Title: Granadan ruusu: Romaani
Author: Rameau, Jean
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Granadan ruusu: Romaani" ***

            



GRANADAN RUUSU                                             

Romaani


Kirj.

Jean Rameau [Laurent Labaigt]



Kodin Lehdelle suomentanut I.P.



Uudessakaupungissa,
Vakka-Suomen Kirjapainossa,
1913.



I.


Eräänä tyynenä syyskuun iltana kaivoi nuori munkki hautaa luostarin
hautausmaalla. Se oli sama hauta, jota luostarin asukkaat vuorottain
olivat kaivaneet ja jossa ensiksi kuoleva munkki saisi levätä Herran
rauhassa.

Edellisenä päivänä oli raivonnut myrsky, joka oli täyttänyt haudan
puoliksi soralla. Tämän vuoksi oli priori lähettänyt munkin laittamaan
hautaa kuntoon.

Munkki oli tummahko, pitkä ja laiha. Kasvonsa ja kätensä olivat tumman
pronssin väriset ja mustat silmänsä erittäin lempeät. Hän käytteli
verkkaisesti lapiotaan hymyillen itsekseen ihanille unelmille, jotka
kuvastuivat hänen kasvoillaan ja otsallaan lempeänä hohteena.

Seitsemään vuoteen ei hän ollut puhunut yhdenkään ihmisen kanssa, sillä
munkit saivat puhua vain eläimille ja Jumalalle, ja hänen huulensa
olivat vain ilmaisseet seuraavat munkeille sallitut sanat, jotka munkit
kuiskasivat toistonsa korvaan:

— _Veli, meidän pitää kuoleman!_

Ruokanaan oli ollut hapan leipä, vihannekset ja vesi. Hän työskenteli
pellolla päivänkoitteesta auringonlaskuun saakka, ja nukkui täydessä
puvussaan kovalla vuoteella ne harvat yötunnit, jotka eivät olleet
määrätyt käytettäväksi rukoukseen.

Luostari, jossa hän oleskeli, oli nimeltä Notre-Dame de Montségur-en
Béarn ja sijaitsi se aurinkoisena seudussa, jossa kirkkaat purot,
pyöreät kukkulat ja viheriät laaksot silmää viehättivät. Mutta korkeat
muurit ympäröivät luostaria joka sivulta, niin ettei voitu nähdä mitään
hymyilevästä ympäristöstä, sillä uskollisen trappistimunkin huomio
ei saa kiintyä mihinkään muuhun kuin synkkiin kuviin, kurjuuteen ja
köyhyyteen.

Tämä munkki oli puettu käskyläisveljen pukuun, väljään viittaan, joka
oli kietaistu ympäri ja sidottu uumilta nahkavyöllä, jalkineina olivat
puukengät.

Hänen nimensä oli Lazare tässä luostarissa, jonne hän oli tullut 17
vuoden ijässä. Nyt oli hän 25 vuoden ikäinen ja tuskin muistikaan sitä
nimeä, joka hänellä oli ollut muinoisina aikoina, jolloin hän oli rikas
poika ja käytettävissään kaikki elämän mukavuudet.

       *       *       *       *       *

Nuoren miehen työskennellessä hiljaisena kesäiltana haudalla, kajahti
naisäänen laulu luostarin läheisyydestä.

Laulu kuului toiselta puolen muurin, joka oli päältä täytetty
lasinsiruilla.

Sillä taholla oli suuria, lehteviä, aurinkoa varjostavia puita.
Vaistomaisesti heitti munkki lapionsa luotaan ja katseli puita,
kuunnellen laulua.

Taivas oli kirkas ja sininen, ei tuulen henkäyskään värähdyttänyt
puiden haaroja. Äsken niitettyjen heinäin tuoksu levisi näkymättömiltä
niityiltä. Veli Lazare risti kätensä. Laula kuului yhä lähempää. Se
kaikui niin heleänä, lempeänä, että varmasti täytyi se olla jonkun
onnellisen nuoren tytön, joka käyskenteli siellä puitten varjossa.

Munkki ummisti silmänsä.

Tuossa tuokiossa kuului laulu aivan läheltä. Se puhui rakkauden kieltä:

    Cueillez, cueillez ces roses,
    Mon gentil chevalier...

Munkki kuuli nämä sanat. Laulu lakkasi hetkeksi ja laulajatar puheli
muutamia ystävällisiä sanoja mukanaan olevalle koiralle.

Sitten alkoi hän taas:

    Cueillez, cueillez ces roses,
    Et me les apporter!

Laulajattaren kävely kuului muurin toisella puolella ja munkki säpsähti
ikäänkuin muuri kukistaisi ja laulajatar sieltä näyttäytyisi hänelle.
Sydämensä alkoi lyödä valtavammin ja hänet valtasi ankara kaipuuntunne.

Melkein tietämättään mitä teki meni hän haudan lähellä olevan
omenapuun luo, otti siitä omenan ja heitti sen muurin yli salaperäistä
laulajatarta kohden. Laulu taukosi heti. Kului muutama minuutti.
Lazare kauli jonkun esineen putoavan maahan taaksensa. Hän käänsihe ja
huomasi, että se oli omenan puolikas, jonka laulajatar oli heittänyt
hänelle takaisin. Munkin silmät loistivat. Muurin takana kuului kevyet
askeleet poistamassa. Nuori tyttö oli lähtenyt pakoon, kenties punastus
poskillaan...

Vaistomaisesti vei munkki omenapuolikkaan huulilleen.

Mutta äkisti sinkautti hän sen luotaan hautaan, otti jälleen lapionsa
ja peitti kielletyn hedelmän maahan.

— Anteeksi, Jumalani! — mutisi hän, samalla kun hän polvistui
lämpöiseen maahan.

Ja hän rukoili kauan ettei enää kuulisi tuntemattoman rakkauslaulua,
joka yhäkin tuntui kaikuvan hänen korvissaan.

       *       *       *       *       *

Neljännestunti myöhemmin ohjasi Lazare suuntansa luostarin talliin.
Se oli pitkä, harmaa rakennus, punaisen tiilikaton peittämä suurine
ovineen.

Sisällä pureskeli härkiä rauhassa ja levossa kiinnitettyinä soimiinsa
pitkillä ketjuilla.

Nuoren munkin jalat tuskin jaksoivat liikkua; hänen lävitsensä tuntui
käyvän väristyksiä, huulensa vavahtelivat ikäänkuin ne vielä olisivat
kosketelleet äskeistä kiellettyä hedelmää, joka oli hautaan piilotettu.
Hän aukaisi oven ja astui talliin. Astuttuaan muutamain härkäparien ohi
lähestyi hän erästä yksinäistä, joka munkin nähtyään päästi kajahtavan
mylvinän.

— Martin, — sanoi veli Lazare pannen kätensä härän niskaan. — Martin,
rakas Martinini!

Ja äänensävynsä todisti lämpimintä ystävällisyyttä.

Härkä, jota hän nimitti Martiniksi, oli hänen kodistaan, ja hän oli
saanut luvan tuoda sen mukanaan luostariin tullessaan. Martin-nimen
oli se saanut siitä, että talonpojat kotiseudullaan nimittävät täten
eläintä, joka käy ikeen alla vasemmalla puolen.

— Martin! — toisti hän vielä taputellen eläintä.

Joka kerta kun hänet tapasi jokin mielenliikutus, lähestyi hän
härkäänsä puhellen sille mielialojaan, kun oli kielletty ihmisille
huoliaan haastelemasta. Siksipä eläin saikin kuulla kuten läheinen
uskottu ainakin munkin surut ja ilot tai mitä hänen yksityisessä
sydämessään kulloinkin liikkui.

Martin taas puolestaan eli tottunut näihin puheluihin ja hyväilyihin
ikäänkuin se olisi niitä ymmärtänyt ja vastasi joskus mylvinnällä joka
jäljitteli ihmisellistä huutoa.

— Kuulitko, Martin, laulua? Kuulitko omenan putoamista? Eikös se laulu
ollut kaunista? Naiset kotona Chalossessa usein lauloivat sitä.

Ja Lazare kertoi kuuntelijalleen koko seikkailunsa.

Sitä kesti kauan. Kuinka paljon hänellä olikaan puhelemista! Sielussaan
oli yhäkin levoton tunne, joka ei ottanut lannistuakseen.

       *       *       *       *       *

Luostarin kello kajahti illan hiljaisuudessa ja Lazare otti jäähyväiset
ystävältään.

— Hyvää yötä, Martin! Lepää päivän koitteeseen asti! Sinä tiedät, että
meidän pitää aamulla kyntää Piece-Longueta. Minä tuon heiniä sinulle
kello 4.

Munkki taputteli vielä kerran härkäänsä ja riensi kappeliin peläten
myöhästyvänsä.

Hän oli tuskin ehtinyt sulkea ovea kun näki luostarin priorin seisovan
edessään valkoisessa mekossaan.

Munkki säpsähti. Priori lähestyi.

— Poikani, sanoi hän — sillä prioreilla on oikeus puhua munkeille —
sinä rikot luostarin sääntöjä puhuessasi tallissa eläimille. Sinun
pitäisi tietää että joskin on sallittu puhua muutamia sanoja niille,
on se vaan sitä varten, että voidaan ohjata niitä työssä. Olen jo
muistuttanut sinua tästä, vaan sinä et näy huolivan siitä. Minä tulen
pakoitetuksi eroittamaan sinut tuosta härästä. Mene ja etsi veli Marc.
Ilmoita hänelle, että hän ottaa köyden ja tulee heti alas talliin.

Lazare kalpeni. Veli Marc oli yksi niistä viidestä trappistimunkista,
jotka toimivat luostarin hallituksessa ja tässä ominaisuudessaan kävi
hän usein läheisessä kylässä myymässä luostarin tuotteita ja ostamassa
mitä tarvittiin.

»Martinin» ystävä ohjasi kulkunsa tämän munkin koppiin ja esitti
priorin käskyn.

Veli Marc otti silmänräpäyksessä köydenpä meni talliin.

— Mene ja myy tämä sonni herra Dubourdieu’lle Montségurin
teurastajalle, — sanoi priori hänelle osittaen Martinia. — Se on aivan
liika vanha työhön ja hyvin syötetty kelvatakseen teurastajalle. Vie
se heti kylään ja sano herra Dubourdieu’ile, että me huomenna sovimme
hänen kanssaan hinnasta.

Ja priori lisäsi, kääntyen Lazaren puoleen:

— Poikani, kello on soinut; lähtekäämme kappeliin rukoilemaan veljien
kanssa.

Ja hän lähti astelemaan luostaria kohti, jonne syvän hiljaisuuden
vallitessa hiipi pyhät isät valkeissa kauhtanoissaan, veljet ruskeissa
kaapuissaan ja novisit siviilipukineissaan.



II


Lazare seurasi prioria. Mutta hänen jalkansa vapisivat ja silmänsä
sumenivat. Hänelle täytyi osoittaa paikkansa kappelissa. Hän ei
ymmärtänyt mitään jokapäiväisistä rukouksista, ja huulensa vavahtelivat
sydämensä ottamatta osaa rukouksiin.

Sydämensä? Se oli jäänyt sinne alas tallin edustalle, jonne hän oli
jättänyt Martininsa, rakkaan toverinsa, jonka sarviin veli Marc tällä
hetkellä sitoi köyttänsä. Martinin täytyi siis jättää luostari ja
vietäisiin teurastamoon — se ainoa, josta hän saattoi vielä pitää.

Veli Lazare kuunteli. Hän koetteli tarkata mitä ulkona pihatossa
tapahtui. Härkä meni aivan epäilyttä veli Marcin jälessä. Se poistui,
meni ulos suuresta portista ja urkeni pitkin tuntematonta tietä, jossa
kaikki outoudet herättivät sen huomiota.

Oih, Martin-raukka, joka muutamain tuntien kuluttua saa surmansa,
kaukana voimattomasta isännästään!

Munkki risti kätensä ja pusersi niitä epätoivoisesti.

Munkit jättivät kappelin. Hän seurasi tiedottomana. Ja kun hän tuli
pihattoon, katseli hän murtuneena niitä syviä jälkiä, jotka Martin
ja kulettajansa olivat santaan jättäneet. Portille saakka hän niitä
seurasi. Vaan kello taas soi kutsuen veljiä refektorioon. Lazare oli
tyrskähtää itkuun.

Toverit näkivät hänen surunsa ja näyttivät hämmästyvän siitä. Munkilla,
jolla on rauha sydämessä, tulee olla hymy huulilla.

       *       *       *       *       *

Illallisella ei Lazare voinut syödä. Ensi kertaa tuntui hänestä musta
luostarileipä vastenmieliseltä ja hän joi ainoastaan vettä. Eräs isä
luki kuuluvasti muutamasta hengellisestä kirjasta, mutta Lazare ei
kuullut mitään. Vastapäätä häntä valkeaksi kalkitulla seinustalla
irvisti luuranko, vieressä seuraava kirjoitus:

»Sinä, joka minua katselet, tulet kerran samanlaiseksi kuin minä!»

Mutta Lazare ei katsellut.

Luettiin yhteisesti rukous. Sitten lähtivät kaikki makuukoppiin
nukkuakseen puolen yötä maissiolkivuoteillaan.

Noilla kovilla vuoteilla oli Lazare, sielunsa täynnä hurskaita
ajatuksia, makaillut seitsemän vuoden ajan. Nyt ei hän saanut unen
siruakaan silmäänsä. Sillä aikaa kun munkit nukkuivat raskaasti
puukengät jaloissaan, antoi hän ajatuksensa kiitää lapsuuteensa,
muistaen samalla kuolemaan tuomitun Martininsa.

       *       *       *       *       *

Pohjoisosassa Adourin hedelmällisessä jokilaaksossa oli komea linna,
rakennettu joen rannalle ja ympäröity kolmelta sivulta komeilla
poppeleilla. Tässä linnassa asui mies vaimoineen nimeltä Hontarrède
sekä lapsi, Etienne. Se lapsi oli hän, Lazare, ja mies vaimoineen
hänen vanhempansa. Siihen aikaan olivat he kaikki kolme iloisia,
onnellisia. He elivät rikkaina ja ylellisyydessä. Mutta sitten tuli
Pariisista onnettomuusviesti. Suuri omaisuus oli hävinnyt eräässä
liikeromahduksessa. Hänen isänsä, huomattuaan joutuneensa köyhäksi,
hirtti itsensä omassa puistossaan. Palvelijat lähetettiin pois, linna
myytiin. Äidin poikineen piti muuttaa eräälle myllylle, joka kanini
linnan alueisiin, eläen köyhyydessä ja kasvattaen poikaansa suurilla
uhrauksilla.

Mutta eräänä kevätyönä kuultiin hirveä jyminä laaksossa. Lumi oli
äkisti luisunut vuorilta laaksoon, temmannut kiviä, puita ja siltoja
mukaansa ja koko kylä joutui tuhon omaksi ja veden alle. Myllyn se
vei mennessään, ja nuori Etienne näki kauhukseen ammuvia nautoja,
olkilyhteitä, lautoja, puita uiskentelevan veden valtaan joutuneessa
kylässä. Vettä oli jo metrin verran teillä ja yhä se lisääntyi.
Itse hän oli jo kaulaansa myöten vedessä, sai erään pöydän käsiinsä
ja uiskenteli sen varassa. Äitinsä ja palvelijat sekä karja olivat
joutaneet surman omiksi. Seuraavana päivänä löytyi vain Martin erään
kiviröykkiön päältä, jonne laineet olivat sen viskanneet soimensa
kanssa, johon se oli ollut sidottuna ja jonka turvin se oli pysynyt
veden päällä. Silloin oli hän, Lazare, 17-vuotias. Tapahtumaa piti hän
Jumalan lähettämänä kostona perheelle joka oli elänyt rikkaudessa,
toimettomuudessa ja ylellisyydessä.

       *       *       *       *       *

Tämä oli syynä siihen, että Etiennestä tuli munkki. Hän oli tahtonut
sovittaa vanhempainsa syntejä ja siksi oli valinnut paikan, jossa
luostarisäännöt olivat ankarimpia.

Muutamia vuosia novisina oltuaan voi hän epäilemättä päästä
kasvatuksensa nojalla pateriksi. Mutta pateri käy valkeissa
villavaatteissa, nahkakengissä eikä tee työtä vainiolla, ja Etienne
tahtoi ainakin 20 vuotta sovittaa vanhempainsa syntejä kuolemansa
jälkeen nauttiakseen ijankaikkista autuutta.

Veli Lazarella oli vielä elossa eräs sukulainenkin, iso-isä François
Hontarrède, hyvin rikas ja toimelias viinikauppias, jolla ei ollut
muuta sukulaista ja perillistä kuin hän, pojanpoika. Mutta hän oli
perinpohjin pappisvastustaja, ja kun hän sai kuulla Etiennen menneen
luostariin, ei hän sallinut hänestä puhuttavankaan. Näin ollen oli se
yksin vain Martin, jonka nuori munkki omisti. — Vuosien kuluessa oli
ystävyys näiden kahden välillä niin varmentunut, että härkä joka kerta
munkin lähetessä ojensi kuononsa herransa hyväiltäväksi. Alussa hieno
ja pehmoinen Lazaren käsi oli vuosien kuluessa yhä kovettunut ja tullut
karkeammaksi, vaan silti sen hyväily oli vaan tullut hempeämmäksi.

       *       *       *       *       *

Näitä Lazare ajatteli kyyhöttäessään olkivuoteella.

Missä oli nyt Martin-parka? Saisiko hän enää koskaan nähdä sitä? Eikö
jo ollut sen veri vuotanut ja henki paennut? Mikä tuska sen silmissä
kuvastuikaan surmamiesten iskiessä sitä!

— Martin, sanoi Lazare hiljaa.

Ja hän kohottautui kyynärvarsiansa varaan ikäänkuin näkisi tuon
hirmuisen surmanäyn.

Hän liikahtihe äkisti, sillä hän oli kuulevinaan härän ammuvan.

— Ei, minä en voi sallia sitä surmattavan, en voi sallia.

Ja hän kiristi nahkavyötänsä.

Tähän saakka oli hän ollut erimerkiksi kelpaava novisi, säveä ja
alistuvainen munkki. Mutta tänä iltana kiehui hänen sisällänsä. Tämä
koettelemus oli liika ankara ihmissydämelle. Hän ei voinut jäädä
rauhalliseksi tällaisen julmuuden edessä.

— Martin! sanoi hän toistamiseen.

Ja hän purskahti itkuun.

Äkisti tunsi hän hermonsa jännittyvän ja sama voima, joka oli
saanut hänen heittämään puusta ottamansa omenan näkymättömälle
laulajattarelle, valtasi hänen lihaksensa.

Hän katsoi ympärillensä. Kukaan ei liikahtanut, olivat väsyneet päivän
ponnistuksista. Lazare otti puukengät käteensä ja hiipi varpaisiliansa
olkivuoteiden välitse. Jo saapui käytävään, saavutti portaat, aukoi
useampia ovia ja oli viimein ulkona. Portinvartijan kojun ohi päästyään
alkoi kiitää etelään päin, kohti Montséguria.

Muutamain minuuttien kuluttua seisoi hän sen muurin juurella, joka
rajoitti luostarin aluetta. Hän luuli muurin toisella puolella olevan
vettä, ja varmentuakseen tästä heitti hän kiven muurin ylitse. Se
putosi maahan. Ilman vaaratta auttoi siis kiivetä muurin ylitse.

Hän viskasi puukenkänsä samaan suuntaan kuin kiven, kiinnitti kaapunsa
ja alkoi kiivetä.

Siinä ei ollutkaan erikoisempia vaikeuksia. Muurissa oli kivenrakoja,
eivätkä lasinsirutkaan kyenneet vahinkoa tekemään.

Mutta alastulo oli vaikeampaa. Lazaren täytyi hypätä alas, ja tämän
loikkauksen tehtyään jäi hän paikalleen voimatta hievahtaakaan.

       *       *       *       *       *

Sillä välin oli hän taas kuulevinaan Martinin ammuvan. Ja silloin hän
taas sai voimia. Löysi puukenkänsä, kiinnitti ne jalkoihinsa ja lähti
matkaan.

Oli pimeä. Voi tuskin 10 metrin päästä mitään eroittaa. Vasemmalta
kuului veden lorinaa, joka aiheutui varmaan sillan olemassaolosta.
Muurin vierustaa seuraten pääsikin hän sillalle, joka johti joen yli.

Nyt lähti hän etelää kohti rientämään. Hänen täytyi löytää Dubourdieun
teurastamo ja pelastaa tavalla tai toisella Martin, joka nyt varmaankin
ammui toisten kuolemaan tuomittujen seurassa.

— Minun täytyy pelastaa se! Sallimus varmaan on tuleva avukseni. Sitten
palaan luostariin eikä kellään ole aavistustakaan tästä matkastani.
Jumala on kyllä anteeksi antava kun oikein rukoilen ja paastoon; voin
ottaa vastenmielisimpiä töitä, ja jättäytyi hirveimpäin kidutusten
alaiseksi voidakseni vapauttaa sieluni tämän yön rikoksista.

Ja veli Lazare teki ristinmerkin, kun kaukaa näki kellahtavan valon.

Hän saapui kylään.



III


Synkässä kirkontornissa, jonka hahmo kuvastautui harmaata taustaa
vastaan, löi kello yksitoista. Munkin puukengät nostattivat heikon
kaiun talojen välissä. Ei yhtään ihmistä näkynyt. Koko kylä näytti
kuolleelta.

Lazarea huolestutti. Minne hän ohjaisi kulkunsa? Mitä tulisi hänen
tehdä? Kuinka voisi hän löytää paikan, jossa Martinia nyt säilytettiin?

Hän koetti lukea osotekilpiä, vaan oli aivan liika pimeä.

Hän käveli pitkin katuja ja seisahti jokaisen kadun kulmassa,
vaan yhtään ihmistä ei näkynyt. Muutamasta talosta näki hän valoa
akkunasta ja hänen toiveensa heräsi. Mutta hän ei uskaltanut naputtaa
akkanaan, sillä hän vavahti ajatustakin, että tulisi pakoitetuksi
puhuttelemaan jotakin ihmistä. Siltä, joka ei puhu seitsemään vuoteen,
kangistuu jo kielikin. Hän liikuskeli edes ja takaisin, mutta sitten
johtui mieleensä, että munkki kaapunsa saattaisi varmaankin pahasti
peljästyttää ihmisiä keskiyön aikana, ja hän kiiruhti pois.

Nyt päätti hän kulkea jokaista katua ja tarkastella jokaista tallia
sekä huutaa Martinia lukittujen ovien takana. Martin varmasti vastaisi
kuultuaan herransa äänen.

Ja niin Lazare alkoi.

— Oletko siellä, Martin, kuiskaili hän jokaisen karjaton oven takana. —
Se olen minä, sinua herrasi, joka etsin sinua.

       *       *       *       *       *

Siten juoksenteli hän tunnin ajan saamatta vastausta kuiskauksiinsa.
Joskus avautui akkunalaukku ja pelästynyt naama vetäytyi kohta piiloon
tai haukahti joku äreä koira öiselle matkamiehelle.

Kirkontornin kello löi 12.

Silloin alkoi Lazaren mieli masentua. Oliko jo Martin kuollut?

Vihdoin joutui hän maantielle, jonka varrella talot yhä harvenivat.

— Martin! — sanoi Lazare vielä.

Siten löysi hän erään yksinäisen rakennuksen, jossa oli leveä ovi
Sisältä kuului ketjujen kilinää, josta päättäen se oli karjahuone.

— Martin? hän munkki oven takana.

Heti kuului vastaukseksi ammunta ja toistui kohta useampaan kertaan.

Se oli Martin! Vihdoinkin oli hän sen löytänyt.

Lazare risti kätensä.

— Sinä siis elät. Kuinka olenkaan iloinen että sinut vielä löysin,
Martin.

Ja kyyneleet virtasivat hänen piskilleen.

Martin ojensi kuononsa hyväiltäväksi ystävälleen. Munkki jäi oven
taakse aamuun saakka puhellen hellimpiä sanojansa löydetylle
toverilleen.

Kello 7 aamulla kun aurinko jo heitti säteitään kosteille kentille,
tuli eräs talonpoika tallin luokse.

— Voitteko sanoa minulle, kysyi Lazare, kenen omia nämä eläimet ovat?

— Ne ovat herra Dubourdieun, Montségurin teurastajan, vastasi mies.

— Tahdotteko olla niin hyvä ja neuvoa minulle missä hän asuu?

— Mielelläni. Hän asuu kylässä postikonttorin vieressä.

— Kiitän teitä — vastasi munkki kumartaen. Häntä oudostutti puhua
ihmisolennolle.

Lazare lähti kylään. Teurastajan talo oli suljettuna. Lazare kolkutti
ovelle. Nuori mies puoliksi avoimin silmin ja punanaamaisena näyttäytyi.

— Onko hra Dubourdieu kotona?

— Se olen minä. Miten voin olla palveluksellenne

Lazare tunsi menevänsä hämilleen. Silmät luotuina maahan hän virkkoi:

— Priori lähetti kai eilisiltana erään suuren, leveäsarvisen härän,
nimeltä Martin?

- Kyllä.

— Tahdotteko myydä sen minulle?

— Miksikäs ei.

— Kuinka kalliiksi sen arvostelette?

— En tiedä varmasti, en ole katsonut tarkempaan kun en ollut kotona
sitä tuotaessa. Odottakaa hetkinen, kysyn rengiltä.

Hetkisen kuluttua tuli teurastaja takaisin kysyen:

— Prioriko tahtoo ostaa härän takaisin?

— Ei, vaan minä. Olen hyvin kiintynyt härkään, joka kuului minulle
ennenkuin tulin munkiksi. Olisin hyvin iloinen, joo ette teurastaisi
sitä.

Teurastaja nypelsi leukaansa. Hän muisti, että munkit esiintyvät
siviilipuvussa kaupoissa ollessaan. Tässä on kai jotain kieroa puuhaa.

— Puhuin rengin kansaa, sanoi hän. Härkä on oikein hyvä. Pitäisi olla
lihava eikä ylen vanha. Hinta tulee 400 frankia.

— Hyvä. Minä ostan sen, vastasi Lazare. Tahdotteko antaa 8 päivän
lykkäyksen maksun suorituksessa?

— Oh! ... Olen pahoillani, mutta sitä en voi. Ajattelin teurastaa härän
jo tänä iltana. Tarvitsen kaksi härkää markkinoiksi ylihuomenna. Näette
siis että...

— Kuinka pitkin maksuajan sitten annatte?

— Kuinkako pitkän! En pidä tapanani antaa mitään maksuaikaa. Mutta jos
voitte heti maksaa, voin odottaa kello viiteen illalla. Minun on oltava
kello 6 teurastimossa.

Veli Lazare oli tullut kalpeaksi.

— Toivoa olevani täällä ennen kello 5, sammalsi hän. Olisin kiitollinen
jos pitäisitte härän siksi luonanne.

Hän lähti hitaasti ulos.

Kun hän tuli kadulle, epäili hän pari minuuttia. Jalat eivät tahtoneet
kannattaa. Pannen käden silmilleen alkoi hän laahustaa umpimähkään.

Neljäsataa frankia! Kuinka hän voi ne saada tästä kylästä, jossa häntä
ei kukaan tuntenut?

Hän harhaili ympäri Montségurin katuja, kääntyi milloin oikealle,
milloin vasemmalle tietämättä minne mennä. Välistä kokoontui kadulle
väkeä tirkistellen munkkia, joka laahusteli kauhtanassaan kuin kummitus
ikään. Kellon lyödessä 10 huomasi hän taas olevansa postikonttorin
luona. Silloin sai hän päähänpiston.

Ajatellapa, jos hän lähettäisi sähkösanoman isoisälleen,
pappisvihaajalle François Hontarrèdelle? Ehkäpä hän lahjoittaisi nuo
400 frankia Martinin pelastamiseksi.

Lazare aikoi astua konttoriin sisälle kun hän äkisti säikähti. Eihän
voinut sähköttää ilman rahaa!

— Minulla ei ole ainoatakaan souta mukanani, sanoi hän surullisesti
hymyillen.

Ja hän jatkoi katuvaellustansa.

Jospa hän menisi pormestarin, papin ja kaikkien rikasten luokse?
Voisihan heille puhua Martinista. Ehkä joko armelias lainaisi hänelle
400 fr.

Hän katseli ympärillensä ja huokaus pääsi rinnastaan nähdessä sieviä
huviloita ja suuria taloja.

Näin miettiessään huomasi hän kauniin linnan puiston ympäröiminä. Tämän
oikealla puolella näkyi harmaa muuri, jonka hän kohta tunsi luostarin
muuriksi. Lazare huudahti.

— Nämä puut olen nähnyt ennen. Niiden varjossa varmaankin käveli eilen
laulaja-tyttö. Sinne puiden juurelle minä heitin omenan.

Toivo kirkasti munkin silmät.

Hän astui nopeammin ohjaten kulkunsa suurien puitten luo.

— Meikeinhän tunnen nuo puut, ajatteli hän. Tunnen sen nuoren tytön
kauniin äänen, joka ei voi olla muun kuin hyvän ja armahtavan ihmisen.

Hän kiiruhti yhä kulkuansa. Ja mitä enemmän hän kulki, sitä varmemmaksi
hänen luottamuksensa kasvoi tuntemattoman tytön apuun.

— Se ääni on minulle velkaa tämän hyväntyön, ajatteli hän. Eikö
hän ollut syynä onnettomuuteeni? Eikö juuri hän houkutellut minua
heittämään omenan, jonka johdosta jouduin puhumaan Martinille? Sinä
kaunisääninen annoit eilen minulle omenan puolikkaan; etkö tänään halua
lainata minulle 400 frankia?

Tie johti metsikön läpi. Äkisti kuuli Lazare luostarikellon soivan
kutsuen trappisteja rukoukseen, ja hän heittäytyi maahan rukoillen
kaikesta sielustaan. Hän rukoili sen kauniin salaperäisen äänen
puolesta, jonka tulisi auttaa Martinia.

Sitten hän nousi, karisti tomun viitastaan ja meni nopeasti jälleen
tielle.

— Tahdotteko sanoa minulle mikä tuon puitten takana olevan linnan nimi
on? — kysyi hän paimenpojalta, jonka hän tapasi.

— Se on Bontucq-linna.

— Ja kuka asuu siinä?

— Neiti Sartilly.

Hajamielisenä kumarsi Lazare paimenpojalle kuten paterille luostarissa.
Ja hän jatkoi hyvillä mielin matkaansa linnaan.



IV.


Tultuaan pikkusillan yli ja kuljettuaan luostarin muurin sivustaa
joutui Lazare linnan aitaukselle. Kohta saapui hän suurelle
linnan portille. Vastapäätä tätä porttia ja tielle päin oli leveä
platanipuisto lumivalkealla sannalla. Tämä puisto varjostavana ulottui
ylös kukkulalle, josta näkyi linnan hahmo. Toisen portin vierellä
olevan paviljongin vierellä oli pieni veräjä, arvatenkin palvelusväkeä
varten. Tämän käytävän kelloa nyt munkki soitti.

Eräs portinvahti tuli, aukasi ja kysyi hämmästyneenä:

— Mitä te haluatte, rakas veli?

— Tahtoisin puhutella neiti Sartillya, vastasi Lazare.

— Neiti Sartillya itseäänkö?

— Niin, jos se on mahdollista.

— Minä en tiedä ottaako neiti nyt juuri vastaan, mutta ilmoitan joka
tapauksessa teidät hänen tädilleen, kreivinna Manzanilille, joka
varmaankin ottaa teidät mielihyvin vastaan. Tahdotteko seurata minua?

Ja portinvartija alkoi kävellä platanipuistotietä.

Lazare seurasi alasluoduin silmin. Hän ei uskaltanut katsoa viheriöitä
nurmikoita ja kukkalaitteita. Tällainen loisto peljästytti köyhää
munkkia, joka vuosikausia oli viettänyt kolkossa ja synkässä
luostarissa. Mitä voisi hän tehdäkään tässä vieraassa linnassa? Eikö
hänen sinne tunkeutumisensa ollut ennenkuulumatonta tunkeilevaisuutta?
Mitä voisi hän sanoa neiti Sartillylle jos häntä saisikin puhutella?
Miksi kuvitteli hän juuri tämän linnanneidin laulaneen puistossa? Eikö
sellainen neiti pidä itseään korkeassa arvossa? Hänkö heittäisi omenan
puolikasta?

Lazarea vavistutti. Askeleensa kävivät yhä hitaisemmiksi ikäänkuin hän
tahtoisi kääntyä takaisin. Mutta hän kuuli kellon kirkontornissa lyövän
10, ja ajatus taas siirsihe Martiniin, joka ammuen odotti pelastustaan.
Tästä sai hän taas rohkeutta seurata portinvartijaa.

He tulivat linnaan. Aroin katsein huomasi hän suuren päärakennuksen ja
kauempana punakattoiset karjatot.

— Olkaa hyvä ja astukaa sisään! — sanoi portinvartija ja avasi oven
Lazarelle. — Minä heti ilmoitan teidät kreivinnalle.

Munkki huomasi olevassa pitkähkössä ja soikeassa huoneessa, joka
oli kalustettu korkeilla nahkapäällystuoleilla. Hänen sydämensä löi
rajusti. Ennen pitkää näki hän vanhan naisen astuvan sisään, jonka
jälkeen palvelija sulki oven hänen jälkeensä. Hän oli pitkä, laiha,
miehevän näköinen. Kun hän puhui, huomasi Lazare ilokseen heti, ettei
se ollut eilinen ääni. Mikä erehdys olisi ollutkaan luulla tämän ruman,
lakastuneen ja epämiellyttävän naisen voivan omata sellaisen äänen mikä
oli hänet eilen lumonnut!

Nainen selvästi espanjaksi murtaen virkkoi:

— Istukaa, rakas veli! Te haluatte puhua kanssani?

— Ei, rouva — vastasi munkki viattomasti — tahdon puhua neiti Sartillyn
kanssa ja esittää hänelle erään pyynnön.

Vanha kreivinna katsoi tuota merkillistä vierasta suoraan silmiin.
Sitten hän nousi ja sanoi:

— Hyvä, minä ilmoitan sisarentyttärelleni.

Eikä Lazare ymmärtänyt, että hän oli loukannut vanhaa rouvaa.

Hän jäi yksin. Hän risti sormensa. Alkoi suhista korvissa ja esineet
näyttivät tanssivan hänen ympäristössään. Ei ikinä ollut hän tällaiseen
mielenliikutukseen joutunut, ja hän jo alkoi peljätä pyörtyvänsä linnan
hoitajattaren edessä.

Vaan pian hän nousi. Keveitä askeleita kuului, ovi avautui äkisti ja
Lazare tunsi huoneeseen jääneen jotain valkoista, kevyttä ilmavaa, joka
huojui häntä kohden.

— Tehän tahdoitte puhua minun kanssani? Tässä olen. Istukaa täällä.
Mielelläni kuuntelen Teitä.

Lazare sulki silmänsä puoliksi Se oli _ääni_! Nuoren munkin huulet
tulivat valkeiksi, eikä hän voinut esiin puristaa ainoatakaan sanaa.

Pienoinen valkea olento oli tällä välin istuutunut ja näytti odottavan,
liikutellen edestakaisin pienoista jalkaansa, jonka Lazare näki
pistävän esiin vaalean leningin alta.

Ääni aloitti uudelleen hieman kärsimättömästi.

— Kuulin teillä olevan jonkun pyynnön esitettävänä minulle. Mitä se
koskee? Olen valmistautunut kuuntelemaan.

— Neitiseni — sanoi Lazare, ja hänen äänensä kävi niin heikoksi että
se kummastutti häntä itseäänkin — minä en ole kahdeksaan vuoteen
puhunut naiselle, ja minä vapisen esiintyessäni teidän edessänne. Olkaa
jalomielinen ja antakaa anteeksi että lähestyn teitä! Olen ainoastaan
köyhä munkki Montségurin luostarista, enkä liene koskaan elämässäni
nähnyt yhtään nuorta neitiä. Mutta minä olen eilisestä alkaen hyvin
onneton ja olen yhdeksi päiväksi unohtanut lupaukseni. Neitini, on
teidän vallassanne antaa munkkiraukalle, joka tulee vast'edes elämään
köyhyydessä ja kieltäymyksissä, ainoa maallinen onni, jota hän vielä
voi itsellensä toivoa. Elkää kummastelko, jos minä puhun sekavasti ja
käyttäydyn tyhmästi. Se, jonka tahtoisin sanoa, näyttänee teistä hyvin
lapselliselta ja te ehkä nauratte sille. Olkaa laupias, neiti Sartilly,
elkääkä pitäkö minua kovin tunkeilevana taikka kovin naurettavana!
Tahtoisin puhua kanssanne eräistä elukasta, härkäraukasta kotoisin
minun kotiseudultani, joka tuli luostariin samaan aikaan minun kanssani
ja joka tulisi illalla surmattavaksi ellen satu löytämään jotakuta
osaaottavaa olentoa, joka tahtoisi ostaa sen. Se on jo vanha härkä,
joka on työskennellyt minun edesmenneitten vanhempaini luona. Ja minä
olen kiintynyt siihen. Se herättää minussa kaikkia niitä muistoja,
jotka minun sydämelleni ovat rakkaat, ja tuntuu siltä kun tahdottaisiin
sen kanssa surmata minun nuoruuteni. Pelastaakseni sen olen minä ollut
esimiehilleni tottelematon, minä olen rikkonut järjestyssääntöjä,
olen tehnyt raskaita syntejä. Olen paennut luostarista ja viettänyt
suurimman osan yöstä etsiessäni härkääni, jonka todella löysinkin
muutamasta tallista Montségurissa. Neiti Sartilly, tämä härkä nykyisin
kuuluu herra Dubourdieulle, kylän teurastajalle. Se on vahva ja
kelvollinen ja osaa työskennellä; se ei potki eikä syö paljoa. Se on
hurskas ja säveä kuin lammas niin että lapsikin voisi sitä ajaa. Olkaa
armollinen minulle ja sille! Ostakaa se ja pitäkää muutamia päiviä.
Ja jos ette ole tyytyväinen sen työskentelyyn, tulen 8 päivän perästä
ottamaan sen takaisin, kun isoisälläni, joka on rikas ja jonka toivon
taivuttavani, antaa 400 frankit, jotka tarvitaan sen ostamiseen.

Lazare vaikeni. Hän oli hyvin kalpea. Hän ei ollut kertaakaan
uskaltanut katsoa nuorta tyttöä, ja hänen sydämensä tuntui lakkaavan
sykkimästä. Mutta hän kuuli kevyen, henkimäisen olennon liikkuvan häntä
kohden ja _ääni_ sanoi:

— Mieltäni kiinnittää teidän härkänne ja tahdon tehdä tuttavuutta sen
kanssa.

Neiti ojensi oikean kätensä ja painoi soittokellon nuppia,

Eräs kamarineiti tuli esille.

— Onko herra Peyroux jo mennyt ulos, kysyi ääni.

— Ei, neiti.

— Pyydä häntä heti tulemaan tänne.

Ja _ääni_ lisäsi selitykseksi:

— Herra Peyroux on minun valtuutettuni. Hän voi tulla kanssanne
Dubourdieun luokse.

Eräs pienoinen herra näyttäytyi.

— Herra Peyroux, olkaa hyvä ja seuratkaa tätä herraa ja ostakaa minun
laskuuni se härkä, jonka hän teille näyttää!

Kun Lazare kuuli nämät sanat, tahtoi hän puhua, vaan ei saanut yhtään
sanaa kuuluville. Hänen silmänsä täyttyivät kyyneleistä.

— Menkää nyt, rakas veli, sanoi _ääni_, sekin vähän liikutettuna.
Voitte kiittää minua toisella kertaa.

Ja valkoinen, kevyt, henkimäinen olento katosi kuten kevätpilvi.



V.


Neiti Geneviève de Sartilly oli 19-vuotias. Hän oli hintelä ja
vaaleaverinen, vilkkaat sinisilmät ja kiharat hiukset, jotka näyttivät
ympäröivän hänen otsaansa kuin kultainen pilvi. Joku kuvanveistäjä
tuskin olisi häntä erittäin ihaillut, sillä hänen piirteensä olivat
kaukana klassillisista säännöistä. Hänen silmänsä ja suunsa näyttivät
hieman liika suurilta, kaulansa liika kapealta ja nenänsä liiaksi
pystyltä. Mutta jokainen piirre säteili eloa ja muodosti ilahduttavan
kokonaisuuden, joka huoletta olisi voinut kilpailla ylistettyjen
kaunottarien kanssa. Jos hänen ruumiillinen olentonsa ei ollut täysin
kehittynyt, niin oli hänen sielunsa vielä enemmän kypsymätöin.
Bontucq-linnan haltijatar käyttäytyi joskus kuten joku koulutyttö ja
teki usein lapsellisuuksia.

Kun hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, saivat kuitenkin hänen silmänsä
harvinaisen vakavan ilmeen ja surullinen piirre laskeutui hänen suunsa
ympärille. Hänen isänsä, loistava kavaljeeri Lanniosta Bretaguesta, oli
viettänyt elämänsä toimettomuudessa vähemmän tai enemmän romanttisissa
seikkailuissa ja kuollut 40 vuoden ijässä väsyneenä ruumiillisesti
ja henkisesti. Hänen äitinsä, kukoistava espanjatar Wallodolidista,
periytynyt keuhkotautisesta perheestä, kuoli nuorena voimatta kestää
kaikkia hyljätyn vaimon vaivoja.

Tämä pari oli kuitenkin lähes 4 vuotta ollut hyvin onnellinen. Vaimo
oli kaunis ja mies näytti hänelle uskolliselta. Geneviève syntyi
ja alkoi pian tulla isäänsä. Eräänä päivänä totesi lääkäri rouva
Sartillyssa ensimäiset keuhkotaudin oireet ja neuvoi nuoren parin
muuttamaan vähemmän kosteaan seutuun kuin oli Lannion.

Bretagnessa oleva tila myytiin ja tila Bontucq-en-Béarn ostettiin.
Vaimo viihtyi oivallisesti Montségurissa, mutta mies katsoi tämän
asunnon liian kaukaiseksi akasiapuistoista Boulognen metsissä. Hän
oleksi täällä vain metsästysaikoina, jolloin ei katsota soveliaaksi
näyttäytyä klubissa.

Kun rouva Sartilly kuoli, ei hänen miehensä vuodattanut kyyneltäkään.
Hänellä ei ollut enää minkäänlaisia tunteita.

Geneviève jäi siten yksin Bontucqin linnaan. Hän oli ainoastaan 12
vuoden vanha. Hänelle asetettiin holhoja, joksi tuli Lorenzo Miraléz,
äitinsä nuorempi veli. Eräs varattomaksi joutunut täti, joka oli leski,
kreivinna Enriquita Manzanil, muutti luoksensa. Hän oli rouva Sartillyn
ja holhojan vanhempi sisar. Tämä pienen Genevièven suojelijatar näytti
sotilaalta ja oli taikauskoinen kuin povariakka. Hän oli itsepäinen ja
kiivas, kiroillen työväkeä ja purkaen pahaa sisuaan ulkona ahertaville.

