Title: Vanhoja muistoja
Author: Sillanpää, Frans Eemil
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vanhoja muistoja" ***


VANHOJA MUISTOJA

Kirj.

F. E. Sillanpää



Työväen kalenteri 1924 XVII.



HelsingissäÄ,
weilin & Göös,
1923.



SISÄLLYS:

Vanhoja muistoja (F. E. Sillanpää)
Bismarckin perintö (Heinrich Ströbel)



VANHOJA MUISTOJA



 (Tämä kirjoitelma on laadittu v. 1919 erästä julkaisua varten,
 joka sen kumminkin hylkäsi. Sen julkaiseminen tällä kertaa on siis
 oikeastaan muistelmien muistelemista. Minulle itselleni on kirjoitus
 hyvin mielenkiintoinen ja olisin iloinen, jos se voisi elähyttää
 niitä, jotka elämän yksityiskohtien suhdattomuudesta koettavat
 itselleen paljastaa luonnonlakien suuria suuntaviivoja — ja sitähän
 tietä on kuljettava jokaisen, joka katsoo ihmisyyden päätehtäväksi
 noiden luonnonlakien lannistamisen ihmisyyden mukaisiksi.)

Tuntuu omituiselta, että tuon otsikon nyt jo voi niin epäröimättä
piirtää niiden asiain ylle, joihin alempana poimitut lähettämättömät
ja käyttämättä jääneet kirjelmät ja muut "dokumentit" viittaavat.
Niitten kaikkien vuosilukuhan on vain yhtä alempi kuin sen, jonka nyt
leikkaamme. Ja kumminkin on se aika niinkuin unta vain, en epäile
sanoa: niinkuin pahaa painajaisunta vain. Se on sitä niiden ihmisten
mielestä, jotka eivät minään ajankohtana joutuneet verisen humpuukin
lumoihin ja siitä syystä saivat tehdä tuttavuutta ensin punaisten ja
sitten valkoisten esikuntien ja heidän tutkijainsa kanssa, onnistuen
kumminkin säilyttämään kotinsa koskemattomina.

Kun siis tänä iltana jotenkin laimeamielisenä hain aihetta
kirjoitukseen tätä julkaisua varten, osui käteeni kokonainen sarja
kirjeitä ja lappusia. Ne koskettavat kaikki kuolemaa ja kuolleita
ja sen vuoksi uhoo niistä omituinen mykkä juhlallisuus, joka tekee,
että painavimmatkin reunamuistutukset tuntuvat kevyiltä. Syyttömien
kuolema siirtää väkisinkin tapaussarjan inhimillisen vihan jyrisevästä
valtapiiristä inhimillisen tragikan koskemattomaan valtapiiriin...

Ensimmäisenä on muutaman pohjoispohjolaisen työmiehen kirje tänne
meikäläiseen esikuntaan, Se virui aikansa etappikanslian pöydällä,
josta sen joskus pistin taskuuni. Se liene toinen tai kolmas hänen
kirjoittamansa samansisältöinen kirje:

 "Pyydän sieltä Teidän esikunnasta että jos teillä siellä on vielä
 tallessa ja lähettämättä net kaatuneen Sankarin Janne J:n Oman Veljeni
 vaatteet ja Arvo esineet, mitä hänellä oli silloin kun hän tuotiin
 sinne — minä en ole vielä kumminkaan niitä saanut — Niin minä pyydän
 että jos niitä ei vielä ole lähetetty tulemaan niin lähetettäisiin
 Pyytää Hänen oma veljensä Kalle."

Ilmeisesti oli kaatuneella sankarilla ollut joltisetkin vaatteet ja
arvoesineet, koskapa olivat tehneet tyystin kauppansa. Haudattujen
luettelo osoitti, että Janne J. makasi täkäläisessä yhteishaudassa n:o
se-ja-se, sotilaallisesti haudattuna ja siunattuna, mutta kukaan ei
tiennyt hänestä enempää. Kaikessa vähäpätöisyydessään on se kumminkin
erinomainen historiallinen asiakirja, sen tyylistä puhuu vilpitön
vakavuus.

Seuraava oli virallinen postikortti, jonka etusivun otsikossa on
painettuna:

Lähetetty Hämeenlinnan Sotavankileiristä. Sitten seuraa:
Nimi .......... Osoite ... .......

