja sen ympärillä
puoliympyrässä matalia hirsitupia, joita käytettiin makuuhuoneina. He
nousivat maihin ja kestivät arvostelevan tarkastelun kantavieraiden
puolelta, jotka olivat olleet hotellissa jo viikon. Tuvassaan, jossa
oli korkea kakluuni, riensivät he, kuten Babbitt lausui, »saamaan
ylleen oikein miehenvaatteet». He tulivat ulos, Paul vanhassa harmaassa
puvussa ja pehmeässä valkoisessa paidassa, Babbitt yllään khakipaita
ja liivit ja hulmuavat khakihousut. Se oli erinomaisen uutta khakia;
hänen sangattomat silmälasinsa kuuluivat kaupunkikonttoriin, ja
hänen kasvonsa eivät olleet ruskeat, vaan kaupunkimaisen kalpeat.
Hän aikaansai säröäänistä melua paikalla. Mutta hän löi äärettömän
tyytyväisenä reiteensä ja huusi »Kuule, tämä on kuin tulisi kotiansa,
mitä?»

He seisoivat sillalla hotellin edustalla. Hän iski silmää Paulille ja
otti takataskustaan pötkön purutupakkaa, mikä oli kiellettyä Babbittin
kotona. Hän puraisi palasen ja heilutteli päätään sitä pureskellessaan.
»Um! Um! Eikö minulla muka ole ollut multapenkin nälkä! Tahdotko sinä?»

He katsoivat toisiinsa ymmärtäväisesti virnistäen. Paul otti pötkön
ja puraisi palan. He seisoivat äänettöminä, leuat liikkeessä. He
sylkäisivät juhlavasti, ensin toinen ja sitten toinen, tyyneen
vedenkalvoon. He oikoilivat hekumallisesti jäseniään kädet ylhäällä ja
selkä takakenossa. Vuoren takaa kuului kaukaisen junan puhkuva ääni.
Taimen hyppäsi vedestä ja putosi takaisin hopeakaarena. He huokasivat
yhdessä.


4.

Heillä oli viikko aikaa, kunnes heidän perheensä tulivat. Joka ilta
he päättivät nousta aikaisin ylös ja kalastaa ennen aamiaista. Joka
aamu he makasivat vuoteissaan, kunnes aamiaiskello soi, miellyttävässä
tietoisuudessa, ettei ollut toimeliaita rouvia heidän herättäjinään.
Aamut olivat kylmiä, tuli uunissa hauska pukeutuessa.

Paul oli piinallisen puhdas, mutta Babbitt rypi hyvässä, terveellisessä
liassa, siinä, ettei tarvinnut ajaa partaansa ennenkuin mieli teki. Hän
suojeli jokaista rasvatahraa ja kalansuomusta uusilla khakihousuillaan.

Koko aamun he kalastivat ilman tarmoa tai tallustelivat katveisia
metsäpolkuja, minne vihreää valoa pilkisti korkeiden saniaisten ja
punaisia kellokukkia kasvavan sammalen väliin. He nukkuivat koko
iltapäivän ja pelasivat pokeria puoliyöhön saakka oppaiden kanssa.
Poker oli näille vakava toimitus. He eivät puhuneet, he sekoittivat
paksuja, rasvaisia kortteja taitavalla väkipakolla, joka oli uhkaavaa
»teikareille», ja Joe Paradise, kuningas oppaiden joukossa, oli
ivallinen laiskureille, jotka keskeyttivät pelin, vaikkapa vain päätään
kynsiäkseen.

Kun hän ja Paul puoliyön aikaan hapuilivat majaansa kauhean märän
ruohon ja pimeässä haitallisten männynjuurien yli, nautti Babbitt
siitä, ettei tarvinnut selittää vaimolleen, missä oli ollut koko illan.

He eivät puhuneet paljoa. Zenithin Atleettikerhon hermostunut
puheliaisuus ja uhkavarmuus oli haihtunut heistä pois. Mutta kun he
puhuivat, he palasivat ylioppilasaikansa naiiviin avomielisyyteen.
Kerran he vetivät kanoottinsa Sunasquam Waterin vihantien, tiheäin
spireaseinien reunustaman joen rannalle. Aurinko poltti vihreän
aarniometsän yllä, mutta katve oli täynnä uneliasta rauhaa ja vesi
kimmelsi ja solisi. Babbitt viilletti kättään vedessä ja sanoi
miettiväisesti:

»Me emme uskoneet koskaan tulevamme Maineen yhdessä.»

»Ei, me emme ole koskaan tehneet mitään niinkuin uskoimme tekevämme.
Minä ajattelin asettua Saksaan isoisäni sukulaisten luo ja soitella
viulua.»

»Niin. Ja muistatko, kuinka minä halusin ruveta juristiksi ja antautua
politiikkaan? Minä uskon vielä, että olisin voinut menestyä. Minulla
on ikäänkuin hyvänpuoleinen suuvärkki — joka tapauksessa voin ajatella
seisovalta jalalta ja panna kokoon jonkinlaisen ylistyslauseen
ihan melkein mistä tahansa, ja sehän tietenkin on juuri se, mitä
tarvitaan politiikassa. Sittenhän on piru, jollen pane Tediä lukemaan
juridiikkaa, vaikka en itse joutunut sitä tekemään! No niin — kaikkihan
on sittenkin käynyt melko hyvin. Myra on ollut kunnon vaimo. Ja Zilla
tarkoittaa hyvää, Paulibus.»

»Niin. Täällä minä sommittelen kaikenmoisia suunnitelmia pitääkseni
häntä hyvällä tuulella. Minä ikäänkuin tunnen, että elämä tulee olemaan
toisenlaista nyt, kun saamme levätä kunnolla ja voimme matkustaa
takaisin ja alkaa uudelleen.»

»Minä toivon sitä, hyvä mies.» Hän lisäsi ujosti: »Kuule, on ollut
saakelin suloista istua ja laiskoitella ja kuljeksia ympäri ja pelata
korttia ja oleilla täällä yhdessä sinun kanssasi, vanha huijari!»

»Niin, sinähän tiedät, mitä se on merkinnyt minulle, Georgie. Se
pelasti minun elämäni.»

Sama liikutus valtasi heidät, he kirosivat hiukan todistaakseen
olevansa miehisiä miehiä, ja hentomielisinä ja sanaa sanomatta, Babbitt
vihellellen ja Paul hyräillen, meloivat takaisin hotelliin.


5.

Vaikka Paul oli alussa näyttänyt lopen rasittuneelta ja Babbitt
ollut suojelevana suurempana veljenä, tuli Paul kirkassilmäiseksi ja
hilpeäksi, kun taas Babbitt kävi ärtyisäksi. Kerros toisen jälkeen
salattua väsymystä puhkesi esiin. Ensin hän oli ollut lystikkäänä
hauskuuttajana Paulille ja etsinyt huvituksia hänelle, viikon
lopulla oli Paul sairaanhoitaja, ja Babbitt otti vastaan palveluksia
sillä alentuvaisuudella, jota aina osoitetaan kärsivälliselle
sairaanhoitajalle.

Päivää ennen kuin heidän perheensä saapuivat, visertelivät hotellin
naisvieraat: »Oi, eikö se ole ihanaa! Kuinka mahdattekaan odottaa!»
ja säädyllisyys vaati, että Babbitt ja Paul näyttivät odottavaisilta.
Mutta he menivät maata varhain, äreinä ja nyrpeinä.

Kun Myra tuli, sanoi hän heti: »Kuulkaa, pojat, nyt me tahdomme, että
te jatkatte oleiluanne aivan niinkuin meitä ei olisikaan täällä.»

Ensimmäisenä iltana viipyi Babbitt ulkona pelaamassa pokeria oppaiden
kanssa, ja Myra sanoi tyynesti ja leikkisästi: »Hyvänen aika! Sinähän
olet hirveä mies!» Toisena iltana voihkaisi hän unisesti: »Hyvä Jumala,
aiotko sinä olla ulkona jokikinen ilta?» Kolmantena iltana Babbitt ei
pelannut pokeria.

Hänen jokainen solunsa oli nyt väsynyt. »Merkillistä! Loma ei tunnu
tehneen minulle laisinkaan hyvää», valitteli hän. »Paul on pirteä kuin
nuori varsa, mutta minä tunnen olevani kiivaampi ja ärtyisämpi kuin
tänne tullessani.»

Hän vietti kolme viikkoa Mainessa. Toisen viikon lopulla hän alkoi
tuntea itsensä tyyneksi ja elämästä huvitetuksi. Hän suunnitteli
huviretkeä — Sachem Mountainille nousemista ja yön viettämistä
teltoissa Box Car Pondin luona. Hän tunsi itsensä omituisen heikoksi ja
kuitenkin iloiseksi, niinkuin olisi puhdistanut suonensa myrkyllisistä
aineksista ja paraikaa täyttäisi nyt niitä terveellä verellä.

Hän lakkasi pahoittelemasta, että Tedin haaveet suuntautuivat erääseen
tarjoilijattareen (pojan seitsemäs traagillinen rakkaus tänä vuonna),
hän juoksi kilpaa Tedin kanssa ja opetti häntä ylpeänä heittämään
kärpästä Skowlint Podin mäntykatveisessa hiljaisuudessa.

Lopussa huokasi hän: »Saakeli, minä aloin juuri nauttia lomastani!
Mutta tunnelihan itseni valtavasti paremmaksi. Ja tästä on tuleva
suuri vuosi, tästä! Ehkäpä Kiinteistöjen välittäjäyhdistys valitsee
minut puheenjohtajaksi ja antaa palttua semmoiselle liehakoivalle,
vanhanaikaiselle silmänkääntäjälle kuin Chan Mott.»

Mennessään kotimatkalla tupakkavaunuun, hän tunsi joka kerta
syyllisyyttä siksi, että jätti vaimonsa, ja ärtyisyyttä siksi, että
hänen tuli tuntea itsensä syylliseksi, mutta joka kerta hän riemuitsi:
»Jaa, tästä tulee suuri vuosi, suuri ja erinomainen vuosi!»



KAHDESTOISTA LUKU.


1.

Koko matkan kotiin Mainesta Babbitt tunsi varmasti olevansa muuttunut
mies. Hän oli kääntynyt tyyneyteen ja selvyyteen. Hän aikoi lopettaa
huolissaan-olon liikkeen vuoksi. Hän aikoi hankkia itselleen enemmän
»harrastuksia», teatteritilaisuuksia, julkisia kysymyksiä, lukemista.
Ja äkkiä, juuri kun oli lopettamaisillaan tavallista väkevämmän
sikarin, hän päätti lopettaa tupakoimisen.

Hän keksi uuden ja pettämättömän menetelmän. Hän ei ostaisi tupakkaa,
hänen täytyisi lainata, ja tietysti häntä hävettäisi lainata usein.
Vilpittömyyden puuskan vallassa hän nakkasi sikarilaatikkonsa ulos
tupakkavaunun ikkunasta. Hän meni takaisin ja oli ystävällinen
vaimolleen ilman mitään erikoista aihetta, ihaili omaa ylevyyttään ja
selitti: »Ihan yksinkertaista. Vain luonteenasia.» Hän alkoi lukea
eräästä magazinesta kertomusta jostakin tieteellisestä etsivästä.
Viisitoista kilometriä kuljettuaan hän oli tietoinen siitä, että halusi
polttaa. Hän veti päätään olkainsa väliin kuin kuoreensa peräytyvä
kilpikonna, hän näytti levottomalta, hän hyppäsi kahden sivun yli
luettavassaan, sitä huomaamatta. Kahdeksan kilometriä kauempana
hän syöksyi pystyyn ja etsi käsiinsä passarin: »Kuulkaa nyt, uh,
George, onko teillä — —» Passari näytti kärsivälliseltä. »Onko teillä
aikataulua?» lopetti Babbitt. Seuraavalla asemalla hän meni ulos ja
osti sikarin. Koska se oli oleva hänen viimeisensä ennen Zenithiin
saapumista, poltti hän sen niin loppuun, ettei jäänyt jäljelle kuin
senttimetrin pituinen tynkä.

Neljä päivää myöhemmin hän muisti taas lopettaneensa tupakanpolton,
mutta oli niin innoissaan perehtyessään taas konttorityöhön, ettei
joutanut sitä sen enempää ajattelemaan.


2.

»Pesäpallo, päätti hän, on erinomainen keppihevonen. Mieletöntä ahertaa
niin että henki menee. Minä menen katsomaan peliä kolmesti viikossa.
Täytyyhän sitäpaitsi kannattaa kotisakia.»

Hän meni ja kannatti sakia ja kohotti Zenithin kunniaa kirkumalla
»Hei!» ja »Antakaa selkään!» Hän täytti siihen kuuluvat kirkonmenot
tunnontarkasti. Hän piti pumpulinenäliinaa kauluksen ympärillä,
hän hikoili, hän avasi suunsa leveään, hillittömään irviin ja joi
sitruunasoodaa pullosta. Hän kävi pelissä kolme kertaa viikossa
yhden viikon aikana. Sitten hän tinki ja tutki _Advocate_-lehden
ilmoituslaulua. Hän seisoi, missä joukko oli taajin ja höyryävin, ja
kun poika lavalla merkitsi ylös viskaaja Big Bill Bostwickin urotyöt,
huomautti Babbitt ventovieraille: »Tuo on hyvä! Mainiota!» ja riensi
takaisin konttoriin.

Hän oli vilpittömästi vakuutettu innostuksestaan pesäpallopeliin.
Onhan kyllä totta, ettei hän ollut viiteenkolmatta vuoteen pelannut
pesäpalloa muuten kuin takapihalla Tedin kanssa — hyvin varovasti
ja korkeintaan kymmenen minuuttia kerrallaan. Mutta peli oli
muodissa hänen piirissään ja se antoi tyydytystä niille murha- ja
puolustusvaistoille, joita Babbitt kutsui »isänmaallisuudeksi» ja
»urheiluharrastukseksi».

Kuta lähemmäksi konttoria hän tuli, sitä nopeammin hän kulki
mutisten: »Minun täytyy pitää kiirettä.» Ympärillä kiiruhti
kaupunki vain kiiruhtaakseen. Miehet automobiileissä kiiruhtivat
toistensa ohi kiireesti eteenpäinrientävässä liikenteessä. Miehet
kiiruhtivat ehtiäkseen junaan, jota seurasivat toiset junat minuutin
väliajan jälkeen, ja hyppäämään junista juostakseen katukäytävän
yli, syöksyäkseen rakennuksiin, salamannopeisiin pikahisseihin.
Lunchravintoloissa kiiruhtivat miehet hotkaisemaan ruokaa, jota
kokit olivat kiireesti valmistaneet. Partureissa huutelivat
miehet: »Ajakaa partani pian. Minun täytyy kiiruhtaa.» Miehet
koettivat kuumeenomaisesti päästä kävijöistä konttoreissa, joissa
oli plakaatteja: »Tänään on minun kiirepäiväni» ja »Jumala loi
maailman kuudessa päivässä — Te voitte sanoa kaikki sanottavanne
kuudessa minuutissa». Miehet, jotka olivat ansainneet kaksi vuotta
sitten viisituhatta ja viime vuonna kymmenentuhatta, kannustivat
kuluneita ruumiitaan ja kuivuneita aivojaan voidakseen ansaita
kaksikymmentätuhatta tänä vuonna, ja ne miehet, joiden voimat olivat
loppuneet, juuri kun he olivat ansainneet kaksikymmentätuhatta,
kiiruhtivat ehtiäkseen juniin, kiiruhtaakseen läpi sen loman, jonka
lääkärit kiireesti olivat määränneet.

Näiden kaikkien keskellä kiiruhti Babbitt takaisin konttoriinsa
istuakseen siellä ilman juuri muuta tehtävää kuin katsoa, että hänen
henkilökuntansa näytti siltä, kuin se kiiruhtaisi.


3.

Joka sunnuntai-iltapäivä hän meni urheilukerhoonsa ja kiiruhti yhdeksän
golfreiän läpi ikäänkuin levätäkseen viikon kiireistä.

Urheilukerhoon kuuluminen oli Zenithissä yhtä välttämätöntä
menestykselliselle miehelle kuin liinakaulus. Babbittin kerho oli
Golf-kerho, hauska, pärepeitteinen harmaa leveäporttinen rakennus
kukkaisella kunnaalla Lake Kennepoosen yläpuolella. Oli olemassa
toinen, Tonawandan urheilukerho, johon kuuluivat Charles McKelvey,
Horace Updike ja muut rikkaat herrat, jotka söivät lunchinsa Union-
eikä Atleettikerhossa. Babbitt selitti tuontuostakin: »Minä en menisi
Tonawanda-kerhoon, vaikka maksettaisiin ja vaikka minulla olisi
satakahdeksankymmentä dollaria tuhlata pääsymaksuun. Golf-kerhossa
on kokonainen kasa hauskoja miehiä ja kaupungin tyylikkäimmät naiset
— aivan yhtä valmiita kujeiluun kuin miehet —, mutta Tonawandassa ei
ole mitään muuta kuin New Yorkia matkivia sunnuntaipelaajia, jotka
istuvat teetä latkimassa! Liikaa liehakointia. Hyh, minä en menisi
Tonawanda-kerhoon, vaikka ne — — — En menisi sinne mistään hinnasta!»

Pelattuaan neljä tai viisi reikää hän rauhoittui hiukan, hänen
nikotiinisykkeinen sydämensä tykytti säännöllisemmin ja hänen äänensä
lipui takaisin siihen juoheaan sävyyn, jonka hän oli perinyt sadalta
miespolvelta talonpoikaisia esi-isiä.


4.


Ainakin kerran viikossa kävivät mr. ja mrs. Babbitt ja Tinka elävissä
kuvissa. Heidän lempibionsa oli Château, johon mahtui kolmetuhatta
katsojaa ja jolla oli viisikymmenmiehinen orkesteri, joka soitti
oopperapotpurreja ja kappaleita, jotka esittivät Päivää maalla tai
Tulipaloa. Marmorirotundassa, jota koristivat kruunusamettituolit
ja miltei keskiaikaiset gobeliinit, istui papukaijoja kullatuilla
lootuspylväillä.

Huudahdellen »Peijakas vieköön!» ja »Saa sitä hyvän hetken hakea,
ennenkuin löytää mitään pulskempaa kuin tämä putka!» ihaili Babbitt
Châteauta. Tuijottaessaan yli tuhansien päiden harmaan tasangon,
tuntiessaan hienojen vaatteiden ja heikon hajuveden ja purukumin
tuoksun hän tunsi samaa kuin ensi kertaa nähdessään vuoren, jolloin hän
tuli ajatelleeksi, kuinka valtavasti maata ja kiveä siinä oli.

Hän piti kolmenlaisista filmeistä: kauniista paljassäärisistä
kylpevistä tytöistä; poliiseista tai cowboysta ja ankarasta ammunnasta
revolvereilla ja lystikkäistä paksuista herroista, jotka söivät
spaghettia. Hän nauroi äärettömän, kyyneltyvän tuntehikkaasti
välinumeroille, joissa oli koiranpentuja, kissanpoikia ja palleroisia
pikkulapsia, ja itki kuolinvuoteiden ääressä tai nähdessään vanhoja
äitejä, jotka kärsivällisesti istuivat takavarikoiduissa hökkeleissään.
Mrs. Babbitt harrasti filmejä, joissa kauniit nuoret naiset
viehättävissä puvuissa liikkuivat seurapiireissä, joiden nimikkeenä oli
»New Yorkin miljonäärien salongeissa».

Mitä Tinkaan tuli, piti hän tai katsottiin hänen pitävän kaikesta,
mistä hänen vanhempansa kehoittivat häntä pitämään.

Kaikki nämä huvitukset — pesäpallo, golf, bio, bridge, autolla ajelu,
pitkät keskustelut Paul Rieslingin kanssa Atleettikerhossa tai Good
Red Beefissä ja Old English Shop Housessa — olivat välttämättömiä
Babbittille, sillä hänen edessään oli vuosi ankaraa toimintaa, jonka
vertaiseen hän ei vielä koskaan ollut ottanut osaa.



KOLMASTOISTA LUKU.


1.

Sattumasta johtui, että Babbitt sai tilaisuuden pitää puheen V.K.Y.L:n
vuosikokouksessa.

V.K.Y.L., kuten sen jäsenet sitä nimittivät yleisestä intohimosta
salaperäisiin, vaikuttaviin alkukirjaimiin, oli Valtion
Kiinteistöyhdistysten Liitto, välittäjien ja kauppiasten yhtymä.
Sen vuosikokous oli määrä pitää Monarchissa, joka oli Zenithin
pääkilpailija valtion kaupunkien joukossa. Babbitt oli virallisia
edustajia, toinen oli Cecil Rountree, jota Babbitt ihaili hänen hurjan
rakennuskeinottelunsa ja vihasi hänen yhteiskunnallisen asemansa
vuoksi, hän kun sai olla läsnä hienoimmissa tanssiaisissa Royal
Ridgessä. Rountree oli ohjelmakomitean puheenjohtaja.

Babbitt oli murahtanut hänelle: »Minua kismittää nähdä kuinka nuo
tohtorit ja professorit ja saarnaajat naama juhlavana lörpöttelevät
olevansa asiantuntijoita! Hyvä välittäjä tarvitsee enemmän tietoja ja
taitavuutta kuin on kellään heistä.»

»Siinä olet oikeassa! Kuule, mikset kirjoita tuota ja lue julki
V.K.Y.L:ssä?» ehdotti Rountree.

»Tjaa, jos siitä saattaisi olla jotakin hyötyä sinulle ohjelman
järjestämisessä, niin — — Kuulepas: minä katselen asiaa näin:

»Ensinnäkin pitää meidän vaatia, että ihmiset sanovat meitä
'kiinteistöjen välittäjiksi' eikä 'taloagenteiksi'. Se on
asianmukaisempaa. Toiseksi: Mikä erottaa ammatin tavallisesta
elinkeinosta? Mikä se on? Se on työ yhteisön hyväksi ja taito,
harjaantunut taito ja tieto ja, uh, kaikki sentapainen, kun taas
se, joka ajattelee vain ansaitsemista, ei koskaan ota huomioon
työtä yhteisön hyväksi ja harjaantunutta taitoa ja niin edespäin.
Ammattimiehenä — — —»

»Joo. Se on aivan erinomaista! Mainiota! Kuule, tee sinä esitelmä
kaikesta tuosta», sanoi Rountree ja poistui kiireesti ja päättävästi.


2.

Vaikka Babbitt oli tottunut kirjalliseen työhön ilmoitus- ja
kirjeenvaihtotoiminnassaan, oli hän huolestunut sinä iltana, kun hän
istahti kirjoittamaan puhetta, jonka lukemisen piti kestää kokonaista
kymmenen minuuttia.

Hän asetti uuden viidentoista sentin koulukirjoitusvihkon vaimonsa
vankkuvalle ompelupöydälle, joka oli tarkoitusta varten nostettu
arkihuoneeseen. Perhe oli ankarin sanoin pakotettu äänettömäksi.
Veronaa ja Tediä oli pyydetty poistumaan ja Tinkaa oli uhattu: »Jos
kuulen sinulta äännähdyksenkin — jos sinä kertaakaan ääneen pyydät
vesilasia — niin, no, on paras, että annat olla, siinä kaikki!» Mrs.
Babbitt istui pianon ääressä ja ompeli yöpaitaa ja katsoi kunnioittaen,
kun Babbitt kirjoitti kouluvihkoon, ompelupöydän rytmillisen heilumisen
ja natinan säestämänä.

Kun hän nousi, kuumana ja hermostuneena, kurkku paperossien poltosta
kuivana, huokasi mrs. Babbitt ihaillen: »En voi käsittää, kuinka sinä
voit noin vain istahtaa ja panna kokoon asioita ja keksiä ihan itse!»

»No, se riippuu siitä harjaannuksesta, jonka nykyaikaisessa
liike-elämässä saa luova fantasia.»

Hän oli kirjoittanut seitsemän sivua, joista ensimmäinen sivu oli
seuraavan näköinen.

Muut kuusi sivua olivat suunnilleen samanlaisia kuin ensimmäinen.

    (1) Ammatti
    (2) Ei vain elinkeino
    [(3) Taitavuus ja kaukonäköisyys]
    (3) Olisi kutsuttava kiinteistövälittäjäksi eikä vain taloagentiksi

    $$$$$$$$$$
                                                   Välittäjä

Viikon päivät hän kulki ja oli tärkeännäköinen. Joka aamu hän
pukeutuessaan mietti ääneen: »Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, Myra,
että ennenkuin mikään kaupunki voi saada rakennuksia tai rikkautta tai
mitään sellaista, täytyy jonkun kiinteistönvälittäjän myydä heille
tontti, perustus? Kaikki sivistys alkaa hänestä. Oletko koskaan tullut
ajatelleeksi sitä?» Atleettikerhossa hän vei haluttomia herroja
syrjään kysyäkseen: »Sano, jos sinun pitäisi pitää esitelmä suuressa
kokouksessa, aloittaisitko hauskoilla kaskuilla vai sirottelisitko
niitä ikäänkuin pitkin tietä vähän joka paikkaan?» Hän pyysi Howard
Littlefieldiltä »sarjan tilastollisia tietoja kiinteistöalalta, jotakin
hyvää ja tehokasta», ja Howard Littlefield hankki jotakin erinomaisen
hyvää ja tehokasta.

Mutta useimmin kääntyi Babbitt T. Cholmondeley Frinkin puoleen. Hän
otti Frinkin kiinni joka ainoa päivä kerhossa ja kysyi, Frinkin
näyttäessä rasittuneelta ja kiusaantuneelta: »Kuule, Chum — sinähän
olet metka tämmöisessä kirjoitustouhussa — miten sinä muodostaisit
tämän lauseen, katso tässä käsikirjoituksessani — käsikirjoituksessani
— no mutta missä perhanassa se on? — jaha, tässä. Sanoisitko sinä:
'Meidän pitäisi myöskin: ei ainoastaan ajatella?' vai 'Meidän pitäisi
myöskin: ei ajatella ainoastaan' vaiko — —»

Eräänä iltana, kun hänen vaimonsa oli poissa eikä hänellä ollut
ketään imponeerauksen esinettä, Babbitt unohti tyylin asetelman
ja muut mystilliset asiat, kyhäsi paperille, mitä hän tosiaan
ajatteli kiinteistökaupoista ja itsestään, ja havaitsi, että puhe
oli kirjoitettu. Kun hän luki sen vaimolleen, sanoi tämä hellästi:
»Kultaseni, se on aivan suurenmoisesti, mainiosti kirjoitettu ja
niin selvää ja kiintoisaa, ja niin suurenmoisia aatteita! Niin se on
kerrassaan — kerrassaan suurenmoista!»

Seuraavana päivänä hän iski kiinni Chum Frinkiin ja riemuitsi:
»Kuulepas, mies, eilen illalla minä kirjoitin sen valmiiksi! Annoin
vain tulla kuin turkinhihasta! Minä luulin aina, että teillä
kynämiehillä mahtoi olla peijakkaan kova puuha saadaksenne kokoon
kappaleita, mutta Herra nähköön, sehän ei ole mitään. On teillä sentään
kissanpäivät, ansaitsette rahanne totisesti helpolla! Joskus, kun
tulen niin pitkälle, että voin luopua liikkeestä, ryhdyn ehdottomasti
kirjoittelemaan ja näytän teille, pojat, kuinka se on tehtävä. Minä
olen aina ajatellut, että voisin kirjoittaa paremmin, pontevammin
ja omaperäisemmin kuin kaikki se moska on kirjoitettu, mitä näkee
painettuna, ja nyt olen siitä varma!»

Hän otatti puheesta neljä jäljennöstä kirjoituskoneella, komealla
punaisella nimikkeellä varustettuja, sidotti ne vaaleansiniseen
manillaan ja lahjoitti rakastettavasti yhden vanhalle Ira Runyonille,
_Advocate_-lehden päätoimittajalle, joka sanoi: niin, tietysti, hän on
hyvin iloinen sen saadessaan ja lukee varmasti läpi kaikki niin pian
kuin saa aikaa. Mrs. Babbitt ei voinut matkustaa Monarchiin. Hänellä
oli kokous eräässä naiskerhossa. Babbitt sanoi olevansa pahoillaan.


3.

Paitsi viittä virallista edustajaa kokouksessa — Babbittia, Rountreeta,
W. A. Rogersia, Alvin Thayeria ja Elbert Wingiä oli epävirallisia
edustajia viisikymmentä, useimmat heistä vaimoineen.

He yhtyivät Union asemalla lähteäkseen yöjunalla Monarchiin.
Kaikilla, paitsi Cecil Rountreella, joka oli sellainen teikari,
ettei koskaan käyttänyt yhdistysmerkkiä, oli dollarin kokoinen
selluloidinappi, josta voitiin lukea: »Me työskentelemme Zenithin
hyväksi». Viralliset edustajat olivat viehättävästi koristetut
punaisilla hopeakirjanauhoilla. Martin Lumsenin pieni poika kantoi
tupsukoristeista lippua, jossa oli kirjoitus: »Zenith Komea Kaupunki —
Neroa, Makua — Terve —1.000.000 vuonna 1935». Kun edustajat saapuivat,
ei vuokra-autossa, vaan perhebiilissä, jota ajoi vanhin poika tai
serkku Fred, marssivat he äkkiä muodostamissaan kulkueissa aseman
kautta odotussaliin.

Se oli uusi ja valtaisen suuri odotussali, varustettu marmoripylväillä
ja freskoilla, jotka esittivät Père Emile Fauthoux'ta tutkimassa
Chaloosalaaksoa vuonna 1740. Penkit olivat raskasta mahonkia;
sanomalehtikioski oli messinkiaitauksilla varustettua marmoria. Hallin
kaikuvien holvien alla marssivat edustajat Willy Lumsenin lipun
jäljessä, miehet heilutellen sikarejaan, naiset tietoisina uusista
puvuistaan ja helminauhoistaan, kaikki laulaen Auld Langs Synen
sävelillä Chum Frinkin kirjoittamaa virallista Kaupunginlaulua:

    Zenithille,
    kaupungille
    teemme kunniaa.
    Sitä kiittelemme,
    missä kulkenemme.
    Sille kunniaa!

Warren Whitby, välittäjä, jolla oli taipumus tehdä juhla- ja
syntymäpäivärunoja, oli liittänyt Frinkin Kaupunginlauluun erikoisen
värsyn kiinteistövälittäjien kokousta varten:

    Mekö mistä?
    Zenithistä!
    Saamme ilmoittaa,
    että kiistelöissä,
    aina kiinteistöissä
    Zenith voiton sa'a.

Babbitt sai hysteerisen isänmaallisuuskohtauksen. Hän hyppäsi eräälle
penkille ja huusi joukolle:

»Mikä on Zenith?»

»Se on ali right!»

»Mikä on paras vanha kaupunki U.S.A:ssa?»

»Zeeeeeeen-ith!»

Kummissaan ja käsittämättä töllisteli tätä köyhän väen kärsivällinen
joukko — saaliolkaiset italialaiset naiset, väsyneet risakenkäiset
ukot, kiertelevät kulkupojat puvuissa, jotka olivat olleet koreita
uusina, mutta olivat nyt haalistuneita ja ryppyisiä.

Babbitt ymmärsi, että hänen virallisena edustajana täytyi esiintyä
arvokkaanpuolisesti. Wingin ja Rogersin kanssa hän käveli edestakaisin
sementtisillalla ohi odottavien Pullman-vaunujen. Moottorillakäypiä
matkatavaravaunuja ja matkalaukkuja kantavia punalakkisia kantajia
vilisi sillalla antaen sille miellyttävän eloisuuden leiman.
Kaarilamput loistivat ja kimalsivat heidän yllään. Kiiltävät keltaiset
makuuvaunut loistivat kunnioitustaherättävinä. Babbitt koetti sovittaa
ääntänsä hillityksi ja hienostuneeksi, pullisti vatsaansa ja lausui:
»Meidän täytyy katsoa, että kokous tekee viranomaisille tarkalleen
tiettäväksi niiden erehdyksen tässä luovutuskirjani verottamista
koskevassa kysymyksessä.» Wing antoi kuulua hyväksyvää röhkinää, ja
Babbitt paisui — mulkoili —

Eräässä Pullman-vaunussa vedettiin uudin ylös, ja Babbitt katseli
tuntemattomaan maailmaan. Matkustaja oli Lucille McKelvey,
urakoitsijamiljonäärin kaunis vaimo. Ehkäpä, ajatteli Babbitt väristen,
hän oli matkalla Eurooppaan! Sohvalla rouvan vieressä oli kimppu
kämmenkukkia ja orvokkeja ja keltakantinen sitomaton kirja, joka näytti
ulkomaiselta. Hänen tuijottaessaan rouva otti kirjan, mutta katsahti
sitten ulos ikkunasta ikäänkuin kirja ei olisi häntä kiinnostanut.
Rouvan katse mahtoi sattua suoraan häneen, samoinkuin hänen katseensa
rouvaan, mutta tämä ei antanut mitään merkkiä. Veti vain hitaasti
uutimen jälleen alas, ja hän seisoi alallaan, sydämessään jäätävä
mitättömyyden tunne.

Mutta junassa hänen itsetuntonsa jälleen kohosi, kun hän tapasi
Spartan, Pioneerin ja valtion muiden pikkukaupunkien edustajia,
jotka kunnioittaen kuuntelivat, kun hän pääkaupungin Zenithin
mahtimiehenä selitti politiikkaa ja hyvän, terveen, liikeperiaatteiden
mukaan järjestetyn hallituksen arvoa. He syventyivät innokkaina
ammattipuheluun, selkeimpään ja viehättävimpään keskustelumuotoon, mitä
olemassa on:

»Kuinka se Rountree selvisi siitä suuresta asuntorykelmästä, joka
hänen piti rakentaa? Mitä hän teki? Hankkiko hän kiinnityslainoja sen
rahoittaakseen?» kysyi eräs Spartan välittäjä.

»Joo, saatte uskoa», sanoi Babbitt. »Jos asia olisi ollut minun
käsissäni — — —»

»Niin että», kuului Elbert Wingin jymybasso, »minä vuokrasin
sen näyteikkunan viikko sitten ja panin siihen suuren plakaatin
'Pienokaisten satukaupunki' ja sijoittelin siihen joukon nukketaloja
ja peukaloispuita, ja sitten alimmaksi: 'Pikku tykkää tästä
nukkelaaksosta, mutta pappa ja mamma harrastavat meidän kauniita
huviloitamme', ja tiedättekö, se herätti tosiaan huomiota, ja
ensimmäisenä viikkona möimme — — —»

Pyörät lauloivat »liketi-lik, liketi-lik», kun juna kulki tehdasalueen
läpi. Uunit hehkuivat tulta ja höyryvasarat jyskyttivät. Punaisia
valoja, vihreitä valoja, vihaisia valkeita valoja vilahteli ohi, ja
Babbitt tunsi itsensä jälleen merkitseväksi ja innokkaaksi.


4.

Hän teki nautinnollisen toimituksen: silitytti vaatteensa junassa.
Aamulla, puoli tuntia ennenkuin he saapuivat Monarchiin, tuli passari
hänen osastoonsa ja kuiskasi: »Yksi vaunu on vapaana, herra. Minä
otan vaatteet sinne.» Kellervänharmaa syyspalttoo pyjamansa yllä
hiipi Babbitt käytävää pitkin viheriäin verhojen välitse ensimmäiseen
yksityisvaunuunsa, joka sai hänen sydämensä ylpeyttä täyteen. Passari
viittasi, että hän tiesi Babbittin tottuneen pikenttiin; hän kannatti
Babbittin housujen lahkeita, etteivät ne tahraantuisi, täytti
pesukulhon yksityisessä pesuhuoneessa ja odotti pitäen pyyhettä.

Yksityinen pesuhuoneen käyttäminen oli viehättävää. Niin virkistävä
kuin Pullman-vaunun tupakkaosasto olikin illoilla, vaikutti se,
yksinpä Babbittiinkin, masentavalta aamuisin, kun se oli täpötäynnä
paksuja villanuttuisia herroja, jokainen vaatenaula täynnä ryppyisiä
pumpulipaitoja, nahkasohvalla kasoittain kaikkinaisia toalettilaukkuja
ja ilma paksuna saippuoiden ja hammastahtaiden kuvottavaa hajua.
Babbitt ei tavallisissa oloissa pitänyt suurta väliä yksinolosta, mutta
nyt hän nautti siitä, nautti pikentistään ja hyrräsi mieltymyksestä
antaessaan miehelle puolitoista dollaria juomarahaa.

Hän toivoi vähin, että häneen kiinnitettäisiin huomiota, kun hän
vastasilitetyissä vaatteissaan ja ihaileva passari kantamassa hänen
käsilaukkuaan astui pois junasta Monarchissa.

Hänen oli määrä asua samassa huoneessa Sedgwick-hotellissa W.
A. Rogersin, moukkanaamaisen, ovelan Zenithin-kauppiaan kanssa,
joka välitti viljelysmaiden kauppoja. He söivät hienon vohveli-
ja kahviaamiaisen, jossa kahvia ei tarjottu pienistä kupeista,
vaan suurista kulhoista. Babbitt innostui puheliaaksi ja piti
Rogersille esitelmää kirjoittamisen taidosta; hän antoi juoksupojalle
viisikolmatta senttiä siitä, että tämä nouti sanomalehden
lukuhuoneesta, ja lähetti Tinkalle kuvakortin: »Pappa toivoo, että sinä
olisit täällä, niin meillä olisi hauskaa.»


5.

Kokouksen istunnot pidettiin Allen Housen tanssisalissa. Eräässä
etusalissa oli päätoimikunnan puheenjohtajan toimisto. Hän oli
innokkaimmin puuhaava mies siellä, hän oli niin innokkaassa puuhassa,
ettei saanut toimeen yhtään mitään. Hän istui pöytänsä ääressä, joka
oli täynnä paperilappuja, ja koko päivän kulki paikallispatriootteja
ja agitaattoreita ja puhujia, jotka halusivat johtaa keskusteluja,
ja kuiskailivat hänelle, jolloin hän näytti epämääräiseltä ja sanoi
kiireesti: »Joo, se on erinomainen ajatus, niin me teemme», ja unohti
samassa kaikki, sytytti sikarin ja unohti senkin, kun puhelin soi
säälimättömästi ja miehet hänen ympärillään yhtä mittaa hälisivät:
»Herra puheenjohtaja — — Herra puheenjohtaja!» voimatta päästä hänen
kuluneiden kuulohermojensa ulottuville.

Näyttelysalissa oli asemakaavoja Spartan uusista esikaupungeista,
valokuvia Galop de Vachen uudesta senaatintalosta ja suuria tähkäpäitä
ja niiden yllä kirjoitus: »Luonnon Kultaa Shelby Countystä,
Yrttitarhasta Jumalan Omassa Maassa».

Varsinaisen kokouksen muodostivat miehet, jotka istuivat ja
kuiskailivat hotellihuoneissa tai seisoivat ryhmissä hotellineteisessä,
missä yhdistysmerkit loistivat, mutta näön vuoksi pidettiin muutamia
yleisiä istuntoja.

Ensimmäisen avasi tervehdyspuheella Monarchin pormestari. Monarchin
First Christian-kirkon kirkkoherra, suuri mies, jolla oli pitkä, nihkeä
otsatukka, ilmoitti Jumalalle, että taloagentit nyt olivat täällä.

Kunnianarvoisa välittäjä Minnemaganticista, majuri Carlton Tuke, luki
puheen, jossa hän lausui paheksuvansa osuustoimintaliikkeitä. William
A. Larkin Eurekasta antoi lohdullisen selityksen »Rakennustoiminnan
vilkastumisen toiveista» ja muistutti, että ikkunalasin hinta oli
alennut kaksi prosenttia.

Kokous oli alkanut. Pidettiin juhlia edustajille, lakkaamatta ja
tarmokkaasti. Monarchin Kauppiasyhdistys oli järjestänyt iltaman
heille ja Tehtailijayhdistys aamiaispidot, jolloin kullekin naiselle
ojennettiin päivänkukka ja kullekin herroista nahkainen lompakko, jossa
oli kirjoitus: »Monarchilta, Mahtavalta Moottorikaupungilta».

Mrs. Crosby Knowlton, Fleetwing-automobiilin valmistajan puoliso,
avasi kuuluisan italialaisen puutarhansa ja tarjosi teetä. Kuusisataa
välittäjää vaimoineen asteli syksyisillä käytävillä. Noin kolmesataa
heistä oli hiljaisia ja ujoja; noin kolmesataa luikkasi terhakasti:
»Tämä on aika tyylikäs, eikö ole?» poimi salaa myöhäisastereita ja
pisti ne taskuunsa ja yritti päästä kyllin lähelle mrs. Knowltonia
saadakseen puristaa hänen viehättävää kättänsä. Kehoittamatta
kokoontuivat Zenithin edustajat (paitsi Rountree) erään tanssivan
marmorinymfin ympärille ja lauloivat: »Mekö mistä? Zenithistä! — — —»

Sattui niin, että kaikki Pioneerin edustajat kuuluivat Hirvien
jaloon veljeskuntaan, ja he marssivat esiin, edellään valtava lippu,
jossa oli mahtaileva kirjoitus. Ei myöskään Galop de Vache, valtion
pääkaupunki, aikonut jäädä toisia huonommaksi. Galop de Vachen
edustajain johtaja oli suuri, punakka, lihava mies, mutta toimelias.
Hän riisui nuttunsa, nakkasi leveälierisen mustan huopahattunsa maahan,
kääri ylös hihansa, kiipesi aurinkokellolle, sylkäisi ja luikkasi: »Me
julistamme maailmalle ja sille kunnon miehelle, joka on pannut toimeen
nämä kutsut, että uhkein kaupunki tässä valtiossa on Galop de Vache.
Te pojat voitte puhua maustanne, mutta sallikaa minun vain kuiskata
korvaanne, että vanhassa Galopissa on suhteellisesti suurin luku
talonomistavia kansalaisia valtiossa, ja kun ihminen omistaa kotinsa,
niin se ei pane toimeen työläisrettelöitä, vaan elää kakaroittensa
hyväksi eikä lurjuksittain. Galop de Vache! Kotirakkaiden perheiden
kaupunki! Kaupunki, joka nielee ihmiset karvoineen, ystävät! Me —
tulemme — — näyttämään — — maailmalle!»

Vieraat menivät matkoihinsa, puutarha palasi värähtäen lepoonsa. Mutta
mrs. Crosby Knowlton huokasi katsoessaan erästä marmoripenkkiä, jota
viisisataa kesää Amalfissa oli lämmittänyt. Sitä kannattavan siivekkään
sfinksin naamaan oli joku lyijykynällä piirtänyt viikset. Rypistettyjä
paperiserviettejä oli ahdettu asteripensaihin. Käytävällä viruivat
viimeisen uhkean ruusun terälehdet niinkuin jonkun rikkirevityn
kauniin elossaolleen jäännökset. Paperossinpätkiä uiskenteli
kultakalalammikossa muodostaen rumia öljyisiä viiruja paisuessaan ja
liuetessaan, ja marmoripenkin alla oli rikottu teekuppi, sirpaleet
huolellisesti yhteenkoottuina.


6.

Paluumatkalla hotelliin ajatteli Babbitt: »Myra olisi pitänyt
kaikesta tästä seurustelusurkeudesta». Itse puolestaan hän nautti
vähemmän gardenparteista kuin niistä autoretkistä, jotka Monarchin
Kauppiasyhdistys oli järjestänyt. Väsymättömänä hän katseli
vesisäiliöitä, esikaupunkien ajuriasemia ja nahkuritehtaita.
Hän nieleksi saamiansa tilastotietoja ja lausui ihmetyksensä
huonetoverilleen W. A. Rogersille: »Tietenkään ei tätä kaupunkia
voi mainita samana päivänä kuin Zenithiä, sillä ei ole meidän
mahdollisuuksiamme ja luontaisia edellytyksiämme, mutta oletko sinä
tiennyt — minä sain tietää sen vasta tänään — että ne valmistivat
seitsemänsataakuusikymmentäkolme miljoonaa jalkaa lankkuja viime
vuonna? Mitäs siihen sanot?»

Hän oli hermostunut, kun lähestyi se aika, jolloin hänen oli luettava
puheensa. Seisoessaan matalalla lavalla kokouksen edessä hän vapisi
ja näki vain punaista sumua. Mutta hän otti asian vakavasti ja
lopetettuaan varsinaisen esitelmänsä hän puhui heille, kädet taskuissa
ja rillikoristeinen naama paistaen kuin reunallaanseisova lautanen
lampunvalossa. He huusivat: »Yhdyn!» ja jälkeenpäin seuranneessa
keskustelussa he käyttivät korostaen Babbittista nimitystä »ystävämme
ja veljemme Mr. George F. Babbitt». Hän oli viidessätoista minuutissa
muuttunut vähäpätöisestä edustajasta persoonallisuudeksi, melkein
yhtä tunnetuksi kuin liikediplomaatti Cecil Rountree. Istunnon
jälkeen sanoivat valtion kaikkien osien edustajat: »Terve, Babbitt!»
Kuusitoista vennon vierasta kutsui häntä »Georgeksi», ja kolme miestä
vei hänet mukanaan eri nurkkaan ja uskoi hänelle: »Minä olen hemmetin
hyvilläni siitä, että teillä oli rohkeutta nousta ja iskeä oikea isku
ammatin puolesta. Minä olen aina kannattanut — —»

Seuraavana aamuna Babbitt pyysi, erikoisen välinpitämättömänä,
Zenithin lehtiä hotellin sanomalehtimyymälän tytöltä. _Aamulehdessä_
ei ollut mitään, mutta _Advocate_-lehdessä, kolmannella sivulla —
— — Hän läähätti. Ne olivat painattaneet hänen kuvansa ja puolen
palstan pituisen selostuksen. Nimike kuului: »Huomiotaherättänyt
Tapaus Taloagenttien Vuosikokouksessa. G F. Babbitt, etevä
kiinteistönvälittäjämme. Suunnanmääräävä erinomainen puhe.»

Hän mutisi kunnioittavasti: »Luullakseni nyt erinäiset henkilöt Floral
Heightsissä ehkä heräävät ja osoittavat vanhalle Georgielle hiukan
huomaavaisuutta!»


7.

Se oli viimeinen täysistunto. Valtuutetut esittivät kukin kaupunkinsa
vaatimuksen saada vastaanottaa kokouksen ensi vuonna. Puhujat
julistivat, että »Galop de Vache, valtion pääkaupunki, Kremer Collegen
ja Upholzin Trikootehtaiden kotipaikka, on kulttuurin ja etevien
yritysten tunnustettu keskus», ja että »Hamburg, naseva pieni kaupunki
järkevällä paikalla, missä jokainen mies on avokätinen ja jokainen
nainen taivainen emäntä, avaa teille vieraanvaraiset porttinsa
selkoselälleen».

Kesken kaikkia näitä vaatimattomia kutsuja avattiin salin kullattu ovi
torventoitotusten töristessä, ja sisään virtasi sirkusparaati. Sen
muodostivat, cowboyksi, japanilaisiksi jonglööreiksi ja jos joksikin
puettuina, Zenithin välittäjät. Heidän etunenässään kulki suuri Warren
Whitby, yllään ovenvartijan karhuntalja ja kultanauhainen punainen
nuttu. Hänen takanaan tuli Babbitt, puettuna klowniksi, rumpua lyöden,
erinomaisen räyhäävänä ja onnellisena.

Warren Whitby hyppäsi lavalle, heilutti sauvaansa ja selitti: »Tytöt
ja pojat, ratkaisevan päätöksen hetki on tullut. Väärentämätön
zenithiläinen rakastaa lähimmäistään, mutta me olemme päättäneet
nyhkäistä tämän kokouksen lähimmäistemme kaupungeilta, niinkuin olemme
nyhkäisseet säilykemaidon ja pahvirasiat, ja — —»

J. Harry Barmhill, kokouksen puheenjohtaja, sanoi: »Me olemme teille
hyvin kiitollisia, mr. -— Hm, mutta teidän täytyy antaa toisillekin
pojille tilaisuus tehdä tarjouksiansa nyt.»

Muudan ääni huusi kuin sumutorvi: »Eurekassa lupaamme maksuttomia
autoretkiä ihaninten seutujen kautta — — —»

Eräs laiha, kaljupäinen nuori mies tuli juosten keskikäytävälle
paukuttaen käsiään ja huutaen: »Minä olen Spartasta! Meidän
Kauppiasyhdistyksemme on sähköttänyt minulle sijoittaneensa pankkiin
kahdeksantuhatta dollaria puhdasta rahaa kokouksen vastaanottamista
varten!»

Eräs papillisen näköinen mies nousi ja huusi: »Rahat puhuvat! Minä
äänestän, että hyväksymme Spartan tarjouksen.»

Se hyväksyttiin.


8.

Päätöskomitea antoi raporttinsa. He sanoivat, että kun Kaikkivaltias
hyväätekevässä armossaan oli suvainnut poiskutsua korkeamman
hyödyllisyyden tasolle valtion kuusineljättä välittäjää kuluneena
vuonna, niin oli sen johdosta koossaoleva kokous täynnä surua, että
Jumala oli niin tehnyt, ja sihteerin tehtäväksi olisi annettava,
ja annettiin täten, merkitä nämä päätökset pöytäkirjaan ja esittää
surunvalittelu sureville perheille lähettämällä itsekullekin yksi
kappale.

Toinen päätös valtuutti V.K.Y.L:n puheenjohtajan käyttämään
viisitoistatuhatta dollaria agitaatioon Lakiasäätävän Kokouksen
keskuudessa maltillisen verotuksen hyväksi. Tällä päätöksellä
oli yhtä ja toista sanomista Uhkauksesta tervettä liiketoimintaa
vastaan ja Edistyksen Pyöräin vapauttamisesta ajattelemattomista ja
lyhytnäköisistä esteistä.

Komitea komitean asettamista varten antoi raporttinsa, ja hämmästyen
ja kauhistuen kuuli Babbitt, että hänet oli valittu kiinteistölakien
tarkastuskomitean jäseneksi.

Hän riemuitsi: »Minähän sanoin, että tästä tulisi mainio vuosi!
Georgie, hyvä mies, sinua odottavat suuret asiat! Sinä olet
synnynnäinen puhuja ja kunnon kaveri ja — Hurraa!»


9.

Ohjelmassa ei ollut mitään virallista huvia viimeisenä iltana. Babbitt
oli aikonut matkustaa kotiin, mutta iltapäivällä ehdotti herrasväki
Jered Sassburger Pioneerista, että Babbitt ja W. A. Rogers joisivat
teetä heidän kanssaan Catalpa Innissä.

Teekutsut eivät olleet tuntemattomia Babbittille — hänen vaimonsa
ja hän pohtivat niitä vakavasti ainakin kahdesti vuodessa mutta
ne olivat kylliksi ulkomaisia saadakseen hänet tuntemaan itsensä
tärkeäksi. Hän istui lasilevyisen pöydän ääressä Taiteilijahuoneessa,
jossa oli maalatut kamiinit, valiolauseita uurrettu koivuntuoheen ja
tarjoilijattaria, jotka näyttivät taiteellisilta hollantilaisissa
päähineissään; hän söi surkeita pieniä salaativoileipiä ja laski
hilpeää ja vallatonta leikkiä mrs. Sassburgerin kanssa, joka oli
solakka ja suurisilmäinen kuin mannekiini. Sassburger ja hän
olivat tehneet toistensa tuttavuutta kaksi päivää sitten, joten he
puhuttelivat toisiaan nimillä »Georgie» ja »Sassy».

Sassburger sanoi rukoilevasti: »Kuulkaa, pojat, ennenkuin mennään,
koska tämä on meidän viimeinen tilaisuutemme, niin _minulla on
sitä_ huoneessani, ja tämä Mirjam on paras sen sekoittaja koko
Yhdistyneimmissä Valloissa.»

Suurin ja laajoin elein seurasivat Babbitt ja Rogers Sassburgereita
näiden huoneeseen. Mrs. Sassburger kirkaisi: »Oi, kuinka kauheaa!» kun
näki unohtaneensa sängyn päälle ohuesta lavendelvärisestä harsosta
tehdyn paidan. Hän pisti sen matkalaukkuunsa Babbittin rauhoittaessa:
»Älkää meistä välittäkö, jotka olemme oikeita pieniä piruja!»

Sassburg tilasi puhelimessa jäätä, ja juoksupoika, joka sen toi, sanoi
proosallisesti ja kehoittamatta: »Groggi- vai cocktaillaseja?» Mirjam
Sassburger sekoitti heidän cocktailinsa inhoittavan kylmän valkoisessa
vesikannussa, jommoisia on vain hotelleissa. Kun he olivat juoneet
ensimmäiset lasit, todisti hän sanomalla »Luuletteko, pojat, sietävänne
yhden lisää — — tästä voi tulla vielä ylimääräinen pisara», että hän,
vaikka olikin vain nainen, tunsi cocktailin, juonnin koko kirkonmenon.
Ulkona kuiskasi Babbitt Rogersille: »Kuule, W.A., vanha kettu, minusta
tuntuu melkein siltä, että minä voisin kestää senkin, ettemme palaisi
rakkaan vaimon luo tänä armaana _Abendina_, vaan juuri ikäänkuin
viivähtäisimme Monarchissa ja toimeenpanisimme pienet lystit, mitä?»

»George, sinä puhut viisauden ja ymmärryksen kieltä. El Wingin vaimo on
jatkanut matkaa Pittsburgiin. Mahtaisimmeko saada kiinni miehen?»

Kello puoli kahdeksan istuivat he huoneessaan Elbert Wingin ja kahden
pohjoisestapäin olevan edustajan kanssa. Nutut oli heitetty pois,
liivit avattu, kasvot punaiset, puhe äänekästä. He olivat tyhjentämässä
pulloa kirpeää salakuljetuswhiskyä ja rukoilivat juoksupoikaa: »Sano,
poikaseni, voitko hankkia meille lisää tätä tuoksuvaa nektaria?» He
polttivat paksuja sikareja ja heittivät tuhkan ja pätkät matolle.
Äänekkäästi nauraa rähättäen he kertoilivat juttuja. He olivat sanalla
sanoen onnellisessa luonnontilassa eläviä miehiä.

Babbitt huokasi: »Minä en tiedä, miten te katsotte asiaa, ukkelit,
mutta minä puolestani päästän mielelläni itseni irti näin vaihteen
vuoksi ja potkaisen pari vuorta nurin ja kiipeän Pohjoisnavalle ja
huiskutan revontulille.»

Spartan mies, vakava, sitkeä nuori mies, sopersi: »Tiedättekö mitä!
Minä arvelen olevani yhtä hyvä aviomies kuin useimmat muutkin, mutta
Herran töppöset, kuinka minua kyllästyttää kotiintulo joka ilta, kun
ei ole mitään muuta, mihin mennä, kuin elävät kuvat. Senvuoksi otan
osaa Kansalliskaartin harjoituksiin. Minulla on kyllä herttaisin vaimo
kaupungissani, mutta — — — Kuulkaa! Tiedättekö, mitä minun teki mieleni
tehdä, kun olin pieni. Tiedättekö, mitä teki mieleni tehdä? Teki
mieleni tulla suureksi kemistiksi. Niin teki. Mutta ukko ajoi minut
maanteille myymään keittiötarpeita, ja tässä minä nyt istun kiinni
— kiinni koko _elämäksi_ — eikä ole muuta mahdollisuutta. Oh, kuka
perhana se tämän hautauspuheen keksi? Mitä sanotte pienestä drinkistä
lisää? Pie-ni drinkki lisää ei olisi hul-lum-paa!»

»Niin, hiiteen hentomielisyys», sanoi W. A. Rogers sydämellisesti.
»Tiedättekö pojat, että minä olen ensimmäinen kaupunginlaulaja? Yhtykää
virteen ja laulakaa mukana!

    Pien-Obadjalle näin lausui Suur-Obadja:
    »Sammuta, Obadja, jano mun!»
    Suur-Obadjalle näin lausui Pien-Obadja:
    »Sammuta Obadja, ensin mun!»


10.

He söivät päivällistä Hotel Sedgwickin maurilaisessa grillissä.
Jostakin, jollakin tapaa, olivat onkineet kaksi kaveria lisää: erään
kärpäspaperitehtailijan ja erään hammaslääkärin. Kaikki joivat whiskyä
teekupeista, olivat humoristisia eivätkä koskaan kuunnelleet toisiansa,
paitsi kun W. A. Rogers »pelasi» italialaisen tarjoilijan kanssa.

»Kuulkaa nyt, Goseppi», sanoi hän viattomasti. »Minä olisin halunnut
parin paistetuita elefantinkorvia.»

»Minä valitan, mutta meillä ei ole.»

»Mitä? Eikö ole elefantinkorvia? Mistä sen tiedätte?» Rogers kääntyi
Babbittin puoleen. »Peders sanoo, että elefantinkorvat ovat ihan
lopussa!»

»No, jo minut saa nylkeä!» sanoi Spartan mies vaivoin pidättäen
nauruansa.

»Jaa, no siinä tapauksessa, Carlo, toimittakaa minulle kimpale paistia
ja pari kappaa perunamuhennosta ja vähän herneitä», jatkoi Rogers.
»Siellä rakkaassa, vanhassa, aurinkoisessa Italiassa saavat kai
italialaiset tuoreet puutarhaperunansa purkista, arvaan minä.»

»Ei, sir, meillä on hyvin hienoja herneitä Italiassa.»

»Arvaa sen! Georgie, kuulitko? Ne saavat tuoreet puutarhaherneensä
puutarhoista Italiassa! Jaa jaa, oppia ikä kaikki, eikö niin, Antonio?
Sitä oppii tosiaankin, niinkauan kuin elää, kun vain elää kyllin
kauan ja saa pysyä voimissaan. Siitä tulee kyllä hyvä, Garibaldi,
tuokaa nyt tänne vain se paisti ja noin kaksi riisiä perunamuhennosta
kävelykannella, _comprenez-vous,_ Michelovitsh Angeloni?»

Jälkeenpäin sanoi Elbert Wing ihaillen: »Perhana, sinähän panit
italialaisen pään pyörälle, W. A. Mieshän ei lopultakaan päässyt
sinusta perille!»

_Monarch Heraldista,_ löysi Babbitt ilmoituksen, jonka hän luki ääneen
toisten nauraessa ja taputtaessa.

  VANHA SIIRTOMAATEATTERI.

  Huiskuttakaa takaraajojanne ja menkää katsomaan
            PIRTEITÄ PEIPPOSIA
      Viehättävin valikoima ihania uimatyttöjä
          Naurufarssissa.
      Pete Menutti ja hänen —
        oh, hemmetti — Pentunsa.

 Tämä on totinen totuus, Benny, Pirteiden Peipposten pienet puikeat
 kananpoikaset on pulskin pesue mitä koskaan on tullut kaupunkiin.
 Alkakaa laputtaa, hankkikaa piletti ja avatkaa näkövehkeenne
 katsomaan etevintä esitystä, mitä milloinkaan on mainittu. Te
 saatte 111% rahoistanne tässä ilojuhlassa. Calroza-sisarukset ovat
 kerrassaan kiehtovia ja antavat runsaan valuutan penningeistänne.
 Jock Silbersteen on reima rakkari ja narraa teidät väkisinkin
 nauramaan. Ja Jacksonin ja Westin vertaisia ette löydä, jos tahdotte
 nähdä todellista tanssia. Provin ja Adams tekevät lopun huonosta
 humööristänne naurunumerollaan »Whisky-vaari!» Se on jotakin, pojat!
 Kuulkaa, mitä asianymmärtävät ihmiset sanovat!

»Tuntuu tykättävältä tilaisuudelta, minun mielestäni. Mennään sinne
kaikki», sanoi Babbitt.

Mutta he lykkäsivät lähtöä niin kauan kuin voivat. He olivat
turvallisia niin kauan kuin istuivat tässä, jalat tukevasti ristissä
pöydän alla, mutta tunsivat itsensä muuten epävarmoiksi; heitä hirvitti
ryhtyä risteilemään pitkin grillroomin pitkää, liukasta lattiaa toisten
vieraiden ja perin valppaiden tarjoilijain nähden.

Kun he vihdoin yrittivät, tuli pöytiä heidän tielleen, ja he koettivat
peitellä nolouttansa meluavalla hilpeydellä eteisessä. Kun tyttö
antoi heidän hattunsa, hymyilivät he hänelle ja toivoivat, että hän,
raitis ja tottunut tuomari, havaitsisi heidän olevan gentlemanneja. He
rääkyivät toisilleen: »Kenen tuo vanha reuhka on?» ja »Ota sinä hyvä,
George, niin minä otan sen, joka jää», ja vaatetytölle he änköttivät:
»Tulkaa mukaan vain, tyttölapsi! Tästä tulee ihana ilta, suurenmoinen,
ponnekas!» Kaikki pyrkivät antamaan hänelle juomarahaa touhuten
innokkaasti: »Ei! Odottakaas! Jaha. Jopas löysin!» He antoivat hänelle
yhteensä kolme dollaria.


11.

Sikarejansa tupruttaen he istuivat naurunäytelmää katsomassa eräässä
aitiossa, jalat kaiteella, kahdenkymmenen maalatun, huolestuneen,
korjaamattomasti kunnioitettavan vanhanpiian heilutellessa sääriään
alkeellisin balettiliikkein ja erään juutalaisen näyttelijän ilkeällä
tavalla tehdessä ivaa juutalaisista. Väliajoilla he kohtasivat
muita yksinäisiä edustajia. Tusina heitä ajoi autoissa Kukkatarhan
ravintolaan, missä kukat olivat pölyistä paperia ja riippuivat
köynnöksinä pitkin huonetta, joka oli matala ja pahanhajuinen kuin
navetta, jota ei enää kunnollisesti hoideta.

Täällä tarjottiin whiskyä avoimesti laseissa. Kaksi tai kolme
kauppa-apulaista, jotka palkkauspäivänä halusivat käydä miljonääreistä,
tanssi idioottimaisesti puhelin- ja manikyyrityttöjen kanssa kapealla
käytävällä pöytien välissä. Hurjasti pyörteli ammattitanssijapari,
nuorimies, yllään hyvinkeveltyvä frakki, ja solakka, hullu tyttö
smaragdinvihreässä silkissä ja merenvahanvärinen tukka kuin tuli
pään ympärillä. Babbitt yritti tanssia hänen kanssaan. Hän laapusti
lattialla, liian kömpelönä ohjattavaksi, askelin, joilla ei ollut
mitään tekemistä eksoottisen musiikin kanssa, horjui ja olisi kaatunut,
ellei tyttö olisi pitänyt häntä pystyssä joustavalla, ystävällisellä
voimalla. Hän oli sokea ja kuuro kieltoalkoholista, hän ei voinut
nähdä pöytiä eikä kasvoja. Mutta hän oli haltioissaan tytöstä ja sen
nuoresta, pehmeästä lämmöstä.

Kun tyttö oli varmalla kädellä ohjannut hänet takaisin seuraan, muisti
hän, jostakin ajatusyhtymästä, jota oli ihan mahdoton seurata, että
hänen äitinsä äiti oli ollut skotlantilainen, ja pää takakenossa,
silmät kiinni ja suu selällään hurmiossa, hän lauloi hyvin hitaasti ja
täysiäänisesti »Loch Lomond».

Mutta se oli hänen rattoisuutensa ja hilpeän toverillisuutensa
loppu. Spartan mies sanoi, että hän oli »kurja laulaja», ja kymmenen
minuuttia riiteli Babbitt hänen kanssaan osoittaen kovaäänistä,
epävakaista, sankarillista suuttumusta. He huusivat drinkkejä, kunnes
isäntä ilmoitti, että paikka oli suljettu. Koko ajan tunsi Babbitt
kuumaa, alkeellista halua jatkaa huikeata huvittelua. Kun W. A.
Rogers sopotti: »Mitä sanotte, jos ajettaisiin katsomaan tyttöjä?»
yhtyi hän innokkaasti. Ennenkuin he lähtivät, sopi kolme heistä salaa
kohtaamisesta ammattitanssijattaren kanssa, joka suostui: »Kyllä,
kyllä, kultaseni!» kaikkeen, mitä he sanoivat, ja kultaisesti unohti
heidät.

Kun he ajoivat takaisin Monarchin laitapuolien läpi, pitkin pienten,
ruskeiden, koppeja muistuttavien työläistöllien reunustamia katuja, kun
he hytkyttivät läpi pakkahuonekorttelin, joka humalaisessa yöpimeydessä
näytti suurelta ja pelottavilta ja sitten olivat matkalla punaisia
lyhtyjä ja meluavia automaattisia painoja ja paksuja, virnistäviä
naisia kohti, alkoi Babbitt jänistää. Hän aikoi hypätä ulos autosta,
mutta koko hänen ruumiinsa oli hämäränä tulena ja hän ähkäsi: »Nyt on
jo myöhä pyörtää» ja tiesi, ettei hän pyörtäisi.

Matkalla sattui välikohtaus, jonka he itsekin ymmärsivät
humoristiseksi. Eräs Minnegamanticin välittäjä sanoi: »Monarch on
valtavasti pontevampi kuin Zenith. Teillä Zenithin kitupiikeillä ei
ole tämmöisiä paikkoja.» Babbitt raivosi: »Se on vasta vale! Semmoista
ei olekaan, jota ei Zenithissä ole. Uskokaa minua, meillä on enemmän
bordelleja ja kapakoita ja kaikenlaatuisia luolia kuin missään muussa
kaupungissa koko valtiossa.»

Hän huomasi heidän nauravan hänelle, hän tahtoi tapella ja unohti sen
sitten sellaisissa tyydyttämättömissä touhuissa, joihin hän ei ollut
ottanut osaa sitten ylioppilasaikansa.

Aamulla, kun hän palasi Zenithiin, oli hänen kapinahenkensä jonkin
verran tyyntynyt. Hänen tyytyväisyytensä ei ollut kehuttava. Hän oli
ärtyisä. Hän ei hymyillytkään, kun W. A. Rogers valitti: »Voi minun
päätäni! Minä tunnen tosiaan olevani tänään kuin Herran viha. Kuule!
Minä tiedän, missä vika oli! Joku meni kaatamaan alkoholia minun
humalaani eilen illalla.»

Babbittin seikkailu ei koskaan tullut perheen tietoon eikä kenenkään
muun Zenithissä paitsi Rogersin ja Wingin. Hän ei tunnustanut sitä
virallisesti edes itse. Jos siitä oli jotakin seurauksia, niin eivät ne
tulleet ilmi.



NELJÄSTOISTA LUKU.


1.

Tänä syksynä valittiin eräs mr. W. G. Harding Marionista, Ohiosta,
Yhdysvaltain presidentiksi, mutta Zenith oli vähemmän kiinnostunut
kansalliseen vaalikamppailuun kuin omiin vaaleihinsa. Seneca Doane
oli, siitä huolimatta, että hän oli asianajaja ja yliopistosivistyksen
saanut, asetettu ehdokkaaksi Zenithin pormestarinvirkaan levottomuutta
herättävän työläisohjelman nojalla. Häntä vastustaakseen asettivat
kansanvaltalaiset ja tasavaltalaiset yhteisen ehdokkaan, Lucas Proutin,
patjatehtailijan, jolla oli nuhteeton tervejärkisyyden maine. Mr.
Proutia kannattivat pankit, Kauppiasyhdistys, kaikki säädylliset
sanomalehdet ja George F. Babbitt.

Babbitt oli Floral Heightsin piiriesimies, mutta tämä piiri oli
luotettava, ja hän kaipasi tuimempia taisteluita. Hänen puheensa
vuosikokouksessa oli hankkinut hänelle kaunopuheisuuden orastavan
maineen, minkä vuoksi tasavaltais-kansanvaltainen Keskuskomitea
lähetti hänet seitsemänteen vaalipiiriin Etelä-Zenithiin puhumaan
pienille kuulijakunnille työmiehiä ja konttorihenkilöitä ja naisia,
jotka eivät tienneet, mitä tekisivät uudella äänioikeudellaan. Hän
saavutti kuuluisuuden, jota kesti viikkokausia. Silloin tällöin oli
joku reportteri läsnä jossakin hänen kokouksistaan, ja nimikkeet
(vaikkeivät olleet erikoisen suuria) kertoivat, että George F. Babbitt
oli puhunut väkijoukolle suosiohuutojen kaikuessa ja etevät liikemiehet
olivat osoittaneet Doanen kataluuden. Kerran oli _Advocate_-lehden
kuvallisessa sunnuntailiitteessä Babbittin ja kymmenkunnan muun
liikemiehen kuvat, ja niiden yllä nimike: »Zenithin raha- ja
liikemiespiirien johtajat, jotka kannattavat Proutia.»

Hän ansaitsi maineensa. Hänellä oli uskoa; hän oli vakuutettu että jos
Lincoln olisi elänyt, niin hän olisi agiteerannut mr. W. G. Hardingin
hyväksi — ellei olisi tullut Zenithiin ja agiteerannut Lucas Proutin
hyväksi. Hän ei hämmentänyt kuulijoitansa joutavalla kuurnimisella.
Prout edusti rehellistä ahkeruutta, Seneca Doane edusti nurkuvaa
laiskuutta, ja oli vain valittava. Leveäharteisena ja lujaäänisenä oli
hän ilmetty Oikeauskoinen liikemies, ja, harvinaisinta kaikista, hän
piti tosiaan kansasta. Hän piti melkein tavallisista työmiehistäkin.
Hän toivoi, että he olisivat hyvin palkatuita ja kykenisivät
maksamaan hyvän vuokran — vaikka tietenkään he eivät saaneet ehkäistä
osakkeenomistajain kohtuullista voittoa. Tämä jalo katsomuskanta ja
se korkea tunnelma, jonka keksintö, että hän oli syntynyt puhujaksi,
antoi hänelle, tekivät hänet suosituksi kuulijain keskuudessa, hän
oli hyvin haluttu koko vaalitaistelun aikana, hyvin tunnettu ei vain
seitsemännessä ja kahdeksannessa vaalipiirissä, vaan vielä muutamissa
osissa kuudettatoistakin.


2.

Sulloutuneina hänen autoonsa he ajoivat Turnverein Halliin
Etelä-Zenithiin — Babbitt, hänen vaimonsa, Verona, Ted, ja Paul ja
Zilla Riesling. Sali sijaitsi erään leikkelepuodin yläpuolella kadun
varrella, joka jytisi raitiovaunujen kolinaa ja tuoksui sipulilta ja
bensiiniltä ja paistokalalta. Uusi tunne Babbittin arvosta täytti
heidät kaikki, Babbitt mukaan luettuna.

»Minä en käsitä, kuinka sinä jaksat puhua kolmelle yleisölle yhtenä
iltana. Ei minulla olisi sitä voimaa», sanoi Paul, ja Ted äännähti
Veronalle: »Ukko osaa tosiaan liukastella noita härkäpäitä!»

Miehiä, yllään mustat satiinipaidat, vastapestyjä, vaikka silmien alla
vielä oli jäljellä likainen varjoviiru, seisoi odottamassa saliin
johtavilla leveillä portailla. Babbittin seura raivasi itselleen
kohteliaasti heidän keskitseen tien valkeaksirapattuun huoneeseen,
jonka perällä oli lava ja siinä punainen plyyshivaltaistuin ja
vedensiniseksi maalattu honka-alttari, jota joka ilta käyttivät
lukemattomien veljeskuntien suurmestarit ja ylimmät arvonhaltijat. Sali
oli täysi. Kun Babbitt tungeksi oven luona seisovien keskitse, kuuli
hän hivelevää hyväksymishyminää: »Se on hän!» Puheenjohtaja riensi
vastaan keskikäytävää pitkin ja sanoi vaikuttavasti: »Puhuja? Kaikki on
kunnossa, sir! Hm — niin — mikä olikaan nimi, sir?»

Sitten liukui Babbitt kaunopuheisuuden merelle:

»Kuudennentoista vaalipiirin herrat ja naiset, on eräs, joka ei voi
olla mukanamme täällä tänä iltana, mies, jonka uljas troijalainen
rohkeus on aivan yksinäistä valtiollisella kiistakentällä — minä
tarkoitan johtajaamme, kunnianarvoisaa Lucas Proutia, kaupungin
värien kantajaa. Kun hän ei ole täällä, niin toivon, että koetatte
suvaita minua, jos minä, ystävänä ja naapurina, miehenä, joka olen
ylpeä siitä, että minulla on teidän kanssanne yhteinen etu saada olla
Zenithin suuren kaupungin kansalainen, sanon teille yksinkertaisesti,
rehellisesti ja vilpittömästi, miltä kiistakysymykset tässä
vaalitaistelussa yksinkertaisesta liikemiehestä — miehestä, joka,
kasvaneena köyhyyden ja ruumiillisen työn siunauksessa, ei kuitenkaan
koskaan, silloinkaan kun kohtalo tuomitsi hänet istumaan pulpetin
ääressä, ole unohtanut miltä tuntuu olla ylhäällä kello puoli kuusi
ja tehtaan luona, vanha ruoka-astia kovenneessa kourassa, kun pilli
puhalsi kello seitsemää, paitsi kun omistaja keljuili itselleen
kymmenen minuuttia ja puhallutti aikaisemmin! (Naurua.) Tullakseni nyt
tärkeisiin ja perustaviin kiistakysymyksiin tässä taistelussa, niin on
se suuri erehdys, jota ihan nurinpäisesti esittää Seneca Doane — —»

Muutamat työmiehet nauroivat ivallisesti — nuoret kyynilliset
työmiehet, enimmäkseen ulkomaalaisia, juutalaisia, ruotsalaisia,
irlantilaisia, italialaisia — mutta vanhemmat miehet, kärsivälliset,
värittömät, kumarat puusepät ja mekaanikot, huusivat suosiota, ja kun
hän vähitellen tuli kaskuunsa Lincolnista, olivat heidän silmänsä
kosteat.

Vaatimattomasti ja kiirehtien riensi hän ulos salista maireisen
kättentaputusrätinän jälkeen ja ajoi kolmanteen puhepaikkaansa tänä
iltana. »Ted, ehkäpä sinä ajat», sanoi hän. »Minä tunnen itseni
ikäänkuin hiukan raukeaksi tämän vuodatuksen jälkeen. No, Paul, miten
se meni? Sainko minä ne mukaani?»

»Mainiosti! Maanmainiosti! Se oli uhkapontevaa!»

Mrs. Babbitt sanoi, ihailua äänessään: »Voi, se oli ihanaa! Niin selvää
ja kiintoisaa ja niin hyviä aatteita. Kun minä kuulen sinun pitävän
puhetta, niin ymmärrän, etten ole käsittänyt, kuinka syvällisesti
sinä ajattelet ja kuinka tavaton äly ja puhujataito sinulla on.
Yksinkertaisesti — — — suurenmoista!»

Mutta Verona oli häiritsevä. »Pappa», leukaili hän, »mistä sinä voit
tietää, että valtionliikkeen ja niin edespäin ja niin edespäin, aina
täytyy epäonnistua?»

Mrs. Babbitt oikaisi häntä: »Rona, minun mielestäni sinun pitäisi
nähdä ja käsittää, että kun sinun pappasi on ihan näännyksissä
puheiden pitämisestä, niin ei se ole oikea hetki odottaa, että
hän rupeaisi selittämään noita sotkuisia asioita. Minä olen varma
siitä, että kun hän levännyt, hän mielellään selittää ne sinulle.
Ollaan nyt vain kaikki hiljaa ja annetaan papalle tilaisuutta
miettiä seuraavaa puhettaan. Ajatelkaahan! Juuri nyt kokoontuvat ne
Makkabealais-temppeliin ja _odottavat_ meitä!»


3.

Mr. Lucas Prout ja terve liike-elämä voittivat mr. Seneca Doanen ja
luokkavallan, ja Zenith oli taas pelastettu. Babbittille tarjottiin
erinäisiä alempia paikkoja annettavaksi köyhille sukulaisille, mutta
hän halusi mieluummin saada ennakolta tietoa kivettyjen liikenneväylien
laajentamisesta, ja kiitollinen hallitus suostui siihen. Sitäpaitsi hän
oli vain yksi yhdeksästätoista puhujasta niillä päivällisillä, joilla
Kauppiasyhdistys vietti oikeuden voittoa.

Kun hänen puhujamaineensa nyt oli vakiintunut, piti hän vuosipuheen
Zenithin Kiinteistöyhdistyksen päivällisillä. _Asianajajalehti_ selosti
tätä puhetta tavattoman täydellisesti:

»Vilkkaimpia banketteja, mitä viime aikoina on ollut, pidettiin eilen
illalla Zenithin Kiinteistöyhdistyksen vuotuisessa Yhteentulojuhlassa,
joka vietettiin O'Hearn Housen tanssisalissa. Isäntä mr. Gil O'Hearn,
oli kuten tavallista voittanut oman ennätyksensä, ja kokoontuneet
herkuttelivat sellaisella määrällä ruokia, ettei sen veroista voisi
löytää länsipuolelta New Yorkia, jos edes sieltä, ja huuhtoivat runsaan
ravinnon alas sillä nesteellä, joka innostuttaa huumaamatta, ciderin
muodossa, jonka on maatilallaan valmistanut Chandler Mott, yhdistyksen
puheenjohtaja, joka oli tilaisuuden sukkela ja taitava _rex convivium_.»

»Kun mr. Mott lievän kylmetyksen johdosta poti kurkunpääntulehdusta,
piti G.F. Babbitt pääpuheen. Sivuuttaen selonteon siitä, kuinka
pitkälle kiinteistölakien tarkastus oli edistynyt, julkaisemme tässä
osittain mr. Babbittin puheen:

— Kun minä nyt nousen puhumaan teille, improvisoitu puheeni
huolellisesti pantuna liivintaskuun, niin muistuu mieleeni tarina
kahdesta irlantilaisesta, Mikestä ja Patista, jotka ajoivat
Pullman-vaunussa. Molemmat, se on huomattava, olivat laivaston
matruuseja. Mikellä lienee ollut alempi vuode. Vähitellen alkoi hän
kuulla kauheaa menoa ylimmästä, ja kun hän karjaisi sinne saadakseen
tietää, mikä oli hätänä, vastasi Pat: 'Voi tätä kurjuutta, ja
mahtanenko minä ikinä saada unen hiventä silmääni ollenka-an? Minä
olen koettanut hivuttaa itseäni tähän mitättömän pieneen riippumattoon
kahdeksasta lasista alkaen!' [Lasi: Merimiehen aikailmoitus kellon
sijasta. — Suom.]

— Nyt, hyvät herrat, seistessäni teidän edessänne, tunnen itseni hyvin
Patin kaltaiseksi, mutta ehkäpä minä, hetken puhuttuani, tunnen itseni
niin mitättömän pieneksi, että voisin ilman vähintäkään vaikeutta
putkahtaa Pullman-vuoteen vieressä olevaan verkkoon!

— Hyvät herrat, minusta tuntuu, että tässä joka vuosi palautuvassa
juhlassa, jolloin ystävä ja vihollinen tulevat yhteen ja panevat
pois sotakirveen ja antavat hyvän toveruuden aaltojen viedä itsensä
ystävyyden kukkaisille kunnaille, meidän on, kun seisomme yhdessä
silmä silmää vasten ja olka olassa kiinni, maailman parhaan kaupungin
kansalaisina, ajateltava asemaa, sekä oman itsemme että yhteisen hyvän
kannalta.