Molempain kuolemantapausten pelottamana meni nuori tyttönen harvoin
ulos. Hänen tuttavapiirinsä tuli yhä harvemmaksi. Silloin tällöin
kävi hänen holhojansa Bontucqissa. Hän oli erään laivayhtiön johtaja
ja vaimonsa oli hurmaava parisitar, jonka kauniit silmät olivat hänen
lumonneet. Mutta nämäkin vieraat viipyivät Béarnissa vain pari viikkoa
paluumatkallaan Luchonista tai Biarritzasta. Yleensä piti Geneviève
tapanaan kuljeskella laulaen puistossaan, soittaa, opettaa koiria
tai lentävää vauhtia ratsastaa tilusteillään. Pari kolme kosijaa oli
pyytänyt jo hänen kättänsä. Mutta jo ajatuskin naimisiin menosta sai
hänet kalpenemaan. Muistaen äitinsä kärsimykset hän päätti jäädä
naimattomaksi huolimatta siitä metsästyksestä, jonka aiheuttaisivat
hänen miljoonansa.

Sellainen oli se kevyt, hilpeä olento, jonka edessä Lazare oli vapissut
ja johon hän ei ollut uskaltanut, peläten munkin ankaroita sääntöjä,
nostaa katsettaan.

Kertomus härästä, niin yksinkertaisesti kerrottuna ja nuoren munkin
kainous oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Hän tunsi itsensä
onnelliseksi saadessaan tehdä hyväntyön.

Hän ajatteli vielä sitä hauskaa seikkailua edellisenä iltana kun
hän näkymättömälle munkille heitti omenan puolikkaan. Ehkä hän tuli
häirinneeksi pahastikin tuon munkin rauhaa. Mikähän hänet oli oikein
tuohon tekoon yllyttänytkään? Geneviève oli katunut tätä koko yön ja
tämä hyvätyö hyvin sopi nyt hyvikkeeksi munkille ja hänen härälleen.

Kun kello oli lyönyt 11, jätti neiti Sartilly äkisti vaalean
aamupukunsa ja pukeutui kesäpukuun, otti olkihattunsa ja meni
terassille. Täällä ojensi hän kiikarinsa Montségurin kylää kohden
nähdäkseen jo kaukaa sen härän, jonka vuoksi nuori munkki oli
kyyneleitä vuodattanut.

Ennen pitkää hän huomasikin sen sekä munkin ja valtuutetun
rahastonhoitajansa. Ja kun ne olivat saapuneet lähemmäksi, kiisi neiti
Sartilly portaita alas ottaen kaksi astuinta yhdellä askeleella kuten
koulutyttö. Hän meni portille ottaakseen vastaan hemmoitellun härän.

Ilo loisti hänen silmistään, poskensa tulivat hohtaviksi hengästyksestä
ja niin pian kuin veli Lazare katsoi häntä arvasi hän että tulisi
tuottamaan hänelle paljon vastusta kiinnittäessään katseensa yhtämittaa
maahan. Lazare katsoi rahastonhoitajan vääriä sääriä joka ei ollut
hänelle kiellettyä!

Genaviève lähestyi Martinia. Nähtyään sen huudahti hän:

— Mutta sehän on erinomaisen kaunis. Sillä on andalusialaiset silmät!

Ja hänen hieno kätösensä silitti eläimen niskaa.

— Pitääkö se sokerista? Eikö? Luuletteko niin? ... Ai, sehän on totta —
härän, joka tulee luostarista, täytyy pitää rediseistä. Meillä on kyllä
retiisejä. Tulkaa tänne!

Hän puheli ja lörpötteli keskeytymättä iloissaan siitä, että jotain sai
sanoa kuten lapsi.

Hän meni talliin sanoen härälle:

— Ole hyvä ja seuraa minua, rakas vieras. Näytän sinulle huoneesi.

Hän kumartui ja nyhtäsi kouran täyden ruohoa härälle, joka niitä
haistoi ja otti armollisesti vastaan tarjouksen.

— Sillähän on hirmuinen nälkä! huudahti Geneviève. Eläin raukka! Herra
Peyroux, menkää pian tallirengin luo ja käskekää hänen tuoda kelpo
annos heiniä.

Siten tultiin talliin, jonka hieno sisustus näytti paljon oudoksuttavan
luostarin synkässä tallissa seissutta härkää.

— Tämä tässä on Rosinan — aasin — asunto. Toivon härkänne hyvin
viihtyvän tässä — sanoi neiti Sartilly. Voimme ostaa sille toverin
jotta se saisi seuraa. Ja kun se on kiltisti työskennellyt, saa se 24
pientä tiukua kaulansa ympäri niinkuin kiltit härät minun tätinäkin
luona. Onko siten hyvä?

Lazare oli kuin halvautunut. Hän ei olisi voinut kuvitellakaan että
Martin vanhoilla päivillään voisi saada sellaisen hyväntekijättären.

— Neiti Sartilly, minä en löydä sanoja esittääkseni kiitollisuuttani,
mutta minä tulen rukoilemaan puolestanne koko ikäni. Minä palaan
luostariin ja tulen luultavasti viettämään siellä loput päivistäni.
Mutta kun te olette olleet niin erinomaisen hyvä munkkiraukkaa
kohtaan, uskallan minä vielä esittää erään rukouksen. Luostarissa on
eräs vastaanottohuone ja joskus saavat vieraat puhua muutaman sanan
munkeille, jotka tuntevat. Lähettäkää joku kerta luokseni halvin
palvelijanne kertomaan minulle entisestä toveristani. Se tekisi minut
niin onnelliseksi! ... Jääkää hyvästi, neiti Sartilly! ... Hyvästi,
Martin!

Lazare taputteli eläintä kuten hän oli monta kertaa ennenkin tehnyt ja
peljäten itkuun ratkeavansa kiiruhti hän ulos tallista suoraa päätä
linnan portille palatakseen Montségurin luostariin.



VI.


Kello oli lähes kaksitoista. Lazare kiiruhti kulkuansa. Mutta kun hän
pääsi lähemmä luostaria sai hän yhä herpaisevamman tunteen.

Todellisuus alkoi yhä selvempänä astua hänen eteensä. Nyt kun Martin
oli turvassa, tunsi sen herra lähenevänsä onnettomuutta. Ja muurin
juurelle ehdittyänsä tuli hän aivan epätoivoiseksi. Nyt näki hän
tekonsa ja sen seuraukset täydessä valaistuksessa...

Hän oli aikonut poistua vain pariksi tunniksi, ja nyt oli mennyt 15
tuntia! Kaikki luonnollisesti olivat huomanneet hänen poistumisensa ja
hän luultavastikin tulisi luostarista poisajetuksi.

— Mitähän minusta voisi tulla, ajatteli hän läheten muuria ja aikoen
nousta sen yli, kuten ulostullessaankin. Vaan mitä se hyödyttää?
Pahentaisi vaan asiaa. Parasta olla rehellinen. Ja hän päätti mennä
sisälle suuresta portista.

— Priori odottaa teitä, sanoi hänelle portinvartija.

Lazare ymmärsi.

Hän meni yli pihan. Lukevat munkit, joitten ohi hän kulki, loittonivat
hänestä ikäänkuin saastaisesta.

Hän meni sisälle luostarin päärakennukseen. Kappelin oven nähdessään
ajatteli hän: »Täällä et enää saa rukoilla». Ja akkunasta nähdessään
luostarin puutarhan ja vainioita tuntuivat ne sanovan: »Täällä et saa
enää työskennellä.»

Hän astui priorin huoneeseen, sulki silmässä seisoen niin muutamia
sekunttia liikkumatta.

Priori istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän käännähti. Ja Lazare risti
kätensä.

— Herra Etienne Hontarrède, kas tässä 490 frankin, jotka kuuluvat
teille. Mistä ne johtuvat, saatte nähdä tästä kirjasta. Olkaa hyvä ja
antakaa kuitti niistä.

Lazare kuuli sanat, ja kun kynä ojennettiin hänelle, kirjoitti hän
konemaisesti nimensä vanhalle, kellahtavalle paperille.

— Menkää nyt portinvartijan luo — jatkoi nyt priori. — Siellä saatte
vaihtaa munkin puvun tavallisiin vaatteisiinne. Jääkää hyvästi! Jumalan
rauha kanssanne!

Silloin tapasi Lazaren lamauttava tunne. Tuntui kuin suonensa
olisivat avautuneet ja hiljaa elonsa neste alkanut vuotaa. Hän ei
edes koettanutkaan pyytää anteeksi, sillä hän tunsi voimansa tähän
puuttuvan. Muutamia tuntia myöhemmin löysi hän itsensä erään tien
varrella, jaloissaan saappaat, päässään hattu ja pieni musta kirja
kädessään.

Muutamassa taskussaan oli hänellä seteleitä ja pientä rahaa ja toisesta
hän löysi rukousnauhan sekä palan mustaa leipää. Silloin ratkesi hän
itkuun.

Seuraavan päivän aamuna kun neiti Sartilly tätinsä kanssa palasi
messusta, näkivät he kummastuksekseen miehen istumassa aivan
liikkumattomana ruohostossa linnan aitauksen ja luostarin muurin
välissä.

— Mutta sehän on meidän eilinen munkkimme! — huudahti nuori tyttö.

— Hänellä ei enää olekaan munkin pukuansa, sanoi kreivinna Manzanil.

Molemmat seisahtivat

Heidät huomatessaan oli Lazare noussut.

— Hyvää päivää — sanoi Geneviève. — Miksi olette pukeutuneet tuolla
tavalla? Ettekö enää olekaan luostarissa?

— En, neiti Sartilly; eilen minut ajettiin sieltä pois Martinin vuoksi
— sammalsi Lazare painaen päänsä alas.

— Ahl — Ja missä olette yönne viettäneet?

— Täällä puitten alla.

— Todellakin. Ja missä aijotte viettää ensi yön?

— Sitä en vielä tiedä.

Nuori neiti katseli häntä muutaman silmänräpäyksen ajan ja virkkoi:

— Tulkaa Bontucqiin, niin katsotaan emmekö voisi jotain tehdä
hyväksenne.

Lazare seurasi alistuvana molempia naisia.

— Sanokaa minulle mitä voisitte tehdä? — kysyy Geneviève.

Sanat kuultuaan kirkastui Lazaren otsa ja äkillinen ilo näytti saavan
silmiinsä.

— Minä osaan kyntää ja karhita. Osaan leikata viinimarjapensaita ja
vehnää myös, korjata maissia ja heiniä, hoitaa härkiä ja hevosia
sekä ajaa niitä... Jos te voisitte antaa minulle jotain työtä, mitä
hyvänsä jollakin tiluksellanne, niin sitoutuisin hoitamaan toimeni
tunnontarkasti ilman mitään palkkaa, kunhan saisin jonkun olkilyhteen
maatakseni ja naulan kovaa leipää päivässä syödäkseni.

Tuntia myöhemmin antoi herra Peyroux viikatteen entiselle munkille ja
näytti hänelle paikan heinäniityllä.

Millä innolla tarttuikaan Lazare työhönsä! Täysin voimin sinkautteli
hän viikatettaan ja päästi fanfarimaisen soiton teroittaessaan asettaan.

Sen työn tehtyään sai hän lapion, jolla sai ryhtyä maata kaivamaan.

Illalla näytettiin hänelle pehmoinen vuode, josta saattoi kuulla
Martinin mylvinää. Ja kun yöllä soi luostarin kello kutsuen munkkeja
rukoukseen, rukoili Lazare vuoteensa ääressä yhteenliitetyin käsin,
suljetuin silmin ja sydän iloa täynnä. Yhä kasvavalla hartaudella hän
rukoili ja kiitti nykyisestä onnestaan. Tuntui kuin ristiinnaulittu
Kristus ei olisikaan enää vertavuotava, eikä sureva Jumalan äiti
lävistetyin sydämin, vaan että jotain valkoista, vapaata, henkimäistä
olisi hänen sieluunsa yhtynyt, ikäänkuin hän olisi kuullat suloisen
enkelin äänen — kuten nuoren viattoman tytön, hyvän ja armahtavan
suoneen hänelle uutta lohtua, mielen auvoa, josta hän ansaitsi hänen
koko sielunsa kiitollisuuden.

       *       *       *       *       *

Päivät vierivät. Lazare oli onnellinen. Hän työskenteli ahkerasti.
Hänen nykyinen pakonsa ei vaivannutkaan häntä, kuten oli luullut,
eikä hänen katumuksensakaan ollut niin syvä kuin hän oli ajatellut.
Luostarin kello öisin ei häntä häirinnyt enää. Jos jokin suru kaivautui
vielä menneisyydestä esille, tarttui hän sitä ankarammin moukariinsa
käsiksi ja upotti pian surunsa innokkaaseen työhön.

Hän oli melkein keskeytymättä yhdessä Martinin kanssa. Bontucqin
isännöitsijä oli ostanut markkinoilta toisen samanlaisen sonnin ja
antanut sen Lazaren ajettavaksi, eikä Martin näyttänyt olevan lainkaan
mustasukkainen niistä taputteluista, joita myöskin toveri »Jean» sai
heidän yhteiseltä herraltaan.

Lazare jatkoi Bontucqissa yhtä kieltäytyvää elämää kuin luostarissakin.
Hän ei nauttinut lihaa eikä viiniä, voita eikä rasvaisia
ruokalaitteita, vaan salli kuitenkin joskus, ollessaan itseensä ja
käytökseensä tyytyväinen, nautinnoksi muutaman omenan.

Alassa oli hän päättänyt kuten luostarissa maata täysissä
vaatteissaan, mutta kun hän kuuli palvelusväen laskevan leikkiä hänen
liinavaatteistaan, luopui hän tuosta aikeestaan. Oikeauskoiselle
munkille on puhtaus synti, sillä sielun puhtauden pitää muodostaa
jyrkkä vastakohta paidan puhtaudelle. Lazare luopui pian tästä
uskonkappaleesta.

Niinpä hän eräänä päivänä meni kylän markkinoille ja osti sieltä hienot
alusvaatteet, koristetut nenäliinat, muodikkaan kaulaliinan ja vieläpä
hansikkaatkin. Mutta sovittaakseen tätä turhuussyntiä nukkui hän kaksi
yötä paljaalla lattialla.

Työskennellessään lähellä linnaa kuuli hän joskus keveitten askeleitten
lähenevän hiekkakäytävällä, ja hän aavisti että se oli neiti Sartilly
joka tuli. Silloin tunsi hän herpaantuvassa ja hänen teki mielensä
panna kätensä ristiin kuten muinoin ehtoollisleivän sulaessa hänen
suussaan.

Nuori tyttö meni melkein päivittäin hänen ohitsensa ja pari kertaa
oli hän puhunutkin hänelle. Ensi kerralla kysyäkseen hänen todellista
nimeänsä.

— Etienne, — vastasi hän — Etienne Hontarrède.

— No, kuinka me tulemme teitä kutsumaan, Etienneksi vaiko Lazarekseksi?

— Sen nimen, jonka neiti tahtoo antaa, tulen minä pitämään.

— Siinä tapauksessa on se Lazare. Minä pidän siitä enemmän.

Seuraavalla kerralla kysyi neiti Sartilly josko hän viihtyy Bontucqissa.

Ja Lazare vastasi ei voivansa ajatella sen miellyttävämpää elämää.

Muuan päivä tämän jälkeen pyysi Geneviève kantamaan hänen
päivänvarjoansa linnaan.

Ja hän tunsi itsensä ylpeäksi tästä tehtävästä.

Kun neiti Sartilly oli puhunut, oli entinen munkki tehnyt omituisen
havainnon: häntä oli hävettänyt hänen puukenkänsä, takkinsa, karkeat
kätensä ja huonosti leikattu partansa. Ja se oli saattanut hänet
surulliseksi.

Eräänä päivänä sanoi neiti Sartilly hänelle:

— Tehän osaatte lukea, eikö totta, Lazare?

— Kyllä, neiti.

— Hyvä. Menkää ylös linnaan ja pyytäkää minulle Lamartinen
_Méditations_.

— Ensimäiset vaiko uudet? — kysyi hän.

— Ah, te olette niinmuodoin kirjallisuuden tuntija! Sitä ette ole
minulle sanoneet. Ensimäiset, ensimäiset.

Ja nuori mies poistui nopeasti salatakseen punehtumistaan.

Erään toisen kerran meni Geneviève hänen ohitsensa sininen paperi
kädessään.

— Ettekö ole nähneet kreivinna Manzanilin menneen kotiin, herra Lazare?

— En, neiti.

— Se oli ikävää. Minä olen saanut espanjalaisen sähkösanoman ja siinä
on eräs sana, jota minä en ymmärrä.

— Ehkä voisin minä olla neidille avuksi?

— Osaatteko siis espanjaa?

— Olen opiskellut sitä.

— Vai niin! Sanokaapa sitten mitä merkitsee »el agradecimento».

— »El agradecimento» luullakseni merkitsee kiitollisuutta.

— Niinpä kyllä, niin sen täytyy ollakin. Aivan oikein, nyt muistan
sen. Mutta tehän olette hirvein oppinut! — huudahti nuori tyttö. —
Taidatteko vielä muitakin eläviä kieliä?

— Muutamia

— Englantia?

— Ja italiankieltä.

— Ah! ...

Genevièven silmät siristyivät ihmetyksestä.

— Miksi ette sitä sanoneet minulle jo heti! Olisin koettanut etsiä
teille sopivan paikan Orthesissa tai Paussa.

— Minä pidän yhtä paljon työskentelystä Bontucqissa neiti Sartilly —
vastasi Lazare hiljaa.

Hän oli tullut hyvin kalpeaksi.

Mutta samassa tuli kreivinna.

— Minä voin kertoa sinulle suuren uutisen, täti — huudahti Geneviève
iloisena. Herra Lazare, joka täällä kylvää nauriita, osaa espanjaa,
englantia ja italiankieltä.

— Minä en ole koskaan sitä epäillyt — vastasi kreivinna ivallisesti. Se
mies näyttää todellakin oppineelta. Te olette varmaankin olleet jonkun
viinikellarin päällysmies, eikö totta?

— En, rouva kreivinna, minulla ei ole ollut sitä kunniaa.

— Sittenpä olette olleet koti- tai tanssinopettajana jossakin linnassa?

— En sitäkään. Mutta minulla on ollut omassa kodissani sekä koti- että
tanssinopettaja.

Kreivinna Manzanil oikasihe.

— Kuinka, linnassako? Te? Sepä oli merkillistä. Kertokaa vähän siitä
meille!

Silloin kuului narskauksia kaalinpäistä, joita irtipäässeet lehmät
söivät Lazaren takana.

— Anteeksi, sanoi entinen munkki ja meni ajamaan lehmiä pois.

Ja kreivinna palasi linnaan päästäen raikuvan naurun.



VII.


Seuraavana päivänä anoi hän päästä leikkaamaan jollekin kaukaiselle
pellolle, ja seuraavana päivänä hakkasi hän puita sakeassa metsässä,
jossa viipyi aivan iltamyöhään.

Hän pelkäsi kohdata neiti Sartillyä. Joka kerta kuullessaan
hänen lähestyvin, poistui hän kauemmas. Kahdeksan päivää meni
siten, jolla aikaa hän painautui raskaimpaan työhön ja nautti
ainoastaan välttämättömimmän ravinnon. Hän pelkäsi menettäneensä
hyväntekijättärensä myötätunnon niin naurettavalla tavalla osottaessaan
hyödyttömiä taitojaan ja mainitessaan muinaisista rikkauksistaan. Mikä
saikaan hänet puhumaan! Minkä vuoksi hän punastui tuon rikkaan, hienon,
nuoren tytön edessä köyhyyttään ja puutteitaan? Jos olisi uskaltanut
olisi hän pyytänyt häneltä anteeksi. Hän olisi rukoillut unohtamaan nuo
silmänräpäykset ja katsomaan taas hänen päällensä hempeillä silmillään,
joitten väriäkään hän ei oikeastaan muistanut, vaan jotka hän aavisti
lempeiksi ja ihaniksi kuten yömatkustaja aavistaa nousevan auringon
loistoa, jota hän vielä ei ole nähnyt.

Eräänä sunnuntai-aamuna lähti hän messuun Montséguriin. Kun hän
tuli kirkkoon, pisti hän oikean kätensä vihkiveteen ja käänsihe,
ennenkuin oli tehnyt ristinmerkin, tarjotakseen kylän tavan mukaan
vihkivettä sille, joka tuli hänen jälessään. Mutta hän säpsähti.
Se oli nuori tyttö, joka tuli hänen jälessään, nuori ja herttainen
vaaleine kutriseen ja sinisilmineen. Ja hän kosketti Genevièven sormia,
joka otti vihkiveden häneltä. Hänen hempeä hymynsä teki sellaisen
vaikutuksen ettei hän nähnyt alttaria eikä kuullut messua, vaan joutui
ravistuksen valtaan kuten kuolemaan tuomittu.

       *       *       *       *       *

Eräänä aurinkoisena lokakuun iltana seuraavalla viikolla, kun
kellastuneet lehdet putoilivat hiljaa ruohostoon, valjasti Lazare
molemmat härät, Jeanin ja Martinin, vaunujen eteen nostaakseen halkoja,
jotka hän edellisenä päivänä kreivittären käskystä oli metsään
hakannut. Tämä metsä oli n. 5-600 metrin päässä linnasta.

Lazare oli tuskin ajanut portista, kun kuuli nopeita askeleita
takanaan. Hän käänsihe ja huomasi neiti Sartillyn. Hän oli pukeutunut
musliinileninkiin, päässään kukilla somisteltu hattu.

— Hyvää päivää, herra Lazare, sanoi neiti. Tehän menette metsään?
Aijoin mennä samalle suunnalle. Menen noutamaan tätiäni, joka on
vieraisilla erään ystävättärensä luona. Saanko ajaa vaunussa kanssanne?

Hän oli jo molemmin käsin tarttunut vaunun valtaviin tolppiin ja
kiepautti itsensä ylös, jolloin hänen toinen pyöreä käsivartensa
paljastui.

Lazare oli ihastuksissaan. Hän oli niinmuodoin antanut hänelle
anteeksi. Sen hyvin huomasi hänen lempeästä äänensävystään ja
ystävällisyydestään. Ja härät näkyivät myös olevan hyvillä mielin,
sillä ne menivät suoraa päätä eteenpäin hiljentäen juoksuaan jonkun
kuopan tiellä kohdatessaan. Lazare olisi sillä tavoin ajanut vaikka
maailman ääreen! Hän puhui vähän, vaan nautti sitä enemmän hiljaisesta
onnestaan.

Puut olivat lakastuneet ja muodostivat sopivan taustan hänen
mielialalleen. He tulivat lirisevälle lähteelle, josta Geneviève
tahtoi juoda. He seisahtivat, ja kun hän oli juonut, otti hän vettä
käsillään, ojentaen sen Martinin juotavaksi. Toinen, Jean, ei saanut
mitään. Ja Lazare tunsi itseänsä mairiteltavan. Vaunu, johon Geneviève
oli taas astunut, lähti uudelleen liikkeelle. Ei yhtään ihmistä näkynyt
metsässä, ei yksikään lintu laulanut, ei hyönteinenkään surissut. Ja
tämä syvä hiljaisuus miellytti entistä munkkia sanomattomasti.

Mutta pian piti heidän seisahtaa. He tulivat aukealle paikalle, jossa
oli kuivia pensaita. Geneviève hyppäsi alas vaunusta ja istuutui
eräälle puun kannolle.

Auringonsäteet hyväilivät hänen vaaleita kutriaan, jotka saivat
kultahohteen, samalla kun varjo lankesi hänen vaalean keltaisille pikku
kengilleen, jotka puoleksi peittyivät ruohoon.

— Kertokaa minulle jotain, herra Lazare! — sanoi neiti Sartilly. —
Kertokaa siltä paikkakunnalta, jossa olette syntyneet, jossa olivat
vanhempanne, miksi teistä tuli munkki ja kaikki mitä itse lisäksi
tahdotte.

Ja Etienne Hontarrède kertoi lapsuudestaan, kotiseudustaan Chalossesta,
jossa Adour ja Luy tekevät niin monia mutkia ja lahdelmia. Hän
kertoi vanhemmistaan ja heidän surullisesta kuolemastaan, linnastaan
ja myllystään, joka niin hirveällä tavalla tuhoutui, Martinin
pelastuksesta ja päätöksestään sovittaa vanhempainsa laiminlyömisiä
luostariin menemällä, salaamatta mitään ihastuttavalta kuulijaltaan,
lopettaen siihen tuttavuuteen, jonka hiljaisesti uskoi onnensa
ylimmäksi saavutukseksi, jonka tapaaminen oli aikaisempain vaiheiden
vuoksi myöhästynyt tänne saakka — Genevièven, jonka hän katsoi
parhaimmaksi ystäväkseen vaikka vielä tuskin häntä tunsikaan.

Neiti Sartilly kuunteli häntä tarkkaavana, ja joskus loistivat hänen
silmänsä osaaottavaisuudesta ja huulensa hymyilivät. Sitten puhui hän
vuorostaan vanhemmistaan, lapsuudestaan ja Bretagnesta, jossa hänen
ensi päivänsä olivat kuluneet. Hän oli tullut hellemmlksi, ja Lazare
oli hänelle melkein kiitollinen ettei hän nyt ollut niin iloinen kuin
tavallisesti.

Aika kului. Tammien varjot eivät langenneet enää kuin Genevièven
kengille, vaan paljon pitemmälle. Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten otti
tyttönen sanajalan, jonka pisti Martinin päitsiin. Lazare ei näyttänyt
sitä huomaavan.

— Herra Jumala, tuolla tulee täti! — huudahti Geneviève äkisti ja
hypähti ylös.

Ja hän kiiti nopeasti paikaltaan notkelmaan.

Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin näyttäytyi hän kreivitär Manzanilin
sivulla. Heidän näet täytyi kulkea erään aukean alueen yli. Mutta
tällä kertaa ei Geneviève katsonut Lazareen päin. Hän oli kokonaan
kiintynyt selittämään tädille, että hänen kellonsa varmaan täytyi olla
25 minuuttia jälessä kun hän myöhästyi eikä ollut lähtenyt ajoissa.

Lazare oli ihastuksissaan tästä selityksestä.

Kun yö tuli, ei hän saanut unen siruakaan silmäänsä.

Seuraa vana päivänä oli hän hyvin hermostunut. Hän ei voinut pysyä
hiljaa. Hänellä oli selittämätöin halu puhua ei ainoastaan Martinille
vaan vieläpä kukille, kiville, laakson kaiulle ja taivaan piirille.
Ainoastaan ihmisten kesken hän oli vaiti.

Isännöitsijä antoi hänelle ohjeita, joita hän ei ymmärtänyt. Hän
unohti päivällisenaikaan juottaa härkänsä. Ja kun ylempänä kerrottujen
tapahtumain aika saapui, sai hän vastustamattoman halun lähteä metsään
tuolle aukealle paikalle. Vähintäkään selitystä antamatta jätti hän
tusinan verran tovereitaan, jotka olivat viinisadon korjuussa ja lähti
metsään.

Matkalla katsoi hän tarkkaavana jälkeä, jonka eilen ajaessaan oli pyörä
tehnyt tiehen. Kun hän saapui lirisevälle lähteelle, sulki hän silmänsä
paremmin muistaakseen yksityiskohdat ja joi lähteestä. Sitten meni hän
paikalle, jossa Geneviève oli istunut. Ja kuu hän näki ruohossa pari
pientä kengän jälkeä, hengähti hän helpotuksesta. Se oli siis totta.
Tuossa hän istui. Ei se ollut unta. Siinä hän istui liikkumattomana
kuvaillen silmiinsä hänen hahmonsa vieläkin nähdäkseen. Hänen katseensa
oli häneen luotuna, ja hän tuli yhä lähemmäksi. Lazare näki, että
hänellä oli eilinen pukunsa ja kiharansa loistivat auringonsäteistä.
Hän tuli yli aukeaman, aivan suoraan kantoa kohden. Mutta äkisti katosi
näky.

— Vai niin, te olette täällä, herra Lazare — huudahti hän
hämmästyneenä...

Entinen munkki kavahti ylös. Mitä hän näki, ei ollutkaan kuvittelua
vaan neiti Sartilly ilmielävänä.

Hän oli täällä, hän puhuikin hänelle, ja Lazare alkoi poistua allapäin.

Tytön täytyi huomata hänen levottomuutensa. Istuihan hän samalla
paikalla kuin eilen neiti itse; ja nuori mies kalpeni ikäänkuin hän
olisi ollut tulemaisillaan tajuttomaksi. Olihan hänet nyt tavattu aivan
ilmi selvästä teosta!

Mutta Geneviève läheni taas.

— Anteeksi — sopersi hän. — En tietänyt... minä olin kävelyllä... en
saattanut aavistaa...

Lazare väistihe horjuvin askelin.

Mutta neitonen tapasi hänet.

— Herra Lazare! — sanoi hän ja äänensä värähti — minä kadun että tulin,
jos olen pahoittanut mieltänne. Mutta minulla on jotain sanottavaa
teille ja tulin niin iloiseksi nähdessäni teidät.

Sitten käänsihe hän alasluoduin silmin.

— Te olette nyt olleet täällä jo toista kuukautta ja kaikki ovat teihin
erittäin tyytyväisiä. Minä tahtoisin, koska en uskalla tarjota teille
mitään paikkaa, osoittaa teille kiitollisuuttani. Jos minä tuttavieni
välityksellä taikka suoraan tekisin jotain hyväksenne, niin sanokaa
vaan, se olisi minulle iloista...

— Siinä tapauksessa pyydän minä teiltä yhtä ainoata asiaa — vastasi
Lazare. — Olen huomannut viime aikoina rakastavani elämää liika
paljon. Luostarissa oli se meille niin vähän merkityksinen, että
olimme tyytyväisiä saadessamme kaivaa omaa hautaamme. Nyt en tiedä
missä löydän kuolemani enkä voi kaivaa hautaani. Se työ olisi minulle
terveellisempää. Neiti Sartilly, tahdotteko lahjoittaa minulle yhden
näistä pienistä puista, jotka kasvavat täällä?

— Mitä varten? Ristiksennekö, herra Lazare? Se ei voi olla täyttä
totta! Mitä maksaa vaivaa puhua sellaisista asioista. Se pahoittaa
mieltäni.

— Jumala tietää, etten koskaan tahdo tuottaa teille surua. Mutta minä
en näe siinä mitään pahaa jos ajattelee kuolemaa. Sanotaanhan, että
kun tunnetaan täydellistä onnea, ajatellaan silloin kuolemaa vasten
tahtoakin.

Geneviève oli tullut vakavaksi.

— Tulkaa, sanoi hän Lazarelle.

Hän meni metsään, tulien pienelle purolle. Siellä seisoi eräs nuori
poppeli, runko suora, lehdet väriseviä. Neiti Sartilly viittasi siihen
ja sanoi:

— Tuon puun lahjotun teidän ristipuuksenne.

— Saanko hakata sen?

— Silloin kuin tahdotte.

— Ja kreivinna ei tule siitä mitään sanomaan?

— Ei, se puu on kaksinkertaisesti minun, sillä olen itse sen
istuttanut. Ottakaa se, Lazare!

Neiti Sartilly oli lausunut nämä viimeiset sanat harvinaisella
äänenpainolla. Silloin uskalsi Lazare ensi kertaa katsoa häntä suoraan
silmiin. Mutta hän kääntyi heti poispäin, sillä hän tunsi ihmeellistä
pyörtymystä...

— Vai niin, te olette täällä! — huusi äkisti katkera ääni, joka sai
molemmat hätkähtämään. — Te etsitte sieniä, sehän on selvää, — jatkoi
ääni terävästi. — Minä en ole löytänyt ainoatakaan. Se on naurettavaa!
Ei näy olevan ainoatakaan sientä tänä vuonna. Huh, kun alkaa tuntua
kylmältä! Emmekö mene sisälle, Geneviève.



VIII.


Täti oli paljon poissa sillä viikolla. Kun hän viimein palasi, oli
ilta, ja kun hän sai Genevièven näkyviinsä, huudahti hän:

— Tänään olen tehnyt hyvän työn! Lazare-raukka tulee varmaan iloiseksi.

Samassa meni entinen munkki latojen ohi, ja kreivitär Manzanil huusi
hänelle:

— Tulkaa tänne, ystäväni! Minulla on hyvä uutinen ilmoitettavana teille.

Lazare lähestyi.

— Minä olen hankkinut teille toimen Bayonnessa, hyvän toimen
suklaatehtailija Nogaron luona. Te tulette pitämiin kirjoja ja
hoitamaan kirjevaihtoa, ja kun te taidatte useampia kieliä, tulette
saamaan hyvin palkan. Eikö se ole ihanaa? Minä olen onnistanut
taivuttamaan Nogaron, joka oli miesvainajani ystävä. Teitä ei kohdella
siellä palvelijana, vaan sukulaisena. Ettekä tule siellä ikävystymään,
sen lupaan. Biarritzin kaikki kauniit tytöt käyskentelevät ohi
konttorin. Ettekös ole onnellinen, te? Eikä ole aikaa hukattava. Herra
Nogaro odottaa teitä huomisiltana. Minä seuraan teitä. Se on päätetty.

Geneviève ei sanonut mitään. Lazaren pää vaipui alas.

— Kiitin teitä, rouva kreivinna! — mutisi hän hetken vaitiolon jälkeen.

— Niin, sen te kyllä voitte tehdä! — huudahti espanjatar. — Sellaista
paikkaa ei saada joka päivä. Nogaro on suurin suklaatehtailija näillä
seuduin. Näettekös, minä pidän teistä siksi, etten salli teidän
jäävän maanviljelykseen koko ijäksenne — sellaisilla tiedoilla ja
sivistyksellä. On kyllä kaunista kyntää peltoja ja syödä kovaa
leipää, mutta voi tehdä parempaakin, kun on saanut sellaisen
kasvatuksen kuin te. Jos te Nogaron luona olette säästäväinen, voitte
muutamissa vuosissa koota pienen pääoman. Toisekseen on varmaan sillä
miellyttävällä myymäläneidllä vähän rahoja, ja kun hänellä varmaankin
on aistia, ei hän voi vastustaa teidän tummia silmiänne. Niin, niin,
ei tiedä mitä voi tapahtua. Ehkä te lopetatte karamellitehtailijana
sievässä myymälässä, joukko suklaata natustelevia lapsia ympärillänne
ja muutamia rautatieosakkeita salkussanne! — Enkö tee oikein
kiihottaessani häntä hieman ylöspäin, Geneviève?

— Tietysti, — vastasi nuori neiti ilman erityisempää epäilyä.

Ja hän meni nopeasti huoneeseensa, jossa hän viritti laulun toisensa
jälkeen äänellä, joka oli jotenkin kirkas.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä oli taivas heleän kirkas... Lokakuu teki loppua,
mutta platanit eivät vielä olleet lehtiään pudottaneet. Ainoastaan
akasiat ja poppelit varistelivat kellastuneita lehtiään puistoon.

Oli päätetty, että Lazare ja kreivinna lähtevät klo 2 Bontucqista
noustakseen Puyovissa junaan mennäkseen Bayonneen. Ennen matkalle
lähtöään tuli Lazaren kuitenkin saada koko puvustonsa uusituksi
kelvatakseen suureen konttoriin virkailijaksi.

Klo 8 ajoissa meni Geneviève puistoon tehdäkseen kävelynsä, mutta
kun oli jotenkin vahva kaste, otti hän kirjan ja painautui erään
kuusen alle, jonka latva oli leikattu päivänvarjon muotoon ja kohotti
kruunuaan paljon yli muitten naapuripuitten.

Kreivinna Manzanil oli lähtenyt messuun. Lazare oli ottanut sakset ja
alkanut saksita erästä tuomea. Mutta Geneviève ei näyttänyt kuulevan
Lazaren saksimista. Hän keskeytti lukunsa ainoastaan silloin tällöin
laulaakseen jonkun laulun.

Lazare ei ollut ennen tuntenut itseään niin murheelliseksi.

Hän oli edellisenä iltana laittanut vaatteensa erääseen matkasäkkiin,
jonka kreivinna oli hänelle lainannut. Sinne oli hän myös sovittanut
rippikoulusta saamansa rukousnauhan, sen leipäpalan, joka hänelle oli
luostarista taskuun pistetty ja sanajalan, minkä neiti Sartilly oli
muutamia päiviä sitten sovittanut Martinin päitsiin.

Minkä vuoksi hän kuljetti tätä sanajalka-lehteä, kun sen antaja samana
päivänä, jolloin hänen oli lähdettävä Bontucqista, lauloi muutamien
askelien päässä hänestä huolimatta vähääkään enemmän erosta kuin minkä
muun palvelijan lähtiessä tahansa ja joitten nimet unohdettiin kohta
heidän poistuttuaan.

Kello löi 9 Montségurin kirkontornissa, ja pohjoisestapäin kuului
laaksosta tohinaa. Se oli Bayonne-juna. Mutta Geneviève lauloi yhä.

Lazare kuuli laulun sanat ja tunsi sävelen. Se oli liikuttava ja sanat
kuuluivat:

    Cueillez, cueillez des roses,
    Mon gentil cavalier!

Mitkä muistot herättikään tuo laulu! Ilman sitä olisi Lazare vieläkin
luostarissa. Hän olisi jatkanut askeettista elämiänsä ja sydämensä
olisi kuulunut yksinomaan taivaalle.

    Cueillez, cueillez des roses.
    Et me les apporter!

Lazare seisahtui tuomensa luona. Hän ei voinut enää työskennellä.
Päänsä vaipui ja hän huokasi raskaasti. Pian huomasi hän erään
omenapuun itsensä ja tytön välillä punaisine omenineen. Ja kuten sinä
iltana, jolloin hän kaivoi omaa hautaansa, otti hän omenan ja antoi
nuorelle laulajatytölle.

Geneviève katsoi häneen. Hän oli tullut hyvin kalpeaksi.

— Se olitte niinmuodoin Te? — sanoi hän hiljaa. — Minä arvasin sen.

Hän antoi katseensa vaipua alas ja aukaisi taas kirjansa. Hän hengitti
raskaasti.

Ja nostamatta katsettaan virkahti hän:

— Te siis matkustatte?

— En, en nyt! — vastasi Lazare. — Sallikaa minun jäädä! Jos ette
ole ylenmäärin tyytymätöin minuun, neiti, niin sallikaa minun jäädä
linnaan! Jospa tietäisitte... ah, jos tietäisitte!...

Hän vaikeni äkisti. Hän tunsi että hehkuvimmat sanat tahtoivat virrata
hänen huuliltaan, mutta hän ei saanut puhua. Hän ojensi kätensä
Genevièveä kohti. Mutta hän sulki silmänsä, ravisti hitaasti viehkeaä
päätänsä.

— Ei, — sanoi hän.

Ja hänen huulensa tulivat aivan värittömiksi.

— Ei, on parempi että lähdette! ... Minä olen tietenkin hyvin
tyytyväinen teihin, mutta... Te olette olleet hyvä palvelija... ja
kaikki teitä tulevat täällä kaipaamaan... Mutta tätini on oikeassa
siinä, ettette voi jäädä enää maanviljelijäksi. Jääkää hyvästi, Lazare!

Ja hän riensi pois.

Kun nyt entinen munkki ei enää nähnyt häntä, pani hän saksensa niitten
paikalle, meni talliin Martinin luokse, laskeutui sen puhtaille oljille
ja ratkesi itkuun.

Täältä kreivinna Manzanil hänet vihdoin löysi.

— Mitä se tahtoo sanoa? — huusi hän — te olitte täällä ettekä mitään
puhunut. Väki on etsinyt teitä neljännestunnin ajan. Nyt täytyy meidän
lähteä; minä olen ollut valmiina jo 5 minuuttia. Kas niin, kiiruhtakaa
nyt. Muutoin saavumme junalle liika myöhään.

Mutta Lazare ei näyttänyt ymmärtävän. Kreivinna näki hänen punertavat
silmänsä ja arvasi hänen itkeneen.

— Ah... vai kyyneliä? Ettehän aikone viedä härkäänne
suklaatehtailijalle? Ei, se ei käy päinsä, mutta voimme lähettää sen
teille paistina, jos niin tahdotte, sillä siksi se vanha elukka enää
kelpaa. Se ei nyt missään tapauksessa saata seurata meitä junalle.

Lazare katsahti ylös ja tunsihe melkein iloiseksi tästä ivallisesta
puheesta. Kreivinna siis uskoi hänen kyyneleensä koskevan Martinia,
asema oli siis pelastettu.

Ja kun hän pihamaalle tultuaan näki neiti Sartiliyn nousevaa hevosen
selkään, ei hän voinut enää pidättää kyyneleitään uudestaan vuotamasta.

— Sangre de Dios! — huudahti kreivinna. — Onpahan tuokin mies!

Ja hän meni suoraan Lazaren eteen.

— Tahdotteko tulla kanssani vai ettekö? — kysyi hän.

— Rouva kreivinna, te tiedätte, etten vainut olla luostarissa ilman
Martinia, — vastasi hän, — minä luulen etten voi elää ilman sitä
suklaatehtailijan luona. Antakaa anteeksi, mutta minun on mahdotonta
lähteä Bayonneen! Tehkää minun ja härkäni kanssa mitä mielitte!

Vanhan naisen silmät salamoivat

— Teidän härkänne ja syöttiläänne pitää tulla teurastetuksi niin pian
kuin se on tullut kylliksi lihavaksi! huusi hän vimmastuneena. — Ja
mitä teihin itseenne tulee, tulette te ensi tilassa lähetettäväksi
kivilouhoksiin Bidachessa. Siksi saatte saksita tuomia ja heti...!

Kreivinna terästi sanojaan vielä muutamilla espanjalaisilla
kirosanoilla sekä huusi sisarentyttärelleen, joka oli noussut virkun
ratsunsa selkään:

— Geneviève, lähde postikonttoriin Montséguriin ja sähköitä herra
Nogarolle ettei hänen tarvitse meitä odottaa.

— Kyllä täti — vastasi nuori neiti kaukaa.

— Ja heti kuultiin ratsun ravaavan ulos platanipuistosta.

Kun kreivinna oli mennyt tiehensä, kietoi Lazare käsivartensa Martinin
kaulaan:

— Kiitos, rakas Martinini! — kuiskasi hän.



IX.


Nyt oli entinen munkki ihastuksissaan. Hän ei lähtisikään Bayonneen!
Hänestä ei tulisikaan suklaatehtailijaa. Hän saisi vielä viipyä jonkun
aikaa Genevièven läheisyydessä!

Tieto siitä, että piakkoin saisi työskennellä Bidacheen kivilouhimossa
ei tietenkään ollut erittäin miellyttävä, mutta tuo paikka ei ollut
kaukana Montségurista. Louhimo kuulut neiti Sartillylle, ja kun hän
sittenkin olisi vielä neidin palveluksessa, saisi hän joskus häntä
vielä nähdä. Ja mitä muuta hän enää toivoisikaan!

Hän katsoi Martinin päälle, joka ojensi ruskean kuononsa saadakseen
herraltaan hyväilyn.

Johtui mieleen uhkaus, jonka espanjatar oli lausunut Martinista. Se oli
siis ratkaistu. Martin kuolisi muutamain päiväin perästä.

