Title: Aatelispesä
Author: Turgenev, I. S.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Aatelispesä" ***


AATELISPESÄ

Kirj.

I. Turgenjeff


Venäjän kielestä suomentaneet

Ä. Grg ja O. Wuorinen



Porissa,
Adolf Allardt,
1888.



I.


Kirkas kevätpäivä läheni jo iltaansa, pienet sinertävät pilven hattarat
olivat korkealla, selkeän taivaan ladella ja näytti juuri kuin ne
olisivat liikahtamatta siirtyneet sen sisimpään sinervään.

Läänin kaupunki O——n syrjäkadun varrella sijaitsevassa, hyvästi raketun
kartanon avatun ikkunan ääressä (se oli v. 1842), istui kaksi naista:
toinen viidenkymmenen, toinen jo vanha ämmä, lähes seitsemänkymmenen
vuoden ikäinen.

Ensimainitun nimi oli Maria Dmitrijevna Kalifin, Hänen miehensä,
virasta eronnut läänin prokurori, aikoinansa tunnettu asioitsija —
mies hyvin rivakka, sanansa pitävä, kiukkuinen ja itsepäinen — oli
kuollut noin kymmenen vuotta takaperin, Hän oli saanut kohtuullisen
kasvatuksen, kävi yliopistoa, vaan kun oli syntynyt köyhistä
vanhemmista, niin ymmärsi hän jo nuorena täytyvänsä itse itselleen
raivata tien tulevaisuutensa perustukseen. Hän ei näöltänsä ollut
ruma, oli viisas ja jos milloin halusi, kohteliaskin: Maria Dmitrijevna
(syntyisin Pestov) tuli hänelle naimisiin rakkaudesta; hän kadotti
vanhempansa lapsuudessaan, sitten hän eleli useampia vuosia Moskovassa,
kasvatusopistossa, sieltä palattuaan eli hän viidenkymmenen virstan
päässä O——sta syntymäkylässään Pokrovskissa, tätin, ja vanhemman
veljensä kanssa. Tämä veli kohteli pahoin tätiä sekä sisartaan, vaan
muutettuaan Pietariin, virkatoimeen, teki äkillinen kuolema lopun
hänen elämästään. Maria Dmitrijevna peri Pokrovskin kylän, vaan ei hän
siinä kauan saanut elää: toisena vuonna, naimiseen tultuansa Kalitinin
kanssa, joka muutamassa päivässä oli masentanut hänen sydämensä, oli
Pokrovski vaihdettu toiseen hyödyllisempään, mutta puistottomaan
ja rumempaan maatilaan; samaan aikaan osti Kalitin kartanon
O——n kaupungissa, johon asettui vaimoinensa asumaan ainaiseksi.
Kartanoon kuului suuri puisto, joka ulottui kaupungin ulkopuolelle
aina niittyihin saakka. Kalitin, joka ei suvainnut maalaiselämän
hiljaisuutta, osti tämän kartanon tarkoituksella, joka on yhtä pitävä
kuin sanat: "nyt pysytään täällä". Mielessään muisteli Dmitrijevna
monta kertaa kaunista Pokrovskiansa iloisine seuroineen, leveine
niittyineen, viheriöine peltoineen; mutta hän ei millään tavalla
vastustanut miestään, vaan hyväksyi ehdottomasti hänen viisautensa ja
kokemuksensa. Mutta kun Kalitin kuoli, viisitoista vuotta oltuansa
naimisissa, jättäen jälkeensä pojan ja kaksi tytärtä, niin oli Maria
Dmitrijevna jo niin tottunut kaupungin elämään, että ei enää halunnut
muuttaa.

Nuoruudessaan Maria Dmitrijevnaa, vaalean verevä kun oli, pidettiin
kauniina; eikä hän nytkään, viidenkymmenen ikäisenä, ollut kauneutta
vailla, vaikka kasvonsa olivat hieman liiaksi pullistuneet. Hän
oli enemmän tunteellinen kuin hyvä, sekä oli säilyttänyt vanhoihin
päiviinsä saakka kasvatuslaitoksessa saamansa tavat; hän hemmoitteli
itseään, närkästyi pikaan ja vieläpä toisinaan itki kun ei kaikki
mennyt hänen mielensä mukaan: vaan oli erittäinkin hellä ja hyvä jos
kaikki kävi hänen tahtoansa myöten eikä kukaan häntä vastustanut. Hänen
kartanonsa oli komeimpia kaupungissa; omaisuutensa suuri, enimmäkseen
enempi miehensä hankkimaa, kuin perintöomaisuutta. Molemmat tyttäret
elivät hänen luonaan; poikansa oli kasvatettavana eräässä laitoksessa,
mikä oli parhaimpia Pietarissa.

Vanhus, joka istui Maria Dmitrijevnan kanssa ikkunan luona, oli
sama täti, hänen isänsä sisar, jonka kanssa oli viettänyt useampia
yksinäisiä vuosia Pokrovskissa. Hänen nimensä oli Marfa Timofejevna
Pestov. Hän oli tunnettu ivallisuudestaan ja luonteensa omituisuudesta,
hän sanoi totuuden aina vasten silmiä kaikille sekä käytti itseään
niukemmissakin rahavaroissa ollen niinkuin olisi omannut tuhansia. Hän
ei kärsiä voinut Kalitin vainajaa, ja niin kohta kun Maria Dmitrijevna
meni tälle naimisiin, muutti hän omaan kyläänsä, jossa vietti kymmenen
vuotta erään talonpojan savu-tuvassa. Maria Dmitrijevna pelkäsi
häntä. Musta-hiuksinen, terävä-katseinen vielä vanhuudessaankin,
suipponenäinen, astui joutuisasti pitäen vartalonsa suorana, puhui
sukkelaan sekä selvästi hienolla ja sointuvalla äänellä; Maria
Timofejevna vaatetti itsensä valkoiseen tanukkaan ja saman väriseen
kohtuun.

— Mitä se? kysyi hän äkkiä Maria Dmitrijevnalta. Mitä huokaat muoriseni?

— Niin vaan, äänsi tämä. Kuinka ihmeelliset pilvet!

— Onko sinun sääli niitä, vai mitä?

Maria Dmitrijevna ei vastannut.

— Missähän Gedeonovski on, kun ei sitä kuulu? sanoi Marfa Timofejevna
sukkelasti liikutellen neulomapuikkojaan (hän kutoi suurta villaista
huivia), huokailishan kanssasi, — tahi sitten valehtelisi jotain.

— Kuinka te aina ankarasti tuomitsette häntä! Sergei Petrovitsch on
kunnioitettava mies.

— Kunnioitettava! sanoi ämmä nuhtelevaisesti.

— Ja kuinka hän oli miesvainajalleni nöyrä! sanoi Maria Dmitrijevna;
muistellessaan häntä tulee hän aina rauhattomaksi.

— Tietysti! kun hän korvistaan tuli liasta ylös vedetyksi Kalitinin
avulla, mutisi Marfa Timofejevna liikutellen vielä kiivaammin
neulomapuikkojaan.

— Katsoo niin sievänä miehenä, alkoi hän uudestaan, koko pää on
harmaassa, mutta minkä suustaan laskee, on se joko valhetta tahi
panettelua. Vielä on valtioneuvos! Ja päälliseksi papin poika!

— Ken synnittä on, tätiseni? Kyllähän hänessä se heikkous on. Sergei
Petrovitsch ei mitään kasvatusta ole saanut, eikä osaa ranskaa; vaan
sanokaa mitä tahdotte, hän on miellyttävä mies.

— Tietysti, kun hän aina nuolee sinun käsiäsi. Ranskaa ei haasta,
— onpa asia! En minä itsekään mikään kiitettävä ole ranskan
kielitaidossa. Parasta olisi jos ei hän puhuisi mitään kieltä:
eihän toki valehteleisi. Siinähän susi missä mainitaan, sanoi Marfa
Timofejevna, katsahdettuaan ulos ikkunasta. Tuolla hän tulee, sinun
miellyttävä miehesi. On pitkä kuin nälkäkurki!

Maria Dmitrijevna korjasi hiuskiharoitaan. Marfa Timofejevna katsahti
häneen ivallisesti.

— Mitä, oliko siellä harmaa hiuskarva, muoriseni? Toru Palaschaa. Missä
hänen silmänsä ovat?

— Te täti olette aina... äännähti Maria Dmitrijevna harmistuneena, ja
alkoi rummuttaa tuolin selkäintä sormillaan.

— Sergei Petrovitsch Gedeonovski! vingahti punaposkinen palveluspoika,
astuen ovesta sisään.



II.


Sisään astui mies, suurta kasvua, yllä puhdas nuttu, lyhykäiset
housut, harmaat säämiskähansikkaat kädessä sekä kaksi liinaa kaulassa
— musta päällä, valkoinen alla. Hän oli hyvin siistin näköinen,
aina kauneista kasvoistaan sekä sileäksi suituista aivenistaan
kaunattomiin, narisemattomiin saappaihin saakka. Hän kumarsi ensin
talonemännälle, sitte Marfa Timofejevnalle ja, vedettyään huolellisesti
hansikkaat käsistään, astui Maria Dmitrijevnan luo. Suudeltuaann sen
kättä kunnioittavasti kaksi kertaa peräkkäin, istui hän levollisesti
nojatuoliin ja hieroi hymyillen sormiensa päitä.

— Onko Elisabet Mihailovna terve? kysyi hän.

— On, vastasi Maria Dmitrijevna; hän on puistossa.

— Entä Helena Mihailovna?

— Leena on myös puistossa. Eikö kuulu mitään uutisia?

— Miks’ei kuulu, miks’ei kuulu, sanoi vieras, silmiään räpyttäen ja
vetäen huulensa yhteen. Hm...! uutinen on, ja vieläpä ihmeellinen:
Feodor Ivanitsch Lavretski on tullut.

— Fedja! huudahti Marfa Timofejevna. Kunhan sinä et taas valehtelisi,
vaariseni!

— Enpä niinkään, minä näin hänet omilla silmilläni.

— No, sehän ei vielä mikään todistus ole.

— Hyvin on lihonut, pitkitti Gedeonovski, ikäänkuin ei olisi
kuullutkaan Marfa Timofejevnan huomautusta, hartioista on tullut paljoa
leveämmäksi ja posket hehkuu punaisina.

— Lihonut, äännähti Maria Dmitrijevna, kummastellen, mikä häntä voisi
lihottaa?

— Sepä se, sanoi Gedeonovski, toinen hänen sijassaan häpeäisi silmiänsä
näyttää ihmisille.

— Kuinka niin? keskeytti Marfa Timofejevna; mitä juorua se on? Ihminen
on saapunut syntymäseuduilleen; — mihinkä hänen olisi pitänyt mennä
teidän mielestänne? Aivan kuin hän olisi syypää johonkin!

— Uskallan sanoa teille, rouvaseni, että mies on aina syypää kun vaimo
itsensä pahoin käyttää.

— Sinä, vaariseni, haastat niin sentähden, kun et itse ole nainut mies.
— Gedeonovski naurahti väkinäisesti.

— Tohdinko olla utelias, kysyi hän hetkisen vaiti oltua, kenelle tuota
sievää kaulahuivia kudotaan?

Marfa Timofejevna katsahti pikaisesti häneen.

— Se kudotaan sille, vastasi hän, joka ei milloinkaan panettele, ei
viekastele, ei laittele juoruja, jos senlainen ihminen löytyy maan
päällä. Fedjan minä tunnen hyvästi; hän on ainoastaan siinä syypää,
että hemmoitteli liiaksi vaimoaan. Kyllä hän nai rakkaudesta, mutta
niistä rakkausnaimisista ei tahdo milloinkaan mitään hyvää tulla,
lisäsi ämmä katsahdettuaan kieroon Maria Dmitrijevnaan, ja nousi ylös.
Ja nyt, vaariseni, hiero hampaitasi kehen tahdot, vaikka minuun; minä
lähden pois, en tahdo häiritä sinua. Sen sanottuaan läksi hän pois.

— Hän on aina senlainen, sanoi Maria Dmitrijevna silmillään seuraten
tätiänsä, aina!

— Hänen ikänsä... mitäs tehdä! huomautti Gedeonovski. Hän suvaitsi
sanoa: joka ei viekastele. Mutta kuka nykyään ei viekastele? se on jo
senlainen aikakausi. Eräs ystävistäni, hyvin kunnioitettava, ja sanonpa
teille, suuriarvoinenkin mies, sanoi että: tähän aikaan, muka, kanakin
viekkaasti lähestyy jyvää — aina vaan tavoittaen kuinka saisi syrjästä
kiinni. Kun minä vaan katson teihin, rouvaseni, niin näen aina teidän
hyvänsävyisyytenne; antakaapa teidän lumenvalkoinen kätösenne.

Maria Dmitrijevna myhähti hiukan ja tarjosi hänelle pullean kätensä.
Gedeonovski kumartui ja suuteli rouvan kättä, tämä vuorostaan veti
nojatuolinsa likemmä häntä, kyyristyi hiukan ja kysyi puoliääneensä:

— Te olette nähneet hänet? Todellakin — onko hau terve, iloinen?

— Kyllä hän on iloinen, kuiskasi Gedeonovski»

— Ettekö ole kuulleet missä hänen vaimonsa nyt on?

-— Viime aikoina hän oli Pariisissa; nyt hän kuuluu muuttaneen Italian
valtakuntaan.

— Se on oikein kauheaa — Fedjan asema; en tiedä kuinka hän voi kestää.
Tosin, tapahtuuhan onnettomuuksia muidenkin kanssa: mutta hänen, voi
sanoa, on ympäri Euroopan ilmaistu.

Gedeonovski huoahti.

— Niin, niin! Sanotaan hänen sekä näyttelijöiden että taiteilijoiden,
ja mitenkä niitä heidän kielellään kutsutaan? salonkileijonien ja
muitten petojen kanssa seuraa pitäneen. Aivan häpynsä kadottanut...

— Hyvin, hyvin sääli, surkutteli Maria Dmitrijevna. Sukua myöten: hän
on minulle, tiedättehän Sergei Petrovitsch, orpana kolmannessa polvessa.

— Kuinkas sitten! Enkö minä kaikkea tietäisi mikä teidän sukuunne
koskee? Mitä te!

— Tuleeko hän meillä käymään, — mitä luulette?

— Luultavasti; mutta toisekseen, hän kuuluu kiirehtivän maatilallensa.

Maria Dmitrijevna nosti silmänsä taivasta kohti.

— Ah, Sergei Petrovitsch, Sergei Petrovitsch, kun oikein ajattelee,
niin kyllä meidän naisten täytyy hyvin varovasti käyttäytyä.

— Naisissa on ero, Maria Dmitrijevna. Onnettomuudeksi on senlaisia —
ajatuksiltaan häilyväisiä... ja missä i’ässä myös ovat; ei tavatkaan
aina ole pienuudesta kiihotettuja (Sergei Petrovitsch otti taskustaan
ruudullisen, sinisen nenäliinan ja alkoi sitä levitellä). Senlaisia
naisia tosin on (Sergei Petrovitsch pyyhki vuoroon silmiänsä nenäliinan
kulmalla). Mutta yleensä sanoen, jos ajattelee, niin on... Tavaton pöly
kaupungissa, päätti hän.

— _Maman, maman_, huudahti, huoneesen juosten, noin yhdentoista
vuotias, sorea tyttö,. Wladimir Nikolajevitsch ratsastaa meille!

Maria Dmitrijevna nousi; Sergei Petrovitsch nousi myöskin ja kumarsi.
— Nöyrin tervehdykseni Helena Mihailovna, sanoi hän, kunnioituksen
tunteesta käyden nurkkaan istumaan ja niistäen pitkää, säännöllistä
nenäänsä.

— Kuinka hänellä on miellyttävä hevonen! pitkitti tyttö. Hän oli juuri
takaportin luona, sanoi minulle ja Liisalle, että siinä paikassa ajaa
portaiden eteen.

Kuului kavioiden kopsetta; sorea ratsastaja kauniin raudikon selässä,
ilmestyi kadulle, hän seisahdutti hevosensa avonaisen ikkunan eteen.



III..


— Hyvää päivää, Maria Dmitrijevna! huudahti ratsastaja sointuvalla
kauniilla äänellä. Miltä teistä näyttää ostokkaani?

Maria Dmitrijevna meni ikkunan luo.

— Hyvää päivää, Waldemar! Ah, kuinka kaunis hevonen! Keltä te ostitte
sen?

— Rakennusmestarilta... Kalliin otti rosvo.

— Mikä sen nimi on?

— Orland... Se on niin yksinkertainen nimi; minä tahdon muuttaa sen...
_Eh bien, eh bien, mon garçon_... Kuinka se on levoton!

Hevonen korskui, polki vuoroon jalkojansa ja käänteli vaahtoista
turpaansa.

— Leena, silittäkää sitä, älkää pelätkö...

Tyttö ojensi kätensä ulos ikkunasta, mutta Orland nousi äkkiä kahdelle
jalalle ja hyppäsi syrjään. Ratsastaja ei kadottanut tasapainoansa,
vaan puristihe kovemmin satulaansa, lyöden hevosta ratsuvitsalla
kaulaan ja huolimatta sen syrjäilemisistä asetti sen taas ikkunan eteen.

— _Prenes garde, prenes garde_ [Varokaa, varokaa], saneli Maria
Dmitrijevna.

— Leena, hyväilkää sitä, sanoi ratsastaja; en minä anna sen vallastella.

Tyttö ojensi taas kätensä ja kosketti arasti Orlandin väriseviä
sieraimia, vaikka se lakkaamatta liikahteli ja jäyteli kuolaimia.

— Bravo! huudahti Maria Dmitrijevna; nyt laskeutukaa alas ja tulkaa
sisään.

Ratsastaja käänsi taitavasti hevosensa, kannusti sitä ja ajoi pihalle
tasaista ravia. Hetken kuluttua juoksi hän etehisestä saliin,
heilutellen ratsuvitsaa; samassa ilmaantui toisen oven kynnyksellä
pitkä, solakka, mustatukkainen, yhdeksäntoista vuotias tyttö, — se oli
Maria Dmitrijevnan vanhin tytär, Liisa.



IV.


Nuori mies, jonka kanssa lukija juuri tutustui, oli nimeltään
Wladimir Nikolajevitsch Panschin. Hän palveli Pietarissa,
erityisluottamustoimiston virkamiehenä sisäasiain ministeristössä. O—n
kaupunkiin oli hän saapunut täyttämään valtion väliaikaisia asioita
ja oli maaherran, kenraali Sonnenbergin määräyksen alainen, jolle hän
oli hiukan sukuakin. Panschinin isä oli virasta eronnut vararytmestari
ja tunnettu peluri, hänellä oli hyvin viekkaat silmät, rypistyneet
kasvot ja hermo-vetoiset huulet, hän vietti koko ikänsä ylimysten
parissa, kävi englantilaisklubeissa molemmissa pääkaupungeissa sekä
oli tunnettu sukkelaksi, ei suuresti luotettavaksi, mutta lempeäksi ja
sydämelliseksi mieheksi. Katsomatta koko hänen sukkeluuttaan, oli hän
melkein aina, kerjuuden rajalla, jättäen ainoalle pojalleen pienen,
epäjärjestyksessä olevan omaisuuden. Mutta sentähden hän, tavallansa,
piti huolta poikainsa kasvatuksesta: Wladimir Nikolajevitsch puhui
ranskaa kiitettävästi, engelskaa hyvin, saksaa huonosti. Niin se pitää
ollakin: kunnollisen ihmisen on häpeä hyvin puhua saksaa; mutta pistää
väliin germanialainen sana, muutamissa, etenkin hullunkurisissa,
tapauksissa — on luvallista: _c’est même très chic_ [sehän on oikein
somasti], kuten Pietarin pariisilaiset sanovat.

Viidentoista vuotiaana osasi Wladimir Nikolajevitsch jo häikäilemättä
astua mihinkä vierashuoneesen hyvänsä, miellyttävästi siellä
pyörähdellä ja myös lähteä tiehensä. Panschinin isä hankki pojalleen
paljon kannatusta; sekoittaen kortteja kahden pelurin välissä tahi
jonkun onnistuneen pellolle ajon jälkeen, ei hän unhoittanut mainita
muutamaa sanaa "Wolotjkastaan" jollekin mahtavalle sekä samassa
kauppapeliä harrastavalle henkilölle. Omasta puolestaan taas Wladimir
Nikolajevitsch, yliopistossa ollessaan, jossa hän sai todellisen
ylioppilaan arvon, tutustui muutamien tuttujen nuorten miesten
kanssa, joten hän tuli vastaan otetuksi ylhäisimmissä piireissä.
Mielellään hän tulikin suosituksi joka paikassa; hän oli näöltään
sievä, hyvin vapaakäytöksinen, hauska, aina terves ja kaikkeen
valmis; missä tarvittiin — kohtelias, missä voi — nenäkäs, hyvä
seurakumppani, _un charmant garçon_. Omatakeinen piiri aukeni hänen
edessään. Panschin ymmärsi pian ylhäisten opin salaisuudet; hän
osasi tunkeutua todellisella kunnioituksella sen sääntöihin, osasi
puolipilkallisella arvoisuudella juoruilla ja oli arvostelevinaan
kaikkea vakavuutta turhamaisuudeksi, — tanssi oivallisesti sekä
vaatetti itsensä englantilaiseen tapaan. Lyhyessä ajassa tuli hän
Pietarissa tunnetuksi taitavaksi ja herttaiseksi nuoreksi mieheksi.
Panschin oli todellakin taitava, ei yhtään huonompi isäänsä missään
kohden; — hänellä oli myös hyvät luonnonlahjat. Hänelle onnistui
kaikki: hän lauloi herttaisesti, piirusti hyvästi, kirjoitti runoja ja
näytteli jokseenkin onnistuneesti. Hän oli kaikkiaan kahdeksankolmatta
vuotias, vaikka oli jo kamarijunkkari ja omasi kohtalaisen viran.
Panschin luotti lujasti itseensä, viisauteensa, terävään järkeensä;
hän kulki eteenpäin rohkeasti ja iloisesti, täydessä riennossa, joten
elämänsä oli kuin voilla voideltu. Hän oli tottunut miellyttämään
kaikkia, vanhoja ja nuoria, sekä luuloitteli tuntevansa ihmisiä,
etenkin naisia, joiden joka päiväiset heikkoudet hän hyvin tunsikin.
Niin kuin mies, joka ei ole ihannetta vailla, tunsi hän itsessään
hehkua sekä jonkunlaista viehätystä ja riemastusta, sallien itsellensä
poikkeuksia säännöistä: häärien juomingeissa, tehden tuttavuuksia
epätietoisten henkilöiden kanssa, sekä yleensäkin käytti hän itseänsä
yksinkertaisesti ja vapaasti, tämä uskalias, reipas nuorukainen ei
voinut milloinkaan unhoittaa itseänsä ja täysin antautua nautintoon.
Hänen kunniakseen täytyy mainita, että hän ei milloinkaan ylvästellyt
voitoistaan. Maria Dmitrijevnan perheesen tuli hän vastaan otetuksi
kohta O——n saavuttuaan, johon perehtyikin pian. Maria Dmitrijevna oli
aivan haltioissaan hänestä.

Panschin kumarsi herttaisesti kaikille huoneessa oleville, kätteli
Maria Dmitrijevnaa ja Liisaa, ravisteli hiljakseen Gedeonovskia
olkapäästä, sekä pyörähtäen kantapäillään tapasi hän Leenaa päästä ja
suuteli häntä otsaan.

— Ettekö te pelkää ratsastaa noin rajun hevosen selässä? kysyi Maria
Dmitrijevna häneltä.

— Lauhkea eläinhän se on; mutta minä tunnustan teille mitä pelkään:
minä pelkään korttia pelata Sergei Petrovitschin kanssa; eilen
Belitsinilla oli hän viedä minulta kukkaronkin.

Gedeonovski naurahti vienolla nöyrällä äänellä: hän tavoitteli tämän
nuoren loistavan pietarilaisen virkamiehen ja maaherran lemmikin
suosiota. Puhellessaan Maria Dmitrijevnan kanssa huomautti hän usein
Panschinin erinomaista taitoa. Miksei häntä ylistäisi? sanoi hän,
tavallisesti. Nuori mies, joka on elämän korkeimmalla kukkulalla,
senlainen virkamies eikä vähintäkään ylpeyttä. Panschin oli tosin
Pietarissakin tunnettu taitavaksi virkamieheksi: työ kiehui hänen
käsissään; hän puhui siitä ainoastaan nauraen, kuten ylhäisen henkilön
tuleekin, joka ei anna merkitystä vaivoilleen, vaikka on ollut
"tekijänä". Päälliköt rakastavat senlaisia käskyläisiä; itse puolestaan
oli hän vakuutettu, jos vaan tahtoisi, niin saavuttaisi aikaa myöten
ministerin arvon.

— Te näitte hyväksenne sanoa, että minä voitin pelissä teidät, sanoi
Gedeonovski, vaan kuka viime viikolla voitti kaksikymmentä ruplaa? ja
vielä...

— Pahantekijä, ryöväri, keskeytti Panschin hänet lempeällä, mutta,
hieman ylönkatseellisella leväperäisyydellä. Sen enempää häneen
huomiotansa kiinnittämättä, astui hän Liisan luo.

— Minä en voinut löytää täältä Oberonin uvertyyria, alkoi hän. Rouva
Belitsin kerskasi sanoessaan, että hänellä on koko päätaiteellinen
nuottivarasto, — tosiasiallisesti ei hänellä ole muuta kuin valsseja
ja polkkia; mutta minä kirjoitin jo Moskovaan, joten viikon perästä
tulette saamaan sen. Sepä on soveliasta, pitkitti hau, minä kirjoitin
eilen uuden romansin; sanat ovat myös omat sepittämäni. Tahdotteko niin
minä laulan sen teille? En tiedä mikä siitä on tullut: rouva. Belitsin
sanoi sitä erinomaisen miellyttäväksi, mutta hänen sanansa eivät
merkitse mitään, — minä haluaisin kuulla teidän arvosteluanne siitä.
Minä luulen, että toiste ehkä on parempi.

— Minkä tähden toiste? sekaantui Maria Dmitrijevna, miks’ ei nyt?

— Hyvä, äänsi Panschin, ihastuttavan suloinen hymy huulillaan, joka
ilmausi ja katosi hänellä yhtä sukkelaan, — siirtäen tuolia jalallaan,
istui hän pianon ääreen ja otettuaan muutamia yhdysääniä lauloi,
selvästi eroittaen sanat, seuraavan romansin:

    Etäällä päällitse taivaan pilvien
              Kuu liitelee;
    Lumoava hohde se meren aaltojen
              Kanss’ siintelee.

    Sä meri vaan olet sydämelleni
              Kuin kirkas kuu,
    Sun tähtes mieleni riehuin riutuvi,
              Tai ilahtuu.

    Mun murtaa lempi ja synkät aattehet,
              Ja ikävyys,
    Vaan näitä tuskia, meri, tuonut et,
              Ei se sun syys’.

Toisen värsyn lauloi Panschin erinomaisella tunnollisuudella ja
voimalla; myötäsoitossa kuului laineiden loisketta. Jälkeen sanojen:
vaan näitä tuskia, — huo’ahti hän hiukan, loi silmänsä alas ja hiljensi
äänensä — morendo. Kun hän oli lopettanut, kiitti Liisa säveltä, Maria
Dmitrijevna sanoi: miellyttävä, — mutta Gedeonovski melkein kiljasi:
ylistettävä! sekä runo että nuotti molemmat ovat yhtä ylistettävät...!
Leena katseli lapsellisella mieltymyksellä laulajaa. Sanalla sanoen
kaikki läsnäolijat olivat mieltyneet nuoren runoniekan sepitykseen,
mutta vierashuoneen oven takana seisoi vastatullut vanhus, jolle,
päättäen hänen tylsistyneiden kasvojensa piirteistä sekä olkapäittensä
liikkeistä, ei Panschinin romansi, vaikka muuten hyvin miellyttävä,
saattanut sanottavaa ihastusta. Hiukan seisottuaan ja pyhittyään pölyn
saappaistansa paksulla nenäliinallaan, rypisti hän silmiään, puristi
vihaisena huulensa yhteen, kyyrlsti vielä enemmän muutoinkin jo käyrän
selkänsä, hiljalleen astuessaan vierashuoneen ovesta sisään.

— Ah! Kristofer Feodorovitsch, hyvää päivää! huudahti Panschin
ensimäiseksi, kiireesti hypähtäen ylös tuolilta. Minä en
aavistanutkaan, että te olisitte täällä, — en minä teidän
läsnäollessanne olisi mistään hinnasta ruvennut laulamaan romansiani.
Minä tiedän, te ette rakasta keveää soittoa.

— En minä kuullut, sanoi sisään tullut, huonolla Venäjän kielellä
ja, kumarrettuaan joka suunnalle, seisahtui keskelle lattiaa, hyvin
kömpelöön asemaan.

— Te, mr Lemm, sanoi Maria Dmitrijevna, tulitte antamaan soitannon
opetusta Liisalle?

— Ei, ei Elisabet Mihailovnalle, vaan Helena Mihailovnalle.

— Vai niin! No, — hyvä. Leena, mene ylös herra Lemmin kanssa.

Ukko: tahtoi lähteä tytön jälestä, mutta Panschin esti hänet.

— Älkää opetuksen jälkeen menkö pois, Kristofer Feodorovitsch, sanoi
hän, me soitamme Elisabet Mihailovnan kanssa Beethovenin sonaatin
nelikätisesti.

Ukko murahti jotakin nenänsä alta, mutta Panschin pitkitti huonolla
Saksan kielellä:

— Elisabet Mihailovna näytti minulle sepittämänne hengellisen
kantaatin, jonka te lahjoititte hänelle, kaunis kappale! Älkää suinkaan
luulko, ett’en minä osaa arvostella hengellistä soittoa, — päinvastoin,
vaikka se toisinaan onkin surullista, on se kuitenkin hyvin arvoisaa.

Ukko punastui korviansa myöten, ja heittäen Liisaan kieron katseen,
kiirehti ulos huoneesta.

Maria Dmitrijevna pyysi Panschinin toistamaan romansiansa; mutta tämä
ei tahtonut loukata oppineen saksalaisen korvia, jonka tähden pyysi
Liisaa ryhtymään Beethovenin sonaattiin. Maria Dmitrijevna puolestaan
huoahti ja pyysi Gedeonovskia puistoon kävelemään. — Minä haluan, sanoi
hän, vielä keskustella teidän kanssanne Fedja raukastamme. Gedeonovski
tuli hämille, kumarsi, otti kahdella sormella hattunsa ja hansikkaat
nurkkapöydältä ja seurasi ulos Maria Dmitrijevnaa. Huoneesen jäivät
ainoastaan Panschin ja Liisa: jälkimäinen avasi sonaatin; molemmat
istuivat ääneti pianon ääreen. — Ylhäältä kuului heikkoa pianon
rämpytystä, jota Leena säestéli vielä taitamattomilla sormillaan.



V.


Kristofer Feodor Gottliéb Lemm oli syntynyt vuonna 1786, Saksin
kuningaskunnassa, Hemnizin kaupungissa, köyhistä soittajavanhemmista.
Isänsä soitti huilua, äitinsä harppua; itse hän harjoitteli soittoa,
kolmella eri soittimella, jo viiden vuoden vanhasta. Kahdeksan
vuotiaana jäi hän orvoksi, ja kymmenen vuotisena alkoi hän jo
taidollaan ansaita leipänsä. Hän vietti kauan kuleksija-elämää,
soitellen joka paikassa — ravintoloissa, markkinoilla,
talonpoikaistaloissa, tanssi-iltamissa; viimein onnistui hänen päästä
soittokuntaan ja yleni ylenemistään vihdoin johtajan virkaan. Täyttäjä
hän oli huono; vaikka kyllä hän soiton tunsi perusteellisesti.
Kahdeksannellakolmatta ikävuodellaan muutti hän Venäjälle. Hänet
kutsutti luokseen eräs mahtava herra, joka ei itsekään kärsiä voinut
soittoa, mutta piti soittokuntaa prameudesta. Lemm oli hänellä noin
seitsemän vuotta johtajana, vaan sai lähteä lopulta matkoihinsa
tyhjin käsin: herra joutui vararikkoon, tahtoi ensin antaa hänelle
velkakirjan, mutta viimein kieltäytyi siitäkin — sanalla sanoen, ei
maksanut hänelle kopeekkaakaan. Häntä neuvottiin lähtemään pois; mutta
hän ei tahtonut lähteä Venäjältä kotiin kerjäläisenä, siitä suuresta
Venäjästä, siitä taiteilijoiden kultamaasta; hän päätti jäädä ja
koettaa onneansa. Kahdenkymmenen vuoden ajan oli sitte saksalaisraukka
koettanut onneansa: ollen herrasväellä, eläen Moskovassa, sekä
pienemmissä lääninkaupungeissa, tuli tuntemaan kurjuuden, kärsi ja
kesti kaikki, ponnistellen niin kuin kala vasten jäätä; mutta kotia
palajamisen halu ei häntä heittänyt kaiken kerjuudenkaan keskellä;
se, se häntä ainoastaan elähdyttikin. Kohtalo ei hänelle ollut
lahjoittanut enemmän yhtä kuin toistakaan onnea: 50:n vuotisena,
sairaana, kuihtuneena, aika ajoin heikkonakin, täytyi hänen vihdoin
asettua ainaiseksi O——n asumaan toivomatta milloinkaan enää pois
pääsevänsä vihatusta Venäjän maasta, ainoastaan niin ja näin elättäen
itseään opetusta antamalla. Ei hänen ulkomuotonsakaan voinut edistää
häntä missään suhteessa. Hän oli pientäkättä mies, kyyryselkäinen,
ulospäin vääristyneet sääret ja sisään painunut vatsa, suuret jalat,
vaaleansiniset kynnet kovissa, taipumattomissa sormissa, joista kulki
paksut suonet pitkin punaisia käsiä; kasvot olivat rypistyneet, posket
vaollaan ja huulensa yhteen puristetut, joita hän yhtenään liikutteli
ja pureskeli, joten hän vaiteliaisuutensa tähden näytti surkuteltavan
äkäisen näköiseltä harmaine hiuksineen, jotka olivat tukkuina hänen
korkealla otsallaan; juuri kuin vasta sammuneet hiilet pilkoittivat
pienet liikkumattomat silmänsä; astuntansa oli raskas, ja joka
askeleella heilutteli hän kömpelötä ruumistaan. Toiset hänen liikkeensä
muistuttivat uneliasta tarhapöllön keikuntaa häkissään, joka, vaikka
ei mitään näe suurilla, keltasilla, pelosta ja unesta räpyttävillä
silmillään, aavistaa että häneen katsotaan. Vanhettunut, lakkaamaton
suru oli soittajaraukkaan tehnyt katoamattoman merkkinsä, vääristäen ja
rumentaen hänen alkujaan jo epäsäännöllisen vartalonsa; mutta hänessä,
joka ei ollut masentunut ensimäisistä suruista ja vastoinkäymisistä,
oli jotain niin miellyttävää, rehellistä, jotain niin erikoista koko
puolikuihtuneessa olennossa. Backhusin ja Händelin palvelijana,
tehtävänsä tuntijana, terävän älyn ja rohkean ajatuksen omaajana, joka
on omituista ainoastaan germanialaisella, olisi Lemm aikaa myöten,
kukaties, kohonnut kansansa etevimpien sävelniekkojen rinnalle, jos
elämä olisi häntä toisin ohjannut; mutta, kuten näkyy, ei hän ollut
onnensa tähden alla syntynyt! Hän oli i’ässään paljon kirjoittanut
— mutta hänen ei onnistunut nähdä yhtään teoksistansa painettuna ja
ulosannettuna: hän ei osannut ryhtyä asiaan käsiksi niin kuin olisi
pitänyt, kumartaen tarvittaessa ja puuhaten aikanaan. Kuinka lieneekin,
monia aikoja takaperin oli yksi hänen ihailijansa ja ystävänsä,
myös saksalainen ja köyhä, ulosantanut kustannuksellaan kaksi hänen
sonaattiansa, — mutta nekin olivat jääneet eliöiksi nuottivaraston
kellariin; tietymättömiin ja jäljettömiin katosivat, niinkuin joku
olisi ne pimeänä yönä heittänyt jokeen. Vihdoin viittasi Lemm kädellään
kaikkeen; sitä paitse ottivat vuodetkin omansa: hän vanheni, puutui,
niin kuin sormensakin jo olivat puutuneet. Yksin, vanhan piikansa
kanssa, jonka hän oli ottanut eläkelaitoksesta (hän oli ikänsä ollut
naimaton), eli hän O——n kaupungissa, pikku kartanossa, liki Kalitinin
taloa; käveli paljon, luki raamattua ja protestanttilaisia psalmeja,
sekä Shakespearea schleswigiläisessä käännöksessä. Hän ei ollut
moneen aikaan sepittänyt mitään; mutta kuten näkyy, oli Liisa, hänen
paras oppilaansa, osannut saada ukon vireille: hän oli kirjoittanut
Liisalle kantaatin, — saman, josta Panschin mainitsi. Tämän kantaatin
sanat olivat lainatut psalmeista; muutamat värssyt olivat hänen
omia sepittämiänsäkin. Sitä lauloi kaksi kuoroa, — onnellisten ja
onnettomain; molemmat ne lopussa liittyivät ja lauloivat yhtenä:
"Armollinen Jumala, armahda meitä syntisiä ja varjele meitä kaikista
kavaloista ajatuksista ja maallisista toiveista." — Etusivulla oli
hyvin säännöllisesti kirjoitettu ja oikeinpa piirustettu: "Ainoastaan
uskovaiset ovat autuaat. Hengellinen kantaati. Sepittänyt ja pyhittänyt
neiti Elisabet Kalitinille, rakkaalle oppilaallensa, K.T.G. Lemm."
Sanat: "ainoastaan uskovaiset ovat autuaat" ja "Elisabet Kalitinille"
olivat säteillä ympäröidyt. Alhaalla oli kirjoitettuna: "Teille
ainoastaan, für Sie allein". — Senpä tähden Lemm punehtui ja katsahti
kieroon Liisaan päin; se koski häneen kovin kipeästi, kun Panschin
mainitsi hänen kantaatistaan.



VI.


Panschin alkoi varmasti ja kovaan soittaa sonaatin ensi säveleitä (hän
soitti toista kättä), mutta Liisa ei aloittanutkaan omaa osaansa.
Panschin keskeytti ja katsahti häneen. Liisan silmät, jotka olivat
suoraan häneen luotuina, osoittivat tyytymättömyyttä; huulensa eivät
hymyilleet, kasvonsa olivat vakavat, melkein suruiset.

— Mikä teidän on? kysyi Panschin.

— Miksi te ette pitäneet sanaanne? sanoi hän; minä näytin teille
Kristofer Feodorovitschin kantaatin sillä välipuheella, että te ette
virkkaisi hänelle siitä mitään.

— Antakaa anteeksi, Elisabet Mihailovna, — se soveltui puheeseen.

— Te pahoititte hänen mielensä — ja minunkin. Nyt ei hän enää minuakaan
usko.

— Minkä sille tekee, Elisabet Mihailovna! Pienuudestani saakka en ole
voinut tasamielisesti katsoa saksalaisiin: aina vaan tekee mieleni
ivata niitä.

— Mitä te sanotte, Wladimir Nikolajevitsch! Tämä saksalainen on köyhä,
yksinäinen, surun saartama mies — ja teillä ei olo sääli häntä? Tekeekö
teidän mielenne ivata raukkaa?

Panschin hämmästyi.

— Te olette oikeassa Elisabet Mihailovna, sanoi hän. Kaikkeen on syypää
minun ainainen ajattelemattomuuteni. Ei, älkää puolustako minua; minä
tunnen itseni hyvin. Paljon pahaa on ajattelemattomuuteni tehnyt
minulle. Siitä olen saanut itsekkäisen nimenkin.

Panschin vaikeni. Aloittipa hän puheen mistä tahansa, lopetti hän sen
tavallisesti aina sekoittamalla siihen oman itsensä, se tulikin häneltä
miten lieneekin niin herttaisesti, pehmeästi, niin sydämellisesti,
aivan kuin tahtomattansa.

— Niinkuin nyt teidän talossannekin, pitkitti hän, äitinne, tietysti,
on suosiollinen kohtaani — hän on niin hyvä; te... toisekseen, en
minä tiedä teidän ajatustanne itsestäni; mutta siihen sijaan teidän
tätinne ei kärsiä voi minua. Luultavasti olen minä loukannut häntä myös
jollakin ajattelemattomalla, tyhmällä sanalla. Hän ei minua rakasta,
eikö niin?

— Niin, vastasi Liisa, hiukan väkinäisesti, te ette ole hänelle mieliin.

Panschin kuljetti pikaisesti sormiaan painimia myöten, tuskin
huomattava hymy huulilla.

— Entä te? sanoi hän, näytönkö minä teistäkin itsekkäiseltä?

— Minä tunnen teitä vielä vähän, huomautti Liisa, mutta en minä teitä
itsekkäisenä pidä; päinvastoin, minun tulee olla kiitollinen teille...

— Tiedän, tiedän, mitä te tahdotte sanoa, keskeytti hänet Panschin,
uudestaan kulettaen sormiansa pianon painimia myöten, nuoteista,
kirjoista, joita minä teille tuon, huonoista piirustuksista, joilla
minä koristelen teidän albumianne, ja niin edespäin, ja niin edespäin.
Voinhan minä tämän kaiken tehdä — ja kuitenkin olla itsekäs. Tohdin
ajatella, ettei minun seurani ikävystytä teitä ja ettette pidä minua
huonona henkilönä, mutta kuitenkin otaksutte, että minä — kuinka
sanoakseni? — en pistosanallani sääli en isää, en ystävää.

— Te olette hajamielinen ja muistamaton niin kuin kaikki suuren
maailman henkilöt, sanoi Liisa, siinä kaikki.

Panschin rypisti kulmakarvojaan.

— Kuulkaa, sanoi hän, älkäämme nyt enään puhuko minusta; käydään
soittamaan sonaattiamme. Yhtä vaan pyydän teiltä, lisäsi hän, silittäen
nuottikannattimen päällä olevan vihkon lehteä, ajatelkaa minusta
mitä tahdotte, sanokaa vaikka itsekkäiseksi — olkoon menneeksi!
mutta älkää nimittäkö minua suuren maailman henkilöksi: sitä
nimitystä en kärsiä voi... _Anch’io sono pittore_. Olenhan minäkin
taiteilija, vaikka huono, ja että olen huono — tahdon näyttää sen heti
käytännöllisyydessä, Alotetaanpas.

— Ehkä alotamme, sanoi Liisa.

Ensimäinen adagio meni hyvin, vaikka Panschin yhtenään hairahteli.
Oppimaansa ja omaa sepitystänsä hän kyllä soitti hyvin, mutta uudesta
kappaleesta hän tuskin selvän sai. Senpätähden toinen osa sonaatista
— joutuisa allegro — ei mennyt häneltä ollenkaan: kahdessa kymmenessä
tahdissa jäätyänsä jälkeen pari tahtia, ei hän enää voinut pidättää
itseänsä, vaan rupesi nauramaan, ja siirsi tuolinsa pois pianon äärestä.

— Ei! huudahti hän, en voi tänä päivänä soittaa; hyvä ett’ei Lemm meitä
kuullut: hän olisi _ihan varmaan_ pyörtynyt.

Liisa nousi, sulki pianon ja kääntyi selin Panschiniin.

— Mitä me rupeamme tekemään? sanoi hän.

— Tunnenpa teidät tuosta kysymyksestä! Te ette mitenkään voi istua
kädet ristissä. Mitäs! jos tahdotte niin käykäämme piirustamaan ennen
kuin pimenee. Ehkä toinen hengetär — piirustuksen hengetär — mitenkä
sitä taas nimitetään? en muista... on minulle suotuisempi. Missä teidän
albuminne on? Muistatteko, siellä on maisemani vielä lopettamatta.

Liisa meni toiseen huoneesen hakemaan albumia. Panschin, jäätyänsä
yksin, otti taskustaan hienon nenäliinan, jolla hieroi kynsiänsä
ja katsahti, noin vaan sivumennen, käsiinsä. Ne olivatkin hänellä
hyvin kauniit ja valkoiset; vasemman käden keskisormessa kantoi hän
kultasormusta. Liisa tuli takaisin; Panschin istui ikkunan luo ja avasi
albumin.

— Ahaa! huudahti hän, minä näen, että olette ruvenneet kopioimaan
maisematani — sehän on kauniisti tehty. Oikein hyvä! Ainoastaan tuossa
— antakaapa lyijykynää — ei ole kylliksi varjoa. Katsokaa.

Ja Panschin veti muutaman mustan viivan lisää. Hän piirusti aina yhtä
ja samaa maisemaa: etumaisena oli suuria tuuheita puita, etäämpänä
niitty ja terävästi kohoavia vuoren huippuja taivaan rannalla. Liisa
katsoi yli hänen olkapäässä piirustusta.

— Piirustuksessa, niin kuin elämässäkin yleensä, sanoi Panschin,
käännellen päätään oikealle ja vasemmalle, on keveys ja rohkeus —
ensimäinen asia.

Samassa astui huoneesen Lemm ja, kuivasti kumarrettuaan, tahtoi lähteä
pois; mutta Panschin työnsi syrjään albumin ja lyijykynän, käyden hänen
eteensä.

— Mihin nyt, rakas Kristofer Feodorovitsch? ettekö jää teetä juomaan?

— Minun pitää lähteä kotiin, sanoi Lemm nurjalla äänellä, päätäni
kivistää.

— No, mitä joutavaa, — jääkää. Kiistellään Shakespearesta.

— Päätäni kivistää, toisti ukko.

— Sillä aikaa kun te olitte ylhäällä, alotimme me Beethovenin sonaatin,
pitkitti Panschin hymyillen, ottaen ukkoa vyötäräisistä kiini, mutta
ei se oikein sujunnut. Ajatelkaa, minä en voinut varmasti ottaa kahta
nuottia peräkkäin.

— Parempi olisi teidän sitte ollut soittaa romansinne, huomautti ukko,
irrottaen itsensä Panschinista ja lähtien ulos.

Liisa juoksi hänen jälkeensä. Hän tapasi Lemmin porstuassa.

— Kristofer Feodorovitsch, kuulkaa, sanoi hän saksan kielellä, saattaen
häntä pihamaan viheriää ruohoa myöten portille saakka, minä olen syypää
teidän edessänne — antakaa se minulle anteeksi.

Lemm ei vastannut mitään.

— Minä näytin Wladimir Nikolajevitschille teidän kantaatinne siinä
vakuutuksessa, että hän osaa arvostaa sitä, ja niin se, todellakin,
hyvin miellytti häntä.

Lemm seisahtui.

— Ei se haittaa, sanoi hän Venäjän kielellä ja lisäsi äidinkielellään,
eihän hän voi mitään ymmärtää siitä; ettekö te sitä huomaa? Hän on
taiteen-alottelija — siinä kaikki!

— Te ette oikein arvostele häntä, huomautti Liisa, hän ymmärtää kaikki
ja voi melkein kaikki itsekin tehdä.

— Kyllä, kaikki toisen numeron, keveää kyhäystä, sukkelaa työtä. Se
miellyttää, hän itse miellyttää, ja hänkin on siihen tyytyväinen — siis
bravo! Mutta en minä vihainen ole; tämä kantaatti ja minä — me olemme
molemmat vanhoja hölmöjä; hiukan minua hävettää, vaan ei se mitään.

— Antakaa minulle anteeksi, Kristofer Feodorovitsch, sai Liisa
uudestaan sanoneeksi.

— Ei mitään, ei mitään, toisteli hän Venäjän kielellä, te olette hyvä
tyttö... mutta tuolta tulee joku teille. Hyvästi. Te olette oikein hyvä
tyttö.

Kaksinkertaisella kiireellä läksi hän astumaan portille, josta juuri
tuli vastaan hänelle tuntematon herrasmies, harmaa nuttu yllä ja
leveälierinen olkihattu päässä. Kohteliaasti kumarrettuaan tälle
(hän kumarsi kaikille tuntemattomille henkilöille O—n kaupungissa;
tuttaviaan hän taas väistyi — hän oli ottanut senlaisen tavan
itselleen), kiirehti hän portin taa, johon katosi. Vieras katsahti
kummastellen hänen jälkeensä ja, huomattuaan Liisan, ohjasi askeleensa
suoraan häntä kohti.



VII.


— Te ette tunne minua, sanoi vieras, hattuaan nostaen, mutta minä
tunnen teidät, vaikka on jo kulunut kahdeksan vuotta siitä kuin
viimeksi näin. Te olitte silloin vielä lapsi. Minä olen Lavretski. Onko
äitinne kotona? Voinko häntä tavata?

— Äitini on oleva hyvin iloinen, huomautti Liisa, hän on kuullut jo
teidän tulostanne.

— Teidän nimenne, muistaakseni, taitaa olla Elisabet? sanoi Lavretski,
nousten portaita ylös.

— Niin.

— Minä muistan teidät hyvin; teillä oli silloin jo senlaiset kasvot,
joita ei pikaan unohda; minä toin silloin aina tuomisia teille.

Liisa punehtui ja ajatteli: kuinka hän on kummallinen. Lavretski
seisahtui hetkiseksi porstuaan. Liisa astui vierashuoneesen, josta
kuului Panschinin ääni ja nauru; hän kertoi Maria Dmitrijevnalle ja
Gedeonovskille, jotka olivat jo puistosta palanneet, jotakin kaupungin
juorua, jolle itsekin oikein sydämellisesti nauroi. Maria Dmitrijevna
kuultuaan Lavretskin nimen hämmästyi ja vaaleni, mutta meni kuitenkin
hänelle vastaan.

— Hyvää päivää, hyvää päivää rakas _cousiniseni_! huudahti hän
pitkäveteisellä, ja melkein itkun sekaisella äänellä; kuinka hauska
minun on nähdä teitä!

— Hyvää päivää, kallis serkkuseni, sanoi Lavretski, ystävällisesti
puristaen hänelle ojennettua kättä. Kuinka Herra on teistä huolta
pitänyt?

— Istukaa, istukaa, kallis Feodor Ivanitschini. Ah, kuinka minä olen
iloinen! Sallikaa minun ensin esittää teille tyttäreni Liisa...

— Minä esitin jo itseni Elisabet Mihailovnalle, keskeytti Lavretski
hänet.

— Herra Panschin... Sergei Petrovitsch Gedeonovski... Istukanhan toki!
Katson ja katson teihin, enkä tahdo silmiäni uskoa. Kuinka terveytenne
laita on?

— Kuten näette: kukoistaa. Mutta kyllä tekin, serkkuseni — kunhan en
karsaasti silmäilisi teitä — ette ole laihtuneet näinä kahdeksana
vuotena.

— Tosiaankin, kuinka pitkään aikaan emme ole nähneet toisiamme,
äännähti Maria Dmitrijevna surullisesti. Mistä te nyt tulitte? Mihin te
jätitte... tahdoin sanoa, keskeytti hän kiireisesti puheensa — tahdoin
sanoa, tuletteko täällä kauankin viipymään?

— Minä tulin nyt Berlinistä, sanoi Lavretski, ja huomenna matkustan
maatilalleni — luullakseni, kauemmaksikin aikaa.

— Te tulette, tietysti, Lavrikassa asumaan?

— Ei, en minä Lavrikassa tule asumaan; minulla on noin viidenkolmatta
virstan päässä tästä tilus; sinne minä asetun elämään.

— Sekö tilus, jonka te peritte Glafira Petrovnalta?

— Juuri sama.

— Mitä te, Feodor Ivanitsch! Teillähän Lavrikassa on niin muhkea
kartano!

Lavretski rypisti hieman kulmakarvojaan.

— Niin... mutta onhan minulla sielläkin sievänen rakennus; enkä minä
tällä kertaa enempää tarvitse. Ja se paikka on minulle nyt kaikkein
sopivin.

Maria Dmitrijevna hämmästyi taas niin, että suoristi vartalonsa,
ja laski kätensä riippumaan; Panschin tuli hänelle avuksi ruveten
haastamaan Lavretskin kanssa. Maria Dmitrijevna rauhottui, heittäytyen
nojatuolin selkäintä vasten ja ainoastaan joskus keskeyttäen puhelevia
jollakin sanalla: mutta samalla katsoen vierastansa niin sääliväisesti,
niin paljon sanovasti huokaillen ja surullisesti päätänsä liikutellen,
että tämä lopulta ei voinut enään pidättää itseänsä, vaan kysyi
jokseenkin epäkohteliaasti häneltä: onko hän terve?

— Jumalan kiitos, vastasi Maria Dmitrijevna, kuinka niin?

— Niin vaan, minusta näytti aivan kuin teillä olisi ollut kova kipu.

Maria Dmitrijevna tuli arvoisan ja samalla hiukan loukkaantuneen
näköiseksi. — No, jos niin, ajatteli hän, on se minulle yhdentekevä;
näyttääpä sinusta, vaariseni, kaikki karisevan niin kuin hanhesta vesi;
toinen olisi jo surusta pakahtunut, mutta sinä vielä suurentelet. Maria
Dmitrijevna oli kaunistelematon; ääneensä hän puhui selvemmin.

Ei Lavretski suinkaan vivahtanutkaan onnettomuuden uhrille. Hänen
punaposkisilta, aitovenäläisiltä kasvoiltaan oikein uhkui aron terveys,
vahva, rautainen voimakkuus. Ruumiinrakennuksensa oli säännöllinen, ja
vaalea tukkansa lainehti kuin nuorukaisen päässä. Otsansa oli suuri ja
valkoinen, nenä vähän liiaksi paksu, huulet säännölliset; ainoastaan
hänen sinisissä, verkalleen liikkuvissa ja hieman pullistuneissa
silmissään oli huomattavana joko miettiväisyyttä tahi väsymyksen
tapaista, ja äänensä sointu oli liian yksitoikkoinen.

Panschin koetti yhä vielä ylläpitää puhetta. Hän oli siirtänyt
keskustelun sokerinkeiton hyödyllisyyteen, jonka itsekin vasta
äskettäin oli lukenut kahdesta ranskalaisesta kirjoituksesta, kokien
rauhallisella taitavuudella selittää niiden sisältöä, kuitenkin
mainitsematta niistä sanaakaan.

— Mutta kyllä se on Fedja, kuului viereisen huoneen puoli-avatusta
ovesta, Marfa Timofejevnan ääni. Tosiaankin, Fedja! Ja ämmä astui
vikkelästi vierashuoneesen. Lavretski ei vielä kerennyt nousta
istualtaan kun Marfa Timofejevna jo syleili häntä. Näytäpäs itseäsi,
näytäpäs, sanoi hän, koettaen vetää itseänsä etemmä Lavretskin
kasvoista. Ohoo! kuinka sinä olet pulska. Vanhennut, mutta ei ensinkään
rumennut, ihan totta. No, mitä sinä käsistäni suutelet — suutele
itseäni, jos ei ryppyiset poskeni sinua inhoita. Vaan etpä ole tainnut
kysyä minusta: onko muka täti vielä elossa? Käsieni päällähän sinä olet
syntynyt, mokoma vunukka. No, mutta se nyt on aivan yhdentekevä; missä
sinulla olisi ollut aikaa muistella minua! Siinä teit viisaasti, kun
tänne saavuit. Mutta kuulehan muoriseni, lisäsi hän, kääntyen Maria
Dmitrijevnaan, oletko tarjonnut hänelle jotain?

— En minä mitään tarvitse, kiirehti Lavretski sanomaan.

— No, juohan vaikka teetä, vaariseni. Herra Jumalani! Mistä lie
tullutkaan, eikä edes kupillista teetä anneta. Liisa, menepäs
toimittamaan, ja sukkelaan. Minä kyllä muistan, pienenä hän oli oikein
ahma syömään, ja, luullakseni, ei hän nytkään ateriaa kiellä.

— Tervehdykseni, Marfa Timofejevna, äännähti Panschin, sivulta päin
läheten vilpastunutta vanhusta ja syvään kumartaen.

— Suokaa anteeksi, neitiseni, sanoi Marfa Timofejevna, tässä iloissani
en ensinkään huomannut teitä. Sinä olet tullut aivan äitikyyhkysi
näköiseksi, pitkitti hän, uudestaan kääntyen Lavretskin puoleen, mutta
nenä sinulla oli isän ja senlaiseksi se on jäänytkin. No, — ja jäätkö
sinä kauaksikin luoksemme?

— Minä lähden huomenna, tätiseni.

— Mihin?

— Wasiljevskiin.

— Huomenna?

— Huomenna.

