Title: Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita
Author: Sillanpää, Frans Eemil
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita" ***


MAAN TASALTA

Vaatimattomia tarinoita


Kirj.

F. E. SILLANPÄÄ



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1924.



SISÄLLYS:

Vasikka ja lammas
Juhannusvieraat
Kanttorin lehmänhaku
Ohjelmaa
Erään talollisen jouluaatto
Vapauden tiellä
Paluu
Aatteen mies
Vaiheessa
Vanha valtias
Erään isän kuolema
Muuan mies
Myllynkivet
Talvinen turtumus
Mosaiikkia



VASIKKA JA LAMMAS


Pitkin kesää oli silmämme silloin tällöin pysähtynyt herttaiseen
näkyyn: päivänpuoleinen karu mäenlape, jonka kupeella hääri suloisessa
sovussa ruskea vasikka, valkoinen lammas ja kolme lasta. Yksi lapsista
oli meidän esikoisemme, kaksi oli mökinlesken, kuten vasikka ja
lammaskin. Nuo viisi elävää olentoa olivat kesän kuluessa tulleet
erottamattomiksi. Poudalla pyrki uni ja ruoka unohtumaan ryhmän
kaksijalkaisilta kokonaan; tästä johtuvat kyyneleet eivät olleet
varsin harvinaisia. Nelijalkaiset sen sijaan hyötyivät kumppanuudesta
melkoisesti. Ne saivat rauhassa maata ja märehtiä päivälläkin;
märepala, joka vasikan kurkkua pitkin määräaikaisesti liukui suuhun,
se oli ikuinen ihme. Päiväin kuluessa saivat ne lukemattomia leivän
palasia alkaen kovasta reikäleivästä hienoihin kaakkuihin asti, joiden
irtiottamisessa havaitsimme perillisessämme huomattavia viehättämis- ja
taivuttamiskyvyn merkkejä.

Me, kuten sanottu, nautimme tuosta näystä. Se oli lapselle
terveellistä ja vaaratonta. Sen lisäksi kiintymys kotieläimiin, noihin
meidän vähempiosaisiin tovereihimme, ei suinkaan voinut vaikuttaa
epäedullisesti hänen orastavaan luonteeseensa, jonka tietysti toivoimme
kehittyvän itseämme jalommaksi. Joskus muistelimme oman lapsuutemme,
omien kotimäkiemme huolettomia päiviä, silloisten vasikkain, kanojen ja
lammasten parissa.

Niinpä kerrankin palasimme erittäin tunnelmalliselta iltakävelyltä
mäkiveräjän ohi, pysähdyimme jälleen hetkeksi, hymähdimme ja jatkoimme
taas.

— Ne ovat kelpolailla lihoneet, tuo vasikka ja lammas.

— Vähemmälläkin vehnäsellä.

— Vileenska on vähän tarjoillut niitä meille — kaksisataa viisikolmatta
koko pari.

— Vai niin. Mitäs me niillä tekisimme? — Kumppanini hymähti eikä
vastannut. Olimme tästä asiasta joskus keskustelleet loppumattomiin.
Minä en kärsinyt teurastamista, mutta kaipasin kumminkin joskus lihaa
syödäkseni. Selitin, että liha on vain jotain massaa, joka hyvin
valmistettuna ei enää tuo mieleeni sykkivää sydäntä, jonka puukko on
vaimentanut. Aina tein kiusaantuneen ilmeen, kun hän ihaili sikaansa
ja sen lihomista. Hänkin kiusaantui ja sanoi: — Älä pakoita minua
ajattelemaan.

— Jokainen ajatus on aina ajateltava loppuun, sanoin minä ylevästi.

— Olisi mahdoton elää jos ajattelisi, sanoi hän ja taputteli sikaa
sydämellisesti.

Näin kävi usein ja niin kävi nytkin tämän iltakävelyn jälkeen.

       *       *       *       *       *

Toverini ja ystäväni tohtori oli perjantai-iltana puhelimella
ilmoittanut saapuvansa luokseni sunnuntaiksi filosofeeraamaan. Tulin
tästä tiedosta sangen iloiseksi: meillä oli takanamme yhteinen
sisältörikas nuoruus, eikä vanhojen siteiden lujittamiseen nyt enää
tarjoutunut tilaisuutta liian usein. Mieleni läikähti onnellisesti
ja puhelimesta palatessani ilmaisin sanoman kumppanilleni hyvin
tartuttavalla äänellä. Mutta vaikutus olikin masentava. Vanha ikuinen
juttu: ei ole mitä tarjota paremmalle vieraalle. Niin ja toinen: ihan
sattumalta ei ole juuri sanottavia rahojakaan, millä mitään hankkisi,
jos jostain jotakin saisikin.

Minä en tietenkään tämmöisiä näkökohtia tunnustanut. — Kyllä se nyt
ainakin tulee sunnuntaina, sanoin lyhyesti.

Kuten sadasti ennen, päättyi tilanne hiukan epäsointuiseen
äänettömyyteen. Kumppanini katosi jonnekin ja minä asetin hyvin salaa
itselleni kysymyksen, onko perhe-elämä ruokineen ja ruokavieraineen
sittenkään sovelias vapaalle, luovalle ihmiselle...

Myöhemmin illalla tavattaessa kysyin kuin ärsyttäen: — No aiotko saada
sille tohtorille mitään toimeksi?

Hiukan tuskastuneesti hän vastasi: — Nieminen tappaa huomenna
Vileenskan vasikan ja lampaan. Ensi viikolla minä lupasin toimittaa
hinnan.

Sitten hän otti keittokirjan ja alkoi suunnitella päivällistä: kuinka
käytettäisiin sydän, munuaiset ja maksa — saavi on kanssa ravistunut,
pitää vielä tänä iltana panna se paisumaan, että saa lihat suolata...
Vileenska lupasi itse tulla avuksi teurastukseen. Saa sitten nähdä,
saako se tällä kertaa veren tallelle, vai meneekö taas maahan.

Minulla oli tekeillä työ, jonka pohja-aatteena oli ylevä sopusointu
ja valoisa usko sen mahdollisuuteen. Muuan toimelias estetikko oli
julkisuudessa puolittain häväissyt minua sen vuoksi, että teoksissani
ei ollut mitään rakentavaa pohjaa. Nyt minä yritin semmoista, mutta
tänäkin iltana teki mielikuvitukseni tepposia. Minä näin vaan vasikan
ja lampaan sydämet; näin ne niin tarkoin, että saatoin täältä
karjapihaan seurata, kuinka eteiset ja kammiot sykähtelivät painaen
lämmintä verta aivoihin, jotka uneliaitten aistinten välityksellä
kehittelivät himmeitä vaistomuksia yhä himmenevästä illasta. Näin vielä
kolme muuta sydäntä, kaksi tuolla ja kolmannen täällä, nekin painellen
hehkeätä nuorta verta ruumiin jäseniin; aivoihin, jotka kuvastelivat
kuluneen päivän hykerryttäviä yhteisiä pikku elämyksiä. Tämmöinen
mitättömyys saattoi vietellä mielikuvitukseni harhateille valmiiksi
viitoittamiltani laduilta.

Näin vielä hiotun teräksen, joka tämän yön valjettua oli tunkeutuva
kahteen sydämeen. Mielikuvitukseni, kun kerran oli karkuteille päässyt,
kuvitteli saman terän tunkeutuvan myöskin noihin kolmeen muuhun
sydämeen. Estetikolla on tuskin oleva iloa minusta.

       *       *       *       *       *

Aamulla siihen aikaan, jolloin lapset juuri vetävät sukkia ja kenkiä
jalkaansa, veti jokin pakko minua ulos. Tavoitin oman lapseni portaissa
ja lähdin heti johdattamaan häntä poispäin talosta. Takapihalla
näin nyljetyn vasikan ruhon riippuvan kinnerissä ja Vileenska tuli
juuri keittiöön päin sisälmyskoppa käsivarrella. Lapsi ei huomannut
kumpaakaan. Se tepasteli sievillä jaloillaan minun kädestäni pitäen
suoraan Vileenskan mökille päin. Oli kuulakka syyskesän aamu, maailma
näytti muuttuneelta. Huomenna oli ystäväni ja toverini tuleva tänne.
Minusta hän tällä hetkellä tuntui sittenkin omituisen vieraalta.
Eikähän siinä mitään kummaa ollut, olimmehan jo kymmenisen vuotta
liikkuneet niin erilaisilla harrastusaloilla. Perheolommekin olivat
muodostuneet niin tuiki erilaisiksi...

Kun lapsen kanssa saavuimme mökille, kohtasimme pihassa kaksi laimeata
silmäparia, jotka näyttivät siltä kuin olisi ne herätetty unesta liian
aikaisin. Jostain syystä pisti silmääni, että navettapihan veräjä oli
jätetty auki.

Toverukset yrittelivät jollain lailla liikehtiä, mutta mitään eloa
ei tullut yhdessäoloon. Enemmän kuin he nautin minä hiljaisista
havainnoistani. Tällainen kuulas aamu kykenee aina hetkeksi saattamaan
minut hyvään tasapainoon.

Laimeasta keskustelusta kävi pian ilmi, että lapset olivat kahden
kotosalla.

— Äiti on teillä, kun siellä tapetaan Kili ja Pekuna, kun teille tulee
huomenna tohtori ja ensi viikolla ne maksetaan.

Minun lapseni silmäsi vaistomaisesti mäkiveräjälle, jossa näkyi vain
kumoon kaatunut juomaruuhi ja joitakin leikkilaitelmia. Sitten se
rupesi tahtomaan takaisin kotiin, näin aikaisin aamupäivällä.

Eipä ollut enää mikään ennallaan. Nämä pienet ja hyvin lapselliset
enteet uhkasivat viedä päiväni pilalle. Lapsen maailmassa oli
ilmeisesti tapahtunut suuri järkytys, vaikkei se siitä mitään
puhellut, vaan poimiskeli alistuneen näköisenä tien viereltä syyskesän
tuoksuttomia kukkia. Minä rinnastelin mielessäni kahta seikkaa:
tuttavani tuloa ja tuon lapsen mielialaa. Toimeton mietiskelijä-elämä,
jota tuo tervehenkinen estetikkokin varmaan vainusi minun viettävän,
paljasti taas huonot seurauksensa: jälkimmäinen seikka oli näet
mielestäni ulottuvaisuuksiltaan verrattomasti suurempi kuin edellinen.

       *       *       *       *       *

Kahden eläimen teurastaminen lisää melkoisesti taloustoimia ja
aiheuttaa siten myös lievää hermostumista. Minä kartan semmoista ja
niin nytkin vetäydyin yksinäisyyteen omaan huoneeseeni. Sieltä näin
kuinka lapseni miettiväisenä kädet selän takana katseli, miten Nieminen
osavasti palasteli lihoja. Jossakin lehvässä näkyi jo hiukan keltaista
väriä. Se avasi mieleeni alakuloisia perspektiivejä kuluneen kesän
valoihin ja leikkeihin.

Touhukkaina kuluivat päivän tunnit iltaa kohden, kun teurastuksen
tuloksia järjesteltiin. (Sen vuoksi juuri on viisasta ostaa lihatavara
elävänä, että siitä saa niin monipuolista.)

Kun kaikki oli parhaiksi kunnossa, soitti tohtori, ettei hän sentään
voikaan tulla. Omin väin saimme syödä nuo kesäisten kuvaelmien
puhumattomat statistit. Lapsikin maisteli mielellään kieltä ja
munuaista.



JUHANNUSVIERAAT


Koivistoja on semmoinen tavallinen asumus, jossa on Villeä ja Miinaa
varten pirtti ja yhtä lehmää varten navetta ja sen yhteydessä tyylikäs
ryhmä muuta semmoista asiaankuuluvaa kopposta. Köyhälistöä ollaan,
mutta ei olla kurjalistoa; ei muuten tule niin tarkemmin ajateltua
mitä ollaan. Eletään kahdestaan vuodesta vuoteen ryppyisinä ja
ruskeapintaisina. Villellä on taipumusta hymyilyyn, Miinalla johonkin
päinvastaiseen. Miina on ikä-ihmisenä tullut tähän leskelle, lapsia ei
ole tästä naimisesta tullut, ei ole oikein sopinutkaan. Ensimmäisestä
naimisestansa Loviisa vainaan kanssa Villellä oli yksi puolihöpsö
tytär, joka vietti suurimman osan ikäänsä Pirjolan navetassa, kunnes
tuli kovin kipeäksi ja nuhisi sitten Kivistojan pirtin muurin takana
Miinan kynittävänä puolen vuotta ennenkuin kuoli. Josta naapurin
ämmillä sitten oli niin paljon suun vaivaa — kun siltä muka jäi niin
maailmattomasti vaatteita ja rahaakin.

On eleskelty suvesta suveen ja lehmää pidetty, ja sitä voin murenoa
aherrettu tarverahoiksi. Kapinat ja muut melskeet ovat menneet
korkealta Villen, Miinan ja lehmän päitten yli. Kun pysyy semmoisista
erillänsä niin paraan pitää, oli he sitten punasia elikkä muita
valkosia. Miinassa olisi kyllä elävinen eine temokraatin henkeä, mutta
on Ville sentään näinä arkoina aikoina saanut sen silmän vilkutuksella
hillityksi, ettei ole joutunut herrojen mustiin kirjoihin eikä
esikuntiin. Pitkiä ajantaipaleita kuluu siten ihan tasaisesti. Mutta
kun epätasaisuutta kerran tulee, niin sitten sitä tuleekin kerrakseen.
Silloin on harmia harmin päällä niin osaavasti, että ihan kutkuttaa
ja tavan takaa hymähdyttää. Ei ollenkaan enää kannata tulistua, niin
somasti kaikki silloin kääntyy poikkipuolin.

Se alkaa jo aamulla noustessa, niinkuin se alkoi sinä juhannusaattona,
jona Tampereen masuunin kallispalkkainen työmies Jalmar Heino
hattupäine rouvineen, polvipöksyisine poikineen, kangaskenkäisine
lapsentyttöineen kaikkineen sai päähänsä lähteä juhannukseksi maille
ja nimenomaan Kivistojan asumukseen, jonka ensimmäisen emännän
veljenpoika hän tiesi olevansa. Tämmöinen päähänpisto oli tietysti
tavattoman lapsellinen ja älytön ja johtui siitä väärästä käsityksestä,
joka kaupungin herrasväellä on maaseudusta: että siellä on aina
emäntien aitoissa ja komeroissa hyvää rievää, voita, viiliä ja muita
»maalaisruokia» ja että papan knalli ja mamman hattu melkein huimaavat
yksinkertaisia maalaisia. Niin on arvattavasti joskus ollutkin;
siihen aikaan kun maalainen hankki saada selkäänsä, jos vei leipää
Tampereen torille. Mutta kun leipäkysymyksessä osat enemmän kuin
täydellisesti vaihtuivat, niin säilyttivät kaupunkilaiset herttaisesti
käsityksensä knallin ja olkihatun vaikutuksesta. Niinpä Jalmar Heino
tänä juhannusaattona melkein tunsi hentoa tunnonvaivaa, kun oli niin
unohtanut yksinkertaiset maalaissukulaisensa. Hänen mielialassaan oli
todellista juhannusvirettä, kun hän puolelta päivältä töistä päästyään
alkoi sen monipuolisen laittelun, joka oli päättyvä leppoisaan iltaan
Kivistojan pihamaalla juhannuskoivujen leyhkän sulautuessa saunan
lemuun. Kyllä Heino vielä hyvin muisti maalaissulot.

Mutta — mutta. Ihmiskohtalot ristivät omituisesti toisiaan. Jos
Jalmar Heinolla olisi ollut taipumusta enteiden ymmärtämiseen —
jotka enteet kylläkin saivat varsin kouraan- ja korvaantuntuvan
muodon lasten ja vaimon, Fiinan, puhelahjan välityksellä — niin
olisi hänen pitänyt aavistaa jotakin siitä, että Kivistojan lehmän
Jertan kolme viikkoa sitten tapahtunut astutus oli juuri tänä päivänä
näyttäytynyt epäonnistuneeksi ja niin ollen iloinen tapaus Kivistojan
maito- ja koko muussakin taloudessa siirtynyt niin myöhäiseen kuin
Maarianpäiväviikolle. Ynnä monet muut tähän takertuneet seikat, jotka
juuri täksi juhannukseksi muodostivat Kivistojan pariskunnan elämän
tielle vaikean kolukohdan.

Tämä elämän epätasaisuus kohtasi Kivistojan Miinaa kovin sopimattomaan
aikaan. Oli näet asia niin, että Miinan ja Villen piti juuri huomisena
juhannuspäivänä suorittaa kertavuotinen ripilläkäyntinsä ja se
matka ei ollut Miinalle mikään tavanmukainen velvollisuus, kuten se
on monen monelle mökinakalle. Erinäiset perisynnit, kuten kiukku,
häijyys, kateus, jotka hänessä olivat hyvin kehittyneet ja monella
muotoa toisiinsa sekaantuneet, ilmenivät joka suvi sakramentin
lähestyessä Miinan sisäiselle ihmiselle kaikessa hirvittävyydessään.
Ja hänen kiivas mielenlaatunsa ei sallinut hänen siinä tilassa käydä
alttarin ääreen, vaan ponnisteli hän jo viikon päivät edeltä päin
saavuttaaksensa leppeän sisäisen sopusoinnun. Hän kahvitti naapuriämmiä
ja esitti puolisoonsa Villeen kohdistuvat jokapäiväiset moitteet
äitelän autuaallisella äänellä, mikä siinä määrin tympäisi Villeä, että
hänen kasvonsa noina Miinan kilvoituksen päivinä ehtivät vajota melkein
samanlaiseen happamuuteen kuin Miinan tavallisesti.

Juhannusaaton edellisenä iltana oli Miinan sisällinen ihminen jo
saavuttanut kaipaamansa tilan ja ehtoolla sänkyyn oikaistessaan
häntä vaivasi semmoinen harhatunne, että juhla onkin jo huomenna.
Se todella vaivasi kun muisti että huominen arki monine vihollisen
koettelemuksineen oli vielä läpäistävä. Hän oli nukkuvinaan, mutta
viimein täytyi ähkäistä, jolloin Ville — hänen hengellisen vaelluksensa
pahin koetuskivi — omasta sängystään suun massutuksella ilmaisi myös
olevansa valveilla.

Ei tämä nyt sujunut. Huominen oli oleva huono päivä. — Mitä se äijäkin
siellä vielä ähisee.

Yö kului ja aamu toi aurinkoisen juhannusaaton, sen turmiollisen
päivän, joka Miinan vielä oli läpäistävä ennen rippimatkaa.
Sielunvihollista mainitaan usein sarvipääksi ja niin se ainakin
tässä tapauksessa oli. Sillä se seikka, joka Jertasta jo edellä tuli
mainituksi, ei ole niinkään yksinkertainen. Se tuottaa jo sinänsä
melkoisen harmin ja sitä voi pahimmassa tapauksessa jatkua koko päivän.
Ja jos lehmä vielä päivällisestä retkestä huolimatta on siinä tilassa,
että se potkaisee kiulun ja Miinan nurin, niin on täysi syy olettaa,
ettei asia tälläkään kertaa vielä ole tullut autetuksi, vaan siirtyy
iloinen navettatapaus Maarian päivästä Tipurtiuksen päivään.

Kuuma juhannusjuna ähkii asemalle ja puhkii siinä hetkisen, että nuo
omituiset ihmislapset saavat toteuttaa ällinsä, jotka vaativat toisia
saapumaan ja toisia lähtemään. Kun ihmiset ovat mielestään tarpeeksi
käyneet ulos ja sisään, lähtee juna taas ähkimään toisia paikkakuntia
ja toisia juhannusvalmistuksia kohden.

Mutta tästä lähtee laiva, hikinen täyteen pakattu laiva, jossa on
kymmeniä eriarvoisia herrasväkiä — kaikkihan ne herrasväkiä on, mitä
kaupungista tulee. Siellä on myös Heinon herrasväki lapsineen ja
lapsentyttöineen kannatellen yllänsä hiukan raskaita varallisuutensa
merkkejä: tummia vaatteita, uusia kenkiä, knallia ja kauluksia ja
taistellen maitoa parkuvien lastensa kanssa.

— No ei Tauno itke nyt — tätin tykönä Tauno saa — Tauno on tuhma.

Viimeisellä laiturinvälillä on Heino päässyt puheisiin muutaman
isäntämiehen kanssa, jolta kuulee, että Kivistojalla voidaan hyvin. —
Ei ne sentään kapinaan sekaantuneet.

— Ei ole vielä nähty sedän toista emäntää ollenkaan ja lähdettiin nyt
katsomaan, sanoo Heino.

Isäntä mulauttaa omituisesti silmiään ja virkahtaa sitten:

— Neh, kyllä-mar sitä näin suvella sopii... Mutta hänen silmäkulmassaan
on jotain epäilyttävää.

Omituinen vähä-ääninen, hillitty ja pingoittunut myrsky on puhaltanut
Kivistojan asumuksen yli.

Sattui niin että Heinon Fiina näki Kivistojan Miinan ammottavaa
kureliivien puutetta huutavan vartalon juuri sillä hetkellä, jolloin
Miina loiskasi tunkiolle sen lopunkin maitotilkan, joka Jertan
potkaisun jäleltä oli kiuluun jäänyt.

Ville hymyili vaisusti vieraita suostutellen, Miina punotti ja tutisi.
Lapset parkuivat yhä maitoa, jota »tädin tykönä» oli määrä saada.

— Ei täti taida nyt voida antaa, sanoi Heino.

Yleinen sovinnaisuus estää mainitsemasta sitä paikkaa, mistä Miina
kehoitti herrasväkeä maitonsa hakemaan, joka lause samalla oli Miinan
ensimäinen puhe vieraille...

       *       *       *       *       *

Kello kymmenen aikaan makaa Miina yksinänsä navetan ullakolla. Myrsky
on puhaltanut Kivistojan asumuksen yli, mutta nyt on myrsky tyyntymään
päin, sillä Miina itkee. Se tapahtuu harvoin. Mutta harvoin on Miina
myös niin äärimmäisen kurjassa tilassa vuoteellensa oikaissut, kuin
tänä ripilläkäyntinsä edellisenä iltana. Eilisiltainen sopusoinnun
huippu kääntyi tämän pahan päivän kuluessa ylösalaisin. Pirtissä on
sikin sokin pitkällään jotain ihmeellistä joukkoa, joka on syönyt hänen
silakkansa, perunansa ja leipänsä ja vielä tiedustellut eikö satu
viiliä olemaan. Siellä ne makaavat, ja jäävät huomiseksikin makaamaan,
eivätkä tietystikään jätä hänen paikkojaan pitelemättä, sillaikaa kun
hän Villen, sen tohelon, kanssa on Herranehtoollisella. Voi hyvä Isä,
kuinka sinä lastasi koittelet, kuinka mahdotoin ja kelvotoin on ihminen
eikä sille mitään voi.

Miinan päässä humisee tämän maailman sekavuus ja suuruus, hänellä on
sekä aineellinen että hengellinen hätä. Hänen koettelemuksensa on
kovempi kuin hän kestää jaksaa. Hän itkee...



KANTTOORIN LEHMÄNHAKU


Asiallisesti ottaen oli tämä kanttoori jo vuosikymmenen ajan ollut
elävänä kuollut; mikäli hänellä yleisön kesken enää oli jotakin
merkitystä, oli se puhtaasti kirkkohistoriallista laatua.

Hän oli päässyt lukkariksi ammoisina ja kaikin puolin nykyistä
parempina aikoina yksinomaan heleän äänensä todistuksella, jolla
äänellään hän sitten oli viidettäkymmentä ajastaikaa seurakuntaa
palvellut, ollen niiden pappien luku, jotka hän oli saarnatuoliin
laulanut, yksi kolmattakymmentä ilman maistereita ja lukiolaisia. Hän
oli puhutellut kahta piispaa ja viittä tuomiokapitulin asessoria ja
hän oli vanhalle provastivainaalle, joka myös oli tohtori ja ritari,
valmistanut ja maistamalla varmentanut jokaisen totilasin, jonka tämä
kinkereillä ja kotosalla nautitsi. Hän oli veisannut viimeisen virren
yhden suvun neljälle miespolvelle, hän oli sitonut lukemattomia haavoja
ja taittuneita raajoja ja hän oli — koristeellisin alkukirjaimin ja
hanhen kynää »läkkihornaan» kastaen — kirjoittanut lukemattomia kauppa-
ja moonakirjoja.

Mutta »ihmiskunnan histooria», josta hänellä myös oli melkoinen
aavistus, oli hänen vanhentuessaan saanut omituisen huiman vauhdin ja
jo kauan sitten jättänyt vanhan kanttoorin epähienosti tiepuoleen.
Hänen elämänsä oli todellisuudessa keskinkertaisen mäkitupalaisen
tasolla, vaikka siinä vielä hiukkasen vivahtikin laskeneen päivän
viimeistä rusoa. Hänen kaikki vaatteensa olivat väljiä ja omituisen
vihertäviä ja leuan alla lepsui tyhjä nahka kuivahtaneiden
kaulajänteiden varassa. Huoneellisenkaan elämän puolesta ei tämän
vanhan ja ehytluontoisen hengenmiehen ikäpuoli ollut niin tyventä
kuin olisi kohtuudella voinut odottaa. Hänen aviovaimollaan oli
nuorempanakin melkoisesti äkäisen muorin taipumuksia ja olivat ne
huomattavasti lisääntyneet siitä ruveten, kun pitäjään otettiin
kouluutettu kätilö ja kantturskan leipä sitä myöten ohenemistaan oheni.

Talvet olivat vaikeinta aikaa. Silloin ahdisti pahemmin muorin morailu
ulkoapäin ja hengensalpa sisältä päin. Ja, mikä pahinta, silloin
nukkui luomakunta, mehiläiset, kukkaset ja kaikki yrtit. Sillä kuinka
lieneekin muu maailma jättänyt kanttoorin jälkeensä, yksi oli, joka
vuotten vieriessä vaan yhä läheni: korea kesäinen luonto lukemattomine
seikkoineen, joista tällä paikkakunnalla ei ollut muilla aavistusta
kuin kanttoorilla ja Lumpeilan lehtorilla. Lumpeilan huvila oli parin
kilometrin päässä kanttoorin mökiltä ja lehtori oli melkein yhtä vanha
kuin kanttoori, mutta oli naimaton ja luonteeltaan äkäinen, vanha
pukki, josta tiedettiin ettei hän pelännyt jumalaa eikä muutamissa
suhteissa hävennyt ihmisiäkään. Hentomielinen kanttoori kauhistui
ystävänsä puolesta muistaessaan, mitä tämä kerran ryypyn ääressä oli
häneltä kysyä köhäissyt: paikkakunnan tyttöjä — öhö — höm —

Mutta eräänlaiset ystävykset he kumminkin olivat.

       *       *       *       *       *

Nytkin juuri kanttoori kävellä tepsuttelee Lumpeilasta kotiinsa päin
»myhäillen ja somat ruusut punertavat hänen poskillansa», kuten
muinoin erään hänen kuuluisan virkaveljensä. On kesäinen iltapuoli
ja kukkivien yrttien luku on runsaimmillaan. Kanttoori tuntee niistä
jokaisen lajinsa jälkeen, hänen silmänsä vaan ikäänkuin toteaa,
että ne kaikki ovat paikoillaan omassa suloisessa järjestyksessään.
Mutta kädessään sanomalehtipaperissa hänellä on toisia yrttejä,
arvokkaita saxifraga-lajeja, joita hän on saanut lehtorilta. Hänellä
on kotona kiviriutta niitä varten, siinä niiden on hyvä kasvaa. Siellä
on jo ennestään useita saman suvun yksilöitä ja muutamia hienoja
maksaruoholajeja.

Kanttoorin elämä on tämmöisellä hetkellä paraassa vireessään. On vain
yksi vakinainen harmi, jota kanttoori ei voi kitkeä pois: kotona on
Karoliina ja se vihaa näitä asioita. Se vihaa Lumpeilan lehtoria, kuten
muutkin kirkonkylän rouvat (joihin hänetkin, herranähköön, lasketaan)
ja se valmistaa mielellään pienen myrkkypisaran kanttoorille, joka
yrttiensä parissa laiminlyö asiallisemmat tehtävät. Nytkin kanttoori
tietää, että hänen olisi ollut haettava lehmä laitumelta, mutta hän
on myöhästynyt. Painuva aurinko ja talojen tarhoissa olevat lehmät
ikäänkuin kantelevat hänen päällensä. Mutta hänellä on saxifragoja
kädessään, hän saa ne sinne riutalleen kasvamaan, vaikka kuinka olisi
asiat. Ja sitten on lehtori selittänyt hänelle erään harvinaisen yrtin,
jota ei ole täältä löydetty, mutta jonka hän epäilee täällä kasvavan.
Kanttoori on päättänyt löytää sen; koko luomakunta ikäänkuin kihelmöi
sen kasvin löytymistä. Sillä on keltaiset huulikukat ja semmoiset
lehdet. Itse akatemian professori on lehtorille sanonut, että sen
pitäisi täällä kasvaa. Kanttoori hyräilee...

Jo paistavat kotinurkkauksesta kanttoorin silmään hirvenjuuren komeat
keltaiset kehrät ja näkyvät Siipoltin tattarin jättiläislehdet.
Kanttoori odottaa näkevänsä Karoliinan äkäisenä lypsinkiulu kädessä
palaavan tarhalta, joka näky äkäisyydestään huolimatta kuitenkin hyvin
sopeutuisi illan tyveneen. Kanttoori hiipii yrtteineen kuin pahoja
tehnyt poikaviikari takatietä kiviriutalleen. Mutta silloin hän huomaa,
että tarhan veräjä on auki aamuisellaan eikä lehmää eikä Karoliinaa näy
missään. Kuinkas nyt on asiat? Hän ilmeisesti hätiköi istutuksessaan
ja rientää sitten sisään. Siellä istuu Karoliina käsivarret ristissä
rinnoilla, yläruumis hiukan vaappuen ja pää kiukkuisessa kenossa, mutta
ei virka sanaakaan. Nyt on jotain tavallista pahempaa.

— Mihinkä lehmä on joutunut? kysäisee kanttoori vakavana.

— Kysy yrteiltäs, kivahtaa Karoliina ja ylös ponnahtaen jatkaa: — Kun
kerran voi juosta kaiken maailman ruohojen perässä niin saisi sitä
joskus juosta lehmänsäkin perässä j.n.e. Karoliinan hameenhelmat, jotka
lehmänhaun jäleltä vielä olivat neuloilla ylös reivatut, ikäänkuin
häpäisivät kanttooria siinä hänen edessään tuiskiessaan. Hän sai
selville, että lehmä ei ollut tavallisilla paikoillaan — »ja minä en
viitsi juosta, olkoon siellä, mennään vaivastalolle taikka ruvetaan
syömään yrttejä.»

Tuossa tuokiossa oli kanttoori jo taipaleella. Hän eteni metsänrantaa
kohden nuoran pätkä kädessä. Hänen kiihtynyt mielensä oli näkevinään
siellä suuren ilvehtivän lehmänpään.

       *       *       *       *       *

Noin parin tunnin päästä on tilanne semmoinen, että uupunut kanttoori
istuu kannon päässä keskellä korpea ja ihailee karhunsammalen
vehmautta. Hän ei ole nähnyt lehmästään jälkeäkään eikä kuullut kellon
kilausta. Hän olettaa sen uupuneen suohon ja sinne kuolleen; elämä
on melkein niinkuin mennyttä ja epätoivon ollessa täydellinen vaipuu
kanttoori tahtomattaan tuttuun luonnonihailuun, joka tällä suviyön
hetkellä kuitenkin tuntuu omituisen teennäiseltä.

Hän nousee ja paarustaa pitkin matalan suokselman syrjää. Ei ole nyt
mitään kiirettä kotiinkaan tämmöisen tuleman jälkeen. Hän aprikoi
koko viime vuosien elämää, jossa selvästi näkyy lopullisen tuhon
johdonmukainen lähestyminen. Nyt meni lehmä. Mutta kuinkas entinen
kanttoori voidaan viedä vaivastalolle, kanttoori, jolla on semmoinen
entisyys ja jonka toimet ovat tulleet akatemian professorin kirjoihin.
Professorilta ja lehtorilta ei mene lehmä suohon eikä heillä ole
Karoliinaa — — —

Mutta mikäs — mikäs siinä kohahti, pysähtyi ja taas kohahti! Näreen
takaa näkyi villikatseinen lehmän pää ja sitten koko lehmä, joka kerran
puhahti ja samassa laukkasi pois häntä riettaasti kaarellaan.

Kanttoorin äskeiset suruvoittoiset mietelmät olivat vain sitä varten,
että ilo nyt olisi kirkkaampaa. Hän lähti juosta hönkäisemään, juoksi
ensin suon sivua, sitten yhä kohoavaa männikköä aina välillä kuulostaen
ja maanitellen. Joskus ei kuulunut hiiskaustakaan, kunnes taas puhahti
aivan lähellä — ja sitten taas mentiin pensaitten kiihkeästi kahistessa.

Kun näin oli tapahtunut useita kertoja yritti kanttoori jo tulistua.
Hän meni hullunkurista puolijuoksua kasvot hehkuen ja rinta läähättäen,
hän ei enää tarkannut maanpinnan muotoa eikä luonnonesteitä, hän
halusi intohimoisesti käydä kiinni lehmäänsä vaikkapa hännästä.
Nyt hän sen saa, jos saa. Yö on jo puolessa. Hän juoksee, silmissä
tuntuu kostealta, mutta hän juoksee, kunnes — niin kunnes hän makaa
kaatuneitten puunrunkojen päällä rotkon pohjassa. Häntä on tainnut
kelpolailla sattuakin ja lehmä menee menojaan, mutta kanttoori ei
kiiruhda nousemaan. Hän tahtoo siinä pitkällään nautiskella siitä mitä
on tapahtunut.

Sillä suoraan hänen silmiensä edessä kukkii melkoinen määrä niitä
keltaisia huulikukkia, joita lehtori päivällä hänelle selitti.

       *       *       *       *       *

Yö on jo aamupuolellaan, kun Lumpeilan huvilan ovelle kolkutetaan..
Pian kuuluu sisältä vanha kopea ääni: »Kuka shh—na shielä bulttaa?»

— Minä täällä olen, Vilhelmi.

Kanttoori siellä seisoo toisessa kädessään lehmännuora ja toisessa
keltaisia kukkia. Lehtori tulee ulos, aamuöiseen ilmaan, näkee kukat
ja murahtaa unissaan. Sitten mennään etsimään niille soveliasta
istutuspaikkaa. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta puhutaan niin
vähän kuin suinkin. Lehtori sanoo vain: tsjah, tsjah — kun kanttoori
huomauttaa, että ne siellä kasvoivat aurinkoon ja varjoihin nähden
tuohon ja tuohon tapaan.

Kaksi vanhaa äijää kuhkii siellä aikansa, omassa uhossaan. Toiselta on
juossut lehmä tiehensä ja molemmiltakin on juossut koko elämä tiehensä.
Mutta nyt he ovat taas yhdessä ja molempien mielen täyttää voimakas
täyden elämän harhakuva. Kolmantena on kostean veikeä aamuaurinko. Kun
äijät ovat poistuneet ja aamurauha palautunut, näkee aurinko eräässä
huvila-alueen kohdassa uusia keltaisia kukkia, jotka ovat siihen
ilmestyneet aurinkoa tarvitsematta.

Kanttoori on aikamoinen näyttelijä ja osaa valehdellakin, kun
korkeammat asiat niin vaativat. Kun hän auringon jo paistaessa tulee
kotiin Karoliinan pariin, on hän syvästi masentunut »juostuaan korvessa
koko yön näkemättä lehmästä hännän päätäkään».



OHJELMAA


Hietikon muorin piika Laina on erikoinen olento omassa säädyssään. On
jotakin hempeän liikuttavaa siinä, että hän on _vain_ piika. Tulee
ikäänkuin liian tehokkaasti mieleen tuo vanha totuus, että jaloja
inhimillisiä aartehistoja voi piillä ulkonaisesti vähäisemmissäkin
asemissa. Nuorella tytöllä voi olla sievät runonlahjat ja siveellisesti
puhdas luonne eikä hänessä ole muuta vikaa kuin se, että hän
Kohtalottaren oikusta on sattunut syntymään tehtaantytöksi tai
piikatytöksi. Eihän kukaan tule tarkanneeksi sellaisen kainon tytön
vienoja runoja, kun suuret ja mahtavat ammattirunoilijat itsekkäästi
vetävät kaiken huomion omaan puoleensa. Monet ihanat korpien runoruusut
kukkivat ikuisesti hukkaan.

Mutta Laina Katajistoa odotti tänään huomattava menestys. Saatuaan
päivällispesun miten kuten loppuun oli hänellä jo hyvä kiire omiin
juhlavalmistuksiinsa, sillä tämä elokuinen pyhäpäivä raukeni iltaa
kohden, ja nais-ihmisellä, joka ei juuri koskaan käy iltamissa, on
melkoisesti puuhaa kun hänen kerran on sinne mentävä. Laina Katajisto
harsi ja silitti valkoisia alus- ja päällysvaatteitaan. Poskilla
heloitti jähmeä puna ja silmien alla laajeni sinertävä suonikas ala.
Vaalean kellervä tukka, jonka jakauksessa paljastui valkoinen päänahka,
oli jo saanut salaiset käsittelynsä; kalsean puhtoinen naisenpää oli jo
täydessä juhla-asussaan, alusvaatteillaan häärivä muu ruumis ikäänkuin
riepoitti sitä mukanaan ylimpänä jatkonaan.

Iltapäivä eteni järhähtämättömästi kiihdyttäen hankkeita ja
muistuttaen pääasiaa: runoa, jonka Lainan oli määrä lausua iltamissa,
jotka vietettiin paloruiskun hankkimiseksi kylän vastaperustetulle
palokunnalle.

       *       *       *       *       *

Lainan runoilu oli pysynyt jokseenkin salaisena asiana. Hän oli
hiukan häpeillen ja jännittyneenä lähetellyt tuotteitaan sinne tänne
ja lopulta kokenut sen korkean hetken, että sai nähdä yhden runonsa
painettuna, tosin pahoin runneltuna ja typistettynä, mutta kumminkin
hänen nimellään varustettuna. Mutta lehteä ei täällä lukenut muut kuin
hänen ystävänsä Anna Mäkinen, jolla itsellään taisi olla kirjallisia
harrastuksia, vaikka hän ihailikin Lainaa etevämpänään. Juuri hänen
totensa Laina joutui tähän tämänpäiväiseen tilaisuuteen.

Palokunta tarvitsi ruiskun ja rahat saatiin parhaiten iltamilla.
Mutta vaikka iltamissa olikin pääasiana tanssi ja remseä meuhaava
yhdessäolo, niin tarvittiin siinä myös ohjelmaa, sen tiesi Seet
Järvinen, märkäviiksinen, rivosuinen suutari, joka oli keskeisenä
henkenä palokunnassa. Järvinen piti siis kokouksen ja järjesti siellä
reippaasti ohjelman. Hän oli nuorempana itse lukemattomissa iltamissa
läpäissyt tuon välttämättömän pahan, oli kännissä meuhaten monet
kerrat häirinnytkin ohjelmaa huudellen tankkaileville näyttelijöille
karkeita kokkapuheita, niin että hänellä oli kyllä vaisto siitä
kuinka oleellinen osa ohjelma on iltamissa. Tavallinen mies ei
semmoisista turinoista piittaa, pikemminkin ne häntä tympäisevät,
kun hän ajattelee, että iltamaherrat ja -neidit kuvittelevat hänen
niitten vuoksi tulleen heille rahojansa tuomaan. Mies tulee iltamiin
omaa remseyttään eikä vertaistensa lällättelyjä kuulemaan. Palokunnan
iltamiin oli siis saatava satuja ja muita lausuntoja. Mäkisen Anna
kyllä lupasi lukea kertomuksen, mutta tarvittiin siinä muutakin tarua.
Silloin juuri Anna muisti ystävänsä Lainan ja ehdotti, että tätä
pyydettäisiin lausumaan runo. Eihän Lainan kyvyistä ollut suutarilla
eikä muillakaan tietoa, jonka vuoksi ehdotus ensin herätti sen mukaisia
ilmeitä ja ääniä. Mutta Anna sanoi: »Se tyttö kykenee enempään kuin me
yhteensä. Onkohan vaan kenenkään meidän runoja painettu sanomalehtiin,
mutta Lainan on».

— Pyydä sinä sitä sitten tekemään sen esityksen, sanoi suutari. Kun
tuli puhe näytelmästä, lupasi suutari yksinänsä järjestää sen. Hän
tiesi, että kaupungista saa lainata naamareita ja peruukkeja ja
että näytelmäksi auttaa, kun jotkut niihin pukeutuneina vähän aikaa
tanssivat ja muuten kekkalehtavat.

Tärkein järjestelyseikka suutarille oli saada luontevasti päätetyksi,
että hänen vaimonsa sai järjestää koko puffettikomennon. Kun se oli
päätetty, oli suutari hyvin toivorikas iltamien suhteen.