Toisella puolella on painettuna ja täytettynä seuraava kaavake:

 Hämeenlinnassa Toukokuun 28 p. 1918 Ilmoitan että olen täällä ja
 pyydän teitä hankkimaan minulle sikäläiseltä suojeluskunnalta,
 kirkkoherranvirastolta y.m. todistukset koskeva syyttömyyttäni.
 Todistukset ovat osoitettavat Tutkintotuomarille Hämeenlinnaan.

 Osoitteeni on: Hämeenlinna, Sotavankileiri ............... kasarmi
 ............... rak ........... kerr ........... huone .............

                                            Nimi: ...............

Sen on täyttänyt ja lähettänyt muuan keskenkasvuinen tyttönen
äidilleen, joka kumminkaan ei sitä koskaan saanut siitä
yksinkertaisesta syystä, että hänet oli teloitettu jo maaliskuussa.
Isänsä teloituksen näkyy tyttö aavistaneen, koska ei ole osoittanut
lähetystään hänelle. Kesäkuun iltana avatessani iloisen joukon
ympäröimänä postipakettia, pistin sen mitään sanomatta taskuuni,
niinkuin olisin hävennyt jotakin tai vaistomaisesti välttääkseni
ympärillä seisojien vitsailevia ehdotuksia osoitteen muuttamisesta.
Tuon samaisen äidin teloittaminen oli nimittäin minun mielestäni
suhteettoman väärämielinen teko. Minä häpesin asiaa niiden monien
kahvikuppien ja herttaisen kohtelun vuoksi, joita olin teloitetulta
saanut. Arvosteluni voi siis kylläkin olla puolueellinen.

       *       *       *       *       *

Seuraavan juhlallisen kirjelmän olen minä allekirjoittanut itse
laatinut allamainittuna kesäisenä päivänä, olen sen jälkeen siistinyt
itseni, pukenut paremmat vaatteet ylleni, ottanut kepin herraiseen
käteeni, josta jotkut punakaartilaisnuorukaiset kuuluivat sanoneen,
ettei se ole ikänä ansainnut edes ruokansa suolaa ja joutaisi sen
vuoksi yhdessä pään kanssa irti hakattavaksi, ja kävellyt siihen
kylään, jossa on hyvin viljeltyjä ja hyvin maalattuja taloja ja niissä
hyvin säilyneitä isäntiä (kiitos viimemainitusta seikasta hyvinkin
paljon ehkä sen miehen, josta seuraavassa tulee puhe). Minut otettiin
erinomaisen ystävällisesti vastaan, jonka jälkeen minä mainituille
isännille esitin kirjelmäni, joka oli näin kuuluva:

 Siinä tapauksessa että vankileirissänne säilytettävänä oleva
 punakaartilaisvanki Juho Stefanus Taavetinpoika H. tämän Hämeenkyrön
 pitäjän L:n kylästä takuita vastaan laskettaisiin kotipaikalleen,
 menevät allekirjoittaneet Hämeenkyrön Suojeluskunnan jäsenet täyteen
 takuuseen siitä, että hän pysyy kotipaikallaan säännöllisessä
 työssä, käyttäytyy siivosti, ei ole kenellekään yksityiselle eikä
 yhteiskunnalle vaaraksi ja heti käskyn saatuaan täyttää ne määräykset,
 joita hänelle viranomaisten puolelta mahdollisesti annetaan, ja
 anomme, että hänet luovutettaisiin tämän esittäjälle kirjailija Frans
 Eemil Sillanpäälle tämän pitäjän Vanajan kylästä kotiin tuontia varten.

 Hämeenkyrössä heinäk. 18 p. 1918.

mikä kirjelmä ei kuitenkaan, siihen nähden, että mainittua Juho
Stefanusta isäntien lausunnon mukaan ei paikkakunnalla erikoisemmin
kaivattu, niin hyvänlainen ja oikeamielinen kuin hän yleensä oli
ollutkin, heidän puoleltaan antanut aihetta mihinkään toimenpiteisiin,
vaikka kirjelmä tunnustettiinkin hyvin ja sujuvasti laadituksi.

Myöhemmin sain tilaisuuden kertoa samoille isäntämiehille, että Juho
Stefanus silloin heinäk. 18 p:nä jo makasi haudassa Lappeenrannan
kaupungin läheisyydessä kuoltuaan vankilassa "liialliseen lihavuuteen",
kuten eloon jääneet sieltä palatessaan kertoivat. Isäntämiehiltä oli
siis mennyt hukkaan oivallinen ja maksuton jalomielisyyden tilaisuus.