— No, kun huomenna, niin huomenna. Jumalan nimeen, — itsehän parhaiten
asiasi tiedät. Mutta muista tulla hyvästi jättämään. — Ämmä nipisti
häntä poskesta. — En minä enään luullut näkeväni sinua; enpä sen
vuoksi, että olisin jo valmistellut itseäni kuolemaan; ei — vielähän
minussa kenties henkeä riittää kymmeneksi vuodeksi: kaikki me
Pestovat vielä elämme; ukko vainajallasi olikin tapana sanoa meitä
kaksäkäisiksi; mutta Jumala sinun tiesi, kuinka kauan vielä olisit
voinut viipyä ulkomailla. Mutta kyllä sinä olet väkevä, oikein väkevä;
vieläkö nostat entiseen tapaasi kymmenen puntaa, yhdellä kädellä? Isä
vainajasi, vaikka muutoin olikin, suo anteeksi, joutava, teki siinä
hyvin, että otti sveitsiläisen sinua opettamaan; muistatko, kun sinä
olit nyrkkisillä hänen kanssaan; _kimnastiikiksi_, vai miksi sitä
sanotaan? No, mutta mitä minä tässä oikein rehentelen; keskeytin
ainoastaan herra Panschinin puheen. Mutta, toisekseen ruvetaanpa teetä
juomaan; mennäänpäs juomaan tuonne, terrasille; meillä on hyvää kermaa
— eikä senlaista kuin teidän Londoneissa ja Pariiseissa. Mennään,
mennään, mutta sinä Fedjaseni, anna minulle käsivartesi. Oi! kuinka se
sinulla onkin paksu! Sinun kanssasi ei pääse kaatumaan.

Kaikki nousivat ja läksivät teetä juomaan, paitse Gedeonovskia, joka
hiljakseen hiipi tiehensä. Koko ajan kun Lavretski puheli talon
emännän, Panschinin ja Marfa Timofejevnan kanssa, istui hän nurkassa
silmiänsä räpyttäen, huulet höpällään, niin kuin utelias lapsi; hän
kiirehti nyt ympäri kaupunkia viemään tietoa uudesta vieraasta.

       *       *       *       *       *

Samana iltana kello yhdentoista aikaan tapahtui rouva Kalitinin talossa
seuraavaa: alhaalla, vierashuoneen kynnyksellä, Wladimir Nikolajevitsch
huomattuaan sopivan tilaisuuden hyvästi jättäissään Liisalle ja pitäen
häntä kädestä kiini, sanoi: te tiedätte, miksi minä lakkaamatta
käyn talossanne; kuka minua täällä viehättää: mitä näistä pitkistä
puheista, kun me niinkin ymmärrämme toisemme. Liisa ei vastannut, ei
edes hymyillytkään, hieman kulmakarvojaan kohauttaen ja punehtuen
loi hän katseensa maahan, kuitenkaan kättänsä irroittamatta; — vaan
ylhäällä, Marfa Timofejevnan huoneessa, jota valaisi vanhanaikaisten,
mustuneiden pyhäinkuvain edessä palava öljylamppu, istui Lavretski
nojatuolissa, kyynäspäät polvien nojassa ja kasvot osaksi käsiin
kätkettynä; ämmä seisoi ääneti hänen edessään joskus silittäen hänen
hiuksiaan. Toista tuntia vietti hän Marfa Timofejevnan luona jätettyhän
hyvästi talonemännälle; hän ei paljon mitään puhunut entiselle, hyvälle
ystävättärelleen, eikä tämäkään puolestansa kysellyt... Ja mistä
puhella, mitä kysellä? Maria Dmitrijevna ymmärsi niinkin, ottaen osaa
kaikkeen hänen suruunsa.



VIII.


Feodor Ivanitsch Lavretski (meidän täytyy pyytää lukijalta lupaa
hetkeksi katkaistaksemme kertomuksen juoksua) oli syntyisin
vanhasta aatelissuvusta. Lavretski suvun kanta-isä oli muuttanut
Preussista Wasili Synkeän ruhtinaskuntaan, jossa hän sai _kaksisataa
tschetvertiä maata_ Beshetskin ylängössä. Monet hänen jälkeläisistään
olivat kaikenlaisissa viroissa, palvellen ruhtinaita kuuluisina
henkilöinä kaukaisissa maakunnissa, mutta ei yksikään heistä kohonnut
keskinkertaista korkeampaan virkaan, eikä kukaan heistä ollut suuresti
rikastunut. Rikkain ja huomattavin Lavretskeista oli Feodor Ivanitschin
iso-isän isä. Andrei, hyvin julma, hävytön, viisas ja kavala mies.
Vielä tähän päivään saakka tietää taru kertoa hänen omankäden
oikeuksistaan, raivoisista oikuistaan, mielettömästä autiudestaan
ja loppumattomista uhrauksistaan. Hän oli paksu vartaloltaan, suuri
kasvultaan, kasvonsa olivat mustanverevät, parrattomat ja uneliaat,
haastaissa kieli sorahteli; mutta mitä hiljemmin hän puhui, sitä
enemmän hänen ympärillään vavistiin. Vaimonkin hän oli löytänyt
itselleen oiva-parin. Pulleasilmäinen, kaarevanenäinen, pyöreä,
keltakasvoinen, syntyisin mustalainen, riitaisa ja kostonhimoinen,
ei mistään kohden huonompi miestään ja, vaikka tämä oli vähällä
tappaa hänet, riitelivät he aina. Hän kuoli ennen miestään. Andrein
poika Pietari, Feodorin iso-isä, ei ollut isänsä kaltainen: hän
oli yksinkertainen aronherra, jokseenkin lellitelty, ärjyjä ja
komentaja, äreä, mutta ei vihainen, vieraanvarainen ja koirain
suosija. Hänellä oli yli kolmenkymmenen vuoden ikää, kun peri isältään
kaksituhatta sielua hyvässä kunnossa, vaan häneltä ne olivat pian
menneet, hän antoi liiaksi suuren vallan väelleen ja osaksi hän myös
möi omaisuutensa. Niin kuin torakoita alkoi ryömiä joka haaralta
tuttuja ja tuntemattomia pikku herroja hänen avaroihin, lämpöisiin
ja epäsiisteihin huoneisinsa. Kaikki nämä söivät mitä saivat, mutta
vatsan täydeltä, joivat itsensä päihdyksiin saakka ja korjasivat
pois luunsa, suun täydeltä ylistellen ja kiittäen hyvänluontoista
isäntää: eikä tämäkään, kun sattui olemaan huonolla tuulella, ollut
vuorostansa ylistelemättä vieraitaan — lurjuksiksi ja vieraan tavaran
ahmaajiksi; vaan heitä hän taas ikävöi. Vaimo Pietari Andreitschilla
oli hyvänsävyinen; hän oli nainut tämän naapuriperheestä, isänsä
tahdon mukaan, ja sen nimi oli Anna Pavlovna. Hän ei sekoittanut
itseänsä minkäänlaisiin asioihin, otti sydämellisesti vastaan vieraita
ja rakasti itsekin ajaa ulkona, vaikka puuteroiminen, hänen omien
sanojensa mukaan, oli hänestä pahempi kuolemaa. Pannaan sinulle,
kertoi hän vanhuudessaan, tappura päähän, hiukset su’itaan ylöspäin,
talilla voidellaan, jauhoilla tahrataan, rautaisia neuloja pistetään,
— niin että sittemmin ei tahdo pestenkään puhtaaksi tulla; mutta
ilman niitä älä menekään vieraisiin — loukkautuvat, — mokoma vaiva!
Hän rakasti ratsastamista, oli valmis korttia pelaamaan aamusta
iltaan, ja peitteli aina käsillään, jos miehensä sattui lähestymään
korttipöytää, kirjoittamansa kopekan voitot, mutta kaikki rahansa
ja omaisuutensa oli hän antanut hänelle ehdottomasti käytettäväksi.
Heillä oli kaksi lasta: poika Ivan, Féodorin isä, ja tytär Glafira.
ivan oli kasvatettavana eräällä vanhalla, rikkaalla tätillä, ruhtinatar
Kubenskilla; tämä oli määrännyt hänet perillisekseen (eipä isä muutoin
olisi poikaansa hänelle antanutkaan), vaatetti hänen niin kuin nuken,
piti häntä varten kaikenlaisia opettajia, valitsi hänelle hoitajaksi
entisen ranskalaisen apotin, Jean-Jaeques Rousseaun oppilaan erään mr
Courtin de Vaucelles’n, sukkelan ja sivistyneen onnen-etsiän, — oikein,
kuten hänen itsensä oli tapana sanoa, _fine fleur_ siirtolaisen,
— ja lopetti tämän kaiken sillä, että meni naimisiin tälle _fine
fleurille_, vähää vailla 70:n vuotisena, siirtäen kaiken omaisuutensa
hänelle ja vähän sen jälkeen posket maalattuina, aivan vajonneena
à la Richelieu ambra löyhkään, neekeripalvelijain, hienojalkaisten
koirien ja suurinokkaisten papukaijain ympäröimänä, kuoli Ludvig
XV aikaiseen silkkisohvaan, Petito’n tekemä emaljoitu nuuskaraha
kädessään; hän kuoli miehensä hylkäämänä; varova herra Kurten katsoi
parhaaksi siirtyä Pariisiin ruhtinattaren rahojen kanssa. Ivanilla
oli vasta kahdeskymmenes vuosi kun tämä odottamaton isku — (me emme
tällä tarkoita ruhtinattaren kuolemaa, vaan hänen avioliittoaan) —
kohtasi häntä; hän ei tahtonut enään jäädä tätinsä taloon, jossa,
hän rikkaasta perillisestä oli äkkiä muuttunut elätiksi; Pietarin
seurapiiri, jossa hän oli kasvanut, sulkeutui hänen edessään; ruveta
palvelemaan vaikeissa ja epätietoisissa, alhaisissa viroissa, oli
hänestä vastenmielistä (kaikki tämä tapahtui Aleksanderin ensimäisinä
hallitusvuosina); hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin siirtyä
maalle isänsä luo. Likaiselta, köyhältä, kehnolta näytti hänestä
syntymäkotinsa; maaelämän hiljaisuus ja synkkyys loukkasi häntä joka
askeleella; kaiho kalvoi häntä; senpätähden talossa kaikki, paitse
äitiä, katsoivat karsaasti häneen. Isästä ei ollut mieleen hänen
pääkaupungin käytöksensä, vaatetuksensa, hännystakkinsa, kirjansa,
flöitinsä, hänen puhtautensa, ne inhoittivat häntä, jonka tähden
hän aina torui ja moitti poikaansa. — "Täällä ei mikään ole hänen
mielensä mukaan", oli hänen tapana sanoa, "syödessä koneilee, ei
ruoka maita, palvelusväen löyhkää, ahdasta, ilmaa ei voi kärsiä,
humalikasta ei siedä nähdä, et saa tapella hänen läsnä ollessaan, ei
tahdo palvella: heikko näet on terveydeltään; äh, millainen mamselli!
Kaikki vaan on siitä, kun Voltteri istuu päässä." Ukko ei kärsiä voinut
Voltairea ja vielä vähemmin .. jumalankieltäjätä Diderotia, vaikka ei
itse ollut riviäkään lukenut heidän kirjoituksistaan. Eikä Pietari
Andreitsch hairahtunutkaan: sillä. Diderot ja Voltaire istuivat hänen
poikansa päässä, eikä ainoastaan he yksin, vaan Rousseau, Reguar,
Helvetius sekä paljon muitakin heidän kaltaisiansa kirjailijoita —
mutta ainoastaan vaan päässä. Entinen Ivan Petrovitschin opettaja,
virasta eronnut apotti ja ensyklopedisti, tyytyi siihen, että istutti
oppilaaseensa kaiken 18:nen vuosisadan hengen, jota tämä, ei suinkaan
ollut vastaanottamatta; se kiihtyi hänessä yhä, kuitenkin menemättä
hänen sieluunsa, sekoittumatta vereensä ja kypsymättä varmaksi
vakuutukseksi... Ja voiko vaatia vakuutusta nuorukaiselta 50:tä
vuotta takaperin, kun me emme vielä nytkään ole sitä saavuttaneet?
Vieraat, jotka kävivät Petrovitschin isällä, vieroivat myös häntä; hän
puolestaan ylenkatsoi heitä, he taas pelkäsivät häntä; ja sisarensa
Glafiran kanssa, joka oli kahtatoista vuotta vanhempi häntä, ei
hän sopinut ensinkään. Tämä Glafira oli kummallinen olento: ruma,
köyryselkäinen, laiha, sitä paitse oli hänellä suuret avonaiset silmät
tiiviinä itsekieltäymystä, hieno, yhteen puristunut suu, sanalla
sanoen, kasvoiltaan, ääneltään, kulmikkailta liikunnoiltaan muistutti
hän isoäitiänsä, mustalaista, Andrein vaimoa. Ollen itsepäinen,
vallanhimoinen, ei hän tahtonut kuulla naimisesta puhuttavankaan. Ivan
Petrovitschin takaisin tulo oli hänestä vastoinmielinen; niinkauan kun
hän oli ruhtinatar Kubenskin luona, toivoi hän saavansa vähintäinkin
puolet isänsä omaisuudesta: itaruudeltaankin oli hän aivan isoäitinsä
kaltainen. Sitä paitse kadehti hän veljeänsä; tämä oli niin sivistynyt,
puhui niin hyvin ranskaa, oikein Pariisin murteella, silloin kun hän
itse osasi tuskin sanoa: "_bonjour_" ja "_koman vu porte vu_?" Tosin,
vanhempansa eivät tainneet sitäkään, mutta ei se hänen sydäntänsä
helpoittanut, Ivan Petrovitsch ei tietänyt mihin lähteä surusta ja
kaihosta; vuoden oli hän jotakuinkin viettänyt maalla, mutta sekin
tuntui hänestä kymmeneltä. Ainoastaan äitilleen purki hän sydämensä,
istuen useat tunnit tämän luona ja kuunnellen hänen lohduttavia
puheitaan ja syöden marjahilloa. Olipa muun ohella Anna Pavlovnan
palvelustyttöjen joukossa eräs kaunis, kaino, ymmärtäväinen tyttö,
jolla oli hienot kasvonpiirteet ja suuret kirkkaat silmät, nimeltään
Malanja. Tämä tyttö se ensi hetkestä miellytti Ivan Petrovitschia;
hän rakastui siihen, hän mielistyi sen keveään käyntiin, kainoihin
vastauksiin, hiljaiseen ääneen ja sydämelliseen hymyyn, päivä
päivältä näytti Malanja hänestä h erilaisemmalta. Tämä kiintyi Ivan
Petrovitschiin koko sydämellään, niin kuin ainoastaan venäläiset tytöt
osaavat kiintyä, ja antautui hänen valtaansa. Herraskartanossa maalla
ei mikään asia voi kauan kestää salassa: niinpä kohta tiedettiin
jo talossa nuoren herran ja Malanjan suhteista; tieto tästä levisi
piakkoin itse Pietari Andreitschinkin korviin. Johonkin muuhun aikaan
ei hän luultavasti olisi välittänyt näin vähäpätöisestä seikasta; mutta
nyt oli hän jo kauan äkäillyt pojallensa, jonka tähden oli iloinen
tälle sattumalle, kun saisi häväistä tätä eriskummallista pietarilaista
keikaria. Nousi jyry, huuto ja parku: Malanja lukittiin kellariin;
Ivan Petrovitsch kutsuttiin isänsä eteen. Anna Pavlovnakin saapui
tähän rymäkkään. Hän koetti lepytellä miestään, mutta tämä ei enään
kuullut mitään. Haukkana lensi hän poikansa kimppuun, nuhdellen häntä
siveettömyydestä, jumalattomuudesta, teeskentelemisestä; sekä samassa
antaen vallan kaikelle harmilleen, joka oli raivonnut ruhtinatar
Kubenskia vastaan, haukkui poikaansa loukkaavilla sanoilla. Alussa
koki Ivan Petrovitsch olla vakavana ja ääneti, vaan kun isä uhkasi
häpeällisellä rangaistuksella, ei hän enää kestänyt. "Jumalankieltäjä
Diderot on näyttämöllä, ajatteli hän, vaan annas kun minä lasken sen
käytäntöön, niin panen teidät kaikki ihmettelemään." Rauhallisella,
tasaisella äänellä, vaikka sisällisesti ravistukseen saakka, joka
jäsenessä liikutettuna, ilmoitti Ivan Petrovitsch isälleen, että hän
turhaan nuhteleé häntä siveettömyydestä; ja vaikka hän ei aiokaan
puhdistautua syyllisyydestä, on hän valmis korjaamaan vikansa, ja
vielä sitä mieluisammin, kun tuntee järkensä vaativan rehellisyyttä.
nimittäin: hän aikoo naida Malanjan. Sanottuaan nämä sanat, oli
Ivan Petrovitsch vastustamatta saavuttanut tarkoituksessa: hän
kummastutti Pietari Andreitschin niin, että tämä jäi hetkeksi
seisomaan ja vaikeni; mutta hän tointui siitä pian, ja niin kuin
olikin oravannahkaisessa lyhyessä turkissaan ja paljaisin jalkoihin
vedetyissä töppösissään, syöksyi hän nyrkkineen Ivan Petrovitschin
päälle, joka sinä päivänä oli ihan kuin suotta sukinut hiuksensa à la
Titus ja vaatettanut itsensä siniseen hännystakkiin, tupsukkaisiin
saappaihin ja keikarimaisiin pinteihin hirvennahkahousuihin. Anna
Pavlovna huudahti vienolla äänellä ja peitti kasvonsa käsillään,
mutta poikansa läksi juoksemaan huoneitten läpi, hyppäsi pihalle ja
juoksi jälkeensä katsomatta, kunnes hiljeni isän raskasten askelten
töminä ja katkonaiset huudahtukset... Seisahdu, lurjus! huusi hän
— odota, kirottu! Ivan Petrovitsch piiloutui naapuritaloon, vaan
Pietari Andreitsch kääntyi takaisin hiestä aivan pakahtumaisillaan
ja ilmoitti, töintuskin henkeänsä vetäen, kieltävänsä pojaltaan
siunauksensa ja perintöoikeuden, käskien polttamaan kaikki hänen
löyhät kirjansa ja viemään viivyttelemättä Malanja etäiseen kylään.
Löytyi hyviä ihmisiä, jotka ilmoittivat Ivan Petrovitschille tämän
kaiken. Häväistynä, suuttuneena vannoi hän kostavansa isälleen, ja
samana yönä vartioittuansa talonpoikaisrattaita, joilla kuletettiin
Malanjaa, kaappasi hän pois tytön väkivallalla, matkusti likimmäiseen
kaupunkiin, jossa heidät vihittiin yhteen. Rahan hän oli saanut
naapurilta, humalaiselta merimieheltä, joka, rakasti kaikenlaisia,
kuten hän itse sanoi, siveellisiä historioita. Toisena päivänä Ivan
Petrovitsch kirjoitti huomattavasti kylmän ja kohteliaan kirjeen
isälleen, lähtien itse maataloon, jossa oli eräs hänen orpanansa Dmitri
Pestov sisarensa, lukijalle jo tutun, Marfa Timofejevnan kanssa. Hän
kertoi heille kaikki, ilmoittaen että hän aikoo matkustaa Pietariin
paikkaa etsimään ja pyysi, että he olisivat niin hyvät ja ottaisivat,
vaikka vähäksi aikaa, luokseen hänen vaimonsa. Sanoessaan: vaimo,
rupesi hän katkerasti itkemään, ja pääkaupunkilaisesta kasvatuksestaan
ja filosofiastaan huolimatta nöyrtyi hän alentuvaisesti sukulaistensa
edessä ja kumarsi niin että pää tapasi lattiaan. Pestovat olivat
sääliväisiä ja hyväntahtoisia ihmisiä, he suostuivat mielihyvällä hänen
pyyntöönsä; hän eli heidän luonaan kolme viikkoa, salaa odotellen
vastausta isältä; mutta vastausta ei tullut, eikä voinut tullakaan.
Pietari Andreitsch saatuaan tietää poikansa avioliitosta, tuli vuoteen
omaksi ja kielsi kaikkien hänen läsnäollessaan mainitsemasta Ivan
Petrovitschin nimeä; ainoastaan äiti salaa, miehensä tietämättä,
lainasi papilta 500 ruplaa arvopapereissa ja lähetti ne pojalleen,
vieläpä hänen vaimolleen lähetti jumalankuvan; kirjoittaa hän ei
tohtinut, mutta käski talonpojan, joka jaksoi käydä kuusi penikulmaa
päivässä ja nyt oli sanaa viemässä, sanomaan, ettei hän pahoittelisi
kovin, sillä ehkä Jumala sallii, niin kaikki kääntyy parhainpäin ja
isän viha, leppyy; ja että hänellekin olisi toisenlaisempi miniä
ollut paremmin mieleen, mutta kuten näkyy, on se Jumalalta niin
sallittu, jonka tähden hän lähettää Malanja Sergejevnalle äidillisen
siunauksensa. Väsymätön talonpoika saatuaan ruplan palkinnoksi,
pyysi saadakseen nähdä uutta rouvaa, jonka kummi hän oikeastaan oli;
suudeltuaan sen kättä, läksi hän kotia päin juoksemaan.

Ivan Petrovitsch matkusti Pietariin keveällä sydämellä. Tietämätön
tulevaisuus odotti häntä; kenties uhkasi häntä köyhyys, mutta
olihan hän nyt pääsnyt vapaaksi siitä ylönkatsotusta maaelämästä
ja mikä tärkein, hän ei ollut ilmaisnut opettajiansa, "laskiessaan
käytäntöön" ja toteuttaen todellisuudessa Rousseaun ja Diderotin — _La
déclaration des droits de l’homme_. Täyttämänsä velvollisuuden, voiton
ja ylpeyden tunne valtasi hänen sielunsa; eikä ero vaimostansakaan
häntä suuresti surettanut; välttämätön eläminen hänen kanssansa olisi
ennemmin ehkä hämmästyttänyt häntä. Se teko oli tehty, täytyi ryhtyä
toisiin. Pietarissa, vastoin luuloansa, rupesi häntä hyvin vetelemään:
ruhtinatar Kubenski, — jonka mr Kurten jo oli hyljännyt, mutta joka ei
vielä ollut kuollut — tahtoi jollakin tavalla korvata vikansa nuorelle
sukulaiselleen, jonka tähden esitteli hänet kaikille ystävilleen ja
lahjoitti hänelle 5,000 ruplaa — melkein viimeiset rahansa, mitä
hänellä oli — ja kellon hänen nimipiirroksineen, sievästi sommitellun
kehyksen sisällä. Ei kulunut kolmea kuukauttakaan kun hän sai paikan
Venäjän lähetystössä Londonissa ja ensimäisellä lähtevällä laivalla
(silloin ei vielä ollut aavistustakaan höyrylaivoista) purjehti hän
meren taa. Muutamia kuukausia sen jälkeen sai hän kirjeen Pestovilta.
Hyvä tilanomista ilmoitti hänelle syntyneen pojan Pokrovskissa 20
päivänä Elokuuta, vuonna 1807, joka ristittiin Feodoriksi, pyhän
martyrin Feodor Stratilatin kunniaksi. Suuren heikkoutensa tähden ei
Malanja Sergejevna jaksanut kirjoittaa muuta kun jonkun rivin; mutta
nämäkin rivit kummastuttivat Ivan Petrovitschin: hän ei tietänyt että
Marfa Timofejevna oli opettanut hänen vaimoansa kirjoitustaitoon.
Mutta ei Ivan Petrovitsch kauaksi antautunut isällisten tunteidensa
valtaan: hän seuraili yhtä senaikaista tunnettua Frinia tahi Laisia
(klassilliset nimitykset kukoistivat vielä siihen aikaan), Tilsitin
rauha oli juuri siiloin tehty, kaikki kiirehtivät nautintoihin, kaikki
pyöri ikäänkuin raivoisassa vihurissa; kaunottaren mustan puhevat
silmät panivat hänenkin päänsä pyörälle. Rahaa hänellä oli hyvin
niukalta; mutta hän pelasi onnellisesti korttia, teki tuttavuuksia,
oli osallisena kaikenlaisissa huvituksissa, sanalla sanoen, purjehti
täysissä purjeissa.



IX.


Ukko Lavretski ei pitkään aikaan voinut anteeksi antaa pojalleen
hänen naimistansa; jos Ivan Petrovitsch puolen vuoden perästä olisi
tullut nöyränä ja heittäynyt hänen jalkainsa juureen, niin olisi
hän ehkä antanut hänelle anteeksi, ensin nuhdeltuaan aikalailla ja
pelotukseksi koputettuaan kepillä lattiaan; mutta Ivan Petrovitsch
oli ulkomailla ja kuten näkyi, ei siitä välittänyt — "Ole vaiti Älä
virka!" oli Pietari Andreitschin tapana sanoa vaimolleen, jos tämä
yritti lepyttelemään häntä: "hänen, penikan, pitäisi ikänsä rukoileman
Jumalaa minun edestäni, ett’en häntä kironnut; isä vainajani olisi
omilla käsillään tappanut hänet, heittiön, ja oikein siinä olisi
tehnytkin". Anna Pavlovna kuullessaan niin julmia puheita, risti
salaa silmänsä. Mitä taas Ivan Petrovitschin vaimoon tulee, niin ei
ukko alussa tahtonut kuullakaan hänestä, ja kun Pestov kirjeessään
mainitsi hänen miniästään, niin käski hän sanoa, ett’ei tiedä itsellään
senlaista olevan, vaan katsoo velvollisuudeksensa ilmoittaa hänelle,
että laki kieltää luonansa pitämästä karkulaistyttöjä; mutta, saatuaan
tietää, että hänelle on syntynyt pojanpoika, pehmeni ukon sydän,
käski paikalla tiedustaa, sairaan terveyttä ja lähetti hänelle,
vieraassa nimessä, pienen summan rahaa. Fedja ei vielä ollut täyttänyt
vuottakaan, kun Anna Pavlovna sairastui kuolettavaan tautiin. Joku aika
ennen kuolemaansa, jaksamatta enää nousta ylös vuoteeltaan, kyyneleet
sammuvissa silmissään, ilmoitti hän papin läsnäollessa miehelleen,
että haluaa nähdä ja hyvästijättää miniänsä ja siunata poikansapoikaa.
Loukkaantunut ukko rauhoitti häntä ja lähetti paikalla omat vaununsa
miniää hakemaan, ensi kerran nimittäen häntä Malanja Sergejevnaksi.
Tämä saapui poikansa ja Marfa Timofejevnan kanssa, joka ei millään
muotoa tahtonut häntä päästää yksin ja oli päättänyt puolustaa häntä
kaikilta loukkauksilta. Puolitainnoksissa pelosta astui Malanja
Sergejevna Pietari Andreitschin työhuoneesen. Lapsenhoitaja toi hänen
jälessään Fedjaa. Pietari Andreitsch katsoi ääneti häneen: Malanja
Sergejevna astui hänen luokseen; hänen vapisevat huulensa suutelivat
tuskin tuntuvasti hänen kättään.

— No, vastaleivottu aatelitar, sai hän viimein sanoneeksi, hyvää
päivää; mennään rouvan luo. Hän nousi ja kumartui Fedjan puoleen; lapsi
hymyili ja ojensi hänelle valkoisia kätösiään. Ukko heltyi.

— Oh, äännähti hän, sinä orpo! Olet rukoillut isäsikin edestä; en minä
hylkää sinua, linnunpoikaista.

Malanja Sergejevna, tultuaan Anna Pavlovnan makuuhuoneesen, asettui
polvilleen oven suuhun. Anna Pavlovna kutsui hänet vuoteensa ääreen,
syleili häntä ja siunasi hänen poikansa; sitten käänsi hän sairaudesta
kuihtuneet kasvonsa miehensä puoleen, yrittäen puhumaan.

— Tiedän, tiedän, mitä tahdot pyytää, sanoi Pietari Andreitsch, älä
huolehdi: Malanja Sergejevna jääpi meille elämään ja Wanjkallekin annan
anteeksi hänen tähtensä. Anna Pavlovna sai vaivalla miestään kädestä
kiini ja suuteli sitä. Hän kuoli samana iltana.

Pietari Andreitsch piti sanansa. Hän ilmoitti pojalleen, että äitinsä
kuolemisen ja Fedja pienokaisen tähden antaa hänelle takaisin
siunauksensa, ja jättää Malanja Sergejevnan luoksensa asumaan.
Hänelle annettiin kaksi huonetta, ja Pietari Andreitsch esitti hänet
parhaimmille vieraillensa väärävartaloiselle brigaderi Skurehinalle ja
tämän vaimolle; lahjoitti hänelle kaksi palvelustyttöä ja juoksu-pojan.
Marfa Timofejevna jätti hyvästit hänelle: tämä ei kärsiä voinut
Glafiraa, ja yhdessä päivässä ehtivät he riidellä jo kokonaista kolme
kertaa.

Vaikea ja raskas oli vaimoraukan ensi aikoina; mutta hän rauhoittui
ja tottui asemaansa. Ukko tottui myös häneen, vieläpä rupesi häntä
suosimaankin, vaikka ei paljon milloinkaan puhellut hänen kanssaan,
sillä hellimmilläkin tunteilla ollessaan oli hänellä ikäänkuin vasten
tahtoinen ylönkatse häntä kohtaan. Kaikkein enimmin sai Malanja
Sergejevna kärsiä Glafiralta. Hän oli jo äitinsä eläessä koettanut
saada hiukan kerrassaan talonhoitoa käsiinsä: kaikki, isästä alkaen,
tottelivat häntä; hänen tietämättänsä ei sokeripalaakaan saanut koskea;
hän olisi ennen ollut valmis kuolemaan, kuin jakanut emännyyttään
tämän toisen emännän kanssa, — ja vieläpä minkälaisen emännän
kanssa! Veljen naiminen suututti häntä vielä enemmän kuin Pietari
Andreitschia: hän oli päättänyt opettaa tätä ilmiötä, joten Malanja
Sergejevna jo ensi hetkestä saakka oli hänen orjanansa. Ja kuinka hän
olisi voinut vastustaa itsepäistä, kuuluisaa Glafiraa, hän, jolla ei
ollut sanan vuoroa, joka oli arka, aina hämmästyvä ja vielä heikko
terveydeltäänkin? Ei kulunut ainoatakaan päivää ettei Glafira olisi
muistuttanut Malanjaile hänen entisyyttään ja kiitellyt häntä siitä,
että sen niin hyvin muistaa. Malanja Sergejevna olisi mielellään
sopinut näiden muistutusten ja kiitosten kanssa... mutta Fedja
erotettiin hänestä: se hänen mieltään kaikkein enimmin rasitti. Sen
syyn nojalla, että hän ei kykene häntä opettamaan, ei häntä laskettu
lastansa likikään; Glafira otti sen tehtäväkseen; lapsi oli hänen
täydessä vallassansa. Surusta rupesi Malanja Sergejevna kirjeissään
rukoilemaan Ivan Petrovitschia saapumaan kotiin mitä pikemmin; itse
Ivan Petrovitsch halusi nähdä poikaistaan; mutta kirjoitti aina esteitä
olevan, kiitti isäänsä hänen hyvyydestään, lupasi saapua piakkoin —
eikä kuitenkaan saapunut. 1812:nes vuosi sai hänen vihdoin palajanaan
ulkomailta. Yhtyessään, kuusi vuotisen eron jälkeen, syleilivät isä
ja poika toisiansa, sanallakaan muistuttamatta entisistä riidoistaan;
vaan silloin olikin muuta ajateltavana; koko Venäjä nousi vihollistansa
vastaan, ja he molemmat tunsivat suonissaan juoksevan venäläistä verta.
Pietari Andreitsch vaatetti omalla kustannuksellaan koko rykmentin
nostoväkeä. Sota loppui, ja vaara oli ohitse; Ivan Petrovitsch
ikävystyi taas, halunsa veti häntä ulkomaille, siihen piiriin, jossa
hän oli kasvanut ja jossa hän tunsi olevansa kotonaan. Malanja
Sergejevna ei voinut häntä pidättää; hänellä oli liian vähän merkitystä
Ivan Petrovitschin silmissä. Ei edes hänen hartain toivonsakaan
toteutunut: miehensä katsoi soveliaammaksi uskoa Fedjan kasvatuksen
Glafiralle. Vaimo raukka ei kestänyt tätä iskua, ei kestänyt eroa
toistamiseen: valittamatta kuihtui hän muutamassa päivässä. Koko
elinaikanansa ei hän osannut mitään vastustaa, hän ei potkinut
tutkaintansa vastaan. Hän ei enää voinut haastaa, haudan varjo peitti
jo hänen kasvonsa, mutta niiden juonteet osoittivat, niinkuin ennenkin,
kärsivällistä epätietoisuutta, ainaista lempeää vaiteliaisuutta;
hän katsoi Glafiraan samanlaisella äänettömällä nöyryydellä kuin
Anna Pavlovna kuolinvuoteellaan suudellessaan Pietari Andreitschin
kättä, samaten veti hänkin luokseen Glafiran käden suudellen sitä,
ja uskoen hänen, Glafiran, huostaan ainoan poikansa. Niin lopetti
maallisen elämänsä tämä hiljainen,, hyvä olento, Jumala tiesi miksi
pois temmattuna omasta piiristään, ja paikalla hyljättynä, niinkuin
irti temmaistu puu heitettynä juuret aurinkoa kohden; samoin kuihtui
tämäkin olento jälkeäkään jättämättä, eikä kukaan edes surrutkaan
häntä. Tosin surivat häntä hänen piikansa ja vielä Pietari Andreitsch.
Ukolta puuttui hänen äänetöntä läsnäoloansa, "Anna anteeksi — hyvästi
sydänkäpyseni!" kuiskasi hän, kumartuessaan viimeisen kerran hänen
ylitsensä kirkossa. Ukko itki heittäessään kourallisen multaa hänen
hautaansa.

Eikä hän itsekään elänyt Malanja Sergejevnan jälkeen muuta kuin vähän
yli viiden vuoden. Talvella, vuonna 1819 nukkui hän rauhallisesti
kuoleman uneen Moskovassa, johon hän oli muuttanut Glafiran ja
poikansapojan kanssa, käskettyään hautaamaan itsensä Anna Pavlovnan ja
"Mataschan" viereen. Mukavuudeksensa eleli Ivan Petrovitsch silloin
Pariisissa; hän oli saanut eron virastaan jälkeen 1815 vuoden. Saatuaan
tietää isänsä kuoleman, päätti hän saapua takaisin Venäjälle. Täytyi
ajatella omaisuuden järjestämistä ja Fedjan kasvatusta, kuten Glafira
kirjoitti, hän 011 jo täyttänyt kaksitoista vuotta ja on nyt aika
todellisesti ryhtyä siihen.



X.


Ivan Petrovitsch saapui Venäjälle englantilaisena: tukkansa oli
lyhyeksi leikattu, paitansa, ryhelletty, pitkä herneenvärinen takkinsa
oli koristeltu, muotonsa oli happaman näköinen, koko käytöksensä oli
jonkin päättäväisen ja rauhallisen tapainen; hän puhui hampaittensa
välitse, nauroi soinnutointa naurua, hymy oli kadonnut kasvoiltaan,
puhetapansa oli ainoastaan valtiollinen: hän söi verisiä paisteja
ja joi portviiniä — kaikki huokui hänessä Iso-Britannialle; hän
oli täynnänsä sen henkeä. Mutta kummallinen asia! Muuttuessaan
englantilaiseksi oli Ivan Petrovitschista tullut isämnaanrakastaja,
ainakin hän itse sanoi itseänsä siksi, vaikka tunsi Venäjää hyvin
huonosti, ei säilyttänyt yhtäkään venäläistä tapaa ja puhui venäjän
kiellä kovin kummallisesti: tavallisessakin keskustelussa, oli puheensa
taipumaton ja laimea, se oli kokonaan gallialaistunut; mutta jos puhe
oli jostakin tärkeästä aineesta, niin Ivan Petrovitsch tekeytyi tämän
muotoiseksi: "näyttäkäämme uusia kokemuksia itsehartaudesta", "tämä
ei sovellu itse luonnon olojen" j.n.e. Ivan Petrovitsch oli tuonut
mukanaan muutamia valtiollisia perustus- ja parannus-kaavoja; hän oli
tyytymätön kaikkeen mitä ympärillään näki, — erittäinkin järjestelmän
(systemin) puute suututti häntä. Puheltuaan sisarensa kanssa, ilmoitti
hän tälle aikovansa juurta jaksain uudistaa kaiken, että tästä lähtien
on hänellä kaikki menevä uuden järjestelmän mukaan. Glafira Petrovna ei
vastannut mitään Ivan Petrovitschille, puristi vaan hampaansa yhteen
ja ajatteli: "mihinkähän minä sitten joudun?" — Mutta saavuttuaan
maalle veljen ja veljenpojan kanssa, rauhoittui hän pian. Talossa
tosin tapahtui uudistuksia: liiat palvelijat ja ruotulaiset ajettiin
tiehensä; niiden joukossa saivat kärsiä kaksi ämmääkin, joista toinen —
sokea, toinen — halvattu, ja vielä yksi Otschagovin aikuinen raihnainen
majuri, jota huomattavan ahneutensa tähden oli syötetty ainoastaan
mustalla leivällä ja pavuilla. Samoin tuli käsky ettei enää vastaan
ottaa entisiä vieraita: heidät vaihdettiin erääsen vaaleanverevään,
kivuliaasen parooniin, hyvin kasvatettuun ja kovin typerään mieheen.
Taloon ilmaantui Moskovasta tuodut uudet huonekalut, niinpä
sylkyastioita, kelloja, pesupöytiä: murkina oli toisella tapaa pöytään
tuotava; viinat ja marjaviinit saivat siirtyä ulkomaisen viinin tieltä;
palvelijat vaatetettiin erityispukuihin; sukuvaakunaan lisättiin
kirjoitus: "_in recto virtus_"... [Totuudessa on hyväntekijä.] Mutta
Glafiran valtaa ei rajoitettu: kaikki ostokset ja ulosannot olivat
hänestä riippuvaiset; ulkomailta tuotu elsassilainen kamariherra
koetti vastustaa häntä, vaan kadotti paikkansa, vaikka olikin herransa
suosiossa. Mitä taas talouden ja omaisuuden hoitamiseen tulee (Glafira
tunkihe näihinkin asioihin), niin, vaikka Ivan Petrovitschin sanain
mukaan: olisi pitänyt tähän rikkaläjään puhaltaa uutta henkeä — jäi
kaikki entiselleen, ainoastaan maksut siellä täällä suurennettiin
ja veroitus tuli raskaammaksi, sekä talonpoikien kiellettiin
personallisesti kääntymästä itsensä Ivan Petrovitschin puoleen.
Isänmaan rakastaja halveksikin maanmiehiänsä. Ivan Petrovitschin uusi
järjestelmä pantiin täydessä voimassa käytäntöön ainoastaan Fedjassa:
hänen kasvatuksensa "uudistettiin juurta jaksain", isä otti sen
tehtäväkseen.



XI.


Kuten mainittiin, oli Fedja, Ivan Petrovitschin ulkomailta tuloon
saakka, kasvatettavana Glafira Petrovnalla. Hän ei vielä ollut
kahdeksankaan vuotias kun äitinsä kuoli; hän sai nähdä äitiänsä
harvoin, mutta rakastui häneen sanomattomasti: muisto hänestä, hänen
vaaleista levollisista kasvoistaan, hänen raukeista katseistaan ja
hellistä hyväilyistään painuivat i’äksi Fedjan sydämeen: mutta hän
aavisti ainoastaan hiukan äitinsä asemaa tässä talossa; sen hän
huomasi, että heidän välillään on juopa, jota äitinsä ei voinut eikä
tohtinut poistaa. Isäänsä hän vierasteli, eikä Ivan Petrovitschkaan
häntä milloinkaan hyväillyt; isoisä oli toisinaan silitellyt häntä,
ottaen käsivarrelleenkin, mutta nimitti häntä hyönteiseksi ja otaksui
hänet typeräksi. Malanja Sergejevnan kuoleman jälkeen otti tätinsä
hänet oikein koviin kouriin. Fedja pelkäsi häntä, pelkäsi hänen
kirkkaita, teräviä silmiänsä ja leikkaavaa ääntään; hän ei tohtinut
äännähtääkään Glafiran läsnäollessa; toisinaan jos poikanen hiukan
liikahti tuolillaan, niin hän jo sihisi: "mihin? istu paikoillasi".
Sunnuntaisittain, jumalanpalveluksen jälkeen, sallittiin hänen
leikitellä, se tahtoo sanoa: annettiin hänen käteensä salaperäinen,
paksu, erään Maksimovitsch-Ambodikan sepittämä kirja, nimeltään:
"Symboolisia tunnusmerkkejä". Tässä kirjassa oli noin tuhatta osaksi
salaperäistä kuvaa, yhtä salaperäisine selityksineen viidellä eri
kielellä. Kupido paljaalla ja pöhöttyneellä ruumiillaan näytteli
tärkeää osaa näissä kuvissa. Yhdellä "Saphran ja Sateenkaari" oli
selitys: "tämän vaikutus on suuri"; sitä vastoin toisessa, joka
kuvasi Haikaraa, lentävänä sinikukka nokassaan, oli selitys:
"Sinullehan kaikki on tietty". — "Kupido ja karhu, nuollen poikaistaan"
merkitsivät: "Vähän kerrassaan". Fedja katseli näitä kuvia; hän tunsi
niissä joka pienimmänkin pisteen; muutamat niistä, aina yhdet ja samat,
herättivät hänessä huomiota ja panivat hänet ajattelemaan, muita kuvia
hän ei tuntenut. Kun aika tuli, jolloin hänen piti ruveta oppimaan
kieliä ja soitantoa, palkkasi Glafira Petrovna hänelle huotavalla
hintaa pyyräsilmäisen ruotsalaisen vanhanpii’an, joka niin ja näin
puhui ranskaa ja saksaa, soitti pianoa jotakuinkin ja sitä paitse
osasi hyvästi suolata kurkkuja. Tämän opettajan, tatin ja erittäin
vanhan toripii’an, Wasiljevnan, seurassa vietti Fedja kokonaista
neljä vuotta. Toisinaan hän istui "tunnusmerkkeinensä" nurkassa —
istui... ja istui; matalassa, kurenpolven löyhkästä täyttyneessä
huoneessa pilkoitti, yksitoikkoisesti ratisten ja ikäänkuin ikävöiden,
yksi ainoa talikynttilä, pieni seinäkello naksutti kiirehtien
seinällä, hiiri naverteli ja käveli hiipien seinäpaperien välissä,
mutta kolme vanhaapiikaa istuivat ääneti kuin pelätit, liikutellen
sukkapuikkoja, sormien varjot toisinaan juoksentelivat, toisinaan
vapisivat kummallisesti hämärässä, ja kummalliset, yhtä, hämärät
ajatukset liikkuivat lapsenkin päässä. Ei kukaan olisi sanonut Fedjaa
miellyttäväksi lapseksi; hän oli hyvin kalpea, mutta paksu, ruumis ruma
ja kömpelö, — oikea moukka, kuten Glafira Petrovaan oli tapana sanoa;
kalpeus tosin olisi pian poistunut jos häntä olisi useammin laskettu
ulkoilmaan. Hän oppi tavallisesti, mutta oli usein laiska; hän ei
milloinkaan itkenyt; vaan toisinaan valtasi hänet raju itsepäisyys,
silloin ei häntä voinut kukaan hillitä. Fedjaa ei kukaan, ympäri
olevistansa, miellyttänyt... Onneton se sydän, joka ei nuoruudestansa
saakka ole Osannut rakastaa!

Senlaisena tapasi Ivan Petrovitsch poikansa, kun rupesi häneen
istuttamaan järjestelmäänsä. — "Ensinnäkin minä tahdon hänestä ihmisen,
_Un homme_, sanoi hän Glafira Petrovnalle: enkä ainoastaan ihmistä,
vaan Spartalaisen." Hän pani aikomuksensa käytäntöön ensinnäkin
vaatettamalla poikansa skotlantilaiseen malliin; kaksitoistavuotias
poika rupesi kävelemään kintut paljaana ja kukonsulka hatussa;
ruotsalainen vanhapiika vaihdettiin nuoreen sveitsiläiseen
voimistelu-opettajaan; soitto, kuten miehelle muka tarpeeton, jäi
syrjään kokonaan; alkeisoppi, kansainvälinen oikeus, mittausoppi,
nikkarityö, Jean-Jaques Rousseaun esityksen mukaan, ja vaakunaoppi,
kannattamaan ritarillisia tunteita, — siinä opit, joita tulevan
"ihmisen" piti oppiman; hänet herätettiin joka aamu kello neljä,
kohdeltiin heti kylmällä vedellä ja pakotettiin nuprapatsaan ympäri
juoksemaan; syödä hänelle annettiin yhtä lajia ruokaa, kerta päivässä;
sai ratsastaa ja ampua; joka sopivassa tilaisuudessa koetteli hän,
seuraten isänsä esimerkkiä, tahdonlujuutta, ja, joka ilta kirjoittaen
erityiseen kirjaan päivän tapahtumat ja mietteensä; omasta puolestaan
taas Ivan Petrovitsch kirjoitti hänelle läksyjä ranskaksi, joissa
nimitti häntä _mon fils_’iksi [ystäväiseni] ja puhutteli häntä
_vous_’iksi [Te]. Venäjän kielellä Fedja isäänsä sinutteli, mutta
ei tohtinut istuakaan hänen läsnäollessaan. "Järjestelmä" oli
saattanut pojan pois tolalta, tehden sekasotkun hänen päässään; mutta
terveydelle uusi elämäntapa vaikutti tuntuvammin: alussa hän sai
kuumeen, vaan parattuaan tuli kahta terveemmäksi. Isä oli hänestä ylpeä
ja nimitti häntä omalla kummallisella puhetavallaan: luonnon lapsi,
keksintöni. Kun Fedja oli täyttänyt kuudennentoista ikävuotensa, katsoi
Ivan Petrovitsch velvollisuudeksensa istuttaa häneen inhoa kauniimpaa
sukupuolta kohtaan, — ja nuori Spartalainen, pelko sydämessä, ensi
haituvat huulilla, täynnä mehua, voimaa ja verta, koetti jo näyttäytyä
väliäpitämättömälle, kylmälle ja äreälle.

Sillä välin kului aika. Ivan Petrovitsch vietti suuremman osan vuodesta
Lavrikassa (siten nimitettiin hänen syntymätaloaan), vaan talvella
kävi yksin Moskovassa, eli ravintolassa, kävi ahkerasti seuroissa,
harrasteli ja täytteli tarkoituksiaan vierashuoneissa, ja enemmän
kuin milloinkaan koki olla englantilaisena, väliäpitämättömänä ja
valtiollisena henkilönä. Tuli vihdoin vuosi 1825, tuoden mukanaan
paljon suruja. Ivan Petrovitschin likeiset tuttavat ja ystävät saivat
paljon kovaa kokea. Ivan Petrovitsch kiirehti tiehensä ja sulkeutui
Lavrikaansa. Vuoden kuluttua, yhtäkkiä rupesi Ivan Petrovitsch
tuntemaan itsensä vanhenevan, heikkonevan ja menehtyvän; terveytensä
oli kadonnut. Vapaa-ajattelija — alkoi käydä kirkossa ja teettää
sielumessuja; euroopalainen — rupesi kylpemään saunassa, syömään
päivällistä kello kaksi, menemään levolle kello yhdeksän, nukkuen
vanhan palvelijansa löristessä; valtiollinen henkilö — poltti kaikki
kaavansa, vapisi maaherran edessä ja väänteli itseään pitäjän
virkamiehen kanssa puhellessa; karaistutahtoinen henkilö — valitti
ja nyyhki joka kerta kun häntä kohtasi hourailu, ja hänelle tuotiin
lautasellinen kylmää lientä. Glafira Petrovna otti talossa kaikki
asiat haltuunsa: taas rupesivat takaovesta käymään työntarkastajat,
kylänvanhimmat ja talonpojatkin "vanhan rutiskon" luo — siten häntä
talonväki nimitti keskenään; Tämä muutos Ivan Petrovitschissa
kauhistutti hänen poikaansa; hänellä oli jo yhdeksästoista vuosi, hän
alkoi tajuta ja vapautua siitä ikeestä, joka oli häntä tähän saakka
painanut, hän oli huomannut jo ennenkin eroavaisuuden isänsä puheissa
ja töissä, hänen laveiden liberaalisten teorioiden ja kuivien pikku
seikkojen välillä; mutta ei hän näin äkkinäistä käännöstä odottanut.
Täten oli vanhettunut itsekkäinen mies äkkiä paljastunut. Nuori
Lavretski varusteli itseään lähteäkseen Moskovan yliopistoon, kun
uusi onnettomuus kohtasi Ivan Petrovitschia: hän sokeni, ja aivan
auttamattomasti, yhdessä päivässä.

Hän ei luottanut venäläisten lääkärien taitoon, vaan haki lupaa,
saadakseen matkustaa ulkomaille. Se kiellettiin. Silloin hän otti
mukaan poikansa ja matkusteli kolme vuotta ympäri Venäjän maan,
yhdeltä lääkäriltä toiselle, vähän väliä muutellen kaupungista
kaupunkiin ja saattaen toivottomuuteen lääkärit, poikansa ja palvelijat
vähämielisyydellään ja kärsimättömyydellään. Ihan uupuneena,
itkeväisenä ja oikkuisena saapui hän takaisin Lavrikaansa. Nyt oli
murhepäivät edessä, kaikki saivat kärsiä siitä. Ivan Petrovitsch oli
ääneti ainoastaan syödessä; ei hän milloinkaan ennen syönyt niin paljoa
ja ahneesti kuin nyt: muulla ajalla ei hän antanut rauhaa muille
eikä itselleen. Hän rukoili, valitti kohtaloansa, moitti itseänsä,
politiikiansa, järjestelmäänsä, moitti kaikkea, joilla ennen oli
ylpeillyt ja komeillut, ja jota oli pannut pojallensa, esimerkiksi;
vakuutti ett’ei usko mitään, ja rukoili uudestaan; hän ei kärsinyt
hetkeäkään yksinäisyyttä, vaan vaati ympäröiviänsä istumaan yöt päivät
nojatuolinsa ääressä ja huvittamaan itseänsä kertomuksilla, joita
kuitenkin lakkaamatta keskeytti, huutamalla: te valehtelette kaikki, —
joutavaa lörpötystä!

Erittäinkin sai Glafira Petrovna kärsiä; Ivan Petrovitsch ei voinut
ollenkaan tulla toimeen ilman häntä, — hän toimittikin tehtävänsä
loppuun saakka, täyttäen sairaan vaatimukset, vaikka monasti ei
vastannut tämän kysymyksiin, ennenkuin hetken kuluttua, voidakseen
peittää sisällistä kiukkuansa. Siten hän napisi vielä kaksi vuotta
ja kuoli ulos vietynä balkonille auringonpaisteesen, ensimäisinä
päivinä toukokuuta. "Glascha, Glaschka! lientä, lientä, vanha hup..."
sai hänen voimaton kielensä säestetyksi ja lopettamatta viimeistä
sanaa oli hän vaiennut ijankaikkisesti. Glafira Petrovna, joka juuri
oli ottanut kupin palvelijan kädestä, seisahtui, katsoi veljeänsä
silmiin ja tehtyään verkkaan laajan ristimerkin, siirtyi ääneti pois;
läsnäollut Feodor Ivanitsch ei virkannut myöskään mitään, nojautui vaan
balkonin aitausta vasten ja katsoi kauan hyvänhajuiseen, viheriään
ja kevätauringon säteistä kirkastuneesen puistoon. Hän oli nyt
kolmenkolmatta vuotias; kuinka sanomattoman nopeaan nämä kolmekolmatta
vuotta olivat kuluneet...! Elämä aukeni hänen eteensä.



XII.


Haudattuaan isänsä ja jätettyään talonhoidon ja kirjanpidon
tarkastuksen taaskin tämän uskotun Glafira Petrovnan huostaan,
matkusti nuori Lavretski Moskovaan, johon häntä veti himmeä, mutta
vastustamaton halu. Hän tiesi kasvatuksensa vajavuuden, mutta päätti
lujasti täydentää sen. Viimeisinä viitenä vuotena oli hän paljon
lukenut sekä nähnyt yhtä ja toista; monet ajatukset olivat vallinneet
hänen päässään; usea professori olisi kadehtinut muutamia hänen
tietojansa, mutta toisaalta ei hän taas tietänyt sitä, jonka moni
koulupoika jo aikoja, sitten tiesi. Lavretski tiesi olevansa jotakin
vailla; salaisesti tunsi hän olevansa kummallinen. Pahaa peliä oli
englantilainen pelannut poikansa kanssa; oikkuillen kasvatus tuotti
hedelmänsä. Monet vuodet oli hän vastustamatta totellut isäänsä;
kun hän vihdoin tuli tuntemaan tämän, oli jo myöhään, tavat olivat
juurtuneet. Hän et osannut käyttäytyä ihmisten kanssa; kolmenkolmatta
vuoden vanhana, hehkuva rakkaus häväistyssä sydämessään, ei hän
tohtinut vielä yhtäkään naista katsoa suoraan silmiin. Hänen selvällä
ja terveellä, vaikka hiukan sujuamattomalla järjellään, hänen
taipumuksellaan itsepäisyyteen, kiukkuun ja laiskuuteen, olisi hänen
pitänyt jo lapsesta saakka pääsemän vilkkaasen seuraelämään, sen
sijaan kun häntä pidettiin yksinäisyydessä... Nyt koko maailma oli
iloisimmillaan, vaan hän pitkitti seisomistaan yhdessä paikassa,
sulkeuneena omaan itseensä. Naurettavaa oli hänen i’ässään kantaa
ylioppilaanpukua; mutta hän ei pelännyt pilkkaa: tähän kelpasi toki
hänen spartalainen kasvatuksensa, tehden hänet välinpitämättömäksi
vieraille puheille, — hän pani ylleen hämmästymättä ylioppilaan puvun.
Hän meni fysillis-matematiikkiosastoon. Suuri, punaposkinen, parrakas,
äänetön kun oli, saattoi hän kummallisen vaikutuksen tovereihinsa;
he eivät aavistaneetkaan tämän, leveässä maalaisre’essä säntilleen
luennoille saapuvan, totisen miehen takana piilevän melkein lapsen. Hän
näytti heidän silmissään eriskummallisen säntilliselle kirjakoille; he
eivät tarvinneet häntä eivätkä etsineet hänen seuraansa, hän puolestaan
väisti heitä. Kahdessa vuodessa, jotka, hän oli viettänyt yliopistossa,
tutustui hän ainoastaan yhden ylioppilaan kanssa, jonka luona hän kävi
latinan kieltä oppimassa. Tämä ylioppilas oli omituinen ja runoilija,
nimeltään Mihalevitsch; hän mieltyi Lavretskia koko sydämestään ja tuli
sattumalta syypääksi erääsen tärkeään käänteesen hänen elämässään.

