Title: Gulliverin retket
Author: Swift, Jonathan
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Gulliverin retket" ***


GULLIVERIN RETKET

Kirj.

Jonathan Swift


Suomentanut sekä johdannolla ja selityksillä varustanut

J. Hollo



Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahasto on avustanut tämän
teoksen julkaisemista



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta,
1926.



SISÄLLYS:

Swift ja Gulliver. Julkaisija lukijalle. Kapteeni Gulliverin serkulleen
Sympsonille kirjoittama kirje.

GULLIVERIN RETKET.

Ensimmäinen osa.

MATKA LILLIPUTIIN.

Ensimmäinen luku. Tekijä antaa tietoa itsestään ja suvustaan.
Ensimmäiset yllykkeet matkustamiseen. Hän joutuu haaksirikkoon, kokee
pelastua uimalla ja saapuu onnellisesti Lilliputin maan rantaan, missä
hänet otetaan vangiksi ja kuljetetaan maan sisäosaan.

Toinen luku. Lilliputin keisari tulee erinäisten korkeaan aateliin
kuuluvien henkilöiden saattamana tapaamaan vangittua. Keisarin henkilön
ja asun kuvailua. Oppineet miehet saavat tehtäväkseen perehdyttää
tekijää kieleensä. Hän saavuttaa suosiota lauhkealla luonnonlaadullaan.
Hänen taskujansa pengotaan ja hänen säilänsä ja pistoolinsa otetaan
häneltä pois.

Kolmas luku. Tekijä huvittaa Keisaria ja hänen hoviväkeänsä, kumpaakin
sukupuolta, sangen harvinaisella tavalla. Lilliputin hovin huvituksia
kuvaillaan. Tekijälle taataan vapaus määrätyillä ehdoilla.

Neljäs luku. Lilliputin pääkaupunki Mildendo ja Keisarin palatsi
kuvaillaan. Tekijä ja eräs valtiosihteeri keskustelevat valtion
asioista. Tekijä tarjoutuu palvelemaan Keisaria hänen sodissaan.

Viides luku. Tekijä ehkäisee vihollisen maahanhyökkäyksen erinomaisen
sotajuonen avulla. Hänelle annetaan korkea arvonimi. Blefuscun keisari
toimittaa lähettiläitä pyytämään rauhaa. Keisarinnan huoneistossa
pääsee tuli valloilleen. Tekijä auttaa osaltaan muun palatsin
pelastamista.

Kuudes luku. Lilliputin asukkaista, heidän tieteistään, laeistaan ja
tavoistaan; heidän lastenkasvatuksessa käyttämistään menetelmistä.
Tekijän elämäntapa tässä maassa. Hän puolustaa erään ylhäisen naisen
mainetta.

Seitsemäs luku. Tekijä, jolle ilmoitetaan häntä aiottavan syyttää
maankavalluksesta, pakenee Blefuscuun. Kuinka hänet otetaan siellä
vastaan.

Kahdeksas luku. Tekijä pääsee onnellisen sattuman nojalla lähtemään
Blefuscusta ja palaa erinäisiä vaikeuksia koettuaan onnellisesti
syntymämaahansa.

Toinen osa.

MATKA BROBDINGNAGIIN.

Ensimmäinen luku. Ankaran myrskyn kuvaus. Isovenhe lähetetään noutamaan
vettä, ja tekijä lähtee mukana tutustuakseen maahan. Hän jää rannalle,
eräs maan asujain sieppaa hänet ja vie maanviljelijän taloon. Hänen
vastaanottonsa ja erinäisiä siellä sattuneita seikkailuja. Maan
asukkaita kuvaillaan.

Toinen luku. Maamiehen tytärtä kuvaillaan. Tekijä kuljetetaan
markkinapaikalle ja sieltä pääkaupunkiin. Hänen matkansa
yksityisseikkoja.

Kolmas luku. Tekijä haetaan hoviin. Kuningatar ostaa hänet hänen
isännältään maanviljelijältä ja lahjoittaa hänet Kuninkaalle. Hän
väittelee Hänen Majesteettinsa hovissa olevien suurten oppineiden
kanssa. Tekijälle järjestetään hoviin huoneisto. Hän on Kuningattaren
suuressa suosiossa. Hän esiintyy kotimaansa kunnian puolustajana. Hänen
ja Kuningattaren kääpiön välillä vallitsee eripuraisuus.

Neljäs luku. Maata kuvaillaan. Ehdotus uudempien karttateosten
korjaamiseksi. Kuninkaan palatsi ja muutamia pääkaupunkia koskevia
tietoja. Tekijän matkustamistapa. Huomattavimman temppelin kuvaus.

Viides luku. Erinäisiä tekijälle sattuneita seikkailuja. Erään
pahantekijän mestaus. Tekijä osoittaa purjehdustaitoansa.

Kuudes luku. Tekijän keksintöjä Kuninkaan ja kuningattaren
huvittamiseksi. Hän osoittaa soitannollista taitoansa. Kuningas
tiedustelee Euroopan valtiollisia oloja, ja tekijä selittää niitä
hänelle. Siitä johtuvia Kuninkaan huomautuksia.

Seitsemäs luku. Tekijän isänmaanrakkaus. Hän esittää Kuninkaalle
sangen edullisen ehdotuksen, joka kumminkin tulee hylätyksi.
Kuninkaan suuri tietämättömyys valtiollisissa asioissa. Sivistys on
tässä maassa erittäin puutteellista ja rajoitettua. Heidän lakinsa,
sotilaslaitoksensa ja valtiolliset puolueensa.

Kahdeksas luku. Kuningas ja kuningatar tekevät kiertomatkan rajoille.
Tekijä on heidän seurassaan. Yksityiskohtainen kertomus siitä, kuinka
hän poistuu tästä maasta. Hän palaa Englantiin.

Kolmas osa.

MATKA LAPUTAAN, BALBINARBIIN, GLUBBDUBDRIBIIN, LUGGNAGGIIN JA JAPANIIN.

Ensimmäinen luku. Tekijä lähtee kolmannelle matkalleen. Joutuu
merirosvojen käsiin. Ilkeä hollantilainen. Tekijä saapuu erääseen
saareen. Hänet otetaan vastaan Laputassa.

Toinen luku. Laputalaisten mielenlaatua ja taipumuksia kuvaillaan.
Selontekoa heidän sivistyksestään. Kuninkaasta ja hänen hovistaan.
Kuinka tekijä otetaan siellä vastaan. Asukkaat ovat alinomaisen pelon
ja levottomuuden vallassa. Selontekoa naisista.

Kolmas luku. Eräs uudenaikaisen filosofian ja astronomian ratkaisema
ongelma. Laputalaisten etevyys viimeksimainitussa tieteessä. Kuinka
Kuningas menettelee kukistaessaan kapinaa.

Neljäs luku. Tekijä lähtee Laputasta; hänet kuljetetaan Balbinarbiin,
ja hän saapuu pääkaupunkiin. Pääkaupungin ja lähiseudun kuvaus.
Ylhäinen herra ottaa tekijän vieraanvaraisesti vastaan. Hänen
keskustelunsa tämän herran kanssa.

Viides luku. Tekijän sallitaan tutustua Lagadon Suureen Akademiaan.
Yksityiskohtainen Akademian kuvaus. Tieteet, joiden palveluksessa
professorit toimivat.

Kuudes luku. Lisää Akademiasta. Tekijä ehdottaa eräitä parannuksia,
jotka kunnioittaen hyväksytään.

Seitsemäs luku. Tekijä lähtee Lagadosta, saapuu Maldonadaan. Ei
ole yhtäkään lähtövalmista laivaa. Hän poikkeaa pikimmältään
Glubbdubdribissä. Kuvernööri ottaa hänet vastaan.

Kahdeksas luku. Enemmän Glubbdubdribistä. Korjauksia vanhan ja uudemman
ajan historiaan.

Yhdeksäs luku. Tekijä palaa Maldonadaan. Purjehtii Luggnaggin
kuningaskuntaan. Hänet vangitaan. Lähetetään hoviin. Kuinka hänet
siellä otetaan vastaan. Kuningas kohtelee alamaisiaan erittäin
lempeästi.

Kymmenes luku. Luggnaggilaisia ylistetään. Kuvaillaan
yksityiskohtaisesti struldbrugeja ja selostetaan erinäisiä tekijän ja
muutamien etevien henkilöiden keskusteluja tästä aiheesta.

Yhdestoista luku. Tekijä lähtee Luggnaggista ja purjehtii Japaniin,
pieltä hän palaa hollantilaisessa aluksessa Amsterdamiin ja
Amsterdamista Englantiin.

Neljäs osa.

MATKA HOUYHNHNMEIN MAAHAN.

Ensimmäinen luku. Tekijä lähtee merille laivan kapteenina. Miehistö
nostaa kapinan, sulkee hänet pitkäksi ajaksi hyttiin ja laskee hänet
maihin tuntemattomalle rannikolle. Hän lähtee kulkemaan maan sisäosaan.
Yahooita, erästä merkillistä eläinlajia, kuvaillaan. Tekijä kohtaa
kaksi hoyhnhnmiä.

Toinen luku. Houyhnhnm vie tekijän taloonsa. Taloa kuvaillaan. Kuinka
tekijä otetaan vastaan. Houyhnhnmein ravinto. Tekijä on pahassa
pulassa, kun puuttuu ruokaa; vihdoin asia autetaan. Hänen ateriansa
tässä maassa.

Kolmas luku. Tekijä harrastaa kielenoppimista; hänen isäntänsä,
houyhnhnm, avustaa häntä opetettaessa. Kielen kuvailua. Useat ylhäiset
houyhnhnmit tulevat uteliaisuudesta tekijää näkemään. Hän kertoo
isännälleen lyhyesti matkastaan.

Neljäs luku. Houyhnhnmien käsitys todesta ja valheesta. Isäntä ei
hyväksy tekijän esitystä. Tekijä kertoo seikkaperäisemmin itsestään ja
matkaseikkailuistaan.

Viides luku. Tekijä kuvailee isäntänsä käskystä Englannin oloja.
Euroopan hallitsijoiden keskinäisten sotien syyt. Tekijä alkaa selostaa
Englannin valtiojärjestystä.

Kuudes luku. Enemmän Englannin oloista. Eurooppalaisen hovin
pääministerin luonnekuva.

Seitsemäs luku. Tekijän harras isänmaanrakkaus. Mitä isännällä
oli huomautettavaa tekijän kuvaillessa Englannin valtiomuotoa ja
hallintoa, rinnakkaistapauksia ja vertailuja esittäen. Isännän käsitys
ihmisluonnosta.

Kahdeksas luku. Tekijä kertoo yhtä ja toista yahooista. Houyhnhnmien
suuret hyveet. Nuorison kasvatus ja harjoitus. Heidän valtiopäivänsä.

Yhdeksäs luku. Suuri kiista houyhnhnmien kansalliskokouksessa ja miten
se päättyi. Houyhnhnmien opillinen sivistys. Heidän rakennuksensa.
Kuinka he hautaavat vainajansa. Heidän kielensä vaillinaisuus.

Kymmenes luku. Tekijän talous ja onnellinen elämä houyhnhnmien
luona. Kuinka hänen hyveensä lisääntyvät heidän seurassaan. Heidän
keskustelunsa. Isäntä ilmoittaa, että hänen täytyy poistua maasta. Hän
pyörtyy mielipahasta, mutta alistuu. Hän valmistaa palvelijakumppaninsa
avustamana kanootin ja uskaltautuu ulapalle.

Yhdestoista luku. Tekijän vaarallinen matka. Hän saapuu Uuteen
Hollantiin toivoen voivansa asettua sinne. Eräs maan alkuasukas
haavoittaa häntä nuolella. Hänet vangitaan ja viedään väkisin
portugalilaiseen alukseen. Kapteeni on erittäin kohtelias. Tekijä
saapuu Englantiin.

Kahdestoista luku. Tekijän totuudenrakkaus. Mitä hän on tarkoittanut
julkaistessaan teoksensa. Hän moittii niitä matkailijoita, jotka
poikkeavat totuudesta. Tekijä osoittaa, ettei hänen kirjailemisensa ole
tapahtunut missään ilkeässä tarkoituksessa. Eräs vastaväite kumotaan.
Siirtomaiden hankkimisessa käytetty menetelmä. Tekijä puhuu kotimaansa
puolesta. Hän todistaa, että kruunulla on oikeus hänen kuvailemiinsa
maihin. Niiden valloittamisesta koituvat vaikeudet. Tekijä lausuu
viimeisen kerran jäähyväiset lukijalleen, selittää, kuinka aikoo elää
edelleen, antaa hyvää neuvoa ja päättää teoksensa.

Selitykset.



SWIFT JA GULLIVER


Niin nuo kaksi nimeä liittyvät toisiinsa mitä kiinteimmin. Eikä
ainoastaan senvuoksi, että Gulliverin ihmeellisistä retkistä kertova
teos on nyt jo 200 vuotta säilyttänyt tekijänsä muistoa tehokkaammin
kuin mikään toinen hänen laajassa tuotannossaan, vaan myös täysin
asiallisesti. Swift on juuri tässä kirjassaan ilmaissut omaa erikoista
laatuansa ja oman elämänsä kokemuksia kaikkein ratkaisevimmalla
tavalla. Gulliveria, Swiftin elämän- ja maailmankatsomuksen parasta
tulkitsijaa, voi siis parhaimmin selittää Swiftin oman olemuksen ja
hänen vaiheittensa yksityiskohtainen tunteminen.

Kun en kumminkaan tahdo paisuttaa tätä johdantoa sellaiseksi laajaksi
selvittelyksi, mainitsen puolustuksekseni seuraavaa. Vaikka voitaneen
sanoa, että jokainen suuri taideteos on tekijänsä todelliseen elämään
sidottu, »tunnustaa» sen ilmeistä tai salaista olemusta, on toisaalta
yhtä varmaa, että se on myös irroitettu tuosta luonnollisesta
syntypohjastansa elämään omaa elämäänsä ja lausumaan lausuttavaansa
välittömästi sieluille, jotka sitä ymmärtävät. Onpa sellainen
välitön vaikutus kieltämättä taideteoksen varsinainen tehtäväkin,
mikäli tehtävästä voimme tässä yhteydessä puhua. Taideteoksen osaksi
tuleva ymmärtämys on tietenkin aina suhteellista, kunakin aikana
vain määrätylle kehitystasolle kohonneet ihmiset siihen kykenevät ja
koska teos, etenkin kirjallinen, ajan mittaan voi muuttua vaikeammin
tajuttavaksi. Selityksillä saattaa siis tältäkin näkökannalta olla
merkityksensä.

Mitä »Gulliverin retkiin» tulee, täytynee myöntää, että tämä teos
suurin piirtein katsoen voidaan nyt ja aina ymmärtää ilman laajoja
selityksiä. On siis varsin luvallista ja mahdollista jättää lukematta
tämä johdanto ja kirjan loppuun liitetyt vähäiset selitykset ja
kuunnella vain Swift-Gulliverin kertomusta. Nämä lisät ovat niitä
varten, joissa teoksen luonnollinen syntyhistoria ja erittäinkin sen
tekijä herättävät mielenkiintoa, siis niitä varten, jotka haluavat
lähemmin perehtyä kaikkeen siihen persoonalliseen ja inhimilliseen,
mitä tutkimus havaitsee kirjan rivien lomitse pilkottavan.

Kirjoittaja ei kumminkaan luulottele voivansa tässä sellaista
uteliaisuutta täysin tyydyttää. Se ei ole millään muotoa
välttämätöntäkään. Suomalainen lukija, joka haluaa laajemmin perehtyä
Gulliverin retkien kirjallis-historialliseen puoleen, Swiftin monessa
suhteessa arvoitukselliseen olemukseen, hänen tuotantonsa toisiinkin
osiin ja niihin ajanoloihin, joiden vallitessa teos syntyi, saa
hienovaistoista opastusta prof. Yrjö Hirnin kirjoittamasta Swiftin
elämäkerrasta (»Jonathan Swift», ilm. sarjassa »Merkkimiehiä»).
Seuraavassakin on, tekijän suosiollisella luvalla, käytetty lähteenä
tätä asiallista ja viehättävää tutkimusta.

Jonathan Swift syntyi marraskuun 30:nä 1667 Dublinissa. Hänen
isänsä, englantilainen virkamies, oli kuollut jo seitsemän kuukautta
aikaisemmin. Oman äitinsäkään hoivissa ei poika saanut paljoa olla.
Lapsenhoitajatar näet oli mielistynyt hoidettavaansa niin, että
vei Englantiin muuttaessaan hänet mukanaan. Kun Jonathan sitten
nelivuotiaana saatettiin takaisin syntymäsaarelleen, muutti äiti
pian omaistensa luo Englantiin, ja poika jäi äveriään lankomiehen
kasvatettavaksi. Nämä seikat ovat Swiftin oman todistuksen mukaan jo
varhaisella iällä laskeneet pohjan sille synkeälle katkeruudelle ja
ihmisvihalle, joka ilmenee täydessä voimassaan Gulliverin tärinäin
jälkiosissa. Vaikka ei tiedetä Swiftin joutuneen mitään suoranaista
puutetta kärsimään, voidaan kumminkin helposti kuvitella, millaisia
nöyryytyksiä vieraitten hoivissa kasvavalle on varattu ja kuinka ne
lähtemättömästi painuvat ylen herkkään ja orpouttaan potevaan mieleen.

Suoriuduttuaan alkeiskoulusta Swift tuli 15-vuotiaana Dublinin
kuuluisaan Trinity Collegeen. Hän ei ollut mikään mallikelpoinen
ylioppilas. Opinnot sujuivat huonosti, ja kurinpitoviranomaisillakin
oli tekemistä hänen tähtensä. Rikkomukset tosin eivät näytä
olleen varsin arveluttavia: uppiniskaisuutta ja kirkossakäynnin
laiminlyömistä, mainitaksemme vain pari erilaista ylitsekäymistä.

Vuoden 1688 suuret valtiolliset tapahtumat vaikuttivat Swiftinkin
elämään. Irlannissa syntyi kansanliike paenneen Jaakko-kuninkaan
hyväksi, ja Swift katsoi parhaaksi siirtyä muiden pakolaisten mukana
Englantiin. Siellä hänet otti kirjurikseen Sir William Temple, jonka
puoliso oli Swiftin äidin sukulainen. Sir William oli aikaisemmin
huomattavassa asemassa toimien ottanut tehokkaalla tavalla osaa
julkiseen poliittiseen elämään, mutta vietti nyt aikojaan viisaan
levossa maalaislinnassaan Surreyssä, aikansa kuluksi sepitellen
kirjoitelmia erilaisista aiheista. Vaikka kirjurinasema kieltämättä
tarjosi tuuliajolla olevalle nuorelle miehelle aineellista turvaa
ja myös tilaisuutta tutustua mielenkiintoisiin henkilöihin — niistä
tuli, kuten tuonnempana näemme, Sir Williamin sisaren seuranaisen
Mrs Johnsonin silloin 8-vuotias tytär Esther myöhemmin Swiftille
merkittävimmäksi — oli riippuvaisuuden ja nöyryytysten tunto taaskin
niin voimakas, että Swift sanoutui v. 1694 irti toimestaan ja palasi
Irlantiin tarjoutuakseen evankelisen kirkon palvelukseen.

Seuraavana vuonna löytyikin häntä varten pieni palkkapitäjä kaukaa
maaseudulta, Kilrootista. Swiftin siellä viettämä puolen vuoden aika
on merkittävä sikäli, että hän silloin alkoi kirjoittaa ensimmäistä
huomattavaa teostaan, »Tynnyritarinaa» (A Tale of a Tub), jossa
paavilaisten, eutherilaisten ja kalvinistien riidat ja hulluudet
esitetään vertauskuvallisesti aito satiirikon silmin nähtyinä.

Elämä syrjäisessä maankolkassa ei kumminkaan tuottanut Swiftille
tyydytystä, ja kun Sir William Templekin kaipasi kirjuriansa, palasi
tämä entiseen toimeensa. Sir William oli kirjallisten harrastelujensa
vuoksi joutunut pahanlaiseen pinteeseen. Ranskassa 1600-luvulla
aloitetun n.s. antiikkitaistelun (kiista koski muinaisaikaisten ja
uudenaikaisten kirjailijain etuja) hyökylaineet olivat ehtineet
Englantiin, ja Sir William oli terhakasti aloittanut kynäsodan
antiikkisten kirjailijain vannoutuneena kannattajana. Pahaksi onneksi
hän tuli todisteluissaan vedonneeksi m.m. »Phalaris-kirjeisiin»,
jotka hän, kuten moni muukin, otaksui 6. vuosisadalla e.Kr. eläneen
sisilialaisen Phalaris-tyrannin kirjoittamiksi. Kun sitten eräs Templen
aseenkantaja samoja väitteitä esittäessään tuli uhitellen loukanneeksi
kuninkaallisen kirjaston hoitajaa ja suurta filologia Richard Bentleyä,
otti viimeksimainittu täysin sitovasti todistaakseen, että mainitut
kirjeet olivat karkea väärennys paljoa myöhäisemmältä ajalta ja että
niistä tyylillisessäkin suhteessa täydellisesti puuttui se verraton
antiikkisuus, jota Sir William Temple ja muut olivat ylistäneet.

Nyt oli Swiftin vuoro astua areenalle. Hän käsitti tehtävänään olevan
tehdä naurettavaksi Bentleyn edustamaa filologista saivartelua, ja
tämän tarkoituksen hänen toinen suuri satiirinsa, »Kirjojen sodasta»
(The Battle of the Books), kieltämättä saavuttikin. Sir William saattoi
olla tyytyväinen siihen, että ainakin naurajat olivat nyt hänen
puolellaan, ja hänen kirjurinsa voi toivoa jotakin vastaavaa korvausta,
esim. parempaa virkapaikkaa. Valitettavasti Sir William kumminkin kuoli
jo v. 1699, ja Swiftillä ei taaskaan ollut muuta neuvoa kuin palata
Irlantiin papinvirkaan.

Seuraavan vuosikymmenen aikana Swift oli linnansaarnaajana Dublinissa
ja Laracorin pienen seurakunnan kaitsijana, käyden kuitenkin vähän vähä
Englannissa.

Tänä kautena alkaa Swiftin suhde toiseen sukupuoleen, joka muodostui
hänen elämässään varsin kohtalokkaaksi, hahmoutua jonkinlaisiin, tosin
hauraisiin muotoihin. Varhaisemmilta ajoilta on tässä suhteessa tuskin
mitään muuta mainittavaa kuin ne lemmenhehkuiset kirjeet, joita hän
oli Kilrootista lähettänyt eräälle Mrs Waringille. Kun tämä »Värinä»
nyt Dublinin-Laracorin aikana esiintyy aktiivisemmin, katkaisee Swift
sangen töykeästi koko suhteen.

On otaksuttu Swiftin tunteitten jäähtymisen johtuneen uudesta
kiintymyksestä. Toisen oleskelunsa aikana Templen luona Swift
oli havainnut, että entinen pieni Esther Johnson oli kukoistava
nuori neito, »tukka mustempi kuin korpin sulka ja kaikki kasvojen
piirteet virheettömät». Swift sai tytön kaikinpuolisen kasvattamisen
tehtäväkseen, ja siitä sukeutui varsin mielenkiintoinen askarrus.
Opetuskielenä ei käytetty tavanomaista englanninkieltä, vaan
eräänlaista leperrystä, jota he olivat viljelleet jo aikaisemmin ja
joka säilyi tämän suhteen virallisena kielenä loppuun asti. Tyttö
oli sitten saanut Sir Williamilta perinnöksi pienen irlantilaisen
talon tuoton, ja varsin luonnollista oli, että Swift itse Irlannissa
asuessaan kutsui 20-vuotiaan tuttavansa Dubliniin. Miss Johnsonilla
oli alinomaisena seuranaisena eräs miss Dingley, mutta kun Swift
salli poissaollessaan ystävätärten asua huoneistossaan, oli sittenkin
luonnollista, että juorukellot pian pauhasivat.

Näinä vuosina Swift, jonka nimi oli alkanut tulla yleisemmin
tunnetuksi, varsinkin kun hän oli julkaissut Templen teokset, toimii
myös poliittisena kirjailijana ja pääsee mahtavien whig-puolueen
jäsenten suosioon. Hänen poliittiset vakaumuksensa tosin eivät
alun pitäenkään olleet samat kuin whigien: hän vihasi Hollantia,
jonka kanssa whigit tahtoivat solmia sotaliiton Ranskaa vastaan,
vastusti Skotlannin ja Englannin unionia ja eriuskolaisten
kansalaisoikeusvaatimuksia ollen näissä kysymyksissä samalla kannalla
kuin tory-puolue. Kun tuttavat whigit sitäpaitsi eivät voineet tai
tahtoneet häntä auttaa hänen ajaessaan Irlannin kirkon asioita, oli
luonnollista, että Swiftin mieli myrtyi ja että hän whigien kukistuttua
v. 1710 siirtyi vastapuolueen leiriin.

Tory-puolueen miehet osoittautuivat kaikin puolin avuliaammiksi, ja
Swift pääsi kaikkein vaikutusvaltaisimpien henkilöitten, ennen kaikkea
ulkoasiainministerin lordi Bolingbroken suosioon. Syrjäytetyssä
asemassa ollut pappismies liikkui kuin kotonaan näissä ylhäisissä
piireissä, joissa häntä mainittiin tutunomaisesti Jonathanin nimellä.
Swift käytti saavuttamaansa vaikutusvaltaa sekä puolueen politiikan
että yleisempien harrastusten palveluksessa toimien m.m. innokkaasti
kirjailijain vaikean aseman parantamiseksi pyytämättä tällöin suosia
omaan puolueeseen kuuluvia enemmän kuin toisia.

Kaiken tämän julkisen toiminnan ohella on syntynyt eräs Swiftin
elämäkerran ja persoonallisuuden tutkijalle verrattoman
mielenkiintoinen teos, »Journal to Stella», joka tosin on vasta
myöhemmin saanut tämän nimen. Sen muodostavat Swiftin Miss Johnsonille
(ja Miss Dingleylle) kirjoittamat tutunomaiset kirjeet, joiden
selvittelemisessä myöhempi aika on saanut nähdä suurta vaivaa, koska
Swift niissäkin käyttää runsaasti ylempänämainittua lapsenkieltä.
Kirjeitten erikoinen arvo johtuu siitä, että ne on kirjoitettu yksin
ystävättärelle ilmeisesti edellyttäen, etteivät ne joutuisi kenenkään
vieraan käsiin. Niissä Swift esiintyy tavallaan _en pantoufles_,
kertoelee jokapäiväisistä pikku askarruksistaan, havainnoistaan ja
haaveistaan.

Tähän aikaan Swift näyttää olleen ahkera vieras Dublinista kotoisin
olevan Mrs Vanhomrighin, rikkaan hollantilaisen kauppiaan lesken
luona, joka oli kahden poikansa ja kahden tyttärensä kanssa asettunut
Lontooseen asumaan. Kirjeissään »Stellalle» Swift tosin mainitsee
vierailuistaan, mutta sivuuttaa vaikenemalla sen seikan, että oli
alkanut antaa tunteja vanhemmalle tyttärelle Hester Vanhomrighille.
Tämän myöhemmin kohtalokkaaksi muodostuneen suhteen muistomerkkeinä
on säilynyt asianomaisten välistä kirjeenvaihtoa, joka on vielä
vaikeammin selvitettävissä kuin kirjeet Stellalle, koska näissä on
tärkeimmät kohdat kirjoitettu salakielellä, sekä runoelma »Cadenus ja
Vanessa» (Cadenus = Decanus = tuomiorovasti; Vanessa = Vanhomrigh).
Viimeksimainitun teoksen Swift on sepittänyt vasta tuomiorovastiksi
tultuaan, mutta siinä mainitut tapaukset viittaavat näihin
varhaisempiin aikoihin.

Tuomiorovastiksi pääseminen ei ollut varsin vaivatonta, sillä
sellaisten virkojen täyttämisestä piti huolta itse Anna-kuningatar,
jonka kaikkein korkeimmassa epäsuosiossa Swift oli ollut aina
jumalattoman »Tynnyritarinan» ajoilta. Vihdoin, v. 1713, Swift sentään
nimitettiin P. Patrickin kirkon tuomiorovastiksi Dubliniin. Virka
oli vaatimaton, mutta tarjoutuihan siinä ylenemisentoiveita. Paha
onni käänsi kuitenkin jälleen asiat huonolle tolalle: kuningattaren
äkillisen kuoleman jälkeen kukistuu tory-hallitus, ja whigit pääsevät
uudestaan valtaan. Bolingbroke pakeni Ranskaan, ja Swift, joka yhä oli
yhteydessä hänen kanssaan, tosin mitenkään toimimatta mukana hänen
poliittisissa puuhissaan, ei voinut ainakaan toivoa mitään olojensa
kohentumista. Viimeisinä Lontoossa viettäminään vuosina Swift liittyi
jäseneksi »Scriblerus Club»-nimiseen kirjalliseen kerhoon, jonka
kokouksissa hän ehkä saattoi hupaisissa keskusteluissa hetkittäin
unohtaa vastoinkäymisiään. Tämä seurustelu tuli merkittäväksi varsinkin
senvuoksi, että siinä nähtävästi alkoivat itää ne satiiriset ajatukset,
joista Swift myöhemmin kehitteli Gulliverinsa.

Swift muutti kumminkin jo v. 1714 takaisin Irlantiin, missä sitten
pääasiallisesti vietti elämänsä viimeiset vuosikymmenet, kahta vv. 1726
ja 1727 Englantiin tehtyä matkaa lukuunottamatta. Tuomiorovasti, jonka
mielessä varmaan oli kangastellut aivan toisenlainen elämänura, joutui
nyt viettämään aikojansa varsin vaatimattomissa provinssioloissa.
Tosin hän oli nyt jälleen omassa kodissaan, missä Miss Johnson ja Miss
Dingley toimivat emäntinä, kun sattui kutsuja, mutta ei näytä ainakaan
varmalta, että Stellan ystävyys olisi kyennyt korvaamaan kaikkea, mitä
oli menetetty. Ne Stellalle osoitetut kirjeet, joita on näiltä vuosilta
säilynyt, sisältävät kyllä paljon kiitosta kaikesta hyvästä, sairauden
aikana saadusta hoidosta, teosten puhtaaksikirjoittamisesta y.m.s.,
mutta tunteen hehkua niissä ei ole nimeksikään.

Ihmiskohtaloiden langat alkavat kohta kiertyä toisiinsa kiinteämmin.
Miss Vanhomrigh (Vanessa) muuttaa äitinsä kuoltua hänkin Irlantiin,
minne isältä oli jäänyt pieni maatila. Se sattui sijaitsemaan aivan
lähellä Dublinia, ja Swift joutui näyttelemään kahden naisen välimaalla
osaa, joka ei ollut kadehdittava ja josta hän ei lopultakaan hyvin
suoriutunut. Vanessa vakuutti hänelle riutuvansa ikävään, ellei
Swift käynyt katsomassa tai kirjoittanut kyllin usein, ja Swiftin
järkevät neuvot, terveellisen ruumiinliikunnan, kevyen kirjallisuuden
lukemisen ja kahvinjuonnin vähentämisen suosittelut, osoittautuivat
valitettavasti tehottomiksi. Jännittynyt tilanne jatkuu aina
1720-luvulle saakka, jolloin Vanessa, menetettyään ainoan sisarensakin,
väsyy turhiin odotuksiinsa. Hän vaatii selvää ratkaisua, ja kun se
muodostuu kielteiseksi, sairastuu ja kuolee. Swift piilottautui
jonnekin kahdeksi kuukaudeksi, ja tuskallisten omantunnonsoimausten
lisäksi tuli myöhemmin vielä se kiusa, että runoelma »Cadenus ja
Vanessa» ja näiden kahden henkilön välinen kirjeenvaihto vainajan
toivomuksen mukaisesti toimitettiin julkisuuteen ja vieraat uteliaat
pääsivät kurkistamaan näihin inhimillisiin asiakirjoihin.

Seuraavat Swiftin julkaisemat teokset ovat aiheiltaan poliittisia.
Swift oli tosin aina tuntenut olevansa Irlannissa kuin maanpaossa,
mutta siitä huolimatta hän nyt esiintyy tämän sorretun maan
puolustajana ja saavuttaa elämänsä suurimman julkisen tunnustuksen.
Toisin kuin hänen myöhäinen satiirinen seuraajansa Bernard Shaw,
joka sanoo vapautuneensa kaikesta patriotismista, koska on hylännyt
syntymämaansa Irlannin eikä ole oppinut rakastamaan sen tuhoojaakaan,
Swift sittenkin näyttää vihdoin alkaneen pitää Irlannin puolta varsin
jyrkästi. Niinpä hän v. 1720 kehoitti saarelaisiaan omien markkinoitten
suojaamiseksi tuiskaamaan tuleen kaikki englantilaiset tavarat,
kivihiiltä lukuunottamatta, ja kun Englannin hallitus muutamia vuosia
myöhemmin ryhtyi Irlantia koskevaan rahataloudelliseen toimenpiteeseen
päättämällä lyöttää puolen pennyn vaihtorahoja, sai Swift jälleen
tilaisuuden taittaa peistä hänen mielestään uuteen sortoon ja vahinkoon
tuomitun kotimaansa puolesta. Yrjö-kuninkaan rakastajatar, Kendalin
herttuatar, sai mainitun vaihtorahan lyöttämisoikeuden lahjaksi
lordi Sunderlandilta ja vuokrasi sen jollekin Mr Woodille. Irlannin
parlamentin mieltä ei kysytty, ja kun vastalauseet eivät tepsineet,
julkaisi Swift v. 1724, nimeään mainitsematta, sarjan lentokirjasia,
»Verkakauppiaan kirjeet». Swiftin syytökset kohdistuivat Mr Woodiin,
jonka hän sanoi lyöttäneen liian huonoa rahaa. Englannin hallitus jätti
seikan selvittämisen itsensä Isaac Newtonin tehtäväksi, ja tämä todisti
syytöksen aiheettomaksi. Siitä huolimatta Swiftin onnistui valveuttaa
irlantilaisten isänmaallista mieltä siinä määrin, että hallituksen
finanssisuunnitelma lopulta saatiin raukeamaan. Niin tuli Swiftistä
Irlannin suuri puolustaja, todellinen kansallissankari, jota juhlittiin
kuin ruhtinasta.

Taisteltuaan siten, tosin monessakin kohdassa epäilyttävin argumentein,
mutta menestyksellisesti, irlantilaisen ihmisyyden puolesta Swift
saattoi huoletta astua avarammalle kiistakentälle ja lausua katkerain
kokemustensa ja katsomustensa loppusumman näennäisen viattomassa ja
vaarattomassa muodossa, kapteeni Lemuel Gulliverin merkillisiä matkoja
kuvaillen. Ennenkuin lähemmin koskettelemme tätä teosta, lienee syytä
lyhyesti mainita Swiftin elämän loppuvaiheet.

Pian sattui uusi järkyttävä tapaus. Stella kuoli vuoden 1728 alussa,
ja Swift tunsi jääneensä ypöyksin autioituneeseen maailmaan. Hänen
voimansa alkoivat murtua, ja se muistelmateoskin, jonka hän aikoi
sepittää uskollisimpansa poismentyä, jäi aivan puolieräiseksi. Vai
lieneekö sittenkään niin laita? Eikö ole tavallaan kaikkein ehein ja
täydellisin ja ivallisessa liikuttavuudessaan suurenmoisin Swiftin
lukuisista teoksista tämä parilla sanalla kerrottu tarina, joka
on löydetty hänen jäämistöstään, hiuskiharaa ympäröivään paperiin
piirrettynä: »Vain naisen hius»? Se suortuva oli sittenkin ollut
kenties ainoa varsinainen side, joka oli liittänyt Swiftiä ihmisten
arveluttavaan maailmaan, ja yksinäisestä ihmisvihaajasta saattoi
nyt olla jokseenkin yhdentekevää, ilmaisiko julkisesti syvintä
ylenkatsettansa vai harjoittiko edelleen salaista hyväntekeväisyyttä
niiden onnettomien eduksi, joita näki maailman pahimmin kolhivan.
»Olen kuin myrkkyä saanut rotta, joka odottaa loukossaan kuolemaa»,
kirjoittaa hän kaameasti vanhalle ystävälleen Bolingbrokelle.

Muutamia satiirisia tuotteita syntyi vielä, ennenkuin hengen
pimeneminen veti läpinäkymättömän verhon Swiftin ja inhan maailman
välille. Kaikkein järkyttävin niistä on v. 1729 kirjoitettu
»Vaatimaton ehdotus, kuinka voitaisiin estää köyhien lapsia Irlannissa
joutumasta rasitukseksi vanhemmilleen ja maalleen.» Siinä esitetään
pelastuskeinoksi tämä: liioista köyhien lapsista on valmistettava
ravintoa toisille, joita uhkaa nälkäkuolema. Swiftille saattoi tuottaa
katkeraa tyydytystä, kun lukijat käsittivät ehdotuksen tuimaksi todeksi
ja syyttivät häntä kannibaalisesta julmuudesta. - Siinä hän varmaan
näki uuden todistuksen sille vakaumukselleen, ettei kurjaakin kurjempaa
yahoo-sukua voi millään keinolla parantaa, koska siltä täysin puuttuu
kyky havaita omaa raadollisuuttansa. Swiftin tuntema syvä sääli niitä
onnettomia kohtaan, jotka syyttöminä joutuvat kokemaan mitä suurinta
kurjuutta, uupui siten ilmauduttuaan omaan voimattomuuteensa vain
lisäten hänen mielensä synkeätä toivottomuutta.

Leppoisampi sävy pääsee esiin vain kerran vielä, kun Swift v. 1731
sepittää runon omasta kuolemastaan (On the Death of Dr. Swift). Siinä
hän kuvailee mieleensä, kuinka hyvä kynäveikko Pope ottaa surrakseen
häntä kokonaisen kuukauden, Gay viikon, Arbuthnot päivän, kuinka
Bolingbroke pyyhkäisee kyynelen silmäkulmastaan ja muut vain sanan
virkkavat: niin, kuollahan sitä täytyy...

Swift kuoli lokakuussa v. 1745.

       *       *       *       *       *

Scriblerus-kerhon jäsenten, Swiftin, Popen, Gayn ja Arbuthnotin,
tiedetään vuonna 1714 suunnitelleen satiiria turhantarkasta
oppineisuudesta. Teoksen keskeisenä henkilönä, jonka elämäkertaan
ja kirjoituksiin satiiri aiottiin sisällyttää, oli oleva Martinus
Scriblerus. On todennäköistä, että Swift tuli tässä yhteydessä ensi
kerran ajatelleeksi niitä aiheita, joista myöhemmin sukeutuivat
Gulliverin matkat. Säilyneissä Scribleruksen muistelmien katkelmissa
suunnitellut Scribleruksen matkat ainakin vastaavat Gulliverin
retkiä. Kerhon hajautumisen vuoksi ei yhteistyö johtanut varsinaisiin
tuloksiin; säilyneet katkelmat, jotka ovat etupäässä Popen ja
Arbuthnotin käsialaa, ilmestyivät vasta v. 1741. Swiftin kirjan
syntyhistoria on jokseenkin selvittämätön, tiedetään vain, että matka
Brobdingnagiin oli osittain valmiina v. 1722.

Teos ilmestyi kokonaisuudessaan lokakuun 28:na 1726; sen täydellinen
nimi oli »Retkiä erinäisten maailman kaukaisten kansakuntien
keskuuteen. Neljä osaa. Kirjoittanut Lemuel Gulliver, aluksi erinäisten
laivojen välskäri, sittemmin kapteeni.» Tekijän nimeä ei ilmaistu;
kustantaja Benjamin Motte sai käsikirjoituksen joltakin välikädeltä,
kenties Popelta. Paperien lähettäjäksi mainittiin »Gulliverin
sukulainen Richard Sympson.»

Syynä tähän salaperäisyyteen oli, että Swiftistä tuntui arveluttavalta
julkaista teosta, joka kohdisti välittömän kritiikkinsä oleviin oloihin
ja useihin helposti tunnettaviin henkilöihin.

»Gulliverin retket» herätti heti erinomaista huomiota. Koko ensimmäinen
painos lienee myyty viikossa, ja seurapiireissä pohdittiin uutterasti
teoksen sisällystä ja lausuttiin arvailuja sen tekijästä. Läheiset
ystävätkin olivat Swiftille kirjoittaessaan muka täysin tietämättömät
— niin hyvin salaisuutta aluksi varjeltiin. Kritiikki, kuten tri
Johnson sanoo, hukkui aluksi yleiseen ihmettelyyn. Painos seurasi
painosta, kirja käännettiin aivan pian vieraisiinkin kieliin, ranskaksi
ja hollanniksi jo v. 1727. Joku Corolini julkaisi heti laajan ja
arvottoman »Avaimen», käyttäen hyväkseen yleistä, selityksiä kaipaavaa
uteliaisuutta.

Kun arvostelun aika oli tullut, esitettiin erilaisia ja eriarvoisia
muistutuksia. Arbuthnot selitti pitävänsä kolmanteen osaan sisältyvää
»suunnittelijoiden» kuvausta vähimmin onnistuneena, Gay ja Pope
mainitsevat joidenkin arvelleen, ettei se osa ole kirjan tekijän omaa
käsialaa. Bolingbroken he tietävät kirjaa moittineen, sanoneen, ettei
sellaisesta ihmisluonnon halventamisesta voinut koitua muuta kuin
huonoja seurauksia. Kirjailijaystävät selittivät lordin loukkaantumisen
johtuvan siitä, että »hän itse on lajinsa täydellisin ja jää
niinmuodoin enemmän kuin kukaan muu vaille sitä kiitosta, joka ihmisen
arvolle ja hyveelle kuuluu». Julmin arvostelijoista oli kieltämättä
lady Montagu, joka närkästyneenä kirjoitti jollekin ystävättärelleen
m.m.: »Täällä on ilmestynyt kirja, joka saa päästä pyörälle kaikki
hyvävaistoiset henkilömme; sen ovat yhdessä kirjoittaneet eräs arvokas
hengenmies, eräs etevä lääkäri ja aikamme ensimmäinen runoilija, ja
ihmeellinenhän se onkin, Jumala nähköön! Erittäin kaunopuheisesti he
ovat todistaneet olevansa elukoita... ja toden sanoakseni he puhuvat
hevostallista niin lämpimästi ja kiintyneinä, että minun pakostakin
täytyy otaksua pohjalla olevan jonkin erittäin voimallisen vaikuttimen.»

Kirjeissään ystävilleen Swift valittaa, että teos oli painettaessa
tärvelty. Dublinissa v. 1735 julkaistuun painokseen liittyvässä (ja
tähän suomennokseen otetussa) »Kirjeessä Sympsonille» hän toistaa
saman valituksen. Voisi tosin ajatella (kuten Swiftin elämäkerran
kirjoittaja Sir Henry Craik), että Swift siten tahtoi vähentää omaa
vastuunalaisuuttaan. On kumminkin varsin todennäköistä, että Swiftin
käsikirjoituksen tekstiä oli muutettu, siis katsottu voitavan jatkaa
herra »Sympsonin» alkulauseessaan mainitsemaa menettelyä. Swift
kirjoitti vielä v. 1733 ystävälleen Charles Fordille, että Motte oli
antanut »jonkun tuttavansa, luultavasti jo kuolleen pappismiehen hra
Tookin» merkitä käsikirjoitukseen lisäyksiä ja poistoja. Samalle
Fordille Swift jätti korjausluettelon, jonka mukaan Ford paransi
omistamansa ensimmäisen painoksen kappaleen tekstin. Tätä korjattua
kappaletta säilytetään South Kensingtonin Forster Collectionissa, ja
suomennoksen pohjana olevassa G. Ravenscroft Dennisin julkaisemassa
painoksessa (London, George Bell & Sons, 1905) on mainitut korjaukset
otettu huomioon. Tästä kriitillisestä painoksesta on otettu enin
osa tämän nidoksen loppuun liitettyjä selityksiä. Sanomattakin
lienee selvää, että Swiftin teos esiintyy tässä täydellisenä; mitään
»arveluttaviakaan» kohtia ei ole karsittu.

Käsitys, jonka mukaan »Gulliverin retket» kuuluu nimenomaisesti lasten
kirjallisuuteen, johtuu varmaan siitä, että useimmat Swiftin lukijoista
ovat nuorella iällään tutustuneet teoksen kahteen ensimmäiseen osaan
tai niistä sommiteltuun mukaelmaan. Eräässä katsannossa kirjan
alkupuoli tosiaankin muodostaa oman yhtenäisen kokonaisuuden: siinä
kerrotaan varsin leppoisasti kääpiö- ja jättiläiskansasta, tehdään
leikkiä inhimillisten mittojen suhteellisuudesta, ja kirjoittaja
koettaa ilmeisesti keksiä hupaisia käänteitä ja tilanteita niin
paljon kuin suinkin. Siinä on paljon sadunomaista juoksuttelua, ja
yleinen sävy voidaan kieltämättä merkitä humoristiseksi. Tämä on
kumminkin vain eräs asian puoli. Kiinteämpi tarkastelu osoittaa
tuon näennäisen lastentarinan sisältävän peitettyä, osittain varsin
tuimaakin ivaa, jonka esineenä ovat Englannin kirkolliset olot ja
varsinkin puolue-elämä sekä omalla suuruudellaan ylpeilevän ihmisen
naurettava pienuus. Ja vaikka kertomukset nuorallatanssijoista, korkea-
ja matalakorkoisista, tylppä- ja suippopäistä y.m. voivat huvittaa
sellaisinaan, erittäinkin varhaista ikää, joka on kiitollinen kaikesta
havainnollisesta ja eriskummallisesta, ovat nämä vertauskuvalliset
seikat sittenkin ennen kaikkea täysikasvaneita varten, ensi
sijassa luonnollisesti Swiftin aikalaisia varten kirjoitetut, ja
nykyaikainenkin lukija voi saada käsitystä kirjoittajan varsinaisesta
tarkoituksesta vain perehtymällä vastaaviin ajanoloihin. Ei edes voi
väittää kertomuksen hupaisen sävyn aina joutuvan kärsimään siitä,
että näennäinen välitön iloittelu selitetään Swiftin aikalaisiin
kohdistuvaksi kirpeäksi ivaksi, vaan sattuu toisinaan niinkin,
että asiallinen selitys vain tuo ilmi esityksen täyden huumorin
tai komiikan. Niinpä, kun Lilliputin maan valtio varainhoitajasta
Flimnapista kerrotaan, että hän olisi nuoralla tanssiessaan
auttamattomasti taittanut niskansa, ellei eräs Hallitsijan tyyny olisi
putoavaa pelastanut, tämän seikan huvittavaisuus vain lisääntyy,
kun saamme tietää, että Flimnap on politiikan korkeimmalla nuoralla
»kipakkaa heittävä» pääministeri Walpole ja Hallitsijan tyyny, jonka
päälle taituri putoo, eräs vaikutusvaltainen hovinainen, kuninkaan
rakastajatar, jonka avulla ministeristä tulee jälleen ministeri.

Kertomukset matkoista kääpiöiden ja jättiläisten maihin muodostavat
eheän kokonaisuuden jo aiheensa samanluontoisuuden nojalla. Teoksen
kolmanteen osaan siirryttäessä ei sellaista luontevaa ylimenoa
tapahdu, ja kun tämä kolmas osa kieltämättä on sisäisestikin
ensimmäisiä hajanaisempi, ei kummakaan, että useat lukijat ovat
tyytyneet vain teoksen alkupuoleen. Siten Gulliverista saatu käsitys
on kumminkin aivan vaillinainen. Sopii näet väittää, että kirjan
painavin osa on viimeinen ja että kolmas osa valmistelee siihen
siirtymistä. Sitäpaitsi on matka lentävän saaren maille rakenteen
suhteellisesta löyhyydestä huolimatta sinänsäkin mielenkiintoinen.
Swiftin satiiri siinä äityy, ja varsinkin tieteellinen maailma ja sen
varassa kehittyvä teknillis-materialistinen kulttuuri joutuvat mitä
purevimman, tosin ei aina maaliinsa osuvan vihaisen ivan esineeksi.
Suurempaa vastavirransoutajaa kuin Swift sellaisena kuin hän tässä
esiintyy, on vaikea kuvitella, ja eräillä hänen kritiikkinsä osilla
(luonnontieteelliset muodit, kansaneduskunta y.m.) lienee parempia
sovellutusmahdollisuuksia nyt kuin hänen omana aikanaan.

Neljäs retki, matka viisaitten ja jalojen hirnujain maahan, missä
ihmissuku elää yahooiden inhoittavassa hahmossa, on koko teoksen
ydinosa, jos pidämme silmällä satiirisen tarkoituksen toteuttamista.
Nyt eivät ole enää käsiteltävinä ajanolot (vain jossakin harvassa
kohdassa voi havaita sellaisia ajatusyhtymiä), ei mikään yksityinen
inhimillisen luonnon vika tai hulluus, vaan ihmisluonto sinänsä
kaameassa ja auttamattomassa raadollisuudessaan. Huumorinsekaisen
ivailun on lopullisesti syrjäyttänyt intohimoiseksi ja, jos niin
tahdomme sanoa, sairaalloiseksi kasvanut ihmisviha, jolle vertauskohtia
etsiessään johtuu pakostakin ajattelemaan Timon Ateenalaista:

    _Alkibiades_: Nimesi? Näinkö ihmistä sä vihaat,
    vaikk’ olet itse ihminen?

    _Timon_:                  Ma olen
    Misanthropos ja vihaan ihmiskuntaa.
    Sa kunpa oisit koira, että voisin
    sua hiukan rakastaa.»

Hevosmaan-retki on kertomuksen edellisiin osiin verrattuna kuin
hiilellä, sydellä luonnosteltu hirmuinen tuomiopäivän kuva satiiristen
miniatyyrimaalausten rinnalla. Sen synkeyteen on kuin epähuomiossa
singahtanut sivulause, johon sisältyy koko teoksen kenties ainoa
tavanomaisessa merkityksessä »runollinen» ajatus (»niinkuin ihminen
iloitsee nähdessään neilikkain ja tulpaanien joka vuosi nousevan
kukkaan» j.n.e., s. 343) ja joka siinä yhteydessään vaikuttaa kuin
jostakin toisesta maailmasta kuuluva puhe. Ihmisten olemus, heidän
yhteiskuntansa, oikeutensa, politiikkansa, tieteensä, lääkeoppinsa
ja muut toiminta-alueensa kuvaillaan tässä kirjan viimeisessä
osassa niin kauhistuttaviksi, että useat lukijat varmaan ainakin
ymmärtävät Bolingbroken esittämää kritiikkiä. Swift saattoi puolestaan
olla tyytyväinen tuotteeseensa; hän uskoi varmaan hioneensa
valmiiksi kuvastimen, jossa ihminen nyt ja aina saattoi nähdä
Calibanin-piirteensä minkään naamion niitä kaunistelematta.

Ateenan Timonin ja Jonathan Swiftin ihmisviha ei kumminkaan ollut
ehdottomasti samaa laatua. Swift itse on nimenomaan huomauttanut
eräästä niitä toisistaan erottavasta seikasta. »Minä olen aina
vihannut», kirjoittaa hän Popelle v. 1725, »kaikkia kansakuntia,
ammatteja ja yhteisöjä ja olen rakastanut ainoastaan yksilöitä; niinpä
esimerkiksi vihaan lakimiesten laumaa, mutta pidän paljon neuvosmies
Tästä ja tuomari Siitä. Samoin on lääkärien — en tahdo puhua omasta
toimialastani — sotilaitten, englantilaisten, skotlantilaisten,
ranskalaisten ja kaikkien muiden laita. Mutta ennen kaikkea minä
vihaan ja inhoon sitä eläintä, jota mainitaan ihmisen nimellä, vaikka
sydämestäni rakastan Juhanaa, Pietaria, Tuomasta ja muita. Tätä
järjestelmää minä olen noudattanut jo monta vuotta... ja niin teen
edelleenkin, kunnes olen niistä suoriutunut. Olen kerännyt aineksia
tutkimukseen, jossa todistan vääräksi määritelmän _animal rationale_
(»järjellinen eläin») ja osoitan, että tulee sanoa vain _rationis
capax_ (»joka voi olla järjellinen»). Tämä ihmisviha, joka tosin ei
ole Timonin ihmisvihan kaltainen, on 'Retkieni' koko rakennuksen
lujana perustuksena, ja mieleni saa rauhan vasta sitten, kun kaikki
kunnialliset ihmiset yhtyvät minun mielipiteeseeni.»

Etsittäessä kirjallisia vertauskohtia »Gulliverin retkille» on johduttu
kuin pakosta mainitsemaan toisia n.s. kuolemattomia teoksia. Yrjö
Hirn on rinnastanut sen Danten Jumalaisen komedian kanssa osoittaen,
kuinka kaikesta mahdollisesta arvoerosta ja kaikista todellisista
rakenteen eroavaisuuksista huolimatta kumpikin teos sisältää »omalla
tavallaan rikkaan ja melskeisen elämän kokemusten loppusumman. Swiftin
maailmankuva, sellaisena kuin se oli kehkeytynyt hänen mielessään
keskellä taisteluita ja pettymyksiä, on täydellisenä sisällytetty
tähän fantastiseen kertomukseen. Hänen oma kiirastulensa on siinä
kuvattu satiirin ja tarunomaisen löytöretken verhossa ja hänen
oma kärsimyksensä paljastettu lieventämättömän naturalistisessa
esityksessä. Ja niin välitön ja elävä on tämän esityksen vaikutus, että
lukija luulee voivansa sanoa, kuten Veronan kansa Danten kulkiessa ohi:
Niin totisesti tämä itse on ollut helvetissä.»

Voisi varmaan myös mainita Cervanteen mestariteoksen. Samoinkuin
suuri espanjalainen turvautui ritarikertomusten ulkonaiseen muotoon
esittäessään huomioitaan ja mielikuviaan, karun todellisuuden aina
vaarallista arvostelua ja haaveen rannatonta lentoa, puki Swift suuren
satiirinsa matkakertomuksen valhepukuun voidakseen vapaammin sanoa,
mitä hänellä oli sydämellään. Molemmat he kuin ohimennen tekevät ivansa
esineeksi valitsemansa ulkonaisen muodon, ja kummankin teoksessa
kohoo esitys aivan uudenlaiseen tasoon, uuteen olokehään, missä
eivät merkitse paljoa ritarin harharetket enempää kuin merenkulkijan
seikkailutkaan, niille tanterille, joilla taistellaan ihmisen
olemuksesta, sen syvistä henkisistä arvoista.

Nähdessään, kuinka Swift pakostakin peittelee satiirisen ajatuksensa
liikkeitä näennäisen vaarattomuuden verhoon, johtuu vertaamaan häntä
sotalaivaan, joka savun peitossa pyrkii edulliseen toiminta-asentoon.
Ja kun sitten savupilvestä välkähtää salama, niin sen isku osuu
maaliinsa, se on melkein aina surman isku. Todellisimman ja
peloittavimman kaikista _dreadnoughteista_ rakensi Jonathan Swift.
Gulliverin alus, jota on usein luultu lasten kaarnavenheeksi, on yhä
vielä, kahdensadan vuoden ikäisenä, kaikkein voimallisimpia niistä
linjalaivoista, jotka uhaten risteilevät inhimillisen kehnouden ja
vääryyden vesillä.

_Suomentaja_.



TEKIJÄN ALKULAUSEET



JULKAISIJA LUKIJALLE


Näitten Retkien kirjoittaja, herra Lemuel Gulliver, on vanha hyvä
ystäväni; olemme hiukan toistemme sukuakin äidin puolelta. Noin kolme
vuotta sitten herra Gulliveria alkoi kyllästyttää se, että uteliaita
ihmisiä tuli lakkaamatta häntä näkemään hänen Redriffissä sijaitsevaan
taloonsa, ja hän osti pienen maapalstan ja sopivat rakennukset läheltä
Newarkia, Nottinghamshiressä, kotiseudullaan, missä hän nyt elelee
kaikessa hiljaisuudessa, mutta naapuriensa keskuudessa arvossapidettynä.

Herra Gulliver oli tosin syntynyt Nottinghamshiressä, missä hänen
isänsä asui, mutta muistan hänen sanoneen, että suku oli peräisin
Oxfordshiresta. Tätä tiedonantoa vahvistavat mainitun kreivikunnan
hautausmaalla näkemäni erinäiset Gulliverien haudat ja muistomerkit.

Ennenkuin lähti Redriffistä hän jätti huostaani seuraavat paperit
valtuuttaen minut käyttämään niitä miten hyväksi näkisin. Olen ne
huolellisesti lukenut ja tutkinut kolmeen kertaan. Kirjoitustapa on
erittäin selvä ja koruton, ja ainoa havaitsemani virhe on siinä, että
tekijä, kuten matkailijat yleensä, on hiukan liiaksi seikkaperäinen.
Koko teoksessa on ilmeinen totuudellisuuden leima, ja tekijä olikin
niin tunnetusti totuutta rakastava, että hänen redriffiläisten
naapuriensa keskuudessa oli tullut yleiseksi asian todenperäisyyttä
osoittavaksi sananparreksi: niin totta kuin herra Gulliver olisi sen
sanonut.

Erinäisten arvossapidettyjen henkilöiden kehoituksesta, joille olen
tekijän luvalla nämä paperit näyttänyt, rohkenen ne nyt julkaista
toivoen niiden voivan ainakin toistaiseksi tarjota nuorille
aatelismiehillemme parempaa luettavaa kuin tavanomaiset politiikan ja
puolueitten töherrykset.

Tämä nidos olisi paisunut ainakin kaksinkertaiseksi, ellen olisi
rohjennut pyyhkiä pois eri matkojen kuvauksista lukemattomia kohtia,
joissa puhuttiin tuulista ja vuorovesistä; kulkusuunnista ja
paikanmääräyksistä ja kerrottiin yksityiskohtaisesti, merenkävijöiden
tapaan, aluksen hoitamisesta myrskysäillä, samoin pituus- ja
leveysasteitten toteamisia. On syytä pelätä, että herra Gulliver on
siihen hiukan tyytymätön, mutta minä olin päättänyt tehdä kirjan
lukevalle yleisölle niin helpostitajuttavaksi kuin suinkin mahdollista.
Jos oma perehtymättömyyteni merenkulkuseikkoihin on kumminkin saanut
minut tekemään joitakin virheitä, olen niistä yksin vastuussa, ja jos
joku matkailija haluaa nähdä koko teoksen sellaisena kuin se on tekijän
kädestä lähtenyt, olen valmis tyydyttämään hänen toivomuksensa.

Muista tekijää koskevista seikoista antavat lukijalle tietoa kirjan
ensimmäiset sivut.

_Richard Sympson_.



KAPTEENI GULLIVERIN SERKULLEEN SYMPSONILLE KIRJOITTAMA KIRJE


Toivon sinun vaadittaessa julkisesti tunnustavan, että minua usein ja
innokkaasti kehoittamalla sait minut julkaisemaan sangen hataran ja
epätäsmällisen kertomuksen retkistäni ja että käskin sinua palkkaamaan
jonkun ylioppilaan jommastakummasta yliopistosta järjestämään papereita
ja korjaamaan tyyliä, kuten serkkuni Dampier kehoituksestani teki
julkaistessaan kirjansa _Matka maan ympäri_. En kumminkaan muista
valtuuttaneeni sinua suostumaan siihen, että jotakin jätettäisiin
pois, vielä vähemmin siihen, että jotakin lisättäisiin. Mitä
viimeksimainittuun seikkaan tulee, kieltäydyn senvuoksi vastaamasta
mistään sellaisesta, varsinkaan eräästä Hänen Majesteettiansa,
kaikkein autuaimmassa ja kunniakkaimmassa muistossa olevaa kuningatar
Anna-vainajaa koskevasta kohdasta, vaikka kunnioitin ja arvostin häntä
enemmän kuin ketään inhimillistä olentoa. Sinun tai sinun lisäilijäsi
olisi kumminkin pitänyt käsittää, ettei ollut tarkoitukseni mukaista
eikä soveliastakaan ylistää mitään ihmissukuun kuuluvaa eläintä
isännälleni _houyhnhnmille_. Sitäpaitsi asia on aivan perätön, sillä
ollessani Englannissa eräinä Hänen Majesteettinsa hallitusvuosina
havaitsin hänen jättävän hallituksen pääministerin hoidettavaksi,
vieläpä kahdenkin pääministerin, toisen toisensa jälkeen; toinen
heistä oli Godolphinin, toinen Oxfordin lordi. Olet siis antanut
minun _sanoa asian, jota ei ole_. Samoin olet Suunnittelijoiden
akademiasta kerrottaessa ja erinäisissä muissa esitykseni kohdissa
joko jättänyt pois joitakin olennaisia seikkoja tai kaunistellut
tai muuttanut niitä, niin että tuskin tunnen omaa teostani. Kun
aikaisemmin eräässä kirjeessäni jotakin tästä huomautin, suvaitsit
vastata, että pelkäsit sellaisten kohtien herättävän pahennusta, että
vallassaolijat pitivät erittäin tarkasti silmällä painotuotteita
eivätkä ainoastaan älynneet sellaisia seikkoja, vaan rankaisivatkin
jokaisesta, joka näytti _vihjaukselta_ (niin luulen sinun asiaa
nimittäneen). Mutta miten ihmeessä olisikaan sitä, mitä olin puhunut
jo monta vuotta sitten ja suunnilleen viidentuhannen meripeninkulman
päässä, toisessa valtakunnassa, voitu sovittaa mihinkään niistä
_yahooista_, joiden sanotaan nyt laumaa hallitsevan, varsinkaan, kun
olin tuon sanonut aikana, jolloin en paljoakaan ajatellut tai pelännyt
sitä onnettomuutta, että joutuisin jälleen elämään heidän joukossaan?
Eikö suurin valittamisen syy ole minulla, kun näen noiden samaisten
_yahooiden_ istuvan vaunuissa, joiden eteen on valjastettu vetojuhdiksi
_houyhnhnmejä_, ikäänkuin viimeksimainitut olisivat elukoita ja
ensinmainitut järjellisiä olentoja? Niin luonnottoman ja inhoittavan
näyn välttäminen olikin eräs tärkeimpiä syitä siihen, että vetäydyin
tänne.

Tämän katsoin soveliaaksi sanoa sinulle, mitä tulee sinuun itseesi ja
sinulle osoittamaani luottamukseen.

Valitan vielä harkitsemattomuuttani, kun suostuin sinun ja muutamien
muiden henkilöiden hartaiden kehoitusten ja väärien perustelujen
vuoksi, aivan vastoin omaa vakaumustani, retkiäni koskevan kertomuksen
julkaisemiseen. Koeta muistaa, kuinka monet kerrat, sinun selittäessäsi
yleishyvän sitä vaativan, kehoitin sinua ajattelemaan, etteivät
mitkään neuvot ja esimerkit voi vähimmässäkään määrässä parantaa tätä
eläinlajia, _yahooita_. Se on nyt aivan ilmeistä, sillä enhän näe edes
tässä pienessä saaressamme väärinkäytösten ja vääryyksien täydellisesti
tauonneen, kuten oli syytä odottaa tapahtuvan; päinvastoin: vaikka
on kulunut enemmän kuin puoli vuotta varoitukseni julkaisemisesta,
ei kirjani ole ainoassakaan kohdassa vaikuttanut tarkoitukseni
mukaisesti. Minä kehoitin sinua kirjeellisesti ilmoittamaan, milloin
puolueet ja lahkokunnat oli hävitetty, tuomarit olivat oppineita
ja oikeamielisiä, asianajajat rehellisiä ja vaatimattomia ja edes
hiukan tervejärkisiä, Smithfield täynnä huikean korkeita lakikirjojen
polttorovioita, nuorten aatelisten kasvatus täydellisesti uudistettu,
lääkärit karkoitettu, naaras-_yahoot_ siveitä, kunniallisia,
rehellisiä ja hyvä-aistisia, korkeitten hallitusviranomaisten hovit ja
vastaanotot kerrassaan lakkautetut, järki, ansiot ja oppi palkitut,
kaikki häpäisevien suorasanaisten ja runomittaisten painotuotteitten
julkaisijat tuomitut syömään vain omia villojansa ja sammuttamaan
janoansa omalla musteellaan. Rohkaisevat sanasi saivat minut varmasti
odottamaan näitä ja tuhansia muita uudistuksia, jotka muuten olivatkin
selvästi johdettavissa kirjassani antamistani neuvoista. Ja täytyyhän
myöntää, että seitsemän kuukauden aika oli riittävä kaikkien niiden
paheiden ja mielettömyyksien korjaamiseen, jotka _yahooita_ vaivaavat,
jos heidän olemuksessaan olisi vähintäkään taipumusta hyveeseen tai
viisauteen. Sinä et kumminkaan ole missään kirjeessäsi sellaista tietoa
minulle lähettänyt, vaan olet päinvastoin kuormittanut postintuojaamme
joka viikko häväistyskirjoituksilla, selityksillä, mietelmillä,
muistutuksilla ja lisäyksillä, joissa havaitsen itseäni syytettävän
siitä, että tarkoitan suuria valtiomiehiä, halvennan ihmisluontoa (niin
ne yhä vielä uskaltavat sanoa), ja häpäisen naarassukupuolta. Huomaan
myös, etteivät noiden kääröjen kirjoittajat ole yksimielisiä, sillä
toiset eivät salli minun olevan omien retkieni kirjoittajan ja toiset
väittävät minun sepittäneen teoksia, joita en edes tunne.

Huomaan vielä kirjanpainajasi toimineen niin huolimattomasti, että on
sekoittanut eri matkojeni ja palausteni ajat ja päivämäärät. Hän ei ole
merkinnyt oikeata vuotta, ei oikeata kuukautta eikä kuukaudenpäivää,
ja minulle kerrotaan, että alkuperäinen käsikirjoitus on kirjani
ilmestyttyä tuhottu. Minulla itsellänikään ei ole yhtäkään jäljennöstä,
mutta olen kumminkin lähettänyt sinulle muutamia korjauksia, jotka
voit ottaa huomioon, jos toinen painos joskus ilmestyy. Sittenkään en
voi niistä vastata, vaan minun täytyy jättää asia arvostelukykyisen ja
vilpittömän lukijan omaan vapaaseen valtaan.

Muutamat meri-_yahoomme_ kuuluvat moittivan merikieltäni, sanovan
sitä monessa kohdassa virheelliseksi ja vanhettuneeksi. En voi sitä
auttaa. Kun olin nuorena ensimmäisillä matkoillani, opettivat minua
vanhimmat merimiehet, ja minä opin puhumaan heidän tavallaan. Olen
kumminkin myöhemmin havainnut, että meri_yahoot_, samoinkuin kuivalla
maalla asuvat, taipuvat uudistushimoon sanallisella alalla, että heidän
kielipartensa muuttuu joka vuosi, vieläpä niin, että muistan kotimaahan
palattuani kyenneeni vain vaivoin ymmärtämään uutta murretta. Ja
huomattakoon, että kun joku _yahoo_ uteliaana saapuu Lontoosta luokseni
uuteen kotiini, me emme osaa ilmaista toisillemme ajatuksiamme
ymmärrettävällä tavalla.

Jos _yahooiden_ arvostelu voisi jotenkin minuun vaikuttaa, olisi
minulla suuri syy valittaa, että muutamat niistä uskaltavat otaksua
retkieni kirjan olevan pelkkää omien aivojeni keksintöä, vieläpä ovat
viittailleet siihenkin suuntaan, ettei _houyhnhnmejä_ ja _yahooita_ ole
olemassa enempää kuin Utopian asukkaita.

Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että mitä tulee _Lilliputin,
Brobdingragin_ (niin näet nimi on luettava eikä virheellisesti
_Brobdingnag)_ ja _Laputan_ kansoihin, en ole milloinkaan kuullut
yhdenkään _yahoon_ menetelleen niin häikäilemättömästi, että olisi
väittänyt niitä olemattomiksi tai niistä kertomiani seikkoja
pätemättömiksi; kertomuksen totuus näet on välittömästi vakuuttava.
Ja onko kertomukseni _houyhnhnmeistä_ ja _yahooista_ vähemmän
todennäköinen, kun tässäkin kaupungissa on viimeksimainittuja monia
tuhansia, jotka eroavat _Houyhnhnmein maassa_ elävistä eläinveikoistaan
vain sikäli, että jollakin tavalla toisilleen loruilevat eivätkä
kulje ilkialastomina? Minä olen kirjoittanut heitä parantaakseni, en
saavuttaakseni heidän hyväksymisensä. Heidän koko rotunsa yksimielinen
hyväksyminen merkitsisi minulle vähemmän kuin tallissani asuvien kahden
rappeutuneen _houyhnhnmin_ hirnahdus, sillä nämä, vaikka ovatkin
suvustaan huonontuneet, opettavat minulle yhä joitakin hyveitä, ilman
minkäänlaista paheen sivumakua.

Luulevatko nuo toiset kurjat elukat minua niin rappeutuneeksi, että
alkaisin todistella kertomukseni todenperäisyyttä. Vaikka olen _yahoo_,
tiedetään koko _Houyhnhnmein maassa_, että saatoin jalon isäntäni
opetusten ja esimerkin avulla (vaikka, sen tunnustan, erittäin
vaikeasti) kahden vuoden kuluessa luopua valhettelun, kiertelyn,
petoksen ja kaksimielisyyden helvetillisestä paheesta, joka on syvästi
juurtunut kaikkien kaltaisteni ja varsinkin eurooppalaisten sisimpään.

Minulla olisi esitettävänä muitakin valituksia tässä kiusallisessa
yhteydessä, mutta en huoli enempää vaivata itseäni enkä sinua.
Minun täytyy vilpittömästi tunnustaa, että viimeisen kotiinpaluuni
jälkeen _yahoo_-olemuksessani on herännyt uudelleen eloon eräitä
huonoja ominaisuuksia, kun olen seurustellut muutamien kaltaisteni ja
varsinkin, välttämyyden pakosta, oman perhekuntani jäsenten kanssa.
Muutenhan en olisi milloinkaan voinut mielettömästi suunnitella tämän
kuningaskunnan _yahoo_-rodun puhdistamista; mutta nyt olen iäksi
luopunut kaikista sellaisista haaveellisista aikeista.

Huhtikuussa 2:na 1727.



ENSIMMÄINEN OSA

MATKA LILLIPUTIIN



ENSIMMÄINEN LUKU


Tekijä antaa tietoa itsestään ja suvustaan. Ensimmäiset yllykkeet
matkustamiseen. Hän joutuu haaksirikkoon, kokee pelastua uimalla ja
saapuu onnellisesti Lilliputin maan rantaan, missä hänet otetaan
vangiksi ja kuljetetaan maan sisäosaan.

Isälläni oli pieni maatila Nottinghamshiressa; minä olin kolmas
hänen viiden poikansa sarjassa. Kun olin ehtinyt neljäntoista vuoden
ikään, lähetti hän minut Emanuel Collegen oppilaaksi Cambridgeen,
missä vietin kolme vuotta uutterasti opintojani harjoittaen. Tästä
johtuvat kulungit (vaikka määrärahani olivatkin varsin niukat) tekivät
liiaksi hallaa isäni vähissä varoissa, ja niin minut pantiin oppiin
Mr James Batesin, etevän lontoolaisen välskärin luo; tämä oppiaikani
oli nelivuotinen. Isäni lähetti minulle toisinaan pieniä rahasummia,
jotka käytin perehtyäkseni merenkulkuoppiin ja muihin matkustelemaan
aikoville hyödyllisiin matemaattisiin tieteisiin; uskoin näet varmaan
kohtalonani olevan joutua ennemmin tai myöhemmin retkeilemään. Mr
Batesin luota poistuttuani palasin kotiin, niissä isäni, setä Johnin
ja muutamien muiden sukulaisten avulla sain neljäkymmentä puntaa ja
lupaan kolmekymmentä puntaa vuodessa, jotta voisin lähteä Leydenin
yliopistoon. Siellä minä opiskelin kaksi vuotta ja seitsemän kuukautta
lääketiedettä, jonka tiesin hyödylliseksi pitkillä retkillä.

Pian Leydenistä palattuani sain kelpo mestarini Mr Batesin
suosittelemana välskärintoimen _Pääskyssä_, jonka kapteenina oli
komentaja Abraham Pannell. Siinä virassa olin puolineljättä vuotta
tehden sinä aikana pari matkaa Levanttiin ja muualle. Takaisin
tultuani päätin asettua asumaan Lontooseen, ja minua rohkaisi tässä
aikomuksessa, mestarini Mr Bates, joka vielä suositteli minua
erinäisille potilaille. Minä vuokrasin asunnon pienestä talosta Old
Jewryssä, ja kun minua neuvottiin luopumaan poikamiehen säädystä, nain
Mrs Mary Burtonin, Newgate-streetin varrella liikettään harjoittavan
sukkatavarainkauppiaan Mr Edmund Burtonin toisen tyttären saaden
neljäsataa puntaa myötäjäisiä.

Kelpo mestarini Bates kuoli pari vuotta sen jälkeen, ja kun
ystäväpiirini oli pieni, alkoivat tuloni vähentyä; omatuntoni näet ei
sallinut minun jäljitellä useiden virkaveljieni moitittavaa menettelyä.
Neuvoteltuani vaimoni ja eräiden tuttavien kanssa päätin niinmuodoin
lähteä jälleen merille. Olin välskärinä kahdessa eri aluksessa ja
tein kuuden vuoden aikana useita matkoja Itä- ja Länsi-Intiaan
hiukan lisäten omaisuuttani. Joutohetkeni vietin lukien parhaita
kirjailijoita, vanhoja ja uusia; minulla näet oli aina mukanani
melkoinen määrä kirjoja. Maissa oltaessa tarkkasin eri kansojen tapoja
ja luontumuksia ja opiskelin heidän kieliänsä, minkä hyvä muistini teki
varsin helpoksi.

Viimeinen näistä matkoista ei ollut kovinkaan onnellinen, ja minä
päätin merielämään kyllästyneenä jäädä kotiin vaimoni ja perheeni luo.
Minä muutin Old Jewrystä Fetter-Laneen ja sieltä Wappingiin toivoen
saavani työtä merimiesten keskuudessa, kuitenkaan siitä kostumatta.
Odotettuani kolme vuotta asiain paranemista suostuin edulliseen
tarjoukseen, jonka minulle teki Etelämerelle lähtevän _Antiloopin_
omistaja, kapteeni William Prichard. Me lähdimme purjehtimaan
Bristolista toukokuun neljäntenä päivänä 1699, ja matkamme oli aluksi
sangen suotuisa.

Eräistä syistä on parempi, etten vaivaa lukijaa yksityiskohtaisesti
kertomalla seikkailuistamme niillä vesillä; riittäköön, kun mainitsen,
että sieltä Itä-Intiaan purjehtiessamme ajauduimme ankarassa myrskyssä
Van Diemenin maan luoteispuolelle. Olopaikkaamme määriteltäessä saatiin
tulokseksi 30 astetta 2 minuuttia eteläistä leveyttä. Kaksitoista
miestä oli jo kuollut liiallisista ponnistuksista ja kehnosta
ravinnosta, ja muut olivat erittäin heikossa tilassa. Viidentenä
päivänä marraskuuta, joka on niissä seuduissa ensimmäinen kesäkuukausi,
ilma oli erittäin sumuinen, ja merimiehet havaitsivat karin aluksemme
ehdittyä puolen kaapelinmitan päähän; mutta tuuli oli niin tuima, että
ajauduimme suoraan kariin ja haaksirikkouduimme heti. Minä olin viiden
miehen keralla laskenut vesille venheen, ja niin me väistimme alusta
ja karia. Me soudimme arviolta kolme meripeninkulmaa, ja sitten emme
kyenneet mitään tekemään; olimme näet jo aluksessa itsemme tyyten
uuvuttaneet. Niin antauduimme aaltojen armoille, ja suunnilleen puolen
tunnin kuluttua venheemme kumosi äkkinäinen pohjoisen puuska. En tiedä
sanoa, kuinka kävi venhekumppanieni ja niiden, jotka pääsivät karille
tai jäivät alukseen, mutta otaksun, että he kaikki tuhoutuivat. Minä
puolestani uin oman onneni nojassa, tuulen ja merivirran ajelemana.
Useat kerrat annoin jalkojeni painua alas, kumminkaan tuntematta
pohjaa, mutta kun sitten olin melkein menehtynyt enkä jaksanut
enää ponnistella, huomasin samassa pohjaavani, ja myrskykin oli jo
melkoisesti laimentunut. Ranta oli niin loiva, että sain kulkea
lähes peninkulman, ennenkuin tulin kuivalle, otaksumani mukaan kello
kahdeksan aikaan illalla. Sitten kuljin vielä puolen peninkulman verran
näkemättä kumminkaan jälkeäkään rakennuksista tai ihmisistä; heikossa
tilassani en ainakaan mitään sellaista havainnut. Olin aivan uupunut,
ja väsymykseni, helteinen sää ja laivasta lähdettäessä juomani puoli
korttelia paloviinaa tuntuivat kovin houkuttelevan nukkumaan. Paneuduin
pitkäkseni ruohoon, joka oli erittäin lyhyttä ja pehmyttä, ja nukuin
siinä sikeämmin kuin muistan nukkuneeni milloinkaan eläessäni; ellen
erehdy, kymmenettä tuntia, sillä herätessäni oli päivä koittanut.
Yritin nousta, mutta en voinut liikahtaakaan; selälläni maatessani
havaitsin, että käsivarteni ja jalkani oli lujasti sidottu maahan
kummaltakin puolelta ja että pitkä ja tuuhea tukkani oli samoin
kiinni maassa. Ruumiini poikki tuntui kulkevan kainaloista reisiin
erinäisiä hienoja siteitä. Minä voin katsella ainoastaan ylöspäin;
aurinko alkoi paahtaa kuumasti, ja valo rasitti silmiäni. Ympäriltäni
kuulin epäselvää hälinää, mutta en voinut siinä asemassani nähdä
muuta kuin taivaankannen. Hetkisen kuluttua tunsin jotakin liikkuvan
reidelläni, etenevän hiljaa rinnalleni ja tulevan melkein leukani
alle; kääntäessäni katseeni niin alas kuin suinkin voin havaitsin
siinä tuskin kuusituumaisen ihmishahmon, jolla oli jousi ja nuoli
kädessään ja viini selässä. Samalla tunsin, että (arvioni mukaan)
ainakin neljäkymmentä samanlaista olentoa seurasi ensinnä saapunutta.
Minä olin ylen hämmästynyt ja parkaisin niin äänekkäästi, että kaikki
juoksivat säikähtyneinä takaisin; muutamat heistä, kuten myöhemmin
sain kuulla, olivat loukkaantuneet hypätessään maahan kupeeltani.
Pian he kuitenkin palasivat, ja eräs heistä, joka rohkeni tulla niin
likelle, että näki selvästi kasvoni, kohotti ihastellen kätensä ja
katseensa ja huusi kimeällä, mutta selvällä äänellä: _Hekinah degul_.
Toiset kertasivat samoja sanoja moneen toviin, mutta minä en silloin
saanut selkoa niiden merkityksestä. Minä makasin kaiken aikaa, niinkuin
lukija hyvin arvaa, kovin epämukavasti; ponnistellen onnistuin
vihdoin katkaisemaan nuorat ja tempaamaan irti puikot, jotka olivat
kiinnittäneet vasenta käsivarttani maahan, kuten havaitsin nostaessani
käteni näkyviini. Ankaralla ja tuimaa kipua tuottavalla nykäyksellä
minä samassa hiukan hellitin nuoria, jotka sitoivat tukkaani vasemmalta
puolelta, ja voin siten kääntää päätäni parin tuuman verran. Pikku
otukset pakenivat kuitenkin jälleen, ennenkuin ehdin siepata niitä
kiinni. Sitten kaikui erittäin vihlaiseva moniääninen huuto, jonka
vaiettua kuulin erään heistä raikuvalla äänellä lausuvan: _Tolgo
phonac_. Samassa sattui vasempaan käteeni suunnilleen sata nuolta,
jotka tuntuivat pistelevän kuin neulat; sitäpaitsi he ampuivat vielä
nuolisateen ilmoille, niinkuin meillä Euroopassa ammutaan pommeja, ja
niistä luullakseni putosi useita ruholleni (vaikka en niitä tuntenut)
ja muutamia kasvoihini, jotka heti peitin vasemmalla kädelläni.
Tämän nuolisateen tauottua aloin voihkia harmista ja kivusta, ja kun
sitten yritin jälleen irroittua, he ampuivat edellistä taajemman
yhteislaukauksen, ja muutamat heistä kokivat keihäillään pistää
minua kupeeseen; mutta minulla oli onneksi ylläni puhvelinnahkainen
költeri, jota heidän aseensa eivät lävistäneet. Pidin viisaimpana
levätä liikahtamatta, ja tarkoitukseni oli maata niin yöhön asti,
jolloin voisin helposti itseni vapauttaa jo irroittamallani vasemmalla
kädellä. Mitä maan asukkaisiin tulee, voin otaksua selviytyväni heidän
suurimmistakin sotajoukoistaan, jos kaikki olivat näkemäni soturin
kokoisia. Sallimus järjesti kuitenkin asiani toisin. Havaitessaan minun
makaavan liikkumatta he eivät enää ampuneet minua nuolillaan, mutta
kuulemastani hälinästä tiesin heidän lukumääränsä lisääntyvän, ja
suunnilleen neljän kyynärän päästä, vasemman korvani kohdalta, kuului
toista tuntia kolketta niinkuin ainakin ihmisten ollessa uutterassa
työssä. Kääntäessäni päätäni siihen suuntaan, mikäli kiinnityspuikot ja
nuorat sallivat, näin sinne pystytetyn suunnilleen puolenkolmatta jalan
korkuisen lavan, jolle mahtui seisomaan neljä maan asukasta. Lavalle
johtivat kahdet tai kolmet portaat, ja eräs arvohenkilöltä näyttävä
piti tältä korokkeelta minulle pitkän puheen, josta en ymmärtänyt
sanaakaan. Minun on kuitenkin mainittava, että tämä päähenkilö ennen
puheensa alkua huusi kolmesti: _Langro dehul san_ (nämä ja aikaisemmin
mainitsemani sanat toistettiin ja selitettiin minulle myöhemmin).
Sitten tuli kohta suunnilleen viisikymmentä maan asukasta, jotka
katkaisivat pääni vasenta puolta kiinnittävät siteet. Niin pääsin
kääntymään oikealle ja tarkkaamaan puhujan olemusta ja eleitä. Hän
näytti olevan keski-ikäinen ja pitempi kuin kukaan niistä kolmesta,
jotka olivat hänen seuranaan. Eräs heistä, hovipoika, joka piteli
puhujan laahustinta, oli hiukan pitempi kuin minun keskisormeni; toiset
seisoivat kahden puolen, päämiestään tukemassa. Hän esiintyi kaikin
puolin puhujana, ja minä voin havaita useita uhkaavia, toisia lupaavia,
sääliviä ja lempeitä lausumia. Minä vastasin muutamin sanoin, mutta
mitä alistuvaisimmin, kohottaen vasemman käteni ja molempien silmieni
katseen kohti aurinkoa, ikäänkuin sitä todistajakseni kutsuen. Kun en
ollut laivallakaan enää syönyt suupalaa moneen tuntiin, olin nälkään
nääntymässä, ja luonnon vaatimukset tuntuivat niin voimallisina, etten
voinut olla osoittamatta kärsimättömyyttäni (kenties vastoin ankaroita
sopivaisuussääntöjä) pistämällä sormen suuhuni kerran toisensa jälkeen
siten ilmaisten olevani nälkäinen. _Hurgo_ (niin he näet nimittävät
suurta herraa, kuten myöhemmin sain tietää) ymmärsi tarkoitukseni
varsin hyvin. Hän astui alas korokkeelta ja käski pystyttämään
kupeilleni useita tikapuita, joita myöten kapusi toistasataa maan
asukasta kulkien kohti suutani taakkanaan täydet eväskorit, jotka oli
varustettu ja lähetetty sinne Hallitsijan käskystä heti hänen saatuaan
tiedon tulostani. Minä huomasin siinä olevan eri eläinten lihaa, mutta
en voinut maistamalla niitä erottaa. Siinä oli lapaa, reittä ja kylkeä,
joka muistutti lammasta ja oli varsin hyvin valmistettu, mutta tuskin
kiurun siipikynkän kokoa. Minä söin niitä pari kolme yhtenä suupalana
ja pistin poskeeni yhtaikaa kolme leipäkyrsää, jotka olivat suunnilleen
musketinkuulan suuruisia. He ruokkivat minua parhaansa mukaan,
tuhansin tavoin ilmaisten ihailuaan ja ihmettelyään valtavan kokoni
ja ruokahaluni johdosta. Sitten osoitin toisella eleellä haluavani
juoda. Syönnistäni he olivat jo havainneet, etteivät tässä pienet
määrät riittäneet, ja ollen erinomaisen neuvokasta väkeä vipusivat
taitavasti ylös erään suurimpia härkätynnyreitänsä, vierittivät sen
käteni luo ja avasivat sen pohjan. Minä join sen yhdellä siemauksella,
mikä ei ollutkaan vaikeata, koska se ei vetänyt puolta korttelia. Neste
muistutti maultaan mietoa Burgundin viiniä, mutta oli paljoa parempaa.
He toivat minulle toisenkin härkätynnyrin, jonka tyhjensin samalla
tavalla viitaten tuomaan vielä lisää; mutta heillä ei ollut enempää.
Kun olin nämä ihmeelliset teot suorittanut, he huusivat iloissaan,
tanssivat rinnallani ja toistivat useita kertoja, kuten aikaisemminkin:
_Hekinah degul_. Sitten he viittoen kehoittivat minua heittämään
tynnyrit alas, mutta varoittivat sitä ennen väkeänsä väistymään
kauemmaksi huutaen äänekkäästi _Borach mivola_, ja kun astiat sitten
nähtiin ilmoilla, kuului yleinen huuto: _Hekinah degul_. Tunnustaa
täytyy, että heidän siinä vatsallani tepastellessaan teki mieleni
siepata neljä- tai viisikymmentä ensimmäisinä ulottuvilleni tulevaa
ja mätkätä heidät maahan. Mutta muistaessani, mitä olin joutunut
kokemaan, vaikka he todennäköisesti eivät olleet tehneet pahintansa,
ja heille antamani kunniasanaa (siten näet selitin alistuvaisen
käyttäytymiseni), luovuin aivan kohta sellaisista aikeista. Sitäpaitsi
katsoin nyt vieraanvaraisuuden lakien velvoittavan olemaan kiitollinen
henkilöille, jotka olivat ravinneet minua niin auliisti ja suurin
kulutuksin. En voinut kumminkaan mielessäni kyllin ihmetellä noiden
kuolevaisten peukaloisten pelottomuutta heidän rohjetessaan nousta
kävelemään ruholleni, vaikka toinen käteni oli vapaa, säikkymättä
minunlaiseni, heidän silmissään varmaan valtavan olennon pelkkää
näkemistä. Vähän ajan kuluttua, heidän huomattuaan, etten enää pyytänyt
ruokaa, ilmaantui eteeni korkea-arvoinen henkilö Hänen Keisarillisen
Majesteettinsa lähettämänä. Noustuaan oikealle säärelleni Hänen
Ylhäisyytensä lähestyi kasvojani mukanaan suunnilleen kahdentoista
henkilön muodostama saattue. Hän esitti minulle Hallitsijan sinetillä
varustetun valtuuskirjansa tuoden sen aivan silmieni eteen ja puhui
noin kymmenen minuuttia osoittamatta minkäänlaista vihaa, mutta
eräänlaisin päättäväisin ilmein samalla useat kerrat viitaten
loitommalle, kuten myöhemmin havaitsin, kohti puolen peninkulman
päässä sijaitsevaa pääkaupunkia, jonne Hänen Majesteettinsa oli
neuvoskunnassaan suvainnut määrätä minut kuljetettavaksi. Minä vastasin
muutamin sanoin, mutta suotta aikojani, ja tein merkin valtoimena
olevalla kädelläni koskettaen sillä toista kättäni (kuitenkin Hänen
Ylhäisyytensä pään yläpuolella, koska pelkäsin loukkaavani häntä tai
hänen seuruettaan) ja sitten päätäni ja ruumistani siten ilmaisten
haluavani päästä vapaaksi. Hän näytti varsin hyvin ymmärtävän, mitä
tarkoitin, koska pudisti päätään ja piti kättään asennossa, joka
osoitti, että minun oli suostuttava vangittuna kuljetettavaksi. Toisin
merkein hän kuitenkin teki minulle tiettäväksi, ettei tulisi puuttumaan
ruokaa eikä juomaa ja että kohtelu olisi erinomainen. Minä ajattelin
jälleen yrittää katkaista siteitäni, mutta kun tunsin heidän nuoliensa
kirvelyn kasvoissani ja käsissäni, jotka olivat aivan rakoilla, ja näin
monet niissä yhä kiinni olevat nuolet sekä havaitsin vielä vihollisteni
lukumäärän lisääntyvän, viittasin heille, että voivat tehdä minulle,
mitä tahtoivat. Sitten _Hurgo_ seurueineen poistui erittäin kohteliain
elein ja iloisin ilmein. Pian senjälkeen kuulin yleisen huudon, jossa
usein toistuivat sanat _Peplom selan_, ja tunsin suuren väkijoukon
vasemmalla kupeellani hellittävän nuoria sen verran, että voin kääntyä
oikealle kyljelle ja helpottaa oloani vapautumalla vedestäni. Se
tapahtuikin täysin määrin, suureksi ihmeeksi väelle, joka liikkeistäni
havaittuaan, mitä olin aikeissa tehdä, heti hajaantui kahtaalle
väistääkseen virtaa, joka syöksyi minusta ankaralla kohinalla. Sitä
ennen he olivat sivelleet kasvojani ja molempia käsiäni erittäin
hyvänhajuisella voiteella, joka muutamassa minuutissa poisti nuolien
aiheuttaman kirvelyn. Nämä seikat ja heidän ruokansa ja juomansa
aikaansaama virkistys herättivät minussa nukkumishalua. Minä nukuinkin
kahdeksan tuntia, kuten minulle myöhemmin vakuutettiin, eikä ihmekään,
sillä lääkärit olivat Keisarin käskystä sekoittaneet unijuomaa härkä
tynnyrien viiniin.

Näyttää siltä, että heti sen jälkeen, kun minut oli maihin tuloni
jälkeen löydetty rannalta nukkumasta, oli toimitettu pikalähetti
viemään Keisarille tietoa asiasta. Keisari oli sitten neuvostossaan
päättänyt, että minut oli sidottava kertomallani tavalla (se tapahtui
yöllä nukkuessani), että minua varten oli lähetettävä runsaasti ruokaa
ja juomaa ja valmistettava ajoneuvot, joissa minut voitiin kuljettaa
pääkaupunkiin.

Tämä päätös kenties tuntuu kovin uskaliaalta ja vaaralliselta,
ja varmaa on, ettei niin menettelisi yksikään Euroopan ruhtinas
samanlaisessa tilanteessa, mutta se oli nähdäkseni sittenkin
erinomaisen viisas ja jalo päätös. Jos näet tämä väki olisi yrittänyt
surmata minua keihäillään ja nuolillaan minun nukkuessani, olisin
epäilemättä tuntenut heti herätessäni kipua, joka olisi voinut kiihtää
kiukkuani ja voimaani siihen määrään, että olisin kyennyt katkomaan
siteeni, ja koska he siinä tapauksessa eivät olisi voineet minua
mitenkään vastustaa, ei heidän myöskään olisi sopinut odottaa mitään
armoa.

Tämä kansa on erinomaisesti perehtynyt matematiikkaan ja saavuttanut
suuren valmiuden mekaanisissa töissä saaden avustusta ja rohkaisua
Keisarilta, joka on kuuluisa tieteiden suosija. Tällä ruhtinaalla on
useita pyörien varassa liikkuvia ajoneuvoja, joita käytetään tukkien
ja muiden painavien esineiden kuljetukseen. Hän rakennuttaa usein
suurimpia sotalaivojaan, joista muutamat ovat yhdeksän jalan pituisia,
metsässä, missä rakennuspuut kasvavat, ja kuljetuttaa ne sitten näillä
siirtolaitteillaan merenrantaan, kolmen tai neljänkin sadan kyynärän
päähän. Viidellesadalle kirvesmiehelle ja insinöörille annettiin
heti tehtäväksi valmistaa kaikkia entisiä suurempi kuljetuslaite.
Sen muodosti puinen kehys, joka kohosi kolme tuumaa maasta,
suunnilleen seitsemän jalan pituinen ja neljän levyinen, ja liikkui
kahdenkolmatta pyörän varassa. Kuulemani huuto tervehti tätä saapuvaa
kuljetuslaitetta, joka oli nähtävästi lähtenyt liikkeelle neljä tuntia
maihintuloni jälkeen. Se tuotiin minun makaavan viereen. Pahin vaikeus
oli kuitenkin siinä, miten saataisiin minut nostetuksi ja ajoneuvoihin
sijoitetuksi. Sitä tarkoitusta varten pystytettiin kahdeksankymmentä
jalan korkuista paalua ja kiinnitettiin erittäin lujat purjelangan
vahvuiset köydet koukuilla lukuisiin siteisiin, joilla työmiehet olivat
vyöttäneet niskani, käteni, ruhoni ja jalkani. Nämä köydet liikkuivat
useiden paaluihin kiinnitettyjen väkipyörien varassa ja niitä vetämässä
oli yhdeksänsataa väkevintä miestä. Ei kulunut kolmeakaan tuntia,
kun minut oli kohotettu, laskettu kuljetuslaitteisiin ja sidottu
niihin kiinni. Kaiken tämän minä tiedän ainoastaan kuulemalta, koska
juomaani sekoitettu nukuttava lääke piti minua koko toimituksen ajan
sikeässä unessa. Viisitoistasataa Keisarin jykevintä hevosta, kaikki
suunnilleen puolenviidettä tuuman korkuisia, oli valjastettu vetämään
minua pääkaupunkiin, joka, kuten jo sanoin, sijaitsi puolen peninkulman
päässä.

Kun olimme olleet matkalla noin neljä tuntia, herätti minut sangen
naurettava seikka. Ajoneuvot oli hetkeksi pysähdytetty, koska
tahdottiin korjata jotakin epäkuntoon joutunutta kohtaa, ja parin
kolmen nuoren miehen teki mieli nähdä, miltä minä näytin nukkuessani.
He kapusivat ajoneuvoihin, lähenivät erittäin varovasti kasvojani, ja
eräs heistä, kaartinupseeri, pisti vasempaan sieraimeeni teräväkärkisen
lyhyen säilänsä, joka kutitti nenääni kuin oljenkorsi ja sai minut
ankarasti aivastamaan. Sitten he hiipivät huomaamattani pois, ja
minä sain vasta kolmen viikon kuluttua kuulla, minkätähden olin
herännyt aivan äkkiä. Sen päivän iltapuolella kuljimme vielä pitkän
taipaleen ja pysähdyimme vihdoin yöksi. Kummallakin puolellani oli
viisisataa vartiosotilasta, puolet soihduilla ja toiset puolet jousilla
ja nuolilla varustettuina, valmiina ampumaan minua, jos aikoisin
liikahtaakaan. Seuraavana aamuna auringon noustessa lähdimme jälleen
matkaan ja saavuimme puolenpäivän tienoissa kahdensadan kyynärän
päähän kaupungin portista. Keisari ja hänen koko hovinsa tulivat meitä
vastaan, mutta korkeat upseerit eivät millään muotoa sallineet Hänen
Majesteettinsa saattavan korkeata henkilöänsä vaaraan nousemalla
ruumiilleni.

Siinä, mihin ajoneuvot pysähtyivät, sijaitsi vanha temppeli, jota
pidettiin suurimpana koko kuningaskunnassa. Muutamia vuosia aikaisemmin
sen oli saastuttanut luonnoton murha, ja koska tämä uskonintoinen
kansa piti sitä auttamattomasti häpäistynä, se oli otettu maalliseen
käytäntöön ja kaikki koristukset ja sisustuslaitteet oli korjattu pois.
Oli päätetty, että minun tuli asua tässä rakennuksessa. Pohjoiseen
päin avautuva valtaportti oli suunnilleen neljän jalan korkuinen
ja melkein kaksi jalkaa leveä, joten voin siitä helposti ryömiä.
Portin kummallakin puolella oli pieni akkuna tuskin kuuden tuuman
korkeudella maasta; vasemmanpuoliseen kiinnittivät Hallitsijan sepät
yhdeksänkymmentäyksi ketjua, jotka muistuttivat eurooppalaisten naisten
kellonvitjoja ja olivat suunnilleen niiden pituiset. Ne kiinnitettiin
vasempaan jalkaani kuudellaneljättä munalukolla. Vastapäätä tätä
temppeliä, suuren valtatien toisella puolella, kahdenkymmenen jalan
etäisyydessä, kohosi ainakin viiden jalan korkuinen torni. Siihen
nousivat Keisari ja useat hänen hovinsa korkeimmat herrat voidakseen
katsella minua, kuten minulle kerrottiin; minä näet en voinut nähdä
heitä. Laskettiin, että toistasataatuhatta maan asukasta tuli ulos
kaupungista samassa tarkoituksessa, ja luulenpa, että vähintään
kymmenentuhatta nousi aina kerrallaan tikapuita pitkin ruholleni
vartiosotilaista huolimatta. Pian annettiin kuitenkin julistus, jossa
se kiellettiin kuoleman uhalla. Havaittuaan, että minun oli mahdoton
katkaista kahleitani, työmiehet leikkasivat poikki kaikki siteeni,
ja minä nousin seisomaan, mieli ylen haikeana. Sitä hälinää ja
hämmästystä, joka väkijoukossa syntyi, kun nähtiin minun nousevan ja
kävelevän, on mahdoton kuvailla. Vasempaa jalkaani kahlehtivat ketjut
olivat suunnilleen kahden kyynärän pituiset, joten voin astella eteen-
ja taaksepäin puoliympyrässä, vieläpä, kun ne oli kiinnitetty neljän
tuuman päähän portinpielestä, ryömiä temppeliin ja maatakin siellä
pitkin pituuttani.



TOINEN LUKU

Lilliputin Keisari tulee erinäisten korkeaan aateliin kuuluvien
henkilöiden saattamana tapaamaan vangittua. Keisarin henkilön ja asun
kuvailua. Oppineet miehet saavat tehtäväkseen perehdyttää tekijää
kieleensä. Hän saavuttaa suosiota lauhkealla luonnonlaadullaan. Hänen
taskujansa pengotaan ja hänen säilänsä ja pistoolinsa otetaan häneltä
pois.


Noustuani taas jaloilleni katselin ympärilleni, ja täytyy tunnustaa,
etten ole milloinkaan katsellut hupaisempaa näkymöä. Koko seutu
näytti pelkältä puutarhalta, ja aidatut pellot, jotka yleensä olivat
neljänkymmenen neliöjalan laajuiset, muistuttivat kukkalavoja.
Vainioitten keskellä oli siellä täällä pienoismetsiä, joiden korkeimmat
puut olivat arviolta seitsemän jalan pituisia. Vasemmalla näkyvä
pääkaupunki oli kuin maalattu kaupunkinäköala teatterissa.

Luonnollinen tarve oli jo muutamia tunteja sanomattomasti minua
ahdistanut, mikä ei ollut ihmekään, kun en ollut pariin päivään
itseäni keventänyt. Olin pahassa pinteessä toisaalta ankaran tarpeen,
toisaalta häveliäisyyden kiusatessa. Paras mieleeni juolahtanut keino
oli ryömiä asumukseeni, ja niin minä sitten teinkin, suljin portin
jälkeeni, menin niin kauas kuin kahleeni sallivat ja vapautin ruumiini
tuosta kiusallisesta rasituksesta. Tämä oli kuitenkin ainoa kerta,
jolloin tein itseni vikapääksi niin siivottomaan tekoon, ja tahdonpa
toivoa vilpittömän lukijan antavan minulle jossakin määrin anteeksi
harkittuaan tarkoin ja puolueettomasti asiaani ja pahaa pulaani. Tästä
lähtien oli minulla tapana heti noustuani selviytyä seikasta ulkosalla,
niin kaukana kuin kahleeni suinkin salli, ja joka aamu pidettiin
asianmukainen huoli siitä, että kaksi siihen toimeen määrättyä
palvelijaa kuljetti työntökärryillä pois tuon pahennustaherättävän
aineen, ennenkuin alkoi saapua vieraita. En olisi näin laajasti
käsitellyt asiaa, joka kenties ei näytä ensi silmäyksellä kovinkaan
merkitsevältä, ellen olisi katsonut sitä tarpeelliseksi julkisesti
puolustaakseni mainettani, mitä tulee siivollisuuteen; muutamat
panettelijani näet kuuluvat suvainneen tämän ja toisten tapausten
nojalla pitää sitä epäiltävänä.

Tuon seikkailun tultua päätökseen minä lähdin jälleen ulos huoneestani,
koska kaipasin raitista ilmaa. Keisari oli jo laskeutunut alas tornista
ja ratsasti minua kohti. Se oli kumminkin käydä hänelle kalliiksi,
sillä ratsu, joka tosin oli hyvin harjoitettu, mutta aivan tottumaton
sellaiseen vuorena liikkuvaan olentoon, karkasi takajaloilleen.
Ruhtinas, oivallinen ratsastaja, pysyi kuitenkin satulassa, kunnes
hänen seuralaisensa kiiruhtivat luo ja pitelivät ratsua suitsista,
jotta Hänen Majesteettinsa voi astua maahan. Satulasta laskeuduttuaan
hän tarkasteli minua kovin ihmeissään joka puolelta, pysytellen
kuitenkin kahleeni pituutta kauempana. Hän käski jo varautuneiden
keittäjiensä ja kellarimestariensa antaa minulle ruokaa ja juomaa,
ja he siirsivät ulottuvilleni eräänlaisia pyörillä liikkuvia
ajoneuvoja. Minä kävin niihin käsiksi ja tyhjensin ne pian kaikki.
Kahdessakymmenessä oli ruokaa ja kymmenessä juomaa; ensinmainituista
sain jokaisesta pari kolme hyvää suupalaa ja savipullosissa olevan
juoman kumosin ajoneuvoihin tyhjentäen ne yhdellä siemauksella, kaikki
kymmenen yhteen menoon. Keisarinna ja korkeat prinssit ja prinsessat,
lukuisien ylhäisten naisten seurassa, istuivat hiukan loitompana
vaunuissaan; mutta mainitsemani tapaturman sattuessa Keisarin ratsulle
he astuivat maahan ja lähestyivät Hänen Majesteettiansa, jota nyt
käyn kuvailemaan. Hän on melkein kynteni leveyttä pitempi kuin kukaan
hänen hovilaisistaan, ja yksin tämä seikka on jo omansa herättämään
katselijoissa pelonsekaista syvää kunnioitusta. Hänen piirteensä
ovat ankarat ja miehekkäät, huuli itävaltalainen ja nenä kyömy, iho
oliivinkarvainen, ryhti suora, ruumis ja kaikki jäsenet suhteelliset,
liikkeet sievät ja käytös majesteettinen. Hän oli jo ehtinyt
kukoistusaikansa ohi, kahdeksankolmatta ja kolmen neljänneksen ikään,
ja oli hallinnut suunnilleen seitsemän vuotta erittäin onnellisesti
ja yleensä voitokkaasti. Voidakseni mukavammin häntä katsella
paneuduin pitkäkseni, niin että kasvoni olivat hänen kasvojensa
tasossa, ja hän seisoi vain kolmen kyynärän päässä; mutta myöhemmin
pitelin häntä monet, kerrat kädessäni, joten en voi erehtyä häntä
kuvaillessani. Hänen pukunsa oli erittäin koruton ja yksinkertainen
ja kuosiltaan jonkinlaista itämaalaisen ja eurooppalaisen välimuotoa;
mutta päässä hänellä oli jalokivillä kaunistettu kevyt kultakypäri,
jonka harjalla häälyi sulkatöyhtö. Kädessä hänellä oli paljastettu
miekka puolustautumista varten, jos minä sattuisin hyökkäämään
kimppuun; ase oli melkein kolmen tuuman pituinen, kahva ja huotra
olivat timantein koristettua kultaa. Hänen äänensä oli kimeä, mutta
sangen kirkas ja selvä, ja minä kuulin sen hyvin seisoessanikin.
Hovinaiset ja -miehet olivat kaikki erittäin upeissa pukimissa, joten
se paikka missä he seisoivat, muistutti maahan levitettyä, kulta- ja
hopeakuvioin kirjaeltua hametta. Hänen Keisarillinen Majesteettinsa
puhutteli minua useat kerrat, ja minä vastasin hänelle, mutta kumpikaan
ei ymmärtänyt sanaakaan. Läsnä oli myös muutamia hänen pappejansa
ja lakimiehiänsä (päättäen heidän puvuistaan), joiden käskettiin
keskustella kanssani, ja minä puhuin heille kaikkia niitä kieliä,
joista minulla oli hiukankin aavistusta, nimittäin saksaa, hollantia,
latinaa, ranskaa, espanjaa, italiaa ja lingua francaa, mutta kaikki
turhaan. Suunnilleen kahden tunnin kuluttua hovi poistui, ja minun
luokseni jätettiin luja vartiosto torjumaan rahvaan häikäilemättömyyttä
ja todennäköistä ilkeyttäkin; se näet pyrki suin päin mahdollisimman
lähelle minua, ja muutamat hävyttömät ampuivat ovenpielessä istuessani
nuoliaan, joista eräs oli osua vasempaan silmääni. Mutta silloin
eversti määräsi kuusi rauhanhäiritsijää vangittavaksi ja katsoi
soveliaimmaksi rangaistukseksi jättää heidät sidottuina minun käsiini.
Muutamat hänen sotilaansa tekivätkin niin, tyrkkivät heidät peitsiensä
perillä ulottuvilleni. Minä otin heidät kaikki oikeaan käteeni, pistin
viisi nuttuni taskuun ja olin aikovinani syödä kuudennen elävältä.
Miesrukka parkui kamalasti, ja eversti ja hänen upseerinsa olivat kovin
huolissaan, varsinkin kun näkivät minun vetävän esiin kynäveitseni;
mutta minä hälvensin kohta heidän pelkonsa: hymyilin leppoisesti,
leikkasin kohta poikki hänen siteensä, laskin hänet maahan ja päästin
juoksemaan. Toisille tein samoin, ottaen heidät yhden kerrallaan
taskustani, ja selvää oli, että sotilaissa samoinkuin kansassakin
herätti suurta kiitollisuutta tämä lempeyteni ilmaus, joka kerrottiin
hovissa erinomaiseksi edukseni.

Illan tullen minä kömmin hiukan vaivalloisesti asumukseeni, jonka
lattialla sitten makasin. Sillä kannalla olivat asiat suunnilleen kaksi
viikkoa, mutta tänä aikana Keisari antoi käskyn, että minulle oli
valmistettava vuode. Kuusisataa tavallisen kokoista patjaa kuljetettiin
asuntoni luo siellä käsiteltäviksi; sataviisikymmentä yhteenneulottua
patjaa muodosti riittävän pitkän ja leveän alustan, joita sijoitettiin
neljä päälletysten. Ne suojasivat kuitenkin vain kovin puutteellisesti
sileäkivisen permannon kovuudelta. Saman arvion mukaan tuotiin minulle
lakanoita ja peitteitä, jotka tuntuivat sangen siedettäviltä pitkän
ajan kuluessa moniin vaivoihin tottuneesta.

