Title: Maantiede ja löytöretket III: Uusin aika 17.-vuosisadan alusta nykyaikaan (alkupuoli)
Author: Inha, Into Konrad
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Maantiede ja löytöretket III: Uusin aika 17.-vuosisadan alusta nykyaikaan (alkupuoli)" ***
III ***



MAANTIEDE JA LÖYTÖRETKET III

Kertomus siitä, miten maa on tullut tunnetuksi ja maantiede kehittynyt


Uusin aika 17.-vuosisadan alusta nykyaikaan (alkupuoli)


Kirj.

I. K. INHA



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1923.



SISÄLLYS:

Alkusanat.

XVII JA XVIII VUOSISATA.

Alamaitten mahtiaika.
Kuinka Alamaista tuli suurvalta.
Länsivallat Intiassa.
   Houtmanin retki. — Retkiä Magalhãesin salmen kautta. —
   Hollantilainen Itä-Intian komppania. — Englantilaisten retkiä
   Itä-Intiaan. — Ranskalaisten retkiä. — Batavia. — Hollantilaiset
   Japanissa. — Ceylon. — Kilpailu Etu-Intiassa. — Ranskalaiset
   Siamissa ja Madagaskarissa. — Matkustajia ja seikkailijoita.
Australian löytäjät.
   Duifken. — Schouten ja Le Maire. — Australian länsirannikko. — Uusi
   Guinea. — Abel Tasmanin retket. — Tasmania. — Uusi Seelanti.
Jesuiitat Keski-Aasiassa ja Kiinassa.
   Bento de Goes. — Antonio de Andrade. — Lähetyssaarnaajat Kiinassa.
   — Juhana Grueber Tibctissä. — Jean François Gorbillon. —
   Jesuiittain Kiinan kartta. — Tibet.
Siirtomaat ja maailmanhistoria.

Pohjois-Amerikan tienraivaajat.
Ranskalaiset Acadiassa ja Canadassa.
   Samuel de Champlain. — Acadian ensimmäiset siirtokunnat. — Quebecin
   perustaminen. — Sotaretki irokuoita vastaan. — Montrealin
   perustaminen. — Huron-järvi ja huronit. — Ontario. — Kuuden kansan
   liitto. — Onondagain kaupungin piiritys. — Etienne Brulé. —
   Champlainin viimeiset vaiheet. — Jean Nicollet. — Jesuiittain
   lähetystyö. — Niagara. — Irokuoi-sota.
Virginia ja Uusi Englanti.
   Bartholomew Gosnald. — Maine ja New Hampshire. — Jamestown. — John
   Smith. — Powhatan ja Pocahontas. — Chesapeake-lahti. — Uusi Englanti.
   — Puritaanit. — Plymouth. — Boston. — Rhode Island. — Connecticut.
   — Virginia. — Maryland. — Bermudat. — Uudet Alamaat. — V:n 1676
   intiaanisota. — Cameronilaiset. — Kveekarit. — Carolinat ja Georgia.
Uuden Ruotsin siirtokunta.
Canadasta Louisianaan.
   Irokuoi-sodan loppu. — Chouart ja Radisson. — Jesuiitat onondagain
   luona. — Ménard. — Allouez. — Irokuoitten kurittaminen. — Dollier
   ja Galinée. — Isä Marquette. — Järvialueen juhlallinen valtaus. —
   Jollietin ja Marquetten matka Mississipille. — La Salle. — Niagara.
   — La Salle laskee Mississipin. — Louisiana. — La Sallen murha. —
   Le Moyne D'Iberville ja Louisianan asutus.
Turkiskauppiaat Amerikan luoteiskulmina.
   Le Vérendrye. — Hudson-lahden maat. — Samuel Hearne. — Alexander
   Mackenzie. — Uuden Englannin takamaa. — Kentucky. — Washington
   ja Gist. — Daniel Boone.
Espanjalaiset Californiassa.

Länsi-Intia ja Etelä-Amerikka.
   Hollantilainen Länsi-Intian Komppania. — Vähät Antillit ja
   »flibustierit». — Guayana. — Hollantilaiset Brasiliassa. —
   Bukkaniirit. — Jesuiitat Paranan laaksossa. — Brasilia. — Lähetystyö
   sisämaassa. — Teixeira. — Amazonijoen ja Paraguayn latvoilla. —
   Manvel Felix. — Rajariitoja. — Don Felix de Azara. — Rio Negron
   vesistö. — Quiton astemittaus. — La Condamine Amazonijoella. — Rouva
   Godin.

Mustain maanosa.
   Monomotapa. — Latinalainen lähetystoimi Abessiniassa.
James Bruce ja Sinisen Niilin lähteet.
   Etelä-Afrikka. — William Paterson. — Van Reenenit.

Okeaanian tutkiminen.
Ajanjakso 1650—1768 Tyynellä merellä.
   William Dampier. — Aleksander Selkirk. — Ranskalaisia purjehtijoita.
   — Bouvet. — Jacob Roggeveen. — Pääsiäissaari. — John Byron. —
   Samuel Wallis. — Wallis Tahitissa. — Carteret. — De Bougainville.
Cookin ensimmäinen retki.
   James Cook. — Tahitissa. — Venuksen poikkikulku. — Tahitilaiset.
   — Ulietean juhlat. — Uusi Seelanti. — Australian itärannalla.. —
   Torres-salmi.
Cookin toinen retki.
   Etelä-Jäämeri. — Tahitissa. — Ulietea. — Tonga-saaristo. —
   Marquesas-saaret. — Jälleen Tahitissa. — Huahine. — Uudet Hebridit.
   — Uusi Caledonia. — Etelä-Jäämeri. — »Adventuren» seikkailu. — Omai.
Cookin kolmas retki.
   Tasmanian alkuasukkaat. — Uudessa Seelannissa. — Atiu. —
   Tonga-saaristossa. — Hapain juhlat. — Tongatabussa. — Tahitissa. —
   Tahitilainen monai. — Omai. — Hawaiji-saaristo. — Espanjalaiset
   Californian rannalla. — Cook Pohjois-Amerikan länsirannalla. —
   Alaskan rannoilla. — Jäämeri. — Venäläiset Aleuteilla. — Jälleen
   Hawaiji-saaristossa. — Cookin kuolema.
Muita retkiä Tyynelle merelle.
   La Perouse. — La Perousen katoaminen. — Alessandro Malaspina.'—
   Yrjö Vancouver ja Amerikan luoteisrannikon kartoitus. — Australian
   valtaus. — William Bligh ja »Bountyn» seikkailut. — D'Entrecasteaux.

Länsimaiset valloittajat idässä.
Siperian valtaus.
   Stroganovit. — Jennakin Siperian retket. — Sibirin valloitus. —
   Siperian vesitiet. — Simeon Deshnew. — Amurin alue. — Everhart Ides.
   — Kamtshatka. — Uuden Siperian saaret. — Kuriilit. — Messerschmidt
   ja Strahlenberg. — Renat. — Vitus Bering. — Luonnontutkijain
   matkoja. — Jäämeren hauta. — Bering salmessaan ja merellään. —
   Aleutit. — Uuden Siperian saaret.
Muita Aasian matkoja.
   Kbiva ja Bokhara. — Pietari Simon Pallas. — Kaukasia.

Englantilaiset Intiassa.
   »Suuri moguli». — Ranskalaiset ja englantilaiset. — Arcotin
   puolustus. — Lordi Clive. — Englantilaiset saavat Bengalin. —
   Warren Hastings. — Tibet.

Pohjoisnapamaat.
   Grönlanti.

Maantiede XVII:llä ja XVIII:lla vuosisadalla.
Kartta.
   Astemittaukset. — Maantietieteellinen asema. — Asteverkko. —
   Atlakset ja maankartat. — Korkeuskartta.
Yleinen maantiede.
   Geologia ja maanpinnan muoto-oppi. — Magnneettiset voimat.
Meritutkimukset.
Ilmatiede.
Elämän ilmiöt.
   Kasvi- ja eläintiede. — Ihmismaantiede.
Maantieteellinen kirjallisuus.
   Varenius. — Maittentieto.
Suomi.
Andreas Buraeus. — Hermelinin kartta. — Mikael Vexionius. — Pietari
 Malm. — Tuneldin maantieto.

Matkoja vuosisadan vaiheessa.
Aleksander v. Humboldt.
   Pico de Teyde. — Leonidit. — Guacharo-luola. — Mangroverämeet. —
   Sähköankeriaat. — Orinocon vesistössä. — Casiquiare. — Andien poikki
   Ecuadoriin. — Humboldt Mexicossa. — Aasian matka.
Tanskalainen Arabian retki.
Mungo Park Nigerillä.
   Houston. — Mungo Park. — Niskoittelevien vaimojen kurittaminen. —
   Bondu. — Kassonissa. — Ystävällinen vastaanotto. Kaartassa. —
   Ludamarissa. — Alin leirissä. — Pako Alin leiristä. — Bambarrassa.
   — Park näkee Nigerin. — Neekerivaimon armeliaisuus. — Segussa. —
   Park lähtee paluumatkalle. — Sadeaika ja matkan vaikeudet. —
   Leijonan vaanimana. — Bammaku. — Rosvojen käsissä. — Ystävällisempää
   kohtelua. — Kuoleman sairaana. — Orjakauppa. — Orjakaravaani. —
   Erämaassa. — Park tapaa maanmiehen. — Orjalaivassa. Kotona.
Mungo Parkin toinen matka.
   Maamatkalla. — Mehiläishyökkäys. — Vastoinkäymisiä. — Rosvokaupunki.
   — Retkikunnan viheliäinen tila. — Nigerillä. Sansanding. — Parkin
   katoaminen. — Retkikunnan tuhosta saadaan tieto.

Vanhan Libyan tutkijat.
Englantilaisia retkiä Saharaan ja Sudaniin.
   Tuckeyn onneton retki Kongolle. — Oudneyn, Clappertonm ja Denhamin
   retki Bornuun. — Erämaassa. — Tshad järvi. — Bornu. — Orjastusretki.
   — Sokoto. — Sulttaani Bello. — Clapperton Nigerin alajuoksulla.
   — Joruba. — Mungo Parkin muisto. — Lander. — Lander löytää Nigerin
   suun. — Kaupparetkikunta Nigerille.
Salaperäinen Timbuktu.
   Laingin retki. — René Caillé.
Algerian valloitus.
Saksalaisia matkustajia.
   Heinrich Barth. — Adamana. — Komadugun rannoilla. — Manga. — Zinder
   ja sen kauppa. — Sokoto. — Kabara. — Hän ei kuule. — Barth
   Timbuktussa. — Paluumatka. — Vogel. — v. Beurman. — Rohlfs. — Gustav
   Nachtigal. — Nachtigalin matka Tibestiin. — Alexandrine Tinne. —
   Nachtigal Bornussa ja Vadaissa. — Marokko ja Lansi-Sahara. — Gerhard
   Rohlfs. — Rohlfs Libyan erämaassa. — Oskar Lenz. — Lenz Timbuktussa.
Ranskalaisten yritykset Saharan ja Sudanin länsiosissa.
   Toureau Keski-Saharassa. — Ranskalaiset valloittavat Nigerin
   laakson. — Sota Samoria vastaan. — Songhai-valtakunta.
Sahara tutkimuksen valossa.
   Mikä on Sahara.

Niilin lähteet.
Retkiä Egyptistä.
   Khartum. — Caillaud. — Petherick niam-niamien luona.
Ensimmäiset retket Sisä-Afrikan suurille järville.
   Kilimandjaro ja Kenia. — Burtonin ja Speken matka Tanganjikalle.
   - Unjamvesi ja sen kantaja-asukkaat. — Tabora. — Tanganjika. —
   Taistelu tiestä. — Speke Ukerewen rannalla.
Speken ja Grantin retki Viktoria Njansalle.
   Rumanika. — Vahumat. — Ugandan ihanuus. — Mtesa. — Speken ja Mtesan
   kohtaus. — Mtesan hovi. — Niilin alku. — Riponin putous. — Unjorossa.
   — Matkalla Gondokoroon.
Niilin tutkimisen myöhempiä vaiheita.
   Samuel Baker. — Baker Atbaralla. — Atbaran arabialaiset. — Baker
   Albert Njansalla. — Baker masentaa orjakaupan. — Orjain ryöstö
   Niilin yläjuoksulla. — Bakerin retkikunta. — Yrjö Schweinfurth
   Niilin ja Kongon välisellä vedenjakajalla. — Mambuttu. — Akka
   kääpiökansa. — Junker.
Mahdilaisuus.
Niilin vesistö.
Abessinia.
   Lordi Napierin sotaretki.

Etelä-Afrikka.
   Buurien trekit.

Sambesi ja Kongon lähteet.
Livingstone lähetyssaarnaajana.
   Matka Etelä-Afrikkaan. — Robert Moffat.— Matka Kurumaniin. —
   Vesimeloni. — Jalopeuran kidassa. — Pyyntitapoja. — Kolobeng. —
   Ensimmäiselle löytöretkelle. — Kalahari. — Bakalaharit. — Bushmannit.
   — Harhanäky. — Ngami. — Andersson Ngami järvellä. — Vedettä
   erämaassa. — Tsetse-kärpänen. — Sebituane. — Sambesi. — Buurien
   mielivaltaisuutta. — Baobab. — Liujantissa. — Sambesin yläjuoksulla.
   — Barotse-laakso. — Matka Loandaan. —'Lunda. — Amatsoneja. —
   Shintissä. — Sadeaika. — Dilolo järvi.— Veronkiskojia. — Kuango
   joella. — Angolan ylämaa. — Maailmanloppu. — Paluumatka Linjantiin.
   — Hyökkäys ja tappelu. — Ruoholakeuksilla. — Palaavia juhlitaan.
   — Livingstone kulkee Sambesin vartta merelle. — Viktoria putous.
   — Bakobain maassa. — Paratiisimaisia maisemia. — Sodan uhka. — Hyvä
   sydän mustia kohtaan. — Candido kertoo Njanjesta. — Matka Afrikan
   poikki päättynyt.
Livingstonen retki Sambesille vv. 1858—1864.
   Sambesin suistamo. — Kebrabasan koskella. — Livingstone Shirellä.
   — Murchisonin putous. — Shirwa. — Shiran ylämaa. — Pamalombo. Njassa.
   — Retki makololojcn maahan. — Lähetysaseman surullinen kohtalo.
   — Makololo-valtakunnan tuho. — Venematka Sambesilla. —
   Yliopistolähetys. — Rovuma. — Orjain vapauttaminen. — Shiren ylämaan
   lähetysasema. — Venematka Njassalla. — Pakolaisia. —
   Yliopistolähetyksen tuhoutuminen. — Uudelleen Rovumalla. —
   Orjastajain kamalat jäljet. — Orjakauppiaat Njassalla. — Uusi retki
   Njassalle.
Livingstonen viimeinen matka.
   Onneton alkumatka. — Valheellinen huhu Livingstonen kuolemasta. —
   Livingstone menettää rohtonsa. — Vedenjakajalla. — Tshambesi. —
   Tanganjikan rannalla. — Arabialaisten matkassa. — Uusi suuri
   järvi. — Kasembe. — Retkiä Kongon lähteillä. — Bangveolon rannalla.
   — Kongon latvat. — Matkalla Udjidjiin. — Udjidjissa. — Sisimpään
   Afrikkaan. — Soko. — Lualaba. — Livingstone Manjemassa. —
   Jalkatauti. — Livingstone saavuttaa Lualaban. — Njangve. — Niili
   vaiko Kongo? — Kuinka Stanley löysi Livingstonen. — Afrikkalaisessa
   tiheikössä. — Simbavenni. — Makata suossa. — Vahumat. — Unjanjembe.
   — Sota Miramboa vastaan. — Kapina leirissä. —- Hunajalintu. —
   Tanganjika. — Tulo Udjidjiin. — Livingstonen ja Stanleyn kohtaus.
   — Rusisi. — Kivu järvi. — Tanganjikan ihanuus. — Uutta tietä
   Unjanjembeen. — Livingstonen viimeiset suunnitelmat. — Niilin
   otaksutut lähteet. — Orjuuden hävittäminen ylin päämäärä. —
   Bangveolon soissa. — Kuolema. — Viimeinen matka. — Cameronin matka
   Afrikan poikki. — Lukuga. — Cameron otaksuu Lualaban Kongoksi.



ALKUSANAT.


Seitsemännentoista ja kahdeksannentoista vuosisadan löytöretket ovat
kerrotut Eduard Heywoodin teoksen mukaan: A History of Geographic aand
Discovery in the seventeenth and eighteenth Centuries ynnä Cookin
retket laajemmin hänen matkakertomuksistaan laadittujen lyhennettyjen
laitosten mukaan. Maantieteen kehitys on O. Peschelin teoksesta:
Geschichte der Erdkunde.

Muita lähdeteoksia mainittakoon: S.E. Dawson: The Saint Lawrence
Basin. Charles Morris: Heroes of Discovery in America. D.G. Hogarth:
Penetration of Arabia. J. Thomson: Mungo Park and the Niger. Daniel
Bruun: Afrika. R. Brown: The Story of Africa and its Explorers. Sir
Harry Johnston: The Nile Quest.

Livingstonen matkat olen kertonut hänen omain matkakertomustcnsa ja
niistä tehtyjen lyhennettyjen laitosten mukaan.

_I. K. Inha_.



XVII JA XVIII VUOSISATA.



ALAMAITTEN MAHTIAIKA.



Kuinka Alamaista tuli suurvalta.


Nykyaikoina, paljouksien etupäässä ratkaistessa tapaukset, tuntuu
ensi katsannolla käsittämättömältä, kuinka niin pienet kansat kuin
Alamaitten ja Portugalin ovat voineet anastaa maailman rikkaimmat
tulolähteet ja vuosisatansa kumpikin hallita idän ja lännen
välistä kauppaa. Tehokkaat voimasuhteet eivät kuitenkaan olleet
likimainkaan samat kuin asianomaisten maitten pinta-alat kartalla.
Valtioelimistöt eivät niihin aikoihin vielä olleet niin kehittyneet,
että suuret valtakunnat olisivat voineet esiintyä apuneuvojensa
mukaisella mahdilla. Pienempikin maa, joka oli taajaan asuttu
ja korkealle kehittynyt, saattoi jonkun aikaa toimia historian
näyttämöllä yhtä suurilla mahtikeinoilla. Italian kaupungit samoin
kuin Hansa-liittokin olivat tämän osoittaneet, Portugal niiden
jälkeen, ja seitsemännentoista vuosisadan alussa Alamaat anastivat
merien hegemonian, vaikka sitä katkeran kovapintaisesti vastustivat
molempien Intiain löytäjät ja niiden lisäksi oli kestettävä kahden
suuren naapurikansankin kateellinen kilpailu. Alamaitten väkiluku
ei kuitenkaan ollut paljoa pienempi kuin esim. Englannin, niiden
merenkulku, teollisuus, kauppa ja varallisuus taas olivat paljon
suuremmat, ja näiden etujen vaikutusvoimaa alueen pienuus pikemminkin
edisti kuin haittasi, sillä se tarjosi hollantilaisille ne keskityksen
edut, jotka meidän aikanamme vasta rautateiden ja kaikenlaisten
ajatuksen vaihtoa edistäväin keksinnöitten kautta ovat tulleet suurien
kansojen osaksi. Lisäksi oli suuri taistelu uskonnon ja vapauden
puolesta luonut hollantilaisista kiinteän kokonaisuuden ja kehittänyt
heissä toimitarmoa ja rohkeutta kaikkein suurimpiinkin yrityksiin.

Seuraava lyhyt historiallinen katsaus antaa jonkun verran käsitystä
siitä elävästä voimasta, joka johti Hollannin kansan suuruuteen,
samalla kun se asettaa laajemman taustan niille tapauksille ja
retkille, joiden kautta se hyödytti maantiedettä ja maantuntemusta.

Alamaat elivät Kaarle Suuren kuoltua monta vuosisataa mitä
surullisimpia sorron aikoja, ainaisen sodan ja hävityksen jaloissa. Ne
olivat silloin vielä enimmäkseen suota ja tiheätä metsämaata, jossa
oli melkein mahdoton liikkua muulla tavalla kuin pitkin jokia ja
roomalais-aikana rakennettuja teitä. Kulkuneuvojen huonouden ja maan
syrjäisen aseman vuoksi oli sekä Saksan keisarin että Ranskan kuninkaan
vaikea pitää Alamaita pysyväisesti vallassaan. Ala-Lothrinkiin,
jolla nimellä maa tunnettiin, muodostui vähitellen useita melkein
itsenäisiä feodalisia valtakuntia, kuten Brabantin herttuakunta,
Flanderin, Hennegaun, Hollannin, Gelderlandin, Limburgin ja Luxemburgin
kreivikunnat, sekä Lüttichin ja Utrechtin hiippakunnat.

Yhdennentoista vuosisadan lopussa nämä feodaliset pikkuvaltakunnat
olivat päässeet suuresti vahvistumaan, vaikka ne kävivätkin keskenään
alinomaa sotia. Ei missään ristiretkikäskyä tervehditty suuremmalla
innostuksella kuin Alamaissa. Ensimmäisen ristiretken etevimmät
miehet olivat Alamaista. Bouillonin Gottfrid, ristiretken johtaja ja
Jerusalemin ensimmäinen kuningas, oli Ala-Lothringin herttua, hänen
veljensä, Edessan Balduin ja Boulugnen Eustacius, olivat melkein
yhtä kuulut, eikä sankarimainetta puuttunut Flanderin kreiviltä
Robertiltakaan. Kolmannenkin ristiretken päälliköistä useat olivat
Alamaista, ja Balduin, joka neljännellä ristiretkellä Konstantinopolin
valloituksen jälkeen valittiin latinalaisen keisarikunnan
hallitsijaksi, oli Flanderin kreivi. Alamailla oli, samoin kuin yleensä
Länsi-Euroopalla, mitä suurin hyöty ristiretkistä. Niiden kautta
murtuivat läänityslaitoksen ahtaat puitteet, käsitykset laajenivat
joka alalla ja elämään tuli paljon uusia kehityksen siemeniä.
Itämaitten tuotteita ja eteviä valmisteita kulki Länsi-Eurooppaan ja ne
elähyttivät kauppaa. Alamaissa tämä virike oli pääsyitä etuoikeuksia
nauttivien kaupunkien syntymiseen.

Alamaitten kaupungeista on hyvin vähän tietoja ennen 12:tta vuosisataa.
Tältä ajalta ovat vanhimmat kaupunkioikeudet. Mutta sitten niitä
alkoi syntyä tiheään ja päästä hyvin vaurastumaan, ja kun ne pienien
ruhtinaittensa rinnalla olivat sangen voimallisia ja varakkaita,
niin saattoivat ne heiltä hankkia laajat oikeudet. Ne toden teolla
olivat pieniä tasavaltoja valtakunnassa. Mahtavimmat kaikista olivat
Flanderin kaupungit, Gent, Brugge ja Ypern, myöhemmin Antwerpen.
Kolmannellatoista vuosisadalla niissä oli erinomaisen toimelias väestö
ja monta teollisuutta, suurimpien väkiluku nousi 100,000—200,000:een
ja ne olivat siis sen ajan oloihin nähden maailmankaupungeita.
Tärkein teollisuus oli villakankaitten kutominen. Villa tuotiin
enimmäkseen Englannista, jonka vuoksi Flanderin kaupungit tämän maan
kanssa ylläpitivät vilkasta kauppayhteyttä. Brugge oli siihen aikaan
maailmankaupan keskusta. Huolimatta alituisista sodista, joita maan
pikkuruhtinaat keskenään kävivät, olivat Alamaat, joka nimi siihen
aikaan käsitti sekä nykyiset Alamaat että Belgian, vaurastuneet niin
rikkaiksi ja kukoistaviksi, ettei Euroopassa ollut toista maata, joka
olisi niille vertoja vetänyt. Mutta sitä myöten ne myös alkoivat
herättää mahtavimpain hallitsijain pyyteitä.

Ne joutuivat ensinnä Burgundin silmämääräksi. Avioliittojen, oston,
petoksen ja väkivallan kautta maakunta toisensa jälkeen joutui Filip
Hyvän ja hänen poikansa, Kaarle Rohkean vallan alle. Kaarle Rohkean
tyttären Marian hallitessa palauttivat kaupungit oikeutensa, jotka
Filip Hyvä suureksi osaksi oli hävittänyt taikka vähään supistanut. Kun
Maria v. 1477 meni naimisiin habsburgilaisen arkkiherttuan Maximilianin
kanssa, josta sitten tuli Itävallan keisari, niin Alamaat joutuivat
Habsburgin suvulle.

Kun Habsburgit perivät Espanjankin kruunun, niin yhdistyivät Alamaitten
kohtalot Espanjan kohtaloihin ja se oli niiden kauheain kärsimysten ja
sankarillisen vapaudentaistelun alku. Tosin Kaarle V niitä varsinkin
alkuaikoinaan suosi, hän kun oli Alamaissa syntynyt ja kasvanut, mutta
jo hänen loppuvuosinaan alkoi verojen nylkeminen ja uskonvaino. Filip
II:n aikana olot nopeaan kävivät aivan sietämättömiksi. Hän aikoi
Alamaissa toteuttaa koko ankaruudessaan Tridentin kirkolliskokouksen
päätökset evankeelisten uskontojen hävittämisestä. Tämä synnytti
kapinoita, nämä mitä julminta sortosotaa, inkvisitio sai vapaan vallan
hirttää, teloittaa ja polttaa tuhansittain ihmisiä. Rikkaista Alamaista
tuli espanjalaisten palkkasoturien temmellyskenttä ja sanomattomissa
kärsimyksissä, mutta samalla sankarimaisella urheudella uskontonsa ja
inhimillisten oikeuksiensa puolesta taistellen ne uhmasivat Filip H:ta
ja hänen pyöveliään, Alban herttuaa.

Alamaitten kotimaisista ruhtinaista, jotka viimeiseen asti olivat
koettaneet pysyä lojaalisina, lopulta suuri osa yhtyi kapinallisiin,
ja Oranian prinssi Vilhelm Vaitelias vähitellen sai maassa suurimman
vaikutusvallan. Sotaa käytiin säälimättömällä julmuudella ja
vaihtelevalla onnella. Tärkeimmät sotatapaukset ovat jokaiselle tutut
historiasta. Taisteltiin sekä maalla että merellä. Oranian Vilhelm
antoi Hollannin rannikon urheille purjehtijoille kaapparioikeuksia, ja
kilvan englantilaisten »meren koirain» kanssa alkoivat hollantilaiset
»meren kerjäläiset» häiritä Espanjan ja Portugalin kauppaa ja
siirtomaita. Kolmen etevän ylimyksen johdolla he tulella ja miekalla
hävittivät rantoja, kokosivat paljon ryöstösaalista ja kostaakseen
Alban herttuan hirmutyöt kamalasti rääkkäsivät munkkeja, pappeja ja
katolilaisia virkamiehiä. He valtasivat Maasin suulla Brillin kaupungin
ja Vlissingenin, joka vallitsi Antwerpenin meriväylää. Pian anastettiin
muitakin kaupunkeja ja vähitellen koko Hollanti erosi Espanjasta.
Turhaan espanjalaiset koettivat valloittaa takaisin pohjoisia
maakuntia; kuta enemmän he teurastivat ja ryöstivät, sitä katkerammaksi
kävi vastarinta. Tokeet avattiin ja laajoja maa-aloja laskettiin veden
alle, niin että espanjalaisten täytyi kesken luopua monen kaupungin
piirityksestä. Luultavasti olisivat Alamaitten molemmat puoliskot
loppujen lopuksi kokonaan vapautuneet, ellei uskonnoitten erotus
olisi ollut niin jyrkkä. Ainoastaan pohjoiset evankeeliset maakunnat
julkisesti erosivat Espanjasta ja jatkoivat vapaustaistelua. Filip
kuningas, tuntiessaan loppunsa lähestyvän, antoi Alamaat itsenäiseksi
valtakunnaksi tyttärelleen, joka oli naimisissa itävaltalaisen
arkkiherttuan kanssa. Mutta ei arkkiherttuakaan kyennyt valloittamaan
takaisin pohjoisia maakuntia, vaan hänen täytyi tyytyä eteläisiin,
vallonilaisiin, joista nykyinen Belgia muodostui.

Pohjoiset maakunnat tunnustettiin v:n 1609 välirauhassa itsenäisiksi
ja niitä hallittiin sitten tasavaltana, jossa Oranian prinssit olivat
perinnöllisiä hallituksen hoitajia. He olivat kaikki harvinaisen
eteviä miehiä, Moritz etevä sotapäällikkö, jonka taitoa etupäässä oli
kiittäminen siitä, etteivät espanjalaiset Vilhelm Vaiteliaan murhan
jälkeen voitolle päässeet, ja Fredrik Henrik erinomainen sekä sotilas
että valtiomies. Keskellä kolmikymmenvuotista sotaa, johon Hollanti
otti osaa Ranskan liittolaisena, nuori tasavalta jokineen, kanavineen
ja tokeineen kohosi korkeimpaan kukoistukseensa ja anasti molempain
Intiain kaupan. Westfalin rauhassa Espanja vihdoin pysyväisestä
tunnusti Yhdistetyt Alamaat (s.o. ne maakunnat, jotka olivat yhtyneet
Espanjasta erotakseen) itsenäiseksi valtakunnaksi. Ne olivat
taistelunsa kautta saavuttaneet vielä enemmän kuin itsenäisyyden,
niistä oli tullut suurvalta.