Kerran teaatterissa (Motschalov oli silloin onnensa kukkulalla, ja
Lavretski ei jättänyt ainoatakaan näytelmää katsomatta) näki hän
toisen kerroksen loosissa tytön, — ja vaikka ei yksikään nainen
sivumennessään ollut liikuttamatta hänen korkeaa sydäntään, niin ei
se vielä milloinkaan ollut näin kovin sykkinyt. Nojanneena loosin
samettia vastaan oli tyttö liikkumatonna; miellyttävä elävyys
liikkui joka piirteessä, hänen mustanverevissä, pyöreissä, kauneissa
kasvoissaan; täydellinen järki kuvastui hänen ihanissa silmissään,
jotka tarkkaan ja lempeästi katsoivat hienojen kulmakarvojen alta,
pikainen hymy säännöllisillä huulilla, pää, kaula ja kädet olivat
sievässä asemassa; vaatteuksensa oli erinomaisen kaunis. Hänen
vieressään istui kurttuinen ja kellastunut nainen, noin 45 vuoden
ikäinen, muotipuku yllä, musta myssy päässä, hymy jännitetyillä,
huolehtivan ja tyhjän näköisillä kasvoilla; loosin perällä oli vanha
mies: kasvonsa osoittivat tylsistynyttä ylhäisyyttä ja pienet silmänsä
jotakin epäilevää etsiskeleväisyyttä, viikset ja poskipartansa olivat
maalatut, otsansa oli suuri ja poskensa painuneet, kaikista merkeistä
huomattava virastaeronneeksi kenraaliksi. Lavretski ei irrottanut
katsettansa tästä tytöstä, joka niin kovin hänen sydämensä oli pannut
sykkimään; äkkiä avautui loosin ovi ja sisään astui Mihalevitsch.
Hänen ilmestymisensä, joka oli ainoa tuttava Lavretskille koko
Moskovassa, tämän tytön seuraan, joka oli hurmannut hänet, näytti
Lavretskista merkilliseltä ja kummalliselta. Pitkittäen katsomistaan
loosiin, huomasi hän, että kaikki sisällä olevat henkilöt puhuttelivat
Mihalevitschia kuten konsanaankin vanhaa tuttavaa. Näytelmä ei enää
huvittanut Lavretskia; itse Motschalov, vaikka olikin sinä iltana
hyvin onnistunut, ei saattanut häneen tavallista vaikutusta. Eräässä
hyvin tärkeässä kohdassa käänsi Lavretski tietämättä katseensa
kaunottareen: hän oli aivan eteenpäin kumartunut, poskensa hohtivat;
Lavretskin itsepäisen katseen vaikutuksesta, siirsi kaunotar katseensa
näyttämöltä, kääntäen sen häntä kohti ja tähystellen häneen...
Koko seuraavan yön kuvastautui hänen silmissänsä tämä katse. Purki
vihdoinkin ulos itsensä, taidokkaasti ehkäisty hedelmä: hän sekä paloi
että vapisi ja läksi toisena päivänä Mihalevitschin luo. Tältä sai
hän tietää, että kaunottaren nimi oli Varvara Pavlovna Korobjin; että
herra ja rouva, jotka istuivat loosissa, olivat hänen vanhempansa,
ja että hän, Mihalevitsch, oli tutustunut heidän kanssaan vuosi
takaperin, palvellessaan kreivi N——lla. Suuresti ylistellen puhui
isänmaankiihkoilija Varvara Pavlovnasta. Tämä, veliseni, huudahti hän
omituisella laulavalla äänellään, tämä tyttö on eriskummallisen nerokas
olento, taiteilija, sanan täydessä merkityksessä ja päälliseksi sangen
hyvänluontoinen. Huomattuaan Lavretskin kysymyksistä, minkä vaikutuksen
Varvara Pavlovna oli tehnyt häneen, tarjoutui hän itse esittelemään
häntä Varvara Pavlovnalle, lisäten, että hän on heidän talossaan
kuin omainen, että kenraali ei ole ollenkaan ylpeä mies, mutta sanoi
äitin olevan niin typerän, — milt’ei vaan riepuja imeksi. Kokonaista
viisi päivää kamppaili hän pelkonsa kanssa; kuudentena päivänä puki
nuori Spartalainen yllensä uuden uutukaisen univormun ja antautui
Mihalevitschin ohjattavaksi; tämä ollen talossa kuin omahinen, tyytyi
siihen, että suki hiuksensa, — ja molemmat läksivät Korobjinille.



XIII.


Varvara Pavlovnan isä, Paavali Petrovitsch Korobjin, oli virasta
vapautettu kenraali-majuri; koko ikänsä oli hän viettänyt Pietarissa
palvellen, nuoruudessaan oli hän tunnettu tanssija ja seuramies,
oli köyhyytensä tähden parille kolmelle vähäpätöiselle kenraalille
adjutanttina, nai yhden näitten tyttäristä, ottaen myötäjäisiksi
viisikolmatta tuhatta ruplaa, oli hienouteen saakka oppinut kaiken
tieteen ja palveluksensa salaisuudet; ponnisteli ja pinnisteli
ja vihdoin parinkymmenen vuoden kuluttua sai kenraalin viran ja
oman rykmenttinsä. Siinä olisi hänen pitänyt levähtää ja nauttia
hätäilemättä tulojansa; sen hän oli päättänytkin tehdä, mutta rupesi
varomattomasti käyttämään asioitansa: hän keksi näet uuden keinon,
laskien käytäntöön valtion rahoja; keino näytti tuottavalta, vaan
hän rupesi saidaksi pahaan aikaan: hänen päällensä kielittiin;
siitä tuli enemmän kuin sopimaton — tuli paha — juttu. Töintuskin
selvisi kenraali tästä jutusta, mutta virka-alansa oli katkennut:
hän neuvottiin ottamaan virkaeronsa. Pari vuotta hän vietti vielä
Pietarissa, toivoen jonkun siviliviran sattuvan hänelle, mutta sitä
ei sattunutkaan; tyttärensä pääsi kasvatuslaitoksesta, menonsa
suurenivat päivä päivältä... Sydän pakahtumaisillaan päätti hän
muuttaa Moskovaan, halvoille leiville ja vuokrasi Vanhan Tallikadun
varrella pienen matalan talon. Niin alkoi hän elää moskovalaisena
virasta eronneena kenraalina, tuhlaten 2750 ruplaa vuodessa. Moskova on
vierasvarainen kaupunki, se ottaa vastaan sekä hyvät että huonot, vaan
kaikista mieluummin kenraaleja; niinpä Paavali Petrovitschin raskas,
vaikka ei sotilaan silitystä vailla oleva vartalo alkoi ilmestyä
moskovalaisten parhaimmissa vierashuoneissa. Hänen paljas niskansa —
ainoastaan muutamine värjättyine karvatukkuineen — ja tahraantunut
Annan nauha, riippuvan korpinsulan värisessä kaulaliinassa, tuli
yleisesti tunnetuksi kaikille ikävöiville, kalpeille nuorukaisille,
jotka murheellisina kävelivät tanssinajan pelipöytien ympäri.
Paavali Petrovitsch osasi asettaa itsensä seurassa; hän puhui
vähän, mutta entiseen tapaan nenäänsä — tietysti ei kuitenkaan
ylhäisempien henkilöiden kanssa; pelasi varovasti korttia, söi
muutoin kohtuullisesti, vaan vieraana, ollen kuin kuusi miestä. Hänen
vaimostaan ei ole juuri mitään sanottavaa, sen nimi oli Kalliopa
Karlovna; vasemmasta silmästä tipahteli usein kyynel, jonka tähden
Kalliopa Karlovna (hän oli saksalaista syntyperää) otaksui olevansa
tunteellinen nainen. Hän oli aina pelonalaisena, ihan kuin olisi ollut
pala kurkussa, vaatetsi itsensä kapeihin samettihameihin, koristelihe
myssyllä ja tummilla, ontoilla rannerenkailla. Paavali Petrovitschin
ja Kalliopa Karlovnan ainoa tytär Varvara Pavlovna oli äsken täyttänyt
seitsemännentoista ikävuotensa, kun pääsi ————n kasvatuslaitoksesta,
jossa häntä arvosteltiin ellei ihan ensimäiseksi kaunottareksi, niin
ainakin parhaimmaksi oppilaaksi ja soittajaksi, josta oli saanut
kiitoslauseenkin: hän ei vielä ollut yhdeksäntoista vuotiaskaan, kun
Lavretski näki hänet ensi kerran.



XIV.


Nuoren Spartalaisen jalat yrittivät luikua laskemaan, kun Mihalevitsch
saattoi hänet Korobjinin huononpuoleisesti sisustettuun vierashuoneesen
ja esitti hänet talonväelle. Mutta kainouden huumaus katosi pian: sillä
kenraalilla, paitsi venäläistä hyvänluontoisuuttaan, oli se omituinen
ystävällisyys, joka on tavallista kaikilla hiukan tahraantuneilla
henkilöillä. Kalliopa Karlovna, tavallisuuttansa vastoin, vilkastui
kohta. Mitä taas Varvara Pavlovnaan tulee, käyttäytyi hän hyvin
levollisesti, herttaisen ystävällisesti, niin että jokainen hänen
läsnäollessaan tunsi olevansa kuin kotonansa; muun ohessa koko
hänen hurmastuttavasta vartalostansa, hymyilevistä silmistään,
viattomasti soljuvista olkapäistään ja vaaleanpunertavista käsistään,
keveästä, mutta samassa hieman raukeasta astunnastaan, itse äänen
sointuvasta, pitkäveteisestä, ihastuttavasta helevyydestä, uhkui
sanomattoman vienoa, hiipivän tapaista, ihastuttavan kainoa lemua,
jotakin senlaista, jota on vaikea kuvata, mutta joka liikuttaa ja
herättää, — eikä tietysti kammoa herätä. Lavretski ohjasi puheen
teaatteriin, eileniltaiseen näytelmään; Varvara Pavlovna rupesi heti
itse haastamaan Motschalovista, rajoittuen ainoastaan huudahduksiin ja
syviin huokauksiin, samalla tehden muutamia naisekkaasti läpitunkeuvia
huomautuksia hänen näyttelemisensä suhteen. Mihalevitsch mainitsi
soitannosta; kursailematta istui hän pianon ääreen ja soitti
säännöllisesti muutamia Chopenin masurkkia, jotka silloin alkoivat
tulla käytäntöön. Päivällisen hetki oli lähestynyt; Lavretski aikoi
lähteä pois, mutta hänet pidätettiin; pöydässä tarjoili kenraali
hänelle hyvää lafittiviiniä, jota, palvelija oli saanut ajurin
kanssa hakea toiselta puolen Moskovaa, Depren viinikaupasta. Myöhään
illalla saapui Lavretski kotiin; hän istui vielä aamuun saakka
rakkauden humauksissa, käsillään kasvojansa peitellen. Hänestä
näytti, että nyt vasta hän ymmärtää, mitä varten maksaa elää;
kaikki hänen edesottamisensa, aikomuksensa, kaikki nämä lorut ja
mitättömyydet katosivat kerrassaan; koko hänen sielunsa liittyi
yhteen ainoaan tunteesen ja haluun, hän halusi onnea, nautintoa,
rakkautta, naisen suloista rakkautta. Siitä päivästä rupesi hän usein
käymään Korobjinilla. Puolen vuoden kuluttua ilmoitti hän tunteensa
Varvara Pavlovnalle ja tarjosi hänelle kättänsä. Tarjouksensa tuli
vastaanotetuksi; sillä kenraali oli jo aikoja sitten, kun Lavretski
kävi heillä ensi kerran, kysynyt Mihalevitschilta, kuinka paljon
hänellä, Lavretskilla, oli sieluja; Varvara Pavlovna, joka koko
kosimisajan ja itse tunnustuksen hetkelläkin säilytti tavallisen
hämmästymättömyytensä ja rauhallisuutensa sydämessään, tiesi hyvin
sulhasensa rikkauden. Kalliopa Karlovna puolestaan ajatteli: _Meine
Tochter macht eine schöne Partie_ [Tyttäreni tekee loistavan
naimiskaupan] — ja osti itselleen uuden myssyn.



XV.


Ja niin tuli hänen tarjouksensa vastaanotetuksi, ainoastaan muutamilla
välipuheilla. Ensinnäkin täytyi Lavretskin jättää yliopisto; sillä
kuka menee naimisiin ylioppilaalle, ja mikä kummallinen ajatus:
— rikas tilanhaltija 26 vuoden i’ässä lukee läksyjä aivan kuin
koulupoika! Toiseksi, otti Varvara Pavlovna huoleksensa teettää ja
ostaa myötäjäiset, valikoida yksin sulhasenkin lahjat. Hänellä oli
paljon käytännöllistä kykyä, paljon makua, suuri mieltymys kaikkeen
loistavuuteen, ja suuri taito sen hankkimiseen. Tämä taito se
kauhistutti Lavretskia, kun hän häiden jälkeen vaimoinensa ja tämän
ostamissa sievissä vaunuissa saapui Lavrikkaan. Kuinka kaikki, mikä
häntä ympäröi, oli Varvara Pavlovnan ajattelema, puuhaama ja sovittama!
Millaisia matkaan sopivia kapineita jokaisessa miellyttävässä nurkassa,
millaisia toalettilaatikoita, kahvipannuja, ja kuinka sievästi Varvara
Pavlovna joka aamu keitti kahvia! Vaan toisekseen, ei Lavretskilla
ollut paljon aikaa katselemisiin: autuaallisena nautti hän onneansa
ja antautui siihen kuin lapsi... Hän olikin viaton kuin lapsi, tämä
nuori Alkibiades. Senpätähden uhkuikin sanomatonta onnea hänen nuoren
vaimonsa olennosta. Saavuttuaan Lavrikkaan keskellä kuumaa kesää,
huomasi hän talon pimeäksi ja likaiseksi, palvelijat naurettaviksi
ja vanhanaikasiksi, vaan ei katsonut tarpeelliseksi huomauttaa sitä
miehelleen. Jos hän olisi päättänyt jäädä Lavrikkaan asumaan, olisi hän
laitattanut kaikki uudestaan, arvattavasti kartanosta aikain; mutta
ajatus jäädä tähän aron nurkkaan elämään ei tullut kertaakaan hänen
päähänsä; hän eli siinä niin kuin teltassa, kestäen sen epämukavuudet
ja joskus lystillisesti ivaillen niitä. Marfa Timofejevna tuli
tervehtimään kasvattiansa; hän miellytti hyvin Varvara Pavlovnaa, vaan
tämä ei miellyttänyt Marfa Timofejevnaa. Glafira Petrovnan kanssa ei
nuori emäntä myöskään sopinut; hän olisi muuten kenties antanut tämän
olla alallansa, mutta ukko Korobjihin mieli teki kosketella vävynsä
asioita: hoitaa näin likeisen sukulaisen omaisuutta, sanoi hän, ei
ole häpeäksi kenraalillekaan. Kuten ajatella sopii, eipä Paavali
Petrovitsch olisi häikäillyt ottaissaan aivan tuntemattomankaan
henkilön omaisuutta hoidettavakseen. Varvara Pavlovna laittoi asiat
erinomaisen taitavasti, ilmoittamatta mitään, nähtävästi vajonneena
kuherruskuukausiensa onneen, hiljaiseen maalaiselämään, soittoon ja
lukemiseen, oli hän vähän kerrassaan saattanut Glafiran niin pitkälle,
että tämä eräänä aamuna juoksi kuin vimmattu Lavretskin työhuoneesen
heittäen avainkimpun pöydälle, ilmoitti ei enää voivansa hoitaa
taloutta ja sanoi aikovansa lähteä pois talosta. Tarpeellisella tavalla
valmistettu Lavretski suostui paikalla hänen lähtöönsä. Tätä ei
Glafira Petrovna odottanut. "Hyvä, sanoi hän, ja silmänsä pimenivät,
minä huomaan olevan tässä talossa liikaa! tiedän kuka minua ajaa pois
syntymäkodistani. Mutta muista minun sanani, veljenpoika: et sinäkään
rakenna pesääsi mihinkään, ikäsi vaellat. Siinä ennustukseni sinulle!"
Samana päivänä matkusti hän omalle maatilallensa, viikon perästä saapui
kenraali Korobjin, miellyttävillä sairaanomaisilla katsannoilla ja
liikkeillä, ruveten hoitamaan mieltänsä myöten kaikkea omaisuutta.

Syyskuussa vei Varvara Pavlovna miehensä Pietariin. Kaksi talvea he
viettivät Pietarissa (kesällä he elivät Tsarskoje-Selossä) valoisassa,
kauniissa ja hyvin sisustetussa asunnossa; he tekivät paljon
tuttavuuksia keskimäisissä ja vieläpä ylhäisissäkin seurapiireissä,
kävivät vieraina ja ottivat vastaan vieraita, antaen loistavia
soitanto- ja tanssi-iltamia. Varvara Pavlovna viehätti luoksensa
vieraita, niinkuin tuli perhosia. Feodor Ivanitschista ei tänlainen
huikenteleva elämä ollut oikein mieliksi. Vaimonsa neuvoi hänen
etsimään virkaa; seuraten isänsä esimerkkiä ja omia mielipiteitään ei
hän ollut halukas virkaan ryhtymään, mutta tehden Varvara Pavlovnalle
mieliksi jäi hän Pietariin. Kohta huomasi Lavretski, ett’ei häntä
mikään enään estänyt siirtymästä yksinäisyyteen, ja että hänellä oli
kaikkein rauhallisin ja miellyttävin työhuone koko Pietarissa, sekä
että huolehtiva vaimo kokee vielä auttaakin häntä siirtymisessään --
siitä saakka sujui kaikki hyvin. Hän ryhtyi taas, kuten itse luuli,
keskeytyneesen kasvatukseensa, ruveten lukemaan, ja aikoipa vielä
oppia englanninkieltäkin. Lystinmoista oli nähdä hänen voimallisen,
hartiakkaan vartalonsa ainiaan kyyristyneenä kirjoituspöydän yli, hänen
parrakkaisten, pulleudesta punoittavien kasvojensa olevan puoleksi
vajonneena sanakirjan lehtiin ja vihkoihin. Aamupuolen päivästä vietti
hän työssä, söi halukkaasti päivällisensä (Varvara Pavlovnasta olisi
piisannut emäntää vaikka mihin), iltasin astui hän ihastuttavaan ja
loistavaan seuraan, joka oli täynnänsä nuoria, iloisia kasvoja — ja
tämän hauskan seurapiirin keskuksena oli sama taitava emäntä, hänen
vaimonsa. Hän ilahutti Lavretskia synnyttämällä hänelle pojan, vaan
pienokainen kuoli kohta; se kuoli keväällä, ja kesällä lääkärien
neuvosta vei Lavretski vaimonsa ulkomaille, parannuslähteille.
Tällaisen onnettomuuden jälkeen täytyi hänen välttämättömästi
haihduttaa ajatuksiansa, ja sen lisäksi vaati terveyskin lämpöisempää
ilmanalaa. Kesän ja syksyn he viettivät Saksassa ja Sveitsissä, vaan
talveksi, kuten sopi odottaakin, muuttivat Pariisiin. Pariisissa
rupesi Varvara Pavlovna taas kukoistamaan niinkuin ruusu, ja osasi
yhtä sukkelaan ja taitavasti rakentaa pesänsä kuin Pietarissakin.
Asunnon hän löysi erittäin miellyttävän, Pariisin hiljaisen, mutta
muodikkaan kadun varrella; miehelleen hän neuloi senlaisen yötakin,
ett’ei tämä vielä ollut senlaista nähnytkään; palkkasi itselleen komean
sisäpii’an, kiitettävän ruuan laittajan, sievän lakeijan; hankki
ihmeteltävät vaunut ja erinomaisen pianon. Ei kulunut viikkoakaan
kun hän jo kiirehti yli kadun hartiaviitta yllä, availi päivänvarjoa
ja veti hansikkaita käteensä ei yhtään huonommin kuin synnynnäinen
parisilaisnainenkaan. Vieraita hän hankki pian. Ensin hänen luonaan
kävi ainoastaan venäläisiä, sitten alkoi ilmaantua ranskalaisiakin,
erittäin ystävällisiä ja kohteliaita, naimattomia nuoria miehiä, joilla
jok’ikisellä oli miellyttävä käytös ja sointuva sukunimi; kaikki
he puhuivat sukkelaan ja paljon, kumarsivat sievästi, rypistivät
silmiään erinomaisesti; valkeat hampaat kimaltelivat jok’ainoalta
purppuraisten huulten takaa, — ja kuinka he hymyilivät! Jokainen heistä
toi muassaän ystäviään ja _la belle madame de Lavretzki_ tuli kohta
tunnetuksi _Chaussée d’Antin’intä Rue de Lille’en_ saakka. Siihen
aikaan (se oli vuonna 1836) ei vielä ollut muistiinpanijoita eikä
följetongin kirjoittajia niin paljon, joita nyt kiehuu kaikkialla,
aivan kuin muurahaisia hämmennetyssä ke’ossa, vaan silloin jo aikoi
Varvara Pavlovnan salongissa ilmaantua eräs mr Jules, ulkomuodoltaan
ruma herra, tuntemattomalla alalla työskentelijä, kurja, ja alhainen
kuten kaksintaistelijat ja selkäsaunan saaneet henkilöt. Tämä
mr Jules inhoitti kovin Varvara Pavlovnaa, mutta hän otti häntä
vastaan ainoastaan sentähden, että tämä kirjoiteli kaikenlaisissa
sanomalehdissä ja yhtenään mainitsi niissä hänestä, nimittäen häntä,
milloin _m-me de L——tzki_, milloin _m-me de ————, cette grande dame
russe si distinyuée, qui denieure rue de P..._; kertoi koko maailmalle,
s.o. muutamalle sadalle tilaajalle, joilla ei ollut minkäänlaista
tekemistä _m-me de L——tzkin_ kanssa, kuinka tämä, viisaudeltaan oikea
ranskalaisnainen (_une vraie françaiee par l’esprit_) — tätä suurempaa
ylistystä ei ranskalaisilla ole — on herttainen ja sydämellinen,
kuinka hän on taitava pianonsoittaja ja kuinka ihmeellisesti hän
tanssii valssia (Varvara Pavlovna valssasi, keveässä, liitelevässä
vaatteuksessaan, tosiaankin niin, että sai kaikki sydämet taitojensa
yli paisumaan...) sanalla sanoen, laski hänestä huhun ympäri maailmaa,
ja, mitäs arvelette? onhan tämä toki kutkuttavaa. Neiti Mars oli
silloin jo astunut pois näyttämöltä, ja neiti Rachel ei vielä ollut
ilmaantunut; mutta siitä huolimatta kävi Varvara Pavlovna ahkerasti
teaatterissa. Hän oli ihastunut italialaiseen soittoon, nauroi Odrin
raunioissa, haukotteli säännöllisesti ranskalaisissa komedioissa
ja itki jossakin rouva Dorvallin esittämässä ylenromantillisessa
melodraamassa; mutta mikä tärkein, herra Listz esiintyi pari kertaa
hänenkin luonaan ja oli niin herttainen, niin yksinkertainen —
mainiosti! Senlaisissa kultaisissa oloissa kului talvi, jonka
lopulta Varvara Pavlovna tuli esitetyksi hovissa. Feodor Ivanitsch
ei puolestaan myöskään ikävöinyt, vaikka elämä aika-ajoin tuntuikin
raskaalta hänen hartioillaan — raskaalta sentähden, että se oli tyhjää.
hän luki sanomalehtiä, kävi luennoilla _Sorbonne’ssa_ ja _College
de France’ssa_. seurasi kaikkia valtiolaitoksia, ryhtyi kääntämään
erään tunnetun, oppineen kirjailijan teosta mielihaireista. "Minä en
kadota aikaani", ajatteli hän, "tämä kaikki on hyödyllistä; mutta
ensi talveksi täytyy välttämättömästi kääntyä Venäjälle ja ryhtyä
työhön." Vaikea on sanoa, liekö hän selvästi tajunnut mikä oikeastaan
olisi hänen työnsä ollut, ja Jumala tiesi, onnistuisiko hänen talveksi
päästä Venäjälle; ennenkun hän kerkesi matkustaa vaimonsa kanssa
Baden-Badeniin, johon oli aikomus mennä, sattui odottamaton seikka,
joka kukisti kaikki hänen toiveensa.



XVI.


Tultuaan kerta Varvara Pavlovnan lukuhuoneesen, hänen poissaollessaan,
näki Lavretski lattialla pienen, säännöllisesti kokoontaitetun
paperilapun. Hän nosti sen koneentapaisesti, avasi sen samoin ja luki,
ranskaksi kirjoitettuna, seuraavaa:

 "Rakas enkelini Betty! (minä en mitenkään saata nimittää sinua: Barbe
 tahi Varvara). Minä odotin turhaan sinua puiston kulmassa; tule
 huomenna puoli kaksi meidän asuntoomme. Sinun hyvä, paksu ukkosi
 (_ton gros bonhomme de mari_) on tavallisesti silloin kiintyneenä
 kirjoihinsa; me laulamme taas yhtenä teidän runoilija Puskinin (_de
 votre poète Pouskine_) sepittämän laulun, jonka sinä minulle opetit:
 Vanha mies, julma mies? — Tuhannen suuteloa jaloillesi ja kätösillesi.
 Minä odotan sinua. Ernst."

Ensikerralla luettuaan ei Lavretski ymmärtänyt sen sisältöä; lukipa
toistamiseen: päänsä alkoi pyöriä, lattia rupesi liikkumaan hänen
jalkainsa alla, kuin laivan kansi pumputtaissa. Hän huudahti, henkensä
salpautui, hän rupesi itkemään — kaikki yht’aikaa.

Hän oli ihan mielenviassa. Hän luotti niin sokeasti vaimoonsa;
uskottomuutta ei hän osannut aavistaakaan. Tämä Ernst, hänen vaimonsa
rakastettava, oli vaaleanverevä, viekistelevä 23 vuotias poika, jolla
oli kaareva nenä ja tuskin huomattavat viikset, melkein mitättömin
kaikista hänen tuttavistaan. Meni minutteja, kuluipa puoli tuntiakin;
Lavretski seisoi yhä, puristellen käsissään murhaavaa paperilappua,
ja katsellen mielettömästi lattiaan; ihan kuin himmeän vihurin takaa
kuvastihe hänen eteensä vaaleita haamuja; tuskallisesti kylmeni sydän;
hänestä näytti, että hän vajoaa, vajoaa — loppumattomasti. Tuttu,
keveä silkkihameen kuhina herätti hänet vihdoin tainnoksista; Varvara
Pavlovna hattu päässä ja viitta hartioilla oli kiireisesti palannut
kävelyltään. Lavretski hämmästyi ja juoksi ulos; hän tunsi tällä haavaa
olevansa valmis repimään hänet, lyömään puolikuoliaaksi saakka, oikein
moukan tavalla omin käsin kuristamaan hänet. Kummastunut Varvara
Pavlovna tahtoi pidättää häntä; hän sai vaan kuiskaisseeksi: Betty, —
ja juoksi ulos ovesta.

Lavretski palkkasi vaunut ja käski ajamaan ulos kaupungista. Koko
lopun päivää ja seuraavan yön käveli hän, tuon tuostakin seisahdellen
ja käsiään yhteen lyöden: välistä oli hän aivan mieletön, toisinaan
oli hänestä oikein naurattavaa, melkeinpä lystiä. Aamulla häntä
rupesi viluttamaan, hän meni kaupungin ulkopuoliseen huonoon
ravintolaan, pyysi itselleen huoneen, ja istui tuolille ikkunan eteen.
Suomenvedontapainen haukotus pudistutti häntä. Hän pysyi tuskin
pystyssä, ruumiinsa heikkoni, vaikk’ei hän sitä tuntenut, väsymys
valtasi; hän istui, katsoi, eikä ymmärtänyt mitään; ei tietänyt
mitä hänelle oli tapahtunut, kuinka oli joutunut yksikseen, jäsenet
kankeana, suru mielessä, raskas kivi sydämellään, tähän tyhjään,
tuntemattomaan huoneesen; hän ei ymmärtänyt mikä saattoi hänen, Varjan,
antautumaan tälle ranskalaiselle, ja mitenkä hän, tietäessään olevansa
uskoton, voi pysyä ennellään rauhallisena, hellänä ja olla olevinaan
uskollinen hänelle! "En ymmärrä mitään!" kuiskasivat hänen kuivettuneet
huulensa. "Kuka minulle nyt voi vakuuttaa ett’ei jo Pietarissa...?"
Lopettamatta kysymystään haukotteli hän taas, vavisten ja käyristyen
koko ruumiiltaan. Sekä kirkkaat että himmeät muistot raastoivat häntä
yhdellä tapaa; hänelle juohtui yht’äkkiä mieleen, että muutama päivä
takaperin istui vaimonsa, hänen ja Ernstin läsnä ollessa, pianon ääreen
ja lauloi: "Vanha mies, julma mies!" Hän muisti hänen kasvonsa piirteet
sillä hetkellä, erikoinen loisto silmissään ja hohto poskillaan, —
hän nousi tuoliltaan, aikoen mennä heille sanomaan: "te ivaatte minua
turhaan; isoisän isäni jyhmi moukkia kylkiluihin, mutta isoisäni oli
itse moukka"; — ja hän olisi ollut valmis tappamaan heidät molemmat.
Toisinaan taas hänestä näytti, että tämä kaikki on vaan unta, eikä
untakaan vaan pelkkää, utua, minkä ainoastaan ravistaa pois päältään ja
katsahtaa... Hän katsahti ympärilleen, vaan niin- kuin haukan kynnet
saaliiseen, tunkeutui suru aina vaan syvemmälle hänen sydämeensä.
Kaiken muun lopuksi, toivoi Lavretski muutaman kuukauden kuluttua
tulevansa isäksi... Mennyt, tuleva aika, kaikki oli myrkytetty. Hän
palasi viimeinkin takaisin Pariisiin, asettui erääsen ravintolaan ja
lähetti Varvara Pavlovnalle herra Ernstin lapun ja seuraavan kirjeen:

 "Tähän yhdistetty paperiliuska selvittää teille kaiken. Samassa sanon
 teille, ett’en minä tuntenut teitä: te — aina niin säntillinen,
 pudottelette tänlaisia tärkeitä paperia." (Tätä lausetta valmisteli
 Lavretski raukka muutaman tunnin ajan). "Minä en voi teitä enään
 nähdä; toivon että ette tekään halua sitä. Määritän teille 15,000
 frankkia vuodessa; enempää en voi antaa. Lähettäkää osoitteenne
 maalaiskonttooriin. Tehkää mitä parhaaksi näette; eläkää missä
 haluatte. Toivon teille onnea. Vastausta en tarvitse."

Lavretski kirjoitti vaimolleen että vastausta ei tarvitse... mutta
hän odotti, halusi vastausta, selitystä tälle selittämättömälle,
salaiselle asialle. Varvara Pavlovna lähetti hänelle samana päivänä
pitkän, ranskaksi kirjoitetun kirjeen. Se pani hänet tajuamaan;
viimeisetkin epäilyksensä katosivat, hänen tuli häpeä, että oli vielä
epäillyt tätä asiaa. Varvara Pavlovna ei puhdistautunutkaan: hän
halusi ainoastaan nähdä häntä vielä kerta, rukoili ett’ei Lavretski
hylkäisi häntä i’äksi. Kirje oli kylmä ja jännitetty, vaikka siellä
täällä näkyi kyynelten pilkkuja. Lavretski myhähti katkerasti ja käski
kirjeen tuojan sanomaan, että kaikki on erinomaisen hyvin. Kolmen
päivän kuluttua ei häntä enää ollut Pariisissa; hän oli lähtenyt,
ei Venäjälle, vaan Italiaan; muuten hänestä oli samantekevä minne
meni, kunhan vaan ei kotiin. Hän kirjoitti rahastonsa hoitajalle
vaimonsa eläkkeestä, ja käski hänen ottamaan huostaansa talouden
hoidon ja kaikki asiat kenraali Korobjinilta, odottamatta hänen
tilejänsä, ja toimittaa että hänen ylhäisyytensä korjaisi pois itsensä
Lavrikasta; hän kuvaili mielessään poisajetun kenraalin hämmästystä,
rauennutta suurellisuutta, ja kaiken surunsa ohella tunsi hän jotain
vihantapaista tyytyväisyyttä. Silloin hän pyysi kirjeessään Glafira
Petrovnan palaamaan jälleen Lavrikkaan, ja lähetti valtakirjan
hänen nimellensä; mutta Glafira Petrovna ei muuttanut Lavrikkaan,
ilmoittaen itse sanomalehdissä valtakirjansa kuolettamisen, joka
kuitenkin oli ihan turhaa. Elellen Italian pikku kaupungissa, seuraili
Lavretski vielä kauan aikaa vaimonsa elämää. Sanomalehdistä sai hän
tietää että Varvara Pavlovna oli matkustanut Baden-Badeniin, kuten
oli aikonutkin; nimensä alkoi ilmaantua sanomalehtien palstoilla
saman mr Julesin allekirjoittamina. Näissä palstoissa huomasi hän,
tavallisen ivan läpi ystävällistä sääliväisyyttä; se katkeroitti
kovin Feodor Ivanitschin sydäntä. Sitten hän sai tietää, että hänelle
oli syntynyt tytär; parin kuukauden kuluttua sai hän ilmoituksen
rahastonsa hoitajalta, että Varvara Pavlovna oli vaatinut ensimäisen
kolmanneksen palkastaan. Sitten alkoi kuulua aina huonompia ja
huonompia tietoja hänestä; viimein ilmestyi sanomalehdissä kertomus
eräästä hullunkurisen surullisesta tapauksesta, jossa hänen vaimollansa
oli hyvin kadehtimaton osa. Kaikki oli mennyttä: Varvara Pavlovna tuli
"kuuluisaksi".

Lavretski ei enään ruvennut seuraamaan häntä; mutta ei hän vielä
kohtakaan voinut rauhoittua. Välistä valtasi hänet niin kova ikävä
vaimoaan, että melkein olisi anteeksi antanut hänelle, kun vaan olisi
saanut kuulla hänen herttaista ääntään, saanut puristaa hänen kättään.
Vaan aika kului, eikä suinkaan vaikutuksetta. Hän ei ollut syntynyt
kärsijäksi; hänen terve luontonsa vaati oikeuksiansa. Vähitellen
selveni hänelle kaikki; itse isku, joka häntä kohtasi, ei hänestä enää
näyttänyt odottamattomalta; hän tuli ymmärtämään vaimonsa, — likeisen
henkilön tuletkin vasta silloin ymmärtämään, kun olet hänestä erillään.
Taas jaksoi hän työskennellä, vaikk’ei suinkaan entisellä halulla;
elämän valmistama epäileväisyys sai sijan hänen sydämessään. Hän tuli
välinpitämättömäksi kaikkeen. Neljän vuoden kuluttua tunsi hän voivansa
lähteä kotipuoleen, — oli valmis tapaamaan omaisiansa. Poikkeamatta
Pietariin tai Moskovaan saapui hän O——n kaupunkiin, jossa me erosimme
hänestä ja johon pyydämme myöntyväistä lukijaa seuraamaan kanssamme.



XVII.


Edellämainitun päivän seuraavana aamuna kello yhdeksän aikaan astui
Lavretski Kalitinin talon kuistiin. Hänelle tuli vastaan Liisa, hattu
päässä ja hansikkaat kädessä.

— Mihin nyt? kysyi hän tältä.

— Kirkkoon. Tänään on sunnuntai.

— Käyttekö te kirkossa?

Ääneti, kummastuneena katsahti Liisa häneen.

— Suokaa anteeksi, sai Lavretski sanoneeksi, minä... minä en sitä
tarkoittanut, minä tulin teille hyvästijättämään, sillä tunnin perästä
matkustan maalle.

— Onko se kaukana täältä? kysyi Liisa.

— Noin viisikolmatta virstaa.

Kynnykselle ilmaantui Leena palvelustytön seuraamana.

— Älkää meitä unhoittako, sanoi Liisa laskeutuen alas portailta.

— Älkää tekään unhoittako minua. Kuulkaa, lisäsi hän, te menette
kirkkoon: rukoilkaa siellä minunkin edestäni.

Liisa seisahtui ja kääntyi häneen.

— Hyvä, sanoi hän, katsoen häntä suoraan silmiin, minä rukoilen
teidänkin edestänne. Lähdetään, Leena.

Vierashuoneessa tapasi Lavretski Maria Dmitrijevnan yksinään. Hän haisi
hajuvesille. Omain sanainsa mukaan kivisti hänellä päätä, kun oli muka
rauhattomasti viettänyt yönsä. Hän otti Lavretskin vastaan tavallisella
äänettömällä ystävyydellään, muuttuen vähiin kerrassaan puheliaammaksi.

— Eikö totta, kysyi hän, kuinka miellyttävä nuorimies Wladimir
Nikolajevitsch on!

— Kuka se Wladimir Nikolajevitsch on?

— Panschin, se joka eilen oli meillä. Hän mieltyi hyvin teihin: minä
ilmoitan salaa teille, _mon cher cousin_, hän on aivan haltioissaan
minun Liisastani. Ja mitä? Hän on hyvää sukua, palvelee oivallisessa
paikassa, on nerokas, ja kamarijunkkari, ja jos Jumala niin sallii...
olen minä äitinä omasta puolestani hyvin tyytyväinen. Edesvastaus tosin
on suuri; tietysti vanhemmistahan lasten onni riippuu, niin sanoakseni:
tähän saakka, hyvästikö, huonostiko, olen minä yksin, joka paikassa
minä: sekä olen kasvattanut lapseni, opettanut, kaikki vaan minä...
nytkin esimerkiksi minä kutsuin rouva Bylysin kautta mamselli...

Maria Dmitrijevna alkoi kertoa huoliansa, ahkeroimisiansa, äitillisiä
tunteitaan. Lavretski kuunteli häntä ääneti, pyöritellen hattua
käsissään. Hänen kylmä, osaanottamaton katseensa hämmästytti puhelevaa
rouvaa.

— Mitä pidätte Liisasta? kysyi hän.

— Elisabet Mihailovna on herttainen tyttö, sanoi Lavretski, nousi
istualtaan, kumarsi ja meni Marfa Timofejevnan luo. Maria Dmitrijevna
katsoi tyytymättömänä hänen jälkeensä ja ajatteli: aika hyle, hönttö!
Nyt minä ymmärrän miksi hänen vaimonsa ei voinut olla hänelle
uskollinen.

Marfa Timofejevna istui huoneessaan seurueensa keskellä. Siinä
seurueessa oli viisi olentoa, yhtä rakkaat kaikki hänen sydämellensä:
paksupäinen, opetettu punatulkku, johon hän oli rakastunut sentähden,
että tämä lopetti viheltelemisensä ja veden pärskyttämisen, — pikkunen,
arka koira, Roska, — vihainen kissa, Matrossi, — mustanverevä,
terävänenäinen, suurisilmäinen, yhdeksänvuotias vilkas Sandra uiminen
tyttö, — ja vanha, noin viidenkuudetta vuotias nainen, joka piti
yllään valkeaa tanukkaa ja tummaa hametta, nimeltä Nastasja Karpovna
Ogarkov. Sandra oli orpo porvaristyttö. Tytön ja Roskan oli Marfa
Timofejevna ottanut luokseen sääliväisyydestä: molemmat oli hän
löytänyt kadulta; molemmat olivat nääntyneinä ja nälkäisinä, sateessa.
Roskaa ei kukaan kaihonnut, mutta Sandralla oli setä, juoppo suutari,
jolla ei ollut itsellään mitään syömistä eikä sisarensa tyttärellekään
antaa, pänttäsi sitä lestillä päähän; tämä kuitenkin jätti mielellään
tytön Marfa Timofejevnan huostaan. Nastasja Karpovnan kanssa oli Marfa
Timofejevna tutustunut ollessaan luostarissa Jumalaa rukoilemassa;
itse hän astui hänen luokseen (Marfa Timofejevna mieltyi häneen, kuten
itse vakuutti, sentähden että tämä osasi niin maukkaasti rukoilla),
alkoi puhella hänen kanssaan ja pyysi luokseen teetä juomaan. Siitä
päivästä saakka he eivät enää eronneet. Nastasja Karpovna oli iloinen,
hiljainen nainen, lapseton leski, syntyisin köyhästä aatelissuvusta;
päänsä oli pyöreä, hiuksensa harmaat, kätensä valkoiset ja pehmoiset,
kasvonsa lempeät, nenä hiukan epäsäännöllinen; hän kunnioitti Marfa
Timofejevnaa, tämä puolestaan rakasti häntä, vaikka joskus ivaili
hänen hellää sydäntänsä: hänessä oli heikkous kaikkia nuoria miehiä
kohtaan, joiden läsnäollessa hän punehtui korviansa myöten, kuin tyttö,
vähäpätöisemmistäkin leikeistä. Koko hänen omaisuutensa oli 1,200
ruplaa arvopapereissa; hän eli Marfa Timofejevnan kustannuksella ja
yhdenmukaisesti hänen kanssaan: Marfa Timofejevna ei suinkaan olisi
sallinut mitään poikkeusta.

— Ah, Fedja! alkoi hän, tämän nähtyänsä, sinä et eilen illalla
nähnytkään minun perhettäni: ihastelehan! Me olimme aikeessa
toistamiseen ruveta teetä juomaan pyhän kunniaksi. Kaikkia saat
hyväellä: vaan Sandra ei suinkaan anna kiinni itseänsä, ja kissa taas
raapasee. Matkustatko sinä tänään?

— Tänään. Lavretski istui matalalle tuolille. Minä jätin hyvästi jo
Maria Dmitrijevnalle. Näin minä Elisabet Mihailovnankin.

— Sano häntä vaan Liisaksi; mikä Mihailovna hän sinulle on? Istu
varovasti, muuten säret Sandran tuolin.

— Hän meni päiväsaarnaan, pitkitti Lavretski. Onko hän jumalinen?

— On, hyvinkin jumalinen. Paljon enemmän kuin me sinun kanssasi, Fedja.

— Ettekö te sitte olekaan jumalinen? huomautti Nastasja Karpovna,
kuiskaten. Tänään ette aamusaarnaan menneet, mutta iltasaarnaan
kuitenkin menette.

— Enpä niinkään, sinä saat mennä yksin: olen laiskistunut, muoriseni,
sanoi Marfa Timofejevna, teen juonnilla olen ruvennut liiaksi itseäni
lellittelemään. Hän puolestaan sinutteli Nastasja Karpovnaa, vaikka
eli hänen kanssaan yhdenmukaisesti, — ei hän muuten olisi ollutkaan
Pestovan sukua: kolme Pestovaa oli nimitettynä Ivan Wasiljevitsch
Julman synodikirjassa; Marfa Timofejevna tiesi sen.

— Olkaa hyvä, sanokaa minulle, alkoi Lavretski taas, Maria Dmitrijevna
puhui minulle äsken siitä... mikä hänen nimensä nyt onkaan...?
Panschinista. Mikä herra se on?

— Aika kielilakkari hän on, varjele Jumala! höpisi Marfa Timofejevna,
eiköhän ilmoittanut sinulle, salaisuutena muka, millainen sulhanen on
onkeen tarttumassa. Lörpöttelisi papinpoikansa kanssa; ei, vielä näkyy
vähäksi piisaavan. Mutta eihän siitä vielä mitään olekaan, Jumalan
kiitos! vaikka hän jo juttelee.

— Miksi Jumalan kiitos? kysyi Lavretski.

— Siksi, että en pidä pojasta; ja mitäpä hänessä lie ihmettelemistäkään?

— Ettekö pidä hänestä?

— Eihän hän kaikkia voi kahlehtia. Piisaa hänelle sekin, kun Nastasja
Karpovna on häneen rakastunut.

Leskiraukka joutui aivan hämille.

— Mitä te Marfa Timofejevna, ettekö pelkää Jumalaa, huudahti hän, ja
kasvonsa ja kaulansa punehtuivat.

— Ja tietäähän veitikka, keskeytti Marfa ’Timofejevna hänet, millä
miellyttää häntä: lahjoitti hänelle nuuskarasian. Fedja, pyydähän
häneltä nuuskaa haistaaksesi, niin saat nähdä kuinka kaunis se on:
kanteen on maalattu ratsastava sotilas. Parempi, muoriseni, älä
väitäkään.

Nastasja Karpovna viittoi vaan käsillään.

— Entä Liisa, kysyi Lavretski, miellyttääkö hän Liisaa?

— Kenties! — toisekseen, Jumala hänen tiesi! Vieras sielu, kuten
tiedät, on synkkä metsä, ja tytöillä vielä sen synkempi. Tuossa
esimerkiksi Sandra — ota hänestä selvä! Miksi hän peitteleikse, siitä
saakka kun sinä tulit, eikä mene ulos? Sandra pyrskähti nauramaan ja
juoksi ulos, Lavretski nousi istualtaan.

— Kyliä se on niin, sanoi hän katkonaisesti, tyttöjen sydäntä ei voi
tajuta.

Hän rupesi hyvästijättelemään.

— Milloin sinua taas saa nähdä? kysyi Marfa Timofejevna.

— Miten sattuu, tätiseni: eihän tästä kaukana olla.

— Sinähän menet Wasiljevskiin. Sinä et tahdo elää Lavrikassa, no, se on
oma asiasi; mutta muista käydä äitisi ja isoäitisi haudalla. Sinä olet
siellä ulkomailla kerännyt kaikenlaisia tietoja, ja ken tietää, ehkä he
haudoissansa tuntevat sinun läsnäolosi. Ja älä suinkaan unhoita, Fedja,
teettää sielumessuja Glafira Petrovnalle; tässä sinulle rupla. Ota,
ota, minä tahdon puolestani teettää hänelle sielumessun. Eläissänsä en
minä häntä rakastanut, mutta ei mitään sanomista, kyllä oli äkäinen.
Oli viisas, eikä hän sinuakaan loukannut. Mene nyt Jumalan nimeen,
muutoin minä kyllästytän sinua.

Ja Marfa Timofejevna syleili sukulaistaan.

— Mutta Liisa ei Panschinille joudu, älä huolehdikaan, ansaitsee hän
toisenmoisen miehen.

— En minä yhtään huolehdikaan, vastasi Lavretski ja meni ulos.



XVIII.


Noin neljän tunnin kuluttua oli hän jo matkalla kotiinsa. Rattaat
vierivät joutuisaan pitkin pölyistä maantietä. Pari viikkoa oli jo
ollut poutaa; vieno, vaalea sumu laskeusi ilmaan, peittäen vaippaansa
kaukaiset metsät, joista löyhkyi palaneen käry. Suunnaton joukko
tummia pilvenhattaroita alkoi liikkua, vaaleansinertävällä taivaalla;
tuulen vihuri kiiti kuivana, loppumattomana hulmuaa, kuitenkin käryä
suuresti hälventämättä. Nojanneena tyynyä vasten ja pannen kätensä
ristiin rinnoilleen, katseli Lavretski tuulen synnyttämää vainioitten
aaltoa, pitkin sarkojen ruohostuneita pientareita, päivän pilkisteleviä
säteitä, tyhmiä vareksia ja harakoita, jotka epäluuloisina syrjästä
katselivat ohi vierovia vaunuja; hän katseli virkistyneen aron
synkkää tyhjyyttä ja hiljaisuutta, sen ruohostoa, korkeita kunnaita,
notkoja kasvavine tammistopensaineen, kirjavia kyliä, nuorteita
koivuja — kaikki tämä, jota hän niin moneen aikaan ei ollut nähnyt,
tämä venäläinen maisema, vaikutti hänen sydämeensä ihastuttavan, mutta
samassa melkein murheellisen tunteen, painoi hänen rintaansa jollakin
suloisella painolla! Hänen ajatuksensa liikkuivat verkalleen; niitten
suunta oli yhtä himmeä ja sekaantunut, kuin ylhäällä taivasalla
liikkuvien hattaroidenkin. Hänelle juohtui mieleen lapsuutensa,
äitinsä, hän muisti hänen kuolemansa, kuinka hänet tuotiin äitinsä
luo, ja mitenkä tämä puristi hänen päätään rintaansa vasten, kuinka
äitinsä yritti hänelle puhumaan, katsahti Glafira Petrovnaan — ja
vaikeni. Juohtui hänen mieleensä isänsäkin, ensin reippaana, kaikkeen
tyytymättömänä, kajahtelevalla äänellä, sitten sokeana, itkevänä,
harmaan partaisena; muisti, kuinka hän kerran ruokapöydässä otettuaan
liikoja ryyppyjä ja kaataen kastekkeen pöytäliinalle, äkkiä alkoi
nauraa ja räpyttää so’enneita silmiänsä sekä, punehtuen, kertoa
onnistumisistaan; muisti Varvara Pavlovnan ja käyristyi, niinkuin
äkkinäisen sisällisen taudin saanut ihminen, ja ravisti päätään.
Sitten hänen ajatuksensa pysähti Liisaan. "Siinä", ajatteli hän,
"astuu taas maailmaan uusi olento. Sievä tyttö, mitähän siitäkin
tulee? Onpa hän kauniskin. Vaaleat, nuoret kasvot, silmät ja huulet
niin vakavat, katsantonsa, rehellinen ja viaton. Sääli, hän taitaa
olla hiukan rakastunut. Pituus paras, astunto keveä ja ääni hiljainen.
Minua miellyttää hyvin, kun hän äkkiä seisahtuu, kuuntelee huomiolla
hymyilemättä, sitten vaipuu ajatuksiinsa ja heilauttaa, hiuksiansa.
Näyttää siltä, että hän miellyttää minua itseäni, Panschin ei häntä
ansaitse. Vaan minkä vuoksi hän olisi huono? Toisekseen, mitähän
minä siitä huolehdin? Hänkin lähtee samaa tietä, kuin kaikki naiset
juoksevat. Paras lie kuu nukun." Ja Lavretski ummisti silmänsä.

Nukkua hän ei kuitenkaan voinut, vaan vaipui matkustuksen äänettömään
uinailuun. Entisyyden muistot, yhä vielä, kiirehtimättä nousivat,
sulivat hänen sydämessään, sekoittuen ja hämmentyen toisiinsa.
Lavretski rupesi, Jumala tiesi miksi, ajattelemaan Robert Piléstä...
Ranskan historiasta... siitä, kuinka hän olisi voittanut taistelussa,
jos olisi ollut kenraali; hänelle kuvastuivat laukaukset, huudot...
Päänsä soljui syrjään, hän avasi silmänsä... Samat kedot, samat aron
kuvat: kuluneet hevosten kengät välkähtelivät tuon ainaisen tupruavan
pölyn läpi: kyyditsijän keltainen paita, punasine olkatilkkuineen,
pullistui tuulen viimasta.... "Kaunisna minä saavun kotipuoleeni!"
välähti ajatus Lavretskin päässä; ja hän huudahti: "anna mennä!"
kyyristyi päällystakkiinsa ja puristihe likemmä tyynyä. Vaunut
jytkähtivät, Lavretski suoristihe ja avasi silmänsä levälleen. Hänen
edessään kummulla näkyi pikku kylä, hiukan syrjempänä oli rapistunut
herrastalo, suljettuine ikkunaluukkuineen ja kallistuneine kuistineen;
portilta saakka yli koko pihamaan kasvoi nokkosia, viheriänä ja tiheänä
kuin hamppu; aivan vieressä seisoi tamminen luja vilja-aitta. Tämä oli
Wasiljevski.

Ajuri käänsi portille, seisahdutti hevoset; Lavretskin palvelija
kohosi ja, aikoen alas hypätä, huusi: hei! Kuului veltto, hiljainen
ulvonta, mutta ei tullut koiraakaan tälle huudahdukselle; palvelija
aikoi toistamiseen hypätä ja huusi taas: hei! Kuului taaskin heikko
ulvonta ja hetken kuluttua ilmestyi pihalle, tiesi hänen mistä,
mies, pää lumivalkoinen, Hankki kauhtana yllä, kiidellään karttaen
aurinkoa, katsahti hän vaunuihin, löi molemmat kämmenensä reisiin ja
jäi hämmästyksissään seisomaan paikalleen, vaan tointui kuitenkin kohta
ja tuli porttia avaamaan. Vaunut vierivät pihalle sihisten nokkosissa,
ja seisahtuivat kuistin eteen. Valkopäinen mies, näköjään hyvin
vikkelä, seisoi jo jalat levällään alimmalla portaalla, auki päästäen
peitenahkaa ja suonenvedontapaisesti kohotettuaan sen ylös, auttoi
herraansa alas vaunusta, ja suuteli tämän kättä.

— Hyvää päivää, hyvää päivää, ukkoseni, sanoi Lavretski, nimesi taitaa
olla Anton? Sinä elät vielä?

Ukko kumarsi ääneti ja juoksi avaimia hakemaan. Sillä aikaa istui
kyytimies liikkumatta ja katseli halveksivaisesti lukittuun oveen päin,
Lavretskin palvelija, sitten kun oli hypännyt alas istuimeltaan, jäi
hämmästyneenä seisomaan, toisella kädellä pidellen kiini istuinsijasta.
Ukko toi avaimet, ja ilman mitään tarvetta kyyristyi kuin käärme, ja
kohotellen kyynäspäitään, avasi oven, astui syrjään ja kumarsi taas
vyötäisiin saakka.

— Nyt siis olen kotona, nyt olen saapunut, ajatteli Lavretski,
astuessaan pienoiseen etehiseen; sillä aikaa aukenivat ikkunaluukut
ryminällä toinen toisensa jälkeen, ja päivänvalo tunkeusi autioihin
suojiin.



XIX.


Pikku talo, johon Lavretski saapui ja jossa Glafira Petrovna kaksi
vuotta takaperin kuoli, oli rakennettu menneellä vuosisadalla, vahvasta
honkapuusta; näöltään se oli jo rapistunut, mutta voi seistä vielä
puolen vuosisataa tahi enemmänkin. Lavretski kävi kaikkien huoneiden
läpi ja suureksi rauhattomuudeksi kuihtuneille, pölyisille kärpäsille,
joita oli joka, nurkassa, käski avaamaan ikkunat kaikkialla; Glafira
Petrovnan kuoltua ei niitä oltu avattu. Kaikki oli talossa kuten
ennenkin: vierashuoneen hienojalkaiset, harmaalla vaatteella katetut,
nyt jo kuluneet ja painuneet sohvat selvästi muistuttivat Katharinan
aikoja; vierashuoneessa myös seisoi emännän rakkain, korkea,
suoraselkäiminen nojatuoli, vaan johon tämä ei kertaakaan, eipä vielä
vanhuudessaankaan, ollut nojannut selkäänsä. Sivuseinällä riippui
vanha, Feodorin isoisän isän, Andrei Lavretskin muotokuva; himmeästi
vaan enää häämöittivät tummat, kellahtaneet kasvot, mustuneella ja
köyristyneellä alustalla; pienet, äkäiset silmät tuijottivat kuopistaan
hiukan turvonneiden luomien alta; mustat, puuteroimattomat hiukset
kohosivat harjana painuneen otsan päällä. Kuvan kulmassa riippui
pölyinen kukkaisseppele. "Itse Glafira Petrovna suvaitsi palmikoida
sen", ilmoitti Anton. Makuuhuoneessa oli matala, kapea sänky, hyvästä,
juovikkaasta vaatteesta tehdyn, vanhanaikaisen katoksen alla; koko
röykkiö väriltään luopuneita tyynyjä ja pingoitettu, pehmeä peite oli
sängyssä, pään kohdalla riippui Pyhän Jumalan-äidin kirkonkäymisen
kuva, sama, johon kuoleva, kaikkien unhoittanut vanhapiika viimeisen
kerran oli kylmeneviä huuliaan lähentänyt. Puunpalaisista tehty
toalettipöytä, vaskisine koristuksineen ja valehtelevine peilineen,
kultakehyksissään, seisoi ikkunan luona. Makuuhuoneen vieressä oli
pikkuinen rukoushuone, se oli melkein tyhjä, ainoastaan yhdessä
nurkassa oli Jumalankuvakaappi; lattialla oli hankaantunut, vahasta
likaantunut puumöhkäle, jonka päälle Glafira Petrovna eläissään oli
laskenut maalliset kumarruksensa. Anton läksi Lavretskin palvelijan
kanssa avaamaan tallia; hänen sijaansa ilmaantui vanha ämmä, melkein
yhden ikäinen Antonin kanssa, koko kasvoineen huntuun kääriyneenä;
päänsä vapisi, silmänsä olivat typerän näköiset, vaan niistä heijastui
vilpittömyyttä pitkällisen palvelemisen nöyryyttä ja samassa jotain
kunnioittavaa sääliväisyyttä. Hän tuli ja kätteli Lavretskia,
peräytyi ovelle ja odotteli käskyjä. Lavretski ei mitenkään voinut
muistaa hänen nimeänsä, eikä hän luullut koskaan nähneensäkään
häntä; tuli kuitenkin selville, että hänen niinensä oli Aprakseja;
vuotta neljäkymmentä takaperin oli Glafira Petrovna lähettänyt hänet
herraskartanosta tänne kanapii’aksi; hän puheli vähän — aivan kun
olisi jo järkensä, kadottanut, — mutta katseensa oli terävänlainen.
Paitsi näitä kahta vanhusta, ja vielä kolmea Antonin lastenlasten
lasta, möhömahaisia poikia, jotka juoksentelivat pitkät paidat yllä,
oli talossa yksikätinen tukeva moukka, joka puhuessaan kujerteli kun
teiri, vaan ei ollut sopiva mihinkään työhön; hiukan hyödyllisempi
häntä oli vanha koira, joka haukkumisellaan tervehti Lavretskia: se
oli jo kymmenkunta vuotta kytkettynä paksuun rautaketjuun, joka oli
ostettu Glafira Petrovnan käskystä, tämä salli tuskin koiravanhuksen
liikkua ja kävellä raskaan taakkansa alla. Tarkastettuaan talon, läksi
Lavretski puistoon, johon oli tyytyväinen. Se oli kasvanut täyteen
karvikka- ja vapukkamarjapensaita ja viiniköynnöksiä; päivän suojaa
siinä oli satavuotisten lehmusten varjossa, jotka suuruudellaan
ja oksainsa kummallisella asennolla ihmetyttivät katselijaa; ne
olivat liika liki toisiansa istutetut ja joskus — ehkä sata vuotta
takaperin — ihmiskäsin hoidetut. Puisto ulottui pieneen lampeen,
jonka rannat kasvoivat korkeaa, punertavaa ruokoa. Ihmiskätten työt
raukenevat hyvin pian: vaan Glafira Petrovnan istutukset eivät vielä
kerenneet metsistyä, vaikka näyttivätkin vaipuneen siihen hiljaiseen
uinailuun, joka on omituista kaikkialla, missä vaan ei ole ihmisten
rauhatonta touhua. Feodor Ivanitsch käveli myös pitkin kylää; ämmät
käsi poskella katselivat häneen asuntojensa kynnyksiltä; miehet
kumartelivat loitommalla, lapset pakenivat, vaan koirat haukkuivat
välinpitämättömästi. Hänelle tuli vihdoin nälkä; palvelijain ja
ruo’anlaittajan oli saapuminen vasta illaksi; eikä ruoka-aineetkaan
vielä olleet saapuneet Lavrikasta, siis täytyi kääntyä Antonin
puoleen. Anton ryhtyi paikalla puuhaan: kaappasi vanhan kanan, tappoi
ja kyni sen; Aprakseja hankasi ja pesi sitä kauan aikaa, niinkuin
pyykkiä pestään, ennenkuin pani sen pataan; kun se viho viimeinkin oli
kypsynyt, kattoi Anton pöydän, pani lautasien eteen vanhan, mustuneen
aplikometallisen, kolmijalkaisen suola-astian ja kapeakantaisen,
lasitulppaisen, särmikkäisen pullerin; ilmoitti sitte Lavretskille
laulavalla äänellään ruuan olevan pöydässä, — itse asettui hän
Lavretskin tuolin taa seisomaan, otti käteensä pienen pöytäliinan,
jolla viuhkoi pois ummehtunutta, jotakin kypressipuun hajuista löyhkää.
Kun lientä oli syöty, toi Anton hänelle kanan; sen nahka oli täynnä
rakkoja ja paksut suonet punoittivat sen molemmissa jaloissa; liha
oli vanhaa ja sitkeää, Syötyään, ilmoitti Lavretski haluavansa teetä,
jos... "Het’ sillään", keskeytti ukko hänet, ja täytti lupauksensa.
Olihan näet hyppysellinen teetä, punaisessa paperissa säilytettynä;
löytyipä pikkunen, rätisevä, kuhmuinen samovarikin ja varsin pieniä,
juuri kuin kutistuneita, sokeripalaisia. Lavretski joi teetä suuresta
kupista; hän muisti vielä lapsuudestaan tämän kupin: siihen oli
kuvattuna pelikortteja, siitä joivat ainoastaan vieraat, ja hänkin joi
siitä nyt niinkuin vieraana olija. Illaksi saapuivat palvelijatkin;
Lavretskin mieli ei tehnyt käydä levolle tätinsä sänkyyn, jonkatähden
käski tekemään vuoteen ruokasaliin. Sammutettuaan kynttilän, katseli
hän vielä kauan ympärilleen, ajatellen hyvin ikäviä seikkoja; hänet
valtasi tunne, joka tavallisesti valtaa joka ihmisen, maatessaan kauan
asumattomassa suojassa; hänestä tuntui niin kuin ei tuo häntä ympäröivä
pimeys voisi tottua uuteen tulokkaasen ja että itse seinätkin häntä
kummastelivat. Viimein hän huo’ahti, veti peitteen päänsä yli ja
nukkui. Anton valvoi kaikkein myöhemmin; hän sopotteli kauan Apraksejan
kanssa, oihki puoli-ääneensä ja risti silmiänsä; he eivät kumpikaan
luulleet herran asettuvan heille Wasiljevskiin asumaan, kun hänellä
kerta, hiukan tuonnempana, oli niin hyvä kartano suurine puistoineen;
he eivät aavistaneetkaan, että tämä puisto se olikin Lavretskista
vastoinmielinen, ja että se herätti hänessä ikäviä muistelmia.
Kyllikseen sopoteltuaan Apraksejan kanssa, otti Anton kepin, jolla
nalkutteli aitan luona olevaan, jo kauan hylkynä olleesen lautaan;
siihen hän nukkui pihamaalle, peittämättä edes harmaata päätään.
Toukokuun yö oli tyyni ja hiljainen, — ja ukko nukkui rauhallista,
makeaa untaan.