— Martin raukka! — sanoi Lazare, taputtaen eläintä.

Mutta hän tunsi tällöin, ettei se ollutkaan hänelle enää yhtä rakas
kuin ennen. Ei hän enää tahtonut sanojaan uskoa Martinille, joita se
ei enää viime aikoina ollut kuullutkaan. Ja Martin näytti kohtalonsa
tajuavan, sillä sen andalusialaisissa kauniissa silmissä, kuten
Geneviève oli sanonut, näkyi tavallista surullisempi ilme.

— Syö, syö edes niin paljon kuin tahdot, vanha toveri! — mumisi Lazare
antaen kelpo annoksen maissia.

Silloin näytti härkä ikäänkuin nälkäinen filosofi unohtavan murheensa.
Ja hetken perästä se ojensi kuononsa saadakseen soimensa lähellä olevia
käypiä viinirouheita.

— Vai niin, sinä haluat saada niitä. — Syö, ystäväni! Et tarvitse
kieltää itseltäsi mitään, sinä kuolemaan tuomittu raukka.

Ja eläin ei odottanut toista kehoitusta. Se alkoi ahmia. Ja hetken
perästä näyttivät sen silmät erittäin iloisilta.

Lazare otti kirveen, asetti ketjun Martinin kaulaan ja lähti sen kanssa
metsään, puhellen:

— Niin, Martin, saat syödä mehevää ruohoa sillä aikaa kun minä hakkaan
halkoja. Syö vaikka siksi että halkeat.

Mutta Martin ei odottanut perille pääsyä. Se alkoi tempoa ja ravistella
päätänsä heti puistoon päästyä, tehden ilmahyppyjä tuon tuostakin. Se
oli kuin poissa järjiltään. Ryntäili puita ja kantoja vastaan tahtoen
sarvillaan nostaa niitä juurineen ylös.

— Vanha Martinini, luulen sinun olevan nyt hullun.

Ja Lazare naureskeli viinilypälejätteiden vaikutusta härkään.

He tulivat avonaiselle paikalle metsässä. Lazare sitoi härän kantoon
kiinni aukealle ruohopaikalle ja alkoi katsella puuta, jonka kaataisi.

— Hyvästi hetkeksi! — sanoi hän. Huvittele niin hyvin kuin voit,
ketjusi on kylliksi pitkä.

Ja elä n alkoi hyppiä ja juoksennella kuten sirkushevonen. Välisti
raapi se kynsillään maata, mylvi, puski maata ja kantoja, hyökkäili
kärpästen perästä, jotka sitä tapailivat ja lähti laukkaamaan pää
pystyssä.

       *       *       *       *       *

Lazare alkoi työskennellä, käyden käsiksi suurimpaan puuhun jonka
oli kaataakseen valinnut. Se oli noin 40 askelta paikasta, johon oli
Martinin sitonut.

Siten hakatessaan ja lastujen sinkoillessa ympärilleen kuuli hän äkisti
kirkaisun.

Hän käänsihe ja huomasi Genevièven tulevan juosten ja härän hänen
perässään.

— Martin! — huusi hän. — Martin!

Ja hän hyökkäsi aukeamalle.

Mutta eläin ei seisahtanut. Se hyökkäsi vimmattua kyytiä tytön jälkeen,
joka yhä juoksi henkensä edestä ja kirkui.

Äkisti tarttui hänen jalkansa ratsastuspukuun ja hän kompastui.

— Martin! — huusi Lazare jyrisevällä äänellä. — Herra Jumala!

Hänellä oli vielä kirves kädessä. Hän hyökkäsi pedoksi muuttunutta
eläintä kohden antaen voimakkaan iskun sen otsaan ikäänkuin puuhun,
jota tahtoi kaataa. Eläimen pää musertui ja aivot räiskähtivät ulos.

— Elkää surmatko sitä! pyysi Geneviève.

Mutta hän näki samassa verivirran ja pyörtyi.

Martin oli vaipunut kumeasti mölisten, jolloin sen henki pakeni. Mutta
Lazare ei sitä katsonut. Hän viskasi kirveen kädestään ja nosti ylös
Genevièven. Hän oli kuolonkalpea vaan ei millään tavoin vahingoittanut.

Härän sarvi oli ennättänyt reväistä ainoastaan hänen
ratsastusleninkiänsä. Lazare otti tajuttoman tyttösen käsivarsilleen ja
riensi linnaa kohden. Mutta pian pettivät voimansa. Hänen silmissään
musteni ja kylmä hiki peitti otsansa. Hän laski Genevièven alas lähteen
reunalle, josta Geneviève muutamia päiviä sitten oli antanut vettä
Martinille, ja ankara puistatus kiisi läpi ruumiinsa.

— Neiti Sartilly? — sanoi hän läähättäen.

Hän pisti kätensä lähteeseen ja kostutti nuoren tytön ohimoita.

Geneviève aukaisi silmänsä.

— Jumalalle kiitos! Ei se ole mitään. Vain silmänräpäyksellinen
pelästys! — huudahti Lazare ja polvistui hänen vierelleen — Kuinka
olenkaan iloinen!

— Ja Martin? kysyi hän

— Martinko? — Se on kuollut!

— Tapoitteko sen?

— Kyllä, minä tapoin sen! Minä rakastin teitä! ... Ah, antakaa
anteeksi... Minähän olen järjiltäni!

Hän ummisti silmänsä, ja hän tunsi henkensä pakenevan.

Mutta hetken päästä tunsi hän pienen käden tarttuvan omaansa ja saman
äänen, jonka sinä merkillisenä iltana oli luostarin muurin takana
kuullut, sanovan:

— Minäkin rakastan teitä, Lazare!

Silloin huokasi hän raskaasti ikäänkuin koko sielunsa olisi kokoon
puristunut.

Sitten alkoi hiljaisuus. Hän ei kuullut eikä nähnyt mitään. Koko
maailma pakeni hänen tajunnastaan.

       *       *       *       *       *

Mutta pieni käsi pian palasi hänen tietoisuuteensa, sillä se puristi
hänen kättänsä. Ja kohta kuuli hän hellän äänen kuiskaavan.

— Minä rakastan teitä, Lazare, ja olen hyvin onnellinen tällä hetkellä,
niin onnellinen, ettei minulla ole oikeutta valittaa vaikka vastaisuus
kätkisikin osalleni ainoastaan suruja. Onni, jota tunnen, on kylliksi
riittääkseen tuleviksikin vuosiksi, ja tästä kaikesta olen teille
kiitollinen. Rakastan teitä, ja te olette ensimäinen mies, jolle
tahtoisin antaa elämäni. Minä olen teidän, Lazare! Avatkaa silmänne!
Katsokaa minua! Katsokaa, kuinka rehellisesti tarkoitan mitä sanon.
Olen rakastanut teitä siitä saakka kuin teidät näin, ehkä jo ennenkin,
koska minä uskalsin teille heittää sen omenanpuolikkaan tuntematta
teitä. En ole koskaan ennen käyttäytynyt sillä tavalla. Ja kun teidät
näin salongissani niin kalpeana ja äänenne kuulin liikutuksesta
väräjävän, tunsin kohta kiintyväni teihin. Se ei tietenkään ollut vielä
rakkautta vaan sympatiaa, joka pian laajeni ja lämpeni rakkaudeksi.
Ettekö ole sitä huomanneet? Ettekö huomanneet, kuinka usein minä
menin ohitsenne kedoilla ja vainioilla, missä työskentelitte, ja
kuinka minä osoitin suosiotani Martinille, kun en sitä voinut teille
osoittaa. Muistatteko että annoin Martinille vettä tästä lähteestä;
teidän huulillenne ajatuksissani kohotin silloin käteni. Ja sen päivän,
jolloin tulin tälle aukealle paikalle ajatellakseni ja muistellakseni
paremmin mitä oli edellisenä päivänä tapahtunut? Teilläkin oli sama
ajatus kuin minulla ja saavuitte ennen minua! Ja vihdoin aamulla kun
lauloin puistossa, huomasitte kai että laulu oli tarttua kurkkuuni?
Minunhan täytyi siten johtaa harhaan tätiä, joka on niin epäluuloinen.
Sitä paitsi olin itselleni luvannut, etten ilmoita teille tunteitani,
mutta minä en voinut enää pitää lupaustani Lazare, ja minä olen siitä
niin iloinen... Rakastatko minua kauan? Ei, älä vastaa! Tiedänhän,
että sinä rakastat minua tällä hetkellä ja uskot rehellisesti tulevasi
aina rakastamaan minua! Kiitän sinua siitä kaikesta sydämestäni,
mutta tuo sana »_aina_» peloittaa minua. Ja kuitenkin voin sanoa
sinulle yhden asian: olet äsken tullut luostarista, Lazare, et ole
koskaan tuntenut ketään toista naista kuin minut ja et senvuoksi
tiedä tarkalleen kuinka kauan tulet rakastamaan minua. Maailmassa on
niin paljon kauniita tyttöjä! Ehkäpä, jos minulla olisi ollut sisko,
et olisi minusta välittänyt yhtään mitään. Täytyy ajatella kaikkia
mahdollisuuksia. Miehen rakkaus on usein hyvin häilyväinen. Olen paljon
kokenut, vaikkei sitä luulisi. Isäni oli myös uskonut rakastavansa
äitiäni ainaisesti, ja tämä »ainaisuus» kesti vain 4 vuotta. Jospa
tietäisit kuinka äitini kärsi viime hetkeensä asti! Lazare, olen
vannonut etten koskaan mene naimisiin, mutta minusta tuntuu nyt että
en voisikaan pitää valaani. Tahdon tehdä sinulle ehdotuksen: Sinä
jätät Bontucqin; se on välttämätöntä useammasta syystä. Sinä lähdet,
et Payonneen, vaan Pariisiin. Etsin sinulle hyvän toimen siellä;
luulen jo melkein tietäväni sellaisen. Siellä viivyt kaksi vuotta
näkemättä minua ja kirjoittamatta minulle, jos mahdollista. Siellä
elelet maailmaa kokemassa ja näkemässä, käyt teaattereissa ja klubeissa
ja vietät maailmanmiesten iloisia päiviä loistossa ja kiusauksissa.
Niin, Lazareni, ja jos sinä näiden kahden vuoden kuluttua et ole
unohtanut minua tultuasi niin suuren kaunotarjoukon kosketukseen, jos
vielä sittenkin rakastat pientä Genevièveäsi kuten tänään, silloin
palaa takaisin Bontucqiin ja minä olen ojentava käteni sinulle kuten
nyt teen ja pyytävä pitämään se ikuisesti omanasi. Niin, silloin
tulemme mieheksi ja vaimoksi, Lazare, ja luulen, että me tulemme hyvin
onnellisiksi. Elä huoli siitä, joskin itken, se on vaan ilosta kun
ajattelen takaisin paluutasi, jonka nyt jo näen tapahtuvan. Silloin
olet sinä hieno herra valkoisine käsinesi, ja sinä tulet luultavasti
rikkaaksi, sillä isoisäsi on tunteva itsensä ylpeäksi sinusta; ja minun
sukulaisillani ei ole oleva mitään sitä vastaan että provinsilainen
tyttö ottaa miehekseen sellaisen pariisilaisen kuin sinä Ja jos heillä
olisikin, en siitä yhtään välitä. Silloin olen 21-vuotias ja voin
itse kohtalostani päättää... Jää hyvästi, Lazare! Purista morsiamesi
kättä hyvästiksi, ja mene hautaamaan Martin raukka, jota saan kiittää
ihanimmasta elämäni hetkestä. Palaan ratsuni luo, jonka sidoin puuhun
kiinni, menen kotiini ja sulkeudun huoneeseeni ajatellakseni sinua koko
illan, koko yön, koko huomis-päivän ja koko sen ajan, jonka vielä saan
elää... Rakastan sinua!

Ja Lazare näki hänen poistuvan hiljaiseen metsään, jossa kellastuneet
akasian lehdet hitaasti putoilivat maahan.

       *       *       *       *       *

Hän ei liikahtanut. Hän viipyi lähteen luona, sillä hän pelkäsi
liikahtaessaan joutuvansa ulos siitä loihditusta linnasta jossa hän
unelmoi. Hän ummisti silmänsä ja nautti onnestaan.



X.


Eräs lapsi, joka tuli metsästä kantaen selässään halkokuormaa,
keskeytti entisen munkin unelmat. Aurinko oli laskeutumaisillaan.
Lazare nousi, otti muutamia askeleita aukealle, jolloin mieleensä
johtui Martin.

Ja hän käveli paikalle, jossa oli härkänsä tappanut. Siinä lepäsi vanha
toveri lävistetyin otsin ja kuono verisenä.

Lazare otti kirveensä, puhdisti sen lirisevässä purossa ja lähti
linnaan. Sieltä otti hän lapion ja nyytin, jossa oli vanhoja vaatteita
ja palasi takaisin kuolleen eläimen luokse.

Ja hiljaisessa metsässä, jossa Geneviève oli ensimäisen rakkautensa
ilmaissut, kalvoi hän haudan nuoruutensa ystävälle, Martin raukalle,
josta hän oli niin paljon pitänyt.

Hän teki sen leveän ja syvän, johon vieritti Martinin raskaan maallisen
jäännöksen.

Sitten avasi hän vaatekäärönsä, jonka oli mukanaan tuonut. Siinä olivat
ne vaatteet, joita entinen munkki oli yllään pitänyt luostarissa
ollessaan novisina, ja jotka oli saanut takaisin silloin kun hänet
häädettiin luostarista. Nämä vaatteet olivat luostarin tavan mukaan
tehdyt kuolleen munkin, joka oli hurskain, kantamasta puvusta jotta
siten vainajan hurskaus siirtyisi perintönä nuorelle novisille.

Lazare laski nämä vaatteet nyt Martinin hautaan, jonka täytti mullalla
Kun se oli tehty, painoi hän lapionsa varrella ristin pehmeään multaan,
kuten on tapana tehdä niille onnettomille vainajille, joilla ei ole
oikeutta tulla haudatuksi siunattuun maahan.

Lazare palasi Bontucqiin.

Aurinko oli mennyt mailleen. Eräästä kirkontornista kuului soitto
kutsuvan ihmisiä iltarukoukseen. Nuori mies vaipui mietteisiinsä. Hän
tunsi haudanneensa jotain itsestään tuonne hiljaiseen metsään.

Tästä päivästä lähtien ei hän tulisi enää puuhailemaan maatöissä.

       *       *       *       *       *

Kun hän tuli pihalle, näki hän pyörän jäljet puistossa ja Marina,
kamarineito, ilmoitti hänelle, että neidin eno ja täti, herra Lorenzo
Miralez ja rouvansa Pariisista oli saapunut Bontucqiin iltapäivällä,
ollen paluumatkalla Espanjasta.

Sinä iltana säteili linna valoa. Ikkuna suuressa salongissa heitteli
leveitä valojuovia kauan yli puoliyön ja valot sytytettiin myöskin
vierashuoneeseen ensimäisessä kerroksessa.

Ja Lazare, joka ei saanut vähääkään unta silmäänsä mielenliikutustensa
jälkeen, näki kuinka valo loisteli vanhassa talossa, joka tavallisesti
oli musta ja synkeä.

Hän ei aavistanut että tässä vierashuoneessa kuiskaten puhuttiin
hänestä ja että kohtalonsa siellä ratkaistiin.

       *       *       *       *       *

Rose-Marie Miralez, Genevièven nuori täti, joka oli saapunut Bontucqiin
miehensä kanssa, oli säteilevän kaunis 25-vuotias. Itämaalaiset, jotka
voivat paljon ilmaista yhdellä sanalla, olisivat hänestä sanoneet, että
Allah ei varmaankaan ollut tyytymätöin sinä päivänä kun hänet loi.

Pitkä, hoikka, suuret tummat silmät ja jumalainen kaula — hän herätti
huomiota kaikkialla. Hän oli Pariisissa enimmän ylistetty kaunotar,
vaikka siellä kaunis ruumiin muoto ja ihastuttavat kasvot eivät olekaan
harvinaisia. Hän oli syntynyt Monceaussa, mutta se nimi, jota hän
kantoi, hivuksiensa väri ja tulinen silmäinsä katse osoittivat hänet
espanjalaiseksi. Parisittaret kutsuivat häntä »Granadan ruusuksi» ja
tämä nimitys oli liika kaunis ellei siihen sisältynyt mitään ilkeyttä.
Se merkitsi, että rouva Miralez oli epäilynalaisesta perheestä
kotoisin, ja että hänen miehensä oli häneen tutustunut joillakin
markkinoilla, jossa hänen kauneutensa oli herättänyt paljon ihastelua.

Tämä oletus eli kuitenkin täydelleen väärä, mutta olisi osunut oikeaan
jos se olisi tarkoittanut Rose-Marien äitiä. Rouva Miralez oli erään
kuuluisin kaunottaren tytär. Tällä »Granadan ruusun» nimellä oli hän
näytellyt itseään suurissa kaupungeissa toisella puolen Pyreneitä. Ja
kun tytär oli perinyt äitinsä kukoistuksen, arvelivat parisittaret
voivansa antaa hänellekin saman nimen. Itse asiassa eli vielä
todellinenkin »Granadan ruusu». Hän oli mennyt naimisiin huomiota
ansaitsevan laivavarustajan Maurice Ramszeilhesin kanssa Bordeauxista,
ja oli nyt rikas omaten selviä jätteitä aikaisemmasta kauneudestaan.

Rose-Marie, hänen tyttärensä, oli 18 vuoden ijässä mennyt naimisiin
Lorenzo Miralezin kanssa, joka silloin oli 32-vuotias. Heillä ei ollut
yhtään lasta.

       *       *       *       *       *

Edelläsanottuna lokakuun iltana meni Genevièven holhoja, väsyneenä
matkasta, hyvissä ajoin pieneen kirjaston viereiseen huoneeseen ja
paneutui nukkumaan. Vaimonsa, joka asui vierashuoneessa, kutsui
palvelijattarensa, joka aina häntä seurasi, ja antoi hänen riisua
pukuansa.

Tämä palvelijatar oli Marianan, Bontucqin kamarineidon sisar, nimeltä
Dominica Etcheto. Hän oli reipas ja hyvin kiintynyt emäntäänsä.

Kun Rose-Marien yötoiletti oli valmis, lähetti hän palvelijattarensa
pois ja meni vuoteeseensa. Mutta hän näki huoneensa ovea hiljaa
avautuvan ja Genevièven astuvan sisälle. Tämä suuteli nuorta kaunista
tätiänsä otsalle ja istautui hänen viereensä.

— Sinä olet edelleen yhtä kaunis, Rose-Marie, — sanoi hän hilpeästi
— ja kaikki tulevat tietenkin korviaan myöten rakastumaan sinuun.
Tiedätkö, että ne, jotka läheisyyteesi joutuvat, ovat hyvin
säälitettäviä?

Rouva Miralez hymyili hyväntahtoista hymyänsä, jolla hän neljä
tai viisi kertaa päivässä vastasi samanlaisiin ihailijansa
kohteliaisuuksiin. Hän suuteli Genevièveä sanoen:

— Ai, ai, pikku tyttöseni! Elä laske leikkiä rakkaudesta. Minusta
näyttää siltä kuin sinä itse tulisit tekemään monta onnetonta sillä
alalla. Sinä näytät iloiselta ja — sellaiselta kuin itse olisit
rakastunut!

— Tahdotko sitä?

— Näepäs vaan! On siis joku! ... Kerro, kerro! Ja Geneviève kertoi
Lazaresta.

Hän kertoi kaikki, kuvaillen erikoiskohdat idyllistään. Ja Rose-Marie
hymyili, ei kuitenkaan loukkaavasti, puukenkäiselle munkille, joka
sonninsa kanssa lumosi linnan haltijattaren. Mutta kun Geneviève antoi
hänen ymmärtää, että hän aikoi mennä naimisiin entisen munkin kanssa,
tuijotti hän ihmeissään ja sanoi:

— Eläs, todellakin! Ja minä kun luulin, että sinä olit vahvasti
päättänyt jäädä naimattomaksi.

— Tulen kentiesi jäämäänkin, rakas täti, ja minä epäilen, että se asia
tulee riippumaan sinusta.

— Kuinka niin?

— Sen voin selittää. Minulla on eräs suunnitelma, oivallinen tuuma,
jonka saat kuulla. Se johtui eilen mieleeni. Kuule siis, mutta elä
kuitenkaan naura sille kovin paljoa, sillä se on minun aivan vakava
aikeeni.

— Tiedät, kuinka onneton äitini oli. Olet kuullut monta kertaa
kerrottavan. En voi koskaan unohtaa sitä ja sen vuoksi olen itse
päättänyt olla avioliittoon menemättä. Täytyy olla hirveätä joutua
hyljätyksi lapsineen jo miehensä eläessä. Muistan erään yön, jonka
vietin erään portin vierellä. Olin silloin 7-vuotinen. Äiti oli
kanssani ja odotti hän isää näyttääkseen hänelle lastaan kun hän
tuli jonkun näyttelijättären luota. Sellaisia nähtyään pelkää koko
avioliittoa.

— Mutta eiväthän kaikki miehet ole sellaisia.

— Sitä olen juuri ajatellut tällä viikolla. Eikö totta, löytyyhän
uskollisiakin miehiä?

— Sen uskon varmasti. Vaan eivät he kanna tiukua ja kaulassaan, niin
että heidät varmasti tietäisi eroittaa toisista.

— Kuitenkin sen saa tietää.

— Lapsi!

— Sen voi saada tietää, jos vaivautuu tekemään vakavia kokeita. Sepä
juuri onkin tuumani.

— Sinä haluat kokeilla munkkisi kanssa?

— Miksikäs ei?

— Kuinka lapsellinen oletkaan!

— Ymmärrä minua oikein! Tahtoisin jättää hänet ratkaisevan
koettelemuksen alaiseksi. Tahtoisin saattaa hänet kosketukseen erään
nuoren, kauniin, vastustamattoman naisen kanssa, joka koettaisi saada
häntä ihastumaan itseensä.

Rose-Marie tuli tarkkaavaksi.

— Ken hän olisi? — kysyi hän.

— Ken? Etkö sitä arvaa?

— En.

— Kuinka olet kaino. Koeta...

— En minä tiedä.

— Sinä itse, luonnollisesti.

— Minäkö?

— Miksikä et!

— Ah!

— Jos minä pyydän sinulta sitä? Jos minä rakoilen sitä polvillani,
Rose-Marie? Sinä olet ystäväni, ja sinä voit koettaa valloittaa minulta
sen miehen, jota rakastan.

— Mutta sehän on naurettavaa!

— Minä en pelkää mitään. En voisi tehdä tätä ehdotusta, jos uskoisin
Lazaren voivan pettää minut. Hän tulee jäämään minulle uskolliseksi.

— Oletko varma siitä?

— Melkein. Mutta tahdon kuitenkin vielä varmistuttaa sen itselleni.
Jos hän voi vastustaa sinua, voin silloin olla huoletta muista. Voit
sen vuoksi panna Lazaren heti koettelemustesi alaiseksi. Hanki hänelle
Pariisissa jokin virka jossain ministeriössä tai lähetystössä, ei
kuitenkaan kaukana itsestäsi. Hänellä on tulevaisuutta. Hänellä on
joukko todistuksia, taitaa useita kieliä eikä ole tyhmä. Hän kuuluu
huomattavaan perheeseen ja tulee varmaan kymmenessä vuodessa olemaan
miljonääri. Voit tarjota usein aamiaista, jolloin voit koketeerata
hänelle. Voin vakuuttaa että se maksaa vaivan. Anna hänen innostua ja
auta häntä siinä ellei itse löytäisi itseään. Kirjoita sitten minulle
hänen tietämättään. Sinun täytyy luvata kirjoittaa minulle, ja jos hän
kurtiseeraa muita naisia, kirjoita siitäkin. Sinun täytyy ilmoittaa
minulle kaikki. Lupaatko sen? Anna kätesi sen päälle! Niin, sillä
tavalla. Nyt olet luvannut! Hyvä! ... Herran poika kuinka sinä olet
kiltti!

Ja Geneviève heittäytyi tätinsä syliin.

— Miksikä en lupaisi jos teen siten mieliksesi!

— Sinä olet enkeli!

— Mutta se virka ministeriössä?

— Oh, sehän on pikku seikka sinulle!

— Uskotko sen niin helpoksi?

— Oh, sellaisilla silmillä kuin sinun! ... Niitten edessä täytyy
ministerien taipua!

— Odotas, minulla on eräs tuuma!

— Oletko keksinyt jotain?

— Niinpä luulen.

— Lazarelle?

— Niin juuri.

— Sopivan paikan?

— Niin sopivan kuin voi ajatella.

— Eikä kaukana teistä?

— Aivan läheisyydessä.

— En lupaa mitään; minun täytyy puhua mieheni kanssa. Voimme puhua
asiasta huomenna ja sinä esittele munkkisi minulle!

— Hyvää yötä! Minä rukoilen kauniitten silmiesi puolasta.

— Elä unohdat _hänen_, — vastasi Rose-Marie ja sammutti lampun.

Ja Geneviève meni yksinäisyyteen ajattelemaan Lazarea, joka taas
puolestaan ajatteli häntä.



XI.


Seuraavana aamuna oli neiti Sartilly liikkeessä jo klo 7. Hän lähetti
noutamaan herra Peyrouxia ja ilmoitti, että hänen tuli seurata herra
Hontarrèdea Pauhun. Hän pani painoa sanaan Hontarrède, antaakseen
isännöitsijän ymmärtää, ettei Lazarea tullut enää kohdella kuten
tavallista palvelijaa.

Sitten antoi hän matkaa koskevia yksityiskohtaisia määräyksiä, jotka
oli yön aikana miettinyt.

Geneviève tahtoi antaa Lazaresta Rose-Marielle edullisen vaikutuksen
ensi näkemältä, ja siksi oli Lazare uusittava päästä varpaisiin.

Herra Peyroux ilmoitti neiti Sartillyn määräykset Lazarelle klo 8.
Koski kyyditsi molemmat herrat rautatieasemalle.

Lazare antoi ohjata itseään kuten lapsi. Näytti siltä kuin hän olisi
yhä unelmoinut kaunista unta. Hän nousi junaan ajattelematta sitä,
että hän viimeisen junamatkansa teki luostariin 7 tai 8 vuotta
sitten Kaunista maisemaakaan hän ei huomannut; hänelle oli kylliksi
miettiessään Genevièven suloutta.

       *       *       *       *       *

Paussa menivät herrat englantilaiseen pukuliikkeeseen, jossa nopsat
herrat riensivät ottamaan mittaa entisestä munkista. Valmiina oleviin
pukuihin puettiin nyt Lazare hienosta paidasta alkaen. Korkea kaulus,
vaaleat sheviottihousut, syvästi avartuva liivi ja musta hännystakki
silkkisine käänteineen, sininen kesäkravatti, hienot kengät,
nahkanväriset käsineet ja muodikas hattu tekivät hänestä hienon herran.
Kun Lazare käveli ohi suurien kuvastimien, joutui hän silmäkkäin komean
nuoren miehen kanssa. Entinen munkki tuskin tunsi itseään ja hän aikoi
kunnioittavasti nostaa hattuaan kuvalle.

       *       *       *       *       *

Sillä aikaa olivat Rose-Marie ja Geneviève alkaneet jatkaa
eilisiltaista keskusteluaan linnassa.

Kaikki oli käynyt oivallisesti. Aamiaisen aikaan olivat naiset puhuneet
hra Miralezille, joka näytti halukkaalta taipumaan heidän tuumiinsa.

Kun Lazare klo 5 illalla palasi Bontucqiin gentlemanniksi muuttuneena,
riensi neiti Sartilly häntä vastaan, katsellen ylpeydellä häntä ja
vieden hänet sisälle.

— Eno, tässä saan esitellä sinulle herra Etienne Hontarrèden, jonka
sinä haluat ottaa kirjuriksesi!

Lazare ymmärsi. Neiti Sartilly oli puuhannut hänet herra Miralezin,
tuon rikkaan pariisilaisen laivanvarustajan kirjuriksi. Mutta mikään ei
häntä enää kummastuttanut.

Hän kumarsi kainosti pienelle herralle, jonka rinta oli sisään painunut
ja jolla oli laihat kasvot mustine partoineen.

— Rose-Marie, katso, täällä meidän suojattianne, — jatkoi Geneviève
esitellen ystävänsä rouva Miralezille.

Lazare näki edessään nuoren naisen viehkeine vartaloineen ja säteilevän
kauniine kasvoineen, joista lempeä silmäpari pitkien mustien
silmäripsien ympäröimänä tarkasteli häntä. Hän kumarsi hänelle kuten
herrallekin.

— Sinun hempukkasi ei näytä hullummalta, — sanoi Rose-Marie
Genevièvelle kun Lazare oli heidät jättänyt.

— Eihän sen pitäisi sinullekaan olla niin kovin vastenmielinen, eikö
totta, sanoi Geneviève kehasemalla.

Vastauksen sijasta »Granadan ruusu» ainoastaan hymyili.

Lorenzo Miralezin täytyi jo kolmin päivän perästä matkustaa Pariisiin,
jolloin hänen vaimonsa ja uusi kirjuri oli häntä seuraava.

Matkaile lähtöpäivänä tahtoi Lazare vielä kerta katsella niitä
kauniita seutuja, joissa hänen rakkautensa oli herännyt ja jossa hän
oli löytänyt itsensä. Kävelyllä ollessaan istahti hän päivän varjon
muotoon saksitun kuusen alle, jossa Geneviève oli laulanut edellisellä
viikolla, ja täältä näki hän Genevièven nopeasti lähestyvän.

Tänään hän ei laulanut; hänen silmänsä tulvehti kyyneleitä.

— Tulen ottamaan jäähyväisiä sinulta, Lazare! — sanoi hän
tukahdutetulla äänellä. Alhaalla rautatien asemalla on niin paljon
väkeä, ettemme siellä voi puhua häiritsemättä.

Hän ojensi molemmat kätensä Lazarelle?

— Oletko minuun tyytyväinen? Eikö se ole hyvä toimi, jonka sait?
Tuletko minua vähän kaipaamaan, Lazare?

— Kuinka voisin ilmaista mitä tunnen? — vastasi hän. — Antakaa
anteeksi! En ole koskaan rakastanut, ja olen melkein kuin lapsi, joka
näkee ympärillään kukkia, päivänpaistetta, puita, lintuja, kaikkea
kaunista maan päällä, joka kaikkea ihmettelee ja ihastelee voimatta
kuitenkaan sanoa mitään, kosk'ei osaa puhua tahtoisin kuitenkin näyttää
teille, kuinka paljon teitä rakastan, neiti Geneviève. Mutta senhän
te näette, eikö totta? Minä rakastan teitä kaikesta siitä hyvästä,
jota olette minulle tehneet, ja vaikka olisitte tehneet minulle
jotain pahaakin, rakastaisin teitä siitä huolimatta yhtä paljon.
Tahdotte, että matkustan Pariisiin tullakseni teille kelvolliseksi.
Minä matkustan, vaan en kaipauksen ja surun kyyneleitä vuodattamatta.
Antakaa se anteeksi! Ne päivät, jotka olen viettänyt linnassanne, ovat
elämäni ihanimmat. Vaan minähän palaan takaisin, eikö niin? Varmasti,
ja silloin tulemme niin onnellisiksi! ... Olen täysin vakuutettu siitä.
Minä rakastan teitä enkä tule koskaan rakastamaan ketään toista.

— Olisikohan niin? — kuiskasi hän.

— Varmasti, Geneviève, se tulee niin olemaan. Tulen teitä rakastamaan
elämäni viimeiseen hetkeen saakka! Te tiedätte, että nyt puhun totta,
ja että nämä sanani tulevat olemaan ohjeenani kaikissa vastaisissa
vaiheissani. Oi, Geneviève, ettekö usko rakkauteeni, ettekö luota
siihen, että se tulee olemaan muuttumaton kaikkina aikoina?

— Kyllä, Lazare, tunnen sen; me tulemme aina rakastamaan toisiamme,
sanoi hän vaaleten.

Ja hän kallisti päänsä sulhonsa rinnalle.

— Hyvästi kahdeksi vuodeksi! — nyyhkytti hän. Anna minulle yksi
suudelma!

Hän ummisti silmänsä.

Ja Lazare suuteli Genevièveä, ja tähän lemmensuudelmaan, ensimäiseen
jonka hän elämässään antoi, vuodatti hän koko sielunsa.

       *       *       *       *       *

Muutamia tunteja myöhemmin veivät vaunut herra ja rouva Miralezin,
kirjurin ja kamarineidin rautatienasemalle. Neiti Sartilly seurasi
heitä. Matkalla istuivat Geneviève ja Lazare ääneti, Rose-Marie ihaili
luontoa ja Lorenzo tutkisteli aikataulua.

Kolmen neljännestunnin kuluttaa olivat he rautatien asemalla. Pariisin
juna tuli tohisten, jolloin kuihtuneet lehdet tien kummallakin puolen
varisivat alas.

Silloin alkoi Genevièveä peloittaa. Hän antoi enonsa ja tätinsä
suudella itseään sekä ojensi Lazarelle kylmän vapisevan kätensä.

Hän tulisi niinmuodoin matkustamaan. Hänkö jättäisi hänet kahdeksi
vuodeksi? Hän, tuo puhdassydäminen, turmeltumatoin, tulisi elämään
suuren maailman pyörteissä, sen turhuuksissa ja viettelyksissä! Voi,
miksi oli hän tahtonut tuota! Olisiko hänellä voimia kestää kaikkia
kiusauksia? Tulisiko jäämään hänelle uskolliseksi? Mihin vaarallisiin
seikkailuihin hän olikaan syössyt poikaparan! Mitä varten surra
huomisesta ja tulevaisuudesta, kun nykyisyys on niin ihana?

— Lazare, elä lähde! Minä olin järjiltäni! — tahtoi Geneviève huutaa.

Mutta hän näki ajatuksissaan sen mustan vaunun, jossa äitinsä oli
itkenyt eräänä yönä portaiden vierellä kadulla ja hän sai taas
rohkeutta. Niin, Lazare matkustakoon! Se on välttämätöntä.

— Hyvästi, kaikki! — huusi hän hermostuneesti heittäen lentosuukkosen
matkustajille.

— Tahdotteko ottaa tämän käsilaukkuni, herra Hontarrède? — sanoi
Rose-Marie uudelle kirjurille.

Kyyneleittensä takaa näki Geneviève Lazaren kantavan kauniin
pariisittaren laukkua ja nousevan junaan hänen jälestään.

Veturi vihelsi heittäen samalla paksua, mustaa savua valtavina pilvinä.
Ja juna vieri jyristen tiehensä kohti Pariisia.



XII.


Lorenzo Miralez oli 40 vuoden ikäinen mies. Kuiva yskä, joka sai hänet
ajattelemaan isänsä ja yhden sisarensa kohtaloa, jotka olivat kuolleet
keuhkotautiin, sai joskus poskiinsa punaisia täpliä. Mutta hänen
ruskeissa, vähän aroissa silmissään voi nähdä epäluuloa, tavallista
sellaisilla miehillä, joilla on kaunis rouva.

Miralez oli rikas. Hän oli perustanut höyrylaivayhtiön, joka harjoitti
liikennettä Espanjan ja Portugalin satamain välillä. Useimmat osakkeet
olivat hänellä, perustajalla ja tuottivat vuosittain suuria rahoja.

Miralezilla oli konttorit Marseillesissa, Passagesissa ja Barcelonassa.
Chateaudun kadun varrella Pariisissa oli hänellä suuri talo, jonka
alikerrokseen oli pääkonttori sijoitettu ja jonka yläkerroksissa hänen
yksityishuoneistansa olivat. — Vaikka hän olikin pääisännöitsijän
toimen jättänyt käsistään saadakseen rauhassa ja levossa eleskellä,
oli hänellä sittenkin laaja kirjevaihto. Sairaloisena ollen ei hän
kirjevaihtoaan jaksanut oikein itse hoitaa ja tästä syystä oli
hän nyt ottanut kirjurikseen sen nuoren miehen, jota vaimonsa ja
sisarentyttärensä niin lämpimästi suosittelivat.

Lorenzo oli syntynyt Valladolidissa. Kolmenkymmenen ikäisenä teki
hän matkan Granadaan, jossa hän ei kuitenkaan paljoa nähnyt erään
nuoren tytön vuoksi, jonka siellä tapasi. Vaivatta sai hän tietää
tytön olevan erään vaatimattoman laiva-asioitsijan, ja komean
naisen joka tyttöä seurasi, olevan kuuluisan Granadan ruusun. Koko
perhe asui Pariisissa. Tyttären silmäin magnetti oli niin tehoava
Miraleziin, että jo muutamien kuukausien kuluttua nähtiin soman
tytön magnettisilmineen kiintyneen Lorenzon käsivarteen ja nousevan
hunnutettuna Saint-Augustikirkon rappuja. Komea äiti itki ilosta. Tytär
Rose-Marie, terve ja säteilevä kuin kevätaamu, veti kaikkien ihastuvat
katseet itseensä.

Rose-Mariella ei ollut lapsia. Kuitenkin oli hän uskollinen miehelleen,
joskaan ei hyveen niin ylpeyden velvoituksesta. Jo ensi päivistä
kokoontui ihastelevia joukkoja hänen ympärilleen ja hänen korvansa pian
tottuivat rakkaudentunnustuksiin, joita surisi hänen korvissansa kuten
mehiläisparvien lentely. Mitä anovia silmäyksiä, mitä huokauksia, mitä
ihastelusanoja hän saikaan! Kolmen kuukauden ajalla tunsi hän kaikki
rakastuneiden tunnustusmuodot. Hän tiesi, että kun nuori mies klo 11
illalla hänelle esitettiin, tiedusti hän jo klo puoli 12 minä viikon
päivänä hänen vastaanottonsa on, ja klo 12 suuntasi hän hehkuvimmat
katseensa sitä ennen puhuttuaan musiikista, tenoreista, spiritismistä
tai pikku koirista. Tuollainen järjettömyys herätti hänen inhoansa ja
aina ympäröivä joukko esti häntä kehenkään erityisesti kiintymästä. Ja
vihdoin ei hänellä ollut lainkaan halua tulla miehellensä uskottomaksi.
Hänen sydämensä oli levollinen.

Jos hän olisi ollut vähemmän kaunis, olisi vaara kai ollut suurempi.
Hänelle tehtyjen rakkaudentunnustusten kävi samoin kuin kukan
siemenille, joita yhteen astiaan kylvetään aivan liika paljon: ne
tukahuttavat toisensa niin ettei yksikään ehdi niistä kukkaan puhjeta.

Kun rouva Miralez näki että hänen suosionosotuksiaan niin innokkaasti
kerjättiin, tuli hän itsekin niitä arvostelemaan varsin korkeiksi.
Seurauksena oli, että hän käytti niitä säästävästi. Hän voi siten olla
ihastuttava ilman että tarvitsi antaa sydäntänsä koskea. Hän voi pelkän
huvin vuoksi herättää intohimoja kuten keisaritaiteilija, joka kerran
sytytti Rooman tuleen hankkiakseen vain siten silmänviehätystä.

Vaatimattoman, sairaaloisen Miralezin asema oli vaikea niin paljon
mielistellyn ja »hakkaillun» vaimon rinnalla, ja hänen kasvonsa saivat
ennen pitkää epäluulon ilmeen, joka ei niitä hetkeksikään jättänyt.
Tämä espanjalainen oli epäilemättä mustasukkainen, mutta hän ei sitä
näyttänyt. Hän tyytyi ottamaan innokkaasti opetusta miekkailutaidossa
ja salli ystäväinsä tietää sen. Hän laitatti puutarhaansa komean
miekkailusalin, jossa hän mitteli voimiaan ja taitoaan usein
todellisten taiturien kanssa. Muutamain vuosien ahkerain harjoitusten
jälkeen käytteli hän säiläänsä suurella taituruudella ja hankki
itselleen oikeutetun kuuluisuuden myöskin taitavana ampujana. Granadan
ruusun ihailijat eivät tämän vuoksi juuri harventuneet vaan tulivat
melkoista varovaisemmiksi.

Semmoinen oli se herrasväki, jonka kotiin vaatimatoin Lazare oli
joutunut.

       *       *       *       *       *

Kun matkustajat olivat saapuneet Chateaudun kadun varrella olevaan
taloonsa, antoi herra Miralez viedä sihteerinsä neljänteen kerrokseen,
jossa hän sai huostaansa kolme komeasti sisustettua huonetta,
työhuoneen, makuu- ja toilettihuoneen. Samalla hän ilmoitti, että
aamiaista tuli syödä perheen pöydässä ja että hän sai palkakseen 400
frankkia kuukaudessa. Kaksi yhtiön konttoristia saivat toimekseen
tutustuttaa häntä tulevaan työhönsä.

Entinen munkki tunsi itsensä alussa hyvin vähän kotiutuneeksi noiden
liikepaperien seurassa, sähkövalossa ja valoisissa lämpimissä saleissa.
Pariisin melu viilsi hänen korviansa. Kuinka kaikki nämä ihmiset
liikkuivat, ajattelivat ja puhuivat nopeasti. Kuinka kaukana olikaan
luostarin hiljaisuus...

— Herra Hontarrède, rahastonhoitaja kysyy teitä puhelimessa.

— Herra Hontarrède, oletteko vastanneet laivanvarustusliikkeelle
Bilbaossa?

— Herra Hontarrède, antakaa näille herroille haluamansa tiedot!

Herra Hontarrède vapisi kuin säikytetty koiranpentu.

Hän kokosi kuitenkin kaiket voimansa. Eikö hänen pitänyt tulla virkuksi
ja toimeliaaksi pariisilaiseksi voittaakseen Genevièven omakseen? Hän
soitti siis puhelinta, lähetti sähkösanomia ja lyöttäytyi liikeasioihin
kaikin voimineen ja sieluineen.

Muutamien viikkojen kuluttua oli hän tutustunut täydelleen liikkeen
asioihin. Muutamien kuukausien kuluttua oli hän kadottanut
gasconialaisen murteen. Hän puhui nopeasti ja nieli lopputavut. Jos
arvoisa Martin olisi elänyt ja kuullut tuon äänen, olisi se varmaan
jättänyt siihen vastaamatta.

Rose-Marie ei tällä välin unohtanut Genevièvelle antamaansa lupausta.
Jo muutamien päivien kuluttua asetti hän entisen munkin koetukselle.

Hän katsoi kuitenkin ylellisyydeksi itse jättäytyä tähän leikkiin.
Mitä hyödyttäisi hankkia itselleen yksi ihailija lisää? Sitäpaitsi
nuori, maalta tullut nuorukainen ei ollut vaikea valloittaa; kaunis
kamarineito varmaan siinä täysin onnistuisi.

Rouva Miralezia huvitti tehdä kokonainen suunnitelma kokeilua varten.
— Ja kun rahat aina näyttelevät suurta osaa antoi hän kirjurille
seuraavan neuvon:

— Herra Hontarrède, teidän pitää mennä tervehtimään isoisäänne
Bordeauxiin. Käynti varmaan ilahduttaa vanhusta ja siitä tulisi olemaan
teillekin suuri hyöty.

