Suudelma rakkaimmalle

By Author	[ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z \| Other Symbols ]
By Title	[ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z \| Other Symbols ]
By Language

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon

We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Suudelma rakkaimmalle
Author: Ruck, Berta
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Suudelma rakkaimmalle" ***

SUUDELMA RAKKAIMMALLE

Kirj.

Berta Ruck

Suomentanut ["Kneel to the Prettiest"]

Alpo Kupiainen

Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1927.

SISÄLLYS:

I. Oikkuilijan esitys
II. Kauneudenpalvoja
III. Rauhattomuuden päivä
IV. Maanantainen mieliala
V. Soidinhöyhenet
VI. Vaaleaverisen lumousvoima
VII. Filmitähti-ilta
VIII. Luonteva seuramies
IX. Dianan puutarha
X. Nuori Venus
XI. Kalnostelematonta keimailua
XII. Väärä hälytys
XIII. Tanssiaiskutsut
XIV. Syntymäpäiväjuhla
XV. Haaveilijan vetoomus
XVI. Öinen säikähdys
XVII. Tuhkimon ilta
XVIII. Columbinen voitto

I luku

Oikkuilijan esitys

»Polvistus sievimmälle, kumarrus sukkelimmalle ja suudelma
rakkaimmalle» on vanhanaikainen panttileikin ehto.

Huolettava määräys! Kaikkien ei ole helppo noudattaa sitä aina
tarvittaessa. Sillä jotkut meistä ovat syntyneet rakkautta varten;
toiset saavuttavat rakkauden; vain muutamille rakkaus työnnetään. Tässä
esimerkiksi on kertomus nuoresta miehestä, jolle rakkaus työnnettiin,
pakotettiin, suorastaan tungettiin kurkkuun.

Kenties ette pidä hänestä ettekä hänen tavoistaan... En minäkään niitä
puolusta enkä pyydä teitä pitämään tästä nuoresta miehestä. Sallikaa
minun vain kertoa teille, miten hänen kävi.

Hänen aikansa ei vielä ole esiintyä tässä kertomuksessa. Esiripun
kohotessa on näyttämöllä (kodikkaassa arkihuoneessa eräässä Oxfordin
vuokrakasarmi-alueen huoneistossa Lontoossa lähellä Thamesin rantaa)
toisarvoisia naispuolisia henkilöitä.

Ikkunakomeron istuimella kyyrötti nuori tyttö, katsellen ulos,
tähyillen, pälyillen — ikäänkuin odottaen jonkun juhlakulkueen ohimenoa.

Hänen toinen pitkä, hoikka säärensä ja toinen kaareva, hieman
rapistuneen suèddkengän peittämä jalkansa lepäsivät matolla hänen
aitansa. Toinen kyynärpää nojasi ikkunalautaan; toinen käsi oli
hautautunut hänen tuuheaan, ruskeaan tukkaansa, toinen painettuna hänen
pehmeitä huuliansa vasten. Hänen kirkkaat silmänsä tuijottivat ulos
ikkunasta kellertävään hämyyn, alas kadun litistyneiltä näyttäviin
plataaneihin, huojuvien, täyteen sullottujen linja-autojen kattoihin,
kotiansa kohti kiiruhtavien jokapäiväisten uurastajien hattuihin.

Ei suinkaan riemastuttava linnunsilmillä katseltu näky.

Mutta sittenkin Helen Mundy, joka oli juuri äsken täyttänyt
kahdeksantoista, katseli sitä silmiä väräyttämättä ikäänkuin olisi
odottanut jonkun juhlakulkueen tulevan sitä tietä.

Millaista juhlakulkuetta hän saattoi varrota?

»Top on myöhästynyt», lausui hänen äitinsä ääni hänen takanaan.

Vilkkaasti Helen pyörähti valaistuun huoneeseen päin. Sen seiniä
verhosivat hyllyt, jotka olivat täynnä nuhrautuneita kirjoja
— rivittäin punakantisia seitsemän pennyn romaaneja; sen matot
olivat haalistuneet, mutta värikkäät, sen nojatuolit nukkavierut, mutta
houkuttelevan näköiset, sen lumivalkeaan, ommelkoristeisen liinan
peittämälle pöydälle oli järjestetty miellyttävä posliinikalusto. Sen
uuninmatolla lepäsi kirjava, kiemuraan sykertynyt, karvaista toukkaa
muistuttava kissanpoika, kehräten, yhä vain kehräten — ja koko sisustus
tuntui pikemminkin sopivan vanhanaikaisen, onnellisen maalaispappilan
koulusaliin kuin lontoolaisen, halvan vuokra-asunnon arkihuoneeseen.
Se johtui siitä, että rouva Mundy —lukuisan perheen leskiäiti, jonka
lapsista enää ainoastaan Helen oli hänen siipiensä suojassa — että
rouva Mundy oli sellainen nainen, joka osasi tehdä majakan tornista,
linnan vankiholvista tai lainsuojattoman luolasta tuon hymyilevän
turvapaikan — kodin.

Mutta mikään ei olisi voinut tehdä kirjavampaa vaikutusta kuin
Mundy-perheen kalusto. Minkään merkitys ei olisi saattanut olla
selvempi. Se kuvasi perhettä.

Lattian välkkyvä, tumma vahakangas oli jäänyt perinnöksi edelliseltä
asukkaalta. Kirjahyllyt olivat kotitekoiset. Bamburuokoinen
sivupöytä, jossa oli kaksi lautaa — toinen perheen ompelukonetta,
toinen käytettynä ostettua gramofonia ja sen levyjä varten — oli
mahdollisimman halpaa tekoa.

Tähän olivat Mundyt johtuneet. Mistä he olivat lähtöisin, sen
osoittivat uuninreunuksen kohdalla ristikkäin olevat meriväenmiekat
ja sarja mustapuitteisia, pienoiskokoisia muotokuvia, uljaita,
soturipukuisia miehiä ja kauniita, kiharatukkaisia naisia, joiden puvut
olivat korkeauumenisia.

Rouva Mundyn miesvainaja oli palvellut laivastossa, Samoin oli hänen
isänsä. Hänen äitinsä oli työskennellyt tupakkamyymälässä. Hänen
puolisonsa iso-isä, joka vieläkin oli elossa ja uskomattoman vanha, oli
harjoittanut teekauppaa. Hänen lapsensa olivat avioliittojen kautta
joutuneet erilaisiin yhteiskunnallisiin kerroksiin; kaikissa heissä
kävi halpa koulutus epätoivoista taistelua ihailtavaa kotikasvatusta
vastaan. Heillä oli ystäviä kaikista piireistä, ja yhteiskunnallisesti
he olivat kahdennenkymmenennen vuosisadan tyypillistä sekaluokkaa.
Pian tutustumme heihin kaikkiin; ikävä, jos he teistäkin ovat liian
»sekalaisia». Tämä on jazzisekoituksen aikakautta; miksipä emme
katselisi jazzin hilpeätä puolta? Jopa rouva Mundykin, vaikka hän oli
Viktorian ajan loppupuolen luonteenomainen edustaja, teki niin. _Hän_
ei vähääkään pyrkinyt olemaan »uudelleen nuortunut», ei millään tavoin
tekeytymään tyttärensä sisareksi. Hän oli _äiti_, siitä ei voinut
erehtyä.

Tämä pieni, hintelä, viidenkuudetta ikäinen nainen, jolla oli
lempeät, ruskeat silmät ja tuuhea, harmaa tukka, hyöri huoneessa,
pyyhki kaakeleilla päällystettyä uuma, otti kuihtuneen kehäkukan
uuninreunuksella olevasta kristallimaljakosta, kohotti liedelle
sijoitetun teeleipäastian kantta. Sitten hän vilkaisi isoon kelloon,
joka oli kaksikymmentä minuuttia vaille kuusi.

»Mikähän Topia viivyttää?»

»Sinä!» tokaisi ikkunalla istuva tyttö, kiertyen kissan tavoin
sykkyrään. Helen näytti viehkeältä jopa kömpelötekoisessa, kotona
valmistetussa, tummassa leningissäänkin, vaikka hänen pieniä, kalpeita,
suippoja kasvojansa painoikin ruskeata kanervamätästä muistuttava
tukka, joka teki hänen päänsä suhteettoman isoksi hänen hentoon
vartaloonsa verrattuna, »Syy on sinun, äiti.» Puolittain nauraen hän
kääntyi rouva Mundyyn päin. »Kuka pitää Topille ateriat valmiina mihin
aikaan tahansa ja rohkaisee häntä tulemaan ja menemään, milloin itse
hyväksi näkee? Kuka hemmoittelee hänet piloille? Kuka varaa hänelle
kuivat sukat? Kuka lämmittää häntä varten pyyhinliinat? Kuka hankkii
hänelle torttuja teetä varten -»

»Etkö sinä itse tänään juossut teeleipiä noutamassa.»

»Vain säästääkseni sinua! Juuri sinä, äiti, menettelet ikäänkuin
Top olisi ainakin Walesin prinssi. Minkä tähden. Koska hän on mies.
_Minua miehet ellottavat_. Ja täällä me asumme tähän vuokrakasarmiin
sullottuina seurassamme heitä kaksi kappaletta. Toisen heistä tarvitsee
vain kolkuttaa kepillään lattiaan» — tällöin hänen äitinsä loi
hermostuneen katseen vaaleanpunertavan hohteen valaisemaan laipioon,
jossa oli kyyhkysenharmaita kuvioita —»ja sinä kiidät tanssiaskelin
yläkertaan häntä palvelemaan. Toinen taas — no niin! Mitä tulee siihen
olentoon, _Topiin_ —

Pelkästään tämä nimikin tuntui kannustavan Heleniä sättimään, mutta
sittenkin kuului hänen puolittaisen naurunsa värähtely.

»Top tekee asuntomme sietämättömäksi inhoittavilla piipuillaan ja
savisilla kengillään ja korjaamista kaipaavilla potkupallopuseroillaan
ja konerakennusta käsittelevillä oppikirjoillaan ja
autoilulehti-läjillään ja inhoittavan moottoripyöränsä varakappaleilla!
Sulloo arkihuoneemme —meidän huoneemme! — niin täyteen, ettei
täällä näe mitään muuta kuin Topin tavaroita. Niin, älä katselekaan
ympärillesi osoittaaksesi minulle; ettei mitään ole näkyvissä. Sehän
johtuu vain siitä, että sinä juuri äsken siivosit sen kookkaan,
rojoluisen raakalaisen jäljet. Miksi hän ei pysynyt erämaissaan muiden
villien ja maorien ja muun kansan seassa. Miksi tulla pesiytymään
meille?»

»Minne muualle hän sitten pesiytyisi?» pani rouva Mundy herttainen
äitinsä pyysi minua suomaan hänelle täällä kodin siihen saakka, kunnes hän
suorittaa tutkintonsa. Me olemme hänen ainoat sukulaisensa Englannissa.
Veri on vettä sakeampaa —»

»Ja paljoa siivottomampaa», keskeytti Helen. »Minkä tähden hän sitten
joka lauantai saapuu kotiin yltäpäältä veressä, ikäänkuin sinulla ei
olisi yllinkyllin tehtävää sitomatta hänen inhoittavia haavojaan ja
paikkailematta laastarilla hänen kammottavia ruhjevammojaan?»

»En minä siitä pahastu.»

»Mutta niinä pahastun. Ja jos Top olisi edes huvittava, äiti — mutta
hän ei puhu koskaan mitään!»

»Kyllä hän puhelee minun kanssani.»

»Röhkimällä. Ihan kuin mikäkin karju. Yksitavuisia urahduksia. Oletko
milloinkaan kuullut Topilta mitään muuta? Typerää. Jumi sentähden
hänen on sillä tavoin lukea päntättävä tutkintojansa varten, istuttava
kirjojen ääressä myöhäiseen yöhön. Kaikki muut opistolaiset käyvät
tanssiaisissa, vievät tyttöjä teattereihin! Mutta niin ei Top. Ei osaa.
Ei uskalla. Pässinpää!»

»St! Eikö hän juuri tulekin?»

»Kyllä!»

Ovi avautui; rauhallisesti astui sisään pitkä, vankkarintainen,
vaaleaverinen nuori mies.

Hänen mukanaan tuli huoneeseen toisenlaisen ilmakehän henkäys, uutteran
ulkoilmaelämän virkeä, alkuperäinen, miesmäinen tuntu! Silminnähtävästi
hän oli juuri palannut lauantai-iltapäiväisestä potkupallo-ottelusta,
tämä atleettirakenteinen nuorukainen. Hänen kasvonsa, hieman
pienipiirteiset hänen muuhun olemukseenpa verrattuina, olivat sileiksi
ajellut, poikamaiset, niiden ilme sopuisa, mutta pidättyvä. Hän oli
senlaatuinen kotiintulija, jollaisen kuka taloutta hoitava nainen
tahansa ilomielin näkisi väsyttävän päivän päättyessä.

»Heikel!» äänsi nuori Helen-tyttö välinpitämättömästi, kääntyi sitten
jälleen, kyyristyen kasvot ikkunaan, selkä huoneessa olevaan mieheen
päin.

»Kas niin, Top», virkkoi rouva Mundy ystävällisesti tälle nuorelle
pikkuserkulleen. Top tuntui hänestä kuin omalta pojalta, jollaista
hän itse ei ollut saanut. Hän oli tullut Australiasta opiskelemaan
konerakennusta South Kensingtonissa, ja hänen täydellinen nimensä oli
Harry Morse Tophampton, joka, kuten tunnettua, lausutaan »Toppain»;
siitä hänen lyhennetty hyväilynimensä. »Siinähän olet.»

»Niin olen», vastasi Topin lempeä, syväsointuinen ääni. »Istuhan,
poika-kulta; tässä on teetä. Teeleivät on pidetty lämpiminä sinua
varten. Ruskeata leipää ja voita, jollaisesta pidät. Kierrä valo
palamaan, ole hyvä.»

Liikahtamatta tuoliltaan nuori mies nosti kättänsä ja kiersi
palamaan pöydän kohdalla olevan lampun. Sitä varjosti ruusunvärinen
silkkireunus, jonka rouva Mundy oli laittanut vanhasta jumperista.

»Oliko iltapäiväsi hauska, Top? Eihän sinussa näy olevan ainoatakaan
haavaa sidottavaksi tällä kertaa. Jätitkö reppusi eteishalliin? Mary
purkaa sen. Kummat voittivat ottelussa?»

»Me», sanoi Top koruttoman ylpeästi. Olipa hänen ylpeytensä niin suuri,
että se houkutteli hänet käyttämään kuitakin kuin yksitavuisia sanoja.
»Viisitoista — yksitoista. Se oli tiukalla ajan puolivälissä. Voitimme
viimeisten kahdeksan minuutin aikana. Hieno ottelu. Sivumiehemme vältti
vaaran ihan viime hetkellä.»

»Ihmeellistä joukkoa, ettekö olekin?» pilkkasi nuori tyttö, kiertäen
päätänsä taaksepäin.

Top hymyili hänelle. Mutta Helenin hiuspensas oli taaskin kääntynyt
olkapäillä entiseen asentoonsa. Vain silloin, kun Top ahmiessaan
ruskeata leipää ja voita vastaili emäntänsä hiljaiseen puheluun
syvä-äänisillä: »Kyllä!... Niin!... Ahaa!... Oh!... Kiitos!» — vain
jokaisen tällaisen lyhyen sanan jälkeen Helen loi veitikkamaisen
vilkaisun olkansa ylitse, koettaen nähdä äitinsä katseen ja tarkoittaen
»_urahduksia_».

Pahankurisesta lapsesta välittämättä rouva Mundy kehoitti:

»Ota lisää voileipää, Top!»

»Kiitos, ei enää; olen jo kylläinen.»

»No, ota viimeinen viipale! Otathan? Se merkitsee kymmentätuhatta
puntaa vuodessa ja sievää vaimoa.»

Top otti viimeisen viipaleen.

»Lisää teetä?»

»Neljäs kuppi», mutisi nuori potkupallonpelaaja. Pannessaan sokeria
ammeenkokoiseen teekuppiinsa hän tiedusti: »Miten on _hän_ ollut?»
Samalla hän katsahti punertavakaihtimisen lampun ylitse laipioon.

»Me emme ole käyneet yläkerrassa koko päivänä, vaikka lähetinkin
Hendersonin välityksellä hänelle pikku lahjani», vastasi rouva Mundy.
»Nyt on hänen syntymäpäivänsä, kuten tiedät, mutta hän ei halua meidän
menevän sinne, jollei meitä pyydetä... Hän ei ole kutsunut; mutta
luulisin —»

Samassa kajahti ylhäältä laipiosta kolme koputusta, jotka panivat
lampun värisemään. Kops, kops, KOPS!

»Kas siinä se! Minua.» Hätäisesti rouva Mundy juoksi pois teepöydastä.

Ennenkuin hän ennätti ovelle, kuului ylhäältä vielä kaksi kovaa
kolausta. KOPS, KOPS!

Kääntäen vaaleatukkaisen päänsä ja harmaat silmänsä ikkunakomeroon päin
nuori Tophampton huomautti. »Se on sinulle.» Helen oli jo solahtanut
istuimeltaan ja juoksi ovelle. Hänen ehdittyään sinne kajahti huoneessa
vielä yksi kolahdus, joka pani tee vehkeet kilisemään. KOPS!

»Ahaa! Hän tahtoo sinne minutkin.» Nopealla harppauksella Top oli
toisten jälessä.

Kuinka meluttomasti hän liikkuikaan, tämä yli sadankahdeksankymmenen
sentimetrin mittainen, kahdeksankymmenenkolmen kilon painoinen
nuori mies, joka oli opistonsa potkupallo joukkueen kapteeni ja
jota pidettiin käyttökelpoisena urheilun monilla muilla haaroilla.
Hän aiheutti esimerkiksi vähemmän melua kuin kömpelö Mary, joka nyt
tuli korjaamaan pois teeastioita; hän vaati vähemmän tilaa kuin
keijukaismainen Helen. Kuka muuten olisi uskonut, että tyttö kompastui
Topin jalkoihin kaikkialla heidän pienessä asunnossaan; minne ikinä
hän halusi mennä, siellä oli tuo olento vastassa. Nytkin oli Topin
päästääksensä tytön edelleen painettava iso, komeanmuotoinen vartalonsa
litteäksi kirjakaappia vasten.

Portaiden yläpäässä rouva Mundy pysähtyi yläkerran huoneiston
suklaanväriseksi maalatun oven eteen; pelokkaasti hän katsahti
molempien nuorten kasvoihin.

»Käy sisälle!» jupisi Top. »Täällä on onni tarjolla. Hän saattaa olla
hyvällä tuulellaan.»

»Mikä toive!» huudahti Helen yleensä koko maailmalle.

Ovi lennähti auki, ja aukossa näkyi mustapukuinen mies, Henderson,
palvelija.

»Suvaitsetteko ystävällisesti mennä suoraan sisälle?» kysyi hän
hillityllä, nöyrän kohteliaalla ja perin kolealla äänellä.

Samassa kuului asunnon (ainoastaan portaista tihkuvan valon valaiseman)
käytävän lävitse kolme kovaa koputusta, rouva Mundyä kutsuva merkki.

Sisällä huusi ääni, valittava ja tyytymätön — huusi käskevästä »NAINEN!»

»Kyliä, isoisänisä, olen juuri tulossa.»

Kuin kaniini juoksi rouva Mundy käytävässä raollaan olevaa ovea kohti.

Huone, johon hän joutui, tuntui painostavan kylmältä.

Sillä vaikka oltiin lokakuun lopulla ja seudun täytti joen
viluinen usva, oli isoisänisä mieluummin valmis värisemään kuin
sallimaan huonetta lämmitettävän. Isoisänisä (herra Horace Mundy)
oli muuten Helenin eikä hänen äitinsä isoisänisä. Hän oli hyvin
vanha, ennakkoluuloinen, omituinen, ja monet seikat olivat hänestä
vastenmielisiä. Enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa hän kammosi
rahan tuhlausta. Senvuoksi hänellä ei ollut valoa. Tätä Oxfordin
vuokrakasarmialueen yläkerran asunnon kolkkoa arkihuonetta valaisi vain
heijastus hevosenkengänmuotoiseen kaareen sijoitetuista (vuorotellen
punaisista ja valkeista) lampuista, jotka oli sytytetty palamaan
vastapäätä sijaitsevan elävienkuvien teatterin oven yläpuolelle.
Niiden hohteessa näkyi pitkä, alaston, niukasti kalustettu huone.
Yhdessä nurkassa välkkyi valkoisena joku korkea esine maljakko,
veistos? ilma huoneessa tuntui kolealta kuin holvissa, se tuoksahti
kylmältä korkkimatolta, joen usvalta, joka tunkeutuu kaikkien Thamesin
rannalla olevien talojen jokaiseen rakoon; tähän hajuun sekaantui
häive jostakin miellyttävämmästä... Heleniltä, joka rakasti tuoksuja,
pääsi hiljainen, vaistomainen nuuhkaisu; se häipyi, se tuoksahdus...
Nyt olivat vieraiden silmät paremmin perehtyneet pimeään, ja he
kääntyivät kaukaisempaan soppeen ja siellä olevaan nojatuoliin päin.
Siinä he tiesivät olevan mytyn mattoja ja peitehuopia sekä ikivanhan
höyhenpeitteen, jonka takaa kohosi näkyviin pieni pää, ihan kalju, ja
pari haparoivia, laihoja käsiä.

Jos isoisänisä näytti miltään maalliselta olennolta, niin ennen kaikkea
hän näytti joltakin häijyltä kilpikonnalta.

Hän puhutteli heitä valittavaan, komentavaan sävyynsä »Te olette
kaikki tulleet, oletteko? Tarvitsitte siihen jonkun verran aikaa. Etkö
kuullut kolkutustani, NAINEN?»

»Kyllä kuulin, isoisänisä; olen pahoillani, jos annoin sinun odottaa»,
sopersi rouva Mundy-poloinen.

Hän oli viisikuudettavuotias ja toimellinen ihminen. Hän oli ollut hyvä
aviovaimo, oli aina ollut mainio taloudenhoitaja ja oli ollut seitsemän
vallattoman lapsen altis äiti. Mutta tn isoisänisän läheisyydessä
nämä ominaisuudet jättivät hänet pulaan, ja hänestä tuli änkyttävä
koulutyttö, jonka polvet pyrkivät pettämään.

»No niin», pitkitti isoisänisä, »kutsuin teidät tänne, ihmiset, koska
tänään täytän yhdeksänkymmentäviisi vuotta ja mielestäni teidän on aika
nähdä jotakin, mitä haluan teille näyttää».

Top aloitti: »Minä kierrän siis valon palamaan, sir —» »Ei
sinnepäinkään, sir!» ärähti isoisänisä. »Tuhlataan sähköä! Tuhlataan
kaikkea. Tuhlataan. Tuhlataan. Tuhlataan. Enpä ihmettelisi, vaikka
olisitte jättäneet alakertaan kaikki valot palamaan, kun olette
tuollaisia.» (Niin he olivatkin tehneet.) »NAINEN! Kuinka suuri oli
sähkölaskusi viime neljännekseltä?»

Tämä pistoolinlaukauksen tavoin tullut kysymys pani nais-paran
haukkomaan henkeään tavoitellessaan vastausta.

»Etkö tiedä sitä? Mitä oikein tarkoitat? Etkö sitä tiedä?» »Saan sen
selville yhdessä minuutissa, isoisänisä», vikisi emäntä-rukka. »Olen
pannut ne kaikki nippuun —»

»Nippuun? Mitä niiden niputtaminen hyödyttää? Miksi et ole painanut
niitä mieleesi? Sinun olisi pidettävä ne päässäsi, sormenpäissäsi!
Tyttö! Minä arvaan, mitä ajattelit.» Tämä syytös oli suunnattu Helenin
pientä, tummaa hahmoa kohti, joka pörrötukkaisena kuvastui valaistua
ikkunaa vasten. »Älä olekaan olevinasi ikäänkuin et olisi ajatellut,
että 'äitisi on mahdotonta pitää asioita samalla kertaa päässänsä ja
sormenpäissään’. Ahaa! Joko oivallat, että olen liian älykäs teihin
kaikkiin verrattuna. Ihan liian älykäs!» Viimeiset sanat suhteellisesti
ystävälliseen sävyyn. Melkein kuuluvasti rouva Mundy huoahti
helpotuksesta.

Mutta jos hän toivoi isoisänisän aikovan näyttää harvinaista hyvää
tultaan, oli se toive ollut ennenaikainen.

Entistä pahasisuisemmin hän alkoi uudelleen syytää syytöksiä
tämän perheen jäseniä vastaan, soimasi heidän rikollisen kehnoa
rahojenhoitoaan, heidän välinpitämättömyyttään pikku kuluista —
vuodosta, joka upottaa millaisen laivan hyvänsä. Kuinka usein he
olivatkaan kuulleet sen jo ennen. Mutta näissä tuhlaavaisuuden ja
mielettömän huolimattomuuden syytöksissä oli nyt toisenlainen sävy.
Tuntui silta kuin isoisänisällä olisi yhdeksäntenäkymrnentenäviidentenä
syntymäpäivänään ollut jotakin erikoista kaunaa sukulaisiansa kohtaan.
Mitä he olivat tehneet?

»Pikku seikka toisensa jälkeen, ja ennenkuin aavistattekaan, olette
vararikko-oikeudessa. Juuri sinne te kaikki joudutte.» Sitten taaskin
pistoolinlaukaus: »Kuuletko sen, POIKA?»

»Kyllä», vastasi nuoren Tophamptonin ääni pimeästä.

»Hyvä. Sillä joskin äskeiset sanani kohdistuvat teihin koko
joukkoon, kohdistuvat ne erityisesti sinuun. Toivon sinun ymmärtävän
tarkoitukseni, POIKA.»

Äänettömyys.

Pimeydessä kääntyivät rouva Mundyn ja hänen nuoren tyttärensä päät
sukulaisensa ja maksavan vieraansa kookkaaseen ruhoon päin.

Mitä ihmettä oli Top tehnyt? Ja juuri Top! Jos isoisänisä oli
milloinkaan osoittanut muita mieluummin haluavansa jonkun ihmisolennon
seuraa, niin se olento oli juuri tämä verrattain vieras henkilö. Top,
suosikki, epäsuosiossa.

Huolestuttavan hiljaisuuden rikkoi isoisänisä pamauttamalla äkkiä:
»Tahdon tietää — _kuinka paljon maksoit niistä?_ Häh? Älä koetakaan
torjua kysymystäni. Suu puhtaaksi! Ja puhukin totta! Kuinka paljon
ne _maksoivat_?» Taaskin äänettömyys kuten useinkin Topin lausunnon
edellä. Kuten Helen oli pannut merkille, »oli aina pitkähkö äänettömyys
edellä, kun oli tulossa enemmän kuin yksi tavu». Vaitiolon jälkeen
kuului Topin tyyni vastaus: »Lasken sen, sir... Isot maksoivat
kaksitoista shillingiä kuusi pennyä ja toiset kuusi shillingiä kuusi
pennyä tusina. Ostin tusinan toisia ja puoli tusinaa —»

»Hyvä Jumala, POIKA! Onko sinun se laskettava? Etkö jaksa muistaa
moista tuhlattua erää? Etkö edes tiedä, kuinka paljon olet päivässä
menettänyt? Hävytöntä! En ikinä ole kuullut mistään niin kauheasta.
Anteeksiantamatonta! Hävytöntä! Marraskuussa. Ostaa _ruusuja_ —
RUUSUJA!»

Top sanattomana.

»Teitkö sen, Top?» huohotti rouva Mundy liikutettuna.

»Lähetitkö isoisänisälle ruusuja syntymäpäivälahjaksi.»

»Kyllä.» Top tunnusti rikoksensa.

Heleniltä pääsi: »Tunsin ruusujen tuoksun tullessani tänne.»

»Hän ei voi väittää vastaan», ärisi isoisänisä. »Kelvotonta hulluutta;
mutta minä arvasin niiden olevan häneltä! Ei minkäänlaista korttia;
mutta olen liian älykäs koko teidän joukkonne petettäväksi.

— _Katsokaahan_ niitä! Ei; älkää sytyttäkö sähköjä, ennenkuin käsken.
MIES! Henderson! Kynttilä makuukamaristani... Sytyttäkää se, te pöllö!
Kas niin. Pankaa se tuonne nurkkapöydälle.»

Nurkka, tuon synkän onkalon pimein soppi, muuttui äkkiä sen kirkkaimmin
valaistuksi kohdaksi.

Ruusuliekkinen, lyhyessä, nelitahkoisella kannalla varustetussa
hopeisessa jalassa palava kynttilä paljasti omituisen näyn, joka
muistutti pakanallista alttaria! Pöydällä seisoi kuolemattoman
milolaisen Venuksen jäljennös, lähes metrin korkuinen, ja maljakko
ruusuja, tumman punaisia ja meheviä. Kaunis kukkakimppu ulottui
jumalattaren polventaipeeseen saakka. Ne näyttivät uhrilta...

»Niinpä niin. Arvasin kyllä, kuka ne oli lähettänyt otaksuttavasti
osaamatta tehdä mitään parempaa käyttövaroillaan. Niiden piti saapua
tänä aamuna, eikö niin?»

»Niin.»

»Ja ostit ne kukkakaupasta, jonka ohitse menet kävellessäsi opistoon?
En koskaan ole kuullut sellaisesta hulluudesta. Mitä sinä oikein
ajattelit?»

»Arvelin teidän pitävän niistä, sir.»

»Miksi ihmeessä ajattelit sellaista?»

»Niin... Minä arvelin», vastasi yksikantainen Top,

»Pyh! Juuri sen tähden, koska kerran kuulit minun sanovan, että
rakastan intohimoisesti kauneutta ja että toivoisin saavani elää
loppupäiväni lainkaan näkemättä ihmisiä, ympärilläni vain kreikkalaisia
veistoksia ja punaisia ruusuja Se oli syy, eikö ollutkin?»

»Oli.»

»Nuori hupsu!» ärjäisi omituinen vanhus.

Äänettömyys.

»Ajattelit, niin, ajattelit minun unohtaneen sanoneeni sinunikäisesi
kuullessasi silloin kerran viime kesänä. Olen liian älykäs, ihan
liian älykäs teille, koko joukolle! Te höyhenpäiset, heikkojärkiset
tuhlarit... Te ette tiedä, kuinka suuri on sähkölaskunne tai kuinka
paljon olette maksaneet kukista samana aamuna. Toivoton kokoelma
tylsämielisiä. Viimeinen kolikko taskussanne; mutta sittenkään,
_sittenkään_ ette pane talteen jokaista penniä pahojen päivien varalle,
mikä olisi ainoa toivonne, vaan tuhlaatte ne; ja mihin? Katkottuihin
kukkiin; teeleipiin! (Enkö tuntenut niiden hajua? Enkö nähnyt tämän
tytön juoksevan kadulle, heti kun se tomppeli tuli kohdalle ja kilisti
kelloaan?) Herkkuja ja ylellisyyttä, ikäänkuin kieriskelisitte rahoissa
— ja nyt olet ymmällä — NAINEN. Enkö arvaa, että olet usein pahoillasi,
koska et voi lähettää mitään tyttäriesi mies-houkkioille, jotka
menivät naimisiin ryysyläisten kanssa vain sodan vuoksi. Hyvin sinun
sopii huoata. Entä sinä — TYTTÖ?» Sieltä, missä Helen seisoi, kuului
kärsimättömän liikahduksen ääni. »Etkö olisi valmis antamaan mitä
hyvänsä rahasta?»

»Jotakin olisin valmis antamaan. Mutta en mitä hyvänsä. Raha», päätteli
Helenin kirkas, nuorekas ääni, hieman väristen, »raha ei ole kaikki
kaikessa».

»Happamia pihlajanmarjoja, happamia pihlajanmarjoja! Juuri senvuoksi
ei ainoallakaan teistä ole rahaa. Te ette ole säästäneet. (Säästäneet?
Te?) Te ette ole käsittäneet asioiden arvoa. Minä olen; käsitin sen
jo elämäni alkutaipaleella — niin, ennenkuin useimmat teistä olivat
syntyneet. Minä olen ollut viisas siinä, missä te ette ole edes
järkeviä. Olen osannut tulla toimeen ilman sellaista, mikä ei ole ollut
tärkeätä, jotta myöhemmin minun kannattaisi hankkia sellaista, mikä on
oivallisempaa.»

»Totisesti en tiedä, mitä se _on_», mietti rouva Mundy. »Mitähän se
saattaa olla, se hänen 'oivallisensa'? Sillä miten hän elääkään nyt,
kovaosainen vanhus-raukka! Surkean epämukavasti. Pitkän elämänsä
lopussa vailla kaikkea! Viluisena, huonosti ravittuna, yksinäisenä;
ei edes mattoa jalkojen alla; oleksii pimeässä kuin lepakko eikä syö
voitakaan... Kuitenkin hänellä on se elinkorkonsa. Kun hän maksaa
vuokransa ja Hendersonin palkan, täytyy hänelle jäädä jotakin jälelle.
Varmastikin hän voisi suoda itselleen joitakuita mukavuuksia. Mutta hän
kuluttaa vain —»

Hän aprikoi, kuinka paljon. Tuntui tosiaankin tuskin mahdolliselta
arvioida tämän itsepäisen vanhuksen niukkoja menoja liian vähäisiksi.

Hänen palvelijansa Henderson teki työtä viidestätoista shillingistä
viikon. Asunnon vuokra oli kuusikymmentä puntaa vuodessa.

Vanhus ei koskaan juonut ja söi vähemmän kuin Mundyjen
kilpikonnanvärinen kissa. Vaatteita hän ei ostanut milloinkaan; tuo
vanha, ikivanha, tippuneesta kastikkeesta jäykkä, munatahrainen
päällystakki, nuo ennen vedenpaisumusta teetetyt housut, tuo
höyhenpeite, josta levisi untuvia kaikkialle huoneeseen, kun hän
vain liikahti —kas siinä isoisänisän pukuvarasto! Hänen ainoa
minkäänarvoinen omaisuutensa oli tuo mustapuinen, käyräkahvainen
keppi, jolla hän takoi lattiaa suvaitessansa kutsua luokseen
aristelevia sukulaisiaan.

Mutta niin suuri oli hänen persoonallisuutensa voima, niin hellät
heidän sydämensä, että he varoivat pahoittamasta hänen mieltään ihan
yhtä tarkoin kuin olisivat eläneet jälkisäädöslahjojen toivossa.

Äkkiä hän rajusti kysyi: «Kuinka suuret tulot otaksutte minulla olevan?
Arvatkaa! NAINEN?»

Rouva Mundy pudisti päätänsä.

»TYTTÖ?»

»En tiedä, isoisänisä», virkkoi tyttö äänessänsä sävy, joka merkitsee:
»En siitä välitä.»

»Entä sinä, POIKA? Mikä on sinun arvauksesi? Kuinka paljon arvelet
minulla olevan tuloja tässä istuessani?»

»En osaa arvata, sir.»

Viehättyneenä isoisänisä ilmoitti: »_Hyvä joukko toistakymmentä tuhatta
puntaa vuodessa_.»

Syntyi pitkä, pitkä äänettömyys, ikäänkuin tämä ilmoitus olisi
vaikuttanut kuulijoihin tavattoman voimakkaasti. Mutta kuinka vähäisen
vaikutuksen se olikaan tehnyt sukulaisiin!

Isoisänisä oli väittänyt hänellä olevan tuloja kymmenentuhatta puntaa
vuodessa! Se oli todistus yhdestä seikasta, nimittäin siitä, että nyt
taaskin oli isoisänisän »paha» päivä, tuumi rouva Mundy.

Helen ajatteli karkeasti: »Hullu!»

Top mietti: »Sekaisin, vanhus-raukka!»

»Kas vain; te ette näy välittävän siitä sen enempää kuin jos olisin
sanonut kymmenen _pennyä_, niinkö? Te ette tietenkään usko minua. Mutta
on ihan yhtä hyvä teille, että tiedän sen! Sillä tajuan kyllä, ettette
te olisi juosseet portaita ylös ja alas useammin ettekä hoppuisemmin
huolehtineet minusta, jos olisittekin tienneet minut rikkaaksi. — Te
olette pitäneet minua köyhänä, koska olen ollut itara. Yhä typerämpää.
MIES, Henderson! Enemmän valoa nyt!»

»Sähkövaloko, sir?»

»Niin, te apina. Arvelitteko minun tarkoittavan revontulia? Tahdon
heidän näkevän —»

Sähkövalo syttyi, paljastaen huoneen alastomuuden sillä sisustusta
ei mikään varjostanut. Tuli hehkut räikeänä paljaassa lampussa.
Ainoastaan yhdessä nurkkauksessa oli edelleenkin pehmeän ruusuinen
valaistus. Kynttilän liekki levitti yhäti hohdettaan vanhanaikaiselta
hopeajalaltaan kauniita ruusuja sisältävään posliinimaljakkoon ja
kauneuden jumalattaren pitkiin, verhottuihin raajoihin, verrattomaan
vartaloon, kädettömiin olkapäihin ja pieneen, hymyilevään,
klassilliseen päähän.

Vastaisessa nurkassa — mikä vastakohta! — kyyhötti kilpikonnamainen,
iäkäs vanhus.

Häntä verhoavan höyhenpeitteen alta kuului kahinaa ja ratinaa.

»Näissä papereissa», virkkoi hän, »on se kaikki. POIKA! Ota ne ja
silmäile niitä. Jollet sinä niitä ymmärrä, niin ajattelevat ihmiset
kyllä ymmärtävät. Olen kirjoittanut käyttämääni lakiasiaintoimistoon.
Sieltä tulee tänne mies huomenna... Ei, se ei käy päinsä —
sunnuntaina. Hän tulee maanantaina. NAINEN! Sinä tunnet sen liikkeen.
Vävysi oli työskentelemässä sen konttorissa. Mutta hän ei tiedä
tästä mitään. Siitä ei ole hajuakaan kellään muulla kuin liikkeen
päämiehellä. Hän se tänne tulee. Teidän on tuiki hyödytöntä uskotella
itsellenne, että tämä on sekavia harhaluulojani. POIKA, oletko lukenut
sen kirjeen?»

»Kyllä.»

»Alkuperäinen, eikö niin? Kirjoitettu eilen, vai mitä? Antaa varmuuden,
eikö totta? Ja sen lisäksi — nämä pikku tavarat —»

Taaskin kahinaa höyhenpeitteen alla. Luisevat kädet toivat esille
ison, mustan, lakeeratun lippaan ja kilistivät avainnippua. Hän
avasi lippaan, sysäsi syrjään tukuittain papereita, joiden laatua
hänen sukulaisensa eivät tunteneet — ne olivat haltijalle asetettuja
arvopapereita. Näkyviin tuli vanha, punainen nenäliina, nelikulmaisesti
laskostettu. Sen sisältä vetivät petolinnun kynsiä muistuttavat sormet
jotakin, mikä lipui ja välkkyi pehmeästi, maitomaisesti.

»Tässä helminauha», äänsi vanhus ja riiputti kaulaketjun kimaltelevia
pallerolta ilmassa. »Tämän korun väitetään olleen keisarinna
Josephinen omaisuutta. Helmisiä korvarenkaita... Tässä timantteja.»
Hän aukaisi sametilla sisustetun kotelon ja käänteli sormusta, josta
säihkyi häntä vastaan äkäistä, vihreän ruusuista valoa. »Houkkamaiset
timanttikauppiaat väittivät näitä liian vanhanaikaiseen tapaan
hioituiksi. Ne on muka hiottava uudelleen muodikkaasti, upotettava
platinaan tai mikä nyt muodissa lieneekään. Ne muka muutoin menettivät
puolet arvostaan. Paksupäät! Tämä sormus timanttineen... TYTTÖ, nämä
jalokivet saat sinä...»

»Kiitos, isoisänisä», sanoi Helen hillityn vastahakoisesti.

»Nämä saat sinä, rakas neiti Ynseä, kun minä olen kuollut. Missään
tapauksessa en ole kuollut vielä nyt, joten sinun ei olisi tarvinnut
vastata niin ihastuneen innokkaasti! Hyvin kaukana kuolemasta vielä.
Mutta kuoltuani epäilemättä saat jotakin, mikä turvaa sinua joutumasta
vaivaistaloon, jossa sinun tuhlaavaisuutesi tähden pitäisi päiväsi
päättää, sinun ja äitisi!»

»Isoisänisä», sekaantui puheeseen ääni, rouva Mundyn kiihtynyt, hellän
surullinen ääni. »Olette kovin hyvä, mutta —»

»Olet kovin vilpillinen, NAINEN, saneessasi sellaista. Missään nimessä
en ole ollut kyllin 'hyvä’ jättääkseni rahojeni pääosaa sinulle tai
tuolle huonosti esiintyvälle tyttärellesi. Omaisuuteni sattuu olemaan
häntä varten.» (Kilpikonnanpää käännähti.) »POIKA. Kuulitko sen?
Kymmenentuhatta puntaa vuodessa odottamassa, että sinä otat ne.»

Tällä tavoin puhuteltu Harry Morse Tophampton seisoi häikäisevässä
valossa liikkumattomana kuin patsas, kuin nuori poliisi, kuin
liikenteen pysäyttämä vanttera autonohjaaja. Topissa olikin sillä
hetkellä jotakin niistä kaikista, niin kookas, niin kalpean vaalea
verinen, niin hiljainen hän oli.

Hän oli kuin heittoansa arvioiva nuori kiekonheittäjä taidekoulun
antiikkisten teosten huoneessa. Hän oli kuin hyvännäköinen nuori
konstaapeli, joka avatakseen kävelijöille tien Strandin poikki ojentaa
ison, valkean puuvillakäsineen peittämää kättä tavattoman laajan
öljykangasverhon liepeessä. Hän oli kuin matkanne ahdinkoisella
pääteasemalla luoksenne rientänyt, miellyttäväpiirteinen, nuori
kantaja, jonka lakin lipan alta tuikahtava harmaa katse lupaa: »Hankin
sen teille tuossa tuokiossa, neiti!» Hänessä oli myöskin jonkun verran
nuorta prinssiä, jota on kiidätetty valtakunnan äärestä toiseen ja joka
väsyneenä, mutta hienotunteisena hymyilee väkijoukolle avuttomasti,
vastustamattomasti.

Toisin sanoen Top oli järkkymätön nuori anglosaksilainen, hieman
vaiteliaampi ja soreakasvuisempi kuin ikätoverinsa, mutta suuresti
monia heistä muistuttava.

Kuten huomautin, ette kenties pidä hänestä. Salaa, torjuvasti, peittäen
tunteensa sättimiseen, isoisänisä (omituinen oikkuilija) oli aina
pitänyt hänestä.

»Sinä siis saat kymmenentuhannen punnan tulot vuodessa, POIKA; eikä
sinun tarvitsekaan odottaa kuolemaani saakka, vaan ainoastaan siihen
asti, kunnes —»

Hän keskeytti lauseensa silmäilläksensä Topia, joka seisoi odottavana,
tarkkaavana.

»Rahaan liittyy ehto. Ymmärrätkö?

»En», virkkoi Top.

»Mitä tarkoitat? Etkö tiedä, mitä 'ehto’ merkitsee?»

»Kyllä; mutta en tiedä teidän ehtoanne, sir.»

»Sen kyllä selitän. (Te toiset — te naiset! Jääkää kuuntelemaan, jos
haluatte; oikeastaan se ei vähääkään koske teihin, ja olen teille
kiitollinen, jos pidätte asian omina tietoinanne. Siihen nähden minun
on luotettava teihin.) No niin, POIKA, kuinka vanha olet?»

»Kaksikymmentäyksi vuotta ensi kuussa.»

»Kaksikymmentäyksi vuotta. Niinkö todellakin?» Äkkiä kuin
pistoolinpamaus singahti taaskin kysymys: »Onko sinulla jo tyttö?»

»Mikä, sir?

»Tyttö, Tunneliitto.»

»Ei», vastasi Top entistä vilkkaammin, jopa levottomasti.

»Ei tyttöä? Ah! Mitäs se on! Kummallista; kummallista! Sinunkaltaisesi
nuorukainen. — Mutta minä uskon sinua.

Oikeastaan olinkin jo edeltäpäin varma, ettei sinulla ole. Mistä se
johtuu?»

Tätä suorasukaista kysymystä seurasi vaitiolo. Rouva Mundy ei
hievahtanutkaan; Helen ei kääntänyt päätänsä. Mutta kylläpä he
kuuntelivat! Naisellinen uteliaisuus näytti äkkiä tehneen heidät
molemmat samanikäisiksi naisiksi.

Sitten puhkesi nuori mies puhumaan. »Asian laita on se, sir, että minä
en taida tuntea — ainoatakaan tyttöä —»

»Perin harvinaista, eikö olekin?»

»En tiedä, sir. En kai ole sitä ajatellut. Hm — minä nähtävästi haluan
vain —»

»Tällä hetkellä merkitsee sangen vähän, mitä _sinä_ haluat. Kuuntele,
mitä minä toivon. Sinun on etsittävä tyttö, seurusteltava hänen
kanssansa, taivutettava hänet suvaitsemaan huomaavaisuuttasi, mentävä
hänen kanssaan kihloihin ja naimisiin. Sillä ehdolla sinä saat rahani.
Ymmärrätkö, POIKA? Varmastikin olen käyttänyt kyllin alkeellisen selvää
kieltä sinunkin tajuttavaksesi. Tyttö. Eikä tyttö saa olla minkälainen
tahansa, muista se. Ei, ei. Hänen on oltava —»

Vaikutusta tehostava pysähdys. Sitten omituinen vanhus lausui
ultimaattuminsa.

»Hänen on oltava moitteeton tyttö. Nimittäin moitteettoman,
virheettömän kaunis. Etsi hänet ja rahat ovat sinun!»

II luku

Kauneudenpalvoja

Pysähtymättä kuuntelemaan, mitä hänen kuulijoillaan olisi sanomista
tästä eriskummaisesta ehdotuksesta, jatkoi vanha herra Mundy (saituri,
oikkuilija, teoreetikko) dogmaattista, narisevaa saarnaansa.

»Kauneus on hallitseva intohimoni. Sellaiset ihmiset, joilla on joku
hallitseva intohimo, ovat myöskin lujasti takertuneet elämään. Juuri
sentähden olen minäkin tänään yhdeksänkymmentäviisivuotias. Aina on
minulla ollut intohimo pitämässä minua hengissä. Minkä luulette sen
olleen? Rahanko?»

»Isoisänisä —»

»NAINEN, hillitse kieltäsi ja kuuntele — jos nainen yleensä kykenee
sellaiseen. POIKA, kierrä nuo valot sammuksiin! Oletteko luulleet,
että intohimonani on ollut raha? Onnelliset sijoitukseni viisikymmentä
vuotta takaperin? Jatkuneet keinotteluni neljäkymmentä vuotta sitten,
joiden nojalla nyt olen —mikä? Neljännesmiljoonan omistaja. Se on
sivuharrastukseni. Olemukseltani olen kauneudenpalvoja. Kauneus on
määräävä tekijä elämässäni.»

Epäuskoisina toiset kuuntelivat. Mitä hän nyt sanoisi? Tuossa
kammottavan epämukavassa, pimeässä ja kylmässä huoneessa pitkitti
vanhuksen sortunut ääni:

»Tähän maailmaan on ahdettu liian paljon rumaa.»

Mitä oli siihen vastattava?

Vilpittömän katkerasti isoisänisä täydensi ajatustaan: »Minun on ihan
tuskallista katsella ympärilleni ja nähdä sellaista kauneuden puutetta!
Nyt en pääse liikkeelle, kuten tiedätte. Mutta silloin kun pääsin
— niinä viimeisinä vuosina, jolloin liikuskelin kaupungilla — mitä
näinkään kaikkialla ympärilläni! Niin paljon inhimillistä rumuutta kuin
jos olisin kuluttanut päiväni tähyilemällä omaan parranajopeiliini!
Maailma, varsinkin Lontoo, muuttuu yhä rumemmaksi joka päivä.
Katsokaahan sitä!»

Tällöin vanhus täräytti keppinsä paljaisiin lattialautoihin ikäänkuin
olisi taaskin kutsunut Topia.

»Katsokaahan totisesti sen ihmisiä. Normaalista kehnompia!
Elinvoimiltaan heikkoja! Katsokaa kaduilla tungeksivia ihmisiä, jotka
sohivat sateenvarjoillaan toistensa vastenmielisiä kasvoja. Katsokaa
heitä parvissa, kun he tyytymättöminä sysivät toisiansa koettaessaan
päästä omnibusvaunuihin! Katsokaa heitä, kun he matkustavat
maanalaisilla radoilla! Niin. Siellä luullakseni voi heidät nähdä
heidän huonoimmalta puoleltaan — ihmiset. Menkäähän istumaan jollekin
maanalaisen radan asemalle; tarkkailkaa matkustajia, jotka kapuavat
täyteen sullottuihin juniin, yksi kerrallaan, loputtomana virtana!
Heitä on liian paljon, ihan liian paljon ja ihan, ihan liian rumia.»

Hän selvitti kurkkuaan; mutta hän ei ollut vielä lopettanut.
»Turmeltuneita olentoja kaikki järjestään, toinen toistansa
surkeampia. Vääntyneitä vartaloita, pöhöttyneitä tai kuivettuneita,
inhoittavimmissa, muodottomimmissa puvuissa mitä vuosisatoihin on
nähty», valitti isoisänisä, kiertäen peitettä tiukemmin luittensa
ympärille. »Raajat roikkuvat miten sattuvat; päät pistävät esiin
rinnasta. Piirteet nähtävästi kutistuneina vetäytyneet sellaisiksi,
joita ihmiset nimittävät 'alempien eläinten’ ilmeeksi. Verikoiramiehiä,
turskanaisia — apinamaisia lapsia... Heidän muotonsa on kamala — entä
sitten heidän värinsä! Hipiä kuin säilykeliha tai kylmä kaurapuuro —»

Tällöin pääsi Heleniltä heikko, hermostunut, miltei hillitty
naurahdus...

»Se ei ole mikään naurunasia, TYTTÖ. Näitä värittömiä naamareita näkee
nuorillakin naisilla. Tytöillä! Minkä tähden?»

Mitä oli taas tähän vastattava? Tuossa pimeässä huoneessa, jossa oli
yksi ainoa ruusuisen hohteen valaisema soppi, ruusujen koristama
Venuksen alttari, vallitsi tiukka hiljaisuus.

»Kaikkialla rumuutta! Sivistyksemme vika, niinkö väitätte?» huudahti
isoisänisä kolmelle kuulijalleen, jotka eivät olleet hiiskahtaneetkaan.
»Sitä pahempi sitten sivistyksellemme. Perustuuko se valheeseen?
'Kaunis on totta, tosi kaunista.’ Eikä ainoatakaan penniä», lisäsi
hän, laskeutuen ylevästä sävystä asialliseen, »ei penniäkään minun
rahoistani säilyttämään asioita ennallaan. Ei ropoakaan rumuuden
jatkamista varten. Ei! Se on pisara meressä —»

»Missä meressä?» aprikoi rouva Mundy.

»Pisara meressä, mutta minä panen vastalauseeni. Jos lasken pohjan
yhden ainoankaan terveen ja kauniin perheen onnelle, niin enkö silloin
ole tehnyt jotakin?»

Äänettömyys.

Ehkäpä hänen pojanpoikansa vainio, seitsemän lapsen altis äiti,
ajatteli myöskin tehneensä jotakin.

Kenties me kaikki arvelemme tehneemme jotakin.

Otaksuttavasti isoisänisän työn kaltainen teko työntäisi syrjään
kaikki, mihin me voisimme viitata.

Hänen äänensä värähti. »Maailmassa täytyy olla viehättävääkin. Siellä
täällä keidas tässä kelvottomuuden erämaassa. Totisesti täytyy olla
olemassa joku nuori nykyajan tyttö, joka voisi pitää tuota» —hänen
petolinnunkynttä muistuttava sormensa sujahti kipsistä jumalatarta
kohti — _luuta_ kylpyhuoneensa pöydällä tarvitsematta joka aamu
punastua verratessaan sitä itseensä. Täytyy olla olemassa joku
sellainen tyttö, nykyisinkin. Tuo hänet tänne, POIKA!»

Top avasi suunsa.

Ei Topin suu ollut suinkaan mikään ruusunnuppu. Tällä nuorella
miehellä oli joidenkuiden vaaleaveristen henkilöiden kiinteä iho, joka
sileänä, tasaisen kalpeana kuin marmoripinta peittää syvällä sen alla
kuohuvaa verta. Hänen Kaunismuotoisten, lujapiirteisten huuliensa
väri oli mahdollisimman vaalea, terveen punertava. Muodoltaan hänen
suunsa muuten aika paljon muistutti nurkassa seisovan patsaan suuta Hänen
raottuneiden huuliensa välistä lähti henkäys, eräänlainen huokaisu.
Ei ainoatakaan sanaa.

Hän sulki suunsa jälleen.

»Vaikka saattaisitkin näyttää kuuromykältä ja vähäjärkiseltä», jatkoi
isoisänisä kohteliaasti Topille, »olet sinä koko sukuni ainoa jäsen,
jolla on hämärintäkään aavistusta siitä, mikä minua miellyttää.»
Häneltä pääsi äkäinen tirskahdus ja hän loi nurkkaan päin katseen,
joka olisi saattanut kuihduttaa siellä olevien ruusujen terälehdet.
»Tarkkaile makuani, ja sinä saa palkkiosi. Poika, etsi ja tuo tänne
moitteeton tyttö!»

Top pysyi vaiti.

Lempeällä äänellään virkkoi rouva Mundy empivästi:

»Isoisänisä, kuka olisi — kuka on tuomarina ratkaisemassa, onko tyttö,
jos hänet löydetäänkin, kuten sanot, moitteettoman kaunis?»

»Asiantuntijoita luonnollisesti. Lääkäri, kuvanveistäjä, maalari ja
minä. Me olemme neljä suurmiestä —»

Jollakulla selittämättömällä naisellisella tavalla rouva Mundy sai sen
vakaumuksen, että hänen opettavainen sukulaisensa oli ajatellut noita
kolmea muuta arvostelijaa vasta sillä hetkellä...

»Ja jolleivät muut kolme olisi yhtä mieltä minun kanssani, niin heidän
arvostelunsa tietysti syrjäytettäisiin», lisäsi isoisänisä kuivasti.
»Kauneuden laatu taas jää tytön kosijan mieskohtaisen maun varaan.»
Kilpikonnanpää kiertyi yhäti ilmeettömänä ja äänettömänä seisovaan
Topiin päin. »Emme välitä siitä, onko hän tumma vaiko vaalea, pitkä
vaiko lyhyt, Juno vaiko Hehe, germaanilais- vaiko latinalaisverinen.
Mutta hänen täytyy olla virheetön laatuaan.»

Hiljaisuus.

»Varmastikin voidaan Englannista — näyttämöiltä, korumyymälöistä,
opistoista — varmastikin sieltä löytyy joku määrä tyttöjä, joiden
vartalo, kasvot ja iho ovat virheettömät. Minä haluan vain yhtä»,
selitti isoisänisä kaihoisesti. »Vain yhtä, joka on kyllin hyvä
saamaan rahani, jotta minä ollessani vielä tässä maailmassa, joka
on minusta niin huono, saisin siitä vähän lohtua. Hanki minulle se
lohdutus, POIKA; se merkitsee sinulle viehättävää morsianta ja samalla
omaisuutta.» (Taaskin hän nopeasti muuttui ärtyneeksi.) »Onko se
selvinnyt paksussa päässäsi?»

Hitaasti, hyvin hitaasti tuli nuoren miehen vastaus.

»Kyllä. Käsitän sen, sir. Mutta —» (Pysähdys.) »Se ei hyödytä mitään.
Älkää luottako minuun, pyydän. Siitä ei tule mitään. Jollette pahastu
—tarkoitan —minä en voi tehdä sitä.»

»Mitä? Et voi tehdä sitä? Mitä tuo nuori tomppeli tarkoittaa sillä,
ettei hän voi sitä tehdä? Etkö osaa löytää tyttöä, joka on kyllin
kaunis —»

»Ei, en talkoita sitä», vastasi Top, jolta jokainen tavu näytti
vaativan ponnistusta.

Sivusta kuunteleva rouva Mundy saattoi melkein tuntea 'kuinka tuskainen
poika oli loukatussa kainoudessaan. Helen seisoi hiljaa kuin nurkassa
välkkyvä Venus.

Höyhenpeitteen verhoama, inhimillinen kilpikonna käänteli pientä,
kaljua päätänsä puolelta toiselle ikäänkuin tähyillen jonkunlaista
järjen välähdystä. Hän toisti:

»Mitä tarkoitat väittäessäsi, ettet voi sitä tehdä? Taivaan nimessä,
miksi et?»

»En tahdo, sir», sanoi Top koruttomasti.

»Et tahdo, sir? Mitä tarkoitat: et tahdo? Oletko sinä vaistoiltasi
normaalinen nuorukainen vai etkö ole? Vai oletko pähkähullu, POIKA?
Mielipuoli, järjetön? Mitä minä pyydän sinua tekemään? Sellaista,
mihin kenen hyvänsä sinunikäisesi ja sinunnäköisesi pojan uskottaisiin
ryhtyvän omasta aloitteestaan. Rahanuolta huomioonottamatta. Mutta
asiain näin ollen — etkö tajua, että tämä on tarjous, jonka saadakseen
kuka opistokumppanisi tahansa antaisi vaikka korvansa? Kuka järjillään
oleva nuori mies tahansa hypähtäisi ilosta, jos saisi vaihtaa paikkaa
kanssasi.»

»Kyllä, tiedän sen.»

»Mutta sinä et tahdo?»

»Minä — minä en voi.»

»Etkö, vaikka saat kymmenentuhatta puntaa vuodessa?»

»En —luullakseni en, vaikka saisin kaiken maailman kullan.»

»Mitä tulimmaista sinä sitten haluat?»

»En halua _sitä_, sir», vastasi Top äärimmäisen koruttomaan tapaansa.
»En tahdo tyttöä. En tahdo vaimoa. Enkä — hm —»

»No?»

»En tahdo käydä —»

Hän ei täydentänyt lausettaan.

Ne sanat, joita hän ei lausunut — karkeat sanat »kauppaa itsestäni» —
häilyivät ilmassa.

Hiljaisuus häiriytyi äkkiä.

Hätkähtäen kuin säikähtynyt kissanpoikanen Helen syöksähti liikkeelle
ja juoksi ovelle. Se avautui ja sulkeutui nuoren tytön jälkeen. Toiset
kuulivat hänen askeleensa, kun hän pakeni kerrosta alemmaksi.

Mitä se merkitsi? Mahdotonta sanoa’. Vaikea on sanoa, minkä tähden kuka
nuori tyttö tahansa suorittaa kolmannen osan päiväisistä teoistaan!
Mutta tämä ei enää ollut pilaa! Syöksyä pois huoneesta pyytämättä
sanallakaan anteeksi! Tämä oli majesteettirikos.

Säikähtyneenä tytön äiti odotti isoisänisän purkausta.

Sitä ei kuulunut. Nähtävästi ei vanhus ollut huomannut Helenin pakoa.
Nähtävästi ei myöskään se uskomaton seikka, että Top oli asettunut
vastustamaan hänen toiveitaan, ollut nostattanut hänessä odotettua
raivonpuuskaa.

Hän virkkoi vain: »Sinä et tahdo, niinkö? Olet nuorukainen. Et tiedä,
mitä tahdot. Tänään toista, huomenna toista. Mutta minä tiedän, mitä
tahdon, ja tiedänpä vielä senkin, että minä sen saavutan! Saavutan
sen aina. Mitä sinuun tulee, punnitse asiaa, POIKA. En välitä siitä,
kuinka kauan tarvitset pohtiaksesi. Kulje omaa tietäsi. Kuluta aikasi
insinöörinopinnoissasi ja potkupallo-otteluissasi Twickenhamissa ja
missä tahansa — sitä ei kestä ikuisesti. Kutsun sinut luokseni joka
päivä tiedustaakseni, miten ajatuksesi edistyvät. Nyt saat mennä.»
Isoisänisä kohotti koukkukeppiään. »MIES! Henderson! Minun on aika
saada kuppi sitä törkyä, jota te minua varten valmistatte — Cowlickin
mallasjuomaa vai miksi te sitä nimitätte.»

Pimeästä riensi Henderson aavemaisena esiin.

»Hyvästi siis, isoisänisä.»

»Hyvästi, sir.»

Isoisänisä nähtävästi vaipui aatoksiinsa kiinnittämättä enää vähääkään
huomiota poistuviin vieraisiinsa.

III luku

Rauhattomuuden päivä

Seuraava päivä oli sunnuntai, rouva Mundyn puuhaisin viikonpäivä!
Sinä päivänä hänen naimisissa olevat tyttärensä — joskus yksi, joskus
useampia, toisinaan kaikki puolitusinaa puolisoineen ja perillisineen
— aina lehahtivat hänen luoksensa kotiin palaavan lintuparven lailla.
Usein tämä hellä nainen lievästi aprikoi, mitä Englannin lait sanoivat
liian täyteen sullotuista asunnoista. Sillä sunnuntaiaamuisin tämä
perhe, jolle kaksi miespolvea aikaisemmin eläneiden Mundyjen koti,
laajatiluksinen, avara maalaiskartano, olisi tarjonnut sopivat
puitteet, täytti hänen ahtaan, neljännessä kerroksessa olevan
vuokra-asuntonsa, niin että seinät tuntuivat pullistuvan ulospäin.

Alhaalla eteishallissa (koska näissä taloissa ei ollut hissiä)
seisoivat isot, kaksipuoliset lastenvaunut, joissa Tossien kaksoset
nukkuivat.

»He eivät liikahda kahteen tuntiin, ja jos joku heidät varastaa, niin
lyönpä vetoa, että hän tuo hyvin kiireesti heidät takaisin», oli Tossie
sanonut. Tossie, ei vielä yhdenkolmatta-ikäinen, oli naimisissa erään
pankinkonttoristin kanssa. He molemmat ynnä lapset olivat melkein
joka sunnuntai päivällisellä Oxfordin vuokrakasarmialueella. Tulinen,
sydämellinen, raukea Tossie oli huono keittäjätär ja vielä huonompi
taloudenhoitajatar.

Rouva Mundyn sunnuntaipäivällisen suunnitteli ja valmisti tavallisesti
hänen ainoa käytännöllinen tyttärensä Joan, ammattimainen
vierailukeittäjätär, joka oli mennyt naimisiin nuoren taiteilijan
kanssa. Mies piirteli ruokalistoihin tushilla viehättäviä, omaperäisiä
pikku otsikkkoja, siroitellen niihin perin uudenaikaisia väriläikkiä.
Joanin puolisolla oli kyllä lahjoja. Onneksi Joanilla oli yllinkyllin
työtä. Tällä viikolla (kovaksi onneksi hänen sisarilleen ja äidilleen)
hänen oli järjestettävä suuret puoliskutsut Mayfairissa. Tänään
senvuoksi myöskin Tossie oli äidin apuna kuorimassa perunoita ja
valmistamassa vihanneksia vähäisessä keittiössä.

Mieltäni pahoittaa, että minun on vietävä teidät tällaiseen
ympäristöön; kenties teistä Mundyjen asunto, yksi tuhansista
samanlaisista, on halpa.

Mutta onko mikään sellainen asunto halpa, jossa vilisee kukoistavia,
hilpeitä, nuorekkaita kasvoja ja kajahtelee iloisia ääniä?

Arkihuoneeseen oli rouva Mundyn tytär Gertrude, joka kirjoitteli
kertomuksia kuvalukemistoihin, tuonut kirjoitussalkkunsa ja veti sieltä
esiin käsikirjoituksia.

Gertrudin puoliso
(boheemi, hilpeä entinen upseeri, sellainen mies,
joka on valmis menemään minne tahansa ja tekemään mitä tahansa ja josta
oli tullut jotakin epämääräistä jossakin teatteritoimistossa) oli
täksi pyhänseuduksi ottanut heidän huoneisiinsa näyttämöystäviä, jotka
oli häädetty asunnoistaan ja olivat »lepäämässä», mutta jääneet ilman
suojaa, johon olisivat päänsä kallistaneet. Heidän luonaan ei Gertrude
senvuoksi saanut tilaa eikä rauhaa lopettaakseen kertomuksen, jonka oli
maanantaina oltava valmiina toimituksessa. Niinpä hän oli tuonut työnsä
äidin asuntoon.

Gertrudia ympäröivät hajallaan olevat paperiliuskat kuten
syreenipensasta varisseet kukat.

Hänen vastassaan istui pöydän ääressä hänen seuraava sisarensa Phyllis,
ommellen harsomaisen ohuita, aprikoosinpunertavia alusvaatteita, joilla
hän toivoi voivansa lisätä (»jonakin» moottorimaailmassa toimivan)
nuoren puolisonsa tuloja.

Eikö Phyllis olisi muka voinut suorittaa ompelustansa kotonaan?
Mutta Phyllis oli samanlainen kuin monet nuoret, laajasta, eloisasta
perhepiiristä lähteneet aviovaimot; häntä painoi raskaasti verrattain
yksinäinen avioelämä. Oltuaan vuoden naimisissa hän yhäti väitti,
että hänestä oli _kaameata_ olla makuuhuoneessa seuranaan vain yksi
mies, lanaan oli eräs autoilijaystävä vienyt hänen nuoren puolisonsa
pelaamaan golfia; mielihyvin Phyllis palasi sisarellisen kumppanuuden
pyörteeseen tänne muiden tyttöjen täyttämiin huoneisiin.

»Älä rohkenekaan puhella!» varoitti kirjailijatar häntä, itse
edelleenkin puhuen ja kirjoittaen melkein yhtä aikaa. »Mihin
kummaan olen pistänyt yhdeksännen liuskan? Ahaa! Tässähän se on.
Tämä kertomukseni kuvailee poliisitarkastusta jossakin hämärässä
yökerhossa.... Kunpa minun kannattaisi kerran käydä sellaisessa
kerhossa, jollaisissa tarkastuksia pidetään, saadakseni kertomukseeni
paikallista väritystä!»

Ompeleva sisko virkkoi: »Ennenkuin menimme naimisiin, kutsuttiin Guy
usein tanssiaisiin johonkin paikkaan, jossa solisi ihana hopeinen
suihkukaivo palmujen ja saniaisten keskellä, jotta poliisien saapuessa
tarkastamaan, juojinko kerhossa määrätuntien jälkeen, kulein saattoi
hätäisesti kaataa luvattoman samppanjansa suihkulähteeseen —»

»Mikä mainio piirre!» riemuitsi Gertrude, pyyhkäisten otsaltaan suvulle
ominaisen, tuuhean, tumman tukan ja tarttuen uuteen paperiliuskaan.
»Sen sovitan heti kertomukseeni. Tämän himmeästi valaistun,
ruusuhohteisen, epäillyn paikan keskellä solisi suihkulähde' — oliko se
neliskulmainen vai pyöreä, Phyl?»

»Osaanko minä sen sanoa? Olenko minä ollut siellä? Sopiiko meidän
suoda itsellemme epäiltäviä huvituksia? Minä kuvaisin suihkulähteen
jonkunlaiseksi vanhanmalliseksi, millaiseksi hyvänsä, kunhan siinä vain
on 'lirinää’ ja 'hopeista'.»

»Ja ahdan sen täyteen humaltuneita, pyrstö edellä uivia kultakaloja»,
ehdotti Gertrude kirjoittaessaan. »Mitähän jos kirjoittaisi tämän
kappaleen uudelleen, ottaen lähtökohdaksi kultakalojen katselemisen?
Olen jo kuvannut paksulti maalattua vampyyriä ja pappilan raikasta
ruusunnuppua —»

»Mitä tekemistä hänellä on yökerhossa?»

»Hän on vastakohtana vampyyrille. Toivoisin sinun pysyvän vaiti ja
sallivan minun jatkaa... (Kymmenes liuska, yhdestoista liuska.) Tämä
viaton tyttö on tullut erään seurueen mukana — tosiasiallisesti hän ei
olekaan kirkkoherran tytär —»

»He eivät koskaan ole sinun kertomuksissasi. Sankarittaresi esiintyvät
aina vieraassa naamiossa.»

»Mielestäni riittää hyvin olla oma itsensä tosielämässä... Tämä
tyttö on oikeastaan pieni kamaripalvelijatar, joka kaihoisasti toivoo
vaikka yhden tunnin kestävää loistavaa elämää ja muuta sellaista.
Niinpä hän onkin sujauttanut yllensä nuoren emäntänsä leningin ja
tullut. Emäntä itse on tanssiaisissa jossakin muualla epävirallisen
sulhasensa seurassa. Valepukuinen kamarineito on tosioloissa rakastunut
raikashipiäiseen nuoreen poliisiin, joka sattuu olemaan kerhoa
tarkastamaan lähetettyjen siviilipukuisten poliisimiesten joukossa. Ja
siellä, paheen pesässä, maalattujen ja avorintaisten tuntemattomien
keskellä hän tapaa — lemmittynsä... Kauhistus, kohtaus ja hirveä
hälinä.»