Pohjoisien maakuntien nopea aineellinen vaurastuminen vapaussodan
aikana oli tämän pitkän ja katkeran taistelun merkillisimpiä ilmiöitä.
Kesken taistelua maailman siihen aikaan mahtavinta valtakuntaa vastaan
niitten väestö ja varallisuus kasvamistaan kasvoi, teollisuus ja
kauppa kehittyivät hämmästyttävällä tavalla. Sodan alussa pohjoiset
maakunnat olivat paljon harvemmin asutut ja köyhemmät kuin eteläiset,
jotka jäivät Espanjan vallan alle, mutta sodan päättyessä suhde oli
muuttunut päinvastaiseksi. Antwerpen, joka Filip II:n hallituksen
alussa oli Alamaitten kaupungeista mahtavin, sodan aikana peräti
rappeutui ja sen, samoin kuin monen muunkin kaupungin, kauppa ja
varallisuus menetettiin Hollannille taikka vallan ulkomaille, etenkin
Englannin kaupungeille. Taitavimmat ammattilaiset ja etevimmät
kauppiaat muuttivat pois uskonvainoa pakoon. Sitä myöten kuin Antwerpen
rappeutui, sitä myöten Amsterdam paisui. Tämän kaupungin aluetta oli
monta kertaa laajennettava» jotta saatiin kaikille pakolaisille tilaa.
Heidät otettiin mielihyvällä vastaan, sillä he toivat mukanaan pääomaa,
ammattitaitoa ja yritteliäisyyttä. Huolimatta sodan hävityksistä ja
mieshukasta pohjoisten maakuntien asukasluku sen aikana lisääntyi
neljäksi miljoonaksi, joka luku oli koko joukon suurempi pohjoisten
ja eteläisten yhteistä asukaslukua sodan alkaessa. Hollantilaiset
merimiehet olivat kaikista taitavimmat ja yritteliäimmät,
hollantilaiset kauppiaat olivat levitelleet toimiaan melkein kaikille
maailman merille. Laivanrakennus oli kehittynyt niin valtavasti, että
Hollannin laivaveistämöillä rakennettiin enemmän laivoja kuin Euroopan
kaikilla muilla veistämöillä yhteensä. Käsi kädessä tämän vaurastumisen
kanssa kävi valistuskin, niin että sekä luku- että kirjoitustaito jo
silloin olivat levinneet kansansyviin riveihin ja Hollannin yliopistot,
varsinkin Leydenin, joka perustettiin urhoollisen puolustuksen
muistoksi, olivat Euroopan ensimmäiset. Ja tämä aika vihdoin oli
Hollannin elinvoimaisen taiteenkin paras aika.

Yksi Filip II:n keino hollantilaisten kukistamiseksi oli yritys tuhota
heidän kauppansa, mutta tämäkin keino kääntyi käyttäjäänsä vastaan.
Alamaitten purjehtijat olivat vanhastaan hoitaneet Intian tavarain
kuljetusta Lissabonista edelleen Euroopan satamiin (II, s. 171),
mutta Filip kuningas kielsi nyt kaiken kaupan Alamaitten ja Iberian
niemimaan välillä. Seuraus siitä oli» että hollantilaiset alkoivat
kaikin voimin pyrkiä Intiaan. Sitä paitsi Espanjan oli vaikea tulla
toimeen ilman Alamaitten tuotteita, ruokatavaroita ja kankaita, ja tämä
seikka vaikutti, että hollantilaisten oli helppo harjoittaa Espanjan
rannoilla mitä laajinta salakuljetusta, jossa espanjalainen, kansa itse
oli heille kaikin tavoin avullisena virallisista kielloista huolimatta.
Hollantilaiset kuljettivat vihollisilleen aseitakin ja kaikenlaisia
muita sotatarpeita, niin ahnaita he olivat kauppaa tekemään. Kautta
sodan sadat hollantilaiset alukset kävivät tätä luvatonta salakauppaa
kaikissa Espanjan alusmaissa.

Englanti auttoi Hollantia sekä apurahoilla, että sotaväellä ja lisäksi
välillisesti sen kautta, että se Elisabethin aikana enemmän kehitti
sotalaivastoaan kuin kauppalaivastoaan ja sotalaivastollaan antoi
Espanjan merimahdille niin musertavan iskun.

Mutta tuskin oli yhteinen vihollinen kukistettu, ennenkuin voittajain
kesken syntyi katkera kilpailu. Hollantilaisten tuottavimpia
elinkeinoja oli merikalastus. Olemme jo ennen nähneet (II, s. 457),
kuinka se johti kilpailuun valaanpyynnistä Huippuvuorien vesillä.
Mutta kaikilla lähemmilläkin merillä hollantilaiset kalastajat olivat
ylinnä, jopa siihen määrään, että kalastivat Englannin maavedetkin.
Englanti lopetti tämän oikeuden ja se antoi aihetta kansainväliseen
rettelöön, joka laski nykyajan merioikeuden perustukset. Hollantilainen
Grotius puolusti »Mare liberum» lentokirjassaan kaikkien merien
vapautta, englantilainen Selden »Mare clausum» vastakirjoituksessaan
hyvin pitkälle meneviä rajoituksia. Kun käsitykset olivat niin
ristiriitaiset, niin ratkaisu useinkin jäi tykeille. Vielä paljon
katkerammaksi kävi kilpailu siirtomaissa, varsinkin molemmissa
Intioissa. Se johti suuriin sotiin, joissa Alamaat kauan enimmäkseen
olivat voitolla.

Saatuaan Intian kaupan käsiinsä Alamaat rikastuivat nopeaan ja
suhdattomasti. Sinne keräytyi niin runsaasti pääomia, että rahoja
lainattiin kolmea prosenttia vastaan, samaan aikaan kun Englannissa
ja Ranskassa maksettiin kahdeksan. Hollantilaisista tuli maailman
pankkiirit ja he pitivät tämän aseman vielä kauas seuraavaankin
vuosisataan. Kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla olivat
ulkomaat Alamaihin velkaa noin viisi miljardia markkaa, joka sen ajan
oloihin nähden oli suunnaton summa.

Seitsemästoista vuosisata oli Alamaitten, samoin kuin kuudestoista oli
ollut Espanjan ja Portugalin. Mutta kahdeksannellatoista vuosisadalla
niiden merimahti ja kauppa yhä enemmän jäivät Englannin ja Ranskan
rinnalla takapajulle. Niiden voimat eivät ajan pitkään kyenneet
ylläpitämään suurvalta-asemaa suurempien naapurikansojen ennätettyä
apulähteitään kehittää.



Länsivallat Intiassa.


Kun Filip II v. 1591 sulki hollantilaisilta Portugalin satamat,
eikä sieltä enää saatu Itä-Intian tuotteita, niin nämä viipymättä
päättivät purjehtia perille saakka hankkiakseen niitä portugalilaisten
sivu heidän omilta ostomailtaan. Mieluimmin hollantilaiset olisivat
etsineet itselleen uuden väylän, jota he sitten olisivat voineet
pitää yksityisomaisuutenaan, mutta Willem Barentsin ensimmäisen
hukkayrityksen jälkeen älyttiin, että Aasian pohjoispuolitse oli
turha pyrkiä Kaukaisen Idän ja Intian markkinoille, eikä siis ollut
muuta neuvoa kuin tunkeutua sinne miekka kädessä samoja väyliä kuin
portugalilaiset ja espanjalaisetkin, vaikka nämä löydön, valtauksen
ja paavin tuomion oikeudella yhä pitivät niitä erikoisomaisuutenaan.
Englantilaiset olivat yrittäneet samaa heti, kun Filip II:n armada oli
voitettu, vaikka huonolla menestyksellä. Toinen heidän laivoistaan
kärsi haaksirikon menomatkalla, toinen paluumatkalla, Sansibarissa ja
Malakan Pinangissa käytyään. Sitten kului kymmenkunta vaotta, ennenkuin
Englannista käsin tehtiin uutta yritystä, ja tällä ajalla olivat
hollantilaiset jo saaneet Itä-Intiassa pysyvän jalansijan.

Äsken perustettu hollantilainen »Ulkomaisten seutujen komppania»
varusti neljä laivaa ja lähetti ne keskellä tuiminta sotaa
Hyväntoivonniemen ympäri Intiaan yrittämään.



Houtmanin retki.


Cornelius Houtman, jolle yrityksen johto uskottiin, oli ollut monta
vuotta Portugalin palveluksessa, tehnyt Itä-Intiaan monta matkaa ja
tunsi siis väylät ja paikat. Väyläoppaana hänellä oli kerallaan Jan
van Linschotenin (II, s. 445) kirjoittama »Navigatio ac itinerarium»,
joka perustui tekijän omiin ja muidenkin matkustajain havaintoihin.
Houtman suuntasi ensinnä Madagaskariin ja poikkesi sitten Etu-Intiaan,
mutta kun portugalilaiset joka paikassa häntä ahdistivat, niin hän
lopulta päätti purjehtia Javaan, jonka rikkaus oli hänelle tunnettu
ja jossa portugalilaisilla oli verraten vähän sananvaltaa. Mutta
portugalilaiset seurasivat sinnekin ja yllyttivät asukkaita häntä
vastaan. Houtman koetti saada kuormat Bantamista, nykyisin raunioiksi
sortuneesta kaupungista, joka siihen aikaan oli pippurikaupan keskusta
Javassa, mutta portugalilaiset saivat kun saivatkin tämän juonillaan
estetyksi, ja Houtmanin täytyi purjehtia edelleen. Vasta Javan
itärannalla hollantilainen laivue saattoi rauhassa virkistää voimiaan.
Paluumatka tapahtui pitkin Javan etelärantaa, jonka väyliä nyt ensi
kerran kyntivät eurooppalaiset laivat. Taisteluitten ja muitten
vastoinkäymisten kautta Houtman oli menettänyt kaksi laivaansa ja kaksi
kolmannesta miehistään, mutta siitä huolimatta varustajat päättivät
tämän kaupan kannattavan, jos sitä käytiin riittävillä voimilla. Kotiin
tuoduista merkillisistä esineistä mainittakoon kamelikurjen näköinen
kasuaari, joka lienee Javaan tuotu Ceramista tai Papuain saarilta.



Retkiä Magalhãesin salmen kautta.


Yhdistettyjen Alamaitten satamat alkoivat tämän jälkeen kilvan
lähettää laivastoja Itä-Intiaan. Toiset purjehtivat tavallista tietä
Hyväntoivonniemen ympäri, toiset yrittivät päästä sinne länsitietä. V.
1598 lähti ensimmäinen laivue Magalhãesin salmen kautta. Ainoastaan
yksi viidestä pääsi Molukeille, ja sen portugalilaiset anastivat.
Erään toisen valtasivat espanjalaiset Perussa, kolmas palasi väliltä
kotia. Pari laivaa suuntasi muista myrskyssä erottuaan Japaniin, jonne
toinen lopulta saapuikin, vaikka niin huonossa kunnossa, että miehistö
tuskin kykeni purjehdusta hoitamaan. Laivaa johti englantilainen luotsi
William Adams, kapteenin saatua surmansa kahakassa Chilen rannikolla.
Adams pääsi shogunin (Japanin sijaishallitsijan) suosioon, mutta maasta
häntä ei laskettu. Hän sai Japanissa tiluksia ja otti japanilaisen
vaimon. Kun kapteeni John Saris v. 1613 saapui Japaniin, niin Adams sai
luvan palata kotimaahansa, mutta ei enää sitä lupaa käyttänyt, vaan
rupesi englantilaisen Itä-Intian komppanian asiamieheksi. Matkoja hän
kuitenkin teki sekä Siamiin että Kotshinkiinaan. Hänen japanilainen
nimensä oli Anjin Sama. Eräs Jedon kaduista on saanut hänestä nimensä,
jota paitsi japanilaiset joka vuosi kesäk. 15 p. juhlivat hänen
muistoaan.

Parempi onni oli Olivier Van Noortilla, joka syysk. 1598 lähti
Rotterdamista neljällä laivalla, Magalhãesin salmen kautta hänkin.
Anastettuaan yhden espanjalaisen laivan Chilen rannalla ja toisen
Filippinien luona hän saapui Borneon Bruneihin ja palasi Sundasalmen
kautta ja Hyväntoivonniemen ympäri, saapuen Hollantiin elokuussa 1601.
Hän oli ensimmäinen hollantilainen kapteeni, joka purjehti maan ympäri.

Vuonna 1598 Amsterdamin kauppiaat lähettivät kahdeksan laivaa amiraali
J. van Neckin johdolla perustamaan vakinaisen kauppa-aseman Javaan,
jonka he päättivät ottaa toimiensa tukipaikaksi Itä-Intiassa. Van Neck
purjehti Hyväntoivonniemen ympäri ja pääsi onnellisesti Javaan, jossa
laivoista neljä otti täydet maustekuormat. Itse hän jatkoi neljällä
laivalla Molukeille, karkoitti siellä Portugalilaiset muutamilta
asemilta ja teki ruhtinaitten kanssa kauppaliittoja. Otettuaan lopuksi
täydet maustelastit hän palasi kaikkine laivoineen onnellisesti
kotimaahan. Osa van Neckin laivastosta poikkesi Mauritiukseen, joka oli
asumaton, ja istutti sinne puutarhan.



Hollantilainen Itä-Intian komppania.


Tämä onnistunut matka kiihoitti kauppiaita kaikin voimin jatkamaan
tuottavaa kauppaa ja 1601 lähetettiin Itä-Intiaan neljäkymmentä laivaa,
jotka kaikki palasivat täysin kuormin. Mutta kun oli pelättävää, että
keskenäinen kilpailu estäisi tätä kauppaa kaikin puolin edullisesti
kehittymästä, niin Itä-Intian kauppa kenraalistaattien välityksellä
annettiin yhdelle ainoalle suurelle seuralle, kuululle »Itä-Intian
kauppaseuralle», joka perustettiin maaliskuussa 1602 ja sai sekä
valtion että koko kansan kannatuksen. Seura sai mitä laajimmat
oikeudet, yksinomaisen oikeuden kaupan käyntiin Itä-Intiassa,
oikeuden nimittää sinne virkamiehiä, käydä sotaa ja tehdä rauhan,
solmia liittoja, leimata rahaa, rakentaa kaupungeita ja linnoja,
kaikki kenraalistaattien nimessä. Seuraan liittyivät kaikki pienemmät
kauppaseurat. Sen pääoma, 6.600.000 guldenia, oli ajan oloihin
nähden suunnattoman suuri, kaksi vertaa suurempi kuin kaksi vuotta
aikaisemmin perustetun englantilaisen Itä-Intian komppanian. Mutta
liike ja toimeliaisuus olivatkin kasvaneet Yhdistyneitten Alankomaitten
satamissa suunnattomasti. Grotiuksen tietojen mukaan rakennettiin
niissä vuoden 1600 vaiheilla 2000 laivaa.

Hollantilaisen Itä-Intian komppanian lähettämään ensimmäiseen
laivastoon kuului 13 alusta, ja sitä komensi van der Hagen. Kun hän
oli Javan Bantamissa pippurikuormaa ottamassa, niin saapui sinne
Amboinasta lähetystö pyytämään apua portugalilaisia vastaan. Van der
Hagen mielihyvällä noudatti kutsumusta ja sitkeän vastarinnan jälkeen
Amboinan portugalilainen linna valloitettiin. Se sai nyt nimeksi
Victoria, ja siitä tuli hollantilaisten ensimmäinen tukikohta Aasiassa.
Amboinasta käsin he vähitellen valloittivat muutkin Molukit linnoineen,
Tidoria ja Ternatea lukuunottamatta, joissa espanjalaiset pitivät
jonkun aikaa puoliaan.



Englantilaisten retkiä Itä-Intiaan.


Hollantilaisten koroitettua v. 1599 pippurin hinnan 3 shillingistä 6
ja 8 shillinkiin naulalta englantilaiset alkoivat täydellä todella
ajatella Intian kauppaa. V. 1600 perustettiin englantilainen Itä-Intian
komppania, siis paria vuotta aikaisemmin kuin hollantilainen. Neljä
suurta laivaa lähetettiin v. 1601 matkaan, John Davis luotsina. Tällä
retkellä huomattiin, että sitrunamehu oli mitä paras keino keripukkia
vastaan. Laivasto löysi Chagos-saaret Intian meren keskeltä ja saapui
sitten Nikobarien kautta Atjehiin, Sumatran rannalle, josta saatiin
vähän pippuria. Lisää samaa haluttua tavaraa saatiin Javan Bantamista.
Malakan salmessa anastettiin Portugalin lipulla purjehtiva kauppalaiva.
Kovia myrskyjä paluumatkalla kestettyään laivasto syksyllä 1603 saapui
kotiin täysin kuormin. V. 1605 lähetettiin uusi laivasto, joka toivoi
saavansa tehdä vapaasti kauppaa, kun Englanti oli tehnyt Portugalin ja
Espanjan kanssa rauhan, mutta hollantilaiset kävivät sotaa edelleenkin,
valloittivat paraillaan toisen portugalilaisen aseman toisensa
jälkeen, ja minne englantilaiset tulivatkin, kaikkialla tämä sota
ja hollantilaisten kateus haittasivat heidän kauppaansa. Yksi laiva
matkalla menetettiin. Kapteeni Middleton, joka tätä retkikuntaa johti,
sai kuitenkin Molukeilta neilikoita, ja tästä hänet lyötiin ritariksi.
V. 1607 lähetettiin jälleen kolme laivaa, jotka kulkivat toisia
teitä, Sokotran ja Adenin kautta Suratiin, Etu-Intian länsirannalle.
Englantilaiset koettivat sieltä käsin päästä suuren mogulin kanssa
yhteyteen ja lähettivät Suratista erään kapteenin Jehangirin hoviin,
jossa hän sai paljon arvokkaita tietoja Intian oloista. Matkoja
alettiin sitten tehdä yhä taajemmin ja seitsemännellä matkalla, v.
1611, komppanian laivat kävivät aina Siamissa saakka, perustaen
silloiseen pääkaupunkiin Ajuthiaan kauppa-aseman.

Englantilaisen komppanian kahdeksas matka (1611—13) oli muita
tärkeämpi. Kapteeni John Saris purjehti silloin Japaniin saakka, ollen
ensimmäinen englantilainen, joka siellä kävi. Kun hollantilaiset,
joilla oli linnoja Ternatessa, Tidorissa ja Makianissa, estelivät
hänen kauppaansa Molukeilla, niin Saris purjehti Japaniin ja matkusti
Hiradosta maisin Jedoon viemään keisarille komppanian lahjoja. Hänen
matkakertomuksessaan on mieltäkiinnittäviä tietoja Japanin silloisista
kaupungeista, joista Kioto eli Miako oli suurin. Saris perusti Hiradoon
pysyvän englantilaisen kauppa-aseman. Tämän matkan kautta saatiin
entistä paremmat tiedot Kaukaisen Idän purjehdusoloista ja karttoihin
tehtiin monta korjausta. Kapteeni Best, jonka matka alkoi v. 1612, sai
Suraten edustalla loistavan voiton paljon suuremmasta portugalilaisesta
laivastosta, ja tämä voitto se avasi Etu-Intian länsirannikon Englannin
yritteliäisyydelle. V. 1615 Sir Thomas Roe lähetettiin Jehangirin
hoviin Englantia edustamaan.



Ranskalaisten retkiä.


Ranskalaisetkin tekivät muutamia, vaikka tosin vähäpätöisiä, yrityksiä
saadakseen Itä-Intiassa jalansijaa. V. 1601 lähti sinne kaksi
Bretagnessa varustettua laivaa, mutta niiden matka oli kaikin puolin
onneton. Toinen upposi paluumatkalla Azorien luona, toinen Malediveilla
Etu-Intian edustalla. Viimeksimainitun miehistö otettiin vangiksi.
François Pyrard-niminen haaksirikkoinen ranskalainen saavutti maan
kieltä opittuaan Maledivien kuninkaan suosion, vaikk'ei häntä silti
maasta laskettu. Viiden vuoden kuluttua saapui kuitenkin Chittagongista
vihollisjoukko, joka kuninkaan surmattuaan vapautti Pyrardin ja hänen
kolme toveriaan, ainoat, mitä enää oli elossa »Corbinin» miehistöstä.
Pyrard kirjoitti seikkailuistaan teoksen, joka näihin saakka on ollut
päälähde Maledivien ja niiden asukkaiden tuntemiseen. Vankeudesta
päästyään hän kulki laajalti Intiassa ja keräsi arvokkaita tietoja,
jotka monessa suhteessa ovat ainoat, mitä tältä ajalta on säilynyt. Hän
kävi portugalilaisilla laivoilla Cambayssa ja Molukeilla ja julkaisi
täydellisen selonteon Kaakkois-Aasian kaupasta, jonka keskustana
yhä vielä oli Malakka. Afrikankin portugalilaisiin siirtokuntiin
perehdyttyään hän paluumatkalla kärsi Brasilian rannalla haaksirikon,
mutta käytti hyväkseen sitä aikaa, joka hänen täytyi viipyä Bahiassa,
kerätäkseen vielä Brasiliastakin tietoja. Palatessaan talvella 1610
Eurooppaan Pyrard oli seikkaillut kymmenen vuotta, mutta harvinaisen
hyvin käyttänyt tämän vaiherikkaan aikansa.

Vasta v. 1616 Ranskasta uudelleen lähti pari laivaa Intiaan ja v. 1619
kolme. Jälkimmäisestä retkestä on säilynyt arvokas matkakertomus, joka
muun muassa sisältää tarkan kuvauksen sarvivalaasta; niitä nähtiin
kaksi matkalla. Kapteeni Beaulieu tutki Kapmaan Pöytävuoren seutuja
oleskellessaan Pöytälahdessa, jonka vanha nimi, Saldanhalahti, silloin
juuri oli nykyiseksi muuttumassa, ja sitten Madagaskarin etelärannikon
luontoa. Komoro-saarista Beaulieu kirjoitti ensimmäisen laajemman
kertomuksen. Jakatrassa (Bataviassa) laivan menetettyään — petolliset
hollantilaiset näyttävät sen polttaneen — hän v. 1622 palasi Ranskaan.

Paitsi edellämainittuja kansoja purjehtivat vielä tanskalaiset ja
ruotsalaisetkin Intiaan kauppaa tekemään. Viimeksimainitut kuitenkin
jo v. 1671 luopuivat luvusta, heidän komppaniansa kun silloin teki
vararikon.



Batavia.


Alamaitten hallitus asetti v. 1610 Itä-Intiaan ylimaaherran, ja Pietari
Both oli ensimmäinen, joka nimitettiin tähän korkeaan luottamustoimeen.
Hän ensi työkseen lähti Jakatra-lahteen, joka on Javan luoteisrannalla,
Bantam-lahdesta itään, perustaakseen sinne kaupungin hollantilaisten
mahdin keskustaksi. Jakatran pikkukuningas luovutti maata linnan
rakentamiseen, ja siten syntyi se ensimmäinen rakennusryhmä, josta
sitten kehittyi komea Batavia. Muutamia muitakin pieniä linnoja
rakennettiin ja hollantilaisten vaikutusvalta Intiassa kasvoi vuosi
vuodelta.

Mutta katkeraa sotaa heidän täytyi käydä herkeämättä pitääkseen
puoliaan tällä uudella toimialallaan. Espanjalaiset, joilla vielä oli
Ternatessa ja Tidorissa joku tukipaikka, hyökkäsivät hollantilaisten
kimppuun, missä vain heitä tapasivat, ja Euroopan sotatoimien jonkun
verran helpottaessa Espanjan kuningas lähetti Itä-Intiaan entistä
enemmän sotalaivoja. Espanjalaisiin yhtyivät englantilaiset, vihoissaan
siitä, että hollantilaiset olivat heidät karkoittaneet Molukeilta,
vieläpä Javan pikkuhallitsijatkin, niin että hollantilaisilla oli
vihollisia joka puolella. Mutta he eivät säikähtäneet, vaan ryhtyivät
niitä kaikkia vastaan taisteluun ja taistelivat hyvällä menestyksellä.
1615 he saivat Malakan luona loistavan voiton espanjalaisesta
laivastosta. Englantilaiset kävivät Bantamin hallitsijan avulla
Jakatraan rakennetun pienen hollantilaisen linnan kimppuun, mutta
se sankarillisesti taistellen piti puoliaan, kunnes sai apua, ja
lopputulos oli, että Jakatran pikkuruhtinaan täytyi luovuttaa
maansa hollantilaisille, ja nyt sai Batavia vapaasti levitä ja
turvata ympäristöään. Samalla hollantilaiset saivat käsiinsä Javan
pippurikaupan, jonka pääpaikka Bantam oli.

Hollantilaiset jatkoivat sitten tarmokkaasti valloituksiaan.
Banda-saaristo valloitettiin v. 1621, väestö hävitettiin sukupuuttoon
ja sijaan tuotiin orjia ja rikoksentekijöitä. Amboinassa englantilaiset
kilpailivat hollantilaisten kanssa, mutta heidät v. 1623 otettiin
vangiksi muka salajuonien vuoksi ja kamalan kidutuksen jälkeen
mestattiin. Tämä »Amboinan verioikeus» herätti Englannissa suunnatonta
suuttumusta. Kuningas Jaakko I tosin tyytyi uhkauksiin, koska muka
asia oli Itä-Intian komppanian yksityisasia, eikä hallituksella siis
ollut syytä siilien sekaantua. Mutta yleisön kesken suuttumus oli syvä
ja pitkällinen. Vasta Oliver Cromwell hankki hyvityksen. Alamaita
vahingoittaakseen hän sääti, että ainoastaan englantilaiset laivat ynnä
sen maan laivat, joista tavarat olivat, saivat tuoda merentakaisia
tuotteita Englannin satamiin. Tämä Englannin kauppalaivaston »magna
charta». joksi aikalaiset sanoivat säädöstä, olikin niin kipeä kolaus
Alamaille, että ne v. 1652 aloittivat sodan. Mutta Englannin laivasto
oli Cromwellin toimesta pantu erinomaiseen kuntoon, ja enimmissä
tappeluissa se oli hollantilaista etevämpi. Rauha tehtiin parin vuoden
kuluttua, ja siinä täytyi Hollannin vihdoinkin suostua maksamaan
sovittajaisia Amboinan uhreista.

Englantilainen komppania lakkautti toimensa Molukeilla, ainoastaan
Banlamissa se vielä koetti pitää puoliaan. Maaherra Van Diemen
valloitti v. 1641 portugalilaisilta Malakan, ja siten oli yksi Batavian
tärkeimpiä purjehdusreittejä turvattu.

Hollantilaiset olivat siten vähitellen karkoittaneet
Malaiji-saaristosta kaikki eurooppalaiset kilpailijansa, mutta
silti ei se vielä likimainkaan ollut kokonaan heidän vallassaan.
Javassa oli mahtavia kotimaisia ruhtinaita, joitten valta ulottui
naapurisaariinkin, ja nämä kauan pitivät puoliaan. Kappale kappaleelta
Java vallattiin, viimeiset osat vasta viime vuosisadan alkupuoliskolla,
ja vielä tänä päivänä siellä on pieni maakunta, joka on nimellisesti
itsenäinen.



Hollantilaiset Japanissa.


Siamissa ja Cambodjassa portugalilaiset alussa pitivät puoliaan.
Macaosta hollantilaiset niinikään turhaan koettivat heitä karkoittaa.
Kun siitä ei tullut mitään, niin he anastivat Formosan, käydäkseen
sieltä kauppaa Kiinan ja Japanin kanssa. Kiinalainen merirosvo Koaxinga
kuitenkin v. 1662 karkoitti heidät Formosasta. Japaniin hollantilaiset
perustivat ensimmäiset kauppa-asemansa v. 1609 pienelle saarelle
Kiushiun länsirannalle ja siellä heille oli eduksi japanilaisten yhä
kiihtyvä viha kristittyjä kohtaan. Tämä viha kohdistui etupäässä
katolilaisiin, ja koska hollantilaiset protestantteina vihasivat
paavilaisia vielä katkerammin, niin heidät otettiin vastaan
mielisuosiolla. V. 1639 portugalilaiset karkotettiin Japanista, ja
siitä pitäen hollantilaiset olivat ainoat eurooppalaiset, joita siellä
suvaittiin, ja koko Japanin kauppa joutui heidän käsiinsä. Mutta
heidänkin toimintaansa alettiin myöhemmin rajoittamistaan rajoittaa.



Ceylon.


V. 1637 portugalilaiset ajettiin pois Ceylonista ja hollantilaiset
alkoivat siellä käydä kauppaa Etu-lntian itärannikon kanssa, jolla
kuitenkin useimmat kauppapaikat olivat englantilaisten käsissä ja jossa
v:sta 1642 tanskalainenkin komppania heidän kanssaan kilpaili. Tälle
rannikolle englantilaiset v. 1639 rakensivat ensimmäisen linnoituksensa
lähelle Madrasia, ja siitä alkoi heidän valloitustoimensa, jonka kautta
sitten vähitellen koko Etu-Intia joutui heidän valtansa alle.

Hollantilaiset olivat näine toimineen kohonneet Intian ja Itä-Aasian
ensimmäiseksi kauppamahdiksi. Portugalilaiset olivat perin
pohjin nujerretut, englantilaiset olivat vasta ratansa alussa.
Seitsemännentoista vuosisadan puolivälissä hollantilaisilla jo
oli 30 kauppa-asemaa kaikissa maissa Arabiasta Japaniin saakka.
Ne eivät kuitenkaan yleensä olleet Hollannin aluetta, sillä
hollantilaiset olivat ensi sijassa kauppiaita eivätkä tavoitelleet
valtiollista mahtiasemaa. Varsinainen siirtokunta oli ainoastaan
Java. Hollantilaiset yleensä vain tekivät sopimuksia ruhtinaitten
kanssa saadakseen heidän maittensa kaupan yksinoikeudekseen. Niiden
sisälliseen hallintoon he eivät puuttuneet.