Etienne totteli ja lähti eräänä päivänä Girondeen. Isoisä oli
ihastuksissaan. Hän onnitteli nuorta miestä siitä, että oli vaihtanut
munkkikaavun konttorifrakkiin ja lupasi tämän ylistettävän teon
johdosta 500 frankia kuukaudessa.

Etienne kertoi tämän rouva Miralexille, joka rehellisesti iloitsi tästä.

— No, nytpä on sinulla varoja käydä hullutuksiin, poikaseni, ajatteli
hän.

Ja hän ryhtyi toteuttamaan koetteellepanosunnnitelmaansa.

Tässä ohjelmassa oli useampia osastoja.

Rose-Marie tahtoi alkaa vaatimattomasti. Ei tullut säikyttää tätä
kunniallista nuorta miestä heittämällä hänet heti huvien pyörteeseen.

Dominica sai niin muodoin tehtävän.

Dominica oli kaunis tyttö. Jos rouva Miralez oli Granadan ruusu,
oli Dominica sen tulpaani. Hän oli hyvin tumma, kellahtava iho
ja sinimustat hiukset, jotka taidemaalarit pitävät erikoisuutena
espanjattarilla. Hänen äitinsä oli ollut Rose-Marien imettäjä, ja hän
oli mitä läheisimmin emäntäänsä kiintynyt. Rouva Miralez uskoi hänelle
kaikki avaimistaan ihailijainsa kirjeisiin saakka.

— Pikku Dominicani, — sanoi hän eräänä marraskuun päivänä — sinä
viet tästedes joka aamu suklaata herra Etiennelle. Sinun tulee olla
oikein kohtelias, sen nuoren miehen pää pitää kääntää pyörälle. Sanon
kohta minkävuoksi... Sinä kai lupaat olla pettämättä ja kavaltamatta
salaisuuttani? ... No, hyvä!

Ja Rose-Marie kertoi kamarineidilleen koko Edennen ja Genevièven
historian.

— Poika raukka, huudahti Granadan ruusun tulpaani.

Mutta se ei epäilyttänyt alkamasta heti kenttämarssia »poika raukkaa»
vastaan.

Hän vei herkullisinta suklaata neljänteen kerrokseen esiintyen
komeimmissa pukimissaan.

Mutta parantumatoin Etienne ei lahjoittanut hänelle silmäystäkään, joi
vaan varsin levollisena suklaansa.

Sen jälkeen lisäsi Dominica hyökkäyksensä kaksinkertaisiksi. Mutta
Etienne oli mahdoton.

— Sen miehen kanssa ei pääse mihinkään — sanoi Dominica Rose-Marielle.
— Hän ei ole kuten muut.

Rouva Miralez valitti hänen huonoa onneaan ja siirtyi ohjelmansa
seuraavaan osastoon.

— Herra Etienne, — sanoi hän eräänä aamuna kirjurille — tehän sallitte,
että kutsun teitä aivan lyhyesti Etienneksi? Olkaa hyvä ja ottakaa
vaunut ja ajakaa neiti des Islettesin luokse teatteriin Matignonkatu
27; sieltä menette neiti Valbrunin luokse théâtre-françaisin,
Rivoliekadun varrella 47; lopulta menette neiti Solangen luo
Palais-Royal-teatteriin. Sanokaa heille, että minä lähetin teidät
kysymään, minkä palkkion he tahtoisivat, jos tahtoisivat avustaa
eräässä iltamassa, jonka aijon järjestää. Teidän tulee tietystikin olla
hyvin rakastettava heille.

Kahden tunnin kuluttua palasi Etienne. Rose-Marie tarkasteli häntä
kiireestä kantapäähän, vaan ei voinut löytää pienintäkään puuderin
jälkeä moitteettoman siistillä puvulla.

— Hän on teräksestä! — ajatteli hän.

Väittäen ilmoitettujen määrien olevan liian korkeita lähetti hän
Etiennen vielä toisten kuuluisien teaatteritähtien sekä senjälkeen
Opera-Comiquen laulajattarien luokse, joista hän käski vihdoin yhden
kutsumaan.

Iltama oli pidetty.

— Te seuraatte tietysti laulajatarta kotiin meidän vaunussamme, herra
Etienne? Se on velvollisuutenne! — sanoi rouva Miralez, ja Etienne
totteli palaten heti takaisin.

— Sepä nyt on jäätä, jonka vertaista ei ole olemassa, — ajatteli hän. —
Hän on tuskin puhunut muuta kuin Wagnerista tytön kanssa.

— Laulajattaret eivät kuitenkaan ole ainoita — mietti hän.

Ja eräinä iltana kysyi hän kirjurilta:

— Osaatteko Moulin-Rougeen?

— En, — vastasi entinen munkki viattomasti.

— Oh, sehän on puolustamatonta! ... Jos olisitte tunteneet paikan,
olisitte tehneet minulle suuren palveluksen.

- Minähän voin sinne silti mennä illalla, jos siitä on jotain hyötyä.

— Tietysti. Lähtekää sinne illalla! Minä lähtisin sinne mielelläni
itse, vaan kun en tiedä millaista siellä oikein on, en uskalla.
Viipykää siellä loppuun saakka ja syökää illallista että saan tietää
millaista ruokaa siellä tarjotaan. Huomisaamuna voitte minulle kertoa
kaikki jos ette ole kovin väsyksissä. Hyvää yötä! Hauskaa matkaa.

Etienne lähti Place-Blancheen.

Hän ajatteli luostarin paastoja ja sitä luurankoa, joka hiljaa kuiskasi
munkeille: »Sinä, joka minua katselet, olet muutamana päivänä tuleva
minun kaltaisekseni!» Ja hän oli näkevinään vaan tuon luurangon
Moulin-Rougesin kemuissa. Se oli luuranko, joka tanssi ja itseensä
kiinnitti huvihaluisten katselijain silmäykset.

Jos Etienne ei olisi ollut siveellinen, olisi hän sellaiseksi tullut
tänä iltana.

Ja rouva Miralezin oli käytävä käsiksi muihin keinoihin.

Herra Etienne on liika viatoin rakastuakseen tanssijattariin. Sen
täytyy olla siveellinen nainen, jolla on ainoastaan kolme tai neljä
rakastajaa.

Ja hän otti osotekalenterinsa ja merkitsi ristejä melkein jokaiselle
sivulle: rouva Blérigny, hyvä! Rouva Gaulincourt, samoin. Ei, sepä
onkin nuori vapaaherratar Estieules, joka sopii parhaiten Genevièven
sulhaselle. Valitkoon muuten itse heidän joukostaan.

Muutamain päiväin kuluessa oli hän asettanut Etiennen kosketukseen
suuren naisjoukon kanssa. Ja Dominica sai tehtäväkseen vakoilla hänen
yksityistä kirjevaihtoansa.

Ja pian huomasi hän erään kirjeen olevan osotetun herra Etienne
Hontarrèdelle rouva Desjoyauxin kauniilla käsialalla.

Mutta hän huomasi sen lisäksi että Etienne oli vastauskirjeensä
nurkkaan piirustanut suuren ristin, joka osoitti puhtautta entisen
munkin aikomuksissa.

— Rouva Desjoyaux-raukka, ajatteli Rose-Marie.

Turhaan hän myöskin huomasi menneen yrityksensä muihin naisiin nähden,
joita oli kutsunut Etiennelle pöytäseuraksi. Hän istui ääneti ja tuskin
huomasikaan noita sulottaria.

— Se poika ei ole vielä maailmaa nähnyt, — ajatteli hän alkaen jo
menettää kärsivällisyytensä.

Ja nyt hän veti esiin viimeiset joukkonsa: nuoret tytöt, joista hän
toivoi paljon.

— Herra Etienne ei pidä vanhoista teatterinäyttelijöistä ja
hyppijistä. Jos hän jotakin alkaa kurtiseerata, tekee hän sen vakavassa
aikomuksessa. Hänet täytyy jättää mammojen ja naimaikäisten tyttärien
käsiin.

Hän alkoi puhua yleisesti, että herra Etienne Hontarrède piakkoin
tulisi perimään miljoonia ja kuljetteli häntä puolessakymmenessä
nuorisotansseissa.

Lazare tanssi kotiljongia ajatellen kaipauksella aikaa, jolloin sai
kaivaa omaa hautaansa.

Näissä kemuissa tuli hän seurustelemaan nuorien tyttöjen kanssa,
jotka puhuvat alasluoduin silmin, jotka käyttäytyvät ja ovat puetut
kuin muotilehtien naiskuvat, jotka ottavat lausuntotunteja oppiakseen
lausumaan tunteensa sellaisella äänen painolla kuin ylistetyt
näyttelijät. Eikä yksikään laji tehnyt häneen pienintäkään vaikutusta.
Niitten naisten kanssa, jotka eivät häntä suorastaan inhottaneet, puhui
hän neiti Sartillysta ja ylisteli häntä. Kun rouva Miralez tahtoi häntä
leikkiin, jossa suudellaan toisiaan, kieltäytyi hän siitä vetäytyen
pois joukosta sillä syyllä, ettei hän tunne sitä leikkiä. Mieluummin
olisi hän rouhinut kiviä.

Tulipa kerran hänen luokseen muutaman varattoman tyttären äiti
esitellen:

— Herra Hontarrède, Edvige olisi hyvin iloinen jos saisi maalatakseen
muotokuvanne. Hän myy taulunsa Lontooseen, tiedätte kai sen? Teistä
saisi hän erittäin omaperäisen muotokuvan. Tulkaa, herra Hontarrède,
katsomaan hänen atelieriaan ylihuomenna klo 3 tai 4.

Edvigen pyydys huvitti paljon hänen tuttujaan. Hän oli jo maalannut
suuren joukon naimaijässä olevia nuoria herroja. Äiti oli aina läsnä
ensi kerroilla, mutta sairastui sittemmin. Ja tytär vaihtoi aina
silloin kevyen seurustelupuvun päällensä, »koska atelierissa oli niin
kuuma».

Etienne kävi atelierissa luvaten tulla istumaan seuraavalla viikolla.

Onneksi kutsuttiin häntä samana päivänä sähkösanomalla Bordeauxiin,
hänen isoisänsä François Hontarrède oli kuolemaisillaan.

Kirjuri sai kahdeksan päivän loman ja matkusti heti Girondeen.

Palattuaan pyysi hän heti saada puhui herra Miralezin kanssa tahtoen
kysyä hänen neuvoaan tärkeässä asiassa.

— Hyvä! Nyt aikoo hän mennä naimisiin! — ajatteli rouva Miralez. —
Neiti Edvige on onnistunut!

Hän tuli jo levottomaksi Genevièven puolesta kun hänen miehensä
tuli rauhoittamaan häntä. Tärkeä asia ei koskenut lainkaan kaunista
maalaajatarta, vaan sitä suurta perintöä, joka oli joutunut Etiennelle.
Isoisänsä oli hänelle lahjoittanut suurimman osan omaisuuttaan: komean
Sargos-linnan lähellä Archachonia Girondessa useine maalaistiluksineen
kuin myöskin erään salkun, joka sisälsi arvopapereita noin 800,000
frankia.

Etienne halusi pitää linnan, jossa hän ennen oli viettänyt jotkut
loma-aikansa, mutta hän ei ymmärtänyt mitä olisi tehnyt tiluksilla ja
arvopapereilla. Niistä hän tahtoi puhua hra Miralezin kanssa.

Neiti Edvigllle oli hän kirjoittanut Sargosista, ettei hän
voikaan täyttää lupaustaan olla kuvamallina, perheessä sattuneen
kuolemantapauksen vuoksi.

— Hänellä on joka tapauksessa hyvä vainu, — ajatteli Rose-Marie tullen
jo varsin toivottomaksi.

Hänen ohjelmansa oli loppunut. Entinen munkki ei ollut huolinut
näyttelijättäristä, kauniista rouvista eikä nuorista tytöistä. Pariisin
huvit eivät olleet häneen vähääkään tehonneet.

Viimein otti Rose-Marie kynän ja kirjoitti Genevièvelle:

 »Rakas Genevièveni!

 Sinun munkkisi on jääpalanen. Olen asettanut hänet kiusauksiin,
 joita ei edes pyhä Antonius olisi voinut vastustaa, mutta hän ei ole
 taipunut. Minulla oli aivan toisellainen käsitys munkeista. Olen
 vienyt hänet miellyttävämpäin ja kiehtovimpain ystävättärieni seuraan,
 vaan ei yhdestäkään ainoasta ole hän välittänyt vähintäkään. Nyt ei
 ole muuta enää neuvonani kuin käydä itse tuleen. Nyt on jo kesäkuun
 loppu ja sesonkiaika pian ohi. Lähdemme huvilaamme Saint Kerohieun
 Bretagnessa, mieheni, äitini, ystäväsi ja minä. Saat olla varma siitä,
 että minä välistä lähetän mieheni Marseilleen ja äitini Saint-Maloon.
 Jos sinun munkkisi rakastaa luontoa, niin aijon hänen antaa
 nauttia siitä minun seurassani. Sanon nyt jäähyväiset ryhtyäkseni
 taisteluvalmistuksiin.

 Sinulle altis Rose-Marie.»



XIV.


Saint-Kerohic on vähän tunnettu paikka Ile-et-Vilainessa, joka on
Lamballen ja meren välillä. Parikymmentä harmaata taloa kallellaan
olevan kirkkotornin ympärillä muodistavat koko kylän. Siellä täällä
taittuvat kalliot muodostavat ikäänkuin maasta esiinpistävän luurangon,
— sellaista on maisema. Ainoastaan muutamia laihoja vaivaispuita kasvaa
koukistaneina maahan päin ikäänkuin peläten meren hyökkäävän päällensä.
Täällä olevaan huvilaansa saapui Miralezin perhe heinäkuun 5 päivänä.

Etiennestä oli maisema erittäin kaunista. Kirkontornista saattoi nähdä
kaikille suunnille 25 kilometrin laajuudelta.

Tämä luonnon merkillisyys ei kuitenkaan ollut Rose-Marien tarkoituksena
kiinnittää Etiennen huomioon.

Tähän saakka ei rouva Miralez ollut paljonkaan kirjurista välittänyt.
Minkä hän oli puhellut hänen kanssaan, oli se tapahtunut osoitellakseen
hänelle niitä kiusauksia ja koettelemustilaisuuksia, joita hän oli
koettanut keksiä.

Saint-Kerohicissa, jossa ei ollut hänen tavallinen ihailijaparvensa
ympärillään, oli hänellä aikaa lähemmin tarkastella Etienneä, ja ennen
pitkää selitti hän Dominicalle, että hän oli »oikein kaunis poika».

Ei se siis ollut kovin työlästä alkaa hänelle liehakoida.

       *       *       *       *       *

Kahdeksan kuukauden olo Pariisissa oli paljon muokannut Etiennen
ulkonäköä. Hänen piirteensä olivat hienostuneet, kätensä tulleet
valkoisiksi, ei hän enää illat laihakaan, pukunsa oli aina moitteeton,
käytöksensä hieno ja sulava.

Hänen tapansakin olivat muuttuneet. Vaikkakin hän piti mieluummin
kasvisruu’ista, söi hän muitakin ruokia jottei herättäisi huomiota.
Joskus joi hän viiniäkin, vaikkakaan ei likööriä. Kirjeittensä alkuun
ei hän enää piirustanut ristiä, ja oli hän nyt, joskaan ei loistava
kavaljeeri niin kuitenkin kohtelias ja huomaavainen nuori mies, jonka
luontainen rauhallisuus ja häveliäisyys kiinnitti naisia tavallista
enempi.

Tällä kertaa ei Rose-Marie pitänyt tarpeellisena tehdä mitään ohjelmaa.
Hän totesi peilin edessä, että hänen silmänsä vieläkin olivat kauniit,
piirteensä puhtaat, huulensa punaiset, hipiänsä hohtavan hieno,
vartalonsa solakka, ja ravistaessaan pitkiä mustia kiharoitansa hymyili
hän luottavasti omalle kuvallensa.

— Herra Etienne! — sanoi hän eräänä sateisena iltana — te luette
varmaankin mielellänne Legoavésin kirjoja, tahdotteko lukea minulle
jonkun noista romaaneista? Minulla on aivan kuolettavan ikävä!

— Minkä romaanin otan luettavaksi, rouva Miralez?

— Se on yhdentekevä! Ottakaa jotain hauskaa, ei kovin pariisilaista,
jos se on mahdollista.

— Otanko »Taivaan portti»?

— Niin, lukekaa »Taivaan porttia» minulle!

Ja Etienne luki.

Alussa oli hänen äänensä selkeä ja kirkas, mutta vähitellen teki kirjan
sisältö sen yhä hillitymmäksi.

— Se on hauskaa! — huudahti Rose-Marie, nousten. Ja hän siirsihe
lähemmäksi lukijaa.

Lazare teki liikkeen.

— Ei, ei, elkää menkö pois! — sanoi nuori rouva. Tulin lähemmäksi sitä
vasten että kuulisin paremmin. En tahtoisi hukata yhtään sanaa tuosta
kirjasta, josta pidän oikein paljon.

Lukemista jatkui. Mutta kirjan intohimoinen sisältö ja rouva Miralezin
hurmaava tuoksu saivat äkisti lukijan lakkaamaan.

— Tahdotteko hieman sokerivettä, herra Etienne? — kysyi rouva. — Vai
ette. No, jatkakaa sitten. Ottakaa se viimeinen kohta uudestaan.

Hänellä oli ylenmäärin hauskaa. Entinen munkki punastui kuin nuori
tyttö, aivasti ja jatkoi lukemista, niellen puolet sanoista kuten
sairas, joka koettaa yhdellä kulauksella tyhjentää hänelle ojennetun
lääkeannoksen.

Väittäen että hänen tarvitsee kuulla vielä paremmin kumartui hän
lukijan olan yli, niin että Etiennen täytyi huimauksen pelosta kuivata
silmiään tuon tuostakin.

Kun luku ei loppunut, pyysi Rose-Marie seisahtamaan hetkiseksi. Kello
oli lähes 7, ja kun ulkona oli ilma kirkastunut, halusi hän lähteä
kävelylle puutarhaan.

— Tahdotteko tarjota minulle käsivartenne? — sanoi hän. — Pelkään
lipeäväni tässä niljakassa.

Etiennen pää vaipui alas ja hän tarjosi kainosti käsivartensa.

Hän tunsi, kuinka rouva nojasi häntä vasten ja hän meni eteenpäin,
yhtäpäätä eteenpäin näkemättä mitään kosteassa puutarhassa.

— Elkää menkö niin hurjaa vauhtia, herra Etienne ei niin nopeasti.
Mikään metsästäjä ei voisi astua kanssanne samassa tahdissa
tuollaisessa vauhdissa.

Ja hän sanan mukaan riippui entisen munkin käsivarressa.

Äkkiä seisahti hän erään kalliokielekkeen juurella, joka varjosti taloa.

— Herra Etienne, tahdotteko tehdä minulle palveluksen? Te voisitte
varmaan sen tehdä, sillä teidän kätenne ja sormenne ovat niin pienet ja
hienot. Koettakaa panna kiinni kaulusnappini, joka on päässyt niskassa
irti.

Rose-Marie asettautui selin paljastaen häikäisevän valkoisen niskansa
ja nuori mies ryhtyi urheasti käskettyyn työhön. Tällöin kauniin niskan
omistajatar ilokseen tunsi, että hänen kätensä vapisivat.

— Pöytä on katettu, kuultiin samassa Dominican sanovan aivan heidän
läheisyydessään.

Ja kirjuri punastui palvelijattaren merkitsevän silmäyksen edessä.

Hän ei syönyt paljonkaan päivällistä, vaan vielä huonompi näytti rouva
Miralezin ruokahalu olevan.

Muutamia päiviä meni.

Hän jätti nuoren miehen rauhaan antaakseen hänen unelmoida, koota
ajatuksiaan ja antaakseen aikaa kylvämäinsä rakkaudensiementen
itämiselle.

Kun hän oli yksin Etiennen kanssa kallioiden keskellä taikka alhaalla
rannalla, antoi hän päinsä vaipua ja tekeytyi surumieliseksi. Välisti
puheli hän kohtalon oikusta, joka joskus vie yhteen ihmisiä samalla
tavalla kuin meri lykkää rannalle kiviä toisiaan vastaan.

Ja Rose-Marie ihmetteli itsekin, kuinka kevyesti hän voi esittää näitä
sentimentalisia sanoja. Hän huokasi luonnollisimmalla tavalla ja olipa
vähällä saada kyyneleitä silmiinsä.

Ja Etienne kokoili raakkuja täydessä totuudessa!

Tämä kiusoitti rouva Miralezia, ja hän rypisti kulmakarvojaan, kun
hän ajatteli Genevièven ystävää. Hänhän oli kerrassaan epäkohtelias
Miksi ei hän ollut jo aivan korviaan myöten ihastunut ja rakastunut
häneen? Koko tällä ajalla minkä he olivat olleet kahdenkesken ei hän
ollut lahjoittanut ainoatakaan ihastelevaa silmäystä, puhumattakaan
odottamastaan rakkaudentunnustuksesta!

Ja Granadan ruusu tekasi mielestään oivallisen petossuunnitelman
seuraavaksi, heinäkuun 14 päiväksi.



XV.


Noin 10 kilometriä herra Miralezin huvilasta on eräs saari, jonne
voidaan mennä kuivin jaloin pakoveden aikana. Tämä Ile des Marches,
kuten saarta nimitetään, tarjoaa matkustajille mieltäkiinnittäviä
raunioita ja omituisesti muodostuneita kallioita. Sen ainoina asujamina
ovat valkoiset rotat.

Rose-Marie oli käynyt saarella useampia kertoja ja tunsi sen
täydellisesti. Hän tahtoi nyt näyttää sitä Etiennelle. Tarkoitusta
varten tilasi hän vaunut ja kehoitti äitiään tekemään matka
valmistukset pitempää matkaa varten. Dominica seurasi myös mukana.

Kun Miralez ilmaisi aikovansa lähteä huvimatkalle hänkin pyysi
Rose-Marie hänet syrjään, sanoen:

— Ystäväni, sinä olet yskinyt paljon viime päivinä, tulet yhä
laihemmaksi ja senvuoksi pitäisi sinun olla varovainen. Meri-ilma
ei ole sinulle terveellistä, voit olla siitä vakuutettu. Tekisit
viisaammin jos ottaisit kirjan ja asettautuisit puitten varjoon
Saint-Jacutissa. Tule nyt syömään aamiaista ja koeta kertakin näyttää
hyvää ruokahalua.

Lorenzo ei voinut koskaan kieltää mitään vaimoltaan. Hän lupasi siis
olla järkevä ja jäädä pois huvimatkalta.

Aamiaisella tarjottiin hyvää ruokaa ja vielä shampanjaakin.

— Se on kansallisjuhlan vuoksi, selitti Rose-Marie.

Dominica täytti kolme kertaa Etiennen lasin ja rouva Miralez tyhjensi
samaten kolmasti lasinsa. Kaikki olivat iloisia. Äiti Stefana —
niin kutsuttiin jokapäiväisessä puheessa Rose-Marien äitiä — oli
ihastuksissaan ja hänen poskensa olivat punaiset kuin kotimaansa
tomaatit. Eikä Rose-Marie ollut koskaan ollut ihastuttavampi.

Tiu’ut kilisivät ja vaunut ajoivat esille. Dominica sai varata eväät,
sillä seurue viipyisi ehkä myöhään. Lähtiessään suuteli Rose-Marie
miestänsä, sanoen sydämellisesti:

— Hoida nyt itseäsi eläkä mene kovin kauas!

Seuraa lähti matkaan, ja ennen pitkää kuului ihastushuudahtuksia
luonnon kauneudesta. Ainoastaan Rose-Marie tutki tarkkaavasti muutamaa
taulukkoa pako- ja nousuveden ajoista.

Kun oli huudahdeltu ihastuksesta väsyksiin asti nousi Rose-Marie
vaunusta hiekkarannalle huutaen:

— Ken haluaa seurata minua Ile des Marchesille?

— Minä!

— Minä!

- Minä! — vastattiin joka taholta.

Heitä oli nähtävästikin liika paljon, sillä rouva Miralez kääntyi
äitinsä puoleen sanoen:

— Tiedät kai, että se on väsyttävä matka?

— Niinkö luulet?

— Niinpä luulenkin, äiti!

Lihava rouva Ramazeilhes oli pian vakuutettu tästä. Ja Dominica ymmärsi
heti, ettei hänen sopinut jättää vanhaa rouvaa yksin.

Äiti Stefana ja palvelijatar laskeutuivat rannalle ja Rose-Marie lähti
yksin Etiennen kanssa Ile des Marchesille, joka näkyi noin 1600 metrin
päässä.

— Ah, unohdin yhden asian! — huudahti Rose-Marie kääntyen takaisin.
Ettehän te ole vielä nälissänne? Antakaa minulle eväspussi, minä alan
olla sen tarpeessa.

— Aijotko ruokailla saarella? — kysyi rouva Ramazeilhes.

— Miksikäs ei? Siellä kallioitten seassa maistaisi se erinomaiselta.

— Tee kuten tahdot, mutta elä viivy liika kauan; tiedäthän, että vesi
nousee. Muutaman tunnin kuluttua on liika myöhäistä palata.

— Ole huoletta! Olemme pian täällä jälleen.

Etienne otti eväspussin ja riensi Rose-Marien jälkeen, joka kiisi
eteenpäin kostealla hiekalla kuten koulutyttö.

— Meidän täytyy kiirehtiä, — sanoi hän nuorelle miesseuralaiselleen.

Hän vapisi malttamattomuudesta ja silmänsä loistivat.

He hyppelivät yli pienien purojen kiiruhtaen kalliosaarta kohden.
Erästä kalliota vastaan viskautuivat laineet niin että vaahto pärskyi
ylös kalliolle.

— Se tekee hyvää, — eikö totta, virkkoi rouva.

Neljännestunnin kuluttua olivat he saarella.

— Nyt se alkaa, — virkkoi Rose-Marie ja nosti pukunsa liepeitä.

Etienne näki hänen pienten jalkainsa kiipeävän kallioille ja hän
seurasi niitä ilomielin.

Hän ei ollut enää synkkä munkki, joka sulki silmänsä kaikelle luonnon
kauneudelle. Hänen runollinen mielensä nautti kaikesta täysin
siemauksin.

Heidän täytyi pujotelleida suuren mustan kiviröykkiön yli, jossa siellä
täällä näkyi joku vihertävä turvetäplä. Sitten kulettiin ikäänkuin
kiviportaita alas ja tultiin lopulta eräänlaiseen käytävään, jossa
villit kalliokielekkeet itkivät hitaasti valuvia suolaisia kyyneleitä.

— Katsokaas tuota! — sanoi Rose-Marie kun hän oli tullut ylös eräälle
suurelle, laakealle kivipaadelle.

Ja hän teki liikkeen ikäänkuin olisi tahtonut syleillä koko maailmaa.

Etienne ahmi suurenmoisen komeasta taulasta.

— Ah, kuinka se on kaunis! — sanoi hän hiljaa.

— Se ei vielä ole kauniinta. Säästäkää ihasteluanne tuolla oleville
kallioille, noille minun sieville pikku paasilleni, joille olen tehnyt
rakkaudentunnustukseni joka kerta kun ne olen nähnyt. Ne ovat niin
viehkeitä että voisi syödä ne.

Rouva Miralez joutui haltioihinsa. Etienne ei ollut kuullut hänen
koskaan puhuvan niin. Hänen ulkoisenkin näkönsä oli jotain toista —
säteilevämpi kuin tavallisesti. Häntä katsottuaan olisi nuoren miehen
tehnyt mieli sulkea silmänsä hetkeksi kuten kesäpäivänä auringon
loistaessa suoraan silmiin. Mikä ihana ilta!

Saaren korkeimmalla huipulla näytti Rose-Marie erään linnoituksen
raunioita, vanhoja muureja, jossa sisiliskot luikertelivat notkein
liikkein.

Mutta he eivät seisahtaneet täällä. Rouva Miralez kiipesi ylös eräälle
kalliokielekkeelle.

Täällä se on, herra Etienne, täällä se on! Kiiruhtakaa!

Saari loppui mustien kalliojonojen riviin näyttäen harhamatkallaan
pysähtyneiltä jättiläisiltä. Eräät pitkiä, suoria, toiset lyhyempiä,
köyryjä taikka ikäänkuin liikkumattomia ruumiita. Kaikilla oli syvät
arvet, ikäänkuin vihamielinen meri olisi käytellyt näkymätöintä
miekkaansa niitä vastaan. Muutamat jättiläiset näyttivät olevan
pakenemaisillaan, pää kumarassa, toiset taas uhka-asennossa ottaakseen
vihollista vastaan taikka hyökkäämäisillään sen jälkeen.

Etienne ja Rose-Marie vaihtoivat silmäyksiä ihastuksesta. He asettuivat
vierekkäin eräälle eteenpäin pistävälle kalliokielekkeelle oikein
tarkoin katsellakseen niiden omituisia muotoja, joitten yli meri
heitteli vaahtoisia laineitaan.

Tuuli vieritteli mahtavia meren laineita ja välisti kuului ikäänkuin
kanuunan laukaus jylhistä kallioluolista. Aurinko laskeutuessaan
heitteli punahohtoista valoansa kuten mahtavaa hiililiekin hohdetta. Ei
nyt enää näkynyt vesipisaroita vaahdon pärskyessä vaan tulen säkeniä ja
vähän myöhemmin veripisaroita. Lähellä oleva jättiläispaasi oli saanut
korallimaisen kruunun, joka säteili monivivahteisena vaipuvan auringon
punahohteessa.

Enenne vaipui tämän ihanuuden katseluun unohtaen kokonaan ajan
kulumisen.

Rose-Marie ei varmaankaan ollut yhtä ihastuksissaan ja haltioissaan,
sillä hän näytti vähän väliä tarkkaavan kärsimättömänä niitä epäselviä
huutoja toiselta rannalta, jotka sieltä tänne saakka kaikuivat, ja kun
ne tulivat voimakkaammiksi, puhui hän korkeammilla äänellä vaipuvasta
auringosta, pilvistä, kivipaasista ja siten sotkien huudot oman äänensä
voimalla.

— Mutta nyt pitäisi meidän täältä palata, — sanoi nuori mies äkisti,
kohottautuen. — Vesi nousee kenties jo hyvin pian...

— Ah! katsokaapa tuota venhettä tuolla! Eikö se ole hauskannäköinen? —
virkahti Rose-Marie.

Ja pieni venhe kiinnitti hänen huomionsa hetkeksi. Mutta Etienne
repäisihe irti tästä katselusta kysyen: — Koska alkaa nousuvesi, rouva
Miralez? Luulen, että jos emme halua viettää yötä täällä, niin...

— Ja tuo torni tuolla kaukana, tuolla saarella katsokaapa sitä!

Tornin katseluun meni vielä muutamia silmänräpäyksiä, ja rouva oli
ihastuksissaan.

— Luulen että meitä huudetaan! — sanoi kirjuri hätäytyen.

— Eikö mitä! Ne ovat lapsia, jotka kirkuvat uidessaan.

— Oletteko varma siitä?

— Ettekö niitä näe tuolta kahden kallion välistä? Kuinka heikko näkö
teillä onkaan! Oletteko likinäköinen?

— En, tietääkseni.

— Ettekö kuitenkin liene? Koettakaapa käyttää minun silmälasiani! Ne
ovat n:o 10.

— En minä niillä näe mitään.

— Koettakaapa uudestaan! Ei sitä niin pian näe. Pitäkää lähempänä,
näin! ... Ettekö vieläkään näe?

Mutta nyt lähti Etienne juoksemaan. Hän riensi raunioille nähdäkseen
joko meri oli eroittanut saaren manteresta.

Ja tällä kertaa salli Rose-Marie varsin levollisena hänen juosta.

— Juokse poikaseni, juokse! — hymyili hän. Juoneni on onnistunut ja
sinä olet vankinani huomisaamuun saakka. Siitä tulee hauskaa!

Hän otti esille kellonsa.

— Neljännestä vaille yhdeksän.

20 minuutin ajan olemme olleet veden ympäröiminä.

Hetkisen perästä palasi Etienne kauhistuneen näköisenä.

— Se on liian myöhäistä! — huusi hän, kun näki Rose-Marien. Vesi
ympäröi saaren joka puolelta.

— Mitä kummia! — huudahti rouva Miralez mitä viattomimmalla tavalla.

— Tulkaa pian, pian! He huutavat meitä toisella rannalla. Ehkä
löydämme jonkun keinon pelastuaksemme. Juoskaamme! Muuten jäämme tänne
sulkeuksiin. Täällähän ei ole yhtään venhettä.

— Ei, — vastasi Rose-Marie, ei ole venhettä lähempänä kuin Saint
Briacissa.

— Mikä kohtalo!

Hän valitteli, se taulapää!

Mutta Rose-Marie tahtoi mielellään juosta pelastaakseen aseman. Hän
tuli saaren korkeimmalle kohdalle. Kaunis, noin 500 metrin leveä
viheriä juova eroitti heidät rannalle jääneistä. Siellä heiluttivat
naiset rannalla nenäliinoillaan, vähin erin peräytyen kauemmas nousevan
veden tieltä.

Siiloin alkoi Rose-Marie ääneensä valittaa.

— Herrajumala! mitä voimme tehdä. Ne onnettomat kalliot! Täällä täytyy
nyt viettää yömme. Ihminen unohtaa itsensä niitten keskellä. Niihin
pitäisi kiinnittää muistutus: »Muista nousuvesi!»

Näin lörpötellessään juoksi hän hengästyneenä eteenpäin. Äkisti
seisahti hän katsoakseen aikatauluaan.

— Ah, se viheliäinen! — huudahti hän äkisti. Se on se, joka tämän
tempun teki. Katsokaa herra Etienne! Kahdeksan ja 15 minuuttia alkaa
nousuvesi! Katsokaa tätä romua! 8: 15. Näettekö?

— Entä sitten?

— Entäkö sitten? Luulin sen olevan 8: 45. Tämähän näyttää kuin olisi 4.
Jos en olisi luullut tätä ykköstä neloseksi, olisimme lähteneet puoli
tuntia sitten. Se on tuo huono numero kaikkeen tähän syypää.

— Osaatteko uida, rouva Miralez?

— En tiedä; voinhan koettaa.

Etienne tahtoi heti viskautua veteen.

— Sepä kaunista! Aijotte siis jättää minut yksin tänne?

— Minä kannan teidät, — ehdotti hän. — Olen vakuutettu siitä ettei
vettä ole enempi kuin puoli metriä. Koettakaamme!

— Koettakaamme vaan!

Etienne nosti Rose-Marien käsivarsilleen ja juoksi eteenpäin.

— Elkää pudottako minua! — huusi hän.

Hän sulki silmänsä — tämä oli hänestä niin hauskaa.

— Odottakaa kunnes otan hameeni ylös! — sanoi hän nopeasti.

Mutta Etienne astui kainostelematta veteen.

— Oletteko hullu? — huusi rouva Miralez. — Elkää menkö kauemmaksi! Vesi
nousee yli päänne! Seisahtukaa!

Ja Etiennen täytyi kääntyä takaisin.

Ja Rose-Marie huusi niin kovasti kuin jaksoi toiselle rannalle:

— Hyvää yötä!

Sitten meni hän aivan levollisena ja iloisena takaisin saaren huipulle.

Ja nyt hän ei voinut enää pidättää iloisuuttaan vaan ratkesi nauruun.

— Eikö teistä ole hauskaa viettää yötä asumattomalla saarella ja
leikkiä Robinsonia yksi yökausi?

Etienne seisoi vaiti. Hän näytti levottomuuden eleitä.

Jos pakovesi alkaa neljänneksen yli 8, silloin emme voi jättää saarta
ennenkuin klo 3-n ajoissa, päivän koitteessa, — sanoi hän.

— Mitä se tekee?

— Herra Miralez tulee levottomaksi.

Nämä sanat kuultuaan hätkähti Rose-Marie.

— Tuo narri! Kuinka saattaa hän nyt ajatella Miralezia? — sanoi hän
aivan hiljaa.

Ja hänen mielensä teki antaa hänelle aika korvatillikka.



XVI.


Alkoi pimetä. Pilvet vaalenivat vähitellen, kevyt sumu alkoi kietoa
saarta ja meren laulu alkoi tuntua yhä valittavammalta.

Rouva Ramazeilhes oli poistunut Dominican kanssa rannalta. Voi
vielä kuulla ajomiehen ruoskan läiskettä kaukaa jäähyväisiksi.
Iltakellonsoittoa kuului jostain kaukaisesta kirkontornista, ja jos
rouva Miralez ei olisi ollut luonaan, olisi Etienne aivan varmaan
polvistunut rukoukseen.

Hänen seuraajattarensa oli istuutunut raunioiden juurelle, katse
suunnattuna taivaan rantaa kohden.

— Tahdotteko antaa minulle anteeksi, herra Etienne? — sanoi hän
lempeästi ja siirsihe lähemmäksi.

— Minun tulee teiltä pyytää anteeksi, rouva Miralez. Minä olen ainoa
syyllinen.

— Antakaamme siis toisillemme anteeksi ja solmitkaamme rauha, — sanoi
hän hymyillen.

Ja hän ojensi valkoisen kätensä, joka hieman vapisi.

He istuivat hetkisen ääneti. Tuuli vaimeni. Ei tuntunut vielä kylmältä
ja suuret kivipaadet saattoi vielä eroittaa. Nyt oli vesi noussut
vanhain jättiläisten vyötäisiin saakka ja jokainen laine heitteli
vaahtoaan heidän hartioilleen. Ensimäiset tähdet alkoivat tuikahdella.

Rose-Marie ravisti päätänsä.

— Ottakaamme asia käytännölliseltä kannalta, herra Etienne! — Luulen
että meillä on lihapiirakasta tuolla eväskorissa.

— Yksi lihapiirakas ja pullo viiniä...

— Hyvä! Niinpä syökäämme. Olen niin nälkäinen että voisin nieleskellä
kiviä.

Lihapiirakas oli suuri, mutta he söivät sen hyvällä ruokahalulla.
Lopulta oli jälellä vain yksi viipale Siitä vetivät he arpaa ja se
lankesi Rose-Marielle. Mutta Etiennen täytyi ottaa siitä toinen puoli,
sillä hänet pakoitettiin siihen.

Rouva Miralez joi ensin viiniä suunnaten tällöin mustat silmänsä
Etienneen ja huolimatta halustaan lörpötellä ja naureskella, tekeytyä
iloiseksi ja leikilliseksi, vaipui hän yhä enemmän ajatuksiinsa tällä
autiolla saarella seuranaan kaino nuori mies.

Ennen pitkää siirtyivät hänen ajatuksensa Genevièveen, siitä
Miraleziin ja edelleen niihin nuoriin miehiin, jotka olivat häntä
kohteliaisuuksillaan mielistelleet Pariisissa, Espanjassa ja
kaikkialla, missä oli liikkunutkin.

Oli jo täysin pimennyt. Saaria ei enää näkynyt. Ranskan maata ei sumun
läpi enää eroittanut.

Rose-Mare katsoi neuvottomana Etienneen tietämättä mitä sanoa, ja
Genevièven sulho ummisti silmänsä. Hän tunsi ihmeellistä huimausta ja
tajusi Rose-Marien käden laskevan omaansa. Tästä kosketuksesta avasi
hän silmänsä ja katsoi tuskaisena häneen.

— Auttakaa minua nousemaan ylös! — sanoi hän. — Tämä ei ole mikään hyvä
paikka.

Ja hän poistui pikaisesti ikäänkuin hän olisi jotain peljännyt.

Hän meni vanhoille linnan raunioille eikä näyttäytynyt sieltä enää.

Etienneä värisytti. Hän katsoi muureille, joitten taakse Rose-Marie oli
kadonnut. Äkisti heräsi hänessä halu paeta taikka heittäytyä mereen
vilvoittelemaan, vaan jätti sen tekemättä.

Hän seurasi rouva Miralezia ja löysi hänet eräästä holvista, jonne
hän oli paneutunut maata vuoteelle, jonka lienee jättänyt sinne jokin
tullimies tai kalastaja.

— Teitä varmaankin vilustaa? — sanoi hän hiljaa, läheten vitkalleen
ikäänkuin jalkansa vastoin tahtoaan olisi häntä vienyt eteenpäin. —
Minä lainaan päällystakkini, jonka voitte kääriä ympärillenne. Minä
menen muurin toiselle puolelle nukkumaan veden laskeutumiseen saakka.

— Olette oikeassa. Nukkukaamme. Koska tarjoatte päällystakkianne, otan
sen kiitollisuudella lämpimikseni.

Etienne kehoitti häntä laskeutumaan vuoteelle ja peitti hänet takillaan.

— Onko Teillä nyt mukavaa? — kysyi hän.

— Varsin mukavaa.

— Eikö enää vilusta?

— Vähän. Tahdotteko vetää takin vähän ylemmä! Niin juuri; nyt se on
hyvin. Hyvää yötä! Ojentakaa minulle kätenne! Olette niin kiltti!

— Hyvää yötä! — vastasi Etienne nopeasti.

Ja Rose-Marie näki hänen rientävän pois kompastuen vanhan linnan
muurikiviin.

Seurasi hiljaisuus.

Rose-Marie nousi käsivarsilleen ja aukasi silmänsä.

Kuu näytti vaaleata naamaansa pilven raosta. Meren kohinaa kuului joka
taholta. Ketään ei liikkunut hänen läheisyydessään.

Hän tunsi olevansa itkuun tyrskähtämäisillään.

Mutta hän ei sitä tahtonut. Hän käännähti ja nieli kyyneleensä

— Niin kauasko siis voin _minäkin_ mennä?

Kyyneleet tunkivat esiin kaikista vastaan ponnisteluista huolimatta.

— Se on kiukku joka minua itkettää! — ajatteli hän. — Ja minulla on
todellakin syytä olla vihoissani! Olenkohan minä jo tullut rumaksi?
Enhän voi enää tuon poikasen päätä panna pyörälle! Enhän voi saada
häntä rakkaudentunnustukselle — minä, Rose-Marie! Ei, se ei ole
mahdollista. Näinhän juuri äsken, että hän oli valkea kuten palttina.
Jos en olisi lähtenyt pois, olisi hän tuossa tuokiossa heittäytynyt
jalkojeni juureen! ... Mutta miksi hän oikeastaan meni?

Hän nousi uudestaan kyynärpäittensä nojaan ja hänen silmänsä suurenivat
pimeässä.

Hän ravisti päätänsä.

— Ei, ei, se ei ole niin, se ei voi olla niin. Ah, minähän olen
järjiltäni.

Ja Rose-Marie taas vaipui mietteisiinsä.

— Mikä herttainen yö! Kuu ei varmaankaan ole koskaan ennen noin
selvästi valaissut. Ah, meren humina — se ei ole varmaankaan koskaan
ollut ennen tuollaista laulua. Jospa olisin Pariisissa, niin kyllä
ihailijani löytäisin! ... Ei, en sietäisi heistä ainoatakaan
läheisyydessäni!

Hän heittelihe vuoteessa sinne tänne, puristaen kätensä tiukasti yhteen.

