Title: Matti Pohto: Vanhojen suomalaisten kirjain pelastaja
Author: Virkkunen, A. H.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Matti Pohto: Vanhojen suomalaisten kirjain pelastaja" ***


MATTI POHTO

Vanhojen suomalaisten kirjojen pelastaja


Kirj.

A. H. VIRKKUNEN



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1924.



Seuraaville sivuille on koottu säilyneet vähäiset tiedot elämäntyöstä,
joka tuloksissaan ja suorittajansa henkilöön nähden meidän ja
luultavasti muidenkin kansain sivistyshistoriassa on ainutlaatuinen.
Se suurtyö, minkä Matti Pohto suomalaisten kirjain ystävänä ja
kerääjänä vaatimattomassa elämässään suoritti, herätti kyllä jo
tekijänsä eläessä, vaikka tosin vähäisessä asiantuntijapiirissä,
ansaittua huomiota. Myöhempinä aikoina on hänen elämästään ja työstään
tämäntästäkin julkaistu kirjoituksia eri sanomalehdissä. Sittenkin
lienee suurimmalle osalle kansalaisiansa jotenkin vähän tunnettu tuo
merkillinen mies, joka omalla harrastuksellaan ja työllään, edes
kaikkein alkeellisinta oppia saamatta, on kohonnut yhdeksi maamme
huomattavimpia henkilöitä ja joka on loistavana todistuksena siitä,
mitä kykyä ja harrastuksen suuruutta Suomen kansan syvissä riveissä
löytyy. On sen vuoksi näyttänyt vaivanarvoiselta sen vähän erityisessä
julkaisussa esittäminen, mitä tuosta harvinaisesta rahvaanmiehestä
kirjallisuudessa ja muissa lähteissä sekä aikalaisten muistotiedossa on
säilynyt.[1]

Matti Pohto oli syntynyt kahdeksantena yhdestätoista sisaruksesta
7 p:nä maalisk. 1817 Lahden kylässä Isonkyrön pitäjään kuuluvassa
silloisessa Ylistaron kappelissa. Yli-Pohtolan talosta, joka oli
hänen syntymäkotinsa ja nykyisin nimeltään Keski-Pohtola, hän otti
sukunimensä. Vanhemmat olivat Iisakki Jaakonpoika (s. 1775, k. 1851)
ja Helena Antintytär (s. 1778, k. 1841). Matin suku oli kotoisin
Ilmajoella, josta hänen isänisänsä Jaakko Matinpoika Kuivi tuli
kotivävyksi Yli-Pohtolaan, naiden Maria Matintyttären.

Lukuisan sisaruspiirin keskuudessa kasvaen Matti Pohto kaikesta
päättäen eli jo aikuisimmat vuotensa niukoissa oloissa. Isä ei ollut
elämässään säännöllinen. Monien muiden silloisten pohjalaisten tavoin
hän vietti hurjaa elämää; kirkonkirjoissa olevan merkinnän mukaan häntä
kaksi kertaa sakotettiinkin juopumuksesta ja tappelusta. Isän säännötön
elämä luonnollisesti vaikeutti hänen lukuisan perheensä toimeentuloa.
Talo oli isonpuoleinen, lähes puolen manttaalin tila. Sen rakennuksista
mainitaan tuohikattoinen, laudoittamaton harmaa päärakennus, jossa oli
eteinen, tupa ja kamari. Huonon hoidon vuoksi talo meni rappiolle,
isäntä joutui suuriin velkoihin, ja hänen talonsa myytiin v. 1825
ilmajokelaisen Yli-Könnin saatavista, Matin ollessa 8-vuotiaana. Perhe
joutui luonnollisesti kotitalostaan pois. Vanhemmat elivät sen jälkeen
loisina eli itsellisinä eri paikoissa, ensin Lahden kylän Hölsölässä
ja vuodesta 1835 Topparlan kylän Plökissä, missä Matin veli Iisakki
(s. 1806) oli tullut talon omistajaksi. Mutta Iisakkikin myi talonsa
1841, ja Matin isä muutti itselliseksi jälleen Pohtolaan. Siellä hän
sitten eleli köyhissä oloissa kuolemaansa saakka, ja Mattikin on
kirkonkirjoihin merkitty isänsä perheeseen kuuluvaksi. Isän kuoltua hän
on kirjoissa itsellisenä Pohtolassa.[2]

Matin aikaisemmasta lapsuudesta kerrotaan joitakin piirteitä,
jotka osottavat, että ne ominaisuudet, jotka hänessä miehenä ovat
huomattavissa, kehittyivät jo sangen aikaisin. Joku halu nähdä
maailmaa laajemmalta ilmaantui hänessä jo sangen varhain. Kirjaan
on pantu, että Matti-poikanen jo viisivuotiaana lähti ominpäinsä
kotoaan nähdäkseen, miltä maailma ulompana näytti. Pieni karkulainen,
kuinka etäälle lieneekään matkallaan ehtinyt, palautettiin kotiinsa
peräänkuuluttamalla. Pienen poikasen karkuunpääsy jo semmoisenaan voi
olla todistuksena siitäkin, että kodissa ei aivan paljon ehditty pitää
lasten puuhia silmällä. Toinenkin piirre lapsessa kuvaa ominaisuutta,
joka osaltaan teki mahdolliseksi miehen elämäntyön, nim. Pohdossa jo
aikaisin ilmenevä erityinen säästäväisyys. Kerrotaan, että hän nuorena
päiväkaudet saattoi seisoa kotitalon lähellä olevan maantieportin
luona odotellen matkustavia, joilta toisinaan sai jonkun lantin portin
aukaisemisesta. Kun vanhemmat eivät tätä Matin ajanvietettä hyväksyneet
ja sen kielsivät, jatkoi poika salaa entistä lystiänsä ja säilytti
saamansa ansion maantien viereen kaivamassaan kuopassa.

Kodissa Pohdolle, käyttääkseni Wareliuksen sanoja, »ei enempää opetettu
mitään kuin muillekaan köyhien lapsille». Blomstedt, joka Jalasjärvellä
kasvaneena ja ylioppilaana Ilmajoella oleskellen oli Pohtoon tutustunut
ja sanoo kirjoittaneensa hänen elämänsä kuvauksen »esikuvaksi ja
kehoitukseksi muille halvimmassa kutsumuksessaankin yhteistä parasta
edesauttamaan» ja sitä varten käyttäneensä paitsi Pippingin esitystä
»muualta saamiansa luotettavia tietoja», kertoo, että »pikkuruisna
poikasena olivat vanhemmat, ollenkin äiti, sekä pari heidän vanhemmista
lapsistaan rahvaassa tavallisella lavalla opettaneet hänen lukemaan, ja
hän olikin niin mieltynyt lukuun, että kernaasti kävi lukukinkereillä
taitoansa näyttämässä, jota huonolukuiset lapset tavallisesti pelkäävät
kuni kuolemaa. Ei siinä kyllä. Hän vähäksyi kuulustusta oman kylänsä
kinkereillä ja hypäten pappein reen-kannoille seurasi hän usein heitä
muihinki lukusioihin, joissa välisiä raha-äyriäki pistivät tämän
lystillisen pojan pivohon». Lapsena saavuttamaansa lukutaitoa Pohto
myöhemmin, yksinomaan kirjain parissa eläen, varmaan kehitti niin,
että hän myöhemmällä iällään moitteettomasti pystyi kirjaa lukemaan.
Sitä vastoin jäi kirjoitustaito hänellä ainiaaksi saavuttamatta.
Warelius, joka tutustui Pohtoon v. 1846, sanoo, ettei hän enempää osaa
kirjoitusta »kun juur hiukan lukea, mitä vasta vanhempana omin päinsä
on opetellut». Se, mihin hän kirjoitustaidon alalla vielä vanhempanakin
pystyi, rajoittui latinalaisten painokirjaimien jäljittelemiseen, joita
piirtelemällä hän on etupäässä kirjain nimiä paperille merkinnyt.[3]

Kotitalon jouduttua loisiin käsiin, sai Matti, melkeinpä heti kun
kynnelle kykeni, ruveta omin päin toimeentulostansa huolehtimaan. Hän
elätti itseänsä kesäisin paimenena, talvet mieron kiertäen. Hänen
kerjuumatkansa lienevät aluksi rajoittuneet kotitienoolle. Vuosien
kuluessa hän ulotutti kiertelynsä laajemmalle, kuljeksi Turun läänin
eteläosiin saakka, joutuen siellä Perniön pitäjässä passittomana
kiinni v. 1833. Pohto lähetettiin nyt Turun linnaan. Siellä hän
sairastui vaikeaan tautiin ja siirrettiin tervehdyttyään Helsinkiin.
Seuraavana talvena häntä pidettiin vankina Helsingissä, sillä ei ollut
tietoa siitä, mistä Matti oli kotoisin. Kuljeskellessaan oli hän näet
heittäytynyt kuuromykäksi nähtävästi siten paremmin herättääkseen
ihmisten sääliä ja helpommin apua saadakseen. Jollakin tavalla saatiin
kuitenkin selville pojan kotipaikka ja hänet kuljetettiin keväällä 1834
kotiseurakuntaan. Tällä matkalla kerrotaan Matin unohtaneen mykkää
näyttelemisen, hän kun kerran epähuomiossa tuli sanoneeksi jotakin.
Poika joutui nyt pahaan pulaan, mutta koetti siitä leikkiä lyöden
selviytyä. Hänen kerrotaan näet selittäneen, että niinkuin »kevään
lempi lintujen talven alla jähmettyneet kielet sulattaa suloisiin
sirkutuksiin, niin oli hänenkin nyt käynyt».[4]

Kotia palattuaan rippikoulun käynti oli Matin ensimmäisiä tehtäviä.
Sen suorittamiseen olikin jo aika, sillä hänellä oli kahdeksastoista
ikävuotensa kulumassa. Rippikoulunsa — ainoa koulu, jota hän kävi —
Matti suoritti hyvin ja laskettiin syyskuussa 1835 ensi kerran Herran
ehtoolliselle. Kirkonkirjoihin on merkitty, että Matin, samoinkuin
hänen useampien sisarustensakin, lukutaito oli kiitettävä, mutta
luetun käsityksessä Matti on saanut paremman merkinnän kuin yksikään
hänen sisaruksistaan. Ripillä hän käy myöhemminkin Ylistarossa melkein
vuosittain, joinakin vuosina parikin kertaa.