Tästä itämaitten kaupasta oli suunnattomat voitot. Vuosisatana,
joka alkoi v. 1620, hollantilainen Itä-Intian komppania keskimäärin
jakoi 12—25 % voittoa osakkailleen, jopa joskus 50, 60 ja 75:kin
%. Rosvojen, kilpailevain valtain ja muitten vaarain pelko pakotti
järjestämään kaupan hyvin perusteellisesti. Kauppalaivat purjehtivat
mennen tullen suurissa laivastoissa, joita sotalaivat saattelivat.
Laivastoita lähti Amsterdamista kolmasti vuodessa, keväällä, syksyllä
ja talvella. Ne veivät mennessään Uudesta maailmasta saatuja jaloja
metalleja ynnä Hollannin teollisuustuotteita — jopa suolattua
tilliäkin — ja vaihtoivat nämä tavarat Itämaitten tuotteihin. Samoin
kuin Espanjalaiset hollantilaisetkin tuomitsivat kuolemaan jokaisen,
joka rikkoi komppanian kauppayksinoikeutta. Kartat pidettiin visusti
salassa ja kapteeneja, jotka näyttivät muukalaisille hollantilaisten
valmistamia karttoja, rangaistiin raipoilla, polttoleimoilla taikka
maanpaolla. Muukalaisille laivoille ei annettu luotseja, vaikkapa ne
olisivat hädässä olleet.

Mutta toiselta puolen hollantilaiset eivät nylkeneet aasialaisia
kauppatuttaviaan niin kamalasti kuin espanjalaiset ja portugalilaiset.
He eivät pakottaneet heitä ostamaan eurooppalaisia tavaroita, vaan
koettivat heissä kehittää niitten tarvetta. Tämä tarve taas elvytti
maan asukkaitten omia elinkeinoja, sillä heidän tietysti oli hankittava
semmoisia tuotteita, joilla voitiin muukalaisia tavaroita ostaa.

Uskon asioissa hollantilaiset olivat aivan suvaitsevaiset, ja se
seikka oli omiaan mitä tehokkaimmin tasoittamaan heidän tietään, sillä
portugalilaisten käännytyskiihko se varsinkin oli herättänyt katkeria
vihoja kristittyjä vastaan.



Kilpailu Etu-Intiassa.


Hollantilaiset olivat askel askelelta karkoittaneet englantilaiset
Malaiji-saaristosta, niin ettei näillä kuudennentoista vuosisadan
lopulla ollut kuin muuan linna Sumatrassa, jonne he olivat muuttaneet
pippurikauppansa. Mutta Etu-Intiassa englantilaisten vaikutusvalta
kasvamistaan kasvoi. V. 1665 englantilainen Itä-Intian komppania Kaarle
kuninkaalta sai Bombayn, joka kuului kuningattaren, portugalilaisen
prinsessan, myötäjäisiin. Koromandel-rannikollekin rakennettiin linnoja
ja v. 1696 englantilaiset saivat jalansijan Gangeen suistamossa, jonne
Hugli-putaan rannalle perustettiin linna. Tästä linnasta kasvoi sitten
Calcutta.

Ranskalaiset perustivat kauppa-asemia Suratiin ja Masulipatamiin ennen
tulleiden kanssa kilpaillakseen. He olisivat kaikin mokomin tahtoneet
saada haltuunsa tuomaskristittyjen vanhat keskustat, Madrasin ja St
Thomaan, mutta hollantilaiset Ludvig XIV:n aikana karkottivat heidät
näistä paikoista. Pondichérissa, Madraan eteläpuolella, he kuitenkin
saivat jalansijan, ja tämä paikka on siitä saakka pysynyt ranskalaisena.



Ranskalaiset Siamissa ja Madagaskarissa.


Ranskalainen kauppakomppania ulotti vielä tointaan Siamiinkin, jossa
hollantilaisilla jo paljon ennen oli ollut kauppa-asemia. Näiden
valta oli siellä kasvanut niin suureksi, että Siamin hallitsija
pelkäsi heidän rupeavan hänen maassaan aluetta anastamaan ja
kauppamonopolia vaatimaan samalla tavalla kuin Javassakin. Hän
pyysi apua Ludvig XIV:ltä, jonka maine oli hänenkin korviinsa
kantanut. V. 1686 saapuikin ranskalaista sotaväkeä, joka valtasi
sekä Bangkokin että Merguin, ja hollantilaiset karkoitettiin maasta.
Mutta ranskalaisten kopeuden ja käännytyskiihkon vuoksi siamilaiset,
suuttuivat heihinkin. Vallankumous, jota hollantilaiset avustivat,
kukisti ranskalaisystävällisen kuninkaan ja ranskalaiset vuorostaan
karkoitettiin maasta.

Kardinaali Richelieu oli heti huomannut, että Madagaskar asemansa
vuoksi Intian kaupan varrella olisi tärkeä omistettava, ja ryhtyi
toimiin sen valtaamiseksi, saari kun jo oli ruvennut herättämään
englantilaistenkin huomiota. Ranskalaiset anastivat itärannalta
muutamia kohtia ja rakensivat eteläpäähän linnan, mutta heidän
aikeensa eivät sen koommin menestyneet. Maan asukkaat tosin
olivat alussa ystävällisiä, mutta suuttuivat sitten ranskalaisten
harjoittaman orjanryöstön ja käännytystoimen johdosta. Colbertin
aikana Madagaskarille annettiin nimeksi »Dauphinin saari» ja koko
saariryhmälle »Itä-Ranska». Se aiottiin täydellä todella asuttaa ja
muuttaa ranskalaiseksi, mutta pari kapinaa, joissa kaatui melkoinen
joukko valkoisia, teki tämän yrityksen tyhjäksi. Eloon jääneet vietiin
Bourbon-saareen, jossa asutusyritykset kantoivat paremman hedelmän.



Matkustajia ja seikkailijoita.


Intiaan ja Kaukaiseen Itään alkoi saapua kauppiaitten keralla yhä
enemmän seikkailijoitakin tutustumaan Idän kuuluihin valtakuntiin,
ja kun useat näistä julkaisivat vaiheistaan kirjoja, niin lisääntyi
maitten tuntemus heidänkin toimestaan suuressa määrin. Ranskalainen
Vincent le Blanc samoili neljäkymmentä vuotta Itämaita, kulkien
Syyriasta, Arabiasta ja Samarkandista Peguun, Siamiin ja Javaan
saakka. Afrikassa hän tutustui Abyssiniaan, Egyptiin ja Marokkoon.
Matkakertomus julkaistiin v. 1648 hänen kuolemansa jälkeen.
Portugalilainen Pedro Teixeira, joka kulki melkein yhtä laajalti,
julkaisi matkakertomuksen v. 1610. Englantilainen Thomas Coryat
matkusti Vähän-Aasian, Palestiinan ja Mesopotamian kautta Persiaan
ja sieltä Kandaharin kautta Intiaan, jossa hän kuoli v. 1617. Hänen
kirjeensä julkaistiin. Onneton rakkaus sai venezialaisen Pietro della
Vallen v. 1614 tarttumaan matkasauvaan. Hän kulki Palestiinan kautta
Babylonin raunioille ja meni Bagdadissa naimisiin ihanan cirkassittaren
kanssa, joka kuolemaansa saakka matkusti hänen seurassaan. Della
Valle kävi Persian hovissa, matkusteli shahin maissa laajalti, kulki
sitten Intiaan ja palasi Arabian, Bassran ja Alepon kautta Eurooppaan.
Hänenkin matkakertomuksessaan, joka v. 1652 julkaistiin, on paljon
arvokkaita havaintoja.

Yllä luetellut olivat yksityisiä seikkailijoita. Mutta Itämaitten
hoveissa kävi paljon semmoisiakin henkilöitä, joilla oli Euroopan
valloilta diplomatinen tehtävä. Sir Thomas Roe, jonka matkan jo edellä
mainitsimme, oleskeli lähes kolme vuotta Jehangirin hovissa Ajmeressä.
Hänen matkakertomuksensa sisältää paljon tietoja Pohjois-Intian
silloisista oloista. William Methold, Englannin Itä-Intian komppanian
virkamies, kävi v. 1622 Golcondan timanttikaivoksissa ja julkaisi
niistä luotettavamman kertomuksen kuin Sinbadit, Marco Polot ja
muut. Persian hovissa kävi useitakin lähetystöjä, englantilaisia,
saksalaisia, venäläisiä ja v. 1683 ruotsalainenkin Ludvig Fabritiuksen
johdolla. Tämän lähetystön mukana matkusti saksalainen Engelbrecht
Kaempfer, kuulu lääkäri ja luonnontutkija. Kaempfer jatkoi Persiasta
matkaa Intiaan, rupesi Hollannin palvelukseen ja Intiassa laajalti
retkeiltyään lähti Japaniin, jonka oloista hän kokosi paljon tietoja,
kolme vuotta siellä oleskellen. Fabritius antoi ensimmäiset tiedot
mordvalaisten suomensukuisuudesta.

Ajan ehtiessä matkustajain luku alkoi lisääntymistään lisääntyä
ja ainoastaan muutamia tunnetuimpia voimme edellisten lisäksi
mainita. Ranskalainen Jean Baptiste Tavemier osteli Itämailta
timantteja ja muita jalokiviä, joita hän sitten möi Eurooppaan. Hänen
matkakertomuksensa, joka julkaistiin Parisissa vv. 1677—79, sisältää
arvokkaita tietoja Itämaitten kaupasta ja kauppateistä, varsinkin
Intian timanttikaivoksista. Eräs toinen ranskalainen, François Bernier,
oli muutamia vuosia Aurangzeb suurmogulin lääkärinä. Hänen kirjansa
käsittelee varsinkin suurmogulien valtakuntaa, ja hänen kertomuksensa
Kashmirista on vanhin, mitä yleensä on olemassa. Jean de Thévenot
oli kuulu maateiden matkustaja, Sir John Chardin jalokivikauppias ja
matkustaja.

Ne yritykset, retket ja seikkailut, joista olemme edellä lyhyeen
maininneet, enemmän niiden merkityksellistä yhteisyyttä kuin
yksityisseikkoja silmällä pitäen, eivät tosin monikaan olleet uusia
löytöjä, mutta siitä huolimatta Etelä-Aasian maantieteellisten olojen
tunteminen niiden kautta syventyi arvaamattomassa määrässä, kehittyi
seikkaperäisemmäksi ja joutui yleissivistyksen omaksi, siihen saakka
oltuaan yhden tai parin maan kateellisesti kätkemänä erikoistietona.
Mutta ne olot, jotka taistelu Intian vallitsemisesta näin loi, olivat
myös varsinaisien suurien löytöretkienkin edellytyksenä ja aiheena, ja
näihin maantuntemuksen rajapaalujen siirtoihin uusille tuntemattomille
alueille käymme seuraavassa tutustumaan.



Australian löytäjät.


Aina siitä pitäen kuin Ptolemaios Intian meren eteläpuolelle oli
piirtänyt manteren, oli uskottu tämän »Terra Australiin» olemassaoloon
ja sen löytäminen ja anastaminen askarrutti yhä enemmän purjehtijain
mieltä, kuta enemmän valtamerien muut rannat alkoivat olla vakoiltuina.
Yhdeltä kulmalta jo luultiin oltavan varmat sen pohjoisrajasta: sen
luultiin alkavan Magalhãesin salmesta. Espanjalaiset purjehtijat
etsivät jatkoa Tyynestä merestä, kuten olemme jo ennen kertoneet
(II, st. 216 ja 219). Hyvin kauan luultiin Javan siihen kuuluvan,
eikä tämä usko tahtonut maantieteilijöistä erota sittenkään, vaikka
Del Cano, Drake ja Cavendish olivat Javan eteläpuolitse purjehtineet
Intian meren poikki. Vasta hollantilaiset purjehtijat lopullisesti
saivat tämän harhaluulon kumotuksi. Kauemmin kului, ennenkuin Uuden
Guinean saariluonne tuli todetuksi. Tyhjää täynnään oli kartoilla
kaikki sen pohjoisrannasta ja Pienistä Sunda-saarista etelää kohti.
Kun hollantilaiset saapuivat Itä-Intiaan, oli heillä siis Australian
kulmilla suuri maantieteellinen tehtävä ratkaistavanaan, eikä kauan
viipynytkään, ennenkuin he siihen ryhtyivät.



»Duifken».


V. 1605 Javan Bantamista lähetettiin »Duifken»- (kyyhkynen) niminen
laiva Uuden Guinean rantoja tutkimaan. Willem Janszoon näyttää
seuranneen Uuden Guinean länsirantaa aina Torreksen salmeen saakka,
mutta kääntyneen sitten etelää kohti ja tulleen Carpentaria-lahteen,
jonka itärantaa hän purjehti jotenkin kauas etelään. Hän on siis,
mikäli tiedetään, ensimmäinen purjehtija, joka näki Australian
rannan. Mutta luullen Torreksen salmea lukemattomine saarineen ja
matalikkoineen lahdeksi hän päätti löytämänsä uuden rannan Uuden
Guinean jatkoksi. Janszoon näki Australian rannalla moniaassa paikassa
alkuasukkaitakin, joitten hän sanoo olleen villejä ja mustia.
Merimiehet yrittivät tehdä niiden kanssa kauppaa, mutta yhdeksän
»Duifkenin» miestä sai tässä kohtauksessa surmansa. Etäisin nokka
sai nimekseen Kap Keerweer (»palaa takaisin»), jonka nykyisistäkin
kartoista löydämme. »Duifken» palasi kesäkuussa 1606 takaisin
Sunda-saarille ja löysi siis epäilemättä ennen Torresta Australian
manteren, sillä Torres oli saman kesän kesäkuussa vielä Uusilla
Hebrideillä (vrt. II, s. 219).



Schouten ja Le Maire.


Torreksen purjehdus salmen kautta, joka on hänestä nimen saanut,
ei vaikuttanut mitään hollantilaisten seuraaviin retkiin, koska
espanjalaiset pitivät tämän, niinkuin yleensä muutkin löytönsä,
salassa. Jotenkin samanlaiselle retkelle kuin Quiros ja Torres lähtivät
v. 1615 hollantilaiset Willem Corneliszoon Schouten ja Jacob Le Maire.
Kun Hollannissa ei kenelläkään muulla kuin Itä-Intian komppanialla
ollut oikeutta purjehtia Itä-Intiaan Hyväntoivonniemen ympäri, sen
enempää kuin Magalhãesinkaan salmen kautta, niin eräs kauppiasryhmä
lähetti yllämainitut kapteenit etsimään Magalhãesin salmen
eteläpuolelta uutta väylää Tyyneen mereen. He toivoivat, että Tyynen
meren eteläosista löydettäisiin uusia rikkaita maita, joitten kanssa
muutkin kuin komppania saisivat tehdä tuottavaa kauppaa. Loaysan ja
Draken näkemykset tosin olivat jo osoittaneet, että Tulimaa luultavasti
olikin saari, mutta asia oli saanut jäädä tarkemmin tutkimatta.
Retkikunta löysikin Tulimaan kaakkoispäästä salmen, jonka nimi, Le
Maire-salmi, yhä säilyttää löytäjänsä muistoa. Salmen vasen ranta,
jonka saariluonne vasta neljännesvuosisataa myöhemmin huomattiin, sai
nimekseen Staaten Land Hollannin kenraalistaattein kunniaksi. 29 p.
tammik. 1616 sivuutettiin Tulimaa-saariston eteläisin nokka, joka sai
nimensä Schoutenin syntymäkaupungista Hoornista. Kap Hoornin myrskyjen
takaa aukenivat Etelämeren eli Tyynen meren ulapat.

Poikettuaan Juan Fernandez-saarille molemmat kapteenit aikoivat
purjehtia meren poikki eteläisempää reittiä kuin tavallisesti, mutta
tuuliolot pakottivat laskemaan pohjoisemmaksi, kunnes tavattiin
kaakkoispasaadi. Matalilta saarilta, joita löydettiin useita, ohjattiin
kuitenkin eteläisempää reittiä kuin kukaan sitä ennen, Fidshi-, Samoa-
ja Tongasaaristojen välitse purjehtien. Mutta kun toivottua etelämaata
ei näkynyt, ei kuulunut, niin Schouten käänsi matkan luodetta kohti
ja purjehti Uuden Guinean pohjoispuolitse, välillä useita uusia
saaria nähden, Javaan, jonne toinen laivoista saapuikin — toinen oli
täytynyt matkalla polttaa. Hollantilainen kuvernööri otti ansiokkaitten
maanmiestensä laivan takavarikkoon, koska se oli loukannut komppanian
etuoikeuksia, ja kotimatkalla Le Maire mielipahasta riutui ja kuoli.



Australian länsirannikko.


V. 1616 Itä-Intian komppania käski kapteenejaan Hyväntoivonniemestä
itäänpäin suunnatessaan purjehtimaan entistä etelämmitse, toivoen
sieltä löytyvän paremman väylän Javaan. Samana vuonna kapteeni
Dirck Hartogszoon odottamatta tapasikin maata vähän käännepiirin
eteläpuolelta, kappaleen Australian mannerta, taikka oikeammin sen
edustalla olevaa saarta, jolla nyt on löytäjän nimi. Matkaa pohjoista
kohti jatkaessaan hän hyvän matkaa seuraili tätä rannikkoa, nimittäen
sen laivansa mukaan Eendracht-maaksi; löytäjä varmistui paikalla siitä,
että hän oli nähnyt etelämaan rannan. Seuraavina vuosina useat muutkin
purjehtijat tapasivat rannan samoilta seuduilta ja v. 1619 kaksi
laivaa koko joukon etelämpääkin, 32:selta asteelta eteläistä leveyttä.
Purjehdittuaan rantaa pohjoista kohti kapteenit varmistuivat siitä,
että kaikki tämä maa oli samaa kuin Dirck Hartogszoonin löytämä. V.
1622 Leeuwin löysi Australian länsirannan eteläisimmän kohdan, josta
ranta kääntyi itää kohti. Niemen nimi on siitä kartoissamme Kap Leeuwin.

V. 1629 François Pelsaert kärsi haaksirikon Australian rannikolla
28:nnella leveysasteella, ja Bataviaan avoimella veneellä matkaa
jatkaessaan hän kartoitti osan länsirannikkoa. Rantahyöky oli niin
ankaraa ja äyräs niin jyrkkää, että hän vasta monen turhan yrityksen
jälkeen pääsi maihin. Maa näytti hänestä aivan erikoisen karulta.
Asukkaitakin nähtiin, mutta heidän kanssaan ei päästy minkäänlaiseen
yhteyteen. Bataviasta Pelsaert palasi laivalla pelastamaan
Abrolhos-saarille Australian rannikolle jättämiään miehiä, sai ilmi
kapinayrityksen, hirtätti muutamia yllyttäjistä ja jätti kaksi
Australian mantereelle ehkä vielä kamalampaan kuolemaan. He olivat
kauan toivotun Etelämaan ensimmäiset valkoiset asukkaat. 13 vuoden
kuluessa oli Australian länsirannikko näin tullut tunnetuksi Kap
Leeuwinistä Kauriin kääntöpiirin ohi aina siihen kohtaan, jossa sen
suunta muuttuu koilliseksi. V. 1627 »Gylden Zeepard»-niminen laiva
purjehti etelärannikkoakin aina 133:nteen pituusasteeseen saakka, mutta
tämän matkan vaiheista ei valitettavasti tiedetä juuri mitään.



Uusi Guinea.


Jan Carstenszoon tutki v. 1623 Uuden Guinean rannikkoa ja näki saaren
sisäosista sen korkean luoksepääsemättömän lumivuorijonon, jonka
korkein kukkula on hänestä nimensä saanut. Hänkin luuli Torreksen
salmea lahdeksi ja purjehti sen matalikoita vältellen Australian
rannikolle. Toinen laivoista tutki Carpentaria-lahden itärannikkoa,
toinen, »Amhem», länsirannikkoa, jolla vieläkin on sen nimi. Vasta
v. 1636 tutkimusta jatkettiin, ja silloin Melville-saari ja läheiset
mannerrannat tulivat tunnetuiksi. Melkein jokainen näistä retkikunnista
menetti miehiä Uuden Guinean rannikolla asukkaitten petollisuuden
kautta. Tutkimustyön näin pitkälle edistyttyä hollantilaiset
viranomaiset lähettivät Tasmanin, erään aikansa etevimpiä
purjehtijoita, liittämään yhteen kaikki nämä löydöt ja samalla niitä
jatkamaan.



Abel Tasmanin retket.


Abel Janszoon Tasman, joka oli syntynyt v. 1603, saapui Intiaan v. 1633
ja saavutti siellä taitavan purjehtijan maineen, jonka vuoksi hänelle
uskottiin varsinkin löytöretkien johto. Selvitettyään Itä-Intian
komppanian palveluksessa Molukkien väyliä hän v. 1639 lähti yhdessä
kapteeni Quastin kanssa etsimään Tyynen meren pohjoisosista »Kulta-
ja Hopeasaaria» (11, s. 167), jotka huhun mukaan eräs portugalilainen
laiva oli löytänyt v. 1584 35:nnen ja 40:nnen pohj. leveyspiirin
välimailta. Espanjalaiset olivat jo tarpeekseen saakka etsineet
näitä kultia ja hopeita ja kaunista lempeätä valkoista kansaa, joka
ne omisti, ja hollantilaiset lähtivät yhtä ahnaasti etsiskelyjä
jatkamaan kuultuaan huhun Japanista asiamieheltään. Mutta Tasmanin
ja Quastinkin etsimiset olivat turhat. He löysivät kuitenkin Bonin
saaret ja korjasivat koko joukon Filippiinien ja Japanin karttaa.
Heidän työtään jatkoi muutaman vuoden kuluttua Marten Vries, joka tutki
Jesson rankoja, sillä vaikka jesuiitat De Angelis ja Carvalho jo olivat
siellä käyneet, ei kuitenkaan varmaan tiedetty, oliko se itsenäinen
saari. Pitkän matkan Sahalininkin rantaa Vriesin retkikunta tutki,
voimatta kuitenkaan täydelleen selvittää näiden maiden luonnetta ja
yhteenkuuluvaisuutta.

Elokuussa v. 1642 Tasman lähti Bataviasta kahdella laivalla suurelle
löytöretkelleen. Frans Visscher, hollantilaisten kokenein ja
luotettavin kartoittaja ja luotsi, seurasi mukana purjehduksen oppaana.
Kuvernööri Van Diemen oli antanut retkikunnan toimeksi Intian meren
eteläosien tutkimisen, sillä 40:ttä leveyspiiriä etelämmäksi ei vielä
ainoakaan laiva ollut päässyt. Toiseksi Tasmanin piti etsiä salmi,
jonka luultiin olevan Australian etelä- ja pohjoisosien välillä;
toivottiin siitä mukavaa ja suoraa kauppatietä Chileen. Ja vihdoin oli
selvitettävä, oliko Uusi Guinea samaa maata kuin Australia.

Tasman ohjasi ensinnä Mauritiukseen, jonne oli perustettu
vankisiirtokunta, ja sieltä 40:nnelle leveyspiirille etelää kohti ja
tämän jälkeen kaakkoon. 4 1/2° Kerguelenin pohjoispuolella jouduttiin
sumuihin, ja kun meressä nähtiin leviä, ruohoja ja lehtiä ja niistä
päätettiin maan olevan lähellä, niin suunta muutettiin itäiseksi.
Tasman kävi kuitenkin lähellä 50:ttä eteläistä leveyspiiriä, 10°
etelämpänä kuin kukaan ennen häntä Intian meren keskiosissa. Hän oli
nyt »urheiden länsituulien» kehässä, ja matka sujui nopeaan.



Tasmania.


Marraskuun 4 p. nähtiin hyvin korkea maa, joka oli aivan tuntematon. Se
oli Tasmanian lounaisranta. Tasman nimitti löytönsä kuvernöörin mukaan
Van Diemenin maaksi; vasta myöhemmin se on saanut hänestä nimensä.
Kuukauden päivät Tasman risteili rannikolla, laatien kartan sen
lahdista, niemistä ja saarista. Säät olivat niin myrskyiset, että vasta
jouluk. 2 p. voitiin mennä maihin. Maa huomattiin tosin korkeaksi,
mutta tasaiseksi ja kasvullisuuden peittämäksi. Metsät olivat kuitenkin
harvat ja aluskasvistoa vähän. Nähtiin asukkaistakin merkkejä: kaksi
puuta, joiden rungossa oli aina viiden jalan päässä lovet kiipeämisen
helpottamiseksi. Merimiehet siitä päättelivät, että asukkaat mahtoivat
olla oikeita jättiläisiä. Nähtiin eläimen jalanjälkiä, joiden
kynnensijat merimiesten mielestä muistuttivat tiikeriä.



Uusi Seelanti.


Tuulien muututtua epäsuotuisiksi palattiin merelle ja purjehdittiin
kahdeksan päivää itää kohti. Jouluk. 13 p. nähtiin jälleen korkea
tuntematon maa, jonka kahdenkertainen vuorijono Tasmanin mielestä
muistutti Formosaa. Hän oli tullut Uuden Seelannin Eteläsaaren
länsirannalle ja luuli sitä samaksi maaksi, jonka Schouten ja Le
Maire olivat tavanneet Tulimaan kaakkoispuolelta ja nimittäneet
Staaten-maaksi. Tasman laski molempien saarien väliseen salmeen,
luullen sitä ensin lahdeksi. Rannalla tavattiin maanasukkaita,
mutta tutustuminen heihin muodostui hyvin surulliseksi tapaukseksi.
He yllättivät ja tappoivat neljä merimiestä, ja lahti sai siitä
»Murhamiesten lahden» nimen. Kansa oli tavallisen kookasta. Ihonväri
oli ruskeankeltainen, ruumiin yläosa vyötäisistä alkaen alaston.
Päälaella oli mustat hiustukot ja näissä valkoisia sulkia. Ääni
oli karkea ja heidän torvissaan oli melkein trumpetin ääni. Veneet
olivat kahdenkertaiset, kannella yhdistetyt. Vaikkei Tasman salmea
löytänytkään, luuli hän kuitenkin tätä vettä salmeksi, koska siinä
sisemmäs purjehdittaessa tuli vastaan toinen vuoksiaalto. Jouluk. 26 p.
jatkettiin matkaa Pohjoissaaren länsirantaa seuraten pohjoista kohti ja
tultiin Uuden Seelannin pohjoiskärkeen, joka sai nimekseen Kap Maria
Van Diemen. Kun siinä tuli vastaan koillisesta käyvä suuri aallokko,
niin Tasman päätti matkan itää kohti olevan vapaan.

Hän lähti sen vuoksi pyrkimään Schoutenin löytämille Cocos- ja
Hoornsaariita. 29 p. tammik. tultiin Tonga-tabuun, Tonga-saariston
pääsaareen, jonka asukkaat ottivat purjehtijat ystävällisesti
vastaan. Sieltä saatiin sekä sikoja että siipikarjaa, jonka jälkeen
purjehdittiin luodetta kohti Fidshi-saariston kautta, Vanna Levun
niemitse. Nykyisen Uusi Mecklenburg-saaren ohi purjehtien Tasman
sitten seurasi Uuden Guinean pohjoisrantaa länsipäähän ja löysi
Jilolon ja Uuden Guinean välisen salmen, joka siihen saakka oli ollut
hollantilaisille tuntematon. Suoritettuaan näin tutkimusretken, joka
Magalhãesin matkan jälkeen oli kaikkia muita tärkeämpi, Tasman toukok.
14 p. ankkuroi laivansa Batavian satamaan. Hän oli ensimmäiseksi ja
viimeiseksi osoittanut, ettei Australian ja oletetun etelänapamaan
välillä ollut mitään yhteyttä, ja Uuden Seelannin löytäessään saattanut
salasta ilmi ainoan suuremman maan, mikä napamaitten ulkopuolella
enää odotti löytäjäänsä. Hän oli purjehtinut päälle viisituhatta
meripenikulmaa merta, jolla ei siihen saakka kukaan ollut käynyt.
Matkan laatua osoittaa, että kului vuosisata, ennenkuin kukaan sen
jälkeen purjehti samoilla vesillä. Mutta suuren kiitoksen matkan
onnistumisesta ansaitsi epäilemättä myös luotsi Visscher, jonka neuvoa
Tasman taajaan kysyi.

Uuden Guinean eteläranta jäi Tasmanilta tällä retkellä tutkimatta. Sitä
varten hänelle v. 1644 varustettiin kolme laivaa, joiden seikkailuista
ei kuitenkaan ole säilynyt mitään kertomusta. Mutta tarkasta kartasta,
johon sen tulokset yhdistettiin, näemme Tasmanin purjehtineen Uuden
Guinean etelärantaa Torreksen salmeen, jota ei hänkään salmeksi
huomannut, kulkeneen sen suitse Carpentaria-lahteen, kartoittaneen
tämän rannat, ehkä lahdelle nimenkin antaneen, ja purjehtineen sitten
Australian luoteisrantaa läheltä seuraillen aina Kauriin käännepiiriin
saakka. Hän siis liitti yhteen aikaisemmin tehdyt löydöt ja epäsi sen
arvelun, että Australian luoteisrannalta ehkä kulki maan poikki salmi.
Maan sisäosista retkikunta ei hankkinut mitään tietoa, se vain purjehti
rannat.