Kun tieto saapumisestani levisi kaikkiin valtakunnan osiin, tuli
valtava määrä rikkaita, joutilaita ja uteliaita ihmisiä minua
katsomaan. Kylät olivat melkein autioina, ja maanviljelys ja
taloustoimet olisivat joutuneet pahoin laiminlyödyiksi, ellei
Hänen Keisarillinen Majesteettinsa olisi erinäisillä julistuksilla
ja virallisilla määräyksillä ehkäissyt näitä haittoja. Hän käski
niiden, jotka olivat minut nähneet, palata kotiinsa ja olla tulematta
lähemmäksi kuin viidenkymmenen kyynärän päähän asunnostani, elleivät
hankkineet lupaa hovista. Tämä määräys tuotti valtiosihteereille
melkoiset sivutulot.

Keisari kutsui tähän aikaan neuvostonsa usein koolle keskustelemaan,
mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä minuun nähden, ja eräs erikoinen
ystäväni, erinomaisen kyvykäs mies, jonka otaksuttiin tuntevan kaikki
salaiset asiat yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, vakuutti minulle
myöhemmin, että hovi oli ollut minun tähteni monessa pahassa pulassa.
Pelättiin, että murtautuisin irti, että ruokkimiseni tulisi ylen
kalliiksi ja että siitä voisi koitua yleinen nälänhätä. Toisinaan
oltiin sitä mieltä, että piti antaa minun kuolla nälkään tai ampua
minua kasvoihin ja käsiin myrkytetyillä nuolilla, jotka piankin
tekisivät minusta lopun; mutta toisaalta taas ajateltiin, että niin
valtavan haaskan löyhkä voisi aiheuttaa pääkaupunkiin ruton, joka
todennäköisesti leviäisi koko valtakuntaan. Näitä asioita parhaillaan
pohdittaessa ilmaantui suuren neuvostohuoneen ovelle eräitä armeijan
upseereita, joista kaksi luo päästyään kertoivat, kuinka olin
kohdellut kuutta ylempänä mainittua rikoksentekijää. Se herätti Hänen
Majesteetissaan ja koko neuvoskunnassa minua kohtaan niin edullisen
mielialan, että annettiin keisarillinen käsky, jonka mukaan kaikki
yhdeksänsadan kyynärän kehässä pääkaupungin ympärillä sijaitsevat
kyläkunnat olivat velvolliset toimittamaan joka aamu kuusi härkää,
neljäkymmentä lammasta ja muuta ravintoa elatuksekseni, lisäksi
suhteellisen määrän leipää, viiniä ja muita juomia, minkä kaiken
täsmälliseksi korvaamiseksi Hänen Majesteettinsa antoi rahastollensa
osoitettuja maksumääräyksiä. Tämä ruhtinas näet elää pääasiallisesti
omista tiluksistaan ja kantaa vain harvoin, erinomaisissa tapauksissa,
veroa alamaisiltaan, joiden tulee ottaa osaa hänen sotaretkiinsä omin
kustannuksin. Palveluskunnakseni velvoitettiin kuusisataa henkeä,
joille myönnettiin ruokaraha elatuksekseen ja rakennettiin varsin
mukavat teltat oveni molemmin puolin. Sitäpaitsi määrättiin, että
kolmensadan räätälin piti valmistaa minulle maan kuosin mukainen puku,
että kuusi Hänen Majesteettinsa etevintä oppinutta perehdyttäisi
minua kieleensä ja vihdoin, että Keisarin ja aateliston hevosia
ja kaartin joukkoja oli usein harjoitettava minun nähteni, jotta
tottuisivat minuun. Kaikki nämä käskyt toteutettiin täsmällisesti,
ja suunnilleen kolmen viikon kuluttua olin jo melkoisesti edistynyt
heidän kielensä opinnoissa. Tänä aikana Keisari kunnioitti minua
monet kerrat käymällä luonani ja suvaitsi auttaa opettajiani minun
valistamisessa. Me aloimme jo jotenkin keskustella, ja minä ilmaisin
ensimmäisillä oppimillani sanoilla hartaasti pyytäväni häntä päästämään
minut vapaaksi, toistaen aneluni joka päivä polvilleni langenneena.
Mikäli voin ymmärtää, vastasi hän, että se oli mahdollista ainoastaan
ajan pitkään, ettei sitä voitu ajatellakaan kuulematta neuvoston
mieltä ja että minun täytyi sitä ennen _Lumos kelmin pesso desmar
lon emposo_, toisin sanoen vannoa säilyttäväni rauhan hänen ja hänen
valtakuntansa kanssa. Hän vakuutti kuitenkin, että minua kohdeltaisiin
aivan lempeästi, ja kehoitti minua herättämään kärsivällisyydellä ja
ymmärtäväisellä käytöksellä hyvää käsitystä itsestäni hänessä ja hänen
alamaisissaan. Hän toivoi, etten panisi pahakseni, jos hän antaisi
määrättyjen virkamiesten toimeksi tarkastaa minut; minulla näet saattoi
olla hallussani erinäisiä aseita, jotka epäilemättä olivat varsin
vaarallisia, jos vastasivat niin valtavan henkilön omaa kokoa. Minä
sanoin, että Hänen Majesteettinsa tulisi varmaan olemaan tyytyväinen,
sillä olin valmis riisuutumaan ja kääntämään taskuni nurin hänen
nähtensä. Tämän minä ilmoitin osaksi sanoja, osaksi merkkejä käyttäen.
Hän vastasi, että valtakunnan lakien mukaan oli ruumiintarkastus kahden
virkamiehen toimitettava, että tiesi sen voivan tapahtua ainoastaan
minun suostumuksellani ja avustuksellani, että uskalsi jalouteeni ja
oikeamielisyyteeni luottaen jättää heidät haltuuni ja että kaikki
heidän takavarikoimansa esineet palautettaisiin minulle maasta
lähtiessäni tai korvattaisiin vaatimallani hinnalla. Minä otin molemmat
virkamiehet käteeni, pistin heidät ensin nuttuni taskuihin ja sitten
kaikkiin muihin taskuihini, lukuunottamatta kahta vyötäryslakkaria
ja erästä kolmatta salataskua, joita en halunnut tutkittavan, koska
niissä oli eräitä pieniä tarpeellisia esineitä, joilla ei voinut olla
mitään arvoa kenellekään muulle kuin minulle itselleni. Toisessa
pikkulakkarissani oli hopeakello, toisessa kukkaro ja siinä muutamia
kultakolikoita. Saapuneilla virkamiehillä oli mukanaan kynä, mustetta
ja paperia ja he laativat tarkan luettelon kaikesta näkemästään.
Saatuaan sen valmiiksi he pyysivät minua laskemaan heidät maahan, jotta
voisivat jättää luettelon Keisarille. Minä käänsin asiakirjan myöhemmin
omalle kielelleni, ja se kuuluu sanasta sanaan näin:

_Imprimis_. Ison Vuori-Ihmisen (niin selitän sanat _Quinbus Flesirin_)
oikeanpuolisesta nutuntaskusta löysimme mitä tarkimman tutkimuksen
jälkeen ainoastaan suuren kappaleen karkeata vaatetta, joka riittäisi
matoksi Teidän Majesteettinne avarimman juhlasalin permannolle.
Vasemmassa taskussa näimme suuren hopeakirstun, jonka samasta
metallista valmistettua kantta me tarkastusmiehet emme kyenneet
avaamaan. Halusimme nähdä sen avattuna, ja kun toinen meistä sitten
siihen astui, huomasi hän uppoavansa puolisääreen asti eräänlaiseen
jauhoon, jota lensi hiukan kasvoihimmekin saaden meidät molemmat
ankarasti aivastamaan useita kertoja. Hänen oikeasta liivintaskustaan
löysimme valtavan käärön ohuita valkoisia levyjä, jotka oli kääritty
päälletysten, suunnilleen kolmen miehen vahvuudelta, sidottu yhteen
vahvalla touvilla ja piirretty täyteen mustia kuvioita. Me rohkenemme
alamaisimmin otaksua, että ne ovat kirjaimia; jokainen niistä
on suuruudeltaan suunnilleen puolet kämmenpohjaamme. Vasemmassa
oli eräänlainen kone, jonka selkäpuolesta kohosi kaksikymmentä
Teidän Majesteettinne hovin aitausta muistuttavaa pitkää paalua.
Me otaksumme Vuori-Ihmisen kampaavan sillä tukkaansa. Emme näet
tahtoneet alinomaa häiritä häntä kysymyksillä, koska havaitsimme
olevan erittäin vaikeata saada häntä ymmärtämään, mitä sanomme.
Hänen keskiverhojensa (niin käännän sanan _ranfu-lo_, jolla he
tarkoittivat polvihousujani) oikeanpuolisessa isossa taskussa näimme
onton, suunnilleen miehenmittaisen rautapylvään, joka oli kiinnitetty
sitä suurempaan jykevään puukappaleeseen. Pylvään toisesta puolesta
ulkoni suuria, eriskummallisiin muotoihin muovattuja rautakappaleita,
joiden tarkoitusta emme tunne. Vasemmassa taskussa oli samanlainen
kone. Pienemmässä oikeanpuolisessa taskussa oli useita pyöreitä,
litteitä, eri kokoisia valkoisen ja punaisen metallin kappaleita;
ensinmainituista, jotka näyttivät olevan hopeaa, olivat muutamat niin
suuria ja painavia, että virkaveljeni ja minä tuskin jaksoimme niitä
kohottaa. Vasemmassa taskussa oli kaksi muodoltaan epäsäännöllistä
pylvästä; taskun pohjalla seisoen me yletyimme vaivoin koskettamaan
niiden yläpäätä. Toinen niistä oli peitetty ja näytti olevan yhdestä
kappaleesta, mutta toisen yläpäässä havaittiin valkoinen pyöreä esine,
suunnilleen kaksin verroin päämme kokoinen. Kumpaankin sisältyi
valtava teräslevy, jota näyttämään me käskien hänet velvoitimme, koska
pelkäsimme niiden olevan vaarallisia laitoksia. Hän veti ne ulos
koteloistaan ja selitti meille, että hänen kotimaassaan oli tapana ajaa
partaansa toisella ja leikata ruokaansa toisella. Kahteen taskuun emme
päässeet. Hän nimitti niitä pikkulakkareikseen, ja ne olivat kaksi
hänen keskiverhojensa yläosaan tehtyä pitkää viillosta, jotka kuitenkin
puristi tiukasti kiinni hänen vatsansa. Oikeasta pikkulakkarista
riippui suuri hopeaketju, jonka toisessa päässä oli ihmeellinen laite.
Me kehoittanne häntä vetämään esiin, mitä ketjuun oli kiinnitetty, ja
näkyviimme ilmaantui pallo, joka oli puoliksi hopeaa, puoleksi jotakin
läpikuultavaa metallia, sillä läpikuultoisella puolella havaitsimme
joukon merkillisiä, ympyrään sijoitettuja kuvioita ja luulimme voivamme
niitä koskettaa, mutta tuo läpikuultava aine pysähdytti sormemme.
Hän toi tuon koneen lähelle korvaamme, ja me kuulimme lakkaamatonta
kolketta niinkuin vesimyllystä. Otaksumme, että se on joko jokin
tuntematon eläin tai jumala, jota hän palvelee, mutta taivumme
enemmän jälkimmäiseen mielipiteeseen, sillä hän vakuutti meille (jos
hänet oikein ymmärsimme; hän näet ilmaisee ajatuksensa erittäin
puutteellisesti) tuskin milloinkaan tekevänsä mitään kysymättä ensin
siltä neuvoa. Hän nimitti sitä oraakkelikseen ja sanoi sen osoittavan
jokaisen teon ajan hänen elämässään. Vasemmasta pikkulakkaristaan hän
veti esiin verkon, joka olisi melkein riittänyt kalastajalle, mutta oli
niin rakennettu, että sitä kävi avaaminen ja sulkeminen kuin kukkaroa.
Se olikin hänellä kukkaron virassa, ja me löysimme sieltä useita
jyhkeitä keltaisen metallin kappaleita, jotka ovat varmaan äärettömän
kallisarvoiset, jos ovat aito kultaa.

Teidän Majesteettinne käskyn mukaan siten uutterasti tutkittuamme
kaikki hänen taskunsa havaitsimme hänen vyötäisillään vyön, joka oli
tehty jonkin jättiläiseläimen vuodasta. Vasemmalla puolella riippui
siitä viiden ihmisen pituinen sapeli ja oikealla kahteen osaan jaettu
säkki tai pussi, jonka kumpaankin puoliskoon mahtuu kolme Teidän
Majesteettinne alamaista. Toisessa osastossa oli erinomaisen painavasta
metallista valmistettuja, suunnilleen meidän pääkoppamme kokoisia
palloja tai kuulia, joiden nostaminen vaatii väkevää käsivartta;
toisessa osastossa oli kasa jonkinlaisia mustia jyviä, jotka kumminkaan
eivät olleet kovin kookkaita eikä painavia, sillä me voimme pitää niitä
suunnilleen viisikymmentä kämmenellämme.

Tämä on tarkka luettelo siitä, mitä löysimme tarkastaessamme
Vuori-Ihmisen, joka käyttäytyi erittäin kohteliaasti ja osoittaen
asiaankuuluvaa kunnioitusta Teidän Majesteettinne toimihenkilöille.
Allekirjoitettu ja sinetillä varustettu Teidän Majesteettinne
onnellisen hallituksen yhdeksännenyhdeksättä kuukauden neljäntenä
päivänä.

CLEFREN FRELOCK, MARSI FRELOCK.

Kun tämä luettelo oli esitetty Keisarille, käski hän, tosin sangen
ystävällisin lauseparsin, minua luovuttamaan mainitut eri esineet. Hän
pyysi ensin sapeliani, jonka riisuin vyöltäni huotrineen päivineen.
Sillaikaa hän komensi kolmetuhatta miestä valiojoukkojansa (jotka
olivat silloin hänen henkivartiostonaan), piirittämään minut laajassa
kehässä, jouset ja nuolet valmiina; mutta minä en sitä huomannut,
koska katseeni oli kiinteästi tähdätty Hänen Majesteettiinsa.
Sitten hän kehoitti minua paljastamaan säiläni, joka tosin oli
merivedessä hiukan ruostunut, mutta välkkyi sentään useimmista
kohdistaan erinomaisen kirkkaana. Minä tottelin, ja samassa kuului
koko sotajoukosta pelon ja hämmästyksen sekainen huuto; aurinko näet
paistoi heleästi, ja heijastus huikaisi heidän silmänsä, kun heilutin
sapelia edestakaisin kädessäni. Hänen Majesteettinsa, joka on erittäin
uljas ruhtinas, ei säikähtynyt niin kovin kuin olin edellyttänyt,
vaan käski minun pistämään säilän huotraan ja heittämään sen maahan
niin varovasti kuin suinkin voin, suunnilleen kuuden jalan päähän
kahleeni ulottuvilta. Sitten hän käski minua luovuttamaan toisen
onton rautapylvääni, tarkoittaen pistooliani. Minä vedin sen esiin ja
selitin hänen kehoituksestaan sen käytäntöä niin hyvin kuin osasin,
latasin sen pelkällä ruudilla, jonka tiivis kukkaroni oli säilyttänyt
kastumattomana meressäkin (sellaisen harmillisen mahdollisuuden varalta
kaikki varovaiset merimiehet ryhtyvät erikoisiin toimenpiteisiin),
kehoittaen Keisaria olemaan pelästymättä ja laukaisin sen ilmaan.
Hämmästys oli tällä kertaa paljoa suurempi kuin sapelini välkkyessä.
Useita satoja kaatui maahan kuin ukkosen iskemänä, ja Keisarikaan,
joka tosin pysyi jaloillaan, ei kyennyt pitkään aikaan tointumaan.
Minä luovutin pistoolini samoinkuin olin luovuttanut sapelini, ja
sitten ruuti- ja kuulakukkaroni pyytäen pitämään ensinmainittua
ainetta loitolla tulesta, koska se voi syttyä pienimmästäkin kipinästä
ja räjähdyttää ilmaan keisarinlinnan. Sitten luovutin kelloni, jota
Keisari kovin mielellään halusi nähdä. Hän käski kaksi kookkainta
henkivartijaansa kantamaan sitä korennon varassa olkapäällään, niinkuin
Englannin panimojen ajomiehet kantavat oluttynnyreitä. Hän ihmetteli
kovin sen lakkaamatonta meteliä ja minuutinosottajan liikettä, jonka
hän hyvin erotti, sillä näiden ihmisten näkö on paljoa terävämpi kuin
meidän. Hän kysyi läsnäolevilta oppineilta, mitä he asiasta arvelivat,
ja sai erilaisia ja ristiriitaisia vastauksia, kuten lukija arvannee,
vaikka en niitä tässä toista; totta puhuen en kyennyt niitä kaikkia
täysin ymmärtämään. Vielä luovutin hopea- ja kuparirahani, kukkaroni,
jossa oli yhdeksän suurta ja muutamia pienempiä kultarahoja, puukkoni
ja partaveitseni, kampani ja hopeisen nuuskarasiani, nenäliinani
ja muistiinpanokirjani. Sapelini, pistoolini ja ruutikukkaroni
kuljetettiin vaunuilla Hänen Majesteettinsa varastohuoneisiin, muut
tavarani jätettiin jälleen huostaani.

Minulla oli, kuten jo mainitsin, heiltä näkemättä jäänyt salatasku,
jossa säilytin silmälasejani (minä näet käytän niitä toisinaan, koska
silmäni ovat heikot), pientä kaukoputkea ja muutamia muita pikku
tarpeita. Kun ne eivät olleet mitenkään Keisarille arvokkaat, en
katsonut kunnian vaativan niitä ilmaisemaan, ja sitäpaitsi pelkäsin,
että ne voivat joutua hukkaan tai tärvellyiksi, jos luovuttaisin ne
pois.



KOLMAS LUKU

Tekijä huvittaa Keisaria ja hänen hoviväkeänsä kumpaakin sukupuolta,
sangen harvinaisella tavalla. Lilliputin hovin huvituksia kuvaillaan.
Tekijälle taataan vapaus määrätyillä ehdoilla.


Sävyisyyteni ja hyvä käytökseni oli vaikuttanut edukseni Keisariin ja
hänen hovilaisiinsa, vieläpä armeijaan ja kansaan yleensäkin, siinä
määrin, että aloin toivoa pääseväni aivan pian vapaalle jalalle. Käytin
kaikkia mahdollisia keinoja edistääkseni tätä suopeata mielialaa. Maan
asukkaiden pelko, että minun taholtani voi uhata jokin vaara, haihtui
haihtumistaan. Minä paneuduin toisinaan pitkäkseni ja sallin viiden
kuuden tanssia kämmenelläni, ja lopulta uskalsivat pojat ja tytöt
tulla tukkaani piilosille. Tällävälin olin oppinut melkoisen hyvin
ymmärtämään ja puhumaan heidän kieltään. Keisarin mieleen johtui eräänä
päivänä huvittaa minua erinäisillä kansallisilla näytännöillä, joissa
tämä väki voittaa kaikki tuntemani kansakunnat sekä taidollaan että
upeudellaan. Kaikkein eniten huvittivat minua nuoralla-tanssijat, jotka
osoittivat taitoaan suunnilleen kahden jalan pituisella ja kahdentoista
tuuman korkeuteen pingotetulla ohuella valkoisella langalla. Lukijan
kärsivällisyyteen vedoten rohkenen käsitellä tätä seikkaa hiukan
laajemmin.

Tätä huvia harjoittavat ainoastaan sellaiset henkilöt, jotka pyrkivät
korkeihin virkoihin ja suosittuun asemaan hovissa. He totuttautuvat
tähän taiteeseen nuoruudestaan saakka olematta aina jalosukuisia
enempää kuin hienostisivistyneitäkään. Jonkin korkean viran
tullessa avoimeksi joko kuolemantapauksen tai epäsuosioonjoutumisen
vuoksi (kuten usein tapahtuu) anoo viisi tai kuusi sellaista
virantavoittelijaa Keisarilta lupaa saada hauskuttaa Hänen
Majesteettiansa ja hovia tanssimalla nuoralla, ja se, joka putoamatta
hyppää korkeimmalle, pääsee avoimeen virkaan. Varsin usein saavat
tärkeimmät ministeritkin käskyn osoittaa taitoaan ja siten todistaa
Keisarille, etteivät ole kykyään menettäneet. Valtiovarainhoitaja
Flimnap saa heittää kipakkaa pingoitetulla nuoralla, ja hän kimpoaa
ainakin tuumaa korkeammalle kuin yksikään muu ylhäinen herra
koko valtakunnassa. Minä näin hänen tekevän yhteen menoon useita
kuperkeikkoja ilmassa, alustanaan puulautanen, jota kannattava nuora
ei ollut tavallista englantilaista käärelankaa paksumpi. Ystäväni
Reldresal, yksityisten asiain ylisihteeri, on nähdäkseni, ellen ole
puolueellinen, valtionvarainhoitajan jälkeen taitavin; muut korkeat
virkamiehet ovat jokseenkin toistensa veroiset.

Näissä huveissa sattuu usein onnettomuustapauksia, ja lukuisia niistä
on merkitty muistiin. Minäkin olen nähnyt parin kolmen viranhakijan
taittavan jalkansa. Vaara on kumminkin paljoa suurempi, kun itse
ministereiden käsketään osoittaa taitavuuttansa; yrittäessään olla
itseänsä ja tovereitansa ketterämpiä he näet tekevät niin uhkarohkeita
temppuja, että heidän joukossaan on tuskin ainoatakaan, joka ei ole
pudonnut, ja muutamat heistä ovat pudonneet pari kolmekin kertaa.
Minulle vakuutettiin, että Flimnap olisi pari vuotta ennen minun
tuloani auttamattomasti taittanut niskansa, ellei eräs Hallitsijan
tyyny, joka sattui makaamaan maassa, olisi lieventänyt iskun tuimuutta.

On olemassa eräs toisenlainenkin huvi, joka järjestetään ainoastaan
Keisarin, Keisarinnan ja pääministerin läsnäollessa erikoisissa
tilaisuuksissa. Keisari laskee pöydälle kolme hienoa, kuuden tuuman
pituista silkkilankaa. Eräs niistä on sininen, toinen punainen,
kolmas viheriä. Nämä langat ovat tarkoitetut palkinnoiksi niille
henkilöille, joille Keisari tahtoo osoittaa erinomaista suosiotansa.
Tämä juhlallinen toimitus tapahtuu Hänen Majesteettinsa suuressa
juhlasalissa, missä virantavoittelijoiden tulee suorittaa aivan
toisenlaisia taidonnäytteitä kuin edellämainitut, temppuja, joihin
verrattavaa en ole nähnyt mitään missään vanhan enempää kuin uudenkaan
maailman maassa. Keisarilla on kädessään keppi, jota hän pitää
vaakasuorassa asennossa, virantavoittelijat lähestyvät toinen toisensa
jälkeen ja hyppäävät toisinaan kepin yli, toisinaan taas ryömivät sen
alitse edestakaisin, useita kertoja, aina sen mukaan, kuinka keppi
nousee tai laskee. Toisinaan Keisari pitelee kepin toisesta päästä ja
pääministeri toisesta, toisinaan ministeri saa pidellä sitä yksin. Ken
suorittaa tehtävän sukkelimmin ja jaksaa kauimmin hyppiä ja ryömiä,
saa palkakseen sinisen silkkilangan, seuraava saa punaisen ja kolmas
viheriän. Nämä langat kierretään kahdesti vyötäisille, ja hovissa näkee
vain harvoja ylhäisiä miehiä, joilla ei ole koristeena sellaista vyötä.

Armeijan ja kuninkaallisten tallien hevoset, joita oli joka päivä
talutettu eteeni, eivät nyt enää arastelleet, vaan tulivat aivan
jalkojeni luo yhtään säikkymättä. Minä pidin kättäni maassa, ja
ratsastajat antoivat niiden hypätä sen yli; ajoipa eräs Keisarin
metsästäjä kookkaalla juoksijallaan kengityn jalkanikin yli —
tosiaankin suurenmoinen hyppy. Eräänä päivänä sattui niin onnellisesti,
että sain huvittaa Keisaria varsin harvinaisella tavalla. Minä pyysin
hänen käskeä tuomaan minulle muutamia kahden jalan pituisia ja
tavallisen kävelykepin paksuisia sauvoja. Hänen Majesteettinsa käski
ylimetsänhoitajansa antaa asianomaiset määräykset, ja seuraavana
aamuna saapui kuusi metsänvartijaa ajaen kukin omaa kahdeksan hevosen
vetämää kuormaansa. Minä valitsin yhdeksän sauvaa ja löin ne lujasti
maahan, niin että muodostui neliömäinen kuvio, puolikolmatta jalkaa
neliöön. Sitten otin vielä neljä sauvaa ja kiinnitin ne vaakasuoraan,
suunnilleen kahden jalan korkeuteen maasta. Sen jälkeen sidoin
nenäliinani yhdeksään pystysuoraan sauvaan jännittäen sitä joka
puolelta, kunnes se oli kuin rummunkalvo. Vaakasuoraan kiinnitetyt
sauvat olivat suunnilleen viisi tuumaa korkeammalla kuin nenäliina ja
toimivat niinmuodoin suojakaiteena. Saatuani työni suoritetuksi pyysin
Keisaria sallimaan kahdenkymmenenneljän miehen parasta ratsuväkeänsä
tulla harjoittelemaan tälle kentälle. Hänen Majesteettinsa suostui
esitykseeni, ja minä otin miehet käteeni, toisen toisensa jälkeen
ratsuineen ja varuksineen, ja lisäksi päällystöä heitä komentamaan.
Ehdittyään järjestyä he jakautuivat kahteen osaan, tekivät
valehyökkäyksiä, ampuivat tylppiä nuolia, paljastivat miekkansa,
pakenivat ja ajoivat takaa ja osoittivat sanalla sanoen mitä parasta
sotilaallista kuria. Poikkipienat varjelivat heitä ja heidän ratsujaan
putoamasta alas näyttämöltä, ja Keisari ihastui siinä määrin, että
käski toistaa huvin monena päivänä perätysten, suvaitsipa vielä kerran
minun nostaa itsensä ylös pitämään itse huolta komennosta. Hän sai
Keisarinnankin, tosin vasta monien suostuttelujen jälkeen, sallimaan
minun ottaa hänet suljettuine vaunuineen käteeni ja pitelemään häntä
kahden kyynärän päässä näyttämöstä, niin että hän voi nähdä kaikki,
mitä siellä tapahtui. Onneksi ei näissä huveissa sattunut mitään
pahaa tapaturmaa. Vain kerran kuopaisi erään kapteenin tulinen ratsu
kaviollaan reiän nenäliinaani, kompastui ja kaatui ratsastajineen
päivineen. Minä autoin heidät molemmat jaloilleen, peitin reiän
toisella kädelläni ja nostin toisella ratsujoukon maahan, samoinkuin
olin sen nostanut ylös. Kaatunut ratsu oli venähdyttänyt vasemman
lapansa, mutta ratsastaja oli jäänyt vioittumatta. Minä korjasin
nenäliinani niin hyvin kuin osasin, mutta en enää uskaltanut luottaa
sen kestävyyteen niin vaarallisissa yrityksissä.

Pari kolme päivää ennen vapautumistani olin parhaillaan huvittamassa
hovia tällaisilla tempuilla, kun saapui pikalähetti ilmoittamaan Hänen
Majesteetilleen, että muutamat hänen alamaisensa, ratsastaessaan niillä
tienoilla, mistä minut oli löydetty, olivat nähneet maassa suuren,
mustan, muodoltaan sangen oudon esineen, joka peitti suunnilleen Hänen
Majesteettinsa makuusuojan suuruisen alueen ja oli korkeudeltaan
puolet miehen mittaa. Se ei voinut olla elävä olento, kuten he aluksi
olivat otaksuneet, sillä se lepäsi nurmella hievahtamatta, ja muutamat
näkijöistä olivat kulkeneet erinäisiä kertoja sen ympäri. Kiipeämällä
toistensa olkapäille he olivat päässeet esineen yläpinnalle, joka oli
lattea ja tasainen, ja olivat sitä koroillaan koputtaen havainneet
sen onteloksi. He rohkenivat alamaisesti otaksua sen kuuluvan
Vuori-Ihmiselle ja lupasivat Hänen Majesteettinsa suostumuksen saatuaan
noutaa sen vain viiden hevosen voimalla. Minä arvasin heti, mitä he
tarkoittivat, ja olin iloinen saadessani tämän tiedon. Haaksirikon
jälkeen rannalle päästyäni olin nähtävästi ollut niin hämmentynyt, että
olin ennen makuupaikalle saapumista kadottanut hattuni. Soutaessani
olin sen kiinnittänyt nyörillä leuan alle, ja se oli ollut päässäni
kaiken aikaa uidessani, mutta oli pudonnut tultuani maihin. Nyöri
oli nähtävästi jostakin huomaamattani jääneestä syystä katkennut,
ja minä olin luullut hattuni pudonneen mereen. Minä pyysin hänen
Majesteettiansa käskemään toimittaa sen minulle niin pian kuin suinkin
mahdollista ja kuvailin hänelle esineen laatua ja käytäntöä. Seuraavana
päivänä saapuivatkin ajomiehet tuoden hatun, joka tosin ei ollut
enää kehuttavassa kunnossa. Hakijat olivat lävistäneet partaaseen,
puolenkolmatta tuuman päähän reunasta, kaksi reikää, joihin olivat
pistäneet kaksi koukkua. Koukut oli kiinnitetty pitkällä nuoralla
valjaisiin, ja niin oli hattuani laahattu suunnilleen puoli Englannin
peninkulmaa; mutta koska maaperä tässä maassa on erinomaisen sileä ja
tasainen, oli hattu vikaantunut vähemmän kuin olin pelännyt.

Kaksi päivää tämän tapahtuman jälkeen Keisarin mieleen johtui huvitella
erittäin merkillisellä tavalla. Hän oli antanut määräyksen, että
kaikkien pääkaupungissa ja lähitienoilla majailevien joukko-osastojen
tuli olla lähtövalmiina, ja pyysi nyt minua seisomaan kolossin
tavoin hajasäärin, jalat niin kaukana toisistaan kuin oli helposti
mahdollista. Sitten hän käski kenraalinsa (joka oli vanha tottunut
johtaja ja suuri suosijani) antaa joukkojen lähteä liikkeelle
ja marssia alitseni tihein rivein, jalkaväki neljänkolmatta ja
ratsuväki kuudentoista miehen riveissä, rumpujen pauhatessa,
lippujen liehuessa ja peitset sojossa. Tähän joukko-osastoon kuului
kolmetuhatta jalkamiestä ja tuhat ratsumiestä. Hänen Majesteettinsa
antoi määräyksen, että jokaisen sotilaan tuli kuolemanrangaistusta
välttääkseen noudattaa mitä soveliainta käytöstä minuun nähden, mutta
muutamat nuoret upseerit eivät kumminkaan voineet olla katsahtamatta
ylöspäin kulkiessaan alitseni. Ja housuni olivat totta puhuen niin
kehnossa kunnossa, että tarjosivat hyvinkin naurun ja ihastelun aihetta.

Minä olin jo lähettänyt niin monta vapauttamistani koskevaa
mietintöä ja anomusta, että Hänen Majesteettinsa vihdoin otti asian
puheeksi, ensin salaneuvostossaan ja sitten valtioneuvostossa.
Pyyntöäni vastusti ainoastaan Skyresh Bolgolam, joka suvaitsi
aivan aiheettomasti olla veriviholliseni. Neuvosto teki kuitenkin
päätöksen hänen mielipiteestään huolimatta, ja Keisari vahvisti sen.
Mainitsemani ministeri oli _galbet_ eli valtakunnan amiraali, nautti
hallitsijansa luottamusta ja oli hyvin asioihin perehtynyt henkilö,
mutta luonnonlaadultaan äkäinen ja yrmeä. Hänetkin saatiin vihdoin
myöntymään, mutta hänen onnistui varata itselleen oikeus sommitella
ne artiklat ja ehdot, joiden nojalla minut laskettaisiin vapaalle
jalalle ja joiden noudattamiseen minun oli valallisesti sitouduttava.
Asiakirjan toi minulle itse Skyresh Bolgolam kahden alisihteerin
ja erinäisten huomattavien henkilöiden saattamana. Kun asiakirja
oli luettu, vaadittiin minua vannomaan, että tulisin sen määräyksiä
noudattamaan. Minun tuli tehdä vala ensin kotimaassani käytetyllä
tavalla ja sitten niinkuin heidän lakinsa sääti, nimittäin tarttuen
vasemmalla kädellä oikeaan jalkaan ja pitäen oikean käden keskisormea
päälaella ja peukaloa oikean korvan nipukassa. Mutta koska lukija
kenties haluaa hiukan tutustua tälle kansalle ominaiseen tyyliin ja
ilmaisutapaan sekä niihin ehtoihin, joiden nojalla sain vapauteni
takaisin, olen kääntänyt asiakirjan sanasta sanaan, niin uskollisesti
kuin suinkin mahdollista, ja tarjoan sen täten yleisölle.

 GOLBASTO MOMAREN EVLAME GURDILO SHEFIN MULLY ULLY GUE, Lilliputin
 suurivaltaisin Keisari, koko maanpiirin ilo ja kauhu, jonka alueet
 käsittävät viisi tuhatta _blustrugia_ (suunnilleen kaksitoista
 peninkulmaa ympärimitaten) ulottuen maailman äärimmäisille rajoille,
 kaikkien hallitsijoiden hallitsija, jonka jalat polkevat maan
 keskipistettä ja jonka pää kohoo aurinkoon; jonka viitatessa
 maanpiirin ruhtinaitten polvet tutisevat; armas kuin kevätaika,
 suloinen kuin suvi, hedelmällinen kuin syksy, hirmuinen kuin talvi.
 Hänen kaikkein ylhäisin Majesteettinsa esittää äskettäin meidän
 taivaallisille alueillemme saapuneelle Vuori-Ihmiselle seuraavat
 artiklat, joita noudattamaan hänen tulee sitoutua juhlallisin valoin.

 l:ksi. Vuori-Ihminen älköön poistuko alueiltamme hankkimatta
 suursinetillämme varmennettua lupaa.

 2:ksi. Hän älköön rohjetko saapua pääkaupunkiimme ilman meidän
 nimenomaista määräystämme; hänen saapuessaan varoitettakoon asukkaita
 kahta tuntia aikaisemmin pysymään asunnoissaan.

 3:ksi. Mainitun Vuori-Ihmisen tulee rajoittaa kävelynsä suurimmille
 valtateillemme. Älköön hän kävelkö niityillä tai viljapelloilla,
 älköön myöskään paneutuko niihin makuulle.

 4:ksi. Mainituilla teillä liikkuessaan hänen tulee noudattaa
 mitä suurinta varovaisuutta, jottei polje jalkoihinsa rakkaita
 alamaisiamme, heidän hevosiansa tai ajoneuvojansa; älköön hän myöskään
 ottako ketään alamaisistamme käteensä, ellei asianomainen itse siihen
 suostu.

 5:ksi. Jos käy tarpeelliseksi lähettää pikasanoma jonnekin erinomaisen
 kiireellisesti, tulee Vuori-Ihmisen suostua kuljettamaan sanan
 viejää hevosineen taskussaan kuusi päivänmatkaa kerran kuukaudessa
 sekä palauttamaan (jos niin hyväksi nähdään) mainittu sanan viejä
 vioittumattomana Meidän keisarilliseen läheisyyteemme.

 6:ksi. Hänen tulee olla meidän liittolaisemme Blefuscun saarella
 asuvia vihollisiamme vastaan ja tehdä mitä suinkin voi tuhotakseen
 heidän laivastonsa, joka parhaillaan varustautuu hyökkäämään
 kimppuumme.

 7:ksi. Mainitun Vuori-Ihmisen tulee joutoaikoinaan auttaa työmiehiämme
 nostamalla suuria kiviä keisarillisen puiston muuria ja muita
 keisarillisia rakennuksia varten.

 8:ksi. Mainitun Vuori-Ihmisen tulee kahden kuukauden kuluessa jättää
 tarkka tieto alueittemme rajain pituudesta laskettuna pitkin rannikkoa
 hänen omien askeltensa arvion mukaan.

 Vihdoin taataan mainitulle Vuori-Ihmiselle, hänen juhlallisesti
 vannottuaan noudattavansa kaikkia ylempänä määriteltyjä ehtoja,
 päivittäin ruoka- ja juoma-annokset, jotka riittäisivät 1728
 alamaisemme elatukseksi, vapaa pääsy Keisarillisen Henkilömme puheille
 sekä muita suosiomme merkkejä. Annettu palatsissamme Belfaboracissa
 hallituksemme yhdeksännenkymmenennenensimmäisen kuukauden
 kahdentenatoista päivänä.

Minä vakuutin valallani ja allekirjoitin nämä artiklat iloisin
mielin ja tyytyväisenä, vaikka muutamat ehdot eivät olleetkaan
niin kunnioittavat kuin olisin voinut toivoa, mikä seikka johtui
yksinomaan valtakunnan amiraalin Skyresh Bolgolamin luihuudesta.
Sitten kahleeni kohta avattiin, ja minä pääsin täyteen vapauteen; itse
Keisari kunnioitti minua olemalla läsnä tässä toimituksessa. Minä
osoitin kiitollisuuttani heittäytymällä pitkäkseni hänen jalkojensa
eteen, mutta hän käski minun nousta. Lausuttuaan minulle useita
armollisia sanoja, joita en tässä toista, jottei minua syytettäisi
turhamaisuudesta, hän lisäsi toivovansa, että osoittautuisin
hyödylliseksi palvelijaksi ja ansaitsisin täydellisesti sen suosion,
joka oli hänen taholtaan jo tullut ja vastaisuudessa voisi tulla
osakseni.

Lukija suvaitkoon huomata, että vapauttamisasiakirjan viimeisessä
artiklassa Keisari määräsi minulle taattavaksi ruokaa ja juomaa
sellaisen määrän, joka oli riittävä 1728 lilliputilaisen
ylläpitämiseksi. Joitakin aikoja myöhemmin tiedustelin eräältä
tuttavaltani hovilaiselta, kuinka he olivat johtuneet juuri tuohon
lukuun, ja hän vastasi, että hänen Majesteettinsa matemaatikot olivat
kvadranttia apunaan käyttäen mitanneet ruumiini korkeuden, havainneet
sen kaksitoista kertaa suuremmaksi Lilliputin asukkaiden normaalikokoa
ja päätelleet ruumiitten yhtäläisyyden nojalla, että minun ruumiini
täytyi olla tilavuudeltaan ainakin 1728 heikäläisen veroinen, joten
minä tarvitsin ravintoa niin paljon kuin tuo määrä lilliputilaisia
elatuksekseen vaati. Tästä lukija havaitsee, kuinka älykästä Lilliputin
väki oli ja kuinka viisaasti ja tarkoin heidän suuri hallitsijansa
järjesti valtakunnan taloudelliset asiat.



NELJÄS LUKU

Lilliputin pääkaupunki Mildendo ja Keisarin palatsi kuvaillaan. Tekijä
ja eräs valtiosihteeri keskustelevat valtion asioista. Tekijä tarjoutuu
palvelemaan Keisaria hänen sodissaan.


Vapaaksi päästyäni oli ensimmäinen pyyntöni saada käydä pääkaupungissa
Mildendossa. Keisari suostuikin mielellään toivomukseeni, mutta
varoitti minua erikoisesti tekemästä vauriota asukkaille tai heidän
asumuksilleen. Kaupungin väestölle oli julistuksilla annettu tieto
saapumisestani. Kaupunkia ympäröivä muuri on puolikolmatta jalkaa
korkea ja vähintään yksitoista tuumaa leveä, joten sitä pitkin voi
huoletta ajaa parivaljakolla, ja sen kupeella kohoo lujia torneja aina
kymmenen jalan päässä toisistaan. Minä astuin suuren Läntisen Portin
yli ja kuljin varovasti sivuittain molempia valtakatuja, vain lyhyisiin
liiveihin puettuna, koska pelkäsin nuttuni liepeiden vahingoittavan
talojen kattoja ja räystäitä. Minä astelin äärimmäisen varovasti,
jotten murskaisi ketään kadulle mahdollisesti jäänyttä maleksijaa,
vaikka olikin erittäin ankarasti määrätty, että väestön tuli oman
vastuunsa uhalla pysyä asunnoissaan. Ullakkoikkunat ja rakennusten
katot olivat niin täynnä katselijoita, etten muistanut milloinkaan
retkilläni nähneeni väkirikkaampaa paikkakuntaa. Kaupunki on rakennettu
täsmälleen neliön muotoon, ja muurin jokainen sivu on viisisataa jalkaa
pitkä. Molemmat suuret valtakadut, jotka leikkaavat toisiaan ja jakavat
kaupungin neljään osaan, ovat viiden jalan levyiset. Pienemmät kadut
ja kujat, joita en voinut kulkea, vaan jotka vain ohimennen näin, ovat
leveydeltään kahdestatoista kahdeksaantoista tuumaan. Kaupungissa on
sijaa viidellesadalle tuhannelle sielulle. Rakennukset ovat kolmi-,
neli- ja viisikerroksisia. Myymälät ja torit ovat hyvin varustetut.

Keisarin palatsi sijaitsee keskellä kaupunkia, missä valtakadut
leikkaavat toisiaan. Sitä ympäröivä muuri on kahden jalan korkuinen
ja kahdenkymmenen jalan päässä rakennuksista. Hänen Majesteettinsa
oli antanut minulle luvan astua tämän muurin yli, ja koska sen ja
palatsin välillä oli laaja aukea alue, voin vaivatta tarkastella
hallitsijan asumusta joka puolelta. Ulkopiha on neljänkymmenen jalan
neliö, johon sisältyy kaksi pienempää pihamaata; sisimmän ympärillä
sijaitsevat hallitsijan huoneet, joita olin kovin utelias näkemään. Se
oli kuitenkin erittäin vaikeata, sillä molempien pihojen väliset suuret
portit olivat ainoastaan kahdeksantoista tuumaa korkeat ja seitsemän
tuumaa leveät. Ulkopihaa ympäröivät rakennukset olivat vähintään viiden
jalan korkuiset, ja minun oli mahdoton kiivetä niiden yli tuottamatta
vakavaa vauriota palatsille, vaikka kivestä hakatut seinät olivat
jykevärakenteiset ja neljän tuuman paksuiset. Keisari puolestaan halusi
kovin näyttää minulle palatsinsa komeutta, mutta se kävi päinsä vasta
kolmen päivän kuluttua. Sillävälin minä kaadoin veitselläni muutamia
parin sadan kyynärän päässä pääkaupungista sijaitsevan keisarillisen
puiston suurimpia puita ja tein niistä kaksi suunnilleen kolmen jalan
korkuista tuolia, jotka olivat kyllin lujat kestääkseen painoni.
Kansaa varoitettiin jälleen, ja minä astelin taas kaupungin läpi kohti
palatsia, molemmat tuolit kädessäni. Ehdittyäni ulkopihalle nousin
seisomaan toiselle tuolille ja otin toisen käteeni, nostin sen katon
yli ja sijoitin varovasti uiko- ja sisäpihan väliselle kahdeksan jalan
levyiselle alueelle. Sitten astuin varsin mukavasti rakennusten yli
tuolilta toiselle ja nostin tuolin jäljessäni käyrällä kepillä. Niin
onnistuin pääsemään sisimpään pihaan, paneuduin kyljelleni, kumarsin
kasvoni kohti keskimmäisen kerroksen ikkunoita, jotka oli sitä varten
jätetty auki, ja näin mitä upeimmat suojat. Minä näin Keisarinnan ja
nuoret prinssit ja prinsessat omissa huoneissaan, huomattavimpien
seuralaistensa ympäröiminä. Hänen Keisarillinen Majesteettinsa suvaitsi
hymyillä minulle erittäin suopeasti ja ojensi ikkunasta kätensä
suudeltavakseni.

En kumminkaan tahdo ennakolta puhua asioista, jotka aion esittää
lukijalle laajemmassa, nyt kohta painettavaksi valmistuvassa teoksessa.
Siinä kuvailen tätä keisarikuntaa yleensä, sen syntyä, sen kehitystä
pitkän hallitsijasarjan aikana, erikoisesti tehden selkoa sen sodista
ja politiikasta, laeista, tieteistä ja uskonnosta, kasveista ja
eläimistä, kansan erikoisista tavoista ja pitämyksistä sekä muista
erittäin mielenkiintoisista ja hyödyllisistä seikoista. Tällä kertaa
on varsinaisena tarkoituksenani vain kertoa sellaisista yleisöä tai
itseäni koskevista tapahtumista ja olosuhteista, joita esiintyi minun
suunnilleen yhdeksän kuukautta kestäneen oleskeluni aikana tässä
valtakunnassa.

Eräänä aamuna, noin kaksi viikkoa senjälkeen, kun olin päässyt
vapaaksi, saapui Reldresal, yksityisasiain pääsihteeri (kuten häntä
nimitetään) minun luokseni, mukanaan vain eräs palvelija. Hän käski
ajomiehensä odottaa matkan päässä ja pyysi saada puhutella minua
tunnin ajan. Minä suostuin pyyntöön mielelläni sekä hänen arvonsa
ja persoonallisten ansioittensa että myöskin hänen anomusaikoinani
hovissa tekemiensä lukuisien ja hyvien palvelusten vuoksi. Minä
tarjouduin paneutumaan pitkäkseni, jotta hän saisi mukavammin sanansa
kuuluviini, mutta hän tahtoi mieluummin antaa minun pidellä itseään
kädessäni keskustelumme ajan. Hän aloitti onnittelemalla minua
saavuttamani vapauden johdosta, sanoi kukaties voivansa lukea asiaa
jossakin määrin ansiokseen, mutta lisäsi kuitenkin, että elleivät
asiat hovissa olisi olleet sillä kannalla kuin olivat, minä kenties
en olisi päässyt vapaaksi niin pian. Miten loistavalta asemamme
voineekin näyttää vieraan silmiin, lisäsi hän, meitä on kuitenkin
uhkaamassa kaksi valtavaa vaaraa: ankara sisäinen eripuraisuus ja
ulkoapäin ylen voimallisen vihollisen päällekarkaus. Ensimmäiseen
seikkaan nähden tietäkää, että valtakunnassamme on ollut jo suunnilleen
seitsemänkymmenen kuukauden aikana kaksi kiistelevää puoluetta,
_tramecksan_ ja _slamecksan_, joita mainitaan näillä nimillä, koska
käyttävät jalkineissaan toinen korkeita, toinen matalia korkoja.
Väitetään tosin, että korkeakorkoiset paremmin soveltuvat vanhaan
valtiosääntöömme; mutta olipa sen asian laita kuinka tahansa,
Hänen Majesteettinsa on kumminkin päättänyt käyttää yksinomaan
matalakorkoisia hallituksessa ja kaikissa Kruunun viroissa, kuten
epäilemättä olette huomannut; luonnollisesti olette myös nähnyt,
että Hänen Keisarillisen Majesteettinsa korot ovat ainakin _drurria_
matalammat kuin kenenkään muun koko hovissa (_drurr_ on mitta, joka
vastaa suunnilleen neljättätoista osaa tuumaa). Näiden puolueiden
välinen eripuraisuus on niin kiihkeä, etteivät he tahdo syödä eikä
juoda enempää kuin keskustelukaan toistensa kanssa. Me otaksumme
_tramecksan_-puolueen eli korkeakorkoisten lukumäärän oman puolueemme
lukumäärää suuremmaksi, mutta valta on kokonaan meidän hallussamme.
Epäilemme Hänen Keisarillisen Korkeutensa, Perintöruhtinaan, hiukan
taipuvan korkeakorkoisten puoleen; ainakin voimme selvästi havaita,
että hänen toinen korkonsa on toista korkeampi, joten hän näyttää
onnahtavan. Kesken tätä sisäistä eripuraisuutta uhkaa meitä nyt
hyökkäys Blefuscun saarelta, joka on maailman toinen suuri valtio,
melkein yhtä suuri ja voimallinen kuin Hänen Majesteettinsa valtakunta.
Sitä väitettänne, että maailmassa on toisia kuningaskuntia ja
valtakuntia, joissa asuu teidänkokoisianne ihmisiä, epäilevät kovin
oppineet miehemme, jotka ovat pikemmin sitä mieltä, että olette
pudonnut maahan kuusta tai jostakin tähdestä. On näet varmaa, että sata
niin suurta kuolevaista lyhyessä ajassa kuluttaisi loppuun kaikki Hänen
Majesteettinsa alueella kasvavat maan hedelmät ja karjan. Sitäpaitsi
ei kuudentuhannen kuukauden aikaa käsittelevissä historiateoksissamme
mainita mitään muita seutuja kuin Lilliputin ja Blefuscun suuret
valtakunnat. Nämä mahtavat vallat ovat, kuten olin juuri aikeissa
teille kertoa, käyneet keskenään mitä kiivainta sotaa jo kuusineljättä
kuukautta. Se sai alkunsa seuraavalla tavalla. Kuten kaikki hyvin
tietävät, on alkuperäinen munansyöntitapa se, että kuori murretaan
munan tylpemmästä päästä. Mutta nykyisen Majesteettimme isoisä
sattui poikasena, alkaessaan kerran syödä munaa ja murtaessaan sitä
ikivanhan tavan mukaisesti, leikkaamaan haavan sormeensa. Silloin hänen
isänsä, Keisari, antoi julistuksen, jossa käski kaikkia alamaisiaan
ankarain rangaistusten uhalla murtamaan munansa suipommasta päästä.
Tämä laki kuohutti kansaa siinä määrin, että aikakirjamme tietävät
kertoa senvuoksi syntyneen kuusi eri kapinaa, joissa eräs keisari
menetti henkensä ja eräs toinen kruununsa. Näitä kapinahankkeita
kiihtivät alinomaa Blefuscun hallitsijat, ja kapinan kukistettua
pakenivat maastakarkoitetut aina mainittuun valtakuntaan. On laskettu
yhdentoistatuhannen ihmisen eri aikoina suostuneen mieluummin kuolemaan
kuin murtamaan munaansa suipommasta päästä. Tästä riidasta on
kirjoitettu useita satoja suuria nidoksia, mutta tylppäpäisten kirjat
on aikoja sitten julistettu kielletyiksi, ja puolueen kaikki jäsenet
ovat lain mukaan mahdottomat mihinkään julkiseen virkaan. Näiden
levottomuuksien vallitessa esittivät Blefuscun hallitsijat useasti
muistutuksiaan lähettiläittensä välityksellä, väittivät meidän saavan
aikaan hajaannusta uskonnossa rikkomalla suuren profeettamme Lustrogin
_Blundecralin_ (se on heidän Koraaninsa) neljännessäkuudetta luvussa
esittämää perusoppia. Tätä pidetään kuitenkin tekstin mielivaltaisena
tulkitsemisena, sillä sanat kuuluvat näin: _Kaikkien oikeauskoisten
tulee murtaa munansa soveliaammasta päästä._ Mutta soveliaamman pään
määrääminen olisi minun vaatimattoman käsitykseni mukaan jätettävä
kunkin ihmisen omantunnon tai ainakin ylimmän esivallan asiaksi. Maasta
paenneet tylppäpäät ovat saaneet niin paljon vaikutusvaltaa Blefuscun
keisarin hovissa ja niin paljon yksityistä tukea ja yllytystä täällä
olevilta puoluelaisiltaan, että valtakunnat ovat käyneet veristä sotaa
kuusineljättä kuukautta vaihtelevalla onnella. Tänä aikana olemme
menettäneet neljäkymmentä suurta sotalaivaa ja paljoa suuremman määrän
pienempiä aluksia sekä kolmekymmentätuhatta parasta merimiestämme ja
sotilastamme. Vihollisen kärsimä vahinko arvioidaan hiukan suuremmaksi.
Nyt he ovat kuitenkin varustaneet suuren laivaston ja ovat parhaillaan
aikeissa käydä hyökkäykseen ja nousemaan maihin, ja Hänen Keisarillinen
Majesteettinsa, joka erinomaisesti luottaa urhoollisuuteenne ja
voimaanne, on käskenyt minua esittämään teille tämän kertomuksen
valtakunnan tilasta.

Minä pyysin Sihteeriä vakuuttamaan Keisarille alamaisinta
kunnioitustani sekä ilmoittamaan hänelle, etten katsonut muukalaisena
olevani pätevä puuttumaan puolueiden välisiin kiistoihin, mutta
että olin valmis henkeni uhalla puolustamaan hänen persoonaansa ja
valtakuntaansa kaikkia päällekarkaajia vastaan.



VIIDES LUKU

Tekijä ehkäisee vihollisen maahanhyökkäyksen erinomaisen sotajuonen
avulla. Hänelle annetaan korkea arvonimi. Blefuscun keisari toimittaa
lähettiläitä pyytämään rauhaa. Keisarinnan huoneistossa pääsee tuli
valloilleen. Tekijä auttaa osaltaan muun palatsin pelastamista.


Blefuscun keisarikunta, saarivaltio, sijaitsee Lilliputin
pohjois-koillisella puolella, ja sitä erottaa viimeksimainitusta
vain kahdeksansadan kyynärän levyinen kanaali. Minä en ollut vielä
nähnyt sitä, ja saatuani tiedon suunnitellusta maihinnoususta varoin
näyttäytymästä sillä puolella rannikkoa, koska pelkäsin jonkin
vihollislaivan miehistön minut huomaavan. Blefuscussa ei ollut
vielä kuultu mitään minusta, sillä sodan kestäessä oli kaikkinainen
yhteys valtakuntien kesken ankarasti kielletty, kuoleman uhalla, ja
Keisarimme oli antanut takavarikoida kaikki alukset. Minä ilmoitin
Hänen Majesteetilleen aikovani vallata vihollisen koko laivaston,
joka vakoojiemme tiedonannon mukaan oli ankkurissa satamassa,
valmiina purjehtimaan suotuisan tuulen sattuessa. Tiedustelin
kokeneimmilta merimiehiltämme kanaalin syvyyttä, jonka he olivat
mitanneet moneen kertaan, ja he sanoivat sen olevan keskikohdaltaan
nousuveden aikana seitsemänkymmenen _glumgluffin_ syvyisen, mikä
vastaa suunnilleen kuutta jalkaa eurooppalaisissa mitoissa, ja muuten
korkeintaan viisikymmentä _glumglufjia_. Minä lähdin Blefuscun
puoliselle koillisrannikolle, paneuduin makuulle erään kumpareen
taakse, otin pikkulakkaristani kaukoputken ja katselin ankkurissa
olevaa vihollisen laivastoa, johon kuului suunnilleen viisikymmentä
sotalaivaa ja suuri joukko kuljetusaluksia. Sitten palasin kotiin ja
käskin (minut oli siihen valtuutettu) tuomaan suuren määrän vahvinta
köyttä ja rautatankoja. Köysi oli suunnilleen käärelangan vahvuista,
ja tangot olivat kaikin puolin sukkapuikkoa muistuttavia. Minä kiersin
köyden kolminkertaiseksi tehdäkseni sen kestävämmäksi, ja samassa
tarkoituksessa kiedoin yhteen kolme rautatankoa, joiden päät väänsin
koukuiksi. Kiinnitettyäni sitten viisikymmentä koukkua yhtä moneen
kaapeliin palasin koillisrannikolle, riisuin takkini, kenkäni ja
sukkani ja lähdin kahlaamaan, nahkanuttu ylläni, suunnilleen puoli
tuntia ennen nousuveden tuloa. Minä liikuin niin nopeasti kuin suinkin
voin ja kanaalin keskipaikkeilla uin noin kolmekymmentä kyynärää,
kunnes pohjasin. Niin saavuin laivaston luo vähemmässä kuin puolessa
tunnissa. Minut nähdessään vihollinen säikähti niin, että kaikki miehet
hyppäsivät laivoista veteen ja uivat rantaan, minne kokoontui ainakin
kolmekymmentä tuhatta sielua. Minä otin esiin kojeeni, kiinnitin
koukun jokaisen laivan keulaan ja solmin yhteen kaikkien touvien
päät. Minun siinä toimessa ollessani vihollinen ampui useita tuhansia
nuolia, joista monet osuivat käsiini ja kasvoihini ankaran kirvelyn
ohella vielä pahoin häiriten työtäni. Eniten varoin silmiäni, jotka
olisin auttamattomasti menettänyt, ellei yhtäkkiä olisi mieleeni
johtunut hyvä keino. Muiden pienten tarve-esineiden joukossa oli
minulla silmälasit salataskussa, jota Keisarin tarkastajat, kuten jo
aikaisemmin huomautin, eivät olleet tutkineet. Minä otin ne esiin,
asetin ne nenälleni niin lujasti kuin voin ja jatkoin siten asestettuna
rohkeasti työtäni huolimatta vihollisen nuolista, joista useat
sattuivat laseihini voimatta kuitenkaan muuta kuin hiukan horjahduttaa
niitä oikeasta asennostaan. Nyt olin kiinnittänyt kaikki koukut,
tartuin solmuun ja aloin vetää, mutta yksikään laiva ei liikahtanut.
Niitä kiinnittivät ylen lujasti ankkurit, ja niinmuodoin oli jäljellä
yritykseni uskaliain osa. Minä päästin touvin kädestäni, jätin
koukut kiinni aluksiin ja leikkasin päättävästi veitselläni poikki
ankkuriköydet saaden samalla kaksisataa nuolta kasvoihini ja käsiini.
Sitten tartuin jälleen yhteensolmittuihin köysiin, joihin koukut oli
kiinnitetty, ja vedin varsin helposti viisikymmentä vihollisen suurinta
sotalaivaa jäljessäni.

Blefusculaiset, jotka eivät voineet aavistaakaan, mitä aioin tehdä,
olivat aluksi aivan ymmällä. He olivat nähneet, kuinka katkaisin
ankkuriköydet ja luulivat minun vain aikovan päästää laivat valtoimiksi
tai toisiinsa törmäämään; mutta nähdessään sitten koko laivaston
liikkuvan hyvässä järjestyksessä ja minun vetävän touvista, he
kajahduttivat ilmoille sellaisen kauhun ja epätoivon huudon, että sitä
on melkein mahdoton kuvailla tai käsittää. Päästyäni nuolten kantamaa
kauemmaksi pysähdyin hetkeksi poimiakseni käsistäni ja kasvoistani
nuolet, jotka olivat vielä niissä kiinni, ja sivelin kirveleviä kohtia
sillä voiteella, jota oli käytetty Lilliputiin saavuttuani, kuten jo
aikaisemmin mainitsin. Sitten otin lasit nenältäni, odotin suunnilleen
tunnin ajan, kunnes nousuvesi oli ehtinyt hiukan laskeutua, kahlasin
saaliineni salmen poikki ja tulin onnellisesti Lilliputin satamaan.

Keisari seisoi koko hoviseurueensa kanssa rannalla odottamassa tämän
suuren yrityksen tulosta. He näkivät laivain liikkuvan eteenpäin
laajana puoliympyränä, mutta eivät nähneet minua, kun olin vedessä
rintaani myöten. Kun olin ehtinyt salmen keskelle, joutuivat he
vieläkin suuremman levottomuuden valtaan, sillä minä olin vedessä
kaulaan asti. Keisari luuli minun hukkuneen ja vihollisen laivaston
lähestyvän turmiollisissa aikeissa. Pian hänen pelkonsa kuitenkin
haihtui, sillä salmi madaltui joka askelella, ja tultuani kohta
kuulomatkan päähän minä kohotin touvikimppua, johon laivasto oli
kiinnitetty ja huusin korkealla äänellä: _Kauan eläköön Lilliputin
suurivaltaisin Keisari!_ Tämä mahtava ruhtinas lausui minulle maihin
noustuani erinomaiset kiitokset ja nimitti minut heti _nardaciksi_,
joka on sen maan korkein arvonimi.

Hänen Majesteettinsa toivoi minun käyttävän jotakin sopivaa
tilaisuutta tuodakseni kaikki jäljelläolevatkin vihollisen laivat
hänen satamaansa. Ja niin määrätön on ruhtinaiden kunnianhimo, että
hän ilmeisesti suunnitteli koko Blefuscun keisarikunnan muuttamista
alusmaaksi, jota hallitsisi varakuningas. Sitäpaitsi hän ajatteli
tuhota tylppäpäät maanpakolaiset ja pakottaa blefusculaiset murtamaan
muniansa suipommasta päästä, joten hän, Lilliputin keisari, tulisi koko
maailman hallitsijaksi. Minä yritin kuitenkin saada häntä luopumaan
tästä suunnitelmasta vetoamalla moniin poliittisiin sekä oikeudellisiin
syihin ja selitin suoraan, etten milloinkaan suostuisi toimimaan
välineenä vapaata ja urhoollista kansaa orjuutettaessa. Kun kysymystä
sitten käsiteltiin valtioneuvostossa, kannattivat viisaimmat ministerit
minun mielipidettäni.

Tämä avoin ja rohkea selitykseni oli siinä määrin ristiriidassa Hänen
Keisarillisen Majesteettinsa tarkoitusten ja politiikan kanssa, ettei
hän voinut milloinkaan antaa sitä minulle anteeksi. Hän mainitsi sen
erittäin taidollisesti valtioneuvostossa, missä muutamat viisaimmat,
mikäli minulle kerrottiin, ainakin vaikenemalla osoittivat yhtyvänsä
minun mielipiteeseeni. Toiset, jotka olivat salaisia vihamiehiäni,
eivät kumminkaan voineet pidättyä lausumista, joihin sisältyi minua
koskevia vihjailuja. Siitä ajasta alkoi Keisarin ja minuun karsaasti
suhtautuvien ministerien välinen salainen juonittelu, jonka vaikutus
tuli ilmi, ennenkuin oli ehtinyt kulua kahta kuukautta, ja joka
oli syöstä minut kerrassaan tuhon omaksi. Niin vähän merkitsevät
ruhtinaille suurimmatkin palvelukset, kun niiden vastapainona on
kieltäytyminen heidän intohimoisten pyyteittensä täyttämisestä.

Suunnilleen kaksi viikkoa tämän sankariteon jälkeen saapui Blefuscusta
juhlallinen lähetystö, joka nöyrästi aneli rauhaa. Rauha solmittiinkin
pian, ja ehdot olivat Keisarillemme erittäin edulliset. En kumminkaan
tahdo lukijaa väsyttää niitä tässä luettelemalla. Lähettiläitä oli
kuusi, heillä oli mukanaan suunnilleen viidensadan hengen seurue,
ja pääkaupunkiimme saapuminen oli erinomaisen juhlallinen, kuten
heidän hallitsijansa suuri maine ja asian tärkeys edellyttikin. Kun
neuvottelut, joissa minä tein heille erinäisiä hyviä palveluksia sen
luottamuksen nojalla, jota nautin tai ainakin näytin nauttivan hovissa,
olivat tulleet päätökseen, kävivät heidän Ylhäisyytensä, joille
oli yksityisesti kerrottu, kuinka lämpimästi olin heitä puoltanut,
minua virallisesti tervehtimässä. He aloittivat lausumalla monia
kohteliaisuuksia, kiittämällä urhoollisuuttani ja jalomielisyyttäni,
kutsuivat minut hallitsijansa Keisarin nimessä käymään valtakunnassaan
ja pyysivät minua osoittamaan rajatonta voimaani, josta olivat kuulleet
paljon ihmeellisiä kertomuksia. Minä täytin auliisti heidän pyyntönsä,
mutta en vaivaa lukijaa asian yksityiskohtaisella selostamisella.

Siten vähän aikaa huvitettuani heidän Ylhäisyyksiään heidän
sanomattomaksi tyydytyksekseen ja hämmästyksekseen, pyysin heitä
hyväntahtoisesti esittämään kunnioittavimmat terveiseni herralleen
Keisarille, jonka hyveiden maine oli syystäkin täyttänyt ihastuksella
koko maanpiirin ja jonka keisarillista Henkilöä olin päättänyt käydä
tapaamassa, ennenkuin palaisin omaan maahani. Kun siis seuraavan kerran
kohtasin oman Keisarini, pyysin hänen suosiollista lupaansa käydäkseni
tervehtimässä Blefuscun hallitsijaa, ja Keisari suvaitsi antaa luvan,
kuten havaitsin, erittäin kylmäkiskoisesti. En voinut arvata syytä,
ennenkuin eräs henkilö kuiskasi korvaani, että Flimnap ja Bolgolam
olivat selittäneet keskusteluni lähettiläiden kanssa uskottomuuden
merkiksi. Omatuntoni kuitenkin sanoo minulle, että sydämeni oli
täysin vapaa sellaisesta vilpistä. Tällöin aloin ensi kerran, joskin
puutteellisesti, ymmärtää hovielämää ja ruhtinaiden luonnetta.

On huomattava, että lähettiläät puhuivat minulle tulkin avulla,
koska näiden maiden kielet eroavat toisistaan yhtä suuressa määrässä
kuin mitkä Euroopan kielet tahansa ja kumpikin kansakunta ylpeilee
oman kielensä iästä, kauneudesta ja voimasta julkisesti ylenkatsoen
naapurinsa kieltä. Laivaston valtaamisesta johtuneen etusijansa
nojalla pakotti Keisarimme kuitenkin heidät jättämään valtuuskirjansa
ja pitämään puheensa Lilliputin kielellä. Ja tunnustaa täytyy, että
molempien valtakuntien välinen vilkas liikeyhteys ja kauppa sekä
alinomainen kummallekin taholle suuntautuva pakolaisvirta samoinkuin
molemmissa maissa vallitseva tapa lähettää nuoria aatelismiehiä ja
varakkaampien porvarien poikia naapurivaltakuntaan täydentämään
kasvatustaan katselemalla maailmaa ja perehtymällä ihmisiin ja heidän
tapoihinsa, saa aikaan, että rannikkoseuduilla on vain ylen harvoja
sivistyneitä henkilöitä, kauppiaita tai merimiehiä, jotka eivät osaa
puhua kumpaakin kieltä. Tämä selvisi minulle, kun muutamia viikkoja
myöhemmin kävin tervehtimässä Blefuscun keisaria. Vihamiesteni
ilkeydestä aiheutuneissa suurissa vastoinkäymisissä tämä matka
osoittautui minulle erittäin onnelliseksi, kuten aikanaan tulen
kertomaan.

Lukija muistanee, että kun allekirjoitin ne artiklat, joiden nojalla
minulle myönnettiin vapaus, oli ehtojen joukossa eräitä kohtia, jotka
eivät minua miellyttäneet, koska olivat liian alentavia. Ainoastaan
äärimmäinen pakko oli voinut saada minut ne hyväksymään. Nyt, kun
olin _nardac_ ja siis valtakunnan korkea-arvoisimpia henkilöitä,
sellaiset toimet katsottiin arvooni soveltumattomiksi, ja Keisari
(toden tunnustaakseni) ei enää milloinkaan maininnut niistä minulle
mitään. Ennen pitkää tarjoutui minulle kuitenkin tilaisuus tehdä Hänen
Majesteetilleen ainakin omasta mielestäni varsin huomattava palvelus.
Minä kavahdin hereille keskellä yötä monen sadan hengen huutaessa
oveni ulkopuolella ja olin äkkiä herättyäni jonkinlaisen pelonkauhun
vallassa. Väkijoukko kuului lakkaamatta toistavan sanaa _burglum_.
Sitten raivasivat muutamat Keisarin hovimiehet tien väkijoukon läpi
ja pyysivät hartaasti minua tulemaan palatsin luo. Keisarinnan
huoneistossa näet oli tuli päässyt valloilleen erään hovinaisen
huolimattomuuden tähden hänen nukahtaessaan kesken romaanin lukua.
Minä nousin heti, ja kun oli annettu käsky pitää tie vapaana minua
varten ja kun sitäpaitsi yö oli kuutamoinen, onnistui minun päästä
palatsin luo polkematta ketään kuoliaaksi. Minä havaitsin, että oli
jo pystytetty tikapuita huoneiston seinää vasten ja että astioita
oli riittävästi, mutta vedensaantipaikka oli joltisenkin matkan
päässä. Astiat olivat isonlaisen sormustimen kokoisia, ja ihmisrukat
toimittivat niitä minulle niin nopeasti kuin suinkin voivat, mutta
tulen voima oli niin suuri, ettei niistä ollut paljoakaan hyötyä.
Minä olisin helposti voinut sammuttaa tulen takillani, mutta olin
kiireissäni sen pahaksi onneksi unohtanut ja lähtenyt vain nahkanuttu
ylläni. Asia näytti kerrassaan epätoivoiselta ja valitettavalta, ja
upea palatsi olisi ehdottomasti palanut perustuksiaan myöten, ellen
olisi yleensä minulta puuttuvaa mielenmalttia osoittaen yhtäkkiä
keksinyt tepsivää keinoa. Olin edellisenä iltana juonut runsaat määrät
erinomaista _glimigrim_-viiniä (blefusculaiset mainitsevat sitä
lajia nimellä _flunec_, mutta meidän merkkiämme pidetään parempana),
joka vaikuttaa suuressa määrin virtsaa-erittävästi. Oli maailman
onnellisin sattuma, etten ollut vielä luovuttanut yhtään siitä ulos.
Liekkien välittömästä läheisyydestä ja niiden sammuttamisen vaatimista
ponnistuksista aiheutunut ruumiin kuumeneminen sai viinin vaikuttamaan
mainitulla tavalla. Minä tyhjensin itsestäni sellaisen määrän vettä ja
suuntasin sen niin osuvasti oikeihin paikkoihin, että tulipalo sammui
täydellisesti kolmessa minuutissa ja muu osa tuota jaloa rakennusta,
joka oli vaatinut useiden vuosisatojen työn, säilyi tuhoutumasta.

Päivä oli koittanut, ja minä palasin kotiin odottamatta Keisaria
saadakseni onnitella häntä; vaikka näet olinkin tehnyt hänelle
suurenmoisen palveluksen, en kuitenkaan tietänyt, miten Hänen
Majesteettinsa suhtautui käyttämääni menettelytapaan. Valtakunnan
perustuslait näet kieltävät kaikkia ilman erotusta, kuoleman
rangaistuksen uhalla, erittämästä vettänsä palatsin alueella. Minua
kuitenkin hiukan rauhoitti Hänen Majesteettinsa lähettämä sana,
että hän tulisi käskemään korkeimman tuomioistuimen toimittaa
minulle asianmukaisen armahduskirjan. Sitä en kumminkaan onnistunut
milloinkaan saamaan. Yksityisesti sain tietää, että Keisarinna, jossa
menettelyni oli herättänyt mitä syvintä inhontunnetta, oli muuttanut
linnan etäisimpään osaan lujasti päättäen, ettei entistä huoneistoa
milloinkaan korjattaisi hänen käytettäväkseen. Lähimpien uskottujensa
piirissä hän oli vielä uhannut kostaakin.



KUUDES LUKU

Lilliputin asukkaista, heidän tieteistään, laeistaan ja tavoistaan;
heidän lastenkasvatuksessa käyttämistään menetelmistä. Tekijän
elämäntapa tässä maassa. Hän puolustaa erään ylhäisen naisen mainetta.


Vaikka aionkin jättää tämän valtakunnan kuvailemisen erikoisessa
tutkimuksessa suoritettavaksi, tyydytän kuitenkin mielelläni jo
ennakolta lukijan uteliaisuutta mainitsemalla muutamia yleisiä
seikkoja. Asukkaiden keskimääräinen koko on hiukan vaille kuusi
tuumaa, ja kaikki muut eläimet sekä kasvit ja puut ovat kooltaan
aivan täsmällisessä suhteessa ihmisiin: niinpä ovat esimerkiksi
suurimmat hevoset ja härät neljän ja viiden tuuman väliltä, lampaat
ovat puolitoista tuumaa, hiukan enemmän tai vähemmän, hanhet ovat
suunnilleen varpusten kokoiset, ja niin koko asteikko alaspäin
aina kaikkein pienimpiin eläviin olentoihin, joita tuskin kykenin
näkemään. Luonto on varustanut lilliputilaisten silmät hyvin näkemään
kaikkia heidän nähtävikseen soveltuvia olioita; he näkevät erittäin
täsmällisesti, mutta eivät kovin kauas. Heidän tarkkaa näköänsä
kuvaavina esimerkkeinä mainitsen tässä, että kerran huvikseni katselin,
kuinka eräs keittäjä kyni leivosta, joka ei ollut tavallisen kärpäsen
kokoinen, ja kuinka eräs nuori tyttö pujotti näkymätöntä silkkilankaa
näkymättömään neulaan. Korkeimmat puut ovat suunnilleen seitsemän jalan
pituiset; tarkoitan eräitä kruununpuistossa kasvavia puita, joiden
latvaan juuri yletyin nyrkkiin puristetulla kädelläni. Muut kasvit
saman asteikon mukaiset; mutta minä jätän asian lukijan mielikuvituksen
varaan.

Lausun tässä vain muutaman sanan heidän sivistyksestään, jonka kaikki
eri alat ovat vuosisatoja kukoistaneet heidän keskuudessaan. Mutta
heidän kirjoitustapansa on varsin omituinen: he näet eivät kirjoita
vasemmalta oikealle niinkuin eurooppalaiset, eivät myöskään oikealta
vasemmalle niinkuin arabialaiset, eivät ylhäältä alas niinkuin
kiinalaiset eivätkä alhaalta ylös niinkuin kaskagilaiset, vaan vinosti
paperin toisesta kulmasta toiseen niinkuin naiset Englannissa.

He hautaavat vainajansa pää suoraan alaspäin, koska uskovat heidän
kaikkien ylösnousevan yhdentoistatuhannen kuunkierroksen kuluttua,
jolloin maa (jonka he otaksuvat litteäksi) kääntyy ylösalaisin ja
vainajat niinmuodoin ylösnoustessaan ovat ilman muuta pystyssä ja
jaloillaan. Heidän oppineet miehensä tunnustavat tämän uskomuksen
mielettömäksi, mutta kansanomaisen käsityksen mukainen käytäntö jatkuu
yhä.

Tässä valtakunnassa on eräitä sangen omituisia lakeja ja tapoja,
ja elleivät ne olisi niin jyrkästi vastakkaisia oman rakkaan maani
lakeihin ja tapoihin verraten, tekisi mieleni sanoa jotakin niiden
puolustukseksi. Toivottavaa vain olisi, että niitä sovellettaisiin
yhtä erinomaisella tavalla. Ensimmäinen mainitsemani seikka koskee
ilmiantajia. Kaikki valtiolliset rikokset rangaistaan mitä ankarimmin,
mutta jos syytetty voi tutkittaessa täysin todistaa viattomuutensa,
niin syyttäjä tuomitaan heti häpeälliseen kuolemaan, ja hänen
omaisuudestaan ja tiluksistaan korvataan viattomalle syytetylle
nelinkertaisesti hänen ajanhukkansa, se vaara, johon hän oli saatettu,
vankeuden vaivat ja kaikki puolustautumisesta johtuneet kulungit.
Elleivät ilmiantajan varat siihen riitä, käytetään auliisti valtion
varoja. Keisari antaa syytetylle jonkin julkisen suosionosoituksen, ja
hänen viattomuutensa kuulutetaan koko kaupungissa.

Petosta he pitävät pahempana rikoksena kuin varkautta ja rankaisevat
sen siitä syystä tavallisesti kuolemalla. He näet ovat sitä mieltä,
että huolta, valppautta ja tavallista tervettä järkeä käytellen
voi suojella omaisuuttaan varkailta, mutta ettei kunniallisuus voi
mitenkään varjella itseään voittoisaa kavaluutta vastaan, ja koska
on käynyt välttämättömäksi alinomainen luoton varassa tapahtuva
ostaminen, myyminen ja tavarainvaihto, jossa petos on sallittu
ja suvaittu tai ei ole mitään lakia sitä rankaisemassa, joutuu
rehellinen asianosainen aina häviöön ja konna hyötyy. Muistan, kuinka
kerran puolustaessani Hallitsijan edessä erästä rikoksentekijää,
joka oli karannut kavallettuaan herraltaan suuren rahasumman, tulin
maininneeksi Hänen Majesteetilleen lieventävänä asianhaarana, että
kysymyksessä oli ainoastaan luottamuksen väärinkäyttö (miehellä näet
oli ollut valtakirja rahasumman nostamiseen). Mutta Keisarin mielestä
oli kerrassaan kaameata, että mainitsin lievennyksenä seikan, joka
mitä suurimmassa määrässä rikosta raskautti. Toden tunnustaakseni
en osannutkaan puolustuksekseni lausua paljoakaan muuta kuin sen
tavallisen vastauksen, että eri kansojen keskuudessa vallitsevat
erilaiset tavat. Olin näet kieltämättä herttaisesti häpeissäni.

Vaikka yleensä nimitämme palkintoa ja rangaistusta niiksi saranoiksi,
joiden varassa kaikkinainen hallitus liikkuu, en kumminkaan ole
nähnyt tätä periaatetta käytäntöön sovellettuna minkään muun kansan
kuin juuri lilliputilaisten keskuudessa. Jokainen Lilliputin
asukas, joka voi riittävästi todistaa tarkoin noudattaneensa maan
lakeja kolmenkahdeksatta kuun aikana, saa määrätyt, säätyänsä ja
elämänolojansa vastaavat erioikeudet sekä soveliaan rahasumman sitä
varten järjestetystä rahastosta. Sitäpaitsi hän saa _snilpallin_ eli
»lainkuuliaisen» arvonimen, joka liitetään hänen nimeensä, mutta
ei ole perinnöllinen. Kun kerroin, että lainkuuliaisuutta tukivat
meillä ainoastaan rankaisemismääräykset ja ettei palkinnosta ollut
koskaan puhettakaan, pitivät he sellaista valtiotoimintaa sanomattoman
puutteellisena. Siitä syystä onkin heidän oikeussaleissaan nähtävällä
Oikeuden jumalattarella kuusi silmää, kaksi edessä, kaksi takana
ja silmä kummallakin sivulla valppauden merkkinä, kukkaro täynnä
kultarahoja oikeassa kädessä ja vasemmassa tuppeen pistetty miekka,
mikä kaikki osoittaa hänen taipuvan mieluummin palkitsemaan kuin
rankaisemaan.

Valitessaan henkilöitä eri virkoihin he kiinnittävät enemmän huomiota
hyviin moraalisiin ominaisuuksiin kuin suuriin kykyihin, koska
ajattelevat, että hallituksen ollessa ihmissuvulle välttämätön
inhimillisen ymmärryksen tavallinen määrä on sovelias toiseen tai
toiseen asemaan ja ettei kaitselmus ole voinut tahtoa julkisten
asioiden hoitoa tehtävän salaperäiseksi asiaksi, jota oivaltavat
ainoastaan muutamat harvat ja harvinaiset erinomaisen nerokkaat
henkilöt. Heidän mielestään kykenee jokainen hankkimaan itselleen
totuudellisuutta, oikeamielisyyttä, kohtuullisuutta ja muita sellaisia
ominaisuuksia, ja näiden hyveiden käytteleminen, kokemuksen ja hyvän
tahdon tukemana, tekee jokaisen henkilön kelvolliseksi palvelemaan
maatansa, mikäli toimi ei edellytä erikoisopintoja. Toisaalta he
arvelevat, että moraalisten hyveiden puuttumista on aivan mahdoton
korvata erinomaisilla älyllisillä lahjoilla ja etteivät virkatointa
milloinkaan voida jättää niin vaarallisen henkilön huostaan. He ovat
vielä sitä mieltä, etteivät kelpo luonteen tietämättömyydestä tekemät
virheet voi milloinkaan vaikuttaa yleiseen menestykseen niin tuhoisasti
kuin sellaisen henkilön toiminta, jota synnynnäinen taipumus johtaa
rikoksiin ja joka suurten lahjojensa avulla voi rikollisia yrityksiään
suorittaa, lisätä ja puolustaa.

Samoin pidetään jokaista henkilöä, joka ei usko Jumalalliseen
Kaitselmukseen, mahdottomana mihinkään julkiseen toimeen, sillä koska
hallitsijat avoimesti tunnustavat olevansa Kaitselmuksen edustajia,
eivät Lilliputin asujaimet voi ajatella mitään mielettömämpää kuin että
ruhtinas käyttäisi palveluksessaan miehiä, jotka eivät tunnusta hänen
omaa auktoriteettiansa.

Tahdon huomauttaa, että tehdessäni selkoa näistä ja seuraavista laeista
tarkoitan alkuperäisiä säädöksiä enkä sitä kamalaa rappiotilaa, johon
tämä kansa on joutunut ihmisen kehnontuneen luonnon vuoksi. Häpeällinen
tapa hankkia itselleen korkeita virkoja tanssimalla nuoralla tai
kunniamerkkejä ja armonosoituksia hyppimällä keppien yli tai ryömimällä
niiden alitse on näet, kuten pyydän lukijaa huomaamaan, vasta nykyjään
hallitsevan Keisarin isoisän käytäntöön saattama ja on yhä yhtyvien
puolueriitojen nojalla vähitellen kasvanut vallitsevaan määräänsä.

Kiittämättömyys on heidän keskuudessaan, samoinkuin eräissä toisissa
maissa, joista olemme lukeneet, kuolemanrikos. He näet päättelevät,
että ihmisen, joka palkitsee hyväntekijänsä kiittämättömyydellä, täytyy
vihata kaikkia muitakin ihmisiä, joille hän ei ole minkäänlaisessa
kiitollisuudenvelassa, ja ettei sellainen ihminen niinmuodoin ole
sovelias elämään.

Heidän käsityksensä vanhempien ja lasten keskinäisistä suhteista
on mitä suurimmassa määrässä meidän käsityskannastamme eroava.
Koska näet eri sukupuolien yhtymys perustuu suvun jatkamista ja
lisäämistä tarkoittavaan suureen luonnonlakiin, ovat lilliputilaiset
ehdottomasti sitä mieltä, että miehet ja naiset yhtyvät samoinkuin
muutkin eläimet aistillisten vaikuttimien vuoksi ja että heidän
sikiöilleen osoittamansa hellyys johtuu samasta luonnollisesta
alkusyystä. Niinpä he eivät missään tapauksessa myönnä lapsen olevan
kiitollisuudenvelassa isälleen, joka on hänet siittänyt, tai äidilleen,
joka on hänet synnyttänyt, koska siittäminen ja synnyttäminen, kun
otamme huomioon ihmiselämän kurjuuden, ei ole sinänsä mikään hyvätyö
eivätkä sitä ole sellaiseksi tarkoittaneet lapsen vanhemmat, joiden
ajatukset askartelivat lemmenyhtymyksen aikana aivan toisissa asioissa.
Näiden ja toisten samanlaisten päätelmien nojalla he ovat sitä
mieltä, että lasten kasvattaminen olisi kaikkein vähimmin uskottava
vanhempien asiaksi. Senvuoksi on jokaisessa kaupungissa julkisia
kasvatuslaitoksia, joihin kaikkien vanhempien, mökkiläisiä ja työmiehiä
lukuunottamatta, tulee lähettää sekä poika- että tyttölapsensa
hoidettaviksi ja kasvatettaviksi niiden ehdittyä kahdenkymmenen
kuukauden ikään, jolloin heidän otaksutaan alkavan jotakin oppia.
Koulut ovat erilaisia, eri säätyjen mukaisia ja molempia sukupuolia
varten. Heillä on opettajia, jotka osaavat taitavasti varustaa lapsia
heidän vanhempiensa säätyä ja heidän omia kykyjään ja taipumuksiaan
vastaavaan asemaan elämässä. Kerron tässä ensin hiukan poikien ja
sitten tyttöjen kasvatuslaitoksista.

Aatelisten ja muuten ylhäistä sukua olevien poikien kasvatuslaitoksissa
toimivat kasvattajina vakavat ja korkeastioppineet professorit ja
heidän apulaisensa. Lasten ravinto ja vaatteet ovat yksinkertaiset ja
koruttomat. Heitä kasvatetaan kunnian, oikeudellisuuden, rohkeuden,
vaatimattomuuden, lempeyden, uskonnollisuuden ja isänmaanrakkauden
periaatteiden mukaan. He askartelevat aina jossakin työssä,
lukuunottamatta varsin lyhyitä ateria- ja makuuaikoja sekä kahta
huvittelutuntia, jotka käytetään ruumiinharjoituksiin. Heitä pukevat
miespalvelijat, kunnes ovat ehtineet neljän vuoden ikään, jolloin
heidän tulee alkaa itse pukeutua, olivatpa kuinka ylhäisiä tahansa.
Naispalvelijat, joiden ikä vastaa meidän viittäkymmentä vuottamme,
suorittavat vain kaikkein halvimmat tehtävät. Lasten ei sallita
keskustella palvelijoiden kanssa. He huvittelevat pienemmissä tai
suuremmissa ryhmissä, mutta aina jonkun professorin tai hänen
apulaisensa läsnäollessa. Siten he säästyvät niiltä varhaisilta
mielettömyyden ja paheen vaikutelmilta, joiden alaisina meidän lapsemme
ovat. Vanhemmat saavat nähdä heidät ainoastaan kahdesti vuodessa;
vierailu saa kestää korkeintaan puoli tuntia. Heillä on lupa suudella
lapsiaan tullessaan ja lähtiessään, mutta sellaisessa tilaisuudessa
aina läsnäoleva professori ei salli heidän kuiskuttelevan, ei käyttävän
sukoilevia sanoja eikä tuovan lapsille lahjaksi leluja, makeisia tai
muuta sellaista.

Perhekunnan lapsen hoitamisesta ja kasvattamisesta suoritettavan maksun
perivät laiminlyönnin sattuessa Keisarin virkamiehet.

Tavallisten kansalaisten, kauppiasten, liikkeenharjoittajien ja
käsityöläisten lasten kasvatuslaitokset on järjestetty suhteellisesti
samoin, mutta eri ammatteihin määrätyt lapset joutuvat oppiin
yhdentoista vuoden ikäisinä, ylhäisempien henkilöiden lasten jatkaessa
koulunkäyntiään viidenteentoista ikävuoteen, joka vastaa yhtäkolmatta
meidän oloissamme. Ankara valvonta kuitenkin lieventyy asteittaisesti
viimeisten kolmen vuoden kuluessa.

Toisissa kasvatuslaitoksissa kasvatetaan nuoria jalosukuisia tyttöjä
suunnilleen samoinkuin poikia omissa laitoksissaan. Tyttöjä pukevat
säädylliset naispalvelijat, mutta aina professorin tai apulaisen
läsnäollessa, kunnes tulevat viiden vuoden ikäisiksi, jolloin alkavat
pukeutua omin neuvoin. Jos havaitaan jonkun hoitajattaren uskaltavan
kertoa tytöille säikyttäviä tai typeriä juttuja tai niitä hullutuksia,
joita meikäläiset lapsenpiiat yleensä kertovat, niin hän joutuu
juoksemaan vitsottuna kolmesti kaupungin ympäri, hänet suljetaan
vuodeksi vankeuteen ja karkoitetaan eliniäkseen maan autioimpaan
seutuun. Senvuoksi nuoret naiset siellä häpeävät pelkuruutta ja
typeryyttä samoinkuin miehet ja halveksivat kaikkia henkilökohtaisia
koristeita, häveliäisyyttä ja puhtautta lukuunottamatta. En myöskään
huomannut kasvatuksessa mitään muuta heidän sukupuolestaan johtuvaa
eroa kuin sen, etteivät tyttöjen ruumiinharjoitukset olleet yhtä
ankarat, että heitä hiukan perehdytettiin kotoisen elämän tehtäviin
ja että heille jaettu opillinen sivistys oli rajoitetumpi.
Lilliputilaisten periaatteena näet on, että korkeampien säätyluokkien
vaimon tulee aina olla järkevä ja miellyttävä kumppani, koska hän ei
voi olla aina nuori. Tyttöjen ehdittyä kahdentoista vuoden ikään,
jolloin he saavat mennä naimisiin, heidän vanhempansa tai holhoojansa
noutavat heidät kotiin mitä sydämellisimmin kiittäen professoreita,
ja silloin nähdään usein kyyneliä nuoren neidon ja hänen toveriensa
silmissä.

Alempien säätyluokkien tyttöjen kasvatuslaitoksissa lapsia
perehdytetään kaikenlaisiin heidän sukupuoleensa ja yhteiskunnalliseen
asemaansa soveltuviin toimiin. Ne, jotka antautuvat johonkin
käsityöammattiin, joutuvat oppiin yhdeksän vuoden ikäisinä, toiset
jäävät kasvatuslaitokseen, kunnes ovat täyttäneet kolmetoista.

Vähäpätöisemmät perhekunnat, joilla on lapsia näissä
kasvatuslaitoksissa, ovat velvolliset mahdollisimman vähäisen vuotuisen
maksun lisäksi jättämään laitoksen taloudenhoitajalle kuukausittain
vähäisen osan tuloistaan lapsen tiliin, ja siitä syystä laki rajoittaa
kaikkien vanhempien kulutusta. Lilliputissa näet pidetään vääryyden
huippuna, jos ihmiset vain omia intohimojansa totellen saattavat lapsia
maailmaan ja jättävät niiden ylläpidosta johtuvan taakan yhteiskunnan
kannettavaksi. Ylhäisten henkilöiden tulee antaa vakuus siitä, että
jokaista lasta varten varataan määrätty, säädynmukainen summa.
Näitä rahastoja hoidetaan aina säästäväisesti ja mitä täsmällisintä
oikeudenmukaisuutta noudattaen.

Mökkiläiset ja työläiset saavat pitää lapsensa kotonaan, sillä koska
heidän tehtävänään on vain muokata ja viljellä maata, ei heidän
kasvatuksensa ole yleiseltä näkökannalta kovinkaan tärkeä. Vanhoista ja
sairaista pitävät huolen hoitolat, sillä kerjääminen on tässä maassa
tuntematon ammatti.

Uteliasta lukijaa kenties huvittaa kuulla jotakin kotoisista oloistani
ja elämäntavastani sinä yhdeksän kuukauden ja kolmentoista päivän
aikana, jonka tässä maassa vietin. Ollen luonnostani kätevyyteen
taipuva ja nyt sitäpaitsi olosuhteitten siihen pakottama olin
valmistanut hallitsijan puiston suurimmista puista itselleni sangen
mukavan pöydän ja tuolin. Kaksisataa ompelijatarta oli ompelemassa
minulle paitoja ja sänky- ja pöytäliinoja vahvimmasta ja karkeimmasta
kankaasta, mitä voivat saada käsiinsä. Sittenkin heidän täytyi
tikata useita sarkoja päälletysten, sillä vahvin laji oli tuskin
harsopalttinaa vahvempaa. Heidän kutomuksensa on tavallisesti kolmen
tuuman levyinen ja kolmen jalan pituinen. Ompelijat ottivat minusta
mittaa maatessani pitkänäni maassa. Eräs sijoittui niskalleni, toinen
keskelle säärtäni, kumpikin pidellen kiinni lujasti jännitetystä
nauhasta kolmannen mitatessa nauhaa tuumanpituisella kyynäräkepillä.
Sitten he mittasivat, oikean peukaloni eivätkä muuta kaivanneetkaan,
sillä matemaattisesti laskemalla, että peukalon ympärysmitta
kahdennettuna on ranteen ympärys, josta saman arvion mukaan saadaan
kaulan ja vyötäryksen mitta, sekä käyttämällä apunaan vanhaa paitaani,
jonka levitin heidän eteensä maahan malliksi, he valmistivat minulle
täsmälleen sopivat alusvaatteet. Kolmesataa räätäliä oli samaten
työssä tehdäkseen minulle vaatteita, mutta heillä oli toinen keino
mitan ottamiseen. Minä painuin polvilleni, ja he kohottivat maasta
tikapuut niskaani vasten. Tikapuita pitkin kapusi ylös eräs heistä,
joka laski luotinauhan kauluksestani maahan siten tarkoin mitaten
takkini pituuden; vyötärykseni ja käsivarteni minä mittasin itse.
Valmiiksi tultuaan (ne valmistettiin minun luonani, koska heidän omiin
taloihinsa, tilavimpiinkaan, ei olisi mahtunut sellaista vaatteen
paljoutta) vaatetukseni muistutti Englannin naisten tilkkumattoja, se
vain erona, että minun tilkkuni olivat kaikki yhdenväriset.

Minulla oli kolmesataa kokkia, jotka valmistivat ruokani asuntoni
läheisyyteen rakennetuissa pienissä mukavissa tuvissa, missä asustivat
perheineen. Kukin heistä valmisti kaksi pientä kulhollista. Minä otin
käteeni kaksikymmentä tarjoilijaa ja sijoitin heidät pöydälle; maassa
oli vielä satakunta, toisilla käsissään ruokakulhoja, toisilla viiniä
ja muita juomia sisältäviä astioita olallaan, ja tarjoilijat hinasivat
aineita ylös toivomusteni mukaan erittäin älykkään laitteen avulla,
käyttämällä köyttä, niinkuin Euroopassa nostetaan sankoa kaivosta.
Jokaiseen heidän kulhoonsa sisältyi hyvä suupala, ja tynnyri heidän
juomaansa oli kunnon siemaus. Heidän lampaanlihansa ei vedä vertoja
meikäläiselle, mutta häränliha on erinomaista. Toisinaan sain niin
suuren pihvin, että täytyi leikata se kolmeksi kappaleeksi; mutta
sellainen tapaus oli harvinainen. Palvelijani olivat ihmeissään,
kun näkivät minun syövän paistin luineen päivineen, niinkuin meidän
maassamme syödään kiurun jalka. Heidän hanhensa ja kalkkunansa minä
tavallisesti söin yhtenä suupalana, ja tunnustaa täytyy, että ne ovat
paljoa paremmat kuin meikäläiset. Heidän pienempiä lintujaan voin ottaa
veitseni nokkaan pari-kolmekymmentä kerrallaan.

Hänen Keisarillinen Majesteettinsa, joka tietenkin oli kuullut
elämäntavoistani, lausui toivovansa, että hän itse, hänen korkea
Puolisonsa sekä keisarillisen huoneen prinssit ja prinsessat saisivat
ilon (kuten hän suvaitsi sanoa) nauttia päivällistä seurassani. He
tulivatkin, ja minä sijoitin heidät pöydälleni nojatuoleihin, suoraan
minua vastapäätä, ja heidän palveluskuntansa heidän läheisyyteensä.
Valtiovarainhoitaja Flimnap oli hänkin läsnä valkoisine sauvoineen,
ja minä havaitsin hänen tavan takaa katsahtavan itseeni happamin
ilmein. En ollut kumminkaan sitä ollenkaan huomaavinani, vaan söin
tavallista enemmän ollakseni kunniaksi rakkaalle isänmaalleni ja
herättääkseni hovissa ihastusta. Minulla on eräitä persoonallisia
syitä otaksua Keisarin vierailun antaneen Flimnapille tilaisuutta
järkyttää asemaani hallitsijan luona. Tämä minsteri oli aina ollut
salainen vihamieheni, vaikka hän ulkonaisessa käytöksessään oli minua
kohtaan sukoilevampi kuin hänen yrmeä luonnonlaatunsa yleensä salli.
Hän huomautti Keisarille, että valtion rahasto oli melkein tyhjä, että
hänen oli pakko lainata rahoja, joista vaadittiin korkea korko, ettei
valtionobligatioista maksettu enempää kuin yhdeksän prosenttia alle
nimellisarvon, että minä sanalla sanoen olin tullut maksamaan Hänen
Majesteetilleen enemmän kuin puolitoista miljoonaa _sprugia_ (heidän
suurin kultarahansa, suunnilleen katinkultaliuskeen vahvuinen) ja
että kaiken tämän vuoksi olisi viisainta, jos Keisari ensimmäisessä
tarjoutuvassa tilaisuudessa toimittaisi minut pois.

Tässä havaitsen velvollisuudekseni puolustaa erään erinomaisen
naisen mainetta, joka joutui viattomasti kärsimään minun tähteni.
Valtiovarainhoitajan päähän pälkähti olla mustasukkainen
vaimolleen, koska muutamat pahat kielet olivat kertoneet hänen
Armonsa intohimoisesti kiintyneen minun persoonaani; ja joitakin
aikoja hälistiin hovissa, että rouva oli kerran käynyt salaa
asunnossani. Tämän juorun minä julistan mitä juhlallisimmin kaikkein
inhoittavammaksi parjaukseksi, joka ei perustu mihinkään muuhun kuin
siihen, että hänen Armonsa suvaitsi kaikin tavoin osoittaa minulle
viatonta luottamusta ja ystävyyttään. Totta on, että hän kävi usein
luonani, mutta aina julkisesti ja tuoden mukanaan vaunuissa kolme muuta
henkilöä, tavallisesti sisarensa, nuoren tyttärensä ja jonkun hyvän
tuttavan; mutta useat muut hovinaiset menettelivät samoin. Vetoan vielä
palvelijoihini, joilta sopii tiedustella, näkivätkö he milloinkaan
ovellani vaunuja tietämättä, keitä niissä istui. Palvelijaini
ilmoittaessa vieraita saapuneen minä tavallisesti lähdin heti ovelle,
tervehdin kohteliaasti, otin erittäin varovasti käteeni vaunut ja kaksi
hevosta (jos näet saavuttiin kuusivaljakolla, riisui ajomies aina
neljä valjaista) ja asetin ne pöydälle, jonka reunaan olin sijoittanut
siirrettävän, viiden tuuman korkuisen kaiteen onnettomuustapausten
välttämiseksi. Usein minulla oli neljät täydet vaunut pöydälläni
yhtaikaa. Minä istuin nojatuolissani ja taivutin päätäni heidän
puoleensa keskustelukseni heidän kanssaan, ja minun seurustellessani
jonkin vaunukunnan kanssa ajomiehet ajelivat toisia hiljalleen pitkin
pöytää. Sellaisissa keskusteluissa minä vietin useita erittäin hupaisia
iltoja. Mutta uskallan väittää, ettei valtionvarainhoitaja eivätkä
hänen molemmat ilmiantajansa (mainitsen tässä heidän nimensä, jotta
saavat itse vastata teoistaan) Clustril ja Drunlo, kykene todistamaan
yhdenkään henkilön milloinkaan saapuneen luokseni _incognito_,
lukuunottamatta valtiosihteeri Reldresalia, joka oli lähetetty luokseni
Hänen Keisarillisen Majesteettinsa nimenomaisesta käskystä, kuten olen
jo edellä kertonut. En olisi käsitellyt tätä yksityisseikkaa näin
laajasti, ellei se olisi läheisesti koskenut jalon naisen mainetta,
omasta maineestani puhumatta, vaikka minulla olikin silloin kunnia
olla _nardac_, joka valtionvarainhoitaja itse ei ole. Tietäähän näet
koko maailma, että hän oli silloin vain _glumglum_, joka on astetta
alempi arvo, niinkuin Englannissa markiisi herttuaan verrattuna,
joskin myönnän, että hän oli minua korkeampi virka-asemansa nojalla.
Nämä väärät juorut, jotka tulivat myöhemmin tietooni sattuman nojalla,
jota en katso tässä soveliaaksi mainita, saivat valtiovarainhoitajan
Flimnapin osoittamaan rouvalleen äkäisiä ilmeitä ja minulle sitäkin
pahempia, ja vaikka hänen harhaluulonsa vihdoin hälvennettiin ja
puolisoiden hyvä sopu palautui, menetin sittenkin kerrassaan hänen
luottamuksensa ja havaitsin, että asemani Keisarinkin luona huonontui
erittäin nopeasti; Keisari näet noudatti liian suuressa määrässä tämän
suosikkinsa neuvoja.



SEITSEMÄS LUKU

Tekijä, jolle ilmoitetaan häntä aiottavan syyttää maankavalluksesta,
pakenee Blefuscuun. Kuinka hänet otetaan siellä vastaan.

Ennenkuin käyn tekemään selkoa siitä, miten tästä valtakunnasta
poistuin, lienee paikallaan kertoa lukijalle salajuonesta, jota oli jo
kaksi kuukautta punottu minua vastaan.

Minä olin siihen asti ollut ikäni kaiken perehtymätön hovielämään,
johon en kelvannutkaan, koska yhteiskunnallinen asemani oli liian
alhainen. Tosin olin kuullut ja lukenut verrattain paljon suurten
ruhtinaiden ja ministerien mielenlaadusta, mutta en olisi voinut
aavistaakaan näkeväni niistä johtuvia ylen kamalia vaikutuksia niin
kaukaisessa maassa, jota luulin haluttavan aivan toisenlaisten
periaatteiden mukaan kuin Euroopan valtakuntia.

Olin parhaillaan valmistumassa lähtemään vierailukäynnilleni
Blefuscun keisarin luo, kun eräs huomattava hovilainen (jolle olin
tehnyt hyviä palveluksia hänen jouduttuaan Keisarillisen Majesteetin
kaikkein suurimpaan epäsuosioon) saapui taloni ovelle suljetuissa
vaunuissa aivan salaisesti yön aikaan ja pyysi päästä puheilleni
nimeään mainitsematta. Kantajat lähetettiin pois, ja minä pistin
vaunut ja niissä istuvan Korkeuden nuttuni taskuun. Sitten annoin
luotettavalle palvelijalleni määräyksen sanoa, että olin pahoinvoipa
ja jo mennyt levolle, suljin taloni oven, sijoitin vaunut pöydälleni,
niinkuin ainakin, ja istuuduin itse sen viereen. Kun olimme vaihtaneet
tavanmukaiset tervehdykset, havaitsin hänen Korkeutensa kasvoissa
erinomaisen huolestumisen ilmeen ja kysyin, mistä se johtui. Hän
pyysi minua kärsivällisesti kuuntelemaan asiaa, joka koski erittäin
läheisesti kunniaani ja henkeäni. Hänen esityksensä sisältö oli
seuraavanlainen; minä näet merkitsin sen muistiin heti hänen
lähdettyään.

Teidän tulee tietää, sanoi hän, että erinäisiä konseljin jäseniä
on äskettäin kutsuttu koolle teidän tähtenne mitä suurimmassa
salaisuudessa ja että Hänen Majesteettinsa on vasta kaksi päivää sitten
tehnyt lopullisen päätöksensä.

Te olette hyvinkin selvillä siitä, että Skyresh Bolgolam (_galbet_
eli valtakunnan amiraali) on aina tänne saapumisestanne saakka
ollut leppymätön vihamiehenne. Hänen alkuperäisiä syitänsä minä en
tunne, mutta hänen vihansa on suuressa määrin tuimentunut teidän
Blefuscun-retkellä saavuttamanne suuren voiton johdosta, joka on
himmentänyt hänen amiraali-mainettansa. Tämä korkea herra ja hänen
kerällään Flimnap, valtiovarojenhoitaja, jonka mustasukkaisuudesta
johtuva vihamielisyys teitä kohtaan on yleisesti tunnettu, kenraali
Limtoc, kamariherra Lalcon ja oikeusministeri Balmuff ovat sepittäneet
syytösartikloita, joissa viaksenne luetaan maanpetos ja muita
kuolemalla rangaistavia rikoksia.

Tämä esipuhe sai minut niin kärsimättömäksi, että omat ansioni ja
viattomuuteni hyvin tietäen aioin keskeyttää vieraani esityksen; mutta
hän pyysi minua vaikenemaan ja jatkoi sitten:

Kiitollisena minulle tekemistänne palveluksista olen hankkinut täyden
tiedon koko asiasta ja jäljennöksen syytösartikloista uskaltaen siten
henkeni teidän hyväksenne.

 SYYTÖSARTIKLAT

 _Quinbus Flestviniä eli Vuori-Ihmistä vastaan_.

 I ARTIKLA.

 Vaikka Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Calin Deffar Plunen
 hallituksen aikana annettu määräys nimenomaisesti säätää, että
 jokainen keisarillisen palatsin alueella vettänsä erittävä henkilö
 on katsottava vikapääksi valtiorikokseen, on mainittu Quinbus
 Flestrin siitä huolimatta selvästi sanottua lakia rikkonut, sen
 tekosyyn nojalla, että tahtoi sammuttaa Hänen Majesteettinsa kaikkein
 kalleimman Keisarillisen Puolison huoneistossa puhjennutta tulipaloa,
 on rohjennut ilkeämielisesti, kavalasti ja pirullisesti menetellen,
 virtsaansa laskemalla sammuttaa sanotun tulipalon mainitusta sanotun
 keisarillisen palatsin alueella sijaitsevasta huoneistosta, vastoin
 vallitsevaa säädöstä jne., vastoin kuuliaisuusvelvollisuutta jne.

 II ARTIKLA.

 Että sanottu Quinbus Flestrin, tuotuaan Blefuscun keisarillisen
 laivaston Hallitsijamme satamaan ja saatuaan Hänen Keisarilliselta
 Majesteetiltaan käskyn vallata kaikki mainitun Blefuscun keisarikunnan
 muutkin laivat, kukistaa tämän keisarikunnan alusmaaksi, jota
 hallitsisi täältä sinne lähetettävä Varakuningas, sekä hävittää ja
 teloittaa niin hyvin kaikki tylppäpäät maanpakolaiset kuin myöskin
 kaikki muut tämän keisarikunnan asujaimet, mikäli he eivät olleet
 valmiit heti luopumaan tylppäpäiden kerettiläisestä opista, että
 hän, sanottu Flestrin, esiintyen uskottomana kavaltajana Hänen
 Kaikkeinarmollisinta, Suurivaltaisinta Keisarillista Majesteettiansa
 vastaan on anonut päästä vapautetuksi sanotusta palveluksesta
 tekosyyksi ilmoittaen, ettei tahtonut väkivalloin painostaa viattomien
 ihmisten omiatuntoja eikä hävittää heidän vapauttansa.

 III ARTIKLA.

 Että eräiden lähettiläiden saavuttua Blefuscun hovista Hänen
 Majesteettinsa hoviin neuvottelemaan rauhasta, hän, sanottu Flestrin,
 kavalan petturin tavalla auttoi, suosi, rohkaisi ja huvitti mainittuja
 lähettiläitä, hyvin tietäen, että heidän herransa ja Ruhtinaansa oli
 vielä vähän aikaa sitten Hänen Keisarillisen Majesteettinsa ilmeinen
 vihollinen ja avoimessa sodassa mainittua korkeata Majesteettia
 vastaan.

 IV ARTIKLA.

 Että mainittu Quinbus Flestrin, vastoin uskollisen alamaisen
 velvollisuutta, nyt valmistautuu Blefuscun hoviin ja valtakuntaan
 tehtävälle matkalle, johon on saanut Hänen Keisarilliselta
 Majesteetiltaan ainoastaan suullisen luvan, ja aikoo mainitun
 luvansaannin varjolla väärämielisesti ja petollisesti lähteä sanotulle
 matkalle niinmuodoin auttaakseen, rohkaistakseen ja suosiakseen
 Blefuscun keisaria, joka on aikaisemmin ollut Hänen Keisarillisen
 Majesteettinsa ilmeinen vihollinen ja käynyt avointa sotaa Hänen
 Korkeuttansa vastaan.

On vielä eräitä toisiakin syytösartikloja, mutta yllämainitut, joiden
yhteenvedon olen teille esittänyt, ovat tärkeimmät.

Tunnustettava on, että Hänen Majesteettinsa erinäisissä tätä syytöstä
koskevissa keskusteluissa monella muotoa osoitti suurta lempeyttänsä
useasti huomauttaen hänelle tekemistänne palveluksista ja kokien
saattaa rikkomuksianne lievempään valoon. Valtiovarainhoitaja ja
valtakunnan amiraali sitävastoin vaativat, että teidät oli kuoletettava
mitä tuskallisimmalla ja häpeällisimmällä kuolemalla, nimittäin
sytyttämällä talonne tuleen yön aikana, ja kenraalin piti tuoda
asuntonne läheisyyteen kaksikymmentätuhatta miestä, jotka olivat
valmiit ampumaan kasvoihinne ja käsiinne myrkytettyjä nuolia. Muutamien
palvelijainne piti saada salainen käsky sivellä paitoihinne myrkyllistä
nestettä, joka saisi teidät aivan pian repimään oman lihanne ja
heittämään henkenne mitä kamalimmissa tuskissa. Kenraali kannatti samaa
mielipidettä, joten enemmistö oli pitkät ajat teitä vastaan. Mutta
Hänen Majesteettinsa, joka oli päättänyt säästää henkenne, mikäli se
suinkin kävi päinsä, sai vihdoin ylikamariherran puolelleen.