Matin vaellushalu ei laimentunut hänen edellisillä retkillään
saamistaan ikävistä kokemuksista. Pian hän on jälleen retkeilemässä,
tällä kertaa ei kuitenkaan enää pelkkänä kerjäläisenä. Hän alkoi nyt
kaupitella arkkiviisuja ja muita pienempiä painotuotteita. Matka ei
tullut tällä kertaa pitkäksi. Matti ei päässyt Ikaalisten pitäjään
kuuluvaa Karvian kappelia kauvemmaksi ennenkuin hän taas passittomana
joutui kruununmiesten käsiin ja lähetettiin Vaasaan. Siellä sanotaan
hänen kärsineen ruumiillisen rangaistuksen irtolaisuudesta ja sitten
lähetetyn kotiseudulleen.[5]

Olipa näiden Pohdon nuoruudenseikkailujen laita miten tahansa, varmaa
on, että hän 1830-luvun loppupuolella, parinkymmenen vuoden ikäiseksi
ehdittyään, aloitti varsinaisen elämäntyönsä, asuen, niinkuin Blomstedt
kirjoittaa, »kesät laukku selässä, talvet kelkka perässä» kuolemaansa
saakka pääasiallisesti maantiellä. Hänen hyvä maineensa ja nuhteeton
askartelunsa olivat nähtävästi jo tulleet yleensä tunnetuiksi ja
kokemuksestaan lienee hän tullut tuntemaan passinkin tarpeellisuuden.
Kirkonkirjoissa olevan merkinnän mukaan on hän ensi kerran Ylistaron
papistolta ottanut todistuksen v. 1836. Ainakin hän tästälähin sai
vapaasti liikkua, missä tahtoi. Kirjojen myynti ei liene tuottanut
riittävästi toimeentuloa. Enemmän ansaitakseen Pohto kauppaliikkeensä
lisäksi alkoi harjoittaa myöskin kirjansitojan tointa. Tätä työtään
hänen sanotaan tehneen »suuremmalla tarkkuudella ja varovaisuudella
kuin kaupungin mestarit, jos kohta ulkonäkö hänellä ei tullut
semmoinen, jotta näiden nitomille olisi tainnut vertaa vetää».
Kirjansitomisen taidosta Pohdolla oli varmaan paljon etua kirjojen
keräämisessä, johon hän antautui v. 1838. Tämän taitonsa avulla hän
helposti sai tilaisuutta tarkastaa kansan säilöissä talletettuja
vanhoja kirjoja ja niiden osia, joista hän itse pystyi sitomaan
täydellisiä kappaleita.

Kirjojen kerääjänä Pohto pääsi varsinaiselle alalleen. Siitä tuli
hänelle suorastaan intohimo. Uupumatta hän kuolemaansa saakka kulki
toisesta maan äärestä toiseen, etsien hänelle rakkaiksi käyneitä
kirjoja. Hänen intonsa tässä pyrkimyksessään oli, käyttääkseni
Blomstedtin sanoja, »niin sanomattoman suuri, että hän tavataksensa
harvinaista kirjaa, vähäpätöisimpääkin, jota hänellä ei ollut, taikka
vain ainoata lehteä, jota joku hänen omistamansa kirjansa oli vailla,
samosi sangen pitkät matkat, vieläpä viimeisen äyrinsäkin pani
liikkeelle, jos niiksi tuli».

Pohdon matkoja on mahdoton yksityiskohtaisesti enää seurata. Jotakin
todistaisivat tässä suhteessa passit, joita hän ainakin kaupunkien
poliisiviranomaisille näytti. Niistä on kuitenkin vain jokunen
säilynyt. Eräs Helsingin yliopiston kirjastossa Pippingin kokoelmassa
säilynyt, nähtävästi rahvaanmiehen kädestä lähtenyt ja erinäisistä
puheenparsista päättäen Etelä-Pohjanmaalla syntynyt runontekele
mainitsee, miten

    »Matti Pohto jäitä potkii»,
    kuinka hän on »aina kulkeileva»,
    »Tietää tien Turkuhunkin,
    Sieltä tormaa Tornioonkin;
    Ei laiska kelpaa laulamahan
    Eikä nilkku tanssimahan,
    Mut se kuin jalo jalvoistansa

    -- -- --

    Sepä kelpaa kiertämähän,
    Pitkät maikat mittaamahan,
    Sepä suhtaa Suomen saaren,
    Arvaa poikki Pohjanlahden,
    Sepä kokoo konttihinsa,
    Vanhat kirjat kirstuhunsa,
    Parhaat laulut laukkuhunsa,
    Tavarat taskuhunsa».

Warelius, joka on tietonsa saanut nähtävästi Pohdolta itseltään,
kertoo, että hän monet kerrat, paitsi Pohjanmaalla, oli kulkenut Turun
läänissäkin, »josta sanoo useimman perivanhan kirjan saaneensa, Savon
ja Karjalat tietää hän myös tyystemmin kun moni muu matkustaja». Useat
kerrat Pohto matkoillaan kävi myös Helsingissä. Aikuisimmat jäljet
hänen pääkaupungissa käynnistään, sittenkun alkoi kirjoja kerätä, olen
tavannut vuodella 1842. Silloin hän näkyy joutuneen ainakin Gottlundin
tuttavuuteen ja käsiin. Gottlund, joka oli kaiken vanhan kerääjä ja
talteenpanija hänkin, näkyy varsin hyvin käsittäneen, mikä etevä
apumies Pohto oli hänen tarkoituksilleen. Hän näyttää ottaneen Pohdon
suorastaan palvelukseensa, lähetti hänet Venäjän Lappiin ja Karjalaan
sekä suunnitteli laajan ohjelman tällä matkalla suoritettavalle
keräystoiminnalle. Tämä käy selville siitä suosituskirjasta, minkä
Gottlund Pohdolle matkaa varten laati. Tämä asiakirja on Gottlundin
siksi kuvaava, etten malta olla sitä tähän ottamatta, sitä suuremmalla
syyllä kun Pohdon tämänaikaista Helsingissä käyntiä ei tietääkseni ole
muualla mainittu. Gottlundin suosituskirja, joka on päivätty 28 p:nä
tammikuuta, kuuluu näin:

 »Matti Isakinpoika Pohto, kotoisin Ylistaron Kappelista Iso-Kyrön
 pitäjässä, Pohjanmaalta, joka omasta mieli-tahostaan ja
 rakkauestaan Suomen kielen kirjallisiin laitoksihin on ruvennut
 ympärin-matkustamaan Suomen maata, kuulustellaksensa, ylös-hakeaksensa
 ja koottaksensa niitä vanhanaikaisia, nykyisin harvoin nähtäviä,
 Suomalaisia kirjoja, mitkä vielä jossakussa ehkä meillä löytynnöön, ja
 joista hään on jo suurella kiivauella ja ahkeruuella kokoon hakenut
 ja tännek tallellen tuottanut monta varsin outoa ja äkkinäistä,
 ennen tuntematointa kirjoa, pelastaksensa heitä sillä häviämästä,
 hajoamasta ja katoamasta, heijän säilyttämisellä kielemme kunniaksi
 ja hyväksi tulevillenkin ajoillan — on nyt peällensäk ottanut,
 samassa luvallisessa peällen-tarkoituksessa, kulkeaksensa minun
 asioilleni aina Suomen ja Venäjän Lappiin, tiiustella, kuulustella
 ja kokoella vanhanaikuisia Suomalaisia kirjoja, niin myös ikivanhoja
 käsi-kirjoituksia ja nahka-kirjoja, jotka jolla-kulla tavalla
 koskoovat meijän historiaan, tahi tuottaavat meillen valaistusta
 ja selitystä vanhoista maan-laitoksistamme, tavoistamme ja
 esivanhemmistamme. Ja koska hään nyt tällaisissa tarkoissa asioissa,
 varuistettu Kuvernörin passilla, lähtööpi pohjoisehen päin, niin soan
 minä tämän kautta kehoittamisellani, hyvin sanoin puoltamisellani
 ja toivotuksillani hänen tiehen saattamiseksensa johtattaa häntä,
 rukoellen jokaisia, liijoitenkin moamme ystäviämme, kielemme
 rakastajoitamme ja Suomalaiseen kirjallisuuteen halullisiamme, että
 olisivat hänellen avullisia ei ainoastaan hyvillä neuvoillaan ja
 ylösvalaistuksillaan, mutta että myös antaisivatten hänellen semmoisia
 vanhantapaisia kirjoja ja kirjoituksia, joista on tässä puhuttu, niin
 myös kuin mitä löytynnöön muita vanhoin jäännöksiä ja iki-muistoja,
 niin kuin e.m. kivi-nuijia (joita _ukkoisen voajoiksikin_ kututaan),
 Riimikeppiä (joita _poalikoiksikin_ mainitaan), rauta-jousia ja
 muitaik muinosaikaisia sota-aseita, talon kapineita, työn kaluja ja
 puvun kappaleita m.m., joita kaikkia hään tänne tuotaisi korjuhun ja
 talteisehen iäksi säilyttämiseksi.

 Anon vielä viimmeisellä niitä moamiehiämme, jotka jossa kussa
 varsinaisessa asiassa hyövyttäävät häntä näissä tarkoituksissa, jotta
 erinäisehen tässä myöten seuraavaisille paperille kirjuttaisivat
 nimiänsä ja antimiansa, muistoksi ja kunniaksi muillenkin,
 liijoitenkin minullen.

 Helsinkin kaupunnista annettunna 28:na päivänä Tammi-kuuta,
vuonna 1842.