Sitten seuraa tällainen kirje, jonka lähettämättä jättäminen ei lakkaa
minua kisaamasta, vaikka tiedänkin hyvin, ettei asianomainen henkilö
olisi minun opastustani tarvinnut, jos olisi katsonut jotakin voivansa
tehdä.

                                               Hämeenkyrössä 7.7.18.

 Arvoisa Herra Tohtori,

 Pyydän ensiksi vilpittömästi ja ilman mielistelyä tulkita Teille sen
 syvän ja isällisen kunnioituksen, jota Teitä kohtaan tunnen nuorempana
 kansalaisena ja kirjailijana. Olette tajunnassani — ja varmasti
 Suomen kansan kaikkien luokkien parhaimmiston tajunnassa — tullut
 meidän kansalliseksi, mielisin sanoa turvalliseksi omaksitunnoksemme.
 Ajattelen lähinnä esiintymistänne viime marraskuun murhien johdosta,
 jonka merkitys seuranneelle vapaussodalle varmaan on arvaamaton.

 Nyt me odotamme Teidän vapauttavaa sanaanne punaisten vankien
 kohtalosta ja kohtelusta. Minulla on kyllä sangen vähän mieskohtaista
 kokemusta heidän oloistaan, mutta sekin, mitä olen nähnyt ja
 tarvittaissa voin toteen näyttää, riittää osoittamaan, että oikeuden
 jumalattaren silmiltä on side pudonnut, hänen vaakansa unohtunut ja
 hän pälyy voitetuita kiiluvin silmin miekka sojossa. Sanotaan että
 luonnon pendelilaki toteutuu tässäkin, mutta ihmisyyden käsitteeseen
 kaiketi kuuluu juuri sellaisten luonnonlakien lannistaminen. Minua
 tympäisee se jatkuva naivi jankutus, että vielä julmempia punaiset
 olivat. Mitä se tähän kuuluu? Tässähän on eurooppalainen valtio
 harjoittamassa laillista kylmää oikeutta rikollisia kohtaan, eikä
 tiemmä ottamassa osviittaa huliganikoplien menettelytavoista. En
 tietysti tahdo olla niin naivi, että vetoaisin siihen vanhaan
 Herraan Kristukseen, jota kumminkin voittanut puoli julkisesti
 ilmoittaa kuulasateessakin palvovansa. Punaiset eivät toki sellaista
 uskotelleetkaan.

 Eduskunnassa yritettiin välikysymysmanööverillä panna valkoinen
 laastari tämän haavan päälle. Ilmoitettiin, että vankeja ravitaan
 tuhansilla kaloreilla, mutta unohdettiin mainita, miten ja mistä sen
 niminen ruokalaji valmistetaan. En ole tullut ottaneeksi selkoa,
 kuinka monta kaloria yksi suolaheinä sisältää — hyvät koivuhalot
 sisältänevät niitä melkoisesti — mutta sen voin todistaa, että vangit
 kiihkeästi nielevät sellaisen kasvin, milloin sattuvat löytämään.
 Unohdettiin myös mainita, kuinka monta vankia on esim. Hämeenlinnassa
 kuollut ja yhä vuorokausittain kuolee, ja kuinka monta on laskettu
 vapaalle jalalle siinä tilassa, että se "vapaa jalka" töin tuskin on
 voinut hyöriä.

 Unohdettu on myös sekä kysyä että vastata, onko aikomustakaan, edes
 nimellisestikään, ryhtyä selvittelemään valkoisten sotamiesten tekemiä
 murhia. (Murhana pidän kaikissa oloissa sitä, kun aseeton ihminen,
 olkoonpa vaikka millainen roisto, ilman laillista tutkintoa jonkun
 hysterisen ilmiannon perusteella otetaan ja ammutaan. Jokaiselta
 tuomiolta taas vaadin yhtenä oleellisena ehtona, että se milloin
 tahansa voidaan tarkistaa ja syytöntä hyvittää.)

 Mielenkiintoista olisi myös nähdä pätevä vertailu teloitusten
 suhteellisista määristä huomattavammissa kapinoissa, kuten Parisin
 kommunissa ja irlantilaisten kapinassa maailmansodan aikana.