»Miten kertomus loppuu?» kysyi Phyllis, pujottaen lankaa neulansilmään.
»Onnellisesti kaiketi.»

»Miten sinä ehdotat? Sopiiko minun käyttää ylpeän kyynillistä
kieltä vai — Kas vain!» huudahti hän, kun ovi äkkiä avautui. »Sisälle
astui komea serkku puettuna villapaitaan ja polvihousuihin... Minkä
tähden olet noin ällistyneen näköinen. Top?»

Top oli nähtävästi palannut kotiin suoritettuaan aamuisen juoksunsa
puiston ympäri, aikoen pari tuntia tutkia hydrauliikan teoriaa
makuuhuoneessaan. Siellä — kummako, että hän näytti ällistyneeltä? —
siellä hän oli nähnyt pieluksellaan uinumassa oudon lapsen — ajatteles!
— pitkämekkoisen pienokaisen.

»Niin, kyllä. Se on minun. Se on vain Bubbles», selitti Phyllis,
ommellen rauhallisesti edelleen. »Laskin hänet sinne, Top; en löytänyt
mitään muuta sopivaa paikkaa, koska Madge on sovittamassa Helenin ylle
ruskeata leninkiään äidin huoneen pitkän peilin edessä, ja Helenin
oma vuode on pukutarpeiden peitossa. Ethän pahastu siitä, Top, ethän?
Muuta vaatteesi kylpyhuoneessa; siellä ei ole ketään muita kuin Rex
uittamassa moottorivenettään. Ja tule sitten lukemaan tänne; kukaan ei
virka mitään. Gertrude työskentelee.»

Gertrude, samoin kuin muutkin Mundyn tyttäret (paitsi Heleniä) tunnusti
suoraan pitävänsä kookkaasta, suoramielisestä siirtomaaserkusta.

Topin jälleen näyttäytyessä pyhäasussaan Gertrude tervehti häntä
ystävällisesti: »Top, etkö vielä ole naimapuuhissa?»

»En vielä.» Vanhan Mundyn edellisenä iltana tekemän hurjan,
eriskummaisen tarjouksen muisto sai Topin harmaat silmät välähtämään
hänen istuutuessaan takan viereen sijoitetun notkoselkäisen tuolin
käsinojalle. Tänä aamuna hänen ei maksanut ajatellakaan työntekoa,
arvasi hän.

»Sallitteko minun polttaa piipullisen?... Kiitos. Mitäs muuten kuuluu?»

Gertrude kertoi, että hänellä oli ollut huono onni, mutta että hän
toivoi pääsevänsä köyhäinkotiin ensi viikolla.

»Hm!» äänsi Top myötätuntoisesti.

Hän tiesi, mitä tämän tyttömäisen pilan takana piili. Vaikka hänen
serkkujensa avioliitot olivatkin onnellisia ja he olivat nuoria
ja uljasmielisiä, olivat he kuitenkin kaikki ihan umpikujassa
rahahuolien tähden. »On suvunmukaisia avio liittoja, ihan samoin kuin
on sukupiirteitä», sanoi Gertrude. »Me kaikki siskokset olemme olleet
samaa maata ja menneet naimisiin miellyttävien köyhien miesten kanssa.
Enää °n vain Helenin vuoro tehdä samoin.»

»Pikku Helen-parka on liian allapäin kovasta onnestaan, ajatellakseen
minkään tekemistä tänä päivänä», jupisi Phyllis ommellessaan. »Lapsi on
murheissaan!»

Sen kuullessaan Top vilkaisi toisiin päin, otti ruman, vanhan, mustan
piippunsa raikkaiden, nuorekkaiden, vaaleanpunaisten huuliensa välistä
ja kysyi: »Murehtiiko hän? Minkä tähden?»

»Oi, eikö Top tiedä? Poika-kulta, poloinen pienokainen tahtoisi niin
_kovin_ mielellään saavuttaa menestystä omalla alallaan —»

»No niin, eikö hän saavuta?»

»Ei, jollei hän saa edelleen harjoitella, ja äiti vakuuttaa että se
on mahdollisesti lopetettava, koska hänellä ei ole kylliksi rahaa
edes maksaakseen Helenin oppitunneista.»

Helen oli näet kolmen viime vuoden aikana käynyt balettikoulua. Joka
päivä hän oli, kantaen pienessä käsilaukussaan eväspalojaan puolista
varten, liittynyt siltaa myöten Cityyn virtaavaan palkkatyöläisten
joukkoon. Helenin koulun, jota pidettiin tilavassa atelierissa
Chelseassa, oli alunperin perustanut kuuluisa venakko — yksi
taiteellisen baletin uranuurtajia! — tanssijatar, joka tunnettiin
nimellä Madame itse.

»Kuinka hävytöntä, jollei Helen saa jatkaa», pahoitteli Gertrude.
»Eric vakuuttaa» — Eric oli hänen teatteritoimistossa työskentelevä
puolisonsa — »Eric vakuuttaa, että kun Helen on saanut täydellisen
harjoituksen ja hieman kokemusta, hänestä sukeutuu yhtä etevä kuin
June tai Ripple tai kuka kuuluisa tanssijatar tahansa. Helenillä on
taipumuksia. Ja sitten vielä — Helen on synnynnäinen ilmehtijä. Ihan
vilpittömästi luulin lapsen valittavan viime sunnuntaina, kun Helen
parkui. Entä ettekö ole nähnyt hänen matkivan —»

Tässä Gertrude katkaisi puheensa, visusti varoen katsahtamasta
sisareensa.

Yhtä aikaa olivat sisarukset muistaneet, mitä Helen parhaiten
jäljitteli, juuri Topin ominaista tapaa, kun hän aina avasi suunsa
ikäänkuin lausuakseen jonkun huomautuksen ja sulki sen sitten jälleen,
jättäen huomautuksensa iäksi lausumatta.

»Hävytöntä, jos Helenin taipumus menee hukkaan! Lapsi-raukka, hänen
sydämensä pakahtuu murheesta... Hän on niin kunnianhimoinen... Tuntee,
että hänessä on kykyä tulla tähdeksi —mutta mitä toiveita hänellä on,
kun hänen hyväkseen ei voida uhrata varoja? Ajatella karvasta totuutta
— näyttämöllä ei kukaan saavuta varsin suurta menestystä, jollei hänen
käytettävissään ole runsaasti _rahaa_! Kova onni, ettei kukaan meistä
voi tehdä mitään hänen hyväkseen.»

»'Köyhä köyhää auttaa’», lausui Gertrude. »Siispä, Top, mitä sinä
osaat minua auttaaksesi kertoa nykyisin muodissa olevista, hienoista
tanssikerhoista.»

»En paljoakaan. En ole ollut ainoassakaan niistä.»

»En myöskään minä. Se minua juuri vaivaa», valitti lyhyiden kertomusten
kirjoittaja. »Miten, kysyn sinulta, osaan kuvata poliisitarkastusta
vakuuttavasti? Kuulehan. Top, jos sinä olisit poliisi, niin etkö
olisi tuntevinasi tyttöä! Vai huudahtaisitko: '_Mary! Sinä! Täällä!_
Ja arveletko, että hän enää koskaan olisi ihan samanlainen sinulle?
Tarkoitan, olisitko sinä enää milloinkaan ihan samanlainen häntä
kohtaan?»

»Ketä kohtaan?» tiedusti Top luonnollisesti hämmennyksissä.

»No, tietysti sievää, hienostunutta, pikku kamaripalvelijatarta
kohtaan, jota olet aina rakastanut —»

Piippu kädessä Top avasi suunsa, mutta aiheeseensa viehättyneenä
Gertrude jatkoi: »Se on ihan paikallaan, ymmärräthän, mutta minun
käsittääkseni ei sinulla ole yhtään enempää syytä ylpeillä itsestäsi
kuin hänelläkään. Jos minään paljoa. Onhan joka tapauksessa
likaista mennä pukeutumaan kerhon vieraiden tapaan, syödä mainio
illallinen kuohuvine maljoineen, tanssia muotitansseja kaikkien
kiehtovimpien vampyyrien kanssa ja sitten — sitten mennä oikeussaliin
todistamaan, että ‘_kerhossa oli elämä perin säädytöntä... Samppanjaa
ja konjakkia valui kuin vettä kello neljä aamulla!... Maudien nimellä
tunnettu tyttö istuutui polvellani_', kerroit, ‘_ja suuteli minua
useita kertoja_ —'»

»Mitä kaikki tämä merkitsee?»

»Se on vain Gertruden juttu kuvalukemistoon», vastasi Phyllis nauraen.

Sata kertaa kirjailijatar yhtyi omaan työhönsä kohdistuvaan nauruun;
kenties kerran kahdestasadasta kerrasta hän punastui loukkaantuneena.

Nyt hän äkkiä pahastuneena tokaisi:

»'Vain juttu’? Kyllä se on enemmän kuin juttu, jos sinun täytyy
se tietää. Se on vain puolet Ericin takaamasta vekselistä, jonka
tunnustaja, joku vintiö, on jättänyt hänet pulaan ja joka eräytyy
maksettavaksi tiistaina. Siinä kaikki ... mihin olen pistänyt
kahdennenkymmenennen liuskan?

Tietääkö kukaan?»

Katuvaisena Phyllis otti kadonneen liuskan takan ristikolta ja ojensi
sen sisarensa puolelle pöytää.

»Olen pahoillani, sisko-kulta!» supatti hän toisen tuuheaan
tukkaan. »En tarkoittanut sanoa ‘_vain_’. Ja useinhan puhun '_vain_
Bubblesista'.»

»Ei mitään, Phyl. Ikävä, että ärähdin. Rahan puute on kaiken huonon
tuulen juuri! Joka tapauksessa tämä» — hän järjesti paperejansa —
»merkitsee kahtasataakymmentä shillingiä, kun vien sen toimitukseen;
ja ne tulevat eh-dotto-masti kuin Jumalan lähettäminä. Sääli vain,
että tulee vielä kalliimmaksi hankkia minulle juhlaleninki, pari
hopeakudoksisia tanssikenkiä ja liput kullatun paheen näyttämölle, jota
minua on pyydetty kuvaamaan '_luonnollisesti_'. Gertrude syrjäytti koko
asian nauraen.

Sekä vähäisellä purkauksella että sitä verhoamaan tarkoitetulla
naurulla oli ollut vaikutuksensa Gertruden poika serkkuun, joka
kopisteli piippuansa tyhjäksi, naputtaen sitä uuninreunukseen, eikä
näyttänyt huomaavan mitään, mutta kätki kaikki sydämeensä.

Koko ajan oli nuori Tophampton tuntenut surua näiden englantilaisten
serkkujensa tähden, jotka olivat hyvin tiukalla ja huolestuneita,
ponnistelivat saadakseen jalansijan tässä liian täydessä kaupungissa,
tarttuen jokaiseen oljenkorteen tässä muuttuvien olosuhteiden
sodanjälkeisessä Pyörteessä, mutta olivat aina valmiit auttamaan niitä,
jotka kykenivät pysymään pinnalla huonommin kuin he.

Top oli tuntenut myötätuntoa heitä kohtaan, mutta ei samalla tavoin
kuin tänä sunnuntaina. Tänään hänen poikamaisen, heidän puolestaan
surevan sydämensä pohjalla heräsi myöskin omituinen vastuunalaisuuden
tunne, siellä ruiski vaivaava ajatus: »Minä saattaisin auttaa heitä!
Voisin — jos —»

Saman sunnuntaipäivän kuluessa se ajatus syöpyi hänen mieleensä.

Sunnuntaipuoiiselle istuutui perhe yhdeksänhenkisenä huoneessa, jossa
olisi ollut mukavasti tilaa kolmelle.

Mukana oli myöskin Madge, jonka puoliso oli Cityssä »jokin» (ei
suinkaan »joku»), vanhin serkku, jota kysyi keinoista ja varoista
nähtävästi pahimmin kiusasi. Kaikilla muilla, myöskin Tossien
kaksosilla ja Phyllisin Bublesilla oli aseenaan Mundyjen vankka
rakenne. Vain Madgen pikku poika Rex ei ollut lujatekoinen.

Pojan nuori äiti näytti kalpealta, ja hänen tumman tukan varjostamissa
silmissään oli hajamielinen ilme; mutta hänellä riitti hilpeä sana
jokaiselle, kun huoneeseen tunkeutuva lauma sommittelutehtävän
kappaleiden lailla sovittautui vanhan ristijalkaisen pöydän ympärille,
jolta ensin oli korjattava pois käsikirjoituskasat ja puolivalmiit
liinavaatteet, ennenkuin se voitiin kattaa puolista varten.

Topille Madge sinkautti välttämättömän pilan: »Etkö vieläkään ole
kihloissa?»

Top ravisti vaaleaa päätänsä. »En; en vielä, Madge.» »Jotakin on tässä
asiassa tehtävä. Minkä tähden hän ei ole joutunut kiinni? Etkö edes ole
rakastunut, Top?»

Taaskin Top pudisti päätänsä, samalla kun heikko punerrus alkoi
(hyvin hitaasti) levitä hänen poskiinsa, syventäen hänen kiinteän,
kermankarvaisen ihonsa väriä.

»Älä mene istuttamaan ajatuksia mies-paran päähän!» virnaili John,
Tossien pankinkonttoristi-puoliso. »Topin aika tulee kyllin pian, kuten
hän surukseen saa huomata.»

»Niin totisesti. Kuta kauemmin hän voi pysytellä rakastumatta, sitä
parempi», myönsi Tossie juhlallisesti. »Sitä kauemmin hän säästyy siltä
pulmalta — (Ei; he saavat pullon ensi kerralla, äiti.) — mistä hänen
olisi etsittävä ruokaa perheensä suihin ja kenkiä perheensä jalkoihin.»

»Ja alppeja lastensa rintaa varten», lisäsi Madge. »Koska lääkärit
väittävät, ettei Englannin talvi ole suotuisa Rexille (ikäänkuin
Englannin talvi olisi suotuisa kenellekään muille kuin vesilinnuille),
aion mennä kamarineidoksi johonkin sveitsiläiseen hotelliin, pannen
ehdoksi, että poikaani siellä hoidetaan ja ruokitaan talvisella
urheilukaudella.»

»Se ei ole huono suunnitelma, Madge.»

»On aina huono suunnitelma _tehdä työtä_ rahasta», vastusti

Phyllis suu täynnä.

»Ansaitsemattomat lisät ovat pääasia, tyttöseni!»

»Tai testamenttilahjat!»

»Mikä toive! Testamenttilahjat! Tässä suvussa ei ole yhtään sielua,
joka jättäisi meille ropoakaan! Ainakin on meillä kovin huonot tiedot
isoisänisän elinkorosta.»

»Entäpä avioliitto ansion kannalta? Niin, hankkikoon Helen» (Helen
rypisti koomillisesti otsaansa) »itselleen rikkaan puolison!»

»Tai Top!»

»Niin; miksi ei Top?»

»Nuoret miehet ovat tässä maassa harvinaisia. Tytöt ovat markkinakamaa!»

»Luotetaan siis kaikki Topiin. Top ei olekaan niin kovin vastenmielisen
näköinen, rauhallisessa valaistuksessa! Joidenkuiden mielestä
siirtomaalaisilla on ulkolaisten viehätysvoima —»

»Jossakin kertomuksessani tulee Topista, sitten kun hän on nainut
biljoona vaimonsa, tarukummi, ja hän laskee pohjan meidän onnellemme.»

»Top, rakas — (Ojenna kastiketta, ole hyvä; minä kikkaan hänelle!) —
Top rakas, vähällä vaivalla luulisin sinun pystyvän lumoamaan jonkun
perijättären — vanhanlaisen!»

»Sinun tapaisesi», jupisi australialainen.

Heikko puna, joka oli levinnyt hänen poskiinsa Marjonen kysyttyä, oliko
hän rakastunut, oli vasta nyt ehtinyt haihtua.

Nyt se alkoi uudelleen näkyä.

»Oi, jättäkää poika rauhaan!» kehoitti Tossie. »Älkää häiritkö hänen
kandidaattimahdollisuusmietteitänsä!»

Mutta Top ajatteli kokonaan toista.

He laskivat pilaa, nämä nuoret naiset ja heidän nuoret puolisonsa,
ovella vaanivasta sudesta. Mutta leikinlaskusta huolimatta, susi _oli_
ovella.

Heidän äitinsä tiesi sen istuessaan pöydän päässä ja leikatessaan
viipaleita raavaspaistista, jonka paistamiseen hän oli kuluttanut
aamun ja josta tämän perheaterian jälkeen ei jäisi jälelle muuta kuin
paistinpuikko. Myöskin Top tiesi sen.

»Kuuromykkä ja vähä-älyinen» — sellaisen arvostelun oli isoisänisä
lausunut hänen luonteestaan, itse hyvin tietäen, kuinka väärä se
oli. Top, joka istui pöydässä, uurtaen lumiauran tavoin vakoja kelpo
paahtopihvin, vihannesten, pasternakan, piparjuurikastikkeen ja
yorkshireläisen muhennoksen muodostamiin nietoksiin — Top, joka
yksitavuisilla äännähdyksillään lisäsi keskustelun hälinää — Top,
ulkoisesti yhtä tunteeton kuin se ainoa kylmä peruna, joka ehkä jäisi
jälelle tästä juhla-ateriasta, oli yhtä herkkä kuin kuka nainen hyvänsä
tuntemaan, mitä ilmassa liikkui.

Hän tarkkasi Marjorien huolien ja Gertruden ajatusten kaikkia
heilahduksia. Hän oivalsi, että tämä oli ensimmäinen kunnollinen
ateria, jonka ystävällisen rattoisa Tossie ja hänen yhtä ystävällisen
rattoisa Johninsa olivat kokonaiseen viikkoon nauttineet. Hänen
mieltänsä kalvoi, että nuori Phyllis istui ompelemassa liinavaatteita
muutamista shillingeistä eikä saanut mennä reippaalle kävelylle
ulko-ilmaan. Vielä kovempi osa oli Madge-paralla, jolla oli tuo
poika... Entä Helen sitten? Pikku Helen istui toisten joukossa
äänettömänä, hautoen aatoksiaan tuuheiden hiuksien peittämässä
päässänsä. Hän ei ollut suonut Topille ainoatakaan katsetta eikä
sanaa; perin lamassa oli Helen tänään. Surkeata, jos hän koko
sydämestään halusi saavuttaa mainetta näyttämöllä eikä siitä
tulisi mitään. Mitä Helenistä myöhemmin tulisi? Mitä tulisi heistä
kaikista muista? Hänellä, Topilla, ei ollut mitään heikkoa. Hänen
queenslandilaiset omaisensa eivät tosin olleet varakkaita, jollaisiksi
englantilaiset tuntuivat kaikkia »siirtomaalaisia» kuvittele van,
mutta heidän kannatti hyvin lähettää hänen määrärahansa. Jos toiveet
konealalla pettäisivät, sopisi heidän poikansa aina palata hyvään
kotiin ja työhönsä maatilalle; kovaa työtä, mutta paljon hauskaakin,
ulkoilmaelämää, auringonpaistetta...

Mutta hänen serkkunsa? Heillä näytti kaikki olevan sattuman varassa,
epävakaista. Kuinka huonosti olikaan tämä maallinen varallisuus jaettu!
Kaikilla näillä nuorilla, iloluontoisilla, rohkeilla ihmisillä ei
kerrassaan mitään, ei yhdelläkään, ainoastaan taakka kannettavana,
vekselit, vuokrat, korot ja verot, lääkärinpalkkiot, liha-, leipä- ja
kaasulaskut, rautatie- ja omnibuspiletit, kengät...

Seuraavassa kerroksessa kyyhötti vanha, hyvin vanha ukko, jolla oli
neljännesmiljoona ja joka ei tehnyt sillä mitään muuta kuin hautoi
oikullisia suunnitelmiaan ja kohteli omaisiaan hirmuvaltaisesti —

Tuttu merkki kajahti voimakkaasti Topin pään kohdalla.

Baabelimainen perhehälinä vaimeni. Ensimmäisen kerran aterian aikana
Helen loi nopean silmäyksen Topiin, kääntäen sitten taas katseensa heti
toisaalle. Päivällispöydän ympärille ahtautuneet henkilöt huudahtivat
toinen toisensa jälkeen:

»Isoisänisä!»

»Saanko mennä ylös?» mutisi Top selvitellessään pitkiä raajojaan
huonekalujen jalkojen seasta.

Rouva Mundy nyökkäsi, ja hän meni.

»Minkälaisen», tiedusti Gertrude, »otaksutte isoisänisän olleen,
ennenkuin hänestä tuli tämä 'Ääni minaretista’? Mitä kuvittelet hänen
puuhanneen nuorena ollessaan, John?»

Punatukkainen John virkkoi: »Olen kuullut hänen olleen teekauppiaan,
niitä vanhojen, hyvien tee-aikojen miehiä, jotka lahjoivat
merikapteeneja kiidättämään teelasteja purjealuksilla valtamerien
ylitse Englantiin vallatakseen markkinat —»

»Nähtävästi hän ei ole pystynyt niitä kovinkaan suuresti valtaamaan,
sillä muutoin hän ei olisi niin huonoissa varoissa kuin hän näyttää
aina olleen. Hän olisi tehnyt 'leikkauksia', keinotellut ja kasannut
tuhansia», tuumi Gertrude viattoman tietämättömänä siitä, kuinka
likipitäen hän arvasi isoisänisänsä yksityisasiain oikean laidan.
»Sitä en kuitenkaan tarkoittanut, vaan sitä, minkä _näköinen_ hän oli.
Onkohan isoisänäiti, minkänäköinen hän lieneekään ollut, saattanut
olla milloinkaan rakastunut tuohon olentoon? Saattoiko hän, äiti? Ei,
ei! Älä väitä: '_Tietysti, rakas, eikö hän mennyt avioliittoon hänen
kanssaan_?’ Tiedän sen. Mutta hän kuoli yhdeksäntoistavuotiaana, joten
ukko _kenties_ vielä oli ihan järjellisen inhimillinen —»

»Gertrude —»

Kyynärpäät pöydän varassa Gertrude liikahti, syrjäyttäen rouva
Mundyn lievät vastalauseet. »Minusta on viehättävän hupaista
arvailla, millaisia omien esi-isien rakkausasiat ovat olleet,
_jonkunlaisia_ rakkausjuttuja heillä on täytynyt olla; muutoinhan
ei olisi olemassa _meitä_. Ja aprikoinevathan Bubblesin lapset
vuonna tuhatyhdeksänsataaseitsemänkymmentäviisi: 'Vanha isoäiti
Gertrude-poloinen, onkohan kukaan noista oudon sievistä,
vanhanaikaisista urheiluhousuisista nuorista miehistä koskaan pitänyt
_hänestä_ vähääkään?»

»Tosiaankin, Gertrude!»

»Niin he _tekevät_, äiti! Haluaisin vain tietää, minkälaisen nuoren
miehen te kaikki arvelette isoisänisän mahdollisesti olleen Ericin
ikäisenä.»

»Älä kysy minulta, tyttö-kulta!» torjui kahdeksankolmatta-ikäinen Eric.
»En kärsi ajatella semmoista. (Lisää vanukasta, äiti, ole hyvä.) Minä
kunnioitan liian paljon Ikää!»

Madge kummasteli: »Entä minkätähden — (Syö se kaikki, Rex, armaani!
Enää vain _hiukkanen_!) — minkätähden isoisänisä kutsui Topia kesken
päivällistä?»

»Hän kai vaatii Topia kertaamaan itselleen joitakuita säihkyviä
pöytäpuheitaan. Mitä tahansa, kunhan se vain häiritsee», äkäili Tossie.
»Niin isoisänisän tapaista!»

Vähemmässä kuin viidessä minuutissa Töppäiäsi hälisevän puolisseurueen
keskuuteen. Hänen ilmeensä oli muuttumaton, jollei oteta lukuun
tuikahtelevaa väikettä — harmin, huvituksen aiheuttamaa? — jonka nyt
saattoi havaita pojan harmaissa silmissä, kun hän siirsi taaksepäin
(keittiö-)tuoliansa ja sulloutui jälleen istumaan, melkein ihan rouva
Mundyn syliin.

Hänen vastassaan istuva Helen katseli värähtämättä poispäin hänestä.

»Miten hänen Kärtyisyytensä jaksaa?» kysyi John. »Miltä kannalta hän
ottaa elämän tänään?»

»Ihan kuin ennenkin.»

»Kas vain! Eikö Top selitä oivallisesti?» ihasteli Gertrude»Top,
rakas, kuinka sulavia ovatkaan sanakuvasi, kuinka mestarillisia
luonnekuvauksesi! Niinpä niin, jos sinä minun sijastani kirjoittaisit —»

»Top on hieman taipuvainen sanahelinään —»

»Niin, mutta jos Top opettelisi _karsimaan_ tyyliään —» Tämän
lörpöttelyn suojassa rouva Mundy tiedusti _sotto voce_: »Eikö hän
tahtonut meitä tai — mitään muuta, Top?»

»Ei», vastasi nuori Tophampton yhtä hiljaa. »Hän vain sanoi: 'Oletko
vielä samaa mieltä kuin eilenillalla, POIKA:'’ Vastasin: 'Olen, sir.'
Hän virkkoi: 'Hyvä. Näkemiin, sitten. Nyt saat mennä.’ Niinpä lähdin.»

Rouva Mundy ei enää kysellyt mitään.

Hän, epäitsekäs sielu, olisi mieluummin hakannut poikki oikean kätensä
kuin suonut nuoren serkkunsa alistuvan mokoman vanhuksen nurinkurisiin
suunnitelmiin.

Vielä, yhä vielä, piti hän tiukasti kiinni siitä uskosta — jota
varmasti eivät kaikki hänen aikalaisensa hyväksy — että puolison
valinnassa on noudatettava yhtä ainoata ohjetta.

Olipa hänellä vaikka kuinka paljon huolia naineista tyttäristään, se ei
jaksanut muuttaa hänen uskoaan. Koska hänen tyttärensä olivat saaneet
mieluisensa puolisot, oli kaikki pohjaltaan oikein. Hän olisi kyllä
toivonut rakkaillansa olevan kylliksi rahaa, samoin kuin rakkauttakin.
Mutta ei tullut kysymykseenkään, että hän olisi toivonut heillä ole van
— pelkkää rahaa.

Heidän osansa oli parempi!

Vaikka Top olikin vaistomaisesti asettunut vastahankaan, vaikka
hänessä olikin aluksi herännyt lausumatta jäänyt vastalause —
_itsensäkauppaamista!_ eivät hänen tunteensa tässä asiassa kuitenkaan
olleet niin voimakkaat kuin rouva Mundyn.

Tämä yhdenkolmatta-ikäinen atleetti, jonka luonne oli sävyisä ja
terve ja rakenne kuin veistoksen, oli toistaiseksi mieleltäänkin kuin
veistos; hän tunsi lemmen käytännöllisiä juonia vähemmän kuin useat
kaksitoistavuotiset tytöt.

Hänen vaistonsa nukkuivat.

Hän oli, kuten rouva Mundy oli kerran romanttisesti kuvannut
häntä Gertrudelle (joka oli heti sovittanut sen lauseen
kuvalukemistokertomukseen), yhtä puhdas kuin neitseellinen helmi.

Hän ei ollut turhaluuioinen eikä tekokaino. Eikä se hänen puoleltaan
ollut periaatteellinen kysymys.

Vain hänen vaistonsa nukkuivat.

Mutta hänen kiintymyksensä, myötätuntonsa ja sydämenhyvyytensä eivät
nukkuneet.

Rouva Mundy oli sanonut: »Sen pojan huomaavaisuus toisia kohtaan on
suorastaan ihmeellinen.»

Niin, koko sen sunnuntain, tuon rauhattomuuden päivän, Top oli
ajatellut muita!

Nurja onni! Nurja onni näillä tytöillä, niin uljaan kiipeillä, mutta
niin varattomilla! Vaikka he naljailivat Topille, kiusoitellen
kehoittamalla häntä perustamaan heidän varallisuutensa, olisivat he
mieluummin purreet poikki kielensä kuin tehneet sen, jos olisivat
aavistaneet oikean asianlaidan.

Topin vallassa olisi auttaa heitä. Hän voisi laskea heidän
varallisuutensa pohjan. Hän saattaisi poistaa huolten taakan rouva
Mundylta, joka oli ollut hänelle niin suuriarvoinen hänen ollessaan
outona vieraassa maassa. Hän voisi hankkia kaikki, mitä Madge pikku
poikineen kaipasi.

»Hyvä Jumala!» mietti Top, tuntien mielessään varoittavan pistoksen.
»Jos tänään sattuu vielä jotakin, niin minusta ehkä tuntuu
mahdottomalta sitä kiertää.»

Päivä oli miltei lopussa.

Mundyn perheen naimisissa olevat tyttäret poistuivat sinä iltana
aikaisin kukin omaan asuntoonsa. Heidän naurunsa ja lörpöttelynsä oli
lakannut kaikumasta tuon neljännessä kerroksessa olevan huoneiston
komeroissa, jota he nimittivät kodikseen — sanontatapa, joka olisi
saattanut ärsyttää heidän nuoria aviomiehiään, jolleivät myöskin
kaikki rouva Mundyn vävyt olisi nimittäneet hänen asuntoaan kodiksi.
He olivat menneet — Tossie kaksipuolisina lastenvaunuineen, Gertrude
käsikirjoituksineen, jotka pitäisivät häntä kirjoituskoneen ääressä
keskiyöhön saakka, Madge pienine, peitteisiin käärittyine poikineen,
jolle hänen oli kustannettava autokyyti, Phyllis ompelukoreineen ja
sylilapsineen. Sitten laskettiin viimeinen korsi vastuunalaisuuden
taakkaan, jonka Top oli koko päivän tuntenut rasittavan leveitä
hartioitaan.

Syynä oli lapsi, Helen... Jos hän olikin kahdeksantoistavuotias, näytti
hän paljoa nuoremmalta, hän näytti niin lapselliselta. Top ei osannut
kuvitellakaan häntä minään muuna kuin »lapsena».

Koko päivän Helen oli ollut, kuten hänen äitinsä sanoi, »kuningas
Saulin tuulellaan». Hän ei ollut puhellut mitään, ei edes
sisariileenkaan.

Topille hän ei ollut hiiskunut mitään ennenkuin teeaikana, jolloin hän
oli alkanut moitiskella nuorukaista, alkaen hänen uudesta, sinisestä,
sarssisesta pyhätakistaan (joka Helenin selityksen mukaan olisi
saattanut olla lähtöisin maalaissepän isoista, jäntevistä kourista
eikä räätälin hyppysistä) ja lopettaen siihen, että hän oli lukenut
vuoteessaan kello puolikolmeen asti edellisenä yönä. Eikö Helen ollut
nähnyt valoa hänen ovensa alitse? »Valvottaa kaikkia!» oli tyttö
valittanut.

Oikeastaan ei mikään ollut paikallaan Helenistä...

Tähän mielialaan rouva Mundy tiesi yhden parannuskeinon.

»Soitahan, Top!» pyysi hän, kun illallinen oli korjattu pois. Sillä
nuori Tophampton, joka ei ollut oppinut tuntemaan ainoatakaan nuottia,
oli musikaalinen sormenpäitänsä myöten Ja kun hän otti esille
huilunsa ja puhalsi siitä säveliä tai kun hänen pillinsä värähdytti
ilmaa sulavilla, sydäntävihlovilla valituksillaan, oli sillä
kapinalliseen ja alakuloiseen nuoreen tyttöön samanlainen vaikutus
kuin Davidin, harpulla oli äkäiseen kuninkaaseen.

»Laula meille, Top!» kehoitti rouva Mundy. »Se on —» Hän vilkaisi
nuorimpaan lapseensa — Heleniin, joka oli heittäytynyt uuninmatolle
kotinsa rapistuneessa arkihuoneessa, jonka lämmintä tuntua kuitenkin
monen kartanon harkitun mukavat tupakkasalongit ja useat tarkoin
uudistetut Jaakko-kuninkaan aikaiset maatalot kaipaavat.

Kyyröttäen matolla kissa sylissään Helen luki kirjastosta lainattua
_Carnivalia_. Tai näytti sitä lukevan. Hänen tuuheat, tummat hiuksensa
piilottivat hänen silmänsä; lehteä hän käänsi harvoin.

Ikäänkuin ei olisi huomannut Helenin olevan huoneessa äiti täydensi:
»Laula minulle, Top!»

»Olkoon menneeksi, kyllä minä laulan.»

Muuan omituinen seikka on teidän Top-pojasta tiedettävä. Hän oli
puhellessaan ihan kuolemakseen ujo ja harvasanainen, mutta oli valmis
laulamaan kelle tahansa, joka vain pyysi, vähääkään kainostelematta ja
vaivattomasti. Se oli hänestä kokonaan toista.

»Kyllä laulan, jos sinä haluat; käyn vain noutamassa ukuleleni.»

Hän nouti ukulelensa makuuhuoneesta; se samoin kuin myöskin hänen
pillinsä, kirjansa ja muut kapineensa, jotka tavallisesti olivat
sikinsokin arkihuoneessa, oli viety sinne syrjään, kun arkihuonetta
siistittiin sunnuntaisen rynnistyksen varalle. Hän istuutui
näppäilemään soittimensa neljää kieltä virittäessään niitä. Sen
kädensijasta riippui nippu kultanauhoja, jotka tulenhohteessa välkkyen
valuivat alaspäin kimaltelevina kaarina, korostaen niitä kannattavan
reiden muodonkauneutta.

Helen heilautti hiukset silmiltään ja katseli nauhoja silmissään
selvästi harmistunut ilme.

»Minusta on kummallista», pilkkasi hän, »että Topin kaltainen voimakas,
hiljainen mies kehtaa näyttäytyä käsissään niin naisellinen vehje
kuin nauhakoristeinen ukulele, joka muistuttaa jonkun laulu-ilveilyn
näyttelijättären intialaista taikakalua’» (Niinpä niin; totisesti Helen
oli sinä iltana kuningas Saulin tuulella.) »Mistä olet saanut tuon
käsiisi, Top?» »Ostin sen eräältä opistolaiselta.»

»Niinkö!»

Topin sormet koskettelivat kieliä, liikkuen edestakaisin ja loitsien
ilmoille pohjennollista hyrinää.

Topin suppea, vastakoinen puheääni sulautui hänen laulutenorikseen.

Sen kuullessanne olisitte kenties hämmästynyt.

Mutta asianlaita on sellainen, että varovaisinkin, tiukimmin
sovinnaisuutta noudattava, tavallinen englantilainen, joka osaa puhua
vierasta kieltä, ei ole sitä käyttäessään niin pidättyväinen kuin omaa
kieltänsä puhuessaan. Hänen äidinkielensä pysyy sinä välineenä, jolla
hän ilmaisee jokapäiväiset karttelunsa, _»ehkä»-, »en tiedä»-, vaikea
sanoa»_-verukkeensa.

Mutta jos joku ihme on opettanut tämän anglosaksilaisen puhumaan
sujuvasti ranskaa, päästää hän sillä kielellä itsensä jotensakin
Valloilleen. Ranskankielellä hän tuo esiin mielipiteitä ja
lausuu ajatuksia, joita hänen puhuessaan englantia ei millään
voimalla saataisi hänestä puristetuksi. Ranskankielellä tiedetään
tällaisten henkilöiden jopa tunnustaneen rakkautensa romanttisesti,
laveasanaisesti.

Laulu oli sellainen vieras kieli, jota Harry Tophampton paljon
osasi. Hän, joka puhui niin vähän, ei välittänyt siitä, kuinka
paljon hän lauloi. Hän ei tiennyt paljastavansa laulaessaan itsenään,
näyttäytyvänsä kokonaan toisenlaisena luonteena eikä enää ujona,
vaiteliaana, nukkuvavaistoisena nuorukaisena. Kuuluvathan jotkut
laulavan unissaan; kenties kävi Harry Tophamptonille juuri niin. Hänen
laulaessaan purkautui hänen alitajunnastaan äänekkäästi ilmoille sitä
syvää kiihkoa, antaumusta, kauneudenrakkautta, hekumallista intoa,
jota hän olisi saattanut tuntea, jos hän olisi herännyt tietoisesti
tajuamaan intohimon. Kenties se olisi saattanut olla harhaluuloa,
mutta kuullessaan hänen laulavan, vaikkapa vain muodissa olevaa
rakkauslaulua, olisi kuka tahansa saattanut ajatella: »_Kuinka suloinen
ja kiihkeä rakastaja tuon pojan täytyy olla_!»

Vaikea oli (hänen laulaessaan) käsittää, ettei Top ollut vielä
kertaakaan rakastunut ja että, kun otetaan huomioon hänen elintapansa,
harrastuksensa, ajatussuuntansa, hän ei ehkä milloinkaan rakastuisi!

Mutta nyt hän lauloi. Sen seurustelukauden muotilaulun oli Lontooseen
tuonut nainen, mutta se vaati miehenääntä. Kuinka hyvin se sopikaan
Topin vilpittömälle, sydäntä tavoittavalle äänelle!

Vienosti hän murehti;

»Poissa on unelma, toiveikas,
on särkynyt, ijäksi mennyt.
Tieltäsi loittonen kauemmas —»

Top lauloi ja teki laulajan ihmeen, loitsi kuulijat pois siitä
paikasta, jossa he olivat kuuntelemassa.

Viihtyisä huone, kulunut kalusto, verhot, jotka erottivat heidät
Lontoon sumuisesta yöstä, kaikki ne hävisivät kauas hänen kuulijoistaan.

Heidän läheisyydessään oli sireenien kallio.... Huojuvia
smaragdilaineita, fosforihohteisia vaahtopäitä paiskautui kallion
juurta vasten. Sen yläpuolella kaartui keskiyön samettinen, korkea
taivas, tähtien täyttämä, kajahdellen kultaisen, hyväilevän äänen
tenhoa. Se valoi lumousta halpoihin varieteesanoihin. Topin suusta
lähteneinä ne tulkitsivat kaikkien aikojen erossa olevien rakastuneiden
valitusta.

»Mistä lohdun saanen, armahani,
ikävä kun syöntä pakottaa?
Millä lievitän ma murhettani,
toiset sinua kun armastaa?»

»Kaunista», supatti rouva Mundy liikutettuna, »eikö olekin, Helen?»

Helenin silmät ja korvat olivat tukan peitossa. Kenties hän ei ollut
kuullut.

Top lauloi:

»Mistä lohdun saan, kun surujani
kuulemassa kuva yksin on?
Kun yksin oon ja sinä —»

Keskeytys.

Äänekkäänä, äkillisenä se särki viimeiseen säveleeseen liittyvän äänen;
se oli tytön huokaus.

»Helen, rakas, Helen!» Äiti siirtyi nuoren tytön luokse, jolla peräytyi
sulavasti ja kiivaasti kuin kissanpoika, joka ei suvaitse hyväilyä.

»Rakas lapsi, mikä sinua vaivaa?»

»Ei mikään, äiti, ei mikään. Minkätähden luulet sellaista?» »Mutta — »
virkkoi Top. Hän oli jälleen palannut tavalliseen puhetapaansa. Poissa
olivat laulajan alttiit tunnetulkinnat. Taaskin hän oli jokapäiväinen,
hillitty Top, mutta levoton maltistaan huolimatta. Hän pudotti
soittokojeen notkoselkäiseen tuoliin, jonka käsinojalla hän istui,
kumartui eteenpäin ja loi kirkkaan, huolekkaan katseen tyttöön, jolta
oli päässyt äskeinen vihlova huokaus.

Tämä oli kauheaa, mietti Top. Hän ei jaksanut nähdä tuota lasta
noin tuskaisena. Vain senvuoksi, ettei Helen voinut pyrkiä
eteenpäin urallaan... Vain sentähden, että hän pelkäsi menettävänsä
mahdollisuutensa... Hänen pitäisi saada tilaisuus jatkaa. Oli julman
kovaa, jos se häneltä riistettäisiin!

»Kuulehan, Helen —»

»Mitä niin? En käsitä, mitä te molemmat höpisette!» Päästäen
päättäväisen, hiljaisen naurahduksen Helen ravisti tukkaansa, kuten
siivoojatar pyörittää märkää riepua. »Kas vain! Te taisitte luulla —
Arvelitteko _todella_, että minä itkin? Kuinka hullunkurista! Ettekö
kuule, milloin ihmistä nikottaa? Minä nipistän pikku sormeani. Se
lopettaa nikotuksen. Kas noin! Nyt on kaikki hyvin. Jätkähän sitä
verrattoman mietoa liverrystäsi, Top —»

Mutta Top ei jatkanut.

Kevyesti hän oli noussut isojen jalkojensa varaan. Meluttomasti hän nyt
poistui huoneesta, meni käytävään, sulkien huoneiston oven jälkeensä,
ja nousi seuraavaan kerrokseen.

Hetkisen hän seisoi käytävälampun kohdalla, joka valaisi hänen pientä,
vaaleata päätänsä ja hänen komeita hartioitaan; vain hetkisen hän
seisoi isoisänisän ovella.

IV luku

Maanantainen mieliala

Jos kävelette leveällä, rauhallisella Cromwell-tiellä puolikymmenen
ja kymmenen välillä aamulla, pannette merkille South Kensington-aseman
ja Prinssin portin välillä ryhmittäin ja parvittani astelevia varsin
nuoria, koko laiha muhkeita miehiä. Heillä on päässänsä pehmeät,
harmaat, mustanauhaiset hatut ja kädessään nahkaiset salkut. Heidän
housunlahkeensa ovat jotensakin epäsäännöllisesti käännetyt. Heidän
asunsa on niin sanoaksemme pikemminkin urheilumiesten kuin keikarien.
Liiallinen huolehtiminen puvusta ei koskaan näy sopivan yhteen
näiden nuorukaisten ammatin kanssa. He ovat melkein aina iloisia, ja
tavallisesti heillä on kiire. Otaksuttavasti oli nuori lophampton siinä
joukossa, jonka sinä aamuna kohtasitte.

Myöhemmin päivällä lienette toistamiseen nähnyt joitakuita näistä
nuorista miehistä, tällä kertaa Hyde-puistossa, jossa he liikkuvat
poljetussa, lyhyessä ruohikossa, harppailevat rautalanka-aitojen
ylitse poluilta nurmikoille, vilahtelevat plataanien huojuvien
varjojen lomissa, kumartuvat sillan kaiteen ylitse luikatakseen
alhaalla vedenrajassa puuhaileville opintokumppaneilleen. Nyt he
ovat paljain päin, ja te näette heidän ominaiset, pörröiset, tiheät
hiuksensa (runsaat kenties sentähden, että heidän sormissaan, joilla
he usein haraavat tukkaansa, on paksu kerros konerasvaa). Nyt heillä
on muassaan ammattinsa työvälineitä, kompasseja, teodoliitteja, pitkiä
mittausketjuja, joiden toisessa jäässä polvistuva nuorukainen kenties
huutaa toista päätä Pitelevälle työtoverilleen: »Hei! _Tup_!»

Silloin tällöin polkevat lapset ketjuja; hoitajattaret juoksevat
torumaan, komppania kaartilaisia marssii ohitse, erottaen ryhmät
toisistaan. Puisto (jossa vallitsee hälinä, sillä pojat kiljuvat,
vesilinnut kirkuvat ja airot loiskivat Serpentinellä) on täynnä
ihmisiä, jotka kiinnittämättä heihin huomiota liikkuvat sinne tänne
näiden nuorten miesten työskentelyalueella; siellä on koiraneitoja
harjoittamassa hoidokkejaan, Rowilta saapuneita ratsastajia,
vetelehtijöitä, rakastuneita pareja — jotka kaikki sivuuttavat nämä
maanmittauspuuhissa olevat nuorukaiset vilkaisemattakaan heihin.
Uutterina ja onnellisina omassa yhdyskunnassaan ja syventyneinä
työhönsä nämä nuoret miehet sekaantuvat puistossa liikkuviin
lontoolaisiin, pysyen kuitenkin heistä erillään. Heidän vartaloihinsa,
heidän avoimiin kasvoihinsa on heidän tuleva uransa jo painanut jonkun
verran leimaansa. Jo alkavat heidän pyrkimyksensä suuntautua omalle
ladulleen, kannustaen heitä mittelemään voimiansa luonnonvoimien
kanssa, heidän ajatuksensa noudattavat jo omia teitänsä — »Jos
fyysilliset olosuhteet ovat sellaiset ja sellaiset, täytyy seurausten
olla sellaiset ja sellaiset, kuten yön täytyy seurata päivää.»

Nuori Tophampton kuului tähän veljeskuntaan.

Myöhemmin — mitä heistä tulisikaan? Edistyksen luojia ja ohjaajia,
tienraivaajia, sillanrakentajia, valtakunnanmuovaajia, Marthan poikia —
lyhyesti sanoen: insinöörejä.

Se tulisi olemaan Topin toimiala.

Oxfordin vuokrakasarmialueella vietetyn tapausrikkaan sunnuntain
jälkeisenä maanantaina hän suoritti päiväntehtävänsä tavalliseen tapaan.

Mitään tavatonta ei sattunut eikä ehkä sattuisikaan.

Palattuaan sinä iltana kotiin hän heti vaistosi, että jotakin oli
tapahtunut.

Rouva Mundy lausui hänet tervetulleeksi huulillaan tavallinen
rauhallinen, herttainen hymynsä.

Topia ei pettänyt se, eikä myöskään Helenin huolettomuus.

Helen, jonka tummien hiusten varjostamat kasvot olivat vain hieman
punehtuneet, ei näyttänyt itkeneeltä (kahdeksantoistavuotiaalta
haihtuvat kyynelten jäljet nopeasti).

Mutta kodikkaassa, valaistussa huoneessa leijaili sellainen mieliala,
jota jotkut nimittävät maanantaiseksi masennukseksi. Vielä enemmänkin.
Herkkävaistoinen Top oli varma, että oli tapahtunut joku todellinen
mullistus.

Hän otti sanomalehden, jonka Helen oli nakannut pöydälle poistuessaan
huoneesta viisi minuuttia Topin tulon jälkeen.

Sanomalehti oli taivutettu merkityn ilmoituksen kohdalta.

»Nuori tyttö (hyvästä kodista) halutaan auttamaan lapsenhoidossa...»

Pelkkä korsi, joka ilmaisi Topille, minne päin tuuli oli täällä
puhaltanut.

»Mitä tämä on?»

»Mikä? Ah, niin. Helen silmäili lehteä, katsellen, olisiko
ilmoituksista joku ehkä hänelle sopiva. Hän on aina tullut hyvin
toimeen pienten lapsien parissa. Hänen sopisi koettaa tuota», puheli
rouva Mundy, selvittäen kurkkuansa. »Luultavasti hän on parhaillaan
kirjoittamassa siihen vastausta.»

Oltuaan tavallisen aikansa vaiti virkkoi Top: »Entä hänen opiskelunsa?»

»Hänen opiskelunsa — tanssinsako? Pelkäänpä, että sille ei mahdeta
mitään. Hän aikoo luopua siitä. Sille ei mitään voi», hoki rouva Mundy
kerkeästi, ja hänen sanansa kuulostivat sellaisilta kuin hän olisi
toistanut ne jo monta kertaa sinä päivänä.

Niin hän olikin — mutta kuinka toisenlaiseen sävyyn.

»Rakas, lapsi-rukka, ei sille mahda mitään», oli hän hokenut
hokemistaan tämän synkän maanantain kuluessa. »Tiedäthän, että minäkin
olen kauhean pahoillani. Meillä ei yksinkertaisesti ole rahaa. En
ymmärrä, miten meidän on meneteltävä näinkin. Onhan Top — niin kovin
mielelläni pitäisin poika-kultaa ilmaiseksi, kuten hän tietää, mutta
Jumalan kiitos, että saan hänen elatusmaksunsa! On suuri asia, että hän
on täällä.»

»Niin kai. Mutta viisi Topista. Entä minä ja balettikouluni?»

»Rakas lapsi, meidän on ilmoitettava erostasi puoli lukukautta
etukäteen. Se on tehtävä nyt.»

»Emmekö voi tehdä mitään muuta?»

»Ethän toki arvele, etten olisi valmis, jos minulla olisi enää mitään
myytävää? Koko pöytäkalusto meni silloin, kun Tossien kaksoset
syntyivät. Ei ole mitään, armaani —»

»Voisin maksaa kaikki takaisin alettuani työskennellä.»

»Mutta käsitäthän, ettei sekään ole varma heti harjoitusaikasi
päätyttyä. Saattaisit saada työtä, mutta saattaisit olla saamattakin.»

»Niin, kuten Eric sanoo, tärkein asia tässä maailmassa on syntyä jonkun
porhon veljen- tai sisarentyttäreksi, jollainen kukaan meistä ei ole;
voi, äiti, minkä tähden emme ole!»

»Eihän se ole kaikki kaikessa —»

»Se merkitsee, että minun on erottava Madamen koulusta nyt.»

»Tai jouluna, Helen.»

»Minä eroan nyt. Mitä hyödyttää tuskan pidentäminen?» nyyhkytti
tanssijattareksi mielivä tyttö. »Menen työskentelemään lastentarhassa
— niin, siihenkin on valmistauduttava! No niin, minä menen hoitamaan
jonkun lapsia; se ei vaadi koulutusta. On samantekevää, mitä teen, kun
kerran en saa tehdä sitä ainoaa, mitä haluan! Minä —»

Avain kalahti ulko-ovessa.

»Top tulee kotiin.»

Juuri silloin, kun heidän talonsa mies raikasposkisena ja
kirkassilmäisenä ilmestyi käveltyänsä ripeästi kotiin sillan kautta,
omaksuivat tyttö ja nainen uljaasti reipastuulisen ulkonäön. Sen
lävitse oli Top heti nähnyt, vaikka vähemmän koruton ja suoramielinen
henkilö olisi siitä pettynyt.

Nyt, kun Helen oli pujahtanut pois huoneesta, virkkoi Top: »Onko hänen
heitettävä näyttämö mielestään?» »Olemme päättäneet, että niin on
parempi.» »Mutta totisesti — hänhän oli niin innostunut!» »Niin, kyllä,
hän on — sille ei voi mitään. Aiotko mennä ulkosalle tänä iltana, Top?
Kylpyvesi on parhaiksi lämmintä —»

»Kuulehan. Älä salli tuon lapsen luopua tanssiopinnoistaan.»

Hänen äänensä outo soinnahdus sai rouva Mundyn katsahtamaan tähän
kookkaaseen, nuoreen sukulaiseensa. Hänkin katsoi, liikkuen äänettömän
nopeasti, mikä johtuu ison, lihaksikkaan ruumiin täydellisestä
hallinnasta.

Nuori mies tuntui palaavan melkein heti kädessään kuminauhan ympäröimä
setelinippu. Hän ojensi sen rouva Mundylle.

»Mitäs tämä on, Top? Kuukausirahasi, jotka aioit viime lauantaina
luovuttaa minulle pankkiin vietäviksi?»

»Älä vie niitä pankkiin!» kielsi Top vakavasti.

»Eikö pankkiin; miksi ei?»

»Sinun on ne pidettävä; ole hyvä. Tarkoitan sitä.» Rouva Mundy katseli
häntä pöydän ylitse ihmeissään. »Minun pidettävä? Omaistesi sinulle
lähettämät kuukausirahat?»

»Ja myöskin muut, kun ne saapuvat —»

Tällöin avautui hänen takanaan oleva ovi. Helen seisoi siellä
tummien hiusten reunustamat kasvot jälleen helmenkalpeina, kädessä
postimerkkikirja, jonka hän oli käynyt noutamassa.

Top kääntyi; hänen katsahtaessaan tyttöön levisi hänen
pienipiirteisille, vaaleille kasvoilleen iloinen hohde, jonka »tuon
lapsen» läheisyys näytti tavallisesti niille nostattavan. Hän hymyili
Helenille ja kääntyi sitten jälleen äidin puoleen.

»Ja muutkin», toisti hän. »Haluaisin sinun pitävän ne joka kuukausi.
Otathan... Hän — niiden pitäisi olla sinun. Se olisi oikein ja
kohtuullista.»

Hänen merenharmaat silmänsä, joissa oli huolestunut, vilpitön
kiintymyksen katse, kääntyivät toisen kasvoista toisen kasvoihin.

Äkkiä Helenin pienet kasvot näyttivät hyytyvän, jäykistyvän, käyvän
ilmeettömiksi, ikäänkuin joku ajatus olisi äkkiä pistänyt häntä.

Suu naurussa rouva Mundy huudahti: »Top, rakas — tosiaankin,
ymmärräthän! — Miten voisin?»

»Ota ne maksuksi ruoastani! Se on kyllä niiden arvoinen ja enemmänkin;
olet sellainen emäntä. Ota ne ruokani ja vuokrani maksuksi — tai, jos
se on välttämätöntä, lainaksi. Lainaksi, jos niin haluat. Maksa minulle
takaisin —»

Topin puhuessa osui hänen katseensa pieneen, tylppäpäiseen,
vaaleanpunaiseen esineeseen, joka virui rouva Mundyn työkopan kannella
ja josta riippuva nauha oli valahtanut pöydän reunalta lattialle
saakka. Helenin balettikenkä. Se teki liikuttavan vaikutuksen. Ja
kaiken sen jälkeen, mitä tytön sisaret olivat kertoneet hänelle,
Topille, eilen. Täytyikö sen edustaa rauenneita toiveita, romahtaneita
unelmia? Tuijottaen pieneen silkkikenkään Top kehoitti:

»Maksa minulle takaisin sitten, kun Helenistä tulee tanssitähti.
Teethän niin. Tähän saakka en ole pyytänyt sinua tekemään mitään minun
tähteni.»

Nainen, joka viimeksi kuluneen puolen vuoden aikana oli ollut hänen
äitinään, valmistanut hänen ruokansa, parsinut hänen sukkansa,
sullonut hänen potkupalloreppunsa, sitonut hänen vammansa — mitä
kaikkea hän olikaan pyytämättä tehnyt hänen hyväkseen! — vastasi tähän
avosydämiseen vetoomukseen:

»Mutta, poika-kulta! Top! Kuinka jalomielinen — mutta kuinka järjetön
olet. Vaikka syrjäyttäisimmekin kaiken muun, on tässä sinun kaikki
taskurahasi, puolisrahasi, matkarahasi ja pukujesi hinta. Siinä on
kaikki, mitä saat —»

»Ei; ei ole. Nyt saan enemmän.»

»Ahaa!» pääsi Heleniltä terävästi. Melkein kuin Topin ominaista
liikettä jäljitellen hänen suunsa avautui ja sulkeutui sitten jälleen,
samalla kun hän painoi käden huulilleen.

Top ilmoitti rouva Mundylle: »Tästä lähtien saan kasoittain käteisrahaa
käytettäväkseni.»

»Kuinka loistavaa; mutta — mistä?»

»Minä — minä olen saanut työtä.»

»Tosiaanko, Top? Nyt jo? Toimenko?»

»Hm — sentapaisen.»

»Insinööriopistosta — niinkö? Viran? Onko sinulle annettu
opetustehtäviä tai jotakin siihen suuntaan?»

»Kyllä.» Top terästäytyi lausumaan tämän vastauksen, samalla kun
hänen hunajanvaalea ihonsa lehahti helakan punaiseksi hiusrajasta
leuankuoppaan saakka.

»Äiti! Etkö huomaa, että Top valehtelee kuin mustalainen?» puhkesi
Helen puhumaan. »Topillako opetustehtäviä? Miten se olisi mahdollista?
Top aikoo noudattaa isoisänisän tahtoa; niin on asia!»

»Oi, eihän toki. Niin ei voi olla. Top —?»

»Kyllä; niin se on», tunnusti Top, katsoen suoraan eteensä. »Koska
lapsi on arvannut —»

»Eikä se vaatinutkaan paljoa älyä.»

»Saattanen yhtä hyvin ilmaista teille» — Topin vaalea pää kallistui,
joten ylhäältä tuleva valo loi paksun, kultaisen viirun hänen
jakauksensa kummallekin puolelle, kun hän katsahti laipioon, joka esti
isoisänisän näkymästä »että olen luvannut suostua».

Mahdotonta olisi ollut Topilta lypsää — joskin rouva Mundy olisi ollut
uteleva nainen — yksityiskohtaisia tietoja siitä, mitä oli tapahtunut
hänen puhellessaan isoisänisän kanssa edellisenä iltana.

Helen kuunteli silmät pyöreinä. Rouva Mundyn hienopiirteiset
kulmakarvat vetäytyivät lähemmäksi toisiaan. Jäykästi poika kertoi:

»Niin, ilmoitin vanhukselle suostuvani. Hän sanoi arvelleensa, että
johtuisin ajattelemaan asiasta siten. Hän sanoi, että kaikki kävisi
hyvin. Hän sanoi myöskin huolehtivansa minusta.»

»No niin!» mutisi rouva Mundy tyrmistyneenä. »En uneksinutkaan —»

»Minä olin siitä varma», lausui Helen perin asiallisena. »Eilen
arvasin, että Top aikoi hyväksyä esityksen.» Puolustavasti, melkein
kiivaasti hän lisäsi: »Miksi hänen ei olisi pitänyt sitä tehdä? Miksi
olet noin ällistyneen näköinen, äiti? Näytät siltä kuin hän olisi
tehnyt jotakin hirveää! Minusta hän olisi ollut typerä, jollei olisi
siihen suostunut, jollei olisi yrittänyt!»

»Ajattelutko tosiaankin niin?» virkkoi Top, silmäillen tyttöä. Ja
ovelta, jota Helen ei ollut sulkenut jälkeensä, 'kuului samassa ääni —
Gertruden ääni — uteliaisuutta uhkuen kysyvän: »Typerä, jollei olisi
yrittänyt — mitä?»

Gertrude oli tänä iltana pistäytynyt hetkiseksi sisälle noutamaan
tavaroitaan, jotka edellisenä päivänä olivat häneltä unohduksessa
jääneet. Aina häneltä jäi äidin luokse jotakin, milloin täytekynä,
milloin sateenvarjo, milloin käsikirjoituksenliuska. Tällä kertaa
rouva Mundy oli ymmällä nähdessään naimisissa olevan tyttärensä; hän
olisi mielellään ollut selittämättä Gertrudelle, mistä kieltäytyessään
Top olisi ollut typerä. Ihan uteliaisuuden ruumiillistumana
Gertrude tiukkasi: »Kertokaa toki. Oi, teidän täytyy. Ettekö kerro,
jos lupaan ja vakuutan, ettette ikinä näe sitä painettuna?» Niin
rukoili kuvalukemisto-kertomusten kirjoittaja. »Sitäpaitsi olen
Topin lempiserkku. Hän tietää, että olen hyvä kumppani. Aina hän
juttelee minulle pikku salaisuutensa, aina lörpöttelee minulle
rakkausasioistaan; eikö totta, Top? Kertokaa minulle! Ei Top pahastu.»

»En pahastu», myönsi Top mutkattomasti. »Kertokaa hänelle. Mitäpä
siitä?»

Kaikki olivat hetkisen hiljaa, sitten rouva Mundy puolustelevasti
jupisten kertoi Gertrudelle isoisänisän hämmästyttävästä oikusta.
Sitten taaskin äänettömyys.

Top katsoi suoraan eteenpäin. Helen ravisti hiukset silmilleen, laski
suipon leukansa molempien kämmeniensä varaan ja odotti. Gertrude
huohotti; hän ei oikein tiennyt, miten tuoda julki sekavina tulvivat
huomautuksensa.

»Sallitteko minun hetkiseksi istahtaa ja sulkea silmäni koettaakseni
sopeutua siihen ajatukseen, että jollakulla meidän sukumme jäsenellä
on rahaa käytettävissään?» sai hän vihdoin sanotuksi. »Meidän olisi
kai sopinut epäillä isoisänisää. Vain rikkaudessa kieriskelevät
ihmisethän pitävät tarkan vaarin siitä, menevätkö puolipennyset
hukkaan vai eivätkö. Juuri sen vuoksi he pääsevätkin kieriskelemään.
Hyväinen aika — Mallikelpoinen tyttö!... Mikä _vahinko_, että satun
olemaan naimisissa», lisäsi Ericin vaimo, vääntäen eloisat kasvonsa
lohikäärmemäiseen virnistykseen. »Muussa tapauksessa tietysti —
Isoisänisä on silminnähtävästi hullumpi kuin olemme luulleet, mutta
hänen hulluutensa olisi voinut pukeutua pahempaankin muotoon. Oliko hän
kovin riemuissaan, Top, kun hänen komea pojanpojanpoikansa ilmoitti
koottavansa toteuttaa hänen rakkaimman toiveensa? Mutta miten hän on
suunnitellut sinun alkavan? Mistä hän arvelee sinun löytävän tämän
kauneuspalkinnon saajan? Lähettääkö hän sinut Amerikkaan? Ajatteleeko
hän, että 'kaikki ovat persikoita Georgiassa’? Vai Wieniinkö? Vai onko
sinun ensiksi käytävä omassa maassasi?»

»En tiedä, en tosiaankaan», vakuutti Top.

»Kuinka ihana tästä syksystä tuleekaan!» huudahti Gertrude,
lämmeten tilanteen mukaisesti. »Totisesti minä nautin. Top, älä ole
tuonnäköinen, ikäänkuin sinulla ei olisikaan hauskaa. Onhan sinun,
ystävä kallis, 'polvistuttava kauneimman eteen’ eikä etsittävä ruminta
naista taivaan kannen alla. Sinun on otettava puolisoksesi _joku
joskus_ — miksi sitten nureksia siitä, että vaimosi pitää olla kaunis?
Miten käyneekin, se on joka tapauksessa kiintoisia.»

»Niinkö arvelet?»

»Etkö sinä sitten sitä usko, Top? Muuten, onko sinulla minkäänlaista
_suunnitelmaa_? Eikö? Onko isoisänisällä suunnitelmaa? Haahmoitteliko
hän mitään ohjelmaa? Tarjosiko hän neuvoja nuorelle —? Älä karkaa!»
(Top oli meluttomasti koettanut paeta.) »Kerrohan! Mitä isoisänisä
— niin, varmastikin hän puhui jotakin siitä, miten hän toivoi
neljännesmiljoonansa tavoittelijan _menettelevän_.»

»No niin —»

»No?»

»Hän sanoi, että ennen kaikkea minun on —»

»Niin, niin; jatka vain! Että sinun on —?»

Ovelta Top pamautti: »Että minun on hankittava vaatteita.»

Sitten hän katosi, ja hänen perässään kaikui Gertruden riemuisa
huudahdus: »Vaatteita? Kuinka verratonta! Hän tarkoittaa
_soidinhöyheniä_!»

V luku

Soidinhöyhenet

Tässä samassa uusien vaatteiden, kosioasun eli soidinhöyhenten
kysymyksessä valmisti isoisänisä Mundyjen perheelle vielä yhden
yllätyksen.

Hän, joka kitsasteli jokaisen puolipennysen menoa, osoittautui tässä
tapauksessa valmiiksi tuhlaamaan lukemattomia seteleitä! Hän, joka
itse pukeutui linnunpelättimen tapaan ja rääsyihin verhoutuneena
kyyhötteli tuon eltaantuneen, sanoinkuvaamattoman höyhenpeitteensä
suojassa, päätti, ettei pojalla ollut ainoatakaan käyttökelpoista
vaatekappaletta. Insinöörien huolimaton pukeutuminen oli sananpartena;
Top oli heistä kaikkein pahin.

Palvelija, Henderson, veisi nyt Topin kaupungille ja tilaisi hänelle
kunnollisen pukuvaraston.

Sananen Hendersonista, jonka puhetapa oli hillittyä ja joka ilmeestä
päättäen ajatteli: »_Minun on mentävä kohtaamaan kuolemaa_.» Tämä
Henderson ei ollut aina oleskellut vuokrakasarmien neljännen kerroksen
asumuksissa Thamesin demokraattisella puolella. Hän ei ollut omistanut
koko elämäänsä valmistaakseen vuoteita ja terveysjuomia iäkkäille,
omituisille vanhuksille, jotka supistivat talousmenonsa mahdollisimman
vähäisiksi.

Kaukana siitä! Henderson oli ollut suurten, vaativaisten herrojen
kamaripalvelijana. Hän oli kiilloittanut saappaita, valmistanut
kylpyjä, tuonut varhain aamulla soodavettä sellaisille miehille, joita
on nimitetty Burken maanomistajavetelehtijöiksi.

Mutta senjälkeen kun Henderson oli lähtenyt viimeisen isäntänsä
(johon silloin tällöin vedotessaan hän puhui »loordivainajasta»)
palveluksesta, oli kulunut hämyinen aika, ennen kuin hänestä tuli
herra Horace Mundyn miespuolinen hoitaja, ruoanlaittaja, pullonpesijä
ja peitteenravistaja. Tänä väliaikana oli sattunut joku salaperäinen
juttu... Tärkeintä oli se, että Henderson joka tuli palvelukseen ilman
suosituksia työskenteli hyvin ja rehellisesti, täyttäen isoisänisän
vähäisimmätkin toiveet pienestä palkastaan ilman minkäänlaisia
sivutuloja.

Murheellinen Henderson, päässänsä »knalli» ja yllänsä tarkoin harjattu,
musta puku, valmistautui saattamaan Topin, joka oli kömpelötekoisessa
sinisessä sarssipuvussaan, loordivainajansa entisille ostospaikoille.

Siellä täytyisi kuluttaa tuntikausia, jotka olisi pitänyt olla
opistolla.

Top oli kalvennut, kun isoisänisä oli ilmoittanut, että niitä
tunteja ja luentoja, joilta hän olisi poissa, ei laskettaisi hänen
huolimattomuutensa syyksi, koska hän, isoisänisä, oli kirjoittanut ja
selvittänyt asian opiston johtajalle.

»Millainenhan se kirje oli?» oli Top levottomana aprikoinut.

Kun nuori mies ei ollut vielä perehtynyt isoisän menettelytapoihin, ei
hän aavistanut, että vanhan herran laatima anteeksipyyntökirje oli
ollut ehdottoman mallikelpoinen kahdeksannentoista sataluvun aikaisessa
muodollisuudessaan ja kohteliaisuudessaan.

Katselkaamme siis Topia, insinööriä ja siirtomaalaista, Lontoon
vaatturien pakeilla.

Loistavan hienouden pieniin, himmeihin, eristettyihin sopukkoihin,
joiden esimiesten profiilit olivat puhdaspiirteiset ja esiintyminen
huokui kylmää kuin jäävuorien läheisyys, vei Top klassillisen
vartalonsa ja avosydämiset kasvonsa. Ne eivät pystyneet jäävuorien
jäähän. (Onko nimenne kirjoissamme, sir?) Vasta nähtyään
loordi-vainajan kamaripalvelijan ja kuultuaan hänen lyhyen jupistun
selityksensä, muuttuivat nämä ylhäisen eristäytyneet henkilöt
sydämellisen läheisiksi liittolaisiksi.

»Aletaan ilta-asusta», määräsi Henderson. »Smoking. Ja frakki. Kolmet
tai neljät valkeat liivit aluksi, arvelen.»

(»Soitan tänne herra Harrisin ottamaan herrasta mittoja.») »Olisi
parempi kutsua herra Craven, eikö olisi», ehdotti Henderson. »Herra
Craven otti aina mitat — tiedättehän —»

»Juuri niin; hän se oli. (Soittakaa Cravenille ja pyytäkää häntä
tänne!)»

»Voitte luottaa heidän herra Craveniinsa, herra Tophampton, sir»,
vakuutti Henderson suopeasti. »Teillä on hyvin samanlainen vartalo kuin
eräällä loordi-vainajan läheisellä mieskohtaisella ystävällä, jonka
vaatteet herra Craven aina ennen leikkasi.»

»Ja hänen vaatteittensa leikkaaminen olikin todellinen nautinto»,
huomautti herra Craven, sijoittaessaan mittanauhansa Topin
vuorimaiselle rinnalle. »(Satayksi ja puoli satakaksi, sanokaamme.)
Joskin hän oli hiukan sanoisinko muistopatsaan mallinen? — oli nautinto
leikata pukuja miehelle, jolla oli sellainen vartalo... Mutta siinä se
nautinto olikin», lisäsi hän synkemmin, »viime vuosina; siinä se oli
_kaikki_».

»Mitä tarkoitatte?» kysäisi Top.

Herra Craven ja Henderson vilkaisivat toisiinsa tuikeasti ja olisivat
olleet valmiit lyömään vetoa, ettei se herrasmies, jonka pukuja
leikkasi nautinnokseen, käsittänyt, mitä puvun maksaminen merkitsi; hän
siirtyi räätäliliikkeestä toiseen kautta koko West Endin. Ei koskaan
vähääkään rahaa hänen laskunsa maksuksi. Ei milloinkaan. Maailman
huonoin epävarma saatava.