— Se on totta, että vaikka asukaslukumme on 361 000 tai
käytännöllisesti katsoen 362 000, viimeisen väenlaskun mukaan on lähes
kaksikymmentä suurempaa kaupunkia Yhdysvalloissa. Mutta, hyvät herrat,
ellemme me seuraavassa väenlaskussa ole ainakin kymmenennellä sijalla,
niin olen minä ensimmäinen antamaan kenen kerskurin tahansa nylkeä
paidan päältäni ja syömään sen G. F. Babbittin onnentoivotusten kanssa!
Olkoon vain, että New York, Chicago ja Philadelphia tulevat edelleenkin
pysymään meidän edellämme, mitä suuruuteen tulee. Mutta lukuunottamatta
näitä kolmea kaupunkia, jotka tiettävästi ovat siinä määrin kasvaneet
yli oman päänsä, ettei kunniallinen valkoinen mies, ei kukaan, joka
rakastaa vaimoaan ja lapsiaan ja Jumalan vapaata ja ihanaa luontoa
ja haluaa pudistaa naapurinsa kättä häntä tervehtiessään, tahtoisi
asua niissä — ja sallikaa minun sanoa teille, nyt ihan suoraan asiaan
mennen, minä en luovuttaisi ensiluokkaista tonttia Zenithissä Broadwayn
tai State Streetin koko pituutta ja leveyttä vastaan! Lukuunottamatta
näitä kolmea on selvää jokaiselle, joka pystyy näkemään tosiasioita,
että Zenith on amerikkalaisesta elämänstandardista ja vauraudesta
hienoin esimerkki, mitä ylimalkaan on olemassa.

— Minä en tarkoita, että olemme täydellisiä. Meillä on vielä koko
joukko tehtävää kivettyjen automobiilibulevardien laajentamisessa,
sillä uskokaa minua, mies, jolla on neljästä kymmeneen tuhanteen
vuodessa ja ehkä lisäksi automobiili ja herttainen pieni perhe omassa
bungalowissaan kaupungin ulkolaidalla, se mies on paneva edistyksen
pyörän pyörimään!

— Hän edustaa sitä tyyppiä, joka hallitsee Amerikkaa nyt; niin, hän
oikeastaan on se ihannetyyppi, jota kohti koko maailman täytyy pyrkiä,
jotta rakkaalla, pienellä planeetallamme voisi olla säädyllinen,
tasainen, menestyksellinen, kristillinen tulevaisuus. Silloin tällöin
istahdan hetkeksi ajattelemaan tätä Vakaata Amerikkalaista Kansalaista
melko tyytyväisenä.

— Meidän ihannekansalaisemme — niin häntä ajattelen — on ensinnäkin
kiihkeämpi kuin lintukoira, joten hän ei tuhlaa kallista aikaa
unelmoimiseen tai juoksemalla hienoissa teekutsuissa tai sekaantumalla
asioihin, jotka eivät hänelle kuulu, vaan käyttää tarmonsa johonkin
liikkeeseen tai johonkin ammattiin tai johonkin taiteenhaaraan.
Illalla hän sytyttää hyvän sikarin ja kiipeää pieniin kärryihinsä,
noituu kenties kaasuttajaa ja hyrrää kotiansa. Hän tasoittaa pihan
nurmikkoa tai harjoittelee salaa hiukan golfia, ja niin hän on
valmis päivälliselle. Ruoan jälkeen kertoo jonkun sadun tenaville
tai ottaa perheen eläviin kuviin tai pelaa muutaman pelin bridgeä
tai lukee iltalehden ja luvun tai kaksi jostakin ponnekkaasta
Villin-Lännenromaanista, jos hänellä on taipumuksia kirjallisuuteen;
ja naapuritalon perhe kenties pistäytyy viemisille, ja he istuvat
ja juttelevat ystävistään ja päivän kysymyksistä. Sitten hän menee
onnellisena levolle omatunto puhtaana, kannettuaan roponsa kaupungin
hyvinvoinnin ja oman pankkikirjansa vaurastuttamiseksi.

— Politiikassa ja uskonnossa on tämä terve kansalainen ovelin mies maan
päällä, ja taiteellisella alalla on hänellä poikkeuksetta synnynnäinen
maku, joka saa hänet aina valitsemaan parasta. Ei missään koko
maailmassa voi tavata niin monta jäljennöstä vanhoista mestareista
ja tunnetuista maalauksista eteishuoneiden seinillä kuin täällä
Yhdysvalloissa. Ei missään ole läheskään sellaista määrää fonografeja,
ja niissä ei ainoastaan tanssilevyjä ja koomillisia kappaleita, vaan
myöskin parhaat oopperat, kuten Verdi, maailman parhaiten palkattujen
laulajain esittäminä.

— Muissa maissa hoitavat taidetta ja kirjallisuutta kaikennäköiset
nukkavierut retkut, jotka asuvat vinttikomeroissa ja elävät
alkoholista ja makaroonista, mutta Amerikassa on menestyksellinen
kirjailija ja taulumaalari täysin samanlainen kuin jokainen muu
säädyllinen liikemies, ja minä puolestani olen iloinen, että mies,
jolla on harvinainen kyky höystää sanottavaansa asioilla, jotka
ovat kiintoisia lukea, ja joka osoittaa sekä määrätietoisuutta että
tarmoa käsitellessään kirjallisia tavaroitansa, saa tilaisuuden
hankkia kokoon viisikymmentätuhatta dollariansa vuodessa, seurustella
suurimpien liikepomojen kanssa tasa-arvoisena ja ostaa itselleen yhtä
suuren talon ja yhtä hienon auton kuin kuka teollisuusruhtinas tahansa!
Mutta, huomatkaa, juuri se kunnon porvari, jonka kuvan äsken esitin,
tekee tämän mahdolliseksi antamalla arvoa hänen työlleen, ja häntä
tulee kunnioittaa yhtä paljon kuin tekijöitä itseään.

— Vihdoin, ja se on tärkeintä kaikista, on standardisoitu
kansalaisemme, vaikkapa hän on poikamieskin, pienten lasten ystävä
ja tukee kotiliettä, joka on meidän sivistyksemme peruskivi, aluksi
ja lopuksi ja aina, ja joka kaikkein eniten erottaa meidät Euroopan
rappeutuneista kansoista.

— Minä en ole vielä milloinkaan matkustellut Euroopassa — enkä
totisesti oikein tiedä, tokko sanottavasti siitä välitänkään,
niin kauan kuin meillä on omat mahtavat kaupunkimme ja vuoremme
kaltseltavina — mutta arvelen sentään, että ulkomaillakin täytyy
olla koko joukko meidänlaatuisiamme ihmisiä. Niin, eräs innokkaimpia
Rotariaaneja, mitä olen koskaan tavannut, julisti minulle
uskonkappaleitansa sataprosenttiseen tarmokkuuteen sorahtavalla
murteella, joka muistutti vanhaa Skotlantia ja Robby Burnsin vihreitä
nummia. Mutta joka tapauksessa asia, joka erottaa meidät toisella
puolella puuhailevista hyvistä veljistämme, on se, että he eivät
ole ollenkaan vastahakoisia teikarien ja sanomalehtimiesten ja
poliitikkojen jätkyttelemiseen monissa asioissa, kun taas nykyaikainen
amerikkalainen liikemies tietää itse puhua puolestaan, tietää tehdä
selväksi jokaiselle, että hän aikoo hoitaa puotinsa itse. Hänen ei
tarvitse etsiä apua keneltäkään älyniekalta, kun hänen on pakko vastata
järkevän, kovakouraisen elämän kohtuuttomaan arvosteluun. Hän ei ole
niin mykkä kuin vanhanaikainen kauppamies. Hänellä on sanavarastoa ja
vauhtia.

— Kaikessa häveliäisyydessä pyydän tässä seistä edustavana liikemiehenä
ja hiljaa kuiskata: Tämä on meidän tyyppimme! Tämä on amerikkalaisen
standardikansalaisen perikuva! Uusi amerikkalainen sukupolvi on
tällainen: mies, jolla on voimaa rinnassa, hymyä silmissä ja
laskukoneita konttorissaan. Me emme kersku, mutta olemme koko lailla
tyytyväisiä, ja ellette te pidä meistä, niin pitäkää varanne — silloin
on teidän parasta suoriutua katon alle, ennenkuin pyörremyrsky puhkeaa
kaupungissa.

— No niin! Tökeröllä tavallani olen koettanut kuvata Oikeata
Miestenmiestä, miestä, jossa on vauhtia ja pontta. Ja senvuoksi, että
Zenithissä on suhteellisesti paljon semmoisia miehiä, on se merkitsevin
ja suurin meidän kaupungeistamme. Onhan New Yorkissa tosin tuhatmäärin
kunnon miehiä, mutta New York on lukemattomien muukalaisten tyyssijana.
Samoin Chicago ja San Francisco. Oo, meillä on kultainen sarja
kaupunkeja — Detroit ja Cleveland kuuluisine tehtaineen, Cincinnati
ja sen suuri työkalu- ja saippuatuotanto, Pittsburg ja Birmingham
teräksineen, Kansas City ja Minneapolis ja Omaha, joka avaa porttinsa
valtamerenkaltaisten vehnävainioiden ulapalle, ja lukemattomia muita
suurenmoisia sisarkaupunkeja, sillä viimeisen väenlaskun mukaan oli
maassa kokonaista kahdeksanseitsemättä kunniakasta amerikkalaista
kaupunkia, joiden väkiluku oli yli satatuhatta! Ja kaikki nämä
kaupungit puolustavat yhteisesti voimaa ja puhtautta ulkomaisia
aatteita ja kommunismia vastaan — Atlanta ja Hartford, Rochester ja
Denver, Milwaukee ja Indianapolis, Los Angeles ja Scranton Portland,
Maine ja Portland Oregon. Ponteva, naseva mies Baltimoresta tai
Seattlesta tai Duluthista on jokaisen Buffalosta tai Akronista, Fort
Worthista tai Oskaloosasta kotoisin olevan samanlaisen propagaattorin
kaksoisveli!

— Mutta vasta täällä Zenithissä, miesmäisten miesten ja naisellisten
naisten ja nasevien nulikkain kotipaikassa, tapaatte suhteellisesti
suurimman määrän näitä Kunnon Kansalaisia, ja juuri se seikka sijoittaa
sen omaan erikoisluokkaansa; senvuoksi tullaan Zenith mainitsemaan
historiassa perustan laskijana sivistykselle, joka on kestävä vielä
kauan sen jälkeen kun vanhat aikaasyövät menetelmät on ainiaaksi
hyljätty ja vakavan, määrätietoisen pyrkimyksen päivä on koittanut
kautta maailman!

— Kerran, niin toivon, lakkaavat ihmiset antamasta kunniaa
kaikenmoisille koinsyömille, homehtuneille, vanhanaikaisille
eurooppalaisille tyhmyreille ja rupeavat antamaan asianmukaista
tunnustusta mainehikkaalle Zenithin hengelle, rehelliselle
taistelunhaluiselle tahdolle saavuttaa menestystä, joka on tehnyt
pienen kaupunkihelmemme kuuluisaksi jokaisessa maassa ja maapallon
kolkassa, missä kondensoitu maito ja pahvirasiat tunnetaan! Uskokaa
minua, maailma on liian kauan palvonut noita loppuuneläneitä maita,
jotka eivät tuota muuta kuin kenkämustetta ja luonnonkuvauksia ja
pöhnää, joilla ei ole yhtä kylpyhuonetta sataa asukasta kohti ja jotka
eivät voi erottaa rengaskirjankantta tavallisesta kartongista; ja on
tosiaan aika, että joku zenithiläinen oikaisee selkänsä ja hihkaisee
razziaa!

— Uskokaa pois, että Zenith ja sen sisarkaupungit luovat paraillaan
uutta sivistystyyppiä. On paljon yhtäläisyyttä Zenithin ja noiden
toisten kaupunkien välillä, ja siitä olen helkkarin hyvilläni!
Kauppahuoneiden, konttorien, katujen, hotellien, vaatteiden ja
sanomalehtien tavaton, kasvava, terve standardisointi kaikkialla
Yhdysvalloissa osoittaa, kuinka luja ja kestävä meidän tyyppimme on.

— Niin, hyvät herrat, nämä toiset kaupungit ovat uskollisia
aseveljiämme suuressa taistelussa elinvoimaisen olemassaolon puolesta.
Mutta älkäämme salliko itsellemme mitään hairahdusta siinä suhteessa.
Minä väitän, että Zenith on paras kaveri ja nopeimmin kasvava kaveri
koko kasassa. Minä toivon, että suotte anteeksi, jos esitän muutamia
tilastollisia tietoja väitteeni tueksi. Jos ne ovat vanhaa uutta
muutamille teistä, niin eivät kuitenkaan tiedot menestyksestä enempää
kuin hyvät sanomat Raamatussa ole koskaan pitkäveteisiä todellisen
eteenpäinpyrkijän korville, kerrottiinpa sitä kaunista tarinaa kuinka
usein tahansa! Jokainen intelligentti ihminen tietää, että Zenith
valmistaa enemmän kondensoitua maitoa ja sterilisoitua kermaa, enemmän
pahvirasioita ja enemmän lampunpitimiä kuin mikään muu kaupunki
Yhdysvalloissa, ehkäpä koko maailmassa. Mutta ei ole yhtä yleisesti
tunnettua, että me olemme toisella sijalla vientivoin valmistamisessa,
kuudennella jättiläismäisessä moottori- ja automobiilimaailmassa ja
noin kolmannella juuston, nahkatavaroiden, kattohuovan, viljanviennin
ja päällyshousujen alalla!

— Meidän suuruutemme ei kuitenkaan ole ainoastaan ponnekkaassa
vauraudessa, vaan yhtä paljon siinä yleishengessä, siinä
eteenpäinkatsovassa ihanteellisuudessa ja veljesrakkaudessa, joka on
ollut tunnusomaista Zenithille siitä saakka, kun Isät sen perustivat.
Meidän oikeutemme, jopa suorastaan velvollisuutemme kaunista
kaupunkiamme kohtaan on puhua laveasti ja leveästi korkeakouluistamme,
joiden erikoisominaisuutena on täydellinen ainesvarasto ja hienoin
ilmanvaihtojärjestelmä koko maassa, olkoon kyseessä mikä muu koulu
tahansa; suurenmoisista uusista hotelleistamme ja pankeistamme, ja
maalauksista ja marmorikorkokuvista niiden eteishuoneissa, ja Second
National Towerista, kaikkien sisämaan kaupunkien toiseksi korkeimmasta
liikerakennuksesta. Kun lisään, että meillä on saavuttamaton
lukumäärä kivettyjä katukilometrejä, kylpyhuoneita, pölynimijöitä
ja kaikkia muita sivistyksen tunnusmerkkejä, että kirjastomme ja
taidemuseomme nauttivat runsasta kannatusta ja ovat sijoitetut tilaviin
ja tarkoituksenmukaisiin rakennuksiin; että puistojärjestelmämme
on enemmän kuin erinomainen kauniine, nurmikoilla, pensailla ja
veistoteoksilla koristettuine ajoteineen, niin annan vain viittauksia
Zenithin kaikkiylittävästä ja rajattomasta suuruudesta.

— Mutta minä olen sitä mieltä, että paras on säästettävä viimeiseksi.
Kun huomautan teille, että meillä on automobiili joka viittä ja
seitsemääkahdeksatta osaa henkilöä kohti, niin annan ytimekkään,
käytännöllisen esimerkin siitä edistyksen ja intelligenssin laadusta,
joka ilmaisee samaa kuin Zenithin nimi!

— Mutta oikeamielisyyden tie ei kulje vain ruusuilla. Ennenkuin
lopetan, täytyy minun kiinnittää teidän huomiotanne erääseen ongelmaan,
joka joutuu ratkaistavaksemme ensi vuonna. Pahimpana vaarana terveelle
hallinnolle eivät ole avoimesti tunnustetut sosialistit, vaan
joukko takana hiipiviä pelkureita — se pitkätukkainen seura, joka
nimittää itseään 'liberaaleiksi' ja 'radikaaleiksi' ja 'villeiksi' ja
'intelligentsijaksi' ja Herra yksin tietää lopulta miksi kaikeksi!
Edesvastuuttomat opettajat ja professorit ovat pahimpana ytimenä
tässä joukkueessa ja minua hävettää sanoa, että heitä tapaa runsaasti
suuren Valtionyliopistomme tiedekunnissa! Yliopisto on minun oma Alma
Materini, ja minä olen ylpeä siitä, että voin lukeutua sen oppilaihin,
mutta siellä tuntuu nykyään olevan erinäisiä opettajia, joiden
mielestä meidän pitäisi jättää kansan johto kaikkinaisten kulkurien ja
anarkistien käsiin.

— Nämä professorit ovat vihollisia, joita täytyy vastustaa — he ja
koko heidän laverteleva lajinsa! Amerikkalainen liikemies on antelias
liikanaisuuteen saakka, mutta yhtä vaatii hän kaikilta opettajilta
ja luennonpitäjiltä ja sanomalehtimiehiltä: jos me luovutamme kelpo
kultaamme heille, niin täytyy heidän auttaa meitä pitämällä esillä
kehitysmahdollisuuksia ja koettamalla vaikuttaa järkiperäisen
vaurastumisen hyväksi! Ja mitä näihin lörpötteleviin, irvisteleviin,
pessimistisiin, kyynillisiin yliopistonopettajiin tulee, niin uskallan
sanoa, että ensi vuonna on yhtä suuri velvollisuutemme käyttää
vaikutusvaltaamme saadaksemme nuo juipit nakatuiksi pois kuin tehdä
kaikkemme myydäksemme niin monta kiinteistöä ja kootuksemme niin monta
sekiiniä kuin voimme.

— Vasta kun se on tehty, saavat poikamme ja tyttäremme nähdä, että
amerikkalaisen mieskunnon ja kulttuurin ihanteena ei ole joukkue
pölkkypäitä, jotka istuvat ja jaarittelevat oikeuksistaan ja
vääryyksistään, vaan jumalaapelkääväinen, työteliäs, menestyksellinen,
lujanyrkkinen, oikeamielinen liikemies, joka kuuluu johonkin
ponnekkaaseen ja hurskaaseen kirkkoon, joka kuuluu propagaattoreihin
tai rotariaaneihin tai Kiwanis-kerhoon tai Hirviin tai Punanahkoihin
tai Kolumbuksen Ritareihin tai johonkin muuhun hilpeiden, reippaiden,
nauravain, hikoavain, suoraselkäisten, avuliasten, kuninkaallisten
kunnon kaverien yhdistykseen, jotka pelaavat kovaa peliä ja tekevät
kovaa työtä ja vastaavat vastustajalleen leveäturpaisella saappaalla,
opettavat virnunaamat ja ovelat lurjukset kunnioittamaan miestenmiestä
ja ahertavat Uncle Samuelin, U.S.A:n hyväksi!»


4.

Babbitista uhkasi tulla tunnettu puhuja. Hän huvitti erästä kokousta
presbyteriaanisen kirkon Miesten kerhossa Chatham Roadin varrella
irlantilaisilla, juutalaisilla ja kiinalaisilla murrejutuilla.

Mutta missään hän ei osoittautunut selkeämmin eteväksi kansalaiseksi
kuin esitelmässään »Kiinteistökysymyksen perusperusteista», jonka hän
piti »Myyntimenetelmäin» luokalla Zenithin K.N.M.Y:ssä.

_Asianajajalehti_ selosti esitelmää niin laajasti, että Vergil
Gunch sanoi Babbittille: »Sinusta alkaa tulla kaupungin suurimpia
puhujapomoja. Eihän enää voi avata sanomalehteänsä lukematta sinun
tunnetusta puhujataidostasi. Kaiken tuon moskan pitäisi hankkia sinulle
aikamoisesti afäärejä. Mainio keino! Jatka sinä vain sitä, kuule!»

»Älä viitsi irvistellä», sanoi Babbitt heikosti, mutta tästä Gunchin
taholta tulleesta tunnustuksesta, jolla miehellä itsellään oli tunnetun
kaunopuhujan maine, paisui hän maireisen onnekkaaksi ja kummasteli,
kuinka hän ennen lomaansa oli saattanut epäillä, oliko mitään iloa olla
»vakiintunut kansalainen».


VIIDESTOISTA LUKU.


1.

Hänen tiensä suuruuteen ei ollut vailla okaisia esteitä.

Kuuluisuus ei tuottanut sitä yhteiskunnallista ylennystä, jonka
Babbittit ansaitsivat. Heitä ei pyydetty liittymään Tonawandan
Urheilukerhoon eikä heitä kutsuttu Union-kerhon tanssiaisiin. Omasta
puolestaan, sähähti Babbitt, ei hän viitsisi antaa mätää munaa
kaikista noista tuhlareista, mutta vaimoni tykkäisi ikäänkuin, että
olisi hauskaa olla läsnäolevien joukossa. Hän odotti jännityksellä
yliopistotoveripäivällisiään, joilla saisi taas tuttavallisesti
seurustella sellaisten seuraleijonain kuin Charles McKelveyn,
urakoitsijamiljonäärin, Max Krugerin, pankkiirin, Irving Taten,
työasetehtailijan, ja Adelbert Dobsonin, muodikkaan huonekoristajan,
kanssa. Teoreettisesti hän oli heidän ystävänsä, ja kun hän tapasi
heidät, kutsuivat he häntä yhä vielä »Georgieksi», mutta hän ei
tavannut heitä usein, eivätkä he koskaan pyytäneet häntä päivällisille
(joilla juotiin samppanjaa ja pikentit tarjoilivat) huviloihinsa Royal
Ridgeen.

Koko viikon ennen toveripäivällistä hän ajatteli heitä. »Eihän ole
mitään syytä, miksemme asettuisi läheisiin suhteisiin nyt!»


2.

Niinkuin kaikki amerikkalaiset huvitukset ja henkiset vuodatukset
oli vuosikerran 1896 toveripäivälliset perusteellisesti järjestetty.
Päivälliskomitea touhusi kuin myyntitoimisto. Kerran viikossa se
lähetti huomautuksia:

 MUISTUTUS N:o 3.

 Vanha veikko, tuletko mukaan uhkeimmalle ystävyysaterialle, mitä
 vanhan rakkaan yliopistomme oppilaat ovat ikinä nähneet. Vuoden 1908
 vuosikerrasta tuli 60 %. Pojat, sopiiko meidän antaa semmoisten
 nulikoiden nolata itsemme? Tulkaa, pojat, puristetaan esiin hiukan
 todellista, aito innostusta ja tehdään kaikki tyynni propagandaa
 päivällisistä peripulskinten hyväksi! Hienot ruokalajit, lyhyet puheet
 ja yhteisiä muistoja elämän onnellisimmilta, valoisimmilta päiviltä.

Päivälliset syötiin eräässä Union-kerhon yksityishuoneessa. Kerho oli
synkkä rakennus, kolme vanhaa vaateliastyylistä asuintaloa, jotka oli
yhdistetty, ja eteinen muistutti perunakellaria, mutta se Babbitt,
joka niin huolettomasti liikuskeli Atleettikerhon komeudessa, astui
sisään ihan ujona. Hän nyökkäsi ovenvartijalle, vanhalle korskalle
neekerille, jolla oli messinkinapit ja sininen frakki, ja kulki hallin
läpi koettaen näyttää siltä kuin olisi ollut jäsen.

Kuusikymmentä miestä oli saapunut päivällisille He muodostivat
saaria ja virtauksia hallissa; he pakkautuivat hissiin ja yksityisen
ruokasalin nurkkiin. He koettivat olla tuttavallisia ja innostuneita.
He tuntuivat toisistaan aivan kuin ylioppilasaikana — kehittymättömiltä
nuorukaisilta, joiden nykyiset viikset, kaljut päät, lihavuus ja rypyt
olisivat olleet vain lystikästä naamioimista tätä iltaa varten. »Sinä
ole et sitten muuttunut vähääkään!» ihmettelivät he toisiaan. Miehille,
joita he eivät enää muistaneet, he sanoivat: »Hauskaa tavata sinua
taas, vanha veikko! Missä sinä nyt — — Ainako sinulla vielä on sama
touhu?»

Alinomaa kohotti joku jonkin eläköönhuudon tai viritti vanhan laulun,
mutta aina se vaimeni ja vaikeni. Huolimatta päätöksestään olla
demokraattisia jakautuivat he kahteen ryhmään: niihin, joilla oli
juhlapuku, ja niihin, joilla ei ollut. Babbitt (kaikkein korkeimmassa
määrässä juhlapukuisena) kulki toisesta ryhmästä toiseen. Vaikka hän
melkein avoimesti oli yhteiskunnallisella valloitusretkellä, etsi hän
ensimmäiseksi käsiinsä Paul Rieslingin. Hän tapasi tämän yksinäisenä,
hienona ja hiljaisena.

Paul huokasi: »Minä en ole juuri suurenarvoinen tässä kädenpuristus- ja
'Kas — oletko — sinä — täällä?'-ilveilyssä.»

»No, peijakas, Paulibus, pehmene nyt ja ole tovereiksi. Täällähän
on maailman paras kasa poikia! Kuule, sinä ikäänkuin näytät vähän
synkältä. Mikäs on hätänä?»

»Sama iänikuinen. Riidellyt Zillan kanssa.»

»Tule mukaan nyt! Sukelletaan joukkoon ja unohdetaan huolet!»

Hän piti Paulia rinnallaan hivutellessaan itseään sitä paikkaa kohti,
missä Charles McKelvey seisoi lämmittäen ihailijoitaan kuin kakluuni.

McKelvey oli ollut vuoden 96 vuosikerran sankari, ei ainoastaan
jalkapallojoukkueen kapteeni ja puhemies, vaan myöskin väittelijä ja
jokseenkin etevä siinä, mitä valtion yliopisto katsoi oppineisuudeksi.
Hän oli jatkanut, valloittanut rakennusyhtiön, jonka kerran olivat
omistaneet Dodsworthit, Zenithin arvokkain uranuurtajasuku. Hän
rakensi senaatintaloja, pilvenpiirtäjiä, rautatieasemia. Hän oli
leveäharteinen, romuluinen mies, mutta ei kömpelö. Hänen silmissään
oli tyynen huumorin pilkettä, hänen puheessaan sulavaa nopeutta,
joka pelotti poliitikkoja ja varoitti reporttereita; ja hänen
läsnäollessaan tunsi älykkäinkin tiedemies tai hienosäikeisin
taiteilija itsensä vähäveriseksi, hämilliseksi ja hiukan nukkavieruksi.
Hän oli, varsinkin kun koetti vaikuttaa lakiasäätäviin kokouksiin
tai työmiesvakoojiin, hyvin huoleton ja kiehtova ja suuripiirteinen.
Hänellä oli aatelismiehen eleet; hän oli herttua nopeasti kasvavassa
amerikkalaisessa ylimystössä ja ainoastaan korskeat 'vanhat suvut'
olivat hänestä edellä. (Zenithissä 'vanha suku' merkitsee sukua,
joka on tullut kaupunkiin ennen vuotta 1840.) Hänen valtansa oli
sitäkin suurempi, kun häntä eivät olleet ehkäisemässä minkäänlaiset
omantunnonsyyt, eivät vanhemman puritaanisen perimyksen rikokset eikä
hyveet.

Nyt seisoi McKelvey tyynesti leikkiä laskien suuruuksien: tehtailijain
ja pankkiirien, tilanomistajain ja juristien ja kirurgien kanssa,
joilla on omat autonkuljettajat ja jotka tekevät matkoja Eurooppaan.
Babbitt painautui heidän joukkoonsa. Hän piti yhtä paljon McKelveyn
hymystä kuin niistä yhteiskunnallisista eduista, joita hänen suosionsa
avulla saattoi saavuttaa. Jos hän Paulin seurassa tunsi itsensä
merkitseväksi ja suojelevaksi, niin tunsi hän itsensä McKelveyn
seurassa vähäpätöiseksi ja palvovaksi.

Hän kuuli McKelveyn sanovan Max Krugerille, pankkiirille: »Joo, me
otamme vastaan Sir Gerald Doakin kodissamme.» Babbittin demokraattinen
rakkaus titteleihin muuttui kiintoisaksi nautinnoksi. »Sinun tulee
tietää, että hän on suurimpia rautapomoja Englannissa, Max. Hirveän
rikas. Ei kas, terve Georgie! Kuule, Max, Georgie Babbitt alkaa olla
paksumpi kuin minä!»

Puheenjohtaja huusi: »Istukaa paikoillenne, pojat!»

»Kierrelläänkö vähän, Charley?» sanoi Babbitt välinpitämättömästi
McKelveylle.

»Tehdään niin. Kas Paul! Terve! Kuinka sinä voit, vanha
viulunvinguttaja? Oletko ajatellut jotakin erikoista paikkaa, Georgie?
Tule, niin kaapataan tuolit. Tule mukaan, Max! Georgie, minä luin sinun
puheistasi vaalitaistelun aikana. Mainiota!»

Tämän jälkeen olisi Babbitt mennyt tuleen hänen puolestaan. Hän oli
tavattomasti touhussaan päivällisen aikana, milloin kuiskatakseen
jonkin rohkaisevan sanan Paulille, milloin kiinnittääkseen McKelveyn
huomiota sanomalla »No sinähän kuulut rupeavan rakentamaan
aallonmurtajia Brooklyniin», milloin pannakseen merkille, kuinka
kateellisesti vuosikerran epäonnistuneet oliot loivat katseensa häneen,
kun hän istui siinä ylimysten joukossa, milloin paistattaakseen
päivää McKelveyn ja Max Krugerin seurajuoruissa. He puhuivat eräistä
»djungeltanssiaisista», joita varten Mona Dodsworth oli koristanut
talonsa tuhansilla kämmekkäillä. He puhuivat, erinomaisen hyvin
näytellen välinpitämättömyyttä, eräistä Washingtonissa pidetyistä
päivällisistä, joilla McKelvey oli tavannut erään senaattorin, erään
Balkaninmaiden prinsessan ja erään englantilaisen kenraalin. McKelvey
kutsui prinsessaa Jennyksi ja oli tanssinut hänen kanssaan.

Babbitt hytisi nautinnosta, mutta hän ei ollut niin pakahtunut
kunnioituksesta, että olisi mykistynyt. Vaikkei häntä kutsuttukaan
heidän luokseen päivällisille, oli hän kuitenkin tottunut puhelemaan
pankinjohtajien, kongressinjäsenten ja kerhonaisten kanssa, jotka
seurustelivat runoilijain piirissä. Hän jutteli hilpeästi vanhoista
muistoista McKelveyn kanssa:

»Kuule, Charley, muistatko kuinka me vuokrattiin lavarattaat ja
ajettiin Riverdaleen siihen suureen juhlaan, joka Madame Brownilla
oli tapana toimeenpanna? Muistatko sitä paksua konstaapelia, joka
yritti ottaa meidät kiinni, ja kuinka me otimme housunsilityskyltin ja
ripustimme sen professori Morrisonin ovelle? Heikkari sentään, oli ne
päiviä!»

»Niin», myönsi McKelvey, »oli ne päiviä!»

Babbitt oli ehtinyt lauseeseen: »Ei ne kirjat, joita yliopistossa
lukee, vaan ne ystävyyssiteet, joita siellä solmitaan — ne jotakin
merkitsevät», kun pöydän toisen pään miehet virittivät laulun. Hän
ahdisti McKelveytä:

»Sääli on, hm, sääli niin liukua toisistaan vain senvuoksi että,
hm, meidän liiketoimintamme kulkee eri aloilla. Minusta on tuntunut
hauskalta puhella vanhasta hyvästä ajasta. Sinun ja mrs. McKelveyn
pitää tulla meille päivällisille jonakin iltana.»

Epämääräisesti: »Niin, miksei — —»

»Minä tahtoisin puhua sinun kanssasi Grantsvillen makasiinien takana
olevista tonteista. Voi olla, että voisin hankkia sinulle yhtä ja
toista sillä kulmalla.»

»Mainiota! Meidän täytyy syödä päivällistä yhdessä, Georgie. Nykäise
vain minua! On hauska saada nähdä sinua ja vaimoasi kotioloissa», sanoi
McKelvey, paljoa vähemmän epämääräisesti.

Nyt jylisi puheenjohtajan ääni, se suunnaton ääni, joka kerran oli
vaatinut heitä räyhäämään Ohion tai Michiganin tai Indianan retkaleita
vastaan: »Hei, mölysudet! Kaikki yhdessä: pitkä ulvonta!» Babbitt
tunsi, ettei elämä koskaan saattanut olla ihanampaa kuin nyt, kun hän
yhdessä Paul Rieslingin ja jälleenlöydetyn sankarin McKelveyn kanssa
yhtyi mylvintään:


    Baaaattle-axe
    Get an axe
    Bal — axe
    Get — naxe
    Who, who? The U!
    Hooroo!

[Merkityksettömiä äänteitä vain räyhyn aikaansaamiseksi. Who = kuka?
The U = University (yliopisto).]



3.

Babbittit kutsuivat McKelveyt päivällisille joulukuun alussa, ja
McKelveyt eivät ainoastaan suostuneet, vaan tulivat todellakin,
siirrettyään pari kertaa päivää.

Babbittit neuvottelivat perusteellisesti päivällisten yksityiskohdista,
samppanjapullon ostamisesta aina niiden suolattujen mantelien
lukumäärään saakka, joita kunkin lautasen viereen oli asetettava.
Varsinkin pohdittiin kysymystä muista vieraista. Viimeiseen saakka
kamppaili Babbitt sen puolesta, että Paul Riesling saisi olla yhdessä
McKelveyn kanssa. »Vanha kunnon Charley pitäisi paljoa enemmän
Paulista ja Verg Gunchista kuin teikaroivista salonkiapinoista»,
intti hän, mutta mrs. Babbitt keskeytti hänen huomautuksensa
sanomalla: »Niin — ehkäpä kyllä — minä luulen että koetan saada vielä
Lynnhaven-äyriäisiä», ja ehdittyään aivan valmiiksi hän kutsui tri J.
T. Anguksen, silmälääkärin, ja erään ikävän-arvokkaan juristin nimeltä
Maxwell helykimalteisine puolisoineen.

Ei Angus eikä Maxwell kuulunut Hirviin tai Atleettikerhoon, kumpikaan
ei koskaan ollut kutsunut Babbittia »veljeksi» tai kysynyt hänen
neuvoansa kaasuttajaan nähden. Ainoat »ihmisolennot», jotka hän
kutsui, ärähti Babbitt, olivat Littlefieldit; ja Littlefieldkin tuli
joskus niin tilastolliseksi, että Babbitt kaipasi Gunchin virkistävää
kysymystä: »No, vanha naurisnenä, mitä sinä siitä sanot?»

Heti lunchin jälkeen alkoi mrs. Babbitt kattaa pöytää McKelveyn
päivällisiä varten, jotka oli määrätty puoli kahdeksaksi, ja Babbitt
oli käskyn mukaan kotona kello neljä. Mutta hänelle ei voitu keksiä
mitään tehtävää, ja kolme kertaa ärähti mrs. Babbitt: »Kuule, koeta
pysyä jaloista pois!» Babbitt seisoi autovajan ovella suupielet
alaviirussa ja toivoi, että Sam Doppelbrau tai Littlefield tai joku
muu olisi tullut juttelemaan hänen kanssaan. Hän näki Tedin hiipivän
talonnurkan ohi.

»Mikäs on, poikani?» sanoi Babbitt.

»Kas, sinäkö se olet, isäukko! Peijakas, mamma on sotajalalla tänä
päivänä! Minä sanoin hänelle, että Ronasta ja minusta oli yhdentekevää,
saataisiinko olla mukana tämän illan kutsuissa vai ei, ja siitä
hän kihahti. Hän sanoo, että minun pitää vielä kylpeäkin. Kylläpäs
Babbittin perheen miehet tulevat tänään olemaan hienoja! Pikku Theodore
frakkipuvussa!»

»Perheen miehet!» Babbittista se tuntui lystikkäältä. Hän pani
käsivartensa pojan olalle. Hän toivoi, että Paul Rieslingillä olisi
ollut tytär, jotta Ted olisi voinut mennä naimisiin hänen kanssaan.
»Niin, mamma on tosiaan hiukan vauhdissa tänään», sanoi hän, ja he
nauroivat yhdessä ja lähtivät alistuvaisina muuttamaan pukua.

McKelveyt tulivat tuskin neljännestuntiakaan myöhästyneinä.

Babbitt toivoi, että Doppelbraut näkisivät McKelveyn limousinen ja
heidän liveripukuisen autonkuljettajansa, joka odotti talon edustalla.

Päivällinen oli hyvin valmistettu ja uskomattoman runsas, ja mrs.
Babbitt oli ottanut esille isoäitinsä hopeiset kynttilänjalat. Babbitt
askarti ankarasti. Hän oli siivo. Hän ei kertonut yhtään niistä
hauskoista historioista, jotka oli aikonut kertoa. Hän kuunteli
muita. Hän pani Maxwellin käyntiin kaikuvalla kehoituksellaan:
»Annas nyt kuulla matkastasi Yellowstoneen.» Hän oli imarteleva,
tavattoman imarteleva. Hän sai tilaisuuden huomauttaa, että tri Angus
oli ihmiskunnan hyväntekijä, Maxwell ja Howard Littlefield eteviä
oppineita, Charles McKelvey houkutteleva esimerkki kunnianhimoiselle
nuorisolle ja mrs. McKelvey Zenithin, Washingtonin, New Yorkin,
Pariisin ja monien muiden kaupunkien seurapiirien kaunistus.

Mutta hän ei saanut heihin mitään eloa. Se oli sieluton
päivällistilaisuus. Jostakin Babbittille tuntemattomasta syystä oli
mieliala painostava ja he keskustelivat väkinäisesti ja haluttomasti.

Hän keskusteli Lucille McKelveyn kanssa, visusti karttaen katsoa hänen
viehättävää puuteroitua olkapäätänsä ja vaaleanruskeaa silkkinauhaa,
joka kannatti hänen hamettansa. »Te matkustatte kai pian Eurooppaan
taas vai kuinka?» aloitti hän.

»Minun tekisi tosiaan kauhean kovasti mieleni piipahtaa Roomaan pariksi
viikoksi.»

»Te ajelette kai siellä ympäri ja katselette tauluja ja musiikkia ja
muinaisesineitä ja kaikkea semmoista?»

»En, matkustan sinne oikeastaan senvuoksi, että siellä on Via della
Scrofan varrella eräs _trattoria,_ jossa saa maailman parasta
_fettuccinea_.»

»Oo, minä — — — Jaa. Mahtaa olla ihana koettaa sitä. Jaa-a!»

Neljännestä ennen kymmentä huomasi McKelvey suureksi ikäväkseen, että
hänen vaimollaan oli päänsärkyä. Hän sanoi hilpeästi, kun Babbitt auttoi
palttoota hänen päälleen. »Meidän täytyy syödä yhdessä lunchia jonakin
päivänä ja puhella vanhoista ajoista.»

Kun toiset olivat lähteneet pois kello puoli yksitoista, kääntyi
Babbitt rukoilevasti vaimonsa puoleen: »Charley sanoi, että hänellä
oli ollut hirveän hauskaa ja että meidän täytyi mennä lunchille — — —
sanoi, että he tahtovat nähdä meidät kotonaan päivällisillä pian.»

Mrs. Babbittinkin onnistui saada sanotuksi: »Se oli sellainen tyyni,
rauhaisa ilta, joka usein on rattoisampi kuin kaikenlaiset meluavat
kutsut, missä kaikki puhuvat yhtaikaa eivätkä voi olla levollisia ja —
tyynesti ja rattoisasti.»

Mutta makuukomeronsa vuoteelta kuuli Babbitt hänen itkevän, hiljaa,
toivottomasti.


4.


Kuukauden ajan he tutkivat seuraelämäpalstoja ja odottivat vastakutsua
päivällisille.

Sir Gerald Doakin isäntänä esiintyi McKelvey niissä lihavilla
kirjaimilla koko viikon Babbittin päivällisten jälkeen. Zenith otti
hehkuvalla haltioitumisella vastaan Sir Geraldin (joka oli tullut
Amerikkaan ostamaan hiiliä). Sanomalehdet haastattelivat häntä
kieltolaista, Irlannista, työttömyydestä, vesitasoista, valuutasta,
teenjuonnista whiskynjuontiin verrattuna, amerikkalaisten naisten
psykologiasta ja arkielämästä englantilaisissa vallaskartanoissa. Sir
Geraldilla tuntui olevan mielipide kaikissa näissä aineissa. McKelveyt
antoivat hänen kunniakseen singalesilaiset päivälliset, ja miss Elnora
Pearl Bates, _Advocate_-lehden seurapiiripalstan toimittajatar,
kertoi niistä korkealentoisimpaan tyyliinsä. Babbitt luki ääneen
aamiaispöydässä:

Jos ottaa huomioon omaperäiset, itämaiset koristukset, omituiset,
erityisenhienot ruokalajit ja ylhäisen vieraan, viehättävän emännän ja
hyvintunnetun isännän personallisuudet, niin ei kai Zenith milloinkaan
ole nähnyt valikoidumpaa juhlaa kuin ne singalesilaiset päivälliset,
jotka mr. ja mrs. Charles McKelvey eilen illalla toimeenpanivat Sir
Gerald Doakin kunniaksi. Minä ajattelin, kun me — onnelliset! —
saimme katsella tätä satuväikkeistä ja eksoottista näytelmää, ettei
Monte Carlossa tai valituimmissa diplomaattipiireissä ulkomaiden
pääkaupungeissa voisi olla viehättävämpää. Ei tosiaan ole turhan vuoksi
Zenithiä aljettu seurapiirielämässä mainita ensimmäisenä sisämaan
kaupungeista.

Vaikka onkin liian vaatimaton sitä tunnustaakseen, antaa Lordi
Doak ylhäisökorttelillemme tuulahduksen, jota sillä ei ole ollut
Sittingbournen earlin unohtumattoman käynnin jälkeen. Hän ei kuulu
ainoastaan Englannin suuraateliin, vaan hän on myöskin, kerrotaan,
johtava henkilö brittiläisen rautateollisuuden alalla. Kun hän tulee
Nottinghamista, Robin Hoodin mielipaikasta, joka tosin nyt, kuten Lordi
Doakilta kuulemme, on vilkas nykyaikainen kaupunki (275,543 asukasta)
ja tärkeä pitsi- y.m. teollisuuden tyyssija, tekee mielemme ajatella,
että ehkäpä hänen suonissaan virtaa jokin määrä vihreiden metsien
muinaisen hallitsijan, veitikkamaisen Robinin, sekä voimakkaan punaista
että jalon sinistä verta.

Viehättävä mrs. McKelvey ei koskaan ole ollut kiehtovampi kuin eilen
illalla mustassa pienillä hienoilla hopeanauhoilla reunustetussa
tyllihameessaan, hehkuva kimppu Aaron-Ward-ruusuja sorjilla uumenillaan.

Babbitt sanoi urhoollisesti: »Toivottavasti ei meitä kutsuta tapaamaan
tuota Lordi Doak-veitikkaa. Minä haluaisin monta vertaa mieluummin olla
rattoisilla tyynillä pienillä päivällisillä Charleyn ja rouvan kanssa.»

Zenithin Atleettikerhossa pohdittiin asiaa vilkkaasti. »Minä arvaan,
että saamme kutsua McKelveytä, 'lordi Chaziksi' tästä lähtien», sanoi
Sidney Finkelstein.

»On tosiaan ihmeellistä», sanoi täsmällisiä tosiasioita harrastava
mies, Howard Littlefield, »kuinka vaikeata muutamien ihmisten näyttää
olevan saada oikeaa käsitystä asioista. Täällä kutsuvat nyt kaikki
tuota miestä 'lordi Doakiksi', kun pitäisi sanoa 'Sir Gerald'.»

Babbitt hämmästyi: »Älä, onko se mahdollista! Joo joo! 'Sir Gerald',
ihanko? Siksikö häntä on kutsuttava, niinkö? Kiitos, veliseni, se
oli hauska tietää.» Myöhemmin hän selitti agenteilleen: »On hassua
nähdä, kuinka erinäisillä ihmisillä, jotka, vain senvuoksi, että
heillä sattumalta on lihava lompakko, kutsuvat kotiinsa kuuluisia
ulkomaalaisia, ei ole enempää käsitystä kuin kameelilla siitä, miten
heidän pitäisi puhutella näitä, jotta he tuntisivat olonsa luontevaksi.»

Illalla kotimatkalla ollessaan hän ajoi McKelveyn limousinen sivu ja
näki Sir Geraldin, korkean, punakan, pullosilmäisen germaanilaisen
englantilaisen, jonka riipuksissa olevat kellervät viikset antoivat
hänelle alakuloisen ja neuvottoman ilmeen. Babbitt ajoi eteenpäin,
hitaasti, pyrintönsä hyödyttömyyden masentamana. Hän sai äkkiä sen
selittämättömän ja epämieluisan vaikutelman, että McKelveyt nauroivat
hänelle.

Hän paljasti masennuksensa julistamalla kiivaasti vaimolleen:
»Ihmiset, jotka todella hoitavat asioitaan, eivät voi tuhlata aikaa
semmoiselle joutoväelle kuin McKelveyt. Tämä seuraelämä-ilveily on
juuri samanlaista kuin mikä muu kiihko tahansa; joka siihen todella
antautuu, onnistuu kyllä siihen pääsemään. Mutta minä haluan mieluummin
käydä sinun ja lasten kanssa vierailulla kuin olla mukana tässä
idioottimaisessa ajojahdissa.»

He eivät puhuneet McKelveystä sen koommin.


5.


Oli katalaa, että näinä huolen aikoina piti ajatella Overbrookeja.

Ed Overbrook oli Babbittin luokkatoveri, joka oli elämässä
epäonnistunut. Hänellä oli suuri perhe ja huono vakuutusliike
Dorchesterin esikaupungissa. Hän oli harmaa ja laiha ja vähäpätöisen
näköinen. Hän oli henkilö, jonka missä seurassa tahansa unohti
esitellä ja sitten esitteli ylenmäärin innokkaasti. Hän oli ihaillut
Babbittin toverillisuutta yliopistossa ja senjälkeen hänen kykyänsä
kiinteistökaupoissa, hänen kaunista taloansa ja hienoja vaatteitansa.
Se miellytti Babbittia, vaikka se toisaalta rasitti häntä tuottaen
jonkinlaisen vastuuntunteen. Toveripäivällisillä hän oli nähnyt
Overbrook-paran kiiltäväksikuluneessa sinisessä konttoripuvussa
seisovan ujona eräässä nurkassa kolmen muun epäonnistuneen olion
seurassa. Hän oli mennyt hänen luokseen ja ollut ystävällinen: »Terve,
rakas Ed! Sinullahan kuuluu nyt olevan yksinoikeus vakuutuksiin
Dorchesterissä. Mainiota!»

He muistelivat entisiä aikoja, jolloin Overbrook kirjoitteli runoja.
Overbrook sai hänet hämilleen huudahtamalla: »Kuule, Georgie, onhan
oikeastaan sääli, että olemme liukuneet niin erillemme. Minä toivon,
että sinä ja mrs. Babbitt jonakin iltana tulette meille päivällisille.»

Babbitt hohotti: »Mainiota! Tietysti! Soita vain jonakin päivänä. Ja
vaimoni ja minä haluamme hartaasti teitä vuorostanne käymään meillä.»
Hän unohti sen, mutta niin ei pahaksi onneksi tehnyt Ed Overbrook.
Alinomaa soitteli hän Babbittille ja kutsui häntä päivällisille.
»Voimmehan mennä, niin sittenhän se on tehty», voihkaisi Babbitt
vaimolleen. »Mutta ihan mykistyy hämmästyksestä, kun miesparalla ei
ole selkoa seuraelämän sääntöjen ensimmäisistä alkeista. Ajattele, hän
vain soittaa minulle sensijaan, että panisi vaimonsa kirjoittamaan
kunnollisen kutsukortin! No niin, kai meidän kuitenkin on pakko mennä.
Se on niitä toveriveljeilyn haittoja.»

Hän suostui Overbrookin seuraavaan mankuvaan kutsuun tulla
päivällisille erääksi illaksi kahden viikon kuluttua. Päivälliset
kahden viikon kuluttua, olkoonpa vaikka perhepäivälliset, eivät tunnu
perin peloittavilta, ennenkuin nuo kaksi viikkoa ovat hämmästyttävän
nopeasti huvenneet ja vaanimassa ollut tunti on edessä. Heidän täytyi
muuttaa päivää McKelveylle pitämiensä omien päivällisten vuoksi, mutta
vihdoin he ajoivat synkkinä Overbrookin luo Dorchesteriin.

Kaikki oli surkeata alusta alkaen. Overbrookit söivät päivällistä
kello puoli seitsemän, kun taas Babbittit eivät koskaan syöneet ennen
seitsemää. Babbitt suvaitsi tulla kymmenen minuuttia liian myöhään.
»Tehkäämme kidutus niin lyhyeksi kuin mahdollista. Me livistämme niin
pian kuin suinkin voimme. Minä sanon, että minun täytyy olla tavallista
aikaisemmin konttorissa huomenaamulla.»

Overbrookien koti oli masentava. He asuivat erään puisen
kahdenperheentalon yläkerroksessa, jonka hallissa oli pikkulasten
vaunuja, nauloissa vanhoja hattuja, arkihuoneessa kaalinhajua ja
pöydällä Perheraamattu. Ed Overbrook ja hänen vaimonsa olivat yhtä
hämillisiä ja nukkavieruja kuin aina, ja muina vieraina oli kaksi
kamalaa perhettä, joiden nimeä Babbitt ei kuullut eikä halunnut
tulla tietämään. Mutta hän oli liikutettu ja nolostunut Overbrookin
tahdittomasta tavasta kiitellä häntä: »Me olemme oikein ylpeitä, että
ystävä Georgie on meillä! Tehän olette tietenkin kaikki lehdistä
lukeneet hänen puheitaan ja esitelmiään — eikä poika ole hullumman
näköinen, mitä? — mutta minä ajattelen aina entisiä ylioppilas-aikoja
ja kuinka kunnon kaveri hän oli ja paras uija luokalla.»

Babbitt koetti olla hilpeä, hän askarteli ankarasti, mutta ei voinut
keksiä mitään mielenkiintoista Overbrookin noloudessa, toisten
vierasten hämillisyydessä tai toivottoman tuhmassa mrs. Overbrookissa,
joka istui silmälasit nenällään, iho värittömänä ja tukka kuin
sileäksinuoltuna. Hän kertoi parhaan irlantilaisen kaskunsa, mutta se
lysähti kokoon kuin vetelä taikina. Surkeinta kaikesta oli, kun mrs
Overbrook pisti päänsä esiin kahdeksan lapsen, ruoanlaiton ja pesun
täyttämästä sameasta maailmastaan ja yritti ylläpitää keskustelua.

»Te matkustatte kai usein Chicagoon ja New Yorkiin, mr. Babbitt?» alkoi
hän.

»Jaa, Chicagossa kyllä käyn silloin tällöin.»

»Se mahtaa olla ylen kiintoisaa. Silloin kai käytte kaikissa
teattereissa?»

»Hm. Toden sanoakseni, mrs. Overbrook, pidän eniten erään Loopenissa
olevan hollantilaisen ravintolan suuresta, mureasta pihvistä!»

Heillä ei ollut enää mitään sanomista. Babbittin kävi heitä sääli,
mutta tila oli toivoton; päivälliset olivat epäonnistuneet. Kello
kymmenen hän ravisti päältään mielettömän keskustelun tylsyyden
ja sanoi niin hilpeästi kuin saattoi: »Minä pelkään, että meidän
täytyy lähteä, Ed. Eräs asiakas tulee minua tapaamaan huomenaamulla
anivarhain.» Kun Overbrook auttoi palttoota hänen ylleen, sanoi
Babbitt: »Hauskaa jutella vanhoista ajoista! Meidän pitää pian syödä
lunchia yhdessä.»

Mrs. Babbitt huokasi kotimatkalla: »Se oli sitten vasta kamalaa! Mutta
kylläpä mr. Overbrook sinua ihailee!»

»Niin tekee, miesparka! Hän tuntuu pitävän minua jonkinlaisena
finanssinerona ja Zenithin kauneimpana miehenä.»

»No se sinä et totta tosiaan ole, mutta Kuule, Georgie, ethän toki
ajattele, että meidän täytyy kutsua heidät tämän jälkeen vuorostamme
meille, mitä?»

»Puh huh! Ei toivoakseni täytyne.»

»Mutta kuule, George! Et suinkaan mennyt sanomaan mitään sellaista mr.
Overbrookille, vai mitä?»

»En helkkarissa! En! Kunniasanallani, sitä en tehnyt! Sanoin vain, näön
vuoksi, että pyytäisin hänet lunchille jonakin päivänä.»

»Jaha — no, hyvä on — — Minä en tahdo heitä loukata.

»Mutta en ymmärrä, kuinka saattaisin kestää vielä toisen tämmöisen
illan. Ja ajattele, että tri ja mrs. Angus tai muita semmoisia tulisi,
kun Overbrookit olisivat meillä, ja saisi sen käsityksen, että he ovat
meidän ystäviämme!»

Viikon päivät he puhuivat huolestuneina: »Meidän pitäisi sentään
kutsua joskus Ed ja hänen vaimonsa, ne raukat!» Mutta kun he eivät
koskaan tavanneet, unohtivat he heidät, ja kuukauden tai parin perästä
he sanoivat: »Kaikkein paras tapa oli tosiaan antaa asian haihtua
itsestään. Tänne kutsuminen ei oikeastaan olisi ollut ystävällistä
_heitä_ kohtaan. He tuntisivat itsensä niin noloiksi ja köyhiksi meidän
kodissamme.»

Sen koommin he eivät puhuneet Overbrookeista.



KUUDESTOISTA LUKU.


1.

Varmuus, että hän ei päässyt McKelveyn seurapiiriin, sai Babbittin
tuntemaan itsensä ikäänkuin syylliseksi ja hiukan naurettavaksi.
Mutta hän kävi säännöllisemmin Hirvien kokouksissa, kerran
kauppiasyhdistyksen lunchilla hän kaunopuheisesti vakuutti lahkojen
synnillisyyttä, ja hän tunsi jälleen itsensä eteväksi kansalaiseksi.

Hänen kerhonsa ja yhdistyksensä olivat ruokaa ja juomaa hänen
sielulleen.

Kunnolliselta mieheltä Zenithissä vaaditaan, että hän kuuluu johonkin
tai vielä mieluummin kahteen tai kolmeen kaupungin lukemattomista
»loosheista» ja eteenpäinpyrkivistä lunchkerhoista: Rotarianeihin,
Kiwaneihin tai Propagaattoreihin Oddfelloweihin, Muurareihin,
Punanahkoihin, Aarniomiehiin, Huuhkajiin, Kotkiin, Makkabealaisiin,
Pytiaan tai Kolumbuksen ritareihin ja muihin salajärjestöihin, joiden
tunnuksena on suuri sydämellisyys, terve moraali ja kunnioitus
Perustuslakia kohtaan. Oli neljä syytä näihin seuroihin liittymiseen.
Sitä pidettiin asiaankuuluvana. Se oli hyvä liikkeen kannalta, kun
kerhon jäsenistä usein tuli asiakkaita. Se hankki amerikkalaisille,
joilla ei ollut mahdollisuutta saada Geheimratin tai Commendatoren
arvoa, mahtipontisia arvonimiä, kuten Korkein Kirjojenvartija ja
Suurmestari, lisäksi jokapäiväisiä everstin, tuomarin ja professorin
titteleitä. Ja se salli tyrannivallanalaisen amerikkalaisen aviomiehen
olla kotoa poissa illan viikossa. Looshi oli hänen piazzansa, hänen
bulevardikahvilansa. Hän saattoi pelata biljardia ja pitää miehistä
puhetta ja olla rivo ja miesmäinen.

Babbitt oli »osanottaja», kuten hän sanoi, kaikista näistä syistä.

Hänen julkisen menestyksensä kultaisen ja punaisen lipun takana oli
konttorityö tummana taustana: vuokrakontrahteja, kauppakirjoja,
vuokrattavien huoneistojen luetteloita. Puhe-, komitea- ja
kerhonkokousillat virkistivät häntä kuin viina, mutta joka aamu hänen
kurkkunsa oli kuiva. Viikko viikolta keräytyi häneen yhä enemmän
hermostusta. Hänen ja hänen »lentävänsä» Stanley Graffin välille oli
syntynyt ilmiriita, ja miss McGounille, jonka viehkeys oli saanut hänet
vastoin tahtoaankin aina olemaan kohtelias, hän kerran ärähti, kun
neiti oli sekoittanut hänen kirjeensä.

Mutta Paul Rieslingin seurassa laukesi jännitys. Ainakin kerran
viikossa he lymysivät kypsinä miehinä esiintymisen velvollisuutta.
Lauantaisin he pelasivat golfia naureskellen: »Golfinpelaajaksi olet
sinä koko hyvä tennismies!» tai ajelivat autolla kaiket pyhäillat ja
poikkesivat pieniin maalaisravintoloihin istuakseen korkeilla tuoleilla
tiskin ääressä juomassa kahvia paksuista kupeista. Joskus tuli Paul
heidän luokseen viuluineen, ja yksin Zillakin oli ääneti, kun tuo
yksinäinen, eksynyt mies, joka hapuili suuntaa tuntemattomilla teillä,
päästeli sielunsa synkeyttä valtoimeksi musiikissa.


2.

Ei mikään antanut Babbittille suurempaa kohennusta ja julkista mainetta
kuin hänen työnsä pyhäkoulun hyväksi.

Hänen kirkkonsa Chatham Roadin presbyteriaaninen, oli Zenithin
suurimpia ja rikkaimpia, upeimmin tammi- ja plyyshikoristeella
varustettu. Kirkkoherra oli mr. John Jennison Drew, fil. maist.,
teol. tri ja lakit, tri (fil. maist. ja teol. tri olivat peräisin
Elbert-yliopistosta Nebraskassa, lakit, tri Waterbury Collegesta
Oklahomassa). Hän oli kaunopuheinen, tarmokas ja liukas. Hän istui
puheenjohtajana kokouksissa paheksumisen lausumista varten yhdistyksiä
vastaan tai kotityön kohottamista varten, ja uskoi kuulijoilleen,
että hän köyhänä poikana oli ollut sanomalehtikaupustelijana.
_Asianajajan Iltalehden_ lauantain iltapainokseen hän kirjoitti
johtavia kirjoituksia »Miehekkään miehen uskonnosta» ja »Raha- ja
ymmärrys-arvosta kristillisyydessä», jotka ladottiin isommilla
kirjasimilla ja varustettiin kiemurakehyksellä. Hän sanoi usein
olevansa ylpeä siitä, että hän oli »alkujaan liikemies» ja että hän
»totisesti ei aikonut antaa vanhan Saatanan saada yksinoikeutta
kaikkeen tarmoon ja pontevuuteen». Hän oli laiha nuorehko mies,
karheanaamainen, nenällä kultasankaiset silmälasit ja päässä pensas
kiillotonta ruskeaa tukkaa, mutta heittäytyessään kaunopuheisuuteen hän
hehkui voimaa. Hän tunnusti olevansa liiaksi oppinut ja liian paljon
runoilija jäljitelläkseen evankelista Mike Mondayta, mutta hän oli
sentään kerran saanut laumansa uuteen eloon ja suurempiin kolehteihin
julistamalla: »Veljeni, se sitten vasta on kurja kitupiikki, joka ei
lainaa Herralle!»

Hän oli tehnyt kirkkonsa seurakunnan todelliseksi keskustaksi. Siellä
oli vaikka mitä, baaria lukuunottamatta. Siellä oli lastenkamari,
maksuttomia aterioita torstaisin, lyhyt, rattoisa lähetysesitelmä
sen jälkeen, voimistelusali, biografinäytös joka toinen viikko,
ammattikirjasto nuorille työmiehille — vaikka onnettomuudeksi ei
kukaan nuori työmies koskaan käväissyt kirkossa muuten kuin pesemässä
ikkunoita tai korjaamassa lämpöjohtoa — ompelukerho, joka neuloi pieniä
housuja köyhille lapsille ja jossa mrs. Drew luki ääneen vakavia
romaaneja.

Vaikka tohtori Drew'n teologia oli presbyteriaaninen, oli hänen
kirkkorakennuksensa uhkean episkopaalinen. Se oli, kuten hän sanoi,
»pysyvimmin säilyttänyt niiden kunniakkaan vanhan Englannin jalojen
kirkkomonumenttien peruspiirteet, jotka seisoivat iäisen uskon
tunnuskuvina niin uskoville kuin uskottomille.» Se oli rakennettu
kodikkaista tiilistä parannettuun goottilaistyyliin, ja suurin osa
kuulijapaikoista sai välillistä valoa valtavien alabasteriamppeleiden
sähkölampuista.

Eräänä joulukuun aamuna, kun Babbittit olivat kirkossa, oli tohtori
John Jennison Drew harvinaisen kaunopuheinen. Kuulijakunta oli valtavan
suuri. Kymmenen ripeää nuorta vahtimestaria valkoisilla ruusuilla
koristetuissa aamunutuissa kantoi kenttätuoleja kellarikerroksesta.
Suoritettiin mahtava musiikkiohjelma, jonka oli järjestänyt Sheldon
Smeeth, K.N.M.Y:n pedagogisen osaston johtaja, joka myöskin veisasi
messun. Siitä ei Babbitt ollut hyvillään, sillä joku eksytetty olento
oli opettanut nuoren mr. Smeethin herkeämättä hymyilemään laulaessaan,
mutta kaunopuheisuusammattiveljen koko arvonannolla hän ihaili tohtori
Drew'n saarnaa. Siinä ilmenivät ne älylliset ansiot, jotka erottivat
Chatham-Road-seurakunnan Smith Streetin halvoista kappeleista.

»Tänä koko vuoden runsaana elonaikana», puhui tohtori Drew, »jolloin,
vaikka ilma on pilvinen ja polku raskas rasittuneelle vaeltajalle,
leijaileva ja vapautunut henki kuitenkin lentää takaisin yli kaikkien
menneiden kahdentoista kuukauden pyrintöjen ja toiveiden, oi, silloin
tuntuu minusta, kuin kuuluisi sieltä, kaikkien näennäisesti rauenneiden
toiveiden takaa, tervehdysten kuoro niiltä, jotka ovat autuaina
menneet pois; ja siellä, näköpiirien sumuisella äärellä, näemme
tuskantäyteisten pilvien takana valtavan joukon kallioita — sointujen
kallioita, riemun kallioita, voiman kallioita!»

»Minä pidän tosiaan saarnasta, joka sisältää kulttuuria ja ajatusta»,
mietiskeli Babbitt.

Jumalanpalveluksen lopussa hän ihastui ikihyväksi, kun kirkkoherra,
joka oli ovella innokkaasti kättelemässä, visersi: »Ah, veli Babbitt,
voitteko odottaa silmänvilahduksen? Minä tahtoisin pyytää teidän
neuvoanne.»

»Kyllä, tohtori. Varmasti.»

»Menkää toimistooni. Luultavasti pidätte siellä olevista sikareista.»
Babbitt piti sikareista. Hän piti myöskin toimistosta, joka erosi
muista konttoreista vain siinä, että tuttu seinäplakaatti oli saanut
hengellisen muunnoksen: »Tänään on Herran kiire päivä». Chum Frink tuli
sisään, ja senjälkeen William Eathorne.

Mr. Eathorne oli Zenithin First-State-pankin seitsemänkymmenen vuoden
ikäinen johtaja. Hän käytti vielä lyhyttä, hienoa poskipartaa, joka
oli ollut pankkimiesten univormuna 1870. Jos Babbitt oli kateellinen
McKelveyn elegantille piirille, oli hän William Washington Eathornen
edessä täynnä syvää kunnioitusta. Eathornella ei ollut mitään tekemistä
tuon elegantin piirin kanssa. Hän oli sen yläpuolella. Hän polveutui
yhdestä niistä viidestä miehestä, jotka vuonna 1792 perustivat
Zenithin, — oli hänen pojanpoikansa poika ja samalla kolmas polvi
pankkimiehiä. Hän saattoi tutkia maksukykyä, hankkia laivoja, edistää
tai vahingoittaa miehen liiketoimintaa. Hänen läsnäollessaan Babbitt
hengitti nopeasti ja tunsi itsensä nuoreksi.

Kirkkoherra, tohtori Drew, riensi huoneeseen, ja sanat pulppusivat
hänen huuliltaan:

»Minä olen pyytänyt teitä viipymään, herrat, esittääkseni teille erään
ehdotuksen. Pyhäkoulu kaipaa kohentamista. Se on suuruudeltaan Zenithin
neljäs, mutta ei ole mitään syytä, miksi se olisi ainoastakaan muusta
jäljessä. Meidän pitäisi olla ensimmäisiä. Minä pyydän saada esittää,
että te, jos suostutte, muodostatte komitean, joka auttaa pyhäkoulua
neuvoilla ja levittää tietoa siitä yleisön keskuuteen, katsastatte
sitä hiukan ja teette mitä ehdotuksia haluatte parannuksiksi, ja
sitten, kenties, pidätte huolta, että sanomalehdistö kiinnittää meihin
hiukkasen huomiota — tarjoaa yleisölle vähän todella hyödyllisiä ja
kohottavia uutisia kaikkien murhien ja avioerojen asemesta.»

»Erinomaista», sanoi pankinjohtaja.

Babbitt ja Frink yhtyivät häneen ihastuneina.


3.

Jos Babbittilta olisi kysytty, mitä uskontoa hän on, olisi hän
vastannut kaikuvalla Propagandakerhoretoriikalla: »Minun uskontoni
on palvella lähimmäisiäni, kunnioittaa veljeäni niinkuin itseäni
ja edistää rovollani elämän tekemistä onnellisemmaksi kaikille ja
itsekullekin.» Jos häneltä olisi vaadittu yksityiskohtaisempia tietoja,
olisi hän julistanut: »Minä kuulun presbyteriaaniseen kirkkoon ja
luonnollisesti uskon sen opinkappaleihin.» Ja jos olisi raakamaisesti
menty vielä pitemmälle, olisi hän vastustanut: »Mitäs tässä maksaa
kiistellä ja keskustella uskonnosta, se vain herättää epämieluisia
tunteita.»

Todellisuudessa oli hänen teologiansa sisällys se, että oli olemassa
korkein olento, joka oli koettanut tehdä meistä täydellisiä, mutta
arvattavasti oli epäonnistunut; että jos oli hyvä ihminen, joutuisi
paikkaan, jonka nimi oli taivas (Babbitt kuvitteli sitä tietämättään
jokseenkin senlaatuiseksi kuin erinomainen hotelli ja siinä yksityinen
puutarha), mutta jos oli huono ihminen, t. s. jos murhasi tai varasti
tai käytti kokaiinia tai piti rakastajattaria tai möi olemattomia
kiinteistöjä, niin sai rangaistuksen. Babbitt oli kuitenkin epävarma,
mitä tuli »tuohon helvettijuttuun». Hän selitti Tedille: »Tietysti
minä olen varsin vapaamielinen enkä usko ihan juuri tuli- ja
rikki-helvettiin. Mutta onhan itsestään selvä, etteivät ihmiset voi
saada rauhassa tehdä mitä rikoksia tahansa joutumatta niistä kiinni;
ymmärräthän, mitä tarkoitan?»

Tätä teologiaa hän mietiskeli harvoin. Hänen käytännöllisen uskontonsa
ydin oli, että on kunnioitusta herättävää ja afääreille edullista, jos
ihmiset näkevät hänen käyvän jumalanpalveluksissa, että kirkko estää
huonoimpia aineksia olemasta vielä huonompia ja että kirkkoherran
saarnoilla, niin ikäviltä kuin ne saattoivatkin tuntua, juuri silloin,
kun niitä kuuli, kuitenkin oli maagillinen voima, joka »teki hyvää —
piti ihmistä kosketuksissa korkeampain asiain kanssa».

Hänen ensimmäiset tutkimuksensa Pyhäkoulun neuvonantokomitean jäsenenä
eivät häntä innostuttaneet.

Hän piti työläisten raamattuluokasta, johon kuului aikuisia miehiä ja
naisia ja jossa vanha koululääkäri, tohtori T. Atkins Jordan, puhui
räiskyvään tyyliin, joka oli verrattava hienostuneempien humorististen
juhlapuhujain esitykseen, mutta juniorluokille mentyään hän hämmästyi.
Hän kuuli Sheldon Smeethin, N.M.K.Y:n pedagogisen osaston esimiehen ja
kirkkoköörin johtajan, kalpean, mutta väsymättömän, kiharatukkaisen
ja hymysuisen miehen, opettavan eräässä luokassa, missä oli
kuusitoistavuotiaita poikia. Smeeth kehoitti heitä rakastavaisesti:
»Kuulkaa, pojat, minä aion pitää luottamuksellisen keskusteluillan
kotonani torstaina. Me istumme vain omassa keskuudessamme ja ilmaisemme
avomielisesti salaiset huolemme. Te voitte kertoa kaiken vanhalle
Sheldylle, niinkuin kaikki N.M.K.Y:n pojat tekevät. Minä aion avoimesti
selittää teille, mihin pahoihin tapoihin poikapahanen voi joutua, ellei
suuri veli häntä ohjaa, ja esittää sukupuolielämän vaarat ja ilot.»
Vanha Sheldy hymyili kosteaa hymyä, pojat näyttivät häpeilevän, ja
Babbitt ei tiennyt, minne olisi luonut hämilliset silmänsä.

Vähemmän pahennusta herättäviä, mutta toisaalta paljoa ikävämpiä
olivat pikkuluokat, missä vakavat neidit opettivat filosofiaa ja
itämaista etnologiaa. Useimmat niistä olivat pyhäkoulusalissa, joka
kiilsi vernissalta, mutta ne, joille ei ollut tilaa, sijoitettiin
kellarikerrokseen, joka oli koristettu paksuilla johtoputkilla
ja sai valoa pienistä, korkealla kosteuttatihkuvassa seinässä
olevista ikkunoista. Mutta Babbitt näki siinä Catawban Ensimmäisen
Seurakunnankirkon. Hän oli jälleen poikavuosiensa pyhäkoulussa. Hän
hengitti jälleen sitä erikoista ummehtunutta ilmaa, jota tapaa vain
kirkkosaleissa; hänen mieleensä muistui laatikko, jossa oli likaiset
pyhäkoulukirjat: _Hetty, Pieni Sankaritar_ ja _Josephus, Poika
Palestiinasta;_ hän sormeili vielä kerran koreita tekstattuja kortteja,
joita kukaan pojista ei olisi tahtonut pitää, mutta kukaan ei halunnut
heittää poiskaan, koska ne olivat ikäänkuin pyhiä; häntä kiusasi hokeva
lukeminen, jonka hän muisti pyhäpäiviltä viisineljättä vuotta sitten,
kun hän Zenithin suuressa kirkossa kuuli: »Edgar, lue nyt seuraava
värssy! Mitä se merkitsee, kun seisoo, että kameelin on helpompi mennä
neulansilmän läpi? Mitä se opettaa meille? Clarence, älä vääntele
itseäsi noin! Jos olisit lukenut läksysi, et olisi noin rauhaton.
No, Earl, minkä opetuksen Jeesus tahtoo antaa opetuslapsillensa?
Erikoisesti toivon, pojat, teidän muistavan nämä sanat: 'Jumalalle ei
ole mitään mahdotonta?' Ajatelkaa aina sitä — Clarence, sinun _täytyy_
totella — sanokaa vain 'Jumalalle ei ole mikään mahdotonta', milloin
ikinä tunnette itsenne toivottomiksi, ja, Alec, ole hyvä ja lue
seuraava värssy! Jos kuuntelisit, et erehtyisi paikasta.»

Surr — surr — surr — jättiläismehiläisiä surisi unisessa nurkassa.

Babbitt heräsi valveilla-uinailustaan, kiitti opettajatarta, että oli
»saanut kuulla hänen erinomaista opetustaan», ja siirtyi seuraavalle
luokalle.

Kahden viikon kuluttua ei hänellä ollut minkäänlaista ehdotusta
tehtävänä tohtori Drew'lle.

Silloin hän keksi kokonaisen maailman pyhäkoululehtiä, suunnattoman,
toimintaa uhkuvan alan viikko- ja kuukausjulkaisuineen, jotka
olivat yhtä ammattimaisia, käytännöllisiä ja eteenpäinkatsovia kuin
kiinteistöpalstat ja kenkämakasiinivihkot. Hän osti puoli tusinaa
eräästä uskonnollisesta kirjakaupasta, ja istui sivu puoliyön niitä
lukemassa, täynnä ihailua.

Hän löysi monta erinomaista viittausta »Vetoamisesta, joka koskee
hellään kohtaan», »Uusien jäsenten pyydystys» ja »Kuinka saa asiakkaan
kirjoittamaan kontrahdin pyhäkoulun kanssa». Hän piti erikoisesti
sanasta »asiakkaan» ja oli liikutettu lukiessaan:

»Yhteiskunnan henkiset elämänlähteet ovat syvällä sen pyhäkouluissa
— sen uskonnollista opetusta ja innostusta tarkoittavissa. Nyt
tapahtuva laiminlyönti merkitsee henkisen joustavuuden ja siveellisen
voiman menetystä tulevina vuosina... Tosiasiat sellaiset kuin nämä ja
sitten suora vetoaminen, vaikuttavat ihmisiin, joita ei milloinkaan
leikkisyydellä tai ystävällisyydellä voi saada suorittamaan
tehtäväänsä.»

Babbitt myönsi: »Se on tosi. Minä olin poissa vanhasta pyhäkoulustani
Catawbassa niin usein kuin suinkin saatoin, mutta sittenkään en
kukaties seisoisi, missä nyt seison, ellen olisi saanut sitä koulutusta
— siveellisen voiman koulutusta. Ja sitten Raamattu ja kaikki mitä
siihen tulee. Suurenmoista kirjallisuutta. Minun pitää lukea siitä
uudelleen joitakin kohtia nyt jonakin päivänä.»

Kuinka tieteellisesti pyhäkoulun saattoi järjestää, sai hän tietää
eräästä artikkelista, joka oli lehdessä _Westminsterin Raamattuluokka
Aikuisia varten_:

»Toinen varapuheenjohtaja vastaa luokan toverihengestä. Hän valitsee
ryhmän avukseen. Nämä tuovat tulokkaat. Jokainen tulokas otetaan
vastaan ystävällisesti. Ei kukaan saa mennä pois muukalaisena. Eräs
ryhmän jäsenistä seisoo kynnyksellä ja kutsuu ohikulkijoita tulemaan
sisään.»

Mutta ehkä kaikkein eniten miellytti Babbittia William H. Ridgwayn
lausunto _Pyhäkoululehdessä_:

»Jos Teillä on pyhäkoululuokka, jossa ei ole vauhtia ja pontta, toisin
sanoen harrastusta, joka on tarkkaamaton, joka käyttäytyy niinkuin
kevätkuumeinen ihminen, niin antakaa vanhan tohtori Ridgwayn kirjoittaa
Teille määräys. Rec. Kutsukaa koko rykelmä illallisille.»

Pyhäkoululehdet olivat yhtä monipuolisia kuin käytännöllisiä. Ne
eivät laiminlyöneet ainoatakaan taidealaa. Musiikista ilmoitti
_Pyhäkoululehti,_ että C. Harold Lowden, »jonka pyhät sävellykset
ovat tuhansille tutut», oli kirjoittanut uuden mestariteoksen,
nimeltä »Kaipuu Sinun luoksesi!» Runo, Harry D. Kerrin kirjoittama,
on somimpia, mitä voi kuvitella, ja musiikki on sanomattoman kaunis.
Arvostelijat vakuuttavat yksimielisesti, että se tulee valtaamaan
koko maan väkisin. Siitä voisi tehdä viehättävän hengellisen laulun,
jos nykyisten sanojen sijalle panisi psalmin sanat: 'Mä kuulin äänen
Jeesuksen'!

Myöskin käytännöllinen työ oli asianmukaisesti edustettuna. Babbitt
kiinnitti huomiota kekseliääseen tapaan havainnollistuttaa Kristuksen
ylösnousemusta.

Malli oppilaiden valmistettavaksi. Työntöovella varustettu hauta. —
Ota nelikulmainen kannellinen rasia ja käännä se ylösalaisin. Vedä
kantta hiukan esiin, jotta pohjalle muodostuu uurre. Leikkaa rasiaan
nelikulmainen ovi ja leikkaa myöskin pahvista ympyrä, joka peittää oven
runsaasti. Peitä pyöreä ovi ja hauta paksulla kerroksella hiekka-,
jauho- ja vesiseosta ja anna sen kuivua. Se oli se raskas, pyöreä kivi
oven edessä, jonka vaimot havaitsivat pääsiäisaamuna poisvieritetyksi.
Tämä on se kertomus, joka meidän on 'mentävä kertomaan kaikkeen
maailmaan'!

Ilmoittamistaidossa olivat Pyhäkoululehdet tositaitureita.
Babbittia kiinnosti eräs valmiste, joka »korvaa ruumiinliikunnon
istuvaa työtä tekeville miehille uusimalla kuluneen hermokudoksen
ja antamalla ravintoa aivoille ja ruoansulatuselimistölle».
Hän tunsi mielenylennystä saadessaan tietää, että raamattujen
myynti pohjimmaltaan oli kiihkeää kilpailutoimintaa, ja
asiantuntijana terveydenhoidon alalla miellytti häntä Hygieenisen
Ehtoolliskalustoyhtiön ilmoitus »kaikinpuolin parannetusta ja
hygieenisestä kalustosta, johon kuuluu hienostikiilloitettu, kaunis
mahonkitarjotin. Tämä tarjotin vaimentaa kalinan, on keveämpi ja
helpompi käsitellä kuin muut ja enemmän kirkon sisustuksen mukainen
kuin mistä muusta aineesta tehty tarjotin tahansa.»


4.

Hän laski pyhäkoululehtikasan käsistään.

Hän mietti: »Kas tämä on semmoista, joka sopii miehelle. Mainiota!»

»Minua tosiaan hävettää, etten ole sitä enemmän harrastanut. Mies,
jolla on vaikutusvaltaa yhteiskunnassa — on häpeä, ellei hän osoita
harrastusta oikeaan, miehekkääseen, elinvoimaiseen uskontoon. Joka niin
sanoakseni on jonkinlaista Sovellettua kristinuskoa.

»Mutta kaikella kunnioituksella.»

»Muutamat ehkä väittävät, että nämä pyhäkouluintoilijat ovat
halpamaisia ja epähengellisiä ja niin poispäin. Tietenkin! Ainahan
niitä on koiria tämmöisiä asioita repelemässä! Moittiminen ja nenän
nyrpistäminen ja repiminen — niin paljoa helpompaa kuin rakentaminen.
Mutta mitä minuun tulee, niin minun täytyy todellakin antaa näille
lehdille kunnioitukseni. Ne ovat saaneet vanhan George F. Babbittin
puolelleen, ja se on vastaus moittijoille!»

Kuta miehevämpi ja käytännöllisempi mies on, sitä enemmän pitää hänen
elää aloiterikasta, kristillistä elämää! Hyvästi, kaikki hutiloiminen
ja juhliminen ja Rona! »Missä pirussa sinä olet ollut? Onpas tämä
tosiaan siivo aika yöstä tulla kotiin!»



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.