                                        Carl Axel Gottlund,
                                      Suomen kielinen Lehtori
                              Keisarillisessa Aleksanderin Akademiassa,
                                     Helsinkin kaupunnissa.»[6]

Niinkuin suosituksesta näkyy, oli Gottlundin tarkoituksena ottaa
Pohto jonkunlaiseksi yksityiseksi asiamiehekseen. Lähettäähän
hän Pohdon »minun asioilleni» sekä kehoittaa yleisöä lähettämään
Helsinkiin ne Pohdon saaliit, joita tämä Gottlundin varten johonkin
talteen sijoittaisi. Gottlundin Pohdolle suunnittelema ohjelma oli
paljon laajempi kuin mitä Pohto siihen saakka oli keräysmatkoillaan
toteuttanut. Hänen piti paitsi kirjoja koota käsikirjoituksia eli
»nahkakirjoja», kiviaseita, riimusauvoja, jousia ja muita sota-aseita,
talonkapineita, työkaluja, puvun kappaleita y.m. Tällainen laaja
keräystoiminta oli tietysti Pohdon varoilla ja voimilla mahdoton
toteuttaa. Silloinen 25-vuotias Pohto nähtävästi ei kuitenkaan
pitänyt tehtävää ylivoimaisena. Hänelle annettiin passi Uudenmaan
lääninhallituksesta 21 p:nä tammikuuta 1842 kuudeksi kuukaudeksi matkaa
varten »Venäjän Lappiin Arkangelin lääniin», niinkuin yliopiston
kirjastossa säilytetyssä passissa sanotaan. Ja niin Pohto lähti
pyrkimään maikan päämäärää kohden Venäjän Karjalaan ja Lappiin. Lähes
pari kuukautta hän samoili nähtävästi Itä-Suomen kautta pohjoiseen
ja saapui Hyrynsalmelle, josta hänen Gottlundin ruotsinkieliseen
suosituskirjaan tekemän merkinnän mukaan oli pakko lähteä paluumatkalle
18 päivänä maaliskuuta. Syyksi matkan keskeyttämiseen Gottlund
mainitsee, ettei Pohto uskaltanut jatkaa matkaansa »osaksi kun
hänen olisi ollut kuljettava suksilla, mitä hän raskasta taakkaa
kantaessaan ei voinut, osaksi siitä syystä, että hänen pitkillä
taipaleilla nyt olisi ollut pakko käyttää opasta, jotka olivat niin
kalliisti palkattavia, etteivät hänen varansa siihen riittäneet, sitä
vähemmän kun hän nyt ei voinut mitään ansaita suomalaisilla kirjoilla,
joita hän kaupitteli». Paluumatka kävi Oulun kautta, jossa passi on
näytetty lääninhallituksessa 2 p:nä huhtikuuta. Raahen kautta edelleen
kulkien Pohto saapui Isoonkyröön 5 p:nä toukokuuta. Pari kuukautta
oleskeli hän nyt kotipaikallaan, jossa nimismies Matias Liljeqvist
on passiin merkinnyt 4 p:nä heinäkuuta kiittävän todistuksen hänen
askartelemisestaan kirjojensa parissa. Mainittuna päivänä Pohto jälleen
lähti matkalle Helsinkiin, johon saapui 24 p:nä heinäkuuta, oltuaan
siten matkalla Isostakyröstä 20 päivää. Tästä Helsingin-matkasta en ole
tavannut muita tietoja kuin että Gottlund sanoo hankkivansa Pohdolle
uuden passin Suomessa liikkumista varten.

Mihin ne monet »varsin oudot ja äkkinäiset, ennen tuntemattomat kirjat»
ovat joutuneet, jotka Gottlund tietää Pohdon »tännek laitellen»
tuottaneen, on tietämätöntä. Ainakaan Pohto ei vielä tähän aikaan
joutunut Pippingin yhteyteen, joten kirjat eivät liene yliopiston
kirjastoon tulleet. Lieneekö Gottlund niillä lisännyt omia kokoelmiansa?

Näiden Gottlundin kokoelmissa v:lla 1842 säilyneiden tietojen
jälkeen kuluu useampia vuosia, ennenkuin Pohdosta mitään mainitaan.
Keräysmatkojaan hän varmaan edelleen teki ja sangen hyvällä
menestyksellä, sillä kesällä 1846, jolloin Warelius tuli Pohdon
tuttavaksi, hän kävikin »Kirja-Matin» luona Isossakyrössä syyskuulla
1847 — hänen kirjastonsa käsitti kaikkiaan noin 2,000 kirjatuotetta.
Ensimmäiset viestit Pohdon toiminnasta julkisuudessa tavataan
tietääkseni Borgå Tidningissä syyskuussa 1847. Kirjoittaja, joka sanoo
tietävänsä Pohdosta vain kuuleman mukaan, lausuu ihmettelynsä siitä,
»etteivät meidän sanomalehtimiehemme ole lausuneet sanaakaan tästä
laatuaan merkillisestä miehestä»; hän on ottanut asian puheeksi vain
siinä mielessä, että joku asiantuntija antaisi tarkempia tietoja.
Hänkin tietää, että Pohdolla lienee runsaampi kokoelma suomalaisia
painotuotteita kuin kenelläkään toisella, että hän kerää muitakin
kuin suomenkielisiä kirjoja sekä että hän vaeltaa ympäri maata
kartuttaakseen kirjastoansa, »ja jos hän löytää jotakin kelvollista,
käyttää kaiken kykynsä sen saadakseen». »Hän ei osaa kirjoittaa, mutta
kuljettaa muistikirjaa, johon kirjoitustaitoisilla merkityttää, minkä
huomaa tärkeäksi.» Pohdon muistia kehuu tämäkin kirjoittaja niinkuin
yleensä kaikki, jotka hänestä mainitsevat. »Hänen muistinsa kuuluu
olevan niin tarkka, että hän osaa kirjojen nimet ulkoa sanasta sanaan
sekä tietää myöskin sellaisista kirjoista, joita hän on nähnyt taikka
jotka hän omistaa, kun paino ja teksti hänelle näytetään, kirjan
painoksen ja painatusvuoden».[7]

Samoihin aikoihin kuin tämä kirjoitus julaistiin, tuli Pohto
tunnetuksi toisellakin tavalla. Kerätessään aineksia suomalaisista
kirjoista tehtävää luetteloansa varten, Pipping lähetti kiertokirjeitä
ja kirjeitä maan papistolle, tiedustellen kirkkojen arkistoissa
ja muuallakin säilyneitä vanhoja suomalaisia kirjoja ja myöskin
seurakuntain asiakirjoja. Suurimman osan Pippingille saapuneista
kirjeistä, jotka säilytetään valtion arkistossa ja osaksi myöskin
yliopiston kirjastossa, muodostavat näihin tiedusteluihin saapuneet
vastaukset. Tällaisen tiedustelu kirjelmän sai myöskin Isonkyrön
silloinen kirkkoherra Karl Hällfors. Vastatessaan siihen huhtikuun
24 p:nä 1847 Hällfors tekee selkoa seurakuntansa kirkon arkiston
sisällyksestä, mikäli siinä on kirjallisuutta, jota ei ole Keckmanin
luettelossa, sekä jatkaa sitten: »Isonkyrön seurakunnassa on
entinen talonpojan poika Matti Pohto taikka, niinkuin häntä täällä
yleisesti nimitetään, Kirja- taikka Veisu-Matti, jolla on huomattava
kokoelma tähän asti painettuja suomalaisia kirjoja, virsiä sekä
esivallan julistuksia, joiden keräämistä varten hän on tehnyt
laajoja matkustuksia ympäri Suomen.» Kirjoittaja ei sano voineensa
Pohtoa vielä tavata, koska tämä edellisessä kuussa oli jälleen
lähtenyt Etelä-Suomeen, mutta lupasi, jahka Pohto koteutuu, teettää
mahdollisimman tarkan luettelon hänen kirjavaroistaan sekä lähettää
sen Pippingille. Tämän kirkkoherra Hällforsin tiedonannon kautta tuli
Pohto tunnetuksi Pippingille, joka omien sanojensa mukaan kutsui Matin
Helsinkiin. Sinne Pohto kirjoja muassaan saapuikin elokuussa 1847.
Pippingin paperien joukossa on laajahko luettelo yliopiston kirjastoon
vuosina 1847—61 tehdyistä kirjalahjoista. Siitä näkyy, että Pohto 9
p:nä elokuuta 1847 lahjoitti kirjastolle 161 painotuotetta. Näiden
kirjojen joukossa lienevät olleet nekin teokset, jotka Hällfors samana
kesänä sanoo Pohdon puolesta lähettäneensä yliopiston kirjastoon ja
joiden joukossa oli m.m. »useita vanhempia suomalaisia almanakkoja».
Samana vuonna ja luultavasti samalla matkallaan Pohto on Suomalaisen
Kirj. Seuralle lahjoittanut 7 suomalaista vanhaa kirjaa.

Hällfors ryhtyikin toimeen lupaamansa luettelon aikaansaamiseksi,
käyttäen työssä apulaistaan maisteri Liliusta, ja oli, niinkuin hän
Pippingille kirjoittaa joulukuun 8 p:nä 1847, niin pitkälle ehtinyt,
»että itse kirjat ja monet suomalaiset viisut, joista useimmissa ei
ole nimeä eikä painatusvuotta, ovat kahteen erilliseen luetteloon
merkityt». Nämä luettelot, jotka täyttävät noin 13—14 arkkia, sanoo
Hällfors olevan valmiit lähetettäviksi, mutta lisää, että »Pohto
tahtoo tuoda ne itse, kun hän tämän kuun lopussa lähtee etelään päin
ja luulee saapuvansa Helsinkiin tulevan helmikuun alussa». Paitsi sitä
Pohto oli luullut tarvitsevansa noita luetteloita matkalla. Vielä
olivat luetteloimatta Pohdon omistamat asetukset, joita hänellä oli
»runsas kokoelma» sellaisia, joita ei mainita Keckmanin luettelossa.
Pohto toivoo yliopiston kirjastosta saavansa tietoja, mitä asetuksia
siellä ennestään oli; siten luuli hän luetteloimisen voitavan
suorittaa helpommin, kun ei tarvitsisi luetella kaksoiskappaleita.
Paitse näitä painotuotteita oli Pohdolla Isossakyrössä vielä muutakin
kirjallisuutta, josta ei vielä oltu luetteloa laadittu. Hällfors sanoo
Pohdon olevan erittäin huvitetun Pippingin työstä, »ja olisi hänen
ainoa toivonsa, että hänestäkin julaistavassa suomalaisten kirjain
luettelossa muutamalla sanalla mainittaisiin, että hänkin omalta
osaltaan on avustanut sen täydellisentymistä».