Kaukana kuului kirkon kello lyövän.

Äkisti nousi Rose-Marie.

— Mitä se oli? Jokin liikahti hänen läheisyydessään.

Hän otti Etiennen päällystakin ja meni ulos holvista. Horjuvin askelin
ohjasi hän kulkunsa kuutamossa eräänlaiseen käytäväholviin.

— Ettekö enää nuku, rouva Miralez? — kuuli hän Etiennen kysyvän.

Hän huudahti säikähdyksestä.

Nuori mies oli noussut ylös.

— Nukutteko täällä? — kysyi rouva.

— Kyllä. Löysin toisen vuodehylyn täällä nurkassa ja siinä oli mukava
nukkua! Olin aikeessa lähteä ehdottamaan teille että vaihtaisimme
vuoteita, mutta pelkäsin peloittavani teitä.

— Ah, minä en ole voinut nukkua. Siellä mahtaa olla kaikellaisia
elukoita tuolla holvissa. Kuulin niiden liikkuvan ja aloin pelätä.

— Tahdotteko jäädä tänne?

— Mielelläni. Mutta älkää menkö pois, ei ainakaan ennen kuin olen
nukkunut. Minä niin helposti pelästyn.

Hän otti Etiennen paikan ja koetti kääntää hänelle selkänsä, mutta hän
ei voinut sietää sitä asentoa.

Etienne nojasi itseänsä muuria vasten jääden liikkumattomaksi.

Kuu valaisi korkealta. Mahtoi olla puoliyön aika. Useampia kertoja
käänsihe rouva Miralez saaden aikaan kolinaa, mutta Etienne istui
liikkumatoinna. Hän mahtoi nukkua.

Kuutamo valaisi hänen kauniita kasvojaan ja Rose-Marie näki hänen
korkean otsansa, vaaleat kasvonsa, hienot viiksensä, ja ajatteli:

— Niin, Geneviève voi tulla onnelliseksi!

Hänen silmänsä täyttyivät uudestaan kyynelistä ja hän huokasi raskaasti.

Se ei ollut ainoastaan harmista, se oli rakkaudesta, sen tunsi hän nyt
Hän oli tahtonut valloittaa tämän miehen leikkiäkseen hänen kanssaan,
mutta tämä oli ottanutkin hänen sydämensä. Hän oli itse takertunut
siihen paulaan, jonka oli toiselle virittänyt. Hän rakasti Etienneä:
hän rakasti mielettömästi, rakasti niin ettei ollut ainoatakaan ihmisiä
ennen rakastanut. Ehkäpä rakasti hän häntä juuri siksi, ettei hän ollut
kuten muut etsinyt ja rukoillut hänen suosiotaan. Tuo kylmyys oli hänet
nyt valloittanut. Tuossa nukkui hän aivan levollisena sillä aikaa kun
hän, Rose-Marie, kylvi kyynelissä ja vapisi tuskassaan... Ja he olivat
molemmat 25 vuoden ikäiset!

Rose-Marie nousi. Hän katsoi yhä nuorta miestä. Yksikään lihas ei hänen
kasvoillaan liikahtanut; silmänsä olivat ummistetut.

— Etienne? — kuiskasi hän hiljaa. — Etienne!

Ja hän tuntui panevan koko sielunsa tähän sanaan.

Nuori mies ei liikahtanut. Hän näytti nukkuvan makeasti.

Silloin kumartui Rose-Marie hiljaa hänen ylitsensä ja suuteli keveästi
hänen silmäkulmaansa.

— Ah, tehän ette nukkuneetkaan! — huudahti hän kun näki hänen avaavan
silmänsä. — Anteeksi, antakaa anteeksi!

Eikä hänellä ollut enää voimia pidättää kyyneleitään vaan ratkesi
itkuun.

Etienne oli noussut. Rose-Marie kuuli hänen hengittävän raskaasti,
ikäänkuin olisi tahtonut pidättää sanoja, jotka pyrkivät ulos. Mutta
hän ei sanonut mitään; hänen huulensa pysyivät sulettuina. Hän seisoi
kankeana ja liikkumatoinna kuin kuvapatsas nuoren naisen edessä.

Ja Rose-Marien nyyhkytykset yhä yltyivät.

— Olen niin onnetoin! sanoi hän. Minä rakastan teitä ja te halveksitte
minua!

Hän peitti kasvonsa käsillään ja tahtoi paeta, mutta Etienne pidätti
hänet.

— Rose-Marie! — sanoi hän surullisesti — elkää menkö pois! Minä kärsin
ja olen onnellinen; en tiedä mitä tunnen ja pelkään että menetän
järkeni. Jääkää tänne!

— Rakastatteko siis minua, Etienne, rakastatteko? Se ei siis ole mikään
unelma. Oi, en ole koskaan tuntenut sellaista onnea!

Mutta entinen munkki keskeytti hänet ja surunvoittoisella äänellä
vastasi hän:

— Minä en rakasta teitä, rouva Miralez. Minä en saa rakastaa teitä!
Minä olen voinut kuvitella mielessäni sitä muutaman silmänräpäyksen,
mutta se ei saa tapahtua toista kertaa. Te olette kaunis ja lumoatte
jokaisen, joka joutuu läheisyyteenne, ja minä pelkäsin muutamia
minuuttia etten voisi välttää heidän kohtaloaan. Te voisitte sokaista
itse enkelit, jos he ottaisivat ihmismuodon. Mutta jos te olette
kaunis, olen minä voimakas, minä en tahdo kukistua! Olen tänä iltana
vierellänne tuntenut tuskallisimmat taikka suloisimmat hetket, en tiedä
kummatko. Ja nyt elkäämme enää koskaan puhuko rakkaudesta!

— Etienne! — nyyhkytti Rose-Marie.

Hän läheni hitaasti ja tarttui nuoren miehen käteen. — Etienne!

Hän työnsi hänet luotansa sanoen:

— Muistakaa, että olette naimisissa. Te ette ole vapaa.

Hän katsoi nuorta miestä silmät täynnä kyyneleitä.

Ja Etienne poistui nopeasti mennen kuutamon valaisemien raunioiden ohi
alas rannalle.



XVII.


Idässä alkoi vaaleta. Vaalean keltainen valojuova näyttäytyi
taivaanrannalla. Meri näytti kaukaisemmalta ja tyynemmältä.

— Rose-Marie! — kuului eräs naisääni huutavan rannalla. — Rose-Marie!

Rouva Miralez vavahti.

— Se on äiti — sanoi hän. He tulevat meitä etsimään.

Hän riensi alas Etiennen luo ja näki hänet istumassa veden rajassa
kalliokielekkeellä.

— Herra Hontarrède! — sanoi hän. — Äiti tulee meitä etsimään. Nouskaa!
Ottakaa hattunne ja päällystakkinne ja unohtakaa, mitä täällä saarella
on tänä yönä tapahtunut. Lupaattehan sen? Tehän olette kunniallinen
mies ja minä toivon tulevani kunnialliseksi naiseksi täst'edes.
Kunnioittakaamme toisiamme koska emme saa rakastaa toisiamme. Ojentakaa
minulle kätenne!

Hän kuivasi kyyneleensä ja kiiruhti äitiänsä vastaan.

— Rose-Marie! — huusi ääni jo lähempää.

— Minä tulen! — vastasi rouva Miralez juosten.

Vesi oli nyt kokonaan vetäytynyt takaisin. Rose-Marie tapasi äitinsä
saaren rannalla.

— Sellaisen tuskan olet meille tuottanut, sinä varomatoin lapsi! —
sanoi vanha rouva syleillen tytärtänsä. Annoit veden salvata itsesi
vaikka minä varoitin sinua. Onko sinulla ollut kylmä? Olen tuonut
päällysviitan: ota se pian päällesi. Tiedätkö että miehesi on täällä
kanssani?

Nämä sanat kuullessaan teki rva Miralez tyytymättömyyttä ilmaisevan
eleen.

— Onko hän tullut tänne vaikka hän on niin raihnainen?

— En voinut häntä estää. Hän tahtoi tulla saarelle asti mutta onnistuin
pidättämään hänet rannalla.

Etienne tuli nyt eväskorinsa kanssa.

Hän puristi rouva Ramazeilhesin kättä ja sanoi vähän nukahtaneensa.
Aamukylmästä väristen saapuivat he kolmisin mantereen puolelle.

Miralez tuli heitä vastaan. Hänen kasvonsa olivat tuhkan harmaat ja
silmänsä täyttyivät ilon kyynelistä. Hän syleili vaimoansa kuiskaten
mairittelevia sanoja kuten onnellinen lapsi.

Auringon noustessa pääsivät he kaikki Saint Kerohiciin.

       *       *       *       *       *

Kun he menivät huvilaan, pisti Miralez kätensä takkinsa taskuun ja
huudahti.

— Kuinka olenkaan saattanut unohtaa! Täällä on sinulle kirje, joka tuli
eilisiltana.

— Kirje minulle? — sanoi Rose-Mirie.

— Niinpä kyllä. Katso!

Routi Miralez avasi kirjeen mennessään pukeutumishuoneeseensa. Kirje
oli Bontucqista ja kuului seuraavasti:

 »Sinä annat minun menehtyä ikävään, rakas täti! Sini sanot aikovasi
 oikein todenperästä virittää ansojasi minun ystävälleni, ja jätit
 minut sittenkin kahdeksaksi päiväksi virkkamatta mitään. Mitä on
 tapahtunut? Kuvittelen mielessäni mitä hirmuisimpia asioita. Kirjoita
 minulle heti ja sano minulle kaikki, kaikki, kuuletko? Tahdon
 mieluummin kuulla totuuden, millainen lieneekin, kuin elää tässä
 kauheassa epävarmuudessa.

 Geneviève-raukkasi.»

Luettuaan kirjeen meni Rose-Marie huoneeseensa, otti arkin paperia ja
kirjoitti seuraavat rivit:



»Rakas Genevièveni! Tyynnyhän toki! Ystäväsi on kunniallisin poika maan
päällä ja sinä voit koska tahansa ruveta hänen vaimokseen. Minä vastaan
hänestä.

Rose-Marie.»

Rouva Miralez oli juuri soittamaisillaan lähettääkseen kirjeen kun
kamarineiti astui huoneeseen.

Dominica näytti olevan erinomaisen hyvällä tuulella ja hänen merkitsevä
katseensa ennusti hyviä uutisia.

— Vai niin, sinä halut lörpötellä? — sanoi rouva Miralez. — Olen varma
siitä että tahdot tietää kuinka viihdyin saarella, eikö totta?

— Tietysti.

— Ihanaa!

— Luultavasti myöskin herra Etiennestä?

— Sitä en todellakaan tiedä.

— Oh! — ihmetteli Dominica.

Tehdäkseen lopun kamaripalvelijansa kysymyksistä näytti Rose-Marie
hänelle kirjettä, jonka hän oli kirjoittanut Genenevièvelle.

— Herra Etienne ei siis ollut aivan rakastettava?

— Ei vähintäkään, rakas Dominicani. Mutta vie nyt tämä kirje postiin
niin että se tulee Bontucqiin niin pian kuin mahdollista.

Dominica otti kirjeen ja poistui vastenmielisesti.

Mutta samassa aukeni ovi äkisti ja Etienne hyökkäsi sisälle.

— Rouva Miralez, — sanoi hän hätäisesti — miehenne on tullut
tajuttomaksi!

Rose-Marie riensi ulos ja Dominica seurasi häntä. Etienne johti heidät
tupakoimishuoneeseen, jossa Miralez oli pyörtynyt. He näkivät hänet
sohvalla lepäämässä aivan kalman kalpeana.

— Herra Jumala! Mitä hänellä on? — huokasi Rose-Marie.

Hän kumartui ja otti hänen kätensä omiinsa.

— Lorenzo! — sanoi hän.

Miralez avasi silmänsä, tunsi vaimonsa ja hymyili.

— Lorenzo, oletko sairas?

— En; vilustin vaan itseni aamulla — tunsin sen...

Hänet keskeytti yskänkohtaus, ja hän ojensi kätensä saadakseen
nenäliinan, jonka vei huulilleen.

— Verta! — huudahti Rose-Marie. — Nenäliinassasi on verta!

— Anteeksi — tahdoin sen salata sinulta... Olen jo useampia kuukausia...

— Mutta sinun olisi tullut sanoa se heti.

— Mitä se olisi hyödyttänyt?

— Mitäkö olisi hyödyttänyt? Oletkos järjiltäsi? Olisit saanut
sopivampaa hoitoa.

— Mitäpä sekään olisi hyödyttänyt? Nyt on minän vuoroni...

— Sinun vuorosi? Mitä se merkitsee?

Ja kun Miralez tahtoi avata suunsa vastatakseen, keskeytti Rose-Marie
hänet:

— Hiljaa, vaiti, elä puhu niin!

Hän vapisi kun kääntyi Etiennen puoleen.

— Herra Hontarrède, olkaa hyvä ja sähköttäkää lääkärillemme, toht.
Chevrierille Pariisiin. Hänen tulee matkustaa klo puoli 9 junalla ja
olla täällä jo tänä iltana. Ja sinä, Dominica, lähetä heti noutamaan
jotakin lääkäriä Lamballesta tai mistä hyvänsä.

— Kun Rose-Marie oli jäänyt yksin Lorenzon kanssa, istahti hän
sohvalle, sanoen:

— Elä ole levoton, ystäväni. Teemme sinut kyllä terveeksi. Ei se
merkitse mitään, siitä olen vakuutettu. Lepää nyt vaan! Panen tämän
tyynyn pääsi alle. Onko näin hyvä? Koeta nyt nukkua. Elä puhu! Kun
heräät, voit varmaankin jo paremmin.

Hän suuteli miestänsä, mutta sulki heti silmänsä.

Minkä tähden hän teki niin? Oliko se surusta vai...?

Hän nousi tuntien tarvitsevansa jäähdyttää polttavia kasvojansa
raikkaassa ilmassa. Synkät ajatukset risteilivät päässään ja sydämensä
löi rajusti.

Mutta se ei ollut surusta; se oli malttamattomuudesta.

— Jumalani! — huokasi hän.

Hän kääntihe. Miralez varmaankin nukkui. Hän meni lähemmä, kuunteli.
Miralezin hengitys oli lyhyttä, vaivalloista, kätensä olivat kuumat.

— Hänellä on kuumetta, — ajatteli Rose-Marie.

Ja hän sulki silmänsä uudelleen.

— Hänen kuumeensa tulee kestämään kauan, hän tulee yhä heikommaksi ja
kentiesi minä jo tänä syksynä olen vap...

— Sähkösanoma tohtori Chevrierille on lähetetty, — sanoi Etienne, joka
siinä silmänräpäyksessä astui sisälle.

Rose-Marie avasi silmänsä, loi ne sihteeriin ja riensi ulos ikäänkuin
hän olisi peljännyt jäädä yksin noiden kahden miehen kanssa.

— Minä olen onneton olento, — huokasi hän ja polvistui ristiinnaulitun
kuvan eteen huoneessaan.

Ja hän rukoili.

       *       *       *       *       *

Hän jäi kauaksi polvilleen lukien rukouksia korkealla äänellä ja
koetteli lykätä luotaan pahoja ajatuksia, jotka hiipivät häneen.
Hän rukoili taivasta parantamaan Miralez, hän lupasi tehdä
pyhiinvaellusretken Saint-Anne-d'Aurayhin, jos Lorenzo ei sortuisi
perinnölliseen keuhkotautiinsa.

Mutta hänen äänessään oli vilpillinen kaiku. Ja miten paljon hän
rukoilikin, kieltäytyi hänen sydämensä ottamaan osaa siihen.

— Sinä tulet leskeksi, tulet vapaaksi! _Hän_ voi silloin mennä kanssasi
naimisiin! — sanoi sydän jokaisella lyönnillään.

— Minä tulen hulluksi — huokasi hän.

— Muistatko, mitä _hän_ sanoi yöllä? »Te olette naimisissa; te ette ole
vapaa...» Naimisissa?! Muutamain kuukausien jälkeen et enää ole sidottu
etkä naimisissa, — kuiskasi yhä ääni hänen sisällänsä.

— Ja Lorenzo pitää minusta niin paljon. Miksi en itkisi häntä? Hän on
minulle niin hyvä.

— Ja miksi häitä surisit? — jatkoi kiusaajan ääni. — Eihän se ole
todistus hänen hyvyydestään, joskin on ollut sinulle hyvä; hänhän on
ollut rikas. Hänen rakkaudestaan et tarvitse olla kiitollinen, sillä
sinä olet kaunis. Oletko oikeastaan häntä koskaan rakastanutkaan?
Kaipaa vaan sitä, jota rakastat. Hän yksin on kyyneleittäsi arvoinen!

Rose-Marie käveli edes ja takaisin huoneessaan väännellen käsitän ja
taistellen houkuttelevaa ääntä vastaan.

— Eikähän se tarvitse olla tappava keuhkotauti; ohimenevä kohtaus vaan,
joka pian unohtuu, — ajatteli hän.

Dominica avasi oven.

— Tohtori on täällä.

Rose-Marie palasi tupakoimishuoneeseen.

Hän näki lyhkäsen herran koettelevan Miralezin valtimoa. Hän istahti.
Etienne oli täällä. Tohtori pyysi sairasta ottamaan takin päähänsä ja
Lorenzo näytti laihan selkänsä, josta olisi voinut lukea jokaisen luun.

— Hengittäkää syvään, sanoi lääkäri.

Hän pani korvansa sairaan selkäpuolelle, mutta hän ei ollut pitkälti
kuulostanut kun kehoitti ottamaan takin taas päälle. Hän kysyi
ruokahalua ja josko sairas öisin hikoili.

— Katarria — selitti lääkäri. — Mutta yleiseen vointiin nähden kehoitan
oleskelemaan muutamia kuukausia etelässä, Nizzassa, Archachonissa tai
Paussa.

Hän kirjoitti yskää lieventäviä lääkkeitä ja jätti huoneen rouva
Miralezin kanssa.

— En voi salata teiltä, rouva Miralez, että miehenne tila on hyvin
vaarallinen, — sanoi lääkäri. Tekisitte viisaammin jos matkustaisitte
heti. On ikävää sanos sitä teille, vaan tapani ei ole peittää totuutta
ja johtaa harhaan. Täytyy katsoa vaaraa suoraan silmun onnistuakseen
sen torjumisessa. Sanon sen välttääkseni epämieluisia yllätyksiä.

— Tulet leskeksi! — kuiskasi taas se entinen ääni voittoisana.

Rose-Marie meni kalpeana ja hoippuen. Hän ei nähnyt mitään. Kaikki
pyöri hänen silmissään. Hän meni eteiseen, siitä huoneeseensa, jossa
painoi käsillä sydäntään ikäänkuin hilliten sen rajuja lyöntejä.

Kello löi 8.

Rose-Marie painoi soittokellon nappulaa.

Dominica istui huoneeseen.

Rouva Miralez aukaisi suunsa, mutta ei saanut sanaakaan esille.

— Herra Jumala, onko rouva sairas? — huudahti Dominica. — Onko herran
elämä vaarassa?

— On. Ja hän antoi päänsä vaipua.

Ja tyyntyneenä tästä palvelijansa erehdyksestä kysyi hän:

— Tuliko kirje lähetetyksi, Dominica?

— Mikä kirje?

— Se jonka äsken annoin nti Sartillylle osotettuna.

— Ai, minä unohdin sen... Se jäi taskuuni.

— Anna se minulle! Voin lisätä siihen muutaman sanan.

Hän otti kirjeen ja antoi Dominican ymmärtää että hän tahtoi jäädä
yksin.

Kun palvelustyttö oli poistunut, avasi Rose-Marie nopeasti akkunan,
repi kirjeen ja heitti siruset ulos.

— Rakastan häntä liika paljon. Antakoon Jumala anteeksi minulle.

Ja hän heittäytyi taas polvilleen ristiinnaulitun eteen.

— Ohoh, — sanoi Dominica muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin kun hän
tapasi paperisirut lentelemässä ympäri.



XVIII.


Pariisista kutsuttu lääkäri oli myös sitä mieltä, että Miralezin tuli
lähteä etelään.

Kehoitus ei ollut Miralezille vastenmielinen, hän kun oli jo jonkun
verran virkistynyt. Kysymys oli vaan paikasta, jonne muutettaisiin.

— Sargos! Siellähän se on teidän, herra Hontarrède, omistamanne maatila?

— Onko siellä havumetsää?

— Havu- ja korkkipuumetsää.

— Sepä oivallista!

— Kuinka kaukana merestä on talonne? — kysyi lääkäri.

— Noin 30 kilometrin etäisyydessä.

— Voiko talon vuokrat»?

— Ei, herra tohtori, vaan herrasväki Miralez saa sen kyllä käyttääkseen.

— Otamme kiitollisuudella vastaan, rakas Etienneni — sanoi sairas. —
Eikö totta? — lisäsi hän vaimoonsa kääntyen.

Rose-Marie oli ihastuksissaan. Hänen silmänsä sädehtivät.

— Minusta se olisi aivan erinomaista, — vastasi hän. — Mitä pikemmin
lähdemme, sitä parempi. Tahdotteko seurata meitä, herra tohtori?
Voisimme matkalla ehkä tarvita teitä ja sitäpaitsi voisitte omin silmin
nähdä onko paikka sopiva.

— Nyt palaan Pariisiin, vaan sitten kun matkalle lähdette, olen
käytettävissänne.

Etienne lähti heti Sargosiin järjestämään sairaan vastaanottoa.

Ja heinäk. 20 päivänä saapuivat Miralezit palvelijoineen La Mothen
rautatienasemalle, joka oli lähinnä Sargosiin matkustajille.

Täällä oli Etienne vastaanottamassa suuren omnibusvaunun kanssa, jolla
ajettiin Sargos-linnaan.

Rose-Mariesta oli tämä todellinen huvimatka. Kun vaunussa istuessa
Etiennen kyynäspää kosketti häntä, katsahti hän ilosta säteillen. Täten
olisi hän Etiennen kanssa tahtonet ajaa elämänsä viime hetkeen saakka.

Tohtori piti linnaa ympäröivää havumetsää ja kuivaa ilmanalaa erittäin
sopivana sairaalle. Ja Miralez vakuutti pian saavansa terveytensä
takaisin, niin virkistäväksi hän tunsi ilmanalan. Hän katsahti
vaimoonsa kysäisten:

— Oletko muistanut ottaa mukaan säiläni?

— En, ne jäivät Pariisiin.

— Sepä oli tuhmasti. Olisin jo tänään ampunut pistooleillani ja parin
päivän perästä olisin voinut jo miekkaillakin. Kirjoitan kohta ja
pyydän ne lähettämään.

Rose-Marie kuunteli hajamielisenä heinäsirkkain sirkutusta.

       *       *       *       *       *

Sargosin linnassa oli ajanmukaisesti ja komeasti sisustetut huoneustot,
joissa edesmennyt Etiennen pappisvihaaja iso-isä tavallisesti unohti
liikemaailman huoliaan. Itse linna oli suuri nelineliömäinen,
kaksinkertainen ja tornilla varustettu. Se oli rakennettu havumetsän
keskellä olevalle kunnaalle.

Linnan itäisellä sivustalla oli viheriäitä nurmikoita, pohjoisesta
näkyi pieni sisäjärvi, joka sai vetensä Leyren lisäjoesta. Etelässä
ja idässä ympäröitsi linnaa keittiökasvitarhat, joista kohottautui
muutamia laihoja omenapuita. Näiden takana oli synkeä ja sankka
havumetsä.

Etempänä linnasta oli toiselle kunnaalle rakennettu Kiinalaiskuosinen
kioski, johon johti kiemurteleva kävelytie. Toisella kunnaalla oli
tuuliviiri, jossa tuuli leikitteli kuin vallatoin poikanen.

Tohtori Chevrier tarkasteli kaikki huoneet ja valikoitsi erään
kasvirakennuksen Miralezille. Se oli suuri ja varustettu aistikkailla
paviljongeilla. Täällä otti Miralez huoneen alikerroksessa ja
palvelijat yläkerroksen. Rose-Marie otti itselleen toisen kerroksen.
Etienne ja Dominica jäivät päärakennukseen.

Miralez yritti, aseet saatuaan, miekkailla, vaan siitä hänen oli
luovuttava voimattomuuden takia ja tyydyttävä ampumaan maaliin.

Rose-Marie teki pitkiä kävelymatkoja Etiennen seurassa, joka
kohteliaasti näytteli hänelle ympäristöä, tehtaita, järviä,
hiekkakunnaita y.m. Joskus seurasi heitä Dominica, joka kuitenkin
pysytteli jälempänä ollen noukkivinaan kukkasia tai etsivinään oravia
puista. Eräänä iltana oli Rose-Marie mennyt vetelään suohon, jolloin
Etienne tarjosi kätensä eikä hänellä ollut mitään muistuttamista
tarjousta vastaan. Usein puhelivat he vilkkaasti, vaan välisti vaipui
Rose-Marie ajatuksiinsa. Koskaan ei hän enää koketeerannut eikä puhunut
rakkaudesta. Hän ei ylpeillyt kauneudellaan eikä koettanut sillä
viehättää. Hän oli onnellinen saadessaan olla Etiennen läheisyydessä.
Joka aamu sitoi hän kanervakukista vihon, jonka Dominica sai asettaa
Etiennen huoneeseen.

Kerran olivat he järven rannalla. Etienne meni venheeseen ja jonkin
varomattoman liikkeen vuoksi oli kaatumaisillaan venheensä kanssa
tottumatoin kun oli sitä hoitelemaan. Sen nähtyään päästi Rose-Marie
hätähuudon rientäen rantaan:

— Tulkaa heti maalle elkääkä koskaan enää astuko tähän pieneen
venheeseen, — sanoi hän vakavana.

Hän oli hyvin vaalea ja silmänsä täyttyivät kyynelistä.

Ihmeissään katsoi Etienne hänen päällensä, jolloin heidän katseensa
yhtyivät.

Tämän jälkeen ei hän enää mennyt metsään Rose-Marien kanssa. He
tapasivat toisiaan ainoastaan ruokaillessa. Mutta joka ilta meni
Rose-Marie läheiselle hiekkakunnaalle, josta näki pienoisen valon
tuikkivan linnan tornihuoneesta. Kun tämä valo sammui, kääntyi hän
huoneeseensa ja rukoili siellä Genevièven ystävän puolesta.

Näinä aikoina saapui useita sähkösanomia Bontucqista. Neiti Sartilly
pommitti tätiänsä kysymyksillään: »Mitä teki hän sihteerilleen? Miksi
hän ei kirjoittanut kuten ennen?» Nähdessään näitä sähkösanomia puri
Rose-Marie kiukusta hampaitaan.

Hänestä alkoi Geneviève tuntua sietämättömältä. Koetteliko se
tyttöhupakko todellakin tekeytyä enemmän rakastettavaksi kuin hän,
jota kutsuttiin Granadan ruusuksi? Tuo maalaistyttökö voittaisi
viehättävimmän pariisittaren?

Se oli sietämätöntä! Ja Rose-Marie kirjoitti välttelevän kirjeen
Genevièvelle, että hän oli Miralezin sairauden vuoksi niin rasitettu,
ettei hän voinut ajatellakaan mitään kurtiisia. Ja sen jälkeen hän
puheli koko päivällisen ajan Genevièvestä. Hän teki sen hermostuneesti.
Hän kääntyi sen kestäessä aina Miralezin puoleen ikäänkuin koko
keskustelu ei olisi koskenut Etienneä. Hän kertoi neiti Sartillyn
isästä, joka mielisairaana oli lopettanut päivänsä 40 vuoden ijässä.
Eikö tuollainen sairaus ollut perinnöllistä? Jonkun ajan perästä hän
viittasi, ettei Geneviève enää ollutkaan rikas. Bontucqin tila tuotti
vähän ja Geneviève tekisi viisaammin jos menisi naimisiin ensimäisen
kosijan kanssa, jonka tapaa ja jolla olisi muutamia satoja frankia.
Niinikään tuli hän selittäneeksi, ettei Genevièvellä ollut lainkaan
äitiä, hän puki itsensä huonosti ja piti hiuslaitetta, joka oli aivan
naurettava. Ja sellaisen nenä kuin hänellä on...

Etienne kuunteli ääneti. Ja mustasukkaisuutensa kiihottamana jatkoi
hän panetteluaan: Geneviève oli ruma, köyhä ja ennenpitkää tulee kai
mielipuoleksi. Mitä saisikaan kärsiä mies, joka hänet naisi?

Ja valloittaakseen rakastamansa miehen tunsi hän itsensä niin
voimakkaaksi, ettei tulisi hellittämään ennenkuin voittaisi hänet
omakseen. Hän ei säikkyisi käyttää vaikka petosta, vaikka rikosta
saadakseen rakkaudelleen omistaa hänet.

— Olenhan kaunis, olenhan rikas! Hän varmasti tulee minua rakastamaan,
kun se ei ole enää kiellettyä, sitten kun olen vapaa. Mikä narri
olenkaan kun huolehdin ennen aikojaan!

Ja hän alkoi tutkia almanakkaa. Lokakuu, marraskuu — minä päivänä
hän tulisi vapaaksi, minä päivänä saisi hän sanoa: olen vapaa, tässä
käteni! Mitkä unelmat hän unelmoikaan almanakkansa kanssa kuullessaan
Miralezin yskivän yhä heikompana seinän takana!



XIX.


Mutta tämä yskä ei varmaankaan herättänyt samoja kuvitelmia entisessä
munkissa, sillä hän sanoi eräänä iltana rouva Miralezille.

— Siitä on jo kauan aikaa kun minä olen mitään kuulumisia saanut neiti
Sartillyltä ja olen senvuoksi hyvin levoton. Jos te tahtoisitte antaa
minulle lomaa, lähtisin Bontucqiin.

Mutta Rose-Marie ei ollut tähän myöntyväinen. Hän selitti että neiti
Sartilly voi varsin hyvin ja olisi sopimatonta jättää hra Miralezia kun
hän oli niin heikko. Eikähän työtäkään puuttunut.

Hänen äänensä värisi sanoessaan näitä sanoja, ja estääkseen matkaa
Bontucqiin lähetettiin Etienne ensin Bordeauxiin, sitten Pariisiin
ja lopulta Marseilleen. Rose-Marie piti huolta siitä, ettei häneltä
kiireellisiä töitä puuttunut.

Eräänä aamuna tuli hän Etiennen luo kehoittaen häntä lähtemään lääkärin
luokse Archachoniin. Hän lähti heti luvaten palata illalla takaisin.
Oli kuuma päivä. Ja Rose-Marie nousi illan hämärtäessä hiekkakukkulalle
nähdäkseen vilahduksen junasta joka toisi Etiennen kotiin. Mutta
katsahtaessaan kirkasi kauhusta: koko se ilmansuunta oli yhtenä
tulimerenä havumetsä oli tulessa.

Rose-Marie tuli linnaan. Hän riensi torniin nähdäkseen paremmin. Näky
oli kauhistuttava. Koko metsän pohjoinen osa oli ilmiliekkien vallassa.
Ja valtavien savupatsaiden takana leveni tuli hirvellä vauhdilla.

Rose-Marieta värisytti.

— Mutta Etiennen täytyy olla tuolla! — huudahti hän. — Jumalani.

Hän riensi kutsumaan Dominicaa torniin.

— Eikö tie Sargosista La Motheen käy juuri tuolta?

— Tietysti, — vastasi palvelustyttö kauhuissaan nähdessään liekit.

— Etienne on kenties parast'aikaa liekkien keskellä! — huudahti rouva
Miralez. — Rientäkäämme, joutakaamme!

Ja hän hyökkäsi alas palvelijansa seuraamana.

— Kello on neljännestä vailla 9. Etiennen täytyy olla paluumatkalla.

Hän riensi linnasta ja kiiti kylää kohden. Tiellä näki hän
säikähtynyttä karjaa pakenemassa tulta villissä laukassa. Rose-Marie
juoksi ja Dominica seurasi häntä.

— Vaan minne menemme? — kysyi palvelija äkisti. — Tämä juoksu ei mitään
hyödytä. Emme löydä herra Etienneä ja panemme oman henkemme alttiiksi.

Rose-Mirie ei kuullut mitään vaan juoksi kuin mielipuoli. Hän näki
kaksi miestä kantavan muutamaa naista, joka näytti kuolleelta. Näyn
nähdessään pysähtyi Rose-Marie.

— Ja jos _hänet_ tuodaan tällaisena linnaan? — huudahti hän. — Jos hän
on jo loukkaantunut? Käänny pian, Dominica, ole valmis auttamaan häntä.
Minä menen katsomaan.

Hän jatkoi matkaansa pitkin tietä La Motheen.

— Minkä tähden minä lähetin hänet tälle tarpeettomalle asialle?
Ajatteles jos hän kuolisi!

Hän riensi kuin henkensä edestä yhä nopeammin. Tummien puitten takana
leimahteli silloin tällöin liekkikielekkeitä. Kipunoita sinkoili kuin
mehiläisparvia sytyttääkseen uusia roihuja laajassa metsässä.

— Ja jos linna syttyisi tuleen? — sanoi hän ja seisahti. — Niin
palakoon ja kaikki mitä siinä on! Mitä minä siitä huolin!

— Etienne! — huusi hän useita kertoja.

Mutta hän näki ainoastaan talonpoikia, jotka pakenivat kuka minnekin.
Kaikilla heillä oli kantamuksia, joita halusivat tulesta pelastaa.
Säikähtyneet naiset heittelivät akkunoista vuodevaatteita, huonekaluja
y.m. tavaroita, joitten yli lammaskatraat hyppelivät määkien ja
hätäytyneinä.

Mutta Rose-Marie ei sitäkään nähnyt.

— Ettekö ole nähnyt herra Etienne Hontarrèdeä? — kysyi hän kaikilta
ohirientäviltä.

Eikä kukaan ollut häntä nähnyt.

Ja yhä riensi rouva Miralez. Tuli kohisi kuten myrskyisä meri. Silloin
tällöin näkyi korkeita tulipatsaita kohoavan kohti korkeutta. Se oli
joku tärpättitehdas, jonka liekit saavuttivat. Ja siitä ryntäsi tuli
uudella voimilla kohti sankkaa metsää. Ja siinä seisoi Rose-Marie
liekkien loisteessa, huutaen:

— Etienne! — yhä tuskaisemmalla äänellä.

Ei kukaan vastannut.

Missä hän mahtoikaan olla? Mihin suuntaan lähtisi häntä etsimään?

Vastaan tulevaa tulimerta väistääkseen kiiruhti hän metsään.

Edessään näki hän kohta ihmisiä juoksentelemassa erään asumuksen
ympärillä. Hän riensi sinne. Siellä koetettiin pelastaa parhaimpia
talon tavaroita.

Väki äänekkäästi puheli:

— Tämä kaikki on rautatien vika. Veturin kipinöistä tämä tulimeri
on syttynyt. Jo kolme kilometriä on metsää palanut. Eikä se sammu
ennenkuin hakataan aukeama Gujan-Mestrassa.

Ja Rose-Marie näki eräät paarit, joille asetettiin muuan haavoittunut
mies. Hän lähestyi paareja, mutta poliisimies ehkäisi häntä
lähenemästä. Mutta pian hän näki paarimiesten kauempana palaavan. Hän
tarkasti miehiä. Toinen niistä oli pitkä, solakka, komea.

— Etienne! — huudahti hän.

Etienne siellä olikin. Ja Rose-Marie alkoi rientää lammikon ympäri,
joka oli heidän välillään.

— Etienne! — huusi hän toistamiseen. Mutta häntä ei kuultu. Paarimiehet
katosivat näkyvistä. Hän riensi lähemmä tulen uhkaamaa taloa ja näki
Edennen varjon tulen loimussa.

— Onneton! Mitä teette? — huusi hän hyökäten nuorta miestä kohden. —
Siinä saatte surmanne! Paetkaamme.

Etienne säpsähti tuntiessaan rouva Miralezin.

— Te täällä! — sanoi hän. — Sellainen varomattomuus.

Mutta Rose-Marie oli tarttunut hänen käsipuoleensa ja veti mukanaan.

— Paetkaamme pian, pian! — sanoi hän tuskaisena.

Silloin jätti Etienne paarit ja seurasi häntä. He menivät muutamia
silmänräpäyksiä puitten välissä tietämättä oikein minne kulkunsa
suuntaisivat. Huomaamattaan tulivat he raivoavaa tulta lähemmäksi ja
tulen kielekkeet ahdistivat heitä.

— Teidän pukunne on vahingoittunut, rva Miralez!

— Ei se merkitse mitään!

— Paetkaamme pian, pian!

He löysivät Sargosin tien. Heidän ympärillään oli taas pimeätä.

— Kuinka minä olin peloissani! — sanoi Rose-Marie hiljentäen käyntiään.
— Miksi te asetuitte tuonne?

Ja hänen hermojännityksensä laukesi, hän ratkesi itkuun.

He saapuivat lirisevän puron reunalle.

— Istahtakaamme tähän, — sanoi Rose-Marie. — En jaksa enempää.

Hän laskihe puron reunalle pyytäen Etiennenkin istuutumaan. Eikä
enää jaksanut pidättäytyä, vaan tarttui Etiennen käteen, jonka vei
huulilleen.

— Etienne! — kuiskasi hän nyyhkyttäen.

Entinen munkki hämmästyi. Hän koetti hiljaa vetää kättänsä pois.

— Miksi siten teette? — sanoi rouva. — Miksi ette _nyt_ tahdo?

Ja tuon »nyt» kuullessaan oli Etienne kuulevinaan Miralezin yskän
kihnutusta.

Mutta hän ei ollut kuulevinaan sitä vaan vastasi lempeästi:

— Rouva Miralez, minä sanoin sen jo Ile des Marchesissa.

— Ah, silloin ei ollut kuten nyt, — sanoi hän peittäen kasvonsa
Etiennen olkaa vasten. — Ajatelkaahan vaan!

— Olen sitä ajatellut eikä minusta olosuhteet ole muuttuneet.

— Te olette sokea! Ja te pakoitatte minua sanomaan asioita joista minun
täytyy punastua... Etienne, te tiedätte että mieheni on sairas, hyvin
sairas... Ettekö voi arvata ajatuksiani...? Tulen pian leskeksi!

Etienneä värisytti ja hän loi katseensa alas.

— Tulen leskeksi, — jatkoi Rose-Marie lämmöllä.

— Miksi en voi sitä teille sanoa? Minä saan oikeuden kuulua teille!
Muistan sananne: »Te ette ole vapaa», sanoitte te. Oi, Etienne, minä
tulen vapaaksi!

Etienne liikahti.

— Minä tulen vapaaksi — jatkoi hän taas. Tulen parin kolmen kuukauden
kuluttua!

— Te, rouva Miralez, — vastasi Etienne, — mutta en minä.

Rose-Marie vavahti ja silmissään kuvastui kauhu kun hän loi ne nuoreen
mieheen.

— Olette erehtyneet, — jatkoi Etienne. — Rakastan neiti Sartillyä,
senhän tiedätte. En ole koskaan aikonut mennä naimisiin jonkun muun
kanssa. Lienevät aistimeni joskus ihastuneet kauneuteenne vaan sydämeni
on aina teitä paennut.

— Peto! — huudahti Rose-Marie puristaen päätänsä molemmin käsin. — Te
olette peto!

Ja hän alkoi horjuvin askelin laahustaa metsään. Hän tahtoi palata
takaisin tulimereen ja heittäytyä liekkeihin.

— Hän ei rakasta minua, hän ei minua rakasta! — voihki hän.

Miksi ei hän voisi heti kuolla? Ah, jospa olisi tuon äsken tietänyt!

Mutta hän kuuli Etiennen rientävän perässään. Hän tunsi Etiennen käden
ojentautuvan häntä kohden.

— Anteeksi, Rose-Marie! — sanoi hän. — En tahtonut saattaa teille
surua; eihän se ole minun vikani!

— Menkää tiehenne! En tahdo enää nähdä teitä! — sanoi hän läähättäen.

Ja hän lähti juoksemaan. Mutta voimansa pettivät. Hän kaatui puuta
vasten ja meni tiedottomaksi. Etienne nosti hänet ylös ja alkoi kantaa
häntä Sargosiin.

Katsoessaan nuorta, kaunista naista, joka häntä rakasti, ajatteli
entinen munkki:

— Ei, en ole mikään peto; olen mies, ja Jumala tietää kuinka paljon
olen kärsinyt.

Hän ponnisti voimiansa ja juoksi linnaa kohden.

— Rose-Marie! — huusi hän vähän päästä.

Mutta kantamansa naisen silmät pysyivät sulettuina.

Hän jatkoi juoksuansa. Kaksi kertaa täytyi hänen levähtää.

Hän saapui linnan portille. Dominica kuuli sen, ja huomasi emäntänsä
tiedottomana Etiennen käsivarsilla.

— Onko hän haavoittanut? — huusi hän.

— Ei, hän on vaan pyörtynyt Auttakaa minua ja viekäämme hänet
huoneeseensa.

He laskivat Rose-Marien vuoteeseensa. Hän hengitti hiljaa, vaan muuta
elonmerkkiä ei voitu huomata.

— Hajusuolaa? Missä on sitä?

— Alhaalla paviljongissa, — vastasi palvelijatar — Rouvan huoneessa
kaminin päällä. Hakekaa te, herra Etienne. Sillä aikaa aukaisen hänen
pukuansa.

Ja Etienne riensi huoneesta.



XX.


Dominica pisti sormensa veteen, jota tipautti muutamia pisaroita
emäntänsä kasvoille. Rose-Marie liikahti.

— Rouva Miralez, herätkää, herätkää! — sanoi palvelijatar. — Te ette
ole vahingoittuneet; olette linnassa. Se olen minä, Dominica, joka
puhun teille!

Hän riputteli enempi vettä kasvoille ja Rose-Marie aukasi silmänsä.

Dominica huudahti ilosta:

— Jumalan kiitos! Te ette ole vahingoittunut! Kuinka minä olen levoton!

Rose-Marie katsoi ympärillensä kysyen:

— Missä on hän?

— Kuka? Herra Etiennekö? Hän meni paviljongista noutamaan hajusuolaa ja
tulee heti takaisin.

— Ei, ei, en tahdo — vastasi rouva kiivaasti. — Hän ei saa tulla tänne!
Ah, Dominica raukka, jospa tietäisit!

Ja kyynelvirran valuessa kertoi Rose-Marie mitä oli tapahtunut.

— Se ei minua kummastuta, arvasin koko joukon asioita, — vastasi hän.
— Sillä miehellä ei ole lainkaan sydäntä. Mutta älkää peljätkö, rouva
Miralez!

Ja Dominica heristi nyrkkiänsä merkitsevästi kohti kasvihuonetta.

— Vai niin, onko asia sitä laatua! — jatkoi hän. — Hän tahtoo mennä
naimisiin neiti Sartillyn kanssa... Mutta hän ei ole vielä saanut häntä!

— Hän saa hänet koska vaan tahtoo. Dominica. Nti Sartillyhan häntä
aivan jumaloi!

— Jos hän tänään häntä jumaloi, saattaa hän jo huomenna inhota häntä.

— Kuinka niin?