Uudelle manterelle, jonka olemassaolo näin oli todistettu, annettiin
nimeksi »Komppanian Uudet Alamaat», joka kömpelö nimi piankin
muutettiin »Uudeksi Hollanniksi». Löydetyn maanosan, itäranta sai vielä
enemmän kuin vuosisadan odottaa purjehtijaansa. Hollantilaiset eivät
enää jatkaneet uteluitaan, koska Australia näytti tarjoavan hyvin vähän
kaupan saaliita. Kauppa taas oli heille pääasia.



Jesuiitat Keski-Aasiassa ja Kiinassa.


Uskonpuhdistus oli jälleen herättänyt katolisessa kirkossa taistelevan
hengen ja siitä olivat syntyneet ne katkerat sisälliset uskonvainot
ja suuret kansainväliset uskonsodat kaikkine hirmuineen, joiden
merkeissä Eurooppa eli kolmikymmenvuotisen sodan loppuun saakka ja
vielä myöhemminkin. Katolisen kirkon vimmatussa itsepuolustuksessa oli
kuitenkin kauniimpikin lehti. Se jälleen kehoitti lähetyssaarnaajia
lähtemään etäisiin maihin ja valloittamaan kirkolle pakanakansaan
keskuudesta uusia seurakuntia niiden sijaan, joita se oli
kristikunnassa menettänyt. Tämä pakanalähetys on varsinkin jesuiittain
veljeskunnan synkän historian valopuolia. Veljeskunta ei vain ryhtynyt
uudella innolla jatkamaan edellisten vuosisatain työtä, vaan teki
sen myös uudessa hengessä. Se ei enää kastanut tulella ja miekalla,
vaan esiintyi ensi sijassa opettavana ja sivistyksen levittäjänä.
Sovelluttaen esiintymisensä eri kansain kehityssuunnan mukaan
Pakanalähetyksen myötä kulki veljeskunnan jäseniä nestorialaisten
ja Kublai kaanin aikaisten katolilaisten lähetyssaarnaajain polkuja
Kiinaan saakka, ja sovelluttaen vaikutuksensa tämän korkealle
kehittyneen ikivanhan sivistyksen mukaan he siellä esiintyivät
lähetys-toimensa ohella länsimaisen tieteen edustajina ja sen
kautta saavuttivatkin paljon enemmän vaikutusvaltaa kuin konsanaan
saarnamiehinä. Kiinalaiset ehkä antoivat suurimman arvon heidän
tähtitieteelliselle opilleen, länsimailla taas on enimmän syytä
kiittää sitä arvaamattoman suurta työtä, jonka he suorittivat
Kiinan maantieteen hyväksi. Kun eurooppalaisten myöhemmin kävi yhä
vaikeammaksi päästä Kiinan sisäosiin, niin on Kiinan kartta vuosisatoja
suureksi osaksi ollut jesuiittain näihin aikoihin suorittaman työn
varassa.



Bento de Goes.


Bento (Benedictus) de Goes, jesuiittain veljeskunnan maallikkojäsen,
lähti v. 1603 Intiasta matkaan etsiäkseen suurta Cathayn valtakuntaa,
josta keskiajan matkustajat olivat niin paljon kertoneet. Siitä saakka
kuin Juhana Marignolli (I, s. 372) v. 1542 oli saapunut suurkaanin
hoviin, ei ainoakaan eurooppalainen, mikäli tiedetään, ollut kulkenut
maatietä Pekingiin. Tosin olivat portugalilaiset purjehtien käyneet
Kiinan satamissa, mutta siitä huolimatta olivat tiedot Kaukaisen Idän
maista yhä niin häilyväiset ettei edes tarkalleen tiedetty, olivatko
Kiina ja Cathay sama maa. Intiassa olevien jesuiittain huomio kääntyi
Kiinaan siitä syystä, että sieltä oli Kashgarin kautta tullut Akbarin
hoviin muhamedilainen lähetyssaarnaaja. Goes lähetettiin eräitten
muitten jesuiittain kanssa koettamaan, menestyisikö käännytys tällä
uudella alueella. Hän oli Azoreilta kotoisin ja oli tullut Intiaan
portugalilaisena sotamiehenä.

Goesin matka piti seutujen kautta, joissa eurooppalaiset eivät sen
koommin ole käyneet, ennenkuin yhdeksännellätoista vuosisadalla,
mutta valitettavasti ovat tiedot siitä hyvän puutteelliset. Hän
lähti alkupuolella vuotta 1603 Agrasta, jossa Akbarin hovi siihen
aikaan oli, kulkien kauppiaitten tavallista tietä Himalajan länsipään
ympäri Itä-Turkestaniin, Peshawarista Kabuliin, Hindukushin poikki
Badakshaniin ja Pamiriin ja sieltä edelleen Jarkandiin ja Khotaniin.
Marraskuussa 1604 Goes liittyi Kiinaan menevään karavaniin, joka
noudatteli Tianshanin eteläistä lievettä. Goes kuuli kauppiailta, että
Cathay todenteolla oli sama maa kuin Kiina. Sutshoun kaupungista,
joka on nykyisen Kansu-maakunnan äärimmäinen, hän suurella vaivalla
sai lähetetyksi sanoman uskonveljilleen Pekingiin, ja sieltä saapui
maaliskuussa 1607 muuan kiinalainen kristitty hänelle apua tuomaan.
Goesin voimat olivat kuitenkin silloin jo niin riutuneet, että hän
muutaman päivän kuluttua kuoli. Muhamedilaiset olivat Sutshoussa
kaiken aikaa häntä ahdistaneet ja epäiltiin heidän myrkyttäneen hänet.
Hänen kuoltuaan he anastivat kaikki hänen tavaransa. Näiden joukossa
oli tarkka päiväkirja. Siitä varmaan olisi saatu arvokkaita tietoja
reitistä, jota ei sen koommin kukaan eurooppalainen kulkenut 250:een
vuoteen.



Antonio de Andrade.


Antonio de Andrade, jesuiitta hänkin, lähti v. 1624 Agrasta
seikalliselle matkalle Himalajan takana oleviin tuntemattomiin
maihin. Hän oli ensimmäinen varsinaisen Himalajan poikki kulkenut
eurooppalainen ja ensimmäinen, joka Tibetiin tunkeutui; otaksumme
nimittäin, ettei munkki Odorik, joka neljännentoista vuosisadan
alkupuolella sai Lhasasta ensimmäiset tiedot, käynyt siellä itse,
vaan hankki ne buddhalaisilta pyhiinvaeltajilta (I, s. 370).
Pyhiinvaeltajiin yhtyen Andrade nousi Gangeen vartta aina Mana-solaan
saakka ja kulki sieltä Sutlejn latvoille Tsaparangiin, josta hän ennen
vuoden loppua palasi Intiaan. Tästä matkasta johtuivat eurooppalaisten
ja Tibetin väliset pitkälliset yhteydet, jotka vasta yhdeksännentoista
vuosisadan alussa Tibetin sulkemisen kautta päättyivät. Seuraava matka
Tibetiin tehtiin Kiinan puolelta.



Lähetyssaarmaajat Loomassa-


Portugalilaisten kauppiaitten ja rosvojen käynneistä muutamissa Kiinan
satamissa maantiede ei paljoa kostunut. Kiinalaiset suuttuivat heihin
siihen määrään, että tuota pikaa sulkivat heiltä kaikki satamansa (II,
s. 169). Vasta kun latinalainen kirkko uudelleen aloitti lähetystyönsä,
alkoi tästä suunnattomasta väkirikkaasta maasta herua enemmän tietoja.
Ensimmäinen tämän uuden lähetystoimen edustaja oli Juan Gonzales de
Mendoza, joka v. 1585 julkaisi kertomuksen Kiinasta — saman, joka
Barentsilla oli mukanaan viimeisellä matkallaan.

Lähetyssaarnaajat saivat ensiksi luvan aloittaa työnsä Kwangtungin
maakunnassa Etelä-Kiinassa, mutta suuren oppinsa ansiosta he sitten
pääsivät Pekingiinkin ja olivat siellä avullisina Kiinan almanakan
korjaamisessa. Heidän maantieteellisistä töistään oli tältä ajalta
kuuluin isä Martinin julkaisema »Atlas Sinensis» (1655), Kiinan kartta,
jonka hän laati yksinomaan kiinalaisten lähteitten mukaan. Se osoittaa,
että kiinalaisilla itsellään oli maastaan verraten hyvät käsitykset.

Hollantilaiset alkoivat samoihin aikoihin puuhata kauppayhteyttä
Kiinan kanssa ja lähettivät sitä varten Pekingiin useita lähetystöjä.
Nämä lähettiläät eivät tosin saaneet juuri mainittavasti toteutetuksi
matkansa tarkoitusta, mutta kun he matkustivat maisin, tulivat Kiinan
sisäosat heidän retkiensä kautta paremmin tunnetuiksi. 1655 Pieter van
Goyer matkusti Kantonista suurta vesitietä pohjoista kohti, kulkien
Sikiangin laaksosta vedenjakajan poikki Jangtsen monihaaraisille
vesiteille ja sitten Jangtsen suusta suurta kanavaa pitkin edelleen.
Pieter van Hoorn v. 1666 lähti matkaan Fukienin Futshousta, nousi
Min-jokea, kulki vedenjakajan poikki Tshekiang-maakuntaan ja laski
Tsientang-jokea meren rannalle Hangtshouhun. Matka jatkui sieltä
suurta kanavaa pitkin. Kummastakin matkasta julkaistiin kuvalliset ja
kartalliset kertomukset.



Juhana Grueber Tibetissä.


Juhana Grueber, ensimmäinen Tibetin matkustaja, oli kotoisin Itävallan
Linzistä. V. 1656 hän lähti lähetyssaarnaajaksi Kiinaan matkustaen
Armenian ja Persian kautta Intian Suratiin ja sieltä, jonkun aikaa
viivyttyään, edelleen Macaoon ja Pekingiin. Mutta saatuaan sitten
käskyn palata Roomaan ja kuultuaan, että meritie oli hollantilaisen
laivaston sulkema, Grueber huhtikuussa v. 1661 lähti pyrkimään
etäiseen matkanmääräänsä maitse yhdessä toisen, Dorville-nimisen,
jesuiitan kanssa. He matkustivat Singanfun kautta Hsiningiin, lähelle
Kuku-norin rantoja, ja kuvasivat suuren muurin ynnä pohjoiset arot
lukemattomine villikarjoineen ja tataariheimoineen, joita Grueber
nimitti kalmukeiksi. Kuku-norista molemmat jesuiitat kulkivat
erämaiden, vuoristojen ja jokien poikki, kunnes saapuivat Lhasaan,
jota tataarien kesken sanottiin Barontalaksi. Grueber tutustui
täten Aasian keskellä olevaan buddhalaisten kirkkovaltioon, Lhasan
palatseihin ja luostareihin. Hän määräsi tähtitieteellisten havaintojen
avulla kaupungin leveyspiirin. Himalajan poikki matka sitten piti
Nepaliin, jossa Grueber kävi Kathmandun kaupungissa. Nepalista he
kulkivat Patnaan Gangeen rannalle, sieltä Benaresiin ja saapuivat
Agraan yksitoista kuukautta Kiinasta lähtönsä jälkeen. Dorville kuoli,
mutta Grueber jatkoi matkaa Persian ja Aasian puoleisen Turkin kautta
Eurooppaan. Hänet lähetettiin sitten maatietä takaisin Kiinaan, mutta
jo Konstantinopolista hän esteiden vuoksi palasi takaisin ja kuoli
Saksassa v. 1684. Grueber ei näytä kirjoittaneen matkastaan laajempaa
kertomusta, mutta hänen kirjeistään saatiin kuitenkin pääseikat ilmi.



Jean François Gerbillon.


V. 1685 lähetettiin Kiinaan kristinuskoa levittämään viisi ranskalaista
jesuiittaa, jotka kolmen vuoden kuluttua saapuivat perille. He olivat
kaikki oppineita miehiä, ja niinpä näidenkin osaksi tuli suosiollinen
vastaanotto. Maamatka Pekingiin alkoi Ningposta ja kulki Kiangnan- ja
Shantung-maakuntain kautta. Yksi lähetyssaarnaajista, Jean François
Gerbillon, oli kiinalaisen diplomatisen lähetystön apuna Siperian
rajalla, kuten saamme myöhemmin nähdä. Gerbillon sitten seurasi,
samoin kuin tähtitieteilijä munkki Ferdinand Verbiest ennen häntä,
keisari Kanghia monelle retkelle niiden mongolien maahan, jotka
asuivat ison muurin pohjoispuolella. V. 1688 tekemällään matkalla
Gerbillon retkeili kiinalaisen lähetystön keralla khalkkain asumain
arojen ja hietaerämaitten poikki, nähden matkalla paljon hirvieläimiä.
Retkikunta ei kuitenkaan päässyt sitä tietä perille, vaan kulki
seuraavana vuonna toista reittiä melkein suoraan pohjoista kohti,
kunnes saapui Shilkaa kohti juokseville latvajoille. Shilka itse
yhdytettiin Nertshinskin kohdalla. Paluumatka piti enimmäkseen samoja
teitä. V. 1696 Gerbillon oli mukana sotaretkellä eleutheja vastaan,
jotka asuivat Kerulen-joen latvoilla (Kemien laskee Gobin erämaan
pohjoisreunoja Dalai-nor-järveen, josta Argun alkaa). Myöhemmin
samana vuonna hän kävi Ordos maassa Hoanghon suuressa mutkassa.
Seuraavana vuonna hän teki vielä pitemmän matkan samoille seuduille,
seuraillen pitkät matkat Hoanghon juoksua. Tällä matkalla hän määräsi
enemmän kuin neljänkymmenen paikan maantieteellisen leveyden. V. 1698
Gerbillon kolmen kiinalaisen virkamiehen kanssa kävi Itä-Mongoliassa
khalkkain maassa pitämässä heidän kanssaan kokouksia. Matka piti
Khingan vuoriston poikki, jonka Gerbillon sanoo erottavan toisistaan
pohjoiseen ja eteläiseen mereen laskevat joet. Dalai-norin rannalla
hän kokosi tietoja tästä järvestä ja vuoristosta, nousi sitten
Kerulenin laaksoa ja kulki Juen hallitsijasuvun aikana rakennetun
Karahotunin raunioitten ohi. Kerulenin laaksosta retkikunta suuntasi
matkansa Tujan rannalle, joka oli ensimmäinen Jeniseihin laskeva
joki. Maa muuttui miellyttäväksi, Tulassa oli metsäisiä saaria, ja
sen kahden puolen kauniita niittyjä ja metsiä. Tulan ja Orkhonin
välisessä maankulmauksessa retkikunta piti uuden kokouksen. Siellä
jo kohdattiin venäläisiä kauppiaita, joilta Gerbillon sai paljon
tietoja etelärajoista, muun muassa Altai-, Khangai- ja Tannu-vuorista,
joilta Siperian suuret joet lähtevät. Eräs venäläinen, joka oli
kulkenut Baikal-jarven päästä päähän, kertoi hänelle tästä järvestä
ja Pohjois-Mongolian joista ja järvistä. Paluumatka kävi Kerulenin
laaksosta Gobin erämaan poikki. Gerbillon oli näin koonnut niin
runsaasti aineksia, että hän saattoi laatia melkoisen tarkan kartan
näistä melkein kokonaan tuntemattomista seuduista.



Jesuiittain Kiinan kartta.


Pian kuitenkin alkoi järjestelmällisempi työ Kiinan valtakunnan
kartoittamiseksi. Tosin kiinalaisten omat kartat valtakunnan läheisistä
osista olivat jotenkin oikeat, mutta ne eivät kuitenkaan voineet
likimainkaan vetää vertoja tähtitieteelliseen paikanmääräykseen
perustuville. Ranskalaiset jesuiitat, jotka olivat saaneet paljon
lisävoimia, saivat sen vuoksi v. 1699 keisari Kanghilta toimeksi
kotimaisilla voimilla aikaansaatujen karttojen korjaamisen ja
laajentamisen.

V. 1705 jesuiitoille uskottiin Pekingin eteläpuolella olevan lakeuden
kartoitus patojen rakentamiseksi tulvia vastaan. Mutta vasta v. 1708
he ison muurin lähiseuduilta saattoivat alkaa suuren kartoitustyönsä,
jonka johtavana miehenä oli Jean Baptiste Régis. 1709 Rogis kartoitti
Mandshurian, käyden aina Ussuri-alueella saakka. Korean pohjoisosiinkin
hän sen verran tutustui, että saattoi osoittaa tämän maan kuuluvan
mannermaahan. Mandshuriasta palattuaan jesuiitat kartoittivat
Petshilin, jonka työn he v. 1710 saivat loppuun suoritetuksi.
Seuraavana vuonna tuli vuoro Shantungin ja muitten itäisten maakuntain
aina Honanista Fukieniin saakka. V. 1715 Régis erään toisen jesuiitan
kesken työtä kuoltua päätti Jynnanin kartoituksen, ja hänellä oli
silloin koolla koko Kiinan kartan ainekset, Tibetiä lukuunottamatta.
Keisari lähetti Tibetiin kaksi laamaa, jotka jesuiitat olivat
opettaneet tekemään tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä, ja v. 1717
Régis sai käytettäväkseen heidänkin keräämänsä ainekset. Tämä kartta,
jonka täydentämiseksi muun muassa Gerbillonin keräämiä aineksia
käytettiin, oli valtava edistysaskel kaikkiin entisiin Kiinan
karttoihin verraten, vaikka siihenkin tietysti vielä jäi paljon
aukkoja. Se on ollut aina viime aikoihin saakka me melkein ainoana
lähteenä Tibetin maantiedon tuntemiseen. Tibetin joet piirrettiin
paikoilleen, ja vaikka niiden alajatkot olivatkin yhä tuntemattomat,
niin päätettiin varsin oikein, että ne olivat Jangtsen ja Taka-Intian
suurien jokien lähdejokia.

Jesuiittalähetyssaarnaajain kokoomat kirjoitetut ainekset julkaisi
jesuiitta Du Halde Parisissa v. 1735, ja kuulu maantieteilijä
d'Änville laati niiden nojalla Kiinan kartan, joka liitettiin tähän
teokseen. Vasta nämä julkaisut perustivat tiedon Kaukaisen Idän
jättiläisvaltakunnasta varmalle pohjalle.



Tibet.


Kahdeksannentoista vuosisadan alkupuoliskolla latinalainen kirkko teki
vakavia ponnistuksia saadakseen jalansijaa Tibetissä. V. 1707 saapui
Lhasaan joukko kapusinimunkkeja. V. 1716 sinne Kashmirin korkeiden
solien kautta matkusti jesuiitta Hippolito Desideri, joka viipyi siellä
aina vuoteen 1729. Desideri kuvaa vilkkain sanoin vuoristosolien
kauhuja, joiden paljas muisteleminenkin häntä puistatti. 1719 Lhasaan
saapui Nepalin kautta suuri joukko kapusinimunkkeja, joiden perustama
lähetysasema toimi siellä yli kaksikymmentä vuotta. Samoihin aikoihin
kävi Tibetissä eräs hollantilainen seikkailija, Samuel van de Putte,
joka maan vaateparren omistaen vuosikausia matkustettuaan viipyi
Lhasassa muutamia vuosia. Erään tibetiläisen lähetystön keralla hän
Lhasasta pääsi Kiinaan, kulkien matkalla Jangtsen latvaosan poikki. Van
de Putten monista vaiheista ei kuitenkaan ole säilynyt paljoa tietoa,
sillä laajat muistiinpanonsa hän käski polttaa Bataviassa kuollessaan
(v. 1745), ja tämä määräys toteutettiin.

Kanghi keisarin kuollessa latinalaisten lähetyssaarnaajain
vaikutusvalta Kiinassa jälleen lakkasi, ja samalla lakkasi myös
joksikin aikaa lisätietojen saanti Kiinan maantieteestä, maa kun
kokonaan suljettiin eurooppalaisilta. Vasta yhdeksännentoista
vuosisadan keskivaiheilla pääsi tutkijoita jälleen Keskustan
valtakunnan sisäosiin jesuiittain työtä jatkamaan.



Siirtomaat ja maailmanhistoria.


Kun Espanjan ja Portugalin merihegemonia oli murrettu, joutui johto
joksikin aikaa Alamaille, kuten olemme edellisestä nähneet. Englanti
menetti Stuartien aikana koko joukon mahtiaan, eikä sen teollisuuskaan
vielä ollut niin edistynyt, että se olisi tarjonnut soveliasta pohjaa
siirtomaayrityksille. Oliver Cromwellin vuosikymmenellä (1649—1658)
maa tosin nopeaan jälleen voimistui ja esiintyi siirtomaissakin
sangen pontevasti, mutta hänen jälkeensä seurasi jälleen heikompi
aikakausi, kunnes Oranian prinssi Wilhelm III, Alamaitten maaherra,
nousi Englannin valtaistuimelle. Huolimatta katkerasta kilpailusta,
joka ensimmäisistä Intian-retkistä alkaen oli vallinnut naapurikansain
välillä ja johtanut moneen kovaan sotaan, olivat Alamaat säilyttäneet
siirtomaansa melkein vähentymättöminä, kun yhteisen hallitsijan kautta
pitkä keskinäisen rauhan aika alkoi Alamaitten ja Englannin välillä.

Mutta Ranska, joka enimmäkseen oli taistellut Englannin ja
Alamaitten kanssa yksistä puolin, niin kauan kuin Espanja oli
yhteisenä ylivoimaisena vihollisena, kävi kolmikymmenvuotisen
sodan jälkeen niille molemmille vaaralliseksi, sillä lopullisesti
Itävallan voitettuaan ja koillisrajalleen saatuaan voimattomia
puoli-itsenäisiä pikkuvaltoja, se saattoi entistä vapaammin ryhtyä
merentakaisiin yrityksiin, joista vähitellen kehittyi varmapiirteinen
siirtomaapolitiikka. Frans I oli sen aloittanut, Henrik IV oli sitä
innokkaasti jatkanut — hänen aikanaan laskettiin Quebecin perustukset
— ja Richelieu yhä laajensi näitä yrityksiä sekä idässä että lännessä
samalla lisäten Ranskan sotalaivastoa. Vielä varmempi suunta oli
Ludvig XIV:n kuulun ministerin Colbertin toimilla. Colbert edisti
merkantilisuuden kannattajana kaikin tavoin kauppaa, teollisuutta,
merenkulkua ja vahvisti suuresti Ranskan laivastoa. Ranska aikoi
anastaa merellä ensimmäisen sijan, ja tämä seikka se vaikutti, että
Englanti seuraavissa sodissa melkein aina oli Ranskan vastustajana,
miten muutoin valtain ryhmitykset vaihtelivatkin.

Niitä suuria sotia, joita seitsemännentoista vuosisadan lopulla ja
kahdeksannentoista vuosisadan kuluessa käytiin Länsi-Euroopassa,
ei tosin aloitettu siirtomaiden vuoksi, mutta monella tavalla ne
vaikuttivat siirtomaiden kohtaloihin, ja rauhat solmittiin etupäässä
niiden kustannuksella.

Ludvig XIV ei Alamaita vastaan tekemillään hyökkäyksillä voinut
kukistaa tätä pientä maata. Vaara pakotti Alamaat liittymään
Englantiin, ja yhdessä nämä molemmat entiset kilpailijat taistelivat
mahtavaa Ranskaa vastaan Espanjan perimyssodassa (1700—1714), joka
syntyi sen johdosta, että Ranska ja Espanja uhkasivat sulaa yhdeksi
ylivoimaiseksi vallaksi, kun Espanjan kruunu oli joutunut Ludvig
XIV:n pojanpojalle. Tämä tuhoisa sota masensi Ranskan joksikin
aikaa. Se ratkaistiin Euroopan tappelutanterilla, Pohjois-Italiassa,
Belgiassa ja Rheinin rintamalla, jossa Marlborough, Savoijinprinssi
Eugéne, ja ranskalaiset Villars ja Vendome monissa tappeluissa
kalpojaan mittelivät ja shakinpeluutempuilla toisiaan pettelivät,
mutta se ulotti hävityksiään kauas merentakaisiin siirtomaihinkin.
Brasiliassa espanjalaiset taistelivat portugalilaisia vastaan,
jotka olivat liittyneet sen ja Ranskan vihollisiin, Guayanan
hollantilaisia siirtokuntia ahdistivat ranskalaiset, Länsi-Intian
saaristossa taisteltiin varsinkin Guodeloupessa ja Bahama-saaristossa.
Pohjois-Amerikassa englantilaiset siirtokunnat jo olivat paljoa
voimakkaammat ranskalaisia ja töin tuskin Quebec ja Detroit pelastuivat.

Utrechtin rauhassa (1713—1715) Espanja sai pitää melkein kaikki
siirtomaansa, paitsi että sen täytyi luovuttaa San Domingon länsipuoli
liittolaiselleen Ranskalle, joka jo oli sitä todellisuudessa hallinnut.
Ranska menetti enemmän. Englanti sai takaisin Hudson-lahden maat ynnä
Uuden Skotlannin, ja Newfoundland tunnustettiin kokonaan Englannin
omaisuudeksi, vaikka ranskalaiset edelleenkin saivat sen rannoilla
kaloja kuivata. Tässä rauhanteossa Englanti sai Gibraltarin, jonka
omistaminen on sen merimahdille ollut niin tärkeä. Englantilaiset
saivat vielä oikeuden myydä Etelä-Amerikan espanjalaisiin siirtokuntiin
muutamia tuhansia orjia ja rajoitetun määrän muita tavaroita, joka
sopimus mursi Espanjan ankaran kauppasulun. Samalla tämä pykälä edisti
suuresti salakuljetusta, jonka keskustaksi tuli varsinkin Buenos Ayres.
Portugal, joka oli taistellut merivaltain puolella, sai takaisin,
mitä se oli Brasiliasta menettänyt ranskalaisille ja espanjalaisille.
Mutta Alamaita, vaikka kuuluivatkin voittavaan puolueeseen, tämä sota
melkoisesti heikensi.

Utrechtin rauhan jälkeen Englannilla jo todella oli ensi sija merellä,
vaikka tämä ylivalta vielä enemmän perustui sen molempien kilpailijain,
Ranskan ja Alamaitten, heikontumiseen kuin sen omiin voimiin.

Sota oli ensinnäkin hyvin tuntuvasti lisännyt Ranskan valtiovelkaa
ja rasitti kauan sen kulunkiarviota. Englanti sitä vastoin sodan
aikana pikemminkin vaurastui. Sen teollisuus kehittyi näihin aikoihin
nopeaan, suureksi osaksi maanpakolaisten kautta, joita saapui sekä
Alamaista että varsinkin Ranskasta, Ludvig XIV:n pitkän hallitusaikansa
lopulla peruutettua Nantesin ediktin, joka oli turvannut hugenottien
uskonvapauden. Satojatuhansia uutteria protestantteja tämä teko
karkoitti maasta. Ranskan teollisuuden täten kärsimä suunnaton vahinko
tuli kahdenkertaisesti Englannin hyväksi. Villa oli ennen ollut
Englannin tärkeimpänä vientitavarana, mutta nyt se alkoi itse kehrätä
ja kutoa ja tavattomasti levitellä kauppaansa.

Ainoastaan elinvoimaisina nousuaikoina ovat semmoiset suurenmoiset
jättiläiskeinottelut mahdollisia kuin »Darien komppania» ja varsinkin
»Etelämeren komppania», joka harjoitti orjakauppaa Etelä-Amerikkaan
ja lupasi Etelämeren, löytäjäänsä odottavista, vuorikaivoksista
suunnattomia rikkauksia osakkailleen. Darien komppania oli etupäässä
skotlantilainen yritys. Aikomus oli perustaa siirtokunta Panaman
kannakselle Espanjalta ryöstetylle alueelle ja siitä tehdä kauppaa
Tyynen meren poikki Aasiaan ja Intiaan, mutta tämä yritys, johon
uhrattiin suuria summia, kärsi surkean haaksirikon. Etelämeren
komppanian osingot saatiin keinottelulla kohoamaan kymmenkertaiseen
hintaan, kunnes romahdus tuli ja tuhannet joutuivat taloudelliseen
häviöön. Seisaus, jonka nämä suunnattomat vararikot saivat
aikaan, oli kuitenkin vain ohimenevä, ja Englannin kauppiaat
laajensivat toimialojaan uupumatta joka ilmansuunnalle. Kaikista
kauppakomppanioista toimi suurimmalla menestyksellä englantilainen
Itä-Intian komppania, jonka yritykset alusta saakka olivat tuottaneet
suunnattomia voittoja. Laajaa lahjomisjärjestelmää käyttäen se saattoi
kotimaassa vahvistaa asemansa, esiintyä kauppa-aloillaan yksinvaltiaana
ja levittää yhä enemmän valtiollistakin mahtiaan, kunnes tärkein osa
Etu-Intiaa oli sen hallitsemaa alusmaata.