Niinkuin tästä kirjeestä näkyy, oli Pohdon Isoonkyröön keräämä kirjasto
sangen runsas. Paitsi Hällforsin mainitsemia kirjoja ja viisuja, joista
luettelo jo käsitti 13—14 arkkia, olivat asetukset ja osaksi muukin
kirjallisuus vielä luetteloimatta. Tuo laaja luettelo, jota Pohto itse
lähti viemään Helsinkiin, on hävinnyt. Epätietoista on, jättikö Pohto
sitä ensinkään Pippingille heidän Helsingissä tavatessaan toisensa.
Ainakaan sitä ei ole Pippingin papereissa. Sen sijaan tavataan hänen
kokoelmissaan laajahko 17:lle nelitaitteiselle lehdelle laadittu
asetuksia ja säätyjen päätöksiä, enimmäkseen 1600- ja 1700-luvuilta,
viimeiset vuodelta 1808. Niitä on yhteensä 454 kappaletta. Luetteloa
tekemässä on ollut useampia henkilöitä. Suurin osa siitä on kirjoitettu
hyvällä käsialalla, ja joihinkin kohtiin Pohto itse on merkinnyt
lisäyksiä. Tämäkin luettelo lienee tehty Isossakyrössä siitä osasta
Pohdon kirjastoa, jonka Hällfors mainitsee vielä olevan luetteloimatta,
ja jonka sisällykseen merkityt kirjat hyvin soveltuvat. Kentiesi on
maisteri Lilius ollut mukana luetteloa tekemässä.

Kirjojaan ja muuta omaisuuttaan Pohto Isossakyrössä säilytti Palon
kylässä lähellä kirkkoa olevassa Penttalan talossa, Wareliuksen
tiedonannon mukaan »eräässä ullakkokamarissa». Siellä sanotaan hänen
asuneen »pitemmän aikaa», ja kuolemansakin jälkeen oli melkoinen osa
hänen omaisuuttaan mainitussa talossa. Sen ohessa hänellä näyttää
olleen varastopaikkoja muuallakin Isossakyrössä.

Pohdon maine pian levisi sanomalehtimiestenkin kuuluville ja hänestä
alkaa tästälähin ilmaantua kirjoituksia eri lehtiin. Pipping antoi
hänelle erityisen suosituskirjan, jota hän matkoillaan näytti
papeille ja muille asiaa harrastaville. Åbo Tidningar julkaisi
hänestä helmikuussa 1848 kirjoituksen, jossa mainitaan, että Pohto
hiljakkoin oli saapunut Turkuun. Kirjoittaja tietää m.m., että hän on
tarjoutunut yliopiston kirjastoon antamaan kaikki suomalaiset kirjat
ja julkaisut, joita hän vielä saisi käsiinsä ja joita siellä ei ole.
»Mies, joka on harrastanut vähän numismatiikkaakin, maksaa ruplaan
saakka täydentääkseen yhdellä ainoalla lehdellä vanhaa käyttökelvotonta
kirjaa, jota anteliaisuutta ei ainoastaan rahvas, vaan myöskin
säätyläiset ovat osanneet asianmukaisesti käyttää hyväkseen»».[8]

Pari kuukautta myöhemmin seurasi Wareliuksen kirjoitus Suomettaressa.
Se on ensimmäinen laajempi kuvaus Pohdosta ja ansaitsee jo semmoisena
huomiota, varsinkin kun sillä, nähtävästi Pohdon itsensä antamia
tietoja sisältäen, on melkeinpä alkulähteen arvo.

Kirjoittaja sanoo, että hän jo aikaisemmin olisi Pohdosta »jotakin
jutellut, sillä hän ansaitsee kyllä yleisemmin tunnettaa, jos hän
itse — — — ei olisi kieltänyt hänestänsä mitään virkkaamasta — — —;
mutta nyt maan ruotsalaisien lehtien hänestä kerran puhuttua, en luule
hänen pahaksuvan, jos suomalaisellekin yleisölle teen häntä tutuksi,
olletikkin kosken muuta hänestä taida sanoa kun hyvää».

Tehtyään selkoa Pohdon harrastuksista ja hänen suuresta kirjastostaan
mainitsee Warelius, että hän on pelastanut »monta vanhaa ja vanhuuden
lähden kallisarvoista kirjaa, jotka muuten ijäksi päivää olisivat
lasten koreeksi annetut tai muulla tavalla pilatut olleet». — —
»Häntä kutsutaanki sentähden tavallisesti Kirja-Matiksi; ja koska
hän kirjojensa tähden enemmän kuin kukaan kansollisistansa on
kulkenut ja nähnyt maailmaa, on hän paikon tunnettu toisellakin vähän
herjaus-nimimäiseltä kuuluvalla nimellä, joka on Maailman-Matti.»
Kun ei ole oppinut kirjoitustaitoa, ei Pohto ole voinut koota
käsikirjoituksia, »vaikka halunsa kyllä olisi kaikkeen, mitä
muinais-aika säilytettävää on jälkeensä jättänyt». Edelleen kertoo
Warelius, että »ne muinaiskirjat, joita joutuu saamaan enemmän kun
yhden kutakin, taritsee hän yleisiin kirjastoihin tai yksiköille, jotka
haluavat niitä; mutta omasta kirjastostansa ei antaisi, vaikka kultaa
saisi». — — — »Kallis kirjastonsa on hänelle kuin ystävä eli kumppani,
jota paitsi ei voisi olla, ja hän tuntee sen niin perinpohjin, että
nähtyänsä jonkun lehden Agrikolan tai Erikuksen aikasesta kirjasta,
taitaa sanoa mihin kirjaan ja minä vuonna präntättyyn se kuuluu.»
Kirjansitomistyössään »ja paikatessaan revittyjä kirjojansa katsoo
erittäin tyystin, ettei yksikään kirjain katoisi eikä peittyisi.
Vaillinaisia kirjojaan säästää, kunnes saa mitä puuttuu taikka toisen
täysinäisen kappaleen. Millä hartaudella hän pyytää kirjojansa
täysinäisiksi, näkyy siitäkin, että eräästä Kristiina Kuningattaren
kuvasta, joka on ollut 1642-vuoden Piplian alvussa mutta puuttui siitä
kappaleesta, joka hänellä oli, maksoi koko hopiaruplan, vaikka kuva
itsessään ei olisi kopeekankaan arvoinen».

Jatkuvasti Pohdon elämä seuraavinakin vuosina on samaa kirjojen
perässä kuljeskelemista kuin ennenkin. Vain joitakin vähäisiä hänen
vaatimatonta askarteluansa valaisevia tietoja on jälkimaailmalle
säilynyt. Kirjojansa ja muutakin omaisuuttansa alkoi hän noin vuoden
1850 paikoilla kelkassa niitä perässään vetäen siirtää Penttalasta
Kanajärven taloon Kaivolaan. Tämän talon omistaja, hänkin tunnettu
suomalaisten kirjojen kerääjä, Emanuel Kanajärvi antoi Pohdon
käytettäväksi talossaan ullakkokamarin,jossa tämä oleskeli matkojensa
loma-aikoina viimeiset elämänsä vuodet kuin kotonaan ainakin, pitäen
monasti huoneensa avaintakin mukanaan maata kierrellessään. Samanlaiset
harrastukset lienevät vieneet nämä kirjain ystävät yhteen. Tavarain
kuljettamista kesti useina vuosina itämaisen sodan aikana ja sitä
ennen. Penttalan isäntä Juho Juhonpoika sanoo kirjeessään Pippingille 8
p:ltä joulukuuta 1858 sen tapahtuneen siitä syystä, että Pohto pelkäsi
Isonkyrön seutujen sodan aikana mahdollisesti joutuvan vihollisen
hävitettäviksi.

Kirjaston siirtäminen on liikuttava todistus siitä, miten Pohto koetti
keräämiänsä kirja-aarteita sattuvilta vaurioilta turvata. Tarvittiin
totisesti hänen hartautensa ja tehtäväänsä antautuminen suuren
kirjamäärän kelkalla kuljettamiseen Isostakyröstä Kaivolaan, jota
matkaa on noin 30 penikulmaa!

Samaan aikaan kuin Pohto tavaroitaan kuljetti Penttalasta sisämaahan,
hän teki testamenttinsa. Se on ruotsinkielellä Isossakyrössä laadittu
ja Pohdon puumerkillä varustettu 2 p:nä kesäkuuta 1851. Siinä Pohto
määräsi sitä tapausta varten, että hän kuolisi rintaperillisittä, että
kaikista kirjoista, jotka ovat painetut ennen Turun paloa, yksi kappale
oli tuleva yliopistolle, jollei sillä ennestään niitä ollut, »ynnä se
side, johon kirja on nidottu»; muut kirjat ovat jaettavat Kuopion ja
Turun tuomiokapitulien ja Vaasan kimnaasin kesken siten, että jokaisen
laitoksen kirjastolle oli tässä järjestyksessä anneltava ne kirjat,
jotka siltä puuttuivat. Sen lisäksi Pohto määräsi, että »se isäntä,
jonka luona minä asun ja säilytän omaisuuttani sekä vanhempia ja
uudempia kirjoja, on saapa kaiken muun omaisuuden sekä uudemmat kirjat,
jotka kuolemani hetkellä ovat hänen talossaan. Paitsi sitä oikeutetaan
jokainen tässä pitäjässä pitämään omanaan kaikki, minkä minä olen
heille säilytettäväksi jättänyt, tarvitsematta siitä tehdä kenellekään
tiliä, eikä kukaan lähemmistä tai etäisemmistä sukulaisistani voi siitä
tehdä mitään perintövaatimusta».

Useissa Pohdon elämää käsittelevissä esityksissä — kumma kyllä
myöskin Pippingin — sanotaan Pohdon määränneen kirjastonsa,
paitsi yliopistolle, Kuopion ja Turun kimnaaseille. Testamentin
jäljennöksestä, joka on Pippingin kädellä kirjoitettu ja säilytetään
yliopiston kirjastossa, näkyy kuitenkin, että asianomaiset
tuomiokapitulit on määrätty kirjaston perillisiksi, ja ovat kirjat
sitten tuomiokapitulien suostumuksella luovutetut kimnaaseille.
Testamentin valvojinakin esiintyvät asiamiesten kautta tuomiokapitulit.

Testamentin päiväämisaika on aivan lähellä isän kuolemaa. Pohdon isän
elämä päättyi näet neljä päivää myöhemmin, kesäk. 6 p:nä. Lieneekö
isän riutuminen — hän oli jo yli 75 vuoden vanha — ollut syynä siihen,
että Pohto juuri tähän aikaan järjesti rakkaiden kirjojensa säilymisen
senkin ajan varalla, jolloin hän itse ei enää olisi niitä vaalimassa.