— Sehän on aivan yksinkertaista. Eikö rouva todellakaan ole sitä vielä
ajatellut? Rouva on liika hyvä! Minä rouvan sijassa olisin jo aikoja
sitten järjestänyt sen asian. Herra Etiennehän sanoi ettei hän ole
vapaa. Miksi ei voitaisi toimia niin että hän saa vapautensa? Eihän
tarvita enempää kuin kirjoittaa neiti Sartillylle että hän on uskoton
hänelle... Mutta nyt kuulen hänen askeleensa. Menen etsimään paperia ja
kynän.

— Mitä ajatteletkaan, Dominica — huusi Rose-Marie.

Mutta palvelijatar oli jo poissa.

Etienne samassa tulikin sisään. Kun hän aukaisi oven ja näki rouvan
ylhäällä, huudahti hän hämmästyksestä:

— Kuinka olenkaan iloinen että taas olette terve — sanoi hän. — Koetin
kiiruhtaa, vaan en löytänyt hajusuoloja ja pelkäsin herättäväni
herra Miralezin. Ettekö enää tunne pahoinvointia? Sepä hanskaa! Ei
ole muita kuin yksi Sargosissa kuollut, multa haavoittuneita lienee
tusinan verran. Junan täytyi kulkea suorastaan liekkien välistä,
mutta veturinkuljettaja lisäsi vauhtia niin että suoriuduttiin
onnellisesti... Mutta tehän tahtonette levätä, rouva Miralez?

Hän lörpötteli salatakseen hämmästystään ja vähällä piti ettei hän
pyytänyt anteeksi, ottanut luota hienoa valkoista kättä omaansa ja
vienyt huulilleen.

Mutta rouva Miralez ei virkkanut sanaakaan

Dominica tuli sisälle.

— Jätän teidät nyt — sanoi Etienne. — Ettehän tarvitse minua enää,
rouva Miralez? Hyvää yötä!

Hän puristi valkoista kättä hiukan enemmän kuin tavallisesti. Mutta
Rose-Marien käsi oli veltto.

Ja hän kiiruhti huoneesta.

Dominica lähestyi emäntäänsä laskien pöydälle mustepullon, kynän ja
paperia.

Rose-Marie hätkähti.

— Ei, ei, se olisi aivan liika ilkeätä — sanoi hän.

— Luuletteko sitten olevan helppoa antaa naisen kärsiä kuten te
kärsitte — pisti Dominica kärkkäästi.

— Se mitä ehdotat, ei vähääkään vähentäisi kärsimyksiäni Korkeintaan
se voisi estää heidän naimisiin menoansa, mutta sillä en pääsisi hänen
vaimokseen. Hän halveksii minua.

— Se on lorua! Hän on ihastunut teihin, vaikka koettaa salata sitä
teiltä, se hulttio! Sen konstin hän on oppinut luostarissa. Yksikään
mies ei saa lähestyä rouvaa rankaisematta. Ei yksikään! Jos herra
Etienne ei olisi ollut munkkina, olisi hän aikoja sitten jättänyt
neiti Genevièven mielestään. Mutta hän on varmaankin vannonut jonkun
pyhimyksen pään kautta, ja munkki pelkää helvettiä. Hän tulee kyllä
ottamaan vahinkonsa takaisin kun saa morsiameltaan lähtöpassit! Se on
varma se!

Rose Marie hymyili. Ja sillä aikaa kuu Dominica järjesteli hänen
hiuksiaan, virkkoi hän:

— Mutta jos hän alkaisikin minua rakastella, olisi se vaan
teeskentelyä, ja tiedät hyvin etten sellaiseen tyydy.

— Teeskentelyä! Eipä niinkään! Voin vakuuttaa, että hän ihailee rouvaa.
Tiedän enempi kuin rouva! Jospa rouva olisi nähnyt kuinka hän itki
kantaessaan rouvaa!

— Itkikö hän? Oletko varma siitä että hän itki?

— Niinpä itkikin, itki oikein katkerasti, se raukka. Mutta se ei ollut
ainoa, jota teki.

— Kerro pian kaikki!

— Hän luuli ettei kukaan häntä nähnyt. Se oli varsin lähellä porttia,
ja oli niin pimeä...

— Pian, pian!

— Niin, hän suuteli rouvaa!

— Onko se totta?

— Voin vannoa sen!

Rose-Marien suuret silmät säteilivät ilosta.

— Ah, Dominica, — huokasi hän — olisi sinulta hyvin väärin sanoa sitä
ellei se olisi totta.

— Mutta se on totta — varmisti palvelijatar hiukan epäröiden.

Ja hän lisäsi hiljaa:

— Jumalani! anna anteeksi tämä valheeni! Se ilahdutti häntä niin paljon!

— Anna minulle paperia, Dominica, pian, pian!

Ja hän kirjoitti vapisevalla kädellä:

 »Rakas Genevièveni!

 Minun täytyy yhtäkaikki linnoittaa sinulle, että Etienne on muitten
 miesten kaltainen, Hänellä on jo muutamia päiviä ollut eräs
 rakastajatar. Osanottavaisen tervehdyksen lähettää sinulle Rose-Marie.»

— Hyvä! — sanoi Dominica, joka luki tämän yli kirjoittajan olkapään.
Pidän huolen siitä että varmasti lähtee huomenna ensi postissa. Kas
niin! Uneksikoon rouva suloisia unia!

Kaksi päivää myöhemmin sai rva Miralez seuraavan kirjeen Montségur-en
Béarnista:

 »Rakas täti!

 Minä en voi uskoa sanaakaan siitä, mitä sinä kirjoitat. Se olisi aivan
 liika inhottavaa! Lazare ei voi pettää minua! Minun täytyy nähdä se
 omin silmin ja silloinkin...

 Sinua on varmaankin viety harhaan. Sulhoni on kirjoittanut minulle
 kaksi, kolme taikka neljä kertaa viikossa. Ei voi olla mahdollista
 että hän rakastaisi toista naista, sillä hänen kirjeensä ovat aina
 olleet samanlaisia. Tahdon valmistaa sinua siihen ajatukseen, että
 minä aijon mennä naimisiin hänen kanssansa talven tullen. Lyhennän
 hänen koettelemisaikaansa puolella. Sen olen jo hänelle kirjoittanut
 Työskentelen kaikin voimin valmistautuakseni hänen puolisokseen.

 Kaikesta huolimatta sinulle altis Geneviève.»

Rouva Miralez tunsi itsensä yllätetyksi.

— Hän ei uskonut minua, — mutisi hän.

Ja hänen silmänsä kävivät levottomiksi. Heti kutsui hän Dominican,
jolle luki kirjeen.

— Semmoisia ovat naiset, — huudahti palvelijatar. — Niin kanan kuin
heidän mielitiettynsä on uskollinen, näyttävät he kylmiltä, mutta niin
pian kuin sanotaan heidän pettävän, silloin syttyvät lemmenliekkiin
silmänräpäyksessä.

— Teet oikein filosofeeratessasi, Dominica-raukka. Me olemme
menettäneet pelin.

— Eipä suinkaan! Kuinka pian rouva kadottaa rohkeutensa! Meidän täytyy
ainoastaan katsoa asiaa joltain toiselta syrjältä, siinä kaikki. Neiti
kyllä saattaa olla itsepäinen, mutta hänet voi kyllä saada muuttamaan
mielipidettään.

— Kuinka sitten?

— Rouvahan juuri luki, että neiti Geneviève uskoo sulhasensa rakastavan
häntä vielä sentähden että saa häneltä rakkautta hehkuvia kirjeitä.
Meidän tulee asettaa asia niin, ettei se enää tapahdu... että kirjeet
katoavat tiellä! ... Kas tässä yksi, joka ei koskaan mene perille!

Tätä sanoessaan otti Dominica kirjeen taskustaan.

— Mitä sinulla on siinä? — kysyi Rose-Marie.

— Eräs kirje.

— Keneltä?

— Neiti Genevièveltä herra Etiennelle. Kirjeenkantaja jätti sen minulle
samalla kun kirjeen rouvallekin.

— Ja sinä et ole sitä vielä vienyt?

— Aijoin juuri sen viedä, mutta nyt en sitä teekään.

— Mutta sehän on halpamaista!

— Rouva on kovin ankara.

— Halpamaisia ja tarpeetonta! Herra Etienne voi jo huomenna kirjoittaa
Genevièvelle.

— Sen kyllä tiedän. Mutta kukas se on joka vie kirjeet postiin? Se
olen minä. Voin menetellä jokaisen kirjeen kanssa, jonka kirjuri
morsiamelleen lähettää, samoin kuin tämän kanssa. Ja jonkun ajan
perästä lakkaavat he kirjoittelemasta toisilleen. Neiti uskoo tulleensa
petetyksi ja herra uskoo joutuneensa unohduksiin. Olisipa merkillistä
ellei jompikumpi antaisi toiselleen matkapassia.

Rose-Marien silmät iskivät tulta.

— Mene tiehesi! — sanoi hän. — Tahdot johtaa minua halpamaiseen ja
alentavaan työhön.

— Rouvahan ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Rouva ei ensinkään
tarvitse tähän puuttua. Se on minun asiani. Ja kun minä teen kaikki
rouvan onneksi, niin on omatuntoni tyyni. Ja teen samalla kaikkien
hyväksi: neiti Genevièvelle, joka kerta kuitenkin tuntee pettyneensä
nuoren herran suhteen; ja Etiennelle, sillä hän tulee tuhatta kertaa
onnellisemmaksi rouvan kanssa, joka on satoja kertoja kauniimpi kuin
se mitätön neitonen pystynenineen. Minä kyllä tiedän mikä on minun
velvollisuuteni!

— Dominica, sinä olet hirmuisen kaunopuhelias! Mutta tee kuten tahdot.
Annan suostumukseni kaikkeen ehdolla, että onnistut. Rakastan häntä
niin paljon! Katsos, se on minun ensi rakkauteni!

— Ja se on aina vahva, eikö totta? Lienee vain viimeinen rakkaus sitä
hirveämpi!

— Elä leikittele! ... Tule, että saan syleillä sinua, pikku noita!

— Sitä juuri toivoinkin... Rouva hyvin tietää että voisin antaa henkeni
rouvan puolesta!

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna sanoi Dominica Etiennelle:

— Eikö herralla ole mitään postiin viemistä. Minä menen kylään.

— Kyllä. Minulla on tärkeä kirje. Elkää vaan hukatko sitä!

— Herra voi olla huoletta.

Kirje oli osoitetta Genevièvelle ja Dominica luki sen mielihyvin
matkalla. Kuinka kauniin kirjeen hän kirjoittikaan morsiamelleen!

— Herran poika, jospa minä osaisia tuolla tavoin! — huokasi
espanjalainen palvelijatar.

Ja hän pisti kirjeen taskuunsa vakavasti päättäen käyttää sitä
hyödykseen kirjoittaessaan ensi kerran kullalleen, komealle
pariisilaiselle lakeijalle.

Neiti Genevièvekin kirjoitti kuin enkeli, sen tuli Dominica huomaamaan
kun hän pari päivää myöhemmin luki Bontucqin hallitsijattaren
»Lazarelle» kirjoittaman kirjeen.

Siten kului pari päivää, mutta jo elokuun 9 päivänä uskoi Etienne taas
kirjeen kamaripalvelijalle. Kirje sisälsi muutamia lempeitä nuhteita:
»Oletko unohtanut minut, Geneviève? Mitä voin olettaa? Salaatko minulta
jotain? Oletko lakannut minua rakastamasta? Vastaa, vastaa, sillä
muuten kadotan järkeni!»

— Sepä käy oivallisesti, riemuitsi Dominica.

Loppuosa kirjeestä kosketteli vaatimuksia, joita Rose-Marie hänelle
asetti; ei myöntänyt lomaakaan päästä Montséguriin. Lopuksi hän
vakuutti, ettei hän tulisi jäämään perheeseen jos herra Miralez kuolisi.

Dominica pani kirjeen samaan laatikkoon kuin edellisetkin.

Elokuun 12 pnä alkoi Etienne kirjeensä seuraavasti: »Rakastettuni! Sinä
et vieläkään ole vastannut ja minä kärsin. Tiedäthän kuinka rakas olet
minulle ja millä malttamattomuudella odotan sitä päivää, joka tulee
meidät yhdistämään ainaiseksi ja nyt ei enää ole kovin kaukana. Kuinka
ihanaa se onkaan kun saa rakastaa toisiaan vapaasti sittenkun niin
kauan olemme...»

— Maltas, johtui mieleeni jotain! — huudahti Dominica äkisti ja käänsi
lehden.

Hän meni heti näyttämään kirjettä rouva Miralezille. Rose-Marie luki
kirjeen alun, joka oli kuten liikekirje kirjoitettu arkin vasemmalle
sivulle ja jonka vastaava sivu oli tyhjänä.

— Mitä tahdot minun tämän kanssa tekemään? — kysyi hän.

— Eikö se rouvasta ole hauska kirje? Katsokaahan sitä tarkoin. Alku
voi olla kirjoitettu kelle hyvänsä: ei siinä ole mitään mainittu neiti
Genevièvestä. Se voisi erinomaisen hyvin olla kirjoitettu rouvalle.

— Entä sitten?

— Rouva voi säästää kirjeen ja käyttää sitä sopivassa tilaisuudessa.
Sillä tavoin voidaan neiti Geneviève saada vakuutetuksi
uskottomuudestaan; se voisi olla todistuksena!

— Ah!

— Ei rouva tarvitse olla sen vuoksi levotoin. Minä voin hoitaa koko
asian. Rouva antaa vaan minulle tähän kirjeeseen kuoren, jonka hän
lähetti kirjoittaessaan rouvalle Pariisista taikka Marseillesta. Minä
näin sen rouvan kirjoituspöydällä. Minä panen tämän kirjeen siihen
kuoreen... Mutta ainoastaan alkuosan, sillä loppupuoli kuuluu neiti
Genevièvelle. Panen sitten kirjeen kuorineen pikkuarkkuun kamiinin
päälle paviljongissa. Kaikki nuoret tytöt ovat uteliaita ja neiti
Geneviève voi sen eräänä kauniina päivänä löytää sieltä. Arvelen näet
hänen jonain päivänä saapuvan tänne ja silloin voi hänet kyllä asettaa
tilaisuuteen saamaan se käsiinsä. Ja kun hänen epäluulonsa on kerta
herätetty, ei hän enää huolikaan herra Etiennen kirjeistä.

— Sinäpä olet pirullinen, Dominica.

— Rouva on väärässä; olen ainoastaan emäntääni kiintynyt, siinä kaikki!

— Se on totta! Sinä olet enkeli. Tee kuten tahdot. Rakastan häntä niin
että olen tulla hulluksi.

Seuraavana päivänä tuli Dominica kovin peljätyksissään rouva Miralezin
luo.

— Enkö minä jo sanonut, — huudahti hän. — Tässä on kirje, jonka juuri
sain sisareltani Marianalta, Bontucqin kamarineidiltä. Hän kirjoittaa
jonakin päivinä pääsevänsä Sargosiin! Se on selvää, että neiti
Geneviève tahtoo tietää kuinka täällä asiat ovat ja hän aikoo ottaa
sisareni mukaansa.

— Mitä meidän tulee tehdä?

— Ennen kaikkea tulee meidän salata kaikki herra Etienneltä ja ottaa
selvä siitä koska neiti tänne tulee ollaksemme valmiit.

— Niin, matta Geneviève tuskin tulee ilmoittamaan edeltäkäsin tulostaan.

— Ei, niin tyhmä hän ei ole. Hän tulee luonnollisesti hämmästyttämään
rouvaa ja herra Etienneä. Sillä nyt ymmärtää hän, että asia on kipeä.
Minä tunnen naiset! Tarvitaan nyt vaan joutavanpäiväinen seikka
vakuuttamaan häntä herran uskottomuudesta hänelle rouvan vuoksi.

— Mutta kuinka voimme saada asiasta selvän?

— Neidin tuloajastako? Sisareni kautta. Mariana tulee kyllä
ilmoittamaan siitä. Minä kirjoitan hänelle heti.

Ja Dominica kirjoitti:

 »Rakas sisareni!

 Jos minä ymmärsin viimeisen kirjeesi oikein, niin tulet sinä neiti
 Sartillyn kanssa pian Sargosiin. Minä en tunne neitisi tarkoituksia,
 mutta saattaa olla mahdollista että hän tahtoisi hämmästyttää rouva
 Miralezia. Sinä tiedät kuinka ikävää sellainen on emännälle ja samoin
 palvelijoille. Pyydän sinua sen vuoksi, niin pian kuin saat tiedon
 matkasta, kaikessa hiljaisuudessa sähköttämään minulle säästääksemme
 rouvaa ikävyyksiltä. Hän on nimittäin nyt hyvin levotoin herran
 sairauden vuoksi. Sinun harras sisaresi

 Dominica Etcheto.»

Dominica näytti emännälleen tämän kirjeen ennen sen lähettämistä.

— Onko siinä joitakin kirjoitusvirheitä? Tahtooko rouva katsoa? ...
Sisareni pian huomaa sellaiset, sillä hän on neljän vuoden ajan pitänyt
eräästä opettajasta.

Rose-Marie vakuutti kirjeen olevan moitteettoman ja Dominica lähetti
sen.



XXI.


Parin päivän perästä sai Dominica kirkosta tullessaan portinvartijalta
sähkösanoman. Hän luki siitä:

 »Neiti Geneviève, kreivinna Manzanil ja minä matkustamme klo 2:n
 junalla ja saavumme Sargosiin klo 5.

 Mariana Etcheto».

— Nyt jo! — huudahti Dominica. — Neiti Sartilly on kovin malttamatoin!
Näytinpä tätä rouvalle.

Hän lähti suoraa päätä paviljonkiin.

Ruokasalissa istui Miralez ja Rose-Marie aamiaisella kahden kesken.
Dominica meni hänen viereensä ja hiivitti sähkösanoman hänen käteensä.

Rose-Marie kalpeni. Hän ymmärsi, että sähkösanoma toi ilmoituksen
Genevièven pikaisesta talosta.

— Mikä paperi se on? — kysyi Miralez, joka oli nähnyt Dominican tempun.

— Ei mikään, — vastasi Rose Marie.

Mutta Lorenzo näytti levottomalta, ja tyynnyttääkseen häntä, lisäsi
Rose-Marie:

— Se on luullakseni erään muotiliikkeen tiedonanto. Aivan oikein.

Hän rypisti paperin ja oli heittävinään sen tuleen, mutta Lorenzo näki
hänen pitävän, sitä vieläkin kädessään. Ja hänen silmässä näyttivät
saaneen kummastelevan ilmeen.

Rose-Marie ei sitä kuitenkaan huomannut vaan nousi pöydästä, antoi
Dominicalle viittauksen ja meni ylös huoneeseensa.

Palvelijatar seurasi parin minuutin kuluttua.

Rouva Miralez oli lukenut sähkösanoman.

— Tänä iltana siis? — sanoi hän vavahtaen.

— Aivan niin. Tänä iltana tahtoo neiti Geneviève yllättää meidät itse
teossa.

— Mitä neuvot?

— Että hän saa sen tehdä.

— Hämmästyttää minua yhdessä Etiennen kanssa?

— Tietysti.

— Täydellä todella?

— Se tulee jäämään rouvan omaksi asiaksi. Kunhan vaan neiti Sartilly
uskoo olevan sen täyttä totta.

— Niinpä kyllä, se tässä on ainoana keinona saada hänet siihen
uskoon... Mutta kälyni tulee myös — sehän on sähkösanomassa.

— Kreivinna Manzanilin otan minä osalleni. Hän ei tule mitään
tietämään. Rouva voi olla ylhäällä linnassa herra Etiennen kanssa
kun neiti tulee. Hän kysyy luonnollisesti joko herra Hontarrèdea tai
rouvaa. Kummassakin tapauksessa neuvon minä hänet torniin. Kreivinna ei
varmaankaan huoli vaivautua ylös portaita ja voinhan pyytää sisartani
jollain syyllä estämään hänet sinne menemästä. Tiedän hänen inhoavan
entistä munkkia eikä hänellä liene halua etsiskellä häntä. Minä voin
seurata neitiä ja avata oven naputtamatta; eikö se ole parasta?

— Kyllä, kyllä! Sydämeni jo jyskyttää... Mutta ajatteleppas, jos
mieheni saisi sen tietää?

— Keneltä?

— Genevièveltä! Hän voisi pettää minut.

— Elkää sitä uskoko. Se olisi huono teko! ja neiti Geneviève ei tule
tekemään sellaista. Hän tulee kärsimään hiljaisuudessa. Ei hän tule
kuolevalle enolleen tuottamaan sellaista surua. Hän ei sano mitään,
siitä vastaan!

— Totta, että hän on hyvin kiltti, ja minä teen hyvin väärin
tuottaessani hänelle surua! Ah, miksi rakastankaan _häntä_ niin
ylenmäärin! Mutta hän tulee: korvaamaan sen minulle.

— Luonnollisesti! Mutta koettakaa sitä odottaessanne päästä hänen
vaimokseen. Se käy aivan helposti kunhan rouvalla vaan on vähän
rohkeutta.

— Sitä minulla on, Dominica! Voisin mennä vaikka tulen läpi
tempaistakseni hänet muilta. Oletko pannat kirjeen paikoilleen?

— Olen, koteloon, ja kotelon kirjoituspöydälle, jossa se on hyvästi
näkyvissä. Olisipa merkillistä ellei kirje taikka yllätys tekisi
vaikutusta.

— Niin, jos nimittäin Etienne ei tiedä Genevièven tulosta. Ei ainakaan
sitten tulisi helpoksi, jos hän olisi saanut vihiä siitä.

— Neiti on kyllä varonut tietoa antamasta tulostaan. Hänhän tulee
vakoilemaan.

— Joka tapauksessa menen hänen luokseen ottamaan selvää josko hänellä
on aavistusta Genevièven tulosta. Anna hattuni ja päivänvarjoni.
Rukoilitko oikein todella aamulla puolestani kirkossa?

— Kyllä, rouva voi olla levollinen. Pyhä Neitsyt on kanssamme.

Rose-Marie asetti hatun päähänsä, otti päivänvarjonsa ja lähti.

— Mihin menet? — kysyi hänen miehensä, joka tuli vastaan ruokasalin
ovessa.

Hän ei ollut odottanut tätä kohtausta ja säpsähti.

— Menen kioskiin, — vastasi hän. — Aijon nauttia havuntuoksua tunnin
tai kaksi. Hyvästi niin kauaksi!

Ja hän tarjosi raikkaan poskensa suudeltavaksi.

Heti ulos ehdittyään ohjasi hän kulkunsa aivan oikein jalkatielle, joka
johti kiinalaiselle kioskille. Mutta kun hän luuli jo puiden varjoon
joutuneensa ja piiloon kaikkien nähtäviltä, kääntyi hän kanervikossa,
meni keittiöpuutarhan vierustaa pitkin, sitten pienen sillan yli sekä
lopulta tiheään puistoon, joka viheriän muurin tavoin ulottui pienelle
salaovelle.

Se oli lumoava tie ja lisäksi täysin turvallinen. Tämä pieni ovi
johti suoraan ylös torniin tarvitsematta kulkea portinvartijan tai
muitten asuttujen huoneiden ohi. Ovesta johtavia portaita käytyä ja
mentyä erään taideteoksilla somistetun huoneen läpi tarvitsi vain
eräs esirippu siirtää syrjään, jolloin pääsi entisen viinikauppiaan
yksityishuoneeseen. Ensiksi oli siinä itämaiseen tapaan sisustettu
tupakoimishuone, sitten vasemmalla komea makuuhuone ja sen edustalla
toalettihuone. Oikealla oli suuri eteishuone, josta alkoivat linnan
pääportaat.

Tämä pienessä sievässä huoneustossa asui Etienne. Hän oli järjestänyt
tupakoimishuoneen työhuoneekseen. Hän käytti aina pääportaita. Salaovi
oli hänelle ollut tarpeeton.

Rouva Miralez riensi tätä salatietä kiihdyksissään ja päättäen näinä
muutamina minuutteina valloittaa rakastamansa miehen omakseen.

Sillä aikaa kuin Rose Marie riensi salapolkua, teki herra Miralez
suunnitelman. Oltuaan huonevankina pitemmän aikaa päätti hän valmistaa
vaimolleen iloisen yllätyksen.

Rose Marien lähdettyä kutsui Lorenzo palvelijansa, pyysi kenkänsä,
keppinsä ja hattunsa, otti kaapistaan kukkavihon, jonka oli Pariisista
salaa tuottanut ja lähti lämpimästi pukeutuneena kioskiin. Hän aikoi
tavata Rose-Marien hiekkakummulla ja antaa hänelle kukkasensa siellä.
Kokonaisen vuorokauden oli hän jo edeltäpäin iloinnut tästä.

Hän meni horjuvin askelin ja niin hitaasti että kolmivuotinen lapsi
olisi mennyt nopeammin. Hän pelkäsi herättää vaimonsa huomiota ennen
aikojaan, tahtoen nauttia hänen hämmästyksestään. Itsekin uskoi hän
olevassa terveempi ja iloitsi siitä kuten kuolevatkin voivat parempana
hetkenään toivoa vielä paranevansa. Oikeinpa hän oli runollisella
tuulella, hän, joka nuorena poikasena oli kirjoitellut rakkausrunoja
Barcelonan kauneille tytöille.

— Oh! — sanoi hän äkisti ja seisahti hölmistyneenä. Kioski oli tyhjä.

— Ja kuitenkin hän sanoi tänne tulevansa — mutisi Miralez.

Hän kääntihe. Tarkasteli maata; ei yhtään jälkeä näkynyt.

— Hän kenties vielä tulee, — lohdutti hän itseään.

Ja hän istahti puitten alle kuuntelemaan. Alkoi vilustaa. Parasta
lähteä takaisin. Ja hän lähti kipittämään.

Mutta jalkatien alapuolella huomasi hän kosteassa hiekassa pienten
kenkien jäljet.

— Hän on tullut tänne saakka, — sanoi Miralez, joka nuorena oli ollut
innokas jänisten metsästäjä. — Ottakaamme selvää mille suunnalle hän on
paennut.



XXII.


Miralez kääntyi kanervikossa. Täällä katosivat pikkukenkien jäljet
Mutta hän löysi ne uudelleen muutamien metrien päässä tuuheiden
havupuiden alla, ja näyttivät ne olevan toisistaan kauempina kuin
tavallisesti, josta päättäen Rose-Mariella oli ollut kiire.

— Minne on hän mennyt, — mutisi Miralez

Kukkavihko alkoi tuntua yhä raskaammalta hänen keltasenvaaleassa
kädessään. Yhä hän seurasi jälkiä, vaimonsa ei voinut enää olla
kaukana. Ja jos hän kukkasineen olisi palannut linnaan, olisi palvelija
voinut sille nauraa. Hän laahusti jälkiä myöten keittiöpuutarhaan,
siitä purolle, jossa näki jälkien kääntyvän puistoon.

— Vai tänne —, sanoi hän ihmetellen.

Eikö hän erehtynyt? Ei, nämä tuoreet jäljet olivat Rose-Marien. Ja
puistossa näki hän toisia jälkiä, puoleksi häipyneet edellisen päivän
sateista ja menevät päinvastaiseen suuntaan. Rose-Marie oli siis mennyt
Etiennen luokse? Kävikö hän siellä useinkin? Miksei hän koskaan puhunut
tästä?

Miralez seisahti. Hän näki pienen oven, ja tuntui kuin jokin viiltäisi
rinnassaan.

Hän vetäytyi takaperin tahtomatta mennä tuohon torniin. Hän meni
takaisin metsään, kätkeytyi tuuhean pensaan taakse ja odotti. Kätensä,
joka piteli keppiä, vapisi ja kaulaliinansa lepatti tuulessa. Hän ei
tuntenut vilua eikä väsymystä. Hän pidätti hengitystään ja tukahutti
yskänsä.

Muutamain minuuttien kuluttua kuuli hän nopeata astuntaa, joka läheni
Hän ojensi päätänsä. Aivan oikein — se oli Rose-Marie, joka tuli
tornihuoneesta ulos. Miralez säpsähti. Vaimonsa meni aivan hänen
ohitsensa, huomaamatta yli puron, kanervikon ja kohti paviljongia.

Sairaan mielen silmät kiiluivat parroittuneista kasvoista. Hänkin lähti
kotiinsa. Hän oli saanut voimia niin että ilman välillä lepäämättä
suoritti matkan, saapuen muutamia minuutteja myöhemmin kuin Rose-Marie
paviljonkiin. Hän piti edelleen kukkavihkoa kädessään. Ruokasalissa
kohtasi hän vaimonsa.

Kun Rose-Marie näki hänet, päästi tämä huudahduksen hämmästyksestä.

— Oletko se sinä? Niinmuodoin voit tänään liikkua. Ei, katsopas!
valkoisia ruusuja! Ovatko ne minulle, Lorenzo? Kuinka sinä olet kiltti!
Sinä etsit kai minua hiekkakummulta. Siellä viivähdin vain pari
silmänräpäystä, sillä siellä oli kovin paahtavaa. Menin sitten alas
padolle ja nyt olen täällä.

Hän suuteli miestä. Miralez tuli kovin vaaleaksi. Miksi hän valehteli?
Hänen käsiään kutitti ikäänkuin olisi mieli tehnyt tarttua hänen
kurkkuunsa. Hänen täytyi istuutua, voimat alkoivat jo pettää.

— Se on niinmuodoin totta! — ajatteli hän, — totta! Mutta Rose-Marie
antoi hänelle jotain juotavaa.

— Kuinka sinä olet kalpea, — puheli Rose-Marie. — Juo! Muotosi on aivan
peloittava. Sinä et saa mennä ulos muutamiin päiviin! Lupaatko sen? Se
väsyttää sinua liika paljon. Odota kunnes tulet paremmaksi! Voimasi
kyllä palajavat. Elä ole levoton, kärsivällisyyttä!

Ovi avautui ja Etienne astui sisälle. Miralezin tapasi väristys. Kello
oli 12. Sihteeri tuli syömään aamiaista.

— Hyvää huomenta, herra Etienne! Kuinka jaksatte tänään? — sanoi
Rose-Marie.

Hän puhui ikäänkuin hän ei olisi tavannut häntä sitten eilisen. Ei
mitään merkkiä siitä, että olivat äsken toisiaan tavanneet.

He istautuivat pöytään ja Rose-Marie puheli sihteeriin kääntyen:

— Mitä pidätte mieheni terveydentilasta tänään? Ei oikein hyvä, eikö
niin? Hän oli paljon virkeämpi mutta oli varomatoin. Hän meni kioskille
saakka sillä aikaa kuin minä kävin padon luona.

Nuo sanat pistelivät kuin tikarin kärjet Miralezia. Tuo nainen siis
valehteli hänelle yhtä mittaa. Eikö liene ainakin valehdellut. Useimpia
kertoja teki hänen mielensä huutaa tuolle viehkeälle olennolle:

— Elä kiemaile pitemmälle! Se on tarpeetonta! Minä en seisonutkaan
kioskilla; näin sinun tulevan tämän miehen huoneesta!

Jospa hän olisi paljastanut nuo molemmat!

— Mutta mitä se hyödyttäisi! Keuhkotautinen raukka, joka näyttelee
mustasukkaisen osaa! Naurettavaa! Ja Miralez vaikeni. Eikähän hänellä
sitäpaitsi ollut todisteitakaan.

Silloin muisti hän ne siniset paperit, jotka hän oli nähnyt
kamarineidon hiivittävän Rose-Marien käteen. Olisiko se kenties jokin
todiste? Matta kuinka löytää se? Hän mietti. Vaimonsa oli mennyt
huoneeseensa sen salaperäisen paperin saatuansa, joka oli saanut hänet
kalpenemaan.

Mutta Miralez voitti kylmäverisyytensä ja päätti etsiä totuuden
käsiinsä.

Klo 2,15 lähti Etienne paviljongista. Muutamia minuutteja myöhemmin
meni Rose-Marie ulos.

— Lorenzo, menen iltamessuun ja otan Dominican mukaani. — Elä mene
ulos. Annan tehdä oikein kelpo roihun sinulle.

Kun Rose-Marie oli jättänyt paviljongin, nousi Miralez.

— Nyt tahdon ottaa selkoa siitä valehteleeko hän todellakin.

Äänettömin askelin hiipi hän portaille. Siitä oli 14 päivää kun
hän viimeksi oli ollut ylemmässä kerroksessa. Hänen täytyi levätä
portaissa. Hän tahtoi joutua ja ponnisteli kaikki voimansa päästäkseen
vaimonsa huoneeseen. Sinne päästyään meni hän kohta akkunaan.

— Niin, tahdon tietää sen!

Akkunasta näki pitkälti puitten latvojen ylitse. Tästä näkyisi jos hän
menisi kylään eikä sihteerin luokse.

— Se on hän, tuolla menee hän ja Dominica hänen kanssaan. Kuinka
olenkaan onnellinen! — Ja sairaan laihtunut käsi ojentui akkunaa kohti.

Onnen valtaamana istahti hän Rose-Marien kirjoituspöydän ääreen
ja risti sormensa ikäänkuin kiittääkseen jumalaansa ja katuakseen
epäluulojaan. Hänenkö vaimonsa pettäisi? Mahdotonta! Miksi hän pettäisi
kuolevaa rukkaa, jolla ei ole enää monia päiviä jälellä.

Hän itki.

Mutta vakuuttautuakseen täydelleen epäluulonsa aiheettomuudesta alkoi
hän etsiä sinistä paperia, joka oli herättänyt hänen huomiotaan. Se oli
tietenkin muotiliikkeen ilmoitus kuten hän oli sanonutkin. Mutta hän
etsi silti. Epäluulo oli täydelleen todistettava aiheettomaksi. Hän
etsi laatikoista, pöydältä. Ei löytynyt. Mutta pienessä kotelossa näki
hän valkosen paperin. Se oli kirjekuori osotettu:

»Rouva L. Miralez, Slottet Sargos, Gironde».

— Se on Etiennen käsialaa! — sanoi hän.

Kirjekuori oli leimattu Marseillessa.

Sairaan miehen silmissä musteni. Hän repäisi nopeasti kuoren.

Se sisälsi ainoastaan puoliarkkisen, jossa olivat seuraavat sanat

»Rakastettuni, sinä et ole vastannut minulle ja minä kärsin. Sinä
tiedät kuinka rakas sinä olet minulle ja millä kärsimättömyydellä minä
odotan sitä päivää joka yhdistää meidät ainiaaksi, ja joka nyt ei enää
ole niinkään kaukana. Kuinka onnellisia me tulemmekaan olemaan kun
saamme rakastaa toisiamme vapaasti oltuamme niin kauan...»

Jatko oli pois reväisty.

Miralez tunsi salamoivan silmissään.

— Se viheliäinen! — huudahti hän ja nousi.

Kun hän oli ottanut muutamia askeleita vaipui hän alas.

Viiden minuutin ajan hän oli vaivuksissa. Sitten kaikui kirkonkellojen
soitto hänen korviinsa. Vähin erin sieluunsa virtasi muisto ja
katkeruus huomioittensa vuoksi.

Petetty! Hän hengitti syvään. Hän tahtoi tuntea tämän uuden tuskan koko
laajuudessaan.

Hän luki vielä tuosta kirjeestä sanan »Rakastettuni!» ja se tuntui
repivän jotain hänen sisällään, jota hän jäi hetkeksi kuulostamaan.

— Kurja! Ja uusi vavistus kävi ruumiinsa lävitse. Hän lähti
hiivittäymään takaisin huoneeseensa, asettautuen takkavalkean ääreen.

— Petetty! Rose-Marie ei kuulu enää minulle — huokasi sairas. — Miksi
ei hän jaksanut odottaa vielä muutamia kuukausia ja antanut minun
kuolla rauhassa.

Ja hän ajatteli vaimonsa ihanuutta, syvää katsettaan, vartalonsa
soreutta, kätöstensä pehmeyttä — jotka eivät enää hänelle hyväilyjään
jakeleisi.

— Ei, en kuolemanikaan jälkeen! Se on yhtä hirveätä...!

Miralezin muistoon alkoi palata yhtä ja toista sellaista, joka vahvisti
tekemäänsä huomiota. Hän muisti yön, jonka Rose-Marie vietti kirjurin
kanssa kahden kesken Ile les Marchesilla. Ja sen yön, jolloin tulipalo
riehui ja hän oli poissa — petosta kaikki!

— Narri! Sokea narri! Kuinka nuoret petkuttavatkaan sinua — sanoi
Miralez itselleen.

Ankara yskänkohtaus sai hänet joksikin aikaa keskeyttämään
ajatusjuoksunsa.

— Nyt tahdonkin elää, nyt täytyy minun elää! Tahdon tappaa heidät.

Hän haki aseitaan. Otti pienen revolverin. Tällä!

Ja hän tarkasteli sitä, latasi, puhdisti.

— Nyt tahdon elää, elää siksi että lopetan heidän elämänsä.

Uusi uhka-ajatus antoi hänelle voimia niin että hän luuli saaneensa jo
terveytensä.

Useimmat espanjalaiset ovat mustasukkaisia. Mutta Miralezilla oli
siihen syytä jos kellään. Miksi ei hän ollut silloin, kun tunsi
keuhkotaudin piston rinnassaan, jo heti ymmärtänyt kaunista uskottoman
vaimonsa päätä kohti suunnata tämän aseen suuta? Pitihän hänen ymmärtää
kauniin naisen uskollisuus. Ja hän pisti aseen taskuunsa, kutsui
palvelijan, tuota konjakkia.

Kello 4,5 aukeni ovi ja Rose-Marie astui sisälle.

Miralez vei kätensä taskuunsa. Katsoi vaimoonsa. Päätöksensä alkoi
horjua. Kaikki pyöri silmissään.

— Kuinka jaksat? kysyi Rose-Marie. Näytät reippaammalta... Tiedätkö
missä rautatieaikataulu on. Eikö juna kello 5,5 saavu Pausta La Motheen?

— Niinpä luulen, vastasi Miralez ymmärtämättä kysymyksen aihetta.

Ja Rose-Marie jatkoi lörpöttelyään:

— Onko tohtori ollut täällä? Eikö? Ja herra Etienne? Eikö hän ole ollut
aamiaisen jälkeen täällä? Ai, niin, hänenhän pitikin työskennellä
huoneessaan koko päivä. ... Kello vasta onkin 4 ja 5 minuuttia. Menen
pukeutumaan tehdäkseni kävelymatkan puistossa. Ilma on niin herttainen.

— Hän menee hänen luoksensa, — ajatteli Miralez.

Ja hän antoi revolverinsa jäädä taskuunsa.

Rose-Marie neuvoi häntä pysymään takka-valkean ääressä eikä siitä
liikahtamaan: kätensä olivat niin kovin kylmät. Hän pani omin käsin
pari halkoa palamaan ja oikoi pukunsa laskoksia ulosmennessään.

Miralez kuuli hänen askeleensa porraskäytävässä, arvasi hänen
pukeutuvan toiseen pukuun, järjestävän mustat kiharansa ja heittävän
silmäyksen kuvastimeen, ylpeän ja riemuitsevan: »eikö hän nyt huomaa
minut kauniiksi?»

Miralez kalpeni äkisti ja pidätti hengitystään. Rose-Marien askeleet
kuuluivat jälleen porraskäytävässä. Ne olivat hyvin nopeat.

— Hän menee hänen luokseen! — sanoi Miralez uudelleen.

Paviljongin ovi avautui. Miralez meni akkanaan, peittäytyi ikkunaverhon
suojaan ja tähysti ulos. Hän näki Rose-Marien rientävän puitten välissä
linnaa kohti. Sairaan miehen käsi laskeutui taskun. Revolveri oli
siellä. Hän otti pitkiä siemauksia konjakkipullosta saadakseen siitä
niitä voimia, joita hän nyt tarvitsi. Katsoi sitten kelloaan. Se oli 7
min. vailla 5.

— Kuinka kauan tarvinnen aikaa puutarhan ohi mennäkseni? Pääsenkö
sinne koskaan? — Varmasti! Ehkä kuolen liikaponnistuksista ja
mielenliikutuksesta, vaan mitäpä siitä! Kuhan vaan perille pääsen, ja
jumala on oleva apuani.

Ja hän lähti hiipimään niin nopeasti kuin hänelle oli mahdollista,
kumartuen silloin tällöin piiloutuakseen jottei herättäisi syrjäisten
huomiota.



XXIII.


Paviljongin jätettyään alkoi Rose-Marie juosta. Hänellä ei ollut aikaa
enää vähääkään hukattavaksi. Geneviève tulisi Sargosiin ennen kello
puolikuutta. Nyt oli puolen tunnin kuluessa valmistettava kaikki
tulevain vuosien onni. Kuinka tulisi hänen käyttäytyä voittaakseen
tarkoituksensa? Mitään ei hänellä ollut valmista, vaikka olikin
koettanut kaikki miettiä etukäteen valmiiksi.

Genevièven kaunis täti riensi Etiennen luokse.

Etienne kirjoitti.

— Häiritsenkö? — kysyi hän sulkiessaan tupakoimishuoneen oven.
— Minulla ei ole mitään lukemista. Mieheni nukkuu ja minä tulin
puhelemaan kanssanne. Onko se teitä suututtava keksintö?... Tänään on
minun nimipäiväni ja minua huvittaa kiusata ihmisiä. Nyt on teidän
vuoronne!

— Tietenkään ei minulle siitä valittamista, — sanoi Etienne
kohteliaasti ja pani pikkujakkaran hänen jalkainsa alle.

Ja hän istahti sohvaan häneen viereensä.

— Te työskentelitte? — aloitti rouva Miralez. — Teidän olisi tarvinnut
mennä kirkkoon rukoilemaan minulle onnea.

Hän puhui kuten se, joka haluaa sanoa jotakin toista kuin sanansa
ilmaisevat.

— Toivon näet, että te toivotte minulle kaikkea hyvää, herra Etienne?
jatkoi hän vielä.

— Luonnollisesti! Sitä ette epäillekään.

— Hm — vastasi Rose-Marie katsoen entistä munkkia suoraan silmiin.

Syntyi painostava hiljaisuus.

Yht'äkkiä tunsi Etienne vapisevan käden koskettavan takkiansa.

— Saanko panna kiinni tuon napin? Se on kiusannut minua kaiken aikaa...
Ei, ei, elkää vaivautuko! Saan sen kyllä kun otan toisen käteni
avukseni.

Ja hän teki sen.

Etienne salli hänen tehdä se mutta punastui samalla.

— Sellainen lapsi te olette! — sanoi hän. — Suudelkaa kättäni! Näen
että mielenne hyvinkin tekee.

Mutta nuoren miehen huulet pysyivät suljettuina.

— Ette? — Eikö ole hyvä ottaa vastaan suosionosotuksia?

Rose-Marie nousi ja riensi akkunaan katsoakseen tietä pitkin, joka
johti Sargosista La Motheen. Sitten palasi hän takaisia kirjurin
viereen.

— Kuulkaa, — sanoi hän pusertaen käsiään. — En ole koskaan rakastanut
ketään, en koskaan, kuuletteko sen? Useimmat miehet, joitten kanssa
olen tullut kosketukseen, ovat aina tehneet rakkaudentunnustuksensa.
Sanon tämän teille sydämeni kyllyydestä niin rehellisesti kuin se on
minulle mahdollista, Etienne, sillä nyt... nyt tunnen minä...