Espanjan perimyssodan jälkeen vallitsi Euroopassa harras rauhantarve,
mutta siitä huolimatta valtiolliselle taivaalle tuon tuostakin
ilmestyi uhkaavia pilviä, sillä sodan ja rauhan määräsivät useinkin
suuremmassa määrässä hallitsijahuoneitten kuin hallittujen maitten
edut. Dynastiset kilvoittelut sytyttivät Itävallan perimyssodankin,
mutta siirtomaa-asiat epäilemättä vaikuttivat siihen, että Englanti
tässä sodassa Hollannin keralla asettui Maria Theresian ja Itävallan
puolelle Preussia, Ranskaa ja Espanjaa vastaan. Tappelutantereina
olivat Schlesia, Böhmi, Lounais-Saksa, Alamaat ja Italia, mutta sitä
paitsi taisteltiin merellä ja siirtomaissa, vaikkakin veltosti.
Pohjois-Amerikassa brittiläiset valloittivat ranskalaisilta kappaleen
Canadaa. Panaman kannaksella valloitettiin Porto Bello, mutta Colombian
rannalla olevan Cartagenan valloittamisyritys raukesi aivan tyhjiin.
Espanjalaisetkin tässä sodassa varustivat paljon kaappareita, jotka
yhdessä ranskalaisten »vapaasaalistajain» kanssa tekivät sangen suurta
hallaa Englannin ja Hollannin kaupalle. Viimeksimainitut maat kostivat
samalla mitalla, väijyen varsinkin niitä espanjalaisia laivoja, jotka
Keski- ja Etelä-Amerikasta kuljettivat kultaa ja hopeaa kotimaahan.
Varsinaisia laivastoja, jotka olisivat kyenneet Englannin ja Hollannin
yhdistyneille merivoimille puoliaan pitämään, eivät Ranska ja Espanja
kyenneet liikkeelle lähettämään. Itävallan perimyssota päättyi Aachenin
rauhaan v. 1748. Tämä ei siirtomaissa saanut aikaan suuriakaan
muutoksia, vaan enimmäkseen kaikki asiat palautuivat sille kannalle,
jolla ne ennen sotaa olivat olleet.

Tämäkin pitkällinen sota heikonsi suuressa määrin Ranskan teollisuutta
ja kauppaa, mutta seuraavina vuosina Ranska taas vaurastui nopeammin
kuin milloinkaan ennen. Se oli jälleen valmiina kilpailemaan Englannin
kanssa merellä. Vaikka englantilaiset tekivät suuria ponnistuksia
säilyttääkseen ensimmäisen sijansa, niin kului kuitenkin sangen kauan,
ennenkuin he oppivat rakentamaan parempia laivoja kuin ranskalaiset.
Sodissa aina valloitettiin laivoja puolelta ja toiselta ja vallatuista
aluksista voitiin tutustua vastustajan rakennusmalliin. Aina 18:nnen
vuosisadan loppuun saakka englantilaiset säännöllisesti totesivat,
että ranskalaisten laivat olivat sekä suuremmat että parempimuotoiset
ja nopeammat kuin heidän. Jos ranskalaiset olisivat voineet omistaa
voimansa merelle yhtä jakamattomasti kuin englantilaiset, niin he
olisivat todennäköisyyden mukaan voittaneet merien hegemonian. Näinkin
he sitkeästi ja kauan pitivät puoliaan ja vasta Napoleonin sodat
ja Nelsonin kuulu voitto saivat vaakakupin ratkaisevasti painumaan
Englannin puolelle.

Ranskassa syntyi näihin aikoihin samanlaisia keinotteluyrityksiä kuin
yllämainitut englantilaiset olivat. Suurin niistä oli »Louisianan
komppania», jonka John Low perusti ja jonka kohtalosta myöhemmin
kerromme. Nämä yritykset tuottivat lukemattomille yksityisille
taloudellisen häviön, mutia itse maan varallisuutta ne eivät voineet
sanottavasti heikentää, vaan paremminkin olivat sen lisääntyvien
voimien merkkinä. Ranska omisti huomionsa sekä Länsi-Intialle, jossa
sillä oli kukoistavia plantaasisiirtokuntia, että Itä-Intialle, jossa
sen kansalaisten yritykset toistaiseksi menestyivät erinomaisesti.

Ja tämän vaurastumisen tuottama vaara se sai Englannin
seitsenvuotisessakin sodassa asettumaan Ranskan vihollisten puolelle,
vaikka Ranska nyt oli liittynyt vanhaan perintöviholliseensa Itävaltaan
kukistaakseen sen kanssa Preussin, joka alkoi, kohottaa päätään liian
korkealle Saksan valtakunnan hajonneiden raunioiden keskeltä. Englantia
oli Fredrik Suuren oman kykynsä ja urhoollisen kansansa jälkeen
kiittäminen siitä, että Preussi tästä verisestä ja vaarallisesta
sodasta suoriutui voitollisesti ja että se sen jälkeen oli
suurvaltoihin luettava. Mutta eivät olleet Englanninkaan saavuttamat
edut vähäisiä. Ranskasta ei voitu lähettää Canadaan apuväkeä, koska
Englannin laivasto hallitsi merta, ja seurauksena olikin koko Canadan
valloittaminen ja sen ynnä kaikkien Uuden Englannin äärettömien
takamaiden joutuminen rauhanteossa Ohion laaksoa myöten Englannille.
Parisin rauhassa (1763) Ranskalle ei jäänyt muuta kuin pari pientä
saarta kalastusasemiksi New Foundlandin rannikoilla ynnä Louisianasta
se puoli, joka oli Mississipin länsipuolella Iberville-jokeen saakka
pohjoiseen, mutta tämänkin alueen se oli jo ennen rauhaa salaisen
sopimuksen kautta luovuttanut Espanjalle avun palkaksi. Länsi-Intian
saarista Ranska sai takaisin useimmat sodan aikana valloitetut.

Itä-Intiankin valtakysymyksen tämä sota ratkaisi Englannin eduksi.
Bengalin hallitsija yritti käyttää tilaisuutta ajaakseen englantilaiset
maasta, mutta vaikka ranskalaiset häntä auttoivat, niin kukisti lordi
Clive hänet täydelleen. Ranskalaisilta valloitettiin tärkeimmät asemat,
mitä heillä oli Etu-Ihtian mannermaalla. Nyt sekaantui Espanjakin
sotaan Ranskan liittolaisena ja Portugal meni Englannin puolelle.
Mutta Englanti oli jo niin paljon voimallisempi merellä, että muitten
oli vaikea taistella sitä vastaan siirtomaissa. Espanjalaisilta
englantilaiset valloittivat Havannan ja Manilan. Ranska tosin sai
takaisin Itä-Intiassa olevat asemansa, mutta sen mahti niillä
markkinoilla oli murtunut ja ranskalainen Itä-Intian komppania teki
vararikon. Espanja menetti Englannille Floridan, mutta sai muut
valloitetut alueet takaisin. Etelä-Amerikassa rauha siirteli Espanjan
ja Portugalin välisiä rajoja. Nämä muutokset aiheuttivat monia
rettelöitä, joitten lopputuloksena oli, että kaikki siellä palautettiin
entiselleen.

Pohjois-Amerikka oli nyt englantilaista aluetta Mexicon lahdesta
Hudson-lahteen saakka, lukuunottamatta Louisianan länsipuolta,
jonka Espanja oli saanut, mutta jonka anastus niinikään näytti vain
ajan kysymykseltä. Englanti ei kuitenkaan saanut kauan nauttia
voittojaan. Ylimielisenä ja ajan käsitykseen perustaen, että muka
siirtomaat olivat vain emämaan rikastuttamista varten, Englannin
hallitus alkoi yhä suhdattomammin sortaa amerikkalaisten alusmaittensa
itsemääräämisoikeutta ja kauppavapautta, ja seurauksena oli, että
nämä, voimansa tuntien, tekivät kapinan ja v. 1776 julistautuivat
itsenäisiksi. Ranskalaiset puolestaan kostivat tappionsa siten, että
heitä joukoittain tulvasi Washingtonin armeijaan taistelemaan. Syksyllä
1777 kenraali Burgoynen johtaman englantilaisen armeijan täytyi
Saratogan luona antautua, ja siten oli pohjoisella näyttämöllä sota
ratkennut. Eteläisellä sotanäyttämöllä, Carolinassa ja Georgiassa,
se niinikään päättyi amerikkalaisten voittoon. Yhdysvallat saivat
liittolaisikseen Ranskan ja Espanjan ja myöhemmin Hollannin,
Pohjoismaat ja Venäjän, joitten maitten kauppaa englantilaiset olivat
vahingoittaneet, mutta vihollistensa suuresta luvusta huolimatta
englantilaiset yleensä taistelivat voitollisesti. Gibraltar piti
puoliaan Espanjaa vastaan ja espanjalainen laivasto Kap St. Vincentin
luona voitettiin. Hollantilaisilta valloitettiin maita sekä Länsi- että
Itä-Intiassa ja Kapmaakin olisi valloitettu, ellei sitä olisi estänyt
ranskalainen laivasto. Tosin espanjalaiset ja ranskalaiset valloittivat
muutamia toisarvoisia englantilaisia alusmaita Länsi-Intiassa ja
Hudson-lahden rannalla, mutta yleensä olivat englantilaiset voitolla
muualla paitsi v. 1781 amerikkalaisella sotanäyttämöllä. Siellä
viimeinen englantilainen armeija joutui saarroksiin Yorktownissa ja
senkin täytyi antautua. Yhdysvallat tosin olivat liittolaisilleen
luvanneet olla tekemättä Englannin kanssa erikoisrauhaa, mutta kun
saatiin vihiä, että Ranska ja Espanja aikoivat anastaa takaisin
Mississipin ja Alleghany-vuoriston välisen maan, jotteivät Yhdysvallat
liian mahtaviksi paisuisi, niin Yhdysvallat sen estääkseen v. 1782
tekivät Englannin kanssa erikoisrauhan Parisissa. Yhdysvaltain
itsenäisyys tunnustettiin, mutta Canada jäi Englannille. Seuraavana
vuonna Ranska ja Espanjakin tekivät Englannin kanssa rauhan, jossa
siirtomaitten omistussuhteet jonkun verran muuttuivat, mutta yleensä
kuitenkin jokainen valta sai pitää maa-alueensa, sillä tappioita,
jotka se oli yhdellä sotanäyttämöllä kärsinyt, korvasivat toisaalla
saavutetut voitot.

Vielä viimeisen ja kaikkia entisiä voimallisemman yrityksen Ranska
teki voittaakseen takaisin menetetyn merimahtinsa. Mutta Napoleoninkin
sodista ja kuristustoimista saarivaltakunta suoriutui voitokkaasti.
Nämä tapaukset kuitenkin enimmältä osaltaan kuuluvat yhdeksännentoista
vuosisadan historiaan.

Olemme näin muistutelleet mieleen tärkeimpiä niistä
maailmanhistoriallisista tapauksista, jotka vaikuttivat merentakaisten
uudismaitten kohtaloihin. Vaikkeivät ne suoranaisesti kaikki
edistäneetkään maantuntemuksen leviämistä, muodostavat ne kuitenkin
taustan, jota vastaan sen ajan löytöretket ja uusien maitten anastukset
esiintyvät tehokkaammassa valossa.



POHJOIS-AMERIKAN TIENRAIVAAJAT.


Kaikki ne eurooppalaiset, jotka löytäjinä tulivat Pohjois-Amerikan
itärannikon lauhkeisiin osiin, ihastuivat sanomattomasti
näkemäänsä maahan. Melkein asumattomana, raivaamattomana luonnon
häiritsemättömyydessä, valtavin aarniometsin, rehevin niityin,
köynnöskasvein, rypälein, luonnonviljoin, oudoin linnuin ja jaloin
riistaeläimin se oli kuin ääretön omaan valtaansa jätetty Edenin
puisto. Yhtenäinen metsäalue ulottui Atlantin rannikkoa pitkin
Floridasta aina Labradoriin saakka. Se peitti koko maaperän sekä
vuoret että laaksot ja lakeudet. Ei ollut ihanissa Alleghany-vuorissa
niin jyrkkää rinnettä, ettei joku puu olisi päässyt kallionkoloihin
juurtumaan. Eikä ollut luonnostaan niin laihaa maaperää, etteivät
vuosituhannet olisi saaneet siihen sankkaa metsää kasvamaan. Kamalimmat
rämeet ja suotkin kasvoivat metsää, vieläpä olivat suokypressin,
Amerikan laajimman puun kasvupaikkoina. Siellä missä Mexicon lahden
rannoilla nykyisin on silmän siintämättömiin paljaita avohietikoita
dyyneineen, siellä oli siihen aikaan mitä parhaat petäjiköt. Ja
kaikkein sankimmat olivat metsät tietenkin niillä mailla, jotka
nykyisin ovat vainioina, sillä nehän olivat luonnostaan lihavinta
maanlaatua. Vain jokien tulvamaat olivat metsättömät, niittyinä.

Ei koskaan enää ihminen pääse samanlaisiin luonnonoloihin kuin
ensimmäiset uudisasukkaat, jotka näihin lauhkean ilmaston
aarniometsiin tunkeutuivat. Ei koskaan enää hän saa nähdä samanlaista
majesteetillista luonnonvaltakuntaa niillä leveysasteilla, jotka
ovat valkoisen rodun varsinaiset kotivyöhykkeet. Ainoastaan taivaan
sytyttämät metsävalkeat toisin paikoin tekivät näihin metsiin aukkoja,
jotka kuitenkin jäljestäpäin kasvoivat umpeen kahta sankemmiksi.
Suurimmat puut säilyivät kulovalkeiltakin ja jatkoivat välittämättä
kasvuaan, lisätäkseen uusia vuosisatoja ja vuosituhansiakin jo
ennestään pitkään ikäänsä. Ihmekö se, että monet sinne tulleista
unhottivat muut elinkeinot ja elämänsä asuivat näissä metsissä,
elättäen itseään niitten riistalla ja nahkoilla kooten omaisuutta.
Eivät intiaanit eivätkä muut vaarat, ei koti eivätkä siirtokuntain muut
viehätykset saaneet heitä erämiehen elämästä luopumaan.

Löytöretkien historia säilyttää paljon piirteitä niiden tienraivaajien
ihastuksesta, jotka ensin saapuivat Pohjois-Amerikan itärannalle.
Heidän mielestään ei koko kristikunnassa ollut ihanampaa maata. Mutta
siitä huolimatta ja vaikka maa raivattuna saattoi monta sukupolvea
lannoittamatta antaa runsaita satoja, oli ensimmäisten siirtokuntien
olemisen taistelu odottamattoman ankara, ja loppumattomia vaikeuksia
ja kärsimyksiä oli voitettava, kammottavat saaliit tuoni korjasi,
ennenkuin asutus oli voiton puolella. Moni asutuksen alku meni aivan
hukkaan huonon johdon ja järjestyksen vuoksi, mutta semmoisetkin
yritykset, joitten osanottajia innostutti hartain uhrautuvaisuus ja
yhteishenki, saivat kokea vaikeita aikoja, ennenkuin pääsivät kunnolla
juurtumaan ja tulemaan toimeen ilman kotimaan apua. Jos Viinimaan
asutus olisi ollut helppoa, niin varmaan jo Thorfinn Karlsefni ja hänen
karaistunut, rohkea ja tarmokas pohjan kansansa olisi saanut Uuden
maailman manterella pysyväisen jalansijan ja Pohjois-Amerikasta olisi
voinut tulla skandinavinen maa.



Ranskalaiset Acadiassa ja Canadassa.


Cartierin jälkeen kului monta vuosikymmentä, ennenkuin Ranskasta
tehtiin uutta retkeä hänen tutkimiinsa maihin Laurentin lahden ja
joen rannoille. Frans I:n monet sodat vieroittivat mielet niin
etäisistä merentakaisista yrityksistä. Normandilaiset ja bretonilaiset
kalastajat tosin edelleenkin säännöllisesti purjehtivat Newfoundlandin
matalikoille ja Acadiassa [Acadiaksi sanottiin nykyisen Dominion of
Canadan Atlantin meren rannikkoa. Nimityksen alkuperä on hämärä;
toiset luulevat sen polveutuvan intiaanisanasta, toiset »Arkadiasta.»]
ja Canadassa käytiin turkiksia ostamassa, mutta mitään vakinaisia
siirtokuntia ei perustettu, ja turkiskauppiaittenkin matkat olivat vain
tilapäisiä poikkeuksia. Eikä heillä ollut minkäänlaista virallista
lupakirjaa eikä suojelusta. Maahan vakinaisesti asettumasta peloitti
ilmanalan ankaruus ynnä Cartierin ja Robervalin surkeat kokemukset.

Vasta kun Henrik IV nousi Ranskan valtaistuimelle, kääntyi huomio
uudelleen näihin merentakaisiin maihin. Ja vaikka ministeri Sully
vastustikin asutusyrityksiä, antoi kuningas kuitenkin oikeuskirjoja.
Ensimmäiset yrittäjät olivat osaksi hugenotteja, jotka jo ennenkin
olivat koettaneet perustaa siirtokuntia, vaikka vihamieliset mahdit
olivatkin ne niin surkeasti tuhonneet. He toivoivat nyt parempaa
menestystä Acadiassa ja Canadassa, joihin maihin Ranskalla oli
eittämätön löytöoikeus. Mutta kun Nantesin edikti oli melkoisesti
taltuttanut uskonvihaa, oli näissä merentakaisissa yrityksissä
hugenottien keralla osallisina hyviä katolilaisiakin, ja katolilaiset
ne lopulta saivat Canadassakin koko uskonnollisen vaikutusvallan.

Aymar de Chastes, Dieppen kuvernööri, sai kuninkaalta Canadan
turkiskauppaoikeudet ja lähetti 1603 retkikunnan Laurentin joen
suistamoon. Tällä retkellä oli mukana Champlain, kuuluin Canadan
tienraivaajista.



Samuel de Champlain.


Samuel de Champlain oli syntynyt v. 1567. Laivastokapteenina
taisteltuaan Espanjaa vastaan hän rauhanteon jälkeen lähti Henrik IV:n
asioille Espanjaan ja sieltä teki matkan Länsi-Intiaan ja Mexicoon
(1599—1602). Hänen matkakertomuksensa omituisine piirroksineen on
Länsi-Intian ja Mexicon silloisten olojen tuntemiseen tärkeä lähde.
Panamassa hän muun muassa suunnitteli kanavaa kannaksen poikki; jo
aikaisemmin (v. 1552) oli sama asia pälkähtänyt. Gomaran päähän.

Champlain, josta oli tuleva Canadan asutuksen varsinainen perustaja,
purjehti Laurentin jokeen ja sitä nousten saapui Hochelagaan, jossa
Cartier oli käynyt seitsemänkymmentä vuotta aikaisemmin. Seutua
ei asutuksen puolesta olisi entisekseen tuntenut. Huronit olivat
kadonneet. Ainoastaan kuljeskelevia algonkin-intiaaneja tavattiin nyt
paikalta, jolla Cartierin aikana oli suuri kaupunki. Yhtä autio oli
Stadacona, jossa Cartier oli viettänyt pari talvea (II, 407).

Champlain yritti nousta Laurentin joen kosket, mutta raskain merivenein
se ei ollut mahdollista. Hän keräsi sen vuoksi ylämaasta suusanallisia
tietoja saadakseen selville, kuinka kaukana Tyyni meri oli. Intiaanit
tiesivät, että joessa ylempänä oli koskia ja sitten suuri järvi
(Ontario) ja sen takana korkea koski, jossa muka oli jotenkin vähän
vettä (Niagara). Sitten tuli toinen järvi (Erie) ja sen takana
oli salmi, joka johti niin laajalle järvelle, etteivät intiaanit
uskaltaneet sen poikki kulkea. Champlain päätteli, että nuo etäiset
vedet mahtoivat olla Etelämerta. Mutta keneltäkään hän ei saanut
sensuuntaista tietoa, että noissa järvissä olisi ollut suolaista vettä.

Paluumatkalla Champlain tapasi erään St. Malon purjehtijan,
joka hänelle kertoi paljon kummia Acadian rannikon ihmeistä,
epämuodostuneesta intiaanikansasta, jolla oli niin pitkät sääret, että
polvet ulottuivat pitkälle pään yli heidän kyykkysillään istuessaan, ja
varsinkin Gugusta, joka asui Chaleur-lahden rannalla Miskun niemellä.
Suuren laivan mastot eivät muka ulottuneet edes hirviön vyötäisiin.
Se otti kiinni ja söi paljon intiaaneja, ja mitä se ei sillä kertaa
jaksanut syödä, ne se pisti taskuun. Jotkut intiaanit, jotka olivat
päässeet sen taskuista karkaamaan, sanoivat niitä niin suuriksi, että
iso laiva olisi niihin mahtunut. Champlain näyttää aluksi uskoneen
nämä jutut. Ranskalainen kapteeniko ne oli itse keksinyt, vai olivatko
intiaanit ne hänelle valehdelleet, sitä ei tiedetä, mutta varmaa on,
että sama kapteeni valehteli paljon muutakin. Mahdollista on, että
intiaanit näitä juttuja varta vasten keksivät ranskalaisten niin
kiihkeän uteliaina heiltä tiedustellessa kaikenlaisia kummituksia,
epäsikiöitä ja epämuodostuksia, joita keskiajalla oli niin runsaasti
vanhoista taruista karttoihin kokoontunut. Champlain luuli Gugua
joksikin piruksi, joka oli pantu sinne kiduttamaan pakanallisia
ihmisparkoja. Hän eli hyvä katolilainen, miksei hän siis olisi moista
uskonut; uskoivathan pirujen maan päällä liikkuvan itse valistuneet
uskonpuhdistajatkin. Champlain tutki näitä rantoja laajalti seuraavilla
retkillään. Gugusta hän ei sen koommin mitään kerro, mutta saman
bretagnelaisen kapteenin muita valheita hän oikaisi useita.



Acadian ensimmäiset siirtokunnat.


Ranskaan palattuaan Champlain kävi hovissa näyttämässä karttojaan
ja tekemässä selkoa matkastaan, sillä Länsi-Intiassa käynnistään
hän oli nimitetty »kuninkaan maantieteilijäksi». Henrik IV suurella
mielenkiinnolla kuunteli hänen selontekoaan, mutta rahoja suureen
siirtomaayritykseen ei ollut, varsinkaan kun rahaministeri Sully
vastusti kaikkia merentakaisia seikkailuja. Kuninkaalle silloin
huomautettiin, ettei valtiolta rahoja pyydettykään, yksinomaisen
turkiskaupan oikeus riittäisi kustannuksiin. Semmoista myönnytystä
ei ollut vaikea saada, vaikka se tekikin lopun St. Malon ja Dieppen
kauppiaitten Canadassa harjoittamasta yksityisestä kaupasta.

De Chastes oli Champlainin poissa ollessa kuollut ja hänen oikeutensa
olivat joutuneet Pietari du Guastille, De Montsin herralle, joka oli
kalvinisti ja kuninkaan suosiossa. Bretagnen ja Normandian kaupungit
turhaan koettivat saada De Montsin oikeudet peruutetuiksi, muun muassa
sillä verukkeella, että lukemattomien intiaanien autuus mokoman
vääräuskoisen takia joutuisi vaaraan. Kuningas ilmoitti, että yritys
oli Ranskan edun mukainen, ja kauppiaitten täytyi toistaiseksi tyytyä
siihen. Heille tarjottiin tilaisuus ruveta De Montsin yritykseen
osakkaiksi.

De Monts oli uuttera ja tarmokas mies. Hän päätti perustaa Acadian
rannalle siirtokunnan kauppansa tueksi. Huhtikuussa 1604 retkikunta
lähti Havresta. Champlain ja eräitä toisia herrasmiehiä oli mukana sekä
toista sataa käsityöläistä. Vähän jäljempänä seurasi toinen laiva,
Sable-saarella oli tulla haaksirikko, mutta laiva pelastui kuitenkin
ja saapui Uuden Skotlannin rannalle, jossa siihen yhtyi myöhemminkin
lähtenyt. Molemmat laivat laskivat sitten siihen syvään lahteen, joka
on Uuden Skotlannin ja mannermaan välillä ja joka nykyisin on varsinkin
valtavan vuoksiaaltonsa vuoksi maineessa. Se sai nimekseen »Ranskan
lahti», mutta tämä nimi on kartoista kadonnut, ja lahtea nykyisin
nimitetään vanhemmalla portugalilaisella nimellä Fundy-lahdeksi
(syväksi lahdeksi). Rannikkoa tutkittaessa löytyi nykyisen Annapoliin
oiva satama Uuden Skotlannin länsirannalta. Tämän jälkeen herätti
huomiota mannermaalla eräs lahti, joka on tavallaan luonnon
merkillisyys, koska siihen laskevan joen suussa koski vuoroveden mukaan
aina kääntyy joko mereen taikka sisämaahan päin. Kun oli juhannus
tähän paikkaan tultaessa, sai joki siitä nimen, ja St. John se on
vielä tänä päivänä. Joen, suussa oli kalliolla intiaanikylä, josta
kulki maan puikki intiaanien polku Canadaan. Jatkettiin sitten rantaa
pitkin matkaa etelämmäksi ja saavuttiin Passamaquoddy-lahteen, joka
kauneine saarineen miellytti De Montsia niin, että hän siihen perusti
siirtokuntansa. Se sai nimeksi Ste Croix. Champlain laati seudusta
tarkan kartan, joka sitten v. 1797 pelasti tämän seudun Canadalle
Yhdysvaltain aloittamassa rajariidassa.

De Montsin mukana oli myös tullut paroni Jean de Biencourt,
Poutrincourtin herra. Tämä oli siihen määrään mieltynyt Annapoliin
lahteen, että päätti perustaa siihen toisen siirtokunnan ja muuttaa
siihen perheensä 'keralla asumaan. Hän palasi Ranskaan valmistamaan
tätä uutta yritystään, johon kuningaskin suostui, vaikka Poutrincourt,
joka oli kiivas katolilainen, oli häntä vastaan taistellut liigan
puolella. Champlain lähetettiin etelään päin tutkimaan rannikkoa,
jota aina Verrazzanon ajoista saakka oli sanottu »Norumbegaksi» ja
jossa muka piti olla joku tarumaisen rikas kaupunki. Hän ei kuitenkaan
löytänyt mitään jälkeä näistä ihmeistä eikä rikkauksista, vaikka maa
itse oli kylläkin ihanaa.

Ste Croix'n siirtokunta oli perustettu huonolle paikalle. Talven
kuluessa puolet siirtolaisista kuoli keripukkiin, vilu ja ruoan puute
tuotti paljon kärsimyksiä, ja kevään tullen sen vuoksi kaikki halusivat
lähteä pois. Champlain lähti De Montsin kanssa rantaa pitkin etelään
päin etsimään parempaa paikkaa, ja tällä kertaa he tutkivat rannan
aina Kap Codiin saakka. Muun muassa he kävivät siinä satamassa, jossa
viisitoista vuotta myöhemmin puritanilaiset »pyhiinvaeltaja-isät»
astuivat maihin. Se ja muutkin rannikon paikat saivat ranskalaiset
nimet, joista kuitenkin suurin osa on myöhemmin vaihtunut toisiin.
Tällä matkalla muun muassa tavattiin se heimo, jonka polvien piti
ulottua pään yli, kun he kantapäillään istuivat, mutta Champlain ei
heistä sen kummempaa huomannut, kuin että he olivat nopeat kulkemaan,
samoin kuin intiaanit yleensäkin.

Tämän matkan johdosta De Monts muutti siirtokuntansa väliaikaisesti
toiseen paikkaan ja antoi sitten Champlainin toimeksi tutkia vielä
tarkemmin samaa rannikkoa, koska hän halusi perustaa siirtokuntansa
lämpöisempään seutuun. Itse hän lähti Ranskaan. Poutrincourtin
kanssa Champlain nyt tutki Fundy-lahden aina viimeiseen perukkaan
saakka. Matkassa oli Markus Lescarbot, nuori sukkela lakimies, joka
uteliaisuudesta oli tullut Poutrincourtin seurassa ja sitten kirjoitti
Uuden Ranskan alkuvaiheista sekä lähdeteoksena tärkeän että tyylin
puolesta vilkkaan ja ansiokkaan historiateoksen. Seuraavan talven he
viettivät Port Royalissa, ja kun he ruokajärjestyksestä pitivät hyvän
huolen, kului aika hyvin. Champlain, jolla oli enimmän kokemusta
Uuden maailman oloista ja ilmanalasta, perusti »Hyvän ajanvieton
veljeskunnan» melkein samaan tapaan kuin nykyisten napamatkustajain
on tapana. Tämän veljeskunnan jäsenten tuli vuoron mukaan pitää
siirtokuntaa hyvällä tuulella kunkin päivänsä ja pitää huolta
ruokatavarain hankkimisesta. Päivällisajan tultua veljeskunnan jäsenet
saatossa marssivat ruokasaliin, edellä sen päivän hankkija, pyyhinliina
olallaan ja kaulassaan veljeskunnan nauha. Muut jäsenet hänen perässään
tullen kantoivat hänen hankkimiaan ruokia, jotka suureksi osaksi
olivat ympäristön metsistä ja vesistä, sillä niihin aikoihin oli
Uudessa Skotlannissa vielä runsaasti riistaa sekä maalla että vedessä.
Talvi kuluikin hupaisesti, mutta kevään tultua retkikunta sai huonoja
uutisia. De Montsin oikeudet oli lakkautettu, eikä hänellä enää ollut
varoja yrityksen jatkamiseen. Kaikki saivat käskyn palata Ranskaan.
Viimeisinä lähtivät Champlain, jonka kartta vielä oli keskeneräinen, ja
Poutrincourt, joka tahtoi korjata kylvämänsä viljat, voidakseen Ranskan
kuninkaalle näyttää, kuinka hedelmällistä maa oli.

Poutrincourt ei sitten hylännytkään siirtokuntaansa, ennenkuin
se monien vihain vuoksi oli täytymys. Ensin jesuiitat juonillaan
häiritsivät sen toimeentuloa, sitten Virginian englantilaiset
siirtolaiset sen hävittivät, väittäen kaikkien näitten seutujen
kuuluvan Englannille John Cabotin löytöjen oikeudella.