1.

Floral Heightsissä on vain kolme, neljä vanhaa taloa, ja vanhana talona
Floral Heightsissä pidetään sellaista, joka on rakennettu ennen vuotta
1880. Suurin näistä on William Washington Eathornen, First-State-pankin
johtajan, palatsi.

Eathornen talo edustaa Zenithin »hienoja osia», jommoisia ne olivat
vuodesta 1860 vuoteen 1900 saakka. Se on punaisista tiilistä rakennettu
kolossi, koristeina harmaata hiekkakiveä ja kattona punaisia, keltaisia
ja vihreitä tiilikuvioita. Siinä on kaksi kapeaa tornia, toinen
kuparikattoinen, toisen huippu valurautaisella sananjalkakehyksellä
koristettu. Portti muistuttaa avointa hautaa; sitä kannattavat paksut
graniittipilarit, joiden yläpuolella riippuu jäätyneitä tiiliryöppyjä.
Talon toisella puolella on suuri, avaimenreiänmuotoinen, maalattu
ikkuna.

Mutta talo kokonaisuudessaan ei tee lainkaan humoristista vaikutusta.
Se on yhtä raskaan-arvokas kuin ne Viktorian aikaiset pankkimiehet,
jotka hallitsivat uutisasukkaiden ja reippaiden »yrittäjäin» välistä
miespolvea ja loivat synkän harvainvallan hankkimalla haltuunsa
pankkien, myllyjen, maan, rautateiden ja kaivosten tarkastusvallan.

Niistä kymmenkunnasta vastakkaisesta Zenithistä, jotka yhteensä
muodostavat täydellisen ja todellisen Zenithin, ei mikään ole niin
mahtava ja elinvoimainen ja kuitenkin niin vieras asukkaille kuin
William Eathornen pieni, kuiva, säädyllinen, kovasydäminen Zenith, ja
tämän mitättömänpienen hierarkian hyväksi ahertavat muut zenithiläiset
tietämättään ja kuolevat nimettömässä mitättömyydessä.

Useimmat vihaisten viktoriaanisten tetrarkkien palatseista ovat nyt
poissa tai alentuneet vuokra-asunnoiksi, mutta Eathornen talo on
jäljellä, arvokkaan ja ylvään pidättyväisenä. Sen marmoriportaita
puhdistetaan joka päivä, messinkikyltti kiilloitetaan kunnioittavasti,
ja pitsiuutimet ovat yhtä muhkeat ja muita etevämmät kuin William
Washington Eathorne itse.

Jonkinlaisella vavistuksella menivät Babbitt ja Chum Frink Eathornen
luo Pyhäkoulun Neuvonantokomitean kokoukseen; painostavassa
hiljaisuudessa he seurasivat myssypäistä, esiliinalla varustettua
palvelijatarta monien seurusteluhuoneiden läpi kirjastoon. Se oli yhtä
ilmeisesti arvokkaan, vanhan pankkimiehen kirjasto kuin Eathornen
poskiparta oli arvokkaan, vanhan pankkimiehen poskiparta. Kirjat olivat
suurimmaksi osaksi standardteoksia, loistavissa vasikannahkaniteissä,
joissa oli säädynmukainen, perinnäinen himmeänsinisen ja himmeän kullan
värisävy. Tamminen kirjoituspöytä oli vanha ja tumma ja kaikin puolin
täydellinen; tuolit olivat hyväntahtoisen alentuvaisia.

Eathornen kysymykset mrs. Babbittin, miss Babbittin ja muiden lasten
voinnista olivat ystävällisen isällisiä, mutta Babbitt ei keksinyt
mitään sopivaa vastakysymystä. Eihän voinut ajatellakaan käyttää muotoa
»no, vanha jassi, mitenkäs maailma sinua pitelee?», joka sopi Verg
Gunchille ja Frinkille ja Howard Littlefieldille — miehille, jotka
tähän saakka olivat tuntuneet edustavan menestystä ja hienoa käytöstä.
Babbitt ja Frink istuivat kohteliaasti tuoleillaan ja kohteliaasti
lausui Eathorne avaten huuliaan juuri sen verran, että sanat mahtuivat
välistä: »Hyvät herrat, ennenkuin alamme neuvottelumme — teidän ehkä
tuli vilu matkalla — ystävällistä, säästää vanhalta mieheltä ulosmenon
vaivat — otamme ehkä pienen whiskytodin?»

Kunnon veljen tavoin oli Babbitt niin hyvin harjaantunut kaikkeen
keskustelutaitoon, että hän melkein häpäisi itsensä sanomalla: »Jos
ei riitaa haastamatta pääse ja tietenkin sillä edellytyksellä, ettei
nuuskijapoliisi ole piilossa paperikorissa — — — » Jatko tukehtui hänen
kurkkuunsa. Hän kumarsi hämillään suostumustaan. Samoin teki Chum Frink.

Eathorne soitti palvelijatarta.

Uudenaikainen ja ylimielinen Babbitt ei ollut koskaan nähnyt kenenkään
ihmisen soittavan palvelijaa yksityistalossa muulloin kuin ateriain
aikana. Itse hän oli hotelleissa soittanut palvelijoita, mutta kotona
ei loukattu Matildan tunteita, vaan mentiin halliin ja huudettiin
häntä. Ei hän myöskään kieltolain voimaan astuttua ollut nähnyt
kenenkään välinpitämättömästi käsittelevän väkijuomia. Oli outoa
vain istua ja maistella totiansa huudahtamatta: »Aaaaaaah! Tämä se
tuntuu sydämessä ja munaskuissa!» Ja koko ajan hän ajatteli ihailevana
kuin suuren miehen pariin päässyt nuorukainen: »Tuo äijänkäppyrä,
siunatkoon, voi tehdä minusta rikkaan miehen tai nuuskaa! Jos hän
käskisi pankkinsa sanomaan irti minun lainani — — —! Saakeli! Tuo
tuumankorkuinen nappula! Ja on sen näköinen kuin ei hänessä olisi muka
ponnen pujua! Kumma paikka — — Mahdammekohan me propagandistit pitää
liikaa melua tarmosta?»

Hän kääntyi kauhistuen pois tästä ajatuksesta ja kuunteli hartaasti
Eathornen ajatuksia pyhäkoulun edistämisestä. Ne olivat hyvin selvät ja
hyvin huonot.

Epäröiden esitti Babbitt oman ehdotuksensa:

»Minä arvelen, että jos tarkoin tutkitaan koulutarpeita, katsotaan
asiaa rahakysymyksenä, niin on perus- ja päätarve tietenkin sen
laajeneminen. Minä oletan, että kaikki olemme yksimielisiä siitä, että
emme tyydy, ennenkuin olemme aikaansaaneet suurimman pyhäkoulun koko
valtiossa, niin ettei Chatham-Roald-kirkon missään suhteessa tarvitse
olla mitään toista huonompi. Silloin on ensimmäinen asia katsoa, miten
saadaan vauhtia asiakkaiden hankkimistyöhön: ne ovat jo käyttäneet
kilpailukeinoa ja antaneet palkintoja niille lapsille, jotka ovat
hankkineet eniten jäseniä. Mutta siinä ne tekivät virheen: palkintoina
oli kaikkinaista roskaromua, kuten runokirjoja ja Uusia testamentteja
semmoisen asemesta, jonka vuoksi oikea, ilmielävä ipana tosiaan
viitsisi puuhata, kuten käteinen raha tai moottoripyörän vauhtimittari.
Kyllähän minä luonnollisesti arvelen, että on hienoa selvitellä
luentoja korein kirjamerkein ja piirustamalla mustalle taululle ja
sensemmoisella, mutta kun on kysymys oikeasta hommasta, asiakkaiden —
tai jäsenten, tarkoitan, kokoonhälyyttämisestä, niin täytyy katsoa,
että se maksaa vaivan.

— Minä tahtoisin esittää kahta toimenpidettä: Ensinnäkin olisi
pyhäkoulu jaettava neljään armeijaan ikäluokkien mukaan. Kukin saa
sotilasarvon omassa armeijassaan aina hankkimansa jäsenmäärän mukaan,
ja kelvottomat, jotka vain ovat loisina eivätkä puuhaa mitään, saavat
jäädä miehistöksi. Kirkkoherralla ja superintendentillä on kenraalin
arvo. Ja kaikkien on tehtävä kunniaa ja kaikkea muuta semmoista, ihan
niinkuin oikeassa armeijassa, jotta he tuntevat arvon hankkimisesta
olevan jotakin etua.

— Ja toiseksi: koulullahan on tosin reklaamikomiteansa, mutta,
Herra Jumala, eihän kukaan koskaan aherra oikein toden perästä vain
rakkaudesta työhönsä. Täytyy olla käytännöllinen ja seurata aikaansa ja
ottaa oikea, palkattu lehtiagentti Pyhäkoululle — joku sanomalehtimies,
joka voi uhrata siihen osan aikaansa.»

»Tosiaan. Se osuu naulan päähän!» sanoi Chum Frink.

»Ajatelkaa vain, kuinka hauskoja, meheviä paloja hän voi saada
lehtiin!» hykerteli Babbitt. »Ei ainoastaan suuria, silmiinpistäviä,
varsinaisia tosiasioita, kuinka nopeasti pyhäkoulu — ja kolehdit
— kasvaa, vaan kaikennäköisiä humoristisia juttuja: kuinka joku
pöhköpää epäonnistui yrittäessään hankkia jäseniä tai kuinka hauskaa
Pyhän Kolminaisuuden luokan tytöillä oli nakkimakkaramatkallaan.
Ja sen ohella voisi lehtiagentti, jos hänellä on aikaa, tehdä
vähän propagandaa itse luentojen hyväksi — vähän reklaamia
vaikkapa suorastaan kaupungin kaikkien pyhäkoulujen hyväksi. Eihän
hyödytä mitään olla halpamielinen toisia kohtaan, kun vain voimme
pysytellä niiden edellä jäsenlukuun nähden. Hän voisi esimerkiksi
saada sanomalehdet — — — Minullahan ei tosin ole sitä kirjallista
harjaantumista kuin tällä Frinkillä, ja minä vain arvaan, kuinka
kappaleet pitäisi kirjoittaa, mutta otetaan esimerkki, ajatellaan,
että viikon läksy koskee Jaakobia, no, silloinhan voisi lehtiagentti
kirjoittaa jotakin, jossa olisi hienoa moraalia, mutta kumminkin naseva
nimike, joka saisi ihmiset sitä lukemaan — — — esimerkiksi tähän
malliin: '_Jack puijaa ukon, karkaa tyttö ja shekkikirja mukanaan_.'
Ymmärrättehän? Se herättäisi mielenkiintoa. Tehän olette kaiketi tosin
vanhoillinen, mr. Eathorne, ja katsotte ehkä näiden toimenpiteiden
vaikuttavan arvottomilta, mutta suoraan sanoen, niin ne minun
luullakseni sittenkin tekevät säväyksen.»

Eathorne pani kätensä ristiin pienehkön, pyöreähkön, hyvinvointisen
kestikumpunsa päälle ja kehräsi kuin vanha kissa:

»Saanko ensinnäkin lausua suuren tyytyväisyyteni Teidän esitykseenne
asemasta, mr. Babbitt. Kuten arvelitte, on minun asemassani
välttämätöntä olla vanhoillinen ja ehkä pyrkiä säilyttämään jonkin
verran arvokkaisuutta. Kuitenkin luulen, että tulette havaitsemaan
minut jossakin määrin eteenpäinpyrkiväksi. Pankissamme esimerkiksi
toivon saattavani sanoa meidän noudattavan yhtä uudenaikaisia reklaami-
ja ilmoitusmenetelmiä kuin kuka muu tahansa kaupungissamme. Luullakseni
tulette huomaamaan meidän vanhojen olevan täysin tietoisia ajan
henkisistä arvonmuutoksista. Uskokaa pois, ihan varmaan. Niinpä onkin
minulla siis ilo voida sanoa, että, vaikka kenties mieskohtaisesti
enemmän suosin menneen aikakauden ankarampaa presbyterianismia — — —»

Babbitt ymmärsi vähitellen, että Eathorne suostui.

Chum ehdotti lehtiagentiksi erästä Kenneth Escottia, _Asianajajalehden_
reportteria.

He erosivat korkealla ystävyyden ja kristillisen avuliaisuuden tasolla.

Babbitt ei ajanut kotiinsa, vaan keskikaupungille päin. Hän tahtoi
olla yksinään nauttiakseen siitä ihmeellisestä seikasta, että oli näin
tuttavallisissa suhteissa William Washington Eathornen kanssa.


2.

Lumenkalpea ilta, kaikuva kivitys ja teräviä valoja.

Suuria kultaisia valoja katuvierten lumivallien välissä kiitävistä
raitiovaunuista. Pienten asuntojen vaatimattomia valoja. Harhaileva
terävä heijastus kauempana olevasta valimosta, joka himmensi särmäkkäät
tähdet. Tuiketta pienistä kahviloista, missä ystävykset istuskelivat
leppoisasti jutellen päivän aherruksen jälkeen.

Erään poliisiaseman vihreä lamppu ja sen vielä vihreämpi heijastus
lumella; vankivaunudraama — gongongi, joka löi kuin kauhistunut sydän,
vaununlyhtyjen heijastus kristallinkimmelteiselle kadulle, ajajana
chauffeurin sijasta poliisikonstaapeli, jäykkä ja jylhä univormussaan,
toinen poliisimies seisomassa taka-astuimella ja vilahdus vangista.
Murhamieskö, vai varas vaiko vääränrahantekijä, ovelasti kiinnisaatu?

Suunnaton jäyhätorninen harmaakivikirkko; heikkoa valoa sakaristosta ja
kuoroharjoitusten hilpeää surinaa. Erään kuvasyövyttäjän kattoateljeen
elohopeahöyryjen väräjävää vihreää valoa. Sitten kaupungin keskusosien
vilisevät valot; autoasemia rubiininpunaisine numerolamppuineen;
biografiteatterien valkoisia, kaartuvia sisäänkäytäviä, jotka
muistuttavat jääluoliin johtavia aukkoja; sähkökylttejä — tulisia
käärmeitä ja tanssivia pikku-ukkoja; punakaihtimisia lamppuja ja
rämisevää jazzmusiikkia halvassa tanssipaikassa kerrosta ylempänä;
kiinalaisista ravintoloista tuikkivia valoja, kirsikkakukkien ja
pagodien kuvilla koristettuja lyhtyjä killumassa kultakiiltoisten
valurauta-aitojen edessä. Pienten likaisten ruokapaikkojen pieniä
likaisia lamppuja. Hienot liikekorttelit ja niiden kristallikruunujen
runsas ja tyyni valaistus, turkiksia ja miellyttäviä kiiltopuisia
pintoja samettikoristeisissä, ylvään hienoissa ikkunoissa. Korkealla
kadun yläpuolella näkyi äkkiä pimeässä riippuva neliö, konttorin
ikkuna, jonka ääressä työskenneltiin näin myöhään jostakin
tuntemattomasta, mielikuvitusta kiihoittavasta syystä. Vararikkoinen
mieskö, vaiko kunnianhimoinen poika tai äkkiä rikastunut öljyherra?

Ilma oli kirpeä, lunta oli paksulta auraamattomilla puistokäytävillä,
ja ulkopuolella kaupunkia Babbitt tiesi kukkuloilla olevan lumikinoksia
talvisten tammien alla ja kiemurtavan joen jääpeitteessä.

Hän rakasti kaupunkiansa ihmettelevin intohimoisin tuntein.
Liikehuolien ja laajasanaisen kaunopuheisuuden painostava taakka
kirposi hänestä, hän tunsi itsensä nuoreksi ja voimakkaaksi. Hän oli
kunnianhimoinen. Ei ollut kylliksi olla Vergil Gunch tai Orville Jones.
Ei. »Ne ovat kelpo poikia, aivan erinomaisia, mutta heillä ei ole
hienoutta.» Ei. Hänestä on tuleva Eathorne, tahdikkaan tarkka, kylmän
mahtava.

»Niin pitää olla. Ruoska sametinpehmeissä sormissa. Ei laskea
ketään pöyhistelemään edessään. Minä olen ollut huolimaton
puheessani. Murretta. Katukieltä. Minä alan karttaa sitä. Minä olin
etevä retoriikassa yliopistossa. Semmoiset aineet — — No, ei ole
pahitteeksi. Olen saanut kyltikseni kaikesta tästä leikkisyydestä ja
toverillisuudesta. Minä — — Miksen minä voisi perustaa omaa pankkia
kerran? Ja Ted tulla seuraajakseni!»

Hän ajoi onnellisena kotiin ja kohteli mrs. Babbittia kuin olisi ollut
William Washington Eathorne, mutta mrs. Babbitt ei sitä huomannut.


3.

Nuori Kenneth Escott, _Asianajajalehden_ reportteri, palkattiin Chatham
Roadin Presbyteriaanisen Pyhäkoulun lehtiagentiksi. Hän uhrasi toimeen
kuusi tuntia viikossa. Ainakin sai hän maksun kuudesta tunnista
viikossa. Hänellä oli ystäviä eri lehdissä eikä ollut julkisesti
tunnettua, että hän oli lehtiagentti. Hän sai aikaan porisevan puron
pieniä kirjoituksia, joiden peitettynä pontena oli lähimmäisenrakkaus
ja Raamattu, hilpeät, mutta kasvattavat luokka-illalliset ja
rukouselämän arvo taloudelliselle menestykselle.

Pyhäkoulu omaksui Babbittin sotilasarvojärjestelmän. Tämän henkisen
virkistyksen kohentamana koulu tosiaan elpyi. Siitä ei tosin
tullut Zenithin suurinta — Metodistien Keskuskirkko säilytti
ensimmäisen paikkansa käyttämällä menetelmiä, joita tohtori Drew
sanoi »epärehellisiksi, epäamerikkalaisiksi, epähienoiksi ja
epäkristillisiksi» — mutta se kohosi neljänneltä sijalta toiselle, ja
taivaassa oli iso ilo tai ainakin siinä osassa taivasta, joka käsitti
tohtori Drew'n seurakunnan, ja Babbitt sai paljon kunniaa ja kiitosta.

Hän oli saanut everstin arvon koulun pääesikunnassa. Hän tunsi naiivia
mielihyvää, kun pienet, vieraat pojat tekivät hänelle kunniaa kadulla,
hänen korvansa punastuivat everstin arvonimen hivelevästä soinnusta, ja
jollei hän mennytkään pyhäkouluun yksinomaan tämän nautinnon vuoksi,
ajatteli hän sitä kuitenkin koko matkan sinne mennessään.

Hän kohteli erikoisen ystävällisesti lehtiagenttia, Kenneth Escottia,
kutsui hänet lunchille Atleettikerhoon ja toi kotiinsa päivälliselle.

Samoinkuin monet muut uhkavarmat nuoret miehet, jotka
harhailevat kaupungeissa itsetyytyväisen näköisinä ja ilmaisevat
ihmishalveksumistaan ylimielisellä katukielellä, oli Escott pohjaltaan
ujo ja yksinäinen. Hänen ovelia, nälkiintyneitä kasvojaan kirkasti
leveä hymy päivällispöydässä, ja hän huudahti: »Tuhat tulimmaista, mrs.
Babbitt, jospa tietäisitte, miten hyvältä tuntuu taas syödä kotiruokaa!»

Escott ja Verona pitivät toisistaan. Koko illan he puhuivat aatteista.
He huomasivat olevansa radikaaleja. He olivat tosin hyvin järkeviä
tässä kysymyksessä. He olivat yksimielisiä siitä, että kaikki
kommunistit olivat lurjuksia, että tuo _vapaa runo_ oli roskaa,
ja että samalla kuin yleinen aseistariisuminen oli välttämätön,
täytyisi Suurbritannian ja Yhdysvaltain tietysti, sorrettujen
pikkukansojen vuoksi, pitää yhtä suurta laivastoa kuin muun maailman
yhteenlaskettuna. Mutta he olivat niin kumouksellisia, että ennustivat
(Babbittin mielipahaksi) kerran syntyvän kolmannen puolueen, joka
tuottaisi huolta sekä republikaaneille että demokraateille.

Escott pudisti lähtiessään Babbittin kättä kolmeen kertaan. Babbitt
mainitsi suuresta rakkaudestaan Eathorneen.

Viikon ajalla oli kolmessa sanomalehdessä selostuksia Babbittin
arvokkaasta työstä uskonnon palveluksessa, ja kaikki mainitsivat
tahdikkaasti William Washington Eathornen hänen avustajanaan.

Ei mikään ollut tuottanut Babbittille näin suurta arvoa
Atleettikerhossa ja Hirvien ja Propagandistien parissa. Hänen
ystävänsä olivat aina kehuneet hänen kaunopuheisuuttaan, mutta heidän
kiitoksessaan oli epäröintiä, sillä kaupungin reklaamiksikin pidetyissä
puheissa oli jotakin pilventakaista ja epätervettä, ikäänkuin
värssyrunoilua. Mutta nyt huusi Orville Jones Atleettikerhon ruokasalin
halki: »Kas tuossa tulee Firste-State-pankin uusi johtaja!» Grover
Butterbaugh, etevä putkijohtotarpeiden tukkukauppias nauroi: »Miten
ihmeessä sinä viitsit seurustella tavallisten ihmisten kanssa, kun olet
puristanut Eathornen kättä!» Ja Emil Wengert, jalokivikauppias, ryhtyi
vihdoinkin vakavissaan keskustelemaan erään dorchesterilaisen talon
ostosta.


4.

Kun pyhäkoulukamppailu oli päättynyt, sanoi Babbitt Kenneth
Escottille: »Mitä sanotte pienestä reklaamista tohtori Drew'n hyväksi
mieskohtaisesti?»

Escott nauroi. »Saatte uskoa, että tohtori osaa pitää huolta
omasta reklaamistaan, mr. Babbitt! Ei mene sitä viikkoa, ettei hän
soita lehteen sanoakseen, että jos lähetämme reportterin hänen
toimistoonsa, niin hän antaa meille vähän esimakua siitä erinomaisesta
saarnasta, jonka aikoo pitää lyhyiden hameiden synnillisyydestä
tai Mooseksenkirjain kirjoittamisesta. Älkää hänen tähtensä olko
huolissanne. Kaupungissa on vain yksi henkilö, joka osaa paremmin tehdä
reklaamia itsestään, ja se on tuo Dora Gibson Tucker, joka johtaa
Lastenkotia ja Amerikkalaisuuden Säilyttämisyhdistystä, ja ainoa syy,
miksi tuo nainen on voittanut Drew'n, on, että hänellä sentään on
_jotakin_ älyä.»

»Ei, kuulkaa nyt, Kenneth, minun mielestäni ei teidän pitäisi puhua
tohtorista tuolla tavoin. Saarnamiehellä täytyy olla harrastuksensa,
vai kuinka? Muistattehan, että Raamatussakin puhutaan uurastuksesta
Herran palveluksessa, tai jotakin semmoista?»

»No niin, minä koetan saada lehteen jotakin, jos te sitä haluatte, mr.
Babbitt, mutta minun täytyy odottaa, kunnes päätoimittaja on lähtenyt
kaupungista, ja lyödä toimitussihteeri pyörryksiin.»

Niin tapahtui, että _Advocate_-lehden sunnuntainumerossa oli tohtori
Drew'n kuva, ilme vakavana, silmät valppaina, graniitinluja leuka ja
piirteiden primitiivisyys erikseen korostettuna, ja sen alla seuraava,
vuorokauden kuolemattomuuden antava kirjoitus:

 Tohtori John Jennison Drew, fil. maist., viehättävän Floral Heightsin
 kauniin, Chatham-Roadin luona olevan presbyteriaanisen kirkon
 Kirkkoherra, on miltei tenhotaikuri sielujen voittamisessa. Hänellä
 on käännyttämisrekordi paikkakunnalla. Hänen paimenkautenaan on
 keskimäärin lähes sata henkilöä vuodessa väsynyt syntiin, ilmoittanut
 päätöksensä elää uutta elämää ja löytänyt rauhan ja turvallisuuden
 sataman.

 Kaikki kuohuu elämää Chatham-Road-kirkossa. Kannatuslaitoksiaan
 järjestetty suurimman tehon aikaansaamiseksi. Tohtori Drew
 panee erikoista painoa hyvään seurakuntalauluun. Hilpeitä,
 reippaita virsiä lauletaan kaikissa kokouksissa, ja erikoiset
 musiikkijumalanpalvelukset vetävät puoleensa musiikinharrastajia ja
 ammattimiehiä kaupungin kaikista osista.

 Kansantajuisten luentojen kateederilla yhtä hyvin kuin
 saarnastuoleissa on tohtori Drew kiitetty sanamaalari, ja vuoden
 mittaan hän saa kirjaimellisesti tusinoittain kutsuja puhumaan eri
 tilaisuuksissa; sekä täällä että muualla.


5.

Babbitt antoi tohtori Drew'n tietää, että hän oli tämän
kunnianosoituksen alkuunpanija. Tohtori Drew nimitti häntä »Veljekseen»
ja puristi hänen kättään moneen, moneen kertaan.

Neuvonantokomitean kokouksissa oli Babbitt maininnut, että hän olisi
onnellinen, jos Eathorne tulisi hänen luokseen päivällisille, mutta
Eathorne oli mutissut: »Kiitoksia, kovin ystävällistä — poikani, mutta
— minä en käy vieraisilla juuri milloinkaan.» Varmaankaan ei Eathorne
kieltäytyisi oman kirkkoherransa kutsuista. Babbitt sanoi poikamaisesti
Drew'lle:

»Kuulkaa nyt, tohtori, kun me nyt olemme hoitaneet tämän asian, niin
on minun mielestäni koulumestarin asia rummuttaa meidät kolme pienille
päivällisille!»

»Mainiota! Kyllä, luottakaa siihen! Erinomaista!» jyrisi tohtori Drew
miehekkäällä äänellään. (Joku oli kerran sanonut hänelle, että hän
muistutti puhuessaan presidentti Rooseveltia.)

»Ja sitten, hm, tohtori, katsokaa kaikin mokomin, että mr. Eathorne
tulee. Vaatikaa sitä ehdottomasti. Se on, hm — — —

— Minä luulen, että hän istua kyyröttää kotonaan enemmän kuin on hänen
terveydelleen otollista.»

Eathorne tuli.

Se oli ystävyyshenkinen tilaisuus. Babbitt puhui valituin sanoin
pankkimiesten tukevasta ja kasvattavasta arvosta yhteiskunnalle. He
olivat, sanoi hän, liikemieskarjan paimenia. Ensimmäistä kertaa teki
Eathorne poikkeuksen pyhäkoulua koskevasta keskusteluaineesta ja kysyi
Babbittilta, kuinka tämän liiketoiminta menestyi. Babbitt vastasi
vaatimattomasti, melkein kuin poika isälleen.

Muutamia kuukausia myöhemmin saadessaan tilaisuuden ottaa osaa
Raitiotieyhtiön hankkeeseen liikenteen laajentamiseksi ei Babbitt
mielellään olisi kääntynyt oman pankkinsa puoleen lainaa ottaakseen. Se
oli hanke, joka oli soveliaampi suoritettavaksi verrattain huomaamatta,
ja jos se olisi tullut tietoon, ei yleisö ehkä olisi ymmärtänyt. Hän
meni ystävänsä mr. Eathornen luo; hän oli tervetullut ja sai lainan
yksityisyrityksenä; ja molemmilla oli hyötyä mieluisasta uudesta
liitostaan.

Tämän jälkeen Babbitt kävi säännöllisesti kirkossa, paitsi keväisinä
pyhäaamuina, jotka ihan ilmeisesti oli tarkoitettu automobiilimatkoja
varten. Hän selitti Tedille: »Saat uskoa, poikani, varmempaa terveen
vanhoillisuuden tukea ei ole kuin evankeelinen kirkko, eikä parempaa
paikkaa löytää ystäviä, jotka tahtovat auttaa miestä hänelle kuuluvalle
paikalle yhteiskunnassa, kuin hänen oma kotikirkkonsa.»



KAHDEKSASTOISTA LUKU.


1.

Vaikka Babbitt näki lapsensa kahdesti päivässä, vaikka hän tunsi ja oli
perusteellisesti pohtinut jokaisen yksityiserän heidän menoissaan, ei
hän kuitenkaan ollut useaan viikkoon sen tietoisempi lapsistaan kuin
nuttunsa hihan napeista.

Kenneth Escottin ihailu sai hänet kiinnittämään huomiotaan Veronaan.

Verona oli tullut Gruensbergin Nahkayhtiön kirjanpitäjäksi; hän teki
työnsä perusteellisesti niinkuin ainakin ihminen, joka kunnioittaa
yksityiskohtia niitä koskaan oikein ymmärtämättä; mutta hän kuului
niihin, jotka tekevät sen hermostuttavan vaikutuksen, kuin olisivat
tekemäisillään jotakin tavatonta — jättämäisillään virkansa tai
puolisonsa — koskaan sitä kuitenkaan tekemättä. Escottin empivä
kosiskelu teki Babbittin niin toiveikkaaksi, että hän jo esiintyi
leikkisänä isänä. Palatessaan Hirvien kerhosta hän vilkaisi varovasti
seurusteluhuoneeseen ja hyrähti: »Onko Kennymme ollut täällä tänään?»
Hän ei välittänyt mitään Veronan vastaväitteistä. »Pyh, Ken ja minä
olemme vain hyviä ystävyksiä emmekä puhu muusta kuin aatteista. Minä
en halua kuulla puhuttavan siitä tunteilumoskasta, joka vain tärvelisi
kaikki.»

Ted huolestutti Babbittia eniten.

Saaden varoituksia latinassa ja englannissa, mutta mainioita arvosanoja
harjoitusaineissa, pallopelissä ja tanssien järjestelyssä kulki
Ted läpi seniorvuotensa East-Side-kimnaasissa. Kotona hän osoitti
harrastusta vain kun häntä pyydettiin ottamaan selkoa jostakin
salaviasta automobiilin sytytyslaitteessa. Hän selitteli käsitystään
isälleen, joka ei ollut kuulevinaan, että hän ei halunnut siirtyä
yliopistoon opiskelemaan lakitiedettä, ja Babbitt oli yhtä huolissaan
tästä »hullutuksesta» kuin Tedin suhteesta naapurihuvilan Eunice
Littlefieldiin.

Siitä huolimatta, että oli Howard Littlefieldin, tämän teräksenkovan
tosiasioita jauhavan myllyn, tämän pitkänenäisen kapitalismipapin
tytär, Eunice oli kuin hyttynen päivänpaisteessa. Hän tuli hypellen
huoneeseen, kiepsahti Babbittin polvelle, kun tämä istui lukemassa,
rypisti hänen sanomalehtensä ja vain nauroi, kun Babbitt sopivin
sanoin ilmaisi inhoavansa rypistynyttä sanomalehteä yhtä paljon kuin
rikkirevittyä kauppakirjaa. Tyttö oli nyt seitsentoistavuotias. Hänen
unelmanaan oli tulla filminäyttelijättäreksi. Hän ei ainoastaan, käynyt
katsomassa jokaista »loistofilmiä», vaan luki myöskin filmilehtiä,
näitä tarmontäytteisen ajanhengen omituisia ilmauksia, kuukausvihkoja
ja viikkolehtiä, jotka esittivät kiehtovia kuvia nuorista naisista,
jotka ennen olivat olleet manikuristeja, eivätpä edes taitavia
manikuristeja, ja jotka, ellei ohjaaja olisi määrännyt jokaista
heidän elettään, eivät ikinä olisi voineet esiintyä Metodistien
Keskuskirkon Pääsiäskantaatissa; aikakauskirjoja, joissa ratsuhousujen
ja kalifornialaisten bungalowien kuvain koristamissa »haastatteluissa»
täydellä todella esitettiin kalpeankauniiden, epäilyttävän
kauniiden nuorten miesten mielipiteitä kuvanveistotaiteesta ja
ulkomaanpolitiikasta; missä selostettiin puhdassydämisiä ilotyttöjä
ja hyväsydämisiä junarosvoja esittävien filmien juonta ja annettiin
ohjeita, miten kengänkiilloittajasta yhtenä ainoana päivänä voisi tulla
kuuluisa filminäytelmänkirjoittaja.

Näitä auktoriteetteja tutki Eunice. Hän tiesi tarkalleen, aloittiko
Mack Harker, tunnettu filmiroisto ja cowboy, näyttelijäuransa
statistina filmissä »Ah sinä paha poika». Huoneensa seinille hän
oli, kertoi hänen isänsä, nuppineuloilla kiinnittänyt kaksikolmatta
näyttelijänkuvaa. Mutta viehättävimmän filmisankarin nimikirjoituksella
varustettua kuvaa hän kantoi nuorella povellaan.

Babbitt oli aivan ymmällä tästä uusien jumalten palvonnasta ja epäili
lisäksi, että Eunice poltti savukkeita. Hän tunsi epäilyttävää
tuoksua yläkerrasta ja kuuli hänen tirskuvan Tedin kanssa. Hän
ei tehnyt koskaan mitään kysymyksiä. Tuo viehkeä tyttölapsi sai
hänet levottomaksi. Tytön pienet, kiehtovat kasvot näyttivät vielä
kapeammilta polkkatukan alla; hameet olivat lyhyet, ja immen lentäessä
tiehensä Tedin jäljessä näkyi yläpuolelta pehmyttä polvea hyväilevän
silkin vilahdus, joka sai Babbittin murheellisena ajattelemaan, että
tyttö piti häntä vanhana. Joskus, kun hänen salaisessa unelmaelämässään
tarutytti riensi häntä vastaan, oli se Eunice Littlefieldin näköinen.

Ted oli moottorihullu niinkuin Eunice oli biohullu. Oli turhaa
koettaa tuhannella ivallisella kiellolla saada häntä luopumaan oman
auton kärttämisestä. Niin veltto kuin hän olikin nousemaan aamuisin
ylös ja lukemaan Vergiliusta, niin väsymätön hän oli jankkaamaan.
Yhdessä kolmen muun pojan kanssa hän osti reumaattisen Ford-koneiston,
rakensi hämmästyttävän racerkehän sen päälle männystä ja pellistä,
hyrräsi pitkin katuja tällä hengenvaarallisella väkkärällä ja möi
sen voitokseen. Babbitt antoi hänelle moottoripyörän, ja joka
lauantai-iltapäivä hän matkusti sätkyttäen kaukaisiin kaupunkeihin,
seitsemän sandwichia ja Coca-Colapullo taskussa ja Eunice mitenkuten
sijoitettuna sivuvaunuun.

Tavallisesti olivat Eunice ja hän vain hilpeitä kumppaneita ja
riitelivät terveellistä, huikeaa hienotunteisuuden puutetta osoittaen,
mutta silloin tällöin, jonkin värikkään, tuoksuvan tanssitilaisuuden
jälkeen he olivat äänettöminä ja kuin ujoissaan, ja Babbitt kävi
levottomaksi. Babbitt oli kuten isät enimmäkseen. Hän oli lempeä,
kovapintainen, tietämätön ja sangen huolestunut. Samoinkuin useimpia
isiä huvitti häntä odottaa, kunnes uhri ihan ilmeisesti oli väärässä,
ja sitten esiintyä hyveensä voimalla. Hän puolusteli itseään
itserakkaasti selittämällä: »Tedin äiti hemmoittelee hänet piloille.
Jonkun täytyy opettaa hänelle _mores,_ ja sen tehtävän olen minä saanut
niskoilleni. Senvuoksi, että koetan kasvattaa hänestä oikeata kunnon
ihmistä eikä semmoista lellipoikaa ja jazzteikaria, saan luonnollisesti
kantaa sydämettömän raakalaisen nimeä!»

Kaiken kaikkiaan, ja kun ihmisissä on tuo lähtemätön, kummallinen kyky
mahdollisimman kelvottomia teitä myöten päästä hämmästyttävän hyvään
päämäärään, rakasti Babbitt poikaansa, kaipasi hänen ystävyyttään ja
olisi uhrannut hänen hyväkseen kaikki — kun vain olisi ollut varma,
että sille annettaisiin asianmukainen arvo.


2.

Ted puuhaili kutsuja seniorluokan toveripiirilleen.

Babbittin aikomus oli olla avulias ja ystävällinen. Muistellessaan
entisiä kouluhuvituksia Catawbassa hän ehdotti mitä hauskimpia
leikkejä: arvoitusleikkejä, joissa saattoi käyttää kastrulleja
kypärinä, ja sanaleikkejä, joissa kukin oli jokin laatusana tai
ominaisuus. Ollessaan innokkaimmillaan hän huomasi, ettei häntä
kuunneltu; hyvä että edes suvaittiin. Mitä itse kutsuihin tuli,
olivat ne yhtä täsmällisesti määrätyt kuin Unionin kerhotanssiaiset.
Arkihuoneessa tanssittaisiin, saliin järjestettäisiin uhkea bufetti ja
halliin kaksi bridgepöytää niitä varten, joita Ted nimitti »vanhoiksi
tomppeleiksi, joita tuskin saa tanssimaan edes puolta aikaa.»

Aamiaisten aikana keskusteltiin yksinomaan näistä pidoista. Ei
kukaan kuunnellut Babbittin selostuksia helmikuun-ilmasta tai hänen
muistutuksiaan sanomalehtien rubriikeista. Hän sanoi suuttuneena: »Jos
on _sallittua_ keskeyttää teidän kiintoisa keskustelunne — Kuulitteko,
mikä minä sanoin?»

»No, älä nyt ole kuin hemmoiteltu lapsi! Tedillä ja minulla on ihan
yhtä suuri oikeus puhua kuin sinulla!» ärähti mrs Babbitt.

Tanssiaisiltana hän sai luvan katsella, jos ei pitänyt olla auttamassa
Matildaa Vecchian vaniljajäätelön ja jälkiruokaleivosten asettelussa.
Hän oli syvästi kuohuksissa. Kahdeksan vuotta sitten, kun Veronalla oli
ollut koulukutsut, olivat lapset olleet kuin tavallinen nukkekokoelma.
Nyt he olivat maailmanmiehiä ja -naisia, hyvin ylväitä miehiä ja
naisia, pojat puhuivat alentuvasti Babbittin kanssa, heillä oli frakit,
ja he suvaitsivat välinpitämättöminä ottaa paperosseja hopeakoteloista.
Babbitt oli kuullut kertomuksia siitä, mitä »tapahtui» nuorisokutsuissa
— kuten Atleettikerhossa sanottiin — tytöistä, jotka piilottivat
korsettinsa vaatehuoneeseen, »kurtiisista» ja »flirtistä» ja niin
sanotun Turmeluksen tuntuvasta enentymisestä. Tänä iltana hän uskoi
ne kertomukset. Nuo lapset tuntuivat hänestä röyhkeiltä ja kylmiltä.
Tytöt olivat puetut aaltoilevaan chiffoniin, korallinpunaiseen
samettiin tai kultakankaaseen, ja leyhyvän polkkatukan ympärillä
oli kimmeltäviä seppeleitä. Hän tiesi, huolellisen salatarkastuksen
nojalla, ettei yhtään korsettia ollut piilossa vaatehuoneessa, mutta
nuo vilkkaat vartalot eivät totisesti olleet teräskehyksissä. Heidän
sukkansa olivat kimmeltävää silkkiä, heidän kenkänsä kallishintaiset
ja luonnottomat, heidän huulensa maalatut ja kulmakarvat pensselöidyt.
He tanssivat kulmakarvat vastakkain poikien kanssa, ja Babbitt tunsi
itsensä puolisairaaksi pelosta ja itsetiedottomasta kateudesta. Pahin
kaikista oli Eunice Littlefield; ja hulluin kaikista pojista oli Ted.
Eunice oli lentävä demoni; hän kiiti tanssiaskelin huoneen läpi, hänen
kapeat lanteensa keinuivat, hänen jalkansa olivat näppärät kuin kutojan
sukkula, hän nauroi ja houkutteli Babbittin tanssimaan kanssaan.

Sitten hän keksi kestityksen sivulisäkkeen.

Pojat ja tytöt katosivat silloin tällöin, ja hän muisti huhuja, että he
joivat whiskyä taskupulloista. Hän hiipi varpaillaan talon ympäri, ja
joka-ainoassa niistä kymmenkunnasta autosta, jotka olivat odottamassa
kadulla, hän näki paperossien hehkuvaa tulta, joka-ainoasta hän kuuli
äänekästä tirskuntaa. Hänen teki mielensä nostaa melu, mutta hän
ei kehdannut (seistessään lumessa ja kurkistellessaan nurkan takaa
pimeässä). Hän koetti olla tahdikas. Palatessaan halliin hän sanoi
ystävällisesti pojille: »Kuulkaa, pojat, jos jollakin teistä on jano,
niin täällä on mainion hyvää sokerikaljaa.»

»Oo. Kiitoksia paljon!» sanoivat he armollisesti.

Hän etsi vaimonsa ruokakonttorista ja räjähti: »Minä tahtoisin heittää
talosta muutamia penikoita! Ne puhuttelevat minua niin korkealta kuin
olisin heidän pikenttinsä. Minä tahtoisin — — —»

»Minä tiedän», huokasi mrs. Babbitt, »mutta kaikki sanovat, kaikki
äidit väittävät, että ellei heitä suvaitse, jos suuttuu, kun he
menevät autoihinsa ottamaan drinkin, niin he eivät enää tule siihen
taloon, emmekä me tahtoisi, että Ted suljettaisiin pois jostakin, vai
tahtoisimmeko?»

Babbitt selitti mielihyvällä näkevänsä, että Ted suljettaisiin
pois kaikesta, ja riensi sisään ollakseen kohtelias, jottei Tediä
suljettaisi ulos mistään.

Mutta hän päätti, että jos tapaisi pojat juomasta, niin hän — — — niin,
hän »näyttäisi heille — — — » Samalla kuin hän koetti olla kohtelias
leveäharteisille nuorille nulikoille, hän nuuski heitä visusti. Kaksi
kertaa hän tunsi kieltowhiskyn hajua, mutta vain kaksi kertaa.

Tohtori Howard Littlefield saapasti sisään.

Hän oli saapunut juhlallisessa, isällisesti suojelevassa mielialassa
katselemaan. Ted ja Eunice tanssivat ja liikkuivat kuin yksi ja
sama ruumis. Littlefield veti henkeänsä. Hän huusi Euniceä. He
kuiskuttelivat silmänräpäyksen, ja Littlefield selitti Babbittille,
että Eunicen äidillä oli kova päänsärky ja hän tarvitsi tyttöä. Tämä
lähti itkien. Babbitt katsoi raivoissaan heidän jälkeensä. Senkin
pikku pakana! Kiusata Tediä! Ja Littlefield, korska, vanha humbuugi,
käyttäytyi aivan kuin Tedin vaikutus tyttöön olisi turmiollinen.
Myöhemmin hän tunsi whiskyn hajua Tedin hengityksestä.

Kun vieraat kohteliaan hyvästelyn jälkeen olivat menneet, seurasi
hirvittävä perhekohtaus, kuin laviini, hävittävä ja häikäilemätön.
Babbitt jyrisi, mrs. Babbitt itki. Ted uhmaili, ja Verona oli epävarma,
kummallako puolella olisi.

Useita kuukausia olivat Babbittien ja Littlefieldien välit kylmät,
kumpikin perhe suojeli karitsaansa naapurin sudenpennulta. Babbitt ja
Littlefield puhuivat edelleenkin juhlallisin fraasein moottoreista ja
senaatista, mutta karttoivat synkeästi mainita perheitänsä. Joka kerta
kun Eunice tuli käymään, otti hän puheeksi sievän tuttavallisesti sen
seikan, että häntä oli kielletty tulemasta heille; ja Babbitt koetti,
ilman minkäänlaista menestystä, olla isällinen ja opettavainen.


3,

»Ihan voisi läkähtyä!» nurkui Ted Eunicelle, kun he istuivat ja
ahtoivat sisäänsä kuumaa suklaata, suuria kimpaleita mantelikakkua ja
sokeroituja pähkinöitä Royalin mosaiikkikomeudessa, »se ärsyttää minua
tavattomasti, kun pappa ei voi olla olematta niin äärettömän ikävä.
Joka ilta hän istuu puolinukuksissa, ja jos Rona tai minä sanomme:
'Tule, tehdään jotakin!' niin ei hän huoli sitä edes ajatella. Hän vain
haukottelee ja sanoo: 'Ee, minun on hyvä näin'. Hän ei tiedä, että
maailmassa on mitään hauskaa. Luultavasti hänen sentään täytyy ajatella
hiukan niinkuin sinä ja minä, mutta peijakas, päältä sitä ei vain näy
vähääkään. Hän ei usko, että paitsi konttoria ja kurjaa golfpeliä
lauantai-iltoina maailmassa on mitään muuta tekemistä kuin vain istua —
istua joka ilta — tahtomatta mennä minnekään — tahtomatta tehdä mitään
— ja hän luulee, että me nuoret olemme hulluja — istua — Herra Jumala!»


4.

Jos Babbitt oli huolissaan Tedin velttoudesta, niin hän ei ollut
lainkaan huolissaan Veronasta. Hän saattoi olla tytöstä varma. Tämä eli
liian paljon ajatustensa pienessä, sirossa, ummehtuneessa komerossa.
Kenneth Escott ja hän olivat aina yksissä. Kun he eivät olleet kotona
harjoittamassa varovaisen radikaalista kurtiisiaan tilastoarkkien
yli, olivat he matkalla kirjailijain ja hindulaisten filosofien ja
ruotsalaisten luutnanttien luennoille.

»Peijakas», nurkui Babbitt vaimolleen, kun he olivat kotimatkalla
Fogartyn bridge illallisilta, »minua ärsyttää, että Rona ja tuo mies
ovat niin ikäviä. Istuvat vain joka ilta, milloin toinen suinkin
työltään joutaa, eivätkä tiedä, että maailmassa on mitään hauskaa. Vain
lörpöttelyä ja keskustelua — — — Herra Jumala! Istua — — istua — — joka
ilta — — tahtomatta tehdä mitään — — ja luulla, että minä olen hullu,
kun menen pelaamaan pelin korttia — — istua — — peijakas!»

Sitten nousi uusia vyöryviä aaltoja uimarin ympärille, jota ikävystytti
alituinen pulikoiminen perhemainingeissa.


5.

Babbittin appivanhemmat, mr. ja mrs. Henry T. Thompson, vuokrasivat
pois vanhan talonsa Bellevuessa ja muuttivat Hatton-hotelliin,
kiitettyyn täyshoitolaan, joka oli täynnä leskiä, punaisia
plyyshikalustoja ja jäävesikannujen ääntä. He tunsivat itsensä
siellä yksinäisiksi, ja joka toinen sunnuntai täytyi Babbittien
syödä päivällistä heidän luonaan (kananpaistia, surkeata selleriä
ja selatiinista kankeaa jäätelöä) ja sitten istua, kohteliaina ja
kankeina, hotellisaleissa, kun eräs nuori naisviuluniekka soitteli
Broadwayn varrella sovellettuja saksalaisia lauluja.

Sitten tuli Babbittin oma äiti Catawbasta kolmen viikon vierailulle.

Hän oli ystävällinen nainen ja suurenmoisen ymmärtämätön. Hän kiitteli
kaikkia sovinnaisuuden sääntöjä uhmaavaa Veronaa, joka muka oli
»kiltti, uskollinen mamman tyttö ilman mitään semmoisia mielipiteitä,
joita tytöillä näyttää olevan nykyaikaan»; ja kun Ted täytti vaihtajan
rasvalla, pelkästä rakkaudesta koneisiin ja kaikkeen tahmaiseen,
iloitsi isoäiti, että hän oli »niin kätevä askareissa ja halukas
auttamaan pappaansa eikä yhtämittaa juoksennellut tyttöjen parissa ja
koettanut teeskennellä olevansa hieno herra».

Babbitt rakasti äitiänsä ja joskus piti hänestä oikein erikoisesti,
mutta tämän kristillinen kärsivällisyys ärsytti häntä, ja hän oli
aivan masennuksissa, kun äiti laverteli eräästä täysin tarunomaisesta
sankarista, nimeltä »sinun isäsi».

»Sinä et varmaankaan sitä muista, Georgie, sinä olit niin pikkuruinen
poika siihen aikaan — aijai, minä muistan ihan tarkalleen, minkä
näköinen sinä olit sinä päivänä, kellervänruskea tukka ja pitsikaulus,
sinä olit aina niin sievä lapsi ja ikäänkuin heiveröinen, ja sinä pidit
niin paljon kauniista leluista ja pienien kenkiesi punaisista tupsuista
ja kaikesta — ja sinun isäsi oli matkalla kirkkoon meidän kanssamme, ja
eräs mies pysäytti meidät ja sanoi: 'Majuri' — niin monet naapureista
sanoivat sinun isääsi 'Majuriksi', hän oli tosin sodassa vain
tavallisena sotamiehenä, mutta kaikki tiesivät, että se johtui vain
kapteenin kateudesta ja että hänen olisi pitänyt olla korkea upseeri,
hänellä oli ihan synnynnäinen lahja komentaa, mikä niin tavattoman
harvalla miehellä on — ja tuo mies tuli tietä pitkin ja nosti kättään,
pysäytti kärryt ja sanoi: 'Majuri', sanoi hän, 'meitä on iso joukko,
joiden yhteisestä sopimuksesta eversti Scanelli asetetaan ehdokkaaksi
kongressiin, ja me tahdomme saada teidät mukaamme. Te kun tapaatte
niin paljon ihmisiä liikkeessänne, voisitte tehdä niin paljon meitä
auttaaksenne'. No, sinun isäsi vain katsoi häntä ja sanoi: 'En minä
sitä tee. Minä en hyväksy hänen politiikkaansa', sanoi hän. No mies
— ne kutsuivat häntä kapteeni Smithiksi, ja Herra ties mistä syystä,
sillä hänellä ei ollut oikeuden varjoakaan tai sen aavistusta kapteenin
tai minkäänlaiseen muuhunkaan titteliin — tuo kapteeni Smith sanoi: 'Me
teemme teidän olonne happameksi, jos ette ole ystävienne puolella!' No,
sinä tiedät minkälainen sinun isäsi oli, ja Smith tiesi sen myöskin;
hän tiesi mikä miestenmies hän oli, ja hän tiesi, että sinun isäsi
tunsi poliittisen aseman ensimmäisestä kirjaimesta viimeiseen, ja
hänen olisi pitänyt nähdä, että siinä oli mies, johon hän ei voinut
vaikuttaa, mutta hän jatkoi vain yrittelyänsä ja houkutustaan, kunnes
sinun isäsi suuttui ja sanoi: 'Kapteeni Smith', sanoi hän, 'minulla
on tällä paikkakunnalla semmoisen miehen maine, joka aivan hyvin
pystyy hoitamaan omat asiansa ja antaa toisten hoitaa omansa!' ja sen
sanottuaan hän ajoi eteenpäin ja jätti miehen seisomaan maantiellä kuin
pahka puussa!»

Babbittia suorastaan harmitti, kun muori puhui hänen poikavuosistaan
lapsille. Hän oli ilmeisesti ollut ihastunut rintasokeriin; hänellä
oli ollut »niin suloinen vaaleanpunainen rusetti tukassa» ja hän oli
itse vääntänyt oman nimensä »Googooksi». Hän kuuli (vaikkei ollut
kuulevinaan) Tedin kehoittavan Tinkaa: »Pidä nyt kiirutta, kuule, sido
se suloinen vaaleanpunainen rusetti tukkaasi ja tule syömään aamiaista,
muuten puree Goo-goo sinulta pään poikki.»

Babbittin velipuoli, Martin, tuli Catawbasta kahden päivän käynnille
vaimonsa ja pienimmän pikkuruisensa kanssa. Martin kasvatti karjaa
ja hoiti tomuista sekatavarakauppaa. Hän ylvästeli olevansa vapaa
amerikkalainen vanhaa jänkkirotua; hän ylvästeli, kun oli rehellinen,
siekailematon, ruma ja epäkohtelias. Hänen mielihuomautuksensa oli:
»Paljonko sinä olet maksanut tuosta?» Hän piti Veronan kirjoja,
Babbittin hopeakynää ja pöydällä olevia kukkia ylellisyytenä ja sanoi
sen. Babbitt olisi joutunut riitaan hänen kanssaan, ellei olisi
karttanut sitä hänen nolon vaimonsa ja pikkuruisen vuoksi, jota
ärsytteli sormellaan ja kutitteli ja puhutteli:

»Minä luulen, että tämä pikkuruinen on hutilus, niin kuule, minä
luulen, että tämä pieni pikkuruinen on hutilus, hän on hutilus, juu
kuule, hän on hutilus, on kuin onkin, hän on hutilus, tämä pikkuruinen
on hutilus, ei yhtään mitään muuta kuin suuri hutilus, juuri semmoinen
hän on, semmoinen — hutilus!»

Koko ajan jatkoivat Verona ja Kenneth Escott pitkiä tieto-opillisia
mietelmiänsä; Ted oli epäsuosioon joutunut napisija; ja Tinka,
yksitoistavuotias, pyysi lupaa käydä elävissä kuvissa kolme kertaa
viikossa, »niinkuin kaikki muut tytöt».

Babbitt raivosi: »Minä olen kyllästynyt kaikkeen! Minun pitää ylläpitää
kolmea polvea. Koko rykelmä on minun niskoillani. Maksaa puolet äidin
tuloista, kuulla Henry T:tä, kuulla Myran nurkumista, olla kohtelias
Martille ja kuulla olevansa liian ankara, kun koettaa auttaa lapsia.
Kaikki on minun niskoillani ja näykkimässä eikä kukaan ole sitten vähän
vähääkään kiitollinen! Ei mitään helpotusta, ei tunnustusta, ei apua
miltään taholta! Ja kestää tätä — Herra Jumala, kuinka kauan?»

Hän nautti sairaanaolostaan helmikuussa; hän oli mielissään toisten
hämmennyksestä, kun hän, peruskallio, alkoi horjua.

Hän oli syönyt epäilyttävän äyriäisen. Kaksi päivää hän oli raukeana
ja hoideltuna ja arvossapidettynä. Hänen oli lupa ärähtää: »Antakaa
minun olla rauhassa!» ilman että ärähdettiin vastaan. Hän makasi
makuuhuoneessaan ja näki talviauringon liukuvan pitkin alaslaskettuja
uutimia ja muuttavan punaisenruskean khakin vaaleanpunaiseksi. Sitä
oli mieluisa katsella. Hän huokasi, kun hämärä ne jälleen himmensi.
Hän oli tietoinen siitä, että elämä oli vähän surunalaista. Ilman
mitään Vergil Guncheja, joiden edessä täytyi antaa kasvoilleen reippaan
optimismin ilme, hän näki ja puolittain myönsi näkevänsä elämänsä tien
uskomattoman mekaaniseksi. Mekaaninen liike — huonostirakennettujen
talojen pikainen myynti. Mekaaninen uskonto — kuiva, kova kirkko, kadun
todellisesta elämästä erillinen, luonnottoman kunnioitettava kuin
silinterihattu. Mekaaniset golfpelit ja päivälliskutsut ja bridge-illat
ja keskustelut. Paul Rieslingiä lukuunottamatta mekaaninen ystävyys
— selkääntaputukset ja meluava hilpeys, joka ei koskaan uskaltanut
antautua äänettömyyden koetukselle.

Hän käännähti levottomana vuoteessa. Hän näki edessään vuodet,
kimmeltävät talvipäivät ja kaikki, pitkät, ihanat, kesäisen vihreitä
niittyjä varten tarkoitetut iltapäivät, tuhlattuina tällaisiin turhiin
joutavuuksiin. Hän ajatteli puhelinkeskusteluja vuokrakontrahdeista,
kuinka täytyi mairitella ihmisiä, joita oikeastaan inhosi, käydä
liikeasioilla ja odotella likaisissa eteisissä hattu polvella,
haukotella kärpäsentahraamille almanakoille ja näyttää arvokkaalta
juoksupoikien edessä.

»Minun ei tee mieleni palata työhön», huokasi hän. »Minä tahtoisin — —
— en tiedä mitä.»

Mutta hän oli jälleen työssä seuraavana päivänä, innokkaassa touhussa
ja epäilyttävällä tuulella.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.


1.

Zenithin Raitiotieyhtiö aikoi rakennuttaa korjauspajoja
Dorchesterin esikaupunkiin, mutta maan ostajat saivat tietää, että
Babbitt & Thompsonin Kiinteistöliikkeellä oli niihin etuoikeus.
Raitiotieyhtiön asiamies samoinkuin ensimmäinen varapuheenjohtaja ja
itse puheenjohtajakin paljoksuivat Babbittin hintoja. He puhuivat
velvollisuuksistaan osakkeenomistajia kohtaan, uhkasivat vedota
oikeuteen, vaikka tätä uhkausta syystä tai toisesta ei toteutettu, ja
hallitus katsoi viisaammaksi ryhtyä sovitteluihin Babbittin kanssa.
Jäljennökset kirjeenvaihdosta ovat yhtiön konttorissa ja ovat minkä
tarkastusviranomaisen saatavissa tahansa.

Heti jälkeenpäin Babbitt talletti kolmetuhatta dollaria pankkiin,
Raitiotieyhtiön asiamies osti viidentuhannen dollarin auton,
ensimmäinen varapuhemies rakennutti itselleen huvilan Devon Woodsiin,
ja puheenjohtaja nimitettiin ministeriksi erääseen vieraaseen maahan.

Etuoikeuden hankkiminen ja varma ote tontinomistajan maahan tämän
naapurin saamatta siitä vihiä oli ollut tavattoman kova voimankoetus
Babbittille. Oli välttämätöntä levittää huhuja autovajojen ja
puotien rakentamissuunnitelmista, olla ikäänkuin ei olisi aikomus
ostaa useampia etuoikeuksia, odottaa ja näyttää yhtä kyllästyneeltä
kuin pokerinpelaaja, kun erään välttämättömän tontin saantivaikeus
uhkasi tehdä tyhjäksi koko suunnitelman. Kaiken tämän lisäksi tuli
hermostuttavia riitoja salaisten yhtiömiesten kanssa yrityksessä. Nämä
eivät tahtoneet, että Babbittilla ja Thompsonilla olisi yrityksessä
muuta osaa kuin välittäjän. Babbitt oli suunnilleen samaa mieltä.
»Liikemoraali, näetkös — välittäjän on pysyttävä ammatissaan eikä
suostuttava olemaan ostajana», sanoi hän Thompsonille.

»Moraali, moskaa! Luuletko sinä, että minä aion antaa tuon tekopyhän
lahjuskoplan viedä koko limpun antamatta palaakaan meille?» selitti
vanha Henry.

»Minä en missään tapauksessa halua tehdä sitä. Se on petosta!»

»Eikä ole. Se on kaksinkertaista petosta. Yleisö tässä petetään. No,
nyt kun olemme olleet moraalisia ja selvittäneet sen puolen asiaa, on
kysymys, mistä voisimme saada pari lanttia lainaksi ostaaksemme osan
maata itse kaikessa salaisuudessa. Me emme voi mennä omaan pankkiimme
tässä asiassa. Se voisi tulla tietoon.»

»Minähän voisin käydä ukko Eathornen luona. Hän on vaiti kuin hauta.»

»Se on oikea mies.»

Eathorne oli kernaasti valmis, sanoi hän, »ottamaan luonteen
vakuudeksi», antamaan Babbittille lainan ja katsomaan, että
sitä ei merkitty pankkikirjoihin. Näin tapahtui, että osa niitä
etuosto-oikeuksia, jotka Babbitt ja Thompson hankkivat, koski tontteja,
jotka he itse omistivat, vaikka omaisuus ei ollut huudatettu heidän
nimiinsä.

Kesken tätä mainiota kauppaa, joka elvytti liiketoimintaa ja yleisön
luottamusta ja oli näytteenä kiinteistömarkkinain vilkastumisesta,
yllätti Babbittia huomio, että hänellä oli epärehellinen henkilö
palveluksessaan.

Se oli Stan Graff, hänen »lentävänsä».

Jo jonkin aikaa oli Graff aiheuttanut Babbittille huolta. Hän ei
pitänyt asiakkaille antamiaan lupauksia. Saadakseen talon vuokratuksi
hän saattoi luvata korjauksia, joihin omistaja ei ollut antanut
suostumustaan. Epäiltiin hänen tarinoivan kalustoja kalustettuihin
taloihin, joten vuokralainen muuttaessaan sai maksaa semmoisesta, jota
ei ollut olemassa, ja rahat pisti Graff omaan taskuunsa. Babbittin ei
ollut koskaan onnistunut saada todistuksia näihin epäluuloihin, ja
vaikka hän hiukan oli ajatellut erottaa Graffin, oli se aina jäänyt
tekemättä.

Nyt työntyi eräs herra Babbittin yksityiseen huoneeseen, punaisena
naamaltaan ja läähättäen: »Minä nostan helvetillisen melun, ja jos ette
paneta kiinni sitä miestä, niin minä teen sen!»

»Mikä — — — Rauhoittukaa, herra! Mistä on kysymys?»

»Mistäkö kysymys! Joo, nähkääs — —»

»Istukaa ja puhukaa tyynesti. Tuo äänihän kuuluu läpi koko talon!»

»Tuo mies, se Graff, joka on teillä, vuokrasi minulle talon. Minä olin
täällä eilen ja allekirjoitin kontrahdin asianmukaisesti, ja hänen piti
hankkia omistajan allekirjoitus ja lähettää minulle kontrahdit postissa
eilen illalla. Ja niin hän teki. Tänä aamuna tulen aamiaiselle, ja
palvelija kertoo, että eräs mies oli tullut heti aamupostin jälkeen ja
sanonut tahtovansa erään kuoren, joka oli pantu postiin erehdyksestä,
suuren pitkulaisen kuoren, jonka toisessa ylänurkassa oli ’Babbitt
Thompson'. Semmoinen löytyi, ja hän antoi sen miehelle. Hän kuvasi
miehen minulle, ja se oli Graff. Minä soitin hänelle, ja hän,
pässinpää, tunnusti. Hän sanoi saaneensa myöhemmin, kun kontrahti oli
allekirjoitettu, edullisemman tarjouksen joltakin muulta ja tahtoneensa
saada minun kontrahtini takaisin. Mitä te nyt aiotte tehdä?»

»Nimenne, herra — —?»

»William Varney — W. K. Varney.»

»Aivan niin, se oli Garrisonin talo.» Babbitt soitti. Kun miss McGoun
tuli sisään, kysyi hän: »Onko Graff mennyt ulos?»

»On.»

»Tehkää hyvin ja katsokaa hänen pulpetistaan, onko siellä mr. Varneylle
kirjoitettua kontrahtia, joka koskee Garrisonin taloa.» Varneylle:
»Minä en saata sanoa, kuinka pahoillani olen, että tämmöistä on
tapahtunut. Minunhan ei tarvitse sanoakaan, että erotan Graffin samassa
silmänräpäyksessä kun hän tulee. Ja tietysti on teidän kontrahtinne
voimassa. Mutta minä haluan tehdä vielä muuta. Minä sanon omistajalle,
että hänen ei tarvitse maksaa meidän välityspalkkiotamme, vaan hän saa
vähentää sen teidän vuokrastanne. Joo, joo! Vakavasti! Minä haluan
sitä. Vilpittömästi sanoen pahoittaa tämä asia mieltäni tavattomasti.
Minä olen kyllä aina ollut käytännöllinen liikemies. Arvattavasti olen
runoillut yhden ja toisen historian aikanani, kun tarve on vaatinut — —
Tiedättehän — joskus täytyy voidella aika tavalla, voidakseen vaikuttaa
tyhmyreihin. Mutta tämä on ensimmäinen kerta, jolloin minun täytyy
syyttää ketään henkilökunnastani sen suuremmasta epärehellisyydestä
kuin että on näpistelty vähän postimerkkejä. Ihan vilpittömästi, minä
olisin pahoillani, jos meillä tästä jutusta olisi mitään ansiota. Niin
että saanhan tosiaan luovuttaa välityspalkkion teille? Hyvä!»


2.

Hän käveli läpi helmikuunkylmän kaupungin, missä kuorma-autot
pärskyttivät syrjään lumisohjoa ja taivas oli tumma tummien
kattoreunustain yllä. Hän tuli onnettomana takaisin. Hän, joka
kunnioitti lakia, oli rikkonut sitä salaamalla rikoksen postilakeja
vastaan. Mutta hän ei voinut sietää, että Graff joutuisi vankilaan
ja hänen vaimonsa kärsimään. Sen pahempi täytyi hänen erottaa Graff,
ja se oli se puoli konttorityöstä, jota hän pelkäsi. Hän piti paljon
ihmisistä, hän toivoi niin heidän pitävän hänestä, ettei saattanut
loukata heitä.

Miss McGoun tuli sisään ja kuiskasi, jännitettynä odottaen jotakin
erikoista: »Nyt hän on täällä.»

»Mr. Graffko? Pyytäkää häntä tulemaan tänne.»

Hän koetti tehdä itsensä leveäksi ja tyyneksi tuolillaan ja pitää
silmiään ilmeettöminä. Graff tuli sisään — viidenneljättävuotias,
pulska, silmälasipäinen ja teikariviiksinen mies.

»Te halusitte puhua kanssani?» sanoi Graff.

»Aivan niin. Istukaa, olkaa hyvä!»

Graff jäi seisomaan ja sanoi nyrpeästi: »Se nauta Varney on kai ollut
täällä. Saanko selittää, miten asia on? Hän on kamala kitupiikki, joka
nuljuu joka senttiä ja valehteli minulle suorastaan, kuinka paljon
vuokraa hän pystyisi maksamaan. Sen sain selville heti, kun olimme
allekirjoittaneet kontrahdin. Ja sitten tuli toinen mies, joka teki
paremman tarjouksen talosta, ja minä katsoin velvollisuudeksi firmaa
kohtaan päästä irti Varneysta ja olin niin levoton, että livistin
sinne ja otin takaisin kontrahdin. Kunniasanallani, mr. Babbitt, minun
tarkoitukseni ei ollut tehdä mitään eperehellistä! Minä halusin vain,
että firma saisi niin suuren välitysp — —»

»Odottakaa vähän, Stan! Kaikki tuo voi olla totta, mutta minulla on
ollut koko joukko muistuttamista teitä vastaan viime aikoina. Oletan
kyllä, että teidän tarkoituksenne ei milloinkaan ole ollut tehdä mitään
väärää, ja minä uskon, että kun vain saatte kunnollisen läksytyksen,
joka teitä vähän ravistaa, niin teistä voi kyllä tulla ensiluokkainen
välittäjä vielä. Mutta minä en käsitä, kuinka voisin pitää teitä enää
täällä.»

Graff nojasi kirjekaappiin, pisti kädet taskuihinsa ja nauroi. »Vai
ajetaan minut ulos! Rakas vanha kaukonäköisyys ja moraali, minä olen
perin mielissäni! Mutta älkää ikinä luulko, että selviydytte minusta
millään farisealaisilla tekopyhyyslumeilla. Tosin olen käyttänyt
karkeita keinoja — joskus — mutta kuinkapa olisin voinut sitä välttää
tässä konttorissa?»

»Mutta, Herra Jumala, nuori mies — — —»

»Vaiti vain! Pitäkää luontonne kurissa älkääkä huutako, sillä
jokikinen ulkokonttorissa kuulee puheenne. He kuuntelevat sitäpaitsi
koko ajan. Babbitt, vanha ystävä, te olette ensi sijassa petturi
ja toisessa saakelinmoinen saituri. Jos olisitte maksanut minulle
kunnollisen palkan, niin ei minun olisi ollut pakko varastaa lantteja
sokealta, jotta vaimoni ei tarvitsisi nähdä nälkää. Me olemme olleet
naimisissa vain viisi kuukautta, ja hän on paras tyttö mitä on,
ja sitten te pakotatte meidät elämään täydellisessä kurjuudessa
koko ajan, senkin kirottu keljuilija, jotta voisitte koota rahoja
kelvottomalle pojallenne ja typerälle tyttärellenne! Ei, odottakaa!
Teidän on, jumaliste, nielaistava se, muuten minä huudan, että koko
konttori kuulee. Ja epärehellinen — — Kuulkaa, jos minä puhuisin
yleiselle syyttäjälle, mitä tiedän siitä etuoikeuksien varastamisesta
viime raitiotiekaupassa, niin pantaisiin sekä teidät että minut
vankeuteen, yhdessä erinäisten muiden, hyvien, rehellisten, hurskaiden,
arvossapidettyjen raitiovekkulien kanssa.»

»No, nyt näyttää siltä kuin alkaisimme tulla asiaan, Stan.

»Tuo raitiokauppa — — Siinä ei ollut mitään epärehellistä.

»Ainoa mahdollisuus aikaansaada edistystä on, että ihmiset, joilla on
suuria varoja, toimivat; ja heidän täytyy saada palkintonsa — —»

»Älkää, Jumalan nimessä, istuko siinä saarnaamassa minulle! Mikäli
ymmärrän, olen erotettu. Ali right! Se on hyvä minulle. Ja jos huomaan
teidän puhuvan pahaa minusta jollekin toiselle firmalle, niin kerin
itsestäni ulos kaikki, mitä tiedän teistä ja Henry T:stä ja niistä
pienistä, sameista, katalista afääreistä, joita te teollisuuden kätyrit
nuuskitte suuremmille ja ovelammille lurjuksille, ja silloin ajetaan
teidät ulos kaupungista. Ja minä — — te olette oikeassa, Babbitt, minä
olen koukkuillut, mutta nyt aion kulkea suoria teitä, ja ensimmäinen
askel on, että hankin itselleni toimen konttorissa, jonka isäntä ei
puhu ihanteista. Menköön asianne helvettiin, vanha ystävä, niin että
saatte heittää koko touhunne rikkatynnyriin!»

Babbitt istui pitkän aikaa, milloin raivoten: »Minä annan vangita
hänet!» milloin miettien: »Olisikohan — — — Ei, minä en ole koskaan
tehnyt mitään, mikä ei ole ollut välttämätöntä edistyksen pyörän
liikkeelläpitämiseksi.»

Seuraavana päivänä hän otti Graffin seuraajaksi Fritz Weilingerin,
joka oli hänen vaarallisimman kilpailijansa East Siden Huvila-
ja Asuntoyhtiön myyntiagentti, siten samalla kertaa suututtaen
kilpailijaansa ja hankkien itselleen erinomaisen asiamiehen. Nuori
Fritz oli kaunistukkainen, hilpeä, tennistä pelaava nuorukainen. Hän
teki konttorin miellyttäväksi asiakkaille. Babbitt katsoi hänet miltei
kuin pojakseen ja sai hänestä paljon iloa.


3.

Eräs hylätty kilpa-ajorata Chicagon laidassa, erinomainen paikka
tehtaille, oli myytävänä, ja Jake Offutt pyysi Babbittia hieromaan
kauppaa hänen laskuunsa. Rasittava työ raitiokaupassa ja Stanley
Graffin tuottama pettymys olivat tehneet Babbittin niin hermostuneeksi,
että hänen oli vaikea istua alallaan pulpetin ääressä ja keskittää
ajatuksiansa. Hän teki seuraavan ehdotuksen perheelleen: »Kuulkaahan
te! Tiedättekö, kuka matkustaa Chicagoon pariksi päiväksi — vain
lauantaiksi ja sunnuntaiksi; niin ei mene hukkaan kuin yksi koulupäivä
— tiedättekö kuka saattaa kuuluisaa liikelähettilästä George F.
Babbittia? Mr. Theodore Roosevelt Babbitt!»

»Hurraa!» huusi Ted. »Saahan nähdä, eivätkö Babbittin herrat käännä
nurin sitä pientä kaupunkipahasta!»

Ja perheilmasta kerta päästyään olivat nämä kaksi toveruksia. Ted
oli nuori vain yrityksissään vaikuttaa aikuiselta, ja nähtävästi
ainoastaan kiinteistöasiain yksityiskohdissa ja poliittisissa
fraaseissa oli Babbittilla laajemmat ja kypsemmät tiedot. Kun muut
neropatit Pullman-vaunun tupakkaosastossa olivat jättäneet heidät
kahden, ei Babbittin ääni palautunut siihen leikkisään ja muutenkin
loukkaavaan sävyyn, jota käytetään lapsia kohtaan, vaan jatkoi valtavaa
ja yksitoikkoista pauhuansa, ja Ted koetti jäljitellä sitä kimakalla
tenorillaan.

»Peijakas, Papps, annoithan aikamoisesti nenälle sitä miesparkaa, joka
pyrki puhumaan Kansainliitosta!»

»Niin, sehän se on useimpien semmoisten juippien vikana, etteivät
tiedä, mistä puhuvat. Ne eivät pysy tosiasioissa — — Mitä pidät Ken
Escottista?»

»No, sen voin kyllä sanoa sinulle, pappa. Ken on kunnon poika, ei
mitään erikoisia vikoja miehessä, paitsi että hän polttaa liian paljon.
Mutta tylsä, Herra Jumala! Jos emme kannusta häntä, ei se pölkkypää
kosi ikinä. Ja Rona ei ole rahtuakaan parempi. Tylsä.»

»Joo, sinä olet oikeassa. Tylsiä. Ei kummassakaan ole meidän
vauhtiamme.»

»Ei, kyllä ne on tylsiä. Minä en käsitä, kuinka Rona on joutunut meidän
perheeseemme. Sinä olit varmaan aika vekkuli nuorena, pappa?»

»Kohtalainen. En minä ainakaan ollut tylsä.»

»Et, varmasti et. Ei suinkaan ollut montakaan koirankuria, jonka sinä
olisit laiminlyönyt.»

»Ei, kun minä olin tyttöjen seurassa, niin en minä juuri koko aikaa
puhunut lakosta trikooteollisuuden alalla.»

He nauroivat yhdessä ja sytyttivät sikarinsa.

»Mitä me niille tehdään?»

»En tiedä. Joskus tekisi mieleni ottaa Ken syrjään, antaa hänelle pieni
puusti ja sanoa: 'Kuule nyt, hyvä veli, aiotko sinä mennä naimisiin
Ronan kanssa vai aiotko sinä puhua hänet kuoliaaksi? Sinä olet kohta
kolmikymmenvuotias etkä ansaitse enempää kuin kaksikymmentä tai
viisikolmatta viikossa. Milloin aiot näyttää hiukan vastuuntunnetta ja
hankkia lisäystä? Jos George F. tai minä voimme jossakin sinua auttaa,
niin sano, mutta pane vauhtia itseesi!'»

»No niin, ei olisi ehkä hullummaksi, jos sinä tai minä puhuisimme hänen
kanssaan, paitsi että hän ei kyllä sitä ymmärtäisi. Hän on semmoinen
korkealentoinen kaveri, hän ei osaa mennä suoraan asiaan, panna kortit
pöytään ja puhua suunsa puhtaaksi, niinkuin sinä ja minä.»

»Joo, hän on tosiaan korkealentoinen kaveri.»

»Ne ovat samanlaisia kaikki.»

»Niin totisesti ovat.»

He huokasivat ja olivat vaiti, miettiväisiä ja onnellisia.

Konduktööri tuli sisään. Hän oli kerran ollut Babbittin konttorissa
tiedustelemassa erästä huoneistoa. »Hyvää päivää, Mr. Babbitt. Oletteko
matkalla Chicagoon? Se on varmaan teidän poikanne, tämä?»

»Niin on, se on poikani Ted.»

»Ihanko todella. Ja minä kun luulin, että te olitte ihan nuori vielä
itse, ei päivääkään yli neljänkymmenen. Ja teillä onkin jo noin pitkä
poika!»

»Neljänkymmenen! Rakas ystävä, minä en enää ikinä tule viidenviidettä
vanhaksi.»

»Onko mahdollista. Sitä en olisi uskonut?»

»Niinpä niin, siinä sitä tulee itsensä ilmiantaneeksi, kun kuljeksii
tuommoisen nuoren kotkan kanssa kuin Ted.»

»Joo, niin se kyllä on.» Tedille: »Te opiskelette kai jo yliopistossa?»

Ted vastasi arvokkaasti: »En, vasta syksyllä. Minä tarkastelen nykyään
eri tiedekuntia.»

Kun konduktööri jatkoi kiertoansa hyväntuulisesti jutellen, paksut
kellonperät vatsalla killuen, keskustelivat Babbitt ja Ted vakavasti
yliopistosta. He tulivat Chicagoon myöhään illalla ja nauttivat
myöhäänmakaamisesta: »Helkkarin hauskaa, kun ei tarvitse nousta
ja mennä alas aamiaiselle, mitä?» He asuivat vaatimattomassa
Eden-hotellissa, Zenithin liikemiehet kun aina asuivat Edenissä, mutta
he söivät päivällistä Regent hotellin Peilisalissa. Babbitt tilasi
äyriäisiä viinikastikkeen kera, suuren pihvin ja valtavan annoksen
perunamuhennosta, kaksi kuppia kahvia, omenatorttuja ja jäätelöä
kummallekin, ja Ted söi vielä ylimääräisen annoksen lihapiirakoita.

»Se oli hyvää, tämä! Eri etevää!» sanoi Ted ihaillen.

»Niin, kuule! Pidä sinä vain kiinni minusta, ukkeli, niin hyvin käy.»

He menivät erääseen operettiin ja kyhnäsivät toisiaan kylkeen
avioliitto- ja kieltolakipilojen kohdalla, ja tuntiessaan itsensä ensi
kertaa vapaaksi siitä ujoudesta, joka rakentaa muurin isän ja pojan
välille, naureskeli Ted riemastuksissaan: »Pappa, oletko sinä kuullut
jutun tuomarista ja kolmesta modistista?»

Tedin matkustettua takaisin Zenithiin Babbitt tunsi itsensä
yksinäiseksi. Kun hän koetti aikaansaada sovittelua Offuttin ja
erinäisten Milwaukeesta tulleiden liikemiesten välillä, jotka niinikään
ostelivat kilpa-ajorataa, meni suurin osa hänen aikaansa istumiseen
puhelimen ääressä. Hän istui sängynlaidalla, siirrettävä puhelin
sylissä ja kysyi väsyneenä: »Eikö mr. Sagen ole tullut vielä? Eikö hän
jättänyt mitään sanaa minulle? All right. Minä odotan puhelimessa.»
Siinä hän istui ja tuijotti erääseen seinäpaperin kuvioon ja
ajatteli, että se muistutti kenkää, kyllästyneenä ainakin kymmenettä
kertaa tekemäänsä keksintöön, että se muistutti kenkää. Hän sytytti
paperossin. Sidottuna puhelimeen, ilman tuhkakuppia ulottuvillaan,
hän istui miettien, mihin panisi palavan pätkän, ja teki epätoivoisen
yrityksen nakatessaan sen kaakeliseinäiseen kylpyhuoneeseen. Vihdoin
hän sai vastauksen puhelimessa: »Jaa, ei mitään sanaa minulle? All
right. Minä soitan uudelleen.»