Sen jälkeen Keisari kehoitti yksityisasioiden ylisihteeriä Reldresalia,
joka oli aina osoittautunut todelliseksi ystäväksenne, lausumaan
mielipiteensä. Hän tekikin sen, samalla todistaen häntä koskevan hyvän
käsityksenne oikeutetuksi. Hän myönsi, että rikoksenne olivat suuret,
mutta huomautti samalla, että oli sentään syytä lempeyteen, joka on
mitä kiitettävin hyve hallitsijassa ja josta Hänen Majesteettinsa
oli tullut oikeudenmukaisesti kuuluisaksi. Hän sanoi, että teidän ja
hänen välillään vallitseva ystävyys oli niin yleisesti tunnettu, että
kunnioitettavin kokous voi pitää häntä puolueellisena, mutta tahtoi
kuitenkin saamansa käskyn mukaisesti ilmaista mielipiteensä. Hänen
alamainen ajatuksensa oli, että jos Hänen Majesteettinsa, ottaen
huomioon palveluksenne ja noudattaen omaa lempeätä mielenlaatuansa,
suvaitsi säästää henkenne ja käskeä vain puhkaista molemmat silmänne,
niin siten menetellen oikeuden vaatimukset tulisivat jossakin määrin
tyydytetyiksi ja koko maailma ihailisi Keisarin lempeyttä sekä
niiden henkilöiden moitteetonta ja jalomielistä menettelyä, joilla
on kunnia olla hänen neuvonantajinaan. Hän huomautti, ettei silmien
menetys tulisi vähentämään ruumiillisia voimianne, joilla te voisitte
edelleenkin hyödyttää Hänen Majesteettiansa, että sokeus vain lisää
rohkeutta salaamalla meiltä vaaran ja että näkönne menettämisen pelko
oli pahiten haitannut toimintaanne silloinkin, kun olitte vallannut
vihollisen laivastoa. Hänen mielestään riitti, jos katselitte asioita
ministerien silmillä, koska siten menettelevät suurimmat ruhtinaatkin.

Tämä ehdotus herätti koko konseljissa mitä suurinta tyytymättömyyttä.
Bolgolam, amiraali, ei kyennyt hillitsemään itseään, vaan nousi
kiukuissaan seisomaan ja sanoi ihmettelevänsä, kuinka ylisihteeri
uskalsi puoltaa maankavaltajan hengen säästämistä, huomautti,
että tekemänne palvelukset olivat kaikkien totisten poliittisten
periaatteiden mukaan rikostenne raskauttavin seikka, että te,
joka olitte voinut sammuttaa tulipalon laskemalla virtsanne
Hänen Majesteettinsa Keisarinnan huoneistoon (amiraali mainitsi
tämän kauhistuneena), voitte toisella kertaa saada siten aikaan
vedenpaisumuksen, joka hukuttaisi koko palatsin; että samaa voimaa,
jonka avulla olitte kyennyt tuomaan haltuumme vihollisen laivaston,
voitiin ensimmäisen tyytymättömyyden puuskan sattuessa käyttää
kuljettamaan laivastoa takaisin ja että hänellä oli hyvät syyt otaksua
teidän syvimmässä sydämmessänne kuuluvan tylppäpäihin. Koska kavallus
aina kytee sydämessä, ennenkuin ilmenee avoimena rikoksena, hän syytti
teitä niinmuodoin maanpetoksesta ja vaati teille kuolemanrangaistusta.

Valtiovarainhoitaja oli samaa mieltä. Hän osoitti, kuinka tavattomasti
Hänen Majesteettinsa tulot olivat vähentyneet teidän elatuksenne
vaatimista kulungeista, jotka muodostuisivat pian sietämättömän
suuriksi. Hänen mielestään ei valtiosihteerin ehdotus, että teiltä
piti puhkaista silmät, suinkaan tätä haittaa poistanut, vaan voi
tehdä sen entistä vaikeammaksi, mikä nähdään siitä, että kun eräiltä
linnuilta riistetään näkö, ne senjälkeen syövät entistä enemmän ja
lihovat nopeammin. Koska Pyhä Majesteetti ja Konseljin jäsenet, teidän
tuomarinne, omantuntonsa nojalla varmasti pitivät teitä vikapäänä, oli
valtiovarainhoitajan mielestä riittävä syy tuomita teidät kuolemaan
lain tarkan kirjaimen vaatimia muodollisia todistuksia kysymättä.

Mutta Hänen Keisarillinen Majesteettinsa, joka ehdottomasti vastusti
kuolemanrangaistusta, suvaitsi armollisesti lausua, että koska
Konselji piti silmienne puhkaisemista liian lievänä rangaistuksena,
sopi määrätä lisäksi jotakin muuta. Ystävänne valtiosihteeri pyysi
nyt jälleen nöyrimmästi puheenvuoroa vastatakseen siihen, mitä
valtiovarainhoitaja oli lausunut Hänen Majesteetilleen teidän
elatuksestanne koituvista suurista kulungeista. Hän huomautti, että
hänen ylhäisyytensä, joka yksin hallitsi Keisarin tuloja, voi helposti
suoriutua siitä vaikeudesta vähin erin supistamalla elatukseksenne
säädettyä määrää. Niin meneteltäessä te muuttuisitte riittävän ravinnon
puutteessa heikoksi ja hervottomaksi, teiltä häviäisi ruokahalu, ja te
kuihtuisitte ja kuolisitte muutamassa kuukaudessa. Ruumiistanne lähtevä
löyhkä ei sekään olisi niin vaarallinen, kun olisitte menettänyt
enemmän kuin puolen painostanne, ja teidän kuoltuanne voi viisi-
tai kuusituhatta Hänen Majesteettinsa alamaista parin kolmen päivän
kuluessa leikata lihan irti luistanne, kuljettaa sen pois rattailla
ja haudata etäisiin paikkoihin, jotta rutonvaara varmasti välttyisi.
Luuranko voitiin säilyttää jälkimaailmalle ihailtavaksi muistomerkiksi.

Valtiosihteerin suuren ystävällisyyden vuoksi asia niinmuodoin päättyi
kompromissiin. Tehtiin luja sopimus, että vähittäin tapahtuvaa
nälkään näännyttämistä koskeva suunnitelma pidettäisiin salaisuutena,
kun sitävastoin se päätös, että silmänne oli puhkaistava, otettiin
pöytäkirjaan. Erimielisyyttä ilmaisi ainoastaan amiraali Bolgolam, joka
on Keisarinnan sokea välikappale ja jota viimeksimainittu aina yllyttää
vaatimaan teidän kuolettamista, koska hänen mielessään elää alinomainen
kauna teitä kohtaan sen katalan ja laittoman menetelmän vuoksi, jota
käytitte sammuttaessanne hänen huoneistossaan puhjennutta tulipaloa.

Kolmen päivän kuluessa lähetetään ystävänne valtiosihteeri luoksenne
lukemaan julki syytösartiklat ja ilmoittamaan teille Hänen
Majesteettinsa ja Konseljin suurta lempeyttä, jonka vaikutuksesta
teidät on tuomittu ainoastaan näön menetykseen. Hänen Majesteettinsa
uskoo varmaan, että alistutte kiitollisesti ja nöyrästi tähän tuomioon.
Kaksikymmentä Hänen Majesteettinsa kirurgia tulee olemaan läsnä ja
valvomaan leikkauksen kunnollista suoritusta. Se tapahtuu siten, että
teidän maassa maatessanne ammutaan kärkeviä nuolia silmäteriinne.

Jätän oman älynne asiaksi päättää, mitä tahdotte tehdä, ja epäluulojen
välttämiseksi poistun heti yhtä salaisesti kuin tulin.

Hänen Ylhäisyytensä lähti, ja minä jäin yksin, mieli epäilysten ja
hämmingin vallassa.

Tämä ruhtinas ja hänen ministerinsä ovat ottaneet käytäntöön sen
tavan (siinä suhteessa, mikäli minulle vakuutettiin, suuresti
eroten entisten aikojen pitämyksistä), että Keisari, korkeimman
tuomioistuimen julistettua jonkin julman tuomion hallitsijan
kostonhimon tai jonkun suosikin kataluuden tyydytykseksi, aina pitää
puheen koko valtioneuvostolle tähdentäen suurta laupeuttaan ja
lempeyttään ominaisuuksina, jotka koko maailma tuntee ja tunnustaa.
Tämä puhe tehtiin kohta tiettäväksi koko valtakunnassa, ja mikään ei
herättänyt asukkaiden mielissä niin suurta pelonkauhua kuin nämä Hänen
Majesteettinsa lempeyden vakuutukset, sillä oli havaittu, että mitä
laajemmat ja tehokkaammat ylistyspuheet olivat, sitä epäinhimillisempi
oli rangaistus ja sitä viattomampi rangaistuksen kärsijä. Minun
täytyy puolestani tunnustaa, että koska syntyperäni enempää kuin
kasvatuksenikaan ei ollut suinkaan määrännyt minua hovilaiseksi,
kykenin arvostelemaan näitä seikkoja niin huonosti, etten keksinyt
tässä tuomiossa minkäänlaista lempeyttä, vaan pidin sitä (kenties
erehtyen) pikemmin ankarana kuin lempeänä. Toisinaan ajattelin anoa
asian laillista tutkimista, sillä vaikka en voinutkaan kieltää niitä
seikkoja, joihin syytöskirjelmän eri artikloissa viitattiin, toivoin
kuitenkin voitavan ottaa huomioon eräitä lieventäviä näkökohtia. Mutta
kun olin eläessäni tutkinut useitakin valtiollisten syytösjuttujen
pöytäkirjoja ja aina havainnut asian johtuvan siihen päätökseen, jota
tuomarit pitivät soveliaana, en uskaltanut luottaa niin vaaralliseen
keinoon näissä kriitillisissä olosuhteissa ja niin mahtavien
vihamiesten toimiessa vastustajinani. Kerran ajattelin aivan vakavasti
ryhtyä vastarintaan, sillä vapaana ollessani kykeni valtakunnan koko
sotavoima tuskin minua kukistamaan, ja minä voin helposti kivittää
kaupungin soraläjäksi. Luovuin kuitenkin kohta kauhistuneena tästä
suunnitelmasta, koska mieleeni muistui Keisarille vannomani vala,
hänen minulle osoittamansa suosio ja häneltä saamani _nardacin_
korkea arvonimi. En ollut myöskään ehtinyt oppimaan hovilaisten
kiitollisuuskäsitteitä voidakseni vakuuttaa itselleni, että Hänen
Majesteettinsa nykyiset väkivaltaisuudet vapauttivat minut kaikista
aikaisemmista velvoituksistani.

Vihdoin tein päätöksen, josta luultavasti saan osakseni moitetta,
vieläpä syystäkin, sillä tunnustan olevani kiitollisuudenvelassa omalle
äkkipikaisuudelleni ja vaillinaiselle kokemukselle siitä, että silmäni
ovat vielä tallella ja että niinmuodoin olen vielä vapaa; jos näet
olisin silloin tuntenut ruhtinaiden ja ministerien luonnonlaadun, jota
olen myöhemmin tutkinut useissa hoveissa, sekä heidän tapansa käsitellä
rikoksellisia, joiden rikkomukset ovat vähäisemmät kuin minun, olisin
iloiten ja auliisti alistunut niin lievään rangaistukseen. Nuoruusiän
malttamattomuus ja Hänen Keisarillisen Majesteettinsa antama lupa käydä
tervehtimässä Blefuscun keisaria sai minut käyttämään tilaisuutta
hyväkseni. Ennenkuin kolme päivää oli kulunut, lähetin ystävälleni
valtiosihteerille kirjeen, jossa ilmoitin aikovani lähteä Blefuscuun
samana aamuna, saamani luvan nojalla. Odottamatta hänen vastaustaan
lähdin sitten sille puolelle saarta, missä laivastomme oli ankkurissa.
Otin suuren sotalaivan, sidoin nuoran sen keulaan, nostin ankkurit,
riisuuduin ja sijoitin vaatteeni (sekä kainalossa kuljettamani
peitteen) alukseen, jota sitten vedin jäljessäni osalta kahlaten,
osalta uiden, kunnes saavuin Blefuscun kuninkaalliseen satamaan, missä
väki oli jo kauan minua odottanut. Minulle annettiin myötä kaksi
opasta, jotka johdattivat minut samannimiseen maan pääkaupunkiin.
Minä kannoin oppaitani kädessäni, kunnes ehdimme kahdensadan kyynärän
päähän kaupungin portista, pyysin sitten heitä ilmoittamaan tuloni
jollekin sihteerille ja sanomaan, että odotin Hänen Majesteettinsa
määräyksiä. Tunnin kuluttua saapui vastaus, että Hänen Majesteettinsa,
seurassaan kuninkaallisen huoneen jäsenet ja hovin korkeat virkamiehet,
oli tulossa minua vastaanottamaan. Minä kuljin vielä sata kyynärää
eteenpäin. Keisari ja hänen seuralaisensa astuivat satulasta,
Keisarinna ja hovinaiset vaunuistaan, ja minun oli mahdoton havaita
heissä minkäänlaista pelkoa tai huolestumista. Sitten panin pitkäkseni
maahan suudellakseni Hänen Majesteettinsa ja Keisarinnan kättä.
Sanoin Hänen Majesteetilleen saapuneeni lupaukseni mukaan ja herrani
Keisarin luvalla saadakseni kunnian kohdata niin mahtavan hallitsijan
ja tarjota hänen käytettäväkseen kaikki sellaiset palvelukset, joihin
kykenin ja jotka eivät rikkoneet velvollisuuttani omaa ruhtinastani
kohtaan. En maininnut sanaakaan epäsuosioon joutumisesta, koska en
ollut vielä saanut siitä mitään virallista tietoa ja voin siis olla
olevinani aivan tietämätön mistään sellaisista suunnitelmista. Minulla
ei ollut myöskään syytä otaksua Keisarin ilmaisevan salaisuutta, kun en
enää ollut hänen vallassaan; mutta aivan pian havaitsin siinä kohden
erehtyneeni.

En tahdo väsyttää lukijaa yksityiskohtaisesti kertomalla, kuinka minut
otettiin vastaan tässä hovissa; mainitsen vain, että vastaanotto
oli täysin sellaisen suuren ruhtinaan vieraanvaraisuuden arvoinen.
Kuvailematta jääkööt myös ne vaikeudet, joita asunnon ja vuoteen
puutteesta koitui; minun näet täytyi maata maassa, peitteeseeni
kääriytyneenä.



KAHDEKSAS LUKU

Tekijä pääsee onnellisen sattuman nojalla lähtemään Blefuscusta ja
palaa erinäisiä vaikeuksia koettuaan onnellisesti syntymämaahansa.


Oltuani maassa kolme päivää lähdin uteliaisuuden ajamana saaren
koillisrannalle ja näin merellä, suunnilleen puolen meripenikulman
päässä, jonkin kumoutunutta venhettä muistuttavan esineen. Riisuin
kenkäni ja sukkani, kahlasin pari-kolmesataa kyynärää merelle päin
ja havaitsin nousuveden kuljettavan esinettä yhä lähemmäksi. Sitten
huomasin aivan selvästi, että se oli venhe, ja otaksuin myrskyn
temmanneen sen irti jostakin aluksesta. Palasin heti kaupunkiin ja
pyysin Hänen Keisarillista Majesteettiansa lainaamaan kaksikymmentä
jäljelläolevan laivaston suurinta alusta sekä kolmetuhatta merimiestä
vara-amiraalin johtamina. Laivasto kiersi saarta minun kulkiessani
suorinta tietä paikalle, jossa olin venheen nähnyt. Perille tultuani
havaitsin sen ajautuneen vieläkin lähemmäksi. Merimiehillä oli varalla
köysiä, jotka olin ennakolta punonut riittävän vahvoiksi. Laivojen
saavuttua riisuuduin ja kahlasin, kunnes tulin suunnilleen sadan
kyynärän päähän venheestä. Sitten minun täytyi uida saavuttaakseni
sen. Merimiehet heittivät minulle nuoran, jonka kiinnitin venheen
kokassa olevaan reikään; toinen pää sidottiin erääseen sotalaivaan.
Kohta havaitsin kuitenkin työni sangen hyödyttömäksi, sillä kun en
pohjannut, en voinut mitään tehdä. Senvuoksi minun täytyi uida venheen
jäljessä ja tyrkätä sitä toisella kädellä eteenpäin niin usein kuin
voin, ja vuoksiveden auttaessa pääsin etenemään sen verran, että aloin
hädin tuskin pohjata, leuka vedenpinnan yläpuolelle kurkotettuna.
Lepäsin pari kolme minuuttia ja puukkasin sitten jälleen venhettä
kerran toisensa jälkeen, kunnes olin vedessä vain kainaloita myöten.
Siten suoritettuani työn vaivalloisimman osan otin erääseen alukseen
sijoitetut touvit ja kiinnitin ne ensin venheeseen ja sitten
yhdeksään niistä aluksista, jotka oli jätetty käytettävikseni. Tuuli
oli suotuisa, laivat hinasivat ja minä työnsin, kunnes tulimme
neljänkymmenen kyynärän päähän rannasta. Minä odotin luodeveden aikaan
asti, kuljin sitten kuivin jaloin venheen luo, sain kahden tuhannen
köysillä ja väkipyörillä varustetun miehen avulla käännetyksi sen
kölilleen ja havaitsin sen vain vähän vioittuneeksi.

En nyt tahdo rasittaa lukijaani kuvailemalla kaikkia niitä vaikeuksia,
joita minun täytyi voittaa, ennenkuin sain eräänlaisten kymmenen
päivän kuluessa valmistamieni airojen avulla kuljetetuksi venheen
Blefuscun kuninkaalliseen satamaan, jonne saapuessani kerääntyi
valtava ihmisjoukko ankaran ihmettelyn vallassa katselemaan sellaista
suunnatonta alusta. Minä sanoin Keisarille, että onnellinen sattuma oli
ajanut tämän venheen luokseni kuljettamaan minut johonkin paikkaan,
josta voin palata syntymämaahani, ja pyysin Hänen Majesteetiltaan
valtuutta sen varustamiseen tarvittavien aineiden hankkimiseksi sekä
lupaa poistua maasta. Ystävällisesti kehoiteltuaan minua jäämään
hallitsija suvaitsikin suostua pyyntööni.

Olin kaiken aikaa ollut kovin ihmeissäni, kun en ollut kuullut
Keisarimme lähettäneen Blefuscun hoviin mitään minua koskevaa
noottia. Myöhemmin sain yksityisesti tietää, että Hänen Keisarillinen
Majesteettinsa, joka ei aavistanutkaan minun tietävän mitään
aikomuksistaan, luuli minun lähteneen Blefuscuun täyttääkseni
lupaukseni ja hänen antamansa luvan nojalla, jonka koko Hovi hyvin
tiesi, ja otaksui, että palaisin parin päivän kuluttua suoritettuani
kunnioittavan vierailuni. Lopulta viipymiseni kuitenkin alkoi
häntä huolestuttaa, hän neuvotteli valtiovarainhoitajan ja toisten
salajuoneen kuuluvien henkilöiden kanssa, ja sitten lähetettiin matkaan
eräs korkea-arvoinen henkilö, mukanaan syytösartiklaini jäljennös.
Lähettiläs sai tehtäväkseen esittää Blefuscun hallitsijalle, kuinka
erinomaisen lempeä hänen herransa oli tyytyessään rankaisemaan
minua ainoastaan näön menetyksellä, kuinka olin paennut oikeutta
ja että minulta, ellen palaisi kahden tunnin kuluessa, otettaisiin
pois _nardacin_ arvonimi ja minut julistettaisiin maanpetturiksi.
Lähettiläs lisäsi vielä herransa edellyttävän, että hänen veljensä,
Blefuscun keisari, molempien valtakuntien välillä vallitsevan rauhan
ja ystävyyden säilyttämiseksi, käskisi toimittaa minut takaisin
Lilliputiin, kädet ja jalat sidottuina, kavaltajana rangaistavaksi.

Kolme päivää asiaa harkittuaan Blefuscun Keisari lähetti vastauksen,
johon sisältyi paljon kohteliaisuuksia ja anteeksipyyntöjä. Hän
huomautti, että mitä tuli siihen, että minut oli lähetettävä sidottuna,
hänen korkea veljensä varmaan tiesi asian mahdottomaksi; että vaikka
olinkin riistänyt häneltä laivaston, hän sittenkin oli minulle suuressa
kiitollisuudenvelassa rauhaa solmittaessa tekemistäni lukuisista
hyvistä palveluksista. Hän lisäsi, että molemmat majesteetit voivat
aivan pian olla rauhalliset; minä näet olin löytänyt rannikolta
valtavan suuren aluksen, joka kannatti minut ja jonka hän oli käskenyt
avustuksellani ja johdollani saattaa kuntoon, joten hän siis toivoi
molempien valtakuntien muutaman viikon kuluttua vapautuvan tästä
sietämättömästä rasituksesta.

Tämän vastauksen saatuaan lähettiläs palasi Lilliputiin, ja Blefuscun
hallitsija kertoi sitten minulle kaikki, mitä oli tapahtunut, samalla
tarjoten (tosin kaikkein ankarimman vaitiolovelvollisuuden ehdolla)
armollista suojelustaan, jos jäisin hänen palvelukseensa. Vaikka
uskoin hänen ehdotuksensa vilpittömäksi, päätin kuitenkin, mikäli
suinkin mahdollista, olla enää milloinkaan luottamatta ruhtinaisiin ja
ministereihin. Asianmukaisesti kiitettyäni häntä suopeasta ehdotuksesta
pyysin nöyrästi anteeksi, etten voinut tarjoukseen suostua. Sanoin
hänelle, että koska kerran sattuma, hyvä tai huono, oli ohjannut
venheen luokseni, tahdoin mieluummin uskaltautua valtamerelle kuin olla
riidanaiheena kahden niin mahtavan hallitsijan välillä. Keisari ei
näyttänytkään siitä pahastuvan, ja myöhemmin sain sattumalta kuulla,
että hän itse ja useimmat hänen ministerinsä olivat erittäin iloiset
päätöksestäni.

Nämä seikat saivat minut pyrkimään matkaan hiukan aikaisemmin kuin
olin aikonut, ja hovi, joka kärsimättömänä odotti lähtöäni, avusti
minua erittäin auliisti. Viisisataa työmiestä määrättiin valmistamaan
ohjeitteni mukaan kahta purjetta venheeseeni latomalla päälletysten
kolmetoista sarkaa karkeinta palttinaa. Minulla itselläni oli
vaivalloinen työ valmistaessani touvia ja köysiä punomalla yhteen
kaksi- tai kolmekymmentä heidän paksuinta köyttänsä. Ankkuriksi
kelpasi iso kivi, jonka satuin pitkien etsintöjen jälkeen löytämään
rannasta. Minä sain kolmensadan lehmän talin venheeni voitelemista
ja muita tarkoituksia varten. Minä näin uskomattoman suurta vaivaa
kaataessani muutamia kookkaimpia rakennuspuita valmistaakseni niistä
airot ja mastoja, mutta tässä työssä olivat minulle sentään suureksi
avuksi Hänen Majesteettinsa laivanrakentajat, jotka höyläsivät teokseni
sileiksi, kun olin saanut ne hahmolleen.

Suunnilleen kuukauden kuluttua, kun kaikki oli valmista, lähetin
Hänen Majesteettilleen sanan, että odotin hänen määräystään ja pyysin
päästä sanomaan hyvästi. Keisari ja Kuninkaallinen Huone tulivat ulos
palatsista; minä paneuduin pitkäkseni maahan suutelemaan Keisarin
kättä, jonka hän, samoinkuin Keisarinna ja nuoret prinssit ja
prinsessat, erittäin armollisesti minulle ojensi. Hänen Majestettinsa
lahjoitti minulle viisikymmentä kukkaroa, joissa kussakin oli
kaksisataa _sprugia_, sekä luonnolliseen kokoon maalatun muotokuvansa,
jonka heti pistin toiseen käsineeseeni, jottei se mitenkään
vahingoittuisi. Lähtööni liittyi niin ylen paljon juhlamenoja, etten
tahdo nyt niitä kaikkia kuvailemalla lukijaani väsyttää.

Minä otin eväikseni sata häränruhoa ja kolmesataa lammasta sekä
vastaavan määrän leipää ja juomia, ja lisäksi valmista ruokaa niin
paljon kuin neljäsataa kokkia ehti keittämään ja paistamaan. Otin
vielä mukaani kuusi lehmää ja kaksi sonnia ja yhtä monta uuhta ja
pässiä, kaikki elävinä, aikoen kuljettaa ne mukanani syntymämaahani ja
antaa rodun siellä jatkua. Voidakseni elättää niitä venheessäni olin
varustanut matkaan ison heinätaakan ja jauhopussin. Olisin mielelläni
ottanut matkaani vielä tusinan verran maan asujaimia, mutta siihen
Keisari ei missään tapauksessa suostunut. Kaikki taskuni tutkittiin
erittäin tarkoin, ja Keisari vannotti minua vielä kunniasanaani
vedoten, etten kuljettaisi pois yhtäkään hänen alamaistaan, en
siinäkään tapauksessa, että he itse siihen suostuisivat ja sitä
haluaisivat.

Siten kaikin puolin parhaani mukaan varustauduttuani nostin purjeet
syyskuun 24 p:nä 1701, kuuden aikaan aamulla. Purjehdittuani
suunnilleen neljä peninkulmaa pohjoiseen kaakkoistuulessa sain kello
kuuden aikaan iltapuolella näkyviini pienen saaren noin puolen
peninkulman päässä luoteessa. Jatkoin matkaani ja laskin ankkurin
asumattomalta näyttävän saaren suojanpuoliseen rantaan. Sitten
virkistin itseäni hiukan ja menin levolle. Minä nukuin hyvin ja
arviolta ainakin kuusi tuntia, sillä kaksi tuntia heräämiseni jälkeen
havaitsin päivän koittavan. Yö oli kirkas. Aamiaiseni nautin ennen
auringonnousua, ja tuulen ollessa suotuisa nostin ankkurin ja purjehdin
samaan suuntaan kuin edellisenä päivänä, taskukompassi opastajanani.
Tarkoitukseni oli mikäli mahdollista saavuttaa jokin niistä saarista,
joiden otaksuin sijaitsevan Van Diemenin maan koillispuolella. Tämän
päivän kuluessa en kumminkaan nähnyt mitään, mutta seuraavana päivänä,
suunnilleen kolmen aikaan iltapuolella, kun olin oman arvioni mukaan
ehtinyt noin kahdenkymmenen neljän peninkulman päähän Blefuscusta,
sain näkyviini purjeen, joka liikkui kaakkoiseen; minä ohjasin
suoraan itään. Minä preijasin, mutta en saanut mitään vastausta.
Huomasin kuitenkin saavuttavani sitä, sillä tuuli alkoi tyyntyä.
Nostin täydet purjeet, ja puolen tunnin kuluttua alus havaitsi minut,
kohotti Englannin lipun ja laukaisi tykin. Mahdoton on kuvailla iloa,
jota tunsin saadessani toivoa näkeväni jälleen rakkaan syntymämaani
ja sinne jättämäni kalliit omaiset. Alus vähensi purjeita, ja minä
tulin sen kupeelle viiden ja kuuden välillä iltapuolella, syyskuun 26
p:nä. Englannin värien näkeminen sai sydämeni ilosta sykähtelemään.
Minä pistin lehmäni ja lampaani taskuun ja nousin alukseen, mukanani
kaikki vähät evääni. Alus oli englantilainen kauppalaiva, joka palasi
Japanista Pohjois- ja Etelämeren tietä; sen kapteeni, Deptfordista
kotoisin oleva mr John Biddle, oli erittäin sivistynyt mies ja
erinomainen purjehtija. Me olimme nyt kolmenkymmenen asteen kohdalla
eteläistä leveyttä. Laivassa oli noin viisikymmentä miestä, ja minä
kohtasin heidän joukossaan erään vanhan kumppanin, Peter Williamsin,
joka suositteli minua kapteenille. Tämä herrasmies kohteli minua
ystävällisesti ja halusi kuulla, mistä viimeksi tulin ja minne olin
menossa. Minä kerroin hänelle asian muutamin sanoin, mutta hän luuli
minun hourivan ja otaksui kokemieni vaarojen hämmentäneen järkeni.
Mutta kun vedin esiin taskustani mustat nautani ja lampaani, hän ne
nähtyään ja kovin ihmeteltyään uskoi minun puhuneen täyttä totta.
Sitten näytin hänelle Blefuscun Keisarilta saamani kultarahat, Hänen
Majesteettinsa luonnolliseen kokoon maalatun muotokuvan ja muutamia
muita sen maan erikoisuuksia. Lahjoitin hänelle kaksi kukkaroa, joissa
kummassakin oli kaksisataa _sprugia_, ja lupasin Englantiin saavuttua
lahjoittaa hänelle lehmän ja tiineen emälampaan.

En väsytä lukijaani yksityiskohtaisesti kertomalla tästä matkasta,
joka yleensä sujui erittäin onnellisesti. Me saavuimme Downsiin
huhtikuun 13 p:nä 1702. Ainoa onneton sattuma oli, että rotat laivassa
söivät minulta lampaan; löysin sen luut eräästä nurkasta, paljaiksi
kaluttuina. Muun karjani minä kuljetin onnellisesti maihin ja päästin
laitumelle nurmikolle Greenwichin luona, missä hieno ruohonnukka
näytti maistuvan niistä erinomaisen hyvältä, vaikka olin pelännyt
käyvän aivan toisin. Minun olisi tuskin onnistunut säilyttää niitä
elossa niin pitkän matkan aikana, ellei kapteeni olisi antanut minulle
muutamia parhaita laivakorppujansa, jotka jauhoksi murennettuina
ja veteen sekoitettuina olivat elukkaini alinomaisena ravintona.
Englannissa viettämänäni lyhyenä aikana hankin itselleni huomattavat
tulot näyttämällä karjaani ylhäisille henkilöille ja muillekin,
ja ennenkuin lähdin toiselle retkelle, möin ne kuudestasadasta
punnasta. Viimeksi matkoiltani palattuani havaitsin rodun melkoisesti
lisääntyneen, erittäinkin lampaiden, ja minä toivon siitä koituvan
hyötyä kutomateollisuudelle, koska niiden villa on erinomaisen hienoa.

Minä viivyin vaimoni ja lasteni luona vain kaksi kuukautta;
sammumaton haluni päästä näkemään vieraita maita ei sallinut minun
jäädä pitemmäksi ajaksi. Vaimolleni jätin tuhatviisisataa puntaa ja
sijoitin hänet asumaan hyvään taloon Redriffiin. Muun omaisuuteni
otin mukaani, osittain rahana, osittain tavaroina, toivoen voivani
lisätä varallisuuttani. Vanhin setäni John oli jättänyt minulle
perinnöksi lähellä Eppingiä sijaitsevan maatilan, joka tuotti
vuosittain suunnilleen kolmekymmentä puntaa, ja sitäpaitsi olin
vuokrannut pitkäksi aikaa Fetter-Lanessa sijaitsevan Mustan Härän
ravintolan, josta hyödyin paljoa enemmän, joten minun ei tarvinnut
pelätä perheeni joutuvan kunnan elätettäväksi. Poikani Johnny, joka
oli saanut setänsä nimen, kävi latinakoulua ja oli taipuisa lapsi.
Tyttäreni Betty (joka nyt on hyvissä naimisissa ja monen lapsen äiti)
oppi silloin parhaillaan neulomaan. Kummallakin taholla vuodatettiin
kyyneliä, kun sanoin hyvästi vaimolleni, pojalleni ja tyttärelleni ja
lähdin _Seikkailijaan_, kolmensadan tonnin vetoiseen kauppa-alukseen,
jonka määräpaikkana oli Surat ja komentajana kapteeni John Nicholas
Liverpoolista. Mutta kertomus tästä kuuluu Retkieni toiseen osaan.



TOINEN OSA

MATKA BROBDINGNAGIIN



ENSIMMÄINEN LUKU

Ankaran myrskyn kuvaus. Isovenhe lähetetään noutamaan vettä, ja tekijä
lähtee mukana tutustuakseen maahan. Hän jää rannalle, eräs maan asujain
sieppaa hänet ja vie maanviljelijän taloon. Hänen vastaanottonsa ja
erinäisiä siellä sattuneita seikkailuja. Maan asukkaita kuvaillaan.


Luonto ja sallimus olivat määränneet minut viettämään toimeliasta
ja levotonta elämää, ja niin lähdin jo kaksi kuukautta palaamiseni
jälkeen jälleen kotimaastani astumalla kesäkuun 20 p:nä 1702 Downsissa
_Seikkailija_-nimiseen alukseen, jonka kapteenina oli cornwallilainen
komentaja John Nicholas ja jonka oli määrä purjehtia Suratiin.
Tuuli oli erittäin suotuisa, kunnes saavuimme Hyväntoivon niemeen,
missä astuimme maihin noutaaksemme raikasta vettä. Mutta kun sitten
havaitsimme laivamme vuotavan, kävimme purkamaan lastia ja jäimme
sinne talvehtimaan. Kapteenimme sairastui vilutautiin, ja senvuoksi
emme päässeet Kap-maasta lähtemään ennen maaliskuun loppua. Silloin
nostimme purjeet ja kuljimme onnellisesti Madagaskarin salmesta; mutta
kun sitten olimme ehtineet tämän saaren pohjoispuolelle ja olimme
suunnilleen viiden asteen päässä eteläistä leveyttä, niin tuuli,
joka näillä vesillä yleensä puhaltaa tasaisesti pohjoisen ja lännen
väliltä joulukuun alusta toukokuun alkuun, rupesi huhtikuun 19 p:nä
puhaltamaan paljoa kiivaammin ja melkoista lännempää kuin tavallisesti.
Sitä jatkui kaikkiaan kaksikymmentä päivää, jona aikana me ajauduimme
hiukan itäänpäin Molukkein saaristosta ja suunnilleen kolme astetta
päiväntasaajan pohjoispuolelle, kuten kapteenimme toukokuun 2 p:nä
asiaa tutkiessaan havaitsi. Silloin tuuli tyyntyi ihan tyveneksi,
ja minä olin siitä erittäin iloinen. Mutta kapteeni, joka oli hyvin
perehtynyt purjehtimiseen niillä vesillä, kehoitti meitä varustautumaan
uuden myrskyn varalta. Myrsky puhkesikin jo seuraavana päivänä: alkoi
näet puhaltaa eteläinen tuuli, niinsanottu etelämonsuuni.

Havaittuamme, että tuuli alkoi kiihtyä ylenmäärin, me reivasimme
varpapurjeen ja olimme valmiit sitomaan kokkapurjeen; mutta kun sää
ilmeisesti oli muuttumassa rajuksi, tarkastimme, että kaikki tykit
olivat lujasti kiinni, ja korjasimme peräpurjeen. Aluksemme oli
kovin kallellaan, ja pidimme parempana laskettaa myötätuuleen kuin
yrittää tiukasti tuuleen tai luovimalla. Me reivasimme kokkapurjeen
ja kiinnitimme sen ja kiristimme jalusnuoran; suuntaa alennettiin, ja
laiva kääntyi moitteettomasti. Sitten kiinnitimme jiikitouvin, mutta
purje oli revennyt; me laskimme raakapuun alas, saimme purjeen kannelle
ja selvitimme taklingin. Myrsky oli raju; aallot vyöryivät korkeina
ja uhkaavina. Me kiristimme ruoritangon taljaköyttä auttaaksemme
peränpitäjää. Emme laskeneet märssypurjetta, vaan jätimme kaikki
paikoilleen, sillä alus lasketti varsin sievästi peräntakaista, ja
me tiesimme, että se märssypurjeen ylhäällä ollessa totteli paremmin
ja halkoi helpommin aaltoja; edessämme näet oli aava vesi. Myrskyn
lauhduttua vedimme ylös keulapurjeen ja isonpurjeen ja käänsimme
aluksen tuuleen; sitten vedimme ylös mesaanipurjeen, märssy- ja
keulamärssypurjeen. Suuntamme oli itäkoillinen; tuuli puhalsi
lounaasta. Me kiristimme ylähangan halsseja, heitimme irti ylähangan
ahtimet ja nokkaköydet, otimme sisään alahangan prässit, kiristimme
ne ja ylähangan keulanuorat kireälle, kiinnitimme ne, käänsimme
mesaanipurjeen tuuleen ja pidimme sen niin täynnä ja kiinteänä kuin se
suinkin pysyi.

Tämän myrskyn jälkeen, jota seurasi tuima länsilounainen, me ajauduimme
arvioni mukaan suunnilleen viisisataa peninkulmaa itään, joten
vanhinkaan laivamme miehistä ei kyennyt sanomaan, missä maailman
osassa olimme. Muonavaramme olivat riittävät, aluksemme oli luja ja
miehistömme terveydentila hyvä; mutta me kärsimme ankaraa juomaveden
puutetta. Pidimme parhaana purjehtia samaan suuntaan sen sijaan, että
olisimme ohjanneet pohjoisempaan ja voineet siten joutua Suur-Tatarian
luoteisosiin ja jäätyneille merille.

Kesäkuun 16 p:nä 1703 havaitsi märssykorissa oleva laivapoika maan.
17 p:nä tuli selvästi näkyviimme iso saari tai manner (emme näet
tietäneet, kumpi). Sen eteläpuolella pisti mereen kapea niemeke
muodostaen lahdelman, joka kuitenkin oli niin matala, ettei
toistasataa tonnia vetävä alus voinut siihen laskea. Me heitimme
ankkurin peninkulman päässä tästä poukamasta, ja kapteenimme lähetti
isossavenheessä tusinan hyvin asestettuja miehiä, joiden oli määrä
tuoda astioissa suolatonta vettä, jos sitä suinkin oli saatavissa. Minä
pyysin kapteenilta lupaa saada lähteä heidän kerällään tarkastelemaan
maata ja tekemään ehkä hyvinkin mielenkiintoisia löytöjä. Tultuamme
maihin emme nähneet mitään jokea tai lähdettä emmekä merkkiäkään
asujaimista. Miehistö lähti senvuoksi rantaa pitkin etsiäkseen
suolatonta vettä meren läheisyydestä, ja minä kuljin yksin suunnilleen
peninkulman toisaalle, missä havaitsin maan aivan hedelmättömäksi
ja karuksi. Minua alkoi kohta väsyttää, ja kun en huomannut mitään
mielenkiintoista, palasin hiljalleen poukamaan päin. Näköala merelle
oli aivan vapaa, ja minä näin miestemme jo nousseen venheeseen ja
soutavan kaikin voimin kohti laivaamme. Aioin juuri huutaa heille,
vaikka siitä ei olisi ollut suurtakaan hyötyä, kun samassa näin
jättiläismäisen olennon kahlaavan meressä heidän jäljessään niin
nopeasti kuin voi. Vesi ei ulottunut hänen polviaan korkeammalle,
ja hän otti huimia askelia; mutta venheellä oli puolen peninkulman
etumatka, ja meri oli niillä tienoilla täynnä rosoisia luotoja, joten
hirviö ei saavuttanut venhettä. Tämä minulle kerrottiin myöhemmin; en
näet uskaltanut jäädä näkemään seikkailun päättymistä, vaan juoksin
mitä kiireimmin takaisin ja kiipesin jyrkälle kukkulalle, jolta näin
osan maata. Minä havaitsin sen täysin viljellyksi, mutta ensimmäinen
hämmästyttävä seikka oli ruohon pituus: se näkyi niittymailla olevan
suunnilleen kahdenkymmenen jalan korkuista.

Sitten tulin suurelle valtatielle, kuten luulin, mutta todellisuudessa
vain erään ohrapellon halki johtavalle pienelle polulle. Sitä pitkin
astelin vähän aikaa, mutta en nähnyt juuri mitään kummallakaan
puolella, koska oli kohta elonkorjuun aika ja vilja kohosi ainakin
neljäkymmentä jalkaa korkeana. Tunnin vaellettuani tulin toiseen päähän
peltoa, jota ympäröivä pensasaita oli ainakin sadanviidenkymmenen jalan
korkuinen. Pensasaidan puut olivat niin valtavan suuria, etten kyennyt
edes arviolta määrittelemään niiden pituutta. Tältä pellolta toiselle
johtivat jalkaportaat. Niissä oli neljä askelmaa ja ylinnä iso paasi.
Minun oli mahdoton käyttää näitä portaita, sillä jokainen askelma oli
kuuden jalan korkuinen ja laella oleva paasi suunnilleen kaksikymmentä
jalkaa. Olin parastaikaa etsimässä jotakin reikää pensasaidasta,
kun samassa näin viereisellä pellolla maan asukkaan, joka lähestyi
portaita ja oli samaa kokoa kuin mies, jonka olin nähnyt ajavan takaa
venhettämme. Olento näytti tavallisen kellotapulin suuruiselta ja
astui arviolta kymmenen kyynärää joka askelella. Minä jouduin mitä
ankarimman pelon ja hämmästyksen valtaan ja piilouduin kiireesti
ohrapeltoon. Sieltä näin hänen seisovan portaiden laella katsellen
oikealla puolella sijaitsevalle toiselle pellolle ja kuulin hänen
huutavan äänellä, joka oli verrattomasti tömyrin ääntä voimallisempi.
Mutta ääni pauhasi niin korkealla ilmassa, että aluksi tosiaankin
luulin sitä ukkosen jylinäksi. Sitten saapui hänen luokseen seitsemän
samanlaista hirviötä, kaikilla kädessä sirppi, joka oli suunnilleen
kuuden viikatteen veroinen. Nämä miehet eivät olleet yhtä hyvin puetut
kuin ensimmäinen, jonka palvelijoilta tai työläisiltä he näyttivät,
koska alkoivat hänen heille jotakin sanottuaan leikata viljaa siitä
pellosta, jossa minä olin. Minä pysyttelin heistä niin loitolla kuin
suinkin voin, mutta minun oli erinomaisen vaikea liikkua, koska ohran
korret olivat toisinaan vain jalan päässä toisistaan, joten hädin
tuskin pääsin pujottautumaan niiden välitse. Onnistuin kumminkin
etenemään, kunnes tulin sellaiseen kohtaan, missä sade ja tuuli oli
lyönyt viljan lakoon. Siinä en mitenkään päässyt eteenpäin, sillä
korret olivat niin toisiinsa kietoutuneet, etten voinut ryömiä läpi, ja
maahan taipuneiden tähkien vihneet olivat niin jäykät ja kärkevät, että
tunkeutuivat vaatteitten läpi lihaani. Samalla kuulin leikkuumiesten
olevan korkeintaan sadan kyynärän päässä minusta. Uupumuksen
masentamana ja kerrassaan huolen ja epätoivon valtaan joutuneena
heittäydyin pitkäkseni johonkin vakoon ja toivoin hartaasti saavani
siinä päättää päiväni. Minä itkin ajatellessani turvatonta leskeäni
ja isättömiä lapsia. Valitin omaa hulluuttani ja itsepäisyyttäni, kun
olin vastoin ystävieni ja sukulaisteni neuvoa lähtenyt jälleen matkaan.
Tämän kamalan mielenkuohun vallitessa en voinut olla ajattelematta
Lilliputia, jonka asukkaat olivat pitäneet minua maailman kaikkein
suurimpana ihmeenä. Siinä maassa minä olin kyennyt vetämään perässäni
keisarillista laivastoa ja suorittamaan ne muut urotyöt, jotka tulevat
säilymään valtakunnan aikakirjoissa ja joita jälkipolvet tuskin
uskovat, vaikka miljoonat ovat olleet niitä näkemässä. Minä ajattelin,
kuinka nöyryyttävältä täytyisi tuntua, jos minua pidettäisiin tämän
kansan keskuudessa yhtä mitättömänä kuin yksinäistä lilliputilaista
meidän keskuudessamme. Käsitin kuitenkin, että se oli vain vähäisin
onnettomuuksistani. Onhan havaittu, että inhimilliset olennot ovat sitä
julmempia, mitä suurempia, ja mitä muuta voinkaan niinmuodoin odottaa
kuin että ensimmäinen eteeni osuva jättiläisbarbaari pistäisi minut
poskeensa? Filosofit ovat epäilemättä oikeassa vakuuttaessaan meille,
ettei mikään ole suurta tai pientä muuten kuin suhteellisesti. Olisihan
voinut sattua niinkin, että lilliputilaiset olisivat tavanneet jonkin
kansakunnan, jonka väki oli yhtä pientä heihin verrattuna kuin he itse
minuun verraten. Ja kukapa tietää, eikö jossakin kaukaisessa, vielä
löytämättömässä osassa maailmaa voi olla olemassa jokin kansa, joka
kooltansa voittaa tämänkin jättiläisrodun?

Kauhistuneessa ja hämmentyneessä mielentilassani en kuitenkaan voinut
syventyä näihin katselmuksiin. Eräs leikkaajista oli jo saapunut
kymmenen kyynärän päähän siitä vaosta, jossa makasin, ja minä pelkäsin
hänen seuraavalla askelella murskaavan minut jalkansa alle tai silpovan
minut kahtia sirpillään. Kun hän siis aikoi jälleen astua eteenpäin,
kiljaisin niin äänekkäästi kuin osasin. Valtava olento pysähtyi,
tähyili vähän aikaa ympärilleen maahan ja havaitsi minut vihdoin vaossa
makaamassa. Hän harkitsi asiaa vähän aikaa, niinkuin ainakin henkilö,
joka tahtoo käydä käsiksi johonkin pieneen vaaralliseen elukkaan siten,
ettei se pääse häntä kynsimään eikä puremaan, siis samoinkuin olin itse
toisinaan tehnyt Englannissa yrittäessäni saada kiinni kärppää. Vihdoin
hän uskalsi tarttua vyötäisiini takaapäin etusormellaan ja peukalollaan
ja vei minut siten kolmen kyynärän päähän silmistään voidakseen
lähemmin tarkastella hahmoani. Minä arvasin hänen tarkoituksensa, ja
onnellinen sattuma soi minulle sen verran mielenmalttia, että päätin
olla vähääkään vastustelematta hänen pidellessään minua ilmassa
suunnilleen kuusikymmentä jalkaa maanpinnan yläpuolella, vaikka hän
pahasti nipisteli kupeitani peläten minun luiskahtavan sormiensa
lomitse. Minä uskalsin ainoastaan kohottaa katseeni kohti aurinkoa,
liittää käteni rukoilevaan asentoon ja lausua muutamia sanoja nöyrällä
ja surullisella äänellä, joka soveltui olotilaani. Pelkäsin näet joka
hetki hänen heittävän minut maahan, niinkuin yleensä heitämme pienet
epämiellyttävät eläimet, jotka tahdomme tuhota. Hyväksi onneksi minun
ääneni ja eleeni näyttivät häntä miellyttävän, ja hän alkoi katsella
minua mielenkiinnoin, kovin ihmetellen, että osasin lausua selviä
sanoja, vaikka ei niitä ymmärtänyt. En voinut olla valittamatta,
vuodattamatta kyyneliä ja pyörittelemättä päätäni siten hänelle
ilmaistakseni, kuinka ankarassa pinteessä olin hänen etusormensa ja
peukalonsa välissä. Hän näytti ymmärtävän, mitä tarkoitin, koska nosti
nutunhelmansa, laski minut varovasti siihen ja juoksi isäntänsä luo,
joka oli vauras maanviljelijä ja sama henkilö, jonka olin ensinnä
pellolla nähnyt.

Saatuaan (kuten heidän keskustelunsa nojalla päättelin) sellaisen minua
koskevan selonteon kuin hänen palvelijansa kykeni antamaan, isäntä
otti kappaleen ohutta oljenkortta, joka oli suunnilleen kävelykepin
paksuinen, ja kohotti sillä takkini liepeitä, joita näytti luulevan
jonkinlaisiksi luonnon minulle lahjoittamiksi peitinsiiviksi. Sitten
hän puhalsi hiukseni syrjään paremmin nähdäkseen kasvoni. Hän huusi
rengeilleen tiedustellen heiltä (kuten myöhemmin kuulin), olivatko
he milloinkaan ennen nähneet pelloissa minunlaistani pientä elikkoa.
Sitten hän sijoitti minut varovasti maahan nelin jaloin kulkemaan,
mutta minä nousin heti ja kävelin hitaasti edestakaisin osoittaakseni
heille, etten aikonut karata. He istuutuivat piiriin ympärilleni
voidakseen paremmin seurata liikkeitäni. Minä otin hatun päästäni ja
kumarsin syvään isännälle, lankesin polvilleni, kohotin käteni ja
katseeni ja lausuin muutamia sanoja niin kuuluvasti kuin suinkin voin.
Sitten vedin taskustani rahakukkaron ja ojensin sen nöyrästi hänelle.
Hän otti sen kämmenelleen, vei sen aivan lähelle silmiään nähdäkseen,
mikä se oikeastaan oli, käänteli sitä useita kertoja hihastaan,
ottamallaan neulalla, mutta ei saanut siitä selkoa. Minä tein hänelle
merkin kehoittaen häntä sijoittamaan kätensä maahan, otin kukkaron,
avasin sen ja kaadoin kaikki kultarahat hänen kouraansa. Siinä oli
kaksi espanjalaista kultakolikkoa, jotka olivat kumpikin neljän
pistolin veroiset, sekä pari-kolmekymmentä pienempää rahakappaletta.
Huomasin hänen kostuttavan kielellään pikkusormensa päätä ja ottavan
kämmeneltään suurimman kolikon ja sitten toisen, mutta hän ei tuntunut
aavistavankaan, mitä ne olivat. Hän viittasi minua pistämään ne
takaisin kukkaroon ja kukkaron takaisin taskuun, ja minä pidin parhaana
menetellä niin, sitä ennen useat kerrat turhaan tarjottuani niitä
hänelle.

Isäntä uskoi nyt joka tapauksessa varmaan, että minun täytyi olla
järjellinen olento. Hän puhutteli minua monet kerrat, mutta hänen
äänensä soi korvissani kuin vesimyllyn pauhina, vaikka hän tuntuikin
ääntävän sanat varsin selvästi. Vastasin hänelle niin äänekkäästi
kuin voin käyttäen eri kieliä, ja hän toi useat kerrat korvansa
kahden kyynärän päähän, mutta kaikki suotta, sillä me emme kyenneet
ollenkaan toisiamme tajuamaan. Sitten hän lähetti palvelijat työhön,
otti taskustaan nenäliinan, käänsi sen kaksinkerroin ja levitti
vasemmalle kämmenelleen laskettuaan kätensä maahan. Sitten hän viittasi
minua nousemaan siihen, ja minä voinkin tehdä niin varsin helposti,
koska hänen kätensä oli vain jalan paksuinen. Pidin parhaana totella
ja peläten putoavani paneuduin pitkäkseni nenäliinalle, johon hän
varmuuden vuoksi kietoi minut leukaa myöten kuljettaen minut sitten
kotiinsa. Siellä hän kutsui luokseen vaimonsa ja näytti minua hänelle.
Vaimo kiljaisi ja peräytyi niinkuin naiset Englannissa nähdessään
sammakon tai hämähäkin. Tarkattuaan vähän aikaa käyttäytymistäni ja
havaittuaan, kuinka hyvin otin varteen hänen miehensä viittaukset, hän
kohta tyyntyi ja alkoi vähitellen kohdella minua mitä hellimmin.

Oli puolenpäivän aika, ja palvelija toi sisään päivällisen. Sen
muodosti yksi ainoa vankka liharuoka (maamiehen yksinkertaisiin oloihin
soveltuva) vadissa, jonka läpimitta oli suunnilleen neljäkolmatta
jalkaa. Pöytäseuraan kuuluivat isäntä ja hänen vaimonsa, kolme lasta
ja vanha isoäiti. Kun kaikki olivat istuutuneet, sijoitti isäntä
minut vähän matkan päähän pöydälle, joka kohosi kolmenkymmenen jalan
korkeuteen maasta. Minä olin hirmuisen pelon vallassa ja pysyttelin
mahdollisimman kaukana pöydän reunasta peläten putoavani. Emäntä
hienonsi hiukan lihaa, murensi leipää puulautaselle ja asetti sen
eteeni. Minä kumarsin hänelle syvään, otin veitseni ja kahvelini ja
aloin syödä tuottaen heille siten erinomaista iloa. Emäntä lähetti
palvelijattarensa hakemaan pienen, suunnilleen kymmenen tuopin vetoisen
ryypynmitan ja täytti sen jollakin juomalla. Minä kohotin astian
vaivoin molemmilla käsilläni ja join mitä kunnioittavimmin arvoisan
rouvan terveydeksi lausuen sanat englanninkielellä niin äänekkäästi
kuin voin. Siitä koko pöytäseura remahti nauramaan niin herttaisesti,
että melu sai minut melkein kuuroksi. Juoma muistutti mietoa
omenaviiniä eikä maistunut pahalta. Isäntä viittasi minua tulemaan
lautasensa luo, mutta kulkiessani pitkin pöytää, koko ajan ankaran
hämmingin vallassa, jonka lukija hyvin arvannee ja antanee anteeksi,
satuin kompastumaan leivänkuoreen ja kaaduin kopsahdin nenälleni
kumminkaan vioittumatta. Minä nousin heti ja kun havaitsin kelpo väessä
melkoisen huolestumisen ilmeitä, otin hattuni (jota hyvän tavan mukaan
pidin kainalossani), heilutin sitä pääni päällä ja kajahdutin ilmoille
kolmikertaisen hurraa-huudon osoittaakseni, ettei minulle ollut mitään
pahaa tapahtunut kaatuessani. Mutta kun sitten jatkoin matkaani kohti
isäntääni (mainitsen häntä tästä lähtien sillä nimellä), niin hänen
nuorin poikansa, joka istui hänen vieressään, suunnilleen kymmenen
vuoden ikäinen viikari, tarttui sääriini ja kohotti minut ilmaan niin
korkealle, että kaikki jäseneni vapisivat. Hänen isänsä sieppasi
kuitenkin minut pois häneltä ja sivalsi häntä samassa vasemmalle
korvalle niin tuimasti, että siitä tillikasta olisi tuiskahtanut maahan
kokonainen eurooppalainen ratsuväkijoukko. Sitten hän komensi pojan
pois pöydästä. Mutta kun pelkäsin pojan voivan kantaa siitä kaunaa
minulle ja varsin hyvin muistin, kuinka ilkeitä kaikki meikäläisetkin
lapset luonnostaan ovat varpusille, kaniineille, pienille kissanpojille
ja koiranpennuille, lankesin polvilleni, osoitin poikaa ja tein
parhaani mukaan isännälleni ymmärrettäväksi, että toivoin hänen antavan
pojalle anteeksi. Isä suostui, ja poika sijoittui jälleen paikalleen.
Sitten menin hänen luokseen ja suutelin hänen kättään, johon isäntäni
tarttui silitellen minua sillä hellä varoen.

Kesken päivällistä hyppäsi emännän suosikkikissa hänen syliinsä. Minä
kuulin takaani sellaisen surinan kuin olisi siellä pyörinyt tusinan
verta vyyhdinpuita ja kun käänsin päätäni, havaitsin valtavan hyrinän
johtuvan mainitusta eläimestä, joka näytti kolmen härän kokoiselta,
kuten arvioin sen pään ja käpälien nojalla emännän sitä ruokkiessa
ja silitellessä. Tuon luontokappaleen villi ulkonäkö sai minut ihan
suunniltani, vaikka seisoinkin pöydän toisessa päässä, suunnilleen
viidenkymmenen jalan etäisyydessä, ja vaikka emäntä piteli sitä kiinni
peläten sen voivan syöksyä kimppuuni ja temmata minut kynsiinsä.
Kävi kuitenkin ilmi, ettei ollut mitään vaaraa olemassa, sillä kissa
ei välittänyt minusta vähääkään, kun isäntä sijoitti minut kolmen
kyynärän päähän siitä. Ja kun olin aina kuullut sanottavan sekä omien
retkieni aikana käytännössä havainnut todeksi, että pakeneminen tai
pelon ilmaiseminen varmasti saa villin eläimen ajamaan takaa ihmistä ja
käymään hänen kimppuunsa, päätin olla tässä vaarallisessa tilanteessa
osoittamatta minkäänlaista huolestumista. Astelin pelkäämättä viisi
kuusi kertaa aivan kissan editse, ja se vetäytyi taaksepäin ikäänkuin
olisi pelännyt minua. Vähemmän välitin koirista, joita tuli huoneeseen
kolme neljä, kuten ainakin maalaistaloissa; eräs niistä, kahlekoira,
oli neljän norsun kokoinen ja toinen, vinttikoira, vielä hiukan
korkeampi, joskaan ei yhtä jykevä.

Kun päivällinen oli päättymässä, tuli huoneeseen imettäjä, käsivarrella
vuoden vanha lapsi, joka heti havaitsi minut ja parkaisi pahan sävelen,
joka olisi kuulunut Lontoon sillalta Chelsean tienoille saakka. Tämä
pikkulasten tavallinen mielenosoitus tarkoitti sitä, että minut
oli jätettävä sille leluksi. Pelkästä liikahempeydestä äiti otti
minut ja ojensi kohti lasta, joka heti tarttui vyötäisiini ja pisti
pääni suuhunsa, missä minä kirkaisin niin äänekkäästi, että pieni
veitikka säikähti ja pudotti minut. Olisin varmaan taittanut niskani,
ellei lapsen äiti olisi levittänyt esiliinaansa alleni. Pienokaisen
tyynnyttämiseksi imettäjä ravisti kalistinta, suurilla kivenmyhkyröillä
täytettyä tynnyriä, joka oli touvilla kiinnitetty lapsen vyötäisille.
Mutta kaikki viihdyttely oli turhaa, joten imettäjän vihdoin täytyi
turvautua viimeiseen keinoonsa ja antaa sille rintaa. Täytyy tunnustaa,
ettei mikään muu esine ole milloinkaan herättänyt minussa sellaista
inhoa kuin näkyviin tuleva suunnaton rinta. En tiedä, mihin sitä
vertaisin antaakseni tiedonhaluiselle lukijalle jotakin käsitystä sen
koosta, muodosta ja väristä. Se ulkoni kuuden jalan etäisyyteen ja
oli ainakin kuusitoista jalkaa ympärimitaten. Nänni oli suunnilleen
puoli minun päätäni, ja sen samoinkuin nisänkin väriä vivahduttelivat
läikät, näppylät ja pisamat siinä määrin, ettei mikään voinut näyttää
mieltäkääntelevämmältä. Minä näin hänet aivan läheltä, sillä hän
oli istuutunut voidakseen mukavammin lasta imettää, ja minä seisoin
pöydällä. Siitä johduin ajattelemaan Englannin naisten hienoa hipiää,
joka näyttää meistä kauniilta vain senvuoksi, että he ovat samaa
kokoa kuin me itse, joten heidän puutoksensa ilmaisee ainoastaan
suurennuslasi, jota käyttäen helposti huomaa, että sametinhieno ja
rieskanvalkeakin hipiä näyttää karhealta, rosoiselta ja läikkäiseltä.

Muistan, että Lilliputissa ollessani noiden pikkuihmisten hipiä
näytti minusta maailman kauneimmalta. Kun kerran juttelin asiasta
eräälle sikäläiselle oppineelle, hyvälle ystävälleni, sanoi hän,
että kasvoni näyttivät hänestä paljoa hienommilta ja tasaisemmilta,
jos niitä katseli maasta, kuin jos otin hänet käteeni ja hän joutui
silmäilemään niitä läheltä. Hän tunnusti, että viimeksimainitussa
tapauksessa näky oli kerrassaan järkyttävä. Hän sanoi havaitsevansa
ihossani suuria kuoppia, sanoi, että parransänkeni oli kymmenen
kertaa karkeampaa kuin villisian harjakset ja että hipiässäni nähtiin
erinäisiä aivan epämiellyttäviä värivivahduksia. Minun täytyy
kuitenkin saada huomauttaa, että olen yhtä hyvänäköinen kuin useimmat
sukupuoleni ja kansakuntani jäsenet ja vain hyvin vähän päivettynyt
kaikista retkistäni huolimatta. Puhuessaan Keisarin hovin naisista hän
toisaalta tapasi sanoa, että eräällä oli pisamaiset kasvot, toisella
liian leveä suu, kolmannella liian iso nenä, joista seikoista minulla
ei ollut aavistustakaan. Tunnustan, että tämä harkinto on jokseenkin
itsestäänselvä, mutta en kumminkaan ole tahtonut sitä sivuuttaa,
jottei lukija luulisi näitä, jättiläisolentoja muotopuoliksi; minun
näet täytyy oikeuden nimessä tunnustaa, että he ovat kaunista rotua.
Erikoisesti näyttivät isäntäni kasvot, vaikka hän olikin vain
maanviljelijä, sangen hyväsuhteisilta, kun katselin häntä alhaalta päin
kuudenkymmenen jalan etäisyydestä.

Aterian päätyttyä isäntä lähti työmiestensä luo, ja minä voin
hänen äänestään ja eleistään havaita, että hän käski vaimonsa pitää
minusta, hyvää huolta. Olin kovin väsynyt ja unelias, ja emäntäni, sen
huomattuaan, sijoitti minut omaan sänkyynsä levittäen peitteekseni
puhtaan valkoisen nenäliinan, joka oli suurempi ja karkeampi kuin
sotalaivan isopurje.

Minä nukuin suunnilleen kaksi tuntia ja uneksin, olevani kotona vaimoni
ja lasteni luona. Siitä mieleni kääntyi sitäkin surullisemmaksi, kun
herättyäni näin olevani yksin valtavan suuressa, kahden-kolmensadan
jalan levyisessä ja kolmattasataa jalkaa korkeassa huoneessa,
makaamassa sängyssä, joka oli kaksikymmentä kyynärää leveä. Emäntä oli
lähtenyt toimittelemaan askareitansa ja oli sulkenut minut huoneeseen.
Vuode oli kahdeksan kyynärän korkeudella permannosta lukien.
Luonnolliset tarpeet vaativat minua pyrkimään alas. En uskaltanut
huutaa ja jos olisinkin huutanut, ei se olisi mitään hyödyttänyt,
koska heikko ääneni ei olisi kantanut makuusuojasta keittiöön, missä
perhe oleskeli. Näiden olosuhteiden vallitessa kiipesi kaksi rottaa
vuoteen uutimia ylös ja juoksenteli nuuskien ympäri vuodetta.
Toinen niistä tuli melkein kasvoilleni, minä kavahdin kauhistuneena
jaloilleni ja paljastin säiläni puolustautuakseni. Inhoittavat elukat
uskalsivat käydä kimppuuni kahdelta puolelta, ja toinen niistä tarttui
käpälällään kaulukseeni; mutta minun onnistui viiltää auki sen maha,
ennenkuin se ehti tehdä minulle mitään. Se kaatui kuolleena eteeni,
ja toinen, nähdessään kumppaninsa kohtalon, lähti pakoon, saaden
kuitenkin selkäänsä kelpo haavan, jonka leikkasin sen paetessa, niin
että siitä tiukkui veri. Tämän urotyön tehtyäni käyskelin hitaasti
vuoteessa edestakaisin hengähtääkseni ja toipuakseni. Nämä eläimet
olivat ison kahlekoiran kokoisia, mutta verrattomasti vikkelämpiä ja
vihaisempia, ja olisivat aivan varmaan repineet minut kappaleiksi ja
syöneet suuhunsa, jos olisin riisunut vyöni, ennenkuin menin levolle.
Minä mittasin kuolleen rotan hännän ja havaitsin, että puuttui tuuma
kahdesta kyynärästä. Mieltäetovalta tuntui hinata rotanraato alas
vuoteesta, jossa se yhä makasi verta vuotaen. Minä huomasin sen vielä
hiukan elävän; mutta voimakas isku sen niskaan teki siitä lopun.

Pian sen jälkeen tuli huoneeseen emäntä, näki minut yltä päältä
verissäni, juoksi luo ja otti minut käteensä. Minä osoitin kuollutta
rottaa, hymyilin ja ilmaisin toisillakin tavoilla, etten ollut
vioittunut. Hän oli erittäin iloinen ja kutsui palvelustytön, joka
tarttui pihdeillä kuolleeseen rottaan ja heitti sen ulos ikkunasta.
Sitten hän asetti minut pöydälle, missä seisoen näytin hänelle veristä
säilääni, jonka pyyhin nuttuni liepeeseen ja pistin tuppeen. Minulla
oli ankara tarve toimittaa eräitä asioita, joita ei kukaan muu
voinut toimittaa minun edestäni, ja sen vuoksi koin saada emäntäni
ymmärtämään, että halusin päästä alas permannolle. Kun hän oli
täyttänyt pyyntöni, ei häveliäisyyteni sallinut minun tehdä muuta
kuin viitata oveen ja kumartaa useaan kertaan. Ajatustaan ankarasti
jännitettyään kelpo nainen vihdoin ymmärsi, mikä oli kysymyksessä, otti
minut jälleen käteensä, vei puutarhaan ja laski minut maahan. Sitten
siirryin suunnilleen kahdensadan kyynärän päähän, viittilöin hänelle,
ettei hän seuraisi minua, piilouduin parin hierakanlehden taakse ja
toimitin siellä luonnolliset tarpeeni.

Toivon suopean lukijan suovan anteeksi, että olen viivähtänyt näissä
ja muissa samanlaisissa yksityiskohdissa, jotka, näyttivätpä kuinka
mitättömiltä tahansa alhaisista ja halpamaisista sieluista, sittenkin
varmaan ovat eduksi ajattelijalle avartamalla hänen ajatuksiaan ja
mielikuvitustansa ja soveltumalla käytettäviksi sekä julkista että
yksityistä elämää hyödyttämään, mikä onkin ollut ainoa tarkoitukseni
julkaistessani tämän ja muut kertomukset retkistäni. Minä olen
niissä ahkeroinut ennen kaikkea totuuden esittämistä yrittämättä
ollenkaan komeilla oppineisuudella tai korealla tyylillä. Tämän
matkani koko näkymö vaikutti mieleeni niin voimakkaasti ja juurtui
niin syvästi muistiini, etten sitä paperiin merkitessäni sivuuttanut
yhtäkään huomattavaa seikkaa, joskin yksityiskohtaisesti esitystäni
tarkastettuani pyyhin pois eräitä vähemmän merkittäviä seikkoja, koska
pelkäsin pitkäpiimäisyyden ja vähäpätöisyyden moitetta, joka usein
kohdistetaan matkakertomusten sepittäjiin, eikä kenties aivan syyttä.



TOINEN LUKU

Maamiehen tytärtä kuvaillaan. Tekijä kuljetetaan markkinapaikalle ja
sieltä pääkaupunkiin. Hänen matkansa yksityisseikkoja.


Emännälläni oli yhdeksän vuoden ikäinen tytär, ikäisekseen erittäin
kehittynyt, taitava neulan käsittelijä ja nukkensa pukija. Hänen
äitinsä ja hän keksivät järjestää nuken kätkyen yösijakseni. Kätkyt
sijoitettiin pieneen lipastonlaatikkoon ja se vuorostaan riippuvalle
hyllylle, koska pelättiin rottia. Se oli makuusijanani koko sen
ajan, jonka vietin tämän väen luona, joskin se vähitellen muovattiin
mukavammaksi, kun aloin oppia heidän kieltänsä ja osasin ilmaista
toivomuksiani. Tämä nuori tyttö oli niin kätevä, että kun olin kerran
tai pari kertaa riisunut vaatteeni hänen nähtensä, hän jo kykeni
pukemaan ja riisumaan minut, joskaan en koskaan häntä vaivannut,
kun hän salli minun itse suorittaa ne tehtävät. Hän ompeli minulle
seitsemän paitaa ja vähän muitakin liinavaatteita niin hienosta
palttinasta kuin suinkin löysi, mutta ne olivat sittenkin säkkikangasta
karheammat. Hän pesi ne aina omin käsin. Hän se perehdytti minua
maan kieleenkin; minä osoitin jotakin esinettä, ja hän mainitsi sen
nimen omalla kielellään, niin että muutaman päivän kuluttua osasin
pyytää, mitä milloinkin halusin. Hän oli erittäin hyvänluontoinen
eikä neljääkymmentä jalkaa pitempi, koska näet oli vähävartinen
ikäisekseen. Hän antoi minulle nimen _Grildrig_, jota sitten alkoi
käyttää koko perhe ja myöhemmin koko valtakunta. Sana merkitsee
samaa kuin latinan kielen _nanunculus_, italian _homunceletino_ ja
englannin _mannikin_. Tätä tyttöä saan ennen muita kiittää siitä,
että säilyin hengissä tässä maassa; minä mainitsin häntä nimellä
_Glumdalclitch_ eli pikku hoitajattareni ja tekisin itseni vikapääksi
suureen kiittämättömyyteen, ellen tässä kunnioittaen mainitsisi hänen
huolenpitoaan ja kiintymystään. Toivon hartaasti, että kykenisin asian
hänelle korvaamaan hänen ansionsa mukaan sen sijaan, että olen ollut,
kuten liiankin pätevien syiden nojalla pelkään, hänen epäsuosioon
joutumisensa viaton, mutta onneton väline.

Lähiseuduilla alkoi nyt tulla tunnetuksi ja keskustelunalaiseksi
asiaksi, että isäntäni oli löytänyt pellostaan merkillisen, suunnilleen
_splacknuckin_ kokoisen eläimen, joka oli kaikin puolin ihmisen
näköinen ja jäljitteli kaikkia inhimillisiä toimia, näytti puhuvan
omaa pikku kieltänsä, oli jo oppinut useita sanoja heidän kielestään,
kulki pää pystyssä kahdella jalalla, oli kesy ja kiltti, tuli, kun
kutsuttiin, teki kaikki, mitä käskettiin, oli erittäin hienojäseninen
ja hipiältään koreampi kuin ylhäisen henkilön kolmivuotias tytär.
Eräs toinen maanviljelijä, joka asui aivan lähellä ja oli isäntäni
hyvä ystävä, tuli talossa käymään saadakseen selville, mitä perää
näissä puheissa oli. Minut otettiin heti esiin ja asetettiin pöydälle,
missä kävelin niinkuin käskettiin, paljastin miekkani, pistin sen
jälleen tuppeen, kumarsin isäntäni vieraalle, kysyin hänen omalla
kielellään, kuinka hän jakseli ja lausuin hänet tervetulleeksi aivan
niinkuin pikku hoitajattareni oli minulle opettanut. Mies, joka oli
jo iällinen ja heikkonäköinen, asetti lasit nenälleen nähdäkseen
minut paremmin, ja minä en voinut olla helakasti nauramatta, sillä
hänen silmänsä olivat kuin täysikuu, joka paistaa huoneeseen
pari-ikkunoista. Talon väki huomasi rattoisuuteni aiheen ja yhtyi
nauruuni, mutta äijä oli kyllin tuhma suuttuakseen ja loukkaantuakseen.
Hän oli pahan saiturin maineessa ja osoitti onnettomuudekseni sen
ansaitsevansa antamalla isännälleni sen kirotun neuvon, että hänen
piti näytellä minua nähtävyytenä markkinoilla lähimmässä kaupungissa,
joka oli puolen tunnin ratsastusmatkan eli kahdenkolmatta peninkulman
päässä kartanostamme. Minä arvasin jotakin tuhoisaa olevan tekeillä
havaitessani isäntäni ja hänen ystävänsä kauan kuiskuttelevan
toisilleen, toisinaan minuun viitaten, ja peloissani kuvittelin
kuulevani ja ymmärtäväni joitakin heidän sanojansa. Seuraavana aamuna
Glumdalclitch, pikku hoitajattareni, kertoi minulle koko jutun,
jonka oli viekkaasti houkutellut tietoonsa äidiltään. Tyttö raiska
painoi minut povelleen ja alkoi itkeä surusta ja häpeästä. Hän
pelkäsi karkean ja töykeän rahvaan tekevän minulle jotakin pahaa,
litistävän minut kuoliaaksi tai murtavan jäseniäni ottaessaan minut
käteensä. Hän oli myös huomannut, kuinka häveliäs luonnostani olin,
kuinka arka kunniastani ja kuinka häpeällisenä pitäisin, jos minua
näytettäisiin rahasta kaikkein kehnoimmalle rahvaalle. Hän kertoi
isän ja äidin luvanneen Grildrigin hänelle, mutta havaitsi heidän nyt
aikovan menetellä aivan samoin kuin edellisenä vuonna, kun olivat
olleet lahjoittavinaan hänelle karitsan, mutta olivat myyneet sen
teurastajalle heti, kun se oli riittävästi lihonut. Minä puolestani
voin varmasti vakuuttaa olleeni pikku hoitajatartani levollisempi.
Toivoin alinomaa ja aivan varmasti pääseväni vielä vapaaksi, ja
mitä tuli siihen häpeälliseen seikkaan, että jouduin kummana
kuljetettavaksi, oli huomattava, että pidin itseäni täydellisenä
muukalaisena tässä maassa ja ettei sellaista onnettomuutta milloinkaan
voitaisi lukea viakseni, vaikka palaisin Englantiinkin, sillä olisihan
itsensä Ison-Britannian kuninkaan täytynyt minun sijassani kokea sama
nöyryytys.

Isäntäni noudatti tuttavansa neuvoa ja kuljetti minut seuraavana
markkinapäivänä laatikossa läheiseen kaupunkiin. Hänen pieni
tyttärensä, minun hoitajattareni, sai lähteä mukaan, takasatulassa
istuen. Laatikko oli joka puolelta suljettu, siinä oli pieni ovi, josta
pääsin kulkemaan sisään ja ulos ja sitäpaitsi muutamia näverinreikiä
ilmanvaihdon edistämiseksi. Tyttö oli minusta huolta pitäen sijoittanut
sinne nukkensa pieluksen, jotta voin olla pitkälläni. Kaikesta
huolimatta jouduin kokemaan kamalaa tärinää ja pahoja kolahduksia
tämän matkan aikana, vaikka se kestikin vain puoli tuntia. Hevonen
näet astui suunnilleen neljäkymmentä jalkaa joka askelella ja poukotti
niin, että jouduin samanlaiseen liikkeeseen kuin laivan kallistellessa
ankarassa myrskyssä, se vain erona, että nouseminen ja laskeminen
tapahtui paljoa nopeammassa tahdissa. Matkamme oli hiukan pitempi kuin
Lontoosta St. Albansiin. Isäntäni asettui asumaan majataloon, jossa hän
yleensäkin markkinamatkoillaan asusti. Neuvoteltuaan sitten vähän aikaa
ravintolanisännän kanssa ja ryhdyttyään asian vaatimiin valmistaviin
toimenpiteisiin hän palkkasi _grulirudin_ eli huutajan ilmoittamaan
kaupungilla, että Viheriän Kotkan majatalossa oli nähtävänä
merkillinen, ei edes _splacknuckin_ (erään siinä maassa elävän erittäin
hienomuotoisen, suunnilleen kuuden jalan pituisen eläimen) kokoinen
olento, joka kaikin puolin muistutti ihmistä, osasi lausua erinäisiä
sanoja ja tehdä satoja huvittavia temppuja.

Minut asetettiin pöydälle majatalon suurimpaan huoneeseen, joka
saattoi olla lähes kolmesataa jalkaa neliöön. Pikku hoitajattareni
seisoi matalalla jakkaralla pöydän vieressä pitämässä minusta huolta
ja sanomassa, mitä piti kulloinkin tehdä. Tungoksen välttämiseksi
päästi isäntäni vain kolmekymmentä henkeä kerrallaan minua näkemään.
Minä liikuin pöydänkannella tytön ohjeiden mukaan; hän esitti minulle
kysymyksiä, joihin tiesi minun kielentaitoni nojalla kykenevän
vastaamaan, ja minä lausuin vastaukseni niin äänekkäästi kuin voin.
Minä käännyin useat kerrat katsomon puoleen, tervehdin kunnioittavasti,
lausuin kaikki tervetulleiksi ja käytin muitakin oppimiani sananparsia.
Minä otin nesteellä täytetyn sormustimen, jonka Glumdalclitch antoi
minulle pikariksi, ja join heidän terveydekseen. Minä paljastin säiläni
ja heilutin sitä englantilaisten miekkailijain tavalla. Hoitajattareni
ojensi minulle oljen kappaleen, jota käyttelin peitsenä; olin näet
oppinut sen taidon nuoruudessani. Minua näytettiin sinä päivänä
kahdelletoista katselijakunnalle, ja minun täytyi joka kerta suorittaa
samat hullutukset, kunnes olin uupumuksesta ja harmista puolikuollut.
Ne, jotka olivat minut nähneet, kertoivat toisille niin ihmeellisiä
asioita, että markkinaväki oli vähältä rikkoa ovet päästäkseen minua
katselemaan. Omaa etuansa silmällä pitäen isäntäni ei sallinut minuun
koskea kenenkään muun kuin hoitajattareni, ja vaaran välttämiseksi
oli rahit sijoitettu pöydän ympärille sellaisen matkan päähän, ettei
kukaan ylettynyt minua tavoittamaan. Eräs kelvoton koulupoika sentään
tähtäsi minua pähkinällä päähän ja vähältä piti, ettei osunutkin.
Heitto oli muuten niin voimallinen, että aivokoppani olisi varmaan
murskautunut, kun pähkinä oli melkein kurpitsan kokoinen. Minä sain
kumminkin tyydytyksekseni nähdä, kuinka nuorta vintiötä piestiin ja
hänet ajettiin pois huoneesta.

Isäntäni antoi julkisesti tiedoittaa, että minua näytettäisiin jälleen
seuraavana markkinapäivänä, ja valmisti minulle sillävälin mukavammat
kulkuneuvot. Siihen olikin täysi syy, sillä minä olin ensimmäisestä
matkastani ja kahdeksan tuntia kestäneestä katsojien huvittamisesta
niin uupunut, että tuskin jaksoin pysyä jaloillani tai mitään sanoa.
Kului ainakin kolme päivää, ennenkuin tulin jälleen voimiini, ja jotten
saisi olla rauhassa kotonakaan, saapui maineeni levitessä herrasväkeä
sadan penikulman kehästä minua katsomaan isäntäni taloon. Niin saapui
päivittäin vähintään kolmekymmentä henkeä vaimoineen ja lapsineen (maa
näet on erittäin väkirikas), ja isäntäni vaati aina maksun täydeltä
huoneelta näyttäessään minua kotonaan, vaikkapa vain yhdelle ainoalle
perhekunnalle. Minulla oli niinmuodoin viikon mittaan vain vähän levon
tilaisuutta (lukuunottamatta keskiviikkoa, heidän sabattiansa), vaikka
minua ei kuljetettukaan kaupunkiin.

Isäntäni havaitsi, millainen tulolähde minusta voi koitua, ja päätti
viedä minut valtakunnan huomattavimpiin kaupunkeihin. Hän varusti
mukaansa kaikki pitkällä matkalla tarvittavat tavarat, järjesti
kotoiset asiat, sanoi hyvästi vaimolleen, ja niin me lähdimme elokuun
17 p:nä 1703, suunnilleen kahden kuukauden kuluttua saapumisestani,
matkalle pääkaupunkiin, joka sijatsi noin kolmentuhannen peninkulman
päässä talostamme. Isäntäni otti jälleen tyttärensä Glumdalclitchin
takasatulaan. Glumdalclitch piteli sylissään vyötäisille kiinnitettyä
laatikkoa, jossa olin minä. Tyttö oli verhonnut asumukseni kaikkein
hienoimmalla saatavissa olevalla veralla, oli patjoittanut sen hyvin,
sijoittanut siihen nukensängyn, varustanut minut liinavaatteilla ja
muilla tarpeilla, sanalla sanoen tehnyt oloni niin mukavaksi kuin
suinkin. Mukanamme ei ollut ketään muuta kuin eräs talon renkipoika,
joka ratsasti jäljessämme tuoden matkatavaroita.

Isäntäni aikomuksena oli näyttää minua kaikissa kaupungeissa matkan
varrella ja poiketa tieltä viidenkymmenen ja sadankin peninkulman
päähän kyliin tai herraskartanoihin, joissa voi toivoa olevan ansion
mahdollisuutta. Me suoritimme helppoja päivämatkoja, korkeintaan
sataneljäkymmentä tai satakuusikymmentä peninkulmaa päivässä, sillä
Glumdalclitch, joka tahtoi minua säästää, sanoi väsyvänsä hevosen
hölkästä. Omasta pyynnöstäni hän otti minut monet kerrat laatikosta
antaakseen minun hengittää raitista ilmaa ja näyttääkseen minulle
maisemia, mutta piti minua aina nuoraan sidottuna. Me kuljimme
viiden tai kuuden virran poikki, jotka olivat monin verroin Niiliä
tai Gangesta leveämmät ja syvemmät, ja tuskinpa oli ollenkaan niin
pientä puropahasta kuin Thames London-Bridgen kohdalla. Matkamme kesti
kymmenen viikkoa, ja minua näytettiin kahdeksassatoista suuressa
kaupungissa, monista kyläkunnista ja yksityisistä kartanoista
puhumattakaan.

Lokakuun 26 p:nä me saavuimme pääkaupunkiin, jota heidän kielellään
mainittiin nimellä _Lorbrulgrud_ eli Maailman Ylpeys. Isäntäni
asettui asumaan kaupungin valtakadun varrelle, lähelle kuninkaan
palatsia, ja julkaisi niinkuin ainakin ilmoituksia, joissa tarkoin
kuvailtiin henkilöäni ja taitojani. Hän vuokrasi suuren, kolmen- tai
neljänsadan jalan laajuisen salin, hankki pöydän, jonka läpimitta oli
kuusikymmentä jalkaa, ja sijoitti sen kanteen, kolme jalkaa reunasta,
kolmen jalan korkuisen suojakaiteen, jottei tarvinnut pelätä minun
putoavan. Minua näytettiin kymmenen kertaa päivässä ihmisten ihmeeksi
ja ihastukseksi. Minä osasin nyt säällisen hyvin puhua heidän kieltänsä
ja ymmärsin täydellisesti jokaisen minulle lausutun sanan. Sitäpaitsi
olin oppinut heidän aakkosensa ja kykenin jotenkuten saamaan selkoa
joistakin lauseista; Glumdalclitch näet oli ollut opettajanani kotona
ja lepohetkinä matkalla. Hänellä oli taskussa pieni kirja, ei paljon
suurempi kuin Sansonin Kartasto. Se oli tavallinen nuorten tyttöjen
oppikirja, jossa lyhyesti selostettiin heidän uskontoansa; siitä hän
opetti minulle aakkoset ja selitti sanoja.



KOLMAS LUKU

Tekijä haetaan hoviin. Kuningatar ostaa hänet hänen isännältään
maanviljelijältä ja lahjoittaa hänet Kuninkaalle. Hän väittelee Hänen
Majesteettinsa hovissa olevien suurten oppineiden kanssa. Tekijälle
järjestetään hoviin huoneisto. Hän on Kuningattaren suuressa suosiossa.
Hän esiintyy kotimaansa kunnian puolustajana. Hänen ja Kuningattaren
kääpiön välillä vallitsee eripuraisuus.


Lukuisat ponnistukset, joita minun täytyi joka päivä suorittaa,
riuduttivat muutamassa viikossa melkoisesti terveyttäni; mutta mitä
enemmän isäntäni minusta hyötyi, sitä ahnaammaksi hän tuli. Minä olin
tyyten menettänyt ruokahaluni, ja minusta oli jäljellä tuskin muuta
kuin luut ja nahka. Isäntä huomasi sen, otaksui minun kohta kuolevan ja
päätti saada minusta niin hyvän hinnan kuin suinkin mahdollista. Hänen
asiaa harkitessaan ja päätellessään tuli hovista eräs _slardral_ eli
marsalkka, joka käski isäntäni heti kuljettaa minut sinne Kuningatarta
ja hänen hovinaisiaan huvittamaan. Muutamat viimeksimainituista olivat
jo käyneet minua katsomassa ja olivat kertoneet ihmeitä kauneudestani,
käytöksestäni ja hyvästä älystäni. Esiintymiseni ilahdutti
erinomaisesti Hänen Majesteettiansa ja hänen seuruettaan. Minä lankesin
polvilleni ja pyysin saada kunnian suudella hänen keisarillista
jalkaansa, mutta tämä armollinen ruhtinatar ojensi minulle
pikkusormensa (minut oli nostettu pöydälle), johon tartuin molemmin
käsin vieden sen nipukan syvimmän kunnioituksen ilmein huulilleni. Hän
esitti minulle muutamia syntymämaatani ja retkiäni koskevia yleisiä
kysymyksiä, joihin vastasin niin lyhyesti ja ytimekkäästi kuin suinkin
osasin. Hän kysyi minulta, tekisikö mieleni elää hovissa. Minä kumarsin
niin syvään, että hiukseni hipoivat pöydänkantta, ja vastasin nöyrästi
olevani isäntäni orja, joka kuitenkin, jos saisi vapaasti kohtalonsa
määrätä, olisi ylpeä saadessaan omistaa elämänsä Hänen Majesteettinsa
palvelukseen. Sitten hän tiedusteli isännältäni, halusiko hän myydä
minut hyvästä hinnasta. Isäntä, joka otaksui, etten eläisi enää
kuukauttakaan, suostui mielellään minusta luopumaan ja pyysi hinnaksi
tuhat kultakolikkoa, mikä heti määrättiin hänelle maksettavaksi.
Jokainen kappale oli suunnilleen sadan moidorin paksuinen, mutta kun
ottaa huomioon kaikkien tämän maan ja Euroopan asiain välisen suhteen,
ei tämä summa sittenkään, huolimatta kullan korkeasta arvosta heidän
keskuudessaan, liene vastannut täyttä tuhatta Englannin guineaa. Sitten
sanoin Kuningattarelle, että koska nyt olin Hänen Majesteettinsa
kaikkein nöyrin alamainen ja palvelija, minun täytyi anoa sellaista
armonosoitusta, että Glumdalclitch, joka oli aina hoitanut minua
erinomaisen huolellisesti ja hellästi ja oli asiaan hyvin perehtynyt,
pääsisi hänen palvelukseensa ja toimisi edelleenkin hoitajanani
ja opettajanani. Hänen Majesteettinsa suostui anomukseeni ja sai
isännän helposti myöntymään; mies oli varsin tyytyväinen tietäessään
tyttärensä koroitetuksi hovinaisen arvoon, ja tyttö raiska itse ei
kyennyt salaamaan iloansa. Entinen isäntäni poistui sanottuaan minulle
jäähyväiset ja huomautettuaan jättävänsä minut hyvään palveluspaikkaan.
Minä en vastannut siihen sanaakaan, kumarsinhan vain kevyesti.

Kuningatar havaitsi kylmäkiskoisen käyttäytymisen! ja kysyi miehen
mentyä, mistä se johtui. Minä uskalsin sanoa Hänen Majesteetilleen,
etten ollut entiselle isännälleni kiitollisuudenvelassa mistään muusta
kuin siitä, ettei hän ollut murskannut sattumalta pellostaan löytämänsä
viattoman olentoraukan aivoja ja että tämä kiitollisuudenvelka oli
runsaasti korvattu sillä ansiolla, jonka hän oli saanut näyttäessään
minua puolessa valtakunnassa, ja sillä hinnalla, jonka hän oli saanut
nyt minut myydessään. Huomautin vielä viettämäni elämän olleen niin
vaivalloista, että siihen olisi voinut menehtyä kymmenin verroin
minua voimakkaampi olento, että terveyteni oli kovin riutunut, kun
oli täytynyt pitkin päivää rääkätä itseäni huvittamalla rahvasta
ja että Hänen Majesteettinsa kukaties ei olisi saanut minua niin
huokeasta hinnasta, ellei isäntäni olisi otaksunut henkeni olevan
menoteillään. Koska nyt kumminkaan en enää ollenkaan pelännyt joutuvani
huonon kohtelun alaiseksi, kun suojelijanani oli niin korkea ja hyvä
Ruhtinatar, Luonnon Kaunistus, Maailman Hempi, Alamaisten Ihastus ja
Luomakunnan Phoiniks, toivoin entisen isäntäni pelon osoittautuvan
aiheettomaksi, varsinkin kun jo nyt tunsin elonhenkieni virkistyvän
hänen kaikkeinkorkeimman läsnäolonsa vaikutuksesta.

Tämä oli pääasiallisena sisältönä puheessani, jonka esitin sangen
virheellisesti ja epäröiden; sen jälkiosa oli täysin muovattu tämän
kansan erikoiseen tyyliin, jonka erinäisiä lauseparsia olin oppinut
Glumdalclitchiltä hänen kuljettaessaan minua hoviin.

Kuningatar antoi jalosti anteeksi puheeni puutteellisuudet, mutta
ihmetteli samalla, että niin pienessä elukassa oli niin paljon älyä
ja hyvää ymmärrystä. Hän otti minut omaan käteensä ja kantoi minut
Kuninkaan luo, joka oli vetäytynyt omaan työhuoneeseensa. Hänen
Majesteettinsa, erittäin yksivakainen ja karmeailmeinen ruhtinas, ei
tullut ensi silmäyksellä kiinnittäneeksi erikoista huomiota hahmooni ja
kysyi Kuningattarelta kylmäkiskoisesti, oliko jo kulunut pitkäkin aika
siitä, kun hän oli _splacknuckiin_ mielistynyt. Sellaisena olentona hän
näytti pitävän minua, joka makasin ryntäitteni varassa Kuningattaren
oikealla kämmenellä. Mutta tämä ruhtinatar, joka oli harvinaisen
älykäs ja leikkisä, asetti minut varovasti kirjoituspöydälle seisomaan
ja kehoitti minua kertomaan Hänen Majesteetilleen kohtaloistani.
Minä tottelin, kerroin vaiheeni muutamin sanoin, ja Glumdalclitch,
joka odotti Kuninkaan työhuoneen ovella aivan levotonna, kun minä en
ollut näkyvissä, vakuutti todeksi kaikki, mitä oli tapahtunut minun
saavuttuani hänen isänsä kartanoon.

Kuningas oli yhtä oppinut henkilö kuin kuka hyvänsä hänen
valtakunnassaan ja oli saanut perusteellisen filosofisen ja
varsinkin matemaattisen koulutuksen, mutta kunnollisesti minun
hahmoni havaittuaan ja nähdessään minun kävelevän kahdella jalalla
hän sittenkin, ennenkuin suutani avasin ja puhuin, luuli minua
jonkinlaiseksi mekaaniseksi laitteeksi (niillä aloilla näet tämän
maan asujaimet ovat ehtineet varsin pitkälle), jonka oli sommitellut
jokin nokkela taitoniekka. Mutta kuullessaan sitten ääneni ja
huomatessaan puheeni säännölliseksi ja järkeväksi hän ei voinut salata
hämmästystään. Hän ei suinkaan tyytynyt kertomukseeni, mikäli se
koski saapumistani hänen valtakuntaansa, vaan otaksui sen tarinaksi,
josta olivat keskenään sopineet Glumdalclitch ja hänen isänsä
opetettuaan minulle joitakin lauseita, jotta saivat minut myydyksi
parempaan hintaan. Niin ajatellen Hänen Majesteettinsa esitti minulle
erinäisiä kysymyksiä saaden niihin kuitenkin aina järkevät vastaukset,
joiden ainoana puutoksena oli vieras ääntämistapa ja vaillinainen
kielentuntemus sekä eräät talonpojan kartanossa oppimani kansanomaiset
käänteet, jotka eivät soveltuneet hovin hienostuneeseen tyyliin.

Hänen Majesteettinsa kutsutti luokseen kolme korkeastioppinutta
henkilöä, jotka olivat sen maan tavan mukaan viikkovuorollaan
hovissa. Nämä herrat tutkivat hetken aikaa erittäin tarkoin
olemustani ja johtuivat tutkimuksensa nojalla erilaisiin minua
koskeviin mielipiteisiin. Kaikki olivat samaa mieltä siitä, etten
ollut voinut syntyä normaalisten luonnonlakien mukaisesti, koska en
ollut varustettu hengissäsäilymisen edellyttämillä kyvyillä, joko
erinomaisella liikkumisnopeudella tai taidolla kiipeillä puissa tai
kaivaa reikiä maahan. He tutkivat hampaitani ja johtuivat tarkkojen
huomioiden perustuksella siihen päätelmään, että olin lihansyöjä;
mutta kun useimmat nelijalkaiset olivat minua voimakkaammat ja
peltohiiret ja muut minua paljon vikkelämmät, eivät he voineet
käsittää, miten kykenin itseäni elättämään, ellen käyttänyt
ravinnokseni etanoita ja hyönteisiä, minkä he taas kokivat lukuisien
oppineiden perusteiden nojalla todistaa mahdottomaksi. Eräs näistä
tietoniekoista näytti pitävän minua alkiona tai keskeisenä, mutta tämän
mielipiteen hylkäsivät molemmat toiset, jotka havaitsivat jäseneni
hyvin muotoutuneiksi ja täydellisiksi ja päättelivät minun eläneen
useita vuosia, koska selvästi näkivät suurennuslasia käyttäessään
poskissani parransänkeä. He eivät voineet suostua pitämään minua
kääpiönä, sillä pienuuteni oli kaiken vertailun ulkopuolella;
kuninkaan suosikkikääpiö, pienin koko valtakunnassa milloinkaan
nähdyistä, oli sekin lähes kolmenkymmenen jalan pituinen. Kauan
kiisteltyään he vihdoin yksimielisesti päättivät, että olin vain
_relplum scalcath_, joka sananmukaisesti kääntäen merkitsee _lusus
naturae_ eli luonnon oikku. Tämä selitys sointuu täydellisesti Euroopan
uudenaikaiseen filosofiaan, koska sen edustajat, halveksien vanhaa
_salattujen syiden_ perustuksella tapahtuvaa selittelyä, jonka avulla
Aristoteleen seuraajat turhaan kokivat peittää tietämättömyyttään, ovat
keksineet juuri saman kaikkiin vaikeuksiin sovellettavan ihmeellisen
ratkaisukeinon, inhimillisen tietämyksen sanomattomaksi hyödyksi.

Tämän loppulausunnon jälkeen minä pyysin saada sanoa pari sanaa.
Minä käännyin Kuninkaan puoleen ja vakuutin Hänen Majesteetilleen
tulevani maasta, jossa eli useita miljoonia ihmisiä, miehiä ja naisia,
jotka kaikki olivat suunnilleen minun kokoisiani, kerroin, että
sikäläiset eläimet, puut ja rakennukset olivat suhteellisesti samaa
kokoa ja että minä niinmuodoin kykenin siellä puolustautumaan ja
elättämään itseäni yhtä hyvin kuin kuka tahansa Hänen Majesteettinsa
alamainen täällä. Tämä oli mielestäni riittävä vastaus oppineiden
herrojen väitteisiin. Siihen he huomauttivat vain ylenkatseellisesti
hymähtäen, että peltomies oli opettanut minut hyvin latelemaan
läksyäni. Kuningas, joka oli paljoa ymmärtäväisempi, lähetti
oppineet miehensä pois ja käski kutsua maamiehen, joka onneksi ei
ollut vielä kaupungista lähtenyt. Tutkittuaan häntä ensin yksin
ja sitten vastakkaiskuulustelussa minun ja tytön kanssa Hänen
Majesteettinsa alkoi ajatella, että kertomamme saattoi olla totta.
Hän toivoi Kuningattaren pitävän huolta siitä, että minua hoidettiin
erikoisen hyvin, ja oli sitä mieltä, että Glumdalclitchin tuli
edelleenkin minua hoivata; hän näet oli havainnut meidän erinomaisesti
kiintyneen toisiimme. Glumdalclitchille järjestettiin hoviin oma
asumus; hänellä oli eräänlainen kotiopettajatar, jonka asiana oli
ohjata hänen kasvatustaan, kamarineiti pukijanaan ja kaksi muuta
palvelijaa halvempia töitä varten, mutta minun hoitaminen oli
yksinomaan hänen toimenaan. Kuningatar käski oman koruveistäjänsä
valmistaa laatikon, joka kelpaisi makuusuojakseni, Glumdalclitchin
ja minun hyväksymän mallin mukaan. Tämä mies oli erinomaisen kätevä
taiteilija ja valmisti ohjeitani noudattaen kolmen viikon kuluessa
puisen suojan, joka oli kuusitoista jalkaa läpimitaten ja kaksitoista
jalkaa korkea, ja siihen työntöikkunat, oven ja kaksi kylkeissuojaa
niinkuin parhaaseen lontoolaiseen makuukamariin. Kattolevy aukeni
ja sulkeutui kahden saranan varassa, niin että voitiin nostaa
sisään Hänen Majesteettinsa verhoilijan viimeistelemä sänky, jonka
Glumdalclitch otti joka päivä ulos tuuleentumaan. Hän järjesti sen
omin käsin, sijoitti sen illalla makuuhuoneeseen ja sulki katon. Eräs
näppärä taitoniekka, joka oli kuuluisa pienistä erikoisuuksista, otti
valmistaakseen minulle pari selkä- ja käsinojilla varustettua tuolia
norsunluun kaltaisesta aineesta, kaksi pöytää ja lipaston, johon
voin sijoittaa tavarani. Huoneeni seinät, lattia ja katto olivat
patjoitetut, jottei tapahtuisi mitään onnettomuutta, jos kuljettajani
sattuisivat olemaan huolimattomat, ja jottei tärinä olisi niin tuima
vaunuissa matkatessani. Minä pyysin oveeni lukkoa sisäänpyrkivien
rottien ja hiirten varalta, ja seppä saikin erinäisten kokeiden
jälkeen valmistetuksi lukon, joka epäilemättä oli pienin niillä main
milloinkaan tehdyistä, sillä olen nähnyt suuremman erään herrasmiehen
talon portilla Englannissa. Minä säilyttelin avainta omassa taskussani,
koska pelkäsin Glumdalclitchin voivan sen kadottaa. Kuningatar käski
valmistaa minulle vaatteet hienoimmasta saatavissa olevasta silkistä,
joka ei ollut paljoa paksumpaa kuin Englannin huopa. Puku, joka rasitti
minua melkoisesti, kunnes siihen totuin, oli maan kuosin mukainen,
osalta persialaista, osalta kiinalaista vaatepartta muistuttava, ja
siinä oli erinomaisen vakaa ja kunniallinen leima.

Kuningatar mielistyi seuraani siinä määrin, ettei voinut nauttia
päivällistä, ellen minä ollut läsnä. Minua varten sijoitettiin pöytä
sille pöydälle, jonka ääressä Hänen Majesteettinsa aterioi, aivan
hänen vasemman kyynäspäänsä luo, ja tuoli istuakseni. Glumdalclitch
seisoi jakkaralla aivan lähellä pöytääni, valmiina minua auttamaan ja
hoivaamaan. Minulla oli täydellinen hopeinen pöytäkalusto, kulhot,
lautaset ja muut kojeet, jotka kuningattaren käyttelemiin verrattuina
eivät olleet paljoa suuremmat kuin eräässä Lontoon lelukaupassa
näkemäni nukenkalustoon kuuluvat esineet. Pikku hoitajattareni
säilytti niitä taskussaan, hopeiseen koteloon suljettuina, ja antoi ne
minulle aina tarvitessani, pitäen itse huolen niiden puhdistamisesta.
Kuningattaren seurassa aterioivat ainoastaan molemmat kuninkaallisen
huoneen prinsessat, joista vanhempi oli kuudentoista ja nuorempi siihen
aikaan kolmentoista vuoden ja kuukauden ikäinen. Hänen Majesteetillaan
oli tapana asettaa lihakappale kulhooni, minä leikkasin siitä itselleni
soveliaan annoksen, ja hän katseli huvikseen minun pienoisateriaani.
Kuningatar (jonka ruokahalu ei suinkaan ollut hyvä) otti yhteen
suupalaan niin paljon kuin kaksitoista Englannin talonpoikaa syö
ateriakseen, ja tämä näky tuntui minusta pitkät ajat varsin etovalta.
Hän rusensi hampaillaan leivosen siipikynkän luineen päivineen, vaikka
se oli kymmenen kertaa suurempi kuin täysikasvuisen kalkkunan, ja pisti
suuhunsa leivänkimpaleita, jotka olivat kahden ryssänlimpun kokoisia.
Hän joi kultamaljasta, härkätynnyrin verran joka siemauksella. Hänen
veitsensä terä oli kahden viikatteen mittainen. Lusikat, kahvelit ja
muut kojeet olivat samaa kokoa. Muistan, kuinka Glumdalclitch kerran
vei minut uteliaisuuteni tyydytykseksi näkemään hovipäivällisiä ja
kuinka yhtaikaa kohoava veitsi- ja kahvelitusina säikähdytti minua
enemmän kuin mikään muu aikaisemmin näkemäni hirmu.

Tapana on, että Kuningas ja Kuningatar sekä kuninkaallisen huoneen
prinssit ja prinsessat joka keskiviikko (tämä päivä, kuten jo
aikaisemmin huomautin, on heidän sabattinsa) nauttivat yhteisen
päivällisen Kuninkaan huoneistossa. Minä olin nyt päässyt Hänen
Majesteettinsa suureen suosioon, ja näiden ateriain ajaksi sijoitettiin
pieni tuolini ja pöytäni hänen vasemmalle puolelleen erään suola-astian
viereen. Ruhtinas keskusteli mielellään kanssani, kyseli minulta
Euroopan tavoista, uskonnosta, laeista, hallitusmuodoista ja
opillisesta sivistyksestä, ja minä tein niistä selkoa parhaan taitoni
mukaan. Hänen käsityskykynsä oli niin selvä ja hänen arvostelunsa
niin osuva, että hän esitti kaikkien tiedonantojeni perustuksella
erittäin viisaita harkintoja ja huomioita. Tunnustan kumminkin,
että kun olin hiukan liian runsassanainen kuvaillessani rakasta
syntymämaatani, kauppaamme ja sotiamme merellä ja maalla, uskonnollista
eripuraisuuttamme ja valtiollisia puoluekiistojamme, niin kasvatuksen
häneen istuttamat ennakkoluulot ilmenivät hänessä siinä määrin
vallitsevina, että hänen täytyi ottaa minut oikeaan käteensä, silittää
minua hellävaroen toisella ja herttaisesti naurettuaan kysyä minulta,
kuuluinko whig- vaiko torypuolueeseen. Sitten hän kääntyi ensimmäisen
ministerinsä puoleen, joka seisoi hänen takanaan, kädessä suunnilleen
englantilaisen linjalaivan isonmaston kokoinen valkoinen sauva, ja
huomautti, kuinka ylen mitätöntä kaikki inhimillinen suuruus on, koska
sitä voivat matkia minunlaiseni pienet maan matoset. Siitä huolimatta,
jatkoi hän, lyön vetoa, että noilla naurettavan pienillä olennoilla on
omat arvonimensä ja kunniamerkkinä, että he rakentavat pieniä pesiä
ja loukkoja, joita nimittävät taloiksi ja kaupungeiksi, upeilevat
vaatteillaan ja ajopeleillään, rakastavat, riitelevät, tappelevat,
väittelevät, pettävät ja peijaavat. Niin hän jatkoi, ja minä vuoroin
kalpenin, vuoroin punastuin harmista kuullessani jaloa isänmaatamme,
taiteitten ja aseitten valtiatarta, Ranskan vitsausta, Euroopan
sovintotuomaria, hyveen, hurskauden, kunnian ja totuuden tyyssijaa,
maailman ylpeyden ja kateuden esinettä, niin ylenkatsellisesti
kohdeltavan.

Koska en kumminkaan kyennyt kostamaan solvauksia, aloin asiaa lähemmin
harkittuani epäillä, oliko osakseni tullut mitään solvausta. Olin
näet useiden kuukausien aikana tottunut näkemään tätä väkeä ja
keskustelemaan heidän kanssaan ja huomannut kaikkien silmieni eteen
sattuvien esineiden olevan suhteellisesti samaa kokoa, joten heidän
suuruutensa ja ulkomuotonsa aluksi aiheuttama kauhu oli häipynyt
mielestäni siinä määrin, että jos olisin nähnyt joukon hienoja
englantilaisia herroja ja naisia, jokaisen heistä koko koreudessaan
esittämässä rooliansa kaikkein siroimpaan tapaan, keikistelemässä ja
kumartelemassa ja lavertelemassa, niin olisipa totta puhuen tehnyt
mieleni nauraa aivan samoin kuin Kuningas ja hänen grandinsa nyt
nauroivat minulle. En myöskään voinut olla hymyilemättä itselleni,
kun Kuningatar toisinaan vei minut kämmenellään lähelle kuvastinta,
jossa näin meidät molemmat luonnollisessa koossa. Mikään ei voinut
olla naurettavampaa kuin meidän toisiimme vertaaminen, ja niin aloin
tosiaankin kuvitella kutistuneeni melkoisesti entisestä koostani.

Mikään ei ärsyttänyt ja kiduttanut minua siinä määrin kuin
Kuningattaren kääpiö. Hän, pienin ihminen, joka siihen saakka
oli valtakunnasta tavattu (uskon tosiaankin, ettei hän täyttänyt
kolmeakymmentä jalkaa), rupesi hävyttömäksi nähdessään niin paljon
itseään pienemmän olennon ja yritti aina mahtailla ja olla suuri
olevinaan, kun kulki ohitseni Kuningattaren eteishuoneessa minun
seisoessani jollakin pöydällä keskustelemassa hovin herrojen tai
naisten kanssa. Sellaisissa tapauksissa hän melkein poikkeuksetta
sinkosi jonkin pienuuteeni kohdistuvan kärkevän sanan, ja minä voin
kostaa ainoastaan nimittämällä häntä veikokseni, haastamalla häntä
painiin ja muilla sellaisilla hovipoikien viljelemillä sukkelilla
vastauksilla. Eräänä päivänä aterioitaessa tämä pieni ilkeä vintiö
ärtyi jostakin sanastani niin, että nousi Kuningattaren tuolin
kaiteelle, tarttui minua mitään pahaa aavistamatonta vyötäisiin ja
pudotti minut isoon hopeiseen kermakulhoon juosten sitten kiireen
kaupalla tiehensä. Minä upposin sinne umpikuljuun, ja olisi voinut
käydä huonostikin, ellen ollut hyvä uimari; Glumdalclitch näet sattui
sinä hetkenä olemaan huoneen toisessa päässä, ja Kuningatar säikähti
niin, ettei kyennyt neuvokkaasti minua auttamaan. Pikku hoitajattareni
riensi kumminkin minua pelastamaan ja nosti minut kuivalle, kun olin
ehtinyt niellä toista korttelia kermaa. Minut vietiin vuoteeseen,
mutta vahinkoa ei tullut muuta kuin se, että vaatteeni menivät aivan
piloille. Kääpiö sai kelpo löylytyksen ja rangaistusta lisättiin siten,
että hänen oli tyhjennettävä se kermakulho, johon oli minut viskannut.
Sen koommin hän ei enää voittanut valtiattarensa suosiota. Pian sen
jälkeen Kuningatar lahjoitti hänet eräälle ylhäiselle naiselle. Minä
olin erittäin iloinen päästessäni häntä näkemästä, koska en voinut
arvata millaisiin äärimmäisiin tekoihin tuo ilkeä veijari olisi voinut
kostonhimossaan johtua.