 Olen varma, että Teidän oikeudentuntonne kapinan kukistamisen
 yhteydessä on kokenut monta pettymystä ja loukkausta. Esiintykää
 julkisesti Te, jolla on niin ehdoton arvovalta. Vakaumukseni on, että
 laajat piirit sekä kotona että ulkona sitä Teiltä odottavat. Sitä
 paitsi on muistettava, että kun pendeli heilahtaa puolelta toiselle,
 niin se ei jää sinne itsestään. Sitä on hilliten ohjattava tasapainoon.

 Pyydän vieläkin vakuuttaa Teille syvintä kunnioitustani.

Tämä kirje on oivallinen näyte sellaisesta inhimillisestä asiaan
puuttumisen puuskasta, joka jää toimeenpanematta, jos se jää seuraavaan
aamuun.

       *       *       *       *       *

Äskettäin luin erään porilaisen lehden pääkirjoituksesta seuraavan
lauseen:

"Kapinavankeja oli alkuaan noin 70,000. Niistä on vielä jälellä
vankiloissa noin 4,000. Muut ovat joko ehdonalaisessa vapaudessa tai
kokonaan vapautettuja."

Niinpä niin: kokonaan vapautettuja.



BISMARCKIN PERINTÖ

Eräs 25-vuotismuisto


Kirj.

Heinrich Ströbel



Viime kesänä oli kulunut 25 vuotta siitä kun Bismarck, Saksan kuuluisa
valtiokansleri, meni manalle. Tämä muisto, joka vanhan Saksan
kunnioittamissa synnyttää synkkiä ja osaksi katkeriakin ajatuksia,
on omiansa saattamaan sosialistitkin vakavaan mietiskelyyn. Sillä
Bismarck ei ollut ainoastaan aikakautensa mahtavin valtiomies,
hän oli myös erään valtiollisen järjestelmän selväpiirteisin
ruumiillistuma. Siitä kohtalosta, joka on tullut hänen itsensä ja
luomansa preussilais-saksalaisen sotilas- ja mahtivaltion osalle,
juuri me nykyajan sosialistit voimme vetää tärkeitä johtopäätöksiä.
Ja nämä ovat sitä huomioonotettavampia, koska Bismarckin edustama
väkivaltapolitiikka ei ole loppunut, vaan kukoistaa edelleen niin
Europassa kuin muissakin maanosissa, ikäänkuin maailmansodan
suunnattomat kauhut olisivat olleet vain ohimenevänä kohtauksena.

Bismarck tunnusti aina avoimesti raa'an valtapolitiikan järjestelmän.
Hän ei antanut arvoa millekään muulle kuin kylmälle etupolitiikalle,
kuten hän kerran julkeasti selitti Itävallan lähettiläälle.
Periaatteisiin perustuvaa politiikkaa hän kohteli vain pilkalla
eikä hän halveksinut ainoastaan oikeuden sekä yhteiskunnallisen ja
kansainvälisen kulttuurikehityksen uusaikaisia periaatteita, vaan
myös niitä laillisen perinnöllisen hallitsijavallan periaatteita,
sitä vanhoillisten yhteiskunta-ainesten sekä ruhtinassukujen etujen
yhteisyyttä, johon viime vuosisadalla valtioiden päämiehet ja
etuoikeutetut säädyt useasti uskoivat. Kaikki tuollaiset ideologiat
olivat Bismarckin mielestä vain haaveita. Yksi ainoa keskipiste
oli, jonka ympäri hänen ajattelunsa ja valtiollinen toimintansa
kierteli, ja se oli preussilaisen herrassäädyn, aateliston ja kruunun
etuoikeudet. Tämän herrasluokan kutsumus oli muka hallita niin
Preussia kuin ylipäänsä koko Saksaa. Bismarckin toteuttaman yleisen
äänioikeuden piti vain toimia aseena vapaamielisemmän porvariston
vaatimuksia vastaan, olla siis kruunun yksinvallan takana piilevien
junkkerien välikappaleena — mikään myönnytys kansanvallalle tai
parlamenttarismille yleinen äänioikeus ei saanut olla.