       *       *       *       *       *

Anna tuli Lainaa ottamaan ja ystävättäret lähtivät iltamatalolle
suloisesti kiihtyneinä ja läheisesti supattaen. Anna oli joskus
ennenkin esiintynyt, Laina oli ensikertalainen, ja pelkäsi kauheasti.
Hänellä oli runo taskussa ja päässä, mutta se tuntui molemmissakin
kovin avuttomalta tällä matkalla. Tuntui ennakolta siltä kuin olisi
ollut menossa vieraalle joukolle tunnustamaan jotakin pientä ja
salaista vikaansa — niinkuin kirkkoon mennessä kotoinen elämä seuraa
mielessä hiukan ujostuttavana häipyvänä kajona. Tuli alinomaa mieleen
runon ensi säkeet: »Tein kerran retken aatteen valtakuntaan, mua sinne
kutsui oma sydämeni» — pitikö hänen sanoa semmoista tuossa talossa
tuon tanssia odottavan tungoksen keskellä. Kyllä Annan kelpasi, se ei
lukenut omaa tekemäänsä...

Seet Järvinen oli ilmeisesti hiukan pöhnässä nytkin, kun hän
miesjoukolle sivumennen sutkauksia laskien hääri edes takaisin. Väkeä
oli paljon, tytön taskussa piilevään runoon nähden oli tilaisuus
suhdattoman suuri. »Terveyspuhe» oli jo ohi, sen oli suutari itse
pitänyt, eikä näyttänyt yhtään sitä häpeävän. Hän meni puffettiin
juomaan kahvia vain rehvastellakseen sillä, ettei tarvinnut mitään
maksaa. Hän huusi Lainalle ja Annalle: »Tulkaa vaan tekin plikat, te
olette kansa ohjelmaa».

»Kumpikas teistä ensin lukunsa lukee?» kysyi hän sitten. »Kumpiko
paremmin osaa, ehkä toi Anna neiti alottaa». Laina kävi Annaa
käsipuolesta ja yritti vetää häntä puffettikamarista pirtin puolelle
ja sieltä ulos. He pääsivät jo ovensuuhun keskelle poikatungosta,
kun suutari saavutti heidät ja vakavasti supattaen puhui, että Annan
tosiaan nyt pitäisi pitää se esitelmänsä. »Ei se mikään esitelmä ole»,
tokaisi Anna. »Oli mikä hyvänsä, mutta nyt sen tarttis tulla — vai
lukeeko Laina ensin esityksensä.» Ystävykset keskustelivat katseillaan,
niinkuin ei suutaria olisi ollutkaan ja lähellä seisovat sällit
katselivat julkeasti hymyillen noita tärkeitä henkilöitä. Anna alkoi
siirtyä perälle päin, meni vihdoin pöydän ääreen ja päästi värähtävän
äänensä ilmoille lukemaan kertomusta vanhasta joululehdestä. Muurin
nurkassa syntyi jotakin liikehtimistä ja muuan ääni ölähti: »Älä ny
perkele töni, että mä kuulen mitä toi Jutilan plikka saarnaa».

Laina runoineen oli silloin jo etäällä mäessä pensaitten varjossa.
Sydän löi haljetakseen ja kasvot olivat kylmät, vaikkakin peili näytti,
että ne olivat tummanpunaiset. Ajatukset takoivat valtoinaan: »Tein
kerran retken aatteen valtakuntaan, mua sinne kutsui oma sydämeni»
— toinen puoli ajatusta taas tuijotti tähän tilanteeseen. Valkoiset
kengät, jotka Laina tätä päivää varten oli ostanut, tuntuivat ikäänkuin
liian keveiltä ja hävettäviltä. Alhaalla talossa humisi iltama, josta
ei ollut pelastusta. Anna siellä juuri luki kertomusta. Minä viivyn
kumminkin täällä, ei minua täältä tulla hakemaan. Mitä olisi jos menisi
täältä kotiin ja sanoisi, että tulin äkkiä sairaaksi? Runo vaikeni
päässä ikäänkuin päätöstä odottaen, tai sanoen: »Sittenhän minä olen
suotta olemassa».

Tuntui siltä kuin iltamatalossa olisi tullut hiljaisempaa. Nyt siellä
odotetaan Lainaa runoineen ja valkoisine kenkineen. Odotus venyy, Laina
siirtyy kauemmaksi, niin ettei näe koko taloa. Koettaa vain viivyttää,
vaikka ajatus sanoo, ettei aika kulu juuri ollenkaan.

       *       *       *       *       *

Lopultahan sieltä mäestä oli lähdettävä. Laina pääsi onnellisesti
pirtin ovensuuhun kenenkään huomaamatta, sillä keskellä lattiaa puhui
suutari eloisasti pauhaten: »Tässä tulee sitte pikkusen semmosta
varietti-tanssia, että arvoisa yleisö tietää mitä se on ja tekee vähän
tilaa tähän keskelle, että variettitanssijat pääsevät esitykseensä».

Kamarista tuli joukko kaapuihin, peruukkeihin ja naamioihin verhottuja
olentoja, jotka alkoivat lattialle muodostuneessa silmänteessä
kekkulehtaa niinkuin mielipuolet. Heille lasketeltiin tylsiä sutkauksia
ja suutari nauraa hohotti kohti kurkkuaan. Hauskaahan iltamissa pitää
olla.

Kun variettitanssijat olivat menneet, äkkäsi suutari Lainan ja huusi:
»Missäs se neiti lymmytteli, ohjelma on ohitte jo. Menee nyt pian
lukemaan sen satunsa»...

Laina esitti sydämensä kainon tuotteen sillaikaa kun iltamaväki
jo liikehti tanssihurmassaan. Tanssi melkein alkoi, ennenkuin hän
pääsi runonsa loppuun, sillä pelimanni ei tässä humussa oikein
kuullut lausujan heikkoa ääntä. Vastaan tunkevien sällien välitse
Laina puolipökertyneenä pujottelihe ulos ja suoraan kotiin, jossa
tuntui erinomaisen suloiselta saada yltään kireät liivit ja niiden
suojustimet. Oli myös tyynnyttävää ajatella että oli poissa
iltamapaikalta, jos siellä vielä tulisi tappelu.

Ei siellä kumminkaan mitään tappelua tullut. Enemmän tai vähemmän
päihtynyt iltamaväki tanssi aikansa ja siirtyi sitten jälkivaiheisiin,
joissa kaikkein vähimmin muistettiin, mitä satua Hietikon muorin piika
oli lukenut. Tuskinpa muistettiin Seet Järvisen variettitanssiakaan.

Iltamista oli tuloja toistatuhatta markkaa, vaikka puffetti tuottikin
vähänlaisesti. Ämmät sen kuultuaan ymmärsivät kyllä syyn siihen. Sitä
varten Seet oli siihen virkaan oman ämmänsä toimittanutkin, ettei se
liikoja tuottaisi.



ERÄÄN TALOLLISEN JOULUAATTO


Vistin Miina, iäkäs leski-ihminen ja Vistin O.003 manttaalin veroisen
tilan emäntä ja haltija oli herännyt kissan naukaisuun ja sitä ulos
päästäessään huomannut, että pirtti oli melkoisen kylmä; saattoi
näkemättäkin aavistaa, että vesisanko ovipielessä oli jäähileessä. Ja
kuinkas mahtoi olla lapsi paran laita? Sikeästi se kumminkin nukkui
tuossa sängyn keskipaikkeilla vanhan toppipeiton puolikkaan alla. Oli
täytynyt sovittaa sen makuupaikka alemmaksi sänkyyn, pois oikealta
päänaluselta. Jos sen asetti oikein ylös rinnallensa, niin se potki
puksutti kaiken yötä Miinan hellää sydänalaa. Se on Iitan tyttö, Miina
on sen mummu. Missä lehjannee Iita itse...

Nuo kuivat varvut ja puuntikut muurin holvissa ovat talvisen aamunousun
makupaloja; ne ovat melkein kuin jotain hyvää syötävää. Kun niitä panee
pesään kolmijalan alle, syttyvät ne ensi virityksellä ja niiden toten
palaa pihistävät siinä sitten tuoreemmatkin puut. Ja kahvi kiehuu
täyttäen tuoksullaan lämpenevän tuvan. Akkunaruudut, joissa äsken oli
kuinka vahva jääkarsta, alkavat jo sulaa yläsyrjästään; sillaikaa
kun kahvi selkiää, saa Miina kurkistella sulista paikoista pihalle,
jossa jo on kellanpunertava joulukuun aamu. Savut nousevat taloista ja
jostain on kuuluvinaan reen narinaa. Kas kun makasinkin myöhäiseen. —
Niin, ja tämähän on vielä jouluaatto, heikkarissa. — Nouse pian ny'
plikka sinäkin.

Peiton alla aukesi killelleen kaksi eloisaa pikku silmää katselemaan
pirttiä ja Miinaa, joiden kummankin lukemattomat tutut piirteet
pian häihdyttivät olemattomiin unen monimutkaiset ihanuudet. Pesän
loimottava tuli, jäiset ikkunaruudut ja turvallisesti häärivä mummu
lupasivat tajunnalle riittävää korvausta, pitkän raikkaan päivän
tuhansine tapauksineen.

Mummu toi tassutti omalla kupillaan tilkan kahvia ja puhua ropisi koko
ajan:

»— huomannutkaan minäkään kun makasin puoleen päivään ja on
jouluaattokin eikä meitillä ole vielä mitään jouluksemme hankittuna.
Puetaan nyt ja lähdetään katsomaan, saisimmeko Tiuralta vähän sianlihan
koipea taikka jotain muuta särvintä...» Loppusanoissa oli maanitteleva
sävy.

Se oli kovin mieluinen sanoma Saimalle, pikku tytölle. Pueskellessaan
lämpimiä ryysyjä ylleen hän pakisi samaan tapaan kuin mummukin koettaen
vakuuttaa, että mitäs sitä ihminen jouluna sen kummempia tarvitsee kuin
muinakaan päivinä. Pidettyään sitten pienen vaitiolon päätti tyttö
mietteensä »Ja onhan talo ainakin itsenäinen».

Olisi pitänyt oikeastaan paremmin varoa, mitä sen tytön kuullen puhui,
se kun höpötti kaikki takaisin niinkuin honokraaffi. Ei sen puolesta,
että tytöllä mitään vaarallisia höpötettäviä olisi ollut, mutta —
ajatella nyt tuota sen itsenäisyyden uhoakin. Jos se taas rupeaa sitä
Tiurallakin vohkaisemaan. Ei siitä ainakaan näin jouluaattona auta
muistuttaa — vaikka, sen puolesta, kyllä sen Miina itsekin pian sanoo,
jos liian paljon aletaan pöyhistellä: että ei mua tulla omaan pirttiini
ja omalle maalleni komentelemaan, siitä minä menen hautaan niinkuin
isommastakin säteristä.

Se oli tämä itsenäisyys Miinalle hiukan kaksipäinen asia, joka toisin
ajoin pyrki kaduttamaan, toisin hetkin taas nostatti rintaa ja toi
mieleen pontevia sanoja siltä varalta, että joku alkaisi vanhaan tapaan
häntä antimistaan huomautella. Miinalla oli kyllä aikaisemminkin
ollut hyvät oltavat. Hän asui kylän laidassa mökissään, joka oli
vanha ja lahonut, niinkuin jossakin kirjan kuvassa. Siitä kulki tie
kylän yhteisille perämaille, suvin talvin siinä tapasi isäntiä ja
heidän väkiään ja sai tarjota niille kahvikupin. Ja Tiuran isäntäkin,
vanha ja kitsaan puoleinen äijän käppyrä, toi näin joulun edellä aina
kuorman puita, »että kaffee kiehuu taas tulevankin vuoden». Ja emännät
antelivat väskyyn kaikenlaista suuhun pantavaa. Niin ettei Miina kyllä
pääse moittimaan entistäkään oloaan.

Sitten siinä tapahtui semmoista pientä muutosta. Iita toi tänne tuon
tyttönsä, kun se oli eronnut miehestään ja — sanottiin, ei Miina
tiennyt, mutta sanottiin — ruvennut pitämään huikentelevaista elämää;
sen Miina kyllä tiesi, että se mies oli ollut juoppo ja päissään
pahankurinen. Ja oli kuinka hyvänsä, eihän sitä nyt lasta voinut olla
ottamatta, kun se sitä tänne pyysi ja ensimmältä hiukan sen puolesta
maksoikin. Mutta talolliset olivat toista mieltä. Kaikkinaiset
elämänpuutteet näyttäytyivät nyt useammin, niin että Miinan täytyi
joskus suoraan pyytää jauhokouraa tai suolan murua, kun ei ollut
Iitaltakaan kuulunut. Silloin oli joku emäntä sanonut, ettei tässä
kannattanut ruveta polseviikin mukulaa ruokkimaan, menköön sinne
ihannemaahan, kun on ne tavat muutenkin. Miina oli ottanut tuosta
ryöpystä kelpo lailla itseensä ja sanonut, että kukas kävi lakkokevännä
täällä lypsyä auttamassa ja sen tähden kuunteli tiellä lakkolaisten
haukkumisia ja kuinkas kävi juuri silloin kun valkoiset hyökkäsivät...

— Kyllä ne tiedetään ja pitäisi oleman ainakin minun puolestani
maksossakin, mutta kukas liehtoi Riitialassa punasia tän kylän
talollisten päälle? Se oli Iita sen kultansa kanssa, jonka se nyt
kuuluu jättäneen ja ruvenneen — —

— Hyvästi, äläkä luule että minä sun kätyrikses toista kertaa rupeen,
huusi Miina lähteissään, eikä pää eivätkä kasvojen lihakset hankkineet
vielä maantielläkään löytää tavallista asentoaan, vaan tempoilivat
vihaisesti sinne tänne.

Siitä kohtauksesta se itsenäisyyskin sai alkunsa — vaikkei Miinan
mökki kyllä sen talon maalla ollut. Mutta kun Iita samalla viikolla
kävi Miinaa ja Saimaa katsomassa ja suurilla tuohillaan oli peräti
hellyttänyt mielet, kertoi Miina hänelle emännän haukkumiset. Kyllä
Iita siinä vastata osasi — olisi sopinut olla vaan akan itsensä
kuulemassa. Siinä se itsenäisyyskin sitten puheeksi tuli — taikka
kyllähän Miina sen jo nähnyt ja kuullut oli, että suuret töllit
itsenäiseksi pääsivät, mutta ei hän ikinä olisi uskonut, että semmoiset
tämmöisiä koskivat. Iita ei muuta kuin nauroi semmoisille luuloille
ja sanoi että valtio maksaa hinnan ensiksi ja te saatte maksaa sitten
kun jaksatte, vähitellen — taikka kyllä minä sen maksan, sitten kun se
aika tulee. Vaikkei teitiä nyt tästä poiskaan häädettäisi, mutta tulee
mökille suurempi myyntihinta — —

»— sus siunakkoon, pitääkö mun tää myyräkin?»

»Ei, olkaa nyt vai» — ja Iita selitti tarkoituksensa.

— Ähä, kyllä Miina jo ymmärsi: sitten kun hän kuolee ja Iita on ainoa
perillinen. Mutta Miina tohahti tiukan lämpimällä äänellä:

»Saima mun perii, jos jotakin on, että sen muistatte, että Saima mun
perii, jolllen-ma ennen kuolemaani kuntaan joudu.»

       *       *       *       *       *

Ja niin sitten kävi, että kun Tiuran torppia eroteltiin, niin siinä
olivat Vistin Miinankin paperit haussa. Eikä isäntä sitä niin kovasti
vastustanutkaan — ja mikäs siinä auttoi selvässä asiassa. Tuossa aidan
kulmauksessa hiukan koitti rajaa siirtää, mutta vuokralautakunnan
esimies, Hirvon isäntä, sanoi että mitäs Tiura nyt semmoisista
prenkkaa, eihän tämä tilkku mitään seviottia ole, että sitä senteissä
mitataan. Olivat sitten kahvillakin koko roikka, isäntäkin. Mutta
sen jälkeen ei ole omasta alotteestaan poikennut eikä tavanmukaisia
joulupuita liioin tuonut.

Saima oli ollut Miinan mukana Muikulla silloin, kun emäntä sitä
polseviikin mukulaksi sanoi, ja kuunnellut myös koko ajan Iitan ja
Miinan puhetta itsenäisyydestä. Ei ollut siis ihme, että tyttö sitä
asiaa harrasti.

Kun nyt sivullisilla oli ollut niin paljon tekemistä siitä Miinan
itsenäisyydestä, ei hän ollut tahtonut oikein itselleenkään myöntää
niitä hienoja ja hiljaisia tosiasioita, jotka siitä olivat seuranneet.
Niinpä Tiuran isäntäkin, kun Miina sen sitten kerran kutsumalla kutsui
kahville, oli kyllä yhtä heveli kuin ennenkin, mutta juomasta päästyään
otti markan pussistaan ja laski pöydän kulmalle. Se oli paha ilve se —
eikä puita kuulunutkaan. Siinä oli lähellä Tuomolalla metsää ja sieltä
oli Miina nyt omin lupinsa hiukan otellut maassa olevaa ja muuta risua
— oli ottanut ja hienokseen epäillyt, mitä siitä seuraa. Oli tässä
joulun alla pari kertaa jo Iitallekin kirjoituttanut, mutta mitään ei
ollut kuulunut, ja niin tämä ensimmäinen täysin itsenäinen joulu uhkasi
tulla kuivana mummun ja pienen tytön majaan.

Jouluaaton aamussa oli kumminkin jotain erinomaisen lupaavaa; raikas
pakkasilma, kylä savuineen ja hyväksi ajettu tie toivat noiden kahden
eri-ikäisen paarustajan mieliin oivallista joulutuntua. Juotu aamukahvi
lämmitti ruumista ja aivan kohta he istuisivat ensimmäisen talon
kyökissä — saavat ehkä siellä lisää kahvia tuoreen hyvän pullan kanssa.
Eihän jouluaaton teholle mikään mitään voinut.

Se oli juuri Tuomola se ensimmäinen talo. Lämmintä siellä oli ja
tilavaa ja haisi semmoinen erinomainen käry, jota ei koskaan Vistin
mökissä tuntunut. Se lähti joulukinkusta, jonka kylkeä emäntä
parhaillaan käänsi.

Tästä talosta ei Miina kylläkään ollut koskaan sanottavampia asioinut;
emännällä ei juuri koskaan sattunut olemaan. »Kyllä minä avaisin vaikka
lihakaupan, jos minulla sitä myytäväksi olisi — oli niin emäntä kerran
Miinalle vakuuttanut, kun tämä häneltä sitä lajia kivesti. Nyt oli
kumminkin se puujuttu... Miinasta tuntui, ettei hän voi mennä talon ohi
siitä puhumatta.

»Kyllä minä emännältäkin lihaa ostaakseni pyytäisin, vaikka isännälle
mun kyllä paremmin asiani olis.»

»Vai lihanhimo siihen Miinaan on tullut vanhoilla päivillään. —
Kyllähän tätä tässä nyt on, kun saisi kypsymään. — Vai lihan himo, sano
— »

Sitten se huusi piikaansa ja neuvoi lapsiaan. Oli ilmeistä, että Miina
ja Saima saivat hänen puolestaan siinä istua vaikka Tapaniin asti.

Mutta isäntä tuli sisään, hiukan niinkuin kiireisenä hänkin ja otsa
tutussa kurtussa. Hän puhui joulusaunan lämmityksestä, jonka pelkäsi
pullien ja paistosten tähden jäävän liian myöhäiseen. Ei ottanut
hänkään tuota penkillä istuvaa paria huomioonsa, ennenkuin Miina sanoi:

»Olisin minä isännältä puhunut puita siitä pirttini takaa, mutta
kerkiääkö isäntä sitä aatteleen, näin jouluaattona?»

Isäntä katseli Miinaa hiukan sivulta — hän kuuli paremmin toisella
korvallaan — mutta ei puhunut ensin mitään. Miina hankki sanoa sanansa
uudestaan, kun emäntä ehti sanomaan:

»Tehän olette puhunut puut suoraan pirttiinne. Ette Te enää puhu puita,
vaan tuhkaa.»

»Niin, mitäs Te siinä olette meinanneet, kun Te olette ruvenneet meidän
metsää asumaan?»

»No se kävi nyt, kuulkaas isäntä, sillä lailla, että kun siinä pääsivät
loppuun ne Tiuran puut ennen kun se toi toisia, niin minä sanoin
Saimalle kerran...»

»Niin, niin, kyllä kai Miinalta tarua lähtee, mutta ei sitä saa sillä
lailla mennä talollinen toisen metsään, vaikka se pirtin takanakin on;
semmoisesta rangaistaan.»

»Voi isäntä kulta, kuinka suuri vaiva ihmisillä siitä minun
'talollisestani' on — en minä semmosia olisi ittestäni ymmärtänyt
mutta kun minä olen sen sanonut että Saima mun perii, jos jotakin jää,
niin minä aattelin, että on hänellä mökillä vähän suurempi arvo sitten
myydessä...» Miina itki.

Semmoista se oli siinä talossa. Puista kyllä sovittiin — emäntä vaati
niistä suuren karvakehruun ja keväällä lakaisemaan pihaa. Lihaakin
hän myi, miksei, viisitoista markkaa kilo. Ei, herra-siunakkoon,
Miinalla semmoisia rahoja ollut. Siinäpä se — kyllähän emäntä ne
Miinan ostamiset tiesi... Syödäkseen saivat viipaleen varikakon kanssa
kumpikin. Punoittavina ja neniään niistellen he nauttivat saaliinsa ja
sitten edelleen matkalle.

Nyt poikettiin »omaan taloon», Tiuralle.

Siellä oli joulu jo pitemmällä. Renki kantoi sisään mahdotonta kuusta
— emäntä ja lapset menivät sen perässä saliin, kyökkipiika yksin jäi
Miinan ja Saiman kanssa puhelemaan.

Piika kyseli Iitan asioita ja Miina puhui, vaistomaisesti yhtä
suopealla äänellä, kuin olisi puhunut emännälle. Tai niinkuin
emäntä olisi jossain pielen takana kuunnellut. Tuli siinä hiukan
moitiskeltuakin omaa lastaan, mutta emäntää vaan ei tullut näkyviin.

— Kas kun pakoilee, ajatteli Miina ja sanoi ääneenkin jotain sinne päin
vihjaavaa.'

»Ei suinkaan se teitiä pakoile, mutta kyllä se Miinalle vähän vihainen
on.»

»Vai on vihainen — nii kai — vai vihainen on.»

Kun emäntä sitten hetken päästä tuli kyökkiin, katseli hän yhdessä
piian kanssa Miinan ja Saiman menoa ja piika toimitti, kuinka nätisti
hän oli jouluvieraista selvinnyt. Emäntä palasi sitten takaisin saliin;
vankka, yhä vahveneva jouluaaton tunnelma vallitsi talossa. Navetasta
palasi karjapiika ilmoittamaan, että se kipeä lehmä jo söi ja märehti.
Isäntä olikin juuri saattamassa kotiin eläinlääkäriä.

Vahvenemaan päin kyllä oli Miinan ja Saimankin joulutunnelma, kun he
seisoivat tiellä. Ilma oli aamuisestaan hiukan tahmaantunut; täällä
kylän keskellä oli jouluvalmistusten tuoksu tuntuvinaan raitillakin.
Terhakan ja luottavaisen näköisenä Saima koetti arvata Miinan
aikeita. Tällä hetkellä tytön olento kumminkin lievästi ärsytti
Miinan mieltä — jos hän olisi ollut yksin, olisi hän näitten outojen
vastaanottojen jälkeen mennä toohannut Peltonientä kohden ja koko ajan
puhunut mennessään. Mutta nyt jos sanankin sanoi, puuttui Saima heti
keskusteluun lapsekkaan luottavaisilla huomautuksillaan — tai yhtyi
Miinan moitteisiin omine huomautuksineen.

Sietäisi nyt Iitan nähdä heidät sieltä, missä tänäkin jouluaattona
elelee koreuksineen.

Kun Miina siinä ajatteli Iitaa ja katsoi samalla Saimaa, tuntui hänestä
niinkuin tyttökin olisi ollut hänen puolellaan äitiään vastaan. Hän
höpähti jotain ääneen ja kun Saima kysyi: mitä? niin ärähti Miina: »Ei
sinulle mitään», ja lähti menemään eteenpäin.

Saima arvasi, että nyt mennään Peltoniemeen, josta Miina oli aina
puhunut ja sen emäntää eniten kehunut. Sinne oli kyllä pitkä matka,
mutta Saimasta oli pääasia, ettei vielä palattu kotiin.

       *       *       *       *       *

Siinä on Peltoniemi, yksinäinen takamaan talo mustuneine navetta-
ja tallipolkuineen, kodikkaine rakennuksineen, joiden sisäpuolella
vallitsee vahva peltoniemiläinen henki: hyvä toimeentulo ja lämpöinen
epäjärjestys pirtissä ja pakarissa. Miina tuntee emännän jo tämän
entisiltä päiviltä. Se on aina ollut hyvä ihminen; kaataa pannusta
monta kuppia hyvää kahvia ja leikkaa nisusen vuolut puolta kämmentä
leveiksi; käskee joskus Miinan mennä itsekin jotain jostain ottamaan,
kyselee ja puhelee ihan tasavertaisena keskikylän asioita; nauraa
leveän naurun, kun i Miina ihastelee hänen muinoista muhkeuttaan, joka
nyt kyllä on jo hiukan ränstynyt.

Pahinta kumminkin tällä kertaa on, että emäntä makaa sairaana sängyn
pohjissa. Muutenkin on jouluaatto jo ikäänkuin liian pitkällä tällaista
käyntiä varten. On niinkuin juhlahetken lähestyminen kiihdyttäisi
vauhtiaan. Talossa hankitaan jo saunaankin.

Miina pääsee emännän tykö kamariin ja emäntä koettaa huohotuksensa
lomassa kuvastella kaikkea entistä ystävyyttään Miinaa kohtaan. Se
tapahtuu kumminkin sekavasti: aivan alussa hän jo sanoo piialle, että
tämä antaisi Miinalle sieltä rievää, mutta kun polttokohtaus taas
yltyy, ei hän tule sanoneeksi kuinka monta kakkoa pitää antaa. Kun
kipu jälleen helpottaa, kysyy emäntä jotain aivan vähäpätöistä asiaa
keskikylältä, mutta jaksaa tuskin kuunnella Miinan harrasta vastausta.
Tulee väkisinkin vaitiolo. Miina katselee epäröiden sairasta ja tämä
kysyy:

»Joko te vihtonu' olette? Eiköös siellä jo mahda sauna joutua — menkää
sinne vaan ja sanokaa Marille, että hän antaa teitille ja Saimalle
siellä jotakin syötävää — oi, voi.»

Peltoniemessä Miina ja Saima sitten vihtoivat, nauttivat runsaasti
jouluruokia ja vihdoin lähtivät. Emäntä oli nukahtanut, jotenka sitä ei
sopinut mennä edes hyvästelemään. Lähtiessään Miina huomautti piialle
siitä rievästä ja piika antoi — yhden kyrsän. Semmoista se oli, kun
talosta emäntä kaatui.

       *       *       *       *       *

Yksi vaivainen rieväkakko oli tuolla pahalla parilla mukanaan, kun he
taas ehtoohämyssä paarustivat takaisin mökilleen. Tiukkeneva pakkanen
piti anturein alla joulupakinaansa muistuttaen Miinalle, että tupa on
kylmä ja puut märkiä. Saima marssi urhoollisesti ja koetti silloin
tällöin jaaritella jotain niistä makupaloista, joita oli matkalla
suuhunsa saanut, mutta Miina melkein ärähti, että kaks' niistä, kun
ovat makosi perällä, mutta milläs luulet joulun mentävän, kun ei ole
muuta kun silakkaa ja perunaa ja tää rievän kyrsä.

— Mitäs joulu sen parempia tarvitsee kuin muutkaan päivät? toisti Saima
tuota Miinan omaa virttä.

— Hh, kai-mar se niinkin on, mutta saisi se äitisikin sentään omasta
mukulastansa sen verran pitää, että edes jouluehtooksi jotain
lähettäisi — kun hän niitten porvarien pahuutta aina paasaa — ettei
minun tarvitsisi niiltä kerjustella ja sitä hyvää talollisuuttani
häpäistä.

— No eivätpä nuo näy suuria luovuttaneen.

Se ääni tuli puukopin ovelta, jossa näkyi seisovan joku nainen.
Iitahan se oli, kun lähempää katsoi. Miina oli olevinaan vihainen eikä
näkevinään, kuinka tyttö lähenteli äitiään. Miina oli kyllä Iitan
ensimmäisistä sanoista oivaltanut, ettei se tullut tyhjänä nytkään. Kun
se kerran tuli, oli sillä aina nyytissä mahdottomat tuoliit ja suussa
tavaton rehaaminen ja kerskailu.

Syömisestä ei nyt ollut puutetta eikä — herra hyvästi siunatkoon! —
ei edes juomisesta; sitäkin sillä oli pienessä pullossa sen verran,
että Miinan vähäinen verimäärä pääsi lämpenemään. Miinan silmiin
tulivat vesitipat, kun hän selitti tyttärelleen, että joulu sentään
oli kaikille yhteinen, ettei ollut mitään erityistä porvarien joulua,
vaikka vajavaiset ihmiset joskus paaduttivatkin sydämensä.

Saima kuunteli outoillen heidän puhettaan leikkiessään uudella
tavattoman komealla nukellaan, jonka Iita oli tuonut.



VAPAUDEN TIELLÄ


Oli kyllä syytäkin epäillä jo silloin, kun Hilta siihen kunnankirjuri
Salmiolle tuli, ettei se siinä kauan pysy. Hilta oli hulluimmillansa,
kahdenkymmenen ikäinen sieväpäinen ja sorjavartinen tytönhuiskale, joka
ei siihenastisissakaan palveluspaikoissaan ollut vanhentunut; vasta
pari vuotta oli ollutkin kotoa poissa ja jo ehtinyt käväistä ainakin
viidessä paikassa, välillä aina kotonakin poiketen. Kunnankirjurin Elli
rouva taas oli tarkka ja tiukka ihminen, joka ei sietänyt yöjuoksuja
eikä mitään sinne päin vivahtavaa. »Jos sinulla on sulhanen, oikea
miehinen mies, niin sano se, ja sinä saat seurustella hänen kanssaan
niin vapaasti kuin vaan itse tahdot» — niin kirjurinrouva sanoi
palvelijoilleen. Kaiken lisäksi oli Hilta vielä kirjurinrouvan serkku
ja lapsuuden tuttu; ei siinä mitään kuria voinut pitää. Arvattavasti
rouva juuri tuon sukulaisuuden vuoksi tekikin yrityksen — tahtoi saada
orpanansa paremmille jäljille.

Hilta ehti olla kirjurilla yksitoista kuukautta, mikä oli hänen
tähänastinen saavutuksensa. Paljon hän ehti muuttuakin sinä aikana.
Luultiin jo, että Lintulan Hiltasta ehkä sentään tulee vielä tasainen
kunnon naisihminen. Hän jo saattoi jäädä pois iltamistakin, vaikka ne
pidettiin vallan lähellä, ja taipui orpanansa ohjeisiin vaatteiden
ostossa ja muussakin elämisessä.

Vaivaa siinä kyllä oli ollut Salmion rouvalla, ennenkuin niin pitkälle
päästiin — ja keskeneräiseksihän se kasvatus sitten perästäkin sillä
kertaa jäi. Kun Hilta saapui, oli hän kaikkinensa niinkuin päähenkilö
jostain kansantajuisesta kertomuksesta, jonka rouva äskettäin muisti
jostain lukeneensa. Neidin yllä oli vaatekerta, josta näki, että sen
oli määrä olla sievä, ja oli kai ollutkin varsin hieno siinä kääreessä,
johon ompelijatar oli sen laittanut — mutta tätä maailmaa varten
sitä ei oltu tehty. Tytön muut tavarat olivat kahdessa Itämaisen
tupakkatehtaan pahvirasiassa. Siellä oli sikin sokin nuhraisia
hameita, vanhoja huvipostikirjeitä, kengät, jotka olivat olleet
ruskeat, sukkavarras, jota oli kuumennettu. Hilta oli taas ollut pari
viikkoa köyhän isänsä mökillä lähdettyään kävelemään edellisestä
palveluspaikastaan. Ei ollut tullut siellä pestyä, kun ei ollut
saippuaa eikä rahaa.

— Jaaha, vai semmoinen sinä olet, sanoi rouva. No nyt sinä ensi
työksesi lähdet Ojansivuun ja tilaat sieltä vankan kopan. Käsket tehdä
vahvoista päreistä ja varustaa hyvillä kulmapuilla. Tältä päivältä
saat jo palkan, mutta sinun ei tarvitse vielä tehdä talon töitä.
Paluumatkallasi ostat osuuskaupasta saippuaa ja rupeat sitten pesemään
vaatteitasi.

Hiltasta oli hirvittävän vastenmielistä lähteä, mutta ei kehdannut
juuri vielä vastaankaan sanoa: Mikä kiire niillä kopilla ja pesulla
nyt olisi ollut — olisi sitä tämän päivän saanut muutenkin oleilla ja
paikkoja katsella. Tai jos olisikin käskenyt tavallisiin piian töihin,
mutta kun oitis tuommoisiin — ja mitä minun pesuni ja korini hänelle
kuuluvat — kyllä tämä taitaa minulta pian jäädä. Menen kaupunkiin...

Kun Hilta palasi, ei hänellä ollutkaan saippuaa sitä määrää kuin olisi
pitänyt, mutta oli sen sijaan livekiveä melkoinen annos.

— Mitäs sinä nyt olet ajatellut? Enhän minä sinun livekiveä käskenyt
ostaa — etkä sinä sillä rahalla näitä ole saanutkaan.

— Minä aattelin, että rouva unohti livekiven ja ostin sitäkin. Lupasin
maksaa lopun myöhemmin.

— Ei sinun minua serkkuasi rouvitella tarvitse, mutta muuten minä
nyt nauran sinua. Etkö sinä, hyvä lapsi, sitä tiedä, että meillä ei
_koskaan_ tehdä niitä kumpaakaan: ei käytetä pesussa livekiveä eikä
tehdä kauppiaalla velkaa. Meidän on parasta sopia näistä asioista jo
ensi hetkellä, ettei ruveta suotta alkuunkaan, ellei jatkosta ole
toivoa.

Alkuun kumminkin lähdettiin. Hiltalla oli kohtalaisen hyvä palkka,
mutta — hän ei mitenkään tahtonut saada sitä haltuunsa. Rouvalla ei
sattunut olemaan, kun Hiltan välttämättömästi olisi tarvinnut ostaa
sitä taivaan sinistä vualeeta, jota juuri oli kauppaan saapunut. Hän
olisi tarvinnut puvun palokunnan iltamiin seuraavaksi pyhäksi. Hiltan
kieltä kihelmöi sanoakseen, että jäätiinpäs velkaa piialle, vaikkei
jääty kauppiaalle. Sitä paitsi hänellä oli täysi syy epäillä rouvan
vain juonittelevan, sillä kun tyttö harmissaan sanoi menevänsä iltamiin
vanhalla vualeellaan, asettui rouva sitäkin kovasti vastustamaan.

— Saat iltamarahat ja lisäksi kymmenen markkaa, kun pysyt kotona.

Loppujen lopuksi Hilta sillä kertaa jäikin kotiin, jäi ja tuskitteli.
Mutta seuraavana päivänä hän tavatessaan iltamissa olleita kumminkin
tunsi hienoista iloa siitä, että hänellä oli kaksikymmentä markkaa
enemmän, kun toisilla sen sijaan oli saman verran vähemmän. Vualeepuku
jäi teettämättä. Sen sijaan hän hetkistä myöhemmin osti hyvää
villakangasta ja teetti siitä puvun, joka hänellä oli joltisessakin
kunnossa vielä silloin, kun hän kaupunkiin muutettuaan oli siellä
joutunut ahdinkoon.

Sangen salakavalasti serkku pelaili hänen kanssaan. Säästöpankissa
oli — asianomaisen siitä mitään tietämättä — tili myöskin neiti Hilda
Lintulalla. Sinne ilmestyi joka kuukausi milloin viisikymmentä, milloin
satakin markkaa.

— Meillä on nyt vähän ahdasta aikaa, valitteli kirjurinrouva, mutta
pidä luku saatavistasi — kyllä sinä ne saat. Ja sinulla alkaa nyt olla
vaatetta ylläsi ja lihonutkin olet.

Sillä iällä totutaan helposti. Hilta heittäytyi haaveelliseen
yksinäisyyteen, vietti iltansa vanhojen postikorttiensa parissa ja
noudatteli miten kuten voimakkaamman serkkunsa johteita. Kerran tämä
vaihteen vuoksi alkoi kehoitella Hiltaa lähtemään iltamiin, jotka
pidettiin jossain etäämmällä. Hilta lähtikin ja seuraavana aamuna sopi
rouvan naureskella hänen huonoa tuultaan: iltamissa ei ollut ollenkaan
hauskaa ja muutteesta tuntui rahan tuhlauskin harmittavan. Hilta
tiuskasi:

— Ei minun olisi pitänyt sinun vanhan kitupiikin käskystä lähteä — sopi
sen tietääkin, että sinä sen noidut koko matkan mahdottomaksi.

Niin mentiin ja Hiltan aavistamatta pankkitili kasvoi ja vaatevarastot
lisääntyivät säännöllisesti. Ohjelmassa oli nyt talvipalttoon
laittaminen ja sen yhteydessä käytiin monta pikku sotaa, jotka
kumminkin lopuksi taas päättyivät rouvan voittoon.

— Mitä sinuakin se tarkkuutesi auttaa, kun ei ole edes rintaperillistä,
sanoi Hilta.

— Pitäisikö minun sen vuoksi hajoittaa kaiken maailman tuuliin se keko,
joka on karttunut minun ja mieheni työstä? Mitä varten minä sitten
ollenkaan eläisin, jollen jättäisi maailmaa vähän paremmaksi kuin se
oli minun tullessani?

Näin rouva aina sitoi Hiltan sanoissa, ja Hilta tyytyi osaansa.

Mutta sitten tuli se yksi ja ainoa, jota vastaan kaikki voimat ovat
vähäiset. Tuli rakkaus. Hilta rakastui pulskeaan nuoreen sälliin
Oskariin, joka sattumalta oleili täällä kotonaan, ennenkuin lähti
Tampereelle autokouluun. Hänellä oli jo valmiina säärystimet ja
samettihousutkin ja hän loisteli iltasin kirkonkylän raitilla ja
kahvilassa. Hilta vilkui häntä niin kauan, että oli itse täydessä
tulessa, eikä kulunut kauan, ennenkuin hän sai varmuuden siitä, että
Oskarikin todella oli hänen. Silloin hän tuli vallan toistaitoiseksi.

— Nyt ovat hyvät neuvot tarpeen, mietti kirjurinrouva. Vastustus ei nyt
auta vähääkään, joustavuuteen on turvattava. Täytyy antaa iltamarahat,
muuten saattaa koko rakennus äkkiä romahtaa.

Rahat kylläkin, mutta entäs paitakysymys? Kuinkas se nyt sitten tällä
kertaa järjestyy?

Hiltalla ei tullessaan juuri ollut paidasta tietoa ja oli hänellä
yleensäkin melkoista elävämpi harrastus leninkeihin ja puseroihin,
kuin alusvaatteisiin. Rouva siis oli ostanut liinaa ja teettänyt
niistä muutamia paitoja, mutta — niihin ei pantu »prötyyriä». Itku ei
ollut Hiltalta kaukana silloin kun ne paidat saapuivat. Nyt nuokin
arvon vaatekappaleet olivat kaikki pesemättöminä. Rouva oli jo viikko
sitten siitä huomauttanut ja varannut Hiltalle tarpeellisen ajan,
mutta pesemättä ne vaan olivat jääneet. Rouva puolestaan oli jäänyt
odottamaan juuri tämmöistä tapausta.

Jotenkin hermostuneena Hilta teki iltamavalmistuksiaan. Rouva antoi
hänen rauhassa hääriä, mutta sattui kumminkin menemään keittiöön
äkkiodottamatta kaikkein pahimmalla hetkellä: hän pääsi näkemään yhden
lukemattomista rakkauden sivuseurauksista. Hiltalla oli sylissään
paita, joka itse näytti häpeävän omaa pesemättömyyttään ja sitä
käsittelyä, jonka alaiseksi se nyt oli joutunut. Hiltalla näet oli
sylissään myös sievä mitta uuden uutukaista, osuuskaupan kaikkein
hienointa ja leveintä »prötyyriä», jota hän pareillaan ompeli tuon
suruvoittoisen vaatekappaleen pääntiehen ja käsiaukkoihin. Rouva
käsitti siinä hetkessä, kuinka vähiin hänen kasvatusponnistuksensa
olivat jääneet.