Hän vaikeni; sanat eivät tahtoneet tulla ulos huuliltaan. Etienne
katseli häntä liikuteltuna.

— Ymmärtäkää minua oikein, — jatkoi hän äkisti. — Koettakaa ymmärtää
minua elkääkä antako minun jatkaa! Voisin puhua mielettömyyksiä!

Hän peitti kasvonsa käsillään ja Etienne kuuli hänen nyyhkyttävän.

Silloin lähestyi hän ja laski kätensä Rose-Marien olkapäälle

— Rose Marie, — sanoi hän hiljaa — me emme voi kauemmin viipyä saman
katon alla. Meidän täytyy erota ja niin pian kuin mahdollista!

— Ei, ei, — huudahti hän poissa suunniltaan. — Mitä ajattelettekaan?
Mekö eroaisimme? Enkä saisi teitä enää nähdä? Ah, Etienne, tulisin
hulluksi! Se ei ole mahdollista. Jääkää, jääkää! Kuuletko, et saa
lähteä! Oih, häpeän itseäni!

Ja hän poistui muutamia askeleita, mutta vaan asettuakseen oven eteen
ettei nuori mies pääsisi ulos. Mutta pian hän oikasihe ja sanoi
ylpeästi:

— Herra Hontarrède, voimme puhua affäärimiesten näkökannalta, koska
tunteet eivät voi teihin mitään vaikuttaa. Olen 26 vuotias; luulen
olevani kaunis; tulen omistamaan kaksi miljoonaa, sillä mieheni on
testamentissaan luvannut luovuttaa rikkautensa minulle, ja tulen
leskeksi ensi talvena. Punnitkaa asiaa. Mielestäni se maksaa vaivan.

Etienne yhä vaikeni.

— Olette narri! — huudahti hän, heittäen ylhäisen katseen häneen. —
Millä sitten ihastuttaa hän, tuo pikkunen maalaistyttö? Sanokaa se,
olkaa niin hyvä! Suloudellaanko! Ei kannata kehua! Hänen rikkautensako?
Sen laita on samaten! Oh, te olette sokea, hullu tai noiduttu!

Hän puri hampaitaan ja huokasi sitten syvään.

— Etienne, minä rakastan sinua! — sanoi hän valittaen. — Unohda kaikki,
mitä olen sanonut, Etienne! Se oli epätoivo ja olin suunniltani! Unohda
kaikki ja näe minussa ainoastaan naisraukka, joka kärsii, joka itkee
ja joka voisi uhrata henkensäkin sinun edestäsi. Olen mustasukkainen,
ymmärrätkö sen? Olen mustasukkainen tuolle Genevièvelle, jota sinä
rakastat ja luulen etten eläisi sen päivän jälkeen, jolloin hän tulisi
sinun vaimoksesi... Ei, ei elä kuuntele sanojani! Tiedän, etteivät
rukoukseni auta vähääkään. Tein väärin, että puhuin rehellisesti, että
annoin sinun nähdä suruni, tietää toiveeni. — Olisinko rakastunutkaan
sinuun sillä kuumeisella rakkaudella, jos en olisi tiennyt sinun
olevan toisen rakastaman! En olisi koskaan luullut voivani puhua näin
yhdellekään miehelle... Uskon kuitenkin, että olisin voinut tehdä
sinut onnelliseksi! Dominica kertoi minulle, että sinä suutelit minua
tuona iltana, jolloin menetin tajuntani. Elä sitä kielläkään! Se teki
minut niin onnelliseksi. Tahdotko että annan sinulle yhden suudelman?
Erotkaamme sitten, kuten sinä tahdot. Luulen melkein saavani voimia
siihen.

Etienne epäili. Tämä intohimoinen naisääni tahtoi panna hänen päänsä
sekaisin.

— Ei, — sanoi hän äkisti ja työnsi hänet luotansa. — Menkää tiehenne!

Rouva Miralez oikasihe.

— Te siis ette tahdo mennä naimisiin kanssani? Minun rakkauteni ei
teille kelpaa, ehkä se inhoittaa teitä?

Olkaa huoletta, minä voin _vihata_ teitä! Olette tehneet minulle niin
häijysti että minun täytyy kostaa!

Hän avusi oven sisähuoneeseen jonne meni ja tähysti ulos. Etienne
seurasi häntä säikähtäneenä.

— Mitä tahdotte? — kysyi hän. — Miksi oikeastaan olette tänne tulleet?

Rose-Marie katsoi edelleen tielle. Hänen silmissään välähti: eräs vaunu
näkyi siellä alhaalla.

— Mitäkö tahdon? Sen saatte pian tietää! — vastasi Rose-Marie ja
vetäytyi takaisin akkunasta. — Olette särkeneet sydämeni ja minä
vastaan samalla mitalla! Kun me molemmat olemme haavoitetut, voimme
ehkä ymmärtää toisiamme!

Kello osoitti puoli kuutta. Kuului vaunujen jyrinä kartanolla.
Rose-Marie riensi toalettihuoneeseen.

— Avatkaa tämä ovi minulle! — käski hän miehensä kirjuria, estääkseen
häntä menemästä akkunaan ja näkemästä neiti Sartillya astumasta
vaunusta.

Rouva Miralez riensi toalettihuoneeseen, kaatoi vettä pyyhinliinaan ja
kostutti otsaansa. Hänen silmänsä loistivat kuin tuli ja hän hengitti
kiihkeästi kuten hermokohtauksen lähestyessä. Etienne pelästyi ja
tarttui hänen käsiinsä.

— Anteeksi! — sanoi hän. — Minä voisin ehkä rakastaa teitä ellen olisi
kihloissa Genevièven kanssa. Antakaa anteeksi!

Rose-Marie kuunteli. Joku tuli portaissa. Hänen kasvonsa saivat
säteilevän ilmeen.

- Viimeisen kerran, Etienne! Tahdotteko että minä tulen teidän
omaksenne ainaiseksi? Menettekö naimisiin kanssani kun olen vapaa?

Etienne kätki kasvot käsiinsä voimatta vastata.

— Merkitseekö se ei? — kysyi Rose-Marie. — Onhan se kieltonne? ...
peruuttamatoin kieltäymyksenne?

— Se merkitsee: ei, — vastasi hän rohkeasti.

Samassa päästi Rose-Marie yhdellä käden käänteellä alas mustat
hiuksensa.

— Mitä teettekään! — huudahti Etienne.

Mutta hän ei vastannut. Irti päästetyin hiuksin liiti hän Etiennen
huoneen läpi tupakoimishuoneeseen. Sieltä näki hän Genevièven tulevan
ylös rappuja Dominican saattamana. Hän tekeytyi yllätetyksi ja pakeni
takaisinpäin. Mutta samassa hän oikasihe, ravisti pitkää, komeata
tukkaansa ja sanoi:

— Yhdentekevää; olen hänen rakastajattarensa!

Kun hän oli lausunut nämä sanat, vavahti hän. Eräs mies oli huoneessa.

Se oli Lorenzo Miralez, joka oli tullut sinne toista tietä.

— Uh! — huudahti Rose-Marie kauhusta nähdessään hänet. — Ei se ole
totta! Ei se ole totta!

Mutta laukaus pamahti. Miralezin revolverin luoti oli sattunut hänen
päähänsä.

— Se ei ole totta! — tahtoi hän vielä huudahtaa, mutta punainen
verivirta syöksähti hänen huuliensa yli.

Ja hän pakeni alaspainunein päin. Kaikui toinen laukaus linnassa.
Rose-Marie tunsi kovan piston sivussaan.

Tämän äänen kuultua hyökkäsi Etienne huoneeseen. Hän näki Miralezin
revolverin ojentuvan itseään vastaan.

— Se ei ole totta! — huusi hän vuorostaan kauhun valtaamana.

Ja hän näki samassa neiti Sartillyn lyövän revolverin enonsa kädestä.

Miralez vaipui hervottomana maahan. Sitten huomasi Etienne kreivinna
Manzanilin, joka valtasi Genevièven ja vei hänet pois.



XXIV.


Kaikki tämä oli tapahtunut vajaan minuutin kuluessa.

Etienne seisoi kuin huumautuneena. Laukaukset, kirkaisut, verenvuoto,
äkillinen henkilöiden ilmaantuminen joitten läsnäolosta hänellä ei
ollut aavistustakaan, herpasivat häntä. Muutamain minuuttien kuluttua
kuuli hän ihmisten kulkevan talossa edes ja takaisin, itkua, kirkunaa.
Kohta huomasi hän huoneen lattialla revolverin ja miesolennon, joka
lepäsi liikkumattomana kahden palvelijan välissä, jotka kumartuivat
olennon ylitse. Tämä näky saattoi hänet järkiinsä ja todellisuuteen.
Hän tunsi Miralezin, jonka tuijottava katse oli häneen suunnattu.

Sitten muisti hän Genevièven, morsiamensa, joka kaiken tämän nähtyään
nyt varmaankin uskoi hänet uskottomaksi.

— Geneviève! — huudahti hän äkisti ja hyökkäsi portaille. — Se ei ole
totta! Se ei ole totta! ... Mutta missä hän? Missä...? Mistä voin
löytää hänet selittääkseni hänelle...

Hän aikoi rientää ulos, mutta samassa Miralez huusi:

— Elkää päästäkö häntä ulos! Hän tahtoo paeta käsistäni!

Ja kun Etienne tästä huolimatta riensi ulos, huusi Miralez:

— Viheliäinen pelkuri!

Silloin käännähti Etienne takaisin.

— Mitä minulta tahdotte?

— Ja sitä hän vielä kysyy! — huudahti Miralez tavoitellen revolveriansa.

Etienne ymmärsi hänen tarkoituksensa.

— Olette sokaistu, — sanoi hän — ja sen vuoksi annan teille anteeksi.
Teillä ei ole mitään minulta vaadittavaa, sillä vannon jumalani kautta,
etten ole hiustakaan taivuttanut vaimonne päästä. Tämä kaikki on
hirveätä vehkeilyä.

— Viheliäinen pelkuri! — kähisi Miralez. — Te uskallatte kieltää vaikka
minulla on todistuksia ja vaikka olen nähnyt. Olette pelkuri! Antakaa
revolverini, te toiset!

Sanat olivat palvelijoille, jotka hautelivat spriillä hänen ohimoltansa.

— Enriquita! — huusi hän nähdessään sisarensa astuvan huoneeseen. —
Anna tuo minulle, anna revolverini. Vielä on voimaa käsivarressani sen
verran että hän saa osansa.

— Lorenzo-raukkani — sirkutteli kreivinna, ottaen revolverin ja pannen
sen erääseen laatikkoon.

— Sinäkin! — sanoi Miralez. — Sinäkin uskot tuon viattomuuteen. Mutta
minä olen nähnyt vaimoni menevän hänen huoneeseensa. Hän on ollut
siellä melkein kaikki päivät. Kostoni on vasta puoleksi toteutettu.
Mutta tahdon sen päättää.

Hän otti taskustaan paperin.

— Ota tämä paperi, Enriquita! Säilytä se hyvin! Minähän voin kuolla.
Säilytä se ja näytä sillä toteen, että minä olen petetty ja etten ole
murhaaja.

— Mikä paperi se on? — kysyi Etienne.

Mutta espanjatar oikasihe:

— Lurjus! Elä koetakaan sitä riistää minulta! Jos ei veljelläni ole
voimia käyttää revolveria, on minulla.

— Lorenzo-raukkani! Jättäkäämme tämän miehen talo. Hän tuottaa
perheellemme vain kirousta. Astukaa te toiset! Kantakaamme hänet
täältä! Jumalani, hän kuolee!

Miralezin voimat olivat tyhjentyneet. Hänet kannettiin
tupikoimishuoneen sohvalle.

Miralez vastusteli.

— Ei, elkää viekö pois! Tahdon tulla terveeksi, tahdon kostaa.

— Hirmuista, — mutisi Etienne. — Unohtakaamme viha ja hoitakaamme
sairasta.

Hän otti Miralezin Joseph nimisen palvelijan kanssa ja kantoi suureen
huoneeseen toisessa kerroksessa. Siellä hänet riisuttiin ja laitettiin
lämpöiseen vuoteeseen. Tyhjennettyään ojennetun viinipikarin näytti hän
nukahtavan.

— Rouva kreivinna, — sanoi Etienne. — Tulitte tänne neiti Sartillyn
kanssa. Sallikaa minun poistua silmänräpäykseksi voidakseni selittää
hänelle...

— Se on tarpeetonta, — väitti kreivinna. — Sisarenitytär ei ole enää
teidän talossanne eikä tule kohtaamaan teitä! ...

— Kuinka? Onko neiti Geneviève matkustanut pois?

— Kyllä, hän on jättänyt tämän talon kamarineitinsä kanssa.

— Herra Jumala! — huudahti Etienne liikutettuna.

— Semmoiset sanat eivät sovi teille! Sitäpaitsi kiellän teitä kenenkään
kanssa puhumasta sisarenityttärestä. Ette tule häntä enää koskaan
näkemään. Neiti Sartilly on saanut nyt selvästi nähdä millainen olette;
minä puolestani olen sen jo kauan tietänyt.

Etienneä hoiperrutti. Tämä oli hänelle liian ankaraa.

— Jos rakastajattarenne kohtalo teitä huolestuttaa, niin rientäkää.
Se nainen on vieläkin talossa, vaan ei kuitenkaan kauan, sillä hänkin
viedään pois. Voitte kuitenkin vähän lohduttautua. Hän ei ole kuollut;
sai kaksi kuulaa, yhden päähänsä ja toisen lantioonsa, mutta hän
voitanee pelastaa. Ja nyt pyydän: tämän jälkeen elkää puhuko kanssani!
Voitte mennä mihin miellyttää!

Nuori mies lähti ulos vaan kuuli samassa Miralezin huutavan:

— Herra Etienne!

Ja Genevièven sulhanen kääntyi ympäri.

— Mitä tahdotte? — kysyi hän.

Samalla kumartui kreivitär sairaan miehen korvaan kuiskaamaan, että
Etienne aikoi mennä Rose-Marien luokse.

Mustasukkaisuus välähti Miralezin silmissä.

— Minä seisahdan, — sanoi Etienne. — Herra Miralez, surmatkaa minut
jos tahdotte, sillä minä kauhistun sitä elämää, joka minulla on enää
jälellä, mutta uskokaa kun sanon: luottakaa vaimonne uskollisuuteen!
Vannokaa, ettette enää syytä minua ja minä annan revolverinne takaisin.

Miralez ravisti päätänsä:

— Minä voin sen kyllä yksinkin ottaa.

— Antakaa minulle lämmintä viiniä! — sanoi sairas. Hän sai höyryävän
viinikupin, jonka kohta tyhjensi.

— Enriquita, mene noutamaan paperia ja kynä; kirjoitan sähkösanoman
lääkärilleni Pariisiin. Ja sinä, Joseph, mene heti tilaamaan messu
Sargosin kirkkoherralta.

Sen jälkeen kuuli Etienne hänen mutisevan rukouksia että taivas soisi
hänelle voimia täyttääkseen kostotyönsä.

— Herrani, — lausui hän Etiennelle — säästyi henkenne kun voimani
pettivät. Minä olen loukattu. Jahka vähän paranen voimme taistella
pistooleilla 20 askeleen välimatkalta. Siltä matkalta luulen varmasti
osaavani maaliin Teiden täytyy olla käytettäviäni.

Ja vihasta kähisten alkoi espanjalainen uudestaan mumista rukouksiaan.



XXV.


Alkoi pimetä. Etienne lähti ulos. Rappukäytävissä oli verta. Hän
käveli varpaillaan kuin pelkäisi herättää huomiota. Hän väisti
palvelusväkeäkin kuten syyllinen. Käveli puutarhassa, meni
paviljongille. Siellä kuuli ääniä. Joseph ja keittäjätär Pauline
keskustelivat siellä verisestä tapahtumasta. Etienne asettui ulos
kuuntelemaan. Siten sai tietää, että rouva Miralez oli viety, sittenkun
Sargosin lääkäri oli hänet sitonut, Testeen tai Archachoon. Lantioonsa
saama haava voi olla hengenvaarallinen. Genevièvestä eivät maininneet
mitään, tuskin hänen läsnäoloaan lienevät huomanneetkaan. Itsestään
kuuli hän sanottavan, että niin komea makupala kuin rouva voi kylläkin
miestä miellyttää. Rakastaneet tekevät aina tuhmuuksia, vaan kukapa
sentään olisi uskonut että herra tuollaista saa talossa toimeen!
Vähällä piti ettei saanut ansionsa mukaan.

Etienne poistui entistäkin kiihtyneempänä. Häntä siis todellakin
pidettiin syyllisenä! Ja Geneviève! Hänellekään ei saanut selittää tätä
kauheata asiata. Hän varmaan totuuden uskoisi!

— Minun täytyy tavata hänet ja selittää heti kaikki, sekin mitä se
onnetoin nainen mielettömässä rakkaudessaan on uskaltanut tehdä — joka
uskalsi morsiameni edessä uskotella minua rakastajakseen — kaikki
olen kertova ja Geneviève, oma sydämeni lemmitty on minua uskova ja
rakastava edelleenkin.

Hän palasi Miralezin ja espanjattaren luo turhaan kuulusteltuaan
mainittavan Genevièven nimeä.

— Voin ainakin hänelle sähköttää, sanoi hän itsekseen. Ja aamun
koitteessa lähetti hän Bontucqiin sähkösanoman. Muutamien tuntien
kaluttua sai hän vastauksen: »vastaanottajaa ei ole tavattu».

Menneet lyhyen onnen päivät muistuivat nyt entisen munkin mieleen.
»Niin, Lazare, minä tunnen että aina tulemme rakastamaan toisiamme»
— nuo erohetkellä Genevièven lausumat sanat toivat lohtua Etiennen
pakahtuvalle sydämelle ja kyynelvirta valahti hänen poskilleen.

— Oi, Genevièveni, missä lienetkin, tunnen että vieläkin voisit minua
rakastaa.

Lääkäri saapui ja määräsi virkistäviä lääkkeitä, joitten vaikutuksen
huomattuaan Miralez uskoi tulevansa vieläkin terveeksi. Hän nousi ylös,
käveli huoneessaan tehden ampumatähtäysasennoita. Ennen viikon loppua
luuli hän kykenevänsä kaksintaisteluun.

Mutta jo seuraavana yönä sai hän kuumeen eikä nukkunut koko yössä.
Seuraavana päivänä nousi hän vuoteestaan mutta vaipui hervottomana
lattialle.

— Onko se niinmuodoin totta, — huokasi hän? Ei, ei, minun täytyy
päättää kostoni... Jumalani, auta minua siksi että saan rangaista sen
miehen rikoksen!

Hän luuli rukouksensa auttaneen, sillä nyt hän nousi vuoteestaan,
hiipii toiseen huoneeseen, otti sieltä revolverinsa uskoen nyt enkelien
häntä avustavan. Mutta he pettivät; hän vaipui taas lattialle. Ja nyt
uskoi hän päivänsä nopeasti vähenevän.

— Kuolla ilman kostamatta — miksi kitua sitten viime hetkeensä saakka.
Parasta laukaista luoti kurkkuunsa. Mutta jos sitä ennen täällä neljän
seinän sisällä kostaisikin! Ei maksa vaivaa. Häntä sanottaisiin
murhaajaksi ja saisi se viheliäinen vielä myötätuntoa kuoltuaan. Mutta
onhan tarkoituksenmukaisempaa että hän surmaa minut! Erinomaista.

Ja kuoleva alkoi tehdä suunnitelmaansa.



XXVI.


Seuraavana päivänä oli Miralez varsin iloisella tuulella. Hän
kurkisteli akkunasta ja huomasi Etiennen menevän La Mothea kohti. Heti
hiipi hän Etiennen työhuoneeseen, kirjoitti hänen kirjoituskoneellaan
kirjeen Sargosin apteekkarille pyytäen vähän kokainia hammassäryn
lievikkeeksi, merkiten alle nimen »Etienne Hontarrède». Sen tehtyään
jätti hän huoneen. Sitten soitti hän palvelijaa.

— Josef, tässä on kirje, jonka herra Etienne jätti lähtiessään minulle.
Siinä pyytää hän lääkkeitä. Vie se heti apteekkiin.

— Kyllä, herra.

— Odota! Apteekkari antaa sinulle valkoista jauhetta pienessä pullossa
tai rasiassa. Se on sinun jätettävä minulle eikä kellekään muille.
Etienne sanoi että se on vaarallista myrkkyä.

Josef lähti ja Miralez jäi yksin. Hän soitti toista palvelija, joka sai
sytyttää tulen pesään.

Josef palasi tuoden myrkkyannoksen, jonka ojensi Miralezille.

— Viisikymmentä sentigrammaa on kylliksi. Se liukenee kylmään veteen.
Hätätilassa voin lämmityttää veden.

Hän kaatoi paperille kaksi kolmannesta pullon sisällöstä. Sitten otti
hän pienen pastillirasian johon kaatoi myrkyn paperilta.

Samassa tuli palvelija huoneeseen. Miralez säikähti ja kätki pikaisesti
pullon ja rasian.

— Josef, — sanoi hän — vie herra Etiennen kirjoituspöydälle...

Hän lopetti lauseensa kesken.

— Ei, ei! En tarvitsekaan mitään. Kiitos, Josef!

Hän läheni takkavalkeata voidakseen paremmin ajatella. Pieninkin
varomattomuus voisi turmella kaikki. Nyt kuuli hän rouva Manzanilin
tulevan ja hän kätki myrkyn taskuunsa.

Sairaan sisar poistui joka aamu muutamiksi tunneiksi sairaan luota.
Epäilemättä kävi hän silloin neiti Sartillyn pakopaikassa, jossa hän
oli ollut elokuun 15 päivästä lähtien.

— Kuinka jaksat tänään? — kysyi espanjatar sairaalta. — Haluatko
jotakin?

— Kyllä, lämmintä viiniä.

— Lääkäri on kieltänyt juomasta sinun enemmän viiniä!

— Tahdon sitä yhtäkaikki; tunnen sen tekevän hyvää... Lämmintä viiniä!
Tahdon sen itse valmistaa täällä sisällä. Anna tuoda tänne lamppu ja
keitinastia... en tarvitse muuta.

Niin tehtiin.

— Enriquita, tässä on sinulle avain, — sanoi hän hillitysti. — Mene
huoneeseeni paviljonkiin. Avain kuuluu kirjoituspöydän laatikoihin.
Keskimäisestä löydät nahkaisen salkun papereineen. Tuo se tänne —
kiireesti.

Muutamia minuutteja myöhemmin sai hän salkun. Siitä otti hän sinetöidyn
kirjekuoren, jonka heitti tuleen.

— Se oli testamenttini, virkkoi hän.

— Mitä nyt! Miksi sen poltit?

— Siksi että olin siinä luovuttanut kaiken omaisuuteni vaimolleni, vaan
en hänelle tahdo enää antaa mitään.

— Eikö Rose-Mariella ole toista osaa siitä?

— Ei. Lain mukaan lankeaa omaisuuteni sukulaisilleni.

Espanjatar virkahti:

— Ja sinun sukulaisesi, — sehän on Geneviève ja...

— Ja sinä.

— Ah Lorenzo raukkani!

Ja espanjatar alkoi nyyhkyttää.

Mutta hän pian lakkasi.

— Kiitin sinua, — sanoi hän. — Terveyteni ei ole kehuttava. Toivoakseni
tulet sinä perimään minut.

— Jätä nyt minut. Tahdon nukkua.

— Viinisi on lämmintä. Etkö tahdo juoda sitä?

— En vielä. Lähetä herra Etienne luokseni. Tahdon puhua hänen
kanssansa. Elä vaan unohda!

— Ole huoletta.

Enriquita poistui varpaisillaan ajatellen miljoonia, jotka kohta saisi
käsiinsä.

Yksin jäätyään nousi Miralez, otti kokainipullon ja lähti
tupakoimishuoneeseen. Etiennen huoneeseen päästyään tarkasteli hän
huonekaluja, piilotti myrkkyä sohvan alle vaikka ensin oli aikonutkin
asettaa sitä erääseen laatikkoon. Sitten palasi hän kiireisesti
takaisin huoneeseensa. Korvissaan suhisi ja hänen täytyi oikaista
vuoteeseensa. Hän kuuli viinin kiehuvan.

— En ole unohtanut mitään — ajatteli sairas — kaikki on järjestyksessä;
tarvitsee vain Etiennen tulla.

Nyt otti hän pastillirasian, kouristi sitä vapisevissa käsissään ja
kuunteli. Ketään ei kuulunut portaissa Missä mahtoi Etienne viipyä,
olisiko Rose-Marien luona? Ja hän tunsi piston sydämessään. Niin, hän
on kai rakastajattarensa luona, jonka saisi naida heti kunhan hän
kuolisi. Ja hän kadehti niitä barbarisia maita, joissa vaimo poltetaan
samalla roviolla kuin kuolleen miehen ruumis.

— Mutta naimisiin he eivät pääse! Suunnitelmani täytyy onnistua.

Ovi aukeni ja Etienne astui huoneeseen.

— Tahdotte puhua kanssani? — sanoi hän.

Miralez pelkäsi katsoa noita kauniita kasvoja, joita Rose-Marie oli
varmaankin suudellut.

— Istukaa! — sanoi hän kirjurilleen. — Tahdin kysyi josko... päivän
posti sisälsi jotain tärkeämpää... Kuinka olikaan sen höyrylaivan joka
tuhoutui... Joko tiedetään kuinka suuri tappio tuli?

— Ei vielä; odotan siitä tietoja.

— Hyvä! Tahdon nyt pyytää teiltä palvelusta. Tahdotteko soittaa?

Etienne painoi sähkönappulaa. Palvelija astui huoneeseen.

— Harjaa päällystakkini, Josef — sanoi Miralez, — aijon lähteä ulos...
Ei, ei, tee se sisällä niin käy pikemmin.

Palvelija alkoi harjata.

— Ja te, herra Etienne, tahdotteko olla hyvä ja kaataa lämmintä viiniä
kuppiini?

Miralezin kasvot olivat hirveästi vääntyneet kun hän seurasi
sihteerinsä kuuliaista käskynsä täyttämistä.

— Tässä kuppi, — sanoi Miralez. — Kaatakaa kiireesti. Olen janoissani.

Nuori mies otti kapia ja täytti sen viinillä.

— Onko näin hyvin? — kysyi hän ojentaen kupin sairaalle.

— Kyllä, oikein hyvä!

Miralez otti kupin mutta kätensä vapisivat niin että puolet sisällöstä
läikkyi.

— Ei tee mitään, — sanoi hän. — Antakaa sokeria! Tahdotteko antaa vielä
lusikan. Tuolla kaapissa on eräs.

Sillä aikaa kun Etienne etsi lusikkaa, tyhjensi Miralez pastillirasian
sisällön kuppiinsa. Kokaini liukeni äkisti lämpimässä viinissä.

— He eivät nähneet mitään — ajatteli hän ja hampaansa alkoivat kalista.

Kun Etienne toi lusikan näkyi enää vain pari valkeata raetta nesteen
pinnalla. Miralez oli peloittavan näköinen. Silmänsä olivat ulos
pullistumaisillaan ja hänen vasen kätensä koetti piilottaa siinä olevaa
tyhjää myrkkyrasiaa.

— Olette kovin kalpea — sanoi Etienne.

— Se on kylmän syy, — vastasi Miralez. — Viini kyllä lämmittää.

Ja hän joi, yhä joi hätäisesti. Mutta ei unohtanut jättää hieman
jälelle kuppiin.

— Kiitos! — sanoi hän Etiennelle. — Kiitos, kiitos! Jos te tahdotte
minulta jotain vastapalvelusta, niin tehkää se vaan!

Näitä sanoja kuullessa ilostuivat kirjurin kasvot.

— Teidän täytyy tietää missä neiti Sartilly nykyään on, herra Miralez?

— Sisareni on todellakin kertonut sen minulle.

— Hyvä Te voitte tehdä minulle hyvin jos sanotte minulle mistä voin
hänet löytää. Onko hän Bordeauxissa tai Espanjassa?

— Hän on Testessä.

— Minkä kadun varrella?

— Rue Gambetta.

— Ja numero?

— 29 tai 30; en muista kumpiko.

— Kiitos! Otan siitä kyllä selvän. Tulen luonnollisesti takaisin niin
pian kuin mahdollista ja olen aina palvelukseksenne.

— Ah, se on nyt tarpeetonta! — ajatteli Miralez joka jo alkoi tuntea
myrkyn vaikutusta.

— Viipykää niin kauan kuin tahdotte! Onnellista matkaa! — huusi hän
kirjurinsa jälkeen.

Nuo sanat lausuttiin sellaisella äänellä, että Josef säpsähti. Mutta
Etienne kiiti alas portaita.



XXVII.


Etiennen askelten lakattua kuulumasta päästi Miralez valitushuudon.

— Herra jumala! — huudahti palvelija. — Menen heti noutamaan kreivinnan.

— Mene, mene pian, pian — sanoi sairas päästäen uuden valitushuudon.

— Mitä sinulta puuttuu? — kysyi kreivinna Manzanil tultuaan
hengästyneenä valittajan luo.

— Mitäkö puuttuu? — En oikein tiedä; minulla on tuskia, kaulaani
kirvelee, vatsaani polttelee, on kuin olisin niellyt tulta!

Ja hänen silmänsä katselivat kuppia, joka oli vieressään.

— Mitä olet juonut? — kysyi espanjatar.

— Lämmintä viiniä.

— Eihän se sellaisia tuskia nostata.

— Kupissa on vielä vähän jälellä, — sanoi Miralez.

Rouva Manzanil maistoi kupissa olevaa jäännöstä.

— Se on kauhean kitkerää, — sanoi hän.

— Niin, eikö totta?

— Ken sinulle sitä on antanut?

— Etienne.

— Etienne! — huudahti espanjatar. — Oliko se Etienne? Olenkohan jo
järjiltäni! Oletko varma siitä että se oli Etienne?

— Kysy Josefilta!

— Näittekö sen? Voitteko sen vannoa?

— Kyllä näin Etiennen antavan jotain juotavaa.

— Lorenzo, taivas meitä varjelkoon! Se mies on myrkyttänyt sinut!

— Mitä sanot? Myrkyttänytkö? Jumalani! Se on siis myrkky joka polttaa.
Niin, sen tunnen nyt! Enriquita, ota se talteesi, anna tutkia viini,
siitä kyllä löytyy myrkkyä. Se lurjus! Tahtoi päästä minästä naidakseen
Rose-Marien! ... Pääni halkeaa... Lääkäri, pappi... juokse, jotta ehdin
saada ripin... Riennä! ... Ei, kuule, ruumiini pitää leikata... että
saadaan tietää minut myrkytetyn Vanno se!

— Minä vannon! Kuole rauhassa; puolestasi kostamme!

Silloin loisti ilonvälähdys Miralezin silmissä. Mutta kokaini alkoi
tehdä tehtäväänsä. Hän alkoi menettää tajuntaansa.

— Kuoleeko hän myös? Onhan todistuksia... jäännös kupissa, kirje
apteekkarille... Josef näki... Hänenkin täytyy kuolla!

Silmänsä pimenivät. Lääkäri saapui. Miralez hämärästi eroitti häntä.

— Isäni, tahdon ripittää itseni, sanoi hän lääkärille... tahdon
tunnustaa... se olen minä itse, joka olen myrk...

Mutta hänen silmänsä hetkeksi selveni. Kauhistuen hän viskasihe
vuoteessaan.

— Kuka te olette? ... Menkää tiehenne!

Vielä koetti hän häätää lääkäriä, vaan voimansa pettivät. Hän vaan
tajusi vahakynttilöitä sytytettävän vuoteensa pääpuoleen.

— Se on lopussa — sanoi lääkäri.

Rouva Manzanil luki korkealla äänellä _De profundis_. Sitte otti hän
kupin, kysyi poliisikamaria ja poistui.

       *       *       *       *       *

Lähdettyään Miralezin luota riensi Etienne junalle ja saapui Tea teen.

Hän kolkutti n:o 29:ään. Eräs nainen aukasi

— Asuuko neiti Sartilly täällä?

Ei ollut siellä.

Hetki sen jälkeen kolkutti hän n:o 39. Tällä kertaa oli nunna ovessa

— Asuuko neiti Sartilly täällä?

— Hän ei ota vastaan, — virkahti nunna.

Ja ovi sulkeutui hitaasti. — Etienne seisoi kadulla; silmäillen muuria,
jotka piirittivät hänen rakastettunsa.

— Enkö enää koskaan saa tavata häntä? Ei, se olisi liian julmaa!

Hän tarkasteli taloa ja huomasi kilven vastapäisen talon seinällä ja
astui sisälle.

Onko täällä huonetta vuokrattavana?

— Onpa kyllä, täällä alakerroksessa.

Etienne astui sinne ja näki akkunasta talon n:o 39.

— Mitä tekee hän täällä, — ajatteli Etienne. — Miks'ei hän ota vastaan?

Ovi jäi kiinni. Etienne katseli akkunoihin. Niissä ei näkynyt
Genevièven suloista päätä.

— Eikö hän koskaan mene ulos? — ajatteli hän. — Ainako hän pysyy tuossa
vankilassaan?

Alkoi pimetä ja Etiennen piti mennä levolle. Yön aikana mietiskeli
kuinka päästä Genevièven puheille. Seuraava aamu valkeni kirkkaana.
Ja klo 9 naputti Etienne päättävästi n:o 39 ovea. Eräs nunna avasi.
Etienne otti säikähtäneen ilmeen, sanoen nopeasti:

— Voinko tavata neiti Sartillyä? Tulen Sargosista. Hänen holhojansa on
minut lähettänyt: on hyvin kiire. — Samalla työnsi hän vakavasti ovea
astuen sisälle.

— Tulette kai rouva Manzanilin luvalla? — kysy nunna.

— Tietysti.

— Tehkää hyvin ja istukaa. Ilmoitan neiti Sartillylle.

Enriquita ei ollut vielä sisarentyttärelleen ilmoittanut Miralezin
kuolemasta.

— Se siis on viesti enoltani? — sanoi Geneviève nunnalle. — Pyytäkää
hänen astumaan sisään!



XXVIII.


— Tahtooko herra seurata minua? Neiti Sartilly on alhaalla puutarhassa.

— Kiitos, — sanoi hän. — Löydän kyllä yksinkin hänet.

Mutta kun Geneviève huomasi hänet, päästi hän huudahduksen. Samalla
lähti hän poistumaan sanaakaan sanomatta.

Etienne seurasi häntä.

— Neiti Geneviève! — sanoi hän, ja äänensä ilmaisi kaiken sen
kaipauksen, minkä hän pitkänä erossaoloaikanaan oli saanut tuntea.
Neiti Geneviève, se on Lazare, se olen minä! Ah, miksi pakenette?

Geneviève yhä poistui nopeasti mitään vastaamatta. Hän tuli
rautaportille, avusi sen, meni puutarhaan ja poistui yhä kauemmas
metsään.

Mutta Etienne seurasi häntä yhä. Ja Geneviève kuuli entisen munkin
askeleet takanaan sekä äänen sanovan:

— Neiti Geneviève, se on Lazare, Lazare. Olkaa armollinen ja kuulkaa
vain silmänräpäys.

— Mitä sitten tahdotte? — sanoi hän kääntyen nopeasti ja kiivaasti. —
Miksi olette tulleet tänne? — Voiko rouva Miralez ehkä huonommin koska
tahdotte huvitella toisella taholla? Se ei ole oikein; sillä tavalla ei
ole tapana hylätä naista.

Nuo kovat sanat haavoittivat Etienneä. Ne lausuttuaan ratkesi Geneviève
itkuun, peittäen kasvot käsiinsä.

— Menkää tiehenne! — huudahti hän — ettekö näe että vihaan teitä!

Vieläkin koetti hän paeta, mutta kun nyyhkytyksessä yhä taajeni, oli
hänen istahdettava kaataneen puun rungolle.

Tässä tapasi hänet Etienne sanoen:

— Suon teille anteeksi, sillä ette voi tietää kuinka väärin teette
minulle. Jos nyt vihaatte minua, olette minua rakastanutkin, Geneviève,
ja sen rakkauden nimensä pyydän minä muutaman silmänräpäyksen ajan
minua kuuntelemaan. Kun olen puhunut, lähden aivan kuuliaisesti
tieheni, jos sitä vielä vaaditte; ja jos minua vieläkin vihaatte,
sitoudun olemaan tulematta koskaan tiellenne. Neiti Geneviève, rakastan
teitä vieläkin, enkä ole koskaan rakastanut toista naista, vannon sen
Jumalani kaatui.

Geneviève katsahti ylös, luoden silmänsä entiseen munkkiinsa.

— Jos ette ole rakastanut rouva Miralezia, miksi hän sitten on voinut
olla rakastajattarenne?

— Rouva Miralez ei ole ollut rakastajattarenani.

— Olettepa rohkea! ... Enkö itse nähnyt hänen tulevan huoneeseenne?
Enkö itse kuullut hänen tunnustavan sitä? Eikö hänen miehensä ampunut
häntä minun läsnäollessani? Eikö hän olisi tappanut teitä itseännekin,
jos en olisi temmannut asetta hänen kädestään?

— Sen kaikki olette kuulleet ja nähneet, neiti Geneviève, mutta
jos olisitte kuulleet lisäksi vielä paljoa muuta merkillistä, ette
luottaisi silmiinne ettekä korviinne; se on kaikki valhetta! Se oli
tulos kauheista juonista! Teitä on tahdottu pettää, riistää teiltä
rakkautenne ja estää meidän avioliittomme... Sallikaa minun puhua!
Tahdon sanoa teille kaikki. Voitte vihdoinkin kuulla koko totuuden.
Aina hirmuisesta elokaan 15 päivästä asti olen odottanut hetkeä,
jolloin saisin teidät tavata, selvittää kaikki ja osoittaa teille,
että teidän Lazarenne ansaitsee vieläkin arvonantonne. Mitä kiduttavia
hetkiä olenkaan saanut viettää siinä onnettomassa talossa, josta minua
ei hetkeksikään päästetty poistumaan ja jossa vieläkin odotetaan minua
ammuttavaksi. Mutta siitä en välitä. En pelännyt kuolemaani, vaan
tahdoin tavata teidät mistä tahansa. Antakaa anteeksi, että minun
täytyy tehdä tunnustus luottamuksenne takaisin voittamiseksi. Neiti
Geneviève! Rose-Marie rakasti minua, rakasti mielettömästi. Hän oli
kevään kuluessa rakastunut minuun. Huomasin sen Saint-Kerohicissa,
siinä Bretagnelaisessa kylässä, jossa vietimme muutamia viikkoja Hän
sanoi sen minulle eräällä saarella, jolla olimme pakoitetut viettämään
yön. Mutta silloin oli hänen rakkautensa puhdas, ja jos miehensä
sairaus ei olisi ollut parantumatoin, olisi hän piankin unohtanut minut
suuressa maailmassa. Mutta me olimme pakoitetut muuttamaan Sargosiin,
ja siellä Rose-Marien rakkaus vaan kasvoi. Se onnetoin! Hän oli eräänä
yönä jättäymäisillään liekkeihin pelastaakseen minun henkeni. Säälikää
häntä. Geneviève, elkääkä kovin halveksiko. Luulen, ettei hän koskaan
ole pettänyt enoanne. Hän on ainoastaan tahtonut mennä naimisiin niin
pian kuin olisi päässyt leskeksi. Hän ilmaisi minulle suunnitelmansa
ja kysyi josko menisin naimisiin hänen kanssansa. Minä vastasin että
te, Geneviève, tulisitte minun vaimokseni ja etten ketään muuta naista
tulisi koskaan rakastamaan. Hän tali vimmoihinsa tästä ja on siitä asti
koettanut minulle kostaa. Kun hän ei minua saanut myöntymään, koetti
hän välillisesti vaikuttaa teihin. Hän koetteli uskotella teille, että
minä olisin uskoton teille, ja senvuoksi hän järjesti koko elokaan 15
päivän kohtauksen.

— Kuulostaa silti kuin teillä olisi ollut varsin hyvää aikaa miettiä
kaikkea tuota selitystänne. Sitä pahempi ei se ole uskottava;
Rose-Marie ei ole houkkio, joka olisi uskaltanut panna henkensä vaaraan
valmistaakseen minulle ikäviä yllätyksiä.

— Hän ei mitään vaaraa peljännyt Herra Miralez oli niin sairas, ettei
kukaan olisi uskonut hänen voivan kulkea rappuja ylös. Hän ei ollut
useampaan päivään ulkona. Kuinka tuli hän vakoilleeksi vaimoaan, sitä
en tiedä vielä. Rose-Marie tuli tavallisesti luokseni pientä rappua
myöten. Otaksuttavasti hän oli sen joskus nähnyt ja sen johdosta
luullut että me petimme häntä. Ja niin uskoo hän vieläkin ehkä viime
hetkeensä saakka vaikka koettelin hänelle vakuuttaakin syyttömyyttäni.

— Miksi ette kertoneet tuota kaikkea enolleni?

— Hän olisi siitä kovasti pahastunut, siitä olen varma.

— Sen vuoksi ettei se ole totta.

— Ei, Geneviève, vaan sen tähden, että se olisi ollut hyödytöntä.
Kuinka olisin voinut kuolevalle miehelle sanoa: »minä en rakasta
vaimoanne, mutta se on totta että hän rakastaa minua ja tahtoo
välttämättä päästä minun vaimokseni teidän kuoltuanne!» Se olisi ollut
kovin laiha lohdutus.

Geneviève nousihe.

— Te puhutte oivallisesti ja teistä olisi tullut kelvollinen
asianajaja. Mutta jos minua vielä rakastitte, miksi ette minulle
kirjoittaneet?

— Kirjoitin teille joka päivä.

— Oh, ei maksa vaivaa puhua sellaista!

— Ja te, Geneviève, olitte kokonaan lakanneet minulle kirjoittamasta!

— Se on sentään jo liian paksusti sanottu! Kirjoitinhan aivan
epätoivoisia kirjeitä teille!

— Silloin ovat ne varastetut, matkalla siepatut, sillä minä en saanut
niitä koskaan!

Nuori tyttö katsoi Etienneä terävästi silmiin.

— Ah, kuinka mielelläni uskoisinkaan teitä! — huudahti hän, äänessään
kärsivä väre. — Kuinka voisinkaan uskoa. Jospa tietäisitte...

Hän kätki kasvot käsiinsä ja ratkesi itkuun.

Etienne tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä hiljaa.

— Te uskotte minua, Geneviève, — sanoi hän — ja minä kiitän teitä.

Hän itki vieläkin katkerammin kuultuaan nämä sanat.

— Niin, minun täytyy uskoa teitä, — sanoi hän viimein — vaikka
teillä ei ole mitään todisteita. Lazare, minä luotan teihin kaikesta
sydämestäni! ... Kuinka teidän äänenne on suloinen ja herttainen... Ah,
kuinka heikko olenkaan! Minun ei pitäisi tyytyä teidän selityksiinne,
minun pitäisi tutkia asiaa — sehän olisi viisainta, eikö totta? Mutta
sittenkin luotan teihin; se on niin suloista!