XX.


Seuraavana aamuna heräsi Lavretski tavallisen aikaiseen; puhutteli
kylänvanhinta, kävi riihessä, käski päästämään koiran irti kahleistaan,
joka hiukan haukahteli ja jäi liikahtamatta paikalleen. Tultuaan
huoneihinsa, vaipui hän taas rauhallisiin ajatuksiin, joista ei
herännyt koko päivässä. "Nyt minä olen oikein onkalossa", sanoi
hän monasti itsekseen, hän istui ikkunan ääressä hievahtamatta
ikäänkuin kuunnellen hiljaista elämän rientoa, joka häntä ympäröi
aron esteettömillä värähdyksillä. Jossain nokkoisten takana kuuluu
viserrys vienon vienolla äänellä; hyttynen toistelee sitä. Viserrys
vaikenee, vaan hyttynen jatkaa yhä surinataan; kärpästen tutun,
loppumattoman pörinän läpi kuuluu paksun lihakärpäsen hyrinää ja
napsuttamista lakeen; kukko lauloi kadulla, kärähdellen venyttäen
viimeistä nuottiaan; kuului rattaitten ratinaa ja kylän porttien
narinaa. "Mitä?" kuului kimakka naisen ääni. "Ah sinä kultaseni", sanoi
Anton käsissään olevalle kaksivuotiaalle tyttöselle, jota hoiteli. "Tuo
kaljaa", toisti sama naisen ääni, — ja sitte on kaikki taas haudan
hiljaista; ei mikään kolahda, ei ’värähdä; tuuli ei liikuta haavan
lehteäkään; pääskyset liitelevät vaienneina toinen toisensa jälkeen
maan tasalla, ja tuottavat siten murheen ihmissydämeen. "Nyt minä olen
oikein onkalossa", ajattelee Lavretski taas. "Aina ja joka aika on
elämä täällä hiljaista ja värähtelemätöntä", ajattelee hän, "Joka astuu
sen piiriin — saa masentua: täällä et tarvitse kärsiä rauhattomuutta,
täällä ei ole mitään puuhailemista; täällä on sillä onni, joka kulkee
omaa uraansa levollisesti, kuten maamies vakoa Ryntäissään". Ja mikä
voima kaikkialla, mikä terve elämä tässä äänettömässä hiljaisuudessa!
Tuossa ikkunan alla kohotteleikse iso hyönteinen ruo’istosta, kylläinen
hämähäkki virittelee verkkoansa sen eteen; tuolla taas vainiolla
rukiin tähkät puhkeavat ja kaurakin orastaa, kaikkialla on vihannuus:
lehti puussa, ruoho maassa. "Naisen rakkauteen viihtyi paras ikäni",
pitkittää Lavretski ajattelemistaan: "minä annan kaihon selvittää
itseni, annan sen rauhoittaa, valmistaa minut siksi, että minäkin
osuisin levollisesti tehdä työni". Ja hän valmistane! uudestaan
kuuntelemaan luonnon hiljaisuutta, mitään odottamatta, — ja kuitenkin
yhä odotellen: hiljaisuus ympäröi häntä, verkalleen, rauhaisena vierii
aurinko sinitaivaalla ja pilvet vaeltavat hitaasti sen kannella. Samaan
aikaan hyöri ja pyöri elämä muualla maailmassa; täällä sama elämä
valui kuulumattomana niinkuin vesi sammaltaneessa suossa; aivan iltaan
saakka oli Lavretski vaipunut tähän valuvaan elämään; entisyyden suru
suli hänen sydämessään, niinkuin keväinen lumi, — ja ihme kyllä! —
ei milloinkaan tähän saakka ollut kotipuolensa tuntunut hänestä niin
sanomattoman miellyttävältä, kuin nyt.



XXL


Kahden viikon kuluessa oli Lavretski järjestänyt Glafira Petrovnan
talon, puhdistanut pihan ja puiston; Lavrikasta tuotiin hänelle
mukavia huonekaluja, kaupungista viiniä, kirjoja, sanomalehtiä;
talliin ilmaantui hevoset; sanalla sanoen, Lavretski hankki itselleen
kaikki tarpeet ja rupesi elämään, tavallansa tilanhaltijana,
tavallansa erakkona. Päivänsä kuluivat yksitoikkoisesti; mutta ei
hän ikävöinnyt, vaikka ei ketään nähnyt; hän hoiti ahkeraan ja
huolellisesti talouttaan, ratsasteli ympäristössä, lueskeli. Oikeastaan
ei hän paljoa lueskellut: hänestä oli hauskempi kuunnella Antonin
kertomuksia. Tavallisesti istui Lavretski ikkunan edessä poltellen
piippua ja juoden kylmää teetä; Anton taas seisoi oven suussa
kädet selän takana ja kertoi verkalleen vanhoista ajoista, niistä
satumaisista ajoista, jolloin ei kauraa eikä ruista mitattu kapalla,
vaan suurilla säkeillä, ja ne maksoivat pari kolme kopekkaa säkki;
jolloin vielä joka paikka, yksin kaupungin edustatkin olivat taajana
läpipääsemättömänä metsänä, kirveellä koskemattomana korpena. "Vaan
nyt", valitti yli kahdeksankymmenvuotias ukko, "on kaikki hakattu,
niittyjä on tullut sijaan, ett’ei tahdo päästä ajamaankaan." Samoin
kertoi Anton paljon Glafira Petrovnasta: kuinka hän oli ymmärtäväinen
ja säästävä; kuinka eräs herra, nuori naapuri tästä, kosi häntä, rupesi
usein käymään hänen luonaan, — ja hän suvaitsi aina panna päähänsä
uuden pyhäpäiväisen myssyn, sinertävine nauhoineen ja kellertävän
silkkisen hameen ylleen; vaan kun sitten suuttui naapuriherraan,
epäkohteliaasta kysymyksestä: näinköhän teillä, neitiseni, olisi
omaisuuttakin, niin kielsi hänen talossa käymästä; sitten kun hän oli
sairaana, käski hän kuolemansa jälkeen joka pienimmänkin rievun esiin
tuomaan Feodor Ivanovitschille. Ja Lavretski löysikin kaikki tätinsä
perut eheänä, yksin pyhäpäiväisen myssyn, sinisine nauhoineen ja
keltaisen silkkihameenkin. Vanhoja papereja ja hauskoja todistuksia,
joita Lavretski luuli löytävänsä, ei ollut minkäänlaisia, paitsi
erästä vanhaa kirjaa, johon hänen isoisänsä, Pietari Andreitsch,
oli kirjoitellut jotakin; muun muassa oli siinä piirrettynä: "Juhla
Santpietarin kaupungissa, rauhan johdosta, jonka hänen ylhäisyytensä
ruhtinas Aleksander Aleksandrovitsch Prosorovski teki Turkin
valtakunnan kanssa",. Ja resepti, jossa oli seuraava huomautus: "Tämän
lääkkeen on määrännyt Pyhän Kolminaisuudenkirkon vanhin pappi Feodor
Avksentjevitsch, kenraalin rouvalle Praskovja Feodorovna Maltikovalle";
sekä politiikillinen uutinen seuraavaa laatua: "Eipä kuulu nyt
ranskalaistiikereistä mitään"; aivan sen alla: "Moskovan sanomissa on
sanottu, että herra palkintomajuri Mihail Petrovitsch Kolytsjev on
kuollut. Eiköhän se ollut Pietari Wasiljevitsch Kolytsjevan poika?"
Lavretski löysi vielä muutamia vanhoja kalentereja ja unikirjoja,
sekä salaisen, herra Ambodikin teoksen; paljon muistelmia herättivät
hänessä näinä unohdetut, vaan tuttavat "Symbooliset tunnusmerkit".
Glafira Petrovnan toalettipöydän laatikon pohjalta löysi Lavretski
pienen käärön sidottuna mustalla nauhalla ja suljettuna mustalla
lakalla. Käärössä oli vastakkain hänen isänsä muotokuva, hänen vielä
ollessaan nuorena — otsalle laskeuneet kauniit kiharat, suuret tummat
silmät ja puoliavonainen suu — sekä melkein kulunut, vaaleakasvoinen,
valkeassa vaatteuksessa, valkoinen ruusu kädessä, — äitinsä valokuva.
Itsestään ei Glafira Petrovna milloinkaan ollut otattanut kuvaa. "Minä,
vaariseni, Feodor Ivanitsch", sanoi Anton Lavretskille, "vaikk’en
silloin saanut herrastalossa elääkään, muistan teidän isoisän isänne,
Andrei Afonasitschin, muistan, — kuinkas sitten: silloin kun hän kuoli
oli minulla jo kahdeksastoista vuosi. Kerran minä satuin puistossa
hänen vastaansa, niin oikein jäntereet vavahtivat; mutta eihän tuosta
mitään: vaan mikä nimeni, ja lähetti hakemaan nenäliinaa. Se oli
herra, ei muuta sanomista, ei pelännyt ketään. Senpä tähden, minä
ilmoitan teille nyt, teidän isoisän isällänne olikin senlainen laatona
— sen oli munkki Afonan vuorella hänelle antanut. Ja sanoi hänelle,
nimittäin se munkki: pajari, sinun ylevämielisyydestäsi lahjoitan
sinulle tämän; pidä se, äläkä pelkää mitään. Mutta silloin tietysti,
vaariseni, millaiset olivat ajat: mitä herran mieleen juohtui, sen
tekikin. Tapahtuipa toisinaan, että herroista joku rupesi häntä
vastustamaan, niin hän katsahti häneen ja sanoivat vaan: matalalla
uiksentelet; — se oli hänen lempisanansa. Ja hän elikin, teidän
ikuisesti muistettava, isoisän isänne, pienissä puuhökkeleissä; mutta
mitä jälkeensä jätti, mikä joukko hopeaa, kaikenlaista tavaraa, kaikki
kartanon alukset olivat täynnä. Hän oli näet isäntä. Juuri se pulleri,
jota te suvaitsitte kiittää, oli hänen, siitä hän ryyppäsi viinaa.
Vaan tuossa teidän isoisänne, Pietari Andreitsch, vaikka laittoikin
kivirakennukset, eipäs osannut omaisuutta koota; kaikki häneltä kävi
nurinpäin; ja hän eli huonommin pappaansa, eikä mitään huvituksiakaan
osannut itselleen hankkia, vaan rahansa menetti kaikki, ei ollut millä
muistellakaan häntä, ei häneltä jäänyt hopealusikkaakaan, vaan kiitos
edes Glafira Petrovnalie, että hän osasi puolensa pitää."

— Onko se totta, keskeytti Lavretski hänet, että häntä vanhaksi
rauskoksi kutsuttiin?

— Kukapa sen tiesi! huomautti Anton tyytymättömänä.

— Sanokaapa, vaariseni, — päätti ukko kerran kysyä, — missä rouva
suvaitsee nykyään oleskella?

— Minä olen erossa vaimostani, sai töin tuskin Lavretski sanotuksi, ole
niin hyvä, äläkä enää mainitse häntä.

— Tottelen, huomautti ukko surullisesti.

Kolmen viikon kiiluttua ratsasti Lavretski O——n ja vietti iltansa
Kalitinilla. Lemm oli siellä, Lavretski mieltyi häneen. Vaikka hän,
isänsä järjestelmän tähden ei osannut soittaa mitään, rakasti hän
kuitenkin hyvin soittoa, oikein kunnollista, klassillista soittoa.
Panschinia ei sinä iltana ollut Kalitinilla. Maaherra oli lähettänyt
hänet johonkin maalle. Liisa soitti yksin ja hyvin säännöllisesti;
Lemm vilkastui, kääri paperin torvelle ja löi sillä tahtia. Maria
Dmitrijevna katsoi ensin häneen ja nauroi, vaan hetkisen kuluttua
meni maata; hänen sanainsa mukaan vaikutti Beethoven liiaksi hänen
hermoihinsa. Puolen yön aikaan saattoi Lavretski Lemmin hänen
asuntoonsa ja istui vielä kello kolmeen asti hänen luonaan. Lemm puhui
paljon; vartalonsa, suoristui, silmänsä suurenivat ja hehkuivat, jopa
hiuksetkin kohosivat hänen otsallaan. Pitkään aikaan ei kukaan ollut
ottanut osaa hänen kohtaloonsa, mutta Lavretskia näytti huvittavan
hänen kertomuksensa, hän kyseli tyystin ja tarkkaan kaikkea. Se
liikutti ukkoa; hän lopetti sen sillä, että näytti vieraalle taitonsa,
soitti ja vieläpä lauloikin lakastuneella äänellään muutamia katkelmia
omista sepityksistään, muun ohella, nuoteille sovittamansa Schillerin
balladinkin: Fridolin. Lavretski ylisti häntä, pakoittipa muutamia
kappaleita toistamaankin ja lähtiessään kutsui häntä luoksensa
vierailemaan muutamaksi päiväksi. Lemm, joka saattoi häntä kadulle
saakka, suostui heti ja puristi ystävällisesti hänen kättään; jäätyänsä
yksin raikkaassa aamu-ilmaan, katsahti hän ympärilleen, ummisti
silmänsä, kyyristyi ja, niinkuin pahan tehnyt, astua hynttyytti
huoneensa... "_Ich bin doch nicht klug_" (minä en ole, oikein viisas)
höpisi hän, käyden maata kovaan ja lyhkäiseen sänkyynsä. Hän koetti
tekeytyä sairaaksi, kun Lavretski muutaman päivän kuluttua tuli
häntä hakemaan; vaan Lavretski tuli hänen huoneesensa ja taivutti
ukon mielen. Etenkin liikutti Lemmiä se, että Lavretski ainoastaan
hänen tähtensä oli tuotattanut pianon kaupungista maalle. He läksivät
yhtenä Kalitinille ja viettivät iltansa siellä, vaan ei läheskään niin
hauskasti kuin edellisellä kerralla. Panschin oli siellä, kertoi paljon
matkastaan, esitteli hyvin hullunkurisesti näkemiänsä tilanhaltioiden
tapoja; Lavretski nauroi, mutta Lemm ei hiiskahtanut nurkastaan, istui
ääneti, silloin tällöin varovasti liikutellen ruumistaan, niinkuin
hämähäkki, katseli äreästi ja tylsistyneesti ympärilleen, ja elpyi
vasta silloin kun Lavretski rupesi hyvästijättelemään. Vielä vaunuissa
istuissaankin oli hän äreänä ja laski ruumiinsa aivan myttyyn; mutta
hiljainen, lämmin ilma, lauhkea tuuli, lienteät varjot koivun urpujen
ja kukkien tuoksu, herttainen loisto kuuttomalta, tähdikkäältä
taivaalta, ystävällinen hevosten kopina ja korskunta, kaikki nämä
syysyön vastakkaisuudet laskeusivat saksalais-raukan sydämeen, ja hän
itse aloitti ensimäiseksi puheen Lavretskin kanssa.



XXII.


Hän puhui soitosta, Liisasta ja taas soitosta. Liisasta puhuissaan,
kuului kuin hän olisi venyttänyt sanojaan. Lavretski siirsi puheen
hänen sepityksiinsä ja pyysi, puoli leikillä, hänen kirjoittamaan
niistä kirjasen.

— Hm, kirjasen! sanoi Lemm, ei, ei se ole voimiani myöten: minulla ei
ole enää sitä sukkeluutta, sitä ajatusten vilkkautta, joka on niin
välttämätön ooperaa sepittäissä; minä olen jo kadottanut voimani...
Vaan jos minä vielä mitä voisin tehdä, niin tyytyisin romansiin; mutta,
tietysti, minä haluaisin siihen hyviä sanoja...

Hän vaikeni, istui kauan liikkumatonna ja tähysteli taivasta kohti.

— Esimerkiksi, puhkesi hän vihdoin puhumaan, jotain tähän tapaan: te,
tähdet, o, te kirkkahat tähdet...!

Lavretski kääntyi ja katsahti häneen.

— Te, tähdet, kirkkahat tähdet, toisti Lemm... Te katsotte samalla
lailla rehellisiin ja kavaloihin... mutta ainoastaan viattomat sielut,
tahi jotain sen tapaista... teitä ymmärtävät, ei parempi — teitä
rakastavat. Toisekseen en minä ole runoilija, mihin minusta! Mutta
jotain tähän tapaan, jotain ylevää.

Lemm työnsi hattunsa takaraivalle; valoisan yön vienossa hämärässä
näyttivät kasvonsa vaalenneilta ja nuortuneilta.

— Ja te myös, pitkitti hän yhä, hiljenevällä äänellä, tiedätte ketä
rakastaa, ken rakastaa osaa, sentähden että te olette viattomat, te
yksin voitte rauhoittaa.... Ei, tämä kaikki ei ole sitä! Minä en ole
runoniekka, huomautti hän, mutta jotain tähän tapaan...

— Vahinko ett’en minäkään ole runoilija, sanoi Lavretski.

— Turhia haaveiluita! vastasi Lemm ja vaipui vaunun nurkkaan. Hän
ummisti silmänsä, ikäänkuin aikoen nukkua.

Kului hetkinen... Lavretski lähensi korvaansa... "Tähdet, kirkkahat
tähdet, on lempi", sopotti ukko.

— Lempi, toisti Lavretski itsekseen, ja vaipui ajatuksiinsa, ja
raskaalta tuntui hänen sydämensä tällä hetkellä.

— Miellyttävän soiton te kirjoititte Fridolinille, Kristofer
Feodoritscb, sanoi hän ääneensä, vaan mitä te luulette, rupesiko
Fridolin jo silloin, kun kreivi toi hänet ensikerran kreivinnan eteen,
sitä rakastamaan, vai kuinka?

— Te luulette niin, vastasi Lemm, varmaankin sen tähden, kun kokemus...
Hän vaikeni äkkiä, hämmästyi ja käänsi selkänsä Lavretskiin. Lavretski
naurahti väkinäisesti, käänsi myös selkänsä häneen ja tähysteli tielle.

Tähdet alkoivat jo himmetä ja taivas vaaleta, kun vaunut seisahtuivat
kuistin eteen Wasiljevskissa. Lavretski saattoi vieraansa hänelle
määrättyyn huoneesen, tuli itse työhuoneesensa ja istui ikkunan ääreen.
Puistossa lauloi yörastas viimeistä säveltään ennen päivän nousua.
Lavretski muisti Kalitinin puistossa myös yörastaan laulaneen; muisti
hiljaiset liikunnot Liisan silmissä, jotka kääntyivät ikkunaan päin,
kuullessaan sen laulua. Hän ajatteli Liisaa ja sydämensä rauhoittui.
"Sievä; tyttö", sanoi hän puoli-ääneensä, "te kirkkaat tähdet", lisäsi
hän hymyillen ja kävi tyytyväisenä levolle.

Lemm istui vielä myöhään sängyssään, nuottivihko polvilla. Näytti
siltä, kuin olisi tuntematon, suloinen sävel ollut tulossa hänelle
vierailemaan: hän hehkui rauhattomana’ ja tunsi jo vienot värähdykset
sen tulosta... mutta ei jaksanut odottaa sitä.

— En ole runoilija, enkä säveltäjä! mumisi vihdoin... Ja väsynyt päänsä
painui raskaasti patjalle.



XXIII.


Toisena aamuna joivat isäntä ja vieras teetä puistossa vanhan lehmuksen
alla.

— Taituri! sanoi Lavretski muun ohella, teidän täytyy kohta sepittää
juhlallinen kantaati.

— Mitä tilaisuutta varten.

— Entä herra Panschinin ja Liisan häiksi. Ettekö te huomanneet eilen,
kuinka hän mielitteli Liisaa? Näyttää siltä, kuin heillä olisi jo
kaikki valmiina.

— Sitä ei tapahdu! huudahti Lemm.

— Miksikä ei?

— Siksi, että se on mahdotonta. Toisekseen, lisäsi hän hetkisen
kuluttua, maailmassa on kaikki mahdollista. Etenkin teillä Venäjällä.

— Jätämme nyt Venäjän sikseen; vaan mitä pahaa te huomaatte tässä
avioliitossa?

— Kaikki on pahaa, kaikki. Elisabet Mihailovna on rehellinen,
totinen tyttö, jaloja aatteita täynnä, — vaan hän... hän on
tai-teen-aloit-telija, sanalla sanoen.

— Niin mutta rakastaahan Liisa häntä?

Lemm nousi istumasta.

— Ei, hän ei rakasta, se tahtoo sanoa, hän on puhdassydäminen eikä
ymmärrä mitä merkitsee: rakastaa. Madam von Kalitin vakuuttaa hänelle,
että Panschin on miellyttävä nuorimies, ja hän kuuntelee mitä madam
von Kalitin puhuu, sentähden, että hän on vielä aivan lapsi, vaikka
onkin jo yhdeksäntoistavuotias: rukoile aamulla, rukoile illalla, onhan
sekin sangen ylistettävää; mutta hän ei rakasta häntä. Hän voi rakastaa
ainoastaan ihastuttavaa, vaan Panschin ei ole mikään ihastuttava, se
tahtoo sanoa, hänen sielunsa ei ole ihastuttava.

Lemm puhui tämän kaiken sujuvasti ja innolla, kävellen edestakaisin,
lyhyvin askelin, teepöydän edessä ja tuijottaen maahan.

— Kallis taiturini! huudahti Lavretski äkkiä, minusta näyttää, että te
itse olette rakastuneet orpanaani.

Lemm seisahtui.

— Olkaa niin hyvä, alkoi hän vapisevalla äänellä, älkää ivatko minua.
En minä mieletön ole: minä katson haudan synkkyyteen, enkä ruusuiseen
tulevaisuuteen.

Lavretskin tuli sääli ukkoa; hän pyysi anteeksi tältä. Teen
juotua soitti Lemm hänelle kantaatinsa, ja päivällispöydässä,
Lavretskin alotettua puheen Liisasta, alkoi hän taas puhua hänestä,
Lavretski kuunteli häntä tarkkuudella ja uteliaisuudella.

— Kuinka te luulette, Kristofer Feodoritsch, sanoi hän vihdoin,
onhan meillä täällä kaikki järjestyksessä, sekä puistokin täydessä
kukoistuksessaan... Emmekö kutsuisi häntä tänne äitineen ja minun
vanhan tätini kanssa, — mitä? Onko se teistä mieleen.?

Lemm kumarsi päänsä lautasen yli.

— Kutsukaa, sanoi hän tuskin kuuluvasti.

— Vaan Panschiniahan ei ole tarvis?

— Ei ole tarvis, huomautti ukko, melkein lapsellinen hymy huulillaan.

Kahden päivän kuluttua läksi Lavretski kaupunkiin, Kalitinille.



XXIV.


Hän tapasi kaikki kotona, mutta ei ilmaissut aikomustaan heti; hän
halusi puhutella Liisaa kahden kesken. Onni olikin myötäinen: he jäivät
kahden vierashuoneesen. He alkoivat puhella; Liisa ehti tottua häneen
eikä hän muutoinkaan kainostellut ketään. Lavretski kuunteli, katsoen
suoraan silmiin häntä, ja toisteli ajatuksissaan Lemmin sanoja, sekä
huomasi ukon olevan oikeassa. Tapahtuu välistä, kun kaksi tuttavaa
henkilöä, vaan ei vielä likeisiä ystäviä, puhelevat keskenään, niin
lähestyvät he äkkiä, muutaman minutin kuluessa, toisiansa; tämän
lähestymisen huomaa paikalla heidän katseistaan, ystävällisistä,
hiljaisista myhäilyistään ja kaikista heidän liikkeistään. Juuri
tällainen lähestyminen tapailtu. Lavretskin ja Liisan välillä. "Katsos
minkälainen sinä oletkin", ajatteli Liisa, ystävällisesti katsoen
häneen; "semmoinenkos sinä oletkin", ajatteli taas Lavretski. Sen
tähden ei hän yhtään kummeksinutkaan, kun Liisa ilmoitti epäileväisesti
hänelle, että jo kauan oli halunnut ilmaista hänelle jotakin, vaan
pelkäsi pahoittavansa häntä.

— Älkää pelätkö, puhukaa, sanoi hän, seisahtuen Liisan eteen.

Liisa katsahti häneen kirkkailla silmillänsä.

— Te olette niin hyvä, jatkoi hän, ja ajatteli samassa: "hän on
tosiaankin hyvä..." — antakaa minulle anteeksi, minun ei pitäisi
puhuman siitä teidän kanssanne ..: mutta mitenkä te voitte... miksi te
erositte vaimostanne? Lavretski vavahti, katsoi Liisaan ja istui hänen
viereensä.

— Lapseni, alkoi hän, älkää toki satuttako tähän haavaan; vaikka teidän
kätenne ovatkin pehmoiset, koskee se minuun kuitenkin.

— Minä tiedän, pitkitti Liisa, aivan kuin ei olisi kuullut hänen
puhettaan, hän on syypää, en minä tahdo häntä puolustaakaan; mutta
kuinka voi eroittaa sitä, jonka Jumala on yhteen luonut?

— Meidän ajatuksemme, Elisabet Mihailovna, eriävät suuresti tässä
kohden, sanoi Lavretski tavallisen kovaan, me emme ymmärrä toisiamme.

Liisa vaaleni; koko ruumiinsa värähteli, mutta hän ei vaiennut.

— Teidän täytyy anteeksi antaa, sanoi hän hiljaa, että teillekin
anteeksi annettaisiin.

— Anteeksi antaa! huudahti Lavretski. Teidän pitäisi ensin tietää,
kenenkä puolesta pyydätte? Antaa anteeksi tälle naiselle, ottaa hänet
uudestaan kattonsa alle, tämä tyhjä, sydämetön olento! Ja kuka teille
on sanonut, että hän tahtoo tulla takaisin luokseni? Uskokaa, hän on
aivan tyytyväinen kohtaloonsa... Ja mitä joutavista puheista! Hänen
nimeänsä ei teidän pidä milloinkaan mainitseman. Te olette siksi liian
puhdas, te ette kykene ymmärtämään senlaista olentoa.

— Miksikä loukkauksia! sai Liisa sanoneeksi. Käsien vavistus hiljeni
nähtävästi. Te hylkäsitte hänet itse, Feodor Ivanitsch.

— Mutta minä vakuutan teille, sanoi Lavretski kärsimättömällä
pikaisuudella, että te ette tunne minkälainen olento hän on!

— Miksikä te naitte hänet sitte? kuiskasi Liisa, ja silmänsä himmenivät.

Lavretski nousi äkkiä tuoliltaan.

— Miksikä minä nain? Minä olin silloin vielä nuori ja kokematon; minä
petyin mieltyessäni kiiltävään ulkokuoreen. Minä en tuntenut naisia, en
tietänyt mitään. Suokoon Jumala teille onnellisemman avioliiton! mutta
uskokaa, ei mitään voi edeltäpäin tietää.

— Minä voin siis samoin olla onneton, vastasi Liisa (äänensä alkoi
tulla katkonaiseksi), silloin täytyy nöyrtyä; minä en osaa selittää,
vaan jos me emme nöyrry...

Lavretski puristi kätensä ja polki jalkaansa lattiaan.

— Älkää suuttuko, antakaa minulle anteeksi, kiirehti Liisa sanomaan.

Samassa astui huoneesen Maria Dmitrijévna. Liisa nousi ja aikoi lähteä
tiehensä.

— Odottakaa, huudahti Lavretski äkkiä hänen jälkeensä. Minulla olisi
pyyntö teidän äidillenne ja teille: tehkää hyvin, tulkaa vierailemaan
minun uudisasuntooni. Kuten tiedätte olen hankkinut sinne pianon;
Lemm oleskelee luonani, ja syreenipuutkin kukkivat nyt; hengitätte
siellä maa-ilmaa, ja voitte samana iltana tulla takaisin jos haluatte.
Myönnyttekö?

Liisa katsahti äitiinsä, tämä taas aikoi tekeytyä sairaaksi; mutta
Lavretski ei antanut hänen ruveta haukottelemaan, vaan suuteli hänen
molempia käsiään. Maria Dmitrijevna, joka aina oli herkkä hyväilyille
eikä ollenkaan odottanut tältä "hylkeeltä" senlaista kohteliaisuutta,
heltyi nyt ja suostui lähtemään. Sillä aikaa kun hän ajatteli minkä
päivän määräisi, lähestyi Lavretski Liisaa ja kuiskasi hänelle korvaan:
"kiitos hyvä tyttö; minä olen syypää..." Ja Liisan vaaleille poskille
nousi vieno häveliäs puna; silmätkin myhähtivät hiukan; tähän saakka
oli hän luullut loukanneensa häntä.

— Saako Wladimir Nikolajevitsch tulla meidän kanssamme? kysyi Maria
Dmitrijevna.

— Tietysti, huomautti Lavretski, mutta eiköhän meidän olisi mukavampi
olla omassa piirissämme?

— Niin mutta... alkoi Maria Dmitrijevna... vaan kuinka tahdotte, lisäsi
hän.

Päätettiin ottaa -mukaan Leena ja Sandra. Marfa Timofejevna kieltäytyi.

— Ei minua haluta, sanoi hän, lähteä vanhoja luitani särkemään; kenties
sinulla ei ole missä maatakaan; vaikka, toisekseen, en minä voi nukkua
vieraalla vuoteella. Antaa vaan nuorten mennä.

Lavretskin ei enää onnistunut jäädä kahden Liisan kanssa; mutta hän
katsoi häneen niin suopeasti, että Liisasta tuntui hyvälle, vaikka
hieman häpeä hänellä olikin ja sääli häntä, Hyvästijättäissään puristi
Lavretski kovasti hänen kättään: tämä taas jäätyään yksin, vaipui
ajatuksiinsa.



XXV.


Kun Lavretski saapui kotiin, oli vierashuoneen kynnyksellä häntä
vastassa suuri, laiha mies, jolla oli kulunut sininen takki yllä;
kasvonsa olivat ryppyiset, mutta vilkkaan näköiset, partansa oli
harmaa ja siivoamaton, nenänsä suuri ja suorehko, silmänsä kivuliaat:
se oli Mihalevitsch, hänen entinen ylioppilas-ystävänsä. Lavretski ei
tuntenut häntä, vaan kuultuaan hänen nimensä, syleili häntä rajusti.
He eivät olleet nähneet toisiansa sitten kuin Moskovassa. Alkoi sataa
huudahduksia ja kysymyksiä; astuivat nyt näyttämölle ijanikuiset,
unohdetut muistelmat. Kiireisesti poltellen piipun toisensa jälkeen ja
juoden teetä, suullisen kerrassaan, kertoi Mihalevitsch Lavretskille
omista vaiheistaan, viittoen pitkillä käsillään; niissä ei ollut mitään
kiitettävää, onnistumisista elämässään ei hän voinut kerskata, mutta
hän nauroi yhä sortuneella hermokkaalla naurullaan. Kuukausi takaperin
oli hän saanut paikan konttorissa, eräällä rikkaalla kauppiaalla,
noin 300 virstan päässä O——n kaupungista, ja saatuaan tietää
Lavretskin palanneen ulkomailta, poikkesi hän tieltä, tullaksensa
tervehtimään vanhaa ystävää. Mihalevitsch puhui yhtä kiivaasti kuin
nuoruudessaankin, pauhasi ja melusi samalla tavalla. Lavretski yritti
huomauttaa hänelle omasta elämästään, mutta Mihalevitsch keskeytti
hänet, kiireisesti jupisten: "kuulin veliseni, kuulin, — kuka sitä
olisi odottanut?" ja siirsi puheensa paikalla yleisiin mietelmiin. —
Minä, veliseni, sanoi hän, täydyn huomenna lähteä; tänä iltana me, suo
anteeksi, emme aikaiseen levolle lähde. Minä haluan välttämättömästi
tietää, mikä sinä olet, minkälaiset sinulla on ajatukset, miksi sinä
olet muuttunut, mitä elämä on sinulle opettanut? Mitä minuun tulee,
veliseni, olen minä monessa suhteessa paljon muuttunut: elämän aallot
ovat syöksyneet minua murtamaan, — vaan kuka sen on sanonut? — en minä
kuitenkaan itse luonnoltani ole rahtuistakaan muuttunut; kuten ennenkin
uskon minä hyvään, totuuteen; mutta minä en ainoastaan usko, — minä
uskon nyt — uskomalla, uskon. Kuulehan, minä kirjoittelen runoja;
runohenkeä niissä tosin ei ole, mutta totuutta. Minä luen sinulle
viimeisen runoni: siinä minä olen tuonut esiin minun yliluonnolliset
vakuutukseni. Kuule. Mihalevitsch rupesi lukemaan runoansa; se oli
tavallisen pitkä ja loppui seuraavilla sanoilla:

    Uusille tunteille altiiksi antauin,
    Aivan kun lapseksi sielultani tulin:
    Poltinpa kaiken, jollenka kumarruin,
    Kumarsin kaikelle, jonka ma poltin.

Lukiessaan kahta viimeistä värssyä, oli Mihalevitsch vähällä itkeä;
hiukan huomattava suonenveto — syvän tunteen merkki — vavahteli hänen
leveillä huulillaan, ruma muotonsa kirkastui. Lavretski kuunteli
häntä, kuunteli... vastustamisen henki heräsi hänessä: häntä suututti
yhä valmis, aina, kiehuva moskovalaisen ylioppilaan juhlallisuus. Ei
kulunut neljännes tuntiakaan, kun heidän välillään syttyi riita, yksi
niistä loppumattomista riidoista, jotka ovat omituisia ainoastaan
venäläisillä. Monivuotisen eron jälkeen, elettyään erilaisissa oloissa
ymmärtämättä sekä vieraita että omiakaan ajatuksiaan, tarttuen joka
sanaan ja kiistellen tyhjistä sanoista, yltyivät he riitelemään aivan
syrjäseikoista, ja riitelivät kuin olisi ollut elämä ja kuolema
kysymyksessä: huusivat ja melusivat korkealla äänellä niin että
kaikki ihmiset talossa säikähtivät; Lemm parka, joka oli sulkeutunut
huoneesensa, sitten kun Mihalevitsch tuli, alkoi kummastella ja hiukan
pelätäkin.

— Mitä sinä tämän jälkeen? oletko ihastunut? huusi Mihalevitsch kello
yhden aikaan yöllä.

— Ovatko ihastuneet tämän näköisiä? vastasi Lavretski, ne ovat kaikki
vaaleita ja kivuliaita, jos tahdot niin minä kohotan sinut toisella
kädelläni?

— Jos et ole ihastunut, niin olet epäilijä, se sen pahempi. Mutta millä
oikeudella sinä olet epäilijä? Tosin, sinulle ei elämässä onnistunut;
se ei ollut sinun vikasi: sinä olet sydämeltäsi kiihkoinen ja
rakastavainen, mutta sinut vieroitettiin väkisin naisista: ensimäinen
vastaan tuleva nainen oli siis pettävä sinut.

— Pettipä hän sinutkin, huomautti Lavretski äreästi.

— Kyllä, kyllä; minä olin siinä sallimuksen aseena, — vaan toisekseen
mitä minä, — sallimusta ei ole; minulla on vanha tapa pulmissa
hairahdella. Mutta mitä se todistaa?

— Se todistaa, että kasvatukseni laiminlyötiin.

— Sinä korjaa itsesi! sitä varten olet ihminen, mies; ethän järkeä
lainata tarvitse. Mutta olkoon miten tahansa, saapiko, onko luvallista
asettaa sitä yleisiin, tunnustettuihin sääntöihin?

— Mihin sääntöihin? keskeytti Lavretski hänet, minä en tunnusta...

— Eipä, ne ovat sinun sääntösi, sinun, keskeytti hänet Mihalevitsch
vuorostaan.

— Sinä olet itsekäs, siinä kaikki! ärjyi hän hetken kuluttua, sinä
halusit itsenautintoa, sinä halusit onnea elämässäsi, sinä halusit elää
ainoastaan itseäsi varten...

— Mikä se itsenautinto on?

— Ja kaikki petti sinut; kaikki vajosi jalkojesi alta.

— Mikä se itsenautinto on, kysyn minä sinulta?

— Ja sen pitikin vajota. Sillä sinä etsit tukea sieltä, missä sitä
ei ollut (Mihalevitsch puhui venättä kotipuolensa, Vähä-Venäjän,
murteella), sillä sinä rakensit huoneesi soljuvaan hiekkaan...

— Puhu selvemmin, ilman vertauksia, sillä minä en ymmärrä sinua.

— Sillä, — naura ehkä, — sillä sinussa ei ole uskoa, sydämellistä
lämpöä; järkesi, aina vaan se kopekan maksava järkesi... sinä olet,
säälittävä, takapajulle jäänyt voltairelainen — se sinä olet!

— Kuka, minäkö olen voltairelainen?

— Juuri sinä, ja samanlainen kun isäsi, vaikka et itse sitä savistakaan.

— Tämän jälkeen, huusi Lavretski, olen minä oikeutettu sanomaan, että
sinä olet yltiöpäinen.

— Oho! huomautti Mihalevitsch kiivaasti, onnettomuudekseni en millään
ansaitse niin korkeaa nimitystä...

— Nyt minä löysin sintille oikean nimen, huusi sama Mihalevitsch
kello kolmen aikaan yöllä, et sinä ole epäilijä, et ihastunut, et
voltairelainen, sinä olet unikeko. Saamattomat unike’ot loikoovat
rauhassa uunilla, eivätkä mitään tee, sen tähden, ett’eivät mitään
osaa tehdä; he eivät mitään ajattelekaan, vaan sinä ajatteleva ihminen
— ja makaat; sinä voisit tehdä jotakin — etkä sittenkään tee; makaat
kylläinen vatsa taivasta kohti ja sanot: niinhän se pitää ollakin,
nimittäin maata, sen tähden että kaikki, mitä ihmiset tekevät, kaikki
se on sinusta turhaa, hyödytöntä roskaa.

— Mistä sinä olet saanut päähäsi, että minä makaan? sanoi Lavretski,
mistä sinä päätät, että minulla on senlaiset ajatukset?

— Syystä, kun te kaikki, koko teikäläinen veljeskunta, pitkitti
väsymätön Mihalevitsch, olette lukeneita unikekoja. Te tiedätte
mille jalalle saksalainen liikkua, tiedätte, että huonosti on asiat
ranskalaisilla, englantilaisilla, — ja teillä, koko teidän kurja
tietonne muuttuu ristiriitaisuudeksi, toteuttaen teidän häpeällisen
laiskuutenne, teidän säälittävän työttömyytenne, Vieläpä joku
ylpeileekin siitä, että minä muka olen kekseliäs — makaan, vaan
nuo höntöt raatavat. Niin se on! Vaan vielä meillä on herrasväkeä,
— tätä tietysti en sano nimenomaan sinulle, — jotka koko elämänsä
i’än viettävät jonkinlaisessa surun horroksessa, totuttavat itseänsä
siihen, istuuvat siinä, niin kuin... niin kuin tatti voissa, tempasi
Mihalevitsch puheesensa ja nauroi itsekin tälle vertaukselleen. Voi,
näitä surun horroksia, niissä on Venäjän kansan häviö! Koko ikänsä
yrittelee työhön ruvetaksensa inhoittava unikeko...

— Mitä sinä oikein nuhtelet? äännähti Lavretski vuorostaan. Raataa...
työskennellä... Sano edes mitä raataa, äläkä toru, mokoma viisastelija!

— Katsohan mitä mielesi tekee! En minä sitä sinulle sano, veliseni;
se pitää jokaisen itsensä tietämän, sanoi "viisastelija" ivallisesti.
Tilanomistaja, aatelisherra — eikä tiedä mitä tehdä! Ei ole uskoa,
muuten tietäisit; ei ole uskoa, eikä kuntoa.

— Anna edes huo’ata, lempo; anna katsoa ympärilleni, rukoili Lavretski.

— Ei minuttia, ei sekuntia huo’ahdusta! huomautti Mihalevitsch
käskeväisellä käden viittauksella. Ei sekuntiakaan! Kuolema ei odota,
eikä elämäkään saa odottaa.

— Milloin, ja missä ihmiset ovat tulleet uneliaiksi? huusi hän kello
neljän aikaan aamulla, mutta hiukan sortuneella äänellä, meillä!
nyt! Venäjällä! kun joka miehen hartioilla on velvollisuus, suuri
edesvastaus Jumalan, kansan, oman itsensä edessä! Me makaamme, vaan
aika rientää; me makaamme...

— Kuulehan, sanoi Lavretski, minusta näyttää, ett’emme nyt ollenkaan
makaa, vaan päinvastoin emme anna muidenkaan maata. Me huudamme kohti
kulkkua, kuin kukot. Kuulepas, eiköhän kukkokin jo kolmannesti laulanut.

Tämä huomautus nauratti ja rauhoitti Mihalevitschin. "Huomiseen
saakka", sanoi hän tupaten piippuansa tupakkikukkaroon. "Huomiseen
saakka", toisti Lavretski. Mutta ystävykset pakinoivat vielä toista
tuntia... Ei he enää rähisseet, heidän puheensa oli hiljaista ja
sävyisää pakinoimista.

Mihalevitsch läksi toisena päivänä, vaikka Lavretski kaikin tavoin
koki pidättää häntä. Feodor Ivanitsch ei onnistunut taivuttaa häntä;
mutta puhella hänen kanssaan sai hän kyllikseen. Lavretski sai
tietää ettei Mihalevitschilla ollut ainoatakaan kopeekkaa taskussa.
Edellisenä päivänä oli jo Lavretski säälien havainnat hänessä köyhyyden
tuottamia merkkejä ja tapoja: saappaissa oli väärät kannat, takkinsa
takapuolella ei ollut toista nappia, kätensä eivät milloinkaan olleet
sormikkaita nähneetkään, hiuksissaan oli untuvia; matkalta, tultuansa
ei hän edes pyytänyt vettä pestäkseenkään, ja illallista syödessä
söi hän kuin mursu, irroittaen lihaa sormillaan ja kaluten luita
vahvoilla mustilla hampaillaan. Lavretski sai tietää niinikään ett’ei
hänen palveluksensakaan ollut taattua, kaiken toivonsa oli hän pannut
kauppiaasen, joka oli ottanut hänet palvelukseensa ainoastaan sen
tähden, että hänellä konttorissaan olisi "sivistynyt mies". Kaikesta
tästä ei Mihalevitsch vähintäkään huolinut, eleli vaan itsekseen
hourailijana, ihantelijana, runoilijana, sydämellisesti iloiten ja
ajatellen ihmiskunnan kohtaloa, omaa kutsumustaan, — eikä yhtään
huolehtinut, vaikka huomenna leivän puutteessa olisi nälkään kuollut.
Mihalevitsch oli naimaton; mutta oli rakastunut lukemattomia kertoja,
kirjoitellen runoja kaikille lemmityilleen; erittäin tulisesti oli
hän kuvannut erään salaperäisen, mustakiharaisen "_pan’ittaren_",
puolalaistytön. Huhut tosin kertoivat, että tämä panitar oli muka
aivan yksinkertainen juutalaistyttö, jonka useat ratsu-upserit hyvin
tunsivat... mutta kun ajattelet — eikös tämäkin ole aivan yhdentekevä?

Lemmin kanssa ei Mihalevitsch sopinut: arkaa saksalaista peloittivat
hänen pauhaavat puheensa ja kiihkeät liikkeensä... Kuuromykkä tuntee jo
pitkältä matkaa toisen kuuromykän, mutta vankeudessaan välttää häntä —
eikä siinä olekaan mitään kummallista: hänellä ei ole mitä jakaa hänen
kanssaan, — ei edes toivoakaan.

Ennen lähtöänsä istui Mihalevitsch vielä kanan Lavretskin kanssa,
ennusti hänelle kadotuksen, jos ei hän heräisi, rukoili häntä totisesti
ryhtymään talonpoikainsa kohtaloa parantamaan, asetti itsensä
esimerkiksi, sanoen että hän on puhdistunut surujen ahjossa, — ja sanoi
samassa, useampia kertoja, itseään onnelliseksi ihmiseksi, verraten
olentoansa taivaan lintuun, laakson liljaan...

— Kaikessa tapauksessa mustaan liljaan, huomautti Lavretski.

— Oho, veliseni, älähän viisastele, sanoi Mihalevitsch
hyvänsuopaisesti, vaan paremmin kiitä Jumalaa, että sinunkin suonissasi
juoksee puhdasta plebeijiläistä verta. Mutta minä huomaan, että sinä
tarvitsisit nyt jonkun puhtaan, taivaallisen olennon, joka vapauttaisi
sinut tuosta tunnottomuudesta...

— Kiitos veliseni, sanoi Lavretski, piisaa jo nämä tavalliset olennot.

— Ole vait _luulittelija_! huudahti Mihalevitsch.

— "Luulettelija", korjasi Lavretski häntä.

— Juuri luulittelija, toisti Mihalevitsch häikäilemättä.

Vielä rattailla istuissaankin, johon hänelle kannettiin litistynyt,
keltainen, huomattavan keveä matkalaukku, puhui hän yhä; hän oli
kääriytynyt johonkin espanjalaiseen nuttuun, jossa oli päivänpolttama
kaulus ja jalopeuran käpälät koukkujen sijasta, hän kertoi aina vaan
ajatuksiansa Venäjän kohtalosta ja teki liikkeen mustuneella kädellään
ilmassa, ikäänkuin kylväen tulevaa siunausta. Hevoset liikahtivat
vihdoin... "Muista minun viimeistä kolme sanaani", huudahti hän,
kohottaen ruumistaan rattailla ja pysytelleiden tasapainossa: "uskonto,
edistys, inhimillisyys...! Hyvästi!" Lavretski jäi kuistille, yksin
tähystellen hänen jälkeensä tielle, siksi kuin rattaat katosivat
näkyvistä. "Kenties hän on oikeassa", ajatteli hän palatessaan
huoneisinsa: — "ehkä minä olen unikeko". Monet Mihalevitschin sanat
olivat jääneet hänen mieleensä, vaikka hän epäili ja vastusteli niitä.
Kun vaan ihminen on hyvä, ei häntä kukaan voi vastustaa.



XXVI.


Kahden päivän kuluttua, lupauksensa mukaan, saapui Maria Dmitrijevna
tyttärineen Wasiljevskiin. Tytöt juoksivat paikalla puistoon, mutta
Maria Dmitrijevna kävi arvokkaasti kaikkien huoneitten läpi ja samoin
arvokkaasti kiitti kaikkea. Käyntiänsä Lavretskin luona piti hän
suuren alentuvaisuutensa merkkinä, melkeinpä hymyili ystävällisesti,
kun Anton ja Aprakseja, vaan talontavan mukaan, kättelivät häntä, ja
pyysi heikolla, hönisevällä äänellä teetä juodakseen. Anton suureksi
mielikarvaudekseen ei saanut tuoda vierailevalle rouvalle teetä, vaan
sen toi Lavretskin kamariherra, valkoiset kudotut sormikkaat käsissä
ja joka ei ymmärtänyt mitään järjestystä, kuten ukon oli tapana sanoa.
Mutta sen sijaan päivällispöydässä piti Anton puolensa: lujana patsaana
seisoi hän Maria Dmitrijevnan tuolin takana, eikä enää kellekään
antanut sijaansa. Harvinainen vierasten ilmestyminen Wasiljevskiin
sekä liikutti että ihastutti ukkoa: hänestä oli hauskaa nähdä
hyvänmaineisen herrasväen pitävän tuttavuutta hänen herransa kanssa.
Vaan toisekseen ei hän yksin ollut liikutettu: Lemm oli myös. Hän oli
pannut päällensä lyhyen, tupakan-värisen hännystakin, lujasti sitonut
kaulaliinansa; hän ryki yhtenään ja antoi tietä sivu meneville; hän
näytti niin ystävällisen ja miellyttävän näköiseltä. Lavretski huomasi
mielihyväksensä, että hänen ja Liisan väli tuli yhä likeisemmäksi:
kun Liisa astui huoneesen, ojensi hän ystävällisesti kättään hänelle.
Päivällisen jälkeen otti Lemm esiin hännystakkinsa takataskusta, johon
hän taisi jo sata kertaa kättänsä työntää, pienen nuottipaperikäärön
ja, ääneti, puristaen huulensa yhteen, pani sen pianon kannelle. Se
oli romansi-sävel, jonka hän eilen oli sepittänyt vanhanaikaisille
saksalaisille sanoille, joissa oli muistutettu tähdistä. Liisa istui
paikalla pianon ääreen ja otti siitä selon... Mutta! sävel kuuluikin
hämmentyneeltä ja rumasti jännitetyltä; huomattavasti oli säveltäjä
koettanut tavata jotakin syvää, tunteellista, vaan se ei näkynyt
onnistuneen: joten ponnistus jäikin paljaaksi ponnistukseksi. Lavretski
ja Liisa huoimasivat molemmat sen, ja kyllä Lemm'kin älysi: sanaakaan
sanomatta pani hän romansin takaisin taskuunsa, ja kun Liisa esitti sen
toistamiseen soittamista, ravisti hän päätään, sanoen miettiväisesti:
"nyt se on loppu!" —• kyyristyi, vaikeni ja meni nurkkaan.

Iltapuolella läksivät kaikki ongelle. Puiston takana olevassa lammissa
oli paljon ruutanoita ja särkiä. Maria Dmitrijevnalle asetettiin
matto ja nojatuoli päivänvarjoon rannalle sekä annettiin paras
vapaonki; Anton, kuten vanha, tottunut kalastaja, tarjosi hänelle
palvelustansa. Hän pani huolellisesti matoja koukkuun, ravisteli, sylki
ja vieläpä itse heitti veteen ongenkin, ylpeästi kumartuen eteenpäin
koko ruumiillaan. Maria Dmitrijevna suvaitsi samana päivänä mainita
Lavretskille hänestä, seuraavalla ranskalaisella puhetavalla: "_il
n’y a plus maitenant de ces gens comme ça comme autrefois_". [Ei ole
enään senlaisia ihmisiä, kuin ennen.] Lemm läksi molempien tyttöjen
kanssa aina sululle saakka; Lavretski seisahtui Liisan viereen. Kala
nyki nykiniistään, koukussa kimallelevat ruutanat hohtivat auringon
paisteessa milloin hopealle, milloin kullalle; tytöt huudahtelivat
vähän väliä ihastuksesta; itse Maria Dmitrijevnakin vingahti leppeästi
pari kertaa. Harvemmin kaikista nyki Lavretskin ja Liisan onkia;
luultavasti sen tähden kun he eivät kiinnittäneet huomiotansa siihen,
vaan antoivat kupujensa uida rantaan. Punertava korkea ruohikko
liikahteli hiljaan heidän ympärillään, edessään siinsi liikahtamaton
veden pinta, ja heidän puheensakin oli hiljaista. Liisa seisoi pienellä
lautalla; Lavretski istui alapäin taipuneena oksan latvalla; Liisalla
oli yllä valkoinen vaatteus ja valkea vyö vyöllä; olkihattu riippui
hänen toisessa kädessään, toisella piteli hän notkeaa onkivapaa.
Lavretski katsoi syrjästä hänen hiukan vakaita kasvojaan, korvan taa
su'ittuja suortuviaan, Lempeitä poskiaan, jotka hänellä punehtuivat
niinkuin lapsella, ja ajatteli: "O, kuinka miellyttävästi sinä seisot
tuossa lautallani!" Liisa ei kääntynyt häneen, vaan katsoi veteen,
toisinaan silmiänsä tirristellen, toisinaan hymyillen. Läheinen lehmus
varjosi heidät molemmat.

— Mutta tiedättekö, alkoi Lavretski puheen, minä olen paljon ajatellut
meidän viimeisestä keskustelustamme ja olen tullut siihen päätökseen,
että te olette erinomaisen hyvä.

— En minä ollenkaan sillä tarkoituksella... sanoi Liisa ja häpesi.

— Te olette hyvä, toisti Lavretski. Minä olen vaan kirvesveistoa, mutta
tunnen, että teitä täytyy kaikkien rakastaman.

Kulmakarvat Liisalla eivät rypistyneet, vaan vavahtivat; se hänelle
tapahtui aina, jos kuuli jotain epämiellyttävää.

— Minun oli hyvin sääli Lemmiä tänäpäivänä, otti Lavretski puheeksi,
hänen onnistumattoman romansinsa tähden. Olla nuorena taitamattomana —
sen vielä kärsii; mutta vanhana kykenemättömänä olo on tukalaa. Ukon on
vaikea kestää tällaisia iskuja...! Katsokaa, teillä nykii... Sanotaan,
lisäsi Lavretski, että Wladimir Nikolajevitsch on kirjoittanut hyvin
miellyttävän romansin.

— Niin, vastasi Liisa, se tosin on lyhyt, mutta kuitenkin sievä.

— Mitenkä teidän mielestänne, kysyi Lavretski, onko hän hyvä soittaja?