Niin ahdas kuin junkkerien patriarkkaalisuus, jota Bismarck
piti kaikkein parhaampana hallitusjärjestelmänä, oli myös hänen
kansallisuustunteensa. Hän ei ollut ainoastaan mitä piintynein
junkkeri, vaan myös paatunut preussilainen. Vapaaherra v. Stein'kin
oli pitänyt Preussia vain rakennettavan Saksan valtakunnan kulmakivenä
ja ennusti Preussille "kunniatonta loppua" siinä tapauksessa, että
se pettäisi yleissaksalaisen kutsumuksensa. Mutta Bismarck oli
ennenkaikkea preussilainen. Preussin mustavalkoisten rajapyykkien
toisella puolella alkoi hänen käsityksensä mukaan heti ulkomaa.
Tämä hänen ahdas, piintynyt preussilaisuutensa selittää myös sen
tunnottoman politiikan, jota hän harjoitti Itävaltaa ynnä muita
silloisen saksalaisen liiton jäsenvaltioita vastaan — liiton,
johon Preussikin kuului ja jonka päämääränä sääntöjen mukaan oli
edustaa liittoa ulospäin sekä suojella kaikkien liittovaltioiden
keskinäisiä oikeuksia. Niinpä Bismarck, mikäli tiedetään, ilman
omantunnonvaivoja, monivuotisilla juonillaan järjestelmällisesti
valmisti sotaa Itävaltaa vastaan, tahtoen saada tämän maan eroitetuksi
saksalaisesta liitosta, jotta kiistämätön yliherruus Saksassa lankeisi
Preussille. Edelleen hän myös mitä arveluttavimmilla keinoilla
pyrki sodan ajaksi turvaamaan itselleen Ranskan keisarin, Napoleon
III:n hyvätahtoisen puolueettomuuden, vieläpä solmi asekumppanuudeu
Italian kanssa liittovaltiota Itävaltaa vastaan! Silloiset
saksalaiset pitivät enimmäkseen tämmöistä menettelyä poliittisena
häpeänä, miltei maanpetoksena. Mutta preussilainen junkkeri ja
raaka väkivaltapoliitikko Bismarck antoi tämmöisille liberaalisten
"filisterien" tunteille palttua.

Voidakseen täydellisesti sivuuttaa julkisen mielipiteen Bismarck oli,
tultuaan v. 1862 kutsutuksi pääministeriksi, yhtä suurella viekkaudella
kuin häikäilemättömyydellä ajanut kiilan kruunun ja kansan väliin,
alentanut eduskunnan arvoa, kukistanut vapaamieliset virkamiehet,
asettanut sanomalehdille suukapulan ja kehittänyt henkilökohtaisen
hallitusjärjestelmän mahdollisimman jyrkäksi. Sitä ristiriitaa, johon
kuningas Wilhelm oli rakkaan armeijan uudestijärjestämisehdotukscnsa
takia joutunut suuremmalta osaltaan vapaamielisen eduskunnan kanssa,
käytti Bismarck hyväkseen ja kärjisti sitä mahdollisuuden mukaan.
Niin suuri hallitusvastainen enemmistö kuin kerta toisensa perästä
hajoitetussa eduskunnassa olikin ja niin kiivaasti kuin se moittikin
hallitusta sen perustuslainvastaisesta toiminnasta, ei Bismarck siitä
välittänyt. Tosin kuninkaalla oli silloin tällöin heikkoudenkohtauksia,
jolloin hän pääministerilleen lausui pelkäävänsä, että he molemmat
tulisivat Ludvig XVI:n tavoin mestatuiksi, jos nimittäin vallankumous
uudistuisi — mutta Bismarck osasi levollisuudellaan rohkaista
vanhentuvaa ja epäilevää hallitsijaa. Ja tiesihän Bismarck, että hän
saattoi huoletta uhmata liberaalien vastustusta, kun vain hänellä
oli takanaan kuningas, sotilasaatelisto ja näinollen myös armeija.
Kuninkaan taas, jonka nimessä hän itsenäisesti saattoi hallita, hän
osasi älykkyydellään, terävällä ihmistuntemuksellaan ja mahtavalla
tarmollaan täydellisesti tehdä itsestään riippuvaiseksi. Kruunun
yksinvalta merkitsi itse asiassa Bismarckin itsevaltaa, sillä
kaukonäköisyydellään ja tarpeen vaatiessa häikäilemättömän tarmokkaalla
puuttumisellaan asiain menoon hän aina osasi estää vieraita henkilöitä
tai vaikutuksia tunkeutumasta hänen ja kuninkaan väliin.

