| By Author | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Title | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Language |
|
Download this book: [ ASCII ] Look for this book on Amazon Tweet |
Title: Suuri arvoitus Author: London, Jack Language: Finnish As this book started as an ASCII text book there are no pictures available. *** Start of this LibraryBlog Digital Book "Suuri arvoitus" *** SUURI ARVOITUS Kirj. Jack London Suomentanut A.I.R. Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Suomi, 1927. SUURI ARVOITUS. — Niin, olen kyllä pannut merkille, että sinä et ole järin kärkkäästi ponnistellut avioliittoon päästäksesi — toisti Shorty jatkoksi keskusteluun, joka parisen minuuttia aikaisemmin oli katkennut. Kit ei vastannut. Hän istui makuusäkin reunalla tulen ääressä ja tutki lumeen kellistämänsä vetokoiran käpäliä tämän murahteluista huolimatta. Shorty käänteli kepin päässä höyryävää mokkasiinia ja tarkasteli samalla terävästi toverinsa kasvoja. — Silmäileppä revontulia! — hän jatkoi. — Kevytmielisen näköisiä, eikö totta? Ihanhan ne muistuttavat noita oikullisia naisia, jotka tanssivat heilutellen hameitaan. Kaikki parhaatkin naiset ovat kevytmielisiä, elleivät satu olemaan tyhmiä. Ja kaikki ne ovat kissojen tapaisia niin isot kuin pienet, herttaiset ja ei herttaiset. Ne ovat kuin kiljuvat jalopeurat ja hyeenat, niin, jumala paratkoon, sitä ne ovat vainotessaan miestä, jota mielivät. — Shortyn yksinpuhelu jäi vastausta vaille. Kit läimäytti kädellään koiraa, kun se tapaili häntä purra ja tarkasteli edelleen sen vereslihalle vioittuneita käpäliä. — Hm! — hymähti Shorty. — Kenties ajattelet, että minä en olisi päässyt naimisiin, vaikka itse olisin halunnutkin? Luultavasti sinä et usko, että minä olisin saattanut joutua naimisiin, ellen olisi lähtenyt karkuun? Kuulehan, Storm, huvittaako sinua kuulla, mikä minut pelasti? Niin, siitä saan kiittää hyviä keuhkojani. Minä kiisin kuin salama! Tahtoisinpa nähdä sen hamehelman, joka kykenisi saamaan keuhkoni salpautumaan. — Kit päästi koiran jalan irti ja kääntyi hänkin huolehtimaan keppien päissä höyryävistä mokkasiineistaan. — Olemme pakoitetut huomispäivän viipymään täällä suutaroimassa mokkasiinejamme — hän sanoi. — Jäätynyt hangen pinta kuluttaa anturoita ihan tavattomasti. — — Eiköhän olisi parasta jatkaa matkaa — ehdotti Shorty. — Meillä ei ole riittävästi muonaa paluumatkaa varten ja meidän on helkkarin kiiruusti saatava käsiimme joko peuroja tai valkeita intiaaneja tai muutoin olemme pakoitetut pistämään poskeemme koiramme koipineen päivineen. Mutta tahtoisinpa kysyä, onko kukaan koskaan nähnyt valkoisia intiaaneja? Varmasti mielikuvitusta koko juttu? Mitenkä intiaani voisi olla valkoinen? Se on yhtä luonnonvastaista kuin että olisi olemassa valkoisia neekereitä. Storm, kyllä meidän on jatkettava matkantekoa huomenna. Nämä seudut vaikuttavat täysin kuolleilta — ainakin mitä riistaan tulee. Kokonaiseen viikkoon me emme ole osuneet edes jäniksen jäljille, senhän hyvin tiedät. Ja meidän on kiirehdittävä pakoon täältä korvesta runsasriistaisimmille seuduille. — — Matkanteko sujuu paljon joutuisammin, kun kaikki olemme saaneet päivän verran lepuuttaa jalkojamme ja uusia mokkasiinimme — neuvoi Kit. — Ja jos sattunet jollekin ylevämmälle paikalle, niin luo yleissilmäys joka suunnalle. Todennäköisesti me tulemme tasankoseuduille minä hetkenä tahansa. Siihenhän La Perle meitä myös kehoitti. — — Hm! Omista kertomuksistaan päättäen La Perle samoili näillä seuduin kymmenisen vuotta sitten ja hän ei voi muistaa mitä hän silloin näki, koska hän oli ollut niin hirveän nälkiintynyt. Hänhän mainitsi vuoren huipulla liehuvan isoja lippuja! Yksistään se osoittaa, ettei hän ollut täysin selvä päästään. Ja hän sanoi myös, ettei hän ollut tavannut mitään valkoisia intiaaneja — ne olivat Antonin keksintöä. Ja tämä Anton siirtyi muille paremmille maille jo parisen vuotta ennen meidän tuloamme tänne Alaskaan. Mutta huomenna aion koettaa parhaani ja ehkäpä hyvinkin onnistun saamaan hirven näköpiiriini. Mitä arvelet makuulle menosta? Kit oleili aamupäivän leiripaikalla, ompeli ahkerasti koiran mokkasiineja ja korjaili valjaita. Puolelta päiviltä hän valmisti aterian kahdelle hengelle, söi oman osansa ja kävi odottelemaan Shortyn tuloa takaisin. Tunnin kuluttua hän sitoi lumikengät jalkoihinsa ja lähti etsiskelemään toveriaan. Hän seurasi tämän jälkiä ja ne veivät hänet joenäyrästä pitkin kapeaan rotkoon, jonka takana avautui sopivia hirvilaidunmaita. Mutta mitään hirviä siellä ei ollut käynyt viime syksynä sataneen lumen jälkeen. Shortyn mokkasiinien jäljet johtivat hirvilaitumen poikki pitkin loivasti ylenevää vuorenrinnettä. Saavuttuaan vuorenharjanteelle Kit pysähtyi. Jäljet jatkuivat vastakkaisella puolella rinnettä alas. Noin mailin päässä hän huomasi jokiäyräällä kasvavan kuusia, ja oli Shorty kaikesta päättäen kulkenut kuusikkoon ja sieltä edelleen. Kit vilkaisi kelloonsa, ajatteli pian alkavaa pimeää, koiria ja leiripaikkaa ja päätti vastahakoisesti olla jatkamatta matkaa. Mutta ennenkuin hän kääntyi paluumatkalle, hän tähyili kauan ympärillensä. Koko itäisen taivaanrannan täyttivät Rocky Mountainen lumipeitteiset huippuvuoret. Näytti siltä kuin olisi tuo loputon vuoristosarja auttamattomasti nostanut tien pystyyn siltä, joka halusi päästä La Perlen kuvaamalle tasankomaalle. Oli kuin vuoret olisivat yhteisesti vannoutuneet työntämään takaisin länttä kohti ja Yukon joelle jokaisen ylipyrkijän. Kit tuumaili, että mitenköhän monta kulkijaa ennen häntä tuo peloittava näky oli yllättänyt heidän saavuttuaan tänne asti. La Perle tosin ei ollut masentunut tuosta näystä, mutta hän olikin tullut vastakkaiselta suunnalta. Keskiyöhön saakka Kit piti yllä suurta tulta opastaakseen Shortya, ja heti aamun valjettua hän valjasti koirat ja ryhtyi uudelleen seuraamaan jälkiä. Ahtaan jokilaakson keskikohdalla hänen johtokoiransa höristi korviaan ja haukahti. Häntä vastaan asteli kuusi intiaania, jotka ollen koiritta kantoivat selässään hyvin vähäisiä kantamuksia. Intiaanit ympäröivät heti Kitin, ja monta seikkaa heissä ihmetytti häntä. Ilmeisesti he olivat etsineet häntä. He puhuivat sellaista intiaanimurretta, josta hän ei ymmärtänyt ainoatakaan sanaa. He eivät olleet valkoisia intiaaneja, joskin he pituudellaan ja jykevämmyydellään erosivat Yukonin jokilaakson intiaaneista. Viidellä heistä oli Hudson Bay Companyn vanhamalliset rihlapyssyt, kun taasen kuudennen kädessä Kit näki winchesterin, jonka hän heti tunnusteli Shortyn omaksi. Ensitöikseen he vangitsivat Kitin, joka aseettomana ei kyennyt ryhtymään vastarintaan. Sitten he vetivät reestä esiin kaiken mitä siinä oli, jakoivat saaliin keskenään, kukin liittäen osansa kantamukseensa, niin että Kitin kannettavaksi jäi vain hänen oma ja Shortyn makuusäkki. Lopuksi koirat vapautettiin valjaista, ja kun Kit pani sitä vastaan, viittoilivat intiaanit tien olevan siksi huonon, että sitä oli reellä mahdoton kulkea. Kitin ei siis auttanut muu kuin taipua välttämättömyyteen; hän nosti reen kannoilleen pystyyn jokiäyrään reunalle ja lähti tallustelemaan vartijainsa parissa. He kulkivat pohjoista kohti vuoriharjanteen yli ja saapuivat kuusikkoon, jonka Kit edellisenä päivänä vilahdukselta oli nähnyt. He seurasivat joenvartta päälle kymmenisen mailia ja kun se alkoi kiertää länteen päin, niin he jättivät sen suunnaten kulkunsa itään pienenlaista joen sivuhaaraa pitkin. Ensimmäisen yön he viettivät leirissä, joka oli ollut käytännössä useampia päiviä. Täällä oli suuri varasto tuoretta lohta ja eräänlaista lihajauhetta, minkä kaiken intiaanit nyt ottivat mukaansa. Leiriltä lähti lukuisia lumikengänjälkiä — varmasti Shortyn vangitsijoitten, päätteli Kit ja ennenkuin ilta oli täysin pimennyt, onnistui hänen eroittaa Shortyn tavallisuutta kapeammat lumikengänjäljet. Kun hän merkkien avulla tiedusteli intiaaneilta oliko asianlaita näin, nyökkäsivät nämä hyväksyvästi ja viittoilivat pohjoista kohti. Seuraavina päivinä viittoilivat intiaanit alati pohjoista kohti, ja tallottu tiekin, joka kiemurteli babylonimaisen sekasotkuisesti kalliolohkareitten lomitse, osoitti koko ajan pohjoista suuntaa. Yhäti näytti siltä kuin tie siinä paikassa päättyisi, mutta aina se vaan kiertäen ja kaartaen etsi itselleen uusia ylimenopaikkoja kulkukelvottomat vuoriharjanteet vältellen. Alavammissa laaksoissa oli hanki erittäin syvää, eivätkä he lumikengittä olisi voineet edetä askeltakaan. Kitin vartijat olivat kaikki nuoria, reippaita miehiä, jotka kulkivat sangen nopeasti, ja niinpä hän tunsi mielensä ylpeäksi kestäessään vaivatta heidän rinnallaan. Intiaanit olivat lapsuudestaan saakka totuttautuneet pitkiin matkoihin ja lumikenkiin, mutta myös Kit oli siksi hyvässä kunnossa, ettei matkanteko rasittanut häntä enemmän kuin heitäkään. Kuudentena päivänä he tulivat keskimmäiselle vuoristosolalle, joka sitä ympäröiviin kallioseinämiin verraten oli matalalla, mutta silti itsessään peloittavan korkealla ja kuormitetuin re'in luoksepääsemätön, ja he kulkivat sen läpi. Vielä viisi päivää samoiltuaan ja laskeuduttuaan alamäkeä he saapuivat aukealle, matalakumpuiselle maastolle, jonka La Perle kymmenisen vuotta sitten oli löytänyt. Kit tunsi sen heti ensi näkemältä. Pakkanen oli pureva, lämpömittari osoitti neljäkymmentä astetta alle nollan ja ilma oli niin kuulas, että Kit saattoi nähdä jopa sadan mailin päähän. Ja hän näki edessään vain loppumattomia tasankomaita. Ylempänä idässä Rocky Mountain tapaili lumipeitteisillä huipuillaan pilviä. Etelässä ja lännessä kiertelivät ne lukuisat vuoristosarjat, joiden yli he olivat kulkeneet. Ja tässä valtavassa piilopaikassa lepäsi se maa, jonka läpi La Perle oli kulkenut — luminen, mutta osan vuotta varmasti runsasriistainen ja kesäisin hymyilevä ja ihana lukuisine kukkineen. He samosivat leveää jokea pitkin, ohi lumipeitteisten raitojen ja lehdettömien haapojen ja sivuutettuaan useita kuusikkoviidakkoja he puolilta päiviltä saapuivat äskenjätetylle leiripaikalle. Mutta intiaanit eivät pysähtyneet tähän, ja Kit ehti vain hätäisesti laskea neljä, viisisataa nuotionsijaa, josta hän päätteli kansan lukumäärän useaksi tuhanneksi. Väkijoukko oli vasta äskettäin polkenut tien niin kovaksi, että Kit ja hänen vartijansa saattoivat irroittaa lumikengät jaloistaan ja jatkaen matkaa pelkissä mokkasiineissa parantaa vauhtia tuntuvasti. Moni seikka osoitti metsänriistaa löytyvän runsaasti — näkyi suden- ja ilveksenjälkiä, joita eläimiä täällä ei olisi voinut olla ilman liharuuan saantia. Kerran yksi intiaaneista päästi tyytyväisen huudahduksen ja osoitti laajaa lumitasannetta, jolla näkyi lukemattomia peurankalloja ja joka oli niin ylösalaisin pengottu ja tallattu kuin olisivat oikeat sotajoukot siinä temmeskelleet. Heti Kit arvasi, että metsästäjät olivat siinä toimeenpanneet todellisen joukkoteurastuksen viime lumisateen jälkeen. Pitkäaikaisen hämärän valjettua eivät intiaanit osoittaneet vähäisintäkään aikomusta leiriytyä. He jatkoivat vaellustaan yhä enenevässä pimeydessä johtonaan taivaalla tuikkivat tähdet, joitten loistoa kuitenkin vihertävät revontulet himmensivät. Kitin koirat eroittivat ensimmäiseksi leirin äänet; ne höristivät korviaan ja päästivät pitkällisestä odotuksesta jännittyneinä sekä peräti ikävystyneinä kiihkeän haukunnan. Vähitellen miehetkin eroittivat melun tapaisen äänen tosin välimatkan vaientamana, mutta vailla tuota miellyttävää sävyä, mikä tapaa olla ominaista kaukaiselle hälinälle. Se kuulosti hurjalle, sietämättömälle kiljunnalle, jota säestivät toiset vieläkin vihlovammat äänet: susikoirien pitkäveteinen sudenulvonta. Kit eroitti varovaisesti kellonsa lasin ja tapaillen viisareita sormenpäillään päätteli hän kellon olevan yksitoista. Hänen seuralaisensa kiristivät vauhtia. He olivat kulkeneet kaksitoista tuntia yhteen menoon, mutta siitä huolimatta muuttui heidän kulkunsa miltei juoksumarssiksi. Vielä heillä oli edessään tiheä kuusiviidakko, mutta päästyään siitä he tulivat monen monien tulten loisteeseen, miltei keskelle äkkiä kiihtyvää melua. He olivat suuressa leirissä. Heidän kulkiessaan metsästäjäleirin säännöttömissä sokkeloissa löi hälinä joka taholta hyökyaaltona heitä vastaan; kuului huutoja, tervehdyksiä, kysymyksiä ja vastauksia, kokkasanoja, jotka eivät suinkaan jääneet vastausta vaille, susikoirien vihaista murinaa, kun ne raivostuneina tykinammusten tavoin hyökkäsivät Kitin outojen koirien kimppuun, naisten torailua, lasten kirkunaa ja uusiin tuskiin herääväin sairasten valitusta, koko tuo helvetillinen melu, jollaista saattoi syntyä vain raakain villikansain leirissä. He pysähtyivät nuotion ääreen, jolla Shorty muutamien nuorten intiaanien kanssa taljoilla istuen parhaillaan paistoi suuria peuranlihakimpaleita. Kolme nuorta intiaania, jotka makasivat turkiksiin kääriytyneinä viereisellä kuusenhavuvuoteella, kohosivat istualleen. Shorty tuijotti nuotion yli toveriinsa yhtä järkkymättömän vakavailmeisenä kuin intiaanitkin, ja hän jatkoi lihan paistamista tekemättä pienintäkään elettä. — Mitä tämä merkitsee? — kysyi Kit puolittain kiusaantuneena. — Oletko kadottanut puhelahjasi? — Shortyn kasvoille ilmaantui entinen tuttu virnistys. — Enpä tietenkään — hän vastasi — olen vain intiaani. Opettelen olemaan osoittamatta mielenliikutusta. Milloin ne sinut kaappasivat käsiinsä? — — Katoamisesi jälkeisenä päivänä. — — Hm! — sanoi Shorty silmissään puolittain ilakoiva ilme. — Suuret kiitokset vain — minulla on nykyisin erikoisen hyvä. Meillä on tässä poikamiesleiri. — Ja hän osoitti kädellään sen ihanuuksia: nuotiota, kuusenhavuvuoteita, peurannahoista valmistettuja telttoja ja pajunvarvuista punottuja tuulensuojustimia. — Ja tuossa ovat poikamiehet. — Hän viittoili nuoria miehiä kohti ja sokelsi heidän kielellään joitakin kurkkuääniä, huomaavaisuus, joka silmänräpäyksessä sai miesten silmät säteilemään ja heidän valkeat hampaansa välähtelemään. — Ne ovat ihastuksissaan tavatessaan sinut, Kit. Käyhän istumaan ja kuivattele mokkasiinejasi, niin minä hommaan sinulle sillä välin hieman syötävää. Enkö olekin aika mestari oppimaan heidän kieltään, vai miten? Ja samoin on sinunkin yritettävä, sillä näyttää siltä kuin täytyisi meidän jäädä pitemmäksi aikaa näitten ihmisten pariin. On täällä kolmaskin valkoinen mies. Hänet ne sieppasivat kuusi vuotta sitten — irlantilainen, joka joutui satimeen Suuren Orjajärven seutuvilla. Hänen nimensä on Danny Mc Can. Hän on lyöttäytynyt yhteen erään intiaaninaisen kanssa. Heillä on jo kaksi lastakin. Mutta hän aikoo livistää tiehensä heti tilaisuuden tullen. Näetkö tuon pikku nuotion tuolla oikealla? Siellä hän asustaa.— Kit oli ilmeisesti saavuttanut määräpaikkansa, sillä hänen seuralaisensa jättivät hänet koirineen tähän ja marssivat eteenpäin suuren leirin keskustaan. Hänen tarkastellessaan jalkavarusteitaan ja pureskellessaan pieniä lihakimpaleita jatkoi Shorty ruokahommiaan ja puheli: — Niin, Kit, nyt me vasta olemme joutuneet satimeen. Ja meidän on pinnistettävä kaikkemme päästäksemme pakoon. Nämä ovat oikein pesunkestäviä, villejä intiaaneja. Ne eivät ole valkoisia, mutta niitten päällikkö on. Hän puhuu ikäänkuin hänellä olisi suu täynnä kuumaa puuroa, ja ellei hän ole täysiverinen skotlantilainen, ei skotlantilaisia ole maailmassa laisinkaan. Mies on koko joukon käskijä ja päämies. Hänen sanansa on laki, pane se mieleesi heti alussa. Danny Mc Can on yrittänyt pujahtaa tiehensä jo kuutisen vuotta. Danny on kaikin puolin sukkela poika, mutta hänessä ei ole kylliksi pontta. Hän tuntee tien täältä pois — metsästysmatkoilla hän sen on saanut tietoonsa, ja se on länteenpäin tiestä, jota pitkin sinä ja minä tulimme. Hän ei ole ollut kyllin rohkea lähteäkseen yksin taipaleelle, mutta kolmeen mieheen me sen kyllä voimme tehdä. Poskiparta on kyllä mahtava mies, mutta kaikesta huolimatta on hän vetelys. — — Kuka on Poskiparta? — Ja huolimatta siitä, että suunsa oli täynnä kuumaa lihaa, Kit hetkiseksi pysähdytti pureskelunsa tehdäkseen tämän kysymyksen. — No, tietysti tuo ylihölmö — tuo skotlantilainen! Hän on jo käynyt vanhaksi, ja nyt hän varmasti nukkuu. Mutta huomenna hän sinulle kyllä osoittaa kuinka vähäpätöinen olento sinä olet hänen valtakunnassaan. Kaikki nämä seudut kuuluvat hänelle, se sinun on kaikin mokomin taottava päähäsi. Ei täällä koskaan ole toimitettu mitään maanjaon tapaista, kaikki on hänen omaansa. Ja hän kyllä pitää huolen siitä, ettet sitä unohda. Hänen metsästysmaansa ovat kahdenkymmenen tuhannen neliömailin laajuiset, eikä hän ole kenenkään käskettävissä. Hän on valkoinen intiaani, hän ja hänen tyttöletukkansa. Mutta et saa tuijottaa minuun tuolla tavoin. Odotahan, kun saat nähdä tuon tyttölapsen. Se on jotain erikoista se, hän on aivan yhtä valkoinen kuin ukkorähjänsä — tarkoitan Poskipartaa. Entä peurat! Olen ne omin silmin nähnyt. Siinä oli varmasti satatuhatta naulaa elävää, maukasta lihaa, ja laumaa seurasi kymmenentuhatta sutta ja villikissaa, jotka elivät eksyneistä peuroista ja jätteistä. Mutta viis me jätteistä. Dauma on nyt menossa itää kohti, ja pian me seuraamme sitä. Me syömme peuranlihaa ja mitä emme jaksa syödä sen me savustamme tai suolaamme kevätpuolen tarpeiksi, kunnes lohi kutee. Niin, jos voit sanoa lohesta ja peuroista jotain sellaista mitä Poskiparta ei tiedä, niin silloin olen minä vihoviimeinen kerskailija. — Oli aamu ja molemmat nuoret miehet istuivat peurantaljoilla ja söivät aamiaistaan, minkä muodosti paistettu peuranliha sikäli kuin se ehti kypsyä. Kitin katsahtaessa ylös osuivat hänen silmänsä erääseen pieneen, hintelään mieheen, joka oli puettu villi-ihmisten tavoin nahkoihin, mutta oli eittämättömästi valkoihoinen. Mies asteli koiravaljakon edellä ja kaksitoista intiaania seurasi perästä. Kit taittoi höyryävän peuranluun ja imeskellessään lämmintä ydintä hän tarkkaili isäntänsä liikkeitä tämän yhä lähestyessä heitä. Pörröinen poskiparta ja kellanharmaat hiukset, jotka olivat leirisavussa tummentuneet, peittivät suurimman osan miehen kasvoja, mutta jättivät näkyviin hänen laihat, kuopille painuneet poskensa. Mutta tuo on terveen ihmisen laihuutta, tuumaili Kit pannessaan merkille miehen laajentuneet sieraimet ja leveän, kohoilevan rinnan, jotka seikat olivat omiansa todistamaan mitä terveet elämäntavat saavat aikaan ihmisessä. — Hyvää päivää! — sanoi mies riisuen kintaan kädestään. — Nimeni on Snass — hän lisäsi ja ojensi paljaan kätensä Kitille. — Minun nimeni on Bellew — vastasi Kit, joka tunsi rohkeutensa heikkenevän kohdatessaan toisen läpitunkevat, mustat silmät. — Teillä on nähdäkseni kaikissa tapauksissa jotain syötävää! — Kit nyökkäsi ja tarttui jälleen ydinluuhun. Tuon skotlantilaisen sorahteleva puhetapa hyväili niin oudosti hänen korviaan. — Laihaa ruokaa, mutta me emme juuri koskaan näe nälkää. Ja näin on luonnollisempaa kuin tuo keinotekoisesti lihotettujen eläinten syönti kaupungeissa. — — Ette näy pitävän kaupungeista — sanoi Kit hymyillen vain jotakin sanoakseen. Mutta hän hämmästyi suuresti nähdessään kuinka Snass muuttui. Näytti siltä kuin olisi miehen koko ruumis käpristynyt kokoon, ja hän värähti kuin herkkä kasvi kosketuksesta. Mutta pian hän jälleen pääsi tasapainoon, hänen kasvonsa kävivät ankaran katkerailmeisiksi ja silmänsä ikäänkuin syytivät määrätöntä tuskaa ja vihaa. Hän käännähti nopeasti, hillitsi itsensä täydellisesti ja virkahti yli olan puolittain välinpitämättömästi: — Tapaamme myöhemmin, herra Bellew. Peurat painuvat itää kohti, ja minä tahdon mennä edeltäkäsin sopivaa leiripaikkaa valitsemaan. Kaikki toiset seuraavat jäljessä huomenna. — — Häntä voi sanoa Poskiparraksi, eikö totta? — mutisi Shorty Snassin poistuttua pienen joukkonsa etunenässä. Kit kuivasi kätensä susikoiran turkkiin ja koira tuntui moisesta käsittelystä olevan erittäin hyvillään, sillä heti se alkoi nuoleskella makeaa rasvaa. Myöhemmin aamupäivällä Kit lähti kiertämään leiriä, jonka kaikki asukkaat näyttivät olevan kiinni mitä erilaisimmissa, arkisissa askareissa. Aivan äskettäin oli suuri metsästysjoukkue palannut kotiin, ja miehet hajaantuivat kukin omille tulilleen. Naisia ja lapsia oli juuri lähdössä ajelemaan koirilla, jotka olivat valjastetut tyhjien kanadalaismallisten rekien eteen; naisia, lapsia ja koiria tuli vetäen raskaita, hiljattain tapettujen eläinten ruhoja, jotka kuitenkin jo olivat ehtineet jäätyä. Sillä joskin kevät oli tulossa, oli ilma varsin kylmää ja koko tämä villi näytelmä tapahtui kolmenkymmenen asteen pakkasessa. Mitään kudottuja vaatteita ei näkynyt, vaan kaikki olivat puetut turkkeihin ja parkittuihin nahkoihin. Poikia kulki edestakaisin jousipyssyt käsissä ja luukärkisillä nuolilla täytetyt viinet selässä; ja lukuisasti Kit myös näki veitsiä joko kivestä tai luusta valmistettuja riippuvan vöissä ja erikoisissa kaulahihnoissa. Nuotioitten ääressä istuskeli naisia lihaa savustamassa ja heidän selässään näkyi lapsia, jotka silmät suurina ihmettelivät maailman touhinaa ja imeskelivät talikimpaleita. Koirat, jotka olivat läheistä sukua susien kanssa, lähentelivät karvat pörröisinä Kitiä, sillä ne vainusivat hänessä muukalaisen, johon eivät kuitenkaan uskaltaneet käydä käsiksi, hänellä kun oli lyhyt ryhmysauva kädessä. Leirin keskustassa Kit tuli nuotiolle, joka, laajemmassa aukiossa ollen, ilmeisesti oli Snassin. Vaikka kaikki olikin tilapäisen yksinkertaista, niin oli se muita suuremmassa ja tukevammassa mittakaavassa tehty. Suuri joukko nahkoja ja kaikenlaisia varusteita oli kasattu eräänlaiselle puutelineelle, jonne koirat eivät ylettyneet. Suurenlainen puoliteltanmuotoon pingoitettu purjekangas oli makuu- ja työpaikan suojana. Yhdelle sivulle oli pystytetty silkkiteltta, jollaisia tutkimusmatkailijat ja suurriistaa metsästävät rikkaat miehet käyttävät. Kit ei ollut vielä koskaan nähnyt sellaista telttaa ja sentähden hän meni lähemmäksi sitä. Hänen tarkastellessaan telttaa avautui sen esirippu ja nuori nainen astui siitä ulos. Nainen ilmestyi niin äkkiä hänen eteensä, että Kitistä kaikki tuntui kuin unennäöltä. Ja hän itse näytti tehneen saman vaikutuksen naiseen, ja niin he jäivät pitkäksi aikaa tuijottamaan toisiinsa. Nainen oli kokonaan turkiksiin puettu, ja nämä turkikset olivat niin upeat ja ihanat ettei Kit koskaan ollut sellaisista edes uneksinutkaan. Hänen _parkansa_ huppukauluksineen oli valmistettu jostakin eriskummallisesta verrattain vaaleahkosta, hopeanharmaasta nahasta; hänen _muklukinsa_, joitten anturat olivat mursunnahasta, olivat tehdyt monen monesta, hopeanharmaasta ilveksennahasta. Kirjaellut käsineet polvitupsut — kaikki nuo lukemattomat pukunsa eri turkislajit olivat himmeää hopeaa, joka loisti päivän kylmässä valossa, ja kaikesta tästä hopeanhohteesta kohosi kapea, ylväs kaula, ruusuposkinen pää sinisine silmineen, pienet korvat, jotka muistuttivat vaaleanpunaisia simpukankuoria ja kastanjanruskeat hiukset, joilla huurrehelmet kimaltelivat auringossa. Tämän kaiken ja paljon muutakin Kit näki kuin unennäkönä, mutta sitten hänen tietoisuutensa palasi, ja hän tapaili kädellään päähinettään. Siinä samassa nuoren naisen kasvojen hämmästynyt ilme muuttui hymyilyksi ja nopein, eloisin liikkein hän vetäisi kintaan kädestään ja ojensi kätensä Kitille. — Hyvää päivää! — sanoi nainen vakavasti ja hillitysti ihmeen somalla äänenpainolla ja hänen äänensä, joka oli yhtä hopeanhelakka kuin hänen turkistensa väri, vaikutti ihmeellisesti Kitiin, joka oli tottunut intiaaninaisten kimeään kirkunaan. Kit kykeni sopertamaan vain muutamia jokapäiväisiä sanoja, mitkä olivat kuin heikko kajastus hänen parhaista seurustelutavoistaan. — Minua ilahduttaa suuresti tavata teidät! — jatkoi nainen hitaasti ja hapuillen, mutta samalla viehkeästi hymyillen. — Teidän täytyy antaa anteeksi huono englanninkielen taitoni. Se ei ole hyvä. Minä olen englantilainen niinkuin tekin —vakuutti hän vakavana. — Isäni, hän on skotlantilainen. Äitini, hän on kuollut. Hän oli puoleksi ranskalainen ja englantilainen sekä sen lisäksi hivenen verran intiaani. Hänen isänsä oli mahtava mies Hudson Bay-yhtiössä. Brr — — on kylmä! — Hän pisti kätensä kintaaseen ja alkoi hieroa korviaan, mitkä vähitellen olivat käyneet yhä valkoisemmiksi. — Menkäämme nuotion luo juttelemaan. Nimeni on Labiskwee. Miksi teitä sanotaan? — Tällä tavoin Kit tutustui Labiskweehen, Snassin tyttäreen, jota Suass itse nimitti Margaretiksi. — Snass ei ole isäni oikea nimi — sanoi nainen Kitille. — Snass on vain intiaaninimi. — Kit sai sinä päivänä paljon tietää ja samoin sitä seuraavinakin, kun metsästäjäleiri seurasi peuralauman jälkiä. Nämä olivat oikeita villi-intiaaneja, samaa heimoa kuin ne, joita Anton oli useita vuosia sitten kohdannut ja päässyt pakoon. Nyt ne olivat alueensa länsirajoilla ja kesäisin niillä oli tapana siirtyä Jäämeren tundrarannoille ja itäänpäin aina Luskwalle saakka. Mikä joki Luskwa oli, siitä ei Kit päässyt selville, eikä Labiskwee enempää kuin Mc Cankaan tainnut sitä hänelle selittää. Silloin tällöin Snass seurueineen, jonka muodosti joukko rotevia metsästäjiä, teki retkiä itään Kalliovuorten yli, ohi järvien ja Mackenzie-joen takana oleviin erämaihin. Viimeksi sinne tehdyllä retkellä oli Labiskween käyttämä silkkiteittä löydetty. — Se kuului Millicent-Adbury retkikunnalle — selitti Snass Kiitlle. — Niin, nyt muistan koko jutun. He olivat lähteneet liikkeelle myskihärkiä metsästämään. Apuretkikunta ei löytänyt heistä pienintäkään jälkeä. — — Minä tapasin heidät — sanoi Snass. — Mutta he olivat kuolleet kumpikin. — — Mutta sitä ei kukaan tiedä. Uutista ei ole tiedoitettu maailman kuuluville. — — Eikä tiedoitetakaan — lisäsi Snass hymyillen. — Tarkoitatte, että jos he olisivat olleet hengissä, niin te olisitte ottanut heidät vangeiksi? — Snass nyökkäsi päällään. — Niin, heidän olisi täytynyt jäädä elämään minun ja