— Minusta näyttää, että hänellä on suuri taipumus soittoon; mutta hän
ei ole tähän saakka harjoitellut sitä niinkuin tulisi.

— Vai niin. Onko hän hyväkin?

Liisa naurahti ja katsahti Feodor Ivanitschiin.

— Kuinka kummallinen kysymys! huudahti hän, vetäen ylös onkensa ja
heittäen sen uudestaan veteen.

— Miksikä kummallinen? Minä kysyn teiltä sitä, kuin vasta seudulle
saapunut henkilö ja sukulainen.

— Kuin sukulainen?

— Niin. Taidanhan minä olla... väärän "koivun takaa" teille setä.

— Wladimir Nikolajevitschilla on hyvä sydän, suostui Liisa sanomaan,
hän on viisas; maman rakastaa häntä hyvin.

— Rakastatteko tekin häntä?

— Hän on hyväsydäminen mies; miksikä en häntä rakastaisi.

— Vai niin! sanoi Lavretski ja vaikeni. Surun ja ivan sekainen hymy
välkähti hänen kasvoillaan. Hänen eroamaton katseensa hämmästytti
Liisaa, mutta tämä hymyili sittenkin. — "Suokoon Jumala onnea!"
sanoi hän vihdoin puoli-ääneen, ikäänkuin itseksensä, ja käänsi pois
katseensa. Liisa punehtui.

— Te hairahdutte, Feodor Ivanitsch, sanoi hän, te ajattelette
turhaan... Vaan, eikö teitä miellytä Vladimir Nikolajevitsch? kysyi hän
äkkiä..

— Ei.

— Miksi?

— Minusta tuntuu, kuin sydäntä ei hänellä olisikaan.

Hymy katosi Liisan kasvoilta.

— Te olette tottunut ankarasti tuomitsemaan ihmisiä, sanoi hän kotvan
vaiti oltua.

— Enpä luule. Mikä oikeus minulla on ankarasti tuomita ihmisiä, kun
minä itsekin tarvitsisin hyvää kohtelua? Tahi onko teille tietämätöntä,
että ainoastaan joku laiskuri ei naura minua...? Mutta, lisäsi hän,
täytittekö lupauksenne?

— Millaisen?

— Rukoilitteko puolestani?

— Rukoilin, ja rukoilen joka päivä. Mutta te, olkaa niin hyvä, ettette
puhu siitä niin kevytmielisesti.

Lavretski alkoi uskotella Liisaa, ettei se hänelle päähänkään
juolahtanut, että hän suuresti kunnioittaa kaikkia vakuutuksia; sitten
hän alkoi puhua uskonnosta, sen merkityksestä ihmiskunnan historiassa,
kristillisyyden merkityksestä...

— Kristillisyyttä täytyy olla, alkoi Liisa tuntuvalla ponnistuksella,
ei siksi, että tuntisimme autuaallisuutta... vaan siksi, että joka
ihmisen on kuoleminen.

Lavretski nosti vaistomaisella ihmettelyllä silmänsä Liisaan ja tapasi
hänen katseensa.

— Millaisen sanan te sanoitte! virkkoi hän.

— Se sana ei ole omani, vastasi tämä.

— Ei ole omanne... Mutta miksi te puhuitte kuolemasta?

— En tiedä. Minä ajattelen usein siitä.

— Usein?

— Niin.

— Sitä ei luulisi, nyt teihin katsoessa; teillä on niin iloiset,
selkeät kasvot, te hymyilette...

— Niin, minulla on nyt sanomattoman hanska, sanoi Liisa viattomasti.

Lavretskin mieli teki ottaa häntä molemmista käsistä ja puristaa niitä
kovasti...

— Liisa, Liisa, huudahti Maria Dmitrijevna tulehan katsomaan millaisen
ruutanan minä sain.

— Paikalla, maman, vastasi Liisa ja läksi menemään hänen luokseen, vaan
Lavretski jäi istumaan oksallensa. "Minä puhun hänen kanssaan aivan
kuin olisin nuori mies", ajatteli hän. Lähtiessään pani Liisa hattunsa
oksalle riippumaan; kummallisella, melkein hempeällä tunteella katsahti
Lavretski tähän hattuun ja sen rypistyneisiin nauhoihin. Liisa tuli
kohta takaisin hänen luokseen ja seisahtui taas lautalle.

— Mistä te päätätte ett'ei Wladimir Nikolajevitschilla ole sydäntä?
kysyi hän hetken kuluttua.

— Johan sanoin teille, että minä voin hairahtua; mutta toisekseen, aika
on kaikki näyttävä.

Liisa vaipui ajatuksiinsa. Lavretski kertoi hänelle elämästään
Wasiljevskissa, Mihalevitschista, Antonista; hän tunsi tarpeen puhella
Liisan kanssa, ilmoittaa hänelle ajatuksiansa: tämä kuunteli häntä
niin sydämellisesti, niin tarkasti; hänen harvat huomautuksensa ja
vakuutuksensa näyttivät Lavretskista herttaisen yksinkertaisilta ja
viisailta. Hän sanoi sen hänelle itselleenkin. Liisa kummastui.

— Todellako? sanoi hän, minä olen luullut, että minulla, niinkuin
sisäpihallani Nastjallakin, ei ole _omia_ sanoja. Hän sanoi kerta
sulhaselleen: sinulla on varmaankin ikävä minun seurassani; sinä kerrot
minulle kaikkea hyvää, mutta minulla ei ole omia sanojanikaan.

"Jumalan kiitos!" ajatteli Lavretski.



XXVII.


Sillä välin oli jo iltakin käsissä ja Maria Dmitrijevna ilmoitti
haluavansa lähteä kotiin. Tyttöjä saatiin töin tuskin lähtemään
lammilta. Lavretski sanoi saattavansa vieraita puolitiehen saakka,
ja käski satuloimaan hevosen. Auttaessaan Maria Dmitrijevnaa niihin,
muisti hän Lemmin; mutta ukkoa ei löydetty mistään. Hän katosi kohta
illallisen jälkeen. Anton paiskasi vaunujen oven kiinni joltisella
voimalla hänen edessään, äreästi huutaen: ajuri, ann’ mennä! Vaunut
liikahtivat. Takaistuimella istuivat Maria Dmitrijevna ja Liisa;
etuistuimella neitoset ja palvelustyttö. Ilta oli tyyni ja lämmin,
ikkunat avattiin kummaltakin puolelta. Lavretski ratsasti vaunujen
rinnalla Liisan puolitse, pannen kätensä ikkunan pieleen, — hän
heitti ohjakset säännöllisesti juoksevan hevosen kaulaan — ja vaihtoi
joskus pari kolme sanaa Liisan kanssa. Aurinko oli mennyt mailleen;
yö läheni, mutta ilma lämpeni yhä. Maria Dmitrijévna alkoi oitis
torkkua; tyttöset ja piika jo nukkuivat. Joutuun ja tasaisesti vierivät
vaunut; Liisa kumartui eteenpäin; nouseva kuu valaisi hänen kasvonsa,
yöllinen vilvas ilma tuulahteli hänen silmiinsä ja poskiinsa. Hänen
oli hyvä olla. Kättänsä nojasi hän ikkunan pieleen Lavretskin käden
rinnalle. Lavretskin oli myöskin hyvä olla: hän ratsasti rautaisessa
yöilmassa, taukoamatta katsellen nuoria kasvoja, kuunnellen nuorta,
helevän kuiskaavaa ääntä, joka ilmaisi yksinkertaisia, jokapäiväisiä
asioita; hän ei huomannutkaan ennen kuin oli ajanut puolitietä. Hän
ei tahtonut herättää Maria Dmitrijevnaa, vaan puristi hellästi Liisan
kättä, sanoen: "nythän olemme ystäviä, eikös niin?" Tämä nyökäytti
päätään, Lavretski seisautti hevosensa. Vaunut vierivät eteenpäin
hiljaa jyristen; Lavretski läksi astumaan jalkaisin kotiinsa. Kesäyön
sulo valtasi hänet; kaikki ympärillänsä näytti niin odottamattoman
kummalliselta ja samassa niin vanhan, niin herttaisen tuttavalta;
likellä ja kaukaa, — etäälle silmä näkikin, vaikka ei kaikkia tarkoin
eroittanut, — kaikki uinaili; nuori, kukoistava elämä kuvastui tässä
uinailussa. Lavretskin hevonen astui vilkkaasti, notkutellen ruumistaan
oikealle ja vasemmalle; suuri musta varjo kulki sen rinnalla; oli
jotakin miellyttävää sen kavioiden kopseessa, jotakin hauskaa ja
hupaisaa, huuhkainten huudon seassa. Tähdet tuikahtelivat jonkinlaisen
vaalean usman takana; vahva kuutamo valaisi seutua; sen valo siinsi
myös ympäri taivaan kantta, laskien savustuneen kullan tapaisia,
pilkkuja ohi liiteleviin pilvenhattaroihin; raitis ilma vilpastutti
silmät. Lempeästi laskeutuen joka jäseneen, suloisesti vierien rintaan.
Lavretski nautti tätä ja iloitsi nautinnostaan. "No! kyllä me vielä
elämme, ajatteli hän, ei se aivan loppuun ole meitä kalvanut.." Ei
hän kuitenkaan sanonut: kuka tahi mikä... Sitten hän ajatteli Liisaa,
näinköhän tuo rakastaa Panschinia; jos Liisa olisi sattunut hänelle
vastaan toisissa oloissa, — Jumala tiesi, kuinka olisi käynyt; hän
ymmärtää Lemmiä, vaikka Liisalta puuttuu 'omia' sanoja. Eikä sekään
ole totta: hänellä on omat sanansa... "Älkää puhuko siitä niin
kevytmielisesti", juohtui Lavretskin mieleen. Hän nousi hevosen selkään
ja ratsasti kauan pää kumarassa, mutta oikasihe sitten ja sanoi:

    Pultinpa kaiken, jollenka kumarruin;
    Kumarsin kaikelle, jonka ma poltin...

säppäsi samassa hevostaan ratsuvitsalla ja ratsasti kotiinsa.

Hypättyhän hevosen selästä, katsahti hän viimeisen kerran taakseen
hieman myhäillen. Äänetön, lempeä yö peitti kunnaat, laaksot; etäältä
sen tuoksuavasta syvyydestä — taivaastako, vaiko maasta, — uhkui
hiljaista miellyttävää lämpöä. Lavretski lähetti vielä tervehdyksensä
Liisalle ja juoksi kuistiin.

Seuraava päivä oli hyvin ikävä. Aamusta alkaen satoi; Lemm katseli
luomiensa alta ja yhä kovemmin ja kovemmin puristi huuliansa yhteen,
aivan kuin olisi tehnyt lupauksen, ei niitä koskaan enää avata. Levolle
mennessään otti Lavretski mukaansa vuoteelle koko joukon ranskalaisia
sanomalehtiä, joista toiset jo pari viikkoa olivat odotelleet
avaamista. Hän repäisi siteet pois, katsoi kiireisesti kaikki palstat,
joissa ei paljon mitään uutta ollut. Hän oli jo panemaisillaan ne
syrjään, kun äkkiä hypähti ylös vuoteeltaan kuin mieletön. Eräässä
kertoelmassa ilmoitti, meille jo tuttu, mr Jules lukijoilleen
surullisen uutisen: miellyttävä, ihastuttava moskovalainen, kirjoitti
hän, yksi muodin ruhtinattarista, parisilaisten salonkien kaunistus,
_madame de Lavretski_ on kuollut äkkiä, ja tämä sanoma, ikävä kyllä,
aivan varma, saapui nyt vasta hänen, mr Julesin, tietoon. Hän oli —
niin hän pitkitti — kuten sanoa sopii, vainajan ystävä...

Lavretski pukeutui, meni puistoon ja käveli melkein aamuun saakka
edestakaisin pitkin yhtä ja samaa kujaista.



XXVIII.


Seuraavana aamuna teetä juodessa, pyysi Lemm Lavretskilta hevosia
lähteäkseen kaupunkiin. "Minun täytyy jo ryhtyä työhön, se tahtoo
sanoa, läksyihin", huomautti ukko, "muutoin tuhlaan täällä
turhaan aikani." Lavretski ei vastannut heti hänelle: hän näytti
hajamieliseltä. "Hyvä, sanoi hän vihdoin, minä lahden kanssanne."
Palvelijain avutta, ähkyen ja äreänä pani Lemm kuntoon pienen
matkalippaansa, repi ja poltti useita lehtiä nuottipaperia. Hevoset
olivat valmiina. Astuessaan ulos työhuoneestaan pani Lavretski
taskuunsa eilisen sanomalehden. Melkein koko matkan olivat Lemm ja
Lavretski ääneti: kummallakin olivat omat ajatuksensa, kumpikin olivat
tyytyväiset, kun saivat olla häiritsemättä. He erosivat toisistansa
jokseenkin kuivasti, vaan sehän sattuu usein ystävien kesken Venäjällä.
Lavretski antoi hevosten seisahtua Lemmin asunnon edessä: tämä
kömpi ulos vaunuista, otti matkalippaansa ja ojentamatta kättään
ystävälleen (hän näet piteli molemmin käsin matkalipasta rintaansa
vasten), katsomattakaan häneen, sanoi hänelle venäjänkielellä:
hyvästi. Hyvästi, toisti Lavretski ja käski ajuria ajamaan hänen
asunnollensa. Hän piti kaikessa tapauksessa varalta asunnon O——n
kaupungissa. Kirjoitettuaan muutamia kirjeitä ja syötyään pikaisesti
päivällistä, läksi hän Kalitinille. Hän tapasi siellä vierashuoneessa
Panschinin yksinään, joka ilmoitti hänelle, että Maria Dmitrijevna
tulee heti, ja ryhtyi samassa sydämellisellä kohteliaisuudella
puhelemaan hänen kanssaan. Siihen päivään saakka oli Panschin
käyttäytynyt Lavretskia kohtaan, ellei juuri ylenkatseellisesti,
kumminkin alentuvaisesti; mutta Liisa oli kertonut Panschinille
toispäiväisestä matkastaan, sanoen Lavretskia herttaiseksi ja
viisaaksi mieheksi; siinä hänelle oli kylliksi: täytyi näet suosittaa
"herttainen" mies. Panschin alkoi puheensa kaunistelluilla sanoilla,
kuvaten ihastusta, jolla, kuten hän sanoi, koko Maria Dmitrijevnan
perhe oli puhunut Wasiljevskista, ja sitten, tavallisuutensa mukaan,
sukkelasti siirtyen omaan itseensä, alkoi kertoa omista toimistaan,
kehkeytymisestään elämässä, maailmassa ja virassaan; sanoi pari sanaa
Venäjän tulevaisuudesta, siitä, kuinka täytyy osata pitää maaherroja
pihdissä; samassa lystinmäisesti ivaten itseään ja lisäten, että
muun ohessa hänelle uskottiin Pietarissa — "_de populariser l'idée
du cadastre_" [maakirjan kansanmieleiseksi saattaminen]. Hän puhui
jokseenkin kauan, — varomattomalla itseensäluottamuksella ratkaisten
kaikki vaikeudet ja, niinkuin taiteilija pallojen kanssa, pelasi hän
kaikkein tärkeimpien hallinnollisten ja politillisten kysymysten
kanssa. Lauselmat: "niin minä tekisin, jos olisin valtiaana"; "te,
niinkuin viisas mies ainakin, yhdytte heti minun mielipiteeseni" —
eivät poistuneet hänen huuliltaan. Lavretski kuunteli kylmäkiskoisesti
Panschinin puheliaisuutta: häntä ei miellyttänyt tämä kaunis, viisas
ja väliäpitämättömän-säntillinen nuori mies, sydämellisen hymyinen,
kohteliaine äänineen ja tutkivine silmineen. Panschin huomasi kohta,
ollen erittäin nokkela tajuamaan toisten ajatukset, että ei saattanut
erikoista hauskuutta seuralaisellensa, jonka tähden, kohteliaan syyn
nojalla, siirtyi toiseen huoneesen, päättäen itsekseen, että Lavretski
voi kenties olla herttainen mies, mutta ei suinkaan puoleensa vetävä,
"_aigri_" ja "_en somme_", hiukan naurettava. — Maria Dmitrijevna
saapui saliin Gedeonovskin seuraamana; sitten tuli Marfa Timofejevna
Liisan kanssa ja heidän jälessään muu kotiväki; sittenpä saapui
soitannon rakastaja rouva Belitsin, pieni, laiha nainen, jolla oli
melkein lapselliset, raukeat, mutta kauniit kasvot, yllään kahiseva
musta silkkileninki, kirjava viuhka kädessään ja paksut kultaiset
rannerenkaat ranteissa; tuli miehensäkin, punaposkinen, pullakka mies,
jolla oli suuret kädet ja jalat, valkoiset silmäripseet, ja alituinen
hymy paksuilla huulillaan; vieraillessa ei vaimonsa milloinkaan
haastellut hänen kanssaan, vaan kotona, hempeyden hetkinä, nimitti
häntä omaksi porsaakseen; Panschin tuli takaisin: kovinpa alkoi kuulua
puhetta ja ääntä salista. Lavretskista ei tällainen väen paljous
ollut mieleen; etenkin suututti häntä rouva Belitsin, joka vähä väliä
katseli häneen nenälasinsa läpi. Hän olisi paikalla lähtenyt pois, jos
ei Liisaa olisi ollut: hän halusi sanoa hänelle ainoastaan pari sanaa
kahden kesken, mutta ei saanut siihen sopivaa tilaisuutta, jonka tähden
oli tyytyväinen, kun sai salaisesti silmäilläkseen häntä; ei vielä
milloinkaan hänen mielestään Liisan kasvot olleet niin kunnioitettavat
ja herttaiset kuin nyt. Hän istui lähellä rouva Belitsiniä; Tämä
liikahti alituisesti tuolillaan, nosteli kapeita hartioitaan, nauroi
hemmoitetulla äänellä ja milloin rypisteli kulmiaan, milloin taas
avasi silmänsä levälleen. Liisa istui ääneti, katsoi suoraan eikä
yhtään nauranut. Emäntä istui korttia pelaamaan Marfa Timofejevnan,
Belitsinin ja Gedeonovskin kanssa, joka jälkimäinen pelasi hyvin
vitkaan, vähä väliä hairahdellen, räpyttäen silmiään ja pyyhkien
nenäliinalla kasvojaan. Panschin tekeytyi alakuloisen näköiseksi,
puhui vähän, paljon merkitsevästi ja surullisesti, — aivan kuin
epäonnistunut taiteilija, — ja huolimatta rouva Belitsinin pyynnöistä,
joka hyvin viekisteli hänen kanssaan, ei suostunut laulamaan
romanssiansa: Lavretski oli liika henkilö. Feodor Ivanitsch puhui myös
väliin; etenkin Liisaa kummastuttivat hänen kasvoinsapiirteet, kun
hän astui huoneesen: Liisa huomasi paikalla, että hänellä oli jotain
ilmoitettavaa hänelle, mutta, tietämättänsä syytä, pelkäsi kysyä
häneltä sitä. Vihdoin, mennessään toiseen huoneesen teetä kaatamaan,
käänsi hän vaistomaisesti päänsä Lavretskin puoleen. Tämä nousi heti ja
seurasi häntä.

— Mikä teidän on? sanoi Liisa, pannen teekannua tee-keittiön päälle.

— Oletteko te mitä huomanneet? kysyi vuorostaan Lavretski.

— Te ette ole tänäpäivänä semmoinen, jommoisena teitä tähän saakka olen
nähnyt.

Lavretski kumartui yli pöydän.

— Minä tahdoin, alkoi hän, ilmaista teille yhden asian, mutta nyt se
näyttää mahdottomalta. Vaan toisekseen, lukekaa tästä palstasta nämä
kohdat, jotka ovat lyijykynällä alle merkityt, lisäsi hän, antaen
Liisalle mukaansa otetun sanomalehden. Pyydän pitämään sitä salassa,
minä tulen teille huomen aamuna.

Liisa hämmästyi... Panschin näyttäytyi oven kynnyksellä: hän pisti
sanomalehden taskuunsa.

— Oletteko lukeneet Obermannia, Elisabet Mihailovna? kysyi Panschin
miettivästi häneltä.

Liisa vastasi hänelle epäselvästi ja meni ylös omaan huoneesensa:
Lavretski meni vierashuoneesen ja lähestyi pelipöytää. Maria
Timofejevna, joka oli irroittanut tanukkansa nauhat ja punehtunut,
moitti vastapelaajatansa Gedeonovskia, joka, hänen sanainsa mukaan, ei
osannut alkuheittoa.

— Näyttää siltä, sanoi hän, että korttia pelata ei olekaan sama, kuin
juoruja panna kokoon.

Gedeonovski pitkitti vaan silmiensä räpytystä ja kasvojensa
pyyhkimistä. Liisa tuli vierashuoneesen ja istui nurkkaan; Lavretski
katsahti häneen, hän katsahti Lavretskiin, — molemmista tuntui niin
tukalalta, hän luki Liisan kasvoilta käsittämättömyyden ja jonkin
salaisen nuhteen. Vaikka hän kuinka halusi puhella hänen kanssaan,
ei hän voinut; jäädä taas yhteen huoneesen hänen kanssansa, niin
kuin vieras toisten vieraitten joukossa, oli rasittavaa: hän päätti
lähteä pois. Hyvästi jättäissään hänelle, kerkesi hän toistaa huomenna
tulevansa, ja lisäsi, että luottaa hänen ystävyyteensä.

— Tulkaa, vastasi tämä, sama käsittämättömyys kasvoillaan.

Lavretskin lähdettyä vilkastui Panschin; hän alkoi antaa neuvoja
Gedeonovskille, ivallisen viekistelevästi puhella rouva Belitsinin
kanssa ja vihdoin lauloi romansinsa. Mutta Liisan kanssa hän puheli, ja
katsoi häneen niinkuin sitä ennenkin: harkitsevaisesti ja surullisesti.

Lavretski ei taaskaan maannut koko yönä. Ei hänellä ollut kaihoa, ei
hän ollut rauhaton, hän oli kokonaan tyyntynyt; mutta maata hän ei
voinut. Ei hän edes muistellutkaan entisiä aikoja; hän tarkasteli
ainoastaan elämätänsä: sydämensä sykki raskaasti, vaan rauhallisesti,
tunnit kuluivat, mutta häntä ei nukuttanut. Ajoittain juolahti hänen
päähänsä ajatus: "eihän se ole totta, valettahan se on", — ja hän
seisahtui taas, nyykäytti päätään ja tarkasteli uudestaan elämätänsä.



XXIX.


Maria Dmitrijevna ei ollut hyvillään, kun Lavretski toisena aamuna tuli
hänen luokseen. "Ähä, viehättääkö", ajatteli hän. Maria Dmitrijevna ei
hänestä muutoinkaan pitänyt, ja Panschin, jonka vaikutusvallan alainen
hän oli, oli edellisenä päivänä hyvin väliapitämättömästi ja viekkaasti
ylistellyt Lavretskia. Koska hän ei pitänyt häntä vieraana, eikä
katsonut tarpeelliseksi pitää seuraa sukulaisen, melkein oman talon
henkilön kanssa, niin ei kulunut puolta tuntiakaan kun Lavretski ja
Liisa jo kävelivät puistossa. Leena ja Sandra juoksentelivat muutaman
askeleen päässä heistä, ruohostossa.

Liisa oli kuten ainakin rauhallinen, mutta vastoin tavallisuuttaan
vaalea. Hän otti taskustaan hienosti taitetun sanomalehden ja ojensi
sen Lavretskille.

— Se on kauhistavaa! äännähti hän.

Lavretski ei vastannut mitään.

— Vaan ehk’ei se olekaan totta, lisiisi Liisa.

— Sen tähden pyysinkin teidän pitämään sitä salassa.

Liisa käveli vähän aikaa.

— Sanokaa; alkoi hän, ettekö te ole pahoillanne? Ettekö yhtään?

— Minä en itsekään tiedä, mitä minä tunnen, vastasi Lavretski.

— Mutta rakastittehan te häntä ennen?

— Rakastin.

— Oikeinko sydämellisesti?

— Oikein.

— Ettekö ole pahoillanne hänen kuolemastansa?

— Ei hän nyt minulta kuollut.

— Se on synti, mitä te puhutte... Älkää vihastuko minuun. Te nimititte
minua ystäväksenne: ystävällä on oikeus sanoa vaikka mitä. Minusta on
oikein peloittavaa... Eilen teidän kasvonne eivät olleet ensinkään
hyvän näköiset... Muistatteko, ei kauan sitten, kun te vielä moititte
häntä? Ja silloin jo, kenties, ei häntä ollut enää olemassakaan tässä
maailmassa. Se on hirmuista. Se on aivan kuin rangaistukseksi teille
lähetetty.

Lavretski naurahti katkerasti.

— Te luulette...? Olenhan nyt ehkä vapaa.

Liisa vavahti hieman.

— Älkää puhuko tuolla tavalla. Mitä te teette vapaudellanne? Teidän ei
nyt sitä tule ajatella, vaan anteeksi antaa...

— Minä olen jo aikoja sitten hänelle anteeksi antanut, keskeytti
Lavretski hänet, viitaten kädellään.

— Ei, en minä sitä tarkoittanut, sanoi Liisa ja punehtui. Te ette
oikein ymmärtäneet minua. Teidän tulee huolehtia siitä, että teillekin
anteeksi annettaisiin...

— Keltä minun tulee anteeksi anoa?

— Keltä? — Jumalalta. Kuka voi meitä armahtaa paitsi Jumala?

Lavretski otti häntä kädestä kiini.

— Ah, Elisabet Mihailovna, uskokaa minua, huudahti hän, minä olen
niinkin jo kylliksi rangaistu. Minä olen kaikki katunut, uskokaa minua!

— Sitä te ette voi tietää, sanoi Liisa puoliääneensä. Te unohditte, —
aivan äskettäin vielä kun me puhelimme, ette tahtoneet hänelle anteeksi
antaa.

Kumpikin astuivat ääneti puistokäytävää myöten.

— Entä teidän tyttärenne? kysyi Liisa äkkiä seisahtuen.

Lavretski hämmästyi.

— Älkää huolehtiko! Minä olen jo lähettänyt kirjeet joka paikkaan.
Tyttäreni tulevaisuus on... on... turvattu. Älkää huolehtiko.

Liisa naurahti surullisesti.

— Vaan kyllä te olette oikeassa, jatkoi Lavretski, mitä minä teen
vapaudellani? Mitä se hyödyttää minua?

— Milloin te saitte tuon sanomalehden? sanoi Liisa, vastaamatta hänen
kysymykseensä.

— Toisena päivänä teidän käyntinne jälkeen.

— Ja ettekö te edes itkeneetkään?

— En. Minä kauhistuin; vaan mistä vuodattaa kyyneleitä? Itkeä mennyttä,
— sehän oli minulta jo aikoja sitten haihtunut...! Ei hänen tekonsa
minun onneani kukistanut, se näytti minulle vaan, ett’ei sitä koskaan
ollutkaan. Mitä siinä olisi ollutkaan itkemistä? Vaan toisekseen, ken
tietää? — minä olisin ollut ehkä, enemmin pahoillani, jos se olisi
tapahtunut pari viikkoa ennen...

— Pari viikkoa? vastasi Liisa. Mitä siis on voinut tapahtua näinä
kahtena viikkona?

Lavretski ei vastannut mitään; silloin Liisa punehtui vielä enemmän
entistään.

— Niin, niin, te arvasitte, sanoi Lavretski äkkiä, näiden kahden viikon
ajalla olen minä tullut tietämään, mitä on puhdas naisen sielu, ja
minun entisyyteni siirtyy aina vaan etemmäs minusta.

Liisa hämmästyi ja meni verkalleen ruohostoon Leenan ja Sandran luo.

— Minä olen tyytyväinen siihen, että näytin teille tämän sanomalehden,
sanoi Lavretski astuen hänen jälkiänsä, minä olen jo tottunut
avosydämisesti teille ilmoittamaan kaikki, ja toivon, että tekin
vastaatte minulle samalla luottamuksella.

— Luuletteko niin? äännähti Liisa ja seisahtui. Siinä tapauksessa
täytyisi minun... ei! Se on mahdotonta.

— Mitä se on? Puhukaa, puhukaa.

— Ei, minusta näyttää, ett'ei minun pitäisi... Mutta toisekseen, lisäsi
hän ja kääntyi hymyillen Lavretskiin, mikä avosydämisyys se puolinainen
on? Tiedättekö? minä sain tänään kirjeen.

— Panschinilta?

— Niin, häneltä... Mistä te sen tiedätte?

— Hän pyytää teidän kättänne?

— Niin, sanoi Liisa ja katsahti suoraan ja vakavasti Lavretskin silmiin.

Lavretski vuorostaan katsahti vakavasti Liisaan.

— No, ja mitä te vastasitte hänelle? sai hän vihdoin kysyneeksi.

— Minä en tiedä mitä vastata, sanoi Liisa ja laski kätensä alas.

— Kuinka niin? Rakastattehan te häntä?

— Niin, minä pidän hänestä; hän taitaa olla hyväsydäminen mies.

— Juuri samaa ja samalla tavalla te sanoitte minulle kolme päivää
takaperin. Minä tahdon tietää, rakastatteko te häntä sillä kiihkeellä,
tulisella tunteella, jota me olemme tottuneet sanomaan rakkaudeksi?

— Niinkuin _te_ ymmärrätte — en.

— Te ette siis ole häneen rakastuneet?

— En. Tarvitaanko sitä niin välttamättömästi?

— Kuinka?

— Hän on äitistäni mieleen, pitkitti Liisa, hän on hyvä; eikä minulla
ole mitään häntä vastaan.

— Mutta kuitenkin te epäilette?

— Niin... ja, ehkä — te, teidän sananne ovat siihen syynä. Muistatteko
mitä te kolme päivää takaperin sanoitte? Mutta se on heikkous...

— Voi lapsukaiseni! huudahti Lavretski äkkiä, ja äänensä vapisi, älkää
teeskennelkö, älkää sanoko heikkoudeksi sydämenne ääntä, joka ei
tahdo antautua ilman rakkautta. Älkää ottako itsellenne niin suurta
edesvastausta että otatte miehen, jota ette rakasta ja jolle tahdotte
kuulua...

— Minä tottelen, minä en ota mitään edesvastausta, alkoi Liisa...

— Totelkaa sydämenne ääntä; ainoastaan se teille sanoo totuuden,
keskeytti Lavretski hänet... Kokemus, järki — se on kaikki turhaa ja
mitätöntä! Älkää kieltäkö itseltänne parasta, ainoaa onneanne maan
päällä...

— Tekö niin puhutte, Feodor Ivanitsch? Te itse naitte rakkaudesta — ja
oletteko te onnellinen?

Lavretski viittasi kädellään.

— Ah, älkää puhuko minusta! Te ette osaa aavistaakaan kaikkea
sitä, mitä nuori, kokematon, huonosti kasvatettu poika voi otaksua
rakkaudeksi...! Ja vihdoin, miksikä panetella itseään? Minä sanoin
äsken teille, että minä en tietänyt onnea... ei! minä, olin onnellinen!

— Minusta näyttää, Feodor Ivauitsch, sanoi Liisa alentaen äänensä (jos
hän milloin ei ollut yhtä mieltä puhelevan seuralaisensa kanssa, alensi
hän aina äänensä, ja sen lisäksi näytti kovin levottomalta), että onni
maan päällä ei ole meistä riippuvainen...

— Meistä, meistä itsestämme, uskokaa minua (hän tarttui Liisan
molempiin käsiin; tämä vaaleni ja melkein säikähdyksellä, mutta
kuitenkin tarkkuudella katsahti häneen), kun me emme vaan itse pilaa
elämätämme. Joillekuille ihmisille voi avioliitto rakkaudesta olla
onneton; mutta ei teille, jolla on niin tasainen luonto, — ja puhdas
sielu! Minä rukoilen teitä, älkää menkö naimisiin ilman rakkautta,
pelkästä velvollisuudentunteesta, nöyryydestä tahi muutoin... Sekin
on uskottomuutta, aivan samanlaatuista, ja vieläpä pahempaa. Uskokaa
minua, minulla on oikeus puhua niin: minä olen kalliisti saanut maksaa
siitä oikeudesta. Ja jos teidän Jumalanne...

Samassa huomasi Lavretski, että Leena ja Sandra seisoivat äänettöminä
katsellen kummastellen häneen. Hän päästi Liisan kädet irti kiireisesti
sanoen: antakaa anteeksi, ja läksi astumaan taloon päin.

— Yhtä minä pyydän teiltä vaan, sanoi hän, kääntyen Liisaan,
älkää suinkaan päättäkö paikalla, odottakaa sitä, mitä teille
sanon. Ja jos te ette uskoisikaan minua, jos päättäisittekin mennä
avioliittoon järkenne tahdosta, niin siinä tapauksessa, ei ainakaan
herra Panschinille: hän ei voi olla teidän miehenne... Eikö totta,
lupaattehan olla kiirehtimättä?

Liisa, tahtoi vastata Lavretskille, vaan ei tullut sanoneeksi sanaakaan
— ei sen tähden, että olisi päättänyt kiirehtiä, vaan sen tähden, että
sydämensä sykki liian kovasti ja pelon tapainen tunne salpasi hänen
hengityksensä.



XXX.


Mentyään Kalitinilta, kohtasi Lavretski Panschinin; he kumarsivat
kylmästi toisilleen. Lavretski tuli asuntoonsa ja sulkeutui. Hän sai
kokea ilmiöitä, joita tähän saakka ei ollut kokenut. Kauanko siitä
kun hän oli rauhallisessa horroksessa? kauanko siitä, kuten hän itse
sanoi, kun tunsi olleensa oikein onkalossa? Mikä siis muutti hänen
asemansa? mikä nosti hänet jälleen? aivan tavallinen, ohipääsemätön,
vaikka aina odottamaton tapaus: kuolemako? Juuri sama; mutta hän ei
niin paljoa ajatellut vaimonsa kuolemata, omaa vapauttaan, kuin sitä,
minkälaisen vastauksen Liisa antaa Panschinille. Hän tunsi, että kolmen
päivän ajalla on hän ruvennut aivan toisilla silmillä katselemaan
Liisaa; hänelle juohtui mieleen, kuinka hän saapuen kotiin ja ajatellen
hänestä yön hiljaisuudessa, sanoi itseksensä: "jos...!" Tämä "jos",
jolla hän tarkoitti entisyyttä, mahdotonta, oli nyt toteutunut, vaikka
ei kuitenkaan niin, kuten hän oli toivonut — hänelle oli yksi vapaus
liiaksi vähän. "Hän tottelee äitiänsä",, ajatteli hän, "hän menee
naimisiin Panschinille mutta vaikka kieltäytyykin hänestä, — eikö se
ole minulle yhdentekevä?" Käydessään peilin sivu, vilkasi hän siinä
sattumalta kasvojansa, ja nostatti hartioitaan.

Päivä kului sukkelaan näissä ajatuksissa, tuli ilta. Lavretski läksi
Kalitinille. Hän astui sinne kiireisesti, mutta lähestyessään taloa
hidastutti askeleensa. Kuistin edessä seisoi Panschinin vaunut. "No,
ajatteli Lavretski, enpä tahdo olla itsekäs", ja astui sisään. Talossa
oli kaikki hiljaa, vierashuoneestakaan ei kuulunut mitään; hän avasi
oven ja näki Maria Dmitrijevnan pelaavan korttia Panschinin kanssa.
Panschin kumarsi hänelle ääneti, vaan talon emäntä huudahti: sepä
odottamatonta! — ja rypisti hieman kulmakarvojaan. Lavretski istui
hänen luokseen ja rupesi katselemaan hänen lehtiänsä.

— Osaatteko te pikettiä? kysyi hän Lavretskilta jollakin peitetyllä
harmilla ja ilmoitti samassa, että oli hävittämäisillään.

Panschin luki yhdeksänkymmentä, alkaen kohteliaasti ottaa tikkejä,
huolehtivat ja arvokkaat piirteet kasvoillaan. Luultavasti pelaavat
valtiomiehet niin; varmaankin pelasi hän sillä tavalla Pietarissakin,
jonkun mahtavan vastustajan kanssa, jolle tahtoi kiinniittää mieleen
omaa täysikasvuisuuttaan ja mahtavuuttaan. "Sata yksi, sata kaksi,
herttaa, sata kolme", kuului säännöllisesti hänen äänensä, eikä
Lavretski voinut ymmärtää mille se värähti: soimaukselleko vaiko
itseensä tyytyväisyydelle.

— Saanko tavata Marfa Timofejevnaa? kysyi hän, huomattuaan, että
Panschin vielä suuremmalla kopeudella alkoi korttia se'ata.
Taiteilijasta ei hänessä enään ollut huomattavana varjoakaan jälellä.

-— Luullakseni, saatte, lian on ylhäällä, vastasi Maria Dmitrijevna, —
tiedustakaa.

Lavretski läksi ylös. Marfa Timofejevnankin tapasi hän korttia
pelaamassa: hän pelasi "mylläriä" Nastasja Karpovnan kanssa. Roska
rupesi haukkumaan tulijaa; mutta molemmat ämmät ottivat sydämellisesti
hänet vastaan, etenkin Marfa Timofejevna näkyi olevan hyvällä tuulella.

— Ah! Fedja! Tee hyvin,.sanoi hän, istu, vaariseni. Me lopetamme
siinä paikassa pelin, lähdötkö marjahilloa? Sandra, tuopas hänelle
mansikkahilloa. Etkö tahdo? No, istu sitten niin; mutta älä suinkaan
tupakoitse; en voi teidän tupakoitanne kärsiä, ja vieläpä Matroskakin
aivastelee siitä.

Lavretski kiirehti sanomaan, ettei ollenkaan halua polttaa tupakkia.

— Olitko alhaalla? jatkoi ämmä, ketä siellä näit? Vieläkö se Panschin
siellä kyökkii? Mutta näitkö Liisaa? Et? Hän tahtoi tulla tänne...
Tuossa hän tuleekin; siinä susi missä mainitaan.

Liisa astui huoneesen ja, nähtyään Lavretskin, punehtui.

— Minä tulin teille vaan minutiksi, Marfa Timofejevna, alkoi hän...

— Miksikä minutiksi? sanoi tämä. Mitä te kaikki, nuoret tytöt, olette
tuonlaisia hätäisiä? Käethän, että minulla on vieras: höpise jotain
hänen kanssaan, pidä seuraa.

Liisa istui tuolin reunalle, nosti silmänsä Lavretskiin; hänestä
tuntui, että hänen välttämättömästi täytyi antaa hänelle tietää,
miten päättyi asia Panschinin kanssa. Mutka mitenkä tehdä se? Hänestä
se oli sekä vastahakoista että häpeää. Kauanko siitä kun hän vasta
tutustui tämän miehen kanssa, tämän, joka harvoin käy kirkossa ja aivan
rauhallisesti kestää vaimonsa kuoleman, — ja nyt hän jo ilmoittaa
hänelle salaisuuksiansa... Tosin hän ottaa osaa hänen kohtaloonsa;
hän itse uskoo häntä ja tuntee mieltymystä häneen; mutta kuitenkin
hänestä on häpeä, aivan kuin vieras olisi astunut hänen neitseelliseen,
puhtaaseen kammioonsa.

Marfa Timofejevna tuli hänelle avuksi.

— Jos et sinä rupea häntä hauskuttamaan, sanoi hän, niin kuka häntä
raukkaa ratottaa? Minä olen hänelle kovin vanha, hän on minulle liian
viisas, vaan Nastasja Karpovnalle hän on liian vanha: hänelle pitäisi
olla vaan nuoria miehiä.

— Millä minä voin hauskuttaa Feodor Ivanitschia? sanoi Liisa. Jos
hän tahtoo, niin minä soitan pianolla hänelle jotakin, lisäsi hän
epätietoisesta.

— Sepä hyvä; sinä olet viisas tyttöseni, sanoi Marfa Timofejevna.
Menkää rakkaani alas; kun lopetatte soiton, niin tulkaa sitten ylös;
minä näette jäin mylläriksi, on paha mieleni, tahdon päästä siitä.

Liisa nousi. Lavretski Iäksi hänen jälkeensä. Portaita laskeutuessa
seisahtui Liisa.

— Totta sanotaan, alkoi hän, että ihmissydän on täynnä vastalauseita.
Teidän esimerkkinne olisi pitänyt säikyttää minua, tehdä minut
epäuskoiseksi rakkaus-avioliittoihin, mutta minä...

— Te annoitte kieltävän vastauksen? keskeytti Lavretski.

— En; mutta en myöntynytkään. Minä sanoin hänelle kaikki mitä taisin,
ja pyysin häntä odottamaan. Oletteko te tyytyväinen? lisäsi hän
sukkelasti hymyillen — ja Leveästi koskettaen käsipuita, juoksi hän
pois portailta.

— Mitä minä soitan teille? kysyi hän, nostaen pianon kantta.

— Mitä haluatte, vastasi Lavretski ja istui niin että näki häntä
suoraan kasvoihin.

Liisa alkoi soittaa, ja katseli kauan kättensä liikkeitä. Hän katsahti
vihdoin Lavretskiin ja keskeytti soittonsa: niin lystinmäisiltä ja
eriskummallisilta näyttivät hänen kasvonsa.

— Mikä teidän on? kysyi hän.

— Ei mitään, vastasi Lavretski, minun on oikein hyvä olla; minua
ilahuttaa nähdä teitä, minä iloitsen teistä, jatkakaa.

— Minusta näyttää, sanoi Liisa hetken perästä, jos hän totisesti minua
rakastaisi, ei hän olisi tätä kirjettä kirjoittanut; olisihan hänen
pitänyt aavistaman, etten minä nyt voi vastata hänelle.

— Ei se ole tärkeää, sanoi Lavretski, tärkeä on se, että te ette
rakasta häntä.

— Heittäkää jo valtaan, mitä tämä tuollainen puhe on! Minulle aaveilee
yhä teidän vaimovainajanne, ja tekin peloitatte minua.

— Kuulitteko, Waldemar, kuinka sievästi minun _Lisetteni_ soittaa?
sanoi juuri silloin Maria Dmitrijevna Panschinille.

— Kyllä, vastasi Panschin, oikein herttaisesti.

Maria Dmitrijévna katsahti hellyydellä nuoreen vastapelaajaansa; mutta
tämä tekeytyi vielä kopeamman ja huolehtivaisemman näköiseksi sekä
julisti neljätoista kuningasta.



XXXI.


Lavretski ei ollut enää nuori mies; hän ei voinut kauan pettyä
tunteesta, jonka Liisa oli herättänyt hänessä; samana päivänä oli
hän vakuutettu siitä, että oli rakastunut Liisaan, Vaan se vakuutus
ei tuottanut hänelle suurta iloa. "Eikö minulla nyt, ajatteli hän,
kolmenkymmenenviiden vuoden i’ässä ole muuta tekemistä kuin antaa
sydämeni taas naisen käsiin? Mutta Liisa ei olekaan sen pari: ei
hän vaatisi minulta häpeällisiä uhrauksia; ei hän pakoittaisi
minua luopumaan työstäni; hän elähdyttäisi itse minua rehelliseen,
ankaraan työntekoon ja me menisimme kumpikin eteenpäin kohti hyvää
tarkoitusta. Kyllä, lopetti hän ajatuksensa, kaikki on hyvä, mutta
paha on ainoastaan se, että hän ei ensinkään huoli minusta. Ilmanko
hän sanoi, että minä olen hänestä peloittava. Vaan eipä hän rakasta
Panschiniakaan... Heikko lohdutus!"

Lavretski matkusti Wasiljevskiin; vaan ei voinut neljää päivääkään
elää siellä, — hänelle tuli niin ikävä. Häntä rasitti myös odotus:
mr Julesin ilmoittama uutinen vaati vakuutusta, vaan hän ei ollut
saanut minkäänlaisia kirjeitä. Hän saapui kaupunkiin ja vietti iltansa
Kalitinilla. Hänen oli helppo huomata, että Maria Dmitrijevna oli häntä
vastustamaan asettunut; mutta hänen onnistui jonkun verran lauhduttaa
häntä, hävittämällä hänelle korttipelissä viisitoista ruplaa, —
samoin onnistui hänen olla puoli tuntia Liisan kanssa kahden, vaikka
äitinsä oli päivää ennen varoittanut häntä rupeamasta liian likeiseen
tuttavuuteen henkilön kanssa: "_qui est un si grand ridieule_" [joka
on niin naurettava]. Hän huomasi Liisan muutoksen: hän oli muuttunut
ajattelevaisemmaksi, tönii häntä poissa olostaan ja kysyi häneltä —
eikö hän lähde huomenna kirkkoon? (seuraava päivä näet oli sunnuntai).

— Tulkaa, sanoi hän, ennen kuin Lavretski ehti vastaamaan, me
rukoilemme yhtenä _hänen_ sielunsa rauhan puolesta. Sitten hän lisäsi,
ett'ei tiedä mitä tehdä, eikä tiedä onko hänellä oikeutta antaa
Panschinin enää odottaa hänen päätöstään.

— Miksikä ei? kysyi Lavretski.

— Siksi, sanoi hän, että alan jo aavistaa minkälaisen vastauksen annan.

Hän sanoi päätänsä kivistävän ja meni ylös huoneesensa, epävakaisesti
tarjottuaan sormiensa nenää Lavretskille.

Toisena päivänä meni Lavretski päiväsaarnaan. Liisa oli jo kirkossa,
kun hän tuli. Tämä huomasi Lavretskin, vaikka ei kääntynyt häneen päin.
Hän rukoili sydämensä pohjasta: hiljaa pilkoittivat hänen silmänsä,
hiljaa painui ja kohosi päänsä. Lavretski tunsi hänen rukoilevan
itsensäkin puolesta, ja ihana tunne täytti hänen sielunsa. Lavretskista
tuntui sekä hyvälle että hiukan häpeälle. Säädyllisesti seisova
kansa, tutut kasvot, laulun sulavuus, suitsutuslampun hajuava savu,
pitkät vinot auringon säteet, jotka tunkeutuivat ikkunasta sisään,
itse seinien ja patsaitten varjot — kaikki puhui hänen sydämelleen.
Moneen aikaan ei hän ollut käynyt kirkossa, eikä myöskään rukoillut
Jumalaa: ei hän nytkään säestänyt ainoatakaan rukousta, ei edes tehnyt
ristinmerkkiäkään, mutta nyt toki hetkeksi, jos ei ruumiillaan, niin
koko sielullaan kumartui Jumalan unhoittaja nöyränä maahan. Hän
muisti, kuinka hän lapsuudessaan joka kerta kirkossa rukoili siksi,
että tunsi ikäänkuin jonkun kostean koskettavan otsaansa; se, ajatteli
hän silloin, on suojelusenkeli, joka koskettaa minua ja panee minuun
valittujen merkin. Hän katsahti Liisaan... "Sinä saatoit minun tänne,
ajatteli hän, kosketa siis minuun, kosketa minun sieluuni". Hän rukoili
aina vaan yhtä hiljaa; kasvonsa näyttivät hänestä ihastuttavilta, ja
Lavretski heltyi uudestaan, hän pyysi toiselle sielulle — rauhaa,
omalle — armoa...

He yhtyivät kirkon etehisessä; Liisa tervehti häntä iloisella
ja ystävällisellä komeudella. Aurinko valaisi kirkkaasti nuorta
ruohoa kirkon pihamaalla, kirjavia naisten hameita ja huiveja;
naapurikirkkojen kellot kajahtelivat korkeudessa; varpuset visertelivät
aitojen seipäissä, Lavretski seisoi paljain päin ja hymyili; tuulen
hengähdys liipoitteli hänen hiuksiaan ja Liisan hatun nauhoja. Hän
auttoi Liisan ynnä mukana olleen Leenan vaunuihin, jakeli rahansa
köyhille ja läksi verkalleen astuen kotiinsa.



XXXII.


Tuli raskaat päivät Feodor Ivanitschille. Hän oli lakkaamattomassa
kuumeessa. Joka aamu hän kävi postissa, liikutuksella avaten kirjeitä,
sanomalehtiä, — eikä missään ollut tietoa, joka olisi vahvistanut tahi
vakuuttanut tuon ennen saadun surullisen sanoman todenperäisyyttä.
Toisinaan hän tunsi itse itseänsä inhoavan: "mitä minä, — ajatteli hän,
— odotan, ihan kuin korppi verta, varmaa tietoa vaimoni kuolemasta!"
Kalitinilla hän kävi joka päivä; mutta ei hänellä ollut helpompi
sielläkään: emäntä äkäili silminnähtävästi hänelle, otti häntä vastaan
ainoastaan armosta; Panschin käyttäytyi häntä kohtaan kaksinkertaisella
kohteliaisuudella; Lemm oli muuttunut ihan ihmisvihaajaksi ja tuskin
kumarsi hänelle, mutta mikä tärkein: Liisa ikäänkuin karttoi häntä.
Jos hän sattui jäämään milloin kahden kesken Lavretskin kanssa,
niin entisen luottamuksen sijaan, hän hämmästyi; hän ei tietänyt
mitä puhua, ja Lavretski tunsi myös jotain hämmästyksen tapaista.
Liisa oli muutamassa päivässä muuttunut aivan toisenlaiseksi: hänen
liikkeissään, äänessään, nauraessaankiu oli huomattavana senlainen
liikutus, ennen olematon epävarmuus. Maria Dmitrijevna niinkuin
todellinen itsekäs olento ei huomannut mitään; mutta Marfa Timofejevna
alkoi epäillä lemmikkiänsä. Lavretski nuhteli monasti itseänsä siitä,
että oli näyttänyt hänelle sanomalehden: hän ei aavistanutkaan, että
hänen henkinen olentonsa olisi voinut vallata tytön puhtaat tunteet.
Hän luuli muutoksen Liisassa tapahtuneen sisällisestä taistelusta,
epätiedosta: mitä vastata Panschinille? Kerran toi hän Lavretskille
kirjan, Walter Scott'in romaanin, jonka hän itse oli pyytänyt häneltä.
**
— Oletteko lukeneet sen? kysyi Lavretski.

— En; minä en nyt jouda lukemista ajattelemaan, vastasi hän, aikoen
lähteä pois.

— Odottakaa hetkinen; minä en pitkään aikaan ole ollut teidän kanssanne
kahden kesken. Näyttää siltä kuin te pelkäisitte minua.

— Pelkään.

— Miksi, sanokaa?

— En tiedä.

Lavretski vaikeni.

— Sanokaapa, alkoi hän, ettekö vielä ole päättäneet?

— Mitä te tahdotte sillä sanoa? kysyi Liisa, silmiänsä lattiasta
nostamatta.

— Te ymmärrätte minua...

Liisa punehtui äkkiä.

— Älkää kyselkö minulta mitään, sanoi hän kiihkoisesti, minä en tiedä
mitään; minä en itsekään tiedä... Ja samassa hän läksi pois.

Seuraavana päivänä jälkeen puolisen saapui Lavretski Kalitinille ja
huomasi siellä kaikki varustukset yösaarnaan. Ruokasalin nurkassa,,
neliskulmaiselle pöydälle oli asetettu seinän nojaan pienet
jumalankuvat, kultaisissa kehyksissä ja himmeät timantit pyhyyden
säteinä. Vanha palvelija, harmaa hännystakki yllä, astui hiljakseen,
kenkänsä kantoja kopisuttamatta, yli koko huoneen, asetti kaksi
vahakynttilää jumalankuvain eteen, risti silmänsä, kumarsi ja siirtyi
hiljalleen ulos. Valaisematon vierashuone oli tyhjä. Lavretski
käveli ruokasalissa ja kysyi vihdoin: oliko nyt jonkun nimipäivä?
Hänelle vastattiin kuiskaamalla: ei, vaan yösaarna oli pantu toimeen
Elisabet Mihailovnan ja Marfa Timofejevnan tahdosta; ja että he
olivat halunneet saada tänne ihmeitätekevän jumalankuvan, mutta se
oli viety kolmenkymmenen virstan päähän sairaan luo. Kohta saapui
muiden hengellisten muassa pappikin, vanha, kaljupäinen mies, kovasti
rykäisten etehisessä; naiset saapuivat heti juhlakulussa viereisestä
huoneesta hänen siunattavaksensa; Lavretski kumarsi heille ääneti; he
kumarsivat hänelle samoin. Pappi seisoi vielä kotvasen, rykäsi ja kysyi
hillityllä basso-äänellä:

— Käskettekö aloittamaan?

— Aloittakaa, pyhä isä, vastasi Maria Dmitrijevna.

Hän alkoi vaatettaa itseänsä; kirkko-laulaja messupaita yllä pyysi
yksitoikkoisella äänellään tulista hiiltä; alkoi haista pyhälle
savulle. Etehisestä syöksyivät pii'at ja miespalvelijat ovensuuhun
ja asettuivat yhteen ryhmään. Roska, joka ei milloinkaan liikahtanut
ylhäältä, ilmaantui äkkiä ruoka-saliin: sitä ruvettiin ajamaan pois
— se säikähti, pyöri ja istui vihdoin lattialle; palvelija otti
sen kiini ja vei pois. Jumalanpalvelus alkoi. Lavretski seisahtui
nurkkaan; tunteensa olivat kummalliset, melkeinpä surulliset; hän ei
itsekään saanut selvää tunteistaan. Maria Dmitrijevna seisoi kaikkein
ensimäisenä nojatuolin edessä; hän risti silmänsä leväperäisesti,
Oikein herrastavalla — milloin katsahdellen ympärilleen, milloin
äkkiä nostaen katseensa ylöspäin: häntä suretti. Marfa Timofejevna
näytti olevan huolestunut; Nastasja Karpovna laskeutui maallisiin
kumarruksiinsa ja nousi ylös aina jonkinlaisella, hiljaisella ja
varovaisella kohinalla; Liisa, niin kuin oli seisahtunut, niin
seisoikin liikahtamatta paikallaan; likimäärin voi arvata hänen
kasvojensa väreistä, että hän lakkaamatta ja tulisesti rukoili.
Suudeltuaan ristiä jumalanpalveluksen loputtua, suuteli hän myös papin
suurta, punaista kättä. Maria Dmitrijevna pyysi tätä juomaan teetä;
hän riisui päältään kaapunsa, tuli jonkun verran maallikon näköiseksi
ja meni naisten kanssa vierashuoneesen. Alkoi keskustelu, vaikka ei
mikään vilkas. Pappi joi neljä kupillista teetä, alituisesti pyyhkien
kaljua päätään ja kertoipa muun ohella, että kauppias Avaschnikov oli
lahjoittanut seitsemän sataa ruplaa kirkon kumpulankultaukseen, ja
neuvoi luotettavan lääkkeen pisamien poistamiseksi. Lavretski istui
lähellä Liisaa, mutta hän oli ankaran näköinen, melkeinpä vihainen,
eikä katsahtanut kertaakaan häneen päin. Näytti siltä, kuin hän olisi
päättänyt olla häneen katsomatta; joku kylmä, ylpeä ihastus näytti
tällä hetkellä valloittavan Liisan. Lavretski tahtoi hymyillä, tahtoi
sanoa jotain hauskaa; mutta sydäntänsä ahdisti, ja hän läksi vihdoin
pois jokseenkin nolona... Hän tunsi, että Liisassa oli jotakin, josta
hän ei voinut selvää saada.

Toisen kerran taas Lavretskin istuessa vierashuoneessa ja kuunnellen
Gedeonovskin hiipiviä, mutta huokailevia puheita, sattui hän kääntämään
päätänsä ja huomasi Liisan läpitunkevan tarkan, kysyväisen katseen...
Se oli kiinnitettynä häneen, se salaperäinen katse. Koko seuraavan yön
ajatteli Lavretski vaan sitä katsetta. Hän ei rakastanut pojan tavoin,
ei hän huokaillut kasvojen tähden, eikä Liisa itsekään senlaista
tunnetta herättänyt; mutta rakkaus herättää omat kärsimisen joka
ikäisessä, — ja hän sai tuntea ne täydelleen.



XXXIII.