Ja kuitenkin olisi aivan väärä se käsitys, että Bismarckin oli helppo
ajaa tahtonsa ja suunnitelmansa läpi. Kyllä pääministerin täytyi
käyttää koko valppauttaan, koko diplomaatti- ja juonittelijataitoaan,
koko tavatonta toimintakykyään voidakseen ohjata asiain kulkua
tarkoitustensa mukaisesti. Itse asiassa Bismarck olikin jokseenkin
yksin; vain muutamat harvat ystävät saattoivat tilapäisesti
luoda silmäyksen hänen' lopullisiin tarkoitusperiinsä. Myös
"Kreuzzeitung"-lehden ympäri ryhmittynyt rutitaantumuksellinen joukkio,
jonka kanssa hän alussa oli toiminut täydellisessä yhteisymmärryksessä,
luopui kannattamasta häntä, kun hän, toteuttaessaan preussilaista
valta- ja valloituspolitiikkaansa, tallasi ruhtinaiden lailliset,
perinnölliset oikeudet jalkojensa alle ja riisti näiltä kruunuja
niinkuin ohdakkeenkukkia. Myös kuningas oli, haudottuaan nuoruudessaan
aika rohkeita ajatuksia tulevista sodista ja Preussin yliherruudesta,
tullut varovaisemmaksi sitä mukaa kuin ikä ja edesvastuu lisääntyi.
Ainoastaan jatkuvasti häneen vaikuttamalla, lukemattomilla viekkailla
tempuilla, rohkeilla keikauksilla, jotka asettivat kuninkaan valmiiden
tosiasioiden eteen, saattoi Bismarck johtaa Wilhelm I:stä siihen
suuntaan, johon hän itse oli päättänyt kulkea. Niinpä v. 1870,
kun Bismarck piti tarpeellisena käydä sotaa Ranskaa vastaan, hän
osasi, antamalla erään hohenzollemilaisen prinssin esiintyä Espanjan
kuningasehdokkaana sekä väärentämällä tunnetun Emsin pikasanoman, siinä
määrin loukata ja suututtaa Pariisin hoviväkeä ja Ranskan yleistä
mielipidettä, että sairas ja tahdoton keisari Napoleon III meni
Bismarckin virittämään ansaan ja julisti sodan. Kukaan ei halunnut
sanottua sotaa kiivaammin kuin Bismarck ja Moltke, ja he olivat sitä jo
valmistelleetkin viimeistä säärystimennappia myöten, kun sitä vastoin
Ranskan sotavalmius oli niin ja näin. Niinkuin vv. 1864 ja 1866 sai
Bismarck nytkin aikaan haluamansa sodan ja saavutti tarkoitetun voiton.
Elsass-Lothring liitettiin Saksaan ja Saksan valtakunta pystytettiin
siinä muodossa, jommoiseksi Bismarck oli sitä hahmoitellut jo
pohjoissaksalaisen liiton muodossa: valta- ja sotilasvaltiona Preussin
johdolla.

Kun täten tekee itselleen selväksi tapahtumain kulun ja sen määräävän
vaikutuksen, joka Bismarckilla asiain ratkaisuissa oli, niin ymmärtää,
että Saksan porvarillinen, yliopistollinen historiantutkimus
suorastaan kuvaa Bismarckin Saksan valtakunnan luojaksi. Etenkin Max
Lenz ja Herman Oncken alleviivaavat jyrkästi, että Preussin nousu
ja pohjoissaksalaisen liiton synty niinkuin myös Saksan valtakunnan
perustaminen oli yhden ainoan verrattoman miehen työtä. Sillä — niin
Oncken kirjoittaa — "hän personallisesti päätti 1864, 1866 ja 1870—71
vuosien sodat".

Ja kaikista rajoituksista huolimatta, jotka materialistinen
historiankäsitys tekee tarpeelliseksi, sosialistikin, joka antaa arvoa
tosiseikoille, on pakotettu myöntämään, että Saksan kehitys olisi
helposti voinut käydä oleellisesti toiseen suuntaan, ellei olisi
ollut semmoista mahtavaa tahdonakkumulaattoria kuin Bismarck. Saksan
yhtenäisyys olisi epäilemättä myös ilman häntä toteutunut tuloksena
maan valtavasta taloudellisesta kehityksestä, mutta siinä käytetyt
keinot ja saavutettu muoto eivät mitenkään olisi olleet samat. Ja juuri
nuo keinot sekä niistä johtuva valtakunnan perustamisen muoto ovat
oleellisesti määränneet Saksan ja Euroopan kohtalon myöhempinä aikoina.