kansani pariin. — — Mutta Antonin onnistui kuitenkin paeta — sanoi Kit uhmaten. — Minä en muista sellaista nimeä. Kuinka kauan siitä olisi? — — Neljä — tai viisitoista vuotta — vastasi Kit. — Hän siis pääsi täältä tosiaankin pujahtamaan? Tiedättekö, olen useasti ajatellut miten hänen on mahtanut käydä. Me nimitimme häntä Pitkähampaaksi. Hän oli voimakas mies — voimakas mies. — — La Perle kulki näitten seutujen poikki kymmenen vuotta sitten. — Snass pudisti päätään. — Hän löysi leiritulienne jätteitä. Silloin oli kesä. — — Se selittää koko jutun — vastasi Snass. — Kesäisin me samoilemme satojen peninkulmien päässä pohjoisessa. — Ponnistuksistaan huolimatta Kitin ei onnistunut saada vähäisintäkään vihiä siitä, mikä mies Snass oli ollut ennen Pohjolan lumiaavikoille kotiutumistaan. Hän oli saanut hyvän kasvatuksen, mutta siitä huolimatta ei hän ollut tänne tulonsa jälkeen lukenut ainoatakaan kirjaa tai sanomalehteä. Hän ei tiennyt mitä maailmalla oli tapahtunut tai tapahtui, eikä hän osoittanut yhtään halua sitä tietääkään. Hän oli kuullut Yukonin kullankaivajista ja Clondyken kultalöydöistä. Mutta kullanetsijöitä ei ollut milloinkaan näyttäytynyt hänen alueellaan ja siitä hän oli iloinen. Mitään ulkomaailmaa ei hänelle ollut olemassa. Hän ei kärsinyt siitä edes puhuttavan. Ei Labiskweekaan voinut Kitille kertoa menneistä ajoista. Hän oli syntynyt metsästysalueella. Hänen äitinsä oli ollut hyvin kaunis — ainoa valkoinen nainen, minkä Labiskwee oli koskaan nähnyt. Hän mainitsi tämän kaihoavin äänin ja niinikään kaipuuta ilmaisivat ne lukuisat tilanteet, joina hän teki Kitille tiettäväksi olevansa selvillä ulkomaailmasta, jonka ovet hänen isänsä oli sulkenut. Mutta mitä hän tiesi, sen hän säilytti salaisuutenaan. Hän oli jo aikaisin oppinut, että hänen isänsä joutui aina raivon valtaan, kun hän siitä yritti puhua. Anton oli kertonut eräälle intiaaninaiselle hänen äidistään, jonka isä oli ollut korkeassa asemassa oleva virkamies Hudson Bay-yhtiössä. Myöhemmin oli intiaaninainen kertonut kuulemansa Labiskweelle. Mutta äitinsä nimeä ei Labiskwee ollut koskaan kuullut. Danny Mac Canelta oli aivan mahdotonta saada mitään tietoja. Hän ei pitänyt seikkailuista. Tämänlainen alkuperäiselämä oli hänelle kauhistus ja hänen oli täytynyt sitä kestää kokonaista yhdeksän vuotta. Hänet oli houkuteltu ottamaan pesti valaanpyytilaivaan San Fransiscossa ja oli hän sitten karannut kolmen toverinsa kanssa. Kaksi heistä oli kuollut ja kolmas oli heittänyt hänet oman onnensa nojaan kauhistavalla etelään vaelluksella. Hän oli elänyt kaksi vuotta eskimojen parissa, kunnes rohkeni lähteä vaeltamaan etelää kohti, ja saavuttuaan vain parisen päivämatkan päähän eräältä Hudson Bay-yhtiön kauppa-asemalta oli joukkue Snassin nuoria miehiä vanginnut hänet. Hän oli pieni, ahdasmielinen mies, joka vain uneksi ja jutteli paluumahdollisuuksista rakkaaseen San Fransiscoonsa ja mieliammatistaan siellä. — Te olette ensimmäinen sivistynyt mies joukossamme — sanoi Snass eräänä iltana mairitellen Kitille heidän istuessaan leiritulen ääressä — lukuunottamatta vanhaa Nelisilmää. Intiaanit nimittivät häntä siten. Hän oli lyhytnäköinen ja käytti senvuoksi silmälaseja ja hän oli zologianprofessori. (Kit pani merkille sen, että Snass lausui nimityksen aivan virheettömästi). Hän kuoli vuosi sitten. Hän oli eksynyt retkikunnastaan ja nuoret mieheni tapasivat hänet Porcupine joen yläjuoksulla. Hän oli hyvin sivistynyt, niin, mutta hän oli myös suuri narri, sillä hänen heikkoutensa oli alituinen pakoonyrittely. Zologiasta hän oli selvillä ja hän kykeni käsittelemään metalleja, Luskwan tuolla puolen, missä on hiiliä, on meillä muutamia erittäin ansiokkaita käsitaoksia. Hän korjasi pyssymme ja opetti tämän välttämättömän taidon nuoremmillemme. Vuosi sitten hän kuoli, ja me surimme häntä vilpittömästi. Hän hävisi jälleen luotamme — kuten niin monasti ajemminkin — ja me löysimme hänet kuoliaaksi paleltuneena tuskin mailin matkan päässä leiristä. — Samana iltana Snass sanoi Kitille: — Parasta olisi, että valitsisitte itsellenne vaimon ja saisitte oman leiritulen. Silloin olisi olonne paljon mukavampaa kuin asua yhdessä noitten nuorten miesten kanssa. "Neitotulia" — ne ovat nuorten tyttöjemme esittämisjuhla, ymmärrättekö — ei tosin sytytetä ennenkuin keskikesällä, lohen kutuaikana, mutta jos haluatte voin ne määrätä sytytettäviksi aikaisemminkin. — Kit hymyili ja pudisti päätään. — Pitäkää mielessänne — sanoi Snass rauhallisesti — että Anton oli ainoa, jonka on onnistunut päästä täältä pois. Hänellä oli mainio onni, tavaton onni. — Labiskwee kertoi Kitille, että hänen isällään oli rautainen tahto. — Vanha Nelisilmä nimitti häntä Jääkuninkaaksi — mitä se sitten merkinneekään — tai Pakkastyranniksi, Luolakarhuksi, Villieläimeksi, Peurakuninkaaksi, Partaleopardiksi ja jos miksi. Vanha Nelisilmä rakasti sentapaisia nimiä. Hän se minulle opetti englanninkielentaitoni. Hän oli suuri leikinlaskija ja mahdotonta oli tietää milloin hän puheli tosissaan. Ollessani vihainen sanoi hän minua _Cheetah_-kumppanikseen. Mitä merkitsee _Cheetah_? [Cheetah oikeammin Tshitah, laji metsästysleopardeja]. Aina hän minua sillä kiusoitteli. — Labiskwee jatkoi laverteluaan niin avomielisesti ja lapsellisen yksinkertaisesti, että Kitin mielestä se ei yhtään sopeutunut hänen täysin kypsälle naiselliselle ulkomuodolleen. Niin, hänen isänsä oli hyvin päättäväinen mies. Kaikki ihmiset pelkäsivät häntä. Kun hän suuttui, niin oli hän hirvittävä kuten esimerkiksi porcupinejä kohtaan. Näiden ja luskwa-intiaanien välityksellä hän vaihtoi turkisvarastonsa kauppa-asemilla ampumatarve- ja tupakkavarastoihin. Hän oli aina menetellyt rehellisesti, mutta poreupinien päällikkö alkoi pettää. Snass varoitti häntä kahdesti, mutta kun se ei auttanut, poltatti Snass hänen hirsimajakylänsä ja tusinan verran porcupinejä kaatui taistelussa. Mutta senjälkeen ei kukaan yrittänyt pettää. Erään kerran Labiskween ollessa pieni tyttö tuli muuan valkoinen mies surmatuksi yritellessään paeta. Tosin ei hänen isänsä sitä tehnyt, mutta hän käski nuorten miestensä ampua pakolaisen. Joka ainoa intiaani tottelee aina hänen isäänsä. Ja mitä enemmän Labiskwee kertoili Kitille, sen hämärämmäksi muuttui Snassin salaisuus jälkimäiselle. — Niin — sanoi nuori tyttö Kitille — vastatkaa minulle, onko totta, että on ollut olemassa mies ja nainen, nimiltään Paolo ja Francesca ja että he ovat rakastaneet toisiaan suuresti? Kit nyökkäsi. — Nelisilmä kertoili minulle heistä — puheli tyttö säteilevänä. — Hän ei siis tekaissutkaan kertomusta omasta päästään. En ollut siitä varma. Kun kysyin isältä, niin hän suuttui. Intiaanit kertoivat minulle, että isäni oli antanut Nelisilmälle huiman läksytyksen. Ja sitten on ollut olemassa Tristan ja Isolde — kaksi Isoldea — se oli tavattoman surullista. Sillä tavoin tahtoisin minä rakastaa. Rakastavatko kaikki nuoret miehet ja naiset maailmassa noin? Täällä he eivät tee niin. He menevät vain naimisiin. Minä olen englantilaista syntyperää enkä tahdo mennä naimisiin intiaanin kanssa — menisittekö te naimisiin intiaaninaisen kera? Sentähden en tähän mennessä ole sytyttänyt neitotultani. Muutamat nuoret miehet ovat vaatineet isältä, että minun on se sytytettävä. Libash on eräs heistä. Hän on suuri metsästäjä. Ja Mahkook käy laulamassa laulujaan. Hän on niin leikillinen. Jos lähestytte telttaani tänä iltana kun on tullut pimeä, saatte kuulla hänen laulavan pakkasessa. Mutta isä sanoo, että saan menetellä mieleni mukaisesti, ja sentähden en sytytä tultani. Ymmärrättekö, kun nuori tyttö päättää mennä naimisiin, niin hän ilmoittaa siitä tällä tavoin nuorille miehille. Nelisilmä sanoi aina, että se on kaunis tapa. Mutta itselleen hän ei ottanut vaimoa. Kenties hän oli liian vanha. Tosin hänellä oli vähän hiuksia, mutta en silti luule hänen olleen kovin iäkkään. Mutta mistä tietää olevansa rakastunut? — kuten Paolo ja Francesca, tarkoitan? — Tytön sinisten silmien kirkas ja avoin katse saattoi Kitin hämilleen. — Sanotaan — änkytti hän — niin, rakastuneet väittävät, että rakkaus on enemmän arvoista kuin itse elämä. Kun mies tai nainen tuntee pitävänsä jostakin ihmisestä enemmän kuin kestään muusta koko maailmassa — silloin hän voi sanoa olevansa rakastunut. Sellaista se on, mutta sitä on hyvin vaikea selittää. Sitä saattaa vain tuntea — siinä koko juttu! — Labiskween katse tähyili leiritulten yllä leijailevaa savua, hän huokasi ja ryhtyi jatkamaan valmisteilla olevan nahkakintaan neulomista. — No niin — sanoi hän päättävällä äänellä — minä en missään tapauksessa milloinkaan mene naimisiin. — — Jos pääsemme pujahtamaan pakoon, niin on meidän toden totta juostava säälimättä jalkojamme — sanoi Shorty synkästi. — Tämä on kaikki kuin yhtä jättiläisansaa — yhtyi Kit puheeseen. He tähyilivät paljaalta vuorenharjanteelta Snassin lumista valtakuntaa. Idässä, lännessä ja etelässä sulkivat tien korkeat vuorenhuiput ja harjanteet. Kumpuinen tasanko pohjoisessa näytti rannattomalta, mutta he tiesivät että silläkin suunnalla haittaisi kulkua puolikymmentä poikittaista vuoriketjua. — Tähän vuodenaikaan voisin antaa teille kolmen päivän etumatkan — sanoi Snass samana iltana Kitille. — Te ette voi peittää jälkiänne, ymmärrättekö? Anton pääsi pujahtamaan pakoon lumettomana aikana. Minun nuoret mieheni kykenevät kulkemaan yhtä nopeasti kuin paras valkoinen mies, ja sen lisäksi te polkisitte heille tien. Ja kun lumi on sulanut pois, pidän minä kyllä varani, ettette te saa samanlaista tilaisuutta kuin Anton. Täällä vietämme terveellistä elämää ja maailma unohtuu pian mielestämme. En koskaan voi olla ihmettelemättä sitä, kuinka helppoa itse asiassa on tulla toimeen ilman maailmaa. — — Eniten minua kiusoittaa tuo Danny McCan — puheli Shorty kaikessa salaisuudessa Kitille. — Hän tapaa aina uupua pitkillä rekimatkoilla. Mutta hän vannoo tuntevansa länteen vievän tien ja sentähden olemme pakoitetut ottamaan hänet mukaamme — tai muuten joudut sinä satimeen heti paikalla, Kit. — — Kai meitä kaikkia kolmea odottaa sama kohtalo — vastasi Kit. — Eipä niinkään, siitä olen valmis vaikka lyömään veikkaa. Sinä olet heille erikoisen tärkeä. — — Mitä sillä tarkoitat? — — Etkö siis ole kuullut viimeistä uutista? — Kit pudisti päätään. — Nuoret miehet sen minulle ilmoittivat. He olivat vastikään saaneet sen kuulla. Se tapahtuu tänä iltana, joskin almanakan mukaan sen tulisi alkaa vasta moniaan kuukauden kuluttua. — Kit kohautti olkapäitään. — Eikö sinua huvitakaan kuulla uutista? — — Olen pelkkänä korvana. — — No niin, Dannyn vaimo on äskettäin kertonut siitä nuorille miehille. — Shorty vaikeni hetken verran tehostaakseen sanojensa vaikutusta. — Ja nuoret miehet kiirehtivät tietysti minulle kertomaan, että neitotulet sytytetään tänä iltana. Mitä siitä sanot? — — En käsitä mihin sinä tähtäät, Shorty? — — Vai et? No mutta sehän on täysin selvää Onhan joukossamme eräs hame, joka sinua haluaa, ja se hame sytyttää tulensa ja hameen nimi on Labiskwee. Kyllä minä olen nähnyt miten hän sinua silmäilee. Hän ei vielä tähän mennessä ole sytyttänyt tultaan. Hän on sanonut, ettei hän tahdo mennä naimisiin intiaanin kanssa. Ja nyt, kun hän sytyttää tulensa, on täysin selvä juttu, että hän sillä tarkoittaa minun poloista vanhaa veljeäni Kit Stormia. — — Se kuulostaa kyllä täysin uskottavalta — sanoi Kit raskain sydämin muistellessaan Labiskween käytöstä viimeisten päivien aikana. — Niin tapaa aina käydä — jatkoi Shorty — juuri kun olemme toteuttamaisillamme pakoaikeemme, sotkeutuu nainen peliin ja vetää ristin suunnitelmiemme yli. Meillä ei ole onnea matkassamme. Mutta kuuntelehan tuota, Kit! — Kolme vanhaa intiaaninaista oli pysähtynyt poikamiesleirin ja McCanin nuotion puoliväliin ja vanhin heistä kuulutti jotakin kimeällä äänellä. Kit kuuli nimet, mutta ei ymmärtänyt kaikkia sanoja, ja Shorty tulkitsi ne hänelle puoleksi valittavalla ja puoleksi ivallisella äänellä: — Labiskwee, Snassin, Sateensynnyttäjän, suuren Päällikön tytär sytyttää tänä iltana ensimmäisen neitotulensa. Maka, Owitsin, Sudenpyytäjän tytär — — — Luettelo käsitti kymmenkunnan tytönnimeä, ja ne lueteltuaan kolme kuuluttajatarta hoippuivat seuraaville tulille samassa asiassa. Nuoret miehet, jotka olivat vannoneet poikamaisen valan olla puhuttelematta tyttöjä, eivät olleet huvitettuja lähestyvistä juhlallisuuksista, vaan osoittaakseen ylenkatsettaan tekivät nyt jo valmistuksia retkelle, jolle Snass oli heidät määrännyt vasta seuraavana päivänä lähtemään. Ollen tyytymätön vanhojen metsästäjiensä peurojen lukumäärästä tekemiin laskelmiin, Snass arveli lauman jakautuneen kahtia. Ja senvuoksi oli hän käskenyt nuorten miesten tutkia pohjoisia ja läntisiä alueita ja etsiä lauman toista osaa. Kit, joka oli hyvin huolissaan Labiskween neitotulesta, ilmoitti nuorille miehille lähtevänsä heidän kanssaan. Mutta ensin hän keskusteli Shortyn ja McCanin kanssa. — Tulet siis määräpaikalle kolmantena päivänä, Storm, — sanoi Shorty. — Olemme silloin varmasti siellä koirat ja varusteet mukanamme. — — Mutta muistakaa — lisäsi Kit varoittaen — että jos asiat käyvät hullusti niin etten voisikaan teitä tavata siellä, niin jatkakaa silloin matkaanne Yukonille. Jos pääsette ehjin nahoin perille, voittehan silloin palata kesällä minua vastaan. Ainakin silloin lähden pakoon ja etsin teidät. — McCan, joka seisoi nuotion ääressä, teki liikkeen jyrkkiä vuoria kohti, joitten rinteet lännessä kohosivat tasangolta. — Tuolla se on! — hän sanoi — etelärinnettä kaartaa pieni puro. Sitä myöten me nousemme. Olemme siellä kolmantena päivänä. Kunhan vain löydätte joen, niin olette oikeilla jäljillä. — Mutta kolmantena päivänä oli Kitillä huono onni. Nuoret miehet olivatkin muuttaneet haeskelusuunnitelmaansa, ja sillä välin kuin Shorty ja McCan koirineen samosivat jokea ylös olivat Kit ja nuoret miehet kuutisenkymmenenmailin päässä koillisessa seuraamassa toisen peuralauman jälkiä. Pari päivää sen jälkeen he hämärissä palasivat suurelle leirille. Erään nuotion ääressä istui intiaaninainen ja parkui, mutta huomatessaan tulijat hän hyökkäsi Kitiä kohti. Hän sadatteli hirveästi ja osoitti kädellään vihaa leimuavin silmin liikkumatonta olentoa, joka turkkeihin käärittynä makasi reessä. Kit aavisti mitä oli tapahtunut ja lähetessään McCanin nuotiota hän valmistautui uusia kirouksia vastaanottamaan. Mutta sen sijaan hän näkikin McCanin istumassa nuotionsa ääressä halukkaasti peuranlihaa pureskellen. — Minusta ei ole taistelupukariksi — selitti McCan surkeaäänisesti. — Mutta Shorty pääsi pujahtamaan edelleen. Tosin he ovat hänen kintereillään, mutta hän tappelee kuin mielipuoli. Kyllä ne saavat hänetkin käsiinsä. Hänellä ei ole pienintäkään mahdollisuutta pelastautua. Hän ampui kahta intiaania — ne siitä kyllä toipuvat. Mutta erästä hän ampui keskelle rintaa niin että hän kuoli. — — Niin, tiedän sen! — vastasi Kit. — Tapasin juuri lesken. — — Vanha Snass tahtoo puhella kanssasi — lisäsi McCan. — Hän on käskenyt, että niin pian kuin saavut leiriin, on sinun mentävä hänen nuotiolleen. Minulla ei ole hätää. Älä ole tietävinäsi mitään. Shorty läksi omalla uhallaan. — Snassin nuotiolla Kit tapasi Labiskween. Tämä tervehti häntä niin säteilevin ja onnellisin silmin että hän tunsi sydämensä pysähtyvän. — Olen niin iloinen siitä, ettet sinä yrittänyt paeta. Ymmärrätkö minä, minä... — hän epäröi mutta katsoi yhä Kitiin. Ja hänen silmänsä loistivat tavattomasti. — Minä sytytin tuleni ja tein sen tietysti sinun tähtesi. Nyt se on tapahtunut. Minä pidän sinusta enemmän kuin kenestäkään muusta koko maailmassa. Enemmän kuin isästäni. Tuhat kertaa enemmän kuin Libashista ja Mahkookista. Minä rakastan. Se on ihmeellistä. Minä rakastan kuin Francesca ja Isolde rakastivat. Vanha Nelisilmä ilmaisi minulle totuuden. Intiaanit eivät rakasta sillä tavalla. Mutta minun silmäni ovat siniset ja minä olen valkoinen. Me olemme valkoisia, sinä ja minä! — Kitiä ei tähän mennessä oltu koskaan kosittu, eikä hän siis ollut tilanteen tasalla. Ja asiahan oli sitäkin pahempi — kysymyksessä ei ollut todellinen kosinta. Labiskwee oli täydellisesti vakuutettu siitä, että Kit oli samaa mieltä hänen kanssaan. Ja hänen silmänsä säteilivät niin lämpimästi, että Kitiä oikein ihmetytti se, ettei tyttö kietonut käsiään hänen kaulaansa ja painanut päätään hänen rintaansa vastaan. Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että tämä luonnonlapsi ei tuntenut rakkauden ilmaisutapoja. Sellaiset ovat tuntemattomia villien kansojen keskuudessa. Tytöllä ei ollut tilaisuutta oppia niitä. Tyttö jatkoi puhelemistaan ja toisti yhäti kuinka suloista oli rakastaa ja samalla Kit koetti saada tilaisuuden haavoittaa häntä totuuden ilmaisemisella. Nyt oli vielä otollinen aika kunhan hän vain pääsisi alkuun. — Mutta kuulehan toki, Labiskwee! — alkoi hän. — Oletko varma siitä, että Nelisilmä kertoi sinulle Paolo ja Francescan rakkaustarinan kokonaan? — Tyttö löi kätensä yhteen ja hymyili autuaan onnellisesti ja luottavaisesti. — Niinkö, sitä on siis pitemmältikin! Aavistelinkin, että rakkaudesta voitaisiin sanoa paljon enemmän! Olen ajatellut paljon siitä lähtien kuin sytytin tuleni. Olen... —. Siinä samassa Snass lähestyi sankassa lumipyryssä nuotiota, ja nyt Kit huomasi, että hän oli menettänyt hyvän tilaisuuden. — Hyvää iltaa! — murahti Snass. — Teidän toverinne on käyttäytynyt kuin suuri houkka. Minua ilahduttaa, että te olette ollut järkevämpi. — — Ettekö tahtoisi kertoa minulle mitä on tapahtunut — pyysi Kit. Valkoiset hampaat välkkyivät parran lomitse tavalla, joka ei suinkaan ennustanut hyvää. — Tietysti kerron sen teille. Toverinne on surmannut erään miehistäni. Tuo kurja McCan pötki pakoon ensi laukauksen pamahtaessa. Hän ei tämän jälkeen enää yritä pakoa. Metsästäjäni ovat toverinne kintereillä tuolla vuoristossa ja he kyllä saavat hänet käsiinsä. Hän ei milloinkaan saavuta Yukonin laaksoa. Ja mitä teihin tulee niin tästälähtien te nukutte minun nuotiollani. Ja nuorten miesten seurassa ei enää tulla tekemään huviretkiä. Minä kyllä pidän teitä silmällä. — Jouduttuaan Snassin nuotiolle muuttui Kitin asema kovin pulmalliseksi. Hän tapasi Labiskween entistä useammin, ja vaikkakin tyttö oli kovin ihastuttava ja viaton, niin tuo hänen teeskentelemätön suoruutensa aivan peloitti Kitiä. Hänen katseensa uhkui rakkautta, jokainen silmäys oli kuin hyväily. Lukemattomat kerrat Kit kokosi kaiken rohkeutensa kertoakseen Labiskweelle Joy Gastellista ja yhtä monta kertaa täytyi hänen tunnustaa olevansa kurja raukka. Vaikeinta asiassa oli se, että tyttö oli niin hurmaava. Hän oli kovin kaunis ja sievä ja Kitin itsekunnioitus väheni jokaiselta silmänräpäykseltä, minkä he keskenään vaihtoivat, sillä hän nautti ja itsetiedottomasti odotti näitä silmänräpäyksiä. Ensi kertaa elämässään hän nyt oppi tuntemaan todellisen naisen, ja Labiskween sielu oli niin puhdas, niin tavattoman raikas ja yksinkertainen, että hän saattoi sitä lukea kuin avointa kirjaa. Kaiken naisellisuudelle ominaisen, alkuvoimaisen hyvyyden hän tapasi tässä tytössä, jonka käsitteitä eivät sumentaneet sovinnainen sivistys eikä kuviteltu itsensäsäilyttämisvaisto. Kit kertasi ajatuksissaan Schopenhauerinsa ja tuli eittämättömään varmuuteen siitä, että tämä pessimismin filosoofi oli väärässä. Kun saattoi tutustua naiseen sillä tavoin kuin Kit nyt oppi tuntemaan Labiskween — merkitsi se tietoisuutta siitä, että kaikki naisvihaajat olivat sairaita sieluja. Labiskwee oli ihmeellinen, ja kuitenkin kohosi hänen kasvojensa rinnalle — kasvojen, joita Kit silmillään joka päivä seurasi — toinenkin kuva — Joy Gastellin. Joy tiesi hillitä itsensä, hänessä oli häveliäisyyttä ja maailmannaisen pidättäväisyyttä, joskin sen ohella — — — ja hänen mielikuvituksensa lenteli edestakaisin ja vertailu Labiskweehen sai hänet unohtamaan Joysta kaiken muun ja rinnastamaan nämä molemmat naiset samanarvoisiksi. Snassin nuotiolla Labiskween sielua tarkkaillessaan kohosi kaikkien maailman naisten arvo Kitin mielessä. Ja Kit teki syvällisiä huomioita myös itsestään. Hän palautti muistiinsa kaiken mitä hän tiesi Joy Gastellista, ja hän tunsi rakastavansa tätä. Mutta siitä huolimatta Labiskwee miellytti häntä, ja mitä muuta saattoi tämä mieltyminen olla kuin rakkautta? Hän ei kyennyt sitä vähemmäksi nimeämään. Se oli rakkautta. Sen täytyi olla rakkautta. Ja häntä kauhistutti sielunsa syvyyksiä myöten havaitessaan itsessään taipumuksia moiseen moniavioisuuteen. San Fransiscon ateljeissa hän oli kuullut vihjailtavan, että mies saattoi rakastaa kahta naista, vieläpä kolmeakin samalla kertaa. Mutta hän ei ollut uskonut siihen. Kuinka hän sitä olisi voinut uskoa, kun hän ei ollut sitä kokenut? Mutta nyt oli kaikki varsin toisin. Todenteolla hän rakasti kahta naista, ja vaikkakin hän useasti oli täysin vakuutettu siitä, että hän rakasti Joy Gastelliä enemmän, niin oli myös hetkiä, joina hän tunsi rakastavansa Labiskweetä enemmän. — Kyllä kai maailmassa on paljon naisia — sanoi Labiskwee eräänä päivänä. — Ja naiset pitävät miehistä. Monet naiset ovat varmasti pitäneet sinustakin. Kerro minulle siitä! — Kit ei vastannut. — Kerro minulle siitä! — toisti tyttö vaateliaasti. — En ole mennyt naimisiin — vastasi Kit vältellen. — Eikä sinulla ole ketään toista? Ei mitään Isoldea tuolla vuorten takana? — Nyt se oli kun Kit havaitsi olevansa kurja raukka. Hän valehteli. Tosin hän sen teki vastoin tahtoaan, mutta hän valehteli. Hän pudisti päätään hieman ylimalkaisesti hymyillen, mutta hänen kasvonsa kuvastavatkin suurempaa hellyyttä kuin mitä hän oli tarkoittanut huomatessaan kuinka Labiskween kasvot alkoivat säteillä riemusta. Hän koetti pyydellä itseltään anteeksi. Mutta tapa, jota hän käytti itsepuolustuksessaan, oli eittämättömän jesuiittamainen, hän ei kyennyt ilmaisemaan totuutta tälle puhtaalle lapselle. Myös Snass osaltaan vaikeutti tilannetta. Hänen teräskatseeltaan ei mikään jäänyt huomaamatta ja avoimesti hän asiasta puheli. — Ei ole sitä miestä, joka mielellään näkee tyttärensä naimisissa — jutteli hän Kitille. — Ei ainakaan mies, joka omaa mielikuvitusta. Yksistään sitä ajatteleminenkin kiduttaa. Mutta luonnonjärjestyksen mukaisesti Margaretin jonakin päivänä täytyy mennä naimisiin. — Hän vaikeni hetkiseksi ja Kit koetti tuhannennen kerran arvailla kuka ja mitä Snass oikeastaan oli miehiään. — Minä olen kova ja julma mies — jatkoi Snass.