Eräänä iltapäivänä hän kuljeskeli pitkin ränstyneitä katuja, joista ei
ohut kuullut koskaan puhuttavan, katuja, joiden varrella oli pieniä
vuokrakasarmeja ja kahdenperheentaloja ja hylättyjä hökkeleitä.
Hänestä tuntui, ettei hänellä ollut mitään tekemistä eikä mitään,
mitä olisi halunnut tehdä, Hän oli kaamean yksinäinen illalla
syödessään päivällistä Regent-hotellissa. Hän istui jälkeenpäin
seurusteluhuoneessa eräässä Saksi-Koburgin vaakunalla koristetussa
nojatuolissa, sytytti sikarin ja katseli ympärilleen, eikö tapaisi
ketään, joka voisi pelastaa hänet ikävystymisestä. Hänen viereisessään
(Liettuan vaakunalla koristetussa) nojatuolissa istui tutunnäköinen
mies, jolla oli punakka naama, ulkonevat silmät ja alaspäiset viikset.
Hän näytti ystävälliseltä ja vähäpätöiseltä ja yhtä yksinäiseltä kuin
Babbitt itse. Hänellä oli twiidikangaspuku yllään ja kaulassa huonosti
sidottu oranssinkeltainen kravatti.

Babbittin päässä välähti kuin raketti. Alakuloinen muukalainen oli Sir
Gerald Doak.

Vaistomaisesti nousi Babbitt sanoen: »Hyvää iltaa, Sir Gerald! Te
muistatte ehkä, että tapasimme toisemme Zenithissä Charley McKelveyn
luona? Babbitt on minun nimeni — kiinteimistöjä.»

»Oo, hyvää iltaa». Sir Gerald ojensi hänelle velton kätensä.

Babbitt seisoi siinä nolona miettien, miten peräytyä, ja sanoi: »Teillä
on kai ollut ihana matka Zenithistä lähdettyänne.»

»On. British Columbia ja Kalifornia ja niinpoispäin», sanoi toinen
epävarmalla äänellä ja katseli Babbittia elottomin silmin.

»Minkälainen oli liiketilanne British Columbiassa? Tai ehkäpä ette
tutkineet sitä? Luontoa ja urheilua ja sensemmoista?»

»Luontoko? Suurenmoinen. Mutta liiketilanne — — — Tiedättekö, mr.
Babbitt, niillä on melkein yhtä paljon työttömyyttä kuin meillä.» Sir
Gerald puhui nyt vilkkaasti.

»Vai niin? Liikennetilanne ei ole hemmetin hyvä, mitä?»

»Ei, se ei ollut semmoinen kuin olin toivonut.»

»Ei niin hyvä, mitä?»

»Ei — ei ihan niin hyvä.»

»Se oli saakelin ikävää. Niin — — — Te istutte kai odottamassa jotakin,
joka tulee noutamaan teitä joihinkin suuriin kekkereihin, Sir Gerald?»

»Kekkereihin? Ahaa, kekkereihin. En, toden sanoakseni istuin juuri ja
ajattelin, mitä hittoa tekisin tänä iltana. Minä en tunne Chicagossa
kissaakaan. Ette te sattumalta tiedä jotakin hyvää teatteria tässä
kaupungissa?»

»Hyvää? Joo, suuri ooppera on nyt auki! Siitä kai pitäisitte.»

»Mitä? Minä olen ollut oopperassa kerran Lontoossa. Semmoinen
Covent-Garden-näytös. Inhoittavaa! Ei, minä ajattelin, mahtaisiko
täällä saada nähdä hyvää filmiä — — bioa.»

Babbitt istahti, keinui tuolillaan ja huusi: »Bioa! Ah, Sir Gerald,
ja minä kun tietysti luulin, että kokonainen maailma naisia oli
odottamassa viedäkseen teidät johonkin iltamaan —»

»Herra hyvin varjelkoon!»

»— mutta jos ei ole, niin mitä sanotte, jos te ja minä menisimme
eläviin kuviin? Granthamissa on maanmehevä filmi: Bill Hart eräässä
rosvonäytelmässä.»

»Kiinni on! Odottakaa vain, kun noudan päällysnuttuni.»

Paisuen suuruutta, hiukan levottomana, että Nottinghamin aatelinen
oikku ehkä jättää hänet yksin johonkin kadunkulmaan, marssi Babbitt
ylpeänä Sir Gerald Doakin rinnalla eläviin kuviin ja istui hänen
vieressään mykkänä autuudesta, koettaen olla ilmaisematta liikaa
innostusta, jottei ylimys halveksisi hänen osoittamaansa ihailua
kuusipiippuisille revolvereille ja nuorille hevosille. Kun näytös oli
lopussa, sanoi Sir Gerald: »Kerrassaan etevä filmi. Olitte sangen
siivo, kun otitte minut mukaanne. Minulla ei ole ollut näin hauskaa
moneen viikkoon. Ne peevelin emännät — — — niiltä ei vain ihminen pääse
milloinkaan eläviin kuviin.»

»Kas piru, mitä puhutte!» Babbittin puhe oli kadottanut kaiken sen
tahdikkaan hienostuksen ja elegantin nenä-äänen, jolla hän sitä oli
komistanut, ja tullut sydämelliseksi ja luonnolliseksi. »Olen kovin
hyvilläni, että piditte siitä, Sir Gerald.»

He pujoittautuivat ohi lihavien naisten polvien ulos käytävään, he
seisoivat vaatehuoneessa nostellen käsiään pannessaan päällysnuttuja
ylleen. Babbitt ehdotti, »Mitä sanotte, jos syötäisiin hiukan? Minä
tiedän paikan, missä voisimme saada aika hyvän herkkupalan, ja ehkäpä
onnistuisi taikoa esiin pieni drinkki — tuota noin, jos te yleensä
koskaan koskette semmoiseen?»

»Josko! Mutta miksette tule minun huoneeseeni? Minulla on vähän
skottilaista — ei lainkaan huonoa.»

»No, enhän minä sentään henno juoda suuhuni teidän eväitänne. Se on
heikkarin herttaista teidän puoleltanne, mutta te ehkä sittenkin jo
mieluummin menisitte levolle.»

Sir Gerald oli muuttunut. Hän oli harrasta pyytelyä. »Ei, kuulkaa,
minulla ei ole ollut näin hauskaa pitkään aikaan! On pitänyt pakosta
käydä kaikenlaisissa baaleissa. Ei ainoatakaan tilaisuutta puhua
liikeasioista ja semmoisesta. No, olkaa nyt kiltti ja tulkaa mukaan!
Tulettehan!»

»No miksen tule? Mielelläni. Minä vain ajattelin, että te ehkä — —
Totisesti, tekeehän hyvää istua ja jutella asioita, kun on juossut
tansseissa ja naamiaisissa ja juhlissa ja sensemmoisissa seuramoskissa.
Samaa minä tunnen usein Zenithissä. Joo uskokaa pois, minä tulen.»

»No, sepä saakelin hauskaa.» He kulkivat säteilevinä katua eteenpäin.
»Kuulkaa nyt, ystäväni, voitteko sanoa minulle, pitävätkö ne aina samaa
mieletöntä menoa seuraelämässä Amerikan kaupungeissa? Ja ainako pannaan
toimeen semmoisia uhkasuuria kutsuja?»

»Mitäs, älkää nyt joutavia! Perhana, te joka käytte hovitanssiaisissa
ja vastaanotoissa ja kaikessa — —»

»Ei, oikein tosissa! Äiti ja minä — Lady Doak, tarkoitan — me pelaamme
tavallisesti pelin besikkiä ja menemme maata kello kymmeneltä. Varjele,
minä en kestäisi teidän hirveää vauhtianne. Ja keskustelu sitten!
Teidän amerikkalaiset naisenne tietävät niin paljon — kulttuurista ja
semmoisesta. Sekin mrs. McKelvey — — — teidän ystävänne — — —»

»Niin, Lucille. Kunnon tyttö!»

» — — — hän kysyi minulta, mistä taidekokoelmasta pidin eniten
Florensissa. Vai oliko se Firenzessä? Joka en koko elämässäni ole
ollut Italiassa! Ja prerafaeliiteista. Pidinkö minä prerafaeliiteista?
Tiedättekö te, mitä prerafaeliitti on?»

»Jaa minä? En, siitä voin mennä vaikka valalle! Mutta sen minä tiedän,
mitä kassarabatti on.»

»Hm! No sen minäkin tiedän, piru vie! Mutta prerafaeliitit!»

»Hyi peijakas! Prerafaeliitit!»

He nauroivat niin, että raikui kuin propagaattorilunchissa.

Sir Geraldin huone oli, lukuunottamatta hänen tukevia englantilaisia
matkalaukkujaan, hyvin samanlainen kuin George F. Babbittin huone; ja
ihan Babbittin tavalla hän otti esiin valtavan whiskypullon, näytti
ylpeältä ja anteliaalta ja nauroi: »Sanokaa seis!»

Kolmannen groggin jälkeen huudahti Sir Gerald: »Mistä te amerikkalaiset
olette saaneet päähänne, että sellaiset kirjallisuusniekat kuin
Bertrand Shaw ja se se Wells edustavat meitä? Oikea liike-Englanti, me
pidämme noita herroja kavaltajina. Molemmilla mailla, niin meillä kuin
teillä, on elostava vanha aristokratiamme — tarkoitan kartanonherroja
ja jahtipomoja ja sensemmoisia — ja kummallakin meillä on kurjat
työläisjohtajamme, mutta meillä on molemmilla selkärankana voimakkaita
liikemiehiä, jotka pitävät pystyssä koko hökötyksen.»

»Joo, niin on! Oikeauskoisten liikemiesten malja!»

»Terve! Siispä meikäläisten, meidän mallisten miesten malja!»

Neljännen groggin jälkeen kysyi Sir Gerald nöyrästi: »Mikä on teidän
käsityksenne sijoituksista Pohjois-Dakotaan?» mutta vasta viidennen
jälkeen alkoi Babbitt kutsua häntä Jerryksi, ja Sir Gerald sanoi:
»Sanokaa, suotteko anteeksi, jos minä riisun kenkäni?» ja hän ojensi
hekumallisesti aateliset jalkansa, väsyneet, kuumat, paisuneet
jalkaparkansa sängylle.

Kuudennen jälkeen nousi Babbitt epävakaisena. »No, kyllä minun nyt
täytyy luovia poispäin. Jerry, sinä olet sentään kunnon kaveri!
Toivoisinpa totisesti, että olisi tavattu enemmän Zenithissä. Mutta
kuule. Etkö voi tulla takaisin ja asua minun luonani vähän aikaa?»

»Ei käy, oikein on paha mieleni — — — täytyy matkustaa New Yorkiin
huomenna. Onpa oikein paha mieleni, hyvä veli. Minulla ei ole ollut
näin hauskaa iltaa, sitten kun tulin Valtoihin. Oikeata puhetta.
Ei lainkaan sitä salonkisiirappia. En olisi ikinä huolinut tätä
perhanan titteliä — ja sitä en totisesti saanut ilman edestä
— jos olisin tiennyt, että minun olisi pakko puhella naisten
kanssa prerafaeliiteista ja polosta. Hyvä se on sentään olemassa
Nottinghamissa; pormestari oli pirun kiukkuinen, kun minä sen sain; ja
tietenkin tykkää muijani siitä kovin hyvää. Mutta kukaan ei sano minua
enää 'Jerryksi' — —»

Hän melkein itki. »— — — eikä kukaan Valtioissa ole kohdellut minua
ystävän tavoin ennenkuin tänä iltana! Hyvästi, kunnon veli, hyvästi!
Tuhansia kiitoksia!»

»Ei kestä, Jerry! Mutta muista, että milloin hyvänsä tulet Zenithiin,
on meidän ovemme sinulle avoinna.»

»Äläkä sinä unohda, veikko, että jos joskus tulet Nottinghamiin,
niin otamme äiti ja minä sinut vastaan riemumielin. Minä puhun
nottinghamilaisille sinun aatteistasi, kaukonäköisyydestä ja
oikeauskoisista liikemiehistä — ensi Rotarykerhon-lunchilla.»


4.

Babbitt makasi sängyssään hotellissa ja kuvitteli mielessään, kuinka
häneltä Atleettikerhossa kysyttäisiin: »Millaista oli Chigacossa?» ja
kuinka hän vastaisi: »Tuossahan meni; minä olin aika paljon yksissä
Sir Gerald Doakin kanssa», ja kuinka hän kohtaisi Lucille McKelveyn ja
nuhtelisi tätä: »Te olette kyllä hyvä, mrs. Mac, kun vain lakkaatte
yrittämästä vaikuttaa korkealentoiselta. Niin juuri Gerald Doak sanoi
minulle Chicagossa — juujuu, Jerry on minun vanha ystäväni — vaimoni ja
minä aiomme piipahtaa Englantiin tervehtimään Jerryä hänen linnassaan
ensi vuonna — — — ja hän sanoi minulle: 'Georgie, Lucille on minulle
kovasti mieleen, mutta sinun ja minun, veli, pitäisi koettaa ottaa pois
hänestä nuo teikarimaiset, narrinylväät eleet, joita hän on omaksunut.»

Mutta illalla tapahtui semmoista, mikä teki hänen ylpeytensä tyhjäksi.


5.

Regenthotellin sikarikioskin luona hän joutui puheisiin erään
pianoagentin kanssa, ja he söivät päivällistä yhdessä. Babbitt oli
ylitsevuotavaisen täynnä hyväntahtoisuutta ja hyvinvointia. Hän nautti
ruokasalin komeudesta: kruunuista, brokadiverhoista, kullatulla
seinälaudoituksella loistavista Ranskan kuningasten kuvista. Hän nautti
katsellessaan ihmisiä: kauniita naisia, pulskia, vakaita miehiä, »jotka
osasivat rahan käyttelyn taidon.»

Hän veti henkeänsä. Hän tuijotti ja kääntyi ympäri ja tuijotti
taas. Kolmea pöytää kauempana, erään naisen seurassa, joka näytti
epäilyttävältä, ujolta ja kuihtuneelta, istui Paul Riesling, ja Paul
oli virallisesti Akronissa myymässä kattohuopaa. Nainen istui ja
taputti hänen kättään, loi häneen kaihoisia silmäyksiä ja hymyili.
Babbitt tunsi tavanneensa jotakin sotkuista ja vaarallista. Paul
puhui huoliansa kertovan miehen haltioituneella innolla. Hän keskitti
katseensa naisen haalistuneihin silmiin. Kerran hän tarttui tämän
käteen, ja kerran hän suipisti, muista vieraista välittämättä, huulensa
suudelmaan. Babbittilla oli niin suuri halu mennä Paulin luo, että hän
huomasi lihaksensa jännittyvän ja hartioittensa liikahtavan, mutta hän
tunsi epätoivoisena, että täytyi olla diplomaattinen, ja vasta kun näki
Paulin maksavan laskunsa, sanoi hän nopeasti pianoagentille: »Peijakas
— — tuollahan on eräs ystäväni — — anteeksi, silmänräpäys — — minä vain
tervehdin häntä hiukan.»

Hän kosketti Paulin olkaa ja huudahti: »Kas sinua, milloin sinä tulit
kaupunkiin?»

Paul katsoi häntä tuimasti silmiin, ja hänen kasvonsa kovenivat:
»Terve, George! Minä luulin sinun palanneen Zenithiin.» Hän ei
esitellyt seuralaistansa. Babbitt vilkaisi naiseen salavihkaa. Se oli
passiivisen flirttimäinen, kahden- tai kolmenviidettä ikäinen nainen,
jolla oli veltot, kauniit kasvot ja kauhea, kukilla koristettu hattu.
Hän oli perusteellisesti, mutta huonosti maalattu.

»Missä sinä asut, Paulibus?»

Nainen kääntyi pois, haukotteli ja tarkasteli kynsiään. Hän tuntui
olevan tottunut siihen, ettei häntä esitelty.

Paul vastasi äreästi: »Campbell Innissä, Etelässä.»

»Yksinkö?» Se tuntui ärsyttävältä.

»Niin, paha kyllä!» Raivoisana kääntyi Paul naisen puoleen ja hymyili
niin herttaisesti, että se koski Babbittiin. »May! Saanko esittää
sinut. Mrs. Arnold, tämä on eräs vanha — —tuttavani, George Babbitt.»

»Hauskaa tutustua», murisi Babbitt, ja nainen sipisi: »Oo, minusta on
niin hauskaa tavata mr. Rieslingin ystäviä.»

Babbitt kysyi: »Palaatko sinne myöhemmin illalla, Paul? Minä piipahdan
sinua tervehtimään.»

»En, ja tuota — — Olisi kai parempi, jos söisimme huomenna lunchin
yhdessä.»

»Ali right, mutta minä haluan tavata sinua tänä iltana myöskin. Minä
ajan hotelliisi ja odotan sinua.»



KAHDESKYMMENES LUKU.


1.

Hän istui ja poltteli pianoagentin kanssa ja koetti karkoittaa
ajatuksiansa jokapäiväisellä lörpöttelyllä. Hän tuli pinnalta yhä
ystävällisemmäksi ja tuttavallisemmaksi, mitä huolestuneemmaksi ja
epävarmemmaksi hän tunsi itsensä. Hän oli vakuutettu, että Paul
oli Chicagossa Zillan tietämättä ja suoritti tekoja, jotka eivät
suinkaan olleet moraalisia ja turvallisia. Kun agentti haukotellen
selitti, että hänen täytyi merkitä kirjaan tilauksensa, lähti
Babbitt hiljalleen hotellista. Mutta sitten hän ärjäisi »Campbell
Inn!» autonkuljettajalle. Hän istui hermostuneena liukkaalla
nahkapatjalla kylmähkössä puolihämärässä, jossa oli tomun,
hajuvesien ja turkkilaisten paperossien tuoksua. Hän ei kiinnittänyt
mitään huomiota lumiseen rantaan, pimeisiin kortteleihin ja äkkiä
ilmestyviin valoasäteileviin kadunkulmauksiin The Loopin eteläpuolen
tuntemattomissa seuduissa.

Campbell Innin portieerihuone oli kova, kiiltävä, uusi; yöportieerin
oli vielä kovempi ja kiiltävämpi. »Jaha?» sanoi hän Babbittille.

»Asuuko mr. Paul Riesling täällä?»

»Asuu.»

»Onko hän nyt kotona.»

»Ei.»

»Olkaa sitten hyvä ja antakaa minulle hänen avaimensa, niin minä jään
häntä odottamaan.»

»Se ei kävele. Odottakaa täällä, jos teillä on hänelle asiaa.» Babbitt
oli puhunut sillä huomaavaisuudella, jota kaikki kunnonveljien piiriin
kuuluvat osoittivat portieereille. Nyt hän sanoi muristen: »Minä joudun
ehkä odottamaan kauan. Minä olen Rieslingin lanko. Minä haluan mennä
hänen huoneeseensa. Näytänkö minä varasrakkarilta.»

Hänen äänensä oli matala ja äreä. Huomattavan kiireesti otti porttieeri
avaimen selitellen: »En minä sanonut teitä varasrakkariksi. Se on vain
hotellin sääntö. Mutta jos tahdotte — — —»

Hississä Babbitt ihmetteli, miksi hän oikeastaan oli täällä. Miksei
Paul saisi syödä päivällistä kunniallisen aviovaimon kanssa? Miksi
hän oli valehdellut olevansa Paulin lanko? Hän oli käyttäytynyt kuin
kakara. Hänen piti pitää varansa ja karttaa sanomasta teatraalisia
tuhmuuksia Paulille. Istuuduttuaan hän koetti näyttää arvokkaalta ja
tyyneltä. Sitten hän ajatteli — — — Itsemurha. Hän oli tietämättänsä
sitä pelännyt. Paul oli juuri semmoinen mies, joka saattaisi olla
sellaiseen kykenevä. Hän on varmasti menettänyt terveen järkensä,
muutoin hän ei olisi voinut takertua tuohon — vanhaan haaskaan.

Zillan! — Piru vieköön Zillan! Kuinka hartaasti Babbitt olisi halunnut
vääntää sen kirotun naisen niskat nurin! — Zillan oli luultavasti
lopulta onnistunut tehdä Paulista hullu.

Itsemurha. Ulkona järvellä, kaukana rannikolle kasaantuneiden
jääröykkiöiden takana. Olisi kaamean kylmää hypätä veteen nyt.

Tai kurkku poikki kylpyhuoneessa — — —

Babbitt syöksyi Paulin kylpyhuoneeseen. Se oli tyhjä. Hän hymyili
heikosti.

Hän sormeili kaulustaan, joka oli hänet tukahduttaa, katsoi
kelloaan, avasi ikkunan, tuijotti kadulle, katsoi kelloaan, koetti
lukea iltalehteä, joka oli piirongin lasipäällyställä, katsoi taas
kelloa. Kolme minuuttia oli kulunut siitä, kun hän oli katsonut sitä
ensimmäisen kerran.

Ja hän odotti kolme tuntia.

Hän istui liikkumattomana, palelevana, kun ovenripaa käännettiin. Paul
astui sisään, silmissään kova ilme.

»Terve», sanoi Paul. »Oletko kauan odottanut?»

»Vähän aikaa.»

»No?»

»Mitä no? Minun teki vain mieleni tulla kuulemaan, kuinka sinun
luonnisti Akronissa.»

»Hyvin kyllä. Mitä se sinua liikuttaa?»

»Älä helkkarissa, Paul, mistä sinä olet vihainen?»

»Mitä sinä sekaannut minun asioihini?»

»Mutta, Paul! Älä viitsi minua tuolla tavoin puhutella. Enhän minä
sekaannu mihinkään. Minusta oli vain niin hauska nähdä sinun vanha ruma
naamasi, että teki mieleni tulla sinua tervehtimään.»

»Minä en aio sallia kenenkään nuuskia askeleitani ja koettaa minua
komennella. Minä olen saanut sitä lajia niin paljon kuin aion sietää.»

»Mutta sitähän en, piru vie, minä — — —»

»Minä en pitänyt siitä tavasta, millä sinä katsoit May Arnoldia, enkä
siitä äreästä äänestä, jolla sinä häntä puhuttelit.»

»No, olkoon sitten! Jos kerran tahdot, että minä sekaannun sinun
asioihisi, niin minä sekaannun. Minä en tiedä, kuka sinun May Arnoldisi
on, mutta minä tiedän pirun hyvin, että sinä ja hän ette puhuneet
kattohuovasta ettekä myöskään viulunsoitosta! Ellei sinulla ole mitään
moraalista kunnioitusta itseäsi kohtaan, niin pitäisi sinun ainakin
tuntea sitä yhteiskunnallista asemaasi kohtaan... Mies matkustaa pitkiä
matkoja saadakseen istua tirkistelemässä jonkun naisen silmäparia kuin
kaihoava koulupoika! Minä voin ymmärtää, että voi horjahtaa, mutta minä
en aio suvaita, että mies, joka on ollut minun ystäväni niinkuin sinä
olet ollut, luisuu kaltevalle pinnalle, hiipii pois vaimonsa luota,
vaikkapa tämä olisikin niin toraisa kuin Zilla, ja lähtee heilumaan
helmojen perässä...»

»Niin, sinä olet niin täydellinen pikku aviomies.»

»Niin olen. Minä en ole naimisiin mentyäni koskaan katsonut kehenkään
muuhun naiseen kuin Myraan — —käytännöllisesti katsoen — — — enkä tule
sitä koskaan tekemään. Minä sanon sinulle, että epämoraalinen elämä
ei ole mistään kotoisin. Mitäs siitä hyödyt? Etkö sinä, poikaparka,
ymmärrä, että se tekee Zillan vieläkin mahdottomammaksi?»

Väsyneenä niin henkisesti kuin ruumiillisestikin heitti Paul lumesta
märän vaippansa permannolle ja istui itse heiverälle rottinkituolille.
»Sinä olet vanha pässinpää etkä tiedä moraalista enempää kuin Tinka,
mutta olet sittenkin hyvä olemassa, Georgie. Sinä et vain voi ymmärtää,
että minä olen lopussa. Minä en jaksa enää sietää Zillan ulvontaa. Hän
on saanut päähänsä, että minä olen piru, ja — — Täydellinen inkvisitio.
Kidutus. Hän nauttii siitä. On kiintoista nähdä, kuinka kiukkuiseksi
hän voi minut saada. Ei minulla ole muuta neuvoa kuin etsiä jotakin
lohdutusta, mitä tahansa ja missä tahansa, taikka sitten tehdä jotakin
vielä äärettömän paljon pahempaa. Tämä mrs. Arnold, hän ei ole varsin
nuori, mutta hän on kunnon ihminen, joka ymmärtää, sillä hänellä on
ollut huolia itsellään.»

»Niin kai, hän on tietenkin niitä kanoja, joiden miehet eivät heitä
ymmärrä!»

»En tiedä. Ehkä niinkin. Hänen miehensä kaatui sodassa.»

Babbitt nousi kankeasti, seisoi Paulin vieressä, taputti häntä olalle
ja ynähteli lempeitä, anteeksiantavaisia ääniä.

»Kautta kunniani, George, hän on kunnon nainen ja hänen elämänsä on
ollut helvettiä. Me osaamme tosiaan virkistää toistemme mieltä oikein
hyvin. Me uskottelemme toisillemme olevamme maailman herttaisimman
hieno pari. Me kenties emme sitä usko, mutta tuntuu hyvältä, kun on
joku, jolle voi olla ihan avomielinen eikä tarvitse loputtomasti
selitellä ja todistella — — —»

»Ettekö mene sitä pitemmälle?»

»Miksei mennä? Jatka vain! Sano!»

»No, eipä silti eikä sen puolesta — — — en nyt sano juuri sitäkään,
että hyväksyisin, mutta — — —» Ja puuskassa, joka sai hänet tuntemaan
itsensä suureksi ja jalomielisyyttä uhkuvaksi, hän virkkoi: »Se ei,
peeveli vieköön, kuulu minulle! Minä teen sinun puolestasi mitä
tahansa, jos on mitään tehtävää!»

»Saattaa ehkä olla. Minä huomaan Zillan kirjeistä, jotka on lähetetty
tänne Akronista, että hänestä alkaa tuntua epäilyttävältä, kun viivyn
niin kauan poissa. Hän saattaisi totisesti antaa vakoilla minua ja
tulla Chicagoon ja sännätä johonkin ravintolaan ja huutaa syytöksensä
minua vastaan kaikkien ihmisten kuullen.»

»Minä pidän huolen Zillasta. Minä syötän hänelle hienon historian, kun
palaan Zenithiin.»

»Enpä tiedä — — — eiköhän sentään ole parasta, että annat olla. Sinä
olet kyllä hurjan hyvä, mutta minusta ei diplomatia ole sinun vahva
puolesi.»

Babbitt näytti loukkaantuneelta, sitten suuttuneelta. »Minä tarkoitan
naisiin nähden! Sitä minä tarkoitan. Liikediplomatiassa saa hakea
toista, joka on sinua ovelampi, mutta minä tarkoitan vain naisiin
nähden. Zilla lörpöttelee tosin tuhmuuksia, mutta hän on aika ovela.
Hän nyppisi sinusta totuuden esiin silmänräpäyksessä.»

»No, niinkuin tahdot, mutta — — » Babbitt oli vielä murheissaan, ettei
saanut olla sala-agenttina. Paul sanoi lohduttaen:

»Sinä voisit tietenkin sanoa hänelle olleesi Akronissa ja tavanneesi
minut siellä.»

»Tietysti! Eikö minun muka tarvitse matkustaa katsomaan sitä
sokerileipomotonttia Akronissa? Eikö? Eikö se ole hemmettiä, että
täytyy poiketa sinne matkalla, kun tekisi kovin mieli päästä jo suoraan
kotiin? On totisesti! Usko pois, että se on ihan hemmettiä!»

»Mainiota! Mutta, laupias taivas, älä vain mene kaunistelemaan
historiaa. Kun miehet valehtelevat, koettavat he aina tehdä sitä liian
taiteellisesti, ja senvuoksi naiset alkavat epäillä, ja — — Otetaanko
drinkki, Georgie? Minulla on vähän giniä ja pisara vermuuttia.»

Paul, joka tavallisesti kieltäytyi ottamasta toistakaan cocktailia,
otti nyt toisen — ja kolmannenkin. Hän tuli punervasilmäiseksi ja
sopertavaksi. Hän oli rasittavan hilpeä ja siekailematon.

Autossa tunsi Babbitt hämmästyksekseen silmäinsä kyyneltyvän.


2.


Hän ei ilmaissut suunnitelmaansa Paulille, mutta hän poikkesi
todellakin Akroniin, kahden junan väliajalla, siitä ainoasta syystä,
että tahtoi lähettää Zillalle kirjekortin: »Täytyi poiketa tänne
päiväksi, tapasin sattumalta Paulin.» Zenithissä hän meni käymään
Zillan luona. Jos Zilla ihmisten ilmoilla oli ylen määrin kampailtu,
maalattu ja hoikaksi kiristetty, niin oli hänellä huolimattomissa
arkioloissa tahrainen sininen aamuvaippa, rikkinäiset sukat ja
virttyneet vaaleanpunaiset silkkitohvelit. Hänen kasvonsa olivat
kuopalla eikä hänellä näyttänyt olevan puoliksikaan niin paljon
tukkaa kuin Babbitt muisti, ja sekin puoli oli vanuinen. Hän istui
keinutuolissa makeisrasiain ja helppohintaisten aikakauslehtien
keskessä, ja hänen äänensä oli ruikuttava, kun se ei ollut ivallinen.
Mutta Babbitt oli tavattoman reipas:

»Jaha, jaha, Zilla, täällä pidetään hiukan lepoaikaa, kun isäntä
on matkoilla. Niin sitä pitää! Olenpa varma, että Myra ei koskaan
noussut ennen kymmentä, kun minä olin Chicagossa. Sano, saanko lainata
termos-pulloanne — minä poikkesin vain kysymään, voisitko lainata sitä
minulle. Meillä on pieni kelkkaretki — ja pitää ottaa lämmintä kahvia
mukaan. Jaa, saitko korttini Akronista, että olin tavannut Paulin?»

»Sain. Mitä hän puuhasi?»

»Mitä tarkoitat?» Hän avasi päällysnuttunsa ja istui kokeeksi
tuolinkarmille.

»Kyllä sinä tiedät, mitä minä tarkoitan!» Hän selaili erään »magazinen»
lehtiä, jotka kahisivat hermostuttavasti. »Hän koettaa tietysti
kurttiseerata jotakin hotellintarjoilijatarta tai manikuristia tai
jotakin semmoista.»

»No peijakas! Ainako sinun pitää vihjailla, että Paul juoksee
hamejahdissa? Hän ei ensinnäkään juokse, ja jos juoksisi, niin
tapahtuisi se arvattavasti senvuoksi, että sinä alituisesti vihjailet
ja kiusaat häntä. Se ei ollut minun tarkoitukseni, Zilla, mutta kun
Paul on Akronissa — — —»

»Onko hän tosiaan Akronissa? Minä tiedän, että hän kirjoittaa Chicagoon
jollekin inhoittavalle naiselle.»

»Enkö jo sanonut, että tapasin hänet Akronissa? Mihin sinä oikeastaan
pyrit? Väitätkö minun valehtelevan?»

»En, mutta minä vain — — Minä tulen kovin levottomaksi.»

»Niin, siinähän se juuri on tuhmuus! Sehän se justiin on hullua!
Yhtäältä sinä rakastat Paulia ja toisaalta kuitenkin kiusaat ja
haukut häntä, kuin vihaisit. Minä en ollenkaan voi ymmärtää, mistä se
johtuu, että mitä enemmän erinäiset ihmiset rakastavat toisiansa, sitä
innokkaammin he koettavat tehdä toisiaan onnettomiksi.»

»Sinä rakastat Ronaa ja Tediä — oletan minä — ja kuitenkin sinä heitä
moitit.»

»No. Jaa. Se. Se on taas erittäin. Enkähän minä heitä moiti. Sillä
tavalla, että sitä nyt oikeastaan ei voisi moittimiseksi sanoa. Mutta
palataksemme siihen, mistä puhuttiin: Paul on hienoin, herkin olento,
mitä maa päällänsä kantaa. Sinun pitäisi hävetä, että kohtelet häntä
sillä tavalla. Sinähän puhut hänelle kuin pesuakka. Minua kummastuttaa,
että voit käyttäytyä niin perin halpamaisesti, Zilla!»

Zilla istui ja mietti, kädet ristissä. »No niin, minä tiedän. Minä
olin todellakin katala joskus, ja olen siitä pahoillani jälkeenpäin.
Mutta oo, Georgie, Paul on niin ärsyttävä! Kunniasanallani, minä olen
tosiaan tehnyt parhaani viime vuosina ollakseni hyvä hänelle, mutta
vain senvuoksi, että ennen aikaan olin ollut ilkeä — tai näyttänyt
olevan: minä en ollut sitä todellisuudessa, mutta minun tapani oli
puhua suoraan ja sanoa mitä tahansa, mikä mieleen juolahti — ja niin
hän päätti, että kaikki on aina minun vikaani. Kaikkihan ei aina
voi olla minun vikaani, vai kuinka? Ja jos minä nyt alan vähänkin
moittia, niin on hän vain hiljaa, niin hirvittävän hiljaa, eikä tahdo
katsoakaan minuun — on aivan kuin minua ei olisi. Hän on suorastaan
epäinhimillinen! Ja jatkaa sitä itsepintaisesti, kunnes minä räjähdän,
ja puhun semmoista, mitä en tarkoita! Niin hiljaa — — — Voi, teitä,
oikeamielisiä miehiä! Kuinka kurjia te olette! Kuinka kurjan kurjia!»

He juttelivat näin edes ja takaisin puolisen tuntia. Vihdoin Zilla
lupasi hillittömästi itkien hillitä itseänsä.

Paul tuli kotiin neljää päivää myöhemmin, ja Babbittit ja Rieslingit
menivät juhlatuulella eläviin kuviin ja söivät shop sveytä eräässä
kiinalaisessa ravintolassa. Kun he menivät ravintolaan katua pitkin,
jonka kahden puolen oli vaatepuoteja ja parturitupia ja molemmat rouvat
kulkivat edellä palvelijoista keskustellen, kuiskasi Babbitt Paulille:
»Zilla tuntuu aika paljon siivommalta nyt.»

»Niin, hän onkin ollut tyynempi, paria kertaa lukuunottamatta. Mutta
nyt on myöhäistä. Minä ikäänkuin — — — Minä en halua puhua siitä, mutta
minä pelkään häntä. Ei ole mitään jäljellä. Minä en tahdo nähdä häntä
enää. Kerran koetan päästä hänestä vapaaksi. Jollakin tavalla.»



YHDESKOLMATTA LUKU.


1.

Propagandakerhojen kansainvälisestä järjestöstä oli tullut
maailmanvalta optimismin, miehekkään leikkisyyden ja ystävällisten
liikesuhteiden alalla. Sen haaraosastoja on nyttemmin
kolmessakymmenessä maassa. Mutta tuhannesta haaraosastosta on
yhdeksänsataakaksikymmentä Yhdysvalloissa.

Ei mikään näistä ole niin toimelias kuin Zenithin Propagandakerho.

Zenithin propagaattorien toinen lunch maaliskuussa oli vuoden tärkein;
sen jälkeen näet toimitettiin vuotuinen toimihenkilöiden vaali.
Siinä agiteerattiin aika vilkkaasti. Lunch syötiin O'Hearn Housen
tanssisalissa. Jokainen neljästäsadasta propagaattorista otti saliin
tullessaan seinällä olevalta taululta suuren selluloidinapin, jossa
oli hänen nimensä, pilkkanimensä ja ammattinsa. Kymmenen sentin sakon
uhalla oli kielletty ketään propagaattoria minkään yhteislunchin aikana
puhuttelemasta toista jäsentä muuten kuin hänen pilkkanimellään, ja
kun Babbitt hilpeästi nakkasi hattunsa hyllylle, kohisi ilmassa sanoja
»terve, Chet!» ja »kah, Shorty!» ja »hei, Mac!»

Heitä istuu kahdeksan kunkin pöydän ääressä arvonnan mukaan.
Babbittin pöydässä olivat Albert Boos, räätälimestari, Hector Seybolt
säilykemaitoyhtiöstä Little Sweetheart, Emil Wengert, kultaseppä,
professori Pumphrey Ritewayn Kauppakollegista, tohtori Walter Gorbutt,
Roy Teegarten, valokuvaaja, ja Ben Berkey, kaivertaja. Propagandakerhon
hyviä puolia oli, että samalta liikealalta sai saman pöydän ääressä
istua ainoastaan kaksi, joten samalla pääsi kosketuksiin toisten
ammattien ihanteiden kanssa ja oppi käsittämään metafyysillisen
yhteenkuuluvaisuuden kaikkien ammattien — putkijohtotyön ja
muotokuvamaalauksen, lääketieteen ja purukumiteollisuuden — välillä.

Babbittin pöytäkunnalla oli erikoinen onni, kun näet professori
Pumphrey juuri oli viettänyt syntymäpäiväänsä ja senvuoksi oli
erinomaisen otollinen leikinlaskun kohde.

»Saisikohan Pumpulta pumppuamallakaan tietää, kuinka vanha hän todella
on?» sanoi Emil Wengert.

Mutta kaikista sentapaisista sanasutkauksista vei sentään voiton
Babbitt sanoessaan: »Älkää puhuko pumpusta sen miehen kuullen! Se
pumppu, jonka kanssa hänellä on tekemistä, vie näet viinakaivoon.
Sanovat hänen aikovan pitää salaluentoja kotipoltosta.»

Jokaisen paikalla oli Propagandakerhon jäsenluettelo. Vaikka kerhon
tarkoituksena oli hyvä toveruus, ei siellä koskaan unohdettu, että
täytyy tehdä vähän kauppojakin. Joka nimen perässä oli jäsenen ammatti.
Luettelossa oli runsaasti ilmoituksia ja eräällä sivulla kehoitus: »Ei
ole missään määrätty, että sinun pitää tehdä kauppoja kerhonjäsenten
kanssa, mutta noudata ystävän neuvoa — miksi antaisit rahojen mennä
onnellisen perheemme piirin ulkopuolelle?» Ja joka paikalla oli tänään
lahja, mustalla ja punaisella taiteellisesti painettu kortti.

 PALVELUSVALMIUS JA PROPAGANDISMI.

 Palvelusvalmius löytää parhaan tilaisuutensa ja saavuttaa korkeimman
 kehityksensä vain silloin, kun sitä sovelletaan suurimmassa ja
 laajimmassa määrässä ja huomioonotetaan sen alituinen vaikutus
 vastavaikutukseen. Minä luulen, että palvelusvalmiuden korkein
 muoto, samoin kuin etiikan laajanäköisimmät periaatteet, ei koskaan
 menetä vastaanottoisuuttaan vaikutelmiin nähden ja että se perustuu
 toimeliaaseen ja uskolliseen kiinnipysymiseen Propagandismin
 perusaatteessa, jona on hyvät kansalaisominaisuudet kaikissa suhteissa.

                                              _Vad Petersen_

 Tervehdys Dadbury Petersenin Reklaamitoimistolta.
 Dadin ilmoituksissa ei ole joutavuuksia.

Propagaattorit lukivat kaikki mr. Petersenin aforismin ja sanoivat
ymmärtävänsä sen täydellisesti.

Kokous avattiin tavallisin, joka viikko uudistuvin numeroin.
Erovuorossa oleva puheenjohtaja Vergil Gunch hoiti tehtäväänsä, hänen
karhea tukkansa törrötti kuin pensasaita, hänen äänensä oli kuin
juhlapasuuna. Jäsenet, joilla oli vieraita mukanansa, esittivät nämä
julkisesti.

»Tämä pitkäsäärinen, punatukkainen sanomalehtiankka on _Pressin_
urheiluosaston toimittaja», sanoi Willis Ijams; ja H. A. Hazen,
apteekkari, julisti: »Pojat, kun olette pitkällä automatkalla ja
vihdoin tulette johonkin romanttiseen kolkkaan tai näköalapaikkaan
ja pysäytätte auton ja sanotte vaimollenne: 'Tämä on todellakin
romanttinen paikka', niin tuntuu väreitä selkäpiissä. Minun
tämänkertainen vieraani tulee sellaisesta paikasta, Harpers Ferrystä
Virgianista, kauniista Etelästä, missä on muistoja vanhasta kunnon
kenraali Robert E. Leestä ja urhoollisesta John Brownista, joka, kuten
jokainen kunnollinen propagaattori, marssi rohkeasti eteenpäin — —»

Tällä kertaa oli läsnä kaksi erikoisen hienoa vierasta: tällä
viikolla Dodsworth-teatterissa esiintyvän »Paratiisilintu»-nimisen
teatteriseurueen johtaja ynnä Zenithin pormestari, Lucas Prout.

Vergil Gunch jyrisi: »Kun meidän onnistui saada kiinni tämä kuuluisa
tragöödi ja riistää hänet kauniiden näyttelijättärien ihanasta
sikermästä — ja minun täytyy tunnustaa, että menin suoraan hänen
pukuaitioonsa ja sanoin hänelle kuinka suuressa arvossa propagaattorit
pitävät hänen etevää, taiteellista esitystänsä — ja älkää unohtako,
että Dodsworth-teatterin rahastonhoitaja on propagaattori ja tulee
pitämään arvossa meidän kannatustamme — ja kun meidän sen lisäksi
onnistui raahata Hänen Korkeutensa pois hänen moninaisista tehtävistään
Raatihuoneelta, niin minä tunnen, että meillä on oikeus olla ylpeitä,
ja nyt aikoo mr. Prout lausua muutaman sanan niistä tehtävistä ja
velvollisuuksista, jotka — —»

Äänestyksellä ratkaisivat propagaattorit, kuka oli kaunein ja
kuka rumin vieras, ja molemmat saivat kimpun neilikoita, jotka,
kuten puheenjohtaja huomautti, oli lahjoittanut H. G. Yeager,
Jennifer-bulevardin kukkakauppias.

Joka viikko sai neljä propagaattoria tilaisuuden tehdä reklaamia
puolestaan tarjoamalla tavaroitaan tai palveluksiaan neljälle arpomalla
valitulle kerhonjäsenelle. Tällä viikolla naurettiin yleisesti,
kun ilmoitettiin, että yksi näistä neljästä oli Barnabas Joy,
hautausurakoitsija. Jokainen kuiskasi: »Minä tiedän kyllä yhden ja
toisen, jonka pitäisi haudata, jos hän toimittaa ilmaseksi hautauksen!»

Kesken kaikkia näitä huvituksia nauttivat propagaattorit kananpaistia,
herneitä, perunamuhennosta, kahvia, omenatorttuja ja amerikkalaista
juustoa. Gunch ei pitänyt puheitaan yhdessä rykelmässä. Hetken kuluttua
hän kääntyi erään satunnaisen vieraan, kilpailevan järjestön, Zenithin
Rotarykerhon sihteerin puoleen. Sihteerillä oli autossaan ylevän
alhainen numero 5.

Rotarysihteeri tunnusti nauraen, että tämä alhainen numero herätti
huomiota kaikkialla, missä hän vain liikkui, ja »vaikka se oli aika
hauska kunnia, niin muistivat liikennepoliisit sen liian hyvin, ja
toisinaan hän ei tiennyt, eikö numero B 56876 tai joku semmoinen olisi
ihan yhtä hyvä ja vielä parempi. Mutta yrittäköönpä vain joku perhanan
propagaattori kehveltää numeroa viisi rotariaanien riveistä, niin
saa nähdä kuinka tukka pöllyää! Ja jos heillä ei ole mitään vastaan,
lopettaa hän puheensa esittämällä eläköönhuudon Propagaattoreille ja
Rotariaaneille ja Kivaneille kaikille yhteisesti!»

Babbitt huokasi professori Pumphreylle: »Ei sentään olisi hullumpaa,
jos olisi niin alhainen numero. Kaikki sanoisivat: 'Se mahtaa olla
etevä mies!' Sitä vain ihmettelen, miten tuo on mahtanut sen saada.
Arvatenkin hän tarjosi automobiililuettelotoimiston reistraattorille
pulskat päivälliset ja uhkean humalan!»

Sitten puhui Chum Frink:

»Kenties joku teistä on sitä mieltä, ettei ole oikea paikka täällä
puhua puhtaasti taiteelliseen ja korkeampaan tyyliin kuuluvasta
aineesta, mutta minä menen suoraan asiaan ja pyydän teitä, pojat,
kannattamaan ehdotusta sinfoniaorkesterin hankkimisesta Zenithiin.
Uskokaa pois, sangen moni teistä erehtyy arvellessaan, että kun itse
ette pidä klassillisesta musiikista ja sensemmoisesta roskasta, niin
teidän muka pitää olla asian vastustajia. On parasta, että minä
tunnustan, että vaikka olen kirjallisuudenkuurnija ammatiltani, niin
en omasta puolestani ymmärrä hölynpölyä koko tuosta pitkätukkaisesta
musiikista. Minä kuuntelen hyvää jazz-soittoa milloin tahansa
mieluummin kuin jotakin Beethovenin kappaletta, jossa ei ole enempää
melodiaa kuin rykelmässä tappelevia kissoja ja jolle ei sovi
viheltää, vaikka kylkiä karmisi! Mutta siitä ei ole tarkoitukseni
nyt puhua. Kulttuuri on tullut yhtä tarpeelliseksi koristukseksi
ja reklaamiksi kaupungeille meidän aikanamme kuin katukivitys ja
pankki-clearing. Kulttuuri se, teatterien ja taidegalleriain ynnä
muiden semmoisten muodossa, houkuttelee tuhansia turisteja New
Yorkiin joka vuosi, ja, suoraan sanoen, me emme, huolimatta muista
erinomaisista aikaansaannoksistamme, ole saavuttaneet New Yorkin,
Chicagon tai Bostonin kulttuuritasoa — tai ainakaan se ei ole
yleisesti tunnustettua. Osoittaaksemme, että meillä on pontta ja
reipasta rohkeutta sielussamme tulee meidän _kapitalisoida Kulttuuri_:
yksinkertaisesti iskeä siihen kyntemme.

— Taulut ja kirjat ovat hyviä olemassa ihmisille, joilla on aikaa niitä
tutkiskella, mutta ne eivät kulje pitkin teitä huutamassa: »Tämmöistä
pieni Zenith pystyy esittämään Kulttuurin alalla!» Mutta juuri niin
tekee sinfoniaorkesteri. Katsokaa, mitä mainetta Minneapolis ja
Cincinnati nauttivat! Orkesteri jäseninä ensiluokkaisia soittajia ja
etevä johtaja — ja minä olen sitä mieltä, että meidän pitää käydä
asiaan kiinni kunnollisesti ja ottaa joku kallishintaisimpia johtajia,
mitä markkinoilla on, ellei se ole joku saksalaisroikale — se voi
matkustaa itse Bostoniin ja New Yorkiin ja Washingtoniin, se soittaa
parhaissa sivistyneimpien ja rikkaitten ihmisten teattereissa, se
tekee reklaamia, jommoista kaupunki ei voi aikaansaada millään muulla
tavalla; ja se, joka on kyllin lyhytnäköinen nujertaakseen tämän
orkesteriehdotuksen, tärvelee erään mahdollisuuden Zenithin kunniakkaan
nimen juurruttamiseksi johonkin mahtavaan New Yorkin miljoonamieheen,
joka voisi — — — voisi perustaa pankkinsa haaraosaston tänne!

— Minä voisin viitata siihenkin seikkaan, että niille tyttäristämme,
jotka harrastavat korkeampaa musiikkia ja ehkä tahtoisivat antaa siinä
opetusta, olisi suurta hyötyä, jos paikkakunnalla olisi ensiluokkainen
järjestö, mutta pitäkäämme tämä käytännöllisellä pohjalla, ja
minä kehoitan teitä, pojat, kannattamaan Kulttuuria ja Zenithin
sinfoniaorkesteria!»

Kuulijat taputtivat.

Suuren hälinän vallitessa julisti puheenjohtaja mr. Gunch: »Hyvät
herrat, nyt siirrymme tämän vuoden virkailijoiden vaaliin.»
Itsekuhunkin kolmesta avoinnaolevasta toimesta oli komitea asettanut
kolme ehdokasta. Toisena nimenä varapuheenjohtajan ehdokkaiden joukossa
oli Babbittin nimi.

Hän oli hämmästynyt. Hän näytti itsetietoiselta. Hänen sydämensä
sylkytti. Hän oli vielä hermostuneempi, kun ääniliput laskettiin ja
Gunch sanoi: »Minulla on ilo ilmoittaa, että Georgie Babbitt on meidän
avustava nuijanheiluttajamme. Minä en tunne ketään, joka olisi parempi
terveen järjen ja aloitteen tukipylväs kuin vanha ystävämme George.
Hihkaiskaa kolminkertainen eläköönhuuto hänen kunniakseen!»

Erotessa tungeksi sata herraa hänen ympärillään taputtamassa häntä
selkään. Hän ei koskaan ollut elänyt suurempaa hetkeä. Hän ajoi
tiehensä kuin ihmettelyn sumussa. Hän syöksyi konttoriinsa ja sanoi
naurahdellen miss McGounille: »Nyt on parasta, että onnittelette
isäntäänne! Minut on valittu Propagandakerhon varapuhemieheksi.»

Siitä tuli pettymys. Miss McGoun vastasi ainoastaan: »Vai niin — — —
Tuota, mrs. Babbitt soitti ja tahtoi tavata teitä.» Mutta uusi agentti,
Fritz Weilinger, sanoi: »Totinen paikka, sehän on hienoa, hurjan
hienoa! Ja mielenkiintoista! Minulla on kunnia!»

Babbitt soitti kotiin ja riemuitsi: »Sinä kuulut soittaneen minulle.
Kuule, tällä kertaa saat myöntää, että pikku Georgie pystyy johonkin!
On parasta, että pidät kielesi kurissa! Sinä puhut Propagandakerhon
varapuheenjohtajan kanssa!»

»Voi, Georgie — — —!»

»Ei ole hullumpaa, vai? Willis Ijams on uusi puheenjohtaja, mutta kun
hän on poissa, niin se on pikku Georgie, joka ottaa nuijan ja pitää
heitä järjestyksessä ja esittää puhujat — vaikka olisi kysymys itse
kuvernööristä — ja — — —»

»George! Kuule!»

»— — — se tekee hänet tasa-arvoiseksi mahtimiesten kanssa, kuten
tohtori Dillingin ja — — —»

»George! Paul Riesling — — —»

»No tietenkin minä soitan Paulille ja kerron sen hänelle hetipaikalla.»

»Georgie! _Kuule!_ Paul on vankilassa. Hän ampui vaimoansa, hän ampui
Zillaa nyt aamupäivällä. Zilla voi tuskin jäädä henkiin.»



KAHDESKOLMATTA LUKU.


1.

Hän ajoi kaupunginvankilaan, ei sokeasti, vaan tavattoman huolekkaan
varovasti, niin huolekkaasti kuin vanha mummo siirtäessään kukkaa
ruukusta toiseen. Se esti häntä katsomasta kohtalon inhaa silmiin.

Vahtimestari sanoi: »Ei. Vankeja saa tavata vasta puoli neljä — se on
käyntiaika.»

Kello oli kolme. Puoli tuntia istui Babbitt ja katseli erästä
almanakkaa ja valkeaksirapatulla seinällä tikuttavaa kelloa. Tuoli
oli kova ja epämukava ja nariseva. Ihmisiä kulki huoneen läpi, ja
hänestä tuntui kuin he olisivat tuijottaneet häneen. Hänet täytti
taistelunhaluinen raivo, ja se muuttui sen koneiston peloksi, joka vain
jauhoi: Paul — Paul —

Tasan kello puoli neljä hän lähetti sisään korttinsa.

Vahtimestari palasi ilmoittaen: »Riesling sanoo, ettei hän halua tavata
teitä.»

»Te olette hullu! Te ette sanonut hänelle minun nimeäni! Sanokaa
hänelle, että George tahtoo tavata häntä. George Babbitt.»

»Joo, niin minä juuri sanoin. Hän sanoi, ettei hän tahdo tavata teitä.»

»Päästäkää minut kumminkin sisään joka tapauksessa.»

»Se ei käy. Ellette ole hänen asianajajansa ja ellei hän tahdo teitä
tavata, ei siitä asiasta ole enempää sanomista.»

»Mutta, Herra _Jumala_ — — — Kuulkaa nyt, saanko puhua vanginvartijan
kanssa?»

»Hän ei nyt ehdi. Ja teidän on paras jättää — — —»

Babbitt tuli ihan hänen nokkansa eteen. Vahtimestari muutti äkkiä
äänensävyä ja sanoi rauhoittavasti: »Voisittehan tulla takaisin ja
yrittää huomenna. Arvatenkin se miesparka on vähän päästä pyörällä.»

Babbitt ajoi, ei varovasti tai huolellisesti, vaan kiukkuisesti
pyyhkäisten kuorma-autojen ohi välittämättä ohjaajien kirouksista,
Raatihuoneelle; pyörät raapaisivat jalkakäytävän reunaa hänen
pysäyttäessään; hän juoksi ylös marmoriportaita pormestarin, mr.
Lucas Proutin, virkahuoneeseen. Hän lahjoi ovipojan dollarilla; pääsi
silmänräpäyksessä sisään ja sanoi: »Muistattehan minut, mr. Prout?
Babbitt — Propagandakerhon varapuhemies — agiteerasin teidän hyväksenne
vaaleissa. Sanokaa, oletteko kuullut Riesling-raukan asiaa? Minä
tahtoisin saada määräyksen, että kaupunginvankilan vanginvartija tai
miksi sitä sanotaan, päästää minut hänen luokseen. Hyvä. Kiitoksia
paljon.»

Viidentoista minuutin kuluttua hän saapasti vankilankorridorin läpi
koppiin, missä Paul istui vuoteellaan kokoonluhistuneena kuin vanha
kerjäläinen, jalat ristissä, käsivarret toisiinsa kietoutuneina, ja
puri nyrkkiänsä.

Paul nosti katseensa, silmät ilmeettöminä, kun vahti avasi kopin, laski
sisään Babbittin ja jätti heidät yksin. Hän lausui hitaasti: »Anna
tulla vain! Puhu moraalia!»

Babbitt mätkähti vuoteelle hänen viereensä. »En minä aio puhua
moraalia! Vähät minä siitä, mitä tapahtui! Minä tahdon vain tehdä, mitä
voin. Olen hyvilläni, että Zilla sai, mitä tarvitsi.»

Paul sanoi riidanhaluisesti: »Ei, älä sinä Zillaa nälvi. Minä olen
istunut ja ajatellut; ei kai hänen olonsa ole ollut helppoa. Juuri sen
jälkeen kun ammuin häntä — ei minun tarkoitukseni juuri ollut tehdä
sitä, mutta hän ärsytti minua, kunnes tulin hulluksi, vain sekunniksi,
ja otin esiin sen vanhan revolverin, kylläs tiedät, sen, jolla ammuin
kaniineja — ja laukaisin. Se ei ollut ihan tarkoitukseni — — — Sitten,
kun koetin tyrehdyttää verenvuotoa — — — Oli aivan hirveätä, kuinka se
oli revellyt hänen olkaansa, ja hänellä kun oli niin hieno hipiä. — — —
Ehkei hän sentään kuole. Toivottavasti ei hänen ihoonsa jää rumentavia
arpia. Juuri jälkeenpäin, kun hain kylpyhuoneesta pumpulia verenvuotoa
tyrehdyttääkseni, sain käteeni pienen untuvaisen keltaisen ankan, jonka
olimme ripustaneet kuuseen eräänä jouluna, ja minä muistin, että hän
ja minä olimme olleet äärettömän onnellisia silloin — — — Jumala! Minä
saatan tuskin ymmärtää, että juuri minä nyt istun täällä.»

Kun Babbitt puristi käsivarrellaan lujemmin hänen hartioitaan, huokasi
Paul: »Minä olen iloinen, että tulit. Mutta minä ajattelin, että sinä
ehkä pitäisit minulle luennon — — — ja kun on tehnyt murhan ja tuotu
tänne ja kaikki — — — talon edustalla oli suuri väenkokous, kaikki
— — — töllistivät, ja poliisit taluttivat minua joukon läpi — — — Ah,
en halua puhua siitä enää!»

Mutta hän jatkoi, yksitoikkoisesti, säikähtyneesti, hajanaisesti
mutisten. Johtaakseen hänen ajatuksiaan toisaalle sanoi Babbitt:
»Sinulla on naarmu poskessasi.»

»Niin. Se poliisi löi minua. Niistä mahtaa kai olla hurjan hauskaa
mukiloida murhamiehiä. Se oli iso mies. Eivätkä ne tahtoneet antaa
minun auttaa kannettaessa Zillaa ambulanssiin.»

»Paul! Herkeä — — — Kuule minua: ei hän kuole, ja kun kaikki on ohi,
matkustamme taas Maineen, sinä ja minä. Ja ehkäpä saadaan se May Arnold
tulemaan mukaan. Minä matkustan Chicagoon ja kysyn häneltä! Mainio
nainen, totisesti! Ja sitten minä järjestän, että saat käyntiin jonkin
puuhan jossakin Lännen puolessa, ehkä Seattlessa — se kuuluu olevan
mainio kaupunki.»

Paul hymähteli heikosti. Babbitt oli nyt ottanut puheenvuoron. Hän
ei tiennyt, kuunteliko Paul, mutta antoi tulla, kunnes saapui Paulin
asianajaja P. J. Maxwell, laiha, hätäinen, epäkohtelias herra, joka
nyökkäsi Babbittille ja sanoi: »Ehkäpä Riesling ja minä saisimme olla
kahden kesken hetkisen — — —»

Babbitt puristi Paulin käsiä ja odotti konttorissa, kunnes Maxwell tuli
ulos. »Sanokaa, voinko minä tehdä jotakin?» pyyteli hän.

»Ette, ette mitään. Ette vähääkään. Ette juuri nyt», sanoi Maxwell.
»Olen pahoillani. Minun täytyy rientää. Ja älkää yrittäkö tavata häntä.
Minä olen pyytänyt lääkäriä antamaan hänelle morfiiniruiskeen, jotta
hän saa nukkua.»

Tuntui jollakin tavoin väärältä palata konttoriin. Babbittista tuntui
kuin hän olisi juuri palannut hautajaisista. Hän ajoi City-sairaalaan
tiedustamaan Zillan vointia. Siellä sanottiin haavoittuneen luultavasti
toipuvan. Paulin ison vanhan armeijarevolverin luoti oli mennyt
olkapään läpi.

Babbitt palasi kotiin ja tapasi vaimonsa säteilemässä sitä
kauhistunutta mielenkiintoa, jota osoitamme ystäviemme tragedioissa.
»Tietenkään ei Paul yksin ole syyllinen, mutta se on kuitenkin seuraus
siitä, että juoksee toisten naisten perässä sen sijaan, että kantaisi
ristinsä kristillisen kärsivällisesti», riemuitsi hän.

Babbitt oli liian väsynyt vastatakseen niinkuin olisi tahtonut.
Hän sanoi mitä pitikin sanoa ristin kantamisesta kristillisen
kärsivällisesti ja meni puhdistamaan autoa. Tylsästi, verkalleen hän
hankasi pois rasvan pohjalevystä ja nakutti irti savipahkat pyöristä.
Hän tappoi monta minuuttia pesemällä käsiään, hankasi niitä karkealla
keittiösaippualla, nautti lihavien sormiensa rääkkäämisestä. »Perhanan
pehmoiset kädet — — — niinkuin naisen. Aah!»

Päivällispöydässä, kun hänen vaimonsa alkoi taas puhua asiasta, hän
ärjäisi: »Minä kiellän jok'ikistä sanomasta sanaakaan Paulista! Minä
pidän huolen kaikesta puhelusta, mikä tässä asiassa on tarpeellista,
ettäs sen tiedätte! Olkoon tässä juorukellojenkaupungissa tänä iltana
ainakin yksi talo, jossa eivät naamat farisealaisesti virnistele. Ja
heittäkää menemään nuo roskaiset iltalehdet!»

Itse hän kyllä luki ne päivällisen jälkeen.

Ennen yhdeksää hän meni asianajaja Maxwellin luo. Hänet otettiin
vastaan jurosti. »Noo?» sanoi Maxwell.

»Minä tarjoan palvelustani oikeudessa. Minä sain erään ajatuksen. Enkö
minä voisi esiintyä todistajana ja vannoa, että minä olin siellä ja
että Zilla painoi liipasinta ensin, jolloin Paul paini hänen kanssaan
ja silloin revolveri laukesi?»

»Jaa, tehdäkö patavala?»

»Mitä? Niin, tiettävästi se olisi patavala? Joo — — — Auttaisiko se?»

»Mutta, hyvä ystävä! Patavala!»

»Ah, älä ole pässimäinen! Suo anteeksi, Maxwell, tarkoitukseni ei ollut
sinua suututtaa. Minä tarkoitan vain, että minä olen ja sinä olet
tehnyt senkin seitsemän väärää valaa vain päästäksemme kiinni johonkin
mitättömään maapalstaan, ja nyt, kun on pelastettava Paul vankeudesta,
olisin minä valmis vannomaan väärin kunnes naama mustenee.»

»Ei. Vaikka jätetäänkin syrjään asian moraalinen puoli, pelkään, että
se olisi epäkäytännöllistä. Yleinen syyttäjä repisi sinun todistuksesi
riekaleiksi. Tiedetään, että Riesling ja hänen vaimonsa olivat
tapauksen sattuessa vain kahdenkesken.»

»Mutta kuule! Anna minun tulla vannomaan — ja se olisi silkka totuus —
että vaimo kiusasi häntä, kunnes hän tuli melkein hulluksi.»

»Ei. Anteeksi, Riesling kieltää jyrkästi käyttämästä todistuksia, jotka
millään tavalla saattaisivat hänen vaimonsa huonoon valoon. Hän tahtoo
itsepintaisesti tunnustaa itsensä syylliseksi.»

»Anna minun tulla sinne ja todistaa jotakin: — — — mitä tahdot. Anna
minun tehdä _jotakin_.»

»Olen pahoillani, Babbitt, mutta parasta, minkä voit tehdä — minä
sanon sen vastahakoisesti, mutta sinä autat meitä parhaiten olemalla
ollenkaan sekaantumatta asiaan.»

Babbitt istui ja hypisteli hattuaan kuin köyhä vuokralainen, joka ei
ole maksanut vuokraansa, ja viimeiset sanat koskivat häneen ilmeisesti
niin kovasti, että Maxwell suvaitsi säälistä sanoa: »Minä en tahtonut
sinua loukata, mutta näes, mehän tahdomme molemmat Rieslingin parasta
emmekä saa katsoa mitään muuta. Sinun vikasi, Babbitt, on se, että
sinä olet niitä, jotka lörpöttelevät liiaksi. Sinun tekee mielesi
kuulla omaa ääntäsi. Jos minulla olisi jotakin syytä kutsua sinua
todistajaksi, innostuisit sinä pian ja tärvelisit sillä kaikki. Olen
pahoillani. Nyt minun täytyy tarkastaa erinäisiä papereita. Olen — — —
tosiaan pahoillani.»


2.

Hän vietti seuraavan aamupäivän karaistakseen itseään kohtaamaan
Atleettikerhon suulaita jäseniä. He puhuisivat tietysti Paulista,
lipoisivat kieliään ja olisivat halpamaisia. Mutta Grobiaanien pöydässä
ei edes mainittu Paulin nimeä. He puhuivat innokkaasti alkavasta
pesäpallokaudesta. Hän piti heistä enemmän kuin koskaan ennen.


3.


Hän oli, epäilemättä jonkin romaanin nojalla, kuvitellut Paulin
kuulustelua pitkäksi kamppailuksi, katkerin väittein — suuri
jännittynyt ihmisjoukko kuuntelemassa — ja äkillisin, musertavin uusin
todistuksin. Todellisuudessa kesti kuulustelu vajaan neljännestunnin ja
sisälsi enimmäkseen lääkärien todistuksia, että Zilla paranee ja että
Paulin on täytynyt toimia hetkellisessä mielenhäiriössä. Seuraavana
päivänä tuomittiin Paul kolmeksi vuodeksi kuritushuoneeseen ja vietiin
pois — ei millään tavalla dramaattisesti, ilman käsirautoja, vanki
väsyneenä kävellen hilpeän poliisimiehen rinnalla — ja lausuttuaan
hänelle jäähyväiset asemalla palasi Babbitt konttoriinsa tullaksensa
siihen käsitykseen, että hänellä oli edessänsä elämä, joka ilman Paulia
oli tarkoitukseton.



KOLMASKOLMATTA LUKU.


1.

Hänellä oli ankara kiire maaliskuusta kesäkuuhun. Hän piti hämmentäviä
ajatuksia loitolla luotaan. Hänen vaimonsa ja naapurit olivat
jalomielisiä. Joka ilta hän pelasi bridgeä tai kävi elävissä kuvissa,
ja päivät olivat tyhjiä ja hiljaisia.

Kesäkuussa matkustivat mrs. Babbitt ja Tinka itä valtioihin
tervehtimään sukulaisia, ja Babbitt oli vapaa tekemään — hän ei oikein
tiennyt mitä.

Koko päivän heidän lähdettyään hän ajatteli vapautunutta kotia, missä
saattoi, jos halusi, olla hulluna ja kirota jumalia tarvitsematta
ajatella isännänarvokkuuttaan. Hän mietiskeli: »Minä voisin viettää
hurjan illan, tulla kotiin kello kaksi tarvitsematta antaa mitään
selityksiä jälkeenpäin. Hurraa!» Hän soitti Vergil Gunchille, Eddie
Swansonille. Kumpikin oli esteellinen sinä iltana, ja äkkiä hän väsyi
näkemään niin suurta vaivaa hypätäkseen aidan yli.

Hän oli hiljainen päivällispöydässä, tavattoman ystävällinen Tedille
ja Veronalle, epäröivä, mutta ei moittiva, kun Verona lausui
mielipiteensä, joka koski Kenneth Escottin mielipidettä tohtori John
Jennison Drews'n evolutionistien mielipiteitä koskevasta mielipiteestä.
Ted työskenteli eräässä autopajassa kesäloman aikana, ja hän teki
selkoa jokapäiväisistä voitoistansa: kuinka hän oli löytänyt erään
rikkinäisen kuulalaakerin, mitä hän oli sanonut Ukolle, mitä hän oli
sanonut päällysmiehelle langattoman puhelimen tulevaisuudesta.

Ted ja Verona lähtivät ulos tanssimaan päivällisen jälkeen.
Palvelijakin lähti ulos. Harvoin oli Babbitt ollut ypöyksin
talossa koko iltaa. Hän ei saanut pahaakaan rauhaa. Hän tunsi
epämääräistä halua lukea jotakin kiintoisampaa kuin sanomalehtien
pilapalstoja. Hän meni Veronan huoneeseen, istahti hänen sinivalkealle
neitsytvuoteelleen, hyräillen ja hiljaa möristen kunnon kansalaisen
tapaan silmätessään hänen kirjojansa; täällä oli Conradin _Rescue,_
eräs nide, jonka kummallinen nimi oli _Figures of Earth,_ Vachel
Lindsayn runoja (aivan säännöttömiä runoja Babbittin mielestä) ja H.
L. Menchenin esseitä — peräti epämoraalisia esseitä, jotka ivasivat
kirkkoa ja kaikkia säädyllisyyden vaatimuksia. Hän ei pitänyt
ainoastakaan kirjasta. Hän vainusi niissä moraalia ja kansalaiskuntoa
vastaan kapinoivan hengen. Nämä kirjailijat — ja hän oletti, että
ne lisäksi vielä olivat kuuluisiakin — eivät näyttäneet viitsivän
kertoa semmoista, mikä voisi saada ihmisparan unohtamaan huolensa. Hän
huokasi. Hänen katseensa sattui Joseph Hergersheimerin kirjaan _The
Three Black Pennies._ Ah — se oli varmaankin sentyylistä. Sen täytyi
olla seikkailukertomus, ehkäpä väärennyksestä — salapoliiseja, jotka
hiipivät vanhaan taloon yösydämenä. Hän pisti kirjan kainaloonsa,
saapasti alas portaita ja istuutui juhlallisesti lukemaan pianolampun
valossa:

»Sinensiinteisenä sumuna laskeutui hämärä lehväisten kumpujen väliseen
matalaan laaksoon. Oli lokakuun alku, mutta hienoinen halla oli jo
hengäissyt kultaa vaahteranlehtiin, espanjantammissa oli paikoitellen
viininpunaista vivahdusta, tummassa alikasvistossa tuolla täällä
jo kellervää. Parvi villihanhia, jotka lensivät huolettomina ja
matalalta kumpujen yli, liukui selkeää, tuhkanharmaata iltaa kohti.
Howat Penny, joka seisoi sillä kohtaa, missä metsää oli raivattu pois
tien tähden, ymmärsi, että tuo liikkuva, säännöllinen liuta ei tulisi
sentään pyssynkantaman päähän... Hänen tarkoituksensa ei ollut hanhia
ampua. Kun päivä sammui, oli hänen intonsa laimentunut; totunnainen
välinpitämättömyys vahvisti häntä, tunkien hänen lävitsensä...»

Siinä se taas oli: tyytymättömyys hyviin, vakiintuneisin tapoihin.
Babbitt pani kirjan pois ja kuunteli hiljaisuutta. Sisällä olivat
huoneiden ovet auki Hän kuuli keittiöstä säännöllisen tippumisen
jääkaapista, hermostuttavassa tahdissa tapahtuvan. Hän meni ikkunan
luo. Kesäilta oli sumuinen ja teräslankakaihtimen takaa näyttivät
katulyhdyt kuin kelmeiltä tuliristeiltä. Koko maailma oli nurin.
Hänen siinä seistessään mietteissään tulivat Verona ja Ted kotiin ja
menivät huoneisiinsa maata. Hiljaisuus tiivistyi nukkuvassa talossa.
Hän otti hattunsa, kunnioitettavan luumutuopin, sytytti sikarin ja
kulki edestakaisin talon edustalla, kunnianarvoisana proosallisena
ilmiönä, hyräillen laulua »Hopeasäikeitä kullan keskessä». Hän
ajatteli kerran: »Entäpä minä soitan Paulille.» Sitten hän muisti.
Hän näki Paulin vanginvaatteissa, mutta kuinka hän asiaa ajattelikin,
ei hän sitä kuitenkaan uskonut. Se oli sekin tämän sumusamean illan
epätodellisuutta.

Jos Myra olisi täällä, sanoisi hän: »Eikö jo ole myöhä, George?»
Babbitt asteli edestakaisin yksinäisessä ja ikävässä vapaudessa. Sumu
peitti nyt talon. Maailmaa ei ollut vielä luotu, oli vain kaaosta ilman
levottomuutta ja pyyteitä.

Sumun läpi tuli mies niin huimaa vauhtia, että näytti hurjasti
tanssivan tullessaan erään lyhdyn valopiiriin. Joka askeleella hän
heilautti keppiä ja iski sen jyrähtäen maahan. Hänen leveässä,
mahtailevassa nauhassa riippuvat nenälasinsa killuivat vatsan päällä.
Babbitt näki hämmästyen, että se oli Chum Frink.

Frink pysähtyi, tuijotti Babbittia ja lausui juhlavasti:

»Siinä on vielä yksi narri, George Babbitt. Elää vuokratakseen huo
— huoneita. Tiedätkö, kuka minä olen? Runouden petturi. Minä olen
juovuksissa. Minä lörpötän liikaa. Samantekevä. Tiedätkö, mitä minä
olisin voinut olla? Minä olisin voinut olla Gene Field tai James
Whitcomb Riley. Ehkä Stevenson. Minä olisin voinut olla. Virvaa.
Kangastuksia. Kuunteles. Kuules tätä. Minä tein sen äsken juuri:

    Päivä kun niityllä kimmeltää,
    lapset ja mettiset temmeltää...

»Kuulitko sinä? Vii-virvoja! Minä olen tehnyt sen. _Minä_ en tiedä, mitä
se merkitsee! Se on hyvän värssyn alku. _Chilen Puutarharunoutta._ Ja
mitä minä olen kirjoittanut? Roskaa!

»Huvirunoja! Vain roskaa! Olisin voinut kirjoittaa — — — Nyt on
myöhäistä!»

Hän syöksyi eteenpäin pahasti kenossa, näköjään joka hetki nokalleen
menossa, kuitenkaan kertaakaan menemättä. Babbitt ei olisi kummastunut
enempää eikä myöskään vähempää, jos sumusta olisi astunut esiin
päätänsä kantava kummitus. Hän myönsi Frinkin olevan oikeassa
äärettömän välinpitämättömästi, röhkäisi »miesparka!» ja unohti hänet
heti.

Hän palasi väsyneenä taloon, meni päättävästi jääkaapille ja ryösti
sen. Kun mrs. Babbitt oli kotona, oli tämä raskaimpia talousrikoksia.
Hän seisoi peitettyjen astiain edessä ja söi kananpojansäären ja puoli
teevadillista vattuhyytelöä ja murisi rasvaista, kylmää keittoperunaa
syödessään. Hän ajattelu. Hänelle vaikeni, että elämä, miksi hän
sen tarmokkaasta käytännöstä tunsi, oli arvoton, että taivas, mikäli
kirkkoherra John Jennison Drew sen kuvasi, ei ollut uskottava eikä
erikoisen mielenkiintoisa, että rahan ansaitseminen ei tuottanut
hänelle suurta iloa, että lasten kasvattaminen vain jotta nämä
kasvattaisivat lapsia, jotka kasvattaisivat lapsia, oli arvoltaan
kyseenalaista. Mitä tällä kaikella oli väliä? Mitä hän halusi?

Hän palasi arkihuoneeseen ja paneutui pitkälleen sohvalle kädet pään
takana.

Mitä hän halusi? Rikkauttako? Yhteiskunnallista arvoasemaa? Matkoja?
Palvelijoita? Tosin kyllä, mutta vain ohimennen.

»Minä heitän hiiteen kaikki», huokasi hän.

Mutta hän tiesi, että hän kaipasi Paul Rieslingin seuraa; ja siitä hän
livahti myöntämään kaipaavansa taruntyttiä — — ilmielävää. Jos olisi
ollut nainen, jota hän rakasti, olisi hän paennut sen luo ja painanut
otsansa hänen polviaan vasten.

Hän ajatteli pikakirjoittajaansa, miss McGounia. Hän ajatteli kauneinta
manikyristiä Hotelli Thornleighin parturiliikkeessä. Nukahtaessaan
sohvalle hän tunsi löytäneensä jotakin elämässä, hirvittävästi ja
hurmaavasti murtaneensa kaikki, mikä oli säädyllistä ja normaalia.


2.

Hän oli seuraavana aamuna unohtanut päättäneensä nousta kapinaan,
mutta oli konttorissa ärtyisä, ja kesken puhelinsoittoja ja
asiakkaidenkäyntejä kello yhdentoista aikaan hän teki jotakin, mitä
oli usein halunnut, mutta ei koskaan uskaltanut: lähti konttorista
sanomatta sanaakaan orjillensa, konttoristeilleen, ja meni eläviin
kuviin. Hän nautti oikeudestaan olla yksin. Hän tuli ulos taas jyrkästi
päättäneenä tehdä mitä tahtoi.

Kun hän lähestyi Grobiaanien pöytää kerhossa, nauroivat kaikki.

»Siinähän se miljoonamies on!» sanoi Sidney Finkelstein.

»Niin, minä näin hänet lokomobiilissaan!» sanoi professori Pumphrey.

»Peijakas, mahtaisi olla ihanaa olla niin ovela herra kuin Georgie!»
kadehti Vergil Gunch. »Hän on arvatenkin varastanut koko Dorchesterin.
Minä en vain uskaltaisi pitää pienen pientäkään tonttiraukkaa siellä
siitä pelosta, että hän iskisi kyntensä siihen!»

Ne olivat, sen Babbitt käsitti, »saaneet nuuskituksi jotakin». Ja
olivat sitäpaitsi leikinlaskutuulella. Tavallisissa oloissa hän olisi
ollut mielissään kunniasta saada olla heidän pilansa kohteena, mutta
nyt hän kävi äkkiä ärtyisäksi. Hän mörähti: »Niin, sen voitte uskoa;
kukaties otan teidät konttoripojiksi!» Hän oli kärsimätön, kun pilaa
huolellisesti johdettiin eteenpäin ratkaisuaan kohti.

»Hän on tietysti voinut sopia siellä kohtauksen jonkun tytön kanssa»,
sanoivat he, ja »Eikö mitä, hän odotti vanhaa huonekumppaniaan, Sir
Jerusalem Doakia.»

Babbitt räjähti: »Peijakas, puhukaa suunne puhtaaksi, senkin naudat!
Mikä teitä niin huvittaa?»

»Hurraa! George on suuttunut!» ärsytti Sidney Finkelstein kaikkien
räjähtäessä nauruun. Gunch paljasti järkyttävän salaisuuden: hän oli
nähnyt Babbittin tulevan elävistä kuvista — kello kaksitoista päivällä!

He eivät hellittäneet. Sadoin toisinnoin, sadoin naurunremahduksin he
sanoivat, että hän oli ollut elävissä kuvissa keskellä liikeaikaa.
Hän ei välittänyt Gunchista, mutta Sidney Finkelstein, tuo kärkäs,
laiha, punatukkainen irvihammas kismitti häntä. Häntä häiritsi myöskin
jääpala vesilasissaan. Se oli liian suuri, kierähteli ympäri ja poltti
häntä nenään, kun hän yritti juoda. Hän ajatteli raivostuneena,
että Finkelstein muistutti tuota jääpalaa. Mutta hän sai voiton
itsestään; hän pysyi leikkisänä, kunnes toiset väsyivät itsepintaiseen
naljailuunsa ja siirtyivät päivän suuriin kysymyksiin.

Hän mietti: »Mikä minuun on tänään mennyt? Minähän olen kauhealla
tuulella. Kunhan ne vain eivät lörpöttäisi niin hirveästi. Mutta minun
on paras olla varoillani ja pitää suuni kiinni.»

Kun he sytyttivät sikarinsa mutisi hän: »Täytyy mennä takaisin», ja
kesken toisten kuoroa: »Jos sinun välttämättömästi on vietettävä
aamupäiväsi elävien kuvien eteistyttöjen kanssa!» hän pakeni. Hän
kuuli heidän virnistyksensä. Hän oli hämillään. Sopiessaan mitä
mahtipontisimmin eteisvahtimestarin kanssa siitä, että ilma oli lämmin,
hän tunsi haluavansa kuin lapsi saada suruinensa juosta tarutytin
luokse etsimään lohdutusta.


3.

Hän pidätti miss McGounia lopetettuaan sanelunsa. Etsi sopivaa ainetta,
joka voisi lämmittää tämän persoonatonta konttoriolentoa ystävälliseksi.

»Minne te menette loma-ajaksenne?» sipisi Babbitt.

»Luultavasti pohjoiseen eräälle maatilalle — tahdotteko, että jäljennän
Siddonin kontrahdin iltapäivällä?»

»Ei sillä niin kiirettä ole. Teillä on kai hurjan hauskaa kun pääsette
tästä konttorirähinästä.»

Neiti nousi ja kokosi kynänsä.

»Eihän täällä kukaan rähise — minä voin kyllä jäljentää sen, kun olen
kirjoittanut kirjeet.»

Hän oli mennyt. Babbitt torjui jyrkästi luotaan ajatuksen, että hän
olisi yrittänyt tutkia, kuinka mukautuvainen miss McGoun oli. »Tutkia!
Minähän tiesin, ettei se maksaisi vaivaa!» sanoi hän.


4.