Kerran, tavallisuuden mukaan, istui Lavretski Kalitinilla.
Tukehduttavan kuuman päivän jälkeen oli tullut ihana ilta, ja
vaikka Maria Dmitrijevna inhosikin läpi-vetoa, käski hän kuitenkin
avaamaan ovet ja ikkunat puiston puolelta ja ilmoitti samassa, ettei
halua korttia pelata, sillä olisihan syntiä istua kortit kädessä
tuollaisella ilmalla, jolloin pitää ainoastaan nauttiman luonnon
ihanuutta. Yksi vieraista oli Panschin. Illan elähdyttämänä tunsi
hän mielessään taiteen kuiskauksia, mutta ollen haluton laulamaan
Lavretskin läsnäollessa, ryhtyi hän runouteen: luki hyvin, mutta liian
tunteellisesti ja tarpeettomilla hienouksilla, muutamia Lermontovin
runoja (silloin ei vielä Puschkin kerennyt toistamiseen tulla
käytäntöön) — ja äkkiä, ikäänkuin häveten omia liioittelujaan, alkoi
hän tunnetun "Ajatukset" runon johdosta soimata ja parjata uudempaa
sukupolvea, eikä myöskään siinä surussa unhoittanut sanoa, kuinka hän
kaikki kääntäisi omalla tavallaan, jos valta olisi hänen käsissään.
"Venäjä, sanoi hän, on jäänyt jälelle muusta Europasta; se pitää meidän
kiini tapaaman. Uskottelevat, että me olemme liiaksi nuoria — se on
valhe; ja vielä sen ohessa meillä ei ole muka kekseliäisyyttä! itse
Il——v tunnustaa sen, että me emme ole hiirenpyydystäkään keksineet.
Arvattavasti täytyy meidän vastoin tahtoammekin lainata muilta. Me
sairastamme, sanoo Lermontov — siihen minäkin yhdyn; mutta me olemme
sairaat sen tähden, että vasta puoleksi olemme tulleet euroopalaisiksi;
millä me olemme loukkautuneet, sillä meidän tulee parantaakin itsemme
('_le cadastre_' ajatteli Lavretski). Meillä, pitkitti hän, ovat
viisaimmat päät — _les meilleues têtes_ — jo aikoja, sitten siitä
vakuutetut; kaikki kansat ovat alkujaan samanlaisia; hankittakoon vaan
hyviä perustus-laitoksia — niin on asian loppu. Kenties voisi tasaantua
nykyisten kansojen oloihin; se on meidän asiamme, meidän... ihan
oli vähällä sanoa: valtiollisten henkilöiden! virkamiesten tehtävä;
mutta tarpeen sattuessa, älkää huolehtiko: perustuslaitokset kyllä
muuttaisivat nämä olot." Maria Dmitrijevna myönnytteli ihastuksella
Panschinin puhetta. "Katsos, ajatteli hän, millainen viisas mies
luonani vierailee." Liisa nojautui ikkunaa vasten ääneti; Lavretski
oli myös vaiti; Maria Timofejevna, joka pelasi korttia nurkassa
ystävättärensä kanssa, mutisi jotakin nenänsä alta. Panschin käveli
huoneessa edestakaisin puhuen kauniisti, vaan salaisella kiukulla:
näytti siltä, kuin hän ei olisi parjannut koko sukupolvea, vaan
muutamia hyvästi tunnettuja henkilöitä. Kalitinin puistossa, suuressa
syreenipensaassa asui yörastas; sen ensimäiset iltasäveleet kuuluivat
kaunopuheliaan puheen välillä; ensimäiset tähdet sytyttelivät tuliansa
sinertävällä taivaalla, lehmusten liikkumattomain latvain kohdalla
Lavretski nousi ja rupesi vastailemaan Panschinille; syttyi riita.
Lavretski puolusti Venäjän nuoruutta ja omantakeisuutta; antoi uhriksi
itsensä, koko sukupolvensa, mutta puolusti nuorempaa sukupolvea,
heidän vakuutuksiaan ja mielipiteitään; Panschin vastaili äkäisesti
ja jyrkästi, sanoen, että viisaitten ihmisten täytyy kaikki uudestaan
tehdä, ja yltyi vihdoin niin, että unhoitti kamarijunkkari-arvonsa
ja virkamies-asemansa, nimittäen Lavretskia jälkeen jääneeksi
tieteilijäksi, vieläpä huomautti — tosin hyvin kaarrellen — hänen
epä-asemaansa seurassa.

Lavretski ei suuttunut, ei koroittanut ääntään (hän muisti
Mihalevitschin sanoneen häntä myös jälkeen jääneeksi — mutta
voltairelaiseksi) — vaan aivan rauhallisesti kumosi hän Panschinin
vakuutukset joka kohdassa. Hän näytti toteen hänelle hypähdysten ja
perustuksellisten uudistusten mahdottomuuden virkamiesalan itsetunnon
korkeudesta, — uudistusten, joiden toteutuminen ei perustu isänmaan
tuntemiseen, eikä oikeaan ihanteiden luottamukseen; otti esimerkiksi
oman kasvatuksensa, vaati ennen kaikkea kansan oikeuden tunnustamista
ja malttia sen edessä, — sitä malttia, jota paitsi rohkeuskaan ei voi
vastustaa valhetta; eikä vihdoin kieltäytynyt nuhteesta, että oli
kevytmielisesti tuhlannut aikansa ja voimansa.

— Kaikki tämä on hyvä! huudahti viimein harmistunut Panschin, nyt te
olette saapuneet Venäjälle, — mitä te ai’otte tehdä?

— Kyntää maata, vastasi Lavretski, ja ahkeroida, kuinka vaan parhaiten
sitä kyntää voisi.

— Se on erinomaisen kiitettävää, epäilemättä, vastasi Panschin,
minulle on kerrottu, että te olette tehneet jo suuria edistyksiäkin
sillä alalla; mutta ajatelkaa, eihän jokainen kykene sillä alalla
työskentelemään...

— _Une nature poetique_, tarttui Maria Dmitrijevna puheesen, — tietysti
ei voi kyntää... _et puis_, te olette Wladimir Nikolajevitsch kutsuttu
tekemään kaikki _en prand_.

Siinä oli jo liiaksi Panschinillekin: hän hämmästyi ja sotki puheensa.
Hän koetteli siirtää sitä tähtitaivaan kauneuteen, Schubertin soittoon
— ei mikään tahtonut oikein luonnistua; hän lopetti sillä, että pyysi
Maria Dmitrijevnaa pelaamaan kanssaan pikettiä. — "Kuinka! tällaisena
iltana?" vastasi tämä heikosti; vaan käskipä kuitenkin tuomaan kortit.

Panschin repäsi kerrassaan kuoren pois uudelta korttipakalta, Liisa
ja Lavretski, ikäänkuin tuuman perästä nousivat ja asettuivat Marfa.
Timofejevnan tuolin taa. Heille molemmille tuli äkkiä niin hyvä
olo, että he oikein pelkäsivät jäävänsä kahden kesken, — ja samassa
he tunsivat, että tuo viime aikoina rasittava ujosteleminen katosi
palaamattomiin. Ämmä nipisti salaa Lavretskia poskesta, viekkaasti
silmiänsä räpyttäen ja useampia kertoja päätään heilutellen sanoi
kuiskaamalla: "häpäiset viisastelijan, kiitos!" Kaikki hiljeni
huoneessa; kuului ainoastaan vahakynttiläin heikkoa rätinää, ja joskus
käsien lyöntiä pöytään, huudahduksia tahi voittolukuja, ja laveana
aaltona lainehti ikkunoista sisään, yhtenä hallan nostattaman viileyden
kanssa, voimakas, helisevä yörastaan laulu.



XXXIV.


Liisa ei virkannut sanaakaan koko Lavretskin ja Panschinin riidan
aikana, mutta kuunteli tarkasti ja oli kaikkineen kallistunut
Lavretskin puolelle. Politiiki häntä hyvin vähän miellytti; mutta tuo
itseensä luottavainen ääni, jolla pietarilainen virkamies puhui (hän
ei tähän saakka milloinkaan ollut esiin tuonut itseänsä niin paljon)
inhoitti häntä; tämän ylenkatse Venäjää kohtaan lonkkasi häntä.
Liisalle ei mieleenkään tullut, että hän on isänmaansa rakastaja; vaan
hänen luontonsa soveltui hyvin venäläisten ihmisten kanssa; venäläinen
järkiperäisyys ilahutti häntä; aivan kaunistelematta vietti hän monet
tunnit äitinsä alueelle kuuluvan kylänvanhimman kanssa, kun tämä kävi
kaupungissa, ja puheli hänelle niinkuin vertaiselieen, ilman mitäkään
ylhäistä korskaa. Lavretski tunsi tämän kaiken, eikä hän olisikaan
ruvennut vastustamaan Panschinia muutoin, kuin ainoastaan Liisan
tähden. Keskenään he eivät puhuneet sanaakaan, katseensakin tapasivat
harvoin toisiansa; vaan molemmat ymmärsivät, että olivat lähestyneet
ystävällisesti toinen toistansa sinä iltana, ymmärsivät, että
rakastavat eivätkä rakasta yhtä ja samaa. Yhdessä he vaan erosivat;
mutta Liisa toivoi salaisesti voivansa kääntää hänet Jumalan puoleen.
He istuivat Marfa Timofejevnan luona ja, kuten näytti, katsoivat
pelin kulkua; sitä he tosiaankin katsoivat, — vaan sen ohella paisui
sydän kummankin rinnassa, eikä mitään heiltä kadonnut: heitä varten
lauloi yörastas, tähdet tuikkivat, ja puutkin suhisivat hiljaa, unen,
kesän sekä lämmön tuudittamina. Lavretski antautui tykkänään suloisen
tunteensa valtaan ja iloitsi, vaan sana ei osaa kuvata sitä mikä
liikkui tytön puhtaassa sielussa: se oli vielä salaisuus hännille
itselleenkin; jääköön se siis muidenkin salaisuudeksi. Ei kukaan tiedä,
ei kukaan ole nähnyt, eikä milloinkaan tule näkemäänkään, kuinka eloon
ja kukoistukseen virkoava siemen itää ja kehittyy maan povessa.

Kello löi kymmenen, Marfa Timofejevna läksi ylös huoneisiinsa Nastasja
Karpovnan kanssa; Lavretski ja Liisa kävelivät salin lattialla,
seisahtuivat puistoon päin avatun oven eteen, katsahtivat etäiseen
pimeyteen, sitten toisiinsa — ja naurahtivat; mielellään olisivat ehkä
lähteneet puistoon käsitysten ja puhelleet kylliksensä. He kääntyivät
Maria Dmitrijevnan ja Panschinin luo, joilla peliä yhä kesti. Viimeinen
"kuningas" loppui vihdoin, ja emäntä nousi ohkien ja ähkien tyynyillä
täytetystä nojatuolistaan; Panschin otti hattunsa, suuteli Maria
Dmitrijevnan kättä, huomasi että joitakuita onnellisia ei mikään
nyt estänyt maata menemästä ja nauttimasta yön rauhaa, jota vastoin
hänen täytyi istua aamuun saakka tyhmien paperiensa ääressä, kumarsi
kylmästi Liisalle (hän ei mitenkään aavistanut, että vastaukseksi hänen
pyynnöllensä Liisa käskee odottamaan, siitäpä hän olikin äkeissään
tälle) — ja läksi pois. Lavretski läksi hänen jälessään. Portilla he
erosivat; Panschin herätti ajurinsa, pistämällä kepinnenällä häntä
niskaan, istui vaunuihin ja ajoi tiehensä. Lavretskin mieli ei tehnyt
kotia menemään: hän meni niityille, kaupungin ulkopuolelle. Yö oli
hiljainen ja valoisa, vaikka kuutamoa ei ollut; Lavretski käveli kauan
hallaisessa ruohostossa: hän osui kapealle polulle; sitä myöten hän
läksi astumaan. Se saattoi hänet pitkän aidan luo; siinä oli portti;
hän koetti, melkeinpä tietämättänsä, sysätä sitä: se narahti hiukan
ja aukeni, aivan kuin se olisi odottanut hänen kätensä kosketusta.
Lavretski tuli puistoon, käveli kotvasen lehmuskäytävässä ja seisahtui
kummastuneena: hän tunsi olevansa Kalitinin puistossa.

Hän meni paikalla kohti mustaa varjoa, joka laskeutui tiheästä
pähkinäpensaasta, seisoi siinä kauan liikkumatonna, ihmetellen ja
nostellen hartioitaan.

"Tämä merkinnee jotakin", ajatteli hän.

Kaikki oli hiljaa ympärillä; talosta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Hän
astui varovasti eteenpäin. Tuolla, käytävän käännöksessä, näkyi hänelle
äkkiä koko talo, mustine varjoineen; ainoastaan kahdessa ikkunassa
yläkerroksessa pilkoitti tulta: Liisalla paloi kynttilä vaalean
ikkunaverhon takana, ja Marfa Timofejevnan makuuhuoneessa tuikki
punertava tuli yölampussa, kajastaen tasaisilta kultaisilta säteiltä,
jumalankuvain edessä. Alhaalla balkongilla ammoitti ovi selkkosen
selällään. Lavretski istahti puupenkille, tueten ruumistaan käsillään
ja katsoen vuoroon avattuun oveen ja Liisan ikkunaan. Kaupungin
kello ilmoitti puoliyön; talossa helähtivät pikkukellot myös, lyöden
kaksitoista; vartija kalisutti säännöllisesti lautaansa. Lavretski ei
mitään ajatellut, ei mitään odottanut; hänestä tuntui hauskalle olla
lähellä Liisaa, istua hänen puistossaan penkillä, jossa hänkin on
joskus istunut... Tuli katosi Liisan huoneesta.

"Hyvää yötä, rakas tyttöseni", kuiskasi Lavretski, istuen paikallaan
hievahtamatta ja irroittamatta katsettaan pimenneestä ikkunasta.

Äkkiä ilmestyi valo yhdessä alakerroksen ikkunassa, siirtyen toiseen,
kolmanteen... Joku käveli kynttilä kädessä huoneissa. "Olisikohan se
Liisa? Eikö mitä..." Lavretski nousi... Välähti tuttava kajastus,
ja vierashuoneesen ilmaantui Liisa. Vaaleassa puvussa, hiuspalmikot
hartioillaan, astui hän hiljakseen pöydän luo, kumartui sen yli,
asetti kynttilän pöydälle ja etsi jotain; sitten hän käänsi kasvonsa
puistoon, läheni avattua ovea, aivan valkoisissaan, keveänä, kauniine
vartaloineen, ja seisahtui kynnykselle. Väristys valtasi Lavretskin.

— Liisa! pääsi tuskin kuuluva sana hänen suustaan.

Tämä vavahti ja alkoi katsoa pimeyteen.

— Liisa! toisti Lavretski hiukan kovemmin ja tuli näkyviin varjosta.

Liisa veti säikähtäen pois päänsä ja horjahti takaperin: hän tunsi
Lavretskin. Tämä huudahti häntä kolmannen kerran ja ojensi kätensä
häntä kohti. Liisa poistui ovesta ja astui puistoon.

— Te? äännähti hän. Tekö täällä?

— Minä... minä... kuulkaa minua, kuiskasi Lavretski, otti häntä kädestä
kiirii ja saattoi penkille istumaan.

Liisa astui hänen jälessään vastustamatta; hänen vaaleat kasvonsa,
liikkumattomat silmänsä, kaikki hänen liikkeensä ilmaisivat sanomatonta
kummastusta. Lavretski asetti hänet istumaan penkille ja jäi itse
seisomaan hänen eteensä.

—. Minä en aikonut tulla tänne, alkoi hän, minut saattoi... Minä...
minä... minä rakastan teitä, ilmaisi hän vastentahtoisella kauhulla.

Liisa katsahti pitkällisesti häneen; näytti niin kuin hän nyt vasta;
tällä hetkellä olisi ymmärtänyt missä hän oli ja mitä hänen kanssaan
tapahtui. Hän yritti nousemaan, mutta ei voinut, vaan jäi paikoilleen
ja peitti kasvonsa käsillään.

— Liisa, sanoi Lavretski, Liisa, toisti hän vielä kerta ja laskeusi
polvilleen hänen jalkojensa juureen...

Liisan olkapäät alkoivat hieman vavahdella, sormet vaaleissa käsissään
kiintyivät lujemmin kasvoihin.

— Mikä teidän on? kysyi Lavretski, ja kuuli hiljaisen itkun. Sydämensä
liikahti... Hän ymmärsi mitä nämä kyyneleet merkitsivät. Todellako te
rakastatte minua? kuiskasi hän, koskettaen hänen polveansa.

— Nouskaa, sai Liisa sanoneeksi, nouskaa, Feodor Ivanitsch. Mitä me
tässä oikein teemme?

Lavretski nousi ja istui hänen viereensä penkille. Hän ei enää itkenyt
vaan katsoi Lavretskiin kosteilla silmillään.

— Minua peloittaa; mitä me tässä oikein teemme? toisti hän.

— Minä rakastan teitä, sanoi Lavretski uudestaan, minä olen valmis
uhraamaan teille koko elämäni.

Liisa vavahti taas, aivan kuin häntä olisi kauhistuttanut, ja nosti
katseensa taivasta kohti.

— Se on kaikki Jumalan vallassa, sanoi hän.

— Mutta te rakastatte minua? Me tulemme onnelliseksi?

Liisa laski silmänsä maahan; Lavretski puristi häntä rintaansa vasten,
ja hänen päänsä kallistui Lavretskin olkapäälle... Tämä kumarsi hieman
päätään ja kosketti hänen vaaleita huuliaan.

       *       *       *       *       *

Puolen tunnin kuluttua seisoi Lavretski puiston takaportilla. Se oli
jo lukittu ja hänen täytyi hypätä aidan yli. Hän kääntyi kaupunkiin
ja käveli sen uinailevia katuja myöten. Odottamaton, suuri ihastuksen
tunne valtasi hänen sielunsa; kaikki epäilykset katosivat kerrassaan.
"Katoa entinen, himmeä muisto, ajatteli hän, hän rakastaa minua, hän
on omani." Äkkiä kuului hänestä kuin ilmassa hänen päänsä päällä
soisi jonkunlaisia kummallisia, ihania säveleitä; hän seisahtui:
säveleet helähtivät vielä ihanammin; sointuvana, voimakkaana virtana
ne vyöryivät, — ja ne näyttivät puhuvan ja laulavan hänen onnestaan.
Hän katsahti ympärilleen: säveleet kuuluivat pienen kartanon kahdesta,
yläkerran ikkunasta.

— Lemm! huudahti Lavretski ja juoksi ikkunoiden luo. Lemm! Lemm!
toisti hän kovasti.

Säveleet vaikenivat, ja ukon vartalo yönutussaan, rinta paljaana ja
hapset hajallaan, näyttäytyi ikkunassa.

— Ahaa! sanoi hän arvokkaasti, tekö se olette?

— Kristofer Feodorovitsch, mikä ihastuttava soitto! Jumalan tähden
päästäkää minut sisään.

Sanaakaan sanomatta, heitti ukko mahtavalla käden liikunnolla ovensa
avaimen hänelle kadulle. Lavretski juoksi nopeasti ylös, astui
huoneesen ja aikoi heittäytyä Lemmin syleiltäväksi, mutta tämä osoitti
käskeväisesti tuolia, sanoen Venäjän kielellä: "Istukaa ja kuunnelkaa";
itse istui hän pianon ääreen, ylpeän ja ankaran näköisenä vilkaisten
ympärilleen, ja alkoi soittonsa. Moneen aikaan ei Lavretski ollut
kuullut mitään senlaista: jo ensi säveleen ihana, kiihkoinen sointu
valtasi hänen sydämensä; se kajahteli, uhkui murhetta, onnea, suloutta,
se kasvoi ja suli; se kosketti kaikkea, mikä maassa on kallista,
salaista, pyhää; se uhkui sanomatonta kaihoa ja kohosi taivaisiin.

Lavretski oikasihe ja seisoi hurmaantuneena, vaaleana ihastuksesta.
Nämä säveleet ne aivan tunkeusivat hänen vasta rakkauden onnesta
vavisneesen sieluunsa; ne uhkuivat itsekin rakkautta. "Toistakaa",
kuiskasi hän kun taukosi viimeinen sävel. Ukko heitti häneen haukan
katseen, löi kädellä rintaansa ja, sanottuaan kiirehtimättä omalla
äitinkielellään: "Jos minä olen suuri soittaja, on tämä minun
tekemäni", ja alkoi uudestaan ihastuttavan sävelteoksensa. Huoneessa
ei ollut kynttilää; nousevan kuun valo tunkeusi ikkunan syrjästä
sisään; heleästi vapisi suloinen ilmakerros; pieni, köyhä huone näytti
pyhyyden kammiolle, ja korkealle, huokaillen kohoili hopeaisessa
puoli-hämärässä ukon pää. Lavretski tuli hänen luokseen ja syleili
häntä. Ensin ei Lemm vastannut hänen syleilykseensä, vaan työnsi häntä
luotaan kyynäspäällään; kauan, liikuttamatta jäsentänsäkään, katsoi hän
yhtä ankarasti, melkein äreästi, ja äännähti ainoastaan pari kertaa:
ahaa! Vihdoin hänen muuttuneet kasvonsa tyyntyivät, leppenivät ja
vastaukseksi Lavretskin kiihkoisille toivotuksille, myhähti hän ensin
hiukan, vaan sitten heltyi itkemään, heikosti tyrskien kuin lapsi.

— Se on kummallista, sanoi hän, että te juuri nyt tulitte; mutta minä
tiedän, tiedän kaikki.

— Te tiedätte kaikki? sanoi Lavretski hämmästyneenä.

— Ettekö te kuulleet minua, vastasi Lemm, ettekö ymmärtäneet, että minä
tiedän kaikki?

Lavretski ei voinut aamuun saakka nukkua, hän vietti koko yönsä istuen
vuoteellaan. Ei Liisakaan maannut: hän rukoili.



XXXV.


Lukija tietää, kuinka Lavretski kasvoi ja vaurastui; mainitkaamme
muutama sana myös Liisan kasvatuksesta. Hän oli täyttänyt jo
kymmenennen ikävuotensa, kun isänsä kuoli; mutta tämäkin oli
vähän huolta pitänyt Liisan kasvatuksesta. Raskautettuna työstä,
aina huolehtiva omaisuutensa suurenemisesta, sydämikkö, kiivas,
kärsimätön vaikka olikin, antoi hän kitsastelematta rahaa kasvatus-
ja taide-opettajain palkkaamiseksi, vaatteisin ja muihin lastensa
turpeisin; hän ei sietänyt, kuten itse sanoi, lellitellä kirkujia,
eikä hänellä ollut aikaakaan lellittelyihin: hän työskenteli,
puuhaili asioitansa, makasi vähän, pelasi joskus korttia, ja taas
työskenteli; hän vertasi itseänsä hevoseen, joka on valjastettu
kierremyllyä pyörittämään. "Joutuimpa elämäni luiskahti", sanoi hän
kuolinvuoteellaan, katkera hymy kuivuneilla huulillaan. Todellisuudessa
ei Maria Dmitrijevna huolehtinut yhtään enempää kuin miehensäkään
Liisan kasvatuksesta, vaikka hän kehui Lavretskille että oli yksin
kasvattanut lapsensa: hän vaatetti häntä kuin nukkea, silitteli häntä
vieraitten aikana ja kutsui häntä korvin kuullen ymmärtäväiseksi ja
herttaiseksi — siinä kaikki: laiskaa rouvaa raskautti kaikkinainen
huoli. Isän eläessä oli Liisa erään parisilaisen kasvatusopettajan
neiti Morón huostassa; vaan isän kuoltua jäi hän Marfa Timofejevnan
hoidettavaksi. Marfa Timofejevnan lukija tuntee; vaan neiti Moró oli
pikkuinen, heikko, rypistynyt olento, raajansa ja järkensä heikot kuin
linnulla. Nuoruudessaan oli hän viettänyt huikentelevaa elämää, vaan
vanhuuteensa saakka säilytti hän ainoastaan kaksi himoa — makeisiin
ja korttiin. Kun hän milloin oli kylläinen, ei hän pelannut korttia,
eikä lörissyt, kasvonsa muuttuivat heti melkein kalman karvaisiksi:
tavallisesti hän silloin istui, katsoi, hengitti — ja näkyi aivan
selvään, ett'ei minkäänlaista ajatusta liikkunut hänen päässään.
Ei häntä voinut sanoa hyvänluontoiseksikaan: vaan eihän linnut
hyvänluontoisia tavallisesti olekaan. Kevytmielisesti viettämänsä
nuoruutensako tähden, vaiko lapsuudesta hengittämänsä parisilais-ilman
takia, — piili hänessä jotain yleistä halpamaista epäilystä, joka
tavallisesti tuli ilmi hänen sanoissaan: "_tout ça c’est des betises_"
[kaikki se on vaan tyhmyyttä]. Hän puhui ranskaa säännöttömästi, mutta
puhtaalla parisilaisäänteellä, eikä juoruilut eikä oikutellut, — mitä
muuta voi vaatiakaan lapsen kasvattajalta? Liisaan hän vaikutti vähän;
mutta sitä enemmin vaikutti häneen hoitajansa, Agatja Wlasjevna.

Tämän naisen kohtalo oli merkillinen. Hän oli syntynyt talonpoikaisesta
perheestä; 16:sta vuotiaana annettiin hän naimisiin talonpojalle;
toisista talonpoikaisista sisaruksistaan erosi hän suuresti. Hänen
isänsä oli ollut parikymmentä vuotta kylänvanhimpana, oli koonnut
itselleen paljon rahaa, sekä hemmoitteli tytärtään. Hän oli verraton
kaunotar, ensimäinen koreilija koko seuduilla, järkevä, puhelias,
rohkea. Hänen herransa, Dmitri Pestov, Marfa Dmitrijevnan isä,
hiljainen ja sievä mies, näki hänet kerta riihellä, puheli hänen
kanssaan ja rakastui silmittömästi häneen. Hän jäi kohta leskeksi;
Pestov vaikka olikin nainut mies, otti hänet taloonsa ja vaatetti
hänen mitä parhaiten. Agafja tottui kohta uuteen asemaansa, aivan kuin
ei milloinkaan olisi toisin elänytkään. Hän lihoi, ihonsakin tuli
valkeammaksi; käsivarret, hienojen hihojensa varjossa, pullistuivat
kuin kauppiaan rouvalla; tee-keitin oli lakkaamatta pöydällä;
hän pukeusi ainoastaan silkkiin ja samettiin sekä makasikin vaan
untuvapatjoilla. Vuotta viisi kesti tätä nautintoa, kun Dmitri Pestov
kuoli; hänen leskensä, hyvänluontoinen rouva, säälien vainajan
muistoa, ei tahtonut käyttäytyä epärehellisesti kilpailijatansa
kohtaan, etenkin kuin Agafja aina muisti oikean asemansa; vaan
kuitenkin antoi hänet naimisiin karjanhoitajalle ja lähetti pois
silmäinsä edestä. Kului noin kolme vuotta. Kerran, helteisenä
kesäpäivänä, ajoi rouva karjapihaansa. Agatja tarjosi hänelle juoda
hyvää, kylmää kermaa, käytti itseänsä hyvin kainosti ja oli muutoinkin
niin siisti ja sievä, iloinen, kaikkeen tyytyvä, että rouva ilmoitti
hänelle anteeksi antavansa ja salli hänen käydä talossansa; vaan kuuden
kuukauden ajalla mieltyi häneen niin, että otti hänet emäntäpiiaksensa,
uskoen kaiken talouden hänen huostaansa, Agafja astui taas voimiinsa,
lihoi ja vaikeni; rouva uskoi häntä kaikessa. Niin kului vielä
viisi vuotta. Onnettomuus kohtasi toisen kerran Agafjaa. Miehensä,
jonka hän oli toimittanut herrasväkensä palvelijaksi, alkoi juoda,
jäi tiehensä useaksi päiväksi ja päälle päätteeksi varasti kuusi
herrasväen hopealusikkaa ja piiloitti ne — toistaiseksi — vaimonsa
vaate-kirstuun. Se saatiin ilmi. Hänet pantiin taas karjanhoitajaksi,
vaan Agafja sai toisenlaisen rangaistuksen; talosta häntä tosin ei
ajettu pois, mutta emäntäpii'asta muutettiin hän ompelijaksi ja
käskettiin tanukan sijasta pitämään huivia. Kaikkien kummastukseksi,
otti Agafja vastaan hiljaisella nöyryydellä onnettomuutensa. Hänellä
oli silloin yli kolmekymmentä vuotta, lapsensa olivat kaikki kuolleet,
eikä miehensäkään enään kauan elänyt, Aika lähestyi, jolloin hänen
tuli tehdä parannus: hän teki sen myös. Hän muuttui vaiteliaaksi ja
jumaliseksi, kävi jok’ikisessä aamu- ja päiväsaarnassa, lahjoitti pois
kaikki hyvät vaatteensa. Viisitoista vuotta vietti hän hiljaisena,
rauhallisena, nöyränä, kenenkään kanssa riitelemättä, kaikessa myöten
antaen. Jos joku parjasi häntä, kumarsi hän vaan nöyrästi ja kiitti
neuvosta. Rouva oli jo aikoja sitten hänelle anteeksi antanut ja
ottanut hänen päältään rangaistuksen, vieläpä antoi omasta päästään
hänelle tanukankin; mutta hän ei tahtonut sitä pitää — kävi vaan huivi
päässä ja mustat vaatteet yllä; vaan rouvan kuoleman jälkeen tuli hän
vielä hiljaisemmaksi ja nöyremmäksi. Venäläinen ihminen pelkää ja
kiintyy kohta; mutta hänen kunnioitustansa on vaikea saavuttaa: se ei
onnistu kohta, eikä kaikille. Kaikki talossa kunnioittivat suuresti
Agafjaa; ei kukaan muistellut hänen entisiä virheitänsä, ihan kuin ne
olisivat tulleet maahan haudatuksi vanhan herran kanssa yhtenä..

Kalitin, tultuansa Maria Dmitrijevnan mieheksi, tahtoi antaa Agafjalle
talon emännyyden; mutta tämä kieltäytyi siitä; Kalitin huudahti
hänelle: tämä kumarsi syvään ja meni ulos. Viisas Kalitin ymmärsi
ihmisiä; hän ymmärsi Agatjaakin, eikä unhoittanut häntä. Muutettuaan
kaupunkiin asumaan, asetti hän Agafjan, tämän omasta suostumuksesta,
lapsenhoitajaksi Liisalle, jolla vasta oli viides vuosi.

Liisaa peloittivat ensin uuden hoitajansa totiset ja ankarat kasvot;
mutta sitten hän tottui ja rakastui häneen sydämestänsä. Hän oli
itsekin hyvin totinen lapsi: kasvojensa piirteet muistuttivat ankaraa
ja säännöllistä Kalitinin muotoa; ainoastaan silmänsä eivät olleet
isän; niissä ilmaantui tyyni tarkkaavaisuus ja lempeys, joka on
harvinaista lapsissa. Nukkien kanssa hän ei viitsinyt leikkiä, nauroi
hiljaa ja lyhyesti, käyttäytyi taitavasti. Hän vaipui ajatuksiinsa
harvoin, mutta aina todenperästä; ollen hetkisen ääneti, lopetti
hän tavallisesti sen sillä, että kääntyi jonkun aikaihmisen puoleen
kysymyksellä, joka todisti hänen päänsä työskentelevän uuden vaikeuden
kanssa. Hän lopetti aikaiseen sopertamisensa ja puhui jo neljännellä
vuodellaan aivan selvästi. Isäänsä hän pelkäsi: tunne äitiinsä oli
rajaton, ei hän häntä pelännyt, eikä hyväillyt; vaan toisekseen, ei
hän hyväillyt Agafjaakaan, vaikka ainoastaan häntä yksin rakasti.
Agafja ei hänestä luopunut. Lystinmoista oli nähdä heitä kahden
kesken. Agafja, musta vaatteus yllä, huivi päässä, kasvot laihtuneina,
läpikuultavina kuin vaha, mutta aina vielä kauneina ja elokkaina, ja
istui tavallisesti suorana, kutoi sukkaa, hänen jalkainsa juuressa,
pienellä tuolilla istui Liisa, myös jotakin tehden tahi taitavasti
nostaen ylös kirkkaat silmänsä, kuunteli mitä Agafja kertoi; vaan
Agafja ei kertonutkaan hänelle satuja: säännöllisellä ja tasaisella
äänellä kertoi hän Pyhän Neitsyen, erakkojen, Herran profettain, pyhäin
marttyyrien elämästä; kertoi Liisalle kuinka profetat elivät korvessa,
kuinka pelastuivat vaaroista, kärsivät nälkää, janoa, — eivätkä
pelänneet hallitsijoita, vaan ennustivat Kristuksen tuloa; kuinka
heille taivaan linnut leipää toivat, kuinka heitä pedotkin tottelivat;
kuinka niissä paikoissa, joissa heidän verensä vuoti, kasvoi kukkasia.
"Keltaruusujako?" kysyi kerran Liisa, joka hyvin rakasti kukkasia...
Agatja puhui Liisan kanssa arvokkaasti ja nöyrästi, ikäänkuin itse
tuntien, ett'ei hänen sopisi mainita niin ylhäisiä ja pyhiä sanoja.
Liisa kuunteli häntä — ja Kaikkivaltiaan, Kaikkitietävä!! Jumalan kuva
tunkeusi suloisesti hänen sieluunsa, täyttäen sen puhtaalla, ylhäisellä
pelolla, ja Kristuskin tuntui hänestä niin likeiselle, tuttavalle,
melkein sukulaiselle; Agafja opetti hänet rukoilemaankin. Toisinaan
hän herätti Liisan jo aikaiseen päivän noustessa, nopeasti vaatettaen
ja vieden hänet salaa aamusaarnaan; Liisa kulki varpaisillaan, tuskin
hengittäen, hänen jälessään; kylmyys ja aamun puoli-hämärä, kirkon
raittius ja tyhjyys, itse näitten käyntien salaisuus, varovainen
tulo takaisin huoneesen, vuoteellensa, — kaikki tämä kielletty
sekoitus, salaperäisyys, pyhyys liikutti tyttöä, tunkeutuen hänen
sydämensä sisimpään pohjukkaan. Agafja ei milloinkaan eikä ketään
tuominnut, ei hän Liisaakaan torunut vallattomuuksista. Jos hän oli
johonkin tyytymätön, niin oli hän ääneti; ja Liisa ymmärsi mitä se
merkitsi; vilkkaalla lapsen huomaavaisuudellaan ymmärsi hän hyvin
milloin Agafja oli tyytymätön muihin — joko Maria Dmitrijevnaan tahi
itseensä Kalitiniin. Noin vuotta kolme, hiukan yli oli Liisa Agafjan
hoidettavana; neiti Moró tuli hänen sijaansa; mutta kevytmielinen
ranskalaisnainen kuivettuneine raajoineen ja _tout ça c’est des
bétises_ huudahduksineen — ei voinut Liisan sydämestä ajaa pois hänen
rakastettua hoitajaansa: kylvetyt siemenet olivat kovin syvälle
juurtuneet. Sen ohella, vaikka Agafja ei enää hoitanut Liisaa, jäi hän
taloon ja näki usein kasvattiansa, joka luotti häneen kuten ennenkin.

Marfa Timofejevnan saavuttua Kalitinin taloon, ei Agatja kuitenkaan
sopinut hänen kanssaan. Entisen "herrattaren" mahtava käytös ei
ollut mieleen kärsimättömälle ja itsepäiselle eukolle. Agafja pyrki
päästäkseen rukousmatkalle, eikä enää takaisin tullutkaan. Himmeitä
huhuja kulki, että hän olisi sulkeutunut luostariin. Mutta jättämänsä
jälki Liisan sydämessä ei haihtunut. Hän kävi entiseen tapaansa
päiväsaarnassa, aivan kuin pyhänä, rukoili hartaasti, jollakin
pidätetyllä ja häveliäällä innolla, jota Maria Dmitrijevna monasti
salaa ihmetteli, ja itse Marfa Timofejevnakin, vaikka ei mitään
Liisalta kieltänyt, koetti vähentää hänessä kiihkoa, eikä sallinut
hänen tehdä liikoja maallisia kumarruksia: ei se muka vapaasukuiselle
ole soveliasta. Liisa oppi hyvästi, se tahtoo sanoa ahkeroiden;
erittäin loistavia ominaisuuksia ja taitavaa järkeä ei Jumala ollut
hänelle lahjoittanut; vaivatta ei hän mitään oppinut. Hän soitti
hyvästi pianolla, mutta ainoastaan Lemm tiesi mitä se hänelle
maksoi. Hän luki vähän, hänellä ei ollut "omia sanojaan", vaan oli
omat ajatuksensa, ja hän kulki omaa uraansa. Eipä hän muutoin olisi
vivahtanutkaan isäänsä: ei tämäkään kysellyt toisilta mitä hänen tulisi
tehdä. Siten hän edistyi rauhallisesti, kiirehtimättä, saavuttaen
yhdeksännentoista ikävuotensa. Hän oli hyvin kaunis, ehk’ei itse
sitä tiennyt. Hänen joka liikkeessään kuvastautui vastentahtoinen,
hieman onnistumaton ylhäisyys; äänensä helisi koskemattoman nuoruuden
hopealle, vähinkin mieltymyksen tunne nostatti sydämellisen hymyn hänen
huulillaan, antaen syvän kajastuksen ja jonkinlaisen salaisen hellyyden
hänen kirkastuneille silmilleen. Ollen velvollisuuden tunteen vallassa
peläten loukkaavansa — olipa se kuka hyvänsä, hellä- ja hyväsydämisenä
rakasti hän kaikkia, eikä ketään erittäin; hän rakasti ainoata Jumalaa
autuaallisesti, kainosti, hellästi. Lavretski oli ensimäinen, joka
häiritsi hänen hiljaisen sisällisen olentonsa.

Senlainen oli Liisa.



XXXVI.


Seuraavana päivänä, kello kahdentoista aikaan, läksi Lavretski
Kalitinille. Tiellä tapasi hän Panschinin, joka ratsasti hänen
ohitsensa, hattu aivan silmille vedettynä. Kalitinilla ei Lavretskia
otettu vastaan — ensi kerta siitä saakka, kuin hän oli tutustunut
heidän kanssaan. Maria Dmitrijevna "lepäsi", niin ilmoitti palvelija;
kivisti muka päätä. Marfa Timofejevna ja Elisabet Mihailovna eivät
olleet kotona. Lavretski käveli puiston lähellä toivossa tapaavansa
Liisan, mutta ei tavannut ketään. Hän tuli kahden tunnin kuluttua, vaan
sai saman vastauksen, jonka ohella palvelija katsahti häneen jotensakin
epäkohteliaasti. Lavretskista näytti sopimattomalta ilmaantua kolmannen
kerran samana päivänä, jonka tähden päätti lähteä Wasiljevskiin, jossa
hänellä oli muitakin asioita. Tiellä hän teki kaikenlaisia päätöksiä,
toinen toistaan kauniimpia: vaan tätinsä talossa valtasi hänen suru;
hän alkoi puheleen Antonin kanssa; ukolla osui olemaan kaikenlaisia
ikäviä ajatuksia mielessä. Hän kertoi Lavretskille, kuinka Glafira
Petrovna ennen kuolematansa purasi omaa kättänsä, — ja oltuaan
hetken ääneti, sanoi huokaillen: "Joka ihminen, herra-vaariseni,
on itse itsellensä syötäväksi annettu". Oli jo myöhäinen kun
Lavretski läksi takaisin kaupunkiin. Eiliset säveleet kaikuivat hänen
korvissaan. Liisan kuva esiytyi hänen sielussaan koko autuaallisessa
kirkkaudessaan; hän heltyi ajatellessaan että hän rakastaa häntä, — ja
saapui kaupungin kartanoonsa rauhallisena ja onnellisena.

Ensimäiseksi, mikä häntä kummastutti tultuaan etehiseen, oli hajuvesien
tuoksu, jota hän ei kärsiä voinut; siinä seisoi myös korkeita kirstuja
ja lippaita. Kamariherran kasvot, jotka sattuivat hänen vastaansa,
näytti kummallisilta. Antamatta selvitystä kummastuksilleen, astui
hän yli vierashuoneen kynnyksen... Hänelle nousi vastaan nojatuolista
nainen mustassa silkkipuvussa ja, nostaen patisti nenäliinan kalpeille
kasvoilleen, astui muutaman askeleen eteenpäin, kumarsi huolellisesti
su'itun, hajuvesistä lemuavan päänsä ja putosi hänen jalkojensa
juureen... Siinä vasta hän tunsi hänet; se oli hänen vaimonsa.

Hengityksensä oli salpaantumaisillaan... hän nojautui seinään.

— Feodor, älkää ajako minua pois! sanoi hän Ranskan kielellä; äänensä
viilsi kuin veitsellä Lavretskin sydäntä.

Hän katsoi vaimoonsa mielettömänä, ja kuitenkin huomasi hän sen
vaalenneen ja lihoneen.

— Feodor! pitkitti tämä, joskus liikutellen silmäluomiansa ja varovasti
väännellen ihmeenkauniita käsiään, Feodor, minä olen rikkonut teitä
vastaan, kovasti rikkonut, — sanonpa enemmänkin, minä olen pahantekijä;
mutta kuulkaa: katumus vaivaa minua, minä olen itse itselleni
kuormaksi, minä en enää voinut kestää kohtaloani; minä olen monasti
tahtonut tulla teidän luoksenne takaisin, mutta olen pelännyt teidän
vihaanne; minä päätin reväistä kaiken yhteyden entisyyteni kanssa...
_puis, j’ai été si malade_, — minä olin kovin sairaana, lisäsi hän,
silittäen kädellään poskeaan ja otsaansa, minä käytin hyväkseni
levinnyttä huhua kuolemastani, minä hylkäsin kaikki; en pysähtynyt
mihinkään, kiirehdin öin päivin tänne; minä epäilin kauan tulenko vai
en teidän, minun tuomarini, eteen — _paraitre devant vous, mon juge_;
mutta minä päätin vihdoin, muistaessani teidän ainaisen hyvyytenne,
saapua luoksenne; minä sain tietää teidän osoitteenne Moskovassa.
Uskokaa, jatkoi hän, hiljaa nousten ylös lattialta ja istuen aivan
tuolin kulmalle; minä olen usein ajatellut kuolemaa ja niin paljon
rohkeutta olisi minussa ollut, että olisin voinut lopettaa päiväni —
oih, elämäni on nyt minulle raskas taakka! — mutta ajatus tyttärestäni,
minun Ailastani on pidättänyt minua; hän on täällä, hän makaa tässä
viereisessä huoneessa, lapsi raukka! Hän on väsynyt, te saatte nähdä
hänet: hän ei kuitenkaan olo rikollinen teitä kohtaan,, mutta minä
olen niin onneton, niin onneton! huudahti rouva Lavretski ja purskahti
itkemään.

Lavretski tointui vihdoin; hän irtausi seinästä ja kääntyi ovelle päin.

— Te menette? huusi hänen vaimonsa epätoivossa, o, se on hirmuista!
Sanomatta minulle ainoata sanaakaan, ainoatakaan nuhdetta... Se
ylenkatse tappaa minut, se on hirmuista!

Lavretski seisahtui.

— Mitä te tahdotte kuulla minulta? sanoi hän kolkolla äänellä.

— En mitään, en mitään, tarttui tämä kiireisesti puheesen, minä
tiedän, että minulla ei ole oikeutta mitään anoakaan; en minä
mieletön ole, uskokaa; minä en toivo, minä en tohdi toivoa teidän
anteeksiantamistanne; minä rohkenen vaan rukoilla teitä, että te
neuvoisitte minulle, mitä minun tulee tehdä, missä elää? Minä täytän
käskynne kuin orja, olkoon se mikä hyvänsä.

— Minulla ei ole mitään käskemistä teille, vastasi Lavretski samalla
äänellä, te tiedätte — meidän välimme on loppunut... ja nyt, enemmän
kuin milloinkaan. Te voitte elää missä tahdotte; ja jos teille riittää
vähäksi teidän eläkkeenne...

— Ah, älkää mainitko tuonlaisia hirmuisia sanoja, keskeytti hänet
Varvara Pavlovna, armahtakaa minua vaikka... vaikka tämän enkelin
tähden... Ja sanottuaan nämät sanat, juoksi Varvara Pavlovna toiseen
huoneesen ja tuli samassa takaisin pieni, hyvin kauniisti vaatetettu
tyttönen käsivarrella. Tuuheat ruskeat kiharat putoilivat hänen
punehtuneille kasvoilleen ja suurille, mustille, unisille silmilleen;
lapsi hymyili, ja tirristeli silmiään tulen valossa, pitäen äitiään
kaulasta pullealla kädellään.

— _Ada, vois, c’est ton père_, sanoi Varvara Pavlovna, siivoten
kiharoita pois silmiltä ja kiihkoisesti suudellen häntä, _prie le avec
moi_ [Ada, tuossa on isäsi, rakoile häntä minun kanssani.]

— _C’est ça, papa?_ [Onko se isä?] äännähti tyttönen, sorahdellen.

— _Oui, mon enfant n’est ce pas, que tu l'aimes?_ [On, lapsukaiseni,
rakastathan sinä häntä, niinhän?]

Sitä ei Lavretski enää kestänyt.

— Missähän murhenäytelmässä juuri tällainen kohtaus on? mutisi hän ja
meni ulos.

Varvara Pavlovna seisoi hetken aikaa asemassaan, hiljaan olkapäitään
nostaen, sitten vei tytön toiseen huoneesen, riisui ja pani hänet
vuoteelle. Itse hän otti kirjan, istui lampun ääreen,, odotteli vielä
tunnin ja vihdoin meni itsekin levolle.

— _Eh bien, madame?_ kysyi palvelustyttö, jonka hän oli tuonut mukanaan
Parisista, päästäen irti kureliiviä.

— _Eh bien Justina_, vastasi tämä, hän on hyvin vanhentunut, mutta
minusta näyttää, että hän on aina vielä yhtä hyvä. Antakaa minulle
hansikkaat yöksi, valmistakaa huomiseksi harmaa leninki; ja muistakaa
hankkia lampaan kylkipaistia Adalle... Tosin, niitä on täällä vaikea
saada; mutta täytyy koettaa.

— _A la guerre, comme à la guerre_ [Sodassa kuin sodassa], vastasi
Justina ja sammutti kynttilän.



XXXVII.


Enemmän kuin pari tuntia kuleksi Lavretski kaupungin katuja. Hänelle
juohtui mieleen viettämänsä yö Parisin ympäristössä. Sydämensä oli
pakahtua, päänsä oli kuin ontto ja tyhjä, siellä pyörivät aina yhdet
ja samat ajatukset, synkät, riitaiset, vihaiset. "Hän elää, hän
on täällä", kuiskaa hän yhä kasvavalla kummastuksella. Hän tunsi
kadottaneensa Liisan. Sappensa kiehui, liian odottamatta oli tämä
isku kohdannut häntä. Kuinka voi hän niin herkästi uskoa sanomalehden
valheellista kertomusta, paperiliuskaa? "No, jos minä en olisi uskonut,
ajatteli hän, mikä ero siinä olisi ollut? Minä en olisi tietänyt Liisan
rakastavan minua; eikä hän olisi sitä itsekään tiennyt." Hän ei voinut
saada pois luotaan vaimonsa kuvaa, ääntä, katseita... ja hän kirosi
itseänsä, kirosi kaikkea maan päällä.

Väsyneenä tuli hän aamun valetessa Lemmin asunnolle. Hän sai kauan
ulkona ryskyttää, vihdoin näyttäytyi ikkunassa ukon pää yömyssyssä,
happamena, ryppyisenä, ei vähintäkään enää sen huokaavan totisen pään
näköinen, joka neljäkolmatta tuntia takaperin taiteilijamahtavuudessaan
katsahti ruhtinaallisesti Lavretskiin.

— Mitä teillä on tarvis? kysyi Lemm, en minä joka ilta voi teille
soittaa, minä olen ottanut tikottia sisääni. Mutta varmaankin näyttivät
Lavretskin kasvot kummallisilta: ukko nosti kätensä silmiensä varjoksi,
katsahti yövieraasensa ja laski hänet sisään.

— Minun vaimoni on tullut, sanoi Lavretski, nosti päätänsä ja äkkiä,
tietämättänsä, rupesi nauramaan.

Lemmin kasvot näyttivät kummastuneilta, mutta hän ei edes
myhähtänytkään, kääriytyipä vaan lujemmin yötakkiinsa.

— Ettehän te tiedä, pitkitti Lavretski, minä luulin... minä lu’in
sanomalehdestä, että vaimoni on kuollut.

— O——o, äskettäinkö te lu'itte? kysyi Lemm.

— Niin, aivan äskettäin.

— O-—o, toisti ukko ja nosti korkealle silmäluomensa. Ja hän saapui?

— Saapui. Hän on nyt luonani, ja minä... minä olen onneton ihminen.

Ja hän naurahti taas.

— Te olette onneton ihminen, toisti ukko pitkänveteisesti.

— Kristofer Feodorovitsch, alkoi Lavretski, otatteko viedäksenne
kirjelapun?

— Hm. Saisinko tietää kelle.

— Elisab...

— Ah, — kyllä, kyllä ymmärrän. Hyvä. Milloin se pitäisi viedä.

— Huomenna, mitä aikaisemmin.

— Hm. Voipi lähettää Katrin, minun piikani. Ei, minä lähden itse.

— Ja tuokaa minulle vastaus.

— Ja tuon vastauksen.

Lemm huo’ahti.

— Niin, minun nuori ystäväni; te olette tosiaankin onneton nuorimies,

Lavretski kirjoitti pari sanaa Liisalle: hän ilmoitti vaimonsa tulosta,
pyysi saadakseen tavata häntä, — ja heittäytyi kapealle sohvalle kasvot
seinään käännettyinä; ukko meni vuoteellensa ja kääntelihe vielä kauan,
rykien ja juoden suullisen kerrassaan tikottiansa.

Aamu vaikeni; molemmat nousivat ylös. He katselivat kummallisilla
silmillä toisiansa. Lavretskin mieli teki tällä hetkellä murhata
itsensä.

Piika Katrin toi heille pahanmakuista kahvia. Kello löi kahdeksan.
Lemm pani hatun päähänsä, sanoen aikovansa antaa Kalitinilla opetusta
kello yhdeksän, vaan siten sai soveliaan syyn nyt mennäkseen ja meni.
Lavretski heittäytyi taas sohvalle ja aivan sydämensä pohjasta kohosi
katkera nauru. Hän ajatteli siitä, kuinka vaimonsa ajoi hänet ulos
talostaan, hän kuvaili mielessään Liisan asemaa, ummisti silmänsä ja
heitteli käsiään yli pään. Viimeinkin tuli Lemm takaisin tuoden hänelle
pienen paperi-palan, johon Liisa oli piirtänyt seuraavat sanat: "Tänään
me emme voi tavata toisiamme; kenties — huomen’iltana. Hyvästi".
Lavretski kiitti kuivanlaisesti ja hajamielisesti Lemmiä ja läksi
asuntoonsa.

Hän tapasi vaimonsa eineellä; Ada, pää täynnä paperitötteröjä,
valkoinen sininauhainen hame yllään, istui ja söi lampaan kylkipaistia.
Varvara Pavlovna nousi heti kun Lavretski astui sisään, ja lähestyi
häntä nöyrän näköisenä. Tämä pyysi häntä seuraamaan itseänsä
työhuoneesen, lukitsi oven jälessään ja alkoi astua huoneessa
edestakaisin; Varvara Pavlovna istui, pani sievästi toisen käden
toisensa päälle ja alkoi tarkastaa häntä aina vielä kauneilla, mutta
hieman lauhtuneilla silmillään.

Lavretski ei vielä hetikään voinut puhua, hän tunsi ett'ei vallinnut
itseänsä; hän huomasi selvästi että Varvara Pavlovna ei yhtään pelännyt
häntä, vaan näytti siltä, että on valmis heti tainnoksiin menemään.

— Kuulkaa rouva, alkoi hän viimein, raskaasti hengittäen ja aika ajoin
hammasta purren, meillä ei ole mitään kursailemista keskenämme; minä
en teidän katumustanne usko; ja vaikka se olisikin todellinen, niin
yhdistyä teidän kanssanne uudestaan, elää teidän kanssanne on minulle
mahdotonta.

Varvara Pavlovna puristi huulensa yhteen ja tirristi silmiään. "Se
on inho, ajatteli hän, siis loppu: minä en enää hänen silmissään ole
nainenkaan."

— Se on mahdotonta, toisti Lavretski, pannen kiini takkinsa nappeja.
Minä en ymmärrä miksi te juuri tänne suvaitsitte tulla: varmaankin
teiltä loppuivat kaikki rahat.

— Voi! te loukkaatte minua, kuiskasi Varvara Pavlovna.

— Olkoonpa se kuinka tahansa — olette te kuitenkin, mielipahakseni,
minun vaimoni. Enhän teitä voi ulos ajaa... siis tässä esitykseni: te
voitte tänään, jos niin haluatte, lähteä Lavrikkaan, eläkää siellä;
kuten tiedätte on siellä hyvä kartano; paitsi eläkettänne tulette
samaan vielä, kaikki tarpeenne... tyydyttekö siihen?

Varvara Pavlovna nosti hienon nenäliinansa kasvoilleen.

— Johan minä sanoin teille, äännähti hän, ja huulensa vapisivat
hermokkaasti, että minä olen tyytyvä kaikkeen, mitä ikinänsä te
suvainnette määrätä minulle; tällä kertaa on minun ainoastaan
kysyminen: sallitteko minun ehkä, kiittää teitä jalomielisyydestänne?

— Ilman kiitosta, pyydän teitä, näin on parempi, sanoi Lavretski
kiireisesti. Siis, lisäsi hän, lähestyen ovea, minä voin luottaa...

— Huomenna olen Lavrikassa, äännähti Varvara Pavlovna, kunnioittavasti
nousten istuimeltaan. Mutta Feodor Ivanitsch... (Feodoriksi ei hän enää
häntä nimittänyt).

— Mitä teillä on tarvis?

— Minä tiedän, että en ole vielä millään ansainnut anteeksisaamista;
voinko minä ehkä toivoa aikaa myöten...

— Ah, Varvara Pavlovna, keskeytti Lavretski hänet, te olette ymmärtävä
nainen, enkä minäkään mikään hassu ole; minä tiedän, että sitä teille
ei ole ensinkään tarvis. Minä olen teille anteeksiantanut jo aikoja
sitten; mutta meidän välillämme on aina ollut pohjaton juopa.

— Minä osaan nöyrtyä, vastasi Varvara Pavlovna ja kumarsi. En minä
ole unhoittanut vikaani; enkä yhtään olisi ihmetellyt jos olisin
saanut tietää teidän iloinneen minun kuolemastani — lisäsi hän,
ujosti viitaten kädessään sanomalehteen, minkä Lavretski oli pöydälle
unhoittanut.

Feodor Ivanitsch vavahti: kertomus oli merkitty lyijykynällä. Varvara
Pavlovna katsahti häneen vielä suuremmalla alentuvaisuudella. Hän
näytti tällä hetkellä erinomaisen kauniilta. Harmaa parisilainen
pukunsa vaatetti kauniisti hänen siron, melkein seitsentoistavuotiaalta
näyttävän vartalonsa, hänen sievän hienon kaulansa, jota ympäröi
valkea kaulus, tasaisesti kohoileva rinta, kätensä ilman rannerenkaita
ja sormuksia, — koko tämä olento, aaltoilevista hiuksista hiukan
näkyvään kengänkärkeen saakka, oli niin miellyttävä...

Lavretski heitti häneen kiukkuisen katseen, oli vähällä huudahtaa:
brava! vähällä lyödä häntä päälakeen — ja läksi ulos. Tunnin kuluttua
matkusti hän jo Wasiljevskiin, vaan kahden tunnin kuluttua käski
Varvara Pavlovna tilaamaan parhaat vaunut kaupungista, pani päähänsä
yksinkertaisen mustaverhoisen olkihatun ja yllensä sievän levätin,
antoi Adan Justinan huostaan ja läksi Kalitinille: tehtyään kysymyksiä
palvelijoille, sai hän tietää miehensä käyvän siellä joka päivä.



XXXVIII.


Päivä jona Varvara Pavlovna tuli O----n kaupunkiin oli ikävä
Lavretskille, sekä myös raskas Liisalle. Hän ei vielä kerennyt
tulla ales tervehtimään äitiänsä, kun kuuli jo kavioitten kopsetta,
ja salaisella kauhulla näki hän Panschinin ratsastavan pihalle.
"Hän saapui lopullista päätöstä saamaan", ajatteli hän, eikä siinä
pettynytkään; pyörähdeltyään vierashuoneessa, pyysi Panschin Liisaa
lähtemään kanssansa puistoon ja vaati kohtalonsa ratkaisemista. Liisa
kokosi voimansa yhteen ja ilmoitti että ei voi olla hänen vaimonansa.
Hän kuunteli puhetta loppuun saakka, seisten syrjittään, hattu
vedettynä otsalle; kohteliaasti, mutta muuttuneella äänellä kysyi hän
Liisalta: onko se hänen viimeinen sanansa, ja onko hän jollakin antanut
aihetta niin suureen muutokseen hänen mielessänsä? sitten painoi hän
kätensä silmilleen, huokasi lyhyesti ja katkonaisesti, ja otti sen taas
pois kasvoiltaan.