Hän oli jo aikaisemmin tehnyt minulle ruman kepposen, joka sai
Kuningattaren nauramaan, vaikka hän samalla oli sydämestään vihoissaan
ja olisi heti pannut hänet viralta, ellen minä olisi jalomielisesti
ryhtynyt sovittamaan. Kuningatar oli ottanut lautaselleen ydinluun,
koputellut siitä ytimen ja asettanut luun takaisin kulhoon, entiseen
pystyyn asentoonsa. Kääpiö piti varansa Glumdalclitchin siirryttyä
sivupöydän luo ja nousi sille jakkaralle, jolla tavallisesti seisoi
pikku hoitajattareni hoivatessaan minua ateriain aikana. Sitten hän
tarttui minuun molemmin käsin, puristi sääreni yhteen ja painoi minut
luun onteloon vyötäryksiä myöten. Siihen minä jäin hyväksi aikaa
ja näytin erittäin naurettavalta. Luulenpa, että kului kokonainen
minuutti, ennenkuin kukaan tiesi, minne olin joutunut; pidin näet
huutamista arvooni soveltumattomana. Mutta ruhtinaat eivät useinkaan
nauti ruokaansa kuumana, ja niin jalkani säilyivät kalttautumattomina;
sukkani ja housuni vain olivat surkeassa kunnossa. Minun pyynnöstäni
kääpiö sai vain kelpo selkäsaunan.

Kuningatar laski usein leikkiä säikkyväisyydestäni ja tapasi
tiedustella minulta, olivatko kaikki kotimaassani minunlaisiani pahoja
pelkureita. Seikka oli seuraavanlainen. Valtakunnan vitsauksena on
kesäiseen aikaan suuri kärpästen paljous, ja nämä inhoittavat otukset,
jotka ovat nummileivosen kokoisia, eivät antaneet aterialla istuessani
minulle elävää rauhaa, vaan hymisivät ja surisivat lakkaamatta
ympärilläni. Toisinaan ne laskeutuivat ruokaani ja jättivät siihen
inhoittavaa ulostustaan tai näljäänsä, jonka varsin hyvin näin; maan
asukkaiden suuremmat näköelimet eivät havainneet yhtä terävästi
sellaisia pieniä esineitä. Toisinaan ne istuutuivat nenälleni tai
otsalleni, pistivät minua lihaan asti ja levittivät inhaa löyhkää.
Minä erotin selvästi sen tahmaisen aineen, joka luonnontutkijaimme
selityksen mukaan tekee näille hyönteisille mahdolliseksi kävellä
katossa, jalat ylöspäin. Minulla oli paha puuha puolustautuessani
näiden ilkeiden eläinten hyökkäyksiltä, ja mahdotonta oli olla
säpsähtämättä, kun niitä tuiskahti kasvoihin. Kääpiön tavallisena
kujeena oli siepata muutamia niistä kouraansa, samoinkuin meikäläiset
koulupojat mielellään tekevät, ja päästää ne yhtäkkiä lentoon nenäni
alla, siten minua säikähdyttääkseen ja huvittaakseen Kuningatarta.
Minulla ei ollut muuta keinoa kuin viiltää ne kappaleiksi niiden
ilmassa lentäessä, ja taitavuuttani ihailtiin kovin.

Muistan, kuinka Glumdalclitch oli eräänä aamuna asettanut minut
laatikkoineni akkunalle, kuten yleensäkin kauniin sään vallitessa,
jotta saisin hengittää raitista ilmaa (en näet uskaltanut sallia hänen
ripustaa laatikkoa naulaan ikkunan ulkopuolelle, niinkuin Englannissa
ripustamme linnunhäkkejä). Olin avannut toisen työntöikkunani ja
istuutunut pöytäni ääreen syömään aamiaisekseni makeata kakkua, kun
samassa lensi huoneeseeni kolmattakymmentä tuoksun sinne houkuttelemaa
ampiaista, jotka hyrisivät äänekkäämmin kuin yhtä monta säkkipelin
bassopilliä. Muutamat niistä hyökkäsivät kakkuni kimppuun ja
kuljettivat sen pois pala palalta, toiset lentelivät pääni ja kasvojeni
vaiheilla kerrassaan huumaten minut surinallaan. Minä pelkäsin ja
vapisin ajatellessani, että ne voivat minua pistää, mutta uskalsin
sentään nousta, paljastaa säiläni ja käydä niiden kimppuun niiden
lentäessä. Niin päästin päiviltä neljä; muut lensivät tiehensä,
ja minä suljin heti ikkunani. Nämä hyönteiset olivat peltopyyn
kokoisia. Minä tarkastin niiden pistimet ja havaitsin ne puolentoista
tuhman pituisiksi ja teräviksi kuin neulat. Minä säilytin ne kaikki
huolellisesti, asetin ne myöhemmin eräiden muiden merkillisyyksien
keralla näytteille eri puolilla Eurooppaa ja Englantiin palattuani
lahjoitin niistä kolme Gresham Collegen kokoelmiin jättäen neljännen
itselleni.



NELJÄS LUKU

Maata kuvaillaan. Ehdotus uudempien karttateosten korjaamiseksi.
Kuninkaan palatsi ja muutamia pääkaupunkia koskevia tietoja. Tekijän
matkustamistapa. Huomattavimman temppelin kuvaus.


Aion nyt lyhyesti kuvailla lukijalle tätä maata, mikäli siihen
tutustuin matkoillani, jotka eivät ulottuneet kahtatuhatta peninkulmaa
kauemmaksi pääkaupungista Lorbrulgrudista. Kuningatar, jonka
seurueeseen aina kuuluin, ei näet liikkunut milloinkaan kauemmaksi
saatellessaan matkoille lähtevää Kuningasta, vaan jäi aina siihen
etäisyyteen odottamaan rajamaitansa tarkastamasta palaavaa hallitsijaa.
Tämän ruhtinaan alueiden pituus on suunnilleen kuusituhatta peninkulmaa
ja leveys kolmen- ja viidentuhannen peninkulman väliltä. Tämän nojalla
minun täytyy päätellä, että eurooppalaiset maantieteen tutkijat pahoin
erehtyvät otaksuessaan Japanin ja Kalifornian välillä olevan ainoastaan
merta. Olen näet aina ollut sitä mieltä, että täytyy olla olemassa
maata Tatarian suuren manteren vastapainona. Siitä syystä heidän tulisi
korjata karttateoksensa liittämällä nämä laajat maa-alueet Amerikan
luoteisosaan; minä puolestani olen valmis heitä siinä työssä avustamaan.

Valtakunta on niemimaa ja rajoittuu koillisessa kolmekymmentä
peninkulmaa korkeaan vuorijonoon, jonka yli on mahdoton kulkea, koska
huipuilla on tulivuoria. Niinpä eivät kaikkein oppineimmatkaan henkilöt
tiedä, millaisia kuolevaisia asuu noiden vuorten toisella puolella tai
onko siellä ollenkaan asujaimia. Toisaalla maata rajoittaa valtameri.
Koko kuningaskunnassa ei ole yhtäkään merisatamaa, ja ne rannikon
osat, joissa joet laskevat mereen, ovat niin täynnä karuja kallioita
ja merenkäynti on yleensä niin ankara, ettei kukaan uskalla lähteä
vesille pienimmässäkään venheessä, joten kansa elää täydellisesti
eristettynä muusta maailmasta. Mutta suurilla virroilla vilisee
aluksia, ja niistä saadaan runsaasti oivallista kalaa. Merestä he eivät
kalaa pyydä, sillä merikalat ovat samankokoisia kuin Euroopassa, joten
niitä ei kannata pyydystää. Tästä käy ilmi, että luonto on rajoittanut
erinomaisen kookkaiden eläinten ja kasvien tuottamisen yksinomaan
tähän mannermaahan; seikan syy jääköön filosofien selvitettäväksi.
Toisinaan he kuitenkin sieppaavat valaskalan, joka on sattunut
ajautumaan kareihin, ja köyhempi väestö syö mielellään sen lihaa. Olen
nähnyt siellä valaita niin suuria, että mies tuskin jaksoi kantaa
yhtä niistä olallaan, ja toisinaan niitä kuljetetaan harvinaisuutensa
vuoksi vasuissa Lorbrulgrudiin. Kerran näin sellaisen vadissa Kuninkaan
pöydässä, ja sitä pidettiin erikoisuutena, mutta minä en huomannut
hallitsijan siitä erikoisesti nauttivan. Otaksun kalan tuntuneen
hänestä vastenmieliseltä suuruutensa vuoksi, mutta totta on, että olen
nähnyt vielä suuremman valaan Grönlannissa.

Maa on hyvin asuttu, sillä siinä on viisikymmentäyksi kaupunkia, lähes
sata vallitettua kauppalaa ja suuri määrä kyliä. Tiedonhaluisen lukijan
tyydyttämiseksi riittänee, kun kuvailen Lorbrulgrudia. Tämä kaupunki
sijaitsee kahden puolen virtaa, joka jakaa sen melkein keskeltä kahtia.
Siinä on yhdeksättätuhatta taloa ja suunnilleen kuusisataatuhatta
asukasta. Se on kolmen _glonglungin_ (suunnilleen neljänkuudetta
englanninpeninkulman) pituinen ja puolenkolmatta levyinen, kuten itse
havaitsin tarkastaessani Kuninkaan käskystä valmistettua virallista
karttaa, joka levitettiin minua varten maahan kaiketi sadan jalan
alueelle; minä astelin useat kerrat paljain jaloin sen halkaisijan
ja kehän ja mittasin sen varsin täsmällisesti, mittakaavan mukaan
arvioiden.

Kuninkaan palatsi ei ole mikään säännöllinen rakennus, vaan
talorykelmä, jonka ympärysmitta on suunnilleen seitsemän peninkulmaa;
suurimmat huoneet ovat yleensä kaksisataaneljäkymmentä jalkaa
korkeat ja leveydeltään ja pituudeltaan suhteellisesti samaa kokoa.
Glumdalclitchin ja minun käytettäväksi annettiin vaunut, ja hänen
kotiopettajattarensa vei hänet usein niissä katselemaan kaupunkia
tai tekemään ostoksia. Minä olin aina mukana, laatikossani, mutta
omasta pyynnöstäni tyttö otti minut usein ulos ja piti kädessään,
jotta voin mukavammin katsella rakennuksia ja väestöä kulkiessamme
katuja. Arvioni mukaan olivat ajoneuvomme suunnilleen neliöksi
muutetun Westminster Hallin kokoiset, mutta eivät aivan niin korkeat;
ihan täsmällisiä mittoja en kumminkaan tässä osaa mainita. - Eräänä
päivänä kotiopettajatar käski ajomiehen pysähtyä erinäisten myymäläin
edustalla, ja tilaisuutta hyväkseen käyttävät kerjäläiset kerääntyivät
vaunujen kummallekin puolelle tarjoten minulle näytelmän, jonka
kaltaista ei yksikään englantilainen silmä ole koskaan nähnyt. Siinä
oli eräs nainen, jonka syövän paisuttama rinta oli suunnattoman
suuri ja täynnä reikiä, muutamia niinkin avaroita, että olisin
helposti voinut ryömiä niihin kaikkineni. Eräällä miehellä oli
viittä villapaalia suurempi kasvannainen, ja eräs toinen käveli
suunnilleen kahdenkymmenen jalan pituisten puujalkain varassa. Kaikkein
inhoittavimmilta näyttivät kuitenkin heidän vaatteissaan ryömivät täit.
Minä näin paljaalla silmällä näiden syöpäläisten jalat paljoa paremmin
kuin eurooppalaisen täin jalat mikroskooppia käyttäessäni, ja samoin
kärsät, joilla ne tonkivat kuin siat. Ne olivat ensimmäiset näkemäni,
ja minä olisin mielelläni leikellyt jonkin niistä, jos minulla olisi
ollut soveliaat kojeet (mutta ne olivat pahaksi onneksi jääneet
laivaan), vaikka ne näyttivät niin iljettäviltä, että minua kerrassaan
kuvotti.

Minua kuljetettiin tavallisesti suuressa laatikossani, mutta Kuningatar
antoi sitäpaitsi valmistaa minua varten toisen pienemmän, joka oli
suunnilleen neljä jalkaa kultakin sivultaan ja kymmenen jalkaa korkea.
Se oli matkoilla mukavampi kuin toinen, joka oli hiukan liian suuri
Glumdalclitchin syliin ja hankala vaunuihin otettavaksi. Uuden laatikon
valmisti sama mestari kaikin puolin minun ohjeitani noudattaen. Tämä
matkalaatikko oli täsmälleen neliömäinen, kolmella sivulla oli ikkuna
keskellä seinää, ja ikkunain ulkopuolella oli rautaristikko pitkillä
matkoilla mahdollisesti sattuvien tapaturmien varalta. Neljänteen
seinään, jossa ei ollut ikkunaa, oli kiinnitetty kaksi vankkaa
sinkilää, joihin minua kuljettava henkilö, tahtoessaan liikkua ratsain,
pujotti nahkavyön kiinnittäen sen sitten soljella vyötäisilleen.
Jos Glumdalclitch sattui olemaan pahoinvoipa, sai tehtävän aina
suorittaakseen joku vakaa ja uskollinen palvelija, johon voin luottaa,
kun halusin seurata Kuningasta ja Kuningatarta heidän matkoillaan tai
mielin katsella puutarhoja tai käydä vierailulla jonkun ylhäisen naisen
tai hovin ministerin luona; minä näet aloin nyt tulla korkeimpien
virkamiesten keskuudessa tunnetuksi ja arvossapidetyksi, luullakseni
enemmän Heidän Majesteettiensa osoittaman suosion kuin minkään oman
ansioni vuoksi. Jos satuin väsymään vaunuissa-matkustamiseen, sai
ratsastava lakeija vyöttää laatikkoni vyötäisilleen ja sijoittaa
sen tyynylle eteensä, ja silloin voin kolmesta ikkunastani vapaasti
katsella maisemia. Tässä matkustussuojassa minulla oli telttasänky
ja kattoon kiinnitetty makuuverkko, kaksi tuolia ja pöytä, kaikki
lujasti lattiaan kiinnitetyt vaunujen ja hevosen liikkeistä johtuvan
järkkymisen välttämiseksi. Minä olin niin tottunut merimatkoihin,
etteivät nämä, toisinaan tosin sangen valtavat heilunnat paljoakaan
minua häirinneet.

Mieliessäni lähteä kaupunkia katselemaan sijoituin aina
matkalaatikkooni, jonka Glumdalclitch otti syliinsä sijoittuen itse
eräänlaiseen kantotuoliin, jota maan tavan mukaan kantoi neljä miestä
ja jonka jäljessä kulki kaksi Kuningattaren livereihin puettua
palvelijaa. Kansa oli usein kuullut minusta puhuttavan ja tunkeili
uteliaana kantotuolin ympärillä, ja tyttö oli kyllin laatuisa
käskeäkseen kantajien pysähtyä ja ottaakseen minut kämmenelleen, jotta
kaikki voivat paremmin nähdä uteliaisuutensa esineen.

Minun teki kovin mieli nähdä suurinta temppeliä ja varsinkin
siihen kuuluvaa tornia, jota sanottiin valtakunnan korkeimmaksi.
Hoitajattareni veikin minut sinne eräänä päivänä, mutta minun täytyy
tunnustaa, että palasin pettyneenä; torni näet oli ainoastaan
kolmentuhannen jalan korkuinen maasta ylimpään nirkkoon lukien, mikä ei
ole ollenkaan ihmeteltävä korkeus, jos otamme huomioon tämän kansan ja
eurooppalaisten välisen suuruuseron, eikä suinkaan vastaa (jos oikein
muistan) Salisburyn tapulin korkeutta. En kumminkaan tahdo halventaa
kansakuntaa, jolle ikäni kaiken tunnustan olevani erinomaisessa
kiitollisuudenvelassa, ja senvuoksi myönnän, että sen, mitä tämän
kuuluisan tornin korkeudesta puuttuu, korvaa runsaasti sen kauneus ja
lujuus. Sen seinät näet ovat lähes sadan jalan paksuiset ja rakennetut
hakatuista, suunnilleen neljänkymmenen jalan mittaisista paasista,
kaikilta puoliltaan koristetut luonnollista kokoa suuremmilla jumalain
ja kuningasten marmorikuvilla, joilla kaikilla on omat komeronsa. Minä
mittasin erään pikkusormen, joka oli lohjennut jostakin kuvapatsaasta
ja lepäsi soraläjässä, ja havaitsin sen täsmälleen neljän jalan ja
tuuman pituiseksi. Glumdalclitch kääri sen nenäliinaansa ja kuljetti
taskussaan kotiinsa säilyttääkseen sen muun pienen rihkaman joukossa,
johon oli kovin kiintynyt, niinkuin hänen ikäisensä lapset yleensä.

Kuninkaan keittiö on tosiaankin jalo rakennus holvikattoineen ja
suunnilleen kuudensadan jalan korkuinen. Iso leivinuuni on vain
kymmentä askelta kapeampi kuin P. Paavalinkirkon kupoli; minä näet
mittasin viimeksimainitun kotiin palattuani vertailun vuoksi. Mutta jos
kuvailisin keittiön liettä, valtavia patoja ja kattiloita, vartaissaan
kääntyviä paisteja ja useita muita yksityisseikkoja, niin minua
tuskin uskottaisiin; ankara arvostelija joka tapauksessa taipuisi
otaksumaan, että hiukan liioittelen, kuten matkailijain usein epäillään
menettelevän. Pelkään sellaista moitetta välttäessäni johtuneeni
toiseen äärimmäisyyteen, ja jos tämä kuvaus sattumalta käännettäisiin
Brobdingnagin (sillä nimellä tätä valtakuntaa tavallisesti mainitaan)
kielelle ja kuljetettaisiin sinne, niin Kuningas ja hänen kansansa
voisivat syystäkin valittaa, että olen tehnyt heille vääryyttä
esittämällä asioita väärin ja vähennetyssä mittakaavassa.

Hänen Majesteetillaan on useimmiten tallissaan seitsemänsataa hevosta,
joiden korkeus yleensä vaihtelee neljästäkuudetta kuuteenkymmeneen
jalkaan. Mutta kun hän juhlatilaisuuksissa näyttäytyy ulkona, on
hänellä henkivartiostonaan viisisataa ratsumiestä, ja minä pidin tätä
joukkoa komeimpana näkynä, mikä katselijalle voi milloinkaan tarjoutua,
kunnes näin osan Kuninkaan armeijaa sijoitettuna taistelujärjestykseen.
Siitä kerron toisessa yhteydessä.



VIIDES LUKU

Erinäisiä tekijälle sattuneita seikkailuja. Erään pahantekijän mestaus.
Tekijä osoittaa purjehdustaitoansa.


Elämäni tässä maassa olisi ollut varsin onnellista, ellei pienuudestani
olisi aiheutunut erinäisiä naurettavia ja kiusallisia tapahtumia,
joista rohkenen tässä kertoa muutamia. Glumdalclitch vei minut usein
linnan puutarhaan pienemmässä laatikossani ja otti minut toisinaan
siitä ulos pitääkseen minua kämmenellään tai salliakseen minun
kävellä maassa. Muistan, kuinka kääpiö eräänä päivänä, ennenkuin
Kuningatar lähetti hänet pois, seurasi meitä puutarhaan. Hoitajattareni
laski minut maahan, ja kun olimme lähellä toisiamme, kääpiö ja
minä, erään kääpiö-omenapuun vieressä, en voinut olla osoittamatta
sukkeluuttani typerästi vihjaamalla hänen ja puun välillä vallitsevaan
yhtäläisyyteen, mikä kävi päinsä heidän kielellään yhtä hyvin kuin
meidän kielellämme. Ilkeä heittiö piti varansa, ja kun kävelin erään
puun alla, hän ravisteli sitä niin, että tusinan verta sammionsuuruisia
omenia putosi ympärilleni. Minun kumartuessani iski eräs niistä
minua selkään, niin että tuiskahdin suulleni maahan kumminkaan siitä
vioittumatta. Kääpiölle annettiin pyynnöstäni anteeksi, koska minä olin
häntä ärsyttänyt.

Erään toisen kerran Glumdalclitch jätti minut pehmeälle nurmelle
huvittelemaan miten osasin ja käyskeli itse hiukan loitompana
kotiopettajattarensa kanssa. Sillävälin tuli yhtäkkiä voimallinen
raekuuro, joka löi minut heti maahan, ja minun siinä maatessani
hakkasivat rakeet minua tuimasti, kuin tennispalloilla pommittaen.
Pääsin sentään nelinkontin ryömien turvaan ajuruoholavan
suojanpuolelle, jonne paneuduin pitkäkseni, kasvot maata vasten, mutta
olin möyhennetty kiireestä kantapäähän niin pahoin, etten kyennyt
lähtemään ulos kymmeneen päivään. Se ei ollutkaan ihmeteltävää, sillä
kaikki luonnon ilmiöt ovat tässä maassa saman huikean mittakaavan
mukaiset, raekin lähes tuhatkahdeksansataa kertaa isompi kuin
Euroopassa, kuten voin oman kokemukseni perustuksella vakuuttaa; olin
näet niin utelias, että punnitsin ja mittasin niitä.

Paljoa vaarallisempi tapaus sattui minulle samassa puutarhassa, kun
pikku hoitajattareni, luullen sijoittaneensa minut varmaan paikkaan,
kuten usein pyysin häntä tekemään saadakseni olla omissa mietteissäni,
ja jätettyään laatikkoni kotiin, jottei olisi vaivaa sen kantamisesta,
oli siirtynyt opettajattarensa ja muutamien muiden naistuttaviensa
keralla toisaalle. Hänen ollessaan poissa ja äänenkantamattomissa
sattui erään ylipuutarhurin pieni valkoinen viiriäiskoira liikkumaan
niillä tienoilla, missä minä makasin. Vainunsa opastamana koira tuli
suoraan luokseni, sieppasi minut suuhunsa, juoksi häntäänsä heiluttaen
isäntänsä luo ja laski minut maahan. Koira oli onneksi niin hyvin
opetettu, että kuljetti minua hampaissaan tekemättä vähintäkään
vahinkoa ja repimättä vaatteitanikaan. Puutarhuri parka, joka tunsi
minut hyvin ja oli minulle erittäin ystävällinen, säikähti kamalasti.
Hän otti minut hellävaroen käsiinsä ja kysyi, kuinka voin; mutta minä
olin niin typertynyt ja hengästynyt, etten saanut sanaa suustani.
Muutaman minuutin kuluttua sentään toivuin, ja puutarhuri kantoi minut
vikaantumattomana pikku hoitajattarelleni, joka oli sillävälin palannut
siihen paikkaan, mihin oli minut jättänyt, ja oli ankarassa tuskassa,
kun minua ei näkynyt eikä huutoonkaan kuulunut mitään vastausta. Hän
nuhteli puutarhuria ankarasti koiran vuoksi, mutta asia painettiin
villaisella eikä sitä saatettu milloinkaan hovin tietoon; tyttö näet
pelkäsi Kuningattaren vihastuvan, ja minä puolestani en katsonut olevan
eduksi maineelleni, että sellainen juttu joutuisi kiertämään.

Tämän tapahtuman vuoksi Glumdalclitch päätti olla päästämättä minua
ulkosalla milloinkaan näkyvistään. Minä olin jo kauan pelännyt
sellaista päätöstä ja olin siitä syystä salannut muutamia pieniä
ikäviä tapahtumia, joita oli sattunut, kun olin jäänyt yksin. Kerran
kävi puutarhan yläpuolella leijaillut poutahaukka kimppuuni, ja ellen
olisi päättävästi vetäissyt säilääni ja rientänyt tiheän säleaidan
suojaan, se olisi varmasti vienyt minut kynsissään. Toisella kertaa
kapusin tuoreen myyränmättään huipulle ja vajosin kaulaa myöten koloon,
josta eläin oli heittänyt mullan pois. Ei auttanut muu kuin keksiä
jokin mainitsemista ansaitsematon hätävalhe, vaatteiden tärveltymisen
selittämiseksi. Kerran sattui niinkin, että vioitin oikean säärivarteni
kompastumalla etanankuoreen, kun yksin vaeltaessani ajattelin poloista
syntymämaatani.

En tiedä sanoa, tunsinko enemmän iloa vai nöyryytystä yksinäisten
kävelyretkieni aikana havaitessani, etteivät pikkulinnut näyttäneet
ollenkaan minua pelkäävän, vaan hyppivät kyynärän päässä minusta etsien
matoja ja muuta ravintoa niin välinpitämättöminä ja rauhallisina kuin
ei ketään olisi ollut niiden läheisyydessä. Muistan, että eräs rastas
oli kyllin rohkea siepatakseen kädestäni kakun, jonka Glumdalclitch
oli vastikään antanut murkinoikseni. Jos yritin ottaa kiinni jotakin
pikkulintua, kääntyi se terhakasti päin ja koki nokkia sormiani, joita
en uskaltanut viedä niiden ulottuville; sitten se huoletonna hypähti
takaisin haeskelemaan matoja tai etanoita niinkuin ennenkin. Mutta
eräänä päivänä minä otin vankan kalikan ja heitin sillä hamppuvarpusta
kaikin voimin ja niin osuvasti, että lintu kuukahti maahan. Minä
tartuin molemmin käsin sen kurkkuun ja kannoin saaliini riemuiten
hoitajattarelleni. Mutta lintu olikin vain pyörtynyt, virkosi ja
paukutti siivillään kummaltakin puolelta päätäni ja koko ruumistani,
vaikka pitelin sitä kädenulottuman päässä, ja minä olin niin pahassa
pulassa, että aioin jo kymmenen kertaa päästää sen menemään. Kohta tuli
kuitenkin avukseni eräs palvelija ja väänsi niskat nurin linnulta, joka
Kuningattaren käskystä valmistettiin seuraavana päivänä syötäväkseni.
Jos oikein muistan, oli tämä hempponen hiukan suurempi kuin Englannin
joutsen.

Hovinaiset kutsuivat Glumdalclitchin usein huoneisiinsa ja kehoittivat
häntä ottamaan minut mukaan, jotta saisivat ilokseen minua katsella
ja kosketella. Usein he riisuivat minut apposen alasti ja painoivat
pitkin pituuttani povelleen. Se oli minusta kovin vastenmielistä, sillä
totta puhuen uhosi heidän ihostaan sangen inha haju. En mainitse tätä
suinkaan halventaakseni näitä oivallisia naisia, joita kohtaan tunnen
kaikkea kunnioitusta, mutta käsitän, että hajuaistini oli niin paljon
herkempi kuin olin heitä pienempi ja etteivät nämä ylhäiset henkilöt
olleet rakastajilleen tai toisilleen vastenmielisempiä kuin vastaavassa
asemassa olevat ihmiset kotimaassani Englannissa. Joka tapauksessa
havaitsin heidän luonnollisen hajunsa paljoa siedettävämmäksi heidän
käyttämiään hajuvesiä, jotka saivat minut paikalla pyörtymään. Ei ole
häipynyt mielestäni, että eräs hyvä lilliputilainen ystäväni eräänä
helteisenä päivänä, kun olin harjoittanut melkoista ruumiinliikuntoa,
suvaitsi moittia minun vaiheillani tuntuvaa voimallista hajua, vaikka
en siinä suhteessa ole useimpia sukupuoleni jäseniä moitittavampi;
mutta otaksun, että hänen hajuaistinsa oli minuun verraten yhtä
herkkä kuin minun puheenaolevan väen haistamisvoimaan verrattuna.
Tässä yhteydessä en voi olla oikeuden nimessä huomauttamatta, että
valtiattareni Kuningatar ja hoitajattareni Glumdalclitch olivat
persoonaltaan yhtä mieluisat kuin kuka tahansa Englannin ylhäinen
nainen.

Hoitajattareni viedessä minut näiden hovinaisten luo tuntui minusta
kiusallisimmalta se, että he kohtelivat minua ihan kursailematta,
niinkuin ainakin olentoa, josta ei tarvitse vähääkään välittää. He
riisuutuivat ilkialasti ja vaihtoivat paitaa minun läsnäollessani ja
seisoessani heidän pukupöydällään suoraan heidän alastomien edessä,
mikä ei suinkaan ollut minulle houkutteleva näky eikä herättänyt
mielessäni muita tunteita kuin kauhua ja inhoa. Läheltä katsoen heidän
ihonsa näytti ylen karhealta, epätasaiselta ja moniväriseltä, ja
siellä täällä havaitsi lautasen kokoisen pisaman ja siitä riippuvia,
käärelankaa paksumpia karvoja, heidän persoonansa muusta alueesta
puhumattakaan. Aivan arkailematta he myös minun läsnäolossani laskivat
pois itsestään, mitä olivat juoneet, vähintään kahden härkätynnyrin
määrän, astiaan, joka oli kolmen tynnyrin vetoinen. Sievin näistä
hovinaisista, hilpeä ja kujeellinen kuusitoistavuotias tyttö, sijoitti
minut toisinaan hajareisin nännilleen ja teki monia muita temppuja,
joiden lähemmästä kuvailemisesta pidättymisen lukija suonee minulle
anteeksi. Minusta asia oli niin vastenmielinen, että pyysin hartaasti
Glumdalclitchiä keksimään jonkin tekosyyn, jottei minun tarvinnut enää
kohdata tuota nuorta naista.

Eräs nuori herrasmies, hoitajattareni opettajattaren veljenpoika,
tuli kerran ja kehottamalla kehoitti meitä molempia olemaan
läsnä teloituksessa. Kuolemaantuomittu oli murhannut erään tämän
herrasmiehen lähimpiä tuttavia. Glumdalclitch suostui vihdoin, joskin
kovin vastahakoisesti, koska oli luonnostaan hellämielinen. Minä
puolestani, vaikka inhoonkin sellaisia näytelmiä, tunsin toisaalta
uteliaisuuteni houkuttelevan näkemään tapahtumaa, jonka otaksuin aivan
erinomaiseksi. Pahantekijä sidottiin tarkoitusta varten pystytetylle
mestauslavalle sijoitettuun tuoliin ja hänen kaulansa katkaistiin
suunnilleen neljänkymmenen jalan pituisen miekan sivalluksella. Veri
syöksyi laskimo- ja valtimosuonista niin valtavan runsaana ja niin
korkealle ilmaan, ettei Versaillesin suuri _jet d’eau_ olisi kyennyt
kilpailijaksi sen kestäessä. Pään pudotessa mestauslavan permantoon
kuului sellainen kumahdus, että säpsähdin, vaikka olin ainakin puolen
englanninpeninkulman etäisyydessä.

Kuningatar kuunteli usein kertomuksiani merimatkoistani ja käytti
kaikkia tilaisuuksia huvittaakseen minua, jos olin alakuloinen,
kysyi, osasinko käsitellä purjetta tai airoja ja eikö soutaminen
olisi vähäisenä ruumiinharjoituksena minulle terveellinen. Minä
selitin varsin hyvin perehtyneeni kumpaankin tehtävään, sillä vaikka
varsinaisena toimenani olikin ollut laivan välskärin eli lääkärin
virka, olin sentään usein, pahan pinteen sattuessa, joutunut
työskentelemään tavallisena merimiehenä. En kumminkaan käsittänyt,
miten asia kävisi päinsä tässä maassa, missä kaikkein pienin kalavenhe
oli suurimpien meikäläisten linjalaivojen kokoinen ja minun hoitelemani
aluksen oli mahdoton kestää heidän niinkään virtansa vedenkäyntiä.
Hänen Majesteettinsa sanoi, että jos osaisin suunnitella venheen,
niin hänen oma puuseppänsä sen valmistaisi ja hän itse järjestäisi
minulle purjehtimispaikan. Mies oli erittäin kätevä ja kekseliäs
ja valmisti kymmenessä päivässä osviittaini mukaisesti täydellä
taklingilla varustetun huvijahdin, johon olisi hyvin mahtunut
kahdeksan eurooppalaista. Aluksen valmistuttua Kuningarar oli niin
ihastuksissaan, että juoksi se sylissään Kuninkaan luo, joka käski
koetteeksi asettaa sen ja minut sen keralla vesisammioon. Tilan ahtaus
kuitenkin esti minua liikuttelemasta airopariani. Mutta Kuningatar
oli jo aikaisemmin suunnitellut asian toisin. Hän käski puusepän
valmistaa kolmensadan jalan pituisen, viidenkymmenen levyisen ja
kahdeksan jalan syvyisen puukaukalon. Saumat täytettiin tyystin
piellä, jottei se vuotanut, ja säiliö sijoitettiin seinän viereen
erääseen palatsin ulompaan huoneeseen. Lähellä pohjaa oli hana, josta
sopi laskea vettä pois sen aljettua ummehtua, ja kaksi palvelijaa voi
sen vaivatta täyttää uudelleen puolessa tunnissa. Siinä minä usein
soutelin omaksi hauskuudekseni ja ilahduttaakseni Kuningatarta ja
hänen hovinaisiaan, joita taitoni ja näppäryyteni tuntui huvittavan.
Toisinaan minä nostin purjeen, ja silloin ei ollut muuta huolta kuin
peränpitäminen; naiset antoivat minulle tuulta viuhkoillaan, ja heidän
väsyttyään saivat muutamat hovipojat puhaltaa purjeeseeni. Minä osoitin
taitoani luovimalla oikeaan tai vasempaan, miten mieleni teki. Kun
olin purjehtimisen lopettanut, kantoi Glumdalclitch aina alukseni
huoneeseensa ja ripusti sen naulaan kuivamaan.

Tässä urheilussa minulle sattui kerran onnettomuus, joka oli vähällä
viedä minulta hengen. Hovipoika oli sijoittanut alukseni ruuheen, ja
Glumdalclitchin opettajatar kävi avuliaasti nostamaan minua venheeseen,
mutta minä luiskahdin hänen sormistaan ja olisin ehdottomasti pudonnut
permantoon neljänkymmenen jalan korkeudesta, ellen olisi matkalla
tarttunut kelpo naisen rintaröyhelössä olevaan isoon nuppineulaan;
neulan kärki tunkeutui paitani ja housujeni vyötäryksen väliin,
ja siinä minä killuin ilmassa, kunnes Glumdalclitch riensi minut
pelastamaan.

Toisella kertaa eräs palvelija, jonka tehtävänä oli täyttää ruuhi joka
kolmas päivä raikkaalla vedellä, toimi niin huolimattomasti, että
kantoi sinne (huomaamattaan) sangossa ison sammakon. Se pysyi piilossa,
kunnes minut nostettiin alukseen, mutta sitten, havaitessaan venheen
soveliaaksi lepopaikaksi, kiipesi ylös ja kallisti sitä niin, että
minun täytyi heittäytyä koko painollani toiselle laidalle estääkseni
sitä kaatumasta. Kannelle päästyään sammakko hyppäsi heti puolen
venheen mittaa, sitten pääni yli, edestakaisin, pirskoittaen kasvoihini
ja vaatteisiini inhoittavaa limaansa. Valtavan kokonsa vuoksi se näytti
minusta muodottomimmalta luontokappaleelta, mitä ajatella saattaa.
Siitä huolimatta pyysin Glumdalclitchiltä lupaa otella sen kanssa omin
neuvoin. Minä paukutin sitä hyvän aikaa toisella airollani ja pakotin
sen vihdoin loikkaamaan pois venheestä.

Suurimpaan tässä valtakunnassa kokemaani vaaraan minut saattoi
keittiödepartementin kirjurin omistama marakatti. Glumdalclitch
oli sulkenut minut huoneeseensa lähtiessään jollekin asialle tai
vierailemaan. Vallitsi lämmin sää, ja huoneen ikkuna, samoinkuin
isomman laatikkoni ikkunat ja ovi (oleskelin tavallisesti siinä,
koska se oli tilava ja mukava), oli jätetty auki. Istuessani siinä
kaikessa rauhassa mietiskellen pöytäni ääressä, kuului jotakin tulla
kopsahtavan huoneen ikkunasta ja poukahtelevan seinältä toiselle.
Vaikka kovin säikähdin, uskalsin sentään katsahtaa suojani ikkunasta,
tosin paikaltani hievahtamatta, ja näin hullunkurisen elukan hyppivän
ja leiskuvan edestakaisin, kunnes se vihdoin tuli laatikkoni luo, jota
näytti tutkivan varsin mielissään ja uteliaana, kurkistellen sisään
ovesta ja kaikista ikkunoista. Minä vetäydyin huoneeni eli laatikkoni
peränurkkaan, mutta joka puolelta tähystelevä marakatti herätti minussa
sellaista pelkoa, etten ollut kyllin neuvokas piiloutuakseni sänkyni
alle, kuten olisin helposti voinut tehdä. Vähän aikaa tirkisteltyään,
irvisteltyään ja maiskuteltuaan se vihdoin keksi minut, pisti ovesta
toisen käpälänsä niinkuin kissa hiirellä leikkiessään, ja vaikka
siirryin monet kerrat toisaalle sitä väistääkseni, se kuitenkin lopulta
tavoitti nuttuni liepeen (pukuni oli sen maan verkaa ja siis erittäin
vahvaa ja lujaa kudelmaa) ja veti minut ulos. Se otti minut oikealle
käsivarrelleen ja piteli minua niinkuin imettäjä lasta, jolle ryhtyy
antamaan rintaa, aivan samoin kuin olen sellaisten elukkain nähnyt
pitelevän kissanpoikia Euroopassa. Kun yritin rimpuilla, se puristi
minua niin tuimasti, että katsoin viisaimmaksi alistua. Minulla on
hyvät syyt uskoa, että se piti minua oman heimolaisensa pentuna; se
näet moneen kertaan siveli kasvojani hellävaroen toisella käpälällään.
Tämän huvin keskeytti ovelta kuuluva hälinä, joka kuului johtuvan sen
avaamisesta, ja silloin marakatti viipymättä loikki ikkunalle, josta
oli huoneeseen tullut, sitten laskutorvia ja räystäskouruja pitkin,
kulkien kolmella jalalla ja pidellen minua neljännellä, naapuritalon
katolle. Sen siepatessa minut matkaansa kuulin Glumdalclitchin
kiljaisevan. Tyttö parka oli ihan suunniltaan, koko se puoli palatsia
joutui ankaran sekasorron valtaan, palvelijat kiiruhtivat hakemaan
tikapuita, sadat pihalle kerääntyneet ihmiset näkivät marakatin, joka
istui katonharjalla, piteli minua kuin imeväistä käsivarrellaan, ruokki
minua toisella käpälällään sulloen suuhuni erinäisiä ravintoaineita,
joita pusersi ulos toisesta poskipussistaan, ja läimähdytti minua
kämmenpohjallaan, kun en halunnut ruokaa nauttia. Siitä monet
katselijajoukossa olevat joutuivat väkisinkin nauramaan, ja minä
myönnän, ettei heitä siitä sovi moittia, sillä näky oli kieltämättä
naurettava, joskaan ei minulle. Muutamat heittivät kiviä toivoen
marakatin häätyvän alas, mutta se kiellettiin aivan ankarasti, koska
kalloni olisi siinä leikissä sangen luultavasti murskautunut.

Tikapuut oli nyt kohotettu, ja useat miehet alkoivat kiivetä katolle.
Sen havaitessaan, nähdessään olevansa melkein piiritetty ja tietäessään
liikkuvansa liian hitaasti kolmen jalan varassa, marakatti pudotti
minut harjatiilelle ja puikki pakoon. Siinä minä sitten istuin
kolmensadan kyynärän korkeudella maasta, peläten joka hetki tuulen
pyyhkäisevän minut alas tai putoavani omasta huimauksestani ja
kieriväni harjalta räystäälle. Mutta eräs kelpo poika, hoitajattareni
palvelija, kapusi luokseni, pisti minut housujensa taskuun ja toi
vahingoittumattomana alas.

Marakatin kurkkuuni sullomat inhoittavat aineet olivat minut melkein
tukehduttaneet; mutta hellä pikku hoitajatar kaaputti kaikki pois
suustani pienellä neulalla, minä aloin oksentaa, ja siitä koitui suuri
huojennus. Olin kuitenkin ylen uupunut, ja ilkeä otus oli puristellut
kylkiäni niin kovin, että jouduin olemaan vuoteen omana kaksi viikkoa.
Kuningas, Kuningatar ja kaikki hovilaiset lähettivät joka päivä
tiedustelemaan terveyttäni, ja Kuningatar kävi sairauteni aikana
useita kertoja luonani. Marakatti tapettiin ja annettiin käsky, ettei
sellaisia elukoita saanut enää palatsissa pitää.

Kun toivuttuani kävin Kuninkaan luona kiittämässä häntä hänen
osoittamastaan suopeudesta, suvaitsi hän laskea minusta aika lailla
leikkiä tämän seikkailuni vuoksi. Hän kysyi, mitä olin miettinyt
ja harkinnut levätessäni marakatin kämmenellä, mitä pidin hänen
jakamastaan ravinnosta ja oliko raitis ilma katonharjalla terästänyt
ruokahaluani. Hän tahtoi tietää, mitä olisin tehnyt, jos olisin
joutunut sellaiseen tilanteeseen omassa maassani. Minä kerroin Hänen
Majesteetilleen, ettei Euroopassa ollut apinoita, lukuunottamatta
niitä, jotka sinne kuljetettiin nähtävyyksinä muista maista ja jotka
olivat niin pieniä, että minä selviydyin kokonaisesta tusinasta, jos
niiden päähän pisti käydä minua ahdistamaan. Mitä taas tuli siihen
hirmuiseen olentoon, jonka kanssa olin äskettäin ollut tekemisissä
(se oli tosiaankin norsun kokoinen), olisin kenties, jos kykenin
säikähdykseltäni ajattelemaan sen verran, että käytin säilääni
(minä otin puhuessani tuiman ilmeen ja löin käteni aseen kahvaan),
sen pistäessä käpäläänsä huoneeseeni voinut iskeä siihen sellaisen
haavan, että se olisi ollut iloinen saadessaan peräytyä nopeammin
kuin oli tullut. Minä lausuin tämän kaiken jäyhään sävyyn, niinkuin
ainakin henkilö, joka tarkoin valvoo, ettei hänen rohkeuttaan
epäillä. Puheeni ei kumminkaan saanut aikaan muuta kuin äänekästä
naurua, jota läsnäolevat kaikesta Hänen Majesteetilleen kuuluvasta
kunnioituksesta huolimatta eivät kyenneet pidättämään. Tämä seikka
sai minut harkitsemaan, kuinka turhaa ihmisen on pyrkiä saavuttamaan
itselleen kunniaa niiden joukossa, jotka ovat kaiken yhdenvertaisuuden
ja vertailunkin ulkopuolella häneen itseensä nähden. Sittenkin olen
Englantiin palattuani varsin usein nähnyt omaan käyttäytymiseeni
verrattavaa menettelyä: kuinka pieni halveksittava lakeija, voimatta
vähimmässäkään määrässä vedota hyvään syntyperään, persoonallisiin
ansioihin, älyyn tai terveeseen ymmärrykseen, uskaltaa olla olevinaan
tärkeä ja paneutua valtakunnan suurimpien henkilöiden vertaiseksi.

Minusta aiheutui hoville joka päivä jokin naurettava juttu, ja vaikka
Glumdalclitch oli minuun kiintynyt enemmänkin kuin riittävästi, hän
kumminkin vallattomuudessaan kertoi Kuningattarelle heti jokaisen
typeryyteni, jonka otaksui Hänen Majesteettiansa huvittavan.
Kerran, kun tyttö oli hiukan pahoinvoipa, hänen kotiopettajattarensa
vei hänet ulos saamaan raitista ilmaa. Ajettiin suunnilleen
tunnin matka eli kolmenkymmenen peninkulman päähän kaupungista.
Naiset astuivat vaunuista lähellä pientä peltojen halki johtavaa
polkua, Glumdalclitch laski maahan matkalaatikkoni, ja minä lähdin
kävelylle. Polulla oli lehmänläjä, ja minun piti välttämättä koetella
ketteryyttäni yrittämällä hypätä sen yli. Otin vauhdin, mutta hyppy
oli valitettavasti liian lyhyt, ja minä upposin keskelle kasaa
polvia myöten. Hiukan vaivalloisesti kahlasin siitä sitten pois, ja
eräs palvelijoista pyyhki minut nenäliinallaan niin puhtaaksi kuin
osasi; olin näet pahasti ryvettynyt, ja hoitajattareni sulki minut
laatikkooni, kunnes ehdimme kotiin. Kuningatar sai pian kuulla, mitä
oli tapahtunut, ja palvelijat levittivät juttua hovissa, niin että koko
ilonpito tapahtui muutamia päiviä yksinomaan minun kustannuksellani.



KUUDES LUKU

Tekijän keksintöjä Kuninkaan ja Kuningattaren huvittamiseksi. Hän
osoittaa soitannollista taitoansa. Kuningas tiedustelee Euroopan
valtiollisia oloja, ja tekijä selittää niitä hänelle. Siitä johtuvia
Kuninkaan huomautuksia.


Minä olin mukana Kuninkaan aamuvastaanotossa kerran tai pari kertaa
viikossa ja näin hänet usein parturin veitsen alla, mikä aluksi oli
tosiaankin hirmuinen näky, sillä partaveitsi oli melkein kahden
tavallisen viikatteen mittainen. Hänen Majesteettinsa ajatti maan
tavan mukaan partansa vain kahdesti viikossa. Kerran sain parturin
luovuttamaan itselleni hiukan saippuavaahtoa, josta poimin neljä- tai
viisikymmentä karheinta parransängen kappaletta. Sitten otin hienon
puulevyn, veistin sen kammanselän muotoiseksi ja pistin siihen reikiä
tasaisten välimatkain päähän kaikkein ohuimmalla Glumdalclitchiltä
saamallani neulalla. Reikiin pistin parransängen kappaleet varsin
taitavasti, raaputtelin ja teroitin niiden päitä ja sain siten sangen
siedettävän kamman. Se olikin hyvään tarpeeseen, sillä vanhasta
kammastani oli katkennut niin monta piitä, että se oli melkein
kelvoton, ja sitäpaitsi en tuntenut koko maassa sellaista taitavaa ja
tarkkaa mestaria, joka olisi ottanut valmistaakseen minulle uuden.

Tästä muistuu mieleeni eräs huvi, jota harjoittaen vietin monta
joutohetkeä. Minä pyysin Kuningattaren kamarineitiä tallettamaan
kammatessa lähteneet Kuningattaren hiukset, ja niitä kertyi ajan
mittaan melkoinen määrä. Neuvoteltuani hyvän tuttavani puusepän
kanssa, joka oli saanut yleisen käskyn suorittaa minua varten pieniä
tehtäviä, opastin häntä valmistamaan itselleni kaksi tuolinkehää, jotka
eivät olleet suuremmat kuin aikaisemmin minua varten valmistetut,
ja lävistämään hienolla naskalilla reikiä niiden kohtien ympärille,
jotka merkitsin selustimiksi ja istuimiksi. Reikiin pujotin sitten
vahvimpia varastostani löytyviä hiuksia, aivan samoin kuin Englannissa
menetellään ruokotuoleja valmistettaessa. Kun ne olivat valmiit,
lahjoitin ne Hänen Majesteetilleen, joka säilytti niitä lipastossaan
ja näytti niitä nähtävyyksinä, ja ne herättivätkin ihmettelyä
kaikissa katselijoissa. Kuningatar kehoitti minua istumaan tuolille,
mutta minä kieltäydyin ehdottomasti häntä tottelemasta selittäen
tahtovani mieluummin kuolla tuhat kertaa kuin sijoittaa arvottoman
ruumiinosan niiden kalliiden hiusten päälle, jotka olivat aikoinaan
kaunistaneet Hänen Majesteettinsa päätä. Näistä hiuksista minä
(synnynnäisen kätevyyteni nojalla) valmistin vielä sievän pienen,
viiden jalan pituisen kukkaron, jonka Hänen Majesteettinsa nimen
kultaisilla alkukirjaimilla varustettuna lahjoitin Glumdalclitchille
saatuani Kuningattaren suostumuksen. Totta puhuakseni se oli pikemmin
katselemista kuin käytäntöä varten, sillä se ei kestänyt yhdenkään
suuremman rahakolikon painoa, ja sen vuoksi hoitajattareni säilyttikin
siinä vain joitakin pieniä helyjä, jollaisista tyttöset pitävät.

Kuningas, jota soitanto kovin miellytti, järjesti usein hovissa
konsertteja. Minutkin vietiin niihin toisinaan, asetettiin laatikkoni
pöydälle, jotta voin kuunnella esityksiä; mutta melu oli niin ankara,
että tuskin erotin eri säveliä. Uskon varmaan, etteivät kuninkaallisen
armeijan kaikki rummut ja torvet, jos niitä lyötäisiin ja
puhallettaisiin yhtaikaa ihan korvanne juuressa, saisi aikaan sellaista
meteliä. Tapanani oli antaa kuljettaa laatikkoni niin kauas soittajista
kuin suinkin mahdollista, sulkea ovet ja ikkunat ja laskea uutimet, ja
niin meneteltyäni musiikki alkoi käydä laatuun.

Olin nuoruudessani oppinut hiukan soittamaan spinettiä.
Glumdalclitchillä oli huoneessaan sellainen soittokone, ja kaksi kertaa
viikossa tuli opettaja häntä taitoon perehdyttämään. Nimitän sitä
spinetiksi, koska se jossakin määrin muistutti tätä soitinta ja koska
sitä käsiteltiin samalla tavalla. Mieleeni johtui, että voisin huvittaa
Kuningasta ja Kuningatarta soittamalla jonkin englantilaisen sävelmän.
Asiassa oli kuitenkin suuria vaikeuksia, sillä spinetti oli lähes
kuudenkymmenen jalan pituinen ja jokainen kosketin oli melkein jalan
levyinen, niin etten ulottunut käsiäni ojentamalla viittä kosketinta
kauemmaksi. Koskettimen painaminen vaati minulta tuimaa nyrkiniskua,
siis liiallista ja turhaa rehkimistä. Niinpä keksin seuraavanlaisen
keinon. Valmistin kaksi tavallisen kuhmusauvan kokoista palikkaa,
joiden paksumman pään verhosin hiirennahalla, jotten lyödessäni
tärvelisi kosketinten pintaa enkä hämmentäisi säveltä. Spinetin
etupuolelle, suunnilleen neljä jalkaa koskettimistoa alemmaksi,
sijoitettiin lava, jolle minut nostettiin. Minä juoksin lavaa
pitkin edestakaisin niin nopeasti kuin voin, paukutin palikoillani
asiaankuuluvia koskettimia ja soitin kuin soitinkin englantilaisen
heiskupolskan molempien Majesteettien suureksi huviksi. En ole ollut
milloinkaan sellaisessa leiskeessä, mutta sittenkään en kyennyt
käyttelemään enempää kuin kuuttatoista kosketinta enkä soittamaan
bassoa ja diskanttia yhtaikaa niinkuin toiset taiteilijat tekevät, mikä
tietenkin oli esitykselleni suureksi haitaksi.

Kuningas, kuten jo aikaisemmin huomautin, oli erinomaisen ymmärtäväinen
ruhtinas ja käski usein tuoda minut laatikkoineni oman huoneensa
pöydälle. Sitten hän kehoitti minua ottamaan huoneestani tuolin ja
istuutumaan kirjoituspöydän ylähyllylle, joten tulin melkein hänen
kasvojensa tasoon. Eräänä päivänä uskalsin sanoa Hänen Majesteetilleen,
ettei hänen Eurooppaan ja muuhun maailmaan kohdistamansa ylenkatse
tuntunut sointuvan hänen vallitsemiinsa erinomaisiin sielullisiin
kykyihin. Minä sanoin, ettei järki suinkaan riipu ruumiin suuruudesta,
vaan että päinvastoin voimme omassa maassamme huomata kaikkein
kookkaimmilla henkilöillä olevan sitä kaikkein vähimmin. Pidettiinhän
mehiläisiä ja muurahaisiakin eläinten joukossa uutterampina,
taitavampina ja älykkäämpinä kuin useita suurempia olentoja.
Sanoin vielä, että vaikka Hänen Majesteettinsa katsoi minut aivan
mitättömäksi, toivoin kumminkin saavani vielä tilaisuutta tehdä hänelle
jonkin huomattavan palveluksen. Kuningas kuunteli minua tarkkaavasti
ja alkoi pitää minua paljoa merkittävämpänä kuin ennen. Hän kehoitti
minua kuvailemaan Englannin valtiollista järjestystä niin tarkoin kuin
suinkin osasin, sillä vaikka ruhtinaat yleensä ovat erinomaisesti
mieltyneet oman valtakuntansa järjestykseen (tämän toisia hallitsijoita
koskevan johtopäätöksen hän teki aikaisempien keskustelujemme
perustuksella), hän halusi kuitenkin kuulla kaikista sellaisista
seikoista, joita kannattaisi jäljitellä.

Suosiollinen lukija voinee kuvitella, kuinka usein toivoin itselleni
Demostheneen tai Ciceron kielen, jotta olisin kyennyt ylistämään
kallista syntymämaatani sen ansioiden ja kukoistuksen arvoisin
lauseparsin.

Minä aloitin esitykseni selittämällä Hänen Majesteetilleen, että
valta-alueemme muodosti kaksi saarta, joissa oli kolme mahtavaa,
yhden hallitsijan hallitsemaa kuningaskuntaa, Amerikassa sijaitsevia
siirtokuntiamme mainitsematta. Kuvailin laajasti maaperämme
hedelmällisyyttä ja ilmanalamme lauhkeutta. Sitten kerroin
yksityiskohtaisesti Englannin parlamentista ja siihen kuuluvasta
Päärien huoneen nimellä mainitusta loistavasta säädystä, jonka
jäsenet olivat mitä jalointa syntyperää ja omistivat ikivanhat
ja avarat maatilukset. Kerroin, kuinka erinomaisen huolellisesti
heitä aina kasvatettiin rauhan ja sodan toimiin, jotta he olisivat
kuninkaan ja kuningaskunnan itseoikeutettuja neuvonantajia,
ottaisivat osaa lainsäädäntään, toimisivat jäseninä Korkeimmassa
Oikeudessa, jonka päätöksistä ei käynyt valittaminen, ja kävisivät
taistelijoina aina auliisti puolustamaan ruhtinastaan ja syntymämaataan
urhoollisuudellaan, kunnollaan ja uskollisuudellaan. Sanoin, että he
ovat valtakunnan kaunistus ja turva, he, kaikkein mainehikkaimpien
esi-isiensä jälkeläiset, esi-isien, joille kunnia oli merkinnyt hyveen
korvausta ja joita kehnommaksi jälkipolven ei ollut milloinkaan
kuultu muuttuneen. Heidän ohellaan kuului tähän kokoukseen erinäisiä
piispoiksi nimitettyjä pyhiä henkilöitä, joiden erikoisena tehtävänä on
pitää huolta uskonnosta ja niistä, jotka uskontoa kansalle opettavat.
Ruhtinas ja hänen viisaimmat neuvonantajansa etsivät ja valikoivat nämä
koko kansan keskuudesta, niiden pappien joukosta, joiden pyhä elämä
ja syvä oppi teki heidät ennen muita sellaisen kunnian arvoisiksi. He
olivat totisesti papiston ja kansan hengelliset isät.

Minä kerroin, että parlamentin toisen osan muodosti niinsanottu
Yhteisen kansan huone, jonka kaikki jäsenet olivat kansan
itsensä vapaasti valitsemia miehiä, jotka suurten kykyjensä ja
isänmaanrakkautensa perustuksella olivat kelvolliset edustamaan koko
kansakunnan viisautta, ja että nämä molemmat ryhmät muodostivat
Euroopan kunnianarvoisimman kokouksen, joka yhdessä ruhtinaan kanssa
sai pitää huolta koko lainsäädännästä.

Sitten siirryin oikeusistuimiin, joita johtivat Tuomarit,
syvästikunnioitettavat viisaat ja lain tulkitsijat valliten ihmisten
riidanalaisia oikeuksia ja omaisuuksia sekä rangaisten pahetta ja
suojellen viattomuutta. Minä mainitsin valtiovarojen huolellisen hoidon
sekä meri- ja maajoukkojemme urhoollisuuden ja sankariteot. Arvioin
kansamme väkiluvun laskemalla, kuinka monta miljoonaa ihmistä saattoi
kuulua kuhunkin uskonnolliseen lahkoon tai poliittiseen puolueeseen. En
myöskään jättänyt mainitsematta urheilujamme tai ajanvietteitämme enkä
yleensä mitään sellaista yksityisseikkaa, jonka ajattelin voivan olla
maalleni kunniaksi. Sitten lopetin esitykseni lyhyesti kuvailemalla
Englannin historiallisia oloja ja tapahtumia viimeksikuluneiden sadan
vuoden aikana.

Näihin keskusteluihin kului kokonaista viisi audienssia, jotka kaikki
kestivät useita tunteja, ja Kuningas kuunteli kertomustani erittäin
tarkkaavasti, usein merkiten muistiin lausumiani ja laatien luetteloa
seikoista, joita aikoi minulta tiedustella.

Kun olin päättänyt nämä laajat selostukseni, esitti Hänen
Majesteettinsa kuudennen audienssin aikana muistiinpanojensa
nojalla erinäisiä epäilyksiä, kysymyksiä ja vastaväitteitä, jotka
kohdistuivat esitykseni kaikkiin kohtiin. Hän kysyi, mitä menetelmiä
käytettiin nuorten aatelismiestemme sielun ja ruumiin kehittämiseksi
ja millaisissa askareissa he yleensä viettivät elämänsä ensimmäisen
ja vaikutuksille-alttiimman kauden; mihin toimenpiteisiin ryhdyttiin
valtiokokouksen jäsenten lukumäärän täyttämiseksi, jos jokin
jalo suku sammui; millaisin edellytyksin henkilöitä ylennettiin
uusiksi lordeiksi; eikö hallitsijan mielijohde, hovinaiselle tai
pääministerille maksettu rahasumma tai jokin yleiselle menestykselle
haitallisen puolueen vahvistamista tarkoittava suunnitelma voinut
olla milloinkaan sellaisten ylennysten syynä; missä määrin nämä
lordit olivat perehtyneet oman maansa lakeihin ja miten he siinä
suhteessa tietonsa hankkivat kyetäkseen korkeimpana oikeusasteena
ratkaisemaan kansalaistensa omaisuutta koskevia riitoja; olivatko he
aina niin vapaat ahneudesta, puolueellisuudesta tai rahanpuutteesta,
ettei lahjominen tai jokin muu väärä menettely milloinkaan voinut
heihin vaikuttaa; koroitettiinko mainitsemani pyhät lordit arvoonsa
aina heidän uskonnollisista asioista hankkimansa syvällisen tiedon
ja pyhän elämänsä vuoksi, eivätkö he olleet koskaan lipuneet virran
mukana ollessaan tavallisina hengenmiehinä tai palvelleet häpeällisen
alttiina kotipappeina jotakin aatelismiestä, jonka mielipiteitä he yhä
orjamaisesti kannattivat päästyään mainittuun kokoukseen.

Sitten hän tahtoi tietää, millaisia temppuja käytettiin valittaessa
niitä, joita olin nimittänyt yhteisen kansan edustajiksi; eikö
pulleakukkaroinen vieras voinut saada äänestäjiä valitsemaan itseänsä
heidän oman maanomistajansa tai paikkakunnan huomattavimman henkilön
asemesta; mistä johtui, että ihmiset ylen kärkkäästi pyrkivät tähän
kokoukseen, josta kertomani mukaan koitui paljon vaivaa ja kulunkeja,
usein niin paljon, että kokonaiset perhekunnat joutuivat häviöön,
kun mitään palkkaa tai eläkettä ei maksettu; tämä näet osoitti Hänen
Majesteettinsa mielestä niin ylenmäärin jännitettyä hyvettä ja
yleishenkeä, että hän epäili, voiko se aina olla laadultaan vilpitöntä.
Hän halusi vielä tietää, oliko sellaisilla hartailla herroilla
minkäänlaisia toiveita saada korvausta niistä kulungeista ja vaivoista,
joihin joutuivat uhratessaan yleisen menestyksen heikon ja kelvottoman
ruhtinaan ja lahjottavan ministeristön tarkoitusten hyväksi. Niin hän
teki edelleen kysymyksen toisensa jälkeen tutkistellen minua asian
joka kohdassa ja esittäen lukemattomia tiedusteluja ja vastaväitteitä,
joiden toistamista en pidä viisaana enempää kuin soveliaanakaan.

Sen johdosta, mitä olin kertonut tuomioistuimistamme, Hänen
Majesteettinsa pyysi minua selvittämään erinäisiä kohtia, ja minä
kykenin täyttämään hänen toivomuksensa sitä paremmin, kun olin
itse ollut joutua puille paljaille kansliaoikeudessa käsitellyn
pitkällisen riitajutun tähden, joka ratkaistiin minun hyväkseni, mutta
jonka kulungit minun täytyi maksaa. Hän kysyi, kuinka pitkä aika
tavallisesti kului oikean ja väärän punnitsemiseen ja millaiset menot
siitä koituivat; oliko asianajajilla ja asiamiehillä oikeus esiintyä
puolustajina jutuissa, joiden ilmeisesti tiesivät olevan vääriä,
syyttä aloitettuja tai ilkivaltaisia; huomattiinko uskonnollisten
tai valtiollisten puolueiden millään tavalla vaikuttavan oikeuden
vaakaan; olivatko asianajajina toimivat henkilöt perehtyneet yleisiin
tasapuolisuutta koskeviin käsityksiin vai ainoastaan maakunnallisiin,
kansallisiin tai muihin paikallisiin pitämyksiin; olivatko he tai
heidän tuomarinsa mitenkään osaltansa sommitelleet niitä lakeja, joita
rohkenivat selittää ja tulkita mielin määrin; olivatko he milloinkaan
eri kerroilla esiintyneet saman asian puolesta ja sitä vastaan
vedoten ennakkotapauksiin vastakkaisten mielipiteittensä tukemiseksi;
muodostivatko he rikkaan vai köyhän säätyluokan, saivatko mitään
rahallista korvausta asianajosta tai mielipiteensä esittämisestä ja
varsinkin, olivatko vaalikelpoiset alempaan edustajahuoneeseen.

Sitten hän siirtyi valtio varojemme hoitoa koskeviin seikkoihin
ja sanoi muistini varmaan pettäneen, kun olin arvioinut verotulot
suunnilleen viideksi tai kuudeksi miljoonaksi vuodessa, mainitsemieni
menoeräin toisinaan kohotessa enemmän kuin kaksinkertaisiksi; hän näet
oli tehnyt tässä kohden erittäin tarkkoja muistiinpanoja, koska, kuten
sanoi, toivoi meidän menetelmiimme perehtymisestä koituvan jotakin
hyötyä itselleen, ja laskelmissa tapahtunutta virhettä hän piti aivan
mahdottomana. Mutta jos kertomani oli totta, ei hän kyennyt mitenkään
käsittämään, kuinka valtakunta voi elää yli varojensa niinkuin moni
yksityinen henkilö. Hän tiedusteli, kutka olivat saamamiehemme ja mistä
ottaisimme varoja velkojemme suorittamiseksi. Hän oli ihmeissään, kun
kuuli minun kertovan rasittavista ja pitkällisistä sodista, otaksui,
että olimme riitaisaa väkeä tai elimme kovin ilkeiden kansojen
naapureina ja että kenraaliemme täytyi olla kuninkaitamme äveriäämpiä.
Hän kysyi, oliko meillä omien saartemme ulkopuolella oikeastaan
muuta tekemistä kuin harjoittaa kauppaa, solmia sopimuksia tai
puolustaa laivastollamme rannikkoa. Erikoisesti hän joutui ihmeisiinsä
kuullessaan minun puhuvan vakinaisesta palkatusta sotaväestä rauhan
aikana ja vapaan kansan keskuudessa. Hän sanoi, että jos meitä oman
suostumuksemme mukaisesti hallitsivat omina edustajinamme toimivat
henkilöt, hänen oli mahdoton käsittää, ketä pelkäsimme tai ketä
vastaan taistelimme. Hän halusi kuulla mielipidettäni, eivätkö
yksityisen henkilön taloa voineet puolustaa hän itse, hänen lapsensa
ja huonekuntansa paremmin kuin puoli tusinaa sattuman kaupalla kadulta
siepattua, huonosti palkattua hirtehistä, jotka voivat ansaita sata
kertaa enemmän leikkaamalla kurkut poikki puolustettaviltaan.

Hän nauroi eriskummallista laskuoppiani (kuten sitä nimitti), kun
arvioin maamme väkiluvun keskuudessamme tavattavien uskonnollisten
ja valtiollisten lahkojen jäsenmäärän pohjalla. Hän sanoi tuntuvan
käsittämättömältä, minkätähden niitä, jotka kannattivat yhteiskunnalle
haitallisia mielipiteitä, pakotettaisiin mieltään muuttamaan tai
minkätähden heitä ei velvoitettaisi sellaisia mielipiteitään salaamaan.
Jos hallitus edellisessä tapauksessa menetteli väkivaltaisesti, niin se
toisaalta osoitti heikkoutta, ellei toteuttanut jälkimmäistä ajatusta;
voi näet kyllä suostua siihen, että henkilö säilyttää myrkyllisiä
aineita lipastossaan, mutta ei siihen, että hän myyskentelee niitä
sydäntävahvistavina lääkkeinä.

Hän huomautti, että olin maininnut aatelistomme ja yleensä ylhäisten
henkilöinemme harjoittavan huvinaan myöskin pelaamista. Hän halusi
tietää, missä iässä tähän huviin tavallisesti ryhdyttiin ja milloin
siitä luovuttiin, kuinka paljon aikaa siihen kulutettiin, pelattiinko
niin korkeista summista, että omaisuudet siitä kärsivät, eivätkö
kehnot, mutta taitoon perehtyneet henkilöt voineet sen avulla
saavuttaa suuria rikkauksia ja toisinaan saada jakosukuisemmekin
riippuvaisuussuhteeseen totuttaa heitä huonoon seuraan, temmata heidät
pois henkeäkehittävistä askareista ja pakottaa heidät kokemiensa
tappioiden vuoksi oppimaan ja käyttelemään samaa kunniatonta taitoa
toisten vahingoksi.

Hän oli kovin hämmästyksissään kuultuaan esitystäni viimeksikuluneen
vuosisadan historiallisista tapahtumista, huomautti, että siinä
oli yhtenä rykelmänä salaliittoja, kapinoita, murhia, verilöylyjä,
kumouksia, karkoituksia, kaikkein pahimpia ahneuden, puolueriitojen,
tekopyhyyden, kavaluuden, julmuuden, raivon, hulluuden, vihan,
kateuden, hekuman, ilkeyden ja kunnianhimon ilmauksia.

Erään toisen audienssin aikana Hänen Majesteettinsa vaivautui lyhyesti
kertaamaan, mitä olin sanonut, vertasi esittämiään kysymyksiä minun
vastauksiini, otti minut sitten käteensä, silitteli minua hellävaroen
ja lausui mielipiteensä julki seuraavin sanoin, joiden ajatusta
enempää kuin sävyäkään en voi milloinkaan unohtaa: Pieni ystäväni
Grildrig, sinä olet puheessasi mitä ihailtavimmalla tavalla ylistänyt
kotimaatasi, olet seivästi osoittanut, että tietämättömyys, laiskuus,
ja paheellisuus voivat toisinaan olla lainsäätäjän pätevyyden ainoat
edellytykset ja että lakeja parhaiten selittävät, tulkitsevat ja
sovelluttavat ne, joiden harrastus ja taipumus tarkoittaa niiden
vääristelemistä, hämmentämistä ja kiertämistä. Minä havaitsen teidän
keskuudessanne eräänlaisen valtiosäännön jälkiä, joka alkujaan on
voinut olla siedettäväkin, mutta nyt nämä jäljet ovat puolittain
näkymättömiksi hivuttuneet, ja kaiken muun on yleinen turmelus
täydellisesti himmentänyt ja tahrinut. Kertomuksesi mistään kohdasta
ei käy ilmi, että minkään viran saaminen teidän keskuudessanne
edellyttäisi hyvettä, vielä vähemmän, että ketään ihmistä
aateloitaisiin ansion perustuksella, että pappeja ylennettäisiin
hurskauden tai opin, sotilaita moitteettomuuden tai urhoollisuuden,
tuomareita lahjomattomuuden, senaattoreja isänmaanrakkauden ja
neuvosmiehiä viisauden vuoksi. Mitä tulee sinuun (jatkoi Kuningas),
joka olet viettänyt suurimman osan elämääsi matkoilla, tahdon
mielelläni uskoa, että olet toistaiseksi välttänyt useita oman maasi
paheita. Mutta kertomuksesi ja niiden vastausten perustuksella, jotka
olen suurella vaivalla saanut sinusta ulos urkituksi, voin tulla vain
siihen johtopäätökseen, että useimmat maasi asukkaat ovat kaikkein
turmiollisin pienten inhoittavien maan matosten rotu, jonka luonto on
milloinkaan sallinut ryömiä maan pinnalla.



SEITSEMÄS LUKU

Tekijän isänmaanrakkaus. Hän esittää Kuninkaalle sangen edullisen
ehdotuksen, joka kumminkin tulee hylätyksi. Kuninkaan suuri
tietämättömyys valtiollisissa asioissa. Sivistys on tässä
maassa erittäin puutteellista ja rajoitettua. Heidän lakinsa,
sotilaslaitoksensa ja valtiolliset puolueensa.


Ainoastaan erinomainen totuudenharrastukseni on voinut minua estää
vaieten sivuuttamasta tätä kertomukseni osaa. Aivan suotta minä
ilmaisin närkästystäni, joka joutui aina vain naurun esineeksi, ja
minun oli pakko kärsivällisesti kuunnella, kuinka jaloa ja rakastettua
syntymämaatani niin häpeällisesti kohdeltiin. Valitan yhtä hartaasti
kuin kuka tahansa lukijoistani, että sellainen tilaisuus tarjoutui,
mutta tämä ruhtinas sattui olemaan niin utelias ja kärkäs kyselemään
kaikkia yksityisseikkoja, että olisin loukannut sekä kiitollisuuden
että hyvän käytöksen vaatimuksia, jos olisin kieltäytynyt antamasta
kaikkia niitä tietoja, jotka suinkin kykenin antamaan. Suvaittaneen
kuitenkin sanoa omaksi puolustuksekseni, että neuvokkaasti vältin
useita hänen kysymyksiään ja esitin asioita joka kohdassa melkoista
edullisemmassa valossa kuin tiukka totuus oikeastaan olisi sallinut.
Olen näet aina tuntenut omaa maatani kohtaan sitä kiitettävää
puolueellisuutta, jota Dionysios Halikamassolainen varsin oikein
suosittelee historioitsijalle. Olisin mielelläni salannut valtio-emoni
heikkoudet ja virheet ja osoittanut hänen hyveensä ja kauneutensa
kaikkein edullisimmassa valossa. Tämä oli vilpitön pyrkimykseni
useissa keskusteluissani tuon mahtavan hallitsijan kanssa, joskaan en
valitettavasti siinä onnistunut.

On kuitenkin annettava paljon anteeksi kuninkaalle, joka elää aivan
erotettuna muusta maailmasta eikä siis ole ollenkaan perehtynyt toisten
kansojen keskuudessa yleisesti vallitseviin tapoihin ja tottumuksiin.
Sellaisesta puutteellisesta tiedosta johtuu välttämättä monia
ennakkoluuloja ja eräänlainen ajatustavan ahtaus, josta me ja Euroopan
sivistyneemmät kansat yleensä olemme täysin vapaat. Ja ankaraahan
olisi, jos niin etäällä elävän ruhtinaan käsitykset hyvästä ja pahasta
asetettaisiin koko ihmiskunnan ojennusnuoraksi.

Vahvistaakseni äsken lausumaani ja samalla osoittaakseni rajoitetun
kasvatuksen surkeita seurauksia mainitsen tässä yhteydessä seikan, jota
tuskin uskottaneen todenperäiseksi. Toivoen entistä enemmän pääseväni
Hänen Majesteettinsa suosioon kerroin hänelle kolme-neljäsataa vuotta
sitten tehdystä keksinnöstä, tavasta valmistaa eräänlaista jauhetta,
joka oli laadultaan sellaista, että jos pieninkin kipinä sattui siihen,
olipa sitä vaikka kokonainen vuori, niin se syttyi silmänräpäyksessä
ja räjähti ilmaan jylisten ja järkyttäen pahemmin kuin ukkonen. Minä
sanoin, että jos onttoon vaski- tai rautaputkeen ajettiin sen kokoa
vastaava määrä tätä jauhetta, niin se lennätti rauta- tai lyijypallon
sellaisella voimalla ja nopeudella, ettei mikään kyennyt kestämään
sen iskua; että suurimmat siten lennätetyistä kuulista voivat tuhota
kerrallaan kokonaisia sotajoukon rivejä, vieläpä murtaa kaikkein
vahvimpia muureja, upottaa laivoja tuhansine miehineen meren pohjaan
ja ketjuilla toisiinsa liitettyinä katkoa mastoja ja köysistöjä,
leikata poikki satoja ihmisiä ja hävittää kaikki, mitä niiden tielle
sattui; että me usein täytimme tällä jauheella suuria onttoja palloja,
joita sitten konelaitteiden avulla heitimme piirittämäämme kaupunkiin,
missä ne repivät katukivityksen, särkivät rakennuksia, räjähtivät ja
sinkosivat sirujansa joka taholle, murskaten kaikkien lähelle osuvien
aivot. Sanoin tuntevani sangen hyvin tämän jauheen ainesosat, jotka
olivat huokeita ja yleisesti esiintyviä, sanoin osaavani ne sekoittaa
ja opastaa Hänen Majestettinsa työmiehiä valmistamaan sellaisia
umpiputkia, jotka olisivat suhteellisesti kaikkien muiden hänen
valtakunnassaan tavattavien olioiden kokoisia. Suurimman tarvitsi
olla vain sadan jalan pituinen, ja kaksi- tai kolmekymmentä sellaista
putkea, asianmukaisesti ruudilla ja kuulilla ladattuina, murskaisivat
muutamassa tunnissa hänen alueillaan sijaitsevan lujimmin varustetun
kaupungin muurit tai hävittäisi koko pääkaupungin, jos se yrittäisi
vastustella hänen ehdottomia käskyjänsä. Minä tein tämän alamaisen
ehdotuksen Hänen Majesteetilleen tahtoen siten vähäiseltä osaltani
korvata hänen kuninkaallisen suosionsa ja suojeluksensa lukuisia
ilmauksia.

Noiden hirmuisten koneitten kuvaus ja esittämäni ehdotus saivat
Kuninkaan kauhun valtaan. Hän ihmetteli, kuinka minunlaiseni voimaton
ja pieni maan matonen (nämä olivat hänen omat sanansa) voi hautoa
mielessään niin epäinhimillisiä ajatuksia, vieläpä niin tutunomaisella
tavalla, etten näyttänyt vähääkään välittävän niistä verenvuodatuksen
ja hävityksen näyistä, joita olin kertonut noiden tuhoamisvälineiden
saavan aikaan. Hän sanoi, että niiden täytyi olla jonkin pahan hengen,
ihmissuvun vihollisen keksimiä. Hän puolestaan vakuutti, että vaikka
kaikki taiteen ja luonnon alueilla suoritetut keksinnöt ja löydöt
tuottivat hänelle erinomaista iloa, hän sittenkin mieluummin menetti
puolet valtakuntaansa kuin perehtyi sellaiseen salaisuuteen, ja
vannotti minua pitämään sen omana tietonani, jos henkeni oli minulle
rakas.

Kuinka merkillisesti tässä vaikuttivatkaan ahdasmieliset periaatteet
ja lyhytnäköisyys! Kuinka voikaan ruhtinas, jossa havaittiin kaikki
syvää kunnioitusta, kiintymystä ja arvonantoa herättävät ominaisuudet,
hyvät luontaiset taipumukset, suuri älykkyys ja syvä oppineisuus,
ruhtinas, jolla oli ihailtavat hallitsijalahjat ja jota alamaiset
melkein jumaloivat, kuinka voikaan hän jonkin joutavan arkailun vuoksi,
jollaisesta meillä eurooppalaisilla ei ole käsitystäkään, hylätä
tarjoutuvan tilaisuuden, joka olisi hänestä tehnyt alamaistensa hengen,
vapauden ja omaisuuden ehdottoman valtiaan? Tätä kysyessäni en suinkaan
tahdo vähimmässäkään määrässä halventaa oivallisen hallitsijan monia
hyveitä, vaikka pelkään, että englantilainen lukijani tämän seikan
vuoksi saa hänestä huonommat käsitykset. Otaksun puolestani puutoksen
aiheutuneen Brobdingnagin kansassa vallitsevasta tietämättömyydestä:
he näet eivät ole vielä kehittäneet politiikkaa tieteeksi, kuten
terävä-älyisemmät eurooppalaiset ovat tehneet. Muistan varsin hyvin,
että kun erään kerran Kuninkaan kanssa keskustellessani tulin
maininneeksi, että meillä oli kirjoitettu monia tuhansia teoksia
hallitsemisen taidosta, herätin hänessä (aivan vastoin tarkoitustani)
hyvin huonot käsitykset meikäläisistä ymmärryksenlahjoista. Hän selitti
inhoavansa ja halveksivansa kaikkea salakähmäisyyttä, oveluutta ja
juonittelua, esiintyipä sellaista ruhtinaassa tai ministerissä. Hän
ei voinut käsittää, mitä tarkoitin puhuessani valtiosalaisuuksista,
ellei ollut kysymyksessä mikään kilpaileva kansakunta. Hän määritteli
hallitustaidon erittäin ahtaisiin rajoihin sanoen sen olevan siinä,
että noudatetaan tervettä järkeä ja kohtuullisuutta, oikeutta ja
lempeyttä, ratkaistaan nopeasti siviili- ja rikosasiat ja pidetään
silmällä eräitä muita näkökohtia, jotka itsestäänselvinä jätän tässä
lähemmin käsittelemättä. Hän lausui mielipiteenään, että henkilö, joka
sai kasvamaan kaksi tähkäpäätä tai kaksi viheriää lehteä siinä, missä
aikaisemmin kasvoi yksi ainoa, hyödytti ihmiskuntaa paremmin ja teki
maalleen todellisemman palveluksen kuin kaikki poliitikot yhteensä.

Tämän kansan opillinen sivistys on sangen puutteellinen; se näet
rajoittuu siveysoppiin, historiaan, runoustaiteeseen ja matematiikkaan,
joilla aloilla täytyy myöntää heidän olevan eteviä. Viimeksimainittu
tiede on kumminkin sovellettu yksinomaan siihen, mikä voi olla elämässä
hyödyksi, maanviljelyksen parantamiseen ja kaikenlaisiin mekaanisiin
taitoihin, joten sille ei meikäläisissä oloissa myönnettäisi suurtakaan
arvoa. Mitä taas tulee ideoihin, entiteetteihin, abstraktioihin ja
transcendentaaleihin, oli seikka se, etten parhain ponnistuksinkaan
saanut niitä heille vähimmässäkään määrässä käsitettäviksi.

Mikään heidän maansa laki ei saa sisältää useampia sanoja kuin on
kirjaimia heidän aakkosissaan, nimittäin kaksikymmentäkaksi. Useimmat
eivät kumminkaan ole niinkään pitkiä. Ne on sepitetty mitä selvimmin ja
yksinkertaisimmin lauseparsin, joihin tämä kaikkea oveluutta vierova
kansa ei sisällytä kuin yhden ainoan ajatuksen; ja lain selittämiseksi
kirjoitettua esitystä pidetään valtiorikoksena. Siviiliasioiden
ratkaisemisessa ja rikoksentekijöiden rankaisemiseksi nostetuissa
jutuissa heillä on niin vähäinen kokemus, ettei heidän juuri sovi
kerskua mistään erinomaisesta taidosta kummallakaan alalla.

Kirjapainotaito on ollut heidän samoinkuin kiinalaisten keskuudessa
tunnettu jo ikimuistoisista ajoista. Heidän kirjastonsa eivät
kumminkaan ole kovin suuret; Kuninkaan kirjasto, jota pidetään
runsaimpana, sisältää ainoastaan tuhat nidosta. Ne on sijoitettu
tuhatkaksisataa jalkaa pitkään parvekkeeseen, ja minulla oli oikeus
lainata sieltä haluamiani teoksia. Kuningattaren puuseppä oli
sommitellut erääseen Glumdalclitchin huoneeseen jonkinlaisen seisovia
tikapuita muistuttavan viisikolmatta jalkaa korkean puisen telineen,
jonka jokainen askellauta oli viidenkymmenen jalan pituinen. Näiden
siirrettävien portaiden jalkapuoli oli sijoitettu kymmenen jalan
päähän huoneen seinästä. Kirja, jota tahdoin lukea, asetettiin seinään
nojaamaan. Minä nousin korkeimmalle askellaudalle, käännyin kohti
kirjaa ja aloin lukea sivun yläreunasta liikkuen oikeaan ja vasempaan
suunnilleen kahdeksan tai kymmenen askelta, aina rivien pituuden
mukaan, kunnes olin ehtinyt lukemisessani hiukan silmieni tasoa
alemmaksi; sitten astuin vähitellen alemmaksi, kunnes tulin lattialle.
Sinne ehdittyäni nousin jälleen telineiden yläpäähän, aloitin uuden
sivun samalla tavalla ja käänsin sitten lehteä, minkä voin helposti
tehdä molemmin käsin; paperi oli paksua ja jäykkää kuin pahvi ja sivun
korkeus suurimmissakin nidoksissa korkeintaan kahdeksantoista tai
kaksikymmentä jalkaa.

Heidän kirjoitustapansa on selvä, miehekäs ja sujuva, mutta ei
koristeltu, sillä he eivät karta mitään niinkuin turhien sanojen
kasaamista ja saman asian lausumista monin eri kääntein. Minä
luin useita heidän teoksiansa, varsinkin historiaa ja siveysoppia
käsitteleviä. Toisenlaisten kirjain joukossa minua huvitti erikoisesti
eräs pieni vanha tutkielma, joka oli aina Glumdalclitchin makuusuojassa
ja kuului hänen kotiopettajattarelleen, vakaalle vanhalle naiselle,
jota askarruttivat siveysopilliset ja uskonnolliset teokset. Kirja
käsittelee ihmissuvun heikkoutta ja on saanut tunnustusta ainoastaan
naisten ja yhteisen kansan keskuudessa. Minua kuitenkin huvitti
nähdä, mitä tämän maan kirjailijalla voi olla sanottavaa sellaisesta
aiheesta. Tekijä tutki kaikki eurooppalaisten moralistien tavallisesti
esittämät seikat osoittaen, kuinka mitätön, halveksittava ja avuton
olento ihminen sinänsä on, kuinka kykenemätön puolustautumaan Karussa
ilmanalassa ja villien petojen ahdistaessa ja kuinka paljoa etevämpi
oli jokin toinen eläin voimiltaan, toinen vikkelyydeltään, toinen
varovaisuudeltaan, toinen uutteruudeltaan. Hän lisäsi, että luonto oli
näinä viimeksikuluneina maailman vanhentumiskausina rappeutunut ja
kykeni nyt tuottamaan ainoastaan mitättömiä keskoisia entisten aikojen
olentoihin verraten. Hän piti erittäin järkevänä sitä otaksumaa, että
ihmissuku oli aikaisemmin ollut paljoa suurempi kuin nykyjään ja että
sitäpaitsi oli muinoin ollut jättiläisiä, kuten todistavat historia ja
perintätieto sekä valtakunnan eri osista sattumalta löytyneet valtavat
luut ja kallot, jotka ovat nykyisen kääpiörodun luita verrattomasti
kookkaammat. Hän koki todistaa, että meidän oli täytynyt luonnonlakien
vaatimusten nojalla olla alkuaikoinamme kookkaampia ja jykevämpiä,
joten meitä ei voinut niin helposti tuhota jokin pieni sattumakatolta
putoava tiili, pojan viskaama kivi tai pieni puropahanen. Näiden
harkintojensa pohjalla tekijä esitti erinäisiä elämän jokapäiväisessä
käytännössä hyödyllisiä sovellutuksia, joiden toistaminen ei kumminkaan
ole tässä tarpeen. Minä puolestani en voinut olla ajattelematta, kuinka
yleisesti levinnyt on kyky johdella kiistelystämme luontoa vastaan
moraalisia opetuksia tai pikemmin tyytymättömyyden ja valituksen
aiheita. Ja uskonpa, että tarkoin asiaa tutkien sellaiset kiistat
voidaan osoittaa yhtä aiheettomiksi meidän kuin nyt puheenaolevan
kansan keskuudessa.

Sotilaallisista asioista puhuttaessa he kerskuvat, että Kuninkaan
armeijaan kuuluu sataseitsemänkymmentäkuusituhatta miestä jalkaväkeä
ja kaksineljättätuhatta ratsumiestä — jos sopii nimittää armeijaksi
joukkoa, jonka muodostavat kaupunkien ammattilaiset ja maaseudun
talonpojat ja jossa päällikköinä toimivat aatelismiehet ja
säätyhenkilöt saamatta minkäänlaista maksua tai korvausta. He ovat
tosiaankin hyvin harjoitetut ja erinomaisesti kuriin tottuneet,
mutta minä en pitänyt sitä seikkaa erikoisena ansiona. Kuinkapa
voisikaan olla toisin laita maassa, jossa jokainen talonpoika on
oman tilanomistajansa ja jokainen kaupunkilainen oman kaupunkinsa
huomattavimman henkilön komennuksessa ja nämä johtajat valitaan arvalla
niinkuin Veneziassa aikoinaan?

Minä näin Lorbrulgrudin sotaväen usein harjoittelevan kaupungin
läheisyydessä sijaitsevalla avaralla kentällä, jonka läpimitta oli
kaksikymmentä peninkulmaa. Heitä ei ollut kaikkiaan enempää kuin
viisikolmattatuhatta jalkasotilasta ja kuusituhatta ratsumiestä, mutta
heidän käyttelemänsä valtavan laaja alue esti minua arvioimasta heidän
lukumääräänsä. Kookkaan juoksijansa selkään noussut ratsumies saattoi
olla sadan jalan korkuinen. Minä näin koko ratsujoukon komentosanan
kuultuaan paljastavan miekkansa ja heiluttavan niitä ilmassa.
Mahdotonta on kuvitella mitään niin suurenmoista, yllättävää ja
hämmästyttävää näkyä. Näytti siltä kuin olisi kymmenentuhatta salamaa
yhtaikaa välkähtänyt taivaan joka kulmalta.

Teki kovin mieleni tietää, kuinka tämä ruhtinas, jonka maahan ei
päästä mistään muusta valtakunnasta, oli tullut järjestäneeksi
armeijan ja totuttaneeksi väkeänsä sodan toimiin. Pian sain kuitenkin
asiasta selkoa sekä keskustelujen nojalla että perehtymällä heidän
historiaansa. Tätä kansaa näet on vaivannut monien vuosisatojen
kuluessa sama tauti kuin ihmiskuntaa yleensä: aatelisto on tavoitellut
kerran toisensa jälkeen valtaa, kansa vapautta ja kuningas
rajoittamatonta herruutta. Vaikka valtakunnan lait ovat kaikkia
näitä seikkoja onnellisella tavalla hillinneet, on jokin mainituista
puolueista sittenkin toisinaan niitä rikkonut, ja niin on aiheutunut
useaan kertaan kansalaissotia. Viimeisen niistä lopetti onnellisesti
nykyisen hallitsijan isoisä yleiseen sovintoon, ja silloin yhteisestä
suostumuksesta järjestettyä sotalaitosta on siitä saakka pidetty
järkähtämättä voimassa.



KAHDEKSAS LUKU

Kuningas ja Kuningatar tekevät kiertomatkan rajoille. Tekijä on heidän
seurassaan. Yksityiskohtainen kertomus siitä, kuinka hän poistuu tästä
maasta. Hän palaa Englantiin.


Minussa eli aina voimakas virike, että tulisin vielä saamaan takaisin
vapauteni, vaikka olikin mahdotonta arvata, millä tavalla, tai
laatia mitään suunnitelmaa, jonka voi ollenkaan toivoa luonnistuvan.
Se alus, jossa olin saapunut, oli tiettävästi ensimmäinen tällä
rannikolla asuvien näkyviin ajautunut, ja Kuningas oli antanut ankaran
määräyksen, että jos jokin toinen ilmaantuisi, se oli heti tuotava
miehistöineen ja matkustajineen työntökärryissä Lorbrulgrudiin. Hän
koki kovin innokkaasti hankkia minulle kokoistani vaimoa, jonka
kanssa voisin jatkaa sukuani; mutta uskonpa, että olisin mieluummin
kuollut kuin alistunut sellaiseen häpeään: jättämään jälkeläisiä,
joita olisi hoidettu häkissä kuin kesyjä kanarialintuja ja aikojen
kuluessa kukaties myyty kuningaskunnan ylhäisille henkilöille
eriskummallisuuksina. Minua kohdeltiin kieltämättä erittäin
ystävällisesti; minä olin Kuninkaan ja Kuningattaren suosikki ja koko
hovin ilo, mutta olin samalla sellaisessa asemassa, joka sopi huonosti
ihmisarvooni. En voinut milloinkaan unohtaa kotiin jättämiäni rakkaita
omaisia. Ikävöin takaisin ihmisten luo, joiden kanssa voin keskustella
heidän vertaisenaan, ja kaduille ja vainioille, missä voin liikkua
pelkäämättä joutuvani tallatuksi kuin mikäkin sammakko tai pieni
koiranpentu. Vapautukseni toteutui kuitenkin pikemmin kuin osasin
odottaa ja sangen harvinaisella tavalla. Tahdon tässä uskollisesti
kertoa kaikki asian yksityiskohdat.

Olin nyt viettänyt valtakunnassa kaksi vuotta, ja kolmannen vuoden
alussa Glumdalclitch ja minä seurasimme Kuningasta ja Kuningatarta
heidän lähtiessään kiertoretkelle valtakunnan etelärannikolle.
Minua kuljetettiin niinkuin ainakin matkalaatikossani, joka, kuten
aikaisemmin jo kerroin, oli erittäin mukava kahdentoista jalan pituinen
ja levyinen suljettu suoja. Olin käskenyt kiinnittää sisäpuolelle katon
neljään kulmaan silkkinyöreillä makuuverkon, joka kevensi sysäyksiä,
kun palvelija kuljetti minua edessään hevosen selässä, ja minä nukuin
usein verkossa matkoilla ollessamme. Suoraan makuuverkon yläpuolelle
kattoon olin antanut puusepän leikata neliöjalan suuruisen aukon, jotta
saisin raitista ilmaa, kun sää sattui olemaan tukehduttavan helteinen.
Räppänäni minä voin sulkea ja avata mielin määrin uurteissaan liikkuvan
luukun avulla.

Kun olimme ehtineet matkamme perille, piti Kuningas soveliaana viettää
muutamia päiviä Flanfasnicin, kahdeksantoista englanninpeninkulman
päässä rannikolta olevan kaupungin lähellä sijaitsevassa palatsissaan.
Glumdalclitch ja minä olimme sangen uupuneet; minä olin hiukan
vilustunut, mutta tyttöraiska oli niin huonovointinen, että hänen
täytyi pysytellä huoneessaan. Minä ikävöin nähdä valtamerta, jonka
täytyi olla pelastukseni ainoa näkymö, jos milloinkaan pelastuisin.
Olin olevinani sairaampi kuin todellisuudessa oli laita ja pyysin
päästä hengittelemään raikasta meri-ilmaa erään hovipojan seurassa,
johon olin kovin kiintynyt ja jonka huostaan minut oli toisinaan
uskottu. En voi milloinkaan unohtaa, kuinka vastahakoisesti
Glumdalclitch pyyntööni suostui ja kuinka ankarasti hän varoitti
hovipoikaa pitämään minusta hyvää huolta samalla purskahtaen itkuun
ikäänkuin olisi aavistanut, mitä tapahtuman piti. Poika kantoi
laatikkoani suunnilleen puolen tunnin matkan palatsista merenrannan
kallioille. Minä pyysin häntä laskemaan laatikon maahan, avasin
työntöikkunani ja loin merelle monia kaipauksen ja alakuloisuuden
katseita. En tuntenut olevani oikein pirteä ja sanoin hovipojalle
aikovani hiukan torkahtaa makuuverkossani toivoen siitä virkistyväni.
Menin suojaani, ja poika sulki tarkoin ikkunan, jotten nukkuessani
vilustuisi. Olin pian nukahtanut ja arvaan, että poika, joka ei
otaksunut minkäänlaisen vaaran uhkaavan, oli lähtenyt kallioille
kuljeskelemaan ja etsimään linnunmunia; olin näet jo sitä ennen
ikiomastani nähnyt, kuinka hän haeskeli ja löysikin joitakin munia
kallionhalkeamista. Mutta olipa miten tahansa, joka tapauksessa
heräsin siihen, että tuntui äkkinäinen tempaus laatikkoni kattoon
kiinnitetyssä renkaassa, jonka tarkoituksena oli tehdä kuljetukseni
helpommaksi. Minä tunsin laatikkoni kohoavan korkealle yläilmoihin
ja sitten liikkuvan eteenpäin huimaa vauhtia. Ensimmäinen nykäys oli
tuiskata minut alas makuuverkostani, mutta sen jälkeen liike oli sangen
tasaista. Minä huusin useita kertoja niin äänekkäästi kuin jaksoin,
mutta kaikki turhaan. Katsoin ikkunoistani, mutta en nähnyt muuta
kuin pilviä ja taivaan. Pääni päältä kuului kuin siipien havina, ja
samassa minulle alkoi selvitä missä surkeassa tilassa olin: kotka oli
tarttunut nokallaan laatikkoni renkaaseen aikoen pudottaa asumukseni
kalliolle kuin kilpikonnan kuorineen nokkiakseen sitten sirpaleiden
joukosta ruumiini ja hotkiakseen sen suuhunsa. Tällä linnulla näet on
niin tarkka äly ja vainu, että se keksii saaliinsa pitkien matkojen
päähän, vaikka se olisi paremminkin piiloitettu kuin minä kahden tuuman
vahvuisten seinäin sisäpuolella.

Hetkisen kuluttua havaitsin siipien havinan ja liikkeen nopeasti
kiihtyvän ja laatikkoni viipottavan kuin kapakankyltti tuulisena
päivänä. Kuulin erinäisiä iskuja tai tyrkkäyksiä, jotka otaksumani
mukaan kohdistuivat kotkaan (uskon näet varmaan sellaisen suuren
linnun kuljettaneen laatikkoani renkaasta nokassaan), ja sitten tunsin
yhtäkkiä putoavani luotisuoraan alaspäin suunnilleen minuutin ajan
ja niin uskomattoman nopeasti, että olin siihen tukehtua. Putoaminen
päättyi hirmuiseen loiskahdukseen, joka kaikui korvissani valtavampana
kuin Niagaran pauhu; sitten olin minuutin ajan aivan pimeässä, kunnes
laatikkoni jälleen kohosi niin korkealle, että näin valoa ikkunaini
yläosasta. Nyt ymmärsin pudonneeni mereen. Laatikkoni, jonka painoa
lisäsivät minun itseni ohella siinä olevat huonekalut sekä kannen ja
pohjan kaikkiin neljään kulmaan rakenteen lujittamiseksi kiinnitetyt
leveät raudoitukset, ui suunnilleen viisi jalkaa syvällä. Otaksuin
silloin ja otaksun yhä vieläkin, että minua nokassaan kiidättävää
kotkaa ahdisti kaksi muuta ja että sen täytyi pudottaa minut
puolustautuessaan toisia vastaan, jotka toivoivat saavansa osan
saaliista. Laatikon pohjaan kiinnitetyt rautalevyt (jotka olivat
toisia vahvemmat) pitivät laatikkoa tasapainossa sen pudotessa ja
estivät sitä särkymästä vedenpintaan. Laatikkoni kaikki eri osat olivat
uurresaumoin toisiinsa liitetyt, ja ovi ei liikkunut saranoilla, vaan
työntöikkunan tavoin ylös ja alas, joten suojani oli niin tiivis, että
varsin vähän vettä pääsi sisään. Minä kapusin sangen vaivalloisesti
alas makuuverkostani sitä ennen uskallettuani avata jo mainitsemani
räppänän, jonka tarkoituksena oli pitää huolta ilmanvaihdosta; olin
näet raittiin ilman puutteesta melkein tukehtumassa.

Kuinka monet kerrat toivoinkaan olevani jälleen rakkaan
Glumdalclitchini luona, josta yksi ainoa tunti oli minut niin kauaksi
erottanut! Ja uskallanpa totuuden nimessä sanoa, etten omassa
onnettomuudessani voinut olla surkein mielin ajattelematta hoitajatar
parkaani, katoamisestani hänelle koituvaa surua, Kuningattaren
epäsuosiota ja hänen hyvän tulevaisuutensa tuhoutumista. Eipä liene
monikaan matkailija ollut suuremmissa vaikeuksissa ja epätoivoisemmassa
tilassa kuin minä odottaessani joka hetki näkeväni laatikkoni
murskautuvan kappaleiksi tai ainakin kumoutuvan ensimmäisen tuiman
tuulenpuuskan tai hyökyaallon sattuessa. Jos yksikin lasinruutu olisi
särkynyt, olisin heti ollut tuhon oma. Ikkunat voivat säilyä eheinä
vain niiden ulkopuolelle tapaturmain varalta kiinnitettyjen lujien
ristikkojensa turvissa. Minä näin veden tihkuvan sisään erinäisistä
kohdista, joskaan vuoto ei ollut melkoinen, ja yritin tilkitä rakoja
niin hyvin kuin osasin. En jaksanut avata laatikkoni kantta, minkä
muuten olisin epäilemättä tehnyt päästäkseni istumaan katolle, missä
olisin säilynyt ainakin muutamia tunteja kauemmin kuin suljettuna
vankikoppiini, kuten olopaikkaani saanen nimittää. Mutta jos vältyinkin
tuholta päivän tai parin aikana, mitä muuta voinkaan odottaa kuin
kuolevani viluun ja nälkään! Näissä oloissa vietin neljä tuntia
odottaen ja todella toivoenkin, että jokainen tuokio olisi viimeiseni.

Olen jo aikaisemmin kertonut lukijalleni, että laatikkoni ikkunattomaan
seinään oli kiinnitetty kaksi sinkilää, joihin minua hevosenselässä
kuljettava palvelija pujotti nahkavyön kiinnittäen sen sitten
vyötäisilleen. Tässä epätoivoisessa tilassa ollessani kuulin tai
ainakin olin kuulevinani jonkinlaista raaputusta siltä seinältä, johon
sinkilät olivat kiinnitetyt, ja pian senjälkeen aloin kuvitella,
että laatikkoani hinattiin; tunsin näet toisinaan jonkinlaista
tempoilua, joka sai aallot lyömään ikkunaini yläosiin, niin että
jäin melkein pilkkopimeään. Tästä heräsi mieleeni heikko pelastuksen
toivo, vaikka en kyennyt kuvittelemaankaan, kuinka se voisi tapahtua.
Uskalsin ruuvata irti toisen tuoleistani, jotka olivat aina lattiaan
kiinnitetyt, ruuvasin sen sitten suurta vaivaa nähden suoraan avaamani
räppänän alle, nousin tuolille seisomaan, vein suuni niin lähelle
aukkoa kuin suinkin voin ja huusin apua korkealla äänellä ja käyttäen
kaikkia osaamiani kieliä. Sitten kiinnitin nenäliinani tavallisesti
mukanani kuljettamaani keppiin, ojensin sen ulos aukosta ja heilutin
sitä useita kertoja ilmassa, jotta venheen tai laivan lähelle sattuessa
merimiehet arvaisivat jonkun onnettoman ihmisen piilevän laatikossa.

Yritykseni ei näyttänyt johtavan mihinkään tulokseen, mutta nyt
huomasin laatikkoni selvästi liikkuvan eteenpäin, ja tunnin tai runsaan
tunnin kuluttua törmäsi sinkilöillä varustettu laita, jossa ei ollut
ikkunaa, johonkin kiinteään esineeseen. Minä pelkäsin törmänneeni
kallioon ja havaitsin keikkuvani entistä enemmän. Laatikkoni katolta
kuului selvästi jokin ääni, kuin touvin aiheuttama kumu, ja sitten
hankaus, ikäänkuin sitä olisi pujotettu renkaaseen. Sitten tunsin
vähitellen kohoavani ainakin kolme jalkaa aikaisempaa tasoani
korkeammalle. Pistin jälleen ulos keppini ja siihen kiinnittämäni
nenäliinan huutaen apua, kunnes olin ihan käheä. Vastaukseksi kuulin
kolme kertaa toistuvan suuren huudon ja jouduin siitä riemun valtaan,
jonka käsittävät ainoastaan samanlaisessa tilassa olleet henkilöt.
Sitten kuulin askelia yläpuoleltani, ja joku huusi räppänästä
raikuvalla englanninkielellä: Jos joku on siellä alhaalla, niin
puhukoon! Minä vastasin, sanoin olevani englantilainen, jonka paha
onni oli saattanut ankarimpaan kenenkään kuolevaisen kokemaan
pinteeseen, ja pyysin niin liikuttavasi kuin suinkin osasin, että minut
vapautettaisiin tyrmästä, johon olin joutunut. Ääni vastasi, että olin
hyvässä turvassa, koska arkkini oli kiinnitetty heidän alukseensa,
ja että kirvesmies tulisi kohta sahaamaan kattoon reiän, josta minut
voitaisiin vetää ulos. Minä vastasin, että se oli tarpeetonta ja veisi
suotta paljon aikaa; jonkin miehen tarvitsi vain pistää sormensa
renkaaseen, nostaa laatikko merestä laivaan ja viedä se kapteenin
hyttiin. Kuullessaan minun haastelevan niin järjettömästi toiset
luulivat minua mielipuoleksi, toiset nauroivat. En näet ollut johtunut
ajattelemaan, että olin nyt saapunut kokoisteni ja voimaisteni ihmisten
joukkoon. Kirvesmies tuli ja sahasi muutamassa minuutissa aukon, joka
oli suunnilleen neljä jalkaa neliöön. Sitten hän laski alas pienet
tikapuut, joita nousin päästen sitten laivaan hyvin heikossa tilassa.

Merimiehet olivat ihan ihmeissään ja esittivät minulle tuhansia
kysymyksiä, joihin minun ei ollenkaan tehnyt mieli vastata. Minä
puolestani hämmästyin samoin nähdessäni ympärilläni suuren joukon
kääpiöitä; sellaisina näet heitä pidin totuttuani pitkät ajat
katselemaan niitä valtavia olioita, joiden luota tulin. Kapteeni,
mr Thomas Wilcocks, vilpitön ja kunnollinen Shropshiren mies,
havaitsi, että olin pyörtymäisilläni, vei minut hyttiinsä, antoi
minulle virkistystilkan ja kehoitti minua sijoittumaan vuoteeseensa
hiukan lepäämään, mikä olikin hyvään tarpeeseen. Ennen makuullemenoa
selitin hänelle, että laatikossani oli arvokasta irtaimistoa, jota
en mielelläni kadottaisi, hieno makuuverkko, hyvä telttasänky, kaksi
tuolia, pöytä ja lipasto, että suojani oli joka puolelta sisustettu
tai paremmin sanoen patjoitettu silkillä ja puuvillalla ja että jos
hän käskisi jonkun miehen tuoda lipaston hyttiin, minä avaisin sen
hänen läsnäollessaan ja näyttäisin hänelle tavarani. Kuullessaan minun
lausuvan tällaisia mielettömyyksiä kapteeni luuli, että hourin. Hän
lupasi kuitenkin (luultavasti minua rauhoittaakseen) käskeä tekemään
niinkuin olin sanonut. Kannelle mentyään hän sitten lähetti laatikkooni
muutamia miehiä, jotka (kuten myöhemmin havaitsin) kuljettivat kannelle
kaikki tavarani ja riisuivat seinistä patjoituksen. Tuolit, lipasto ja
sänky, jotka oli kiinnitetty lattiaan, joutuivat kuitenkin melkoisesti
kärsimään merimiesten taitamattomuudesta, kun he riistivät ne irti
väkivalloin. Sitten he irroittivat laatikostani muutamia lautoja laivan
tarpeisiin ja otettuaan kaikki, mitä mielivät, he antoivat laatikon
ruhon upota. Monien pohjaan ja sivuihin syntyneiden vuotojen vuoksi
se painui heti näkymättömiin. Olin tosiaankin iloinen, ettei minun
tarvinnut olla katselemassa heidän hävitystyötään; uskon näet varmaan,
että se olisi kovin mieleeni koskenut palauttamalla muistiini menneitä
tapahtumia, jotka mieluummin tahdoin unohtaa.

Minä nukuin muutamia tunteja, mutta minua häiritsivät alinomaa
unennäöt maasta, jonka olin jättänyt, ja vaaroista, joista olin
pelastunut. Herätessäni tunsin itseni kuitenkin paljoa virkeämmäksi.
Kello oli suunnilleen kahdeksan illalla, ja kapteeni käski tarjota
heti illallista, koska otaksui minun paastonneen jo liiankin kauan.
Hän keskusteli kanssani sangen ystävällisesti havaittuaan, etten
näyttänyt mielettömältä enkä puhunut sekavasti, ja kun sitten jäimme
kahden kesken, hän pyysi minua kertomaan retkistäni ja kuinka olin
joutunut tuuliajolle tuohon valtavaan puukirstuun suljettuna. Hän
kertoi suunnilleen kello kahdentoista aikaan päivällä, kaukoputkella
tähystäessään, havainneensa sen matkan päässä, luulleensa sitä
purjealukseksi ja aikoneensa ohjata sen luo, koska se ei ollut etäällä
hänen omasta suunnastaan, toivoen saavansa ostaa hiukan korppuja, kun
oma varasto alkoi olla vähissä. Lähemmäksi ehdittyään ja huomattuaan
erehtyneensä hän lähetti isonvenheen tarkastamaan, mikä se oikeastaan
oli; mutta miehet tulivat takaisin säikähtyneinä ja vannoivat nähneensä
uivan talon. Kapteeni nauroi heidän typeryyttään, astui itse venheeseen
ja käski miehiä ottamaan mukaan lujan köyden. Sää oli tyyni, hän
souti asumukseni ympäri useat kerrat ja näki ikkunani ja niiden
suojaksi sommitellut rautaristikot. Sillä seinällä, joka oli pelkkää
puuta, vailla valoaukkoa, hän näki kaksi sinkilää, komensi miehensä
soutamaan sinne, kiinnitti köyden toiseen sinkilään ja käski hinaamaan
arkkiani (kuten hän asumustani nimitti) laivaa kohti. Sinne ehdittyään
hän komensi sitomaan toisen köyden katossa olevaan renkaaseen ja
kohottamaan arkkiani väkipyörien avulla, mutta merimiehet eivät
kyenneet yhteisvoimin nostamaan sitä enempää kuin pari kolme jalkaa.
Hän kertoi, että he olivat nähneet keppini ja nenäliinani pistävän
esiin aukosta, mistä olivat päätelleet, että jokin onneton ihminen oli
tyrmään suljettuna. Minä kysyin, oliko hän tai joku miehistä nähnyt
ilmoilla jättiläislintuja suunnilleen siihen aikaan, jolloin hän ensi
kerran havaitsi alukseni. Hän kertoi keskustelleensa tapahtumasta
miesten kanssa minun nukkuessani ja erään heistä sanoneen huomanneensa
pohjoiseen päin lentämässä kolme kotkaa, jotka eivät kumminkaan olleet
näyttäneet tavallista suuremmilta, mikä luullakseni lienee johtunut
siitä, että linnut lensivät ylen korkealla. Kapteeni ei arvannut, miksi
tuota kysyin. Sitten tiedustelin häneltä, kuinka kaukana rannikolta
hän otaksui meidän olevan. Hän sanoi, että matkaa oli parhaiden
mahdollisten arvioiden mukaan vähintään sata meripeninkulmaa. Minä
vakuutin hänelle, että tuon arvion täytyi olla vähintään kaksi kertaa
liian suuri, koska olin lähtenyt maasta, josta tulin, vasta kaksi
tuntia sitten. Nyt hän alkoi jälleen epäillä minua mielenvikaiseksi,
vihjaisi siihen suuntaan ja kehoitti minua menemään levolle hyttiin,
jonka oli antanut järjestää minua varten. Minä vakuutin hänelle
erinomaisesti virkistyväni hänen hupaisessa seurassaan ja olevani
järjissäni yhtä hyvin kuin milloinkaan ennen eläessäni. Hän kääntyi
vakavaksi ja pyysi saada avoimesti kysyä minulta, eikö omaatuntoani
rasittanut painollaan jokin suunnaton rikos, josta minua oli rangaissut
joku ruhtinas käskemällä lähettää minut vesille tuossa arkissa,
samoinkuin toisten maitten pahantekijöitä on pakotettu purjehtimaan
ulos merelle vuotavassa aluksessa ja ilman elintarpeita. Hän lisäsi,
että vaikka olisikin ikävää, jos hän oli ottanut alukseensa sellaisen
rikoksentekijän, hän siitä huolimatta vakuutti kunniasanallaan
laskevansa minut vahingoittumattomana maihin ensimmäisessä satamassa,
johon saavuttaisiin. Hän sanoi vielä epäluulojensa melkoisesti
vahvistuneen eräistä alustani eli arkkiani koskevista aivan
mielettömistä lausumista, joita olin esittänyt ensin merimiehille ja
sitten hänelle itselleen, sekä merkillisistä katseistani ja eleistäni
illallista syötäessä.