Harmista itkien Hilta kivahti: — jotain täytyy keinotella tämmöisessä
paikassa, kun ei saa palkkojaan, että voisi rääsynsä laittaa ihmisten
tavalla.

Rouva harkitsi parhaaksi poistua mitään sanomatta — ehkäpä vielä tulee
parempi hetki.

Sitä ei kumminkaan tullut. Noissa iltamissa oli Hiltalla niin hauskaa,
että hän seuraavana päivänä vain hyräili tunteellisesti ja näytti
kokonaan unohtaneen eilenehtoolliset prötyyrihuolensa. Rouva oli
hänelle pelkkää ilmaa ja talon työt hän teki ylevän alistuvasti.

       *       *       *       *       *

Uusi suunta kiihtyi nyt vauhdissaan ja niin tuli sitten se paha
perjantai-ilta, jolloin isäntäväen ja palvelijan edut kävivät niin
jyrkästi ristiin, että risahdusta ei voitu välttää. Mikä hirtehinen nyt
sovittikin niin, että kirjurin herrasväellä oli välttämätön mentävä
juuri sinä iltana, jona Sofööri-Oskarikin vietti läksiäisiään. Taloa ei
voitu jättää tyhjäksi, mutta kaikkien olisi pitänyt mennä. Kirjuri itse
sanoi Hiltalle vakavasti, että he lähtivät siksi harvoin iltahuviin,
että Hiltan silloin on muitta mutinoitta jäätävä kotiin. Hilta siis
jäi — tai oli jäävinään. Sillä kun herrasväki oli juuri päässyt pielen
taakse, syti Hilta pellit kiinni puolipuissa, siisti itsensä tavallista
nopsemmin ja livahti tiehensä. Avaimen hän pisti oven vuorilaudan
väliin niin, että sen hyvin piti näkymän.

Kello yksitoista herra ja rouva tulivat kotiin ja aikansa turhaan
ryskytettyään vihdoin huomasivatkin avaimen. He astuivat äänettöminä
sisään, missä sakea häkä hankki työntää heidät selälleen.

— Nyt on mitta täysi, jupisi kirjuri aukoessaan ovia.

Välien rikkuminen ei olisi voinut tulla Hiltalle sopivampaan aikaan:
hän pääsi lähtemään Tampereelle heti Oskarin perässä. Riemu täytti
hänen mielensä, kun hän ajatteli sitä sievää summaa, joka hänellä oli
kirjurilta perimättä. Olivatkin saaneet sillä tavalla pitää toisen
ihmisen rahoja — kohta vuosi kulunut, eikä aivan ainoan kuun palkkaa
ole ajallansa maksettu. Saa nähdä, onko herrasväellä nyt maksaa.

Kyllä oli, mutta erinomaisesti rouva osasi särkeä vielä tämänkin
riemun. Sillä kysyttyään määrää ja sen kuultuaan rouva veti esiin
säästöpankkikirjan.

— Tässä ovat rahasi. Ne on päivälleen saatettu pankkiin...

— Jaa en minä ole velvollinen pankeista palkkojani hakemaan.

— Huomaa, että sinä tänään vielä olet minun palveluksessani ja menet
siis minun käskystäni hakemaan rahasi pankista. Ne ovat siellä
kasvaneet korkoa jonkun verran enemmän kuin prötyyreissä ja vualeissa
— ja muutenkin sopii sinun nyt hyvin tehdä vertailu tulopäiväsi ja
lähtöpäiväsi välillä... Taisi tulla se kori liian pieni sittenkin,
mutta voithan sinä käyttää niitä paperossilaatikoita, jotka sinulla
oli tullessasi... Ja kun sinä nyt menet sinne kaupunkiin, niin muista
korjauttaa nuo kaksi etuhammastasi, niissä on vian alkua...

       *       *       *       *       *

Eipä voi juuri ajatella iloisempaa ihmistä kuin neiti Hilda Lintula,
joka nyt tästä maalaiskirkonkylästä matkusti Tampereelle. Vapaus on
ihmiselle ihana asia, se voi joskus olla leipää ihanampi — ainakin niin
kauan kuin molempia on. Kuinka tavattoman ahdasta olikaan elämä ollut
tähän asti. Selvimmin hän oli sen tuntenut Oskarin seurassa — niinkuin
olisi tuo ahtaus jonain vieroittavana henkenä säteillyt hänestä Oskaria
kohden, tuota raikasta, iloista miestä, joka ei varmaankaan koskaan
ollut mitään kahletta kantanut. Oskarin hymyssä oli joskus ollut
niinkuin pientä säälin värettä ja silloin oli Hilta ajatellut, että
jaksaneeko hän koskaan kasvaa Oskarin rinnalle. Ei ainakaan niin kauan
kuin hän nuhkii kirjurin pienissä nurkissa ja antaa saidan orpanansa
ohjailla pukuasioitaan. — Kaupungissa esiinnytään toisella tavalla, oli
Oskari sanonut. Niinpä niin, siellä _esiinnytään_... Täällä vain ollaan
piikana.

Pankissa oli rahaa hyvän joukon toista sataa enemmän, kuin Hilta laski
olevansa saamassa. — Tämä on semmoinen talo, että täällä lisääntyy raha
itsellään, sanoi johtaja, joka tiesi kirjurinrouvan toimet. Kaikkiaan
siellä oli vähän päälle kahdeksansataa, mutta johtaja puhui, ettei hän
nyt tällä hetkellä antaisi muuta kuin viisisataa — eikö loppu saisi
jäädä edelleen pankkiin? Tai jos neiti niin tahtoo, voi kaupungin
säästöpankki kyllä ottaa vastatakseen tämän lopun ja antaa sieltä
samanlaisen kirjan. On hauskempi jatkaa siellä säästämistä, kun on jo
täältä alku.

Hilta ei paljoa kuunnellut johtajan pakinoita — otti mitä annettiin ja
lähti. Mutta noissa seteleissä oli jokin ikäänkuin kirous sellainen,
että tuntui vastenmieliseltä käyttää niitä tällä vapauden tiellä.
Ne polttivat ja vaivasivat ja hän jo ajatteli, että kunhan pääsee
kaupunkiin, niin vie heidät koko lehut kiireen kaupalla takaisin
pankkiin. Tarpeitahan Hiltalla oli paljon — ei tosin tiettyjä, mutta
sitä jännittävämpiä. Mutta nämä rahat — jollakin tavoin keveämpiä, noin
vain käteen saatuja niiden olisi pitänyt olla. Mieluummin sittenkin
vaikka lainattuja.

Talvipalttoo olisi tarvinnut ostaa — hän vihasi tuota vankkaa
vaatekappaletta, jonka kirjurin rouva oli valinnut. Kun saisi sen
myytyä, mutta kukapa semmoista kaupungissa ostaisi. Sitä paitsi
kirkuivat nuo setelit ihan Salmion rouvan äänellä, että me olemme
sinun kokovuotinen säästösi... Olkoon sillänsä — Hilta vei kaksisataa
pankkiin ja jätti loput taskuunsa, käyttipä heitä sitten mihin
tahansa. Ja kummallista oli, että nuo loput sen jälkeen tuntuivatkin
keveämmiltä, niinkuin olisi niistä jonkun veron maksanut. Tutustuttuaan
lähemmin asunto- ja työtoveriinsa hän tämän johdolla helposti löysi
sopivia tilaisuuksia niiden käyttämiseen; Saipa antaa tälle lainaksikin
viisikymmentä markkaa.

Hilta tapasi Oskarin vasta muutaman päivän päästä ollessaan kävelyllä
ystävättärensä kanssa, — poika tuli illalla vastaan Hämeenkadulla
iloisessa seurassa, jossa oli sekä miehiä että naisia. Hän näytti
hämmästyvän tätä odottamatonta jälleennäkemistä, mutta hämmästyksessä
oli jotain vierasta, niinkuin olisi tämä kohtaus tullut sopimattomasti.
Hän ei heti ymmärtänyt edes kääntyä tervehtimään, vaan jatkoi ensin
matkaansa. Hetken kuluttua sentään tuli takaa päin seuraan liittyen,
ja he saivat selvitellä asiaa kolmannen läsnäollessa. Kohtaus oli
kaikin puolin nolo — semmoista teennäistä leikin tavoittelelua, johon
turvaudutaan silloin, kun kummankin mieli oikeastaan on muualla. Oskari
tietysti luuli, että tyttö oli muitta mutkitta vaan lähtenyt hänen
perässään tänne. Hilta taas vaistosi tämän Oskarin ajatuksen.

— Keitä ne siinä sinun kanssasi olivat? kysyi Hilta.

— Tavallisia trokupoikia vaan — pitääkin lähteä sinne. Kai sitä pian
paremminkin treffataan — missä sinä asut?

Siltä kävelyretkeltä palattuaan Hilta vasta oikein tunsi olevansa
kaupunkilainen. Jos hänellä vielä olisivat ne setelit olleet käsillä,
olisi hän heti mennyt ja sittenkin ostanut sen talvipalttoon. Nyt hän
meni ja osti vain lakin ja päällyskengät. Hilma Hakala, ystävä ja
asuintoveri, auttoi häntä valinnassa, kykenipä vielä lyhentämään sitä
viidenkymmenen markan lainaansakin kahdellatoista markalla, kun Hiltan
rahat sen verran puuttuivat. Loppu jäi seuraavaan kevääseen ja sitten
edelleen, kun Hilma eräänä yönä äkkiä katosi...

Kohdatessaan uudelleen Oskarinsa Hilta selvästi huomasi, että Oskaria
tosiaan vaivasi tämä hänen äkillinen kaupunkiin tulonsa. Oskari alkoi
heti puhella, että täällä on vaikea yhtäkkiä saada työpaikkaa ja
rahaakin kuluu paljon. Häneltäkin on mennyt niin ja niin — täytyi jo
vipata yhdeltä huijupojalta, vaikka kyllä niittenkin kanssa saa varansa
pitää. Mutta Hiltapa selitti, että hänellä jo on työpaikka ja että
hän sentään kykeni hiukan ostamaankin — »että-mä herralle paremmin
kelpaisin», lisäsi hän ja tunsi, kuinka hyvää nuo sanat tekivät. Hän
ilmoitti vielä, etteivät hänen rahansa suinkaan näihiinkään kaikki
menneet. — »Tuossa talossa on kanssa», sanoi hän veikeästi viitaten
pankkirakennukseen, jonka ohitse he juuri kulkivat. Näin sanoessaan hän
tunsi, kuinka noista pankissa olevista rahoistakin yhtäkkiä katosi se
ahdistava paino, joka niiden mukana oli maalta seurannut. Oli hauska
ne sieltä minä päivänä tahansa ottaa, jos Oskarin kanssa niin tulisi
puhuttua.

Heidän kesken muodostui nyt itsestään semmoinen tapa, että kohtauksista
ei sovittu etukäteen. Hilta lähti illalla Hilman kanssa ulos ja
kummankin mielessä sykki onnen aavistelu. He poikkesivat tuttuun
kahvilaan, jossa poikien myös oli tapana istua. Jos nämä olivat siellä,
virisi pöytien välille hauska kiusoittelu, jota jatkettiin tuntikausi,
kunnes jompi kumpi seura ensin lähti, tytöt kauheasti kikattaen ja
yhtäkkiä poiketen poikien edeltä johonkin uuteen paikkaan: toiseen
kahvilaan tai eläviin kuviin, Vasta myöhemmin antauduttiin yhteen ja
tultiin milloin poikien, milloin tyttöjen kamariin.

Joskus oli tiedossa hauskat iltamat. Tytöt pysyivät näkymättömissä,
he eivät tahtoneet tietää poikien aikeista — oli suloista tehdä
valmistuksiaan pienessä jännityksessä. Hilta kävi pankissa — hän tahtoi
kerrankin laittaa itsensä oikeaan kuntoon, nyt kun hän jo ymmärsi ne
asiat. Jokin vaisto taisi kuiskata, että tällaisia laitoksia ei niillä
rahoilla enää pitkälle jatkettaisi, mutta — saihan hän hyvää palkkaa
ja nämä pankkirahat nyt olivat muutenkin semmoisia kuin olivat...
Silkkipusero ja kiiltokengät — Hilma ymmärsi varsin hyvin, että hän
nyt tuli olemaan komeimpia tyttöjä, mitä siellä iltamissa oli. Ja niin
olikin asian laita. Ystävättäret tulivat paikalle aivan alussa, ja
Hiltalla oli kolme hyvää poikatuttua, kun Oskari saapui. Hilman poika
ei tullut perästäkään, mutta se näytti häntä pikemmin ilahuttavan kuin
surettavan. Hilma oli joskus niin kummallinen — ei Hilta aina voinut
sen mieltä ymmärtää.

Hilta pysyi Oskarinsa kanssa ja loppupuolessa Hilma kuiskasi Hiltalle:

— Mene sinne vaan poikasi kanssa, minä menen muualle enkä tule
ennenkuin aamulla. Morjens vaan...

Se olisi ollut ihana yö eikä aamussakaan olisi ollut mitään vikaa.
Kallis silkkipusero oli tosin surkean näköinen ja kiiltokengissä
oli pahoja naarmuja, mutta mitäpä niistä tällä aamuhetkellä. Mieli
souteli ihanassa jälkitunnelmassa, ei ollut katumuksen hetki tämä. —
Mikä onkaan minun ikäni? Kaksikymmentä yksi vuotta — ja tässä ovat
käsivarteni... Hyvin olisi kaikki ollut, ellei juuri sinä pyhäaamuna
olisi tullut se vastenmielinen kirje.

Se oli vastenmielinen heti ensi näkemältä — osoite kankeata
maalaiskäsialaa. Ajatus kieltäytyi kaikesta arvailusta — onneksi ei
Hilma vieläkään ollut tullut, saattoi avata sen yksinänsä.

»Rakas tyttäreni, nyt kirjoitan sinulle...»

— Mitä? Alla oli »isäsi Davit Lintula», mutta eihän isä osaa
kirjoittaa. Kukahan tätä on törkkinyt?

»...ja ilmoitan, että olen muuton voinu hyvin, mutta nyt olen jo kaks
viikkoo maannu sängysä kipeenä ja minä näin sen valo kuvan jonkas
lähetit santralle vaikkes mulle lähettäny ja aattelin sitte että kun
kuulin Salmion Prouvalta että sinulla oli nätisti kassasa rahaa kus
lähdit niin aattelin että jos sinun passais lähettää hiukan vanhalle
isälles kun on kansa joskus Sinua muistanu...»

Se oli se varhaiskeväinen sunnuntaiaamu. Ilma oli kirkkaan suojakas,
kyyhkyset kuhertelivat naapuritalon räystäällä. Hilma tuli kotiin
»kivalta» retkeltään ja heittäytyi heti vaatteissaan sängyn päälle
nukkumaan.

Ajatus haki vaistomaisesti jotain nykyhetkistä harkittavaa. Hän otti
peilin ja alkoi tarkastella hampaitaan — keskimmäisissä ylähampaissa
oli vika ehtinyt jo pitkälle. Jos ne katkeavat, on hänen muotonsa
kamala. Sitähän se oli Salmion Ellikin jo silloin lähtiessä, kauan
sitten huomauttanut — Salmion Elli, jolta isä oli kuullut, että —
äsh... Kylläpä se osasi tuo ihminen kuorsata ja hossata. Missä oli
mahtanut yönsä viettää — missä itse vietin? — Oskarihan on minun
sulhaseni, nyt entistä varmemmin... Mutta jos se jättää? — Nuo hampaat
on todella korjattava... täytyy ottaa rahaa pankista... sitä rahaa,
jota Salmion Elli... jolta isä on kuullut, että...

Hirmuisen kallis silkkipusero ja kiiltokengät olivat yhä siinä eikä
tehnyt mieli edes niitä siitä pois nostaa... Monen maalaistytön on
käynyt täällä hullusti, mutta enhän minä ole sellainen maalaistyttö
nyt enää... Mikä minä olin silloin, kun Salmion Elli vikitteli minua
pysymään poissa iltamista — ja mitäs ne semmoiset iltamat näitten
rinnalla olivatkaan? Oskari vakuuttaa, ettei minulle täällä mitään
kummia tapahdu, niin kauan kuin hänen tuttunaan pysyn. Pian se pääsee
autokoulusta ja sitten voidaan mennä naimisiin... Pyhänä ei pankki ole
auki, enhän minä tänään voi saada itsekään... Isä on kipeänä, koko
tämänkin päivän hän siellä kotona... mutta enhän minä tänään mitään
saa, pääsen tuskin illalla ulos... Ja hampaat on laitettava ja Oskarin
kanssa täytyy puhua vakavasti siitä asiasta, se oli sellaista köykäistä
viime yönäkin...

Tästä keväisestä sunnuntaiaamusta ja -päivästä muodostui Hiltan
tietämättä eräänlainen taitekohta hänen kaupunkielämäänsä. Nuo hätäiset
hyvätpäätökset olivat oireita siitä, että jotain nyt oli luisumassa
jonnekin. Hänen pohjimainen vaistonsa kuiskasi, että päätökset
jäävät täyttämättä sittenkin, vaikka pankki on auki ja lääkäri ottaa
vastaan. Hän oli olevinaan niinkuin ei olisi isänsä kirjettä koskaan
saanutkaan, hän torjui ne kotoisten teitten ja nurkkien kuvat, jotka
aurinko loihti mieleen aina kun tuon kirjeenkin... Huomenna kävi jo
helpommin. Sitten jonain päivänä tuli kirje myös Salmion Elliltä,
kirjurinrouvalta. Silmät lukivat sen läpi todeten siinä samoja asioita,
mutta mieleen se ei pystynyt. Tuntui melkein siltä kuin olisi varkain
lukenut toisen kirjettä. Hauskuus oli yhä helposti saatavissa, ehkäpä
entistä helpommin, mutta iloa ei ollut muissa kuin noissa tunkeilevissa
kuvissa, jotka luonto torjui.

Neiti Lintula oppi hyvin tuntemaan kaupungin kahvilat ja elävätkuvat
ja kesän tullen myöskin Pyynikin puolen soittoineen ja autoineen. Hän
liikkui jo ulkosalla muittenkin kanssa kuin Oskarin, ei enää kysytty
hänen säästöjään — oli niitä, jotka tarjosivat. Oskari oli koulunsa
päätettyään ruvennut oikein sofööriksi ja pysyi usein näkymättömissä
monta päivää; oli ollut pitkillä matkoilla herroja kyydissä. Kerran
hän tuli odottamatta Hiltan asuntoon, päissään ja raivon näköisenä,
kävi sanaa sanomatta Hiltaa kurkusta... kyökkikunnan akat kuulivat
vain Hiltan itkuisia kuiskauksia. Sinä iltana Hilta tosiaan itki
kunnollisesti: ei hän niillä Pyynikin retkillään ollut mitään pahaa
tehnyt — »totta-ma jossain käyn, kun sinä olet poissa päiväkausia».

— Niin minä olen ja tulen olemaan.

Raa'asti Oskari puhui hänen mätänevistä hampaistaankin. Kului
pari tuntia ennenkuin päästiin entiseen hempeyteen, mutta vakavat
tulevaisuuden suunnitelmat jäivät sillä kertaa, kuten ennen — ja
vastakin.

Noina viikkoina Oskari muutenkin muuttui yhä salaperäisemmäksi. Hän
puhui autopulaakististaan, puhui vekseleistä ja niiden uusimisista.
Noitui pankkeja, jotka ensin antavat auliisti rahoja ja sitten
kiristävät. — Mutta mistäs ne osakkailleen voittoja jakaisivat.

— Oletkos koettanut säästöpankkia? sanoi Hilta jotain sanoakseen.

— Phöh, äänsi Oskari halveksivasti ja murjotti edelleen. Eikä taas
tämän jälkeen ollut muutamaan päivään näkyvissä.

Kun hän sitten vihdoin tuli, oli hän kovin kiihtynyt ja vaati Hiltalta
heti kaikki rahat, mitä tällä suinkin oli. Pankissa oli vielä
kaksisataa ynnä korot, joita kumminkaan ei vielä oltu laskettu eikä
siis voitu maksaakaan. Rahat saatuaan Oskari huristi autolla pois
luvaten myöhemmin selittää kaikki.

Se selitys jäi kokolailla myöhäiseen — se on vieläkin antamatta ja
Sofööri-Oskarin puolesta se pysyykin antamatta. Eräänä kesäkuun
yönä tapahtui kuitenkin tämän näytelmän nopea ja perinpohjainen
loppuselvittely.

Siitä tehtaasta, jossa Hilma ja Hilta kävivät, vähennettiin alkaneen
pulan vuoksi työväkeä, jolloin heidätkin molemmat sanottiin irti.
Sovitettiin niin, että jälkimmäinen irtisanomisviikko tuli lomaviikoksi
ja sitä nämä neitoset nyt viettivät. Hiltan mieleen oli tullut, että
pitäisi kai käydä maalla, mutta isän ja Salmion rouvan kirjeet tulivat
samassa mieleen ja hän torjui koko ajatuksen. Hilma oli ruvennut
viettämään yhä säännöttömämpää elämää ja oli nykyään enää harvoin öitä
kotona. Olipa muutaman kerran yrittänyt tuoda jotain hämäriä seuroja
kotiinkin, mutta olivat kyökkikunnan akat tällöin nostaneet pelottavan
melun.

Hilta oleili jo iltojakin yksin kotosalla, raukeana elämäänsä eteenpäin
ajatellen — ja joskus jo hiukan taaksekin päin. Katujen ja puistojen
valkeus ja vehmaus saivat liikkujatkin näyttämään toisenlaisilta —
niinkuin hiljalleen kävellessään olisivat vain muistelleet menneitä
talvi- ja kevätkuukausia. Oskaria ei näkynyt, autoasema oli tyhjä...
Hilta asteli kotiin kamariinsa ikävöimään, jotain...

Kahdentoista aikaan kuului melua kadulta, talon kohdalta. Hilta meni
akkunaan katsomaan. Siellä oli joukko miehiä ja kaksi poliisia Hilman
ympärillä. Kaksi miehistä oli juovuksissa ja poliisit yrittivät
kuljettaa niitä pois, toiset kaksi, jotka olivat selviä, pitivät kiinni
Hilmasta. Lopulta siihen tuli ajurikin ja toinen juopuneista pantiin
siihen. Hilma itki niiden toisten käsissä, kunnes kaikki lähtivät.

Haaveellinen yö oli äkkiä saanut eloa...

Seuraavana aamuna olivat ne samat miehet Hiltan kamarissa.

— Te olette samaa sakkia kuin Hakalakin, teidän on kanssa käytävä
konttoriin. Olette myös vetelehtinyt öisin miesten kanssa.

Jotain tuttua mutta tähän asti muistamatonta jymähti Hiltan tajuntaan.
Vasta hetken päästä hän sai sanottua:

— Olen minä sulhaseni kanssa.

— Kuka se muka on?

— Oskari Riutta, autonkuljettaja.

— Jaa — sehän se on ollut poikaa. Yksi heila parkui sen piilin perässä
niin että hankki järki mennä viime yönä kun se tapettiin.

— Kuka tapettiin?

— Sama Riutta juuri.

Hiltan hätä ja epätoivo vaikutti rauhoittavasti etsiviin. Kyökkikunnan
vaimot vakuuttivat myös, ettei Hiltassa täällä ole mitään huonon elämän
merkkejä havaittu ja että hän todella oli sen soföörin varma morsian.
Ankarin varoituksin poliisit poistuivat, mutta sanoivat mennessään,
että Hiltaa voidaan kuulustella murha-asian yhteydessä.

Päivän sanomalehdistä Hilta sai tiedot asiasta. Murhaaja ja murhattu
lienevät olleet jonkinlaisessa autoyhtiössä keskenään ja sekavien
raha-asioittensa vuoksi riitaantuneet, jolloin toinen iski toista
tikarilla. Näin on kertonut murhatun morsian, joka tapauksen sattuessa
oli hänen kanssaan ajelulla. Molemmat ovat muuten olleet tunnettuja
huijareita.

Murhatun morsian...

Hilta sai käydä poliisikamarissa itkien vakuuttamassa, ettei hän ollut
tavannut Oskaria sitten, kun tämä oli häneltä rahat tahtonut. Se
uskottiin. Kehoitettiin vain palaamaan kotiseudulleen nyt, kun työtkin
ovat loppuneet.

Pankissa olivat ne laskemattomat korot vielä jälellä. Niillä Hilta
nyt pääsi matkustamaan, selvittyään hädin tuskin omastaan ja Hilman
vuokrasta. Erään tutun torpparin rattailla hän lähti ajaa nytkyttämään
kotipitäjäänsä. Matka tuntui näin neuvoin nyt paljoa viehättävämmältä
kuin junalla ja laivalla, joilla myöskin olisi sopinut lähteä. Oli
niinkuin olisi päässyt pikemmin pois siitä, mistä hän nyttemmin
halusikin vain pois.

       *       *       *       *       *

— Jaaha, vai semmoinen sinä _nyt_ olet, sanoi kirjurin rouva, kun Hilta
taas istui hänen keittiössään. — Onpa korisi säilynyt eheänä, mutta
paidat näkyvät olevan samassa kunnossa kuin olivat lähteissäsikin. Ei
mar sentään — prötyyriä näkyy olevan... Ja hampaasi olet sittenkin
päästänyt tuolla tavalla menemään.

Hän sai nyt rauhassa puhella, ei Hilta tiuskinut eikä nakellut
niskojaan. Matka Tampereelta oli kestänyt siksi kauan nytkyttää, että
kyyneleet olivat monta kertaa ehtineet kierähtää silmänurkkiin ja
siten yhdessä väsymyksen ja kesäisen hempeyden kanssa pehmittää hänen
luontonsa perin pohjin. Kun hän kyytimieheltään kuuli, ettei Salmiolla
tällä hetkellä ollut palvelijaa — ellei nyt eilen tai tänään ollut
tullut — niin poikkesi Hilta sinne niinkuin kotiinsa.

Ja aivan samoin kuin viime kerralla ensi työksi laitettiin kori, niin
laitettiin nyt hampaat — tehtaalle oli keväällä tullut hammaslääkäri,
sinne sai Hilta nyt lähteä yllään Salmion rouvan paita ilman prötyyriä,
kun omista ei ollut päälle pantavaa. Sieltä palattuaan sai tytär lähteä
isäänsä katsomaan. Hän sai kuulla ukolta itseltään, että Salmion rouva
oli häntä kivun aikana autellut, niin ettei sentään mitään ollut
puuttunut.

— Saa nähdä, aikookohan sitten nyt sinulta kiskoa niitä takaisin, sanoi
ukko huolestuneella äänellä. — Kai ne minulta kumminkin maksamatta
pysyy.

Hiltan elämä kirjurilla jatkui sitten taas ulkonaisesti entisen
laatuisena livekiveen, prötyyriin, vualeihin ja velan tekoon nähden.
Salmion rouva karttoi tarkoin kaikkia kyselyjä ja varjeli Hiltaa
kyselijöiltäkin — Hilta sai olla melkein niinkuin itse tahtoi. Ei
tullut riitaa edes iltamiin menoista, sillä Hilta ei niihin nyt
ollenkaan pyrkinyt.

Ei heillä ollut puhetta edes palkasta, ennenkuin kuukausi tuli täyteen.
Rouva tuli silloin rahatukko kädessä Hiltan luo ja sanoi:

— Kuinkas nyt sitten tehdään — en minä mielelläni maksaisi sinulle sen
enempää kuin viime vuonna. Mutta minkämoisille palkoille sinä siellä
kaupungissa olet tottunut?

Pankkiin panosta ei rouva nyt puhunut ollenkaan. Kun Hilta ei hänelle
mitään vastannut, antoi hän rahat ja sanoi:

— Ehkä vaitiolo on myöntymisen merkki — ja meni pois.

Rahat kädessä Hilta puhkesi hiljaiseen itkuun — eihän sille mitään
voinut, tuli niin kovasti kaikki mieleen. Seuraavana päivänä hän
hartaasti vei rahansa säästöpankkiin, veipä niin tyystin, että joutui
pian pulaan. Silloin sanoi kirjurin rouva:

— Älä sinä nyt rupea itseäsi kiusaamaan. Ei sitä varten eletä, että
säästetään — saiturit niin tekevät.

Rouva jatkoi esitelmäänsä pitemmällekin, kunnes Hilta vihdoin ärähti:

— Ei sinun tapojasi kanssa kukaan taida.

Mutta hän hymyili sitä sanoessaan lämmintä ja kiitollista hymyä.

       *       *       *       *       *

Hilta oli nyt kunnankirjurilla kaksi vuotta yhtä mittaa. Toisen vuoden
loppupuolella tapahtui hänen toinen itkemisensä, eräänä keväisenä
iltana, kun nuorisoseuran talolla oli teatterinäytäntö. Muuan mies tuli
häntä sinne noutamaan — nuori koneenkäyttäjä, joka äskettäin oli saanut
paikan suuressa tamperelaisessa tehtaassa. Hän ei ollut puhunut Elli
rouvalle mitään koko asiasta, mutta kun hän näki Saarisen tulevan — se
oli miehen nimi — ailahti hänen mielensä niin hyväksi, että vedet taas
herahtivat, niinkuin silloin ensimäistä palkkaa saadessa.

Pian he sitten menivätkin naimisiin ja muuttivat Tampereelle.
Mutta vallan toisilla edellytyksillä tämä Hilta nyt saapui tuohon
nuoruutensa tuttuun pesään. Niinkuin kauempaa, hyvin kaukaa, hän
katseli kahviloita, eläviäkuvia ja muita — autoja hän aivan erikoisesti
kavahti. Siitäkin hänen mielensä oli hyvä, että heidän asuntonsa sattui
olemaan vallan toisella puolella kaupunkia.

Niinkuin jokin ihmepäivä oli se, kun Salmion Elli sitten kerran aikojen
päästä tuli nuorta paria katsomaan. Hilta kunnioitti nyttemmin kovasti
tuota hiukan kirpeätä muijaa, jonka ohimoilla jo alkoi näkyä iän
kuuraa. Salmion rouva kulki terhakkana heidän huoneissaan ja tutki
kaikki paikat niinkuin mikäkin tarkastaja eikä suinkaan säästänyt
neuvojaan eikä huomautuksiaan. Mutta kun Hiltan muutamanviikkoinen
esikoinen sitten heräsi ja äiti nosti sen rinnalle, kelpasi hänen sanoa
tuolle viisaalle lapsettomalle orpanalleen:

— Mutta mitäs sinä tähän tiedät?

Salmion rouva painui tällöin ikäänkuin hiukan pienemmäksi. Hän
nytkähytti vain vähän päätään ja hymyili mielevästi.



PALUU

Historiallinen kertomus vuodelta 1920.


Vanha, miespolvien käyttämä tie puikkelehtii pitkin kevätkesäistä
korpimaisemaa. Vanhaa on kaikki, mitä siinä näkyy: asumukset, metsät
ja maat. Elpynyt vihannuus on niinkuin lasten koristelua naavaisten
puitten ja harmaitten seinien vaiheilla — pian se kuihtuu, mutta
miespolvien takaiset elämän perusmuodot jäävät. Tämä on kaikkein
vähäpätöisin tie ja tienoo, mutta se voi askel askeleelta olla yhä
sisältörikkaampi, esimerkiksi semmoiselle miehelle, jonka koti ja
lapset ovat tien takana ja joka ei ole niitä nähnyt vuosikausiin. Niin
oli nyt laita, kevätkesällä 1920. Eräänä lempeänä iltapuolena asteli
tuota tietä juuri semmoinen mies.

Hän ei ollut nähnyt maisemaa eikä maisema häntä kolmatta vuoteen ja
viime näkemälläkin, eräänä himmeänä maaliskuun yönä vuonna 1918, oli
miehellä melkoinen kiire pois tämän maiseman piiristä. Nyt oli siitä
silloisesta vauhdista muistona masentunut ja kaikin puolin kulunut
ulkomuoto, josta miehen entiset piirteet vain heikosti häämöittivät.
Ei näyttänyt enää palaajalla olevan samaa kiirettä kuin oli ollut
lähtijällä. Häntä olisi voinut luulla suureksi luonnon ihailijaksi,
sillä hän istahteli tavan takaa, ärsytellen pesiviä rastaita, joille
tämmöinen ihmisen liikkuminen oli outoa. Ja vaikka miehessä ei ollut
mitään kehitettyä runollisuutta, ei hänen herkistynyt tajuntansa tällä
kertaa voinutkaan torjua muutamia hentoja vaikutelmia. Puron lirinä oli
uneliaan onnellista ja lahonnut raja-aita näytti johtavan unelmansa
vuosikymmenien takaa. Näitä mies tahdottomasti katseli, sillaikaa kun
varsinaisten ajatusten pyörre väsähti ja seisahti. Kaiken vaikutelman
ydin ja ihme oli siinä, ettei maiseman hengessä tuntunut jälkeäkään
siitä silloisesta. Oli jotain herttaista siinä ajatuksessa, että
tämänkin tien takaa oli sodittu.

Mies otti taskustaan armahduspassin ja seurasi silmillään siinä olevia
painettuja ja kirjoitettuja rivejä. Tässä minä palaan sotaretkeltäni
ja tämä paperi on kädessäni, nämä vaatteet ylläni. Niitäkö varten minä
taistelin? En — enkä minä taistelusta tulekaan. Taistelut ovat kaukana
niinkuin unen maassa, eikä mikään, mikä nyt on, koske niitä. Taistelu
oli vain suurta hurmaa — olikohan se mitään muuta? Köyhälistöllekö
valta? Valta oli kaukana joillakin, joista minä en tiennyt mitään ja
täällä oli valta Rinnellä. Kenellä lienee nyt valta — jollakin se
ainakin vielä hyvin vahvasti on. Tuntuu tänne asti, että kaikkien on
vain nähtävä valta eikä saa olla niinkuin on. Niinkuin varkain istun
tässä paperi kädessä — tuo kirkas taivas ulottuu kauas yli tämän korven
ja siellä on saman taivaan alla valtaa...

Istuvan miehen silmät juuttuivat yhteen kohtaan; oli niinkuin olisi
huimannut tämä aatosten suunnaton outous. Että nyt oli jäänyt pois
se suuri ja kauhea seikka, jonka keskellä hän niin kauan oli ollut
ja hengittänyt, ettei mitään siitä näkynyt tähän hiljaiseen korven
aukeamaan. Onko tästä alkamassa joku uusi saman tapainen, johon on
mentävä yksin, ilman toverijoukkoja? Kipeä tyhjyyden tunne pusersi
rintaa, kun hän nousi mättäältään ja alkoi hitaasti liikkua sinne päin,
missä tiesi kotimökkinsä tulevan näkyviin seuraavasta aukeamasta.

Ympäröivän maanpinnan ja oman entisyyden mitättömimmät pienoisseikat
pyrkivät yhä lähemmäksi — ei minään onnellisina ja rauhoittavina, vaan
niinkuin unohdetut tuttavat, jotka vaativat tiliä jostakin. Olisiko
hänen pitänyt pysyä täällä paikoillaan? — ja jos niin olisi tehnyt,
niin kuinka nyt kaikki olisi? Toisin olisi — mutta millä lailla toisin,
sitä ei mielikuvitus kyennyt alunkaan aprikoimaan. Nämä äänettömät
vastaan tulijat tässä paluumatkan viimeisillä tutkaimilla, ne vaan yhä
kiinteämmin vaativat tunnustamaan oman suuren merkityksensä kaiken
sen suuren rinnalla, joka jäi taakse ja nyt askel-askeleelta tuntui
kutistuvan yhä vähäpätöisemmäksi. Paluuhetken jännitys kiihtyi sisältä
päin, niinkuin lähdön jännitys oli kiihtynyt ulkoa päin...

Nyt — nyt asumus tuon puunjuuren kohdalta pilkahtaa näkyviin. — Minä
ajattelin tästä hetkestä jotakin, paljonkin, mutta että se olisi
tämmöinen, sitä en ajatellut. Lyövätkö hetket yhteen, silloinen kuohuva
epätoivo ja tämä — eikö välillä oleva merkitse mitään? Olenko minä
ollut tässä koko ajan? — ollut tässä enkä päässyt estämään...

Kyyneleet, nyt ne tulivat, ilmestyivät sinne, minne ne ihmisellä
ilmestyvät, ja kerran vauhtiin päästyään ei itku enää ollut
hillittävissä. Mieli riehutti nyt omia hajallisia kysymyksiään ja
hillittyjä tuskiaan sinne tänne. Omiin valtoihinsa kerran päästyään
ne lyhyessä ajassa niinkuin luonnon voimat hakeutuivat omiin uomiinsa
ja saavuttivat jonkinlaisen tyhjän tasapainon. Asumus tuli näkyviin
niinkuin mikä tahansa muukin mökki matkan varrella, niinkuin ei
olisi tiennyt siitä mitään. Itku ei ollut tuonut tietoa, se oli vain
kirvoittanut epätietoisuuden...

Mies nousi, veti syvään värisevää henkeään, astui rauhallisesti
veräjästä ja lähti matalien peltosarkojen välitse suoraan pirttiä
kohden. Jännitys tuntui kyllä vieläkin, mutta se oli nyt tasaista ja
luonnollista. Lähtöhetken tuttu mielikuva pysyi pysymistään: vaimo
jäi täysin avuttomaksi, kun ei voinut lähteä mukaan muutaman viikon
vanhan lapsensa kanssa — nuori kaunis vaimo, jonka kanssa mies oli
paljon riidellyt ja jota hän oli paljon rakastanut. Niin hän silloin
jäi, ja astuessaan nyt pihaan tiesi mies vaimon ja lapsen täällä
vieläkin olevan ja elävän, noiden seinien sisällä tai jossain tässä
ihan lähellä. Hän tiesi — tai paremminkin: jokin järkähtämätön _vaati_
häntä tietämään enemmänkin, mutta sitä enempää mieli nyt kiihkeämmin
kuin koskaan kieltäytyi omaksumasta. Äskeinen selventävä itkukaan ei
ollut saanut sitä seikkaa selvenemään. Miehen jo oven rivasta vetäessä
se vielä taisteli vastaan.

Kun pirtin sekava sisältö hänelle samassa aukeni, ei se tehnytkään
häneen mitään erikoista vaikutusta. Kaikessa, mitä hän näki ja tajusi,
oli omituisen viileä vierauden tuntu.

Vielä tuvan sisässäkin, ihan tosiolevaisen läheisyydessä hänen
luontonsa ponnisti vastaan; hän koetti olla näkemättä mitään muuta
kuin lastansa. Se oli likainen, repaleinen tyttö, jonka kasvoilla
asui varhainen, tylsä raakuus. Se katseli miestä suu ammollaan,
muutti sitten paikkaa ja jäi siihen taas samoin katselemaan. Ankara
todellisuus otti häikäilemättä sen paikan, jota unelmatkin olivat
hienotunteisesti karttaneet tänä kolmatta-vuoden aikana kaiken saastan
keskellä: isä oli koko ajan kuvitellut lastansa vain semmoisena kuin
hän sen silloin maaliskuun yönä jätti nukkumaan.

Mutta täytyihän miehen lopulta jollakin lailla suhtautua siihenkin,
jonka tieto tiesi, vaikkei mieli omaksunut. Sängystä riepujen sisältä
kuului vakahisen lapsen vikinää. Mies kuuli äänensä kysyvän tytöltä:

— Kenenkäs tämä on?

— Te on meilän äilen ja Mohlike-Juttin poika. Ei itä taanu poikaa,
mutta Jutti tai.

— Kuka se Mohlike-Jussi on?

— Te on temmonen taatananmoinen lemotuu — leitutälli te on.

Pesän edessä hääri vanha käsnänaamainen ämmä, jonka mies tunsi vaimonsa
äidiksi ja joka koko kohtauksen ajan piti yhtämittaista motkottavaa
pakinaa.

— Joko punikki ny palaa kansanopistosta — joko on jatkokurssit käyty,
vai viäkö tekee miäli porvarien kansa pyssysille.

— Ku-ma sen sanonki, ettei tartte mennä herrojen kansa marjaan —
min olen ikäni tyätä tehny ja tyästäni eläny — mutten lähle kotooni
herrojen asioille — e-he-hen. —

— Neh, samak-konstit täälä on Valkosten valtakunnasa ku punastenki —
ihmisiä tehlään joh toisia tapetaan — ei porvarikaa niin tyynni tapa,
ettei tarpeeseen löyletä.

Ämmä jäi vielä jatkamaan tolkutonta motkotustaan, kun mies hiljaa
painoi pirtin oven kiinni.

       *       *       *       *       *

Oliko päivä jo painumassa? Eikö ollut aamupuoli vielä äsken?

Korpisilmänteen keskellä oli asumus yhä paikoillaan. Vielä aivan
äskettäin, aamupuolella, oli muuan mies istunut ja viivytellyt
silmänteen tuossa laidassa. Nyt sama mies istui tässä laidassa käytyään
halki tuon kodin ja konnun. Hän katseli vielä salaisesti asumukseen
päin, mutta aikoi pian siirtää istuinpaikkaansa tuonnemmaksi, johonkin
tiheämpään näreikköön, missä ei näkisi muuta kuin omien kasvojensa
kajastuksen.