Viimeisien kymmenen elämänvuotensa aikana Pohto vuosittain kävi
Helsingissä, ajoittain parikin kertaa vuodessa, aina tuoden uusia
kirjoja, niinkuin Pipping kertoo, »etenkin pieniä kirjasia sitä lajia,
jota harvoin tavataan muualla kuin rahvaan ja vähemmän sivistyneiden
kansanluokkain käsissä. Niitä hän myöskin lahjoitti yliopiston
kirjastolle ajan mittaan useampia satoja, sekä aivan pienestä
rahamaksusta taikka vaihtaen joitakin tarpeettomia kaksoiskappaleita
vastaan jätti kirjastolle useita suurempiakin teoksia ja vanhempia
kirjoja, joita kirjastossa ei ollut, mutta joita hänellä oli kaksi
tai useampia kappaleita. Joka kerta hän toi myöskin useita ainoita
kappaleitansa käytettäviksi laatiessani luetteloteosta, josta hän oli
erittäin huvitettu, valittaen vain, ettei ennen painatuksen alkamista
ollut tietoonsa saanut kaikkea, mitä minun oli tarpeellista nähdä.
Mahdollisuuden mukaan poistaakseen tästä johtuneita puutteita, pyysi
ja sai hän luettelon arkit sitä myöten kuin niitä painosta valmistui,
minkä johdosta hän sitten muutamia kertoja ja vielä viimeisellä
käynnillään toi tänne niin suuren määrän kirjoja ja pieniä vihkosia,
joita minä en ollut ennen nähnyt enkä tuntenut, että luettelon vaatimat
korjaukset ja lisäykset sen johdosta ovat paisuneet paljon laajemmiksi
kuin oli voitu suunnitella».

Näitä Pippingin sanoja täydentää hänen laatimansa jo mainitsemani
yliopiston kirjastoon saapuneiden kirjalahjojen luettelo. Siitäkin
näkyy, että Pohto on viime aikoinaan Helsingissä käynyt vuosittain
ja aina lahjoillaan kartuttanut kirjaston kokoelmia. Vuosina 1849
ja 1850 on lahjoituksia tapahtunut kaksi kertaa. Pohdon antamien
painotuotteiden lukumäärä on sangen suuri. Vuonna 1848 esimerkiksi
hän samalla kertaa antoi 222 painotuotetta, vuonna 1857, viimeisellä
käynnillään, 125 kirjaa ja puupiirrosta. Muina vuosina lahjoituksia
oli vähempi määrä. Yhteensä Pohto on jo eläessään kartuttanut
yliopiston kirjastoa noin 800 painotuotteella. Niiden joukossa on,
paitsi isompia ja pienempiä kirjoja, alku- ja loppulehtiä erinäisiin
vanhempiin kirjoihin, m.m. Agricolan teoksiin, raamatullisia aiheita
esittäviä puupiirroksia, paljon almanakkoja, rukouspäivien tekstejä
y.m. Pippingin esityksestä ja myöskin tästä luettelosta käy selville,
että toisinaan Pohto kirjoistaan sai jotakin rahallistakin korvausta.
Ettei tässä aivan suuria summia liikuteltu, ilmenee siitä, että vuonna
1857 Pohto sai Pippingin merkinnän mukaan »muutamista harvoista ennen
antamistaan kirjoista, jotka hän itse on yliopiston kirjaston laskuun
ostanut», 29 kopeekkaa.

Helsingissä käyntinsä Pohto suoritti muiden matkojensa varrella.
Hänen kahdelta viime vuodeltaan on tallella pari todistusta, jotka
osottavat hänen kiertelyänsä. Niiden sanamuodosta kuultaa myöskin
se arvonanto, jota Pohto kotiseudullansa nautti. Niinpä Ylistaron
kappalainen Henrik Reinhold Aspelin 7 p:nä joulukuuta 1855, mainiten
Pohtoa nimellä muinaiskerääjä (antiqvariesamlaren), todistaa, että
hän »kiitettävillä kirjatiedoilla sekä hiljaista ja rauhallista
elämää viettäen on nauttinut autuuden välikappaleita. Aikoen lähteä
kotipaikaltaan etsiäkseen ja kootakseen vanhoja suomalaisia kirjoja
ja kirjoituksia, joilla on muinais- ja kirjastotieteellistä arvoa,
suositellaan häntä asianomaisten luona parahimman mukaan». Isonkyrön
nimismies Liljeqvist on 15 p:nä samaa joulukuuta tähän todistukseen
merkinnyt, että kotiseudulla, jossa hän on manttaalikirjoissa, ei ole
mitään, joka estäisi Pohtoa mainitussa tarkoituksessa liikkumasta,
»minkä vuoksi häntä suositellaan vapaata meno- ja paluumatkaa varten».
Tämän todistuksen Pohto on näyttänyt Helsingin poliisikamarissa
22 p:nä helmikuuta 1856. Todistus on Isossakyrössä uudistettu 2
p:nä ja näytelty Turussa 14 p:nä huhtikuuta. Sanamuodollaan aivan
yhtäläinen papintodistus kuin edellämainittu, päivätty Ylistarossa
ja nimismies Liljeqvistin merkinnällä varustettu lokakuussa 1856,
oli Pohdolla kuolinhetkellään. Jaakonpäivän aikana 1856 Pohto saapui
takaisin Isoonkyröön ja oleskeli siellä kolmatta kuukautta. Siellä
hän kirjoitutti hyvän käsialan omistavalla henkilöllä Pippingille
kirjeen 16 p:nä syyskuuta 1856 — ainoan, minkä Pohdon nimessä olen
tavannut kirjoitetun. Tässä kirjeessä Pohto pyytää, että Pipping
»lähdättäis tänne minullen siitä suomalaisten kirjaan luettelosta
eli förtekningistä alkain 10:stä arkista, ja se myös, ja kaikki mitä
siitä on präntistä ulostullut, että minä saisin katsella, jos minulla
vielä olis lisää tuoda kirjoja, ja jos minulta jotakin valistusta
vaaditaan, niin minä olen sen antava». Kerrottuaan, että hän lokakuun
6 päivänä aikoo lähteä Etelä-Suomeen, hän lausuu, että hän sitä ennen
»nöyrimmästi toivoo saada mainitun förlekningin eli, jos se on mahdoton
sitä saada, niin pyydän edes vastausta». Kirjeen alle on merkitty
»nöyrin palvelia Matti Pohto, vanhan kirjaan kokoja».[9]

Tietämätöntä on, lieneekö Pohto lokakuussa Isostakyröstä lähdettyään
enää kotiseudulleen palannut. Mikäli ruukinpatruuna Georg Nordensvan
Pippingille kirjoittaa Kalvolan Kutilasta 11 p. heinäkuuta 1858, lähti
Pohto 8 p. huhtik. 1857 Kanajärvestä Pohjanmaalle, kuljettaen kelkalla
erästä arkkua, johon hän oli koonnut tavaroitansa. Missä hän oli
kierrellyt ja mihin kelkkansa ja arkkunsa jättänyt, sitä ei tiedetty.
Kanajärveen hän palasi 6 päivänä kesäkuuta Pälkäneen kautta. Nordensvan
arvelee hänen jättäneen tavaransa mahdollisesti Kangasalle, Orivedelle
tai Ruovedelle. Juhannuksen aattona 1857 Pohto jälleen lähti Kanajärven
talosta Helsinkiin, ottaen tavaroitaan silloinkin mukaansa, eikä enää
tullut takaisin.

       *       *       *       *       *

Olen siten säilyneiden niukkojen tietojen nojalla koettanut seurata
Matti Pohdon vaiheita hänen elämänsä viimeiseen vuoteen. On jo aika
tehdä selkoa siitäkin, mitä hän uupumattomalla ahkeroimisellansa sai
aikaan. Niinkuin Pipping ja muut aikalaiset todistavat, ei Pohto
eläessään luovuttanut kirjakokoelmansa ainoita kappaleita, vaan
säilytti niitä kuolemaansa saakka. Pippingin luettelo käsittää 4,066
numeroa. Niistä oli Pohdon kirjastossa, paitsi muutamia muulla kuin
suomenkielellä kirjoitettuja kirjoja, »kolmetuhatta ja muutamia
satoja». Näistä kirjoista oli 1,500 Ruotsinvallan aikana painettua,
joita Pippingin luettelossa on noin 1,900. »Lähes puolet Pohdon koko
kirjakokoelmasta», sanoo Pipping, »oli siten kirjoja, joita ei enää
ole kirjakaupassa ja joita yksityisilläkin harvoin nyttemmin tavataan,
paitsi uudempia, niinkuin luonnollista on; lisäksi tulee, että muutamat
ensinmainituista ovat kaikkein harvinaisimpia, joista maksetaan korkeat
hinnat, kun niitä joskus huutokaupoissa tarjotaan». Kirjoitusta
taitamaton itsellismies oli siten kerännyt verrattomasti suurimman osan
sitä suomalaista kirjallisuutta, mitä hänen aikanansa oli olemassa.
Myöskin käsikirjoituksia mainitaan Pohdolla olleen.

Kirjojen ohella Pohto keräsi muutakin vanhanaikaista, mitä vähillä
varoillaan saattoi kokoelmaansa hankkia. Hänellä oli myöskin
rahakokoelma, »tosin ei suuri eikä huomattavammalta osallaan
jaloa metallia, mutta ei myöskään aivan vähäarvoinen», niinkuin
Pipping sanoo. Wareliuskin mainitsee, että Pohdolla oli »kaunis
myntistö enimmiltäin kuparirahoista». Vanhimmat rahat olivat Eerik
Pommerilaisen ja Sten Stuuren ajoilta. Pohdon jälkeen Penttalassa
pidetyssä pesäkirjoitusluettelossa mainitaan 27 vanhaa hopearahaa,
vaskirahoja eräässä lippaassa sekä lisäksi kahden talarin raha
vuodella 1729, painava 3 1/4 naulaa, yhden talarin raha vuodella 1716
sekä kaksi puolen talarin rahaa vuosilla 1720 ja 1725. Suurimman
osan rahakokoelmaansa Pohto säilytti Kanajärvessä. Sieltä löytyi
»63 isompaa ja pienempää hopearahaa», 2 hopeamitalia, 9 nl vanhoja
vaskirahoja, mitaleja sekä palkintorahoja (jelloner), lisäksi pieni
rasia sisältävä vanhoja hopea- ja vaskirahoja ynnä 14 kappaletta
»kompositionsmedaljer». Osan omistamistaan rahoista lienee Pohto
myynyt. Ainakaan niitä kaikkia ei mainita pesäkirjoitusluetteloissa.
Juho Juhonpoika Penttalan tiedonannon mukaan jo mainitsemassani
kirjeessä Pippingille 8 p:ltä joulukuuta 1858 oli Pohto omistanut m.m.
kahdeksan talarin vaskirahan vuodelta 1662. Sitä lienee talossa jonakin
kummana tarkoin katseltu, koskapa Penttala tiesi, että se painoi 28
nl, oli 22 tuumaa pitkä ja 13 tuumaa leveä. Samassa kirjeessä hän
mainitsee, että Pohdolla oli, »mikäli täällä voitiin huomata, sievä
ja kallisarvoinen kokoelma hopearahoja, useamman kymmenen ruplan
arvoinen». Mihin Pohdon rahakokoelma on joutunut, en ole saanut
tietooni. Erään tiedonannon mukaan lähetettiin Penttalassa olevat
hopearahat Helsinkiin.