Minä pyysin häntä kärsivällisesti kuuntelemaan tarinaani,
jonka uskollisesti hänelle esitin kertoen tapahtumista viime
Englannista-lähdön ja sen hetken välillä, jolloin hän oli minut
havainnut. Ja koska totuus aina pakostakin raivaa tiensä järkeviin
mieliin, niin tämä kelpo mies, jolla oli hiukan vihiä opillisesta
sivistyksestä ja erittäin hyvä luonnollinen ymmärrys, uskoi heti,
että puhuin vilpittömästi ja totuudenmukaisesti. Tahdoin kuitenkin
vielä sitovammin osoittaa todeksi kaikki, mitä olin kertonut, ja
pyysin häntä käskemään tuoda lipastoni, jonka avain oli taskussani
(hän näet oli jo ilmoittanut minulle, kuinka merimiehet olivat
kohdelleet olokammiotani), avasin sen hänen läsnäollessaan ja näytin
ne vähäiset nähtävyydet, joita olin kerännyt maassa, josta olin
niin merkillisellä tavalla pelastunut. Minulla oli siinä kampa,
jonka olin valmistanut käyttäen Kuninkaan parransängen kappaleita,
ja toinen, jonka piit olivat samaa ainetta, mutta kiinnitetyt
Kuningattaren peukalonkynnen sirusta vuoltuun selustaan. Oli kokoelma
silmä- ja nuppineuloja, jalan ja puolen kyynärän väliltä; neljä
ampiaisenpistintä, jotka olivat puusepännaulain pituiset; kammattaessa
lähteneitä Kuningattaren hiuksia; kultasormus, jonka hän oli eräänä
päivänä lahjoittanut minulle kaikkein rakastettavimmalla tavalla,
ottaen sen pikkusormestaan ja laskien sen kaulukseksi kaulaani.
Minä pyysin kapteenia hyväntahtoisesti ottamaan tämän sormuksen
kiitokseksi minulle osoittamastaan ystävällisestä kohtelusta, mutta
hän kieltäytyi ehdottomasti. Minä näytin hänelle känsän, jonka olin
omin käsin leikannut erään hovineidin varpaasta. Se oli suunnilleen
Kentin kreivikunnassa kasvavien pippiniomenien kokoinen ja oli niin
kovettunut, että Englantiin tultuani annoin kovertaa sen maljaksi ja
kehystää hopealla. Lopuksi pyysin häntä tarkastelemaan ylläni olevia
housuja, jotka oli valmistettu hiirennahasta.

Minä en saanut häntä ottamaan vastaan mitään muuta kuin erään
hovipalvelijan hampaan, jota hän katseli erittäin uteliaana ja jota hän
ilmeisesti halusi. Hän otti sen ja kiitteli minua kovin, paljoa enemmän
kuin sellaisen vähäpätöisen kalun vuoksi oikeastaan olisi kannattanut.
Taitamaton välskäri oli epähuomiossa tullut kiskaisseeksi sen erään
Glumdalclitchin palvelijakuntaan kuuluvan hammassärkyä potevan miehen
suusta, vaikka se oli hänen kaikkein terveimpiä hampaitansa. Olin sen
puhdistanut ja liittänyt kokoelmaani. Se oli suunnilleen jalan pituinen
ja neljä tuumaa läpimitaltaan.

Kapteeni oli erittäin tyytyväinen koruttomaan kertomukseeni ja
sanoi toivovansa, että Englantiin ehdittyämme ilahduttaisin suurta
yleisöä kirjoittamalla ja julkaisemalla sen. Minä vastasin olevani
sitä mieltä, että meillä oli jo ennestään matkakertomuksia enemmän
kuin riittävästi, ettei nykyjään voinut ajatellakaan julkaista
muuta kuin aivan erinomaisia asioita käsitteleviä teoksia ja että
tekijät tällöin nähdäkseni pitivät vähemmän silmällä totuutta kuin
omaa turhamaisuuttansa tai hyötyänsä tai tietämättömien lukijoiden
huvittamista. Selitin, ettei kertomukseeni voinut sisältyä juuri mitään
muuta kuin aivan tavallisia seikkoja ja että siitä puuttuivat ne
eriskummallisten kasvien, puiden, lintujen ja muiden luontokappaleiden,
barbaaristen tapojen ja villikansojen epäjumalanpalveluksen
koristeellinen kuvailu, jota useimmat muut kirjailijat tarjoavat yllin
kyllin. Kiitin häntä kuitenkin hänen hyvästä ajatuksestaan ja lupasin
ottaa asian harkittavakseni.

Hän sanoi kovin ihmettelevänsä erästä seikkaa, nimittäin että puhuin
ylen kovalla äänellä, ja kysyi, olivatko tuon maan kuningas ja
kuningatar huonokuuloiset. Minä selitin hänelle tottuneeni sellaiseen
puhetapaan kolmatta vuotta kestäneen oleskeluni aikana jättiläismaassa
ja sanoin samoin ihmetelleeni hänen ja hänen miestensä ääniä, jotka
kuuluivat korviini pelkältä kuiskeelta, joskin varsin hyvin erotin,
mitä he sanoivat. Tuossa maassa eläessäni olin puhunut niinkuin
henkilö, joka puhuttelee toista kellotapulin huipulta kurkistavaa,
ellei minua sijoitettu pöydälle tai joku pitänyt minua kädessään.
Mainitsin hänelle vielä erään seikan, joka oli herättänyt huomiotani
laivaan tullessani, nimittäin että ympärilleni kerääntyneet laivamiehet
näyttivät surkeimmilta kaikista milloinkaan näkemistäni olennoista.
Mainitun ruhtinaan valtakunnassa ollessani en näet ollut sietänyt
katsoa kuvastimeen totuttuani näkemään niin valtavan suuria olioita,
sillä vertailusta johtui erittäin alentava käsitys omasta itsestäni.
Kapteeni kertoi havainneensa, että olin illallispöydässä silmäillyt
kaikkea ikäänkuin ihmetellen ja että minun oli ilmeisesti usein
ollut vaikea pidättää nauruani. Hän ei ollut oikein ymmärtänyt,
mitä tästä kaikesta ajatella, mutta oli otaksunut sen johtuvan
jonkinlaisesta aivoissani tapahtuneesta häiriöstä. Tunnustin, että
hän oli aivan oikeassa, ja ihmettelin vain, kuinka olin voinut olla
nauramatta nähdessäni edessäni hänen lautasensa, jotka olivat pienen
hopeakolikon kokoiset, liikkiön, joka tuskin riitti suupalaksi ja
pähkinänkuorta pienemmän pikarin. Samaan tapaan kuvailin sitten hänen
muitakin talousesineitään ja elintarpeitaan. Vaikka näet Kuningatar
oli toimittanut minulle täydellisen pikkukaluston ollessani hänen
palveluksessaan, oli mieltäni sittenkin askarruttanut yksinomaan
se, mitä näin ympärilläni, ja niin olin ummistanut silmäni omalta
pienuudeltani niinkuin ihmiset yleensä ummistavat silmänsä omilta
virheiltään. Kapteeni ymmärsi varsin hyvin leikinlaskuni ja vastasi
hilpeästi vanhalla englantilaisella sananlaskulla, sanoi pelkäävänsä,
että silmiini mahtui enemmän kuin mahaani, koska ei ollut huomannut
minun ilmaisevan erinomaista ruokahalua, vaikka olin paastonnut
kokonaisen päivän. Samaan leikkisään sävyyn puhettaan jatkaen hän
sitten vakuutti, että olisi mielellään maksanut sata puntaa, jos olisi
saanut nähdä laatikkoni kiikkumassa kotkan nokassa ja kuinka se sitten
putosi huimaavasta korkeudesta mereen. Se olisi epäilemättä ollut
hämmästyttävä näky, jota olisi kannattanut kuvailla tulevia sukupolvia
varten, ja Phaethoniin vertaaminen oli niin läheinen asia, ettei
kapteeni voinut olla sitä esittämättä, vaikka minä en pitänyt hänen
mielijohdettaan erikoisen onnistuneena.

Kapteeni oli käynyt Tonkinissa ja oli Englantiin palatessaan ajautunut
koilliseen neljännenviidettä leveysasteen ja sadannenkolmannenviidettä
pituusasteen kohdalle. Kaksi päivää laivalle-tuloni jälkeen jouduimme
pasaadituuleen, purjehdimme kauan etelään, sivuutimme Uuden Hollannin,
pidimme länsiluoteista ja sitten eteläluoteista suuntaa, kunnes
kiersimme Hyväntoivon niemen. Matkamme oli erittäin suotuisa, mutta
minä en tahdo väsyttää lukijaa yksityiskohtaisesti siitä kertomalla.
Kapteeni poikkesi parissa satamassa ja lähetti ison venheen maihin
noutamaan ruokavaroja ja raikasta vettä, mutta minä en poistunut
laivasta ennenkuin Downsiin tultuamme, mikä tapahtui kesäkuun
kolmantena päivänä 1706, suunnilleen yhdeksän kuukautta pelastumiseni
jälkeen. Minä tarjouduin jättämään tavarani kuljetusmaksun pantiksi,
mutta kapteeni vakuutti, ettei missään tapauksessa ottaisi minulta
pennin puolikasta. Me hyvästelimme toisiamme sydämellisesti, ja
minä sain hänet lupaamaan, että tulisi tervehtimään minua kodissani
Redriffissä. Sitten vuokrasin hevosen ja oppaan kapteenilta
lainaamillani viidellä shillingillä.

Nähdessäni matkan varrella, kuinka pieniä rakennukset, puut, karja ja
ihmiset olivat, aloin uskoa joutuneeni takaisin Lilliputiin. Pelkäsin
tallaavani jokaisen vastaantulijan ja huusin heille kovalla äänellä,
että väistyisivät syrjään, ja vähältä piti, etten parissa tapauksessa
saanut korvatillikkaa hävyttömyydestäni.

Saavuttuani omaan asumukseeni, joka minun täytyi kyselemällä etsiä,
ja palvelijan avattua oven minä kyykistyin (niinkuin hanhi veräjän
alitse mennessään); pelkäsin näet kolahduttavani pääni kamanaan.
Vaimoni riensi minua syleilemään, mutta minä lyykähdin hänen polviaan
alemmaksi, koska otaksuin, ettei hän muuten tavoittaisi suutani.
Tyttäreni polvistui pyytäen siunaustani, mutta minä näin hänet vasta
hänen noustuaan; olin näet ylen kauan tottunut suuntaamaan katsettani
kuudenkymmenen jalan korkeuteen. Sitten kumarruin tarttuakseni häntä
vyötäisiin ja nostaakseni hänet ilmaan toisella kädelläni. Palvelijoita
ja paria läsnäolevaa tuttavaa katselin alentuvasti, niinkuin
jättiläinen ainakin katselee kääpiöitä. Sanoin vaimolleni, että hän
oli ollut liian säästeliäs, kun oli nälkää nähden riuduttanut itsensä
ja tyttärensä melkein olemattomiin. Sanalla sanoen: käyttäydyin niin
oudosti, että kaikki olivat samaa mieltä kuin kapteeni minut ensi
kerran kohdatessaan: otaksuivat minun menettäneen järkeni. Mainitsen
tämän tottumuksen ja ennakkoluulojen suurta voimaa osoittavana seikkana.

Aivan pian aloimme kuitenkin ymmärtää hyvin toisiamme, minä ja
perhekuntani sekä tuttavani. Vaimoni vannotti minua olemaan koskaan
enää merelle lähtemättä. Paha kohtaloni sääti kuitenkin niin, ettei
hänellä ollut voimaa minua pidättää, kuten lukija tulee tuonnempana
näkemään. Päätän kumminkin tällä kertaa onnettomien retkieni toisen
osan.



KOLMAS OSA

MATKA LAPITTAAN, BALBINARBIIN, GLUBBDUBDRIBIIN, LUGGNAGGIIN JA JAPANIIN



ENSIMMÄINEN LUKU

Tekijä lähtee kolmannelle matkalleen. Joutuu merirosvojen käsiin. Ilkeä
hollantilainen. Tekijä saapuu erääseen saareen. Hänet otetaan vastaan
Laputassa.


Olin ehtinyt viettää kotona vain kymmenen päivää, kun cornwallilainen
kapteeni William Robinson, kolmensadan tonnin vetoisen _Hyvä-Toivo_
nimisen jykevän aluksen komentaja, tuli käymään luonani. Olin
aikaisemmin ollut välskärinä eräässä toisessa hänen kuljettamassaan ja
neljäntenä miehenä omistamassaan aluksessa sen käydessä Levantissa.
Hän oli aina kohdellut minua pikemmin veljenään kuin käskyläisenään ja
tuli nyt, kuultuaan palaamisestani, minua tervehtimään. Minä otaksuin
asian johtuvan pelkästä ystävällisyydestä, sillä me juttelimme vain
niinkuin tuttavat ainakin oltuaan kauan erossa. Mutta sitten hän
alkoi käydä usein talossa, sanoi olevansa iloinen havaitessaan hyvän
terveyteni ja kysyi, olinko nyt vetäytynyt lepoon loppuiäkseni, lisäten
aikovansa kahden kuukauden kuluttua lähteä Itä-Intiaan. Vihdoin hän
tiedusteli minulta suoraan, joskin hiukan anteeksipyydellen, rupeisinko
hänen alukseensa välskäriksi, sanoi, että saisin kumppanikseni toisen
välskärin ja sitäpaitsi kaksi apulaista, että palkkani olisi kaksi
kertaa tavallista välskärinpalkkaa suurempi ja että hän, koska tiesi
minun perehtyneen merenkulkuun ainakin yhtä hyvin kuin hän itse,
suostui joka suhteessa noudattamaan neuvoani, ikäänkuin kuuluisin
laivan päällystöön.

Hän lausui minulle vielä useita muita kohteliaisuuksia, ja koska tunsin
hänet kelpo mieheksi, en voinut hänen tarjoustaan hylätä; haluni päästä
näkemään maailmaa oli näet kaikista kokemistani onnettomuuksista
huolimatta yhtä kiihkeä kuin ennen. Ainoa vaikeus oli siinä, kuinka
saisin vaimoni suostumaan. Lopulta se onnistui, kun selitin, millaisia
etuja siten koituisi hänen lapsilleen.

Me lähdimme matkaan elokuun viidentenä 1706 ja saavuimme Fort St.
Georgeen huhtikuun yhdentenätoista 1707. Siellä viivyimme kolme
viikkoa, jotta miehistömme, jossa oli useita sairaita, pääsisi
toipumaan. Sieltä purjehdimme Tonkiniin, mihin kapteeni päätti jäädä
joksikin aikaa, koska useat niistä tavaroista, joita hän aikoi ostaa,
eivät olleet valmiit lastattaviksi ja koska hän siis ei voinut otaksua
pääsevänsä lähtemään ennenkuin muutaman kuukauden kuluttua. Toivoen
ansaitsevansa takaisin osan siten koituvista kulungeista hän osti
pienen aluksen, lastasi siihen erinäisiä tavaroita, joita tonkinilaiset
kuljettavat kaupaksi läheisiin saariin, toimitti alukseen neljätoista
miestä, niistä kolme maan asujainta, ja nimitti minut aluksen
päälliköksi valtuuttaen minut harjoittamaan kauppaa kahden kuukauden
aikana hänen hoitaessaan asioitaan Tonkinissa.

Olimme purjehtineet vain kolme päivää, kun nousi ankara myrsky. Me
ajauduimme viisi päivää pohjoiskoilliseen ja sitten itään; sitten
sää muuttui paremmaksi, mutta puhalsi yhä vielä voimakas läntinen.
Kymmenentenä päivänä meitä alkoi ajaa takaa kaksi merirosvoa, jotka
pian meidät saavuttivat; alukseni näet oli niin lujassa lastissa, että
se eteni varsin hitaasti, ja me emme kyenneet mitenkään puolustautumaan.

Kimppuumme kävivät yhtaikaa molemmat merirosvot, jotka hyökkäsivät
purteemme miestensä etunenässä. Havaitessaan, että makasimme
pitkänämme, kasvot aluksen kannessa (olin näet antanut sellaisen
määräyksen), he sitoivat meidät lujasti, asettivat vahdin ja alkoivat
tutkia alusta.

Minä huomasin heidän joukossaan erään hollantilaisen, jolla näytti
olevan jonkinlainen käskyvalta, vaikka hän ei ollut kummankaan
aluksen päällikkö. Hän tunsi meidät ulkomuodostamme englantilaisiksi,
puhua jankkasi meille omalla kielellään ja vannoi, että meidät
sidottaisiin selkä selkää vasten ja paiskattaisiin mereen. Minä
osasin säällisen hyvin hollanninkieltä, selitin hänelle keitä
olimme ja pyysin häntä anomaan kapteenilta armahdusta, koska olimme
kristittyjä ja protestantteja ja kahden läheisessä yhteydessä olevan
naapurimaan asujaimia. Siitä hän ihan raivostui, toisti uhkauksensa,
kääntyi seuralaistensa puoleen ja puhui ylen kiihkeästi, luullakseni
japaninkielellä, käyttäen usein sanaa _christianos_.

Suuremman merirosvoaluksen päällikkönä oli japanilainen kapteeni, joka
puhui hiukan hollanninkieltä, mutta varsin puutteellisesti. Hän tuli
luokseni, esitti minulle erinäisiä kysymyksiä, joihin vastasin erittäin
nöyrästi, ja sanoi, etten joutuisi kuolemaan. Minä kumarsin kapteenille
sangen syvään, käännyin sitten hollantilaisen puoleen ja sanoin olevani
murheellinen havaitessani enemmän laupeutta pakanassa kuin kristityssä
veljessäni. Kohta sain kuitenkin aihetta katua typeriä sanojani, sillä
tuon kehnon konnan, joka oli useat kerrat yrittänyt yllyttää kapteeneja
viskaamaan minut mereen (mihin he eivät kumminkaan suostuneet, koska
olivat luvanneet jättää minut henkiin), onnistui kuitenkin toimittaa
minulle rangaistus, joka inhimillisesti katsoen oli kuolemaa pahempi.
Miehistöni jaettiin kahteen yhtä suureen osaan ja komennettiin
rosvoaluksiin, ja minun purteni miehitettiin uudestaan.

Minut päätettiin lähettää aavalle merelle pienessä kanootissa,
jossa oli airot ja purje ja eväitä neljäksi päiväksi. Japanilainen
kapteeni oli kyllin ystävällinen lisätäkseen evääni kaksinkertaiseen
määrään omista varastoistaan ja kieltääkseen miehiään riistämästä
minulta mitään. Minä astuin kanoottiin, ja laivan kannella seisova
hollantilainen syyti suustaan kaikki ne kiroukset ja solvaukset, jotka
hänen kielellään ovat mahdolliset.

Suunnilleen tuntia aikaisemmin kuin merirosvot olivat ilmaantuneet
olin havaintojeni nojalla päätellyt, että olimme 46 asteen päässä
pohjoista leveyttä ja 183 päässä itäistä pituutta. Ehdittyäni vähään
matkaan merirosvoista näin kaukoputkellani kaakossa muutamia saaria.
Tuulen ollessa suotuisa nostin purjeen päästäkseni lähimpään saareen ja
saavuinkin sinne kolmen tunnin kuluttua. Se oli aivan karu, mutta minä
löysin sentään joukon linnunmunia, iskin tulta ja sytytin kanervista
ja kuivista kaisloista valkean, jossa paistoin munat. En nauttinut
mitään muuta illallisekseni, sillä olin päättänyt säästää muonavarojani
niin paljon kuin suinkin mahdollista. Yön vietin kallion onkalossa,
makuusijanani hiukan kanervia, ja nukuin sangen hyvin.

Seuraavana päivänä purjehdin toiseen saareen, sieltä kolmanteen
ja neljänteen, toisinaan käyttäen purjettani, toisinaan airoja.
En kumminkaan tahdo rasittaa lukijaa yksityiskohtaisesti
kertomalla vaivoistani, mainitsenhan vain, että viidentenä päivänä
saavuin viimeiseen näkyvissäni olleeseen saareen, joka sijaitsi
eteläkaakkoisessa edellisistä.

Saari oli kauempana kuin olin otaksunut, ja minä pääsin perille vasta
viiden tunnin kuluttua. Purjehdin melkein sen ympäri, ennenkuin
löysin sopivan maihinnousupaikan, suunnilleen kolme kertaa venhettäni
leveämmän pienen poukaman. Saari oli karu ja kallioinen, vain siellä
täällä näkyi heinämättäitä ja hyvätuoksuisia yrttejä. Minä otin esiin
muonavarani, virkistäydyin ja sijoitin loput erääseen lukuisista
luolista. Kallioilta keräsin suuren määrän munia ja lisäksi kuivia
kaisloja ja nuutunutta ruohoa aikoen seuraavana päivänä paistaa
munat niin hyvin kuin taisin. (Minulla näet oli mukanani piitä,
iskurauta, taulaa ja polttolasi.) Yöni vietin luolassa, johon olin
eväsvarani sijoittanut. Vuoteenani olivat ne ruohot ja kaislat, jotka
olin kerännyt polttoaineeksi. En nukkunut paljoakaan, sillä mieleni
levottomuus voitti väsymykseni ja piti minua valveilla. Minä ajattelin,
kuinka mahdotonta oli pysytellä hengissä niin autiossa paikassa ja
kuinka surkea loppu oli minua odottamassa. Tunsin itseni kuitenkin niin
haluttomaksi ja hylätyksi, etten kyennyt sijaltani nousemaan, ja päivä
oli ehtinyt jo pitkälle, kun vihdoin ponnistauduin ulos loukostani.
Kävelin vähän aikaa kallioitten välissä. Taivas oli aivan sees, ja
aurinko paistoi niin kuumasti, että minun oli pakko kääntää kasvoni
toisaalle. Sitten se äkkiä himmeni, mutta mielestäni aivan toisin kuin
pilven sattuessa väliin. Minä käännyin katsomaan ja havaitsin itseni
ja auringon välillä valtavan suuren läpinäkymättömän kappaleen, joka
liikkui kohti saarta. Se oli arviolta kahden peninkulman korkeudessa
ja peitti auringon kuuden seitsemän minuutin ajaksi. En kumminkaan
havainnut ilman jäähtyvän tai taivaan pimenevän paljoa enempää
kuin jos olisin joutunut vuoren varjoon. Sen tultua lähemmäksi sen
paikan yläpuolelle, missä seisoin, näin, että se oli jähmeä kappale,
jonka tasainen, sileä pohja paistoi kirkkaana valon heijastuessa
merenpinnasta. Minä seisoin kukkulalla suunnilleen kahdensadan kyynärän
päässä rannasta ja näin tuon valtavan kappaleen laskeutuvan melkein
tasooni tuskin englanninpeninkulman päähän itsestäni. Otin kaukoputkeni
ja näin selvästi ihmisiä liikkumassa ylös ja alas tuon kappaleen
kaltevilta näyttävillä sivuilla, mutta en kyennyt erottamaan, mitä he
siinä tekivät.

Vaistomainen elämään-kiintymys herätti mielessäni jonkinlaista ilon
liikahtelua, ja minä aloin heti toivoa, että tämä tapaus voisi
jotenkin auttaa minua pelastumaan lohduttomasta tilastani. Mutta
toisaalta lukija tuskin kykenee arvaamaan, kuinka hämmästyin nähdessäni
ilmoilla leijailevan saaren, jossa asuvat ihmiset (mikäli havaitsin)
voivat mielin määrin sitä kohottaa, laskea tai liikuttaa eteenpäin.
En kumminkaan ollut siinä mielentilassa, että olisin huolinut ottaa
ilmiön filosofisen harkinnan esineeksi, vaan tarkkasin mieluummin,
mihin suuntaan saari alkaisi liikkua; se näet tuntui pysyvän hetkisen
paikoillaan. Pian senjälkeen se kumminkin lähestyi, ja minä näin sen
sivuilla parvekkeita toistensa yläpuolella ja niiden välissä aina
määrätyn matkan päässä portaita, joita pitkin pääsi parvekkeelta
toiselle. Alimmalla parvekkeella näkyi olevan väkeä, joka onki pitkillä
vavoilla, ja toisia heitä katselemassa. Minä heilutin villatakkiani
(hattuni näet oli aikoja sitten kulunut kelvottomaksi) ja nenäliinaani
kohti saarta, ja sen lähemmäksi ehdittyä huusin minkä jaksoin. Tarkoin
katsellessani huomasin sitten väkeä kokoontuvan sille sivulle, joka
oli parhaimmin näkyvissäni. He viittoivat minuun päin ja elehtivät
toisilleen, ja siitä päättelin, että he olivat minut huomanneet, vaikka
eivät vastanneet mitään huutooni. Minä näin, että neljä viisi miestä
juoksi kiireesti portaita pitkin saaren yläosaan, kadoten sitten
näkyvistäni. Päättelin aivan oikein, että heidät lähetettiin seikan
johdosta kysymään jonkun arvovaltaisen henkilön mieltä.

Väen lukumäärä lisääntyi, eikä kulunut puolta tuntia, kun saari oli
kuljetettu tuskin sadan kyynärän päähän siitä kukkulasta, jolla
seisoin, ja niin, että alin parveke näytti olevan sen tasossa. Minä
painuin mitä rukoilevimpiin asentoihin ja puhuin kaikkein nöyrimmällä
äänellä saamatta kumminkaan mitään vastausta. Vastapäätä minua lähinnä
seisovat henkilöt olivat vaatetuksesta päättäen arvohenkilöitä. He
neuvottelivat vakavasti kanssani katsahtaen tavan takaa minuun.
Vihdoin huusi eräs heistä selvällä, kauniilla ja pehmeällä kielellä,
jonka sointu jossakin määrin muistutti italiankieltä, ja minä
vastasin italiaksi toivoen ainakin äänenpainojen paremmin hivelevän
hänen korvaansa. Vaikka kumpikaan meistä ei toistaan ymmärtänyt, oli
tarkoitukseni kuitenkin helppo arvata, sillä he voivat varsin hyvin
nähdä, missä ahdingossa olin.

He viittoivat minua laskeutumaan kukkulalta alas ja menemään rantaan.
Minä tottelin. Lentävän saaren noustua soveliaaseen korkeuteen,
reuna suoraan pääni päällä, laskettiin alimmalta parvekkeelta ketju,
jonka päähän oli kiinnitetty istuin. Minä sijoituin siihen, ja minut
vivuttiin väkipyörillä ylös.



TOINEN LUKU

Laputalaisten mielenlaatua ja taipumuksia kuvaillaan. Selontekoa heidän
sivistyksestään. Kuninkaasta ja hänen hovistaan. Kuinka tekijä otetaan
siellä vastaan. Asukkaat ovat alinomaisen pelon ja levottomuuden
vallassa. Selontekoa naisista.


Kun olin päässyt ylös saareen, ympäröi minut väkijoukko, mutta
lähinnäolevat näyttivät toisia ylhäisemmiltä. He katselivat minua
ilmeisesti ihmeissään, ja minut valtasi jokseenkin yhtä suuri
hämmästys, sillä en ollut milloinkaan ennen nähnyt hahmoiltaan,
tavoiltaan ja ulkomuodoltaan niin eriskummallisia kuolevaisia. Heidän
päänsä oli kallellaan, joko oikeaan tai vasempaan, toinen silmä kääntyi
sisäänpäin, toinen kohti taivaan korkeutta. Heidän päällysvaatteitaan
koristivat aurinkoja, kuita ja tähtiä esittävät kuviot, ja niihin
oli kudottu lisäksi viuluja, huiluja, harppuja, torvia, kitaroita,
klavereita ja monia muita Euroopassa tuntemattomiakin soittimia.
Siellä täällä näin useita palvelijain vaatteisiin puettuja, joilla oli
kädessä lyhyet kepit ja niiden nokkaan kiinnitettynä kusirakko kuin
puimavarstan nuija. Jokaisessa rakossa (kuten myöhemmin sain tietää)
oli vähän kuivattuja herneitä tai pieniä kiviä Näillä rakoilla he tavan
takaa läpsähdyttivät lähelläseisovien suuta ja korvia, mutta minä en
voinut silloin vielä käsittää, mitä se merkitsi. Näiden ihmisten mieli
näyttää vaipuneen niin syvällisiin katselmuksiin, etteivät he kykene
puhumaan tai kuuntelemaan toisten puhetta, ellei heitä sitä ennen
herätetä ulkonaisesti koskettamalla heidän puhe- ja kuuloelimiään.
Kaikki henkilöt, joiden varat suinkin sallivat, pitävät senvuoksi
palvelijanaan läpsähdyttäjää (alkukielellä _climenole)_ eivätkä
milloinkaan lähde ulos tai vieraisiin ottamatta häntä mukaansa. Tämän
palvelijan tehtävänä on kahden tai useamman henkilön kokoonnuttua
kevyesti läpsähdyttää rakolla huuleen sitä, jonka tulee puhua, ja
oikeaan korvaan sitä, jolle puhe on tarkoitettu. Läpsähdyttäjän
tehtävänä on sitäpaitsi uutterasti valvoa isäntäänsä hänen ollessaan
kävelyllä ja tarpeen vaatiessa hiljaa läpsähdyttää häntä silmille,
sillä isäntä on aina mietteisiinsä vaipunut siinä määrin, että on
vaarassa suistua jokaiseen syvänteeseen tai iskeä otsansa jokaiseen
paaluun, tyrkkiä toisia kadulla ja joutua itse katuojaan tyrkätyksi.

Oli välttämätöntä antaa lukijalle nämä tiedot, koska hän joutuisi
tämän kansan merkilliseen käytökseen perehtyessään yhtä ymmälle
kuin minä, kun minut kuljetettiin portaita pitkin saaren huipulle
ja sieltä kuninkaanpalatsiin. Noustaessa he monta kertaa unohtivat,
mikä oli asiana, ja jättivät minut omiin oloihini, kunnes
läpsähdyttäjät virkistivät heidän muistiaan; heitä näet ei tuntunut
ollenkaan oudostuttavan vieras pukuni tai ulkomuotoni enempää kuin
matalamietteisemmän rahvaan huudotkaan.

Vihdoin tulimme palatsiin ja astuimme vastaanottosaliin, missä
näin Kuninkaan istuvan valtaistuimellaan, kummallakin puolella
korkea-arvoisia henkilöitä. Valtaistuimen edessä oli pöytä täynnä
palloja, sfäärejä ja kaikenlaisia matemaattisia kojeita. Hänen
Majesteettinsa ei meitä ollenkaan huomannut, vaikka sisään rientävä
hoviväki sai aikaan melkoista melua. Hän oli parhaillaan johonkin
ongelmaan syventyneenä, ja me odotimme ainakin tunnin, kunnes hän
sai sen ratkaistuksi. Hänen kummallakin puolellaan seisoi hovipoika,
läpsä kädessään, ja kun he havaitsivat hänen suoriutuneen tehtävästä,
löi toinen häntä kevyesti huuleen ja toinen oikeaan korvaan. Kuningas
säpsähti kuin yhtäkkiä unesta heräten, katseli minua ja saattajiani ja
muisti saapumisemme syyn, joka oli hänelle aikaisemmin ilmoitettu. Hän
lausui muutamia sanoja, ja kohta astui luokseni nuori mies läpsineen
ja läpsähdytti kevyesti oikeaa korvaani. Minä selitin parhaani mukaan
elehtien, etten ollenkaan kaivannut sellaista toimenpidettä, ja siitä,
kuten myöhemmin havaitsin, Hänen Majesteettinsa ja kaikki hovilaiset
päättelivät älyni kovin kehittymättömäksi. Mikäli arvasin, esitti
Kuningas minulle erinäisiä kysymyksiä, ja minä puhuttelin puolestani
häntä kaikilla vallitsemillani kielillä. Kun oli käynyt ilmi, etten
mitään ymmärtänyt enkä voinut ymmärrettävästi itseäni ilmaista, vietiin
minut Kuninkaan käskystä hänen palatsissaan sijaitsevaan huoneistoon
(tämä hallitsija eroaa edukseen kaikista edeltäjistään sikäli, että hän
on vieraanvarainen), missä minulla oli kaksi palvelijaa käytettävänäni.
Tuotiin päivällinen, ja neljä ylhäistä henkilöä, jotka muistin
nähneeni Kuninkaan läheisyydessä, kunnioittivat minua aterioimalla
kanssani. Päivällinen jakautui kahteen osaan, joissa oli kummassakin
kolme ruokalajia. Ensimmäiseen osaan kuului tasasivuisen kolmion
muotoon leikattu lampaanpala, vinokaiteiksi muovattu häränpaisti ja
pyöröviivainen vanukas. Toisen osan muodostivat viulun muotoisiksi
sidottu sorsapari, huiluja ja oboeita muistuttavat makkarat ja
vanukkaat ja harpun hahmoon leikattu vasikanrinta. Palvelijat veistivät
leivän keiloiksi, lieriöiksi, suunnikkaiksi ja muiksi matemaattisiksi
kuvioiksi.

Pöydässä istuttaessa uskalsin tiedustella, miten eri asioita mainittiin
heidän kielellään, ja jalot herrat, läpsähdyttäjiensä avustamina,
vastasivat mielellään kysymyksiini toivoen suurten kykyjensä herättävän
minussa ihailua, kunhan pääsisin niin pitkälle, että kykenisin heidän
kanssaan keskustelemaan. Minä osasinkin pian pyytää ruokaa ja juomaa ja
mitä ikänä halusin.

Päivällisen jälkeen seuralaiseni lähtivät, ja kuninkaan käskystä saapui
luokseni eräs henkilö, läpsähdyttäjä mukanaan. Hänellä oli kynä,
mustetta ja paperia, ja minä ymmärsin hänen eleistään, että hänet oli
lähetetty opettamaan minulle kieltä. Opetus kesti neljä tuntia, jona
aikana minä kirjoitin sarakkeisiin suuren määrän sanoja ja merkityksen
niiden viereen. Minun onnistui oppia muutamia lyhyitä lauseitakin.
Opettajani näet käski palvelijaani tuomaan jotakin, kääntymään,
kumartumaan, istumaan, seisomaan, kävelemään jne., ja minä kirjoitin
samalla lauseen muistiin. Sitäpaitsi hän näytti minulle kirjaa, jossa
oli auringon, kuun, tähtien, eläinradan, kääntöpiirin ja napapiirien
kuvia ja mainitsi nimeltä useita taso- ja avaruuskuvioita. Hän
mainitsi ja kuvaili vielä kaikkia eri soittimia ja niiden käsittelyssä
käytettyjä yleisiä ammattisanoja. Hänen lähdettyään minä sijoitin
kaikki sanat käännöksineen aakkosjärjestykseen. Erittäin uskollisen
muistini avulla perehdyin siten muutamassa päivässä hiukan heidän
kieleensä.

Sana, jonka vastineena kertomuksessani on _Lentävä_ tai _Leijuva
saari_, kuuluu alkukielessä _Laputa_. Minun ei ole onnistunut
milloinkaan saada selville, mistä se oikeastaan johtuu. Vanhassa
ja vanhettuneessa kielessä _lap_ merkitsee _korkeata_, ja _untuh_
vallanpitäjää, ja he väittävät, että _Laputa_ on väärän lausumisen
nojalla johtunut muodosta _Lapuntuh_. Minä puolestani en hyväksy
tätä johtelua, joka mielestäni tuntuu hiukan väkinäiseltä. Rohkenin
esittää oppineille oman olettamukseni, jonka mukaan _Laputa_ merkitsee
_quasi lap outed; lap_ merkitsee oikeastaan auringonsäteiden väreilyä
vedenkalvossa ja _outed_ siipeä. En kumminkaan tahdo tyrkyttää
mielipidettäni kenellekään, vaan jätän sen ymmärtäväisen lukijan
arvosteltavaksi.

Huomattuaan, kuinka kehnot pukimeni olivat, kutsuivat ne henkilöt,
joiden huostaan kuningas oli minut jättänyt, seuraavana päivänä
räätälin ottamaan minusta uuden puvun mittaa. Tämä mestari menetteli
aivan toisin kuin hänen eurooppalaiset virkaveljensä. Aluksi hän
mittasi pituuteni kvadrantin avulla ja piirsi sitten viivoitinta ja
harppia käyttäen paperiin koko ruumiini ääriviivat. Kuuden päivän
kuluttua hän toi vaatteet, jotka olivat huonoa tekoa ja aivan
sopimattomat, sillä hän oli tullut laskelmissaan merkinneeksi väärän
numeron. Minä lohdutin kuitenkin itseäni havaittuani, että sellaiset
virheet olivat aivan yleisiä ja ettei niistä paljoa välitetty.

Vaatteita odottaessani ja joutuessani huonovointisuuden vuoksi
pysyttelemään vielä muutamia päiviä huoneissani minä lisäsin
sanavarastoani, ja seuraavan kerran hoviin tullessani ymmärsin jo
erinäisiä Kuninkaan lausumia ja osasin kohteliaasti vastata hänelle.
Hänen Majesteettinsa oli määrännyt, että saaren tuli liikkua
pohjoiskoilliseen, kunnes saapuisi koko valtakunnan pääkaupungin
Lagadon yläpuolelle, joka sijaitsi maassa. Se oli suunnilleen
yhdeksänkymmenen peninkulman päässä, ja matkamme kesti neljä ja
puoli päivää. Minä en ollenkaan havainnut saaren etenemisliikettä
ilmassa. Seuraavana aamuna kello yhdentoista aikaan itse Kuningas ja
hänen aatelisensa, hovilaisensa ja virkamiehensä alkoivat soittaa
soittimillaan ja jatkoivat kolme tuntia taukoamatta, niin että melu
sai minut melkein kuuroksi. Minä en olisi ymmärtänyt, mitä tämä
meteli tarkoitti, ellei opettajani olisi asiaa selittänyt. Hän sanoi,
että heidän saarensa asujainten korvat kykenivät kuulemaan sfäärien
musiikkia, joka soi aika ajoin, ja että hovi nyt parhaillaan suoritti
osaansa siinä konsertissa, kukin sillä soittimella, jota osasi
taitavimmin käyttää.

Pääkaupunkiin Lagadoon matkattaessa Hänen Majesteettinsa määräsi, että
saaren piti pysähtyä erinäisten kaupunkien ja kylien yläpuolelle, jotta
hän voi ottaa vastaan niissä asuvien alamaistensa anomuksia. Siinä
tarkoituksessa laskettiin alas nuoria, joiden alapäässä riippui pieniä
painoja. Näihin nuoriin sitoivat kansalaiset anomuskirjelmiään, jotka
nousivat ilmoille niinkuin paperisuikaleet, joita poikaset kiinnittävät
leijainsa nuoriin. Toisinaan saatiin alhaalta viiniä ja ravintoaineita,
jotka vivuttiin ylös väkipyörillä.

Matemaattiset tietoni auttoivat minua melkoisesti perehtymään heidän
sanastoonsa, joka suurelta osalta johtui mainitusta tieteestä ja
musiikista, joka ei myöskään ollut minulle vieras. Kaikki heidän
ajatuksensa liikkuivat viivojen ja kuvioiden muodoissa. Niinpä he
esimerkiksi kuvaillessaan jonkin naishenkilön tai muun luontokappaleen
kauneutta käyttävät apunaan vinoneliöitä, ympyröitä, suunnikkaita,
soikioita ja muita mittausopillisia kuvioita tai musiikista lainattuja
ammattisanoja, joita lienee turha tässä toistaa. Minä näin Kuninkaan
keittiössä kaikenlaisia matemaattisia ja musikaalisia kojeita, joiden
muotoon Hänen Majesteettinsa pöydässä tarjoillut paistit leikattiin.

Heidän talonsa ovat erittäin huonosti rakennetut, seinät ovat viistot,
ja missään huoneessa ei näe suoraa kulmaa. Tämä vika johtuu siitä, että
he ylenkatsovat käytännöllistä mittausoppia, joka heidän mielestään
on rahvaanomaista ja mekaanista toimintaa, ja kun heidän antamansa
määräykset ovat niin monimutkaiset, etteivät työmiehet kykene niitä
käsittämään, syntyy alinomaisia väärinymmärryksiä. Vaikka he ovat
varsin taitavia piirtäessään paperiin viivoja ja kuvioita käyttäen
apunaan viivoitinta, kynää ja harppia, en kumminkaan ole nähnyt
väkeä, joka olisi ollut niin kömpelöä, avutonta ja epäkäytännöllistä
elämän tavallisissa oloissa ja toimissa tai käsityskyvyltään niin
hidasta ja hämmentynyttä kaikissa asioissa, matematiikkaa ja
musiikkia lukuunottamatta. He ovat erittäin heikkoja järkeilijöitä
ja taipuvat kiihkeään vastustukseen, paitsi jos sattuvat olemaan
oikeassa, mikä on sangen harvinaista. Ajatuksen havainnollisuus,
mielikuvitus ja kekseliäisyys ovat heille aivan vieraita asioita,
joita heidän kielensäkään ei osaa ilmaista; heidän koko ajatus- ja
mielikuvamaailmansa näet rajoittuu äskenmainittuihin tieteisiin.

Useimmat heistä, varsinkin ne, jotka harrastavat tähtitiedettä,
luottavat lujasti astrologiaan, vaikka eivät kehtaa asiaa julkisesti
tunnustaa. Kaikkein eniten minä kuitenkin ihmettelin sitä melkein
uskomattomalta tuntuvaa seikkaa, että he taipuivat erinomaisesti
uutisiin ja politiikkaan, askartelivat alinomaa julkisissa asioissa,
lausuivat valtiollisia oloja koskevia mielipiteitään ja väittelivät
kiihkeästi puolueohjelman jokaisesta pykälästä. Olen huomannut saman
taipumuksen useimmissa niistä matemaatikoista, joihin olen Euroopassa
tutustunut, mutta en ole milloinkaan kyennyt havaitsemaan minkäänlaista
yhdenmukaisuutta näiden kahden tieteen välillä, mikäli puheenaolevat
henkilöt eivät otaksu, että maailman hallitseminen ja vallitseminen on
yhtä helppoa kuin pallokartan käänteleminen, koska kaikkein pienimmässä
ja kaikkein suurimmassa ympyrässä on yhtä monta astetta. Uskon
kuitenkin, että mainittu taipumus johtuu erittäin yleisestä ihmishengen
heikkoudesta: siitä, että olemme kärkkäät osoittamaan harrastusta ja
ylpeyttä asioissa, joita huonoimmin oivallamme ja joihin opintomme tai
luonnonlahjamme vähimmin meitä oikeuttavat.

Nämä ihmiset elävät alinomaisessa levottomuudessa nauttimatta
hetkeäkään mielenrauhaa, ja heidän pelontuskansa johtuu syistä, jotka
eivät paljoakaan vaikuta muihin kuolevaisiin. Heidän huolensa aiheutuu
siitä, että he pelkäävät erinäisiä taivaankappaleiden välisissä
suhteissa tapahtuvia järkytyksiä, esimerkiksi, että maa, auringon
lakkaamatta sitä lähestyessä, ajan mittaan imeytyy aurinkoon tai
uppoo siihen, että auringon pinnan vähitellen peittää siitä itsestään
haihtuvien aineiden muodostama kuori, joten maa jää vaille valoa, että
maa hädintuskin vältti viimeksi nähdyn pyrstötähden pyyhkäisyn, joka
olisi auttamattomasti tuhonnut sen tuhkaksi, ja että seuraava komeetta,
jonka he ovat laskeneet ilmaantuvan yhdenneljättä ajastajan kuluttua,
todennäköisesti meidät hävittää. Jos näet se periheliumissaan lähestyy
aurinkoa tullen määrättyyn etäisyyteen (kuten he laskelmiensa nojalla
katsovat olevan syytä pelätä), niin se kuumenee kymmenentuhatta kertaa
kuumemmaksi kuin hehkuva rauta ja kuljettaa auringosta loitontuessaan
kymmenensataatuhattaneljätoista peninkulmaa pitkän hehkuvan pyrstön,
ja jos maa kulkee sen läpi sadantuhannen peninkulman päässä komeetan
pääosasta eli nucleuksesta, niin sen täytyy sillä matkallaan syttyä
tuleen ja palaa poroksi. He pelkäävät myös, että aurinko, joka alinomaa
lähettää avaruuteen säteitään saamatta vastaavaa korvausta, lopulta
ehtyy ja tuhoutuu samalla hävittäen maan ja kaikki kiertotähdet, jotka
saavat siitä valonsa.

Nämä ja muut samanlaiset uhkaavat vaarat pitävät heitä lakkaamattoman
levottomuuden tilassa, niin kovin, etteivät he voi tyynesti nukkua
eikä nauttia mistään elämän tavallisista iloista tai huvituksista.
Kohdatessaan tuttavan kadulla he heti tiedustelevat auringon vointia,
millaiselta se oli näyttänyt laskiessaan ja noustessaan ja sopiko
toivoa, ettei lähestyvä pyrstötähti tuhoaisi maata. He keskustelevat
tällaisista asioista yhtä kiihkeästi kuin pojat kuuntelevat hirmuisia
aave- ja kummitustarinoita, ahnaasti niitä itseensä imien, vaikka eivät
sitten iltasella uskalla mennä nukkumaan peloltaan.

Saaren naiset ovat erittäin vilkasverisiä. He halveksivat miehiään
ja pitävät erinomaisesti muukalaisista, joita onkin hovissa aina
melkoinen määrä; heitä näet tulee manterelta, osalta kaupunkien ja
yhdyskuntien edustajina, osalta omia asioitaan hoitamaan. Heitä
kuitenkin kovin ylenkatsotaan, koska heiltä puuttuvat laputalaisten
etevät ominaisuudet. Heidän joukostaan valitsevat naiset rakastajansa;
mutta loukkaava seikka on se, että he toimivat ylen luontevasti ja
turvallisesti: mies näet on aina syventynyt omiin katselmuksiinsa
siinä määrässä, että rouva ja rakastaja voivat seurustella mitä
tuttavallisimmin aivan hänen edessään, kunhan hänellä on edessään
paperia ja muita kojeita eikä läpsähdyttäjää ole läheisyydessä.

Naiset ja tyttäret valittavat kovin, että heidän täytyy asua saaressa
kuin vankeina, vaikka saari minun nähdäkseni on maailman mieluisin
paikka. Ja vaikka he elävät siellä mitä suurimmassa ylellisyydessä
ja prameudessa ja saavat tehdä mitä ikänä halajavat, he sittenkin
ikävöivät näkemään maailmaa ja ottamaan osaa pääkaupungin huveihin.
Siihen vaaditaan kuitenkin Kuninkaan erikoista lupaa, joka ei ole
helposti saatavissa, sillä ylhäiset henkilöt ovat riittävässä määrässä
kokeneet, kuinka vaikeata on houkutella naisia palaamaan takaisin
korkeuteen. Minulle kerrottiin, että eräs ylhäinen hovinainen, jolla
oli useita lapsia ja miehenä pääministeri, valtakunnan rikkain
henkilö, erittäin miellyttävä mies, joka rakasti vaimoaan hellästi
ja asui saaren upeimmassa palatsissa, oli lähtenyt alas Lagadoon,
muka terveyttään hoitamaan, ja oli piillyt siellä useita kuukausia,
kunnes Kuningas antoi kuulutuksen hänen etsimisestään. Vihdoin hänet
löydettiin eräästä kehnosta ravintolasta. Hän oli aivan repaleisissa
pukimissa, koska oli pantannut kaikki vaatteensa ylläpitääkseen vanhaa
rumaa palvelijaa, joka löi häntä joka päivä ja jonka seurasta hän kovin
vastahakoisesti poistui. Ja vaikka hänen miehensä otti hänet vastaan
erittäin ystävällisesti, lausumatta yhtäkään moitteen sanaa, hän
sittenkin pian jälleen karkasi saman rakastajan luo. Sittemmin hänestä
ei ole mitään kuultu.

Lukijasta tämä tarina tuntunee pikemmin Englannin tai muun Euroopan
kuin niin kaukaisen maan oloja kuvailevalta. Suvaitkoon hän kuitenkin
ottaa huomioon, etteivät naissuvun oikut rajoitu mihinkään ilmanalaan
tai kansakuntaan, vaan ovat paljoa yhtäläisemmät kuin voimme
kuvitellakaan.

Suunnilleen kuukauden kuluttua olin melkoisesti perehtynyt heidän
kieleensä ja kykenin vastaamaan useimpiin Hänen Majesteettinsa
esittämiin kysymyksiin, kun sain kunnian käydä häntä tervehtimässä.
Hänen Majesteettinsa ei osoittanut minkäänlaista halua oppia tuntemaan
käymieni maiden lakeja, hallitusmuotoja, historiaa, uskontoa ja tapoja,
vaan rajoitti kysymyksensä matemaattisten tieteiden kehityskantaa
koskeviksi ja kuunteli vastauksiani erinomaisen ylenkatseellisesti
ja välinpitämättömästi, vaikka läpsähdyttäjät häntä tavan takaa
havahduttivat kummaltakin puolelta.



KOLMAS LUKU

Eräs uudenaikaisen filosofian ja astronomian ratkaisema ongelma.
Laputalaisten etevyys viimeksimainituissa tieteessä. Kuinka Kuningas
menettelee kukistaessaan kapinaa.


Minä pyysin hallitsijalta lupaa päästä näkemään saaren nähtävyyksiä,
ja hän suostui armollisesti pyyntööni käskien opettajani lähteä minua
saattelemaan. Halusin ennen kaikkea tietää, mikä luonnollinen tai
keinotekoinen asia sai aikaan sen erilaiset liikkeet, ja käyn nyt sitä
tieteellisesti lukijalle kuvailemaan.

Lentävä eli Leijuva saari on täsmälleen ympyränmuotoinen; sen
halkaisija on 7,837 kyynärää eli suunnilleen puoli viidettä
peninkulmaa, joten sen pinta on kymmenentuhatta tynnyrinalaa.
Paksuudeltaan se on kolmesataa kyynärää. Sen pohja eli alapinta,
jonka näkevät sitä alhaaltapäin katselevat, on sileä ja säännöllinen
timanttilevy, joka kohoo suunnilleen kahdensadan kyynärän korkeuteen.
Sen yläpuolella ovat eri kivennäiset tavallisessa järjestyksessään,
ja päällimmäisenä on kymmenen tai kahdentoista jalan vahvuinen runsas
ruokamulta. Yläpinta on kalteva reunoilta kohti keskusta, ja tämä
seikka on luonnollisena syynä siihen, että saareen lankeava kaste
ja sade virtaa pieninä puroina keskukseen keräytyen neljään suureen
säiliöön, jotka ovat suunnilleen puoli peninkulmaa ympärimitaten ja
sijaitsevat sadan kyynärän päässä keskuksesta. Päivän aikaan aurinko
haihduttaa alinomaa vettä näistä säiliöistä, ja siitä johtuu, etteivät
ne milloinkaan tulvi yli laitojensa. Kun Kuninkaalla sitäpaitsi on
voima kohottaa saari pilvien ja usvien yläpuolelle, voi hän milloin
hyvänsä estää kastetta ja sadetta lankeamasta. Korkeimmalle kohoavat
pilvet näet nousevat luonnontutkijain yksimielisen todistuksen mukaan
vain kahden peninkulman korkeuteen; missään tapauksessa ei ole nähty
niiden nousevan ylemmäksi tässä maassa.

Saaren keskellä on suunnilleen viidenkymmenen kyynärän levyinen
kuilu. Siitä tähtientutkijat laskeutuvat suureen korkeaan holviin,
jota senvuoksi mainitaan nimellä _Flandona gagnole_ eli Astronomien
luola. Se sijaitsee sadan kyynärän syvyydessä ylemmän timanttipinnan
alapuolella. Tässä luolassa palaa lakkaamatta kaksikymmentä lamppua,
jotka heijastelevan timantin avulla luovat valoa joka suuntaan. Luolan
varusteina on suuri määrä sekstantteja, kvadrantteja, teleskooppeja,
astrolabeja ja muita tähtitieteellisiä kojeita. Suurin nähtävyys,
seikka, josta koko saaren kohtalo riippuu, on kuitenkin valtavan suuri,
kutojan sukkulan muotoinen magneetti. Se on kuuden kyynärän pituinen ja
paksuimmalta kohdaltaan ainakin kolme kyynärää läpimitaten. Magneettia
kannattaa erittäin luja timanttiakseli, joka kulkee sen keskipisteen
läpi ja jota se kiertää, niin täsmällisesti tasapainoon sijoitettuna,
että heikoinkin käsi voi sitä pyörittää. Sen sulkee sisäänsä ontto
teräslieriö, neljän jalan syvyinen, yhtä paksu ja kaksitoista kyynärää
läpimitaten. Lieriö on sijoitettu vaakasuoraan asentoon, ja sitä
kannattamassa on kahdeksan kuuden kyynärän pituista timanttijalkaa.
Lieriön ontelopuolella on kahdentoista tuuman syvyinen uurre, johon
akselin molemmat päät on asetettu, niin että sitä voidaan kääntää aina
tarpeen mukaan.

Kiveä ei mikään voima voi liikuttaa paikaltaan, sillä lieriö ja sen
jalat kuuluvat erottamattomasti saaren pohjana olevaan timanttilevyyn.

Tämän magneetin avulla saarta voidaan kohottaa ja laskea ja siirtää
paikasta toiseen. Siihen maan osaan nähden, jota tämä ruhtinas
hallitsee, magneetin toisessa päässä asuu puoleensavetävä, toisessa
luotaantyöntävä voima. Jos magneetti käännetään siten, että sen
puoleensavetävä pää on kohti maata, niin saari painuu alaspäin; jos
taas luotaantyöntävä pää suunnataan maata kohti, niin saari nousee
kohtisuoraan ylöspäin. Jos magneetti on vinossa asennossa, niin
saarikin liikkuu samassa vinossa suunnassa, sillä magneetin voimat
vaikuttavat aina magneetin omassa suunnassa.

Tämän vinon liikkeen avulla saari voidaan siirtää ruhtinaan valtakunnan
eri osiin. Lähemmin sen liikuntoa selittääksemme otaksumme, että _AB_
on Balbinarbin alueen halki vedetty viiva, että viiva _cd_ merkitsee
magneettia, jonka luotaantyöntävä pää on _d_ ja puoleensavetävä
_c_, ja että saari on pisteen _C_ yläpuolella. Jos nyt magneetti on
sijoitettu asentoon _cd_, luotaantyöntävä pää alaspäin, niin saari
kohoo vinossa suunnassa ylöspäin kohti _D_:tä. Jos sitten otaksumme,
että saaren tultua _D_:hen magneetin akselia käännetään, niin että
sen puoleensavetävä pää viittaa kohti pistettä _E_, niin saari
liikkuu vinossa suunnassa kohti _E_:tä. Jos magneetin akselia jälleen
käännetään, niin että se tulee suuntaan _EF_, luotaantyöntävä pää
alaspäin, niin saari kohoo vinosti kohti pistettä _F_, josta taas,
kääntämällä puoleensavetävä pää kohti _G_:tä, saari voidaan kuljettaa
_G_:hen ja _G_:stä edelleen pisteeseen _H_ kääntämällä magneettia
niin, että sen luotaantyöntävä pää viittaa luotisuoraan alaspäin.
Siten asianmukaisesti muuttamalla magneetin asentoa saadaan saari
vuoroin kohoamaan ja painumaan vinossa suunnassa ja siirtymään tämän
vuoroittaisen nousun ja laskun avulla (suunnan kaltevuus ei ole suuri)
valtakunnan osasta toiseen.

Huomattava on, ettei saari voi liikkua alapuolella olevan valtakunnan
rajojen ulkopuolelle eikä kohota neljää peninkulmaa korkeammalle.
Astronomit (jotka ovat kirjoittaneet magneettia koskevia laajoja
tutkimuksia) selittävät asian seuraavalla tavalla: magneettinen voima
vaikuttaa korkeintaan neljän peninkulman päähän, ja maan uumenissa sekä
meren pohjassa, kuuden meripeninkulman päähän rannikolta, sijaitseva ja
magneettiin vaikuttava kivennäinen ei ole levinnyt yli koko maanpiirin,
vaan rajoittuu Kuninkaan valta-alueisiin. Sellaisen ylemmyyden nojalla
olikin ruhtinaan helppo laskea valtansa alle kaikki ne maat, jotka
sijaitsivat magneetin vetovoiman piirissä.

Kun magneetti käännetään yhdensuuntaiseksi vaakasuoran tason kanssa,
pysyy saari paikoillaan; siinä tapauksessa näet sen molemmat päät
ovat yhtä etäällä maasta ja vaikuttavat tasaväkisestä toinen painaen
alaspäin, toinen kohottaen ylöspäin, joten mitään liikettä ei voi
syntyä.

Magneettia hoitavat muutamat astronomit, jotka aika ajoin muuttavat
sen asentoa Kuninkaan määräysten mukaan. He kuluttavat suurimman osan
ikäänsä tarkaten taivaankappaleita ja käyttävät työssään kaukoputkia,
jotka ovat paljoa paremmat kuin meikäläiset. Vaikka näet heidän
kookkaimmat teleskooppinsa eivät ole kolmea jalkaa pitemmät, ne
kuitenkin suurentavat paljoa enemmän kuin meidän käyttämämme sadan
jalan pituiset ja näyttävät samalla tähdet paljoa kirkkaampina. Tämä
etu on tehnyt heille mahdolliseksi laajentaa havaintojensa piiriä
eurooppalaisten tähtientutkijoittemme alueita paljon kauemmaksi. Niinpä
he ovat luetteloineet kymmenentuhatta kiintotähteä, kun sensijaan
meidän kaikkein täydellisin luettelomme sisältää vain kolmanneksen
siitä määrästä. He ovat myös havainneet kaksi pienempää tähteä eli
seuralaista, jotka kiertävät Marsia; sisempi niistä on täsmälleen
kolmen halkaisijansa päässä mainitun kiertotähden keskipisteestä,
ulommainen viiden; edellinen suorittaa kierroksensa kymmenessä
tunnissa, jälkimmäinen kahdessakymmenessäyhdessä ja puolessa, joten
niiden kierrosaikojen neliöt suhtautuvat toisiinsa jokseenkin samoin
kuin niiden etäisyydet Marsin keskipisteestä, mikä selvästi osoittaa
niiden tottelevan samaa painovoiman lakia, joka johtaa kaikkien muiden
taivaankappaleiden liikkeitä.

He ovat havainneet yhdeksänkymmentäkolme pyrstötähteä ja ovat erittäin
täsmällisesti määritelleet niiden radat. Jos väite on tosi (ja he
vakuuttavat niin sangen uskottavasti), on erittäin toivottavaa, että
heidän havaintonsa julkaistaan, jotta pyrstötähtiä koskeva teoria, joka
nykyjään on erittäin ontuva ja puutteellinen, saatettaisiin samaan
täydellisyyteen kuin tähtitieteen muut osat.

Kuningas olisi maailman itsevaltaisin ruhtinas, jos hän saisi jonkun
ministerin liittymään yhteistuumiin kanssaan. Mutta ministerit, joiden
maatilat sijaitsevat maan pinnalla, käsittävät hyvin, että ruhtinaan
suosikin asema on erittäin epävarma, eivätkä missään tapauksessa suostu
orjuuttamaan omaa maatansa.

Jos jossakin kaupungissa syntyy kapina tai kumousliike, jos ilmenee
kiivaita puoluetaisteluita tai jos asujaimet kieltäytyvät suorittamasta
tavanomaisia veroja, niin Kuningas voi pakottaa heidät kuuliaisiksi
kahdella eri tavalla. Toinen, lievempi keino on se, että annetaan
saaren leijua paikoillaan kaupungin ja lähiseutujen yläpuolella,
niin että paikkakunnan asukkaat joutuvat vaille, auringonpaistetta
ja sadetta, ja saavat kokea puutetta ja tauteja. Jos rikos vaatii,
pommitetaan heitä samalla ylhäältä käsin suurilla kivenmuhkuroilla,
joilta he voivat suojata itseään ainoastaan ryömimällä kellareihin
ja onkaloihin heidän asumustansa kattojen murskautuessa. Mutta jos
he yhä niskoittelevat tai yrittävät kapinoida, niin Kuningas käyttää
äärimmäistä keinoa: antaa saaren painua suoraan heidän päähänsä siten
tuhoten kaikki, rakennukset ja ihmiset. Sellaiseen äärimmäiseen keinoon
ruhtinaan on kuitenkin vain harvoin pakko turvautua; hän itse ei halua
sitä käyttää, eivätkä hänen ministerinsäkään uskalla häntä kehoittaa
menettelyyn, joka tekisi heidät vihatuiksi kansan keskuudessa ja
tuottaisi suurta vauriota heidän omille tiluksilleen, jotka kaikki
sijaitsevat alhaalla; saari näet on Kuninkaan omaisuutta.

On olemassa vieläkin painavampi seikka, jonka tähden tämän maan
hallitsijat ovat aina olleet haluttomat sellaiseen kamalaan
toimenpiteeseen, ellei äärimmäinen pakko ole sitä vaatinut. Jos näet
hävitettävässä kaupungissa sattuisi olemaan korkeita kallioita,
kuten yleensä onkin laita suurissa kaupungeissa, joiden paikka
todennäköisesti on alun alkaen valittu pitäen silmällä tuhon
välttämistä, tai jos siinä olisi korkeita torneja tai kivipylväitä,
voisi äkkinäinen laskeutuminen saattaa vaaraan saaren pohjan eli
alapinnan, joka tosin, kuten mainitsin, on kahdensadan kyynärän
vahvuisen timanttikappaleen muodostama, mutta voisi kuitenkin
haljeta liian ankarasta iskusta tai murtua joutuessaan liian likelle
alapuolella olevien talojen tulta, kuten usein murtuu liesiemme rauta-
tai kivilaaka. Kaiken tämän kansa varsin hyvin tietää ja osaa hyvin
arvostella, kuinka pitkälle sopii mennä niskoittelussaan, kun on
kysymyksessä vapaus tai omaisuus. Joutuessaan ankarimman ärsytyksen
esineeksi ja päätettyään mitä lujimmin murskata kaupungin murusiksi
Kuningas käskee laskea saarta erittäin hitaasti sanoen muka tahtovansa
säästää kansaansa, mutta todellisuudessa siitä syystä, että pelkää
timanttipohjan vioittuvan. Sellaisen onnettomuuden sattuessa näet ei
oppineiden mielipiteen mukaan magneetti enää kykenisi kannattamaan
saarta, vaan koko ainemäärä mäiskähtäisi maahan.

Suunnilleen kolme vuotta ennen saapumistani oli Kuninkaan alueitaan
tarkastaessa sattunut erinomainen tapaus, joka oli vähällä tehdä lopun
koko kuningaskunnasta ainakin sen nykyisessä muodossa. Lindalino,
valtakunnan toinen kaupunki, oli ensimmäinen niistä kaupungeista,
joissa Kuningas matkallaan vieraili. Kolme päivää hänen lähtönsä
jälkeen sulkivat asujaimet, jotka olivat jo usein valittaneet
kärsimäänsä sortoa, kaupungin portit, vangitsivat kuvernöörin ja
rakensivat uskomattoman nopeasti ja arvaamatonta vaivaa nähden
neljä suurta tornia, tornin jokaiseen kaupungin kulmaan (se näet
oli rakennettu täsmälleen neliöön). Tornit olivat yhtä korkeat kuin
kaupungin keskustassa sijaitseva, iso suippo kallio. Jokaisen tornin
huippuun ja samoin kallion kärkeen he sijoittivat väkevän magneetin
ja varustivat suunnitelman tyhjiinraukeamisen varalta valtavan määrän
erittäin tulenarkaa polttoainetta toivoen voivansa siten särkeä
timanttipohjan, jos magneettisuunnitelma epäonnistuisi.

Kului kahdeksan kuukautta, ennenkuin Kuningas sai täyden selvyyden
siitä, että lindalinolaiset olivat nousseet kapinaan. Hän käski
siirtämään saaren kaupungin yläpuolelle. Väestö oli yksimielinen ja
oli kerännyt suuren määrän muonavaroja kaupunkiin, jonka halki virtasi
joki. Kuningas leijui heidän yläpuolellaan useita päiviä riistäen
heiltä päivänpaisteen ja sateen. Hän käski laskea alas useita nuoria,
mutta kukaan ei ajatellutkaan lähettää ylös anomusta, vaan sensijaan
erittäin uskaliaita vaatimuksia: kaikki epäkohdat oli poistettava,
kaupungille myönnettävä suuria erivapauksia, oikeus itse valita
kuvernöörinsä ja muita samanlaisia liiallisuuksia. Hänen Majesteettinsa
käski silloin kaikkia saaren asukkaita heittämään alaparvekkeelta
suuria kiviä kaupunkiin, mutta kaupungin asukkaat olivat varautuneet
vetäytymällä kaikkine hyvyyksineen torneihin ja muihin lujiin
rakennuksiin sekä kellariholveihin.

Kuningas päätti nyt pakottaa tämän uppiniskaisen kansan tottelemaan
ja käski laskea saaren hitaasti neljänkymmenen kyynärän päähän
torneista ja kukkulasta. Niin tehtiin, mutta tehtävää suorittavat
virkamiehet havaitsivat painumisen tapahtuvan paljoa nopeammin kuin
yleensä ja voivat magneettia kääntämällä vain vaivoin pidättää
kohdallansa saarta, joka ilmeisesti pyrki putoamaan. He lähettivät heti
Kuninkaalle tiedon tästä hämmästyttävästä tapahtumasta ja pyysivät
Hänen Majesteetiltaan lupaa saada kohottaa saari korkeammalle. Kuningas
suostui, valtioneuvosto kutsuttiin kokoon, ja magneettia hoitavat
virkamiehet saivat käskyn olla läsnä. Eräs vanhimmista ja kokeneimmista
sai luvan tehdä kokeen. Hän otti sadan kyynärän pituisen lujan nuoran,
saari kohotettiin tuntuneen vetovoiman vaikutuskentän yläpuolelle, hän
kiinnitti nuoran päähän timanttikappaleen, johon sisältyi rautapitoista
mineraalia, samanlaatuista kuin se, joka muodostaa saaren pohjan
eli alapinnan, ja laski sen sitten hitaasti kohti tornirihuippua.
Timanttikappale oli laskeutunut tuskin neljä kyynärää, kun virkamies
tunsi sitä vetävän alaspäin niin voimakkaasti, että hän tuskin jaksoi
vetää sitä takaisin. Sitten hän heitti alas pieniä timantinkappaleita
ja havaitsi torninhuipun kiivaasti vetävän niitä puoleensa. Sama koe
tehtiin kolmen muunkin tornin ja kukkulan kohdalla, ja tulos oli sama.

Tämä seikka kerrassaan kumosi Kuninkaan suunnitelmat ja hänen (en huoli
tässä kertoa asiasta yksityiskohtaisemmin) täytyi hyväksyä kaupungin
esittämät vaatimukset.

Muudan korkea ministeri vakuutti minulle, että jos saari olisi painunut
liian likelle kaupunkia eikä olisi enää päässyt nousemaan, niin
kaupungin asukkaat olisivat epäilemättä kiinnittäneet sen ikiajoiksi,
surmanneet Kuninkaan ja kaikki hänen palvelijansa ja kerrassaan
muuttaneet hallitusmuodon.

Eräs valtakunnan perustuslaeista säätää, etteivät kuningas ja hänen
molemmat vanhemmat poikansa saa poistua saaresta. Sama määräys koskee
kuningatartakin, kunnes hänen hedelmällisyysikänsä on ohi.



NELJÄS LUKU

Tekijä lähtee Laputasta; hänet kuljetetaan Balbinarbiin, ja hän saapuu
pääkaupunkiin. Pääkaupungin ja lähiseudun kuvaus. Ylhäinen herra ottaa
tekijän vieraanvaraisesti vastaan. Hänen keskustelunsa tämän herran
kanssa.


Vaikka en voi sanoa, että minua kohdeltiin pahoin tässä saaressa,
täytyy kuitenkin tunnustaa, että katsoin joutuvani laiminlyödyksi
ja jossakin määrin ylenkatsotuksikin. Hallitsija enempää kuin hänen
väkensäkään ei näyttänyt ollenkaan välittävän mistään muusta tiedosta
kuin matematiikkaa tai musiikkia koskevasta, ja koska olin niillä
aloilla heitä tietämättömämpi, sain vain vähän huomiota osakseni.

Kun sitäpaitsi olin nähnyt kaikki saaren nähtävyydet, teki kovin
mieleni sieltä poistua sydämestäni tuskastuttuani sen asukkaisiin. He
tosin olivat erittäin eteviä kahdessa tieteessä, joita erinomaisesti
kunnioitan ja joihin olen hiukan perehtynytkin, mutta samalla niin
hajamielisiä ja omiin mietteisiinsä uppoutuneita, etten muista
milloinkaan tavanneeni niin ikäviä kumppaneita. Minä seurustelin
ainoastaan naisten, käsityöläisten, läpsähdyttäjien ja hovipoikien
kanssa saaden senvuoksi kokea syvää ylenkatsetta; mutta ainoastaan
heiltä onnistuin saamaan järjellisiä vastauksia.

Uutterain opintojen avulla olin melkoisesti perehtynyt heidän
kieleensä, ja kun ei enää tehnyt mieli jäädä saareen, missä sain
niin vähän arvonantoa, päätin poistua sieltä ensimmäisen tilaisuuden
tarjoutuessa.

Hovissa oli eräs ylhäinen mies, kuninkaan läheinen sukulainen,
jota siitä syystä kohdeltiin kunnioittavasti. Häntä pidettiin
yleisesti kaikkein tietämättömimpänä ja typerimpänä. Hän oli tehnyt
kruunulle useita merkittäviä palveluksia, oli luonnostaan lahjakas
ja hyvin sivistynyt sekä vilpitön ja kunniallinen mies, mutta niin
epäsoitannollinen, että hänen moittijansa kertoivat hänen usein
joutuneen pois tahdista. Hänen opettajansa olivat myös pahassa pulassa
kokiessaan opettaa hänelle kaikkein yksinkertaisimman matemaattisen
väittämän todistusta. Hän suvaitsi osoittaa minulle suosiotaan monella
muotoa, kunnioitti minua usein tulemalla luokseni, halusi kuulla
Euroopan oloista ja käymieni maiden laeista, tavoista, pitämyksistä
ja opillisesta sivistyksestä. Hän kuunteli kertomustani erittäin
tarkkaavasti ja lausui varsin älykkäitä huomautuksia kaikesta,
mitä sanoin. Hänellä oli hyvän tavan vuoksi kaksi läpsähdyttäjää
palveluksessaan, mutta hän ei niitä käyttänyt muulloin kuin hovissa ja
virallisten vierailujen aikana; kahden kesken ollessamme hän aina käski
heidän poistua.

Minä pyysin tätä ylhäistä miestä anomaan Hänen Majesteetiltaan minulle
lupaa lähteä saaresta, ja hän teki sen, tosin pahoitellen, kuten
suvaitsi sanoa; hän näet oli tosiaankin esittänyt minulle useita sangen
edullisia tarjouksia, jotka kuitenkin olin torjunut samalla ilmaisten
kaikkein syvintä kiitollisuuttani.

Helmikuun 16:na sanoin jäähyväiset Hänen Majesteetilleen ja hoville.
Kuningas antoi minulle suunnilleen kahdensadan englanninpunnan arvoisen
lahjan, suosijani, hänen sukulaisensa, saman verran ja suosituskirjeen,
joka oli osoitettu eräälle hänen pääkaupungissa asuvalle ystävälleen.
Saari leijaili silloin erään vuoren yläpuolella suunnilleen kahden
peninkulman korkeudessa, ja minut laskettiin alas alimmalta
parvekkeelta samoinkuin minut oli saareen otettu.

Koko mannermaata, mikäli se on Lentävän saaren hallitsijan
valta-aluetta, mainitaan _Balbinarbin_ nimellä, ja pääkaupungin nimi,
kuten jo aikaisemmin mainitsin, on _Lagado_. Minä tunsin eräänlaista
tyydytystä päästyäni takaisin maan kamaralle. Lähdin heti kaupunkiin
kohtaamatta minkäänlaista hankaluutta; olin näet puettu niinkuin
maan asukkaat ja osasin kieltä riittävästi voidakseni keskustella
heidän kanssaan. Löysin aivan kohta sen henkilön asunnon, jolle
suosituskirjeeni oli osoitettu, esitin sen lausuen terveiset saaressa
asuvalta grandilta, ja minut otettiin erittäin ystävällisesti vastaan.
Tämä korkea lordi, jonka nimi oli Munodi, antoi järjestää minua varten
asunnon taloonsa, ja minä viivyin siinä koko oleskeluni ajan nauttien
mitä suurinta vieraanvaraisuutta.

Jo seuraavana aamuna hän vei minut vaunuissaan näkemään kaupunkia,
joka on suunnilleen puolen Lontoon kokoinen. Talot olivat varsin
merkillisesti rakennettuja ja useimmat niistä näyttivät rappeutuneilta.
Kaduilla liikkuva väki kulki nopeasti, tuijotteli jäykin silmin ja
oli yleensä riepuihin puettua. Me ajoimme ulos eräästä kaupungin
portista suunnilleen kolmen peninkulman päähän maaseudulle. Siellä näin
lukuisain työläisten muokkaavan maata erilaisilla kojeilla, mutta en
voinut arvata, mitä he oikeastaan tekivät; en myöskään havainnut viljan
tai heinän jälkeäkään, vaikka maaperä näytti olevan mainiota. En voinut
olla ihmettelemättä kaupungissa ja maaseudulla näkemiäni merkillisiä
seikkoja ja rohkenin tiedustella oppaaltani, mitä nuo monet kaduilla
ja pelloilla havaitsemani uutterat päät, kädet ja kasvot oikeastaan
merkitsivät, sillä en voinut havaita niiden saavan aikaan mitään
hyödyllistä. Päinvastoin: en ole milloinkaan nähnyt niin huonosti
viljeltyä maata, niin kehnosti rakennettuja ja niin rappeutuneita
taloja enkä väkeä, jonka ulkomuoto ja vaatetus ilmaisi sellaista
köyhyyttä ja puutetta.

Tämä lordi Munodi oli kaikkein ylhäisimpiä henkilöitä ja oli ollut
joitakin vuosia Lagadon kuvernöörinä, mutta juonittelevat ministerit
olivat toimittaneet hänet kyvyttömyyden vuoksi virasta erotetuksi.
Kuningas kohteli häntä kuitenkin suopeasti, niinkuin ainakin
hyväätarkoittavaa, mutta erittäin kehnolla älyllä varustettua henkilöä.

Kun olin lausunut tuon maata ja sen asukkaita koskevan suorasukaisen
arvosteluni, vastasi hän minulle vain, että olin viettänyt heidän
keskuudessaan liian lyhyen ajan voidakseni mitään mielipidettä
itselleni muodostaa, että eri kansoilla on omat erilaiset tapansa
ja muita samanlaisia yleisiä lauseparsia. Mutta kun sitten olimme
palanneet hänen palatsiinsa, kysyi hän minulta, mitä arvelin
rakennuksesta, mitä vikoja siinä huomasin ja mitä muistuttamista oli
mielestäni hänen palvelijoittensa puvuissa ja ulkomuodossa.

Hän voikin huoletta kysyä, sillä kaikki oli upeata, moitteetonta ja
hienoa. Minä vastasin, että Hänen Ylhäisyytensä viisaus, korkea asema
ja varallisuus oli varjellut hänet niistä epäkohdista, joita typeryys
ja köyhyys oli tuottanut toisten keskuuteen. Hän sanoi, että jos
lähtisin hänen maatilalleen, joka sijaitsi suunnilleen kahdenkymmenen
peninkulman päässä kaupungista, saisimme parempaa tilaisuutta
tällaisiin keskusteluihin. Minä sanoin Hänen Ylhäisyydelleen olevani
täysin hänen käytettävänään, ja niin lähdimme matkaan seuraavana aamuna.

Matkan varrella hän kiinnitti huomiotani maanviljelijöiden käyttämiin
erilaisiin menetelmiin, jotka olivat mielestäni kerrassaan
käsittämättömät, sillä vain parissa paikassa näin jonkin tähkän tai
heinänkorren. Kolme tuntia matkattuamme maisema kuitenkin täydellisesti
muuttui. Me saavuimme mitä kauneimpaan seutuun, jossa oli vähän väliä
sievästi rakennettuja talonpoikaistaloja ja aidatuilla alueilla
viinitarhoja, viljapeltoja ja niittyjä. En tosiaankaan muista missään
nähneeni mieluisampaa maisemaa. Hänen Ylhäisyytensä havaitsi kasvojeni
kirkastuvan ja selitti huoaten, että tästä alkoivat hänen tiluksensa,
jotka ulottuivat hänen kartanoonsa saakka, ja että hänen maanmiehensä
ivailivat ja ylenkatsoivat häntä, koska hän ei osannut paremmin
hoitaa asioitaan, vaan antoi koko maalle huonon esimerkin, jota tosin
noudattivat vain harvat, muutamat hänenlaisensa iälliset, itsepintaiset
ja heikkojärkiset.

Vihdoin saavuimme kartanoon, joka oli tosiaankin jalo rakennus,
klassillisen rakennustaiteen sääntöjen mukainen. Suihkulähteet,
puutarhat, puistokäytävät ja lehtokujat oli kaikki järjestetty erittäin
älykkäästi ja aistikkaasti. Minä kiittelin kaikkea näkemääni niinkuin
pitikin, mutta Hänen Ylhäisyytensä ei kiinnittänyt siihen mitään
huomiota ennenkuin illallisen jälkeen, jäätyämme kahden kesken. Silloin
hän sangen murheellisena selitti minulle, että hänen luultavasti täytyi
hajoittaa kaupungissa sijaitseva talonsa ja tämä kartanonsa ja rakentaa
ne uudestaan nykyisen muodin mukaan, hävittää kaikki istutuksensa,
korvata ne nykyisen käytännön vaatimilla ja antaa sama määräys kaikille
alustalaisilleen, ellei mielinyt kuulla itseään soimattavan kopeaksi,
eriskummalliseksi, teeskenteleväksi, tietämättömäksi ja oikukkaaksi ja
saada osakseen vielä suurempaa epäsuosiota Hänen Majesteettinsa taholta.

Hän sanoi, että ilmaisemani ihmettely haihtuisi tai vähenisi,
kunhan saisin tietää eräitä seikkoja, joista luultavasti en ollut
hovissa mitään kuullut, koska sikäläinen väki oli syventynyt omiin
mietiskelyihinsä siinä määrin, ettei tullut tarkanneeksi, mitä alhaalla
tapahtui.

Hänen kertomuksensa pääsisällys oli seuraava. Suunnilleen neljäkymmentä
vuotta sitten lähti muutamia henkilöitä ylös Laputaan, joko
liikeasioiden vuoksi tai huvittelemaan, ja kun he sitten viiden
kuukauden kuluttua palasivat, oli heillä jonkinlaista vaillinaista
vihiä matematiikasta, mutta pää täynnä tuulesta temmattuja aatteita,
joita he olivat omaksuneet tuossa ilmavassa olopiirissä. Matkaltaan
palattuaan alkoivat mainitut henkilöt moittia kaikkien asioiden
järjestystä täällä alhaalla ja sommitella suunnitelmia kaikkien
taiteiden, tieteiden, kielten ja keksintöjen uudistamiseksi. Siinä
tarkoituksessa he hankkivat Kuninkaalta luvan perustaa Lagadoon
Suunnittelijain Akademian, ja tämä mieliala saavutti kansassa
niin suurta kannatusta, ettei nykyisin ole valtakunnassa yhtäkään
merkittävää kaupunkia, jossa ei ole sellaista akademiaa. Näissä
korkeakouluissa professorit keksivät uusia sääntöjä ja menetelmiä
maanviljelystä ja rakennustoimintaa varten sekä uusia kojeita ja
työkaluja kaikkien käsityö- ja tehdasammattien käytettäviksi, vieläpä
niin, että heidän väitteensä mukaan yksi mies kykenee suorittamaan
kymmenen miehen työn; kokonainen palatsi voidaan rakentaa viikossa ja
niin kestävistä aineksista, ettei sitä tarvitse milloinkaan korjata.
Kaikkien maan hedelmien tulee voida kypsyä minä vuodenaikana haluamme
ja antaa sata kertaa suurempi sato kuin nykyisin, lukemattomia muita
loistavia ehdotuksia mainitsematta. Ainoa haitta on siinä, ettei
yhtäkään noista ehdotuksista ole vielä toteutettu ja että koko maa
sillävälin joutuu surkeaan rappiotilaan, rakennukset raunioituvat
ja kansa jää vaille ruokaa ja vaatteita. Kaikki tämä ei kumminkaan
lannista heidän uskallustaan, vaan toivo ja epätoivo kiihtävät heitä
sitäkin kiihkeämmin noudattamaan suunnitelmaansa. Hän puolestaan ei
ollut mikään uudistuksiaharrastava henkilö, vaan tyytyi pysymään
vanhoissa raiteissa, asumaan esi-isiensä rakentamassa talossa ja
toimimaan elämän kaikissa oloissa niinkuin he olivat toimineet,
mitään uudistusta kaipaamatta. Muutamat ylhäiset ja aateliset olivat
menetelleet samoin, mutta heitä kohdeltiin nyt ylenkatseellisesti
ja pahansuovasta koska he muka olivat tietämättömiä valistuksen
vastustajia, kehnoja yhteiskunnan jäseniä ja pitivät omaa mukavuuttaan
ja lepoaan maan yleistä menestystä tärkeämpänä.

Hänen Ylhäisyytensä lisäsi, ettei halunnut enempiä yksityiskohtia
mainitsemalla riistää minulta sitä nautintoa, jota epäilemättä
saisin kokea, jos kävisin tutustumassa Suureen Akademiaan, kuten hän
puolestaan kehoitti minua tekemään. Hän osoitti minulle suunnilleen
kolmen peninkulman päässä olevan vuoren rinteellä sijaitsevaa
raunioitunutta rakennusta kertoen siitä seuraavaa. Hänellä oli ollut
puolen peninkulman päässä kartanostaan kelvollinen mylly, jota käytti
eräs ison virran haarautuma ja joka riitti hänen oman taloutensa ja
useiden hänen alustalaistensa tarpeisiin. Noin seitsemän vuotta sitten
tuli joukko noita suunnittelijoita hänen luokseen ehdottamaan, että
hän hävittäisi vanhan myllynsä ja rakentaisi uuden vuorenrinteeseen.
Vuorenharjanteelle oli rakennettava pitkä kanava, johon putkien
ja koneiden avulla nostettaisiin vettä myllyn käyttämistä varten.
Korkeamman paikan ilma ja tuulet saisivat veden liikkeeseen ja
tekisivät sen siten tehokkaammaksi käyttövoimaksi, ja rinnettä
alaspäin virtaava vesi pyörittäisi myllyä puolella siitä määrästä,
jonka vaatii tasaisemmalla maalla virtaavan joen äyräälle sijoitettu
mylly. Hän kertoi suostuneensa ehdotukseen, koska ei ollut siihen
aikaan hovin erinomaisessa suosiossa ja koska monet ystävät häntä
siihen kehoittivat. Kun hän sitten oli pitänyt työssä sata miestä
kahden vuoden ajan, epäonnistui koko yritys ja suunnittelijat lähtivät
tiehensä syyttäen yksin häntä, ivaillen häntä siitä lähtien ja
houkutellen toisia samanlaiseen kokeeseen, samoin menestystä lupaillen
ja johtaen asiat samaan lohduttomaan tulokseen.

Muutaman päivän kuluttua palasimme kaupunkiin, ja Hänen Ylhäisyytensä,
joka ei halunnut lähteä mukaan, koska ei ollut hyvässä maineessa
Akademian jäsenten keskuudessa, suositteli matkaseurakseni erästä
tuttavaansa. Tämä herra suvaitsi minut esitellessään sanoa, että olin
suuri suunnitelmien harrastaja ja erittäin utelias ja herkkäuskoinen
henkilö, mikä ei ollutkaan aivan väärin, koska olin itse ollut
eräänlainen suunnittelija nuoremmalla iälläni.



VIIDES LUKU

Tekijän sallitaan tutustua Lagadon Suureen Akademiaan.
Yksityiskohtainen Akademian kuvaus. Tieteet, joiden palveluksessa
professorit toimivat.


Tämä Akademia ei ole mikään yksityinen rakennus, vaan siihen kuuluu
kadun kummaltakin puolen kokonainen sarja rappeutuneita taloja, jotka
on ostettu ja järjestetty tarkoitusta varten.

Rehtori otti minut erittäin ystävällisesti vastaan, ja minä kävin
Akademiassa useina päivinä. Jokaisessa huoneessa on joku tai joitakin
suunnittelijoita, ja minä luulen käyneeni vähintään viidessäsadassa eri
huoneessa.

Ensimmäinen kohtaamani mies oli laihankälpea, hänen kätensä ja
kasvonsa olivat nokiset, tukka ja parta hoidottomat, vanukkeiset ja
useasta kohden kärventyneet. Hänen vaatteensa, paitansa ja ihonsa
olivat samanväriset. Hän oli kahdeksan vuotta suunnitellut, kuinka
kurpitsoista voitaisiin vetää takaisin auringonsäteitä, jotka oli
talletettava ilmatiiviisiin pulloihin ja päästettävä ulos lämmittämään
ilmaa koleina ja kosteina kesinä. Hän sanoi minulle varmaan uskovansa,
että voi toisten kahdeksan vuoden kuluttua toimittaa kuvernöörin
puutarhaan päivänpaistetta kohtuullisesta hinnasta, mutta valitti
varojensa vähyyttä ja pyysi minulta pientä rahallista avustusta
kekseliäisyyden rohkaisemiseksi, varsinkin kun kurpitsat olivat
tänä vuonna olleet erinomaisen kalliita. Minä lahjoitin hänelle
jonkin kolikon; suojelijani, joka tiesi heidän kerjäävän kaikilta
vierailijoilta, oli näet varustanut minut lähtiessäni rahoilla sitä
tarkoitusta varten.

Sitten astuin toiseen huoneeseen, mutta aioin samassa kääntyä takaisin,
hirmuisen hajun melkein tainnuttamana. Saattelijani työnsi kumminkin
minut eteenpäin kuiskaten korvaani, että minun tuli olla mistään
välittämättä, koska asia muuten herättäisi suurta pahennusta. En
siis uskaltanut edes sormillani tukkia sieraimiani. Tämän komeron
suunnittelija oli Akademian iäkkäin oppinut. Hänen kasvonsa ja
partansa olivat kellahtavat, kädet ja vaatteet liasta jäykät. Kun
minut esiteltiin hänelle, sulki hän minut kiinteästi syliinsä (olisin
puolestani mielelläni jäänyt vaille tätä kohteliaisuutta). Hän
oli Akademiaan liityttyään tehnyt koko ajan suunnitelmia, kuinka
saisi ihmisen ulostukset muutetuiksi alkuperäiseen muotoonsa,
ravintoaineiksi, erittelemällä ne eri aineosiinsa, poistamalla niistä
sapen aikaansaaman värin, haihduttamalla hajun ja kuorimalla pois
sylkinesteet. Hän sai seuralta joka viikko tynnyrin ihmislantaa.

Sitten näin erään toisen, joka yritti kapinoimalla muuttaa jäätä
ruudiksi. Hän näytti minulle sitäpaitsi tulen taottavuutta käsittelevän
tutkimuksen, jonka aikoi julkaista.

Oli eräs varsin nerokas arkkitehti, joka oli keksinyt uuden
rakennustavan; rakentaminen aloitettiin katosta ja sitä jatkettiin
alaspäin, kunnes lopulta laskettiin perustus. Hän puolusti
menetelmäänsä mainitsemalla esimerkkeinä kaksi viisasta hyönteistä,
mehiläisen ja hämähäkin.

Oli sokeanasyntynyt mies, jolla oli useita samoin sokeanasyntyneitä
oppilaita. Heidän tehtävänään oli sekoittaa maalareille värejä,
jotka mestari opetti erottamaan tunto- ja hajuaistin avulla. Minun
vieraillessani he valitettavasti eivät olleet kovinkaan varmoja
asiastaan, ja itse professorikin sattui enimmälti erehtymään. Koko
veljeskunta rohkaisee ja kunnioittaa tätä taiteilijaa erinomaisesti.

Eräässä toisessa suojassa kohtasin mielihyväkseni suunnittelijan, joka
oli keksinyt uuden keinon kyntää peltoa, nimittäin käyttämällä siihen
työhön sikoja, joten auroista, vetojuhdista ja työläisistä aiheutuvat
kulungit säästyivät. Menetelmä on seuraavanlainen. Tynnyrinmaanalalle
kaivetaan maahan, aina kuuden tuuman päähän ja kahdeksan tuuman
syvyyteen, suuri määrä tammenterhoja, taateleita, kastanjoita ja muuta
kasviruokaa, josta nämä elukat eniten pitävät. Sitten päästetään
peltoon vähintään kuusisataa päätä käsittävä sikalauma, joka parina
päivänä ruokaa etsiessään mullistaa maan, tekee sen kylvökelpoiseksi
ja samalla lannoittaa sen. Kokeita suoritettaessa tosin havaittiin
menetelmä paljon kulunkeja aiheuttavaksi ja hankalaksi, ja satoa
saatiin joko erittäin vähän tai ei ollenkaan. Kaikki olivat kuitenkin
siinä varmassa uskossa, että keksintöä voitiin melkoisesti parantaa.

Sitten astuin suojaan, jonka seinät ja katto olivat täynnä lukin
verkkoja, lukuunottamatta pientä aukkoa, josta professori liikkui
sisään ja ulos. Minun sisään tullessani hän varoitti minua korkealla
äänellä olemaan koskematta verkkoihin. Hän valitti maailman tekemää
ikävää erehdystä, kun näet on käytetty silkkimatoja, vaikka on
olemassa yllinkyllin kotoisia hyönteisiä, jotka ovat verrattomasti
niitä etevämpiä, koska osaavat sekä kehrätä että kutoa. Hän huomautti
vielä, että hämähäkkejä käytettäessä olisi silkin värjääminen aivan
tarpeetonta, ja minä uskoin hänen sanansa nähdessäni suuren määrän
koreavärisiä kärpäsiä, joilla hän ruokki hämähäkkejään vakuuttaen
kudelmain saavan niistä värinsä. Koska kärpäsiä oli kaikkia eri värejä,
toivoi hän voivansa tyydyttää jokaista makusuuntaa, kunhan löytäisi
kärpäsille soveliaan ravinnon: eräitä kumilajeja, öljyjä ja muita
tahmeita aineita, jotka tekisivät langat kestäviksi ja kimmoisiksi.

Oli eräs astronomi, joka oli ottanut asettaakseen raatihuoneen suuren
tuuliviirin huippuun aurinkokellon sovittaen maan ja auringon vuotuiset
ja päivittäiset liikkeet siten, että ne vastasivat kaikkia tuulen
tilapäisiä käännähdyksiä ja lankesivat yhteen niiden kanssa.

Minä valitin tuntevani vähäistä vatsanväännettä, ja saattajani vei
minut huoneeseen, jossa asusti eräs etevä lääkäri. Hän oli kuuluisa
siitä, että osasi parantaa mainitun kivun kahdella vastakkaisella
tavalla käyttäen samaa välinettä. Hänellä oli isot käsipalkeet
ja niissä pitkä, hoikka norsunluinen nokkaputki. Sen hän pisti
potilaan peräaukkoon kahdeksan tuuman syvyyteen ja vakuutti ilmaa
palkeisiin vetämällä saavansa suolet hervakoiksi kuin kuivattu
rakko. Taudinkohtauksen ollessa itsepintaisempi ja ankarampi hän
pisti nokkapuikon sisään palkeitten ollessa täynnä ilmaa, jonka hän
sitten painoi potilaan ruumiiseen. Sen jälkeen hän veti kojeen pois
täyttääkseen sen uudestaan ilmalla ja painoi samalla peukalonsa
tiiviisti peräaukon suulle. Kun tämä toimenpide oli uudistettu
kolme neljä kertaa, piti lisäilman syöksyä ulos, temmata mukaansa
pilaantunut (niinkuin pumppuun kaadetun veden), ja potilaan parantua.
Minä näin hänen tekevän molemmat kokeet, koe-eläimenään koira,
mutta en voinut havaita ensinmainitun menetelmän saavan aikaan
minkäänlaista vaikutusta. Jälkimmäisen toimenpiteen tapahduttua koira
oli halkeamaisillaan ja purki itsensä niin voimallisesti että minä
seuralaisineni jouduin pahaan pulaan. Koira kuoli paikalla, ja me
jätimme tohtorin yrittämään herätellä sitä henkiin saman menetelmän
avulla.

Kävin vielä useissa muissakin suojissa, mutta koska harrastan
suppeutta, en tahdo vaivata lukijaani kertomalla kaikista näkemistäni
merkillisyyksistä.

Toistaiseksi olin tutustunut vain toiseen puoleen Akademiaa.
Toinen puoli oli varattu spekulatiivisen tieteen harjoittajille,
ja minä kerron tässä hiukan heistäkin mainittuani sitä ennen vielä
erään mainehikkaan henkilön, joka tunnetaan heidän keskuudessaan
_yleisneron_ nimellä. Hän kertoi meille askarruttaneensa ajatuksiaan
jo kolmekymmentä vuotta ihmiselämän parantamiseksi. Hänellä oli kaksi
huonetta täynnä mitä merkillisimpiä nähtävyyksiä ja viisikymmentä
miestä apulaisinaan. Toiset tihensivät ilmaa jähmeäksi aineeksi
erottamalla siitä salpietarin ja siivilöimällä pois vesipitoiset ja
muut nestemäiset ainekset, toiset pehmittivät marmoria pieluksiksi
ja neulatyynyiksi, toiset kivetyttivät elävien hevosten kavioita
estääkseen niitä kulumasta. Mestaria itseään askarrutti parhaillaan
kaksi suurta suunnitelmaa: maan kylväminen akanoilla, joihin hän väitti
varsinaisen itämisvoiman sisältyvän, kuten hän osoitti suorittamalla
useita kokeita, joiden tajuamiseen järkeni ei riittänyt, ja kahden
lampaan villankasvun ehkäiseminen käyttämällä erästä kumista,
kivennäisistä ja kasvisaineista valmistettua sekoitusta; hän toivoi
voivansa aikanaan saada koko valtakuntaan leviämään paljasnahkaisen
lammasrodun.

Sitten lähdimme Akademian toiseen osastoon, jossa, kuten sanoin,
oleskelivat spekulatiivisten tieteitten suunnittelijat.

Ensimmäinen kohtaamani professori oli erittäin avarassa salissa,
ympärillään suunnilleen neljäkymmentä oppilasta. Tervehdittyämme
hän huomasi minun tarkkaavasti katselevan puutelinettä, joka täytti
suurimman osan huoneen pituutta ja leveyttä, ja sanoi, että minä
kenties ihmettelin nähdessäni hänen käyttävän käytännöllisiä ja
mekaanisia välineitä spekulatiivisen tieteen kehittämiseksi. Maailma
saa pian havaita, kuinka hyödyllistä se on, ja hän mairitteli itseään
väittämällä, ettei ylevämpää ajatusta ollut milloinkaan syntynyt
kenenkään ihmisen aivoissa. Jokainenhan tietää, kuinka vaivalloista on
tavanomaista menetelmää noudattaen perehtyä taiteisiin ja tieteisiin;
hänen keksintönsä avulla sitävastoin voi tietämätönkin henkilö
kohtuullisin kulungein ja hiukan ruumistaan vaivaten kirjoittaa
filosofisia, runollisia, poliittisia, lainopillisia, matemaattisia
ja jumaluusopillisia teoksia tarvitsematta vähintäkään nerollisuutta
tai opillista sivistystä. Sitten hän vei minut telineen luo, jonka
vieressä hänen oppilaansa seisoivat riveissä. Teline oli kaksikymmentä
jalkaa kulmaltaan ja sijaitsi keskellä huonetta. Sen pinnan muodostivat
erilaiset, suunnilleen nopan kokoiset puupalaset, joista muutamat
olivat toisia suuremmat. Niitä kaikkia liittivät yhteen ohuet
metallilangat. Näiden puupalasten joka puolelle oli liimattu paperia
ja papereihin oli kirjoitettu kaikki heidän kielensä sanat eri tapa-,
aika ja taivutusmuodoissaan, mutta ei minkäänlaisessa järjestyksessä.
Professori kehoitti minua nyt tarkkaamaan, koska aikoi panna koneensa
käyntiin. Hänen käskystään kävivät oppilaat kiinni rautaisiin
vääntimiin, joita oli neljäkymmentä kehyksen reunoissa, ja jokaisen
äkkiä liikahduttaessa omaa väännintänsä sanojen keskinäinen suhde
kerrassaan muuttui. Sitten mestari käski kuudenneljättä pojan hiljaa
lukea eri rivejä, ja keksiessään kolme tai neljä sanaa, jotka voivat
kuulua samaan lauseeseen, lukijat sanelivat ne neljälle kirjuripojalle.
Temppu uudistettiin kolme neljä kertaa, ja koneen rakenteesta johtui,
että sanat joka kerta vaihtoivat paikkaa kuutiomaisten kappaleiden
kääntyessä.

Nuoret ylioppilaat askarsivat päivittäin kuusi tuntia tässä työssä,
ja professori näytti minulle useita suuria folionidoksia, joihin hän
oli jo kerännyt lauseiden katkelmia. Ne hän aikoi liittää yhteen
antaakseen tämän runsaan ainehiston nojalla maailmalle kaikkien
taiteiden ja tieteiden täydellisen kokoelman. Hän arveli kuitenkin
voitavan teosta vielä parantaa ja sen ilmestymistä melkoisesti edistää,
jos suuri yleisö keräisi rahaston, jonka varoilla voitaisiin Lagadoon
järjestää viisisataa sellaista tutkimusvälinettä, joiden käyttäjät
velvoitettaisiin luovuttamaan kokoelmansa hänen käytettäväkseen.

Hän vakuutti minulle, että tämä keksintö oli askarruttanut hänen
ajatuksiaan nuoruudesta asti ja että hän oli tyhjentänyt tauluun koko
sanakirjan samalla mitä täsmällisimmin laskien, missä suhteessa yleensä
ovat toisiinsa kirjoissa käytettyjen apu-, nimi- ja teonsanojen ja
muiden sanaluokkain lukumäärät.

Minä lausuin tälle mainehikkaalle miehelle nöyrimmät kiitokset hänen
auliisti antamistaan tiedoista ja lupasin, että jos onni minut vielä
saattelisi omille mailleni, mainitsisin oikeudenmukaisesti yksin
hänen keksineen tämän ihmeellisen koneen, jonka muodon ja rakenteen
pyysin saada piirtää paperiin, kuten oheenliitetty kuva osoittaa.
Minä vakuutin hänelle, että vaikka eurooppalaisten oppineiden tapana
oli varastaa toistensa keksintöjä, mistä oli ainakin se hyöty, että
aljettiin kiistellä, kenen oma se oikeastaan on, tässä tapauksessa
ryhtyisin sellaisiin varokeinoihin, että hän saisi keksinnöstä
kiistämättömän kunnian.

Sitten saavuimme kielikouluun, missä kolme professoria istui
neuvotellen oman maansa kielen parantamisesta.

Ensimmäinen ehdotus tähtäsi siihen, että puhetta oli lyhennettävä
supistamalla monitavuiset sanat yksitavuisiksi ja jättämällä pois
teonsanat ja apusanat, koska kaikkia ajateltavissa olevia olioita
merkitään yksinomaan nimisanoilla.

Toisen ehdotuksen mukaan piti poistaa kaikki sanat, ja tämän muutoksen
väitettiin koituvan suureksi eduksi sekä terveyden että lyhyyden
kannalta. Onhan näet selvää, että jokainen lausuttu sana hiukan
kuluttaa keuhkoja, siten osaltaan lyhentäen elämäämme. Koska sanat
olivat vain _esineiden_ nimiä, tarjoutui se huojennuskeino, että
kaikki ihmiset kuljettivat mukanaan ne esineet, joita kulloinkin
keskusteluissaan tarvitsivat. Tämä ihmisten elämän huojennusta ja
heidän terveytensä säilymistä edistävä keksintö olisi varmaan otettu
käytäntöön, elleivät naiset olisi rahvaan ja sivistymättömien keralla
uhanneet nousta kapinaan, jos heitä kiellettäisiin vapaasti käyttämästä
kieltänsä esivanhempien tavalla. Sellainen leppymätön tieteen vihamies
on yhteinen kansa. Useat oppineimmista ja viisaimmista henkilöistä
noudattivat kuitenkin uutta menetelmää ilmaisten ajatuksiaan esineillä.
Siitä on haittana vain se, että henkilö, jonka toiminta-ala on laaja
ja monenlainen, joutuu kantamaan selässään verrattain paljon tavaraa,
ellei hänellä ole varoja palkata niiden kuljettajiksi paria väkevää
palvelijaa. Näin usein sellaisten viisaiden kulkevan kumarassa
kantamustensa alla, niinkuin kulkevat meikäläiset reppukauppiaat.
Kadulla toisensa kohdatessaan he laskivat taakkansa maahan, avasivat
säkkinsä ja keskustelivat tunnin ajan, kokosivat sitten jälleen
kapineensa, auttoivat taakkoja toistensa hartioille ja sanoivat
toisilleen hyvästi.

Lyhyempiä keskusteluja varten tarvitsemansa esineet henkilö sitävastoin
voi kuljettaa taskussaan ja kainaloissaan, ja kotonaan hän ei missään
tapauksessa joudu pahaan pulaan. Siinä huoneessa, jossa tämän uuden
menetelmän käyttäjiä otetaan vastaan, on käsillä runsaat määrät
esineitä, joita sellaisessa keinotekoisessa keskustelussa voidaan
kaivata.

Eräs toinen tästä keksinnöstä toivottu suuri etu on siinä, että se
kelpaisi yleiskieleksi, jota kaikki sivistyskansat ymmärtäisivät.
Ovathan niiden käyttämät talousesineet ja työkalut siinä määrin
samanlaiset tai ainakin toisiansa muistuttavat, että niiden käytännön
voi helposti arvata. Niinmuodoin kykenisivät lähettiläät neuvottelemaan
vieraiden hallitsijoiden ja ministerien kanssa ollenkaan heidän
kieltänsä osaamatta.

Kävin vielä matematiikkakoulussa, missä opettaja käytti oppilaitansa
valistaessaan menetelmää, jota me eurooppalaiset tuskin kykenemme
kuvittelemaankaan. Väittämä ja todistus kirjoitettiin aivoja
vahvistavasta nesteestä valmistetulla musteella ohueen öylättiin.
Opiskelijan piti niellä se aamusella ennen aterioimista ja nauttia
kolmena seuraavana päivänä ainoastaan vettä, ja leipää, öylätin
sulaessa nousi neste aivoihin vieden sinne väittämän kerallaan.
Tulokset eivät kumminkaan olleet toistaiseksi vastanneet odotuksia.
Syynä oli osalta jokin annoksen määrässä tai kokoonpanossa tapahtunut
virhe, osaksi poikain vastahakoisuus. Heistä tämä lääke tuntuu niin
etovalta, että he tavallisesti pujahtavat pois ja ylenantavat sen,
ennenkuin se ehtii vaikuttaa. Sitäpaitsi heitä ei ole toistaiseksi
saatu paastoamaan niin pitkää aikaa kuin resepti määrää.



KUUDES LUKU

Lisää Akademiasta. Tekijä ehdottaa eräitä parannuksia, jotka
kunnioittaen hyväksytään.


Poliittisten suunnittelijoiden koulu ei herättänyt minussa suurtakaan
mielenkiintoa, sillä professorit tuntuivat minusta olevan ihan
järjiltään, ja sellainen näky saa minut aina alakuloiseksi. Nämä
ihmisparat valmistelivat suunnitelmia, joiden mukaan piti koettaa
saada hallitsijoita suosikkejaan valitessaan pitämään silmällä heidän
viisauttaan, kykyään ja kuntoaan, opettaa ministereitä tarkkaamaan
yleistä menestystä, palkitsemaan ansioita, kyvykkyyttä ja erinomaisia
palveluksia, neuvoa ruhtinaita ymmärtämään, että heidän oma
menestyksensä lepää samalla perustuksella kuin kansan ja että heidän
virkoja täyttäessään tulee valita henkilöitä, jotka kykenevät niitä
hoitamaan. Esityksiin sisältyi vielä useita muita hurjia haaveita,
jotka eivät liene milloinkaan ennen johtuneet kenenkään ihmisen mieleen
ja jotka vahvistivat vanhaa havaintoani, ettei ole olemassa mitään niin
mahdotonta ja järjetöntä, ettei joku filosofi olisi esittänyt sitä
totuutena.

Minun on kuitenkin annettava tälle Akademian osastolle se tunnustus,
etteivät kaikki sen jäsenet olleet niin haaveellisia. Heidän joukossaan
oli erinomaisen nerokas tohtori, joka tuntui täysin perehtyneen
hallituksen olemukseen ja järjestelmään. Tämä mainehikas henkilö oli
käyttänyt tietojaan hyväkseen erittäin taitavasti keksimällä tehokkaita
parannuskeinoja kaikkiin niihin tauteihin ja turmeluksiin, joita
julkisen hallinnon eri aloilla voi ilmetä hallitsevien henkilöiden
paheiden ja heikkouksien sekä alamaisten ilkivaltaisuuden vuoksi.
Jos esimerkiksi kaikki kirjailijat ja ajattelijat ovat yksimieliset
otaksuessaan luonnollisen ruumiin ja poliittisen kokonaisuuden
välillä vallitsevan kiinteän yhdenmukaisuuden, niin voiko mikään
olla ilmeisempää kuin se, että molempien terveyttä tulee säilyttää
ja sairauksia parantaa samojen periaatteiden mukaisesti? On tunnettu
asia, että eduskuntia ja valtioneuvostoja useasti vaivaavat ylen
runsaat, kuohuvat ja muuten epäterveet nesteet, monenlainen päänsärky
ja vielä useammanlaatuinen sydämenpakotus, ankarat kouristukset,
molempien käsien, mutta erittäinkin oikean käden hermojen ja jänteiden
tuskalliset kokoonvetäytymiset, pernanpaisuminen, puhistustauti,
pyörrytys ja hulluus, löyhkävän märän täyttämät paiseet, äikeät
vaahtoiset röyhtäykset, sudennälkä ja huono ruoansulatus ja
monet muut vaivat, joita ei kannata tässä luetella. Tämä tohtori
ehdotti senvuoksi, että eduskunnan kokoontuessa muutamat lääkärit
olisivat läsnä kolmen ensimmäisen päivän istunnoissa, koettelisivat
asiainkäsittelyn päätyttyä jokaisen edustajan valtimoa ja tarkoin
harkittuaan eri sairauksien laatua ja keskusteltuaan siitä sekä
parannuskeinoista palaisivat neljäntenä päivänä eduskunnan taloon,
seurassaan lääkäreitä, joilla olisi tarvittavat lääkeaineet mukanaan.
Ennen istunnon alkamista piti heidän sitten antaa eduskunnan jäsenille
lievittäviä, ulostavia, huolluttavia, syövyttäviä, kutistavia,
tauottavia, purkavia aineita, päänsäryn, keltataudin, limanerittymisen
ja huonokuuloisuuden vaatimia rohtoja, kullekin tarpeen mukaan.
Seuraavassa istunnossa heidän oli sitten uudistettava potilaitten
käsittely, sitä muutettava tai se lopetettava, riippuen siitä, kuinka
lääkkeet vaikuttivat.