Mies ei ollut tavannut vaimoaan — se seikka oli 'tavallaan pelastanut
hänelle tämän ehtoohetken. Ei hän osannut edes vaistota, oliko vaimo
pistäytynyt piiloon, vai oliko todella sattumalta poissa. Ei hän ollut
sitä kysynytkään; hän oli vain nopeasti kiirehtinyt pois, ettei sillä
vähällä enää olisi joutunutkaan vaimonsa kanssa kasvot vastakkain.

Tähän hän nyt oli päässyt. Kauemmaksi kyllä pitäisi siirtyä, etäälle,
tuonne päin, missä korpirastas jo viritteli kieltään. Mutta mieli
teki vielä viipyä tässäkin ja varkain puunrunkojen välitse silmätä
tuota entistä asumusta, jonka katon alla nyt asui vierasta väkeä.
Oli niinkuin olisi äsken keskipäivällä saattanut hautaan lähimmät
omaisensa: itkettävän kaihon ohessa hyväili mieltä myöskin vapautuksen
tunne. Maisema näytti silmään heikentyneeltä vanhalta muistolta:
kaistale peltoa ja navetan tausta, jonne lantaläjä oli jäänyt pois
viemättä. Asumuksesta kuului oven käynti, niinkuin äännähdys entisiltä
ajoilta.

Mies nousi ja lähti, käveli tietä kävelemistään katsellen paikkaa,
minne uudelleen istahtaisi. Väsytti kauheasti, jalat olivat iltaa
kohden taas hiukan turponeet. Sovelias istuinpaikka tarjoutui joka
askeleella, mutta ne olivat kaikki yhtäläisiä; teki mieli yhä vain
astua eteenpäin — niinkuin olisi istuinpaikan valitseminen nyt
merkinnyt jotain ratkaisevaa.

Kunnes ruumis melkein itsestään asettui istualleen tien oheen kiven
kylkeen, ja tosiaan tuntuikin nyt siltä, ettei hän tästä enää lähde?
— Ei jaksa eikä ole minne mennä. Hän koetteli käsin kaulaansa — ei
ajatellut mitään, mittaili vain molemmin käsin kaulansa ympärystä.
Kaikkein armaimmat kuvat kolmen, neljän vuoden takaa vakasivat mielen
kokonaan. Kun sulki silmänsä, ei tajunnut muuta olevankaan kuin nuo
kuvat. Katselen niitä vieläkin hetkisen, teen sitten mitä tehnenkin.

       *       *       *       *       *

Mies heräsi siihen, että hänen lähistöllään liikkui joku. Silmät
aukenivat ja totesivat yön olevan lähellä. Kuka liikkui? Oliko Hilma
tullut häntä etsimään? Kuinkas minä tähän tulinkaan?

Jo keksi silmä vanhan vaimon, joka varovasti kuhki kiven toisella
puolella. Äiti ja poika katselivat toisiaan niinkuin olisi poika
entisessä kotimökissä heräillyt. Kumpikaan ei ensin sanonut mitään.

— Koetin minä tässä olla hiljaa, kun aattelin, että uni sinulle nyt
parasta on, mutta heräsit kumminkin.

— Juu, minä nukahdin, kun rupesi niin väsyttämään. Kylläpä aika onkin
kulunut. Taitaa olla kello jo yhdeksän.

— Etkös kelloas ottanut — kyllä se siellä vielä on.

— En minä nähnyt enkä viitsinyt kysyä. Minä viivyin siellä niin vähän
aikaa.

— Kyllä on sentään ihmistä...

— No niin, no niin...

Se oli pojan tavallinen lausahdus ennen aikaan, kun hän tahtoi
keskeyttää äitinsä puheen. Äiti noudatti sitä aina ja niin nytkin.

Enempää sopimatta he lähtivät perätysten astumaan äidin mökille
päin. Sen verran äiti kumminkin matkalla sai sanotuksi, että hän oli
jostain kuullut pojan tulosta ja lähtenyt vastaan... ettei sen tiedä,
mitä tekee... Vasta siinä mennessä hän muisti, että hänellä hameensa
taskussa oli nisusen rippunenkin. Seh...

Oli yö, mutta se oli melkein kuin aamua unen jälkeen. Vaihtelevia
teitään äiti ja poika tulivat pienelle takamaan mökille, astuivat
sisälle hämyiseen huoneeseen, jossa tuoksahti uneliaan maatuneelta
— nyt niinkuin kymmenen vuotta sitten, niinä aikoina, jolloin poika
joskus poikkesi tänne nuorenmiehen retkiltään... Huomenna oli elämä
jatkuva.



AATTEEN MIES

Muistopiirteitä Janne Haavistosta.


1.

Tuhat pientä puroa luo yhtyneinä virran. Suomen punaisen kapinan
ja vapaussodan meidän kannaltamme katsoen suuriin virtoihin tihkui
suunnaton määrä liejuisiakin puroja eikä siitäkään uudesta virrasta,
joka niiden yhteenotosta syntyi, ole vieläkään senaikaiset liejut
tyyten pohjaan laskeneet, puhumattakaan niistä uusista, joita sittemmin
on siihen sekoitettu. Mutta että virta on jaksanut juosta eikä heti
hajonnut haihtuvaksi lietteeksi, siihen on tarvittu kirkkaita puroja
molempien alkuvirtojen syntyessä.

Se punainen puro, jonka lähimmin ja pisimmältä tunsin, kirvesmies
Janne Haavisto, hän oli tuota kirkasta lajia. Hänen elämänratansa
on historiallisesti erinomaisen tyypillinen ja ansaitsisi jo siitä
syystä laveammankin kuvauksen. Hänellä oli kyllä ikävystyttäviäkin
ominaisuuksia — jonkinlaista opettavaa pappamaisuutta ja luennoimaan
pyrkivää pitkäpiimäisyyttä. Nämä ominaisuudet olivat kumminkin vain
hänen hyvien ominaisuuksiensa kajastuksia, niinkuin kuvan värit
joskus tunkeutuvat paperin läpi nurjalle puolelle. Kaikkinensa hänen
luonteensa oli harvinaisen sopusointuinen ja ehyt eivätkä sitä saaneet
särkymään eivät isommat eivätkä pienemmät keinoilijat, jotka aikojen
kuluessa ovat työläisväkeä ulkoa ja sisältä päin tärvelleet ja
myrkyttäneet.

Siltä kannalta kuin tässä aion Haavisto-vainaan kuvaa piirtää —
yksilöllisenä ihmisenä ja työläistyyppinä — sopii parhaiten, että
järjestänsä esittelen ne eriaikaiset tekemiset, joihin itse hänen
kanssansa jouduin.

Ne alkoivat iltahämyssä syyskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1900
hänen silloisessa asunnossaan Mustanlahdenkadun 20:ssa. Hetki oli
minun omalle elämälleni varsin merkityksellinen. Olin edellisenä
päivänä isäni kanssa lähtenyt kotoa, pienestä salomaan mökistä, ja
puoli tuntia sitten minut oli julistettu Realilyseon oppilaaksi.
Äitini oli nuoruudestaan muistanut »sen Jannen, joka ennen oli
trenkinä Mäkelässä ja sitten nai sen Mäkipään Santran ja nyt oli
Tampereella timpermannina». Jannen ja Santran tykö minulle varattiin
siis kortteeri, mutta isävainaani oli hyvä psykoloogi: hän ei vienyt
minua tulevaan kortteeriini ennenkuin tutkintojännitys oli ohi.
Olimme edellisen yön Björkqvistin majatuvassa, leveällä puulaverilla,
kohmeloaan kuorsaavien maalaislahtarien välissä.

Tuntui siis sangen hienolta ja viehättävältä tulla oikeaan
kaupunkilaisasuntoon, jossa oli puleerattuja huonekaluja, fiikuksia,
piirongin päällä porsliinikoruja ja sängyt korkeiksi petatut ja
jossa ennen kaikkea vallitsi rauhallinen ja tasainen olo. Janne ei
ollut kotona meidän tullessamme, mutta saapui sitten pian, riisuutui
sukkasilleen ja siinä hiljakseen ja jatkuvasti omia iltamukavuuksiaan
järjestellen, sovitellen ensin tuolia ja sitten itseään tuolille,
sipaisten viiksiään ja korjaten jotakin vaatetuksessaan, koko ajan
pitäen kädessään Aamulehteä pääsemättä perästäkään oikein lukemisen
alkuun, hän jutteli meidän kanssamme.

Täydellinen ja mallikelpoinen pienoisporvarillinen henki vallitsi tässä
huushollissa, jonka sukunimi silloin oli Davidsson, tai oikeammin sen
kaikki väännökset, tavallisimmin Taavitsonni. Minä vasta oppineena
lyseolaisena vakiinnutin nimen oikeinkirjoituksen, minkä johdosta
liinavaatteissa kauan näkyi sekä T että D. Kun perhe oli lapseton,
saivat fiikukset ja porsliinikorut sitä paremmin olla rauhassa.
Kello yhdeksältä me menimme maata, Taavitsonni ja Täti, kuten vaimoa
puhuteltiin, yhteen sänkyyn, kaksi tehtaantyttöä toiseen ja minä
kolmanteen. Taavitsonni oli aina viimeisenä ylhäällä vetäen ensin
kellon ja sammuttaen sitten kattolampun. Aamulla olivat toiset töissään
ja Täti torilla kun minä heräsin. Aamiaislomallakaan en nähnyt muita
kuin Tädin, vasta iltasella perhe taas oli koolla. Kaikki päivät olivat
saman näköisiä. Toisella tehtaantytöllä oli varma sulhanen, toinen
käytti ahkerasti lainakirjastoa Tädin nilvimisistä huolimatta.

Minun täysihoidossani tuo Täti yritteliäänä entisenä talon tyttärenä
harjoitti melkoista saituutta ja kieroilua ja ilkeällä luonteellaan
usein kidutti minua rääpien ulkomuotoani ja solvaillen omaisiani
jollekin toiselle -sonskalle minun kuulteni, ja muuta semmoista.
Kenties hän ei ollut niin paha; hän saattoi kahden kesken joskus
jutella mukavastikin, mutta hänen henkinen pimeytensä oli ilmiömäinen.
Hän oli lyhytkasvuinen, kaitaluinen, ääneltään ja ololtaan tasainen,
hiukan hymyileväinen ja talollisen syntyperänsä puolesta hillityn
kopea. Puolisoiden välillä en koskaan kuullut mitään eripuraisuutta.
Minä nautin niin tavattomasti koulunkäynnistä ja kaupungissa olosta,
etten paljoa kärsinyt Tädin ilkeydestä, sitä vähemmin kun en koskaan
kokenut sellaista Taavitsonnin puolelta. Suopealla isällisyydellään
hän alusta aikain voitti minun kunnioitukseni niin perin pohjin, etten
koskaan myöhemminkään, kun jo olin perheellinen mies ja tunnettu
kirjailija, voinut kunnollisesti väittää häntä vastaan.

Perheen elämänarvoina ja harrastuksina olivat siihen aikaan siistit
mööpelit, siistit vaatteet, uudet kalossit ja pikkuhiljaa salavihkaa
karttuvat säästöt. Lauantaiehtoona Taavitsonni joi kyökissä pullon
olutta. Sitä tehdessään hän minusta näytti pelottavan vieraalta, koska
en siihen aikaan tiennyt sen kaameampaa paikkaa kuin anniskelut,
joista kostea naljainen löyhkä tunkeutui kadulle. Sunnuntait olivat
erinomaisen ehjiä ja tunnelmallisia päiviä, luultavasti juuri siitä
syystä, että Taavitsonni silloin oli koko päivän kotosalla ja hyvällä
tuulella. Sekä aamu- että päiväkirkossa käytiin. Taavitsonni tunsi ja
taisi erinomaisen hyvin kaikki kirkolliset menot, hänellä oli hyvä
nuottikorva ja pehmeä taipuisa ääni. Kirkonmenon huippukohta oli komea
Hilariuksen kiitosvirsi »Me kiitämme sinua». Juhlaväreet tuntuivat
ihossani, kun seurakunta nousi sitä veisaamaan ja Taavitsonnin ääni
siitä viereltäni kuului ylinnä Aleksanterin kirkon Mustanlahden
puoleisella lehterillä. En voi tätä kirjoittaessani olla sitä
hyräilemättä ja kun tulen korkokohtaan »Jeesus Kristus Pyhän Hengen
kanssa», olen kuulevinani Haavisto-vainaan hienon tenorin. Vielä 1916
hänen silloisessa mökissään täällä Hämeenkyrössä innostuimme entisiä
aikoja muistellessamme niin paljon, että keskellä arkista syysiltaa
lauloimme tuon juhlallisen hymnin alusta loppuun. Tuo silloin harras
sosialisti puheli, ettei ole tullut käytyä kirkossa kuulemassa, osaako
täkäläinen lukkari sitä kunnollisesti soittaa. Haavisto saattoi niin
puhua, sillä hän oli laulanut sen lukemattomia kertoja Ilmari Krohnin
säestyksellä.

Tämä erinomaisen säännöllinen ja erinomaisen viehättävä elämä jatkui
minun nähteni kolmatta vuotta. Minä menestyin hyvin koulussa, josta
kiiteltiin hyvää kortteeria, ja Taavitsonnin perheen hyvinvointi
vaurastui ilmeisesti. Kortteerilaiset olivat kaiketi tuottavia, koska
Täti kokosi niitä yhä enemmän. Siellä oli lopulta paitsi minua ja noita
kahta tehtaalaista vielä muuan maalta tuttu teollisuuskoululainen ja
sitten hänen sisarensa, joka oli saamassa lääkärinhoitoa johonkin
ilkeään mätätautiinsa. Siihen aikaan Täti kiusasi minua sillä, että tuo
tyttö muka oli minun morsiameni, jonka typerän kiusan vaikutuksesta
minä vimmoissani taas säälimättömästi irvistelin tyttöä hänen tautinsa
tähden. Täti ei tästä ollut millänsäkään, vaan saattoi ilkeästi
hymyillen taas kääntyä minua jollakin muulla tavoin kiusaamaan. Olin
kovin iloinen, milloin hän istui raamattu-urakkansa vieressä. Perheessä
oli näet komea kuvaraamattu, jonka lukemiseen Täti oli jo ennen minun
tuloani ryhtynyt ja lienee nyt ollut jossain Kuningasten kirjassa. Hän
luki ääneen, mutta kuitenkin vain itselleen, sillä luvussa ei ollut
minkäänlaista tolkun alkuakaan, mutta hän antoi sen kumminkin edetä
tasaisena jonotuksena, joka etäämmältä kuului kohtalaisen sujuvalta.
Mutta lukunsa aikana ja sen jälkeen hän oli ikäänkuin hiukan parempi
ihminen.

Minun siellä asuessani Täti sitten alkoi sairastella, ja vihdoin
pitkän ja vaikean keuhko- ja munuaistaudin murtamana, oltuaan pari
vuorokautta tiedottomana, lakkasi hengittämästä. Koko ajan minä asuin,
tein koulutyöni ja nukuin samassa huoneessa, niin myös tehtaalaiset.
Taavitsonni oli jäänyt leskeksi ja samalla oli varsinaisesti päättynyt
tuo pienoisporvarillinen kausi hänen elämässään. Noin neljänkymmenen
viiden vuotiaana hän vasta astui elämänsä varsinaiseen taistelukauteen.
Arvattavasti oli kyliä jonkinlainen taistelu sisältynyt tuon
pienoisporvarillisen tason saavuttamiseenkin: jotakin sen tapaista
kuin Uutelan Juhalla Lumikankaan aikoina Linnankosken »Pakolaisissa».
Ero oli vaan siinä, että tämä Juha sai talon-tyttärensä. Mutta joka
tapauksessa oli taistelu maalaisesta huutopojasta pikkuvarakkaaksi
kaupunginasukkaaksi, joka pyhäsin ulos mennessään nautiskeli hienosta
turkistaan ja krimminnahkalakistaan, ollut vähäpätöisempää ja ikäänkuin
puoliuneliasta siihen nähden mitä sitten seurasi.


2.

Haavisto ei tullut toimeen leskenä. Hän yritti sitä pari vuotta,
jona aikana hänen oivalliset liinavaate- ja astiavarastonsa kärsivät
pahaa hallaa erinimisten huushollinpitäjien käsissä. Hän oli kaikilla
vaistoillaan kiintynyt siihen inhimillisen elämän muotoon, jota
sanotaan kodiksi. Minun vanhempieni välityksellä hän tutustui orpanaani
Mäkelän Hultaan ja meni sitten piakkoin naimisiin hänen kanssaan. On
vaikea kuvitella kahta erilaisempaa vaimoihmistä kuin Haavisto-vainaan
molemmat vaimot. Hulta oli miestään lähes parikymmentä vuotta nuorempi,
intomielinen »aatteiden» kannattaja, joka ei mitään niin vihannut kuin
— kaikkia niitä näkökohtia, jotka tuossa perheessä olivat aikaisemmin
vallinneet. Hultan elämänkatsomuksen pohjana on aina ollut se,
että ihmiselämän arvo on mitattava sen henkisen rikkauden mukaan.
Entisaikoina oli tuo pienoisporvarillinen, kademielinen, juonia punova,
pikkurikastumisillaan koppaileva ja mullimaisuuteen asti aatteeton
kääpiöporvarillisuus, joka kaikista punaisuuksista huolimatta tänä
päivänä on niin vallitseva varsinkin maalaispieneläjien keskuudessa —
tuo kaikki oli nuorelle Hultalle niin vierasta, ettei hän sitä edes
halveksinut. Omasta puolestaan hän on melkoisen naivi sielu ja herahtaa
helposti kyyneliin aatteen puolesta vohkaistessaan. Niihin aikoihin
kun hän tuli Haaviston vaimoksi, oli hän jo ehtinyt tulisesti syttyä
raittiuden, isänmaallisuuden ja naisasian aatteisiin.

Tähän nuoreen olentoon Haavisto nyt kiintyi rehellisen ja puhtaan
luonteensa koko voimalla ja ikämiehen vakaalla tunteella. Hulta aloitti
heti aatteellisen korpivaelluksensa. Pintamuokkaus toimitettiin
uskonnollisuuden aseilla: kenties Hulta vaistosi, että alkuvaikeudet
tätä tietä olivat pienemmät. Haavisto oli jo aikaisemmin joskus käynyt
N.M.K.Y:ssä, noin vaan sunnuntai-illan leppoisuutta tehostamassa.
Hulta liittyi nyt N.N.K.Y:een ja perheen uskonnollinen elämä sai hänen
totensa eloisan palavuuden. Molemmat kävivät yhdistyksissään, Haavisto
tasaisena ja asiallisena, Hulta intomielisenä, valmistaen hartaasti sen
rukouksen sanamuodon, jonka hänen vuorollaan piti esittää jonkinlaisen
alajaoston yhteisessä rukoushetkessä. Kun oli puhe jostakin
toimihenkilöstä ja minä kysyin, että sinäkö siihen nyt valitaan, niin
vastasi Hulta suutaan suipentaen, niinkuin lapset esittäessään jonkin
rajoittavan pykälän leikkisäännöissään: »Ei siihen voi päästä muut
kuin ne, jotka ovat elämänyhteydessä Jumalan kanssa». Tämäntapaiset
kokemukset kelpasivat sitten Hultalle mainioiksi puolusteluiksi, kun
marraskuun tuuli 1905 oli puhaltanut sammuksiin hänen uskonnolliset
harrastuksensa.

Suurlakosta alkaen Haavisto liittyi työväenliikkeeseen ja pysyi
sen riveissä kuolemaansa asti. Tampereella asuessaan hän toimi
kirvesmiesten ammattiosastossa ja ulkotyöväen yhdistyksessä ollen
kummassakin järjestössä puheenjohtajana, joita arvokkaita saavutuksia
hän kyllä muisti minulle ja muille vähäpätöisemmille henkilöille
silloin tällöin mainita, sillä hänellä oli erityisissä tapauksissa
taipumusta viattomaan isotteluun; se istui hänessä sieltä mööpelien
ja hyvien vaatteitten aikakaudelta. Muuten kuvasivat nämä hänen
johtoasemansa hyvästi sekä oloja että Haaviston omaa persoonallisuutta.
Mies, joka neljänkymmenenviiden vuoden ikään on »katsellut» vain
Aamulehteä ja Suonien Lähetyssanomia ja kirjailijoista tunsi lähemmin
vain Lutheruksen; jonka kirjoitustaito alussa oli kyseenalainen eikä
koskaan kohonnut alempaa välttävää korkeammalle; jonka numerotaito
rajoittui auttavaan päässälaskuun; näillä edellytyksillä saattoi
mies olla yhtaikaa kahden huomattavan järjestön etumies maan
suurimmassa työläiskaupungissa. Ilmeisesti ei noilla järjestöillä
ollut sen parempaa miestä. Sillä joskin Haavistolta paljon puuttui
tiedoissa ja taidoissa, niin oli hänellä sen sijaan jotain muuta,
jota on vaikea sanoilla määritellä, oli tuota luonteen synnynnäistä
puhtautta ja vaatimatonta ylevyyttä, jonka edessä löyhäsuinen nuori
huligaani tunsi nolostuvansa. Hänen toveruutensa ja uskollisuutensa
olivat horjumattomat. Hän saattoi suuttua, mutta ei vihata. En
milloinkaan havainnut hänessä oirettakaan minkäänlaiseen juonitteluun
enkä kenkkuiluun — tätä iskevää uudissanaa hän ei liene oppinut
edes käyttämään. Hän ei koskaan yksityisessä eikä julkisessa
puolue-esiintymisessään alentunut poliittiseksi räämäsuuksi. Hän piti
sellaista porvaiia, jolla ei ollut takanaan muuta kuin omaisuutta,
jonkinlaisena koomillisena ilmiönä yhteiskunnassa. Varsinaisia herroja,
niitä jotka olivat saaneet oppia ja »kehitystä», hän sensijaan piti
arvossa ja kunniassa. »Kyllä oikeitten herrojen kanssa aina kelpaa» —
hänellä oli tapana sanoa — »ne ymmärtävät puheen ja niitten puhetta
ymmärtää, mutta sivistymättömien pikkupösöjen ja typerien vertaistensa
kanssa on pääsemättömissä.»

Haaviston perusaatteena työväenliikettä ajaessaan oli muuan
historiallinen harhaluulo. Kun herkkänä nuorukaisena vuosikausia
hyvin läheisesti seurustelin Haaviston kanssa, luulen osittain sitä
tietä saaneeni tuon harhaluulon, joka mitä kiusoittavimmin on minussa
istunut. Tämä harhaluulo on se, että työväki, köyhälistö, sinänsä,
yhteiskunnallisena luokkana muka on jollakin tavoin parempaa ja
jalompaa ihmisainesta kuin mammonan sokaisema porvaristo. Järki ja
historia osoittavat kiusallisen selvästi, että tuo luulo on päin
seiniä. Mutta se luulo on tavattoman viettelevä, ja kuten sanottu,
pysyi Haavisto-vainaa siinä uskossaan vuorenvarmana viimeiseen
henkäykseensä asti. Sellaista ihmettä kuin suurta eurooppalaista sotaa
hän ei ollenkaan pitänyt mahdollisena: eiväthän suuret ja kehittyneet
länsimaiset työväenjoukot voineet sellaista sallia ja niistähän se
viime kädessä riippui. Niin, eipä olisi luullut Kautskyn ja Jaurés'in
oppilaiden taipuvan viidettävuotiseen toistensa teurastamiseen.
Mutta kaikkien teoriojen vika on se, että ne ovat harmaita. Omassa
puoluetoiminnassaan Haavisto kohtasi lukuisia lurjuksia sekä pomoina
että rivimiehinä, mutta hänen uskonsa työväenluokan inhimilliseen
paremmuuteen ei vaan lannistunut. Oli vain saatava olot paranemaan,
että nuo hyvät edellytykset pääsisivät kehittymään, ja sen vuoksi
oli niiden, jotka jotain käsittivät, tehtävä kaikki voitavansa
työväenluokan kohottamiseksi. Ja Haavisto teki. Siinä pienessä
maalaisesikunnassa, jossa hän sodan aikana toimi, hän istui yötä päivää
koettaen pitää yllä jonkinlaista järjestystä ja arvokkuutta. Tuntuu
ensi katsannolta hiukan tragi-koomilliselta niissä oloissa ajatella
tuon rasittuneen ikämiehen ponnistuksia. En tiedä mitä tuloksia niistä
oli, mutta hänen esikuntansa piirissä eivät punaiset tehneet tihutöitä.

Tampereen ajoilta muistan erityisesti eräät arpajaiset, jotka
kirvesmiesten ammattiosasto pani toimeen. Haavistolla ja Hultalla
taisi siinä hommassa olla vähin kaikki virat. He juoksivat ja
istuivat yötä päivää, kuljettivat käsirattailla tavaroita, ettei
olisi tullut tarpeettomia menoja. Kun heidän molempienkin kirjanpito-
ja kirjoitustaitonsa oli heikonlainen, olivat toimet heille sitä
vaikeampia. Minua pyydettiin sitten selvittelemään niitä arpajaistilejä
ja siinä oli minullakin vielä urakkaa moneksi päiväksi. Suurin vaivoin
saatiin lopulta tilit siihen kuntoon, että kelpasivat ammattiosaston
rahastonhoitajalle Rasille eli Kauppiselle. Kenties ne olisivat hänelle
kelvanneet, vaikka niissä olisi ollut laskuvirheitäkin ja vaikka
Haavisto olisi käyttänyt ajuria käsirattaitten asemesta, sillä katso,
kun Rasi eli Kauppinen oli ne rahat saanut, pisti hän ne lompakkoonsa,
jossa jo ennakolta oli Amerikan passi ja jätti Haaviston ja muut
timpermannit muistelemaan, kuinka niitä arpajaisia oikein hommattiin
ja tilejä hierottiin. Hulta itki ja tuskitteli, mutta Haavisto taputti
häntä olalle ja lohdutti sillä, että sellaisia pikku kompastuksia aina
sattuu sillä tiellä, joka vie eteenpäin; että sellaiset raukat ovat
vallitsevien olojen kasvatteja ja uhreja, joita on pikemmin säälittävä
kuin tuomittava.

Ja niinpä tapaammekin pian sen jälkeen Haaviston vielä
pitempiaikaisessa ja raskaammassa raadannassa ulkotyöväen yhdistyksen
puheenjohtajana. Yhdistys oli rakennuttanut talonsa, käynyt pyytämässä
ja saanutkin suuria herroja takuuseen ja ponnisteli nyt velkojensa
kanssa. Että yritys lopulta meni nurin, ei ollut mikään suuri
ihme, mutta se viimeiseen asti kestänyt alttius, jota yhdistyksen
ukot Haavisto etunenässä osoittivat, on muistelemisen arvoista.
He järjestivät talolleen elävät kuvatkin ja istuivat myöhään
yöhön palkattomasti, toiset pilettejä myymässä, toiset ovimiehinä
heiluttuaan päivät kirvesvarressa. Kun korot lankesivat ja kassa
oli tyhjä, otettiin laina ja menivät ukot itse takaukseen. Vielä
täältä Hämeenkyröstä Haavisto vähentyneistä varoistaan makseli niitä
takauksia. Kun yhdistyksen raha-asiat näin menivät hunningolle, saivat
suuret herratkin maksaa takuunsa. Mutta Haavisto kiitteli aina sitä
sivistynyttä ja arvokasta tapaa, jolla herrat suhtautuivat tuohon
tulemaan.


3.

Uuvutettuaan itsensä ja heikennettyään työvoimansa Haavisto vihdoin
osti täältä mökin ja muutti siihen 1914. Tässä hänen elämänsä vaiheessa
jouduin vielä hänen kanssaan hyvin herttaiseen ja läheiseen tekemiseen,
jota erinomaisen mielelläni muistelen. Asian laita oli se, että tuona
samana suvena tuli morsiamekseni muuan sen talon palvelustyttö, jonka
maalla ja läheisyydessä Haaviston mökki oli. Kun saatoimme tavata
toisiamme vain myöhään illalla töiden päätyttyä, ja kun aina olen
pitänyt huligaanimaisuutena öisin luimistella nurkissa ja tunkeutua
taloon isännän tietämättä, niin vietimme yhdessäoloa tavallisesti
maantiellä kävellen ja metsässä istuskellen usein aamupuoleen. Kun
Haaviston mökki oli siinä lähellä, menin säännöllisesti heille
lopuksi yötä nukkumaan. Olin siihen aikaan ilmeinen tyhjäntoimittaja
lopetettuani äskettäin yliopistolukuni pahoin velkaantuneena ja
tutkintoja suorittamatta. Seurusteluni seitsentoistavuotiaan
piikatytön kanssa oli siis omiansa herättämään siveellisiä arveluita
naapuristossa, varsinkin uskonnollisissa, ja lienevät nämä vihjailleet
Haavistoa parittajaksi, koska luulivat meidän siellä yhdessä öitä
makailleen. Se nyt oli sitä lajia. Mutta se tapa, millä Haavisto
suhtautui noihin minun yöllisiin retkiini, oli hänelle erinomaisen
kuvaavaa. Hän oli suopean ystävällinen, mutta niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut; hän ei kajonnut arkaan asiaan. Se minkä hän jätti sanomatta
tuntui vaan ikäänkuin ilmassa. Jos olisin menetellyt arvottomasti,
ei minun olisi ollut sen jälkeen varsin mukava lähestyä Haavistoa.
Niinkuin kaikkein vähäpätöisimmästä asiasta siitä keskusteltiin
silloinkin kun minä pyysin häntä meidän puolestamme käymään pappilassa
ottamassa kuulutuksen. Toimi sopi erittäin hyvin tuolle vanhalle
kirkkomiehelle.

Työväenliikkeestä ei Haavisto tietenkään täälläkään voinut erota. Hän
liittyi paikalliseen yhdistykseen ja joutui ennen pitkää etualalle,
luottamustoimiin. Sitä kesti miten kuten parisen vuotta, kunnes
alkoi yhä selvemmin nousta pinnalle se rutto, joka vuotamalla vuoti
vallityömailta ja yleensä idästä päin ja jota vastaan ei Suomen
työväkeä ollut tullut tarpeeksi rokotettua. Olo tuli Haavistolle yhä
sietämättömämmäksi ja lopulta mahdottomaksi, jolloin hän vähin äänin
vetäytyi erilleen yhdistyksestä.

Mutta kun sitten kuume nousi täydellisesti hourinta-asteelle, ei
hän enää _voinut_ pysyä erillään. Hän piti sattunutta tapausta
onnettomuutena, päättyipä se kuinka tahansa, mutta oli omasta
puolestaan sitä mieltä, ettei hänen sopinut jättää luokkatovereitaan
onnettomuuden hetkellä. Niinpä hän siis meni uudestaan Mahnalaan
ja toimi — toimi Lappeenrantaan asti. Heikkona ja sairaana hänen
vielä onnistui salata se haava, jonka oli saanut erään nuorukaisen
browningista, jonka tämä oli salannut vangiksi joutuessaan.

Olisin antanut paljon, jos olisin päässyt näkemään Haaviston ajatukset
ja mielenliikunnot hänen elämänsä viimeisinä viikkoina. Kerrotaan
hänen kuolleen uskossa parempaan tulevaisuuteen, vaikka hän sai nähdä
semmoiset määrät inhimillisiä raakuutta ja raadollisuutta, joka hänen
omalle luonteelleen oli niin tuiki vierasta.

Mainiossa teoksessaan »Väkivaltaa ja vääryyttä» (joka teos muuten
jokaisen kansalaisen rantajätkästä arkkipiispaan asti pitäisi osata
ulkoa) lausuu Carl G. Laurin: »Vapaus tai kuolema» — se huuto herättää
luonnon välttämättömyydellä aina vastahuudon: »Järjestys tai kuolema».
Niin on vuodesta 1789 jatkunut tuo surullinen kiertokulku, kehityksen
kuviona on ollut _circulus vitiosus_ (turmiollinen ympyrä). Tarvitaan
kelpo annos kansalaishyvettä, jotta tunnuslause »Järjestys ja vapaus»
tulisi täydeksi totuudeksi jossakin valtiossa.

Janne Haavisto oli yksi vähäisimmistä, mutta hänessä oli erinomaisen
vahva luontainen vaisto siitä, että järjestys ja vapaus ovat ne
kaksoissisaret, jotka yhdessä — _mutta vain yhdessä_ — voivat loihtia
inhimillisen elämän maapallon päällä, tuon muutamia vuosimiljoonia
kestävän hetkisen ei tosin taisteluttomaksi lekotteluksi mutta
kumminkin siedettäväksi. Enkä sittenkään, minä enempi kuin
Haavistokaan, pääse siitä uskosta, että työväellä, jonka tietoa,
tahtoa ja tunnetta eivät sokaise osingot ja keinottelut, on suuremmat
edellytykset kuin muilla luokilla ratkaisevasti vaikuttaa niiden
toteuttamiseksi.



VAIHEESSA


Tämä maailma on jo unohtanut Jussi Kovasen eli Kivasen. Moni kyllä
tietää, että hän makaa sairaana Plihtarin pakarikamarissa ja että
hän tuskin enää paranee siitä taudista; se on sällin taudiksi liian
pitkällistä parantuakseen. Mutta ketään se ei liikuta, ei niin
vähääkään. Sekä Kivennavan että Rovaniemen raitilla voi tällä hetkellä
kävellä sällismies, joka kyseen tullessa tuntee Kivasen Jussin, vaikkei
omasta alotteestaan tule häntä ajatelleeksi. Jussi puolestaan tuossa
tuskallisena viruessaan muistaa hempeinä häivähdyksinä suhteitaan
kaikenlaisiin ihmisiin...

Hän on kuudenkolmatta ikäinen ja hän tietää olevansa mennyttä tältä
elämältä, vieläpä varsin pian. Ajattelipa ja kuvitteli muuten mitä
tahansa, se tosiasia ympäröi mielen ajattelemattakin, uutena ennen
kokemattomana asianhaarana, joka vaatii hempeätä alistumista, ei
tyydy vanhoihin koeteltuihin metkuihin. On jo etäällä hänen viimeinen
sellainen yrityksensäkin. Poikkesi näet tässä keväämmällä muuan
vanha kaveri katsomassa ja antoi kelpo ryypyt takataskustaan. Jussi
oli silloin viimeisillä voimillaan viimeisen kerran entisen olonsa
lumoissa, taisipa viimeisen kerran silloin kunnollisesti kirota ja
vannoa, uhkasi nousta sängystään, nousikin ja toikkaroi rappusille.
Siinä tunnin läähätettyään pääsi vielä omin voimin takaisin, mutta
sänkyyn päästyään luuli jo loppunsa tulevan. Silloin jäi elämä sinne
rappusille ja pihamaan polulle, jota tuttava oli mennyt. Kyynellyttävä
kaiho jäi ahtaaseen rintaan.

Kyyneleet alkoivatkin siitä ruveten tulla erinomaisen helposti;
koko eletyn elämän riuskeus pyrki väkisinkin sulamaan niihin ja
näyttäytymään tajunnalle vain haikeana nöyryytysten jaksona.
Joskus, joskus vielä sisu hiukan elpyi, kun talon emäntä, tunnettu
uskovainen, Jussin kyyneleet uumottuaan alkoi jaaritella hänelle
sielun valmistuksesta ja samassa hengen vedossa esitellä vaivastalolle
muuttoa. Jussi taisteli kyyneleitä vastaan, mutta sai kumminkin
sanotuksi, ettei hänen sentään vielä tarvitse mennä vaivastalolle; hän
voi maksaa hyyrynsä ja ruokansa selvällä rahalla, jos emäntä tahtoo, ja
muuttaa sitten jonnekin muualle. Kyllä niitä on, jotka hänet ottavat.
Vähältä piti, ettei hän vielä perään sanonut jumalauta. Kun saisi
jotenkin sanan kulkemaan Hakalan Pauliinalle, että kävisi täällä.

Emäntä kiiruhti myöntämään, että saahan tässäkin olla, kun ei näyttänyt
maallista elämää enää pitkältä riittävän. Pauliina kumminkin saisi
tulla. Ja Pauliina tuli, palatessaan hieromasta sieltä ja mennessään
kuppaamaan sinne, kertoi, kuinka hänen mökillään oli viime pyhäyönä
Suojan Saimasta tapeltu: Iivari sinne oli tullut hulluna juovuksissa,
kun Saima oli siellä Oskarin kanssa yön kulmaa. — Oli, oli Elmakin
käynyt.

Jussi oli poikkeillut Kuppari-Pauliinan mökillä niinkuin paikkakunnan
muukin irrallinen väki. Hän oli jossakin vaiheessaan makaillutkin
siellä pari päivää, ostanut nisusta ja limunaatia ja itsetietoisesti
nautiskellut vapaudestaan. Siltäiseltä oli siellä vieläkin hänen
nahkareppunsa ja puolipitoiset kenkänsä — ne olivat siellä ja Pauliina
oli nyttemmin hänelle niinkuin äiti. Se oli käynyt täällä monta
kertaa, tuonut milloin mitäkin ja nyt lopuksi luvannut toimittaa
pastorin täällä käymään. Kuumeinen ajatus tuijotti tuohon ihmeelliseen
seikkaan — oli kuin olisi jokin uusi hätä nyt tänä päivänä yhä
kiihtyen ympäröinyt Jussin. Jokin käsittämätön yleinen epäselvyys,
jonka kun olisi saanut järjestykseen, olisi varmaan rinnan ahdistuskin
hellittänyt Oli pakko sellainen, kuin olisi pitänyt jollakin uudella
tavalla muistaa kaikki elämänsä tapaukset ja ihan tuossa tuokiossa.
Ei se ollut mitään sellaista tavallista synnintuntoa, jota vanhukset
kuolinvuoteillaan tolkuttomien houreittensa välissä kuiskivat ja
lihavat emäntätylleröt täysissä voimissaankin paasaavat. Se oli vaan
semmoista, että — kuinka hän tuon Pauliinankin kanssa noin ihan
tahtomattaan oli joutunut tämmöisiin väleihin. Ei Pauliina ollut
jumalinen, kaukana siitä. Hänellä oli kolme yksinäistä lasta, hän
hieroi ja kuppasi ja hänen mökillään pidettiin monenlaista humua. Mutta
hän poikkesi tänne äskettäin, antoi taskustaan Jussille piparkakkua,
näki katsomatta Jussin onnettoman tilan ja puheli leppoisasti
supattaen, että ehkä sinun sentään tulisi parempi ollaksesi, jos
pastori täällä kävisi, ei se ole mikään turhamainen mies... Ja niin
monta kertaa kuin Jussi oli lopettanut emännän samanlaiset puheet.
Mutta Pauliinan puhe oli niinkuin yhteistä harkintaa yhteisessä
ahdingossa ja — tänä päivänä pastori tulee tänne. Se on yhtä auttamaton
asia kuin sekin, että sisuksissa tuntuu kauhea pakotus, jalat ovat
ajettuneet ja pää kuuma ja että hän tuli tehneeksi sen kirkosta
eroomisen tempunkin, niin kuin niin monta muuta vaaratonta rohkeuden
näytettä ulkona kujilla. Ne sopivat niin hyvin siihen ilmaan, joka
leviää tuolla maailman teillä ja tanhuvilla, ja jossa elämä on jotakin
vallan toista kuin tämä tämmöinen hempeys. — Sinä Jussi sairastat nyt
ja kuolet pian.

Tuskallinen olo pusertuu taas kyyneleeksi. Kukas minä olen ja mitä
minä olen tehnyt? Olen elänyt ihan niinkuin — niinkuin vahingossa,
niinkuin eilen, hyvin pitkän eilisen, ja siitä nyt on hätä, ettei
ole tullut oikein täyttä eloa elettyä. Niinhän tämä on niinkuin
olisin vielä mukula, äidin poika, Miinan, joka oli kivulloinen ja
kuoli vaivastalolla. Jos minua nyt lähdettäisiin sinne viemään,
niin en voisi sille mitään. Minä en pääse enää vapaille maanteille
ja etäisiin kyliin, joihin toivo niin kerkeästi sijoitti keveitä ja
nopeita rahanansioita, ihanine jälkiremuineen, noita sällielämän
suuria suloja. Äiti — mitäs se sällille kuuluu? Sitä ei kysy pomo eikä
heila. Mutta tässä äiti tulee mieleen ja kaikki, kaikki... Kaikki
sellainen iankaikkisen turhanaikainen, jonka ei pitäisi elämiseen ja
olemiseen kuulua eikä kuulukaan noiden, jotka tuolla etääntyvässä
ulkomaailmassa elävät ilman minua... Nyt oli niinkuin huoneen nurkat
olisivat väistyneet kauemmaksi ja sieltä nousivat ja lähestyivät nuo
pirulliset seikat niinkuin kummitukset tai niinkuin jotkut tohelot
puolitutut lapset. Siinäpä se, että ne olivat hiukan tuttuja, hän ei
houraillut. Ellei sittenkin ollut hourailua tämä asioitten nurinkurinen
kääntyminen: ettei enää tuntunut tekevän mielikään terveeseen elämään
ja että nuo tämän hetken kummitukset, joiden muistista nutistaminen
ennen oli ollut paras voimien tunnu, nyt kävivät rohkean tutuiksi.
Äidistä se alkoi ja pikkupoikuudesta.