Eddie Swanson, automobiiliagentti, joka asui vastapäätä Babbittia,
antoi sunnuntai-illalliset. Hänen vaimonsa Louetta, nuori Louetta, joka
rakasti jazzia musiikissa ja puvuissa ja naurussa, oli hurjimmalla
tuulellaan. Hän huusi ottaessaan vieraitaan vastaan: »Tänä iltana
pidetään oikein hauskaa!» Babbittilla oli ollut ennestään tunne siitä,
että Louettan täytyi vaikuttaa houkuttelevasti muutamiin miehiin; nyt
hän myönsi, että Louetta oli äärettömän houkutteleva hänelle itselleen.
Mrs. Babbitt ei koskaan ollut oikein hyväksynyt Louettaa. Babbitt oli
hyvillään, ettei Myra ollut täällä tänä iltana.

Hän tahtoi itsepintaisesti auttaa Louettaa keittiössä: otti ulos
kananpoikakroketit uunista, vihannessandwichit jääkaapista. Hän tarttui
kerran Louettan käteen, mutta tämä ei, ikävä kyllä, sitä huomannut.
Jokelsi vain: »Sinä olet mainio mamman pikku apulainen, Georgie! Vie
nyt tarjotin sisään ja aseta se buffetille.»

Hän toivoi, että Eddie Swanson tarjoisi cocktaileja, että Louettakin
ottaisi yhden. Hän toivoi — — — Niin, hän toivoi olevansa semmoinen
boheemi, joista kirjoissa luetaan. Ateljeekutsuja. Hurjia, kauniita
tyttöjä, jotka ovat itsenäisiä. Ei välttämättömästi huonoja. Eipä
suinkaan huonoja, mutta ei niin kesyjä kuin Floral Heightsin. Kuinka
hän olikaan saattanut kestää sitä kaikki nämä vuodet — — —

Eddie ei antanut heille cocktaileja. Ateria oli tosin sangen hilpeä, ja
Orville Jones toisti moneen kertaan: »Milloin tahansa Louetta tahtoo
tulla istumaan minun polvelleni, niin sanon tälle sandwichille, että se
tekee tilaa», mutta he olivat säädyllisiä, niinkuin sunnuntai-iltana
sopikin. Babbitt oli salavihkaa varannut itselleen paikan Louettan
vieressä pianorahilla. Puhuessaan automobiileista, väkinäisin hymyin
kuunnellessaan Louettan selontekoa hänen keskiviikkona näkemästään
filmistä, toivoessaan, että tämä lopettaisi kuvauksensa filmin
juonesta, sankarin kauneudesta ja muhkeasta näyttämöllepanosta, hän
tarkkasi Louettaa. Solakat uumat raakasilkin verhoamina, voimakkaat
kulmakarvat, tuliset silmät ja viehkeys, joka teki Babbittin
haikeamieliseksi. Hän ajatteli, mikä mainio toveri Louetta olisi
pitkällä automatkalla, kun tutkitaan vuoria ja leiriydytään jollekin
mäntymäelle, joka on korkealla laakson yläpuolella. Louettan hentous
liikutti häntä. Hän oli äkäinen Eddie Swansonille alituisesta
perhetorasta. Ja sitten hän, ihan äkkiä, kuvitteli Louettaa
tarutytiksi. Hän hätkähti havaitessaan, että he aina olivat tunteneet
romanttista viehätystä toisiinsa.

»Sinä vietät tietysti aivan kauheaa elämää nyt kun olet kesäleskenä»,
sanoi Louetta.

»Saat uskoa! Minä olen oikea pieni piru ja ylpeä siitä. Jonakin iltana
voit kaataa jotakin sopivaa seosta Eddien kahviin ja hiipiä kadun yli,
niin näytän sinulle kuinka oikea cocktaili on tehtävä», prameili hän.

»No, miksen minä voisi sitä tehdä? Ei voi tietää.»

»Milloin tahdot. Ripusta vain vintinikkunasta ulos pyyhinliina, niin
minä syöksyn hakemaan ginipulloa!»

Kaikki nauroivat tälle vallattomuudelle. Tyytyväisenä selitti Eddie
Swanson, että hän tarkastuttaisi lääkärillä kahvinsa joka päivä.
Muut johtuivat keskusteluun viime aikojen kiintoisimmista murhista,
mutta Babbitt jatkoi Louettan kanssa keskustelua persoonallisemmista
asioista: »Tuo on sitten kaunein hame, minkä olen nähnyt elämässäni!»

»Pidätkö todellakin siitä?»

»Pidänkö siitä? Tiedätkö, minä toimitan Kenneth Escottin välityksellä
uutisen sanomalehtiin, että aistikkaimmin puettu nainen U.S:ssa on mrs.
E. Louetta Swanson.»

»Äh, älä ärsytä!» Mutta hän säteili. »Eikö tanssita vähän, Georgie?
Sinun täytyy tanssia minun kanssani.»

Babbitt vastusteli: »Sinä et tiedä, kuinka kelvottomasti minä tanssin»,
mutta nousi kumminkin kömpelösti.

»Minä opetan sinua. Minä voin opettaa kenen tahansa!»

Louettan katse oli kostea, hänen äänensä mielenliikutuksesta
epävakainen. Babbitt uskoi voittaneensa hänet. Hän tarttui häneen,
tunsi hänen pehmeän lämpönsä ja pyöriskeli ympäri salia jonkinlaisin
omatekoisin onestep-askelin. Hän törmäsi yhteen vain yhden tai kahden
parin kanssa. »Minä en, peeveli vie, tanssi sittenkään niin huonosti
— — — Liehunhan minä kuin oikea näyttämötanssija», kerskui hän, ja
Louetta vastasi innokkaana: »Niin — sanoinhan sinulle, että voin
opettaa kenen tahansa — Älä ota niin pitkiä askelia!»

Hetkeksi hän menetti itseluottamuksensa, mutta ankarasti keskittäen
tarmonsa koetti pysyä musiikintahdissa. Mutta Louettan tenho tempasi
hänet taas mukaansa. »Hänen täytyy pitää minusta: minä pakotan hänet!»
lupasi hän itselleen. Hän koetti suudella Louettan korvan juuressa
olevaa kiharaa. Louetta käänsi vaistomaisesti päätänsä välttääkseen
sitä ja mutisi: »Anna olla!»

Sekunnin hän vihasi Louettaa, mutta sitten oli taas yhtä innokas kuin
ennenkin. Hän tanssi mrs. Orville Jonesin kanssa, mutta katseli vain
Louettaa, joka tanssi miehensä kanssa. »Ole varuillasi, sinä tulet
tekemään tuhmuuksia», nuhteli hän itseänsä hypellen ja taivutellen
tukevia polviansa mrs. Jonesin kanssa tanssien ja lausui tälle arvon
naiselle: »Täällä on perhanan lämmin!» Ilman aihetta ajatteli hän
Paulia ja sitä murheen asuntoa, jossa ihmiset eivät koskaan tanssi.
»Minä olen hullu tänä iltana, minun pitäisi mennä kotiin», ajatteli hän
huolestuneena, mutta jätti mrs. Jonesin ja syöksyi viehättävän Louettan
rinnalle esittäen: »Seuraava tanssi on minun!»

»Oh, minun on niin lämmin, minä en aio tanssia tätä tanssia.»

Rohkeasti: »Tule sitten istumaan portaille vilvoittelemaan!»

»Hm — — —»

Pehmeässä pimennossa, talon melu takanaan, hän tarttui päättävästi
Louettan käteen. Tämä puristi kerran hänen kättään ja laski sen sitten.

»Louetta, sinä olet minusta hauskin ihminen, minkä tunnen!»

»Niin, olet sinäkin minusta hurjan hauska!»

»Niinkö sanot! Sinun pitää pitää minusta, minä olen niin yksinäinen!»

»No, kyllä sinun taas on hyvä olla, kun vaimosi tulee kotiin.»

»Ei, minä olen aina yksin!»

Louetta pani kätensä ristiin leuan alle, joten Babbitt ei uskaltanut
koskea häneen, huokasi vain:

»Kun minä olen huonolla tuulella ja — — —» Hän oli vähällä ruveta
puhumaan Paulin tragediasta, mutta se oli liian pyhä rakkaudenkin
diplomatialle — — — »kun väsyn konttoriin ja kaikkiin, on minusta
hauska katsoa kadun yli ja ajatella sinua. Tiedätkö, minä näin sinusta
kerran unta!»

»Oliko se kaunis uni?»

»Ihana.»

»Vai niin. Mutta tiedäthän, että unet tavallisesti ovat todellisuudessa
vastakohtia. Nyt minun täytyy rientää sisään.» Louetta nousi.

»Ei, älä mene vielä, Louetta-kiltti!»

»Minun täytyy. Minunhan on pidettävä huolta vieraistani.»

»Anna heidän hoitaa itsensä.»

»Se ei käy laatuun!» Hän taputti Babbittia ohimennen olalle ja hävisi.

Mutta oltuaan minuutin nolona ja lapsellisena aikoen hiipiä kotiinsa
mutisi hän: »Enhän minä yrittänyt häntä lähennellä. Tiesinhän sangen
hyvin koko ajan, ettei se kannattaisi», ja saapasti sisään tanssiakseen
mrs. Orville Jonesin kanssa ja karttaakseen Louettaa — siveellisesti ja
avoimesti ja selvästi.



NELJÄSKOLMATTA LUKU.


1.

Hänen käyntinsä Paulin luona oli yhtä hämärä kuin hänen yönsä täynnä
sumua ja kummastelevia kysymyksiä. Silmät mitään näkemättä hän
kulki karbolilta haisevien vankilakäytävien kautta huoneeseen, jota
reunustivat vaaleankeltaiset puusohvat, joissa oli ruusumallisia
reikiä, niinkuin kenkäpuotisohvissa, joita hän poikana oli nähnyt.
Vanginvartija toi sisään Paulin. Harmaasta pumpulisesta vankipuvusta
pistivät Paulin kasvot esiin kalpeina ja ilmeettöminä. Paul liikkui
turhanpäiväisen tarkasti vartijan käskyjen mukaan, hän työnsi
nöyrästi Babbittin tuomat tupakat ja kuvalehdet pöydän yli vartijalle
tarkastettaviksi. Hänellä ei ollut mitään muuta sanomista kuin: »No,
minä alan siihen tottua», ja »Minä työskentelen vaatturiosastolla;
kangas koskee sormiini.»

Babbitt tiesi, että Paul oli jo kuollut tässä kuoleman asunnossa. Ja
kun hän vaipui mietteisiin junassa kotimatkalla, tuntui jotakin hänessä
itsessäänkin kuolleen: lojaali ja vahva usko maailman hyvyyteen,
julkisen epäsuosion pelko, menestyksen ylpeys. Hän oli hyvillään, että
hänen vaimonsa oli poissa. Hän tunnusti sen puolustamatta itseään. Hän
ei siitä välittänyt.


2.

»Mrs. Daniel Judique» seisoi naisen käyntikortissa. Babbitt tiesi,
että hän oli erään paperitukkukauppiaan leski. Hänen täytyi olla
neljäkymmentä- tai neljäkymmentäkaksivuotias, mutta Babbitt piti häntä
nuorempana nähdessään hänet konttorissaan sinä iltapäivänä. Mrs.
Judique oli tullut kysymään, oliko mitään huoneistoa saatavissa, ja
Babbitt otti hänet kokemattomalta naiskirjanpitäjältä omaan hoitoonsa.
Rouvan muhkea ulkomuoto miellytti häntä hermostuttavasti. Rouva oli
solakka nainen, hänellä oli musta puku, jossa oli valkopilkkuisia
sveitsiläiskoruja; viileä, hieno puku. Suuri musta hattu varjosti hänen
kasvojansa. Hänen silmänsä olivat kimmeltävät, hänen pehmeä leukansa
miellyttävän täyteläinen ja hänen poskillaan tasainen, verevä väri.
Babbitt mietti jälkeenpäin, mahtoiko hän olla maalattu, mutta ei
yksikään mies kristikunnassa ollut semmoisista asioista tietämättömämpi.

Mrs. Judique istui ja pyöritteli orvokinväristä päivänvarjostintaan.
Hänen äänensä oli vetoava olematta tunkeileva.

»Mahdattekohan te voida auttaa minua.»

»Mielihyvällä.»

»Minä olen ollut kaikkialla — — — minä haluaisin pienen asunnon, jossa
olisi yksi makuuhuone tai ehkä kaksi, arkihuone ja keittiökomero ja
kylpyhuone, mutta sellaisen, joka todella on viihtyisä, ei mitään
synkeätä tai uudenaikaisia huoneita räikeine sähkökruunuineen. Enkä
minä voi maksaa ylen huikeata hintaa. Minun nimeni on Tanis Judique.»

»Luullakseni meillä on yksi, joka juuri sopisi teille. Tahtoisitteko
tulla katsomaan sitä nyt?»

»Kyllä, minulla on pari tuntia aikaa.»

Uudessa Cavendish Apartmentsissa oli Babbittilla huoneisto, jota hän
oli pitänyt vapaana Sidney Finkelsteiniä varten, mutta ajatellessaan,
että saisi ajaa tämän miellyttävän naisen rinnalla, hän heitti
ystävänsä Finkelsteinin hiiteen ja selitti ritarillisesti: »Mennään
katsomaan, mitä voin teille tarjota.»

Hän pyyhki pois pölyn auton istuimelta ja pani henkensä kaksi kertaa
vaaraan näyttääkseen ajotaitoaan.

»Te osaatte tosiaan käytellä autoa,» sanoi mrs. Judique.

Babbitt piti hänen äänestään. Siinä oli hänen mielestään musiikkia
ja kulttuurin henkeä, se ei ollut sellaista hyppivää tirskuntaa kuin
Louetta Swansonin ääni.

Hän kerskui:

»Nähkääs, moni on niin nolo ja hidas, että jää kaikkien ihmisten
tielle. Varmin ajaja on se, joka osaa pitää konettaan kurissa, mutta ei
arkaile lisätä vauhtia, kun tarvitaan. Ettekö tekin ole sitä mieltä?»

»Olen tietysti.»

»Te olette tietysti hurjan taitava ajamaan.»

»En, juuri. Meillä oli tietenkin auto — tarkoitan, ennenkuin mieheni
meni pois — ja olinhan minä sillä ajavinani, mutta ei siihen
luullakseni nainen voi koskaan oppia niin hyvin kuin mies.»

»No, on niitä muutamia aika hyviä naisajajia.»

»On tietenkin sellaisia naisia, jotka koettavat matkia miehiä ja
pelaavat golfia ja kaikkea ja tärvelevät ihonsa ja kätensä.»

»Aivan, minä en koskaan ole pitänyt sellaisista miesmäisistä naisista.»

»Minä tarkoitan — — — tietysti minä ihailen niitä hirveästi ja tunnen
itseni aivan voimattomaksi ja hyödyttömäksi heidän rinnallaan.»

»Eikö mitä! Te olette tietysti hurjan hyvä soittamaan pianoa.»

»No, en — — — minä tarkoitan — — — en juuri.»

»Joo, olette varmasti.»

Babbitt loi katseen hänen pehmoisiin käsiinsä, hänen timantti- ja
rubiinisormuksiinsa; rouva näki katseen, pisti kätensä piiloon
kissamaisesti kouristaen kapeita, valkoisia sormiansa, ja sanoi
haikeamielisesti:

»Minä pidän soittamisesta — tarkoitan — soittaa rimputan mielelläni
pianoa, mutta en ole koskaan saanut oikeata opetusta. Mr. Judiquen
tapana oli sanoa, että minusta olisi tullut hyvä pianisti, jos vain
olisin saanut opetusta, mutta hän kai vain mairitteli minua.»

»Sitä hän varmaankaan ei tehnyt. Teillä on varmaan temperamenttia.»

»Oo — pidättekö te musiikista, mr. Babbitt?»

»Pidän toki! Vaikka en minä tiedä, välitänkö niin erikoisen paljoa
kaikenlaisista klassillisista renkutuksista.»

»Oi, minä suorastaan rakastan Chopinia ja muita semmoisia.»

»Niinkö, todella? Niin, tietysti minäkin käyn monissa semmoisissa
korkeamman tyylin konserteissa, mutta minä pidän sittenkin
hyvästä jazz-orkesterista, jossa on oikeata vauhtia, niin että
bassoviulunsoittaja heiluttaa viuluansa ympäri ja paukuttelee sitä
käyrällä.»

»Minä tiedän. Minä pidän hirmuisen paljon hyvästä tanssimusiikista.
Minä pidän hirveän paljon tanssimisesta. Ettekö tekin mr. Babbitt.?»

»Vielä häntä kysytte! Ei silti, että minä olisin niin järin taitava
siinä.»

»Olette varmaan, sen minä uskon. Teidän pitäisi antaa minun opettaa
itseänne. Minä voin opettaa kenen tahansa tanssimaan.»

»Ettekö tahtoisi antaa minulle jonakin päivänä opetusta?»

»Kyllä, mielelläni».

»Teidän on paras olla varovainen, muuten otan ehdotuksenne todeksi,
tulen teidän luoksenne ja panen teidät antamaan opetusta.»

Rouva ei ollut loukkaantunut, mutta ei antanut mitään lupausta. Babbitt
varoitti itseänsä: »älä mene taas tekemään tyhmyyksiä», ja alkoi puhua
yleisistä aineista:

»Minä tahtoisin osata tanssia niinkuin moniaat nuorukaiset, mutta
toisaalta tunnen, että miehen velvollisuus on ottaa tarmokkaasti, voisi
sanoa luovasti osaa maailmantyöhön ja tarttua tapausten kulkuun ja
voida näyttää elämässään tuloksia. Eikö teistäkin?»

»Oi, tietysti minäkin olen sitä mieltä!»

»No, ja silloin täytyy minun luopua monesta, mitä tahtoisin osata,
vaikka joka tapauksessa osaan, hitto vie, pelata golfia siinä kuin
toinenkin.»

»Niin, siitä olen ihan varma... Oletteko naimisissa?»

»Hm — — — olen — — — ja, hm, viralliset velvollisuudet tiettävästi — —
— minä olen varapuhemies Propagandakerhossa ja hoidan erästä komiteaa
Valtion Kiinteistöyhdistysten Liitossa, ja se merkitsee aika paljon
työtä ja vastuuta — eikä siitä oikeastaan saa mitään kiitosta.»

»Ei, sen minä tiedän! Joka uhrautuu yhteiskunnalliseen työhön, ei
koskaan saa tunnustusta.»

He katsoivat toisiinsa suurin keskinäisin kunnioituksin, ja Cavendish
Apartmentsin luona Babbitt auttoi hänet kohteliaasti vaunusta, viittasi
taloon, ikäänkuin olisi esitellyt sitä hänelle, ja sanoi käskevästi
hissipojalle: »Toimita avaimet nopeasti!» Mrs. Judique seisoi ihan
lähellä häntä hississä, ja hänen sydämensä jyskytti, mutta hän oli
varovainen.

Se oli kaunis huoneisto, valkoinen puuaines ja pehmeät siniset tapetit.
Mrs. Judique oli aivan haltioitunut suostuessaan ottamaan sen, ja kun
he menivät hallin läpi laskeutuakseen alas, kosketti hän Babbittin
hihaa ja sanoi hurmaantuneena: »Oi, minä olen niin iloinen, että
käännyin teidän puoleenne. On tosiaan suuri onni saada tavata mies,
joka todellakin ymmärtää. Jospa tietäisitte, millaisia huoneistoja
minulle on näytetty!»

Babbitt oli äkkiä vaistomaisesti vakuutettu, että voisi panna
käsivartensa hänen vyötäisilleen, mutta hillitsi itsensä ja saattoi
ylenpalttisen kohteliaana hänet autoon ja ajoi mrs. Judiquen asuntoon.
Matkalla konttoriinsa pyörivät hänen ajatuksensa koko ajan.

»Olipa hyvä, että minulla kerrankin oli järkeä — peijakas, etten minä
sentään yrittänyt! Hän on ihana, harvinainen, kerrassaan hurmaava,
suloiset silmät ja hurmaavat huulet ja tuo solakka vartalo — hän ei
koskaan tule menettämään vartalonsa kauneutta niinkuin muut naiset —
ei, ei ei, hän on todellinen, hienostunut maailmannainen. Kaikkein
älykkäimpiä naisia, mitä olen tavannut moneen kuukauteen. Ymmärtää
yleisiä asioita ja — — — Mutta peijakas, miksen minä yrittänyt?...
Tanis.»


3.


Ajatus häiritsi ja hämmensi häntä, mutta hän huomasi etsivänsä
nuoruutta, itse toivoen säilyvänsä nuorena. Se tyttö, joka varsinkin
askarrutti hänen ajatuksiansa — vaikkei hän koskaan ollut puhutellut
häntä, oli uusin käsienhoitaja Pompeijin käherrysliikkeen salongin
oikealla puolella. Hän oli pieni, vikkelä, mustatukkainen, hymyilevä.
Hän oli ehkä yhdeksäntoistavuotias, ehkä kaksikymmentä. Hänellä oli
ohuita lohenvärisiä puseroita, jotka jättivät näkyviin hänen olkapäänsä
ja mustilla nauhoilla pujotellut liivinsuojustimensa.

Babbitt meni käherryssalonkiin leikkauttamaan tukkaansa. Kuten aina,
tunsi hän itsensä uskottomaksi senvuoksi, että sivuutti naapurinsa
Reeves Buildingin Käherryssalongin. Mutta nyt hän karkoitti ensimmäistä
kertaa syyllisyystuntonsa: »Peijakas, mikäs pakko minun on sinne mennä,
ellen tahdo? Minä en ole Reeves Buildingin omistaja! Sen partureilla ei
ole mitään tekemistä minun kanssani! Voinhan minä totisesti leikkauttaa
tukkani missä haluan! Minä en tahdo kuulla puhuttavan siitä asiasta.
Olen saanut kyliäni ihmisten kannattamisesta — — — ellen erikoisesti
halua. Se ei totisesti tuota mitään. Minä olen saanut kyllikseni.»

Pompeijin Käherryssalonki oli Thorn-Leighin hotellin
kellarikerroksessa, joka oli suurin ja uudenaikaisin hotelli
Zenithissä. Marmoriset kiertoportaat, joissa oli kiiltävämessinkinen
kaidepuu, johtivat hotellin eteisestä käherryssalonkiin. Se oli
sisustettu mustalla ja valkoisella ja punaisella kaakelilla. Siinä
oli räikeä polttokultainen katto ja suihkulähde, jossa pyylevä nymfi
alati tyhjensi heleänpunaista runsaudensarvea. Neljäkymmentä parturia
ja yhdeksän kättenhoitajaa työskenteli vimmatusti, ja ovella seisoi
kuusi neekeriä vahdissa kunnioittavasti ottaakseen tulijoita vastaan,
pannakseen talteen heidän hattunsa ja kauluksensa, johtaakseen heitä
sille paikalle, missä sai istua ja odottaa ja missä matolla, joka
muistutti troopillista saarta valkoisen kivipermannon valtavalla
pinnalla, oli tusina nahkaisia nojatuoleja ja pöytä täynnä kuvalehtiä.

Babbittin mies oli nöyräselkäinen, harmaapäinen neekeri, joka osoitti
hänelle Zenithissä tavattoman suuressa arvossa pidettävää kunniaa —
puhutteli häntä nimeltä. Babbitt oli kuitenkin huonolla tuulella: hänen
miellyttävä kättenhoitajansa ei ollut vapaana. Tämä kiilloitti erään
keikarimaisesti puetun herran kynsiä ja tirskuili hänen kanssaan.
Babbitt inhosi tuota miestä. Hän aikoi odottaa, mutta Pompeijin
salongin mahtavan järjestelmän häiritsemistä ei käynyt ajatteleminen,
ja hänet ohjattiin heti eräälle tuolille. Hänen ympärillään vallitsi
rikas ja hienostunut ylellisyys. Erään herran kasvoja käsiteltiin
punaisilla säteillä, toisen tukkaa pideltiin öljyllä. Poikaset
työntelivät ympäri ihmeellisiä sähköhierontakoneita. Parturit tempoivat
käsiinsä höyryäviä pyyhkeitä koneesta, joka muistutti kiilloitetusta
nikkelistä tehtyä haubitsia ja heittivät ne ylenkatseellisesti pois
heti niiden käyttämisen jälkeen. Leveällä marmorihyllyllä tuoliriviä
vastapäätä oli sadoittain merenvahankeltaisia, rubiininpunaisia ja
smaragdinvihreitä nestepulloja. Babbittista oli maireista käyttää kahta
orjaa yhdellä kertaa — parturia ja kengänkiilloittajaa. Hän olisi ollut
täysin onnellinen, jos samalla kertaa olisi voinut askarruttaa myöskin
kättenhoitajaa. Parturi leikkasi hänen hiuksiansa ja kysyi hänen
mielipidettänsä Havre de Gracen kilpa-ajoista, pesäpallokaudesta ja
pormestari Proutista. Nuori neekeri, joka kiilloitti hänen kenkiänsä,
hyräili laulua »Kun sotamiehet lähti» ja harjasi sävelen tahdissa
pingoittaen kiiltävää kenkäriepua joka kerta, kun veti sitä kengän
yli niin kovasti, että se soinnahti kuin banjonkieli. Parturi oli
mainio kauppamies. Hän sai Babbittin tuntemaan itsensä rikkaaksi ja
arvokkaaksi kysymällä: »Mikä teidän mielivoiteenne on, sir? Onko Teillä
aikaa tänään, sir, hiukan kasvojenhierontaan? Teidän hiusmartonne ei
ole oikein joustava, ottaisimmeko hiukan päähierontaa?»

Babbittin miellyttävin nautinto oli hiustenpesu. Parturi saippuoi hänen
päätään, kunnes se oli kermanvalkoinen paksusta saippuanvaahdosta, ja
huuhtoi sitten, Babbittin pitäessä päätään pesuvadin yllä pyyhkeisiin
käärittynä, sen pois lämpöisellä vedellä, joka pisti ihoa, ja suihkutti
lopuksi jääkylmää vettä. Vaihteessa, kun äkillinen polttava kylmyys
tuntui hänen päässään, jyskytti Babbittin sydän, hänen rintansa paisui,
hänen selkäpiinsä oli kuin sähköjohto. Se oli tunnelmaa, joka katkaisi
elämän yksitoikkoisuuden. Siitä noustessaan hän katsoi ylväästi ympäri
salonkia. Parturi hieroi innokkaasti hänen märkää tukkaansa käärien
ympärille pyyhkeen kuin turbaaniksi, niin että Babbitt oli kuin
pyylevä, punakka kaliifi taidokkaalla ja liikkuvalla valtaistuimella.
Parturi esitti äänellä, joka osoitti tuttavallisuutta, mutta kuitenkin
oli täynnä kaliifin mahtavuuden kunnioitusta: »Otetaanko vähän
Eldorado-öljyvoidetta, sir? Erinomaisen edullista hiusmarrolle, sir!
Enkö saanut viimekin kerralla antaa sitä?»

Ei ollut saanut, mutta Babbitt suostui: »Miksei, ali right!»
Innostuneena hän näki, että hänen kättenhoitajansa oli vapaa.

»En tiedä, eiköhän minun sentään pitäisi korjauttaa vähän käsiäni»,
mutisi hän ja näki tytön tulevan mustatukkaisena, hymyilevänä,
herttaisena. Toimitus oli päätettävä tytön pöydän ääressä, ja Babbitt
saisi puhua hänen kanssaan parturin kuuntelematta. Hän odotti
maltillisesti koettamattakaan kurkistella tyttöä, kun tämä viilasi
hänen kynsiänsä ja parturi ajoi hänen partaansa ja voiteli hänen
kuumottaviin poskiinsa kaikkia niitä merkillisiä seoksia, joita
sukkelat parturiaivot ovat vuosisatain kuluessa keksineet. Kun parturi
oli lopettanut ja hän istui tyttöä vastapäätä tämän pöydän ääressä,
ihaili hän sen marmorilevyä, ihaili pienillä hopeahanoilla varustettua,
levyyn upotettua pesukulhoa ja ihaili itseänsä, että pystyi käymään
niin kalliissa paikassa. Kun tyttö nosti hänen märän kätensä vadista,
oli se lämpimästä saippuavedestä niin herkkä, että hän tavattoman
selvästi tunsi tytön lujan pienen kouran otteen, Hän ihaili tytön
kynsien punervaa loistoa. Nuo kädet olivat hänestä vielä ihanammat
kuin mrs. Judiquen ohuet sormet, ja elegantimmat. Hänelle tuotti
jonkinlaista nautintoa kipu, kun tyttö leikkasi terävällä veitsellä
kynsien reunaan muodostunutta nahkaa. Hän vastusti kiusausta katsella
tytön nuoren poven ja olkapäiden piirteitä, joita ruusunvärinen
harsopilvi paremminkin näytti kuin peitti. Tyttö teki häneen erikoisen
hienon vaikutuksen, ja koettaessaan omasta puolestaan vaikuttaa tyttöön
hän puhui yhtä kömpelösti kuin maalaispoika ensimmäisellä vierailulla:

»Tänään on aika lämmin tehdä työtä.»

»Niin on. Te leikkasitte kyntenne itse viime kerralla, vai kuinka?»

»Joo-o — — — Niin kyllä tein.»

»Teidän pitäisi aina käydä täällä leikkauttamassa.»

»Niin, ehkä kyllä. Minä — — — ».

»Ei mikään ole niin miellyttävän näköistä kuin hyvinhoidetut kynnet.
Minusta se on aina varmin merkki, mistä tuntee todella hienon herran.
Täällä oli eilen eräs automobiiliagentti, joka väitti, että muka
aina voi sanoa mihin luokkaan mies kuuluu siitä, minkä merkin auto
hänellä on, mutta minä sanoin hänelle: 'älkää joutavia', sanoin minä,
'asianymmärtäjä vilkaisee vain kynsiin, kun tahtoo tietää, onko mies
humbuugi vai todella hieno herra'.»

»Niin, voi kyllä olla, että siinä on perää. Tietenkin, se tahtoo sanoa
— — —kun on noin nätti tyttölapsi kuin te, niin eihän mies voi olla
tulematta siivouttamaan kouriansa!»

»No niin, olkoon vain, että minä olen lapsi, mutta minä en ole tuhma
ja minä voin kyllä nähdä, onko edessäni hieno ihminen — — — minä voin
arvostella luonteen yhdellä ainoalla silmäyksellä — enkä minä koskaan
puhuisi niin avoimesti ihmisen kanssa, ellen näkisi, että hän on hieno
ihminen.»

Hän hymyili. Hänen silmänsä tuntuivat Babbittista lauhkeilta kuin
huhtikuinen päivä. Syvällä vakavuudella ilmoitti Babbitt itselleen,
että oli kyllä raakalaisia, jotka ajattelivat, että vain senvuoksi,
että tyttö on kättenhoitaja eikä ehkä niin hirveän sivistynyt, hän
muka ei ole mitään, mutta mitä häneen itseensä tuli, niin hän oli
demokraatti ja ymmärsi ihmisiä, ja hän pysyi vakaumuksessaan, että
tyttö oli hieno tyttö, hyvä tyttö, mutta ei liian rasittavan hyvä. Hän
kysyi, ääni täynnä sympatiaa:

»Niitä on kai paljon miehiä, jotka yrittävät olla sopimattomia teitä
kohtaan, arvaan minä?»

»Jaa, etteikö ole? Nuo kaikennäköiset sikaripuotikeikarit uskovat, että
senvuoksi, että tyttö työskentelee parturituvassa, heidän sopii muka
käyttäytyä kuinka tahansa. Mitä kaikkea ne minulle puhuvatkaan! Mutta
uskokaa minua! Minä tiedän kuinka sellaiset herrat nolataan. Minä annan
heille, niin että surisee korvissa, ja kysyn: 'kenen kanssa te luulette
puhuvanne?' ja silloin katoavat he kuin tahrat bensiinin tieltä ja —
— — Ettekö tahdo vähän kynsitahdasta? Se pitää kynnet yhtä kiiltävinä
kuin heti kiilloituksen jälkeen, ei vahingoita niitä ja kestää monta
päivää.»

»Kyllä, minäpä koetan sitä! Sanokaa — — — sanokaa, eikö ole lystikästä?
Minä olen käynyt tässä salongissa aina siitä saakka, kun se avattiin ja
— — —» (veitikkamaisen innokkaasti) — — — »luullakseni en tiedä vielä
teidän nimeänne.»

»Ettekö? Sepä oli omituista! En minäkään tiedä teidän!»

»Älkää nyt laskeko leikkiä! Mikä se hieno pikku nimi on?»

»Ah, ei se ole niin siunatun hieno! Se on varmaan juutalaisnimi,
arvelen minä, mutta me emme ole juutalaisia. Minun pappani pappa
oli aatelismies Puolassa, ja täällä oli yhtenä päivänä eräs herra,
jonkinlainen kreivi tai sellainen ja sanoi, että hän tunsi minun
pappani papan perheen Puolassa ja heillä oli muhkea suuri talo. Aivan
erään järven rannalla.»

Epäröiden: »Ettekö ehkä usko sitä?»

»Hm, jaa, tietysti uskon. Miksen uskoisi? Älkää luulko, että minä
lasken leikkiä teidän kanssanne, mutta joka kerta, kun olen katsonut
teitä, olen itsekseni miettinyt: tuolla lapsella on sinistä verta
suonissaan.»

»Ei, oikeinko totta?»

»Totta tietenkin! No mutta nyt kun olemme ystäviä, mikä se pieni hieno
nimi olikaan?»

»Ida Putiak. Se ei ole niin erikoisen häävi. Minä sanon aina mammalle:
'mamma', sanon minä, 'mikset antanut minulle nimeä Dolores tai jotakin
tyylikästä?'»

»No, mutta miksi niin? Minusta se on hieno nimi. Ida!»

»Minä tiedän varmasti teidän nimenne!»

»Oo, se ei ole niin varmaa! No, tosinhan — — — ei se sentään ole niin
erikoisen tunnettu.»

»Ettekö te ole mr. Sonheim. Paidannappiyhtiö Prater Peterin edustaja?»

»En, en lainkaan! Minä olen mr. Babbitt, kiinteistöjenvälittäjä.»

»Ah, anteeksi! Jaa, niin tosiaan! Te tarkoitatte täällä Zenithissä?»

»Niin» (Sillä ripeällä äänellä, joka ilmaisee loukattua tunnetta.).

»Niin, tosiaan. Minä olen lukenut teidän ilmoituksianne. Mainiota.»

»Hm, no niin — ehkäpä olette myöskin lukenut puheitani?»

»Tietysti. Minulla ei ole aikaa juuri paljon lukea, mutta — — —
luultavasti minä teidän mielestänne olen kauhean tuhma olento.»

»Minusta te olette herttainen tyttö.»

»Eräs asia tässä ammatissa on hauska, se antaa tytölle tilaisuutta
tavata hirveän hauskoja herroja ja täydentää sivistystään
keskustelulla, ja täällä tulee sellaiseksi, että voi ensi silmäyksellä
arvostella miehen luonteen.»

»Kuulkaa nyt, Ida! Älkää mitenkään luulko, että minun tarkoitukseni
on olla sopimaton — — —» (hän ajatteli kärsimättömänä, että olisi
nöyryyttävää, jos tuo tyttö hylkäisi tarjouksen, ja vaarallista,
jos hän siihen suostuisi. Jos hän kutsuisi hänet päivällisille ja
arvostelevat ystävät sattuisivat näkemään heidät! — Mutta hän jatkoi
innokkaasti:) »Älkää mitenkään luulko, että minä tahdon olla hävytön,
jos ehdotan, että olisi hauskaa, jos me kaksi menisimme ulos ja
söisimme pienen päivällisen yhdessä jonakin iltana.»

»Minä en oikein tiedä, pitäisikö minun suostua, mutta — — —
miesystäväni tahtovat minua aina mukanaan ulos. Mutta ehkä minä voisin
tänä iltana.»


4.

Ei ollut mitään syytä, selitteli hän itselleen, miksei hän söisi
yksinkertaista päivällistä köyhän tytön kanssa, jolla olisi hyötyä
seurustelusta niin sivistyneen ja kypsän ihmisen kanssa kuin hän.
Mutta pelosta, että joku näkisi heidät eikä ymmärtäisi, veisi hän
tytön Biddlemeierin Inniin laitakaupungille. He saisivat tehdä hauskan
ajelumatkan tänä lämpimänä yksinäisenä iltana ja hän ehkä pitäisi tytön
kättä omassaan — ei, hän ei tekisi edes sitä. Idalla oli lähestyväinen
luonto, hänen paljaat olkansa osoittivat sen riittävän selvästi, mutta
hän ei todellakaan aikonut kosiskella tyttöä vain senvuoksi, että tämä
sitä odotti.

Silloin meni hänen autonsa rikki. Jotakin oli joutunut epäkuntoon
sytytyslaitteissa. Ja hänellä _täytyi_ olla auto tänä iltana.
Raivostuneena hän koetteli sytytintä, tuijotti magneettiin. Mutta
mulkoilipa hän kuinka hurjasti tahansa, härkäpäinen auto ei ottanut
liikkuakseen ja se oli epäsuosioon joutuneena raahattava erääseen
autovajaan. Viehätys palasi, kun hän tuli ajatelleeksi vuokra-autoa.
Sen käyttäminen oli samalla kertaa varakasta ja kiintoisan synnillistä.

Mutta kun hän tapasi Idan eräässä kulmassa kahden poikkikadun matkan
päässä Thornleighin hotellista, sanoi tämä: »Vuokra-auto? Ja minä kun
luulin, että teillä oli oma auto!»

»Niin minulla onkin. Tietysti on. Mutta se on juuri nyt rikki.»

»Jaha», sanoi tyttö sillä äänellä kuin olisi kuullut sen selityksen
ennenkin.

Koko matkan Biddlemeierin Inniin koetti Babbitt puhella kuin vanha
ystävä, mutta ei onnistunut murtamaan sitä muuria, minkä tytön sanat
rakensivat heidän välilleen. Sanomattoman suuttuneena hän kertoi,
kuinka hän oli nolannut »sen hävyttömän parturipäällikön» ja kuinka
drastillisesti hän tulisi tätä kohtelemaan, jos se mokoma vielä
sanoisi, että hän muka »oli sukkelampi soittamaan suutaan kuin
siistimään sorkkia.»

Biddlemeierin Innissä ei heidän onnistunut saada mitään juotavaa.
Yliviinuri ei ottanut oivaltaakseen, mikä mies George F. Babbitt oli.
He istuivat hikoillen suuren liha-annoksen edessä ja keskustelivat
basepallopelistä. Kun Babbitt yritti tarttua Idan käteen, sanoi tyttö
hilpeästi ja ystävällisesti: »Pitäkää varanne! Tuo hävytön kyyppi
kurkistaa!» Mutta he tulivat ulos tenhoisaan kesäyöhön, jossa ilma oli
hiljaista ja sykähdyttävää ja kuu hopeoi pihlajanlehviä.

»Ajetaan jonnekin muualle, missä saa edes drinkin ja vähän tanssia!»
esitti hän.

»Jonakin toisena iltana. Minä lupasin mammalle olla tänään aikaisin
kotona.»

»Joutavia! Nyt on liian kaunista, jotta vielä malttaisi mennä kotiin.»

»Minä jäisin niin hirveän mielelläni, mutta mamma suuttuisi niin
hurjasti.»

Babbitt vapisi. Tyttö oli itse nuoruus ja viehkeys. Babbitt kietoi
käsivartensa hänen uumenelleen. Tyttö nojautui hänen olkaansa
vasten ilman pelkoa, ja Babbitt riemuitsi. Näin tipsutti hän alas
ravintolaportaita laulellen: »Tule, ajelu on ihanaa, se vilvoittaa.»

Oli oikea rakastavaisten yö. Pitkin koko Zenithiin johtavaa maantietä
alhaalla olevan ja lempeän kuun alla oli auto auton perässä, ja
niissä istui himmeitä olentoja uneksivassa syleilyssä. Babbitt ojensi
kaipaavan kätensä Idaa kohti ja oli kiitollinen, kun tämä taputti
niitä. Ei ollut yritystäkään vastarintaan tai väliasteeseen. Babbitt
suuteli häntä ja yksinkertaisesti ja luonnollisesti vastasi tyttö
suudelmaan autonohjaajan leveän selän takana.

Hänen hattunsa putosi ja hän riuhtaisi itsensä irti tavoittaakseen
hattuansa.

»Ah, anna sen mennä!» pyysi Babbitt.

»Mitä? Hattuniko? En ikinä!»

Babbitt odotti, kunnes tyttö oli saanut hatun päähänsä ja pujotti
taas kätensä hänen uumilleen. Tyttö vetäytyi pois ja sanoi äidillisen
tyynnyttävästi: »Älä nyt ole tuhma pikkupoika! Me emme saa surettaa
äidinsydäntä. Nojaa taaksepäin, kultaseni, ja katsele, kuinka nyt
on ihana yö. Jos olet oikein kiltti, niin suutelen ehkä sinua, kun
hyvästelemme. Anna minulle nyt savuke.»

Babbitt auttoi häntä innokkaasti savukkeen sytyttämisessä ja kysyi,
oliko hänellä nyt kaikki, mitä hän halusi. Sitten hän siirtyi tytöstä
niin loitolle kuin mahdollista. Nolaus oli tehnyt hänet kylmäksi. Ei
kukaan olisi voinut sanoa Babbittille, että hän oli narri, pontevammin,
täsmällisemmin ja älykkäämmin kuin hän itse nyt. Hän ajatteli, että
kirkkoherra John Jennison Drew'n kannalta katsoen hän oli synnillinen
ihminen ja Miss Ida Putiakin kannalta vanha ikävä ukko, jota täytyi
sietää välttämättömänä rangaistuksena hyvänpuolisen päivällisen
syömisestä.

»Kultaseni, et suinkaan aio leikkiä loukkaantunutta?

Mitä?»

Tyttö puhui nokkavalla äänellä. Babbittin olisi tehnyt mieli
lyödä häntä. Hän ajatteli synkästi: »No ei minun sentään tarvitse
vastaanottaa armopaloja tuolta kujakakaralta! Senkin siirtolainen! Minä
teen tästä lopun niin pian kuin mahdollista ja rankaisen itseäni kotona
lopun yötä.»

Hän puhisi: »Mitä? Minäkö loukkaantunut? Oletpas sinä lapsellinen;
mistä minä olisin loukkaantunut? Kuule nyt, Ida. Kuule setä
Georgea. Minä tahdon puhua sinulle järkeä siitä, että sinä
alituisesti kinastelet johtajan kanssa. Minulla on paljon kokemusta
henkilökunnasta, ja usko pois, sen ei kannata niskoitella — —»

Tultuaan sen keltaisen talon edustalle, missä tyttö asui, sanoi Babbitt
hyvää yötä lyhyesti ja ystävällisesti, mutta auton lähdettyä jatkamaan
matkaa hän huokasi: »Ah, hyvä Jumala!»



VIIDESKOLMATTA LUKU.


1.

Hän heräsi ja oikoili jäseniään hilpeänä vuoteessaan kuunnellen
varpusten viserrystä; sitten hän muisti, että kaikki oli nurin, että
hän oli päättänyt antautua harhateille ja ettei se ollut lainkaan
häntä huvittanut. Miksikä, mietti hän, hän rupeaisi kapinoimaan?
Mitä hän rimpuili? Miksei ottanut järjen päästä kiinni, lopettanut
tätä idioottimaista hyrräämistä ja viihtynyt perheensä, työnsä,
kerhotoveriensa parissa? Mitä hän voitti kapinoimisesta? Kärsimystä ja
häpeää — häpeää siitä, että Ida Putiakin kaltainen katutyttö saattoi
kohdella häntä kuin poikanulikkaa. Ja kuitenkin — — — aina palautui
hän tähän: »ja kuitenkin.» Tuotti kärsimystä tai ei, mutta hän ei enää
saattanut tuntea tyytymystä maailmaan, joka, kun kerran epäluulo oli
sitä vastaan herännyt, oli käynyt mahdottomaksi.

Mutta, vakuutti hän itselleen, tästä tyttöjen perässä juoksemisesta
täytyy tulla loppu.

Päivällisaikaan hän ei ollut niin varma edes siitä. Ellei hän miss
McGounissa, Louetta Swansonissa ja Idassa ollut löytänyt sydämensä
haltijatarta, niin ei se todistanut, ettei jossakin voinut olla se
saavutettavissa oleva nainen, joka ymmärtäisi häntä, antaisi hänelle
arvoa ja tekisi hänet onnelliseksi.


2.

Mrs. Babbitt tuli kotiin elokuussa.

Ennen, kun hän oli ollut poissa, oli Babbitt ikävöinyt hänen
turvallista pikkunurkunaansa ja odottanut hänen tuloansa kuin juhlaa.
Nyt, vaikka hän ei uskaltanut loukata häntä antamalla vivahdustakaan
siitä näkyä kirjeissään, oli Babbitt huonolla tuulella siitä, että Myra
tuli ennenkuin hän itse oli ehtinyt päästä entiselleen, ja hänestä oli
kiusallista mennä häntä vastaanottamaan ja olla iloisen näköinen.

Hän taivalsi asemalle; hän lueskeli kesähuvi-ilmoituksia, jotta ei
tarvitsisi puhella tuttavien kanssa ja paljastaa avuttomuuttaan.
Mutta hän oli hyvin koulutettu. Kun juna porhalsi asemalle, oli hän
sementtisillalla ja tähysteli Pullman-vaunuja, ja nähdessään vaimonsa
matkustajain joukossa, jotka virtasivat asemahallia kohti, hän heilutti
hattuansa. Ovella hän syleili häntä ja julisti: »Joo, joo, peijakas,
sinä näytät oikein reippaalta!» Sitten hän huomasi Tinkan. Tässä oli
jotakin; tämä pieninenäinen ja vilkassilmäinen lapsi rakasti häntä,
uskoi hänen suuruuteensa, ja kun hän otti lapsen syliinsä, nosti ja
rutisti häntä, kunnes lapsi kirkui, oli hän hetkeksi jälleen entinen
vakava oma itsensä.

Koko ajan hän pelkäsi sitä hetkeä, jolloin joutuisi olemaan yksin
vaimonsa kanssa ja tämä kärsivällisesti odottaisi hyväilyä.


3.

Talossa vallitsi vakiintunut tapa, että hänen piti viettää loma-aikansa
yksin viikon tai kymmenen päivän käynnillä Catawbassa, mutta häntä
vaivasi ajatus, että hän vuosi sitten oli ollut Paulin kanssa Mainessa.
Hän näki ajatuksissaan palaavansa sinne, saavansa siellä rauhan ja
viettävänsä Paulin seurassa alkeellista ja sankarillista elämää. Kuin
salama sattui häneen ajatus, että hän todella voisi matkustaa. Toisin
sanoen, hän ei oikeastaan voisi, hänen ei sopisi jättää afäärejä, ja
Myra pitäisi varmaan omituisena, jos hän lähtisi sinne yksin. Tietysti
voisi hän päättää tehdä mitä perhanaa hyvänsä tämän jälkeen, mutta
kuitenkin — — — mennä Maineen!

Hän matkusti monien ja pitkien mietiskelyjen jälkeen. Vaimolleen asiaa
ilmoittaessaan hän käytti — kun ei tietenkään voinut selittää aikovansa
mennä etsimään Paulin henkeä erämaasta — säästäväisyyttä noudattaen
sitä valhetta, jonka hän vuosi sitten oli keksinyt ja jota hän ei tähän
saakka juuri lainkaan ollut käyttänyt. Hän sanoi, että hänen täytyi
liikeasioissa tavata erästä herraa New Yorkissa. Hän ei olisi voinut
edes selittää itselleen, minkätähden hän otti ulos pankista useita
satoja dollareita enemmän kuin tarvitsi tai minkätähden hän suuteli
Tinkaa niin hellästi ja lausui: »Jumala siunatkoon sinua, pikku Tinka.»

Junasta hän huiskutti hänelle, kunnes tytöntypykkä oli vain pieni
tulipunainen piste mrs. Babbittin tilavamman ruskean hahmon rinnalla
valtavan rautaportin sulkeman sementtikäytävän päässä. Surumielisesti
hän katsoi taakseen Zenithin viimeistä esikaupunkia.

Koko matkan pohjoiseen hän ajatteli Mainen oppaita: yksinkertaisia ja
voimakkaita ja rohkeita, iloisia ja hilpeitä, jotka pelasivat pokeria
koruttomassa majassaan, osasivat saada selvän metsän salaisuuksista,
kun kulkivat pitkin polkuja tai laskettelivat alas koskia. Hän muisteli
erikseen Joe Paradisea, joka oli puolijänkki, puoli-intiaani. Jospa
hän voisi hankkia itselleen metsäpalstan kaukana erämaassa yhdessä
Joen kaltaisen miehen kanssa, tehdä ankaraa ruumiillista työtä, olla
vapaa ja kovaääninen, pukunaan työmiehen mekko, eikä koskaan tarvitsisi
palata tähän surkeaan sovinnaisuuteen.

Taikka, niinkuin turkismetsästäjä pohjoiskanadalaisessa filmissä,
samota pitkin metsiä, leiriintyä Kalliovuorille tuimana ja vaiteliaana
luolaihmisenä! Miksei? Hän voisi tehdä sen! Kotona oli riittävästi
rahaa perheen toimeentuloksi, kunnes Verona oli naimisissa ja Ted voi
pitää huolen itsestään. Vanha Henry T. hoitaisi heitä kyllä. Vakavasti.
Miksikä ei? Todella elää — — —

Hän kaipasi sitä, myönsi kaipaavansa sitä ja uskoi melkein tulevansa
niin tekemään. Niin pian kuin terve järki virnisti: »Joutavia! Ihminen
ei karkaa perheensä ja kunnon kumppanien luota, ei yksinkertaisesti
tee sitä, siinä koko juttu!» selitteli Babbitt itselleen toisaalta:
»Eihän se sentään vaadi suurempaa rohkeutta kuin Paulilta vaadittiin
vankeuteen menemiseen ja — — — hyvä Jumala, kuinka hartaasti tahtoisin
sen tehdä! Seikkailijoita — kuusipiippuinen revolveri — rajakaupunki
— korttihuijareita — maata taivasalla — olla oikea mies Joe Paradisen
kaltaisten jymymiesten joukossa — peijakas!»

Niin hän tuli Maineen, seisoi jälleen sillalla pienen hotellin
edustalla, sylki taas sankarillisesti vedenkalvoon ja joutui mäntyjen
suhistessa, vuorten kimmeltäessä ja lohenpoikien molskahdellessa
kiertämään entistä ympyräänsä. Hän riensi oppaiden majalle kuin
todelliseen kotiinsa, todellisten ystäviensä luokse, kauan kaivattujen.
He riemastuisivat hänet nähdessään. Hypähtäisivät ylös ja huutaisivat:
»Hei, kas mr. Babbitt! Se poika ei ole tavallisia urheiluteikareita. Se
on oikea mies.»

Laudoilla vuoratussa ja jotenkin rappeutuneessa kojussaan istuivat
oppaat rasvatahraisen pöydän ääressä ja pelasivat pokeria rasvaisin
kortein: puolitusinaa ryppynaamaista miestä vanhoissa housuissaan ja
pehmeät huopahatut päässä. He nostivat katseensa ja nyökäyttivät. Joe
Paradise, mustaverinen, suuriviiksinen vanhus mörähti: iltaa, vai
ollaan täällä taas.

Pelimerkkien rapinan rikkoma äänettömyys.

Babbitt seisoi heidän vierellään ylen yksinäisenä. Hän ehdotti, kun
hetken kuluttua eräs perin mutkallinen peli oli päättynyt: »Kai minäkin
saan olla vähän aikaa mukana, Joe?»

»Kyllä. Istukaa! Kuinka monta merkkiä pitää olla? Tuota, ettekös te
ollut täällä viime vuonna vaimonne kanssa vai kuinka?» sanoi Joe
Paradise.

Siinä koko tervehdys, jonka Babbitt sai vanhassa kodissaan!

Hän pelasi puolen tuntia, ennenkuin jälleen puhui. Hänen käsiinsä
tarttui piippujen ja halpojen sikarien paha katku, ja hän oli väsynyt
»pareihin» ja »royaleihin», loukkaantunut heidän tavastaan olla hänestä
välittämättä. Hän sanoi Joelle: »Onko töitä nykyään?»

»Ei.»

»Tuletteko minulle oppaaksi pariksi päivää?»

»No, miksen. Eipä tässä ole muutakaan tilausta ennenkuin ensi viikolla.»

Tämä oli koko tunnustus, jonka Joe antoi Babbittin hänelle tarjoamasta
ystävyydestä! Babbitt maksoi velkansa ja lähti kojusta kuin
pahantuulinen lapsi. Joe pisti päänsä esiin savupilvestä, niinkuin
hylje hyrskyjen keskeltä, rohkaisten: »Minä tulen sitten huomenna», ja
sukelsi takaisin kolmen ässänsä kimppuun.

Ei hiljaisessa huoneessaan, jossa tuntui vastasahattujen honkalautojen
tuoksu, ei järven rannalla eikä auringonlaskun pilvissä, jotka juuri
nyt nousivat usmanpunervain vuorten takaa, Babbitt voinut tavata Paulin
rauhoittavaa henkeä. Hän oli niin yksinäinen, että jäi illallisen
jälkeen keskustelemaan iänikuisen vanhan köhätautisen ja yhtä mittaa
lörpöttelevän rouvan kanssa hotellin hallin takkavalkean ääreen. Hän
kertoi hänelle Tedin todennäköisistä vastaisista voitoista valtion
yliopistossa ja Tinkan merkillisestä sanavarastosta, kunnes oli täynnä
kaipuuta sitä kotia kohtaan, jonka oli ainaiseksi jättänyt. Halki
pimeän, halki pohjolan äänettömyyden, mäntyjen oksien alla, hän samosi
rantaan ja löysi kanootin. Siinä ei ollut airoja, mutta laudanpätkän
avulla, istuen epämukavasti keskellä venettä ja työntäen lautaa veteen
pikemmin kuin soutaen, hän pääsi sentään jokseenkin kauas järvelle.
Hotellin ja pikkurakennusten valot muuttuivat keltaisiksi pisteiksi,
sikermäksi Sachem Mountainen juurella olevia kiiltomatoja. Entistään
valtavampana ja tukevampana kohosi vuori tähtiyössä, ja järvi oli kuin
suunnaton, musta marmoripermanto. Babbitt surkastui mitättömäksi,
mykäksi ja vähän pelästyneeksi, mutta tämä mitättömyys vapautti hänet
siitä kerskuvasta esiintymisestä, joka oli ominaista Zenithin mr.
George F. Babbittille; vapautti hänen sydämensä ja teki sen suruisaksi.
Nyt hän tunsi Paulin läsnäolon, ajatteli häntä (pelastettuna vankilasta,
Zillasta ja kattohuopakauppojen ankarasta todellisuudesta) viulu
kädessään veneen perässä. Babbitt päätti: »Minä pysyn päätöksessäni.
Minä en ikinä palaa. Nyt, kun Paul on poissa, en enää tahdo nähdä
ainoatakaan noista kirotuista ihmisistä! Typeräähän oli suuttua,
ettei Joe Paradise hypännyt pystyyn ja langennut kaulaani! Hän
on metsäihmisiä, liian viisas huudellakseen ja lörpötelläkseen
toisen pyörryksiin niinkuin kaupunkilainen. Mutta saada hänet kauas
vuoristoon, otusten jäljille — — — se on todellista elämää!»


4.

Joe saapui Babbittin tuvan luo kello yhdeksän seuraavana aamuna.
Babbitt tervehti häntä kuin toveriansa aarniometsäelämässään:

»No, rakas Joe, miten olisi, jos mentäisiin jäljille ja päästäisiin
pois näistä perhanan veltoista ilmavieraista ja naisista ja kaikesta?»

»Sopiihan se», sanoi Joe.

»Mitä sanotte, jos mentäisiin Box Car Bondiin — minä olen kuullut
sanottavan, että siellä olevaa majaa ei käytetä — ja leiriytyisimme
sinne?»

»Miksei mr. Babbitt. Mutta Skowtuit Pond on lähempänä, ja kalansaanti
siellä jokseenkin yhtä hyvää.»

»Ei, minä tahdon oikeaan erämaahan.»

»Jaha. Se on eri asia.»

»Pannaan vanhat rensselit selkään ja lähdetään metsiin oikealle
eräretkelle!»

»Eiköhän olisi helpompaa, arvelen, mennä sitten vesitietä Lake Choguen
kautta? Voitaisiin kulkea koko tie moottoriveneellä, tasapohjaisella,
oikein Evinrudella varustetulla veneellä.»

»Ei kiitos! Repiä rikki hiljaisuutta säikyttävällä moottorilla! Ei
sinnepäinkään! Pankaa te vain toinen sukkapari vanhaan laukkuunne ja
sanokaa, mitä ruokavaroja pitää olla. Minä olen valmis yhtä pian kuin
te.»

»Useimmat urheilijat matkustavat sinne veneellä, mr. Babbitt. Se on
pitkä tie kävellä.»

»Kuulkaas, Joe, ettekö te jaksa kävellä?»

»No, kai minä sentään siihen pystyn. Mutta minä en ole käynyt niin
kaukana kuuteentoista vuoteen. Useimmat urheilijat menevät veneellä.
Mutta voinhan tehdä sen, kun kerran haluatte», sanoi Joe ja meni
surullisena tiehensä.

Babbitt oli tyyntynyt pienestä suuttumuspuuskastaan ennenkuin Joe
palasi. Hän arveli Joen sulaneen ja alkavan kertoa mielenkiintoisia
jutelmiaan, mutta Joe ei ollut pehminnyt vielä silloinkaan, kun he jo
olivat matkalla. Hän pysytteli itsepintaisesti Babbittin jäljessä, ja
miten laukku rasittikin hänen hartioitansa, miten vimmatusti Babbitt
läähättikin, hän saattoi kuulla oppaansa läähättävän samalla tavalla.
Mutta tie oli sangen ihana, polku ruskeana männyn neulasista ja
koluisena juurista palsamipuiden, sananjalkojen ja koivuviidakoiden
keskessä. Babbitt sai takaisin uskonsa ja hikoili hilpeästi edelleen.
Pysähtyessään levähtämään hän nauroi:

»Minusta tuntuu, että me suoriudumme aika hyvin ollaksemme näin
vanhoja! Mitä?»

»Uh — huh», myönsi Joe.

»Tämä on hurjan kaunis paikka. Katsokaa, tuosta puiden lomitse näkee
järven! Kuulkaa, Joe, ette tiedä, kuinka onnellinen olette, kun saatte
elää tällaisissa metsissä eikä tarvitse olla kaupungissa sen kitisevien
ajopelien ja raksuttavien kirjoituskoneiden ja ihmisten keskessä, jotka
kiduttavat toisen puolikuoliaaksi joka päivä! Minä toivoisin tuntevani
metsät niinkuin te! Sanokaa mikä tuon pienen punaisen kukan nimi on?»

Joe hieroi selkäänsä ja katseli nyrpeästi kukkaa.

»Jaa, mikä kutsuu sitä miksikin — —-, minä sanon sitä aina vain
vaaleanpunaiseksi kukaksi.»

Babbittin ajatukset uinuivat vähitellen pois, kun marssi muuttui
sokeaksi taivaltamiseksi eteenpäin. Hän oli aivan näännyksissä
väsymyksestä, hänen paksut säärensä tuntuivat kävelevän eteenpäin
itsestään, ilman johtoa, ja konemaisesti kuivasi hän hikeä, joka
kiusasi hänen silmiään. Hän oli liian väsynyt voidakseen tuntea
mitään tietoista iloa, kun he kilometrin pituisen vaelluksen jälkeen
päivänpaahteista porrassiltaa myöten erään suon poikki, missä kärpäset
parveilivat kuumien pensastojen yllä, tulivat Box Car Pondin viileälle
rannalle. Laskiessaan laukun selästään hän menetti tasapainonsa ja
horjui eikä pitkään kotvaan saattanut seistä pystyssä. Hän makasi
vehmaan vaahteran alla urheilumajan vieressä ja tunsi nautinnokseen
vaipuvansa uneen.

Hän heräsi auringonlaskun aikaan ja tapasi Joen täydessä puuhassa
valmistamassa illallista käristetystä liikkiöstä ja munista ja
ohukaisista, ja hänen erämiesihailunsa elpyi. Hän istui kannon päähän
ja tunsi itsensä miehekkääksi.

»Joe, mitä tekisitte, jos teillä olisi paljon rahaa? Jatkaisitteko te
oppaana olemista vai hankkisitteko itsellenne pienen metsäpalstan ja
olisitte ihmisistä riippumaton?»

Ensimmäisen kerran kirkastui Joen naama. Hän käänsi hiukan
paistinkojeitansa ja sanoi: »Minä olen sitä monta kertaa ajatellut. Jos
minulla olisi rahaa, muuttaisin Tinkers Fallsiin ja panisin pystyyn
sievoisen kenkäkaupan.»

Illallisen jälkeen Joe ehdotti pokerin pelaamista, mutta Babbitt ei
siihen suostunut, ja Joe meni yhtä tyytyväisenä maata kello kahdeksan.
Babbitt istui kannolla, katseli tummalle järvelle ja huitoi hyttysiä.
Kuorsaavaa opasta lukuunottamatta ei viidentoista kilometrin piirissä
ollut ainoatakaan muuta ihmisolentoa. Hän oli yksinäisempi kuin koskaan
ennen elämässään. Ajatukset liikkuivat Zenithissä.

Hän mietti huolestuneena, eiköhän miss McGoun maksanut liikaa
kopiopaperista. Hän samalla kertaa ikävöi ja harmitteli ajatellessaan
ainaista ilveilyä Grobiaanien pöydässä. Ajatteli, mitä Zilla Riesling
nyt mahtoi tehdä. Mahtoiko Ted, saatuaan kesän aikana esiintyä kypsänä
autotyöläisenä, aikoa ryhtyä lukemaan yliopistossa? Ajatteli vaimoansa.
»Jos hän vain — — — jos hän vain ei olisi niin vietävän tyytyväinen
lojumaan levossa — — — Ei! Minä en tahdo. Minä en tahdo palata. Minä
olen viidenkymmenen ikäinen kolmen vuoden kuluttua. Kuudenkymmenen
kolmentoista päästä. Minulla täytyy olla jotakin iloa elämästäni
ennenkuin se on liian myöhäistä! Vähän sillä väliä mitenkä! Täytyy!»

Hän ajatteli Ida Putiakia, Eddie Swansonia, sitä miellyttävää leskeä
— mikä sen nimi olikaan — Tanis Judique — — — sitä, jolle hän oli
hankkinut sen asunnon. Kuvitteli juttelevansa heidän kanssaan, kunnes
hätkähti:

»Peijakas, minä en näy saattavan olla ajattelematta ihmisiä!»

Tällä tapaa tuli hänelle selväksi, että oli vain hulluutta karata
tiehensä, kun ei kuitenkaan pääse karkuun omalta itseltään. Niinpä
hän lähtikin takaisin Zenithiä kohti. Hänen matkansa ei ollut paon
näköinen, mutta hän pakeni yhtä kaikki, ja neljä päivää myöhemmin hän
istui Zenithiin menevässä junassa. Hän tiesi hiipivänsä takaisin, ei
sen vuoksi, että hän olisi halunnut niin tehdä, vaan sentähden, että se
oli ainoa, mitä hän saattoi tehdä. Hän tarkasteli jälleen havaintoansa,
ettei milloinkaan voisi karata Zenithistä ja perheestään ja
konttoristaan. Senvuoksi, että hänellä omissa aivoissaan oli perheensä
ja konttorinsa ja jokainen Zenithin katukuva ja piirre.

»Mutta minä — — — totisesti, minä sittenkin toimitan jotakin!» lupasi
hän itselleen ja koetti saada itseensä sankaruuden tunteen.



KUUDESKOLMATTA LUKU.


1.

Kulkiessaan läpi junan etsien tuttavia hän näki vain yhden tutun
ihmisen ja se oli Seneca Doane, juristi, joka nautittuaan erinomaisia
etuja Babbittin kurssitoverina yliopistossa ja yhdistysten edusmiehenä
oli tullut hulluksi ja ollut ensimmäisenä nimenä maanviljelystyöläisten
vaalilistalla ja veljeillyt ilmeisten sosialistien kanssa. Vaikka
Babbitt nyt oli kapinoitsija, ei hän sentään tahtonut näyttäytyä
yhdessä sellaisen fanaatikon kanssa, mutta koko Pullman-vaunurivissä
ei hän tavannut ketään muuta tuttavaa, ja niin hän pysähtyi
vastenmielisesti. Seneca Doane oli pienikasvuinen, ohuttukkainen, hyvin
Chum Frinkin näköinen, paitsi ettei hänellä ollut Frinkin hilpeää
virnistystä. Hän luki kirjaa, jonka nimi oli »Kaiken maailman tie».
Babbittista kirja näytti uskonnolliselta, ja hän alkoi miettiä, oliko
Doane ehkä kääntynyt ja tullut siivoksi ja isänmaalliseksi.

»Hei, kas Doane! Terve!», sanoi hän.

Doane nosti katseensa. Hänen äänensä tuntui erittäin ystävälliseltä:

»Kas. Terve, Babbitt.»

»Matkoilla, näen minä?»

»Niin, olen ollut Washingtonissa.»

»Washingtonissa, vai niin? No, kuinka hallitus suoriutuu?»

»Se — — — mutta etkö istu?»

»Kiitos, voinhan sen tehdä. Niin. Onhan siitä aikaa, kun viimeksi on
puhuttu, Doane! Minä olen ollut — — — hm — — — vahinko, ettet tullut
viime luokkakokoukseen.»

»Oo — — — kiitos vain.»

»Mitä sanovat ammattiyhdistykset? Asetutko ehdokkaaksi
pormestarinvaalissa taas?»

Doane tuntui hermostuneelta. Hän selaili kirjansa lehtiä. Hän sanoi:
»Ehkäpä kyllä», mutta niin välinpitämättömästi kuin se ei olisi mitään
erikoista, ja hymyili.

Babbitt piti siitä hymystä ja etsi keskustelunainetta: »Minä näin
metkan kabaretin New Yorkissa: Se oli seurue 'Huomenta, Hunajahuuli'
Mintonin hotellista.»

»Jaa, ne on kauniita tyttöjä. Minä tanssin siellä eräänä iltana.»

»Mitä? Huvittaako sinua tanssi?»

»Tietty se. Minä pidän enemmän tanssista ja kauniista naisista ja
hyvästä ruuasta kuin mistään muusta maailmassa. Niinkuin useimmat
miehet.»

»Mutta, perhana, Doane, minä luulin, että sinä ja sinun kaltaisesi
tahdoitte riistää meiltä hyvän ruoan ja kaiken muun.»

»Ei. Ei ensinkään. Minä soisin vain näkeväni myöskin esimerkiksi
vaatturityöläiset pitämässä kokoustaan Ritzin hotellissa ja
toimeenpanemassa tansseja kokouksen jälkeen! Eikö se ole järkevää?»

»On totisesti! Se saattaa olla aate! Hm — — — ikävää, ettei ole tavattu
useammin viime vuosina! Kuule, minä toivon, ettet kanna kaunaa minulle
senvuoksi, että vastustin sinua vaaleissa ja kiipesin puhumaan Proutin
puolesta. Näes minä kuulun Tasavaltalaisten Järjestöön ja tunsin
ikäänkuin — — —»

»Eihän sinulla ollut mitään syytä olla vastustamatta minua. Minä
uskon mielelläni, että olet hyödyksi Järjestölle. Minä muistan —
—yliopistossa sinä olit tavattoman kaukonäköinen ja vastaanottoinen
vaikutuksille. Muistan vielä, kuinka sanoit minulle, että aioit ruveta
asianajajaksi ja ajaa maksuttomasti köyhien asiaa ja taistella rikkaita
vastaan. Ja minä taas sanoin, että halusin itse tulla rikkaaksi ja
ostaa tauluja ja asua New Portissa! Sinä innostit oikeastaan meitä
kaikkia.»

»Niin... No niin... Minä olen kyllä aina tahtonut olla kaukonäköinen.»
Babbitt oli hirveän hämillään ja hyvillään; hän koetti näyttää samalta
pojalta kuin neljännes vuosisataa sitten, ja hänen kasvonsa loistivat,
kun hän sanoi vanhalle ystävälleen Seneca Doanelle:

»Useimmilla ihmisillä, niilläkin, joilla on tarmoa, ja niillä,
jotka luulevat olevansa edistysmielisiä, on vikana, etteivät ole
kaukonäköisiä ja vapaamielisiä. Minä puolestani katson, että on
aina annettava vastustajallekin mahdollisuus ja kuunneltava hänen
aatteitaan.»

»Mainiota!»

»Kuulepas, miten minä katson asiaa: Hiukkanen oppositiota tekee hyvää
meille kaikille, joten, varsinkin jos on liikemies ja ottaa osaa
yhteiskuntatyöhön, täytyy olla suvaitsevainen.»

»Niin — — —»

»Minulla on aina tapana sanoa, että miehellä pitää olla
kaukonäköisyyttä ja ihanteita. Muutamat liiketoverini pitävät minua
kyllä koko kaukonäköisenä, mutta minä annan heidän ajatella mitä
tahtovat ja kuljen omaa tietäni — aivan niinkuin sinäkin... Saakeli,
eikös olekin hauskaa istua näin juttelemassa ja ikäänkuin, niin
sanoakseni, elvyttämässä ihanteitansa?»

»Mutta meidänlaisemme kaukonäköiset miehet joutuvat usein tappiolle.
Eikö se sinua huolestuta?»

»Ei vähääkään! Ei kukaan voi määrätä, mitä minun tulee ajatella!»

»Sinä olet juuri semmoinen mies, jota minä tarvitsen! Minä tahtoisin,
että sinä puhuisit muutamien liikemiesten kanssa ja koettaisit saada
heitä kohtelemaan vähän suvaitsevammin Beecher Ingramia.»

»Ingramiako? Mutta sehän on se hullu saarnamies, joka potkittiin pois
kongregationalistikirkosta ja joka saarnaa vapaata rakkautta ja kapinaa
esivaltaa vastaan, eikö olekin?»

Sellainen, selitti Doane, oli todellakin yleinen mielipide Beecher
Ingramista, mutta hän itse piti Ingramia ihmisveljeskunnan pappina,
jonka veljeskunnan tunnettu tukipylväs Babbitt itse oli. Tahtoisiko
Babbitt siis koettaa estää ystäviänsä vainoamasta Ingramia ja hänen
hyljeksittyä pientä kirkkoansa?

»Aivan varmaan! Minä tartun joka ainoan pojan kraveliin, jonka vain
kuulen puhuvan pahaa Ingramista», sanoi Babbitt hellästi rakkaalle
ystävälleen Seneca Doanelle.

Doane lämpeni ja alkoi vetää esiin vanhoja muistoja. Hän puhui
Saksassa pidetyistä ylioppilaspäivistä, Washingtonissa harjoitetusta
poikamiesveroagitatiosta, kansainvälisistä työläiskonferensseistä.
Hän mainitsi ystävänsä lordi Wycomben, eversti Wedwodin, professori
Piccolin. Babbitt oli aina luullut, että Doane seurustelee ainoastaan
kansainvälisten työläisliittolaisten kanssa, mutta hän nyökkäsi
vakavasti, niinkuin mies, joka tuntee tusinoittain Wycombe-lordeja, ja
sai sovitetuksi väliin kaksi viittausta Sir Gerald Doakiin. Hän tunsi
itsensä rohkeaksi ja idealistiksi ja kosmopoliitiksi.

Äkkiä hän uudessa henkisessä suuruudessaan tunsi sääliä Zilla
Rieslingiä kohtaan ja ymmärsi häntä, mitä Propagandakerhon
tusinaihmiset eivät ikinä voisi tehdä.


2.

Viisi tuntia senjälkeen, kun hän oli tullut Zenithiin ja kertonut
vaimolleen kuinka kuuma oli ollut New Yorkissa, hän meni tervehtimään
Zillaa. Hän oli täynnä aatteita ja sovinnollisuutta. Hän pitäisi
huolen, että Paul päästettäisiin vapaaksi, hän tekisi jotakin
epämääräistä, mutta valtavan siunauksellista Zillan hyväksi; hän olisi
yhtä jalo kuin hänen ystävänsä Seneca Doane.

Hän ei ollut nähnyt Zillaa sen jälkeen, kun Paul oli ampunut häntä,
ja hän kuvitteli häntä yhäkin hilpeäksi, raikasväriseksi, vilkkaaksi
ja eloisaksi. Pysähtyessään Zillan asunnon eteen erään synkän
laitakadun varrelle, varastokorttelien taa, hän tunsi mielessään outoa
vastenmielisyyttä. Eräässä yläkerroksen ikkunassa hän näki Zillan,
mutta tämä oli veretön ja vanhentunut niinkuin kellastunut palanen
vanhaa kokoonpuristettua ja rypistynyttä paperia. Zilla, joka ennen oli
tanssinut ja teutaroinut, istui nyt hirvittävän hiljaisena.

Babbitt sai odottaa puoli tuntia, ennenkuin Zilla tuli täyshoitolan
seurusteluhuoneeseen. Viisikymmentä kertaa aukaisi hän valokuvia
Chicagon maailmannäyttelystä vuonna 1893 sisältävän kirjan,
viisikymmentä kertaa hän katsoi erästä taulua, joka esitti
Kunniaoikeutta.

Hän hätkähti, kun Zilla seisoi vihdoin huoneessa. Zillalla oli
mustaruutuinen hame, jota hän oli koettanut saada eloisammaksi
punaisella uumavyöllä. Vyö oli mennyt rikki ja oli huolellisesti
korjattu. Babbitt huomasi tämän, kun ei tahtonut katsoa hänen
olkapäitään. Toinen olka oli alempana kuin toinen, toista käsivartta
Zilla piti koukistuneena, ikäänkuin se olisi ollut halvaantunut,
ja korkean, halvoista pitseistä tehdyn kauluksen alla oli syvennys
voimattomassa kaulassa, joka kerran oli ollut loistavan valkoinen ja
pehmeän täyteläinen.

»No?» sanoi Zilla.

»Rakas Zilla! Peijakas vieköön, tuntuuhan hyvältä saada nähdä sinua
jälleen!»

»Hän voi lähettää sanan jonkin asianajajan kautta.»

»Helkkarissa, Zilla! Minä en ole tullut juuri hänen vuokseen. Tulen
vanhana ystävänä.»

»Sitäpä on saanut kauan odottaa!»

»No niin, sinähän tiedät, kuinka asia on. Minä ajattelin, että sinä
et tahtoisi nähdä hänen ystäväänsä kotvaan aikaan ja — — — mutta istu
toki. Ollaan järkeviä! Me olemme kaikki tehneet monta tekoa, jota
meidän ei olisi pitänyt tehdä, mutta ehkä voisimme ikäänkuin alkaa
alusta. Vakavasti, Zilla, minä tahtoisin niin kernaasti tehdä jotakin
saadakseni nähdä teidät molemmat onnellisina. Tiedätkö, mitä tulin
tänään ajatelleeksi? Ota huomioon, Paul ei tiedä tästä mitään — hän ei
tiedä, että minulla on ollut aikomus tulla tervehtimään sinua. Minä
tulin ajatelleeksi näin: 'Zilla on hyväsydäminen kunnon nainen, ja hän
tulee ymmärtämään, että, hm, Paul on saanut läksytyksensä nyt'. Eikö
olisi hyvä aate, jos sinä pyytäisit kuvernööriä armahtamaan häntä? Minä
luulen, että kuvernööri tekisi sen, jos pyyntö tulisi sinun puoleltasi.
Ei, odota. Ajattele vain, kuinka hyväksi sinä tuntisit itsesi, jos
olisit jalomielinen!»

»Niin, minä tahdon olla jalomielinen!» Zilla istui suorana ja kankeana
ja puhui jäätävän kylmästi.

»Siitä syystä minä tahdon pitää häntä vankeudessa. Varoitukseksi
pahantekijöille. Minä olen kääntynyt, George, sen hirmun jälkeen,
jonka se mies teki minua vastaan. Ennen olin joskus epäystävällinen
tai halasin maallisia huvituksia, tanssia ja teatteria. Mutta kun
makasin sairaalassa, tuli helluntaiystävien pastori minun luokseni
ja hän osoitti minulle aivan Jumalan sanasta poimittujen ennustusten
mukaan, että viimeinen tuomio on lähellä ja kaikki vanhojen kirkkojen
jäsenet joutuvat suoraan ikuiseen kadotukseen, koska he ovat ainoastaan
nimikristityitä ja pitävät kiinni maailmasta, lihasta ja perkeleestä —
— —»

Viisitoista kiivasta minuuttia hän puhui kehoittaen Babbittia
pakenemaan viimeistä vihaa, hänen kasvonsa punersivat, ja hänen kuollut
äänensä sai jälleen muinaisen Zillan kimakan tarmon sävyä. Hän lopetti
hurjistuneena:

»Se on Jumalan siunaus, että Paul on vankilassa nyt rangaistuksen
kohtaamana ja nöyryyttämänä, jotta hän voi pelastaa sielunsa ja jotta
muilla pahoilla miehillä, noilla inhoittavilla naisten pyydystäjillä,
on esimerkki silmäinsä edessä.»

Saarna sattui Babbittiin, ja hän väänteli itseänsä. Niinkuin hän
kirkossa ei uskaltanut hievahtaa saaman aikana, niin tunsi hän nytkin,
että täytyi näyttää tarkkaavaiselta, vaikka Zillan kirkuvat uhkaukset
lensivät hänen ohitseen kuin petolinnut.

Hän koetti olla sovinnollinen ja veljellinen.

»Niin, minä tiedän, Zilla. Mutta, peijakas, uskonnon ydinhän on
kai armeliaisuus, eikö olekin? Salli minun sanoa sinulle, kuinka
ajattelen asiaa: Me tarvitsemme tässä maailmassa jalomielisyyttä,
ennakkoluulottomuutta, jos tahdomme johonkin pyrkiä. Minä olen aina
ollut sitä mieltä, että täytyy olla laajakatseinen ja ennakkoluuloton —
— —»

»Sinäkö? Ennakkoluuloton?» Sävy muistutti aivan entistä Zillaa. »Ah,
George Babbitt, sinä olet kai jokseenkin yhtä laajakatseinen ja
ennakkoluuloton kuin partaveitsi.»

»Vai niin, olenko? Vai niin. No, sitten sanon sinulle vain, että — — —
sitten — — — sanon — minä — vain — sinulle, että minä joka tapauksessa,
piru vieköön, olen yhtä laajakatseinen kuin sinä uskonnollinen. Sinä —
muka uskonnollinen!»

»Niin olen. Meidän pastorimme sanoo, että minä olen hänelle tuki
uskossa.»

»Sen uskon heikkarin hyvin! Paulin rahoilla! Mutta vain osoittaakseni
sinulle, kuinka laajakatseinen minä olen, aion lähettää kymmenen
dollarin shekin tuolle Beecher Ingramille senvuoksi, että ihmiset
sanovat sen miesparan saarnaavan vapaata rakkautta ja kapinaa esivaltaa
vastaan ja koettavat ajaa häntä ulos kaupungista.»