Bismarckin politiikka jätti myös mitä syvimmät jäljet saksalaisten
henkiseen elämään. Epäilemättä jo valtavasti kehittynyt kapitalismi
aiheutti huomattavia muutoksia Saksan kansan henkiseen olemukseen. Sinä
aikana, jolloin kauppa ja teollisuus vielä kulkivat lastenkengissä
ja jolloin saksalainen kauppias ja käsityömestari saattoivat elää
entisajan pikkuporvarin rauhallista, verrattain huoletonta elämää,
pidettiin ruhtinaiden patriarkaalista hallintoa samaten kuin Saksan
pirstomista lukuisiin pikkuvaltioihin itsestään selvänä. Näiden olojen
ahtaudesta ja ummehtuneisuudesta saksalainen filosofia ja runous sitä
vapaammin kohosi kohti ajauksen ja ihanteiden taivahista korkeutta.
Saksan kansa ja sen henki olivat jotakin aivan toista kuin sen
olemassaolon valtiollinen muoto. Saksalaisen hengen korkeana tehtävänä
oli rakentaa silta yksilön ja kokonaisuuden, kansakunnan ja ihmiskunnan
välille, kehittää ihmiskunnan korkeimmat ihmisyys- ja sivistysihanteet.
Sivistyneiden maailmankatsomus oli aatteellinen, sivistysharrastuksen
elähdyttämä, yleisinhimillinen.

Kun teollisuuden tuotanto kasvoi, kehittyivät porvariston aineelliset
edut, sen osanotto valtiolliseen ja yleensä julkiseen elämään, sen
porvarillinen itsetietoisuus ja sen kansallistunto. Koko henkinen
elämä kehittyi enemmän poliittiseksi. Mutta tämä kansan hengen ja
kansallistunteen poliittisoituminen sopi toistaiseksi vielä yhteen
klassillisen aikakauden aatteellisen lennon ja sen kosmopolitismia
(yleisinhimillisyyden) kanssa. Se kansallistunteen ja reaalipolitiikan
käsitteiden kutistuminen ja kovettuminen, joka niistä teki
ahdasmielisen natsionalismin ja häikäilemättömän voitonhimon, oli
suureksi osaksi vasta Bismarckin junkkeripolitiikan aiheuttama.
Hänhän polveutui, niinkuin Oncken huomauttaa, siitä ankarasta
aatelisesta valloittajarodusta, joka aikoinaan siirtyi Elbe-virran
yli valloittaakseen slaavilaisten maita ja asuttaakseen niitä
saksalaisilla. Ja mainiosti hän tätä rotua edusti. Valloitushengellä
hän täytti preussilaisen ja saksalaisen politiikan sekä siten samalla
kansansa sieluelämän yleensä. Tämä muutos toteutui tosin sitä
helpommin, kuin saksalaisen kapitalismin nousu ilman Bismarckiakin oli
luonut erittäin suotuisia edellytyksiä itsekkyydelle ja erikoisetujen
häikäilemättömälle ajamiselle. Nämä kapitalismin ja imperialismin
piirteethän ovat meille kyllä tunnettuja muistakin maista — mutta
sillä eroituksella, että itsekkyyden ja valtapolitiikan julistaminen
ja edistäminen kohtasi siellä huomattavaa vastarintaa porvariston ja
sivistyneistön omalta taholta, kun sitä vastoin Saksassa Bismarckin
tunnustaman raa'an kansallisen itsekkyyden ja peittämättömän
valtapolitiikan onnistui, kiitos preussilaisten pistinten ja
saksalaisen teollisuuden voittojen, jokseenkin kokonaan hävittää vanha
aatteellinen ideologia. Itse liberaalitkin tunnustivat sittemmin "Blut
und Eisen"- (veri- ja rauta-) politiikan ja saksalaiset ylioppilaat,
koulumestarit, professorit ja historioitsijat suitsuttivat ylistystä
"vuosisadan sankarin" kunniaksi.