Kovanenhan minä olen ja Kivaseksi sanotaan. Niillä lukusijoilla, joilla
minä sen nimen otin, minä ensi kerran hengessäni kirosin pappia,
joka irvisteli, että siinähän sitä on nimeä hyvällekin. Kun sitten
illemmalla sain Pauliinan mökillä sahtia, joka ei oikeastaan muuta
ollut kuin kaljaa, niin minä sakissa jankkasin papin sanaa ja hoin,
että minä olen vaikka Kivanen, jumalauta — ja siitä alkaen olinkin.
Miinan Jussi, Kovanen, Kivanen — niinkuin tuossa sarjassa sittenkin
näkyisi jotain tylyä hymyä ihmisten puolelta, niittenkin, joita on
aina pitänyt miehinä ja esikuvinaan. Ja eiväthän ne voikaan muuta kuin
ilvehtiä tälle tilalle, jossa minä nyt olen. Ja eiväthän ne yleensäkään
voi muuta kuin ilvehtiä tai — panna tosi huminaksi. Mikä piru siinä on,
etten minä sittenkään ole oikein jäntterä mies, en ole koskaan saanut
oikeata tilaisuutta ollaksenikaan, että on aina tympäissyt, milloin
olen ollut jonkun onnettoman voittavinani. Ja tämä nyt, tämä tuska,
sehän se on kaikkein onnettomin ja hervottomin ja se minut voittaa...

Tule, tule ukkosilma kakaramaisuuksinesi; voin minä tässä vielä katsoa
sinua päin ennenkuin pappi tulee. Olenhan minä sentään kirkosta
eronnut, vaikka sinä nyt väität, että se on pieni asia. Mutta se on
papille suuri asia ja siinäpä kohden juuri minä ainakin vielä olen
papista voitolla; se luulee, että minulla on jokin hätä sen tähden.
Siinä pappi erehtyy; se juttu vaivaa minua vain kakaramaisuudellaan:
että minä ja se rytkysuutari olemme ainoat koko pitäjässä, kun koko
Kuuskosken humusakki ei ollut semmoisista eroomisista tietävinään.

Mutta — jospa minä panenkin papin piukalle ja näytän sille tämän kaiken
muun, näytän uhalla ja häikäilemättä tämän, tämän... väännättävän
tuskan. Aivan outo ja kummallinen tunne levisi Jussin kuumaan tajuun
ja kun sen valtaan antautui, tuntui siltä kuin voimat olisivat
lisääntyneet. Hän oli näkevinään kauniskasvoisen nuoren papin niinkuin
lamaan lyötynä, kun hän paljastaa sille kaiken tämän, minkä rinnalla
sellainen kirkosta eroominen on vähäpätöinen nulikkatemppu. Ennen
tuntematon aavistus suuren miehisen voiton mahdollisuudesta täytti
kuolevan sällin mielen. Hän ei voittaisi oikeata suurta sälliä, mutta
pastorin hän voittaa, jota taas ei suursälli voitaisikaan, ei voisi
ollenkaan mitään koetusta tullakaan esimerkiksi pastorin ja Huru-Kallen
välillä... Mutta hän, Jussi, tietää nyt asian. Pastori on hempeä,
siloihoinen herrasmies, sitä tulee melkein sääli...

Mieli kiihtyi, mutta kiihtymys oli nyt toista lajia, se toi voimaa.
Niinkuin olisi kaikkialta mahtavasti virrannut tajuntaan niitä
voitonmuistoja, joita äsken tuskan kiihtyessä oli niin toivottomana
kaivannut. Ukkosilma ja sitten vielä se toinen olivat parhaita. Ne
olivat äsken nousseet nurkista kummituksina, puolituttuina kakaroina,
nyt ne olivat hävinneet, mutta niiden voima oli miehen sisuksissa.
Hänpä Jussi Kovanen oli ne elänyt ja kokenut, ei tarvinnut muuta kuin
ne voittaa, näin ne nähdä, ja kuolema sai tulla, ja ensin pastori...

       *       *       *       *       *

Se oli ollut koko iltapuoli silloin siellä Pekkas-Villellä niinkuin
tämän valmistusta. Jussi oli juuri uittojen loputtua majaillut
Pauliinan mökillä ja vain niinkuin piloillaan suostunut Villelle työn
apuun yhdeksi päiväksi. Hän oli silloin välmännyt suutaan niin että
jo itseäkin väsytti — eihän siellä ollut mitään vastaajaa, tuskin
kunnon naurajaakaan, rivot puheet ja uhittelut lensivät löyhinä ilmaan.
Iltapuolella meni pilveen ja ehtoollista syötäessä oli jo jylhää
pirtissäkin. Jussi jatkoi syödessäänkin välmäystään — hän muisti vielä
nytkin, mitä hän oli puhunut kasvisvoista ja sanonut lopuksi, että
tämän pojan hottiin ei mene sitä lajia yhtä murenoakaan, ennen hän
syö vaikka... ja niin edespäin, kunnes aterian lopulla Villen akka
sanoi kuivakkaasti, että nyt häntä sitten söit kerrakseen, näkyipä
tuo maittaneen. Eihän siinä muuta voinut kuin väittää vastaan, ja
lähteä nopeahkoon kortteeria kohden. Ensimäiset salamat välkähtivät
Jussin lähtiessä, häntä kehoitettiin jäämään, mutta hän lasketti oven
aukeamassa kaikkein rivoimman uhittelun akkojen salama-siunauksista ja
painui salskeana hakatielle.

Eikä siellä hakatiellä sen kummempaa tapahtunut, kuin että tämä Jussi
erään ankaran ja kovin läheisen jyrähdyksen hetkellä kohotti oikean
kätensä kaksi etusormea taivasta kohden ja tiesi vannoneensa valan,
joka ei sisältänyt sanoja mutta sitä kauheamman ajatuksen. Ei tosin
ajatuskaan ollut selvä, mutta kauhea se oli — niinkauan kuin rajuilmaa
kesti. Kun ilma sitten päivänlaskun aikaan kirkastui, oli Jussin olo
mitä suloisin. Hän leperteli sydämellisesti Pauliinan kanssa ja lähti
vielä yhdeksän aikaan maantielle, vaikka hyvin tiesi, ettei raiteilla
tänä iltana mitään ollut. Tuo ihmeellinen sormennosto jäi kauaksi
niinkuin ehtoolla sattunut tapaus aamulla on jäänyt unen taakse. Sinä
yönä ei Pauliinan mökillä käynyt muita vieraita ja Jussista tuntui unta
odottaessaan ihmeen kotoiselta ja turvalliselta.

Koko asia meni menojaan; seuraava talvi oli Jussille hauskimpia aikoja.
Mutta sitten tuli kevät. Jussi meni uitoille ensi päässä, kun öisin
vielä oli kuuraa. Hän sairastui kuumeeseen; ei auttanut mikään, täytyi
jäädä taloon makaamaan. Jäseniäkin kolotti ja ne turpoivat hiukan...
Ja kun hän yksinään virui vuoteellaan tähän tapaan kuin nytkin, niin
tuli se sormennosto — ei se tullut mieleen, se tuli siihen viereen,
ikäänkuin itsellään. Hän luuli näkevänsä mitä se oli, vaikkei osannut
eikä halunnutkaan sitä sanojen muodossa ajatella. Hän vain katsoi
tuota unhosta palannutta seikkaa vakavasti, jokseenkin samoin, kuin
hän oli sitä katsellut sinä ukkosiltana niinkauan kuin jyrinää kesti.
Kivun kiristyessä ennenkuin hän rupesi hourailemaan, hän ajatteli,
melkein päätti, että jos hän paranee, niin hän menee ripille. Ei hän
sillä kertaa sormeaan nostanut eikä oikein tiennyt oliko hän edes
päättänyt vai ajatellutko vain. Toivuttuaan hän koetti toisten puheista
tarkkailla, mitä hän oli hourinut, mutta eivät ne muusta tietäneet,
kuin että hän oli kovasti huhtonut riihellä Pekkas-Villen kanssa.

Jussi toipui, mutta tunsi ettei hänen sinä kesänä ollut enempää
yrittämistä kosteisiin uittotöihin. Hän jäi talonjussin mieheksi. Tämä
kipu oli tuonut mukanaan rippijutun, pienen lisän ukkosjuttuun...

Ei saanut kylä nähdä sitä ihmettä, että Kovasen Jussi olisi mennyt
ripille, mutta erään toisen tapauksen kirkonkylän sällit näkivät.
Heitä seisoskeli Pappilan raitilla koko rykelmä, kun provasti palasi
postista, eikä tullut menneeksi ohi puhuttelematta; poikien olo ärsytti
»kirkkoisää». Pojat vastailivat ja kun ukko ärtyneenä vihjasi jotakin
siihen suuntaan, ettei siihen — seurakuntaan — tarvinnut kuulua,
jota ei haluttanut, niin tokasi Jussi, että hän ei kuulu sitten tän
yön perästä. — Ei semmoista asiaa tanhualla puhuta, sanoi rovasti. —
Näytäänpä puhuttavan ja jos pappi vaan avaa kansliansa, niin kyllä
minä olen valmis, sanoi Jussi ja rehvahti provastin rinnalle. Mikäs
siinä ukkoa auttoi — sisälle mentiin ja toiset sällit kylälle hirnumaan
tapausta.

Niin se tapahtui, ja tämä asia ei painunutkaan sinne unhon uumeniin,
jonne olivat painuneet nuo pari entistä juttua, joita ei enää viitsi
mainitakaan. Tämä asia painoi Kovasen sälliä niinkauan kuin hän oli
terve, painoi siitä syystä, että se sällikannalta ilmeisesti oli
jotenkin mukulamainen ja tarpeeton teko. Mutta kun tämä sairaus tuli ja
nopeasti näyttäytyi lopulliseksi kivuksi, niin samalla koko tuo kohtaus
rovastin kanssa muuttui mitättömäksi. Toiset peikot nousivat nurkista
— lapselliset sormennostot ja horjuneet lupaukset. Ja kun tuska näin
taituttuaan lientyi, tuntui siltä kuin hän olisi ne jo keveästi
täyttänyt, tuon sanattoman valan ja hataran lupauksen.

Kun nuori laupiasääninen pappi pian on istuva sängyn vieressä, aavisti
Jussi, että hänestä tulee auttaja ja pastorista autettava. Kovasen
sälli, Kivas-Jussi, oli päässyt uuteen elämänsä kauteen, joka oli
kestävä vain muutamia tunteja.



VANHA VALTIAS


Varhainen ja erittäin suloinen kevätaamu ympäröi Pärsää, Polsaa
ja moniaita muita taloja soman sisäjärven rantamilla. Seinät
ja savupiiput, viirisalot ja vihannoivat kotikoivut, kaikki ne
heiastelivat samaa elpymisen hurmaa. Siinä olisi kyllä ollut nähtävää
runoilijalle, joka kuvailee jykeviä, turpeeseen pureutuneita,
raadannan jalostamia suomalaisia talonpoikia: kuinka sukupolvien
taisteluilla nöyryytetty maa muhineen ja sen yllä ilma lintuineen
juhlii työpäivän alkamista... Tällä hetkellä ei kylää tosin ollut
katselemassa muita kuin paikkakuntalainen aamuvirkku rysänkokija ja
hän ei ollut runoilija. Kun hän katseli kylää vesiltä, teki se kyllä
vaikutelmansa häneenkin. Kirkastuva ja lämpenevä aamu antoi hänen
vaistomaisesti kokonaisuutena tajuta edessään aukenevan elämänilmiön,
kyläkunnan vaiheineen ja juonineen. Ja luonnon hurma ja yksinäisyys
vaikuttivat sen, että hän, nälkiintynyt mökkiläinen, katseli vauraita
taloja tyynemmin ja ikäänkuin syvemmin. Hän katseli muiden muassa
Pärsän pienempää asuinrakennusta ja arveli itsekseen, että sen katon
alla voi hyvinkin muuan äijänkäriläs juuri tällä hetkellä vedellä
viimeisiään; voi olla sen aikakauden päätöshetket, jona Pärsän vaari on
tätä maailmaa asunut. — Mutta sai kuin saikin vaan nähdä tuon Polsan
Rantavainion joutuvan Pärsän haltuun. Mahtaa nyt kuolla keveästi.

Märkä melan lapa läikähteli aamuvalossa, säestellen miehen mielikuvia,
joilla ei ihan vielä ollut vastaavaisuutta todellisuudessa.

Tällä kyläkunnan aamulla oli jo toinenkin katselijansa: Pärsän
talon vaari seisoi juuri samalla hetkellä niinkuin jäkälöitynyt
tuulikaadon kanto keskellä talon pihamaata ja olisi voinut hyvin
nähdä rysämiehen, jos olisi sattunut sinne päin vilkaisemaan. Mutta
vaarilla oli nyt muuta katseltavaa. Hän ei ollut viikkokausiin käynyt
ulkosalla, eikä taannoin oltu luultu hänen enää ulos kykenevänkään
— oli luultu Pärsän nuoren isännän jo pääsevän isästään ja samalla
muonanmaksustaan. Ankara hengenahdistus oli tavannut vaarin jäitten
lähdön aikana; hän oli viettänyt monta yötä keinutuolissa läähättäen,
kun ei voinut olla pitkänään. Koko aikana hän ei kysellyt mitään
ulkomaailman asioita, mutta hän mietti monet mietteet, höpisi itsekseen
ja ravisteli päätään. Häntä kiusasi turvattomuuden tunne; Pärsän talo
oli hajoomassa, kuten koko maailma. Poika oli nainut onnettomasti vain
kiusatakseen isäänsä, maksoi väelle kalliita palkkoja ja oli tuttua
kaikenlaisten lautakuntien kanssa, jotka erottelivat torppareille
maita. Isännäksi tultuaan se oli oikein järjestelmällisesti alkanut
kiusata isäänsä. Kapinarähinöitten alussa oli uhitellen jättänyt
talonsa ja lähtenyt seikkailemaan;: silloin vaari oli melkein kironnut
hänen kevytmielisyyttään. — No niin — punikit kyllä sitten kukistettiin
ja pojalla oli kunnianmerkki, mutta mitä siitä oli hyvää, kun sitten
naitiin piikoja, annettiin ojurisällein korotella palkkojaan ja
kumarreltiin kaiken maailman lautakuntia, jotka marssivat taloon
milloin viljaa, milloin maita ryöstämään. Koko sotimisen tarkoitus oli
ja pysyi Pärsän vaarille käsittämättömänä — kun ei sitten kumminkaan
voiton hedelmiä nautittu.

Näitä vaari ehti miettiä tuhanteen kertaan sillaikaa kun jäät lähtivät
ja hänen loppuansa odotettiin. Mutta siinä ilma vähitellen kirkastui
ja keveni ja tunkeutui kiertoteitä vaarin vastahakoisiin keuhkoihin
ja sydämyksiin. Ajettuneet sääret alkoivat sulaa ja hän rupesi
huomaamattaan nukahtelemaan. Silloin muuttui hänen mielialansakin; tuli
sisuksiin omituinen mietous, joka oikeastaan oli ellottavaa, mutta
jolle ei mitään voinut. Sitä vaille, ettei jo ruvennut tunnustelemaan
syntejään. Vain se seikka, että miniä — joka vaarin mietouden turvissa
oli alkanut lähennellä — ilmeisesti vaaniskeli hänen papinkaipuutaan,
lisäsi vaarissa terveellistä tympeyden tunnetta koko asiaa vastaan.
— Semmoisien papittelujen kanssa saa olla varovainen, etenkin jos
ämmät omasta alotteestaan pääsevät niitä touhuamaan: jos sattuukin
paranemaan, niin kuinkas silloin on housujen laita. Pitää nyökytellen
kuunnella jonkun hurskaan liikuttajan jaaritusta ja laupiaasti hyväksyä
kaikkinainen pehmeys. Muuten saa kuulla, että pehmenitpä sinäkin
kipeänä.

Pappia ei tuotu ja vaari tunsi toipuvansa. Päivä paistoi ja vaarin
mieli ikäänkuin hajosi sadoiksi säikeiksi, jotka levottomasti
suuntautuivat ympäröivään maailmaan. Tänä aamuna hän herätessään
havaitsi auringon jo olevan nousemassa.

— On hyvin sen näköistä kuin kävelisi Polsan Iisakki tänä aamuna
Rantavainiolla nautiskelemassa siitä, että se nyt lopulta on Polsalle
jäänyt.

Hetken päästä vaari jo seisoi pihamaalla ja västäräkit tirskuttivat
hänen ikivanhalle talvipalttoolleen. Tarmo ja tuo viime aikojen
kiusallinen mietous taistelivat koko hänen olemuksessaan. Suloinen ja
outo uupumus pyrki kuiskaamaan, ettei hänen nyt tällaisena aamuna ja
tässä tilassaan pitäisi ajatella niitä ajatuksia eikä tahtoa niitä
tahtomuksia, joihin toisaalta vietti veti. Olihan hän muka rikas
mies, jonka ei tarvinnut huolehtia tämän maailman asioista. — Niin
kai, mutta muona on kiinnitetty tähän taloon ja jos talo nypistellään
tyhjiin, niin silloin se on kiinnitetty ilmaan... Ja mikäs estää
jotakin lautakuntaa jonain päivänä sanomasta, että sinun rahoillasi
ostetaan palstoja kaiken maailman linnasta päästetyille suutareille ja
kraatareilie... Istunpahan sentään tuohon kivelle seuraamaan, kuinka
kauan piisaa aamu-unta talollisella, joka on nainut piikansa. Piialla
tietenkään ei muuta olekaan kuin... ja unta.

— Kuinka minä sille oikeastaan tulin tämän taloni antaneeksi?
Kyllästyin tämän maailman äänioikeuksiin ja muihin köyhälistöihin,
luulin nuoren miehen paremmin jaksavan. Ämmät liversivät, että se käy
naimassa siellä ja siellä — phyh — nyt makaa kamarissaan piikansa
vieressä, vaikka kello tulee viisi. Minä valvon, mutta en hallitse
taloa. Sitä ei hallitse kukaan, sen näkee ihan maan pinnastakin. On
niinkuin tuo kovakuoriainenkin jo olisi täysin varma siitä, ettei
sillekään kukaan mitään mahda. Äläs huoli, siihenpä jäit... Nuo sarat
ovat niinkuin tuohon heitetyt, mutta sittenkään minä en niitä enää saa.
Ne voidaan vaikka myydä. _Myydä — maata!_

Tässä aamuisessa yksinäisyydessä näiden sanojen kaamea sisältö täysin
paljastui vaarille. Sehän on samaa kuin myisi omaa elävää lihaansa.
Jollei ihminen eläissään pyri _lisäämään_ tiluksiaan, niin mitä varten
semmoinen ihminen elää? Jolla nyt kerran on tiluksia, eikä ole mikään
hyyryhuoneissa asuva herraskepsu.

Hallita tiluksia ja kyetä niitä lisäämään! — se on miehen elämän himo
ja kiihotin. Kun minulla olisi poika, josta minä tietäisin, että se
aina niin jatkaa, että minun kohdallani aina niin tulee jatkumaan, niin
minä kuolisin... Kas mikä voima piilee tämmöisessä kylässä, noissa
rakennuksissa ja noissa pelloissa. Se on juuri sitä, sitä... Tässä minä
istun ylläni tämä palttoo ja minä tiedän, mitä minä tahdon — ja minä
lähden tästä sinne, minä en ole sitä menettänyt.

Hekumallinen kaiken omistamisen harhakuva hykerrytti vaarin vanhoja
hermoja. — Polsan Iisakki on minun viholliseni — on minulla sentään
edes vihollinen. Minä omistan vielä...

Mielikuvat jatkuvat: — Vainioilla uurastaa sata miestä ja minun nähdään
tulevan tuota tietä pitkin. Minulla on valta määrätä missä liikutaan ja
missä ei liikuta päivällä ja yöllä. Minä saan ajaa pois kenen tahdon,
saan sanoa, kuka kenenkin nai, kaikki, kaikki on minun. Niin on aina
maailman ääriin, vahva kurin side sitoo tiukkaan järjestykseen kaikki,
kaikki. Maailma on kerrankin vapaa juonittelijoista ja rikkauden
tavoittelijoista. Ihminen saa rauhan, minä niinkuin muutkin.

Vaarin korkein mielikuva oli saavuttanut täyden valtavuutensa ja
lumovoimansa. Hän katseli taivasta, joka levisi kaiken yli, se oli
kaiken tämän olevaisen uhkea kattolaitos, sen alla kaikki oli ja
hän itse seisoi keskellä. Maailma on suuri ja suloinen ja sitä on
hallittava... Kun ensin niin olisi, voisi ihminen ruveta ajattelemaan
sitäkin, mitä papit ämmille ja lellerimäisille äijille vatkuttavat.
Silloin voisin puhella Jumalan kanssa.

Mutta muuta ei tarvittu kuin jälleen yksi silmäys Pärsän taloon ja
mielikuva alkoi ahdistaa. — Koko muu maailma on juuri vyörymässä
Pärsää kohden, hän, vaari, on sittenkin isäntä, häntä haetaan, hänen
on pidettävä Pärsä paikoillaan. Maailma ei määrää Pärsän oloja, ei
lautakunnat eikä ruokakunnat, ei niin kauan kuin minä hengitän, ja minä
hengitän vielä. Tuossa on Pärsän peltoja ja nuo ovat muun maailman
peltoja, eivät ne ole yhtäläisiä, elleivät muutu Pärsän pelloiksi.
Teitä on olevinaan rikkaita, mutta te olette typeriä ja veteliä, teidän
varanne eivät ole sitä lajia, joka painaa... Nämä pellot ja tuo talo
ja sitten vielä yksi pelto — sinne minä nyt menen, minä otan sen, otan
omin käsin...

Vaarin rintakehässä jutkahti ilkeästi ja silmissä sumeni.
Kuolemanajatus käväisi tajunnassa. Hän nousi ja lähti kuin sitä paeten
etenemään Rantavainiolle päin. Hän tunsi voittaneensa kilpailun, kun
pääsi vainion kulmaukseen.

Sen piti olla Polsan vainio, mutta Pärsän vaari ei sitä tällä hetkellä
muistanut. Se oli hänen vainionsa, hänen nelikymmenvuotiasten
tarmokkaitten juoniensa rakas esine. Kuinka somasti sen sarat
notkahtivat tästä rantaan päin, kuinka se oli multavaa ja kuinka siinä
nytkin ruis vihoitti! Oli kuin se ruis vieläkin olisi ilkkunut hänelle
Polsan vaarin menestystä, — vaikkei sekään vaari enää Polsaa hallinnut
— oli lapsettomana luovuttanut talonsa etäiselle sukulaiselleen, josta
Pärsän vaari puolestaan ei halunnut mitään tietää. Tämän vainion
kupeella seistessään edusti hän Pärsää ja maan omistajana oli yhä
Polsan Iisakki. He olivat ne kylänmiehet, jotka tästä maasta olivat
käyneet hoviräätit ja sinaatit, joiden tähden kylän isojako oli
viipynyt vuosikymmeniä. Kolme maamittaria oli ehtinyt kuolla ennen kuin
tämä asia oli päättynyt, jääden vainio lopullisesti Polsan haltuun
vaarien väistyttyä ohjaksista molemmissa taloissa.

Mutta isäjumala ei ollut luonut ainoatakaan kapanalaa, joka niin
olisi sopinut Pärsälle kuin tämä vainio. On arveluttavaa puhua Pärsän
vaarin rakkaudesta, kun hän ei itse semmoista sanaa tuntenut, ja
oli omasta puolestaan käyttänyt sitä eläissään vain yhden kerran ja
silloinkin toisen perässä: vihillä ollessaan. Mutta tätä vainiota hän
oli viidettäkymmentä vuotta rakastanut. Kun maailma Pärsän vaarista
joskus tuntui mahdottomalta, sovitti hän askeleensa tänne päin ja oitis
elpyi elinvoima. Kun hän tänä aamuna pitkästä ajasta nousi jalkeille,
tiesi hän tajunsa pohjassa, että hän tänne lopulta kävelee. Ja kun
rinnassa sitten pahaenteisesti jutkahti, niin hän lähti rientämään.
Hän eli tästä vainiosta ja niin kauan kuin eli myös Polsan Iisakki,
ei ollut hätää. Saattoi yhä odottaa sitä päivää, jona Iisakki saisi
nähdä maan joutuvan Pärsälle. Se päivä saattoi tulla, vaikkei Pärsän
vaarin mietomielinen poika piikoineen näyttänytkään välittävän isänsä
ponnistuksista tässä enempää kuin muussakaan.

Kuume oli noussut Pärsän vaarin ruumiiseen ja hänen täytyi läähättäen
pudottautua maantien pientarelle. Kuolemanajatus kävi päälle yhä
tiukemmin. Hän katseli vaisusti käsiään ja palttootaan, yrittäen
nautiskella siitä, että palttoo oli paikattu ja nuhruinen. Oli kuin
se olisi ollut viimeinen uskollinen ystävä, rikkaan miehen ikivanha
palttoo. Kyllä Rantavainiokin oli ystävä, mutta se oli siinä maaemon
pinteessä eikä voinut lähteä mukaan — ja sitä raateli vieras käsi.

— Kyllä kai minä nyt kuolen — saisi tulla pappikin, mutta ei ole sillä
minulle mitään sanomista — miehellä, jolla ei ikinä ole ollut omia
vainioita. Näinkö kuolen, tähänkö jään, enkö saa mitään —? Jyrkkä aita
erotti hänet vielä Rantavainion turpeesta. Väsynyt silmä himoitsi
sinne, lepäämään, nukahtamaan.

Mutta silloin kuului takaa sykähyttävä ääni:

— Ruistaskos kattelet? — Se oli Polsan Iisakin ääni. Vaari käänsi
hitaasti sairaan päänsä sinne päin ja vastasi:

— Saan kai minä sitä maantieltä kattella yhtä hyvin kuin sinäkin
irvistellä.

Polsan vaari ei oikein ymmärtänyt naapurin sanoja, mutta jatkoi
kumminkin parhaalta lautamiestyylillään:

— Niin, hyvä veli, sinä riitelit sitä minulta kaiken ikäsi etkä saanut,
mutta nythän se vainio on Pärsän perästäkin.

— Häh? Vaarin katse oli kuin iskua odottavan eläimen, kun hän vilkaisi
toisen kasvoihin nähdäkseen, puhuiko tämä totta.

— Sinä taidat, hyvä mies, olla sekaisin. Viime viikollahan meidän
Heikki sen myi Teidän Kallelle. Juu-juu, niinhän se lopulta kävi.

Polsan vaari oli kartellut naapurinsa katsetta, mutta kun hän nyt sinne
päin silmäsi, niin hänkin hätkähti. Pärsän vaarin kasvot sinersivät ja
silmissä oli harittava ilme. Niinpä niin — Polsan Iisakki tunsi sillä
hetkellä lopullisesti ja peruuttamattomasti voittaneensa. Hän oli
elänyt tämän hetken, oli itse saanut antaa tuon iskun riitaveljelleen.
Tämä tiedonanto vainion _vapaaehtoisesta_ myynnistä oli melkein kuin
kuolinisku tuolle läähättävälle miehelle. Pärsä ei enää voinut sitä
maata _voittaa_, Rantavainio oli häneltä ikuisesti mennyt sen tavan
tähden, jolla se oli tullut. Polsan vaari syljeskeli arvokkaita
lautamiehen sylkyjään ja puhua naskutteli edelleen:

— Juu-juu, keveämminhän ne nykyajan miehet luopuvat maistaan kuin me
vanhasta palttoostamme, hm. Ei ole sinunkaan talossasi enää torpparia
enempää kuin minunkaan talossani. Ensin myi teidän Kalle niinkuin
alkajaisiksi kupparille sen pienen plätin, siitä se aikoi, ja viime
viikolla sitten myivät molemmat kaikki mitä jälellä oli. Sai teidän
talo sentään tästä nätin korvauksen, mutta Heikki ei näy välittävän
mistään. Niinhän se on, niinhän se on. Taidat olla huonovointinen aina
vaan...

Pärsän vaari kuuli tämän kaiken niinkuin etäisen huminan, näki Polsan
Iisakin astelevan pois päin, tajusi, että kylässä jo kaikkialla oltiin
ylhäällä. Näköpiirin laidasta lähestyi automobiili, Pärsän vaarin
erikoisesti vihaama hevosten kauhu. Tyynemmätkin hevoset sitä pirua
pelkäsivät eivätkä parhaatkaan saavuttaneet. Kun se ajoi suoraa tien
kohtaa, näytti siltä kuin se olisi syöksynyt hänen päällensä — nyt
aivan erikoisesti ilkkumaan häntä, talonpoikaa. Hiljentävät vielä
vauhtiaan ja katsovat alas niinkuin mierolaiseen. — Siinä meni herroja,
mitäs Rantavainio on niitten silmissä, mitä minä ja minun taloni, joka
ei ole minun, vaan enemmän sen piian... Siinä meni herroja ja tuolla
tulee uusia, kaksi kenonenää, maatonta pussiselkäsoovaria seteleineen,
joita ovat herroilta saaneet... vetelevät palkkoja, mistä tahtovat...
eivät ole edes kunnon kerjäläisiä.

Tämä Pärsän vaarin viimeinen aamuhetki, joka oli alkanut hiljaisesta
pihasta, kokosi kaiken tuskan tähän yhteen tuokioon maantien
pientarelle, toi siihen lähelle, mutta piti sittenkin erillään. Teki
mieli edes kepillään heristää jotakin, jota aivot eivät enää jaksaneet
selvästi määritellä. Hän ei jaksanut enää mitään edes vihata, sillä
mikään ei näyttänyt enää häntä huomaavan. Yhä yltyvä tunne pitkästä,
laajasta tappiosta kuristi tainnoksiin vanhan miehen.

Suloinen aamu kohosi päiväksi ja painui vähitellen leppeäksi illaksi.
Kylä eli elämäänsä ja koki tapauksiaan, joita toiset kuulivat ennemmin,
toiset myöhemmin. Muutamia ei kuultu koskaan. Kun aamullinen rysämies
taas oli menossa ehtookokiomelleen, sai hän sivumennen kuulla, että
Pärsän vaari makasi tajuttomana viimeisillään — oli aamulla varhain
pyörtynyt maantien viereen ja sieltä korjattu, kun pari kulkumiestä
oli tuonut tietoa. Mökin mies hätkähti ensin ja ihmetteli itsekseen
painuessaan piennarpolkua ruuhelleen: kuinka hän oli sen jo silloin
aamulla niin aavistanut. Saa nähdä, onko nyt kaloja, kun on näin
ihmeellinen päivä...



ERÄÄN ISÄN KUOLEMA


Suutari Salmen elämä on nyt kokonaisuutena katseltavissa ja
arvosteltavissa, sillä se on päättynyt. Eilen aamulla hän sai
halvauksen ja tänä aamuna hän tuntoihinsa tulematta kuoli. Hän oli
perheen päämies, vieläpä varsin itsetietoinen, joten hänen elämänsä
rata läheisesti koskettaa muutamien muidenkin ihmisyksilöitten elämää.
Tarjoutuisi siis nähtäväksi pieni silmukka suuren inhimillisen elämän
verkkokudoksesta, jos sellainen jotakuta huvittaisi. Mutta sisällystä
sitä on jo tässäkin päivässä.

Salmelta jäi kaksi poikaa, toinen neljän toinen yhdentoista vuotias.
Ne ovat nyt eräässä saman kylän talossa väliaikaisesti, siksi kunnes
heidät ehditään vakinaisesti sijoittaa. Nuorempi itkee tylsää, raakaa
itkua. Hänen tajussaan säilyy muutamia kiinteitä kohtia isän elämän
kuvasta niiltä parilta vuodelta, jotka hän muistaa ja jotka nyt
humisevat hänen tajussaan pitkänä epämääräisenä ajan merenä. Muutos
tuli kovin äkkiä; vielä paria tuntia aikaisemmin oli kaikki tukevasti
ennallaan. Reino seippaili maantiellä yllään sekavia vaatekappaleita:
isän vanha hattu, Paavon takki ja saappaat. Hän kulki rehvastellen ja
kiviä nakellen, huulilla reimakkaan sällilaulun säkeitä: »— kotoitin
olen minä korlvetta... toitta titä tippuvi torlvetta...» Tahtien
korkokohdissa kimmahti aina kivi ja ruumiin liikunnot kuvastelivat
tappeluhaluista raittisankaria.

Sieltä nousi silloin ahdetta ylös iso mies pyöräänsä taluttaen, nousi
niinkuin musta pilvi mäen takaa. Nelivuotias tunsi hyvin nuo ilkeät
pitkät viikset ja kellertävät hampaat. Isä oli sitä miestä monesti
akkunasta katsellut ja irvinyt.

— Mitäs se nuori Salmi täällä hummeroi, kysyi vieras saaden vastauksen
asemesta tiukan hellittämättömän katseen. — Onko isäs kotona? jatkoi
pitkäviiksi kyselyään ja kun ei siihenkään saanut vastausta, alkoi
nousta pyörälleen. Silloin kuului hatun alta:

— Mitä te tulle merlenteerlaa?

Jos päivä olisi päättynyt toisin kuin päättyi, ei Salmen suutari olisi
väsynyt Reinon ja poliisin kohtausta nauramasta. Mutta päivä oli
valjennut suurempia asioita varten.

Poliisi ajoi pyörällään Salmen mökin ohi. — —

Niemen mökkiin se jo poikkesi, ja muutaman hetken kuluttua näkyi
Paavo juoksevan kanisteri sylissä kotoa suolle päin. Yritti juosta
rakennusten varjossa, niin ettei Niemelle olisi näkynyt.

Mutta kun Paavo oli pysähtynyt suon reunaan, kuului portailta isän
epätoivoinen kiljaisu: »Älä siihen!»

— Pane siihen vaan, huusi poliisi, joka Niemen äijän seurassa oli
ilmestynyt naapurin portaille.

Hölmistyneenä Paavo kääntyi ympäri, niin että hänen taakkansa hyvin
näkyi sekä Salmen että Niemen pihaan, laski sitten astiansa siihen
paikkaan ja lähti poraten pyrkimään kotia kohden. Salmi oli kadonnut
rappusiltaan tuvan kätköön. Muutamien mökkien akkunoista näkyi naisten
päitä ja pihoista töllistelivät lapset. Töllisikermän henkeen oli äkkiä
virinnyt aavisteleva jännitys. Kello lähenteli yhdeksää kauniina aamuna
toukokuun lopulla.

— Minä myöhästyn koulusta, parkui Paavo, kun poliisi ehkäisi hänen
pakoyrityksensä.

— Niin sinä nyt vähän myöhästyit, mutta kyllä sinä silti todistuksen
saat ensi käräjillä, laski poliisi karheata leikkiään.

— Päästä poika kouluun — minä se olen, joka asioista vastaan, kuului
suutarin jyrkkä ääni jälleen tuvan portailta.

— Älä ole äijä huolissasi, kyllä minä kuulustan läksyt nyt tällä
kertaa. Käydään pirttiin. Niemi tulee kanssa.

Paavon oli mentävä sisälle ja Reinokin hiipi epäröiden pienen pihan
laitaan. Kyllästetty jännitys täytti ilman; ympäristön mökit näyttivät
henkeä pidellen odottavan, mitä tästä mökistä nyt oli tuleva. Pienestä
pojasta tuntui siltä kuin olisi häntä työnnetty jostakin pois, niinkuin
olisi jotain juuri nyt kuristettu. Nuo rakkaat suuret vaatelenhotkin
kävivät vieraiksi ja noloiksi.

Jo lähti poliisi tuvasta. Ovessa kuului sanovan:

— Kyllä minä ilmoitan koululle, minkä tähden poika myöhästyi. Meni
sitten isän kanisteria kantaen siitä pojan ohi niinkuin humiseva vaara,
Niemen äijä toimekkaana perässä kammertaen. Jo olivat maantiellä.
Mutta pirtissä olivat nyt isä ja Paavo kahdenkesken tänä ihmeellisenä
aamupäivän hetkenä, kun Paavon olisi jo aikaa pitänyt olla koulussa.
Näkyväinen pelko oli lähtenyt, mutta näkymätön pelko tuntui kasvavan.
Kuuluiko tuvasta isän ääntä? Kuului — ja nyt kuului Paavon parkaisu.
Reino lähti juoksemaan puuvajaa kohden. Viriävän itkun tahdissa
tuntui takaapäin joku vihamielisesti tömistävän hänelle jalkojaan. Jo
juoksikin Paavo alas portaita kirja kädessä, tavallista koulutietään
tavoittaen, juoksi edelleen maantietä, kunnes livahti näkymättömiin.
Nyt oli isä yksin tuolla tuvassa. Sen jylhä ja käsittämätön olo tuntui
etsivän Reinoa puuvajasta kurittaakseen häntäkin jostain, niinkuin
äsken Paavoa.

Kurittajaa ei kuitenkaan kuulunut. Kului hetki, kului toinen ja
puuvajassa viipyvän pojan jähmetys suli vähitellen haaveelliseksi
uinailuksi, josta alkuperäinen pelko oli valahtanut pois. Yhä paisuva
auringonpaiste vietteli takaisin maantielle — tupaa oli kuitenkin paras
vielä välttää. Jospa lähtisi oikein pitkälle kävelylle koululle päin.
Kai sieltä jo Paavokin pian tulisi.

Näillä hetkillä istui yhdentoistavuotias Paavo kanervikossa kylän
laidassa ja ajatteli pitkää päivää, joka oli edessä, katseli kirjaa,
jonka lähteissään umpimähkään oli siepannut. Ei käynyt meneminen
kouluun, ei liioin palaaminen kotiin. Mikä oli nyt edessä? Häpeä ja
katkeruus täytti mielen. Eihän hän ollut ymmärtänyt sitä muualle viedä
kuin sinne missä se joskus ennenkin oli ollut, tietyllä paikalla suohon
upotettuna. Ja miksei äijä hoida itse kanistereitaan — perkele, hän
melkein ääneen lausui muistaessaan, kuinka raivostunut isä oli häntä
pusertanut. Jos lähtisi täältä, jättäisi kaikki ja menisi etäisiin
kyliin renkipojaksi. Kyllä se kumminkin minut vielä hakkaa, niinkuin
äitivainaankin joskus. Hiljaisessa lienteässä jälki-itkussa poika
kirjaansa tuijottaen muisteli niitä aikoja, jolloin äiti kuoli. Se oli
talvea, joulunpyhien tienoota. Isä tuli jostain kotiin juovuksissa
raivoten ja ajoi heidät pakkaseen, äidin ja hänet. Pian sitten tuli
Reino ja äiti kuoli sille sijalleen. Yhtenä pitkänä ja sekavana jaksona
kuvastuivat seuraavat vuodet, niinkuin ne olisivat hellittämättä
pyrkineet juuri tätä aamua kohden. Tuolla päin on mökki ja siellä isä
nyt on. Tuolla on koulu ja siellä opettaja — ja poliisi. Ajatus painui
taas heltyneenä paikoilleen, päivän paistaessa paljaisiin jalkoihin ja
käsiin.

Mutta samassa tulvahti lämmin aalto Paavon koko olemuksen läpi. Tiellä
asteli Reino tutuissa tamineissaan eteenpäin pyrkien. Onko se kiusannut
Reinoakin? Meitä on nyt kaksi poikaa taivasalla.

— Reino!

Pieni kulkija pysähtyi ja katsoi tiukasti mäkeen päin.

— Tule tänne, huudahti Paavo hillitysti.

Mutta kun Reino yhä jatkoi menoaan, nousi Paavo seisaalleen ja lähestyi
maantietä. Oli hyvä että tähän paikkaan ei sopinut mistään nähdä.

— Tule tänne, mennään mäkeä pitkin.

Reino kyllä hymyili silmät suurella, mutta oli kummallisen
umpimielinen, niinkuin olisi pelännyt Paavoakin. Ei se osannut mitään
selittää — muuta kuin että isä oli pirtissä ja ettei se häntä ollut
kurittanut. Mutta kuinka poika oli päässyt tuolla lailla tulemaan juuri
akkunoitten ohi? Ehkäpä kotona sittenkin oli tapahtunut jotain uutta,
johon tämä kaikki hukkuisi.

Olihan sitä tapahtunut uutta sellaista, josta pojat, vanhempi niinkuin
nuorempikin, vasta pitkien hetkien päästä saivat selvän ja jonka he
oppivat käsittämään vasta lähipäivien ja viikkojen kuluessa.