— Mutta laki on laki, ja minä olen oikeamielinen. Niin, tämän luonnonkansan parissa edustan minä lakia ja oikeamielisyyttä, ja kaikki toimivat tahtoni mukaisesti. Mutta minä olen myöskin isä ja koko elämäni ajan on vilkas mielikuvitus ollut kirouksenani. — Kit ei koskaan saanut tietää mitä Snass tällä yksinpuhelullaan tarkoitti, sillä sen keskeytti Labiskween teltasta kuuluva hopeankirkas ja heleä nauru tytön siellä leikitellessä vastasyntyneen susikoiran penikan kanssa. Snassin kasvot värähtelivät tuskallisesti. — Minä jaksan sen kestää — murahti hän synkästi. — Margaret saakoon miehen ja hänen ja minun onnemme on, että te olette täällä. Nelisilmää en erikoisemmin toivonut. McCan taasen oli niin mahdoton, että naitin hänet intiaaninaiselle, joka oli sytyttänyt neitotulensa jo kaksikymmentäkertaa. Ellei teitä olisi, olisin valinnut jonkun intiaanin. Kenties Eibashista olisi tullut lastenlasteni isä. — Siinä samassa Labiskwee ilmestyi penikka kainalossa nuotiolle ja kuin magneetin vetämänä hänen katseensa haki miestä, jota hän rakasti. Ja hänen silmänsä säteilivät rakkautta, sillä hän ei ollut oppinut salaamaan tunteitaan. — — — — Kuulehan — sanoi McCan. — Keväthankien paras aika on käsissä ja pian muodostuu jääkuorta lumenpinnalle. Nyt on paras aika vuodesta matkantekoon, kunhan varoo kevätmyrskyjä vuoristossa. Minä tunnen vuoriston. En ajattelisikaan pakoa, ellei toverinani olisi sinun kaltaisesi mies. — — Mutta sinusta ei ole pakoon lähtijäksi —väitti Kit. — Sinä et kykene pysymään kenenkään rinnalla. Selkärankasi on pehmeä kuin keitetty ydin. Jos pakoon aion, niin yritän yksinäni. Maailma alkaa vähitellen häipyä mielestäni ja kenties en lainkaan lähde. Peuranliha maistuu mainiolta ja pian on meillä kesä ja lohi-aika. — Ja Snass sanoi: — Toverisi on kuollut. Metsästäjäni eivät häntä tappaneet. He löysivät hänen jäykäksi paleltuneen ruumiinsa vuorilta ensi kevätmyrskyjen jälkeen. Täältä ei kukaan pääse pakenemaan. Milloin vietämme häitäsi? — Mutta Labiskwee jutteli: — Minä olen tarkkaillut sinun kasvojesi mielialoja. Silmistäsi näen, että sinun sielusi kalvaa levottomuus. Niin hyvin, niin kauttaaltaan tunnen minä sinun kasvojesi ilmeet. Kaulallasi, tuossa aivan korvan alapuolella, on sinulla pieni arpi. Ollessasi iloisella päällä kohoavat suupielesi, mutta ne laskeutuvat, kun milloin synkät ajatukset mieltäsi painavat. Kun hymyilet, muodostuu silmäkulmiisi kolme, neljä pientä poimua. Nauraessasi on niitä kuusi ja aika ajoin olen voinut laskea jopa yhteentoista. Mutta nyt minä en huomaa niitä. Minä en ole koskaan lukenut kirjoja. En osaa lukea. Mutta Nelisilmä opetti minulle suuren joukon asioita. Hän opetti minut oikein puhumaan. Ja hänen silmistään minä luin kuinka levottomasti hän kaipasi takaisin maailmaan. Ja kuitenkin olihan meillä täällä yllin kyllin hyvää lihaa ja kaloja ja marjoja sekä juuriksia, ja ajottain me myös saimme jauhoja vaihtaessamme turkiksemme Porcupine ja Luskwa jokien varsilla asuvien intiaanien välityksellä. Mutta siitä huolimatta hän ikävöi takaisin maailmaan. Onko maailma todella niin ihana, että sinäkin sitä ikävöit? Nelisilmä ei omistanut mitään. Mutta minä olen sinun. — Tyttö huokasi ja pudisti päätään, — Nelisilmä kuoli ja kuollessaankin hän ikävöi maailmaa. Jos eläisit aina täällä, olisiko sinullakin kuollessasi samainen maailmanikävä? Minä pelkään, kun en tunne maailmaa. Tahdotko sinäkin paeta palataksesi takaisin maailmaan? — Kit ei kyennyt vastaamaan, mutta Labiskwee luki haluamansa tiedon hänen suupielistään. Monet minuutit kuluivat äänettömyydessä. Tyttö taisteli silminnähtävästi itsensä kanssa Kitin sadatellessa äkkinäistä heikkouttaan, joka itsetiedottomasti oli saanut hänet ilmaisemaan kaipuunsa maailmaan, joskin se samalla pakoitti hänet olemaan ilmaisematta tuon toisen naisen olemassaoloa. Labiskwee huokasi jälleen. — Hyvä! Rakkauteni sinuun on suurempi kuin isäni vihastumisen pelko, joskin hän vihassaan on vuoristomyrskyä hirveämpi. Sinä olet opettanut minut tuntemaan mitä rakkaus on. Tämä on rakkauden tulikoe. Minä tahdon auttaa sinua palaamaan maailmaan. — Hellävaroin ja hiljaa Kit herätettiin unestaan. Pienet lämpöiset kädet koskettivat hänen poskeaan ja siirtyivät siitä hänen huulilleen painaen niitä kevyesti. Hän tunsi jääkylmän turkin hipaisevan ihoaan, ja yksi ainoa sana "tulkaa!" kuiskattiin hänen korvaansa. Hän kohosi varovasti vuoteeltaan ja kuunteli. Leirin sadat susikoirat olivat alkaneet öiset laulajaisensa. Mutta siitä huolimatta hän saattoi aivan välittömässä läheisyydessään tuntea Snassin kevyen ja säännöllisen hengityksen. Labiskwee tarttui Kitiä kevyesti hihasta ja tästä hän arvasi tytön tahtovan häntä seuraamaan itseään. Hän otti villasukkansa ja mokkasiininsa käteensä ja hiipi ulos lumeen yömokkasiinit jaloissa. Kun he olivat tulleet hiiltyneen leiritulen taakse, antoi Labiskwee Kitille merkin pukeutua ulkoilmatamineihinsa ja palasi itse takaisin telttaan, jossa Snass nukkui. Kit tapaili sormillaan kellonsa viisareita ja arvioi ajan olevan yksi yöllä. On verrattain lämmintä, puheli hän itsekseen — korkeintaan kymmenen astetta alle nollan. Sitten Labiskwee palasi ja johdatti hänet nukkuvan leirin pimeiden sokkeloiden läpi. Vaikka he koettivat kulkea mahdollisimman kevyesti, niin sittenkin narahteli jäätynyt lumenpinta heidän mokkasiiniensa alla. Koirien ulvonta kuitenkin vaimensi siitä syntyneen äänen, eivätkä koirat ulvonnastaan kiihdyksissä kiinnittäneet sen suurempaa huomiota ohikulkevaan mieheen ja naiseen. — Nyt voimme keskustella! — sanoi Labiskwee, kun he olivat ehtineet kappaleen matkaa viimeiseltä nuotiolta. Ja vasta nyt seistessään tähtien tuikkeessa kasvotusten Labiskween kanssa Kit huomasi, että tytöllä oli suuri kantamus sylissään, siinä näkyivät hänen lumikenkänsä, pyssy, kaksi patruunavyötä ja hänen makuusäkkinsä. — Minulla on kaikki järjestyksessä — sanoi Labiskwee iloisesti naurahtaen. — Olen kaksi päivää kerännyt varastoja. Täällä on lihaa, jauhoja, tulitikkuja ja erikoiset lumikengät, jotka ovat tarkoitetut kantamaan hangella. Minä olen kyllä tottunut liikkumaan lumessa, ja me kykenemme nopeasti etenemään, rakkaani. — Kit olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta ei tiennyt mitä vastata. Että Labiskwee oli järjestänyt kaiken hänen pakoaan varten, se itsessään oli jo kyllin hämmästyttävää, mutta että hän sen lisäksi oli suunnitellut seurata mukana, se meni yli hänen odotuksensa. Hän ei todella siinä hetkessä osannut päättää mitä hänen olisi tehtävä, ja niin hän varovaisesti ryhtyi keventämään Labiskween kantamusta, tavaran kerrallaan. Sitten hän kiersi käsivartensa tytön vyötäröjen ympäri ja veti hänet puoleensa, mutta vieläkään hän ei osannut päätellä mitä tekisi. — Jumala on hyvä — kuiskasi Labiskwee. — Hän on minulle lähettänyt rakastavan miehen. — Mutta Kitillä ei ollut tarpeeksi voimaa ehdottaa, että tyttö antaisi hänen paeta yksin, ja ennenkuin hän vielä oli sanonut mitään, hän näki entisten valoisien ulkomaailmallisien muistojensa sammuvan ja katoavan. — Palatkaamme takaisin leiriin, Labiskwee — hän sanoi. — Sinä tulet vaimokseni ja me jäämme ainiaaksi elämään peurakansan pariin. — — Ei, ei! — Labiskwee pudisti päätään, ja Kit tunsi pitäessään tyttöä syleilyssään, että koko hänen olemuksensa vastusti moista ehdotusta. — Kyllä minä tiedän. Olen ajatellut paljon. Ikävöimisesi maailmaan palaisi jälleen ja pitkinä öinä kalvaisi se sydäntäsi. Nelisilmä kuoli maailma-ikäväänsä. Ja niin kuolisit sinäkin. Kaikki suuresta maailmasta tulleet miehet tuntevat täällä ikävää... Ja minä en tahdo, että sinä kuolisit. Me kuljemme lumivuorten yli ja seuraamme sitten etelää kohti johtavaa tietä. — — Rakas tyttöseni, kuule minua! — sanoi hän kiihkeästi. — Meidän täytyy palata takaisin. — Labiskwee painoi kintaansa hänen huulilleen, niin että hän ei voinut puhua. — Sinä rakastat minua. Sano, että rakastat minua. — — Minä rakastan sinua, Labiskwee. Sinä olet minun oma ihmeellinen armaani. — Taasen kinnas sulki hyväillen hänen suunsa. — Menkäämme ruokatarpeiden varastolle — sanoi tyttö päättävällä äänenpainolla. — Sinne on kolmisen mailia. Tule! — Kit ei hievahtanut paikaltaan ja vaikka Labiskwee veti Kitiä käsipuolesta, niin ei hän saanut Kitia edes liikahtamaan. Kit tunsi äkkiä kuin kiusaannusta kertoa tuosta toisesta naisesta etelään johtavan tien toisella puolella. — Kääntyminen takaisin olisi suurin vääryys sinua kohtaan — sanoi Labiskwee. — Minä — minä olen vain pieni villi tyttö ja minä pelkään maailmaa, mutta vielä enemmän minua peloittaa sinun tähtesi. Tuo mistä minulle kerroit, on tapahtunut. Minä rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Minä rakastan sinua enemmän kuin itseäni. Intiaanikieli on sanoista köyhää. Eikä siihen riitä englannintaitonikaan. Sydämeni ajatukset leijailevat sinun ympärilläsi ja ne ovat niin säteileviä ja niitä on yhtä paljon kuin taivaalla tähtiä — minä en kykene niitä selittämään millään kielellä. Kuinka voisinkaan ne sinulle ilmaista? Ne ovat täällä, minussa — ymmärräthän? — Ja samalla kuin Labiskwee näin puheli veti hän kintaan Kitin kädestä ja ohjasi hänen paljaan kätensä lämpimän turkkinsa sisälle asettaen sen suoraan sydämellensä. Ja pitkäaikaisessa äänettömyydessä Kit tunsi nuoren naisen sydämen lyönnit, ja hän tiesi, että jokaikinen lyönti uhkui rakkautta. Ja hitaasti, melkein huomaamatta ja pitäen lujasti Kitin kädestä kiinni Labiskwee alkoi taivuttaa yläruumistaan poispäin Kitistä sitä suuntaa kohti, jossa varasto sijaitsi. Näytti siltä kuin olisi tytön sydän suorastaan ohjannut Kitia, tuo sydän, joka nyt lepäsi hänen kämmenessään. Eilisen suojailman jälkeen muodostunut hankiainen oli hyvin kiinteää ja niinpä he saattoivat antaa suksiensa kiitää hyvää vauhtia. — Tässä puitten välissä on salainen varastopaikkani, — sanoi Labiskwee. Mutta jo seuraavassa hetkessä hän pelästyneenä tarttui Kitin käsivarteen. Heidän lähellään paloi pieni, iloinen nuotio ja nuotion ääressä istui McCan. Labiskweelta pääsi hiljainen huudahdus ja se muistutti niin suuresti vingahtavaa piiskaniskua, että Kitille johtui mieleen _Cheetah_, tiikerikissa, nimi, jonka Nelisilmä oli aikoinaan Labiskweelle antanut.— Minulla oli salainen aavistus siitä, että tahdoit lähteä ilman minua — selitti McCan heidän lähestyessään häntä ja hänen silmänsä kiiluivat kavalasti. — Sentähden pidin tyttöä silmällä ja kun näin hänen varastoivan tänne muonaa, niin silloin olin asiasta selvillä. Minulla on muassani sukset, lumikengät ja evästä. Tuliko? Siitä ei ole vaaraa. Koko leiri nukkuu sikeästi ja kovin oli minulla kylmä odottaessani. Lähdemmekö nyt samalla? — Labiskwee heitti Kitiin nopean, hämmästyneen katseen, mutta melkein siinä samassa silmänräpäyksessä hän jo oli tehnyt päätöksensä asiassa. Ja hän osoitti pian esiintymisellään, niin lapsellinen kuin hän rakkaudessaan olikin, omaavansa erikoisen tarmokkaan luonteen päättää ja toimia. — McCan, sinä olet lurjus! — sähisi hän ja hänen silmänsä salamoivat vihaa. — Tiedän, että herättäisit koko leirin, ellemme ottaisi sinua mukaamme. No hyvä! Olemme siis pakoitetut myöntymään. Mutta sinä tunnet isäni. Minä olen isäni kaltainen. Sinun on suoritettava osa työstä. Sinun täytyy totella. Ja jos kerrankaan koettelet meitä petellä, silloin olisi sinulle ollut paljon parempi olla lähtemättä tiehesi. – McCan vilkuili pienillä porsaansilmillään tyttöä ja hänen katseensa ilmaisi sekä vihaa että pelonsekaista alistuvaisuutta, mutta Labiskween silmistä vaihtui viha säteileväksi rakkaudeksi heti hänen kääntyessään Kitin puoleen. — Enkö ollut oikeassa siinä mitä sanoin? —hän kysyi. Kun päivä alkoi valjeta olivat he yhä matkanteossa pitkin alavaa kukkulasarjaa, joka eroitti vuoriston kumputasangosta. McCan ehdotti, että he pysähtyisivät aterioimaan, mutta Labiskwee ja Kit eivät ottaneet ehdotusta edes kuuleviin korviin ja vasta iltapuoleen, hankiaisen muuttuessa pehmeäksi, he sallivat ruuasta puhuttavan. Alavat kukkulat korkenivat vähitellen ja joki, jonka jäätynyttä pintaa he seurasivat, mutkitteli yhä jylhenevempiä laaksoja kohti. Lähenevän kevään merkit kävivät harvemmiksi, mutta erään joen mutkauksessa he tapasivat avovettä ja kaksi kertaa he näkivät vaivaispajupensaita, joitten nuput olivat puhkeamaisillaan. Labiskwee selitti Kitille, miten hyvin hän tunsi nämä seudut ja millä tapaa hän aikoi eksyttää takaa-ajajat. Paeta saattoi vain kahta tietä, toinen vei länteen, toinen etelään. Tietysti Snass heti lähettäisi joukottain nuoria miehiä kumpaankin tietä tutkimaan. Mutta sitäpaitsi oli olemassa vielä kolmaskin tie ja sekin suuntautui etelään. Se erkani korkean vuoristoketjun puolitiessä länttä kohti, kulki kolmen harjanteen yli ja yhtyi jälleen tavalliseen tiehen. Kun nuoret miehet eivät tavanneet jälkiä tavalliselta tieltä, tulisivat he kääntymään takaisin arvellen pakolaisten valinneen läntisen tien, sillä heille ei edes johtuisi mieleen se, että joku voisi paeta tätä vaivaloisempaa ja pitempää kiertotietä. Silmäiltyään taaempana astelevaan McCaniin Labiskwee kuiskasi Kitille: — Hän syö. Siitä ei seuraa hyvää. Kit katsahti irlantilaiseen ja huomasi kuinka tämä salaa syödä maksutteli peurantalia, jota hänellä näkyi olevan taskussaan. — Syöminen ruoka-aikojen välillä on kiellettyä, McCan — huusi hän käskevällä äänellä. — Seuduissa, joihin nyt tulemme, ei ole metsänriistaa, ja kaikki muonamme on jaettava määräannoksiin. Teidän täytyy käyttäytyä rehellisesti, jos seurassamme pysyä tahdotte. — Kello yhden ajoissa hanki kävi niin pehmeäksi, että suksilla ei voinut kulkea ja jo ennen kahta lumikengätkin upposivat. He pysähtyivät lepäämään ja söivät ensimäisen ateriansa. Kit tarkasti muonavarat, McCanin varasto tuotti pettymyksen. Hän oli kätkenyt lihasäkkinsä pohjalle niin paljon hopeaketunnahkoja, että peuranlihalle oli jäänyt varsin vähän tilaa. — Enpä todellakaan huomannut niitä tulleen mukaan noin monta — hän selitti. — Sulloin matkasäkkini pimeässä. Mutta niiden rahallinen arvo on suuri. Ja kaikilla näillä ampumatarpeillamme voimme ampua tavattomasti riistaa. — — Susia me kaipaamme — varmasti ne sinut kernaasti ahmisivat — kuului Kitin lohtuisa selitys, ja Labiskween silmät säihkyivät vihaa. Kit ja Labiskwee laskivat muonan riittävän kuukaudeksi ehdolla, että he eivät kertaakaan söisi itseään täysin kylläisiksi. Kit määräsi kantamusten koon ja painon ja suostui lopulta Labiskween itsepintaiseen tahtoon saada itse kantaa kantamuksensa. Seuraavana päivänä joki laajeni yli leveän vuorilaakson, ja jo sen alkupäässä he olivat takertua jalkojen alla vajoavaan lumisohjuun. Kun he ponnistuksista hengästyneinä viimein saavuttivat lähimmän vuorenharjanteen, jolle pysähtyivät hetkiseksi hengähtämään, sanoi Kit: — Jos olisimme myöhästyneet kymmenisen minuuttia, niin yli emme enää olisi päässeet. Tällä vuorenharjanteella olemme tuhat jalkaa korkeammalla. — Mutta sanomatta sanaakaan Labiskwee osoitti puitten välitse näkyvälle avonaiselle kentälle. Sen keskellä saattoi eroittaa viisi perättäistä mustaa pilkkua, jotka tuskin liikkuivat eteenpäin. — Nuoret miehet! — huomautti Labiskwee. — He ovat vajonneet vyötäisiään myöten — lisäsi Kit. — Ja he eivät tämän päivän kuluessa saavuta tukevaa jalansijaa. Meillä on monen tunnin etumatka. Koettakaa kiirehtiä, McCan! Joutukaa! Me emme syö niin, ettemme jaksa matkaa jatkaa. — McCan murisi jotain, mutta hänellä ei enää ollut peuranlihaa taskuissaan ja tavallisuuden mukaisesti vihaisena hän jättäytyi jälkimäiseksi. Ylänkölaaksossa, jossa he nyt olivat, kannatti hanki kello kolmeen saakka ja siihen mennessä he olivat ehtineet vuoren varjoon, jossa hankiainen oli parahiksi jäätynyt jälleen. Vain kerran he pysähtyivät jakaakseen tasan McCanilta takavarikoidun peurantalin ja sitä he sitten söivät kulkiessaan. Liha oli jäätynyt kovaksi, eikä sitä voinut syödä kuin tulella sulatettuna, mutta tali suli suussa ja täytti edes osaksi vatsan vaatimukset. Kello yhdeksältä seurasi pitkäaikaista hämärää, pilkkosenpimeä — taivaskin oli paksujen pilvien peitossa, ja he leiriytyivät yöksi muutamien vaivaiskuusien suojaan. McCan ontui ja oli sairas. Päivämarssi oli ollut hyvin rasittava; ja huolimatta yhdeksänvuotisesta napaseutukokemuksestaan oli McCan syönyt lunta niin että hänen suutaan nyt kuivasi ja poltti ja hän oli kovissa tuskissa. Hän istua kyyrötti tulen ääressä ja valitti sillä aikaa kuin toiset toimittivat välttämättömät askareet. Labiskwee oli uupumaton, ja Kit ei voinut olla ihmettelemättä hänen tavatonta elämäntarmokkuuttaan ja kestävyyttään. Ja hänen hilpeytensä ei milloinkaan ollut teeskenneltyä. Aina hän jaksoi hymyillä Kitille, hänen naurunsa helähti lakkaamatta ja hänen kätensä viivähti Kitin kädessä hyväillen, kun tämä milloin sattui sitä koskettamaan. Mutta sen sijaan Labiskwee kasvot kovenivat ja synkistyivät heti kun hän katsahti McCaniin, ja hänen silmänsä säihkyivät tällöin kylmästi. Yöllä alkoi tuulla, sitten nousi ankara lumipyry ja koko seuraavan päivän heidän täytyi ponnistella eteenpäin lumen sokaisemina, niin että he huomaamattaan sivuuttivat pienen joen, jonka uomaa pitkin heidän olisi täytynyt kulkea päästäkseen sitten yli vuoriharjanteitten länttä kohden. Niin jatkoivat he harhailuaan kaksi päivää, kulkivat monien väärien harjanteitten yli, ja näiden kahden päivän kuluessa he jättivät taakseen kevään ja olivat tulleet talven valtakuntaan. — Nuoret miehet ovat kadottaneet jälkemme. Emmekö siis voi ottaa yhtä lepopäivää? — rukoili McCan. Mutta Kit ja Labiskwee eivät suoneet itselleen lepoa. He käsittivät tilanteen vaarallisuuden. He olivat eksyneet korkealle vuoristoon ja he eivät olleet tavanneet metsänriistaa, ei edes jälkiä sellaisesta. Päivän toisensa jälkeen he raivasivat itselleen tietä kivikovassa ja mitä vaikeakulkuisimmassa maastossa. Umpimähkään he olivat pakoitetut seuraamaan vastaantulevia joenuomia, jotka ani harvoin suuntautuivat länttä kohti, sillä heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin edetä pitkin näitä jokia, joitten kupeilla jääpeitteiset vuorienhuiput ja harjanteet olivat luoksepääsemättömät. Kauheat ponnistukset ja pakkanen kuluttivat heidän voimiaan ja kuitenkin he olivat pakoitetut pienentämään ruoka-annoksiaan. Eräänä yönä Kit heräsi tappelun nujakkaan. Verrattain selvästi hän kuuli ähkymistä McCanin makuusijalta. Hän potkaisi nuotiota niin että tuli leimahti ilmiliekkiin ja nyt hän saattoi nähdä kuinka Labiskwee kuristamalla irlantilaista kurkusta pakoitti tämän sylkemään suustaan puoleksi pureskelemansa lihan. Sitten Labiskwee vei kätensä vyötäisille ja pian välkkyi paljas puukko hänen kädessään. — Labiskwee! — huudahti Kit käskevästi. Käsi epäröi. — Älä tee tuota! — sanoi Kit astuen samalla hänen luokseen. Labiskwee vapisi vihasta, mutta epäröityään hetkisen hän painoi puukon takaisin tuppeen. Ja ikäänkuin peläten, ettei kykenisi itseään hillitsemään, hän meni nuotiolle ja heitti siihen lisää puita. McCan nousi istualleen, voihkien ja sähisten ja änkytti puoleksi kauhun, puolittain vihan vallassa käsittämättömän selityksen. — Mistä olet tuon kaiken saanut? — kysyi Kit. — Toimita ruumiintarkastus — sanoi Labiskwee. Ne olivat hänen ensimmäiset sanansa, ja hänen äänensä värisi vihasta, jota hän ei voinut hillitä. McCan koetti tehdä vastarintaa, mutta Kit tarttui häneen lujin ottein, tarkasti hänet ja veti peuranlihakimpaleen hänen kainalostaan, jossa se oli sulannut ruumiinlämmöstä. Samassa Kit kuuli Labiskween huudahtavan. Hän oli kiirehtinyt tarkastamaan McCanin kantamusta ja lihan asemasta hän nyt veti sieltä esiin sammalia, kuusenhavuja, risuja — ja muuta sen tapaista roskaa, jolla mies oli täyttänyt kantamuksensa, jotta se näyttäisi oikean kokoiselta ollen kuitenkin painoltaan keveämpi. Jälleen vei Labiskwee salamannopeasti kätensä vyötäisilleen ja hän hyökkäsi roistoa kohti, mutta osuikin Kitin syliin, jossa hän antautui voimattomaan raivoonsa. — Voi, oma rakkaani, en minä ruokaa ajattele! — nyyhkytti Labiskwee — sinun elämäsi tähden minä! Tuo koira, hän syö sinua, hän elää sinun elämäsi kustannuksella! — — Kyllä me kaikesta vielä selviydymme — lohdutti Kit. — Tästä lähtien annamme hänen kantaa vain jauhoja. Niitä hän ei voi syödä raakana, mutta jos hän senkin tekee, silloin minä surmaan hänet, sillä hän syö yhtä paljon sinun elämääsi kuin minunkin. — Hän veti Labiskween lähemmäksi itseänsä. — Rakkaani, surmaaminen kuuluu miesten tehtäviin. Naiset eivät surmaa. — — Etkö siis rakastaisi minua, jos surmaisin tuon koiran? — kysyi Labiskwee hämmästyneenä. — En niin paljon kuin nyt — vastasi Kit vältellen. Labiskwee huokasi alistuvasti. — Hyvä — hän sanoi — minä en surmaa häntä. — Nuoret miehet ajoivat hellittämättä heitä takaa. Sattumalta ja seututuntemuksensa perusteella laskien, mikä tie pakolaisten oli valittava, nuoret miehet löysivät lumen puolittain peittämät jäljet ja alkoivat seurata niitä. Lumipyryn sattuessa kokeilivat Kit ja Labiskwee kaikkein mahdottomimmilla teillä, kääntyivät itään, vaikkakin parempi tie kulki etelää tai länttä kohden ja kiersivät matalat harjanteet kiivetäkseen korkeammille. Olivathan he eksyksissä ja sen tähden heistä oli samantekevää mihin suuntaan tie vei, mutta tästä huolimatta he eivät päässeet eroon nuorista miehistä. Useat kerrat he jo olivat päivämatkojen päässä vainoojistaan, mutta sitten nämä jälleen äkkiä ilmaantuivat heidän lähettyvilleen. Jos intiaanit lumipyryssä olivat kadottaneet kaikki jäljet, niin hajaantuivat he heti ajokoiralauman tavoin eri suunnille ja se, joka löysi tuoreimmat jäljet, kutsui savumerkeillä toverit luokseen. Kit ei enää voinut määritellä aikaa. Yöt ja päivät, levähdykset ja lumipyryt vain tulivat ja menivät. Kärsimysten ja rasitusten synnyttämien järjettömien haavekuvien vallassa hän ja Labiskwee ponnistelivat eteenpäin, ja McCan hoiperteli heidän kintereillään alituisesti höperöiden San Franciscosta, tuosta ikuisesta unelmastaan. Heidän ympärillään kohosivat korkeat, säälimättömät vuorenhuiput. He pakenivat synkkiä rotkosolia pitkin, joitten seinämät olivat niin äkkijyrkät, ettei edes lumi niillä pysynyt, tahi samosivat poikki jääpettoisten laaksojen, joissa jäätyneet järvet lepäsivät syvällä heidän jalkainsa alla. Ja eräänä yönä kahden lumimyrskyn väliajalla he näkivät loisteen kaukasesta tulivuorenpurkauksesta. Mutta näky ei sittemmin toistunut, ja niinpä he aika-ajoin arvelivat kenties nähneensä vain unta. Hankiainen oli peittynyt uuteen, monien metrien paksuiseen lumeen, mikä vuorostaan pinnalta kovettui ja peittyi uuteen lumeen. Paikotellen he jokilaaksoissa ja rotkoissa kulkivat jopa useamman sadan metrin paksuisessa lumessa, kun sitävastoin tuulisilla vuorenharjanteilla, joitten yli heidän täytyi samota, ei ollut edes lumenhiventäkään. He hiipivät kuin haamut uhkaavien lumivyöryjen yli aina silloin tällöin painostavasta uneliaisuudestaan havahtuen, kun jokin lumivyöry heidän lähettyvillään irtaantui syöksyen syvyyteen. He lepuuttivat itseään metsärajan yläpuolella, ja tulta he eivät uskaltaneet tehdä ja niin heidän täytyi ruumiinlämmöllään sulattaa liha-annoksensa, ennekuin saattoivat ne syödä. Mutta Labiskwee kesti tämän kaiken samanlaisena kuin ennenkin. Hänen hyvätuulisuutensa pysyi entisen säteilevänä, paitsi kun hän katseli McCania, ja vaikka hän olisi ollut kuinka väsynyt ja kylmissään, niin aina hän rakkaudessaan Kitiin oli yhtä kaunopuheinen kuin ennenkin. Kissan tavoin Labiskwee seurasi jokaista laihojen annosten jakoa, ja Kit huomasi kuinka hän oli harmissaan niistäkin vähistä paloista, mitkä McCan pisti poskeensa. Kerran Labiskwee jakeli ruokaosuudet, ja heti seuraavassa hetkessä Kit kuuli McCanin raivoisan vastalauseen. Mutta ei vain hänelle vaan samalla itselleenkin oli hän antanut pienemmän osuuden kuin Kitille. Tämän tapahtuman jälkeen Kit itse jakoi lihan. Eräänä aamuna he öisen lumimyrskyn jäljiltä joutuivat vähäiseen lumivyöryyn, mikä kiidätti heidät parisen sataa metriä vuorenrinnettä alas. Tästä he selviytyivät puoleksi paleltuneina, mutta muuten vahingoittumattomina. Sensijaan oli McCan kadottanut kantamuksensa ja siinä olivat kaikki heidän jauhonsa. Kun sitten uusi, vieläkin suurempi lumivyöry täytti paikan, oli heidän jätettävä kaikki toivo sen löytämisestä. McCan tosin oli syytön onnettomuuteen, mutta Labiskwee ei siitä huolimatta enää milloinkaan katsonut häneen, ja Kit tiesi, että se oli itsensä vuoksi, kun Labiskwee ei uskaltanut sitä tehdä. Oli tyynen tyyni ammu, taivas kuulakan sininen ja sokaiseva hohde valkoisella lumella. Tie kohosi pitkin loivaa rinnettä, jota kattoi hankiainen. He laahustivat eteenpäin ikäänkuin väsyneet haamut kuolleitten valtakunnassa. Ei pienintä tuulenhengähdystä loputtomassa, valkoisessa hiljaisuudessa. Kaukaiset vuorenhuiput, jotka muodostivat Kalliovuorten selkärangan, eroittautuivat sadan mailin etäisyydestä niin selvinä kuin olisivat olleet vain viitisen mailin päässä. — Varmasti pian jotakin tapahtuu! — Labiskwee kuiskasi. — Etkö sinäkin sitä tunne? Tässä — tuolla, joka paikassa. Kaikki tuntuu niin kummalliselta. — — Minua ikäänkuin värisyttää, mutta se ei johdu kylmästä — vastasi Kit. — Eikä nälästäkään. — — Se johtuu sinun päästäsi, sinun sydämestäsi — sanoi Labiskwee kiihkeästi. — Niin minä sen tunnen. — — Aistimieni kanssa sillä ei ole mitään tekemistä — määritteli Kit. — Minä tunnen itsessäni jotain ulkoapäin tullutta, kuin jääneulojen pistoksia; ja tämänlainen kylmyys herpaannuttaa hermoni. — Neljännestunnin kuluttua he pysähtyivät hengähtämään. — En näe enää kaukaisia vuorenhuippuja — sanoi Kit. — Ilma käy sakeaksi ja raskaaksi — jatkoi Labiskwee. — On niin vaikeata hengittää. — — Näen kolme aurinkoa — mutisi McCan käheästi hoippuroidessaan sauvansa turvin. Auringon kangastus näkyi molemmin puolin todellista aurinkoa. — Niitähän on viisi aurinkoa — huomautti Labiskwee, ja sillävälin kuin he siinä seisoivat ja katselivat syttyi yhä uusia ja uusia säteileviä aurinkoja taivaankannelle. — Hyvä Jumala, taivashan on täynnä aurinkoja — niitten lukumäärä on mahdoton laskea — huudahti McCan kauhun valtaamana. Ja se oli totta, sillä minne he vain katsoivatkin, aina hulmahti taivaankaarelle uusia, häikäiseviä aurinkoja. McCan huudahti hämmästyksestä ja tuskasta. — Minua on joku pistänyt! — hän huusi ja jatkoi vanhoja valitusvirsiään. Sitten Labiskwee päästi äänekkään huudahduksen, ja Kit tunsi polttoa poskellaan ikäänkuin sille olisi heitetty syövyttävää happoa. Vaistomaisesti hän tapaili kädellään poskeaan, mutta sillä ei ollutkaan mitään. Pamahti laukaus, niin kummallisen äänettömästi kuin olisi se ammuttu jossain hyvin kaukana. Rinteen alapäässä näkyivät nuoret miehet suksillaan, ja toinen toisensa jälkeen antoi tulta. — Hajaantukaa sivuille! — huusi Kit — ja pitäkää kiirettä, olemme pian huipulla. Ne ovat neljännesmailin jäljessämme ja se merkitsee parin mailin etumatkaa tuolle puolen alamäkeen päästyämme. — Kirpeä ilma pisti ja kirveli heidän ihoaan, kun he parhaansa mukaan toisistaan eroten kapusivat vuorenrinnettä ylös. Rihlapyssyjen pamahdukset kuulostivat niin oudon kummallisilta heidän korvissaan. — Jumalan kiitos! — sanoi Kit Labiskweelle. — Neljällä heistä on muskettipyssyt ja vain yhdellä winchesteri. Senlisäksi eivät he noitten aurinkojen valossa kykene kunnolla tähtäämään. He eivät ole tavoittaneet meitä edes sataa metriä. — Näkyy kuinka julmistunut isä on — Labiskwee sanoi. — Hän on käskenyt surmata meidät. — — Kuinka kummallisesti sinä puhut! — sanoi Kit. — Äänesi kuulostaa kuin olisit sinä hyvin kaukana minusta. — — Suu peittoon! — huusi Labiskwee äkkiä. — Ja älä puhele. Tiedän hyvin mitä tämä on. Peitä suusi hihalla, tällä tavoin, äläkä puhele enää. — McCan kaatui ensimäisenä ja hänen täytyi pinnistää kaikki voimansa päästäkseen jälleen pystyyn. Ja senjälkeen he kaatuilivat vuoronperään ennenkuin pääsivät huipulle. Heidän tahtonsa oli lihaksia voimakkaampi, ja he eivät, käsittäneet mistä johtui, että ruumiinsa olivat kuin halvautuneet ja vailla liikuntokykyä. Päästyään harjalle he katsoivat taakseen ja näkivät nuorten miesten ehtimiseen kaatuilevan kiivetessään rinnettä ylöspäin. He eivät koskaan saavuta huippua! — sanoi Labiskwee. — Se on valkoinen kuolema. Minä tiedän sen, vaikkakaan en ole koskaan sitä nähnyt. Olen kuullut vanhojen ihmisten siitä puhuvan. Aivan äkkiä tulee hetki, mikä ei ole ennen elettyjen tapainen. Silmiisi nousee huurretta, jonka läpi et voi nähdä. Harvat ne, jotka ovat sen nähneet ja jääneet eloon. — McCan haukotteli niin että olisi luullut hänen tukehtuvan. — Peittäkää suunne! — komensi Kit. Kirkas hohde, joka pani kaiken heidän ympärillään kimeltämään, sai Kitin katsahtamaan moniin aurinkoihin. Ne loistivat ikäänkuin hunnun takaa. Ilma oli täynnä pieniä valokipinöitä. Läheiset vuorenhuiput häipyivät omituiseen sumuun; nuoret miehet, jotka urhoollisesti ponnistelivat eteenpäin, kietoi sumu näkymättömiin. McCan oli lyyhistynyt suksilleen, suu ja silmät hihaan painettuina. — Tule, meidän täytyy jatkaa matkaa! – komensi Kit. — En pääse paikaltani — vaikeroi McCan. Hän aivan lysähti kokoon ja hänen ruumiinsa alkoi huojua puoleen ja toiseen. Kit läheni häntä hitaasti, myös hänkin oli uupumuksesta niin lamaantunut, että hänellä tuskin riitti tahdonvoimaa liikahtamaan