— Minä en tahtonut mennä rikottua tietä, sanoi hän kolkolla äänellä,
minä tahdoin saada ystävän sydämeni mukaisen; mutta se ei näy olevan
sallittu. Hyvästi, toivo! Hän kumarsi syvään Liisalle ja meni taloon
päin.

Liisa toivoi hänen kohta lähtevän pois; mutta hän meni Maria
Dmitrijevnan työhuoneesen ja istui siellä melkein tunnin verran. Pois
lähtiessään sanoi hän Liisalle: _votre mère vous appelle; adieu à
jamais_... [Äitinne kutsuu teitä; hyvästi ainiaaksi], istui hevosen
selkään ja kuistilta saakka antoi sen nelistämällä mennä. Liisa meni
Maria Dmitrijevnan luo ja tapasi hänet itkemässä: Panschin oli kertonut
hänelle onnettomuutensa.

— Miksi sinä tapoit minun? Miksi sinä tapoit minun? niin alkoi
valituksensa toiveissaan pettynyt leski. Ketä sinä oikein tahtoisit?
Miks’ei hän sinulle sopisi? Kamarijunkkari! kuuluisa! Hän voisi
Pietarissa naida minkä hovineiden hyvänsä. Ja minä, ja minä kuin
toivoin! Ja kauanko siitä on, kun sinä häntä kohtaan noin muutuit?
Jostakin tämä pilvi on puhallettu, ei se itsestään ole tullut.
Eiköhän tuo mullikka? Löysipähan neuvonantajan! — Ja hän, minun
herttaiseni, pitkitti Maria Dmitrijevna, kuinka hän on kohtelias,
surun saartamanakin kuinka osaanottava. Ei luvannut hyljätä minua. Ah,
minä en kestä tätä! Ah, päätäni kivistää kauheasti! Lähetäpäs Palaschka
luokseni. Sinä tapat minut, jos et päätöstäsi muuta, — kuuletko?
Ja sanottuaan häntä pari kertaa kiittämättömäksi, lähetti Maria
Dmitrijevna hänet pois luotaan.

Liisa meni omaan huoneesensa. Hän ei kerennyt vielä levähtää
keskusteluistaan Panschinin ja äitinsä kanssa, kun taas ukkonen
jyrähti hänen päänsä päällä, ja siltä taholta josta hän sitä kaikkein
vähemmin odotti. Maria Timofejevna tuli hänen huoneesensa ja sulki oven
jälessään. Kasvonsa olivat vaaleat, tanukka oli syrjittäni päässä,
silmänsä paloivat, kädet ja huulet vapisivat. Liisa kummastui: hän ei
vielä milloinkaan ollut nähnyt viisasta, ymmärtäväistä tätiään sen
näköisenä.

— Miellyttävää, neitiseni, alkoi Marfa Timofejevna vapisevalla ja
katkonaisella soperruksella, miellyttävää! Keltä sinä vaan olet
oppinut, tyttöparka... Anna minulle vettä; en voi puhua.

— Rauhoittukaa tätiseni; mikä teidän on? sanoi Liisa, antaen hänelle
vesilasin. Ettehän te itse, muistaakseni, tahtoneet herra Panschinia.

Marfa Timofejevna pani pois lasin.

— En voi juoda: tärisevät viimeisetkin hampaat pois suustani. Mikä
Panschin? Ei tässä Panschin ole kysymyksessä! Vaan sanopa paremmin
minulle, kuka sinun on opettanut öisin kohtauksia määräämään — kuka?

Liisa kalpeni.

— Ole niin hyvä, älä yritäkään väittää, jatkoi Marfa Timofejevna.
Sandra näki itse kaikki ja sanoi minulle. Minä kielsin hänen puhumasta
siitä; eikä Sandra valehtele.

— En minä väitäkään, tätiseni, sanoi Liisa tuskin kuultavasti.

— Aijai! Vai niin, lapsirukka; sinä määräsit kohtauksen hänelle, tuolle
vanhalle synti-säkille, tuolle hiipijälle.

— En.

— Kuinka niin?

— Minä menin alas saliin kirjaa ottamaan: hän oli puistossa ja kutsui
minua.

— Ja sinä menit? Miellyttävää. Tahi rakastatko sinä häntä, vai mitä?

— Rakastan, vastasi Liisa hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä.

— Herranen aika! Hän rakastaa Fedjaa! Marfa Timofejevna tempasi tanukan
pois päästään. Nainutta miestä rakastaa! mitä? rakastaa!

— Hän kertoi minulle, alkoi Liisa...

— Mitä hän kertoi sinulle, senkin kottarainen, mitä-ä?

— Hän kertoi minulle, että hänen vaimonsa on kuollut.

Maria Timofejevna risti silmänsä. — Herra armonsa hänelle antakoon!
kuiskasi hän, joutava muija oli — olkoon toisin muisteltu. Vai niin;
hän on siis leski. Kyllä hän näkyy olevan sukkela. Yhden vaimon
kuoletti, ja toiseen käsiksi. Katsos, tyyneessä kala kutee! Mutta
kuulehan mitä minä sanon sinulle, tyttöseni: meidän aikoinamme, kun
minä olin nuori, saivat tytöt tuonlaisista tekosistaan kalliisti
maksaa. Älä siinä suutu minuun, muoriseni; totuudesta suuttuvat
ainoastaan hölmöt. Minä en häntä vastaan ottanut tänään. Minä rakastan
häntä, mutta tätä tekoa en milloinkaan voi hänelle anteeksi antaa.
Katsohan, leski! Anna minulle vettä. Vain lähetit sinä Panschinin
pitkällä nenällä takaisin, siinä teit viisaasti; mutta älä istu öisin
noiden viettelijäin miesten kanssa; älä pahoita minua vanhusta! Taikka
en minä aina hyväile — osaan minä purkaakin... Vain leski!

Marfa Timofejevna meni pois; Liisa istui nurkkaan ja rupesi itkemään.
Katkeralta tuntui hänen sielussaan; ei hän ollut ansainnut tänlaista
alennusta! Surulliselta tuntui hänestä rakkaus: toisen kerran hän itki
jo eilis-illasta asti. Vasta ennätti kehkeytyä hänen sydämessään uusi,
odottamaton tunne ja nyt jo koskettelivat vieraat kädet karkeasti
hänen sisimpää salaisuuttaan! Häpeälle, katkeralle ja kipeälle tuntui
hänestä: mutta ei epäilystäkään, ei pelkoa hänessä ollut, — ja
Lavretski tuntui hänestä vielä kalliimmalta. Hän epäili ainoastaan
niin kauan kun ei itseänsä ymmärtänyt; mutta kohtauksen jälkeen,
jälkeen suudelman — ei hän enää epäillä voinut; hän tiesi rakastavansa
— rakastavansa rehellisesti, totisesti, oli kiintynyt lujasti koko
elämänsä i’äksi, eikä pelännyt uhkauksia; hän tunsi ett'ei väkivalta
tätä yhteyttä voisi eroittaa.



XXXIX.


Maria Dmitrijevna hämmästyi suuresti kun palvelija ilmoitti Varvara
Pavlovna Lavretskin tulosta; hän ei oikein tietänyt, ottaisiko vastaan
häntä: hän pelkäsi loukkaavansa Feodor Ivanitschia. Vihdoin sai
uteliaisuus voiton. Mitäs, ajatteli hän, onhan hänkin sukulainen, ja
istuen nojatuoliin, sanoi palvelijalle: kutsu! Kului muutama hetkinen;
ovi avautui; Varvara Pavlovna lähestyi nopeasti tuskin kuuluvilla
askelilla Maria Dmitrijevnaa ja antamatta hänen nousta nojatuolistaan,
melkein notkisti polvensa hänen edessään.

— Kiitoksia, täti, alkoi hän liikutetulla ja hiljaisella äänellä
Venäjäksi, kiitoksia; en minä odottanut tänlaista alentuvaisuutta
teiltä; te olette hyvä kuin enkeli.

Sanottuaan nämä sanat, tarttui Varvara Pavlovna Maria Dmitrijevnan
käteen, puristi sitä hellästi pehmoisten, vaaleansinisten
geneveläishansikkaittensa välissä, ja nosti sen kiihkoisesti
ruusunpunaisille täyteläisille huulilleen. Maria Dmitrijevna hämmästyi
nähdessään näin kauniin, ihastuttavasti vaatetetun naisen melkein
jalkainsa juuressa; hän ei tietänyt, kuinka olla: hän tahtoi ottaa
pois kätensä, istuttaa hänet viereensä, vieläpä sanoa hänelle jotakin
miellyttävää; vihdoin hän nousi ja suuteli Varvara Pavlovnaa sileään ja
hyvänhajuiseen otsaan. Varvara Pavlovna heltyi kokonaan tämän suutelon
vaikutuksesta.

— Hyvää päivää, bonjour, sanoi Maria Dmitrijevna, tietysti, minä en
aavistanut... toisekseen, tietysti, minulla on hauska nähdä tätä.
Ymmärrättehän, armaani, — eihän minun ole oltava tuomarina miehen ja
vaimon välillä...

— Mieheni on oikeassa, keskeytti hänet Varvara Pavlovna, minä yksin
olen kaikkeen syypää.

— Ne ovat hyvin kiitettävät tunteet, vastasi Maria Dmitrijevna, hyvin.
Milloin te saavuitte? Joko te näitte häntä? Istukaahan toki, olkaa hyvä.

— Minä saavuin eilen, vastasi Varvara Pavlovna, kainosti istuen
tuolille; minä näin Feodor Ivanitschin ja puhelin hänen kanssaan.

— No! Ja mitä hän?

— Minä pelkäsin odottamattoman tuloni herättävän hänen vihansa,
pitkitti Varvara Pavlovna, mutta ei hän kuitenkaan kieltänyt minulta
läsnäoloansa.

— Se tahtoo sanoa, hän ei... Niin, niin, ymmärrän, äännähti Maria
Dmitrijevna. Hän on vaan päältä nähden hiukan karkea, mutta sydän
hänellä on hellä.

— Feodor Ivanitsch ei antanut minulle anteeksi; hän ei tahtonut kuulla
minua loppuun asti... Mutta hän oli niin hyvä, että määräsi minulle
Lavrikan asuntopaikaksi.

— Vai niin! Se on kaunis maatila!

— Minä lähden sinne jo huomenna, täyttääkseni hänen tahtoansa; mutta
minä katsoin velvollisuudekseni ensin käydä teidän luonanne.

— Hyvin, hyvin olen kiitollinen teille siitä, armaani. Sukulaisiansa ei
pidä milloinkaan unhoittaman. Vaan tiedättekö, minä ihmettelen, kuinka
te puhutte hyvästi Venäjän kieltä. _C’est étonnant_.

Varvara Pavlovna huokasi raskaasti.

— Minä olen liian kauan elänyt ulkomailla, Maria Dmitrijevna,
minä tiedän sen: mutta sydämeni on aina ollut venäläinen, minä en
milloinkaan ole unhoittanut isänmaatani.

— Niin, niin; se onkin kaikkein paras. Luullakseni ei Feodor Ivanitsch
teitä ollenkaan odottanut... Niin; uskokaa minun kokemustani: _la
patrie avant tout_ [Isänmaa ennen kaikkea]. Ah, olkaa niin hyvä ja
näyttäkää, mikä kaunis levätti teillä on?

— Pidättekö siitä? Varvara Pavlovna otti kiireisesti sen pois
olkapäiltään. Se on aivan yksinkertainen, minä ostin sen madame
Baudran’ilta.

— Se näkyy paikalla, että on madame Baudran’ilta... Kuinka kaunis
ja mikä maku! Minä olen vakuutettu teidän tuoneen suuren joukon
miellyttäviä kapineita mukananne. Minä katselisin niitä mielelläni, jos
ei muuta.

— Koko minun toalettini on valmis teidän palvelukseksenne, rakas
täti. Jos suvaitsette, voin minä opettaa yhtä ja toista teidän
kamarineitsyellenne. Minulla on mukanani palvelustyttö Parisista, —
ihmeteltävä ompelijatar.

— Te olette liian hyvä, armaani. Mutta, todellakin, minulla on häpeä...

— Häpeä... toisti Varvara Pavlovna nuhtelevaisesti. Tahdotteko saattaa
minua onnelliseksi — menetelkää kanssani, niinkuin omaisuutenne kanssa!

Maria Dmitrijevna oli ihan sulamaisillaan.

— _Vous êtes charmante_ [Te olette ihastuttava], sanoi hän. Miksi te
ette ota pois hattua, hansikkaita?

— Kuinka? te sallitte? kysyi Varvara Pavlovna ja keveästi, ikäänkuin
kummastuen, löi kätensä yhteen.

— Niin tietysti; syöttehän te kanssamme päivällistä, kuten toivon.
Minä... minä esitän teille tyttäreni. Maria Dmitrijevna hämmästyi
hiukan. "No! menköön vaikka päin männistöä!" ajatteli hän. Hän on
hiukan kipeä tänäpänä.

— _O, ma tante_, kuinka te olette hyvä! huudahti Varvara Pavlovna ja
pyhkäsi nenäliinalla silmiänsä.

Palvelija ilmoitti Gedeonovskin tulon. Vanha kielilakkari astui
sisään, kumartuen ja myhähdellen. Maria Dmitrijevna esitti hänet
vieraallensa. Ensin hän hämmentyi; mutta Varvara Pavlovna puhui hänen
kanssaan niin viekistelevän kohteliaasti, että hänen korviansa rupesi
kuumoittamaan ja sepityksensä, panettelunsa, sievistelynsä alkoivat
hunajana vuotaa hänen huuliltaan. Varvara Pavlovna kuunteli häntä,
hymyili pidätteleväisesti ja yltyi vihdoin itsekin puheliaaksi. Hän
kertoi sieväsesti Parisista, matkustuksistaan, Badenista; sai pari
kertaa Maria Dmitrijevnan nauramaan ja joka kerta sitten huokaili
syvään ja näytti aivan kuin ajatuksissaan olisi nuhdellut itseään
sopimattomasta iloisuudestaan; pyysi luvan saadakseen tuoda Adaa
heille; otti käsistään hansikkaat ja näytteli sileillä, à la guimare
saippualla pestyillä hyppysillään, — kuinka ja missä kannetaan
reunustimia, ryschiä, pitsejä, poimuja; lupasi tuoda pullollisen
englantilaista _Victorian Essence_ hajuvettä, ja iloitsi lapsen lailla,
kun Maria Dmitrijevna suostui vastaan ottamaan sen lahjaksi; rupesi
itkemään kertoessaan minkä tunteen hänessä herättivät ensimäiset
Venäjän kirkonkellon kajahdukset tullessaan yli rajan: "niin syvästi ne
liikuttivat minua, aivan sydämeeni saakka", sanoi hän.

Tällä hetkellä astui Liisa huoneesen.

Aamusta, samasta hetkestä saakka, kun hän kangistuneena kauhistuksesta,
luki Lavretskin kirjeen, valmisteli hän itseänsä vastaan ottamaan hänen
vaimoansa; hän aavisti tapaavansa hänet. Hän päätti olla karttamatta
häntä, rangaistukseksi, kuten hän itse nimitti, häpeällisille
toiveilleen. Odottamaton käännös hänen kohtalossaan väristytti häntä
hirmuisesti; noissa muutamissa hetkissä oli muotonsa laihtunut; mutta
hän ei enää vuodattanut kyyneltäkään. "Asiasta!" sanoi hän itse
itselleen, töin tuskin hilliten sydämessään jonkinlaisia katkeria,
vihaisia, itseänsäkin peloittavia nytkähdyksiä. "No, täytyy mennä!"
ajatteli hän, kun sai kuulla rouva Lavretskin tulosta, ja meni... Hän
seisoi kauan aikaa vierashuoneen oven takana ennen kuin päätti avata
sen; ja ajatuksella: "minä olen rikkonut häntä vastaan", astui hän yli
kynnyksen, pakoittaen itsensä katsomaan häneen ja hymyilemään. Varvara
Pavlovna huomattuaan hänen astuneen sisään, meni hänelle vastaan,
kumartui hieman hänen edessään, mutta kuitenkin kunnioittavasti.
Sallikaa minun esittää itseni teille, sanoi hän hiipivällä äänellä,
teidän maman on niin alentuva minua kohtaan, että minä toivon teidänkin
olevan... hyväsydämisen. Kun Varvara Pavlovna sanoi tämän viimeisen
sanan, oli hänen kasvojensa piirteissä huomattavana viekas hymy, kylmä
vaan samassa lempeä katse, koko hänen olentonsa, käsien ja olkapäitten
että itse vaatteuksenkin liike — herättivät Liisassa siihen määrään
inhoa, että hän ei voinut sanaakaan vastata hänelle, ja ojensi vastoin
tahtoansa hänelle kätensäkin. "Tämä neiti vierastaa minua", ajatteli
Varvara Pavlovna, kovasti puristaen Liisan kättä ja, käännyttyään
Maria Dmitrijevnan puoleen, sanoi puoli-ääneensä: _mais elle est
delicieuse!_ [Onhan hän miellyttävä!] Liisa kiivastui hieman: iva,
pilkka kuuluivat hänelle tässä ylistyksessä; mutta hän päätti olla
uskomatta huomiotansa ja istui ikkunan viereen ompelutelineiden taa.
Varvara Pavlovna ei häntä sielläkään jättänyt rauhaan: lähestyi häntä,
alkoi kiittää hänen aistiansa, taitoansa... Kovasti ja kipeästi alkoi
Liisan sydän tykyttää: hän jaksoi tuskin hillitä rauhattomuuttaan,
jaksoi tuskin istua paikallaan. Hänestä näytti, että Varvara Pavlovna
tietää kaikki ja nyt salaisesti iloiten pilkkaa häntä. Hänen onnekseen
alkoi Gedeonovski puhella Varvara Pavlovnan kanssa ja sai pois hänen
huomionsa Liisasta. Hän kumartui telineiden yli ja katsoi salaa Varvara
Pavlovnaan. "Tätä naista, ajatteli hän, on _hän_ siis rakastanut."
Mutta samassa päätti hän olla ajattelematta Lavretskia: hän pelkäsi
kadottavansa tyyneytensä, hän tunsi päätänsä hiljaa huimaavan. Maria
Dmitrijevna alkoi puhella soitosta.

— Minä olen kuullut, armaani, alkoi hän, teidän olevan erinomaisen
pianon soittajan.

— Minä en ole pitkään aikaan soittanut, vastasi Varvara Pavlovna,
hiljalleen istuen pianon taa, ja nopeasti liipaisten painimia
sormillaan. Käskettekö?

— Tehkää niin hyvin.

Varvara Pavlovna soitti mestarillisesti loistavan ja vaikean Görtzin
etydin. Hänellä oli paljon voimaa ja näppäryyttä.

— Keijukainen! huudahti Gedeonovski.

— Tavatonta! vakuutti Maria Dmitrijevna.

— No, Varvara Pavlovna, tunnustanpa, sano; hän, ensi kertaa nimittäen
häntä nimeltään, te hämmästytitte minut; tehän voisitte vaikka
konsertteja antaa. Kaupungissamme on soittaja, vanha lystikäs
saksalais-ukko, hyvin oppinut mies, joka Liisaa opettaa; hänen te aivan
hurmaatte soitollanne.

— Onko Elisabet Mihailovna myös soittaja? kysyi Varvara Pavlovna,
hieman kääntäen päätään hänen puoleensa.

— Niin, kyllä hän soittaa tavallisesti ja rakastaa soittoa; mutta mitä
se on teidän rinnallanne? Vaan täällä on vielä muuan nuori mies: sen
kanssahan teidän pitää tutustuman. Hän on taiteilija hengeltään ja
runoileekin erinomaisesti. Hän yksin voi teitä täydelleen arvostella.

— Nuori mies? sanoi Varvara Pavlovna. Millainen hän on? Joku köyhä?

-— Ei suinkaan, ensimäinen seuramies meillä eikä ainoastaan meillä —
_et à Petersbourg_. Kamarijunkkari, ylhäisimmissä piireissä suosittu.
Te olette ehkä kuulleet hänestä: Panschin, Wladimir Nikolajevitsch. Hän
on täällä valtion uskottuna... tuleva ministeri, huomatkaa!

— Ja on taiteilija?

— Taiteilija hengeltään, ja niin herttainen. Te saatte nähdä hänen.
Hän on täällä olonsa aikana usein käynyt meillä; minä kutsuin häntä
tänä iltana luokseni saapumaan; _toivon_, että hän saapuu, lisäsi Maria
Dmitrievna kiireisesti huoaten ja salavihkaa katkerasti hymyillen.

Liisa ymmärsi mitä se hymy merkitsi; mutta hän ajatteli aivan toista
tällä kertaa.

— Ja nuori? lisäsi Varvara Pavlovna, verkalleen näppäyttäen sormiansa
pianoon.

— Kahdeksankolmattavuotias ja mitä onnellisempi ulkomuodoltaan. _Un
jeune homme accompli_, huomatkaa.

— Mallikas nuorukainen, voi sanoa, huomautti Gedeonovski.

Varvara Pavlovna alkoi äkkiä soittaa reipasta Straussin valssia,
alottaen sen niin voimakkaasti ja pikaisesti, että Gedeonovski oikein
vavahti; aivan keskellä siirtyi hän surulliseen nuottiin ja lopetti
soittonsa arialla "Säteistä". _Fra poco_... hän huomasi, että iloinen
soitto ei sovellu hänen asemaansa. Aria "Säteistä", tunteellisemmat
kohdat soitettuina voimakkaammin, liikutti kovin Maria Dmitrijevnaa.

— Millainen sydänkäpy, sanoi hän puoliääneensä Gedeonovskille.

— Keijukainen! toisti Gedeonovski ja nosti silmänsä taivasta kohti.

Päivällisen hetki oli lähestynyt. Marfa Timofejevna tuli ylhäältä,
kun jo keittoruoka oli pöydällä. Hän käyttäytyi hyvin kuivasti
Varvara Pavlovnaa kohtaan, vastaili vaan puolilla sanoilla hänen
mielistelyihinsä, eikä katsonut kertaakaan häneen. Varvara Pavlovna
huomasi kohta, ett'ei tästä ämmästä selkoa saanut, jonka tähden
lopetti puhelemisen hänen kanssansa; vaan sen sijaan oli Maria
Dmitrijevna kahta ystävällisempi vierastansa kohtaan: häntä suututti
tatin epäkohteliaisuus. Vaan toisekseen, ei Marfa Timofejevna ollut
katsomatta yksistään Varvara Pavlovnaan: ei hän katsonut Liisaankaan,
vaikka silmänsä niin paloivatkin. Hän istui kuin kivettyneenä,
aivan keltaisena, vaaleana, yhteen puristunein huulin — eikä syönyt
mitään. Liisa näytti rauhalliselta; ja aivan kuin sydämensä olisi
vallannut; kummallinen tunnottomuus, tuomitun tunnottomuus valtasi
hänet. Päivällistä syödessä puhui Varvara Pavlovna vähän: aivan kuin
hän taas olisi pelästynyt ja tekeytyi sievän, alakuloisen näköiseksi,
Gedeonovski yksin koetti ylläpitää puhetta kertomuksillaan, vaikka
vähän väliä katsahti pelokkaasti Marfa Timofejevnaan ja aivasteli,
— aivastus tapasi hänen joka kerta kun hän Marfa Timofejevnan läsnä
ollessa yritti jotakin valehtelemaan, mutta tämä ei häirinnyt häntä,
ei keskeyttänyt hänen kertomuksiaan. Päivällisen jälkeen tuli
selville, että Varvara Pavlovna rakastaa hyvin pelata preferanssia;
Maria Dmitrijevnasta oli tämä niin mieleen, että hän oikein heltyi ja
ajatteli itsekseen: "aika hullu mahtaa tuo Feodor Ivanitsch olla: ei
osannut tuonlaista naista ymmärtää!"

Hän istui korttia pelaamaan Varvara Pavlovnan ja Gedeonovskin kanssa,
vaan Maria Timofejevna vei Liisan muassaan ylös, sanottuaan, että hän
on niin sairaan näköinen, kun varmaankin hänen päätänsä kivistää.

— Niin, hänen päätänsä kivistää hirveästi, äännähti Maria Dmitrijevna,
kääntyen Varvara Pavlovnan puoleen, ja silmiänsä väännellen. Minulla
itselläni on usein senlaisia pistoksia...

— Sanokaapas! vastasi Varvara Pavlovna.

Liisa tuli tatin huoueesen ja voimattomuudessaan laskeusi tuolille
istumaan. Marfa Timofejevna katsoi kauan ja ääneti häneen, laskeusi
hiljaan polvilleen hänen eteensä ja samoin ääneti, alkoi suudella
vuoroon hänen käsiänsä. Liisa kumartui eteenpäin, punehtui ja purskahti
itkuun, mutta ei nostanut ylös Marfa Timofejevnaa, eikä ottanut pois
käsiänsä: hän tunsi, ett’ei ollut oikeutettu ottamaan pois niitä,
ei ollut oikeutettu kieltämään vanhusta ilmaisemasta katumustaan,
sääliväisyyttään, pyytämästä anteeksi eilistä torumistaan; ja Marfa
Timofejevna ei voinut kylliksensä suudella näitä vaalean vaaleita,
hermottomia käsiä ja kuumat kyyneleet vuotivat kummankin silmistä; vaan
kissa Matrossi hyrisi leveässä nojatuolissa sukan ja kerän vieressä,
korkeahko liekki lampussa liikkui tuskin huomattavasti jumalankuvain
edessä, — ja viereisessä huoneessa oven takana seisoi Nastasja
Karpovna myös pyyhkien salaa silmiänsä kokoon käärityllä ruudullisella
nenäliinallaan.



XL.


Sillä välin alhaalla salissa jatkui yhä korttipeli; Maria Dmitrijevna
voitti ja oli hyvällä tuulella. Palvelija astui sisään ja ilmoitti
Panschinin tulon.

Maria Dmitrijevna pudotti kortit käsistään ja rupesi vääntelemään
ruumistaan nojatuolissa. Varvara Pavlovna katsahti häneen
puoli-ivallisesti, vaan käänsi sitten katseensa oveen päin. Sisään
astui Panschin musta hännystakki yllä, napitettuna kiini aina kaulaan
saakka. "Minun oli vaikea täyttää lupaustani; mutta kuten näette olen
täällä": nämä sanat kuvautuivat hänen kasvoillaan, joita vastikään oli
partaveitsi sivellyt.

— Mitä te, Voldemar, huudahti Maria Dmitrijevna, olettehan ennen aina
edeltä ilmoittamatta tulleet sisään.

Panschin vastasi Maria Dmitrijevnalle ainoastaan katseella,
kumarsi hänelle kohteliaasti, mutta ei kätellyt. Hänet esitettiin
Varvara Pavlovnalle; hän peräytyi askeleen, kumarsi hänelle samoin
kohteliaasti, mutta siveyden ja kunnioituksen heijastuksella, ja
istui korttipöydän ääreen. Preferanssi loppui kohta. Panschin kysyi
Elisabet Mihailovnaa, ja saatuaan tietää, että hän ei ole oikein terve,
ilmaisi mielipahansa; sitten hän alkoi puhella Varvara Pavlovnan
kanssa, valtiomiehen tavoin punniten ja tarkastellen joka sanaa, ja
kunnioittavasti kuunnellen loppuun saakka tämän vastauksia. Vaan hänen
ylpeä valtiomiesäänensä ei vaikuttanut Varvara Pavlovmaan, ei hän
edes huomannutkaan sitä. Päinvastoin: iloisella osanotolla katsoi hän
häntä kasvoihin, puhui ystävällisesti, ja hienon hienot sieraimensa
värähtelivät aivan kuin pidätetystä naurusta. Maria Dmitrijevna alkoi
ylistää hänen taitoansa; Panschin kumarsi kohteliaasti, niin paljon
kuin kauluksensa sallivat, sanoen että "hän oli siitä jo edeltäkäsin
vakuutettu", ja aloitti keskustelun miltei itse Metternichistä. Varvara
Pavlovna tirristi puhevia silmiään, sanoen puoliäänensä: "olettehan
tekin taiteilija, _un ceonfrère_", — lisäten vielä hiljemmin: "_venez_!"
— ja nyykäytti päätään pianoon päin. Tämä yksi heitetty sana: _venez_!
vaikutti samassa kuin taikavoima, muuttaen koko Panschinin ulkomuodon.
Huolestunut näkönsä katosi; hän myhähti, elpyi, aukasi takkinsa napit,
toistaen: "mikä taiteilija minä olen, vaan te, olen minä kuullut,
olette todellinen taiteilija" — ja seurasi Varvara Pavlovnaa pianon luo.

— Pakoittakaa hänet laulamaan romansinsa — Kuinka kuu liitelee, —
huudahti Maria Dmitrijevna.

— Laulatteko te? sanoi Varvara Pavlovna, heittäen häneen terävän
kiireisen katseen. Istukaa.

Panschin rupesi kursailemaan.

— Istukaa, toisti hän, vaativasti koputtaen kädellään tuolin selkäintä.

Tämä istui, rykäsi, veti syrjään kauluksen: ja lauloi romansinsa.

— _Charmant_, sanoi Varvara Pavlovna, te laulatte hyvin, _vous avez du
style_, toistakaa.

Hän astui toiselle puolelle pianoa ja seisahtui aivan vastapäätä
Panschinia. Tämä toisti romansinsa antaen äänensä melodramallisesti
värähdellä. Varvara Pavlovna katsoi koko ajan lakkaamatta häneen,
kumartuneena kyynäspäillään pianon päälle ja pitäen valkoisia käsiään
huuliensa tasalla. Panschin lopetti.

— _Charmant, charmante idée_ — sanoi hän tuntijan arvokkaalla
vakuutuksella. Sanokaapa, ettekö te ole kirjoittaneet jotain
naisäänelle, mezzo-sopranolle.

— Enhän minä paljon mitään kirjoita, vastasi Panschin, tämän minä olen
kirjoittanut, vaan väliaikoina... mutta laulatteko te?

— Laulan.

—’ Oi! laulakaa meille jotakin, pyysi Maria Dmitrijevna.

Varvara Pavlovna pyyhkäisi kädellään pois hiuksensa punoittavilta
poskiltaan ja heitti päätään taaksepäin.

— Meidän äänemme täytyy soveltaa yhteen, sanoi hän kääntyen Panschinin
puoleen, lauletaan duetti. Onko teille tunnettu _Son geloso_, tahi
_Laci darem_, tahi _Mira la bianca luna_?

— Olen minä jo laulanut _Mira la bianca luna_, vastasi Panschin, mutta
olen jo aikoja sitten unhoittanut.

— Ei se haittaa, me harjoittelemme sen puoliääneensä. Laskekaa minua.

Varvara Pavlovna istui pianon ääreen. Panschin asettui hänen viereensä.
He lauloivat puoliääneensä duetin, jonka ohella Varvara Pavlovna oikasi
häntä useampia kertoja, sitten lauloivat kovasti, lopulta toistaen
kaksi kertaa: _Mira la bianca lu... u... na_. Ääni Varvara Pavlovnalla
oli jo kadottanut tuoreutensa, mutta hän ohjasi sitä erinomaisen
taitavasti. Panschin aristeli ensin ja lauloi hiukan virheellisesti,
mutta sitten yltyi, ja ellei laulanutkaan ihan moitteettomasti, niin
liikutti olkapäitään, heilutti koko päätään ja nosti aika ajoin
kättänsä, kuin oikea laulaja. Varvara Pavlovna soitti pari kolme
Tallbergin kappaletta ja "kertoi" viekistellen ranskalaisen jutelman.
Maria Dmitrijevna ei enää tietänyt kuinka osoittaa tyytyväisyyttään;
hän tahtoi jo useampia kertoja lähettää Liisaa hakemaan; Gedeonovski
ei myöskään löytänyt sanoja ylistykseen, hän heilutteli vaan päätään,
— vaan äkkiä rupesi haukottelemaan ja tuskin kerkesi peittää suutaan
kädellä. Tämä haukotus ei jäänyt Varvara Pavlovnalta huomaamatta;
hän kääntyi äkkiä selin pianoon sanoen: "_assez de musique comme ça_"
[piisatkoon tuonlainen soitto]; ruvetun puhelemaan, ja pani kätensä
ristiin. "_Oui, assez de musique_", toisti Panschin iloisesti ja
rupesi hänen kanssaan puhelemaan vilkkaasti ja keveästi Ranskan
kielellä. "Aivan kuin parhaammassa Parisin salongissa", ajatteli Maria
Dmitrijevna, kuunnellen heidän sukkeloita ja pyörähteleviä juttujaan.
Panschinin valtasi täydellinen mielihyvä; silmänsä paloivat ja hän
hymyili; ensin hän siveli kädellä kasvojansa, rypisti kulmakarvojaan
ja huokaili syvään, kun katseensa tapasi Maria Dmitrijevnan; mutta
sitten hän varsin unhoitti hänet ja antautui puoli-ylimyksellisen,
puoli-taiteellisen puheen nautintoon. Varvara Pavlovna näytti itsensä
suureksi viisaustieteilijäksi: hänellä oli valmis vastaus kaikkeen,
ei hän missään seisahtunut, ei mitään epäillyt; se todisti että hän
paljon ja usein oli seurustellut kaikensäätyisten viisasten henkilöiden
kanssa. Kaikki hänen ajatuksensa, tunteensa liehuivat ympäri Parisia.
Panschin siirsi puheen kirjallisuuteen: tuli selville että Varvara
Pavlovna samoin kun hänkin, luki ainoastaan ranskalaisia kirjoja:
George Sand saattoi hänet harmistumaan, Balzacia hän kunnioitti,
vaikka tämä väsytti häntä, Suessä ja Scribessä huomasi hän suuria
sydämen-syöjiä, suosi Dumasia, Feuilletia; sydämessään hän suosi
kaikkein enemmän Paul de Cok’ia, vaan, tietysti, ei maininnut hänen
nimeänsäkään. Totta sanoen, ei häntä kirjallisuus suuresti ensinkään
huvittanut. Hyvin taidokkaasti osasi Varvara Pavlovna karttaa kaikkea,
mikä olisi muistuttanut hänen asemaansa; puheissaan ei hänellä
rakkaudesta ollut varjoakaan: päin vastoin, oli niissä huomattavana
ankaruutta nautintoon antaumisesta, ihannetta, nöyryyttä. Panschin
vastaili hänelle; puheensa eivät sopineet yhteen... mutta kummallinen
asia! — samassa kun hänen huuliltaan virtaili tuomitsevia sanoja, usein
yksitoikkoisiakin, oli näitten soinnussa liehittelyä ja helleyttä,
ja silmänsä puhuivat.... mutta mitä nämä ihanat silmät puhuivat, —
on vaikea päättää; ei suinkaan ankaruutta, vaan epäselvää, makeaa
puhetta. Panschin koetti ymmärtää niitten salaista ajatusta, koetti
itsekin puhua silmillään, mutta tunsi että siitä ei mitään tullut;
hän tunnusti, että Varvara Pavlovna ollen todellinen, ulkomaalainen
leijonatar, seisoi korkeammalla häntä, jonka tähden hän ei täydelleen
voinut vallitakaan itseään. Varvara Pavlovnalla oli tapana aina
puhellessa koskettaa, hiukan puhuteltavansa hihaa; nämä pikaiset
kosketukset saattoivat Vladimir Nikolajevitschin hämille. Varvara
Pavlovna omasi taidon miellyttää olennollansa kaikkia; ei kulunut
kahta tuntiakaan kun Panschinista näytti, että hän on tuntenut hänet
jo vuosia, ja Liisa, jota hän kuitenkin rakasti, jolle hän vasta eilen
oli tarjonnut kättään, katosi aivankuin sumuun. Tarjottiin teetä; puhe
tuli vielä kaunistelemattomammaksi. Maria Dmitrijevna soitti ja käski
palvelijan kutsumaan Liisaa alas, jos hänen päänsä olisi terveempi.
Panschin kuultuaan Liisaa mainittavan alkoi puhua itseuhrauksista,
siitä, kumpi enempi on altis siihen — mieskö vai nainen. Dmitrijevna
tuli paikalla rauhattomaksi, alkoi väittää että nainen on siihen
alttiimpi, ilmasi, että hän parilla sanalla näyttää sen toteen,
hämmentyi ja lopetti väitteensä jollakin kovin onnistumattomalla
vertauksella. Varvara Pavlovna otti nuottivihkon, peittäytyi puoleksi
sen taa ja, käännyttyään Panschinin puoleen, pureskellen leivoksia,
sanoi puoli-ääneensä: "_elle n’a pas inventé la poudre, la bonne
dame_" [Ainoastaan ruutia ei tämä hyvä rouva ole keksinyt]. Panschin
oikein säikähtyi ja kummastui Varvara Parkuman uskaliaisuutta; vaan
hän ei ymmärtänyt kuinka paljon ylenkatsetta siinä odottamattomassa
lauselmassa piili häntä itseänsä kohtaan ja, unhoittaen kaikki Maria
Dmitrijevnan hyväilyt ja ystävyyden, unhoittaen päivälliset, joilla hän
häntä oli ravinnut, rahat, joita sai häneltä lainaksi, — vastasi hän
(onneton!) samalla hymyllä ja äänellä: "_je crois bien_!" [Minä luulen!]

Varvara Pavlovna heitti häneen ystävällisen katseen ja nousi
istuinsijaltaan. Liisa astui sisään; Marfa Timofejevna koetti turhaan
estää häntä: hän päätti kestää koetuksen loppuun saakka. Varvara
Pavlovna meni hänelle vastaan Panschinin kanssa, jonka kasvot olivat
tulleet taas kuten entiselle valtiomiehelle ainakin.

— Kuinka teidän terveytenne on? kysyi hän Liisalta.

— Kiitoksia, minun on nyt parempi olla, vastasi tämä.

— Me olemme täällä hiukan soittaneetkin; vahinko, että te ette kuulleet
Varvara Pavlovnaa. Hän laulaakin erinomaisesti, _en artiste consommée_.

— Tulkaapa tänne, _ma chère_, kuului Maria Dmitrijevnan ääni.

Varvara Pavlovna totteli paikalla lapsen nöyryydellä, tuli hänen
luokseen ja istui matalalle rahille hänen jalkojensa juureen. Maria
Dmitrijevna kutsui hänet luokseen antaakseen vaikka hetkisen tyttärensä
ja Panschinin olla, kahden kesken: hän toivoi aina vielä salaisesti
Liisan taipuvan. Paitsi sitä, tuli hänen päähänsä ajatus, jonka hän nyt
heti tahtoi ilmaista.

— Tiedättekö, kuiskasi hän Varvara Pavlovnalle, minä tahdon koettaa
sovittaa teitä miehenne kanssa; en osaa sanoa onnistuvani, mutta
koetan, hän, kuten tiedätte, kunnioittaa minua suuresti.

Varvara Pavlovna nosti verkkaan silmänsä Maria Dmitrijevnaan ja pani
kätensä kauniisti yhteen.

— Te olisitte pelastajani, _ma tante_, sanoi hän surullisella äänellä,
minä en tiedä miten kiittää teitä kaikista hyväilyistänne; vaan minä
olen liiaksi paljon syypää Feodor Ivanitschin suhteen; hän ei voi
minulle anteeksi antaa.

— Oletteko te... todellakin... alkoi Maria Dmitrijevna uteliaana...

— Älkää kyselkö minulta, keskeytti hänet Varvara Pavlovna ja tuli
hämille. Minä olin nuori, kevytmielinen... Vaan toisekseen, minä en
tahdo puolustautua.

— No, mutta kuitenkin, voisihan koettaa. Älkää epäilkö, vastasi Maria
Dmitrijevna ja tahtoi nipistää häntä poskesta, vaan katsahdettuaan
häntä kasvoihin — säikähti.. "Kaino, kaino, ajatteli hän, — vaan
leijonatar todellakin!"

— Te olette sairas, sanoi sillä välin Panschin Liisalle.

— Niin, minä en ole terve.

— Minä ymmärrän teitä, sanoi hän pitkän vaitiolon jälkeen. Niin, minä
ymmärrän teitä.

— Mitenkä?

— Minä ymmärrän teitä, toisti Panschin painavasti, joka oli aivan
ymmällä, eikä tietänyt mitä sanoa.

Liisa hämmästyi, vaan ajatteli sitten: "tietäköön!" Panschin tuli
salaperäisen näköiseksi ja vaikeni, ynseänä katsellen ympärilleen.

— Oho, jopa kello taisi lyödä yksitoista, huomautti Maria Dmitrijevna.

Vieraat ymmärsivät huomautuksen ja alkoivat hyvästi jätellä. Varvara
Pavlovnan täytyi luvata tulla huomenna päivälliselle ja tuoda mukanaan
Ada; Gedeonovski, joka jo vähällä oli nukkua nurkassa istuissaan,
lupasi saattaa häntä kotiansa saakka. Panschin kumarsi juhlallisesti
kaikille, ja kuistilla autettuaan Varvara Pavlovnan vaunuihin ja
puristettuaan hänen kättänsä, huudahti vielä jälkeen: _au revoir!_
Gedeonovski istui Varvara Pavlovnan viereen; tämä hyvitteli häntä
koko tien sillä, että ihan kuin suotta asetti aina kenkänsä kären
hänen jalalleen; tämä hämmentyi, puhui hänelle sievistelyjä; hän taas
puolestaan naureskeli ja heitti ukkoon kiekailevia katseita joka kerta
kun lyhdyn valo kadulta lankesi vaunuihin. Oma soittamansa valssi
helisi vielä korvissaan, häiriten hänen sisällistä oloansa; olipa hän
missä hyvänsä, ei hänen tarvinnut muuta kuin kuvitella mielessään
tulituksia, seurasalia, pikaisia pyörteitä soiton säveltäessä, niin jo
koko sielunsa kiihtyi, silmänsä tuikkivat kummallisesti, hymy valtaili
huulet, jotakin ylhäisensuloista laskeusi koko hänen ruumiiseensa.
Saavuttuaan kuistin eteen, hypähti Varvara Pavlovna keveästi ulos
vaunuista — ainoastaan leijonattaret osaavat niin hypätä — kääntyi
Gedeonovskiin ja rähähti äkkiä heleään nauruun aivan hänen nenänsä alla.

"Sydämellinen nainen, ajatteli valtioneuvos, astuissa kotiinsa, hyvä
että minä olen hiljainen mies... mutta mitä hän oikein nauroi?"

Maria Timofejevna vietti koko yönsä Liisan sängyn vieressä.



XLI.


Lavretski vietti puolitoista päivää Wasiljevskissa ja kuleksi melkein
koko ajan ympäristöillä. Hän ei voinut kauan olla yhdessä paikassa:
suru kalvoi häntä; hän kärsi kovan kohtalonsa katkeraa hivutusta.
Hänelle juohtui mieleen tunne, joka valtasi hänen sielunsa toisena
päivänä maalle saavuttuansa; muisti silloiset aikomuksensa, eikä
voinut ymmärtää itseänsä. Mikä voi reväistä hänet siitä, jonka hän
oli tunnustanut velvollisuudeksensa, ainoaksi elintehtäväkseen? Onnen
halu — taas onnen halu! — "Kyllä Mihalevitsch on oikeassa", ajatteli
hän. — "Sinä tahdoit toistamiseen nauttia onnea elämässä, sanoi hän
itselleen, sinä unhoitit että sekin nautinto on ansaitsematon hyvätyö,
jos se kerrankin vierailee ihmisellä. Se ei ollut täydellinen, se
oli valheellinen, sanot sinä; ilmaise siis oikeutesi täydelliseen,
rehelliseen onneen! Katsahda ympärillesi, kenen sinä huomaat olevan
autuaallisen, kenen nauttivan onnea? Tuolla ajaa talonpoika heinää
niittämään; ehkä hän on tyytyväinen onneensa... Mitäs? tahtoisitko
sinä vaihtaa asemaasi hänen kanssaan? Muista äitiäsi: kuinka vähäiset
ja mitättömät eikö hänen vaatimuksensa olleet, ja minkä kohtalon
hän sai osaksensa? Sinä näyt vaan kehuneen Panschinille kun sanoit
tulleesi Venäjälle maata kyntämään; sinä tulit vanhalla i'älläsi vaan
juoksentelemaan tyttöjen jälessä. Tuli tieto sinun vapaudestasi,
sinä heitit kaikki syrjään, unhoitit kaiken ja juoksit niin kuin
poika perhosen jälessä..." Liisan kuva näyttäytyi lakkaamatta hänen
ajatustensa keskellä; hän koetti väkivoimalla karkoittaa sitä,
samoin kuin toistakin eroamatonta kuvaa, hämmästymättömän kavaloita,
kauniita ja inhoittavia kasvonpiirteitä. Ukko Anton huomasi herransa
voivan pahoin; huoahdettuaan muutaman kerran oven takana ja vielä
kynnykselläkin päätti ukko lähetä häntä, tarjoten hänelle jotakin
lämmintä juotavaa. Lavretski suuttui häneen ja käski hänen mennä
tiehensä, vaan hetken kuluttua pyysi häneltä anteeksi; mutta se
teki Antonin vielä surullisemmaksi. Lavretski ei voinut istua
vierashuoneessa: hän aavisti että, isoisän isänsä Andrei katsoo
palttinalta halveksivaisesti mitätöntä jälkeläistänsä. — "Ah sinä!
matalalla uiksentelet" näyttivät hänen kieristyneet huulensa sanovan.
"Näinköhän, ajatteli hän, minä en jaksa hallita itseäni, — pitääkö
minun lannistuman tähän... joutavaan?" (Vaarallisesti haavoitetut
sodassa sanovat aina haavojaan "joutaviksi". Eihän ihmisen pidä
pettämän itseänsä, kun ei se kumminkaan elämäksi ole hänelle).
"Tosiaankin, olenko minä mikä poika? No, niin: näin läheltä melkein
pitelin käsissäni koko elämäni tulevaista onnea — vaan äkkiä katosi
kaikki; vaan niinhän arpajaisissakin — pyörähdä vielä kerta pyörä,
niin olisi köyhästä tullut rikas. Kun ei ole sallittu — siinä loppu.
Tartun työhön kynsin hampain, ja käsken itseni vaikenemaan; enhän
ensi kertaa ota itseäni käsille! Ja miksi minä karkasin, miksi istun
tässä piilouneena, niin kuin kamelikurki, joka on piiloittanut päänsä
pensaaseen? Peloittava on katsahtaa onnettomuutta silmiin — turha
juttu!" — Anton! huudahti hän kovasti, käske valjastaa, rattaat heti.
"Niin, ajatteli hän taas, täytyy pakoittaa itsensä vaiteliaisuuteen,
pitää ottaa itsensä oikein siilinmuotoisiin rukkasiin..."

Tänlaisilla ajatuksilla koetti Lavretski hyvitellä suruansa; mutta se
oli voimakas ja väkevä; ja itse Aprakseja, joka ei vielä niin paljoa
järkeänsä ollut kadottanut, kuin tunnettansa, heilutteli päätään ja
seurasi häntä silmillään kun hän oli rattaille noussut ajaakseen
kaupunkiin. Hevoset juoksivat; hän istui liikkumatonna ja suorana
samoin katsoen eteensä tielle.



XLII.


Liisa oli edellisenä päivänä kirjoittanut Lavretskille, että hän
tulisi heille illalla; mutta hän poikkesi ensin asuntoonsa. Hän ei
tavannut kotona vaimoaan, eikä tytärtään; palvelijoilta sai hän tietää
heidän menneen Kalitinille. Tämä tieto kummastutti ja suututti häntä.
"Näyttää siltä että Varvara Pavlovna on päättänyt häiritä elämäni",
ajatteli hän, kuohuva kiukku sydämessään. Hän alkoi kävellä huoneessa
edestakaisin, vähän väliä potkaisten pois tieltään lasten leikkikaluja,
kirjoja, kaikenlaisia naisten tarpeita; hän kutsui Justinan ja käski
tämän korjaamaan pois kaiken "rojun". — Oui, monsieur, sanoi hän
pidättelevästi, alkaen siivota huonetta, arvokkaasti kumartuen ja
antaen joka liikunnolla Lavretskin havaita, että hän pitää häntä
harjaamattomana karhuna. Inholla katsahti Lavretski hänen kuluneihin,
mutta aina vielä "viekisteleviin", naurattaviin parisilaiskasvoihinsa,
hänen valkoisiin manschetteihinsa, silkkiseen esiliinaansa ja
keveään tallukkaansa. Lopulta käski hän menemään hänen pois, ja
kauan epäiltyään (Varvara Pavlovna ei ollut vielä tullut), päätti
lähteä Kalitinille — mutta ei Maria Dmitrijevnalle (hän ei olisi
mistään hinnasta astunut samaan vierashuoneesen, jossa hänen vaimonsa
oli), vaan Marfa Timofejevnalle; hän muisti että takaportailta
pääsee oikopäätä hänen luokseen. Niin Lavretski tekikin. Sattumus
auttoi häntä: hän tapasi pihalla Sandran; tämä saattoi hänet Marfa
Timofejevnan luo. Tavallisuutta vastoin tapasi hän vanhuksen yksin; hän
istui nurkassa, paljain päin, kyyristyneenä, kädet ristissä rinnalla.
Nähtyään Lavretskin, joutui ämmä aivan hämille, nousi nopeasti ja alkoi
kävellä sinne tänne huoneessa, ikäänkuin etsien tanukkaansa.

— Ah, siinähän sinäkin, siinä, sanoi hän välttäen Lavretskin katsetta
ja yhä häärien, no, hyvää päivää. No, mitä? Mitäs tehdä? Missä sinä
olit eilen? No, hän on tullut, no, niin. No, pitää niin... jotenkin.

Lavretski istahti tuolille.

— No, istu, istu, jatkoi vanhus. Sinä tulit suoraan ylös? No, niin,
tietysti. Mitä? sinä tulit minua tervehtimään? Kiitoksia.

Marfa Timofejevna vaikeni; Lavretski ei tietänyt mitä sanoa hänelle;
mutta ämmä ymmärsi hänet.

— Liisa... niin, Liisa oli vastikään tässä, pitkitti Marfa Timofejevna,
sitoen ja irti päästäen työpussinsa nauhoja. Hän ei ole oikein terve.
Sandra, missä sinä olet? Tule tänne kultaseni, miksi et istua voi?
Minunkin päätäni kivistää. Se on varmaankin tuosta mokomasta laulusta
ja soitosta.

— Millaisesta laulusta, tätiseni?

— No, kuinkas; täällä ne jo nuo, mitenkä taas te niitä nimitätte,
_tuetit_ pantiin toimeen. Ja kaikki vaan italjanskaksi: tschi-tschi ja
tscha-tscha, aika harakoita ovatkin. Alkaavat nuottia päästellä niin
että oikein sydäntä viileksii. Se on se Panschin, ja vielä sinun...
Ja kuinka se kaikki sukkelaan pantiin toimeen: aivan kuin omaiset,
kursailematta. Vaan toisekseen, olkoon sanottu: etsiihän koirakin katon
suojaa; eihän sentään hunnikolle tarvitse joutua, kunhan ei ihmiset aja.

— Mutta kuitenkin, sanonpa totuuden, en minä tätä olisi odottanut,
vastasi Lavretski, siinä oli tarvis paljon uskaliaisuutta.

— Ei Fedjaseni, ei se uskaliaisuutta ole, se on asemansa korjaamista.
Vaan Jumala hänen kanssaan! Sanovat että sinä lähetät häntä Lavrikkaan,
onko se totta?

— Niin, minä annan sen maatilan Varvara Pavlovnalle.

— Onko rahaa pyytänyt?

— Ei vielä.

— No, ei se pitkälle mene. Vaan nyt vasta minä huomaankin sinut. Oletko
terve?

— Terve olen.

— Sandra, huudahti äkkiä Marfa Timofejevna, mene ja sano Elisabet
Mihailovnalle — se tahtoo sanoa, kysy häneltä... onko hän alhaalla?

— Alhaalla on.

— No, niin; niin kysy häneltä: mihin, muka, hän minun kirjani on
pannut? kyllä hän tietää.

— Tottelen.

Ämmä alkoi taas hääriä ja availla kaappinsa laatikoita. Lavretski istui
liikkumatta paikallaan.

Äkkiä kuului portailta keveitä askelia ja sisään astui Liisa. Lavretski
nousi ja kumarsi, Liisa jäi oven suuhun seisomaan.

— Liisa, Liisaseni, alkoi Marfa Timofejevna yhä hommaten, mihin sinä
kirjani, kirjan mihin olet pannut.

— Millaisen kirjan, täti?

— Herra Jumala, no kirjan! Vaan toisekseen, enhän minä sinua
kutsunut... No, yhdentekevä. Mitä te siellä alhaalla teette? Näet
Feodor Ivanitschkin on tullut. Kuinka pääsi laita on?

— Eihän mitä.

— Sinä sanot aina: eihän mitä. Mitä teillä siellä alhaalla tehdään,
soitetaanko taas?

— Ei, korttia pelaavat.

— Kaikkia hän näkyy osaavankin. Sandra, minä näen sinun mielesi tekevän
puistoon jaloittelemaan. Mene.

— Eikä, Marfa Timofejevna...

— Ole niin hyvä äläkä väitä, mene. Nastasja Karpovna meni puistoon
yksin: pidä seuraa hänelle. Tee mieliksi vanhukselle. — Sandra meni.
Missä minun tanukkani on? Mihin se oikein on joutunut?

— Antakaa minä etsin, sanoi Liisa.

— Istu, istu, eihän minulta itseltäni vielä jalat ole pudonneet.
Varmaankin se on minulla makuuhuoneessa.

Ja vilkaistuaan sitte Lavretskiin, meni Marfa Timofejevna toiseen
huoneesen. Hän jätti ensin välioven auki, mutta kääntyi sitten takaisin
ja sulki sen.

Liisa istui nojaten nojatuolin selkäintä vasten ja nosti verkalleen
käden kasvoilleen; Lavretski oli entisessä asemassaan.

— Näin meidän täytyi siis tavata toisemme, sanoi Lavretski vihdoin.

Liisa otti käden kasvoiltaan.

— Niin, sanoi hän hiljaa, me tulimme kohta rangaistuksi.

— Rangaistuksi, toisti Lavretski... Mistä te olette rangaistu?

Liisa loi silmänsä häneen. Ei ne kuvastaneet surua eikä rauhattomuutta:
ne näyttivät pienemmiltä ja himmeämmiltä, Kasvonsa olivat kalpeat;
hieman raollaan olevat huulet olivat myös vaalenneet.

Lavretskin sydän vavahti säälistä ja rakkaudesta.

— Te kirjoititte minulle: kaikki on lopussa, kuiskasi hän, niin, kaikki
on lopussa ennenkuin kerkesi aikaakaan.

— Se täytyy kaikki unhoittaa, sanoi Liisa, minä olen iloinen, että te
tulitte; minä tahdoin kirjoittaa teille, vaan näin on parempi. Mutta
täytyy pikaisesti käyttää hyödyksensä näitä hetkiä. Meille molemmille
jääpi jälelle velvollisuus täytettäväksi. Teidän, Feodor Ivanitsch,
täytyy sopia vaimonne kanssa.

— Liisa!

— Minä pyydän teiltä sitä; ainoastaan sillä voi sovittaa... kaikki,
mitä on ollut. Te ajattelette tarkemmin — ettekä ole kieltävä.

— Jumalan tähden, Liisa, te vaaditte minulta mahdotonta. Minä olen
valmis tekemään kaikki mitä käskette; mutta _nyt_ sopia hänen
kanssaan...! Minä olen valmis kaikkeen, olen kaikki unhoittanut; mutta
enhän minä voi pakoittaa sydäntäni... Ajatelkaa, sehän on kauhistavaa.

— En minä teiltä vaadikaan... sitä, josta te puhutte; älkää eläkö hänen
kanssaan, jos te ette voi; mutta sopikaa, vastasi Liisa nostaen kätensä
taas kasvoilleen. Muistakaa tytärtänne; tehkää se minun tähteni.

— Hyvä, sanoi Lavretski hampaiden välitse,, sen minä teen; täytän siten
velvollisuuteni. Mutta, te — mikä siis teidän velvollisuutenne on?

— Minä tiedän sen.

Lavretski liikahti äkkiä.

— Etteköhän ai’o mennä naimisiin Panschinille? kysyi hän.

Liisa myhähti tuskin huomattavasti.

— Oi, ei! äännähti hän.

— Ah, Liisa, Liisa! huudahti Lavretski; kuinka onnelliset me olisimme
voineet olla!

Liisa katsahti taas häneen.

— Nyt te näette itse Feodor Ivanitsch, ett'ei onni riipu meistä, vaan
Jumalasta.