Tämän ehdotuksen toteuttamisesta ei voisi koitua valtiolle suuria
kulunkeja, mutta siitä olisi minun vähäisen mielipiteeni mukaan suurta
hyötyä niissä maissa, joissa eduskunnat ottavat jollakin tavoin
osaa lainsäädäntään. Se saisi aikaan yksimielisyyttä, lyhentäisi
keskusteluja, avaisi nekin harvat suut, jotka nyt ovat suljetut, ja
sulkisi ne monet, jotka nyt ovat auki, laimentaisi nuorten kiivautta ja
lievittäisi vanhain itsepintaisuutta, elvyttäisi tylsiä ja hillitsisi
nenäkkäitä.

Koska sitäpaitsi yleisesti valitetaan, että ruhtinaiden suosikkeja
vaivaa lyhyt ja heikko muisti, ehdotti sama tohtori, että jokaisen
pääministerin puheilla käyvän henkilön piti asiansa lyhyesti ja
ytimekkäästi esitettyhän unohtamisen ehkäisemiseksi nykäistä
mainittua ministeriä nenästä, puukata häntä mahaan, astua hänen
liikavarpailleen, ravistella kolmesti häntä molemmista korvista, pistää
neula hänen takalistoonsa tai nipistää hänen käsivartensa mustan- ja
sinisenkirjavaksi ja uudistaa toimenpide jokaisen uuden audienssin
aikana, kunnes asia oli suoritettu tai lopullisesti hylätty.

Hän vaati vielä, että kansan suuren eduskunnan jäsenen piti
mielipiteensä esitettyään ja sitä puolustettuaan äänestää sitä vastaan,
koska sellainen menettely epäilemättä koituisi yleisen menestyksen
hyödyksi.

Kiivaiden puolueriitojen tyynnyttämiseksi hän ehdotti merkillistä
keinoa. Menetelmä on seuraavanlainen. Otetaan jokaisesta puolueesta
sata johtavaa henkilöä ja asetetaan parittain rinnatusten ne,
joiden päät ovat suunnilleen samaa kokoa. Sitten annetaan kahden
taitavan kirurgin yhtaikaa sahata irti jokaisen parin takaraivot,
niin että aivot jakautuvat kahteen yhtä suureen osaan. Irroitetut
takaraivot vaihdetaan, joten kumpikin saa poliittisen vastustajansa
päänpuolikkaan. Työn voi tosin ajatella vaativan melkoista
täsmällisyyttä, mutta professori vakuutti, että jos se suoritettiin
taitavasti, niin tulos oli varma. Hänen mielestään oli seikka seuraava:
Kun molemmat aivojenpuolikkaat joutuvat riitelemään asioista saman
kallon sisäpuolella, niin ne epäilemättä pääsevät pian yksimielisyyteen
ja ilmaisevat tasapuolisuutta ja ajatuksen säännönmukaisuutta, kuten
sopii toivoakin tekevän niiden, jotka luulottelevat tulleensa maailmaan
vain valvomaan ja johtamaan sen kulkua. Puolueiden johtomiesten aivojen
määrä- ja laatupuolisen eroavaisuuden vakuutti tohtori voivansa merkitä
oman kokemuksen nojalla aivan mitättömäksi.

Minä kuulin kahden professorin erittäin kiihkeästi väittelevän siitä,
millä keinoin voitaisiin mukavimmin ja tehokkaimmin kantaa valtiolle
rahoja herättämättä alamaisissa tyytymättömyyttä. Toinen arveli, että
olisi oikeudenmukaisinta verottaa paheita ja hullutuksia ja että
kunkin henkilön suoritettava summa oli jätettävä hänen naapuriensa
muodostaman lautakunnan määrättäväksi. Toinen oli aivan vastakkaisella
kannalla. Hänen mielestään oli asetettava veronalaisiksi ne ruumiin- ja
sielunkyvyt, joita ihmiset itse pitävät arvokkaimpina; veromäärän piti
vaihdella riippuen puheenalaisten kykyjen erinomaisuuden asteesta, ja
tämän seikan ratkaiseminen oli jätettävä yksinomaan henkilöiden itsensä
asiaksi. Suurimman veromäärän tulisivat suorittamaan ne henkilöt, jotka
olivat toisen sukupuolen parhaassa suosiossa, ja summan ratkaisisi
heidän nauttimiensa suosionosoitusten lukumäärä ja laatu, heidän
oman ilmoituksensa mukaan. Sukkeluus, urhoollisuus ja kohteliaisuus
joutuisivat nekin runsaan verotuksen esineiksi, ja kannettava summa
määriteltäisiin samalla tavalla, kunkin itse ilmaistessa, millainen
määrä mainittuja ominaisuuksia hänessä piili. Kuntoa, oikeamielisyyttä,
viisautta ja oppia sitävastoin ei pitänyt ollenkaan laskea
veronalaisiksi, koska nämä ominaisuudet ovat siitä merkilliset, ettei
kukaan tahdo tunnustaa niitä lähimmäisessään olevan eikä pitää niitä
arvokkaina itsessään.

Naisten verottamisen perustuksena tuli olla heidän kauneutensa ja
vaatetuksen aistikkuus, ja heidän piti nauttia samaa erioikeutta kuin
miesten: saada itse itseänsä arvostella. Uskollisuutta, siveyttä,
tervettä järkeä ja hyvää luonnonlaatua sitävastoin ei sopinut ottaa
huomioon, koska siten ei saataisi kokoon edes veronkantokulunkeja.

Jotta eduskunnan jäsenten kiintymys hallitsevaan huoneeseen pysyisi
vireillä, ehdotettiin, että he heittäisivät noppaa avoimista viroista
sitä ennen valallisesti sitouduttuaan äänestämään hovin puolesta,
olipa onni suopea tai ei. Hävinneillä oli vuorostaan oikeus heittää
noppaa viran joutuessa jälleen avoimeksi. Siten pysyisi toivo ja odotus
lakkaamatta eleillä, kukaan ei voisi valittaa lupausten rikkomista,
vaan saisi syyttää epäonnistumisestaan yksinomaan kohtaloa, jonka
hartiat ovat leveämmät ja lujemmat kuin minkään ministeristön.

Eräs toinen professori näytti minulle suurta paperia, jossa neuvottiin,
kuinka hallitusta vastaan punottuja salajuonia ja -liittoja voitiin
saada selville. Hän neuvoi suuria valtiomiehiä tarkoin tutkimaan
kaikkien epäiltävien henkilöiden ravintojärjestystä, milloin he
nauttivat ateriansa, millä kyljellä makasivat nukkuessaan, kummalla
kädellä pyyhkivät takapuolensa, ottamaan tarkkaa selkoa heidän
ulostuksistaan ja muodostamaan niiden värin, hajun, maun, kiinteyden,
hyvin tai vaillinaisesti sulatetun sisällön nojalla henkilöiden
ajatuksia ja tarkoituksia koskevat mielipiteensä. Hän näet oli runsaan
kokemuksen perustuksella havainnut, etteivät ihmiset ole milloinkaan
niin vakavia, mietteliäitä ja hartaita kuin tarvetuolissaan. Hän itse
oli niissä oloissa usein kokeen vuoksi harkinnut, mikä olisi paras tapa
kuninkaan surmaamiseksi, ja oli huomannut ulostuksensa heti ilmaantuvan
viheriän vivahduksen, mutta aivan toisenlaisen, jos ajatteli vain
kapinannostattamista tai pääkaupungin polttamista.

Koko tutkimus oli sepitetty erittäin teräväjärkisesti, ja siihen
sisältyi lukuisia poliitikoille sangen mielenkiintoisia ja hyödyllisiä
huomautuksia, jotka eivät ymmärtääkseni kumminkaan olleet läheskään
täydelliset. Minä rohkenin siitä huomauttaa tekijälle ja tarjouduin
hänen suvaitessaan antamaan eräitä lisiä. Hän suostui ehdotukseeni
auliimmin kuin kirjailijat yleensä, varsinkaan suunnittelijat, ja
vakuutti erittäin mielellään ottavansa vastaan lisätietoja.

Minä kerroin hänelle, että Tribnian kuningaskunnassa, jota maanasukkaat
mainitsevat nimellä Langden ja jossa olin matkoillani viettänyt
joitakin aikoja, väestön suurimman osan muodostivat tavallaan
vakoilijat, todistajat, kantajat, syyttäjät, toteennäyttäjät,
valantekijät ja heitä tottelevat alemmat toimihenkilöt, jotka kaikki
ovat valtion ministerien ja heidän edustajiensa palveluksessa ja heidän
palkkaamansa. Salajuonia punovat mainitussa kuningaskunnassa yleensä
henkilöt, jotka tahtovat siten päästä etevien poliitikkojen maineeseen,
luoda uutta voimaa kehnoon hallintoon, tukahduttaa tai hälventää
tyytymättömyyttä, täyttää taskujaan takavarikoidulla tavaralla ja
vahvistaa tai heikontaa yleistä luottoa, aina yksityisen etunsa
mukaisesti. He sopivat ennakolta keskenään siitä, keitä henkilöitä
on syytettävä salajuonesta; sitten he toimittavat haltuunsa kaikki
heidän kirjeensä ja paperinsa ja vangituttavat rikoksentekijät. Nämä
paperit jätetään erikoiselle toimikunnalle, jonka jäsenet ovat erittäin
ovelat keksimään sanojen, tavujen ja kirjainten salaisia merkityksiä.
Niinpä he esimerkiksi havaitsevat, että tarvetuoli merkitsee salaista
istuntoa, hanhiparvi eduskuntaa, rampa koira vallananastajaa,
kapaturska —, rutto pysyvää armeijaa, hiirihaukka pääministeriä,
luuvalo korkeata prelaattia, hirsipuu valtiosihteeriä, yöastia
ylhäisten miesten kokousta, siivilä hovinaista, luuta vallankumousta,
hiirenloukku virkaa, pohjaton hauta valtion rahastoa, likaviemäri
hovia, tiukumyssy suosikkia, katkennut ruoko tuomioistuinta, tyhjä
tynnyri kenraalia, märkivä haava hallintoa.

Jos tämä menetelmä pettää, niin heillä on kaksi vieläkin tehokkaampaa,
joita heidän oppineensa mainitsevat nimillä akrostikon ja anagramma.
Ensinmainitun avulla he osaavat tulkita kaikki alkukirjaimet
niin, että niihin sisältyy poliittista tarkoitusta. _N_ merkitsee
salaliittoa, _B_ ratsuväkirykmenttiä, _L_ laivastoa. Toista käyttäen
he voivat epäilyksenalaisen asiakirjan kirjaimia siirtämällä keksiä
vastustuspuolueen salaisimmat aikeet. Jos esimerkiksi kirjoitat
kirjeessä tuttavallesi _Veli Tuomasta kiusaavat taas ne peräpukamat_,
niin taitava salakirjoituksen selittäjä havaitsee, että tuon lauseen
kirjaimet voidaan järjestää myöskin seuraaviksi sanoiksi: _Et saa
murtua, tekevä. Aikomus tappaa valtias N_. Tämä on anagrammaattinen
menetelmä.

Professori kiitti minua mitä lämpimimmin näiden huomioitteni
ilmoittamisesta ja lupasi kunnioittavasti mainita minut tutkimuksessaan.

Kun en nähnyt tässä maassa mitään, mikä olisi houkutellut
pitkäaikaisempaan oleskeluun, aloin suunnitella Englantiin palaamista.



SEITSEMÄS LUKU

Tekijä lähtee Lagadosta, saapuu Maldonadaan. Ei ole yhtäkään
lähtövalmista laivaa. Hän poikkeaa pikimmältään Glubbdubdribissä.
Kuvernööri ottaa hänet vastaan.


Mannermaa, jonka osan tämä kuningaskunta muodostaa, ulottuu arvioni
mukaan itäänpäin Kalifornian länsipuolella sijaitsevaan tuntemattomaan
seutuun ja pohjoisessa Tyyneen valtamereen, joka on korkeintaan sadan
viidenkymmenen peninkulman päässä Lagadosta. Tässä kaupungissa on hyvä
satama, ja se harjoittaa vilkasta kauppaa suuren Luggnaggin saaren
kanssa, joka sijaitsee siitä luoteiseen suunnilleen 29. pohjoisen
leveysasteen ja 140. pituusasteen kohdalla. Luggnaggin saari on
Japanista kaakkoon, suunnilleen sadan meripeninkulman päässä. Japanin
keisari ja Luggnaggin kuningas ovat kiinteässä liitossa, ja sen
vuoksi tarjoutuu usein tilaisuutta purjehtia saaresta toiseen. Päätin
siis suunnata matkani sinne, jotta pääsisin palaamaan Eurooppaan.
Vuokrasin kaksi muulia ja oppaan tietä näyttämään ja kuljettamaan
vähiä tavaroitani. Sanoin jäähyväiset jalolle suojelijalleni, joka oli
osoittanut minulle erinomaista suopeutta ja vielä lähtiessäni antoi
minulle runsaat lahjat.

Matkan varrella ei sattunut mitään kertomisen arvoista tapausta tai
seikkailua. Kun saavuin Maldonadan satamaan (niin sitä nimitetään),
ei siellä ollut yhtäkään Luggnaggiin lähtevää alusta eikä ollut
tietoakaan, milloin sellainen tilaisuus tarjoutuisi. Kaupunki on
suunnilleen Portsmouthin kokoinen. Minä sain pian tuttavia, ja minut
otettiin erittäin vieraanvaraisesti vastaan. Eräs hieno herra sanoi
minulle, että koska Luggnaggiin lähtevät laivat eivät voineet päästä
matkaan ennenkuin kuukauden kuluttua, minua kenties huvittaisi
käväistä Glubbdubdribin pienessä saaressa, joka sijaitsee noin viiden
meripeninkulman päässä lounaassa. Hän tarjoutui erään tuttavansa
keralla minua saattelemaan ja lupasi hankkia retkeä varten pienen
sopivan purren.

Yrittäessäni kääntää Glubbdubdribin saaren nimeä niin täsmällisesti
kuin suinkin voin sanon, että se on _Noitien_ eli _Maagien_ saari.
Se on kooltaan suunnilleen kolmannes Wight-saarta ja erinomaisen
hedelmällinen. Sen kuvernöörinä on eräs heimonpäämies, jonka kaikki
alamaiset ovat noitia. Heimon jäsenet menevät naimisiin ainoastaan
keskenään, ja vanhin on aina ruhtinas eli kuvernööri. Hänellä on
komea palatsi ja suunnilleen kolmentuhannen tynnyrinmaan suuruinen
puisto, jota ympäröi hakatusta kivestä rakennettu kahdenkymmenen jalan
korkuinen muuri. Tässä puistossa on useita pieniä aidattuja laitumia,
viljapeltoja ja puutarhoja.

Kuvernööriä ja hänen perhettänsä palvelee sangen omituinen väki.
Kuvernööri, on taitava aaveiden nostattaja, kykenee kutsumaan kenen
vainajan tahansa ja velvoittamaan hänet palvelukseensa neljäksikolmatta
tunniksi, mutta ei pitemmäksi ajaksi. Hän ei myöskään kykene kutsumaan
samaa henkilöä uudestaan ennenkuin kolmen kuukauden kuluttua, aivan
erinomaisia poikkeustapauksia lukuunottamatta.

Kun olimme yhdentoista tienoissa aamupäivällä saareen saapuneet,
lähti toinen saattelijoistani kuvernöörin luo ja pyysi pääsylupaa
muukalaiselle, joka oli tullut saareen toivoen saavansa kunnian käydä
tervehtimässä Hänen Korkeuttansa. Lupa annettiin heti, ja niin me
kaikki kolme astuimme sisään palatsin portista. Molemmin puolin seisoi
rivi kaartin sotilaita, joiden vaatetus oli kovin vanhanaikainen
ja joiden ulkomuodossa oli jotakin sellaista, mikä sai ihossani
kareilemaan sanomattoman kauhun. Sitten kuljimme useiden suojien
läpi, joissa seisoi samoin riveissä samanlaista palvelusväkeä, kunnes
saavuimme audienssisaliin. Kun olimme kolmasti syvään kumartaneet ja
kun vielä oli esitetty muutamia yleisluontoisia kysymyksiä, saimme
istuutua kolmelle tuolille, lähelle Hänen Korkeutensa valtaistuimen
alinta askelmaa. Hän ymmärsi Balbinarbin kieltä, vaikka se erosi hänen
saarensa kielestä. Hän kehoitti minua kertomaan retkistäni, tahtoi
osoittaa seurustelevansa kanssani kursailematta ja lähetti pois kaikki
palvelijansa. Hänen sormensa vain hiukan liikahti, ja samassa he
hävisivät niinkuin unihaamut äkkiä herätessämme. Minä en päässyt kohta
toipumaan hämmästyksestäni, mutta Kuvernööri vakuutti, ettei minulle
voinut tapahtua mitään pahaa, ja kun sitten huomasin, että molemmat
saattelijani, jotka olivat olleet jo useita kertoja tätä näkemässä,
olivat aivan levolliset, rohkaisin minäkin itseni ja kerroin Hänen
Korkeudelleen lyhyesti seikkailuistani, kuitenkin hiukan epäröiden ja
katsahdellen taakseni, missä olin nähnyt nuo aavepalvelijat. Minulla
oli kunnia syödä päivällistä Kuvernöörin pöydässä uuden aavejoukon
tarjoillessa ruokaa. Nyt havaitsin, etten ollut enää niin peloissani
kuin aamulla. Minä viivyin auringonlaskuun asti ja pyysin nöyrästi
Hänen Korkeudeltaan anteeksi, etten hänen kutsuansa noudattaen jäänyt
palatsiin. Molemmat tuttavani ja minä nukuimme yön yksityistalossa
läheisessä kaupungissa, joka on tämän pienen saaren pääkaupunki.
Seuraavana päivänä palasimme tervehdyskäynnille Kuvernöörin luo, kuten
hän oli suvainnut käskeä.

Sillä tavalla vietimme saaressa kymmenen päivää, enimmän osan päivää
aina Kuvernöörin luona ja yöt asunnossamme. Minä totuin aaveiden
näkemiseen aivan pian, niin etteivät ne kolmannen tai neljännen kerran
jälkeen enää herättäneet minussa minkäänlaista tunnevaikutelmaa, ja jos
pelkoa ehkä vielä oli hiukan olemassa, niin uteliaisuuteni voitti sen.
Hänen Korkeutensa näet kehoitti minua kutsumaan keitä henkilöitä ikänä
halusin ja kuinka paljon tahansa maailman alusta nykyaikaan asti ja
vaatimaan heiltä vastausta kaikkiin kysymyksiin, joita tahdoin heille
esittää, ainoastaan sillä ehdolla, että kysymysteni tuli rajoittua
siihen aikakauteen, jossa he elivät. Ja erään seikan sai varmasti
uskoa: että he puhuivat totta, sillä valehteleminen on haudantakaisen
maailmassa täysin hyödytön taito.

Minä kiitin nöyrästi Hänen Korkeuttaan tästä suuresta suosiosta. Me
olimme huoneessa, josta avautui vapaa näköala puistoon. Ja koska
aluksi teki mieleni nauttia upeista ja suurenmoisista näytelmistä,
halusin nähdä Aleksanteri Suuren armeijansa etunenässä kohta Arbelan
taistelun jälkeen. Kuvernöörin liikahdutettua sormeansa näky ilmestyi
heti ikkunamme eteen. Aleksanteri kutsuttiin sisään. Minä ymmärsin
vain vaivoin hänen kreikkaansa, ja omat kreikkalaiset kielivarani
tuntuivat olevan vähissä. Hän vakuutti minulle kunniasanallaan, ettei
ollut kuollut myrkytettynä, vaan liiallisesta juomisesta johtuneeseen
kuumeeseen.

Sitten näin Alppien yli kulkevan Hannibalin, joka vakuutti, ettei
hänellä ollut etikan tippaa leirissään.

Minä näin Caesarin ja Pompeiuksen joukkojensa etunenässä,
valmiina hyökkäykseen. Näin ensinmainitun viimeisessä suuressa
riemusaattueessaan. Pyysin saada nähdä Rooman senaatin avaraan
huoneeseen kokoontuneena ja jonkin myöhemmän ajan eduskunnan
kerääntyneenä toiseen. Edellinen näytti minusta sankarien
ja puolijumalien kokoukselta, jälkimmäinen oli kuin joukko
pussikauppiaita, taskuvarkaita, maantierosvoja ja räyhääjiä.

Kuvernööri viittasi pyynnöstäni Caesaria ja Brutusta astumaan
lähemmäksi. Minut valtasi syvä kunnioitus, kun näin Brutuksen, ja
hänen kasvojensa jokainen piirre osoitti ilmeisesti mitä täydellisintä
hyvettä, ehdottominta pelottomuutta ja mielenlujuutta, vilpittömintä
isänmaanrakkautta ja yleistä ihmisystävyyttä. Suureksi ilokseni
havaitsin, että nämä molemmat henkilöt olivat hyvässä sovussa, ja
Caesar tunnusti minulle peittelemättä, etteivät hänen oman elämänsä
suurimmat teot olleet läheskään hänen elämänsä päätökseksi koituneen
mainetyön veroiset. Minä sain kunnian keskustella kauan Brutuksen
kanssa, ja hän kertoi minulle, että hänen esi-isänsä Junius, Sokrates,
Epameinondas, nuorempi Cato, sir Thomas More ja hän itse olivat
alinomaa toistensa seurassa. Siinä onkin kuuden miehen liitto, johon ei
milloinkaan maailmassa voida lisätä seitsemättä.

Ikävää olisi vaivata lukijaa kertomalla kaikista niistä lukuisista
mainehikkaista henkilöistä, jotka kutsuttiin esiin tyydyttämään
kyltymätöntä haluani saada nähdä maailma edessäni kaikkina menneinä
aikakausina. Minä ravitsin silmiäni erittäinkin katselemalla
tyrannien ja vallananastajien surmaajia ja sorrettujen ja loukattujen
kansakuntien vapauttajia. En kumminkaan osaa ilmaista oman mieleni
kokemaa tyydytystä niin, että se voisi pitää vireillä lukijan
mielenkiintoa.



KAHDEKSAS LUKU

Enemmän Glubbdubdribistä. Korjauksia vanhan ja uudemman ajan historiaan.


Mieleni teki tavata niitä vanhan ajan henkilöitä, jotka olivat
kuuluisimmat älystään ja opistaan, ja niin varasin päivän siihen
tarkoitukseen. Ehdotin ensinnäkin, että Homeros ja Aristoteles
ilmaantuisivat näkyviin kaikkien selittäjiensä etunenässä, mutta
viimeksimainittuja oli niin paljon, että muutamien satojen täytyi
jäädä pihalle ja palatsin ulompiin suojiin. Heti ensi silmäyksellä
tunsin molemmat sankarit ja erotin heidät sekä muusta joukosta
että myöskin toisistaan. Homeros oli pitempi ja pulskempi, käveli
ikäisekseen sangen suorana, ja enpä ole milloinkaan nähnyt niin
vilkasta ja läpitunkevaa katsetta kuin hänen. Aristoteles oli kovin
kumarainen ja nojasi sauvaan. Hänen kasvonsa olivat laihat, hiukset
sileät ja ohuet ja ääni kolea. Kohta havaitsin, että molemmat olivat
aivan vieraat koko muulle joukolle eivätkä olleet koskaan kuulleet
seuralaisistaan puhuttavankaan. Eräs haamu, jonka nimi jääköön tässä
mainitsematta, kuiskasi minulle, että nuo selittäjät pysyttelivät
Manalassa niin kaukana päämiehistään kuin suinkin mahdollista, koska
häpesivät ja tunsivat syyllisyytensä kamalasti väärinselitettyään
näiden kirjailijain ajatuksia jälkimaailmalle. Minä esittelin Didymon
ja Eustathion Homerolle ja koetin kehoittaa häntä kohtelemaan heitä
paremmin kuin ansaitsivat; hän näet havaitsi aivan pian, ettei heissä
ollut sitä nerollisuutta, jota runoilijan henkeen syventyminen
edellyttää. Aristoteles tuskastui kovin, kun Scotusta ja Ramusta
hänelle esitellessäni kerroin, mitä he olivat miehiään, ja kysyi
minulta, olivatko kaikki muut joukon jäsenet samanlaisia tolvanoita.

Sitten pyysin Kuvernööriä kutsumaan Descartesin ja Gassendin, jotka
sain selittämään järjestelmiään Aristoteleelle. Tämä suuri filosofi
tunnusti vilpittömästi luonnonfilosofian alalla tekemänsä virheet;
hänen näet oli täytynyt useissa seikoissa perustaa oppinsa otaksumiin,
kuten muuten on kaikkienkin ihmisten laita. Hänen mielestään oli
Gassendi, joka oli yrittänyt parhaansa mukaan valmistaa Epikuron
opista maittavaa keitosta, yhtä hylättävä kuin Descartes kaikkine
_pyörteineen_. Hän ennusti samaa kohtaloa _vetovoiman_ teorialle,
jota nykyiset oppineet ylen innokkaasti puolustavat. Hän sanoi, että
uudet luonnonfilosofiset järjestelmät olivat vain uusia muoteja, jotka
vaihtelevat kaikkina aikoina. Nekin, joiden väitettiin pohjautuvan
matemaattisiin periaatteisiin, kukoistavat vain lyhyen kauden ja
joutuvat ajan tullen pois muodista.

Minä vietin viisi päivää keskustellen useiden muiden muinaisajan
oppineiden kanssa. Näin useimmat Rooman ensimmäisistä keisareista.
Kuvernööri kutsui pyynnöstäni Heliogabaluksen kokit valmistamaan
meille päivällistä, mutta heiltä puuttui aineksia, joten he voivat
vain puutteellisesti osoittaa meille taitoaan. Eräs Agesilaon helootti
keitti meille spartalaisen mustan liemen, mutta minä en saanut
kurkustani kulkemaan enempää kuin lusikallisen.

Molempien minua saatelleiden herrojen täytyi yksityisasiain
vuoksi palata kotiin kolmeksi päiväksi, ja minä käytin tämän ajan
tutustuakseni henkilökohtaisesti muutamiin uudemman ajan vainajiin,
jotka olivat viimeksikuluneiden kahden tai kolmen vuosisadan kuluessa
olleet huomattavimmassa asemassa joko omassa maassamme tai muualla
Euroopassa. Olen aina erinomaisesti ihaillut vanhoja mainehikkaita
sukuja ja pyysin senvuoksi Kuvernööriä kutsumaan tusinan tai parikin
tusinaa kuninkaita sekä kahdeksan tai yhdeksän sukupolvea heidän
esi-isiänsä. Pettymykseni oli kuitenkin ankara ja odottamaton. Pitkän
kruunupäitten sarjan asemasta näin eräässä hallitsijasuvussa kaksi
viulunvinguttajaa, kolme hovileikaria ja italialaisen prelaatin.
Eräässä toisessa parturin, apotin ja kaksi kardinaalia. Minä kunnioitan
kruunattuja päitä niin syvästi, etten tahdo enempää puhua niin
arkaluontoisesta asiasta. Kreivit, markiisit, herttuat, paroonit
ja muut sellaiset eivät kuitenkaan herättäneet minussa yhtä suurta
arkuutta. Ja tunnustanpa saaneeni kokea eräänlaista mielihyvää, kun
havaitsin voivani johdella eräiden sukujen erikoiset piirteet niiden
alkulähteistä. Erotin aivan selvästi, mistä jokin suku oli saanut
ulkonevan leukansa, minkätähden toisessa oli ohut kahden miespolven
aikana runsas määrä konnia ja kahden seuraavan polven aikana yhtä
runsaasti hölmöjä, minkätähden kolmas oli täynnä hourupäitä ja neljäs
täynnä hirtehisiä. Minulle selvisi, minkätähden Polydoros Vergilius
sanoo eräästä suuresta suvusta _Nec vir fortis, nec femina casta_,
minkätähden julmuus, kavaluus ja pelkuruus muuttuivat ominaisuuksiksi,
joista muutamat suvut tunnettiin yhtä hyvin kuin vaakunastaan,
kuka oli ensimmäisenä tuonut kuppataudin aateliseen huoneeseen,
missä se oli suoraan alenevassa polvessa siirtynyt jälkeläisille
risataudin paiseina. En kumminkaan voinut tätä kaikkea ihmetellä, kun
havaitsin, kuinka moneen kertaan sukusarja keskeytyi siihen työntyvien
hovipoikien, lakeijojen, kamaripalvelijain, ajomiesten, seikkailijain,
hurjastelijain ja taskuvarkaitten vuoksi.

Uudemman ajan historia herätti minussa melkein yksinomaan inhoa.
Tarkoin tiedusteltuani asioita viime vuosisadan aikana hallitsijoiden
hoveissa olleilta kuuluisimmilta miehiltä tulin näet huomaamaan,
kuinka lahjotut kirjoittajat olivat uskotelleet maailmalle, että
pelkurit olivat suorittaneet suurimpia sankaritöitä, houkkiot
jakaneet viisaimpia neuvoja, imartelijat osoittaneet vilpittömyyttä,
jumalankieltäjät hurskautta, maanpettäjät roomalaista kuntoa,
sodomiitit siveyttä, ilmiantajat rehellisyyttä. Kuinka paljon viattomia
ja mainioita henkilöitä olivatkaan tuominneet kuolemaan tai maanpakoon
lahjotut tuomarit korkeiden ministerien tai puoluevihan vaikutuksen
alaisina. Kuinka paljon konnia olikaan koroitettu ylimpiin asemiin
nauttimaan luottamusta, valtaa, arvoa ja hyötyä, kuinka suurena
tekijänä ovatkaan hovien, valtaneuvostojen ja eduskuntien toimissa
ja tapahtumissa parittajat, portot, loiseläjät ja leikarit. Kuinka
alhaiseksi minun täytyikään arvioida inhimillinen viisaus, kunto ja
nuhteettomuus, kun sain tietää maailman suurten yritysten ja kumousten
varsinaiset pontimet ja vaikuttimet ja ne halveksittavat sattumat,
joista niiden menestys johtui.

Minä havaitsin, kuinka konnamaisia ja tietämättömiä ovat ne, jotka
sanovat kirjoittavansa _anekdootteja_ eli salaista historiaa,
toimittavat useita hallitsijoita hautaan antamalla heidän tyhjentää
myrkkymaljan, kertovat ruhtinaan ja pääministerin välisestä
keskustelusta, jota kuulemassa ei ole ollut ketään, tahtovat tunkeutua
lähettiläiden ja valtiosihteerien ajatuksiin ja työhuoneisiin ja
erehtyvät valitettavasti aina ja joka kohdassa. Minä havaitsin useiden
maailmaa hämmästyttäneiden tapausten salaiset syyt: kuinka portto voi
vallita takaportaita, takaportaat valtioneuvostoa ja valtioneuvosto
eduskuntaa. Eräs kenraali tunnusti kuulteni saavuttaneensa voiton
yksinomaan pelkuruutensa ja tottelemattomuutensa perustuksella, ja eräs
amiraali kertoi lyöneensä ihan vahingossa vihollisen, jolle oli aikonut
laivastonsa kavalasti luovuttaa. Kolme kuningasta vakuutti minulle,
etteivät he olleet koko hallituskautenaan milloinkaan asettaneet
etusijalle ansioitunutta henkilöä, ellei ollut niin tapahtunut sulasta
erehdyksestä tai jonkun heidän luottamustaan nauttineen ministerin
juonten vuoksi. He lisäsivät, etteivät menettelisi toisin, vaikka
heräisivät jälleen elämään, ja todistivat erittäin teräväjärkisesti,
ettei kuninkaan valtaistuin voinut pysyä pystyssä, ellei ollut
tapainturmelusta, koska hyveestä ihmisiin koituva luja, luottavainen ja
itsepäinen mielenlaatu oli julkisten asiain menestymisen alinomaisena
esteenä.

Uteliaisuuteni sai minut erikoisesti tiedustelemaan, millaisin keinoin
suuri joukko ihmisiä oli hankkinut itselleen korkeita arvonimiä ja
valtavia rikkauksia. Rajoitin tiedusteluni aivan läheiseen aikakauteen,
kumminkaan hipomatta nykyaikaa, koska tahdoin olla varma siitä, etten
loukannut ulkomaalaisiakaan (toivon näet olevan joutavaa vakuuttaa
lukijalle, etteivät tätä seikkaa koskevat lausumani ollenkaan koske
kotimaatani). Kutsuttiin joukko sellaisia henkilöitä, ja aivan
vähäinen tutkimus osoitti jo sellaisen kataluuden määrän, etten voi
sitä ajatella painumatta lievään alakuloisuuteen. Valapattoisuus,
sorto, lahjominen, petos, parittaminen ja muut sellaiset heikkoudet
olivat heidän mainitsemistaan tempuista kaikkein lievimpiä, ja minä
tietenkin suhtauduin niihin hellävaroen. Mutta kun sitten muutamat
tunnustivat saavuttaneensa suuruutensa ja varallisuutensa luonnottomien
paheiden ja sukurutsauksen avulla, toiset prostituoimalla oman
vaimonsa ja tyttärensä, toiset kavaltamalla maansa tai kuninkaansa,
muutamat myrkyttämällä ja useammat vääristelemällä lakia viattoman
turmioksi, niin toivon suotavan minulle anteeksi, että nämä havainnot
olivat omansa hiukan vähentämään luontaista syvää kunnioitustani
korkea-arvoisia henkilöitä kohtaan, joille meidän, heidän alamaistensa,
tulee osoittaa heidän ylhäisyytensä edellyttämää erinomaista arvonantoa.

Olin usein lukenut ruhtinaille ja valtakunnille tehdyistä suurista
palveluksista ja halusin nyt nähdä niitä henkilöitä, jotka olivat
sellaisia palveluksia suorittaneet. Kysymykseeni vastattiin, ettei
heidän nimiänsä ollut merkitty mihinkään aikakirjoihin, lukuunottamatta
muutamia, jotka historia esitti kaikkein pahimpina konnina ja
pettureina. Muista en ollut kuullut puhuttavankaan. He esiintyivät
kaikki alakuloisen näköisinä ja mitä kehnommissa pukimissa. Useimmat
kertoivat kuolleensa köyhyydessä ja epäsuosiossa, muut mestauslavalla
tai hirsipuussa.

Heidän joukossaan oli eräs mies, jonka kohtalo näytti minusta hiukan
merkilliseltä. Hänen vieressään seisoi suunnilleen kahdeksantoista
vuoden ikäinen nuorukainen. Hän kertoi olleensa vuosikausia
laivanpäällikkönä, päässeensä Aktionin meritaistelussa tunkeutumaan
vihollisen suuren taistelulinjan läpi, upottaneensa kolme suurinta
laivaa ja vallanneensa neljännen, mikä oli Antoniuksen pakenemisen ja
sitä seuranneen voiton ainoa syy. Hänen vieressään seisova nuorukainen
oli hänen ainoa poikansa, joka oli kaatunut taistelussa. Hän kertoi
vielä lähteneensä sodan päätyttyä, hyvin tietäen saavuttaneensa
jotakin ansiota, Roomaan ja anoneensa Augustuksen hovissa pääsyä
erääseen suurempaan alukseen, jonka päällikkö oli kaatunut. Hänen
vaatielmistaan ei kumminkaan välitetty mitään, vaan annettiin virka
eräälle nuorukaiselle, joka ei ollut milloinkaan ollut merellä,
keisarin erään rakastajattaren palveluksessa olevan Libertinan pojalle.
Hänen palattuaan omaan alukseensa häntä syytettiin virkatoimensa
laiminlyömisestä ja alus luovutettiin vara-amiraali Publicolan
suosikkipaashille. Sitten hän vetäytyi vaivaiselle maatilalle
kauas Roomasta ja päätti siellä päivänsä. Minun teki kovin mieli
tietää, oliko kertomus todenperäinen, ja niin pyysin kutsuttavaksi
Agrippan, joka oli tuota taistelua johtanut. Hän ilmaantui ja
vahvisti kertomuksen oikeaksi, mutta esitti sen kapteenille vieläkin
edullisemmassa valossa. Viimeksimainittu näet oli vaatimattomana
vähentänyt tai salannut suuren osan ansioitaan.

Minä hämmästyin havaitessani, kuinka nopeasti ja kuinka laajalle
tapainturmelus oli myöhempinä aikoina vallitsevan ylellisyyden
vaikutuksesta päässyt leviämään tässä valtakunnassa, mutta sitä
vähemmän ihmettelin lukuisia samanlaisia seikkoja muissa maissa,
joissa kaikenlaiset paheet ovat rehoittaneet paljoa kauemmin ja
joissa ylipäällikkö korjaa haltuunsa kaiken kunnian samoinkuin kaiken
ryöstösaaliinkin, vaikka hän kenties on vähimmin oikeutettu saamaan
kumpaakaan.

Kaikki kutsutut henkilöt esiintyivät aivan samanlaisina kuin eläessään,
ja siitä minä johduin alakuloisiin mietteisiin, kuinka ihmissuku on
keskuudessamme rappeutunut viimeksikuluneiden sadan vuoden aikana,
kuinka kuppatauti kaikissa eri muodoissaan ja kaikkine seurauksineen
on vääristänyt englantilaisten kasvojen jokaisen piirteen, lyhentänyt
ruumiinkokoa, heikontanut hermot, höllentänyt jänteet ja lihakset ja
tehnyt lihan löyhiksi ja eltaantuneeksi.

Menin niinkin pitkälle, että pyysin kutsumaan muutamia vanhan kannan
vapaita englantilaisia talonpoikia, joiden tapojen, ravinnon ja
vaatetuksen yksinkertaisuutta, vilpittömyyttä ja rehellisyyttä, aito
vapaudenhenkeä, urhoollisuutta ja isänmaanrakkautta on aikoinaan
kovin ylistetty. Eläviä kuolleisiin verratessani jouduin jossakin
määrin liikutettuna ajattelemaan, kuinka jälkeläiset ääniään myyden ja
vaaleihin vaikuttaen ovat omaksuneet kaikki hovissa opittavat paheet ja
kaiken siveettömyyden ja siten antaneet rahakolikosta raiskattaviksi
kaikki nuo puhtaat synnynnäiset hyveensä.



YHDEKSÄS LUKU

Tekijä palaa Maldonadaan. Purjehtii Lugnaggin kuningaskuntaan. Hänet
vangitaan. Lähetetään hoviin. Kuinka hänet siellä otetaan vastaan.
Kuningas kohtelee alamaisiaan erittäin lempeästi.


Lähtöpäivämme valkeni, minä sanoin jäähyväiset Hänen Korkeudelleen
Glubbdubdribin Kuvernöörille ja palasin molempien seuralaisteni keralla
Maldonadaan. Kaksi viikkoa siellä odotettuani oli eräs laiva valmiina
purjehtimaan Luggnaggiin. Molemmat mainitut herrat ja muutamat muut
olivat kyllin jalomieliset ja ystävälliset varustaakseen mukaani muonaa
ja saatellakseen minut laivaan. Minä olin matkalla kuukauden. Me
jouduimme ankaraan myrskyyn, ja meidän oli pakko ohjata länteenpäin,
jotta pääsimme pasaadituuleen, joka puhaltaa seitsemättäkymmentä
meripeninkulmaa käsittävällä alueella. Huhtikuun 21:nä 1708 saavuimme
joen suuhun, Luggnaggin kaakkoiskärjessä sijaitsevan Clumegnigin
satamakaupungin läheisyyteen. Laskimme ankkurin peninkulman päässä
kaupungista ja kutsuimme luotsia. Ei kulunut puoltakaan tuntia, kun
kannelle tuli niitä kaksi, jotka ohjasivat aluksemme vaarallista väylää
hiekkasärkkien ja karien välitse satama-altaaseen, missä kokonainen
laivasto olisi voinut turvallisesti kellua kaapelinvälin päässä
kaupunginmuureista.

Muutamat merimiehet olivat joko kavaluudesta tai huolimattomuudesta
ilmoittaneet luotseille, että minä olin muukalainen ja
pitkämatkalainen, ja luotsit vuorostaan kertoivat asian
tullivirkailijalle, joka tutki minua erittäin ankarasti maahan
noustaessa. Tämä virkamies puhutteli minua Balbinarbin kielellä, jota
vilkkaan liikeyhteyden vuoksi yleisesti ymmärretään kaupungissa,
varsinkin merimiesten ja tullilaitoksen palveluksessa olevien
henkilöiden keskuudessa. Minä kerroin hänelle lyhyesti eräistä
seikoistani muovaten esitykseni niin uskottavaksi ja johdonmukaiseksi
kuin suinkin mahdollista, mutta pidin välttämättömänä salata
syntymämaani ja sanoa olevani hollantilainen, koska aikomukseni oli
lähteä Japaniin ja koska tiesin, että sinne pääsivät Euroopasta
ainoastaan hollantilaiset. Kerroin siis virkamiehelle, että olin
joutunut haaksirikkoon Balbinarbin rannikolla ja viskautunut luodolle,
että minut oli otettu Laputaan eli Lentävään saareen (josta hän oli
monet kerrat kuullut puhuttavan) ja että nyt pyrin Japaniin, mistä
toivoin pääseväni takaisin kotimaahani. Virkamies sanoi, että minun
täytyi jäädä vangituksi, kunnes hän saisi menettelyohjeet hovista,
mutta lupasi kirjoittaa heti ja toivoi saavansa vastauksen kahden
viikon kuluessa. Minut kuljetettiin asianmukaiseen asumukseen, jonka
ovelle sijoitettiin vahtisotilas, mutta sain sentään vapaasti liikkua
suuressa puutarhassa; minua kohdeltiin inhimillisesti ja elätettiin
kaiken aikaa Kuninkaan kustannuksella. Minua kävivät katsomassa useat
henkilöt, etupäässä uteliaisuudesta, koska oli kerrottu minun saapuneen
erittäin kaukaisista maista, joista he eivät olleet milloinkaan
kuulleet.

Minä palkkasin tulkikseni erään nuoren miehen, joka oli tullut kanssani
samassa laivassa. Hän oli Luggnaggista syntyisin, mutta oli elänyt
joitakin vuosia Maldonadassa ja vallitsi täydellisesti kumpaakin
kieltä. Hänen avustamanaan kykenin keskustelemaan vieraitteni kanssa;
mutta keskustelu rajoittui heidän esittämiinsä kysymyksiin ja minun
vastauksiini.

Hovin kirjelmä saapui suunnilleen odotusten mukaisesti. Siinä
käskettiin lähettämään minut seurueineni Traldragdubhiin eli
Trildrogdribiin (nimi näet lausutaan, mikäli voin muistaa, molemmilla
tavoilla) kymmenen ratsumiehen saattamana. Koko seurueeni muodosti
tuo poikaparka, tulkkini, jonka olin suostutellut palvelukseeni,
ja nöyrästä pyynnöstäni annettiin meille muuli ratsuksi. Puoli
päivänmatkaa meidän edellämme kulki sanansaattaja, jonka piti viedä
Kuninkaalle tieto saapumisestani ja pyytää Hänen Majesteettiansa
hyväntahtoisesti määräämään päivän ja hetken, jolloin hän
armossa suvaitsisi suoda minulle kunnian _nuolla tomun hänen
jalkajakkarastansa_. Tämä on hovityyliä, mutta minä sain havaita,
ettei kysymyksessä ollut pelkkä muodollisuus. Kun näet kaksi päivää
perilletuloni jälkeen pääsin hallitsijan puheille, käskettiin minun
liikkua eteenpäin vatsallani ryömien ja nuolla samalla permantoa;
mutta koska olin vierasmaalainen, oli lattia lakaistu niin puhtaaksi,
ettei pöly tehnyt pahaa haittaa. Se oli kuitenkin erikoinen
armonosoitus, joka tuli ainoastaan korkea-arvoisinten henkilöiden
osaksi heidän pyytäessään audienssia. Jos asianomaisella henkilöllä
sattuu olemaan hovissa vaikutusvaltaisia vihamiehiä, voi sattua
niinkin, että lattialle sirotellaan pölyä tahallaan. Niinpä näin
erään ylhäisen herran, jonka suu oli niin täynnä tomua, ettei hän
valtaistuinta lähestyttyään saanut sanaa suustaan. Asia ei ole muuten
mitenkään autettavissa, sillä puheillepääseviä on kuolemanuhalla
kielletty sylkemästä tai pyyhkimästä suutaan Hänen Majesteettinsa
läsnäollessa. On eräs toinenkin tapa, jota en voi ehdottomasti
hyväksyä. Tahtoessaan sievällä ja lievällä tavalla toimittaa jonkin
ylimyksen päiviltä Kuningas käskee sirotella permannolle eräänlaista
ruskeata jauhetta, joka sisältää niin väkevää myrkkyä, että sen
nuolija auttamattomasti saa surmansa neljänkolmatta tunnin kuluessa.
On kuitenkin myönnettävä, että tämä ruhtinas kohtelee alamaisiaan
lempeästi ja huolehtii heidän hengissäpysymisestään (siinä suhteessa
voisi vain toivoa Euroopan hallitsijoiden häntä jäljittelevän), sillä
hänen kunniakseen sopii mainita, että on ankarasti käsketty sellaisen
mestauksen jälkeen tarkoin pestä ne osat permantoa, joihin myrkkyä
on kylvetty. Jos palvelusväki laiminlyö tämän seikan, niin se on
vaarassa joutua hallitsijan epäsuosioon. Kuulin itse hänen käskevän
antaa raippoja hovipojalle, jonka vuoro oli ollut ilmoittaa permannon
pesemisestä, mutta joka oli ilkeyksissään jättänyt sen tekemättä.
Tämän laiminlyönnin vuoksi joutui eräs nuori ja erittäin lupaava
aatelismies valitettavasti myrkytetyksi, vaikka Kuningas ei silloin
ollenkaan suunnitellut hänen surmaamista. Hyvä ruhtinas kuitenkin
armollisesti peruutti hovipoika paran piiskaamista koskevan määräyksen
viimeksimainitun luvattua olla milloinkaan enää niin tekemättä, ellei
hänelle annettu nimenomaista käskyä.

Palaan asiaan. Ryömittyäni neljän kyynärän päähän valtaistuimesta
nousin hitaasti polvilleni, kosketin seitsemän kertaa otsallani
permantoa ja lausuin seuraavat sanat, niinkuin minua oli edellisenä
iltana opetettu: _Ickpling gloffthrobb squutserumm blhiop mlashnalt
zwin tnodbalkuffh slhiophad gurdlubh asht_. Tätä tervehdyskaavaa
on maan lakien mukaan käytettävä jokaisen, joka pääsee Kuninkaan
puheille. Se voidaan kääntää seuraavasti: _Eläköön Teidän Taivaallinen
Majesteettinne kauemmin kuin aurinko yksitoista ja puoli kuukautta_.
Kuningas lausui vastaukseksi jotakin minulle käsittämätöntä, mutta
minä jatkoin saamiani ohjeita noudattaen: _Fluft drin yalerick dwuldom
prastrad mirpush_, mikä merkitsee sananmukaisesti _Minun kieleni on
ystäväni suussa_, mutta tarkoitti, että pyysin lupaa saada ottaa
tulkkini avukseni. Jo mainitsemani nuori mies tuotiin nyt sisään,
ja minä vastasin hänen avustamanaan niihin kysymyksiin, joita Hänen
Majesteettinsa ehti suunnilleen tunnin kuluessa esittää Minä puhuin
Balbinarbin kieltä, ja tulkkini lausui samat asiat Luggnaggin kielellä.

Seurusteleminen minun kanssani näytti Kuningasta kovin huvittavan, ja
hän käski _Bliffmarklubin_ eli ylimmäisen kamariherransa järjestämään
hoviin asumuksen minulle ja tulkilleni, myöntämään päivittäisen summan
elatustani varten ja suuren kukkaron täynnä kultaa juokseviin menoihini.

Minä viivyin maassa kolme kuukautta totellen Kuningasta, joka suvaitsi
osoittaa minulle suurta suosiota ja esitti erittäin houkuttelevia
tarjouksia. Katsoin kumminkin paremmin noudattavani viisauden ja
kohtuuden vaatimuksia päättämällä viettää elämäni loppuajan vaimoni ja
lasteni luona.



KYMMENES LUKU

Luggnaggilaisia ylistetään. Kuvaillaan yksityiskohtaisesti
struldbrugeja ja selostetaan erinäisiä tekijän ja muutamien etevien
henkilöiden keskusteluja tästä aiheesta.


Luggnaggilaiset ovat hienostunutta ja jaloa väkeä, ja vaikka heissäkin
hiukan ilmenee kaikille Idän kansoille ominaista ylpeyttä, he kuitenkin
osoittavat suurta kohteliaisuutta vieraille, varsinkin niille, jotka
ovat hovin suosiossa. Minä sain useita tuttavia kaikkein parhaista
piireistä, ja kun minulla oli aina mukanani tulkki, muodostui
keskustelumme sangen mielenkiintoiseksi.

Eräänä päivänä, ollessani varsin hyvässä seurassa, kysyi minulta
eräs ylhäinen henkilö, olinko nähnyt heidän _struldbrugejaan_
eli _kuolemattomiaan_. Minä vastasin kieltävästi ja pyysin häntä
selittämään, mitä hän tarkoitti mainitessaan sellaisella nimellä
kuolevaisia. Hän sanoi minulle, että toisinaan, joskin sangen
harvoin, syntyy perheeseen lapsi, jonka otsassa, vasemman kulman
yläpuolella, on pyöreä punainen pilkku. Se on pettämätön merkki, ettei
henkilö milloinkaan kuole. Hän kuvaili pilkun pienen hopeakolikon
kokoiseksi, mutta sanoi sen ajan mittaan suurenevan ja vaihtavan
väriä. Kahdentoista vuoden iällä se muuttui viheriäksi ja säilyi
sellaisena viidenteenkolmatta ikävuoteen, jolloin tuli tummansiniseksi;
viiden viidettä iällä se muuttui sysimustaksi ja Englannin shillingin
kokoiseksi, mutta ei sen koommin enää vaihtanut väriänsä eikä
muotoansa. Hän sanoi sellaisia lapsia syntyvän sangen harvoin ja
otaksui koko kuningaskunnassa olevan korkeintaan tuhatsata struldbrugia
kumpaakin sukupuolta, niistä arviolta viisikymmentä pääkaupungissa,
niiden joukossa eräs kolme vuotta sitten syntynyt tyttönen. Hän sanoi
vielä, etteivät nämä ilmiöt olleet ominaisia määrätyille suvuille,
vaan olivat pikemmin satunnaisia, ja että _struldbrugien_ lapset ovat
kuolevaisia samoinkuin kaikki muut.

Tunnustan vilpittömästi tunteneeni sanomatonta iloa tuon kuultuani, ja
kun kertoja sattumalta osasi Balbinarbin kieltä, jota puhuin varsin
hyvin, en voinut olla ilmaisematta tunteitani hiukan ylenpalttisesti.
Minä huusin kuin hurmion vallassa: Onnellinen kansa, jonka keskuudessa
jokaisella lapsella on ainakin mahdollisuus olla kuolematon!
Onnellinen kansa, joka saa iloita niin lukuisista muinaisen kunnon
edustajista ja omistaa mestareita, jotka ovat valmiit perehdyttämään
sitä kaikkien menneitten aikojen viisauteen! Mutta verrattomasti
onnellisimmat nuo mainiot _struldbrugit_ itse, jotka ovat syntyneet
vapaina tuosta inhimillistä olemassaoloa rasittavasta onnettomuudesta
ja elävät levollisina ja huolettomina tuntematta alinomaisen
kuolemanpelon aiheuttamaa mielenmasennusta! Sanoin ihmetteleväni,
etten ollut hovissa nähnyt ainoatakaan sellaista henkilöä; otsan
musta täplä oli niin huomattava merkki, ettei se ollut hevin voinut
jäädä minulta havaitsematta. Toisaalta tuntui mahdottomalta, että
Hänen Majesteettinsa, erinomaisen järkevä ruhtinas, oli laiminlyönyt
koota ympärilleen suuren joukon sellaisia viisaita ja kyvykkäitä
neuvonantajia. Mahdollista kuitenkin oli, etteivät nuo nuhteettomat
ja kunnianarvoiset viisaat voineet hyväksyä hovin siveetöntä ja
kevytmielistä elämää. Sitäpaitsi osoittaa kokemus usein, että nuoriso
on liian itsepintainen ja häilyväinen suostuakseen noudattamaan
vanhempien maltillisia neuvoja. Mutta koska Kuningas salli minun käydä
puheillaan, päätin ensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa lausua
mielipiteeni peittelemättä ja täydellisesti, tulkkini avustamana, ja
suvaitsipa hän sitten neuvoani noudattaa tai ei, joka tapauksessa
olin lujasti päättänyt, että koska Hänen Majesteettinsa oli useasti
tarjonnut minulle tointa tässä maassa, hyväksyisin kiitollisena
suopean tarjouksen ja viettäisin kaiken ikäni seurustellen noiden
_struldbrugeiksi_ nimitettyjen korkeampien olentojen kanssa, jos he
suvaitsisivat siihen suostua.

Henkilö, jolle olin puhunut, koska hän (kuten mainitsin) puhui
Balbinarbin kieltä, hymyili niinkuin yleensä hymyillään tietämätöntä
säälittäessä, sanoi mielellään vievänsä minut heidän seuraansa
ensimmäisen sopivan tilaisuuden sattuessa ja pyysi minulta lupaa kertoa
seuralaisilleen, mitä olin sanonut. Hän teki niin, ja he keskustelivat
vähän aikaa omalla kielellään, josta en ymmärtänyt tavuakaan. En
myöskään voinut heidän kasvojensa ilmeistä päätellä, millaisen
vaikutuksen sanani olivat heihin tehneet. Oltiin hetkinen vaiti,
ja sitten sama henkilö sanoi minulle, että hänen ja minun ystäväni
(niin hän sanansa sovitti) olivat ilokseen kuulleet kuolemattomuuden
suurta onnea ja etuja koskevat huomautukseni ja halusivat nyt tietää,
millaiseksi olisin suunnitellut elämäni, jos osakseni olisi tullut
syntyä _struldbrugina_.

Minä vastasin, että oli helppo asia esittää kaunopuheisesti niin
mielenkiintoista ja laajaa aihetta varsinkin minun, koska olin usein
huvikseni haaveillut, mitä tekisin, jos olisin kuningas, kenraali tai
ylhäinen lordi. Tässä erikoisessa tapauksessa olin jo monet kerrat
sommitellut kokonaisen järjestelmän, kuinka askartelisin ja viettäisin
aikaani, jos varmaan tietäisin eläväni iankaikkisesti.

Jos minulle olisi suotu onni syntyä _struldbrugina_, olisin,
opittuani tietämään onneni käsittämällä elämän ja kuoleman välillä
vallitsevan eron, ensiksi päättänyt kaikin mahdollisin keinoin
ja menetelmin hankkia itselleni rikkautta. Säästäväisesti ja
huolellisesti toimien voin toivoa suunnilleen kahdensadan vuoden
kuluttua olevani kuningaskunnan rikkain mies. Toiseksi harrastaisin
varhaisimmasta nuoruudestani asti tieteitä ja taiteita ja tulisin aikaa
voittain kaikkia muita mainiommaksi oppineeksi. Lisäksi merkitsisin
huolellisesti muistiin kaikki julkisessa elämässä sattuneet huomattavat
tapaukset, kuvailisin puolueettomasti toisiaan seuraavien ruhtinaiden
ja suurten valtioministerien luonteet liittäen joka kohtaan omia
huomautuksiani. Merkitsisin tarkoin kaikki tavoissa, kielenkäytössä,
vaatetuksessa, ravintojärjestyksessä ja huvituksissa tapahtuvat
muutokset. Kaikki nämä hankintoni tekisivät minut eläväksi tiedon ja
viisauden aartehistoksi, ja niin tulisin epäilemättä toimimaan koko
kansan oraakkelina.

Kuusikymmentä vuotta täytettyäni en menisi enää naimisiin, vaan
viettäisin vieraanvaraista elämää, tosin yhä säästäväisyyttä
noudattaen. Askarruttaisin itseäni kasvattamalla ja opastamalla nuoria
miehiä ja saisin heidät omien muistelmieni, kokemusteni ja havaintojeni
nojalla, esitystäni lukuisilla esimerkeillä vahvistaen, lujasti
luottamaan hyveen hyödyllisyyteen julkisessa ja yksityisessä elämässä.
Valitun ja alinomaisen seurani muodostaisivat kuitenkin muutamat
oman kuolemattoman veljeskuntani jäsenet, joista valitsisin tusinan
tuttavia kaikkein vanhimmista ikäisiini saakka. Jos heidän joukossaan
olisi varattomia, antaisin heille soveliaat asumukset tiluksillani, ja
muutamat aterioisivat aina pöydässäni. Vain harvat teistä kuolevaisista
pääsisivät seuraani, ja ajan mittaan tottuisin teidät kadottamaan
vähäisin kaipauksin tai aivan rauhallisesti, ja jälkeläisiinne
suhtautuisin aivan samoin, niinkuin ihminen iloitsee nähdessään
neilikkain ja tulpaanien joka vuosi nousevan kukkaan yrttitarhassaan
ollenkaan murehtimatta niitä, jotka viime vuonna lakastuivat.

Muut _struldbrugit_ ja minä kertoisimme toisillemme aikojen varrella
havaintojamme ja muistojamme, huomaisimme tapainturmeluksen vähittäisen
salaisen etenemisen ja taistelisimme joka askelella sitä vastaan
alinomaa ihmisiä varoittamalla ja opettamalla. Oman esimerkkimme
tehokkaan vaikutuksen tukemana sellainen toiminta luultavasti ehkäisisi
sitä ihmisluonnon lakkaamatonta rappeutumista, jota on syystäkin
valitettu kaikkina aikoina.

Kaiken tämän lisäksi tulisi ilo nähdä kaikenlaisia valtiollisia
kumouksia, muutoksia alemmassa ja ylemmässä maailmassa, nähdä
muinaisten valtakaupunkien hajoavan raunioiksi ja mitättömien kylien
muuttuvan kuninkaitten tyyssijoiksi, kuuluisain virtojen ehtyvän
vaivaisiksi puroiksi, valtameren vetäytyvän pois toiselta rannikolta
ja peittävän toista aaltoihinsa. Saisin nähdä, kuinka monia vielä
tuntemattomia maita löydetään, kuinka kaikkein sivistyneimmät kansat
painuvat raakalaisuuteen ja kaikkein raakalaisimmat sivistyvät. Saisin
nähdä, kuinka keksitään longituudi, ikiliikkuja, yleislääke ja kuinka
monet muut keksinnöt kehitetään suurimpaan täydellisyyteensä.

Kuinka ihmeellisiä havaintoja voisimmekaan tehdä tähtitieteessä,
kun saisimme elää niin kauan, että ennustuksemme toteutuisivat,
tarkkaisimme pyrstötähtien tuloa ja paluuta ja auringon, kuun ja
tähtien liikkeitten muutoksia.

Puhuin vielä laajasti muistakin seikoista, joihin ikuisen elämän ja
maisen onnen luontainen kaipuu saattoi antaa minulle aihetta. Kun
olin esitykseni lopettanut ja sen tärkeimmät seikat oli tulkittu
muulle seuralle, syntyi heidän kesken vilkas keskustelu maan kielellä,
ja tuntuipa siinä naurettavankin minun kustannuksellani. Vihdoin
virkkoi sama herra, joka oli ollut tulkkinani, että toiset olivat
kehoittaneet häntä hälventämään mielestäni muutamia väärinkäsityksiä,
joihin ihmisluonnon yleinen typeryys oli saanut minut lankeamaan ja
joita he niinmuodoin eivät tahtoneet kovin lukea viakseni. Hän sanoi,
että tämä _struldbrugein_ suku oli heidän maansa erikoisuus, sillä
sellaisia olentoja ei tavattu Balbinarbissa eikä Japanissa, missä
hänellä oli ollut kunnia toimia Hänen Majesteettinsa lähettiläänä.
Molempien mainittujen kuningaskuntien asukkaat olivat tuskin uskoneet
sellaista mahdolliseksikaan. Ihmetys, jota olin ilmaissut hänen ensi
kerran asiasta puhuessaan, osoitti, että seikka oli minullekin aivan
outo ja tuskin uskottavalta tuntuva. Molemmissa yllämainituissa maissa
hän oli oleskelunsa aikana usein keskustellut asukkaiden kanssa ja oli
havainnut kaikkien ihmisten toivovan itselleen pitkää elämää. Henkilö,
jonka toinen jalka jo oli haudassa, harasi kaikin voimin vastaan
toisella jalallaan. Kaikkein iäkkäin toivoi saavansa elää vielä päivän
ja piti kuolemaa suurimpana onnettomuutena, jota hän luonnollista
vaistoa noudattaen aina kavahti. Ainoastaan Luggnaggin saarella oli
elämisen kaipuu lievempi, koska _struldbrugit_ olivat alinomaisena
esimerkkinä silmien edessä.

Sommittelemani elämänjärjestelmä oli järjetön ja väärä, sillä
se edellytti nuoruuden, terveyden ja voiman säilymistä, jonka
toivoeleminen on mahdotonta kaikkein ylenpalttisimpiakin asioita
haluilevalle. Kysymyksessä ei siis ollut, tahtoiko ihminen elää
alinomaisessa nuoruuden kukoistuksessa, terveyttä ja onnea nauttien,
vaan tahtoiko hän elää iäti kokien kaikkia niitä haittoja, joita
korkea ikä yleensä tuo mukanaan. Vaikka näet vain harvat ihmiset
rohkenevat tunnustaa tahtovansa tulla kuolemattomiksi niin ankarain
ehtojen vallitessa, oli hän kuitenkin huomannut molemmissa mainituissa
valtakunnissa, Balbinarbissa ja Japanissa, jokaisen tahtovan siirtää
kuolemaa tuonnemmaksi, tulipa se kuinka myöhään tahansa. Hän oli
harvoin kuullut puhuttavan henkilöstä, joka kuoli mielellään,
lukuunottamatta niitä, jotka joutuivat kokemaan äärimmäistä murhetta
tai kidutusta. Hän vetosi minuun kysyen, enkö ollut havainnut
samanlaista taipumusta niissä vieraissa maissa, joihin olin tutustunut,
sekä omassa kotimaassani.

Tämän esipuheen jälkeen hän kuvaili minulle yksityiskohtaisesti heidän
keskuudessaan eläviä _struldbrugeja_. Hän sanoi heidän yleensä olevan
toisten kuolevaisten kaltaisia suunnilleen kolmenkymmenen vuoden ikään,
jolloin he alkoivat vähin erin muuttua alakuloisiksi ja masentuneiksi,
ja tämä vaiva äityi yhä aina kahdeksanteenkymmenenteen ikävuoteen
saakka. Tämän hän oli kuullut heiltä itseltään; heitä näet syntyy
vain pari kolme miespolven aikana, joten heitä on niin vähän, ettei
asiaa käy ratkaiseminen havaintojen perustuksella. Kun he sitten ovat
ehtineet kahdeksankymmenen vuoden ikään, jota tässä maassa pidetään
ihmiselämän korkeimpana rajana, nähdään heissä kaikki vanhojen ihmisten
yleiset hulluudet ja heikkoudet, mutta lisäksi useita sellaisia, jotka
johtuvat elämän loppumattomuuden ajatuksesta. He ovat itsepäisiä,
ärtyisiä, ahnaita, juroja, turhamaisia, suulaita, mutta myös
kykenemättömiä ystävyyteen ja vailla kaikkea luonnollista kiintymystä,
joka ei milloinkaan ulotu heidän lapsenlapsiaan kauemmaksi. Kateus ja
voimattomat pyyteet ovat heidän vallitsevat intohimonsa. Erikoisesti
näyttää heidän kateutensa kohdistuvan nuorempien riettauteen ja
vanhojen kuolemaan. Ensinmainittua seikkaa ajatellessaan he havaitsevat
olevansa kaiken nautinnon mahdollisuuden ulkopuolella, ja hautajaisia
nähdessään he valittavat ja nurisevat, että toiset ovat päässeet rauhan
satamaan, johon he eivät voi toivoa milloinkaan saapuvansa. He eivät
muista mitään muuta kuin nuoruuden ja miehuuden aikana oppimansa, ja
sitäkin kovin puutteellisesti. Ja totuuteen tai jonkin tapahtuman
yksityisseikkoihin nähden on varmempaa luottaa yleiseen perintätietoon
kuin heidän parhaisiin muisteloihinsa. Vähimmin sääliteltäviltä
näyttävät ne, jotka muuttuvat jälleen lapsiksi ja kokonaan menettävät
muistinsa, ja heitä kohdellaankin lempeämmin ja avuliaammin kuin
toisia, koska heistä puuttuvat useat toisissa runsaina ilmenevät huonot
ominaisuudet.

Jos _struldbrug_ sattuu naimaan kaltaisensa, niin avioliitto
puretaan valtakunnan lakien mukaisesti nuoremman aviopuolison
ehdittyä kahdeksankymmenen vuoden ikään. Laki näet pitää oikeana ja
kohtuullisena, etteivät henkilöt, jotka on aivan syyttömästi tuomittu
iäiseen tässä maailmassa olemiseen, joudu kaksinkertaiseen kurjuuteen
kokiessaan vaimosta koituvaa rasitusta.

Heidän täytettyään kahdeksankymmentä vuotta laki katsoo heidät
kuolleiksi. Heidän perillisensä saavat kohta haltuunsa heidän
omaisuutensa, ja vain vähäinen osa varataan heidän ylläpidokseen.
Köyhiä elätetään yleisistä varoista. Siitä lähtien heitä pidetään
kelvottomina mihinkään luottamus- tai ansiotoimeen, he eivät saa ostaa
eikä vuokrata maata, ei esiintyä todistajina siviili- enempää kuin
rikosjutuissakaan, eipä edes rajariitoja koskevissa asioissa.

Yhdeksänkymmenen vuoden iällä he kadottavat hampaansa ja hiuksensa
eivätkä erota enää mitään makuaistillaan, vaan syövät ja juovat, mitä
sattuvat saamaan, minkäänlaista nautintoa tai ruokahalua tuntematta.
Heitä rasittavat taudit jatkuvat, lisääntymättä ja vähenemättä.
Puhuessaan he unohtavat tavallisimpien esineiden ja henkilöiden nimet,
niidenkin, jotka ovat heidän lähimpiä ystäviään ja sukulaisiaan. Siitä
johtuu vielä, etteivät he voi enää huvittaa itseään lukemalla, koska
heidän muistinsa ei kykene kuljettamaan heidän ajatustaan lauseen
alusta sen loppuun. Niin he jäävät vaille ainoatakin huvia, johon
muuten kykenisivät.

Koska tämän maan kieli on alinomaisen muuttumisen alainen, eivät
määrätyn aikakauden _struldbrugit_ ymmärrä toisesta aikakaudesta
polveutuvia heimolaisiaan eivätkä osaa kahdensadan vuoden kuluttua
keskustella (joitakin aivan yleisiä lauseparsia lukuunottamatta)
kuolevaisten naapuriensa kanssa. Niin he joutuvat elämään muukalaisina
omassa maassaan.

Sellainen oli, mikäli muistan, minulle esitetty kertomus
_struldbrugeista_. Myöhemmin näin viisi kuusi eri ikäkausiin kuuluvaa,
joista nuorin ei ollut kahtasataa vuotta vanhempi. Tuttavani toivat
heidät usein luokseni, mutta vaikka heille oli sanottu, että olin
pitkän matkan kulkija ja olin nähnyt koko maailman, he eivät
osoittaneet vähääkään uteliaisuutta eivätkä esittäneet yhtäkään
kysymystä, pyysiväthän vain minulta _slumskudaskia_ eli muistolahjaa,
siten vaatimattomasti kerjäten. Laki kieltää kerjäämisen ankarasti,
koska he saavat tosin sangen niukan elatuksen yleisistä varoista.

Heitä ylenkatsovat ja vihaavat kaikki ihmiset. _Struldbrugin_ syntymää
pidetään pahana enteenä ja se merkitään muistiin erittäin tarkoin.
Heidän ikänsä voi siis saada selville tarkastamalla luetteloa, joka
ei kumminkaan ulotu kauemmaksi kuin tuhannen vuoden päähän tai on
joutunut ajan tai kumousten tuhoamaksi. Tavallisesti arvioidaan heidän
ikänsä siten, että kysytään, keitä kuninkaita tai suuria henkilöitä
he muistavat, ja katsotaan sitten historiasta, sillä viimeinen heidän
muistamansa ruhtinas ei varmaankaan ole noussut valtaistuimelle heidän
täytettyään kahdeksankymmentä vuotta.

He olivat mitä surkeimmat katsella, ja naiset näyttivät miehiä
kamalammilta. Äärimmäisen korkean iän raihnautta lukuunottamatta heissä
oli vielä eräänlainen sanoin kuvaamaton aavemaisuus, joka lisääntyi
heidän vanhentuessaan, ja minä osasin puolesta tusinasta pian erottaa
vanhimman, vaikka iän ero oli vain pari vuosisataa.

Lukija arvaa helposti, että kuulemani ja näkemäni melkoisesti laimensi
haluani saada elää loppumattomiin. Häpesin sydämestäni esittämiäni
herttaisia haaveita ja ajattelin, ettei kukaan hirmuvaltias voisi
keksiä kuolemantapaa johon en mielelläni suostuisi, kunhan välttäisin
tuollaisen elämän. Kuningas sai kuulla, mitä oli sattunut minun ja
ystävieni kesken tässä tilaisuudessa, ja pilaili varsin miellyttävästi
kehoittaen minua lähettämään kotimaahani pari _struldbrugia_, jotka
varmaan parantaisivat kansan kuolemanpelosta. Sellaisen ulosviennin
näyttivät kuitenkin maan lait tekevän mahdottomaksi; muuten olisin
mielelläni suostunut vaivautumaan ja suorittamaan niiden kuljetuksesta
aiheutuvat kulungit.

Minun täytyi myöntää, että tämän kuningaskunnan lait, mikäli koskivat
_struldbrugeja_, lepäsivät erittäin lujilla perustuksilla ja että
jokaisen maan olisi ollut pakko samanlaisissa oloissa menetellä aivan
samoin. Koska näet ahnaus on korkean iän välttämätön seuraus, saisivat
nuo kuolemattomat muuten ajan pitkään haltuunsa koko kansakunnan
omaisuuden ja anastaisivat hallintovallan, mikä kykyjen puutteessa
välttämättä johtaisi yleiseen perikatoon.



YHDESTOISTA LUKU

Tekijä lähtee Luggnaggista ja purjehtii Japaniin. Sieltä hän palaa
hollantilaisessa aluksessa Amsterdamiin ja Amsterdamista Englantiin.


Otaksuin _struldbrugeja_ kuvaillessani herättäväni lukijassa
jonkinlaista mielenkiintoa, sillä asia näyttää jossakin määrin
erikoiselta. En ainakaan muista lukeneeni mitään sellaista niistä
matkakertomuksista, jotka ovat sattuneet käsiini, mutta jos kumminkin
erehdyn, niin olkoon puolustuksenani, että samaa maata kuvailevat
matkailijat usein pakostakin viipyvät samoissa yksityisseikoissa ja
ettei silti voida väittää heidän lainanneen tai jäljentäneen niitä
aikaisemmista teoksista.

Koska tämän kuningaskunnan ja Japanin suuren valtakunnan välillä
vallitsee alinomainen liikeyhteys, on varsin luultavaa, että
japanilaiset kirjailijat ovat kertoneet jotakin _struldbrugeista_;
mutta minä viivyin Japanissa niin lyhyen ajan ja japaninkieli oli
minulle niin outo, etten kyennyt asiaa lähemmin tutkimaan. Toivon
kumminkin, että hollantilaiset tämän vihjaukseni johdosta haluavat ja
osaavat täyttää esitykseni aukot.

Hänen Majesteettinsa oli useat kerrat hartaasti kehoittanut
minua ottamaan vastaan jonkin viran hovissa, mutta havaittuaan
järkähtämättömän päätökseni olevan palata kotimaahan hän suvaitsi antaa
minulle matkaluvan ja kunnioitti minua jättämällä käytettäväkseni
Japanin keisarille osoitetun omakätisen suosituskirjeensä. Hän
lahjoitti minulle sitäpaitsi neljäsataaneljäkymmentäneljä suurta
kultarahaa (tämä kansa käyttää mielellään parillisia lukuja) ja
punaisen timantin, jonka möin Englannissa yhteentoistasataan puntaan.

Toukokuun kuudentena päivänä 1709 sanoin juhlalliset jäähyväiset Hänen
Majesteetilleen ja ja kaikille tuttavilleni. Hallitsija suvaitsi
määrätä henkivartioston saattelemaan minua Glanguenstaldiin, saaren
lounaisosassa sijatsevaan kuninkaalliseen satamaan. Kuuden päivän
kuluttua löysin laivan, joka oli valmiina lähtemään Japaniin. Matkaan
kului viisitoista päivää. Me laskimme maihin pieneen Xamoshi-nimiseen
satamakaupunkiin, joka sijaitsee Japanin kaakkoisosassa. Kaupunki on
läntisessä niemessä, mistä johtaa kapea kannas pohjoiseen, syvään
merenlahteen, jonka luoteisosassa sijaitsee pääkaupunki Yeddo. Maihin
noustuani näytin tullivirkailijoille Luggnaggin Kuninkaan Hänen
Keisarilliselle Majesteetilleen osoittamaa suosituskirjettä. He
tunsivat varsin hyvin sinetin, joka oli kämmenpohjani kokoinen. Siinä
nähtiin _Kuningas nostamassa maasta rampaa kerjäläistä_. Kuultuaan
kirjeestäni ottivat kaupungin viranomaiset minut vastaan kuin julkisen
lähettilään, varustivat minut ajoneuvoilla ja palveluskunnalla ja
kuljettivat tavarani Yeddoon, missä pääsin hallitsijan puheille
ja jätin suosituskirjeeni. Se avattiin juhlallisin menoin, ja sen
käänsi Keisarille tulkki, joka sitten Keisarin käskystä kehoitti
minua ilmoittamaan toivomukseni, jotka täytettäisiin Luggnaggin
kuninkaallisen veljen tähden, olivatpa millaiset tahansa. Tulkkina
toimi henkilö, jonka tehtävänä muuten oli asioida hollantilaisten
kanssa. Hän arvasi minut ulkonäöstäni eurooppalaiseksi ja toisti
senvuoksi Hänen Majesteettinsa käskyn hollanninkielellä, jota puhui
sangen hyvin. Minä vastasin aikaisemman päätökseni mukaisesti, että
olin hollantilainen kauppias, olin haaksirikkoutunut etäisessä
seudussa, kulkenut sieltä maitse ja meritse Luggnaggiin ja vihdoin
purjehtinut Japaniin toivoen sieltä pääseväni takaisin Eurooppaan
jonkun maanmieheni keralla, koska tiesin heidän käyvän kauppaa tässä
valtakunnassa. Pyysin senvuoksi mitä nöyrimmin Hänen Majesteettiaan
armollisesti käskemään, että minut kuljetettaisiin turvallisesti
Nagasakiin. Tähän lisäsin vielä toisen pyynnön, nimittäin että Hänen
Majesteettinsa suvaitsisi suojelijani, Luggnaggin kuninkaan tähden
vapauttaa minut maanmiesteni suoritettavaksi määrätystä seremoniasta,
krusifiksin tallaamisesta, koska olin joutunut hänen valtakuntaansa
onnettomuuden vuoksi, aikomatta ollenkaan käydä kauppaa. Kun
viimeksimainittu pyyntö oli Keisarille tulkittu, näytti hän hiukan
hämmästyvän ja sanoi uskovansa, että olin maanmiesteni joukossa
ensimmäinen, joka oli siinä suhteessa yhtään arkaillut. Hän lisäsi
epäilevänsä, olinko oikea hollantilainen ja arveli, että pikemmin
saatoin olla kristitty. Hän lupasi suostua omituiseen oikkuuni
mainitsemieni syitten vuoksi, mutta ennen kaikkea osoittaakseen
erinomaisella tavalla suosiotaan Luggnaggin kuninkaalle. Asia oli
kuitenkin toimitettava taitavasti, ja upseerit saivat käskyn antaa
minun kulkea ohi ikäänkuin epähuomiossa. Hän näet vakuutti, että jos
maanmieheni hollantilaiset salaisuuden keksisivät, he leikkaisivat
minulta kurkut poikki kotimatkana. Minä lausuin tulkin avulla
kiitokseni niin tavattomasta suosiosta, ja kun joitakin joukko-osastoja
oli parhaillaan lähdössä Nagasakiin, sai komentava upseeri määräyksen
kuljettaa minut sinne vioittumattomana ja erikoiset ohjeet
krusifiksi-asiasta.

Kesäkuun 9:nä päivänä 1709 saavuin Nagasakiin pitkän ja vaivalloisen
matkan suoritettuani. Aivan pian tapasin joukon hollantilaisia
merimiehiä, jotka kuuluivat suuren 450 tonnin kantoisen
amsterdamilaisen aluksen _Amboynan_ miehistöön. Olin elänyt pitkät
ajat Hollannissa harjoittaessani Leydenissä opinnoita ja puhuin
hollanninkieltä hyvin. Merimiehet saivat kohta selville, mistä
viimeksi tulin, ja olivat erittäin kärkkäät kuulemaan matkoistani ja
elämänvaiheistani. Minä sommittelin niin lyhyen tarinan kuin suinkin
osasin, mutta salasin enimmät asiat. Minä tunsin useita henkilöitä
Hollannissa ja osasin keksiä nimet vanhemmilleni, joiden sanoin
olevan vaatimatonta väkeä Gelderlandin maakunnasta. Olisin maksanut
kapteenille (eräälle Theodorus Vangrultille) matkasta Hollantiin,
mitä hän näki hyväksi vaatia; mutta kuultuaan, että olin välskäri,
hän tyytyi puoleen maksuun sillä ehdolla, että tarvittaessa toimisin
ammatissani. Ennenkuin lähdimme purjehtimaan, kysyivät muutamat
laivamiehet minulta kerran toisensa jälkeen, olinko suorittanut
mainitun seremonian. Minä väistin kysymystä vastaten yleisin kääntein,
sanoin täyttäneeni joka kohdassa Keisarin ja hovin käskyt. Eräs ilkeä
laivurilurjus meni siitä huolimatta upseerin luo, osoitti minua ja
sanoi, etten ollut vielä tallannut krusifiksiä. Mutta upseeri, joka oli
saanut minua koskevan määräyksen, antoi sille konnalle kaksikymmentä
bambukepin iskua selkään, ja sen koommin ei minua enää kiusattu
sellaisilla kysymyksillä.

Matkalla ei sattunut mitään mainitsemisen arvoista. Me purjehdimme
suotuisassa tuulessa Hyväntoivonniemeen, missä viivähdimme vain
ottaaksemme alukseen rievää vettä. Huhtikuun kymmenentenä päivänä
saavuimme onnellisesti Amsterdamiin. Matkalla oli ainoastaan kolme
miestä kuollut tauteihin ja neljäs pudonnut keulamastosta mereen
lähellä Guinean rannikkoa. Amsterdamista purjehdin pian Englantiin
eräässä mainitun kaupungin aluksessa.

Huhtikuun kuudentenatoista päivänä 1710 saavuimme Downsiin. Minä astuin
maihin seuraavana aamuna ja näin jälleen syntymämaani oltuani poissa
viisi vuotta ja kuusi kuukautta. Lähdin suoraa päätä Redriffiin, jonne
saavuin samana päivänä kello kaksi iltapuolella, ja tapasin vaimoni ja
lapseni terveinä.



NELJÄS OSA

MATKA HOUYHNHNMEIN MAAHAN



ENSIMMÄINEN LUKU

Tekijä lähtee merille laivan kapteenina. Miehistö nostaa kapinan,
sulkee hänet pitkäksi ajaksi hyttiin ja laskee hänet maihin
tuntemattomalle rannikolle. Hän lähtee kulkemaan maan sisäosaan.
Yahooita, erästä merkillistä eläinlajia, kuvaillaan. Tekijä kohtaa
kaksi houyhnhnmiä.


Vietin kotona vaimoni ja lasteni luona suunnilleen viisi kuukautta
erittäin onnellisissa oloissa, kunhan olisin oppinut arvaamaan, milloin
oloni olivat hyvät. Vaimoraiskani oli siunatussa tilassa, kun lähdin
jälleen merelle suostuttuani edulliseen tarjoukseen: rupeamaan ison 350
tonnin kantoisen _Uskallus_ -nimisen kauppalaivan kapteeniksi. Olin
näet hyvin perehtynyt merenkulkuun, ja kun olin väsynyt laivavälskärin
ammattiin, jota sentään voin tarpeen vaatiessa harjoittaa, otin
taitavan nuoren välskärin Robert Purefoyn palvelukseeni. Me lähdimme
Portsmouthista elokuun seitsemäntenä päivänä 1710 ja neljäntenätoista
saavutimme Teneriffan luona bristolilaisen kapteenin Pocockin,
joka oli matkalla Campeachyn lahteen ottamaan lastiksi sinipuuta.
Kuudentenatoista päivänä meidät ajoi eri tahoille myrsky. Kotiin
palattuani kuulin, että alus oli joutunut haaksirikkoon ja vain eräs
laivapoika pelastunut. Kapteeni oli kelpo mies ja hyvä purjehtija,
mutta hiukan liian itsepäinen, ja se seikka vei perikatoon hänet
samoinkuin useita muita. Jos hän olisi totellut neuvoani, olisi hänkin
voinut palata onnellisesti omaistensa luo.

Useita miehiäni kuoli polttokuumeeseen, ja minun täytyi hankkia lisää
väkeä Barbadosista ja Pieniltä Antilleilta, joissa laivanvarustajani
olivat käskeneet minun käydä. Pian jouduin kuitenkin sitä katumaan,
sillä tulin huomaamaan, että useimmat heistä olivat olleet merirosvoja.
Minulla oli aluksessani viisikymmentä miestä, ja minun piti käydä
kauppaa Etelämeren asukkaitten kanssa ja tehdä sellaisia löytöjä kuin
osasin. Pestaamani roistot pahensivat kaikki toiset, ja miehistö
liittyi salajuoneen valloittaakseen aluksen ja ottaakseen minut
vangiksi. Niin tapahtuikin sitten eräänä aamuna: he hyökkäsivät
hyttiini, sitoivat käteni ja jalkani ja uhkasivat viskata minut mereen,
jos uskalsin vähänkään vastustella. Minä sanoin antautuvani heidän
vangikseen. He vaativat minua valallisesti alistumaan, irroittivat
kahleeni ja sitoivat minut vain toisesta nilkastani sängyn jalkaan.
Ovelle sijoitettiin vahtimies ladattuina pyssyineen, ja hän sai
käskyn ampua minut, jos pyrkisin vapauteen. Miehet lähettivät minulle
ruokaa ja juomaa ja ottivat aluksen haltuunsa. He aikoivat harjoittaa
merirosvousta ja siepata espanjalaisia purjelaivoja, mutta voivat
sen tehdä vasta saatuaan enemmän voimia. Niin he päättivät ensin
myydä laivan lastin ja lähteä sitten Madagaskariin pestaamaan lisää
miehiä, sillä useita heistä oli kuollut minun jouduttuani vangiksi. He
purjehtivat monta viikkoa ja kävivät kauppaa alkuasukkaiden kanssa,
mutta minä en tietänyt, mihin suuntaan he liikkuivat. Olin näet
edelleenkin hyttiini suljettu ja odotin vain joutuvani surmatuksi,
kuten he usein olivat uhanneet.

Toukokuun yhdeksäntenä päivänä 1711 tuli eräs James Welch hyttiini ja
sanoi saaneensa kapteenilta käskyn jättää minut maihin. Minä koetin
suostutella häntä luopumaan aikeesta, mutta turhaan; hän ei edes
tahtonut sanoa, kuka oli uusi kapteeni. He pakottivat minut astumaan
laivavenheeseen puettuna melkein uusiin parhaisiin vaatteisiini.
Sitäpaitsi sain ottaa mukaani pienen käärön liinavaatteita, mutta
en mitään muuta asetta kuin lyhyen miekkani. He käyttäytyivät niin
kohteliaasti, etteivät tutkineet taskujani, joihin olin sijoittanut
rahani ja muut vähäiset tarvekaluni. He soutivat suunnilleen tunnin
ja jättivät minut sitten jonnekin rannalle. Minä pyysin heitä
ilmoittamaan, mikä maa se oli. Kaikki vannoivat tietävänsä siitä
asiasta yhtä vähän kuin minä, mutta sanoivat, että kapteeni (kuten
he miestä nimittivät) oli päättänyt lastin myynnin jälkeen selviytyä
minusta kohta, kun tulisi maa näkyviin. He työnsivät heti venheen
takaisin vesille, neuvoivat minua pitämään kiirettä, jottei vuoksivesi
minua yllättäisi, ja sanoivat minulle jäähyväiset.

Tässä lohduttomassa tilassa ollen minä kuljin eteenpäin ja pääsin pian
tavalliselle maaperälle. Istuuduin rannalle lepäämään ja miettimään,
mitä olisi paras tehdä. Hiukan virkistyttyäni lähdin kauemmaksi
päättäen antautua ensimmäisille kohtaamilleni villeille ja luovuttaa
heille henkeni lunnaiksi joitakin rannerenkaita, lasihelyjä ja muuta
rihkamaa, jota sellaisille retkille lähtevät merenkävijät yleensä
ottavat mukaansa ja jota minullakin oli jokin määrä hallussani.
Maata jakoivat pitkät puurivit, jotka eivät olleet säännöllisesti
istutetut, vaan kasvoivat siten luonnostaan. Oli myös runsaasti
nurmea ja erinäisiä kaurapeltoja. Minä kuljin eteenpäin erittäin
varovasti peläten joutuvani yllätetyksi tai saavani nuolen selkääni tai
jompaankumpaan kupeeseeni. Sitten tulin raivatulle tielle, missä näkyi
useita ihmisten ja muutamien lehmien, mutta eniten hevosten jälkiä.
Vihdoin näin useita eläimiä vainiolla ja pari samanlaista puissa
istumassa. Ne olivat näöltään aivan eriskummalliset ja muodottomat,
ja se seikka minua hiukan hämmensi. Senvuoksi painuin pensaikkoon
voidakseni rauhassa niitä katsella. Muutamat niistä lähestyivät
paikkaa, jossa makasin, ja minä sain tilaisuuden tarkoin tutkia
niiden muotoa. Niiden päätä ja rintaa peitti tiheä karva, toisinaan
kähärä, toisinaan suora; parta muistutti vuohten partaa, ja selässä
sekä säärten ja jalkojen etupuolella nähtiin pitkä karvajuova. Muilta
osiltaan niiden ruumis oli paljas, joten ruskeankeltainen iho oli
näkyvissä. Niillä ei ollut häntää eikä takapuolessa karvoja muualla
kuin peräaukon ympärillä, jonne luonto luullakseni on sijoittanut ne
niiden suojaksi maassa istumista varten; ne näet olivat usein siinä
asennossa, toisinaan taas makasivat tai seisoivat takajaloillaan. Ne
kiipesivät korkeimpiinkin puihin yhtä sukkelasti kuin oravat, sillä
niillä oli sekä etu- että takajaloissa lujat, pitkät ja käyrät kynnet.
Ne hyppivät, ponnahtelivat ja juoksivat usein uskomattoman nopeasti.
Naaraat eivät olleet koiraitten kokoisia. Niillä oli päässä pitkät,
suorat jouhet, mutta kasvot olivat karvattomat, ja muussa ruumiissa
oli vain eräänlainen untuvapeite, peräaukon ympäristöä ja häpypaikkaa
lukuunottamatta. Nisät riippuivat etujalkojen välissä ja toisinaan
melkein viistivät maata niiden liikkuessa. Kummankin sukupuolen
karvapeite oli väriltään vaihteleva, ruskea, punainen, musta tai
keltainen. Kaiken kaikkiaan en ole retkilläni milloinkaan nähnyt niin
inhoittavaa eläintä enkä yhtäkään toista, joka olisi herättänyt minussa
niin voimakasta luontaista vastenmielisyyttä. Ajattelin nyt nähneeni
riittävästi, nousin tähystyspaikastani tuntien inhoa ja kammoa ja
lähdin kulkemaan eteenpäin pitkin raivattua tietä siinä toivossa, että
se johtaisi minut jonkun intiaanin majalle. En ollut ehtinyt kauas, kun
eräs noista elukoista tuli tiellä suoraan vastaani. Minut nähdessään
ruma kuvatus väänteli naamaansa jos jotenkin ja katsoa tuijotteli
minua kuin koskaan ennen näkemätöntä ihmettä. Sitten se lähestyi ja
kohotti etukäpäläänsä, uteliaisuudestako vai ilkeydestä, en tiedä.
Minä paljastin miekkani ja läimähdytin eläintä sen tappiolla; en näet
uskaltanut iskeä terällä, koska pelkäsin asukkaiden voivan vihastua
saadessaan tietää, että olin tappanut tai vioittanut heidän karjaansa.
Iskun tuottama kipu sai eläimen peräytymään. Samassa se alkoi ulvoa
niin äänekkäästi, että läheiseltä pellolta kertyi ympärilleni vähintään
neljäkymmentä, jotka kaikki ulvoivat ja irvistelivät ilkeästi.
Minä juoksin puun luo, nojasin selkäni sen runkoon ja pidin elukat
loitolla heiluttamalla miekkaani. Muutamat noista kirotuista otuksista
tarttuivat takanani puun oksiin ja kiipesivät puuhun alkaen sieltä
viskata ulostuksiaan päähäni. Vältin sentään vaaran melkoisen hyvin
painautumalla kiinteästi puunrunkoon, mutta kaikkialle ympärilleni
putoava saasta oli minut tukehduttaa.

Tässä pinteessä ollen näin yhtäkkiä niiden kaikkien juoksevan tiehensä
minkä ehtivät. Nyt uskalsin poistua puun luota ja jatkaa matkaani tietä
pitkin, ihmetellen, mikä oli voinut ne niin säikyttää. Katsahtaessani
vasempaan näin samassa hevosen astelevan hiljakseen pitkin peltoa.
Ahdistajani olivat nähneet sen ennen minua, ja siinä oli heidän
pakenemisensa syy. Hevonen hiukan säpsähti saavuttuaan lähemmäksi,
mutta malttoi kohta mielensä ja katsoi minua suoraan silmiin
ilmeisesti hämmästyneenä. Se kiersi minut useaan kertaan ja tarkasteli
käsiäni ja jalkojani. Minä aioin jatkaa matkaani, mutta se asettui
suoraan tielleni, joskin varsin leppoisan näköisenä ja yrittämättä
minkäänlaista väkivaltaa. Niin seisoimme siinä katsoa tuijotellen
toisiamme vähän aikaa. Vihdoin rohkenin ojentaa käteni aikoen taputtaa
sen kaulaa, juttelin ja vihelsin niinkuin hevosmiehet käydessään
käsittelemään vierasta hevosta. Eläin näytti kuitenkin halveksivan
ystävällisyyttäni; se pudisti päätänsä, kurtisti kulmiaan ja nosti
hitaasti etujalkansa työntääkseen pois käteni. Sitten se hirnahti kolme
neljä kertaa, mutta niin vaihtelevin kadanssein, että melkein uskoin
sen puhuvan itsekseen omalla kielellään.

Meidän siten seurustellessamme saapui luo toinen hevonen, joka kääntyi
toisen puoleen varsin muodollisin elein. Ne koskettivat hellävaroen
toistensa oikean etujalan kaviota ja hirnahtivat sitten useita kertoja,
kumpikin vuorollaan ja vaihtelevin äänin, jotka melkein kuulostivat
puheääniltä. Sitten ne astuivat muutamia askelia syrjään, ikäänkuin
neuvotellakseen, ja kävelivät vieretysten edestakaisin niinkuin
henkilöt, jotka pohtivat jotakin tärkeää asiaa, mutta kääntyivät usein
katsahtamaan minuun päin, ikäänkuin varoen, etten lähtisi karkuun.
Minä hämmästyin nähdessäni järjettömien eläinten niin menettelevän
ja käyttäytyvän ja mietin mielessäni, että jos tämän maan asujaimet
olivat suhteellisesti yhtä järkeviä kuin hevoset tavallisiin hevosiin
verrattuina, niin he varmaan olivat maailman viisain kansa. Tämä ajatus
rohkaisi minua siinä määrin, että päätin kulkea eteenpäin, kunnes
saapuisin johonkin taloon tai kylään tai kohtaisin jonkun maanasukkaan.
Hevoset saivat puolestani jäädä mielin määrin keskustelemaan.
Havaitessaan minun aikovan poistua hirnahti ensintullut, kimo, niin
ilmehikkäästi, että olin ymmärtävinäni, mitä se tarkoitti. Käännyin
siis takaisin ja lähestyin sitä odottaakseni enempiä määräyksiä, mutta
salasin pelkoni niin hyvin kuin voin. Aloin näet hiukan pelätä, kuinka
tämä seikkailu päättyisi, ja lukija arvaa helposti, ettei tilanne minua
erikoisesti miellyttänyt.

Molemmat hevoset tulivat aivan lähelle ja katselivat erittäin vakavasti
kasvojani ja käsiäni. Kimo ori kopeloi oikealla etukaviollaan joka
puolelta hattuani, joka siitä rypistyi niin pahoin, että minun täytyi
ottaa se päästäni. Minä korjasin asian niin hyvin kuin voin ja laskin
hatun jälleen päähäni. Tuo tuntui kovin ihmetyttävän sekä kimoa että
sen kumppania (raudikkoa). Viimeksimainittu koetteli nuttuni lievettä,
ja huomattuaan sen riippuvan irrallaan ympärilläni molemmat katselivat
minua jälleen ihmeissään. Raudikko kosketti oikeata kättäni ja näytti
ihailevan sen pehmeyttä ja väriä, mutta puristi sen kavion ja vuohisen
väliin niin kiinteästi, että minun täytyi kiljaista. Senjälkeen
molemmat käsittelivät minua niin varovasti kuin suinkin mahdollista. He
olivat aivan ymmällä nähdessään jalkineeni ja sukkani, koskettelivat
niitä useat kerrat, hirnahtelivat toisilleen ja tekivät erilaisia
eleitä, jokseenkin samoin kuin joku filosofi yrittäessään ratkaista
uutta ja vaikeata ongelmaa.

Näiden eläinten käyttäytyminen oli yleensäkin niin selvää ja
järjellistä, terävää ja älykästä, että lopulta päättelin niiden
varmaan olevan noitia, jotka olivat jostakin syystä omaksuneet
tuon hahmon ja nähdessään tiellä muukalaisen päättivät huvitella
hänen kustannuksellaan. Mahdollista myös, että he olivat tosiaankin
hämmästyneet nähdessään ihmisen, joka oli vaatetukseltaan, hahmoltaan
ja hipiältään siinä määrin toisenlainen kuin ne, jotka todennäköisesti
asustivat tässä kaukaisessa seudussa. Tämän päätelmäni perustuksella
rohkenin lausua heille seuraavaa. Hyvät herrat, jos olette velhoja,
kuten katson olevan syytä otaksua, niin ymmärrätte kaikkia kieliä.
Senvuoksi uskallan ilmoittaa teidän korkea-arvoisuuksillenne, että
olen vaivainen englantilainen, jonka kova onni on kuljettanut
rannikollenne, ja anon jompaakumpaa teistä sallimaan minun ratsastaa
selässään, kuin oikean hevosen selässä, johonkin taloon tai kylään,
mistä voin saada apua. Suosionosoituksenne korvaukseksi lahjoitan
teille tämän veitsen ja tämän rannerenkaan (vedin ne samassa esiin
taskustani). Luontokappaleet seisoivat aivan hiljaa minun puhuessani
ja näyttivät kuuntelevan erittäin tarkkaavasti. Kun olin puheeni
lopettanut, ne hirnuivat toisilleen useita kertoja, ikäänkuin olisivat
olleet vakavassa keskustelussa. Huomasin aivan selvästi, että heidän
kielensä ilmaisi varsin hyvin heidän tunteitaan ja että sanat olisi
voitu vähäistä vaivaa nähden merkitä aakkosin paljoa helpommin kuin
kiinankielen sanat.

Kerran toisensa jälkeen erotin heidän kummankin puheessa usein
toistuvan sanan _yahoo_, ja vaikka en voinutkaan arvata, mitä se
merkitsi, yritin kuitenkin lausua sitä kielelläni hevosten innokkaasti
keskustellessa. Heidän vaiettuaan lausuin pelottomasti ja kuuluvalla
äänellä _yahoo_ matkien samalla niin hyvin kuin voin hevosen hirnuntaa.
Se heitä ilmeisesti hämmästytti, ja kimo toisti saman sanan kahteen
kertaan, ikäänkuin tahtoen opettaa minulle sen oikeata lausumista.
Lausuin sanan jälleen kerran toisensa jälkeen ja havaitsin aina
edistyväni, joskin olin vielä kaukana täydellisyydestä. Sitten esitti
raudikko lausuttavakseni toisen paljoa vaikeammin ääntyvän sanan,
joka englantilaisen oikeinkirjoitustavan mukaan voidaan merkitä näin:
_houyhnhnm_. Sitä lausuessani en onnistunut yhtä hyvin, mutta pari
kolme kertaa yritettyäni se alkoi luonnistua paremmin, ja molemmat
näyttivät kovin ihmettelevän taitoani.

Keskusteltuaan vielä vähän aikaa, otaksumani mukaan minusta, ystävykset
sanoivat toisilleen hyvästi koskettaen jälleen toistensa kavioita.
Kimo viittasi minua kulkemaan edellään, ja minä katsoin viisaimmaksi
totella, kunnes löytäisin paremman johtajan. Askelteni hidastuessa
se huusi: _Hhuun, hhuun!_ Arvasin tarkoituksen ja selitin sille niin
hyvin kuin osasin, että olin väsynyt enkä jaksanut kulkea nopeammin. Se
pysähtyi ja salli minun levätä vähän aikaa.



TOINEN LUKU

Houyhnhnm vie tekijän taloonsa. Taloa kuvaillaan. Kuinka tekijä otetaan
vastaan. Houyhnhnmein ravinto. Tekijä on pahassa pulassa, kun puuttuu
ruokaa; vihdoin asia autetaan. Hänen ateriansa tässä maassa.


Kuljettuamme suunnilleen kolme peninkulmaa saavuimme eräänlaisen pitkän
rakennuksen luo. Sen muodostivat maahan isketyt paalut, joiden väliin
oli rakennettu risuaita; katto oli matala ja oljilla peitetty. Nyt
tunsin mieleni hieman keventyvän ja otin taskustani muutamia esineitä,
jollaisia matkailijat yleensä vievät lahjoiksi villeille alkuasukkaille
Amerikkaan ja muualle; toivoin näet siten yllyttäväni talon asukkaita
ottamaan minut ystävällisesti vastaan. Hevonen viittasi minulle, että
astuisin edellä sisään. Minä astuin avaraan suojaan, jossa oli sileä
savilattia ja jonka toisella seinällä oli koko seinän pituinen seimi
häkkeineen. Huoneessa oli kolme virkkuvarsaa ja kaksi tammaa. Ne eivät
syöneet, vaan toiset niistä suureksi ihmeekseni istuivat. Sitäkin
enemmän hämmästyin havaitessani toisten toimittelevan talousaskareita.
Ne näyttivät tavallisilta kotieläimiltä, mutta kaikki vahvisti
alkuperäistä ajatustani, että kansan, joka voi siinä määrin sivistää
järjettömiä luontokappaleita, täytyi ehdottomasti olla kaikkia muita
maailman kansoja viisaampi. Kimo astui sisään heti jäljessäni ehkäisten
siten kaiken pahoinpitelyn, joka olisi voinut tulla osakseni toisten
taholta. Se hirnahti erinäisiä kertoja arvovaltaisesti, ja toiset
kuuluivat sille vastaavan.

Tämän huoneen takana oli vielä kolme huonetta, jotka täyttivät
rakennuksen koko mitan ja joiden oviaukot näkyivät toinen toisensa
takaa. Me kuljimme toisen huoneen läpi kohti kolmatta. Kimo astui
ensin sisään ja kehoitti eleellään minua odottamaan. Minä odotin
toisessa huoneessa ja otin esiin talon herralle ja rouvalle
tarkoittamani lahjat: kaksi veistä, kolme tekohelmillä kaunistettua
rannerengasta, pienen kuvastimen ja kaulanauhan. Hevonen hirnahti
kolme neljä kertaa, ja minä odotin kuulevani ihmisäänen vastaavan,
mutta kuulin vain hirnuntaa, joka toisinaan kaikui hiukan kimeämmältä
kuin kimon. Aloin ajatella, että talon täytyi kuulua jollekin
korkea-arvoiselle henkilölle, koska oli niin monta mutkaa, ennenkuin
pääsin puheille. Mutta aivan käsittämätöntä oli, että ylhäinen henkilö
käytti palvelijoinaan ainoastaan hevosia. Pelkäsin kärsimyksieni ja
onnettomuuksieni järkyttäneen järkeäni, yritin keskittyä ja katselin
ympärilleni huoneessa, johon olin jäänyt yksin. Se oli sisustettu
samoinkuin ensimmäinen, mutta hienommin. Minä hieroin silmiäni, mutta
näin yhä samat esineet. Nipistin käsivarttani ja kylkeäni toivoen
herääväni unta näkemästä. Vihdoin johduin ehdottomasti päättelemään,
ettei tämä silmänlume voinut olla muuta kuin taikaa ja noituutta.
Minulla ei kumminkaan ollut aikaa mietteitteni jatkamiseen, sillä
kimo tuli samassa ovelle ja viittasi minua kolmanteen huoneeseen,
missä näin muhkean tamman ja kaksi varsaa. Ne istuivat takalonkkainsa
varassa verrattain taidokkaasti valmistetuilla ja täysin puhtailla ja
siisteillä olkimatoilla.

Kun olin ehtinyt sisään, nousi tamma matolta, tuli luokseni,
katseli tarkoin käsiäni ja kasvojani ja silmäili minua erittäin
ylenkatseellisesti. Sitten se kääntyi kimon puoleen, ja minä kuulin
heidän lausuvan useita kertoja sanan _yahoo_. Sanan merkitystä en
kyennyt silloin arvaamaan, vaikka se oli ensimmäinen oppimani; mutta
aivan pian se minulle selvisi, ikuiseksi nöyryytyksekseni. Kimo
nyökkäsi minulle ja toisti sanaa _hhuun, hhuun_ samoinkuin tietä
kulkiessamme, ja minä ymmärsin sen kehoittavan minua seuraamaan
itseänsä. Se johti eräänlaiselle pihamaalle, missä oli toinen rakennus
vähän matkan päässä talosta. Me astuimme sisään, ja minä näin kolme
samanlaista inhoittavaa luontokappaletta kuin olin maihin tultuani
tavannut. Ne söivät juuria ja eläinten lihaa. Myöhemmin sain tietää,
että se oli aasien ja koirien ja silloin tällöin tapaturmaisesti tai
tautiin kuolevien lehmien lihaa. Ne oli kaikki kiinnitetty kaulastaan
lujilla vitjoilla isoon puomiin, ne pitelivät ruokaansa etujalkain
kynsien välissä ja pureskelivat sitä hampaillaan.

Isäntähevonen käski erään palvelijansa, raudikon virkun, irroittaa
suurimman eläimen ja taluttaa sen pihalle. Eläin sijoitettiin viereeni,
ja isäntä ja renki vertailivat tarkoin ulkonäköämme lausuen kerran
toisensa jälkeen sanan _yahoo_. En voi sanoin selittää, millainen
hämmästys ja kauhu valtasi mieleni, kun huomasin, että tuo inhoittava
otus oli aivan ihmisen näköinen, kasvot tosin litteät ja leveät,
nenä latuskainen ja suu iso. Sellaiset eroavaisuudet ovat kuitenkin
tavallisia kaikkien villikansojen keskuudessa, joiden kasvojenpiirteet
tärveltyvät siitä, että lasten sallitaan maata ja ryömiä maassa tai
että äidit kantavat niitä selässään ja ne hierovat kasvojaan äidin
hartioihin. Yahoon etujalkoja erottivat minun käsistäni ainoastaan
pitkät kynnet, karhea ja ruskea kämmenpohja ja karvaiset rystyset.
Samanlainen yhtäläisyys ja eroavaisuus vallitsi jalkojemme välillä,
kuten varsin hyvin tiesin, vaikka hevoset eivät voineet kenkieni ja
sukkieni vuoksi sitä nähdä. Samoin oli laita koko ruumiinrakennuksen,
ottamatta lukuun karvapeitettä ja väriä, joista olen jo aikaisemmin
puhunut.

Hevosille tuntui tuottavan suurta päänvaivaa se seikka, että muu
ruumiini oli aivan toisenlainen kuin yahoon. Se johtui vaatteistani,
joita he eivät kyenneet mitenkään käsittämään. Ruskea tarjosi minulle
juurta, jota piteli (myöhemmin soveliaassa kohdassa kuvailtavan yleisen
tavan mukaan) kavionsa ja vuohisensa välissä. Minä otin sen käteeni,
haistoin sitä ja ojensin sen takaisin niin kohteliaasti kuin osasin.
Sitten se haki yahoon tallista kappaleen aasinlihaa, mutta siitä lähti
sellainen löyhkä, että käännyin inhoten toisaanne. Se heitti sen
yahoolle, joka sen ahnaasti hotkaisi. Sitten se osoitti heinätukkoa ja
kaurakappaa, mutta minä pudistin päätäni siten ilmaisten, etteivät ne
kelvanneet ruoakseni. Nyt aloin tosiaankin pelätä kuolevani nälkään,
ellen tapaisi ihmissukuun kuuluvaa olentoa; vaikka näet olinkin siihen
aikaan niin suuri ihmisystävä kuin kuka toinen tahansa, tunnustan
kuitenkin, etten ole milloinkaan kohdannut eläviä olentoja, jotka
olisivat herättäneet mieleeni niin ehdotonta inhontunnetta kuin nuo
saastaiset yahoot. Ja mitä paremmin opin niitä tuntemaan tässä maassa
oleskellessani, sitä inhoittavammilta ne alkoivat minusta näyttää.
Isäntähevonen havaitsi sen käyttäytymisestäni ja lähetti sen vuoksi
yahoon takaisin talliin. Sitten se nosti etukavion huulelleen, ja se
ihmetytti minua, vaikka liike tapahtui aivan helposti ja luontevasti.
Se teki muitakin eleitä saadakseen tietää, mitä halusin syödä, mutta
minä en osannut vastata niin, että se olisi tarkoitukseni ymmärtänyt.
Ja vaikka se olisi ymmärtänytkin, en voinut ajatella mitään keinoa
soveliaan ravinnon hankkimiseksi. Näissä puuhissa ollessamme havaitsin
lehmän kulkevan ohi ja ilmaisin haluavani mennä sitä lypsämään.
Se tepsi. Isäntähevonen vei minut takaisin taloon ja käski erään
palvelijatamman avata oven huoneeseen, jossa säilytettiin erittäin
huolellisesti ja siististi suurta maitovarastoa savi- ja puuastioissa.
Tamma antoi minulle ison kehlon, jonka ahnaasti tyhjensin. Siitä tunsin
melkoisesti virkistyväni.