Avomielinen Top virkkoi: »Minua kummastuttaa, miten jotkut sellaiset
miekkoset elävät.»

»Oh! He _elävät_ kyllä, sir; _he_ elävät. (Vyötäiset
seitsemänkymmentäkuusi — ei, vaan ne seitsemäänkymmeneenkolmeen ja
puoleen.)»

»Vyötäiset seitsemänkymmentäkolme ja puoli», mutisi mittakirjaa
hoiteleva apulainen.

»Ja nyt ne liivit —»

Aina vain »ne» liivit, »ne» housut, »se» frakki, ikäänkuin muita
samanlaatuisia ei olisikaan koko tällä taivaankappaleella; ja
huippusaavutus oli Topin kuulema, leikkaajan apulaisen hänen oppaalleen
kuiskaama tervehdys: »Miten on sen vanhan terveyden laita?»

»Entä ne napit?»

Nappi kuin nappi Topista; pyöreä esine, joka piti koossa
vaatekappaleita, kun se tungettiin puolittain kimmoisen, napinläveksi
nimitetyn raon lävitse.

Näistä asiantuntijoista »ne» napit merkitsivät hartautta, taidetta,
elämäntyötä.

Solahti puoli tuntia, ennenkuin saatiin ratkaistuksi, että tällä kertaa
olivat helmiäisnapit sopivat.

Sitten:

»Herra kai tarvitsee sieviä kalvosimia?»

»Ei, kiitos; minulla on», vastasi Top. Mutta samassa Henderson
keskeytti:

»Hän tarvitsee kalvosimia.»

»Juuri sellaisia, joihin tällä hetkellä mielihyvin työntää kätensä»,
jupisi muuan asiantuntija. »Aivan samoja, joita Cartierilta teille
tarjottaisiin — Hävytöntä, kuinka paljon jotkut heidänlaisensa
hyötyvät. Kaskenko —»

»Näyttäkäähän niitä minulle», sanoi Henderson yksikantaisesti,

»Olette oikeassa; soitan heti ylös... (Käskekää herra Lewinskyä!)... Ne
ovat täällä, ennenkuin olemme suoriutuneet aamupuvuista.»

Niin ne olivat.

»Mustaa kangasta shakettipuvuksi?»

»Tumman harmaata, arvelen. Reunustus, tietysti», määräili isoisänisän
orja, joka nyt ilmeisesti jälleen oli omalla maaperällään
ja oikealla alallaan vietettyänsä kuolettavan ikävän vuoden
Oxfordin vuokrakasarmialueella. Kuinka innokkaasti hän keskusteli
kashmirikankaisista housuista ja pahoitteli valkeita rusetteja, joiden
kiinnittäminen oli usein niin vaivaloista! _Con amore_ hän otti esille
pienen muistikirjan merkitäksensä siihen, millaisia kauluksia oli
piakkoin tilattava. »Niin, kolmenlaisia ensi tilassa. Pystykauluksia
illaksi; ei saa unohtaa myöskään kaulanauhoja, muutamia tusinoita»,
mutisi Henderson. »Kääntökauluksia aamupukua varten. Pehmeitä
kävelypuvun kanssa käytettäviksi —»

»Kuusi kävelypukua hän tarvitsee, vähintään.»

»Kuusi?» luiskahti kauhistuneelta Topilta.

Hänestä ei kukaan näyttänyt rahtuakaan välittävän. (»Keneksi ja miksi»,
aprikoi Top ohimennen, »saattavat kaikki nämä miekkoset minua luulla?»)
Nyt kiskottiin hyllyiltä kangaspakkoja, ne laskettiin pöydälle, kangas
levitettiin, asiantuntijat katselivat ja hypistelivät sitä, pohtivat.

Ja jos te, joka olette tyttö, kuvittelette miesten pukujen vaativan
vähemmän aikaa ja päänvaivaa kuin herttuallisen perheen hoviesittelyä
varten valmistettavan ensikertalaistyttären asuun uhrataan, niin ette
ole liikkunut niissä Piireissä, joissa loordien kamaripalvelijat
oleksivat.

»Ensiksi tulee yhden olla merensininen —»

»Sitten tuollainen vaalean hopeanharmaa, melkein aluminiuminvärinen.
Niin. Tehkää se oikein sirosti, se puku.»

»Hieman liian vaalea herralle, eikö teistäkin?»

»No, enpä tiedä — Tämä vivahdus on parempi. Niin, tätä.»

»Sitten tumman harmaa. Juuri niin. Ukkospilven vaikutus; se sopii
sangen hyvin.»

»Herralle ei sovi nuuskanvärinen, vai mitä? Liian vaalea. Vahinko!
Ihan liian vaalea. Mutta nyt sen keksin. Mitä arvelette melkein
luumunvärisestä?»

Kaikkia asiantuntijoita miellytti melkein luumun värinen tavattomasti.

»Siinä se... kahdet housut jokaiseen pukuun, muistattehan.»

»Entä mitä arvelette tällaisesta mustasta takista, jota hän voisi
käyttää minkä kanssa hyvänsä? Näyttäkäähän minulle lisää malleja.»

»Minä» oli »Henderson».

»Meidän sopisi hyvin valita myöskin urheilutamineet, kun kerran olemme
täällä.»

»Pari retkeilytakkia hän tietysti tarvitsee. Kahdet tai kolmet
polvihousut. Neljät tai viidet harmaat», valui Hendersonin suusta
hänen joka minuutti yhä enemmän lämmetessään, »ja kuudet valkeat
flanellihousut sopii meidän samalla tilata. Ne hän tarvitsee Rivieralla
oleskellessaan.»

Huuliaan kostuttaen Top suoritti luonteenomaisen liikkeensä, avasi
suunsa ja sulki sen jälleen.

»Nyt paitoja. Kuka sitä puolta hoitaa?»

Mutta tästä puolesta ei Henderson keskustellut herra Cravenin ja hänen
— olin vähällä sanoa: joukkueensa kanssa. Määrättyään ensimmäisen
sovittamisen ajan ja sanottuaan jäähyväiset herra Cravenille ja
hänen taiteilijakumppaneilleen lähti Henderson Topin kanssa kolean
usvan täyttämälle Jermyn-kadulle ja mainitsi, että _hän_ kyllä tunsi
paitaväen.

»Tänne, sir... Kas, hyvää huomenta, herra Battl... Niin; ei liene
nurisemista... Suvaitsetteko katsoa, joutaako herra Smithson luoksemme?»

»Kaikki nämä ihmiset näkyvät tuntevan teidät, Henderson», huomautti Top.

»Tuntevan, minut, sir? Niin, sir, minulla on aina ollut koko joukko
tuttavia West Endissä», myönsi Henderson, joka onnettoman kuningas
Henrik ensimmäisen lailla ei koskaan hymyillyt, vaikka eräänlainen väre
joskus väänsi hänen Alfred Lesterin kaltaisia piirteitään. Nyt ei sitä
näkynyt.

Taaskin Henderson syventyi mässäilevään määräilyyn; tämä tapahtui
alakerroksessa, eräänlaisessa kirjastossa, jonka hyllyt olivat täynnä
paitakoteloita.

Tähän saakka oli nuori Top paitoja ostaessaan vain maininnut
patsasmaisen kaulansa paksuuden ja ottanut sen, mitä hänelle annettiin.

Kuinka räikeän vastakohtaista oli Hendersonin menettely.

Hekumoiden Henderson antautui tähän tehtävään. »Kokosilkkisiä
alusvaatteita... kohtalaista... Muodikkaita sukkia hän myöskin
tarvitsee... silkkisiä. Eikö teillä ole hienompaa lajia kuin nuo?
Niin, noita, joiden varret ovat _à jour_. Färsaarelaisia villapaitoja
on kai yläkerrassa?... Joitakuita yksinkertaisia päällysvaippoja
myöskin... Noita, joissa on ylöspäin kierrettävä kaulus, pidän ...
ei, ei... en pidä noista halvoista, joissa on ainoastaan reunus
mallikas... Skotlannin matkalaisia... jos kerran färsaarelaista,
niin färsaarelaista. Uskotteko, että sivuutin Ivyyn menevän
herrasmiehen, jolla oli kalastajan villapaita kävelypuvun alla? En
_pidä_ sellaisista», puhui Henderson itsevarmasti. »Niin, en pidä
siitä; teatterimaista tai ei, oikein se _ei_ ole... Värillisiä
käsineitä sitten. '_Yksi käytettäväksi, toinen näytettäväksi_, oli
loordi-vainajan tapana sanoa kaikkiin pukuihin nähden. Käsineet —»

»En käytä käsineitä; inhoan niitä!» kivahti Top. (Siitä ei välitetty.)

»Hän tarvitsee useita pareja... Juhlapukua —»

»Totisesti aika räikeitä!» moitti Top sävyisesti räpytellessään
silmiänsä, kun hänen eteensä levitettiin loistava, futuristinen
silkkikasa.

»Hän tarvitsee jotakin, missä on hiukan väriä. Kas noin, noita himmeitä
paisleylaisia ei enää valmisteta... Eivät ne näytäkään miltään.»

»Pyjamia... Housunkannattimia...»

»Sukkanauhoja...»

»Osoiteko? Kyllä. Annan teille osoitteen», virkkoi Henderson — ja se
oli hänen tehtävänsä ainoa kohta, jota hän ei suorittanut innokkaasti.

Päivät kuluivat; ja koko tämän ylettömän ostelun ja sovittelun aikana
kaikki nämä housumaailman taiteilijat, nämä paitamiehet, takkimiehet,
hattumiehet ja kenkämiehet — kenkämiehille sopisi omistaa kokonainen
luku, mutta ei tässä kirjassa! — kaikki nämä asiantuntijat kohtelivat
nuorta Harry Morse Tophamptonia ikäänkuin hän olisi ollut lyijyinen
Apollon patsas, joka heidän oli pystytettävä jalustalle jonkun upean
englantilaisen talon alueelle.

Persoonattoman riemuisesti he puhuivat hänen uuden asunsa sopimisesta.

»Kaunis», kehuivat he häntä katsellessaan, »kaunis», Mutta he
eivät tarkoittaneet hänen herkulesmaista vartaloaan eivätkä hänen
Venuksen-suutansa, vaan hänen sinistä sarssitakkiaan.

»Eiköhän pitäisi olla hiukkasen väljempi täältä kainaloista, herra
Craven?» (Räätälinliidun terävä särmä jätti valkean viirun kankaaseen.
Krip —)

»Selkä on moitteeton, kaiketi? Moitteeton. Voisikohan parantaa
tuosta...»

»Malttakaahan, jahka näette harmaan...»

»Ahaa! _Tuo_ saisi olla hieman tilavampi vyötäisiltä.» (Herra Cravenin
kädet nykivät molemmin puolin rinnushepeitä, nykivät nykimistään,
lempeän pakottavasti muovaten Topin vartaloa harmaaseen takkiin.) »Kas
niin, _siinä_ se on... Muistanpa, että kerran kun hän, tiedättehän,
Henderson, poistui täältä yllänsä minun valmistamani puku, astui
sisälle herrasmies — hän oli hyvin nuori herrasmies, palveli silloin
lento voimissa. Hän sanoi minulle-. Täälläkö valmistetaan puvut sille
miehelle, joka juuri lähti täältä?’ Minä sanoin: 'Täällä.’ Hän sanoi:
'Täälläkö on tehty se puku, joka oli hänen yllään?’ Minä sanoin:
'Täällä.’ Hän sanoi: 'Käyttääkö hän kureliivejä?’ Minä sanoin: 'Ei,
sir; hän _ei_ käytä kureliivejä.’ Hän sanoi: 'Voisitteko saada minut
näyttämään sellaiselta ilman kureliivejä?’ Minä sanoin: 'Varmasti, sir,
voisimme saada teidät näyttämään sellaiselta ilman kureliivejä.' Hän
käski meidän ottaa mitat itsestään heti paikalla; eikä hän ole meistä
luopunut. Hämmästyisitte, jos mainitsisin teille hänen nimensä —»

Hendersonin kasvot olivat järkkymättömän ilmeettömät, kun hän virkkoi
vain: »Hihat rahtusen liian pitkät!»

»Pitkätkö?... Puoli sentimetriä siis.» (Nips.)

»Ja sitten, malttakaahan!... Niin! Enkö puhunut teille siitä
luumunvärisestä? Siitä melkein luumunvärisestä? Puhujahan
teille!»... Kuiskaten:

»Se on viehättävä.»

»Top, vähäisin, mitä voit tehdä hyväkseni», selitti hänen serkkunsa
Phyllis muutamia päiviä myöhemmin, »on se, että annat minulle
yhden noista pahvirasioista, joissa ne tulivat, ompeluvehkeitteni
säilytyskopaksi. Niin, se isoin, jonka kannessa on leijona ja
sarvikuono ja se nimi. Ajattele hän, kuinka hienon leiman se antaa
meidän halvalle arki huoneellemme! Vieraat kuvittelevat Guyn hankkivan
Pukunsa sieltä.»

Gertrude lisäsi: »Vähin, mitä voit tehdä minun hyväkseni, on se,
että lainaat tuollaiset — ne kai ovat pyjamat? — ylleni seuraaviin
naamiaisiin. Myöskin lainaan sulhasmiehen juhlapukuasi. Minun
suorastaan täytyy. Aion kirjoittaa lyhyen kertomuksen», jatkoi hän,
»lyhyen kertomuksen Topin uusista vaatteista ja panna sen nimeksi:
Kirkkaammat höyhenet’. Mottona on säkeistö:

Keväällä

(Tässä tapauksessa kyllä on marraskuu!)

Keväällä kyyhkyn puhdistuneen
kirkkaammin hohtaa höyhenet

(Kuvitella herra Tophamptonia puhdistuneena kyyhkysenä!)

Keväällä miehen rakastuneen —

Älä työnnä meitä ulos huoneesta, Top! Emmehän ole vielä _nähneet_
puoliakaan.»

Tämä tapahtui seuraavana sunnuntaina, sittenkun Topinkin kaikki uudet
vaatteet olivat saapuneet kotiin, ja kokoontuneet serkut tahtoivat
välttämättä tehdä kotivierailustaan kapiojuhlan.

Yllänsä uusi melkein luumunvärinen kävelypukunsa Top seisoi tai pyri
nähtävänä pienessä makuuhuoneessaan. Sen luostarimaiseen yhden hengen
sänkyyn oli kasattu valtava läjä Jermyn-kadulta, Bond-kadulta ja
Piccadillystä koottua saalista. Laudoituksen piilottivat kiiltävät ja
välkkyvät saapas- ja kenkärivit. Kuinka intohimoisesti Henderson niitä
kenkiä rakastikaan! Kuinka vitkallisesti hän liikkuikaan poistaessaan
niistä nauhat, ennenkuin puhdisti ne, kiilloittaessaan niitä,
pingoittaessaan ne lestille. Hatut koristivat Topin lipaston kantta.
Itse uhrin ympärille olivat ryhmittyneet Gertrude, Gertruden Eric,
Phyllis, Tossie, Joan, Madge, Madgen John, Madgen pikku poika Rex,
Phyllisin Guy, joka piteli Bubblesia, rouva Mundy ja Helen.

Ja nyt Helen, joka oli aina laskenut pilaa Topin kömpelötekoisesta,
jäykästä sarssipuvusta, Topin vanhasta, sammalenvärisestä,
vanhasta norfolkilaisesta villapaidasta, Topin laatikkomaisista
kengäntölkeröistä, oli ainoa serkku, joka ei purkanut ihastustaan
Topin uusien vaatteiden johdosta.

Toiset tekivät sen hänenkin puolestaan.

Vihdoin Madgen John kysäisi: »Mutta mies, eikö mieltäsi kalva halu
päästä entisiin tamineihisi?»

Voi, siinä murhe! Hänen työssä käytettyjä pitkiä mekkojaan,
opistotakkiaan ja potkupalloasuaan lukuunottamatta ei hänelle oltu
jätetty ainoatakaan riepua vanhoista vaatteistaan.

Hylätty asu (jota hänen pukujansa sovitelleet asiantuntijat olivat aina
käsitelleet niin ivallisen varovasti) oli myyty.

Isoisänisän toivomuksen mukaan oli sillä tavoin kaupustelijoilta
saaduilla rahoilla lyhennetty räätälien laskujen kokonaismäärää.

»Kuinka kuvaavaa!» huudahti Gertrude. »Katsoen siihen, hyvät ystävät,
että yksistään kaulusvehkeiden» —' hän heilutti oranssin- ja
kermankirjavien pyjamien lahkeita kuin silkkistä viiriä — »katsoen
siihen, että pelkkien kaulusvehkeiden on täytynyt maksaa runsas
satanen! Ja otaksutko sitäpaitsi, että hylättyjen vaatteittesi hinta
kokonaisuudessaan joutuu takaisin isoisänisälle? Kuka ne myy?»

»Hänen palvelijansa.»

Eric, hoikka, tummasilmäinen, teatteritoimistossa työskentelevä nuori
mies, joka oli palvellut rintamalla, virkkoi: »Uskaltaisin lyödä vetoa,
että se lurjusmainen Henderson» entinen vankilanasukas, on saanut koko
hyvin paikatuksi laskujaan tässä hommassa.»

»Joka tapauksessa hän on hankkinut herra Tophamptonillemme komeat
höyhenet», kehui Gertrude. »Talla pikku kasalla» — hän viittasi
vuodetta peittävään ylelliseen vaatteusläjään — »pojan pitäisi päästä
kiinni tai irti!»

Top kalpeni.

Sinä yönä vaivasi Topia kammottava painajainen. Hän näki unta, että
hänen yllään olivat hänen kaikki uudet vaatteensa, kaikki yhtä aikaa.

Kokosilkkiset alusvaatteet. Kuusi kävelypukua. Musta takki, jota sopi
käyttää kaikkien kanssa — Topilla oli sen lisäksi shaketti, smoking,
frakki ja viidet valkeat liivit. Niiden päälle hän oli kiskonut
molemmat päällystakit ja paksun autoilunutun. Hänen päässään huojui
kyhäys, jossa olivat »silkkipytty», oopperahattu, »knallit», pehmeä,
harmaa huopahattu ja monet lakit. Parhaillaan Top nyki, tuskaisesti
nyki käsiinsä seitsemättätoista säämyskänahkaista käsinepariaan, kun
hän alaspäin vilkaistessaan huomasi jalkansa.

Hänen jalkansa olivat kuin norsun jalat; niissä oli lukematon määrä
erilaisia sukkia ja pitkiä sekä polvihousuja.

»Millä vietävän tavalla», tuskaili hän unissaan, »minä käyn polvilleni
_tällaisena_?»

Hiessä kylpien hän heräsi.

»Ah!» huoahti hän.

Mutta hänen mielensä, joka oli keventynyt hänen huomatessaan, että
hänen yllänsä olivat vain yhdet uudet pyjamat, masentui uudelleen hänen
muistellessaan.

Soidinhöyhenet (Gertrudin kamala sana vaivasi häntä) olivat nyt täysin
valmiina. Ja se merkitsi, että morsiamen etsinnän piti nyt alkaa.

»Apua!» ähkyi Top.

VI luku

Vaaleaverisen lumousvoima

Pian senjälkeen oli Harry Morse Tophamptonilla, joka oli
lähetetty etsimään sievintä tyttöä, onni kohdata hänet, joka koko
kuningaskunnassa tunnetaan Britannian kauneimmaksi vaalea veriseksi
naiseksi.

Vaalea verinen!

Se sana loitsii mieleen kaunottarien kuvia.

Tämän huomautuksen lausui tietenkin Gertrude, jolla, samoin kuin
kaikilla muillakin Mundyn perheen jäsenillä, oli tuuhea, tumma tukka,
syvän harmaat silmät ja sysimustat kulmakarvat.

»Jokainen kohtalaisen soma vaaleaverinen tyttö», jatkoi tämä
tummaverinen, »on hauskemman näköinen kuin sievinkin tumma kaunotar.
Hurmautuneina ja ihmetellen ihmiset sanovat: 'Hän on _hyvin_
vaaleaverinen.' Sävy on kokonaan toinen, kun huomautetaan: 'Hän on
hyvin tumma!' (ja aprikoidaan, onkohan tyttöä pyyhkäisty tervasudilla).
Jos minun milloin on puristettava kuvalukemistokertomukseni
mahdollisimman vähäsanaiseksi, kirjoitan aina, että sankarittareni on
vaalea. Siten säästyy sana. Minun ei tarvitse lisätä, että hän on
viehättävä vaaleaverinen. Se on itsestään selvää, ainakin miehistä.»

»Vaaleaverisillä alkaa olla harvinaisuuden arvo» niin on asia», selitti
nuori Eric, jonka joskus epäiltiin lueskelevan. »Sivistyksen väitetään
vähitellen tummentavan eurooppalaista rotua. Sinikeltaiset ja puna
vaaleat sekaantuvat muihin väreihin! Ruskeat silmät ja musta tukka
tummentavat puhdasta pohjoista laatua. Ja niinpä keskinkertaisessa,
kohtalaisessa, sekavärisessä ihmisessä kehittyy uusi kaipaus —
vaaleaveristen ihailu!»

»Sen mainitseminen todistaa huonoa makua, kun ajatellaan, kuinka
perin mustasta _variksenpoikueesta_ te kaikki miehet olette ottaneet
vaimonne», huomautti Phyllis. »Mutta minä puolestani ihailen
täydestä sielustani vaaleaverisiä. Pidän heitä kaikkia korkeampaan
rotuun kuuluvina, itseäni ylempinä, ihan samoin kuin minä itse olen
neekerinaista ylempi. Ajatella vain vaaleaverisen pukeutumista!
Hän on hauskemman näköinen kuin tummaverinen kaikissa tummaverisen
omissa väreissä; sitten hän näyttää taivaalliselta kaikissa sinisen
vivahduksissa. Minä suunnittelun sinisiä ja esikon värisiä
morsiuslahjoja Topin mallikelpoiselle tytölle.»

Top näytti niin äreältä kuin hänen piirteensä suinkin saattoivat
näyttää.

Tällaista ja paljon muuta puheltiin vaaleaverisistä, kun jotkut
serkut olivat elävistä kuvista palatessaan poikennet illan kuluksi
juomaan kupin äidin suklaata, tavanneet Topin otsa rypyissä istumassa
hydrauliikkaa käsittelevän teoksen ääressä ja puhelleet hänelle
elävienkuvien tähdestä, oka oli esiintynyt _Lapsivampyyrin_
nimiosassa.»Hänen ihonsa», selitti Gertrude, »täytyi näyttää, sen
saattoi erottaa, ihan kuin kermalta, johon on sekoitettu pisara
klaret-viiniä!»

»Ja valkealla kankaallakin näki, että hänen silmänsä olivat kuin kaksi
huhtikuisen taivaan värisinä heloittavaa lautasta!»

»Ja hänen ihanan kultaiset kiharansa loistivat kuin takaapäin valaistut
pilvet auringon laskiessa.»

»Millaiset mahdollisuudet on surkealla tummaverisellä tyttö-pahasella,
kun sellaisia keijuja käyskentelee maan pinnalla?» surkutteli Phyllis
nauraen. »Onhan tosin laulu:

Jollet tumman lempeä tunne,
et lempeä tunnekaan!

Mutta kukaan ei ota sitä vakavalta kannalta. Jopa Shakespearekin,
silloinkin kun hän kiihkeimmin rakasti sydämensä tummaa valtiatarta —
niin, hänenkin oli kirjoitettava _kilometrittäin_ puolustelusonetteja
tämän hairahduksensa selitykseksi! '_Musta kuin manala, tumma kuin
yö_', niin hän naista kuvasi.»

»Se vain on surullista, että Top itse on ihan vaalea.»

»Ei se haittaa. Minusta on värien sopusointu ihmisissä aina paljoa
parempi kuin värien vastakohtaisuus! Taivaan tähden siis, Top, valitse
vaaleaverinen tyttö, teethän niin?»

»Hm!» Se oli Topin antama lisä keskusteluun.

Hän ei aavistanut, mikä häntä odotti vielä samalla viikolla.

Se — etsivän Topin ja hänen ensimmäisen mahdollisen morsiamensa välinen
kohtaus — sattui kirkkaana aamuna Hyde-puistossa.

Tophampton, mukanaan toinen Jones-niminen insinöörinkokelas (niin,
hän oli walesilainen), oli hilpeässä touhussa hyvin loitolla meidän
tyhjänpäiväisestä naismaailmastamme, jonkinlaisissa niin sanotuissa
»punnitsemis»-puuhissa, kun hän kohtasi —

Voidaanko puhua tytön »kohtaamisesta», kun tyttö äkkiä singahtaa
aurinkoisesta syysilmasta hevosen kaulan ylitse miehen syliin ja hautaa
hänen kasvonsa pehmeään, kiharaan tukkaan, joten toinen ei vähään
aikaan tajua, mitä on tapahtunut?

Tapaturma tietysti; se olisi saattanut olla erittäin ilkeä tapaturma.
Tytön ratsu oli pillastunut ja laukkasi hillittömästi tallirengin ja
parin ratsupoliisin ajaessa sitä kiihkeästi takaa; Varisseiden lehtien
peittämällä ruohikolla rauhallisesti työskentelevät insinöörinkokelaat
yllätti häiriö, kavioiden töminä, häly, luikkaukset ja kirkaisu, kuin
susi lammaskatraan.

Topin kumppani huusi:

»Varo — Top!»

Mutta Top oli jo ponnahtanut pystyyn, oivaltanut tilanteen ja tarttunut
ison, korskuvan, kastanjanruskean hevosen suitsiin. Tallirenki saapui
paikalle; ratsupoliisit saapuivat; uuteen, muodikkaaseen asuun puettu
hentorakenteinen nuori nainen, joka oli kyyröttänyt ratsun niskassa,
pudota tupsahti Topin rinnalle, huohottaen, hatuttomin päin, syksyisen
auringon takaapäin valaistessa hänen runsashiuksista tukkalaitettaan,
joka ei ollut muodikas, mutta kyllä vaikuttava, ja joka oli osunut
Topin silmille. »Ooh», ähkäisi tyttö, soluttautuen pienten, saappaiden
verhoamien jalkojensa varaan. »Olette pelastanut henkeni —»

»Niin», virkkoi Top ankarasti. »Teidän ei pitäisi sahata hevosen
suupieliä tuolla tavoin; ettekö sitä tiedä?»

»En ole ratsastanut paljon — vielä», selitti tyttö kasvoillaan hymy,
joka tarttui nopeasti keräytyneeseen väkijoukkoon, Topin kumppaneihin,
ratsupoliiseihin, lapsenhoitajattariin, kahta koiraa opettavaan
kookkaaseen tyttöön ja Topiin. »Mutta olen teille _niin_ kiitollinen...
Oi, hattuni — kiitos... Teidän — teidän on tultava käymään luonani»,
lisäsi hän kuninkaallisesti.

Tämä tuntui Topista »rohkealta». Minkä ihmeen tähden hänen pitäisi
mennä käymään tytön luona? Kuka oli tämä pörröpäinen heilakka, jonka
ratsastusasu oli ihan uusimman kuosin mukainen ja joka selvästikään
ei erottanut hevosen suupieliä käsisahasta? Hän oli estänyt tytön
katkaisemasta hupakonkaulaansa; minkä tähden tyttö otaksui, että heidän
oli uudelleen tavattava toisensa?

»Tulkaa tapaamaan minua harjoitusten jälkeen jonakin päivänä
tällä viikolla», lisäsi hän lapsellisen tärkeänä, mikä teki
vastustamisen mahdottomaksi, painaen samalla hatun kiharoilleen kuten
tulentukahduttajan kultaisen liekin peitteeksi. Tavattoman suurien,
sinisten silmien tähyillessä Topin kasvoja hän sitten jatkoi: »Te kai
tiedätte, kuka _olen_ — tiedättehän?»

»En», vastasi Top.

»Oi, ettekö? Todellako? Arvelin — no niin! Tietysti olen toisennäköinen
tässä asussa. Tämä minä oikeastaan _olen_», ilmoitti pelastettu tyttö.
Hän kaivoi hienosti valmistetun takkinsa taskusta käyntikortin.

»Nyt otaksun teidän kuulleen puhuttavan minusta», virkkoi hän hymyillen.

»_Neiti Bébé St. Clair_.» Sen nimen Top luki.

Missä hän oli nähnyt sen aikaisemmin? Hän oli sen nähnyt. Hän oli varma
siitä, että oli sen nähnyt. Hän oli lukenut sen... niin, tuonneittain
suunnattomasta ilmoitustaulusta Beai-kadun varrella. Niin, ja
Oxfordin vuokra-alueen kohdalla pysähtyvien omnibus-vaunujen seinistä...
ja, tulimmainen! ohjelmasta, jonka serkut olivat näyttäneet hänelle
eilenillalla tultuaan elävienkuvien teatterista. Niin. Tämäkö oli se
tyttö? Hän ei näyttänyt lainkaan _siltä!_ Hän oli ihan tavallisen
näköinen, jollei oteta lukuun hänen pöyheätä, vaaleata tukkaansa ja
ällistyttävää ratsastustapaansa... mutta nyt hän, Top, oli selvillä
siitä, kuka tyttö oli.

Mutkattomasti Top virkkoi: »Olette filminäyttelijätär, eikö niin?»

Niin hän sanoi — juuri siten! — neiti Bébé St. Clairille! Kuten
Helen myöhemmin huomautti, olisi hän yhtä hyvin voinut sanoa sen
Felix-kissalle.

Neiti Bébé St. Clair ei tällöin ollut paljoakaan yli seitsemäntoista
vuoden.

Nuorempana kuin Helen Mundy hän oli äkkiä saavuttanut maineen
voittamalla tuhannen punnan kauneuspalkinnon, jollaisia viimeisen
vuosikymmenen aikana on käytetty jokapäiväisten kuvalehtien levikin
enentämiseksi. Senjälkeen oli haastateltu nuorta neitoa itseään
(»_Ei kukaan ollut sen hämmästyneempi kuin minä_») ja hänen
vanhempiaan (»_Oli kokonaan isän keksintöä lähettää lehdelle Babystä
peräpuutarhassa otettu pikakuva_»).

Baby oli sitten kääntänyt nimensä ranskankieliseksi ja eronnut
kauppakoulusta ottaaksensa vastaan hänelle operettinäyttämöllä tarjotun
paikan.

Täällä ei tuhannen punnan kaunottaren menestys ollut sukeutunut varsin
loistavaksi. Pian senjälkeen hän oli siirtynyt äänettömälle näyttämölle.

Siellä hän oli löytänyt alansa —tuntenut kutsumuksensa! Hänellä oli
se etu, että hänet voitiin suoranaisesti luokittaa. »_Toinen Mary
Pickford_», oli hänen liikanimensä, ja pian lause »_Britannian viehkein
vaaleaverinen kaunotar_» kiteytti hänen menestyksensä.

Se nimi oli kaikkialla. Ei ainoastaan valkealla kankaalla ja
ilmoitustauluissa. Silloin, isoisänisän oikullisen suunnitelman aikana,
ei voinut avata seuraelämän kiiltosivuisia viikkolehtiä näkemättä
niissä koko sivun täyteistä, huolellisesti valotettua ja retusheerattua
valokuvaa, jonka täydennyksenä oli silkkivaippa, helminauha ja Keatsin
säe. Eikä voinut lukea tarua kauneus voiteen, hammasvoiteen tai
hiusveden aikaansaamista ihmeistä saamatta samalla tietää, että näitä
aineita suositteli _kuuluisa näyttelijätär ja filmitähti, neiti Bébé
St. Clair, Britannian kiehtovin vaaleaverinen kaunotar_, joka myöskin
»_hoiti työskentelyn kuluttamia ja väsyttämiä hermojaan säännöllisesti
käyttämällä sitä ja sitä virkistysainetta»_.

Kaikkialla oli tuo huolekkaasti valaistujen kiharoiden muodostama
sädekehä — nuo levällään olevat, tyttömäisen avoimesti tuijottavat
silmät —tuo sydämenmuotoinen suu.

Ja Top kysyi häneltä, _oliko_ hän filminäyttelijätär!

Se rikkoi jopa sen miellyttävän, sateenkaaren väreissä kimaltelevan
kuplan, jossa tämä lapsi oli elänyt kuukausi määriä. Mikä uutuus!

Kummako, että hän tähysti tätä kookasta nuorukaista, niin että hänkin
tuntisi Topin myöhemmin (hän, joka »ei pannut merkille kasvoja»)?
Kummako, että hän lausui sen suunnattoman filmiatelierin nimen ja
osoitteen, jossa hän huomisesta alkaen työskentelisi eli, kuten hän
itse sanoi, »tekisi kuvia», mainitsi Topille, mikä omnibusvaunu veisi
hänet sinne, ja lupasi, että Top saisi tiedustaa häntä.

Topia ei haluttanut mennä.

Velvollisuus ajoi häntä menemään... Kaikki oli niinkuin olla pitikin,
mutta siihen asti hän ei ollut tehnyt muuta kuin sallinut Hendersonin
(kuten hän lausui) »pukea hänet tällaiseksi nukeksi»... Jonkinlaisiin
toimenpiteisiin hänen olisi ryhdyttävä. Jollakin tavoin hänen oli
alettava. Entä jos alkaisi tästä tytöstä? Hän, Top, ei pitänyt häntä
haaveita herättävän ihastuttavana. Monen monet muut ihmiset varmastikin
pitivät. Muutoin hän ei olisi saanut sitä palkintoa. Esittiköhän hän
yli-inhimillisen kauniiden sankarittarien osia? Sitäpaitsi, jos
kävisi kaikkein pahimmin (millä Top tarkoitti tämän tytön valitsemista
virheettömäksi tarjokkaaksi), vapauttaisi se hänet paljosta
vastuunalaisuudesta.

Kukaan (sillä sanalla Top tarkoitti isoisänisää) ei voisi väittää: »No
niin, sinä et ole kauneuden _tuomari_!» Hänen sopisi vastata: »Katsokaa
tätä tyttöä! Hän on _palkittu_ vaaleaverinen kaunotar!»

Luonnollisesti ei asia ollut niin pitkällä. Eikä sinne saakka tarvittu
joutuakaan, rohkaisi Top mieltään.

Mutta hänen oli oltava rehellinen ja pantava asia alkuun! Hän luopuikin
päätetystä jalkapallo-ottelusta; hän oli päästänyt Jones-nuorukaisen
sijaisekseen, kun hän eräänä iltapäivänä yllään melkein luumunvärinen
pukunsa (joka nyt oli melkein mukava, koska hän piti sitä päivät
pääksytysten vilkaisemattakaan herttuallisen puvustonsa muihin
vaatteuksiin) käveli filmiatelierille.

Leuka tiukkana hän astui halliin, jonka seinillä oli huomautuksia:
»Liikkukaa hiljaa», »Tupakanpoltto kielletty» ja »Joukkoesityksiin
pyrkivät tarjokkaat kaiteen tälle puolelle». »Joukkoesitys» tuntui
hänestä pahanenteiseltä sanalta.

Vahtimestari, jonka puoleen hän kääntyi, silmäili häntä kummastuneena.
Samassa meni ohitse valppaan näköinen, harmaapukuinen herrasmies, joka
katsahti sinnepäin, seisahtui ja puhutteli tätä rotevaa, kukoistavan
näköistä nuorukaista.

»Ahaa! Tekö olette neiti Bébé St. Clairin ystävä?»

»Niin», tuntui ainoalta mahdolliselta vastaukselta.

»Herra Tophampton, sama herrasmies, joka pelasti hänet puistossa? Niin,
tunnemme tapauksen kulun hyvin! Mikä vahinko, ettei siellä ollut ketään
meikäläistä ampumassa —»

»Ampumassa?» kertasi Top, joka ei ollut perehtynyt tähän ammattisanaan.

»Kuinka mainio yleisökuva siitä olisikaan tullut!» huoahti valpas
herrasmies. »Meidän onnistui kuitenkin saada useita kohtia... Kovin
hauska tutustua teihin, herra Tophampton. Tulkaa sisälle... Opastan
teidät neiti St. Clairin puheille. Hän on ihmeellinen tyttö, kuten
tiedätte! Hänellä on loistava ura edessään! Tulkaa sisälle.»

Talon koko hämmästytti Topia aluksi. Hänen insinöörivaistonsa oli sekin
varsin avara. Liki puoli kilometriä käytävän päästä vastaiselle ovelle.
Mutta tämä! Hänelle kerrottiin että se oli ollut lentokonetehdas.
Se näytti pikemminkin Paddingtonin asemalta, viimemainittu kun
katsottiin suurentavasta peilikatteesta. Se näytti siltä kuin olisi
kymmenen Olympia-teatteria rakennettu siihen yhdeksi.

Top katseli ympärilleen näissä tilavissa, kajahtelevissa saleissa,
silmäili niiden sokkeloisia laipioita ja lattioita, joilla virui
kiemuroissa ja koukeroissa paksuja köysiä — eristysaineella
päällystettyjä sähköjohtoja, kuten Top arvasi.

Tämä kiinnosti häntä. Elävienkuvien teollisuuden tämä puoli olisi
olisi saattanut kiehtoa nuoren insinöörinkokelaan tuntikausiksi. Hän
olisi mielellään tutkinut koko laitoksen, tunkeutunut salaperäisiin
tarkastushuoneisiin, katkomishuoneisiin, pimeihin huoneisiin,
huuhteluhuoneisiin. Hän olisi toivonut, että hänelle olisi näytetty
tämän ihmeellisen koneiston sisäisin toiminta.

Turha toivo.

Häntä odotti ankarampi työ.

Tämä tyttö —

»Hän on harjoituksissa, täälläpäin», puheli Topia opastava
valpas, harmaapukuinen herrasmies. »Tähän nähkääs oi järjestetty
_Yhdennentoista hetken_ pienen maalaistalon ulkopuoli, sen talon, jossa
raju sademyrsky pidätti tyttöä. Näittekö sen kuvan, herra Tophampton?
Ettekö? Mikä vahinko! Se oli ihmeellinen näytös. Luonnollisesti
meillä oli oikeaa sadetta. Suoraan tuolta katosta, suihkustamme.
Oli muka valtava myrsky: rankkasade pieksi noita majan ikkunoita.
Niistä näkyivät tytön viattomat kasvot, joista kuvastui kauhua —
'_On myöhäistä! Mitä minun on tehtävä? Mitä esimieheni sanovat, jos
he saavat tietää minun olevan täällä, tämän miehen huoneessa_?’
Bébé St. Clair esitti Liliania, tyttöä. Hän oli ihastuttava! Hänen
ilmehtimisensä on ihmeellinen; ja olimme tiivistyttäneet koko lattian;
vettä oli pari desimetriä. Perin onnistunut. Saadaksemme sitten sen
vaikutuksen, että oli hirveä myrsky», jatkoi innostunut kertoja,
»hankimme tuulta panemalla tämän lentokoneenpotkurin pyörimään.
Avasimme nämä ovet ja ohjasimme ilmavirran suoraan suihkuun... Mutta te
kai haluatte joutua näkemään tähtemme kuvaa tekemässä.»

Viivytellen Top tiedusti: »Miten pääsitte eroon parin desimetrin
paksuisesta sadevedestänne?»

»Niin, me vain ajoimme sen pois, ajoimme sen pois. Ja nyt vien teidät
majan lävitse. Kaikki kirvesmiestemmc työtä. Ja tätä kautta; tässä,
nähkääs, on miljoonamiehen kirjasto. Sekin kaikki puuseppiemme
käsialaa. Ette uskoisi, kuinka paljon työtä täällä on; kaikkia
yksityiskohtia on mietittävä. Kas niin, olemme täällä. Uskotteko,
että tänä aamuna ei kaikesta tästä näkynyt merkkiäkään. Tämä ympäristö
—»

»Hattuni!» ähkäisi Top kääntyessään miljoonamiehen kirjaston takaisesta
nurkkauksesta ja huomasi nähtävästi joutuneensa kirkkoon, jossa
parhaillaan oli vihkimätoimitus käynnissä!

Tämäpä oli täydellinen painajainen, min samanlainen ja kuitenkin niin
erilainen kuin ne näyt, jotka viime aikoma olivat häirinneet tämän
morsianta etsimään tuomitun nuoren miehen unta.

Kuinka aristuttavasti kaikki tämä muistutti häitä.

Kirkon sisusta ja siinä hämärästi näkyjä, jotka muistuttivat
Regent-kadun jäljennöstä: niin täynnä ne olivat tikkaita,
rakennustelineitä, ulkonemia ja puolittain näkyviä, paitahihasillaan
uurastavia työmiehiä.

Maalatut ikkunat — paperia vaiko musliinia? Patsaat! Palmut!
Saarnastuoli! Penkit täynnä väkeä — ja millaista väkeä! Top ei ollut
milloinkaan ennen joutunut kosketuksiin filmivalaistuksen kanssa.
Outo hehku, jollaista ei koskaan ole ollut maalla eikä merellä,
valaisi filmi seurakunnan kasvoja. Jos Top olisi innokkaasti käynyt
taulukokoelmissa, olisi hänen mieleensä saattanut muistua loordi
Leightcnin maalaus »Ja meri antaa kuolleensa takaisin». Näyttelijöiden
kasvot näyttivät tuhkanharmailta kuin ruumiiden kasvot, tuhkanharmaat
olivat vihkimistä suorittavan papin kasvot; tuhkanharmaat olivat myöskin
vaippaan verhotun urkurin kasvot, joka urkujen ääressä istuen pani
Vihkiäishymnin säveleet värähtelemään tämän taikanäyn yllä.

»Harjoituksissa me käytämme aika paljon musiikkia», selitti innostunut
saattaja. »Se lisää oikeata tuntua ilmakehään.»

»Ymmärrän», jupisi Top. Hän mietti: »Hyvä Jumala, SE olisi ihan
tällaista.»

Voimakkaammin kuin tämän pahaenteisen hautajaisveisun (jollaisena Top
sitä piti) pauhu kuului äkkiä potkupallokilpailujen erotuomarin pillin
kimeä vihellys.

»Väliaika?» ajatteli Top.

Hän muisti sitruunia, muisti usein viruneensa selällään savisella
kentällä, jotta hengitys tasaantuisi! Kalpean marraskuisen iltapäivän
ilma, jalkapallokentän huudot, poljetun ruohon, ponnistaneiden ihmisten
haju! Veri kuumana, innostus ylimmillään hänen lempiurheilussaan...
Kuinka Top kaikkea sitä kaipasikaan!

Mutta pian hän malttoi mielensä, palasi näiden ventovieraiden
harrastusten näyttämölle.

Tämä, niin, tämä kuvanvalmistaminen, kuten he sitä nimittivät, oli
joistakuista näistä ihmisistä todellista elämää. (Topin Jumala!)

Filmikirkon päässä olevasta uima-altaalta näyttävästä paikasta
syöksähti nyt esille muuan henkilö, joka tosiaankin oli omassa
elementissään, pitkä, ruskeapukuinen mies, jolla oli innostuneen,
henkevän näköiset kasvot, päässä leveä hellehattu ja ääni kuin
sumutorven toitotus.

Se mylvi: »Rahvas!»

»Tuo», selitti Topin opas, »on taitavin näyttämöohjaajamme — herra
Frederick Peters».

Herra Peters päästeli raikuvia karjauksia.

»Nyt! Rahvas! Kaikki penkeissä olevat ihmiset alkavat hälistä
kiihtyneesti!»

Kaikki penkeissä istuvat ruumiit joutuivat kuin sähkövirran
vaikutuksesta peloittavaan, elämää muistuttavaan liikkeeseen.

»Katseet morsiameen päin nyt! Kaikkien katseet morsiameen päin!»
kajautti sumutorvi. »Eteenpäin nyt! Eteenpäin; ei liian ripeästi;
tasaisesti! Tulkaa, Bébé!»

»Kas niin! Tuolla hän on, herra Tophampton.»

Niin, siellä hän oli, pääosan tyttömäinen esittäjä filminäytelmässä,
jota Top sai myöhemmin katsella elävissäkuvissa viimeistellyn upeassa
asussa, jonka te otaksuttavasi kaikki olette nähneet ja jota olette
ihailleet —

RAKKAUSAVIOLIITTO
Pääosassa
NEITI BÉBÉ ST. CLAIR
(Britannian viehkein vaaleaverinen kaunotar)

Kuinka liikuttava kappale se olikaan! _Rakkausavioliitto!_

Myöhemmin helIytti morsiamen nuorekas kauneus rouva Mundyn kyyneliin.
Se kirkkokohtaus oli niin vakuuttavan hyvästi esitetty, että se osui
sydämeen... Se osui — se oli järjestettykin osumaan — moniin sydämiin.

Kuinka monet ihan nuoret tytöt kuvittelivatkaan itseään tuon
harvinaisen kauniin pikku olennon sijalle, joka näytti avuttomalta,
Paquinilta tilatun morsiuspuvun yllä häilyvään pitsiverkkoon
takertuneelta perhoselta! Juuri sellaiselta pitäisi heidän
ihannemorsiamensa näyttää, levittää vaaleaverisen lumousvoimaa
kaikkiin, jotka hänet näkevät.

Kuinka monet nuoret miehet ovatkaan (otaksuttavasti itsetiedottomasti)
ottaneet sen — tai sentapaisen — kuvan unelmiensa esineeksi! (Joskus,
jossakin sellainen tyttö.)

Ja kuinka monet nuoret miehet, jotka myöntävät olevansa haaveilijoita,
ovat suorastaan kuvitelleet sellaista ihmettä, että he kohtaavat
suosikkinsa, tämän neiti Bébé St. Clairin, henkilökohtaisesti!

Jos hän kerran oli niin säteilevän kaunis valkealla kankaalla (jossa
kuitenkin on ainoastaan mustaa ja valkoista), niin millaiselta hänen
täytyisikään näyttää niistä, jotka saivat nähdä hänen kullalle
kimeltävät hiuksensa — kapinalliset kiharat, jotka kerrankin painettiin
sileiksi tuon appelsiininkukista sommitellun suippopäisen kiehkuran
sisälle — hänen suurisilmäisten, soikeiden kasvojensa rusottavat ja
valkeat vivahdukset? Kuinka hänen ihailijansa olisivatkaan kadehtineet
(jos olisivat tietäneet) Harry Tophamptonia, joka nyt sai nähdä hänet
sellaisena kuin hän oli!

Tuolta autovajastako? — jossa hän näytti olleen odottamassa, tämä
nuorekas tähti tuli esiin.

Morsian kaikessa komeudessaan.

Hän näytti upeaksi puetulta vahanukelta; se on alaston totuus. Nukelta,
jonka vaha oli jätetty haalistumaan päivänpaisteessa.

Sillä paahtavien säteiden häikäisevässä valossa näytti tämä onnellinen
morsian yhtä kaamealta kuin kirkkoväkikin. Hänen kasvonsa, jotka
olivat paksulti peitetyt ensinnäkin ihomaalilla numero viisi (jotta
ei näkyisi jälkeäkään luonnollisesta, kuvassa mustalta näyttävästä
punasta) ja sitten keltaisella jauheella, olivat tasaisesti savenvihreä
naamio. Siihen oli hyvin tummalla ruskealla maalattu sydämenmuotoinen
suu. Isoja, tyttömäisesti tähyäviä silmiä ympäröivät vihreän siniset
varjot. Saven väriset olivat myöskin pitkät, välkkyvillä orjanrenkailla
koristetut käsivarret.

»Hymyilkää nyt, hymyilkää!» jymisi näyttämöohjaajan sumutorvenääni.
»Suloinen hymy morsiamen huulille!»

Smaragdinvihreinä välähtivät hampaat ruskeiden huulien välitse
Britannian palkitun vaaleaverisen kaunottaren lyijynharmaissa kasvoissa.

Kauhun lumoissa Top katseli kammottavaa näkyä.

»Hyvä Jumala!» ajatteli hän. »Tämä on yhäkin pahempaa. Hän näyttää
Thamesista ongitulta... Tällaistako hänen on kestettävä, lapsi-raukan?»

Niin luontevasti se kaikki kävi valkealla kankaalla. Mutta sellainen ei
synny itsestään.

Jos tämä kuoleman morsian, jonka tyttomäisen herttainen ilme oli
räikeässä ristiriidassa hänen sienimäisen kalpeutensa kanssa — jos
tämä pieni morsian käveli yhden kerran kuoria myöten alttarille
taluttajanaan filmiäitinsä (komeamuotoinen viidenkolmatta ikäinen
tyttö, jonka valkea peruukki teki ihojauheisen vahanuken näköiseksi)
palataksensa sieltä filmisulhaseensa nojaten, teki hän sen ainakin
neljäkolmatta kertaa. Ja sitä säestivät urut, joiden äänen seasta
kuului erotuomarin pillin vihlovia vihellyksiä, ja näyttämöohjaajan
jymisevät komennukset.

»Yrittäkää uudelleen, Bébé. Käsi ylemmäksi Dudleyn käsivarrelle. Nyt
te, Cartwright, Cartwright tulee esille kädessään kukkavihko — tulee
esille —»

(Pillin vihellys.)

»Seis, seis, seis! Kehnoa! Uudelleen alusta alkaen! Kirkkoväki.
Morsiamen äiti. Morsian. Ensi kerralla, Bébé, hymyilkää ja katsokaa
sulhasen silmiin! Katsokaa Dudieyn silmiin, rakas —»

Sitten ärtymyksen puuskassa: »Tuoleistako on miehelle hymyileminen?
Bébé! Mitä te tähyilette?»

Unohtaen hetkeksi osansa Bébé St. Clair katseli seurakunnan päiden
ylitse valopiirin ulkopuolelle, katsahti Topiin, jonka hän oli
vihdoinkin osunut näkemään.

Kiljaisten ja tehden äkkiä hillittömän liikkeen sieppasi
näyttämöohjaaja mustan sombreron päästänsä. Raivokkaasti hän paiskasi
sen atelierin lattialle; ja morsiamen, sulhasen, seurakunnan,
valokuvaajien, työmiesten ja Topin katsellessa hän hyppäsi kolmasti
hattunsa päälle.

Tämä purkaus näytti palauttavan hänet ennalleen. Täysin hyväntuulisesti
hän alkoi uudelleen. »Yrittäkää uudelleen, hyvä neiti! Kaikki penkeissä
istuvat ihmiset tarkkailevat morsianta. Kaikkien katseet morsiameen
nyt! Hurmaannusta! Hymyilkää!»

Vähääkään välittämättä tästä häneen kohdistetusta kiihkeästä huomiosta
katsoi lapsellinen morsian (ottaen kasvoilleen hurmaannuksen ilmeen)
tottelevaisesti filmi puolisonsa kasvoihin. Viimemainittu oli
piirteiltänsä moitteeton miesmannekiini; hänellä oli patenttinahkainen
pää, ja hänen yllänsä oli kureeton sakettipuku, joka olisi saavuttanut
herra Cravenin hyväksymisen.

Top mietti: »Miltähän hänestä tuntunee? Mitähän he kaikki ajattelevat?»

»_Eikö hän näytä viehättävältä?_ hokekaa!» siten neuvo sumutorvi.
»Hieman pakinaa penkeissä, tehkää hyvin! Ei liian paljon! Nyt kaikki
hymyilevinä ja iloisina! _Eikö morsian ole kaunis — eikö sulhanen
ole onnellinen — eikö kaikki käynytkin ilman kommelluksitta_»,
sepitteli näyttämöohjaaja, joka viehättyi tämän aiheen inhimilliseen
todellisuuteen.

»Loppunäytös nyt! Morsiamen äidin jäähyväiset! Margaret, tänne
näin!» (Ihojauheinen tyttö siirtyi eteenpäin.) «Nyt kyyneliä,
paistinpannukannen kokoisia, Margaret —»

»Kappale loppuu yhdessä minuutissa, herra Tophampton», lohdutti Topin
ystävä. »Sitten saamme kaikki yhdessä juoda kupin teetä taiteilijoiden
tarjoiluhuoneessa.»

Ne olivat omituisimmat teekekkerit, missä Top oli milloinkaan ollut —
tämä ateria tavattoman ison keittiön takana olevassa tarjoiluhuoneessa,
johon nämä uurastajat harjoitusten päätyttyä kokoontuivat.

Tyttö, joka viisi minuuttia aikaisemmin oli ollut morsian — jonka yllä
vielä oli kalliit hepenet, joka yhä vielä oli täydellinen, välkkyvä
tähti appelsiininkukkakiehkurasta hopealla kirjailtuihin kenkiin
saakka! — näytti (jollei hänellä olisi ollut kammottavaa filminaamiota)
siltä kuin olisi juuri tullut hääaamiaiseltaan jostakin Park Lanen
ravintolasta, jossa hän ympärillään uhkeita vieraita, mahdollisesti
Hendersonin loordi-vainajan läheisiä mieskohtaisia ystäviä, oli
puolisonsa miekalla leikannut pyramidinmuotoista hääkakkua... Mutta
tässä hän nyt istui puisen keittiöpöydän ääressä, jota peitti karkea,
valkoinen liina, edessään kuppi ja lautanen, joita olisi pidetty
»ihmeesti hyvinä koululaisateriaa varten». Istuen puuselkämyksisellä
keittiötuolilla hän nälkäisesti ahmi voileipää, paksumpaa kuin
koululaisateriaa varten on koskaan tehty.

Hänen vastassaan istui hänen filmipuolisonsa (jonka kasvoilla oli
perinpohjaisen väsymyksen ja haluttomuuden ilme).

»Onnittelen», virkkoi harmaapukuinen mies, joka oli pujotellut Topin
kanssa heidän luokseen täysien pöytien lomitse. »Vihdoinkin kiinni,
niinkö, Bébé? Vaatii vietävän paljon aikaa, ennenkuin filmissä päästään
avioliittoon, eikö vaadikin? Toivon teidän olevan erittäin onnelliset!»

Kaino Top punehtui sen kuullessaan, niin että hänen kasvonsa olisivat
varmaankin näyttäneet helakoilta, vaikka häneen olisikin sillä hetkellä
suunnattu näyttämön vihreä valo.

Mutta pieni, kultakutrinen näytelmämorsian ei ollut millänsäkään. Hänen
sydämenmuotoinen, tummaksi maalattu suunsa raottui hymyyn, kun hän
kääntyi poispäin väliaikaisesta sulhasestaan (jota läheisille kuvattiin
maailman dudleymaisimmaksi Dudleyksi) ja ojensi kätensä Topille.

»Kuinka voitte? Löysitte tänne. Mitä piditte kappaleesta? Kaikki kai
ihan outoa teistä! Äiti, tässä on herra Tophampton, joka seisautti
ratsuni puistossa. Tässä on äitini —» Ei tietenkään ihojauheinen,
viidenkolmatta ikäinen tyttö, vaan säteileväkasvoinen, turkisvaippainen
matroona, joka tervehti Topia lämpimästi.

»Kuinka voitte? Oi, kuulin teistä _niin_ paljon tuonnoittain, herra
Tophampton. Juuri tehän ponnahditte pystyyn ja pelastitte pikku
tyttäreni uhkaavasta, hirveästä tapaturmasta... Olen ikävöinyt tavata
teitä saadakseni kiittää teitä sydämellisesti... Istukaahan tänne
viereeni... Miltä kappale teistä tuntui?»

»Mainiolta», vastasi Top, joka ei tiennyt, mitä sanoa.

»Niin inhimillinen, eikö olekin? Niin mielelläni näen tyttäreni
näyttelevän suurissa kappaleissa. Se herätti mielessäni oudon,
tukahduttavan tunteen», puheli Bébén äiti. Hän on, tuumi Top, aika
hyvä ihminen, paljoa »inhimillisempi» kuin tämä näytelmä. Top huomasi
kääntyvänsä hänen puoleensa, poispäin seurueen nuoremmista jäsenistä,
kun hän jatkoi:

»Tosiaankin minusta tuntui siltä kuin jo todenperään menettäisin
pikku tyttäreni. Oletteko jo nähnyt hänet _Lapsivampyyrissä_, herra
Tophampton?»

»En.»

»Oi, ettekö? Ettekä _Yhdennessätoista hetkessä?_ Ettekä...» Ylpeänä hän
luetteli kuvia, joissa Bébélla oli ollut osa, samalla kun kuunteleva
Top ikävöi kotiin.

»Tanssitteko?» kysyi Bébé alentuvasti.

Top kyllä osasi tanssia, mutta itsesäilytysvaisto sai hänet hätäisesti
vastaamaan: »En.»

»Oi, mutta teidän täytyy. Teidän on opittava», määräsi Bébé. »Aioin
ehdottaa, että menisimme kaikki yhdessä tanssiaisiin Piccadillyyn.»

Top avasi ja sulki suunsa. Hänen mieleensä välähti kuvia erinäisistä
opistokumppaneistaan —siitä, miltä he näyttäisivät ja miltä heistä
tuntuisi, jos heitä kutsuttaisiin tanssiaisiin Piccadillyyn kuuluisan,
taruihin kiedotun neiti Bébé St. Clairin seurassa. Totta vie!
Esimerkiksi Jones, heidän walesilainen tukimiehensä. Jones olisi ollut
valmis luopumaan kaikesta, mitä hän piti rakkaana (palloa kenties
lukuunottamatta!) saadaksensa tämän kutsun tämän saman kutsun, joka
upotti Topin sielun vastahakoisuuden viluiseen hyökyaaltoon!

Tomppelimaista. Top olisi saattanut potkia itseänsä. Minkä tähden
hänestä tuntui sellaiselta? Oliko tämä oikea tapa aloittaa, jos hänen
oli mieli saada kymmenentuhannen punnan vuositulot?

Hän aikoi ne saada. Päättävästi hän ajatteli Madgen pikku poikaa,
Phyllisiä, Tossieta, Joania — kaikkia serkkujaan, joita hän
voisi auttaa! (Kaikkia serkkujaan, jotka muuten eivät taipuneet
ottamaan ehdotusta vakavalta kannalta, jotka kirkuivat isoisänisän
suunnitelmasta puhuttaessa ja jotka entistä ytimekkäämmin
sinkauttelivat hänelle kokkapuheitaan: »Joko Top on kihloissa? Onko Top
löytänyt SEN tytön?»)

Top oli ajatellut: »Kyllä!» Topin mielessä oli kytenyt epämääräinen
toive, että Britannian kauneimman vaaleaverisen naisen seura saattaisi
— jollei se tekisikään mitään muuta — ainakin totuttaa hänet tuohon
kummalliseen makuun — pitämään tyttöseurasta.

Muut nuorukaiset näyttivät siitä kylläkin nauttivan. Se oli esimerkiksi
Jonesin suurin mielihalu, potkupallon jälkeen. Kutsuja, joissa
saattaisi tavata vielä miellyttävämpiä tyttöjä...

Mutta jos Top kaipasi jotakin seuraa, piti siinä seurassa olla
pelkkiä miespuolisia. Muutoin hän jäisi ihan yhtä mielellään kotiin
tehtyänsä päivän työtä tai oltuansa iltapäivän ankarasti pelaamassa —
jäisi mukavasti istumaan takkatulen ääreen Oxfordin vuokra-alueelle,
lueksimaan... tarkkailemaan rouva Mundyn hyörinää... vaihtamaan jonkun
pistosanan Helen-lapsen kanssa... soittelemaan pennynpillillään...

Top, jolla oli tällainen maku, sai filmitähden kutsun. »Pähkinöitä»,
mietti hän synkästi, »niiden purtavaksi, joilla ei ole hampaita».

Mutta siitä ei ollut kerrassaan mitään hyötyä. Hänen oli selviydyttävä
tästä, puheltava tytölle.

Hän terästäytyi pohtimaan, mitä hän sanoisi. Hän avasi suunsa. Hän ei
keksinyt mitään.

Hän sulki suunsa.

Taaskin oli Bébén aloitettava puhelu. Hänen tärkein keskustelunaiheensa
oli hän itse. Siinä hän oli tottunut saamaan tukea kaikilta
kohtaamiltaan nuorilta miehiltä, elävienkuvien nuoria näyttelijöitä
tietysti lukuunottamatta. Heitä ei voinut pitää miehinä. He eivät
ajatelleet mitään muuta kuin itseään, palkkojaan, ulkonäköään,
vaatteitaan, silkkiliinojaan ja ilmehtimistään. Entä mitä ajatteli
tämä nuori mies, joka aluksi oli näyttänyt niin miellyttävältä? Mikä
ihmeellinen unitauti häntä oikein vaivasi? Oliko hän vain ujo? Vai eikö
hän ollut koko elämänsä aikana koskaan ollut missään?

Hieman tuskastuneena filmitähti kysyi:

»Pidättekö maaseudusta?»

»Kyllä», vakuutti Top innokkaasti, osittain koska se oli totta,
osittain koska hänen ei maaseudulla tarvitsisi pelätä kohtaavansa
mitään niin kaupunkilaismaista ja teennäistä kuin hän nyt näki
vieressään.

Hänen vilpittömiin, merenharmaihin silmiinsä osui tytön katse. Mutta
miten hän olisi saattanut sietää toisen silmien vihertävän sinistä
loistetta ja niitä reunustavia jäykkiä, mustia ripsiä? Hänen katseensa
kääntyi alaspäin. Hän katseli tytön utuista harsoa, huikaisevan valkeata
silkkileninkiä ja pieniä, appelsiininkukka-ruusukkeiden koristamia
kenkiä.

»Hyvä Jumala», mietti hän kauhuissaan, »jos hän olisi se morsian!
Minun!!!»

Vilunväreet puistattivat hänen selkäänsä, ja hänen kämmenensä kävivät
äkkiä kosteiksi hänen sitä kuvitellessaan.

Tällävälin morsian ja hänen äitinsä vilkaisivat toisiinsa, loivat
toisiinsa sukulaisten välisiä, sähkösanoman tapaisia katseita, joilla
sisar voi kehoittaa veljeään: »Pyydä sinä häntä!» ja äiti ilmoittaa
lapselleen: »Ei mitään heikkoa, hän on vain kaino. Ei pidä tästä
paikasta. Hän olisi perin iloinen, jos olisi meidän luonamme kotosalla!
Entä jos kutsumme hänet sinne?»

Bébén katse ilmaisi: »No hyvä, äiti, jätän sen sinun huoleksesi! Koeta,
miten käy!»

Niinpä rouva St. Clair, hyvänsävyinen, vieraanvarainen sielu, puhkesi
sitten ensiksi puhumaan: »Oi, jos herra Tophampton pitää maaseudusta,
on hänen joskus tultava luoksemme Grotteen pyhänseuduksi.»

Heidän luokseen? Pyhänseuduksi? Taaskin kauhun nostattamat vilunväreet
kiitivät pitkin Topin selkää.

Huonosti verhoten pelkoaan hän tokaisi: »Ette kai asu siellä?»

»Niin, emme, mutta meillä on perin hupaisa sunnuntaimaja», virkkoi
rouva St. Clair lohduttavasti, »lähellä niin, Thamesin varrella.
Tudorissa; mutta nyt kun olemme saaneet sinne sähkövalon ja kaikki on
uudelleen koristettu Bébén värisuunnitelman mukaan, on siellä todella
viehättävää. Eihän kyllä ole juuri sopiva vuodenaika, kuten aina olen
sanonut, jolloin se olisi parhaimmillaan, mutta me riennämme sinne
joka lauantai, ja muassamme on aina joukko nuorta väkeä, joten saamme
virkistävää vaihtelua. Koska te siis pidätte maaseudusta - määrätään
heti päivä. Minkä voi tehdä tanaan, sitä ei pidä jättää huomiseksi.
Mitä arvelette ensi lauantaista, herra Tophampton?»

VII luku

Filmitähti-ilta

Tietysti hänen oli mentävä.

Vaikka Top sitä inhosi, kammosi ja pelkäsi, oli hänen mentävä.

Hänen ensimmäinen raju Vastalauseensa: »Mutta _kilpailu_?» oli
tukahtunut hänen kurkkuunsa. Oli tuiki tarpeetonta ajatellakaan mitään
sellaista mullistusta...

Lauantain jalkapallokilpailua ei tietenkään voinut syrjäyttää;
Topin opiston joukkue pelasi »scallywageja» vastaan. Viime vuonna
oli scallywagien joukkue ainoa, joka heidät voitti. Ja lisäksi
kahdellatoista pisteellä. Melkein kuin kriketissä.

Inhimillisellä uhrautumisella on rajansa, ja kuka olisi hetkeäkään
uskonut Tophamptonin jäävän pois kilpailuista, hankkivan sijaisen
paikalleen? Vaikka häntä olisi pyytänyt kokonainen hunajansuloisten,
vaaleaveristen kaunotarten täyttämä Hollywood, ei Topin mieleenkään
olisi pälkähtänyt, että hänen joukkueensa olisi hankittava toinen mies
hänen sijalleen, kun hän hyväksyi filmitähden kutsun. Hän lausui
tytölle ehdottoman ehdottoman selvästi, ettei hän mitenkään voinut
lähteä vierailulle ennenkuin kilpailun jälkeen.

Tässä järjestelyssä oli omat vaikeutensa.

Ensinnäkin hänen tavaransa. Uusi matkalaukku oli noudettava isoisänisän
asunnon tyhjästä huoneesta. Siinä säilytettiin nyt Topin kaikkea
uutta omaisuutta, jota ei sopinut jättää sinne tänne potkittavaksi
hänen pienessä komerossaan ja jota varten ei ollut tilaa missään
muualla rouvan Mundyn asunnossa. Matkalaukku oli nyt täytettävä
vaatetustarpeilla, kengillä, uusilla harjoilla ja pukeutumisvehkeillä,
joita Top intohimoisesti vihasi. Sittenkin hänen oli sallittava
Hendersonin laittaa ne matkaan, mokomatkin Bond-kadun helyt. Eipä
silti, että ne olisi ostettu Bond-kadun varrelta. Paitaliikkeen herra
Batt oli osannut neuvoa miehen... Kun Top nyt johtui sitä ajattelemaan,
oli se kylläkin hyvä; miehen ei sopinut mennessään kestävälle
vierailulle kaunottaren kotiin ottaa mukaansa kaikennäköisiä vanhoja
luukampoja, joiden piit olivat suureksi osaksi karisseet.

»Henderson sulloo tavarasi, POIKA», oli isoisänisä luvannut; mitään
muuta hän ei ollut virkkanut, mutta koko hänen kilpikonnankasvonsa
hehkuivat ivallisesta harrastuksesta, hauskuudesta.

Henderson sulloi Topin tavarat. Henderson vei laukun Paddington-aseman
säilytystoimistoon sieltä noudettavaksi.

Topilla oli sellainen tunne, että hän oli hädintuskin pelastunut
saamasta Hendersonia mukaansa kamaripalvelijakseen.

Ensimmäisen pyhänseudun Englantiin tulonsa jälkeen Top nyt vietti
poissa rouva Mundyn luota.

Hän ilmoitti rouva Mundylle, minne hän oli lähdössä, ja kertoi, kuten
tavallisesti, hyvin lyhyin sanoin, miten hän oli tuonnoittain kohdannut
tytön ratsastamassa puistossa.

Rouva Mundy sanoi vain, että he toivoivat kilpailun sukeutuvan
loistavaksi — tarkoittaen kilpailua scallywageja vastaan.

Scallywagit kärsivät oikein perinpohjaisen tappion ja kilpailun aikana,
elämän kunniakkaina, joskin mutaisina hetkinä, Top unohti huolensa,
unohti, että maailmassa oli muutakin kuin miesten pyrkimyksiä, unohti,
että Britanniassa oli vaaleaverisiä sulottaria.

Paddington-asemalla odotti häntä uusi ikävyys.

Jones, heidän joukkueensa tukimies, jolla oli kilpailujen muistona
ihana mustelma silmän alla, oli myöskin lähdössä maaseudulle
pyhänseuduksi. Hän tuli samaan junaan, kuin Top, jolla oli vain päästä
jalkoihin asti helläksi kolhittu ruumis, venähtänyt nilkka ja pahasti
potkitut sääret. He matkustivat yhdessä; ja jos teidät, joka olette
tyttö, on kasvatettu siihen uskoon, etteivät nuoret miehet utele
toistensa asioita, etteivät he pane merkille kumppaneittensa äkillisiä
pukuni muutoksia, ettei heidän mieleensäkään johdu lausua nenäkkäitä
kysymyksiä ja että he kammoavat henkilökohtaista juoruilua yhtä paljon
kuin ruttoa — no niin, silloin teistä ehkä tuntuu, että huomiota
herättävänä poikkeuksena tästä säännöstä oli nuori walesilaisemme,
Jones.

»Minne oikeastaan olet matkalla, Top? Sukulaisten luokse? Et, et noissa
housuissa. Iloisempaan seuraan?»