Bismarck itse sai jo ennen kuolemaansa vihjauksia politiikkansa
huonoista seurauksista. Kruunun ja eduskunnan totuttaminen
puolyksinvaltiuteen kävi hänelle itselleen turmiolliseksi, kun vanha
keisari, joka oli muuttunut kaikkivaltiaan kanslerinsa välikappaleeksi,
kuoli ja kohta sen jälkeen hänen 28-vuotias pojanpoikansa nousi
valtaistuimelle. Nuori keisari, Wilhelm II, oli täynnä päähänpistoja,
toimintahaluinen, ylenmäärin vakuutettu omista lahjoistaan ja
hallitsijakyvyistään, tahtoen senvuoksi toimia itse kanslerina.
Bismarckin hän tahtoi kunnioituksesta häntä kohtaan säilyttää
jonkinlaisena vanhana leluna, mutta valtiolaivan kapteenina hän ei
mitenkään saisi olla. Kun Bismarck-vanhus ei tahtonut tämmöiseen
alennukseen tyytyä sekä vastusti keisarin poliittisia alotteita, ei
yhteentörmäys ollut vältettävissä. Ja välirikko tapahtui tavalla,
joka syvästi lonkkasi valtiokansleria. "Minut on heitetty portaita
alas", lausui hän vaikeroiden ystävilleen, ja nämä vakuuttavat, että
vielä vuosia myöhemmin näiden tapahtumain muisto sai vanhuksen silmät
säihkymään. Häntä harmitti myöskin kansakunnan kiittämättömyys,
entisten imartelijain raukkamainen luopuminen. Oli ikäänkuin hän ei
olisi tullut ajatelleeksi, miten itse oli totuttanut ministerinsä,
virkamichensä ja kansanedustajatkin ryömimään vallassaolijain edessä,
miten itsekkyys ja ylöspäin hiipiminen oli käsitetty korkeimmaksi
laiksi. Mitä ihmettä siinä siis oli, että tuo nuori herra, jonka
jaettavana oli kaikki armo ja kaikki edut, saattoi niin helpon helposti
vapautua epämukavasta vanhasta oppimestaristaan ja muuttaa politiikan
mielensä mukaiseksi.

Joskin onnettomuus lähinnä kohtasi vanhaa valtiokansleria, koko
kansakunta jäi kuitenkin vielä raskaammin kärsimään Bismarckin
politiikan seurauksista. Se koko Europpaa käsittävä valtapolitiikka,
jota Bismarck niin johdonmukaisesti oli kehittänyt, muuttui
luonnollisesti yleismaailmalliseksi valtapolitiikaksi, joka koko
maailmassa yhä enemmän saattoi Saksan pahaan huutoon ja lopulta johti
maailmansotaan. Bismarck itse tuskin olisi myötävaikuttanut tähän
politiikkansa viimeiseen kehitysmuotoon, sillä hänen kunniahimonsa
tyydytti täydelleen 1870—71 vuosien sota. Mutta Bismarck oli
kehittänyt saksalaisen militarismin ja valtahimon häikäilemättömäksi
kansalliseksi itsekkyydeksi. Että Wilhelm II saattoi porvarillisen
enemmistön hurjain suosionosoitusten jyristessä harjoittaa laivasto- ja
siirtomaapolitiikkaansa sekä tuhlata maailman rauhalle niin vaarallisen
toimintansa hyväksi tunnettua kiihoittavaa kaunopuheisuuttaan —
se kaikki oli seurauksena Bismarckin antamasta kasvatuksesta.
Mitä täydellisemmin tämä kasvatus oli hävittänyt aatteellisuuden
ja ihmisrakkauden voimat, sitä rajattomammin olivat, sielutieteen
tunnettujen lakien mukaisesti, itsekkyyden ja kansallisen ylpeyden
vastavoimat kehittyneet. Ja herrojen Ludendorffin, Hitlerin, Ehrhardtin
ja kumppanien peli osoittaa, että tuo paha henki vielä tänään tekee
tuhojaan.

Bismarckin paha perintö on ainoastaan sosialismin taukoamattomalla
työllä voitettavissa, semmoisen sosialismin, joka proletariaatin
kansainvälisen luokkasolidarisuuden ja kansojen välisen sovinnon
toteuttamiseksi käyttää yhtä paljon voimaa kuin Bismarck ja hänen
seuraajansa ovat käyttäneet kansojen solidarisuuden pirstomiseksi. Ja
tuntuu siltä, kuin juuri tällä alalla proletariaatin ponnistukset olisi
moninkertaistutettava ja tehtävä suunnitelmallisemmiksi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vanhoja muistoja" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.