paikoiltaan. Ajatuskykynsä hän tunsi terveeksi. Se oli vain ruumis, joka oli sorruksissa. — Anna hänen olla — mutisi Labiskwee tylysti. Mutta Kit piti päänsä ja hänen onnistui saada irlantilainen jaloilleen sekä hänen kasvonsa käännettyä kohti rinnettä, jota heidän oli laskeuduttava alas. Sitten Kit sysäsi hänet liikkeelle, ja ohjaten ja hilliten vauhtia sauvallaan McCan katosi välkkyvään timanttipölyyn. Kit huomasi Labiskween hymyilevän, vaikkakin tyttö töin tuskin jaksoi pysyä pystyssä. Hän nyökkäsi päällään lähtömerkin, mutta Labiskwee tuli hänen luokseen, ja lähetysten he sitten kiisivät paksun, purevan ilman halki, joka löi heitä vastaan kuin kylmät liekit. Suuremman ruumiinpainonsa vuoksi Kit ei jaksanut pysytellä Labiskween rinnalla, vaan kiisi edelle hirvittävällä vauhdilla, mikä hiljeni vasta hänen päästyä kauas tasaisemmalle maalle. Hän pysähtyi odottamaan, kunnes Labiskwee saavutti hänet, ja sitten he jälleen jatkoivat vieretysten alamäkeä yhä pienenevällä vauhdilla, joka sekin pian loppui. Heidän uupumuksensa oli lisääntynyt vastustamattomaksi. Ankarimmatkaan tahdonponnistukset eivät saaneet heitä etanaa nopeammin etenemään. He saavuttivat McCanin, joka taasen torkkui suksilleen lyyhistyneenä, ja Kit survaisi miestä ohimennen sauvallaan. — Meidän on pysähdyttävä — kuiskasi Labiskwee vaivaloisesti — tai muuten me kuolemme. Meidän täytyy peittää itsemme — niin sanovat vanhat. — Hän ei tuhlannut aikaa solmujen aukomiseen, vaan leikkasi poikki kantamuksensa hihnat. Samoin teki Kitkin ja katsahdettuaan vielä kerran hehkuvaan surmansumuun ja ilvehtiviin aurinkoihin he pujottivat makuusäkit ylleen ja ryömivät mahdollisimman lähetysten. He tunsivat kuinka raskas ruumis kompastui heidän päällensä; sitten he eroittivat heikkoa voihkinaa ja kirouksia, jotka tukahtuivat rajuun yskäkohtaukseen, ja he tiesivät, että se oli McCan, joka koetti asettua heidän kupeelleen makuusäkkiinsä kietouduttuaan. Sitten heitä itseänsä alkoi hengenahdistaa ja heitä puistatti suonenvedontapainen, sietämättömän kuiva yskä. Kit tunsi ruumiinlämpönsä nopeasti kohoavan polttavaksi kuumeeksi, ja Labiskwee kärsi samat vaivat. Jokaiselta tunnilta yskäkohtaukset tihenivät ja kävivät ankarimmiksi ja myöhään iltapäivällä näytti siltä kuin ne olisivat saavuttaneet huippukohtansa. Senjälkeen he tunsivat hitaasti toipuvansa ja vaipuivat pelkästä väsymyksestä yskäänsä väliajoin uneen. Mutta McCanin yskä vain paheni ja hänen tuskanhuudoistaan ja ulvonnastaan he päättelivät hänen hourivan. Kit aikoi jo kerran tempaista makuusäkin yltänsä, mutta Labiskwee esti hänet siitä. — Ei — sanoi Labiskwee rukoilevasti — sinä et saa antautua kylmälle alttiiksi, se olisi samaa kuin kuolema. Paina kasvosi minun parkaani ja hengitä hitaasti, äläkä juttele sanaakaan — aivan kuten minäkin teen. — Niin torkkuivat he pimeässä ja toisen yhä heikkenevät yskänkohtaukset herättivät toisen. Kitin luuleman mukaan McCan oli keskiyöllä yskinyt viimeisen kerran. Sen jälkeen he kuulivat vain heikkoja, eläimellisiä äänähdyksiä, joista ei tuntunut loppua tulevan. Kit heräsi huulien kosketuksesta omilleen. Hän lepäsi puolittain Labiskween käsivarsilla, pää painuneena hänen rinnoilleen. Tytön ääni soi reippaana kuten tavallisesti. Kaikki uneliaisuus oli siitä kadonnut. — On päivä — hän sanoi ja kohoitti hieman makuusäkkinsä reunaa. — Katso armaani. On päivä, me elämme vielä, eikä meitä enää yskitä. Lähtekäämme katsomaan maailmaa — vaikka minä sitten jäisinkin tähän lepäämään ainiaaksi. Viimeinen tunti on ollut ihana. Olen maannut valveilla ja olen rakastanut sinua. — — McCan ei liikahdakkaan — sanoi Kit. — Ja mitenkähän on käynyt nuorten miesten, koska he eivät ole meitä saavuttaneet? Kit tyrkkäsi makuusäkin sivulle ja näki yhden ainoan, säännöllisen auringon taivaalla. Tuulen henkäys oli hiljaista, pakkasen läpitunkemaa, mutta se ennusti lämpöisempiä päiviä. Koko luonto oli muuttunut tavallisensa näköiseksi. McCan makasi selällään. Hänen nuotionsavun mustaamat kasvonsa olivat kovat kuin marmori. Labiskweehen näky ei tehnyt vähäisintäkään vaikutusta. — Katso! — hän huudahti. — Lumikyyhky! Se on hyvä merkki. — Nuorista miehistä ei näkynyt jälkeäkään. Joko he olivat nääntyneet kuoliaiksi harjanteen toisella puolella tai kääntyneet takaisin. Ruokavarat olivat niin vähissä, etteivät he uskaltaneet syödä kymmenettä osaa siitä, mitä tarvitsivat, eivätkä sadatta osaa mitä olisivat halunneet, ja vaeltaessaan seuraavina päivinä yksinäisessä vuoristossa täytyi heidän yhä niukentaa ruoka-annoksiaan. He jatkoivatkin nyttemmin kulkuaan puolittaisessa horrostilassa. Mutta sitten Kit äkkiä saattoi havahtua tietoisuuteen ja tavata itsensä tuijottamasta noihin loppumattomiin, kirottuihin lumihuippuihin samalla kuin hänen oma järjetön loruilemisensa jatkuvasti soi hänen korvissaan. Ja nyt, pitkän väliajan kuluttua, mikä hänen mielestään vaikutti vuosisadoilta, hän jälleen tunsi jäykistyneen ruumiinsa olemassaolon. Myös Labiskwee oli kuin tunnoton, eikä hänkään pysynyt järjellisesti ajattelemaan. Melkein kaikki ponnistuksensa tapahtuivat koneellisesti. Yhä he pyrkivät länttä kohden ja aina he painautuivat pohjoiseen tai eteläiseen suuntaan lumihuippujen ja luoksepääsemättömien vuorenharjanteitten pakoittamina. — Etelään päin ei ole mitään tietä — sanoi Labiskwee — Vanhat tietävät sen. Länteen, vain länteen johtaa tie. — Nuoret miehet eivät heitä enää seuranneet, mutta heitä uhkasi nälkä ja se ei suonut heille tarpeellista lepoa. Tuli sitten päivä, jolloin alkoi pakastaa ja sadella lunta, mutta se ei ollut tavallista lunta vaan hiekkajyviä suurempia jääkiteitä. Koko päivän ja yön ja lisäksi kolme vuorokautta kesti lumentuloa. Matkanjatkaminen oli mahdotonta ennen hankiaisen muodostumista, ja sentähden pysyivät he makuusäkeissään ja lepuuttivat itseään. Ja nyt levätessään he söivät vieläkin vähemmän. Heidän itselleen suoma ruoka-annos oli niin pieni, ettei se läheskään kyennyt tyydyttämään kalvavaa näläntunnetta, jonka aiheuttajana olivat pikemmin aivot kuin vatsa. Ja Labiskwee, joka kuumetilansa johdosta ei kyennyt itseänsä hillitsemiseen tuli aivan raivoihinsa syödessään vähäistä annostaan ja nyyhkyttäen hän sokelsi käsittämättömiä sanoja sekä tarttui seuraavan päivän ruokaosuuteensa pistäen sen yhdellä siemauksella suuhunsa. Mutta nyt Kit sai nähdä ihmeen. Kun Labiskwee tunsi ruuan maun suussaan, heräsi hän tietoisuuteen. Hän sylkäisi sen ulos ja vihansa valloissa iski nyrkillään suulleen, joka oli ollut pahan aiheuttaja. Seuraavina päivinä Kit koki monta merkillistä seikkaa. Pitkällisen lumentulon jälkeen seurasi ankara tuuli, joka kiidätti noita pieniä, kuivia jääkiteitä kuten erämaan myrsky hiekkaa. Koko yön kesti tätä jäistä myrskyä, ja seuraavan purevankylmän päivän valossa Kit turvottunein silmin ja sekavin aivoin näki näyn, jota hän piti unena. Kaikilla puolin kohosi korkeita vuorenhuippuja, jotka hänen mielestään olivat vahtisotilaita, sotajoukkoja ja mahtavia jättiläisiä. Ja jokaisen vuoren harjanteella hulmusi suuria, valkoisia sotaviirejä ja ne aaltoilivat edestakaisin heleänsinistä taivasta vasten ollen mailinpituisia, maidon valkeita ja välkkyen niin eriskummallisesti auringossa. — Minun silmäni ovat nähneet Jumalan kirkkauden — ylisti Kit katsellessaan ohikiitäviä lumipilviä, joita tuuli kiidätti ilmoille ikäänkuin silkkisiä huntuja. Hän jäi yhä tähyilemään, mutta vuorenhuiput liehuvine viireineen eivät kadonneet hänen näköpiiristään ja sentähden luuli hän uneksivansa, kunnes Labiskwee kohosi makuusäkissään istumaan. — Näen unta, Labiskwee — hän sanoi. — Katso! Uneksitko myös sinä minun untani? — — Ei se ole unennäköä — vastasi tyttö. — Myös tästä ovat vanhat ihmiset minulle kertoneet. Nyt tulevat lämpöisät tuulet, ja me saamme elää ja löydämme tien länteen. — — Kit ampui lumikyyhkyn, ja he jakoivat sen. Kerran eräässä laaksossa, jossa vaivaispaju keskellä hankea oli nupulla, Kit sai ammutuksi jäniksen. Siinä kaikki se riistä, minkä he vaelluksensa aikana tapasivat lukuunottamatta villisorsaparvea, minkä he näkivät lentävän hyvin korkealla Yukonin suuntaan. — Tuolla alempana laaksossa on kesä — Labiskwee sanoi. — Pian se saapuu tänne ylöskin. — Labiskween kasvot olivat laihtuneet. Hänen suuret, säteilevät silmänsä olivat muuttuneet suuremmiksi ja yhä kirkkaammiksi ja kun hän katsoi Kitiä loistivat hänen kasvonsa yliluonnollisen joskin samalla villin kauniina. Päivät pitenivät ja lumi alkoi aleta. Joka päivä hanki pehmeni ja joka yö se jälleen jäätyi, niin että heidän täytyi olla kulussa aamuin ja illoin, mutta sensijaan keskipäivän tunnit levätä, koska hanki silloin ei kannattanut heidän painoaan. Kun Kit tuli lumisokeaksi, sitoi Labiskwee vyötäisilleen hihnan, josta hän ohjasi Kitiä eteenpäin. Ja niin he nälästä puolikuolleina yhä toivottomammassa horrostilassa ponnistelivat halki kesään heräävien seutujen, joitten ainoat elolliset olennot he olivat. Vaikkakin Kit tunsi itsensä niin äärettömän uupuneeksi, ei hän silti saanut rauhallisesti nukutuksi, sillä niin hirvittävät olivat hänen unennäkönsä tässä kamalassa synkeyden maassa. Ne keskittyivät aina ruokaan, minkä pahansuopa unenantaja tempaisi joka kerralta hänen suustaan. Hän järjesteli entisaikaisia päivällisiä tovereilleen San Franciscossa ja itse hän silmiähivelevää, huikeaa nälkää nähden valvoi kaikki valmistelut ja koristeli päivällispöydän syksyn verenpunaisilla villiviinin lehdillä. Kesti kauan ennenkuin vieraat kokoontuivat, ja kun hän sitten tervehti heitä, ja he alkoivat kilpailla keskenään sukkeluuksilla, poltti häntä, sisäinen raivo päästä käsiksi pöydän antimiin. Muiden huomaamatta hän hiipi pöydän luo ja sieppasi kourallisen mehukkaita, kypsiä oliiveja ja kääntyi senjälkeen takaisin vastaanottamaan viimeisen myöhästyneen vieraan. Ja vieraat piirittivät hänet ja heidän naurunsa ja juttelunsa jatkui hänen piiloitellessaan suljetussa kämmenessään kypsiä oliiveja, jotka olivat tehdä hänet mielipuoleksi. Hän piti monta sen tapaista päivällistä, mutta kaikki ne päättyivät yhtä toivottomasti. Hän otti osaa suuriin pitoihin, joissa lukemattomat kutsuvieraat ahmivat kokonaisia härkiä, jotka vedettiin esiin hehkuvalta hiillokselta, minkä jälkeen vieraat terävillä veitsillä viilsivät itselleen suuria viipaleita vielä höyryävistä eläimenruhoista. Hän seisoi aukonaisin suin katselemassa kalkkunalaumoja, joita valkoesiliinaiset kaupustelijat myyskentelivät, ja kaikki ostivat niitä paitsi hän itse, joka vain seisoi suu aukonaisena, sillä hänen lyijynraskaat jäsenensä eivät suostuneet liikahtamaan paikoiltaan. Välistä hän uneksi olevansa jälleen lapsi ja istuvansa käsi koholla ison vellivadin ääressä. Hän ajoi myös takaa pelästyneitä lehmiä ylänkölaitumille ja hän koki ankarat tuskat turhaan koettaessaan anastaa niitten maitoa. Hän eli inhoittavissa vankiluolissa, joissa hänen täytyi tapella rottien kanssa ruuantähteistä. Ei löytynyt mitään syötäväntapaista, mikä ei olisi hullaannuttanut häntä, ja hän kuljeskeli suurissa talleissa, joissa mailien pituudelta näkyi lihavia hevosia seisovan pilttuissaan ja hän haki mutta ei löytänyt hinkaloita, joista ne söivät ruokansa. Ainoastaan kerran hän näki toisenlaista unta. Nälän uuvuttamana haaksirikkoisena tai karkulaisena hän tapasi itsensä autiolta saarelta Tyynenmeren rantamilla. Hän pyydysti kallioille ajautuneita simpukoita, jotka kantoi ylemmä rannalle, missä oli kevätmyrskyjen tuomia polttoaineksia. Niistä hän keräsi nuotion, jonka hiillokselle hän asetti kallisarvoisen löytönsä. Hän näki höyryn nousevan simpukoista niitten auetessa niin että lohenvärinen liha tuli esiin. Nyt hän tiesi niitten olevan kypsiä syötäviksi ja tällä kertaa ei pahansuopa ilmaantunut ryöstämään ateriaa häneltä. Siis vihdoinkin — näin ajatteli hän unessaan — tulisi hänen toivomuksensa toteutumaan. Tällä erää tahtoi hän todella syödä... Ja kuitenkin, huolimatta varmuudestaan, hän epäili ollen täysin valmistunut näkynsä välttämättömästä katoamisesta, ja näissä ajatuksissa hän pysyi kunnes lohenvärinen, lämmin liha oli hänen suussaan. Hänen hampaansa iskeytyivät siihen. Hän söi! Ihme oli tapahtunut! Se tuntui niin kummalliselta, että hän heräsi siihen. Oli pimeä ja hän makasi selällään ja päästeli lyhyitä, tyytyväisiä röhähtelyjä ikäänkuin porsas. Hänen poskipielensä liikkuivat ja liha narskui hänen hampaissaan. Hän ei liikahtanut ja pian hän tunsi kuinka pienet sormet koskettivat hänen huuhaan ja työnsivät pienen lihapalan hänen suuhunsa. Ja ei niin paljon syystä, että Kit vihastui, vaan sentähden, että Kit ei tahtonut syödä enempää, Labiskwee itki itsensä uuvuksiin hänen käsivarrellaan. Mutta Kit jäi valveille ja miettimään naisen rakkautta ja tuota ihmeellistä arvoitusta — nainen. Valkeni sitten päivä, jolloin ruokavarat loppuivat. Korkeat vuorenharjanteet häipyivät etäisyyteen. He olivat nyt kuluttaneet voimansa tyystin loppuun ja kun heillä senlisäksi ei ollut mitään syötävää, niin koitti pian se levolle käynnin päivä, jota seuraavana aamuna he eivät jaksaneet nousta jalkeille. Päästyään jotenkuten pystyyn Kit lyyhistyi heti takaisin maahan ja nelinryömin hänen täytyi tehdä nuotio. Labiskwee taasen horjahti joka yrityksellä yhä uupuneempana takaisin. Niin vajosi Kit hänen vierelleen ja hänen huulillaan väikkyi katkera hymy miltei koneellisesti koettaessaan tulentekoa. Sillä eihän ollut mitään tulella keitettävää ja päiväkin oli verrattain lämmin. Hiljainen tuulenhenki huojutti kuusenoksia ja nopeasti sulavan lumen synnyttämät lukuisat purot solisivat hiljaisuudessa kuin vieno musiikki. Labiskwee makasi täydellisessä horrostilassa ja hengitti niin heikosti, että Kit vähän väliä luuli hänen kuolleen. Iltapäivällä Kit heräsi oravan kuherteluun. Hän koetti edetä nuoskeassa lumessa vetäen raskasta pyssyä perässään. Hän ryömi käsin ja polvin tai horjui joka askeleella kaatuen kohti oravaa, joka tästä närkästyen lakkasi karahtelemasta paeten hänen edellään hitaasti ja viekottelevasti. Yhteen menoon hän ei jaksanut ampua, ja orava ei ottanut pysyäkseen hetkeäkään paikoillaan. Ajottain Kit kiemurteli lumisohjussa ja itki ääneensä voimattomuuttaan. Toisin ajoin oli kuin olisi hänen elämänliekkinsä kokonaan sammunut, ja pimeys laskeutunut hänen ylitseen. Hän ei voinut sanoa kuinka kauan hän oli ollut pyörryksissä, mutta kun hän heräsi olivat hänen vaatteensa iltakylmässä jäätyneet vastamuodostuneeseen jääriitteeseen. Orava oli mennyt menojaan ja uuvuksiin asti kamppailtuaan pääsi Kit jälleen Labiskween luo. Niin hirveän heikontunut hän oli, että hän makasi kuin kuollut mies koko yön, eivätkä unet vaivanneet häntä. Aurinko loisti taivaalla ja tuo samainen orava kurahteli puissa, kun Kit heräsi Labiskween koskettaessa kädellään hänen poskeaan. — Pane kätesi sydäntäni vastaan, rakkaani! —sanoi Labiskwee ja hänen äänensä soi kirkkaana joskin hiljaisena, kuin hyvin kaukaa tulleena. — Minun sydämeni on minun rakkauteni ja se on nyt sinulla kädessäsi. — Kului sitten pitkä aika, ennenkuin hän jälleen aukaisi suunsa. — Pidä aina mielessäsi, ettei etelään ole mitään tietä. Peurakansa tietää sen hyvin. Länteen — sinne on tie — sinä olet jo melkein siellä — ja sinä saavut perille. — Kit makasi kuolemantapaisessa horrostilassa, kunnes Labiskwee hänet jälleen herätti. — Paina huulesi minun huulilleni — sanoi tyttö. — Minä tahdon kuolla sillä tavoin. — — Me kuolemme yhdessä, rakas tyttöseni — kuului Kitin vastaus. — Ei! — Labiskwee vaiensi Kitin heikolla, vapisevalla kädenliikkeellä ja hänen äänensä oli niin äärimmäisen hiljainen, että sitä tuskin kuuli ja kuitenkin eroitti Kit jokaisen sanan. Labiskwee haki jotakin huppukauluksensa sisästä ja veti sitten esiin pienen pussin, jonka painoi Kitin käteen. — Ja nyt sinun huulesi rakastettuni. Sinun huulesi minun huulilleni ja sinun sydämesi minun sydäntäni vastaan. — Ja tämän pitkän suudelman aikana valtasi pimeys jälleen Kitin ja tultuaan tuntoihinsa hän tiesi olevansa yksin ja että hänenkin täytyisi kuolla. Hän huomasi kätensä lepäävän pussilla. Hän hymyili uteliaisuudelle, mikä sai hänet tarttumaan sidehihnoihin ja avaamaan sen. Pussista valui ulos ruokavaroja. Kit tunsi jokaisen palan ja kaiken oli Labiskwee varastanut Labiskweelta — leivänpaloja, jo kauan sitten säästöönpantuja, jo sitä ennen kuin McCan oli kadottanut jauhopussin; pienen pieniä peuranlihanokareita ja — viiluja, joissa useassa näkyi hampaitten jälkiä; talipyörylöitä; koskematon jäniksen takajalka; valkean portimon takajalka ja hieman etujalkaa, jossa näkyvistä merkeistä saattoi päättää hänen hampaittensa vastahakoisesti luopuneen niistä. Säälittäviä jätteitä, traagillisia kieltäymyksiä. Pieniä muruja, jotka Labiskween uskomaton rakkaus oli varastanut hänen kauheasti nälkiintyneeltä ruumiiltaan. Hurjasti nauraen sinkautti Kit pussin sisällön puoleksi jäätyneelle hangelle ja vajosi takaisin pimeyteen. Hän uneksi. Yukon juoksi kuiville. Hän kuljeskeli uoman pohjaa vältellen liejuisia lätäköitä ja kallionkupeita, jotka vesi oli hionnut sileiksi, ja hän poimi kultakimpaleita. Niitten paino kävi hänelle taakaksi, kunnes hän havaitsi, että niitä saattoi syödä. Ja hän söi niitä ahmien. Sillä itse asiassa mitä arvoa olisi kullalla, jota ihmiset niin suuresti kunnioittivat, ellei se kelpaisi syötäväksi? Niin heräsi hän uuden auringon paisteeseen. Hänen aivonsa olivat ihmeteltävän selvät ja hänen silmänsä eivät enää nähneet mahdottomia asioita. Eikä hänen ruumiinsakaan enää vapissut. Tuntui siltä kuin joka veripisara olisi riemuinnut, kuin olisi kevät tunkeutunut häneen. Suopea hyvinvointi oli laskeutunut hänen ylitseen. Hän kääntyi herättämään Labiskweeta, mutta nyt hän näki ja muisti, mitä oli tapahtunut. Hän päätti koota ruuanrippeet, jotka hän oli heittänyt hangelle mutta ne olivat poissa. Ja hän tiesi, että juuri ne olivat olleet kultakimpaleita, joita hän kuumeisessa unessaan oli luullut Yukonin kullaksi. Niistä hän tietämättään oli ammentanut uutta elämänvoimaa, uhrista, jonka Labiskwee kuolemallaan oli kruunannut; Labiskwee, joka oli asettanut sydämensä hänen käteensä ja avannut hänen silmänsä näkemään suuren arvoituksen — naisen. Häntä hämmästytti liikkeittensä helppous ja että hän jaksoi laahata Labiskween turkiksiin verhotun ruumiin sulaneelle hiekkavieremälle, johon hän kirveellä kaivoi hänelle haudan ja peitti sen hiekalla umpeen. Kolme päivää hän syömättä kamppaili länttä kohden. Puolenpäivän tienoissa hän sortui muuan yksinäisen kuusen juurelle leveän, avoimena virtaavan joen partaalla, jonka hän varmasti luuli tuntevansa Yukoniksi. Ennen täydellisen pimeän tuloa hän irroitti kantamuksensa, sanoi hyvästit ihanalle elämälle ja kietoutui makuusäkkiinsä. Hän heräsi uneliaaseen piipitykseen. Pitkä hämäränaika oli alkanut. Kuusessa hänen yläpuolellaan istui riekkoja. Nälkä ajoi hänet heti toimintaan, vaikkakin se tapahtui loputtoman hitaasti. Kului viitisen minuuttia, ennenkuin hän voi nostaa pyssyn maasta ja toiset viisi ennenkuin hän selällään maaten ja tähtäillen uskalsi hipaista, paukaus ei osunut. Yksikään linnuista ei pudonnut, mutta eivät ne poiskaan lentäneet. Ne pudistelivat vain siipiään, rapisuttivat kuusenoksia ja olivat velttoja ja uneliaita. Kit tunsi pakoitusta olkapäässään. Toinenkin laukaus meni ohi, sillä liipaistessaan oli hän tuskasta värähtänyt. Todennäköisesti hän oli viimeisten kolmen päivän kuluessa pudonnut, vaikkakin hän ei muistanut tapahtumasta mitään. Riekot eivät olleet lentäneet pakoon. Hän taittoi makuuturkkinsa nelinkerroin ja asetti sen vasemman käsivartensa ja kylkensä väliseen aukkoon. Sitten hän kohotti pyssynperän poskelleen, tähtäsi ja laukaisi. Yksi lintu putosi, ja hän kurottautui kiihkeästi sitä ottamaan ja huomasikin ampuneensa siltä melkein kaiken lihan. Iso kuula ei ollut säästänyt muuta kuin kämmenellisen siekaleisia sulkia. Mutta yhäti riekot istuivat kuusessa, ja hän päätteli itsekseen, että niitä tuli ampua päähän. Hän latasi pyssynsä kerran toisensa jälkeen. Hän ampui sekä ohi että sai myös osumaan, ja riekkolaiskurit, jotka eivät lähteneet lentoon, putoilivat hänen päälleen kuin ruokasade — riekot, joitten elämä sammui, jotta hänen elämänsä säästyisi. Kaikkiaan niitä oli yhdeksän ja vihoviimein oli hän saanut murskatuksi pään yhdeksänneltäkin, minkä jälkeen hän yhä selällään maaten vuorotellen itki ja nauroi tietämättä miksi. Ensimäisen riekon hän söi raakana. Sen jälkeen hän nukkui sillä aikaa kuin linnussa ollut elämä sulautui hänen elämänsä ylläpidoksi. Hän heräsi sitten pimeässä nälkäisenä, mutta kyllin voimakkaana jaksaakseen tehdä tulen. Ja päivän valkenemiseen saakka hän paistoi ja söi murskaten luita hampaillaan, jotka niin kauan olivat saaneet pysyä toimettomina. Tämän jälkeen hän nukahti heräten uuden yön pimeässä ja nukkui jälleen seuraavan päivän auringonpaisteeseen saakka. Ihmeekseen hän huomasi, että uusista puista sytytetty nuotio räiskyi ja että mustunut kahvipannu sihisi nuotion äärimäisillä hiilillä. Tulen vieressä tuskin käsivarren ulottuvilla hänestä istui Shorty poltellen kartuusipaperista kiertämäänsä savuketta ja mielenkiintoisesti tähyillen häneen. Kitin huulet liikkuivat, mutta hänen kurkkunsa oli kuin lamautunut ja rinnassaan hän tunsi kuin olisivat kyyneleet tulossa. Sitten kuroitti hän kätensä savuketta kohti ja nielaisi suurin siemauksin savua keuhkonsa täyteen. — Minä en ole tupakoinut pitkiin aikoihin — hän viimein sanoi matalalla ja levollisella äänellä — hyvin, hyvin pitkiin aikoihin. — — Etkä myöskään syönyt ulkonäöstäsi päättäen — lisäsi Shorty. Kit nyökkäsi ja osoitti kädellään ympärillä olevia riekonhöyheniä. — En ennenkuin vasta viimeisinä päivinä — hän vastasi. — Tiedätkö, minä joisin kovin mielelläni kupposen kahvia. Se maistuisi mainiolta! Ja sitten pannukakku ja sianlihakimpale. — — Ja pavut? — virkahti Shorty houkuttelevasti. — Ne maistuisivat taivaallisilta. Huomaanpa jälleen olevani nälkäinen. — Toisen valmistaessa ruokaa ja toisen syödessä kertoivat he lyhyesti elämyksistään sitten viimeisen tapaamisen. — Klondykessä oli jäittenlähdön aika — lopetti Shorty kertomuksensa — ja meidän täytyi odottaa avovettä. Kaksi sauvoinvenettä ja paitsi minua kuusi miestä — sinä tunnet heidät kaikki, sukkelia veitikoita, ja lisäksi kaikenlaisia varusteita. Ja olemme saaneet ponnistella aikalailla päästäksemme perille — olemme sauvoneet, nousseet joen rannoille ja kulkeneet maitse. Mutta nyt putoukset heitä viivyttävät viikon verran. Siellä minä heistä erosin—he jäivät raivaamaan tietä, jota pitkin voivat vetää venheet. Minusta tuntui siltä kuin olisi minun jatkettava matkaani ja niin sulloin reppuuni evästä ja lähdin taipaleelle. Tiesinhän, että tapaisin sinut harhailemassa täällä ja kaiken tämän. Kit nyökkäsi, tarttui Shortyn käteen ja puristi sitä lujasti. — Mutta nyt meidän on lähdettävä taivaltamaan — hän sanoi. — Tuhat tulimmaista, sitä me emme tee! huudahti Shorty kiihkeästi. — Me jäämme muutamiksi päiviksi tänne, niin että saat kunnollisesti syödä ja levätä. — Kit pudisti päätään. — Kunhan tietäisit minkä näköinen olet — tenäsi Shorty. Ja mikään houkutteleva näky Kit todella ei ollut. Hänen kasvonsa, mikäli iho oli ollut paljaana, olivat mustansinervät ja ruvessa monenmonista paleltumisista. Posket olivat sisäänpainuneet ja yläleuan hammasrivi törrötti kuin kampa parrasta huolimatta hyvän matkaa kutistuneen suun ulkopuolella. Otsalla ja syvällä päässä olevien silmien ympärillä iho oli kovasti pingoittunut ja vapaasti tuhertunut parta, joka luonnostaan oli kullankeltainen, oli tulen kärventämä ja nuotiosavun mustaama. — Parasta, että pistät tavarat reppuun — sanoi Kit — Tahdon lähteä. — — Mutta sinähän olet heikko kuin vastasyntynyt lapsi. Sinä et kykene matkantekoon. Ja mihin kummalla sinulla on kiire? — — Shorty, minä etsin Klondyken kalleinta aarretta, enkä saata viivytellä. Siinä koko juttu. Kokoa kantamukset. Se on ylevintä maailmassa. Se on paljon arvokkaampaa kuin kultajärvet ja kultavuoret, ihanampaa kuin seikkailut ja karhunliha ja karhunmetsästykset. — Shorty istui ja tuijotti häneen silmät selkoselällään. — Taivaan nimessä, mitä se sitten on? — kysyi hän käheällä äänellä. — Tai oletko tullut ihkasten hulluksi? — Ei minua mikään vaivaa. Kaiketi ihmisen on nähtävä nälkää, jotta hänen silmänsä avautuisivat näkemään kaiken sellaisena kuin mitä se todella on. Minä olen kaikissa tapauksissa kokenut asioita, joita en luullut maailmassa olevankaan. Minä tiedän, mitä nainen on — niin, nyt minä sen tiedän. — Shorty aikoi sanoa jotakin ja hänen suupielistään ja silmiensä ilmeestä saattoi huomata sen olevan jotakin kujeellista. — Ei, parempi ettet sano mitään — huokasi Kit sävyisästi. — Siitä asiasta et sinä ole perillä, mutta minä olen. — Shorty antoi ajatuksilleen uuden suunnan. — Hm! Minun ei tarvitse olla profeetta arvatakseni naisen nimen. Toiset ovat menneet kuivattamaan Surprise laakea, mutta Joy Gastell sanoi, ettei hän halunnut mukaan retkelle. Nyt hän samoilee Dawsonin ympäristössä ja odottaa tuonko sinut palatessani mukanani. Ja hän on vannonut, että ellen sinua tuo, niin myy hän kaiken omaisuutensa ja pestaa kokonaisen armeijan aseellista väkeä ja marssii suoraa päätä Peuramaahan antaakseen vanhalle Snassille ja koko hänen joukolleen oikein perinpohjaisen opetuksen. Ja kunhan sinä nyt vain taltuttelet käpäliäsi muutaman sekunnin ajan, niin kokoan minä kantamukset ja selviydyn kanssasi matkaa jatkamaan. — HÄNEN ISIENSÄ JUMALA Aarniometsä, mieluisten huvitelmien ja hiljaisten murhenäytelmien temmellyspaikka, jatkui joka suuntaan. Täällä käytiin olemassaolon taistelua yhäti alkuperäisellä raakuudella. Englantilaiset ja venäläiset eivät näihin aikoihin olleet täyttäneet Sateenkaaren maata eikä Pohjois-Amerikan kultakaan ollut vallannut sen suuria lakeuksia. Susilaumat seurasivat vapaudessa eläviä hirvilaumoja