»Melkein luumun värisen» oli Henderson, joka aikoi silittää sen,
kiskonut pois Topilta. Pyhäistä retkeä varten oli Top puettu
urheilutakkiin, polvihousuihin, pitkiin sukkiin ja lakkiin.

»Aiotko tapaamaan mielitiettyäsi? 'En, en’, väittää mies, punastuen
kuin iltarusko. Olen sitä aavistellut. Aha! Olen epäillyt sitä
viikkokausia. Onpa hyvä, että silmänalus on mustana minulla eikä
sinulla, eikö olekin? Minä olen menossa vain naineen sisareni luokse...
mutta kukapa osaa etukäteen arvata, vai mitä?» lisäsi hän toiveikkaasti.

»Tuleeko hän sinua vastaan asemalle, Top?»

»Siitä saat panna vetoon armaan elämäsi», tokaisi Top muka ivallisesti.
»Tokihan _hän_ tulee.»

»Mainiota. Silloin näen hänet edes vilahdukselta», riemuitsi nuori
walesilainen eloisat kasvot säteilevinä.

Hän oli Harry Tophamptonin suoranainen vastakohta, ja ehkä juuri
senvuoksi nämä nuorukaiset sopivat hyvin yhteen. Todennäköisemmin ei
se ollut oikea syy. Kuta enemmän tätä ystävyyden, mieltymyksen ja
rakkauden kysymystä pohtii, sitä vähemmän osuutta tuntuu järjellä
niissä asioissa olevan.

Niin oli myöskin Jonesiin, Topin ystävään, nähden. Hänellä oli samat
ristimänimet kuin lukemattomilla walesilaisilla — William Richard.
Hänen isänsä oli baptisti pappi, hänen äitinsä toisen baptistipapin
tytär. He asui vai Cardiganshiressä kivisessä, liuskekattoisessa
talossa, j°n vierashuoneessa oli keittiönliesi, liuskakivestä
kaiverrettu pyörylä uuninkoristuksena, arkihuoneen ikkunalla useita
kurjenpolvi- ja käenkaaliruukkuja ja keskuspöydällä suunnattoman iso,
walesilainen perheraamattu; _sellainen_ oli se talo. Talon pojasta
oli myöskin aiottu pappia. Tämän onnettomuuden (pappissäädylle) oli
torjunut se seikka, että hänessä jo nuorena huomattiin erikoisia
taipumuksia sähköalaan.

Hän oli päässyt opistoon.

Jones oli pienenpuoieinen; hän saikin uutterasti ponnistellen
estää painoansa vähentymästä säilyttääkseen paikkansa Topin
jalkapallojoukkueessa; ja ehkä hänen ei olisi onnistunut pitää
paikkaansa, jollei häntä olisi pidetty huvittavana — hänellä oli
ehtymätön varasto juttuja, lauluja ja kepposia, joilla hän lyhensi
rautatiematkojen ikävyyttä joukkueen käydessä muilla paikkakunnilla
kilpailemassa.

Jones oli älykäs, notkea; sukkela kuin musta kissa. Jotakin mustaa
kissaa muistuttavaa oli myöskin hänen sileässä, tummassa päässänsä ja
hänen katseessaan. Hänen vahingoittumaton silmänsä välkkyi vihertävän
keltaisena, pahankurisesti, liukkaasti.

Sillä Jonesin luonne ei ollut läpikotaisin rehti. Luotettavuus ei ollut
hänen vahva puolensa eikä vilpittömyys hänen sielunsa pääsävel.

Arvelette kaiketi, ettei Top sitä tietänyt? Top tiesi sen hyvin. Eräissä
suhteissa Top ei olisi luottanut W.R. Jonesiin, papinpoikaan,
vähääkään yli varmojen tietojensa rajojen. Top piti hänestä; älkää kysykö
minulta, minkätähden? Top piti hänestä.

Mutta sillä hetkellä olisi Top taivaan nimessä toivonut, että Jones
olisi matkustanut hänen seurassaan sille asemalle saakka, jolla hänen
oli poistuttava junasta lähteäkseen autolla St. Clair-perheen Thamesin
rannalla sijaitsevaan huvilaan.

Nurja onni (nimittäin Topin mielestä nurja) järjesti niin, että
Britannian viehkeimmän vaalean kaunottaren itsensä piti tulla asemalle
Topia vastaan.

Lamppujen puolittain valaisemalla, hämyisellä asemasillalla hän
seisoi, suoraryhtinen, hentorakenteinen tyttö hieman teatterimaisessa
maaseutuasussa, päässänsä huopahattu, yllänsä smaragdinvihreä,
juovaisesta suèdestä tehty autoilutakki ja lyhyt, poimutettu hame ja
jalassaan pienet, napakat kengät.

Hänen ympärillään oli useita muita hauskan näköisiä tyttöjä, mutta hän
oli silmäänpistävästi kaunein! Yksi vilkaisu häneen selvitti Topille,
että muualla kuin rumentavassa filmivalaistuksessa tyttö oli vaalean
punertava kuin kukka, raikas, säteilevä.

»Oi, katsos tuota!» huudahti nuori Jones heti.

Hän oikaisihe istumaan suorana nurkkapaikallaan ja avasi terveen,
vihertävän silmänsä levälleen junan pysähtyessä. »Katsohan, Top, katso!
Mies hoi, eikö tuo ole —»

Neiti Bébé St. Clair, joka samassa erotti odotetun vieraansa
vaununosaston toisessa ikkunassa, hymyili iloisesti tervetuliaisiksi ja
heilutti korupaarteista käsinettään.

»Suuri kuningas!» pääsi Jonesilta walesinkielellä. »Heidän luoksensako
aiot, Top?»

»Hm — niin», myönsi Top. »Näkemiin!»

Hän kiskoi siannahkaisen laukkunsa telineeltä ja juoksi pois junasta,
ja heti riensivät häntä tervehtimään neiti St. Clair, rouva St. Clair
ja seurueen muut jäsenet, joille hänet nyt esiteltiin. »Serkkuni
Maud... Winnie... Herra Smith... Herra Robinson... Kapteeni Hallett...
rouva Seymour ja Bonzo. Tulkaa, herra Tophampton, auto on odottamassa!»

Tämän joukon nielemänä Top katsahti taaksensa ikäänkuin olisi
matkalippujen kokoojassa menettänyt viimeisen ystävänsä.

»Kas vain, sepä jotakin!» äänsi Jones junan lähtiessä kiidättämään
häntä sille asemalle, jonka läheisyydessä hänen naineen sisarensa koti
oli.

Grotte, joen rannalla oleva pyhähuvila, johon Top autolla vietiin, oli
oikeastaan kolmesta huvilasta yhdistetty, perin mukava asumus. Neiti
Bébé St. Clairin omaisilla, joiden apuna olivat tyttären varat, oli
näytettävänään paljoa parempi kalusto kuin Mundyillä. Mutta se oli
kaikki uudenuutukaista. Siellä ei ollut bamburuokoisia pöytiä, mutta
ei myöskään suvun jäsenten pienoiskuvia. Heidän hyvästi sisustetussa
virkistyskodissaan oli tavanmukaiset vanhat tammipalkit ja tavaton,
avoin takka ja samalla myöskin uudenaikaiset parannukset, sähkö
valaistus, radiolaitteet, Pompadour-hameisten nukkien peittämät
puhelimet, korkeita gramofoneja ja »Bébén värisuunnitelman» mukaisia
jazzisitsejä, kyyhkysenharmaita, ruusuisen sinipunervia, seassa
kermanvärinen läiskä ja tasaannuttava, kiiltävän musta juova.

Seinät ja laudoitukset oli maalattu samanvärisiksi — jos seinät
olisivat näkyneet, kuten Top myöhemmin lausui. Kaikkia seiniä peittivät
— kuten elävienkuvien maailmassa sanotaan — »liikkumattomat»,
suunnattoman isot, kehystetyt valokuvat, jotka esittivät filmitähteä
hänen eri osissaan. Ne verhosivat avaraa, pielusten täyttämää
odotushallia; niitä oli sijoitettu pitkin matkaa portaisiin; ne
piilottivat Topille varatun, varsin mukavan, matalan makuuhuoneen
seinät.

Kun hän veti yllensä päivällispuvun, kiskoi kravattia kohdalleen ja
silitti vaaleata tukkaansa uusilla harjoillaan, jotka eivät olleet yhtä
ottavia eikä käytännön kypsyttämiä kuin hänen hylätyt harjansa, tuntui
hänestä siltä kuin olisivat neiti St. Clairin tavattoman isot silmät
tarkkailleet häntä, minnepäin hän kääntyikään.

Kaikkialla tuo tyttö, mihin hyvänsä hän katsoikaan. Kaikkialla nuo
kasvot, hymyilevinä tai mietteisinä, avosilmäinen, viaton, tyttömäinen
tuijotus, sydämenmuotoinen suu, takaa valaistujen kiharoiden muodostama
sädekehä. Niiden alla oli milloin juhlapuku, milloin kesäleninki,
milloin ratsastusasu. (Voi, ettei hän hennonut luopua ratsastusasusta,
joka puki häntä ja siten viekoitteli hänet usko maan joskus oppivansa
ratsastamaan!) Hänen takanaan kohosi milloin minkinlainen tausta,
puutarha, merenranta, laudoitettu kirjasto. Ja hänen (kuten sanotaan)
»vastapelaajinaan» olivat ne eri näyttelijät, jotka olivat esittäneet
Britannian kiehtovimman vaaleaverisen kaunottaren nlmirakastajain osia.

Top tunsi »Dudleyn» (kammottavan miekkosen), joka oli näytellyt
sulhasta äskeisissä harjoituksissa. Hän oli ainoastaan yksi — kuinka
suuresta joukosta! Siellä oli keikari päässänsä Yrjö-kuninkaan aikuinen
peruukki. Siellä oli khakiasuun pyntätty mies. Siellä oli mulkoileva
meriupseeri kuvattuna Bébén seurassa _joka satamassa_.

He kumartuivat, nämä erilaiset miehet, suutelemaan hänen pientä
kättänsä. He tähyilivät hänen pitkäripsisiin silmiinsä. Heidän kätensä
olivat kiertyneet hänen hentojen vyötäistensä ympärille. Kaksi tai
kolme heistä — yksi kerrallaan tietysti — oli polvistunut hänen pienten
jalkojensa juureen.

Se oli heidän työtänsä, kuten Top vakuutti itselleen.

Mutta, tuumi hän, millaista työtä! Millaista työtä oli miehen tai
naisen lakkaamatta näytellä tätä teennäisen kiihkeätä armastelua!

Eikä se kaikki merkinnyt kerrassaan mitään — ei jättänyt jälkeensä
minkäänlaista vaikutelmaa.

Millaisia täytyi niiden ihmisten olla, jotka saattoivat viettää
sellaista elämää? Palatessaan alakertaan Top puri hampaansa tiukasti
yhteen, otaksuen heidän — ja kaiken heihin liittyvän — olevan
myrkyllisen turmeltuneita.

Mikä erehdys!

He olivat samanlaisia kuin kaikki muutkin. He olivat ihan tavallista,
hilpeätä, kukoistavaa, kaupungin laidalla asuvaa englantilaista
väkeä. Kaikki nämä ihmiset »serkkuni Maud», herra Brown, herra Smith,
herra Robinson osoittautuivat St. Clairien läheisiksi tuttaviksi
jo niiltä ajoilta, jolloin Bébé oli vielä Baby ja jolloin hän ei
vielä tiennyt, miltä tuntui laastaroida raikkaaseen ihoonsa numero
viittä ja oleskella vetoisessa atelierissa täydelliseen juhlapukuun
puettuna kello puolikymmenestä aamulla kello kuuteen illalla.
Ainoastaan Winnie ja kapteeni Hallet olivat »näyttämöväkeä»; mutta
nykyaikana, jolloin kaikki käyttävät melkein samanlaisia puheentapoja
ja samanlaista huulisalvaa, olisivat he yhtä hyvin saattaneet
työskennellä saarnatuolissa tai moottoriteollisuudessa. Rouva Seymour
ja Bonzo olivat atelierissa Topia opastaneen harmaapukuisen, valppaan
herrasmiehen vaimo ja foxterrieri.

Mitä tulee Britannian palkittuun vaaleaveriseen kaunottareen joka
oli puettu paljaiden, pyöristyneiden käsivarsiensa vaaleanpunertavan
värin kanssa täysin sopusointuiseen, ihonväriseen georgetteasuun —
on meidän, ollaksemme häntä kohtaan oikeudenmukaisia, myönnettävä,
ettei hänen olisi välttämättä tarvinnut olla tähti, ei kuuluisuus
eikä lainkaan erikoinen, vaan hän olisi saattanut olla minkä tahansa
hyvinvoivan perheen ainoa, palvottu tytär; hänessä ei ollut mitään
muuta merkillistä kuin kauneus, vaalea, lapsellinen ja todellinen.

Topin mielestä oli alkanut haihtua se kauhea muisto, kirkkokohtaus
ja Bébé morsiamena, joka näyttämövalaistuksessa näytti eltaantuneen
sienen väriseltä. Nyt olivat hänen poskensa rusottavat kuin »Tanskan
kuningas»-kuijenpolven, ja niille oli valahtanut suoristuneita
kullanvärisiä, todella kullanvärisiä hiuskiehkuroita — joiden
jäljitteleminen on vaikeinta (vaikka niitä alituisesti jäljitellään!)
Ruusunpunaiset (joka väri on tuhoisa elävissäkuvissa, koska se
välttämättömästi! aina näyttää kuvassa mustalta) olivat nuo huulet,
jotka nyt näyttivät huulilta eivätkä pelkältä pahvista leikatulta
sydämeltä.

Top, joka tähysti häntä yhtä tarkoin kuin olisi tarkastanut opiston
mustalle taululle piirrettyä luonnosta, päätteli, ettei hän ollut
lainkaan pahannäköinen lapsi. Mitä siihen tuli, että hän oli
kaunein - no niin, eikö siinä niin vakuutettu? Itsepintaisesti Top hoki
mielessään pyhänä pidettyä lausetta, joka kerta kaikkiaan julisti hänet
»Britannian viehkeimmäksi vaaleaveriseksi kaunottareksi». Hän oli ihan
varma, että isoisänisän täytyi ihailla Bébéä, pitää häntä ulkonäköön
nähden moitteettomana.

Tyttö taputti pehmeätä sohvaa, jossa hän istui.

»Ettekö suvaitse tulla istumaan viereeni?»

Lammasmaisesti Top meni hänen viereensä istumaan.

Bébé käänsi häneen päin sievät kasvonsa valmiina hymyilemään kaikelle,
mitä hän vain sanoisikin.

Hänellä ei ollut mitään virkkamista. Hän, joka muiden nuorten miesten
parissa ei ollut suinkaan typerä, ei nyt keksinyt mitään. Kaihoisesti
hän silmäili takkatulen ääreen sijoittunutta miesryhmää; siitä hänet
erottivat Bébé ja hänen äitinsä.

Tytön äiti alkoi puhella hänelle rohkaisevasti.

»Mistä osasta maata olette kotoisin, herra Tophampton?» Top ilmaisi sen
yhdellä sanalla.

Rouva St. Clair kertoi aina kuulleensa Australiaa kehuttavan ihanaksi.
Niin se varmaankin oli. Ja eikö siellä Sydneyssä ollut satama tai
jotakin sentapaista?

»On», myönsi Top nyreästi; myöhemmin hän toivoi, ettei hän tosiaankaan
olisi osoittanut halveksivansa näitä englantilaisia, jotka tuntevat
vain Englannin. Rouva St. Cllair, lohdullinen sielu, rupatteli edelleen
ja ihasteli, kuinka erinomaiselta täytyi tuntua, kun aurinko paistaa
kirkkaasti joulupäivänä!

»Kuinka erinomaista olisi lämmin auringonpaiste minä Päivänä tahansa,
ainakin kaikista meistä», sekaantui puheeseen Maud-serkku, hieman
väristen ja ojentaen käsiään takkatulen hehkua kohti. »Eikö teistä,
tämä Englannin ilmasto tunnu liian kamalalta sanoin kuvattavaksi, herra
Tophampton?»

»Kyllä», virkkoi Top.

Omituista, kuinka yksi ainoa vilpitön sana tuntui tyrehdyttävän koko
enemmän puhelun. Painostavan äänettömyyden vallitessa lausui sievä,
pieni palvelijatar vapauttavan tervetulleen ilmoituksen: »Päivällinen
on pöydässä!»

Top oli sijoitettu istumaan rusottavan ja kultahohteisen Bébén viereen.

Tyttö, joka omassa kodissaan esiintyi parhaassa valossa, pani parhaansa
Topiin nähden.

Topille oli käynyt onnettomasti. Hän oli harvapuheisempi kuin
konsanaan; ja se oli jo jotakin.

Top ei hiiskunut mitään. Taaskin hän koetti keksiä jotakin. Hän ei
jaksanut muistaa mitään muuta kuin tyrmistyttävät kuvat seinällä, nuo
kuvatut syleilyt.

Kuvitella, että olisi todella armasteltava tyttöä, joka joka päivä
näytteli tällaisia osia!

»Te ette kai ole koskaan itse näytellyt, herra Tophampton?»

»En.»

Ajatustensa aterian kestäessä pyöriessä edelleen hän oletti, että
sellaista »oli tapahtunut». Monen monet näistä filmitaiteilijoista
olivat naimisissa. Top kuvitteli, että he erottivat, tietoisesti
erottivat elämässään näyttelyn todellisesta. He omaksuivat tuon
kiihkeän suojelevan ryhdin, intohimoisen hyväilevän katseen ihan
samalla tavoin kuin he pukivat ylleen pukunsa, naamionsa. Niitä he
käyttivät vain kuvattaessa; sitten he panivat ne syrjään, pukeutuivat
omiin asuihinsa, poistuivat eivätkä enää sitä ajatelleet, kuten ei
tämäkään tyttö silminnähtävästi sitä ajatellut.

»Mitä aprikoitte, herra Tophampton, noin aatoksessanne?» »Niin, en
tiedä», vastasi Top.

Hän ei voinut tiedustaa tytöltä, eikö hänestä ollut »tuntunut
vaikealta» — aluksi? — hieman? kun hänen oli pitänyt olla —
vaikkapa vain filmiä varten — kaikkien noiden outojen miekkosten
rakastettavana. Eikä myöskään, suutelivatko he häntä, todellisesti,
kun vastanäyttelijäin huulet kuvan päättyessä (nimitettiinkö sitä
loppukohtaukseksi?) hyvästikin torttuparin kokoisiksi suurennettuina
näyttivät osuvan vastakkain ja takertuvan toisiinsa loputtomalta
neljännestunnilta tuntuvaksi ajaksi. Miltä kaiken hirveän nimessä se
saattoi tuntua?

Hänen ei sopinut kysyä sitä tytöltä.

Mahdollisesti olisi ollut parempi, jos hän olisi voinut kysyä. Olisi
ollut huojentavaa, jos hän olisi voinut tiedustaa, pitikö Bébé jostakin
näistä miekkosista enemmän kuin toisista. Vai oliko hän alkanut inhota
noiden kuvien näkemistä? Ei, jos niin olisi, ei hän sietäisi niiden
peittävän talon seiniä. Jos hän menisi avioliittoon, pitäisikö hän
niitä edelleenkin kaikkialla kodissaan? Top ei voinut kysyä häneltä
sitä... eikä mitään muutakaan.

Topin sanattomuuskohan se teki koko keskustelun raukeaksi?

Raukeaksi se kävi, ennenkuin kalaruoka oli syöty.

He puhelivat puistossa sattuneesta tapahtumasta ja ihastelivat herra
Tophomptonin suurenmoista esiintymistä ja niin edelleen. Se lamaantui.
He tiedustivat, mitä hän piti insinöörinurasta, oliko sillä alalla
suuret mahdollisuudet ja niin edelleen, oliko kilpailu kovin kireä ja
niin edelleen. Se lamaantui.

He valittivat sitä, ettei hän osannut tanssia, ja vakuuttivat, että
heidän pitäisi opettaa häntä. Se lamaantui.

He käänsivät puheen Wembleyn näyttelyyn, teattereihin, eläimiin,
urheiluun.

Niistäkin puhelu lamaantui.

He tiesivät, ettei enää kannattanut yrittää elävistä kuvista. He
turvautuivat murhajuttuun, politiikkaan, parlamentin jäseniä koskeviin
mieskohtaisiin juoruihin.

Kaikki raukesi. Ei kriketistäkään tullut mitään.

»Tämä», mietti tuskainen Top, »on turkasen kehno alku».

Hän joi klaretviiniä, kaivaten olutta. Hän kaipasi myöskin serkkujansa.
Gertrude olisi osannut puhella näiden ihmisten kanssa; he olivat
ystävällistä, vierasvaraista väkeä ja tarkoittivat hyvää (vaikka
olivatkin tiedustaneet häneltä, eikö Sydneyssä ollut satama, mistä
ei maksanut kirjoittaa hänen omaisilleen, koska hän oli varma siitä,
etteivät he missään nimessä sitä uskoisi). Hänen isäntäväkensä
tarkoitus oli hyvä; vain hän, Top, oli ehkäisijänä, vaivana. Sen hän
tunsi. Minkä tähden hän oli? Hän ei mahtanut sille mitään. Hän oli
edelleenkin samanlainen. Lempo vieköön, hänen täytyi puhua!

Hän avasi suunsa alkaakseen puhua uudesta aiheesta, mutta sitten
hän vain työnsi suunsa täyteen sorsanlihaa ja appelsiinikastiketta —
inhoittavaa yhdistelmää Topista, jolla oli kehittymätön maku. Mutta hän
tuskin huomasi, mitä hän sinä iltana söi. Kaikki muu oli niin kauheata.

Tuntui ihan siltä kuin hän olisi ollut noiduttu, kuten se _Tuhannen ja
yhden yön_ miekkonen, jonka alaruumis vyö täisiä myöten oli muuttunut
marmoriksi. Topista tuntui kuin hän olisi muuttunut jäähtyneeksi
munuaismuhennokseksi, ei ainoastaan alaruumis, vaan koko mies.

Kaikki muutkin alkoivat käydä yhä enemmän samantapaisiksi. Tämä tauti
on tarttuvaa. Se tieto, että syy oli juuri hänen, teki Topin olon
sitäkin tukalammaksi. Hänen sisällään kuohui raivo, tämän kookkaan,
tyynen näköisen nuorukaisen. Hän hoki mielessään: »Mistä se johtuu?
Johtuuko se — johtuuko se siitä, etten ole liikkunut kylliksi
ulkosalla?»... Kun ennätettiin suklaahyytelöön, olisi hänen tehnyt
mieli potkia itseään. Näillä muilla olisi saattanut olla vaikka kuinka
hauskaa, jollei häntä olisi kutsuttu. Asiain näin ollen Top oli varma
siitä, että he puhelisivat siitä kuukausia — vuosia. »Muistatko
sitä pyhäseutua, jolloin olimme kutsuneet luoksemme sen kuuromykän
australialaisen, Bébén ystävän; muistatko sitä kaameata iltaa...

Kalanmätiä ja paahdettuja voileipiä, eikä hän ollut vieläkään lausunut
ainoatakaan huomautusta.

Sitä iltaa jälkeenpäin muistellessaan Top tajusi, että se jakaantui
kahteen toisistaan jyrkästi eroavaan osaan. Ensimmäinen osa oli
tympäisevä, toivottoman, auttamattoman, kuolettavan tympäisevä.

Jälkimäinen osa oli toisen luontoinen. Sen opasti seurueeseen pikku
palvelijatar, astuen saliin, jossa seurue uljaasti koetti pakista
kahvikuppien ääressä, ja ilmoittaen: »Rouva Peacock!»

Vielä yksi tällainen nuori ihminen oli siis pistäytynyt tänne?

»Haloo! Gwyneth! Hei vain, Gwyneth, rakas!» huutelivat kaikki yhteen
ääneen teeskentelemättömästi mielissään, jopa yhtä repäisevän
riemastuneina kuin olisivat haaksirikosta pelastuneet, kun heidän
vietettyään kuukausimääriä aution saaren yksinäisyydessä heidän
luoksensa saapuu pelastajia, joiden joukossa on kauan kaivattuja ja
rakkaita sukulaisia! Kaikki Topin tähden... »Kuinka hauska, että
tulit!... Outoako? Olethan ollut läheisemme niin pitkät, pitkät ajat,
Gwyneth, sinä syntinen!»

Gwyneth eli rouva Peacock oli pieni, nuori, turkiskauluksiseen
autoiluvaippaan puettu nainen; tulipunainen hattu reunusti hänen
tummia, eloisia, vallattoman näköisiä kasvojaan. Kirkkain silmin hän
vilkuili ympärilleen ja huudahti: »Hyvää päivää, kaikki! Tunnenhan
teidät kaikki, eikö niin —?»

Top oli muuten jo kohdannut hänet — mutta se ei ollut syynä siihen,
että Top jäi töllistelemään, kun hän ilmestyi näkyviin laajan, paksun
kiiltokerroksen peittämän irtoseinän takaa. Hän todisteli, koska
tulijan takana samassa näyttäytyi laiha, joustava vartalo, sileä musta
pää, soikeat, eloisat kasvot, joiden toista silmää peitti laastarilappu
hänen ystävänsä Jones. _»Kukapa osaa etukäteen arvata, mitä voi
sattua»_, oli nuori walesilainen niin toiveikkaasti sanonut junassa.
Niinpä hän oli ilmestynyt — tänne!

VIII luku

Luotettava seuramies

»Heti kun veljeni sai tietää, että tunnemme teidät, tiukkasi hän minua
kiidättämään hänet tänne esiteltäväksi!» selitti nuori rouva Peacock
rouva St. Clairille, kun tämä vintiö - tämä tungettelija — joka työntyi
vaikka kenen seuraan halutessaan heidän tuttavakseen — oli esitelty
seurueelle. »Eikö hän jäisi istumaan ja pelaamaan bridgeä? Eipä vain.
Hän yksinkertaisesti vaati, että kahden hengen automme oli reudottava
esiin ja huimaa vauhtia ajettava tänne vierailulle. Kuusikymmentä viisi
kilometriä tunnissa koko ajan, vaikka tie oli ihan näkymättömissä joen
usvan peitossa!»

Herttaisesti hymyillen huomautti kiihkeä Jones’. »Arvasin ystäväni
olevan huolissaan.»

Top avasi suunsa ja ehti parhaiksi aprikoida, minkä tähden hänen
otaksuttiin olevan huolissaan, kun hänen opistokumppaninsa, katsoen
häneen tiukasti, jatkoi kielevästi: »Ymmärrättehän, se on arvokas
esine! Arvasin hänen huolissaan miettivän, mihin hän oli sen unohtanut.
Kas tässä Top —»

»Se» oli komea mustapuinen kävelykeppi, kauniimpi kuin se, jolla
isoisänisä jyrisytti lattiaa. Sen hopeinen nuppi, josta Jones ojensi
sitä Topille, oli hienosti kaiverrettu.

Topia, joka ei ollut koskaan ennen sitä nähnyt, pidätti hänen ystävänsä
Jonesin vahingoittumattoman vihertävän keltaisen silmän vetoava katse.

Se rukoili häntä: »Älä jätä minua pulaan!»

Topin harmaa katse vastasi vakaasti: »Olkoon menneeksi! Mutta —
maitahan!»

»Olipa hyvä, että huomasin sinun unohtaneen sen vaunun hyllylle, Top.»

»Pyh!» äänsi Top.

Ennenkuin keskustelu oli ennättänyt päästä alkuunkaan, oli
koko seurueen yllä lepäävä tuntu tässä avarassa, kirkkaassa,
lämminvaloisessa, tammilaipioisessa, sitsipäällyksisessä salissa
muuttunut, eroten äskeisestä yhtä paljon kuin — olin sanomaisillani
heinäkuu joulukuusta, mutta koska näiden kahden kuukauden ilmat ovat
käyneet samanlaisiksi, sanonkin: kuin yö päivästä.

Kaikki alkoivat heti lörpötellä — jää oli murrettu. Jopa Topkin —
äänetön, surkea, onneton — alkoi tuntea olonsa kotoiseksi. Top liittyi
puhelemaan jalkapallosta — sillä Dickie Robinson oli tavannut Jonesin
kerran hänen ollessaan sijaisena pelaamassa rautatievirkailijain kanssa.

Jones oli myöskin muistuttanut itsestään neiti St. Clairille
tiedustamalla, miten hän voi tuonnoittain puistossa sattuneen tapauksen
jälkeen, jossa olisi saattanut käydä onnettomasti.

»Niin, tehän olitte siellä, herra Tophamptonin _seurassa_. Minä näin
teidät», myönsi Bébé.

»Niin, mutta onni osui kokonaan toisen veikon kohdalle», valitti Jones,
katsahtaen Topiin, joka seisoi paikallaan, yhä pidellen vierasta
kävelykeppiä ikäänkuin se olisi ollut virkasauva.

Hän laski sen kädestään vasta sitten, kun isot, pehmeät
sitsipäällyksiset tuolit — ei tarvinne kysyä, kenen aloitteesta —
työnnettiin syrjään, jotta lattialle jäi hyvästi tilaa. Radiolaitetta
hoiteli Top.

»Kello yhdeksän Savoy-hotellin Havana-orkesteri», riemuitsi Jones ja
ojensi muitta mutkitta kätensä nostaaksensa Britannian viehättävimmän
vaalea verisen kaunottaren pienille, punaisten kenkien verhoamille
jaloille.

Seuraavalla hetkellä he tanssivat.

Jonesin käyttäytyminen johti Topin mieleen limericksäkeistön, jonka
Jones itse oli hänelle lausunut:

Tään miekkosen on luonto hyvä,
ei loukkauksen tuntu syvä.
Hän seuraan tulee.
juo ja mässää,
lyö kutsukortiksi pöytään ässää.

Kukaan muu ei näyttänyt ajattelevan asiasta sillä tavoin. He kaikki
tanssivat Lontoosta radioteitse tulleen musiikin tahdissa.

Myöskin Top tanssi.

Eräs henkilö oli alkanut sääliä poikaa. Hän oli rouva Peacock,
walesilaisen papin naimisissa oleva tytär, kokonaan toisenlaiseksi
kehittynyt nuori nainen kuin olisi otaksunut tulevan kivisestä
maalaistalosta, joka sijaitsee itkevässä walesilaisessa seudussa ja
jossa on viiden leiviskän painoinen walesilainen perheraamattu ja
Parch-Evan Thomasin kehystetty kuva.

Tästä ympäristöstä hän oli karannut opiskelemaan viulunsoittoa Lontoon
musiikkiopistossa. Hän oli mennyt naimisiin erään toisen viuluniekan
kanssa, joka nyt oli kiertueella Amerikassa.

Hän tiedusti Topilta: »Emmekö tavanneet toisiamme kerran opistonne
illanvietossa, kun olin siellä veljeni vieraana? Tanssitte minun
kanssani silloin, herra Tophampton!»

Tanssiessaan nyt hänen kanssansa Top vilkaisi alistuvasta ihailevasta,
kateellisesti tuohon luontevaan seuramieheen, ystäväänsä Jonesiin.

Jos mieli tulla toimeen ihmisten parissa, niin juuri sellainen pitäisi
miehen olla! Sellainen on onnellinen mies — onnellinen elämässä,
onnellinen rakkaudessa! — joka ei aikaile, aprikoiden, mitä on »tehty»,
vaan yksinkertaisesti tehden sen, mikä on tarpeen.

Jones tanssi viehättävästi kuin ainakin huvinhaluinen,
kahdenkolmatta-ikäinen urheilumies, ikäänkuin häntä ei olisikaan
samana iltapäivänä pyöritelty ja poljettu pyörteisessä temmellyksessä,
ikäänkuin hänen käsivartensa, hartiansa ja pohkeensa eivät olisikaan
siellä kolhiutuneet ja hellät huimien hyökkääjien tyrkkäyksistä,
ikäänkuin hän ei olisi pariakymmentä kertaa pelastaakseen maalinsa
heittäytynyt pitkin pituuttaan voitonriemuisen lauman jalkoihin,
tarttuen puutunein sormin likaiseen palloon ja saaden ankaria
tärähdyksiä kaatuvilta hyökkääjiltä, noustakseen sitten mylläkän
selviytyessä huumautuneena ja huojuvana jälleen pystyyn.

Siitä ei näkynyt jälkeäkään Jonesin tanssissa, ja hänen poljennollisiin
askeliinsa sulautuivat Bébé St. Clairin askeleet samoin kuin kalan
liikkeet mukautuvat niiden väreiden mukaan, jotka kuljettavat sitä
virrassa. Rusettavan ja kullan värinen tyttö hymyili katsoessaan
nuorukaisen kasvoihin (joissa oli väritön, kolmiomainen läikkä)
ikäänkuin olisi tuntenut hänet koko ikänsä. Niin, tyttöpä nautti! Nyt
hänen ilmeensä kuvasti todellista iloa. He tanssivat tanssimistaan;
Jones _näytteli_ uusia askelia toisten tarkkaillessa.

»Top, vanha veikko, suo anteeksi», puolustihe veijari vihdoin, »tuntuu
siltä kuin anastaisin hänet yksin itselleni. Et ole vielä tanssinut
yhtään tanssia hänen kanssaan, vai oletko? Suokaa seuraava tanssi
Tophamptonille, neiti Bébé!»

»Minä muistelen hänen väittäneen, ettei hän tanssi.»

»Nilkkani oli venähtänyt», selitti Top, hieman punastuen. »Nyt se on jo
hyvä.» Hän sai seuraa van tanssin.

Herkkätuntoisena australialainen vaistosi, että kaikki sikäläiset,
Bébé, hänen äitinsä, Hallettit, katselivat nyt häntä toisin silmin.
He olivat hänelle kiitollisia siitä, että hän oli ollut osallisena
tuomassa seuraan rouva Peacockin miellyttävää veljeä. Ja nyt he olivat
alkaneet pitää hänestä.

Painostava tuntu kaikkosi hänestä nyt. Opiskelu- ja urheilukumppaninsa
tukemana Top oli taaskin oma itsensä, hillitty, harvapuheinen, mutta
herttainen, mukiinmenevä seuramies.

Kun he tuntia myöhemmin istuivat takan ympärillä, paahtaen kastanjia
lapiossa ja poltellen tupakkaa, ehdotti Jones, joka halusi näyttää
ystävänsä hyviä puolia, että Top laulaisi.

»Laulaisi?» kertasi Bébé St. Clair. »_Osaako_ hän?»

Ehättäen sitten haihduttamaan sanojensa epäkohteliaalta kummastelulta
tuntuvaa vaikutusta hän lisäsi: »Herra Tophampton laulaa; kuinka
mainiota! Pyytäkää häntä, herra Jones.»

Istuuduttuaan pianon ääreen Jones soitti (hyvin virheellisesti, mutta
vauhdikkaasti) laulun »Mistä lohdun saanen» säestystä. Top kajautti
sointuvan, tunteikkaan lauluäänensä, ja kuuntelijat vetäisivät melkein
kuuluvasti henkeään hämmästyksestä.

Varmasti oli tässä herra Tophamptonissa jotakin suositeltavaa (muutakin
kuin hänen vaatteensa ja miellyttävä ystävänsä). Kapteeni Hallet jupisi
nuorelle vaimolleen, että hänestä tämä muistutti laulua oopperalaulajan
hääyöstä — »_Laula, nainen, laula! Jumalan tähden, laula_!»

Yhtä ujostelematta, kuin häntä kuuntelemassa olisivat olleet ainoastaan
rouva Mundy ja Helen-pienokainen, Top lauloi murheelliset sanat:

Mistä lohdun saan, kun surujani
kuulemassa kuva yksin on...

Kovan onnen säe!

Se toi taaskin Topin mieleen kaikki sen huoneen seiniä verhonneet
valokuvat, jossa hän oli muuttanut pukuaan. Taaskin hän näki ne, tämän
sangen viehättävän, kaikkien muiden vastenmielisten miekkosten kanssa
lemmenhurmiota näyttelevän tytön kuvat.

Mitäpä Jones olisi välittänyt sellaisesta seikasta. Hän olisi joko
hyvin kevyesti sopeutunut siihen, että yksistään pianon kohdalla
olevassa seinässä riippui neljä isoa, kehystettyä valokuvaa tästä
tytöstä, jolla oli »moitteettomat kuvakasvot» ja joka katseli silmiin
neljää eri miestä samalla tavoin kuin oli katsellut hänenkin silmiinsä,
tai sitten hän pystyisi sanomaan: »Kas niin, nyt loppuu kaikki tuo.
Me teemme rovion noista kuvista ja unohdamme koko elävätkuvat. Tästä
lähtien esität rakkauskohtauksia ainoastaan yhden miehen kanssa — minun
kanssani.»

Kesken laulunsa Top pahoitteli, mikä vahinko oli, ettei Jones, jolla oli
uskallusta, ollut tavoittelemassa kymmenentuhannen punnan vuosituloja.

Jones olisi kyennyt hankkimaan ne yhdessä illassa, mietti Top, juuri
sinä iltana.

Pian Jones oli vetäissyt esille pienen muistikirjansa. Sen täyteen
kirjoitetuille sivuille hän merkitsi eri tanssiaisten päivämääriä,
joihin häntä kutsuivat »serkkuni Maud», nuori rouva Hallett ja Bébé
itse.

(Nyt Jones jo nimitti häntä Bébéksi.)

»Ja tietysti teidän on tuotava herra Tophampton mukaan», virkkoi Bébé
kohteliaasti. »Tulettehan hänen muassaan, tulettehan?»

»Kiitoksia paljon, hyvin mielelläni», vastasi Top niin sydämellisesti,
että se ihmetytti häntä itseään yhtä paljon kuin kaikkia muitakin.

Vilpittömästi hän ajatteli: »Se on paremmin kohdallaan. Jos Jones olisi
koko ajan seurassani, saisin asiat luistamaan... mutta hyvä Jumala, ne
valokuvat!»

»Kun te miehet tulette joulutanssiaisiimme», puuttui puheeseen rouva
Seymour, joka hyväntahtoisena häämötti lämpimässä, hajuvedelle,
suklaalle, juomalle ja hehkuviinille tuoksahtavassa ilmassa,
väikkyvien, himmeän sinisten tupakansavupilvien takaa, »on minun
esitettävä teille mitä kaunein tanssitettava —»

»Jouluun? Miksi odottaa jouluun saakka?»

»Koska hän ei sitä ennen pääse tanssiaisiin. Hän on opistossa —»
(Hiljaisin ähkäisyjä miehiltä.) »Ei, ei, en tarkoita Oxfordia enkä
mitään muuta korkeaoppista laitosta. Hänen alansa on ruumiinhoito.
Hän on vielä nuori, hyvin nuori. Hän aikoo leikkien ja voimistelun
opettajattareksi, kertoi hänen äitinsä, mutta minä en jaksa käsittää,
minkä tähden häntä, kun hänellä on sellainen ulkonäkö, ei lähetetä
näyttämölle, sillä hän on kuin elävä veistos. Varmasti häntä
onnistaisi.»

Rouva Peacock pisti väliin: »Kaikki vakuuttavat niin jokaisesta, joka
menee näyttämölle, paitsi niitä henkilöitä, jotka työskentelevät
näyttämöllä!»

»Kuulkaahan sitä!» virkkoi pieni rouva Hallett.

Rouva Seymour väitti itsepintaisesti: »Mutta tämä tyttö. Hän on
todentotta ihastuttava. Hän oli luonamme kerran pyhänseudun. Kaikki
taiteilijaystävämme suorastaan hurmaantuivat häneen ja jälkeenpäin
puhelivat hänestä haaveilevasti minulle. He nimittivät häntä
hengittäväksi Miloksi.»

»Miksi?» kysyi Jones.

»Hengittäväksi Miloksi; lapsen kaikkien mittojen otaksutaan olevan
samat kuin milolaisen Venuksen.»

»Niin, mutta minä en pidä sellaisista käsivarrettomista tytöistä»,
valitti kapteeni Hallett wiskylasinsa äärestä»Niin, en; minulle ei
maksa suositella raajattomia luonnonoikkujanne!»

»Luonnonoikkuja? Hänen käsivartensa ovat viimeistellyn kauniit. Sanon
teille, että Marjonen joka kohta on virheetön», tokaisi rouva Seymour
harmistuneena. »Muuan kuvanveistäjä, ystävämme, sanoi minulle, että
sellaisia ihmisolentoja syntyy tässä maassa vain yksi miespolvessa.
Kerran — (anna minulle tulta, Charlie!) — kerran hänen oli maamme
pohjoisosassa oltava palkintotuomarina kauneus kilpailussa, joissa
etsittiin moitteetonta vartaloa. Hän löysikin virheettömän kauniin
miehen. Viehättävän nuoren kreikkalaisen jumalan, leopardintaljaisen ja
kultasandaalisen.»

»Kuinka äitelää!» äänsi kapteeni Hallett— keskitason miesten tapaan
heidän joutuessaan arvostelemaan miehistä kauneutta.

»No niin, ystävämme kuvanveistäjä vakuutti, ettei hän ollut milloinkaan
muulloin nähnyt niin komeata miestä. Ei pienintäkään virhettä! Ainoan
karvaan pillerin hän sai niellä puhutellessaan tätä palkinnonsaajaa,
tiedustaessaan hänen ammattiaan. Olento ei osannut muuta kuin sekavasti
hihittää, jyskyttää hetkisen rintaansa ja tylsämielisen äänellä
sopertaa: ‘Minä olen hämmentäjä!‘ Hän oli jonkinlainen apuri, roskaisen
työn tekijä, sulan metallin tai saven tai jonkin semmoisen hämmentäjä.
Joka tapauksessa hän oli melkein järjetön.»

»Niin, kauneus ei aina ole älyn merkkinä!» Jonesin hunajainen hymy
vakuutti neiti St. Clairille, että viimemainitussa ne ominaisuudet
kyllä olivat yhtyneet.

Rouva Hallett, nuori ja inhimillinen, halusi kenties muistuttaa
filmitähdelle, ettei hän sittenkään ollut Britannian ainoa
kaunotar; hän sijoittui rouva Seymourin jalkojen juuressa olevalle
lattiapielukselie ja alkoi kysellä lisätietoja hänen ystävättärestään,
ruumiillisen kulttuurin opistossa opiskelevasta hengittävästä Milosta.

»Hänen oikea nimensä on Marjorie Hannan. Kaikki sikäläiset tuntevat
hänet nimellä täydellinen tyttö.»

»Niinkö?» sekaantui puheeseen Top, avaten suunsa ensimmäisen kerran
kahteenkymmeneen minuuttiin ja lausuen tuon sanan todellisesti — jopa
kiihkeästi — innostuneena.

Mistäpä olisivat toiset — nämä hilpeät ihmiset, joilla ei ollut
aavistustakaan asiasta — osanneet arvata, mikä nuorta miestä kannusti?
Miten he olisivat osanneet lukea hänen salaista ajatustaan: »Se tyttö
kuulostaa juuri sellaiselta, jollaista vanhus tarkoitti!»

He purskahtivat raikuvaan nauruun, kaikki takkatulen ääressä
puoliympyrässä istuvat ihmiset. Yleisestä naurusta erottui Jonesin
ääni: »Top, Top, sinä ovela veitikka! Ajatella, ettei kukaan meistä ole
tiennyt sinun olevan sellaisen naisleijonan!»

Topin puolustukseksi on sanottava seuraavaa.

Teitä kummastuttanee samoin kuin rouva Mundyä oli kummastuttanut
se, kuinka alistuvasti hän antautui ajamaan omituisen vanhuksen
nurinkurista suunnitelmaa.

Totta on, että Topia nyt mutkattomasti ja yksinomaan ohjasi toive saada
pian käsiinsä se omaisuus. Hän aikoi sen saavuttaa samoin kuin hän
ammattialallaan aikoi rakentaa rautateitä, viemäreitä ja jokien yli
vieviä siltoja.

Hän piti sitä käsillä olevana tehtävänä.

Topille sitä tehtävää helpotti se seikka, joka aluksi olisi saattanut
näyttää tekevän sen vaikeammaksi, se, että nuoren miehen vaistot vielä
yhäti nukkuivat.

Britannian vaaleanverisen palkintokaunottaren päärynänkaltainen
sievyys, joka oli kiihoittanut Jonesin niin yritteliääksi ja
vilkkaaksi, oli jättänyt nuoren Tophamptonin rauhalliseksi, ikäänkuin
se olisi ollut uusimallisen sitsipäällyksen kuvio. Hän näki sen. Jopa
hän ihailikin sitä. Se ei kuohuttanut häntä. Se ei merkinnyt hänelle
kerrassaan mitään. Se jätti hänet kylmäksi.

Hän vain piti vahinkona, että nuo taikasanat »viehkein kaunotar»
menisivät hukkaan, kun niitä voitaisiin käyttää todistus välineenä,
kun ne voitaisiin vetoavasti esittää isoisänisälle ja niille muille
palkintotuomareille — lääkärille, kuvanveistäjälle, taidemaalarille —
joiden neuvoa isoisänisä saattoi kysyä (tai olla kysymättä).

Samalla kertaa oli Topin vapaassa vallassa aprikoida — entä tämä
toinen, entä tämä ruumiillisen kulttuurin edustaja, jonka nimi oli
mainittu? (Top oli mitään hiiskumatta painanut nimen ja opiston
muistiinsa.)

Luonnollisesti hän ei ollut vielä pohtinut, mitä nämä nuoret naiset
ajattelivat. Asia kerrallaan. Ensin toiset tehtävät; oli löydettävä
tytöt ja ratkaistava, täyttivätkö he vaatimukset. Ne ensin. Ja kun hän
kerran oli siinä puuhassa, jäi kaikki muu syrjään.

Hän oli järkkymätön, kun hänen ystävänsä Jones toivotti hänelle hyvää
yötä. »Tapaan sinut taaskin huomenna, sinä australialainen jääpuikko!»

Sunnuntaiaamuna Jones ilmestyi St. Clairien aamiaispöytään, kun toiset
kupit kahvia juuri tuotiin sisälle.

Hyvä niinkin.

Jonesin poissa ollessa vaipui toinen insinööriopistolaisvieras jälleen
päivällisaikaiseen äänettömyyteensä. Jonesista erotettuna Top ei
taaskaan osannut virkkaa mitään.

Aamiaisen jälkeen lähti seurue englantilaisten karkaisevan tavan mukaan
kävelemään lokaiselle rantapolulle.

Oli ruskea kuin paistinliemi
vesi vuolaan Thamesin.

Autioita ja kukattomia, nuo patopuutarhat, jotka kesäisin ovat niin
loistavan kukoistavia! Lehdettöminä huokailevien pajujen yllä kaartui
taivas ilmeettömän harmaana; koko maisema oli omiaan hyydyttämään
sellaisen nuorukaisen sielua, jonka ensimmäiset ikävuodet olivat
kuluneet etelämaan auringonpaisteessa, ja Englannin ilma oli niin
purevan koleata ja raakaa, että Bébén soma nenä muuttui yhtä siniseksi
kuin hänen silmänsä olivat.

Ensimmäisen kilometrin tyttö velvollisuudentuntoisesti tarpoi Topin,
pelastajansa, rinnalla. Parhaansa mukaan hän sirkutti nuorukaiselle,
koettaen keksiä puheenaiheita, joihin edellisenä iltana ei vielä oltu
kajottu.

»Onko teillä sisaria, herra Tophampton?

»Ei», vastasi Top.

»Oi, eikö? Toivoisitteko, että teillä olisi?

Totisesti Top toivoi. Hän toivoi, että hänellä olisi kymmenen
sisarta ja että ne kaikki olisivat täällä tallustelemassa mudassa
ja puhelemassa tälle tytölle, ottamassa hänet pian pois veljensä
niskoilta. Koirat saivat rähistä keskenään, mietti hän harmissaan.
Tytöt saivat lirputella tyttöjen kanssa sekoittamatta siihen touhuun
miespuolisia omaisiaan. Mutta hän ei saanut sanotuksi muuta kuin »No,
enpä tiedä. En ole taitanut sitä _ajatella_.» Samalla hän käänsi
päällystakkinsa kauluksen pystyyn. Hyvä Jumala, kuinka vilu Topin alkoi
olla. Jos hän olisi saanut olla yksin tämän pyhäajan tässä heidän
Thamesinsa kammottavassa laaksossa, olisi hän kyllä osannut jotenkuten
selviytyä. Hän olisi vetänyt ylleen villapaitansa ja polvihousunsa
ja juossut vinhan, hilpeän pikakierron Maidenheadin tiellä, tullut
takaisin varpaista kulmakarvoihin saakka loan ja petrolin tahraamana,
riisuutunut, ottanut kuuman kylvyn ja kylmän suihkun, pukeutunut
jälleen vanhimpiin vaatteisiinsa (haikeasti kaivattuun flanelliasuunsa,
joka oli myyty, korvaamattomaan norfolkilaiseensa). Sitten hän olisi
voinut vajota pehmoiseen, nahkapäällyksiseen nojatuoliin, ottanut
jonkun kirjan, nostanut jalkansa pystyyn, nukkunut taivaallisen
uinahduksen ja herännyt parhaiksi lähteäkseen Belliin tai Stonor
Armsiin tai johonkin muuhun ravintolaan syömään päivällistä muutamien
kumppaniensa seurassa, joiden hän tiesi menneen Oxfordiin.

Kyllä hän olisi osannut viettää aikansa hupaisesti!

Asiain näin ollen pakkanen puri Topia luita myöten ja hyydytti
hänen ytimiään, kun hänen oli pakko sovittaa käyntinsä tämän pienen
filmihupakon sipsuttelun mukaan, joka tarpoi Berkshiren loassa
jalassaan naurettavat pähkinänkuoren kokoiset kengät.

»Onko teillä veljiä, herra Tophampton?»

»Kyllä», virkkoi Top, »kaksi».

»Ovatko _he_ elossa?»

Top sai ajoissa hillityksi pärskäyksen ja niisti sitten nenäänsä
äänekkäästi.

Senjälkeen hän vastasi: »Tietysti he ovat!»

»No, enpä tiedä, minkä tähden sanotte '_tietysti_'», tokaisi tähti
närkästyneenä. Ja kun hänestä tuntui samantekevältä, mitä virkkaisi
tälle nuorukaiselle, joka ilmeisesti ei ymmärtänyt muita sanoja kuin
»kyllä» ja »ei», lisäsi hän: »Jotkut eläviltä näyttävät ihmiset ovat
usein melkein kuin kuolleita!»

Top mieli huomauttaa: »Tarkoitatteko minua?» Bébé tarkoitti häntä, siitä
hän oli varma. Olisi ollut asialle eduksi, jos hän olisi sen lausunut.
Se olisi särkenyt uudelleen jäätyvän riitteen.

Mutta hän ei voinut. Taaskin he jäivät äänettömiksi. He kuulivat
ainoastaan padon ylitse virtaavan veden kohinan, jälempänä tulevien
naurun ja vesilintujen käreät huudot.

Uudelleen Bébé tiedusti: »Laulavatko myöskin veljenne?»

»Eivät», vastasi Top, »eivät laula».

»Hyväinen aika! Kuinka surullista! _Mitä_ he sitten tekevät?»
kummeksi Bébé. Mutta kohtalo oli määrännyt, ettei hän saisi vastausta
siihen kysymykseensä, sillä samassa työntyi Jones, joka taempana
oli nauratellut rouva Hallettia, heidän väliinsä, tarttui Topin
käsipuoleen, ilmoitti hänelle, että hän oli pitänyt neiti Bébéä
yksinomaisena seuranaan kyllin kauan, että neiti Bébé oli saanut
hänelle tulevan osuuden Topin säihkyvästä keskustelusta ja että hänen,
Topin, olisi paras nyt lähteä suomaan samaa hyvää jollekulle muulle
naiselle.

»Olet oikeassa!» myönsi Top empimättä.

Edelleen astellessaan hän liittyi rouva St. Clairin seuraan ja kuunteli
hänen huvittavia kuvittelujaan Australiasta, kunnes oli aika palata
puoliselle.

Sunnuntaisella puolisella istui Jones Bébén vieressä. Saman päivän
iltapuolella hän lähti sisarensa kahden hengen autossa viemään Bébéä —
kuten hän ilmoitti katsomaan Geoffrey Chaucerin pojan hautaa.

Jones ja Bébé katselivat vuorellekapuajain näytteitä, joivat
teetä ulkosalla eräässä ravintolassa maantien ohessa ja palasivat
illalliselle myöhään, mutta hyvällä tuulella.

Sinä iltana tanssittiin uudelleen; Jones poistui vasta kello kaksi.

Maanantaina Jones matkusti takaisin kaupunkiin seitsemän ja
kolmenkymmenen junalla Topin seurassa.

»Aiotko lähteä sinne ensi pyhänseuduksi, Top?»

»En tiedä. Luultavasti en.»

»Etkö; Minä lähden joka tapauksessa», vakuutti walesilainen.
»Ensinnäkin minun on palattava noutamaan sitä vanhaa miekkakeppiä
tai mikä se lienee. Se on lankoni oma; hän tappaisi minut, jos sen
kadottaisin.»

»Onnistiko, Top?» ivasivat serkut, kun Top palasi.

Kovin vaikeaksi kävi hänen selviytyä Helen-lapsukaisesta, joka aina
oli valmiina iskemään silmää ja irvistämään, kun vain mainittiin
mitään tästä hornamaisesta suunnitelmasta. Helen oli mielissään, jos
sai kiusoitelluksi Topia siinä määrin, että puna — josta mies-parka ei
päässyt eroon - levisi hänen kasvoilleen tuuhean, vaalean tukan rajasta
aina uudenuutukaisen, Hendersonin ostaman, pehmeän kauluksen verhoamaan
kaulaan saakka. Ja Topista se niissä oloissa tuntui turkasen kovalta.

Eikö se kuitenkin ollut juuri Helenin tähden?

Heidän kaikkien tähtensä luonnollisesti; mutta lapsukaisen näyttämöura
oli Topista ollut viimeinen pisara. Juuri senvuoksi hän oli esittänyt
tytön äidille kuukausirahoja koskevan uhkavaatimuksensa.

»Jollet ota niini vastaan», oli Top uhannut, »menen heti suoraa päätä
vanhuksen luokse ja ilmoitan hänelle hylkääväni koko suunnitelman. Ja
niin se sitten on; koko juttu sotkentuu häneltä — ja minulta.»

Rouva Mundya peloitti isoisänisän suuttumisen mahdollisuus, eikä hän
missään nimessä tahtonut olla Topin tiellä, koska kerran poika-kulta
(niin kummallista kuin se hänestä olikin) näytti todenteolla haluavan
niitä kymmenentuhannen punnan vuosituloja, ja niinpä hän mukautui.

Enää ei ollut hiiskuttu mitään siitä, että Helenin olisi lähdettävä
tiedustamaan lapsenhoitajan toimia. Hän oli kuten ennenkin sullonut
joka päivä laukkuunsa eväspalat ja tanssikengät sekä lähtenyt
balettikouluunsa Chelseaan. Helen näytti kokonaan syventyneeltä tähän
työhön ja uhkuvan toiveikkaalta. Ja uhkuvan hänestä myöskin tuntui
juoruja muista tanssijoista; se ja se tyttö oli lähtenyt tiehensä,
toinen taas oli otettu Coliseumiin. Se kaikki oli paikallaan, mietti
Top, mutta hieman tylyä oli, että Helen kiusasi häntä pahemmin kuin
muut.

Lapsi ei luonnollisestikaan, kuten Top vakuutti itselleen, käsittänyt
sitä ensinkään.

Kujeellisempana kuin vanhemmat sisarensa Helen tiedusti, oliko Top
vierailullaan niittänyt paljon menestystä. Ja osasiko kukaan sanoa
hänelle, mitä ihana, kultahiuksinen tyttö oli ajatellut Topista?

»En tiedä», vastasi Top hänelle.

»Sinä kaiketi tarkoitat, ettei hän ilmaissut sitä?»

»Ei sanaakaan siitä.»

»Ei sanaakaan! Kuka puhuu sanoista? Osaathan toki päättää,
_miellytitkö_ sinä häntä?»

»Mistä sen voi päättää?»

»Minkäs sille voi? Luulin nimittäin joka ihmisen osaavan sen päättää.
Miehet ovat niin kummallisia- Millainen vaisto heillä onkaan! Luulin,
että jos mies on tytön kanssa samassa huoneessa minuutin ajan, hän
jo ilmakehästä vaistoaisi, vetääkö hän tyttöä puoleensa. Kuinka
toivoisinkaan, että täällä olisi joku ihminen, joka osaisi kertoa, onko
vaalea kaunotar mieltynyt Topiin! Oikeuden ja kohtuuden mukaan hänen
pitäisi olla mieltynyt.»

»Minkä tähden?» kysyi Top. Päästyään jälleen omaistensa tuttuun piiriin
hän tunsi taaskin olonsa kotoiseksi ja mukavaksi. Huvitettuna hän
katseli tätä pientä serkkuaan, joka oli hilpeän eloisa kuin kämmenelle
muruja noukkimaan lentänyt lintu. Helenin kuningas Saulin tuuli oli
haihtunut. Nyt hän oli jo täydelleen saanut takaisin nenäkkään,
nauravan, huolettoman mielialansa.

Hän kertasi: »Minkä tähden? Etkö sinä estänyt häntä taittamasta
niskaansa? Etkö sinä ollut hänen romantillinen suojelijansa? Hänen
olisi vähintäänkin pitänyt lausua: 'Pelastajani! Sinulle olen
kiitollinen hengestäni! Tästä lähtien olen sinun, ainoastaan sinun —
(Toinen osa seuraa heti.)»

»Pyh!» äänsi Top.

»Mutta eikö tämä kaunis nainen edes lähtiessäsi pyytänyt sinua
uudelleen käymään luonansa?»

»Kyllä hän pyysi. Minun on se muka tehtävä.»

»Milloin, Top?»

»Hän sanoi: 'Näinä päivinä'», vastasi Top hymyillen.

»Oh! Millaisella äänellä?»

Topilta ei tullut vastausta; hän vain raapaisi tulta sytyttääkseen
piippunsa.

»Totisesti, rakas Top», virkkoi Helen veitikkamaisesti, jäljitellen
äitinsä ääntä. »Totisesti, rakas poikaseni, on luonnollista, että
me kaikki tunnemme harrastusta omaa lihaamme ja vertamme kohtaan.
Tarkoitan vain sitä, tuntuiko tämä viehkein vaaleaverinen kaunotar
innokkaasti haluavan tavata sinua pian?»

Nauraen Top myöskin korotti nuorekasta ääntänsä ja vastasi: »En tiedä —
vielä!»

Hän syrjäytti asian nauraen, mutta ei silti ollut oikein tyytyväinen
itseensä.

Hän tunsi, ettei hänen pyhänaikaista vierailuaan voitu (hänen
tarkoitukseensa katsoen) pitää kovinkaan onnistuneena. Mutta loppujen
lopuksi oli Top ainakin yhtä tavaraa rikkaampi. Jollei hän siitä
hyötynytkään mitään muuta, oli hän saanut kauniin kävelykepin. Kukapa
järjissään oleva mies enää luopuisi sellaisesta kepistä, kun se kerran
oli niin julkisesti hänelle annettu?

Onneksi ei Jones ollut lainkaan huomannut, että mustapuinen korukeppi
oli kotimatkalla ollut pistettynä Topin matkalaukun hihnojen väliin.

Top ei mielinyt ikinä luopua siitä. Tulipa tyttö tai ei, siitä kepistä
hän pitäisi kiinni!

IX luku

Dianan puutarha

Ennen »näinä päivinä» määrättyä vierailua —ennenkuin oli sattunut
mitään uutta, mikä olisi edistänyt Tophamptonin ja viehättävän
filmitähden välistä tuttavuutta — oli insinöörikokelas, joka
tunnollisesti hoiti tätä toista käsillä olevaa puuhaansa, sallinut
viekoitella itsensä tekemään tuttavuutta toisen mahdollisesti
kysymykseen tulevan tytön kanssa. Hengittävän Milon, voimisteluopiston
muka täydellisen tytön kanssa.

Topin ja isoisänisän välisessä, St. Clairien luona vietetyn sunnuntain
jälkeisessä, kiusallisessa keskustelussa oli vanhus pakottanut Topin
pala palalta ja yksitavuisin sanoin kertomaan, mitä siellä oli tehty ja
puhuttu, ja lypsänyt häneltä myöskin tiedon rouva Seymourin kauniista
tyttöystävästä.

Se oli antanut vanhukselle aloitteen lähteä omalle ladulleen.
Malttamatta millään ehdolla odottaa, että Top esiteltäisiin tälle
täydellisille kaunottarelle vasta jouluhuvien aikana, selitti iäkäs
herra Mundy, että käynti tässä opistossa tarjoaisi varsin riittävän
perusteen. Jollei pojalla sitten olisi älyä laittautua tytön seuraan
ja puhella heidän yhteisistä ystävistään, ei hän ansaitsisi päästä
pitemmälle.

Pian Top sai tietää, että isoisänisä oli aloittanut kirjeenvaihdon
opiston johtajattaren kanssa.

Pahempaa oli tulossa.

»Me lähdemme käymään siellä huomenna iltapäivällä», ilmoitti isoisänisä
piakkoin.

»M«, sir?»

»Sinä. Sinä, POIKA, ja Henderson ja minä.»

Kuinka koko Mundy-perhe kauhistui ja ällistyi! Isoisänisä aikoi Topin
seurassa kosiskeluretkelle!

»Minä», toisti isoisänisä lopullisen päättävästi, »lähden. Tämä
naisten ruumiillisen kultuurin opisto — tämä koko ajatus kiinnittää
mieltäni. Haluan nähdä, millaisia he ovat ja millaisia heistä tulee...
Sen paikan pitäisi olla jonkunlainen Dianan puutarha. Ruumiillisesti
voimakkaita jumalattapa ja nymfejä! Niin, ruumiillisesti voimakkaita...
Rotuhygienisesti tärkeätä. Eikö se juuri olekin suuri pyrkimykseni?
Eikö tämän ja sen pitäisi olla varsin läheisessä yhteydessä keskenään?
Teidän ei tarvitse virkkaa enää mitään. Minä menen.»

Hän lähtisi.

Hän ottaisi mukaan Hendersonin; mutta autoa, sitä hän ei ottaisi.

Hillittömän, anteeksiantamattoman tuhlaavaiseksi koettivat ihmiset
häntä pakottaa. Isoisänisää, joka nurisematta oli hyväksynyt Topin
valtavat pukulaskut, kiusasivat vähäiset menot perin aavistamattomina
hetkinä.

Hendersonin oli ostettava lippuluukusta kolme kolmannen luokan
matkalippua — otettuaan ensiksi selville, miten halvimmalla voitaisiin
päiväseltään pistäytyä opistolla.

Näiden kolmen matka alkoi.

Onnettomana Top kummasteli, minkä tähden kaikki lontoolaiset näyttivät
olevan matkalla samaan paikkaan tänä samana päivänä. Vai oliko
pelkästään hänen kuvitteluaan, että tämä kylä juuri tänä päivänä oli
tullut suositummaksi kuin autonäyttely Olympiassa?

Epämukavat, ahtaat, puu-istuimiset vaunut olivat täpötäynnä sellaisia
reheviä emäntiä, jotka ahtavat maallisen omaisuutensa koppiin,
ennenkuin lähtevät matkustelemaan maapallon avaralla pinnalla.

Tunti ja kaksikymmentä minuuttia oli puolellakymmenellä tällaisella
emännällä tilaisuus katsella harvinaista näkyä, isoisänisän
pahansuopaa, kilpikonnamaista päätä, jota tavalliseen tapaan pisti
esiin välttämättömän höyhenpeiton kääreistä.

Minkätähden, oli hän kummeksinut, pitäisi hänen ottaa rouva Mundyn
matkapeitto, joka ei ollut läheskään kyllin paksu? Siihen nähden taas,
että hänen olisi pitänyt tuhlata varoja ostamalla uusi, paksu peite
NAINEN!

Hän otti höyhenpeitteensä; se tuntui korostavan Hendersonin
kunnioittavan nöyryyden ja Topin osan erikoisuutta.

Tänään oli Topin yllä se indigon värinen sulhaspuku, joka teki
ukkospilven vaikutuksen ja jossa oli ohut valkoinen reunus, ja hänen
kravattinauhansa kirkkaan siniset ja purppuraiset kuviot muistuttivat
käärmeen suomuja.

Henderson oli varannut hänelle sen, valinnut nenäliinan (se oli
crèpe-de-Chineä) ja sukat, puhdistanut kengät itse ja sijoittanut
pehmeän, harmaan hatun moitteettomasti kallelleen Topin vaivautuneeseen
päähän.

Top oli tosiaankin loistava ulkoisesti; hänen vieressään istuva
mustahattuinen matroona, joka laski eläviä kanoja sisältävän koppansa
pään hänen moitteettomasti silitettyjen housujensa varaan, ei
vaivautunut kiskomaan pois katsettaan hänen upeasta olemuksestaan.

Eipä silti, että Top-rukka olisi siitä välittänyt tai edes sitä
huomannut, sillä hänen ajatuksiansa askarrutti yksinmaan se, mitä
isoisänisä nyt järjestäisi.

Isoisänisä järjesti kiihkeän kinan autonohjaajan kanssa, jonka hän oli
käskenyt kyyditä heidät neljän kilometrin Päässä olevalle opistolle.

Kaksi ja puoli shillingiä, vakuutti isoisänisä, oli naurettavaa
kiskomista, maantierosvousta, ryöstöä, kiristystä. Kaksi ja puoli
shillingiä? Puoli _kruunua_?

»Minä maksan sen teille», virkkoi Top lyhyesti ohjaajalle. »Nouskaa
vaunuun, sir, tehkää hyvin.»

Isoisänisäpä ei totisesti suostunutkaan astumaan autoon. Eikä
isoisänisä sallisi pojan maksaa’ se oli pelkkää siveellistä
raukkamaisuutta Topilta. Pelkkää siveellistä raukkamaisuutta. Asian
periaatteellinen puoli se isoisänisää juuri harmitti; tulla tänne,
tähän syrjäiseen loukkoon ja sitten muka maksaa viheliäisestä
kyyti-pahasesta ravistaneen näköisessä autossa enemmän kuin hänen
rautatielippunsa Lontoosta tänne oli maksanut!

Topin harmaiden silmien mykkä, epätoivoinen katse vaiko Hendersonin
kasvojen ilme lienee lopullisesti ratkaissut kysymyksen kyytimaksusta?

»Kyyditsen herrat kahdesta shillingistä», myöntyi ohjaaja vihdoin.

Auton kiidättäessä heitä maaseuturaitteja pitkin metsiköiden lomitse,
jotka syksy oli pukenut upeaan, fasaaninrinnan värisenä heloittavaan
asuun, piti isoisänisä (mahdotonta sanoa, tekikö hän sen enemmän
itsekseen vaiko alakuloisen Topin virkistykseksi) esitelmän ihmissuvun
naispuolisten jäsenten ihanteellisesta kasvatuksesta.

Kenenkään ei pitänyt kuvitella, että hän (isoisänisä) oli sellaisia
ihmisiä, joiden mielestä on turhaa opettaa tyttöjä lukemaan ja
kirjoittamaan. Monet tietenkin menivät niin pitkälle; ei isoisänisä!
Tietysti naisen piti osata kirjoittaa; miten muutoin hän selviytyisi
ostosluetteloistaan. Mutta tärkein oli ruumiillinen puoli. Sitä oli
hoidettava ja kehitettävä... Myöskin hänen makuaan oli koulutettava,
jotta hän säilyisi siitä valitettavasta erehdyksestä, jonka yhdeksän
kymmenesosaa tytöistä puolisoa valitessaan tekee.

(»Työntäkää tuo ikkuna alas, MIES!»)

Jos isoisänisä saisi määrätä, jaettaisiin ihmiset esimerkiksi koulusta
päästessään avioliittotarkoituksiin nähden henkisen ja ruumiillisen
kunnon mukaan neljään luokkaan.

Ruumiilliset luokat olisivat (a), (b), (c) ja (d).

Henkiset luokat olisivat (1), (2), (3) ja (4).

(a):t ja (1):t olisivat ihmisten keskitason yläpuolella — kuten (niin
isoisänisä toivoi) nämä tytöt, joita tarkastamaan he olivat menossa.

(b):t ja (2):t olisivat keskitason yksilöitä, (c):t ja (3):t keskitason
alapuolella, (d):t ja (4):t olisivat kelvottomat. Ne olisi hävitettävä,
heidät olisi pyyhkäistävä pois maailmasta, tuhottava, jos mahdollista,
jo syntyessään!

Top aprikoi, miten kävisi ihmisille, jotka kuuluvat samalla kertaa
ryhmiin (a) ja (4) — ovat ruumiillisesti erinomaisia, mutta henkisesti
alamittaisia. Samoin kuin se kauneuspalkinnon saanut »hämmentäjä», josta
hänelle oli kerrottu.