— Niin, sen tähden kun te...

Ovi viereisestä huoneesta avautui ja sisään astui Marfa Timofejevna,
tanukka kädessään.

— Tuskin löysin, sanoi hän, seisahtuen Lavretskin ja Liisan väliin.
Itse näet olin korjannut. Sitä se vanhuus tekee, koko pula! Vaan
toisekseen, eipä se nuoruuskaan ole parempi. Lähdetkö sinä itsekin
vaimosi kanssa Lavrikkaan? lisäsi hän, kääntyen Feodor Ivanitschin
puoleen.

— Minä? hänen kanssaan Lavrikkaan? En tiedä, lisäsi hän hetken kuluttua.

— Käytkö sinä alhaalla?

— Tänään — en.

— No, hyvä, tee kuin tahdot; vaan sinun, Liisa, pitäisi minun
luullakseni mennä alas. Ah, taivaan taatto, minä unhoitin linnulle
siemeniä antaa. Vaan varttukaahan, siinä paikassa minä...

Ja Marfa Timofejevna juoksi ulos, tanukkaa päähänsä panematta.

Lavretski astui joutuisaan Liisan luo.

— Liisa, alkoi hän rukoilevalla äänellä, me eroamme i’äksi, sydämeni
pakahtuu, — antakaa minulle kätenne hyvästijätöksi.

Liisa nosti päänsä. Hänen väsynyt, melkein sammunut katseensa pysähtyi
Lavretskiin...

— Ei, sanoi hän ja veti takaisin jo ojennetun kätensä, ei Lavretski
(ensi kerran nimitti hän vasta häntä sukunimeltään) — en minä anna
teille kättäni. Ja miksi? Minä pyydän, menkää etemmäksi luotani. Te
tiedätte että minä teitä rakastan... niin, minä rakastan teitä, lisäsi
hän katkonaisesti mutta ei... ei.

Ja hän kohotti nenäliinan huulilleen.

— Antakaa minulle vaikka tuo nenäliina.

Ovi narahti... Nenäliina soljui Liisan polvia myöten. Lavretski tempasi
sen, ennenkuin se kerkesi pudota lattialle, ja pani povitaskuunsa,
käännyttyään tapasi hän Marfa Timofejevnan katseen.

— Liisaseni, äitisi taitaa kutsua sinua, sanoi ämmä.

Liisa nousi heti ja meni pois.

Marfa Timofejevna istui taas nurkkaan. Lavretski aikoi häntä jättää
hyvästi.

— Fedja, sanoi tämä äkkiä.

— Mitä, tätiseni?

— Oletko sinä rehellinen mies?

— Mitä?

— Minä kysyn sinulta: oletko sinä rehellinen mies?

— Luullakseni, olen.

— Hm, Mutta annapas kunniasanasi, että olet rehellinen mies.

— Annan. — Mutta mitä te sillä teette?

— Kyllä minä tiedän mitä. Ja sinäkin poikaseni, kun oikein ajattelet,
ethän tuhma ole, niin ymmärrät miksi sitä sinulta kysyn. Vaan hyvästi
nyt ystäväiseni. Kiitos käymästäsi; mutta antamasi sana muista Fedja,
no suutelehan minua. Oh, herttaseni, tiedän, että olosi on tukala;
mutta eihän kellään juuri helppoa ole. Mitä, kun minä tässä kadehdin
kärpäsiä: kas, ajattelin, niillähän on hyvä maailmassa elää; vaan
kun kuulin kerran yöllä kärpäsen valittelevan hämähäkin kynsissä,
ei, arvelin, on heilläkin rangaistuksensa. Mitä tehdä, Fedja; mutta
antamasi sana muista. Mene, mene.

Lavretski meni ulos takakuistista ja läheni jo porttia... palvelija
juoksi hänen jälessään.

— Maria Dmitrijevna käski teitä kutsumaan luoksensa, ilmoitti hän
Lavretskille.

— Sano, veikkonen, että minä en nyt voi... yritti Lavretski sanomaan.

— Kovin käski pyytämään, pakisi palvelija; käski sanomaan, että hän on
yksin.

— Onko vieraat pois menneet? kysyi Lavretski.

— Aivan niin, vastasi palvelija ja hölmistyi.

Lavretski nostatti olkapäitään ja läksi palvelijan jälessä.



XLIII.


Maria Dmitrijevna istui yksin työhuoneessaan nojatuolissa, haistellen
odekolonia; lasillinen vettä sekoitettuna _fleur-d'örance'lla_ seisoi
hänen edessään pöydällä. Hän oli kovin rauhaton ja näytti ikäänkuin
pelkäävän jotakin.

Lavretski astui sisään.

— Te halusitte nähdä minua, sanoi hän, kylmänlaisesti kumartaen.

— Niin, vastasi Maria Dmitrijevna ja joi hiukan vettä. Minä sain tietää
teidän menneen suoraan tatin luo, jonka tähden käskin kutsumaan teitä
luokseni: minulla olisi puhumista teidän kanssanne. Tehkää hyvin,
istukaa. — Maria Dmitrijevna muutti hengityksensä. — Te tiedätte,
lisäsi hän, vaimonne on saapunut.

— Se on minulle tietty, sanoi Lavretski.

— No niin, se on, minä tahdoin sanoa: hän saapui minun luokseni,
ja minä otin hänet vastaan; siinä asia, Feodor Ivanitsch, josta
tahdoin keskustella kanssanne. Jumalan kiitos, minä voin sanoa, että
olen ansainnut yleisen kunnioituksen, enkä mistään hinnasta tässä
maailmassa tee mitään kohtuutonta. Vaikka minä tiesin sen olevan teille
mielipahaksi, en minä kuitenkaan, Feodor Ivanitsch, kieltänyt häneltä
vastaan ottoani; onhan hän minulle sukulainen — teidän kauttanne:
huomatkaa minun asemani, mikä oikeus minulla oli kieltää häntä
astumasta talooni, — ajatelkaa?

— Te olette syyttä rauhaton, Maria Dmitrijevna, vastasi Lavretski,
te teitte oikein hyvin; en minä yhtään ole suutuksissa teille.
Enkä ollenkaan ai’o estää Varvara Pavlovnaa näkemästä tuttaviansa;
tänäpäivänä minä en tullut teille sen tähden, kun en tahtonut tavata
häntä — siinä kaikki.

— Ah, kuinka hauska minun on kuulla teiltä sitä, Feodor Ivanitsch,
huudahti Maria Dmitrijevna, vaan toisekseen, sitä minä olen aina
odottanut teidän kunniallisilta tunteiltanne. Ja jos minä olen rauhaton
— ei se ole yhtään kummallista: minä olen nainen ja äiti. Vaan teidän
puolisonne... tietysti, minä en voi teidän väliänne tuomita, sen minä
sanoin hänelle itselleenkin; mutta hän on niin sydämellinen nainen,
että hän ei voi herättää muuta kuin mielihyvää.

Lavretski myhähti ja hypitteli hattuaan.

— Ja kuulkaa, Feodor Ivanitsch, mitä minä vielä tahdoin sanoa teille,
jatkoi Maria Dmitrijevna hiljakseen lähestyen häntä, jos te näkisitte,
kuinka sievästi hän käyttää itseänsä, kuinka hän on kohtelias! — Ihan
totta, se on oikein liikuttavaa. Vaan jos te kuulisitte kuinka hän
teistä puhuu! Minä, sanoo hän, olen kun olenkin yksin syypää; minä’,
sanoo hän, en osannut arvostaa häntä; hän on, sanoo hän, enkeli, eikä
ihminen. Ihan totta, niin sanookin: enkeli. Ja miten hän katuu...
Jumal'avita, minä en ole sellaista katumusta ennen nähnyt!

— Vaan mitä, Maria Dmitrijevna, sanoi Lavretski; sallikaa minun
olla utelias; sanovat Varvara Pavlovnan laulaneen teillä; keskellä
katumustaan lauloi, vai miten...?

— Voi, kuinka te ette häpeä noin puhua! Hän lauloi ja soitti ainoastaan
tehdäkseen minulle mieliksi, sen tähden kun minä välttämättömästi niin
tahdoin, melkein käskin häntä. Minä huomasin hänellä olevan kovan
surun, oikein kovan surun; ajattelin että jollakin pitäisi häntä
ilahuttaa, — ja vielä kun minä olin kuullut hänellä olevan niin mainion
taidon! — Mitä te, Feodor Ivanitsch, hän on ihan riutunut, kysykää
vaikka Sergei Petrovitschilta; surun sortama nainen,. _tout-à-fait_,
mitä te?

Lavretski ainoastaan kohotti hartioitaan.

— Ja vielä mikä enkeli se Ada on teillä, oikein kultamuru! — Kuinka
hän on herttainen, kuinka viisas; Ranskaa kuinka hyvästi puhuu ja
venäjääkin ymmärtää — minua sanoi tätikseen. Ja tiedättekö, semmoista
kuin vierastamista, mikä on yleinen hänen ikäisillä lapsilla, ei
hänessä ole ensinkään. Hän on niin teidän näköisenne, Feodor Ivanitsch,
että oikein ihme. Silmät, kulmakarvat... no, ihan kuin te — aivan
teidän kuvanne. Totta sanoen, en minä pieniä lapsia oikein suvaitse;
mutta teidän tyttäreenne aivan rakastuin.

— Maria Dmitrijevna, sanoi äkkiä Lavretski, sallikaa minun kysyäkseni,
mitä varten te tätä kaikkea suvaitsette juuri minulle kertoa?

— Mitäkö varten? Maria Dmitrijevna haisti taas odekolonia ja ryyppäsi
suullisen vettä. Sitä varten, Feodor Ivanitsch, minä haastan teille
tätä, että.., olen teille sukulainen, minä otan suuresti osaa teidän
kohtaloonne... minä tiedän teillä olevan lempeän sydämen. Kuulkaa
minua, _mon cousin_, — olenhan minä kuitenkin kokenut nainen, enkä
rupea tuuleen puhumaan: armahtakaa, armahtakaa teidän vaimoanne. Äkkiä
täyttyivät Maria Dmitrijevnan silmät kyyneleillä. Ajatelkaa, nuoruus,
kokemattomuus... no ehkä huono esimerkki; ei ollut kenties sellaista
äitiä, joka olisi ohjannut häntä oikealle tielle. Armahtakaa häntä,
Feodor Ivanitsch, hän on jo kylliksi rangaistu.

Kyyneleet virtailivat pitkin Maria Dmitrijevnan poskia; hän ei niitä
pyyhkinyt: hän tahtoi itkeä, Lavretski istui niinkuin kuumien hiilien
päällä, "Herra Jumalani, ajatteli hän, mikä tuska tämä on, mikä
hirmupäivä tänään minulle vaikeni!"

— Te ette vastaa, alkoi puheensa taas Maria Dmitrijevna, kuinka minun
tulee ymmärtää teitä? Voitteko te olla niin kova? Ei, en minä tahdo
sitä uskoa. Minä tunnen, että minun sanani vaikuttivat teihin. Feodor
Ivanitsch, Jumala palkitkoon teidän hyväntyönne, ja nyt te otatte
vastaan vaimonne minun käsistäni...

Lavretski nousi vaistomaisesti tuoliltaan; Maria Dmitrijevna nousi
myös, äkkiä pistäytyen verhon taa, ja toi sieltä esiin Varvara
Pavlovnan. Kalveana, puolikuolleena, silmät maahan luotuina, näytti hän
kieltäyneen omista ajatuksistaan, kaikesta tahdostaan, jättäytyen aivan
Maria Dmitrijevnan ohjattavaksi.

Lavretski peräytyi askeleen.

— Te olitte täällä! kiljasi hän.

— Älkää syyttäkö häntä, kiirehti Maria Dmitrijevna sanomaan, hän ei
mitenkään tahtonut jäädä, mutta minä käskin ja panin hänet istumaan
verhon taa. Hän vakuutti minulle teidän suuttuvan vielä pahemmin; vaan
minä en tahtonut häntä kuullakaan; minä tunnen teidät paremmin häntä.
Ottakaa siis vastaan vaimonne minun käsistäni; tulkaa Varja, älkää
pelätkö, langetkaa miehenne eteen (hän tempasi Varjaa kädestä) — ja
minun siunaukseni...

— Odottakaa Maria Dmitrijevna, keskeytti hänet Lavretski hillityllä,
mutta ravistettavalla äänellä. Te rakastatte varmaankin tunteellisia
kohtauksia (ei Lavretski hairahtunutkaan: kasvatuslaitoksesta
saakka oli Maria Dmitrijevna säilyttänyt vielä koko joukon kiihkoa
tunteellisiin kohtauksiin); teille on niistä hauskuutta; mutta toisille
ne saattavat paljon pahaa. Vaan toisekseen, en minä teidän kanssanne
tahdo haastaakaan: _tässä_ näytelmässä ette te ole päähenkilö. Mitä
te tahdotte minulta, rouvaseni? lisäsi hän kääntyen vaimoonsa. Enkö
minä ole tehnyt teille kaikkea, mitä olen voinut? Älkää väittäkö
minulle, että tämä näytelmä ei ole teidän toimeenpanemanne; sitä minä
en usko, ja te tiedätte, että minä en teitä voi uskoakaan. Mitä te
siis tahdotte? Te olette viisas, ettekä tee mitään ilman tarkoitusta.
Täytyyhän teidän itsennekin ymmärtää, että elää teidän kanssanne,
niinkuin minä elin ennen, on mahdotonta; ei sen tähden että olisin
vihainen teille, vaan minusta on tullut toinen ihminen. Minä sanoin
teille sen jo toisena päivänä tulonne jälkeen, ja te itsekin tällä
hetkellä olette sydämessänne yhtä mieltä minun kanssani. Mutta te
tahdotte kohota yleisessä mielipiteessä; teistä se on vähän, että
elätte minun kartanossani, te tahdotte elää minun kanssani yhden katon
alla — eikö niin?

— Minä tahdon, että te antaisitte minulle anteeksi, sanoi Varvara
Pavlovna, nostamatta silmiään.

— Hän tahtoo, että te antaisitte hänelle anteeksi, toisti Maria
Dmitrijevna.

— Enkä itseni, vaan Adan tähden, kuiskasi Varvara Pavlovna.

— Eikä itsensä, vaan Adan tähden, matki Maria Dmitrijevna.

— Miellyttävää. Te tahdotte sitä? sai Lavretski tuskin sanotuksi. Hyvä
on, minä suostun siihenkin.

Varvara Pavlovna heitti häneen kiireisen katseen, vaan Maria
Dmitrijevna huudahti: No, Jumalan kiitos! ja veti taas Varvara
Pavlovnaa kädestä. Ottakaa nyt vastaan minulta...

— Malttakaa, sanon minä teille, keskeytti hänet Lavretski. Minä suostun
elämään teidän kanssanne Varvara Pavlovna, se tahtoo sanoa, minä vien
teidät Lavrikkaan ja elän kanssanne niin kauan kuin kärsimystä riittää;
se kun loppuu menen muualle — ja käyn joskus vaan luonanne. Te näette,
minä en teitä tahdo pettää; mutta älkää vaatiko mitään enempää. Te
nauraisitte itsekin, jos minä täyttäisin kunnioitetun sukulaisemme
tahdon ja puristaisin teitä sydäntäni vasten, rupeaisin uskottelemaan,
että... että entisyyttä ei ole ollutkaan, että poikki hakattu puu vielä
rupeaa kukoistamaan. Mutta minä huomaan: täytyy nöyrtyä. Te ette sitä
sanaa niin ymmärrä... se on yhdentekevä. Toistan, että rupean kanssanne
elämään... tahi ei, sitä minä en voi luvata... Minä yhdistyn kanssanne,
rupean sanomaan teitä taas vaimokseni...

— Antakaa hänelle sen päälle toki kätenne, sanoi Maria Dmitrijevna,
jonka kyyneleet jo aikaa sitten olivat kuivuneet.

— Minä en ole koskaan pettänyt Varvara Pavlovnaa, vastasi Lavretski,
hän uskoo minua nytkin. Minä vien hänet Lavrikkaan, ja muistakaa,
Varvara Pavlovna, välipuheemme on katkaistu niin kohta kuin te sieltä
lähdette. Ja nyt sallikaa minun poistua.

Hän kumarsi molemmille rouville ja meni kiirehtien ulos.

— Te ette ota häntä kanssanne, huudahti Maria Dmitrijevna hänen
jälkeensä... — Antakaa hänen olla, kuiskasi Varvara Pavlovna ja syleili
samassa häntä, alkoi kiittää häntä, suudella hänen käsiään, nimittää
häntä pelastajakseen.

Maria Dmitrijevna otti alistuvasti vastaan hänen hyväilyksensä; mutta
sydämessään hän ei ollut tyytyväinen ei Lavretskiin, ei Varvara
Pavlovnaan, eikä tämän valmistamaan näytelmään. Tunteellisuutta näet
oli vähän; Varvara Paviovnan olisi pitänyt, hänen ajatuksensa mukaan,
langeta miehensä jalkojen juureen.

— Kuinka te ette ymmärtäneet minua; selitteli hän, sanoinhan minä
teille; langetkaa.

— Näin on parempi, rakas täti; älkää huolehtiko — kaikki on hyvin,
vakuutti Varvara Pavlovna.

— No, ja hänkin on kylmä kuin jääkalikka, huomautti Maria Dmitrijevna.
Tosin te ette itkeneet, mutta minähän vuodatin kyyneleitä hänen
edessään. Lavrikkaan tahtoo sulkea teidät. Mitäs, — te ette saa
minunkaan luokseni tulla? Kaikki miehet ovat tunnottomia, sanoi hän
lopuksi ja heilutteli kummeksivaisesti päätään.

— Mutta sen sijaan naiset osaavat pitää arvossa hyväsydämisyyttä
ja jalomielisyyttä, sanoi Varvara Pavlovna, hiljalleen laskeutuen
polvilleen Maria Dmitrijevnan eteen, syleillen hänen täyteläistä
vartaloaan ja painaen kasvojaan häntä vastaan. Nämä kasvot ne
hymyilivät salaa, vaan Maria Dmitrijevna vuodatti taas kyyneleitä.

Lavretski tuli kotiinsa, sulkeutui palvelijansa huoneesen, heittäytyi
sohvalle ja makasi siinä asemassaan aamuun saakka.



XLIV.


Seuraava päivä oli sunnuntai. Varhainen kellojen soitto aamukirkkoon ei
herättänyt Lavretskia, — hän ei näet ummistanut silmiänsä koko yönä —
vaan muistutti hänelle mieleen toista sunnuntaita, jolloin hän Liisan
tahdosta meni kirkkoon. Hän nousi kiireesti ylös; mikä lie salainen
ääni kuiskuttanut hänelle, että siellä hän tapaa tänäpäivänäkin hänet.
Hän meni hiljaan ulos, käskettyään sanomaan Varvara Pavlovnalle, joka
vielä makasi, että hän saapuu kotiin päivälliselle, ja läksi sitte
pitkillä askelilla sinne, mihin tuo yksitoikkoisen surullinen kellojen
soitto kutsui. Hän tuli aikaiseen: kirkko oli melkein tyhjä; lukkari
luki virka-paikassaan hetkiä; joskus häiriytyen yskästä, äänensä
kaikui tasaisesti, milloin laskeutuen, milloin paisuen. Lavretski
asettui liki sisäänkäytävää. Rukoilijat tulivat yksitellen, seisahtuen,
ristien silmiänsä ja kumartaen joka suunnalle; askeleensa helisivät
tyhjyydessä ja hiljaisuudessa, selvästi kajahdellen laen rajassa.
Kuihtunut ämmä, vanha kapotti yllä oli polvillaan Lavretskin edessä
ahkerasti rukoillen; hänen hampaaton suunsa, kellastuneet, rypistyneet
kasvonsa osoittivat pakoitettua nöyrtymystä; punehtuneet silmänsä
katsoivat liikahtamatta ylös pyhimpään jumalankuva-ryhmään; laiha käsi
pistäytyi vähän väliä ulos kapotin hihasta tehden maltillisesti suuren,
lavean ristinmerkin, Kirkkoon tuli talonpoika, jolla oli murheelliset,
uupuneet kasvot ja tuuhea parta; tämä laskeusi paikalla molemmille
polvilleen ja alkoi kiireisesti ristiä silmiänsä, heittäen taa päin ja
ravistaen päätään joka kumarruksen jälestä. Niin kova suru kuvastautui
hänen kasvoillaan ja joka liikkeessä, että Lavretski päätti lähestyä
häntä ja kysyä mikä hänen on. Talonpoika säpsähti, pelokkaasti ja
totisesti katsahtaen häneen...

"Poika kuoli", sanoi hän pikapuheessa, — ja alkoi uudestaan kumartaa...
"Mikä heille voisi korvata kirkon lohdutuksen", ajatteli Lavretski,
ja koetti itsekin rukoilla; mutta sydämensä synkistyi, jähmettyi, ja
ajatuksensa harhailivat. Hän odotteli aina vielä Liisaa, mutta sepä ei
tullut. Kirkkoon tulvasi väkeä, vaan häntä ei näkynyt. Saarna alkoi,
pappi oli jo lukenut evankeliumin, soitettiin itse saarnaan; Lavretski
siirtyi hiukan eteenpäin — ja näki äkkiä Liisan. Tämä oli tullut ennen
häntä, mutta Lavretski ei häntä huomannut; lymynneenä seinän ja pilarin
väliin seisoi hän liikkumattomana, ympärilleen vilkumatta. Aivan
jumalanpalveluksen loppuun saakka ei Lavretski irroittanut silmiänsä
hänestä: hän tahtoi nyt jättää Liisan hyvästi. Kirkkoväki alkoi jo
lähteä kotiansa, mutta Liisa seisoi aina vielä; hän odotti Lavretskin
pois menoa. Vihdoin teki hän viimeisen ristinmerkin ja läksi, mihinkään
katsahtamatta; hänen muassaan oli palvelustyttö. Lavretski läksi ulos
hänen jälessään ja tapasi hänen kadulla; Liisa astui hyvin sukkelaan,
ja oli laskenut silmiverhon kasvoilleen.

— Hyvää päivää, Elisabet Mihailovna, sanoi hän kovasti, koettaen
ääntänsä tehdä ystävälliseksi, saanko luvan saattaa teitä?

Liisa ei vastannut mitään; Lavretski astui hänen vieressään.

— Oletteko te tyytyväinen minuun? kysyi hän Liisalta alentaen ääntään.
Kuulitteko mitä eilen tapahtui?

— Kuulin, kuulin, kuiskasi tämä, se on hyvä. Ja läksi astumaan vielä
kiireemmin.

— Te olette siis tyytyväinen?

Liisa nyykäytti ainoastaan päätään.

— Feodor Ivanitsch, alkoi hän rauhallisella, mutta heikolla äänellä,
minä tahdoin pyytää teitä: älkää tulko enää meille, matkustakaa mitä
pikemmin: me tapaamme jälkeenpäin toisemme, — joskus, ehkä vuoden
perästä. Vaan nyt tehkää se minun tähteni; täyttäkää minun pyyntöni
Jumalan nimessä.

— Minä olen valmis, Elisabet Mihailovna, teitä kaikessa tottelemaan;
mutta pitääkö meidän näin eroaman: ettekö te sano minulle yhtä
ainoatakaan sanaa .. J?

— Nyt te astutte minun rinnallani Feodor Ivanitsch... Ja kuitenkin
olette jo kaukana, kaukana minusta. Ettekä ainoastaan te, vaan...

— Sanokaa loppuun, minä pyydän teitä! huudahti Lavretski, mitä te
tahdoitte sanoa?

— Kenties te saatte kuulla minusta... mutta olkoon miten tahansa,
unhoittakaa... ei, älkää unhoittako, muistelkaa joskus minua.

— Minäkö unhoittaisin teidät...

— Piisaa, hyvästi. Älkää tulko jälessäni.

— Liisa, yritti Lavretski sanomaan...

— Hyvästi, hyvästi! toisteli Liisa, vetäen vielä alemmaksi silmiverhon
ja lähtien melkein juoksujalkaa eteenpäin.

Lavretski katsoi hänen jälkeensä, ja läksi sitte allapäin astumaan
katua takaisin. Hänelle tuli vastaan Lemm, joka astui hattu melkein
nenälle vedettynä ja katsoi jalkoihinsa.

He katsahtivat ääneti toinen toiseensa.

— No, mitä sanotte? sai vihdoin Lavretski sanotuksi.

— Mitä minä sanon? vastasi ukko totisena, minä en sano mitään. Kaikki
on kuollutta, ja me olemme kuolleet (_Alles ist todt und wir sind
todt_). Oikeallehan teidän on mentävä?

— Oikealle.

— Minun on vasemmalle. Hyvästi!

Seuraavana aamuna matkusti Feodor Ivanitsch vaimoineen Lavrikkaan.
Varvara Pavlovna ajoi edellä vaunuissa Adan ja Justinan kanssa;
Lavretski ajoi jälessä rattailla. Pikku tyttö ei koko matkalla eronnut
vaunujen ikkunasta; hän ihmetteli kaikkea: talonpoikia, ämmiä, tupia,
kaivoja, vempeleitä, kulkusia ja varisten paljoutta: Justina otti
suuresti osaa tähän ihmettelyyn; Varvara Pavlovna nauroi heidän
huomautuksilleen ja huudahduksilleen. Hän oli hyvällä tuulella;
lähtiessään O——n kaupungista oli hän puhellut miehensä kanssa.

— Minä ymmärrän teidän asemanne, sanoi hän miehelleen, (ja tämä
huomasi kyllä hänen viisaista silmistään, että hän hyvin ymmärsi
hänen asemansa), mutta te annatte minulle kuitenkin sen oikeuden,
että kanssani on helppo elää; en minä rupea teitä kyllästyttämään,
en ahdistelemaan; minä tahdoin ainoastaan saada Adan tulevaisuuden
vakuutetuksi; muuta minä en tahdo mitään.

— Nyt te olette saavuttaneet kaikki tarkoituksenne, sanoi Feodor
Ivanitsch.

— Yhtä minä toivon enää: saadakseni ainaiseksi sulkeutua hiljaisuuteen;
minä pidän ikäni muistossani hyväntyönne...

— No! piisaa jo, keskeytti hänet Lavretski.

— Sekä osaan kunnioittaa teidän vapauttanne ja rauhaanne, lopetti hän
edeltäkäsin valmistamansa puheen.

Lavretski kumarsi hänelle syvään. Varvara Pavlovna ymmärsi, että
miehensä kiitti häntä sydämessään.

Seuraavan päivän illalla saapuivat he Lavrikkaan; viikon kuluttua
matkusti Lavretski Moskovaan, jättäen vaimolleen viisi tuhatta ruplaa
elannoksi, vaan seuraavana päivänä Lavretskin lähdettyä, ilmestyi
Lavrikkaan Panschin, jota Varvara Pavlovna oli pyytänyt muistamaan
itseänsä yksinäisyydessään. Hän otti hänet vastaan miten parhaiten
taisi, ja myöhään yöhön kaikuivat korkeat suojat ja puisto soitosta,
laulusta ja iloisista ranskalaisista puheista. Kolme päivää vieraili
Panschin Varvara Pavlovnalla; hyvästi jättäissään emännälle puristi
hän kovasti tämän kauniita käsiä, luvaten saapua taas — ja täyttäkin
lupauksensa.



XLV.


Äitinsä talon toisessa kerroksessa oli Liisalla pieni, siisti,
valoisa huone, siinä valkoinen sänky, kukka-astiat ikkunoilla ja
nurkissa pieni kirjoituspöytä kirjoineen ja ristiinnaulitun kuva
seinällä. Tätä huonetta nimitettiin lapsihuoneeksi; Liisa oli
syntynyt siinä. Saavuttuaan kirkosta, jossa Lavretski näki hänet,
alkoi hän huolellisemmin kuin muulloin asettaa kaikkea järjestykseen,
pyyhki kaikkialla pölyn, tarkasti vihkonsa, ystävättäriensä kirjeet,
sitoi nauhalla yhteen ja lukitsi ne laatikkoon, kasteli kukkaset ja
kosketteli kädellään joka kukkaa. Kaiken tämän teki hän kiirehtimättä,
touhuamatta, joku herttainen huolellisuus kasvoillaan. Hän seisahtui
vihdoin keskelle lattiaa, katsahti ympärilleen ja lähestyi pöytää,
jonka kohdalla seinällä riippui ristiinnaulitun kuva, laskeusi
polvilleen, pani kätensä kasvoilleen ja jäi liikkumattomaksi.

Marfa Timofejevna astui huoneesen ja löysi hänen tässä asemassa. Liisa
ei huomannut hänen tuloansa. Vanhus meni varpaisillaan oven taa ja
rykäsi muutamia kertoja kuuluvasti. Liisa nousi sukkelaan ja pyyhki
silmänsä, joissa kimalteli kirkkaat tipahtamattomat kyyneleet.

— Aha, sinä olet, näen mä, taas puhdistellut luostarikoppelisi, sanoi
Marfa Timofejevna, kumartuen erään kukkais-astian puoleen, jossa nuori
ruusu kukki. — Kukka se tuoksuu hyvälle!

Liisa katsahti ajattelevasti tätiinsä.

— Millaisen sanan te sanoitte, täti? kuiskasi hän.

— Millaisen sanan, millaisen? tarttui ämmä sukkelasti puheesen. Mitä
tahdot sanoa? Se on hirveää, sanoi hän äkkiä ottaen tanukan päästään
ja istuen Liisan sänkyyn, se on yli minun voimieni: neljäs päivä jo
tänäpäivänä kun minä kiehun kuin kattilassa; en minä enää voi tekeytyä
tietämättömäksi — en voi nähdä sinun vaalenevan, kuihtuvan, itkevän, en
voi, en voi.

— Mikä teidän on, tätiseni? sanoi Liisa, eihän minulla mitään...

— Eikö mitään, huudahti Marfa Timofejevna, puhu sitä muille, älä
minulle! Ei mitään! mutta kuka juuri oli polvillaan? kellä silmäripsit
vielä nytkin ovat kosteat kyyneleistä? Ei mitään! Katsahda itse
itseäsi, mitä sinä olet tehnyt kasvoillesi, mihin silmäsi ovat
joutuneet? — Ei mitään! enkö minä sitten kaikkia tiedäkään?

— Se haihtuu kaikki, tätiseni; antakaa vaan aikaa.

— Haihtuu, mutta milloin haihtuu? Herra Jumala, minun Vapahtajani!
rakastuitko sinä nyt niin äärettömästi häneen? Liisaseni, vanha ukkohan
hän jo on. No, minä en kiistä, hyvä mies hän on, ei suinkaan puraise;
mutta mitä siitä? Kaikki olemme hyviä ihmisiä; eihän maa vielä kiilaksi
ole muuttunut, tätä hyvää nyt löytyy aina kylliksi.

— Minä vakuutan teille, että se haihtuu, se on jo haihtunut.

— Kuule Liisaseni, mitä minä sanon sinulle, sanoi äkkiä Marfa
Timofejevna, istuttaen Liisan viereensä sänkyyn, milloin korjaillen
hänen hiuksiansa, milloin liinaansa. Nyt alussa se näyttää, ett’ei
sinun suruasi voi auttaa. Ah, kultaseni, yhdelle kuolemalle ei vaan
löydy lääkettä! Sano itsellesi vaan näin: "enkä lannistu suruun, —
viis’ hänestä!" niin ihmettelet itsekin, kuinka sukkelasti, hyvästi se
haihtuu. Kärsi vaan hiukan.

— Tätiseni, vastasi Liisa, se haihtui jo, kaikki haihtui!

— Haihtui! miten se haihtui! Tuossa sinun nenäsi on tullut teräväksi,
ja sinä sanot: haihtui. Kyllä haihtui!

— Se haihtuu, tätiseni, jos te tahdotte vaan auttaa minua, sanoi Liisa
tavattoman vilkkaasti ja heittäytyi Marfa Timofejevnan kaulaan.

— Rakas tätiseni, olkaa minun ystävänäni, auttakaa minua, älkää
suuttuko minuun, ymmärtäkää minua.

— Mitä niin, mitä niin, tyttöseni? ole niin hyvä, äläkä säikytä minua;
minä huudan paikalla, älä katso minuun noin; sano pian, mitä niin?

— Minä... minä tahdon... Liisa kätki kasvonsa Marfa Timofejevnan rintaa
vasten... Minä tahdon mennä luostariin, sanoi hän soinnuttomalla
äänellä.

Vanhus hypähti vuoteelta.

— Risti silmäsi, kultaseni, Liisaseni, tulehan tuntoosi: mitä sinä,
Jumala sinun kanssasi, sai hän vihdoin sanotuksi, käy maata lintuseni,
nuku hiukan; se on kaikki unettomuuden seurauksia, sydänkäpyseni.

Liisa nosti päänsä, poskensa hohtivat.

— Ei, tätiseni, sanoi hän, älkää puhuko niin; minä olen päättänyt,
olen rukoillut, olen kysynyt neuvoa Jumalalta, kaikki on Jumalalta,
kaikki on lopussa, lopussa on elämäni teidän kanssanne. Sellainen
läksy ei ollut turhaan; enkä minä ensi kertaa siitä asiasta ajatellut.
Onni ei minuun soveltunut; ei silloinkaan, kun minulla oli toivoja
siihen, sydämeni on kaiken likistänyt ulos. Minä tiedän kaikki, sekä
omat syntini että vieraat, ja kuinka isäni on omaisuutensa koonnut;
kaikki minä tiedän. Kaikki tämä täytyy anteeksi pyytää, rukoilla armoa
Herralta. Minulla on sääli teitä, äitiäni ja Leenaa; mutta mitä tehdä?
minä tunnen, ett’ei elämäni sovellu tähän; minä olen jo kaikelle
hyvästi jättänyt, kaikelle talossa kumartanut viimeisen kerran; minua
kutsuu jokin; oloni on vaikea, mieleni tekee sulkeutua i’äksi. Älkää
pidättäkö minua, älkää pyytäkö, auttakaa minua, tahi minä lähden
yksin...

Marfa Timofejevna kuunteli kauhistuksella tyttöä.

"Hän on sairas, hourailee", ajatteli hän, "täytyy lähettää lääkäriä
hakemaan; mutta ketä? Kehuihan Gedeonovski tässä eräänä päivänä yhtä;
mutta hän valehteiee kaikki — vaan, ehkä tällä kertaa sanoi totta?"
Mutta kun tuli vakuutetuksi ett'ei Liisa ollut sairas, eikä houraillut,
vaan toisti aina yhtä ja samaa hänen jokaiseen kysymykseensä, niin
Marfa Timofejevna pelästyi ja kauhistui aika tavalla. — "Ethän sinä
tiedä, lintuseni", alkoi hän viehätellä häntä, "millainen elämä
luostareissa on! Sinua, kultaseni, ruvetaan syöttämään liinaöljyllä;
alusvaatteetkin annetaan karkeat ja paksut, ja kylmässä pakoitetaan
kävelemään; ethän sinä kaikkea tätä voi kestää, Liisaseni. Ne on
sinussa kaikki Agafjan jälkiä, hän on saattanut sinut pois tolalta.
Hän alkoi elämänsä siitä, että nautti yltäkylläisyyttä; nauti sinäkin
vielä elämää. Anna minun ehkä rauhassa kuolla, tee sitten mitä tahdot.
Ja kuka sitä vielä on kuullut, että tuon pukin suvun, anna Jumala
anteeksi, noitten miesten tähden luostariin mennään? No, jos sinulla
niin kovin raskas olo on, niin mene, rukoile pyhimystä, anna viettää
jumalanpalvelus, mutta älä pane päällesi mustaa kaapua, voi, taivaan
taatto...!"

Ja Marfa Timofejevna alkoi katkerasti itkeä.

Liisa lohdutteli häntä, pyyhki hänen kyyneleitään, itki itsekin,
mutta jäi järkähtämättömäksi. Epätoivossaan koetti Marfa Timofejevna
uhkaillakin, luvaten ilmaista kaikki äidille... mutta ei sekään
auttanut. Ainoastaan vanhuksen kiihkoisten pyyntöjen vuoksi suostui
Liisa lykkäämään päätöksensä puoli vuotta eteenpäin; mutta Marfa
Timofejevnan täytyi luvata auttavansa häntä ja hankkia siksi Maria
Dmitrijevnan suostumus, jos ei hän kuuden kuukauden kuluttua
päätöstänsä muuttaisi.

       *       *       *       *       *

Vastoin lupaustansa — jäädä hiljaisuuteen elämään — muutti Varvara
Pavlovna, ensi kylmäin tultua, jotenkin rahallisena, Pietariin asumaan,
jossa hän vuokrasi pienen, mutta sievän, Panschinin valikoiman
asunnon; tämä oli jo ennen häntä lähtenyt O——n läänistä. Viime aikoina
ollessaan O——ssa kadotti Panschin tykkänään Maria Dmitrijevnan suosion;
hän lopetti äkkiä siellä käyntinsä, eikä paljon ensinkään poistunut
Lavrikasta. Varvara Pavlovna kietoi hänet, kietoi: muulla sanalla
ei voi kuvata hänen rajatonta, vastustamatonta anastus-valtaansa
Panschinin yli.

Lavretski eli talven Moskovassa, ja keväällä tuli hänen tietoonsa, että
Liisa oli sulkeutunut B——n luostariin, yhteen Venäjänmaan etäisimpään
ääreen.



Jälki-lause.


Kului kahdeksan vuotta. Tuli taas kevät... Mutta mainitkaamme
ensin muutama sana Mihalevitschin, Panschinin ja rouva Lavretskin
kohtaloista, — erotkaamme heistä. Pitkällisten kuleksimisten jälkeen
vihdoin sai Mihalevitsch oikean paikkansa: hän sai ylitarkastajan viran
eräässä valtion laitoksessa. Hän on hyvin tyytyväinen kohtaloonsa,
ja kasvattinsa "kunnioittavat" häntä suuresti, vaikka usein matkivat
häntä. Panschin on suuresti edistynyt viroissa ja kuroittelee jo
ylitirehtörin paikkoja; käypi hiukan kyyryssä: varmaankin kaulaan
saamansa Wladimirin risti painaa hänen niskaansa. Virkamies hänessä
on ottanut tuntuvan voiton taiteilijasta; hänen yhä vielä nuoret
kasvonsa ovat kellastuneet, hiuksensa harvenneet, ei hän enää laula
eikä piirusta, vaan kirjailee salaisesti: hän on kirjoittanut
iva-näytelmän "sananlasku" muodossa, ja niin kuin kaikki kirjailijat
"tuovat" jotain esiin, on hänkin siinä tuonut esiin viekistelijän,
jossa "väärän kannon" kautta kuvailee paria kolmea häntä suosivaa
naista. Avioliittoon ei hän kuitenkaan ole ruvennut, vaikka useampia
sopivia tilaisuuksia olisi ollut: siihen on Varvara Pavlovna syypää.
Mitä taas häneen tulee, elää hän entiseen tapaansa Parisissa: Feodor
Ivanitsch antoi hänelle nostovekselin, siten välttääkseen toista,
odottamatonta yhtymistä. Hän on vanhennut ja tullut paksummaksi,
mutta on aina vielä miellyttävä ja sievä. Joka ihmisellä on oma
ihanteensa; Varvara Pavlovna löysi myös omansa — hra Dumas-pojan
dramallisissa teoksissa. Hän käypi ahkerasti teaterissa, joissa esiytyy
näyttämöllä keuhkotautisia ja tunteellisia "kamelioita"; olla rouva
Dosehina näyttää hänestä suurimmalle ihmis-onnelle: hän sanoi kerta,
ett'ei tyttärellensä tahtoisi sen parempaa kohtaloa. Sopii toivoa,
että sallimus vapauttaa neiti Adan moisesta onnesta: punaposkisesta,
lihavasta lapsesta on hän muuttunut heikkorintaiseksi, vaaleaksi
tytöksi; hermonsa ovat jo piloilla. Varvara Pavlovnan ihastelijoiden
lukumäärä on vähennyt, vaan ei sentään loppunut; muutamat hän
luultavasti säilyttää ikänsä loppuun saakka. Kaikkein kiihkein viime
aikoina oli hänellä eräs Sakurdalo-Skubirnikov, eräs virkaeron saanut
kaartilaisviiksinokka, tavattoman lujaruumiinen kahdeksanneljättä
vuoden ikäinen mies. Rouva Lavretskin salongin ranskalaiset vieraat
nimittivät häntä "_le gros taureau de l’Ukraine_" [suuri ukrainalainen
härkä]. Varvara Pavlovna ei häntä milloinkaan kutsu muoti-iltamiinsa,
mutta hän on sittenkin Varvara Pavlovnan täydessä suosiossa.

Ja niin... on kulunut kahdeksan vuotta. Taas tuulahti taivaalta
kirkkaan kevään onnea; taas se hymyili maalle ja ihmisille; taas
sen hyväilystä alkoi kaikki rehoittaa, rakastaa ja viserrellä. O——n
kaupunki on vähän muuttunut näinä kahdeksana vuotena; mutta Maria
Dmitrijevnan talo on kuin nuorennut: sen nykyisin maalatut seinät
olivat miellyttävän valkoiset, ja avattujen ikkunoiden ruudut
punertelivat ja kimallelivat laskeuvan auringon paisteessa: näistä
ikkunoista kuului kadulle nuorten, heleitten äänten iloisia, keveitä
huudahduksia ja taukoomatonta naurua; koko talossa oli vilkas
hyöriminen ja ilo paisui ääriensä yli. Itse talon-emäntä oli jo
kauan sitten levännyt haudassa: Maria Dmitrijevna oli kuollut kaksi
vuotta Liisan luostariin menon jälkeen; eikä Marfa Timofejevnakaan
kauan elänyt veljensä tyttären jälkeen; he lepäsivät vieretysten
kaupungin hautausmaassa. Ei Nastasja Karpovnakaan enää ollut
elävitten joukossa; uskollinen vanhus kävi useita vuosia joka viikko
ystävättärensä haudalla rukoilemassa... Tuli hänenkin aikansa, ja
luunsa joutuivat tuoreesen maahan lepäämään. Vaan Maria Dmitrijevnan
talo ei tullut vieraisiin käsiin, ei joutunut pois hänen suvultaan,
pesä jäi hajoittamatta: Leena, joka oli kasvanut solakaksi, kauniiksi
tytöksi, ja hänen sulhasensa — vaaleanverevä husaariupseeri, Maria
Dmitrijevnan poika, joka oli nainut Pietarissa, ja nyt keväällä tuli
O——n vaimonsa ja tämän, vaaleaposkisen ja kirkassilmäisen sisaren,
nuoren kasvatuslaitoksen oppilaan, Sandran kanssa, joka myös on
kasvanut ja kaunistunut, — siinä nuoriso, joka puheellaan ja naurullaan
elähytti Kalitinin taloa. Kaikki oli siellä muuttunut, kaikki tullut
nuorten asujanten mielen mukaan. Kartanon parrattomat poika-nulikat,
irvihampaat ja ilveilijät olivat tulleet entisten vakaitten vanhusten
sijaan; siellä, jossa ennen Roska käveli taitavana, hyppii nyt kaksi
sileäkarvaista koiraa, hullusti peuhaten sohvalla; talliin on hankittu
ulkomaalaisia hevosia, pikajuoksijoita, kiihkeitä, vaunuhevosia
letitettyine karjoineen, Donin ratsuja; murkinan, päivällisen,
illallisen ajat ovat sekaantuneet ja hämmentyneet; tuli, kuten naapurit
sanoivat, "ennen-olemattomat järjestykset".

Samana iltana, josta kertomuksemme alkoi, olivat Kalitinin talon
asujamet (vanhin heistä, Leenan sulhanen, oli kaikkiaan neljänkolmatta
vuotias) hiukan sopimattomassa, mutta päättäen heidän yleisestä
naurustaan, heille hyvin hauskassa pelissä käsin: he juoksivat pitkin
huoneita toinen toistansa kiini tavoitellen; koirat juoksivat myös
ja haukkuivat, ikkunoiden edessä riippuvissa häkeissä kiskoivat
kanarialinnut kilpaa tuikkujansa, enentäen heleällä viserryksellään
yleistä huutoa ja melua. Tämän leikin kiihkeimmillään ollessa vierivät
portin eteen rattaat ja noin viidenviidettä vuoden ikäinen mies,
matkavaatteissa,, astui alas, jääden seisomaan kummastuksesta. Hän
seisoi hetken aikaa liikkumatonna, heittäen kartanoon tutkivan
katseen, sitten hän astui portista sisään ja oli tuokiossa kuistissa.
Etehisessä ei häntä vastaan tullut kukaan; vaan äkkiä avautui salin
ovi; sieltä juoksi ulos Sandra aivan tulipunaisena, ja samassa hänen
jälessään, heleästi huutaen, koko muukin seurue. Kun he näkivät
tuntemattoman miehen, seisahtuivat he kaikki ja vaikenivat; mutta he
katsoivat häneen leppeästi, eikä heidän nuoret kasvonsa lakanneet
hymyilemästä. — Maria Dmitrijevnan poika astui vieraan luo ja kysyi
tältä kohteliaasti, mitä hänellä on tarvis?

— Minä olen Lavretski, vastasi vieras.

Ystävällinen huudahdus kuului hänelle vastaukseksi; ei sentähden, että
tämä seurue olisi ihastunut kaukaisen, melkein unohdetun sukulaisen
tulosta, vaan ainoastaan sen tähden, että se oli valmis meluamaan
ja iloitsemaan jokaisessa sopivassa tilaisuudessa. He piirittivät
samassa Lavretskin: Leena, kuten ainakin vanha tuttava, nimitti
itsensä ensimäiseksi ja vakuutti, että vähän tarkemmin katsottuansa,
hän olisi ihan varmaan tuntenut hänet, esitti hänelle koko seurueen,
nimittäen jokaista, yksin sulhaistaankin, lyhennetyllä nimellä. Koko
joukko nyt siirtyi ruokasalin läpi vierashuoneesen. Seinäpaperit olivat
kummassakin suojassa uudet, vaan huonekalut entiset; Lavretski tunsi
pianon; yksin ompelutelineetkin olivat samat ja samassa asemassa —
melkeinpä samalla lopettamattomalla ompeluksella kuin kahdeksan vuotta
takaperinkin. Hänet käskettiin istumaan vainajan lempituoliin; kaikki
istuivat säädyllisesti hänen ympärillään. Kysymyksiä, huudahtuksia,
kertomuksia alkoi sataa keskeytymättä.

— Pitkään aikaan emme ole nähneet teitä, huomautti Leena lapsellisesti,
emmekä Varvara Pavlovnaakaan ole nähneet.

— Vieläpä! tarttui veljensä kiireisesti puheesen. Minä vein sinut
Pietariin, vaan Feodor Ivanitsch on elänyt koko ajan maalla.

— Siitä saakka on äitikin jo kuollut.

— Ja Marfa Timofejevna, sanoi Sandra.

— Ja Nastasja Karpovna, huomautti Leena, ja herra Lemm...

— Kuinka? Onko Lemm kuollut? kysyi Lavretski.

— On, vastasi nuori Kalitin, hän matkusti täältä Odessaan; sanotaan
jonkun mainitelleen hänet sinne; siellä hän kuolikin.

— Ettekö tiedä, jäikö häneltä mitään sävelteoksia?

— En tiedä; tuskinpa.

Kaikki vaikenivat ja katsahtivat toisiinsa. Surun pilvi peitti hetkeksi
kaikki nuorten kasvot.

— Vaan Matroska elää vielä, alkoi äkkiä puheen Leena.

— Ja Gedeonovski elää, lisäsi hänen veljensä.

Gedeonovskin nimeä mainittaessa rähähtivät kaikki yht'aikaa nauramaan.

— Niin, hän elää ja valehtelee kuten ennenkin, jatkoi Maria
Dmitrijevnan poika, ajatelkaa, tuo myllääjä (hän osoitti vaimonsa
sisareen) pani eilen pippuria hänen nuuska-rasiaansa.

— Kuinka hän aivasteli! huudahti Leena — ja uudestaan kajahti pidätetty
nauru.

— Me saimme äskettäin tietoja Liisasta, sanoi nuori Kalitin — ja kaikki
hiljeni taas ympärillä, — hänellä on hyvä olla, terveytensäkin alkaa
nyt vähän kerrassaan parata.

— Onko hän aina vielä samassa luostarissa? sai Lavretski vaivoin
kysyneeksi.

— Aina vielä samassa.

— Kirjoittaako hän teille?

— Ei, ei milloinkaan; me saamme ihmisten kautta tietää.

Tuli äkkiä syvä hiljaisuus; "siinä lensi sivutse hiljainen enkeli",
ajattelivat kaikki.

— Ettekö tahdo lähteä puistoon? kääntyi Kalitin Lavretskin puoleen,
se on meillä hyvässä kunnossa, vaikka olemme lii'aksi laskeneet sen
kasvamaan.

Lavretski läksi puistoon, ja ensimäinen, mikä hänen silmäänsä pisti,
oli sama penkki, jossa hän joskus oli Liisan kanssa viettänyt muutamia
onnellisia, vaan toistamattomia silmänräpäyksiä; se oli mustunut,
vääristynyt; mutta hän tunsi sen, ja hänen sydämensä valtasi tunne,
jolle ei ole vertaa suloudessa, ei katkeruudessa, — todellisen kaihon
tunne kadonneesta nuoruudesta, onnesta, jonka joskus on omannut.
Nuorten kanssa yhtenä astui hän käytävää myöten: lehmukset olivat
hiukan vanhenneet ja kasvaneet viimeisinä kahdeksana vuotena, niiden
siimekset olivat tulleet tummemmiksi; vaan sen sijaan olivat pensaat
kohonneet, vaapukkapensas oli kukoistuksessaan, pähkinäpensas oli ihan
umpeen kasvanut, ja kaikkialla lemusi köynnösten, metsän, ruohon ja
syreenien tuoksu.

— Tässähän on hyvä leikkiä nelikulmaa, huudahti äkkiä Leena, astuen
pienelle, lehmusten ympäröimälle lakeudelle, meitä onkin täsmälleen
viisi.

— Unhoititko sinä Feodor Ivanitschin? huomautti veljensä... Taikka etkö
sinä lue itseäsi?

Leena punehtui hieman.

— Vieläkö Feodor Ivanitsch voi hänen iässään... alkoi hän.

— Olkaa niin hyvä ja leikitelkää, keskeytti Lavretski hänet
kiireisesti, älkää kiinnittäkö huomiotanne minuun. Minusta itsestäni
on hauskempi kun tiedän ett'en häiritse teitä. Huomiotanne ette
tarvitse ollenkaan kiinnittää minuun; näin vanhalla ukolla on omat
ajanvietteensä, joita te ette vielä tiedä ja joita ei mikään huvitus
voi korvata, ne ovat: muistelmat.

Nuorukaiset kuuntelivat Lavretskia miellyttävällä ja hiukan
naurettavalla kohteliaisuudella, ikäänkuin opettaja olisi heille läksyn
lukenut, ja äkkiä juoksivat kaikki pois hänen luotaan lakealle; neljä
seisahtui puitten luo, yksi keskelle ja leikki alkoi.

Lavretski kääntyi takaisin huoneesen ja astui ruokasaliin, lähestyi
pianoa ja kosketti sormellaan painimia: kuului heikko mutta selvä
sävel ja sydämensä alkoi vavista: tällä nuotilla alkoi se paljon
vaikuttava soitto, jolla vuosia takaperin, samana onnellisena yönä,
Lemm, vainaja Lemm saattoi hänet niin suuresti ihastumaan. Sitten
astui Lavretski vierashuoneesen ja viipyi siellä hyvin kauan: tässä
huoneessa, jossa hän niin usein oli nähnyt Liisan, kuvastautui paljoa
elävämmin hänen eteensä tämän kuva; hänestä näytti että huoneessa
oli vielä jotain jälkiä hänen läsnäolostansa; vaan kaiho tuntui yhä
raskaalta ja rasittavalta: siihen ei ollut vielä kuolema puhaltanut
hiljaisuuttaan. Elihän Liisa vielä jossain kaukana; hän kuvaili
mielessään Liisaa luostari-elämässä, eikä tässä himmeässä, kalpeassa,
nunnakaapuunsa kääriyneessä, lainehtivien laatona-savupilvien
ympäröimässä aaveessa tuntenut ennen rakastamaansa tyttöä. Tuskin
Lavretski olisi itseäänkään tuntenut, jos olisi voinut katsahtaa
itseensä, niinkuin hän ajatuksissaan katsahti Liisaan. Kahdeksan
viimeisen vuoden kuluessa oli hänen elämässään vihdoin tapahtunut
muutos, muutos jonka harvat kokevat, vaan jota paitse ei voi jäädä
kunnon ihmiseksi elämänsä loppuun; hän taukosi todellakin ajattelemasta
omavoittoisia pyrintöjä ja omaa onneaan. Hän rauhoittui, ja — miksikä
salata totuutta? — vanheni, eikä ainoastaan muodoltaan ja ruumiiltaan,
vaan vanheni sielultaankin; säilyttää sydäntänsä nuorena vanhuuteen
saakka, kuten sitä muutamat sanovat, on vaikeaa, jopa mahdotontakin;
se ainoastaan voi olla tyytyväinen, joka ei ole kadottanut uskonsa
vakavuutta, tahtonsa lujuutta, työhalua. Lavretskilla oli täysi oikeus
olla tyytyväinen: hänestä oli tullut kunnon isäntä, oli todellakin
oppinut maata kyntämään, eikä ahkeroinut ainoastaan itseänsä varten;
hän oli voimiensa mukaan parantanut ja saattanut vakavammalle kannalle
talonpoikiensa aseman.

Lavretski meni puistoon, istui hänelle niin tutulle penkille — tällä
samalla paikalla, tämän talon edessä, jossa hän viimeisen kerran
turhaan tavoitteli onnen maljaa, missä kiehuu ja kimaltelee kultaisen
nautinnon neste, — hän, yksinäinen, koditon matkustaja, kuullessaan
nuoremman sukupolvensa iloisia huudahduksia, — katsahti takaisin
elämäänsä. Kaiho valtasi hänen sydämensä, mutta ei suru, ei mielipaha:
hänellä oli syytä sääliin, vaan ei — häpeään. "Huvitelkaa, iloitkaa,
kasvakaa te nuoret", ajatteli hän, eikä katkeruutta niissä ajatuksissa
ollut; "elämä on teillä edessä, ja helpompi on teidän elämänne
olevakin; teidän ei tarvitse, niinkuin meidän, etsiä omaa seuraanne,
taistella, kaatua ja nousta keskellä pimeyttä me huolehdimme, kuinka
säilyttäisimme itsemme — ja montako meistä on säilynyt! — vaan teidän
täytyy askaroida, tehdä työtä, ja tällaisen (vanhan ukon) siunaus
olkoon kanssanne. Vaan minun, tämän päivän, näitten tunteitten jälkeen
on sanottava teille viimeinen jäähyvästini — ja vaikka surullisenakin,
niin toki kadehtimatta, empimättä sanon loppuni tähden, Jumalan
kutsumuksen tähden: 'Terve yksinäinen vanhuus! Lähene loppuasi
tarpeeton elämä!'"

Lavretski nousi hiljaan, ja hiljaan hän läksi poiskin; häntä ei kukaan
huomannut, ei kukaan pidätellyt; iloiset huudahdukset kuuluivat
entistään voimakkaammilta puistossa viheriöiden, korkeiden lehmusten
varjossa. Lavretski istui rattaille ja käski ajurin ajamaan kotiin,
sekä kielsi hevosia kiirehtimästä.

       *       *       *       *       *

"Entä loppu?" kysynee joku ehkä kyllästymätön lukija. "Miten sitten
kävi Lavretskille ja Liisalle?" Mitäpä lieneekään sanomista vielä
elävistä, vaan jo maallisista riennoista eronneista ihmisistä, miksipä
siis tiedustella heitä? Sanotaan Lavretskin käyneen siellä kaukaisessa
luostarissa, johon Liisa sulkeutui, ja nähneen hänet. Käyden
pyhimykseltä toiselle, kulki Liisa ohitse tasaisella, sipsuttavalla
nunnan astunnalla hyvin liki Lavretskia — vaan ei häneenpäin
katsahtanutkaan; häneen kääntyessä ainoastaan silmäripset värähtivät
hiukan, ja nunna painoi laihtuneet kasvonsa vielä alemma — ja ristissä
olevat sormet, jotka pitelivät rukousnauhaa, puristuivat vielä lujemmin
toinen toiseensa. Mitä he ajattelivat, mitä he tunsivat molemmat?
Ken tietää? Ken ilmaisee? On sellaisia hetkiä elämässä, sellaisia
tunteita... Niihin ei osaa muuta kuin viitata — ja mennä ohitse.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Aatelispesä" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.