Puolenpäivän aikaan näin taloa kohti liikkuvat rekeä muistuttavat
ajoneuvot, joita vetämässä oli kaksi yahoo-paria. Niissä istui vanha
ylhäisennäköinen ori. Hän astui ajoneuvoista takajalat edellä, koska
oli tapaturmaisesti vikuuttanut vasemman etujalkansa. Hän tuli
päivälliselle isäntähevosemme luo, joka otti hänet vastaan erittäin
kohteliaasti. He aterioivat parhaassa huoneessa, ja toisena ruokalajina
oli maitoon keitetty kauravelli, jonka vanha hevonen söi lämpimänä,
toiset kylmänä. Seimet sijaitsivat ympyrässä keskellä huonetta ja
jakautuivat eri parsiin, joissa he istuivat, olkilyhteitä alustanaan.
Keskustassa oli iso heinähäkki ja siinä aukko jokaisen seimen kohdalla,
joten kukin ori ja tamma söi omia heiniänsä ja omaa maito- ja
kaura-apettansa erittäin siististi ja säännöllisesti. Nuoret ori- ja
tammavarsat käyttäytyivät sangen sievästi, ja isäntä ja emäntä olivat
erittäin kohteliaat vieraalleen. Kimo käski minut viereensä seisomaan,
ja hän ja hänen tuttavansa keskustelivat vilkkaasti minusta, kuten
havaitsin vieraan vähän väliä minuun suuntautuvasta katseesta ja usein
toistuvasta _yahoo_ sanasta.

Minä olin vetänyt rukkaset käsiini, ja isäntä kimo joutui sen
huomattuaan ihmeisiinsä. Hän ilmaisi eleillä ihmettelevänsä, mitä olin
tehnyt etujaloilleni, kosketti niitä kolme neljä kertaa kaviollansa,
ikäänkuin kehoittaen minua saattamaan ne entiseen muotoon. Minä
tottelin, riisuin käsineet ja pistin ne taskuuni. Se antoi aihetta
keskustelun jatkamiseen, ja minä havaitsin käytökseni seuraa
miellyttävän. Aivan pian sain kokea asian hyviä vaikutuksia. Minun
käskettiin lausua ne harvat sanat, jotka tunsin, ja isäntäni opetti
siinä pöydässä istuttaessa minulle kaurojen, maidon, tulen, veden ja
muutamien muiden aineiden nimitykset. Minä osasin ne helposti toistaa,
sillä olin nuoruudestani asti osoittanut suurta kyvykkyyttä kielten
oppimisessa.

Päivällisen jälkeen isäntähevonen vei minut syrjemmälle ja ilmaisi
sanoilla ja eleillä olevansa kovin huolissaan, koska minulla ei
ollut mitään syötävää. Kauroja mainitaan heidän kielessään nimellä
_hlunnh_. Minä lausuin tämän sanan pari kolme kertaa; vaikka näet
olin aluksi kieltäytynyt kauroja nauttimasta, olin kuitenkin paremmin
asiaa harkittuani havainnut, että voisin niistä valmistaa jonkinlaista
leipää, joka maidon kerällä nautittuna voisi säilyttää minut hengissä,
kunnes pääsisin karkaamaan johonkin toiseen maahan ja ihmisten
ilmoille. Hevonen käski heti erään valkoisen palvelijatamman tuoda
minulle melkoisen määrän kauroja jonkinlaisella puukaukalolla. Minä
paahdoin kaurat niin hyvin kuin osasin, hieroin niitä, kunnes vihneet
irtautuivat, ja seuloin jyvät erilleen. Sitten murskasin ja jauhoin ne
kahden kiven välissä ja valmistin niistä taikinan eli leivän, jonka
paistoin ja söin lämpimänä, ryypäten maitoa palan painimeksi. Aluksi
tämä useissa Euroopankin seuduissa käytetty ravinto tuntui minusta
ylen mauttomalta, mutta vähitellen totuin sentään sitä sietämään.
Koska olen elämäni varrella usein joutunut kovia kokemaan, ei tämä
ollut ensimmäinen tilaisuus, jossa havaitsin, kuinka helposti luonnon
vaatimukset ovat tyydytettävissä. Joka tapauksessa kannattaa mainita,
etten ollut hetkeäkään sairaana sinä aikana, jonka vietin tässä
saaressa. Toisinaan minun tosin onnistui pyydystää kaniini tai jokin
lintu yahoon jouhista tehdyillä pauloilla, ja minä keräsin usein
terveellisiä yrttejä, keitin ne ja söin salaattina särpimikseni. Joskus
kirnusin itselleni herkuksi voita ja join kirnupiimän. Aluksi kaipasin
kovin suolaa, mutta totuin pian tulemaan toimeen ilman sitä. Uskon
varmaan, että runsas suolankäyttö on ylellisen elämän aikaansaama
ja että suolaa aluksi viljeltiin janottavana aineena, tietenkin
lukuunottamatta niitä tapauksia, joissa se on välttämätön: lihan
säilyttämiseksi pitkillä matkoilla ja sellaisissa seuduissa, jotka ovat
kaukana toripaikoilta. Emme näet huomaa, ihmistä huomioonottamatta,
yhtäkään eläintä, joka sitä mielellään nauttii. Minä puolestani en
tästä maasta poistuttuani voinut pitkiin aikoihin sietää suolanmakua
missään nauttimassani ruoassa.

Tämä riittäköön ravintojärjestyksestäni, asiasta, jolla toiset
retkeilijät täyttävät teoksensa, ikäänkuin hyvä tai huono vointimme
saattaisi herättää henkilökohtaista mielenkiintoa. Seikan mainitseminen
oli kuitenkin välttämätön, koska muuten pidettäisiin mahdottomana,
että voin tulla toimeen kolme vuotta sellaisessa maassa ja sellaisten
asukkaiden seassa.

Illan tullen isäntähevonen käski järjestää asumuksen minua varten.
Se sijaitsi vain kuuden kyynärän päässä asuinrakennuksesta ja oli
yahooiden tallista erillään. Minä sain hiukan olkia alleni, käytin
vaatteitani peitteenä ja nukuin sikeästi. Pian oloni kuitenkin
muuttui mukavammaksi, kuten lukija tulee huomaamaan, kun käyn
yksityiskohtaisemmin kuvailemaan elämäntapaani.



KOLMAS LUKU

Tekijä harrastaa kielenoppimista: hänen isäntänsä, houyhnhnm, avustaa
häntä opetettaessa. Kielen kuvailua. Useat ylhäiset houyhnhnmit tulevat
uteliaisuudesta tekijää näkemään. Hän kertoo isännälleen lyhyesti
matkastaan.


Tärkeimpänä pyrintönäni oli nyt kielen oppiminen. Isäntäni (sillä
nimellä mainitsen häntä tästä lähtien), hänen lapsensa ja kaikki talon
palvelijat olivat halukkaat minua opettamaan, sillä he pitivät sulana
ihmeenä, että järjetön eläin voi osoittaa sellaisia ymmärryksellä
varustetun luontokappaleen ominaisuuksia. Minä osoitin eri esineitä
ja kysyin niiden nimiä, jotka sitten yksin jäätyäni kirjoitin
päiväkirjaani, ja paransin kehnoa ääntämistäni pyytämällä talon väkeä
toistamaan sanoja minulle useita kertoja perätysten. Siinä suhteessa
oli alempaan palveluskuntaan kuuluva raudikko virkku aina valmis minua
auttamaan.

He ääntävät nenäänsä ja kurkkuunsa, ja heidän kielensä muistuttaa
saksaa lähemmin kuin mitään muuta tuntemaani eurooppalaista kieltä,
mutta on paljoa sulavampi ja ilmehikkäämpi. Keisari Kaarle V huomautti
suunnilleen samasta asiasta sanoessaan, että jos hänen piti puhua
hevoselleen, niin hän puhui saksaa.

Isäntäni uteliaisuus ja kärsimättömyys oli niin ankara, että hän
vietti monia joutohetkiänsä minua opettaen. Hän uskoi varmaan (kuten
myöhemmin minulle sanoi), että olin yahoo, mutta oppivaisuuteni,
säädyllisyyteni ja siisteyteni hämmästytti häntä; ne ominaisuudet näet
mainituilta elukoilta kerrassaan puuttuivat. Vaatteeni saivat hänet
ymmälle, ja hän ihmetteli toisinaan, kuuluivatko ne ruumiiseeni; en
näet milloinkaan riisunut niitä, ennenkuin perhe oli mennyt makuulle,
ja puin ne aina ylleni ennenkuin he aamulla heräsivät. Isäntäni oli
utelias tietämään, mistä tulin, kuinka olin oppinut ne näennäisesti
järjelliset seikat, joita kaikissa toimissani ilmeni, ja halusi kuulla
tarinani omasta suustani, toivoen sen voivan tapahtua sangen pian,
koska nopeasti edistyin oppiessani heidän kielensä sanoja ja lauseita.
Muistiani auttaakseni kirjoitin kaikki sanat englanninkielen aakkosia
käyttäen ja liitin luetteloon sanojen merkitykset. Vähän ajan kuluttua
rohkenin menetellä niin isäntäni läsnäollessa. Sain nähdä suurta
vaivaa selittäessäni, mitä tein, sillä tämän maan asukkailla ei ole
kaukaisinta aavistustakaan kirjoista enempää kuin kirjoittamisestakaan.

Suunnilleen kymmenen viikon kuluttua ymmärsin hänen useimmat
kysymyksensä, ja kolmen kuukauden kuluttua voin lausua hänelle
siedettäviä vastauksia. Hän oli ylen utelias tietämään, mistä maan
osasta tulin ja kuinka olin oppinut jäljittelemään järjellistä olentoa.
Yahoot (joiden kaltaiseksi hän selvästi minut havaitsi tarkastellessaan
päätäni, käsiäni ja kasvojani, jotka olivat ainoat näkyvissäolevat
ruumiinosat) näet oli huomattu kaikkein kovapäisimmiksi elukoiksi,
vaikka heissä ilmeni jonkinlaista oveluutta ja erinomaista taipumusta
ilkitöihin. Minä sanoin tulleeni kaukaisesta maasta meren takaa
suuressa ontossa aluksessa, joka oli tehty puiden rungoista, kerroin,
että kumppanini olivat pakottaneet minut maihin tälle rannikolle
ja jättäneet minut oman onneni nojaan. Monenlaisia eleitä käyttäen
sain hänet vaivoin ymmärtämään, mitä tarkoitin. Hän vastasi, että
olin varmaan erehtynyt tai _sanoin asian, jota ei ollut_. (Heidän
kielessään näet ei ole valhetta tai vääryyttä merkitsevää sanaa.) Hän
tiesi varmasti, ettei meren toisella puolen voinut missään tapauksessa
sijaita mitään maata ja ettei joukko järjettömiä eläimiä voinut ohjata
puuastiaa vedessä minne mieli teki. Hän tiesi, ettei yksikään elävä
houyhnhnm kyennyt rakentamaan sellaista astiaa, jonka ohjaamiseen ei
mikään yahoo pystyisi.

Sana _houyhnhnm_ merkitsee heidän kielessään _hevosta_ ja johtamisensa
mukaan _luonnon täydellisyyttä_. Minä sanoin isännälleni, että minulta
puuttui ilmaisuvälineitä, mutta että korjaisin asian niin pian kuin
suinkin mahdollista ja toivoin lyhyen ajan kuluttua voivani kertoa
hänelle ihmeitä. Hän suvaitsi kehoittaa omaa tammaansa, ori- ja
tammavarsaansa ja perheen palveluskuntaa opettamaan minulle kieltä
kaikissa tarjoutuvissa tilaisuuksissa ja näki itse joka päivä pari
kolme tuntia samaa vaivaa. Kun oli ehtinyt levitä laajemmalle huhu
ihmeellisestä yahoosta, joka osasi puhua kuin houyhnhnm ja näytti
sanoissaan ja teoissaan osoittavan jonkinlaista ymmärryksen häivettä,
tuli useita ylhäisiä oriita ja tammoja käymään talossamme. He
keskustelivat mielellään kanssani ja esittivät lukuisia kysymyksiä,
joihin vastasin niin hyvin kuin osasin. Näissä edullisissa olosuhteissa
minä edistyin niin nopeasti, että jo viiden kuukauden kuluttua maahan
saapumisestani ymmärsin kaikki mitä puhuttiin ja voin ilmaista
ajatuksiani siedettävän hyvin.

Ne houyhnhnmit, jotka tulivat isäntäni luo haluten nähdä minut ja
jutella kanssani, tuskin voivat pitää minua oikeana yahoona, koska
ruumiini peite oli toisenlainen kuin toisten heimolaisteni. He
hämmästyivät kovin havaitessaan, ettei minulla ollut tavanomaista ihoa,
paljasta tai karvapeitteistä, muualla kuin päässäni, kasvoissani ja
käsissäni. Minä olin kuitenkin ilmaissut salaisuuteni isännälleni erään
tapauksen johdosta, joka sattui suunnilleen kaksi viikkoa aikaisemmin.

Lukija tietää jo, että minulla oli tapana joka ilta perheen mentyä
makuulle riisuutua ja levittää vaatteet peitokseni. Eräänä varhaisena
aamuhetkenä isäntä lähetti luokseni raudikon virkkunsa, joka toimi
hänen palvelijanaan. Lähetin saapuessa olin sikeässä unessa, vaatteeni
olivat liukuneet syrjään ja paita luisunut kainaloihin. Minä heräsin
sanantuojan aikaansaamaan meluun ja havaitsin hänen esittävän asiansa
hiukan hämillään. Sitten hän palasi isännän luo ja kuvaili ankaran
pelon vallassa sekavasti näkemiään. Asia selvisi minulle aivan pian.
Pukeuduttuani lähdin tervehtimään Hänen Armoansa, joka heti tiedusteli
minulta, mitä merkitsivät hänen palvelijansa sanat, etten ollut
nukkuessani se, miltä näytin muulloin. Palvelija oli kertonut hänelle,
että toiset ruumiinosani olivat valkoiset, toiset keltaiset tai ei
ainakaan yhtä valkoiset ja toiset ruskeat.

Minä olin tähän saakka salannut pukuni arvoituksen erotukseni niin
suuressa määrässä kuin suinkin yahooiden kirotusta suvusta; mutta nyt
havaitsin olevan turhaa enää niin menetellä. Sitäpaitsi otin huomioon,
että vaatteeni ja jalkineeni, jotka alkoivat jo rappeutua, olisivat
pian lopussa ja että niiden sijaan oli saatava jonkinlaisia yahooiden
taljoista tai muiden eläinten nahoista valmistettuja pukukappaleita,
joten salaisuuteni kumminkin tulisi ilmi. Sentähden kerroin
isännälle, että siinä maassa, josta tulin, kaikki sukuuni kuuluvat
olennot peittivät ruumiinsa eräiden eläinten karvoista taidokkaasti
valmistetuilla vaatteilla, osaksi säädyllisyyden vuoksi, osaksi
suojellakseen itseään kuumalta ja kylmältä säältä; omasta puolestani
olin valmis heti hänelle asian todistamaan, jos hän suvaitsi niin
käskeä. Pyysin häntä kuitenkin suomaan anteeksi, etten paljastanut
niitä ruumiinosia, joiden salaamiseen luonto on meidät totuttanut.
Hän sanoi puheeni yleensäkin olevan eriskummallista, mutta varsinkin
viimeiseltä osaltaan; hän näet ei voinut käsittää, minkätähden luonto
totuttaisi meitä salaamaan sellaista, mitä luonto on meille antanut.
Hän sanoi, ettei hän itse enempää kuin hänen perhekuntansakaan hävennyt
mitään ruumiinsa osaa, mutta lisäsi, että sain puolestani menetellä
niinkuin hyväksi näin. Minä avasin ensin nuttuni napit ja riisuin
nutun. Sitten riisuin liivit, kengät, sukat ja housut. Paidan pudotin
vyötäisilleni, käänsin hulpion ja kiinnitin sen vyöksi peittämään
alastomuuttani.

Isäntäni katseli koko toimitusta ilmeisesti uteliaana ja ihmetellen.
Hän otti vuohiseensa vaatekappaleen toisensa jälkeen ja tutki niitä
tarkoin. Sitten hän siveli hellävaroen ruumistani ja silmäili minua
moneen kertaan joka puolelta. Sitten hän sanoi, että olin selvästi aito
yahoo, mutta että suuresti erosin muista heimolaisistani, koska ihoni
oli pehmyt, valkoinen ja sileä, ruumiini erinäisistä kohdista puuttui
karvapeite, koska etu- ja takajalkojeni kynnet olivat muodoltaan
toisenlaiset ja lyhyemmät ja koska kävelin aina takajaloillani. Hän ei
huolinut tutkia minua kauemmin, vaan salli minun pukeutua, sillä minä
värisin vilusta.

Minä sanoin paheksuvani sitä, että hän usein mainitsi minua yahoon,
tuon inhoittavan elukan nimellä, jota sydämestäni halveksin ja vihasin.
Pyysin häntä olemaan sovittamatta sitä nimitystä itseeni ja antamaan
asiaa koskevan määräyksen koko perhekunnalleen ja niille tuttavilleen,
joiden salli käydä luonani. Pyysin vielä, ettei hän ilmaisisi
kenellekään irrallisen pukuni salaisuutta, ei ainakaan niin kauan kuin
nykyiset vaatteeni kestivät. Raudikkoa virkkuvarsaa, joka oli jotakin
havainnut, Hänen Armonsa voi käskeä vaikenemaan.

Isäntäni suostui herttaisesti kaikkiin pyyntöihini, ja niin säilyi
salaisuus, kunnes vaatteeni alkoivat kulua loppuun ja minun täytyi
korvata niitä erinäisillä keinoilla, joista kerron tuonnempana. Isäntä
kehoitti minua sillävälin mitä uutterimmin oppimaan kieltä, sillä häntä
ihmetytti puhe- ja ajattelukykyni enemmän kuin ruumiini hahmo, olipa se
peitetty tai ei. Hän lisäsi odottavansa hieman kärsimättömästi aikaa,
jolloin saisi kuulla ihmeet, jotka olin luvannut hänelle kertoa.

Siitä lähtien hän askarteli kaksin verroin uutterammin opetustyössä,
vei minut kaikkiin seuroihin ja kehoitti kaikkia kohtelemaan minua
sievästi, koska (kuten hän salavihkaa heille huomautti) minä siten
pysyin hyvällä tuulella ja olin hupaisempi kumppani.

Opetuksesta koituvan puuhan lisäksi hän kyseli minulta joka päivä,
hänen luona käydessäni, erinäisistä itseäni koskevista seikoista,
ja minä vastasin parhaan ymmärrykseni mukaan. Siten hän oli jo
saanut asioista jonkinlaisen yleisen, joskin varsin epätäydellisen
käsityksen. Väsyttäisin lukijaa, jos kertoisin, kuinka vähin erin
edistyin niin pitkälle, että kykenin säännöllisemmin keskustelemaan,
mutta ensimmäinen pitempi ja jossakin määrin yhtenäinen esitykseni oli
seuraavanlainen.

Kuten jo aikaisemmin olin kokenut hänelle selittää, olin viidenkymmenen
kaltaiseni kanssa tullut eräästä kaukaisesta maasta. Me matkustimme
meritse isossa ontossa aluksessa, joka oli Hänen Armonsa asuntoa
suurempi. Minä kuvailin laivaa niin hyvin kuin osasin ja selitin
levitettyä nenäliinaani apuna käyttäen, kuinka tuuli kuljetti sitä
eteenpäin. Kerroin, kuinka riidan synnyttyä keskuudessamme minut
laskettiin maihin tälle rannikolle, mistä lähdin astelemaan eteenpäin,
tietämättä minne, kunnes hän pelasti minut iljettävien ja ahdistavien
yahooiden keskeltä. Hän kysyi minulta, kuka oli laivan rakentanut
ja kuinka oli mahdollista, että kotimaani houyhnhnmit jättivät sen
järjettömien elukoiden huostaan. Minä vastasin, etten uskaltanut jatkaa
kertomustani, ellei hän kunniasanallaan luvannut olla loukkaantumatta;
sillä ehdolla sanoin kertovani kaikki ne ihmeet, joista olin usein
maininnut. Hän suostui, ja minä jatkoin vakuuttaen hänelle, että laivan
olivat rakentaneet kaltaiseni olennot, jotka kaikissa käymissäni maissa
samoinkuin kotimaassanikin olivat ainoat hallitsevat, järjelliset
eläimet, ja että minä tänne tultuani ja nähtyäni houyhnhnmien toimivan
järjellisten olentojen tavoin olin yhtä hämmästynyt kuin hän tai hänen
tuttavansa havaitessaan jonkinlaisia järjen merkkejä olennossa, jota
suvaitsivat nimittää yahooksi ja jota kaikin puolin muistutin, mutta
jonka rappeutuneesta ja eläimellisestä luonnonlaadusta en voinut
olla vastuussa. Sanoin vielä, että jos hyvä onni joskus saattelisi
minut omalle maalleni ja minä aikomustani noudattaen kertoisin tänne
tekemästäni retkestä, niin kaikki olisivat sitä mieltä, että _sanoin
asian, jota ei ollut_, että kehräsin asian omasta päästäni. Ja vaikka
erinomaisesti kunnioitin häntä itseään, hänen perhettään ja ystäviään,
rohkenin sentään, luottaen hänen lupaukseensa, ettei närkästyisi,
sanoa, että maanmieheni tuskin voisivat pitää mahdollisina oloja,
joiden vallitessa houyhnhnm olisi kansan hallitseva olento ja yahoo
järjetön elukka.



NELJÄS LUKU

Houyhnhnmien käsitys todesta ja valheesta. Isäntä ei hyväksy
tekijän esitystä. Tekijä kertoo seikkaperäisemmin itsestään ja
matkaseikkailuistaan.


Isäntäni kuunteli kertomustani ilmeisesti hämmentynein mielin,
sillä käsitteet _epäillä_ ja _olla uskomatta_ ovat tässä maassa
niin vähän tunnetut, etteivät asukkaat tiedä, miten menetellä
sellaisessa tapauksessa. Kun toisissa osissa maailmaa elävien
ihmisten luonnonlaadusta keskustellessamme sain usein tilaisuutta
puhua _valhettelemisesta_ ja asiain _väärin esittämisestä_, oli
isäntäni vaikea ymmärtää, mitä tarkoitin, vaikka hän muuten oli varsin
terävä-älyinen. Hän näet päätteli näin. Puhekyky on meille suotu, jotta
voisimme toisiamme ymmärtää ja saada tietoa tosiasioista. Jos nyt joku
_sanoo asian, jota ei ole_, niin tuo tarkoitus ei toteudu, koska en
oikeastaan voi sanoa häntä ymmärtäväni enkä suinkaan ole saanut mitään
tietoa, vaan hän jättää minut pahempaan kuin tietämättömyyteen, kun
näet johdun uskomaan, että asia on musta, vaikka se on valkoinen, tai
lyhyt, vaikka se on pitkä. Siinä kaikki, mitä hänellä oli sanottavana
_valhettelun_ taidosta, jota inhimilliset olennot täydellisesti
vallitsevat.

Palaan asiaan. Minun vakuutettuani, että yahoot olivat kotimaassani
ainoa hallitseva eläinsuku (tämän seikan hän sanoi menevän aivan yli
ymmärryksen) isäntäni tiedusteli, oliko keskuudessamme houyhnhnmeja ja
mikä oli heidän tehtävänsä. Minä sanoin hänelle, että meillä oli niitä
paljonkin, että ne kesällä kävivät laitumella niityillä ja elelivät
talvella taloissa syöden heiniä ja kauroja ja että palvelija-yahooiden
tehtävänä oli sukia ne, kammata niiden harjat, siivota kaviot, ruokkia
niitä ja valmistaa niille makuusija. Minä ymmärrän asian hyvin, sanoi
isäntäni; kaikesta, mitä sanot, käy selvästi ilmi, että väittivätpä
yahoot olevansa kuinka järkeviä tahansa, houyhnhnmit sittenkin ovat
teidän herrojanne; toivoisin vain, että meidän yahoomme olisivat
yhtä tottelevaisia. Minä pyysin Hänen Armoltaan anteeksi, etten
voinut kertomustani jatkaa, koska tiesin, ettei se ollenkaan häntä
miellyttäisi, mutta hän vaati minua ilmoittamaan kaikki, kaikkein
pahimmatkin asiat. Minä sanoin tottelevani. Myönsin, että meikäläiset
houyhnhnmit, joita nimitimme hevosiksi, olivat jaloimmat ja kauneimmat
eläimemme, erinomaisen voimakkaat ja nopeat. Ylhäisten henkilöiden
omistamia käytettiin matkoilla, metsästysretkillä tai vetämään kevyitä
vaunuja. Niitä kohdeltiin erittäin hyvin ja huolellisesti, kunnes
tulivat kipeiksi tai jäseniltään kankeiksi. Silloin ne myytiin, ja
niitä käytettiin kaikenlaisessa raskaassa työssä, kunnes kuolivat.
Sitten ne nyljettiin, nahka myytiin tavalliseen käypään hintaan ja
ruumiit jätettiin koirien ja petolintujen raadeltaviksi. Tavallisten
hevosten kohtalo ei kumminkaan ollut yhtä suopea. Ne kuuluivat
talonpojille, ajureille ja muille vähäväkisille, jotka käyttivät niitä
rasittavassa työssä ja ruokkivat huonommin. Minä kuvailin niin hyvin
kuin osasin, kuinka maassamme ratsastetaan, millaiset ovat ohjakset,
satulat, kannukset, piiskat, valjaat ja rattaat. Mainitsin vielä,
että kiinnitimme niiden kavioihin eräästä raudan nimellä mainitusta
kovasta aineesta valmistetut kiskot, jotka estivät kavioita murtumasta
kivisillä teillä, joita pitkin usein kuljimme.

Ilmaistuaan erinäisiä kertoja syvintä närkästystään isäntäni kysyi,
kuinka uskalsimme nousta houyhnhnmin selkään; hän näet tiesi varmaan,
että heikoin hänen palvelijoistaan kykeni karistamaan alas väkevimmän
yahoon tai paneutumalla pitkäkseen ja piehtaroimalla murskaamaan elukan
kuoliaaksi. Minä vastasin, että hevosemme totutetaan kolmen neljän
vuoden ikäisistä erilaisiin tehtäviinsä, että ne, jotka osoittautuvat
sietämättömän uppiniskaisiksi, valjastettiin raskaitten kuormien
eteen, että niitä nuorina rangaistiin ankarasti kaikista ilkeistä
tepposista, että tavallisiksi ratsu- tai ajohevosiksi aiotut orivarsat
yleensä kuohittiin, kun olivat ehtineet kahden vuoden ikäisiksi, jotta
muuttuisivat säyseämmiksi ja lauhkeammiksi ja että ne olivat hyvin
herkkiä palkitsemiselle ja rankaisemiselle; mutta samalla pyysin Hänen
Armoansa ottamaan huomioon, ettei niissä ollut järjen hiventäkään,
enempää kuin tämän maan yahooissa.

Minä yritin kaikkia mahdollisia selityksiä käyttäen saada isäntääni
oikein ymmärtämään, mitä kerroin. Se oli kuitenkin erinomaisen
hankalaa, sillä heidän kielensä ei ole sanarikasta, koska näet heillä
on vähemmän pyyteitä ja tarpeita kuin meillä. Mahdotonta on kuvailla,
kuinka hän harmistui kuullessaan, että kohtelimme houyhnhnmheimoa
säälimättömästi, varsinkin kun olin selittänyt hänelle, miten hevosia
meillä kuohittiin, jotteivät ne voisi jatkaa sukuaan ja jotta tulisivat
nöyremmiksi. Hän sanoi, että jos tosiaankin oli olemassa maa, jossa
vain yahoot olivat järjellä varustetut, niin niiden täytyi epäilemättä
olla hallitsevina, koska järki on aina lopulta raakaa voimaa väkevämpi.
Ottaen huomioon ruumiinrakenteemme, varsinkin minun, hän kuitenkin
oli sitä mieltä, ettei mikään muu luontokappale ollut niin huonosti
varustettu soveltamaan järkeä käytännöllisen elämän toimiin, ja halusi
sitten kuulla, olivatko kotimaani asukkaat minun vai hänen maansa
yahooiden kaltaisia. Minä vakuutin hänelle olevani yhtä hyvämuotoinen
kuin useimmat ikäiseni, mutta että nuoremmat miehet ja naiset olivat
paljoa heikompia ja hauraampia ja että viimeksimainittujen hipiä oli
yleensä valkoinen kuin rieskamaito. Hän myönsi minun tosiaankin eroavan
muista yahooista sikäli, että olin paljoa siivollisempi enkä aivan
yhtä muodoton kuin ne, mutta todellisen hyödyn kannalta hän arveli
minun eroavan niistä epäedullisella tavalla. Etu- ja takajalkojeni
kynnet olivat aivan mitättömät, ja etujalkojani hän ei oikeastaan
voinut sillä nimellä mainita, koska ei milloinkaan nähnyt minun
kävelevän niiden varassa; ne olivat ilmeisesti niin arat, etteivät
sietäneet maankamaraa. Ne olivat tavallisesti paljaat, ja se peite,
jota toisinaan käytin, ei ollut samanmuotoinen eikä yhtä luja kuin
takajaloissa. Minä en kyennyt kävelemään varmasti, sillä jos jompikumpi
takajalkani luiskahti, niin minun täytyi auttamattomasti kaatua. Sitten
hän alkoi havaita vikoja ruumiini muissakin osissa. Kasvoni olivat
liian litteät, nenäni liian ulkoneva, silmät sijaitsivat etupuolella,
joten en kyennyt katsomaan kummallekaan sivulle kääntämättä päätäni.
Minä en osannut syödä nostamatta toista etujalkaani huulilleni, ja sen
vuoksi luonto oli sijoittanut nuo jäsenet tätä tarkoitusta vastaaviksi.
Hän ei käsittänyt, mitä hyötyä voi olla takajalkojeni moneen osaan
jakautumisesta; nekin olivat liian arat astellakseen kovien ja terävien
kivien peittämällä maalla, ellei niitä peitetty jonkin toisen eläimen
nahasta valmistetuilla koteloilla. Koko ruumiini tarvitsi helteen
ja kylmän varalta verhoa, jonka pukemisesta ja riisumisesta koituva
ikävä työ minun täytyi joka päivä suorittaa. Hän oli vielä huomannut,
että kaikki hänen maansa eläimet luonnostaan vaistomaisesti inhosivat
yahooita, joita heikommat karttoivat ja väkevämmät karkottivat.
Jos siis otaksuttiin, että meille oli suotu järjen lahja, niin hän
ei voinut käsittää, kuinka kykenimme voittamaan kaikkien olentojen
luontaisen vastenmielisyyden ja kuinka niinmuodoin voimme niitä
kesyttää ja saada tottelemaan. Hän ei kumminkaan (kuten sanoi)
tahtonut asiasta kauemmin kiistellä, koska halusi mieluummin kuulla
oman tarinani, jotakin itsestäni, maasta, jossa olin syntynyt, ja
elämänkokemuksestani ja toimistani ennen hänen luokseen saapumista.

Minä vakuutin tahtovani erittäin mielelläni tyydyttää kaikki hänen
toivomuksensa, mutta epäilin kovin, voisinko selittää erinäisiä
seikkoja, joista Hänen Armollaan ei ollut minkäänlaista käsitystä,
koska en ollut nähnyt hänen maassaan mitään niihin verrattavaa. Lupasin
kuitenkin panna parastani ja yrittää ilmaista itseäni vertauksellisesti
samalla pyytäen hänen apuansa, jos minulta sattuisi puuttumaan sanoja.
Hän suvaitsi suostua pyyntööni.

Kerroin siis syntyneeni kunniallisista vanhemmista saarella, jota
mainittiin Englannin nimellä ja joka sijaitsi tästä maasta niin monen
päivänmatkan päässä kuin Hänen Armonsa väkevin palvelija kykeni
kulkemaan auringon vuotuisen kierroksen kuluessa. Minut oli koulutettu
välskäriksi, jonka tehtävänä oli lääkitä tapaturmien tai väkivallan
aikaansaamia ruumiin vammoja. Kotimaatani hallitsi naarasihminen,
jota nimitettiin Kuningattareksi. Minä lähdin maasta hankkiakseni
itselleni rikkauksia, joilla voisin elättää itseäni ja perhettäni
kotiin palattuani. Viime matkallani olin laivan kapteenina, ja minulla
oli palveluksessani suunnilleen viisikymmentä yahoota, joista monet
merillä kuolivat, joten minun täytyi palkata niiden sijaan toisten
kansojen miehiä. Aluksemme oli kaksi kertaa vaarassa upota; ensin
ankarassa myrskyssä ja sitten törmättyään kariin. Tässä isäntä
keskeytti esitykseni kysyen, kuinka voin houkutella muukalaisia eri
maista lähtemään mukaani, vaikka olin kärsinyt sellaisia vahinkoja ja
ollut niin monessa vaarassa. Minä sanoin, että he olivat epätoivoisessa
tilassa eläviä henkilöitä, joiden oli täytynyt paeta syntymäsijoiltaan
köyhyytensä tai rikostensa vuoksi. Toiset olivat joutuneet rappiolle
käräjöidessään, toiset olivat menettäneet kaiken omaisuutensa juomalla,
irstailemalla ja pelaamalla, toiset olivat lähteneet maanpakoon oltuaan
mukana valtiopetoksessa, useat senvuoksi, että olivat murhanneet,
varastaneet, ryöstäneet, myrkyttäneet, tehneet vääriä valoja,
väärentäneet, valmistaneet väärää rahaa, raiskanneet tai harjoittaneet
luonnottomia paheita, paenneet lippujensa luota tai menneet vihollisen
puolelle. Useimmat olivat karanneet vankilasta, ja kukaan ei uskaltanut
palata kotimaahan, koska pelkäsivät kaikki joutuvansa hirteen tai
vankeudessa kitumaan. Siitä syystä heidän oli pakko etsiä elatustaan
muualta.

Tämän esityksen aikana isäntäni suvaitsi keskeyttää minut useita
kertoja. Minä olin yrittänyt monin eri tavoin epäsuorasti kuvailla
hänelle erilaisia rikoksia, joiden vuoksi useimpien miehistööni
kuuluvien henkilöiden oli täytynyt paeta kotimaastaan. Meidän oli pakko
keskustella useita päiviä, ennenkuin hän käsitti, mitä tarkoitin.
Hän ei kyennyt mitenkään tajuamaan, minkätähden oli hyödyllistä tai
tarpeellista harjoittaa noita paheita. Asiaa selittääkseni yritin
saada hänet jotenkin käsittämään vallan ja rikkauden himoa ja hekuman,
kohtuuttomuuden ja kateuden hirmuisia seurauksia. Kaikki tuo minun
oli pakko selittää mainitsemalla esimerkkejä ja esittämällä erilaisia
otaksumia, ja hän kohotti katseensa hämmästyneenä ja närkästyneenä,
niinkuin ainakin henkilö, jonka mieleen iskee äkkiä jokin milloinkaan
ennen näkemätön tai kuulematon asia. Heidän kielellään ei käy
ilmaiseminen valtaa, hallitusta, sotaa, lakia, rangaistusta enempää
kuin tuhansia muitakaan asioita tarkoittavia käsitteitä, joten minun
oli melkein mahdoton saada hänelle ilmaistuksi ajatuksiani. Hänellä
oli kuitenkin erinomainen äly, jota hän oli kehittänyt mietiskellen ja
keskustellen, ja niin hänen onnistui vähitellen muodostaa itselleen
pätevä käsitys siitä, mitä ihmisluonto voi saada aikaan meidän
maillamme. Hän pyysi minua kuvailemaan hiukan yksityiskohtaisemmin
Euroopaksi nimittämäämme maata ja erityisesti omaa maatani.



VIIDES LUKU

Tekijä kuvailee isäntänsä käskystä Englannin oloja. Euroopan
hallitsijoiden keskinäisten sotien syyt. Tekijä alkaa selostaa
Englannin valtiojärjestystä.


Lukija suvaitkoon ottaa huomioon, että seuraava monien keskustelujemme
supistettu selostus sisältää yhteenvetona tärkeimmät niistä seikoista,
joita pohdimme eri kertoina kolmen vuoden kuluessa, sillä Hänen Armonsa
halusi usein lähempiä selityksiä, kun olin ehtinyt paremmin perehtyä
houyhnhnmien kieleen. Minä esitin hänelle niin hyvin kuin osasin
Euroopan kaikkia oloja, puhuin kaupasta ja elinkeinoista, taiteista
ja tieteistä, ja hänen erinäisten seikkojen johdosta esittämiinsä
kysymyksiin antamani vastaukset olivat ehtymätön keskustelujen lähde.
Mainitsen tässä kuitenkin vain tärkeimmät seikat siitä, mitä isänmaani
oloja pohdittaessa lausuttiin, ja järjestän asiat niin hyvin kuin
voin ottamatta huomioon keskustelujemme aikaa tai muita ulkonaisia
olosuhteita, mutta pitäen lujasti kiinni totuudesta. Ainoana huolenani
on, että tuskin kykenen oikeudenmukaisesti esittämään isäntäni
väitteitä ja lausumia; vaillinaiset kykyni ja ajatusten kääntäminen
barbaariselle kielellemme ovat siinä suhteessa auttamattomasti haitaksi.

Hänen Armonsa käskyä noudattaen kuvailin siis Oranian prinssin aikana
tapahtunutta vallankumousta, mainitun prinssin aloittamaa ja hänen
seuraajansa, nykyisen Kuningattaren uudistamaa pitkällistä Ranskan
sotaa, johon ottivat osaa kristikunnan mahtavimmat valtiot ja joka
yhä vielä jatkui. Minä laskin isäntäni pyynnöstä, että yahooita oli
sodan kestäessä kaatunut suunnilleen miljoona, että kaupunkeja oli
valloitettu satakunta tai enemmänkin ja laivoja poltettu tai upotettu
kolme sen vertaa.

Hän tiedusteli minulta, mitkä olivat tavalliset syyt tai vaikuttimet
valtion alkaessa käydä sotaa toista vastaan. Minä vastasin, että niitä
oli lukemattomia, mutta että tahdoin mainita ainoastaan muutamia
tärkeimpiä. Toisinaan oli syynä ruhtinaiden kunnianhimo; heillä
näet ei mielestään ole milloinkaan kyllin paljon maata ja kansaa
hallittavanaan. Toisinaan kehnot ministerit, jotka houkuttelevat
herransa sotaan tukahduttaakseen tai johtaakseen harhaan heidän
huonosta hallituksestaan johtuvan alamaisten tyytymättömyyden.
Mielipiteiden erilaisuus on maksanut useiden miljoonien hengen,
esimerkiksi kysymys, onko liha leipää vai leipä lihaa, onko eräiden
marjojen mehu verta vai viiniä, onko viheltäminen pahe vai hyve, onko
parempi suudella paalua vai heittää se tuleen, mikä on paras puvun
väri, musta, valkoinen, punainen vaiko harmaa, tuleeko vaatetuksen
olla pitkä vai lyhyt, ahdas vai väljä, likainen vai puhdas, ja niin
edespäin. Nämä, varsinkin mitättömiä seikkoja koskevista eriävistä
mielipiteistä syntyneet sodat ovatkin kaikkein verisimpiä ja
pitkäaikaisimpia.

Toisinaan taistelee kaksi ruhtinasta saadakseen ratkaistuksi, kumpi
heistä saa riistää joltakin kolmannelta hänen alueensa, joihin
kummallakaan ei ole minkäänlaista oikeutta. Toisinaan aloittaa
jokin ruhtinas sodan toista vastaan, koska pelkää toisen hyökkäävän
kimppuunsa. Toisinaan ryhdytään sotaan, koska vihollinen on liian
voimallinen, toisinaan taas siitä syystä, että hän on liian heikko.
Toisinaan haluavat naapurimme sitä, mikä kuuluu meille; toisinaan
taas on heillä sellaista, minkä me mielellämme ottaisimme haltuumme,
ja niin me tappelemme, kunnes he ottavat meidän omamme tai me otamme
heidän omansa. Aivan oikeutettuna pidetään sodan aloittamista sellaista
maata vastaan, jonka kansan on köyhdyttänyt nälänhätä, näännyttänyt
rutto tai repinyt rikki puoluekiihko. Meillä on oikeus aloittaa sota
lähintä liittolaistamme vastaan, jos jokin hänen kaupunkinsa sijaitsee
meille soveliaassa paikassa tai jos hänen hallussaan on maa-alue, joka
täydentäisi ja pyöristäisi meidän rajojamme. Lähettäessään joukkoja
maahan, jonka asujaimet ovat köyhiä ja tietämättömiä, ruhtinas voi
laillisesti tuomita kuolemaan puolet heistä ja tehdä toiset orjiksi,
siten sivistäen heitä ja kohottaen heidät barbaarista elämänkantaa
korkeammalle. Jos joku ruhtinas on pyytänyt toiselta apua vihollisen
maahanhyökkäystä vastaan, on erittäin kuninkaallista, kunniakasta
ja yleistä, että auttaja maahanhyökänneen karkoitettuaan itse
valtaa alueet ja surmaa, vangitsee tai karkoittaa sen ruhtinaan,
jota on tullut auttamaan. Veriheimolaisuuteen tai naimaliittoihin
perustuva sukulaisuus on usein ruhtinaitten välisten sotien syynä,
ja mitä läheisempi sukulaisuus, sitä suurempi taipumus tappelemaan.
Köyhät kansat ovat ahnaita ja rikkaat kopeita, ja köyhyys ja
kopeus ovat aina eripuraiset. Niin ollen pidetään sotilaan tointa
kaikkein kunniallisimpana; sotilas näet on yahoo, joka on palkattu
kylmäverisesti surmaamaan niin paljon kuin suinkin oman heimonsa
jäseniä, jotka eivät ole milloinkaan tehneet hänelle mitään pahaa.

Euroopassa on olemassa myös eräänlaisia kerjäläisruhtinaita, jotka
eivät kykene käymään sotaa omin neuvoin, vaan vuokraavat joukkonsa
rikkaammille kansoille määrätystä päivärahasta. Siitä ne pidättävät
itselleen kolme neljännestä, ja siten kertyvät varat ovat heidän
tärkeimmät tulonsa. Sellaisia ruhtinaita on Saksassa ja muissa Euroopan
pohjoisissa osissa.

Se, mitä olet minulle kertonut sodan seikoista, sanoi isäntäni,
osoittaa tosiaankin mitä erinomaisimmin, millaisia vaikutuksia
koituu siitä järjestä, jonka väitätte omistavanne. On kuitenkin
onnellinen asia, että häpeä on vaaraa suurempi ja että luonto on
sommitellut teidät sellaisiksi, että suuren vahingon aikaansaaminen
on teille mahdotonta. Suunne on kasvojenne tasossa, joten ette voine
mitenkään purra toisianne muuten kuin yhteisestä sopimuksesta. Etu- ja
takajalkojenne kynnet ovat niin heikot, että yksi ainoa meikäläinen
yahoo ajaisi tusinan teitä käpälämäkeen. Harkitessani mainitsemaasi
taistelussa kaatuneiden määrää, en voi olla ajattelematta, että olet
_sanonut asian, jota ei ole_.

En voinut olla pudistamatta päätäni ja hymyilemättä hiukan hänen
tietämättömyydelleen. Ja koska en ollut sotataitoon perehtymätön,
kuvailin hänelle tykit, mörssärit, musketit, karbiinit, pistoolit,
luodit, ruudin, miekat, pistimet, tappelut, piiritykset, peräytymiset,
hyökkäykset, miinat ja vastamiinat, pommitukset ja meritaistelut,
laivain uppoamisen tuhansine miehineen, kaksikymmentätuhatta
kaatunutta kummallakin puolella, kuolevien valitukset, irtiraastetut
jäsenet, ruudinsavun, metelin, hevosten jalkoihin murskautuvat, paon,
takaa-ajon, voiton, kentät täynnä koirien, sutten ja petolintujen
saaliiksi jätettyjä ruumiita, kuvailin ryöstön, raiskauksen, polton
ja hävityksen työt. Korostaakseni omien rakkaitten maanmiesteni
urhoollisuutta vakuutin hänelle nähneeni heidän räjähdyttävän ilmaan
yhdellä kertaa sata vihollista eräässä piirityksessä ja yhtä monta
eräässä aluksessa ollutta, joiden kuolleet ruumiit putosivat kappaleina
alas pilvistä, katselijoiden suureksi huviksi.

Aioin ryhtyä yksityiskohtaisemmin asiasta kertomaan, mutta isäntäni
käski minun vaieta. Hän sanoi, että yahooiden luonnonlaatuun
perehtynyt voi hyvinkin uskoa niin ilkeän eläimen voivan suorittaa
kaikki mainitsemani teot, jos vain niiden voima ja oveluus vastasi
niiden kataluutta. Mutta samalla kuin kuvaukseni oli lisännyt hänessä
koko yahoo-heimoon kohdistuvaa inhontunnetta, oli se saanut aikaan
mielenhämmennyksen, jota hän ei ollut aikaisemmin ollenkaan tuntenut.
Hän ajatteli, että jos hänen korvansa tottuisivat tuollaisiin
inhoittaviin sanoihin, ne voisivat vähitellen kuunnella niitä vähemmän
kauhistuen. Vaikka hän vihasikin oman maansa yahooita, ei hän
kumminkaan soimannut heitä vihattavista ominaisuuksistaan enempää kuin
jotakin _gnnayhia_ (petolintua) sen julmuudesta tai särmikästä kiveä
siitä, että se oli leikannut haavan hänen kavioonsa. Jos sitävastoin
luontokappale, joka väitti olevansa järjellinen, voi suorittaa
sellaisia hirmuisia tekoja, niin hän pelkäsi tuon väärään suuntaan
kehittyneen kyvyn olevan eläimellisyyttäkin pahemman. Senvuoksi hänestä
näytti varmalta, että meissä oli järjen asemesta vain jonkinlainen muu
kyky, joka oli omansa paisuttamaan luontaisia paheitamme, niinkuin
samea virta heijastaa rujoa ruumista sekä suurempana että vieläkin
rujompana.

Hän lisäsi kuulleensa liiankin paljon sodasta sekä tässä että
edellisissä keskusteluissa. Oli eräs toinenkin seikka, joka nyt häntä
hiukan tyrmistytti. Minä olin kertonut hänelle eräiden miehistööni
kuuluvien henkilöiden poistuneen kotimaastaan, koska _oikeudenkäynti_
oli heidät hävittänyt, mutta hän ei kyennyt käsittämään, kuinka oikeus,
jonka piti turvata kaikkia, voi saattaa ketään häviöön. Senvuoksi hän
halusi saada lähempiä tietoja siitä, mitä tarkoitin puhuessani laista
ja oikeudesta ja henkilöistä, jotka niitä asioita hoitivat kotimaassani
vallitsevan käytännön mukaisesti; hänen mielestään näet piti vaiston
ja ymmärryksen riittää opastajiksi järjellisille olennoille, jollaisia
väitimme olevamme, koska ne osoittavat, mitä meidän tulee tehdä ja mitä
jättää tekemättä.

Minä selitin Hänen Armollensa, että laki oli tiede, johon en ollut
kovinkaan perehtynyt muuten kuin turvautumalla, joskin turhaan,
asianajajiin jouduttuani kokemaan erinäisiä vääryyksiä; mutta lupasin
siitä huolimatta selittää hänelle asian niin hyvin kuin suinkin osasin.

Sanoin hänelle, että keskuudessamme oli erikoinen sääty, jota
nuoruudesta asti totutettiin tätä tarkoitusta varten runsaasti lisätyn
sanavaraston avulla todistamaan, että valkoinen on musta ja musta
valkoinen, aina riippuen siitä, mitä heille maksettiin. Kaikki muut
ihmiset ovat tämän säädyn orjia. Jos esimerkiksi naapurini tekee
mieli minun lehmääni, niin hän palkkaa asianajajan todistamaan, että
lehmä kuuluu hänelle eikä minulle. Minun täytyy silloin palkata
toinen puolustamaan oikeuttani, koska omasta puolestaan puhuminen on
vastoin kaikkia lain sääntöjä. Mainitsemassani tapauksessa, ollessani
laillinen omistaja, minä joudun kahdesta syystä suuriin vaikeuksiin.
Ensinnäkin on huomattava, että asianajajaani on melkein kätkyestä asti
harjoitettu puolustamaan vääryyttä, joten hän joutuu aivan oudoille
aloille puolustaessaan oikeutta ja käy sellaiseen luonnottomaan toimeen
aivan vastahakoisesti. Toinen pulma on siinä, että asianajajani täytyy
menetellä erittäin varovasti, ellei mieli saada nuhteita tuomareilta ja
joutua virkaveljiensä vihan esineeksi, koska vähentää oikeuskäytäntöä.
Niinpä minulla onkin vain kaksi keinoa lehmäni säilyttämiseksi.
Ensimmäinen on se, että voitan kaksinkertaisesti maksamalla puolelleni
vastustajan asianajajan, joka siinä tapauksessa pettää asiakkaansa
antaen ymmärtää, että oikeus on hänen puolellaan. Toinen keino on
siinä, että asianajajani esittää asiani niin vääränä kuin suinkin voi
myöntämällä lehmän kuuluvan vastustajalleni. Taitavasti käytettynä tämä
keino epäilemättä saa tuomarin myötätunnon minun puolelleni.

Teidän Armonne tulee tietää, että näiden tuomarien tehtävänä on
ratkaista kaikenlaisia omistusoikeutta koskevia riitoja, mutta myöskin
rikosasioita, ja että heidät on valittu kaikkein ovelimpien, vanhoiksi
tai laiskoiksi ehtineiden asianajajien joukosta. Koska he ovat
kaiken ikänsä olleet nurjamieliset totuudelle ja tasapuolisuudelle,
he valitettavasti suosivat pakostakin yhä edelleen petosta,
valapattoisuutta ja vääryyttä siinä määrin, että tiedän useiden
kieltäytyneen ottamasta lahjuksia siltä asianosaiselta, jolla oli
oikeus puolellaan, koska olisivat muuten solvanneet säätyänsä tekemällä
sellaista, mikä ei sovellu hädän olemukseensa eikä virkaansa.

Näiden lakimiesten keskuudessa on sääntönä, että kaikki se, mitä
on tehty, voidaan lainmukaisesti tehdä uudestaan, ja sen vuoksi he
keräävät erikoisen huolellisesti kaikki aikaisemmin julistetut, yleistä
oikeudentuntoa ja ihmisten tervettä järkeä rikkovat päätökset. Näitä
ennakkotapauksiksi nimittämiään päätöksiä he esittävät auktoriteetteinä
puolustaessaan kaikkein epäoikeutetuimpia mielipiteitä, ja tuomarit
tietävät aina toimia niiden mukaisesti.

Asiaa oikeudessa käsiteltäessä he tarkoin varovat koskettelemasta jutun
ydinkohtaa, puhuvat äänekkäästi ja kiivaasti ja viipyvät kaikenlaisissa
asiaankuulumattomissa seikoissa. Esimerkiksi ylempänä mainitussa
riitajutussa he eivät ollenkaan halua tietää, millä oikeudella
vastustajani vaatii omakseen lehmääni, vaan tutkistelevat, onko
puheenalainen lehmä punainen vai musta, ovatko sen sarvet pitkät vai
lyhyet, onko sen laidun ympyränmuotoinen vai neliömäinen, lypsetäänkö
lehmä kotona vai ulkona, mitkä taudit sitä vaivaavat ja niin edespäin.
Sitten tarkastellaan ennakkotapauksia, siirretään asia toistaiseksi
kerta toisensa jälkeen, ja kymmenen, kahdenkymmenen tai kolmenkymmenen
vuoden kuluttua annetaan päätös.

On vielä huomattava, että tämä sääty puhuu omaa kapulakieltänsä, jota
ei kukaan muu kuolevainen ymmärrä. Sitä käyttäen on kirjoitettu kaikki
heidän lakinsa, joiden lisäämisestä he pitävät erikoista huolta.
Niin menetellen he ovat kerrassaan sekoittaneet totuuden ja valheen,
oikeuden ja vääryyden peruskäsitteet, joten tarvitaan kolmekymmentä
vuotta, kun on ratkaistava, kuuluuko kuuden sukupolven aikana suvussani
perintönä kulkenut pelto minulle vai jollekin kolmensadan peninkulman
päässä asuvalle muukalaiselle.

Käytäessä oikeutta henkilöitä vastaan, joita syytetään valtiollisista
rikoksista, menetelmä on paljoa lyhyempi ja suositeltavampi. Tuomari
antaa silloin kuulustella vallassaolijoiden toivomuksia ja voi sitten
huoletta hirttää tai vapauttaa syytetyn tarkoin noudattaen kaikkia
laillisia muotoja.

Tässä kohden isäntäni keskeytti esitykseni sanoen kovin
pahoittelevansa, etteivät olennot, joilla kertomuksestani päättäen
täytyi olla aivan erinomaiset luontaiset lahjat, kehoitettu
ohjaamaan toisia viisauden ja tietojen hankinnassa. Minä vakuutin
Hänen Armollensa, että he olivat kaikissa heidän omaan alaansa
kuulumattomissa asioissa kaikkein typerimpiä ja tietämättömimpiä
keskuudessamme, aivan kelvottomia tavalliseen keskusteluun, kaiken
tiedon ja valistuksen ilmeisiä vihollisia ja pyrkivät solvaamaan
ihmisten tervettä järkeä kaikissa muissakin asioissa aivan samoin kuin
oman ammattinsa alueella.



KUUDES LUKU

Enemmän Englannin oloista. Eurooppalaisen hovin pääministerin
luonnekuva.


Isäntäni ei kyennyt vielä ollenkaan käsittämään, mitkä vaikuttimet
voivat saada tuon lakimiesten rodun tuottamaan toisilleen pelkkää
ikävyyttä, levottomuutta ja riitaa ja muodostamaan eräänlaisen
vääryyden liiton vain saadakseen loukata lähimmäisiänsä, eikä myöskään
ymmärtänyt, mitä tarkoitin sanoessani heitä palkattavan. Minä näin
suurta vaivaa kuvaillessani hänelle rahan käyttöä, aineksia, joista
sitä valmistetaan ja metallien arvoa; kuinka yahoo, saatuaan haltuunsa
suuret määrät tätä arvokasta ainetta, voi ostaa, mitä hyväksi näkee,
kaikkein hienoimpia vaatteita, upeimpia taloja, suuria maa-alueita,
mitä kalleimpia ruokia ja juomia ja valita itselleen kaikkein
kauneimmat naiset. Koska kaikki tuo oli saavutettavissa ainoastaan
rahalla, olivat yahoomme sitä mieltä, etteivät voineet mitenkään saada
sitä kyllin paljon kuluttamista tai säästämistä varten, riippuen siitä,
taipuivatko luonnostaan tuhlaamiseen vai saituuteen. Rikas mies nautti
köyhän miehen työn hedelmiä, ja viimeksimainittuja oli tuhat kertaa
enemmän kuin ensinmainittuja. Kansan suuren enemmistön oli pakko elää
kurjuudessa, raataa kaiket päivät raskaassa työssä, jotta muutamat
harvat voivat elää ylellisyydessä. Minä selitin seikkaperäisesti
näitä ja muita samansuuntaisia asioita, mutta Hänen Armonsa oli yhä
ymmällä; hän näet edellytti, että kaikilla eläimillä on oikeus vaatia
itselleen osa maan antimista, varsinkin niillä, jotka hallitsevat
toisia. Sen vuoksi hän tiedusteli, mitä nuo kalliit ravintoaineet
olivat ja minkätähden muutamat meistä sellaisia tarvitsivat. Minä
luettelin hänelle niin paljon kuin mieleeni johtui, kuvailin erilaisia
valmistustapoja ja kerroin, että niitä varten oli lähetettävä aluksia
kaikkiin maailman osiin noutamaan nesteitä ja mausteita ja lukemattomia
muita tarpeita. Minä vakuutin hänelle, että täytyi purjehtia koko
maapallomme ympäri ainakin kolme kertaa, ennenkuin joku ylhäinen
yahoo-naisemme sai aamiaisensa tai vain ne astiat, joissa sitä hänelle
tarjottiin. Isäntäni huomautti, että sellainen maa oli ylen kehno,
koska ei kyennyt tarjoamaan ravintoa omille asukkailleen. Erikoisesti
hän kuitenkin ihmetteli sitä, että kuvailemani avarat alueet olivat
aivan vailla rievää vettä ja että kansan täytyi noutaa juomavetensä
meren takaa. Minä vastasin, että Englanti (rakas syntymämaani) voi
tuottaa ravintoaineita arviolta kolme kertaa enemmän kuin sen asujaimet
kykenivät kuluttamaan ja sitäpaitsi viljasta valmistettua tai eräiden
puiden hedelmistä puserrettua mehua, josta voitiin tehdä oivallista
juomaa, ja että samoin oli kaikkien muidenkin elämänmukavuuksien
laita. Koiraiden ylellisyyden ja kohtuuttomuuden ja naaraiden
turhamaisuuden tyydyttämiseksi meidän oli kuitenkin pakko lähettää
suurin osa tuotteistamme toisiin maihin, joista saimme korvaukseksi
kaikenlaisia tautien, hulluuksien ja paheiden aineksia omassa maassamme
käytettäviksi. Siitä oli välttämättömänä seurauksena, että suuren osan
kansaa täytyi elättää itseään kerjäämällä, varastamalla, ryöstämällä,
puijaamalla, parittamalla, väärinvannomalla, imartelemalla, ottamalla
lahjuksia, väärentämällä, pelaamalla, valehtelemalla, hurjastelemalla,
äänestämällä, töhertelemällä, tähtiätähystelemällä, myrkyttämällä,
huorintekemällä, saarnailemalla, herjaamalla, uskontoa pilkkaamalla ja
muilla samanlaisilla keinoilla, joita kaikkia minun oli erittäin vaikea
saada isännälleni ymmärrettäviksi.

Minä selitin hänelle, ettei viiniä tuotu vieraista maista veden
tai muiden juomien korvaamiseksi, vaan siitä syystä, että mainittu
neste sai meidät hilpeiksi himmentämällä järkemme, hälvensi kaikki
alakuloiset ajatukset ja synnytti aivoihimme hurjia ja mahdottomia
mielikuvia, elähdytti rohkeuttamme ja karkoitti pelkomme, kumosi
joksikin aikaa ymmärryksen toiminnan ja herpaisi jäsenemme, kunnes
vaivuimme sikeään uneen. On kuitenkin myönnettävä, että aina heräsimme
sairaina ja masentuneina ja että tämän nesteen käyttäminen sai meissä
aikaan tauteja, jotka synkensivät ja lyhensivät elämäämme.

Kaiken tämän ohella suurin osa väestöämme elätti itseään hankkimalla
elämän välttämättömiä tarpeita tai nautintoja rikkaille ja toisilleen.
Niinpä minulla kotona ollessani ja pukeuduttuani niinkuin tulee
pukeutua on ylläni sadan eri ammattilaisen työn tuotteita; taloni
rakentamiseen ja sisustamiseen tarvitaan kaksi sen vertaa ja vaimoni
somistamiseen viisi kertaa enemmän.

Olin tilaisuuden sattuessa maininnut Hänen Armolleen, että
miehistöstäni oli useita kuollut tauteihin, ja kävin nyt kertomaan
hänelle eräänlaisista henkilöistä, jotka saivat elatuksensa hoitamalla
sairaita. Oli kuitenkin erinomaisen vaikea hänelle asiaa selvittää.
Hän käsitti varsin hyvin, että houyhnhnm voi tuntea itsensä heikoksi
ja uupuneeksi muutamia päiviä ennen kuolemaansa tai että hän voi
onnettomuuden sattuessa loukata jonkin jäsenensä, mutta hänestä tuntui
kerrassaan mahdottomalta, että luonto, joka tekee kaikki täydelliseksi,
voi sallia minkäänlaisten kipujen syntyä ruumiiseemme. Minä kerroin
hänelle, että söimme tuhansia eri aineita, joiden vaikutus oli
aivan vastakkainen, että söimme, vaikka emme olleet nälissämme ja
joimme tuntematta vähintäkään janoa, että istuimme yökausia juoden
väkeviä juomia nauttimatta ruoan palaa, mikä kaikki teki meidät
veltoiksi, tulehdutti ruumiimme ja ylenmäärin joudutti tai hidastutti
ruoansulatustamme, että irstaat yahoo-naaraat hankkivat itselleen
eräänlaisen taudin, joka sai mätänemään niiden luut, jotka antautuivat
heidän syleilyynsä, että tämä ja monet muut taudit periytyivät isästä
poikaan, joten ylen monissa oli jo vaikeita tauteja heidän maailmaan
tullessaan, että joutuisin esittämään loppumatonta luetteloa, jos
tahtoisin mainita kaikki ihmisruumiin sairaudet, koska niitä oli
ainakin viisi- tai kuusisataa ja kaikissa jäsenissä ja nivelissä, että
sanalla sanoen jokaiseen ulkoiseen ja sisäiseen ruumiinosaan kuuluivat
määrätyt omat tautinsa. Senvuoksi kasvatettiin keskuudessamme erikoinen
ihmisluokka, joka ammattimaisesti parantaa tai on parantavinaan
sairaita. Ja koska olin itse ammattiin hiukan perehtynyt, tahdoin Hänen
Armolleen kiitollisena ilmoittaa heidän toimintansa koko salaisuuden ja
menetelmän.

Heidän perimmäisenä prinsiippinänsä on, että kaikki sairaudet johtuvat
ruumiin liiallisesta täyttymisestä, ja he päättelevät siitä, että
ruumis on perinpohjin tyhjennettävä, joko luonnollista väylää pitkin
tai suun kautta. Seuraavana toimena on tehdä yrteistä, kivennäisistä,
pihkoista, öljyistä, simpukoista, suoloista, mehuista, meriruohoista,
ulostuksista, kaarnoista, käärmeistä, konnista, sammakoista,
hämähäkeistä, vainajien lihasta ja luista, linnuista, nelijalkaisista
ja kaloista sekä hajultaan että maultaan mitä inhoittavin, etovin ja
tympäisevin seos, jonka vatsa viskaa heti takaisin. Sitä he nimittävät
oksettimeksi. Sattuu myös, että he käskevät meitä nauttimaan samasta
varastosta, johon vielä lisätään muutamia muita myrkkyaineita, ylä- tai
ala-aukon tietä (riippuen siitä, millä tuulella lääkäri sattuu olemaan)
lääkeannoksen, joka on yhtä ikävä ja inhoittava sisälmyksillemme,
huolluttaa vatsan ja ajaa kaikki edellänsä alaspäin. Sitä he nimittävät
ulostusaineeksi tai peräruiskeeksi. Luonto näet on (lääkäreiden
väitteiden mukaan) tarkoittanut ylemmän etuaukon välittämään
ainoastaan jähmeiden ja nestemäisten ravintoaineiden nauttimista ja
alemman taka-aukon pitämään huolta niiden purkamisesta, ja koska nämä
taitoniekat ovat nerokkaasti harkinneet, että luonto on kaikissa
taudeissa työnnetty pois sijoiltaan, täytyy tasapainon saavuttamiseksi
käsitellä ruumista aivan vastakkaisella tavalla, vaihtaa aukkojen
käyttötapaa siten, että jähmeitä ja nestemäisiä aineita työnnetään
sisään peräaukosta ja tyhjentäminen toimitetaan suun kautta.

Näiden todellisten tautien ohella on meitä vaivaamassa vielä joukko
toisenlaisia, vain kuviteltuja, joita varten lääkärit ovat keksineet
kuviteltuja parannuskeinoja. Näillä taudeilla ja niihin sovelletuilla
lääkkeillä on eri nimensä, ja naaras-yahooitamme rasittavat aina
sellaiset kivut.

Tämä sääty on erikoisen etevä, kun on kysymyksessä taudinkulun
ennustaminen; siinä he vain harvoin erehtyvät. Varsinaisissa
taudeissa, jotka kääntyvät vähänkin pahalle tolalle, he yleensä
ennustavat kuolemaa, joka on aina heidän vallassaan, aivan toisin kuin
parantuminen. Jos siis sattuu ilmenemään odottamaton parantumisen oire,
heidän jo lausuttuaan tuomionsa, osaavat he välttää väärän profeetan
maineen ja todistaa kaikelle maailmalle terävä-älyisyyttään antamalla
sairaalle soveliaan lääkeannoksen.

He ovat myös erikoisen hyödylliset aviomiehille ja -vaimoille,
jotka ovat kyllästyneet puolisoonsa, vanhimmille pojille, suurille
valtioministereille ja usein ruhtinaillekin.

Tilaisuuden tarjoutuessa olin jo aikaisemmin keskustellut isäntäni
kanssa hallitustavasta yleensä ja erittäin meidän oivallisesta
valtiomuodostamme, jota syystä ihailee ja kadehtii koko maailma.
Mutta koska nyt tulin maininneeksi valtioministerin, käski hän vähän
ajan kuluttua minun selittää, millaista yahoota tuolla nimityksellä
tarkoitin.

Minä selitin hänelle, että pää- eli valtioministeri, henkilö, jota nyt
kävin kuvailemaan, oli olento, joka ei tuntenut iloa eikä murhetta, ei
rakkautta eikä vihaa, ei sääliä eikä kiukkua, ei ainakaan osoittanut
mitään muita intohimoja kuin kiihkeätä rikkauden, vallan ja arvonimien
halua. Hän käyttelee sanojaan kaikkiin mahdollisiin tarkoituksiin,
mutta ei milloinkaan oman mielensä ilmaisemiseen. Hän ei puhu koskaan
totta, ellei otaksu teidän uskovan sitä valheeksi, eikä valhetta, ellei
halua teidän uskovan sitä todeksi. Ne henkilöt, joita hän takakäteen
pahimmin panettelee, pääsevät varmimmin ylenemään, ja jos hän alkaa
ylistää teitä toisille tai itsellenne, niin olette siitä päivästä
lähtien hukassa. Pahin, mitä voitte häneltä saada, on lupaus, varsinkin
valalla vahvistettu. Niin tapahduttua jokainen viisas mies vetäytyy
heti syrjään ja heittää kaiken toivon.

On olemassa kolme keinoa, joita käyttäen henkilö voi kohota
pääministeriksi. Ensimmäinen on siinä, että osaa älykkäästi käyttää
hyväkseen vaimoa, tytärtä tai sisarta, toinen siinä, että pettää
edeltäjäänsä ja kaivaa perustukset hänen altaan, kolmas siinä,
että yltiöpäisen kiivaasti moittii julkisissa kokouksissa hovin
siveettömyyttä. Viisas ruhtinas valitsee kuitenkin mieluimmin
palvelukseensa viimeksimainitun menetelmän käyttäjiä, sillä sellaiset
kiivailijat osoittautuvat aina herransa tahdon ja intohimojen
nöyrimmiksi ja kuuliaisimmiksi palvelijoiksi. Koska nämä ministerit
vallitsevat kaikkia virkoja, pysyttelevät he vallassa lahjomalla
eduskunnan tai valtioneuvoston enemmistön, turvaavat sitäpaitsi
itsensä kaikelta jälkeenpäin suoritettavalta tilinteolta niinsanotun
rankaisemattomuussäännön avulla (minä selitin hänelle, mitä tämä Act
of Indemnity tarkoitti) ja vetäytyvät vihdoin pois julkisesta elämästä
vieden mukanaan suuren kansalta otetun ryöstösaaliin.

Pääministerin palatsi on koulu, jossa toisia kasvatetaan hänen
omaan ammattiinsa: hovipojat, lakeijat ja ovenvartijat kehittyvät
herraansa jäljitellen pääministereiksi omilla aloillaan ja oppivat
mestarillisesti käyttelemään kolmea tärkeintä välinettä: julkeutta,
valhetta ja lahjomista. Heillä on niinmuodoin oma alahovinsa, jonka
jäseninä nähdään parhaiden piirien henkilöitä, ja toisinaan heidän
onnistuu oveluuden ja hävyttömyyden avulla vähitellen päästä herransa
seuraajaksi.

Valtioministeriä vallitsee yleensä joku kehno portto tai
palvelija-suosikki. Näitä kanavia pitkin virtaa kaikki suosio ja
armo, ja heitä sopu hyvinkin nimittää valtakunnan varsinaisiksi
hallitsijoiksi.

Eräänä päivänä oli isäntäni keskustellessamme kuullut minun mainitsevan
maani aateliston ja suvaitsi lausua minulle kohteliaisuuden, jota en
voinut sanoa ansaitsevani. Hän näet sanoi varmaan uskovansa, että olin
syntynyt aatelisista vanhemmista, koska olin muodoltani, väriltäni ja
siisteydeltäni verrattomasti etevämpi kaikkia hänen maansa yahooita,
joskin näytin toisaalta olevan heitä heikompi ja hitaampi, minkä täytyi
johtua toisenlaisesta elämäntavastani. Sitäpaitsi kykenin puhumaan, ja
ilmenihän minussa vielä jonkinlaisia järjen oireita, niinkin selvästi,
että kaikki hänen tuttavansa pitivät minua ihmeenä.

Hän huomautti minulle, etteivät valkoinen, raudikko ja harmaa houyhnhnm
olleet muodoltaan yhtä täydelliset kuin ruskea, kimo ja musta ja ettei
heille ollut syntymästä suotu yhtä eteviä hengenlahjoja eikä sellaista
kykyä niiden kehittelemiseen, joten he pysyivät aina palvelijain
säädyssä pyrkimättä milloinkaan kilpailemaan parempiensa kanssa, mikä
olisikin tässä maassa katsottu mahdottomaksi ja luonnottomaksi.

Minä kiitin nöyrimmästi Hänen Armoansa niistä hyvistä ajatuksista,
joita hän suvaitsi minuun kohdistaa, mutta vakuutin hänelle samalla
olevani alempaa säätyä, koska vanhempani olivat vaatimatonta,
kunniallista väkeä ja olivat hädintuskin kyenneet kustantamaan
minulle siedettävän kasvatuksen. Selitin hänelle, että aateluus
meidän keskuudessamme merkitsi aivan toista kuin hän ajatteli: että
nuoria aatelismiehiämme totutetaan lapsuudesta asti joutilaisuuteen
ja ylellisyyteen, että he iän salliessa heti tuhlaavat tarmonsa ja
hankkivat itselleen inhoittavia tauteja riettaiden naisten parissa ja
hävitettyään melkein koko omaisuutensa naivat rahoja saadakseen jonkun
halpasäätyisen, epämiellyttävän ja raihnaisen naisen, jota vihaavat
ja halveksivat. Sellaisten liittojen hedelmänä ovat yleensä risa-
ja riisitautiset, muotopuolet lapset, ja niinmuodoin suku harvoin
elää kolmea miespolvea kauemmin, ellei vaimo hanki naapurien tai
palvelijoiden joukosta tervettä isää suvun parantajaksi ja jatkajaksi.
Raihnas, taudinruntelema ruumis, kälpeät kasvot ja likaisenharmaa iho
ovat aatelisen veren aito tuntomerkit, ja terve, voimakas ulkomuoto
on jalosukuiselle miehelle niin sopimaton, että kaikki ihmiset
otaksuvat hänen isänsä olleen kamaripalvelijan tai tallirengin. Hänen
ruumiillisia vajavaisuuksiaan vastaavat sielulliset, synkkyys, tylsyys,
tietämättömyys, oikullisuus, aistillisuus ja kopeus.

Tämän loistavan säädyn suostumuksetta ei voida säätää, kumota eikä
muuttaa mitään lakia, sen jäsenillä on oikeus ratkaista kaikki
omaisuuttamme koskevat asiat, ja meillä ei ole edes valitusoikeutta.



SEITSEMÄS LUKU

Tekijän harras isänmaanrakkaus. Mitä isännällä oli huomautettavaa
tekijän kuvaillessa Englannin valtiomuotoa ja hallintoa,
rinnakkaistapauksia ja vertailuja esittäen. Isännän käsitys
ihmisluonnosta.


Lukija kenties ihmettelee, kuinka voin niin suorasukaisesti kuvailla
omaa heimoani sellaisten kuolevaisten joukossa, jotka taipuivat
pitämään ihmissukua mitä kehnoimpana jo siitä syystä, että minä
kaikin puolin muistutin heidän yahooitansa. Minun täytyy kuitenkin
vilpittömästi tunnustaa, että noiden verrattomien nelijalkaisten
monet hyveet inhimillisten paheiden vastakohtina olivat jo avanneet
silmiäni ja avartaneet ymmärrystäni siinä määrin, että aloin nähdä
ihmisten teot ja intohimot melkoisesti toisenlaisessa valossa enkä
katsonut kannattavan säästellä kaltaisteni kunniaa. Se oli sitäpaitsi
mahdotontakin, kun oli kysymyksessä sellainen teräväjärkinen henkilö
kuin isäntäni. Hän sai minut joka päivä havaitsemaan itsessäni tuhansia
vikoja, joita en ollut aikaisemmin aavistanutkaan ja joita meidän
keskuudessamme ei olisi katsottu edes inhimillisiksi heikkouksiksi.
Hänen esimerkkinsä oli myös opettanut minut sydämestäni inhoamaan
kaikkea valhetta ja teeskentelyä, ja totuus näytti minusta niin
mieluiselta, että päätin uhrata kaikki sen hyväksi.

Ollakseni ehdottomasti vilpitön tunnustan lukijalleni, että oli
olemassa vielä paljoa voimakkaampikin vaikutin, joka sai minut
arkailematta esittämään asioita. En ollut viettänyt tässä maassa
vuottakaan, kun olin jo kiintynyt sen asujaimiin sellaisin rakkauden
ja kunnioituksen sitein, että päätin lujasti olla milloinkaan
palaamatta ihmisten ilmoille ja jäädä loppuiäkseni näiden ihailtavien
houyhnhnmien luo mietiskelemään ja harjoittamaan kaikkia hyveitä
näkemättä mitään paheeseen houkuttelevaa esimerkkiä. Kohtalo, ainainen
viholliseni, oli kuitenkin päättänyt, ettei niin suuri onni saanut
tulla osakseni. Nyt on kuitenkin tavallaan lohdullista ajatella, että
omista kansalaisistani puhuessani peittelin heidän vikojansa sikäli
kuin uskalsin niin ankaran tutkijan edessä ja esitin kaikki asiat
niin edullisesti kuin olosuhteet suinkin sietivät. Mistä löytyisikään
olento, joka ei puheissaan ja teoissaan ilmaisisi syntymämaahansa
kohdistuvaa kiintymystä erikoisen lempeyden ja puolueellisuuden
muodossa?

Olen maininnut tärkeimmät seikat niistä keskusteluista, joissa olin
isäntäni kanssa enimpänä osana sitä aikaa, jonka sain viettää hänen
palveluksessaan, mutta olen lyhyyttä tavoitellen jättänyt pois paljoa
enemmän kuin tähän on kirjoitettu.

Kun olin vastannut kaikkiin hänen kysymyksiinsä ja hänen
uteliaisuutensa tuntui olevan täysin tyydytetty, lähetti hän eräänä
varhaisena aamuhetkenä minua hakemaan, kehoitti minua istuutumaan
vähän matkan päähän (sellaista kunniaa hän ei ollut milloinkaan ennen
minulle osoittanut), sanoi erittäin huolellisesti harkinneensa koko
kertomustani, mikäli se koski minua itseäni ja isänmaatani, ja sanoi
pitävänsä meitä eläinlajina, joka oli jonkin käsittämättömän sattuman
nojalla saanut pienen järjen rahtusen. Sitä emme kumminkaan osanneet
käyttää muulla tavalla kuin luontaisen kehnoutemme lisäämiseksi ja
hankkiaksemme uusia paheita, joita luonto ei ollut meihin sijoittanut.
Me riistimme itse itseltämme ne muutamat kyvyt, jotka olimme luonnolta
saaneet, osasimme erittäin taitavasti lisätä alkuperäisiä tarpeitamme
ja näytimme viettävän koko elämämme turhaan yrittäen niitä tyydyttää
omilla keksinnöillämme. Mitä minuun itseeni tuli, oli ilmeistä, etten
ollut voimiltani enkä nopeudeltani tavallisen yahoon veroinen, että
kävelin epävarmasti takajaloillani, olin keksinyt keinon tehdä kynteni
kelvottomiksi mihinkään käytäntöön tai puolustukseen ja olin poistanut
leuastani karvat, jotka oli tarkoitettu auringonpaahteen ja kylmän
suojaksi. Vihdoin oli vielä myönnettävä, etten kyennyt juoksemaan
sanottavan nopeasti enkä kiipeilemään puissa niinkuin veljeni (niin hän
heitä nimitti), tämän maan yahoot.

Hallintolaitoksemme ja lakimme johtuivat ilmeisesti järkemme ja samalla
kuntomme suurista puutteellisuuksista; ymmärrys ei näet yksinään riitä
hallitsemaan järjellistä olentoa. Viimeksimainittua ominaisuutta emme
siis voineet väittää omaksemme kansalaisiani koskevan kertomuksenikaan
nojalla. Kaiken tuon hän oli selvästi oivaltanut, vaikka olikin
ilmeistä, että olin heitä edullisemmassa valossa esitelläkseni salannut
paljon yksityisseikkoja ja usein _sanonut asian, jota ei ole_.

Hän oli sitäkin varmempi mielipiteestään, koska havaitsi ruumiini
kaikin puolin muistuttavan toisia yahooita lukuunottamatta muutamia
seikkoja, jotka täytyi lukea puutteikseni: etten ollut yhtä voimakas,
nopea ja notkea, että kynteni olivat lyhyet ja että muutenkin erosin
heistä häviökseni yksityiskohdissa, joissa luonnolla ei ollut mitään
osuutta. Samaten havaitsi hän elämäntapojamme ja toimintaamme koskevan
kuvauksen osoittavan yhtä läheistä sukulaisuutta sielullisissa
taipumuksissamme. Hän sanoi, että yahooiden tiedettiin vihaavan
toisiaan enemmän kuin mitään muuta eläinlajia ja että yleisesti
otaksuttiin syynä olevan heidän oman rumuutensa, jonka jokainen voi
nähdä toisessa, mutta ei itsessään. Siitä syystä hän oli aluksi
ajatellut, ettei ollut niinkään typerää, jos peitimme ruumiimme ja
siten salasimme toisiltamme useita rujouksia, jotka muuten olisivat
melkein sietämättömät. Nyt hän kuitenkin havaitsi erehtyneensä ja
ymmärsi oman maansa yahooiden välisen eripuraisuuden johtuvan siitä
syystä, jonka olin maininnut meikäläisissä oloissa vaikuttavan.
Jos näet (sanoi hän) heittää yahooille niin paljon ruokaa, että
se riittäisi viidellekymmenelle, niin ne eivät syö sitä rauhassa,
vaan käyvät toistensa kimppuun, ja jokainen yrittää temmata kaikki
itselleen. Sentähden oli tavallisesti palvelija läsnä niiden syödessä
ulkona, ja kotona ruokitut oli sidottu sopivan matkan päähän
toisistaan. Jos lehmä kuoli vanhuuttaan tai tapaturmaisesti eikä
houyhnhnm ehtinyt korjata sitä talteen omia yahooitaan varten, niin
naapuriston yahoot tulivat laumoittain sitä sieppaamaan, ja niin
syntyi sellainen sota kuin olin kuvaillut, ja kynnet viiltelivät
kauheita haavoja kummankin joukon sotilaisiin, joskin he vain harvoin
saivat toisiaan surmatuiksi, kun puuttui kuvailemiani tehokkaita
tappovälineitä. Toisinaan tappelivat eri yahoot keskenään ilman
minkäänlaista havaittavaa syytä; toisen seudun yahoot käyttivät
hyväkseen tarjoutuvaa tilaisuutta yllättääkseen naapurinsa, ennenkuin
ne ehtivät varautua. Mutta jos suunnitelma epäonnistui, niin ne
palasivat kotiinsa ja aloittivat vihollisten puuttuessa tappelun, jota
olin maininnut kansalaissodan nimellä.

Eräissä hänen maansa pelloissa nähtiin erivärisiä hohtelevia kiviä,
joita yahoot kovin himoitsivat. Kun kivet ovat toisinaan osittain
maahan uponneet, kaivavat he kynsillään päiväkausia saadakseen ne irti,
kantavat ne sitten pois ja piiloittavat luoliinsa, yhä vilkuillen
ympärilleen ja peläten kumppaniensa löytävän heidän kätköjään.
Isäntäni sanoi, ettei hänen ollut milloinkaan onnistunut keksiä tuon
luonnottoman himon syytä eikä saada selville, mitä yahoot oikeastaan
noilla kivillä tekivät. Nyt hän kuitenkin otaksui seikan voivan
johtua kuvailemastani ihmissuvussa ilmenevästä ahnaudesta. Hän oli
kerran kokeen vuoksi vienyt pois joukon kiviä paikasta, johon eräs
hänen yahoonsa oli ne kätkenyt. Havaittuaan aarteensa kadonneen tuo
saastainen elukka kutsui äänekkäällä parkunallaan paikalle koko lauman,
ulvoi kamalasti, puri ja repikin toisia. Siitä lähtien se alkoi riutua,
ei syönyt, nukkunut eikä tehnyt työtä, ennenkuin isäntäni käski erään
palvelijan salaa toimittaa kivet takaisin luolaan ja kätkeä ne niinkuin
yahoo oli ne sinne kätkenyt. Kivensä löydettyään yahoo heti voimistui
ja tuli iloisemmaksi, siirti aarteen parempaan piiloon ja oli siitä
pitäen sangen käyttökelpoinen eläin.

Isäntäni vakuutti minulle (ja minä olin itsekin asian havainnut), että
pelloilla, joissa noita kiiltäviä kiviä on runsaasti, taistellaan
tuimimmat ja lukuisimmat taistelut, koska lähiseuduilla asuvat yahoot
alinomaa sinne hyökkäävät.

Hän kertoi tavallisesti käyvän niin, että kahden yahoon löydettyä
pellosta sellaisen kiven ja heidän kiistellessään sen omistamisesta
käyttää kolmas tilaisuutta hyväkseen ja sieppaa sen pois heiltä
molemmilta. Isäntäni mielestä tuo muistutti jossakin määrin meidän
keskuudessamme tavallista oikeudenkäyntiä, ja minä pidin meille
kaikille edullisempana olla hälventämättä hänen harhaluuloansa. Hänen
mainitsemansa ratkaisu näet oli paljoa tasapuolisempi kuin monet
tuomioistuintemme päätökset, koska kantaja ja vastaaja menettivät
ainoastaan kiistan esineenä olevan kiven, kun sensijaan meidän
oikeuslaitoksemme olisi jättänyt sellaisen jutun vasta sitten, kun
kummallakaan riitapuolella ei olisi enää ollut äyrityistäkään.

Isäntäni jatkoi esitystään ja lausui, että noiden yahooiden
inhoittavimpana ominaisuutena oli heidän ahnas himonsa ahmia kaikki
tielle sattuvat esineet, yrtit, juuret, marjat, eläinten pilaantunut
liha, kaikki sekaisin. Heidän mielenlaatunsa oli sitäpaitsi merkillinen
siitä, että he himoitsivat kiihkeämmin sellaista, minkä voivat saada
haltuunsa ryöstämällä tai varastamalla pitkien matkojen päästä, kuin
kotona vapaasti nautittavissa olevaa parastakin ravintoa. Jos saalista
riitti, niin he voivat syödä, kunnes olivat siihen pakahtua, ja sitten
opasti luontainen vaisto heitä nauttimaan erästä juurta, joka sai
aikaan täydellisen tyhjentymisen.

Oli olemassa eräs toinenkin juuri, erittäin mehukas, mutta verrattain
harvinainen ja vaikeasti tavoitettava, jota yahoot erittäin hartaasti
etsivät imeäkseen sitä himokkaasti. Se vaikutti samalla tavalla
kuin viini meikäläisiin. Se sai heidät milloin sepäilemään, milloin
raatelemaan toisiaan; he ulvoivat, irvistelivät, riekuivat, hoippuivat
ja vihdoin tuupertuivat lokaan, siihen nukahtaen.

Minä havaitsin, että yahoot tosiaankin olivat ainoat tämän maan
eläimet, jotka olivat alttiit taudeille, joita kuitenkin oli vähemmän
kuin meikäläisissä hevosissa ja jotka eivät johtuneet mistään
pahoinpitelystä, vaan tuon saastaisen elukan likaisuudesta ja
ahnaudesta. Maan kielessä mainitaankin näitä tauteja vain yhteisellä,
elukan omasta nimestä johdetulla nimityksellä _hnea-ydhoo_ eli
_yahoon tauti_, ja lääkkeenä käytetään heidän omista ulostuksistaan
ja virtsastaan valmistettua seosta, joka väkivalloin sullotaan yahoon
suuhun. Myöhemmin näin lääkettä usein käytettävän menestyksellisesti,
ja minä suosittelen sitä mielelläni maanmiehilleni, yleiseksi
huojennukseksi, koska se on oivallinen parannuskeino kaikissa
liiallisesta itsensätäyttämisestä johtuvissa sairauksissa.

Tieteessä, hallinnossa, taiteessa, teollisuudessa ja muissa sellaisissa
asioissa isäntäni tunnusti havaitsevansa vähän tai ei minkäänlaista
yhdenmukaisuutta oman maansa yahooiden ja meikäläisten välillä.
Hänen tarkoituksenaan muuten olikin vain korostaa luonnonlaadussamme
ilmenevää sukulaisuutta. Hän oli tosin kuullut eräiden tiedonhaluisten
houyhnhnmien havainneen, että useimmissa laumoissa oli eräänlainen
johtaja-yahoo (samoinkuin meillä on tavallisesti puistoissamme
johtaja-hirvi), joka oli aina toisia muodottomampi ruumiiltaan ja
ilkeämpi luonnonlaadultaan. Tällä johtajalla oli yleensä mahdollisimman
suuressa määrässä hänen itsensä kaltainen suosikki, jonka tehtävänä
oli nuolla herransa jalkoja ja takalistoa ja ajaa naaras-yahoota
hänen luolaansa. Siitä hän sai silloin tällöin palkakseen kappaleen
aasinlihaa. Tätä suosikkia vihaa koko lauma, ja hänen on sen vuoksi
pakko etsiä turvaa pysyttelemällä aina herransa läheisyydessä. Hän
pysyy yleensä toimessaan, kunnes löytyy vieläkin kamalampi; mutta
hänen joutuessaan erotetuksi tulevat kaikki seudun yahoot, koiraat
ja naaraat, nuoret ja vanhat, hänen seuraajansa heidän etunenässään,
ja tahrivat hänet ulostuksillaan kiireestä kantapäähän. Isäntäni
sanoi jättävänsä minun itseni ratkaistavaksi, missä määrin tämä
saattoi olla sovellettavissa meidän hoveihimme, suosikkeihimme ja
valtioministereihimme.

En uskaltanut vastata mitään tuohon ilkeään vihjaukseen, joka alensi
inhimillisen älyn tavallisen koiran ymmärrystä kehnommaksi, koska
viimeksimainittu on kyllin arvostelukykyinen erottaakseen joukosta
kunnollisimman koiran haukun ja seuratakseen sitä milloinkaan
erehtymättä.

Isäntäni sanoi yahooissa ilmenevän eräitä huomattavia ominaisuuksia,
jotka olin hänen tietääkseen sivuuttanut tai korkeintaan ohimennen
maininnut kertoessani ihmissuvusta. Hän kertoi, että näillä olennoilla,
samoinkuin muillakin elukoilla, oli yhteiset naaraat, mutta sanoi
niiden eroavan toisista sikäli, että naaras-yahoo päästi tiineenäkin
koiraan luoksensa ja että koiraat riitelivät ja tappelivat naaraiden
kanssa yhtä kiivaasti kuin keskenään. Molemmat mainitut tavat
osoittivat mitä syvintä raakuutta, johon ei yksikään toinen elävä
olento ollut koskaan vaipunut.

Eräs toinen yahooissa ilmenevä ja hänessä ihmetystä herättävä seikka
oli heidän merkillinen taipumuksensa rivouteen ja siivottomuuteen,
kun sitävastoin kaikki muut eläimet näyttävät luonnostaan harrastavan
puhtautta. Edellisen syytöksen sivuutin mielelläni vaieten, sillä
en osannut sanoa sanaakaan heimoni puolustukseksi, vaikka muuten
epäilemättä olisin niin tehnyt oman kiintymykseni tähden. Jälkimmäisen
syytöksen johdosta olisin kuitenkin helposti voinut todistaa, ettei
ihminen ole ainoa lajiansa, jos isäntäni maassa olisi ollut sikoja
(valitettavasti niitä ei siellä ollut), jotka tosin voivat olla
miellyttävämpiä nelijalkaisia kuin yahoot, mutta joita vaatimattoman
mielipiteeni mukaan ei kumminkaan sovi väittää siivollisemmiksi. Se
olisi hänen Armonsakin täytynyt myöntää, jos olisi nähnyt, kuinka
ruokottomasti ne söivät ja miten olivat tottuneet kellehtimään ja
nukkumaan loassa.

Isäntäni mainitsi vielä erään ominaisuuden, jonka hänen palvelijansa
olivat todenneet muutamissa yahooissa ja jota hänen oli kerrassaan
mahdoton selittää. Hän sanoi yahoon päähän toisinaan pälkähtävän
vetäytyä jonnekin nurkkaan, paneutua pitkäkseen, ulvoa, ähkyä ja potkia
pois kaikki, jotka tulivat lähelle, vaikka olikin nuori ja lihava
eikä kaivannut ruokaa enempää kuin juomaakaan. Palvelijatkaan eivät
voineet käsittää, mikä sitä vaivasi. Ainoa lääke oli sen pakottaminen
ankaraan työhön, joka ehdottomasti sai sen jälleen järkiinsä. Oman
heimoni puolelle asettuen sivuutin tuon seikan vaieten, vaikka varsin
hyvin arvasin, mistä johtui tuo _spleen_, joka vaivaa ainoastaan
joutilaita, ylellisyydessä ja yltäkylläisyydessä eläviä. Jos heidätkin
pakotettaisiin saman parannusmenetelmän alaisiksi, takaisin asian
tulevan autetuksi.

Hänen Armonsa oli vielä huomannut, että naaras-yahoo usein sijoittui
jonkin töyrään tai pensaan suojaan sieltä katsellakseen ohikulkevia
nuoria koiraita ja sitten vuoroin vilahti näkyviin, vuoroin piiloutui
kaikenlaisin eriskummallisin elein ja ilmein, ja että narttu silloin
levitti ympärilleen ylen inhoittavaa hajua. Jos jokin koiras silloin
lähestyi, niin se vetäytyi hitaasti kauemmaksi, katsahteli taakseen,
oli pelkäävinään ja juoksi johonkin sopivaan lymypaikkaan, jonne tiesi
koiraankin tulevan.

Jos vieras narttu sattui tulemaan heidän seuraansa, kerääntyi sen
ympärille kolme neljä samaan sukupuoleen kuuluvaa, jotka katsoa
tuijottivat, räkyttivät, irvistelivät ja nuuskivat sitä joka puolelta
kääntyen sitten pois ja näyttäen ilmaisevan eleillään ehdotonta
ylenkatsetta.

Isäntäni ehkä hiukan liioitteli näissä harkinnoissaan, joihin oli
johtunut omien näkemiensä tai toisilta kuulemiensa seikkojen nojalla.
Minussa herätti kuitenkin ihmetystä ja syvää murhetta se ajatus, että
keimailun, moitiskelun ja panettelun idut elivät naissuvussa vaiston
muodossa.

Minä odotin joka hetki isäntäni syyttävän yahooita meidän
keskuudessamme ylen tavallisista kummankin sukupuolen keskuudessa
ilmenevistä luonnottomista taipumuksista. Luonto ei kumminkaan näytä
olleen siinä määrin asioihin perehtynyt opettajatar; nämä hienommat
nautinnot ovat yksinomaan meidän pallonpuoliskollamme tavattavia
taidollisuuden ja älyn tuotteita.



KAHDEKSAS LUKU

Tekijä kertoo yhtä ja toista yahooista. Houyhnhnmien suuret hyveet.
Nuorison kasvatus ja harjoitus. Heidän valtiopäivänsä.


Koska minun olisi pitänyt kyetä ymmärtämään ihmisluontoa paljon
paremmin kuin otaksuin isäntäni voivan sitä ymmärtää, oli minun varsin
helppo soveltaa hänen esittämänsä yahooiden luonnekuva itseeni ja
kansalaisiini; sitäpaitsi uskoin voivani keksiä lisää vertauskohtia
omien huomioitteni nojalla. Senvuoksi pyysin usein häneltä lupaa käydä
katsomassa lähiseudun yahoolaumoja, ja hän suvaitsi aina suostua
pyyntööni, koska uskoi varmaan, että noihin elukkoihin kohdistuva
vihani estäisi minua joutumasta heidän turmelevan vaikutuksensa
alaiseksi. Hänen Armonsa määräsi erään palvelijansa, voimakkaan
raudikon virkun, joka oli erittäin kunnollinen ja hyväluontoinen,
minua saattelemaan. Ilman sellaista suojaa en olisi uskaltanutkaan
lähteä seikkailuretkelleni; olenhan jo aikaisemmin kertonut lukijalle,
kuinka nuo ilkeät elukat minua ahdistivat kohta maahan tultuani.
Myöhemminkin olin kolme neljä kertaa joutua niiden kynsiin liikkuessani
etäämmällä ilman miekkaani. On luultavaa, että ne jotenkin aavistivat
minun kuuluvan heidän omaan heimoonsa, ja minä vahvistin usein sitä
käsitystä suojelijani läsnäollessa käärimällä hihani ja näyttämällä
niille paljaat käsivarteni ja paljaan rintani. Silloin ne tulivat niin
lähelle kuin suinkin uskalsivat ja matkivat toimiani kuin apinat, mutta
osoittivat samalla aina ilmeistä vihaa, niinkuin lakkiin ja sukkiin
puettua kesyä naakkaa aina ahdistavat villit, kun se sattuu eksymään
niiden joukkoon.

Yahoot ovat lapsuudestaan asti hämmästyttävän ketteriä. Kerran minun
sentään onnistui saada kiinni kolmen vuoden ikäinen koiras, jota yritin
kaikkinaista hellyyttä osoittaen saada tyyntymään; mutta se pieni
pirulainen alkoi ulvoa, raapia ja purra niin vimmatusti, että minun
täytyi päästää se menemään. Olipa aikakin, sillä kokonainen lauma
täysikasvuisia syöksyi porun kuultuaan paikalle. Havaitessaan pennun
pelastuneen (se näet juosta viiletti pakoon) ja raudikko-virkkuni
olevan läsnä ne eivät kuitenkaan uskaltaneet tulla lähelle. Minä
havaitsin pennusta uhoavan ylen kirpeän hajun, joka muistutti toisaalta
kärpän, toisaalta ketun hajua, mutta oli paljoa epämieluisampi. Unohdin
mainita erään toisen seikan (lukija olisi kukaties suonut minulle
anteeksi, vaikka olisin jättänyt sen kerrassaan sikseen), nimittäin
sen, että pidellessäni tuota ihanaa otusta käsissäni havaitsin sen
vuodattavan vetelät keltaiset ulostuksensa pitkin vaatteitani. Onneksi
oli kuitenkin lähellä pieni puro, jossa peseydyin niin hyvin kuin
osasin. En kumminkaan uskaltanut astua isäntäni luo, ennenkuin olin
perinpohjin tuulettunut.

Mikäli huomasin, olivat yahoot kaikkein kovapäisimpiä elukoita; he
näet eivät opi missään tapauksessa tekemään muuta kuin vetämään tai
kantamaan taakkoja. Otaksun seikan kuitenkin johtuvan etupäässä niiden
itsepintaisesta, äksystä mielenlaadusta. Ne näet ovat toisaalta ovelia,
ilkeitä, kavalia ja kostonhimoisia. Ne ovat väkeviä ja kestäviä, mutta
arkamaisia ja senvuoksi julkeita, ilkeitä ja julmia. On havaittu,
että kumpaankin sukupuoleen kuuluvat punatukkaiset ovat toisia
riettaammat ja pahanelkisemmät ollen samalla vielä paljon väkevämpiä ja
toimeliaampia.

Houyhnhnmit pitävät muutamia yahooita asuntonsa läheisyydessä
sijaitsevissa talleissa; toiset ajetaan vainiolle, missä ne kaivavat
maasta juuria, syövät eräitä yrttejä ja etsivät haaskoja. Toisinaan ne
saavat kiinni portimoita ja _luhimuheja_ (eräänlaisia villejä rottia),
joita ahnaasti hotkivat. Luonto on opettanut ne kaivamaan kynsillään
kumpujen rinteisiin syviä kuoppia, joissa makaavat, kukin kolossaan;
ainoastaan naaraiden luolat ovat niin avarat, että niihin mahtuu pari
kolme pentua.

Ne uivat pienestä pitäen kuin sammakot ja voivat pysytellä pitkät ajat
veden alla. Sieltä ne usein sieppaavat kaloja, jotka naaraat vievät
kotiin pennuilleen. Lukija suonee anteeksi, että tässä yhteydessä
kerron erään merkillisen seikkailun.

Olin kerran ulkona suojelijani, raudikon virkun seurassa. Ilma oli ylen
helteinen, ja minä pyysin saada kylpeä läheisessä joessa. Hän suostui,
minä riisuuduin heti aivan alastomaksi ja astuin hitaasti veteen. Eräs
kummun takana seisova naaras-yahoo sattui näkemään koko toimituksen,
siinä syttyi himo (niin otaksuimme, virkku ja minä), se tuli täyttä
vauhtia ja syöksyi veteen viiden kyynärän päähän siitä paikasta, missä
minä olin. En ole eläessäni niin säikähtänyt. Virkku, joka ei arvannut
minkään vaaran uhkaavan, käyskeli nurmella vähän matkan päässä.
Naaras syleili minua mitä riettaimmalla tavalla, minä kiljaisin niin
äänekkäästi kuin osasin, ja virkku laukkasi luokseni. Silloin naaras
päästi minut irti, mutta kovin vastenmielisesti, hyppäsi toiselle
rannalle ja seisoi siellä katsoa tuijotellen ja ulvoen koko ajan minun
pukeutuessani.

Tuosta oli isännälleni ja hänen perheelleen paljon huvia, ja minua
juttu ankarasti nöyryytti. Nyt näet ei käynyt enää kieltäminen,
että olin aito _yahoo_ kaikilta jäseniltäni, koska naaraat tunsivat
vaistomaista vetoa minuun samoinkuin omiin heimolaisiinsa. Tuon
elukan hiukset eivät olleet edes punaiset (se olisi voinut jossakin
määrin puolustaa hiukan tavallisuudesta poikkeavia taipumuksia), vaan
sysimustat, ja sen ulkomuoto oli hiukan siedettävämpi kuin toisten;
otaksun näet sen olleen korkeintaan yhdentoista vuoden ikäisen.

Koska vietin tässä maassa kolme vuotta, lukijani luullakseni odottaa,
että kerron toisten matkailijain tavoin asukkaiden oloista ja
tavoista, joiden tutkiminen tosiaankin herätti minussa mitä suurinta
mielenkiintoa.

Jalot houyhnhnmit ovat saaneet luonnostaan yleisen taipumuksen
kaikkiin hyveisiin. He eivät ollenkaan käsitä eivätkä kykene mieleensä
kuvaamaan, mitä merkitsee pahe järjellisessä olennossa. Heidän ylimpänä
periaatteenaan on senvuoksi järjen viljeleminen ja antautuminen
kokonaan sen johdettavaksi. Järki ei myöskään ole heidän keskuudessaan
ongelmallinen asia niinkuin meidän maailmassamme, missä jokainen
kysymys voidaan varsin todennäköisesti ratkaista kahdella aivan
vastakkaisella tavalla, vaan herättää heidän mielessään välittömän
varmuuden, kuten täytyykin käydä, elleivät intohimot ja itsekkyys sitä
hämmennä, himmennä ja pimennä. Muistan, kuinka erinomaisen vaikeata
oli saada isäntäni ymmärtämään, mitä merkitsi sana _mielipide_ tai
että jokin seikka voi olla kiistanalainen; opettaahan näet järki meitä
myöntämään tai kieltämään ainoastaan siinä tapauksessa, että jotakin
varmasti tiedämme, ja seikoissa, jotka ovat tietomme ulkopuolella,
emme voi tehdä kumpaakaan. Kiistat, riidat, torailut ja itsepintainen
väärien tai epäiltävien väitteiden puolustaminen ovat niinmuodoin
houyhnhnmien keskuudessa tuntemattomat. Kun yritin selittää hänelle
luonnonfilosofiamme eri järjestelmiä, hän jälleen nauroi ja ihmetteli,
kuinka olento, joka väitti olevansa järjellinen, voi kerskata toisten
henkilöiden otaksumiin perustuvasta tiedostaan, vieläpä asioissa,
joissa tuo tieto ei voisi mitään hyödyttää, vaikka olisi varmakin.
Siinä suhteessa hän oli aivan samaa mieltä kuin Sokrates, mikäli
Platonin esityksestä havaitsemme. Minä mainitsen tämän seikan
suurimpana kunnianosoituksena, jonka voin tarjota tuolle kaikkien
ajattelijoiden ruhtinaalle. Olen myöhemmin usein ajatellut, millaista
tuhoa tuo periaate saisi aikaan Euroopan kirjastoissa ja kuinka monta
maineeseen johtavaa polkua siten tukkeutuisi oppineessa maailmassa.

Ystävyys ja hyväntahtoisuus ovat houyhnhnmien päähyveet. Ne eivät
rajoitu yksityisiin esineisiin, vaan kohdistuvat koko heimoon.
Kaukaisimmastakin seudusta saapuvaa vierasta kohdellaan aivan samoin
kuin lähintä naapuria, ja kulkipa hän minne tahansa, hän tuntee
aina olevansa kotona. He noudattavat mitä suurinta säädyllisyyttä
ja kohteliaisuutta, mutta eivät tunne mitään kursailua. He eivät
ole ollenkaan ihastuneet varsoihinsa, vaan heidän kasvatuksessa
osoittamansa huolellisuus johtuu yksinomaan järkisyistä. Minä huomasin
isäntäni osoittavan naapurinsa aaluville samaa hellyyttä kuin omilleen.
He sanovat luonnon opettavan heitä rakastamaan koko sukua, ja vain
järki heidän mielestään erottaa eri ryhmään ne henkilöt, joissa ilmenee
erinomaista hyvettä.

Kun houyhnhnm-vaimo on synnyttänyt kaksi eri sukupuoliin kuuluvaa
jälkeläistä, loppuu aviollinen kanssakäyminen, ellei toinen lapsista
satu kuolemaan, mikä on hyvin harvinaista. Jos kuitenkin niin käy, niin
puolisot yhtyvät jälleen. Jos sellainen onnettomuus kohtaa henkilöä,
jonka vaimon hedelmällisyysaika on ohi, niin jokin toinen pariskunta
luovuttaa heille toisen varsansa ja yhtyy jälleen, kunnes emo tulee
raskaaksi. Tämä varovaisuustoimenpide on välttämätön, jottei maa joudu
kärsimään liikakansoituksesta. Alempia houyhnhnmejä, jotka kasvatetaan
palvelijoiksi, ei kuitenkaan tässä kohden rajoiteta niin ankarasti.
He saavat tuottaa kolme kumpaakin sukupuolta ylhäisten perheiden
palvelijoiksi.

Avioliittoja solmittaessa he valitsevat tarkoin sellaiset värit,
ettei jälkeläisissä ilmene epämiellyttäviä vivahduksia. Urospuolisissa
arvostetaan etupäässä voimaa, naaraissa kauneutta, ei lemmen
kiihtämisen vuoksi, vaan rodun rappeutumisen ehkäisemiseksi; jos näet
tamma sattuu olemaan erikoisen voimakas, valitaan sille kumppaniksi ori
pitäen silmällä kauneutta. Liehittelyä, lempeä, lahjoja, huomenlahjoja
ja aviosopimuksia tarkoittavat käsitteet ovat heille aivan vieraat,
ja heidän kielestäänkin puuttuu niitä ilmaisevia sanoja. Nuori pari
kohtaa toisensa ja yhtyy vain senvuoksi, että heidän vanhempansa ja
ystävänsä ovat asian niin päättäneet. He näkevät niin tapahtuvan joka
päivä ja pitävät asiaa eräänä järjellisen olennon välttämättömänä
toimena. Aviorikoksesta tai muusta siveettömyydestä ei kuultu
koskaan puhuttavan, ja aviopari elelee samanlaisessa ystävyydessä ja
keskinäisessä hyväntahtoisuudessa kuin kaikkien muiden kohtaamiensa
kaltaistensa kanssa, mustasukkaisuutta, mieltymystä, riitaa tai
tyytymättömyyttä tuntematta.

Kumpaankin sukupuoleen kuuluvien nuorten kasvattamisessa he noudattavat
ihailtavaa menetelmää, jota meidänkin erinomaisesti kannattaa
jäljitellä. Lapset eivät saa maistaa kauranjyviä, muutamia erikoisia
päiviä lukuunottamatta, ennenkuin kahdeksantoista vuoden ikään
ehdittyään, ja maitoakin annetaan heille vain sangen harvoin. Kesällä
he syövät nurmea kaksi tuntia aamulla ja yhtä kauan illalla, ja samoin
tekevät heidän vanhempansa. Palvelijat saavat käydä laitumella vain
puolet tuosta ajasta, ja suuri osa heidän nautittavakseen tarkoitettua
ruohoa kuljetetaan kotiin, missä he syövät sen niinä hetkinä, joina
heitä vähimmin kaivataan palveluksessa.

Kohtuullisuutta, uutteruutta, toimellisuutta ja siisteyttä teroitetaan
yhtä huolellisesti kummankin sukupuolen mieliin, ja isännästäni tuntui
luonnottomalta, että kasvatamme naaraitamme toisin kuin urospuolisia,
eräitä taloustoimia lukuunottamatta. Hän huomautti aivan oikein, että
siten puolet väestöämme tuli kelvolliseksi ainoastaan synnyttämään
lapsia; ja lasten uskominen sellaisten hyödyttömien eläinten hoitoon
ilmaisi hänen mielestään vieläkin suurempaa raakalaisuutta.

Houyhnhnmit kasvattavat nuorensa voimakkaiksi, nopeiksi ja
pelkäämättömiksi harjoittamalla heitä juoksemaan kilpaa jyrkkiä
rinteitä ylös ja alas ja yli rytöisen kivisen maan. Kun juoksijat
sitten ovat aivan hikiset, käsketään heidän syöksyä suin päin johonkin
lammikkoon tai jokeen. Neljä kertaa vuodessa kokoontuu määrätyn alueen
nuoriso osoittamaan juoksu- ja hyppytaitoaan ja suorittamaan muitakin
voiman ja vikkelyyden näytteitä. Voittajat palkitaan hänen kunniakseen
esitetyllä laululla. Sellaisten kisain aikana palvelijat ajavat
kentälle lauman yahooita, joiden selkään on sälytetty heiniä, kauroja
ja maitoa houyhnhnmien virkistykseksi. Sitten elukat jälleen kohta
karkoitetaan, jottei niistä ole vaivaa kokoontuneelle kilpaseuralle.

Joka neljäs vuosi, kevätpäiväntasauksen aikaan, kokoontuu koko kansan
edustajakunta suunnilleen kahdenkymmenen peninkulman päässä talostamme
sijatsevalle tasangolle. Kokouksessa, joka jatkuu viisi kuusi päivää,
neuvotellaan eri piirikuntien olosuhteista ja asioista ja tutkitaan,
onko ylen runsaasti vai liian vähän heiniä ja kauroja, lehmiä ja
yahooita. Jos sattuu puutetta ilmenemään (mikä on harvinaista), niin
asia heti autetaan yksimielisen päätöksen ja luovutuksen avulla.
Samassa kokouksessa järjestetään myös lapsia koskevat seikat. Niinpä
esimerkiksi houyhnhnm, jolla on kaksi orilasta, vaihtaa lapsen
toiselle, jolla on kaksi tammalasta, ja jos jo kohtuisuusikänsä yli
elänyt emä kadottaa tapaturmaisesti toisen lapsensa, määrätään, minkä
piirikunnassa asuvan perheen tulee tuottaa lapsi menetetyn korvaukseksi.