Äkkiä hän huomasi entistä rauhattomammin pohtivansa, aikoikohan
isoisänisä luennoida tästä aiheesta laitoksen oppilaille.

Jos hän sen tekee, niin tempo vieköön, minä livistän heti. Minä lähden
silloin» päätti Top. »Jätän hänet siihen paikkaan. Minä en sitä
kestäisi.»

Sillä nuorukainen oli jo tuskakseen kuullut osan vanhuksen
fotohygienisestä teoriasta‘ Se oli ärsyttänyt häntä ihan
suhdatttomasti. Sen syytä hän ei käsittänyt. Hän sieti vanhukselta min
paljon muuta. Mutta jollakin tavoin sai tämä hornamainen ajatus Topin
oikaisemaan selkäänsä. Se kiihoitti häntä, kuohutti häntä. Niin, se oli
liian paksua. Hän puri hammasta sitä kuunnellessaan.

»Luokkiin (a) ja (i) kuuluvia pitäisi rohkaista menemään avioliittoon
keskenään», jatkoi isoisänisä. »Jos heidän keskuudestaan sattumalta
löytyisi joku, joka olisi niidenkin luokkien yläpuolella, pitäisi hänen
sallia merkitä tähti nimensä jälkeen käyntikorttiinsa —»

»Apua!» ajatteli Top.

»Ja kenties voitaisiin heidän tuloverojaan vähentää yhdellä
shillingillä. Mitä tahansa — mitä tahansa, kunhan vain saataisiin
parempi ihmisolento kuin tämän epätäydellisen sivistystason edustajat
ovat. Ahaa! Nyt olemme perillä sellaisessa paikassa, jossa otaksun
toimittavan tällaisten periaatteiden mukaisesti.»

Nuoren Tophamptonin äänetön tuska paheni heidän saapuessaan opiston
takorautaiselle portille ja lähtiessään ajamaan lehtokujaa myöten, jota
reunustavien pyökkien lehvät kilpailivat väriloistossa hänen muutamien,
Hendersonin valitsemien nenäliinojensa kanssa.

»Tässä sitä nyt ollaan», tuumi hän.

Se ilmeettömyys, jolla hän verhosi hämminkiään, oli omiansa korostamaan
isoisänisän kiivasta, pirullista intoa hänen valmistautuessaan
tutustumaan koulun kaikkiin yksityiskohtiin — tarkastaen sen mahtavaa,
punatiilistä julkisivua, vilahdukselta näkyviä, laajoja hockey- ja
krikettikenttiä ja myöskin heidän soitettuaan kelloa ovea avaamaan tulleen
soman palvelijattaren hämmästyneitä kasvoja. Tuskinpa saattaa ihmetellä,
että kaikki näyttivät kummastuneilta ensi kerran katsellessaan
tätä eriskummaista kolmikkoa: murheellista, rappeutuneennäköistä
miespalvelijaa, nuorta Herkulesta, jonka moitteeton puku teki
ukkospilven vaikutuksen, ja ällistyttävää vaatemyttyä, joka edusti
isoisänisää. Sillä viimemainitun verhona tai pikemminkin hänen
asumuksenaan oli edelleenkin likainen, punainen, vaippamainen, laaja,
juoma-ilmoitusta muistuttava höyhenpeite, jonka toisesta päästä
näkyi linnunpelättimen hattu, toisesta linnunpelättimen kengät ja
jonka keskeltä pisti esiin tuo ihmeellinen mustapuinen kävelykeppi.
Kummako siis, että parhaitenkin koulutettu palvelijatar tarvitsi
tointumisaikaa, ennenkuin kykeni pyytämään herroja odottamaan hallissa
hänen käydessään noutamassa johtajatarta.

Johtajattaren ilmestyminen avaraan halliin rauhoitti Topin pelkoa
suuresti. Hän (Top) oli levottomana aprikoinut, minkä vaikutuksen
isoisänisä tekisi johtajattareen, mutta tämä kyllä, mietti poika,
selviytyisi vanhuksestakin.

Iltapäivä pian kehittyikin sarjaksi isoisänisän ja johtajattaren
välisiä miekkailunäytöksiä.

Viimemainittu oli kookas ja miellyttävännäköinen, hänen harmaat
hiuksensa oli koottu jykeväksi nutturaksi, ja hänen villakudoksisen
puvun verhoama vartalonsa oli hyvin suora. Hänen katseestaan kuvastui
filosofista malttia, myötätuntoisuutta ja huumorintajua. Niitä hän
epäilemättä oli oppinut koulussa, jossa hän niitä tarvitsisi.

Hän tarvitsi niitä tänäkin iltana toimiessaan oppaana ja vastaillessaan
tämän oikullisen, iäkkään herran kyselyihin ja huomautuksiin.

Hän saatteli vanhusta ensiksi verkkaisesti ympäri koko rakennuksen,
isoisänisän raskaasti nojatessa seurassaan olevan voimakkaan
nuorukaisen tukevaan käsivarteen; AIfred Lester-mainen palvelija
seurasi jälessä, kantaen höyhenpeitettä, heidän käydessään
luokkahuoneissa, luentosalissa, kirjastossa.

»Täällä harrastetaan ihan liian paljon teoriaa», oli isoisänisän
ensimmäinen huomautus. »Mitä varten kirjasto? Mitä varten oppikirjoja?
Minkä tähden lainkaan työskentelyä sisällä? Mikä merkitys sillä on?
Mikä on tämän laitoksen tarkoitus? Mallikelpoisten nuorten naisten
kehittäminen, niin toivoin. Mitä muuta varten se on olemassa?»

Rauhallisesti puhkesi johtajatar puhumaan:

»Sen tarkoitus on ensi kädessä tyydyttää voimistelun eli ruumiin
kultuurin opettajain tarvetta tyttökouluissa.»

»Opettajain? Minusta tuntuu, että he tuhlaavat aikaansa. (Älä kävele
niin kovasti, POIKA!) Kouluissa? Liian paljon kouluja kaikkialla tässä
meidän kurjassa maassamme.»

»Olen taipuvainen olemaan yhtä mieltä kanssanne», vastasi
harmaatukkainen nainen odottamattomasta »Mutta myöskin tyttöjä on liian
paljon. Tämä on heille yhtä hyvä ammatti kuin mikä muu hyvänsä,
vaikka minun onkin myönnettävä, etteivät leikkien opettajattarien
mahdollisuudet ole yhtä hyvät kuin ne olivat hiukan aikaisemmin.»

»Käyttämänne nimitys on sisällykseltään ristiriitainen», tokaisi
isoisänisä ja seisahtui, kiskoen _Topin käsivartta_, taustanaan
porraskäytävän ikkunan tahrautuneet ruudut, vihreä seinä ja Botticellin
»Kevään» kehystetty jäljennös. »Sisällöltään ristiriitainen! Leikki on
vapaaehtoista puuhaa, alkuisin omasta halusta. Järjestäkää leikkiminen,
ja miten käy? Silloin katoaa sen ominainen henki tyyten.»

»Toivottavasti ei kokonaan», jupisi harmaahapsinen nainen.

Top oivalsi, että johtajatar tuli vanhuksen kanssa toimeen paremmin
kuin hän, Henderson ja rouva Mundy olivat koskaan tulleet. Hänen
mielensä rauhoittui, sillä hän oli todenperään pelännyt isoisänisän
heti aloittavan lausumalla: »No niin, missä on se hengittävä Milo,
josta olemme niin paljon kuulleet?»

Jumalan kiitos, vanhus jätti johtajattaren asiaksi ehdottaa:

»Kun nyt luullakseni olen näyttänyt teille kaikki huoneemme,
haluaisitteko nähdä tyttöjämme työssä? Ikävä vain, että tämän päivän
iltapuolella on ainoastaan sangen vähän katsottavaa. Tavallisesti
sattuu niin, milloin haluaa näyttää opistoa. Täällä» — hän kosketti
erästä ovea »pidetään ryhtiharjoituksia; jotkut oppilaamme nähkääs
antavat terveysvoimistelua alempien koulujen lapsille, joita lähetetään
luoksemme köyryniskaisina, kieroselkäisinä ja lättäjalkaisina».

»Anteeksiantamatonta», tuomitsi isoisänisä, seisahtuen ovelle.
»Luokkiin (c) ja (4) kuuluvat — kyvyttömät, alamittaiset tyttölapset
pitäisi tuskattomasti nukuttaa kuolemanuneen syntymähetkellä. Näitä
asioita hoidettiin paremmin Spartassa.»

»Mahdollisesti», myönsi harmaahapsinen nainen sangen rauhallisesti.
»Mutta meidän maatamme olisi vaikea hallita sellaisten periaatteiden
mukaan. Nykyisin ovatkin monet heikot pikkutytöt paljoa paremmassa
asemassa kuin aikaisemmin —»

»Sen pahempi», mutisi isoisänisä, samalla kun hänet saatettiin avaraan
valoisaan huoneeseen, jonka seiniä reunustivat tikapuut, mustataulu,
hyppypukki. Keppiinsä nojaten isoisänisä tarkkaili huoneessaolijoiden
puuhia.

Nämä ruumiillisen kultuurin opiskelijat olivat toisen kymmenen
viimeisillä tai kolmannen kymmenen ensimmäisillä ikävuosilla olevia
tyttöjä, jotka asunsa tähden näyttivät nuoremmilta. Heidän yllänsä
oli vapaakaulainen, tummansininen, polviin saakka ulottuva mekko,
voimisteluhousut ja pitkät, mustat kashmirisukat. Se muistutti hieman
vangitun pikku prinsessan näyttämöpukua.

Mutta ainoatakaan näistä tytöistä ei voitu pitää hengittävänä Milona
eikä minkään muun jumalattaren jäljennöksenä, vaikka he olivatkin
kyllin sieviä ollakseen ainakin Dianan seuralaisnaisia.

Rusoposkisina, suorajäsenisinä ja pirteän näköisinä he hyörivät,
lausuen ohjeitaan hiljaisella, tärkeältä kuulostavalla äänellä.
He kumartuivat hoidokkiensa, kymmenvuotisten, villapaitoihin ja
väljälahkeisiin polvihousuihin puettujen lapsien puoleen, jotka milloin
olivat pitkanään lattialla, milloin hyppivät vuoron perään, milloin
riippuivat seinän varaan sijoitetuissa tikapuissa tai kävelivät
komennussanojen mukaan.

»En minä tullut tätä katsomaan», valitti isoisänisä. »Missä on
täydellisen kasvatuksen täydellinen laitos?»

»Missä», kertasi harmaahiuksinen nainen lempeästi, »_on_
täydellisyyttä?»

»Ilmeisestikään ei täällä. Nämä tytöt» — vanhus silmäili kuutta
tai seitsemää vangittua prinsessaa, jotka nähtävästi olivat perin
hyvin tietoisia harvinaisista vieraistaan ja ihan halkeamaisillaan
uteliaisuudesta, mutta tarkoituksellisesti varoivat vilkaisemastakaan
kolmikkoon, »nämä tytöt ovat hyviä keskitason näytteitä. Odotin
näkeväni — jollen suorastaan nuoria jumalattaria — ainakin komeita,
nuoria amatsoneja —»

»Hän on vauhdissa», ajat teli Top. »Nyt se alkaa. Hän aikoo kysyä sitä
tyttöä.»

Johtajatar pudisti päätänsä ja hymyili.

»Me muokkaamme parhaan kykymme mukaan sitä aineistoa, jota saamme.
Useita pyrkijöitä me hylkäämme. Ne tytöt, jotka otamme, saavat viettää
täällä kolme vuotta uutterassa, mutta terveellisessä elämässä. Sen
pitäisi säilyttää heidät hyvässä kunnossa läpi koko elämän. Mutta
jumalattaria ei voida tehdä, kuten tunnetussa näytelmässä tehtiin.»

»Harmillista», murisi isoisänisä, »eikö olekin, POIKA?»

Huojennuksekseen huomattuaan, ettei häntä vaadittu puhuttelemaan näitä
nuoria naisia, tarkkaili nuori Tophampton innostuneena heidän puuhiaan.
Ne olivat omalla tavallaan hänestä yhtä outoja kuin Bébén ja hänen
filmiäitinsä harjoitukset elävienkuvien atelierissa olivat olleet
viikkoa aikaisemmin.

Nyt hänen mieleensä välähti, että naisten toimialat ovat
nykyisin melkein yhtä moninaiset kuin miestenkin. Hän ajatteli
filminäyttelijättäriä ja näitä ruumiillisen kultuurin
opiskelijoita, rouva Mundyä, uurasta taloudenhoitajaa, serkkuansa
Gertrudea, kuvalukemistokertomuksien tunnollista kyhääjää,
Phyllistä, kukkasmaisten vaatekappaleiden taitavaa sommittelijaa,
Helen-lapsukaista ja hänen niin uutterasti harjoittamiaan
balettiopintoja, jotka veivät hänen aikansa, merkitsivät vapaahetkien
uhraamista, täsmällisyyttä, kuria, ruumiillista väsymystä, altista
tottelemista, ehtymätöntä harrastusta ja joiden avaaman mahdollisen
uran hylkäämistä tyttö ei voinut kuvitellakaan sydämensä pakahtumatta.

Ja nämä tytöt, jotka eivät pyrkineet olemaan sieviä, näyttivät omalla
tavallaan hänestä ihan yhtä somilta kuin Britannian viehättävin vaalea
verinen kaunotar oli omalla tavallaan hänestä näyttänyt.

Mistä johtui, että hän pysyi heidän kaikkien läheisyydessään yhtä
kylmänä?

Kenties täydellinen tyttö osoittautuisi jollakin tavoin toisenlaiseksi
kuin he olivat.

Vihdoin he löysivät sen tytön, jonka tähden he olivat alunperin,
tulleet tähän opistoon.

He tapasivat hänet leikkikentällä, johon johtajatar oli heidät ohjannut
katselemaan lacrosse-peliä (isoisänisän taaskin höyhenpeittoonsa
verhottuna käydä köpyttäessä polulla yhtä nopeasti kuin kilpikonna,
jota hän niin läheisesti muistutti).

»Miesten leikkiä», oli isoisänisä moittinut.

»Meidän tyttömme pelaavat sitä.»

»Tyttöjen Iacrossea. Pahasti miedonnettua», lisäsi isoisänisä.
»Kunnollisesti sitä pelaavat ainoastaan Pohjois-Amerikan intiaanit. No,
POIKA — sinä, jota pidetään urheilumiehenä — miltä se sinusta tuntuu?»

»Peli ei ole huonoa, sir, tyttöjen pelaamaksi», arveli Top, jonka
harmaat silmät tarkoin seurasivat nopeasti liikkuvia hahmoja.

He muodostivat kauniin kuvan, nämä mustan ja valkean kirjaviin asuihin
puetut tytöt, jotka kiemuroina hyörivät edestakaisin laajalla,
vihreällä, kultalehväisten puiden reunustamalla kentällä...

Eräs tyttö kohosi koko muun joukon yläpuolet'-. kyistään pituutensa
vuoksi hän pisti heti siimaan. Lähes viidenkymmenen metrin päästä
tarkkaileva Top päätteli, että tyttö oli vain vähän, jos lainkaan,
lyhyempi kuin hän itse.

»Hän on iso kuin talo», aprikoi hän, »mutta ei osaa pelata
kunnollisesti. Ainoa tyttö, jonka pelitapa hänen mielestään oli todella
ensiluokkainen, oli pieni, jäntevä, mustatukkainen, ruskeakasvoinen
olento, vikkelä kuin orava.

Mutta sadankahdeksankymmenen sentimetrin mittainen tyttö, joka hyppien
heilutteli verkkokudoksista mailaansa, oli naisurheilijan esikuva.
Hänestä olisi saanut ihastuttavan, värillisen kuvan minkä hyvänsä
ruumiillista kultuuria edustavan aikakauslehden kanteen, niin hyvin
muodostunut, suoravartaloinen, sopusuhtainen ja sorearyhtinen hän oli
ja niin sirosti hän liikutteli pitkiä, jotakuinkin täyteläisiä, mutta
kauniita raajojaan.

»Hidas. Mutta hän se on», tuumi Top, jonka mieli jäähtyi hänen
katsellessaan tyttöä. »Hän se on ihan varmasti.» Samassa isoisänisä
tiedusti: »Kuka on tuo hyvin pitkä tyttö? Niin, tuo, joka on selin
meihin päin ja joka juuri ponnahti ylöspäin.»

»Hän on palkkio-oppilaamme, nimeltä Marjorie Hannan; ehkä hän on
jumalatarkäsitteenne mukainen, herra Mundy», vastasi johtajatar
hymyillen. »Olin unohtanut Marjorien.

Hän on tosiaankin aika komea. Hän tulee puheillenne heti, kun
he ovat lopettaneet pelin. Se päättyykin melkein heti. Jollette
pelkää vilustuvanne» — hän katsahti aaltoilevaan nuhraantuneeseen
höyhenpeitteeseen, jossa näkyi hämähäkinseittiäkin iltapäiväauringon
valossa — »niin odotamme ja katselemme heitä».

Heidän katsellessaan kuunteli johtajatar järkkymättömän kärsivällisesti
isoisänisän esittämiä opinkappaleita ja rotuhygienisiä sääntöjä.

»Kertokaapa minulle, annetaanko näille nuorille tytöille ohjausta,
millaisten miesten kanssa heidän olisi paras mennä naimisiin.»

»Tuskinpa juuri sitä —»

»Arvasin sen. Jos minä olisin tällaisen laitoksen johtaja, oppisivat
nämä nuoret naiset yhdessä viikossa enemmän sellaista, mikä on heidän
ja koko rodun vastaiselle hyvinvoinnille olennaisen tärkeätä, kuin
he teidän hoivassanne oppivat koko kolmivuotisena opintoaikanaan.
Otaksuttavasti ei lainkaan vaivauduta etsimään heille sopivia, heitä
täydentäviä puolisoita.»

»Minusta tuntuu», jupisi johtajatar, »että jos sellainen etsiminen
tulee kysymykseen —»

»On se heidän itsensä tehtävä? Aivan niin. Juuri sitä _minä
valitan_. Perin ikävää. Tyttöjen ei pitäisi sallia mennä naimisiin
umpimähkäisesti. Eikä liioin myöskään nuorten miesten pitäisi sallia
sitä tehdä», lisäsi hän, terävästi vilkaisten huolestuneeseen
Topiin, joka nyt valmistautui kuulemaan isoisänisän esittävän
avioliitto-ohjelmansa (a)-, (b)- ja (c)-kohdat. »Kuten tänne
tullessamme nuorelle sukulaiselleni puhuin — pitäisi meidän ne asiat
_järjestää_!»

»Ihmisten avioliittoko?» kysyi harmaahapsinen johtajatar sangen
tyynesti. »Ihmisten tunteet? Selluistako te, herra Mundy, joka ette
hyväksy leikkien järjestämistä? Te, joka väititte sen riistävän hengen
koko leikistä?»

Kun itsevaltaisen vanhuksen lempihaaveita näin rohkeasti vastustettiin,
vilkaisivat Top ja palvelija hermostuneina vaistomaisesti toisiinsa.

Mutta isoisänisä vain nauraa hihitti ja virkkoi perin hyväntuulisesti:

»Niin, siinä saitte minut pussiin!»

Ja sitten päättyi leikki, ja hengittäväksi Miloksi nimitetty tyttö
esiteltiin vieraille.

X luku

Nuori Venus

Hengittävä Milo — joka muuten hengitti hieman rajusti — ansaitsi
tosiaankin liikanimensä.

Hän oli kaunismuotoinen kuin eläväksi muuttunut marmoripatsas, hänen
poskillaan hehkui liikunnon ja terveyden lämmin puna, ja hän oli
mallikelpoinen, hyvin muodostunut, rusoposkinen, rohkeakatseinen,
yhdeksäntoistavuotinen nymfi — jumalatartyttö, mutta pikemminkin
omituisen naisellinen kuin tyttömäinen.

Oli marraskuu vuonna tuhat yhdeksänsataa kaksikymmentäneljä. Jos
silmäilette mitä muotilehteä tahansa, niin havaitsette, että hän
tuskin oli sen ajan mallityttö. Sellaisena aikana, jolloin naisihanne
tuntui vaativan, että vartalo oli mahdollisimman ohuen paperiveitsen
kaltainen, ilman ainoatakaan taivetta eteen tai taaksepäin, ei
muodikas leninki ehkä olisi sopinut hengittävälle Milolle; mutta hänen
kainostelemattomasti kaartuvat viivansa näyttivät viehättävän sopivilta
hänen yllään olevassa paksussa, valkeassa villapaidassa, polvihousuissa
ja pitkissä sukissa. Hänen tuuheat, kullanruskeat hiuksensa oli
palmikoitu kiemuralle pään ympärille. Johtajatar oli jo maininnut, että
koulujen yliopettajattaret eivät suvainneet voimistelunopettajattarien
pitävän lyhyttä tukkaa, olipa se »bobattu» tai »shinglattu», koska
he siten näyttäisivät liian nuorilta asemaansa varten. Senmukaisesti
nämä voimistelun opiskelijat antoivat kiharoittensa kasvaa ja
pitivät ne palmikolla — mikä lisäsi neiti Hannanin ulkonäön yleistä
klassillisuutta. Tuntuu vaikealta kuvitella »shinglattua» Venusta.

Mutta vaikeaa on myöskin kuvitella Venusta muutoin kuin melkein
sanattomana, puhuja hänessä kenties on silmien haaveellinen katse
(milolaisessa Venuksessa) tai elottoman hymnin viekoitteleva houkutus
(Medicin Venuksessa.)

Mutta sellainen ei ollut peloton Hannanin

Syvällä alttoäänellään hän lasketteli suustaan englanninkielistä
puhetta, kahdennenkymmenennen vuosisadan mallista, viisitoistavuotisen koulupojan
tapaan.

»Nirhaisin vain hieman käpälääni, kiitos!» oli hänen vastauksensa,
kun johtajatar tiedusti, oliko hän loukkaantunut. Sillä hänen toisen
kauniin nilkkansa ympärille oli sukan alle sidottu nenäliina. »Luissa ei
ole vikaa!»

Venus.

Heti kun hän puhkesi puhumaan, tajusi kuulija, että vaikka hän
muodoltaan olikin rehevästi kehittynyt viidenkolmatta-ikäinen nainen,
oli hän luonteeltaan vielä lapsi. Hän tuntui kymmentä tai viittätoista
vuotta nuoremmalta kuin ainoakaan Topin serkuista, kymmentä tai
viittätoista vuotta lapsellisemmalta kuin lapsivampyyriä näytellyt,
sievä filmitähti.

Uteliaana kuin koululapsi hän katseli näitä vieraita, joille hänet
nyt esiteltiin. Hänen kaikista piirteistään saattoi lukea, mitä hän
ajatteli tästä eriskummaisesta, vanhasta peitteestä, joka pyyhkäisi
variksenpelättimenhattunsa ankanmunan kaltaisesta päästänsä. Entä tämä
toinen, tämä vanhuksen seurassa oleva nuori mies? Kuinka hieno'. Hänen
kaulanauhansa... hattu pois päästä!

Häntä tarkoin silmäilevä isoisänisä katsahti ylöspäin ja mainitsi,
että hänen nuorella sukulaisellaan ja neiti Hannanilla oli nähtävästi
yhteisiä ystäviä, Seymour-nimisiä ihmisiä.

Syvällä alttoäänellään jumalatar suvaitsi lausua, että Seymourit olivat
hänestä kauhean hupaista väkeä.

Hän lisäsi Topille: »Tunnetteko heidät hyvin?»

»En», vastasi Top. »Olen tavannut heidät kerran.»

Jumalatar purskahti syvään, raikuvaan nauruun. »Hohoo! Nimitättekö
te sellaisia 'ystäviksi'?... Minä olen tuntenut heidät siitä asti,
kun olin tuonkorkuinen.» Hän nosti jalomuotoisen kätensä suunnilleen
isoisänisän hatun tasalle.

Top punastui, tuntien olevansa typerä.

Isoisänisä katseli Topin punaa ja näytti pitävän
sitä kauneudenihailun nostattamana. Täysin hyväksyvästi
isoisänisä sitten silmäili vuorotellen näitä hyvin muodostuneita ja
mainiosti kehittyneitä nuoria olentoja. Hänen luokittelunsa mukaan he
kuuluivat ryhmään (a), molemmat ryhmään (a), jolleivät ryhmään (i).

Totisesti he näyttivät muistuttavan jonkun klassillisen
rakkauskertomuksen kuvaa enemmän kuin mikään muu, mitä tämä vanha herra
oli milloinkaan nähnyt muulloin kuin unissaan.

Kun he pian senjälkeen kävelivät takaisin opistorakennukselle, nähtiin
isoisänisän astelevan toisten edellä jumalattaren rinnalla. Tämän
nuoren olennon ja tuon kuihtuneen vanhuksen vastakohtaisuus oli
draamallinen. Se pisti jälessäpäin Topin vierellä tulevan johtajattaren
silmään. Myöskin Topin silmät olivat levällään — mutta toisesta syystä;
ensimmäisen kerran hän kuuli vanhuksen kohteliaasti puhuttelevan sangen
nuorta henkilöä.

»Näyttää siltä — oi, vaippani!» — peite oli valahtanut irti.
»Suvaitsetteko —» Jumalatar sieppasi sen ja kietoi sen hänen kaulansa
ympärille. »Kiitos, rakas, nuori neiti, kiitos. Näyttää siltä, että te
neitoset vietätte täällä perin hupaista elämää. Onko se teistä hauskaa?»

Innostuneena jumalatar vakuutti: »Oi, hyvin hauskaa.

Niin, kyllä! Täällä on mainiota.»

»Epäilemättä; epäilemättä. Pelaatteko hockeytä?»

»Kyllä toki!»

»Tennistä?»

»Oi, tietysti! Olen kovin innostunut siihen.»

»Krikettiä?»

»Pelaan sitäkin.»

»Tyttöjen krikettiä luonnollisesti?»

»Mitä? Samaa kuin miehetkin. Pelaan sitä poikien kanssa; olen aina
pelannut, hyvin nuoresta pitäen.»

»Poikien kanssa? Kenen poikien?»

»Meidän poikien, kotosalla — veljieni kanssa. He», kertoi jumalatar
tuttavallisesti, »aikovat kumpikin pyrkiä armeijaan. Liian typeriä
mihinkään muuhun, väittää isä. Hoo! Mutta aika hyvin he kuitenkin
ovat selviytyneet koulussa. He ovat molemmat jalkapallojoukkueessa,
ja toinen on rugby-joukkueessakin. Kaikki ovat väittäneet, ettei
heillä ole koskaan ollut niin loistavaa maalivahtia kuin Clive on.
Hän on vanhempi veljeni. Ensi kerralla on hänen kaikkein viimeinen
mahdollisuutensa päästä Sandhurstin sotaopistoon. Opettaja sanoi:
'Jumalan kiitos, Hannan, tämän jälkeen minun ei enää tarvitse nähdä
kasvojasi.»

»Sanoiko hän tosiaan niin? Niinkö tosiaan? Entä te itse?
Urheiluharrastukset taitavat olla teillä suvussa, näyttää siltä.
Osaatte tietysti uida?»

»Aika hyvin!»

»Entä juoksetteko? Hyppäättekö? Harrastatteko estejuoksua?» (Sama
vastaus tuli kaikkiin näihin kysymyksiin.)

»Kaikki perin oivallista. Teidät olisi lähetettävä olympialaisiin
kisoihin... Jalkapalloon ette kaiketi sekaannu?»

»Kyllä. Miksikä en? Olen pelannut sitä», vastasi jumalatar täydellisesti
terveen ja tuiki kokemattoman ihmisen rauhallisen hyvänsävyiseen tapaan.

Hänestä tämä kummallinen, vanha, noin satavuotinen kävelevä
höyhenpeite oli sellainen olento, jonka puheisiin oli vastattava yhtä
kainostelematta kuin hän vastailisi veljilleen, opiston johtajattarelle
tai vähän matkan päässä kentällä hyvin tarkkaavina ja uteliaina
slaaville tyttökumppaneilleen.

Noilla tytöillä olisi piakkoin paljon kyseltävää, siitä oli Marjone
varma, aina he utelivat kaikenlaista, jokainen heistä! Marjorie
ei koskaan kysellyt mitään. Hänestä ei minkään tähden kannattanut
olla niin hullun utelias. Nauttia elämästä ilman sitä, se oli hänen
tunnuslauseensa.

Tämä tavaton, liikkuva muumio —

»Vai niin? Vai olette te pelannut jalkapalloa?»

»Kyllä. Minkä ihmeen vuoksi ei minun pitäisi sitä pelata?»

»Koska se ei mielestäni ole soveliasta tai sopivaa siihen nähden,
mitä varten teidät on biologisesti sovellettu ja luotu epäilemättä
sopivaksi.»

Käsittämättä kerrassaan mitään jumalatar tokaisi: »Mitä tuo kaikki on?»

»Koska se on miesten leikkiä», selitti isoisänisä itsepintaisesti.

»Minkä ihmeen tähden sen pitäisi olla? Kovin siivoa leikkiä. Minä
pidän siitä.»

»Mahdollisesti pidätte nyt itseänne kenen tahansa nuoren miehen
vertaisena?»

»Uh!» äänsi jumalatar sävyisen halveksivasti. »Olisipa surullista,
jollen olisi paljon parempi kuin jotkut heistä.»

Perässä asteleva ja kuunteleva Top silmäili häntä kiireestä
kantapäähän. Häntä katsellessaan Top ajatteli koruttoman varmasti
ja lievän välinpitämättömästi, kuten kaikki rugby-pallon miehet
ajattelevat tavallisen jalkapallon pelaajista: »Jalkapalloa! Tuo tyttö
musertuisi vanuksi todellisessa hyökkäyksessä!»

»Entä mitä», tiedusti isoisänisä heidän saavuttuaan halliin, »aiotte
tehdä kaiken tämän jälkeen?»

Silloin näytti jumalattaren silmistä säihkyvän todellista, hyvin
viehättävää innostusta. Ihastus värähdytti hänen syvää alttoääntänsä.

Hän vastasi: »Niin, nytkö? Nyt saamme teetä.» Nälkäisesti hänen
silmänsä suuntautuivat ravintolahuoneen

Johtajatar pisti kuivasti väliin: »Vielä hetkinen! Herra Mundy
tarkoittaa, mitä aiot tehdä ammattinasi, Marjorie.»

»Hm, en tiedä», vastasi jumalatar, kääntyen ympäri ja jääden seisomaan
kädet uhkeilla lanteilla. »Minun on kai hankittava elatukseni jollakin
tavoin samoin kuin kaikkien muidenkin.»

Tähän uuteen tahdikkuuden näytteeseen isoisänisä huomautti: »Rakas,
nuori neiti, todennäköisesti teidän ei sallita kauan noudattaa _sitä_
suunnitelmaa.»

»Hyvä Jumala! Ettehän _te_ toki arvele, että minut pannaan kouluun»,
pääsi säikähdyksen huudahdus hengittävältä Mitoita. »Äiti aina väittää,
että olen ihan liian karkea olemaan sisällä. Minun pitäisi muka
pysytellä pihalla koirien luona.»

»Tarkoitin todennäköisempää mahdollisuutta», vastasi isoisänisä
hymyillen. (Top vapisi pelosta.) »Otaksuttavasti osuu tiellenne joku
mies, joku _embarras de richesse_, joka kovin mielellään ansaitsisi
elatuksen puolestanne.»

»Mieskö?»

»Minkä tähden lausutte sen niin hämmästyneen tapaisesti? Ettekö pidä
miehistä, saanko kysyä?»

»Oi, ei niin. Ei minulla ole mitään heitä vastaan. Miksipä minulla
olisi? He ovat ihan niinkuin pitääkin», vakuutti hän, samalla kun hänen
sävynsä ilmoitti: »Ihan niinkuin pitääkin omalla paikallaan», joka
saattoi olla koirien seassa pihalla tai jossakin muualla.

»Ihan niinkuin pitääkin? Entä avioliittoon?»

»Avioliittoon», kertasi jumalatar. »Kuka? Minäkö?»

»Niin, varmasti», vahvisti isoisänisä, katsoen hievahtamatta häneen.

»Oi, hyvä Jumala!» huudahti jumalatar, päästäen homerisen naurunsa.
»Avioliittoon? En minä!»

Johtajatar ja Top kuuntelivat tätä kukkean kaunottaren ja pelkäksi
saloksi kuivettuneen iäkkään vanhuksen välistä keskustelua, ikäänkuin
se olisi ollut varieteenäytös, ja hieman sentapaiselta se tuntuikin.

»Miksi ette te, rakas neiti?»

»Hm! Koska kukaan ei katsoisi minuun päinkään.»

»Kuka sellaista väittää?»

»Pojat kotosalla.»

»Veljenne! Mitä he siitä tietäisivät? Miten he pystyisivät sitä
arvostelemaan?»

»No, en tiedä! Heidän pitäisi! Ovathan he miehiä!»

»Mutta he väittävät, ettei kukaan mies katsoisi teihin

»No niin; siltä minustakin tuntuu.»

»Mutta minkä ihmeen nimessä —?»

»Koska muistutan liian paljon työhevosta», selitti jumalatar yhtä
hyväntuulisesti ja luontevasti.

Pilkallisesti ja epäilevästi isoisänisä nyökytti kilpikonnanpäätänsä
samalla tavoin kuin omituiset, pienikantaiset, japanilaiset lamppua
kannattavat olennot työntämättä kuitenkaan kieltänsä näkyviin.

Sitten hän alkoi uudelleen: »Entä jos joku mies katsoisi?»

»Minä purskahtaisin, se on varma», vastasi jumalatar. »Jos joku alkaisi
leperrellä minulle joutavia ja muuta semmoista, purskahtaisin nauramaan
kesken kaiken, ja siinä se olisi.»

»Totisesti», lausui isoisänisä lumouksen ja innostuksen valaistessa
hänen kuihtuneita piirteitään. »Tämä on totisesti—» Hän kääntyi
rauhalliseen, huvitettuun johtajattareen päin. »Niin, tällaisia
mielipiteitä olisin tuskin osannut kuvitella kuulevani — sanokaahan,
lapsi», — hän pyörähti jälleen urheilijattaren puoleen —»sanokaahan,
tanssitteko?»

»Enpä huonosti.»

»Ette —?»

»Enpä huonosti. Tarkoitan, niin, aika hyvin Olen innokas tanssija.»

»Ahaa! Oivallista. Päähäni pälkähti äsken — pelkäsin, ettei tanssi
kenties mielestänne vaatisi kylliksi ponnistusta, neiti Hannan. Mutta
koska tanssitte, toivon teidän suovan meille kaikille sen kunnian,
että sulostutatte läsnäolollanne nuoren sukulaiseni yhdennenkolmatta
syntymäpäivän kutsuja.»

»Mitä? Onko teillä nuori sukulainen, joka aikoo juhlia yhdettäkolmatta
syntymäpäiväänsä? Loistavaa!» huudahti jumalatar. »Minä tulen, siitä
saatte olla varma, jos vain saan kiristetyksi lähtöluvan», lisäsi
hän, luoden masentavan katseen johtajattareen. »Kiitos! Mersi bokuu!
Otaksuttavasti pyöräytätte minulle lippusen, jotta saan tietää, milloin
kemut pidetään ja mihin minun on pyrähdettävä ja mitä muuta siinä
lieneekään.»

»Varmasti teen sen. Kysymyksessä oleva sukulaiseni», jatkoi
isoisänisä, katsahtaen uhriin käskevästi, »on tämä nuorukainen, Harry
Tophampton».

Topin klassillinen suu oli jo raottunut hiukan. »Onko minun pidettävä
tanssiaiset?» oli vähällä luiskahtaa hänen huuliltaan.

Mutta hän nielaisi sen kysymyksen. Tanssiaiset? Hänen? Oli menneeksi!
Mitäpä siitä. — Hän sopeutui kovaan tilanteeseen. Hän sulki suunsa.

»Niin. Hän aikoo järjestää aika suuret kutsut piakkoin.» Isoisänisä
kertoi järkkymättömänä tästä suunnitelmasta. »Oikeastaan ne ehkä
pidetään ensi kuussa, vähän hänen syntymäpäivänsä jälkeen; järjestelyt
eivät vielä ole ihan täydelliset. Nyt hän tuntee paljon nuorta väkeä
Lontoossa, riittävästi tanssiaisiin kutsuttaviksi. Hän toivoo näkevänsä
teidät siellä —» Vanhuksen uhkaava sävy sai taaskin heikon punan
kohoamaan äänettömänä kuuntelevan Topin kasvoille.

»Ja nyt, rakas, nuori neiti», virkkoi isoisänisä lopuksi nymfille,
joka oli alkanut siirtää painoansa vuoroin toiselle, vuoroin toiselle
matalan kengän verhoamalle jalalleen, »älkää enää salliko meidän
pidättää teitä poissa teepöydästä —» »Niin, kiitos! _Pelin jälkeen_
hiukan hiukaisee», myönsi hengittävä Milo nälkäisesti huulillaan hymy,
joka toi näkyviin rivin tasaisia moitteettoman valkeita hampaita
ja kaksi syvää, rusottavaa poskikuoppaa, samalla kun hän kääntyi
poistumaan ruokailuhuoneeseen. »Hyvästi!»

Sen iltapäivän viimeinen yllätys sattui silloin, kun isoisänisä sanoi
jäähyväiset johtajattarelle.

Kun viimemainittu tuli ulos saattamaan heitä autoon, kumartui vanhus
hänen kätensä ylitse kohteliaasti kuin kahdeksannentoista vuosisadan
markiisi.

»Suvaitkaa ottaa vastaan kiitokseni siitä vaivasta, jonka olette
nähnyt tehdäksenne tämän iltapäivän minulle ja nuorelle sukulaiselleni
erittäin mielenkiintoiseksi. Parhaat kiitoksemme! Ja — ettehän
kieltäydy? Haluaisin osaltani panna tämän sitä uimalammikkoa varten,
jonka laittamisesta opiston alueelle puhuitte.»

»Tämä» oli sellainen seteli, että harmaahiuksisen johtajattaren pää
oli sekaisin vielä sittenkin, kun ylimielisesti kohdeltu autonohjaaja
ajaa turisti asemalle vievällä tiellä kahden shillingin kyytimatkan
viimeistä kilometriä.

Junassa — jossa tällä kertaa ei kaikeksi onneksi ollut niin paljon
väkeä — isoisänisä kääntyi Topin puoleen.

»Kuinka komea ja pysty nuori olento se sinun Venustyttösi onkaan!»

»Niin, sir, sellainen hän oli.»

»Kas vain! Sinä tajusit niin paljon, POIKA, niinkö? Minua hän
miellytti.»

Sitä Top oli pelännytkin. »Niinkö, sir?»

»Niin, minä pidän siitä tytöstä, jopa hänen henkisestäkin puolestaan.
Kun hän on sivistynyt tai ainakin puolittain sivistynyt, kun hän on
oppinut puhumaan edes muutamia lauseita englanninkieltä, sukeutuu
hänestä harvinaisen hieno nainen. Hänen puhe- ja esiintymisvirheensä
— sillä sellaisia tunnustan hänessä olevan — ovat helposti karsitut.
Pikku seikkoja.» Kättänsä heilauttamalla hän pyyhkäisi syrjään koko
kysymyksen Hannanien älyllisestä puolesta. »Pikku seikkoja. Niiden
sulattaminen, hiominen, muovaaminen ja kiilloittaminen olisi kiintoisa
ja sopiva tehtävä kenelle miehelle tahansa; vai mitä arvelet, POIKA?»

Top ei osannut virkkaa mitään ja pysyi ääneti.

»Ihastuttavaa ainesta», mietti isoisänisä ääneen junan kiitäessä
eteenpäin. »Vilpitön ja joustava. Kasvattamisen arvoinen, POIKA. Kun
puhun kasvattamisesta, en tarkoita lainkaan kirjatietoja. Tarkoitan,
että hänet kannattaa opettaa tuntemaan itsensä, ottamaan hänelle
määrätty paikka luonnon järjestyksessä.»

Taaskaan Topilla ei ollut mitään sanomista ja hän pysyi edelleenkin
vaiti.

»Mitä taas ulkonäköön tulee, POIKA — oi, se tuo mieleen Tennysonin
säkeen:

»Häntä katsellessaan vanhus nuortuu.»

Topin mielestä pysyi nuori mies häntä katsellessaan kylmänä.

XI luku

Kainostelematonta keimailua

Kylmänä kuin kivi oli Top pysynyt jumalattaren läheisyydessä!

Ja niissä oloissa se ei ollut onneksi. Isoisänisä ei ollut suinkaan
kylmä kuin kivi ajatellessaan tätä tyttöä perillisensä morsiamena.
Hän oli jo pannut pojan kalpenemaan viittauksillaan, että Topin olisi
nyt oltava valmis piakkoin lähtemään vierailulle hengittävän Milon
vanhempien luokse! Mennä käymään majuri ja rouva Hannanin luona!
Lähteä komennettuna jonnekin Surreyhin, näiden ihmisten asuinpaikkaan,
suosituskirje taskussaan! Pyytää heiltä lupaa lähettää tälle tytölle
kutsu syntymäpäivätanssiaisiin!

Top alkoi miltei kammoten ajatella tätä kuolevaista Miloa, joka
alunperin oli jättänyt hänet kylmäksi.

Sillä välin lähestyi kohtaus erään toisen henkilön kanssa, naisellisen
olennon, joka ei jättäisi ihan kylmäksi häntä, tätä nukkuvavaistoista
nuorukaista.

Meistä kaikista on sangen mielenkiintoista pysähtyä ajattelemaan:
»Juuri tälläkin hetkellä liikkuu maailmassa ihmisiä, joita en vielä
ole nähnyt, mutta jotka kohtalon määräyksestä osuvat tielleni ennemmin
tai myöhemmin. Jotkut heistä ovat ikäviä, harmillisia tai pelkästään
yhdentekeviä.

— Mutta toiset —he ovat minulle suuriarvoisia ystävinä, jopa
mahdollisesti rakastajinakin.

— Nämä tulevaisuuden minulle varaamat lahjat ovat tällä hetkellä
kenties vielä kehdossaan. Tai ehkä he jo ovat samannäköisiä kuin
silloin, kun minä heidät kohtaan. Kentiespä he ovat jo niin lähellä,
että heidän yllään on ihan samat vaatteet kuin silloin, kun kohtaamme
toisemme — vaikka vielä en ole heitä nähnytkään!»

Tällaisia mahdollisuuksia on kaikkien meidän elämässämme.

Sellainen oli Harry Tophamptonin elämässä.

Tällainen varsin mahdollinen nainen oli olemassa.

Tämä nainen, jonka piti tulla hänen elämäänsä, oli ollut olemassa,
jossakin paikassa, sinäkin iltana, jona hän oli alistuvasti tanssinut
filmitähden kanssa, ja sinäkin iltapäivänä, jona hän oli — ihastumatta!
—katsellut, kun tyttöurheilija heilutteli kookkaita, viimeistellyn
kaunismuotoisia raajojaan leikkikentällä.

Taaskin yhden tytön oli aika ilmestyä Topille, niin vahan kuin hän sitä
aavistikaan.

Hänen serkkunsa Gertruden parantumaton tapa oli unohtaa koko joukko
pikku esineitä jälkeensä, ja juuri siitä johtui tämän uuden tekijän
joutuminen Topin nuoreen elämään.

Gertruden taaskin pikipäin pistäydyttyä äidin luona, oli rouva Mundyn
sateenvarjotelinettä koristamassa esine, joka ei suinkaan näyttänyt
Gertruden omaisuudelta, nimittäin näädännahkainen kappa, tuuhea kuin
pensaikko. Sen vuori oli Poiret-silkkiä, ja siitä lehahti heikko kuuman
hunajan ja gardenioiden tuoksu.

»Mistä ihmeestä lapsi lienee tämän lainannut?» huudahti rouva Mundy
illallisen jälkeen eräänä lauantai-iltana. »Top, rakas, Helen paneutui
aikaisin levolle, joten —»

»Minä menen», tarjoutui Top; ja hän lähti ja käveli melkein koko
matkan Batterseasta Strandin kohdalla olevalle kadulle, Dickensin
aikaiselta näyttävälle, isolle liiketalolle, jonka ullakkohuoneistoon
nuo rakastuneet boheemilintuset Gertrude ja Eric olivat sijoittuneet ja
rakentaneet epävarman pesänsä.

Nuoren miehen soitettua ovikelloa ei kukaan tullut avaamaan.

Siivoojatar, joka samassa ilmestyi liikehuoneistoista, päästi hänet
sisälle. Hän juoksi ylös kolmet portaikot, jotka kävivät sitä
kehnommiksi, mitä lähempänä ne olivat kattoa.

Kaasuliekit, ainoat valot, oli kierretty pienelle.

Hämärästi Top erotti tumman hahmon, joka oli kyyristynyt hänen
naimisisssaolevan serkkunsa suljetun oven eteen. Ja melkein ennen
kuin hän havaitsi olennon, hän tunsi tuoksahduksen koleassa, kaasun
ja korkkimaton hajun täyttämässä ilmassa. Hajuveden tuoksua, joka
muistutti lämpimällä hunajalla valeltuja gardenioita.

Top seisahtui.

Hahmolta pääsi riemuinen, naisellinen huudahdus: »Eric'» Sitten
pettyneestä »Oi, luulin teitä Ericiksi. Olen istunut täällä tuntikausia
odottamassa, että he palaisivat —»

»Eikö rouva Blake ole kotona?» kysyi Top säyseästi.

Rouva Blake oli Gertruden avionimi.

»Kotona? Onko hän koskaan kotona?» kivahti hahmo ärtyneesti. Nyt Top
erotti olennon, jonka paksun vaipan kaulus ylettyi himmeästi näkyvien
naisenkasvojen nenään saakka ja jonka silmät olivat melkein piilossa
Topin mielestä »hullunkurisen» hatun varjossa.

»Milloin ja missä se nainen milloinkaan saa tehdyksi lainkaan työtä
ja ansaituksi rahaa, sitä en jaksa käsittää», jatkoi ääni, kaunis,
tuskastunut tytönääni. »Hänen on tultava takaisin johonkin aikaan tänä
iltana; ja minun täytyy tavata hänet, vaikka minun pitäisi istua tässä,
kunnes juurrun. Nyt on henki kysymyksessä!»

»Kova onni!» pahoitteli Top myötätuntoisesti (aprikoiden, niitähän tämä
saattoi merkitä).

»Niin onkin. Ja siitä johtuu mieleeni: onko teillä savukkeita?»

»Kyllä», virkkoi Top. »Kyllä minulla on.»

Hän otti esille ohuen, siannahkaisen mestariteoksen, jossa oli
kultaiset kehykset ja nimikirjaimet — niin, se ei ollut lainkaan
Topin makuinen. Henderson oli määrännyt, että hänen oli käytettävä
sitä koteloa; Hendersonin ystävän herra Crouchin ystävän herra
Levinskyn ystävä herra Cohen oli tuntenut erään herrasmiehen, joka oli
luovuttanut sen herra Tophamptonille melkeinpä »tukkuhinnasta» kolmesta
punnasta seitsemästätoista shillingistä kuudesta pennystä.

»Armias taivas, rakas ihminen, ettekö voisi antaa minulle savuja?»

»Kas tässä», tarjosi Top. »Minä poltan tällaisia.»

»Kuinka odottamatonta, ja tuollaisesta kotelosta! Mistä hän olette
sen saanut? Juuri tuollaisen _saattaisi_ nainen antaa», rupatti
tyttömäinen ääni. »No niin, taivaalle kiitos seurasta ja tupakasta!
Istukaa! En minä osaa p e valotornille. Onko teille tulitikkuja,
kumppani?»

Hauska ääni oli tällä tytöllä; ja hänestä uhkui hauskaa, herttaista,
ystävällistä tuntua.

»Kyllä», vastasi Top.

Hän raapaisi tikun palamaan ja ojensi sitä savuketta kohti; pimeästä
lähestyivät kultaista hehkua kohti kasvot — suuret, laajat silmät,
pieni, suippo, pysty nenä, leveä, kaareva, tulipunainen suu —
peittelemättömästi! maalattu!

Top, Australian saloseutujen kasvatti, joka inhosi kasvojen maalaamista
— pitäen sitä englantilaisten vastenmielisenä tapana! — pani merkille
hanhen kaarevuuden, niiden omituisen kiehtovan hymyn ja niiden takaa
pilkottavien hampaiden helmimäisen väikkeen.

(Todentotta tekee mieli uskoa, että ihomaalia vihaavat miehet eivät
huomaa sitä sellaisissa kasvoissa, jotka heitä miellyttävät!)

Silmäripsien takaa, joiden pituuden hän havaitsi, mutta joita
jäykistävää voidetta hän ei huomannut, tarkastivat loistavat, kirkkaat
silmät Topia, hänen vartaloaan, piirteitään, vaatteustaan.

Ruumiinrakenne uhkea, piirteet miellyttävät. Vaatteet ohoi!
Päällystakki sopi hyvin hänen kauniiseen vartaloonsa. Toisella
käsivarrella riippui se vaatekappale, jonka tähden Top muuten oli tänne
tullutkin — se tuuhea, unohtunut kappa.

Myöskin sen tyttö näki. Ihan äkkiä hän huudahti: »Hyväinen aika! Tuo
mieshän on siepannut turkisvaippani!» Pieni käsi sujahti esiin ja
kiskasi vaipan Topilta.

»Teidän vaippanne? Onko se teidän?»

(Senvuoksi siis kappa oli koko matkan Topin kävellessä tuoksunut
samalta kuin tämä tyttö tuoksusi. Oi!)

»Gertrude-vintiö lainasi sen tehdäkseen juhlallisemman vaikutuksen
johonkin kustantajaan. Otaksuttavasti hän unohti sen konttoriin. Kuinka
hänen kaltaistaan tosiaankin. Enää se ei ikinä lähde kynsistäni.
Kuudenkymmenen guinean kappa! Annoin itsekin siitä seitsemän puntaa
eräälle pukuliikkeessä palvelevalle neitoselle, joka möi sen, koska
hänellä on ennestään niin paljon turkiksia, ettei hän jaksa hengittää.
Mihinkähän Gertrude sen tällä kertaa unohti?

Kävittekö noutamassa sen etsi vastaosastosta?»

»En», sanoi Top, joka olisi saattanut lisätä vielä jotakin.
Mutta samassa tämä pikku nainen, jolla oli turkisvaippa, savuke,
hullunkurinen hattu ja jota ympäröi lämmin, ystävällinen ilmakehä,
ponnahti pystyyn, kiljaisten ilosta: »Gertrude! Tuossa hän on
vihdoinkin. Ilkimys! Miksi et tullut aikaisemmin?»

»Hei vain! _Sinäkö_ siinä, niinkö?» huohotti Gertrude, joka nousi
viimeisiä porrasaskelmia. Hän oli juoksujalkaa rientänyt tänne äidin
luota, jonne hän oli syöksynyt takaisin noutamaan kappaa, mutta
saapunut perille viisi minuttia Topin lähdettyä ja josta hän oli
kiitänyt takaisin omaan asuntoonsa.

»Kas vain, Top! Näin kaideristikon lävitse Topin suunnattoman kalliit
kengät ja sinun hameesi, joten varmasi uskoin hänen tuoneen jonkun
sievän morsiamen tarkastettavakseni. Tulkaa sisälle, tulettahan. Voi
turkanen! Olenko taaskin unohtanut avaimeni jonnekin? En sentään.
Pelastettu! Kaikki astuvat sisään!»

He menivät sisälle, mutta vähään aikaan ei Top saanut tietää, kuka tämä
loistelias ja sujuvapuheinen vieras oli ja mikä hengentähdellinen asia
oli tuonut hänet Gertruden luokse.

Varmasti, kuten pienikokoinen nainen aina käsittelee rotevaa miestä,
tarttui Gertrude Topin leveän hihan olkapäähän ja juoksutti häntä
käytävässä. »Tuonne noin!» komensi hän, työntäen Topin sekavaan,
karhunpesää muistuttavaan keittiöönsä. »Sinä valmistat kahvia kuten
enkeli.»

Useimpien siirtomaalaisten tavoin Top oli yhtä taitava kaasukeittiön
ääressä kuin jalkapallokentällä tai lampaita kerittäessä; hän keitti
mainiota kahvia.

Kahvi oli saanut selvitä viisi minuuttia toisen kiehahtamisen jälkeen.
Kuitenkin Top viivytteli.

Arkihuoneesta kuului puheensorinaa ja sitten vinhaa kirjoituskoneen
naksetta.

»Pitäisikö minun mennä sisälle?» mietti hän.

No niin, he olivat _vaatineet_ kahvia.

Hän otti tarjottimen ja meni sisälle arkihuoneen ovesta.

Gertrude oli nyt ottanut hatun päästänsä ja työskenteli tulisesti.
Hänen ystävänsä, jolla oli turkiskappa ja hullunkurinen hattu (kuluisi
vuosia, ennenkuin Top oppisi erottamaan hullunkurisen muodikkaasta),
seisoi selin Topiin hänen astuessaan huoneeseen. Viimemainittu melkein
hätkähti kuullessaan hänen draamallisesti lausuvan:

»_Ja jos olenkin ollut petollinen, niin ovatko tunteeni sinua kohtaan
silti olleet vähääkään laimeammat_?»

»Vähääkään laimeammat», jupisi Gertrude, joka ajatuksiinsa vaipuneena
istui koneensa ääressä. »Ahaa! Kun tunteista on puhe, tässähän on nuori
Topimme taaskin.»

»Pane kahvitarjotin tuonne, Top, ja kaada kuppeihin; teethän sen? Saat
istua ja polttaa tupakkaa, mutta jos häiritset, kuolet kuin — Ei —tämä
ei ole minun kertomuksiani, koska aiot kysyä; tämä on neiti Lilith
Mournen osa, jos tiedät, mikä osa on. Tietenkään hänen puolestaan
ei sitä tee kukaan muu kuin lauhkea Gertrude-parka, jota pidetään
ammattimaisena kertomusten kirjoittajana... No niin, naisten täytyy
tehdä työtä... Saat lähteä tai jäädä tänne.»

Nähtävästi hän piti varmana, että Top poistuisi.

Top jäi.

Rumaa, mustaa piippuansa poltellen Top istui chesterfieldiläisen
sohvan nurkassa työnnettyään syrjään kasan _The Era_-lehtiä, Ericin
nyrkkeilykintaat, sifoonin, Gertruden kapan, seitsemän tyhjää
tupakkarasiaa ja Gertruden salkun, joka oli täynnä käsikirjoituksia.

Top tarkkaili perin huvitettuna.

Naisista toinen kirjoitti, toinen saneli.

Nyt oli Top oivaltanut, mikä se oli. Näytelmä. Tämä oli siis näytelmä.
Tyttöjen välisen keskustelun katkelmista hänelle oli selvinnyt,
minkä vuoksi asia oli niin hengellekäypä. Neiti Lilith Mourne, joka
ilmeisesti oli jo saavuttanut jonkun verran menestystä laulajattarena
ja lausujattarena, aikoi nyt luopua siltä ammattialalta heti, kun
hänelle oli tarjoutunut tilaisuus päästä niin sanotulle laillistetulle
näyttämölle. Tuo hänen kädessään oleva käsikirjoitus oli alkuperäisen
tshekkiläisen näytelmän englanninkielisen käännöksen ainoa kappale. Se
oli palautettava kääntäjälle seuraavana aamuna. Ja neiti Mourne halusi
pyhänseutuna lukea osansa ulkoa ja tutkia siitä. Senvuoksi hän oli
tullut Gertruden luokse.

Hyvä ihminen tuo Gertrude, tuumi Top.

Myöskin tuo toinen tyttö oli hyvä. Hyväntahtoinen, koska oli lainannut
kappansa. Hilpeä ja reipas, vaikka sillä hetkellä silminnähtävästi
nääntymäisillään uupumuksesta. Sen Top saattoi päättää siitä, että
hänen olkapäänsä silloin tällöin lysähtivät kasaan. Se soinnahti hänen
äänestään, kun hän hiljaa saneli, selvitti kurkkuaan ja saneli yhä.
Top mietti — naiset, työ? Nämä tytöt, jotka ansaitsivat elatuksensa
huvittamalla yleisöä, näyttivät työskentelevän ankarammin kuin kukaan
muu. He tekivät työtä kaksin kerroin, kerran yleisön näkyvissä ja
toisen kerran valmistaessaan osaansa yleisön nähtäväksi. Näin paljon
uurastusta näytelmän vuoksi.

Top, jonka mielikuvitus oli vilkkaampi kuin kukaan aavisti, kuvitteli
harjoituksia tyhjässä teatterissa, tavallisiin asuihin puettuja naisia
ja miehiä, nurisevaa kirjailijaa, kärttyistä näyttämöohjaajaa.

Sitten hän kuvitteli, miltä kohtaus näyttäisi katsottuna salin
etupuolelta, punaisella sametilla päällystetyiltä tuoleilta, joissa
jäi niin vähän tilaa sellaisia jalkoja varten kuin Topin olivat. Neiti
Mournen lukemien ohjeiden mukaan oli näyttämöllä »_pukeutumiskammio,
josta ovi vei parvekkeelle; kuutamoinen näköala merelle; puiden
lehviä_». Kuinka suuresti siitä näyttämöstä erosikaan tämä Gertruden
siistimätön, kodikas, onnekas boheemionkalo!

»_Sisälle astuu jälleen kreivitär L. negligée-puvussa_», saneli Lilith
Mourne kuin henkensä edestä. Kuin henkensä edestä naputti Gertrude
puolestaan. Liuskaa vaihtaessaan hän tiedusti uteliaana:

»Millaisessa puvussa sinä sitä näyttelet, Lil?»

»Oi rakas, minulle aiotaan antaa haaveellinen puku. Maltahan, kunnes
sen näet. Se on leikattu ihan vampyyrien malliin! Ohutta, _ohutta_
ninonkangasta, joka välkkyy perin loistavana, delfiniuminsinisenä ja
ihonpunertavana. Se laahautuu kilometrien pituisena jälessäni lattialla
— onhan samantekevä, minkä päällä se on, kunhan se vain on _jollakin!_
Etupuolelta sitä on pelkästään persoonallisuuteni voiman kannatettava,
ja toisella Olallani on ketju pienen pieniä safiireja. Jätkähän nyt...
_Rakastanutko häntä_?» Hänen äänensä muuttui hämmästyttävän äkkiä, kun
hän taaskin alkoi sanella. »_Rakastanutko häntä? Olisin voinut tappaa
hänet; olisin voinut kuristaa hänet omilla käsilläni, rakastin häntä,
palvoin häntä niin_!»

»Tämä», mutisi Gertrude heidän lähestyessään toisen kohtauksen loppua,
»ei ole sopiva paikka Topille».

»Oi, älä aja miestä pois; hän lisää tuntua», pyysi näyttelijätär.
»Siten on helpompi koettaa esittää sitä ymmärtävälle kuulijakunnalle.
Sitäpaitsi hän saattaa minut kotiin, kun saamme; tämän tulimmaisen työn
valmiiksi. Ettekö saatakin, Tommy Douglas — Top, oli tarkoitukseni
sanoa?»

»Kyllä», vastasi Top rauhallisesti. »Jos saan.»

Gertrude näytti luovan kirjoituskoneeseensa merkitsevän katseen.

Tunnin kuluttua työntyi Gertruden Eric — kookas, hoikka, mustatukkainen
mies — savukkeen- ja piipunsavun — tupakansavun sekä kahvin- ja
hajuvedentuoksun — täyttämään arkihuoneeseen, jossa Gertrude yhäti
naputteli kirjoituskoneen näppäimiä näyttelijätärystävättärensä yhä
astellessa edestakaisin ja sanellessa kreivittären synkkiä lauseita
ja Topin yhä polttaessa ja kuunnellessa puolittain huvitettuna ja —
kummallista sanoa — vähääkään ujostelematta.

Vihdoinkin:

»Kas niin! Se on valmis. Sinä olet enkeli. Annan sinulle anteeksi sen,
että olin vähällä menettää kallisarvoisen turkiskappani», huudahti
tuleva kuuluisuus. »Ei, Eric; en tahdo enää toista ryyppyä, kiitos. Nyt
minun on kiiruhdettava asuntooni, hätäisesti peseydyttävä ja vedettävä
uusi leninki ylleni.»

»Aiotko taaskin tänä iltana tanssimaan, sinä kainostelematon
keimailija?»

»Menen tänä iltana taaskin tanssimaan.»

»Samanko miehen seurassa?»

»En.»

»Lilith, sinä olet hullu. Sinun pitäisi paneutua levolle ja nukkua
yhdeksän tuntia yhteen menoon, lapsi.»

»Mikä toive. On yllin kyllin aikaa nukkua, kun olen haudassani — tai
pikemminkin uurnassani. Ruumiini tietysti poltetaan. Ei siivottomia,
likaisia hautoja minulle, joka eläissäni olen pitänyt niin tarkan
huolen molemmista jokapäiväisistä kylvyistäni. Vain kourallinen
kaunista, puhdasta, valkoista tuhkaa, jonka joku mainio croydonilainen
miekkonen vie lentokoneessa ilmaan ja hajoittaa taivaan vapaiden
tuulien vietäväksi. Sievimpiä kohteliaisuuksia, mitä minulle on koskaan
lausuttu, on se, että minä olen sekoitus, jossa on yhtä viehättävät
määrät teennäisyyttä ja raitista ilmaa.»

»Kuka niin sanoi?»

»En muista. Joku se oli. Hyvää yötä, Gertrude rakas!» Gertrude suuteli
häntä hellästi molemmille poskille.

»Hyvää yötä, Eric-kulta!»

Molemmille poskille suuteli myöskin Eric häntä hellästi.

No niin...

Kuten Top itselleen vakuutti, näyttämö-ihmiset eivät pitäneet sitä sen
kummempana kuin kädenpudistusta, Gertrude oli kerran maininnut Topille,
että Ericillä tuntui naisystäviinsä nähden olevan sama tunnuslause kuin
oli ollut Henrik kahdeksannella, joka käveltyään jonkun matkan Anne
Boleynin kanssa oli sanonut:

_»Armas, käyttäytyisin epäkohteliaasti, jos veisin sinut ulos enkä
suutelisi sinua.» (Suutelee häntä.)_

Niin; heistä se ei ollut kädenpudistusta kummempi... Mutta Top ei
milloinkaan suudellut edes serkkujaan.

Vielä.

Heidän saavuttuaan Strandille huusi Top vuokra-auton.

»Minne?»

Gertruden näyttämöystävätär ilmoitti osoitteen; hän asui puiston
toisella puolen.

»Olette kauhean kiltti, kun saatatte minut kotiin, Top», kiitteli
tuoksuava tyttö sijoittuessaan vaunun nurkkaan. »Minusta on
vastenmielistä ajaa autoissa yksin; ne ovat niin vetoisia ja tyhjiä ja
isoja, eivätkö olekin?»

»Kyllä», myönsi Top.

Se ei ollut hänen tavallinen, hänen ujo »kyllä»-sanansa.

Nyt Top ei kainostellut.

Hänen tämäniltainen mielialansa oli merkillinen.

Hän, joka Britannian viehkeimmän vaaJeaverisen kaunottaren seurassa
oli ollut sanattomana, hämillään ja ikävissään, hän, joka oli ollut
hyytävän välinpitämätön kiehtovan urheilijattaren, hengittävän Milon
seurassa — hän, Top, oli nyt ihan luontevan hilpeä, nautti olostaan,
hänestä tuntui kuin hän ja tämä Gertruden ystävä, nuori näyttelijätär,
jonka hän oli kohdannut vasta vähän yli kolme tuntia sitten, olisivat
olleet ystävyksiä jo vuosikausia!

Hän piti tästä tytöstä.

Häntä miellytti tämä tyttö, paljoa enemmän kuin kukaan muu hänen
kohtaamansa tyttö, ja se oli ihan yhtä selittämätöntä kuin se,
että hän oli mieltynyt nuoreen Jonesiin enemmän kuin muihin
opistokumppaneihinsa. Neiti Monine oli näyttelijättären näköinen; Top
oli varma, ettei häntä mitenkään voinut nimittää kiltiksi, hiljaiseksi,
kotoiseksi tytöksi ja ettei hän pystyisi mihinkään askareihin kotosalla
eikä lammasnavetassa... Top piti hänestä; älkää kysykö minulta, minkä
tähden. Top piti hänestä.

Siivo, ajatteli hän. Perin hyvänlaatuinen, vaikka lepertelikin niin
paljon turhuuksia. Ja myöskin rohkea. Älykäs; huvittava. Esiintyminen
niin herttaisen ystävällistä. Toverillista. Ja mitä siihen tulee, hän
oli niin sievä. Paljoa sievempi kuin Bébé St. Clair.

Tämä mielipide olisi huvittanut neiti Mournea, sillä kukaan ei ollut
herkempi kuin hän selittämään, ettei hän ollut sievä, ei ainakaan
luonnostaan. Hänen piirteensä olivat yhtä epäsäännölliset kuin
keskeneräinen Mah-Jong-peli; hänen yvinhoidettu ihonsa oli ihan
väritön. Mutta hänen kaunistuskeinonsa olivat mainiot; tavallisissa
oloissa hän oli tyylikäs ja pikantti, näyttämöllä huimaava kaunotar.
Ja hänen tunnuslauseensa oli. »_Tyttö, joka hyvin tuntee keinonsa, ei
tarvitse koko tätä kauneutta_.»

Tuossa hän nyt istui, ikäänkuin odottaen nuoren Tophamptonin lausuvan
jonkun lisähuomautuksen Lontoon vuokra-autojen koosta.

Tophampton ei hiiskunut mitään. Hän valtasi autosta ihan yhtä paljon
tilaa kuin hänen kookas, kaunismuotoinen ruumiinsa aina vaati. Ei
enempää. Ei vähempää... Pienestä vihreänahkaisesta, hellimästään
kotelosta neiti Mourne pian otti esille huulipuikon ja peilin.

»Hieron kasvoihini mielelläni kaikkea muuta paitsi en paistinrasvaa;
tunnen muutoin olevani niin tökerö», tunnusti hän avomielisesti
Topille. »Ettekö pahastu?»

»En laisinkaan», vakuutti Top. »Minkätähden pahastuisin?»

(Johtuu olettamaan, että maali ei _harmita_ miehiä miellyttävillä
kasvoilla, vaikka he sen huomaavatkin.)

Nähdessään hänen koettavan toisella Rayne-kenkäisellä,
korkeakorkoisella jalallaan painaa alas vastassaan olevaa laskettavaa
istuinta Top ojensi kätensä ja piti sitä paikallaan häntä varten.

»Kiitos!» virkkoi hän, nostaen istuimelle molemmat jalkansa,
jotka, kuten Top pani merkille, olivat harvinaisen pienet »Penny
ajatuksistanne», lupasi tyttö hyväntuulisesti ja kääntyi Topiin päin
heidän ajaessaan katulyhdyn ohitse.

»Mitä ajattelette, Top? Kuulin Gertruden puhuttelevan teitä, sillä
nimellä; olette hänen serkkunsa, ettekö olekin? Niin, tiedän teistä
hyvin paljon.»

»Hyvää toivottavasti.»

»_Enimmäkseen_ hyvää, Top. Saarihan muuten nimittää teitä Topiksi, enkö
saa?»

»Tehkää niin hyvin», kehoitti Top.

»No niin, mitä ajattelitte?»

Arkailematta ja totuudenmukaisesti Top ilmaisi ajatuksen, joka yhä
pyöri hänen mielessään. »Totisesti, kuinka pienet teidän jalkanne ovat!
En ole koskaan nähnyt noin pieniä jalkoja.»

»Ettekö?» Tyttö päästi vähäisen, sointuvan naurahduksen ja taivutteli
varpaitaan tarpeettomilta näyttävissä kengissään. »Te olette rohkaiseva
mies; _te_ tiedätte, kuinka Viikistä via kohteliaisuudet ovat
hermoille! Ne tekevät ihan yhtä elähdyttävän vaikutuksen kuin ilmaiset
fosferinepullot köyhälle, ankarasti työskentelevälle taiteilijalle.
Ajatteletteko todenperään, että jalkani ovat niin pienet kuin väititte,
Top?»

»Kyllä, niin ajattelen», vakuutti Top. »Ne ovat pienet. Molemmat
jalkanne yhdessä vastaisivat parhaiksi yhtä miehen jalkaa.»

»Eihän!»

»Niin varmasti, Lil —»

Samassa auto pysähtyi.

Top laskeutui kadulle ja tarttui tytön käteen, pieneen, lämpimään,
pehmeään, rusentuvaan. Se tuntui häviävän olemattomiin, se käsi. Tuntui
samanlaiselta kuin olisi ottanut käteensä pienen, sametinpehmoisen,
lämpimän nokkahiiren. (»Kiitos, mylord», sanoi autonohjaaja, kohauttaen
lakkiaan.)