Myöskin oli Pohdon perussa kaikenlaista muuta vanhaa tavaraa,
talouskapineita y.m., jota hän itse ei tarvinnut ja jonka hän lienee
hankkinut ja tallettanut vain asianharrastuksesta. Niinpä tavattiin
Penttalassa: vaskihinkki, 2 tinatuoppia, tinapikari (bägare), 6
tinalautasta, 3 kynttilänjalkaa samaa ainetta, pieni tinainen
»ruuvipullo», lisäksi sapeli, pajunetti y.m. Kanajärvestä löytyi
myöskin tinavati ja 5 tinalautasta. Tällaista vanhaa perua Pohto
kokoili m.m. huutokaupoista ostelemalla, mitä vähillä varoillaan
saattoi saada irti. Joitakin luetteloita hänen täten hankkimistaan
esineistä on säilynyt.

Kun ajattelee Pohdon suurta kirjastoa, hänen rahakokoelmaansa ja
muinaisesineitänsä, niin tulee ehdottomasti kysyneeksi, kuinka oli
mahdollista niiden hankkiminen ja mistä Pohto sai ne varat, jotka
hän keräilytyöhönsä, kirjojen ja muiden esineiden ostoon, tarvitsi.
Sillä vaikka otetaankin huomioon, että monet kirjat maksoivat
hänelle vähän, hän kun niitä sai kirjansitomistyönsä korvaukseksi ja
epäilemättä myöskin vaihtokaupassa myytävistä painotuotteista, joita
hän osti tukuttain ja jotka siten eivät hänelle maksaneet paljoa, niin
tarvittiin sittenkin kirjaston vuotuiseen kartuttamiseen varoja, jotka
Pohdon oloissa elävälle miehelle eivät voineet olla aivan vähäisiä.

Pipping on löytänyt selvityksen tähän Pohdon suuressa säästäväisyydessä
ja erinomaisen yksinkertaisissa ja vaatimattomissa elämäntavoissa.
»Lapsuudesta tottuneena kieltäytymään paljosta ja kokemaan kovaa»,
kirjoittaa Pipping, »tuli hän vaikeuksitta toimeen sangen vähällä.
Leipäpalanen taskussa riitti hänelle kierrellessään niissä
paikoissa, joissa hän toivoi saavansa jotakin tyydytystä palavalle
kirjojenhalullensa ja enimmäkseen lienee hän vähäisellä lantilla, jos
maksu tuli kysymykseen, saanut sen, mitä ruumis ravinnokseen tarvitsi.
Asunto rahvaan kanssa sen asuintuvissa tai yhdessä säätyläisten
palvelijain kanssa sekä kaupungeissa milloin jossakin ullakolla tai
ulkohuoneessa tai lämmittämättömässä suojassa ei siihen aikaan liene
mitään maksanut». Eikä joku hänen käytettäväkseen annettu pieni
kamari niissä taloissa, joissa hänellä oli päämajansa, voinut paljon
maksaa. »Vaatteet olivat halvinta ainetta, talvisin tuskin vastaten
meidän ilmanalamme vaatimuksia, usein hyvin kuluneet ja paikatut.
Todistuksena siitä, ettei hänellä ollut alusvaatteita, mitä muuttaa,
täytyy minun pitää sitä pesemisen puutetta, mikä enimmäkseen näkyi
hänen käyttämistään vaatteista; sillä kädet ja kasvot olivat aina
puhtaat eikä hänessä muutenkaan huomannut mitään likaisuutta. Vesi oli
hänen päivittäinen juomansa, ja sahtia hän nautti kun sitä hänelle
tarjottiin, multa ei milloinkaan maistanut viinaa taikka viiniä.
Myöskin kahvista ja teestä hän kieltäytyi, selittäen ettei tahtonut
nauttia mitään, vaikkapa kuinkakin vahingotointa, mihin hänen ei
sopinut itseänsä totuttaa, kun varojen puutteessa ei voinut sitä
itsellensä kustantaa. Myytäviksi ja vaihdettaviksi aijotut kirjansa --
samoin kuin nekin, joita hän matkoilla oli saanut, hän kantoi selässään
tai kuljetti kelkalla, huolellisesti käärittyään ne useampaan arkkiin
kartuusipaperia ja asettaen päällimmäiseksi suojelemaan kosteudelta
palasen ruskeata nahkaa. Omaa henkilöänsä varten tarvitsi hän siten
sangen vähän.»

Täydennykseksi Pippingin esitykseen Pohdon ulkonaisista varustuksista
olkoon mainittu, että hän näyttää pitäneen päällään melkeinpä
kaikkine vähät vaatteensa, mitä hänellä oli. Kuoleman hetkenä oli
hänellä, niinkuin ruumiinavauspöytäkirjassa mainitaan, kaksi lakkia,
päällimmäinen purjekangasta, sen alla toinen puuvillakangasta, sekä
kaksinkertaiset alusvaatteet.

Ulkomuodoltaan oli Pohto — mitään muotokuvaa ei ole hänestä olemassa
— niinkuin Blomstedt kirjoittaa, »joksikin kookas, köyryniskainen
mies, typerämäisellä katsannolla, joka kuitenkin virkistyi ja
selkeni, kun kirjastoista eli muista hänelle mieluisista seikoista
tuli puhe». Pipping lausuu myöskin, että hänen kasvonsa, jotka »eivät
yleensä ilmaisseet mitään sielunelämää, vaan kernaammin päinvastoin,
huomattavasti kirkastuivat», kun tulivat puheeksi asiat, jotka olivat
hänen sydäntänsä lähellä.

On väitetty, että Pohto ei yleensä paljon lukenut keräämiänsä kirjoja.
Elmgren esimerkiksi lausuu, ettei hän »oikeastaan välittänyt kirjain
lukemisesta, vaan pyrki ainoastaan tuntemaan niiden ulkomuodon, painon,
paperin, nimilehden j.n.e.» On mielestäni kuitenkin syylä epäillä,
onko tämä arvostelu aivan kohdallaan. Pipping kertoo, että kun hän ei
tahtonut myöntää jonkun kappaleen samaa kirjaa olevan eri painosta,
Pohto erinomaisen muistinsa avulla saattoi hänelle, kokeneelle
kirjastomiehelle näyttää sivun ja rivin, jossa kirjat erosivat
toisistaan. Tällaisen tuntemuksen saavuttaminen on ymmärtääkseni
mahdollinen vain sille, joka on kirjat tarkoin lukenut, vieläpä niitä
verrannutkin toisiinsa.

Niinkuin jo mainitsin, lähti Pohto Kanajärvestä Helsinkiin
Juhannusaattona 1857. Hän saapui perille Juhannuksen jälkeen ja
oleskeli pääkaupungissa pari viikkoa. Täällä, niin kertoo Pipping,
heräsi hänessä ajatus lähteä Viipurin lääniin, jonka eteläosassa hän ei
vielä ollut käynyt, »vaikka usein oli lausunut toivomuksen saadakseen
siellä ja mahdollisesti Inkerinmaallakin jatkaa tutkimuksiansa,
varsinkin sellaisten suomalaisten kirjain, jotka luultavasti niillä
seuduilla ovat yleisempiä kuin uudessa Suomessa». Matkasuunnitelma
ulotettiin sitten Pietariin saakka, ja Pohto varustettiin
suosituskirjeillä, joiden toivottiin hänelle avaavan pääsyn
keisarilliseen kirjastoonkin. Pohdolla oli itse kenraalikuvernööri
Bergin 7 p:nä heinäkuuta antama suosituskirja, jossa hänet oikeutettiin
Pietarin ja Itämeren kuvernementeissä kokoamaan vanhoja suomalaisia
kirjoja ja käsikirjoituksia.

Näin varustettuna Pohto heinäkuun alkupuolella lähti matkalle,
nytkin jalkaisin niinkuin aina. Hän oli jo sivuuttanut Viipurin, kun
torstaipäivänä, 30 p:nä heinäkuuta, saapui Viipurin eteläpuolella
noin 8 kilometrin päässä olevaan Nuoran kylään, poiketen kello 9
aikaan aamulla Tuomas Tetrin taloon. Pohto ilmoitti nimensä ja sanoi
olevansa matkalla Kokkolan tehtaalle sekä paneusi tuvan penkille maata,
kun talonväki lähti askareillensa. Taloon oli jo edellisenä iltana
saapunut Napuen kylässä Isossakyrössä v. 1823 syntynyt, siihen aikaan
renkinä Nuoran kylässä elävä Johan Niilonpoika Rein eli Löfgren niminen
mies. Tämä oli talossa yötä ja lähti ennen Pohdon saapumista erääseen
pihassa olevaan heinälatoon, asettuen sinne nukkumaan. Mies oli
huonomaineinen, yrittänyt sotamieheksi Suomen kaartiin, mutta maineensa
vuoksi hylätty; oli oleskellut Hämeenlinnassa ja Saimaan kanavalla sekä
sitten renkimiehenä Nuoran kylässä. Herättyään tuli Löfgren noin puolen
päivän aikana tupaan, jolloin hän kertoi Pohdon heränneen, pyytäneen ja
saaneen juodaksensa sahtia, jota Löfgren oli tuonut jossakin astiassa,
sekä asettuneen jälleen maata kääntyen seinään päin. Löfgren kertoo
edelleen, että kun hän oli kumartunut ottaakseen lattialla olevan
kirveen, Pohto oli sylkäissyt häntä kasvoihin. Siitä suuttui Löfgren
ja enempää ajattelematta iski Pohtoa kirveellä päähän, pakeni sitten
läheiseen metsään ja pari päivää harhailtuaan joutui kiinni.[10] Hän
tunnusti rikoksensa heti. Minkä vuoksi oli taloon tullut, sitä Löfgren
ei kihlakunnanoikeudessa voinut selittää. Viipurin hovioikeudessa,
jossa häntä myöskin kuulusteltiin, hän selitti tulleensa hakemaan
tuvasta saappaita niitä korjatakseen. Kihlakunnanoikeus tuomiisi
Löfgrenin 3 p:nä lokakuuta 1857 kuolemaan, minkä tuomion hovioikeus
vahvisti päätöksellään seuraavan marraskuun 13 p:ltä. Lopullisen
tuomion langetti Senaatin oikeusosasto 4 p. huhtikuuta 1858, muuttaen
kuolemanrangaistuksen 40 pariksi raippoja, kirkonrangaistukseksi ja
elinkautiseksi pakkotyöksi Siperiassa.[11]