Acadia oli seuraavina aikoina ainaisten riitain aiheena Ranskan
ja Englannin välillä. Sen ranskalaiset siirtokunnat olivat toisin
ajoin jotenkin lukuisat, mutta niitten sisällistä rauhaa häiritsivät
ankarat riidat. Lopulta Uuden Skotlannin ranskalaisten täytyi tyytyä
pohjoisosaan, Breton-saareen, jonka asukkaista melkoinen osa vielä tänä
päivänä polveutuu vanhoista ranskalaisista siirtolais-suvuista.



Quebecin perustaminen.


Kun Champlain kolme vuotta poissa oltuaan palasi Ranskaan, vei hän
karttansa ja muut tietonsa De Montsille ja sai tämän taivutetuksi
vielä jatkamaan näitä merentakaisia yrityksiä. De Monts sai kuninkaan
suomaan itselleen vielä yhdeksi vuodeksi turkiskaupan yksinoikeuden
ja Champlain lähetettiin nyt hyvin varustettuna Laurentin joelle.
Hän purjehti ensin Saguenayn suuhun Tadoussaciin, joka vanhastaan
oli turkisten markkinapaikka, otti siellä takavarikkoon turkiksia
ostelevain baskien laivan ja rakensi sitten aluksen, jolla hän
lähti nousemaan Laurentin jokea. Erääseen paikkaan, jonka kohdalla
kallioniemi ahdistaa joen tavallista kapeammaksi ja jota intiaanit
Champlainin oman ilmoituksen mukaan sanoivat Quebeciksi, hän rakensi
kahdenkertaisia hirsihuoneita ja niiden ympäri vallin ja ojan, ja niin
oli Quebecin perustus laskettu. Laivat palasivat ostettuja turkiksia
Ranskaan viemään, Champlain taas jäi uusiin asumuksiinsa väkensä
keralla talvea viettämään. Kahdeksantoista hänen miehistään sairastui
keripukkiin ja niistä kymmenen kuoli. Champlain etsi joka taholta
ameda-puuta, joka oli niin ihmeellisellä tavalla pelastanut Cartierin
retkikunnan (II, 408), mutta intiaanit eivät siitä voineet antaa
mitään tietoa. Siitä hän päätti, että ne intiaanit, jotka Cartierin
aikana paikkakunnalla asuivat, olivat olleet toista rotua kuin hänen
aikaisensa. Niin asia olikin. Muutoin talvi kului suotuisasti, eivätkä
Quebeciin rakennetut uudisasunnot sen jälkeen ole kylmille jääneet.



Sotaretki irokuoita vastaan.


Keväällä tehtiin retki, joka sai ratkaisevan merkityksen Canadan koko
tulevaisuudelle. Algonkin-intiaanit ja ylämaahan paenneet huronit
valmistelivat kostoretkeä irokuoita vastaan, jotka olivat karkottaneet
huronit Laurentin jokilaaksosta, ja Champlain tarjoutui lähtemään
mukaan heidän liittolaisenaan. Tämän retken kautta ranskalaiset ja
irokuoit kaikiksi ajoiksi riitaantuivat, ja arvaamattoman paljon
vahinkoa tuotti se heidän yrityksilleen. Mutta toiselta puolen irokuoit
olivat niin pelätyt, että kaikki ne Laurentin jokilaaksossa ja isojen
järvien pohjoispuolella olevat intiaaniheimot, jotka elivät heidän
kanssaan vihoissa, sen sijaan lujasti liittyivät ranskalaisiin, ja nämä
saattoivat aina Superior-järvelle saakka kulkea kuin ystäväin maassa —
milloin irokuoit eivät sinne saakka retkiään ulottaneet.

Irokuoitten suuri liitto levitti valtaansa samain periaatteitten
mukaan kuin vanhat roomalaiset. He hävittivät vastustajansa yhden
erältään. Muitten kanssa sillä välin hyvissä väleissä ollen he
tuhosivat tuhottavansa niin perusteellisesti, että heimo, jonka
kimppuun he olivat hyökänneet, samalla lakkasi olemassa olemasta. Mitä
tähteitä jäi, ne he ottivat omain heimojensa aukkojen täytteiksi.
Heikontumattomina he siten saattoivat kääntyä uutta vihollista vastaan.
Ottava-joen algonkinit ja Georgian lahdelta saakka tulleet huronit
— huronien, s.o. harjaspäitten nimen tämä kansa vasta myöhemmin sai
ranskalaisilta, Champlain käyttää heistä nimeä, joka vastaa nykyistä
Wyandottea — suostuivat ilomielin Champlainin avuntarjoukseen.
Ranskalaisten luku ei tosin ollut suuri, mutta intiaanit, siitä mitä
olivat heistä nähneet, arvasivat, että heidän esiintymisensä siitä
huolimatta olisi tehoisa.

Ainoastaan kaksitoista ranskalaista oli retkikunnan mukana. Noustiin
Quebecistä Laurentin jokea Richelieu-nimisen oikealta puolelta tulevan
syrjäjoen suuhun saakka; siinä pari päivää kalastettiin eväitä.
Richelieu oli irokuoitten liittokunnan maahan valtatie. Vedenjakajalla
asuivat mohawkit, ensimmäinen irokuoi-kansa, ja retki siis piti aivan
vihollisen alueen sydämeen. Intiaanit olivat Champlainille kertoneet,
että jokea saattoi nousta meriveneillä, aina siihen suureen järveen
saakka, joka on löytäjästään nimensä saanut, mutta eteen tulikin koski,
jonka alle vene oli jätettävä. Vaikka intiaanit siis olivat antaneet
vääriä tietoja, ei Champlain kuitenkaan malttanut palata takaisin,
vaan lähetti miehensä veneen keralla Quebeciin ja otti ainoastaan
kaksi vapaaehtoista mukaansa. Intiaanit helposti taivalsivat kevyet
kanoottinsa koskien ohi, ja niitten niskasta lähdettiin uudelleen
veneillä matkaa jatkamaan. Sankat aarniometsät saartoivat kahden puolen
jokea, joka kesäisen auringonpaisteen loisteessa oli kuin valokatu
tuntemattomiin synkkiin saloseutuihin.

Osa intiaaneista oli oikullisesti luopunut koko sotaretkestä jo
Richelieun suulla, ja kun retkikunnan voima koskien päällä laskettiin,
oli jäljellä vain kuusikymmentä miestä ja neljäkolmatta kanoottia.
Pysähdyttiin eräälle saarelle metsästämään ja tehtiin sitten leiri
nykyisen St. Johnsin kaupungin seuduille. Päälliköt osoittivat nyt
joka miehelle, mikä kunkin paikka oli tappelussa, pistäen sitä varten
maahan keppejä, yhden kutakin miestä varten, ja pitemmät kepit
päälliköitä varten. Intiaanit kokoontuivat sitten tätä asemakaavaa
tutkimaan ja oppimaan jokainen osansa. Kanootit oli vedetty rannalle,
ja koska oltiin vihollismaassa, niin rakennettiin yöksi kaadetuista
puista suojus leirin ympärille. Kahdessa tunnissa tämä työ sai
valmiiksi Champlainin suureksi ihmeeksi. Seuraavana päivänä jatkettiin
matkaa virtaa pitkin, kunnes saavuttiin suurelle Champlain-järvelle.
Ranskalainen matkustaja katseli sitä ihastuneena. Hän pani muistoon
kaikki tärkeimmät seikat, puut, riistaeläimet, maan kauneuden,
vanhat asutuksen merkit — ennen irokuoi-sotia seutu oli ollut
asuttua. Kummallakin rannalla kohosi takamaasta korkeita vuoristoita.
Oltiin nyt keskellä mohawkien aluetta ja tehtiin matkaa vain yöllä.
George- ja Champlain-järven välisellä kannaksella, lähellä nykyistä
Ticonderogaa, vihdoin tavattiin joukko irokuoita. Tällä paikalla, jossa
myöhemmin taisteltiin monta Pohjois-Amerikan historiassa muistettavaa
tappelua, syntyi kahakka. Champlain laati siitä kertomuksen ja liitti
kertomukseen kuvankin, josta näkyy, että intiaanit sittemmin muuttivat
taistelutapaansa, tultuaan pyssyjen kanssa tekemisiin. Kuvassa he
taistelevat taajoissa joukoissa, joita päälliköt johtavat. Näemme siinä
niinikään puuvarustuksen, jonka irokuoit nopeaan laativat vihollisen
huomattuaan. Nämä irokuoit nyt ensi kerran tutustuivat ampuma-aseihin
ja pelästyivät heti niitten taikatehoa, kun kaksi heidän etevintä
miestään laukausten kajahtaessa paikalla kaatui. Kaksi ranskalaista
oli asetettu sivustalle ja he alkoivat ampua metsästä; Champlain itse
marssii kuvassa joukon edellä, ampuen hänkin. Irokuoit säikähtivät
pamauksia ja luotien tehoa niin kamalasti, että tuota pikaa lähtivät
pakoon, ja retkikunta sai helpon voiton. Monta sotavankia otettiin,
ja ensi kerran Champlain nyt näki heitä paalussa kidutettavan; heidän
kärsimyksiään säälien hän ampui heihin armoluodin. Intiaanien julmat
tavat häntä kammottivat. Paluumatkalla Champlain sotavangeilta kokosi
tietoja järven eteläpuolella olevasta maasta. Ilman muita tapaturmia
retkikunta sitten palasi samaa tietä, jota oli tullutkin, ja Laurentin
joella tiet erkanivat. Ranskalaiset palasivat virtaa alaspäin,
heidän intiaaniliittolaisensa taas lähtivät päinvastaiseen suuntaan,
noustakseen jokireittejä myöten kotiseuduilleen.



Montrealin perustaminen.


Champlain palasi nyt Ranskaan, mutta ei siellä kauan viipynyt.
Seuraavana kesänä hän jo purjehti takaisin Uuteen Ranskaan, jonka
nimen Canada oli saanut, ja vietti siellä suurimman osan loppuikäänsä
uupumattomassa toimessa siirtokunnan hyväksi. V. 1611 hän perusti Mont
Royalin kauppa-aseman, nykyisen Montrealin. Vasta v. 1613 hän saattoi
ryhtyä löytöretkiään jatkamaan nousten toukokuun lopulla Laurentin
jokea sen suureen syrjäjokeen Ottavaan. Hän oli Vignan-nimiseltä
seikkailijalta, joka oli käynyt algonkinein luona, kuullut pohjoiseen
mereen muka laskevasta joesta, jonka tämä seikkailija sanoi
löytäneensä. Champlain nousi suurin vaivoin vuolasta Ottavaa, jonka
koskissa hän oli henkensä menettää, ja saapui vihdoin algonkinien
asumuksille Coulange-järven seuduille. Mutta sieltä hän huomattuaan
Vignanin kertomukset paljaiksi valheiksi palasi takaisin.



Huron-järvi ja huronit.


V. 1615 huronit uudelleen pyysivät Champlainen apua irokuoita vastaan.

Hän suostui tulemaan ja nousi tällä kertaa samaa vesireittiä aina
Huron-järven rannalle. Hänen edellään kulki franciskanimunkki Josef
Le Caron, joka oli tullut Ranskasta kastamaan Canadan alkuasukkaita.
Champlain nousi Ottavaa ohi Coulange-järven Mattawa-nimisen syrjäjoen
laskupaikalle saakka, nousi Mattawaa vedenjakajalle ja kulki
Nipissing-järveä ja French Riveriä — samaa reittiä siis, jota nykyään
suuri valtamerikanava on suunniteltu — Huron-järven Georgian lahteen.
Huron, keskimmäinen, oli näin ensimmäinen Pohjois-Amerikan suurista
sisäjärvistä, jonka eurooppalaiset näkivät. Champlain ei kuitenkaan
ollut sen ensimmäinen näkijä, vaikka hän olisi sen kunnian ansainnut,
sillä Le Caron seuransa keralla oli sen yhdyttänyt ennen häntä.

Huronien kansa, jonka luo Champlain nyt oli matkalla, oli irokuoitten
ahdistamana hylännyt vanhat asuinpaikkansa, Quebecin, ja Montrealin
seudut, ja liittolaisiltaan Ottawan algonkineilta saanut uudet
asuinsijat niin kaukana lännessä, ettei luultu irokuoitten
sotaretkikuntien uskaltavan sinne saakka tulla. Huronit olivat samaa
rotua kuin irokuoit, viljelivät maata, asuivat kylissä ja saivat
vainioistaan suuren osan elatustaan samoin kuin hekin, jota vastoin
vierasrotuiset algonkinit, jotka olivat koko joukon alemmalla
kehityskannalla, elivät metsästyksestä ja muuttelivat asuinpaikkojaan
aina sen mukaan, kuin riistan väheneminen vaati.

French Kiveristä erottuaan Champlain laski Huron-järven rantaa
seuraillen etelää kohti, kunnes tapasi etsimänsä kansan Georgian lahden
ja Simcoe-järven välisellä kannaksella sangen hedelmällisessä seudussa
asumassa. Näkemänsä valtavan suolattoman ulapan hän ensin nimitti
huronien mahtavimman heimon, attigouantanien nimellä, koska hän ensin
tuli heidän kyliinsä, mutta muutti nimen myöhemmin »Mer Douceksi»
(suolattomaksi mereksi). Molemmat ovat kuitenkin kartoista hävinneet;
Huron, haukuntanimi, jonka ranskalaiset antoivat wyandoteille, on
lyönyt laudalta muut nimet.

Huroneilla oli täällä kolmisenkymmentä kylää, näissä pari-,
kolmekymmentätuhatta asukasta. Eteläisen rintaman kylät olivat
linnoitetut samalla tavalla kuin Hochelaga Cartierin käydessä
(II, s. 405). Vainioilla kasvoi viljalti maissia ja kurbitsoja.
Päivännoutojakin viljeltiin ja niiden siemenistä puserrettiin öljyä.
Vastaanotto oli riemullinen. Eräässä kylässä tavattiin toistakymmentä
edellä tullutta ranskalaista, ja franciskani Le Caron oli jo täydessä
opetustoimessa. Hän vietti Champlainin saapuessa juhlallisen messun,
joka oli laatuaan ensimmäinen Canadan suurien järvien rannoilla.

Champlain oli viipynyt matkalla niin kauan, että huronit, luullen hänen
väliltä takaisin kääntyneen, jo olivat ennättäneet laskea sotaväkensä
hajalleen. Mutta nyt ryhdyttiin paikalla toimiin sen kokoamiseksi.
Sotilaita alkoi keräytyä, ja saapui tieto, että andastet, jotka asuivat
Susquehannan varsilla irokuoitten takana, olivat luvanneet tulla
siltä puolelta auttamaan. Andastet olivat jo joutuneet tekemisiin
hollantilaisten kanssa, jotka olivat asettuneet Hudsonin rannoille ja
tehneet irokuoitten kanssa liiton. Syyskuun lopulla oli vihdoin kaikki
valmiina ja lähdettiin matkalle.



Ontario.


Retkikunta kulki Simcoe-järvelle ja siitä edelleen jokia, järviä ja
taipaleitten poikki Ontarioon. Ontariolla ei kukaan valkoinen ollut
käynyt ennen Champlainia, ellei ehkä Etienne Brulé, jonka matkoista
tiedot ovat vajanaiset. Retkikunta meloi järven pohjoisrantaa
itäpäähän, jossa »oli paljon suuria kauniita saaria», ja oikaisi sitten
selän poikki etelärannalle. Kanootit kätkettiin metsään ja lähdettiin
maisin samoamaan irokuoitten kyliä kohti. Tultiin joelle ja järvelle,
jotka luultavasti olivat nykyiset Oneida-joki ja -järvi. Niin oli
saavuttu lähelle Onondagain pääkaupunkia, jossa paloi irokuoitten
liiton yhteinen neuvostuli.



Kuuden kansan liitto.


Irokuoitten liittokunnan maat alkoivat siihen aikaan Ontarion ja
Laurentin joen eteläiseltä vedenjakajalta ja niihin kuului Hudsonin,
Susquehannan ja Delawaren latvaseudut. Sotaretkillään olivat he
hävittäneet autioksi sangen laajan alueen joka taholle. Liittoon
kuului alkuaan viisi heimoa ja sitä sanottiin silloin »viiden
kansan liitoksi». Mutta kun Pohjois-Carolinan tuscarorat pakenivat
liittokunnan turviin, oli kansoja kuusi, ja liittokuntaa sitten
siirtoloitten kesken alettiin nimittää »kuuden kansan liitoksi». Sen
varsinainen perustaja oli Hiawatha-niminen intiaanipäällikkö, jonka
nimeen liittyy paljon taruja ja josta Longfellow sai aiheen tunnettuun
Kalevalaa jäljittelevään runoelmaansa. Vaikka liittokunnan valta
ulottui länttä kohti aina Mississippiin ja etelässä Tennesseehen,
ei sen miesluku ollut suuri; se on arvioitu vain 10,000—12,000
hengeksi, ja sotaan se saattoi nostaa vain pari tuhatta miestä ja
jonkun sadan päälle. Mutta hollantilaiset ja englantilaiset hankkivat
irokuoille ampuma-aseita, ennenkuin niitä saivat muut intiaaniheimot,
ja siitä syystä he olivat sodissa muita etevämmät. Sataviisikymmentä
vuotta he kykenivät säilyttämään itsenäisyytensä käyttäen hyväkseen
englantilaisten ja ranskalaisten välisiä riitoja, vaikka enimmäkseen
taistellen englantilaisten puolella. Heidän politiikkaansa on
kiittäminen siitä, että englantilaiset saivat sisämaat haltuunsa ja
että Pohjois-Amerikasta tuli englantilainen maa, sillä jos he olisivat
menneet Ranskan puolelle, eivät englantilaiset olisi voineet edetä
rannikkoa edemmäksi, siksi pienet olivat ne voimat, joilla siirtolaiset
siihen aikaan tekivät raivaustyötään. Irokuoita on syytetty erikoisesta
julmuudesta, mutta siinä kyllä muut intiaanit vetivät heille vertoja.
Lescarbot'n mielestä eivät useimmat Euroopankaan kansat siihen aikaan
olleet julmuudessa heitä huonompia. Tätä mahtavaa liittokuntaa vastaan
Champlain nyt johti intiaaniliittolaisiaan, lähimpänä päämääränään eräs
sen lujimpia linnoja.



Onondagain kaupungin piiritys.


Lokakuun 9 p. retkikunta tapasi ensimmäiset irokuoit, ja seuraavana
päivänä se saapui kylän luo, joka lienee ollut Oneida-järven
kaakkoispuolella. Paikka soveltui oivallisesti puolustamiseen ja
kylä oli lujasti linnoitettu, samaan tapaan kuin Hochelaga Cartierin
sinne saapuessa. Asemakaava oli kuusikulmio; sen yhtä puolta suojeli
lammikko, neljää puolta lammesta johdettu joki, joka vallihaudan tavoin
juoksi paaluvarustuksen ympäri. Paaluaita, joka ympäröi koko kylän,
oli rakennettu kymmentä metriä pitkistä vankoista pölkyistä, jotka
oli lujasti yhteen punottu. Sen sisäpuolella oli yläreunan ympäri,
parvekkeet puolustajia varten ja sopivissa paikoissa oli paaluaidassa
ampumareikiä, joista puolustajat saattoivat ampua hyökkääjiä.

Huronit eivät malttaneet noudattaa Champlainin hyökkäysohjeita, vaan
kävivät kiivaasti ja varomattomasti liian aikaisin kylän kimppuun.
Hyökkäys lyötiin takaisin ja Champlainin ranskalaisineen täytyi
ilmaista väijytyksensä huronien pakoa suojellakseen. Vaikka Champlain
olikin vihoissaan tästä tottelemattomuudesta, suostui hän kuitenkin
koettamaan uuden kerran ja rakensi sitä varten piirityskojeen,
paaluaitaa korkeamman rintavarustuksella suojatun lavan, jolta
pyssymiesten piti ampua puhtaiksi paaluaidan sisäpuoliset parvekkeet.
Kaksisataa intiaania kantoi tämän lavan paikalleen ja arkkipuuseilla
ammuttiin sitten paaluaidan selkä puhtaaksi. Mutta huronit tästä
kiihtyneinä eivät nytkään malttaneet tehdä säännöllistä hyökkäystä,
vaan hyppivät ympäri kiljuen ja ampuen nuoliaan umpimähkään mihin
sattui. He kantoivat sitten puita polttaakseen kylän varustukset, mutta
kiihkoissaan latoivat puut tuulen alle, eikä valkea sytyttänytkään
paaluaitaa, kun tuuli painoi liekit poispäin. Champlain koetti parhaan
taitonsa mukaan johtaa hyökkäystä, mutta hänen huutojaan ja käskyjään
ei kuunneltu. Irokuoilla oli riittävästi vettä palon sammuttamiseksi,
ja masentunein mielin huronit yrityksen myttyyn mentyä palasivat
takaisin leiriinsä. Champlain oli saanut polveensa haavan, intiaaneja
oli haavoittanut parikymmentä. Champlain olisi tahtonut uudistaa
hyökkäyksen, mutta huronit olivat käyneet niin noloiksi, etteivät he
mitenkään siihen suostuneet. Heidän masennukseensa oli syynä sekin,
ettei andasteja kuulunut avuksi. Neljän päivän kahakoimisen jälkeen
huronit lähtivät paluumatkalle. Peräytymisen he suorittivat hyvin,
sivustat ja jälkipää tehokkaasti suojeltuina ja haavoitettuja vasuissa
kantaen. Muuan vankka intiaani kantoi selässään Champlainia.

Irokuoitten ahdistaessa saavuttiin vihdoin paikkaan, johon kanootit
oli jätetty, ja ne olivat hyvässä korjuussa. Sitten retkikunta
hajaantui, jotkut kalastamaan, toiset metsästämään, toiset majavia
ansoilla pyytämään, jotkut kotiinsa palatakseen. Champlain olisi ollut
halukas palaamaan Quebeciin, mutta intiaanit eivät häntä laskeneet. He
tarvitsivat häntä ja hänen ranskalaisiaan suojakseen ja neuvotellakseen
uudesta talviretkestä. Champlain ei saanut kanoottia, jolla olisi
voinut lähteä, ja hänen täytyi palata huronien kyliin omavaltaisten
liittolaistensa keralla. Kuljettiin takaisin Ontarion pohjoisrannalle
ja sitten Ottawa-joelle metsästämään. Champlain siellä yksin metsässä
ollessaan harvinaista lintua takaa ajaessaan oli eksyksissä kolme
päivää ja kaksi yötä. Sää oli sateista ja pilvistä, ja kun hänellä ei
ollut kompassia mukanaan, niin hän kulki piiriä eikä löytänyt takaisin.
Pyssyllään hän hankki syötävää ja tulella paahtoi riistan, nuotiolla
nukkui yöt. Sitten tuli joki vastaan, ja hän lähti sitä seuraamaan.
Tuli koski, metsä aukeni, ja hän tuli pitkälle niitylle, jolla oli
tavattoman runsaasti kaikenlaista metsänriistaa. Sitten hän näki pitkän
uoman leveätä jokea ja tunsi vihdoin kaalamon, jonka poikki hän oli
ennen kulkenut. Tästä hän sen verran käsitti seutua, että tiesi, millä
suunnalla leiri oli, ja seuraavana päivänä palasi sinne takaisin.
Sen perästä eivät intiaanit tahtoneet laskea häntä yksin metsään,
eikä Champlain toista kertaa unohtanut kompassiaan. Talven tullessa
retkikunta palasi kotiin riistasaaliineen, jota oli niin paljon, kuin
suinkin kulkemaan saatiin. Jäällä käytettiin canadalaisia ahkioita,
»tobogganeja». Joulun aikaan saavuttiin huronien kyliin, joista
Champlain sitten teki retkiä muittenkin heimojen, kuten »tupakkain»
luo. Tämä kansa oli saanut nimensä siitä, että se viljeli erästä
tupakkalajia, joka intiaanien kesken oli suuressa maineessa. Champlain
kuvaa matkakertomuksessaan laajalti kaikkien näitten heimojen tapoja.



Etienne Brulé.


Champlainin tulkki Etienne Brulé tuli kulkeneeksi Canadaa vielä koko
joukon laajemmalti kuin hänen isäntänsä. Ennenkuin huronit lähtivät
ylläkuvatulle sotaretkelle, pidettiin Simcoe-järven laskuväylän
niskassa suuri neuvottelu ja päätettiin lähettää andastien luo airuita
pyytämään näitä jouduttamaan apuväen lähettämistä. Kaksitoista
intiaania valittiin tälle retkelle ja Brulé pyysi päästä mukaan.
Champlain suostui siihen, koska tie piti tuntemattoman maan kautta,
ja syyskuun 8 p. airutjoukko lähti matkaan. Se oli vaarallinen retki,
sillä andastien maa oli kaukana Susquchannan varsilla ja sinne oli
mentävä irokuoitten liittokunnan läntisimmän heimon, senekain,
maan läpi. Täytyi ensin tehdä pitkä kierros puolueettomain alueen
kautta — tämä kansa oli nimensä saanut siitä, ettei se liittynyt
irokuoihin sen enempää kuin huroneihinkaan — joka ei suinkaan estänyt
ensiksi-mainittuja heitäkään tuhoamasta. Ontarion länsipää luultavasti
kierrettiin kanooteilla, mutta Niagarasta Brulé ei näytä mitään
kuulleen. Suurinta varovaisuutta noudattaen saatiin vihollisjoukot
vältetyiksi yhtä seneka-joukkoa lukuunottamatta, joka oli siksi pieni,
että se osaksi tuhottiin, osaksi hajoitettiin.

Andastit ottivat Brulén saattajineen mitä parhaiten vastaan, mutta
siellä juhlittiin niin kauan, että apujoukko, joka kyllä lähti
liikkeelle, tulikin perille kahta päivää liian myöhään. Talven Brulé
vietti andastien pääkylässä, Karantuanissa, ja sieltä käsin tutki
nykyisen Pennsylvanian sisäosia. Kun oli liian vaarallisia palata
takaisin samaa tietä, niin hän laski Susquehannaa Chesapeake-lahteen,
jonka kapteeni Smith oli seitsemän vuotta aikaisemmin tutkinut. Mutta
sieltä hän kuitenkin palasi takaisin ylämaahan ja keväällä 1616 lähti
andasteilta saamainsa oppaitten keralla paluuretkelle huronien maahan.
Tiellä tavattiin suurehko joukko senekoita, Brulén saattajat hajosivat
kuin akanat tuuleen ja Brulé jäi yksin ja eksyi metsään. Välttääkseen
nälkäkuoleman hän päätti lähteä senekain luo ja nämä ottivatkin hänet
ystävällisesti vastaan. Mutta myöhemmin huomatessaan, mitä hän oli
miehiään, he tuomitsivat hänet kuolemaan ja alkoivat häntä kiduttaa.
Riisuessaan hänet roviolle intiaanit löysivät hänen rinnaltaan
pienestä pussista »Agnus Dei» messun — vaikkei Brulé suinkaan ollut
miesten hurskaimpia — ja tahtoivat tietää, mitä se oli. Brulé heitä
juhlallisesti varoitti, että sitä oli pideltävä varovaisesti, koska
se oli voimallinen taika, joka heidät varmasti tappaisi. Ja samalla
puhkesikin raivoamaan kova rajuilma salamoineen ja ukkosineen, jota
yht'äkkiä seurasi kirkas taivas. Intiaanit sitä niin säikähtivät, että
päästivät hänet nuorista, vaatettivat hänet ja veivät kyliinsä. Siellä
Brulé saavutti niin suuren suosion, ettei pidetty juhlaa eikä karkeloa
ilman häntä, ja vihdoin hänelle annettiin oppaat, jotka saattoivat
hänet takaisin huronien maahan.

Brulé eli sitten jonkun aikaa kadoksissa intiaanien keskuudessa, mutta
v. 1618 hän heidän kanssaan laski jokireittiä alas siirtokuntiin
kauppaa tekemään ja tapasi Champlainin, jolle hän kertoi seikkailunsa
ja kuvasi näkemänsä uudet seudut. Hän sai sitten toimekseen taivuttaa
huronit säännöllisesti tulemaan Quebeciin kaupoille ja oleskeli enimmän
aikansa heidän keskuudessaan. Seuraavina vuosina hän retkeili yhä
kauemmaksi länteen päin ja ensimmäisenä saapui Sault Ste Marieen ja
tämän jälkeen Superior-järven rannalle. Samoin hän oli ensimmäinen
puolueettomain kansan luona käynyt. Champlain oli ollut heidän
rajallaan, mutta huronien pelotuksesta palannut takaisin. Mutta
Niagarasta Brulé ei nytkään saanut tietoa.

Brulé oppi intiaaniystäviltään enemmän kuin he häneltä. Hän eli heidän
keskuudessaan irstaasti eikä kammonut petosta. Hän otti englantilailta
vastaan rahoja antaakseen heille tietoja Canadasta. V. 1632 huronit,
luullen erästä ruttoa hänen synnyttämäkseen, murhasivat hänet,
keittivät ja söivät. Kylän, jossa tämä tihutyö tehtiin, he sitten
polttivat, ja heimon poppamies väitti nähneensä murhatun sisaren hengen
lentävän kylän yli — vaikka suurin osa intiaaneista luuli tietävänsä,
että se olikin ollut hänen setänsä.



Champlainin viimeiset vaiheet.