YHDEKSÄS LUKU

Suuri kiista houyhnhnmien kansalliskokouksessa ja miten se päättyi.
Houyhnhnmien opillinen sivistys. Heidän rakennuksensa. Kuinka he
hautaavat vainajansa. Heidän kielensä vaillinaisuus.


Sellainen suuri kansalliskokous pidettiin kerran minun maassa
ollessani, suunnilleen kolme kuukautta ennen lähtöäni, ja isäntäni meni
sinne piirikuntamme edustajaksi. Tässä kokouksessa oli pohdittavana
heidän vanha kiistakysymyksensä, ainoa siinä maassa ilmennyt, ja
isäntäni kuvaili palattuaan asiaa erittäin yksityiskohtaisesti.

Kysymys oli, pitikö yahoot kerrassaan hävittää maan päältä.
Eräs asian puoltajista esitti erinäisiä voimakkaita ja painavia
perusteita huomauttaen, että yahoot olivat likaisimpia, iljettävimpiä
ja rujoimpia kaikista luonnon tuottamista eläimistä ja samalla
kaikkein äksyimpiä, kovapäisimpiä, juonikkaimpia ja ilkeimpiä.
Ne kävivät salaa imemässä houyhnhnmien lehmäin nisiä, tappoivat
ja söivät heidän kissojansa, lahmasivat heidän kaurapeltojansa
ja niittyjänsä, elleivät olleet alinomaisen valvonnan alaisia,
ja tekivät tuhannenlaista muuta ilkeyttä. Hän viittasi yleiseen
perintätietoon, jonka mukaan yahoot eivät olleet aina asustaneet
tässä maassa, vaan oli kaksi sellaista elukkaa monta sataa vuotta
sitten ilmaantunut eräälle vuorelle. Selville ei ollut saatu, oliko
ne luonut auringonkuumuuden vaikutus mädänneeseen lokaan ja limaan
vai olivatko ne syntyneet meren liejusta ja vaahdosta. Nuo yahoot
olivat lisääntyneet, ja niiden suku tuli pian niin lukuisaksi, että
se voitti koko kansan ja kiusasi sitä. Päästäkseen tästä pahasta
houyhnhnmit panivat toimeen yleisen metsästyksen ja saivat vihdoin
koko karjan piiritetyksi. Vanhemmat surmattiin, mutta jokainen
houyhnhnm sulki kaksi nuorta elukkaa koppiin, kesytti ne niin hyvin
kuin sellaista luonnostaan ylen villiä eläintä käy kesyttäminen ja
käytti niitä kuorma- ja vetojuhtina. Puhujan mielestä tuo perintätieto
tuntui sangen uskottavalta, ja nuo olennot eivät voineet hevin olla
_ylnhniamshy_ (eli maan alkuasukkaita), koska houyhnhnmit samoinkuin
kaikki muutkin eläimet niitä kiihkeästi vihasivat. Vaikka ne pahojen
taipumustensa vuoksi epäilemättä hyvin ansaitsivat tuon vihan, se ei
kuitenkaan olisi voinut siinä määrin äityä, jos ne olisivat olleet
alkuasukkaita, sillä siinä tapauksessa ne olisi aikoja sitten hävitetty
sukupuuttoon. Maan nykyisten asujainten mieleen oli johtunut käyttää
yahooita palveluksessaan, he olivat erittäin typerästi laiminlyöneet
aasisiitoksen, vaikka aasi oli sievä eläin, helppo hoitaa, kesympi
ja siistimpi, ei levittänyt ympärilleen ilkeätä hajua ja oli kyllin
väkevä työhön, joskaan ei yhtä notkea kuin yahoo. Ja jos sen rääkynä
ei ollutkaan mikään miellyttävä ääni, oli se kuitenkin paljoa
siedettävämpi kuin yahooiden kamala ulvonta.

Useat muut puhujat sanoivat olevansa samaa mieltä, mutta sitten esitti
isäntäni ehdotuksen, jonka ajatuksen hän totta puhuen oli saanut
minulta. Hän uskoi arvoisan edellisen puhujan mainitseman perintätiedon
oikeaksi ja väitti, että ne kaksi yahoota, jotka olivat ensimmäisinä
maahan ilmaantuneet, olivat tulleet meren takaa; maihin tultuaan ja
kumppanien poistuttua ne olivat vetäytyneet vuoristoon, missä olivat
vähitellen huonontuneet suvustaan ja muuttuneet aikojen kuluessa
paljoa villimmiksi kuin niiden omat heimolaiset siinä maassa, josta
ne olivat tulleet. Hänen väitteensä perusteena oli se tosiasia, että
hänellä oli hallussaan eräs merkillinen yahoo (hän tarkoitti minua),
josta useimmat olivat kuulleet puhuttavan ja jonka monet heistä olivat
nähneet. Hän kertoi sitten, kuinka oli minut löytänyt, kertoi, että
ruumistani peitti toisten eläinten nahoista ja karvoista valmistettu
keinotekoinen laite, että puhuin omaa kieltäni ja olin täydellisesti
oppinut heidän kielensä, että olin hänelle kertonut ne seikat, jotka
olivat minut tänne tuoneet, ja että riisuutuneena olin kaikin puolin
yahoon kaltainen, erona vain vaaleampi ihoni, heikompi karvankasvu
ja lyhemmät kynnet. Hän kertoi vielä, kuinka olin yrittänyt saada
hänet uskomaan, että kotimaassani ja muissa maissa yahoot esiintyvät
hallitsevina, järjellisinä olentoina ja pitävät houyhnhnmejä orjinaan,
sanoi havainneensa minussa kaikki yahoon ominaisuudet, joskin niitä
oli hiukan hienontanut jonkinlainen järjen häive, joka kuitenkin
oli houyhnhnmien järkeen verrattuna yhtä ala-arvoinen kuin tämän
maan yahoot minuun verrattuina. Olin muun muassa maininnut hänelle,
että kotimaassani oli tapana kuohita nuoria houyhnhnmejä, jotta ne
muuttuisivat säyseämmiksi; leikkaus oli helppo ja vaaraton, ja eihän
ollut häpeä oppia viisautta luontokappaleilta, samoinkuin muurahaiselta
opitaan ahkeruutta ja rakennustaitoa pääskyltä (niin käännän sanan
_lyhannh_, vaikka se oikeastaan merkitsee paljoa suurempaa lintua).
Hänen mielestään voitiin menetelmää soveltaa tässä maassa eläviin
nuorempiin yahooihin; ne muuttuisivat siten myöntyisämmiksi ja
käyttökelpoisemmiksi, ja samalla saataisiin yhden sukupolven aikana
koko suku sammumaan tarvitsematta yhtäkään surmata. Sillävälin oli
houyhnhnmejä kehoitettava harjoittamaan aasiviljelystä; aasit olivat
kaikin puolin kelvollisempia eläimiä, ja sitäpaitsi oli niistä se etu,
että ne kelpasivat palvelukseen jo viiden vuoden ikäisinä, toiset
sitävastoin vasta kaksitoista vuotta täytettyään.

Enempää ei isäntäni katsonut tällä kertaa voivansa kertoa minulle
siitä, mitä oli suuressa kansalliskokouksessa tapahtunut. Hän suvaitsi
salata erään minua henkilökohtaisesti koskevan yksityisseikan,
jonka onnettomia seurauksia jouduin pian kokemaan, kuten lukija saa
aikanaan kuulla, ja jota pidän kaikkien elämässäni myöhemmin kokemieni
onnettomuuksien syynä.

Houyhnhmeillä ei ole kirjallisuutta, ja siitä syystä kaikki heidän
tietonsa on suullista perintätietoa. Mutta koska voi sattua ainoastaan
harvoja huomattavia tapauksia niin yksimielisen, luonnostaan kaikkiin
hyveisiin taipuvan, kokonaan järjen vallitseman ja muista kansakunnista
täydellisesti erotetun kansan keskuudessa, niin he voivat säilyttää
historialliset tiedot helposti tarvitsematta muistiansa rasittaa.
Olen jo aikaisemmin huomauttanut, etteivät heitä vaivaa minkäänlaiset
taudit ja etteivät he sen vuoksi ollenkaan kaipaa lääkäreitä. Heillä on
kuitenkin erinomaisia yrteistä valmistettuja lääkkeitä terävien kivien
vuohisiin tai kaviolihaan leikkaamien naarmujen ja haavojen samoinkuin
muidenkin ruumiinosien vammojen parantamiseksi.

He laskevat vuotensa auringon ja kuun kiertoajan mukaan, mutta
eivät käytä viikkojakoa. He tuntevat sangen hyvin mainittujen
taivaankappalten liikkeet ja ymmärtävät pimennysten syyn, mutta
pitemmälle eivät heidän astronomiset tietonsa ulotu.

Runouden alalla täytyy tunnustaa heidän voittavan kaikki muut
kuolevaiset. Heidän oivalliset vertauksensa ja tarkat ja täsmälliset
kuvauksensa ovat tosiaankin verrattomat. Kumpaakin lajia sisältyy
runsaasti heidän runoihinsa, joissa yleensä kuvaillaan jaloa ystävyyttä
ja hyväntahtoisuutta tai ylistetään niitä, jotka ovat suoriutuneet
voittajina kilpajuoksuista tai muista ruumiinharjoituksista. Heidän
asumuksensa ovat tosin erittäin yksinkertaiset ja koruttomat, mutta
eivät epämukavat, vaan hyvinkin kelvolliset suojelemaan heitä
liialliselta helteeltä ja pakkaselta. Heidän maassaan kasvaa eräs
puu, joka neljänkymmenen vuoden ikään ehdittyään irtautuu juuristaan
ja kaatuu ensimmäisen rajusään sattuessa. Sen runko on aivan suora,
houyhnhnmit teroittavat toisen pään leikkaavalla kivellä (he näet eivät
tunne raudan käyttöä), lyövät sellaisia paaluja maahan kymmenen tuuman
päähän toisistaan ja punovat kauranolkia tai toisinaan risuja niiden
väliin. Katto ja ovet valmistetaan samalla tavalla.

Houyhnhnmit käyttävät etukavioittensa vuohista niinkuin me käyttelemme
käsiämme ja paljoa taitavammin kuin aluksi voin kuvitellakaan. Minä
näin erään perhekuntaamme kuuluvan valkoisen tamman niillä keinoin
pujottavan langan (minun sitä tarkoitusta varten lainaamaani) neulaan.
He lypsävät lehmänsä, niittävät kauransa ja suorittavat kaikki käsiä
vaativat toimet samalla tavalla. Heillä on eräänlaisia kovia piikiviä,
jotka he toisia kiviä apunaan käyttäen hiovat kiiloja, kirveitä
ja vasaroita vastaaviksi kojeiksi. Näistä kivistä valmistetuilla
aseilla he niittävät heinää ja leikkaavat kauraa, joka kasvaa villinä
erinäisissä pelloissa. Yahoot vetävät lyhteet rattailla kotiin, ja
palkolliset puivat katetuissa vajoissa polkemalla irti jyvät, jotka
sitten säilytetään aitoissa. He valmistavat jonkinlaisia karkeita savi-
ja puuastioita kovettaen ensinmainitut auringonpaisteessa.

Ellei satu tapaturmaa, kuolevat he ainoastaan vanhuuttaan, ja heidät
haudataan kaikkein syrjäisimpiin paikkoihin. Ystävät ja sukulaiset
eivät ilmaise iloa enempää kuin suruakaan heidän poismenonsa vuoksi,
eikä kuoleva osoita mitenkään valittavansa maailmasta lähtemistä,
ei enempää kuin lähtiessään kotiin jonkun naapurinsa luota. Muistan
isäntäni kerran sopineen erään ystävänsä ja hänen perheensä kanssa
siitä, että viimeksimainitut tulisivat hänen luoksensa jonkin tärkeän
asian tähden; mutta määrättynä päivänä saapuikin myöhään illalla vain
vaimo kahden lapsensa keralla. Vaimo pyysi kahteen kertaan anteeksi.
Ensinnäkin miehensä puolesta, joka hänen ilmoituksensa mukaan oli saman
päivän aamuna _shnuwnh_. Sana on heidän kielessään erittäin ilmehikäs,
mutta sitä on vaikea kääntää. Se merkitsee _ensimmäiseen emoon
palaamista_. Myöhäisen saapumisensa puolustukseksi hän sanoi, että kun
hänen miehensä oli kuollut myöhään aamupäivällä, hän oli neuvotellut
palvelijansa kanssa aika kauan, mihin vainajan ruumiin hautaisivat.
Mikäli voin huomata, oli hän luonamme yhtä hilpeä kuin kaikki toiset.
Hän kuoli kolme kuukautta myöhemmin.

He elävät yleensä seitsemänkymmentä tai viisikahdeksatta, sangen
harvoin kahdeksankymmentä vuotta. Muutamia viikkoja ennen kuolemaansa
he tuntevat vähitellen raukenevansa, mutta tuskattomasti. Sinä
aikana käyvät ystävät usein heidän luonansa, koska he itse eivät voi
liikkua ulkosalla yhtä vaivattomasti ja hauskasti kuin tavallisesti.
Kymmenen päivää ennen kuolemaansa, jonka ajan he melkein poikkeuksetta
täsmälleen arvaavat, he kuitenkin lähtevät vastavierailulle lähimpien
naapuriensa luo yahooiden vetämissä mukavissa ajoneuvoissa, joita he
eivät käytä ainoastaan tässä tilaisuudessa, vaan myöskin vanhemmittain
pitkillä matkoilla tai tapaturmaisesti menetettyään liikkumiskykynsä.
Suorittaessaan näitä vastavierailuja sanovat kuolevat houyhnhnmit
ystävilleen juhlalliset jäähyväiset, ikäänkuin olisivat lähdössä
johonkin kaukaiseen seutuun, missä aikovat viettää elämänsä loppuajat.

En tiedä, kannattaako mainita, ettei houyhnhnmien kielessä ole yhtäkään
pahaa ilmaisevaa sanaa, lukuunottamatta niitä, jotka on johdettu
yahooiden rujoutta ja kehnoja ominaisuuksia vastaavista käsitteistä.
Niin he mainitsevat palvelijan typeryyttä, lapsen hairahdusta, kiveä,
joka viiltää heidän jalkaansa, jatkuvaa rumaa tai vuodenaikaan
sopimatonta säätä ja muuta sellaista lisäämällä sanaan määreen yahoo.
Esimerkiksi _hhnm yahoo, whnaholm yahoo, ynlhmndwihlma yahoo_, ja
huonosti rakennettu talo: _ynholmhnmrohlnw yahoo_.

Varsin mielelläni kuvailisin laajemmin tämän mainion kansan tapoja
ja hyveitä, mutta koska aikomukseni on aivan pian julkaista tätä
asiaa käsittelevä erikoinen nidos, viittaan tässä vain siihen ja käyn
kertomaan omasta surkeasta kohtalostani.



KYMMENES LUKU

Tekijän talous ja onnellinen elämä houyhnhmien luona. Kuinka hänen
hyveensä lisääntyvät heidän seurassaan. Heidän keskustelunsa. Isäntä
ilmoittaa, että hänen täytyy poistua maasta. Hän pyörtyy mielipahasta,
mutta alistuu. Hän valmistaa palvelijakumppaninsa avustamana kanootin
ja uskaltautuu ulapalle.


Olin järjestänyt pienen talouteni täysin itseäni tyydyttäväksi.
Isäntä oli käskenyt panna kuntoon huoneen minua varten, heidän
tapansa mukaan suunnilleen kuuden kyynärän päähän talosta. Minä
laastitsin seinät ja permannon savella ja peitin ne valmistamillani
kaislamatoilla. Olin loukuttanut hamppua, joka kasvaa siellä villinä,
ja tehnyt siitä jonkinlaisen patjanpäällyksen. Sen täytin yahooiden
jouhista valmistamiini pauloihin sattuneiden erittäin maukkaiden
lintujen höyhenillä. Puukkoani käytellen olin rakentanut kaksi tuolia
raudikko-virkun auttaessa minua työn karkeammissa ja vaivalloisemmissa
osissa. Kun vaatteeni olivat kuluneet riekaleiksi, tein itselleni
uudet kaniinin ja erään suunnilleen samankokoisen _nnuhnohin_ nimellä
mainitun kauniin eläimen nahkoista. Viimeksimainittuja peitti hieno
untuva. Niistä valmistin vielä itselleni sangen siedettävät sukat.
Jalkineeni anturat leikkasin puusta ja kiinnitin päällysnahkaan.
Kun se kului rikki, leikkasin uudet päälliset päivänpaisteessa
kuivaneesta yahoon nahasta. Usein löysin onteloista puista mettä,
jota sekoitin veteen tai söin leivälleni levitettynä. Kukaan ei ole
voinut paremmin todeta oikeiksi näitä kahta ydinlausetta: _Luonnon voi
tyydyttää sangen helposti_ ja _Pakko on keksinnän emo_. Ruumiini oli
täysin terve ja mieleni rauhallinen. Minua ei uhannut ystävän petos
tai uskottomuus eikä salaisen enempää kuin julkisenkaan vihollisen
päällekarkaus. Minulla ei ollut minkäänlaista tilaisuutta hankkia
lahjomalla, imartelemalla tai parittamalla minkään korkean herran
tai hänen hempukkansa suosiota. En tarvinnut mitään suojaa petoksen
tai sorron varalta. Ei ollut lääkäriä tärvelemässä ruumistani, ei
lakimiestä hävittämässä omaisuuttani eikä ilmiantajaa vartioimassa
sanojani ja tekojani tai maksusta sepittämässä minuun kohdistuvia
syytöksiä. Ei ollut ilkkujia, moittijoita, panettelijoita,
taskuvarkaita, maantierosvoja, murtovarkaita, asianajajia, parittajia,
narreja, pelaajia, poliitikkoja, älyniekkoja, jurottelijoita,
ikäviä jaarittelijoita, riitapukareita, viettelijöitä, murhamiehiä,
ryöväreitä eikä taitureita, ei puolueen johtajia eikä puoluelaisia, ei
sanoillaan eikä esimerkillään paheeseen houkuttelevia, ei vankityrmiä,
pyövelinpiiluja, hirsipuita, kaakinpuita eikä kaularautoja, ei
petollisia kauppiaita eikä käsityöläisiä, ei kopeutta, turhamaisuutta
eikä teeskentelyä, ei keikareita, kerskureita, juomareita, harhailevia
porttoja eikä kuppatautia, ei irstaita, riettaita, tuhlaavia vaimoja,
ei typeriä, omahyväisiä saivartelijoita, ei tungettelevia, pöyhkeitä,
toraisia, häliseviä, räyhääviä, tyhjiä, itserakkaita, sadattelevia
kumppaneita, ei roistoja, jotka ovat päässeet nousemaan loasta
paheittensa avulla, eikä aatelia, joka on heitetty lokaan hyveittensä
vuoksi, ei lordeja, leikareita, tuomareita eikä tanssimestareita.

Minä sain kunnian tutustua useihin houyhnhnmeihin, jotka tulivat
isäntääni tervehtimään tai aterioimaan hänen kanssaan. Hänen
Armonsa suvaitsi sallia minun jäädä huoneeseen ja kuunnella heidän
keskusteluaan. Hän ja hänen vieraansa alentuivat usein esittämään
minulle kysymyksiä ja kuuntelemaan vastauksiani. Toisinaan sain myös
seurata isäntääni hänen käydessään vierailemassa toisten luona.
Minä puhuin vain minulta jotakin kysyttäessä ja silloinkin tuntien
mielessäni vastahakoisuutta, koska siten menetin aikaa, jonka olisin
voinut käyttää itseni kehittämiseksi. Sanomattoman iloinen olin
saadessani nöyränä kuuntelijana seurata näitä keskusteluja, joissa
käsiteltiin ainoastaan hyödyllisiä asioita ja lausuttiin ne mitä
lyhyimmin ja sattuvimmin sanoin. Kaikki noudattivat mitä ehdottominta
säädyllisyyttä silti vähääkään kursailematta, jokainen puhui omaksi
ja toisten huviksi, milloinkaan ei syntynyt keskeytystä, ei ilmennyt
pitkäveteisyyttä, ei kiivautta eikä mielialojen erilaisuutta. Heidän
mielestään vaikuttaa seurassa lyhyt vaitiolo edullisesti keskusteluun
ja minä havaitsin tuon todeksi: lyhyiden keskeytysten aikana heräsi
heidän mieleensä uusia ajatuksia, jotka melkoisesti vilkastuttivat
keskustelua. He keskustelevat tavallisesti ystävällisyydestä ja
hyvänsävyisyydestä, toisinaan näkyväisistä luonnonilmiöistä tai
vanhoista perintätavoista, hyveen ajoista, järjen pettämättömistä
säännöistä tai seuraavassa suuressa kokouksessa tehtävistä päätöksistä
ja usein myös runouden erilaisista kauneuksista. Minkäänlaista
turhamaisuutta osoittamatta voin sanoa, että minun läsnäoloni usein
antoi heille riittävästi aihetta keskusteluun, koska isäntäni sai
siten tilaisuuden perehdyttää tuttaviaan elämäntarinaani ja maani
historiaan. Kaikki suvaitsivat lausua asiasta mielipiteitä, jotka
eivät suinkaan ihmissukua imarrelleet. Siitä syystä jätän tässä
mainitsematta, mitä he sanoivat. Sallittakoon minun vain huomauttaa,
että Hänen Armonsa suureksi ihmeekseni tuntui oivaltavan eri maiden
yahooiden luonnonlaatua paljoa paremmin kuin minä. Hän mainitsi
kaikki meidän paheemme ja hulluutemme ja keksi vielä sellaisiakin,
joita en ollut milloinkaan hänelle ilmoittanut, vain kuvittelemalla,
millaisia ominaisuuksia heidän maansa yahoo voisi kehitellä, jos
se varustettaisiin vähäisellä järjellä. Hän päätteli liiankin
todennäköisesti, että sellaisen olennon täytyi olla erinomaisen kehno
ja onneton.

Tunnustan vilpittömästi saaneeni ne vähät tiedot, jotka ovat jossakin
määrin arvokkaat, isännältäni ja kuuntelemalla hänen ja hänen
ystäviensä keskusteluja. Saadessani niitä kuunnella olin ylpeämpi kuin
jos olisin saanut antaa määräyksiä Euroopan suurimmalle ja viisaimmalle
kansalliskokoukselle. Minä ihailin maan asukkaiden voimaa, kauneutta
ja nopeutta, ja näissä rakastettavissa olennoissa havaitsemani
hyveiden yhdistys herätti minussa mitä syvintä ihailua. Aluksi tosin
en tuntenut sitä harrasta kunnioitusta, jota yahoot ja muut eläimet
heille osoittavat, mutta se iti mielessäni vähitellen, paljoa nopeammin
kuin uskoinkaan, ja siihen liittyi kunnioittava rakkaus ja kiitollisuus
siitä, että he alentuivat erottamaan minut muusta heimostani.

Ajatellessani perhettäni, tuttaviani, kansalaisiani tai ihmissukua
yleensä näin ne kaikki todellisessa hahmossaan, yahooina muodoltaan
ja mielenlaadultaan, kenties hiukan sivistetympinä ja puhekyvyllä
varustettuina, mutta kuitenkin olentoina, jotka käyttivät järkeään
ainoastaan kehitelläkseen ja lisätäkseen paheita, joita heidän
tässä maassa asustavilla veljillään oli ainoastaan luonnon heille
suoma määrä. Sattumalta nähdessäni oman kuvajaiseni järvessä tai
lähteessä käänsin heti kauhistuen ja inhoten kasvoni toisaalle, ja
tavallisen yahoon näkeminen tuntui minusta yhtä sietämättömältä.
Keskustellessani houyhnhnmien kanssa ja ihaillen heitä silmäillessäni
johduin jäljittelemään heidän käyntiään ja eleitään, ja se muuttui
vähitellen tavanomaiseksi. Niinpä tuttavani usein huomauttavatkin
kömpelöön tapaansa, että ravaan kuin koni. Minusta se kuitenkin on
suuri kohteliaisuus. Tunnustan vielä, että keskustellessani johdun
helposti puhumaan houyhnhnmien äänellä ja tavalla. Senvuoksi joudun
ivailtavaksi, mutta siedän sen vähääkään loukkaantumatta.

Kaiken tämän onnen vallitessa pidin elämääni lopullisesti
järjestettynä, kun isäntäni eräänä aamuna kutsui minut luokseen hiukan
varhemmin kuin tavallisesti. Huomasin hänen ilmeestään, että hän oli
hieman hämillään eikä oikein tietänyt, miten keskustelun aloittaisi.
Hetken vaiti oltuaan hän sanoi olevansa epävarma siitä, kuinka hänen
esityksensä tulisi minuun vaikuttamaan. Viime kansalliskokouksessa,
yahooista keskusteltaessa, olivat kansanedustajat paheksuneet, että
hän piti perheessään yahoota (tarkoittivat minua) kohdellen häntä
pikemmin houyhnhnmina kuin järjettömänä elukkana. Tiedettiin hänen
usein keskustelevan kanssani, ikäänkuin hänelle koituisi seurastani
jotakin hyötyä tai huvia. Sellainen menettely oli ristiriidassa sekä
järjen että luonnon kanssa ja oli ennenkuulumaton heidän keskuudessaan.
Kokous oli senvuoksi kehoittanut häntä joko kohtelemaan minua samoin
kuin muita heimolaisiani tai käskemään minun uida takaisin sinne, mistä
olin tullut. Ensinmainitun ehdotuksen olivat jyrkästi hylänneet kaikki
ne houyhnhnmit, jotka olivat tavanneet minut isäntäni luona tai omissa
kodeissaan. He näet huomauttivat, että koska minussa oli jonkinlaista
järjen itua mainittujen eläinten luontaisen turmeluksen lisäksi, niin
täytyi pelätä, että houkuttelisin ne maan metsäisiin ja vuorisiin osiin
ja toisin nuo luonnostaan raatelevaiset ja työtä kaihtavat elukat
sitten yön aikaan tuhoamaan houyhnhnmien karjaa.

Isäntäni lisäsi, että lähiseudun houyhnhnmit joka päivä kehoittivat
häntä noudattamaan kokouksen toivomusta, joten hänen oli mahdoton asiaa
enää paljon kauemmaksi siirtää. Hän pelkäsi, etten kykenisi uimaan
toiseen maahan ja kehoitti minua senvuoksi valmistamaan jonkinlaisen
aluksen, jollaisista olin hänelle kertonut, ja matkustamaan siinä
meren taakse. Hän lupasi antaa omia ja naapuriensa palvelijoita
apulaisikseni siihen työhön ja lausui vihdoin, että olisi omasta
puolestaan mielellään pitänyt minut palveluksessaan kaiken ikäni, koska
oli havainnut minun parantavan useita pahoja tapojani ja taipumuksiani
yrittämällä jäljitellä houyhnhnmejä, mikäli vajavaisempi luontainen
olemukseni salli.

Tässä yhteydessä minun sopii huomauttaa lukijalle, että
kansalliskokouksen päätöstä mainittiin tässä maassa nimellä _hnhloayn_,
jonka lähimmäksi vastineeksi asetan sanan neuvomus. He näet eivät
käsitä, kuinka järjellisiä olentoja voidaan pakottaa muuten kuin
neuvomalla ja kehoittamalla, koska kukaan ei voi olla tottelematta
järkeään samalla luopumatta vaatimasta itselleen järjellisen olennon
nimeä.

Isäntäni sanat herättivät mielessäni mitä syvintä murhetta ja
epätoivoa, ja tuskani valtasi minut siinä määrin, että kaaduin
pyörtyneenä hänen eteensä. Kun olin siitä toipunut, sanoi hän
luulleensa, että olin kuollut (heitä näet eivät vaivaa sellaiset
typerät luonnonoikut). Minä vastasin raukealla äänellä, että
kuolema olisi ollut liian suuri onni, että vaikka en voinut moittia
kansalliskokouksen neuvomusta enkä hänen tuttaviensa harjoittamaa
painostusta, olisi heikon ja puutteellisen arvostelukykyni mukaan
vähempikin ankaruus voinut vastata järjen vaatimuksia. En kyennyt
uimaan peninkulmaakaan, ja lähin maa voi olla enemmän kuin sadan
peninkulman päässä. Useita minua auttavan pienen aluksen rakentamisessa
tarvittavia aineksia oli aivan mahdoton saada tässä maassa, mutta
Hänen Armoansa totellen ja kunnioittaen tahdoin kuitenkin yrittää,
vaikka pidin asiaa mahdottomana ja katsoin jo olevani tuhon oma.
Varma tieto, että tulisin kuolemaan liian surman, oli kuitenkin
vähin onnettomuuksistani. Jos näet jonkin merkillisen sattuman
avulla pelastuisinkin, niin kuinka voin tyynesti ajatella viettäväni
päiviäni yahooiden seassa ja vaipuvani entisiin paheisiini, kun ei
ollut mitään hyvää esimerkkiä, joka olisi minua johdattanut ja pitänyt
hyveen polulla? Tiesin kuitenkin varsin hyvin viisaiden houyhnhnmien
kaikkien päätösten lepäävän niin varmoilla perustuksilla, etteivät
niitä voineet järkyttää minunlaiseni vaivaisen yahoon vastaväitteet.
Senvuoksi lausuin isännälleni nöyrät kiitokset siitä, että hän oli
tarjonnut minulle palvelijoittensa apua aluksen rakentamisessa, pyysin
riittävän ajan vaikean tehtävän suorittamiseen ja sanoin yrittäväni
pelastaa kurjaa henkeäni. Jos sattuisin pääsemään takaisin Englantiin,
toivoin voivani olla hyödyllinen omalle heimolleni ylistämällä jaloja
houyhnhnmejä ja esittämällä heidän hyveitänsä ihmiskunnan esikuviksi.

Isäntäni vastasi minulle muutamin sanoin erittäin suopeasti, myönsi
minulle kahden kuukauden ajan aluksen valmistamiseksi ja käski
raudikkovirkun, palvelijakumppanini (tästä etäisyydestä uskallan häntä
niin nimittää), noudattaa käskyjäni. Olin näet sanonut isännälle, että
hänen apunsa riitti, ja tiesin, että hän oli minuun kiintynyt.

Ensimmäisenä työnäni oli lähteä hänen kanssaan siihen rannikon kohtaan,
johon kapinoiva miehistöni oli määrännyt minut jätettäväksi. Kiipesin
kukkulalle, katselin joka suuntaan ulapalle ja olin näkevinäni
koillisessa pienen saaren. Otin kaukoputkeni ja näin saaren aivan
selvästi arvioni mukaan suunnilleen viiden meripeninkulman päässä.
Virkusta se näytti vain siniseltä hattaralta; hänellä ei ollut
aavistustakaan mistään toisesta maasta eikä hän voinut erottaa merellä
kaukaisia esineitä yhtä helposti kuin me, jotka olemme perehtyneet
siihen elementtiin.

Havaittuani saaren en enempää haikaillut, vaan päätin, että se oli, jos
mahdollista, minun karkoitetun ensimmäinen tyyssija. Myöhemmät seikat
jätin kohtalon huomaan.

Sitten palasin kotiin ja siellä neuvoteltuamme lähdimme, virkku ja
minä, jonkin matkan päässä sijaitsevaan metsikköön. Minä käytin
veistäni, hän terävää piiliuskaa, joka oli maan tavan mukaan erittäin
taitavasti kiinnitetty puuvarteen, ja niin katkaisimme joukon
kävelykepin vahvuisia tammenvesoja ja muutamia tukevampia kappaleita.
En kumminkaan vaivaa lukijaa yksityiskohtaisesti kuvailemalla
menettelyäni; riittäköön, kun sanon, että käyttäen apunani virkkua,
joka suoritti raskaimmat työt, sain kuuden viikon kuluessa valmiiksi
eräänlaisen intiaanien kanoottia muistuttavan, mutta paljoa isomman
venheen, jonka päällystin omatekoisin hamppulangoin yhteen neulomillani
yahooiden taljoilla. Purjeeni olivat nekin samojen eläinten nahoista
valmistetut, mutta minä käytin kaikkein nuorimpien käsiini saamieni
eläinten taljoja, koska vanhemmat olivat liian jäykkiä ja paksuja.
Valmistin vielä neljä airoa, otin mukaani kaniinien ja lintujen
keitettyä lihaa, ruukun maitoa ja toisen vettä.

Koettelin venostani isännän talon läheisyydessä sijaitsevassa isossa
lammessa ja korjasin sitten puutteelliset kohdat. Kaikki saumat
tiivistin yahoontalilla, kunnes venhe tuli vuotamattomaksi ja kannatti
minut tavaroineni. Saatuani sen niin valmiiksi kuin voin, annoin
yahooiden varovasti vetää sen merenrantaan raudikkovirkun ja erään
toisen palvelijan toimiessa valvojina.

Kun sitten kaikki oli valmiina ja lähtöpäiväni vaikeni, sanoin
jäähyväiset isännälleni, hänen puolisolleen ja koko perhekunnalle,
silmät kyyneliä tulvillaan ja sydän surun pakahduttamana. Hänen
Armonsa oli kuitenkin uteliaisuudesta ja kenties (jos sallitaan
niin sanoa syyttämättä minua turhamaiseksi) osalta ystävyydestäkin
päättänyt tulla katsomaan, kuinka lähtisin kanootissani, ja useat
lähiseudulla asuvat tuttavat olivat liittyneet hänen seuraansa. Minun
oli pakko odottaa vuorovettä toista tuntia. Huomattuani sitten, että
puhalsi suotuisa, matkani määränä olevaan saareen vievä tuuli, sanoin
toistamiseen jäähyväiset isännälleni; mutta kun aioin heittäytyä
pitkäkseni suudellukseni hänen kavioansa, hän suvaitsi hiljaa nostaa
sen huulilleni. Tiedän kyllä, kuinka ankarasti minua on moitittu
tämän seikan mainitsemisesta. Pilkkaajani näet pitävät mahdottomana,
että niin ylhäinen henkilö alentui osoittamaan niin suurta suosiota
minunlaiselleni aivan mitättömälle olennolle. Muistan myös, kuinka
kärkkäät muutamat matkailijat ovat kerskailemaan osakseen tulleista
erinomaisista kunnianosoituksista. Mutta jos sellaiset moittijat
tuntisivat paremmin houyhnhnmien jalon ja kohteliaan luonnonlaadun, he
varmaan heti muuttaisivat mieltään.

Sitten sulkeuduin nöyrimmästi Hänen Armonsa seurassa olevien toisten
houyhnhnmien suosioon, astuin venheeseeni ja työnsin sen vesille.



YHDESTOISTA LUKU

Tekijän vaarallinen matka. Hän saapuu Uuteen Hollantiin toivoen
voivansa asettua sinne. Eräs maan alkuasukas haavoittaa häntä nuolella.
Hänet vangitaan ja viedään väkisin portugalilaiseen alukseen. Kapteeni
on erittäin kohtelias. Tekijä saapuu Englantiin.


Minä aloitin uhkarohkean matkani helmikuun viidentenätoista päivänä
1714—5, kello yhdeksän aamulla. Tuuli oli erittäin suotuisa. Aluksi
käytin kuitenkin vain airojani, mutta johduttuani ajattelemaan, että
pian väsyisin ja että tuuli voi kääntyä, uskalsin kohottaa pienen
purjeeni. Vuoroveden auttaessa liikuin eteenpäin arvioni mukaan
puolitoista meripeninkulmaa tunnissa. Isäntäni ja hänen tuttavansa
seisoivat rannalla, kunnes olin melkein näkymättömissä, ja minä kuulin
raudikko-virkun (joka oli aina minuun kiintynyt) huutavan kerran
toisensa jälkeen: _Hnuy illa nyha majah yahoo_, Pidä varasi, kelpo
yahoo.

Tarkoitukseni oli, jos mahdollista, löytää jokin pieni asumaton saari,
jossa kuitenkin voisin työlläni hankkia elämän välttämättömät tarpeet.
Toiveeni toteutumista olisin pitänyt suurempana onnena kuin pääsyä
pääministeriksi Euroopan loistavimpaan hoviin; niin kauhealta tuntui
minusta ajatus, että palaisin elämään yahooiden seurassa ja heidän
hallituksensa alaisena. Kaipaamassani yksinäisyydessä voin ainakin
askarrella omissa mietteissäni ja iloiten muistella verrattomien
houyhnhnmien hyveitä saamatta tilaisuutta langeta jälleen oman heimoni
paheisiin ja turmeluksiin.

Lukija muistanee, mitä kerroin miehistöni tekemästä kapinasta, kuinka
he sulkivat minut hyttiin, missä vietin useita viikkoja tietämättä,
mihin suuntaan kuljimme, ja kuinka merimiehet, laskettuaan minut
laivavenheestä maihin, vannoivat ja vakuuttivat, totta puhuen tai
valhetellen, etteivät tietäneet, millä maailman kulmalla olimme.
Otaksuin kuitenkin silloin, että olimme suunnilleen kymmenen asteen
päässä Hyväntoivonniemen eteläpuolella eli noin 45:nnen eteläisen
leveysasteen kohdalla. Päättelin niin muutamien sattumalta kuulemieni
sanojen nojalla, joista tuntui käyvän ilmi, että purjehdimme
kaakkoon kohti Madagaskaria. Vaikka tuo oli pelkkää arvelua, päätin
kuitenkin ohjata itäänpäin toivoen siten saapuvani Uuden Hollannin
lounaisrannikolle ja kenties jonkin siitä länteenpäin sijaitsevan,
toivelmiani vastaavan saaren rantaan. Tuuli puhalsi suoraan lännestä,
ja kello kuuden aikaan illalla, liikuttuani itäänpäin arviolta
ainakin kahdeksantoista meripeninkulmaa, havaitsin suunnilleen puolen
meripeninkulman päässä aivan pienen saaren, johon kohta saavuin. Se oli
pelkkää kalliota, siinä myrskyjen uurtama pieni poukama. Siihen laskin
venheeni, kiipesin kalliorinnettä ylöspäin ja näin selvästi idässä
maan, joka levisi pohjoisesta etelään. Makasin yöni kanootissani,
lähdin varhain seuraavana aamuna jatkamaan matkaa ja saavuin seitsemän
tunnin kuluttua Uuden Hollannin kaakkoiskärkeen. Siitä lujittui
pitkäaikainen vakaumukseni, että tämä maa on kartoissa ja merikorteissa
sijoitettu ainakin kolme astetta idempään kuin se todellisuudessa
sijaitsee. Jo useita vuosia sitten ilmaisin mielipiteeni arvoisalle
ystävälleni mr Herman Mollille, samalla esittäen perusteeni, mutta hän
on siitä huolimatta katsonut soveliaaksi noudattaa toisten kirjailijain
mielipidettä.

Maihinlaskupaikassa en nähnyt maan asukkaita, mutta kun olin aseeton,
pelkäsin lähteä liian kauas sisämaahan. Rannasta löysin joitakin
nilviäisiä, jotka söin sellaisinaan; en näet uskaltanut sytyttää
tulta, koska varoin alkuasukkaiden minut keksivän. Niin vietin
kolme vuorokautta raviten itseäni ostereilla ja simpukoilla, jotta
muonavarani säästyisivät. Onneksi löysin puron, jonka oivallinen vesi
minua melkoisesti virkisti.

Varhain neljännen päivän aamuna uskalsin lähteä hiukan liian kauaksi
ja näin kaksi- tai kolmekymmentä alkuasukasta kukkulalla, korkeintaan
viidensadan kyynärän päässä. Ne olivat kaikki, miehet, naiset ja
lapset, ilkialastomat ja istuivat tulen ympärillä, kuten näkemästäni
savusta päättelin. Eräs niistä havaitsi minut ja ilmoitti asian
toisille. Viisi lähti minua kohti; naiset ja lapset jäivät nuotion
ääreen. Minä juoksin takaisin rantaan, minkä ennätin, hyppäsin
venheeseen ja työnsin sen vesille. Nähdessään minun pakenevan villit
syöksyivät jälkeeni. En ollut vielä ehtinyt riittävän matkan päähän,
kun he ampuivat nuolen, joka iski syvän haavan vasemman polveni
oikealle puolelle (haavan arpi säilyy varmaan hautaan asti). Pelkäsin
nuolen voivan olla myrkytetty, soudin heidän jousenkantamaansa
kauemmaksi (sattui olemaan tyyni sää) ja yritin imeä haavaa ja sitoa
sen parhaan taitoni mukaan.

En tietänyt, mitä tehdä; kun en uskaltanut palata samaan
maihinlaskupaikkaan, ohjasin pohjoiseen ja jouduin soutamaan, sillä
tuuli, joka tosin oli heikko, puhalsi luoteesta minua vastaan.
Etsiessäni turvallista maihinnousupaikkaa, näin pohjoiskoillisessa
purjeen, joka näkyi joka hetki minua lähestyvän. Epäilin hiukan,
odottaisinko tulijaa vai en, mutta vihdoin pääsi yahooihin kohdistuva
inhontunne voitolle, minä käänsin kanoottini, liikuin purjeeni ja
airojeni avulla etelään ja laskin samaan poukamaan, josta olin aamulla
lähtenyt. Tahdoin näet uskoa itseni villien haltuun mieluummin kuin
antautua elämään eurooppalaisten yahooiden seurassa. Vedin venheeni
niin lähelle rantaa kuin suinkin voin ja piilouduin kiven taakse sen
pienen puron varrelle, jossa, kuten jo mainitsin, oli oivallinen vesi.

Kun alus oli saapunut puolen peninkulman etäisyyteen poukamasta,
lähetettiin sieltä laivavenhe maihin hakemaan rievää vettä (näyttivät
hyvin tuntevan paikan), mutta minä huomasin asian vasta venheen
tultua aivan lähelle rantaa, joten oli liian myöhäistä etsiä toista
piilopaikkaa. Merimiehet havaitsivat maihin tultuaan venheeni,
kääntelivät sitä, penkoivat ja arvasivat varsin helposti, ettei sen
omistaja voinut olla kaukana. Neljä asestettua miestä tutki jokaisen
loukon ja lymypaikan, kunnes vihdoin löysivät minut makaamassa kiven
takana, kasvot maata vasten. Ne katselivat vähän aikaa ihmeissään
eriskummallista pukuani, nahkanuttuani, puuanturaisia jalkineitani ja
karvaisia sukkiani päätellen kuitenkin kaikesta, etten ollut seudun
alkuasukas, koska ne ovat aina alastomat. Eräs merimiehistä käski
portugalinkielellä minua nousemaan ja kysyi, kuka olin. Minä ymmärsin
tuota kieltä aivan hyvin, nousin seisomaan, sanoin olevani vaivainen
yahoo, jonka houyhnhnmit olivat ajaneet pois luotaan, ja pyysin, että
he sallisivat minun lähteä matkoihini. He olivat ihmeissään, kun
kuulivat minun vastaavan omalla kielellään, huomasivat ihonväristäni,
että minun täytyi olla eurooppalainen, mutta eivät voineet mitenkään
käsittää, mitä käyttämäni sanat yahoo ja houyhnhnm merkitsivät, ja
alkoivat samassa nauraa kuullessaan hevosen hirnuntaa muistuttavan
merkillisen puheääneni. Minua vapisuttivat koko ajan pelko ja viha;
pyysin jälleen päästä lähtemään ja aloin hitaasti astella kohti
venhettäni, mutta he sieppasivat minut kiinni, tahtoivat tietää,
minkä maan kansalainen olin, mistä tulin ja mitä kaikkea lienevätkään
kyselleet. Minä vastasin heille, että olin syntynyt Englannissa, mistä
olin lähtenyt viisi vuotta sitten, ja että silloin vallitsi rauha
heidän maansa ja kotimaani välillä. Senvuoksi toivoin, etteivät he
kohtelisi minua niinkuin vihollista kohdellaan, koska en tahtonut
heille mitään pahaa, vaan olin vaivainen yahoo ja etsin jotakin autiota
paikkaa saadakseni siellä viettää onnettoman elämäni loppuajat.

Heidän alkaessaan puhua minusta tuntui, etten ollut milloinkaan nähnyt
enkä kuullut mitään niin nurinkurista. Asia näet oli yhtä ihmeellinen
kuin jos koira tai lehmä puhuisi Englannissa tai yahoo houyhnhnmein
maassa. Kelpo portugalilaiset hämmästyivät hekin nähdessään merkillisen
vaatetukseni ja kuullessaan minun eriskummallisesti ääntävän sanoja,
jotka kuitenkin varsin hyvin ymmärsivät. He puhuivat minulle erittäin
ystävällisesti ja sanoivat varmaan uskovansa, että kapteeni kuljettaisi
minut maksutta Lissaboniin, mistä pääsisin takaisin kotimaahani. Kaksi
heistä palaisi laivaan, kertoisi kapteenille, mitä oli tapahtunut ja
pyytäisi hänen käskyjään. Ellen valallisesti luvannut olla sillävälin
lähtemättä karkuun, tulisivat he väkisin minut vangitsemaan. Pidin
parhaana suostua heidän ehdotukseensa. He olivat erittäin uteliaat
kuulemaan tarinaani, mutta minä en heille paljoakaan kertonut, ja
he olivat kaikki sitä mieltä, että kokemani onnettomuudet olivat
hämmentäneet järkeni. Venhe, joka oli kuljettanut laivaan täytetyt
vesiastiat, palasi tuoden tiedon, että kapteeni oli käskenyt noutaa
minut alukseen. Minä lankesin polvilleni ja rukoilin heitä jättämään
minut vapauteen, mutta turhaan. Miehet köyttivät minut nuoriin,
nostivat venheeseen, josta minut vietiin laivaan ja sieltä kapteenin
hyttiin.

Kapteenin nimi oli Pedro de Mendez. Hän oli erittäin kohtelias ja
ylevämielinen henkilö, kehoitti minua kertomaan kohtaloistani ja kysyi,
enkö halunnut syödä tai juoda, sanoi, että minua kohdeltiin yhtä hyvin
kuin häntä itseään ja lausui niin paljon kohteliaita asioita, että
minua kerrassaan ihmetytti sellainen hienokäytöksinen yahoo. Olin
kuitenkin edelleenkin vaitelias ja juro, ja pelkkä hänestä ja hänen
miehistään uhoava haju oli saada minut pyörtymään. Vihdoin pyysin
saada syödä jotakin omassa venheessäni olevista muonavaroista, mutta
hän käski tuoda minulle kananpoikaa ja oivallista viiniä ja määräsi
sitten, että minut oli vietävä vuoteeseen erittäin siistiin hyttiin.
En kumminkaan riisuutunut, vaan makasin vuoteessa vaatteet ylläni,
ja puolen tunnin kuluttua, kun otaksuin miehistön olevan aterialla,
hiivin ulos laivan kaiteelle ja aioin viskautua mereen ja yrittää uida
maihin, jottei tarvitsisi jäädä yahooiden joukkoon. Eräs merimies esti
kumminkin aikeeni, ilmoitti asiasta kapteenille, ja minut kahlehdittiin
hyttiini.

Päivällisen jälkeen Don Pedro tuli luokseni ja tahtoi tietää,
minkätähden olin ryhtynyt niin epätoivoiseen tekoon, vakuutti
haluavansa vain parhaansa mukaan minua palvella ja puhui niin
liikuttavasti että vihdoin alennuin kohtelemaan häntä niinkuin ainakin
olentoa, jossa on jonkinlainen järjen hiven. Kerroin hänelle aivan
lyhyesti matkastani, omien miesteni tekemästä kapinasta, maasta,
jonka rannikolle minut oli heitetty ja siellä viettämistäni kolmesta
vuodesta. Hän piti kaikkea tuota pelkkänä unennäkönä tai kuvitelmana,
ja minä loukkaannuin siitä kovin. Olin näet kerrassaan unohtanut,
että kaikissa yahooiden vallitsemissa maissa oli valehteleminen
aivan jokapäiväinen asia ja että he senvuoksi varsin luonnollisesti
epäilivät toisten, kaltaistensa totuudenmukaisiakin esityksiä. Kysyin
häneltä, oliko hänen maassaan tapana _sanoa asia, jota ei ollut_.
Vakuutin hänelle melkein unohtaneeni, mitä hän tarkoitti puhuessaan
perättömästä asiasta, ja sanoin, että vaikka olisin elänyt tuhat
vuotta houyhnhnmein maassa, en olisi kuullut milloinkaan valhetta
halvimman palvelijankaan suusta, vakuutin, että minusta oli aivan
yhdentekevää, uskoiko hän minua vai ei, mutta että hänen osoittamaansa
hyväntahtoisuutta korvatakseni tahdoin suhtautua suvaitsevasti hänen
turmeltuneeseen luonnonlaatuunsa sikäli, että lupasin vastata jokaiseen
hänen esittämäänsä huomautukseen, joten hänen täytyi voida helposti
päästä totuuden perille.

Kapteeni, joka oli älykäs mies, yritti monet kerrat tavoittaa
kertomuksestani ristiriitoja, mutta alkoi vihdoin paremmin luottaa
vilpittömyyteeni, sitäkin enemmän, kun tunnusti kohdanneensa erään
hollantilaisen laivurin, joka oli kertonut nousseensa viiden miehensä
kerällä juomavettä hakiessaan maihin eräälle Uuden Hollannin
eteläpuolella sijaitsevalle saarelle tai manterelle. He näet olivat
nähneet hevosen ajavan edellänsä eläimiä, jotka olivat olleet
aivan samanlaisia kuin ne, joita minä mainitsin yahooiden nimellä.
Hollantilainen oli vielä kertonut muitakin yksityisseikkoja, mutta
kapteeni sanoi ne unohtaneensa, koska oli silloin päätellyt, että
kaikki oli silkkaa valhetta. Kapteeni lisäsi, että koska väitin olevani
ehdoton totuuden kannattaja, minun piti antaa hänelle kunniasanani,
että seurustelisin hänen kanssaan tämän matkan ajan yrittämättä
mitenkään päättää päiviäni, koska hänen muuten täytyisi pitää minua
vangittuna, kunnes saapuisimme Lissaboniin. Minä annoin vaaditun
lupauksen, mutta vakuutin samalla mieluummin kokevani pahimpiakin
vastoinkäymisiä kuin palaavani elämään yahooiden keskuudessa.

Matkan kestäessä ei sattunut mitään huomattavaa tapausta.
Kiitollisuudesta kapteenia kohtaan istuin toisinaan hänen hartaasti
pyydettyään hänen seurassaan yrittäen salata ihmissukuun kohdistuvaa
vastenmielisyyttäni, joka sittenkin puhkesi usein ilmi. Kapteeni
kuitenkin sieti sen mitään virkkamatta. Suurimman osan päivää oleskelin
hytissäni päästäkseni näkemästä ketään miehistöön kuuluvaa henkilöä.
Kapteeni oli useat kerrat yrittänyt suostutella minua riisumaan
villin-vaatteeni ja oli tarjonnut minulle lainaksi parhaan pukunsa. En
kuitenkaan voinut siihen suostua, sillä minusta tuntui kauhealta pukea
ylleni mitään sellaista, mikä oli aikaisemmin ollut yahoon selässä.
Pyysin häneltä lainaksi vain pari puhdasta paitaa, joiden en arvellut
voivan niin kovin ruumistani saastuttaa, koska ne oli pesty hänen niitä
viimeksi käytettyään. Minä vaihdoin paitaa joka toinen päivä ja pesin
ne itse.

Me saavuimme Lissaboniin marraskuun viidentenä päivänä 1715. Maihin
noustaessa kapteeni pakotti minut verhoutumaan viittaansa, jottei
satamarahvas kertyisi ympärilleni. Minut vietiin hänen taloonsa,
ja hartaasti pyydettyäni sain hänet sijoittamaan itseni ylimpään
kerrokseen pihan puolelle. Minä vannotin häntä olemaan kenellekään
ilmaisematta, mitä olin kertonut hänelle houyhnhnmeistä, koska
vähäisinkin sellaiseen juttuun viittaaminen vain houkuttelisi suuret
määrät ihmisiä minua näkemään, vieläpä todennäköisesti saattaisi minut
vangitsemisen tai pyhän inkvisition järjestämän roviokuoleman vaaraan.
Kapteeni suostutti minut ottamaan vastaan uuden vaatekerran, mutta minä
en voinut sietää räätälin toimittamaa mitanottoa. Don Pedro oli melkein
minun kokoiseni, ja vaatteet sopivat varsin hyvin. Hän varusti minut
muillakin tarpeellisilla pukukappaleilla, joita kaikkia tuuleennutin
vuorokauden, ennenkuin otin ne käytäntöön.

Kapteeni oli naimaton mies, hänellä oli ainoastaan kolme palvelijaa,
joiden ei sallittu tarjoilla pöydässä, ja hänen koko käytöksensä
oli niin rakastettavaa ja ymmärryksensä hyvässä merkityksessä niin
_inhimillinen_, että tosiaankin aloin sietää hänen seuraansa.
Hän vaikutti minuun siinä määrin, että rohkenin katsahtaa ulos
pihanpuolisesta ikkunastani. Vähitellen hän sitten siirsi minut
toiseen huoneeseen, josta vilkaisin kadulle vetäen kuitenkin
samassa säikähtyneenä pääni takaisin. Viikon kuluessa hän sai minut
houkutelluksi alas ulko-ovelle. Minä havaitsin kauhuni vähitellen
laimenevan, mutta vihani ja ylenkatseeni tuntuivat yltyvän. Vihdoin
rohkaisin itseni ja kuljin kaduilla hänen kanssaan, mutta pidin
nenässäni hyvän annoksen ruutua ja toisinaan nuuskaa.

Don Pedro, jota olin hiukan perehdyttänyt perheasioihini, huomautti
minulle kymmenen päivän kuluttua, että minun piti kunniani ja
omantuntoni nimessä palata kotimaahani elämään vaimoni ja lasteni
kanssa. Hän sanoi satamassa olevan erään englantilaisen aluksen
lähtövalmiina ja lupasi toimittaa minulle, mitä tarvitsin. Olisi
liian väsyttävää, jos tässä kertoisin kaikki hänen väitteensä ja omat
vastaväitteeni. Hän sanoi, että oli kerrassaan mahdotonta löytää
sellaista yksinäistä saarta, jota tyyssijakseni toivoelin, mutta omassa
talossani minulla oli käskyvalta ja siellä voin viettää niin eristettyä
elämää kuin hyväksi näin.

Havaittuani, ettei asia ollut paremmin ratkaistavissa, suostuin vihdoin
hänen esitykseensä. Lähdin Lissabonista marraskuun neljäntenäkolmatta
päivänä englantilaisessa kauppalaivassa, jonka kapteenin nimeä en
tullut kysyneeksi. Don Pedro saatteli minut laivalle ja lainasi
minulle kaksi puntaa. Hän sanoi minulle hellät jäähyväiset ja syleili
minua erottaessa, minkä kaiken siedin niinkuin voin. Tämän viimeisen
matkan aikana en ollut missään tekemisissä kapteenin enkä miehistön
kanssa, vaan sanoin olevani sairas ja pysyttelin hytissäni. Joulukuun
viidentenä päivänä 1715 suunnilleen yhdeksän aikaan aamulla laskimme
ankkurin Downsissa, ja kello kolme iltapuolella saavuin onnellisesti
kotiini Rotherhithiin.

Vaimoni ja lapseni hämmästyivät ja ilahtuivat kovin minun tullessani,
koska olivat varmasti uskoneet, että olin matkalle kuollut. Minun
täytyy kuitenkin tunnustaa, että heidät nähdessäni tunsin ainoastaan
vihaa, inhoa ja ylenkatsetta, ja sitä enemmän, kun ajattelin, kuinka
läheisesti olin heihin liitetty. Vaikka näet olin houyhnhnmein maasta
surkeasti karkoitettuna pakottanut itseäni sietämään yahooiden
näkemistä ja keskustelemaan Don Pedro de Mendezin kanssa, oli muistini
ja mielikuvitukseni kuitenkin yhä tulvillaan jalojen houyhnhnmien
hyveiden ja aatteiden kuvia. Ja kun vielä ajattelin, että olin erääseen
yahoo-heimon jäseneen yhtymällä tullut useiden uusien isäksi, valtasi
minut mitä ankarin häpeän, hämmennyksen ja kauhun tunne.

Olin tuskin ehtinyt astua sisään huoneeseen, kun vaimoni kavahti
kaulaani ja suuteli minua. Koska olin tottunut vuosikausia
pysyttelemään loitolla näistä inhoittavista eläimistä, vaivuin
pyörryksiin melkein tunnin ajaksi. Tätä kirjoittaessani on kulunut
viisi vuotta siitä, kun viimeisen kerran palasin Englantiin.
Ensimmäisen vuoden aikana en voinut kärsiä vaimoani ja lapsiani
läheisyydessäni, koska jo heidän pelkkä uhonsa oli sietämätön, ja
sitäkin mahdottomampi oli aterioida heidän kanssaan samassa huoneessa.
Tähän päivään saakka he eivät ole uskaltaneet koskea leipääni tai juoda
samasta kupista, enkä minä ole voinut sallia kenenkään tarttua käteeni.
Ensimmäisen ostokseni muodosti kaksi orivarsaa, joita pidän hyvässä
hoidossa, ja lähinnä niitä on tallirenki suurin suosikkini; tunnen näet
häneen tallissa imeytyvän tuoksun virkistävän elonhenkiäni. Hevoseni
ymmärtävät minua verrattain hyvin; minä keskustelen heidän kanssaan
vähintään neljä tuntia joka päivä. He eivät tunne ohjaksia enempää kuin
satulaakaan, elävät hyvässä sovussa kanssani ja ovat toistensa parhaat
ystävät.



KAHDESTOISTA LUKU

Tekijän totuudenrakkaus. Mitä hän on tarkoittanut julkaistessaan
teoksensa. Hän moittii niitä matkailijoita, jotka poikkeavat
totuudesta. Tekijä osoittaa, ettei hänen kirjailemisensa ole tapahtunut
missään ilkeässä tarkoituksessa. Eräs vastaväite kumotaan. Siirtomaiden
hankkimisessa käytetty menetelmä. Tekijä puhuu kotimaansa puolesta. Hän
todistaa, että kruunulla on oikeus hänen kuvailemiinsa maihin. Niiden
valloittamisesta koituvat vaikeudet. Tekijä lausuu viimeisen kerran
jäähyväiset lukijalleen, selittää, kuinka aikoo elää edelleen, antaa
hyvää neuvoa ja päättää teoksensa.


Olen siis, suosiollinen lukijani, totuudenmukaisesti kuvaillut sinulle
kuusitoista vuotta ja kahdeksatta kuukautta kestäneitä retkiäni ja olen
harrastanut vähemmän esityksen koristeellisuutta kuin sen totuutta.
Olisin ehkä voinut toisten tavoin hämmästyttää sinua eriskummallisilla
ja uskomattomilla tarinoilla, mutta olen sittenkin pitänyt parempana
kertoa pelkät tosiasiat yksinkertaisesti ja koruttomasti, koska
tärkeimpänä tarkoituksenani oli sinun valistaminen eikä huvittaminen.

Me, jotka retkeilemme kaukaisissa maissa, missä harvoin käyvät
englantilaiset tai muut eurooppalaiset, voimme aivan helposti sepittää
ihmeellisten meri- ja maaeläinten kuvauksia. Mutta retkeilijän
tärkeimpänä tarkoituksena tulisi olla ihmisten viisastuttaminen ja
parantaminen ja heidän olemuksensa jalostaminen esittämällä vieraiden
maiden kuvauksissa sekä huonoja että hyviä esikuvia.

Toivon hartaasti, että säädetään laki, jonka mukaan jokainen retkeilijä
saa luvan julkaista matkakertomuksensa vasta vannottuaan valtakunnan
kanslerille, että on kertonut kaikki kokemansa parhaan tietonsa
mukaan todenperäisesti. Silloin ei maailma joudu enää petetyksi
niinkuin käy yleensä nyt, kun muutamat kirjailijat, saadakseen
kirjoilleen suuremman menekin, esittävät mitä törkeimpiä valheita
mitään pahaa aavistamattomalle lukijalle. Nuoremmalla iälläni
luin suureksi huvikseni useita matkakertomuksia, mutta käytyäni
sittemmin useimmissa maapallon osissa ja havaittuani omin silmin
monet tarumaiset kertomukset perättömiksi olen aivan kyllästynyt
sellaiseen kirjallisuuteen ja hiukan närkästynytkin huomatessani,
kuinka häpeämättömästi ihmisten herkkäuskoisuutta käytetään väärin.
Kun siis tuttavani suvaitsivat olla sitä mieltä, että vaatimattomat
kyhäykseni voisivat kansalaisiani miellyttää, asetin järkähtämättömästi
noudatettavakseni periaatteeksi, että _pysyisin kiinteästi totuudessa_.
Tosiaankaan en ole tuntenut vähintäkään kiusausta siitä poiketa,
koska mielessäni ovat elävinä jalon isäntäni ja toisten houyhnhnmien
opetukset ja esikuvat, jotka keräsin saadessani kunnian olla pitkät
ajat heidän nöyränä kuuntelijanaan.

    Nec si miserum Fortuna Sinonem
    Finxit, vanum etiam mendacemque improba finget.

Tiedän varsin hyvin, kuinka vähän mainetta on voitettavissa teoksilla,
jotka eivät edellytä nerokkuutta enempää kuin suurta oppiakaan,
ei oikeastaan mitään muuta kuin hyvää muistia tai seikkaperäistä
päiväkirjaa. Tiedän myös, että matkakertomusten kirjoittajat,
samoinkuin sanakirjain tekijät, vaipuvat unohduksiin seuraajiensa
painon ja määrän alle, koska viimeksimainitut ovat aina päällimmäisinä.
Niinpä onkin erittäin todennäköistä, että retkeilijät, jotka myöhemmin
käyvät niissä maissa, joista olen kirjassani kertonut, erehdyksiäni
osoittamalla (jos niitä on olemassa) ja monia uusia havaintoja
esittämällä sysäävät minut pois yleisön suosiosta, valtaavat sijani ja
saavat maailman unohtamaan, että olen milloinkaan mitään kirjoittanut.
Se olisi epäilemättä liian ankara nöyryytys, jos olisin kirjoittanut
voittaakseni mainetta. Mutta koska ainoana silmämääränäni on ollut
_yleinen menestys_, ei yritykseni tyhjiinraukeaminen voi olla ehdoton.
Kukapa voisikaan lukea kuvailemistani jalojen houyhnhnmien hyveistä
häpeämättä omia paheitaan pitäessään itseään oman maansa järjellisenä,
hallitsevana eläimenä? En sano mitään niistä kaukaisista maista, joissa
yahoot ovat johtajina. Heidän joukossaan ovat vähimmin turmeltuneita
brobdingnagilaiset, joiden viisaiden moraalisten ja valtiollisten
periaatteitten noudattaminen olisi meille onneksi. En kumminkaan huoli
asiasta laveammin puhua, vaan jätän ymmärtäväisen lukijan asiaksi tehdä
omia huomioita ja sovellutuksia.

Minua ilahduttaa melkoisesti, ettei teostani voitane mitenkään moittia.
Millaisia vastaväitteitä kävisikään esittäminen, kun kirjailija
kertoo selviä tosiasioita kaukaisista maista, joissa meillä ei
ole minkäänlaisia kaupan eikä merenkulun etuja valvottavina? Olen
visusti välttänyt kaikkia niitä virheitä, joista matkakuvausten
sepittäjiä yleensä syystäkin moititaan. Sitäpaitsi en lukeudu missään
määrässä mihinkään puolueeseen, vaan kirjoitan kiihkottomasti,
ennakkoluulottomasti, osoittamatta mitään karsautta kenellekään
ihmiselle tai ihmisryhmälle. Kirjoitan kaikkein jaloimmassa
tarkoituksessa, valistaakseni ja opettaakseni ihmisiä, joita hieman
aimompana voin itseäni pitää, silti loukkaamatta vaatimattomuutta,
koska olen saanut pitkän ajan nauttia täydellisten houyhnhnmien
seurasta koituvia etuja. Kirjoitan pitämättä ollenkaan silmällä
hyötyä tai kiitosta. En ole kirjoittanut yhtäkään sanaa, joka voi
näyttää vihjaukselta tai vähimmässäkään määrässä loukata kaikkein
herkimpiäkään. Toivon siis voivani oikeudenmukaisesti nimittää itseäni
täysin nuhteettomaksi kirjailijaksi, joka ei milloinkaan tarjoa
kumoajien, tutkijoiden, tutkistelijoiden, tarkastajien, moittijoiden,
paljastajien ja muistuttajien joukoille tilaisuutta kykyjensä
harjoittamiseen.

Tunnustan kuulleeni kuiskattavan, että olisin Englannin kansalaisena
ollut velvollinen jo ensimmäisen kerran palattuani jättämään
kertomuksen valtiosihteerille, koska jokainen maan kansalaisen
löytämä alue kuuluu kruunulle. Epäilen kuitenkin, voisimmeko
valloittaa kuvailemani maat yhtä helposti kuin Ferdinand Cortez
valloitti alastomien amerikkalaisten asuinsijoja. Lilliputilaisten
tuhoamiseksi ei luullakseni kannata varustaa laivastoa ja sotajoukkoa,
ja minä puolestani jätän ratkaisematta, olisiko viisasta hyökätä
brobdingnagilaisten kimppuun, ja tuntisiko englantilainen armeija
olonsa turvalliseksi, jos Lentävä saari leijuisi sen yläpuolella.
Houyhnhnmit tosin eivät ole niin hyvin varustautuneet sotaan,
joka taito on heille täysin vieras, varsinkin mitä heittoaseitten
käyttämiseen tulee. Jos olisin valtioministeri, en kuitenkaan
neuvoisi hyökkäämään heidän maahansa. Heidän viisautensa,
yksimielisyytensä, ehdoton pelottomuutensa ja isänmaanrakkautensa
korvaisivat täydellisesti kaikki sotilaallisen taidon vajavaisuudet.
Ajateltakoon vain, että kaksikymmentätuhatta houyhnhnmiä syöksyy
keskelle eurooppalaista armeijaa hämmentäen rivit, kumoten ajoneuvot
ja piesten soturien kasvot möyhyksi takakavioittensa hirmuisilla
iskuilla. He näet varmaan ansaitsisivat mainelauseen, joka on sovitettu
Augustukseen: _Recalcitrat undique tulus_. En siis suinkaan ehdottele
tämän ylevämielisen kansakunnan kukistamista, vaan päinvastoin toivon
heidän kykenevän ja haluavan lähettää riittävän määrän kansalaisiaan
sivistämään Eurooppaa, opettamaan meille kunnian, oikeuden, totuuden,
kohtuullisuuden, yhteishengen, uljuuden, siveyden, ystävyyden,
hyväntahtoisuuden ja uskollisuuden ensimmäisiä alkeita. Kaikkien näiden
hyveiden nimet ovat säilyneet useimmissa kielissämme, ja ne tavataan
sekä uudempien että vanhempien kirjailijoiden teoksissa, kuten oman
vähäisen lukemiseni nojalla voin todistaa.

Oli kuitenkin olemassa eräs toinen syy, jonka vuoksi en erikoisesti
halunnut avartaa Hänen Majesteettinsa valta-alueita löytöjeni avulla.
Totta puhuakseni en ollut aivan varma siitä, jakoivatko ruhtinaat
sellaisissa tapauksissa oikeutta täysin moitteettomasti. Tässä eräs
esimerkki. Joukko merirosvoja ajautuu myrskyssä tuntemattomille
vesille, vihdoin havaitsee mastonnokasta tähystelevä poika maata, he
lähtevät maihin ryöstämään ja rosvoamaan, kohtaavat rauhallisen kansan,
joka ottaa heidät ystävällisesti vastaan, antavat maalle uuden nimen,
valtaavat sen hallitsijansa puolesta, pystyttävät mädänneen lankun tai
jonkin kivenmöhkäleen muistomerkiksi, murhaavat pari kolme tusinaa
maan asukkaita, ottavat väkisin pari kappaletta näytteeksi, palaavat
kotimaahan ja saavat armahduksen. Niin on saatu uusi valta-alue, kuten
sanotaan, _jumalallisen oikeuden_ nojalla. Sinne lähetetään laivoja
niin pian kuin suinkin mahdollista, alkuasukkaat karkoitetaan tai
tuhotaan, heidän ruhtinaitaan kidutetaan, jotta ilmaisisivat aarteensa,
kaikkia epäinhimillisiä ja lihallisia himoja voidaan vapaasti
tyydyttää, maa höyryää asukkaittensa verestä, ja tämä ylen hurskaassa
tarkoituksessa lähetetty kammottava teurastajajoukkio on _uudenaikainen
siirtokunta_, jonka asiana on epäjumaliapalvelevan raakalaiskansan
käännyttäminen ja sivistäminen.

Tunnustan kuitenkin, ettei tuo kuvaus mitenkään sovellu Britannian
kansaan, jonka tekee koko maailmalle kelvolliseksi esikuvaksi
siirtokuntien perustamisessa ilmenevä viisaus, huolellisuus ja
oikeudenmukaisuus, runsaat uskonnon ja sivistyksen edistämiseen
myönnetyt varat, hurskaiden ja kyvykkäiden hengenmiesten valitseminen
kristinuskon levittäjiksi, hyvä huolenpito siitä, että emämaasta
lähetetään siirtokuntiin tavoiltaan ja käytökseltään moitteetonta
väkeä, tarkka oikeudenkäytön valvominen sen nojalla, että kaikkien
siirtokuntien siviilihallinto uskotaan erinomaisen kyvykkäille,
mihinkään omanedunharrastukseen taipumattomille virkamiehille, ja
kaiken kruununa se, että siirtokuntiin lähetetään kaikkein valppaimpia
ja kelvollisimpia kuvernöörejä, jotka pitävät silmällä yksinomaan
johtamansa kansan onnea ja herransa kuninkaan kunniaa.

Mutta koska kuvailemani kansat eivät näytä ollenkaan mielivän joutua
kukistetuiksi, orjuutetuiksi, tuhotuiksi tai uusien tulijoiden
karkoittamiksi ja koska heidän maissaan ei ole runsaasti kultaa,
hopeaa, sokeria eikä tupakkaa, olen rohjennut nöyrimmästi otaksua,
etteivät ne ollenkaan sovellu intomme, urhoollisuutemme tai
harrastuksemme esineiksi. Jos kuitenkin ne, joita asia lähemmin
koskee, katsovat toisenlaisen mielipiteen otollisemmaksi, olen valmis
laillisen haasteen saatuani todistamaan, ettei yksikään eurooppalainen
ole ennen minua käynyt näissä maissa, mikäli näet luotetaan
alkuasukkaiden tiedonantoihin. Kiistaa voisi kukaties syntyä niistä
kahdesta yahoosta, jotka kerrotaan monta vuotta sitten nähdyn eräällä
Houyhnhnmein maan vuorella ja joista mainitun rodun otaksutaan siellä
saaneen alkunsa. Ne voivat hyvinkin olla englantilaisia, sillä niiden
jälkeläisten tosin melkoisesti rumentuneet kasvojenpiirteet näyttivät
tosiaankin siihen viittaavan. Jätän kumminkin siirtomaaoikeuteen
perehtyneiden henkilöiden ratkaistavaksi, voidaanko tuo seikka asettaa
oikeusvaatimuksen perusteeksi.

Maitten valtaaminen hallitsijani nimessä ei edes johtunut mieleeni
ja jos olisi johtunut, olisin kenties olosuhteet huomioonottaen
varovaisuuden ja itsesäilytysvietin opastamana siirtänyt toimenpiteen
toistaiseksi.

Siten vastattuani ainoaan muistutukseen, joka voidaan esittää minua
retkeilijää vastaan, lausun tässä viimeisen kerran jäähyväiset
kaikille suosiollisille lukijoilleni ja vetäydyn Redriffissä
sijaitsevaan pieneen puutarhaani nauttimaan omista mietiskelyistäni,
toteuttamaan houyhnhnmien keskuudessa oppimiani erinomaisia hyveitä,
opettamaan oman perheeni yahooita, mikäli havaitsen ne oppivaisiksi
luontokappaleiksi, katselemaan itseäni usein kuvastimessa siten aikaa
voittain mahdollisuuden mukaan tottuakseni sietämään inhimillisen
olennon näkemistä, valittamaan oman maani houyhnhnmien eläimellisyyttä,
mutta siitä huolimatta aina kohtelemaan heitä kunnioittavasti muistaen
jaloa isäntääni, hänen perhettään ja houyhnhnmien koko heimoa, jota
meikäläiset kunniakseen kaikin puolin muistuttavat, joskin heidän
älylliset kykynsä ovat rappeutuneet.

Viime viikolla sallin vaimoni ensimmäisen kerran aterioida kanssani,
pitkän pöydän toisessa päässä, ja vastata (tosin niin lyhyesti kuin
suinkin mahdollista) muutamiin hänelle esittämiini kysymyksiin.
Yahooiden haju kuitenkin minua yhä kiusaa, ja senvuoksi sullon aina
sieraimiini hyvät annokset ruutua, lavendelia tai tupakanlehtiä. Ja
vaikka myöhemmälle puolelle ikäänsä ehtineen miehen on vaikea muuttaa
piintyneitä tapojaan, en kumminkaan ole kokonaan heittänyt toivoa,
että joidenkin aikojen kuluttua voin sietää naapuri-yahoon seuraa
pelkäämättä, kuten vielä nyt, hänen hampaitaan ja kynsiään.

Voisin kenties solmia jälleen sovinnon yahoo-suvun kanssa helpommin,
jos sen jäsenet tyytyisivät niihin paheisiin ja hullutuksiin, joihin
luonto on heidät oikeuttanut. Minua ei ollenkaan ärsytä lakimiehen,
taskuvarkaan, everstin, narrin, lordin, pelaajan, poliitikon,
parittajan, lääkärin, vieraanmiehen, lahjojan, asianajajan, petturin
tai muun sellaisen näkeminen, koska kaikki tuo kuuluu asioiden
luonnolliseen menoon. Mutta kun näen sekä ruumiiltaan että sielultaan
turmeltuneen ja sairaan möhkäleen _ylpeyden_ vaivaamana, niin
kärsivällisyyteni auttamattomasti loppuu ja minun on mahdoton käsittää,
kuinka sellainen eläin ja sellainen pahe soveltuvat yhteen. Viisaat ja
kunnolliset houyhnhnmit, joissa on ylenpalttisesti kaikkia järjellisen
olennon kaunisteeksi kelpaavia hyveitä, eivät tiedä mitään sanaa tätä
pahetta ilmaisemaan. Heidän kielessään näet ei ole minkäänlaisen pahan
ilmaisuvälinettä, lukuunottamatta niitä sanoja, joilla he kuvailevat
yahooittensa inhoittavia ominaisuuksia. Niiden joukosta he eivät
kumminkaan ole keksineet ylpeyttä, koska eivät perinpohjin tunne
ihmisluontoa, sellaisena kuin se esiintyy maissa, joissa tämä eläin
hallitsee. Minä sitävastoin havaitsin laajemman kokemukseni perusteella
aivan selvästi jonkinlaisia mainitun paheen ituja villeissäkin
yahooissa.

Houyhnhnmit, jotka elävät järjen johdon alaisina, eivät ylpeile hyvistä
ominaisuuksistaan enempää kuin minä siitä, ettei minulta puutu jalkaa
tai kättä, mikä seikka ei voi olla kenenkään järjellisen ihmisen
ylpeyden esineenä, vaikka hän tuntisikin itsensä onnettomaksi, jos
jäsenensä menettäisi. Käsittelen tätä asiaa sitäkin laajemmin, koska
haluan kaikin keinoin tehdä englantilaisen yahoon seuran itselleni
ainakin siedettäväksi. Sen vuoksi huomautan kaikille, jotka hiukankin
taipuvat mainittuun paheeseen, että heidän on paras pysytellä poissa
näkyvistäni.



SELITYKSIÄ.



XXIX _Julkaisija lukijalle_ ja _Kapteeni Gulliverin serkulleen
Sympsonille kirjoittama kirje_. »Serkku Sympsonin» huomautusten piti
tietenkin tehostaa kertomuksen uskottavuutta. Siinä mainitut poistot
lienevät tavallaan rohkaisseet teoksen ensimmäistä julkaisijaa Mottea
tekstin vapaaseen käsittelemiseen. »Gulliverin kirje» ilmestyi
vasta Faulknerin julkaisemassa painoksessa v. 1735, vaikka se on
allekirjoitettu 1727.

XXIX _Dampier_. William Dampier (1652—1715), englantilainen merenkävijä
ja kuuluisain matkakertomusten (m.m. New Voyage Round the World, v.
1697) tekijä. On huomautettu, että Gulliverin retkien tyylillisessä
muovauksessa on ilmeisesti pidetty silmällä D:n teoksia.

XXXI _Kuningatar Anna-vainaja_. Mainittu kohta oli »Matkassa
Houyhnhnmein maahan», kuudennessa luvussa. Kts. alempaa selitystä siv.
420.

XXXIII _Smithfield_. Lontoon Cityssä sijaitseva tori, jolla aikoinaan
toimitettiin mestauksia; myöhemmin eläinmarkkinain paikka.

XXXIII _Seitsemän kuukauden aika_. »Gulliverin kirje on allekirjoitettu
huhtikuun 2:na 1727, teoksen ensimmäinen painos oli ilmestynyt lokakuun
lopussa 1726, joten aikaa oli sillävälin kulunut vain yli _viisi_
kuukautta. Swiftin elämäkerran kirjoittaja Sir Henry Craik (Life of
Swift, v. 1882) arvelee, ettei Swift olisi voinut niin erehtyä, jos
tämä »kirje» olisi todella kirjoitettu jo 1727. Sopii ehkä kumminkin
kysyä, välittikö Swift tässä enempää kuin muuallakaan ajanmääräysten
erinomaisesta täsmällisyydestä.

XXXV _Brobdingnag-Brobdingrac_. Tämä korjaus on tietenkin pelkkää
leikittelyä, mutta siitä huolimatta on joku selittäjä ihmetellyt,
kuinka tuo »virhe» Swiftin nimenomaisesta huomautuksesta huolimatta on
säilynyt Retkien painoksissa meidän päiviimme saakka!

1 _Lilliput_. Professori Henry Morleyn selityksen mukaan nimi on
kokoonpantu sanoista _lilli_, joka Swiftin »little languagessa»
merkitsee = little (pieni), ja _put_, joka Swiftin ajalla oli yleinen
solvaussana, samoinkuin espanjankielen _puta_ ja italian _puitavia_
(portto) vielä nyt. Kts. myös myöhemmin (s. 241) esiintyvää nimeä
_Laputa_.

5 _Van Diemenin maa_. Sillä nimellä mainittiin Swiftin ajan kartoissa
Uuden Hollannin (Australia) luoteisosaa. Mainittu leveysaste ei
kumminkaan sitä vastaa. Swift sijoitti hyvässä tarkoituksessa
tarinaansa todellisiakin maantieteellisiä nimiä kuin siteeksi.

7 _Yritin nousta_. Philostratos, kreikkalainen sofisti Rooman
keisarivallan ajoilta, kertoo teoksessaan »Eikónes» (Kuvia) (II, 847)
samaan tapaan kääpiökansan hyökkäyksestä Heraklesta vastaan.

7 _kuusituumaisen ihmishahmon_. Lilliputin ja sen asukkaitten
mitat vastaavat mittakaavaa tuuma = jalka. Brobdingnagin (s.
115) mittakaava on: jalka = tuuma. Kuten lukija huomaa, on Swift
yksityiskohdissa varsin huolellisesti kokenut sovelluttaa pienennys- ja
suurennusasteikkoansa.

23 _Hänen Majesteettiansa, jota nyt käyn kuvailemaan_. Lilliputin
keisarissa on havaittu Englannin ensimmäisen Hannoverin-sukuisen
kuninkaan Yrjö I:n (1714—1727) piirteitä, kuitenkin vain hyviä,
sellaisia kuin oikeamielisyys, lempeys, rohkeus, koruttomuus,
säästäväisyys. Molempain hallitsijain erilaisuutta, mitä tulee
ulkonaiseen ja sisäiseen ryhtiin, näyttää Swift tahallaan tehostaneen.

25 _lingua francaa_. Lingua franca (»frankinkieli») on Välimeren
pohjukassa sijaitsevien (Levantin) maiden romaanisen sekakielen nimi.

30 _Minä käänsin asiakirjan_... Stuartit olivat menettäneet Englannin
kruunun Jaakko II:n väistyttyä Oranian Wilhelmin tieltä, mutta
»jakobiitit» jatkoivat yrityksiään kukistuneen hallitsijasuvun hyväksi
Wilhelmin, Annan ja Yrjö I:nkin hallitessa. Kuningatar Annan aikana oli
Stuarteja suosiva _tory_-puolue, johon m.m. kuului vaikutusvaltaisena
jäsenenä Swiftin ystävä lordi Bolingbroke, päässyt ratkaisevasti
vaikuttamaan politiikkaan. Yrjö I hajoitti tory-ministeristön ja
asetti sen sijaan _whig_-puolueen jäsenistä kokoonpannun, jonka
päämiehenä oli Robert Walpole. Viimeksimainittu asetti salaisen
komitean pitämään silmällä jakobiittien toimintaa Englannissa ja
Ranskassa, minne Bolingbroke oli paennut. Bolingbroke oli toiminut
erikoisen tarmokkaasti v. 1712 tehdyn Utrechtin sopimuksen hyväksi,
ja tutkimuskomitea sai erikoiseksi tehtäväkseen ottaa selkoa niistä
salaisista neuvotteluista, jotka olivat sopimuksen solmimiseen
johtaneet. — Swiftin otaksutaan tarkastuskertomuksessaan ivailevan
Walpolen komitean toimintaa.

35 _minä en sitä huomannut, koska katseeni oli kiinteästi tähdätty
Hänen Majesteettiinsa_. Whigit olivat ryhtyneet melkein mielettömän
perusteellisiin toimenpiteisiin jakobiittisen vehkeilyn varalta.
Swiftin otaksutaan yllä mainituilla sanoillaan tahtoneen ilmaista,
että whigien syyttämät henkilöt olivat niin lojaalisia (»tähtäsivät
katseensa niin kiinteästi Hänen Majesteettiinsa»), etteivät osanneet
edes varoa heitä uhkaavia vaaroja.

39 _Flimnap saa heittää kipakkaa_... Satiirin kärki kohdistuu Yrjö
I:n hoviin ja hallitukseen. Flimnap on Sir Robert Walpole, jota Swift
sydämestään vihasi.

40 _Flimnap olisi... auttamattomasti taittanut niskansa_... Koskee
Walpolen eroa v. 1717. »Hallitsijan tyyny» on todennäköisesti eräs Yrjö
I:n rakastajattarista, Kendalin herttuatar, jonka toimesta Walpole
pääsi jälleen virkaansa hänen seuraajansa Stanhopen kuoltua v. 1721.

40 _kolme hienoa... silkkilankaa_. Tarkoittavat samanvärisiä Englannin
korkeimpia kunniamerkkejä, Garter- (»housunauha»), Bath- ja Thistle
ritarikunnan nauhoja.

54 _Hänen Keisarillinen Majesteettinsa_. Kuningatar Anna.

55 _tramecksan ja slamecksan_. Korkea- ja matalakirkolliset tai whigit
ja toryt.

56 _Perintöruhtinaan_. Walesin prinssin, myöhemmän Yrjö II:n, joka piti
juonittelusta ja suosi kummankin puolueen tyytymättömiä. Swiftille
kirjoitti hänen tuttavansa Arbuthnot nähneensä Walesin prinssin
lukemassa Gulliveria, juuri sitä kohtaa, missä puhuttiin mahtavasta
perintöruhtinaasta, mikä oli lukijaa ilmeisesti huvittanut.

56 _Blefuscun saarelta_. Blefuscu = Ranska.

57 _murtamaan munansa suipommasta päästä_. Tylppöpäät ja suippopäät:
katoliset ja protestantit. Sormensa leikkaaja oli Henrik VIII, hänen
isänsä Edward VI.

57 _eräs keisari menetti henkensä ja eräs toinen kruununsa_. Kaarle I
ja Jaakko II.

63 _ja vedin varsin helposti viisikymmentä vihollisen suurinta
sotalaivaa jäljessäni_. Professori De Morgan on osoittanut Swiftin
tässä arvanneen Gulliverin voimat hiukan liian suuriksi. Swift, sanoo
hän, »otaksuu miehen, joka on vedessä kaulaa myöten, voivan vetää
köydellä massaa, joka vastaisi 60/1728 hänen aikansa linjalaivasta.
Tai toisin sanoen: ne 30,000 miestä, jotka hyppäsivät laivoistaan,
vastasivat kooltaan ja painoltaan hiukan enempää kuin 17 meidän
kokoistamme miestä. Voisiko mies, joka kahlaa vedessä kaulaansa myöten,
vetää [»varsin helposti»] venhettä, jossa istuu sangen väljästi 17
miestä? Luultavasti ei, ja vielä vähemmin olisi Gulliver kyennyt
vetämään jäljessään aluksia.» Todistelu on kieltämättä vakuuttava,
mutta hyvin luultavalta tuntuu, että Swift — joka tosin yleensäkin ja
varmaan liiaksi halveksi kaikkea tekstikritiikkiä — olisi katsonut
tällaiset tutkistelut Lagadon Suuren Akademian ohjelmaan kuuluviksi.

63 _sellaisen kauhun ja epätoivon huudon_... Bolingbroken johtama
tory-ministeristö oli Utrechtin sopimukseen johtavissa neuvotteluissaan
erikoisesti pyrkinyt turvaamaan Englannin ylivaltaa merellä. Blefuscun
laivaston valtaaminen saattaa merkitä mainittua pyrkimystä, ja
blefusculaisten »kauhun ja epätoivon huuto» on luonnollisesti se huuto,
joka kuului Ranskanmaasta, kun vaadittiin hävitettäviksi Dünkirchenin
varustuksia ja luovutettaviksi eräitä siirtomaita.

64 _hän, Lilliputin keisari, tulisi koko maailman hallitsijaksi_.
Kuuluisan sotapäällikön lordi Marlboroughin kannattajat pitivät Ranskan
alusmaaksi muuttamista täysin mahdollisena.

67 _Flimnap ja Bolgolam olivat selittäneet... uskottomuuden merkiksi_.
Samoin oli Walpole syyttänyt Bolingbrokea petollisista keskusteluista
Ranskan ministerien kanssa Utrechtin rauhanneuvottelujen aikana.

70 _Minä tyhjensin_... Tässä Swiftillä nähtävästi on ollut esikuvana
Rabelais, jonka Gargantua (I kirjan 17. luku) tervehtii parisilaisia
sellaisella mahdottomalla tavalla.

70 _oli vielä uhannut kostaakin_. Swift oli joutunut kuningatar Annan
kaikkein korkeimpaan epäsuosioon varsinkin aikaisemmin julkaisemansa
eri kirkkokuntia ivailevan »Tynnyritarinan» vuoksi siinä määrin, ettei
kuningatar tahtonut suostua häntä ylentämään kirkollisella virkauralla.

77 _nykyjään hallitsevan Keisarin isoisän_. Jaakko I:n aikana oli
kunniamerkkien ja arvonimien jakaminen kasvanut uskomattomaan määrään.
Tämä hallitsija myös perusti baronet-säädyn, Englannin gentryn
(sivistyneitten ja varakkaitten aatelismiesten, suurtilallisten,
lakimiesten, upseerien, pappien ja oppineiden) ylimmän luokan,
lisätäkseen kruunun rahastoa.

86 _puolustaa erään erinomaisen naisen mainetta_. On otaksuttu Swiftin
tässä viittailevan Bolingbroken ja madame Tencinin tai itsensä ja
rouva Mashamin välisiin suhteisiin, mutta asiaan luonnostaan sisältyvä
juhlallinen panos koomillisuutta riittänee täysin selitykseksi.

90 _Teidän tulee tietää_... Tarkoitetaan Walpolen salaista komiteaa,
jonka piti »tutkia viimeksitapahtunutta rauhansolmimista ja
kuningatar-vainajan ministeristön hoitoa». Seuraavat syytösartiklat
ivailevat sitä kannetta; joka nostettiin Bolingbrokea y.m. vastaan.

94 _Hän myönsi, että rikoksenne olivat suuret_... Muutamat
whig-puolueen jäsenet ehdottelivat, ettei entisiä tory-ministereitä
syytettäisi maanpetoksesta, joka vaatisi kuolemanrangaistusta,
vaan pahoista väärinkäytöksistä, jolloin he menettäisivät _vain_
omaisuutensa ja kansalaisoikeutensa.

101 _olisin iloiten... alistunut niin lievään rangaistukseen_. Tässäkin
viittaus Bolingbrokea, Oxfordia ja Atterburyä vastaan nostettuun
syytteeseen. Niiden syiden, joilla Gulliverin pakoa Blefuscuun
puolustetaan, arvellaan samalla puolustelevan Bolingbroken pakenemista
Ranskaan. Toisaalta on huomautettu, ettei Swift, vaikka olikin
Bolingbroken ystävä, suinkaan saattanut otaksua hänen merkitsevän
Englannille, mitä Gulliver merkitsi lilliputilaisille. Kun sitäpaitsi
Bolingbroke oli saanut luvan palata Englantiin jo ennenkuin Swift oli
tätä kirjoittanut, ei Swiftillä oikeastaan ollut syytä palauttaa
mieliin Bolingbroke-jättiläisen pakenemista peukaloisten maasta.
Ravenscroft Dennis huomauttaa tässä yhteydessä sangen järkevästi, ettei
tarun ja toden vastaavaisuutta saa kehitellä liian pitkälle. Swiftin
mielessä on kieltämättä voinut olla sytykkeenä Bolingbroken pako.

108 _hän itse ja useimmat hänen ministerinsä olivat erittäin iloiset
päätöksestäni_. Ranskan hallitus oli kovin huolissaan Bolingbroken ja
muiden pakolaisten vehkeilyn vuoksi.

118 _Havaittuamme, että tuuli alkoi kiihtyä_... Tämä kappale on
»Gulliverin serkulta» (kts. alkulausetta »Julkaisija lukijalle»)
jäänyt epähuomiossa poistamatta! Swift tahtoi ivailla matkakuvausten
sepittäjien tapaa käyttää ylen runsaasti merisanastoa. Koko kappale
kuuluu otetun melkein sananmukaisesti eräästä v. 1669 ilmestyneestä
merenkulkuoppaasta.

148 _Sansonin Kartasto_. Sanson, ranskalainen kartografi (1600—1667),
julkaisi useita karttateoksia, jotka Hubert Jaillot myöhemmin (1692)
keräsi yhteen (Atlas nouveau).

149 _Kuningatarta ja hänen hovinaisiaan huvittamaan_. Kuningattaren
mallina otaksutaan olleen Walesin prinsessan. Kuningas ei kumminkaan
ole prinssin, myöhemmän Yrjö II:n kaltainen.

150 _suunnilleen sadan moidorin paksuinen_. Moidori: portugalilainen
kultaraha (= £ 1. 7 s.).

155 _että olin vain relplum scalcath_... Cyrano de Bergerac kertoo
»Koomillisessa historiassaan» joutuneensa samanlaisen arvioinnin
esineeksi. On huomautettu muistakin Cyranon ja Gulliverin tarinain
yhtymäkohdista, esim. siitä, että kumpaakin sankaria näytettiin rahasta.

167 _Siitä syystä heidän tulisi korjata karttateoksensa_...
Saman teorian Swift esittää myöhemminkin (s. 314). Hänen aikansa
maantieteentutkijain keskuudessa oli erimielisyyttä siitä, oliko Japani
maantieteellisessä yhteydessä Amerikan kanssa vai ei.

173 _eikä suinkaan vastaa (jos oikein muistan) Salisburyn tapulin
korkeutta_. Swift muistaa oikein, sillä Salisburyn tapuli olisi
Brobdingnagin mittakaavan mukaan 5000 jalan korkuinen.

187 _Se otti minut oikealle käsivarrelleen_... Joku selittäjä on
arvellut Swiftin saaneen aiheen tähän apinajuttuun vanhasta tarinasta,
jossa kerrottiin, kuinka apina kerran pelasti Kildaren jalon suvun
jatkajan.

203 _Hän tiedusteli... mistä ottaisimme varoja velkojemme
suorittamiseksi_. Valtiovelka oli siihen aikaan sangen uusi ilmiö ja
herätti ihmisten mielissä levottomuutta.

203 _Erikoisesti hän joutui ihmeisiinsä_... Vakinainen sotaväki
oli sekin mieliäkuohuttava seikka Yrjö I:n hallitusaikana, ja
whig-puolue menetti kansansuosiota sekä tässä että valtiovelka-asiassa
osoittamainsa taipumusten vuoksi.

208 _Dionysios Halikarnassolainen_. Liviuksen (59 e.Kr. — 17 j.Kr.)
aikalainen; hän selitti teoksessaan »Archaeologia» tahtovansa osoittaa
Rooman todellista suuruutta, jonka kreikkalaiset historioitsijat olivat
jättäneet huomiotta. Dionysion teoksen käännös oli julkaistu Oxfordissa
v. 1704.

244 _Fort St. Georgeen_. Madrasiin.

247 _hollantilainen syyti suustaan kaikki... kiroukset ja
solvaukset_... Englantilaisissa matkakertomuksissa oli yleisesti
valitettu hollantilaisten julmuutta.

254 _isäntä on aina mietteisiinsä vaipunut siinä määrin, että on
vaarassa_... Tässä, kuten koko kolmannen matkan kuvauksessa, Swift
ivailee aikansa matemaatikkoja ja muiden tieteiden edustajia,
joita sydämestään halveksi. Suuri Isaac Newton oli hänen erikoinen
silmätikkunsa, koska oli uskaltanut eräässä vaihtorahojen
metallipitoisuutta koskevassa kysymyksessä (n.s. Woodin puolipennyt)
asettua Swiftiä ärsyttävälle kannalle.

256 _Palvelijat veistivät leivän keiloiksi, lieriöiksi,
suunnnikkaiksi_... Professori De Morgan sanoo, että Swiftillä oli
aivan liian vähän pätevää tietoainesta matemaattisten tieteitten
tehokasta ivailua varten, ja huomauttaa varsin myrkyllisesti, että
matemaatikot olisivat päivällistä nautittaessa ottaneet keilat ja
lieriöt ja jättäneet Swiftille suunnikkaat, pintakuviot, joilla ei ole
vähintäkään vahvuutta. — Toisaalta on tietenkin matemaatikon varottava
arvostelemasta Swiftin satiiria vain yksityiskohdissa sattuneitten
virheitten nojalla, ottamatta huomioon sen humaanisia valtalinjoja.

258 _Laputa merkitsee quasi lap outed_... Tässä ivaillaan filologeja,
joiden joukosta tri Bentley oli joutunut Swiftin erikoisen huomion
esineeksi. Ottaessaan ratkaisevalla tavalla osaa kiistaan antiikkisen
ja uudenaikaisen kirjallisuuden eduista Swift oli itsekin käynyt
taisteluun julkaisemalla juuri Bentleyn kumoamiseksi satiirinsa
»Kirjojen sota».

258 _oli tullut laskelmissaan merkinneeksi väärän numeron_. Tässäkin
Swift hipaisee Newtonia, jonka eräässä teoksessa oli auringon ja maan
välimatkaa osoittavaan lukuun painovirheen vuoksi pujahtanut jokin
ylimääräinen numero.

279 _etteivät kuningas ja hänen molemmat vanhemmat poikansa saa poistua
saaresta_. Yrjö I kävi varsin usein Hannoverissa.

283 _Kaduilla liikkuva väki kulki nopeasti_... Swiftin mielessä lienee
ollut kuvia Lontoossa v. 1720 vallinneen keinottelukuumeen päiviltä.
Silloin syntyneisiin lukuisiin keinotteleviin yhtiöihin viittaillaan
tässä ja seuraavassa luvussa.

291 _Ensimmäinen kohtaamani mies_... Kuvaillessaan Lagadon Akademian
professorien toimia Swift on jokseenkin tarkoin noudattanut
Rabelais’lta saatua esikuvaa (»Kuningatar Päähänpiston» hovilaiset, V
kirjan 22. luku).

294 _Hän huomautti vielä, että hämähäkkejä käytettäessä_... Eräs
kekseliäs ranskalainen herra Bon oli tehnyt sellaisia kokeita ja
todella valmistanut hämähäkin-silkistä sukkia ja käsineitä. Hänen
asiasta sepittämänsä kirjallinen esitys ilmestyi v. 1710. Pope viittaa
siihen koomillisen The Dunciad-eepoksensa säkeessä:

»Or draw to silk Arachne’s subtile line» (Tai kehrätä silkiksi Arakhnen
[Hämähäkin] hieno säie).

296 _Koira kuoli paikalla_... Mainitut toimenpiteet viittaavat tohtori
Woodwardin oksennusteoriaan, jonka perustuksena olevissa kokeissa oli
käytetty välineinä koiria.

298 _hän huomasi minun... katselevan puutelinettä_... Walter Scott
arveli Swiftin tässä ivailevan sitä »suurta taidetta», jonka perusti
Raymundus Lullus (Opera, v. 1598). Tarkoituksena oli yksinkertaisia
käsitteitä mekaanisesti yhdistelemällä päästä uusiin totuuksiin ja
»yleistieteeseen». Yleisimmät käsitteet ja yleisimmät olioitten
määreet merkittiin seitsemään päälletysten sijoitettuun samakeskeiseen
kehään, ja kehiä kiertämällä saatiin syntymään mitä erilaisimpia
käsiteyhdistelmiä.

310 _Eräs toinen professori näytti minulle suurta paperia_...
Seuraavassa tehdään naurunalaiseksi Parlamentissa toimitettua
tutkimusta Rochesterin piispan Atterburyn jutussa (v. 1722). Atterburyä
syytettiin valtiopetoksesta, ja tärkeimpänä todistusainehistona olivat
salamerkein kirjoitetut kirjeet, joita oli onnistuttu sieppaamaan.
Atterbury oli epäilemättä ollut kirjevaihdossa kruununtavoittelijan
kanssa, mutta kun ei mitään suoranaista todistetta ollut tai ei voitu
esittää, olivat hänen puoluelaisensa kovin kuohuksissaan siitä,
että hänet kumminkin karkoitettiin. Swift ja Pope pitivät yhä häntä
viattomana.

311 _Tribnian kuningaskunnassa, jota maan asukkaat mainitsevat
nimellä Langden_... Nimet Tribnia ja Langden on muodostettu
'anagrammaattisesti’, muuttamalla kirjainten järjestystä nimissä
Britain ja England.

312 _rampa koira vallananastajaa_... Atterburyn jutussa näytteli
tärkeää osaa piispan rampa koira. Swift on kirjoittanut asiasta
runonkin nimeltä »Siitä kauheasta Salaliitosta, jonka sai ilmi
Harlequin, Rochesterin piispan ranskalainen halli.»

318 _Hänen Korkeutensa näet kehoitti minua kutsumaan keitä henkilöitä
ikänä halusin_... Seuraavaan on nähtävästi saatu aihe Rabelais’lta (II
kirjan 30. luvusta, Epistemon-episodista), joka vuorostaan oli lukenut
Lukianosta (»Vainajain keskusteluja»).

319 _Hannibalin, joka vakuutti, ettei hänellä ollut etikan tippaa
leirissään_. Viittaus tarinaan, jonka mukaan Hannibal särki kallioita
ensin kuumentamalla ja sitten valelemalla niitä etikalla (Livius XXI
kirja, 37. luku).

322 _Minä esittelin Didymon ja Eustathion_... Didymos oli kuuluisa
alexandrialainen grammatikko, joka keisari Augustuksen ajalla eläen
kirjoitti erinäisiä Homerosta käsitteleviä kriitillisiä ja selittäviä
teoksia. Niistä on joitakin otteita säilynyt. Eustathios, Tessalonikan
arkkipiispa, kirjoitti v. 1200 paikkeilla hänkin kommentaareja Homeron
lauluihin.

322 _kun Scotusta ja Ramusta hänelle esitellessäni kerroin_... Duns
Scotus, (n. 1266—1308) »keskiajan teräväjärkisin ajattelija» (doctor
subtilis), kirjoitti m.m. laajoja selityksiä Aristoteleen teoksiin.
— Petrus Ramus (Pierre de la Ramée), synt. 1515, saanut surmansa
(kalvinistina) Pärttylinyönä 1572, puolusti jo 21-vuotiaana julkisesti
väittämää, että kaikki, mitä Aristoteles oli kirjoittanut, oli
pätemätöntä.

322 _Gassendi_ (1592—1655), etevin _Descartesin_ (1596— 1650)
vastustajista Ranskassa. Hänkin julkaisi jo nuorella iällä
hyökkäyksen Aristotelesta vastaan ja esitti myöhemmin epikurolaista
luonnonfilosofiaa (atomioppia) Descartesin »korpuskulaari- ja
pyörreopin» vastapainoksi.

322 _Hän ennusti samaa kohtaloa vetovoiman teorialle_... Jälleen Sir
Isaac Newtoniin kohdistuva sivallus.

326 _eräs amiraali kertoi lyöneensä ihan vahingossa vihollisen_...
Tarkoittanee amiraali William Russellia ja La Hoguen meritaistelua (v.
1692) Ranskan ja Englannin laivaston välillä.

326 _Kolme kuningasta_... Walter Scottin otaksuman mukaan Kaarle II,
Jaakko II ja Wilhelm III, joita Swift ei pitänyt korkeassa arvossa.

355 _suoritettavaksi määrätystä seremoniasta, krusifiksin
tallaamisesta_... Kristuksen kuvan polkemista (_e-fumi_ eli _fumiye_)
käytettiin ennen vanhaan Japanissa kristinuskoon kääntyneitten
selvillesaamiseksi. Ei ole kumminkaan tietoa, että sitä olisi
sovellettu hollantilaisiin. Aluksi (1600-luvun alkupuolella) oli
välineenä vain kappale paperia, johon oli karkein vedoin kuvattu
Kristus ristillä, myöhemmin (n. vuodesta 1660) käytettiin pronssilevyjä
(10 x 12 1/2 cm.), joihin oli pakotettu risti. Epäilyksenalaisen
perheen jäseniä vaadittiin astumaan levyn päälle, ja kieltäytyviä
kidutettiin ja surmattiin. Sellaisia levyjä kuuluu olevan vielä
nähtävänä Tokion museossa. Japanin inkvisition sanotaan olleen voimassa
lähelle meidän aikojamme.

357 _oltuani poissa viisi vuotta ja kuusi kuukautta_. Lasku ei ole
sopusoinnussa lähtö- (»elokuun 5:nä 1706», s. 244) ja paluupäivän
kanssa.

361 _Vietin kotona... suunnilleen viisi kuukautta... Me lähdimme
Portsmouthista elokuun seitsemäntenä_... »Suunnilleen» tarkkaan laskien
pitäisi olla joko: neljä kuukautta, tai: syyskuun seitsemäntenä.

372 _houyhnhnm_. Tämän nimen johto ja ääntäminen on antanut päänvaivaa
eräille selittäjille. Se johdetaan englantilaisesta sanasta »whinny»
(hirnua) ja voidaan lausua »(h)winim» tai »(h)wininim». Mainittakoon
tässä yhteydessä, että prof. Morley johtaa _yahoo-nimen_ (lue: jahti)
huudahduksesta »Yah! ughl», joka ilmaisee ankaraa inhontunnetta.

375 _ettei tämä silmänlume voinut olla muuta kuin taikaa ja
noituutta_. Tässäkin Swift näyttää saaneen eräitä vihjeitä Cyrano
de Bergeracin »Koomillisesta historiasta». Cyranokin luuli koko
Kuun maailmaa pelkäksi taiaksi ja kohdatessaan eläin-ihmisiänsä hän
joutui samanlaisen kauhun valtaan kuin Gulliver havaitessaan yahoot
kaltaisikseen.

381 _Emme näet huomaa, ihmistä lukuunottamatta, yhtäkään eläintä, joka
sitä_ (nim. suolaa) _mielellään nauttii_. Pätemätön väite, koska useat
luontokappaleet, m.m. hevoset, syövät varsin kernaasti suolaa.

384 _Kaarle V huomautti suunnilleen samasta asiasta_... Kaarle V:n
kerrotaan sanoneen, että hän puhutteli Jumalaansa espanjaksi, naistansa
italiaksi ja hevostansa saksaksi.

406 _Sellaisia ruhtinaita on Saksassa_... Yrjö I oli pestannut
saksalaisia palkkasotureita puolustamaan hänelle Hannoverissa kuuluvia
alueita.

413 _Enemmän Englannin oloista_... Gulliverin retkien ensimmäisessä
painoksessa oli luvun otsakkeena: »Jatkoa Englannin olojen
kuvailemiseen. Valtakuntaa hallitsi Kuningatar niin hyvin, ettei
tarvinnut mitään pääministeriä. Eräissä Euroopan hoveissa tavattavan
pääministerin luonnekuva.» Otsakkeen muuttuminen johtui siitä, että
alempana s. 420 selityksessä oleva kappale korvattiin toisella.

420 _Minä selitin hänelle_... Gulliverin retkien ensimmäisessä
painoksessa oli tämän kappaleen sijalla seuraava (siihen viitataan
»Kirjeessä Sympsonille», kts. s. XXXI):

»Minä selitin hänelle, että meidän naarashallitsijamme eli
Kuningattaremme ei tuntenut mitään halua tyydyttää kunnianhimoansa tai
luontaista taipumustansa laajentamalla valtaansa naapuriensa vahingoksi
tai omien alamaistensa vaurioksi, joten hän ei ollenkaan tarvinnut
kehnoa ministeristöä toteuttamaan tai peittämään synkeitä aikeitansa,
vaan ohjaa omat toimensa kansansa hyväksi, johtaa heitä säädöksillään
ja pitää heidät oman maansa lakien rajoissa. Niiden henkilöiden
menettelyn, joille hän uskoo asioittensa hoitoa, hän alistaa suuren
neuvostonsa tutkittavaksi, ja heitä voidaan lain määräämässä
järjestyksessä rangaista; sen vuoksi hän ei milloinkaan luota kehenkään
alamaiseensa niin suuressa määrässä, että uskoisi hänen hoidettavikseen
kaikki asiansa. Minä lisäsin, että useiden edellisten hallitsijoiden
aikana meillä, ja monissa Euroopan hoveissa vielä nyt, ruhtinaat,
jotka alkoivat laiminlyödä omia tehtäviään lakkaamatta nauttiessaan ja
nautintoja etsiessään, käyttivät mainitsemanilaista virkamiestä, jota
mainitaan Valtion ensimmäisen ministerin eli pääministerin nimellä
ja joka voidaan sellaisten virkamiesten toiminnan, mutta myös heidän
kirjeittensä, muistelmiensa ja julkaisemiensa kirjoitusten nojalla,
joiden todenperäisyyttä ei toistaiseksi ole kielletty, kuvailla
seuraavanlaiseksi: »Hän on henkilö, joka ei ollenkaan tunne iloa» j.n.e.

481 _Rotherhithiin_. Rotherhith = Redriff (kts. s. 113).

482 _Tätä kirjoittaessani on kulunut viisi vuotta_... Tämän maininnan
on katsottu tukevan otaksumaa, että Swift oli aloittanut »Gulliverin
retkien» kirjoittamisen v. 1720 paikkeilla.

486 _Nec si miserum_... »Ja jos sallimus tekikin Sinosta onnettoman, ei
se kumminkaan voi tehdä häntä turhamaiseksi eikä valhettelevaksi.»





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Gulliverin retket" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.