Useissa sanomalehdissä esitetään Pohdon murha kostotyöksi siitä, että
hän tuntien Löfgrenin huonomaineiseksi mieheksi olisi paljastanut
hänen entisyytensä, lausuen yöpaikkansa emännälle ihmettelynsä siitä,
että niin huonoa miestä pidettiin talossa. Tämä juttu tavataan
Viborg-lehdessä jo 5 päivänä murhan jälkeen. Oikeuden pöytäkirjoissa
siitä ei mitään mainita, mutta ei niissä myöskään mainita, missä Pohto
oli yönsä viettänyt. Omituista on, että murhaaja jo edellisenä iltana
tuli taloon, osaamatta selittää, mitä varten, poistui aamulla ennen
Pohdon tuloa ja ilmaantui jälleen silloin, kun joutui kahdenkesken
murhatun kanssa. Näyttää melkein siltä, kuin olisi hän sopivaa
tilaisuutta vaaninut päästäkseen Pohdon kimppuun.

Näin surullisen lopun sai parhaassa miehuuden ijässä, 40 vuoden
vanhana, Matti Pohto, joka kerjäläismunkin hartaudella pari
vuosikymmentä oli vaeltanut ympäri maata pelastaakseen häviöstä
suomalaisen kirjallisuuden kalliita aarteita — työstään ja
uhrauksistaan mitään palkkaa pyytämättä ja saamalla. Jäljellä oli nyt
tämän liikuttavan uhraavaisuuden kautta kertyneen runsaan saaliin jako
niiden laitosten kesken, joille vainaja jalon työnsä hedelmät oli
määrännyt.

Pohdon omaisuudesta toimitettiin asianomaiset pesänkirjoitukset.
Mukanaan oli hänellä viime matkallaan vanha hylkeennahkainen
matkalaukku, kantohihnoilla, »sisältävä kirjoja ja kirjoituksia»,
säkki, jossa oli »kaikenlaista irtainta omaisuutta», kolme kukkaroa,
niissä käypää rahaa 6 ruplaa 66 ja 1/4 kopeekkaa sekä yhdessä
kukkarossa 7 vanhaa vaskirahaa. — Ei ollut matkakassa suuri isänmaan
rajojen ulkopuolelle pyrkivällä vaeltajalla.

Marraskuun 9 p:nä luetteloitiin ja arvioitiin Kanajärven talossa oleva
peru. Saapuvilla oli m.m. ruukinpatruuna Georg Nordensvan yliopiston
valtuutettuna. Koko täällä olevan omaisuutensa Pohto oli antanut
Kanajärvelle pantiksi tältä saamastansa 80 hopearuplan lainasta.
Yliopisto oli sitoutunut suorittamaan tämän velan, jollei maksuksi
riittäisi Pohdon muu omaisuus. Tätä sitoumusta vastaan Kanajärvi
suostui luovuttamaan kirjat Nordensvanille. Omaisuus arvioitiin
yhteensä 72 ruplaksi 50 kopeekaksi, siihen luettuna täällä säilytetty
kirjastokin, jolle, käsittäen »vanhoja kirjoja, plakaatteja ja
käsikirjoituksia», pantiin hinnaksi 35 ruplaa, sekä rahakokoelma ja
muinaisesineet, joista ennen olen maininnut. Myöskin löytyi pesässä
»kirjansitomaverstas tarpeineen», arvioitu 3 ruplaksi.

Penttalassa säilytetty omaisuus luetteloitiin ja arvioitiin vasta
7 päivänä huhtikuuta 1858. Toimituksessa oli läsnä yliopiston
sekä Kuopion ja Turun tuomiokapitulien ynnä Vaasan kimnaasin
valtuuttamana tunnettu herännäisyysmies, silloinen pitäjänapulainen
Isossakyrössä, Frans Oskar Durchman. Koko omaisuus arvioitiin 32
rupl. 16 kop.; kirjat merkittiin 10 ruplan arvoisiksi. Täälläkin
oli Pohdolla »kirjansitomatarpeet», joita kuitenkaan ei katsottu 6
kopeekkaa kalliimmiksi. Durchman lähetti kirjat ja käsikirjoitukset
laatikkoihin pakattuina huhtikuussa 1858 Helsinkiin. Samoin lähetti
Nordensvan useammissa erissä yliopiston kirjastoon vuosina 1857—58
Kanajärvessä olevat Pohdon kirjat, jotka Kanajärvi sopimuksen mukaan
oli luovuttanut. Lähetykset kustansi yliopisto. Lieneekö epäilty,
että Kanajärvi, joka itsekin keräsi vanhoja kirjoja, jotakin
Pohdolle kuuluvaa salasi. Sen luulon torjuu Nordensvan kirjoittaen
Pippingille 11 päivänä heinäkuuta 1858: »Ettei Kanajärvi mitään ole
salannut, sen luulen voivani vakuuttaa, varsinkin kun mies on aivan
harvinainen persoonallisuus.» Tämä ei kuitenkaan tiedä sitä, ettei
Pohdon kirjoja jäänyt Kanajärven kirjastoon, joka nyt on yliopiston
suomalaisen seminaarin hallussa. Tässä kokoelmassa lienee useita
Pohdon keräämiä kirjoja, m.m. ainakin meidän maassamme ainoa sellainen
kappale 1642-vuoden raamattua, jossa, niinkuin Warelius kertoo, Pohdon
ruplan hinnasta ostama Kristiina kuningattaren kuva on paikoillaan.
Nämä kirjansa Pohto lienee eläessään luovuttanut Kanajärvelle.
Kirjaston mukana tulivat Kanajärvestä Helsinkiin myöskin Pohdon
kirjansitomiskapineel, jotka ilmoituksen mukaan on tehnyt Kanajärven
veli, sepän työtä taitava mies. Ne säilytetään Kansallismuseossa.

Pohto oli jäänyt velkaa, paitsi Kanajärvelle, myöskin Pippingille 15
ruplaa. Pipping näkyy ainakin tiedustelleen Penttalalla, voisiko tämä
velan maksaa. Penttala vastaa useinmainitussa kirjeessään 8 p. jouluk.
1858, ettei hän mitenkään ota velkaa suorittaakseen, jollei saa myydä
Pohdon irtaimistoa, jota ei enää paljoa olekaan jäljellä, sittenkuin
kirjat ja hopearahat oli lähetetty Helsinkiin. Sanoo muuten tahtovansa
saada huoneensa tyhjäksi »paljosta arvottomasta rojusta, mikä niissä
säilytetään». Miten Pohdon täällä olevan jäämistön sittemmin kävi, en
ole saanut tietooni. Jo mainitsemani tinaesineet pesässä olivat vielä
rahallisestikin jonkunarvoisia.

Useita vuosia kului ennenkuin Pohdon kirjat saapuivat niihin
laitoksiin, joihin niiden testamentin mukaan piti tulla. Kirjasto näkyy
kokonaisuudessaan jääneen yliopistoon pitemmäksi aikaa. Tammikuussa
1861 tiedusteli Kuopion tuomiokapituli asiaa Durchmanilta, joka,
jo v. 1858 hoidettuaan pesänkirjoituksen, testamentin valvonnan
ja muut järjestelytoimet, samana vuonna oli muuttanut Koivulahden
kirkkoherraksi. Durchmanin vastaus osottaa, että hän oli jo kauvan
luullut olevansa erillään koko jutusta. Hänen painostuksestaan alkoi
asia sittemmin kulkea oikeata latuaan. Pipping laati luettelon niistä
Pohdon kirjoista, joita yliopiston kirjasto ei tarvinnut, ja joista
Kuopion tuomiokapituli ensin oli oikeutettu ottamaan tarvitsemansa
kappaleet. Luettelo käsitti joitakin vaille 3,000 painotuotetta, niiden
joukossa myöskin nimilehtiä sekä muita kirjan osia. Se lähetettiin
tuomiokapitulille 6 päivänä kesäkuuta 1861, mutta vasta toukokuussa
1863 tuomiokapituli pyytää yliopiston rehtoria toimittamaan kirjat
Kuopioon. Kuinka paljon Kuopion tuomiokapituli kirjastoonsa Pohdon
perua otti, en voi varmuudella sanoa, mutta sangen paljon näistä
kirjoista nähtävästi Kuopioon jäi. Tuomiokapitulin välityksellä ovat
kirjat joutuneet kimnaasin ja sittemmin lyseon kirjastoon, jossa on
Pohdon testamentin kautta saatuja yksin runopukuisia painotuotteita
J.M. Saleniuksen julkaiseman luettelon mukaan yli 500. Turun
tuomiokapitulin välityksellä entiselle kimnaasille luovutetut Pohdon
kirjat omistaa Turun ruotsalaisen lyseon kirjasto. Niitä on yhteensä
1,129 nidosta, jotka kimnaasin kirjastoon on merkitty saapuneen
lukuvuonna 1864—65. Vaasan kimnaasi sai myöskin osuutensa Pohdon
kirjoista, mutta luettelo niistä on luultavasti hävinnyt. Pohto näkyy
jo eläessäänkin lahjoittaneen tälle kirjastolle joukon almanakkoja
viime vuosisadan alkupuolelta.