Champlainin aikomus oli Huron-järvestä tehdä retki pohjoiselle merelle,
josta hän oli kuullut, sillä kauppatien löytäminen Kiinaan väikkyi
kaiken aikaa hänen mielessään, mutta huronien ja algonkinien välinen
sota, jossa vuodatettiin verta ja jonka sovittaminen annettiin hänen
toimekseen, viivytti lähtöä niin kauan, että matka lopulta oli sikseen
heitettävä. Keväällä 1616 hän vihdoin pääsi lähtemään paluumatkalle
samaa reittiä käyttäen, jota oli noussutkin, ja saapui heinäkuussa
Quebeciin sekä syyskuussa Ranskaan.

Siihen päättyivät Champlainin löytöretket. Mutta hän olikin kulkenut
suuren osan Itä-Canadasta, aivan tuntemattomia maita, laatinut niistä
omien tarkkain havaintojensa ja intiaanien osoitusten mukaan kartan
ja koonnut paljon tietoja maan luonnosta, tuotteista ja asukkaista.
Hän oli tarkalleen tutkinut Acadian merenrannan, kulkenut ristiin
rastiin Quebecin maakunnan, noussut Saguenayta ja St. Maurice-jokea
niin korkealle, kuin niitä meriveneillä pääsi, ja intiaaneilta koonnut
tietoja pohjan puolen seuduista. Hän oli tunkeutunut Laurentin
vesistösyvänteen etelärannalle kahdesta paikasta, Champlain-järven
reittiä ja Oneidan reittiä, noussut Ottawa-jokea Nipissing-järveen ja
sieltä kulkenut French Riveriä Huron-järvelle. Hän tunsi Huron-järven
itärannan ja aavisti sen valtavan suuruuden. Hän oli saanut tietoja
Superior-järvestä ja kanootissa kulkenut Ontarion poikki. Mutta
Erie-järvi oli hänelle tuntematon, luultavasti siitä syystä, että
se kuului irokuoitten alueeseen, jonka vuoksi huronit eivät koskaan
siellä päin liikkuneet. Niagarasta hän- oli jotain kuullut, vaikkei
aavistanutkaan sen putousluonnetta. Champlain oli näin saanut oikean
käsityksen Laurentin joen ja suurien järvien välisestä yhteydestä,
mutta silti jäi hänen aikalaistensa mieliin vireille toivo, että
niistä voisi jatkua vesiväylä Tyyneen mereen, siten nimittäin, että
niiden vesi juoksisi kahtia, samoin kuin vanhoissa kartoissa Niilin
lähdejärvien.

Elämänsä loppuosan Champlain vietti Quebecissa vahvistaen
siirtokuntaa kaikella tavalla. Hän hankki sinne enemmän katolilaisia
lähetyssaarnaajia, joitten piti kääntää huronit ja algonkinit
kristinuskoon, jotta niistä tulisi luotettavia alamaisia. Irokuoit hän
olisi kukistanut, jos olisi saanut kotimaasta sitä varten pyytämänsä
satakunnan miestä: mutta verraten espanjalaisten ja portugalilaisten
merentakaisiin yrityksiin liikeni Ranskasta Canadaan sangen vähän
väkeä. Sieltäpä ei saatu kultaa, joka olisi seikkailijoita
houkutellut. Kun hän ei voinut irokuoita kukistaa, niin hän teki
heidän kanssaan rauhan, jota kesti lähes viisi vuotta ja olisi
kestänyt kauemminkin, elleivät algonkinit v. 1627 olisi tehneet
typerää hyökkäystä irokuoitten maahan ja siten saaneet näitä uudelleen
kaivamaan esiin sotatapparan. Vasta Champlainin kuoltua tämän hurjan
työn huonot seuraukset kuitenkin kävivät vallan ilmeisiksi, sillä
irokuoit sitten perin pohjin hajoittivat sekä huronien kansan että
muutkin ranskalaisten ystäväkansat suurien järvien pohjoispuolelta ja
samoilivat niin kauas ranskalaisen alueen sydämeen, että siirtolaiset
tuskin uskalsivat lähteä Quebecia edemmäksi.

Vähäiset olivat ne varat, joilla Canada perustettiin, yritys kun
oikeastaan oli vain kauppayritys ja perustui kokonaan turkiskaupan
tuottamaan voittoon. Vasta Richelieu päätti antaa Canadalle entistä
tehokkaampaa tukea ja rupesi itse suuren kauppakomppanian esimieheksi.
V. 1629 englantilaiset valloittivat Quebecin, ennenkuin uusi järjestys
vielä oli voimaan päässyt, ja Champlain lähetettiin Englantiin
sotavankina. Mutta sinne saapuessaan hän ilokseen saikin tietää, että
valloitus oli sattunut rauhanteon jälkeen ja Canada annettu takaisin
Ranskalle. Champlain palasi siirtokuntaansa v. 1633 ja kuoli pari
vuotta myöhemmin Quebecissä 68 vuoden ikäisenä. Hänelle kuuluu kunnia
Pohjois-Amerikan sisäosien avaamisesta. Hänen jälkeensä tunnetun alan
rajat verkalleen, mutta varmasti laajenivat.

Champlain oli lähettänyt nuoria ranskalaisia intiaaniheimojen luo
kieltä oppimaan, ja heistä tuli sitten siirtokunnan ja heimojen
välittäjät. Tulkit elivät vuosia intiaanien luona ja palasivat sitten
takaisin siirtokuntiin perustaen perheitä, joista moni Canadan
vanhimpia ranskalaisia sukuja polveutui. Toiset jäivät kokonaan
intiaanien luo asumaan, taikka rupesivat ammattimetsästäjiksi
ja ottivat intiaanilaiset vaimot, ja näistä polveutuivat nuo
»metsän juoksijat», »coureurs de bois», jotka myöhemmin tuottivat
lähetyssaarnaajain joukkoa, puoleksi kauppiaita, puoleksi
löytöretkeilijöitä, aina ilonpitoon valmiita, puutteen tai vaarain
masentamattomia. He elivät metsäläiselämää, niinkuin metsäläiset
itsekin — ja niinkuin usein lähetyssaarnaajatkin, heidän esimeikkiään
noudattaen. Intiaanista ei tullut ranskalaista, vaan ranskalaisesta
intiaani.



Jean Nicollet.


Champlainin vielä eläessä saapuivat ensimmäiset jesuiitat Canadaan
ja perustivat lähetysasemiaan huronien keskuuteen. Heidän mukanaan
matkusti ylämaahan Jean Nicollet, joka siellä melkoisessa määrässä
laajensi tunnettua aluetta, löytäen Michigan-järven ja luultavasti myös
Canadan järvien ja Mississipin välisen vedenjakajan.

Champlain eli kuolemaansa saakka siinä vakuutuksessa, että Laurentin
vesistöä oli mahdollinen päästä Etelämereen ja sen poikki Kiinaan
ja Japaniin. Nicollet sai toimekseen lähteä entisten löytöjen
rajapaaluilta eteenpäin länttä kohti tunkeutumaan.

Nicollet, joka oli Normandiassa syntynyt ja kasvanut, tuli jo
nuorukaisena Quebeciin, jossa hänen kykynsä ja rohkeutensa heti
herättivät huomiota. Hän ei vielä ollut kahdenkaankymmenen ikäinen, kun
hänet lähetettiin algonkinien luo oppimaan heidän kieltään. Hän eli
heidän luonaan pari vuotta täydellistä metsäläisen elämää, runsaudessa
ja puutteessa, niinkuin näitten metsästäjäheimojen kohtalona oli. Hän
oppi heidän kielensä täydelleen ja kävi v. 1622 algonkinien kanssa
solmimassa rauhaa irokuoitten kanssa. Sitten hän muutti nipissingien
luo ja eli heidän luonaan kahdeksan tai yhdeksän vuotta. Hänet
otettiin heimon jäseneksi ja kaikissa neuvotteluissa hän oli mukana.
Nipissingien luota hän palasi Quebeciin tulkiksi. Koska hän osasi
erinomaisesti tulla toimeen metsäläisten kanssa, uskoi Champlain hänen
toimekseen yllämainitun tutkimusretken.

Heinäkuussa 1634 Nicollet lähti matkaan. Hän nousi Ottawaa ja siitä
jatkuvaa vesireittiä huronien luo solmitakseen rauhan heidän ja
erään lännessä asuvan tuntemattoman kansan välillä, joka kansa
oli silloisille asuinpaikoilleen muuttanut länsimeren rannoilta,
kuten Nicollet luuli. Seitsemän huronin kanssa hän tuohikanootissa
lähti vaaralliselle matkalleen. Matka piti Huron-järven pohjoista
rantaa Sault Ste Marieen ja siitä edelleen rantaa seuraten
Michilimackinac-salmeen, josta Nicolletille avautui kenenkään sitä
ennen näkemätön Michigan-järvi.

»Tämä salmi on suurien järvien avainkohta», lausuu siitä Dawson,
»sillä siinä Superior, Huron ja Michigan koskettavat toisiaan, ja
lähellä Michiganin länsirantaa Laurentin ja Mississipin suunnattomat
vesistöalueet lähestyvät niin lähelle toisiaan, että paljon veden
aikana on vedenjakajan poikki kanootin kuljettavat vesiväylät. Silloin
saattaa meloa Laurentin joesta Mexicon lahteen ensinkään nostamatta
alustaan vedestä. Intiaanilaisia heimoja virtasi tämän salmen
kautta edes takaisin metsäläissotien ainaisissa onnen vaiheissa, ja
jokaiseen niemeen, jokaiseen saareen liittyi romanttisia legendoja.
Aivan salmen suussa näyttää Michilimackinacin metsäinen saari uivan
veden päällä, kohoten mahtavin piirtein keskustaansa kohti. Se on
nykyisin huvimatkustajain lempipaikkoja, mutta ennen vanhaan se oli
algonkinien jumaluustaruston suurien karkeloivien henkien tyyssijoja.
Nicollet ensimmäisenä valkoisena miehenä kulki tämän taruportin kautta
tuntemattomalle vedelle, josta hän niin paljon toivoi. Hän toivoi
löytävänsä tien kultaiseen Itään. Hän olikin varustautunut Itämailla
esiintymään; veneessä oli niitten vähien matkatavaroitten joukossa,
mitä hän oli mukaansa ottanut, kiinalaisesta damastista neulottu
juhlapuku, joka oli lintu- ja kukkaompeluksin kauniisti kirjailtu.
Mutta se kare, joka loiski hänen kanoottinsa keulassa, tulikin
kuuttasataa kilometriä laajan järven poikki. Hänen oikealla kädellään
oli Ignatiuksen niemi, jonka sitten hurskas Marquette läsnäolollaan
pyhitti, ja vasemmalla kädellä Mackinac-niemi, jossa myöhemmin Pontiac
niin petollisesti teurasti brittiläisen linnaväen. Se on paikka,
jonka kauneus etsii vertojaan. Siinä missä Nicolletin kanootti liukui
veden yli hiljaa, ilman muuta ääntä kuin melain säännöllinen pistely
veteen, kulkee nykyisin suunnaton liike järvestä toiseen. Valtavia
höyrylaivoja liukuu edes takaisin sisämerimatkallaan, jonka pituus voi
olla puolentoistatuhatta kilometriä. Mutta etäisyydet ovat niin suuret,
että tässä salmessa vielä nytkin levon tunnelma on vallitsevana. Ja
miten suuria lienevätkin laivat, joitten savut kohoavat taivaanrannalle
rajattomilta ulapoilta, niin on täällä tilaa yhtä paljon kuin
valtamerellä, eikä mikään kiireen eikä ahtauden tunne vielä nytkään
häiritse paikan rauhaa.»

Nicolletin matka piti ensinnä winnebago-kansan luo. Nimi merkitsi
hänen luulonsa mukaan »meren kansaa», ja Nicollet oli vakuutettu
siitä, että winnebagot olivat tulleet länsimereltä. Champlain oli
kuullut heistä huroneilta. He olivat uutta rotua, jota ranskalaiset
eivät olleet tavanneet, eivät ymmärtäneet algonkinien enempää kuin
huronienkaan kieltä. He olivat dakotoja, samaa rotua kuin mahtavat
siouxit ja assiniboinet. Rodun varsinaisena kotina olivat Mississipin
ja Missourin ruohoaavikot, mutta winnebagot olivat sieltä ajelehtineet
itää kohti suurien järvien rannoille. Ranskalaiset sanoivat kansaa,
sanan intianikielestä kääntäen, »haisijain kansaksi», mutta käännös
oli väärä, kuten Nicollet tiesi kertoa, sillä sana merkitsi
»haisevaa vettä» ja algonkinit muka sanoivat merivettä haisevaksi.
Mutta Nicolletkin erehtyi, he eivät tarkoittaneet merivettä, vaan
Mississippiä.

Tämän kansan luo päästäkseen Nicollet meloi Michiganin länsirantaa
ja yhä oikealle kääntyen saapui nykyiseen Green Bayhin. Kuljettuaan
lahden päähän saakka hän nykyisen Fox Riverin suussa tapasi winnebagot.
Nicollet oli edeltäkäsin lähettänyt rantaa pitkin lähettilään tuloaan
ilmoittamaan, ja vastaanotto oli mitä paras. Neljä-, viisituhatta
henkeä oli tullut rantaan häntä tervehtimään ja nuoret miehet
kantoivat hänen tavaransa kylään. Winnebagot olivat jo kuulleet
näistä ihmeellisistä valkoisista miehistä ja luulivat heitä hengiksi.
Nicollet käveli kylään kiinalaiseen juhlapukuun pukeutuneena,
kummassakin kädessä pistooli, joilla hän ammuskeli. Hänhän oli ilmetty
Manitu, jolla oli salama ja ukkonen vallassaan, ja naiset ja lapset
kauhistuneina pakenivat. Päälliköt ottivat hänet mitä ystävällisimmin
vastaan ja panivat toimeen suuria pitoja, joissa eräissäkin syötiin
sataviisikymmentä majavaa yhdellä kertaa.

Rauha saatiin pian solmituksi ja Nicolletilla oli sitten hyvää aikaa
tutkia maata ja käydä lähiheimoja tervehtimässä. Hän nousi Fox Riveriä
Winnebago-järveen ja siitä edelleen aina Wisconsinin taivalluspaikalle
saakka. Hän kertoi myöhemmin isä Le Jeunelle, että jos hän olisi
vielä kolme päivää kulkenut, niin hän olisi tullut merelle. Mutta
hän olisikin tullut vain »suurelle vedelle»; algonkinilainen sana
Mississippi merkitsee »suurta vettä», eikä merta eikä »vetten
isääkään». Vielä v. 1640 eräs munkki kirjoitti olevansa varma, että
tuo meri oli Tyyntä merta ja että sitä pitkin päästäisiin Japaniin ja
Kiinaan. Nicollet ei näy kulkeneen vedenjakajaa edemmäksi, vaikkei
taivallusta Wisconsin-jokeen olisi ollut kuin pari kilometriä.



Jesuiittain lähetystyö.


Nicollet palasi sitten huronien maahan, jossa jesuiitat olivat
sillä välin aloittaneet käännytystoimensa ja rakentaneet
keskusasemansa lähelle nykyistä Midlandin kaupunkia, Georgian
lahden kaakkois-perukkaan. Asema ympäröittiin paaluaidalla ja
muilla varustuksilla, siinä oli kirkko, rakennuksia kaikenlaisiin
tarkoituksiin ja asunnot kuudellekymmenelle miehelle. Nicolletin
kanssa oli tullut kolme jesuiittaa, mutta heidän lukunsa pian karttui
kahdeksaksitöistä. Sitä paitsi oli laitoksessa neljä maallikkoveljeä
ja neljä-, viisikymmentä muuta ranskalaista. Tästä keskusasemasta
perustettiin eri tahoille pienempiä asemia, joihin lähetettiin
viisitoista munkkia. Jumalanpalvelusta vietettiin pääasemalla suurella
loistolla, jotta se alkuasukkaihin tekisi syvemmän vaikutuksen. Isät
viljelivät maissia ja hankkivat riistaa metsistä, kaloja järvistä,
ja siten he saattoivat harjoittaa sangen laajaa vieraanvaraisuutta.
Puutteen aikana asemalle kokoontui paljon nälkää näkeviä metsäläisiä,
ja aina he saivat ruokaa. Uusia löytöretkiä ei näihin aikoihin tehty
montakaan, mutta jesuiittain asemilta maantuntemus kuitenkin laajeni ja
syveni joka tavalla.

V. 1641 ne algonkinit, jotka asuivat Superiorista tulevan virran
varrella, kutsuivat jesuiittoja luokseen, ja isät Raynibault
ja Jogues lähtivät sinne syyskuussa, jolloin näissä maissa on
ihana »intiaanikesä» kirkkaine tyvenine ilmoineen ja syksyisine
väriloistoineen. Seitsemäntoista päivää kesti meloa Huron-järven
pohjoisrantaa, ennenkuin oltiin Sault Ste Mariessa. Siellä oli koolla
kaksituhatta metsäläistä, ja monta kansaa oli neuvottelussa osallisena.
Isät kuulivat täällä nadouessieuxien kansasta, joitten nimi myöhemmin
lyhennettiin siouxiksi.

Niiden luo oli mentävä Superior-järven poikki ja sitten heidän maansa
halki juoksevaa jokea; matkaan kului kahdeksantoista päivää. Jesuiitat
eivät voineet aavistaa, että se joki, josta tässä oli puhe, oli sama
»suuri vesi», josta Nicollet oli huhua kuullut, sitä mereksi luullen.



Niagara.


V. 1640 kaksi jesuiittaa, Brébeuf ja Chaumont, kävi vaarallisella
retkellä puolueettomain maassa Erien ja Ontarion välissä. Tämä kansa
oli kaikkein ylpeintä ja vihamielisin!ä koko Laurentin vesistössä.
Molempia munkkeja kirottiin, pideltiin pahoin ja rääkättiin joka
kylässä, mihin he tulivat, ja hädin tuskin he hengissä pelastuivat.
Mutta he saivat tällä retkellä vihdoinkin selvän käsityksen
kaikkien näitten järvien ja jokien yhteenkuuluvaisuudesta, kuten
eräästä seuraavana vuonna laaditusta kertomuksesta näkyy: »Niagara
on puolueettomain kuulu joki. Se on se joki, jonka kautta suuri
Huron-järvemme purkaa vetensä. Se laskee ensiksi Erieen eli
Kissakansan järveen ja siitä puolueettomain maahan, jossa sen nimi
on Onguiaaha aina siihen saakka, missä se laskee Ontarioon eli Pyhän
Ludvigin järveen, josta sitten lähtee Quebecin sivu juokseva Pyhän
Laurentiuksen joki.» Tästä näkyy, etteivät nämä jesuiitatkaan olleet
nähneet putousta, muutoin he eivät varmaankaan olisi jättäneet sitä
mainitsematta.

Vasta v. 1648 isä Ragneau antaa selviä tietoja Niagarasta: »Se (Eriestä
lähtevä joki) jatkaa siitä matkaansa ja syöksyy kammottavan korkealta
kynnykseltä kolmanteen järveen, jota samotaan Ontarioksi, mutta jolle
me olemme antaneet Pyhän Ludvigin järven nimen.» Mutta ei hänkään näytä
itse nähneen tätä »maailman suurinta vesi-ihmettä».



Irokuoi-sota.


Etelän puolessa oli jo kauan aikaa valmistellut myrskyä, jota silloin
tällöin jo olivat ennustelleet yksityiset leimaukset ja joka nyt
oli lähellä lopullista puhkeamistaan. Sitä alkoivat jesuiitatkin
jo aavistaa, kuten näkyy hurskaan Brébeufin kirjeestä: »_Sentio me
vehementer impelli ad moriendum pro Christo_ (Tunnen itseäni väkevästi
pakotettavan kuolemaan Kristuksen edestä)». Molemmat yllämainitut
munkit tulivat talvella puolueettomain maasta palatessaan jesuiittain
asemalle ja saivat siellä vihdoinkin ravintoa ja lepoa. Brébeuf
jätti äsken saapuneet uupuneet toverinsa makaamaan ja meni läheiseen
metsään rukoilemaan. Ennenkuin hän sen varjoon ennätti, hän luuli
tähtien valossa näkevänsä kirkkaan ristin, joka kiiti häntä kohti
kaakon ilmalta, ja hän käsitti sen merkityksen. Seuraavana päivänä
molemmat matkamiehet jatkoivat matkaansa, ja kun Brébeuf heille kuvasi
ilmestystään, niin toinen heistä kysyi, oliko risti suuri. »Kyllin
suuri meidän kaikkien ristiin naulitsemiseksi», vastasi Brébeuf.

Ja siitä vuodesta kävi Quebecin ja ylämaan yhteys kovin vaikeaksi.
Pieniä irokuoijoukkoja väijyi kaikilla teillä. Montreal perustettiin
v. 1642, mutta sinne muuttaneet siirtolaiset eivät uskaltaneet lähteä
linnan portteja edemmäksi kalastamaan eivätkä metsästämään. Mohawkeja
kierteli alituiseen metsissä, ja heidän sotahuutonsa monta kertaa
herättivät linnan asujaimet unestaan. Muutama kuukausi vain oli
vuosikymmenen kuluessa rauhaa. V. 1648 alkoi irokuoitten loppuhyökkäys.
V. 1649 he valloittivat väkirynnäköllä huronien kaupungit toisen
toisensa jälkeen. Säälimättömällä verisellä julmuudella voittajat
kiduttivat, tappoivat, hävittivät heidän maassaan. Jesuiitat Brébeuf ja
Lalemant molemmat heittivät kidutuspaalussa henkensä, intiaanien heitä
vastaan käytettyä pirullisimpia rääkkäyskeinojaan. Garnier, Daniel ja
Chabanel saivat tomahawkista surmansa. Huronien tähteet hajautuivat
yhä edemmäksi länteen ystävällisten heimojen keskuuteen ja irokuoit
hävittivät autioksi koko maan Montrealista Michiganin salmeen saakka.



Virginia ja Uusi Englanti.


Kun Espanjan ylivalta merellä oli murrettu ja tie molempiin Intioihin
avoinna, niin näytti siltä, kuin jäisivät Walter Raleighin sitkeät
siirtomaayritykset unhotukseen ja Virginian rauniot myöhempiin aikoihin
odottamaan jälleenrakentajiaan. Mutta unhotusta ei kestänyt kauan.

Seitsemännentoista vuosisadan alussa Englannissa alkoi tuntua
todellinen maasta muuttamisen tarve, johon oli taloudelliset
syyt. Karjanhoidon anastaessa maanviljelykseltä alaa joutui
maanviljelysvoimia vapaiksi, jalojen metallien hinta alenemistaan aleni
synnyttäen pulia, ja luostarien vaivaishoidon lakkautuksen vuoksi,
kruunun anastettua niiden omaisuuden, kävi köyhälistön tila entistä
tukalammaksi. Mutta lisäksi toivottiin siirtomaista saatavan paljon
rikkautta.



Bartholomew Gosnold.


Jo vähän aikaisemmin kuin Raleighin siirtokuntaa ruvettiin uudelleen
rakentamaan, tehtiin muutamia yrityksiä pysyvän jalansijan saamiseksi
pohjoisempana, samalla rannikolla, jolle puritaanit sitten perustivat
siirtokuntansa. Raleighin vielä eläessä purjehti valtameren poikki
seikkailija Bartholomew Gosnold, vieläpä mainitun ylimyksen avulla.
Gosnoldin matka on merkillinen siitä, että hän alkoi purjehtia Atlantin
poikki entistä oikoisempaa tietä. Yleinen reitti Pohjois-Amerikan
itärannalle oli kulkenut kiertäen ensinnä alas Canarian saarille,
sieltä Länsi-Intiaan ja vasta Länsi-Intiasta pohjoista kohti. Tämä
reitti oli tietysti paljoa pitempi, mutta tuulet olivat siellä
suotuisammat kuin suoraan purjehdittaessa (Vert. karttaa II, s. 27).
Gosnold oli ensi matkallaan purjehtinut samaa väylää, mutta toisella
retkellä hän laski suoraan valtameren poikki, ja se tie sitten kävi
yleiseksi Pohjois-Amerikan itärannikon pohjoisiin osiin purjehdittaessa.

Gosnoldin piti perustaa siirtokunta hänenkin. Hän saapui ensiksi
nykyisen Mainen rannikolle ja purjehti siitä etelää kohti, löytäen 15
p. toukokuuta 1602 kuulun Kap Codin, joka New Yorkin pohjoispuolelta
pistää kauas mereen omituiseen koukeroon päättyvän hiekkakärkensä. Hän
oli, mikäli tiedetään, ensimmäinen, joka on noussut tällä niemellä
maihin. Purjehtien eteenpäin hän saapui komeaan salmeen, joka on niemen
eteläpuolella sen kannassa, ja maa oli hänen mielestään ylen kaunista,
metsät juhlalliset, täynnään marjapensaita ja viiniköynnöksiä, kukkia
ja varsinkin sassafras-pensasta, joka siihen aikaan oli suuressa
maineessa rohtokasvina. Eräälle saarelle rakennettiin linna ja varasto,
sillä Gosnold aikoi perustaa tähän siirtokunnan; sen jälkeen hän
kuormasi pienen laivansa täyteen sassafrasta. Mutta kun lähdön aika
tuli, ei kukaan suostunut jäämään linnaan, etenkin kun intiaanit
osoittivat vihamielisyyttä, ja Gosnoldin täytyi sen vuoksi viedä kaikki
mukanaan takaisin kotimaahan.



Maine ja New Hampshire.


Gosnoldin yritys houkutteli seuraavanakin vuonna retkikunnan samoille
seuduille. Martti Pring tuli kahdella laivalla Mainen rannikolle
ja seuraili sitä etelää kohti sassafrasta etsien. Vasta Kap Codin
eteläpuolelta hän sitä vihdoin löysi ja kuormasi laivansa. Seuraava
purjehtija oli Yrjö Waymouth, joka 1605 saapui Kap Codin hiekkaiselle
rannalle. Hän purjehti sitä jonkun matkaa edelleen ja saapui saaristoon
ja lahteen, joka häntä niin miellytti, että hän sen tarkkaan tutki,
nousten St. George-jokea jonkun matkaa sisämaahankin. Maan asukkaat
olivat ystävällisiä, mutta siitä huolimatta Waymouth ryösti heitä
viisi henkeä, viedäkseen heidät Englantiin kieltä oppimaan. Plymouthin
silloinen kuvernööri Sir Ferdinando Gorges mieltyi Waymouthin
kertomukseen niin suuresti, että hän sitten lähetti monta retkikuntaa
Mainen rannalle ja 1607 perusti sinne siirtokunnan, joka kuitenkin
talven kylmyyden vuoksi pysyi voimassa vain vuoden. V. 1636 Englannin
kuningas antoi hänelle laajan alueen Mainen rannikkoa Merrimac- ja
Kennebec-jokien seuduilta. Hänen osamiehensä kapteeni John Mason
sai toisen puolen alueesta, ja hänen puoliskostaan, vähäisistä
kalastajakylistä, kehittyi New Hampshire, Gorgesin puolesta taas
nykyinen Mainen valtio.

Lontoon kauppiaat ryhtyivät paremmalla menestyksellä jatkamaan
Raleighin yritystä, joka oli ollut yhden voimille liian laaja.
Virginian komppania sai Raleighin oikeudet, ja uudenvuodenpäivänä 1607
lähetettiin kolme laivaa ja toista sataa siirtolaista meren taa onneaan
koettamaan.



Jamestown.


Vaikean matkan jälkeen laivat saapuivat Länsi-Intiaan, josta ne
ohjasivat pohjoista kohti. Mutta ne eivät osuneetkaan Pamplico-salmeen,
vaan ankara myrsky ajoi ne onnen kaupalla ihanaan Chesapeake-lahteen.
Retkeläisten mielestä ei taivasta eikä maata muualla niin ihanaa! Heitä
oli käsketty menemään maihin samalle Roanoke-saarelle, joka Raleighin
yrityksistä oli niin surullisessa muistossa, mutta Chesapeake-lahden
löydettyään he muuttivat mieltään, nousivat lahteen laskevaan leveään
jokeen ja perustivat sen äyräälle noin 80 kilometriä suusta kaupungin.
Englannin silloisen kuninkaan mukaan se nimitettiin Jamestowniksi.
Mutta vaikeat olivat tämänkin siirtokunnan alkuajat. Kaupungin paikka
oli epäterveellinen, suuri osa sen asukkaista kuoli tauteihin ja
melkein kaikki sairastuivat, niin että toisin ajoin vain muutama
mies oli pystyssä. Lisäksi siirtolaiset olivat keskenään riitaiset
ja maanasukkaitten kanssa ilmisodassa, ja loppujen lopuksi heidän
rakentamansa kaupungin alku paloi. Se rakennettiin uudelleen, mutta
kolmen vuoden kuluessa ei saatu kuin puolensataa eekeriä maata
raivatuksi ja ruokatavarat olivat vielä enimmäkseen tuotavat kotimaasta.



John Smith.


Siirtokunnan pelasti perikadosta John Smith-niminen
sotilas-seikkailija, omituisimpia ja samalla kuuluisimpia miehiä, mitä
Amerikka nuoruutensa ajalla näki itärannallaan vaikuttamassa. Kapteeni
Smith oli taistellut monessa Euroopan maassa, ollut lukemattomissa
vaaroissa, sotinut turkkilaisia vastaan ja ollut heidän orjanaan,
päässyt pakenemaan ja lopulta liittynyt tähän siirtomaahankkeeseen,
jossa hänen kykynsä vihdoin kävi niin välttämättömäksi, että
viranomaistenkin täytyi häneen tyytyä, vaikka he merimatkalla
olivat tahtoneet hänestä päästä nuoran ja raakapuun avulla sillä
verukkeella, että hän muka juoni ja aikoi anastaa koko siirtokunnan
omaksi valtakunnakseen. Pontevalla, ja kyvykkäällä johdollaan John
Smith pelasti siirtokunnan. Hän pakotti laiskat työtä tekemään ja sai
intiaanien kanssa aikaan siedettävät välit. Kaikkien muitten toimiensa
ohella hän ennätti tehdä löytöretkiäkin.