Paavo ei ollut huomannut, mihin tilaan hän paetessaan jätti isänsä.
Jos hän olisi sattunut ovessa vilkaisemaan taakseen, olisi hän nähnyt
äskeisen kurittajansa hoipertuvan sängylle pitkäkseen ja siihen jäävän.
Juuri sillä hetkellä, jolloin pieni poika pakeni puuvajaan ja isompi
maantielle, sumeni heidän isänsä tajunta hiljallensa tältä maailmalta.
Ne verisuonet, jotka jo kohta neljän vuosikymmenennen ajan olivat
tuon sisukkaan ja yritteliään miehen aivoihin verta kuljettaneet,
ratkeilivat nyt tänä aamupäivän hetkenä, ja samea elon neste täytti
valtoinaan salaperäiset kudossokkelot. Sitkeä sydän lähetti verta
lähettämistään, tietämättä mitä oli tapahtunut. Heikkenevä ajatus
totesi, että hän sentään makasi omassa pirtissään, mutta se ehti
vielä kouristuakin todetessaan, ettei elämä sittenkään ollut antanut
lähimainkaan sitä, mitä tämä mies oli siltä vaatinut. Suunnaton
hätä värisytti Salmen suutarin tajunnan rippeitä. Niinkuin joinakin
pahansuopina, nyt valtaan päässeinä vihollisina näyttäytyivät Jumala,
viina, vaimo, lapset, työansiot — etenkin ne. Kuinka kierosti, kuinka
raivostuttavan ilkeästi olikaan tuo pääpeikko häntä piinannut. Tässä
nopeasti kiitävässä loppumenossa kiihtyi sen ilkunta kaikkikäsittäväksi
puristukseksi. Hän ei ollut saanut yliotetta siitä pirusta, vaikka hän
perin pohjin tunsi sen metkut. Elämä, sinä saatana — minä en ole saanut
sinulta enempää imetyksi. Minä olen tienannut ja osannut tienata, mutta
sinut tarvitsisi tienata kokonaan ja se on mahdotonta. Mitkä vuodet
tässä olivatkaan ja menivät — ryssän saapastilaukset ja kapinan tuhina.
Istuin punasten kasarmilla neulomassa ja pieksin suutani — rahaa tuli,
pärjäsin valkosten kanssa, pirun hyvin pärjäsin — kun Lepistön akka
vietiin pohjoiseen, pääsin minä sen mökin ja tavaroitten hoitelijaksi
— ja hyvän teki. Nousua, nousua se oli, kiihkeätä, niinkuin nyt tämä
painuminen ja puserrus... Kyllä minä olen tiennyt tienaamisen ja viinan
olen tiennyt, että se on voiton merkki: merkki siitä, että voitan ja
hallitsen elämänpirun metkut. Minä juon, koska voin, koska kykenen
imemään tältä maailmalta, mitä siinä on, koska tunnen metkut... Mutta
aah, nyt vyöryy kaikki, koko pirun röykkiö minun ylitseni, niinkuin
olisi se juuri löytänyt uuden, mahdottoman metkun, josta minä en ole
aavistanutkaan, enkä ehdi tällä hetkellä aavistaa, koska menen suhisten
jonnekin... Akka kuoli — sekin tulee nyt niinkuin jokin vieras voitto
minun, ylitseni — ei se kuollut tällä tavalla, se oli jo tuota uutta
metkua, jonka minä nyt vasta tässä suhinassa huomaan, kun en enää
voi... ja mukulat kuolivat ja ne jotka elävät, niitä en hallitse. Ei
ehtinyt Reino päästä käsiksi metkuihin ja Paavo ei pääsekään koskaan.
Ooh, ne juoksevat jonnekin pois minusta ja otteestani, joka heltiää...

Sellaista tuo tummapintainen miehenkäppyrä tunsi noina muutamina
sekunteina, kun valtointa verta valui revenneistä suonista aivoihin.
Sitten tuli lepo; väkevä, raaka maailmankuva ikäänkuin painoi hänet
syvälle allensa. Sydän löi ja rinta hengitti niinkuin jossakin
muualla. Kun pojat lopulta tulivat tupaan, luulivat he hänen nukkuvan,
vaikka se tuntuikin kummalliselta tämmöisenä päivänä. He tahallaan
ja vaistomaisesti kolistelivatkin, mutta isä ei vaan herännyt. Sen
oli makuuasentokin hiukan outo; toinen jalka riippui kokonansa yli
sängyn laidan. Epämääräinen aavisteleva kammo hiipi lasten mieliin
kokopäiväisen pelon ja järkytyksen sijaan. Sitä oli jo ollut äsken
ulkona pihaa lähestyessä; Reino oli jo siellä pillahtanut poraamaan,
vaikkei mitään kuulunut eikä näkynyt.

Lapset eivät sanoneet mitään toisilleen, hiiviskelivät vain huoneessa
ja kuuntelivat isän omituista hengitystä. Lähestyivät lopulta
sänkyäkin: nukkuja ei vaan hievahtanut. Seinäkellostakin näkyi veto
olevan loppumaisillaan, pian se pysähtyisi. Kaikki oli outoa ja
kammottavaa. He hiipivät pois pirtistä.

Lasten erikoinen liikuskelu ja olo sekä suutarin kokopäiväinen
näkymättömyys herätti naapurien huomiota. Niemen akka tuli kuistilleen
ja jäi siihen epäröivän näköisenä seisoskelemaan ja katselemaan.
Niinkuin jostakin pakosta Paavo ja Reino vähitellen lähestyivät tuota
lipevää akkaa, jota he muuten vieroivat.

— Mitä Salmi nyt hommailee? kysyi akka.

Oikeastaan olisi Reinon pitänyt vastata, että »mitä te tulle tekee?» —
mutta hän piti nyt suunsa kiinni ja Paavo vastasi omituisen laupiaalla
äänellä: »Se nukkuu.»

— Nukkuu, toisti Niemen akka epäillen ja ikäänkuin pojat unohtaen
katsoi kiinteämmin Salmen mökille päin. — Mitähän nukkumista se
sellainen oikein on, jupisi hän sitten ja kääntyi sisälle omaan
mökkiinsä. Sieltä tuli pian äijäkin ulos. Tehtiin pojille uusia
kysymyksiä, joihin Paavo neuvottomana ja ikäänkuin jotain kartellen
vastaili. Välillä vaiettiin ja tuijoteltiin Salmen mökkiä. Vihdoin
kumminkin alettiin sitä lähestyä, mentiin sisälle ja todettiin, mitä
oli tapahtunut.

Kun toisista mökeistä nähtiin, että Niemen väki siellä viipyi,
paisui uteliaisuus nopeasti ja akkoja ja lapsia alkoi solua Salmen
mökille. Matalaäänisestä puheen sorinasta saivat Paavo ja Reino kuulla
lukemattomia selityksiä, arveluita ja arvosteluja... »Se saksalainen
prii kuuluu olevan semmoista, että siitä meneentyy.» — »Mutta eihän
Salmi ole ollut juovuksissa sitten kun pyhäehtoona — vai oliko se
tänäpänä juovuksissa silloin kun poliisi kävi? Paavo, sinähän olit
sisällä.» — »Kuka sen viimeksi näki ylhäällä? Paavoko? Tarttee puhua
kaikki — kai siitä poliisitutkinto tulee.» Ruikuttava osanotto lapsia
kohtaan pääsi myös pian vauhtiin. Reino alkoi jälleen porata ja
Paavokin nyyhkytti. Ainoa joka ei puhunut mitään, oli sängyllä makaava
suutari.

— Kas kun kellokin on istunut.

— Voi voi jos se tänne kuolee, niin sitten tää on synkkä mökki, kun se
on täällä yksin ruumiina.

— Ei suinkaan se ruumiina enää kellekään mitään tee.

— Kun minä näin — oliko se toissa yönä — semmoista unta, että...

— Älkää te, lapsiparat, poratko, viattomiahan te olette.

Mietittiin, kuinka asiat viisaasti järjestettäisiin. Parasta oli,
että lapset saatettiin Maantielaan yöksi, sehän on kunnan piirimies,
ja jonkun täytyy olla täällä Salmea katsomassa, vaikkei suinkaan sitä
kauan tartte katsoa... Eikä suinkaan ne kunnan haltuun joudu, lapset,
kyllä sillä sen verran olemista on, mutta kyllä Maantielalle sentään
tarttee tieto antaa... Ja kukin koetti puheen lomassa vilkuilla, mitä
siinä oli tavaran puolta näkyvissä, että tietää sitten avisjoonissa
sitä ja sitäkin olleen, vaikkei enää ole... Semmoista on eläminen —
ensin tienaamista ja tienatun säilyttämistä ja sitten avisjooni.

Lapset makasivat yönsä Maantielan pakarissa. Reino nukkui pian, mutta
Paavo valvoskeli kauan vuoteellaan. Isän hahmo ei väistynyt hänen
silmiensä edestä, vuosien mittaisena se oli olevinaan siinä jossakin
lähellä, käsi yhä hänen niskassaan. Tämän paikallaan pysyvän kuvan
ohessa seuloi mieli lukemattomia tapauksia äitivainaasta tähän hetkeen
asti. Tuossa vieressä makasi Reino ja kotimökissä makasi isä. — Isä,
mikä on isä? Unen lähestyessä muuttui muistojen ja mielikuvien tanssi
yhä hurjemmaksi... Isä istui pöydän ääressä ja puhui sammaltaen
yksinään, kun pojat jo olivat vuoteessa. Maistoi välillä pullostaan ja
puhui taas, kunnes kyyneleet alkoivat vuotaa hänen silmistään ja hän
nyyhkytti, yhä puhuen jotain, jota he eivät ymmärtäneet. Sitten isä
nousi ja lähestyi heitä ja ojensi kätensä. Se oli jokin yö, jonka aikaa
ei enää muistanut, mutta jälkeen äidin kuoleman se oli ollut... Sitten
se ei enää ollutkaan isä, vaan jokin muu mies, niinkuin poliisi tai
niinkuin opettaja.

Uni oli lopulta käsittänyt vanhemmankin Salmen pojan ja saattanut hänet
ryöppyävään ajattomaan valtakuntaansa. Aamulla, kun he heräsivät,
saivat he kuulla, että Salmi jo oli loppunut. Se oli pojille jotenkin
vähäpätöinen uutinen. Eilen ehtoolla ja sitten yön unessa oli elämän
kudoksen uusi silmukka heidän kohdaltaan jo alkanut.



MUUAN MIES


1.

Tuohenmaa oli ja on tällä hetkellä sievä salomaan torppa, isohko, vanha
ja hyvin viljelty asumus. Sen ulkonäkö ei vielä ole ehtinyt muuttua,
vaikka sisällä tätä nykyä vallitseekin hyvin sekava olo. Sinne palasi
näet sen Taavetti-vainaan leski poikineen — palasi asiat kuultuaan
mielelläänkin, vaikka sillä lailla ensin Taavetin jätti. Se yrittää nyt
saada sitä asumusta itsenäiseksi, eikä siitä tiedä vaikka saisikin,
Taavetin kuolinpesän nimeen, kun sille jäi kuin jäikin rintaperillinen.
Siellä se nyt on Olka ja joitakin sen hämäriä sukulaisiakin siellä
vähtää. Sen roikan tähden isäntä juuri sitä itsenäistymistä niin
vastaan paneekin. Kyllä hän sen aina Taavetille olisi myynyt ilman lain
pakkoakin, mutta sen ei tullut pantua asiaa alulle, ennenkuin niissä
Olkan kiehinöissä sai sen kuolintautinsa ja siihen sitten niin nopeasti
menehtyi.

Tuon hiljaisen ja hymyileväisen Tuohenmaan Taavetin elämä ehti saada
melko myrskyisen loppusuorituksen, vaikkei sitä kukaan olisi uskonut,
kun muutama vuosi sitten katseli sitä elämää, kun hän vanhan äitinsä
kanssa kahdestaan asuskeli torppaa.

Kuinka jykevän sopusointuinen silloin saattoikaan olla joku elokuinen
sunnuntaipäivä tuon hyvän parin elämässä. Oli juuri osavasti
lauantai-iltana saatu ruis poikki, sen jälkeen vihdottu ja sitten
nukuttu sitä unta, jota voi nukkua vain rukiinviljelijä onnellisesti
sujuneen leikkuun jälkeen. Nuoren miehen kasvot ja kädet, niiden
suonet, hermot ja jänteet ovat täynnä vakiintunutta, leppoisaa voimaa,
kun hän herää semmoisesta unesta. Ihossa tuntuu vielä saunan jälki;
ehtoolla muutettu valkoinen paita ja pyykinväkiset raidit ovat sen
hyvästi säilyttäneet. Aurinko paistaa Tuohenmaan pirttiin, kissa makaa
yöllisen pyyntimatkan jäleltä koivet oikoisenaan poikastensa vieressä,
vanha Siina, Taavetin äiti tuo pöytään vellivatia, pyhäaamun vakinaista
suurusta. Kello osoittaa aikaansa kiiruhtamatta.

Siina on jo vanha ihminen, mutta hän on tasaisesti vanhentunut,
hänessä ei ole mitään erityistä vikaa; näkee, että hänkin on ikänsä
kaiken ollut voimakas ja terve. Ensimäisenä hän aina on ylhäällä
arkiaamuinakin, suurus on valmis Taavetin noustessa. Näin pyhäaamuisin
on varhainen nousu vanhukselle vieläkin mieluisempaa, kun ei siihen ole
mitään pakottavaa syytä. On tällöin niin erinomainen tilaisuus pieneen
keveään aamuhartauteen: lukea kenenkään näkemättä rukous virsikirjasta,
ja sen päätyttyä kirjaa muuten selaillessa antaa mielen omin valloin
toteilla niitä pieniä sanattomia taikoja, joiden noudattaminen on
elämän tällaiseksi hyväksi vakiinnuttanut. Tällaisen sunnuntaiaamun
oikea viettäminen on juuri yksi niitä taikoja. Oikein kauniina
aamuna tuntee ikäänkuin saavansa etukäteen kassaan tuota salattua
elämänvoimaa. Kun siinä muisti kajastelee elettyä elämää, niin ihan
itse näkee, kuinka aina on osannut vältellä kaikkea sellaista, mikä
onnea väijyy...

Taavetti on jo noussut ja syönyt ja tervailee ulkona portailla
saappaitaan, asettaa ne sitten nurkanrakoon sitä varten pistetylle
laudalle kuivumaan. Työsaappaitten tervaus kuuluu myös pyhäaamun
menoon — ei ole vielä kirkonaika läheskään. Pyhäaamuna oleillaan
paitahihasillaan ja paljain jaloin — mikä on oleillessa lämmenneellä
porraskivellä ja pihapoluilla, joutilaana. Siina tulee pirtistä
sylissään kissanpojat ja emo maukuen perässä; hän tuo nekin siihen
pihalle aurinkoon. Pääskyset käyvät pesällään tallin oven päällä
sipaisten joskus lennossaan aivan läheltä ruohostossa urahtelevaa
kissaa. Siinan varhaisesta aamurukouksesta on elämä taas näin lähtenyt
menemään pyhäistä lattiaan. Lukemattomat, vuosikymmeniä jatkuneet
seikat ja suhteet ovat tämän kaiken takana.

Siina ei juuri käynyt kotoa muualla kuin joskus kirkossa, ei liioin
Taavetti muualla kuin myllyssä ja pari kertaa vuodessa Tampereella. Jos
näin pyhäehtoona sattui olemaan tanssi lähettyvillä, saattoi hän mennä
sinnekin; Siina ei sitä vähääkään paheksunut, sillä hän tunsi kotiin
asti, ettei Taavetilla ollut mitään hätää. Taavetti oli tansseissa
ovensuujoukkoa, mutta seurasi sieltä hymyillen ja virkeänä kaikkea mitä
tapahtui ja piti kisailevaa leikkiä tanssitaidottomien poikien kanssa
päästäen joskus äänekkään hihityksen. Hän ei koskaan esiintynyt minään
tekijänä, mutta saattoi kumminkin maanantaiaamuna kahvia juodessaan
kertoilla äidilleen kaikki tanssin aikaiset ja sen jälkeisetkin
sattumukset.

Näin kului äidiltä ja pojalta kahdenkesken kaksikymmentä vuotta vanhan
Tuohenmaan kuoltua. Pyhät ja aret sujuivat vakiintuneeseen tapaansa,
ja perheen varallisuus lisääntyi kaikessa hiljaisuudessa. Taavetti
lähenteli kolmeakymmentä, ennen kuin äidin elämässä ensimäiset
selvät ehtoon merkit esiintyivät, muistuttaen, että muutos kerran on
tuleva. Taavetti huomasi tämän selvemmin jonain saunailtana, kun hän
istui vilvoittelemassa puodin portaalla ja äiti löylyn ja kosteuden
kutistamana meni siitä ohi puolipukeissaan. Jos äidin rinnalla siinä
sattui astelemaan joku työnavussa ollut kylän tyttö — nämä olivat hyvin
hanakoita tulemaan Tuohenmaahan työhön, tietenkin nuoren isännän tähden
— niin näyttäytyi äidin vanhuus sitä selvemmin. Semmoisena hetkenä
saattoi Taavetti unohtua siihen istumaan pitkäksi aikaa ja mitään
ajattelematta tuijottamaan oman mielensä uumeniin.

Siinalla taisi olla joitakin hiljaisia toiveita ja pikku yrittelyjäkin
Taavetin naimisen suhteen, mutta ne eivät ollenkaan sujuneet. Siinan
oli oikeastaan vaikea ajatella siihen ketään toista niinkauan kuin
hän itse oli jalkeilla. Tulee siitä kyllä Taavetille outo häiriö, kun
kerran jää yksinään ilman naisapua, mutta onhan poika täyden miehen
iällä, luonnoltaan vakaa, puhdas ja kykeneväinen. Kyllä se siitä osaa
selviytyä.

Ja niin kävi, että Siina sitten eräänä aamuna jäi sänkyyn ja sieltä
neuvoi Taavetille, mitä tämän sopi tehdä. Taavetti pysytteli sen
päivän kototöissä ja piti silmällä äitiään. Seuraava yö kului hyvin;
äiti ei valittanut eikä ollut muutenkaan levoton. Mutta aamulla
hän pyysi Taavettia lukemaan, mainiten sivut ja kohdat virsikirjan
tekstipuolelta. Oli niinkuin pientä itkun värettä hänen äänessään, kun
hän puhui:

— Minä olen kohta kolmekymmentä vuotta sen joka aamu tehnyt, enkä
jättäisi sitä nytkään tekemättä, mutta en jaksa oikein pidellä kirjaa.

Taavetin lukiessa hän puoliääneen toisti joka sanan. Se oli Tuohenmaan
Siinan viimeinen aamuhartaus.


2.

Taavetti oli sen verran tottunut kaikenlaisiin naisväen toimiin,
ettei hän äitinsä kuollessa joutunut aivan avuttomaksi. Kun tuo
outo tapaus kerran oli asumuksen olon täydellisesti sekoittanut ja
huumannut, ei Taavetista navetassa ja keittiössä hääriminen enää ollut
sen kummallisempaa; se vain tehosti tätä avartunutta yksinäisyyttä.
Tietysti tästä nyt uusi elämä oli alkava, mutta sen johdosta kannatti
kyllä antaa jatkua tämän ihmeellisen juhlan lehmien, lampaitten ja
ruoka-astian seurassa.

Vasta kolmantena päivänä yksin jäänyt torpan poika lukitsi ovensa ja
lähti kirkolle tekemään kuolemanilmoitusta ja hankkimaan arkkua. Hänen
täytyi pappilassa ilmoittaa myös hautauspäivä ja se seikka pakoitti
häntä ajattelemaan asiaa pitemmältäkin. Oli hankittava kantajat ja
niille oli jälleen tarjottava jotain kirkosta palattua. Tätä kaikkea
hän taas ei voinut aivan yksin toimittaa. Talossa tarvittiin naista
jo ennen kuin äiti oli sieltä saatu maan poveen. Siinä tuli pakosta
mieleen äidin leikinlaskut vieraille: että Taavetti on laiska naisissa
käymään, mutta kai hän sitten muistaa lähteä, kun minä tästä ensin
lähden.

Nyt vasta Taavetti huomasi senkin, ettei heillä ollut edes läheisiä
sukulaisia paikkakunnalla; isä ja äitihän olivat muuttaneet
nuoruudessaan tähän muualta, eikä tainnut olla isoja sukuja sielläkään,
koskei hän muistanut niistä koskaan puhutuksi. Ja sen oli Taavetti aina
tuntenut, ettei heidän välinsä naapureihin ollut sama kuin naapureitten
keskenään; jonkinlainen ystävällinen vieraus vallitsi. Ne olivat siinä
ikäänkuin odottavinaan, kuinka Tuohenmaassa nyt elämä järjestyy Siinan
kuoltua.

Eihän Taavetti siinä muuta osannut kuin lähteä puhuttelemaan Tuomiston
Taavaa ja pyytää häntä laittajaksi niinkuin isompiinkin pitoihin. Taava
tuli mielellään jo paria päivää aikaisemmin: missä sen hauskempi oli
pitotavarain kanssa väihkiä kuin tuommoisessa varakkaassa asumuksessa,
jossa ei talon puolesta ollut yhtään vaarallista naissilmää
katselemassa, kuinka paljon mitäkin kului ja mihin kului. Todellinen
autuus aukeni Taavalle, kun hän lopulta jäi vallan yksin asumukseen.
Taavetti ei näet ollut omin päinsä osannut mitään ostaa, lisää oli
lähdettävä hankkimaan. Taavetti oli tarkoittanut, että vain kantajia
kahviteltaisiin. »Mitä minulla täällä sitten ollenkaan tehdään?»
supatti Taava. »Totta kai nyt joitakin naapurejakin käsketään — sanoin
minä jo meidän Seemillekin, että hänkin tulee, kun aattelin, että
Taavetti on niin suruunsa painunut, ettei itse semmoista huomaakaan.
Kyllä Seemi sitä sanoi...» Taavalta tuli suopeata lörpötystä niin
kuin rastaalta — ja Taavetti lähti uudelleen kirkolle. Sillaikaa
sopi Tuomiston Seemin, Taavan uskollisen elämänkumppanin, jollakin
matkallaan poiketa Tuohenmaahan katsomaan, kuinka siellä asiat
sujuivat. Seemillä oli poiketessaan reppu selässä eikä se ollut
unohtunut lähtiessäkään — ja naapurien akkunain takaa virnisteli
moni kellertävä kulmahammas: nähtiin selvästi, että Seemin reppu oli
Tuohenmaassa vahvistunut. Kyllä Tuomiston Taava Seeminsä kanssa haaskan
haistaa...

Vähitellen siinä hautajaisten lähestyessä pääsi tuo kuolinpesän
ympärille kuuluva sivullisten vaaniskelu vauhtiinsa: jokainen pyrki
saamaan kortensa autioituneesta keosta. Naistahan siinä nyt ennen
pitkää tultiin tarvitsemaan — kuka oli pääsevä? Pallilla on Taimi
ripillä käypä niinkuin odottamassa — saa nähdä, eikö Pallin akka ala
sitä sinne keinotella.

Näin olivat tarkkaavaiset naapurit puhelleet noina päivinä, joina
Tuohenmaan Siinan hautaamista valmisteltiin.

Ja kun Taavetti sitten Taavan käskystä oli tällä matkallaan kirkolle,
kohtasi hän parahiksi Pallin Saiman. Hyvin puettu maireasilmäinen
töllin emäntä pysähtyi puhelemaan.

— Niin aina Siina sitten pääsi pois, ei tarvinnut olla vastuksina,
vaikka kyllä mar Taava sen puolesta äitinsä hoitanut olisi, mutta
kuinkas nyt rupee sitten käymään, kun ei ole ollenkaan vaimoihmistä,
kun ei ole tullut ajoissa hankittua sijaista — minä siinä jo sanoin
meidän Taimille, että menisit nyt sinä sinne katsomaan, kuinka Taava
siellä tulee toimeen, kun on sentään lehmiäkin ja äiti aina hoiti niin
hyvin kaikki, mutta Taimi sanoi, ettei hän mene, sanotaan vielä, että
minä tuppaan sinne emännäksi, heh-heh...

Se tästä nyt ainakin oli seurauksena, että Taavetti kutsui
Pallilaisetkin sitten pyhänä hautajaisiin. Ja kun hautajaiset tulivat,
tuppautui Pallin akka tyttärineen kaikkialle, niin että hankki jo
karkoittaa Taavan. Kirkkoon lähdettäessä tahtoi Palliska — kuten Taava
sanoi — vallan välttämättä jäädä sinne Taavaa auttamaan. Tuli pakarissa
sievä rettelö siinä, kun ruumis oli jo reessä. »Saima jää tänne, jos
tahtoo, vaikka kyllä-mar Taava täällä toimeen tulee», sanoi Taavetti,
ja Taava tuiskahti, että: »Kyllä, kun olen tullut tähänkin asti — eikä
kaikenlainen apu sen puolesta ole muuta kuin haitaksi.» Ja Pallin
akka jäi vaan sinne kirkon ajaksi — paimentamaan tyttärensä tulevia
tavaroita. Joku naapuri hymähti pirullisesti ja ajatteli, että jo olet,
Tuohenmaan poika, ämmien vyyhdessä.

Pallin Saima hoiti tyttärensä asiaa niin intohimoisesti, että
»meidän Taimi» joutui kuin joutuikin Tuohenmaahan naisapulaiseksi.
Kahdeksannellatoista oleva, luonteeltaan isänsä tapainen mutta olossaan
äitiään kuvasteleva Taimi liikuskeli Tuohenmaan navetassa ja pakarissa
samaan tapaan kuin lapsi, joka äitinsä neuvojen mukaan vieraille
näyttää monia taitojaan. Oli niinkuin häntä puhuessaankin olisi aina
kevyesti väsyttänyt se suuri viisaus, jonka hän lapsesta alkaen oli
saanut. Toisin silmin hän näki, kuinka Taavetti katseli häntä —
niinhän sen oli määräkin katsella, sitähän äiti oli tarkoittanutkin.
Se oli yhtä luonnollista, kuin aikoinaan rippikoulu, ja yleensä tuo
säännöllinen pyrkimys kaikkinaiseen vaurastumiseen. Kyllä hän voi
Taavetin aivan hyvin ottaa...

Taimi oli toimissaan hidas ja vielä kovin lapsellinen. Kaikki mitä hän
teki, oli oikeastaan vain Pallin vanhaa Saimaa. Taavetin mielestä oli
jotain äitelän hullunkurista siinä, että tuo rusohipiäinen töllin tytär
muka jatkoi hänen äitivainaansa toimia, eikä asia suinkaan parantunut
siitä, että akka itse tuhkatiheään kävi katsomassa, »kuinka se nuori
pari täällä pärjää». Huusholli sujui yhä huonommin: täytyi ottaa
eri ihminen pyykille, apulainen teurastukseen ja vihdoin lampaiden
keritsemiseenkin, kun Taimi ensin oli yrityksissään haavoittanut paria
karitsaa. Muita apulaisia ei olisi saanut ottaa, kuin Pallin akan. Tämä
taas ei joka tarpeeseen mitenkään päässyt, ja Taavetti puolestaan oli
aina silloin huonolla tuulella, kun akka siellä liversi. Pallin tytär
tunsi mielessään jonkinlaista hämääntymistä, kun maailmanjärjestyksessä
tapahtui semmoinen järkytys, ettei Taavetti häntä enää katsellutkaan.
Mitäs tämä tämmöinen nyt oli, kun ei äitikään saanut sitä sujumaan?
Äiti ja tytär alkoivat tuskastua ja riitelivät joskus kahdenkesken
kelpo lailla. »Enhän minä millään sen paremmin voi olla», voivotti
tytär ja äiti epätoivossaan ehdotti Taavetille kihlausta. Kateelliset
naapurit pidättivät henkeään, kunnes heidän jännityksensä suloisesti
laukesi siihen, että Taavetti omin päinsä pestasi itselleen oikean
verevän piian. »Jo katkesi Pallin ämmältä Tuohenmaassa sanka»,
huudettiin töllien akkunapielissä sinä päivänä, jona »meidän Taimi»
muutti takaisin kannollensa kasvamaan.

Uuden piian nimi oli Aina, ja hänellä ei ainakaan ollut ketään
aikeilevaa akkaa takanaan. Hän otti tehtävänsä tavallisen reiman
piian kannalta, liikkui toimissaan lauleskellen ja suoritti ne kyllä
kunnollisesti ja ajallaan, niinkuin semmoisen välttämättömän pahan,
joka maailmanrannalla on kaiken hyvän edellytyksenä. Sillä kun piika
on tehnyt ehtooaskareensa ei mikään estä häntä lähtemästä katsomaan,
onko tällä paikkakunnalla tarjottavana muutakin kuin lannan luomista
ja perunain kuorimista. Tuohenmaastakin oli nyt edustaja paikkakunnan
tansseissa. Jollakin ihmeellisellä tavalla Aina vainusi, missä
sellaisia kulloinkin pidettiin ja aamulla hän tiesi kertoa yhtä ja
toista, mitä tansseissa oli tapahtunut. Osasipa hän jollakin hauskalla
silmän luonnilla tehdä sellaisen kertomuksen isännälleen varsin
viehättäväksi. Taavetti ei ollut koskaan nähnyt hänellä kotiin tullessa
ketään seuralaista.

Tämän Ainan elo ja olo se lopullisesti poisti Tuohenmaan ilmasta vanhan
Siina-vainaan hengen. Työt ja toimet sujuivat taas, vaikkakin tykkänään
toisin ottein; oltiin enemmän niinkuin muutkin asumukset. Taavetilla
oli jokin salainen tunne elämän huonontumisesta, vaikka hän ei voinut
siihen syytä selittää. Hän maksoi veronsa taloon aikoinaan ja yhtä
keveästi kuin ennenkin. Kevät lupasi myös tulla aikoinaan ja entistä
kauniimpana alkaen jo sulatella niitä lumia, joita myöten Tuohenmaan
taannoiset merkkitapaukset olivat liukuneet. Taavetti tunsi nuortuvansa
tuon vahvaverisen piikansa seurassa.

Maarianpäivän ehtoopuolella sattui niin, että Taavettikin tiesi
tansseista ja kehoitti puolittain leikillään Ainaa jäämään niistä
pois. Aina puolestaan kehoitti Taavettia tulemaan mukaan. Nämä
kehoittelut uudistettiin molemmin puolin pariin kolmeen kertaan,
jotenka keskustelu sai herttaisesti veikailevan sävyn. Kun hetki tuli,
istui Taavetti pirtissä ja Aina teki hiljaisia hankkeitaan. Kumpikaan
ei nyt enää puhunut mitään, oltiin vaiti. Äina katosi, Taavetin oikein
kunnollisesti näkemättä hänen menoaan. Jostakin syystä Taavetti yhä
istui istumistaan samalla paikalla. Maaliskuun hämy vahveni, pitäen
kumminkin kauan kiinni päättyneen aurinkoisen päivän rippeistä.
Taavetti oli tainnut istua tuntikauden sitä katselemassa, kun hänen
silmiinsä tuli naisihmisen hahmo, joka ei voinut olla kukaan muu kuin
Aina. Se palasi kotiin, ei ollut mennytkään tanssiin. Tuohenmaan nuori
isäntä tunsi verensä omituisesti jähmettyvän, ensi kerran eläissään. Ei
otettu enää tulta lamppuun sinä ehtoona...

Aina parka ei ollut pätevä kulkemaan sitä tietä, jolle hän tuona
Maarianpäivän ehtoona ja yönä antautui. Hän ei osannut aavistaa,
että tuo voimakas miehenkarhu, joka tosin tuntui kovin kömpelöltä
näissä asioissa, oli niissä myös yhtä kokematon kuin kehdon
lapsi ja sitä paitsi tietämättään saanut vankan ja kunniallisen,
melkeinpä ylimyksellisen kasvatuksen. Ainasta ei koskaan tullut
Tuohenmaahan emäntää, vaikka hän niiden mielikuvien hehkussa oli
tuona Maarianpäiväiltana palannut iltamamatkansa puolitiestä takaisin
isäntänsä luo ja seuraava yö sitten oli ollut sen tapainen kuin hän oli
kuvitellutkin. Aina katosi Tuohenmaasta kesken vuotta ja Taavetin oltua
jonkun aikaa taas yksinään tuli sijaan Olka, josta sittemmin tuli sekä
emäntä että Taavetin lopullisen kohtalon tekijä.

Olka oli varreltaan ja kasvoiltaan Ainaa komeampi ja käytökseltään
hillitympi. Hän katsoi kyllä alusta aikain isäntäänsä hymyillen,
niinkuin olisi sanonut, että nyt tulin sitten minä tähän, saa nähdä
mitä meistä tulee — niinkuin olisi ensi hetkestä ollut kysymyksessä
jokin voimien mittely. Mutta samalla oli hänen katseensa tiukasti
kiinni talon oloissa ja toimissa eikä hänessä koskaan iltaisin näkynyt
semmoista ilmettä, että nyt ovat talon työt tehdyt ja piika vapaa.

Hyvillä naisen vaistoillaan hän pian älysi, missä mielentilassa
Taavetti oli Ainan jäleltä: juuri siinä tilassa, jossa mies on naiselle
otollisin. Ainan eroominen oli tapahtunut kaikessa hiljaisuudessa
ympäristön siitä paljoakaan tietämättä, mutta entisestä Taavetista
se oli tehnyt toisen miehen. Taavetti ei kaivannut Ainaa, mutta hän
kaipasi sitä, mitä hän lyhyenä hetkenä vaistomaisesti oli tuosta
poistuneesta naisesta etsinyt ja luullut löytävänsä. Tuloksena oli vain
etsinnän kiihtyminen ja se kohdistui nyt Olkaan, jolla ilmeisesti oli
arvokkaampi ja komeampi luonne.

Naapurit eivät taas paljoa tienneet Tuohenmaan oloista noina hiljaisina
kevätiltoina, joina siellä isäntä ja hänen tuleva emäntänsä mittelivät
voimiaan hiljaisissa lemmen kamppailuissa. — Kun ei Tuohenmaasta
kumpainenkaan käynyt missään, niin ei ollut muillakaan sinne asiaa.
Päivä päivältä Taavetti tuli näkemään, kuinka erilainen Olka oli,
ja se riitti hänelle. Hänellä oli suloisesti kiusaava epävarmuus
Olkan suosiosta, mutta hänellä oli yhtä suloinen varmuus siitä,
etteivät Olkan ajatukset enempi kuin askeleetkaan kulkeneet kotoa
minnekään. Että tässä nyt hänen ja Olkan välillä selvästi oli jotakin
tapahtumassa, joka liikkui toisilla tasoilla ja josta Taavetti tunsi,
ettei hän siitä enää tule vapaaksi selkiämään. Hän ja Olka ovat yhtä,
kävi kuinka tahansa.

Olka osasi kerran, kun Taavetti koetti häntä taivutella, sanoa hyvät
sanat:

— Minä olen sen päättänyt, että jos minä saan lapsia yhden tai
useamman, niin ne eivät synny piian lapsina.

Taavetti istui Olkan sängyn laidalla ja piti häntä kädestä. Mutta nuo
sanat kuultuaan hän ikäänkuin havahtui. Vanha yksinkertainen ja tuttu
seikka aukaisi yhtäkkiä tuon vankan miehen oikoiseen mieleen uuden ja
ihmeellisen näköalan: lapset. Olkalla lapsia — se oli kiihdyttävin
kaikista mielikuvista. Kenenkä ne muun voisivat olla kuin minun — ja
niitä on oleva. Mitä olikaan ollut Ainan kanssa? Kaukaista, kaukaista
ja hyvin pientä harhaa.

Olkan suureksi ihmeeksi Taavetti unohti kaikki lähentelynsä, mutta jäi
kumminkin siihen paikoilleen istumaan. Pihalla ja pirtissä oli pehmeä
keväisen iltayön hämy. Vähän päästä sanoi Olka:

— Ja sen myöskin, että minä en ole kihlaamattomana kenenkään morsian.

Näin nuo lauseet putosivat hiljaisella hiukan tylyllä äänellä. Mutta
juuri tuo tyly sävy oli Taavetille kaikkein kiinnittävin. Ja nuo Olkan
yksikantaiset lausahdukset, jotka kuuli vain Taavetti ja äänetön iltayö
— ne eivät suinkaan pysähdyttäneet kehittyvää asiaa, vaan lisäsivät sen
kiihkoa.

Oli sitten kerran myöhemmin taas eräs ilta, paljon valoisampi, mutta
muuten samantapainen. Taavetin oli määrä aamulla varhain lähteä
Tampereelle, ensi kerran Olkan aikana. Ei puhuttu paljoa sinä päivänä,
kumpikin hääri toimissaan entistä vakavampana. Taavetti arveli Olkaa
painavan sen, että joutui oudoksesta olemaan täällä yötä yksinään.
Taavetista itsestäänkin tuntui lähtö omituisen raskaalta.

Ei illallakaan syntynyt isoja puheita. Olka kiirehti aikaisin makuulle
luomatta katsettakaan Taavettiin. Taavetti tunsi kumminkin selvästi,
että Olka odotti häntä luokseen. Tämä oli jännittynyt matkan aatto.

Taavetti antoi hetkien kulua melko myöhäiseen, ennen kuin hän lähestyi.
Näkyi selvästi, ettei Olka ollut aikonutkaan vielä nukkua. Ei ollut
riisunutkaan, vaan makasi liikkumattomana vuoteessaan. Taavetti istahti
tavalliselle paikalleen. Hän hapuili Olkan vasenta kättä ja saatuaan
sen omaansa alkoi sovitella nimettömään pientä tuohisormusta, joka
hänellä oli pivossaan. Se sopi hyvin. Hän veti sen varovasti takaisin,
meni akkunan luo parempaan valoon ja ryhtyi koettelemaan sitä omiin
sormiinsa. Se meni vasemman käden pikkusormeen pysähtyen keskitaipeen
etupuolelle ja oli siihen juuri sopivan kokoinen. Sitten hän jälleen
irroitti sen omastaan ja vei takaisin Olkan sormeen.

— Kelpaako tämä siksi kunnes olen palannut kaupungista — ja onhan se
sopivan kokoinen?

Olka oli täysiverinen naisihminen. Hän, tuo komea ja hiukan
tylyluontoinen palvelustyttö ojensi hämärässä molemmat kätensä
isäntäänsä kohden tavoitellen hänen hartioitaan. Hän teki sen
voimakkaasti ja kiihkeästi omasta aloitteestaan ja täysin tietoisena
siitä mitä teki. Tuohisormus jäi tytön sormeen. Aamulla herättäessä se
oli särkynyt...


3.

Sattui niin, että Taavetti sai tuttua matkaseuraa useita kulmakunnan
äijiä oli samalla kertaa kaupungissa. He saapuivat perille jo kolmen
aikaan päivällä ja kuljeskeltuaan kaupungilla kokoontuivat tiettyyn
yöpaikkaansa, erään kauppiaan majatupaan. Taavetti oli kulkenut
omia teitään onnellisine salaisuuksineen, mielen täytti vahva tunne
siitä, että hänellä kotona on vaimo, nuori, varma ja odottavainen.
Hän kävi kultasepän puodissa ja valitsi sormuksen. Siinä se nyt oli
hänen sormuksensa, jonka Olka oli saava. Siltä särkyi tuohisormus...
Kaiverrusta varten oli tuo ihmeellinen, sileä ja painava kultaesine
kumminkin jätettävä sinne huomisaamuun asti. Silloinhan sopi lähteä
sen saatuaan jouduttamaan sitä siihen yhteen käteen, jonka salaista
odotusta ei kukaan vielä aavistanut. Mitä mahtoi se käsi tällä hetkellä
tehdä? Mitä mahtoi nyt juuri odottaessaan koskettaa?

Taavetin saapuessa majatupaan oli siellä iloinen porina. Siellä oli
myöskin eräs isäntämies keskipitäjältä ja hänen totensa vielä muuan
tamperelainen herrasmies: oli isännän kotoa soitettu ja pyydetty
jonkun asian vuoksi etsimään täältä isäntää. Se oli iloinen veitikka
ja oli heti temmannut äijät vilkkaaseen keskusteluun. Nämä eivät
tienneet, kuka mies olikaan ja pitivät häntä sen vuoksi jonain
kaupunkilaisveijarina. Semmoiset sillä olivat ilveetkin: tahtoi
tahtomalla miehiä henkivakuutukseen selitellen kirjasta taulukoitaan
ja esitellen rahamääriä sinne tänne. Olisi muka sopivaa nyt yksin
tein kaupungissa pistäytyä lääkärissä. Se maksaa vain viisikymmentä
markkaa ja senkin saa takaisin sitten kun ensimäistä vakuutusmaksuansa
maksaa. Äijät vilkuivat toisiaan salaviisaina: kyllä kai me sinulle
rahoja annamme. Mutta hyvin näyt osaavan asiasi; puhu vaan, on hauska
kuullaksemme.

— Mikäs taulukka se tälle sopii, sanoi muuan Taavetin astuessa sisään.

— Sille passaa paraiten naimataulukka — oliskos herran kirjoissa
semmoista.

— Nämä ovat kaikki siihen tarkoitukseen yhtä oivallisia.
Henkivakuutuskirjan perässähän ne tytöt menevät kilvassa. Vieläkös se
isäntä on naimaton?