saalistaen niistä heikoimmat ja kantavat eläimet, jotka ne iskivät hengiltä samalla säälimättömyydellä kuin tuhansia sukupolvia takaperin. Harvalukuiset alkuasukkaat tottelivat päälliköitään ja poppamiehiään; he karkoittivat pahoja henkiä, polttivat noitia, taistelivat naapureittensa kanssa ja söivät vihollisensa mielihyvällä, mikä asiantila todisti heidän vatsojensa erinomaisen kunnon. Mutta näihin aikoihin maan kivikausi läheni loppuaan. Tuntemattomien erämaitten raivaamattomilla teillä lähenivät teräksen tuojat — vaaleaveriset, sinisilmäiset ja tarmokkaat miehet, lannistumattoman rotunsa edustajat. Sattumalta tai tarkoituksellisesti, yksittäin, kaksittain tahi kolmekin yhteenliittyneinä, he saapuivat — kukaan ei voinut sanoa mistä — taistelivat, kaatuivat tai kulkivat edelleen — tietämätöntä minne. Papit raivosivat heitä vastaan, päälliköt kokosivat sotilaansa, kivi törmäsi teräkseen, mutta turhaan. Samoin kuin vesi tihruu ääriään myöten täydestä vesialtaasta, samoin hekin ilmaantuivat läpi synkkien metsien ja vuorensolien, sousivat kanooteissa yli vesialueitten tahi tasoittivat mokkasiineillaan ladun susikoirilleen. He polveutuivat suuren suuresta suvusta, mutta turkiksiin puetut Pohjolan asukkaat eivät siitä vielä olleet tietoisia. Usea nimeämätön kulkija taisteli täällä viimeisen kamppailunsa heittäen henkensä revontulien kylmässä loisteessa samoinkuin hänen veljensä tekivät troopillisten maanosien hiekka-aavikoilla: ja kuten he tulevat vastaisuudessakin tekemään, kunnes heidän rodulleen asetettu päämäärä on saavutettu. Keskiyö läheni. Pohjoisella taivaanrannalla näkyi ruusunpunainen hohde, joka vaaleni länttä kohden ja tummeni itään, muistuttaen näkymättömän keskiyön auringon olemassaoloa. Häviävä päivä ja aamunsarastus seurasivat niin lähi toisiaan, että mitään yötä ei ollut — päivä vaan yhtyi uuteen päivään tuskin huomattavan auringonkierroksen kautta. Sadelintu piipitti hiljaisen "hyvää yötä" ja punarinta-satakieli kuulutti täydellä kurkulla "hyviä huomenia". Yukonin keskeltä olevalta saarelta päästeli lauma villilintuja loppumattomia valituksia ja kauempaa joelta kuului jääkuikan ivallinen vastaus. Etualalla rantaa, joka tällä kohdin oli muodostunut niemekkeeksi, seisoi useammassa perättäisessä rivissä puunkuoresta valmistettuja kanootteja. Norsunluupäiset keihäät, luukärkiset viinet, pukinnahkaiset jousenjänteet ja yksinkertaiset vitsasverkot osoittivat, että lahnalla joessa parhaillaan oli kutuaikansa. Taaempaa, kuivatustelineitten ja eläinten nahoilla päällystettyjen telttojen luota kuului kalapyydystäjien ääniä. Vallattomat pojat temmeskelivät keskenään tahi kujeilivat tyttöjen kanssa, kun sitä vastoin vanhemmat naiset, jotka sukua lisäämällä jo olivat täyttäneet tarkoitusperänsä, eivät ottaneet osaa toisten leikinlyöntiin, vaan jutellen keskenään punoivat köyttä viiniköynnöksien vihreistä juurista... Heidän jalkojensa juuressa leikkivät ja torailivat heidän alastomat jälkeläisensä kieriskellen liassa ruskeankeltaisten susikoirien kanssa. Leiripaikan toisella puolella, täysin erillään siitä seisoi toinen leiri, jossa oli kaksi telttaa. Tämä leiri kuulut valkoiselle miehelle. Ja ellei muu, niin jo yksistään paikan valinta oli omansa ilmaisemaan tämän seikan. Hyökkäyksen sattuessa hallitsi se intiaanien asemapaikkaa sadan yardin alalta: puolustuksen tullessa kysymykseen oli "sillä etuna, että se sijaitsi korkealla mäellä, josta"oli vapaa näköala; jos vihdoin tappio sattuisi oli kahdenkymmenen yardin päässä jyrkkä mäki, jota pitkin tie johti suoraan kanooteille alhaalla. Toisesta teltasta kuului sairaan lapsen oikukasta itkua ja äidin rauhoittavaa laulua. Ulkona, sammuvan nuotion ääressä istui kaksi miestä keskustellen keskenään. — Mitä? Minäkö rakastaisin kirkkoa kuin uskollinen lapsi? Hyvä! Rakkauteni siihen on niin suuri, että päiväni ovat menneet sitä paetessani ja yöt raskaissa unelmissa tehdessäni itselleni tiliä tästä rakkaudestani. Kuulkaa! — Puoliverisen ääni muuttui vihaiseksi murinaksi. — Olen syntynyt Red Riverillä. Isäni oli valkoihoinen, yhtä valkoinen kuin te. Mutta te olette jenkki, hän oli syntyään englantilainen ja sivistyneen miehen poika. Äitini taasen oli päällikön tytär ja minä olin mies. Niin, helppoa ei ollut määritellä minkälainen veri suonissani virtasi, sillä asuinhan valkoisten parissa, lukeuduin heihin ja isäni sydän sykki minussa. Ja sitten sattui niin, että siellä oli tyttö — valkoinen — joka katseli minua suopein silmin. Hänen isänsä omisti suuria maa-aloja, paljon hevosia, ja hän oli mahtava henkilö omiensa keskuudessa ja ranskalainen alkuperältään. Hän sanoi, että tyttö ei ollut selvillä siitä mitä todella tahtoi, hän keskusteli paljon tyttärensä kanssa ja oli kovin vihastunut tapahtuneesta. Mutta tyttö tiesi mitä tahtoi, sillä pian me seisoimme papin edessä. Mutta tytön isä oli ollut meitä nopeampi ja pettävin lupauksin oli hän saanut kirkonpalvelijan kieltämällä meiltä siunauksensa asettamaan niin, ettemme voisi elää yhdessä. Kuten kirkko ensi aluksi ei ollut tahtonut siunata syntymistäni, samoin se nyt kielsi avioliittoni ja tahri käteni ihmisverellä. Hyvä! Tällä tavoin on minulla siis syytä rakastaa kirkkoa. Sentähden minä iskin pappia vasten hänen juorusuutaan, ja me otimme pari nopeata hevosta, tyttö ja minä, ja ratsastimme Port Pierreen, jonka papin tiesimme olevan hyväsydämisen ihmisen. Mutta aivan kintereillämme seurasivat tytön isä ja veljet ja hyvät ystävät. Ja me taistelimme hevosten kiitäessä täyttä laukkaa, kunnes olin lyönyt kolme alas satulasta, ja ne toiset jatkoivat Port Pierreen. Mutta me, tyttö ja minä, käännyimme vuorille itään ja metsiin, ja me elimme yhdessä, mutta meitä ei oltu vihitty — ja se oli hyvän kirkon ansio, kirkon, jota rakastin niinkuin uskollinen poika. — — Mutta pankaa nyt merkille, sillä tässä tulee esiin tuo naisen kummallisuus, jota yksikään mies ei voi käsittää. Yhdessä satuloista, jotka tyhjensin, oli hänen isänsä, ja hevoset, jotka tulivat jäleltäpäin, musersivat hänet kavioillaan. Tämän me näimme, tyttö ja minä, mutta minä olisin sen unohtanut, ellei hän olisi sitä muistanut. Ja hiljaisina iltoina, kun päivän metsästys oli päättynyt, nousi se meidän välillemme, samoin yön äänettömyydessä nukkuessamme tähtien alla, juuri nyt kun meidän olisi täytynyt olla yksi. Se seurasi meitä kaikkialle. Hän ei siitä koskaan puhunut, mutta se istui tulemme ääressä ja vieraannutti meidät toisistamme. Tyttö koetti työntää sen luotaan, mutta silloin se juuri kiihdyttikin hänen mieltänsä, niin että saatoin lukea sen hänen silmistään ja kuulla hänen epätasaisesta hengityksestään. — — Sitten synnytti hän minulle lopuksi lapsen — tytön — ja kuoli. Minä palasin äitini heimon luo hankkiakseni lapselleni mahdollisuuden elää. Mutta käteni olivat tahratut ihmisvereen, niin, huomatkaa, ne olivat kirkon ansiosta ihmisveren tahraamat. Ja pohjoisesta saapuneet ratsastajat etsiskelivät minua, mutta äitini veli, joka siihen aikaan oli päällikkönä isänsä jälkeen, piiloitti minut ja antoi minulle hevosia ja ruokaa. Ja me lähdimme, tyttäreni ja minä, kauas Hudsonlahden rannalle, jossa asusti vähän valkoisia miehiä, ja kysymykset, joita he tekivät, eivät olleet monet. Minä työskentelin yhtiön metsästäjänä, oppaana, ja koirienajajana, kunnes tyttäreni oli varttunut naiseksi, pitkäksi; ja solakaksi sekä kauniiksi katsannoltaan. — — Te tiedätte, että talvi täällä on pitkä ja yksinäinen, ja että se helposti synnyttää huonoja ajatuksia ja rumia tekoja. Varastonhoitaja oli kovasydäminen mies ja rohkea. Mitään sellaista hänessä ei ollut, että naiset olisivat kiintyneet häneen. Mutta hän kiinnitti katseensa tyttäreeni, josta oli tullut nainen. Jumalan Äiti! Hän lähetti minut koirineni pitkälle matkalle, jotta sillä aikaa voisi — te ymmärrätte, hän oli kova mies, mies ilman sydäntä. Tyttäreni oli, voimmehan sanoa, kokonaan valkoinen ja hänen sielunsa oli valkoinen, ja hän oli kelpo nainen — no niin, hän kuoli. — Yö oli jääkylmä kun palasin; olin ollut poissa muutamia kuukausia ja koirat ontuivat saapuessani perille. Intiaanit ja puoliveriset katselivat minua vaieten, ja; minä en sanonut sanaakaan, ennenkuin koirat olivat ruokitut ja minä itse olin syönyt navakasti kuten ainakin mies, jota työnteko odottaa. Sitten minä puhuin, pyysin selvitystä, mutta he ikäänkuin karttoivat minua peläten vihaani ja sen seurauksia. Sana sanalta tuli asia kuitenkin kerrotuksi, surkea asia, ja he ihmettelivät, että saatoin olla niin rauhallinen. — — Kun he olivat lopettaneet, menin varastonhoitajan taloon rauhallisempana kuin nyt siitä kertoessani. Hän oli pelästynyt ja pyytänyt puoliverisiä auttamaan itseään, mutta nämä eivät hyväksyneet hänen tekoaan, vaan jättivät hänet yksin selviytymään asiasta. Silloin oli hän juossut papin taloon. Minä seurasin sinne. Mutta tullessani perille oli pappi ovella vastassani ja alkoi ladella lempeitä sanoja, että vihastunut mies ei saa mennä oikeaan eikä vasempaan, vaan on hänen käännyttävä suoraan Jumalan puoleen. Rukoilin häntä isän oikeutetun vihan nimessä päästämään minut edelleen, mutta hän vastasi, että voisin sen tehdä vain hänen ruumiinsa yli, ja sitten hän vannotti minua rukoilemaan. Nähkääs, se oli kirkko, jälleen kirkko, sillä minä menin hänen ruumiinsa yli ja lähetin varastonhoitajan tapaamaan tyttäreni oman jumalansa luo, joka on huono jumala ja valkoisten miesten jumala. — — Niin jouduin peräänkuulutettavien luetteloon, alempana olevaan asemaan lähetettiin sana, ja minulle tuli kiire eteen. Katosin Suuren Orjajärven alueen kautta, Mackenzie-laaksoa alas pitkin ikuisia jäätiköitä, poikki Valkoisten Vuorien, ohi Yukonin suuren mutkan ja aina tänne saakka. Ja tähän päivään saakka ovat teidän kasvonne ensimäiset, mitkä sen jälkeen näen valkoisella miehellä. Ja toivottavasti viimeisetkin! Täällä oleva kansa, joka on minun kansaani, on yksinkertaista väkeä, ja se on nostanut minut kunniaan. Minun sanani on heidän lakinsa ja heidän pappinsa tottelevat käskyjäni, sillä muuten en minä heitä sietäisi. Kun puhun heidän nimissään, puhun omasta puolestani. Me vaadimme saada elää rauhassa. Teidän kansaanne me emme tarvitse. Jos me sallimme teidän istua tuliemme ääressä, niin teidän jäljessänne tulevat kirkkonne, pappinne ja jumalanne. Siis tietäkää: jokaisen valkoisen miehen, joka saapuu kylääni, minä pakoitan kieltämään jumalansa. Te olette ensimäinen, ja minä tahdon olla teille suopeamielinen. Mutta parasta olisi, että täältä poistuisitte ja mitä pikemmin, sen parempi itsellenne. — — En ole vastuussa veljieni teoista — sanoi toinen merkityksellisesti hymyillen ja täyttäen piippunsa. Hay Stockard oli joskus yhtä ajattelevainen sanoissa kuin hän oli rohkea teoissa, mutta vain joskus. — Mutta minä tunnen teidän rotunne — vastasi toinen. — Teillä on paljon veljiä ja te väkenne kanssa kuljette vain toisten edellä. Aikaa myöten he tulevat valtaamaan tämän maan, mutta ei minun aikanani Olen kuullut heidän jo saapuneen Suuren joen pääjuoksulle, ja hyvän matkaa alempana joella ovat venäläiset. — Hay Stockard nosti päänsä yhdellä nykäyksellä. Tämähän oli yllättävä maantieteellinen paljastus. Hudson Bay-yhtiön asemalla Fort Yukonissa oltiin toista mielipidettä joen suunnasta; siellä otaksuttiin joen päättyvän Jäämereen. — Yukon laskee siis Beringin mereen? — hän kysyi. — Sitä en tiedä, mutta alempana ovat venäläiset, paljon venäläisiä. Ja sellaisia ei ole täällä eikä siellä. Voittehan mennä itse, niin näette omin silmin, mutta Koyukukia ylöspäin teidän ei pidä mennä, niinkauan kuin sotilaat ja papit tottelevat minun määräyksiäni. Niin kuuluu minun käskyni, Punaisen Babtisten, jonka sana on laki, ja joka on tämän kansan päällikkö. — — Mutta jos en menisikään alas venäläisten, enkä takaisin veljieni luo? — — Silloin joudutte te nopeasti jumalanne luo, joka on huono jumala ja valkoisten miesten jumala. — Aurinko nousi veripunaisena pohjoiselle taivaanrannalle. Punainen Babtiste nyökkäsi kevyesti ja asteli: takaisin leiriinsä punarinta-satakielen liverrellessä. Hay Stockard poltti piippunsa tyhjäksi tulen ääressä. Tuijottaessaan heikkenevään hiillokseen hän koetti ajatuksissaan seurata Koyukuk-joen tuntematonta yläjuoksua, tuon ihmeellisen joen, jonka pohjoisnavanpuoleinen retkeily päättyi täällä, missä se liitti vetensä liejuiseen Yukon-virtaan. Jos erään haaksirikkoutuneen merimiehen viimeisiin sanoihin oli luottamista, hän kun oli tehnyt tämän kamalan matkan maitse, ja jos hänen nahkaliiveistään tavattu pullo, joka sisälsi kultahiekkaa, jotain merkitsi, niin silloin olisi Pohjolan aarreaitta tuolla ylhäällä ikuisen talven maassa. Ja sinne johtavan portin kaitsijana seisoi Punainen Baptiste, tämä puolienglantilainen sekasikiö ja luopio, ja hän sulki tien. — Haa! — Hay Stockard potkaisi hiilloksen sammuksiin. Sitten ojentautui hän laiskasti seisomaan ja kääntyi huolettomin ilmein katselemaan hohdetta pohjoisella taivaanrannalla. 2. Hay Stockard sinkautti muutamia äidinkielensä karkeita, yksitavuisia kirosanoja. Hänen vaimonsa kohoitti katseensa padoista ja pannuista katsahtaen hänkin terävästi joelle. Vaimo oli kotoisin Taslinin maasta, ja hän oli oppinut määrittelemään miehensä kiihtyneet mielentilat. Koskipa kysymys taittunutta kengänhihnaa tai äkkinäistä hengenvaaraa, heti hän saattoi kuulemistaan kirouksista päätellä minkä arvoinen asia oli. Ja sentähden ymmärsi hän nyt, että kysymyksessä oli sellaista, mikä ansaitsi huomiota. Pitkä kanootti, jonka airoissa mailleen menevä aurinko välkehti, läheni joen yläjuoksulta käsin ohjautuen kohti maihinnousupaikkaa. Hay Stockard seurasi veneen kulkua jännittynein ilmein. Kolme miestä kohottautui ja kumartui, kumartui ja kohottautui säännöllisessä tahdissa; mutta punainen huivi, joka oli kierretty yhden miehen pään ympäri, veti hänen huomion puoleensa. — Bill! — hän huusi. — Bill hei! — Veltto jättiläinen kompuroi huojuvin; askelin toisesta teltasta ulos haukotellen ja hieroen unisia silmiään. Mutta uni karkkosi hänestä heti nähdessään vieraan kanootin. — Tuhat tulimmaista! Tätä vielä puuttui! Senkin kirottu taivaaseen kaitsija! — Hay Stockard kurottautui ottamaan pyssynsä, mutta ei sitä sitten ottanutkaan, hymähti vain katkerasti. — Lähettäkää luoti hänen niskaansa — ehdotti Bill. — Siten hänestä helpoiten pääsemme. Varmasti hän turmelee meiltä kaiken jos päästämme hänet tänne. — Mutta Stockard hylkäsi tämän äärimmäisen ehdotuksen ja kääntyi käskemään vaimonsa palaamaan askareihinsa. Sitten huusi hän Billin pois rannasta. Kaksi kanooteissa seurannutta intiaania kiinnitti aluksen rantateloihin, ja kirkaspäähineinen matkustaja lähti astelemaan mäkeä ylös. — Paavali Tarsolaisen lailla tervehdin minä teitä. Olkoon rauha ja Jumalan armo teidän kanssanne! — Tervehdys vastaanotettiin nyrpeällä vaiteliaisuudella. — Hay Stockard, jumalankieltäjä ja filistealainen, tervehdykseni! Teidän sydäntänne hallitsee mammona, ilkeät henget raatelevat sieluanne ja teltassanne on nainen, jonka kanssa te elätte luvattomassa rakkaussuhteessa. Ja kaikkien näitten syntienne tähden olen minä, Sturges Owen, Jumalan lähetti, saapunut teidän luoksenne erämaahan kehoittamaan ja käskemään teitä ajoissa kääntymään ja katumaan pahoja tekojanne. — — Säästäkää nuo lörpötyksenne, säästäkää! — keskeytti Hay Stockard suuttuneena. — Pian te tarvitsette kaiken taitonne, jos riittääkään, Punaista Baptistea vastaan, joka asuu tuolla. — Hän osoitti kädellään intiaanileiriä, jossa Punainen Baptiste koetti saada selvyyttä vastatulleesta. Sturges Owen, valistaja ja Herran apostoli, meni jyrkänteen reunalle ja käski miehensä noutamaan leiritarpeet. Stockard seurasi häntä. — Kuulkaa — tämä sanoi tarttuen lähetyssaarnaajaa olkapäähän. — Onko elämänne teille jonkin arvoinen? — — Elämäni on Herran huomassa, minä olen vain mitätön työmies Hänen viinitarhassaan. — — Voi, jättäkää jo tuo! Haluatteko, että teitä kidutetaan? — — Jos se on Herran tahto. — — No, sen päämäärän te täällä saavutatte millon tahansa, mutta sitä ennen tahtoisin teille antaa hyvän neuvon. Ottakaa se varteen tai ei — miten haluatte. Jäädessänne tänne keskeytyy työnne. Ja samainen kohtalo kohtaa ei vain teitä vaan niinikään seuralaisianne, Billiä, vaimoani — — — — — — joka on Belialin tytär, eikä usko pyhään evankeliumiin — — — ja minuakin. Paitsi kärsimyksiä itsellenne, tuotatte te niitä, myös meille. Paleltuani viime talvena yhdessä kanssanne, kuten hyvin muistanette, tiedän teidän olevan hyvän miehen ja hullun. Jos te pidätte velvollisuutenanne työskennellä pakanoitten hyväksi, niin pahaa siitä ei voine sanoa, mutta työnne mahdollisia seurauksia älkää unohtako. Tuo mies, Punainen Baptiste, ei ole intiaani. Hän on samaa rotua kuin mekin, hän on minunlaiseni visakallo ja yhtä mieletön mielipiteittensä kiihkoilija kuin tekin. Kun te molemmat kohtaatte, nousee helvetillinen melu, ja minulla ei ole vähäisintäkään halua sotkeutua selvittelyihinne. Ymmärrättekö? Noudattakaa neuvoani ja matkustakaa pois täältä. Seuratessanne jokea alas te tulette venäläisten luo. Heidän joukossaan on varmasti kreikkalaiskatolilaisia pappeja, ja he auttavat teitä pääsemään onnellisesti Beringin merelle — Yukon-virran suulle — ja sieltä ei sitten ole vaikeata palata sivistyneisiin oloihin. Luottakaa sanoihini ja lähtekää täältä niin pian kuin Herramme sen myöntää. — — Se, jonka sydämessä Herra asustaa ja jonka kädessä on evankeliumi, ei pelkää ihmisiä eikä saatanaa — vastasi lähetyssaarnaaja järkähtämättömästi. — Tahdon tavata tuon miehen ja kamppailla hänen kanssansa. Yhdenkin luopion palauttaminen lammaslaumaan on suurempi arvoinen kuin tuhannen pakanan käännyttäminen. Se, joka on voimakas pahassa, saattaa tulla suureksi hyvänteossa, siitä on meillä esimerkkinä Saul, joka lähti Pamaskukseen saattaakseen kristittyjä vankeja Jerusalemiin. Tiellä kuuli hän Vapahtajan äänen, joka sanoi: Saul, Saul — miksi vainoot minua? Siitä lähtien Paavali muuttui Herran palvelijaksi ja hänestä tuli yksi kaikkein suurimpia sielujen pelastajia. Ja niinkuin tämä Paavali Tarsolainen, niin työskentelen minäkin Herran viinimäessä; tahdon kärsiä koettelemuksia ja tuskia, loukkauksia ja pilkkaa, lyöntejä ja kidutuksia Herrani nimessä. — — Tuokaa tänne ylös se pieni teepussi sekä kattilallinen vettä — huusi hän seuraavassa silmänräpäyksessä seuralaisilleen. — Ja älkää unohtako hirvenlihaa ja paistinpannua. — Kun hänen miehensä, jotka hän itse oli käännyttänyt, saapuivat rantaäyräälle, polvistuivat he kaikki kolme, kädet ja selkä lastattuina leiritarpeilla, ja kiittivät Jumalaa erämaan halki suorittamansa onnellisen matkan johdosta. Hay Stockard katseli heitä ivansekaisella tyytymättömyydellä; heidän liikkeittensä romantillisuus ja juhlallisuus ei liikuttanut hänen kovaa sydäntään. Punainen Baptiste seurasi yhä tapahtumia avonaisen paikan tuolta puolen; hän pani merkille rukoilevien tutunomaiset asenteet, ja hän muisteli nuorta naista, joka oli jakanut vuoteen hänen kanssaan tähtitaivaan alla vuorilla ja metsissä sekä tytärtään, joka lepäsi jossain synkän Hudson lahden rantamalla. 3. — Hitto vie, Baptiste — en olisi saattanut edes ajatella sellaista. En hetkeäkään. Myönnän miehen olevan hullun ja suurtakaan hyötyä hänestä ei ole, mutta kaikissa tapauksissa en voi häntä luovuttaa, ymmärrättehän! — Hay Stockard vaikeni ja koetti senjälkeen ilmaista sydämensä synnynnäisen siveysopin seuraavalla tavalla: — Tuo mies on suututtanut minua, Baptiste, sekä nyt että aikaisemminkin, ja monet kerrat on hän tuottanut minulle kaikenlaisia ikävyyksiä. Mutta te ymmärrätte minua kun sanon — hän on samaa rotua kuin minä — valkoinen mies — ja — ja — niin, minä en voisi koskaan ostaa elämääni hänen elämällään, en vaikkapa hän olisi neekeri. — — Olkoon niin — kuului Punaisen Baptisten vastaus. — Olen antanut teidän vapaasti valita. Palaan takaisin pappieni ja sotilaitteni kanssa, ja teidän on kiellettävä jumalanne tai muuten minä tapan teidät. Luovuttakaa pappi minulle, niin saatte itse lähteä rauhassa täältä. Muussa tapauksessa päättyy kulkunne tähän. Minun kansassani kytee vihamielisyys teitä kohtaan, jopa lapsissakin. Katsokaa tuonne — ne ovat nyt juuri varastaneet kanoottinne. — Hän osoitti kädellään joelle. Joukko alastomia poikia oli vastakkaisella niemeltä uinut virran mukana kanooteille, joita he nyt kuljettivat poispäin ja edettyään rihlapyssyn kantaman ulottuvilta he kiipesivät veneenlaitojen yli ja sousivat maihin. — Jättäkää pappi minulle ja te saatte kanoottinne takaisin. Niin. Sanokaa mielipiteenne, mutta älkää hätäilkö. — Stockard pudisti päätään. Hänen katseensa osui vaimoon Taslinin mailta, vaimoon, joka istui lähettyvillä pitäen hänen omaa lastaan rinnoillaan ja hän olisi epäröinnyt päätöksessään, ellei olisi tullut katsahtaneeksi edessä seisoviin miehiin. — Minä en pelkää — huomautti Sturges Owen. — Herra suojelee minua voimakkaalla kädellään, ja minä olen valmis menemään yksin tämän uskottoman leiriin. Vielä ei ole liian myöhäistä. Usko siirtää vuoria. Yhdennellätoista hetkellä voin käännyttää hänen sielunsa oikealle tielle. — — Töytäiskää tuo Baptiste lurjus kumoon ja otamme hänet kiinni — kuiskasi Bill käheästi herransa korvaan lähetyssaarnaajan jatkaessa puhettaan pakanalle. — Pidämme hänet panttivankina ja kidutamme häntä, jos nuo toiset käyvät sietämättömiksi. — — Ei — vastasi Stockard. — Annoin hänelle sanani, että hän voisi tulla rauhassa keskustelemaan kanssamme. Tavanmukaiset sodansäännöt, Bill — vain sodansäännöt. Ja hän on käyttäytynyt rehellisesti, on varoittanut meitä ja muutakin sentapaista, ja — niin enhän, hitto vie, voi rikkoa sanaani, mies! — — Voitte joka tapauksessa luottaa siihen, että hän kyllä panee uhkauksensa täytäntöön. — — Siitä ei ole epäilystäkään, mutta en tahdo, että puoliverinen voisi kerskua olevansa minun kunniallisempi. Mutta miksi emme suostuisi hänen pyyntöönsä — antamalla hänelle lähetyssaarnaajan teemme lopun koko jutusta? — — Ee-ei — venytteli Bill epäröiden. — Puristaako varpaitasi — mitä? — Bill hieman punastui, mutta ei vastannut. Punainen Baptiste odotti yhä lopullista päätöstä. Stockard meni hänen luokseen. — Asianlaita on kuin kerroin. Saavuin teidän kyläänne, Baptiste, aikomuksella edetä Koyukukia ylöspäin. Tarkoitukseni eivät olleet pahat. Sydämeni oli vapaa pahasta. Ja on sitä nytkin. Niin ilmestyi tämä pappi kuten te häntä nimitätte. Minä en ole tuonut häntä tänne. Hän olisi tullut olinpa täällä tahi en. Mutta koska hän nyt on täällä ja hän kuuluu minun kansaani, niin olen minä velvollinen auttamaan häntä. Ja tässä sanassani aion pysyä. Ja mitään lastenleikittelyä siitä ei ole tuleva. Sillä kun leikki jälleen hiljenee, on kylänne oleva autio ja tyhjä ja teidän kansanne tuhoutunut aivan kuin suuren nälänhädän sattuessa. Tosin mekin häviämme samoin kuin useimmat sotureistanne — Mutta ne, jotka jäävät elämään, saavuttavat rauhan; outojen jumalien ja vieraitten pappien porina ei sitten enää tule surisemaan heidän korvissaan. — Molemmat miehet kohottivat olkapäitään ja erkanivat; puoli-intiaani palasi takaisin leirilleen. Lähetyssaarnaaja kutsui molemmat seuralaisensa luokseen ja kolmisin he syventyivät rukoukseen. Stockard ja Bill hakkasivat kirveillään lähellä seisovat, harvalukuiset petäjät maahan ja laittoivat niistä sopivan varusteen. Lapsi oli nukahtanut ja vaimo asetti sen nahkakasan päälle, minkä jälkeen hänkin ryhtyi auttamaan leirin linnoittamisessa. Kun valmistukset olivat saatetut loppuun menivät molemmat miehet avonaiselle paikalle ja hakkasivat parista kohden pensaikon pois. Vastakkaiselta leiriltä kajahti sotarumpujen pärinä ja pappien äänet, näiden lietsoessa kansassa vihaa. — Pahinta on että ne tulevat hyökkäämään joukottain — valitti Bill heidän palatessaan kirveet olalla takaisin. — Ja että he odottavat keskiyön tuloa, jolloin on vaikea tähdätä. — — Siis parhainta alkaa leikki heti. — Bill sieppasi kirveen asemesta rihlapyssynsä ja valikoi huolellisesti tuen itselleen. Eräs poppamies, joka oli heimolaisiansa pitempi, erottautui hyvin muusta joukosta. Bill tähtäsi häneen. — Onko kaikki kunnossa? — hän kysyi. Stockard avasi ampumatarvelaatikon, osoitti vaimolle turvallisen paikan ja antoi merkin ampua. Poppamies kaatui. Hetken verran vallitsi täydellinen hiljaisuus, mutta sitten kuului raivokasta ulvontaa ja luunuolisade viilsi ilmaa. — Haluaisinpa nähdä kaatamani lurjuksen — selitti Bill ladatessaan pyssynsä uudelleen. — Voisin vannoa ampuneeni häntä silmien väliin. — — Mitäpä apua siitä olisi. — Stockard pudisti päätään alakuloisesti hymyillen. Baptiste oli kaikesta päättäen saanut tyynnytettyä sotaisimmat miehensä, sillä intiaanit eivät ryhtyneetkään laukauksen johdosta hyökkäykseen päivänvalossa, vaan peräytyivät nopeasti kylästä luodin kantaman ulkopuolelle. Käännytysinnon kiihkeimmillään ollessa, kun Sturges Owen tunsi itsensä Jumalan käden suojelemaksi, olisi hän ilman pelkoa yksin uskaltautunut uskottomien leiriin yhtä valmiina ihmeen tapahtumiseen kuin marttyyri kuolemaan. Mutta sitä seuranneella odotusajalla hänen uskonvimmansa heikkeni ja luonnollinen itsesäilytysvaisto astui etualalle. Ruumiillinen kauhu voitti haltioituneen toivehikkuuden, rakkaus elämään kävi suuremmaksi kuin rakkaus Jumalaan. Mitään uutta tämä ei ollut. Hän tunsi uskonsa heikkenevän, kuten monasti aikaisemminkin. Olihan hän ennenkin taistellut sitä vastaan, mutta turhaan. Hänelle muistui mieleen, kuinka hän kerran keskellä vuolasta virtaa seuralaistensa mielipuolten tavoin taistellessa hirmuisia jäävuoria vastaan vaarallisimmilla hetkellä oli heittänyt airon kädestään ja alkanut hädissään huutaa Jumalalta armoa. Ja sentapaista oli hänelle sattunut muulloinkin. Tämänlaiset muistot eivät olleet mieluisia. Hän tunsi häpeävänsä sielunsa heikkoutta, sitä, että ruumis niin helposti anasti ylivallan. Mutta — rakkaus elämään, rakkaus elämään! Sitä hän ei voinut tukahduttaa. Se se oli saanut hänen esi-isänsä jo ammoisista ajoista saakka jatkamaan sukua ja se häntäkin velvoitti tekemään samoin kuin he. Hänen urhoollisuutensa, jos sitä siksi voi nimittää, oli uskonkiihkon tuotetta, kun sitä vastoin Stockard ja Billin rohkeus johtui syvälle juurtuneesta ihanteellisuudesta. Heidän rakkautensa elämään ei ollut sen vähäisempi, mutta rakkaus rodun perintätapoihin oli paljon voimakkaampi — hekin pelkäsivät kuolemaa, mutta silti he eivät halunneet häpeän hinnalla ostaa omaa elämäänsä. Lähetyssaarnaaja nousi hetkellisen uhrautumishalun innoittamana. Hän puolittain ryömi rintavarustuksen yli mennäkseen vastakkaiseen leiriin, mutta pian hän vaipui voihkien maahan. Koko hänen ruumiinsa vapisi ja hän alkoi ääneensä valittaa: — Henki on voimakas! Henki on voimakas! Kuka minä olen vastustaakseni Herran tahtoa? Jo ennen maailman luomista oli kaikki elämä kirjaan kirjoitettu. Minä vaivainen mato — kuinka voisin minä muuttaa sivua, edes yhtäkään sanaa siitä? tapahtukoon Herran tahto. — Bill kurottautui rintavarustuksen yli, nosti papin ylös ja pudisti häntä rajusti sanaakaan sanomatta. Sitten jätti hän tämän värisevän hermoläjän ja käänsi huomionsa molempiin puoliverisiin. He eivät näyttäneet tuntevan pelkoa, vaan valmistautuivat innokkaasti lähenevään taisteluun. Stockard oli puhellut hiljaisella äänellä Taslinin maalta olevan vaimon kanssa, ja nyt hän kääntyi katsomaan mihin lähetyssaarnaaja oli joutunut. — Tuokaa hänet tänne — komensi hän Billiä. Kun Sturges Owen oli asianmukaisesti asetettu hänen eteensä, sanoi hän käskevällä äänellä: — No niin — nyt teidän on tehtävä meidät mieheksi ja vaimoksi, mutta pian. — Senjälkeen kääntyi hän Billin puoleen ja jatkoi selittääkseen käytöstään: — Mahdotonta on edeltäkäsin tietää miten tämä jupakka päättyy ja senpä vuoksi parasta saada asiat järjestykseen. — Nainen alistui empimättä valkoisen herransa käskyyn. Hänelle vihkiminen ei ollut mistään merkityksestä. Katsantokantansa mukaisesti hän piti itseänsä Stockardin vaimona jo siitä lähtien kuin he olivat asettautuneet yhteen. Molemmat soutajat olivat todistajina. Bill seisoi lähetyssaarnaajan vieressä ja piti varansa, ja kun sormuksen antamisen aika tuli, niin tarttui Stockard paremman puutteessa etu- ja keskisormellaan naisen sormeen. — Ja nyt — suudelkaa morsianta! — komensi Bill. Ja Sturgen Owen oli liiaksi masennuksissa ollakseen tottelematta. — Ja nyt ristikää lapsi! — — Nopeasti ja kunnollisesti! —pauhasi Bill. — Meidän on valmistauduttava pitkälle matkalle — selitti isä ottaessaan lapsen äidin sylistä. — Erään kerran ollessani pitkällä matkalla oli minulla muassani kaikkea, paitsi ei suoloja. Ja sitä matkaa en voi unohtaa. Jos nyt vaimo ja lapsi on yöllä saatettava yli virran, niin kaikkea on pantava mukaan. Ymmärräthän Bill — varovaisuus ei ole vahingoksi. — Tuotiin astiallinen vettä ja kastetoimituksen loputtua kannettiin lapsi vaarattomaan nurkkaukseen rintavarustuksen suojaan. Nuo kaksi miestä sytyttivät tulen illallisen valmistamista varten. Aurinko kiisi pohjoista taivaanrantaa. Sen puoleiset pilvet muuttuivat verenpunaisiksi. Varjot pitenivät, ilma hämärtyi ja metsän pimennoissa elämä vähinerin kuoleutui. Vieläpä villilintujen joelta kuuluva käheä katkatus harveni ja hiljeni. Mutta vastakkaisen leirin alkuasukkaitten aikaansaama melu sitä vastoin kasvoi kasvamistaan, rummut pärisivät ja hurjat sotalaulut halkaisivat ilmaa. Mutta kun aurinko laski, lakkasi melu. Keskiyön aikana oli kaikki hiljaista. Stockard kohottautui polviensa varaan ja alkoi tähyillä hirsien välitse. Lapsi vaikeroi unissaan ja se hermostutti häntä. Äiti kumartui pienokaisen puoleen, mutta tämä olikin jälleen nukahtanut. Hiljaisuus oli aivan täydellinen. Silloin äkkiä punarinta-satakielet alkoivat laulaa täydellä kurkulla. Yö oli loppunut. Leirien välisellä avonaisella paikalla läheni joukottain tummia haamuja. Nuolet suhisivat, kaarijänteet vingahtelivät. Rihlapyssyt vastasivat kumeammassa äänilajissa. Voimakkaan käsivarren heittämä keihäs lävisti Taslinin mailta olevan naisen kumartuneena lapsen yli. Ja toinen keihäs sukeltautui puunrunkojen väliin pysähtyen lähetyssaarnaajan käsivarteen. Hyökkäystä oli mahdoton torjua. Avonaisen paikan keskellä makasi läjittäin ruumiita, mutta jäljelle jääneet hyökkäsivät yhä edelleen ja paiskautuivat rintavarustuksia vastaan tai niitten yli aivankuin mahtavat merenaallot. Sturges Owen pakeni telttaan, ja nuo toiset kolme miestä hautautuivat pian eteenpäin vyörivan ihmismeren jalkoihin. Vain Hay Stockardin onnistui jälleen kohota pinnalle. Hän käsitteli päällekarkaavia alkuasukkaita kuin vikiseviä koiranpenikoita. Hän oli saanut siepatuksi käteensä kirveen. Tumma käsi tarttui lapsen paljaaseen jalkaan, veti pienokaisen äitinsä ruumiin alta ja heitti murskaksi läheisintä kantoa vastaan. Stockard halkaisi pahantekijän kallon aina niskaan myöten ja teki sitten parempaa tilaa itselleen. Mutta villien rengas vain tiukkeni hänen ympärillään, keihäitä ja nuolia lensi häntä kohti aivan satamalla. Aurinko pilkisti esiin valaisten punertavilla säteillään taistelijat. Kaksi kertaa hänen kirveensä takertui kiinni liian syvän osuman vuoksi, ja vihamiehet pääsivät häneen käsiksi. Mutta jälleen hän työnsi heidät syrjään. Kaatuneita punanahkoja kasaantui hänen ympärilleen, hänen jalkansa polkivat kuolleita ja kuolevia, maa muuttui liukkaaksi verestä. Ja päivä valkeni ja linnut lauloivat — — — Äkisti intiaanit perääntyivät kauhun valtaamina hänen luotaan, ja hän nojautui hengästyneenä kirveeseensä. — Kautta sieluni! — huusi Punainen Baptiste.— Sinä olet todella mies. Kiellä Jumalasi, niin saat elää. — Stockard vannoi levollisesti, ettei hän tulisi sitä tekemään. — Katsokaa! Katsokaa! Pelkää kuin nainen! — Se oli Sturges Owen, joka vietiin puoli-intiaanin luo. Lukuunottamatta naarmua käsivarressa oli lähetyssaarnaaja säilynyt haavoitta. Täynnä mieletöntä kauhua tähyilivät hänen silmänsä joka suuntaan. Stockardherjaajan sankarivartalo, haavojen ja nuolien viileskelemänä, uhmaten nojautuneena kirveeseensä, välinpitämättömänä, lannistumattomana ja ylpeänä, kiinnitti hänen harhailevan katseensa. Ja hän tunsi suurta kateutta tätä miestä kohtaan, joka näin rauhallisena saattoi katsoa kuolemaa silmiin. Varmasti oli Kristus ollut samaa laatua — mutta ei hän, Sturges Owen. Ja minkätähden ei hän? Epämääräisesti hän tunsi esi-isiltään perimänsä hengen heikkouden ja hänet valtasi viha sitä kaiken määräävää voimaa kohtaan, joka oli tehnyt hänet, palvelijansa, näin heikoksi. Voimakkaampikin mies kuin hän olisi näin suuren vihan vallassa ja moisissa olosuhteissa joutunut kiusaukseen kieltää uskonsa, ja Sturges Owella ei ollut muita mahdollisuuksia valittavana. Peläten ihmisten vihaa hän voi pettää jumalan. Hänet oli kasvatettu palvelemaan Herraa ja tullakseen maahan lyödyksi. Hänelle oli annettu usko, mutta ei uskon voimaa. Ja se oli väärin. — Missä on nyt sinun jumalasi? — kysyi puoli-intiaani. — En tiedä. — Hän seisoi suorana ja jäykkänä kuin lapsi, joka vastaa ulkoa oppimansa katkismusläksyn. — Onko sinulla mitään jumalaa? — — On ollut. — — Ja nyt? — — Ei ole. — Hay Stockard kuivasi veren silmistään ja nauroi. Lähetyssaarnaaja katseli uteliaana häneen ollen kuin unessa. Hänet valtasi poissaolemisen tunne, ikäänkuin hänet olisi siirretty jonnekin kauas. Hän ei ottanut osaa siihen mitä oli tapahtunut tai tulisi tapahtumaan. Hän esiintyi vain kauempaa katselijana, niin, hyvin kaukaa. Baptisten sanat tuskin saavuttivat hänet. — Hyvin sanottu. Pitäkää silmällä, että tämä mies vapautetaan ja ettei hänelle mitään pahaa tapahdu. Lähteköön rauhassa täältä. Antakaa hänelle kanootti ja ruokatarpeita. Menköön venäläisten luo, niin että voi kertoa näiden papeille Punaisesta Baptistesta, jonka maassa ei ole mitään jumalaa. — He taluttivat lähetyssaarnaajan jyrkänteen reunalle, mutta tässä he pysähtyivät nähdäkseen murhenäytelmän loppuosan. Puoli-intiaani kääntyi nyt Hay Stockardin puoleen. — Jumalaa ei ole olemassa — saneli hän. Stockard nauroi vastaukseksi. Eräs nuori alkuasukas kohotti keihäänsä iskuasentoon. — Onko sinulla jumala? — — On! Minun isieni Jumala. — Stockard tarttui lujemmin kirveensä varteen. Punainen Baptiste antoi merkin ja keihäs lensi suoraan kohti Stockardin rintaa. Sturges Owen huomasi keihäänkärjen pistävän esiin selästä — hän näki Stockardin naurussa suin horjuvan, ja kuinka keihäänvarsi tunkeutui yhä syvemmälle miehen kaatuessa. Sitten hän meni alas joelle ja lähti venäläisten luo kertomaan Punaisesta Baptistesta, jonka maassa ei ole mitään jumalaa. — SIWASH-NAINEN. — Jos minä olisin — Naisen sanat sinänsä eivät olleet niin räikeät, mutta se musertava ylenkatse, joka kiilui hänen mustissa silmissään, ei jäänyt huomaamatta molemmilta teltassa olevilta miehiltä. Tommy, englantilainen merimies, väänteli itseään, mutta vanha, ritarillinen Dick Humphries, kalastaja Cornwallista ja entinen amerikkalainen lohikapitalisti, hymyili naiselle yhtä hyvänsuopeasti kuin konsanaan. Hän oli antanut naisille niin lavean tilan parkkiintuneessa sydämessään, ettei hän osannut harmistua heidän nyreillä olostaan, kuten hänellä oli tapana sanoa, tai kun heidän rajoitettu näköpiirinsä esti heitä tarkkaamasta asiaa joka puolelta. Ja sentähden he eivät sanoneet mitään, nämä kaksi miestä, jotka kolme päivää sitten olivat ottaneet naisen puoleksi paleltuneena telttaansa, jossa hän oli lämminnyt, ja antaneet hänelle ruokaa sekä pelastaneet hänen tavaransa intiaanikantajain käsistä. Sitäpaitsi oli viimeksimainittu teko vaatinut heiltä joukon dollareita, puhumattakaan siitä, että heidän oli täytynyt käyttää väkivaltaa — Dick Humphriesin oli koko ajan pitänyt seistä silmä pyssyntähtäimellä Tommyn jaellessa intiaaneille kantopalkkiot oman arviointinsa mukaan. Sinänsä koko tapahtuma oli vähästä merkityksestä, mutta sitä suurempiarvoinen se oli naiselle, joka epätoivoisen yksinäisenä oli mukana yhtä epätoivoisella Klondyke-ryntäyksellä vuonna 1897. Miehet yleensä olivat sidotut omiin pakoittaviin tehtäviinsä, ja he eivät hyväksyneet sitä, että naiset yksinpäin olivat lähteneet uhmaamaan napaseudun vaikeuksia. — Jos minä olisin mies, niin varmasti tietäisin mitä tehdä — toisti Molly, nainen, jonka silmät säkenöivät, tuoden sen kautta ilmi viideltä perättäiseltä amerikkalaispolvelta perimänsä karskiuden. Seuranneen hiljaisuuden vallitessa asetti Tommy pannullisen korppuja Yukon-liedelle ja lisäsi polttoaineksia. Hänen auringonpaahtama ihonsa oli saanut punertavan hohteen, ja hänen kumartuessa alas voi huomata hänen niskansa olevan aivan tulipunaisen. Dick työnteli taukoamatta kolmikulmaista purjeneulaa repaleisten solkihihnojen läpi, eikä antanut hyväntahtoisuutensa vähimmässäkään määrin häiriytyä rajuilmasta, joka uhkasi purkautua heidän häväistyssä teltassaan. — Niin — jos te siis olisitte mies? — hän kysyi ystävällisyyttä ilmaisevalla äänellä. Kolmikulmainen neula juuttui kosteaan nahkaan, ja hän lakkasi hetkiseksi työskentelemästä. — Silloin minä myös _olisin_ mies. Minä kiinnittäisin kantamukset selkääni ja lähtisin eteenpäin. Minä en kuluttaisi aikaa leirissä täällä, kun Yukon voi jäätyä minä päivänä tahansa, ja kun tavarat eivät ole edes kannettavan matkan puolitiessä. Ja te — te olette miehiä, ja te istutte täällä kädet ristissä ja pelkäätte vähäistä tuulta ja sadetta! Tahdonpa todella sanoa teille, että meidän jenkkimme ovat toisenlaista tekoa. _He_ lähtisivät Dawsoniin, vaikka heidän olisi kuljettava helvetin liekkien läpi. Ja te, te — — — Kunpa olisin mies! — — Minä iloitsen siitä, ettette ole mies, rakas lapsi — Dick Humphries kietaisi rihman neulan ympärille ja veti sen sitten parilla näppärällä väännöllä ja kerran nykäisemällä nahan läpi. Ankara tuulenpuuska antoi teltalle ohimennen aimo korvapuustin, ja jäänsekainen sade rytisi hirveällä voimalla ohutta telttakangasta vasten. Savu, joka ei päässyt kohoamaan ylöspäin, löi sensijaan alas täyttäen teltan tuoreen kitkerällä kuusipuuntuoksulla. — Hyvä Jumala! Minkätähden nainen ei pysty käsittämään järkisyitä? — Tommy kohotti päänsä savusta ja silmäili tyttöä kirvelevin ja vuotavin silmin. — Ja miksei mies kykene osoittamaan miehuutta? — Tommy hypähti pystyyn päästäen kirouksen, mikä olisi saattanut vähemmän arkaluontoisen naisen kauhun valtaan. Hän riuhtaisi lujat köysisolmut auki niin että teltan ovi avautui. Kaikki kolme katselivat ulos. Näky ei ollut rohkaiseva. Surkean näköisen etualan muodostivat muutamat läpimärät teltat, joitten takaiseen alaspäin viettävään maastoon kaikkialla tulvehtiva vesi oli syönyt syvän uoman yhtyen alempana kuohuvaan vuoristokoskeen. Siellä täällä näkyi vaivaiskuusia, jotka olivat juurtuneet ohueeseen, liettyneeseen maahan ja osoittivat oikeata metsää olevan lähistöllä. Taaempana, vastakkaisella rinteellä, häämöittivät sadekuurojen läpi valkoisen, aavemaisen jäätikön epämääräiset piirteet. Heidän parhaillaan katsellessa ulos irtautui sen mahtavalta etusivulta suuri lohkare syöksyen alas laaksoon, jossa se osui kohtaan, missä maa pinnan alta osui olemaan onttoa, niin että syntyi pauhina, joka hetkeksi yritti myrskyn äänen. Molly vetäytyi tahtomattaan kauemmaksi ovelta. — Katsokaa tuonne, nainen! Katsokaa silmät suurina! Kolme mailia myrskyssä Crater Lake'en — kahden jäätikön yli — yli jäähuurteesta liukkaiden kalliokielekkeiden — kahlata polvia myöten tulvan kuohuttamissa koskissa. Katsokaa, te jenkkinainen, minä sanon — katsokaa. Tuolta tapaatte rakkaita maamiehiänne! — Tommy viittoi intohimoisesti vapisevalla kädellään kohti huojuvia telttoja. — Ne ovat jenkkejä jokaikinen. Ja ovatko _he_ taipaleella? Onko siellä edes yhtä ainoata naisesta syntynyttä, joka olisi kiinnittänyt taakan selkäänsä? Ja te ryhdytte opettamaan meille miehille mitä tehdä? Katsokaa, sanon minä! — Uusi hirvittävän suuri lumivyöry syöksyi jäätiköltä alas laaksoon. Tuuli työntyi oviaukosta sisään ja pullistutti teltan seinämät niin, että koko teltta huojui kuin suuri, maahan kiinnitetty ilmapallo. Savu tunkeutui joka paikkaan ja jääkiteet pieksivät heidän kasvojaan ja käsiään. Tommy kiskaisi äkisti ovisuojuksen alas ja ryhtyi jälleen kyyneliä kysyvään askarteluunsa lieden ääressä. Dick Humphries paiskasi korjaamansa hihnat nurkkaan ja sytytti piippunsa. Molly oli joksikin aikaa mykistetty. — Minun vaatteeni! — huudahti hän äkkiä puolittain itkien — naisellisuus oli saanut hänessä ylivallan. — Ne jäivät varastoteittaan aivan päällimmäisiksi ja tietysti ne nyt menevät piloille! Kokonaan piloille! — — Malttakaahan toki! — virkahti Dick viimeisen valittavan sanan päästyä tytön huulilta. — Älkää niitten vuoksi olko huolissanne, pikku ystäväiseni. Ikäni Ikäni perusteella soveltuisin hyvin teille sedäksi ja minulla on teitä vanhempi tytär, ja minä hankin teille uudet rimssut ja rämssyt Dawsoniin tultuamme, vaikka se minulle maksaisi viimeiset dollarini. — — Dawsoniin tultuamme! — Tytön ääni ilmaisi jälleen mitä syvintä halveksumista. — Kyllä te lahoatte matkan varrelle, te hukutte johonkin pieneen lätäkköön — te — englantilaiset! — Näillä räjähdyksentapaisen kiivaasti lausumillaan sanoilla hän oli ilmaissut keksimänsä pahimman herjauksen. Ellei _siitäkään_ olisi apua, niin mikä sitten tepsisi noihin miehiin? Tommyn niska muuttui jälleen tulipunaiseksi, mutta hän puri vain hammasta sanomatta sanaakaan. Dickin silmät kävivät entistä lempeämmiksi. Hänellä oli Tommyyn nähden se etu, että hänellä aikoinaan oli ollut valkoinen vaimo. Viiden amerikkalaissyntyisen sukupolven veri voi määrätyissä olosuhteissa koitua sangen kiusalliseksi perinnöksi, ja niin saattaa esimerkiksi käydä, kun on joutunut lähimmän sukulaiskansan jäsenten vieraanvaraisuutta nauttimaan. Molemmat miehet olivat englantilaisia. Maalla ja merellä olivat tytön esi-isät ja heidän jälkeläisensä voittaneet englantilaiset. Ja samoin tulisivat he vastedeskin tekemään. Hänen rotunsa perintätavat puolustivat hänessä entisyyttä. Hän tosin oli nykyajan nainen, mutta mahtava menneisyys kiehui hänen veressään. Ei yksistään Molly Travis käyttänyt kumisia saappaita, kuttaperkka-takkia ja solkihihnoja; kymmenien tuhansien manalle menneiden sisarien varjokädet kiristivät lujemmiksi hänen solkihihnojaan ja saivat aikaan sen, että hänen yhteenpuristettujen huultensa ja silmiensä ilme kävi niin päättäväiseksi. Hän, Molly Travis, tahtoi saattaa häpeään nämä englantilaiset, ja nuo lukemattomat varjot tulisivat häntä tehtävässään auttamaan. Kumpikaan mies ei millään tavalla estellyt tyttöä. Kerran Dick ehdotti, että tyttö ottaisi päällensä hänen öljytakkinsa, koska hänen omansa oli tuskin paperia kestävämpi moisessa myrskyssä. Mutta tyttö ilmaisi omapäisyytensä niin pontevasti, että Dick senjälkeen keskitti kaiken huomionsa vain piippuunsa, kunnes tyttö ulkoapäin oli sitonut teltansiekaleet kiinni ja lähtenyt astelemaan poispäin vettä tulvehtivassa maassa. — Luuletko, että hän selviytyy? — Dickin kasvojen ilme ei ollut yhtä rauhallinen kuin hänen äänensä. — Ettäkö selviytyy? Jos hän pysyy pystyssä varastohuoneelle saakka, niin voit olla varma siitä, että hän tulee pähkähulluksi pakkasesta ja kärsimyksistä. Vai selviytyisi? Halpaantunut ja sekapäinen hänestä tulee. Kyllähän sinä sen tiedät, Dick, sinä, joka olet ollut myrskyn kynsissä Cap Hornin ympärillä. Sinä tiedät, miltä tuntuu maata märssypurjeen raa'alla tällaisessa ilmassa ja kamppailla jääkiteitä ja lunta vastaan seilien ollessa jäästä kankeat. Lopulta sitä on valmis heittämään kaiken oman onnensa nojaan ja itkemään kuin sylivauva. Vaatteitako noutamaan? Hän ei kykenisi eroittamaan hametta teekannusta tai huuhtelukattilasta. — — Oli kai väärin, että päästimme hänet menemään? — Mitä vielä. Jumala minua auttakoon, Dick, mutta varmasti hän olisi tehnyt tämän teltan pieneksi helvetiksi meille koko loppumatkan ajaksi, ellemme olisi päästäneet häntä lähtemään. Vika on siinä, että hänelle on suotu liiaksi intoa. Mutta tämä retki sitä kaiketi hieman jäähdyttää. — — Niin, tyttö on aivan liian karski — myönsi Dick. — Mutta kunnon tyttö hän on joka tapauksessa. Hemmetin hullua oli hänen lähteä moiselle retkelle, mutta pidän hänestä kuitenkin paljon enemmän kuin senkaltaisista naisista, jotka koko ajan kuin haluaisivat sanoa: ota minut syliini ja kanna minua! Hän muistuttaa meidän äitejämme, Tommy, niin että kyllä sinun on annettava anteeksi hänen karskiutensa. Kunnon miehen synnyttäjäksi vaaditaan kelpo naista. Lapsi ei ime miehuutta hentomielisen äidin rinnoilta. Ei lehmä milloinkaan kykene tiikeriä synnyttämään. — — Ja kun naisväki käy tolkuttomaksi, pitääkö meidän muitta mutkitta tyytyä siihen, niinkö? — — Se olisi kyllä parasta. Terävä puukko lyö syvemmän haava kuin tylsä — mutta sehän ei lainkaan edellytä takomaan terää tylsäksi. — — Lienet hyvinkin oikeassa, mutta mitä erikoisesti naisväkeen tulee, niin tuntuu minusta siltä kuin olisi kohtalainen terävyys paikallaan. — — Mitäpä sinä siitä tietäisit? — kysyi Dick. — Vähän sentään. — Tommy kurottautui ottamaan käteensä parin Mollyn märkiä sukkia ja levitti ne polvilleen kuivamaan. Dick katsoi häneen ärtyisästi ja meni sitten kaivelemaan Mollyn yösäkkiin, josta hän veti esille muutamia kastuneita vaatekappaleita ja levitti ne kuivamaan liedestä säteilevään lämpöön. — Muistaakseni olet sanonut, ettet ole ollut naimisissa?— sanoi hän. — Olenko sanonut? No, enhän olekaan — tahtoo sanoa — niin, totta pulmakseni olen ollut. Ja sellaisen kelpo naisen kanssa, että vertaistaan tuskin tapaa. — — Pettikö ankkuri ja myrsky vei mennessään? — — Tavallaan — — — Lapsivuode — lisäsi Tommy hetken vaitiolon jälkeen Pavut kiehuivat liian rajusti, niin että hänen oli ne siirrettävä kauemmaksi liedelle. Sitten silmäili hän korppujaan, koetteli niitä puutikulla ja nosti ne sivulle heittäen samalla kostean pyyhenliinan niitten päälle. Kuten Dickin laisilla miehillä oli tapana, niin hänkin hillitsi heränneen mielenkiintonsa ja odotti vaitiollen. — Naiseni oli aivan toista maata kuin Molly — Siwash-heimoa, näetkös. Dick nyökkäsi merkiksi, että oli ymmärtänyt. — Ei niin ylpeä ja tahdonluja, mutta peräti uskollinen myötä- ja vastoinkäymisessä. Hän hoiti airoa yhtä hyvin kuin kuka tahansa ja kesti nälkää kärsivällisesti kuin Job. Meni keulaan, kun se useammin oli veden alla kuin päällä ja kokosi purjeet yhtä rivakasti kuin mies. Kerran otin hänet mukaan kullanetsintäretkelle ylämaahan Teslin taholle, ohi Surprise Daken ja Little Yellow-Headin. Muona loppui, ja me söimme koiramme. Koirat loppuivat, ja me söimme valjaat, mokkasiinit ja turkikset. Mutta hän ei päästänyt pienintäkään valitusta, ei vähäisintäkään ilmettä, mikä oli sanonut: 'ota minut syliisi ja kanna minua!' Ennen lähtöämme oli hän ehdottanut, että ottaisin enemmän ruokavaroja mukaan, mutta kun ne sitten loppuivat, niin ei hän kertaakaan kiusoitellut minua sanomalla: 'mitä minä sanoin lähtiessämme?' 'Ei se mitään merkitse, Tommy', sanoi hän päivä päivältä, vaikka olikin niin heikko, että tuskin kykeni lumikenkiä nostamaan, ja vaikka jalkansa olivat ponnistuksista pahasti hiertyneet. 'Ei se merkitse kerrassaan mitään. Tahdon mieluummin kuihtua nälkään sinun omanasi, Tommy, kuin olla George-päällikön _kloochina_, hänen, joka viettää _potlachia_ joka päivä. George oli chilcatkansan päällikkö, näetkös, ja hän olisi kauhean mielellään ottanut naiseni. — — Suuria päiviä ne silloiset. Olin todella pulska poika saapuessani rannikolle. Karkasin eräästä valaanpyyntilaivasta, _Pole Starista_, Unalaskassa, ja kuljin alas Sitkaan muuan saukonpyytäjän matkassa. Siellä yhdyin Onnen-Jackin seuraan — tunnetko hänet? — — Oli loukkujeni peräänkatsojana Columbiassa — vastasi Dick. — Melko hurjapäinen velikulta, eikö niin? Ja kiintynyt wiskyyn ja naisiin? — — Juuri hän. Pidin kauppaa hänen kanssaan pari myyntikautta — hooch-juomia ja huopia ja sentapaista. Sitten hankin oman aluksen ja etten olisi hänen tiellään, siirryin minä Juneaun taholle. Ja siellä se oli kuin minä tapasin Killisnoon — lyhykäisyyden vuoksi aloin häntä nimetä Billyksi. Kohtasin hänet intiaanien järjestämässä tanssitilaisuudessa rannalla. George-päällikkö oli siltä vuodelta päättänyt kauppa-asiansa stickskansan kanssa, joka asui solan toisella puolella, ja hän oli Dyeasta saapunut juhlaan puoli heimoa mukanaan. Tanssipaikka kiehui siwasheja, ja minä olin ainoa valkoinen. Kukaan ei tuntenut minua paria nuorta miestä lukuunottamatta, jotka olin tavannut Sitkan seuduilla, mutta Onnen-Jack oli minulle jutellut paljon heistä. — — He puhuivat kaikki chinookkieltä, mutta heillä ei ollut aavistustakaan siitä, että minä osasin papattaa sitä paremmin kuin monet heistä — ainakin paremmin kuin pari tyttöstä, jotka olivat tulleet Haines Missionsista Lynn Canalia ylöspäin. Mainitut tytöt olivat näppärän näköisiä, kauniita katsella ja vähältä piti, etten käynyt heitä lemmiskelemään, luonteeltaan he olivat terhakoita kuten äsken syntyneet turskanpoikaset — ja aivan liian suulaita, käsitäthän. Senjohdosta, että olin uusi tulokas alkoivat he tehdä pilaa minusta tietämättä, että ymmärsin jokaikisen sanan, minkä he lausuivat. – — En ollut asioista tietääkseni, vaan aloin tanssia Tillyn kanssa, ja mitä kauemmin tanssimme, sitä enemmän sydämemme lämpenivät. 'Varmasti hän katselee itselleen tyttöä', sanoi toinen Missionsin tytöistä, ja toinen heilahutti niskojaan ja vastasi: 'Ihmekkös hänen on saadessa, kun tytöt kilvan heittäytyvät poikien syliin'. Kaikki ympärillä seisovat nuoret miehet ja naiset alkoivat nauraa hihittää kuultuaan tytön vastauksen. 'Hän on kaunis poika', sanoi edellinen tyttö. En tahdo kieltää näyttäneeni poikamaiselta ja ihonikin oli sileä, mutta itse asiassa olin jo monet vuodet käynyt täydestä miehestä, niin että tytön sanat suututtivat minua. 'Tanssii päällikön tyttären kanssa', hihitti toinen, luulen, että George pian iskee häntä airon lavalla ja lähettää hänet sinne, missä hänen oikea paikkansa on'. Päällikkö oli tähän asti ollut surkean näköinen, mutta nyt hän alkoi nauraa polviaan pidellen. Hän oli pitkä roikale ja olisi kyllä voinut lyödä airolla. — — Mistä nuo tytöt ovat? — kysyin Tillyltä tanssissa pyöriessämme. Ja heti kun hän oli maininnut heidän nimensä, muistui mieleeni kaikki mitä Onnen-Jack oli heistä kertonut. Hän oli kuvannut koko heidän elämänsä yksityisseikkoja myöten — sellaisiakin tapahtumia, joista heidän omaisillaan ei ollut aavistustakaan. Mutta minä pysyin yhä vaiti ja seurastelin vain Tillyn kanssa Missionsin tyttöjen silloin tällöin päästellessä suustaan kirpeitä huomautuksiaan, joille kaikki toiset nauroivat. 'Odota hetkinen, Tommy', sanoin itselleni, 'odota vielä vähän!' — — Ja minä maltoin mieleni siihen asti, kunnes seura alkoi hajaantua ja huomasin, että George oli hankkinut airon minua varten. Kaikki pitivät varmana, että tanssin loputtua syntyisi meteli. Mutta minä astuin joukon keskelle yhtä huolettomana kuin nyt tässä istun. Missionsin tytöt sinkauttivat vasten kasvojani sukkeluuden ja vaikka olinkin sangen kiukuissani piti minun purra huuliani pysyäkseni totisena. Sitten käännyin äkkiä heidän puoleensa. — — Oletteko jo kaiken sanonut? — kysyin heidän omalla kielellään. Olisitpa nähnyt heidän ilmeensä, kun kuulivat minun puhuvan chinoockkieltä. Ja minä päästin koko kaunopuheisuuteni valloilleen. Kuvasin kaiken minkä tiesin heistä itsestään ja koko heidän suvustaan, heidän isistään ja äideistään, sisaristaan ja veljistään — kerroin tarkalleen, mitä kustakin tiesin. Vedin esille kaikki heidän kolttosensa, pälkähät, joissa he olivat olleet ja kaikki ne häpeätahrat, joihin he olivat syyssä. Pelkäämättä seurauksia löylyytin minä heitä oikein olan takaa, ilman armoa. Kaikki kokoontuivat ympärillemme. He eivät olleet tähän mennessä tavanneet valkoista miestä, joka olisi osannut niin näppärästi käytellä heidän papatustaan kuin minä. Kaikki nauroivat paitsi molemmat Missionsin tytöt. Päällikkö Georgekin unohti aironsa tai liekö hänessä herännyt niin suuri kunnioitus minua kohtaan, ettei hän ryhtynyt sitä käyttämään. — — Ja tytöt sitten! 