Neiti Mourne kiitti: »Kas niin! Kiitoksia hyvin paljon siitä, että
olette tällä tavoin huolehtinut minusta ja tuonut minut kommelluksitta
kotiin. Ettekö tule hetkiseksi sisälle kaupunkiasuntoomme? Gertrude ja
minä poltimme kaikki savukkeenne, tiedän sen. Tulkaa sisälle täyttämään
kotelonne, kumppani, tulettehan?»

»Kiitos», vastasi Top, »tulen».

Kun Top astui tytön asuntoon, joka oli pohjakerroksessa, lehahti häntä
vastaan tytölle ominainen tuoksu, joka oli syöpynyt kaikkeen, niitä hän
käytti tai mihin hän koski, gardenian, hierontaspriin ja ihojauheen
haju.

Asunto oli täyteen sullottu, mutta silti siron naisellinen komero.
Kaikesta huokui eräänlaista väriaistia, »tehoa». Siellä oli hilpeän
värisiä, paperisia lampunvarjostimia, räikeän koreita pieluksia,
omituisia, täytettyjä tai posliinisia eläintonttuja. Vihreä,
espanjalainen, ruusukuvioinen shaali oli nakattu puolittain peittämään
lattialla viruvaa isoa kasaa repaleisia nuottivihkoja. Oikeastaan oli
kaiken verhoksi viskattu jotakin. Eikä yksistään se antanut huoneelle
köyhyyden ja väliaikaisuuden leimaa. Kaikki tuolit olivat »parittomia».
Tuo kirkas maalaus oli amatöörin käsialaa. Samoin oli laipion syvän
sininen liimaväritys, kuten Top huomasi. Nuo mustan ja kellan kirjavat
silkkiset pieluspeitteet, epäili hän, pitivät koossa laajassa sohvassa
olevia pieluksia. Iltavaippa, kultakudoksinen puoli ulospäin, oli
kylpyhuoneeseen vievän oven verhona. Se oli luonteenomainen sillä
ammattialalla toimivan tytön huone, jonka jäsenet pitävät kiinni
pienistä ylellisyysesineistä, usein ollen vailla välttämättömiä
tarpeita.

Silminnähtävästi ei tämä tyttö ollut laulamalla ansainnut niin paljoa
kuin onnellisempi Bébé oli ansainnut äänettömällä näyttämönä.
Mutta Lilithin tuoksuava huone oli melkein yhtä täynnä hänen omia
valokuviaan kuin filmitähden huvila oli ollut; muotokuvia oli
uuninreunustalla, pianolla ja vanhanaikaisella sivupöydällä. Siellä oli
myöskin näyttamöystävien valokuvia, isoja, taitavasti retushoituja,
pahvikehyksisiä, ja niihin oli kirjoitettu: »Kaikkea hyvää, armas»,
»Kokonaan Sinun», »Sydämellisesti».

»Miltä nämä onkalot teistä tuntuvat, Top?» »Suurenmoisilta», kehui Top.

»Asun täällä erään Hippodromessa työskentelevän tytön kanssa. Hän ei
ole vielä tullut kotiin; hän menee suoraan tanssimaan, vanha yöpöllö»,
puheli Lilith, pitäen yllään turkiksensa ja tilavan päällysvaippansa
(huone tuntui kolealta), mutta ottaen hullunkurisen hattunsa pois
päästänsä.

Hatuttomana hänen pieni, lyhyttukkainen päänsä oli kiiltävän ruskea,
ylt’yleensä teennäisten kiharoiden peitossa.

Hän ojensi kättänsä, jonka kynnet olivat suipot ja rusottavat kuin
kaunokin terälehdet. Top luuli sitä poistumiskäskyksi ja tarttui käteen.

»Mitä nyt, te rohkea, ilkeä mies?» virkkoi toinen nauraen.

»Kuka lupasi teidän pitää kättäni?»

»No, mutta tehän ojensitte sen minulle.»

»Luonnollisesti! Minähän ojensin sen saadakseni kotelonne, jotta voisin
täyttää sen.»

»Ahaa!» äänsi Top. »Vain sitäkö se oli?» Top ei ollut vähääkään
hämillään.

Mutta erään seikan tähden hän tunsi suurta ja yhä lisääntyvää
harmia.

Se oli se, ettei Jones ollut mukana.

Kuinka mielellään Top olisikaan suonut Jonesin näkevän hänet täällä,
tämän näyttelijättären asunnossa tällä hetkellä! Jones, sen hän
tiesi, piti häntä typeränä! Ei ainoastaan jääkalikkana, vaan myöskin
koko maailman pahimpana tomppelina naisseurassa. Jones ja hänen
kirkassilmäinen sisarensa, rouva Peacock, olivat keskustelleet siitä
Thamesin rannalla vietetyn, surkean kurjan pyhänseudun aikana. Siitä
Top oli varma. Häntä vaivasi niiden huomautusten arvaileminen, joita he
olivat varsin hyvin saattaneet lausua.

»Kelpo poika, tuo Top... Kerrassaan mainio jalkapallo-ottelussa,
ihmeellinen työhevonen... Mutta tyttöseurassa! Poika-rukka! Puhutaan
hitaista. Etanan vauhdilla häh liikkuisi kuherrellessaan.» (Top tunsi,
että niin oli saatettu sanoa.) »Ei osaa virkkaa sanaakaan ja punastelee
kuin tyttö!»

Viime aikoina Top oli tosin pannut merkille, etteivät tytöt enää
punastelleet. Punastumista ei siihen aikaan kukaan käyttänyt. Ei kukaan
muu kuin Top. Eikä hänkään punastellut nyt. Top oli tuskin punastunut
koko sinä iltana muuta kuin sen ainoan kerran, jolloin Gertrude oli
ilveillyt hänelle morsiamista. Tämä tyttö oli ihan liian siivo
pannakseen häntä punehtumaan. Jones ihailisi tätä tyttöä — hän, joka
osasi niin hyvin arvostella tyttöjä — tai luuli osaavansa.

Top ei suinkaan ollut varma, että Jones osasi.

Jonesilla oli tapana sanoa, että tytöt olivat »pieniä aivoituksia».

Pyh!

Jones väitti, että jopa vilpittömimmässä, yksinkertaisimmassa,
nuorimmassakin tytössä oli vähän sfinksiä.

Hölynpölyä!

Ei tässä tytössä. Kiltti, avoin pieni sielu. Hänen käyttäytymisensä oli
hupaista. Puhelutapa luontevaa, ystävällistä. »Te rohkea, ilkeä mies»,
oli hän nauraen virkkanut. Kuka oli koskaan ennen sanonut häntä, Topia,
sellaiseksi? Kaikki muut olivat nimittäneet häntä »pojaksi». Eikö tämä
tyttö ollut useita kertoja puhunut »miehestä»?

Niin, Top tunsi menestyvänsä, suoriutuvansa hyvin, onnellisesti.

Tytöt eivät olleet niin varsin pahoja. Mitä vikaa heissä oli? Hän osasi
tulla toimeen heidän seurassaan yhtä hyvin kuin Joneskin. Nimittäin jos
hänen seurassaan oli tyttö, jonka hän sai itse valita — siinä pykälä.
Ei sellainen tyttö, joka hänelle tungettaisiin, kuten se filmitähti,
joka ei osannut ratsastaa, tai se huohottava Milo. Tämä tyttö kyllä.

Ja kun hän täysin huolettomasti otti esille kotelonsa, ojensi sen
Lil-tytölle ja tarkkaili toisen täyttäessä sitä omilla, mustan ja
oranssin kirjavasta lasilippaasta otetuilla savukkeillaan, oli Harry
Tophamptonilla se epämääräinen, epäjohdonmukainen, miellyttävä tunne,
että hän tosiaankin oli maailmanmies. Usein hänestä ei tuntunut
sellaiselta. Hän ei muistanut tunteneensa sellaista koskaan ennen.

»Kas niin!» virkkoi Lil (sievä nimi), napsauttaen kotelon kiinni
ja antaen sen takaisin. »Ikävä, että minun täytyy häätää teidät
kadulle, Top, mutta karvasta totuutta on katsottava silmiin. Tämä
on ainoa huoneeni; tavarani ovat tuossa kaapissa, ja jollette te
lähde nyt vilkkaasti, en ehdi pukeutua siksi, kun saattajani tulee
minua noutamaan.» »Niin! Olette oikeassa!» vastasi rauhallinen,
hillitty maailmanmies Harry Tophampton. »Minä poistun siis. Hauskaa
iltaa!» »Näkemiin!» toivotti tyttö. Taaskin sujahti rusentuva käsi
Topin kouraan. Äkkiä Topista alkoi tuntua surkealta että hänen oli nyt
lähdettävä! Hän olisi osannut puhua tälle tytölle; hänellä olisi ollut
hyvin paljon sanottavaa —hänelle!

Samalla hetkellä näytti sama ajatus välähtävän myöskin neiti Mournen
mieleen.

»Sääli, että minun on tällä tavoin ajettava teidät pois, Top, koska
olisin mielelläni suonut teidän näkevän minut uudessa, liekinvärisessä
tanssileningissäni, johon aion pukeutua. Se on minusta hyvin
onnistunut. Eräs harhautunut mies vakuuttikin minun näyttävän siinä
'jumalallisen viehkeältä’ — älkää naurako! Mutta —»

»Kuulkaahan! Tiedättekö mitä?» pääsi Harry Tophamptonilta äkkiä ja
odottamatta. »Tahtoisin mainita teille — minäkin aion tässä kuussa
pitää tanssiaiset.»

»Niinkö?» ihasteli Lil. »Tanssiaiset omasta kohdastanne. Kuinka
viehättävästi tehty! Tanssiaiset? Tuleeko niistä suuret kutsut?»

»Kyllä. Nimittäin — niin arvelen», vastasi Top. (Vielä hän ei ollut
kuullut yksityiskohtia isoisänisältä, joka oli määrännyt nämä
tanssiaiset järjestettäviksi.) »Tuletteko te sinne, Lil?»

»Teidän tanssiaisiinneko? Oi! Onko tarkoituksenne ilmoittaa aikovanne
pyytää minua?»

»Olen jo pyytänyt teitä», vakuutti Top. »Tuletteko.»

»Milloin ne ovat?»

»Yhdeksäntenä päivänä.»

»Minun onnenlukuni. Kuinka kiltisti tehty. Kyllä... Niin kovin
mielelläni, Top... Merkitsen sen muistiin.»

»Hyvä!» huudahti Top niin innostuneesti, että kaikilta niiltä, jotka
olivat nähneet hänet St. Clairien luona, olisi mennyt silmät levälleen
ällistyksestä. »Olen kovin mielissäni siitä, että teidän sopii
tulla. Mikä onni! Kirjoitan teille, missä ne pidetään» (sitäkään ei
tanssiaisten isäntä vielä tiennyt), »ja kaikesta muusta sellaisesta».

»Kiitoksia _hyvin_ paljon!» sanoi tyttö hilpeästi. »Odotan Sitä.»

Hän kallisti tekoaaltojen kaunistamaa päätänsä sivulle ja silmäili
Topin poikamaista kouraa, joka yhäti piti hänen pehmeitä sormiaan
lujassa otteessaan.

Top oli unohtanut sen! Tytön sorrmien vähäinen liikahdus hänen kädessään
muistutti hänelle siitä. Hän hellitti heti otteensa ja sanoi reippaasti
uudelleen jäähyväiset.

Ripeästi hän kääntyi ovea kohti.

Tyttö oli seisonut Topin takana, ja hänen vapaa kätensä oli ollut
uuninreunustalla vähäisten maljakkojen, pienten norsujen ja
posliinikissojen seassa.

Samassa Top odottamatta näki, että — vaikka hän ei ollut huomannut
tytön liikkuvan — Lilith seisoi hänen ja oven välissä.

Tyttö oli siinä katsoen Topia silmiin. Hänen pieni päänsä oli
kallellaan, hänen tavattoman isoissa silmissään väikkyi hymy tahmeiden,
mustien ripsien lomitse.

Hänen silmänsä nauroivat, mutta hänen äänensä oli juhlallinen,
pilkallisen juhlallinen, kun hän lausui ponnekkaasti: »Oletteko varma,
ettette unohda kutsua minua, Top?»

Top aikoi vastata: »En tietenkään! Mitä ihmettä tarkoitatte tuolla
puheella? Varmasti en unohda.» Tai jotakin sentapaista.

Silloin se tapahtui, se ytimiä värähdyttävä, henkeäsalpaava
yllätys. Hän oli juuri puhkeamaisillaan puhumaan. Hän oli jo avannut
klassillisen Venuksensuunsa.

Mutta heti hän tunsi, että se sulkeutui jälleen, ja sen sulkivat tytön
pehmeät huulet.

Hyvin tähdätyllä, hätäilemättömällä ja lämpimällä suudelmalla tuo
tyttö, tuo sfinksi, sulki hänen suunsa.

Sitten hän sulki ovensa työnnettyään nuoren Topin lempeästi siitä ulos.

XII luku

Väärä hälytys

Portailla Top seisoi — tai pikemminkin pyöri.

Hänen silmiensä edessä häämötti Lontoon katuiamppuja sadepisaroiden
muodostaman helmiverhon lävitse. Hänen korvissaan kaikui tuon
nuoren naisen kuiskaus: »Hyvää yötä, te herttainen olento!» Hänen
huulillaan tuntui kestävä lämpö, tiukasti takertuva gardeniantuoksu,
tytön hyväilyn yhäti värähdyttävä hurma. Ja hänen sydämessään tulvi
sekavana myllerryksenä ennen tuntemattomia ajatuksia. Hänen vaistonsa
nukkuivat vieläkin; mutta liikutaanhan unissakin. Ajatukset olivat
ristiriitaisia, kiistelivät ja kirkuivat.

Kääntäessään päällystakkinsa kaulusta pystyyn Top taaskin palautti
mieleensä, ettei suuteleminen ole näyttämöväestä sen kummempi kuin
kädenpuristus.

Hän päätti, ettei hänkään pitäisi sitä sen enempänä.

Mutta sittenkin....

Ensimmäinen

Top ajatteli sitä pikku tunneille saakka.

Hän ajatteli sitä herättyään. Useita kertoja sen yön kuluessa hän kysyi
itseltään: »Minkä tähden se tyttö suuteli minua?»

No niin, minkä tähden hänen ei olisi pitänyt sitä tehdä, jos hän
piti hänestä, Topista? Hän oli luonnollinen pikku olento.... Hän
oli näyttelijätär.... Top oli ollut koko illan hänen seurassaan....
Saattanut hänet kotiin.... Hän oli hyvästellessään suudellut Ericiä,
Gertruden puolisoa.

Vaikka Top olikin kokematon, käsitti hän kuitenkin, ettei se suudelma
ollut samanlainen.

Mitä tyttö oli sillä tarkoittanut?

Äkkiä hänen mieleensä johtui — niin — oliko hän luullut Topin mielivän
—?

Minkä tähden hän ei sitten sitä mielisi?

Eikö hän ollut etsimässä tyttöä? Eikö hän nimenomaan etsinyt sievää
tyttöä? Avioliiton tarkoituksessa?

Entä sitten? Mitä vikaa tässä tytössä oli?

Mieltyneenä, hurmaantuneena Top taaskin näki tytön kasvot huoneensa
pimeydessä. Isot, kirkkaat silmät, kaarevat, tulipunaiset huulet, jotka
olivat suudelleet häntä.

Niin, Lilith oli hyvin sievä. Hän ja Top olivat joutuneet yhteen kuin
tulipalossa. Sitten hän oli suudellut Topia.

Se oli kovin yksinkertaista. Ihan selvää. He menisivät kihloihin. Hän
kertoisi isoisänisälle, saisi rahat haltuunsa, järjestäisi serkkujensa
asiat — sijoittaisi tämän tytön itsensä jonnekin, johonkin taloon,
otaksui hän (koko tämä osa oli hyvin hämärää), ja niin se sitten olisi,
ja Jumalalle kiitos sitten! Top voisi rauhallisin mielin jälleen
syventyä insinöörintutkintoihinsa ja silloin tällöin tyynesti ja
levollisesti pelata jalkapalloa. Hieman rauhaa, juuri sitä Top kaipasi.
Rauhaa ja hiljaisuutta. Niin, nyt hän nukkuisi.

Hätkähtäen herättyään hän huomasi aatoksiensa pyörivän tämän
Lilith-tytön ympärillä.

Rauha ja hiljaisuus tuntuivat tuskin olevan Tilin luonteen pääsävel.

Mutta sittenkin! Kaikki epäilemättä muuttuisi hänen jouduttuaan
avioliittoon.

Vihdoin Top nukkui.

Seuraavana päivänä tuli jo varhain aamulla keskeytys hoppuiluun (jos
Harry Tophamptoniin nähden voidaan puhua hoppuilusta). Ei tullut
kysymykseenkään mennä vieraisille kenenkään nuoren naisen luokse, ei
hänen oman makunsa eikä isoisän maun mukaisen.

Topilla oli toinen, pitkäaikainen sopimus; hänen oli mentävä
viettämään sunnuntaipäivä eräiden ihmisten luona Newhavenin
lähistöllä. He olivat Topin omaisten vanhoja perheystäviä. He olivat
tunteneet Topin jo hänen poikavuosinaan, ennenkuin lähtivät pois
Australiasta. Heidän nimensä oli Morse. Perheen isä oli Topin kummi.
Topin äiti oli kirjoittanut pojalleen ja kehoittanut häntä käymään
kummiansa katsomassa. Siten oli asia. Sellaisia suhteita ei sopinut
rikkoa tyttöjen eikä muun sellaisen vuoksi. Missään nimessä Top ei
voinut sitä tehdä eikä tehnyt.

Hän nousi Victoria-asemalta lähtevään yhdeksän ja kolmenkymmenen
junaan, matkusti tuulisella etelärannikolla olevalle isolle talolle ja
nautti täysin siemauksin lyhyestä vierailustaan Morse-ystaviensä luona.

Sana »ystäviensä» tarkoittaa _miespuolisia_ ystäviä.

Sillä siellä ei ollut ainoatakaan naista. Ei hameenlievettakään koko
talossa. Ei siskoa. Ei äitiä. Ei tätejä. Ei naispuolisia serkkuja. Ei
edes palvelijattaria. Entisiä sotilaita taloustöissä. Isä oli ollut
maanviljelijänä Australiassa ja halusi nyt kokeilla, millaisia tuloksia
voitaisiin saavuttaa meijeritalouden alalla Englannissa. Molemmat
pojat olivat koko joukon vanhempia kuin Top ja olivat olleet mukana
sodassa. Australialaisen armeijan upseereista on väärin selostettu
lauselma; nämä Topin ystävät hokivat sitä yhtenään, sovittaen sitä
itseensä. He väittivät jonkun brittiläisen aliupseerin — yksikään
brittiläinen aliupseeri ei myönnä juttua todeksi, mutta itsepintaisesti
sitä kerrotaan — uljaita merentakaisia upseereitamme arvostellessaan
lausuneen: »_Kelpo kumppaneita, muita mahdottomia seuramiehiä_.»

»Kelpo kumppaneita», huudahtivat Topin ystävät nytkin rientäessään
portille häntä vastaan. He olivat paitahihasillaan ja kädet kyynärpäitä
myöten mullassa. »Mutta seuraelämässä mahdottomia, eivät voi edes
pudistaa kättä!»

»Mitäs te nyt hommaatte?» tiedusti Top kehuvasti. Vilkaistuaan toisten
olkapäiden ylitse hän oli jo oivaltanut, mistä oli kysymys. Kelpo
kumppanit ja heidän isänsä olivat uutterassa työssä, raivaten uutta
tenniskenttää rakennuksen kupeelle.

Top riisui takkinsa, kiskoi irti kauluksensa, hellitti
housunkannattimensa, kiersi paidanhihansa ylös, lainasi pitemmaltä
kelpo kumppanilta vyön ja parin vanhoja kenkiä ja ryhtyi innokkaasti
tekemään »hiukan ruumiillista työtä» kuten isäntäväki sanoi.

Top raatoi ja kaivoi useampia tunteja kuin yksikään ammattiliitto olisi
sallinut; hän mätti tonnimääriä etelärannikon multaa toiseen paikkaan.

Kylpien kunniallisessa hiessä, hengittäen keuhkojensa pohjasta,
huohottaen ja virnistellen Top pyyhki otsaansa; hän upotti vaaleat
kasvonsa isoon, hopeiseen maljaan (jonka isännän toinen poika oli
saanut palkinnoksi kuulantyönnöstä), ja elämä tuntui hänestä hyvältä,
paremmalta kuin hän muisti sen milloinkaan tuntuneen.

»Asia on niin, että kaupungissa muuttuu niin vietävän veltoksi»,
valitti uurastava vieras katkerasti australialaisille ystävilleen.

Harmistuneena Top silmäili kämmeniään, joihin työ oli nostattanut
rakot. »Totisesti minua kiukuttaa tällainen veltostuminen. Olen
muuttunut ihan vennoksi.»

»Maltahan toki; minä en niin sanoisi, Top; pian saamme nähdä.»

Kun pimeä kattoi heidän työmaansa, siirtyivät kelpo kumppanit
vieraineen ladosta tehtyyn, tilavaan, miesmäisesti kalustettuun
arkihuoneeseen. He työnsivät isot, kolhiutuneet, nahkapäällyksiset
nojatuolit seinämille ja käärivät matot kokoon. Sitten Top otteli
nyrkkeilykintaat käsissä ensin toisen, sitten toisen pojan kanssa.

Ei; Morset _eivät_ totisesti olisi väittäneet, että Top oli käynyt
vennoksi.

Eivätkä he olisi myöntäneet Topin menettäneen ruokahaluaan hänen
syödessään illallispöydässä liharuokia ja juodessaan teetä monta
ammeenkokoista kuppia. Tällainen oli hänestä ihanteellisen hauska
sunnuntai eikä suinkaan sellainen kuin hänen vierailunsa St. Clairien
luona.

Erinomaisesti vietetty päivä päättyi soittoon ja lauluun.

Talon toisella pojalla oli banjo. Toinen kelpo kumppani soitti hyvin
pianoa korvakuulon mukaan.

Paitsi kaikkia laulujaan oli Top tuonut pillinsä taskussaan.
Kajautettiin repäisevä laulu toisensa jälkeen. _»Mitä eversti sanoi
adjutantille?» »Tuhka tuhkaksi, tomu tomuksi», »Kun kuolen, älkää mua
haudatko», »Pitkä, pitkä polku», »Picardien ruusut», »Torvensoittaja,
mitä puhallat nyt?» »Poissaoleva», »Kunnes»_.

Mitään ei puuttunut. Keskustelu oli tarpeeton. Eikä mitään puheltukaan.
Myöhään, hyvin myöhään kajahteli soitto huoneessa. Kauan se kaikui
näiden kolmen miellyttävästi väsyneen, perin tyytyväisen nuoren miehen
korvissa.

Vasta sitten, kun tuhka oli kopistettu viimeisestä piipusta ja kun
he kaikki marssivat yläkertaan makuulle, muistivat kelpo kumppanit,
että iänikuinen leikkisä kysymys oli vielä jäänyt tekemättä nuoren
Tophamptonin härnäämiseksi.

»Oletko jo suunnitellut avioliittoa, Top?» »Kenties», urahti Top.

Sinä yönä hän nukkui sikeästi kuin kaimansa.

Seuraavana päivänä Top lähti varhaisella junalla takaisin Lontooseen ja
meni suoraa päätä South Kensingtoniin opistoonsa. Siellä hän huomasi
tekevänsä koko opiskeluaikansa parhaan työpäivän. Hän tunsi olevansa
kaikin puolin parhaassa kunnossaan, vastaavansa kokonaista joukkuetta
Joneseja.

Kun Top näki nuoren Jonesin — muuten Jonesin, joka juuri äsken oli
palannut vietettyään taaskin pyhänseudun St. Clairien luona, Jonesin,
jonka napinlävessa oli myöhäinen ruusu ja kasvoilla samanlainen ilme
kuin kissalla sen äsken syötyä kanarianlinnun — työntyi hänen mielensä
etualalle jälleen asia, joka puuhaisan sunnuntaipäivän ajan oli ollut
tungettuna kauas takalistolle. Ajatus siitä tytöstä, joka oli suudellut
häntä kahta päivää aikaisemmin.

Niin, kyllä...

»_Hän_», tuumi Top.

Hänen mieleensä tulvahtivat muistot’ Lilith Mournea’ nuorta
näyttelijätärtä ympäröivä lämmin, ystävällinen ilmakehä. Hullunkurinen
hattu teennäisten kihara-aaltojen verhona. Suuret silmät. Pysty
nypykkänenä. Pehmeät, kaarevat, tulipunaiset huulet. Lämpimän hunajan
ja gardenioiden tuoksu, jota oli huokunut sen tytön turkiksista,
käsistä, hiuksista ja pehmeistä huulista, kun tyttö oli suudellut häntä.

Ne eivät olleet epämieluisia, ne muistot. Päinvastoin.

Topin, kokemattoman, mieleenkään ei johtunut ajatella suutelemista
minään taiteena. Soittoa on luonnollisesti harjoitettava, ennenkuin
nekään, »joilla on korva», pystyvät tarjoamaan toisille nautintoa
soitollaan. Maalaamista on opiskeltava niidenkin, »joilla on
värisilmää». Runoilu, kuvanveisto, hienojen koruompelujen sommittelu
kaikki ne vaativat taipumuksia. Ja vaikka aloittelijalla onkin
taipumuksia, ei hän silti vielä ole taiteilija.

Mutta sittenkin — sittenkin monet ihmiset luulevat, ettei tämä lainkaan
sovellu armasteluun. Sen saa »suorittaa miten tahansa». Siitä kyllä
selviytyy. Ajattelemista se ei kaipaa. Ajattelua tässä asiassa on
pidettävä moitittavana, halpana, alentavana, henkisen alamittaisuuden
merkkinä, puutteellisen sivistyksen jätteenä. On parempi, paljoa
parempi (joidenkuiden mielestä) olla lainkaan välittämättä elämän siitä
puolesta.

Me emme tunnu olevan samanlaisia kuin muinaiset kreikkalaiset, pakanat,
jotka nähtävästi jakoivat aikansa tasan uimakylpyihin ja armasteluun.
Missä he ovat nyt? Otaksuttavasti juuri kaikki ne kylvyt tuottivat
turmion Kreikalle ja Roomalle. _Miksi_ peseytyä usein, jollei tunneta
sen tarvetta? _Miksi_ muuttaa puhtaat vaatteet yllensä useammin kuin
kerran viikossa? Miksi vaivautua huuhtelemaan jauhetta pois kasvoista
iltaisin? Kaksi kylpyä päivässä? Heikontava tapa! Tuoksuista hiusvettä
ja tiheää tukanpesua... Miksi huolehtia? Mitä tulee hyväilyjen
tutkimiseen... pois se! Nämä puritaanit ovat sellaisen yläpuolella! Sopii
_syödä_ sipulia, jos mieli tekee, hetkistä aikaisemmin vaikka Ranskan
taitavin kemisti uhrasi kuukausimääriä keksiäkseen sen hajuveden
oikeat sekoitussuhteet, jolle on annettu tuo suloinen nimi »Le Moment
Aprés» Ranskalainenko? Tietysti! _Vain_ turhamaiset ihmiset saattavat
ajatella, että on otettava kaikki, mikä kukkien tuoksussa on suloista,
kudoksessa hienoa, sävelessä pehmeää ja rytmillistä, kaikki, mikä
on lämmintä, raikasta, ja liitettävä kaikkien niiden suoma nautinto
ihmishyväilyn hurmaan... Niin nämä muut ihmiset ajattelevat.

Ja siitä syystä Englanti, tämä meidän Englantimme on niin paljoa
proosallisempi, kolkompi, ummehtuneempi, niin paljoa ikävämpi kuin
se on tarkoitettu olemaan. Täällähän ilmestyy vain silloin tällöin,
siellä täällä joku synnynnäinen rakastaja tai joku järkevä nuori nainen
panemaan vastalauseensa — ja heti ovat ihmiset heidän »niskassaan»!

Tätä omalaatuista teoriaa kannatti Lilith Mourne, tyttö, jonka
koko elämänsuunnitelma oli yhtämittaista peseytymistä, ihonhoitoa,
pukeutumisoikkuja, äänen hiveleviä soinnahduksia. Se oli hänen
teoriansa, mahdollisesti tuiki väärä ja hylättävä. Älkää sitten
välittäkö siitä mitään, pitäkää sitä vain eräänlaisten tyttöjen
kuvaavana piirteenä. Minä vain esitän sen teille sellaisenaan.

Palatkaamme siihen nuoreen mieheen, jonka elämään hän viimeksi oli
osunut.

Top aprikoi (ei ensimmäistä kertaa): »Mutta minkä tähden se tyttö
suuteli minua?... Minkä tähden hän ei odottanut, että minä olisin
suudellut häntä?»

Sitä olisi tyttö kyllä saanut odottaa!... Odottaa odottamistaan, kuten
Top, rehellinen sielu, suoraan tunnusti Mutta nyt olikin tyttö katsonut
parhaaksi itse hoitaa tämän asian. Hyvä juttu. Se säästi paljon aikaa,
joka muutoin olisi tuhlautunut. Kenties kuukausia. Joka tapauksessa
viikkoja. Epäilemättä tanssiaisiin saakka.

No niin, ja nyt hän ajatteli sen toistakin hyvää puolta — tämä työnsi
syrjään isoisänisän lempitytön, voimisteluopistossa opiskelevan nuoren
Venuksen.

»_Hän_», mietti Top. »Hyvä Jumala!»

Äärettömän paljoa hauskemman näköinen oli se tyttö, jonka Top oli itse
valinnut. (Nyt hän jo kuvitteli, että Lilith oli hänen oma valitsemansa
tyttö.) Ja myöskin vartalo paljoa kauniimpi. Ei niin _roteva!_ Top
muisti tarinan amerikkalaisesta matkailijasta, joka Louvressa oli
huudahtanut: »Jos tuo on Milon Venus, niin suokaa anteeksi!»

Jos se tyttö oli hengittävä Milo, niin Top pyysi anteeksi ja vetäytyi
loitolle. Eikä hän nyt myöskään mielinyt lähteä käymään Hannanien luona.

»Hyvä juttu», ajatteli Top.

Varmasti voisi hän taivuttaa isoisänisän yhtymään mielipiteeseensä
tässä asiassa, tuumi Top (optimisti). Vanhus olisi hyvillään siitä,
että pojassa alkaisi näkyä hieman aloitekykyä; niin, juuri sitä
tarvittiin. Niin, hän oli puhunut Topille sensuuntaista.

No niin, tämä olisi hänelle mieleen.

Opistosta lähdettyään Top aikoi tyhjentää matkalaukkunsa, peseytyä,
sukia tukkansa ja mennä isoisänisän puheille heti ja voitonriemuisesti.

»No mm, sir», sanoisi hän. »Luulenpa, että minulla on uutisia teille.
Luulenpa voivani vakuuttaa löytäneeni tytön!»

Rouva Mundyn asunnon ovella hän seisahtui avain kädessään.

Sillä hän oli kuullut takaansa portailta kiireisiä askelia ja
huudahduksen: »Odota minua!» Ääni oli Gertruden, joka taaskin saapui
äidin luokse jollekin asialle.

»Kas vain, Top! Yksinkö? Ilman turkiksia? Ilman ihania ystävättäriä?
Oi, enkä minä ole nähnyt sinua lauantain jälkeen kyselläkseni sinulta
siitä. Kerrohan», pyysi serkku, »miten tulit toimeen Lilithin kanssa
saattaessasi häntä kotiin».

»No, sangen hyvin», vastasi Top empimättä. »Minä pidän Lilistä.»

Nyt avasi Gertrude suunsa. Mutta Top kävi arkailematta asiaan käsiksi
ja jatkoi: »Hän on minusta ensiluokkainen tyttö.»

»Niin. Ole sinä turvallisella puolella, Top; kulje virran mukana»,
virkkoi Gertrude, tointuen nopeasti. »Kaikki pitävät häntä
ensiluokkaisena, ja niinpä hän on, Jumala häntä siunatkoon! Satutko
ehkä pitämään häntä sievänä, Top?»

»Kyllä, kyllä pidän. Miten niin? Etkö sinä pidä?»

»Minusta se tyttö on ihmeellinen», vastasi Gertrude kaksimielisesti.
»Entä mitä muuta? Kerrohan!»

»Mitä minun pitäisi kertoa?»

»No niin, oliko hän sinusta — epävarma tyttö?»

Top pysähtyi avain lukkoon pistettynä.

»Ei. Minkä tähden sellaista kyselet?» (Epävarma Top olisi pikemminkin
nimittänyt häntä varmaksi.) »Kuinka kummallista puhetta!».

»Niinkö?» Huvitettuna Gertrude silmäili kookasta miestä. »Kaikki muut
väittävät niin.»

»Ketkä kaikki?»

»No kaikki miehet, jotka ovat hänet kohdanneet. _Minun_ puolisoni
väittää niin; Eric aina sanoo, että Lil on 'niin epävarma pikku pahus’.
Ja kuitenkin Eric tunsi hänet, ennenkuin hän meni teatterikouluun. John
ajattelee niin; kaikki lankomme ajattelevat niin. Henry ajattelee niin.
No niin, Henryllä on täysi syy ajatella niin!»

»Kuka on Henry?» tiedusteli Top.

»Mitä? Eikö hän puhunut sinulle Henrystä?»

»Ei. Luultavasti ei. Kuka hän on?»

»Henri on se mies, jonka kanssa hän aikoo mennä avioliittoon.»

Top seisoi liikkumattomana kuin Belvederen Apollo ja hiuksia ja
vaatteita lukuunottamatta hyvin samannäköisenäkin.

»Etkö tiennyt hänen aikovan naimisiin, Top?»

»En... Millainen hän on, se mies?»

»Kauhea. Voi, hyväinen aika, kauhea! Minusta nimittäin, mutta 'mikä
mistäkin pitää' tietystikin.»

»No niin», virkkoi Top hyvin hitaasti. »Jos hän on niin perin paha —»

Gertrude katsahti häneen nopeasti. Tällä kertaa hänen suunsa oli vain
puolittain naurussa. »Top. Tarkoitatko: Jos hän on niin perin paha,
niin minkä tähden ei minun sopisi yrittää syrjäyttää häntä?’ Sitäkö
tarkoitat, Top?» »Miksi en voisi tarkoittaa?» vastasi Top. Hän puhui
jurosti ja lehahti sitten niin punaiseksi, että se näkyi selvästi,
vaikka hän seisoikin selin valoon päin.

»Voi karitsa-parkaani, kuinka huonosti sinä tunnet meidän Lihamme!»
pahoitteli Gertrude sydämensä pohjasta. »Hän on hurjasti rakastunut
Henryynsä, hurjasti rakastunut, silmittömästi! Yhtä hyvin voisit
koettaa erottaa Romeota ja Julieta toisistaan. Ikävä, poika-rukka, jos
tunteesi ovat sellaiset, mutta niin on asia! Top, maitahan, kunnes
tapaat Henryn; sitten oivallat, kuinka tuiki toivotonta on yrittääkään
saada hajalleen sitä liittoa... Menemmekö sisälle tänä iltana?»

Väistyen syrjään Top päästi Gertruden astumaan huoneistoon, rouva
Mundyn makuukamariin, ja tapansa mukaan huudahtamaan: »Äiti, kuulehan!
Unohdinko tänne —»

Tyhjentäessään matkalaukkuaan (ei uutta, siannahkaista mestariteosta,
vaan hyvin vanhaa laukkua, jonka hän oli ottanut mukaansa
etelärannikolle) Top pohti ymmällä. »Mutta minkä tähden tyttö sitten
suuteli minua? Haluaisin tietää, minkä tähden tyttö tuli ja suuteli
minua — jos — jos hän ei tarkoittanut sen jatkuvan sen pitemmälle.»
Kuvitelkaa, kuinka sekavina tunteet myllersivät pojan sydämessä,
kuinka tärisyttävää se oli! Hän oli loukkaantunut ja hämmentynyt;
hänen mielensä oli hämmentynyt, ymmällä ja hellä. Hän oli myöskin
kiukuissaan. Vasta nyt hän 'voi tajuta, kuinka paljon hän oli pitänyt
itsestään selvänä.

Kenen vika se oli ollut?

Minkä tähden Lil oli suudellut häntä?

Minkä tähden hän ei ollut ennen tiennyt, mitä ai tytöt miehille tekevät?

Nuoresta Tophamptonista tuntui ikäänkuin hän olisi ollut syvässä
unessa ja joku olisi huutanut hänelle: »Top Top, herää!» Huutanut
hänelle, tarttunut hänen olkapäihinsä ja saanut hänet, jos kohta ei
‘täysin valveille, ainakin liikkumaan, ainakin tajuamaan, missä hän oli
(jossakin lämpimässä, ystävällisessä ympäristössä, jossa tuntui hunajan
ja gardenioiden tuoksu.) Saanut hänet valmiiksi ponnahtamaan pystyyn ja
ryhtymään minkäänlaiseen uuteen seikkailuun tahansa. Sitten, kaiken sen
jälkeen, tuntui ääni sanoneen: »Ei. Paneudu uudelleen nukkumaan, sinä
poika-hupakko! Väärä hälytys. Kaikki erehdystä. Sinua ei tarvita, Top.»

Se pisti. Se jäyti ja pisti.

Hänellä oli ollut oma miehensä koko ajan, sillä tytöllä. Kuitenkin —

»Hyvää yötä, sinä herttainen olento!» oli hän kuiskannut. Juuri siten.
Topille!

Oliko se rehellistä, kysyi hän itseltään.

Tietysti, jolleivät nämä näytäntö-ihmiset pidä suutelemista sen
kummempana kuin kädenpuristusta. Mutta ei. Se suukko — hyvin suunnattu,
hätäilemätön ja tuoksuava, joten hän aina muistaisi sen tuoksun,
aina liittäisi sen sellaiseen — se suukko ei ollut kädenpuristuksen
tapainen. Topin sai peitota, jos se oli. Ihan toisenlainen... Top ei ehkä
tiennyt paljoa, mutta sen hän tiesi. Se ei ollut rehellistä. Se ei
ollut oikein!

Kuta enemmän hän sitä aprikoi, sitä voimakkaammaksi muuttui hänen
harminsa. Syvällä hänen sydämessään oli tunne, että hän oli aikonut
mennä uudelleen käymään sen tytön asunnossa heti tavattuaan isoisänsä.

Nyt hän ei voinut. Mitä varten hän olisi mennyt? Myöskin se toinen
miekkonen saattaisi olla siellä.

Entä _hän_? Oliko tyttö ollut rehellinen häntä kohtaan? Se ei ollut
oikein; se oli kokonaan väärin... Koneellisesti hän purki laukusta
pyhäiset matkatavaransa, yhäti hautoen harmiaan — joka siihen saakka
oli ollut melkein tuntematon tunne tälle kookkaalle, hyväluontoiselle
nuorukaiselle.

Aikonut mennä tytön luokse — hän oli aikonut mennä. Olipa hänen tehnyt
mielensäkin sinne, tämän Lilithin luokse. Sen hän tajusi. (Mutta hän
ei käsittänyt sitä, minkä hänen nuori ystävänsä Jones, papinpoika,
olisi osannut hänelle ilmaista — nimittäin sitä, ettei tytön nimi
ollut pelkästään Lilith, vaan myöskin nainen, villikissa, herättäjä,
sytyttäjä!)

Hän tajusi ajatelleensa Lilithiä, jopa ajatelleensa, että hän taaskin,
kohottaisi kasvojaan samoin kuin oli tehnyt sinä iltana.

»Suuteli minua», äänsi hän nyt perin rajusti — »ja sai minut pitämään
siitä.»

Nöyryytettynä, ärtyneenä ja äkeissään poika mietti: _»Jos tytöt ovat
sellaisia, pysyn minä_ heistä erossa —» Sillä nyt Topista tuntui, että
ihanteellisin tapa elää olisi olla enää virkkamatta mitään ainoallekaan
tytölle koko elämänsä aikana. Topista tuntui, että hänen teki
mielensä suoraapäätä palata ystäviensä luokse Newhaveniin ja siellä,
talossa, jossa ei näkynyt edes palvelijattaren esiliinan lievettä,
pelkästään miesten joukossa, tenniskentän valmistajain ja nyrkkeilijäin
miesseurassa, unohtaa, että koko maailmassa oli tyttöjä. Selkkausten
kutojia he olivat. Epävarmoja, sfinksejä. Olentoja, joiden sanat ja
teot viekoittelivat miehen ajattelemaan. Oliko se rehellistä? Oliko se?
Se oli perinpohjin väärin, sen hän tunsi. Mitä he sillä tarkoittivat?
Mitä hyvänsä he tarkoittivat, se oli perin luihua, niin Topista tuntui.

Toiseksi Topista tuntui, että nyt ei ollut paljon väliä sillä, kenen
kanssa hän menisi naimisiin ja miten hän kohtelisi vaimoaan. Siihen
saakka hän oli (hämärästi) ajatellut, että kun hän löytäisi täydellisen
tytön, olisi hiukan karkeata häntä kohtaan mennä avioliittoon sillä
tavoin, vain kymmenentuhannen punnan vuositulojen, Gertruden velkojen,
Marjonen pikku pojan tähden, Helenin tanssiharjoitusten ja kaiken muun
semmoisen vuoksi... Hieman karkeata ketä tyttöä kohtaan tahansa! Mutta
nyt Topista tuntui: vähät tytöistä; mikään ei olisi liian karkeata
heitä kohtaan! »_Valtaa heidät nuorina, kohtele heitä karkeasti ja ime
heidät pian kuiviin_!» Siltä tuntui Topista. Hänestä tuntui, että se
oli heille oikein, tytöille!

Toisin sanoen, Topilla oli _tunteita_.

Ja se oli alku.

Yhäti pettyneenä ja ärtyneenä poika tuskin tiesi, minne meni.

Jalat veivät hänet arkihuoneeseen.

Ja siellä Top tapasi Helen-lapsosen istumassa pöydän ääressä, tuuhea
tukka kallistuneena loputtoman pitkän, vaaleanpunaisen silkkisukan
puoleen — sukiksi Top niitä luuli, mutta itse asiassa ne olivat
Helenin ihonväriset tanssitrikoot, joihin ilmestynyttä reiän alkua hän
huolellisesti parsi.

Ennenkuin Top aavistikaan, huomasi hän ensi kerran Mundyillä asuessaan
äkkiä joutuneensa riitaan tuon lapsukaisen kanssa.

Se alkoi seuraavasti.

Hän tuli arkihuoneeseen, ja ennenkuin tiesi, mitä aikoi virkkaa
— ehtimättä sanoa »Hyvää iltaa» tai »Hei vain Helen» tai jotakin
sensuuntaista — hän kohotti vaaleata päätänsä ja nuuhkaisi kuin hirvi.
Ihan vaistomaisesti hän nuuhkaisi.

Terävästi hän kysyi: »Mitä hajua sinä nyt olet hankkinut?»

»Hajua?» Nostaen tuuheata tukkaansa Helen katsahti Topiin ikäänkuin
olisi luullut hänen olevan hiukan sekaisin. Kenties hän sillä hetkellä
olikin. »Hajuako, Top?»

»Niin.»

Ihan selvästi oli hänen sieraimiinsa osunut näkymätön, lämmin
tuoksahdus, josta ei voinut erehtyä ja joka leijaili huoneen ilmassa
hänen ja hänen nuoren serkkunsa välillä. Ja sen tuoksun hän muisti eikä
voinut sitä ikinä unohtaa.

»Minussa ei ole mitään hajua, Top», vastasi Helen, liikahtaen ja
oikaisten joustavaa vartaloaan. Tänä iltana hänen yllään ei ollut
se puku, jota Top nimitti »nauha-asuksi» — tarkoittaen verrattain
kömpelötekoista leninkiä. Hän oli puettu lyhyeen, tyttömäiseen,
ruskeaan silkkileninkiin, jossa oli aistikas poimuhame, ja kapea, siron
suorana riippuva pusero. Hänen rinnassaan, lähellä olkapäätä, oli
neulalla kiinnitetty kukkakimppu. Siinä kuussa oli muodikasta käyttää
olkapään kohdalla tekokukkia, viiruista kameliaa, oranssinväristä
kehäkukkaa, jonka ylöspäin käännetty varsi oli kierretty hopeapaperiin,
litteää, punaista samettiruusua.

Mutta Helenin rinnassa oli oikea gardenia.

Gardenia! Yksi Euroopan neljästä voimakastuoksuisimmasta kukasta.
Valkoinen hyasintti, valkoinen nikotinia, hajuruusu — niiden tuoksu
on väkevämpi, huumaavampi, suloisempi kuin lukemattomien frangien
arvoiset, pulloihin pannut tuoksuvalmisteet. Suloisemmin kuin mikään
muu tuoksuaa viekas gardenia — kuten Lilith Mourne otaksuttavasti tiesi
sekoittaessaan Cotyn _»Gardeniaa» »Chypre»_hajuveteen, jonka lemu
muistuttaa lämmintä hunajaa. Gardeniantuoksu leijaili huoneessa kuten
ilmaan viskattu tuoksuserpentiini.

Ja ajatella, että niin vähäinen seikka oli kuin heinäsuovaan pistetty
tulitikku. Kuka olisi uskonut Topin (joka tavallisesti oli perin
hyväsävyinen) äkkiä puhuttelevan Heleniä niin töykeästi? Heleniä, joka
ei edes ollut kiusoitellut häntä! Heleniä, joka istui tuossa niin
kultaisena, sangen kotoisesti parsien tanssitrikootaan! Heleniä, joka
ei ollut millään tavoin ärsyttänyt häntä!

Gertrudehan aina viittaili olevansa Topin lempiserkku. Itse asiassa Top
piti Mundy-perheen jäsenistä eniten Helenistä, nuorimmasta lapsesta.

Kukaan ei olisi aavistanut sitä sillä hetkellä, jolloin Top tiedusti:

»Mistä olet tuon saanut?»

»Minkä?» Tyttö vilkaisi gardeniaan, valkeaan, pehmeäteräiseen tähteen,
jonka varsi oli vaarallisen lyhyt ja joka ei näyttänyt kovinkaan
suurenmoiselta muratinvihreitä lehviänsä vasten, mutta oli suloinen,
suiolsempi kuin yksikään ruusu. Tuon kukanko? Sitäkö tarkoitat?

»Niin.»

Helen katsahti serkkuunsa, näytti siltä kuin hän olisi tuntenut
muutoksen. Jos huoneessa olisi ohut joku tarkkailemassa, olisi hän
nähnyt, että Helenin kasvonilmeet vaihtuivat nopeasti kuin lepattavat
liekit.

Niistä kuvastui hämmästystä. Niistä säihkyi hilpeätä vallattomuutta.
Sitten näytti siltä kuin hänen kirkkaat silmänsä tähyilevinä, yhä
tähyilevinä... olisivat nähneet kaukaa ensimmäisen vilahduksen jostakin
häntä kohti tulevasta juhlakulkueesta.

Epäillen hän levitti silmiään. Ihan äkkiä hän sitten muuttui perin
sävyisäksi.

Yhäti hän istui pienen, ruskean kissan tavoin lyhyessä, ruskeassa
silkkileningissään gardenia rinnassaan.

Veikeästi kuin seitsenvuotinen tyttölapsi hän virkkoi isolle
serkulleen: »Oikeastaan, jos sinun _täytyy_ tietää kaikki, sain tuon
kukkasen tänään iltapäivällä ollessani huveissa.»

»Oletko ollut huveissa?»

»Kyllä, olen... Mutta kuulehan! Miksi puhelet, ikäänkuin olisi rikos
minun olla ulkosalla?» kummasteli Helen lievään, järkevään vastustavaan
sävyyn (johon oli sekoittunut veitikkamaisuutta samoin kuin huoneen
ilmaan oli sekoittunut tuoksua). »Enkö minä saa silloin tällöin
käydä kaupungilla?... Etkö sinä itse ole aina ulkona, Top? Olet aina
juoksussa, tapaamassa uusia nuoria naisia, joiden kanssa menisit
kihloihin.... Minkä tähden en minä saisi kohdata ihmisiä? Enkö saisi
koskaan nauttia edes teekutsuista, koska työskentelen hirveän ankarasti
balettikoulussa?»

»Kuulehan — kuka sellaista on väittänyt?»

»Niin, sinun sävysi.»

Ikäänkuin ei olisi kuullut hänen sanojaan Top nyökäytti klassillista
päätänsä tytön rinnassa olevaan kukkaan päin ja toisti: »Kuka sinulle
tuon antoi?»

Hitaasti pujottaen neulansilmään ihonväristä silkkilankaa nuori tyttö
ajatteli ääneen: »Minkä tähden minun pitäisi kertoa Topille, jollen
halua?» Heti hän lisäsi: »Sain sen eräältä mieheltä, jos sinun täytyy
se tietää.»

»Mieheltä?» Topin sävystä soinnahti maailman kaikkien vanhempien
veljien suuttumus heidän puhutellessaan nuorempia sisariaan, joiden he
epäilevät rohkenevan kasvaa täysi-ikäisiksi. Tähän miesäänten kuoroon
liittyi vielä yksi ääni — Top ei tuntenut, mahdollisesti Helenkään ei
tuntenut sitä ääntä, jolla Top kertasi: »Sait sen eräältä _mieheltä_?»
(Topilla oli ihan järjetön tunne, ettei sekään ollut rehellistä. Mikään
ei ollut rehellistä.) »Mikä on sen miehen nimi?»

»Smith», vastasi Helen enkelimäisen suloisesti, »herra Smith».

Yhäti samaan harvinaiseen, käskevään tapaan Top tiedusti: »Entä mikä
mies hän on?»

»Hän on hyvin kiltti mies», vakuutti Helen, sujautellen neulaansa.
»Käyttäytyy niin kiltisti.» Hän loi neulannopean vilkaisun Topin
ukkoskasvoihin. »Tämä oli hänen napinlävessään. Ja kun minä sanoin
pitäväni gardenioista, irroitti hän sen siitä ja antoi sen minulle.
Herttaisesti tehty, eikö ollutkin? Hänen sisarensa Poppy Smith on
balettikoulussa. Nyt on Poppyn syntymäpäivä, ja hän järjesti kutsut
tilavaan atelieriin, jossa tanssimme. Kemut oli pidettävä
iltapäivällä, ja senvuoksi hän piti teetanssiaiset. Madame
itse, venäläinen tanssijatar, koulun perustaja, oli siellä puoli
tuntia! Kaikki tytöt olivat saapuvilla ja myöskin joitakuita heidän
poikiaan', kuten he nimittävät heitä. Ja heidän veljiään. Siellä oli
hyvin hauska. Minusta se oli viehättävää.»

Osaako kukaan kuvitella, minkä tähden nämä viattomat ja hupaiset pikku
kutsut harmittivat Topia?

Topia ne harmittivat. Nämä kekkerit, siltä Topista tuntui, eivät olleet
rehellistä peliä. Helenin lievät huomautukset... jostakin syystä eivät
nekään olleet ihan paikallaan. Jostakin syystä ei mikään ollut oikein.

Top nähkääs oli äkäinen, kuten mies, joka on kolhaissut päänsä liian
matalaan ovenkamanaan ja jonka tekee mieli paiskata ovea.

»Etkö sano olevasi hyvilläsi, koska minulla on ollut hauska, Top?»

»Mitä se minuun kuuluu?»

»Oi, ei kerrassaan mitään, ei tietenkään. Minusta vain tuntui siltä.»

»Haluaisin ainoastaan tietää —»

»No niin, mitä?»

»Niin, tietävätkö _h&_?» kysyi Top, nyökäyttäen päätänsä rouva Mundyn
makuuhuoneen seinään päin.

»Äitiäkö tarkoitat?» tokaisi Helen, avaten kirkkaat silmänsä levälleen.
Jostakin syystä Helen tuntui tänä iltana paljoa vanhemmalta kuin
tavallisesti. Tuossa uudessa leningissään hän näytti täysikasvuiselta
tytöltä — mikä oli ihan väärin - ja hänen äänensäkin soinnahti
varttuneemmalta. »Luonnollisesti äiti tietää!»

»Minkä tähden 'hm’... ja — niin, minkä tähden mulkoilet kukkaani,
ikäänkuin se oli voihin lentänyt hyttynen?»

»Tietääkö hän _senkin_?» tiedusti Top, yhäti tähystäen kukka-pahaa.

Ärsyttävästi Helen virkkoi: »Väliäkö sillä?... Miksi minun pitäisi
vastailla uteluihisi, kun sinä olet noin —»

»Noin millainen?»

»Mahdoton; olet mahdoton tänä iltana, Top. Puhelet minulle ikäänkuin
olisin pieni lapsi ——»

»No, sinähän olet lapsi», keskeytti yksikolmattavuotias.

»Miksi muuksi sinua voisi sanoa?»

Helenin pehmeille kasvoille levisi puna, ja hänen äänes tään soinnahti
kiukun häive.

»Lapsiko? Eivät kaikki niin ajattele. Vain sinä ajattelut niin, koska
olet serkku — etkä ole edes serkkukaan. Pikku serkku, etäinen — vaikka
miksi sotkea sanaa _etäinen_, koska et koskaan tunnu pysyvän etäällä»,
kiivasteli nuori tyttö, jonka sisu äkkiä kuohahti kuin kiehuva maito
ja jota halutti olla karkea, »eikä sinun tarvitse esiintyä minulle
ankarana veljenä. Top, vaikka minulla ei olekaan veljeä... ei se,
missä käyn ja kenen seurassa olen, koske rahtuakaan _sinuun_.... Minkä
tähden juuri tänä iltana olet saanut sellaisia ajatuksia päähäsi,
sitä en totisesti käsitä! Ja», lisäsi hän äänensä äkkiä tukahtuneesti
värähtäessä, »jos sinun täytyy tietää kaikki asiani, kerron sinulle
vielä muutakin, sen, että menen viidentenä päivänä teatteriin saman
kiltin miehen seurassa, Top.»

»Niinkö, vai menet?»

»Kyllä, menen. Ja jos se minua huvittaa, ripustan ylleni
gardeniakiehkuroita, jotta muistutan Nelsonin patsasta ja sallin hänen
viedä minut huveihin kuudentena, seitsemäntenä, kahdeksantena ja
yhdeksäntenä päivänä.»

»Et», pisti Top väliin hieman kostonhimoisesti, »yhdeksäntenä».

»Niinkö? Miksi en yhdeksäntenä? Miksi tehdä ero yhdeksäntenä, sanohan?»

»Sinä iltana», selitti Top, yhäti yhtä kostonhimoisesti, »ovat minun
tanssiaiseni».

»Vai niin? Arveletko siis, että siinä on pykälä. No, mutta minä en niin
arvele; en usko tulevani sinun tanssiaisiisi, Top.»

Top tuijotti hölmistyneenä nuoreen tyttöön, joka uudelleen kumartui
työnsä puoleen. Mika Heleniin oli äkkiä mennyt? Miksi hän äkkiä
alkoi vihoitella hänelle, Topille? Minkä tähden hän äkkiä kieltäytyi
tulemasta hänen tanssiaisiinsa, joihin hänen kaikki serkkunsa
luonnollisesti saapuisivat? Helenkö ei? Helen, joka oli juuri äsken
ilmaissut, kuinka suuresti hän nautti sellaisista?? Helenkö ei tulisi
_hänen_ tanssiaisiinsa?

Hän pamautti: »Sinun on tultava!»

»'On tultava’? Kuinka viehättävä sanontatapa! Ihan kuin hovikutsuissa
tai jotakin sentapaista. Mutta enpä taida tulla sittenkään.»

Hän puhui nopeasti... mutta epävarmasti ikäänkuin olisi lukenut
lauseita kirjasta, jonka sisältö hänestä tuntui epäilyttävältä. »Olen
melkein varma, etten voi tulla... Oikeastaan alkaakin minusta nyt
tuntua ihan varmalta», lopetti Helen, ääni hiukan värisevänä, mutta
hyvin lujaan, »että _minä en ole siellä_. Siellä on yllin kyllin väkeä
ilman minuakin. Olen pahoillani, Top, kovin pahoillani, mutta niin on
asia, etten voi tulla niihin sinun tanssiaisiisi »

»Tee, kuten haluat», vastasi Top, ja seuraavalla hetkellä palasivat
rouva Mundy ja Gertrude huoneeseen ja näkivät Topin valitsemassa
kirjoja hyllyltä leveät hartiat käännettyinä Heleniin päin, joka
istui ison ompelukopan ääressä, hilpeästi hyräillen jotakin säveltä
parsiessaan tanssitrikootansa, samalla kun takkatuli loi huoneeseen
lepattavaa hohdetta.

»Pieni, onnellinen perheryhmä; miellyttävä, kotoinen kohtaus»,
huomautti Gertrude »Mutta kuulkaahan, ihmiset! Ennenkuin lähden, on
minun lausuttava teille pieni verraton, ranskankielinen Laulu, jonka
Eric eilen kuuli; Topin se on suorastaan opittava. Niin sopiva! Se
alkaa:

Oh prenez pour mari_
un joueur de RR Roogbee —

Sinun sopii kääntää se:

Kullakses, kenties,
kaappaa Rugbyn mies —

Me arvelimme, että Topin olisi _ihan_ paikallaan laulaa sitä omalle —
Hei! Mihin Top on pujahtanut?

»Ulos!» jyräytti asunnon ovi.

XIII luku

Tanssiaiskutsut

Enää oli tanssiaisiin ainoastaan kolme päivää» mainioihin,
suurenmoisiin tanssiaisiin, joilla juhlittaisiin Harry Tophamptonin
yhdettäkolmatta syntymäpäivää.

Nämä tanssiaiset olivat myöskin isoisänisän puuhailun päävaikutin.

Ei ainoakaan värähtelevä, krinoliinipukuinen, ensi kertaa seuraelämään
valmistautuva neito, ei yksikään Thackerayn aikainen, tyttärelleen
puolisoa etsivä äiti ole omistanut niin paljon huolta, ajattelua ja
intoa tanssiaisten valmisteluihin.

Ei kukaan tuhlari, joka ei erota toisistaan kahdenkymmenen
shillingin seteliä ja puolen pennyn postimerkkiä, ole milloinkaan
ollut avokätisempi kuin tämä iäkäs saituri, herra Horace Mundy, kun
alettiin neuvotella westendiläisen hotellin johtajan kanssa. Hotellin
tanssisali, Ludvig neljännentoista kuosinen, vastaanottosali ja
illallissali tilattiin yhdeksännen päivän illaksi, eikä isoisänisä
vähääkään nurkunut hintaa.

Valmisteluihin ottivat osaa hänen perheensä kaikki jäsenet, muiden
muassa tai onko meidän sanottava: ensi kädessä? loordi-vainajan
melankolinen, mutta moniystäväinen palvelija.

Sen lisäksi, että Hendersonilla oli lukemattomia »ystäviä» vaatetuksen,
kudosteosten, jalokivien tukkumyynnin ja hienojen nahkateosten aloilla,
kävi nyt selville, että hänellä oli ystävä myöskin viinikaupan alalla.

Viinit eivät luonnollisestikaan sisältyneet kolmekymmentäviisi
shillingiä henkeä kohti maksavaan illalliseen, ja sen vuoksi
Hendersonin «ystävä» huolehti viineistä.

Hendersonin »viineistä huolehtivalla» ystävällä oli ystävä hienojen
helyjen alalla. Tämä ystävä se hankki päähineet, paperiset hirvenpäät
ja kukonheltat, sateenkaaren värisen pallorykelmän, pienet torvet,
viheltimet, kirskuttimet ja viirit, kaikenkarvaiset, silkkipaperiset
liput ja serpentiinit, kaikki moniväriset, meluisat lastenlelut, joita
nyt pidetään sopivina täysikasvuisten tanssiaisia varten.

Vielä löytyi eräs Hendersonin ystävä, joka oli tärkeä henkilö hienojen
kirjepaperien alalla. Tämä ystävä se hankki kortit, joihin painettiin
kutsu (Tanssiaiset klo 9.30 — 3. Pyydetään vastausta.) ja niihin
sopivat kuoret.

Gertrude sommitteli vierasluetteloja, kirjoitti sisariensa avustamana
kortteja ja osoitteita ja lähetti kirjeet runsaasti kolmellesadalle
henkilölle, joiden seuran suomaa huvia herra H. M. Tophampton »pyysi».

Joan, ammattimainen vierailukeittäjätär, olisi kiihkeästi halunnut
olla mukana juhlan keittiöpuolessa. Hän oli kirjoittanut hotellin
johtajalle useita tuiki kohteliaita kirjeitä — saamatta vastausta —
mutta sittenkin hän olisi halunnut olla mukana.

Phyllis, neulankäyttelijä, touhusi uutterasti, tehden kaikenlaisia
korjauksia ihan huimaavan kalleihin pukuihin, joita hän ja hänen
sisarensa juhla-iltana käyttäisivät. Niin, kerrankin nuoren elämänsä
aikana he olisivat kauniisti, jopa ylellisesti puetut — kukaan ei olisi
kyllin tyly moittiakseen heidän pukujansa liiallisiksi. Sillä siitä
huolimatta, ettei isoisänisä ollut hiiskunut mitään Mundyn tyttärien
tanssileningeistä, vaatetettaisiin heidät silti kuin kedon liljat.
Mutta lainattuihin terälehtiin. Tämän suruttomien parven jäsenet,
joiden kanssa Gertruden Eric oli ihan yhtä maata, olivat äskettäin
pukeutuneet uusiin asuihinsa.

Ennenkuin heidän vanhat tanssiaisleninkinsä pantiin syrjään, arveltiin,
ettei olisi pahaksi viettää vielä yksi ilta kaupungilla. He kävivät
herra Bruce Winstonin ja madame Ospovatin »luona»; kaunista väkeä!
— ja yhä riemuisia ihojauhekuoresta ja pitkään ikään viittaavista,
teatterimaisista maaliläikistä huolimatta. Vaivaloisen runsas valikoima
Gertrudelle, Tossielle, Marjorielle, Phyllisille ja Joanille. (Ei
Helenille. Helenillä oli jo uusi leninki, se vaalean harmaa, poimutettu
georgettensa, jossa hän oli ollut teatterissa Poppy Smithin ja Poppyn
veljen kanssa.)

Rouva Mundyn olisi oltava virallisena emäntänä. Mustaan puettuna,
pehmeä, harmaa tukka muovattuna korkeaksi, espanjalaisella kammalla
kiinnitetyksi laitteeksi, olisi rouva Mundyn kädessään vanhanaikainen
viuhka seisottava vastaanottohuoneessa Topin rinnalla lausumassa
vieraat tervetulleiksi sitä mukaa kuin hotellin hovimestari heidät
ilmoittaisi.

(Niin ja niin monta guineaa vaati hovimestari siitä työstä. Mutta koska
isoisänisä ei olisi ollut oma itsensä, jollei hän kuluihin nähden
olisi ollut valmis nielemään kameleja siivilöidäkseen tällaisia pieniä
hyttysiä, oli hän heti kivenkovaan vastustanut tätä menoerää, vaatien
miestä tyytymään yhteen guineaan.)

Teatteritoimistossa työskentelevälle Gertruden Ericille oli annettu
mieluinen tehtävä valita molemmat jazzisoittokunnat; hän oli päättänyt
tilata »Kakofoni»-joukkueen ja »Tornado»-kymmenikön.

Mary, Mundyjen pieni palvelijatar, kulutti kenkiensä pohjat juostessaan
asioilla.

Rex, Marjonen pikku poika, liimasi postimerkit kirjekuoriin.

Lyhyesti sanoen, kaikki Topin sukuun liittyvät henkilöt olivat osaltaan
mukana.

Vielä yhdellä henkilöllä oli osansa — josta kukaan ei uneksinutkaan.

Hau oli ainoa henkilö, joka ei puhunut tanssiaisista mitään.

Entä puhuivatko — muut? Eivätkö he puhuneet! Vaikka nuori Tophampton
eläisi paljoa vanhemmaksi kuin isoisänsä oli, ei hän ikinä unohtaisi
lörpöttelytulvaa rouva Mundyn huoneistossa sinä sunnuntaina —
tanssiaisten edellisenä sunnuntaina.

Rouva Mundyn kodikas, joskin ahdas arkihuone suorastaan uhkui
tanssisalin tuntua; nauru oli hilpeämpää, äänet kimeämmät, sutkaukset
kerkeämmät ja keskustelu kaikin puolin vuolaampaa kuin tavallisesti,
kun serkukset tavattoman innostuneina lyijykynineen, ja papereineen
hyörivät tanssiaiskutsujen vastausluettelojen kimpussa.

»Tuskin ainoatakaan epäystä!» riemuitsi Tossie, silmäillen laatimaansa
nimiluetteloa. »Tuletteko, ettekö, tuletteko, ettekö, tuletteko
tanssiaisiin? Kaikki, jotka olemme pyytäneet, ovat mielihyvin valmiit
saapumaan! '_Majuri, rouva ja neiti Hannan ovat riemukseen saaneet
kutsun_.' Mitä väkeähän _he_ lienevät?»

»Hengittävän Milon perhe!»

»Hattu pois päästä, niin! En muistanut. Suosittu vieras. Mutta hänestä
ei ole käytetty liikanimeä. Tuleeko hänestä Venus Tophampton? Isä ja
äiti tulevat otaksuttavasti tarkastamaan? Minkälaisiahan he lienevät?
Oletko nähnyt heitä, Top?»

»En», urahti Top sopestaan. jossa hän istui, poltellen piippuaan,
puolittain selin näihin uutteriin ja suriseviin mehiläisiin päin.

Marjonen John ilmoitti tietävänsä jotakin Hannaneista, jotka olivat
tehneet kauppoja hänen esimiehensä liikkeen kanssa. Hannan-vanhus
oli palvellut Intian armeijassa, ja hänellä oli liikanimenä
»Kurppa». Ei välittänyt koko maailmassa muusta kuin cairnilaisista
ja airedalelaisista koiristaan; kumma, että oli malttanut suostua
lähtemään niiden luota kokonaiseksi illaksi; olisi onni, jollei hän
toisi niitä kaikkia muassaan tanssiaisiin!

»_Herra R.W. Jonesilla on ilo saapua»_, luki Tossie. »Samoin myös
'_herra Smithillä’, ‘herra Robinsonilla, 'herra Brownilla’, ‘herra
IVhitellä’, ‘herra Greylla_ — mitä miehiä nämä koreat herrat ovat?»

»Opistokumppaneitani», mutisi Top.

Luetteloaan tarkasteleva Gertrude oli alkanut laulaa:

»Kainous vikani on,
ja sen syy, se on tutkimaton.
Olin eilen kutsuilla,
naisien seurassa —»

»_Joitakuita_ naisia, joiden kanssa saamme seurustella, meillä _on_»,
keskeytti Gertruden Eric. »Tuohan Lilith Mourne kaksi kokonaista
kaunotarkuoroa —»

»'_Neiti Bébé St. Clair saapuu_’ — tuokohan hän mukaansa sen
valonheittäjämiehen?»

»Entä elävä veistos —»

»Järjestystä, järjestystä! Reistraattorilla ja hänen vaimollansa ’_on
ilo saapua_' — viisikymmentäyksi, viisikymmentäkaksi —»

»‘_Herra Tom, herra Dick ja herra Robert Morse saapuvat_ — ahaa, nämäkö
ovat ne Topin newhavenilaiset jörriäiset?»

»'_Herra Henry Allerton_ — tietysti! Hän on Lilithin ainoa rakastettu.
Mitä hän puuhaa, Gertrude?»

»Mitäkö puuhaa, rakas? Hän pitää Lilithiä aisoissa, ainoa mies, joka on
koskaan pitänyt ja pystynyt siihen. Hirveän oppinut! Täynnä kirjoja!
Ei romaaneja, sellaisia kuin _Huono hattu_, eikä mitään huvilukemista,
vaan kirjoja kirjoista. Juuri se on tehonnut Lil-ystävättärcemme. Hän
ei luullut saavansa sitä miestä. Hän itse puhui siitä minulle. Vielä
nytkin, kun he ovat jo varmasti kihloissa, antaa Henry hänen olla
arvailujen varassa. Sillä tavoin hän pitää Lilithiä aisoissa. Niin se
käy, hyvät siskot. Hän _pitää_ aisoissa.»

»Varmaankin hän tekee jotakin muutakin elääkseen?» virkkoi Joan.

»Niin, tietysti. Kirjoittaa teatteriarvosteluja _The Watcheriin, The
Sunday Splashiin ja The Logiin_. Ensi-illassa on mahdotonta olla
osumatta vastakkain Henryn kanssa, joka murhaavasti pälyilee katsomoon
Lontoon isoimpien silmälasien lävitse.