Siihen tuli muilta jo viisi erilaista nasevaa vastausta, ennen kuin
Taavetti itse kerkisi mitään puhumaan.

— No sitten sopii ottaa vakuutus tulevalle emännälle. Ei mikään ole
sen sopivampi kihlakapine. Kun tytöt saavat sen kuulla, niin kaikki
pyrkivät siihen osallisiksi. Ehkä ruvetaankin puhelemaan.

Taavetti hymyili hiljaista hymyään ja äijät katselivat mielevinä,
että jokohan sai paulaansa. No joutaa joutua, onpahan täysi mies,
sopii katsoa eteensä. Joku sentään koetti antaa Taavetille merkitseviä
silmäyksiä.

— Katsokaas nyt isäntä, jos te näin kaupunkimatkalla pari kertaa
vuodessa maksatte sen ja sen, niin saatte viidenkymmenen viiden
vuoden vanhana niin ja niin paljon melkein kuin ilmaiseksi. Säästätte
kaupunkilystäilystä sen verran.

— Sillä on lystit kotona, ei siltä kaupungissa niihin kulu, sanoi se
äijä, joka koetti Taavettia pelastaa.

— No sitä parempi, silloinhan säästö on kaksinkertainen, sanoi
ahdistaja. Ei se jäänyt sanavelkaa.

Taavetti huomasi äijien ovelan ilmeen ja se tympäisi häntä niin paljon,
että hän alkoi kiinnittää enemmän huomiota vieraan puheisiin. Kirjat ja
kynä olivat jo esillä. Sopihan kuulla sen ehtoja.

Jo meni summa paperiin ja sen jälkeen yhä uusia asioita äijien
osoittaessa kasvavia levottomuuden merkkejä. Noin menee mies huijarien
käsiin ihan joukon keskeltä — kaikkien tuttu se Ollikkakin on,
mutta milläs hän olisi rikastunut, jollei konstilla ja konstien
tuttavuuksilla.

— No kellekäs se sitten kuoleman varalta osoitetaan? Pannaankos se
sille tulevalle emännälle? kysyi vieras.

Se äijä, joka yritti Taavettia suojella, nousi ylös ja sanoi parhaana
sukkeluutenaan:

— Eiköhän panna sitä lapsille?

Toiset hörähtivät nauruun ja yrittivät korjata ehdotusta heikommilla
lisähuomautuksilla.

Taavetti muisti, koska hän viimeksi oli kuullut lapsista puhuttavan.
Hän katsoi vasta nyt vierasta tarkemmin silmiin ja sanoi:

— Pannaan vaan lapsille.

Vieras ei enää puhunut leikkiä. Hän kirjoitteli asiallisesti ja siinä
ohessa neuvoskeli, missä lääkäri asui, koska sinne sopi mennä, ja mitä
maksoi. Sen sopi kyllä maksaa lääkärillekin — kyllä hän soittaa sille
etukäteen.

Asia oli valmis. Vieras nousi ja hyvästeli Ollikan isännän ja
muut miehet ja lähti. Kun jalan ääni vielä kuului, puhkesi joukko
valitteluihin.

— Oli se onni, ettet sille rahojasi lykännyt, mutta kai se juutas
niistä papereistaan kiinni pitää, kun menit ja sörkit niihin nimesi.
Ollikka yritti selittää, ettei se mikään huijari ollut, kansakoulun
opettajahan se oli. Mutta mikä tietää Ollikankaan puheet. Sillä on
ollut täällä talokin — ja olisiko tämä ensimäinen maanmoukka, joka
tässä kylässä pestään. Kesken kaiken Taavetti nousi ja riensi vieraan
jälkeen. Hänen suojelijansa kiiruhti mukaan.

— Älä pelkää, ei se sinua mihinkään maksuihin saa, sehän on mitätön
koko paperi — eihän sinulla vielä lapsia ole. Sitä vartenhan minä juuri
sen mutkan siihen keksinkin, kun-ma näin, että sinä sen vipuun jouduit.

— Odottakaas nyt vähän, minä koetan saada sen kiinni, supahti Taavetti
ja kiiruhti edelleen. Äijä palasi sisälle ja toimitti siellä, että
poika lähti sitä tavoittamaan, mutta kai se jo mennyttä kalua on. Olis
sekin kaunista maksaa tuhat markkaa vuodessa. Mutta ehkä ne lapset ovat
sen pelastus, kun ei niitä ole.

— Niin, ei sunkaan se sille Ainalle —

Taavetti taisi kuulla nämä sanat ovessa tullessaan. Kun toiset
hanakasti utelivat kuinka kävi, sanoi hän purkaneensa koko jutun, mutta
toiset näkivät kyllä hänen päältään, että hän puhui omiaan. Kyllä ne
sellaiset konstinsa pitävät.

Taavetti oli tavoittanut opettajaa vain sanoakseen hänelle, että asia
pitäisi säilyttää salaisena ja että hän kyllä käy täällä maksamassa
maksut, eikä kirkonkylän asiamiehelle, niinkuin opettaja välillä oli
ehdottanut.

Mutta tuon jännittävän näytelmän jälkikajo tuntui koko illan äijien
joukossa. Ollikkakin enää vain nauraa hörötti heidän epäluuloilleen.

Seuraavana aamuna Tuohenmaan Taavetti oli pitkät ajat näkymättömissä.
Äijät arvelivat, että se vieläkin yritti saada kiinni sitä
eilenehtoollista peruuttaakseen tuon epäilyttävän nimikirjoituksensa.
Joku oli nähnyt kadulla Ainankin, jonka nyt tiedettiin olevan jossakin
toimessa täällä kaupungissa. Olipa näkijä häntä puhutellutkin ja
koettanut saada selville sen asioita, mutta mitään valaisevaa ei ollut
tullut ilmi.

Taavetti oli käynyt ensin kultasepällä ja saatuaan sormuksen taskuunsa
lähtenyt lääkärille. Asiamies olikin lupauksensa mukaan sinne soittanut
ja Taavetin mielestä karisivat ne hienon hienot epäilykset, jotka sinne
eilen ehtoolla äijien suurista epäilyksistä olivat tarttuneet. Äijille
hän sanoi kyllä varmuuden vuoksi käyneensä sen lääkärin puheilla,
mutta vakuutti, ettei pappa ollut sinne mitään soittanut, jotenka ei
asiasta siis lopultakaan mitään tullut. Äijien mieleen jäi kumminkin
kytemään epäilys, ettei asia siihen lopu, kun se kerran sai Taavetin
nimikirjoituksen. Kyllä se joku akentti vaan oli. Saadaan nähdä, että
Taavetti vielä joutuu pitemmältäkin siihen yhtiön keskinäisyyteen.

Mutta Taavetti istui riemullisena rattaillaan — ei ollut niitä
miehiäkään, että olisi sormensa polttanut. Ja kun hän viimein oli
päässyt eroon matkaseurastaan, otti hän vielä ennen pihaan tuloaan
sormuksen katseltavakseen. Sitten hän katseli kävelevän hevosen
selkää ja ajatteli lapsiaan. Melkein niinkuin Olkan ohitse hän niitä
ajatteli...


4.

Asia unohtui pian siihen ihmeeseen, että Olka ja Taavetti heti tämän
matkan jälkeen kuulutettiin. Jos nimen kirjoittamisesta oli Taavetille
jotain seurausta, niin suoritti hän ne kaikessa hiljaisuudessa ilman
käräjöimisiä, niin arveltiin.

Taavetti puolestaan teki piakkoin uuden kaupunginmatkan ollakseen varma
siitä, etteivät vakuutuskirjat vaan joutuneet mihinkään välikäsiin.
Sattuikin niin somasti, että hän parahiksi sai ne nyt juuri lunastaa.
Nyt vasta oli asia lopullisesti kunnossa — opettaja vakuutti, että hän
saa kuolla vaikka huomenna; jos joku voidaan todistaa hänen lapsekseen,
niin suoritetaan summa sille. Asian salaisuus oli kumminkin Taavetin
mielestä välttämättömän tärkeä. Hänestä melkein tuntui, että koko
vakuutus menettäisi arvonsa, jos se tulisi tiedoksi. Olka ei missään
tapauksessa saisi sitä tietää. Jos menettäisi tämän salaisuuden, olisi
se melkein samaa, kuin menettäisi itse Olkan. Vielä ulos tultuaan hän
katsoi opettajan seinässä olevaa kilpeä, niinkuin jotain epäluotettavaa
ilmiötä.

Juhannuksena olivat vihkiäiset ja vaikka asia jo kauan oli ollut varma,
merkitsi tuo päivä kumminkin sitä, että Olka nyt vasta oli Tuohenmaan
emäntä — seuraavana päivänä hän kirjoitti muistikirjansa kanteen Olga
Tuohenmaa... Olkan äiti ja veli saapuivat häihin ja viipyivät useita
päiviä. He puhua möhelsivät kovaäänisesti ja sekaantuivat kaikkiin
talon asioihin, jotka tällöin vähänkin esille tulivat. Ilmeni siinä
jokin semmoinenkin kohta, joka vielä sattumalta oli Siina-vainaan
jättämässä kunnossa. Akka korjasi sen nokkelasti siihen tapaan kuin
heillä »ruukattiin». Mitään sanomatta Taavetti tällöin muutti tuon
kohdan entiselleen ja poistui huoneesta. Äänekkäät sukulaiset olivat
oudosti vaiti, pieni supina vain kuului, kun Taavetti meni porstuassa.
Oltuaan neljä päivää he vihdoin lähtivät, sillaikaa kun Taavetti oli
alueensa etäisimmässä ääressä jotain korjaamassa. Mutta illalla oli
Olka hiukan harvapuheinen.

Taavetti oli päättänyt, ettei hän noiden sukulaisten tähden milloinkaan
sano Olkalle mitään. Kun siis taas heinäaikana Taavetti eräänä
iltana pellolta palatessaan näki muorin saapuneen, kätteli hän tätä
hyväntahtoisesti ja kysyi kuulumisia. Meni vielä syötyäänkin jonnekin
kävelylle ja palasi vasta, kun arveli äidin ja tyttären jo menneen
makuulle. Makuulla he olivatkin, muori pakarissa ja Olka valveillaan
omalla sijallaan yhteisessä vuoteessa, vähän samaan tapaan kuin silloin
kihlamatkan aattoiltana.

— Luulin sinun jo menneen Ainasi tykö, sanoi Olka tylysti.

— Kenen?

— Sen, joka oli ennen minua.

— Sekö oli äidilläsi asiana tällä kertaa?

Taavetti katui katkerasti tuota lausetta. Mitä varten hänen tarvitsi
sitä sanoa, kun hän muutenkin pysyi vaiti koko illan? Tämä oli törkein
epäsopu, mitä nuorella parilla vielä oli ollut ja pahinta oli, että
sen kirvoittaminen jäi tällä kertaa. Sen esti Taavetin tekemä viittaus
tuohon kolmanteen henkilöön, joka tänä yönä makasi näiden kattojen alla.

Seuraavina päivinä Taavetti pysyi näkymättömissä niin paljon
kuin mahdollista oli. Kun muorin vihdoin piti lähteä, sanoi Olka
päivällisaikana, että äitiä pitäisi mennä hevosella saattamaan laivalle.

— Sitten on sinun mentävä kyyditsemään. Minun täytyy siinä tapauksessa
kantamalla viedä heiniä latoon; en voi jättää niitä kuivina yöksi
levälleen.

Taavetti ottikin köyden ja lähti heti pellolle. Pitkästä aikaa hän nyt
ensi kerran huomasi olevansa kunnollisesti vihainen. Se ei kohdistunut
kehenkään ihmiseen, mutta hänen mielensä vaan ei ollut tavallisessa
laadussaan. Hän teki työtä karhun voimilla silloin tällöin vilkaisten,
lähtikö talosta ketään.

— Ehkäpä Olka nyt tästä huomaa, että muorin täällä olo tuottaa pelkkää
pahennusta, ajatteli Taavetti. Jossain mielen pohjalla liikkui iltainen
lyhyt sananvaihto. Vaisto taisteli sitä vastaan; hän ei päästänyt
suoraan ajatukseen asti sitä turmiollista nimeä, joka ehtoolla oli
kuulunut Olkan suusta. Eihän hän puolestaan ollut Olkalta kysynyt
entisistä sanaakaan eikä halunnutkaan niistä mitään tietää. Mutta mitä
pitemmälle hän kiihtyi raskaassa työssä, sitä selvemmin hän tajusi,
mikä muori oli: nimetön pahahenki, joka jostain oli tunkeutunut hänen
ja Olkan tielle ikäänkuin nokassaan kantaen tuota tuskallista asiaa.
Mielessä käväisi ilkeästi hänen omankin äitinsä kuva varhaisine
aamulukuineen. Tuntui kuin sekin muisto nyt olisi pyrkinyt tärvelemään
tämän päivän elämää — ikäänkuin vetämään häntä pois Olkasta.

Kun Taavetti illalla tuli sisälle, oli muori poissa, mutta Olka oli
kotona ja hevonen haassa.

— Et sinä mennytkään, sanoi Taavetti.

— En minä ole ennenkään hevosmiehenä ollut, vastasi Olka ja lähti
huoneesta.

Tämä epäsopu haihtui hiljakseen ilman enempää selvittelyä. Kaksi
nuorta ihmistä, jotka rakkaus vasta äskettäin on saattanut päiviksi ja
öiksi toistensa lähettyville, eivät voi kauan vastustaa niitä voimia,
jotka saavat heidät eroamaan isästään ja äidistään. Kesä kului, tuli
alakuloinen syksy. Eräänä syyskuun iltana sai Taavetti Olkaltansa
kuulla asian, joka taas elävämmin toi hänen mieleensä tuon kaupungissa
säilyvän salaisuuden. Vakuutuksen perijä oli olemassa.

Taavetti valvoi kauan ja huomattuaan, että Olka jo nukkui sikeässä
unessa, hän nousi varovasti ylös ja hiipi etsimään vakuutuskirjoja
niiden salaisesta kätköpaikasta. Muistihan hän hyvin maksujen määrän
ja ajat, mutta kumminkin hän nyt raapaisi tulta ja hätäisesti silmäsi
tuota uutuuden kankeata paperia. Niinhän siinä luki: toukokuun ja
marraskuun ensimmäisinä päivinä niin ja niin... hänen lapsilleen.

Taavetti pisti paperin koteloon, kätki sen entiseen paikkaansa ja
palasi sitten hiljaa vuoteellensa. Hän hyväili nukkuvaa vaimoaan
hellästi, niin ettei tämä herännyt, huokasi syvään ja antautui itsekin
unelle.

Mutta juuri unen rajalla hän ilkeästi hätkähti. Ajatus oli jollakin
lailla johtunut siihen, että hän kuolee nyt juuri, painuu yhtä mittaa
tiedottomuuteen, ja että vakuutussumman periminen ei sittenkään ole
järjestyksessä. Voi muka olla joku riitelijäkin — niinkuin muori, tai
ei sittenkään muori, vaan joku — Aina — ja Ainan _lapsi_.

Oliko Ainalla perillinen? Jospa se olisi saanut täältä lähdettyään.
Mitä mahtoikaan muori tietää Ainasta? Aina kuului olevan Tampereella.
Kuinka oli hän, Taavetti, voinut olla niin kokonaan tietämätön
ihmisestä, joka oli ollut täällä ja maannut — tässä samassa vuoteessa.

Taavetti tuijotti vaistomaisesti viereensä, jossa luuli erottavansa
nukkuvan Olkan hahmon, tuon ihmisen, jota hän oli niin halunnut ja joka
äsken oli ilmaissut kantavansa hänelle perillistä. Se oli nyt oma,
mutta näin katsoen ihmeellisen vieras. Hänen oli nyt ajateltava Ainaa
suoraan ja selvästi. Se oli vastenmielistä ajateltavaa, vaikka siinä
väikkyikin jotain hirvittävän viehättävää.

Mies valvoi kauan ja selvitteli sitä yhtä kauhistavaa mahdollisuutta,
että Ainalla voi olla hänen perillisensä, vaikkei hän ole siitä
kuullut. Kuka sitä olisikaan hänelle tullut kertomaan? Olkan äiti
tiesi joka tapauksessa jotain. Huomisesta alkaen hän tiedustelee asiaa
siihen asti, kunnes selvä tulee, mikä sitten tulleekin. Häiriintymätön
mieli näki tuon pitkällisen toimen varmana ja määrätietoisena ja
tyyntyi vähitellen valoisiin kuvitelmiin. Olka heräsi puolivalveille
ja tavoitti raukeasti käsivarttaan miehen kaulalle. Sen hän teki aina
silloinkin, kun illalla oli pienessä epäsovussa nukahdettu...

Taavetti on alkanut silloin tällöin pistäytyä naapureissa, niissä
jotka olivat mukana tuolla keväällisellä kaupunkimatkalla. Hän
istuu iltakauden jutellen ja kuulostellen. Menee monta sellaista
puhdetuokiota niin, ettei mitään erikoista tule mainittua, kunnes
kerran puhe luontevasti ja keveästi osuu siihen Ainaankin, Tuohenmaan
entiseen piikaan. Mitäpäs hänestä muuta, kuin että oli iloluontoinen
heitukka — kyllä-mar Taavetti sen luonnon tuli tuntemaan, hehheh...

— Missähän se nykyään mahtaa olla? kysäisee Taavetti, niinkuin olisi
siinä vaan muuten tullut mieleen sellaista kysyä, noin niinkuin
johtaakseen asian pois omalta kohdaltaan.

— Tampereella on — minä näin sen silloin keväällä, kun Taavettikin sen
yhtiö keskinäisen kanssa veikasteli. Tulikos siitä sen enempää?

— Ei erinomaisia, vastaa Taavetti ja naurahtaa.

Ainasta ei syntynyt sillä kertaa sen pitempiä puheita eikä Taavetti
muinakaan iltoina mitenkään saanut selville Ainan asuntoa eikä
tarkempia vaiheita. Muusta puheen ollen tuli kyllä mainittua, että
poliisikamarista saa tiedon kaupunkilaisten asunnoista. — Jaa, jaa, vai
on siellä niin kaikki tiedossa — tottakai sentään pitääkin...

Marraskuun ensimäisenä päivänä Taavetti laittautui taas kaupunkiin,
mutta mielessä asui nyt muutakin kuin vakuutusyhtiön nimikilpi
opettajan asunnon seinältä. Oli kaukaa järjestettävä niin, että lähtö
tuntui luonnolliselta; oli saatettava teurasvasikka siihen kuntoon,
että Olka alkoi sen kanssa tuskitella ja puolittain äkeänä vaati
lähtemään.

Tuntui tällä kertaa erikoisen huojentavalta, kun koti jäi
näkymättömiin. Nyt en palaa ennenkuin minulla on täysi selko Ainan
asioista, ajatteli Taavetti. Minä menen poliisikamariin jo tänä
ehtoona ja sitten minä urkin sen olikkeet tietooni, vaikka siihen
kuluisi viikko. Häntä melkein nauratti, kun hän katseli hiehon ruhoa
siinä vieressään rattaitten pohjilla. Oli niinkuin olisi pettänyt
sitäkin kunnon elukkaa jo sen eläissä ja vielä nyt lihoina. — Kello on
kaksitoista. Neljältä minä olen kaupungissa.

Jännitys lisääntyi kaupungin lähestyessä nyt enemmän kuin koskaan.
Kun ensimäinen katukivitys alkoi kolista pyörien alla Patterin
ahteessa, tuntui siltä, kuin olisi joku väkevämpi pettänyt häntä
niinkuin hän tuota vasikkaa. Mitäs tämmöisessä pesässä yhden miehen
murheet merkitsevät? Jos täällä oli jollakin naisella lapsi — entä
sitten? Kyllä kai täällä niitä oli satoja semmoisia, mutta Tuohenmaan
Taavetista ei täällä tiedä kukaan. Tietääpä kaksikin — opettaja ja
Aina. Vaikka ne kaksi taas eivät tiedä toisistaan... Kunpa hän olisikin
ollut kahdenkesken hevosensa ja hiehonsa kanssa ja kotona Olka, joka
näin kaukaa ajatellen aina tuntui rakkaimmalta.

Kello oli vasta puoli neljä, kun hän ajoi kauppiaan pihaan. Oli toki
onni, ettei ketään kotikulman miehiä tällä kertaa näkynyt. Ei näkynyt
majatuvassa eikä puodissakaan. Talonmies seisoi portilla leveänä
ja ahavoituneena niinkuin vanha auma. Siltä Taavetti uskalsi kysyä
poliisikamaria. Saatuaan käden liikkeen ja jotakin mörinää neuvoksi,
hän lähti kävelemään, löysi oven ja kiipesi suureen virkahuoneeseen.

Vasta kun hän oli kysellyt Aina Kujansuuta ja selittänyt, koska se
on tänne muuttanut ja mistä, huomasi hän Olkan veljen seisovan saman
pitkän pöydän vieressä vähän etäämpänä. Se oli kuullut hänen kyselynsä
ja katsoi tänne päin suu ilkeässä naurun mareessa. Kun he yhdessä
laskeutuivat alas rappusia sanoi mies olleensa maksamassa sakkojaan
— oli tullut markkinoilla vähän vehkeiltyä. — Mutta älä huoli puhua
Olkalle. Onko sulla asioita sen vanhan piikas kanssa?

— Jäi vähän palkkaa, vastasi Taavetti ja kiirehti eroomaan langostaan.

Taavetti ajatteli: jos minä nyt menen sinne, niin voi Aina olla kotona,
mutta jos menen huomenna aamupäivällä, voi se olla poissa ja minun käy
paremmin. Opettajan luo en kumminkaan mene ennen kuin tämä asia on
selvä.

Tähän ajatukseen hän ehtoolla nukkui majatuvan lavitsalla ja siihen
hän aamulla heräsi. Mutta ennen kuin oli ehtinyt seisaalleen, tuli
niinkuin jonkun sanomana mieleen uusi keino. — Minä koetan hankkia sen
papinkirjan. Siinähän se näkyy, jos sillä jotain on.

Talonmies meni pihassa luutineen ja kihveleineen ja katsoi verestävillä
silmillään tuota maalaista, joka eilen kyseli poliisikamaria ja tänään
papin kansliaa. —

— Mihin tarkoitukseen se tulee? kysyttiin papin kansliassa, kun
Taavetti oli sanonut asiansa.

Taavetti hämmentyi hiukan ja sanoi, että muuten vaan tarvitsisi tietää
sen asiat.

— Ei täällä siitä mitään erityistä näy — naimaton ja lapseton nuori
nainen — ei ole käynyt täällä Herran ehtoollisella...

— Eikö sillä ole ollutkaan lasta?

— Ei ainakaan tänne ole merkitty.

Sepä se; ei ole merkitty, mutta kuka sen silti tietää. Oli — oli
sittenkin käytävä siellä Tammelan perällä. Ehkäpä se nyt ei ole kotona.

Ei ollutkaan — oli tehtaassa. Suuressa yhteiskyökissä näytti luiseva
vaimo erästä ovea, jonka avaimenreikä oli tyhjänä. Taavetti kuuli
äänensä kysyvän:

— Missäs sen lapsi on?

— Herranjesta, pitäskö sillä lapsikin oleman? Etteköös mahda tarkottaa
väärää ihmistä? Tää on se, joka keväällä muutti tänne sieltä ja sieltä.

— Jaaha, ehkä minä sitten olen erehtynyt, sanoi Taavetti ja lähti
kiireemmin kuin oli tullut. Täytyi vähitellen uskoa, ettei Ainalla
mitään ollut. Nyt vasta oli kiire opettajan luo ja sitten lihat
kaupaksi ensimäiselle ostajalle. Kyllä elämä sentään sittenkin on
mennyt parhain päin. Kiireesti vaan kotiin omaan pirttiin, Olkan
askareitten lähettyville. Se on tiukka ja äkeä, mutta osaa olla hyväkin
ajallaan... Ei ole kiirettä Tampereelle, ennen kuin puolen vuoden
perästä, Vapun tienoissa... On se Seetikin aika poika, kun on hankkinut
itselleen markkinasakkoja.

Tuolla kotimatkalla oli Taavetilla kyllä taas tavattoman vahva onnen
kuvitelma, mutta se ei koskaan jaksanut seestyä oikeaksi vankaksi
todellisuudeksi. Tuossa paluussa ja kotiin tulossakin oli jotain
kiusallisen epäsointuista: eihän kotona oleva Olka tiennyt eikä saanut
tietää koko tästä matkasta muuta kuin nuo pienet tuomiset ja sen
vaivaisen hiehon myynnin. Hyväillessään Olkaa Taavetti tunsi tämän yhä
selvemmin; Olka ei enää heltynyt semmoisinakaan hetkinä kuin ennen.
Pitäisikö hänen sanoa kaikki? Ei, ei sittenkään. Minkä Olka kerran on
tulollaan olemasta pois pyyhkinyt, se on oleva poissa, niinkuin on
poissa Olkan oma entisyys, josta hän Taavetti ei tahdo mitään kuulla.

Mutta muori oli jo kesällisellä käynnillään puhaltanut myrkyllisen
henkäyksen, vaikka se sillä kertaa oli niin vähiin haihtunut. Se
käväisi kumminkin silloin tällöin kummankin mielessä ja tuotti
lopullisen turmion keväällä, vähää ennen perillisen syntymistä, kun
Taavetin taas oli käytävä kaupungissa.

Kun Taavetti tällöin ilmaisi matka-aikeensa, rupesi Olka puolestaan
sitä kiihkeästi vastustamaan. Hän puhkesi raivoon, jossa ilmeisesti oli
takana jotain kauan kätkettyä.

Koko talvikauden oli Olka ollut entistään äkäisempi. Taavetti ei ollut
siitä suuria välittänyt, koska arveli sen johtuvan Olkan tilasta — sen
päätyttyähän elämä saisi kokonaan toisen värin ja sisällön. Taavetti
pysyi miehuullisesti syrjässä nyt kun tärkeämmät asiat olivat tekeillä.

Nytkin hän piti Olkan vastustusta vain sellaisena tavallisena ja
teki valmistelujaan. Olkan vihaisuus kumminkin paisui lähtöhetken
lähestyessä yhä uhkaavammaksi, niin että Taavetti jo istahti penkille
miettimään, olisiko sittenkin jätettävä matka. — Ei, kyllä minun
sittenkin on mentävä, päätteli hän itsekseen ja lähti. Porstuasta hän
katsoi pakariin ja näki Olkan selän ja huivilla verhotun pään. Hän
astui yli kynnyksen ja kysäisi:

— Pelkäätkö sinä aikasi tulevan minun poissa ollessani?

— Mene h--tiin votakkasi tykö ja jollet löydä tietä niin kysy
poliisikamarista.

Menetetty — kaikki menetetty. Se oli Tuohenmaan Siina-vainaan ainoan
pojan ajatusten sisältö niinä kuutena päivänä ja yönä, jotka hän tämän
aamun jälkeen vielä eli. Ei hän niitä sanoja ajatellut — hän hoki
hokemistaan jotain muuta vallan outoa sanaa. Ruumiiltaan rauhallisena,
mutta mieli aivan taintuneena hän nousi rattaille kotipihassa ja
ajoi muutaman tunnin päästä tuttuun pihaan kaupungissa. Siellä hän
vasta teki sen vaisun havainnon, ettei hänellä ollut minkäänlaista
päällysvaatetta mukanaan. Tavallisella pikkutakillaan hän oli lähtenyt,
niinkuin oli ollut silloin, kun vieras nainen löi häntä Tuohenmaan
pakarissa. Hän kiiruhti nyt vaan asiamiehen luo lunastamaan kuittinsa.
Silmiä hämärsi ja korvissa kuului kohinaa, kun opettaja kyseli, että
jokos niitä vakuutuksen perijöitä kohtapuoleen alkaa ilmestyä. — Kyllä
toivoa on, vastasi Taavetti ja opettaja lisäsi: — Vaikka Tehän olette
niin riski, että kyllä tulette itse summan nostamaan.

Taavetti osteli jotakin umpimähkään tietämättä ollenkaan, mitä kotona
tarvittiin — tai tarvittiinko mitään. Sitten hän illalla yötä myöten
lähti paluumatkalle. Hän oli täydessä kuumeessa, kun hän pääsi
kotipaikoille. Niinkuin toisen silmillä hän aamuvaloisassa toukokuun
yössä näki, kuinka joku nainen kiiruhti pirtistä prännin puolelle. Se
oli hänen entinen Olkansa.

Olka jäi pienestä prännin akkunasta katselemaan ja huomattuaan
miehen horjuvan ja pitävän jotain ääntä hän päätti Taavetin olevan
juovuksissa, olihan tämä paluuaikakin mahdoton. Taavetin mentyä sisälle
Olka pujahti ulos ja meni Kivistöön, josta oli jo edellisenä iltana
tilannut hevosen mennäkseen kotiin äitinsä ja veljensä luo.

Pirttiin päästyään retkahti Taavetti sänkyyn, jossa ankarat
puistatukset hiukan laantuivat. — Sehän oli Olka, pitää lähteä sen
perässä, ettei se tärvele lasta. Hän nousi ja horjutteli pränniin,
mutta siellä ei ketään ollut Ei ollut ketään. Aurinko paistaa — kuinka
minä täällä olen? Onko kuitti tallella? On kyllä, se on tässä näin, ja
opettaja sanoi silloin, että vain viimeisen tarvitsee säilyttää.

Taavetti ei tiedä päivistä eikä öistä, kun hän horjuu yksin
asumuksessaan. Hän ruokkii karjaa, yrittääpä lypsääkin. Onko äiti
hiljakkoin kuollut, koska minä tämmöisiä hommailen? Missäs se Pallin
Taimi on? Tuossahan on sen äiti.

— Joko meidän Taimikin nyt kelpaisi, kysyi Pallin akka. Taavetti ei
voinut sanoa mikä päivä nyt oli. Hän makasi sängyssään ja käsitti sen
verran, ettei hän vallan hiljan ollut ainakaan navetassa käynyt.

— Juu, antakaa Taimin tulla vaan. Missäs minun lapseni on? Minä
tahtoisin sen tietää.

Hän nousi ja ryhtyi haparoimaan jotain tyynyjen alta. Kuolema soitti
jo hänen tajussaan jotain hyvin etäisen sunnuntaiaamun säveltä.
Pallin akkaa kauhistutti houraileva, kuolemaa tekevä mies, mutta ei
saanut sentään lähdetyksi poiskaan. Sairas hapuili yhä tyynynsä alle,
sai sieltä vihdoin käsiinsä papereita, joita tarkasteli, niin kuin
juopunut. Siinä oli yksi iso ja kolme pienempää paperia. Käytyään ne
vaivalloisesti läpi, hän pusersi ne lujasti kouraansa, oikeni sängylle
ja heitti henkensä.

       *       *       *       *       *

Oli suuri vaiva ennenkuin vakuutuskirja ja kuitit saatiin kiskotuksi
pois ruumiin kädestä, sitten kun sitä pestiin ja arkkuun pantiin. Asia
selvisi: se oli kuin olikin totta silloin vuosi takaperin. Eivät nämä
voi olla mitään humpuukipapereita, täytyy käskeä konstaapeli tänne
katsomaan. Oli sekin nyt ihminen, kun sillä tavalla hyvän miehen jättää
— viimeisillään, toinen niinkuin toinenkin.

Puhuminen ja seikkaperäinen selvittely pääsivät vähitellen alkuun.
Olkalle toimitettiin sana, mutta hän ei voinut saapua edes
hautajaisiin, koska hän juuri oli synnyttänyt ja oli sattuneiden
rasitusten ja järkytysten johdosta kovin heikko.

Myöhemmin hän kyllä sitten saapui yhdessä veljensä kanssa ja lopulta
saapui vielä muorikin. He ottivat asumuksen haltuunsa ja valittelivat
vilpittömästi sattunutta onnettomuutta naapureille, joita siellä kävi
katselemassa lasta ja saamassa tajuunsa pieniä muistivaikutelmia tämän
asumuksen vaiheista niiltä ajoilta, joina vanha Tuohenmaa, Siina ja
heidän poikansa oli sitä hallinnut.



MYLLYNKIVET


Tänä vetisen sameana talvipäivänä ne ilmestyivät taloni seinustalle.
Palasin juuri jostakin — minut oli kävelyllä ollessani poikkeutettu
johonkin mökkiin maistamaan joulusahdin loppua — kun vakinainen
ajomieheni siinä mielevän näköisenä vyyhtesi köyttään. Harmaapäinen
äitinikin siinä seisoi. »Siinä ne sun kaivattus nyt on», sanoi
Heikkinen, ajomieheni. Äiti oli hiukan hentomielinen ja hymisi
itsekseen joitakin muistelmalauseita. »Niin aina, kyllä se vainaakin
niitten vieressä monta yön kulmaa istui.» Hän tarkoitti isävainaatani;
nämä ohuiksi kuluneet kivet olivat lapsuudenkotini lähellä olleesta
jalkamyllystä.

Minä olin jo aikoja unohtanut erään kesäisen toivioretken, jonka
tein noille maille. Satunnainen mielijohde, joka muistutti jotain
salaperäistä enteilyä, saattoi minut silloin tuon kauan sitten
hajonneen kylämyllyn seisontasijoille. Erään tuuhean rantapensaikon
juurelta keksin silloin nuo kivet. Näki että ne olivat siinä maanneet
yli vuosikymmenen ajan. Tuli mieleen hävinnyt, himmeä olento,
jonka mustuneet leukaluut ovat siihen pensaan peittoon unohtuneet.
Silloin löytöretkellä ne nostivat mieleni vireeseen, joka muistutti
poistuvaa ukonilman uhkaa: se ei tullut tänään, mutta on edessä
kumminkin. Koko tuo kävelyretkeni oli vähän samanlaista. En ollut
lähtenyt tuolla tavoin hauskasti ja tukevasti, niinkuin lähdetään
nuorukaisena, mäeltä mäelle, purolta purolle, siintäviä maanääriä,
kimeltävää pienoislainetta ja paimentavaa ruskeasääristä töllintytärtä
katseellaan hakien — jotka lähdöt kyllä nekin tunnen, ah tunnen. Minun
kävelymatkani ovat jo jonkun aikaa olleet turhanaikaisia; vain se, että
olen työtätekemätön herra, antaa niille ulkoa päin katsoen jonkinlaisen
oikeutuksen.

Itseäni pilkaten minä siis palasin toivioretkeltäni takaisin kylän
kautta ja poikkesin jokaiseen neljään jälellä olevaan kantataloon —
kaksi niistä on jo hajonnut palstoiksi. Tapasin isännät toimissaan
maataloustuotannon eri aloilla ja esittelin heille asiaani, koettaen
asenteillani ja lauseparsillani tehostaa herruuttani, rehevää
joutilaisuuttani, siten heikentääkseni tällaisen kuljeskeluni
naurettavuutta. Kun mylly oli ollut kyläkunnan yhteisomaisuutta,
olivat sitä nuo löytämäni kivetkin, ja minun täytyi siis puhutella
jokaista talonumeron haltiaa erikseen. — Niistä tulisi lapsille hyvät
leikkipöydät kesäksi ulkosalle, ja kun ei ole jäänyt mitään muutakaan
muistoa ... »Muistoa» oli äitelä sana, mutta se hellytti varmasti
mielet. — Mitäs siinä, vie pois vaan minun puolestani. Ja kun sitten
nähtiin ikkunasta minun menevän, vaihdettiin emännän kanssa pari
tilaisuuteen sopivaa sanaa.

Se oli se kesäinen retki. Samassa luonnottomassa toiminnan hehkussa
kävelin vielä ajomiehen asunnolle ja pyysin hänet siirtämään kivet
meille. Hän lupasi tehdä sen joskus sopivan hetken tullen, ja minä
palasin kamariini mielessäni tympäisevä tyydytys tuon tärkeän tehtävän
ripeästä ja huolellisesta suorituksesta.

Eteenpäin kahlatessani asia unohtui, painui umpeen niinkuin muukin
jälkeni, kunnes nuo latteiksi kuluneet pyöreät kivet nyt ilmestyivät
tuohon seinustalle. Ne ovat nyt siinä niinkuin kaksi kovan leivän
vertauskuvaa. Mitä varten minä niitä tänne laahautin? Epäonnistunut
teko, joka ei sovi tälle tasolle. Vaistomainen yritys saavuttaa seuraus
ennen syytä ja saada sillä tavoin syykin syntymään — jälkeen päin.

       *       *       *       *       *

Siinä ne nyt kumminkin ovat mieltäni painamassa, ja minun on kai
vapautuakseni turvauduttava hamasta aikojen hämäristä tiettyyn keinoon:
saneltava synty syitä myöten: omistettava hetkinen vanhan myllyn
muistelemiseen. Se hetki kuluu kuitenkin muutenkin eikä enää palaa —
tämä iltapuoli 15 päivänä tammikuuta 1923. Ehkä mylly on unohdettu
vainaja, joka kaipaa jälkimainintaansa.

Muuttukoon siis harmaa viheriäksi ja pilvinen himmeys parhaaksi
poutasääksi. Pienen pojan jokainen askel on iloinen tapaus hänen
orastavassa elämässään, kun aurinko lämmittää hänen hentoa niskaansa
ja kuiva neulanen virkeästi pistää hänen paljasta jalkaansa. Hän
hyräilee ja harppailee, seisahtaa ja kuuntelee. Kunnes silmään osuu
mansikka, kypsä mehevä ja yksinäinen, niinkuin olisi se siinä varkain
tarkkaillut toisen yksinäisyydenilmettä. Poika huomaa sen ja koska
se on yksinäinen marja, ei hänelle tule mitään ahmatin halua. Hän
kumartuu tutkimaan marjaa, ennen kuin hän sen poimii; toteaa kuinka
marja on kiinni kannassaan, tarkastelee lehtien ylä- ja alapintoja ja
repii esiin rönsyt. Tuntuu melkein turhanaikaiselta syödä tätä marjaa.
Kyykkysillään viipyen hän litistelee sitä kauan suussaan ja viimein
sen nieltyään jää siihen asentoonsa mitään ajattelematta tuijottamaan
tyhjää valkoista marjan sijaa. Hän viipyy siinä kauan ja kun hän
vihdoin nousee seisaalleen, humahtaa korviin myllyn kohina niinkuin nyt
vasta alkanut uusi ihme.

Poika näkee siihen missä seisoo myllyn katon ja matalan savupiipun.
Näkee hän kyllä kaiken muunkin, oven ja portaan, vintan ja
putkiruuhen, mutta viehättävintä on se, kun näkee koko katon päältä
päin ja mustuneen savupiipun suun. Hän ei ole vielä koskaan käynyt
minkään rakennuksen katolla; kotona ei ole päästetty ja kylässä
ei ole uskaltanut. Mutta tästä näkee jokseenkin selvästi kaiken
sen salaperäisen, mikä katon päällystään sisältyy. Mylly on siinä
katseltavana niinkuin joku kiltti, vaaraton rumilas. Verrattoman
etäisyyden takana on se aika, jolloin mylly kävi ja oli silloin
ikäänkuin vihaisempi lähentelevälle pikkupojalle. Se oli siihen aikaan
kun maa alkoi vihoittaa ja metsä miestää.

Nyt poika tietää, että hän voi mielin määrin lähestyä myllyä miltä
puolen tahansa. Hän laskeutuu pitkin kuivaa rinnettä myllyn eteen,
jossa saveen kuivuneet syvät rattaan jäljet kertovat, kuinka kuormia
on käännetty. Siihen on silloin varissut viljaa kaikenlaista, se on
siinä itänyt ja rehoittaa nyt pitkällä oraalla. Myös myllyyn johtavan
sillan kansien raoissa kasvaa kauraa ja ruista. Ne ovat arvokkaita
leikkiviljelyksiä; niitä pitää käydä katsomassa ja tulla leikkaamaan
sitten kun ne tuleentuvat...

Sata suurta ja tuhat pientä lorinaa ja lirinää soittaa katkeamatonta
yhteissoittoaan — yhäti, yhäti vaan, vaikka kuinka kauan tässä
viipyisit. Kierrät hiukan myllyä, sieltä aukenee uusia tirinöitä ja
lorinoita. Seinän alitse valuu vahvempi ja tummempi vesi salaperäisistä
alushämäristä. Myllyn takana — sinne ei koskaan kenelläkään ole asiaa.
Ei osaa kuvitellakaan, että sitä seinää sieltä olisi joku joskus
ollut rakentamassa. Siellä kasvaa tuonta ja korpileppää ja niiden
haarat ja oksat ovat täynnä villin humalan köynnöksiä. Siellä juoksee
lukemattomia haarapuroja, vuoroin näkyvissä, vuoroin sakean ryteikön
alle solahtaen. Siinä oli kala, kahden tuuman mittainen hauki. Poika on
ollut siinä kyykyllään suvannon päällä ja katsoo taas ylös, niinkuin
äsken tuolla rinteellä. Miellyttävä alakuloisuus käväisee hänen
tajunnassaan. Hän toteaa ajan kuluneen.