»Ja siinä he tekevät oikein. Heidän pitäisi ajaa hänet ulos
kaupungista! Hänhän saarnaa — jos sitä voi sanoa saarnaamiseksi —
teatterissa, saatanan huoneessa! Sinä et tiedä, mitä merkitsee, että
löytää Jumalan, että löytää rauhan, että huomaa ansat, joita perkele
virittää meidän jalkojemme tielle. Minä olen sanomattoman iloinen, kun
voin nähdä Jumalan salaisen aivoituksen siinä, että hän antoi Paulin
ampua minua ja tehdä lopun minun elämästäni synnissä — ja Paul saa
hyvin ansaitun palkkansa siitä julmuudesta, jota hän minua kohtaan
osoitti — ja minä toivon... että hän kuolee vankilassa!»

Babbitt hypähti ylös hattu kädessä ja murisi:

»Jaa, jos tämä on sitä, mitä sinä sanot elämiseksi rauhassa, niin
varoita minua Jumalan tähden, ennenkuin varustaudut riitaan — ole niin
hyvä!»


3.

Valtava on kaupunkien voima pakottaa vaeltaja takaisin luoksensa.
Enemmän kuin vuoret tai rantoja riistävä meri pitää kaupunki luonteensa
järkähtämättömänä, kyynillisenä, toteuttaen näennäisten muutosten
alaisena päämääräänsä. Vaikka Babbitt oli jättänyt perheensä ja
oleskellut erämaassa Joe Paradisen kanssa, vaikka hän iltaa ennen
paluutaan Zenithiin oli ollut aivan varma, ettei hän eikä kaupunki
olisi enää sama, ei hän kymmentä päivää paluunsa jälkeen olisi voinut
uskoa olleensa milloinkaan poissa. Ei myöskään ollut laisinkaan selvää
hänen tuttavilleen, että tämä oli uusi George F. Babbitt, paitsi että
hän oli ärtyisempi alituisessa ilveilyssä Atleettikerhossa ja kerran,
kun Vergil Gunch huomautti, että Seneca Doane pitäisi hirttää, ärähti:

»Perhana! Hänessä ei ole mitään vikaa!»

Kotona hän röhki »mitä?» sanomalehtensä äärestä vastaukseksi vaimonsa
muistutuksiin, oli ihastunut Tinkan uuteen punaiseen tamoshanteriin
ja selitti: »Tuo vanha peltinen autotalli on tyylitön. Minun täytyy
rakentaa hauskempi puusta.»

Verona ja Kenneth tuntuivat todellakin olevan kihloissa. Escott oli
sanomalehdessään aloittanut taistelun suoranaisien ostojen puolesta
välityskauppoja vastaan. Tulokseksi hän oli saanut erinomaisen paikan
eräässä välitysliikkeessä, ja hänellä oli siksi hyvä palkka, että voi
mennä naimisiin. Tietenkin hän nyt häpäisi niitä edesvastuuttomia
reporttereja, jotka kirjoittivat pötyä ja moittivat välitysliikkeitä,
»tietämättä mistä puhuivat»!

Syyskuussa tänä vuonna oli Ted aloittanut opintonsa yliopistossa. Se
oli Mohalisissa, vain viidenkolmatta kilometrin päässä Zenithistä
ja Ted tuli usein kotiin lauantaiksi ja sunnuntaiksi. Babbitt oli
huolestunut. Ted harrasti kaikkea muuta kuin lukemista. Hän oli
koettanut luoda uudestaan jalkapallokerhon, hän ikävöi pesäpallokautta,
hän oli tanssikerhokomitean jäsen, ja kaksi yhdistystä oli ottanut
hänet (zenithiläisenä ylimyksenä maalaispoikien keskuudessa)
ehdokkaakseen. Mutta hänen opinnoistaan ei Babbitt saanut tietää
enempää kuin mutisevan lauseen:

Ȁh, nuo perhanan vanhat peruukit tunkevat meihin vain kaikkinaista
roskaa kirjallisuudesta ja kansantaloudesta.»

Eräänä päivänä Ted ehdotti:

»Sano isä, enkö voisi siirtyä yliopistosta teknilliseen kouluun
mekaanikoksi? Sinä muriset aina, että minä en lue, mutta siellä minä
tosiaan lukisin.»

»Ei. Teknillisellä koululla ei ole samaa arvoa kuin yliopistolla»,
sanoi Babbitt äreästi.

»No senpä minä juuri tahtoisin nähdä, eikö muka ole! Teknologit voivat
pelata missä ryhmässä tahansa!»

Seurasi sarja selityksiä »sen seikan taloudellisesta arvosta, että on
tunnettu yliopistomieheksi, kun tulee juridiselle alalle» ja todella
kaunopuheinen kuvaus juristin elämästä. Loppuun päästessään oli Babbitt
tehnyt Tedistä Yhdysvaltojen senaattorin.

Etevien luettelemiensa juristien joukossa Babbitt oli maininnut Seneca
Doanen.

»Mutta siunatkoon!» sanoi Ted hämmästyneenä. »Minähän luulin sinun aina
sanoneen, että tuo Doane oli pähkähullu.»

»Kuule, suuresta miehestä ei puhuta sillä tavalla! Doane on aina
ollut minun erikoinen hyvä ystäväni — minä autoin häntä yliopistossa
— minä autoin häntä uransa alkuun ja niin sanoakseni inspiroin
häntä. Vain senvuoksi, että hän osoittaa ymmärtävänsä työmiesten
pyrkimyksiä, pitää joukko tyhmyreitä, joilla ei ole laajanäköisyyttä
eikä ennakkoluulottomuutta, häntä hulluna, mutta minä sanon sinulle,
että heistä aniharva saa sellaisia tuloja kuin hän, ja hän on ystävä
useiden koko maailman mahtavien ja kaikkien vanhoillisten miesten
kanssa — kuten lordi Wycomben, tuon, hm, tuon suuren englantilaisen
aatelismiehen, joka on niin tunnettu! Ja kumpaako mieluummin haluat:
ollako yhdessä kaikkinaisten rasvaisten mekaanikkojen ja työmiesten
kanssa vai olla lordi Wycomben kaltaisen hienon miehen tuttava ja saada
kutsun päivällisille hänen kotiinsa?»

»No niin — kuka tietää», huokasi Ted.

Seuraavana lauantaina hän esitti innostuneena:

»Sano isä, miksi en minä voisi lukea vuori-insinööriksi sen sijaan,
että tulisin juristiksi? Sinä puhut arvosta — — — sitä ei kenties
ole niin paljoa mekaanikoilla, mutta vuori-insinöörit, näes, saivat
seitsemän yhdestätoista Nu-Tau-Taun vaaleissa.»



SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.


1.

Lakko, joka jakoi Zenithin kahteen vihollisleiriin, valkoiseen
ja punaiseen, alkoi syyskuun lopussa siten, että puhelin- ja
kuljetustyöläiset lakkasivat työstä pannakseen vastalauseen palkkojen
alentamista vastaan. Vastamuodostunut meijerityöläisammattiyhdistys
teki lakon osaksi myötätunnosta, osaksi saadakseen neljänkymmenenneljän
tunnin viikon. Heitä seurasi ajurien ammattiyhdistys. Teollisuus
häiriytyi, ja koko kaupunki puhui hermostuneesti raitiotielakosta,
kirjaltajalakosta, suurlakosta. Suuttuneet kaupunkilaiset, jotka
koettivat päästä puhelinyhteyteen toistensa kanssa lakkorikkurien
avulla, raivosivat voimattomassa vimmassa. Jokainen kuorma-auto, joka
tehtaista lähti tavara-asemille, oli poliisikonstaapelin saattama,
joka istui, koettaen näyttää huolettomalta, lakkorikkuriajajan
rinnalla. Zenithin Teräs- ja Koneyhtiön viisikymmentä autoa käsittävän
jonon kimppuun hyökkäsivät lakkolaiset — he tulivat katukäytävältä,
vetivät ajajat alas istuimilta, löivät rikki kaasuttajat ja magneetit,
telefonistien hurratessa vieressä ja poikaviikarien nakellessa
tiilikiviä.

Kansalliskaarti komennettiin liikkeelle. Eversti Nixon, joka
yksityiselämässä oli Mr. Caleb Nixon, Traktoriyhtiö Pullmoren sihteeri,
puki yllensä pitkän khakinutun ja kulki arvokkaasti väkijoukkojen läpi
automaattinen revolveri kädessään. Myöskin Babbittin ystävä, Clarence
Drum, kenkätehtailija — pyylevä ja leikkisä herra, joka kertoi juttuja
Atleettikerhossa ja oli merkillisesti villakoiran näköinen — esiintyi
vaappuvana, mutta julmana ja uhkaavana kapteenina, vyö kireänä pienen
paksun vatsan ympärillä ja pieni pyöreä suu vihaisessa supussa, kun hän
ärjäisi kadunkulmissa seisoskeleville: »Kävelkää! Ei siinä saa seistä
vetelehtimässä!»

Jokainen sanomalehti kaupungissa, yhtä lukuunottamatta, vastusti
lakkolaisia. Kun roskaväki ryösti sanomalehtikioskit, asetettiin
jokaisen viereen yksi kaupungin miliisin jäsen, nuori, hämillinen
rilliniekka porvarissotilas — yksityiselämässä kirjanpitäjä tai
kauppa-apulainen — joka seisoi ja koetti näyttää peloittavalta
katupoikien huutaessa: »Kas tinasotamiestä!» ja lakkoilevien ajurien
ystävällisesti kysyessä: »Kuules, Joe! Kun minä olin Ranskassa
sotimassa, olitko sinä silloin leirillä Valtioissa vai harjoittamassa
ruotsalaista voimistelua N.M.K.Y:ssä? Pitele varovasti tuota pistintä,
ettet satuta itseäsi!»

Zenithissä ei kukaan puhunut mistään muusta kuin lakosta, ja kaikki
olivat joko sen puolella tai sitä vastaan. Jokainen oli joko
rohkea työläisten ystävä tai pääoman oikeuden pelvoton puolustaja,
ja kummassakin tapauksessa hän oli sotainen mieleltään ja valmis
kieltämään kenen tahansa ystävänsä, joka ei vihannut vihollista.

Eräs säilykemaitovarasto sytytettiin tuleen — molemmat puolet syyttivät
toisiansa, ja kaupunki kävi hysteeriseksi.

Babbitt valitsi tämän ajankohdan julkisesti siirtyäkseen liberalismiin.

Hän kuului terveeseen, viisaaseen, oikeastiajattelevaan ryhmään ja
oli silloin sitä mieltä, että kurjat agitaattorit olisi ammuttava.
Suuttui, kun hänen ystävänsä Seneca Doane puolusti vangittuja
lakkolaisia, ja ajatteli mennä Doanen luo ja selittää, mitä miehiä nuo
agitaattorit olivat. Mutta luettuaan erään plakaatin, joka väitti, että
puhelintyöläiset olivat entisilläkin palkoilla nähneet nälkää, hän tuli
huolestuneeksi.

»Silkkaa valetta ja vääriä numeroita!» sanoi hän, mutta epäröiden ja
hiljaisella äänellä.

Seuraavaksi sunnuntaiksi ilmoitti presbyteriaaninen kirkko Chatham
Roadin varrella tohtori John Jennison Drewin saarnaavan aineesta
»Kuinka Vapahtaja tekisi lopun lakoista». Babbitt oli ollut huono
kirkkomies viime aikoina, mutta meni nyt kirkkoon toivoen, että tohtori
Drew todellakin oli saanut selvän, mitä jumalaiset voimat ajattelivat
lakoista. Babbittin vieressä, suurella, kiiltävällä plyyshipenkillä,
istui Chum Frink.

Frink kuiskasi: »Toivottavasti tohtori antaa lakkolaisille, minkä
ne sietävät! Saarnamiehen ei mielestäni yleensä sovi sekaantua
politiikkaan — hänen pitää pysyä yksinomaan uskonnossa ja vapahtaa
sieluja eikä antaa aihetta äkkinäiseen väittelyyn — — — mutta
tämmöisenä ajankohtana olen todellakin sitä mieltä, että hänen on
noustava sanomaan noille lurjuksille, mitä me heistä ajattelemme.»

»Jaa — niin —», sanoi Babbitt.

Runollisen ja yhteiskunnallisen hehkunsa innossa, tukka pörrössä,
jyrisi tohtori Drew:

»Niiden taloudellisten häiriöiden onnettomana seurauksena, jotka ovat
— sanokaamme se vain peittelemättä ja rohkeasti — tukahduttaneet
liike-elämän rakkaassa kaupungissamme viime päivinä, on kuultu
kaikennäköistä pötypuhetta tieteellisen tieteellisyyden tieteellisestä
ehkäisemisestä. Minä sanon teille, että vähimmin tieteellistä
maailmassa on tiede! Ottakaa esimerkiksi hyökkäykset kristinuskon
vahvistettuja perusoppeja vastaan, jotka hyökkäykset miespolvi
sitten olivat ylen suosittuja tiedemiesten kesken! Niin, ne olivat
mahtimiehiä, suu täynnä musertavaa arvostelua! He uhkasivat hävittää
kirkon, todistaa että maailman oli luonut ja sen erinomaiselle
siveys- ja sivistystasolle nostanut vain sokea sattuma. Kirkko seisoo
kuitenkin tänä päivänä yhtä lujana kuin milloinkaan ennen, ja ainoa
vastaus, jonka kristillisen kirkon paimenen tarvitsee antaa noille
hänen yksinkertaisen uskonsa pitkätukkaisille vastustajille, on vain
säälin hymy.»

»Ja nyt tahtovat nämä samat tiedemiehet asettaa niiden luonnollisten
olojen tilalle, jotka vapaa kilpailu luo, typeriä järjestelmiä, jotka
— annettakoon niille kuinka hienoja nimiä tahansa — eivät ole mitään
muuta kuin väkivaltaista holhousta. Tietenkään en puhu mitään työasiain
tuomioistuimista, sellaisten työmiesten erottamisesta, joiden on
todistettu ryhtyneen lakkoon ilman kohtuullista syytä, tai niistä
erinomaisista ammattiyhdistyksistä, joissa väki ja työnantaja seisovat
rinnakkain samalla puolella. Mutta totisesti tuomitsen ne järjestelmät,
joissa tahdotaan korvata itsenäisen työn vapaat ja kehittymässä olevat
voimat kaikkinaisilla palkkausasteikoilla ja minimipalkoilla ja
hallituksen komiteoilla ja työläisliitoilla ja kaikella semmoisella
rapakaljalla.»

»Ihmiset eivät yleensä ymmärrä, ettei koko tämä teollisuuskysymys
ole mikään talouskysymys. Siinä on yksinomaan ja ainoastaan kysymys
rakkaudesta, kristinuskon käytännöllisestä sovelluttamisesta! Ajatelkaa
työläiskomiteain asemesta, jotka yllyttävät vihaan työnantajaa vastaan,
tehdasta! Siellä kulkee työnantaja hymyilevänä heidän keskuudessaan,
ja he hymyilevät hänelle vastaan: vanhempi veli ja nuorempi. Veljiä
tulee heidän olla, rakastavaisia veljiä, ja silloin ovat lakot yhtä
mahdottomia ajatella kuin viha kodissa — —»

Tällä kohdalla murahti Babbitt:

»Mokomaakin roskaa!»

»Mitä?» sanoi Chum Frink.

»Hän ei tiedä, mitä puhuu! Sehän on selvää sekamelskaa! Sehän ei
sisällä yhtään mitään!»

»Ehkei, mutta — — —»

Frink katsoi häneen epäröiden koko jumalanpalveluksen ajan, kunnes
Babbitt hermostui.


2.

Lakkolaiset olivat ilmoittaneet mielenosoituskulkueen tiistaiaamuksi,
mutta eversti Nixon oli kieltänyt sen, tiesivät sanomalehdet.
Ajaessaan länteen päin konttoristaan kello kymmenen sinä aamuna
Babbitt näki joukon roskaväkeä matkalla Court House Squaren takaisille
kiemuraisille, likaisille kaduille. Hän inhosi heitä, koska olivat
köyhiä, koska saivat hänen tuntemaan itsensä epävarmaksi. »Perhanan
laiskurit! He eivät olisi halpoja työmiehiä, jos heillä olisi vähänkin
tarmoa!» sähisi hän. Hän ihmetteli, mahtoiko olla tulossa mellakka.
Hän ajoi kohti kulkueen lähtöpaikkaa, erästä kuihtunutta ja vaivaista
nurmikkoa, jonka nimenä oli Moore Street Park, ja pysähdytti biilin.

Puisto ja kadut vilisivät lakkolaisia, nuoria miehiä, joilla oli
siniset työläismekot, vanhoja miehiä, lakki silmillä. Ristiin
rastiin väkijoukon läpi, pitäen sitä liikkeessä kuin kiehuvaa pataa,
kulki kaupungin miliisi. Babbitt kuuli sotilaiden yksitoikkoista
komennusta: »Liikkukaa — kävelkää pojat —- pitäkää jalat lämpiminä!»
Babbitt ihaili heidän järkähtämätöntä hyvätuulisuuttaan. Väkijoukko
huusi: »Tinasotamiehet!» ja »Roistot, kapitalistien kätyrit!», mutta
sotamiehet vain naureskelivat ja vastasivat: »Mitäpäs siitä! Mutta
kävelkääs, pojat!»

Babbitt oli ihastunut porvarikaartiin, vihasi roistoja, jotka
ehkäisivät hyvinvoinnin mukavaa edistymistä. Ihmetteli eversti
Nixonin räikeää väkijoukon halveksimista, ja kun kapteeni Clarence
Drum, hiukan pöyhkeä metsäkauppias, porhalsi ohi, huusi Babbitt
kunnioittavasti: »Mainiota, kapteeni, älkää antako niiden lähteä!» Hän
oli näkemässä, kun työläiset läksivät marssimaan. Monilla heistä oli
plakaatteja: »Meitä ei voi estää rauhallisesti kävelemästä!» Sotamiehet
repivät plakaatteja alas, mutta lakkolaiset asettuivat johtajiensa
taakse ja alkoivat kulkea ohuena, ei ollenkaan mahtipontisena
virtana teräskimmelteisten sotilasrivien lomitse. Babbitt huomasi
pettymyksekseen, ettei syntyisi mitään mellakkaa, ei tapahtuisikaan
mitään mielenkiintoista.

Sitten hän hätkähti:

Marssivien joukossa, erään kookkaan nuoren työmiehen rinnalla, käveli
Seneca Doane hymyilevänä ja tyytyväisenä. Hänen edessään kulki
professori Brookbank, Valtion Yliopiston historiallisen osaston
esimies, vanha valkopartainen mies, joka kuului tunnettuun, hienoon
massachusettsilaiseen sukuun.

»Peijakas!» ajatteli Babbitt hämmästyneenä. »Semmoinen mahtimies
yhteisillä asioilla työmiesten kanssa! Ja vanha ystävä Senny Doane!
On typerää, että he menevät tuommoiseen roskajoukkoon! He ovat
salonkisosialisteja. Mutta rohkeita he ovat! Eihän heillä ole siitä
mitään ansiota, ei yhtä senttiä, ja — — — nehän ovat melkein kaikki
lakkolaiset roistomaisen näköisiä. Melkein jokaikinen.»

Sotamiehet pakottivat kulkueen kääntymään eräälle poikkikadulle.

»Heillä on ihan yhtä suuri oikeus marssia kuin kenellä tahansa! Kadut
ovat heidän omiansa yhtä hyvin kuin Clarence Drumin tai Amerikan
Legionan», mutisi Babbitt, »Tosinhan — — — nuo ovat huonoa ainesta
mutta — — — yhtäkaikki!»

Atleettikerhossa istui Babbitt ääneti lunchin aikana, kun toiset
huolestuneina pudistelivat päitään: »Mihin tämä mahtanee johtaa?» tai
lohduttelivat itseään laskemalla leikkiä.

Kapteeni Clarence Drum kulki mahtaillen ohi khakipuvussaan.

»Miten käy, kapteeni?» kysyi Vergil Gunch.

»Hyvin! Me saimme heidät poikkikaduille ja hajalle, ja heiltä meni halu
pois.»

»Mainiota; ei mitään mellakkaa!»

»Mitä mainiota?» marisi Mr. Drum. »Jos saisin tahtoni toteutumaan, niin
täällä syntyisi mellakoita, minä panisin itse ne käyntiin ja tekisin
sitten lopun koko jutusta. On typerää odottaa ja siekailla mokomia
herroja ja antaa levottomuuksien jatkua. Minä sanon teille, että nuo
lakkurit eivät ole mitään muuta kuin pommeja heitteleviä sosialisteja
ja roistoja, ja ainoa tapa heitä käsitellä on nuijan käyttäminen. Niin
minä tekisin: antaisin heille selkään koko joukolle.»

Babbitt kuuli sanovansa: »Älä helkkarissa, Clarence! Ne olivat
jokseenkin samannäköisiä kuin sinä ja minä, enkä minä ainakaan yhtään
pommia nähnyt.»

Drum vastasi: »Vai niin, vai et nähnyt? No niin, ehkäpä sinulla olisi
halu ottaa lakko hoitaaksesi. Kerro sinä eversti Nixonille, kuinka
viattomia lakkolaiset ovat! Hän tulee kyllä iloiseksi sen kuullessaan!»
Drum käveli edelleen, ja koko pöytäkunta tuijotti Babbittia.

»Mikä on tarkoitus, tahdotko, että meidän pitäisi syleillä ja suudella
niitä piruja, vai mitä?» sanoi Orville Jones.

»Puolustatko sinä mieletöntä laumaa, joka koettaa riistää leivän
perheittemme suusta?» raivosi professori Pumphrey.

Vergil Gunch istui kaamean hiljaisena. Hän otti ankaruuden naamiokseen:
hänen suunsa oli kova, hänen karhea, lyhyt tukkansa tuntui julmalta,
hänen äänettömyytensä oli uhkaava ukonpilvi. Kun toiset vakuuttivat
Babbittille, että he varmaan olivat käsittäneet hänet väärin, näytti
Gunch siltä, kuin olisi ymmärtänyt hänet liiankin hyvin. Niinkuin
tuomari virkapuvussaan kuunteli hän Babbittia, joka änkytti:

»En, en suinkaan; tietenkin ne ovat raakoja roistoja. Mutta
minä tarkoitan vain — — — minusta on epäviisasta puhua heidän
nuijimisestaan. Sitä ei tee Cabe Nixon. Hän käyttää hienoa
diplomaattista tapaa. Senpä vuoksi hän onkin eversti. Clarence Drum on
kateellinen hänelle.»

»Olkoon», sanoi professori Pumphrey, »mutta sinä loukkasit Clarencea,
George. Hän on ollut ulkona koko aamun ja tullut hikeen ja pölyyn, eikä
ole kumma, jos hän tahtoisi antaa selkään noille keljuille.»

Gunch ei sanonut mitään, istui vain ja tarkkasi häntä, ja Babbitt tiesi
olevansa silmälläpidon alaisena.


3.

Lähtiessään kerhosta Babbitt kuuli Chum Frinkin sanovan Gunchille: »—
— —minä en tiedä, mikä häneen on mennyt. Sunnuntaina tohtori Drew piti
mainion saarnan liikemoraalista, ja Babbitt moitti sitäkin. Mikäli voin
ymmärtää — — —»

Babbitt tunsi epämääräistä pelkoa.


4.

Hän näki väkijoukon, joka oli kertynyt puutuolilla seisovan puhujan
ympärille. Hän pysähdytti auton. Sanomalehdissä olleista kuvista
hän tiesi, että sen täytyi olla tunnettu vapaakirkollinen saarnaaja
Beecher Ingram, josta Seneca Doane oli puhunut. Ingram oli laiha,
liehuvatukkainen mies, posket näivettyneet ja silmät huolestuneet.
Hän sanoi: »— — — jos nämä puhelintytöt voivat elää yhdellä aterialla
päivässä, pestä oman pyykkinsä ja nähdä nälkää, hymy huulilla, niin
totta kai te suuret, rotevat miehet — — —»

Babbitt näki, että Vergil Gunch tarkkasi häntä katukäytävältä.
Epämääräisen levottomuuden vallassa hän pani auton käyntiin ja ajoi
edelleen, ja Gunchin vihamieliset silmät tuntuivat seuraavan häntä koko
yön.


5.

»Monikin luulee», pahoitteli Babbitt vaimolleen, »että jos työmiehet
tekevät lakon, niin he ovat ilmeisiä piruja. Tietenkin on olemassa
taistelu terveen liike-elämän ja alasrepivien ainesten välillä, ja
meidän täytyy nujertaa heidät, kun he käyvät meidän kimppuumme, mutta
saakeli soikoon, minä en ymmärrä, miksi emme voi taistella niinkuin
gentlemannit ja olla sanomatta, että he ovat roistoja ja että heidät
pitäisi ampua.»

»Niin — mutta, George», sanoi Myra tyynesti, »minä luulin sinun aina
olleen sitä mieltä, että kaikki lakkolaiset pitäisi panna vankilaan.»

»Sitä en ole koskaan sanonut. Toisin sanoen, minä tarkoitan — — —
muutamat tietysti. Edesvastuuttomat johtajat. Mutta minun mielestäni
pitää olla ennakkoluuloton ja laajakatseinen — — —»

»Mutta, kultaseni, minä luulin sinun aina sanoneen, että semmoiset niin
sanotut 'ennakkoluulottomat' ihmiset ovat kaikkein pahimmat — — —»

»Peijakas, nainen ei koskaan voi ymmärtää saman sanan eri merkityksiä.
Sehän riippuu siitä, mitä tarkoittaa. Eikä auta olla niin väkivarma
mistään. Nämä lakkolaiset esimerkiksi eivät itse asiassa ole niinkään
huonoja ihmisiä. Vain tuhmia. He eivät ymmärrä mutkallisia kauppa- ja
voittokysymyksiä, niinkuin me liikemiehet, mutta väliin ajattelen, että
he ovat jokseenkin samanlaisia kuin me muut, eivätkä sen persompia
palkkoihin kuin me voittoon.»

»George! Jos joku kuulisi sinun puhuvan noin — — — minä hän tunnen
sinut; muistan, kuinka hurja ja hullu poika sinä olit. Minä tiedän,
ettet tarkoita sanaakaan siitä, mitä sanot — — — mutta jos joku, joka
ei ymmärrä sinua, kuulisi sinun puhuvan noin, niin luultaisiin, että
olet ihan sosialisti.»

»Mitä minä siitä välitän, mitä ihmiset ajattelevat! Ja sitten tahdon
sanoa sinulle samassa — — — tahdon, että sinä ehdottomasti ymmärrät,
etten ole milloinkaan ollut hullu, hurja poika, ja kun sanon sinulle
jonkin asian, niin tarkoitan myös sitä ja vastaan siitä — — — Vakavasti
puhuen: luuletko sinä, että ihmiset katsoisivat minun menevän liian
pitkälle, jos sanoisin, että lakkolaiset ovat kunnon ihmisiä?»

»Tietysti. Mutta älä ole levoton, ystäväni! Tiedänhän minä, ettet
tarkoita siitä tavuakaan! — Mutta nyt on aika mennä maata. Onko sinulla
tarpeeksi peitteitä täksi yötä?»

Babbitt makasi loggiassaan ja mietti: »Hän ei ymmärrä minua. Minä
ymmärrän tuskin itseäni. Minkätähden en voi katsella asioita tyynesti,
niinkuin ennen?»

»Tekisi mieleni mennä Senny Doanen luokse ja jutella hänen kanssaan.
Ei! Entäpä jos Verg Gunch näkisi minun menevän siitä ovesta sisään!»

»Minun pitäisi tuntea joku tyylikäs nainen ja hauska, joka voisi
ymmärtää, mitä oikeastaan pyrin saamaan selville, ja antaisi minun
puhua kanssaan ja — — — mahtoikohan Myra olla oikeassa? Saattoivatko
pojat uskoa, että olin tullut hulluksi Lain senvuoksi, että olen
ennakkoluuloton ja laajanäköinen? Gunchin tapa katsoa minuun — — —»


KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.


1.

Miss McGoun tuli hänen yksityiskonttoriinsa kello kolme ilmoittamaan:

»Mr. Babbitt, eräs mrs. Judique on puhelimessa — — — hän tiedustaa
joitakin korjauksia, ja kaikki herrat ovat ulkona. Tahdotteko te puhua
hänen kanssaan itse.»

»All right.»

Tanis Judiquen ääni oli kirkas ja miellyttävä. Puhelinkoneen musta
silinteri tuntui antavan elävän pienoiskuvan hänestä itsestään:
kimmeltävät silmät, hieno nenä, pehmeä leuka.

»Täällä on Mrs. Judique, muistatteko minua? Te saatoitte minua autolla
tänne Cavendish Apartmentsiin ja autoitte minua saamaan hauskan
asunnon.»

»Kyllä. Älkää luulko, että olisin unohtanut. Mitä voin tehdä
hyväksenne?»

»Niin, se on vain — — — minun ei pitäisi vaivata Teitä
sillä, mutta talonmies ei näy osaavan sitä suorittaa. Kuten tiedätte,
on huoneistoni ylimmässä kerroksessa, ja nyt syyssateiden aikana on
katto alkanut vuotaa, ja minä olisin hirveän iloinen, jos — — —»

»Jaha, no minä tulen sitä katsomaan.» Hermostuneena: »Mihin aikaan
luulette olevanne kotona?»

»Niin, minä olen aina kotosalla aamuisin.»

»Oletteko kotona nyt iltapäivällä tunnin päästä tai niin?»

»Olen. Ehkä saisin tarjota Teille kupin teetä. Minunhan pitäisi se
tehdä kaiken sen vaivan jälkeen, mitä te olette nähnyt.»

»Mainiota, Minä tulen niin pian kuin pääsen irti.» Hän mietti: »Se on
hienosti sivistynyt nainen, chic, you know. 'Kaiken vaivan jälkeen,
minkä olette nähnyt — — — tarjota teille kupin teetä'. Hän voisi
ihmistä ymmärtää. Minä olen tyhmeliini, mutta en niinkään mahdoton, kun
minut oikein tuntee. Enkä minä sitäpaitsi ole niin suuri tyhmeliini
kuin ihmiset luulevat.»

Suuri lakko oli loppunut, lakkolaiset oli voitettu. Paitsi että Vergil
Gunch tuntui vähemmän ystävälliseltä, ei Babbittin kavalluksesta sakia
vastaan ollut mitään näkyviä seurauksia. Moitteen painostava pelko
oli poissa, mutta epäröivä yksinäisyydentunne oli jäljellä. Nyt hän
oli niin kiihtynyt, että hän osoittaakseen, ettei niin ollut laita,
pyöriskeli konttorissa neljännestunnin, katseli sinikopioita, selitti
miss Gounille, että mrs. Scott tahtoi enemmän hintaa talostaan — oli
koroittanut ensimmäisen hinnan — koroittanut seitsemästätuhannesta
kahdeksaantuhanteenviiteensataan — olisiko miss McGoun hyvä ja
kirjoittaisi sen kortille — mrs. Scottin talo — koroitetaan. Kun
hän näin oli todistanut olevansa välinpitämätön mies, ainoastaan
liikeasioihin kiinnostunut, lähti hän ulos. Hän käytti erikoisen
pitkän ajan pannakseen auton käyntiin; hän potkaisi renkaita, puhdisti
nopeusmittarin lasin ja tunnusteli tuulisuojuksen pikkulamppujen
kiertimiä.

Hän ajoi onnellisena Bellevue-kortteliin mrs. Judiquen kuva silmiensä
edessä kuin säteilevä valo taivaan rannalla Vaahterain lehdet olivat
pudonneet ja täyttivät asfalttikatujen ojat. Päivä oli kuin himmeää
vaaleanvihreää kultaa, hiljainen ja tasainen. Babbitt pani merkille
Bellevuen mietiskelevän tunnelman ja yksinäisyyden — siinä oli
korttelittain puutaloja, autotalleja, pieniä puoteja, rakentamattomia
tontteja. »Tämä täytyy puhdistaa; tarvitaan mrs. Judiquen laatuisia
ihmisiä, jotta paikka saisi luonnetta», ajatteli hän ajaessaan
pitkin pitkiä, mukulaisia, tyhjiä katuja. Tuntui virkistävä, raikas
tuulenpuuska, ja hyvinvointia säteillen hän saapui Tanis Judiquen
kotiin.

Mrs. Judiquella oli yllään, kun hän hermostuneesti hymyillen otti hänet
vastaan, musta chiffonihame, pieni uurros kaunista kaulaa varten. Hän
tuntui Babbittista äärettömän ylihienostuneelta. Hän katseli verhoja
ja kuvajäljennöksiä arkihuoneessa ja sanoi: »Totisesti, te olette
järjestänyt täällä kauniisti. Vain intelligentti nainen voi luoda
kodin, se on varma se.»

»Pidättekö todellakin tästä? Minä olen kovin iloinen. Mutta te olette
katalasti laiminlyönyt minut. Tehän lupasitte tulla jonakin päivänä
opettelemaan tanssia.»

Vähän epävarmana vastasi Babbitt: »No ette te sitä vakavissanne
tarkoittanut.»

»Ehkä en, mutta olisittehan voinut koettaa.»

»No, tässä nyt olen ensimmäisellä oppitunnillani, ja te saatte heti
paikalla valmistautua siihen, että jään illallisille.»

He nauroivat molemmat tavalla, joka osoitti, etteivät he tietenkään
sitä tarkoittaneet.

»Mutta ensin käyn katsomassa sitä vuotopaikkaa.»

Mrs. Judique saattoi hänet lakealle katolle. Se oli oma maailmansa
tikapuineen, kuivausnuorineen ja vesisäiliöineen. Babbitt osoitteli
erinäisiä seikkoja kenkänsä kärjellä ja koetteli tehota häneen
oppineilla lausunnoilla kupariputkista, siitä, kuinka toivottavaa olisi
tehdä viemärit lyijystä ja peittää ne kuparilla ja että kattosammiot
oli parempi tehdä seetripuusta kuin metallilevystä.

»Täytyy olla selko monesta asiasta, kun on talojen kanssa tekemisissä»,
ihaili mrs. Judique.

Babbitt lupasi, että katto korjataan kahdessa päivässä.

»Onko teillä mitään sitä vastaan, että käytän puhelintanne?» kysyi hän.

»Ei millään muotoa.»

Babbitt seisoi hetken kaidepuuhun nojaten ja katseli kaupunkia,
tuhansia autioita, pieniä bungaloweja, joissa oli luonnottoman suuret
portaalit, ja uusia asuinrakennuksia, pieniä mutta koreita, kirjavista
tiilistä tehtyjä ja terrakottakoristeilla varustettuja. Niiden takana
oli kukkula ja siinä läikkä keltaista savea kuin suuri haava. Jokaisen
asuinrakennuksen, jokaisen huvilan vieressä oli pieni autotalli. Täällä
asui kunnon pikku väkeä, hyvinvoipaa, ahkeraa, elämänhaluista.

Syyspäivän valo lievitti uusien värien räikeyttä, ja ilma oli kuin
auringonkimmelteistä vettä.

»Kuinka ihana iltapäivä! Täältä on kaunis näköala aina Tanners Hilliin
saakka», sanoi Babbitt.

»Niin, se on vapaata ja kaunista.»

»Niin helkkarin harvat ihmiset vain panevat arvoa näköalaan.»

»Älkää vain koroittako vuokraani senvuoksi! Oi, se oli ilkeys minun
puoleltani! Minä vain kiusoittelin. Mutta vakavasti puhuen: harvat
tosiaankin ottavat vaikutelmia näköalasta, minä tarkoitan — — — heillä
ei ole mitään käsitystä runoudesta ja kauneudesta.»

»Ei, se on varmaa, ei ole», kuiskasi Babbitt ihaillen hänen solakkaa
vartaloansa ja intoutunutta eloisaa tapaa, jolla hän katsoi korkeuteen,
leuka pystyssä ja hymy huulilla. »On kai parasta, että soitan
peltisepille, niin voivat ryhtyä työhön heti huomenaamulla.»

Kun hän oli soittanut, minkä hän teki huomattavan käskevästi ja rehevän
miesmäisesti, näytti hän epäröivän ja huokasi:

»Niin, nyt kai minun sitten täytyy — — —.»

»Oo, teidän täytyy juoda kuppi teetä ensin.»

»Niin, kyllähän se maistuisi, tietysti.»

Oli ihanaa istua selkänojossa tummanviheriällä ripsituolilla, jalat
suorina, ja katsella kiinalaista puhelinhyllyä ja Mount Vernonin
värillistä valokuvaa, josta hän aina oli paljon pitänyt, sillä välin
kuin viereisessä pikku keittiössä — niin lähellä — mrs. Judique lauloi
laulua »Kreolittareni». Melkein sietämättömän suloisessa tunnelmassa,
niin suuren tyytyväisyyden vallassa, että se täytti hänet kaihoisalla
tyytymättömyydellä, hän näki magnoliapuita kuutamossa ja kuuli
plantaashineekerien hyräilevän banjon säestyksellä. Hän tahtoi olla
mrs. Judiquen lähettyvillä tekosyynä muka auttaminen, mutta samalla
kertaa hän tahtoi istua alallaan lumoustilassaan. Hän jäi laiskana
istumaan.

Kun mrs. Judique toi sisään kalisevan teetarjottimen, hymyili Babbitt
hänelle.

»Kuinka tämä on hurjan hauskaa!»

Ensimmäistä kertaa oli hän salaamatta tunteitansa, hän oli tyyni ja
turvallinen ystävällinen, ja ystävällinen ja tyyni oli myöskin emännän
vastaus:

»On hauskaa, että olette täällä! Te olitte niin ystävällinen
hankkiessanne minulle tämän pikku kodin!»

He olivat yhtä mieltä siitä, että pian tulisi kylmät ilmat. He olivat
yhtä mieltä siitä, että täyskielto oli kielto. He olivat yhtä mieltä
kaikesta. He kävivät suorastaan rohkeiksi. He viittasivat, että nuo
uudenaikaiset nuoret tytöt, suoraan sanoen, että heidän lyhyet hameensa
olivat lyhyitä. He olivat ylpeitä havaitessaan, etteivät loukkaantuneet
näin avomielisistä lausunnoista. Uskalsipa Tanis sanoa:

»Minä tiedän, että te tulette ymmärtämään — — — minä tarkoitan — —
— minä en tiedä kuinka sen sanoisin, mutta minä luulen todellakin,
että tytöt, jotka pukeumistavallaan tahtovat näyttää huonoilta, eivät
todellisuudessa koskaan mene pitemmälle. He osoittavat, että heiltä
puuttuu naisellisen naisen vaistoja.»

Muistaen Ida Putiakia ja kuinka pahoin tämä tyttöletukka oli häntä
pidellyt, yhtyi Babbitt tähän innokkaasti; muistaen, kuinka huonosti
koko maailma oli häntä kohdellut, hän kertoi Paul Rieslingistä,
Zillasta, Seneca Doanista, lakosta.

»Ymmärrättekö? Tietenkin minulla oli yhtä suuri into saada ne veitikat
nolatuiksi kuin kenellä muulla tahansa, mutta, peijakas, eihän sen syyn
vuoksi toki ole lupa olla ymmärtämättä heidän kantaansa asiassa. Täytyy
jo oman itsensä vuoksi olla ennakkoluuloton ja lujanäköinen. Ettekö te
ole samaa mieltä?»

»Olen tietenkin!» Hän istui pienellä, kovalla kohojakkaralla, pani
kätensä yhteen sivulleen, kumartui eteenpäin ja katseli Babbittia
tarkkaavasti. Ja maireisen tunteen vallassa siitä, että oli
arvossapidetty, julisti Babbitt:

»Niinpä minä menin ja sanoin kerhokavereille: 'Kuulkaa, minä' — — —»

»Kuulutteko Te Unioniin! Minun mielestäni se on — —»

»En, Atleettikerhoon. Tietysti minua houkutellaan lakkaamatta
liittymään Unioniin, mutta minä sanon aina: 'Ei, pojat! Ei kävele!'
Maksusta en välitä, mutta en jaksa sietää kaikkia sen ikäviä äijiä.»

»Ette tietysti, mutta kertokaa, mitä te sanoitte heille?»

»No, tokkopa te huolitte sitä kuulla. Minä varmaankin ikävystytän
teidät kuoliaaksi omilla asioillani! Tehän tuskin voitte uskoa, että
olen jo vanha, rääkkä kun puhelen kuin poikanulikka.»

»Oo, te olette poika vielä. Minä tarkoitan — — — Te ette voi olla
päivääkään yli viidenviidettä.»

»E-en, no en juuri paljoa. Mutta minä alan heikkari olkoon tuntea
itseni keski-ikäiseksi, kun edesvastuu ja sensemmoinen —»

»Niin, minä tiedän.» Hänen äänensä hyväili Babbittia, se siveli häntä
kuin silkka silkki. »Ja minä tunnen itseni niin yksinäiseksi, niin
yksinäiseksi joskus, mr. Babbitt.»

»Me olemme säälittävä pari. Mutta minusta me olemme sentään aika
hauskoja.»

»Minusta huikean paljon hauskempia kuin useimmat tuntemani ihmiset.»
He hymyilivät. »Mutta olkaa niin kiltti ja kertokaa, mitä te sanoitte
kerhossa.»

»No, näin se oli: Seneca Doanehan on minun vanha ystäväni — sanokoot
mitä tahtovat, mutta useimmat täällä eivät tiedä, että Senny on hyvä
tuttava eräiden maailman etevinten valtiomiesten kanssa — — —lordi
Wycomben esimerkiksi — — tiedättehän, sen suuren englantilaisen
aatelismiehen. Ystäväni sir Gerald Doak sanoi minulle, että lordi
Wycombe on Englannin suurimpia pomoja — no, jos ei ollut Doak, oli joku
toinen.»

»Oo, tunnetteko te sir Geraldin? Hänet, joka oli täällä McKelveyn
luona?»

»Jaa tunnenko hänet? Hyvänen aika, minä tunnen hänet niin hyvin, että
me sinuttelemme toisiamme: George ja Jerry, ja oltiin yhdessä rypemässä
Chicagossa — — —»

»Se mahtoi olla hauskaa. Mutta — — —» Hän nuhteli etusormella
varoitellen: »Minä en voi sallia, että te käytte rypemässä! Minun
täytyy ottaa teidät huoltooni.»

»Kuinka toivoisinkaan teidän tekevän niin!. Mutta missä Olinkaan?
Niin, nähkää. Minä tiedän sattumalta, mikä suurmies Senny Doane on
ulkopuolella Zenithiä, mutta tietysti ei kukaan ole profeetta omalla
maallaan, ja Senny on, piru soikoon, niin perhanan vaatimaton, ettei
hän anna ihmisten tietää, mitä tavaraa hänellä on laukussaan, kun
hän on ulkomailla. No. Lakon aikana tulee Clarence Drum pöyhistellen
meidän pöytäämme taisteluvalmiina, pieneen kapteenin univormuunsa
pukeutuneena, ja joku sanoo hänelle: 'teetkö sinä lopun lakosta nyt,
Clarence?' ja hän pullistautuu kuin kalkkuna ja huutaa niin, että äänen
saattoi kuulla ulkohuoneeseen asti: 'Saat uskoa, minä näytin lakon
johtajille heidän erehdyksensä, ja he menivät kotiin.' 'Sehän oli
hyvä', sanoin minä hänelle, 'ettei syntynyt mitään mellakkaa'. Siihen
hän sanoi: 'Mutta jos minä en olisi pitänyt silmiäni auki, niin olisi
syntynyt; niillä oli joka miehellä pommi taskussa, ne on ilmettyjä
anarkisteja.' 'Älä helkkarissa, Clarence', sanoin minä, 'minä katsoin
heitä tarkkaan, eikä heillä ollut pommeja enempää kuin kaniineilla',
sanoin minä. 'Tietysti', sanoin minä, 'he ovat tuhmia, mutta he ovat
hyvin samankaltaisia kuin sinä ja minä joka tapauksessa', ja sitten
sanoo Vergil Gunch tai joku — — — ei se oli Chum Frink te tiedätte, se
kuuluisa runoilija — — —me ollaan helkkarin hyviä ystäviä — — — hän
sanoo minulle: 'Kuule nyt', sanoo hän, 'tarkoitatko sitä, että sinä
puolustat tällaisia lakkoja? Minä suutuin niin, kun mies saattaa tehdä
semmoisia johtopäätöksiä, että teki mieleni olla antamatta mitään
selitystä lainkaan — — — antaa palttua, eikä mitään muuta — — —

»Ah, se on niin viisasta», sanoi mrs. Judique.

»— — — mutta lopuksi selitin minä hänelle: 'jos sinä olisit tehnyt
niin paljon kuin minä Kauppiasyhdistyksen komiteoissa ja kaikissa',
sanoin minä, 'niin voisi sinulla olla hiukan oikeutta puhua. Mutta
samalla kertaa', sanoin minä, 'olen sitä mieltä, että pitää kohdella
vastustajaansa gentlemanin tavoin. No, se tukki heiltä suun. Frink — —
— Chum, nimitän minä häntä — — — aina ei osannut enää sanoa sanaakaan,
mutta tuosta luultavasti muutamat heistä ikäänkuin päättelivät, että
minä olen liian vapaamielinen. Mitä te arvelette?»

»Ah, te olitte niin viisas. Ja rohkea. Minä pidän niin paljon, kun
miehellä on rohkeutta seistä vakaumuksensa puolesta.»

»Mutta eikö teistä ollut hyvä koko juttu? Kun kaikki ympäri käy, niin
ovat muutamat tovereista niin peijakkaan varovaisia ja ahdasmielisiä,
että paheksuvat miestä, joka todella sanoo sydämensä ajatuksen.»

»Mitä teidän tarvitsee siitä välittää! Ajan pitkäänhän heidän täytyy
kunnioittaa miestä, joka pakottaa heidät ajattelemaan, ja teidän
maineenne puhujana — — —»

»Mitä te tiedätte minun maineestani puhujana?»

»Ohoo, en minä aio puhua kaikkea, mitä tiedän. Mutta vakavasti puhuen
te ette tiedä, kuinka kuuluisa mies te olette.»

»Hm — — — mutta en minä tänä syksynä ole pitänyt juuri monta puhetta.
Ollut liian järkkynyt siitä Paul Rieslingin jutusta, arvelen. Mutta
— tiedättekö mitä, että te olette ensimmäinen, joka ymmärtää, mitä
tarkoitan, Tanis — — — saanko olla Teille avomielinen? Hurjan rohkeaa
kutsua Teitä etunimeltä.»

»Ah, tehkää se, ja minä sanon teitä Georgeksi. Eikö teistä ole ihanaa,
kun kahdella ihmisellä on niin paljon — — — miksi minä sanoisin sitä —
— — niin paljon kykyä eritellä, että he voivat heittää pois tuommoiset
tuhmat sovinnaiset säännöt ja ymmärtävät toisiansa ja tulevat
'tuttaviksi samassa, niinkuin laivat, jotka kohtaavat yössä?»

»Niin, niin minustakin, juuri niin minäkin ajattelen.»

Babbitt ei istunut enää tyynesti tuolillaan, hän käveli ympäri
huoneissa, hän istui sohvalle emännän viereen, mutta kun hän kömpelösti
ojensi kättään tämän hienoisia, hyvinhoidettuja sormia kohti, sanoi
mrs. Judique hilpeästi:

»Oo, antakaa minulle paperossi! Olisiko pikku Tanis teistä kauhea, jos
polttaisi.»

»Oi, ei ensinkään, minä pidän siitä.»

Hän oli usein ja perusteellisesti tarkastanut nuoria tyttöjä, jotka
polttivat Zenithin ravintoloissa, mutta hän tunsi vain yhden naisen,
joka poltti — — — mrs. Sam Doppelbraun, lyhytaikaisen naapurinsa. Hän
sytytti juhlallisesti Tanisin paperossin, katseli löytääkseen jotakin,
mihin olisi voinut panna tulitikun, ja pisti sen taskuunsa.

»Te kaipaatte varmaankin sikaria, miesparka!» kuhersi Tanis.

»Onko Teillä mitään sitä vastaan?»

»Ei, minä rakastan hyvän sikarin savua, se on niin hauskaa ja — — —
niin hauskaa ja miehevää! Te löydätte tuhkakupin minun arkihuoneestani
vuoteen vieressä olevalta pöydältä, jos olette niin kiltti, että käytte
sen noutamassa.»

Hänen makuuhuoneensa sai Babbittin hämilleen; leveä vuode,
orvokinvärinen silkkipeite, orvokinväriset kultareunaiset uutimet,
kiinalainen Chippendale-piironki ja hämmästyttävä rivi kenkiä
korkeavartisissa lesteissä, joiden päällä oli silkkisukkia. Hän tunsi,
että hänen tavassaan tulla sisään tuhkakuppi kädessään oli oikea
huolettomuuden sävy. »Tyhmeliini, semmoinen kuin Verg Gunch, yrittäisi
jotakin leikkipuhetta siitä, että sai nähdä hänen makuuhuoneensa, mutta
minä otan asian välinpitämättömänä, tavallisena satunnaisuutena.»
Hän ei ollut välinpitämätön jälkeenpäin. Tyytyväisyys toveruuteen
oli poissa, ja häntä kiusasi himo koskettaa emäntänsä kättä. Mutta
joka kerta, kun hän kääntyi tätä kohti, oli paperossi tiellä. Se oli
kilpenä heidän välillään. Babbitt odotti, kunnes hän olisi polttanut
sen loppuun, mutta kun hän riemuiten näki hänen sammuttavan sitä
tuhkakuppiin, sanoikin Tanis: »Ettekö tahtoisi antaa minulle vielä
toista paperossia?» Ja toivottomana näki Babbitt jälleen ohuen savun
ja kauniin käden olevan aitana heidän välillään. Babbitt ei ollut
ainoastaan utelias saamaan selvää, sallisiko Tanis hänen pitää kättänsä
(puhtaimmassa ystävyydessä tietysti!), vaan suorastaan riutui sen
kaipuusta.

Pinnalla ei tästä hermostuttavasta draamasta näkynyt mitään. He
puhelivat hilpeästi viileistä matkoista Kaliforniaan ja Chum Frinkistä.
Kerran sanoi Babbitt tahdikkaasti:

»Minä en todellakaan hyväksy sellaisia junkkareita — paheksun
tosiaankin ihmisiä, jotka tarjoavat itse itseänsä vieraisille,
mutta minulla on ikäänkuin semmoinen tunne, että minä tulen syömään
illallista viehättävän mrs. Tanis Judiquen kanssa tänä iltana. Mutta te
olette kai arvatenkin jo varattu monelle muulle taholle?»

»Hm, minä ajattelin hiukan mennä eläviin kuviin. Niin, minun ehkä
tosiaankin pitäisi mennä ulos hengittämään vähän raitista ilmaa.»

Hän ei kehoittanut Babbittia jäämään, mutta ei viitannut lähtemäänkään.
Babbitt ajatteli: »On parasta, että menen. Hän tulee sallimaan, että
jään. Siitä voi tulla jotakin — ja se ei sovi, että minä sotkeudun — —
— mihinkään — — — se ei sovi — — — minun täytyy lähteä tieheni.»

Sitten: »Ei! Se on jo myöhäistä.»

Kello seitsemän hän äkkiä sieppasi pois Tanisin paperossin ja tarttui
kiivaasti hänen käteensä:

»Tanis, älkää kiusatko minua! Mehän olemme — — — tässä me istumme,
kaksi yksinäistä olentoa ja olemme hurjan onnellisia yhdessä! Ainakin
minä olen. Minä en ole koskaan ollut niin onnellinen! Ah, antakaa
minun jäädä! Minä nelistän leikkelekauppaan ja ostan jotakin — kylmää
kananpoikaa esimerkiksi — tai kylmää kalkkunaa — ja sitten syömme
hienon pienen päivällisen, ja jos Te sitten tahdotte ajaa ulos minut,
niin minä olen kiltti kuin lammas ja menen.»

»Hm — niin — se olisi hauskaa», sanoi Tanis.

Eikä vetänyt myöskään kättään pois. Babbitt puristi sitä vavisten ja
meni horjuen ottamaan päällysnuttuaan. Leikkelekaupassa hän osti hyvin
merkillisen ruokavaraston, joka oli valittu vain pitäen silmällä, millä
oli suurin hinta. Toisella puolella katua olevasta apteekista hän
soitti vaimolleen:

»Minun täytyy saada eräs asiakas allekirjoittamaan kontrahdin,
ennenkuin hän lähtee kaupungista kahdentoista junalla. Minä en tule
kotiin ennenkuin vasta myöhään. Älä istu odottamassa. Suutele Tinkaa ja
sano hyvää yötä!»

Toivehikkaana hän palasi Tanisin huoneistoon.

»Paha poika, joka ostaa näin paljon ruokaa!», oli Tanisin tervehdys.
Mutta ääni oli iloinen, hymy hyväksyvä. Babbitt auttoi häntä pienessä
valkoisessa keittiössä, pesi vihannekset, avasi oliivipullon. Tanis
lähetti hänet kattamaan pöytää, ja kun hän tallusteli arkihuoneeseen,
otti kaapista veitsiä ja kahveleita, tunsi hän itsensä hurjan
kotiutuneeksi.

»Nyt on vain ratkaistava, mikä puku teidän on pantava päällenne.
Minä en voi ratkaista, onko teidän otettava hienoin iltapukunne vai
aukaistava hiuksenne ja otettava yllenne lyhyet hameet ja oltava
olevinanne nuori tyttö.»

»Minä aion syödä päivällistä aivan niinkuin olen, tässä vanhassa
chiffonirievussa. Ja ellette siedä Tanista sillä tavoin, niin voitte
mennä kerhoonne syömään päivällistä.»

»Siedäkö teitä?» Babbitt taputti häntä olalle. »Pikkuinen, te olette
sukkelin ja viehättävin ja paras nainen, minkä milloinkaan olen
tavannut! Tulkaa nyt, Lady Wycombe, jos haluatte tarttua Zenithin
herttuan käsivarteen, niin defileeraamme grandifikille aterialle.»

»Oi, kuinka lystikkäästi Te puhutte!»

Kun he olivat lopettaneet picknick-ateriansa, pisti Babbitt päänsä ulos
ikkunasta ja ilmoitti: »Ilma on tullut kauhean kylmäksi ja luultavasti
rupeaa satamaan. Te ette aio ensinkään mennä eläviin kuviin.»

»Niin, mutta — — —»

»Minä toivoisin, että meillä olisi avoin takka, minä toivoisin, että
tänä iltana sataisi kuin saavista ja me olisimme hauskassa, pienessä
ja vanhanaikaisessa tuvassa ja puut suhisivat ulkopuolella ja suuri
takkavalkea — — — ja minäpä tiedän! Vedetään tämä sohva lämpöpatterin
luo ja ojennetaan jalat sitä vastaan ja kuvitellaan, että se on
takkavalkea!»

»Voi, sehän on liikuttavaa! Te olette suuri lapsi!»

Mutta he istuutuivat yhtäkaikki lämpöpatterin eteen, asettivat
jalkansa sitä vastaan — Babbittin möhkäleiset mustat kengät ja emännän
hienot kiiltonahkapuolikengät. Hämyssä puhelivat he itsestään,
kuinka yksinäinen Tanis oli, kuinka yksinäinen ja etsivä George,
ja kuinka ihmeellistä, että he olivat löytäneet toisensa. Kun he
lopettivat, oli huone hiljaisempi kuin metsäpolku, kadulta ei kuulunut
ääntäkään, lukuunottamatta automobiilirenkaiden suhinaa ja kaukaisen
tavarajunan kolinaa, huone oli oma eri maailmansa, lämmin, turvallinen,
kiihkopuuhaisesta maailmasta kaukana.

Babbitt oli vaipunut lumoukseen, josta kaikki pelko ja kaikki epäilys
olivat kadonneet; ja kun hän aamunkoitteessa tuli kotiin, oli lumous
muuttunut tyyneksi, muistorikkaaksi tyydytykseksi.



YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.


1.

Varmuus Tanis Judiquen ystävyydestä vahvisti Babbittin tunnetta
omasta arvostaan. Atleettikerhossa hän alkoi kokeilla, Vergil Gunch
oli äänetön, mutta muuten oli yleinen mielipide Grobiaanien pöydässä,
että Babbitt ilman nähtävää syytä oli tullut konstikkaaksi. He
väittelivät ylimielisesti hänen kanssaan, ja hän oli nenäkäs ja nautti
mielenkiintoisesta marttyriudestaan. Rohkenipa hän ylistää Seneca
Doaneakin. Professori Pumphrey sanoi, että se oli sentään leikin
viemistä liika pitkälle, mutta Babbitt piti puoliansa:

»Ei, vakavasti, minä vakuutan teille, että hän on terävimpiä päitä
maassa. Lordi Wycombe sanoi — — —»

»Kuka perhana on lordi Wycombe? Mitä sinä yhtä päätä vedät häntä esiin?
Sinä olet toitottanut nyt hänen nimeänsä meidän korviimme jo kuusi
viikkoa!» ärähti Orville Jones.

»George tilasi hänet Sears-Roebucin liikkeestä. Sieltä voi saada
semmoisia englantilaisia korkeuksia kahdella dollarilla kappaleen»,
ehdotti Sidney Finkelstein.

»Ei, kuulkaa. Lordi Wycombe on suurimpia kykyjä Englannin politiikassa!
Kuten sanottu oli, tietysti minä olen itse konservatiivi, mutta minä
annan arvoa sellaiselle miehelle kuin Seneca Doane senvuoksi, että — —
—»

Vergil Gunch keskeytti hänet karskisti:

»Tokkohan sinä lienet niin konservatiivi? Minä olen sitä mieltä,
että voin hoitaa omat asiani ilman Doanen kaltaisten pomojen ja
bolshevikkien apua.»

Gunchin äänen terävyys, hänen kasvojensa kova ilme hämmensi Babbittia,
mutta hän tointui ja jatkoi, kunnes muut näyttivät väsyneiltä ja sitten
ärtyneiltä ja lopulta yhtä epäröiviltä kuin Gunch.


2.

Babbitt ajatteli aina Tanista. Nautinnolla palautti hän mieleensä
jokaisen vivahduksen hänessä. Hänen käsivartensa himoitsivat häntä.
»Minä olen löytänyt hänet. Minä olen uneksinut hänestä koko ajan näinä
vuosina ja nyt minä olen löytänyt hänet», riemuitsi hän. He tapasivat
toisensa elävissä kuvissa aamupäivisin; Babbitt saattoi häntä kotiin
myöhään iltapäivisin tai niinä iltoina, jolloin hänen oletettiin
olevan Hirvikerhossa. Babbitt oli ottanut selvän hänen afääreistään ja
antoi neuvoja hänelle niiden hoitamisessa, Tanis valitti naisellista
tietämättömyyttään ja ylisti Babbittin taitavuutta ja osoitti
tietävänsä velkasitoumuksista paljon enemmän kuin Babbitt. Heillä oli
muistoille pyhitettyjä hetkiä, jolloin he nauroivat vanhoille ajoille.
Kerran he riitelivät, ja Babbitt sanoi raivostuneena, että Tanis
ryppyili yhtä paljon hänen kanssaan kuin hänen vaimonsa ja maukui vielä
pahemmin kuin tämä, jollei hän seisonut varpaillaan. Mutta se meni
onnellisesti ohi.

Heidän suuri hetkensä oli vaellus eräänä kirkkaana joulukuun
iltapäivänä lumisten niittyjen yli jäätyneelle Chaloosa-joelle.
Tanis näytti pariisittarelta astrakaanihatussaan ja lyhyessä
majavaturkissaan; hän laski luikua jäällä ja kirkui ja Babbitt tuli
läähättäen perässä läkähtymäisillään naurusta. Myra Babbitt ei koskaan
laskenut luikua jäällä.

Babbitt pelkäsi, että heidät nähtäisiin. Zenithissä on mahdotonta syödä
lunchia lähimmäisensä vaimon kanssa ilman että se ennen iltaa tiedetään
tuttavapiirin joka ainoassa talossa. Mutta Tanis auttoi häntä. Katsoipa
hän häneen kuinka tahansa, kun he olivat yksin, hän oli aina arvokas ja
pidättyvä, kun he olivat yhdessä ulkona, ja Babbitt toivoi, että häntä
pidettäisiin hänen asiakkaanaan. Orville Jones näki heidät kerran, kun
he tulivat ulos eräästä biografista, ja Babbitt sanoi: »Saanko esittää
sinut mrs. Judiquelle! Näes se on nainen, joka tietää kääntyä oikean
välittäjän puoleen, Orvy.»

Vaikka mr. Jones oli tarkka, kun oli kysymys moraalista tai
pesukoneista, ei hän näyttänyt mitään epäilevän.

Eniten Babbitt pelkäsi — ei mistään erikoisesta hellyydestä, vaan
tottumuksesta noudattaa säädyllisyyttä — että hänen vaimonsa saisi
kuulla puhuttavan asiasta. Hän uskoi, ettei Myra tiennyt mitään
varmaa Tanisista, mutta hän oli myöskin varma, että hän epäili
jotakin. Vuosikausia hän oli jo osoittanut herkkyyttä jokaiseen
hyvästelysuudelmaa lämpimämpään hellyyden osoitukseen nähden, mutta
nyt hän oli loukkaantunut, jos Babbittin hermostunut, ajoittain elpyvä
kiinnostus laimeni, eikä Babbitt itse tuntenut muuta kuin miltei
vastenmielisyyttä. Babbitt oli täysin uskollinen — Tanisille. Häntä
kiusasi vaimonsa vetelän lihavuuden näky, hänen hyllyvä vartalonsa,
rikkinäinen alushameensa, jonka hän aina aikoi ja aina unohti heittää
pois, mutta hän ymmärsi, että Myran vaisto, joka niin kauan aikaa
oli ollut viritetty yhteen hänen mielialojensa kanssa, käsitti
tämän vastenmielisyyden. Hän koetti perusteellisesti, tarmokkaasti,
leikkisästi tukahduttaa sitä. Hän ei voinut.

He viettivät jokseenkin siedettävän joulun. Kenneth Escott oli heidän
luonaan julkisesti kihlattuna Veronan kanssa. Mrs. Babbitt itki ja
kutsui häntä toiseksi pojakseen. Babbitt oli levoton Tedistä, tämä
kun oli lakannut nurkumasta yliopistoa ja muuttunut epäilyttävän
mukautuvaksi. Hän ihmetteli, mitä pojalla mahtoi olla mielessä,
mutta oli liian ujo kysymään. Itse hiipi Babbitt jouluiltana viemään
Tanisille lahjaansa, hopeista paperossikoteloa. Kun hän tuli takaisin,
kysyi mrs. Babbitt aivan liian viattomasti:

»Olitko sinä ajelemassa saadaksesi hengittää raitista ilmaa?» »Niin,
minä tein pienen ajeluretken», mutisi Babbitt.

Uudenvuoden aikaan sanoi hänen vaimonsa:

»Minä sain tänään kirjeen sisareltani, George. Hän on sairas. Eiköhän
minun pitäisi matkustaa hänen luokseen muutamiksi viikoiksi?»

Mrs. Babbitt ei tavallisesti koskaan matkustanut pois kotoa talvella,
paitsi kun se oli aivan välttämätöntä, ja vasta viime kesänähän hän oli
ollut poissa useita viikkoja. Ei myöskään Babbitt ollut niitä kotiinsa
juurtumattomia aviomiehiä, jotka pitävät erossaoloja mitättömyyksinä.
Hän tahtoi, että Myra oli kotonaan, piti huolen hänen vaatteistaan,
tiesi kuinka hänen ruokansa oli valmistettava, ja Myran juttelu
antoi Babbittille turvallisuuden tunnetta; mutta nyt hän ei saanut
sanotuksi edes sen vertaa kuin: »Mutta luuletko tosiaan, että hän sinua
tarvitsee.» Koettaen näyttää pahoittelevalta hän tunsi, että hänen
vaimonsa tarkkasi häntä, kun hänen mielensä täyttyi riemuisista Tanista
koskevista unelmista.

»Pitäisikö minun sinun mielestäsi matkustaa?» kysyi Myra terävästi.

»Sen saat sinä ratkaista, armaani, sitä minä en voi sanoa.» Myra
kääntyi pois huoaten, ja Babbittin otsa kävi kosteaksi. Myra
matkusti neljä päivää myöhemmin ja oli siihen saakka ihmeellisen
hiljainen, Babbitt puolestaan rasittavan ystävällinen. Juna lähti
kello kaksitoista. Kun Babbitt seisoi asemalla ja näki sen pienenevän
asemasillan aidan takana, teki hänen mielensä rientää Tanisin luo.

»Ei, hitto soi, sitä minä en tee! Minä en lähesty häntä viikkoon.»

Hän oli Panisin luona kello neljä.


3.

Babbitt, joka kerran oli ohjannut tai ainakin näyttänyt ohjanneen
elämänsä intohimottomaan, mutta työteliääseen ja terveeseen uomaan,
joutui näiden kahden viikon aikana himojen ja sangen huonon whiskyn ja
kaikkien niiden selkkausten aalloille, joita uudet tuttavuudet tuovat
mukanaan. Nämä väkivaltaiset uudet läheiset ystävät vaativat paljon
enemmän huomaavaisuutta kuin vanhat. Joka aamu hän tunnusti synkkänä
kaikki edellisen illan teot tyhmyyksiksi. Pää jyskyttäen ja huulet
ja kieli paperossien kirvelyksessä hän laski hämmästyneenä juomiensa
drinkkien lukumäärää ja ähkäisi: »minun täytyy lopettaa!» Hän oli
lakannut sanomasta: »minä lopetan» sillä niin päättäväinen kuin hän
olikin päivänkoitteessa, ei hän ainoanakaan iltana ollut voinut hillitä
himoansa.

Hän oli tavannut Tanisin ystäviä. Hänet oli palavalla kiireellä,
kuten ainakin yön ihmisten keskuudessa, jotka juovat ja tanssivat ja
räyhäävät ja aina pelkäävät hiljaisuutta, otettu jäseneksi Tanisin
seuraan, jolla oli nimenä »Konttikunta». Hän tapasi heidät ensimmäisen
kerran erään päivän jälkeen, jolloin hänellä oli ollut erikoisen paljon
työtä, ja hän oli toivonut saavansa istua rauhassa Tanisin kanssa ja
hitaasti juoda tämän ihailua.

Jo alhaalla eteisessä hän saattoi kuulla kirkumista ja naurua
ja gramofonin vingutusta. Kun Tanis aukaisi oven, näki Babbitt
fantastisten olentojen tanssivan paperossin savun sumussa. Pöydät ja
tuolit oli siirretty seinän viereen.

»Kuule, eikö se ole ihanaa!» lepersi Tanis, »Carrie Nork keksi tämän
mainion tuuman! Hänestä oli aika panna toimeen kutsut ja hän soitti
Konttikunnalle ja käski heidän tulla... George, tämä on Carrie.»

Carrie oli samalla kertaa matroona ja ikä-impi, edustaen molempien
vähemmän miellyttäviä puolia. Hän oli kenties nelikymmenvuotias, hänen
tukkansa oli epämääräisen tuhkanvaalea, ja joskin hänen povensa oli
litteä, olivat sen sijaan lonkat sitä leveämmät. Hän tervehti Babbittia
tirskumalla:

»Tervetuloa meidän pieneen seuraamme! Tanis sanoo, että te olette
oikein mukiinmenevä.»

Odotettiin ilmeisesti, että Babbitt tanssisi, olisi poikamainen
ja leikkisä Carrien kanssa, ja hän tekikin kaiken voitavansa, hän
laahusti häntä ympäri huonetta, törmäsi toisia pareja, lämpöjohtoa,
salakavalasti vaanivia tuolin jalkoja vasten. Tanssiessaan häh tarkkasi
Konttikunnan toisia jäseniä: eräs oli laiha, nuori neiti, joka näytti
kunnolliselta, itserakkaalta ja ivalliselta; toinen taas nainen,
jota hän ei koskaan oikein saattanut muistaa; kolme teikarimaisesti
puettua ja vähän naismaista nuorukaista — baaripassareita tai ainakin
siihen ammattiin syntyneitä; eräs hänen itsensä ikäinen liikkumaton,
omahyväinen mies, jota Babbittin läsnäolo harmitti.

Kun Babbitt oli lopettanut velvollisuustanssinsa, vei Tanis hänet
syrjään ja pyyteli: »Armaani, tahtoisitko tehdä jotakin minun
hyväkseni? Minulla ei ole lainkaan pirtua jäljellä, ja Konttikunta
tahtoo juhlia sinun saapumistasi, Etkö voisi käväistä Healy Hansonilla
ja hankkia minulle vähän?»

»Kyllä», sanoi Babbitt ja koetti saada ääntänsä alttiiksi.

»Kuulepas: minä pyydän Minnie Sonntagin saattamaan sinua.» Tanis,
viittasi laihaan, ivalliseen neitiin.

Miss Sonntag tervehti häntä nuivasti.

»Hyvää päivää mr. Babbitt. Tanis sanoo, että te olette hyvin etevä
mies, ja minulle on suuri kunnia saada ajaa teidän kanssanne. Minä en
tietysti ole tottunut seurustelemaan vallasihmisten kanssa, joten en
tiedä, kuinka niin korkeissa piireissä on käyttäydyttävä.»

Tähän tapaan puhui miss Sonntag koko matkan Healy Hansonin luo
mentäessä. Babbittin teki mieli vastata hänen pistelyihinsä sanomalla:
»Mene helvettiin!» mutta hänellä ei ollut riittävästi sielunvoimaa
lausuakseen tämän järkevän sanan. Häntä harmitti koko Konttikunnan
olemassaolo. Hän oli kuullut Tanisin lausuvan »rakas Carrie» ja »miss
Sonntag — hän on niin lahjakas, sinä tulet jumaloimaan häntä», mutta
hänelle ne eivät olleet olevaisia olentoja. Hän oli kuvitellut Tanisin
elävän ruusunvärisessä vacuumissa, vain Babbittia odottaen, vapaana
kaikista sellaisista velvollisuuksista, jotka Floral Heightsissä
ihmistä rasittavat. Kun he olivat palanneet, täytyi hänen sietää
nuorten baaripassarien suojelevaa ystävyyttä. He olivat yhtä kostean
kohteliaita, kuin miss Sonntag oli kuivan epäkohtelias. He puhuttelivat
häntä nimellä Georgie ja huusivat: »Tulepas nyt ukkopaha liikuttamaan
käpäliäsi!»... Ne olivat näppylänaamaisia poikia, yhtä nuoria kuin Ted
ja yteliä kuin teatterilaiset, mutta mainioita tanssimaan ja hoitamaan
gramofonia ja esiintymään muka Tanisin suojelijoina. Babbitt koetti
noudattaa samaa äänilajia; hän huusi: »Pulskaa, Pete!» mutta hänen
äänensä särähti.

Tanis oli ilmeisesti ihastunut olemaan yhdessä näiden tanssivien
nulikoiden kanssa; hän veikisteli heidän imelän flirttinsä kohteena
ja suuteli heitä ohimennen tanssin lopussa. Babbitt inhosi häntä
sillä hetkellä. Hän näki, että Tanis oli vanha. Huomasi ryppyjä hänen
pehmeässä kaulassaan, näki leuan alla olevan ihon velttouden. Nuoruuden
joustavat lihakset olivat herpoutuneet ja kuihtuneet. Tanssien välillä
istui Tanis suurimmalla tuolilla, heilutteli savukettaan ja kutsui
keltanokkaihailijoitaan viereensä. (»Hän luulee olevansa kuin mikäkin
kuningatar», murisi Babbitt.) Tanis huusi miss Sonntagille: »Eikö minun
pikku studioni ole hurmaava!» (»Studio! Vielä mitä! Sehän ei ole mitään
muuta kuin ikäimpi- ja kipsikissa-asunto! Hyvä Jumala, kuinka tekisi
mieleni lähteä kotiin! Enköhän minä voisikin tästä livahtaa.»)

Hänen aistimensa kuitenkin sumenivat, kun hän viljeli Healy Hansonin
huonoa, mutta väkevää whiskyä. Hän sekaantui Konttikuntaan. Hän alkoi
tuntea olevansa iloinen siitä, että Carrie Nork ja Pete, typerin noista
vikkelistä poikasista, tuntuivat pitävän hänestä; ja hänestä oli
äärettömän tärkeätä voittaa puolelleen se kyräilevä vanhahko mies, joka
osoittautui erääksi rautatievirkailijaksi nimeltä Fulton Bemis.

Konttikunnan keskustelu pursui voimasanoja, huudahduksia,
viittailuja ihmisiin, joita Babbitt ei tuntenut. Ilmeisesti oli
heillä hyvin edullinen ajatus omasta itsestään. He olivat hienosti
sivistyneitä boheemeja, perehtyneitä kaikkiin Zenithin huvituksiin:
tanssipaikkoihin, eläviin kuviin ja ulkoravintoloihin; ja he
kaakottivat kyynillisen ylimielisesti hölmöläisiä ja saitureita kohtaan:

»Kuule, Pete, kerroinko sinulle, mitä meidän pöhkö kassanhoitaja sanoi,
kun eilen tulin liian myöhään? Se oli kerrassaan suurenmoista!»

»Niin, mutta T. D. oli vasta hurjistunut! Hänhän oli suorastaan
kivettynyt! Mitä Gladys sanoi hänelle?»

»Kylläpä se oli röyhkeätä, että Bob Bickerstaff koetti saada meitä
kotiinsa! Kuulumatonta! Voitteko ajatella suurempaa röyhkeyttä? Sitä
voi tosiaan sanoa röyhkeäksi.»

»Näittekö, kuinka Dolly tanssi, eikö se ollut jo huippu?»

Saattoi kuulla Babbittin kaikuvalla äänellä yhtyvän ennen vihaamaansa
Miss Minnie Sonntagin ajatukseen, että ihmiset, jotka antoivat yhdenkin
yön kulua tanssimatta jazzia, olivat nautoja ja elukoita ja raukkoja,
ja hän jyrisi: »Totta kai!» kun mrs. Carrie Nork kuhersi: »Eikö teistä
ole hauska istua lattialla? Se vaikuttaa niin boheemilta!» Hän alkoi
saada erinomaisen edullisia ajatuksia Konttikunnasta. Mainitessaan
ystäviensä Sir Gerald Doakin, Lordi Wycomben, William Washingtonin,
Eathornen ja Chum Frinkin nimiä, hän tunsi itsensä ylpeäksi heidän
alentuvasta mielenkiinnostaan. Hän eläytyi niin perusteellisesti
tunnelman hilpeyteen, ettei lainkaan välittänyt, vaikka Tanis nojasi
päätään nuorukaisista ytelimmän olkaa vasten. Itse hän tahtoi kernaasti
pitää kädessään Carrie Norkin pehmyttä kättä ja laski sen irti vain sen
vuoksi, että Tanis näytti vihaiselta.

Ajaessaan kotiin kello kaksi hän oli täydellisesti Konttikunnan
jäsen, ja koko seuraavan viikon hän oli sidottu heidän huvitus- ja
vapauselämänsä äärettömän ankariin seurustelusääntöihin. Hänen täytyi
käydä heidän kutsuissaan, hänen piti ottaa osaa riitaan, kun kaikki
soittivat kaikille toisille ja sanoivat, etteivät olleet tarkoittaneet,
mitä olivat sanoneet, kun olivat sanoneet sitä ja sitä, ja minkä vuoksi
Pete meni sanomaan, että Carrie oli sanonut niin?

Milloinkaan ei mikään perhe ole ollut innokkaampi saamaan selkoa
toistensa pienimmästäkin askeista kuin Konttikunta. Kaikki olivat
jaarittelevan tietäväisiä tai loukkaantuneen uteliaita siitä, missä
kaikki muut olivat olleet minkin minuutin edellisestä viikosta. Babbitt
tapasi itsensä selittämässä Carrielle ja Fulton Bemisille tarkalleen,
mitä hän oli tehnyt, mikä oli estänyt häntä tulemasta heidän luokseen
ennen kello kymmentä, ja pyytämässä anteeksi, että oli syönyt
päivällistä erään liiketuttavan kanssa.

Jokainen Konttikunnan jäsen katsottiin velvolliseksi soittamaan
jokaikiselle toisista vähintään kerran viikossa. »Miksi et ole
soittanut minulle?» kysyivät Babbittilta syyttävällä äänellä ei
ainoastaan Tanis ja Carrie, vaan pian myöskin uudet vanhat ystävät
Jennie ja Capitolina ja Toots.

Jos hän silmänräpäyksen oli pitänyt Tanisia kuihtuneena ja tunteilevana
naisena, niin se vaikutelma hälveni Carrie Norkin tansseissa. Mrs.
Norkilla oli suuri talo ja pieni mies. Hänen kutsuihinsa tulivat
Konttikunnan kaikki jäsenet ehkä noin viisineljättä, kun ihan kaikki
oli mobilisoitu. Babbitt, yhteisnimeltä »Vanha Georgie», oli nyt
yksi pionieerejä, kun näet Konttikunta joka kuukausi uudisti puolet
jäsenmääräänsä ja siis se, joka saattoi muistaa esihistorialliset
päivät kaksi viikkoa taaksepäin ajassa, ennenkuin mrs. Absalom,
ravintoaineluennoitsijatar, oli matkustanut Indianapoliin ja Mac oli
joutunut riitaan Minnien kanssa, oli kunnianarvoisa johtaja jo pystyvä
armollisesti vastaanottamaan uusia Petejä ja Minnieitä ja Gladysejä.

Carrien luona ei Tanisin tarvinnut puuhailla emännyydessä. Hän
oli arvokas ja varma, komea, hienopiirteinen ilmiö mustassa
chiffonipuvussaan, josta Babbitt aina oli paljon pitänyt; ja tässä
rumassa talossa, jossa oli väljät tilat, Babbitt saattoi istua
rauhassa hänen kanssaan. Hän katui ensimmäistä luopumustaan, makasi
palvovana hänen jalkainsa juuressa ja saattoi onnellisena häntä kotiin.
Seuraavana päivänä hän osti kirkuvan keltaisen kaulahuivin näyttääkseen
nuorelta hänen edessään Hän ajatteli vähän surumielisesti, ettei
hänestä tullut tekemälläkään kaunista, oivalsi olevansa kömpelö, liian
lihava, mutta hän tanssi, hän vaihtoi pukuja, hän lörpötteli ollakseen
yhtä nuori kuin Tanis oli... yhtä nuori kuin Tanis näytti olevan.


4.

Niinkuin kaikki vastakääntyneet, olivatpa he sitten kääntyneet
uskontoon, rakkauteen tai puutarhanhoitoon, ikäänkuin taiottuina
huomaavat, että vaikka näitä asioita tähän saakka ei ole näyttänyt
olevan olemassakaan, koko maailma nyt on täynnä niiden rientoja,
niin havaitsi Babbitt samalla hetkellä, jona hän oli kääntynyt
hurjistelevaan elämään, miellyttäviä tilaisuuksia siihen kaikkialla.

Hän sai uuden käsityksen liikkuvasta naapuristaan Sam Doppelbrausta.
Doppelbraut olivat kunnioitettavia ihmisiä, uutteria ihmisiä,
menestyksellisiä ihmisiä, joiden onnen ihanne oli ikuinen kabaretti.
Heidän elämäänsä vallitsivat alkoholia, nikotiinia, bentsiiniä ja
suutelolta uhkuvat esikaupunkibakkanaalit. He ja heidän seurapiirinsä
suorittivat tarmokasta työtä viikolla ja ikävöivät koko viikon
lauantaita, jolloin heillä piti olla, kuten he sanoivat, »pieni
kolifei», ja tämä kolifei tuli sitä meluisammaksi, mitä selkeämmin
sunnuntai sarasti, ja siihen kuului tavallisesti hurja autolla-ajelu
ilman mitään erikoista päämäärää.