Etiennen silmiin nousi ilon kyyneleet ja häntä väristytti onni, joka
valtasi hänet.

— Jospa tietäisitte kuinka paljon olen saanut kärsiä — jatkoi Geneviève
— kuinka kauhean pitkiä nämä kuukaudet ovat olleet. Ja lisäksi on se
ollut karkausvuosi!

Hän nauroi. Veitikkamainen piirre muinaisuudesta näyttihe vielä.

— Kuinka äärettömästi minä rakastan sinua! — kuiskasi Lazare ja vei
tyttönsä kädet huulilleen.

— Oh, herra munkki, tepä edistytte! Tartutte naisen käteen, katsotte
häntä silmiin sanotte: »minä rakastan sinua!» Mikä ujostelemattomuus!
Luokaa heti silmänne alas ja hävetkää! Silloin voi teitä ainakin —
suudella — näin!

Ja nuori tyttö painoi suudelman hänen otsalleen.

Samalla alkoi uudelleen tulvia hänen kyyneleensä.

— Ei, se on enempi kuin minkä jaksan kestää! — huudahti hän. —
Koetan olla iloinen mutta se ei onnistu. Minun täytyy itkeä kaikkia
niitä kärsimyksiä, joita olen saanut kestää. — Jos hänen miehensä ei
onnistunut häntä surmaamaan, niin olen minä jälellä! — lisäsi hän.

Kun hänen vihansa oli asettunut, alkoi hän:

— Niin, hän on kaunis, Granadan ruusu, eikö totta? Sellaiset silmät,
sellainen ryhti, sellainen ruumiin muoto! Eikö ollut oivallinen
vaalini, hra trappisti?

Ja kun Lazare ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan, lisäsi hän:

— Niin, se olin minä, joka olin kehoittanut häntä liehakoimaan
sinua!... Niin pitkälle ei luonnollisesti ollut tarkoitus! ... Mutta
vähän kuitenkin jotta saisin tietää...

— Onko se totta?

— Se on totta. Miehethän ovat niin kummallisia, niitä on lupa panna
koetteelle!

— Sinä olet julma! Olisit ansainnut että...

— Oh, ei mitään uhkauksia. Muuten alan minä uuden 12-kuukautisen
koetuksen, ja tällä kertaa lähetän minä oikein ruman naisen tiellesi.
Mutta älkäämme laskeko leikkiä! Salli minun olla oikein iloinen. Minun
täytyy ottaa vahinkoni takaisin.

— Yksitoista kuukautta Bontucqissa sinun härkäsi muisto yksin seuranani
ja lohdutuksenani... Tiedätkö että olen istuttanut piilipuun sen
haudalle?

— Martinin haudalle?

— Tietysti. Se kasvaa hyvin ja siitä tulee erittäin kaunis puu. Voimme
välistä yhtenä käydä sitä katsomassa. Elä naura! Minusta on sen
härkäraukan muisto pyhä ja luulenpa melkein rukoilleeni sen puolesta...
Niin, Lazare, minulla on jotain sanomista sinulle, minullakin, ja mitä
pyydän anteeksi kun minun on tehtävä tunnustus. Asia on hyvin vakava.

Ja puoliksi leikillä, puoliksi vakavana sanoi hän:

— Tahtoisin viettää häitä nyt heti.

— Rakastettuni!

— Niin, näetkös, mielestäni on koetusaika ollut kylliksi pitkä. Sinä
voisit kenties lopulta tulla minulle uskottomaksi jos minä asettaisin
vielä jonkun vuoden odotuksen. Olen muuten laitoksiini nähden ollut
kauan sitten valmis: kolmen viikon kuluttua voi kuulutus olla tehty ja
minä ikävöin rouva Hontarrèden nimeä. Ah, se ei olekaan enää yksistään
rakkautta, siinä on myös kostonhalua lisänä! Tahdon kiusoittaa
Rose-Mariaa, hän voi haljeta kiukustaan. Me käymme joka päivä
käsikynkässä häntä tervehtimässä ja sitten näin... suutele minua! ...
ja näin... kiitos! Minä voin täten näytellä onneani sille hirmuiselle
naiselle kunnes hän halkeaa harmista. Niin... se tahtoo sanoa ei...
emme näyttäydy ensinkään hänelle... eikä maillekaan. Oletko nähnyt
Luchonissa tien varrella erään kalliokielekkeen päälle rakennetun
tuvan? Oikea erikoispari voisi asua siinä. Kun ainoistaan vuohet
voivat kavuta sinne ylös, täytyy vaimon sitoa köysi miehensä ympäri
päästääkseen hänet tuvasta ulos hakemaan ruokavaroja ja vetää taas
köydestä ylös... Voimme muuttaa siihen, me kaksi. Tiedustetaan saammeko
sen vuokrata! Olenko sinusta narrimainen? Voit antaa sen anteeksi. Se
johtuu ilosta kun sain sinut takaisin. En voi enää oikein nähdä enkä
kuulla. Pyörryttää... Luulen että kuolen... Minä rakastan sinua...
minäkin!

Hän nojasi päätänsä sulhonsa rintaa vasten. Siten astelivat he
aurinkoisessa metsässä ja tulivat takaisin puutarhaan, jonka läpi
olivat puoli tuntia sitten menneet ja ihmeekseen näki Lazare erään
poliisin seisovan portilla.

— Mitä tuo mies tekee täällä, — kysyi hän Genevièveltä.

— Sitä en tiedä — vastasi hän.

Ja he huomasivat toisenkin poliisin, joka näytti piiloutuvan aitauksen
taakse.

— Se on hän, — kuultiin naisäänen huuto etempää. — Se on hän. Ottakaa
kiinni hänet.

— Tätini! — huudahti Geneviève, joka näki rouva Manzanilin juoksevan
luokseen.

Mutta poliisit hyökkäsivät myös esille ja eräs heistä tarttui Etiennen
kaulukseen.

— Olettehan herra Etienne Hontarrède? — kysyi hän tarkastaen nuorta
miestä.

— Olenpa niinkin. Mitä minusta tahdotte?

— Sen voi tutkintatuomari teille sanoa.

Ja poliisit lähtivät viemään pois Lazarea.

Genevièveä vapisutti.

— Herra jumala, mitä se merkitsee' — huudahti hän.

— Se merkitsee sitä, että sinä täällä kävelit enosi murhaajan kanssa. —
vastasi espanjatar.

— Murhaaja? Minä? — huudahti Lazare.

— Veljeni kuoli eilen, — vastasi rouva Manzanil samalla osoittaen
Miralezin kirjuria. — Tuo mies on hänet myrkyttänyt; meillä on
todisteita siitä, — lisäsi hän.

Etienne päästi epätoivoisen huudahduksen.

— Geneviève! Tätisi on valehdellut! Nämä miehet eivät tiedä mitä
tekevät. Vannon pääsi kautta, että olen viatoin. Geneviève, oma
Genevièveni, usko minua!

Mutta poliisit veivät hänet pois. Ja estääkseen häntä pakenemasta
latasi eräs poliisi revolverinsa. Geneviève vaipui tiedottomana tätinsä
syliin.



XXIX.


Tapaus koski juuri onnensa saavuttaneeseen nuoreen tyttöön kuin
moukarin isku päähän. Kahden tunnin ajan oli hän kuin halvattuna,
voimatta puhua sanaakaan. Julma espanjatar istui hänen luonansa
lasketellen mitä julmimpia murhakertomuksia Etiennestä sen sijaan että
olisi lohduttanut.

Mutta viimein nousihe Geneviève äkisti nojatuolista, jossa oli levännyt:

— En voi uskoa sellaista halpamaisuutta; olen varma siitä, että herra
Hontarrède on viatoin, — sanoi hän.

— Mutta minä sanon että meillä on todisteita!

— Minkälaisia todisteita?

— Kokonainen joukko! Lorenzon viime sanat; palvelijan todistus että hän
näki rikollisen valmistavan myrkkyä; apteekkarin, joka toimitti myrkyn.
Ja illalla kun kuollut leikataan, löydetään hänen vatsastaan kokainia —
siinä uusi todistus.

- Mitä?

— Kokainia, myrkkyä, jota rikollinen oli ottanut muka hammassärkyynsä.
Olen itse nähnyt kirjeen. Mitä epäilyä siinä? Saat sen itsekin nähdä.

Geneviève epäili vieläkin.

— Vaikka omin silmin olisin nähnyt tämän rikoksen tapahtuvan, en uskosi
sittenkään!

— Tuollaista itsepäisyyttä!

— Se on vaan järkevää. Mitä varten herra Hontarrède olisi moista
rikosta tehnyt?

— Lapsi! Etkö tiedä, että hän aikoo mennä naimisiin Rose-Marien kanssa?

— Se ei ole totta. Hän ei rakasta häntä, eikä ole koskaan rakastanut.

Rouva Manzinil oikasihe ja ojensi laihat käsivartensa:

— Vai niin, sinä uskot sitä vieläkin!

— Miksi en uskoisi? Sinä otaksut että herra Hontarrède oli rouva
Miralezin rakastaja. Mitä todisteita sinulla siitä?

— Sinä teet lopun kärsivällisyydestäni! Näithän Rose-Marien tulevan
ulos sen pedon huoneesta hiukset epäjärjestyksessä, näit enosi
hyökkäävän syyllisten päälle!

— Kaikki on ollut petosta! Sinä ja minä, Lorenzo ja Rose-Marie itse
olemme erehtyneet. Herra Hontarrède on selittänyt minulle kaikki ne
hirveät tapahtumat ja osoittanut viattomuutensa täydellisesti.

— Uskot siis sen lurjuksen puhetta enempi kuin minun? Ja hänen
kirjeensä Rose-Marielle? Mitä niistä sanot?

— Hän ei ole mitään rakkauskirjeitä lähettänyt Rose-Marielle.

— Kirje oli minulla ja tahdoin näyttää sinulle, vaan olin pakoitettu
antamaan sen tutkintotuomarille.

Geneviève tuli kalpeaksi.

— Oliko se rakkauskirje?

— Täyttä rakkautta, intohimoista, mieletöntä rakkautta! Siinä hän
tunnustaa kärsimättömästi odottavansa hetkeä, jolloin pääsisi naimisiin
kälyni kanssa. Ja kokaini joudutti. — Olisi merkillistä jos tasavallan
presidentti voisi häntä armahtaa!

— Jumalani! Voinko uskoa tuota kaikkea — huudahti Geneviève. Häntä
väristytti. Ja viime puolustuksekseen lisäsi hän:

— Ei voi olla mahdollista että herra Hontarrède olisi aikonut mennä
naimisiin Rose-Marien kanassa, hän juuri tänä aamuna täällä metsässä
kosi minua.

Rouva Manzanil hätkähti.

— Soo-o! — huudahti hän kummissaan ja harmissaan.

— Niin, minun kanssani hän tahtoi mennä naimisiin — sanoi nuori
tyttö silmät loistaen. — Se on päätetty. Olemme melkein määränneet
hääpäivänkin. Olen kuulevinani vieläkin hänen äänensä korvissani ja
tuntevinani suutelonsa kädelläni! Nyt ymmärrät miksi hän ei ole voinut
koskaan Rose-Marien kanssa avioliittoa ajatella.

Vanha espanjatar harppasi lattiata pitkin ja piikin ojensi kätensä ylös
huutaen:

— _Dios mio!_ Mitä sanotkaan!

— Mitä siitä ihmettelet, — kysyi nuori tyttö pelästyksissään.

— Tänäkö päivänä se lurjus piteli sinun kättäsi?

— Niin kyllä; tuskin kolme tuntia sitten.

— Se viheliäinen konna ymmärtää käyttää aikansa! Rose-Marie ai
eilisestä päivästä lähtien omista äyriäkään. Miehensä teki hänet
perinnöttömäksi.

— Entä sitten?

— Hontarrède hylkäsi hänet, köyhän ja etsi toisen rikkaamman, sinut.

— Kuinka?

— Sinä pikku hanhi! Sulhasesi ei päästänyt miljoonia käsistänsä.
Hän tietää, että enosi rikkaudet kuuluvat minulle ja sinulle. Mutta
sellaistahan et sinä ymmärrä. Mutta kyllä tuo »sulhaseni» — ellei nyt
pyöveli asettuisi vähin.

Nyt päästi Geneviève hätähuudon, kun asia esitettiin tässä
valaistuksessa.

— Se on siis totta kuitenkin! Jumalani, mitä minusta tulee! — Hän
painui molemmin käsin sydäntään, joka tuntui pakahtuvan.

       *       *       *       *       *

Kaksi päivää tämän jälkeen luki rouva Manzanil Genevièvelle eräästä
sanomalehdestä kertomuksen murhatapahtumasta, tuosta rakkausdraamasta,
jossa pääosaa esitti entinen munkki, ja muutamia päiviä myöhemmin vielä
laveamman kuvauksen, jossa oli kerrottu Genevièvenkin rakastaneen
munkkia.

Pian saapui kirje Genevièvelle, jossa tuomari kutsui hänet saapuneen
oikeuteen todistajaksi.

— Minä! — huudahti Geneviève — minä sanoisin että... Ei, mieluummin
pakenen.

Ja hän päätti heti lähteä Testestä. Kamarineiti sai toimekseen heti
laittaa tavarat matkakuntoon.

Mutta kun oli matkalle lähdettävä, ei siitä tullutkaan mitään. Hän oli
saanut ankaran kuumeen. Lääkärin sairaustodiste lähetettiin oikeuteen.

Lokakuun 2 pnä oli nti Sartilly niin tointunut, että hän voi jättää
Testin. Kun hän kuuli sitäpaitsi kaduilla kaupiteltavan sanomalehtiä
joissa oli myrkynsekoittajamunkin muotokuva, lähti hän heti matkalle,
saapuen Montséguriin pilvisenä syysiltana. Hän ei enää itkenyt, sillä
kyyneleensä olivat jo kuivaneet. Tuntui kuin lamaannus olisi vähin erin
vallannut koko hänen olentonsa. Mitä tarvitsikaan enää ajatella, mitä
toimia? Hänen elämänsä oli kokonaan mennyttä...

Bontucqissa koetti Geneviève sulkeutua huoneisiinsa. Mutta jos sieltä
hetkeksikään ulos lähti, muistuttivat kaikki häntä menneistä päivistä.
Noita muistoja hän ei jaksanut kantaa, hänen täytyi poistua täältä.

Hän muisti erään syrjäisen nunnaluostarin Espanjassa Elizondon ja
Veran välillä, niitten sinertäväin vuorien takana, jotka häämöttivät
Bontucqiin. Hän muisti aaveentapaiset nunnat jotka työskentelivät
pelloilla ja heti peittivät päänsä mustalla kapusongilla kun joku
mies sattui kaukana näyttäytymään. Hänelle, joka rakasti munkkia,
sopi juuri tälläinen loppu! Novisi aikansa tuli hänen työskennellä
Martinin entisen herran muistoksi ja lopun ijästään tahtoi hän käyttää
rukoillakseen Lazaren syntien anteeksisaamiseksi. — Peyroux jäi
Bontucqin hoitajaksi ja muutamia palvelijoita eroitettiin, joille
Geneviève jakoi koristuksiaan ja muutamia kalleuksiaan. Lokak. 10 pnä
leikkautti hän tuuhean, vaalean tukkansa ja hautasi sen itse piilipuun
juurelle, joka kasvoi Martin-vainajan haudalla ja lähti Espanjaan
matkalle kolmannen luokan vaunussa.

Satoi rankasti kun hän katsoi junan akkunasta tuttuja, muistorikkaita
seutuja. Mutta kun oli saavuttu Saint-Jean-de-Luziin, loisti aurinko
heittäen säälittä säteitään valtameren laineille. Vähitellen Ranskan
raja pakeni vuorien taakse.

Silloin saattoi Geneviève vielä itkeä.



XXX.


Etienne oli tuntenut itsensä mitä masentuneimmaksi kuullessaan kanteen,
jonka mukaan hän oli myrkyttänyt Lorenzo Miralezin. Hän vakuutti
syyttömyyttään poliisille, tutkintotuomareille ja todistajille. Hänen
vakuutuksensa olivat niin uskottavia, että tutkintatuomari usein
tuli liikutetuksi niistä eikä muuta toivonut kuin että ne olisivat
voidut todistaa. Mutta syytettyä vastata oli suuri määrä vakuuttavia
todisteita, niin että kuolemantuomio voitiin aivan epäilemättä niiden
nojalla langettaa: hänen nimensä oli sen kirjeen alla, jolla myrkky oli
tilattu apteekkarilta, myrkky, joka löydettiin tupakoimishuoneesta ja
puolikaskirje Rose Marielle, joka näytti aiheen murhatekoon, palvelijan
läsnäolo kun hän antoi juoman Miralezille, samoin yllätys kun tavattiin
Rose-Marie hänen luonaan. Rouva Manzanil todisti, että hän oli ollut
peloittava maankiertäjä ennen linnaan tuloaan, ja että hän varmaankin
tiesi linnassa asuvan vaan kaksi naishenkilöä, joita aikoi tulla
ryöväämään, vaan kun neiti Sartilly antoi hänelle 400 frangia, pääsivät
he siten varmaan elämänsä kauheimmasta hetkestä.

Vankila-elämä ja sitovat todistukset oikeudessa hänen syyllisyydestään
lamauttivat niin, että Etienne alkoi itsekin tuntea syyllisyyttään.
Ehkä se oli muisto hänen rakkaudestaan, joka antoi voimaa kieltäytymään
tunnustamasta syyllisyyttään, johon tunnustukseen häntä yhtä mittaa
kehoitettiin.

Hän koetti ajatella puolustustodistajia, vaan ketään ei voinut keksiä.
Hän sai asianajajan, joka kohta huomasi vaikuttavaksi todistajaksi
Rose-Marien, sairaan lesken. Mutta hän oli vanhempiinsa luona
Barcelonassa ja luultiin hänen saamista haavoista kuolevan.

Tuomioistuin suostui lykkäämään asian tammikuuhun.

Mutta vuosi meni lopuilleen, etkä rouva Miralezista mitään kuultu.
Etienne kirjoitti hänelle epätoivoisia kirjeitä, mutta mitään vastausta
ei tullut. Vihdoin alkoi Etienne häntä vihata, tuota naista, joka oli
vaan onnettomuutta levitellyt ympärilleen ja tahtoi nyt hänetkin jättää
pyövelin teloitettavaksi.

Viikot olivat vierineet ja tammikuun 21 päivä oli käsissä. Eräänä
aamuna kutsuttiin Etienne kopistaan ja vietiin oikeuden eteen.
Kannekirjelmä luettiin. Mutta Etienne kielsi varmasti syyllisyytensä.
Hän ei ollut rouva Miralezin rakastaja, hän ei ollut koskaan
aikonutkaan mennä hänen kanssansa naimisiin. Oikeuden puheenjohtaja
näytti hänelle todistuskappaleita: kirjeen, pullon, kupin, ja virkahti
lopuksi:

— Jyry tuomitkoon asian.

- Mutta minä en ole koskaan tätä kirjettä osoittanut rouva Miralezille
— huudahti Etienne.

— Kenelle sitten?

— Neiti Sartillylle!

— Oliko kirjekuori myös aijottu neiti Sartillylle?

— Tämä kuori on tavallisen liikekirjeen kuori, jonka lähetin
Marseilles’ista rouva Miralez’ille.

Tämä synnytti ivanaurua kuulijakunnassa. Samoin väite, että rouva
Miralez saattoi hiukset hajallaan tulla hänen huoneestaan olematta
silti hänen rakastajattarensa.

Etiennen voimat alkoivat pettää. — Todistajat tulivat sisälle. Nyt
oli hän saava tuomionsa. Hän muisti Genevièveä, oli näkevinään
metsälähteen, jonka reunalla rakastamansa tyttö oli tunnustanut häntä
aina rakastavansa, muisti päivänvarjoksi karsitun puun, oli kuulevinaan
sen juurella laulun. Ja hän kiitti Luojaansa siitä onnesta, jota oli
saanut silloin tuntea.

Samassa laskeutui käsi hänen käsivarrelleen. Hän kääntihe ja näki
asianajajansa.

— Rouva Miralez on tullut! — sanoi hän. Hän on lähettänyt korttinsa
minulle.

— Herra puheenjohtaja — sanoi asianajaja oikeudelle — pyydän saada
lukea juuri saamani kortin: »Rouva Miralez, joka tänä aamuna saapui
Bordeaux’iin, pyytää tulla oikeudessa kuulusteltavaksi. Hän voi jättää
tärkeitä tietoja oikeudelle ja odottaa eteishuoneessa.

Sanat herättivät liikehtimistä oikeushuoneessa.

— Kaunis rouva Miralez.

— Granadan ruusu!

— Nyt näemme hänet!

Puheenjohtaja vaati hiljaisuutta.

— Tuokaa sisälle rouva Miralez! — sanoi hän vahtimestarille.



XXXI.


Syntyi hälinä, joka yhä lisääntyi. Eräs vahtimestari kehoitti
hiljaisuuteen.

Nähtiin laiha, ruma, ontuva nainen, pitkä arpi oikeassa poskessa.
Tuotako oli sanottu Granadan ruusuksi? Kaikki olivat hämmästyksissään,
ja erään oikeuden jäsenen nähtiin virnistävän.

Etienne tarkasteli naista, jota hän ei voinut heti tuntea rouva
Miraleziksi, sillä niin paljon pitkä aikainen sairaus oli häntä
muodostellut.

Rouva Miralez arvasi minkä vaikutuksen yleisö oli hänestä saanut ja
punehtui, silmänsä täyttyessä kyynelistä. Etienne huomasi kyyneleitten
valahtavan ja oli valmis antamaan hänelle anteeksi.

— Rouva Miralez — alkoi puheenjohtaja — teillä on sanan vuoro
selittääksenne mitä tiedätte esillä olevasta myrkytysrikoksesta, jonka
johdosta miehenne on kuollut ja entinen rakastajanne Etienne Hontarrède
joutanut syytettyjen penkille.

Rose-Marieta väristytti kuullessaan nämä ankarat sanat. Hän käsitti,
että kaikki täällä olivat hänelle vihamielisiä, pitäen häntä osallisena
rikokseen. Kuivattuaan kyyneleensä lausui hän liikutetulla, mutta
kuuluvalla äänellä:

— Herra presidentti, Etienne Hontarrède ei ole ollut koskaan minun
rakastajani.

Epäluuloinen humahdus kuului oikeussalissa.

— Tunnemme tuon lajin — mutisi eräs nuori asianajaja viiksiään
väännellen.

Mutta Rose-Marie jatkoi päättävästi:

— Jos en olisi neljää kuukautta ollut pakoitettu olemaan
sairasvuoteella haavain johdosta, jotka sain elokuun 15 päivänä, ei
herra Hontarrède olisi ollut syytettynä niin inhoittavasta rikoksesta
kuin mistä häntä nyt syytetään. Useamman viikon ajan olen hoippunut
elämän ja kuoleman vaiheilla, ollessani vanhempaini luona Barcelonassa.
Minulle ei ole ilmoitettu mieheni kuolemasta eikä herra Hontarrèden
vangitsemisesta. He pelkäsivät että nämä tiedot olisivat saattaneet
henkeni vaaraan. Vasta tammikuun ensi päivänä sain sanomalehdistä
tietää, mitä vuoden lopulla Ranskassa oli tapahtunut. Niin pian kuin
voin, matkustin Girondeen, jonne saavuin viime viikolla. Ennemmin en
voinut tänne saapua, koska minun oli hankittava kaikki ne todisteet,
joita oli käytettävissäni näyttääksesi herra Hontarrèden olevan
viattoman. Ja nyt, herra presidentti, pyydän saada esittää ne.

Oikeushuoneessa syntyi taas yleistä liikehtimistä. Kaikki olivat
hämmästyksissään. Muutamien kasvoilla kuvastui epäluulo, toisilla taas
oli myötätunto herännyt.

Nuori leski oli hyvin liikutettu. Hänen vasen kätensä vapisi
hermostuksesta, ja oikea vei nenäliinan milloin silmille, milloin taas
huulille. Nyt jatkoi hän:

— Herra presidentti, jos joku on rikollinen, olen se minä, eikä herra
Hontarrède. Ja koska olen vannonut puhuvani kaikki mitään salaamatta,
voitte kuulla kertomukseni. Herra presidentti! Minä en ole ollut
koskaan herra Hontarrèden rakastajatar, mutta minä olen rakastanut
häntä paljon.

Nyt keskeytyi hänen puheensa nyyhkytykseksi. Moni kuulijoistakin alkoi
saada kyynelhelmiä silmiinsä.

— Minä olen rakastanut herra Etienneä paljon — jatkoi taas rouva
Miralez — ja minä olen ollut mustasukkainen hänestä. Tiesin, että hän
tahtoi mennä naimisiin erään nuoren tytön kanssa, ja tein kaikkeni
saadakseni hänet estetyksi tästä avioliitosta. Siinä on rikokseni;
siinä se pahatyö, mistä johtuu n.s. »Sargosin draama».

— Tahdon mielelläni uskoa teitä — sanoi puheenjohtaja — mutta eivät
pelkät sanat tässä merkitse, vaaditaan todistuksia.

— Niitä on minulla, — sanoi Rose-Marie, ottaen samalla käsipuuhkastaan
esille kukkaron. — Mieheni luuloa uskottomuudestani hänelle herätti
eräs kirjepuolikas, jonka Lorenzo löysi eräästä rasiastani ja jonka
rouva Manzanil on jättänyt oikeudelle. Mutta tuo kirje ei ollut
kirjoitettu minulle; se oli aijottu herra Etiennen morsiamelle. Kas
tässä jatkoa, joka ei ole tunnettu, ja jossa on oikean kirjeen saajan
nimikin. Te näette, hra presidentti, että molemmat kirjeen puoliskot
ovat kirjoitetut samalla käsi-alalla ja samalle paperille. Molemmissa
ovat kirjaimet samanlaisia: eräs niistä, K, alkaa sillä puoliskolla,
jonka jätän nyt teille. Ei voi näin ollen olla mitään epäiltävää
asiassa.

Molemmat kirjeenpuoliskot asetettiin vierettäin ja puheenjohtaja luki
nyt kirjeen kokonaan ojentaen sen sitten oikeuden toisille jäsenille,
jotka vuorostaan siirsivät sen yleiselle syyttäjälle ja edelleen
jurylle. — Todistus oli senkin puolesta vakuuttava, kun repeytyneet
epätasaisuudet hyvin sopivat yhteen.

Jurymiehet olivat hämmästyksissään, ja sanomalehtimiehet pyysivät
kirjettä nähdäkseen.

— Mutta kuinka te olette voineet saada huostaanne tämän kirjeen, jos se
ei ollut teille kirjoitettu — kysyi puheenjohtaja.

— Olin antanut kamarineidolleni käskyn keskeyttää hra Hontarrèden
kirjevaihdon morsiamensa kanssa.

— Se ei ollut kaunis teko. Mutta jos otaksun selityksenne todeksi, en
vielä käsitä minkävuoksi asetitte esille sen kirjeen osan, joka voi
syyttää teitä! Aijotteko kuvitella minulle, että tarkoituksenanne oli
saattaa se miehenne käsiin?

— Mieheni ei enää voinut poistua huoneestaan eikä kukaan olisi
saattanut aavistaa hänen nousevan ylös, niitä portaita myöten, jotka
johtivat huoneeseeni. Kirje ei ollut aijottu joutumaan mieheni, vaan
Genevièven, herra Etiennen morsiamen käsiin.

— Miksi hänen?

— Siksi ettei hän enää välittäisi hänestä!

— Sepä oli arvotoin teko! — huudahti puheenjohtaja.

— Myönnän sen — vastasi Rose-Marie peittäen nenäliinallaan silmiään —
ja kadun kaikesta sydämestäni. Mutta minä rakastin herra Etienneä niin
paljon!

Ja taas hän alkoi nyyhkyttää.

— Minä pyydän herroja jurymiehiä huomauttaa, ettei tuo kirje todista
yhtään mitään — sanoi syyttäjä — ei edes sitä, ettei todistaja olisi
ollut syytetyn rakastajatar. Jos tänä olisikin väärä, olisivat he
voineet kirjoittaa toisilleen muita kirjeitä.

— Onko sitten löydetty sellaisia? — kysyi Etiennen asianajaja.

— Onhan mahdollista, että ne ovat hävitetyt, väitti syyttäjä.

— Tietysti; mutta olisi varsin merkillistä perustaa syytettä jonkun
olettamiin kirjeisiin, joita ei ole kukaan nähnyt eikä edes kuullut
puhuttavan niistä.

— Oliko siinä kaikki, mitä teillä oli sanomista — kysyi puheenjohtaja.

— Ei kaikki, herra presidentti. Luvallanne tahdon todistaa, ettei herra
Hontarrède rakastanut minua eikä tahtonut mennä naimisiin kanssani vaan
inhosi minua ja halusi muuttaa pois meillä mieheni kuoleman jälkeen.

Rouva Miralez näytti nyt toista Etiennen Genevièvelle kirjoittamaa
kirjettä, jota tarkastettiin käsialaa verraten edellisen kirjeen kanssa.

— Tämä on hyvä kyllä, — sanoi puheenjohtaja — mutta löytyy eräs
tosiseikka, joka puhuu teitä vastaan, se nimittäin, että teidän nähtiin
tulevan elokuun 15 pnä syytetyn huoneesta enemmän kuin epäilyttävässä
puvussa! Tapahtuiko sekin tarkoituksessa hämmästyttää nuorta tyttöä?

— Kyllä, herra presidentti.

— Se vastaus oli teiltä varomatoin! Tehän ette tietäneet, milloin neiti
Sartilly tulisi Sargosiin. Hänen lähtönsä pidettiin salassa; sen on
rouva Manzanil vakuuttanut.

— Rouva Manzanil ja neiti Sartilly uskoivat niin, mutta olin saanut
siitä salaisen tiedon Marinalta, Genevièven kamarineidolta. Tämä
sähkösanoma todistaa sen!

Rose-Marie näytti sähkösanomia, jonka Dominica oli saanut elok. 15 p:n
aamuna.

— Todistuksenne on kylläkin merkillinen — sanoi nyt syyttäjä — ja
näkyy siitä mihin te olette pystyneet. Mutta syytettyyn nähden on
samantekevää, oliko hän rakastajanne tai vihamiehenne. Kysymys on
siitä, onko hän myrkyttänyt miehenne. Myönnättekö vai kiellättekö sen?

Rose Marie vastasi nöyrästi:

— Jos herra Hontarrède ei rakastanut minua, jos hän sittenkin viipyi
meillä mieheeni kiintymyksen vuoksi ja avustaakseen hinta, on hyvin
vähän luultavaa, että hän olisi myrkyttänyt mieheni. Sanoin jo että
olen käyttänyt 8 päivää hankkiakseni todisteita, jotta voidaan vaatia,
ja koska nyt on kysymys myrkytyksestä, niin voin ilmoittaa ken se
myrkyttäjä oli: se oli mieheni itse. Miralez teki itsemurhan!

Salissa syntyi hälinä, jota kesti pitkän aikaa.

Mutta Rose-Marie jatkoi varmalla äänellä ponnistaen kaiken rohkeutensa:

— Anteeksi, jos sanon koko totuuden. Mieheni lyhensi päiviään panemalla
itse myrkyn kupissa olevaan lämpimään viiniin, jonka antoi Hontarrèden
itselleen ojentaa.

— Ja miksi olisi hän niin tehnyt? — kysyi presidentti.

— Kostaakseen hänelle, koska luuli hänen olevan minun rakastajani! Olen
ottanut selvää asiasta ja voin esittää useampia todistuksia siihen,
että mieheni tahtoi surmata herra Etiennen; hän tuli estetyksi siitä
elokuun 15 pnä. Muutamia päiviä myöhemmin kun ei uskaltanut häntä
ampua noin vaan tavatessaan, vaati hän Etienneä kaksintaisteluun 20
askeleen välimatkalla. Eikä se ollut leikinasia, sillä Lorenzo oli
oivallinen ja harjaantunut ampuja, kun taas herra Hontarrède ei ole
koskaan laukaissut pistoolia. Mutta mieheni voimat kun vähenivät,
nautti hän myrkyn siten, että hänen vaimonsa rakastaja näyttäisi hänet
myrkyttäneen.

— Rouva Miralez, ette ole täällä asianajajana, vaan todistajana.
Pysykää tosiasioissa!

— Pyydän anteeksi. — Mutta voinhan todistaa sanani. Sargosin
apteekista, josta myytiin kokaini, sain arvokkaita tietoja. Kuje,
jolla myrkky tilattiin, oli kirjoituskoneella kirjoitettu ja
allekirjoituksena: » Etienne Hontarrède, _Sarjos_». Se ei ollut
_Sargos_, vaan Sarjos. Apteekkaria oli kummastuttanut virhe. Koska
kirje lienee oikeuden asiakirjoissa, lienee oikeuskin sen huomannut.

— Se on oikein, mutta mitä merkitystä sillä olisi? — sanoi presidentti.

— Se todistaa, että kirjoituskoneella kirjoitettu kirje on
espanjalaisen kirjoittama, sillä j on espanjan kielen kova g-äänne. —
Voin vielä esittää tässä Lorenzon vanhemmilleni kirjoittaman kirjeen,
hänen omalla käsialallaan, jossa myös on Sarjos.

— Yleisellä syyttäjällä ei ollut tähän mitään muistutettavaa, ja
yleisön joukosta kuului hyväksymishuudahduksia. — Ja Rose-Marie jatkoi:

Vahvistaakseni todistustani olen tuonut mukanani kamarineitini, joka on
ollut itse osallisena kirjeiden pidättämisessä ja muissa kertomissani
tapahtumissa. Myöskin olen onnistunut saamaan mukaani tänne tohtori
Corstalat'in Sargosista. Hän on minulle ollut tuntematoin, mutta hän
on kuitenkin kertonut mieheni tunnustaneen hänelle itse surmanneensa
itsensä. Molemmat seuralaiseni odottavat eteishuoneessa, jos oikeus
haluaa kuulustella heitä.

— Voitte poistua, rouva Miralez — sanoi puheenjohtaja.

Rose-Marien silmät sädehtivät taas, vaikkakin kohta täyttyivät
kyynelistä katsahtaessaan Etienneä.

— Ja nyt pyydän herra Hontarrèdeä antamaan minulle anteeksi kaiken sen
pahan, jota olen tuottanut...

— Nyyhkytykset keskeyttivät lauseen. Myöskin Etiennen silmissä oli hän
nähnyt kyyneleet — kiitollisuudesta ja onnesta.

Rouva Miralezin poistuttua ja muutamia tunteja sen jälkeen kun oikeus
oli kuulustellut Dominicaa ja tohtori Corstalat’ia, sai jury vastata
kysymykseen: syytön vai syyllinen? — Vastaus oli: »kokonaan syytön».



XXXII.


Samana iltana sai Etienne vapautensa. Suuri yleisöjoukko oikeuspalatsin
edustalla osoitti suosiotaan entiselle munkille, joka koetti
väkijoukosta etsiä Rose-Marieta. Häntä ei kuitenkaan näkynyt. Nyt olisi
Etienne tahtonut tulkita sydämellisen kiitollisuutensa vapauttajalleen.
— Kun hän oli aikeissa lähteä asianajajaltaan tiedustelemaan, huomasi
hän vaunun, jossa oli kaksi mustapukuista naista.

— Tekö? — huudahti hän.

— Minä se olen — vastasi Rose-Marie. Tungoksesta huolimatta olen
koettanut teitä seurata, ja koska nyt viimeinkin olette yksin, saanen
lähetä. Annatteko minulle anteeksi — sanoi hän ojentaen kätensä, joka
vavahteli.

— Josko annan!

Ja nuori mies suuteli hänen kättään. Mutta Rose-Marie veti kätensä pois.

— Ei, te ette voi vielä antaa kaikkea anteeksi minulle. Ette ole
saaneet vielä hyvitystä kaikesta, mitä olen rikkonut. Ette voi kiittää
ennen kuin olette tulleet Genevièven puolisoksi!

— Mitä sanotte? — huokasi Etienne. Geneviève raukka! Mitä hänestä
lienee tullutkaan? Mitä ajatellee hän Lazarestaan? — En voi enää mitään
toivoa siltä taholta, siitä olen vakuutettu.

— Elkää sanoko niin!

— Tiedättekö missä hän nykyään on?

— En. Mutta kun tahdon häneltäkin pyytää anteeksi, voimme yhtenä etsiä
hänet, jos sallitte sen. Nouskaa vaunuun ja puhukaamme hänestä!

— Hôtel de Franceen! — sanoi rouva Miralez ajurille.

       *       *       *       *       *

Vaunun lähdettyä liikkeelle sanoi rouva, jota ennen kutsuttiin Granadan
ruusuksi:

— Herra Etienne, en ole enään entisen Rose-Marien näköinen; olen
tullut rumaksi, jonka jo näitte oikeussalissa. Mutta sen sijaan olen
tullut vakavaksi. En ole vielä tullut täysin terveeksi enkä tiedä jos
koskaan tulen. Loppu-elämäni ajan tahdon osottaa teille alttiutta ja
ystävyyttä, enkä koskaan enää puhua rakkaudesta teille. Se olisikin jo
naurettavaa, oletteko siitä tyytyväinen?

Hän otti nuoren lesken käden omaansa ja piti sen siinä.

Hotelliin päästyä tilasi Etienne hyvän päivällisen, jonka kolmisin
söivät hyvällä ruokahalulla.

Dominica oli levoton jouduttuaan sen miehen kanssa silmätyksin, joka
oli neljä kuukautta saanut olla vankeudessa hänen tähtensä. Etienne
arvasi hänen levottomuutensa syyn ja sanoi hänelle:

— Toivon ettei neiti Dominica kanna mitään kaunaa minua vastaan.

— Ah, herra Etienne — vastasi nuori tyttö. — Jos te joskus tarvitsette
jotakuta, joka tahtoisi uhrata elämänsä puolestanne, muistakaa silloin
Dominica Etcheto! Nyt kuuluu ruumiini ja sieluni teille.

Tämän sanottuaan ratkesi hän itkuun.

       *       *       *       *       *

Kahden päivän perästä saapuivat Etienne, Rose-Marie ja Dominica
Bontucqiin. Linna oli sulettu. Herra Peyroux ilmoitti, ettei linnassa
nykyään asu ketään. Neiti Sartilly oli jo kolme kuukautta sitten
matkustanut luostariin Espanjaan.

— Genevièven olen nyt kokonaan kadottanut — huudahti Etienne
toivottomana.

— Olettepa lapsellinen — sanoi Rose-Marie. Emmehän asiaa jätä tähän.
Lähdemme heti Puyoviin.

Rose-Marie osti matkakäsikirjan, etsi siitä luostarin nimen, tutki
kartasta tien ja osti kohta piletit.

— Matkustammeko Espanjaan? — kysyi Etienne.

— Tietysti. Me kolmisin tuomme Genevièven pois luostarista. Kun olen
saanut teidän mieheksi ja hänet vaimoksenne, matkustan Barcelonaan,
jossa olen vanhempaini luona niin hiljaa ettette minusta enää mitään
kuule.

Matkustajat saapuivat luostarin portille. Entinen munkki joutui ankaran
mielenliikutuksen valtaan nähdessään synkeät luostarin muurit.

Hän pyysi murtuneella äänellä tavata neiti Sartillyä. Mutta se häneltä
kiellettiin. Hän ei saanut lupaa sanaakaan hänelle lausua, sillä
luostarin säännöt sen kielsivät.

- Hyvä, — sanoi Dominica. — Minulla on keino: minä rupean nunnaksi
tänne.

— Sinä! — huudahti Rose-Marie.

— Niinpä juuri Luostaritaipumukseni hälvenevät kyllä niin pian kuin
olen ehtinyt kohdata neiti Genevièven, selittää hänelle kaikki; hänen
sulhonsa syyttömyyden, hänen vapauttamisensa, hänen uskollisuutensa —
ja sitten tuon hänet teille! Siinä olen kyllä onnistuva, uskokaa se!
Antakaa minulle sanomalehdet, joissa oikeuden käynti selostetaan!

— Olettepa kelpo tyttö — tunnusti Etienne, jonka toivo alkoi jo palata.

Ja Dominica teki kuten oli sanonutkin.

Seuraavana päivänä pääsi hän luostariin. Ja kahdeksantena päivänä
jätti hän sen seurassaan eräs hento noviisi, jonka tukka oli leikattu
lyhyeksi, vaan jonka silmät loistivat kyyneleiden takaa rientäessään
pitkin kylän katua.

       *       *       *       *       *

Vaatimattomassa hotellissa Echalarissa tapasi nyt Geneviève Lazarensa.
Kihlautuneet olivat niin tunteittensa valtaamina, etteivät hetkeen
kumpikaan voineet sanaakaan sanoa. Syleiltyään pitivät he toistensa
käsiä.

Rouva Miralez katkasi äänettömyyden. Hän oli laskeutunut polvilleen
Genevièven eteen.

— Anteeksi! — kuiskasi hän liikutetulla, vapisevalla äänellä.

Neiti Sartilly käänsihe ja huomasi edessään entisen kilpailijansa
arvekkaat kasvot.

— Anteeksi! — toisti Rose-Marie. — Olen kolmen kuukauden ajan ollut
mieletöin, hullu. Unohda se Geneviève! Olethan lukenut sanomalehdistä?
Tunnet asiain todellisen laidan. Ole armelias kurjalle tädillesi eläkä
häntä kovin ankarasti vihaa! Nyt, kun olen teidät taas yhdistänyt,
vetäydyn takaisin, ettekä minua enää tarvitse nähdä. Olen niin
onnellinen tietäessäni teidän olevan onnellisia... Hyvästi Etienne! ...
Hyvästi Geneviève! Minä vakuutan sinulle, ettei sulhosi koskaan ole
suudellut minua, ei edes otsalle... Tahdotko nyt antaa minulle yhden
suudelman?

Nuori morsian ei voinut pidättää säälin huokausta tunkeutumasta esille.
Hän syleili rouva Miralezia. Molemmat he itkivät. Nuori leski oli
kalman kalpea.

— Lazare, suutele Rose-Marieta! — sanoi Geneviève sulholleen.

Nämä sanat kuultuaan nousi rouva Miralez. Hän näki sen miehen, jota
oli kiihkeimmin rakastanut, lähestyvän; hän tunsi hänen väräjäväin
huuliensa koskettavan poskeansa; hän sulki silmänsä ja näytti kuin hän
tänä silmänräpäyksenä olisi tuntenut kaiken sen onnen, joka oli hänelle
autuuttavana toivona loppu-elämänsä ajaksi.

Rose-Marie ja Dominica lähtivät samana iltana matkalle Barcelonaan.
Lazare ja Geneviève lähtivät taas yhdessä Ranskaan.

Kolme kuukautta myöhemmin vihittiin Etienne Hontarrède Geneviève de
Sartillyn kanssa. Häät vietettiin Montségurissa, ja seuraavana päivänä
laski nuori rouva kanervakukkavihon Martinin haudalle.

(Loppu.)





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Granadan ruusu: Romaani" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.