Miksi silmäsi ihanat piilotat
luureunaisten kuiden taa?

Minä ihan läähätän odottaessani näkeväni Henryn tanssiaisissamme —»

»Tanssiaisissamme?» mietti Top, äänettömänä hoputtaen tuhkaa
piipustaan. »Heidän tanssiaisissaan?»

Olivathan kutsut joka tapauksessa Topin!

Topiahan pidettiin isäntänä, vaikka kestityksen maksoikin isoisänisä.

Oliko Top isäntä?

Minkä tähden?

No niin, senvuoksi, otaksui hän, että se oli hänen syntymäpäivänsä —
että hän yksikolmatta vuotta takaperin oli ollut pieni, parkuva olento,
vastasyntynyt lapsi, pienempi kuin Phyllisin Bubbles.

Mokoma ajatus!

Nyt Phyllis luki ääneen vielä puoli tusinaa nimiä, kaikki ihan outoja
tälle täysi-ikäiseksi tulevalle nuorelle miehelle, joka aikoi pitää
nämä tanssiaiset.

»_Rouva Peacock_'», lisäsi Phyllis. »'_Neiti Maud St. Clair_' — onko
hän viehkeimmän vaaleaverisen kaunottaren sisar?»

»Serkku.» Top muisti hänet taannoisen pyhänseudun ajalta.

Alistuvasti Top ajatteli: »No niin, koska Liliä ei voi kosia, mitähän
jos yrittäisin filmitähteä?»...

Serkut lörpöttelivät edelleen.

»Samppanjaa? Luottamusvanki numero yhdeksänkymmentäyhdeksän. Tarkoitan
Hendersonia.»

»Tuleeko isoisänisä tanssiaisiimme vai eikö?»

»Ihan hänen tapaistaan tietenkin tulla ja kilpikonnan tavoin laahustaa
huoneessa —»

»Hänhän sittenkin kaikki maksaa!»

»Tossie, lainaa minulle kynääsi!... Kaksisataa kaksikymmentäneljä —
kaksisataa kaksikymmentäviisi... St!»

»Enemmän isoisänisän tapaista olisi pysyä poissa! Yhtä ominaista
hänelle olisi istua jääkylmässä huoneessaan yhden ainoan
kynttilänpätkän valossa ja lähettää Henderson joka minuutti tänne
soittamaan hotelliin. Mihin saakka pääsin? Kaksisataa kolmekymmentä —»

»Vieläkin enemmän isoisänisän tapaista on pitää koko perhettä
jännittyneenä odottamassa, mitä hän nyt tekee! Totisesti toivoisin
Gertruden pysyvän hiljaa ja -»

Gertrude kajautti vanhan balladin:

»Oli juhlijat hilpeitä, kauniita,
sali valoa tulvillaan —»

»Missä on se liuska? — kuusikymmentäneljä.»

»Ja joukossa nainen värjötti —
hän kaunehin kaiken maan!»

«— maailman huonoimpia tanssijoita, mutta meidän täytyy —»

»On elo hällä kova ja ankara
tuon vanhuksen vaimona.
Myi kauneutensa kullasta —»

»Gertrude, etkö voi lopettaa ja laskea, kuinka monta sinulla nyt on?»

»— no niin, ja sitten tulee Esme, Enid —»

»Vieläkö postimerkkejä?»

»— Doris, Pam —»

»Kaksisataa neljäkymmentä —»

»Ja kaikki Graysonin tytöt.»

»Neljäkymmentäviisi — neliäkymmentäkuusi —»

Toisten lavertaessa alkoi Top (äänettömänä polttaessaan) ihan
vakavasti ja tunnollisesti keskittää ajatuksiaan siihen tyttöön, neiti
Bébé St. Clairiin.

»Niinpä niin, mitä hänestä on sanomista? Eikö hän, Top, saattaisi osua
huonompaankin kuin palvomaan Bébéä?»

Top ei tietysti ollut nähnyt häntä taannoisen pyhäseudun jälkeen; mutta
eikö suhteita sopisi uudelleen solmita?

Bébé oli kiltti lapsi, olipa hän vaikka millainen tähti ja olipa
valokuvia vaikka kuinka paljon. Hän oli kiltti lapsi — ja hänellä oli
yllin kyllin puuhaa omissa tehtävissään, joten hän ei olisi Topin
vastuksina. Se olisi mainio asia; _hän ei olisi läheisyydessä_ puolta
aikaa. Ja se oli Topista suuri hyvä puoli vaimossa. Ja lisäksi kaikkiin
näihin Doriseihin, Enideihin, Pameihin, Maudeihin, Doreeneihin ja
Esméihin verrattuna, joiden nimiä nyt rapisi huoneessa kuin konfetteja,
mutta joista hän ei ollut ennen kuullut mitään, tämä Bébé tuntui
Topista ihan vanhalta, hyvältä tutulta. Top tunsi olevansa jo ihan
tottunut häneen. Olihan hän estänyt tytön katkaisemasta niskaansa; se
oli murtanut jään. Hän oli ollut siellä — Bébén kotona.

Koska kerran tämä isoisänisän vietävänmoinen suunnitelma oli
toteutettava, niin —

»_Polvistus sievimmälle_!» Taivaan kiitos, yksi vastuunalaisuus
otettaisiin pois Topin hartioilta, jos hän kosisi neiti St. Clairia.
Hänen ei tarvitsisi arvostella kuka _oli_ kaunein. Se oli jo tehty
hänen puolestaan. Top saattaisi astua maailman eteen vierellään tyttö,
jolle virallisesti oli annettu nimitys »Kaunein»!

Puheensorinaa: »kaksisataa yhdeksänkymmentäkahdeksan —»

»Enemmän tyttöjä kuin miehiä.»

»Turkanen! Se ei kelpaa... Ericin on hankittava lisää.»

»Olet oikeassa. Meidän on saatava tanssiaisemme onnistuneiksi tai
sorruttava huimaaviin ponnistuksiimme!»

»Kolmesataa —»

»Oi, rakkaat ystävät! Minä ihan elän sitä varten!» huoahti Gertrude
sydämensä pohjasta. Kallistaen tuoliaan taaksepäin hän ojensi kätensä
tumman, tuuheahiuksisen päänsä yläpuolelle ja lausui viehättyneenä:
»Mitä puuhaisan, työteliään elämämme varrella muuta vielä sattuneekaan,
olemme saaneet pitää yhdet, jumalalliset, kalliit kutsut. Sitä ei
kukaan voi meiltä riistää! Oi kuinka minä odotan yhdeksättä päivää!»

Kaikki he (paitsi Topia) odottivat yhdeksättä päivää.

XIV luku

Syntymäpäiväjuhla

Ja vihdoin — mutta sittenkin ihan liian pian! oli yhdeksäs päivä,
tanssiaisten päivä, päivä, jonka merkiksi nuori Tophampton olisi
halunnut pystyttää mustan hautakiven.

Koko päivän Top teki työtä tiukasti, mutta innottomasti opistossa.
Aikaisin hän palasi kotiin Oxfordin alueelle. Hän salli Hendersonin
palvella itseään, pukea hänet hännystakkiin, sitoa hänen kaulanauhansa,
tehdä hänen jakauksensa, järjestää hänen ulkoasunsa. Top söi aikaisen
päivällisen eräässä rauhallisessa ravintolassa South Kensington-aseman
läheisyydessä erään opistolaiskumppaninsa seurassa, joka ei voinut
saapua Topin tanssiaisiin, koska hänellä oli aikaisempi sopimus mennä
teatteriin.

Top kadehti sitä miestä.

Hyvissä ajoin Top lähti hotelliin. Hän astui eteiskatokseen, asteli
loivia, paksumattoisia portaita myöten marmorihalliin, jonka seinät
välkkyivät; tuikeasti hän tähyili virkapukuisia palvelijoita, ikäänkuin
he olisivat olleet vartijoita vankilassa, jossa hänen olisi kärsittävä
kuritushuonerangaistus.

Sitten hänen oli, kuten hänestä tuntui, tuntikausia hermostuneena
vetelehdittävä käytävissä, pukuhallissa, tupakkahuoneessa,
seurustelusalissa, ennenkuin koitti se kohtalokas hetki, jolloin hänen
vierautensa piti saapua.

Arvokkaan näköinen, pieni, mustiin puettu rouvashenkilö, jolla oli
pehmeä, harmaa tukka, tuli Topin luokse, hymyili ja sanoi arkaillen:
»Oletko valmis, poika-kulta?» Top hätkähti ja silmäili tulijaa tuokion,
ennenkuin oivalsi, että puhuja oli hänen virallinen emäntänsä. Hän ei
ollut aavistanut rouva Mundyn voivan näyttää niin komealta.

»Haluatko cocktailin?» ehdotti hän epätoivoissaan.

»Kyllä. Kiitos», vastasi rouva Mundy yhtä epätoivoisena. »Minun lienee
se juotava. Tue minua. Top! Me taidamme molemmat olla sen tarpeessa.»

He nauttivat cocktailinsa.

Ja sitten —se tuntui käyvän yhdessä minuutissa —olivat tanssiaiset
alkaneet, huoneet olivat muuttuneet valoisiksi ja välkkyviksi
kultaluoliksi, Tornado-kymmenikkö puhalsi ja paukutti ensimmäisen
foxtrotin säveltä. Tanssiaiset olivat alkaneet; vieraita saapui.

Heitä tulvi pataljoonittain portaista; he pudistivat kättä Topin
kanssa, joka seisoi paikallaan, liian naurettavasti muistuttaen Denis
Bradleyn ilmoituksen juhla-asuun puettua, nuorta, kreikkalaista jumalaa
Tattler-lehdessä.

»Kuinka voitte?»

»Terve vain, vanha veikko!»

»Miten hurisee, Top?»

»Hyvää iltaa, herra Tophampton!»

»Vielä monta onnellista syntymäpäivää!» lisäsi joku humoristi
ihmisvirrasta, joka pyörteinä solui Topin ohitse hänen kykenemättä
sitä pidättämään sen enempää kuin nauttimaan juhlasta, kuten nämä muut
näyttivät nauttivan.

Yhäti heitä tuli. Parvittain outoja nuoria naisia ja vielä oudompia
nuoria miehiä. Sitten tuttuja kasvoja tuntemattomien leninkien
tai juhlapukujen yläpuolella työntyi esille Tornado-soittokunnan
rämistäessä säveliään.

»Haloo, Top! —

»Voi, lienen ollut kalpea,
hymyillen vaikka katsoin.
Onko osani jo unhola —»

Gertrude! Kaulassaan isoja helmiä ja yllään perin epägertrudemainen
leninki sitruunanvärisistä strutsinsulista. Top ei ollut tiennyt, että
Gertrudella oli sellaiset polvet ja kuopat lapaluiden kohdalla.

Hän ei ollut aavistanutkaan, että Phyllis, Bubblesin kärsivällisesti
ompeleva äiti, saattoi näyttää tuollaiselta varieteevampyyriltä! Hyvä
Jumala, millaisen erotuksen leninki ja tanssiaiset saattavat tehdä!

Juhlallisesti, ikäänkuin olisi kohdannut heidät ensimmäisen kerran,
Top tervehti vuorotellen kutakin serkkuaan. Ihmeellisten, lainattujen
näyttämöleninkien yläpuolella heidän terveet, säteilevät, tyttömäiset
kasvonsa eivät näyttäneet kuuluvan heidän vartaloihinsa; he
muistuttivat Brightonin aallonmurtajalla otettuja valokuvia, joissa
kuvattavien päät työntyvät esiin realistiseen, pahviseen lentokoneeseen
tehdyistä aukoista ja istujat näyttävät leijailevan korkealla pilvien
yläpuolella.

Muodollisen juhlallisesti Top tilasi tanssit Gertrudelta, Marjorielta,
Tossielta, Phyllisiltä ja Joanilta.

Ei Heleniltä.

Muodollisesti hän yhdessä heidän kanssaan pahoitteli sitä, ettei
Helen-Iapsonen ollut voinut saapua, koska oli balettikoulussa
venähdyttänyt nilkkajänteensä.

Helen oli ottanut lainakirjan ja muka paneutunut makuulle; hän näytti
kovin väsyneeltä. Aika paljon olikin Helen viime aikoina ollut
huvittelemassa.

Syvällä Topin mielessä väikkyi muisto, että Helen oli jo aikaisemmin
ilmoittanut hänelle »luulevansa», ettei hän voisi tulla näihin
tanssiaisiin.

Oliko tämä kenties sitä? Mutta ehkä se ei ollut.

Joka tapauksessa Topilla oli yllin kyllin muuta ajattelemista,
katsomista, ihmettelemistä, kuulemista.

»Felix käydä sipsutti». Soittokunta soitti Viulut värisivät, sello
sykähteli; kiihkeästi — miten inhimillisesti — valitti saksofoni.

Pian Top tanssisaliin astuessaan huomasi, että tähän hänen
täysikäisyysjuhlaansa oli ilmaantunut uusi tekijä, jonka vaikutuksen
selvästi tunsi siitä huolimatta, että kirkkaasti valaistun salin
täyttivät musiikki, puheensorina, loistavat värit, sinne tänne
vilahtelevat tutut kasvot ja ohitse lipuvat oudot hahmot. Se vaikutus
tuntui tarttuneen yli kolmisatahenkisen seuran ja pitävän sitä koossa,
ja vaikka nyt ei ollutkaan Harry Tophamptonin vihkimätilaisuus,
havaitsi hän, että hänellä kuitenkin oli puhemies.

Hänellä oli puhemies, joka tuntui järjestävän hänen puolestaan kaikki,
esltteievän nämä tytöt noille miehille, tervehtien näitä toisia,
valavan soittokuntaan lisää innostusta, kehoittelevan tarjoiluhuoneessa
hyöriviä tarjoilijoita (käyttäen heidän ristimänimiään), näyttelevän
pareille tupakkasalonkia ja tarjoilupaikkaa, nauravan, kertoilevan
miehille »viimeisiä pörssikaskuja», päästelevän sopivia ihastuksen
huudahduksia nähdessään tyttöjen uusia leninkejä, innokkaasti antautuen
esiintymään Topin kutsujen sieluna.

Eikö hän ollut menetellyt siten ennenkin? Eikö se ollut hänen osansa
elämässä?

Tämä mies oli tietysti Topin ystävä Jones.

»Näiden pitäisi olla Jonesin tanssiaiset», mietti Top tarkkaillessaan
Jonesin hiipivää hahmoa ja kiiltävää päätä kun viimemainittu,
käyttääksemme Gertruden laulun sanoja, liikkui »naisien seurassa».
Totisesti pitäisi näiden olla hänen kutsunsa.»

Sello sykähteli, piano liritteli naurua; saksofonin soittaja sieppasi
megafonin ja ilmoitti, että »Felix käydä sipsutti vieläkin» - ja kaiken
sen keskellä nuori Jones ihan silminnähtävästi ajatteli, että nämä
_olivat_ hänen kutsunsa.

Tanssiessaan ei Top malttanut kääntää katsettaan pois ystävästään.
Jones oli ihme. Hyödytöntä oli koettaa olla hänen kaltaisensa.
Ihminen joko on tai ei ole sellainen. Top ei ollut. Top saattoi vain
tarkkailla, kuinka Jones oli. Äkkiä Top huomasi toisen vilkkaiden
walesilaiskasvojen kirkastuvan vielä jonesmaistakin eloisammiksi.

Hänen suunsa avautui lausumaan nimen — koko tämän ajan oli Top itse
vakavana pyörinyt erään tyyten tuntemattoman neitosen kanssa, joka
näytti unohtaneen ottaa leninkiä unikonpunaisten liiviensä ylle.

No niin, jollei kaikki tämä tanssiminen merkinnytkään Topille mitään
muuta, oli se ainakin koko hyvää ruumiinharjoitusta, tuumi hän
hajamielisesti, piti miehen kunnossa. Ainakin hän koettaisi sillä
tavoin nähdä siitä valoisan puolen, koettaisi olla olematta liian yrmeä.

Heti soiton loputtua ilmestyi hänen luokseen se vieras, josta tanssilla
oli niin tyyten toisenlainen merkitys.

»Top, Top! Oi! Minulla on sinulle kertomista! Ja näyttämistä», huudahti
ylenmäärin riemastunut Jones. »Kuulehan! Etkö aio toivottaa meille
onnea, sinä vanha vei kulta?»

»Onnea —»

»Heräähän toki. Etkö tajua, että ilmoitan sinulle suuren uutiseni
heti asian tapahduttua? Keskellä tätä äskeistä foxtrotia hän hyväksyi
kosintani. Olen kihloissa, mies. Kihloissa!»

Seinään nojautuneena Top avasi ja sulki suunsa. Hämmentyneenä hän
kysyi: »Kenen kanssa?»

»Mitä sinä tarkoitat, kenen kanssa?» ivasi Jones. »Suuri erehdys
nimittää häntä puhemieheksi; hänhän oli itse sulhanen. Säteilevänä,
toiveikkaana, elämää, aloitekykyä, varmuutta ja intoa pursuavana Jones
oli juuri sellainen, jollainen sulhasen pitäisi olla (mutta jollainen
sulhanen min harvoin on). »Kenen kanssa saattaisin todennäköisesti olla
kihloissa kolmen viimeisen pyhänseudun jälkeen?»

Ilkkuvasti nauraen hän kääntyi tanssikumppaninsa puoleen. Hän veti
kädestä esille tämän vaaleaverisen, välkkyvän ja kahisevan kaunottaren,
jonka kasvot »kuvastivat» todellista tyttömäistä kainoutta ja
hurmaannusta ja jonka vanhanaikaisiin, mutta viehättäviin kiharoihin
takana palavat seinälamput loivat sädekehän.

»Herra Tophampton... morsiameni!... Mitä arvelet _siitä_? Miltä sinusta
näytämme?»

Sinä iltana hän, Bébé St. Clair, näytti erittäin kauniilta!

Hänessä yhtyivät hänen parhaat filmimuotonsa omassa kodissaan olevan
Bébén näköön. Niin, hän oli sellainen tyttö, jota rakkaus kirkastaa,
ja nyt oli rakkaus tullut hänelle. Vilpittömästi oli tämä lapsimainen
filmitähti rakastunut tuohon sulavaan, mustatukkaiseen, valehtelevaan
keltiläiseen, jonka hänelle oli esittänyt Top — ei, ei edes niinkään!
— joka oli käyttänyt Topia välikappaleena esittääkseen itse itsensä.
William Richard Jones, joka nuoreen Tophamptoniin verrattuna oli
mitätön sekä vartaloltaan että kasvoiltaan (luonteesta puhumattakaan),
näytti morsiamesta miellyttävän miehekkyyden esikuvalta. Bébé näki
hänet sellaisessa valossa — älkää kysykö minulta minkä tähden — hän
näki hänet siinä valossa.

Top, jolle Bébé soi lempeän säälivän katseen, sai häneltä yhden
tanssin. Mitäpä Top välitti siitä, että hän sai ainoastaan yhden!
Mitäpä hän siitä, että hänen paras ystävänsä oli sotkenut hänen
kosintansa ja siepannut hänen nenänsä edestä kuningaskunnan
ihmeellisimmän, hurmaavimman kaunottaren — kuten nuoren Jonesin
toisinto tästä asiasta kuului!

Siihenkö se päättyi? Bébé oli levittänyt vaaleaverisen lumous voimansa
muualle? Se kelpasi. Bébéstä ei ollut Topille. Hyvä.

Tai paha... nyt oli etsittävä joku toinen... joku näistä muista
tytöistä; täällä oli heitä yllin kyllin pyörimässä välkkyvinä,
kultaisina, hopeisen vihreinä, ruusuisen valkeina ja tulipunaisina
hahmoina... Runsas valikoima...

Kenties, kuiskutti Topin mielessä heikko toive, kenties he _kaikki_
osoittautuisivat tilatuiksi!

Seuraavan tanssin hän tanssi tuoksuvan Lilithin kanssa.

Hilpeästi piano liritti, rummut pärisivät, saksofoni ujelsi, ja koko
Tomado-kymmenikkö aloitti myrskyisesti: »Miksi tyttöä suutelin, oi
niin, oi niin, oi niin?»

Ihan äsken oli Top ollut hyvin äkeissään tälle tanssikumppanilleen.

Mutta nähtyään hänen seisovan (hentona kuin norsunluinen paperiveitsi,
jonka ympärille on kietaistu harsomaista, liekinväristä,
turkisreunaista ninonkangasta — ympärillään kaikkien niiden miesten
selät, jotka Top salissa tunsi) vastattuaan tämän villikissan hänelle
suomaan säteilevään hymyyn, oivalsi Topkin heti, että tavallisen miehen
oli mahdoton kovinkaan pitkää aikaa tuntea harmia Lilith Mournea
kohtaan.

Hänessä oli jotakin — hänen miellyttävä, lämmin, ystävällinen
tuntunsa, Helenin gardeniaa muistuttava tuoksu mikä riisti Topilta
aseet. Viimemainittu tunsi antaneensa anteeksi harhauttavan suukon ja
kuiskauksen, jotka yöksi, päiväksi ja vielä yhdeksi päiväksi olivat
panneet hänen nukkuvat vaistonsa myllerryksiin. Hän oli antanut
anteeksi. Lilith ei ollut tahtonut sinä iltana olla epärehellinen.

Näistä teatterilaisista ei se kaikki merkitse sen enempää kuin
kädenpuristus, vakuutti Top itsekseen, ja tällä kertaa hän uskoi niin.
Poissa oli sytyttävän Lilithin lumoushohde...

Vai oliko se ihan mennyttä? Eikö se aivan tyyten katoaisikaan, niin
kauan kuin tuo lämpimän hunajan ja gardenioiden tuoksu Topin mielessä
liittyi hyväilyn hempeyteen?

Lil ei ollut häntä varten, jollei hän pystyisi syrjäyttämään toista
miestä. Nyt se tuntui Topista merkityksettömältä pikku seikalta; mutta
sittenkin —. Miellyttävän ystävällisesti Lil hymyili hänelle, katsellen
häntä pitkien silmäripsiinsä lomitse, teki hänen olonsa huolettoman
keveäksi, joten hän osasi keskustella!

»Minun on siis onniteltava teitä, olen kuullut.» Top silmäili tyttöä
hymyillen, tarttui hänen hentoon käteensä ja solui hänen kanssaan
valssin pyörteisiin. »Toitteko nuoren sulhasenne tänne, Lil?»

Ihan sellaiseksi, täysin huolettomaksi maailmanmieheksi Lil saattoi
hänet tuntemaan itsensä. Hän kehui, kuinka herttainen »Top-kulta» oli
muistaessaan onnitella häntä. Hän osoitti Henryään. »_Tuo_ on Henry —
tuolia, ovella —»

Top katsoi huoneen poikki isoa, kömpelötekoista, piirteiltään
epäsäännöllistä, terävän näköistä, noin kahdeksanneljättä-ikäistä
miestä, jonka pää alkoi olla kalju ja jolla oli kilpikonnanluisilla
reunuksilla varustetut, tanssijoihin päin satiirisesti välähtelevät
silmälasit.

Kamala, oli Gertrude arvostellut; Top oli yhtä mieltä Gertruden kanssa.

Mutta Topin kainalossa Lilith tanssiessaan leperteli Henryn
ihmeellisyydestä, hänen persoonallisuutensa syklooneista.

Niin se siis oli, taaskin; se asia oli selvä!

»Olette hyvin ihastunut, ettekö olekin?» kiusoitteli Top.

»Oi, Top! Ette tiedä, mitä rakkaus _on_! Te ette —»

»Enkö? Selittäkää te se minulle!»

Ikäänkuin troopillisten seutujen hämärässä valaistus äkkiä himmeni
rusottavaksi, hämyiseksi hohteeksi; piano äänteli nyyhkyttävästä viulut
valittivat vihlovasti; saksofoni pysyi äänettömänä sävelen pehmeästi
kohotessa. Soiton seasta kuului Lilithin kuiske:

»Oi, Top-kulta, rakkaus on ihmeellisintä maailmassa!... Kaikki muuttuu
niin toisenlaiseksi, kun se on tullut ihmisen elämään. Silloin on
hänen ja kaiken muun välissä taikakehä. Hän ei välitä mistään muusta,
tapahtuipa mitä tahansa, ei edes teatterista, kunhan _hän_ vain on
maailmassa!» jupisi Topin tanssikumppani kiihkeästi — puhuessaan
mahdollisesti (melkein) huomaamattaan silmäillen juuri Topia lämpimästi.

Se velho! Jos hänet olisi keskiajalla tuomittu roviolla poltettavaksi,
ei hän olisi voinut pidättyä hellästi silmäilemästä hänen ympärilleen
sytykkeitä kasaavaa pyöveliä. Kaikkina aikoina on ollut sellaisia
naisia. Sellaisia naisia on aina vastakin. Sellainen tyttö oli Lilith
Mourne - Ja sellaisena hänen täytyi pysyä.

Mutta silti hän oli järkkymättömästi kiintynyt ainoa rakastettuunsa,
Henryyn!

»Hyvä!» virkkoi Top, tarkoittaen kaiken olevan parhain päin.

Mahdotonta on saada tyttöjä luopumaan kiintyneistä rakastajista, joita
kohtaan heillä on sellaiset mielipuoliset tunteet...

Säteilevänä Lilith liiteli takaisin Henrynsä luokse.

Top ei ohut kateellinen eikä mustasukkainen.

Niin, tanssittuaan Lilin kanssa nuori isäntä tunsi todella olevansa
valmis pitämään hauskaa. Hän — mitä se tyttö olikaan tehnyt? Lil?
Ikäänkuin reipastanut ja rohkaissut häntä, ajatteli Top, hypistellen
Hendersonin niin taidokkaasti solmiamaa kaulanauhaansa. Hänen
kauluksensa ympärille oli kiertynyt smaragdinvihreä, silkkipaperinen
serpentiini... Näistä sukeutui aika hupaiset kutsut.... Valot
leimahtivat palamaan. Soittokunta alkoi lämmetä. Kakofonijoukkue soitti
nyt: »Nyt vien mä tyttöselle kaunihin meloonin.» (Se oli muotisäveliä
— unhotettu tämän kirjan ilmestyessä — mutta se oli vuoden tuhat
yhdeksänsataa kaksikymmentäneljä syksyisiä säveliä.) Neekerit soittivat
haltioituneina, rummut jymisivät miellyttävästi, ja symbalit kalisivat.
Kaikki kävi vauhdikkaasti. Kaikki perin onnistunutta, tuntui Topista...

Kunnes —

_Sisälle astui_ — se ainoa tyttö, jota Top ei ollut ollenkaan muistanut.

Hän saapui hyvin myöhään pienen, ketunnäköisen miehen ja lyhyen,
pyylevän rouvasihmisen seurassa.

Heidän välissään kohosi hän kirkaspäisenä ja kauniina. Hän oli pitempi
kaikkia muita tyttöjä ja pitempi kuin varsin moni salissa oleva mies.
Klassillinen, yksinkertainen vaatteus toi esiin hänen vartalonsa kaikki
kaarevat, veistoksen kaltaiset muodot; valkea, pehmeiksi laskoksiksi
taipuva kreikkalainen asu sopi hyvin hengittävän Milon verhoksi.

»Hän on kasvanut!» mietti tyrmistynyt Top. »Sitä ei olisi hevin uskonut
mahdolliseksi... Hän _on_, tulimmainen... Tyttö on kasvanut!»

Velvollisuutensa mukaisesti Top eteni sinnepäin pitkin seinänvierustaa.
Hänen tanssitettavansa oli kadonnut; omituista, kuinka monet hänen
tanssitettavistaan olivat jättäneet isäntänsä yksin! — Phyllis ei
ollut tanssinut hänen kanssansa... Velvollisuutensa mukaisesti Top
meni tämän sadankahdeksankymmenen sentimetrin mittaisen tytön luokse,
tarttui hänen isoon käteensä ja hymyili väkinäisesti vastaukseksi hänen
sydämelliseen, syväsointuiseen tervehdykseensä: »_Kas_ näin! Tuntui
siltä kuin emme ikinä pääsisi perille. Ensin juna-vintiö myöhästyi
tuntikausia, ja sitten sai auto-kekkula seistä —» Top esiteltiin hänen
äidilleen ja isälleen.

Isoisänisä oli muuten kuvitellut, että Hannanit olivat mallikelpoinen
pari, ruumiillisesti moitteeton.

Mikä harhaluulo!

Marjorien isä, majuri, oli englantilais-intialainen, vieläkin
ruskeamman keltainen kuin näyttämöillä esitetyt Intian englantilaiset.
Laihan vartalonsa ja pitkän nenänsä nojalla hän oli saanut
rykmentissään tosiaankin sopivan liikanimen! _Kurppa_. Kuinka osuva!

Ja hänen vaimonsa — pullea, lyhytjalkainen — mikä omenapulla! Se, että
nämä kaksi olivat antaneet elämän klassillismuotoiselle tyttärelle
ja kahdelle komealle pojalle (jotka juuri äsken olivat hädintuskin
suorittaneet pääsytutkinnon Sandhurstin kadettikouluun), oli yksi
niitä salaperäisiä arvoituksia, jotka sotkevat isoisänisän tapaisten
rotuhygienikkojen laskelmia.

Nämä kolme nuorta Hannania olivat perineet joltakin jo unohdetulta
esivanhemmalta ulkonäkönsä ja piirteensä, jotka olivat »harpanneet»
heidän kurppa-isänsä ja omenapullamaisen äitinsä sekä heidän perin
tavallisten tai mitättömän näköisten setiensä, enojensa ja tätiensä
ylitse, tai sitten he olivat syntyneet jonkun onnentähden vaikutuksen
alaisina — kukapa tietää?

»On kovin hausta tutustua teihin, herra Tophampton; teitte perin
ystävällisesti, kun kutsuitte meitä», kiitti rouva Hannan rattoisasti.
Hän pani silmälasit nenälleen ja tarkasteli Topia pienillä, valppaan
näköisillä silmillään. »Tehän kävitte opistolla katsomassa pikku
Marjorietamme, ettekö käynytkin?»

(Tarpeetonta on selostaa Topin vastausta.)

»Tytöillä tuntuu kaikilla olevan sangen hupaista koulussa», jatkoi
rouva Hannan, koettaen saada pakinaa vireille tämän (tavattoman
kankean!) nuoren isännän kanssa. Seinään nojaten Top vastasi, että
siellä näytti aika mukavalta hänen mielestään....

»Lienee ihan paikallaan», huomautti Marjorien isä happamesti, »että
on sellaisiakin paikkoja ja että sellaisiakin ammatteja opetetaan
tytöille, jotka eivät ole kyllin järkeviä ansaitakseen elatustaan
millään muulla tavoin».

»Ha ha!» nauroi tytär äänekkäästi, hämmentymättömän hyväntuulisesti.
»Isä etsii nuorista vain älyä; hm, hän ei löydä sitä paljoa suvustaan!»

»Totisesti ei löydäkään», myönsi isä, perin äkäisen näköisenä.

Sen seikan nurjuus, että kohtalo syytää eräitä lahjojaan sellaisille,
jotka mieluummin olisivat halunneet ihan toisenlaisia lahjoa, oli
vieläkin tuntuvampi sen tähden, ettei hyvä ulkonako vähääkään tehonnut
majuriin ja hänen puolisoonsa. Heistä ei heidän Marjoriensa ulkomuoto
ollut kerrassaan mitään. Eikä heistä ollut mitään myöskään tämän nuoren
Tophamptonin ulkonäkö, joka heistä tuntui vielä yhdeltä aivottomalta
nuorukaiselta.

Mutta Top alkoi kohota tilanteen tasalle.

Soiton lakattua ja tanssijoiden hajaannuttua hän ehätti kutsumaan
luokseen kelpo kumppaninsa, Newhavenin australialaiset ystävänsä. Hän
kutsui useita muitakin tuttaviaan esittääkseen heidät neiti Hannanille,
koska tämä tuntui olevan innokas tanssija.

»Innokas!» ärähti majuri, katsahtaen ympärilleen, ikäänkuin kaikki
saapuvillaolijat olisivat hänen velallisiaan. »Nykyisten nuorten koko
äly on keskitetty heidän jalkoihinsa. Tuossa Marjorie menee —»

(Siinä hän meni.)

Rouva Mundyn hupaisesti pakistessa rouva Hannanille, vei Top ärtyisen
pikku majurin, miehekkäästi tupakkasalonkiin ja tilasi hänelle ryypyn.
Tosissaan nuori mies toivoi keksivänsä jotakin, mistä olisi voinut
puhua vanhemmalle. Komean olemuksensa jokaisessa solussa Top tunsi,
minkä vaikutuksen majuri oli saanut: »Tämä nuorukainen on tomppeli!
Elää vaatteitansa varten, mokomakin nuori pässinpää!»

»Oletteko koirien ystävä?» tiedusti majuri laskiessaan lasinsa
pöydälle. »Pidättekö airedalelaisista?»

(Kuvaannollisesti hän _oli_ tuonut ne muassaan tanssiaisiin.)

»Tunnetteko lainkaan cairnilaisia, Tophampton.»

Tophamptonista tuntui painostavalta ja ilkeältä, eikä hän osannut
vastata muuta kuin sen, ettei hän välittänyt koirista.

Mitä majuri olisi virkkanut (jos hän olisi hiiskunut mitään), kukapa
voisi sen arvata?

Sillä hetkellä astui tupakkasalonkiin ainutlaatuinen pari, näöltään
kummallisempi kuin naamiaisissa on konsanaan nähty.

Se oli isoisänisä ja Henderson.

Yrmeänä ja onnettoman näköisenä, muistuttaen hautajaispuolisilla
hovimestarin osaa esittävää Alfred Lesteriä, Henderson hiipi avaraan,
raskaan loisteliaaseen huoneeseen tietoisena siitä, ettei hänen
käsivarrellaan ollut tarjoilijan liina, vaan sen eltaantuneen,
kuluneen, punaisen peitteen liiankin tutut laskokset, jota
neljännesmiljoonan omistaja piti parempana kuin mitään vaippaa,
peitettä tai runsasturkiksista kappaa, minkä Lontoo saattoi tarjota.

Isoisänisä, jonka toinen käsi oli Hendersonin käsivarren taipeessa,
toinen kepin käyrässä kädensijassa, näytti juhlallisemman kohteliaiden
aikojen herrasmieheltä. Vaikka isoisänisä olikin puettu kuluneeseen
juhlapukuunsa ja — niin, todentotta! — vanhanaikaiseen röyhelöön,
näytti hän arvokkaalta; isoisänisä oli laiha, kumarainen, hänellä
oli hämähäkin jalat ja kilpikonnan pää, mutta sittenkin hänen
olemuksensa oli sopusoinnussa hänen rypistyneen paidanrintansa kauniiden
helminappien ja hänen vyötäisillään mustassa moirénauhassa riippuvien
sievien, vanhojen sinettien kanssa.

Hänen kaljun päänsä laesta patenttinahkaisten kenkien kärkiin saakka —
sellaiset kengät olivat varmasti jo viimeistä paria myöten kadonneet
kaupasta — isoisänisän koko olennosta säteili sardonista voitonriemua.
Hän oli tullut! Tässä hän oli! Hän ei ollut käynyt tanssiaisissa
kolmeenkyrnmeneenviiteen vuoteen. Nyt hän oli täällä. Ulkosalla
sellaiseen aikaan, jolloin hänen olisi pitänyt olla jo muutamia
tunteja maannut vuoteessaan, tuon höyhenpeitteen _alla_. Tässä hän oli
valmiina lausumaan sanansa kaikesta, mitä hänen nuoren sukulaisensa
tanssiaisissa tapahtui!

Chesterfieldiläiseen tapaan hän tervehti majuri Hannania, johon
tutustuminen oli hänestä »ihastuttavaa».

»Minulla on jo ollut onni —sangen suuri onni ja nautinto, jos niin
saan sanoa — tutustua teidän — teidän viehättävään tyttäreenne, sir.
Tanssiaisten tähti nousi hänen näyttäytyessään. Totisesti, niin. Emmekö
mene takaisin saliin ihailemaan hänen säihkyään?»

Jättäen paikoilleen Hendersonin (joka oli luonut vanhan kumppanuuden
silmäyksen erääseen lähellä hyörivään tarjoilijaan) he palasivat
tanssisaliin katselemaan.

Tanssivaa Miloa saattoi tarkkailla kilometrin päästä, ja
kaunis katseltava hän olikin. Sillä jos milloinkaan on viehkeä
yhdeksäntoistavuotinen neito ollut huvittelemassa tanssiaisissa, niin
sellainen oli Marjorie Hannan Harry Tophamptonin täysikäisyysjuhlassa.

Hän piti hurmaantuneesti tanssista, mutta ei sellaisesta riehakkaasta
kuin jotkut muut; hän, joka heilutteli vartaloaan hockey-kentällä
ja hyppivien ratsujen selässä, asteli tanssiessaan huvittavan
rauhallisesti. Hän oli tanssilattialla hillitty kuin kuka Elisabetin
aikainen vallasnainen tahansa. Mutta hän oli rattoisa seura-ihminen.
Hän piti näitä »kekkereitä» ja niiden kaikkia outoja ihmisiä
sanomattoman hupaisina.

Kaikki ihmiset olivat hänestä perin tavallisia. Jopa miehetkin!
ajatteli hän silmäillessään milloin minkin Topin ystävän pään ylitse.
Ainoa, jota hän ei hevin voinut pitää pienempänään, oli isäntä, tuo
Tophampton-kolho itse. Hän oli aasi, mietti Marjone. Huu, millainen
aasi! Päässä ei ainoatakaan ajatusta muusta kuin siitä, mitä hän pani
ylleen; sellaisen vaikutuksen oli Top tehnyt häneen. Eli vaatteitansa
varten, mokoma kolho. Ihan kuin tytöt. Enemmän kuin jotkut tytöt.

Tänä iltana oli Marjoriekin, joka ei elänyt vaatteita varten,
mielissään uudesta, valkeasta leningistään; aika paljon päänvaivaa
hänellä oli siitä ollutkin. Hän ei ollut ehtinyt teettää uutta;
senvuoksi oli hänen ollut etsittävä äidin pieneksi jäänyt lepomekko,
joka oli mainio, kun sitä oli hiukan levitetty rinnan kohdalta.
Hieman kreikkalaismallinen, samoin kuin siiloin, kun hän oli
esittänyt Afroditeä — älkää naurako! — opiston illanvietossa.
Hirveän mukava myöskin. Kyllin väljä hengittämistä varten. Kuinka
hän pitikään _väljyydestä_! Ainoa ikävä puoli olikin ollut
kenkäkysymys. Niin lyhyessä ajassa hän ei ollut ennättänyt mistään
saada ranskalaiskorkoisia silkkikenkiä, yhdeksännumeroisia isompia.
Eikä niissä ollut kultasolkia, madam. Kultaiset soljet olisivat
näyttäneet sievemmiltä, mutta nyt hänen oli turvauduttava korottomiin
tanssilipokkaisiin, joita opistossa käytettiin — hyvin pehmeästä,
mustasta nahkasta valmistettuihin, tasakärkisiin - ja joustaviin, hänen
korkeiden, virheettömästi kaareutuvien jalkapöytiensä ylitse kulkeviin
ristihihnoihin. Ne näyttivät olevan paikallaan ja olivatkin tanssiessa.

Tanssiminen tällaisella välkkyvällä parkettilattialla upeassa
lontoolaisessa hotellissa oli ihanaa sen jälkeen, kun oli tanssinut
opiston voimistelusalissa.

Mitä virvokkeihin tuli —

»Hjuu!» hengähti Milo hurmioissaan löytämättä sopivampaa sanaa
suppeahkosta sanastostaan.

Mansikkajäätelöä suli möhkäle toisensa jälkeen tämän jumalattaren
suussa; sinne oli kadonnut muna- ja lohivoileipä ja useita muita
voileipiä — litteitä kuorettomiksi kolmioiksi leikattuja, mureketta
sisältäviä samoin kuin sellaisia, joita tehdään pehmeistä,
pitkulaisista ranskanleivistä, halki leikatuista, joten välistä
pilkottaa esiin krassia, kun puolikkaat on pantu vastakkain ja väliin
sijoitettu aikamoinen silava viipale — runsaasti silavaa; ja syöjän
odottaessa leikkasi niitä yhä lisää pitkän pöydän takana seisova pullea
ranskalainen, jolla oli keittiömestarin valkea lakki ja esiliina.
Sitten olivat virvoitusjuomat, sekä kahvia että kermasuklaata ja
mehevät, höyryävät kahvileivät kuten _Pekka Poikasessa_. Ja tortut
ja leivokset, kirsikkahyytelöllä päällystetyt, ja nuo toiset, jotka
ulkoapäin näyttivät niin kovilta, mutta joita syödessä piti olla
varovainen, jollei mielinyt tyyten ryvettyä valkeaan vaahtoon,
samanlaiseen kuin poikien parranajovaahto oli ainoa keino työntää ne
kokonaisina suuhunsa, kuten tämä nuori Venus oli maininnut useille
tanssilajilleen. Hedelmäsalaatti oli perin maukasta, ja — ajatella —
nämä olivat ainoastaan virvokkeita, tarjoilupöydän ääressä, seisoalta
nautittavia!

Pian tarjottaisiin oikein kunnollinen ateria, jolloin saisi istualtaan
syödä tosikylläiseksi asti; ja ruokalista olisi hyvä, tyyten
ranskalainen, nimittäin mayonnelaisia hummereita, kananpaistia,
kalkkunaa ja tryffeleitä ja kaikenlaisia muhennoksia ja salaatteja; ja
sitten olisi lisää jäätelöä, ei ainoastaan tuollaisia mitättömiä, pikku
hiukkasia lasilautasilla, vaan kokonainen vuori todellista jäähyytelöä
ja sen päälle sirotettuja manteleja — oi, herkullista!

Top tarkkaili hänen säteilyään.

Äkkiä hän jupisi anteeksipyynnön ja aikoi poistua ja jättää isoisänisän
ja majuri Hannanin ovensuuhun katselemaan.

Isoisänisän laiha käsi sujahti esiin ja tarttui nuoren miehen
karaistuneeseen hauislihakseen.

»Minne kiire. _Poika_?»

»Minun on tanssittava tämä tanssi, sir?»

»Kenen kanssa aiot sen tanssia?»

»Joanin.»

»Serkkusi, niinkö? Hän luopui sinusta. Minun on puheltava kanssasi
tämän tanssin aikana.... Majuri, suonette anteeksi vanhukselle?
Toivottavasti tapaamme taaskin toisemme pian, sangen pian. Nyt minun
on neuvoteltava eräästä asiasta tämän nuoren sukulaiseni kanssa!...
Käsivartesi, _Poika_.»

XV luku

Haaveilijan vetoomus

»Mitä tulimmaista lienee ukolla nyt minulle sanottavaa?» aprikoi Top
alistuvasta saattaessaan verkkaisesti käydä köpyttelevää isoisänisää
liukkaalla parkettilattialla hälisevän, värikkään, hetkestä nauttivan
nuorisojoukon halki.

Heidän päästyään pois tanssisalista — pois kirjavasta vilinästa,
kirkkaasta valaistuksesta, pois värähtelevien viulujen, sykähtelevän
sellon, kiihkeästi valittavan saksofonin, naurun ja liukuvien jalkojen
suhinan kuuluvilta — kuinka viehättävän hiljaiselta, hämärältä,
yksinäiseltä tupakkasalonki tuntuikaan!

Se olikin jäänyt miltei tyhjäksi isoisänisän ja Topin välistä
keskustelua varten. Vain tanssin lomassa tänne pujahtanut pari koetti
pysytellä piilosalla ikkunakomerossa; huoneessa hääräili tarjoilija
tai pari. Henderson, joka oli kadonnut, ilmestyi jälleen isoisänisän
kolkutettua koukkukepillään.

Kuten kuivattu rusina uppoaa ja katoaa taikinaan, niin vaipui
isoisänisän kuihtunut hahmo pehmeän, nahkapäällyksisen sohvan nurkkaan.
Huolellisesti Henderson kiersi hänen luisevien polviensa ympärille
tyranninsa korvaamattoman apuvälineen. (Samoin kuin lohikäärme on
Pyhän Yrjänän, oli tämä herra Horace Mundyn vaakunamerkki. Joulu ja
joulukuusi, Englanti ja _Union Jack, velho_ ja noita sauva, isoisänisä
ja hänen peitteensä.)

»Se on hyvin, _Mies_, se on hyvin. Älkää hyörikö, älkää hoppuilko!...
Lähden kotiin piakkoin. Niin, en vielä, en vielä. Mihin aikaan? Mitä
se teihin kuuluu? Kun haluan lähteä kotiin, kutsun teitä, mutta en
ennen.... Nyt suvainnette poistua?»

Henderson poistui. Kun tuntee Hendersonin, saattaa otaksua hänellä
olleen siinäkin hotellissa ystäviä, joiden seurassa hän sai välihetken
edullisesti kulumaan.

»Nyt, POIKA —»

Top oli istuutunut leveän takkatuolin laidalle vastapäätä isoisänisää
ja odotti valmistautuneena kuulemaan mitä pahinta — mutta kuinka totta
onkaan, että se, mihin ihminen valmistautuu, ei koskaan tapahdu!

Isoisänisän laiha käsi oli sukeltanut kilisevien sinettien alitse
taskuun.

Ihan odottamattomasti isoisänisä alkoi:

»POIKA, nyt on sinun syntymäpäiväjuhlasi, mutta sinä et ole saanut
lahjaa — et varsinaista lahjaa — » Kädestä kuului kahinaa. »Tässä on
viitonen — ei, pari. Tässä on kymppi sinun käytettäväksesi, POIKA.»

Top — varsin luonnollisesti — olisi saattanut kaatua selälleen
takanansa loimuavaan takkaan.

Tuo hämmästyttävä vanha oikkuili ja syrjäytti käden heilauksella
Topin sopertamat kiitokset. Muuten ne kaksi viitosta tulivat kuin
Jumalan lahjana tälle nuorelle insinöörinkokelaalle. Olihan hän
luovuttanut kaikki kuukausirahansa rouva MundyIle. Ja kuinka hartaasti
hän olisi halunnutkaan muuttaa puhtaaksi rahaksi »ne» kalvosinnapit
ja «sen» komean savukekotelon, ei sellainen menettely toki tullut
kysymykseenkään. Vähän, kovin vähän oli Top saanut hankituksi vanhoilla
napeillaan, kolhiutuneella hopeakotelollaan, vanhanaikaisella
kellollaan ja perillään sekä parilla harvinaisella postimerkillä!

»Oi, kiitos teille, sir!» vakuutti Top sydämensä pohjasta.

»Pyh! Ei se ole mitään. Kun hoitaa talouttaan järkevästi» isoisänisä
nykäisi kulunutta peitettään ylöspäin — »saattaa joskus panna rahaa
menemään, jos haluttaa. Havainnollinen opetus sinulle, POIKA. Ja
nyt—nyt— Haluan kysyä sinulta jotakin. Mitä arvelet — mitä arvelet
tästä kokoelmasta, näistä lumoavista neitosista, joista yhden ja toisen
kanssa olen nähnyt sinut lattialla?»

Top tyrmistyi. Hänen rohkeutensa oli elpynyt setelien hilpeästi,
rauhoittavasti kahistessa hänen kädessään, mutta nyt se painui
jälleen hänen tanssikenkiinsä saakka. Kas niin, mietti hän, nyt
aikoi vanhus panna puukon hänen kurkulleen. Vielä pahempi! Hän aikoi
tunkea sinne tyttöjä. Hylättyhän säädyllisen, chesterfieldiläisen,
arvokkaan esiintymistapansa hän aikoi taaskin muuttua pahanilkiseksi,
käärmeenkieliseksi kilpikonnaksi.

Top terästäytyi...

»Hän aloittaa», tuumi Top, »siitä isosta, möhkälemäises

Hannanin tytöstä».

Sellaiselta Milo näytti Topista. Hän ei Topin mielestä muistuttanut
mitään muuta niin paljon kuin Victorian muistomerkin ympärille
järjestettyjä jyhkeitä, kookkaita kivipatsaita, kuvaannollisia
jättiläisnaisia, jotka edustivat kauppaa, edistystä, Afrikkaa ja mitä
kaikkea....

»Hän aikoo _aloittaa_ hänestä.»

Isoisänisä ei alkanut hänestä.

Hän alkoi perin miellyttävästi puhua kauneuden eri vivahduksista, joita
saattoi havaita tämän seurueen nuorissa naisissa.

He olivat hyvin viehättäviä täysin nykyaikaisella tavalla!

Isoisänisä ei hyväksynyt kaikkien katkerien, keski-ikäisten
arvostelijain lausuntoja nykyaikaisista tytöistä. Isoisänisän mielestä
heidän viehätysvoimansa oli toisenlainen, mutta ei rahtuakaan
vähäisempi kuin heidän äitiensä, isoäitiensä ja esiäitiensä. Poissa
olivat tietenkin pienet jalat ja kädet, upeat hiuspalmikot.... Mutta ne
oli korvattu! Tytöt olivat terveempiä, raikkaampia, parempi-ihoisia. Se
johtui raittiista ilmasta ja ruumiinharjoituksista, joskin leikit ja
urheilu olivat numerolla tai kahdella — tai enemmällä — suurentaneet
naisten kenkiä Poissa olivat uhkean kaarevat muodot, kolmenviidettä
sentimetrin mittaiset vyötäiset, rehevät lanteet....

Isoisänisä (kumma kyllä) ei surrut näitä piirteitä. Hänestä oli
jäykkien kureliivien katoaminen erinomainen asia. Hän — joka oli
aina rakastanut kauneutta — oli kyllin laajamielinen rakastaja
ihaillakseen sen nykyisiä ilmaisumuotoja, kiristämättömiä, poikamaisia,
yksinkertaisten liinaisten leninkien verhoamia vartaloja, somia,
sileitä päitä — ja avointa hilpeyttä. Niillä oli hyvät puolensa, jos
puutteensakin. Sitäpaitsi oli otettava huomioon nykyajan nuoret miehet,
joita tämänlaatuisten tyttöjen oli täydennettävä.

»Jos» - jatkoi isoisänisä (punehtuen ja lämmeten omasta esitelmästään)
— »jos joku minun nuoruuteni aikainen kaunotar ilmestyisi tänään ja
jos hänen ruumiillinen puolensa, muotinsa, hiuksensa, käytöksensä,
keskustelunsa ja muut sulonsa olisivat sellaiset, jollaiset niin
kovasti miellyttivät minun aikalaistani vuonna tuhat kahdeksansataa
neljäkymmentäyhdeksän, niin luuletko —luuletko _sinä_, että hän
saavuttaisi paljon menestystä ystäviesi ja opistotovereittesi
keskuudessa, POIKA?»

Top ei tiennyt, sir. Eikä Top siitä välittänyt. Top vain terästäytyi
siltä varalta, että isoisänisä muuttuisi jälleen entiseksi....

Nähtävästi ei sen aika ollut vielä tullut.

»Esimerkiksi, POIKA. Tuo viehättävä dresdeniläinen posliiniteos, sinun
neiti St. Clairisi. Kuinka voidaan väittää, ettei tänä aikana ole
naisellisuutta? Se pikku neiti näytti minusta sievältä kuin —»

»Hän on jo toisen», keskeytti Top hätäisesti, karkeasti. »Hän menee
naimisiin erään läheisen ystäväni kanssa — Jonesin kanssa. Jones kosi tänä iltana, näissä
tanssiaisissa; he ovat kihloissa!»

»Niinkö tosiaan? Onnellinen nuorukainen.... Mutta vielä on runsaasti kaunottaria,
_Poika_, joista sinä saat valita.

— Ota huomioon, että vaikka sanoinkin 'Etsi mallikelpoinen tyttö', en sitonut
sinua kehenkään erikoisesti. Sinun asiaksesi jätin valinnan. _Sillä en
ole_ niin järjetön enkä niin epäinhimillinen kuin te kaikki mielellänne
uskotte», lisäsi isoisänisä, näyttäen vilahduksen tavallisista
tavoistaan. »Lienen sortumaisillani vanhuudenheikkouteen, ruumiini
pettää; mutta — silmäni ovat yhtä hyvät kuin konsanaan.»

Hän väläytti niitä Topiin päin; ne olivat kirkkaat kuin timantit,
terävät kuin lasiveitsi.

»Enkö muuten nähnyt sinun tanssivan erään lumoojattaren kanssa,
jolla oli liekinvärinen puku — jollen erehdy, liekinvärinen,
turkiskoristeinen — kullanväriset kengät ja mitä sievimmät nilkat?
Miellyttämistaidon harrastaja, luulisin. Joka kohta kultivoitua; joka
katse puhuva. Kaunis hiuslaite, kauniit kengät, kiehtova hajuvesi —»

»Neiti Mourne.»

»Ahaa! Gertrude-serkkusi kaunis ystävätär, näyttelijätär?» huudahti
isoisänisä. Eikö mikään ollut jäänyt tuolta vanhukselta huomaamatta?
Oliko hän (epäilemättä loordi-vainajan entisen oikean käden tehokkaalla
avulla) pitänyt silmällä Topin elämän kaikkia yksityiskohtia etsinnän
alusta saakka?

Vanhus selitti, että neiti Mourne oli »kuten ranskalaiset sanovat, _une
belle laide_! Yksinkertainen, mutta kiehtova. Magneettinen. Eikö hän
viehätä sinua, POIKA?»

Top liikahteli rauhattomasti, toivo saavansa tupakoida... Isoisänisä ei
suvainnut savukkeiden sytyttämistä hänen puhuessaan...

»Eipä hyödyttäisi paljoakaan, jos hän viehättäisikin minua», virkkoi
Top oltuaan tuokion vaiti. »Hänkin on varattu. Tarkoitan, että
hänelläkin on sulhanen.»

»Se tuskin minua hämmästyttää», sanoi isoisänisä sulavasti. »Mutta
ottaaksemme vielä toisenlaisen esimerkin —» »Nyt se tulee», tuumi Top.
Hammasta purren hän sijoittui vankasti pehmeälle tuolilleen. »Nyt se
tulee!»

»Jos saisin nuorentavaa juomaa, joka 'palauttaisi kahdennenkymmenennen
kevääni’», haastoi isoisänisä vakavasti, »on täällä neitonen, jolle
koettaisin heti osoittaa huomaavaisuutta.

Jumalten tytär, ihailtavan kookas
ja jumalaisen valkoverinen!

— Arvannet, ketä tarkoitan, POIKA? Majuri Hannanin tytärtä.»

»Arvasin teidän tarkoittavan häntä, sir», vastasi Top nyreästi, »kun
lausuitte sanan '_kookas_'».

»Totisesti, niin. Turmeltumaton, uhkea nuori olento! Ihmeellisen
sopusuhtainen! Uhkuvan terveyden esikuva! Eikö hän olekin, POIKA?»

»Siltä näyttää, sir», myönsi Top vastahakoisesti. »Ei ole paljoa vikaa,
sir — hänen terveydessään.»

»Mitä on terveys muuta kuin se kallio, jolle kauneuden temppeli on
rakennettu? Jos terveys on täydellinen, seuraa kaikki muu itsestään.
Kaunis muoto, väri, raikkaus, taivaasta tullut terveellinen tuli.
Terveys! Jos ruusun juuret ovat terveet, niin siinä on kukka. Mitä
arvelet, _Poika_?»

Äänettömästi Top taaskin ajatteli, kuinka tarkalleen tämä isoisänisän
»ihmeolento» muistutti Buckingham-palatsin kaiteiden edustalla
olevia jättiläismäisiä kolosseja, kävelyasentoisia, isoja, valtavia,
aaltoilevia naishahmoja, joista yksi pitää pelottavan isolla kädellään
kiinni leijonan harjasta, taluttaen tavatonta otusta, ikäänkuin se
olisi pommerilainen hevonen.

Mutta ainoakaan elävä patsas ei saisi talutella Harry Morse
Tophamptonia. Ei todennäköisesti. Se päätös kuvastui hänen vaaleiden,
itsepäisen päättävien kasvojensa jokaisesta piirteestä.

Sijoittuen yhä syvemmälle pieluksien ja peitteen suojaan vanhus kehitti
edelleen pahaa taktillista virhettään, koettaen väkisin tykyttää neitoa
nuorelle miehelle.

Kuunteleva Top kammosi sillä hetkellä kaikkia tyttöjä, mitä oli
ikinä nähnyt. Hän inhosi filmitähteä ja hänen seurapiiriään; hänellä
oli erikoisesti kaunaa Britannian viehkeimmälle vaalea veriselle
kaunottarelle, Jonesin ihanalle morsiamelle. Eikö läähättävää Miloa
ollut ensiksi mainittu juuri hänen luonaan? Top kammosi kaikkia
ruumiillisen kultuurin opiston mekkoihin ja polvihousuihin puettuja
tyttöjä. Kammosi — nyt, ollessaan hänestä loitolla! — tuoksuista,
viekoittelevaa Lilithiä. Kammosi kaikkia niitä outoja tyttöjä, joiden
kanssa hän isäntänä oli sinä iltana tanssinut. Kaikkia näkemiään
hän kammosi, vaikka ei kenties niin hyisen kiihkeästi kuin tuota
Venus-tyttöä, johon isoisänisä oli ihastunut. Hän muisti, mitä se
tyttö oli vastannut eräälle tanssittajalleen, joka oli kysynyt, pitikö
hän vanilja- vaiko mansikkajäätelöstä — »_Parasta on pyytää niitä
molempia ja panettaa ne samalle lautaselle_!» Niin, se tyttö oli ruokaa
varten. Jollei mitään muuta otettaisikaan huomioon, se kuvottava
nuori herkkusuu, hameihin puettu ahmatti, eli yksinomaan syödäkseen,
ruokkiakseen isoja, laajoja, typeriä patsaankasvojaan. Vimmastuneena
Top ajatteli: »Häntä saattaisi hyvinkin nimittää syöväksi Miloksi!»

»Nuori jumal'olento», ihasteli isoisänisä, »Olympoksesta laskeutunut».

Topin oli kuunneltava. Ulkoisesti hän oli perin tarkkaavainen, mutta
hänen sisällään kuohui synkkää vastustushenkeä, jäytävää harmia,
voittamatonta, jäätävää, kasvavaa kiukkua, mikä tuntuu riittävän
vastaukseksi niille idealisteille, jotka uskovat sellaisiin teorioihin,
että puolison valinnassa määräävää vaistoa voidaan ohjata.

Mutta isoisänisä kehitti edelleen lempihaavettaan.

»Siinä, POIKA, on sellainen sydämenvaltiatar, joka toisi takaisin
kultaisen ajan. Toivoisin», intoili yhdeksänkymmentä viisi
vuotias, »itse olevani siinä iässä, että voisin osoittaa hänelle
huomaavaisuuttani».

Ärsytetty Top pamautti: »Minäkin toivoisin teidän olevan, sir!» Kas
siten! Niin! Äkkiä lausuen, miettimättä, ensin edes avaamatta ja
sulkematta suutansa ei loukkaavasti, mutta päättävästi: »Minäkin
toivoisin teidän olevan, sir!»

Syntyi äänettömyys, jonka aikana hiki kihosi Topin leveälle, matalalle
otsalle.

Mitähän isoisänisä sanoisi?

Ikäänkuin ei olisi oikein käsittänyt vanhus virkkoi:

»Tarkoitatko sillä, Poika, ettet sinä itse halua yrittää siihen
suuntaan?»

»Sitä tarkoitin», vastasi Top varmasti, mutta sisäisesti vapisten.
Mitenhän isoisänisä siihen suhtaantuisi? Voi sitä räjähdystä, joka
oli tulossa!... Mutta sittenkin! Mitä muuta hyvänsä mieluummin kuin
taipua isoisänisän tähän toivomukseen... Se tyttö! Ylettömän iso,
runsautta kuvaava olento, hirvittävän näköinen —ja huonokäytöksinen,
niin, tyrmistyttävän huonokäytöksinen — suorastaan elukkamainen.
Top muisteli, millainen hän oli ollut opistossa, marssinut
palloilukengissään polulla kuin talonpojan renki — typerryttänyt Topin
lausumalla: »Hoo! Minusta eivät sellaiset ole ystäviä.» Osoittaa
huomaavaisuutta sellaiselle.

Hyvä Jumala!... Jonesin oli tapana lausua kaikista tytöistä, jotka
eivät olleet hänestä vastenmielisiä: »_No niin, taitaisinpa mieluummin
suudella häntä kuin poliisia_!» Topista tuntui, että huomaavaisuuden
osoittaminen tälle tytölle olisi _samanlaista_ kuin poliisin
suuteleminen, prrr!

»Neiti Hannanin kaltaisen tytön tavoitteleminen ei mieillytä sinua?»

»Ei, sir», vahvisti Top, »ei miellytä».

Jyräystä ei kuulunut.

»Sellaisen ihanan tytön? Kankaalla ja marmorissa ei voida näyttää
mitään kauniimpaa.»

»Tiedän sen, sir. Jotkut saattaisivat. Mutta» — häneltä pääsivät
karkean koruttomat sanat — »minä en pidä sellaisesta. Minusta tuntuu,
etten voi.»

Taaskin pitkä, peloittava hiljaisuus, jonka aikana Top odotti purkausta.

Nuori mies valmistautui kuulemaan purevia syytöksiä. Hän valmistautui
kuulemaan raivoisaa kolkutusta tupakkasalongin lattiaan, ärjäisyjä,
joiden tarkoitus olisi säikyttää tarjoilijoita, seuraavanlaisia
salamaniskuja:

»_Et pidä sellaisesta? Mitä sinä sitten tahdot, POIKA, haluaisin
tietää? Mitä tahdot, sinä vihoviimeinen tomppeli, mitä tahdot?... 'En
häntä', väität. Ketä sitten? Sinulla ei ole muita esitettäviä, niinkö?
Siispä minä esitän valittavaksesi. Ja sinun on valittava, sir. Kuuletko
minua? Sanon: joko tämä jumalainen tyttö tai ei ketään. Kuta pikemmin,
sen parempi. Kosi häntä tänä iltana pannaksesi asian alkuun. Jos menet
naimisiin hänen kanssansa, saat kymmenentuhannen punnan vuositulot.
Jos teet vastoin toiveitani, et saa puolta Jennyäkään. Et puolta
Jennyäkään. Siis valitse nyt!»_

Top olisi vastannut: »Onko se lopullinen sananne, sir? No, hyvä
sitten; minä luovun rahoista.» Top olisi tuntenut menetelleensä ihan
oikein. Mitä varten nämä tanssiaiset oikeastaan oli järjestetty?
Sitäkö varten, että hän saisi vapaasti valita, vai sitäkö varten,
että häntä pakotettaisiin? Se ei ollut sopiva tapa kenenkään
miehen käyttäytyä, olipa hän sitten yhdeksänkymmentäviisi- tai
satayhdeksänkymmentäviisivuotias. Mutta jos vanhus oli menetellyt
siten, oli Top valmistautunut pahimpaankin ja pitäisi kyllä puolensa
isoisänisälle.

Taaskin isoisänisä esiintyi odottamattomasti.

Hän virkkoi kaihoisesti, murheellisesti, jopa valittavaan: »Siitäkö
sinusta tuntuu, POIKA? Vahinko, erehdys.»

Miten arvelette Topin, kookkaan, lämminsydämisen, yksinkertaisen
olennon pystyneen pitämään puoliaan tällaista vastaan?

Ällistyneenä Top silmäili isoisänisää, tuota kuihtunutta, iäkästä
olentoa, joka oli melkein hautautunut sohvan nurkan ja höyhenpeitteen
väliin.

Mundyn tytöistä oli isoisänisä jo kuinka kauan ollut hullunkurinen
painajaisolento! Hän oli puolittain variksenpelätin, puolittain perheen
kauhu, tarumainen pilahenkilö sättimisineen, juustonkuoritalouksineen,
vankilankarkuripalvelijoineen, peitteineen, avioliittoja koskevine,
haaveellisine ohjeineen. Koko hänen suvussaan kenties ainoastaan kaksi
henkilöä käsitti isoisänisässä olevan jotakin muutakin.

Lempeä rouva Mundy säälitteli (isoisänisän »pahoinakin» päivinä):
»Yksinäinen vanhus-raukka!»

Alusta alkaen oli Top ajatellut: »Vanhus-poloinen; hänen osansa on
kova!»

Nuori mies ei olisi osannut selittää, mikä isoisänisän osassa oli
kovaa. Ei ainoastaan ikä. Elämä yleensä ehkä. Top, jolla, kuten
tiedämme, ei ollut taipumuksia pukea asioita liian moni- tai liian
pitkäsanaisiin muotoihin, oivalsi kummallisesti, sanattomasti, että
isoisänisästä, joka ei ollut muiden ihmisten kaltainen, olivat muut
ihmiset aivan yhtä kiusallisia kuin hän heistä.

Hän ei kuulunut tähän jazziaikaan. Hän ei ollut chesterfieldiläisen
ajan ihminen, ryppyisen paidanetumuksensa ja sinettinippunsa mukainen.
Hän ei ollut minkään menneen ajan ihminen, mutta kaikkina aikoina on
ollut hänen kaltaisiaan. Hän oli yksinäinen, sopeutumaton, hyljeksitty,
utopisti, sellainen henkilö, jonka juuret eivät ole kiinni maassa, joka
ei kykene irtaantumaan haaveistaan. Unelmissaan utopisti elää jotakin
tulevaa aikakautta. Se saattaa olla kolmaskymmenes, ehkä viideskymmenes
vuosisata; kenpä tietää? Ainakaan se ei ole tämä kahdeskymmenes;
sillä silloin ei ole tylyyttä eikä sairautta, ei köyhyyttä, ei sotaa
eikä muita rikoksia; ja silloin eivät enää kuolema ja ero katkeroita
ihmisten elämää. Sitä he kaipaavat, nämä utopistit, jotka eivät aina
puhu samaa kieltä — mutta pääsisällöltään kuitenkin samaa.

Kuunnelkaa hetkinen näitä hartaan vetoavia säkeitä:

Luvattu rauhan aikaansa,
oi, jospa koittais
ja himon, vainon, kiistan
iäks voittais!

Nämä ihmiset ovat vasta tieteen alkuasteella... Näiden ihmisten mieliä
kalvavat pelko ja kiellot... On parempia unelmia!»

Missä, äiti, on onnen ihana maa?
Etsiä tahdon, se huoleni karkoittaa!

On meillä toivo, että hyvään
lopulta johtaa pahakin.

Lukemattomilla tavoin he elävät toivoansa varten. Kuollessaan he
huutavat ääneen:

Valoa, enemmän valoa!

Niistä, jotka odottavat sitä aikakautta, saattaa tämä nykymaailma
hyvinkin näyttää liian synkältä heidän voidakseen nurkumatta sitä
katsella. Nämä utopistit, jotka ovat matkalla sitä aikaa kohti, pitävät
tätä nykyistä maailmaa pelkästään risteysaseman odotussalina — ja
törkyisenä, likaisena, vetoisena, kehnosti hoidettuna sen lisäksi.
Ihmekö sitten, että utopisti tiuskii matkustajakumppaneilleen,
rähisee asemamiehille, sadattelee rautatieyhtiötä?... Ihmekö, jos
utopisti, joka vaatii terveyttä ja kauneutta, herkeää tavoittelemasta
toisarvoista ja pyrkii suorastaan mahdottomiin!

Mundyjen isoisänisän paikka oli mahdollisesti jollakulla toisella
taivaankappaleella. Jos hänet olisi voitu siirtää omalle tähdelleen,
ei häntä mahdollisesti olisi pidetty eriskummaisena oikkuilijana, vaan
tavallisena järkimiehenä, joka arvosteli asioita oikean mittapuun
mukaan, koska hänestä oli »_kaunis totia, tosi kaunista_». Ja toinen
ajatus. Mahdollisesti me — me, jotka nurisematta sopeudumme rakkauden
kaikenlaisiin rumiin vivahduksiin, jotka pidämme luonnollisina
sellaisia piirteitä kuin syrjäkujien asumuksia, oikeusistuimia,
mielisairaidenhoitoloita, tavallisia lihamyymälöitä, keskinkertaisia
ravintoloita, rujomuotoisia lapsia, — mahdollisesti juuri _me_ olemme
todenperäisiä, eriskummaisia oikkuilijoita.

Tällaiset olivat Topin tunteet, joita hän ei tosin pukenut niin
moniin sanoihin, Topin, joka oli tullut aurinkoisesta, avarammasta,
nuoremmasta ja (toivottavasti) puhtaammasta maasta.