'Ole vaiti, Tommy!' he huusivat ja kyyneleet valuivat pitkin heidän poskiaan. 'Oi, ole niin kiltti ja vaikene. Tahdomme olla oikein kilttejä. Aivan varmasti, Tommy, siihen voit luottaa'. Mutta olinhan selvillä heistä, ja minä en säälinyt heidän ainoatakaan heikkoa kohtaansa. Enkä hellittänyt, ennenkuin he langeten polvilleen rukoilivat minua vaikenemaan. Pidin koko ajan silmällä George-päällikköä, mutta tämä näytti epäröivän uskaltaako vai ei käydä kimppuuni ja nauroi lopuksi pois mielestään koko jutun. — — Niin se oli. Ja ennenkuin sinä iltana erosin Tillystä, annoin hänelle lupauksen, että palaisin suunnilleen viikon kuluttua ja että silloin halusin tavata häntä. Hänen sukunsa ei ole järin paksunahkaista myötä- ja vastenmielisyyden osoittamisessa, ja hän itse näytti kovin tyytyväiseltä, tuo rehellinen sielu. Niin, hän oli kelpo tyttö, enkä laisinkaan ihmettele sitä, että päällikkö oli häneen ihastunut. — — Minua onnisti mainiosti. Riistin tuulen päällikön purjeista jo ensi luovailulla. Aikomukseni oli ottaa tyttö mukaani ja purjehtia alas Wrangelin seuduille, kunnes pahin myrsky olisi ohi ja George tyyntynyt, mutta minun ei ollut sallittu saada häntä niin helpolla. Hän asui setänsä luona — holhoojansa — ja tämä sairasti keuhkotautia tai jotain sentapaista pitkällistä vaivaa. Setänsä oli milloin parempi milloin huonompi, ja tyttö ei halunnut jättää häntä ennen lopun tuloa. Poikkesin heidän luokseen juuri ennen lähtöäni nähdäkseni miten kauan sairautta voi kestää. Mutta tuo vanha veitikka oli luvannut tytön päällikölle ja nähdessään minut raivostui hän niin että sai verensyöksyn keuhkoihin. — — 'Tule noutamaan minut, Tommy, sanoi tyttö hyvästellessämme toisiamme rannalla. 'Saatuani sanan sinulta tulen heti paikalla', vastasin. Ja suutelin häntä valkoisen miehen lailla, niinkuin rakastaja ainakin, kunnes hän alkoi väristä kuin haavanlehti ja itsekin jouduin siinä määrin pois suunniltani, että vähältä piti, etten mennyt auttamaan ukkorähjää pikemmin maailman rajan tuolle puolelle. — — Suuntasin kulkuni Wrangelin puoleen, ohi S:t Maryn aina Kuningatar Charlottan maahan saakka, ja kävin kauppaa ja kuljetin wiskyä ja käytin alustani sen ohella muihinkin puuhiin. Sitten tuli talvi, kova ja kireä, ja minä olin jälleen Juneaussa, kun sana saapui. 'Tule', ilmoitti lähettinsä, Killisnoo sanoo: 'Tule heti!' — 'Mitä uutta?' kysyin minä. 'Päällikkö George', vastasi mies. _'Potlach._ Hän tehdä Killisnoo omansa _klooch.'_ — — Niin, oli tuima talvinen sää. Pohjoismyrsky ulvoi, suolavesi jäätyi heti kannelle ajauduttuaan, ja vanha purteni ja minä ponnistelimme siitä huolimatta eteenpäin nuo sata mailia Dyeaan. Minulla oli lähtiessäni laivamiehenä muuan Douglass-saarelainen, mutta puolitiessä pyyhkäisivät aallot hänet mereen. Kolmeen kertaan risteilin edestakaisin paikalla, mutta en hänestä nähnyt vilahdustakaan. — — Kohmettui tietysti heti kylmästä — keskeytti Dick ripustaessaan Mollyn hameen kuivamaan — ja silloin hän vajosi, luonnollisesti, suoraa päätä pohjaan kuin lyijymöhkäle. — — Niin juuri. Lopun matkaa purjehdin sitten yksinäni, mutta olin melkein puolikuollut saapuessani Dyeaan eräänä pimeänä iltana. Vuorovesi osui onnekseni ja niin ohjasin purteni aivan joen suulle. Mutta tuumaakaan pitemmälle en päässyt, sillä suolaton jokivesi oli kovassa jäässä. Köydet ja väkipyörät olivat kauttaaltaan jäänpeittämät, niin etten uskaltanut laskea suurpurjetta enkä liian klyyvariakaan. Jätin siis kaiken niinkuin se oli, matkavalmiiksi, heitin huovan ympärilleni ja suuntasin kulkuni poikki lakeuden leiriä kohti. Ajatteles — siellä oli suuret kestit. Kaikki Chileetistä olivat kerääntyneet sinne kuin yhteispäätöksestä — mukana koirat, pienet lapset ja kanootit — puhumattakaan Hundöronilaisista ja Little Salmonsin ja Missionsin väestöä. Ainakin puolisen tuhatta alkuasukasta oli kokoontunut viettämään Tillyn häitä ja ketään toista valkoista miestä ei ollut kahtakymmentä mailia lähempänä. — — Minuun ei kukaan tullut kiinnittäneeksi huomiota, sillä olin kietaissut huovan pääni ympärille, niin että kasvojani ei voinut nähdä, ja kahlasin polviani myöten koira- ja lapsilaumassa, kunnes pääsin etualalle. Juhlaa vietettiin puitten ympäröimällä, suurella avonaisella kentällä; oli sytytetty valtavia nuotioita ja lumi oli tallattu mokkasiineilla kovaksi kuin sementti. — Lähinnä minua seisoi Tilly, punaisenhelakka puku yllään ja helmillä koristeltuna ja vastapäätä häntä päällikkö mahtavimpain miestensä kanssa. Shamanilla oli apunaan toisten heimojen suurimmat poppamiehet, ja minä värisin ytimiäni myöten seuratessani heidän saatanallisia edesottamisiaan. Kesken kaiken juolahti mieleeni: mitähän tuttavani Liverpoolissa sanoisivat, jos näkisivät minut tällä hetkellä? Ja mieleeni johtui vaaleaverinen Gossie, jonka veljen löylyytin aikalailla ensimäiseltä retkeltä palattuani syystä, että poika ei pitänyt siitä, että pelkkä merimies hakkaili hänen sisartaan. Ja Gossie ajatuksissani katselin Tillyä. Kummallista tämä maailman meno, mietiskelin ajatuksissani, ei ollut äitini uneksinut imettäessään minua rinnoillaan, että poikansa joutuisi tällaisia kohtaloja kokemaan. — — Niin, sellaista se oli. Ja kun juhla oli ylimmillään, kun valaannahkarummut pärisivät ja papit lauloivat, sanoin Tillylle: 'Oletko valmis?' Ja voi hyvä Jumala! Hän ei värähtänyt, eikä edes katsahtanut minuun! Mutta hän vastasi, 'tiesin että tulisit', vastasi hitaasti ja rauhallisesti ja hänen hiljainen äänensä muistutti kevätpurojen solinaa. 'Missä?' — 'Joenrannalla korkean rantatörmän alla' kuiskasin. 'Lähdet täältä kun sanon.' — Olenko tullut maininneeksi, että siellä oli susikoiria laumoittain? Siellä ja täällä — joka askeleella niitä kohtasi, ja ne olivat kesyjä susia, ei muuta. Kun suku käy liian harvalukuiseksi, parittuvat ne villien metsäsukulaistensa kanssa, ja jälkeläisistä tulee hurjia tappelupukareita. Aivan mokkasiinieni edessä loikoi muuan tällainen iso peto ja kantapäitteni takana toinen samanlainen. Nykäisin voimakkaasti edessä olevan hännästä, ja kun susikoira kääntyi puraistaakseen paikkaan, missä käteni oli ollut, paiskasin takana olleen eläimen suoraan sen kitaan. 'Nyt!' huudahdin Tillylle. — — Sinä tiedät miten hurjasti tuollaiset koirat tappelevat. Muutamassa silmänräpäyksessä oli ainakin satakunta koiraa ilmitappelussa keskenään. Naiset ja lapset sotkeutuivat toisiinsa, ja koko leirissä vallitsi pian kuvaamaton sekasorto. Tilly oli lähtenyt ja minä seurasin perästä. Mutta päästyäni jonkun matkaa tulin katsahtaneeksi taakseni ja minut valtasi paha henki: heitin huovan ja käännyin takaisin leiriin. — — Koirat olivat nyt piiskatut eroon toisistaan ja ihmisvilinä oli asettumaisillaan. Mutta kukaan ei ollut oikealla paikallaan ja siitä johtui, ettei oltu pantu merkille Tillyn poissaoloa. 'Halloo!' sanoin minä ja tartuin päällikön käteen. 'Kohotkoon _potlachisi_ savu useasti taivaalle ja suokoon _Sticks_ sinulle runsaasti turkiksia ensi keväänä!' — — Et voi kuvitella, Dick, kuinka tyytyväinen hän oli nähdessään minut siellä. Hänhän nyt oli yläkynnessä ja vietti häitään Tillyn kanssa. Hänellä olisi nyt tilaisuus aimolailla pöyhistellä edessäni. Leirissä oli yleisesti kerrottu, että halusin tytön itselleni ja sentähden läsnäoloni saattoi miehen ylpeäksi. Kaikki tunsivat minut nyt, kun olin ilman huopaa, ja kaikki alkoivat hihittää ja kuiskailla keskenään. Olihan moinen "sattuma hemmetin hupaisa, ja minä lisäsin sen hauskuutta teeskentelemällä olevani asiasta tietämätön. — — 'Mistä täällä on kysymys?' tiedustelin. — 'Kuka täällä häitä viettää?' — — 'George-päällikkö', vastasi shamani ja kumarsi syvään päällikölle. — "Tietämäni mukaan pitäisi hänellä olla jo kaksi _kloochia_ ennestään?" — — "Mutta hän ottamas lisää — kolmansi!" Jälleen kumarrus päällikölle. — — "Vai niin". Käännyin poispäin, ikäänkuin asia ei minua laisinkaan huvittaisi. Mutta se ei auttanut, sillä nyt kaikki alkoivat huutaa kuin yhdestä suusta: "Killisnoo! Killisnoo!" — — "Killisnoo — no, mitä hänestä?" — kysyin. — "Killisnoo George-päällikön _klooch_" — papattivat intiaanit. "Killisnoo _klooch_." — — Minä säpsähdin ja käännyin George-päällikön puoleen. Hän nyökkäsi päällään ja pöyhisteli itseään. — "Ei hänestä tule sinun _kloochiasi_" — ilmoitin juhlallisesti. "Hänestä ei ikipäivinä tule sinun _kloochiasi_ — toistin hänen käydessä aivan mustaksi muodoltaan ja alkaessa hapuilla metsästyspuukkoaan. — "Katsokaa tänne!" — huusin minä käyden vaikuttavaan asentoon. "Suuria taikatemppuja. Katsokaa!" — Riisuin kintaat käsistäni, käärin hihansuut ylös ja tein kaikenmoisia taikaliikkeitä ilmassa. "Killisnoo!" huusin. "Killisnoo! Killisnoo!" — Intiaanit arvelivat minun osaavan taikoa ja alkoivat tuntea pelkoa. Kaikki silmät kohdistuivat minuun; kenelläkään ei ollut aikaa huomata, että Tilly oli poissa. Sitten huusin Killisnoon nimen vielä kolmasti, odotin hieman ja huusin jälleen kolme kertaa. Kaiken tämän tein sen tähden, että saisin kaiken näyttämään salaperäiseltä ja kuulijani hermostumaan. George-päällikkö joutui aivan ymmälle ja tahtoi keskeyttää hullutteluni. Mutta shamanit olivat sitä mieltä, että tuli odottaa ja että he kyllä pitäisivät silmänsä auki ja minut aisoissa tai jotain sentapaista. Ja lisäksi päällikkö oli taikauskoinen retkale ja luullakseni hän hieman pelkäsi valkoisen miehen taikamahtia. — — Sitten huudahdin "Killisnoo!" niin pitkäveteisesti ja laulavalla äänellä, että huutoni muistutti suden ulvontaa — ja kaikki naiset alkoivat väristä ja miesten ulkomuoto muuttui vakavaksi. — "Katsokaa!" Hypähdin pari askelta eteenpäin ja viittasin eräälle ryhmälle squav-naisia — tiedäthän, että helpompi on pettää naisia kuin miehiä. "Katsokaa!" Kohotin ylös sormeni ja osoitin ilmaan ikäänkuin lennossa olevaa lintua näyttääkseni. Ylös — yhä ylemmäksi — korkealla pääni yläpuolella olin seuraavinani sitä silmilläni, kunnes se katosi pilviin. — "Killisnoo" sanoin katsahtaen George-päällikköön ja samalla osoitin yläilmoja kohti. "Killisnoo." — Ja Herra minua varjelkoon, Dick, eikös hullutukseni tehnytkin toivomaani vaikutusta. Vähintäin puolet heistä näki Tillyn katoavan korkeuteen. He olivat juoneet wiskyäni Janeaussa, ja rohkenenpa väittää, että he silloin olivat nähneet vieläkin merkillisempiä näkyjä. Miksikä minä en olisi kyennyt aikaansaamaan moista, minä, joka myin pulloihin teljettyjä pahoja henkiä? Osa naisista kirkui. Kaikki kuiskailivat keskenään. Minä asetin käsivarteni ristiin rintani päälle, ja he vetäytyivät loitommalle minusta. Nyt oli minun lähdettävä. "Ottakaa hänet kiinni! huusi George, Kolme tai neljä miestä lähestyivät minua, mutta minä pyörähdin äkisti heitä kohden ja tein muutamia taikaliikkeitä ja osoitin samalla ylös ilmaan ikäänkuin aikomukseni olisi lähettää heidät samaa tietä kuin Tillyn. Tarttuako minuun? Ei, sitä he eivät olisi uskaltaneet tehdä. Päällikkö piti heille nuhdesaarnan, mutta sekään ei saanut heitä liikahtamaan paikoiltaan. Silloin yritti George itse hyökätä kimppuuni — mutta minä uudistin taikani ja hän pelkäsi yhtä suuresti kuin nuo muutkin. — "Käske shamanisi tekemään yhtä suuria ihmeitä kuin minä olen tehnyt tänä iltana", sanoin minä. "Kutsukoot he Killisnoon takaisin pilvistä jonne hänet lähetin!" Mutta papit kyllä tiesivät, mihin he taikuuksillaan pystyivät. "Synnyttäkööt _kloochisi_ sinulle yhtä monta poikalasta kuin joessa keväisin on lahnanpoikasia", lisäsin ja käännyin poislähteäkseni — "ja älköön leirisavusi milloinkaan lakatko kohoamasta kohti korkeuksia." — Mutta jos ne elukat olisivat huomanneet millaisia hyppyjä tein heti päästyäni heidän näkyvistään pikemmin purrelle joutuakseni, niin kaiketi he olisivat luulleet, että taikavoimani oli vaikuttanut myös minuun itseenikin. Tilly oli sillä välin pysyäkseen lämpimän hakannut jäätä pois aluksesta, ja niin me lähdimme heti paikalla purjehtimaan. Ja voinet kuvitella matkaamme, kun sanon, että myrsky puski täysin voimin purjeisiimme ja jäiset hyökyaallot löivät yli laidan joka minuutti. Moisessa kirotussa säässä saimme olla puolen yötä — minä peräsimessä ja Tilly hakkasi jäätä pois — kunnes ohjasin Porcupine Islandin rantaan. Huopamme olivat läpimärät, samoin tulitikut, jotka Tilly kuivatti rinnoillaan. — Luulenpa siis oppineeni tuntemaan naisia, Dick. Seitsemän vuotta me elimme miehenä ja vaimona, purjehdimme yhdessä sekä hyvät että huonot säät, mutta sitten hän kuoli, keskellä talvea, kuoli synnytykseen kaukana Chilcat-asemalla. Viimeiseen hetkeen asti piteli hän minua kädestä; ja jää oven sisäpuolella kohosi kohoamistaan ja valkoinen huurre täytti ikkunaruudut; ja luoksemme läheni kuolema ja hiljaisuus. Sinä et ole kuunnellut tuollaista hiljaisuutta, Dick, ja suokoon Jumala, ettei sinun sitä koskaan tarvitsisi kuulla istuessasi kuolinvuoteen ääressä. Niin, kuunnellako sitä? Kuunnella, kuunnella, kunnes tuntuu siltä kuin oma hengitys ulvoisi sumusireenin voimalla, ja sydän lyö ja pauhaa aivan kuin suuret meren mainingit rantaa vastaan. — — — — Killisnoo oli siwashi, Dick, mutta oi, mikä verraton nainen! Valkoinen, ihan valkoinen, Dick, kauttaaltaan valkoinen ja läpikuultava. Loppunsa lähetessä sanoi hän minulle: "Säilytä höyhenpatjani, Tommy, säilytä se aina". Minä lupasin niin tehdä. Ja sitten hän avasi silmänsä ja ne olivat täynnä tuskaa. "Minä olen ollut sinulle hyvä vaimo, Tommy, ja sentähden tahdon — sinun täytyy luvata — sanat tuskin erkanivat hänen huuliltaan — että ensi kerralla otat valkoisen vaimoksesi. Ei toistamiseen siwashia, Tommy-. Minä tiedän. Juneaussa tapaat paljon valkoisia naisia. Tiedän miten asia on. Kansasi nimittää sinua squaw-mieheksi, sinun heimosi naiset kääntävät päänsä toisaalle kohdatessaan sinut kadulla ja heidän luoksensa sinä et voi mennä kuten toiset miehet. Minkätähden? Syystä, että vaimosi on siwashi. Eikö olekin niin? Ja se ei ole hyväksi. Sentähden minä kuolen. Lupaa minulle! Suutele minua merkiksi, että lupaat." — Suutelin häntä, ja hän nukahti kuiskaten: "Se on hyvä". Mutta noina viimeisinä silmänräpäyksinä, kun kumarruin hänen puoleensa painaakseni korvani hänen huulilleen, havahtui hän vielä kerran ja sanoi: "Muista lupauksesi, Tommy." Ja niin hän kuoli lapsivuoteeseen kaukana Chilcat-asemalla. — Teltta huojui ja painui miltei litteäksi myrskyn kynsissä. Dick täytti piippunsa sillä välin kuin Tommy valmisti teen ja asetti sen lieden syrjälle Mollyn paluuta odottamaan. Niin, miten kävi naisen, jonka silmät iskivät tulta ja jonka suonissa amerikkalaisveri kuohahteli? Hän oli parhaillaan paluumatkalla teltalle, jääsateen ja myrskyn sokaisemana, horjuen ja kaatuillen, tuulen tunkeutuessa hänen kurkkuunsa niin että hän oli vähältä tukehtua, hän saapui miltei nelinkontin teltalle. Myrsky riuhtoi raivoisasti hänen selkäänsä kiinnitettyä suurta kantamusta. Väsyneesti hän koetti sormillaan aukoa yhteensidottuja oviverhoja, mitkä Tommyn ja Dickin piti päästää hänelle auki. Sitten pinnisti hän viimeiset voimansa, hoippui sisälle ja lysähti umpi uuvuksissa lattialle. Tommy irroitti kantohihnat ja sieppasi kantamuksen tytön hartioilta. Sitä nostaessaan kuului sisältä kattiloiden ja pannujen kolinaa. Dick, joka parhaillaan oli kaatamassa wiskyä mukiin, vilkuili tytön toisella puolella seisovalle toverilleen. Tommy iski silmää takaisin. Hänen huulensa muodostivat sanan: "Vaatteet!" mutta Dick pudisti nuhtelevasti päätään. — Tässä olisi, pikku ystävä — hän sanoi Mollyn juotua wiskyn ja hiukkasen virkistyttyä — vähän kuivia vaatteita. Sulkeutukaa niihin. Me pujahdamme siksi aikaa ulos lujittamaan teltan kiinnitysköysiä. Ja pukeuduttuanne voitte huutaa meille, niin tulemme sisälle ja syömme yhdessä päivällisen. Huutakaakin lujasti, kun olette valmis! — — Herra suokoon, Dick, arveluni oikeaksi, että tämä läksytys olisi loppumatkan ajaksi taltuttanut hänen liiallisen terävyytensä — läähätti Tommy heidän päästessä suojaisemmalle puolelle telttaa. — Mutta onhan tuo terävyys itse asiassa parasta hänessä — vastasi Dick ja koetti suojella päätään jääkidekuurolta, joka tuiskahti teltannurkkauksen takaa. — Mollyssä on samaa ydintä kuin mitä on sinussa ja minussa, Tommy — sitkeyttä, jota oli äideissämmekin. SUURI KYSYMYS. I. Rouva Saytherin menestys Dawsonissa muistutti tähdenlentoa. Hän saapui sinne keväällä koiravaljakoilla ranskalais-kanadalaisen saattueen mukana, häikäisi ja loisti paikkakunnalla lyhyen kuukauden ja jatkoi sitten matkaansa jokea ylöspäin niin pian kuin jäät sulivat. Naisista köyhä Dawson ei voinut koskaan oikein käsittää tätä pikaista poislähtöä, ja sen merkittävimmät miehet tunsivat kaipuuta ja ikävää, kunnes löydöt Nomen seuduilla saivat vanhat asiat unohtumaan. Sillä Dawson oli ollut kovin ihastunut rouva Saytheriin ja ottanut hänet avosylin vastaan. Hän oli kaunis, ihastuttava ja kaiken hyvän lisäksi leski. Tästä johtui, että hän sai ihailijoikseen joukon eldoradolaispohattoja, virkamiehiä ja seikkailuhaluisia nuorukaisia, jotka kaikki olivat kauan ikävöineet hienohelmojen läheisyyttä. Kaivosinsinöörit tunsivat syvää kunnioitusta hänen miehensä, eversti Saytherin muistoa kohtaan, ja syndikaatin jäsenet ja kaupungin edustajat puhuivat ihailevasti miehen toiminnasta, sillä Valtioissa tämä oli tunnettu etevänä kaivosmiehenä ja Lontoossa oli hänen maineensa kenties vieläkin suurempi. Mutta miksi hänen leskensä — juuri hänen leskensä — oli tullut Pohjan perille, kas siinä päivän suuri kysymys. Miehet näillä seuduilla olivat kuitenkin käytännöllistä väkeä, he eivät välittäneet arveluista, vaan tyytyivät tosiseikkoihin. Ja suurelle osalle heistä oli Karen Sayther ylen tärkeä tosiseikka. Ettei rouva Sayther katsonut asiaa samalta kannalta, kävi selville siitä nopeasta ja sukkelasta tavasta, jolla hän noina neljänä viikkona jakeli rukkasia ihailijoilleen. Hänen kadotessaan näyttämöltä katosi myös tosiasia, mikä oli hurmannut heidät, mutta suuri kysymys jäi yhä ratkaisematta. Sattuma toi pienen mahdollisuuden arvoituksen selvittämiseksi. Kun rouva Saytherin viimeinen uhri, Jack Coughran, turhaan oli laskenut sydämensä ja viisisataa jalkaa pitkän valtauksensa hänen jalkojensa juureen, juhli mies kärsimäänsä tappiota remuamalla kokonaisen yön. Keskiyön seuduilla hän sattui tapaamaan Pierre Fontainen, joka ei ollut enempää eikä vähempää kuin rouva Saytherin saattueen johtaja. Uudistettiin vanha tuttavuus, juotiin ja oltiin lopuksi melko hutikassa. — Mitä sanoitte? — sopersi Pierre. — Miksikö madame Sayther tuli tänne? Voitte kysyä häneltä itseltään. Minä en tiedä yhtään mitään — sen verran vain, että hän lakkaamatta kyselee erästä miestä. "Pierre", sanoi hän minulle "teidän on hankittava se mies käsiinne, niin saatte paljon rahaa — saatte tuhannen dollaria". Ja sen miehen nimi kuuluu olevan David Payne, niinhän te sen lausutte. Kaiken aikaa hän puhui tuosta nimestä, ja minä haeskelin miestä kaikkialta, ponnistelin hemmetisti, mutta turhaan, ja niin jäivät tuhat dollariani saamatta. Lempo soikoon! — — Kuinka? _Ah oui_. Kerran tuli miehiä Circle Citystä ja he tunsivat tuon miehen. Hän asui Birch Creekissä, niin he kertoivat. Ja madame? Hän sanoi: "Hyvä!" — ja hän näytti hyvin onnelliselta. Ja sitten hän jatkoi: "Pankaa valjakot kuntoon, ja jos me löydämme hänet, niin saatte tuhat dollaria lisää". Minä vastasin: "Kyllä — heti paikallako? — lähtekäämme, madame!" — Ja silloin olin tietysti vakuutettu siitä, että nuo kaksi tuhatta dollaria olivat varmasti minun. Mutta mitä vielä! Tuli useampia miehiä Circle Citystä, ja he sanoivat, että se David Payne oli lähtenyt Dawsoniin jonkun aikaa sitten. Siten ei madamen ja minun matkasta Birch Creekiin tullut mitään. — — _Ah, m'sieu_. Sinä päivänä madame sanoi: "Pierre", sanoi hän antaen minulle viisisataa dollaria, "menkää ostamaan vene. Huomenna lähdemme jokea ylös". _Ah oui_, huomenna, jokea ylöspäin — ja se kirottu Sitka Charley pani minut maksamaan nuo viisisataa dollaria veneestä. Lempo soikoon! — Kun siis Jack Coughran seuraavana päivänä oli levittänyt saamiaan tietoja, joutui Dawson pohtimaan, kuka kumma tuo David Payne mahtoi olla miehiään ja minkätähden hänen olemassaolollaan oli niin suuri merkitys Karen Saytheriin. Mutta samana päivänä, yhtäpitävästi Pierre Fontainen kertomuksen kanssa, sauvoivat rouva Sayther barbaarisine saattajineen venettä vastavirtaan pitkin itäistä rantamaa Klondyke Cityyn, poikkesivat länsirannalle väistääkseen kalliojyrkänteet ja katosivat saarten sokkeloihin etelää kohti. II. — _Oui, madame_, juuri tässä se on. Ensimäinen, toinen, kolmas saari Stuart Piveriä laskettaessa. Ja tämä saari on numero kolme. — Sanottuaan tämän Pierre Fontaine iski sauvoimensa rantatörmään niin että veneen perä kääntyi virtaan ja keula läheni maata. Eräs ketterä nuorukainen hyppäsi siinä samassa rannalle kiinnitysköysi kädessä ja sitoi veneen kiinni. — Hetkinen, madame, minä käyn katsomassa. — Tuskin oli mies kadonnut rantapenkereen taa, kun alkoi kuulua kovaa koiranhaukuntaa, ja minuutin kuluttua hän palasi takaisin. — Kyllä, madame, siellä on maja. Tutkin sitä. Ketään ei ollut kotona. Mutta omistaja ei voi olla kaukana, sillä muuten hän ei olisi jättänyt koiria. Hän tulee pian, siitä olen varma. — — Auttakaa minua veneestä, Pierre. Minä olen niin hirveän uupunut matkasta. Mielestäni teidän olisi pitänyt valmistaa venesijani hieman mukavammaksi. — Karen Sayther nousi ylös veneen keskelle turkiksista tehdyltä istuimeltaan. Kovin hän näytti joustavalta ja kauniilta. Mutta joskin hän muistutti hentoa liljaa keskellä tätä alkuperäistä luontoa, niin päinvastaisia ominaisuuksia hänessä osoitti se luja ote, jolla hän tarttui Pierren käteen ja jota seurasi hänen käsivarsilihaksiensa jännittyminen koko ruumiinpainonsa joutuessa käsien varaan, ja lisäksi tarmo, jolla hän kiipesi rantaäyrästä ylös. Vaikkakin hänen hintelää luustoaan ympäröivä liha oli pehmeän kaunista, kätkeytyi hänen ruumiiseensa paljon voimaa. Vaivattoman kevyesti oli hän noussut maihin, mutta siitä huolimatta hehkui hänen poskillaan tavallisuutta lämpöisempi väri ja hänen sydämensä löi huomattavasti nopeammin. Ja hän lähestyi majaa vapisevalla uteliaisuudella ja samalla hänen hehkuvat kasvonsa muuttuivat vieläkin tummemmiksi. — Kas tässä! — Pierre osoitti puupinon ympärille sinkautuneita lastuja. — Ollut äskettäin täällä — kaksi, kolme päivää sitten, ei enempää. — Rouva Sayther nyökkäsi. Hän koetti katsahtaa sisälle pienestä ikkunasta, mutta ruutuna oli öljyttyä pergamenttiä, mikä kyllä päästi valoa sisälle, mutta esti sinne näkemästä. Kun tämä siis epäonnistui, kiersi hän majan ympäri ovelle, nosti jo puoleksi kömpelön säpin, mutta muuttikin mieltään, veti kätensä pois, ja säppi putosi takaisin paikoilleen. Sitten hän äkkiä lankesi polvilleen ja suuteli karkeasti veistettyä kynnystä. Jos Pierre Fontaine lie nähnytkin tämän, ainakaan hän ei vastaisina aikoina kertonut kenellekään tästä muistostaan. Mutta eräs venemiehistä, joka täysin rauhallisena sytytteli piippuaan, sai samassa aiheen säpsähtää esimiehensä tavallista ankarampaa äänensävyä. — Hei! Le Goire! Pitäkää huolta madamen vuoteesta — komensi Pierre. — Enemmän karhunnahkoja! Lisätkää huopia? Kuulitteko, hemmetissä! — Mutta pian sen jälkeen vuode purettiin ja suurin osa taljoja ja huopia heitettiin rantaäyräälle, mihin rouva Sayther mukavasti sijoittautui lepäämään ja alkoi odottaa. Hän asettautui kyljelleen ja katsoi edessään olevaa laajaa Yukonia. Vastarannan puolella olevien vuorten yläpuolella taivas, oli himmeämpi kaukaisten metsäpalojen savusta ja tämän verhon läpi kuulsi iltapäiväaurinko heikosti heittäen ympäristöön epämääräistä valoa ja aavemaisesti häilyviä varjoja. Joka ilmansuunnalle taivaanrantoja myöten jatkuivat erämaat, joita ihmisjalka ei milloinkaan ollut polkenut — hongikkojen peittämiä saaria, synkkiä vesistöjä ja jään uurtamia vuorenharjanteita. Mikään ei tässä yksinäisyydessä todistanut inhimillisestä elämästä, ainoakaan ääni ei häirinnyt hiiskumatonta hiljaisuutta. Maa näytti vaipuneen tuntemattomaan epätodellisuuteen, se oli kietoutunut samaan selittämättömään salaperäisyyteen kuin mikä väreilee suurten aavikkojen yllä. Kenties rouva Saytherin hermostuneisuus johtui tästä; alituisesti hän muutti asentoa. Hän tähyili vuoroin ylös, vuoroin alas jokea tai heitti jännittyneitä katseita pitkin synkkiä rantamia keksiäkseen kaikki puoleksi kätkössä olevatkin sivujokiuomat. Kului tunnin verran ja venemiehet lähetettiin maihin yöleiriä pystyttämään, mutta Pierre jäi auttamaan rouva Saytheriä tähyilemisessä. — Katsokaa, tuolta hän tulee kuin tuleekin — kuiskasi Pierre pitkän vaitiolon jälkeen, katse suunnattuna joen yläjuoksulle päin saaren pohjoiskärkeä. Kanootti välähtelevine airoineen lähestyi nopeasti myötävirtaa. Perässä näkyi mieshenkilö, keulassa nainen; molemmat työskentelivät tottuneesti ja tarkassa tahdissa. Rouva Sayther ei välittänyt katsoa naiseen, mutta kun vene tuli rantaan, kiintyi hänen huomionsa pakostakin tämän ainutlaatuiseen kauneuteen. Tiukasti vartalonmukainen hirvennahkapusero mielikuvituksellisesti helmillä koristeltuna noudatti uskollisesti vartalon kauniskaarteisia muotoja, ja loistavanvärinen silkkiliina, maalauksellisesti sidottuna, peitti osaksi hänen hyvin runsaat sinimustat hiuksensa. Mutta ne olivat naisen kasvot, jotka — ollen kuin pronssiin valetut — vangitsivat ja pysähdyttivät rouva Saytherin ohikiitävän katseen. Silmät, läpitunkevan mustat ja suuret, huomattavasti perinnäisen vinot, katsoivat rohkeasti kauniskaarteisen otsan alta. Poskipäät tosin olivat korkeat ja ulkonevat, mutta ne