Eräänä iltana, kun Tanis oli teatterissa, tapasi Babbitt itsensä
istumassa ja naureskelemassa Doppelbraun kanssa, vannomassa ikuista
ystävyyttä ihmisille, joita hän vuosikausia yksityisesti oli kuvannut
mrs. Babbittille »roskaväeksi, jonka kanssa en tahtoisi seurustella,
en vaikka he olisivat viimeiset ihmiset maapallolla». Tänä iltana
hän oli tullut kotiin nyreissään, samoillut talon edustalla potkien
irti katukäytävän jäämöhkäleitä, jotka muistuttivat muinaiseläinten
jalanjälkiä; ohikulkijat olivat aamun lumisateessa ne tehneet. Howard
Littlefield tuli saapastaen vastaan.

»Aina vielä kesäleskenä, Georgie?»

»Aina. Kylmää taas tänä iltana.»

»Mitä vaimosi kirjoittaa?»

»Hän voi mainiosti, mutta hänen sisarensa on vielä sangen huonona.»

»Etkö tule meille syömään päivällistä, Georgie?»

»Kiitos vain, minun täytyy mennä kaupungille.»

Äkkiä häntä alkoi rasittaa Littlefieldin selittely kiinnostavista
tilastollisista tiedoista ihan kiinnottomasta asiasta. Hän meni
tiehensä ja röhki.

Sam Doppelbrau ilmestyi.

»Iltaa, Babbitt, onko kiiru?»

»Hm, vähän jaloittelua.»

»Onko sinun sopivan kylmä tänä iltana?»

»No, suunnilleen.»

»Ainako vielä kesäleskenä?»

»Uh-huh.»

»Sano, Babbitt, nyt kun vaimosi on poissa — sinä et kyllä pidä
erikoisen paljoa meritaisteluista, mutta minun vaimoni ja minä
pitäisimme hyvin hauskana, jos sinä poikkeisit meille jonakin iltana.
Mitä arvelet, mahtaisitko sietää kunnollista cocktailia muutteeksi?»

»Jaa, sietääkö? Nuori ystäväni, minä panen vetoon pienen punaisen
hevosen, että setä Georgie pystyy sekoittamaan hienoimman cocktailin
koko Yhdysvalloissa.»

»Eläköön! Tuo kuuluu joltakin! Kuule, meille tulee muutamia ystäviä
tänä iltana, Louetta Swanson ja muutamia muita hilpeitä sieluja,
ja minä aion aukaista pullon giniä, joka on sodantakaista, ja ehkä
tanssitaan hiukan. Etkö voisi tulla mukaan ja vähän rehkiä meidän
kanssamme, vain vaihteen vuoksi?»

»Hm — — — mihin aikaan ne tulevat?»

Hän oli Sam Doppelbraun luona kello yhdeksän, hän oli talossa kaikkiaan
vasta kolmatta kertaa. Kymmenen aikaan hän puhutteli Doppelbrauta
nimellä »Sam, vanha kalossi». Kello yksitoista he ajoivat kaikki Old
Farm Inniin. Babbitt istui Doppelbraun auton takana Louetta Swansonin
kanssa. Kerran hän oli ujosti yrittänyt kosiskella häntä. Nyt hän ei
yrittänyt, hän yksinkertaisesti kosi, ja Louetta nojasi päätään hänen
olkaansa vasten, uskoi hänelle kuinka toraisa Eddie oli ja tunnusti,
että Babbitt oli hauska ja hyvin kasvatettu elostelija.

Tanisin ja Konttikunnan, Doppelbrauein ja muiden unohdusta
metsästämässä olevien toverien toimesta ei Babbittilla kahteen
viikkoon ollut ainoatakaan iltaa, jolloin hän ei tullut kotiin myöhään
ja jaloiltaan epävarmana. Muiden aistimien sumennuttua oli hänellä
vielä autonajajan kyky ohjata autoansa, vaikka tuskin itse pystyi
kävelemään, ajaa hiljaa kadun kulmissa ja väistää vastaantulevia
autoja. Hän tuli hoiperrellen sisään. Jos Verona ja Escott olivat
lähettyvillä, meni hän heidän ohitsensa pikaisesti tervehtien,
inhoittavan tietoisena heidän vakaisista nuorista katseistaan, ja
piiloutui yläkerran makuuhuoneeseen. Hän huomasi lämpimään taloon
tullessaan olevansa sameampana kuin luuli. Kaikki pyöri ympäri hänen
päässään. Hän ei uskaltanut mennä maata, hän koetti haihduttaa
pirtua itsestään lämpimässä kylvyssä. Hetkeksi hänen päänsä tuli
selkeämmäksi, mutta kun hän liikkui kylpyhuoneessa, olivat hänen
etäisyysarvionsa niin virheellisiä, että hän veti alas pyyhkeet ja
kaatoi nurin saippua-astian kolinalla, jonka pelkäsi ilmaisevan
lapsille hänen tilansa. Hytisten yöpuvussaan hän istahti lukemaan
iltalehtiä. Hän saattoi seurata jokaista sanaa, hän tuntui ymmärtävän
jokaisen lauseen, mutta minuuttia myöhemmin hän ei olisi voinut sanoa,
mitä oli lukenut. Kun hän pani maata, lensivät hänen ajunsa yksiä
ympyröitä kierrellen, ja hän nousi äkkiä istumaan saadakseen jälleen
tasapainonsa. Vihdoin hän kykeni makaamaan alallaan ja tunsi itsensä
vain hiukan kipeäksi ja huumeiseksi — ja kauhean häpeileväksi. Salata
tilaansa omilta lapsiltaan! Tanssia ja reuhailla ihmisten kanssa,
joita halveksii! Puhua tyhmyyksiä, laulaa idioottimaisia lauluja,
koettaa suudella tympäiseviä tyttöjä! Hämmästyneenä hän muisti meluisan
tuttavuuden noiden ihmisten kanssa vieneen hänet siihen vaaraan,
että hänelle osoittaisivat alentuvaista ystävällisyyttä kaikenlaiset
nulikat, jotka hän olisi potkinut ulos konttoristaan; hän muisti
saaneensa nuhteita mitä inhoittavimmilta vanhoilta akoiltakin liian
innokkaasta tanssimisesta. Kun kaiken tämän muisto järkähtämättä
palasi hänen mieleensä, murisi hän: »Minä vihaan itseäni. Hyvä Jumala,
kuinka minä vihaan itseäni! Mutta», ajatteli hän raivokkaana, »nyt
se onkin lopussa, ei hiventäkään enää! Minä olen saanut kylläkseni,
täydellisesti!»

Hän oli vielä varmempi siitä seuraavana aamuna, kun koetti olla vakava
ja isällinen tyttäriänsä kohtaan aamiaispöydässä. Kello kahdentoista
aikaan hän ei ollut yhtä varma. Hän ei kieltänyt, että oli ollut
narri, hän näki sen melkein yhtä selvään kuin yölläkin, mutta mikä
tahansa, ajatteli hän kuitenkin, oli parempaa kuin palaaminen autiuden,
ikävyyden elämään. Kello neljä hän kaipasi drinkkiä. Hänellä oli
nyttemmin pulpetissaan whiskypullo piilossa, ja kahden minuutin
kamppailun jälkeen hän otti drinkin. Kolmannen drinkin jälkeen hän
alkoi pitää Konttikuntaa herttaisina ja mielenkiintoisina ystävinä ja
kello kuusi hän oli heidän luonaan... Ja niin alkoi koko juttu taas
alusta.

Joka aamu pakotti hänen päätään vähäistä vähemmän, huono pirtupää
oli ollut hänen suojansa, mutta tämä turva heikkeni vähitellen.
Pian hän saattoi olla juovuksissa päivänsarastaessa eikä kuitenkaan
tuntea itseänsä kovinkaan surkeaksi omassatunnossaan — tai vatsassaan
— kun hän heräsi kello kahdeksan. Ei mikään katumus, ei mikään
kaipuu karttaa ponnistelua, pysyä tasavauhdissa toisten kanssa
Konttikunnan hurjastelussa, ollut niin suuri kuin hänen tunteensa
yhteiskunnallisesta ala-arvoisuudesta, ellei hänen onnistunut
tehdä tätä. Olla kaikkein hulluin heistä oli nyt yhtä paljon hänen
kunnianhimonsa kuin ennen oli ollut ensimmäisenä olo, kun oli
ansaittava rahaa, pelattava golfia, ohjattava automobiilia, pidettävä
puhe tai päästä kiipeämään McKelveyn seurapiiriin. Mutta silloin
tällöin hän epäonnistui.

Hän havaitsi, että Pete ja muut nuoret miehet pitivät Konttikuntaa
liian ankaran sovinnaisena ja sitä Carrieta, joka vain antoi suudella
itseänsä ovien takana, liian rasittavan monogamisena. Samalla tapaa
kuin Babbitt hiipi Floral Heightsistä Konttikuntaan, hiipivät
nuoret kavaljeerit Konttikunnan säädyllisistä juhlista pois »öihin»
kaikkinaisten nuorten naisten kanssa, jotka he olivat onkineet
myymälöistä ja hotellien eteisistä. Kerran Babbitt koetti seurata
heidän mukanaan. Heillä oli automobiili, pullo whiskyä ja hänelle
likainen, kirkuva kassanhoitaja Parcher & Steinin liikkeestä. Babbitt
istui huolestuneena tämän vieressä. Tarkoitus oli ilmeisesti, että
Babbitt ottaisi hänet hoitoonsa, mutta kun neiti kirkui: »Ai, laskekaa
irti, älkää pöyhikö minun täitalliani», ei Babbitt oikein tiennyt,
»miten olla kuin eleä», He istuivat erään kapakan sisähuoneessa ja
Babbittin päätä kivisti, hän oli ymmällä heidän uudesta katukielestään,
katsoi heihin ystävällisesti, aikoi mennä kotiin ja otti yhden drinkin
— sangen monta drinkkiä.

Kahta iltaa myöhemmin vei Fulton Bemis, Konttikunnan nyrpeä vanhempi
mies, Babbittin syrjään ja röhki:

»Kuulehan, ei silti, että se minulle kuuluu, ja Herra tietää, että minä
pumppuan itseeni valtaisen annoksen viinaksia, mutta eiköhän sinun
pitäisi olla vähän varovampi? Sinä olet semmoinen intoileva ukkeli,
joka aina menee liiallisuuksiin. Tiedätkö, että kaadat viinaa sisääsi
niin sukkelaan kuin suinkin kerkiät ja syöt sikarin toisensa jälkeen?
Eiköhän sinun pitäisi pitää pieni paussi.»

Babbitt sanoi kyynel silmässä, että vanha Fult oli kunnon mies, että
hän tietysti tulisi olemaan varovainen ja — sytytti uuden sikarin ja
otti drinkin ja riiteli äkäisesti Tanisin kanssa, kun tämä moitti häntä
Carrie Norkin kosiskelusta.

Seuraavana aamuna hän vihasi itseänsä siksi, että oli vajonnut asemaan,
missä Fulton Bemisin kaltainen neljännen luokan herrasmies saattoi
nuhdella häntä. Hän ymmärsi, että koska hän kosieli jokaikistä naista,
jonka tapasi, ei Tanis enää ollut hänen ainoa puhdas tähtensä ja hän
mietti, oliko Tanis milloinkaan ollut hänelle enempää kuin vain nainen.
Ja jos Bemis oli puhunut hänelle, niin eivätköhän muut ihmiset puhuisi
hänestä? Hän tarkkasi epäluuloisesti Atleettikerhon »poikia» sinä
aamuna. He tuntuivat hänestä hämillisiltä. Olivatko he siis puhuneet
hänestä? Hän suuttui. Hän tuli riidanhaluiseksi, hän ei ainoastaan
puolustanut Seneca Doanea, vaan teki vielä pilkkaa N.M.K.Y:stäkin.
Vergil Gunch oli sangen lyhytsanainen vastauksissaan.

Jälkeenpäin ei Babbitt ollut suuttunut. Hän oli pelästynyt. Hän ei
mennyt seuraavalle propagandistilunchille, vaan erääseen halpaan
ravintolaan, ja syödessään munakasvoileipää ja juodessaan kahvia hän
mietiskeli huolestuneena sinne ja tänne.

Neljä päivää myöhemmin, kun Konttikunnalla oli eräs hauskimpia
juhliaan, Babbitt kyyditsi heitä luistinradalle, joka oli pantu kuntoon
Chaloosa-joella. Suoja-ilman jälkeen olivat kadut jäätyneet ja käyneet
liukkaiksi. Näiden leveiden loputtomien katujen pintaa pitkin porhalsi
tuuli vinkuen puutalorivien välissä, ja koko Bellevuen kaupunginosa oli
kuin rajakaupunki. Vaikka kaikissa neljässä pyörässä oli lumiketjut,
pelkäsi Babbitt auton siristävän, ja kun hän tuli erääseen mäkeen,
pani hän molemmat jarrut työhön. Syöksyen tuli vähemmän varovainen
auto seuraavasta kulmasta. Se siristi ja oli vähällä raapaista heitä
takimmaisilla lokasuojuksillaan. Iloissaan vaaran välttämisestä huusi
Konttikunta — Tanis, Minnie Sonntag, Pete, Fulton Bemis — »Hurraa,
ukkeli!» ja huitoi käsiään toisen auton kiihtyneelle ajajalle. Silloin
näki Babbitt professori Pumphreyn työläästi kiipeävän mäkeä ylös
jalkaisin ja tuijottavan yöhurjailijoihin pyörein huuhkajansilmin.
Babbitt oli vakuutettu, että Pumphrey tunsi hänet ja näki Tanisin
suutelevan häntä kuhertaen: »Sinä olet niin taitava ajaja!»

Lunchin aikana seuraavana päivänä hän tunnusteli Pumphreytä.

»Minä olin eilen illalla ulkona veljeni ja muutamien hänen ystäviensä
kanssa. Jestas, mikä matka! Tie oli niin liukasta kuin lasi. Olin
näkevinäni sinut kapuamassa ylös Bellevue Avenue Hilliä.»

»Ei, siellä minä en ollut — — — minä en nähnyt sinua», sanoi Pumphrey
kiiruusti hiukan syyllisen näköisenä.

Paria päivää myöhemmin Babbitt vei Tanisin lunchille Thornleighin
hotelliin. Tanis, joka oli tuntunut tyytyvän istumaan ja odottamaan
häntä kotonansa, oli alkanut surumielisin hymyin viittailla, että
Babbitt ei mahtanut pitää häntä erikoisen suuressa arvossa, kun ei
koskaan esittänyt häntä ystävilleen eikä kernaasti tahtonut näyttäytyä
yhdessä hänen kanssaan muualla kuin elävissä kuvissa. Babbitt aikoi
ottaa hänet mukaansa naisten osastoon Atleettikerhoon, mutta se olisi
liian uskallettua. Hänen olisi pakko esitellä Tanis ja, ihmiset
ehkä väärinkäsittäisivät ja — — — hän keksi välimuodon ja valitsi
Thornleighin.

Tanis oli tavattoman chic, kokonaan mustissa: pieni musta
kolmikolkkainen hattu, lyhyt, musta, pyöreä kappa, väljä ja
korkeakaulainen, musta samettipuku aikana, jolloin useimmat kävelypuvut
muistuttivat iltapukuja. Kenties hän oli liian chic. Jokaikinen
Thornleighin kultaisessa talviravintolassa tuijotti häneen, kun
Babbitt saattoi hänet erääseen pöytään. Babbitt toivoi levottomana,
että ylitarjoilija antaisi heille huomaamattoman paikan jonkin pilarin
takana, mutta heidät sijoitettiin keskikäytävän viereen. Tanis ei ollut
huomaavinaan ihailijoitansa, hymyili Babbittille ja sanoi hilpeästi:
»Oi, kuinka tämä on hauskaa! Niin ihana orkesteri!» Babbittin oli
vaikea olla puolestaan yhtä hilpeä, sillä hän näki kahta pöytää
kauempana Vergil Gunchin. Koko aterian ajan tarkkasi Gunch heitä, kun
taas Babbitt tarkkasi, kuinka häntä tarkattiin, ja ponnisteli ollakseen
turmelematta Tanisin iloa. »Minä tunsin itseni niin huvinhaluiseksi
tänään», visersi tämä, »minä pidän niin paljon Thornleighistä, etkö
sinäkin? Täällä on niin eloisaa ja kuitenkin — — — niin valikoitua.»

Babbitt puheli hotellista, tarjoilusta, ruoasta, kaikista, keitä hän
tunsi ravintolassa, kaikista, paitsi Vergil Gunchista. Ei tuntunut
olevan mitään muuta puheenaihetta, hän hymyili tunnollisesti Tanisin
liehuvalle leikinlaskulle, myönsi, että Minnie Sonntagin kanssa oli
vaikea tulla toimeen ja että nuori Pete oli laiska lurjus, oikeastaan
ilmetty epäkelpo, mutta itsellään ei hänellä ollut mitään sanomista.
Hän ajatteli ilmaista Tanisille huolensa Gunchiin nähden, mutta — ei
peijakas, on turhaa ruveta tässä selittelyille Gunchista ja kaikesta.

Hän huokasi helpotuksesta, kun sai Tanisin raitiovaunuun, ja ryhtyi
hilpeästi totunnaisiin pikku puuhiinsa konttorissa. Kello neljä soitti
Gunch hänelle.

Babbitt tuli levottomaksi, mutta Gunch alkoi ystävällisellä äänellä:

»Terve, veli! Joo, meitä on muutamia, jotka ollaan aikeissa panna
toimeksi jotakin, johon haluamme sinut mukaan.»

»Mainiota, Vergil! Anna tulla!»

»Sodan aikanahan meillä oli erinäisiä vähemmän suotavia aineksia,
punikit ja kansan villitsijät ja tavalliset tunnottomat roistot,
ja niitähän meillä oli vielä pitkän aikaa sodan jälkeenkin, mutta
ihmiset unohtavat vaaran, ja se antaa niille jasseille tilaisuuden
aloittaa toimensa pimeässä uudelleen, varsinkin noille monille
salonkisosialisteille. No, silloin on ihmisten, jotka osaavat ajatella
selkeästi ja järjellisesti, tehtävä todella jotakin pitääkseen nuo
herrat aisoissa. Eräs ukkeli jossakin itävaltiossa on järjestänyt
yhdistyksen, jonka nimenä on Kansalaisliitto, juuri sitä tarkoitusta
varten. Tietysti suorittaa Kauppiasyhdistys ja Amerikan Legioona
ja muut sensemmoiset hyvää työtä siivojen ihmisten pysyttämiseksi
satulassa, mutta heillä on niin monet muut harrastukset, etteivät voi
tarpeeksi pitää huolta juuri tästä kysymyksestä, mutta Kansalaisliitto,
K.L., tulee kohdistumaan vain tähän. Tietenkin K.L:lla tulee olla
koko joukko muitakin näkyviä tehtäviä — esimerkiksi täällä Zenithissä
sen pitäisi minun käsittääkseni kannattaa puistonlaajennusohjelmaa
ja kaupungin asemakaavakomiteaa — ja sillä tulee myöskin olla
seuraelämällinen puolensa, koska sen jäsenet otetaan vain parhaista
piireistä — se pitää tanssiaisia ja sen semmoista. Parhaana tapana
vaientaa asianomaisia käyttää se boikottausjärjestelmää ihmisiin
nähden, jotka ovat liian korkealla, jotta heihin ulottuisi muulla
tavoin. Ja ellei se tepsi, niin voi K. L. lähettää lopulta pienen
lähetystön ilmoittamaan niille, jotka käyvät liian ajattelemattomiksi,
että heidän on paras tyytyä säädyllisiin vaatimuksiin ja lakata
puhumasta liikoja hullutuksia. Eikö sinusta tunnu, että semmoinen
järjestö voisi tehdä hyvää työtä? Me olemme jo saaneet muutamia
kaupungin merkittävimpiä miehiä mukaan ja tietysti tahdomme sinut
myöskin. Mitä sanot siitä?»

Babbittin oli paha olla. Hän tunsi, että häntä vedettiin takaisin
kaikkeen siihen, mitä hän hapuillen ja kuitenkin niin hurjasti oli
koettanut karttaa. Hän sanoi epäröiden:

»Te kävisitte kai erikoisesti sellaisten kimppuun kuin Seneca Doane ja
koettaisitte saada heitä — — —

»No siitä voit olla varma! Kuule, ystäväni, minä en ole
silmänräpäystäkään uskonut, että sinä tarkoitit sitä, kun puolustit
Doanea ja lakkolaisia ja heidän hengenheimolaisiaan Kerhossa. Minä
tiedän, että sinä vain laskit leikkiä sellaisten tyhmeliinien
kustannuksella kuin Sidney Finkelstein... Ainakin toivon, todellakin,
että se oli leikkiä.»

»Hm jaa — — — juu — — — voi tosin sanoa — — —» Babbitt kuuli itse,
kuinka heikolta se kuului, tunsi Gunchin varman ja taipumattoman
katseen. »Peijakas, tottahan sinä tiedät, mikä minä olen! En minä
ole mikään työläisagitaattori, minä olen liikemies ensimmäiseksi ja
viimeiseksi ja koko ajan! Mutta — suoraan sanoen, en minä usko, että
Doane tarkoittaa niin pahaa, ja sinun täytyy muistaa, että hän on minun
vanha ystäväni.»

»George, kun ei ole kysymys sen vähemmästä kuin taistelusta
säädyllisyyden ja kotiemme turvallisuuden puolesta toisaalta ja
vertatihkuvia raunioita ja noita laiskureita ja heidän salaliittojaan
vastaan toisaalta, niin täytyy uhrata myös vanha ystävyys. Se, joka ei
ole, minun kanssani, on minua vastaan.»

»Niin, minä oletan — — —»

»Kuinka on, tuletko mukaamme Kansalaisliittoon?»

»Anna kun ajattelen asiaa, Verg.»

»Ali right. Niinkuin tahdot.» Babbitt luuli jo ilokseen päässeensä
näin vähällä, mutta Gunch jatkoi: »George, minä en tiedä, mikä sinuun
on mennyt, ei kukaan meistä käsitä sitä, ja me olemme puhuneet paljon
sinusta. Yhteen aikaan me ajattelimme, että sinä olit niin liikutettu
siitä, mitä tapahtui Riesling-paralle, ja annoimme sinulle anteeksi,
mitä tuhmuuksia puhuitkin. Mutta se on jo vanha asia nyt, George, me
emme ymmärrä, mikä sinun on. Omasta puolestani olen aina puolustanut
sinua, mutta minun täytyy sanoa, että minunkin kärsivällisyyteni alkaa
loppua. Kaikki pojat Atleetti- ja Propagandakerhossa ovat äkäisiä, kun
sinä tahallasi pidät sellaista mökää Doanesta ja hänen roskajoukostaan
ja puhut, että pitää olla laajanäköinen — mikä merkitsee samaa kuin
lörpötellä — vieläpä väität, että tuo saarnaaja Ingram ei muka ole
vapaan rakkauden ammattiagitaattori. Ja kuinka sinä sitten itse olet
käyttäytynyt! Joe Pumphrey sanoo, että hän näki sinut eräänä iltana
kaikennäköisten hurjastelijain kanssa, jotka kaikki olivat täytenä
käkenä, ja tänään sinä tulet itse Thornleighiin naisen kanssa — noo,
hänhän voi olla ali right ja täydellinen lady, mutta hän näytti joka
tapauksessa vähän liian keveältä kappaleelta aamiaiskumppaniksi
miehelle, jonka vaimo on matkoilla. Se ei näyttänyt hyvältä. Mikä piru
sinuun on mennytkään?»

»Minusta tuntuu kuin muutamat ihmiset tietäisivät enemmän minun
persoonallisista asioistani kuin minä itse.»

»Ei, älä nyt kimmastu, että puhun suoraa ystävän kieltä ja sanon mitä
ajattelen sen sijaan, että kuiskuttelisin selkäsi takana, niinkuin
monet muut tekevät. Kuule, George, sinulla on asema yhteiskunnassa, ja
yhteiskunta odottaa, että sinä elät sen arvoisesti. — Ja — — — ajattele
nyt sitä asiaa, etkö tahdo tulla Kansalaisliittoon. Me palaamme siihen
asiaan tuonnempana.»

Gunch lopetti siihen.

Sinä iltana Babbitt söi päivällistään yksin. Hän näki hengessään koko
Kerhon katsovan ravintolan ikkunasta sisään vakoillen häntä. Pelko
istui hänen vierellään, ja hän sanoi itselleen, että tänä iltana hän ei
mene Tanisin luo.

Eikä hän mennytkään... ennenkuin myöhään.



KOLMASKYMMENES LUKU.


1.

Edellisenä kesänä olivat mrs. Babbittin kirjeet huokuneet mitä
suurinta kaipausta palata Zenithiin. Nyt ne eivät puhuneet mitään
takaisintulosta, mutta lause »minä oletan, että kaikki käy tasaista
kulkuansa ilman minua», osoitti Babbittille, että hän ei ollut
ilmaissut erikoista intoa saada vaimoansa kotiin jälleen. Hän ajatteli
huolestuneena:

»Jos Myra olisi täällä ja minä jatkaisin tämmöistä lurjusmaista elämää,
menisi hän pyörryksiin. Minun täytyy ottaa vaari itsestäni. Minun
täytyy oppia ottamaan osaa leikkiin tekemättä itseäni narriksi. Minä
voinkin sen tehdä, jos Verg Gunchit antavat minun olla rauhassa ja Myra
pysyy poissa. Mutta Myra-parka — hänen kirjeestään tuntuu kuin hän
tuntisi itsensä yksinäiseksi. Herra Jumala, en minä tahdo haavoittaa
häntä!»

Hän kirjoitti ja sanoi, että he kaipasivat häntä, ja Myran seuraava
kirje julisti riemuiten, että hän tulisi kotiin.

Babbitt vakuutteli itselleen kaipaavansa vaimonsa kotiintuloa. Hän
osti kotiin ruusuja, määräsi lintua päivälliseksi, puhdistutti ja
kiilloitutti auton. Alkumatkalla kotiin asemalta hän sai aikaan
erinomaisen keskustelunaiheen Tedin voitoista pesäpallopelissä
yliopistossa, mutta ennenkuin he ehtivät perille, Floral Heightsiin,
olivat keskusteluaiheet lopussa, ja Babbitt tunsi jo Myran tylsyyden
painetta ja mietti, voisiko hän edelleenkin olla hyvä aviomies ja
kuitenkin piipahtaa kotoa illalla puoleksi tuntia Konttikunnan seuraan.
Kun hän oli hoitanut auton, toikkaroi hän makuuhuoneeseen, joka oli
täynnä Myran hyvintunnettua puuterituoksuista, lämmintä henkeä ja
huusi: »Saanko auttaa sinua aukipakkaamisessa?»

»Ei kiitos, kyllä minä sen teen yksin.» Myra kääntyi hitaasti pitäen
kädessään pientä kääröä ja sanoi verkalleen:

»Minä olen ostanut sinulle lahjan, vain uuden sikarikotelon. En tiedä,
välitätkö sinä siitä — — —»

Hän oli se yksinäinen tyttö, se ruskeasilmäinen pyytäväinen Myra
Thompson, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin, ja Babbitt melkein
itki säälistä, suudellessaan häntä ja vakuuttaessaan: »Voi, armaani,
ettenkö minä siitä välittäisi? Tietysti välitän, minä olen hurjan ylpeä
sen saadessani, ja uusi kotelo on minulle hirveästi tarpeen.» Babbitt
mietti mielessään, mihin panisi sen kotelon, jonka oli ostanut viikkoa
ennen.

»Ja oletko todella iloinen, että olen tullut takaisin?»

»Rakas ystäväni, mitä ihmeitä sinä olet ajatellut?»

»Niin, sinä et tuntunut niin erikoisesti minua kaipaavan.»

Kun Babbitt oli käyttänyt loppuun petoskykynsä, olivat he taas
toisiinsa kahlehditut. Kello kymmenen illalla tuntui uskomattomalta,
että Myra milloinkaan oli ollut poissa. Oli vain yksi ero: ongelma,
kuinka voisi pysyä hyvänä aviomiehenä, Floral Heightsin aviomiehenä,
ja kuitenkin olla usein yhdessä Tanisin ja Konttikunnan kanssa. Hän
oli luvannut soittaa Tanisille sinä iltana, ja nyt se oli traagillinen
mahdottomuus. Hän kierteli ja kaarteli puhelimen ympärillä, ojensi
vaistomaisesti kättänsä nostaakseen kuulotorvea, mutta ei lopulta
kuitenkaan rohjennut. Eikä voinut keksiä mitään tekosyytä livahtaakseen
Smith Streetin apteekkiin, jossa oli puhelinkioski. Häntä painoi
syyllisyyden tunne, kunnes hän heitti sen pois päättelemällä: »Mitä
peijakasta minä siitä nurisen, etten voi soittaa Tanisille?» Hän voi
tulla toimeen ilmankin minua. Minä en ole hänelle mitään velkaa. Hän
on erinomainen tyttö, mutta minä olen antanut hänelle ihan yhtä paljon
kuin hän minulle... Piru vieköön kaikki naiset, jotka sekoittavat
ihmisen kaikenmoisiin selkkauksiin.


2.

Viikon ajan hän oli huomaavainen vaimoaan kohtaan, otti hänet mukaansa
teatteriin, päivällisille Littlefieldin luokse. Sitten alkoi vanha,
väsyttävä piilosillaolo, ja ainakin kaksi iltaa viikossa hän vietti
Konttikunnan kanssa. Hän syytti aina Hirviä ja komiteakokouksia, mutta
välitti yhä vähemmän puolusteluittensa tekemisestä uskottaviksi, ja
yhä vähemmän Myrakin välitti olla niitä uskovinaan. Babbitt oli varma,
että Myra tiesi hänen seurustelevan sellaisten kanssa, joita Floral
Heightsissä sanottiin huonoiksi ihmisiksi, mutta kumpikaan heistä ei
myöntänyt sitä. Avioliiton maantieteessä on välimatka rikkoontumisen
ensimmäisen mykän myöntämisen ja sen avoimen tunnustamisen välillä
yhtä suuri kuin välimatka ensimmäisen naiivin uskon ja ensimmäisen
epäilyksen välillä.

Kun Babbitt alkoi liukua pois Myran luota, alkoi hän myöskin katsella
vaimoansa kuin inhimillistä olentoa, hyväksyä ja paheksua häntä, sen
sijaan että oli pitänyt häntä vain liikkuvana huonekaluna, ja hän sääli
sitä mies- ja vaimosuhdetta, joka viidenkolmatta vuoden aviollisen
yhdessäolon aikana oli tullut todelliseksi eri olennoksi. Babbitt
palautti muistiinsa heidän valoisia hetkiään: kesäloman Virginian
niityillä, vuorten sinisen muurin juurella, heidän automatkansa Ohion
läpi ja retkeilynsä Clevelandissa, Cincinnatissa, Columbuksessa; kun
Verona syntyi; kun he rakensivat uuden talonsa, joka oli tarkoitettu
olemaan heidän majanansa onnellisessa vanhuudessa — ääni tukehduksissa
olivat he sanoneet, että se kenties tulisi olemaan viimeinen koti,
jonka kumpikaan heistä sai. Mutta Babbittin suloisimmat muistot näistä
rakkaista hetkistä eivät estäneet häntä kuitenkaan murahtamasta
päivällispöydässä:

»Niin, minä menen ulos pariksi tunniksi. Älä istu suotta odottamassa.»

Hän ei uskaltanut tulla kotiin päihtyneenä, ja vaikka hän kerskui
paluustaan korkeaan moraaliin ja puhui vakavasti Peten ja Fulton
Bemisin kanssa näiden juopottelusta, kirveli häntä kuitenkin Myran
sanaton moite, ja hän ajatteli nyrpeissään, ettei mies koskaan voi
oppia hoitamaan itseänsä, jos kaikkinaiset naiset hääräävät yhtä mittaa
hänen kimpussaan.

Hän ei ajatellut enää, että Tanis oli hiukan kuihtunut ja tunteileva.
Kömpelön Myran vastakohtana hän tuntui hänestä liikkuvalta, eteeriseltä
ja säteilevältä henkioliolta, joka armeliaasti oli laskeutunut maan
päälle, ja niin suuresti kuin hänen vaimonsa häntä säälittikin, halasi
hän joka tapauksessa olla Tanisin kanssa.

Silloin poisti mrs. Babbitt onnettomuutensa verhoavan peitteen, ja
hämmästynyt mies huomasi, että hänen vaimossaan asui oma päättävä
kapinanhenki.


3.

He istuivat takan ääressä illalla.

»Georgie», sanoi Myra, »sinä et ole antanut minulle luetteloa
talousmenoista siltä ajalta, kun olin poissa.»

»En, minä en ole — — — kirjoittanut sitä valmiiksi vielä.»

Ja hän lisäsi hyvin rakastettavasti: »Peijakas, meidän täytyy koettaa
olla säästäväisiä tänä vuonna!»

»Niin tosiaan. Minä en käsitä, mihin kaikki rahat menevät. Minä koetan
säästää, mutta on kuin ne menisivät tuuleen!»

»Minun ei kai pitäisi panna niin paljon sikareihin, minähän voisin
vähentää tupakoimistani, ehkä kokonaan luopua siitä. Minä tulin
äskettäin ajatelleeksi hyvää keinoa, miten sen voisi tehdä: alkaa
noilla Cubeb-paperosseilla — ne saisivat minut tympääntymään tupakkaan.»

»Niin, toivon todellakin, että sen teet. Ei senvuoksi, että minä siitä
välittäisin, mutta vilpittömästi, Georgie, sinulle on epäterveellistä
polttaa niin paljon. Etköhän tosiaan voisi sitä vähentää? Ja, Georgie
— minä tunnen selvästi, että kun sinä tulet kotiin noista loosheista
ja kaikesta sentapaisesta, niin sinä usein haiset whiskyltä. Armaani,
sinähän tiedät, etten paljoa välitä asian moraalisesta puolesta, mutta
sinulla on huono vatsa, joka ei siedä semmoista juomista.»

»Huono vatsa, minulla? Mitä vielä! Hm, kyllä minä kestän humalan
jokseenkin yhtä hyvin kuin kuka tahansa!»

»Niin, mutta minä luulen kuitenkin, että sinun pitäisi olla varovainen.
Etkö ymmärrä, ystäväni, etten toivoisi sinun tulevan sairaaksi.»

»Sairaaksi, jopa jotakin! En kai minä ole mikään pikkuvauva! En kai
minä tule sairaaksi siitä, jos otan whiskylasin kerran viikossa! Naiset
aina liioittelevat.»

»Georgie, sinun ei minun mielestäni pitäisi puhua tuolla tavoin, kun
minä vain ajattelen sinun parastasi.»

»Tiedän, mutta tuhat tulimmaista, tuo on niin naisten tapaista. Niiden
pitää aina arvostella ja muistuttaa ja penkoa kaikkia asioita ja sitten
sanoa, että se on muka toisen parhaaksi.»

»Ei, kuule Georgie! Millä äänensävyllä sinä minulle vastaat!»

»No, no, ei minun tarkoitukseni ollut vastata tylysti. Mutta, peijakas,
sinähän puhut minulle kuin olisin mikäkin lastentarhalainen, joka
ei voi nielaista edes yhtä groggia, ilman että siihen tarvittaisiin
ambulanssi St. Marystä. Kylläpä sinulla mahtaa olla minusta hieno
käsitys.»

»Oi, ei se ole sitä; se on vain — — — minä en tahtoisi sinua sairaaksi
ja — — —Jestas! Enhän tiennyt, että oli niin myöhä! Älä unohda antaa
minulle laskua taloudenpidosta siltä ajalta, jonka olin poissa.»

»Äh, mitä niitä kannattaa kirjoittaa paperille enää? Hypätään vain
niiden yli.»

»Mutta, George Babbitt, koko sinä aikana, jonka olemme olleet
naimisissa, emme ole koskaan laiminlyöneet tehdä pennilleen selvää
menoistamme!»

»Emme niin. Ehkäpä siinä juuri on vika!»

»Mitä ihmettä sinä tarkoitat?»

»No, en minä tarkoita mitään, sitä vain, että — — — välistä minä
olen niin vietävän kyllästynyt ja väsynyt kaikkeen tähän vanhaan ja
tavalliseen: konttorilaskuihin ja kotimenoihin ja aherrukseen ja
elämään ja mieliharmiin ja kun saa miettiä päänsä puhki kaikennäköistä
roskaa, joka ei merkitse hölynpölyä, ja olla niin varovainen — — —Herra
Jumala, mitä varten sinä luulet minun olevan olemassa? Minusta olisi
voinut tulla helkkarin hyvä puhuja, ja nyt minä saan rehkiä ja puuhata
ja kuluttaa ja kiusata itseäni — — —»

»Etkö sinä luule, että, minä milloinkaan väsyn pikkuasioista
huolehtiessani? Minua kyllästyttää kauheasti järjestää kolme ateriaa
päivässä, kolmesataakuusikymmentäviisi päivää vuodessa, ja turmella
silmäni tuossa inhoittavassa ompelukoneessa ja pitää kunnossa sinun
vaatteesi ja Veronan ja Tedin ja Tinkan ja kaikkien, ja hoitaa pesua ja
parsia sukkia ja mennä Viglyyn tekemään ostoksia ja kantamaan koppani
kotiin itse säästääkseni kotiinlähetyskustannuksia ja — — — kaikki.»

»No niin, Herra Jumala...» Ja hän lisäsi joltisestikin hämmästyneenä:
»Kai niin, kyllä kai, mutta puhuakseni — — — minun täytyy istua
konttorissa joka ainoa päivä, kun sinä voit olla poissa kaikki
iltapäivät ja tavata ihmisiä ja käydä naapureiden luona ja tehdä mitä
hittoja haluat!»

»Niin kyllä! Ja hurjan paljon hyötyä minulla muka on siitä! Vain
jaaritella samoista vanhoista asioista samojen vanhojen tuttavien
kanssa, kun sinua käyvät tapaamassa konttorissa kaikki mahdolliset
mielenkiintoiset ihmiset.»

»Mielenkiintoiset! Rutivanhoja akkoja, jotka tahtovat tietää,
minkätähden en ole saanut vuokratuksi heidän rakasta ihmeellistä
kotiansa noin seitsemän kertaa suuremmasta summasta kuin niiden arvo
on, ja kaikenlaisia vanhoja äijänkäppyröitä, jotka kynsivät silmät
päästäni, jos eivät saa joka ainoaa senttiä vuokristaan kello kolme
iltapäivällä kunkin kuun toisena päivänä. Kyllä kai! Mielenkiintoisia!
Jokseenkin yhtä mielenkiintoisia kuin ruttotauti.»

»Ei, kuules Georgie, sinä et saa ärjyä minulle tuolla tavoin.»

»No niin, mutta minua ärsyttää, kun naisten pitää uskoa, että mies ei
tee vähääkään enempää kuin istuu tuolillaan ja kuhertelee kauniiden
naisten kanssa ja luo heihin houkuttelevia katseita.»

»Niinpä niin. Sinä voit kyllä luoda heihin houkuttelevia katseita, kun
he tulevat. Niin ja — tulevathan ne.»

»Mitä sinä tarkoitat, tarkoitatko, että minä juoksen tyttöjen perässä?»

»Se vielä puuttuisi — sinun iälläsi!»

»Ei, kuule nyt, sinä et ehkä sitä usko — — —kaikki, mitä sinä näet,
on muka vain pieni paksu Babbitt! Olkoon! Hyvä hän vain on olemassa
talossa, hoitaa lämpöjohdon, kun talonmies ei tule, ja maksaa laskut.
Mutta ikävä, hirveän ikävä! No, sinä et ehkä usko, mutta on niitä
naisia, joiden mielestä George Babbitt ei ole niinkään tuhma, joiden
mielestä hän lisäksi ei ole lainkaan hullumman näköinen, ei ainakaan
niin pahan näköinen, että se mitään tekee, ja jotka pitävät hänen
puhelahjaansa hyvänä ja katsovat hänen jazzaavankin peijakkaan hyvin!»

»Uskon kyllä», Myra puhui hitaasti. »Minä en lainkaan epäile, että
sinä, kun minä olen poissa, haet ihmisiä, jotka voivat pitää sinua
siinä arvossa, minkä ansaitset.»

»Hm, minä tarkoitan vain — — —», vastusti Babbitt, äänessä kuitenkin
hiukan kieltelyn sävyä. Sitten harmi sai hänet puoliksi tunnustamaan
totuuden: »Niin olen tosiaankin tehnyt! Kyllä niitä on ihmisiä
ja helkkarin hauskoja lisäksi, joiden mielestä minä en ole vain
heikkovatsainen vauva.»

»Sitähän minä juuri sanoin. Sinä voit olla ulkona ja yhdessä kenen
kanssa tahdot, kun minun pitää istua täällä ja odottaa sinua. Sinulla
on tilaisuutta saada kaikkea mahdollista kulttuuria ja kaikkea, ja minä
vain saan istua kotona — — —»

»Mutta, Herra Jumala, eihän mikään estä sinua lukemasta kirjoja ja
käymästä luennoilla ja kaikessa muussa semmoisessa moskassa, vai mitä?»

»Georgie, minähän olen sanonut sinulle, ettet saa ärjyä minulle tuolla
tavalla. Minä en käsitä, mikä sinuun on mennyt, sinun tapasi ei koskaan
ennen ollut puhutella noin ärtyneellä äänellä.»

»Minun tarkoitukseni ei ollut olla ärtyinen, mutta enhän peijakas
vieköön voi muuta kuin suuttua, kun minua syytetään siitä, ettet sinä
saa ottaa osaa kaikkinaiseen semmoiseen.»

»Minä aion tehdä sen, tahdotko auttaa minua?»

»Kyllä, jos voin tehdä jotakin auttaakseni sinua
kulttuurinkalastusammatissa niin — — — G. F. Babbitt on
käytettävissäsi.»

»Hyvä on, minä tahdon, että sinä tulet sunnuntai-iltana mukaani
kuulemaan mrs. Mudgen luentoa uudesta ajatuksesta.»

»Mrs. kenen, mitä?»

»Mrs. Opal Emerson Mudge. Uuden ajatuksen amerikkalaisen Liiton
kiertävä luennoitsija. Hän tulee puhumaan auringonhengen palveluksesta
Korkeamman Valistuksen Seuran kokouksessa Thornleighin hotellissa.»

»Ai, älä hemmetissä! Uusi ajatus! Ajatusmuhennusta munapaistikkaiden
kera! Auringon hengen — — — mahtaa sekin olla moskaa! Juuri sopivaa
mennä kuuntelemaan mokomaa, kun kunnon presbyteriaanina voi mennä
kuulemaan tohtori Drew'ta!»

»Kirkkoherra Drew on oppinut mies ja kaunopuhuja saarnastuolissa ja
kaikkea semmoista, mutta hänellä ei ole sitä sielun hiivaa, josta
mrs. Mudge puhuu. Hänellä ei ole mitään uuden ajan innoitusta. Naiset
tarvitsevat nyt innoitusta. Pyydän siis sinua tulemaan mukaan niinkuin
lupasit.»


4.


Korkeamman Valistuksen Seuran Zenithin osasto kokoontui Thornleighin
hotellin pienempään tanssisaliin komeaan huoneistoon, jossa oli
vaaleanvihreät seinät, kipsisiä ruusukoristeita, muhkea parkettilattia
ja ylen hienot heiveröiset kullatut tuolit. Täällä oli koossa
viisiseitsemättä naista ja kymmenen miestä. Useimmat miehet istuivat
tuoleillaan väännellen itseään sinne ja tänne, kun taas heidän vaimonsa
istuivat jännittyneessä huomioasennossa, mutta kaksi miehistä —
punaniskaisia, lihavia herroja — oli yhtä hyvinkasvatetun tarkkaavaisia
kuin heidän vaimonsa. He olivat urakoitsijagulasheja, jotka ostettuaan
huviloita, autoja, käsinmaalattuja tauluja ja herrasväen eleitä, nyt
ostivat muodikasta, valmista viisaustiedettä. Sattuma oli saanut
ratkaista, ostaisivatko he Uuden ajatuksen kristillisen tiedon vaiko
hyvän korkeakirkollisen mallipainoksen episkopaalisen kirkon uskontoa.

Ruumiillisesti oli mrs. Opal Emerson Mudge kaikkea muuta kuin
profeetallinen ilmestys. Hän oli lyhyt ja tylleröinen, kasvot kuin
ylhäisellä kiinalaisnaisella, pieni nyppyrä nenäksi ja käsivarret niin
lyhyet, että hän hermostuneista ponnistuksista huolimatta ei voinut
saada sormiansa ristiin polvien yli istuessaan lavalla odottamassa.
Hänellä oli viheriällä sametilla reunustettu taftipuku, kolminkertainen
kaulaketju lasihelmiä ja suuri kokoonpantava lornetti killumassa
mustasta nauhasta; hän oli sanalla sanoen eleganssin ihmeellinen ilmiö.

Mrs. Mudgen esitteli Korkeamman Valistuksen Seuran puheenjohtaja,
nuorehko ikä-impi, jolla oli haikea ääni, valkoiset damaskit ja
viikset. Hän sanoi, että mrs. Mudge nyt tekisi selvää kaikkein
yksinkertaisimmallekin, miten auringon henkeä on palvottava, ja ne,
jotka olivat aikoneet sitä palvoa, tekivät viisaasti pannessaan
mieleensä mrs. Mudgen sanat, koska ei edes Zenith (ja jokainen tietää,
että Zenith on ensi sijalla hengen ja uuden ajatuksen kehittämisessä)
usein saa tilaisuutta istua niin innostuttavan optimistin ja
metafyysisen ennustajan jalkain juuressa kuin mrs. Opal Emerson Mudge
on, joka on elänyt korkeamman hyödyllisyyden elämää keskityksessä ja
äänettömyydessä löytänyt aistinten valtiuden salaisuudet ja sisäisen
avaimen, joka silmänräpäyksessä muuttaisi onnettomat kansat ja
tuottaisi niille rauhan ja voiman ja menestyksen; ja sentähden ystävät,
tahdotteko täksi kalliiksi, jalokiviä arvokkaammaksi tunniksi unohtaa
näennäisen elämän kuvitelmat ja syvään salatun totuuden toteuttamisessa
siirtyä mrs. Emerson Mudgen kerällä kauneuden valtakuntaan?

Jos mrs. Mudge olikin vähän tylleröisempi kuin toivoisi svamien,
yogien, ennustajattarien ja salatietäjättärien olevan, oli hänen
äänessään kuitenkin oikea ammattisävy, se juoksi keskeytymättömänä
ilman ainoatakaan pilkkua, kunnes Babbitt oli hypnotisoitu. Hänen
mielisanansa oli »aina», jonka hän lausui »aaina». Hänen pääeleensä oli
ylimmäispapillinen, vaikka täysin hienosti naisellinen siunaus kahdella
paksulla sormella.

Hän selitti heille hengen hapatuksesta seuraavaa:

»On olemassa sieluja — — —»

Sanasta »sieluja» teki hän suloisen sävelen, pitkäveteisen, kauaksi
lempeästi kaikuvan huudon hämärämollissa. Se antoi hermostuneelle
aviomiehelle siveän nuhteen ja saattoi heille kuitenkin sanoman
lääkinnästä.

»On olemassa sieluja, jotka ovat nähneet Sanan vaatteen liepeen
ja ulkonaisen hahmon on olemassa sieluja jotka ovat saaneet
nähdä vilahdukselta ja hurmaantuneena omaksuneet jonkin osan tai
yksityiskohdan sanasta on olemassa sieluja jotka siten dynamiin
koskettamina mutta ei läpitunkemina ja läpisäteilevinä alituisesti
heiluvat edestakaisin vakuutettuina siitä että he omistavat ja pitävät
hallussaan Logoksen ja Metafyysikoksen mutta tämä sana tulee teille
minun kauttani tätä käsitettä laajennan minä että ne jotka eivät
ole täydellisiä eivät omista edes alkavaa tietoa ja että pyhyys
lopullisessa olemuksessaan aina aina aina on kokonaisuus ja — — —»

Saatiin tietää, että Auringon hengen olemus on totuus, mutta sen
säteily ja emanatio on ilo:

»Tervehtikää aina päivää aamunkoiton naurulla armoitetun ihastuksella
joka käsittää että kaikki toimii yhdessä Pyörän pyörimisessä ja
joka vastaa alasrepijäin katkerien mielten muistutuksiin iloisella
vakuutuksella — — —»

Se kesti noin tunnin ja seitsemän minuuttia.

Lopulla puhui mrs. Mudge suuremmalle voimalla ja välikorostuksin.

»Antakaa minun nyt esittää teille, mitä kaikkia etuja Teosofinen
ja Panteistinen Itämainen Lukuseura, jota minä edustan, voi teille
tarjota. Meidän pyrkimyksemme on yhdistää yhtenäiseksi kokonaisuudeksi
kaikki uuden ajanhengen ilmaukset — uusi aate, kristinoppi, teosofia,
vedanta, bahaismi ja muut ainoan uuden valon kipinät. Maksu on
ainoastaan kymmenen dollarin vuodessa, ja tästä pilkkahinnasta saavat
jäsenet sekä kuukausijulkaisumme _Parannushelmiä_ että erikoisen
edun saada lähettää suoraan puheenjohtajallemme, kunnianarvoisalle
Äiti Dobbsille mitä kysymyksiä hyvänsä henkisestä kehityksestä,,
aviopulmista, terveydestä ja hyvinvoinnista, rahahuolista ja — — —»

He kuuntelivat häntä palvovan tarkkaavina. He olivat kuin
vastaprässätyt. He tyrehdyttivät kohteliaasti yskänsä ja panivat
jalkansa ristiin hiljaa ja äänettömästi ja niistivät nenäänsä sangen
optimistisella ja hienostuneella hillinnällä hienoihin nenäliinoihin.

Babbitt puolestaan oli kärsivän näköinen.

Kun he vihdoin olivat taas siunatussa raikkaassa ilmassa, kun ajoivat
kotiin lumelta ja kunnialliselta päivänpaisteelta tuoksuvan tuulen
pyyhkeileminä, ei hän uskaltanut puhua. He olivat olleet siksi vähällä
joutua riitaan viime päivinä. Mrs. Babbitt pakotti hänet kuitenkin
sanomaan jotakin:

»Piditkö sinä mrs. Mudgen esitelmästä?»

»Jaa minä — — — Saitko sinä siitä mitään talteen?»

»Oh, se pakottaa ihmisen ajattelemaan. Se saa hänet ulos tavallisesta,
kuluneesta ajatuspiiristä.»

»No niin, minun täytyy antaa Opalille se tunnustus, että hän on
omaperäinen, mutta peijakas — — Suoraan puhuen, huomasitko sinä mitään
järkeä siinä sotkussa?»

»Enhän minä tietenkään ole perillä metafysiikasta, ja olihan siinä
paljon kaikenlaista, mitä minä en oikein saattanut käsittää, mutta
minä tunsin kuitenkin, että se oli innostuttavaa. Ja hän puhuu niin
sulavasti. Minun luullakseni sinulla tosiaan saattoi olla hyötyä siitä.»

»Ei vähän vähää! Totta puhuen olin hämmästynyt nähdessäni, kuinka
naiset sitä ahmivat! Miksikä hemmetissä he huolivat tuhlata aikaansa
istumalla kuuntelemassa tuota lörpötystä, kun he — —»

»On se heille ainakin hyödyllisempää kuin se, että käyvät kapakoissa
tupakoimassa ja juomassa!»

»No enpä tiedä! Minä puolestani en huomaa siinä niinkään suurta eroa.
Kummassakin tapauksessa he koettavat päästä irti itsestään — sitähän
kai useimmat ihmiset nykyaikaan yrittävät — Ja minusta olisi totisesti
paljoa etevämpää pyörähtää hyvässä, ponnekkaassa jazzissa, vieläpä
missä kapakassa hyvänsä, kuin istua ja näyttää siltä kuin kaulukseni
olisi liian ahdas ja pelkäisin sylkeä ja kuuntelisin, kuinka Opal
märehtii mielettömyyksiä.»

»Niin, sen minä kyllä uskon, sinä olet hyvin ihastunut kapakoihin.
Uskon mielelläni, että olet käynyt hyvinkin monessa minun
poissaollessani.»

»Kuule sinä! Sinä olet tehnyt viime aikoina sangen monta salavihjausta,
ikäänkuin minä muka eläisin kaksoiselämää tai jotakin semmoista. Ja
minä olen, piru soikoon, väsynyt siihen, enkä halua kuulla sanaakaan
siitä enää!»

»Mutta George Babbitt! Tiedätkö, mitä puhut? George, kaikkina niinä
vuosina, jotka olemme eläneet yhdessä, et koskaan ole puhunut minulle
tuolla tavalla.»

»En. Silläpä saattaa olla aika nyt.»

»Sinä olet käynyt pahemmaksi ja pahemmaksi viime aikoina ja nyt sinä
lopullisesti kiroat ja reuhaat ja ärjyt minulle niin ilkeällä äänellä
että minua oikein kammottaa.»

»Älä huoli liioitella. Minä en ärjynyt enkä kironnut!»

»Kuulisit vain oman äänesi! Sinä et ehkä tiedä, miltä se kuuluu! Mutta
joka tapauksessa. Sinä et koskaan puhunut tuolla tavoin ennen. Sinä et
yksinkertaisesti olisi voinut puhua noin, ellei jotakin kauheaa olisi
tapahtunut.»

Babbittin sisu oli kova. Hämmästyksekseen hän havaitsi, ettei hän
ollut kovinkaan suuttunut. Vain vaivoin sai hän kuitenkin käytetyksi
ystävällisempää äänensävyä:

»No, peijakas, ei minun tarkoitukseni ollut suuttua.»

»George, etkö sinä ymmärrä, ettemme voi jatkaa tällä tavoin
liukumista kauemmaksi ja kauemmaksi toisistamme ja että sinä käyt yhä
hävyttömämmäksi minua kohtaan? Minä en ymmärrä, mikä tästä on tuleva.»

Babbitt tunsi silmänräpäyksen sääliä Myran hämmennystä kohtaan. Hän
ajatteli, kuinka monta lujaa ja hellää sidettä katkaistaisiin, jos he
todellakaan eivät voisi jatkaa tällä tavoin. Mutta hänen säälinsä oli
persoonatonta, ja hän ajatteli: »Eikö se ehkä olisi hyvä asia, jos —
— —? Ei avioeroa ja sen semmoista, tietenkään, mutta ikäänkuin hiukan
enemmän riippumattomuutta?»

Myran katsoessa häneen rukoilevasti hän ajoi kammottavassa
äänettömyydessä.



YHDESNELJÄTTÄ LUKU.


1.

Kun Babbitt, Myran mentyä sisään, puuhaili autotallissa, lakaisi
lunta astuimilta ja tutki erästä haljennutta kumisidettä, katui hän,
oli peloissaan ja häpeissään siitä, että oli saattanut käyttäytyä
sillä tavoin vaimoansa kohtaan, ja ajatteli hellästi, kuinka paljoa
kunnollisempi hän oli kuin tuo kelvoton Konttikunta. Hän meni sisään
murahtaen jotakin, että hän »oli pahoillaan; hänen tarkoituksensa
ei ollut suuttua» ja kysyen, tekisikö Myran mieli tulla eläviin
kuviin. Mutta biografin pimeydessä hän ajatteli synkeästi menneensä
»kahlehtimaan itsensä jälleen Myraan, aivan niinkuin ennenkin.» Hän
tunsi erityistä tyydytystä pannessaan kaikki Tanisin syyksi. »Piru
vieköön Tanisin. Joka tapauksessa! Miksi hän onkaan sekoittanut minua
kaikkeen tähän sotkuun ja tehnyt minut hermostuneeksi ja ärtyisäksi ja
typeräksi? Se on aivan liian sekaista kaikki tyyni! Minä teen siitä
lopun.»

Hän kaipasi rauhaa. Kymmeneen päivään hän ei tavannut Tanista tai
soittanut hänelle. Ja heti paikalla hän sai tuntea sitä pakkoa, jota
hän vihasi. Kun hän oli ollut poissa hänen luotaan viisi päivää, joka
tunti ajatellen ylpeydellä tahtonsa lujuutta ja joka ainoa tunti
kuvitellen, kuinka hirvittävästi Tanisin täytyy kaivata häntä, ilmoitti
miss McGoun: »Mrs. Judique puhelimessa. Tahtoo puhua teidän kanssanne
joistakin korjauksista.»

»Mr. Babbitt? Oi, George, minähän en ole nähnyt sinua moneen viikkoon —
päivään ainakaan. Et suinkaan sinä ole sairas?»

»En. Minulla on vain ollut hirvittävän paljon puuhaa. Minä, hm, minä
luulen, että rakennusalalla tänä vuonna tulee olemaan suuri nousukausi.
Täytyy, hm, ahertaa riivatusti.»

»Tietysti, oma poikakultaseni! Sitä toivon sinun tekevän! Näetkös, minä
olen hirveän kunnianhimoinen sinun puolestasi — paljoa enemmän kuin
omastani. Minä vain en tahtoisi, että sinä unohtaisit pikku Tanisin.
Soitathan ainakin pian?»

»Soitan. Soitan. Saat olla varma.»

»Ah tee se! Minä en soita enää.»

Babbitt mietti: »Tyttö parka!... Mutta hänen ei pitäisi soittaa minulle
konttoriin... Hän on viehättävä — sympatiaa — kunnianhimoinen minun
puolestani... Mutta, peijakas, minä en halua, että minua pakotetaan
ja tyrkytetään soittamaan hänelle, ennenkuin olen valmis! Piru
vieköön kaikki naiset ja heidän vaatimuksensa! Taitaa mennä paljon
aikaa, ennenkuin minä tapaan hänet!... Mutta, yhtäkaikki, tahtoisinpa
oikeastaan kernaasti tavata hänet tänä iltana — herttainen hän on
sittenkin... Ei, poika! Kun olet tehnyt itsesi vapaaksi, niin ole
järkevä!»

Tanis ei soittanut toistamiseen, ei myöskään Babbitt. Mutta kun jälleen
viisi päivää oli kulunut, kirjoitti Tanis:

 »Olenko loukannut sinua? Armaani, se ei ole ollut tarkoitukseni. Minä
 olen niin yksinäinen ja tarvitsen jotakin, joka lohduttaa minua. Miksi
 et tullut Carrien hauskoihin kutsuihin eilen illalla, minä muistan,
 että hän pyysi sinua? Etkö voi tulla tänne huomisiltana, torstaina.
 Minä olen yksin ja toivon saavani nähdä sinut.»

Babbittin mietelmät olivat moninaiset:

»Eikö se, piru soikoon, voi antaa minun olla rauhassa? Mikseivät naiset
voi milloinkaan oppia, että miehet vihaavat pakottamista? Ja he saavat
kuitenkin aina ylivallan meistä ruikuttamalla yksinäisyyttään!»

»Ei, tämä ei ole kiltisti tehty, ystäväni! Hän on mainio, reilu, kunnon
tyttö! Ja hän jää todellakin yksinäiseksi! Hänellä on kaunis käsiala.
Miellyttävää kirjepaperia. Korutonta! Eleganttia! Minun täytynee mennä
hänen luokseen. Joka tapauksessa minä olen, Jumalan kiitos, vapaa
hänestä huomisiltaan saakka!»

»Hän on hyvä. Mutta — — — Saakeli, minä en tahdo, että minua pakotetaan
tekemään sitä taikka tätä. Minä en ole naimisissa hänen kanssaan — enkä
jumalauta tule olemaankaan!»

»No, oli miten oli, kai minun sentään on mentävä hänen luokseen!»

2.

Torstai, Tanisin kirjettä seurannut päivä, oli mielenliikutusten päivä.
Grobiaanien pöydässä kerhossa puhui Verg Gunch Kansalaisliitosta ja
(niin tuntui Babbittista) karttoi tahallaan hänen nimensä mainitsemista
kutsuttujen joukossa. Vanhaa Mat Pennimania, joka oli Babbittin
konttorin kaikkikaikessa, oli kohdannut suru, ja hän tuli sisään
valittamaan sitä: hänen vanhin poikansa ei kelvannut mihinkään; hänen
vaimonsa oli sairaana ja hän itse oli riidoissa lankonsa kanssa.
Conrad Lytellä oli myöskin huolia, ja koska Lyte oli hänen parhaita
asiakkaitaan, täytyi Babbittin kuunnella häntä. Kun Babbitt tuli
kotiin, oli kaikilla huolia: Hänen vaimonsa aikoi toisaalta ajaa pois
röyhkeän uuden piian ja pelkäsi toisaalta, että piika muuttaisi, ja
Tinka kanteli opettajattarestaan.

»Olkaa rimpuilematta», pyyteli Babbitt. »Te ette kuule minun koskaan
ruikuttavan huoliani, ja kuitenkin, jos teidän olisi pakko hoitaa
kiinteistökonttoria — — — tänään esimerkiksi havaitsin, että mrs.
Bannigan oli kaksi päivää jäljessä laskuissaan, ja minä löin nyrkkiäni
pöytään, ja Lyte oli konttorissa ja oli itsepäisempi kuin milloinkaan.»

Babbitt oli niin suuttunut, että hän päivällisen jälkeen, kun oli
aika tahdikkaalla tavalla lähteä Tanisin luo, vain ärtyisesti sanoi
vaimolleen:

»Minä menen ulos. Tulen kotiin arvattavasti noin yhdentoista aikaan.»

»Vai niin, joko sinä nyt taas menet ulos?»

»Taas! Mitä sinä meinaat sanalla ‘taas'? Minä en ole ollut kotoa poissa
viikkoon.»

»Menetkö sinä — — —menetkö sinä Hirviin?»

»En. Menen tapaamaan erästä ihmistä.»

Vaikka hän tällä kertaa kuuli oman äänensä ja tiesi, että se oli tyly,
vaikka Myra katsoi häneen suurilla moittivilla silmillä, saapasti
hän halliin, tempasi ylleen ulsterinsa ja nahkavuoriset käsineensä,
meni ulos ja pani auton käyntiin. Helpotuksekseen huomasi hän, että
Tanis oli hilpeä, ei lausunut moitteen sanaa, oli säteilevä ruskeassa
tyllihameessaan.

»Poikaparka! Sinun on täytynyt lähteä liikkeelle tällaisen iltana!
Nythän on kauhean kylmä! Mitä arvelet, eikö pieni whisky tekisi hyvää?»

»Niin puhuu nainen, jolla on savoar vivoar! Luultavasti kyllä voisimme
sietää whiskyn, ellei se ole ylen suuri — ei ainakaan jalkaa pitempi.»

Babbitt suuteli häntä hetkellisessä herttaisuudessa, unohti hänen
vaatimuksiensa rasittavan pakon, istahti suureen tuoliin ja tunsi
itsensä suloisesti kotiutuneeksi. Hän tuli äkkiä puheliaaksi, kertoi
Tanisille, mikä jalo ja väärinkäsitetty mies hän oli ja kuinka paljoa
etevämpi Peteä, Fulton Bemisiä ja heidän tuttavapiirinsä muita miehiä;
ja Tanis istui hiukan etukumarassa, leuka kauniissa kädessään ja
nyökkäsi säteilevänä myöntymystään. Mutta kun Babbitt pakotti itsensä
kysymään: »Entä, pikkuinen, miten sinun laitasi on?» otti Tanis tuon
velvollisuuskysymyksen vakavalta kannalta, ja Babbitt havaitsi, että
hänelläkin oli huolia.

»Meneehän se, mutta — — — minä suutuin niin Carrielle.

»Hän sanoi Minnielle, että minä olin sanonut Minnietä kauhean itaraksi,
ja Minnie sanoi minulle, että Carrie oli sanonut sen hänelle, ja
tietysti sanoin minä hänelle, että minä en milloinkaan ollut sanonut
mitään sellaista, ja niin sai Carrie tietää, että Minnie oli sanonut
sen minulle ja joutui aivan raivoihinsa siitä, että Minnie oli sen
minulle sanonut, ja tietysti olin minä kauhean suuttunut siitä, että
Carrie oli sanonut hänelle, että minä olin sanonut sen, ja niin me
kaikki kolme tavattiin Fultonin luona — hänen vaimonsa on poissa —
Jumalan kiitos — heidän talossaan on mitä ihanin tanssipermanto — ja
me olimme kaikki aivan raivostuneita toisiimme ja — — — uh, inhoan
semmoista sotkua, etkö sinäkin? Minä tarkoitan, se osoittaa sellaista
hienostuksen puutetta, mutta — — — ja mamma aikoo tulla tervehtimään
minua kokonaiseksi kuukaudeksi, ja tietysti minä pidän hänestä, niin
ainakin oletan, mutta hän tulee tosiaan olemaan aivan kauheasti tiellä
— hän ei voi milloinkaan oppia olemaan tekemättä huomautuksia ja hän
tahtoo aina tietää, minne minä menen, kun menen pois iltaisin, ja
ellen minä sano totuutta, niin vakoilee hän aina ja pälyilee minua ja
saa selvän, missä minä olen ollut ja sitten hän on sen näköinen kuin
kärsivällisyys muistopatsaana, kunnes minun täytyy huutaa. Ja niin
minun täytyy kertoa sinulle — — — kuten tiedät, en minä koskaan puhu
itsestäni, minä yksinkertaisesti inhoan ihmisiä, jotka niin tekevät,
etkö sinäkin?

»Mutta — — — minä tunnen itseni niin tuhmaksi tänä iltana ja minä
tiedän, että kaiken tämän täytyy sinua ikävystyttää, mutta — — — mitä
sinä tekisit mamman suhteen?»

Babbitt antoi hänelle luontevia miesmäisiä neuvoja. Hänen pitäisi
lykätä äitinsä tulo. Hänen pitäisi käskeä Carrien mennä helvettiin.
Näistä arvokkaista ohjeista Tanis kiitti häntä, ja sitten he liukuivat
tavalliseen juoruamiseensa Konttikunnasta. Kuinka tunteileva ja tuhma
Carrie oli. Mikä laiskuri Pete oli. Kuinka hauska Fulton Bemis voisi
olla — »monet sanovat tietysti, että hän on vanha mörökölli, kun
tapaavat hänet, senvuoksi, ettei hän heti kapsahda heidän kaulaansa,
mutta kun hänet oppii tuntemaan, on hän oikein kunnon kaveri.»

Mutta kun he olivat ennestään tunnollisesti läpikäyneet joka-ainoan
näistä tutkielmista, kävi keskustelu kankeaksi. Babbitt koetti olla
henkevä ja liikkua yleisissä aineissa. Hän lausui muutamia todella
järkeviä ajatuksia aseiden riisumisesta ja ennakkoluulottomuudesta
ja laajakatseisuudesta, mutta hänestä tuntui kuin yleiset aineet
kiinnostaisivat Tanisia ainoastaan siinä määrin, mikäli hän voi
soveltaa niitä Peteen tai Carrieen tai heihin itseensä. Hän oli
painostavasti tietoinen enenevästä äänettömyydestä. Hän koetti
houkutella Tanisia puhumaan jälleen, mutta äänettömyys nousi kuin
harmaa haamu ja liiteli heidän välillään.

»Minä hm — — —», ponnisteli Babbitt. »Minä luulen — minä luulen, että
työttömyys vähenee.»

»Ehkä Pete sitten voi saada hyvän paikan.»

Äänettömyys.

Babbitt teki epätoivoisen yrityksen:

»Kuinka on laita, kultaseni, sinä olet niin vaitelias tänään?»

»Olenko? En suinkaan. Mutta — — — välitätkö sinä todellakin siitä,
olenko vai en?»

»Välitänkö minä siitä? Tietysti! Tietysti välitän.»

»Niinkö todellakin?» Tanis tuli häntä lähemmäksi ja istahti hänen
tuolinsa nojapuulle.

Babbitt inhosi sitä ponnistusta, jonka ihastuneelta näyttäminen
vaati. Hän silitti Tanisin kättä, hymyili velvollisuudesta ja painui
entiselleen.

»Georgie, tokkohan sinä lainkaan pidät minusta?»

»Tietysti pidän, pikku tyhmyri!»

»Pidätkö todella? Pidätkö minusta yhtään hiukkasta?»

»Totta kai, onhan se selvä. Et suinkaan sinä usko, että minä olisin
täällä, ellen pitäisi.»

»Kuule nyt, ukkeli, minä en salli sinun puhua minulle noin ärtyisällä
äänellä!»

»Ei minun tarkoitukseni ollut olla ärtyisä, minä vain — — —» Babbitt
jatkoi loukkaantuneella ja jokseenkin lapsellisella äänensävyllä:
»Herra Jumala, minua alkaa tosiaan kyllästyttää, että kaikki yhtämittaa
sanovat, että minä puhun äreästi, kun minä vain puhun luonnollisesti.
Pitäisikö minun mielestäsi laulaa, mitä?»

»Mitä sinä tarkoitat sanalla 'kaikki', kuinka monta muuta naista sinä
olet lohduttanut?»

»Ei, kuule, minä en tahdo tietää tuollaisista viittauksista!»

Hän jatkoi nöyrästi: »Kuulepas, kultaseni! Minä vain kiusoitin sinua.
Minä tiedän, ettet tarkoittanut olla ärtyisä. Se johtui vain siitä,
että olit väsynyt, Anna anteeksi ilkeälle Tanisille. Mutta sano, että
rakastat minua!»

»Minä rakastan sinua... Tietysti rakastan.»

»Niin kai, niin teet», vastasi Tanis tylysti, »Oi kultani, minä en
tarkoittanut olla ilkeä, mutta — — — minä olen niin yksinäinen. Minä
tunnen itseni niin hyödyttömäksi. Ei kukaan tarvitse minua, ei ole
mitään, mitä voin tehdä kenenkään ihmisen hyväksi. Ja sinä tiedät,
kultani, että minä olen niin toimelias — voisin olla, jos olisi jotakin
tehtävää. Ja minä olen nuori, enkö olekin? Minä en ole vanha. Minä en
ole vanha enkä tuhma, vai olenko?»

Babbittin täytyi vakuuttaa, ettei hän ollut. Tanis silitti hänen
tukkaansa, ja Babbittin täytyi näyttää siltä kuin hän olisi pitänyt
tästä hyväilystä, joka lempeydessään oli sitä vaateliaampi. Hän oli
kärsimätön. Hänen teki mielensä paeta kovaan, varmaan, tunteettomaan
miehiseen maailmaan. Ehkäpä Tanis hienojen, hyväilevien sormiensa
välityksellä sai jotakin tuntemusta Babbittin välinpitämättömyydestä
ja inhosta. Hän väistyi. Babbitt tunsi silmänräpäyksen virkistävää
helpotusta. Tanis siirsi pallin hänen jalkainsa juureen ja istui
katselemaan häntä rukoilevin silmin. Mutta samoinkuin ryömivä koira
tai pelästynyt karttava lapsi monissa miehissä ei herätä sääliä, vaan
kummastunutta ja oikullista julmuutta, samoin Tanisin nöyryys vain
suututti Babbittia. Ja hän näki, että Tanis oli keski-ikäinen. Alkoi
käydä vanhaksi. Vaikka hän inhosi omia ajatuksiansa, ei hän saattanut
olla niitä ajattelematta. Tanis oli vanha, ajatteli hän. Vanha. Hän
pani merkille, kuinka pehmeässä ihossa hänen leukansa alla, hänen
silmiensä alla, hänen ranteissaan oli kuin hienoinen verkko ryppyjä.
Eräs syntymämerkki hänen kaulassaan oli kuin puserrettua kumia. Vanha!
Tanis oli nuorempi vuosiltaan kuin hän, ja kuitenkin oli inhoittavaa
nähdä hänen istuvan tuossa ja tuijottavan häneen pyörivin suurin
silmin, niinkuin — se pöyristytti häntä — hänen oma tätinsä olisi häntä
liehitellyt.

Babbitt ajatteli äreästi: »Minä olen saanut kylläkseni tästä
idioottimaisesta narripelistä. Minä vapautan itseni hänestä. Hän on
helkkarin hyvä ja kunnon nainen, enkä minä tahdo tuottaa hänelle
tuskaa, mutta koskee paljon vähemmän, jos minä teen itseni vapaaksi
hänestä yhdellä ainoalla otteella, hyvällä nopealla kirurgisella
leikkauksella!»

Hän nousi seisomaan, hän puhui kiivaasti. Kaikkien itsetunnon lakien
mukaan täytyi hänen todistaa Tanisille ja itselleen, että kaikki oli
Tanisin syytä.

»Minä olen kenties niinkuin vähän huonolla tuulella tänään, mutta
suoraan sanoen, kultaseni, kun minä pysyttelin poissa jonkin
aikaa korvatakseni, mitä olin laiminlyönyt työssäni ja muussa, ja
selvittääkseni itselleni, mitä oikeastaan tahdoin, olisi sinun pitänyt
olla viisaampi ja odottaa, kunnes olisin tullut takaisin. Etkö
voi ymmärtää, kultaseni, että kun sinä vaadit minua tulemaan, oli
minun ensimmäinen vaikutelmani panna vastaan, koska olen jokseenkin
tavallinen jukuripää. Kuule, kultani, minä menen nyt — — —»

»Oi, ei ihan vielä, armaani. Ei.»

»Joo. Tällä hetkellä. Ja sitten joskus tuonnempana voimme sopia
tulevaisuudesta.»

»Mitä sinä tarkoitat, kultaseni, sopia tulevaisuudesta? Olenko minä
tehnyt jotakin, mitä ei olisi pitänyt? Voi, minä olen niin kauhean
pahoillani!»

Babbitt pani päättävästi kädet selän taa.

»Et vähääkään, vielä mitä, et mitään! Sinä olet niin hyvä kuin
ihminen saattaa olla, mutta asian laita on se — — — Herra Jumala,
etkö usko, että minulla on mitään tekemistä maailmassa? Minulla on
liike hoidettavana ja, uskot tai et, vaimo ja lapset, joista pidän
hurjan paljon.» Vasta tällöin, tämän murhan tehtyään, hän saattoi
tuntea itsensä jaloksi ja siveelliseksi. »Minä tahdon, että olemme
ystäviä, mutta peijakas, minä en voi jatkaa tällä tavoin ja elää siinä
tunteessa, että minun täytyy tulla tänne yhtämittaa — — —»

»Voi, rakkaani, armaani, minähän olen niin usein sanonut sinulle,
pitänyt niin tärkeänä, että sinä tiedät olevasi täysin vapaa. Minä
tahdoin vain, että sinä tulet tänne, kun olet väsynyt ja haluat puhua
minun kanssani tai kun sinulla saattaa olla huvia meidän seuroistamme —
— —»

Tanis oli niin mukaantuvainen, niin lempeä, niin ymmärtäväinen, että
kesti tunnin, ennenkuin Babbitt pääsi irti, eikä silloinkaan ollut
mitään ratkaistu, mutta kaikki kuitenkin inhoittavasti ratkaistu.
Autiossa vapaudessa, ulkona jäätävässä pohjoistuulessa Babbitt huokasi:
»Jumalan kiitos, että se on ohi. Tanis-parka! Pikku rakas kunnon
Tanis-parka! Mutta se on lopussa lopullisesti. Minä olen vapaa.»



KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.


1.

Hänen vaimonsa oli vielä ylhäällä, kun hän tuli kotiin.

»Onko sinulla ollut hauskaa?» kysyi hän.

»Ei. Ei ollut. Minulla oli inhoittavan ikävää. Onko vielä muuta, mistä
on tehtävä selvää?»

»Georgie, kuinka sinä voit puhua tuolla tavoin — — —-? Oi. Minä en
käsitä, mikä sinuun on mennyt.»

»Herra Jumala, ei minuun ole mennyt mikään. Miksi sinä alituisesti
minua kiusaat?» Hän varoitti itseänsä: »Ole varoillasi, älä ole niin
tyly! Hänenhän täytyy olla ikävä istua täällä yksin koko illan.» —
Mutta hän unohti varoituksensa, kun Myra jatkoi:

»Miksi sinun sitten pitää mennä ulos tapaamaan kaikenlaisia kummallisia
ihmisiä? Vai sanotko taaskin, että tänäkin iltana olet ollut jossakin
komitean kokouksessa?»

»En. Minä olen ollut erään naisen luona. Me istuimme takkavalkean
ääressä ja laskimme leikkiä, ja meillä oli helkkarin hauskaa, jos sinun
välttämättömästi täytyy tietää!»

»Vai niin — — — sinun tavastasi ilmaista se, minä arvaan, että oli
minun vikani, että menit sinne! Minä kai se muka sinut sinne lähetin!»

»Niin teit.»

»Ei, kuule nyt — — —»

»Sinä inhoat kummallisia ihmisiä, niinkuin suvaitset sanoa. Jos
saisit tahtosi läpi, olisin minä yhtä mahdoton vanha jäärä kuin
Howard Littlefield. Sinä et koskaan tahdo kutsua tänne väkeä, jossa
on jotakin, vaan kokoat vanhoja nahjuksia, jotka istuvat ja naukuvat
ilmasta. Sinä teet tosiaan parhaasi saadaksesi minut vanhaksi. Mutta
jos tahdot tietää, en minä aio — — —»

Murtuneena tästä ennen kuulumattomasta ryöpystä Myra vaikeroi:

»Ah, ystäväni en minä voi uskoa, että tuo on totta, en tahdo tehdä
sinua vanhaksi, sen tiedän. Mutta ehkä sinä olet osaksi oikeassa, ehkä
minun on vaikea solmia uusia tuttavuuksia. Mutta jos sinä ajattelet
kaikkea rakasta ja viihtyisää, mitä meillä on ollut, ja illallisia ja
eläviä kuvia ja kaikkia — — —»

Tosi miesmäisellä tempulla onnistui hänen vakuuttaa itselleen, että
Myra oli tehnyt hänelle vääryyttä, eikä ainoastaan vakuuttaa sitä
itsellensä, vaan äänekkyydellään ja tylyydellään myöskin Myralle,
ja hetken kuluttua hän oli saanut asian niin pitkälle, että Myra
pyysi häneltä anteeksi, että hän oli viettänyt iltansa Tanisin
luona. Hän meni makuulle sangen tyytyväisenä, ei ainoastaan perheen
hallitsijana, vaan myöskin sen marttyyrina. Yhtenä ainoana kiusallisena
silmänräpäyksenä, juuri kun hän oli mennyt vuoteeseen, välähti hänen
päässään ajatus, oliko hän sittenkään ollut täysin oikeassa.

»Minun pitäisi hävetä ärhennellä hänelle tällä tavoin. Kenties
hänelläkin on oikeus valittaa. Ehkei hänelläkään ole ollut niin
erikoisen ihana oltava. Mutta mitä minä siitä välitän? Se tekee hänelle
vain hyvää, että häntä vähän ravistaa. Minä aion pysyä vapaana hänestä
ja Tanisista ja Kerhosta ja kaikista ihmisistä! Minä aion hoitaa
elämääni itse!»


2.