Rämmittyään aikansa ryteikössä, harppailtuaan yli sivupurojen aina
sinne asti, missä äärimmäinen sivupuro pyöristyy naapuritöllin
pellava-lioksi, poika palaa saman vaivalloisen tien takaisin. Jossain
kohdassa hän rähmällään maaten tavoittaa puolikypsää viinimarjaa niin
syvältä, että silmät pullistuvat ja nysäinen oksan väkkärä painaa
ilkeästi kaulaa. Kuivaa mustaa rehua on tarttunut paidan hihoihin ja
hiuksiin. Mutta täältä jälleen palatessa myllyä kohden tulee nähneeksi
etäämpää ja kokonaisena myllyn harvinaisen takaseinän räystäitä myöten.
Aurinko paistaa siihen kauttaaltaan. Lähemmäksi tullen näkyy suuri
sisilisko alimmalla hirrellä. Äänen kuulumatta se luiskahtaa siitä
nokkospehkon suojaan, eikä osaa kuvitella, että sitä sen jälkeen enää
olisi missään. Paitsi nokkosia kasvaa siinä myös joitain korkeita
yrttejä, joiden pienikukkaiset tertut ovat saman värisiä kuin lehdetkin
ja joiden nimestä ei tiedä.

Aurinko alkaa niinkuin hiukan väsähtää; kulunutta aikaa on ikäänkuin
karttunut kassaan, on jo varaa vaimentaa paisteen räkitystä. Tullen
myllyn takaa jälleen siihen sivuseinälle, jossa musta vesi seinän
alitse virtaa, seisahtuu poika katselemaan alajuoksuun päin, missä
kaltaiset pensastuneet rantaniityt jyrkästi alas viertäen kuvastelevat
polveilevan joen oikkuja. Jossain siellä on viikate äskettäin katkonut
tutun karhunputkiryhmän, sängessä näkyvät suuret rengasmaiset
leikkauspinnat. Poika tietää paikan tänne asti, voisi mennä suoraa
päätä sinne, jos tahtoisi.

Tietojensa ja tuntojensa viehättämänä hän käärii housunsa polven
yläpuolelle ja laskee tunnustellen jalkansa vilistävään veteen. Virran
paine tuntuu hauskasti sääristerissä, se voisi melkein kaataakin ja
saisi se vaikka sen tehdäkin, silloin olisi ollut vaarassa... siinä
on muutenkin vahva vaaran kuvitelma, kun hän seinän alitse tunkeutuu
myllyn alle ikuiseen pimeyteen, jossa kihinä ja kohina on läheisempää
ja ikäänkuin puhuvampaa. Vilisevä vesi heijastaa hiukan valoa, niin
että poika orpanaportaalla seisten erottaa akselin, tukin ja siivet ja
niiden takaa putkiruuhen pään. Hän hiipii orpanaporrasta myöden sinne
viereen ja käy rohkeasti kiinni siipeen. Se ei hievahdakaan... Hän
kuuntelee. Yhtäkkiä alkaa kammoittaa olo tässä raskaassa, kosteutta
tuoksuvassa pimeydessä, jatkuva kohina on niinkuin jotain liikettä,
niinkuin olisi mylly jo hetken ollut painumassa hänen päällensä.
Jos nyt tuolla ulkona alkaisi maailman loppu... ehkä on siellä jo
pimentynyt, salamat leimahtelevat ja Jumalan poika näkyy taivaalla.
Ehkä ovat isä ja äiti jo menehtyneet. Onko täällä parempi kuin ulkona?
Ei, ylhäällä myllyssä on parasta. Mutta luukku on kiinni. Innosta
vapisten poika nousee kiivinpuuta myöden ylös ja saa kuin saakin
heikoilla ranteillaan nostetuksi luukun auki ja vaaran päätä huimatessa
punnerretuksi itsensä reunan yli myllyn puolelle.

Siellä vallitsee unelias suvisydämen rauha, jota ei ole häiritty
kolmeen kuukauteen. Neliruutuinen ikkuna on ylt'yleensä jauhon tomun ja
hämähäkin seittien peitossa, eikä hiljaisuus tiedä mitään maailmanlopun
tulosta, joka äsken heijasteli pojan hennossa hermostossa. Pojalla ei
ole ainoatakaan satukirjaa, hän on lukenut vain aapisensa ja Tuhkasen
lukukirjan. Mutta tämä suvinen myllyn sisus, jonne hän sattumalta
näin on joutunut, se on hänelle voimakas satu. Tuossa ovat kivet,
joissa tuntuu säilyvän sen hetken sävy, jona ne keväällä viimeisen
kerran vongahtivat. Tuossa on pesä, jonka hiilustassa myllymiehet
paistoivat ohrapannukakkuja, tuossa tori ja tratti karistimineen,
kaikki taintuneena kohisevaan hiljaisuuteen ja kosteaan kuohun ja
jauhon lemuun. Poika hetvahtaa taas ajatuksettomaan tuijotukseen,
silmät laajenevat ja hän antaa armaitten hetkiensä mennä. On vielä
aikaa iltaan, vielä ehtii retkeillä Myllyniityn pensaikoissa tutkimassa
orjantappurain omituista hedelmänmuodostusta, istuskella ladonovella ja
saapua sen kautta riihen eteen, jonne myllyn vaikutus ei enää tunnu.

Tämä on täysipainoista satua. Kun poika mieheksi varttuneena ja
hirvittävän kauas näistä ajoista etääntyneenä lukee Romain Rolland'n
Jean-Christophe'ia, sijoittaa hän mielikuvituksessaan Christophe'in
syntymähuoneen tähän myllyyn...

Tulee siitäkin kesästä syksy ja vesisateet, jotka paisuttavat jokea.
Mylly käy, sen kuulee kotiin asti. Veden kohina syvenee ja etääntyy,
kun vintta avataan ja kaikki vesi kiitää esteettömästi myllyn alle
siipien kitaan. Se on nyt asiallinen vaarantakaisen kyläkunnan
jauhatusmylly, ei enää satu. Kasvanut poika lähestyy sitä toisin
tuntein. Hän tuntee myllymiehen, rivosuisen rengin. Rengin aika tulee
myllyssä pitkäksi ja sen vuoksi hän kiusaamatta sallii pojankin
siellä olla. Hän antautuu lapsen kanssa jonkinlaiseen äitelään
tasavertaisuuteenkin, laulelee sille pitkiä monivärsyisiä tyttölauluja,
joiden kansanomainen suorasukaisuus on hirvittävä, mutta sillä kertaa
kovin viehättävä. Kun poika taas kypsyneenä miehenä on ongella ja
syvään luonnonhartauteen vaipuneena, tulee kutsumatta se sävel, vieläpä
sanatkin hänen huulilleen ja — mikä ihmeellisintä — aiheuttamatta
sielussa lievintäkään kauneuden himmennystä...

Talvella mylly uupuu syvälle kinosten ja jääriitteen alle. Sinne ei
mene tietä eikä polkua. Jonain virkeänä talviaamuna lähtee poika
suksineen noudattamaan kissan jälkiä. Omia ohjeitaan seuraten ne
lopulta päätyvät myllyn henkeen, yhtyen siellä hiirten, lintujen
ja saukon jälkiin. Poika seisoo siinä hetkisen suksillaan vilun
sinertäessä kaulaa ja ranteita ja silmäin tuijottaessa myllyä, joka
nyt on yhtä yksinäinen kuin suvisydännä, mutta ikäänkuin heikompi ja
nöyrempi kuin silloin.

Kunnes taas kevät tulee ja joki tulvii vieden mukanaan puisen
sillan ja vyöryen kellanruskeana kuohuna myilyalueen kolukistoissa.
Soveliaassa suvantopaikassa pyörii pyörimistään korkea ja säännöllinen
vaahtotötterö. Lehti on puhkeamaisillaan ja myöhäisenä vaaleana
kevätiltana hiipii kyläntyttö tutun yöjauhattajan vieraaksi. Poika
kuulee sen sänkyyn äidiltään, kun tämä ennen makuulletuloaan vielä
silmää ikkunasta ulos ja siinä puhelee isälle. Poikakin on jo vuotta
vanhempi kuin viime kevännä... Hän on saanut »Maamme kirjan», sen kuvat
ja lukukappaleet ovat antaneet vauhtia mielikuvitukselle, niinkuin
auringonlämpö lehden puhkeamiselle. Juuri tänään hän myllyn luona
pienistä kivistä rakensi samanlaisen yliopiston kuin on kuvattu sen
kirjan loppupuolessa. Ja komea kaarnalaiva saapui ulkomailta satamaan
siihen lähelle...

Kosken kevätöinen kohina kuuluu nyt pirttiin asti tuudittaen uneen
viatonta ruumista ja sielua.

Niin on ollut kerran maailmassa ja nyt on edempänä mainittu samea ja
matala talvipäivä. Minusta on omituisen luonnotonta ajatella, että tuo
hiukan kuluneen näköinen ja hiukan parroittunut miehen pää, jonka kuvan
näen tähän peilistä, on eläen muodostunut siitä silloisen poikasen
päästä. Siinä on jotakin melkein häpeällistä.

Ja ulkona seinustalla ovat kaikkien katseltavina tylsännäköiset
kivikakut — muistoina mukamas.



TALVINEN TURTUMUS

Keskenjääneitä joulukertomuksia.


Ehkä kaikki johtuu siitä, etten ole täysin terve — tai ehkä
kivulloisuuteni johtuu tuosta kaikesta. Tai ehkä nuo kaksi seikkaa
tukevat toisiaan, kiertyvät turmiolliseksi ympyräksi, josta ei ole
ulospääsyä. Ehkä juuri sen ympyrän kiertäminen minua pyörryttääkin. En
tiedä, mutta jokin minua turruttaa tämän puolialastoman talven päivinä.
Sellaista se oli jo kesäkin, tuo ikävä, sateinen ajanjakso, joka näin
jälestäkin ajatellen tuntuu olleen vain sitä varten, että tämä nykyinen
tilani olisi sitä peruuttamattomampi. Nyt olen ja hengitän talven
synkimmässä sydämessä. Näihin aikoihin pitäisi pimeyden seisahtua,
suuren näkymättömän vauhtipyörän hievahtaa, liikahtaa toisaalle päin
ehtiäkseen kevenevien viikkojen kuluessa yhä villimpään vauhtiin
kevättä kohden. Niin pitäisi, mutta minä en saa toivon lauseeseen
oikeata rytmiä, koska sanelen sen pingoittuneesta ajatuksestani, en
sieluni vapaudesta.

Olen sairas vaikka yritänkin järkeillä, että se on jotain semmoista
turhanaikaista, hypokondriaa, samaa jota sairastin kahdenkymmenen
iällä, silloin laihana ja kalpeana, nyt päinvastaisin ominaisuuksin.
»Tee työtä, se on paras lääke. Kirjoita vaikka joulukertomus, jota
sinulta on pyydetty.» — Niinpä pitäisi. Jospa yritänkin.

Minä alan kirjoittaa enkelistä, joka saapuu tarkastamaan maan
lasten joulua. Kuvaan ensin taivaan, josta enkeli lähtee. Esittelen
orjantappuraseppeleen, kuvaan sikäläisiä jouluvalmistuksia, ja viimeksi
enkelien lähtöä tarkastusretkilleen. Taivaan Isä antaa katseensa
säteillä avaruuteen, ja jokaisella säteellä kiitää enkeli kukin omaa
nimikkokappalettaan kohden. Matkalla he kohtaavat loppumattoman määrän
laajenevia pallonpintoja. Ne ovat muodostuneet niistä ensimmäisistä
säteistä, jotka kaikkeuden eri aurinkojen syttymishetkinä ovat niissä
ensimmäisinä avaruuteen kimmonneet ja vielä ovat matkalla. Enkeleillä
on kyky nähdä nuo säteenpäistä muodostuneet pallot erillisinä, vaikka
ne kaikkialla tunkeutuvat toistensa aloihin... Siinä Maankin enkeli
kiitää omalla säteellään. Hän on enkelikunnan vähäisimpiä, toverit
pyrkivät vähin hymyilemään hänelle. On pientä taivaallista leikinlaskua
siinäkin, että Maa on annettu hänen nimikokseen. Jos Maan lapset itse
ovat kärkkäitä kuvittelemaan olevansa erikoisasemassa, niin kyllä he
sitä ovatkin ainakin taivaan väen tietoisuudessa. Taivaan poika tuli
kerran Maan pinnalle ja opetti täkäläisille erinomaisen yksinkertaisin
sanoin ja teoin, kuinka heidän piti olla ja elää. Siinä kävi niinkuin
tiedetään, mutta paras tuli sittenkin viimeksi: tänne muodostui
kristillinen kirkko, jonka teot ja harrastukset myös ovat tunnetut
moninaisuudessaan. Inkvisitsiooni, hartaat esirukoukset myrkkykaasujen,
yöllisten zeppelinihyökkäysten ja nälkäsaarron puolesta — siinä pari
havaintopistettä sen kehityksen tieltä. Eipä ihme, että Maan lapset
ovat herättäneet taivaan väessä mielenkiintoa, joka on huumorin
värittämä...

Tähän asti kirjoitan kertomusta helposti ja kevyesti. Näen valtavina
perspektiiveinä kaikkeuden näköalat, näen ne jotenkin asiallisesti,
ilman innoituksen hehkua. Olen kiitävinäni enkelin mukana paisuvien
pallojen huminassa... Mutta — kun Maata lähestytään, putoan minä
äkisti pois, putoan vielä nopeammin kuin kiitävä säde. Olen Maan
päällä pikemmin kuin enkeli, istun tässä autiossa puolivalmiissa
huoneessani koneeni vieressä lukien sen takaa rivejä, jotka nyt
tuntuvat tylsiltä, ja _odotellen_ sitä ilkeätä tunnetta, joka taas
pian on leviävä ruumiiseeni, tuo tumma tunne elämän lakkaamisesta
ilman kipua... Pitäisi nyt tehdä enkelille matkasuunnitelma, kaavailla
eri inhimillisiä tyyppejä, joiden olkapään taakse enkeli pysähtyy
tarkkaamaan heidän joulumietteitään. Pitäisi siinä olla hallitusmies,
sotaherra, kirkkoherra, disponentti, lihavahko talollinen; sitten vielä
tiedemies, taiteilija ja kirjailija mieluimmin yhteen kokoontuneina, ja
lopuksi pienen lapsen kuolinvuode köyhän leskivaimon himmeässä loukossa.

Mutta kun kuvittelen lähteväni seuraamaan enkeliä pitkin tuota
ihmisriviä, niin panee luontoni jyrkästi vastaan. Sellaisessa
kuvitelmassa on jotakin luonnotonta: niinkuin veisin enkelin
tuonne mökkiin nurkkatanssiin, esittelisin hänelle pari kolme
reimakasta sälliä ja sanoisin; »Neiti on hyvä ja huvittelee» Ei
sopisi häntä viedä lesken himmeään loukkoonkaan. Siellä on jo
enkeli. Jokaisella lapsellahan on oma enkelinsä, joka rukoilee hänen
puolestaan »sanomattomilla huokauksilla». Ei sovi, ei sovi koko tämä
suunnitelma... Niin kulkee harhaan runoilijan innoitus. Se hajoo
samealle taivaalle ja pitkään hevosjonoon, jonka näen jäällä matavan
alas päin etäistä rautatietä kohden; sekalaisia hevosia ja miehiä,
jotka hinaavat tehtaan paperia maailman markkinoille.

Ei ole enää enkeliä missään. Mihin ne muuten ovat yleensäkin joutuneet?
Nehän ovat kristillisessä uskonrakennelmassa sangen tärkeitä tekijöitä,
mutta minusta tuntuu, että nykyinen aika on ne tuiki unohtanut. Ovatko
Jumalan valtakunnan maalliset järjestelijät kaikessa hiljaisuudessa
panneet heidät viralta, vai eikö niillä muuten ole soveliasta
käytäntöä heidän hommissaan? Ehkä heitä kammottaa vetää enkeleitä
myrkkykaasuihin. Tuntuu kuin olisivat enkelit jonkinlaista vanhaa
romanttista dekoratsioonia siinä kristillisessä uskonrakennelmassa,
jota aikamme politikoivat kirkonmiehet soveltelevat järeään veriseen
asiallisuuteen. Ei ehditä nyt keskustella enkeleistä, ja huono taitaa
olla heitä muistaakaan, kirkon miehenkään, esimerkiksi silloin, kun hän
harkitsee kysymystä, onko sotilaitten suoritettava vankien teloitukset
vai olisiko perustettava erityinen pyövelinvirka.

Kun mieheltä näin hajoo teelmä käsistä, niin hän tuskastuu ja karkaa
sinne tänne niinkuin hyönteinen, joka on pudotettu kuumaan tuhkaan.
Sameat joulukuun pilvet hyörivät taivaallaan tämän viheliäisen pienen
maapallon ilmassa, jota ei voi tuulettaa ulkoa päin; jonka on itse
nieltävä omat katkunsa.

Mutta joulukertomus? Tuskastunein aivoin alotan toisen.

       *       *       *       *       *

Yritän nyt kertoa tiedossani olevasta torpan väestä, joilta poliisi
äskettäin hävitti valmiit jouluviinat ja keittovehkeet. Tai eihän
se enää torppa ole vaan talo, lain mukaan itsenäiseksi lunastettu,
ja muuten oiva esimerkki siitä, kuinka kohottavasti itsenäistyminen
yleensä on vaikuttanut noihin entisiin yhteiskunnan surunlapsiin.
Ne vakiintuneet tyypit, jotka realistis-naturalistinen kirjallisuus
luuli luoneensa mökkiläisistä ja torppareista, ne ovat nyt puhdasta
romantiikkaa. Näillä nykyisillä »uutistalollisilla» on eri otteet
kuin oli Aho-vainajan näkemillä. Jos on olemassa oikeata luontaista
veressä asuvaa porvarillisuutta, niin kyllä nämä sitä sitten
edustavat. Tuon itsetietoisen viekkaan naaman takana työskentelevät
aivot, jotka harkitsevat, että ehkä vielä sentään on parasta olla
porvaria äänestämättä, niillä on sentään vielä juonensa, vanhoilla
kantatalollisilla, ei niitten kelkkaan ole menemistä... Varakas hän
kyllä on, töllin lunastushinta on parissa vuodessa maksettu. Hän on
ahkera ja tarmokas, hän ponnistaa usein yli voimainsa. Mutta noilla
ominaisuuksilla on hänessä tuiki toinen väri kuin se, jonka romanttinen
kansankuvaus on niille antanut ja lukijainsa mieliin syövyttänyt.
Ahkeruus ja toimeliaisuus, sehän maistuu pyhäkoululta niinkuin sekin,
että miksei noiden muuten niin sievien mökkien ympärillä koskaan näe
puutarhaa eikä koristekasveja. No, onhan tuolla vanhalla mummolla,
joka saa vaivaisapua... Mutta kun on äijä ja ämmä ja seitsemän lasta,
joista vanhin kolmannellatoista, ja vielä kolme lehmää, vasikka, viisi
lammasta ja hevonen, niin siinä kirotaan haikeasti, kun nostetaan
tukin tyveä reelle ja jos hevonen tällöin hievahtaa ennen aikojaan,
niin raivostunut, vihasta vapiseva mies kurittaa sitä ankarasti. Tämä
mies yrittää sen minkä ikinä ovat ylistetyt esi-isät yrittäneet,
mutta hänellä ei ole varaa olla sankarillinen missään suhteessa.
Hänen rehellisyytensä on erinomaisen joustavaa eikä hän edellytä sitä
kenessäkään olevan yli käytännöllisen tarpeen. Kateus on hänessä
oleellista; jos joku toinen ansaitsee ja hyötyy, niin hän tietää,
että ainakin se hyöty jäi hänelle tulematta. Jos hän osaisi tulkita
tiedottoman onnenunelmansa, niin luulisin sen olevan sellaisen, että
hänellä olisi kolmeksikymmeneksi vuodeksi tiedossa satumaisen edullisia
urakoita, joista hän hevosineen kahdentoista tunnin työpäiviltä saisi
kaksisataa markkaa. Vaikkei hän niitä ehtisi tehdäkään, kunhan ne vaan
olisivat hänelle varattuja...

Hän ajaa päivän lantaa ja yön hän istuu viinankeittonsa vieressä.
Ämmän on määrä pitää silmällä ympäristöä. Nuorin lapsi parkuu, vanhin
on herätettävä sitä katsomaan sillaikaa kun äiti liikkuu ulkosalla
vaanimassa. Nuorimman edellinenkin tarvitsisi vielä apua, sillä on
riisin puremat jalat ja se tahrii sijansa, kun ei vanhin puoliunissaan
ymmärrä auttaa sitä tilalle ja paikalle.

Vaikka näin kireälle puserretaan, tulevat sittenkin poliisit niinkuin
jonkun tilauksesta ja hävittävät koko keitoksen. Vaimo on juuri
siivoomassa nuorimman edellistä, kun mies raivostuneena tulee sisälle
ja pudotettuaan kaapissa olevat viinapullot taikinatiinuun, kääntyy
nyrkki pystyssä sanattomana sähisten vaimon kimppuun. Poliisi avaa oven
ja huutaa: — So-so, mies, annahan akkasi olla.

Kiukusta itkien mies sadattelee:

— Kyllä kai herrat juovat apteekin aineita, mutta köyhälle ei
annettaisi rojuakaan.

Mutta tämä sadattelu on kaikin puolin väärä, sillä mies ei ole köyhä
eikä hän keitä rojua itselleen, vaan isännälle, joka kapinakevännä
vapautti hänet vankilasta juuri kun piti ammuttaman. Se kapinajuttu oli
suurin harhaveto, minkä tämä mies on tehnyt. Kun hän yökaudet mietti,
pitikö yhtyä ja tuli saaliin toivossa yhtyneeksi juuri vähää ennen kuin
punaisten häviö tuli ilmeiseksi. Sillaikaa meni hyvä maanvetourakka
toiselle ja isäntä, se punanaamainen möhömaha, pääsi irvistävälle
puolelle. Isäntä ja torppari, nuo kaksi ovelaa juonittelijaa ja
toistensa tarkkailijaa ovat sen jälkeen olleet paljonkin yhteisissä
asioissa. Torppari on itsenäistynyt ja kiinteällä vimmalla yrittänyt
korjata silloisen huonon urakan jälkiä. Viina-asioissa on ollut
semmoinen sopimus, että isäntä antaa aineet ja maksaa määrätyn
keittäjäisen. Sakot maksetaan niin, että isäntä maksaa kaksi
kolmannesta ja hän itse loput.

Niin kävi nyt tällä kertaa, juuri joulun alla. Ne pullot, jotka
säästyivät taikinan alla, myi mies sentään muualle, siten ansaiten oman
sakko-osuutensa. Isännälle hän sanoi kaiken menneen maahan ja niskasta
puristaen vannotti akan ja mukulat pitämään suunsa kiinni.

Minun piti nyt kuvailla jouluiltaa tuossa tyypillisessä suomalaisessa
maalaisperheessä. Uskallan sanoa sitä tyypilliseksi, koska tunnen
kansalaisen! Ne ominaisuudet, jotka esiintyvät Kirrenmaan Vihtorissa
ja Alviinassa — olkoon nyt sanottu heidän nimensäkin — eivät ole
mitään poikkeustapauksia. Että kaikki eivät _tee_ niinkuin he, se
on vanhaa tuttua saamattomuutta ja arkuutta. Näillä on tallella
esi-isäin ankara ponnistusvoima, jolla tänne, lumen ja jään keskelle,
on luotu varakkaitakin sukuja. Ja on siinä Vihtorilla ja Alviinallakin
ponnistamista ennenkuin heidän seitsemän lastansa — ja niitä voi vielä
tulla — perivät edes kohtuullisen alkupääoman.

Ei Kirrenmaan väki ole mitään erikoisväkeä, minä tunnen sen hyvin.
Ei heistä saa mitään tunnelmapitoista jouluyön kuvausta. Jouluyö on
heille jotakin varsin epäoleellista, tai ei nyt juuri yö, mutta pitkät
pyhät, joina ei voi ansaita. Vasta Tapanina voi mennä tiedustelemaan,
ostaisiko tehtaan pomo ne arvopuut, jotka tulivat torpan mukana.

Minä tunnen Kirrenmaan noita arvopuita myöten; hän on niiden tähden
papereinensa käynyt minun luonani useamman kuin yhden kerran. Hän
osti torppansa heti alkupäässä, jolloin arvopuiden rajamittana oli 15
senttiä rinnan korkeudelta. Sitten laki muuttui niin, että mitaksi
tulikin 20 senttiä. Kun kauppakirjassa puhuttiin vain arvopuista,
niin huomasi Kirrenmaa juonen: että hänkin saisi lunastushintaan puut
siihen mittaan asti ja vain sitä suuremmista maksaisi erikseen...
Siinä hän istui niinkuin jonkun virkaherran kansliassa, vaikka hän on
nähnyt minut lapsena paitasillani leivän pala kourassa. Hänellä on
hyvät parkkumivaatteet ja uudet tallukkaat. Hän on lämpöisen ja tukevan
näköinen, leikkaamaton kaulaparta ulottuu korvan juuresta toiseen
yhtyen hiestyneisiin hiuksiin. Hän on vielä nuorehko mies, mutta hän
on kumminkin täysi äijä, töllin äijä. Sellainen kaulaparta lämmittää
erinomaisesti eikä sänki syö huivia. Noista seikoista ikäänkuin uhoo
se tosiasia, että Kirrenmaa oli hyvä asumus jo silloin, kun hän pääsi
siihen vävyksi.

Keskustelun kuluessa sanon sivumennen jonkun lauseen, josta hienon
hienosti ilmenee, että kaikki ne näkökohdat, jotka hänelle elämisessä
ovat yhtä tärkeitä kuin leipä, silakka ja perunat, ovat minulle
käsittämättömiä; että halveksin niitä. Hän on ovelasti vaiti, on
niinkuin hauskasti kieroilisimme toinen toisellemme. Kyllähän hän
tietää, että minulla on omat juoneni, joilla minä rahaa keplottelen.
Teen jonkun sadun, semmoisen tarinan vaikka Haaki-Kustaasta tai vaikka
tuosta vanhasta Priitistä, niin jo saan summattomat rahat, sen verran
kuin tavallinen työmies kuukauden työstä. Sitten menen taas Helsinkiin,
kumartelen siellä suuria herroja ja saan taas kymmenet tuhannet. Kyllä
minä osaan yhteisiä varoja nakertaa niinkuin muutkin kruunun rotat.
Ei minua suotta isäni kouluttanut, vaikkei mitään tullutkaan. Mutta
minä olen sittenkin hänestä hauskan mielenkiintoinen, koska näin olen
häntä etevämpi kieroilijana enkä sitäpaitsi suoranaisesti astu hänen
varpailleen. Päinvastoin huitaisen kädelläni, kun hän tahtoisi palkita
minua vaivoistani. Se huitaisu on niinkuin laskisin käpäläni hänen
niskansa päälle.

Sellainen hän on minun kamarissani ja sellainen hän on kotonaan,
yrittävän ja kaikki voimansa ponnistavan suomalaisen maalaismiehen
perikuva vuodelta 1922.

       *       *       *       *       *

Tunnen jonkinlaista vaisua tyydytystä saatuani tämän kaiken paperille,
vaikka olenkin jo aikoja ymmärtänyt, ettei siitä tule joulukertomusta.
Se lemahtaa juhdan hieltä, niinkuin tuo kostean samerias talvipäiväkin,
joka on ollut innoittajanani.

Niin on mennyt hukkaan muutaman tunnin työ; olen vain hankkinut
itselleni tavallista ilkeämmän olon, tuon kivuttoman ahdistuksen, kun
kaikki ruumiinosat ovat niinkuin toisen ihmisen... Katson kämmenteni
selkäpuolia, laskimot ovat kadottaneet tavallisen täyteläisyytensä,
ne ovat jossain siellä nahan alla hienoina sinertävinä lankoina...
Kun hoipun portaita alakertaan, ajattelen vain sitä, että pääsisin
vuoteeseen; olisi niinkuin luontevampaa siellä... Minä melkein juoksen
ja kaatuessani poikkiteloin sänkyjen päälle ajattelen, että ne olivat
siis minun viimeiset rivini. Vastaanko niistä?

Sitä ne eivät kumminkaan olleet. Tuntikausia siinä valvoskeltuani
tuli vihdoin monien jähmettävien hätkähtelyjen jälkeen uni. Ja uni on
parasta, lähes parasta, niinkuin Strindbergin Kaarle XII sanoo.

Ja seuraava päivä oli yhä sameampi ja samoin sitä seuraava. Kunnes
vihdoin tuli jouluaatto, tuo etäisen lapsuuden muistorikas päivä, jona
matalin arki ehtoohämyssä äkisti vaihtui herkimpään juhlaan. Se oli
sekava päivä tällä kertaa, kun se oli sunnuntai. Myöhään yöllä, kun
kaikki jo nukkuivat, kuljin lasten vuoteitten ohi ja ajattelin näillä
sanoilla: Jumala siunatkoon heitä. Unen tulo oli nytkin vaikeata.
Juuri siinä rajamailla jysähti tajuntaani: Ajatteles, jos olisi sanan
mukaisesti totta raamatun kertomus ensimmäisestä jouluyöstä Betlehemin
kedoilla. Hätäännyin niinkuin valtimoa tunnustellessa, kun ei lyönti
seuraakaan ajallaan. Tunsin, etten ollut _ihan_ kunnossa siltä varalta,
että saisin varmuuden joulukertomuksen todenperäisyydestä. Nousin ylös
ja ajattelin mennä lepäämään saunan parven lempeään jälkilämpöön. Se
on onneksi paikka, jossa raadellun ihmismielen pahimmatkin myrteet
lientyvät.

Ei sitäkään, ei sitäkään minulle suotu jouluyönäni. Saunahan oli kylmä,
eihän siellä sunnuntaina voitu olla, vaikka olikin jouluaatto.

Tavallista tavallisempi yö, jota varmaan oli seuraava tavallisia päiviä
loppumattomiin. — Ei, ei toki sentään loppumattomiin...



MOSAIIKKIA


Vilkkaassa yksinäisyydessä vietetty heinäkuun päivä on takanani.
Talvella minua vaivasi turtumus, nyt kesällä heltymys. Olen taas tullut
samanlaiseen vaikeaan tilaan, kuin olin viisitoista vuotta sitten;
ero on vain siinä, että silloin löi sydämeni kiivaasti, nyt se pyrkii
liiaksikin hiljenemään.

Olen yksinäinen, vaikka talossani on väkeä yhdeksän henkeä, kaikki
läheisiä, joista en mitenkään luopuisi. Ikkunastani näen lasteni
leikkivän; niitä holhoo eno Samuli hintelä ja lapsmainen poikanen,
vaikka onkin äsken ripille päässyt. Näen heidät niinkuin jostakin
tuskastuttavan etäältä enkä pääse lähenemään.

Ei ole muuta paperille pantavaa kuin omat olot ja niitä ei kannattaisi.
Ikuinen näkymätön sanelija sanelee päättymätöntä arvoitustaan, niin
sanottua elämänarvoitusta, joka ei poistu eikä ratkea. Niin päivä
päättyy, ainoona saaliinaan ihmettely siitä, että elämä vaan jatkuu.

       *       *       *       *       *

Kysytään, lähtisinkö järvelle, uistinta soutamaan;

Samulin tekee mieli. Hän on hankkinut naapurista veneenkin.

Lähden — ensikerran vesille tänä kesänä. Ilta on mitä ihanin, vesi
melkein tyven ja taivaalla tarpeellinen määrä pilviä herättääkseen
muistimielteitä entisaikain täyteläisistä tunnelmista. On arki-ilta, ei
kuulu maalta viinan kiihdyttämien nuorukaisten mylvintääkään.

Luonto pitää puolensa. Se tehoo tajuntaan, vaikkei viheliäinen ja
luonnolle vieras nykyhetki anna tunnelmalle mitään lähtökohtaa. Muistot
tulevat omituisen kylminä ja tylyinä, niiden toteaminen tuottaa
melkein tuskaa, joka kauniina iltana veneen perässä istuen tuntuu
luonnottomalta.

       *       *       *       *       *

Hentorakenteinen poika soutaa mielikseen. Paljaat jalat punnertavat
kaaripuuhun, ihossa ja vaatteissa on kesäisen elämän tuntua... Saan
ajatuksia, jotka tiedän lämpöisiksi, mutta sisäinen lämpöaistini ei
toimi. Poikahan olisi mainio malli 90-luvun maalarille. Mitä elämyksiä
on 90-luku minulle tuottanut? Kaikkein verevimpiä, sillä minä koin ne
herkimmässä nuorukaisiässä. Meikein yhtä vereviä kuin 10-luku, jonka
keskivaiheilla olin terveimmilläni, lähtiessäni iltojen iloihin...

Juuri 90-luvulla nähtiin tuommoisia ammoin rannalta veteen kaatuneita
honkia, jommoinen tuossa nyt juuri tänä ehtoohetkenä yrittää minulle
tarjota vanhentunutta tunnelmaansa... Kaksikymmentä vuotta sitten
olin viisitoistavuotias ja sain joskus olla kesäistä yötä jossakin
mahtavissa talollissukulaisissa. Yksin jäätyäni vedin kirjahyllyltä
esiin vuosia vanhan joulualbumin, joka valoisan ikkunan pielessä avasi
pojalle aartehistonsa. Mikä tavaton taika olikaan noissa Sparren ja
Järnefeltin kuvissa, Ahon, Ingmanin ja Kauppis-Heikin kertomuksissa.
Ei voi taiteelta vaatia suurempaa tehoa kuin niillä silloin oli. Joka
lehdeltä koin noita samoja vaikutelmia, jommoinen Kauppis-Heikistä
teki kirjailijan: että oli osattu kirjoittaa niin kauniisti kuin
»pirtti unelmoi». Kuinka ihanan herkkinä sieltä astuivatkaan rakkaan
maiseman suviset illat ja yöt, salolammet tuoksuvine rantoineen,
mökit miehineen, vaimoineen ja lapsineen. Niinhän juuri vähäisintä
värähdystään myöten minäkin ne olin kokenut — ja kuinka paljon samaan
suuntaan olin vielä kokenut sellaista, jota noissa kertomuksissa ei
ollut. Jahka minäkin pääsen oikein kuvailemaan, mitä olen nähnyt ja
tuntenut kotoisina suviöinä, pirttien hämyissä, heinien tuoksuissa. Ei
ole mitään ihanampaa kuin tuommoisen tarinan tai runon kirjoittaminen.
Juhani Aho ei voi olla mikään tavallinen mies, se on vain salaperäinen
nimi, joka jossain on, näkee, kokee ja kuvaa, sellainen suloinen
luonnonherkku, joka tällaisen vuosien takaisen albumin lehdiltä valuu
silmääni ja tajuuni, niinkuin mansikat halmeelta käteeni ja suuhuni. Ja
marjapaikka on paras silloin, kun sen löytää näin sattumalta...

       *       *       *       *       *

Pohjoisella taivaalla on valtavat määrät punaisia iltapilviä, jotka
liikkumattomassa hurmiossaan lausuvat Koskenniemen runoa viimeisestä
Lusignanista. Kun olin hyvin pieni poika ja hain lehmää laitumelta,
näin iltapilvien kuviossa kuolleen sisareni ja veljeni hahmot...
Punapilvijoukkioitten alapuolella on muutamia noita meikäläisen taivaan
ihanimpia ilmestyksiä: hyvin pitkiä ja suoria, kullanhehkuvia viiruja,
joita onnellisella hetkellä olen verrannut urkujen ääneen. Tuossa on
yksi aivan erillinen, pienen pieni, tuskin huomattava, kirkas ja suora
kuin lapsen ajatus. Taivaan pilvisoiton pianissimo...

Aurinko on laskemaisillaan suoraan eteeni. Varjoon jäävien kylien
talot ja pellot turkuttavat tajuuni asiallisia sisältöjään, joitten
liiallinen tuttuus kiusaa minua. Miksette ole kukkivine törminenne ja
lehtotupsuinenne pelkkää hentoista elämän taidetta, niinkuin olitte
ennen? Miksi pyritte tehostamaan sitä tylsyyttä, joka vaiheillanne
viihtyy? Olkaa nyt hetkinen huutamatta sitä ikuista juttuanne, että
minä kerran ehkä piankin kuolen, ja härnäämättä minua sillä vanhalla,
etten muka tiedä, minkä tähden olen elänyt.

Tulehtunut mieleni kuohahtaa. — Entä jos kuolenkin. Vaikka tästä veteen
kuukahtaisin, olen elänyt ainakin sen, minkä tekin ja tulen ainakin
sinne, minne tekin. — Käännytään kotiin, Samuli — —.

Hellittää hiukan sekava mielentila. Ehkäpä sen tekee lähestyvä yö,
vaikkapa se onkin niin tuiki toinen kuin 90-luvun novelleissa ja
10-luvun omissa kokemuksissa. Suurin osa väestä on jo nukuksissa,
äiti hyräilee nuorimmalleen, sattumalta samaa säveltä kuin 1917
sinä suvi-iltana, jona elin »Aamusta iltaan». Ja niinpä muodostuu
ajatusviiva elonarvoituksen näkymättömän sanelijan lauseeseen.
Kyökin ikkunan ääri on tähän aikaan talon viehättävin iltapaikka.
Palvelustyttö on omilla teillään, piirongin päällä naksuttaa
herätyskello niinkuin yrittäisi isännälle ilmoittaa, mihin tyttö
on mennyt. Pöydän päällyksenä oleva vahakangas on kulmataipeistaan
kodikkaasti kulunut. Kahvipannussa lienee hiukan jälellä iltapäivän
keitoksesta.

Nythän on tarjolla sitä kotoista rauhaa, jota joskus perheeltäni
tiukkaan. Ota nyt hiljaisuudelta ottimesi. Iltahan on jo pitkältä
ollut erikoinen, mielteitten ja kuvien hillitöntä mosaiikkia. Sulata
ne kuvaukseksi 20-luvun illasta. Siitähän näet vinottain kapean veden
yli vanhan talon, jonka vaiheilla koit suloisia asioita yhdeksän
ja kahdeksan vuotta sitten. Syleilit ja suutelit nuorta kiinteätä
vartaloa, jossa ei ollut mitään vikaa. Vaatteet olivat halpaa kangasta,
mutta väriltään kauniin punertavia ja juontuivat keveissä viivoissa
vielä varttuvien jäsenten mukaan. Ehjässä lapsellisessa lemmenhurmassa
avautuivat perspektiivit herkästi aineettomaan onnen maahan.

Kyökin kodikas ilma, jota nyt hengitän, huomauttaa, että olen kulkenut
joltisenkin matkan silloisen perspektiivin rantaa kohden. Silloin
oli tässä paikassa mitään aavistamaton kylän vainio. Nyt on pihlajan
rungosta sähköpylvääseen vedetty nuora ja siitä riippuvat vaatteet
piirtyvät yötaivasta vastaan. Ne ovat kaikki lasten vaatteita neljältä
eri ikäkaudelta. Niinkuin jokin voimakas elävä joukko, joka kuuluu
päivään ja aavistamattomaan tulevaisuuden kymmenlukuun eikä ole öisten
mietteitten tavoitettavissa. Siinä ovat pienimmänkin, kaksikuukautisen
pallukan paidat jo kuivumassa. Ovat juuri niin, että minun niiden
yli on katsottava sitä vanhaa taloa, josta löysin neidon yhdeksän ja
kahdeksan vuotta sitten. Maallista matkaa on sinne äänen kuuluma,
kauneuden perspektiivi riittävän pitkä.

Mitäpä heistä! — Kunpa osaisi nuo sanat vielä sanoa itselleen yhtä
vakuuttavasti kuin 10-luvulla. Kunpa vielä voisi imeä itseensä sen
hunajan, joka valuu Jotunin »Arkielämän» viimeisestä luvusta, tuon
verrattoman tarinan, joka lienee 90- ja 10-lukujen välisen ajan
kukintoja, »— — itse pienen elämän salainen päämahti, sen tahto, sen
tarkoitus, että kasvoit, kypsyit ja hedelmän kannoit, — — se näkyvä
elämä, joka niin raskaalta ja tarkoituksettomalta tuntui.»

Niin kai sen pitäisi olla. Mutta kun Eveliina oli Jahvetin aitasta
astunut omaansa ja kynnyksellä istuen ja punaraitaista hamettaan
polviensa ympäri käärien avuttomana katseli nousevaa aurinkoa, niin
»Karkea paita valahti toiselta olkapäältä, kun hän kumartui, painoi
päänsä alas ja itki kuin pieni, eksynyt lapsi, joka ei tiedä missä koti
on.» Siinäpä se. Miksi siis itket Eveliina? Sanokaa Eveliinalle ja
minulle, missä on meidän kotimme.

Ajatusviiva meni ohi; näkymätön sanelija jatkaa taas arvoituksensa
sanelemista, joka kuhunkin kuuntelijaan nähden lie elämäniän pituinen.
Vasta aamupuolella tulee uni.

Heinäkuu, -23.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Maan tasalta: Vaatimattomia tarinoita" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.