eivät muistuttaneet pääkallonkuvaa, ja posket kapenivat ja yhtyivät vihdoin suun luona, jonka ohuet huulet ilmaisivat hellyyttä ja voimaa. Nämä kasvot viittasivat heikosti mongolilaisvereen — paluusta alkuperäisiin rotuominaisuuksiin vuosisataisten vaellusten jälkeen. Vaikutusta vahvisti hienokaarteinen nenä ohuine, värisevine sieraimineen ja se kotkan viileyttä muistuttava yleissävy, mikä näytti antavan leiman ei yksistään hänen kasvoilleen vaan koko hänen olemukselleen. Hän oli todella tyyppinsä täydellisimmän kauneuden tuote, ja punaisen miehen suku voi ylistää itseään onnelliseksi, jos se kahdenkymmenen sukupolven aikana saa luoduksi yhdenkin näin ainutlaatuisen olennon. Pitkin ja voimakkain aironvedoin tyttö yhdessä miehen kanssa sukkelasti käänsi pienen aluksen vasten virtaa ja ohjasi varovasti rantaan. Seuraavassa hetkessä hän jo oli rantaäyräällä ja veti köyden avulla ote otteelta veneestä neljänneksen vastasurmattua hirveä. Sitten mies hypähti maihin, ja kiivaalla yhteisvedolla he tempaisivat kanootin ylös maalle. Koirat ympäröivät heidät heti, ja kun tyttö lempeästi kumartui niitä hyväilemään, sattui miehen katse rouva Saytlieriin, joka oli noussut paikaltaan. Hän katseli naista, hieroi vaistomaisesti silmiään, ikäänkuin epäillen silmiensä pettäneen, ja katsoi uudemman kerran. — Mutta sittenkin, tehän se olette Karen — sanoi hän levollisesti lähestyen tätä ja ojentaen kätensä — ensi hetkessä luulin näköhäiriön itseäni kohdanneen. Yhteen aikaan keväällä olin lumisokea ja sen jälkeen ovat silmäni monasti tehneet minulle jos jonkinlaisia kepposia. — Rouva Saytherin poskien puna oli käynyt yhä tummemmaksi ja hänen sydämensä löi tuskallisen kiivaasti. Hän oli odottanut mitä muuta mahdollista tahansa paitsi että mies näin rauhallisesti ojentaisi hänelle kätensä. Mutta hän ei kadottanut itsehillintäänsä ja puristi siis sydämellisesti miehen kättä. — Tiedättehän, Dave, että useasti uhkailin seurata jäljestänne. Ja sen olisinkin tehnyt, jos vain — — — jos vain — — — Jos vain olisin kehoittanut teitä siihen — David Payne nauroi ja katsoi intiaanityttöön, joka meni sisälle majaan. — Oi, minä käsitän, Dave — ja teidän sijassanne olisin varmasti tehnyt samoin. Mutta joka tapauksessa olen minä tullut — _nyt_. — — Jatkakaa siis hieman vielä matkaanne — menkäämme majaan, niin että saatte hiukan syödäksenne — sanoi mies iloisesti kiinnittämättä huomiota naisen äänessä ilmenevään rukoilevaan sävyyn. — Ja te olette luonnollisesti hyvin väsyksissä. Mitä tietä te tulitte? Ylhäältä käsinkö? Te olette siis viettänyt talven Dawsonissa tai sitten saavuitte viimeisellä rekikelillä. Onko tämä teidän leirinne? — Hän katseli venemiessaattuetta, joka oli leiriytynyt taivasalle nuotion ympärille, ja samalla hän piteli ovea auki, jotta nainen voisi astua sisälle. — Minä saavuin tänne jäitse Circle Citystä viime talvena — jatkoi mies — ja asettauduin toistaiseksi tänne. Olen suorittanut kullanetsiskely retkiä Henderson Creekiin ja jos epäonnistun, niin aion syksyllä koettaa onneani Stuart Riverillä. — — Te ette ole paljoakaan muuttunut, vai kuinka? — huomautti nainen ei järin asiaankuuluvasti, mutta koettaen johtaa keskustelun henkilökohtaisemmalle pohjalle. — Hiukan laihtunut kenties, mutta sen enempi lihaksia. Niinkö tarkoitatte? — Mutta rouva Sayther kohautti olkapäitään ja alkoi majan heikossa valossa katsoa intiaanityttöä, joka oli virittänyt tulen lieteen ja paistoi suuria hirvenlihapaloja ohuiden silavaviilujen kanssa. — Viivyittekö kauankin Dawsonissa? — Mies kiinnitti innokkaasti uutta koivuista vartta kirveenterään ja teki kysymyksensä päätään nostamatta. — Muutamia päiviä — vastasi nainen seuraten yhä silmillään tyttöä ja tuskin kuullen toisen sanoja. — Mitä kysyittekään, Dave? Dawsonissako? Kuukauden ja olin hyvin iloinen päästessäni sieltä. Äärimmäisen Pohjolan miehet ovat hyvin lapsekkaita, kuten tiedätte, ja liiallisen voimakas on heidän tapansa ilmaista tunteitaan. – — He eivät voi olla toisenlaisia, sillä he ovat siksi läheisessä yhteydessä maakamaraan. Jättäessään kotinsa mukavuuksineen he luopuvat samalla kaikista muodollisuuksista. Mutta te valitsitte hyvin viisaasti matkustamisenne ajan. Te olette täältä pois ennen moskiittojen tuloa. Ja se on todella onni, jota puuttuvan kokemuksenne perusteella ette kykene kyllin korkealle arvioimaan. — — Sitä en usko. Mutta kertokaa minulle itsestänne, omasta elämästänne. Ketä teillä on naapureina? Tai eikö ole ketään? — Näitä kysymyksiä tehdessään rouva Sayther ei hellittänyt katsettaan intiaanitytöstä, joka lieden kulmauksella rouhi jauhosäkin nurkkaukseen panemiaan kahvipapuja. Tyttö käytti survaisimena raskasta kvartsikappaletta ja voima ja taito, millä hän työnsä suoritti, osoittivat hänen hermojensa olevan yhtä alkuperäistä laatua kuin tämän hänen menettelyntapansa. David Payne pani merkille vieraansa kiinteän katseen ja tuskin huomattava hymy väreili hänen huulillaan. — Minulla on kyllä ollut joitakin — hän vastasi— muutamia Missourin miehiä ja pari Cornwallista, mutta he lähtivät Eldoradoon päiväpalkkalaisiksi erääseen kaivokseen. — Rouva Sayther heitti tutkivan katseen tyttöön. — Mutta ympäristöllä on luultavasti runsaasti intiaaneja? — Joka ikinen niistä on jo aikoja sitten muuttanut Dawsoniin. Koko maassa ei ole ainuttakaan alkuasukasta, lukuunottamatta Winapieta täällä ja hänkin on kotoisin Koyukukista — noin tuhat mailia täältä vastavirtaa. — Rouva Saytheristä tuntui äkkiä kuin olisi hän pyörtymäisillään. Tosin hymy ei kadonnut hänen huuliltaan, mutta hänestä tuntui siltä kuin olisivat David Paynen kasvot yhtäkkiä häipyneet loppumattoman kauas ja kuin olisivat tuvanhirret liikahtaneet alassortuakseen. Mutta nyt häntä pyydettiin siirtymään ruokapöydän ääreen ja aterian aikana hänellä oli aikaa ja tilaisuutta tointua. Hän puhui vähän ja pääasiallisesti hänen sanansa koskettivat maanoloja ja ilmastoa, kun sitävastoin Payne syventyi laajasti kuvailemaan eroavaisuuksia, mitkä ovat vallalla kesällä alavissa seuduissa tehtyjen matalain ja talvella ylevimmillä paikkakunnilla toimeenpantujen syvien kaivausten välillä. — Te ette ole kysynyt minkätähden minä olen tullut tänne pohjoiseen — sanoi rouva Sayther. — Mutta aivan varmasti te sen tiedätte. — He olivat nousseet pöydästä, ja David Payne oli jälleen ryhtynyt äskeiseen työhönsä. — Oletteko saanut minun kirjeeni? — — Viimeisenkö? En luule saaneeni. Luultavasti se kuljeksii jossakin ympäri Birch Greek Countryä tai voi se myös lojua jonkun kaupustelijan luona Dower Riverin varrella. Niitten tapa huolehtia postista on suorastaan häpeällistä. Ei järjestystä, ei minkäänlaista järjestelmää, ei — — — — Älkää olko noin ikävystyttävä, Dave! Auttakaa minua! — Hän sanoi nämä sanat jyrkästi, käyttäen menneisiin suhteisiin perustuvaa oikeutta. — Minkätähden te ette kysele mitään minusta itsestäni? Ette mitään entisajoistamme? Eikö teissä enää ole minkäänlaista mielenkiintoa ulkomaailmaa kohtaan? Tiedättekö, että mieheni on kuollut. — — David! — Hän tahtoi huudahtaa suuttumuksesta, mutta äänensä sai nuhtelevan sävyn ja hän tyytyi siihen. — Oletteko saanut kirjeitäni? Joitakin niistä te olette varmasti vastaanottanut, vaikkakin ette ole kertaakaan vastannut niihin. — — Missään tapauksessa en ole saanut viimeistä, mikä nähtävästi sisälsi tiedon miehenne kuolemasta — ja luultavasti on muitakin kirjeitä kadonnut — mutta muutamia olen kyllä saanut. Olen — hm — lukenut ne ääneen Winapielle saadakseni hänet käsittämään valkoisten sisartensa epäluotettavaisuuden. Ja minä luulen — hm — että hänellä on ollut hyötyä niistä. Mitä te ajattelette? — Nainen ei ollut huomaavinaan miehen ivaa, vaan jatkoi: — Viimeisessä kirjeessäni, jota te siis ette ole saanut, kerroin — aivan kuten edellytitte — eversti Saytherin kuolemasta. Se oli kirjoitettu vuosi sitten. Kirjoitin myöskin, että ellette te tulisi minun luokseni, matkustaisin minä teidän luoksenne. Ja minä tulin — kuten jo niin monasti olin luvannut. — — Minä en tiedä mistään sellaisista lupauksista. — — Aikaisemmissa kirjeissä. — — Niin, te lupasitte, mutta minä en ole pyytänyt, enkä vastannut, joten lupauksenne ovat muuttuneet merkityksettömiksi. Ja sen tähden en myöskään tiedä mistään sellaisista lupauksista. Mutta sitä vastoin minä muistan erään toisen lupauksen ja sen tekin muistanette. Se annettiin hyvin kauan sitten. — Mies antoi kirveenvarren pudota permannolle ja kohotti päätään. — Siitä on jo kulunut paljon aikaa, kun se lupaus annettiin, mutta silti muistan selvästi — päivän, tunnin, kaikki yksityiskohdatkin. Me olimme kauniissa puutarhassa, te ja minä — äitinne ruusutarhassa. Kaikki ympärillämme teki terää ja kukki, ja niin myös meissäkin heräsi kevään hehku. Minä vedin teidät puoleeni — se tapahtui minulle ensimäistä kertaa — ja suutelin teitä keskelle suuta. Muistatteko? — — Älkää puhuko menneisyydestä, Dave — älkää tehkö sitä! Minä kyllä muistan kaiken ja häpeän. Kuinka useasti olenkaan itkenyt sen johdosta? Jospa tietäisitte kuinka suuresti minä olen kärsinyt — — — — Ja silloin lupasitte te minulle — niin, ja sen jälkeen tuhannet kerrat sitä seuranneina ihanina aikoina. Jokainen silmistänne lähtevä katse, jokainen käsienne kosketus, jokainen huuliltanne irtautunut tavu, oli lupaus. Ja sitten — niin, mitenkä minun on sanani muovailtava? — ilmestyi toinen mies. Hän oli vanha, niin vanha, että olisi voinut olla teidän isänne — eikä hän ollut kaunis katsella, mutta yleisen mielipiteen mukaan erinomainen. Hän ei ollut tehnyt mitään väärää, hän seurasi aina lainkirjainta ja oli siis kunnioitettava. Lisäksi — ja sehän juuri tärkeintä — hän omisti joukon kurjia huuhtomoita, tietääkseni parisenkymmentä — suuria maa-aloja, kallisarvoisia tontteja — ja hän leikkasi kuponkeja. Hän — — — — Mutta vaikuttimia oli muitakin — keskeytti nainen. — Sanoin sen teille. Pakoittavia asianhaaroja — ahtaat ajat — rahahuolet — omaisteni kärsimä puute — heidän oli vaikeata tulla toimeen. Te näitte ja käsititte tämän raskaan tilanteen täydellisesti. En voinut sitä auttaa. Minut uhrattiin — tai minä uhrasin itseni, niinkuin haluatte. Mutta oi hyvä Jumalani! — niin minä hylkäsin teidät, Dave! Mutta oletteko koskaan ollut minulle oikeudenmukainen. Ajatelkaa, mitä olen saanut kärsiä. — — Eikö se tapahtunut teidän omasta tahdostanne? Pakoittavat asianhaarat? Koko maailmassa ei saattanut olla mitään sellaista, mikä olisi pakoittanut teidät jakamaan vuoteenne hänen tai kenenkään muun kanssa. — — Mutta sydämeni kuului koko ajan teille — puolustautui nainen rukoilevasti. — En ollut oppinut käsittämään rakkautta teidän tavallanne. Ja vieras on se tapa minulle vieläkin. En ymmärrä sitä laisinkaan. — — Mutta nyt — nyt! Mehän puhuimme miehestä, jonka te katsoitte sopivaksi aviomieheksenne. Mikä oli tämä mies? Millä hän teidät lumosi? Mitä suurenmoisia ominaisuuksia hänellä oli? On totta, että hänellä oli ansaitsemiskyky — tavaton kyky ansaita. Hän tunsi kaikki rikastumismahdollisuudet. Hän tiesi taidon ansaita sata prosenttia. Ovela hän oli ja omasi verrattoman vainun saalistaa yksinkertaista väkeä ja sen kautta siirtää rahat lähimmäisensä taskusta omaansa. Eikä lailla ollut mitään sitä vastaan muistuttamista. Laki ei tuominnut häntä; yleinen mielipide hyväksyi hänen menettelytapansa. Mutta teidän mittakaavanne mukaan, ja minun mielestäni — meidän ruusutarhamme mielestä, millainen hän oli? — — Muistakaa, että hän on kuollut. — — Se ei muuta asiaa. _Mikä_ hän oli? — Iso, karkea, materialistinen olento, kuuro laululle, sokea kauneudelle, henkisesti kuollut. Hän oli lihonut laiskuudessa, hänen ryppyiset poskensa riippuivat ja hänen pyöreä vatsansa todisti, että hän oli ahne. — — Mutta hän on kuollut, Dave! Me taasen elämme yhä — _yhä!_ Kuuletteko? Niinkuin sanoitte, minä olin uskoton. Minä olen rikkonut. Hyvä! Mutta eikö teidänkin täydy sanoa: _olen rikkonut_ Jos minä rikoin lupaukseni, niin olette tekin tehnyt samoin. Teidän rakkautenne, ruusutarhassa tunnustamanne rakkauden tuli kestää ikuisesti. Missä se nyt on? — — Täällä se on nytkin — huudahti mies lyöden intohimoisesti nyrkillä, rintaansa. — Ja on aina ollut. — — Ja teidän rakkautenne oli niin suuri, mikään ei voinut olla sen suurempi — jatkoi nainen — niin ainakin sanoitte siellä ruusutarhassa. Ja kuitenkaan se ei näy olevan kyllin suuri ja jalo kyetäkseen anteeksiantamaan minulle, joka jalkojenne juuressa itkien rukoilen. David Payne epäröi. Hän avasi suunsa puhuakseen mutta sanat eivät irtautuneet hänen huuliltaan. Nainen oli saanut hänet paljastamaan sydämensä ja ilmilausumaan totuuksia, joita hän tähän saakka oli salannut jopa itseltäänkin. Ja nainen oli ihana katsella seisoessaan hänen edessään intohimosta säteilevänä ja palauttaen mieleen vanhoja muistoja. Hän käänsi päänsä pois päästäkseen näkemästä naista, mutta tämä kiersi hänet ja asettui jälleen katsomaan häntä silmiin. — Katsele minua, Dave! Katsele minua! Minä olen se sama kuin ennenkin. Ja niin olet sinäkin, jos tahdot olla suora. Me emme ole muuttuneet. — Naisen käsi lepäsi miehen olkapäällä ja miehen käsivarsi ojentautui kietoutuakseen naisen vyötäisille, kun samassa tulitikun sähähtävä rapsahdus saattoi miehen ennalleen, Winapie, käsittämättä mitä tapahtui, pani tulen hitaasti syttyvään rasvalamppuun. Hänen vartalonsa erottautui selvästi sysimustaa seinää vastaan, ja kun liekki äkkiä leimahti täyteen voimaan, näyttäytyi hänen pronssinvärinen kauneutensa täydessä kuninkaallisessa hohteessaan. — Te näette, että se on mahdotonta! — voihkaisi mies työntäen samalla varovasti luotansa valkoisen naisen. — Se on mahdotonta — toisti hän. — Mahdotonta. — — Minä en ole pikku tyttö enää, Dave, eikä minulla ole tyttömäisiä haaveita — sanoi nainen lempeästi, mutta ei rohjennut palata miehen luo. — Olen täysin kehittynyt nainen ja sentähden ymmärrän tämän. Miehet ovat aina miehiä — — — Sehän on yleinen tapa tässä maassa — eikä se minua loukkaa. Arvasin sen heti alusta. Sehän lienee vain tuollainen tämän maan tapainen liitto — eikä mikään todellinen avioliitto? — — Sen tapaisia kysymyksiä me emme tee täällä Alaskassa — vastasi mies tuskin kuuluvalla äänellä. — Tiedän sen, mutta — — — — No niin — tämä on täällä tavanmukainen avioliitto, ei muuta. — — Eikä ole lapsia? — — Ei ole. — — Eikä myöskään ole — — — — Ei, ei, ei laisinkaan — — Mutta sittenkin se on mahdotonta. — — Se ei ole _mitään_. — Nainen astui jälleen miehen luo ja hänen kätensä kosketti lempeästi miehen ruskettunutta niskaa. — Tunnen erittäin hyvin täkäläiset tavat. Sellaista tapahtuu täällä joka päivä. Miehet eivät aio jäädä tänne, eroittautua ainaiseksi maailmasta ja niin antavat he P.C.C-yhtiölle maksumääräyksen vuoden ylöspidosta ja lisäksi käteisiä ja silloin tyttö on tyytyväinen. Jonkun ajan kuluttua voi mies — — — Nainen kohautti olkapäitään. — Siten on tämänkin tytön laita. Teemme tilauksen yhtiöltä, ei vain vuodeksi, vaan koko hänen elämänsä ajaksi. Mikä hän oli, kun hänet ensi kerran tapasit? Raaka, lihaa ahmiva villi, jonka ruokana oli kesällä kala, talvella hirvenliha, joka juhlien aikana mässäsi, mutta tavallisesti — näki nälkää. Jos et sinä olisi osunut hänen tielleen, olisi hän jäänytkin sellaiseksi. Sinun ilmaantumisesi saattoi hänet parempaan asemaan; mutta jos sinä nyt lähdet pois, kun hänen elämänsä on ainiaaksi turvattu, tulee hän luultavasti onnellisemmaksi kuin olisi ollut, ellette olisi lainkaan toisianne tavanneet. — — Ei, ei — vastusti mies — se ei olisi oikein. — — Kuulehan, Dave, sinun täytyy käsittää. Hän ei ole sinun vertasi. Teidän välillänne ei ole rotuyhteyttä. Hän on täkäläinen alkuasukas, kasvanut tässä maassa ja sukua sille ja mahdotonta on häntä siitä eroittaa. Hän on syntynyt villiksi ja tulee villinä myös kuolemaan. Mutta me — sinä ja minä — me kuulumme hallitsevaan, kehittyvään rotuun, joka on maan suola ja valtias. Me olemme luodut toisiamme varten. Samaan rotuun kuuluvien olentojen kesken vallitsee vetovoima, ja sekä järki että tunne ovat tämän vetovoiman takana. Jo yksistään vaistomme sen säätävät. Sitä sinä et voi kieltää. Sinä et voi riistäytyä sukupolvilta, jotka ovat eläneet ennen sinua. Sinä polveudut esi-isistä, jotka ovat jatkaneet sukuaan tuhannet — niin, sadattuhannet vuodet, ja sinuun sukusi ei saa sammua. Niin ei voi käydä. Syntyperäsi ei sitä salli. Vaisto on tahtoa voimakkaampi. Rotusi voimakkaampi kuin sinä. Tule, lähtekäämme, Dave! Me olemme vielä nuoria ja elämä, on ihana. Tule! — Winapie lähti ulos ruokkimaan koiria. Miehen katse seurasi tyttöä ja pudistaen päätään hän hiljaisella äänellä uudisti vastaväitteensä. Mutta Karen Sayther vei kätensä miehen kaulalle ja painoi poskensa tämän poskea vastaan. Ja koko nykyisen elämän synkkyys valtasi miehen mielen — tulokseton kamppailu säälimättömiä luonnonvoimia vastaan, monet pitkät vuodet täynnä kylmää ja nälkää, ankarat ja julmat yhteenotot villin luonnon kanssa, tuskastuttava tyhjyydentunne, jota pelkkä eläimellinen olemassaolo ei voinut tyydyttää. Ja tuossa hänen vierellään kuiskaili kiusaus aurinkoisista, lämpimämmistä maista, soitosta, valosta ja riemusta ja loihti esille menneitten aikojen muistot. Itsetiedottomasti ne nousivat kuvina miehen silmien eteen. Hän näki tuttuja kasvoja, sirpaleita elämänsä menneiltä ajoilta, onnellisia hetkiä, hän oli kuulevinaan soittoa ja iloista naurua — — — — Tule, Dave, tule! Minulla on riittävästi varoja meille molemmille. Tasainen tie häämöttää edessämme. — Nainen katseli ympärilleen köyhästi sisustetussa majassa. — Omaisuuteni riittää meille molemmille. Koko maailma on jalkojemme juuressa ja sen riemut kuuluvat meille. Tule, tule! — Nainen värisi miehen käsivarsissa ja tämä puristi häntä lujasti itseänsä vastaan. Mutta pian mies nousi seisomaan. Nälkäisten koirien murina ja Winapien kimeät huutelut, kun tyttö koetti rauhoittaa tappelevia, tunkeutuivat hillittynä hänen korviinsa paksujen seinähirsien läpi. Ja äkkiä hänen mieleensä muistui kokemansa tapaus. Taistelu metsässä — hirvittävän suurta harmaata karhua oli haavoitettu lapaan ja siitä peto oli raivoissaan; koirat ulvoivat vimmatusti ja Winapie huusi kimakasti yllyttäessään niitä hyökkäämään; hän itse ponnisteli karhun kynsissä viimeiset voimansa välttääkseen verisen kuoleman; koiria katkaistuine selkärankoineen ja raadeltuine sisuksineen kieriskeli kuolintuskissa hangella; neitseellisen valkoinen lumi oli muuttunut tulipunaiseksi ihmisen ja eläimen verestä; raivoava karhu ylivoimaisena, valmiina antamaan hänelle kuoliniskun — ja vihdoin Winapie keskellä tätä kauhun kuvaa, keskellä kamppailua elämästä ja kuolemasta, hiukset hajallaan ja silmät salamoiden — ilmettynä raivottarena — kerta, kerran jälkeen iskien pitkällä metsästyspuukolla. — — — Hiki nousi hänen otsalleen. Hän työnsi luotaan vaaleaverisen naisen ja hoiperteli takaisin seinävierelle. Ja nainen, tietäen että ratkaiseva hetki oli lyönyt, mutta aavistamatta mitä miehelle oli tapahtunut, tunsi vaistomaisesti, että tähän astiset voitonsaavutukset luikuivat pois hänen käsistään. — Dave, Dave! — hän huudahti — Minä en tahdo luopua sinusta! Minä en jätä sinua! Ellet sinä halua lähteä täältä, jäämme tänne. Minä jään sinun luoksesi. Maailma on minulle vähemmästä merkityksestä kuin sinä. Minusta tulee sinun Pohjolan-vaimosi. Valmistan ruokasi, ruokin koirasi, tallon tietä sinulle ja soudan sinun kanssasi. Voin tehdä sen. Usko minua: minä olen voimakas. — Mies ei epäillyt katsellessaan naista ja pitäessään hänet loitolla itsestään. Mutta hänen kasvonsa olivat muuttuneet synkiksi ja värittömiksi ja hänen silmiensä lämpimä katse oli kadonnut. — Minä maksan Pierrelle ja venemiehille, he saavat lähteä. Ja jään tänne sinun luoksesi papin siunaamana tai siunaamatta, vihittynä tai vihkimättömänä — olen valmis seuraamaan sinua kaikkialle. Dave, Dave! Kuuntele minua! Sanoit minun tehneen sinulle vääryyttä entisaikoina — ja niin teinkin — mutta anna minun nyt hyvittää se, salli minun sovittaa syntini! Jos minä muinoin arvostelin rakkautta väärin, niin rukoilen sinulta, salli minun näyttää, että nyt tiedän arvostella sitä oikein. — Nainen heittäytyi polvilleen ja kietoi itkien käsivartensa miehen polvien ympärille. — Ja sinä _tunnet_ hellyyttä minuun. Sinä _tunnet_ hellyyttä. Ajattele kaikkia niitä hirveän pitkiä vuosia, joina olen odottanut ja kärsinyt! Oi, sinä et voi milloinkaan, et ikinä aavistaa kärsimyksieni määrää. — Mies kumartui ja nosti hänet permannolta. — Kuunnelkaa mitä sanon — sanoi mies käskevällä äänellä, avasi oven ja ohjasi naisen sen ulkopuolelle. — Se on mahdotonta. Me emme saa ajatella vain itseämme. Teidän täytyy lähteä. Toivon teille onnekasta matkaa. Sixty Milen luona matkanteko vaikeutuu, mutta teillä on maailman parhaat venemiehet, ja he voittavat kyllä kaikki esteet. Ehkä nyt haluatte sanoa hyvästi? — Vaikka nainen jo oli saanut vallan itsensä yli, katseli hän miestä epätoivoisin ilmein. — Jos — jos — jos Winapie — läähätti hän ja vaikeni. Mies ymmärsi ajatuksen ja vastasi: — Niin. — Mutta heti sen sanottuaan hän tajusi moisen ajatuksen mahdottomuuden ja lisäsi: — Sellainen ei saa tulla kysymykseen. Se ei ole lainkaan todennäköistä. Moisesta ajatuksesta meidän täytyy luopua. — — Suutele minua! — kuiskasi nainen kirkastunein katsein. Ja sitten hän kääntyi ja lähti astelemaan poispäin. — Lähdemme heti, Pierre — sanoi nainen saattajalleen, ainoalle, joka valveilla odotti hänen paluutaan. — Meidän täytyy lähteä. — Pierren terävät silmät havaitsivat nuotion loisteessa tuskan ilmeen naisen kasvoilla, mutta hän suhtautui tähän kummalliseen määräykseen kuin olisi se maailman luonnollisin asia. — _Out, madame_ — hän sanoi. — Mitä tietä? Dawsoniinko? — — Ei — vastasi rouva Sayther melko rauhallisesti — ei, vaan ylöspäin Dyeaan. — Heti Pierre kääntyi nukkuvien saattomiesten puoleen, potki heidät murahteluistaan huolimatta pois huopien sisältä ja ajoi työhön. Muutamissa minuuteissa rouva Saytherin pieni teltta oli purettu, pannut ja kattilat kootut, huovat kerällä, ja miehet matkalla alas veneelle kompastellen raskaitten taakkojensa alla. Rouva Sayther odotti rannassa, kunnes matkatavarat olivat sijoitetut veneeseen ja hänen oma paikkansa oli laitettu kuntoon. — Hinaamme veneen saaren ulommaiseen kärkeen — selitti Pierre puuhaillen pitkän hinausköyden kimpussa. — Ja sitten soudamme salmen läpi, missä virta ei ole niin voimakas kuin muualla, ja luulen, että se onnistuu meille hyvin. — Äkkiä hänen herkät korvansa kuulivat edellisenvuotisessa kuivettuneessa ruohossa kahisevia askeleita, ja hän käänsi päätään. Intiaanityttö tuli heidän luokseen, seuranaan useampia selkäkarvansa pöyhistäneitä susikoiria. Rouva Sayther huomasi, että tytön kasvot, jotka olivat olleet välinpitämättömän näköiset kohtauksen aikana majassa, olivat nyt hehkuvan vihan punertamat. — Mitä te teitte hänelle? — kysyi tyttö jyrkästi rouva Saytheriltä. — Hän paneutui vuoteeseensa ja on niin huonon näköinen. Ja minä kysyin: 'Mikä sinua vaivaa, David? Oletko sairas?' Mutta hän ei vastaa kerrassaan mitään. Vähän ajan kuluttua hän sanoo: 'Winapie, hyvä tyttö, mene pois. Pian voin minä taasen hyvin.' Mutta _mitä te_ olette tehnyt hänelle? Puhukaa! Te olette huono nainen. — Rouva Sayther silmäili uteliaana villinaista, joka jakoi David Paynen elämän, kun sitä vastoin hänen itsensä täytyi yksin lähteä yön pimeään. — Minun nähdäkseni te olette paha nainen — toisti Winapie hitaasti ja täsmällisesti niinkuin yleensä käytettäessä vähän tunnettua vierasta kieltä. — Minun mielestä parasta, että te menette pois, ettekä enää koskaan tule takaisin. Mitä te itse ajattelette? Minulla on vain yksi mies. Minä olen intiaanityttö. Te amerikkalainen nainen. Te olette kaunis katsella. Te saatte niin monta miestä kuin vaan tahdotte. Teidän silmänne siniset kuin taivas. Teidän ihonne on niin valkea, niin pehmeä. — Tyttö ojensi täysin rauhallisesti ruskean etusormensa ja painoi sen vasten toisen pehmeätä poskea. Ja Karen Saytherin ikuiseksi kunniaksi on luettava, ettei hän peräytynyt. Pierre oli ottamaisillaan askeleen eteenpäin suojellakseen häntä, mutta rouva Sayther antoi hänelle merkin poistua samalla tosin tuntien voimakasta kiitollisuutta miestä kohtaan. — Ei hätää, Pierre — hän sanoi. — Olkaa hyvä ja siirtykää vähän loitommalle meistä. — Mies meni kunnioittavasti kuulomatkan ulottuvilta, mutta siinä hän heti pysähtyi, murahteli itsekseen ja jäi silmillään mittailemaan välimatkaa naisten luo. — Niin valkea — niin pehmoisa — aivan kuin pienellä lapsella — Winapie kosketti toistakin poskea ja veti sitten kätensä pois. — Mutta moskiitit tulevat pian. Silloin hieno iho käy haavoille ja turpoaa — ah, turpoaa niin pahasti. Paljon, paljon moskiittoja — paljon, paljon haavoja. Minä luulen, on parempi, että matkustatte nyt heti, ennenkuin moskiitit tulevat. Tätä tietä — hän viittasi virtaa alas — te tulette St. Michaelsiin. Tätä tietä — hän näytti vastavirran suuntaan — te tulette Dyeaan. Paras teidän on matkustaa Dyeaan. Hyvästi. — Ja se, mitä rouva Sayther nyt teki, saattoi Pierren mitä suurimman hämmästyksen valtaan. Sillä hän kietoi käsivartensa intiaanitytön ympärille, suuteli tätä ja purskahti itkuun. — Olkaa hänelle hyvä — hän nyyhkytti — olkaa hyvä Davelle! Sitten laskeutui hän puolitiehen rantaäyrästä, ennenkuin katsoi taakseen ja huudahti: — Jää hyvästi! — minkä sanottuaan hän nousi veneeseen. Pierre seurasi häntä ja päästi kiinnitysköyden irti. Sitten mies asetti peräsinairon paikoilleen ja antoi lähtömerkin. Le Goire viritti vanhan ranskalaisen laulelman. Ja hinausköyteen perättäisin kumartuneet miehet muistuttivat tähtien heikossa valossa vaeltavia haamuja; peräsinairo halkoi terävästi mustaa vettä, ja vene häipyi yön pimeyteen. *** End of this LibraryBlog Digital Book "Suuri arvoitus" *** Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.