Matti Pohto on saanut leposijansa Ristimäen hautausmaalla Viipurissa.
Hänen haudalleen pystytettävää muistokiveä varten alettiin jo heti
kuoleman jälkeen ahtaammassa piirissä Helsingissä kerätä varoja.[12]
Keräys tapahtui ylioppilasten toimesta. Muistokivi paljasteltiin 24
p:nä elokuuta 1858. Suometar kertoo, että »tähän tilaisuuteen oli paljo
väkeä kaupungista ja Viipurin maakylistäki kokoontunut. Juhlallisuuden
ulottivat ja lopettivat yliopistolaiset juhlallisilla, isänmaisilla
lauluilla, joiden väliin ylioppilas Krohn lämpimästi ja korottavasti
puheli tämän vainaan ansioista, jonka ajalliseksi muistoksi kiitollinen
isänmaan nuoriso oli tahtonut korottaa muistokiven -- -- --. Muistokivi
kun sitten paljastettiin, nähtiin se olevan summattoman suuren
kirjan näköiseksi tehdyn ja sen kannelle hakatun kulta-kirjaimin
seuraavat sanat: »Matti Pohto, synt. 1817, kuollut 1857. Suomen
yliopistolaisilta». Juhlallisuutta hautakiven paljastamisessa
lisäsivät siihen aikaan Viipurissa ylioppilastalon rakentamista varten
laulajaisia antavat ylioppilaslaulajat. Ne olivat haudalla läsnä
ja päättivät juhlallisuuden laulamalla Maammelaulun suomalaisilla
sanoilla.[13]

Matti Pohdon elämäntyön merkitystä kuvaavat hänen aikalaistensa sanat.
Oskar Blomstedt lausuu, että palava halunsa kirjoihin oli se, joka teki
Pohdon niin kummalliseksi mieheksi, »ettei mointa mainitse historia.
Sillä että joku, jolle luonto erittäin runsaalla kädellä on jakanut
lahjojansa, omin päinsä, ilman muitten opetuksetta, on kiivennyt tiedon
korkeimmille kunnahille, siitä tietävät meille aikakirjat kertoella,
vaan että kukaan oppimatoin, kaikelle tiedollisuudelle outo äkkinäinen,
niin olisi mieltynyt kirjoihin, että hän Pohdon lavoin olisi tehnyt
niitten kokoamisen enemmän kuin tiedon ammentamisen niistä elämänsä
päätarkoitukseksi, se oli näihin asti kumma kuulumatoin. Näyttääpä
ikäänkuin erinomaisesta sallimuksesta tämä mies olisi ilmaantunut
meille keräämään ja ikihäviöstä säilyttämään kansallisuudellemme
kalliita muistomerkkejä esivanhempaimme hengellisestä elannosta;
sillä toden-totta tarvittiinki Pohdon kiivas kiihkoisuus maamme
kaukaisemmista ja kaiheimmista sopeista esiin etsimään kirjapainomme
muinoisia tuotteita, joita isosta osasta ei enää löytynyt enempää
yhteisissä kuin erityisissäkään kirjastoissa». Ja Sven Gabriel
Elmgren, joka saatuansa tiedon Pohdon kuolemasta, on piirtänyt
päiväkirjaansa 9 päivänä elokuuta 1857 muistosanat hänestä ja hänen
elämäntyöstänsä, kirjoittaa m.m.: »Matti Pohto, tuo erinomaisen
uuttera suomalaisien painotuotteiden kerääjä, on murhattu lähellä
Viipuria. Hän oli aivan harvinainen mies, samainen Pohto. Alkuaan
torppari ja jo pitkiä aikoja sitten toimien kirjojen kaupustelijana,
vaelsi hän lakkaamatta kautta koko Suomen, myi elääkseen viisuja ja
pieniä kirjasia, mutta varsinaisena työnään etsi vanhoja suomalaisia
kirjoja kaikista mahdollisista säilyistä. Siten olikin hän saattanut
päivän valoon uskomattoman paljon harvinaisia painotuotteita kaikkein
vanhimmista ajoista alkaen, koonnut niitä itse suuren määrän, jotka hän
myöskin sitoi, ja lahjoittanut yliopiston kirjastoon, Suomalaiselle
Kirjallisuuden Seuralle ja useille yksityisille erittäin kallisarvoisia
harvinaisuuksia. Pohdon ahkeroimisella on suureksi osaksi tullut
korvatuksi se vahinko, minkä Turun palo suomalaisiin kirjoihin nähden
aiheutti, siinä kun Porthanin rikas Fennica-kokoelma hävisi.»

Samaan arvosteluun on meidän aikamme yhtynyt. Henkilö, jonka
elämäntyöstä näin voidaan sanoa, on yksi isänmaan sivistyshistorian
huomattavia merkkimiehiä.



Viiteselitykset:


[1] Tässä esitetty Pohdon elämäkerta on pääasiassa sama, minkä tekijä
piti esitelmänä Suomen Historiallisen Seuran vuosipäivänä, 9 p:nä
marraskuuta 1921.

Aikaisemmista Pohdon elämän kuvauksista ansaitsevat ennen muita
mainitsemista se lämmin tunnustus ja ne tiedot, jotka _Fr. Wilh.
Pipping_ »suomeksi präntättyjen kirjain» luettelonsa esipuheessa
on tästä ansiokkaimmasta apumiehestään antanut. Näiden tietojen
ohella ovat mainittavat nimimerkillä A.W. (_Antero Warelius_)
varustettu kirjoitus Suomettaressa 14 p:ltä huhtik. 1848 sekä O.B:n
(_Oskar Blomstedtin_) kuvaus samassa lehdessä 23 peitä lokak. 1857
(lisälehti). Myöhempinä aikoina ovat Pohtoa ja hänen työtänsä
käsitelleet laajemmissa esityksissä m.m. _E.N. Setälä_, Matti
Pohto. Satavuotismuisto (Suomen Kuvalehti 1917), _Georg Schauman_
(Hufvudstadsbladet, 7 p:nä maalisk. 1917), _Samuli Paulaharju_,
Muistelmia Matti Pohdosta (Kaiku, 3 p:nä marrask. 1921).

[2] Ylistaron kirkonkirjat; Samuli Paulaharju, Muistelmia Matti
Pohdosta 1921.

[3] Pohto näkyy yrittäneen tehdä luetteloa sitomistansa kirjoista.
Pieni vihkonen, johon hän on merkinnyt parikymmentä nidettä yhteen
sidottuja pieniä kirjasia, on yliopiston kirjastossa. Luetteloiminen on
jäänyt alkuunsa. Myöskin on hän irtonaiselle paperipalaselle piirtänyt
Agricolan teosten nimet. Muita hänen kynänsä tuotteita en ole tavannut,
lukuunottamatta vähäisiä merkinnöitä hänen kirjastoansa koskevissa
luetteloissa.

[4] O.B., m.p.

[5] Olen tässä seurannut Blomstedtin esitystä. Tiedot Pohdon toisesta
vangitsemisesta ovat ristiriitaisia. Blomstedt kertoo vangitsemisen
Karvialla tapahtuneen v. 1834 sekä tietää, että Pohto suoraan
lähetettiin Vaasaan. Pippingin esityksen mukaan tapahtui vangitseminen
tammikuussa 1836 ja vanki lähetettiin Turun kautta Vaasaan. Blomstedtin
tiedonannot lienevät oikeat, sillä vaikea on olettaa, että hän, joka
kirjoitti myöhemmin kuin Pipping ja käytti hyväkseen tämän esitystä,
olisi siitä aikamääräyksissä poikennut ilman varsinaista syytä.
Pohdosta kirjoittaessaan sekä sitä ennen ja myöhemminkin Blomstedt
oleskeli Ilmajoella. Siten oli hän tilaisuudessa saamaan Pohdosta
tarkempia tietoja. Hänen kirjoituksessaan onkin yhtä ja toista
muutakin sellaista, jota Pipping ei mainitse. Valitettavasti en ole
Turun- enkä Vaasanlääninkään lääninhallituksesta voinut saada mitään
tietoja, jotka valaisisivat edelläkerrottuja Pohdon kohtaloita.
Vaasan lääninhallituksen arkisto on hävinnyt kaupungin palossa eikä
Turun arkistoistakaan ole mitään Pohtoa koskevaa löytynyt. Lieneekö
irtolaisuudesta vangitsemista pidetty niin vähäpätöisenä asiana, että
sen johdosta syntyneitä asiakirjoja ei ole säilytetty? Ettei Pohto
matkoillansa ollut joutunut syypääksi mihinkään varsinaiseen rikokseen,
osoittaa se, että hän myöhempien todistusten mukaan oli kaikin puolin
hyvämaineinen mies.

[6] Asiakirja löytyy parina sekä suomen- että ruotsinkielisenä
kappaleena Gottlundin kokoelmassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
arkistossa (Kl. nro 3503). Ruotsinkielisen laitoksen lopussa kehoittaa
Gottlund niitä, joiden haltuun Pohto hänen laskuunsa mahdollisesti
jättää matkalla keräämiänsä esineitä, lähettämään ne hänelle Helsinkiin.

Omituisuutena mainittakoon, että Gottlundin nimikirjoituksen alla on
sinetti, jossa on ylhäällä lyyry, keskellä erityisessä kilvessä hänen
nimensä alkukirjaimet C.A.G. sekä alareunassa: »Otavat osoitteloovat.
Kanteleet kehoitteloovat».

[7] Borgå Tidning, 25 päivänä syyskuuta 1847 (N:o 76).

[8] Åbo Tidningar, 12 p. helmik. 1848.

[9] Ystävälleen Emanuel Kanajärvelle Pohto myöskin hankki valmistuneet
arkit Pippingin luetteloa. Kirjeessä 18 p:ltä huhtikuuta 1859 Kalvolan
pitäjänapulainen J.G. Wikman pyytää Kanajärven puolesta, että Pipping
lähettäisi luettelonsa loppupuolen Kanajärvelle. — Pippingin kirjeet
valtionarkistossa.

[10] Murha tapahtui puolenpäivän aikana. Isku oli niin voimakas,
että kirveen terä upposi kokonaan murhatun oikeaan ohimoon. Ase jäi
päähän varsineen. Vasta kello 6:n aikana iltapäivällä sen paikkakunnan
jahtivouti irroitti ja kuljetti ruumiin pois.

[11] Pohdon murhaa koskevista Rannan tuomiokunnan arkistossa
säilytetyistä asiakirjoista jäljennökset on minulle erinomaisella
auliudella toimittanut kihlakunnan tuomari, asessori Vilho Krogerus.

[12] Viborg, 10 p:nä marrask. 1857; Sanan-Lennätin, 14 p:nä marrask.
1857.

[13] Viborg, 25 p:nä elok. 1858; Suometar, 22 p:na lokak. 1858.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Matti Pohto: Vanhojen suomalaisten kirjain pelastaja" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.