Top, joka ei osannut sopeutua katselemaan Lontoon lapsia Lontoon
takakujilla Lontoon sumussa, käsitti jossakin määrin isoisänisän
kauneudenkaipuuta. Juuri senvuoksi Top isoisänisän täyttäessä
yhdeksänkymmentäviisi vuotta ei valinnut lahjaksi mitään sopivaa,
käyttökelpoista esinettä (sellaista kuin olivat makuusukat tai
vuoteenkuumennuspullon päällinen, jotka rouva Mundy oli lahjoittanut
tälle lähes satavuotiselle miehelle), vaan hyödytöntä, tuoksuavaa
ja kaunista. Top oli tilannut kimpun punaisia ruusuja vanhuksen
lempipatsaan eteen. Sen lahjan aiheuttama ymmärtämyksen välähdys
selvitti Topille, ettei isoisänisä ollut niin naurettava, hullunkurinen
eikä eriskummainen kuin — liikuttava.

Ja liikuttavan, hirveän tyytymätön.

«Vahinko. Totisesti ikävä erehdys», hoki isoisänisä, kaihoisasti
silmäillen tämän mallikelpoisen nuorukaisen Herkules vartaloa ja
Venus-suuta, jolle hän kypsyneenä arvostelijana toivoi löytäneensä
mallikelpoisen puolison. Jospa nuoret olisivat käsittäneet!

«Vastaisuudessa sinä vielä ajattelet toisin! Sitten ymmärrät, kuten
minä nyt ymmärrän —»

»Mutta en _nyt_, sir», tokaisi Top masentuneena, mutta taipumattomana.

»Et nyt; ehkä hiukan tuonnempana?... Punnitse tarkemmin!....
Mieti vielä; mieti!» kehoitteli utopisti. »Eikö ole toivoakaan
siitä, _Poika_, että opit näkemään sen, mitä on edessäsi? Eikö ole
mahdollista, että muutat mieltäsi?»

Ennenkuin kovaonninen Top ehti vastata, astui tupakkasalonkiin
virkapukuinen hotellinpalvelija, vilkaisi nopeasti ympärilleen ja
riensi hänen luokseen.

»Oletteko herra Tophampton, sir?»

»Kyllä.»

»Teitä pyydetään puhelimeen, sir. Hyvin tärkeä asia.»

Saatuaan sillä hetkellä armonaikaa Top katsahti isoisänisään, jonka
kalju kilpikonnanpää oli nyt vaipunut niin syvälle olkapäiden väliin,
että se näytti niin sanoaksemme kuorien sisälle vedetyltä.

»Sallitteko minun poistua, sir?»

»Kyllä, mitä sinä aikailet? Älä seiso siinä koko iltaa töllistelemässä
minua kuin täytetty porsas!» ärähti isoisänisä tavalliseen kärttyiseen
tapaansa. »Mene ja lähetä mennessäsi luokseni se toinen tomppeli,
Henderson! Sano hänelle, että olen valmis, vartoamassa häntä! Käske
hänen tilata ajuri — auto ja tulla heti! Ja sinä mene, _Poika —_ mene!»

Top meni.

XVI luku

Öinen säikähdys

Puhelimeen ehdittyhän Top aluksi kuuli vain sen tuttua, katkonaista
surinaa.

»Selvittäkää linja, tehkää hyvin! En erota sanaakaan!»

Miten tämä pyyntö yleensä tehonneekaan, nyt se jossakin määrin tehosi.

Top erotti sanan — nimensä, Tophampton.

»Kyllä, puhelimessa. Haloo! Kuka puhuu?»

Ääni, jota Top ei tuntenut — miehenääni — lausui sanan »Helen», ja
sitten taaskin surinaa.

»Haloo, haloo!» huusi Top levottomana. »Helen?»

Äkkiä hän tajusi, että vaikka hän ei ollut luullut lainkaan
ajattelevansa Helen-lapsukaista, oli hän kuitenkin ollut sangen
huolissaan tämän nuorimman serkkunsa tähden, joka ei ollut tahtonut
— tai voinut — tulla ja joka ei ainakaan ollut tullut hänen
tanssiaisiinsa...

Mitä tämä nyt merkitsi, ja miehenääni?

»Haloo! Mistä kysymys? Kuka puhuu?» tiedusti Top. »Mistä puhutaan?»

Ei vastausta. Sekavia ääniä. Sotkuisia, epäselviä sanoja samalla
oudolla äänellä.

Sitten Top erotti kolme sanaa, jotka muistuttivat kolmea tulimerkkiä.

»... Helen... kuolemaisillaan!... tulkaa...»

Top ei kuullut enempää; oikeastaan hän ei jäänyt enää kuuntelemaankaan.
Paljain päin, sieppaamatta päällystakkiaan tai kaulaliinaansa Top
riensi silatun marmorihallin läpi, loivia portaita alas, ulos
lasiovesta eteiskatokseen ja Lontoon sydänöiselle kadulle. Hän huusi
autonsa, ennenkuin järjestäjä ennätti liikahtaakaan. Kiihkeästi Top
ilmoitti Oxfordin alueen osoitteen ja käski lyhyesti: »Ajakaa niinkuin
ikinä pystytte!»

Ohjaaja tuntui ajavan niin raatelemalla kuin suinkin osasi.

Miehen vika ei tietenkään ollut, jos koko Knightsbridgen ja Battersean
välinen Lontoo näytti olevan jalkeilla ja jos yövahteja oli
joukkueittain punalyhtyisten katosten suojassa vahtimassa sokkeloisia
juoksuhautoja ja graniittionkaloita.

Tuskaisena Top hoki itsekseen, huomaamattaan puhuen ääneen:
»Kuolemaisillaan... Helen kuolemaisillaan...»

Mitä se saattoi merkitä? Minkä tähden?

Lapsi oli ollut ihan pirteä. Top oli nähnyt hänet aamiaispöydässä,
nähnyt hänen lähtevän Chelseassa olevaan balettikouluunsa kädessään
laukku, jossa oli hänen tanssikenkänsä ja puoliseväänsä. Senjälkeen
Top ei ollut nähnyt Heleniä koko tänä sekavana päivänä... Hyvä Jumala,
aikoiko tämä ohjaaja kiertää Hamsteadin kautta?... Kuolemaisillaan?...
Miten olisi mahdollista ajatella sellaista Helenin kaltaisen tytön
yhteydessä? Hänen lemmikkiserkkunsa... Helen! Tyttö oli kaihtanut
häntä koko viime viikon... mutta silti pysynyt hänen lemmikkinään.
Juuri sentähdenkö häntä oli pyydetty puhelimeen? Eikö hänen olisi
pitänyt olla maltillisempi, tuoda rouva Mundy muassaan? Pitäisikö hänen
_kääntyä nyt takaisin? Ei... Kirottu_ vintiö, salli taaskin seisauttaa
auton... Nyt käännös oikealle... OIKEALLE, tolvana... Vihdoinkin
viimeinen käänne; auto pysähtyi ison vuokratalon kivioven edustalle.

»Odotanko, sir?» virkkoi ohjaaja tälle kiihtyneen näköiselle
nuorukaiselle, joka oli hatuttomin päin kiiruhtanut tänne
vuokrakasarmille, jossa sellaisen nuoren herrasmiehen ei juuri
otaksuisi käyvän —

Top sysäsi kaikki taskussaan olevat pikku rahat miehen käteen ja lähti
sanaakaan lausumatta juoksujalkaa kiitämään päämääräänsä, harppaillen
rouva Mundyn asunnon kivisiä portaita vinhemmin kuin koskaan ennen.

Suinpäin hän syöksyi sisälle avattuaan oven avaimellaan ja huuteli
hiljaa, mutta kiihkeästi Maryä, Mundyjen pientä palvelijatarta.

Mary, joka nukkui kuin murmeli, paneutui aina aikaisin levolle; mutta
varmaankin hän nyt oli valveilla. Entä se miehenääni, mitähän se
merkitsi? Lääkärikö? Top hoki itsekseen kysymyksiään koneellisesti,
kuten oli hokenut koko matkan autossa, mutta torjui yhä mielestään
kaikki vastaukset, jotka muistuttivat hänelle joen tämän puolen
vuokrakasarmeissa sattuneista murhenäytelmistä... Niistä olivat
sanomalehdet kertoneet... Ei! »Mary! Helen —»

Ei vastausta.

Top eteni käytävää pitkin, aikoen sen toisessa päässä olevalle ovelle.
Sivuuttaessaan arkihuoneen oven hän seisahtui. Sen takaa kuului
hiljaista liikettä. Oven alitse näkyi ruusuinen valoviiru. He — hän oli
siellä.

Melkein suunniltaan levottomuudesta nuori mies kiersi ovenripaa, työnsi
oven auki ja syöksähti arkihuoneeseen. »Helen —»

Helen oli siellä.

XVII luku

Tuhkimon ilta

Helen oli siellä ja kääntyi häneen päin... Nousi seisomaan ja katsoi
häneen hymyillen!

Niin, aluksi ei Top tajunnut mitään muuta kuin sen, että Helen seisoi
tuossa ja hymyili. Hänellä ei ollut mitään hätää!

Sanat »Sinä olet siis terve?» olivat varmaankin luiskahtaneet hänen
huuliltaan, vaikka hän itse tuskin huomasi niitä lausuneensa, koskapa
Helen naurusta värähtelevällä äänellä vastasi: »'Tervekö’? Ihan terve,
kiitos. Enkö siltä näytä, Top?»

Häntä silmäillessään Top sitten sai jonkunlaisen kuvan ympäristöstä
omituisesta, näyttämömäisestä, koristeellisesta, suppeasta ympäristöstä.

Kuinka suuresti se erosikaan siitä, mitä nuori mies oli tuskissaan
kuvitellut näkevänsä!

Alkaaksemme Helenistä — hän oli sellaisessa asussa, jollaisessa
Top ei ollut milloinkaan ennen häntä nähnyt; hänen yllään oli
balettitanssijattaren tiukat, vaaleanpunaiset, kukannuppua muistuttavat
liivit, pullottava, valkea röyhelöhame, pitkät, vaaleanpunaiset
balettitrikoot, jotka päättyivät ristihihnaisiin kenkiin — ja hän
seisoi huoneessa, joka oli alaston kuin pieni näyttämö ja yhtä
kirkkaasti valaistu.

Huoneessa paloivat kaikki valot: seinälamput, pienemmälle
uuninreunustalle sijoitetut kynttilät, oven yläpuolella oleva lamppu ja
keskuspöydän kohdalle laipioon kiinnitetyissä ketjuissa riippuva iso,
punakaihtiminen lamppu.

Mutta keskuspöytä oli viety pois huoneesta, pantu kai kokoon ja
siirretty jonnekin muualle.

Tuolit oli työnnetty yhteen nurkkaan ja kasattu päällekkäin. Matot oli
kierretty pois tummalta, kiilloitetuita korkkimatolta. Näytti siltä
kuin huoneesta olisi tyhjennetty kaikki huonekalut. Ainoastaan yksi
esine oli sinne tuotu. Se oli pitkä, valkopuitteinen peili rouva Mundyn
huoneesta. Joka viikko äidin luona käydessään oli tyttöjen tapana, sen
Top tiesi, sovittaa eri pukukappaleitaan saman peilin edessä, jonka
edessä Helen nyt seisoi.

Peili, joka oli kuvastanut tuota somaa, ruusuisen ja valkean kirjavaa
näyttämö-Columbinea, näytti nyt myöskin tytön yläpuolelle kohoavan
Topin kuvan. Kookkaana ja sopusuhtaisena, himmentäen toisen ruusuista
ja valkeaa väriä miesmäisellä mustalla ja valkeallaan, vaaleana kuin
hunaja hän seisoi valon hohteessa, lujapiirteiset, heikosti punertavat
huulet luonteenomaisesti raollaan.

Hän odotti, että Helen virkkaisi jotakin.

Myöskin Helen odotti jäykkänä, mutta vain sekunnin ajan, hän liikahti,
ikäänkuin olisi kohentanut itseään, kooten itseensä koko ilmakehänsä
sähkön, kaiken varavoimansa.

Sitten hän huojennuksekseen ja tyytyväisyydekseen tunsi olevassa
jokapäiväisten tanssituntien Helen; hän teki toisen liikkeen,
sellaisen, jonka hän teki joka päivä. Se oli naamio, jonka suojaan
hän saattoi kätkeä myrskyn. Kohottaen käsivarsiaan hän kiinnitti
tiukemmalle pientä, sileätä päätänsä ympäröivän valkean nauhan, joka
sitoi tuuheat hiukset kokoon ja teki pään niin viehättävän pieneksi.

Sitten hän laski käsivartensa jälleen alas, niin että kädet
riippuivat hameen kupeilla, ja katsoi nuoren miehen kasvoihin. Ne
olivat ällistyksestä ilmeettömät, yhtä ilmeettömät kuin hänen oma
paidanrintansa.

Helen hymyili hänelle.

»No, Top.» Tyttö puhui huolettomasti, hillityn hilpeästi. Top ei
osannut muuta kuin tuijottaa häneen, kun hän lisäsi.

»Sinä tulit, niinkö? Kuinka kiltisti tehty!»

Topin suu avautui ja sulkeutui kokonaista neljä kertaa, ennenkuin hän
sai sanotuksi: »Kuka sitten oli se mies?»

»Mikä mies?» kummasteli Helen muka iloisen, tyttömäisen uteliaana.

»Se mies, joka soitti minulle. Se oli miehenään!. Missä hän on?»

Ja kääntyen poispäin Helenistä Top vilkuili ympärilleen, tähysti oveen
ja ikkunakomeroa piilottaviin verhoihin.

»Vai oli se miehenään!?» lausui miesääni hänen takanaan. Äkkiä Top
pyörähti jälleen ympäri nähdäkseen —

Ei ketään!... Ainakaan ei näkyvissä ollut ainoatakaan miestä. Siellä
oli vain tanssijatar Helen, joka seisoi vaaleanpunaisten kenkiensä
kärjillä ja nauroi. Siinä hän seisoi, näyttäen niin yllättävän
toisennäköiseltä. Vanhemmalta. Sievemmältä. Paljoa pitemmältä.
Tavallisissa pukimissa — kudotuissa vaatteissaan ja ruskeassa
juhlaleningissään, jonka rinnassa gardenia oli ollut — Helen oli
näyttänyt keijukaismaiselta, milteipä mitättömältä. Mutta ammattipuku
toi esille nuoren tanssijattaren siron voimakkaan ja viimeistellyn
kauniin rakenteen, hänen olkapäittensä, käsivarsiensa ja raajojensa
muodot, jotka olivat hennot, mutta samalla lihaksikkaat ja täyteläiset,
täydelliset piirteiltään, jolleivät mitoiltaan; ne olivat sulavat ja
jalot, jalot ja lupaavat, kuten ovat puolittain puhjenneen ruusun ja
kypsyvän hedelmän puolinaiset piirteet. Puolinaiset piirteet, sanoin.
Tämä nuori tyttö ei luonnollisestikaan ollut niin naisellisesti,
Pheidiaan mittojen mukaisesti rehevä kuin hengittävä Milo.

Mutta ei tämä pikku Helen myöskään ollut mikään nykyajan pukutaiturien
ihanne, muodissa oleva, rinnaton poikatyttö, ei mikään mannekini
(valitan, että minun on sanottava tämä teille, jos tiukasti väitätte,
ettei naisen vartalo voi olla viehättävä, jollei se muistuta
roomalaista ykköstä), vaan kukoistava Hebe, joka tähän saakka oli
tehokkaasti käyttänyt englantilaisen koulutytön valepukua.

Mikä voisikaan olla pettävämpi kuin ovat piilotetun ja vaatteihin
kiedotun ihmisruumiin mittasuhteet! Kun on kysymyksessä kaunistaminen
tai rumentaminen, sentimetrien vähentäminen tai lisääminen, mikä voi
tehdä sellaisia ihmeitä kuin puku tekee? Tämä puku kaunisti Heleniä ja
antoi hänelle lisää mittaa, tälle kotiin jääneelle Helenille, pienelle
Tuhkimolle, joka nyt seisoi tuossa muuttuneena, nauraen, koko raikkaat
kasvot naurussa, ja yhäti riemuisesti nauraen tyrmistyneelle Topille.

Viimemainittu tiukkasi: »Eikö täällä ollut mies?» »Minkä tähden»,
vastasi Helen nauraen, »pitäisi täällä olla mies?»

»Minulle soitti mies puhelimella.»

Helenin silmät säikkyivät, hänen poskissaan oli syvät kuopat, ja
silminnähtävästi hän nautti. »Kuvitella sitä! Topille soitti mies
keskellä hänen kutsujaan. Mutta — pulmallinen tehtävä: etsi mies!»

»Eikö täällä ole ketään miestä? Kuka sitten soitti?»

»Parasta, kun otat selkoa», kehoitti Helen — vekkulimainen
jäljittelijä, joka ei turhaan ollut matkinut Gertruden Ericin, Tossien
Johnin ja Topin itsensä ääntä, _basso profundo_ — »Ota selkoa!»

»Sinä olet vetänyt minua nenästä», murahti Top, jolle asia selvisi
kenties hieman myöhään, mutta sitten perinpohjaisesti. »Niinkö se
olikin? Luulin — olin niin hirveässä tilassa — ja sinä teit sen
minua narrataksesi?»

»No, älä ole siitä noin nyreissäsi! Nyt, kun sinä _olet_ täällä

Se kävi nopeasti; miten tulit? Autollako? Äänettömyys merkitsee
'kyllä', otaksuttavasti. Nyt, kun olet täällä —» Hän pyörähti ympäri
kenkänsä kärjellä, otti tuolin toisen päältä, sijoitti molemmat seinän
viereen ja istuutui. Hänen hameensa levisi hänen ympärilleen kuin
sekaisin menneet joutsenensulat; hänen pitkät, hoikat, vaaleanpunaiset
jalkansa olivat ojennetut eteenpäin ja kuvastuivat himmeästi tummasta,
kiilloitetusta korkkimatosta, kuten luistelijan jalat kuvastuvat
jäästä. Helen lisäsi hilpeästi: »Kun nyt olet täällä, etkö istu
seurassani tämän tanssin aikaa, Top?»

Top tuijotti häneen ikäänkuin hän olisi ollut vieras. Niin hän olikin.

»Minkä tähden olet tuollaisessa nukenasussa, Helen?» »Etkö pidä siitä?»
Tyttö, tilanteen hallitsija, nosti nilkkansa ristiin, tehden vähäisen
heilahduksen, joten puku paremmin näkyi.

Sitä pukua ovat sadat taiteilijat Degasista Laura Knightiin saakka
hellien kuvanneet! Sen yläpuolella hiusside ja puhkeamatonta nuppua
muistuttavat liivit. Tuo äkkiä leviävä hamekiehkura saattaa arvoonsa
pitkät, hoikat, lihaksikkaat jalat, jotka ovat trikooseen verhotut
ja päättyvät balettikenkiin, vaaleanpunaisiin, tylppäkärkisiin,
lapsenkasvojen lailla viehättäviin. Oliko kuvittelua, että ilmassa
värähteli kuulumattomia säveliä, Chopinin, Lisztin, Straussin
kuolemattomia sointuja... _Faustin_ ja _Coppelian_ balettimusiikin
kaikua? Muistot lisäsivät vanhan, vanhan lumouksen taikavoimaa...

Tämä merkityksellinen puku, joka tekee naisesta osittain kukan,
osittain perhosen —lyhytaikaisen, mutta kuolemattoman — selvitti
Topille tämän tuntemattoman Helenin.

»Kaikki muut pukeutuivat mennäkseen tanssiaisiin», puhui Helen. »Minkä
tähden en minä olisi saanut pukeutua istuakseni kotona? Juuri niin
tein. _Koska_ en voinut tulla sinun tanssiaisiisi, Top — muistathan,
että minun _ei_ pitänyt tulla — arvelin, että sinun oli ainakin
tultava—minun tanssiaisiini!» Hilpeästi hän viittasi pienillä käsillään
tyhjennettyyn huoneeseen ja taputti vieressään olevaa tuolia. »Etkö
tule istumaan?»

Itsepäisesti Top seisoi.

Helen nauroi hänelle. Top tuntui unohtavan, että koko ajan hänen
asuessaan Mundyjen luona oli koko perheen ollut tapana nauraa hänelle
hänen siitä lainkaan pahastumatta. Koskaan ennen ei hän ollut siitä
harmistunut. Mutta nyt alkoi synkkä raivo hiljaa, hitaasti, varmasti
kiehua tavallisesti tyynen Topin rinnassa.

Hän ei uskonut sitä, mitä Helen oli hänelle kertonut. Istumassa
kotosalla? Eikö mitä! Ennenkuin itsekään aavisti, mitä aikoi sanoa, hän
huomasi karjaisevansa: »Tuollaisessa nukenasussa tähän aikaan yöstä?»

»Kello on tuskin kahlatuista. Sinun tanssiaisiasi jatkuu kolmeen
saakka. Arvelin —»

Hänestä välittämättä Top jatkoi: »Tähän aikaan yöstä! Täysin puettuna —»

»'Eikä muka menossa minnekään?'» täydensi Helen vallattomasti.

Happamesti Top kysäisi: »Mitä varten olet pukeutunut?»

Sadasta eri syystä, jotka sekavina olivat tulvahtaneet hänen
mieleensä, kun toiset olivat jättäneet hänet yksin. Ja yhdestä
syystä. Sillä kaiken sen taustana, mitä nainen tekee, on aina
enemmän kuin yksi syy. Juuri senvuoksi kai miehet pitävät meitä
käsittämättöminä — koska miesten mieli on suoraviivainen (kuten he
meille vakuuttavat). Mahdotonta oli Helenin olla hautomatta jotakin
kepposta, niin pian kuin hänen sisarensa olivat suostuneet poistumaan
hänen luotansa. Otaksuttiinko hänen kesysti pysyvän kylmässä,
yksinäisessä makuuhuoneessaan, haudattuna pieneen, luostarimaiseen,
valkeaan sänkyynsä? Maata siellä? Hän, yksinkertaisessa,
vaatimattomassa yöasussaan, kuvitellen toisten ihania leninkejä? Sitä
teennäistä filmityttöä jossakin »taideluomassa»? Tuota kuvottavaa
Miloa, mikä _hänellä_ lieneekään ollut yllään, tanssimassa Topin
kanssa, kun soitettiin »_Sinunhan juuri piti tulla_»? Olisiko Helenin
kaikkea sitä kuvitellen pitänyt maata rauhallisesti vuoteessaan,
kunnes olisi vaipunut uneen? Oliko se todennäköistä? Hän nousisi
ylös. (Hän nousi ylös.) Hän pukeutuisi siihen ainoaan pukuun, joka
yksin, sen hän tunsi, oli todella Heleniä. (Hän pukeutui siihen.) Ja
kauniisti hän olikin pukenut sen yllensä, musliinihame oli juuri tuotu
pesulaitoksesta, ja se oli tahrattoman valkoinen kuin äsken auennut,
valkea kaksoisnuppu! Ja niin somannäköiseksi hän oli tasoittanut
tuuhean tukkansa!

Huiman vallattoman koululapsen tavoin hän sitten oli sipsuttanut
puhelimen ääreen, soittanut hotellin numeroon ja kysynyt herra
Tophamptonia (»Asia on tärkeä!») Henkeä pidätellen hän oli, kuten oli
pyydetty, odottanut hetkisen?... Kuinka vähällä olikaan hän ollut
juosta tiehensä pelkästään kuullessaan torvesta Topin »haloon»! Mutta
hän oli koonnut kaiken sisunsa pystyäkseen toteuttamaan suunnitelmansa
joka, kuten hänen sydämensä vakuutti, ei ollut pelkkä kepponen. Niin
vastustamattomasti hän oli kaivannut Topia luoksensa kotiin... vain
kymmeneksi lyhyeksi minuutiksi.

Puhelin oli ollut mahdoton... Puhelin on aina mahdoton, kun on
tärkeätä saada asia pian selväksi! Harmikseen hän oli erottanut Topin
huudon; »_En kuule sanaakaan_. Harmissaan hän oli jäljitellyt karheata
miehen ääntä: »_Otaksuttavasti ette kuulisi, vaikka Helen olisi
kuolemaisillaan ja lähettäisi teille sanan_: tulkaa?» Harmistuneena
hän oli pannut kuulotorven paikalleen varmana siitä, että Top tulisi
Rauhattomasti! hän oli ajatellut »Kymmenen minuuttia ei ole paljon,
elinajasta!»

Odottaessaan hän oli sitten lohdukseen turvautunut rakkaaseen
tanssiinsa. Hän oli harjoitellut askelia ja käsivarsien liikkeitä;
ja hyvin se oli käynyt, joten oli vahinko, ettei Madame itse ollut
näkemässä, kuinka Helen Mundy työskenteli Topia odottaessaan.

Kymmenen minuuttia Topin seuraa hän oli luvannut itselleen.

Se oli ilkeätä. Se oli juoni. Mutta vain hänen ja Topin välien
selvittämiseksi. Tuskaisia olivat olleet nämä muutamat viimeiset
päivät, kun Top ja hän olivat olleet — niin kohteliaita!
»kylmäkiskoisia» toisilleen, kun oli valmistettu noita kiusoittavia
tanssiaisia, joihin pääsyn Helen itse oli itseltään evännyt. Puuhaisia
päiviä, eikä lainkaan tilaisuutta asian selvittämiseen.

Nyt oli ollut hänen ainoa tilaisuutensa.

Kuultuaan auton pysähtyvän kadulle heidän asuntonsa kohdalle oli hän
henkeä pidätellen vakuuttanut itselleen, että nyt vihdoin hän kenenkään
muun kuulematta voisi sanoa: »Top, olen pahoillani siitä, että olin
äreä silloin sinä iltana, jolloin sinä kysyit, kuka minulle oli antanut
gardenian, ja jolloin minä vastasin, ettei se kuulunut sinuun, ja
sanoin, etten tulisi sinun tanssiaisiisi. Olen pahoillani siitä. Sinä
sanoit.- 'Tee, kuten haluat!» Oletko sinä pahoillasi siitä, että olit
sellainen peto?» Sitten Top sanoisi: »Kyllä. Kumppanuksia jälleen?» Ja
Top hymyilisi hänelle jälleen kiltillä, herttaisella tavallaan, joka
tekisi hänet min kovin onnelliseksi ja rauhalliseksi.

Sellaista oli Helen kuvitellut.

Suuri erehdys! Suuri erehdys!

Sillä tässä Top nyt oli. Taaskin peto, pahempi kuin koskaan. _Voi_,
millainen hairahdus koko temppu oli!

Erehtyneenä luulemaan väärin ja kiukkuisena Top ärähti: »Minun ei
tarvinne kysyä, aiotko lähteä joihinkin muihin tanssiaisiin?»

Ja silloin Helen, joka oli ollut niin varma, niin tyytyväinen itseensä,
tyrmistyi ja meni sekaisin.

»Top —»

Silmät levällään hän katseli Topia. Lapsellisesti hän koetti saada
heidän katseensa vastakkain. Hän ei halunnut muuta kuin houkutella
toiselta hymyilyn, Topin oman hymyn, Topin oman toverillisen,
jokapäiväisen äänen. Mutta Topin suusta lähti vain oudon tyyntä ääntä,
jota ei tuntenut hän eikä Top.

»Ymmärrän. Sehän on selvä. Olet lupautunut joihinkin muihin
tanssiaisiin. Et minun. Niin, ei. Pukutanssiaisiin.» Muistaen käyntinsä
Lilith Mournen asunnossa hän jatkoi: »Ja joku mies kai tulee pian sinua
noutamaan?»

Pikku Helen, joka ei ollut ikinä kuullut mitään niin kauheata kuin tämä
syytös oli, ähkäisi; naurahti sitten, mutta värähti kesken naurunsa.

»Kuinka paljon sinä tiedätkään, Top! Lähdössä tanssiaisiin? Kenen
kanssa?»

»Mistä minä sen tietäisin? En tunne niitä miehiä, joiden kanssa
seurustelet. Olen niistä vain kuullut», vastasi toisen rauhallinen,
jääkylmä ääni.

Se lannisti pahasti Helenin rohkeata uhmaa. Hän oli järjestänyt
kaiken tämän tyttömäisen päähänpiston kannustamana, ja kaikki oli
näyttänyt sujuvan hyvin. Hän oli kutsunut Topin luokseen — siepannut
hänet — joskin ehkä vain muutamiksi minuuteiksi — pois noiden toisten
seurasta. Mutta voi, jatko ei kehittynytkään sellaiseksi kuin hän
oli tarkoittanut. Kaikki oli toisenlaista, peloittavaa. Helen oli
kyllä tiennyt panevansa paljon alttiiksi. Hyvin uskaliaasti hän oli
ajatellut, mitä koko perhe sanoisi. Hän oli punninnut vaaroja. Tämä
ei ollut kuulunut niihin. Että Topin itsensä piti ottaa kaikki tältä
kannalta!...

Teennäisen hilpeä ja liikuttava oli hänen julkeutensa kun hän lausui:
»Kuinka epämiellyttävästi sinä puheetkaan kumppanillesi —»

»Totisesti sinusta tuntunee keskusteluni erittäin vajavaiselta.»
Tällaiset harvinaiset, monitavuiset sanat valahtivat tämän oudon Topin
suusta. »Se kai tuntuu vajavaiselta esimerkiksi oltuasi ystäväsi herra
Smithin seurassa?»

»Herra Smithin?»

»Älä väitäkään, ettet tiedä, ketä tarkoitan! Sinä tiedät
yhtä hyvin kuin minäkin. Se herra Smith, jonka kansaa käyt huveissa ja
joka lahjoittelee sinulle gardenioita!»

»Tarkoitatko — voitko tarkoittaa Poppy Smithin veljeä Ralphia?»

Kiukku äityi Topin kylmän kohteliaan pinnan alla. »Hänen nimensä on
Ralph, niinkö? Ja juuri hänkö on tulossa sinua noutamaan? Käsitän.»

»Sinä et käsitä mitään; et ole koskaan käsittänyt!» huudahti Helen.
Samoin kuin isolle tanskalaiselle verikoiralle sähähtävä kissa
ponnahtaa äkkiä taaksepäin, oikaisihe hänkin suoraan istumaan ja
tuijotti Topiin. Sitten hän koetti uudelleen nauraa. »Sanon sinulle:
en lainkaan ajatellut pukutanssiaisia enkä noutajiani, vaan ainoastaan
sitä, että sinä tulisit (tavallisen kohteliaana miehenä) — istumaan
kanssani yhden tanssin ajan. Odotin sinua. Pukeuduttuani olin
parhaillani harjoittelemassa peilin edessä —»

»Mitä tekemässä?»

»Tätä.» Keveästi Helen nousi pystyyn. »Katso!» Ja Topin katsellessa
pikku tanssijatar täysin viattomasti ja ammatillisesti suoritti
liikkeet, jotka hän suorittaisi Madamen itsensä ja balettikoulussa
olevien kumppaneittensa näkyvissä. Sillä — käsittäkää se! — tyttö piti
tanssiaan yhtä vakavana hommana kuin Top insinöörinpuuhiaan. Hetkiseksi
hän unohti Topinkin.

Ojentaen toisen mallikelpoisen paljaan käsivartensa Helen tuki
itseään uuninreunustaan, kohotti sitten toisen pitkän, ihonvärisen
trikoon verhoaman jalkansa suoraksi eteenpäin, niin että se muistutti
etsivän etanan tunnustelevaa sarvea, ja piirsi sillä ympyrän ilmaan.
Käännyttyään ympäri hän vaihtoi jalkaa, kääntyi sitten uudelleen ja
siirtyi hitaasti eteenpäin, hitaasti eteenpäin ja alaspäin tässä
klassillisessa asennossa, pää ja kasvot ja tiukkaliivinen rinta
eteenpäin taivutettuina, muistuttaen oksalla olevaa ruusua.

Hitaasti eteenpäin, hitaasti ylös ja taaksepäin, ikäänkuin laimea
tuuli olisi keinuttanut ruusua kannattavaa oksaa, hän jälleen kohosi
pystyyn; ja hänen silmissään oli hehkuva katse, joka muutti Topin koko
kasvot. Top ei ollut aavistanut hänen osaavan sellaista, voivan näyttää
sellaiselta.

Se ei ollut rehellistä...

Top murahti: »Entä nilkkasi? Sinähän et muka voinut tulla
tanssiaisiini, koska olit venähdyttänyt nilkkasi; ja nyt olet
pyöritellyt sitä kuin tuulimyllyä —»

»Pieni harjoitus on toki tehnyt sille hyvää

»Nilkkasi ei ole venähtänyt sen enempää kuin niskasikaan on katkennut»,
syytti Top häntä. Miehen rinta nousi ja laski, ikäänkuin hän olisi
juossut. »Sinä teeskentelit. Sinä et aikonutkaan tulla tanssiaisiini.»

»No, sanoinhan sen sinulle jo viime viikolla!» kivahti Helen nyt
puolustautuvasta kohoten ja laskeutuen vaaleanpunaisten, silkkikenkien
peittämien varpaittensa varassa niin sulavasti, että se olisi ollut
mahdotonta, jos hänen nilkkansa olisi vähääkään venähtänyt. »On
kohteliaampaa, etkö ymmärrä, esittää muille säädyllinen tekosyy?...
Kun kerran sanoin, etten aio jotakin tehdä, miten voisin tehdä sen
myöhemmin? Mutta arvelin suoda sinulle yhden tanssin —»

Yltyvää raivoa uhkuva Top virkkoi: »Sinä soitit minulle, jäljittelit
puhelimessa miehenääntä» — hänestä tuntui, ettei hän ikinä antaisi sitä
anteeksi — »ja kerroit minulle Nevasi kuolemaisillasi».

»Niin minä olinkin!»

»Mitä?»

»Kuolemaisillani naurusta», selitti Helen nenäkkään hilpeänä, mutta
tuntien lisääntyvää, omituista levottomuutta, »kun vain ajattelin
tanssiaisiasi. En mahtanut sille mitään. Kun ajattelin kokonaista
haaremillista tyttöjä, joiden joukosta sinun oli valittava, ja
isoisänisää jonkunlaisena suurvisiirinä ja Hendersonia mykkänä
palvelijana ja sinua punastelevana sulhasena —»

»Älä härnää minua!» keskeytti Top. Häneen katsahtaessaan Helen
näki, kuinka kalpea hän oli. Kaikki väri oli äkkiä kaikonnut
hänen klassillisista huulistaankin. Hänen vilpittömät, harmaat
silmänsä olivat ssoukenneet indigonvärisiksi raoiksi, ja hänen kasvonsa
— kuinka toisenlaiset ne olivatkaan kuin Topin tavalliset, herttaiset,
poikamaiset kasvot! — olivat äkkiä muuttuneet uhkaaviksi.

Sen nähdessään Helen tunsi kauhua, samanlaista pakottavaa tunnetta,
jollainen valtaa jyrkänteen reunalta katselevat ihmiset, pakottaen
heitä heittäytymään syvyyteen.

»Minkä tähden en saisi ärsyttää sinua, jos mieleni tekee?» ilvehti hän
hengähtämättä. Hänen sydämensä, joka oli sykkinyt hyvin tavallisessa
tahdissa tavallisella paikallaan, takoi nyt hänen kurkussaan. »Minkä
tähden kaikki muut saisivat puhua mitä haluavat, mutta en minä, koska
satun olemaan nuorin? Minkä tähden en minä kerrankin saisi puhua
sinulle totta, Top? Sinusta tulee sulhanen, eikö tulekin?» Värähtelevä,
tyttömäinen ääni särähti, sitä tärisytti himmeä, kauan tukahdutettu
kiukku. »Isoisänisän määräyksestä, eikö niin?»

He katselivat toisiaan silmiin, nämä kaksi nuorta olentoa, kummallakin
nimetön, ikivanha ilme, joka teki heidät toisenlaisiksi, nuoremmiksi,
mutta samalla vanhemmiksi, kuin he oikeastaan olivat.

Topin vaaleat pojankasvot olivat hurjistuneen, kiihtyneen, uhkaavan
miehen kasvot. Hänen silmänsä olivat tähdätyt kukkaansa puhkeavaan,
viehättävään, kiusoittelevaan naiseen — Heleniin.

»Sinusta _tulee_ 'sulhanen'? Ja koska sinä _aina_ 'punastelet'»,
sinkautti tyttö vasten toisen kalmankalpeita kasvoja, »otaksun sinun
varmasti punastuvan vihkimätilaisuudessakin —»

»Älä toki höpise joutavia!» sai Top hieman vaivoin puristetuksi
hampaittensa lomitse. Tuossa kirjoitettuna se näyttää kohteliaalta?
Mutta Harry Morse Tophampton ei suinkaan vaikuttanut kohteliaalta
lausuessaan nuo kaksi korutonta lyhyttä sanaa — »älä» (kasvot
liikkumattomina, kalpeina, uhkaavina), ja »toki».

»Minä», intti Helen, heikosti ähkäisten, »puhun niinkuin tahdon —»

»Varo sitten itseäsi!» tokaisi Top mitä tuimimman, hilliyimmän ja
voimakkaimman vimman vahassa. »Sillä jollet herkeä, vannon sieppaavani
sinut syliini ja —» Hän aikoi sanoa: »ja pudistavan! sinua».

Joku tuntematon ääni sai hänet muuttamaan lauseen, joten se hänen
huuliltaan lähtiessään kuului: »Sieppaan sinut syliini ja suutelen
sinua — suutelen sinua, kunnes olet niin hengästynyt, ettet voi puhua —
ja se on sinulle niin turkasen parhaiksi!»

Pingoittunut hiljaisuus. Silloin romahti Helenin uhmaileva rohkeus
lopullisesti. Levottomuus lehahti hänen pehmeille, kiihtyneille
kasvoilleen, se valtasi hänen joustavan vartalonsa. Hän oli
säikähtyneempi kuin milloinkaan ennen. Sitten värähtelevä sopraanoääni
vetosi:

»Älä — Ethän —»

»Olisi sinulle parhaiksi, jos sen tekisin», jupisi nuori Tophampton
uhkaavasti. Seisten jännittyneenä, pää ja hartiat eteenpäin
työnnettyinä ja hieman kumarassa, hyökkäystä mielivän härän
asennossa, korkean rinnan yhä noustessa ja laskiessa ikäänkuin
juoksun aiheuttamasta ponnistuksesta, nuori mies tähysti soukenneilla
silmillään tyttöä silmiin. »Hyvä Jumala, tytöt tuntuvat luulevan
saavansa sanoa ja tehdä miehelle mitä tahansa. Olisi sinulle oikein —»

Helen peräytyi peiliä vasten. Hänen pyöreä hameensa painui sitä vastaan
litteäksi kuin verho lasilevyyn. Hänen peilinlasia vasten painetut
käsivartensa liittyivät kuvaiseensa, kuten joutsenen kaula liittyy
vedestä kuvastuneen joutsenen kaulaan.

Häntä jäyti pelko, että Top kiukustuneena, peloittavan, hillityn,
hehkuvan raivonsa vallassa sieppaisi hänet syliinsä ja suutelisi
häntä karkeasti, äkäisesti, turmelisi sen, mikä olisi niin hurmaava
nautinto.... Saattoiko hän väittää, ettei hän ollut tuhannesti siitä
uneksinut? Mutta nyt häntä hyyti pelko, kun hän näki Topin — niin
toisenlaisena kuin hänen haaveillessaan — seisovan pää ja hartiat
eteenpäin työnnettyinä, uhkaavana, jonkun rajun, ahnaan, hurjan tunteen
vallassa! — silmät, jotka eivät näyttäneet Topin silmiltä, häneen
tähdättyinä.

Vavahtaen hän pyysi: »Älä pilaa kaikkea —»

Se pelko, että Top ei ehkä ymmärtäisi, sitoi hänet liikkumattomaksi.

Hän näki miehen peräytyvän askeleen. Top kohotti vaaleata päätänsä.
Hurja ja raju näkyi hetkisen kamppailevan hänessä lempeän, voimakkaan ja
herttaisen kanssa. Se horjui, se hurja.

»Top», äänsi Helen nyt varmemmin, ja tuntui siltä kuin hän olisi
kutsunut Topia turvakseen jotakuta outoa vastaan. »Top!»

»Älä hätäile, lapsi!» huudahti nuorukainen — ja nyt oli ääni Topin
hänen omansa! »Älä hätäile! En minä tee mitään.» (Sitten hän ymmärsi.)
»Älä ole niin pelästyneen näköinen — en minä!»

Heleniltä pääsi hiljainen, väräjävä huokaus. »Tiesin kyllä, ettet niin
tekisi.»

Kuulostiko se iloiselta? Vaiko surulliselta? Vai molemmiltako?

XVIII luku

Columbinen voitto

Heti Top taaskin liikahti.

Mutta tuntui melkein siltä, kuin se ei olisikaan tapahtunut hänen
omasta tahdostaan, ikäänkuin hän itse ei olisikaan astunut tuota
joustavaa, melutonta askelta. Tuntui siltä kuin olisi Helenin ääni
vetänyt häntä — vetänyt häntä vetänyt häntä tuonne, missä tyttö seisoi
niin vetoavana, niin hentona — eikä enää säikähtyneenä.

Äkkiä Top näki hänet liikuttavimpana olentona, mitä oli milloinkaan
nähnyt. Hän ulottui tuskin Topin sydäntä korkeammalle, pieni armas....

Top laskeutui toisen polvensa varaan kiiltävälle korkkimatolle hänen
pienten, tylppäkärkisten tanssikenkien verhoamien jalkainsa juureen ja
katsoi hänen pieniin kasvoihinsa.

»Olen pahoillani, Helen.... Pahoillani äskeisestä.... Mutta kuitenkin
—? Arveletko —?»

Jos Helen Mundy sillä hetkellä ajatteli mitään, niin hän ajatteli
tällaista rukousta: »Hyvä Jumala, suo hänen pysyä noin kuin hän nyt on!
Älä salli tämän koskaan päättyä!»

Polvistunut Top vei isot kätensä kevyesti hänen soukille,
silkkiverhoisille vyötäisilleen. Ne olivat kuin vyö hänen ympärillään...

Pidellen häntä, katsoen hänen silmiinsä Top lausui: »Arveletko sitten
voivasi sallia minun tehdä näin, ihan näin.»

Yhäti polvillaan hän taivutti päätänsä, johon valot loivat kaksi
leveätä, kultaista juovaa, yhden kummallekin puolelle jakausta.
Hän taivutti päätänsä. Hyvin hellästi hän painoi suudelman Helenin
kummallekin silkkiverhoiselle polvelle, ensin toiselle, sitten toiselle
harjaantuneen tanssijattaren pehmeälle, lihaksikkaalle polvelle.

Sitten hän nosti päänsä jälleen pystyyn ja katsoi Heleniä silmiin.

Hän polvistui, sievimmän eteen.

Sillä nyt hän tunsi, hyvä Jumala, hän tunsi kuinka hän rakasti Heleniä.
Top rakasti häntä - - älkää kysykö minulta, minkä tähden! Top rakasti
häntä.

Lämpimänä, lohdullisena se varmuus tulvahti hänen mieleensä; kuinka
toisenlainen olikaan tämä tyttö kuin kaikki nuo toiset, joita olisi
tahdottu hänelle tyrkyttää ja joiden pelkkä ajatteleminenkin herätti
Topissa hiipivää, hyytävää, ellottavaa vastenmielisyyttä. Tämän tytön
ajatteleminen lämmitti häntä; se huimasi, nostatti, kannusti häntä
enemmän kuin mikään muu oli häntä koskaan kannustanut. Vain kerran
olivat hänen vaistonsa häntä kiihoittaneet, ja silloinkin ne olivat
nukkuneet; nyt ne olivat täysin valveilla, hivelevästi, äänekkäästi
ylistäen tätä tyttöä, tätä ainoata.

Luotu häntä varten! Minkä tähden hän ei ollut ennen sitä tiennyt?
Miksi hän ei ollut sitä aavistanut eikä nähnyt, hän, tomppeli, sokea?
Hän oli antautunut muiden heiteltäväksi etsiessään tyttöä; hän oli
sallinut itsessään herätä inhon koko tyttöajatusta kohtaan; hän oli
uskonut, ettei kaikessa tässä, mistä niin paljon touhuttiin, ollut
kerrassaan mitään. Nyt hän oivalsi, mitä sillä tarkoitettiin — tai
koetettiin tarkoittaa. Ketään muuta ei Topin tarvinnut kiittää siitä,
että hän vihdoinkin tajusi, mihin ihmiset tähtäsivät lörpötellessään
avioliitosta ja muusta sellaisesta. He olivat olleet vähällä tehdä
Topin hulluksi — määräämällä ohjeen — lähettämällä hänet _etsimään_
tyttöä, totisesti, kun —

Huumaantuneena Top virkkoi tavalliseen lyhytsanaiseen tapaansa: »Sinä
olet ollut täällä koko ajan!»

Se ei ollut kysymys. Se oli yksinkertaista, väärentämätöntä Topia,
tosiasian suora toteaminen.

Hän hellitti kätensä tytön vyötäisiltä, nousi pystyyn ja kertasi: »Sinä
olet ollut koko ajan täällä!»

Säteilevänä Helen kuiskasi: »Missä koko ajan?»

»Täällä tietysti.» Ja yhdellä pyyhkäisyllä pojan kädet kietoutuivat
hänen ympärilleen ja painoivat häntä riemuista ja huojentunutta nuorta
sydäntä vasten. »Täällä! Ei, älä liikahda!» (Helen oli vain nostanut
omat kätensä ylöspäin kiertääkseen ne hänen kaulaansa.) »Älä liikahda!
Nyt en päästä sinua.»

»Oi, luuletko, että minä _tahtoisin_?» puhkesi Helen sekavasti
puhumaan. »Sen jälkeen, kun olen niin pelännyt, ettet sinä _koskaan_?
Kaiken tämän ajan jälkeen? Kaikkien näiden monennonituisten kuukausien
jälkeen, joina olen rakastanut sinua niin hirveän kovasti, että olen
ohut vahalla _haljeta_, Harry?»

Top hellitti hänet hetkiseksi, jättäen hänet toisen käsivartensa
varaan, otti hänen leukansa toiseen leveään kämmeneensä ja katsoi hänen
kasvoihinsa. Hieman levottomana tyttö aprikoi: »Aikookohan hän kysyä,
minkä tähden nimitin häntä 'Harryksi' enkä 'Topiksi'?» Hän ei kysynyt;
värähtävällä äänellä Helen kuiskasi uudelleen: »Harry!»

»Niin; ymmärrän. Sano niin!» kehoitti toinen koruttomasti. »Pidän siitä.»

Ja sitten Helen tiesi hänen ymmärtävän. Miksi hän vaivautuisi
monisanaisesti selittämään: »Tietenkään et nimitä minua Topiksi,
koska toiset niin tekevät, kaikki muut. Heille olen Top. Äidillesi,
sisarillesi, heidän puolisoilleen, muille tytöille, kaikille
opistokumppaneilleni, koko jalkapallo joukkueelle, venemiehistölle,
uimakerholle — koko joukolle olen Top. 'Harry' sinulle, koska sinä olet
minun. Sinulle toisenlainen kuin muille. Sinulle kokonaan toinen mies,
jota heistä kukaan ei tunne, jota kukaan heistä ei ole koskaan nähnyt,
mies, jolla on uusi, käyttämätön nimi — ainoastaan sinua varten!...
Niin se on, eikö olekin? On.»

Harry ei puhunut niin. Hyväillen hän jupisi: »_Katso minuun_!»

»Katso?» Kuinka olisi Helen jaksanut kiskoa katsettaan hänestä.

Silmät levällään hän katseli Harrya ikäänkuin hänen niin lähellä
hymyilevät kasvonsa olisivat olleet juhlakulkue, jota hän tarkkaili.
Eikö se ollut ihmeellinen juhlakulkue? Ja kuinka kauan, oi, kuinka
kauan Helen olikaan odottanut, että se joutuisi hänen kohdalleen! Nyt,
vihdoin....

»Tahtoisin sinun suutelevan minua, suutelothan?» virkkoi poika,
hyväillen häntä, houkutellen hänet taaskin nostamaan pehmeän
suunsa ylöspäin. Taaskin nuorukainen painoi huulensa niitä vasten
hätäilemättömään, hyvin suunnattuun, lämpimään suudelmaan. Koskaan ei
tämä tyttö saisi tietää, kuinka paljosta hän sai kiittää toista naista,
joka empimisen hetkellä oli opettanut Topin suutelemaan. Koskaan ei Top
tietoisesti sitä käsittäisi. Suudeltuaan hän sopersi: »Sinä suloinen
olento, sinä!... Helen — Helen — Helen! Tiedätkö, minusta tuntuu siltä
kuin olisin ollut kihloissa monen monta armasta _viikkoa_ eikä vain
kellon viimeisestä lyönnistä asti!»

»Niin, ja sinun on lähdettävä, ennenkuin se lyö uudelleen —»

»Lähdettävä? En kuolemaksenikaan! Mihin?»

»Sinun on palattava kutsuihisi.»

»Siellä on yllin kyllin väkeä ilman minuakin, kuten sinä sanoit
itsestäsi, neiti. Sitäpaitsi voin puhelimitse ilmoittaa... kohdakkoin,
ei vielä... kuten sinäkin teit —»

»Mutta mitä sinä voisit —»

»Väitän olevan! kuolemankielissä. Minun vuoroni. Ainoakaan sielu siellä
ei ole tietääkseenkään; he ovat kaikki illallispöydässä. (Se tyttö! Se
ahmiva Milo, suu täpötäynnä sokeroituja hedelmiä; laupiaat jumalat...)
Tai sanon, että sinusta on tarttunut minuun venähtänyt nilkka»,
lasketteli Top, sydän keveänä tämän gardeniansuloisen tytön tuottamasta
riemusta, tytön, jota hän tuntui kantavan sydämensä kohdalla kuin
kukkaa. »Samahan se on, mitä sanon. Vai palaanko sinne tanssimaan yhden
ainoan tanssin?»

»Kenen kanssa?»

»Sinun kanssasi. Minkä tähden kysyit sitä niin rajusti, armas? (»Armas»
hän sanoi ihan luonnollisesti.) Tiedänpä mitä teen; vien sinut mukaani;
pyöräytän sinua yhden kerran salin ympäri, ja sitten tulemme takaisin
tänne. Teemmekö niin?»

»Harry! Minäkö tässä puvussa?»

»Miksikä ei?»

»Katsohan sitä!»

»Niin katsonkin. Se on kovin kaunis.» Ensunmaisen kerran elämässään löytäen
sopivan sanan Top ylisti: »Se on romantillinen. Ja, armas, sinä näytät
siinä jumalallisen viehkeältä.» Top ei lainkaan muistanut kuulleensa
tätä lausetta toiselta tytöltä, herättäjältä, joka oli häntä ensiksi
suudellut. »Helen, armas, armas. Niin mielelläni tahtoisin näyttää
sinua kaikille. Kaikille, jotka ovat tanssiaisissa. Erittäinkin — niin,
kyllä. Siellä on muuan ystäväni, jolle erikoisesti haluaisin sinua
näyttää! Hyvin läheinen ystävä. Jones-niminen mies. Mutta sinä et saa
tanssia hänen kanssaan, muista!» pakisi tämä uusi, tämä sujuvapuheinen
Top, pitäen sivuttain tyttöä, joka ei saanut suunvuoroa. Useita
muutoksia, väitetään, saa rakkaus aikaan; sen osoittavat todeksi tämä
kielevä Top ja tämä hänen sylissään oleva puhumaton Helen! »Jonesilla
on oma tyttönsä; hänen sopii sangen hyvin tanssitella omaansa. Sinun on
tanssittava vain minun kanssani; kerran.»

»Mutta mitä, mitä muut ajattelevat —»

»Ajatelkoot, että me olemme antamassa tanssinäytöstä! Ajatelkoot, että
olemme juuri tulleet baletista Coliseumista. Tai ei; sinun ei tarvitse
tulla, jos sinusta on todella vastenmielistä. Minä pistäydyn sinne
pariksi silmänräpäykseksi ja tulen sitten takaisin. Sitten voimme olla
täällä, kunnes toiset tulevat takaisin ja voimme ilmoittaa heille»,
suunnitteli Top onnellisena. »Me olemme täällä vähän aikaa kaikessa
rauhassa —»

»St! Kuuntele!» huudahti Helen, äkkiä vetäytyen pois hänen rinnaltaan.
»Kuuntele! Eikö se ollut —»

»Mitä?»

»Joku koputtaa.»

Kenties vasta sitten he tajusivat, että joku koputti silloin ja että
jo useita minuutteja — joiden aikana maailman kaksi uutta nuorta
rakastunutta oli kinastellen, pilaillen ja suudellen sovittanut
toisiaan oikealle paikalle luonnon järjestyksessä — oli jatkunut kepin
kolkutusta laipioon ikäänkuin pilkallisena, jymisevänä säestyksenä.

KOPS! (»Kerran — äitiä.»)

KOPS —KOPS! (»Kahdesti — minua — oi, Harry!»)

KOPS — KOPS — KOPS!

(»_Minua_ hän tahtoo nyt — POIKA, varmasti.»)

Sitten: KOPS, KOPS, KOPS, KOPS, KOPS, KOPS, KOPS, KOPS, KOPS —

Kuulosti siltä kuin olisi yläkerrassa ollut joukko villejä,
puukenkäjalkaisia, puna-ihoisia intiaaneja tanssimassa sotatanssia.

Ähkyen Helen, joka oli jälleen temmattu maan pinnalle, olisi
kiskoutunut pois sulhonsa käsivarsista. Mutta ne sulkeutuivat hänen
ympärilleen tiukasti kuin hissinovet. »Ei!» »Voi, minun täytyy...
Isoisänisä! Voi, Harry, miten saatoimmekaan niin tyyten unohtaa hänet?
Hän on varmaankin jo tullut takaisin tanssiaisista. Mutta ainahan
kuulemme kun autot pysähtyvät kohdallemme; kuulitko sinä mitään?»

»En; en kuullut mitään.»

»Enkä minäkään; en kuullut risahdustakaan —!»

Nyt he kuulivat.

KOPS — KOPS — KOPS — KOPS!

»Mene ylös, Harry! Sinun on suorastaan mentävä!»

»Niin — »

»Mene sitten heti!»

»Vain sinun kanssasi. Tule mukaan!»

»Minäkö? En; en mitenkään voi tulla isoisänisän näkyviin.»

»Mutta sinun pitää tulla mukaani.»

KOPS — KOPS — KOPS — KOPS — KOPS — KOPS — KOPS — KOPS.

»Kas niin!» huohotti Helen. »Rakas, rakkain, hän tulee tänne alas
laipion lävitse. Voi, katso, miten rappausta tippuu lattialle! Harry,
jos rakastat minua — jos sittenkään rakastat minua rahtustakaan, niin
menet —»

»Sinun kanssasi.»

Siispä rakastuneet riensivät yhdessä käsikkäin hämäriä portaita myöten
viidenteen kerrokseen isoisänisän ovelle.

Ovesta ilmestyivät jo Hendersonin kasvot kalpeina ja pitkinä pelosta.

»Herra Tophampton, sir — olin juuri tulossa, sillä herra Mundy sai sen
vaikutelman, että alapuolella olevassa huoneistossa oli joku, että
joku liikkui siellä; ja teidät oli kutsuttu pois hotellista ja muuta
sellaista. Sitten hän tuli rauhattomaksi, sir, kun ei saanut ketään
kuulemaan itseään... Ehkä teidän olisi parasta —»

»Kiiruhtaa» oli mahdollisesti se sana, jota Henderson aikoi käyttää.
Toiset eivät kuulleet. Puristaen rakastettunsa kättä Harry Tophampton
oli jo kiitänyt käytävää pitkin isoisänisän luokse — valaisemattomaan
kellarimaiseen huoneeseen, jota lämmitettiin ainoastaan pienellä,
vanhain tavarain kaupasta King's Roadin varrelta ostetulla primuksella;
ja siitäkin lähti mahdollisimman vähän lämpöä ja mahdollisimman paljon
katkua.

Nurkassa olevasta tummasta mytystä kajahti kova ääni, joka muistutti
auton renkaan puhjetessa kuuluvaa pamausta.

»POIKA!»

Kerkeämmin kuin koskaan ennen Top vastasi: »Tässä olen, sir.»

»Siinä olet — ja minkä tähden olet siinä? Minkä tähden olet täällä
lainkaan — juuri sen tahtoisin tietää. Vastaa minulle, sir, vastaa
minulle, vastaa, vastaa minulle — minkä tähden et ole tanssiaisissasi?
Minkä tähden et ilmoittanut edes rouva Mundylle, mitä se puhelinsanoma
koski? Mitä on tapahtunut? Miksi et ole mennyt takaisin? Miksi et
sinä, isäntä, ole huolehtimassa vieraistasi? Minä järjestän puolestasi
kutsut; näitä ihmisiä on pyydetty tulemaan, sinä pujahdat — pujahdat
tiehesi niistä. Mitä merkitsee kaikki —»

»Kuulkaahan —»

»Niin, kyllä minä kuulen, Mitä sinulla on puhuttavaa puolustukseksesi?»

»Kerron teille kaikki», alkoi Top miellyttävällä äänellään, »niin pian
kuin ehdin. Erikoisesti tahtoisin ilmoittaa teille erään asian, sir;
erikoisesti haluaisin saattaa tietoonne —»

Lupaa kysymättä nuori mies ojensi kätensä seinään, kiellettyyn
sähkönappulaan.

»Oi, hyvä Jumala; oi, hyvä Jumala», rukoili pieni Helen poloinen,
»älä salli isoisänisän kuolla suuttumuksesta, koska Harry _rakastaa_
minua eikä isoisänisän tahdon mukaan mene naimisiin Milon kanssa.
Älä salli isoisänisän vaipua lattiaan taudinkouristuksissa ja sortua
sydänhalvaukseen kauhistuksesta, mikä olisi niin hänen tapaistaan. Älä
salli sitä nyt, älä! Voi, ei _nyt_, kun kaikki on käynyt niin hirveän
onnellisesti. Ei nyt, oi, hyvä Jumala, _ei_ nyt —»

Valo syttyi.

Kolkkoon huoneeseen tulvahtanut valo osui Heleniin pieniin, ylöspäin
käännettyihin kasvoihin, joista kuvastui kiihkeätä mielenliikutusta ja
vielä säteili rakastetun suutelojen aiheuttamaa kirkastusta.

Valossa tuli näkyviin koko hänen kiehtova olemuksensa, kuolematon,
kaukaisilta ajoilta periytynyt tanssijatar — esikuvallinen nainen,
joustava, notkea, sopusuhtainen, rytmillinen, ryhdikäs. Utuisen valkea
ja ruusuiselle hohtava puku korosti hänen columbinemaista kauneuttaan.

Häntä kohti työntyi isoisänisän kiukkuinen kilpikonnanpää
höyhenpeitteen punaisten laskoksien välistä.

Vanhus kohotti timantinteräviä silmiä varjostavia kulmakarvojaan.

»Häh! Kuka on tämä, joka on muassasi, POIKA?... Kenet olet tuonut
tänne?... Kuka tämä on?»

»Minä vain, isoisänisä», huohotti tyttö. »Helen!»

»TYTTÖ?»

»Sir», alkoi Top sellaisen miehen äänellä, joka tietää, mitä tahtoo,
ja pysyy päätöksessään, vaikka saisi kaikki maailman voimat vastaansa.
»Sir, pelkään teidän hyvin kovasti pahastuvan meihin, mutta asia on
niin —»

»Hillitse kieltäsi, Poika! Puhu silloin, kun sinua puhutellaan,
muistatko? Ja sinä, TYTTÖ» (tyynempään sävyyn) »tule tänne! Seiso niin,
että näen sinut; tule tänne —»

Tiukasti puristaen Topin kättä, valkeasiteinen pää vapisemisesta
huolimatta pystyssä, Helen astui eteenpäin.

Timantinterävät silmät tarkastivat häntä. Hiljaisuus.

Pureva, kimeä ääni virkkoi: »Ahaa! Asia on niin, niinkö?... Odotahan
sitten —»

Timantinterävät silmät yhäti tähystivät Heleniä, vielä sittenkin, kun
luiseva käsi hapuili sanoinkuvaamattoman peitteen ja tuolipielusten
alla, löysi, veti esille ja avasi lippaan, jonka nämä molemmat nuoret
olivat nähneet. He olivat nähneet sen isoisänisän syntymäpäivänä,
sinä iltana, jona tuo iäkäs rotuhygienian harrastaja oli esittänyt
vaatimuksensa. (»POIKA, jos tuot tänne mallikelpoisen tytön, saat
rahat.»)

Rohkenematta uskoa silmiään ja korviaan pikku Helen aprikoi,
saattoiko olla totta, että hän kuuli isoisänisän jupisevan jotakin
morsiuslahjasta... näki hänen ojentavan tuota nauhaa, kauniita,
välkkyviä helmiä... maitomaisia, hohtavia...»

»No, _tyttö_, no? Kieltäydytkö ottamasta helmiä, nyt?»

»Oi — minulleko?»

»Enkö maininnut sinulle, että sinä saisit ne minun kuoltuani. Eipä
silti, että olisin kuollut», lisäsi isoisänisä kammottavasti hihittäen.
»Se, mitä olen tänä iltana nähnyt, saattaa pidättää minua täällä vielä
hyvän ajan... Ota helmet! Käytä niitä, lapsi — käytä niitä! Pane ne
hänen kaulaansa, POIKA — jollet ole liian kömpelö!»

»Sir», sopersi Harry Morse Tophampton. »Totisesti, sir, te olette liian
hyväntahtoinen meitä kohtaan — kovin hyväntahtoinen.»

»Ensi kerran kuulen kenenkään valittavan sitä», ärähti utopisti. »En
käsitä, mitä tarkoitat? Tässä ei ole kysymys hyväntahtoisuudesta.
Hyväntahtoisuus olkoon kirottu! Se tukee sairaaloita, rakentaa
hourujenhoitoloita, hellii heikkoja, säilyttää hengissä sellaisia,
joiden olisi parempi kuolla. Hyväntahtoisuus syöksee maailman turmioon.
En siedä hyväntahtoisuutta. Minä tahdon vain pitää sanani. Sopimus on
sopimus. Sinä olet täyttänyt toiveeni, POIKA.»

Helenin kuoppaisen olan ylitse — hän oli seisonut tytön takana
kiinnittämässä hänen kaulaansa helmiä, joiden lämpimän valkoinen
väri tuskin erottui tytön ihosta — näkyi Top (viimeisen kerran tässä
kertomuksessa) avaavan ja sulkevan suunsa.

»Niin. Olet täyttänyt toivomukseni, etkö olekin? Olet löytänyt hänet —
harhailtuasi ensin väärillä poluilla!» ivasi isoisänisä ystävällisen
unohtavasti. Eikö hän enää muistanut hengittävää Miloaan, jota hän oli
pitänyt mallikelpoisena puolisona, kultaisen ajan palauttajana? Eikö
hän muistanut? Vai oliko hän oivaltanut, ettei kultaista aikaa voitu
tarkoituksellisesti «järjestää», kuten näytelmä saatettiin tehdä?
Sellaista ei saada rukoilemalla eikä paastoamalla; ne asiat tapahtuvat
jonkun sellaisen sattumantähden vaikutuksesta, jonka rataa taivaalla ei
kukaan kuolevainen astronomi pysty laskemaan. Oivalsiko isoisänisä sen?
Koettiko hän kääntää kaikki parhain päin? Ajatteliko hän, että _näin_
oli sittenkin parasta? Kukapa sen tietäisi?

Ei ainakaan hänen edessään seisova kiihtynyt, punehtunut, kirkastunut
pari. Ei värähtelevä tyttö; ei ylpeä, hurmaantunut poika, johon tyttö
nojasi. »Vihdoinkin olet löytänyt hänet, sattumalta, nenäsi edestä,
jossa hän on ollut koko ajan, josta jokainen hitusenkaan järkevä mies
olisi nähnyt hänet jo viikkokausia sitten. Vihdoinkin olet tuonut hänet
tänne näyttääksesi minulle häntä, mallikelpoista tyttöäsi.» (Helenistä
timantinterävät silmät kääntyivät kauneuden jumalattaren aavemaisesti,
elottomasti välkkyvään kuvaan. Vertasiko vanhus ruusuisen valkeata,
elävää olentoa kipsiin?) »Niin!... Valintasi ei ollut huono, Paris...
Epäilemättä otaksutte, että 'Paris on se paikka, mihin lähdette
viettämään kuherruskuukauttanne?... Nyt tiehenne! Olen saanut teistä
kyllältäni täksi illaksi. Menkää!... MIES! Henderson!»

Henderson astui esille.

Edessään olevaan ryhmään — peitteeseen kiedottuun, kuvatusmaiseen,
eriskummaiseen oikkuillaan, ihastuttavaan, punaisen ja valkean
kirjavaan balettitanssijattareen ja kookkaaseen, juhlapukuiseen
nuorukaiseen (joka niin suuresti muistutti loordi-vainajan komeata,
hyvin läheistä mieskohtaista ystävää) — Henderson loi nopean,
arvostelevan, kaikkikäsittävän, ovelan, mutta ystävällisen silmäyksen.

Ensimmäisen kerran hänen ollessaan palveluksessa täällä Oxfordin alueen
vuokrahuoneistossa Hendersonin pitkille, yrmeille kasvoille levisi
inhimillinen hymy.

Avatessaan ovea tälle sangen nuorelle parille Henderson (myöskin
ensimmäisen kerran asuessaan tässä paikassa) puhkesi hilpeästi puhumaan.

»Varmaankin», mutisi Henderson, »te, neiti Helen ja herra Tophampton,
suotte minulle anteeksi, jos otan vapauden toivottaa teille molemmille
kaikkea parhainta».

»Kyllä suomme anteeksi. Kiitos, Henderson!»

»Kiitos, Henderson!» Tunnepuuskassa pikku Helen ojensi pienen, pehmeän,
lämpimän kätensä ja puristi mustan hihan verhoamaa luisevaa kättä.

»Kiitos _teille_, miss. Ja —» Salaperäisesti Henderson astahti
sivuttain askeleen käytävään. »Suokaa anteeksi, että mainitsen
sellaista, mutta jos joskus sattuisitte tarvitsemaan vaatteuksia,
neiti, mitä parhaita laatuja ja perin kohtuullisiin hintoihin,
erikoisesti morsiuskapioita, niin minulla on ystävä —»

(Hendersonin ystävät —1)

Nauraen rakastuneet riensivät käsi kädessä takaisin rouva Mundyn
turvaiseen arkihuoneeseen.

Ajatella niitä tunteja, jotka he olivat istuneet siellä yhdessä — Helen
parsien, Top muistamatta häntä, syventyneenä oppikirjoihinsa.

Nyt Top piteli Heleniä ikäänkuin korvatakseen ne hukatut tunnit.

»Mutta, Harry — nyt sinun täytyy mennä takaisin, sinun täytyy!»

»Pois _sinun_ luotasi?»

»Niin, kaikkien parhaiden tyttöjesi luokse», laski Helen leikkiä
säteilevänä, varmana. »Lähde jo! He kaikki varmasti odottavat.»

»Odottakoot! Odottakoot iät kaiket minun puolestani! Ymmärrätkö sen?

»Olenhan aina sen tietänyt», riemuitsi toinen. »Luuletko minun koskaan
olleen peloissani heidän tähtensä?»»Etkö ollut?»

»En! En koskaan.»

Top oli rypistävinään otsaansa. »Etkö hiukkasen mustasukkainen?»

»En, sen jätin sinun asiaksesi. Ikävä, jos olet pettynyt. Mutta mitä
mahdan sille, että tiesin (paitsi kenties ihan alussa, paitsi sinä
kauheana sunnuntaina, sen kamalan hetken jälkeen, jolloin isoisänisä
puhui meille) —mitä mahdan, jos liesinkin, ettet sinä lähestyisi, ettet
suorastaan voisi lähestyä ainoatakaan noista tytöistä kosiaksesi häntä?»

»Tiesitkö sen, Helen?»

»Miten muuten olisin jaksanut elää? Enkö pitänyt sinua silmällä? Joka
kerta, kun tulit takaisin ja kun olit lähdössä? Vain yhdessä ainoassa
muussa tytössä sinä näit vähääkään tyttöä —»

Viimeisen kerran tässä kertomuksessa Top punastui — ja sulki sitten
Helenin suun, samoin kun Lilith oli sulkenut hänen suunsa.

Hänen hyväilemänään Helen pitkitti: _»Minä_ olin sinulle tarkoitettu;
sitä sinä et voinut kiertää. Olin varma, ettet voisi — ja vähät niistä
ohjeistasi, Harry.»

»Mutta enkö minä ole täyttänyt niitä? Kaikki niinkuin pitääkin, eikö
ole? Polvistus sievimmälle! (Minä tein sen.) Kumarrus henkevimmälle!
(Teen sen; sinulla on enemmän älyä kuin niillä kaikilla muilla
yhteensä!) Ja (kuka vois minua estää?) suukko rakkaimmalle!»

*** End of this LibraryBlog Digital Book "Suudelma rakkaimmalle" ***

Home