Tässä mielentilassa hän oli aivan erikoisen mahdoton Propagandistien
kerhon lunchilla seuraavana päivänä. He kuuntelivat esitelmää,
jonka piti eräs kongressin jäsen äskettäin palattuaan kolmen
kuukauden perusteellisilta opinnoilta, joita hän oli harjoittanut
talouden, kansatieteen, valtiollisten järjestelmäin, kielellisten
eroavaisuuksien, mineraalirikkauksien ja maanviljelysolojen alalla
Saksassa, Ranskassa, Suur-Britanniassa, Italiassa, Itävallassa,
Tšekko-Slovakiassa, Jugoslaviassa ja Bulgariassa. Esitelmän pitäjä
antoi heille kaikkea mahdollista valaistusta näistä aineista, kertoi
lisäksi kolme hauskaa juttua siitä, miten nurinkuriset käsitykset
eurooppalaisilla on Amerikan oloista, ja lausui muutamia henkeviä
sanoja siitä, kuinka välttämätöntä on pitää tietämättömiä muukalaisia
loitolla Amerikasta.

»Tuo oli sitten opettavainen esitelmä! Helkkarin ponnekas», sanoi
Sidney Finkelstein.

Mutta tyytymätön Babbitt ärähti:

»Bluffia, lörpötystä! Ja minkä vuoksi täällä olisi ruvettava rähjäämään
immigranttien kanssa? Ei kai ne kaikki ole niin tietämättömiä,
ja tekisipä mieleni kysyä, eiköhän tässä vähän itsekukin ole
immigranteista peruisin.»

»Sinä olet sietämätön», sanoi Sidney Finkelstein. Babbitt oli
tietoinen siitä, että tohtori A. I. Dilling ankarana kuunteli toisella
puolen pöytää. Tohtori Dilling oli Propagandakerhon arvokkaimpia
merkkihenkilöitä. Hän ei ollut tavallinen tohtori, vaan kirurgi, mikä
on romanttisempi ja hienompi ammatti. Hän oli voimakas, roteva mies,
tuuheatukkainen ja paksuviiksinen. Sanomalehdet mainitsivat usein
hänen tekemistään leikkauksista, hän oli kirurgian professori valtion
yliopistossa. Hän seurusteli kaikkein hienoimpien perheiden kanssa
Royal Ridgessä, ja hänen sanottiin olevan useiden satojentuhansien
dollarien arvoinen. Babbittia hämmensi, kun sellainen mies istui
häntä tuijottamassa. Hän riensi kiittämään kongressin jäsenen neroa
Sidney Finkelsteiniin kääntyneenä, mutta puhe oli tarkoitettu tohtori
Dillingille.


3.

Sinä iltapäivänä tunkeutui Babbittin konttoriin kolme miestä sen
näköisinä kuin olisivat olleet rajasotien aikuisia Valvojakomitean
jäseniä. He olivat kookkaita, päättäviä, lujaleukaisia miehiä ja
kaikki korkeita herroja Zenithissä — tohtori Dilling, kirurgi, Charles
McKelvey, urakoitsija, ja kaikkien pelottavimpana valkopartainen
eversti Rutherford Snow, Asianajajalehden omistaja. Heidän valtava
läsnäolonsa sai Babbittin tuntemaan itsensä pieneksi ja mitättömäksi.

»Suuri kunnia nähdä herrat täällä. Istukaa, tehkää hyvin. Miten voin
palvella?» puheli hän.

He eivät istuutuneet eivätkä alkaneet puhua ilmasta.

»Babbitt», sanoi eversti Snow, »me tulemme Kansalaisliitosta. Me olemme
sopineet, että otamme sinut mukaan. Vergil Gunch sanoo, ettei sinulla
ole halua, mutta minä luulen, että voimme saada sinut katsomaan asiaa
toiselta kannalta. Liitto aikoo yhdessä Kauppiasyhdistyksen kanssa
ryhtyä kamppailuun 'Open Shopia' vastaan, joten on aika sinun päättää
tulla mukaan.»

Hämmennyksissään Babbitt ei voinut muistaa, mitä syitä hänellä oli olla
tulematta Liittoon, jos hän ylimalkaan milloinkaan oli niitä varmasti
tiennyt, mutta hän oli intohimoisesti vakuutettu, ettei tahtonut olla
mukana, ja ajatellessaan, että hänet tahdottiin pakottaa, hän tunsi
suuttumuksen mielessään nousevan, yksinpä näitä raharuhtinaitakin
vastaan.

»Anteeksi, eversti, mutta minä haluan hiukan harkita asiaa», murisi
hän. McKelvey mörähti: »Merkitseekö se, että sinä et aio tulla mukaan,
Georgie?»

Jotakin mustaa ja tuntematonta ja hurjaa uhkui Babbittista: »Kuulepas,
Charley, minä en aio, hitto vieköön, antaa kenenkään pakottaa itseäni
mihinkään, en edes niin suurten pomojen kuin te.»

»Me emme pakota ketään ihmistä», alkoi tohtori Dilling puhua, mutta
eversti Snow työnsi hänet syrjään sanomalla: »Päinvastoin, sen me
teemme, me emme häikäile pakotustakaan, jos se on tarpeellista.
Babbitt, K. L. on puhunut sinusta yhtä ja toista, sinua pidetään
järkevänä, kunniallisena, vastuuntuntevana miehenä, sellainen olet
aina ollut; mutta nyt viime aikoina olen saanut, Herra ties mistä
syystä, kuulla kaikilta mahdollisilta ihmisiltä, että sinä seurustelet
kaikennäköisen roskaväen kanssa, ja mikä paljon pahempaa, että
sinä suorastaan olet kannattanut ja puolustanut muutamia kaupungin
vaarallisimpia aineksia, kuten esimerkiksi sitäkin Doanea.»

»Se on kai minun oma asiani.»

»Olkoon, mutta meidän on tultava selvyyteen tässä asiassa. Sinä olet
ollut osamiehenä, sinä ja sinun appesi, monessa tämän kaupungin
tärkeimmässä edistyspuuhassa, ja minun ystäväni Raitiotieyhtiössä
ja minun sanomalehteni ovat antaneet sinulle monta avustavaa
kädenojennusta. No, et sinä voi odottaa, että kunnolliset ihmiset
edelleenkin auttavat sinua, jos aiot liittyä juuri niihin, jotka
koettavat tuhota meitä.»

Babbitt oli pelästynyt, mutta epätoivoinen vaisto sanoi hänelle, että
jos hän antaa perään tässä, niin hänen täytyy antaa perään kaikessa.
Hän vastusti:

»Tuo on liioittelua. Minä katson, että miehen pitää olla laajanäköinen
ja ennakkoluuloton, mutta luonnollisestikin olen yhtä! paljon
yllyttäjien ja agitaattorien ja ammattiyhdistysten vastustaja kuin
tekin. Mutta asia on se, että jo olen jäsen niin monessa järjestössä,
etten voi omistaa aikaani niille niinkuin pitäisi. Tahdon siis ajatella
asiaa, ennenkuin päätän liittyä K.L.:ään.»

Eversti Snow alentui vielä lausumaan:

»Ei, minä en liioittele, tohtori kuuli sinun ivaavan ja halventavan
erästä etevimpiä tasavaltalaisia kongressinjäseniämme viimeksi tänä
aamuna. Ja sinulla on aivan väärä käsitys asiasta, kun tahdot ajatella
sitä. Me emme pyydä sinua tulemaan K.L.:ään — me sallimme sinun tulla
mukaan! Äläkä ole niin varma, poikaseni, ettei ehkä osuisi olemaan
liian myöhäistä, jos lykkäät sitä. Minä en ole niin varma, että me
silloin enää otamme sinua. Ajattele siis pian, ajattele pian.»

Nuo kolme valvojaa, oikeamielisyydessään pelottavaa, tuijottivat häneen
jännittyneessä äänettömyydessä. Babbitt antoi heidän odottaa, hän ei
ajatellut yhtään mitään, hän odotti kauemmin. Sillävälin hänen päässään
jyskytti: »Minä en tahdo olla mukana, — minä en tahdo olla mukana, —
minä en tahdo.»

»Jaha, vai niin, sen pahempi sinulle», sanoi eversti Snow, ja nuo kolme
miestä käänsivät äkkiä rotevat selkänsä hänelle.


4.

Mennessään autonsa luo sinä iltana Babbitt näki Vergil Gunchin tulevan
katua kävellen. Hän nosti kättään tervehdykseksi, mutta Gunch ei ollut
näkevinään, vaan meni toiselle puolelle katua. Hän oli varma, että
Gunch oli nähnyt hänet. Hän ajoi kotiin mielessään kiusallisen ikävä
tunne.

Hänen vaimonsa kävi heti hänen kimppuunsa: »Kuule, Georgie, Muriel
Frink on ollut täällä tänään ja hän sanoo, että Chum sanoo, että eräs
komitea siitä Kansalaisliitosta on erityisesti pyytänyt sinua tulemaan
mukaan ja että sinä et tahtonut. Etkö luule, että olisi viisaampaa
olla mukana, tiedäthän, että kaikki kunnon ihmiset kuuluvat siihen, ja
liitto tarkoittaa — — —»

»Minä tiedän, mitä liitto tarkoittaa. Se tarkoittaa vapaan sanan ja
vapaan ajatuksen ja kaiken muun sortamista. Minä en aio antaa pakottaa
tai usuttaa itseäni mihinkään, eikä kysymys ole siitä, onko se hyvä
yhdistys vai huono yhdistys tai mikä perhanan yhdistys hyvänsä, se on
vain, että minä en anna kenenkään käskeä itseäni — — —

»Mutta, ystäväni, ellet sinä mene mukaan, tulevat ihmiset ehkä
moittimaan sinua.»

»Anna heidän moittia.»

»Mutta minä tarkoitan kunnon ihmisiä.»

»Kaikkea vielä, minä — — — asia on se, että koko tuo liitto on vain
semmoinen muotihulluus, aivan samaa kuin kaikki ne järjestöt, jotka
alkavat sellaisella menolla ja kohulla ja julistavat kääntävänsä
koko maailman nurin, mutta sangen pian kuihtuvat pois ja joutuvat
unohduksiin.»

»Mutta jos tämä nyt on se ainoa suuri muoti nykyään, niin eikö
mielestäsi — — —?»

»Ei, ei, Myra kulta, ei huolita puhua siitä! Minä olen lopen
kyllästynyt kuulemaan koko K.L.:stä puhuttavankaan. Minä melkein
toivon, että olisin mennyt mukaan, kun Verg ensi kertaa ehdotti sitä.
Silloin se olisi ollut tehty. Ja minä olisin kenties sen tehnyt tänään,
ellei komitea olisi ollut niin röyhkeä minulle, mutta jumal'auta, niin
kauan kuin minä olen vapaa ja riippumaton Amerikan kansal — — —»

»Nyt, Georgie, puhut aivan kuin se saksalainen talonmies.»

»Vai niin, teinkö niin, jahaa, no sitten minä en puhu ollenkaan.»

Hän ikävöi sinä iltana Tanis Judiquea ja olisi toivonut vahvistusta
tämän sympatiasta. Kun koko perhe oli mennyt makuuhuoneisiin, pääsi hän
niin pitkälle, että soitti taloon, missä Tanis asui, mutta hermostui,
ja kun portinvartija vastasi, sanoi hän kiivaasti: »Se ei ollut mitään,
minä soitan myöhemmin» ja pani kuulotorven pois.


5.

Jos Babbitt vielä saattoi olla hiukan epävarma siitä, että Gunch oli
karttanut häntä, niin ei ollut juuri mitään epäilyn mahdollisuutta
seuraavana aamuna William Washington Eathorneen nähden. Ajaessaan
konttoriin Babbitt saavutti Eathornen automobiilin, missä suuri
pankkiiri istui kalpeana ja juhlallisena ajajansa takana. Babbitt
huiskutti kättä ja huusi: »Hyvää huomenta!» Eathorne katsoi
miettiväisenä häneen, epäröi ja nyökäytti sitten päätään halveksivammin
kuin jos olisi ollut tervehdykseen lainkaan vastaamatta.

Babbittin kumppani ja appi tuli konttoriin kello kymmenen:

»Georgie, mikä se juttu on, kun sanotaan, että sinä olisit antanut
jonkin hävyttömän vastauksen eversti Snow'lle, että et tahdo mennä
K.L.:ään. Mitä perhanoita sinä oikein meinaat tehdä? Ajaako firman
vararikkoon? Et kai sinä luule, että ne pääpomot aikovat sietää, että
sinä petät heidät ja menet siihen 'ennakkoluulottomaan' roskajoukkoon,
johon nyt viime aikoina kuulut liittyneen.»

»Häh, saakeli, Henry T., joku on syöttänyt sinulle silkkaa valetta! Ei
ole mitään sen pahempaa kuin sellaiset salaliitot, jotka tahtovat estää
ihmisiä olemasta laajanäköisiä. Tämä on vapaa maa, kuule, mies voi
tehdä juuri mitä tahtoo.»

»Ei se ole mikään salaliitto! Kuka sitä on semmoiseksi sanonut? Mutta
jos ihmiset alkavat epäillä, että sinä olet ajattelematon ja epävarma,
niin et kai kuvittele heidän tahtovan tehdä kauppoja sinun kanssasi,
vai mitä? Pieni huhu siitä, että sinä olet alkanut konstailla, tekisi
enemmän vahinkoa firmalle kuin kaikki salaliitot ja juonet, joita joku
hullu romaaninkirjoittaja voi keksiä koko kuun kaikkina pyhinä.»

Samana iltapäivänä, kun vanha luotettava Conrad Lyte, tuo lystikäs
saituri Conrad Lyte, ilmestyi, ja Babbitt ehdotti, että hän ostaisi
tontin uudesta asuntokorttelista Dorchesteristä, sanoi Lyte äkkiä,
liian äkkiä: »Ei, ei, minä en ryhdy mihinkään uuteen juuri nyt.»

Viikkoa myöhemmin Babbitt sai Henry Thompsonin välityksellä tietää,
että Raitiotieyhtiön hallinto suunnitteli uutta kiinteistökaappausta
ja että Sanders, Torrey & Wing eikä Babbitt & Thompson saisi asian
hoitaakseen.

»Minä arvaan, että Jake Offutt alkaa mennä puuhun, kun kuulee, mitä
ihmiset sinusta puhuvat. Jakehan on varma vanha kaveri, mutta hän
on varmaan neuvonut raitiotiehallintoa kääntymään jonkun toisen
agentin puoleen. Georgie, sinun täytyy tehdä jotakin», sanoi Thompson
huolestuneena, ja samassa Babbitt suostui. Kaikki oli vain joutavaa
pötyä, ja ihmiset arvostelivat häntä aina väärin, mutta kuitenkin hän
päätti mennä Kansalaisliittoon ensi kerran, kun häneltä kysyttäisiin,
ja hän odotti ärtyisänä ja levottomana. Häneltä ei kysytty. Hänestä
ei välitetty. Hänellä ei ollut rohkeutta mennä Liittoon ja pyytää
päästä jäseneksi, ja hän yritti kurjaa kerskuntaa, että hänen oli
muka onnistunut vetää koko kaupunkia nenästä, mutta ettei kukaan voi
komentaa, miten hänen oli ajateltava ja toimittava.

Ei mikään tehnyt häneen niin ilkeää vaikutusta kuin se, että verraton
pikakirjoittaja miss McGoun äkkiä jätti hänet, vaikka esittikin ihan
päteviä syitä — hän tarvitsi jonkin ajan lepoa, hänen sisarensa
oli sairas, hän ei ehkä voisi tehdä työtä puoleen vuoteen. Babbitt
oli tyytymätön hänen seuraajaansa, miss Havstadiin, — mikä miss
Havstadin etunimi oli, ei kukaan konttorissa saanut koskaan tietää —
tuntui uskomattomalta, että hänellä oli mitään etunimeä, ihailijaa,
puuteriviuhkaa tai ruoansulatusta. Hän oli niin persoonaton, tämä
hintelä, kalpea, nuori ruotsalainen tyttö, että tuntui mahdottomalta
ajatella hänen menevän tavalliseen kotiin syömään tavallista
kauravelliä. Hän oli hyvin rasvattu ja kiilloitettu kone ja hänet
olisi pitänyt joka ilta tomuttaa ja lukita pulpettiinsa pitkien
ja terävien lyijykynien mukana. Hän pikakirjoitti nopeasti, hänen
konekirjoituksensa oli täydellistä. Mutta Babbitt tuli hermostuneeksi,
kun hänen piti työskennellä hänen kanssaan. Tyttö sai Babbittin
tuntemaan itsensä kömpelöksi näyttämällä hänen parhaiden jokapäiväisten
juttujensa aikana lempeän ymmärtämättömältä. Babbitt toivoi, että miss
McGoun tulisi takaisin, ja ajatteli jo kirjoittaa hänelle.

Silloin hän sai kuulla, että miss McGoun viikkoa lähtönsä jälkeen
oli mennyt hänen vaarallisten kilpailijainsa Sanders, Torrey &
Wingin palvelukseen. Hän ei ainoastaan pahastunut; hän pelästyi.
»Minkätähden hän sitten muutti?» mietti hän levottomana. »Oliko hänellä
ennakkotuntua, että minun liikkeeni on menossa nurin — — ja Torreyhan
sai sen raitiovälityksen? Rotat — uppoavat alukset.»

Harmaa pelko asui nyt alati hänen rinnallaan. Hän tarkkasi Fritz
Veilingeriä, nuorta agenttia, ja mietti, mahtoiko tämäkin jättää hänet.
Joka päivä hän kuvitteli, että häntä syrjäytettiin. Hän pani merkille,
että häntä ei pyydetty puhumaan Kauppiasyhdistyksen vuosipäivällisillä.
Kun Orville Jones piti suuret pokeri-illalliset, eikä häntä kutsuttu,
oli hän varma, että se oli tarkoitettu nolaukseksi. Hän pelkäsi mennä
syömään lunchia Atleettikerhoon ja pelkäsi olla menemättä. Hän luuli,
että hän vakoiltiin, että hänestä kuiskailtiin, kun hän lähti pöydästä.
Kaikkialla hän kuuli kuiskausten sihinää: asiakkaittensa konttoreissa,
pankissa, kun hän teki jonkin talletuksen, omassa kodissaan. Hän
ihmetteli ihmettelemästä päästyään, mitä hänestä mahdettiin puhua.
Koko päivän hän kuuli heidän kummastelevan: »Babbitt! No, mutta sehän
on täydellinen anarkisti! Täytyy tosiaan ihmetellä hänen rohkeuttansa;
ruveta liberaaliksi ja elää oman päänsä mukaan! Mutta hän on
vaarallinen ja häntä tulee pitää silmällä.»

Hän oli niin hermostunut, että kun hän jossakin kadunkulmassa tapasi
kaksi tuttavaa, jotka seisoivat ja puhelivat — kuiskailivat — hän
hätkähti ja saapasti ohi kuin kiinnisaatu koulupoika. Kun hän näki
naapurinsa Howard Littlefieldin ja Orville Jonesin yhdessä, katsahti
hän heihin, meni sisään karttaakseen heidän vakoiluansa onnettomana
ja varmasti uskoen, että he olivat kuiskailleet — juonitelleet —
kuiskailleet.

Hänen pelossaan oli kuitenkin uhmaa. Hän tunsi itsensä itsepäiseksi;
joskus hän katsoi olevansa oikea miesten mies, yhtä rohkea kuin
Seneca Doane. Välistä hän aikoi mennä Doanen luo ja sanoa tälle, mikä
anarkisti hän oli, mutta ei koskaan tullut aikomusta pitemmälle. Mutta
kuullessaan hiljaisia kuiskauksia ympärillään hän yhtä usein valitti:
»Herra Jumala, mitä olen tehnyt? Vähän peuhannut Konttikunnan kanssa ja
antanut Clarence Drumille hiukan nenälle siitä, että hän oli sellainen
ääretön bluffi. Minua ei kukaan voi moittia siitä, että minä morkkaisin
ihmisiä ja koettaisin pakolla tyrkyttää heihin aatteitani.»

Hän ei kestänyt jännitystä. Ennen pitkää hän tunnusti kernaasti
tahtovansa paeta takaisin siihen turvalliseen oloon, jossa hän oli kuin
muutkin, edellyttäen, että löytyisi siivo ja kunniallinen paluutie,
mutta — hän ei tahtonut suinkaan tulla takaisin ajetuksi, hän ei
tahtonut, vannoi hän, nielaista nöyryytystä.

Ainoastaan kiivaissa otteluissa vaimon kanssa tämä pelko pääsi
pinnalle. Myra valitti, että hän tuntui hermostuneelta, eikä
ymmärtänyt, miksei Babbitt tahtoisi piipahtaa Littlefieldien luo.
Babbitt koetti, mutta ei osannut selittää hänelle kapinallisuutensa ja
sen rangaistuksen hämärää suhdetta. Ja ilman Paulin ja Tanisin seuraa
ei hänellä ollut ketään uskottua. »Herra Jumala, Tinka on ainoa ystävä,
joka minulla enää on», huokasi hän, jäi lapseen seuraan ja leikki
seurapeliä hänen kanssaan koko illan.

Hän aikoi mennä vankilaan tapaamaan Paulia, mutta vaikka sai tältä
lyhyen kortin joka viikko, hän ajatteli Paulia kuin vainajaa. Tanisia
hänen oli ikävä.

»Minä ajattelin olevani muhkea ja riippumaton, kun jätin Tanisin,
mutta minä tarvitsen häntä. Hyvä Jumala, kuinka minä tarvitsen häntä!»
kiivaili hän. »Myra ei yksinkertaisesti saata ymmärtää. Ainoa elämä,
jota hän voi ajatella, on suoriutuminen olemalla ihan samanlainen kuin
kaikki muut. Mutta Tanis sanoisi minulle, että minä olen oikeassa.»

Niin hän antoi perään ja meni eräänä iltana myöhään Tanisin luo.

Hän ei ollut uskaltanut toivoa sitä, mutta Tanis oli kotona ja yksin.
Mutta hän ei ollut Tanis. Hän oli kohtelias nainen, jonka kulmakarvat
olivat korkealla, jonka aseena oli jäätävä kylmyys ja joka oli Tanisin
näköinen. Hän sanoi: »Jaa, Georgie, mikäs on?» niin tyynellä ja
välinpitämättömällä äänenpainolla, että Babbitt lähti tiehensä kuin
ruoskittuna.

Ensimmäinen lohdutus tuli Tediltä ja Eunice Littlefieldiltä.

He pyrähtivät sisään eräänä iltana, kun Ted oli kotona yliopistosta, ja
Ted nauroi:

»Mitä minä kuulen Euneltä, pappa? Hän sanoi, että hänen pappansa sanoo
sinun saaneen aikaan saakelinmoisen jyryn puolustamalla Seneca Doanea!
Mainiota! Anna niiden vaan levittää silmiänsä, ravista heitä, tämä
vanha kaupunki nukkuu!»

Ja Eunice pyrähti Babbittin polvelle, suuteli häntä, painoi
polkkapäänsä hänen kaulaansa vasten ja kuherteli:

»Minusta sinä olet hurjan paljon hauskempi kuin Howard. Mistä se
johtuu, että Howard on sellainen vanha jääränpää? Miehellä on hyvä
sydän ja hän on todellakin äärettömän lahjakas, mutta hänessä ei
koskaan ole mitään vauhtia, vaikka minä kuinka koettaisin. Etkö luule,
että voisimme tehdä mitään hänen hyväkseen?»

»Mutta Eunice, onko tuo nyt tapa puhua isästäsi?», sanoi Babbitt
parhaalla Floral Heights-sävyllä, mutta oli onnellinen ensimmäistä
kertaa viikkokausiin, näki itsensä vapaamielisyyden veteraanina ja
nuoren polven lojaalisuuden tukemana. He menivät ulos ryöstämään
jääkaappia. Babbitt sanoi vahingoniloisena: »Jos äitisi yllättäisi
meidät täällä, niin saisimme siipeemme kaikki kolme!» Ja Eunice
tuli äidilliseksi ja vatkasi heille hirveän määrän munia ja selitti
mietiskelevän abbedissan tavalla: »Jaa, sen hitto tietäköön, minkä
vuoksi naisasianainen niinkuin minäkin yhä jatkaa näiden miesten
hemmottelemista!»

Näin virkistyneenä Babbitt oli häikäilemätön tavatessaan Sheldon
Smeethin, N.M.K.Y:n pedagogisen osaston johtajan ja Chatham-Road-kirkon
kuoron johtajan, joka toisella kostealla kädellään tarttui Babbittin
paksuun kämmeneen ja saneli: »Veli Babbitt, me emme ole nähneet
teitä usein kirkossa viime aikoina. Minä tiedän, että teillä on
paljon puuhaa, mutta te ette saa unohtaa rakkaita ystäviänne vanhassa
Kirkkokodissa.» Babbitt ravisti itsensä irti lemmekkäästä otteesta
— Sheldyn tapana oli pitää toisen kättä kauan — ja mörisi: »No jaa,
luultavasti voitte hoitaa liikettä siellä ilman minua! Ikävä kyllä,
Smeeth, minun täytyy lähteä. Hyvästi!»

Mutta jälkeenpäin hän huokasi: »Jos tuolla valkoisella madolla oli
rohkeutta koettaa vetää minua takaisin Vanhaan Kirkkokotiin, niin on
myöskin Pyhän Liigan täytynyt puhella minusta paljon.»

Babbitt kuuli heidän kuiskaavan — kuiskaavan — tohtori John Jennison
Drew'n, Cholmondeley Frinkin, vieläpä William Washington Eathornenkin.
Itsenäisyys tippui pois hänestä, ja hän vaelteli yksin kaduilla peläten
ihmisten kyynillisiä silmiä ja kuiskausten alituista sihinää.



KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.


1.

Makuulle mentäessä Babbitt koetti selittää vaimolleen, kuinka
epämiellyttävä Sheldon Smeeth oli, mutta Myra vastasi ainoastaan:
»Hänellä on niin kaunis ääni, niin sielukas. Minusta sinun ei pitäisi
puhua hänestä tuolla tavalla vain senvuoksi, ettet ymmärrä musiikkia.»
Silloin Babbitt katsoi häntä kuin ventovierasta, tuijotti kylmästi
tuota pulleaa, paksukäsivartista, huolimatonta naista ja ihmetteli,
kuinka tuo mokoma oli milloinkaan tänne joutunut.

Käännellessään itseään sinne tänne viluisella vuoteellaan, hän ajatteli
Tanista. Oli ollut mieletöntä hylätä Tanis. Ihmisellä täytyy olla
joku, jonka kanssa todella voi puhua, hän — niin, hän halkeaisi,
jos jäisi edelleen ajattelemaan asioita ihan yksinänsä. Ja Myra! Ei
maksa vaivaa toivoakaan, että hän ymmärtäisi! No, ei kannata kauempaa
karttaa ratkaisua. Sehän olisi helkkarin häpeällistä, jos aviopuolisot
liukuisivat pois toisistaan kaikkien näiden vuosien jälkeen, perhanan
häpeällistä, mutta mikään ei enää voisi saattaa heitä yhteen niin kauan
kuin hän kieltäytyi antamasta Zenithin pakottaa häntä tottelemaan sen
käskyjä — ja hän aikoi, hitto soi, katsoa, ettei kukaan pakota häntä
mihinkään eikä houkuttele eikä myöskään petä.

Hän heräsi kello kolme erään automobiilin häiritsemänä ja tallusti
sängystään juomaan vettä. Kulkiessaan makuukamarin läpi hän kuuli
vaimonsa voihkivan. Hänen kaunansa Myraa vastaan oli menettänyt
kovuutensa unisessa pimeydessä ja hän kysyi levottomasti: »Mikä sinun
on, kultaseni?»

»Minun tekee niin kipeää — tästä kupeesta —-ah — ikäänkuin minua
repeilisi.»

»Ripulia! Jos minä annan sinulle vähän bikarbonaattia.»

»Minä en luule — — —että se auttaa, minä tunsin niin omituiseksi itseni
eilen illalla ja koko päivän eilen ja sitten — ai meni se ohi ja minä
nukuin ja — — — tuo auto herätti minut.»

Hänen äänensä kamppaili kuin laiva myrskyssä. Babbitt tuli levottomaksi.

»On paras, että minä soitan tohtorille.»

»Ei, ei! Se menee kyllä ohi. Mutta ehkä sinä voit antaa minulle
jääpussin.»

Babbitt meni kylpyhuoneeseen noutamaan jääpussia ja keittiöön noutamaan
jäätä. Hän tunsi itsensä dramaattiseksi yöllisellä retkellään, mutta
hakatessaan jääkappaletta tikarimaisella aseella hän oli maltillinen,
luotettava ja vakava; ja muinainen ystävyys kuului hänen äänestään, kun
hän asetti jääpussia paikoilleen ja murisi: »Kas niin, kas niin, nyt
tulee parempi.»

Hän palasi vuoteeseensa, mutta ei saanut unta. Hän kuuli Myran jälleen
voihkivan. Heti hän oli taas ylhäällä ja lohdutti häntä: »Koskeeko
vielä, kultaseni?»

»Koskee, minua ikäänkuin kourii enkä minä voi nukkua.»

Myran ääni oli heikko. Babbitt tunsi, kuinka Myra pelkäsi tohtoreita
ja heidän tuomioitaan, eikä sanonut mitään, mutta hiipi alas natisevia
portaita, soitti tohtori Earl Pattenille ja odotti väristen, koettaen
unisin silmin lukea erästä kuvalehteä, kunnes kuuli tohtorin autonäänen.

Tohtori oli nuorekas ja ammattimaisen reipas. Hän tuli sisään
niinkuin olisi ollut keskipäivä. »No, George, vähän pahoinvointia,
vai mitä, miten hänen laitansa nyt on?» sanoi hän reippaasti heittäen
päällysnuttunsa hilpeästi tuolille ja lämmittäen käsiään lämpöjohdossa.
Hän otti talossa komennon. Babbitt tunsi olevansa viraltapantu ja
mitätön, kun saattoi tohtoria makuukamariin, ja tohtori vastasi
nauraen: »Oo, vain vähän vatsapurua!» kun Verona katsoi ovesta sisään
ja huolestuneena kysyi: »Mikä on, pappa, mikä on?»

Mrs. Babbittille tohtori sanoi ystävällisen leikkisästi: »Tuntuuko
ilkeältä vatsassa? Minä annan teille jotakin, että saatte nukkua,
ja luultavasti te tunnette voivanne paremmin huomenaamulla. Minä
olen täällä heti aamiaisen jälkeen.» Mutta Babbittille, joka seisoi
vaanimassa alahallissa, tohtori huokasi: »Tuo tunne hänen vatsassaan ei
ole oikein hyvä. Se on kankea ja tulehtunut. Häneltähän ei ole leikattu
umpisuolta, vai kuinka Hm — no jaa — ei ole syytä olla levoton, Minä
tulen niin pian kuin voin aamulla, ja siihen saakka hän saa nukkua.
Minä olen antanut hänelle ruiskeen. Hyvää yötä!»

Silloin tempasi Babbittin pimeä myrsky.

Silmänräpäyksessä muuttuivat kaikki vihaiset ajatukset, jotka olivat
häntä vallinneet, ja henkiset vaikeudet, joiden kanssa hän oli
kamppaillut, merkityksettömiksi ja naurettavan mitättömiksi ikivanhojen
ja valtavien todellisuuksien, vakiintuneiden ja perinnäisten
todellisuuksien: sairauden ja uhkaavan kuoleman, pitkän yön ja avion
tuhanten erottamattomasti yhteenpunoutuneiden säikeiden rinnalla.
Babbitt hiipi takaisin Myran luo. Kun Myra vaipui morfiinin kuumaan
horrokseen, istui Babbitt hänen vuoreensa laidalla ja piti häntä
kädestä, ja ensimmäistä kertaa moniin viikkoihin oli Myran käsi
luottavaisena hänen kädessään.

Babbitt otti ylleen kylpykaapunsa ja kirjavan sänkypeiton ja istui
nojatuoliin. Makuukamari oli synkeä puolihämärässä, joka muutti uutimet
väijyviksi ryöväreiksi, pukupöydän keskiaikaiseksi rosvolinnaksi.
Huoneessa oli ihovoiteen, alusvaatteiden ja unen tuoksua. Hän torkahti
ja heräsi, torkahti ja heräsi sata kertaa. Hän kuuli Myran liikahtavan
ja huokaavan unessa, ajatteli, eikö löytyisi mitään, mikä voisi äkkiä
ja reippaasti auttaa, ja ennenkuin oli oikein saanut ajatustansa
selville, hän nukahti kirvelevin jäsenin. Yö oli äärettömän pitkä. Kun
päivä sarasti ja odotus tuntui olevan lopussa, nukahti hän taas ja
suuttui siitä, että hänet oli tavattu nukkuvana vartiopaikallaan, kun
Verona tuli sisään ja huolissaan kysyi: »Mitä tämä oikein on, pappa?»

Hänen vaimonsa oli valveilla ja makasi kasvot harmaina ja elottomina
aamun valossa, mutta nyt ei Babbitt verrannut häntä Tanisiin; Myra
ei vain ollut nainen, jota verrataan toisiin naisiin, vaan hänen
oma itsensä, ja vaikka hän saattoikin moittia ja torua häntä, niin
hän teki sen vain ikäänkuin olisi moittinut ja torunut itseänsä,
mielenkiintoisesti, ilman ylimielisyyttä ja ilman toivoa voida muuttua
tai mitään todellista halua muuttaa — ikuista perusolemusta.

Veronaa kohtaan hän oli taas isällinen ja päättävä. Hän rauhoitti
Tinkaa, joka tyydyttävällä tavalla tehosti hetken jännitystä
itkemällä. Hän määräsi aikaisen aamiaisen ja olisi mielellään katsonut
sanomalehteä ja tunsi itsensä jollakin tavoin sankarilliseksi ja
hyödylliseksi olemalla siihen katsomatta. Mutta jäljellä oli vielä
hitaasti kuluvia odotuksen tunteja ilman minkäänlaista sankaruuden
sävyä, ennenkuin tohtori Patten tuli sisään.

»Minä en näe mitään varsinaista muutosta», sanoi Patten, »minä palaan
yhdentoista aikaan, ja ellei teillä ole mitään sitä vastaan otan
luultavasti mukaani toisen maailmankuulun puoskarin neuvottelua varten,
vain varmuuden vuoksi. Nyt George, ei sinulla ole mitään tekemistä.
Minä käsken Veronaa pitämään jääpussia päällä — on kyllä hyvä pitää
sitä päällä — ja sinun on paras mennä konttoriisi sen sijaan, että
kuljet tässä hänen ympärillään ja näytät siltä kuin itse olisit
potilas. Aviomiesten hermot! Hurjan paljon hysteerisemmät kuin naisten.
Heidän pitää aina pistää nokkansa väliin ja anastaa itsellensä koko
sairaanaolon kunnia, kun heidän vaimonsa ovat sairaita. Juo nyt kuppi
kahvia ja livistä tiehesi!»

Tämä pilkka pudotti Babbittin alas yläilmoista. Hän ajoi konttoriin,
koetti sanella kirjeitä, koetti soittaa puhelimessa ja unohti, kenelle
soitti, ennenkuin oli saanut vastauksen. Neljännestä yli kymmenen hän
ajoi takaisin kotiin. Kun hän pääsi ulos keskustan tungoksesta ja
sai vauhtia autoonsa, oli hänen kasvoillaan yhtä julmat rypyt kuin
tragedian naamarissa.

»Miksi sinä tulit takaisin, kultaseni? Minä luulen melkein, että tunnen
itseni vähän paremmaksi. Minä käskin Veronan mennä konttoriinsa. Teinkö
pahasti, kun tulin sairaaksi?»

Babbitt ymmärsi, että Myra odotti hyväilyä, ja täytti ilomielin
odotuksen. He olivat harvinaisen onnellisia, kun Babbitt kuuli tohtori
Pattenin auton äänen. Hän katsoi ulos ikkunasta, hän pelästyi.
Pattenin seurassa oli kärsimätön herra, jolla oli tuuhea musta tukka
ja husaariviikset — tohtori A. J. Dilling, kirurgi. Babbitt vapisi
huolesta, koetti salata sitä ja riensi ovelle.

Tohtori Patten puhui tavattoman keveään sävyyn: »Minä en tahdo tehdä
sinua levottomaksi, rakas ystävä, mutta ajattelin, että ehkä olisi
hyvä, jos tohtori Dilling tutkisi häntä.» Hän teki Dillingiä kohti
kunnioitusta osoittavan liikkeen.

Dilling nyökäytti päätään kankeasti ja astui ylös portaita. Babbitt
käveli epätoivoisena edestakaisin arkihuoneessa. Paitsi lasten
syntyessä ei perheessä ollut koskaan tapahtunut mitään suurempaa
operatiota, ja hänestä oli kirurgia samalla kertaa ihme ja
kauhistuttava inhoittavuus. Mutta kun Dilling ja Patten tulivat alas
jälleen, tiesi hän, että kaikki oli hyvin, ja oli vähällä purskahtaa
nauruun, sillä molemmat herrat olivat ihan niinkuin parrakkaat tohtorit
eräässä operetissa, kun he seisoivat ja hykertelivät käsiään ja
näyttivät hassunkurisen tietoviisailta.

Tohtori Dilling puhui:

»Ikävä kyllä, rakas ystävä, se on akuutti umpisuolen tulehdus. Meidän
täytyy leikata. Se on tietysti sinun määrättävä, mutta ei voi olla
epäilystäkään siitä, mitä on tehtävä.»

Babbitt ei käsittänyt asian koko laajuutta. Hän sanoi:

»Niin, me voimme saada hänet kuntoon parin päivän kuluttua, arvelen
minä. Tedin pitäisi tulla kotiin yliopistosta, jos jotakin tapahtuisi.»

Tohtori Dilling mörisi:

»Ei, ellet tahdo, että vatsakalvontulehdus tulee lisäksi, on leikkaus
tehtävä heti paikalla. Minä neuvon sitä mitä vakavimmin. Jos
suostut, niin soitan St. Maryn ambulanssin heti, ja sitten hän on
leikkauspöydällä jo miltei puolen tunnin kuluttua.

»Minä — — — minä — — — tietysti sinä parhaiten tiedät, mitä — — — mutta
hyvä Jumala, ihminen, enhän minä voi saada hänen vaatteitaan kuntoon
kahdessa sekunnissa, kyllähän sen ymmärrät, ja hänen tilassaan, niin
väsynyt ja heikko — —»

»Nakkaa vaan hänen hiusharjansa ja kampansa ja hammasharjansa johonkin
laukkuun. Siinä kaikki, mitä hän pariin päivään tarvitsee», sanoi
tohtori Dilling ja meni puhelimen luo. Babbitt riensi epätoivoisena
ylös portaita. Hän lähetti säikähtyneen Tinkan pois huoneesta. Hän
sanoi hilpeästi vaimolleen:

»Niin, kultaseni, tohtori arvelee, että on paras, että tehdään pieni
leikkaus ja päästään siitä samalla. Kestää vain pari minuuttia — se ei
ole puoliksikaan niin vakavaa kuin synnytys — — — ja sitten sinä olet
terve tuossa paikassa!»

Myra puristi hänen kättänsä niin että sormiin koski. Hän sanoi lapsen
tavoin:

»Minua peloittaa — — — mennä pimeyteen ihan yksinäni!»

Hänen silmissään ei ollut enää tervettä, tyyntä katsetta, ne olivat
rukoilevat ja pelästyneet. »Viivytkö sinä minun luonani, kultani? Eihän
sinun vain tarvitse mennä konttoriin nyt? Etkö sinä voisi saattaa minua
sairaalaan? Etkö voisi tulla tervehtimään minua tänä iltana — — — jos
kaikki käy hyvin? Eihän sinun kaiketi tarvitse mennä pois tänä iltana,
sano?»

Babbitt oli polvillaan vuoteen vieressä. Myran heikolla kädellään
silittäessä hänen tukkaansa hän nyyhkytti, suuteli hänen paitansa hihaa
ja vakuutti:

»Oma tyttöni, minähän rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta
maailmassa. Minä olen ollut ikäänkuin hiukan hermostunut liikeasioista
ja kaikesta mahdollisesta, mutta se on ihan ohi nyt. Ja minä olen taas
sinun luonasi.»

»Onko niin todellakin? George, minä ajattelin, kun tässä makasin,
että kenties — olisi hyvä, jos minä nyt niinkuin liukuisin pois. Minä
ajattelin, tokkohan kukaan todella tarvitsee minua? Tai kaipaisi
minua? Ajattelin, mitä hyötyä siitä on, että elän, kun alan tulla niin
tuhmaksi ja rumaksi — — —»

»Ah, senkin pikku humbuugi! Ojentaa haavia, kun minun pitäisi rientää
pakkaamaan sinun laukkuasi! Minä tietenkin, minä, olen nuori ja kaunis
ja oikea kyläkeikari ja — — —» Hän ei voinut jatkaa. Hän nyyhkytti
taas; ja katkonaisin, mutisevin sanoin he löysivät toisensa jälleen.

Pakatessaan Babbitt oli ihmeellisen selvä ja nopea ajatuksiltaan. Nyt
ei enää tulisi olemaan mitään hurjasteluiltoja, sen hän ymmärsi. Hän
myönsi, että tulisi niitä kaipaamaan. Vähän nyrpeänä hän ajatteli,
että hän nyt oli viimeistä kertaa hurjastellut, ennenkuin antautui
keski-iän masentavan lamaannuksen tilaan. »No niin», ja hän irvisti
veitikkamaisesti, »olipahan peijakkaan hauskaa, niin kauan kuin sitä
kesti.» Ja — — — paljonkohan leikkaus maksaisi? »Minun olisi pitänyt
selvittää se asia Dillingin kanssa ensin, mutta ei perhana, minä en
välitä siitä, kuinka paljon se maksaa.»

Ambulanssiauto oli oven edessä. Kesken kaikkea surua joutui Babbitt
ihmettelemään kaikkia sen teknillisiä täydellisyyksiä, assistenttien
ystävällisiä, taitavia otteita, kun he nostivat mrs. Babbittin
paareille ja kantoivat hänet alas.

Ambulanssi oli kookas miellyttävä, vernissattu, valkoinen esine. Mrs.
Babbitt vaikeroi: »Minä pelkään sitä, se on aivan kuin ruumisvaunut,
aivan kuin vietäisiin ruumisvaunuun, minä tahdon, että sinä jäät
luokseni.

»Minä istun ihan likellä ajajan vieressä», lupasi Babbitt.

»Ei, minä tahdon sinut sisään luokseni!» Assistenteilta Myra kysyi:
»Eikö hän voi istua sisässä?»

»Kyllä, vallan hyvin, siellä on sisällä mukava tuoli», sanoi vanhempi
assistentti ammattiylpeyden ilmein.

Babbitt istui hänen viereensä tähän pyörivään kojuun, jossa oli vuode,
tuoli, tehokas sähkölämmitysjohto ja aivan käsittämätön almanakka,
tyttö, joka söi kirsikoita, ja yritteliään sekatavarakauppiaan nimi;
mutta kun hän heilautti kättään toivottomassa hilpeydessä, kosketti se
lämpöjohtoa ja hän parkaisi:

»Ai Jeesus!»

»Ei, mutta George Babbitt, minä en tahdo kuulla sinun kiroavan ja
noituvan ja herjaavan!»

»Tiedän, olen hurjan pahoillani, mutta — — — piru vieköön, kuinka
pahasti minä poltin itseäni, saakeli, kuinka se kirvelee, se kirvelee
niin vietävästi. Tuo kirottu lämpöjohto on kuuma kuin — — — se on kuuma
kuin — — — se on kuuma kuin Helvetin sarana. Katso, näethän jäljet.»

Ja kun he niin ajoivat St. Maryn sairaalaan, missä hoitajattaret
jo asettelivat esiin instrumentteja leikkausta varten Myran elämän
pelastamiseksi, oli Myra se, joka lohdutti Babbittia ja suuteli
laikkaa lievittääkseen tuskaa, ja vaikka Babbitt koetti olla karski ja
miehekäs, antoi hän perään ja oli iloinen, että häntä lohduteltiin kuin
pientä vauvaa.

Ambulanssi vieri sairaalan porttiholvista sisään, ja tuossa tuokiossa
hän oli supistettu nollaksi tässä lukemattomien linoleumpermantoisten
hallien sikermässä ja näki avoimia ovia, joista näkyi vanhoja vaimoja
istumassa vuoteilla, hissin, nukutushuoneen, nuoren assistentin, joka
halveksi aviomiehiä.

Hän sai luvan suudella vaimoansa, hän näki laihan nuoren hoitajattaren
asettavan nukutusnaamarin Myran suulle ja nenälle, häntä pöyristytti
imelä ja petollinen haju; sitten ajettiin hänet ulos ja hän istui
eräällä korkealla tuolilla jossakin laboratoriossa puolihuumauksissa,
ikävöiden saada nähdä vaimoansa vielä kerran, saada vakuuttaa, että
oli aina rakastanut häntä eikä koskaan sekuntiakaan rakastanut ketään
muuta tai edes vilkaissutkaan kehenkään muuhun. Laboratoriossa hän
ei ollut tietoinen mistään muusta kuin että siellä oli eräs esine
hajoamistilassa ja että sitä säilytettiin kellertävää spriitä
sisältävässä pullossa. Se sai hänet melkein voimaan pahoin, mutta hän
ei voinut siirtää silmiänsä siitä pois. Hän ajatteli enemmän sitä kuin
omaa odotustansa, ja hänen ajatuksensa harhailivat tylsinä ylt'ympäri,
alati palatakseen inhoittavaan pulloon. Päästäkseen sitä näkemästä
hän aukaisi oikealla olevan oven toivoen löytävänsä järjellisen ja
asianmukaisen konttorin. Hän ymmärsi katsovansa leikkaushuoneeseen.
Yhdellä silmäyksellä hän näki tohtori Dillingin, outona valkoisessa
nutussa ja pää kääreissä kumartuneena metallipöydän yli, jossa oli
ruuveja ja pyöriä, ja sitten hoitajattaria, jotka pitivät kulhoja ja
pumpulitukkoja, ja erään kääreissä olevan olennon, vain elottoman leuan
ja valkoisen möhkäleen, jonka keskessä näkyi nelikulmio väritöntä ihoa
ja siinä ammottava haava, josta riippui rykelmä pihtejä kuin kiinni
imeytyneitä parasiitteja.

Hän sulki kiiruusti oven. Voihan olla, että hänen pelästynyt
katumuksensa viime yönä ja tänä aamuna ei ollut syöpynyt erittäin
syvälle, mutta tämä kaiken inhimillisen hävittäminen Myrasta,
joka oli ollut niin liikuttavan inhimillinen, järkytti hänen
sisintänsä, ja istuessaan taas laboratorion korkealla tuolilla
hän vannoi uskollisuutta vaimolleen — Zenithille — liikkeelleen
— Propagandakerholle — jokaiselle uskonkappaleelle kaikkien
oikeauskoisten joukossa.

Sitten tuli eräs sairaanhoitajatar: »Nyt se on tehty. Leikkaus on
täysin onnistunut. Hän tulee aivan terveeksi. Hän herää pian, ja
silloin saatte tavata hänet.»

Babbitt näki vaimonsa makaamassa kummallisella kaltevalla vuoteella.
Myran kasvoissa oli epäterve keltainen väri, mutta hänen siniset
huulensa liikkuivat hiljaa. Vasta sitten Babbitt todellakin uskoi,
että Myra eli. Tämä mutisi jotakin. Babbitt kumartui ja kuuli hänen
huokaavan: »On vaikeaa saada oikeaa siirappia pannukakkuun.» Babbitt
nauroi herkeämättä, säteili hoitajattarelle ja sanoi ylpeästi:
»Voitteko ajatella, että hän puhuu siirapista. Saakeli soikoon, minä
menen ja tilaan sata litraa Vermontista.»


2.

Seitsemäntoista päivän kuluttua hän pääsi sairaalasta. Babbitt kävi
häntä tervehtimässä joka iltapäivä, ja pitkien keskusteluittensa aikana
he lipuivat vähitellen takaisin muinoiseen kumppanuuteensa. Kerran hän
kosketti viittaamalla suhdettansa Tanisiin ja Konttikuntaan, ja Myra
oli järkytetty ajatellessaan, että huono nainen oli saanut kiedotuksi
pauloihinsa hänen George-raukkansa. Jos hän joskus oli epäillyt
naapureitansa ja oikeauskoisten eteviä ominaisuuksia, niin nyt hän
oli vakuutettu. »Eipä saatu nähdä», huomautti hän, »Seneca Doanen
tuovan kukkia ja tulevan juttelemaan Muijan kanssa!» Mutta mrs. Howard
Littlefield tuli sairaalaan tuoden kiitettyä viinihyytelöänsä (joka oli
tehty oikeasta viinistä); Orville Jones tuhlasi tuntimääriä valitakseen
sellaisia kirjoja, joista mrs. Babbitt piti — kauniita rakkaustarinoita
New Yorkin miljonäärityttäristä ja Wyomingin cowboysta; Louetta Swanson
kutoi heleän toipilasröijyn; Sidney Finkelstein ja hänen pieni hilpeä
ruskeasilmäinen vaimonsa valitsivat kauneimman yöpaidan Parcher &
Steinin koko varastosta.

Kaikki hänen ystävänsä lakkasivat kuiskuttelemasta hänestä, epäilemästä
häntä. Atleettikerhossa kysyttiin joka päivä, kuinka Myra voi. Kerhon
jäsenet, joiden nimeäkään Babbitt ei tuntenut, pysähtyivät kysyäkseen:
»Kuinka vaimonne laita on?» Babbitt tunsi liukuvansa synkeiltä
ylängöiltä laakson herttaiseen lämpimään ilmapiiriin.

Eräänä aamupäivänä Verg Gunch ehdotti: »Aiotko olla sairaalassa kuuden
aikaan, vaimoni ja minä ajattelimme käväistä siellä.» Ja he käväisivät.
Gunch oli niin humoristinen, että mrs. Babbitt sanoi hänen täytyvän
lakata naurattamasta häntä, sillä haavaan tosiaan koski. Kun he
kulkivat hallin läpi, sanoi Gunch herttaisesti: »Kuule sinä, George,
vanha ystävä, sinä olit tässä jokin aika sitten tyytymätön johonkin.
Minä en tiedä, minkä vuoksi, eikä se kuulu minuun, mutta nyt sinä
tunnut olevan hilpeä ja virkeä jälleen, ja etkö sinä nyt tule mukaan
Kansalaisliittoon, vanha jassi? Meillä on helkkarin hauskaa siellä, ja
me tarvitsemme sinun neuvojasi.»

Silloin Babbitt suostui, melkein itkemäisillään ilosta, että
vikiteltiin eikä pakotettu, että sai lakata taistelemasta, että sai
paeta rivistä tarvitsematta vahingoittaa hyvää ajatusta itsestänsä, ja
hän heitti lopullisesti hiiteen kaikki kumoukselliset ajatuksensa. Hän
taputti Gunchia olalle, ja seuraavana päivänä hän tuli Kansalaisliiton
jäseneksi.

Kahden viikon kuluttua ei kukaan Liitossa ollut jyrkempi, varmempi
Seneca Doanen pahuudesta, ammattiyhdistysten rikollisuudesta,
immigration vaaroista ja golfpelin, moraalin ja talletustilien iloista
kuin George F. Babbitt.



NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.


1.

Kansalaisliitto oli levinnyt yli koko maan, mutta missään se ei ollut
niin toimelias ja suurta arvoa nauttiva kuin Zenithin kaltaisissa
kauppakaupungeissa, joiden asukasmäärä oli joitakin satojatuhansia ja
joista useimmat — vaikka ei kaikki — olivat sisämaassa, taustanaan
viljavainioita ja kaivoksia ja pikkukaupunkeja, jotka olivat
riippuvaisia niistä kiinnityslainojen ja pöytätapojen, taiteen,
yhteiskuntafilosofian ja hattumuotien nojalla.

Useimmat Zenithin menestykselliset porvarit kuuluivat liittoon.
He eivät kaikki olleet niinsanottua oikeauskoisten liikemiesten
luokkaa. Näiden voimamiesten, näiden varallisuuden kauppiasten ohella
kuuluivat siihen ylimykset, t. s. ne miehet, jotka olivat rikkaita tai
olivat olleet rikkaita jo useita miespolvia: pankkien ja tehtaiden
johtajat, maanomistajat, lainopilliset neuvonantajat, muodissa
olevat lääkärit ja ne muutamat nuoret ukkelit, jotka eivät lainkaan
tehneet työtä, vaan vastoin luontoansa asuen Zenithissä keräilivät
porsliineja ja alkupainoksia ikäänkuin olisivat olleet Pariisissa.
Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että työläisluokat oli pidettävä
alallaan, ja kaikki ymmärsivät, ettei Amerikan Demokratia sisältänyt
mitään yhdenvertaisuutta rikkaudessa, mutta sensijaan vaati tervettä
yhdenmukaisuutta ajatuksissa, vaatetuksessa, maalauksessa, moraalissa
ja sanavarastossa.

Tässä he olivat yhtäläisiä minkä tahansa muun maan vallitsevan luokan
kanssa, varsinkin Suur-Britannian, mutta erilaisia siinä, että olivat
voimakkaampia ja että todellakin pyrkivät luomaan sitä sovinnaista
muotokuntaa, jota kaikki luokat kaikkialla toivovat, mutta jonka
halunsa toteuttamista he tavallisesti epäilivät. Kansalaisliiton
pisin taistelu taisteltiin »Open Shopia» vastaan — mikä pohjimmaltaan
oli taistelua ammattiyhdistyslaitosta vastaan. Tämän rinnalla kävi
amerikkalaistuttamisliike, sen iltaluennot englanninkielessä ja
historiassa ja kansantaloudessa ja jokapäiväiset sanomalehtiartikkelit,
jotta vastatulleet muukalaiset oppisivat tuntemaan nuhteettoman ja
aitoamerikkalaisen työriitojen ratkaisutavan: että työläisten piti
luottaa työnantajiinsa ja rakastaa heitä.

Liitto oli jalomielistäkin anteliaampi osoittaessaan hyväksymistään
toisille järjestöille, jotka edistivät sen omia pyrkimyksiä. Se auttoi
N.M.K.Y:tä kahdensadantuhannen dollarin lainan hankkimisessa uutta
rakennusta varten. Babbitt, Vergil Gunch, Sidney Finkelstein ja vieläpä
Charles McKelveykin puhuivat elävien kuvien katsomoyleisölle, mikä
suuri vaikutus »vanhalla kunnon N.M.K.Y:llä» oli ollut heidän omassa
elämässään, se kun oli opastanut heitä miehekkääseen kristillisyyteen;
ja harmaapäinen ja mahtava eversti Rutherford Snow, _Asianajajalehden_
omistaja, kuvattiin puristamassa Sheldon Smeethin kättä N.M.K.Y:ssä. On
kyllä totta, että jälkeenpäin, kun Smeeth sipisi: »Teidän pitää tulla
johonkin rukouskokoukseemme», eversti huusi: »Mitä pirua minä siellä
tekisin? Onhan minulla oma baarini», mutta ei katsottu olevan syytä
painattaa sitä sanomalehtiin.

Liitto oli suuriarvoinen Amerikkalaiselle Legionalle, kun muutamat
pienet ja ryhdittömät lehdet arvostelivat tätä Sodan veteraanien
järjestöä. Eräänä iltana ryösti joukko nuorukaisia Zenithin
sosialistien päämajan, poltti sen paperit, pieksi konttorihenkilökuntaa
ja nakkasi pulpetit ilman muuta ulos ikkunoista. Kaikki sanomalehdet
_Asianajajalehteä_ ja _Asianajajan Iltalehteä_ lukuunottamatta pitivät
tätä arvokasta, mutta kenties hiukan hätäistä tekoa Amerikkalaisen
Legionan toimenpanemana. Silloin meni patrulli Kansalaisliitosta
petollisten lehtien toimituspaikkoihin ilmoittaen, ettei kukaan entinen
sotilas mitenkään ole voinut tehdä semmoista tekoa, ja toimittajat
ymmärsivät etunsa ja lakkasivat asiaa penkomasta. Kun Zenithin ainoa
tunnontarkka pääsi vankilasta, ja oikeus ja vanhurskaus karkoittivat
hänet kaupungista, mainitsivat sanomalehdet, että sen oli tehnyt
»joukko tuntematonta roskaväkeä.»


2.

Kaikkiin Kansalaisliiton tekoihin ja voittoihin otti Babbitt osaa
saavuttaen jälleen täydellisesti itsekunnioituksen, tyyneyden ja
ystäviensä rakkauden. Mutta hän alkoi mukista: »Saakeli soikoon, minä
olen tehnyt omalta osaltani kyllin paljon kaupungin puhdistamiseksi.
Täytyy hoitaa omiakin asioitaan. Minäpä taidan vähän niinkuin hellätä
tätä K. L.-touhua nyt.»

Hän oli palannut kirkkoon, niinkuin oli palannut Propagandakerhoon.
Olipa vielä nielaissut sen vaahtointoisen tervehdyksen, jolla
Sheldon Smeeth vastaanotti hänet. Hän oli levoton siitä, että hän
tyytymättömyytensä aikana kenties oli saattanut lunastuksensa vaaraan.
Hän ei ollut ihan varma siitä oliko tavoiteltavaa taivasta olemassa,
mutta tohtori John Jennison Drew sanoi olevan, eikä Babbitt tahtonut
poistaa mitään mahdollisuuksia.

Eräänä iltana, sattuessaan tohtori Drew'n kirkkoherranvirkatalon
kohdalle, hän meni vaistomaisesti sisään ja tapasi tohtorin tämän
kirjoitushuoneessa.

»Silmänräpäys — minulla on juuri puhelinkeskustelu», sanoi tohtori
Drew liikemiessävyyn ja jatkoi sitten toraisasti puhelimeen: »Halloo —
halloo! Onko Berkey & Hannis? Täällä kirkkoherra Drew. Missä hemmetissä
teillä on ensi pyhän ohjelman korrehtuuri? Mitä? Se pitää lähettää
tänne. Jaa, ei se auta, vaikka olisitte sairaita joka sorkka! Minun
täytyy saada se tänä iltana. Ottakaa pikalähetti ja toimittakaa se
tänne silmänräpäyksessä!»

Hän kääntyi äänensä tarmokasta sävyä muuttamatta: »No, veli Babbitt,
mitä voin tehdä teidän hyväksenne?»

»Minä olisin vain kysynyt — — — Minä sanon heti, kuinka asia on,
mestari! Joku aika sitten minä tuota niinkuin hiukan veltostuin. Otin
drinkin tai pari ja niin poispäin. Minä haluaisin kysyä: 'Miten käy, jos
lopettaa kaiken sensemmoisen ja taas ottaa järjen hännästä kiinni?'
Saako sittenkin, hm, tuota noin, niin sanoakseni, sakkoja siitä sitten
tuonnempana?»

Kirkkoherra Drew oli äkkiä kiinnostunut. »Entä hm, veli, — — ne muutkin
sensemmoiset? Naiset?»

»Ei, oikeastaan, saattaa kyllä sanoa, oikeastaan ei ensinkään.»

»Älkää empikö puhua minulle, veli! Sitä vartenhan minä olen täällä.
Onko tullut oltua yöretkillä? Puristeltua tyttöjä autossa?»
Paimenensilmät kiiluivat.

»Ei — ei —»

»Odottakaa, niin saatte nähdä. Tänne tulee neljännestunnin kuluttua
lähetystö yhdistyksestä 'Älkää saattako kieltolakia pilkanalaiseksi',
ja neljännestä yli yhdeksän toinen lähetystö 'Synnytystarkastuksen
vastustus-unionista'.» Hän katsoi hätäisesti kelloaan. »Mutta minä
voin nipistää siitä viisi minuuttia ja rukoilla teidän kanssanne.
Polvistukaa tuolinne viereen, veli. Älkää ujostelko etsiä Jumalan
johtoa.»

Babbittia kismitti, ja hänen teki mielensä mennä tiehensä, mutta
tohtori Drew oli jo lusahtanut permannolle kirjoitustuolinsa viereen,
ja hänen äänensä oli muuttunut karheasta liikesävystä pauhuintoisen
tuttavalliseksi synnin ja Kaikkivaltiaan kanssa. Babbitt polvistui
myöskin Drew'n rehkiessä hänen synnissään.

»Oi, Herra, sinä näet tässä meidän veljemme, jota moninaiset kiusaukset
ovat eksyttäneet. Oi, Taivaallinen Isä, tee hänen sydämensä puhtaaksi,
niin puhtaaksi kuin pienen lapsen. Oi, anna hänen jälleen tuntea
miehekkään rohkeuden iloa siitä, että pystyy luopumaan pahasta — -—»

Sheldon Smeeth tuli huoneeseen hyppyjalassa. Nähdessään nuo molemmat
miehet hän myhäili, taputti Babbittia anteeksiantavasti olalle ja
polvistui hänen viereensä pitäen käsivarttaan hänen ympärillään ja
antaen lisää voimaa tohtori Drew'n rukouksille voihkimalla: »Niin,
Herra! Auta veljeämme, Herra!»

Vaikka koettikin pitää silmiänsä kiinni, kurkisti Babbitt kuitenkin
sormiensa välistä ja näki pastorin katsovan kelloansa lopettaessaan
rukoustansa riemuisalla: »Salli hänen aina epäröimättä tulla meidän
luoksemme saamaan neuvoa ja hellää huolta ja anna hänen ymmärtää, että
kirkko voi taluttaa häntä niinkuin pientä lasta.»

Tohtori Drew hypähti pystyyn, mulkoillen silmillään siihen suuntaan,
missä taivaan arvellaan olevan, pisti kellon taskuunsa ja kysyi: »Onko
lähetystö jo tullut, Sheldy?»

»On. Se odottaa eteisessä», vastasi Sheldy samalla reippaalla äänellä
ja lisäsi sitten hyväilevästi Babbittille: »Veli, jos se auttaisi
teitä, tulen hirveän mielelläni teidän kanssanne viereiseen huoneeseen
rukoilemaan sillä välin kuin tohtori Drew ottaa vastaan. »Älkää
saattako kieltolakia pilkanalaiseksi» -yhdistyksen veljiä.

»Ei — ei — kiitos — minulla ei ole aikaa!» huusi Babbitt ja säntäsi
ovelle.

Sen päivän jälkeen nähtiin hänet usein Chatham-Roadin
presbyteriaanisessa kirkossa, mutta tarina kertoo, että hän karttoi
puristaa kirkkoherran kättä ovella.


3.

Joskin Babbittin siveellinen selkäranka oli niskoittelusta niin
heikentynyt, ettei häneen ollut täysin luottamista Kansalaisliiton
vaativammissa sotatoimissa ja ettei hän myöskään antanut oikein
arvoa kirkolle, niin hän kuitenkin ilmeisesti iloitsi palatessaan
nautintoihinsa kotonaan ja Atleettikerhossa, Propagandakerhossa ja
Hirvissä.

Verona ja Kenneth Escott menivät vihdoin monen epäröinnin jälkeen
naimisiin Häissä oli Babbitt yhtä huolellisesti puettu kuin Verona;
hän kiristi itsensä siihen smokingiin, joka hänellä oli teekutsuissa
kolmesti vuodessa, ja kun Verona ja Kenneth olivat ajaneet pois
limousinessä, palasi hän kotiin tuntien jonkinlaista helpotusta, riisui
smokinginsa, istuutui nostaen kenkien puristamat jalkansa sohvalle
ja ajatteli, että hänen vaimonsa ja hän saivat seurusteluhuoneen nyt
omaan haltuunsa ja pääsivät kuulemasta, kuinka Verona ja Kenneth
keskustelivat hienostunein ja akateemisin lauseparsin minimipalkoista
ja Dramaattisesta liitosta.

Mutta ei edes tämä rauhaan vaipuminen ollut niin lohdullista kuin hänen
pääsynsä takaisin Propagandakerhon suosikkien joukkoon.


4.

Puheenjohtaja Willis Ijams aloitti tämän Propagandakerhon lunchin
seisomalla ääneti ja tuijottamalla heihin niin onnettoman näköisenä,
että he pelkäsivät hänen aikovan ilmoittaa jonkun kerhokumppanin
kuolleen. Sitten hän lausui hitaasti ja vakavasti:

»Pojat, minun on ilmoitettava teille aivan kauheaa, hirveää, joka
koskee erästä meidän kerhomme omista jäsenistä.»

Useat propagandistit, niiden joukossa Babbitt, näyttivät huolestuneilta.

»Eräs sala-avaimen ritari, luotettava ystäväni, teki hiljakkoin matkan
valtiomme pohjoisosiin, ja eräässä kaupungissa, jossa eräs määrätty
propagandisti eli poika-aikansa, hän sai ilmi jotakin, mitä ei enää käy
pitäminen salassa. Lyhyesti sanoen, hän sai ilmi erään miehen sisimmän
luonteen, miehen, jonka olemme ottaneet vastaan oikeauskoisena ja omana
miehenämme. Hyvät herrat, minä en voi luottaa siihen, että ääneni
saattaisi sen lausua, senvuoksi olen sen kirjoittanut.»

Hän paljasti suuren, mustan taulun, ja siihen oli suunnattoman suurilla
kirjaimilla piirretty tarina:

George Fasansbee Babbitt — Oi kauhua!

Propagandistit hurrasivat, nauroivat, itkivät, nakkelivat leipäpaloilla
Babbittia, huusivat: »Puhu! Puhu! Oi kauhua!»

Puheenjohtaja jatkoi:

»Tämä, hyvät herrat, on se kamala asia, jonka Georgie Babbitt on
salannut meiltä koko näiden vuosien ajan, joina me luulimme hänen
nimensä olevan vain yksinkertaisesti George F. Nyt minä vaadin, että
te, kukin vuorollaan, sanotte, mitä mikin on luullut tämän F:sn
merkinneen.»

Siinä esitettiin sikermä F:kirjaimella alkavia sanoja, joiden merkitys
ei ollut Babbittille maireinen. Heidän solvauksiensa hyvätuulisuudesta
Babbitt ymmärsi, että hänet oli otettu heidän piiriinsä jälleen, ja hän
nousi onnellisena:

»Pojat, minun täytyy se tunnustaa. Minulla ei ole koskaan ollut
rannekelloa enkä ole jakanut nimeäni keskeltä kahtia, mutta minä
tunnustan, että toinen ristimänimeni on Fasansbee. Ainoa puolustukseni
on, että vanha pappani — vaikka hän muuten oli ihan viisas ja kiva
rökittämään lähimmäisiänsä shakkipelissä — antoi minulle nimen
perhelääkärimme, vanhan tohtori Ambrosius Fasansbeen mukaan. Minä
pyydän anteeksi, pojat. Tulen pitämään huolta, että seuraavassa
painoksessa kirjaa 'Mikä — sinun — nimesi — taas — olikaan' saan
nimekseni jotakin todella käytännöllistä — jotakin, joka tuntuu
tyylikkäältä ja on samalla kuitenkin muhkeaa ja miehekästä — jotakin
lyhyesti sanoen, sentapaista kuin tuo hieno vanha nimi, joka on niin
hyvin tunnettu joka talossa — tuo rohkea ja melkein häikäisevä nimi,
Willis Jimsjams Ijams!»

Hän ymmärsi hurraahuudoista olevansa jälleen turvallisella pohjalla
ja kerhon mielen mukainen ja tiesi, ettei hän enää tulisi saattamaan
turvallisuuttansa ja nauttimaansa suosiota vaaraan eksymällä pois
»Kaikkien oikeauskoisten» laumasta.


5.

Henry Thompson säntäsi konttoriin ja huusi: »George! Suuria uutisia!
Jake Offutt sanoo, että Raitioryhmä on tyytymätön Sanders, Torrey
& Wingin tapaan hoitaa heidän viime yritystään ja taas valmis
keinottelemaan meidän kanssamme!»

Babbitt näki tyydytyksekseen, että hänen kapinansa viimeinenkin
haava oli parantunut, mutta kotimatkalla hän tunsi sielunsa pohjalla
ahdistavia ajatuksia, jotka eivät koskaan olleet tehneet häntä
heikoksi siihen aikaan, jolloin hän kamppaili niinkuin kaikki
muutkin. Hän havaitsi, ettei suoraan sanoen pitänyt raitioherroja
ihan kunniallisina. »No, hän toimittaa vielä tämän asian heille,
mutta niin pian kuin suinkin mahdollista, kenties niin pian kuin
Henry Thompson on kuollut, hän katkaisee kaikki suhteensa heihin.
Hän oli kahdeksanviidettä ikäinen, kahdentoista vuoden kuluttua hän
olisi kuusikymmenvuotias, hän tahtoo jättää maineeltaan tahrattoman
liikkeen lastenlapsille. Yhteistoiminta raitiotieyhtiön kanssa on
tosin tavattoman tuottavaa, ja asioita täytyy katsoa käytännölliseltä
kannalta, mutta — — —» Hän väänteli itseään aivan onnettomana. Hänen
olisi tehnyt mieli sanoa raitiotieherroille, mitä hän heistä ajattelee.
»Hm, mutta hän ei voi tehdä sitä vielä. Jos hän nyt taas rikkoo välinsä
heidän kanssaan, niin he saattavat murskata hänet. Mutta — —»

Hän oli tietoinen siitä, että hänen elämänuransa näytti hämärältä. Hän
mietti, mitä tekisi tulevaisuudessa. Hän oli vielä nuori; olivatko
kaikki seikkailut lopussa? Hän tunsi joutuneensa vangiksi juuri samaan
verkkoon, josta oli paennut niin hurjasti, ja olihan suorastaan
kohtalon ivaa, että hänet oli saatu iloitsemaan vangiksijoutumisestaan.

»He ovat peitonneet minua ja pahasti ovatkin!» vaikersi hän.

Talo oli rauhaisa tänä iltana, ja hän pelasi pelin besikkiä vaimonsa
kanssa. Hän sanoi suuttuneena kiusaajalle, että tyytyy viettämään
aikansa vanhalla hyvällä tavalla. Seuraavana päivänä hän meni
raitiotieyhtiön asiamiehen luo, ja he laativat suunnitelman, miten
tonttien salainen osto Evanston Roadin varrelta järjestetään.
Mutta ajaessaan sitten konttoriinsa hän ajatteli: »Minä hoidan ja
suunnittelen asioitani oman mieleni mukaan — — — kunhan luovun
varsinaisesta liiketoiminnasta.»


6.

Ted oli tullut Yliopistosta kotiin pyhäksi. Vaikka hän ei enää puhunut
mekaniikasta eikä lausunut mielipidettään opettajista, ei hän silti
tuntunut olevan entistään ihastuneempi tiedekuntaansa, ja hänen
suurimpana harrastuksenaan oli hänen langaton puhelinkojeensa.

Lauantai-iltana hän meni Eunice Littlefieldin kanssa eräisiin
tanssiaisiin Devon Woodsiin. Babbitt näki vilahdukselta tytön, kun
tämä hyppäsi autoon, hehkeän punainen iltavaippa ohuen vaaleasilkkisen
hameen yllä. He eivät olleet palanneet vielä, kun Babbittit kello puoli
kaksitoista menivät maata. Unettavana, äärettömän myöhäisenä hetkenä
Babbitt heräsi puhelimensoittoon ja kömpi äreissään alas portaita. Se
oli Howard Littlefield:

»George, Euny ei ole tullut vielä kotiin. Onko Ted?»

»Ei — ainakin hänen ovensa on auki — — —»

»Heidän pitäisi olla kotona. Eunice sanoi, että tanssi päättyy keho
kaksitoista. Mikä niiden nimi taas olikaan, joiden luo heidän piti
mennä?»

»Sitä en totta tosiaan tiedä, Howard. Se oli joku Tedin luokkatoveri
Devon Woodsissa. En tiedä, mitä tehdä. Odota, minä käyn kysymässä
Myralta, tietääkö hän heidän nimeään.»

Babbitt väänsi valon Tedin huoneeseen. Se oli yksinkertainen nuoren
pojan huone, epäjärjestyksessä oleva pesupöytä, risaisia kirjoja,
koululippu, urheiluryhmien valokuvia. Ted ei ollut siellä.

Mrs. Babbitt sanoi herättämisestä ärtyisänä, ettei hän tiennyt Tedin
isäntäväen nimeä, että nyt oli sangen myöhä, että Howard Littlefield
oli aika aasi ja että häntä nukutti. Mutta hän makasi valveilla ja
oli levoton, kun taas Babbittin onnistui makuukomerossaan vähitellen
jälleen saada unen päästä kiinni kesken hänen hiljaa ja lakkaamatta
satavia huomautuksiaan. Päivänkoitteessa Babbitt heräsi siihen, että
hänen vaimonsa ravisti häntä ja huusi: »George! George!» jonkinlainen
kauhu äänessään.

»Mi — mi — mikä on?»

»Tule pian katsomaan. Ole hiljaa!»

Hän opasti häntä hallin läpi Tedin ovelle ja työnsi sen hiljaa auki.
Kuluneella ruskealla matolla hän näki rykelmän vaaleanpunaisia
alusvaatteita ja suuressa siveässä nojatuolissa tytön tanssikengän. Ja
tyynyillä lepäsi kaksi unista päätä — Tedin ja Eunicen.

Ted heräsi hymyten ja mutisi, äänessään epävarma uhka: »Hyvää huomenta!
Sallikaa minun esittää vaimoni, mrs. Theodore Eunice Littlefield
Babbitt.»

»Herra Jumala!» huudahti Babbitt, ja hänen vaimonsa taas parkaisi
säikähtyneenä: »Oletteko te olleet — —»

»Meidät vihittiin eilen illalla. Pikku vaimoni! Nouse istumaan ja sano
koreasti hyvää huomenta anopille.»

Mutta Eunice peitti hartiansa ja viehättävän, pörröisen päänsä tyynyn
alle.

Kello yhdeksän kokoontui seurusteluhuoneeseen Tedin ja Eunicen
ympärille mr. ja mrs. George Babbitt, tohtori ja mrs. Howard
Littlefield, mr. ja mrs. Kenneth Escott, mr. ja mrs. Henry T. Thompson
ja Tinka Babbitt, joka oli inkvisition ainoa tyytyväinen jäsen.

Huone oli täynnä sanojen raesadetta: »Heidän iällään — —»,

»Pitäisi julistaa laittomaksi — —», »Eihän semmoista ole kuultu —
—», »Vika on sekä heidän — — —», »Sitä ei saa panna sanomalehtiin
— —», »Pitäisi lähettää takaisin kouluun — — —», »Johonkin täytyy
heti ryhtyä, ja uskokaa pois— —», »Piru soikoon, ellei kunnollinen,
vanhanaikainen selkäs — — —»

Pahin kaikista oli Verona: _»Ted!_ Meidän _täytyy_ keksiä joku tapa
saadaksemme sinut _ymmärtämään,_ kuinka hirvittävän _vakavaa_ tämä on,
sen sijaan, että seisot siinä _töllistämässä_ tuo tuhma _virnistys_
naamassa!»

Ted alkoi niskuroida.

»Älä helkkarissa, etkö muka itse mennyt naimisiin?»

»Se on ihan eri asia.»

»On totisesti. Eun ja minun yhdistämiseen ei tosiaan tarvittu varppia
ja keloja!»

»Nyt, nuori mies, saa lörpötys loppua», komensi vanha Henry Thompson.
»Kuule nyt minua!»

»Kuule vaariasi!» sanoi Verona.

»Niin, kuule vaariasi!» sanoi mrs. Babbitt.

»Ted, kuule mr. Thompsonia!» sanoi Howard Littlefield.

»Saakeli soikoon, minähän tässä _kuulen!»_ huusi Ted. »Mutta nyt
minäkin puolestani sanon teille jotakin, joka sorkalle! Minua alkaa
kyllästyttää vainajana-olo tässä hautauspuheessa! Jos te tahdotte
tappaa jonkun, niin tappakaa pappi, joka meidät vihki! Kuulkaa, se
perhana nylki minulta viisi dollaria, ja minulla oli kaiken kaikkiaan
vain kuusi dollaria, kuusi dollaria ja kaksi senttiä. Minä alan
kyllästyä siihen, että minulle kaikki rähisee!»

Uusi ääni, jyrisevä, käskevä, vyöryi huoneessa. Se oli Babbittin.
»Aivan niin: tähän asiaan sekaantuu liian moni! Ole sinä rauhassa,
Rona. Howardilla ja minulla on vielä joltisestikin voimaa jäljellä, ja
me osaamme rähistä ja reuhata itse. Ted, tulehan saliin, niin puhutaan
asiasta!»

Kun he olivat salissa, ja ovi oli visusti kiinni, meni Babbitt poikansa
luo, pani molemmat kätensä hänen hartioilleen ja sanoi: »Sinä olet
enemmän tai vähemmän oikeassa. Ne pärpättävät liiaksi kaikki. Mitä sinä
nyt aiot tehdä, poikani?»

»Isä, sinä, aiotko sinä tosiaan ruveta hyväksi?»

»No, minä — — Muistatko, kun kerran sanoit, että me olemme perheen
miehet ja että meidän pitäisi vetää yhtä köyttä? Siihen suostun
mielihyvällä. En tarkoita, etten katso tätä asiaa vakavaksi. Nykyaikana
on nuoren miehen tiellä niin paljon vaikeuksia, etten juuri voi sanoa
hyväksyväni aikaisia avioliittoja. Mutta parempaa tyttöä kuin Eunice
et olisi voinut saada, ja minun nähdäkseni voi Littlefield onnitella
itseään saadessaan Babbittin vävykseen! Mutta mihin sinä aiot ryhtyä?
Sinä voisit tietysti jatkaa Yliopistossa edelleenkin ja kun olet valmis
— — —»

»Isä, minä en jaksa enää. Se voisi ehkä sopia joillekin. Ehkä minunkin
joskus tekee mieleni takaisin. Mutta nyt haluan insinööriksi.
Luullakseni minusta voi tulla hyvä keksijä. Eräs ukkeli tarjoaa minulle
tehtaassaan kaksikymmentä dollaria viikossa jo nyt.»

»No niin — —» Babbitt käveli lattialla hitaasti, raskaasti; hän
näytti hiukan vanhalta. »Minä olen aina toivonut, että sinä ottaisit
akateemisen tutkinnon.» Hän asteli mietiskellen taas lattian yli.
»Mutta minä en ole koskaan — — — Älä taivaan nimessä kerro sitä
äidillesi, muuten hän kynii minulta nekin muutamat karvat, joita
minulla vielä on päässäni; mutta oikeastaan en minä koskaan koko
elämässäni ole saanut tehdä ainoatakaan asiaa niinkuin itse olisin
halunnut! Enkä voi sanoa aikaansaaneeni enempää kuin että juuri olen
suoriutunut. Olen saanut tehdyksi noin neljännestuuman sadan kyynärän
mahdollisuudesta. No, ehkä sinä pääset pitemmälle. En tiedä. Mutta
minä tunnen tosiaan hiukan erikoista iloa siitä, että sinä tiesit,
mitä tahdoit, ja teit sen. Nuo tuolla koettavat reistailla ja kesyttää
sinua. Sano heille, että menkööt hiiteen! Minä olen sinun puolellasi.
Mene tehtaaseen, jos tahdot! Älä sinä perhettä pelkää! Äläkä koko
Zenithiä! Älä myöskään itseäsi, niinkuin minä. Eteenpäin, poikani!
Maailma on sinun!»

Käsivarret toistensa olalla marssivat perheen miehet
seurusteluhuoneeseen kohtaamaan perheen hyökkäystä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Babbitt: Tarina amerikkalaisesta miehestä, hänen perheestään ja ainoasta ystävyydestään" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.