James-joki, jonka rannalle joen niemeen kaupunki rakennettiin —
paikka myöhemmin kokonaan hylättiin ja on vielä nytkin autiona —
laskee Chesapeake-lahden suupuoleen. Smith lähti nousemaan tätä jokea
kauemmaksi sisämaahan hankkiakseen ruokavaroja, joista siirtokunnassa
tuon tuostakin oli surkea puute, sen jäsenet kun eivät olisi muuta
kuin hakeneet kultaa ja herrastelleet. Luultavasti hän myös toivoi
saavansa tietoja Tyynestä merestä, jonka intiaanit väittivät olevan
aivan tämän joen latvoilla. Noustuaan pääjokea ja sen syrjäjokea niin
kauas kuin meriveneellä pääsi, hän jatkoi matkaa kanooteilla. Mutta
hän ei löytänyt Tyyntä merta, eikä isoja järviäkään, joita intiaanit
lienevät tarkoittaneet. Sen sijaan metsäläiset ottivat hänet vangiksi
venekuntineen, surmasivat muut ja olisivat hänetkin surmanneet, ellei
pieni taskukompassi olisi hänen henkeään pelastanut. Vielä enemmän kuin
kompassi intiaaneja myöhemmin kummastutti puhuva paperi, jonka hän
lähetti Jamestowniin, saaden sieltä vastauksen.



Powhatan ja Pocahontas.


Lopulta Smith vietiin York-joelle Powhatan-nimisen suuren päällikön
luo, joka otti hänet vastaan juhlallisessa heimokokouksessa, syötti ja
juotti hänet kylläiseksi ja lopuksi käski laskea hänen päänsä laajalle
kivelle ja parhaitten soturiensa nuijillaan murskata hänen kallonsa.
Mutta Powhatanin lempitytär, kolmentoista-vuotias Pocahontas, joka
jo ennen oli rukoillut vangille armoa, juoksi esiin ja laski päänsä
vangin pään päälle. Tämä teko liikutti vanhan päällikön sydäntä ja
hän säästi valkoisen miehen hengen. Kahden päivän perästä Powhatan
päästi vankinsa palaamaan Jamestowniin sillä ehdolla, että hän sieltä
lähettäisi lunnaiksi kaksi tykkiä ja jauhinkivet. Oppaille, jotka
häntä sinne saattoivat, hän sitten osoitti tykit ja jauhinkivet ja
käski ottamaan omansa, mutta nämä niitä mittailtuaan ja nosteltuaan
tyytyivät pienempiin lahjoihin. Pocahontas tuli myöhemmin monta kertaa
Jamestowniin, kunnes Smith matkusti Englantiin. Hänen lähdettyään
siirtokunnan seuraava johtaja petollisesti vangitsi päälliköntyttären
pelastaakseen siirtokunnan intiaanien hyökkäykseltä. Pocahontas
kääntyi sitten kristinuskoon ja luullen Smithin kuolleen meni erään
toisen valkoisen miehen kanssa naimisiin. Vihdoin hän matkusti
Englantiin, jossa hänen hyvätyönsä Smithiä kohtaan oli herättänyt
suurta myötätuntoa. Hänet otettiin hovissakin mitä suosiollisimmin
vastaan, mutta hän ei päässyt tätä kaikkea kotimaahansa kertomaan,
sillä paluumatkalla hän kuoli. Hänen vaiheensa ovat nuoren siirtokunnan
romanttisimpia muistoja.



Chesapeake-lahti.


Kesäkuun alussa 1608 kapteeni Smith lähti varsinaiselle
tutkimusretkelle, mukanaan neljätoista miestä. Avoimessa veneessä
retkikunta ensin laski James-joen suuhun ja alkoi sitten kulkea
Chesapeake-lahden länsirantaa pohjoiseen päin, tarkalleen kartoittaen
joka niemen ja lahden ja poiketen tekemään alkuasukkaitten tuttavuutta.
Toiset olivat rauhallisia, toiset sotaisia, mutta semmoisetkin,
jotka retkikuntaa ampuivat, kapteeni Smith sai hyvin helposti
leppymään, niin että he tulivatkin hänelle nahkojaan myymään. Monen
seikkailun jälkeen retkikunta saapui komean Potomacin suuhun ja
nousi sitä kauas sisämaahan, aina nykyisen Washingtonin ohi. Täällä
retkeilijät joutuivat intiaaniväijytykseen, mutta Smith sai hyökkääjät
rauhoittumaan, kun hän käski miestensä ampua veteen. Luotiräiske
ja pyssynpamaukset herättivät villeissä suunnatonta ihmetystä, he
lakkasivat nuoliaan tuiskuttamasta ja tulivat sen sijaan kauppaa
tekemään. Eräästä paikasta löydettiin keltaista kivennäistä, jota
luultiin kullaksi, ja sitten intiaanien osoitusten mukaan kokonainen
vuori samaa metallia. Mutta näytteet, joita siitä otettiin, huomattiin
myöhemmin arvottomiksi; metalli olikin antimonia. Eräässä paikassa
saatiin Virrasta pistorausku, retkikunnan jäsenille tuntematon
kala, joka evillään pisti Smithiä niin pahasti, että hän jo luuli
kuolevansa; mutta vielä samana päivänä hän sentään tointui tuskistaan.
Kaksikymmentä päivää matkalla oltuaan retkikunta palasi takaisin
Jamestowniin. Mutta ei kulunut kuin kuukausi, ennenkuin Smith oli
uudelleen liikkeellä.

Tällä kerralla hän kulki Potomacin suun ohi ja nousi Patapsco-jokeen,
jonka rannalla asui sotainen ja mahtava massowomek-kansa. Häntä oli
heistä varoitettu, ja kun suuri osa veneen miehistä oli sairaana, niin
hän antoi sairaitten ruveta pitkäkseen veneen pohjalle ja nosti heidän
hattunsa keppien nenään, jotta luku kuitenkin näyttäisi täydeltä. Mutta
onneksi nämä intiaanit olivatkin rauhallisia, samoin kuin melkein
kaikkikin, joita hän tapasi. Matka piti ohi nykyisen Baltimoren
Susquehanna joen suulle saakka. Siellä asui susqusohannock-heimo,
josta joki on nimensä saanut, ja Smith vakuuttaa, että kaikki olivat
jättiläisiä, mittasi muutamia ja mainitsee numeroita, jotka ovat aivan
mahdottomia. Tämä ihailtu sankari ja muutoin kaikin puolin oiva mies
näyttää toisinaan valehdelleen kelpo lailla, vaikka hänestä ei hevin
uskottaisi niin pahaa. Hän vakuutti, että muuan heimon jättiläisistä
helposti olisi saattanut häpeään itse Gathin Goljatinkin. Nämä
ihmiset muutoin olivat jotenkin yksinkertaisia ja pitivät valkoisia
jumalallisena ilmestyksenä. He rupesivat heitä palvelemaan ja Smithin
lähtiessä lahjoittivat hänelle ja hänen miehilleen mitä heillä vain
parasta oli. He kertoivat, että kaukana tämän mahtavan joen latvoilla
asui sangen sotainen kansa, jonka nimi oli mohawk, ja että se kävi
sotaa koko maailmaa vastaan. Tämä oli ensimmäinen tieto, minkä
englantilaiset saivat ylämaan mahtavista irokuoi-kansoista ja heidän
liitostaan.

Paluumatka piti pitkin Chesapeake-lahden länsirannikkoa, ja samoin
kuin menomatkalla tutkittiin siltäkin puolelta tarkkaan joka mutka ja
niemi, paikkoja nimitettiin, ristejä pystytettiin, puitten runkoihin
kairattiin reikiä ja näihin pantiin kirjoituksia, maa sanalla sanoen
joka tavalla vallattiin. Rappahannock-jokeen noustaessa tavattiin
intiaaneja, jotka olivat kuulleet Jamestownin valkoisista ja heidän
teoistaan, eikä näillä intiaaneilla ollut vähääkään halua laskea
maahansa niin vaarallisia vieraita. He kävivät kiivaasti Smithin
ja hänen pienen joukkonsa kimppuun, ahdistaen heitä jousillaan ja
keihäillään koko matkan heidän jokea palatessaan väljälle vedelle.
Onneksi retkikunta oli massowomek-kansalta saanut kilpiä, joita Smith
nyt pisti pystyyn veneen kummallekin laidalle, ja nämä pysäyttivät
terävimmänkin nuolen. Loppumatkalla oli myrsky vähällä täyttää veneen.
Smith laati matkastaan tarkan kartan, ja kaiken kaikkiaan tämä
onnistunut, vähillä varoilla suoritettu retki oli tärkeä siirtokunnan
vastaiselle kehitykselle ja englantilaisten valta-asemalle tällä
rannikolla.

Kapteeni Smith valittiin sitten Jamestownin presidentiksi, kun muut
eivät kyenneet siirtokuntaa pelastamaan. Hän koetti saada Powhatanilta
viljaa siirtokunnalle, joka oli nälkään nääntymäisillään, mutta kun
tämä ei onnistunut, niin hän kahdeksantoista miehen keralla meni
erään toisen intiaanipäällikön kylään ja pakotti hänet, vaikka monen
sadan sotilaan ympäröimänä, suostumaan viljaa myymään. Seuraavana
vuonna saapui kotimaasta 500 uutta siirtolaista yhdeksässä laivassa,
eivätkä nämä uudet tulokkaat välittäneet Smithistä, vaan alkoivat omin
päin hallita ja vallita. Smith oli saanut aikaan siedettävät välit
intiaanien kanssa, mutta vastatulleet alkoivat sortaa ja ryöstää heitä,
ja seurauksena oli sota ja nälkä, kun intiaanit puolestaan lakkasivat
tuomasta siirtokunnalle viljaa. Tapaturmaisesti — ruutisarvensa
räjähdyksestä — Smith sitten joksikin aikaa menetti terveytensä ja
liikuntokykynsä ja hänet lähetettiin kotia Englantiin. Seuraavana
talvena Jamestownissa oli niin kova nälänhätä, että 490:stä hengestä
ainoastaan 60 jäi kevääksi eloon.



Uusi Englanti.


Kapteeni Smith ei enää palannut Virginiaan. Räjähdyksestä syntyneen
ruhjehaavan parannuttua hän matkusti Bermudas-saarille, kävi
Länsi-Intiassa ja tutki sitten rannikkoa Virginiasta pohjoiseen päin,
antaen sille nimeksi Uusi Englanti, joka sillä on näihin päiviin
saakka säilynyt. Hän kalasti turskaa, osti intiaaneilta nahkoja ja
kartoitti rannikkoa. Häneltä Henry Hudson sai kuulla, että Amerikka
muka 40 leveysasteen kohdalta oli hyvin kapea (II, s. 459) ja että
niiltä mailta ehkä löytyisi salmi merestä mereen, ja häitten ohjeitten
johdolla Hudson löysi vuonomaisen Hudson-joen. Smith olisi mielellään
perustanut tälle rannikolle siirtokuntia, se kun hänestä näytti
Virginiaa kaikin puolin paremmalta, mutta varoja puuttui, eivätkä
puritaanit sinne lähtiessään huolineet häntä retkikuntaansa johtamaan,
vaikka hän tarjoutui, koska hän oli protestantti eikä puritaani.
Loppuikänsä Smith vietti kotimaassaan ja kirjoitti monta teosta
elämästään, Virginiasta ja Uudesta Englannista, julkaisi karttoja ja
neuvoja siirtolaisille y.m. Eräs lontoolainen komppania, joka sai
oikeudet hänen tutkimaansa rannikkoon, nimitti hänet »Uuden Englannin
amiraaliksi». Kaiken kaikkiaan hän on Pohjois-Amerikan varhaisen
raivauksen suosituimpia henkilöitä.

Virginian siirtokunta eli edelleenkin huonoja aikoja. Se sai
maaherroja, jotka hallitsivat täydellisten tyrannien tavoin ja
kohtelivat siirtolaisia niin huonosti, että näitä pakeni pois
intiaanien turviin. Yksi maaherroista piti uudisasukkaita orjinaan
ja otti itse kaikki tulot, mitä siirtokunnasta saatiin. Lisäksi
nämä siirtolaiset olivat huonoja uudisraivaajia; heitä olisi paljoa
enemmän huvittanut merellä rosvous ja maalla kullan etsiminen kuin
kyntäminen ja kylväminen. Eräs sen ajan virginialainen sanoo heistä,
että »ei muuta puhetta, ei muuta toivoa, ei muuta työtä kuin kaivaa
kultaa, puhdistaa kultaa, takoa kultaa, laivata kultaa.» Siirtolaiset
olivat suureksi osaksi semmoisia, jotka olivat kotimaassa joutuneet
taloudellisesti rappiolle tai joita siellä pidettiin heittiöinä. Toiset
oli irstas elämä siihen määrään heikontanut, etteivät he jaksaneet
työtä tehdä, vaikka olisivat halunneetkin. Jamestownissa koetettiin
sitten saada aikaan parempi järjestys suhdattoman ankaran lainsäädännön
avulla, joka vähimmistäkin rikoksista sääti kuolemantuomion, kuten
siitä, ettei käynyt sunnuntaisin kirkossa. Joka laiminlöi jokapäiväiset
hartaudenharjoitukset, tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi kalereihin,
j.n.e. Mutta seurauksena olikin, että kuri päin vastoin kävi vielä
entistäkin huonommaksi, eikä kukaan viitsinyt tehdä työtä, kun
menestymisestä ei ollut yksityiselle mitään hyötyä. Heitettiin keilaa
Jamestownin kaduilla ja talot saivat lahota raunioiksi, ei kynnetty,
ei kylvetty, ja ellei kotimaasta saapunut ajoissa ruokatavaroita,
niin nähtiin nälkää ja sadoittain sorruttiin kuolemaan. Mutta siitä
huolimatta komppania, joka oli tähän yritykseen ryhtynyt ja sitä
kustansi, uupumatta pakisti maaherrojaan, että heidän piti löytää
kultaa, taikka meritie Kiinaan, taikka saada aikaan jotain muuta, jotta
Englannista, »tästä pienestä pohjoisesta maan kolkasta», ennen pitkää
tulisi maailman rikkain maa ja sen kaupan keskusta. Mutta kauppiaat
unohtivat, ettei Virginia ollut hyvin viljelty rikas sivistysmaa, kuten
kaukainen Itä, taikkapa Keski-Amerikka, vaan että se oli erämaata. Kun
siis nämä kauniit toiveet niin huonosti toteutuivat ja siirtokunta
tuotti paljaita pettymyksiä, niin kaikki Virginian harrastus laimentui,
ja loppujen lopuksi siirtokuntaa kohtasi kamala onnettomuus, punanahkat
hyökkäsivät uudisasutuksien kimppuun ja ennättivät surmata 347 miestä
ja naista, ennenkuin valkoiset sen verran tointuivat hämmästyksestään,
että kykenivät asettumaan vastarintaan. Espanja aikoi näihin aikoihin
ryhtyä Virginiaa tuhoamaan, koska se muka oli Espanjan aluetta, mutta
luulot siirtokunnan tulevaisuudesta olivat Madridissa niin huonot, että
päätettiin odottaa, kunnes se itsestään riutuisi ja jäisi autioksi.

Niinkään ei sentään käynyt. Virginia eli, vaikka kituuttaen,
kunnes Englannin kruunu v. 1624 kumosi komppanian oikeudet ja otti
siirtokunnan välittömän valtansa alaiseksi. Viisi vuotta sitä
ennen oli kuitenkin Jamestownin porvaristo laatinut itselleen
itsehallinnon, ja tämä itsehallinto, josta sitten tuli Englannin koko
siirtomaajärjestelmän vankka perustus, jäi voimaan senkin jälkeen,
kun kruunu oli ottanut siirtokunnan hoitoonsa. Ja siitä syystä, että
ensimmäinen merentakainen brittiläinen parlamentti perustettiin
Jamestowniin, englantilaiset ja amerikkalaiset vielä tänä päivänä
kunnioittaen katselevat tämän vähäpätöisen ja kovaonnisen siirtokunnan
raunioita.



Puritaanit.


Uskonpuhdistus tapahtui Englannissa jotenkin rauhallisesti, enemmän
vallanpitäjäin kuin kansan toimesta, mutta siitäpä syystä se
seisahtuikin puoliväliin ja synnytti anglikanisen valtiokirkon, joka
ei ole katolinen, mutta ei protestanttinenkaan. Kansan keskuudesta
nousi kuitenkin liike, joka vaati uskonpuhdistuksen jatkamista
kalviniseen ankaraan henkeen, ja tätä liikettä ruvettiin sanomaan
»puritaanisuudeksi». Elisabeth kuningatar ei puritaanisuutta suvainnut,
koska hänen mielestään maa ennen kaikkea tarvitsi sisällistä rauhaa,
voidakseen pitää puoliaan ulkonaisia vihollisiaan vastaan. Mutta liike
kasvoi siitä huolimatta, ja kuta enemmän siveettömyys ja vallattomuus
pääsivät valtaan Elisabethin seuraajain aikana, sitä enemmän
puritaanisuus vahvistui. Hallitus alkoi sitä vainota ja jyrkimpäin
puritaanien täytyi paeta mannermaalle, varsinkin Hollantiin, voidakseen
rauhassa harjoittaa uskontoaan. Niitten kesken, jotka näin joutuivat
pois vieraalle maalle, heräsi ajatus, että olisi perustettava Uuteen
maailmaan puritaanisia siirtokuntia, joissa heidän uskonnollaan olisi
täysi vapaus. Päätettiin valita niitten paikaksi Uusi Englanti.
V. 1620 sai n.s. Plymouth-komppania Englannin hallitukselta tämän
rannikon oikeudet, ja näissä oikeuksissa uskonto nimenomaan jätettiin
mainitsematta.



Plymouth.


Elokuussa 1620 lähti osa Hollantiin paenneista matkaan, osa jäi
Leydeniin toimittamaan Vanhasta maailmasta apua. Lähtijöitä oli
kaikkiaan 120 henkeä, miestä, naista ja lasta. Plymouthissa Englannissa
heitä odotti kaksi pientä laivaa, »Mayflower» ja »Speedwell», mutta
jälkimmäinen oli niin huono, että se oli hylättävä, ja kaikki
sullottiin »Mayfloweriin». Vasta joulukuun puolivälissä tämä pieni alus
hurskaine siirtolaisineen pääsi meren poikki. Käytyään Kap Codin luona
maissa se jatkoi matkaa erääseen lahteen, jota jo ennakolta nimitettiin
Plymouth-lahdeksi. Paikka on Kap Codin kohdalla mannermaalla. Näistä
»pyhiinvaeltaja-isistä» Pohjois-Amerikan asutus sai ensimmäisen vankan
perustuksensa.

Oli jo talvi, huoneita ei ollut minkäänlaisia, ja rakennustarpeista
oli puute. Ravinto oli kehnoa ja sitä oli niukasti. Metsästää ei
voitu vuodenajan myöhäisyyden vuoksi, kalan pyytämiseksi ei ollut
pyyntineuvoja. Vilu ja taudit tekivät tuhojaan, ja puolet tulokkaista
talven kuluessa kuolivat. Yhteen aikaan ei ollut kuin seitsemän
tervettä koko joukossa. Mutta puritaanit olivat toisenlaisia miehiä
kuin ne rappeutuneet onnenonkijat, jotka olivat lähteneet Virginiaan
muka rikastumaan. Heidän luottamuksensa Jumalaan oli järkähtymätön
kuin kallio, se varjeli heitä yli kovan ajan, ja keskisäätyläisen
käytännöllisyys auttoi heitä saamaan pystyyn asumukset ja raivaamaan
viljelykset. Mutta ei kesälläkään elämä paljoa parantunut, eikä vielä
moneen aikaan. He eivät kolmen vuoden kuluttua vielä »illalla tienneet,
mistä saada seuraavana aamuna suupalan».

Mutta vihdoin saapui apua ja uusia siirtolaisia. Aikomuksena oli
ensin perustaa kommunistinen seurakunta, mutta pian tämä huomattiin
mahdottomaksi, sillä puritaanienkin joukossa oli semmoisia,
jotka olisivat mielellään eläneet toisten työstä. Puolentoista
vuosikymmenen kuluttua hyväksyttiin yksityisomaisuus. Siirtolaiset
oppivat punanahkoilta maissin viljelyksen. He toivat Euroopasta
sarvikarjaa. Alkuasukkaitten kanssa tehtiin kauppaa, heiltä ostettiin
viljaa ja turkiksia. Heidän kanssaan elettiin sovussa, samoin kuin
hollantilaistenkin kanssa, jotka olivat vähän etelämmäksi, Hudsonin
suuhun, perustaneet siirtokunnan. Puritaanit menivät aikaisin
naimisiin ja heillä oli suuret perheet. Kuolevaisuus oli suuri lasten
keskuudessa, kun puutetta oli niin paljon. Kova olemassaolon taistelu
karkaisi puritaanisiirtokuntien asukkaat, karsien heikot pois; heistä
tuli sitkeän, tarmokkaan jenkin esi-isät. Eivätkä he edes huolineet
joukkoonsa huonoja aineksia. »Kavaljeerit» yleensä eivät heidän
sekaansa pyrkineetkään, vaan lähtivät Virginiaan, jossa elämä oli
iloisempaa ja toimeentulo orjain työtä tehdessä huokeampaa; ja muista
siirtolaisista, joita pyrki maihin Plymouth-lahdcssa, valittiin vain
parhaat, muut pakotettiin matkaa jatkamaan. Plymouthissa ylläpidettiin
mitä kovinta kuria, varsinkin kirkkokuria. Alussa oli aikomuksena, että
kaikki pysyisivät yhdessä kaupungissa, jotta uskon puhtautta ja sen
noudattamista voitaisiin paremmin valvoa, mutta siirtokunnan kasvaessa
tämä kävi mahdottomaksi, ja syntyi pari muutakin puritaanikaupunkia
läheisyyteen. Toisina vuosina tuli puolentoistakin tuhatta uutta
siirtolaista, ja niin sai Massachusetts vankan väestökantansa.



Boston.


V. 1630 perustettiin Boston, josta pian edullisen asemansa ja oivan
satamansa vuoksi tuli kaikkein puritaanisiirtokuntien keskusta. Vaikka
Bostonissakin alkuvuodet olivat kovat, ennenkuin saatiin kunnollisia
asumuksia, oli se kuitenkin muutaman vuoden kuluttua koko tämän
rannikon suurin paikka.



Rhode Island.


Muuan puritaani, joka opetti suvaitsevampia uskonnollisia käsityksiä ja
joka siitä syystä oli karkotettu vanhemmista siirtokunnista, perusti
Narragansett-lahteen Rhode Islandin siirtokunnan. Hänellä oli vain
viisi miestä mukanaan, kun hän sinne lähti intiaanikanootissa, mutta
siitä huolimatta siirtokunta pääsi hyvään alkuun. Ja ensimmäisestä
vähäpätöisestä alusta on kasvanut nykyinen Providencen kaupunki.



Connecticut.

Puritaanit ennättivät vähää ennen hollantilaisia valtaamaan
Connecticut-joen viljavat rannat ja sinne he v. 1635 perustivat
siirtokunnan, josta niinikään kasvoi valtio. Se sai Bostonista
ensimmäiset asukkaansa. Punanahkat olivat vihamielisiä, mutta heidät
voitettiin. Kolme kaupunkia perustettiin, muun muassa pääkaupunki
Hartford.

Puritaanisiirtokuntien nopeata vaurastumista parhaiten todistaa se,
että niistä niin lyhyessä ajassa perustettiin uusia asutuskeskuksia.
Ne olivat alussa tasavaltoja, eivätkä tunnustaneet kotimaan
hallituksen esivaltaa. Voidakseen paremmin torjua ulkonaiset vaarat,
ranskalaisten uhkan Canadasta, hollantilaisten Hudsonin suulta,
ne etupäässä turvautuivat omiin voimiinsa. V. 1638 Massachusetts
ehdotti liittokuntaa, ja kuusi vuotta myöhemmin se perustettiin
»Uuden Englannin yhdistyneitten siirtokuntien» nimellä. Uuden
siirtokuntaliiton perussäännöissä mainittiin tuskin mitään emämaasta,
jonka hallitus varmaankin olisi ryhtynyt sen liian suurta itsenäisyyttä
rajoittamaan, elleivät Englannissa samaan aikaan olisi raivonneet
sisälliset vainot, jotka vihdoin päättyivät puritaanisuuden
täydelliseen voittoon. Uuden Englannin siirtokunnat saivat siis
alkuaikansa aivan itsenäisesti kehittää hallintoaan ja lainsäädäntöään,
ja tämä vaikutti ratkaisevasti ei ainoastaan niitten, vaan koko
Pohjois-Amerikan tulevaisuuteen. Uudessa Englannissa laskettiin
Yhdysvaltain perustus.

Kun puritaanit pääsivät Englannissa valtaan ja Oliver Cromwell
voimakkaalla kädellä ryhtyi maansa asioita ohjaamaan, niin Uuden
Englannin siirtokunnat luonnollisesti saivat kotimaan hallitukselta
täyden kannatuksen ja saattoivat vahvistua rauhassa niiden yhdentoista
vuoden ajan, joina Cromwell hallitsi. Mutta juuri sama aika myös
vahvisti eteläisempiä, n.s. kavaljeerisiirtokuntia. Kotimaasta
karkoitettiin paljon ylhäistä väkeä, ja suuri osa näistä karkoitetuista
muutti Virginiaan ja kiintyi pakolliseen kotiinsa, niin etteivät he
vastavallankumouksen tultua enää palanneetkaan.



Virginia.


Uuden Englannin puritaanisten siirtokuntien pyrkiessä täydelliseen
itsenäisyyteen Virginiassa sitä vastoin mieluummin oltiin kruunun
hallinnon kuin komppaniain alaisina. V. 1644 intiaanit kävivät
siirtokunnan kimppuun ja neljättä sataa valkoista sai sodassa
surmansa; mutta kun ensi yllätys oli kestetty, saatiin kapina helposti
kukistetuksi. Muutoin elettiin punanahkain kanssa yleensä rauhassa.
Virginiassa noudatettiin sitä periaatetta, että heidän asioihinsa oli
niin vähän sekaannuttava kuin suinkin, ja käännytystyötä pidettiin
epäkäytännöllisenä. Virginian pääelinkeino oli tupakan viljelys,
joka siihen määrään oli siirtokunnan talouden perustuksena, että
yhteen aikaan tupakka kävi rahanakin. Siirtokunta kasvoi kasvamistaan
James-virtaa ylöspäin, ja kuta enemmän se kasvoi, sitä enemmän siinä
kehittyi luokkaerotus. Kotimaasta alettiin pian tuoda rikoksentekijöitä
ja vararikkoisia, mutta puritaanien siellä valtaan päästessä alkoi
myös saapua paljon kuningasmielisiä ylimyksiä, joilla oli varoja
hankkia itselleen suuria tiluksia ja pitää orjia. Virginialaiset olivat
niin kuningasmielisiä, että he aikoivat nousta Cromwellia vastaan.
Mutta kun Oliver Cromwell viipymättä lähetti sinne sotalaivoja, niin
kavaljeerisiirtokunnan täytyi alistua. Puritaanihallitusta pakoon
saapuivat Virginiaan muun muassa Westmorelandin Washingtonit, joitten
suvusta polveutui Yhdysvaltain vapaudentaistelun etevä johtaja.



Maryland.


Potomac-joen pohjoispuolelle perustettiin siirtokunta, joka perinpohjin
erosi sekä puritaanisiirtokunnista että kavaljeerien Virginiastakin.
Maryland, jonka perustamisvuosi on 1632, rakennettiin uskonnollisen
suvaitsevaisuuden pohjalle. »Älköön ketään Jeesukseen Kristukseen
uskovaista henkilöä tässä maakunnassa millään tavalla häirittäkö,
vainottako taikka vahinkoon saatettako hänen uskontonsa vuoksi, olipa
hän mies taikka nainen, älköönkä estettäkö häntä uskontoaan vapaasti
harjoittamasta.» Se oli suvaitsevaisuutta, joka seitsemännellätoista
vuosisadalla oli harvinainen ilmiö. Siitä siirtokunnan oli kiittäminen
perustajaansa, lordi Baltimorea, joka kotimaassaan oli menettänyt
valtiollisen asemansa sen vuoksi, että oli kääntynyt katolinuskoön.
Hän oli ensinnä koettanut asuttaa New Foundlandia, mutta huonolla
menestyksellä, ja saapui nyt ehtoisemmille rannoille.

Marylandin ensimmäinen keskusta perustettiin Potomacin pohjoiselle
rannalle. Maa oli erinomaisen viljavaa, ja kun suuri osa siirtolaisista
oli maalaisväkeä, menestyi raivaus niin mainiosti, että Maryland jo
toisena vuotena möi viljaa Uuteen Englantiin. Punanahkain kanssa
enimmäkseen oltiin hyvissä väleissä ja siirtokunta voimistui kaikin
puolin. Virginian kanssa syntyneen rajariidan, jonka vuoksi jo
taisteltiinkin, kruunu ratkaisi Marylandin eduksi.



Bermudat.


Virginiasta käsin asutettiin Bermuda-saaret, jotka espanjalainen Juan
Bermudez oli v. 1511 löytänyt, mutta jotka olivat jääneet edelleenkin
autioiksi. V. 1609 eräs englantilainen laivasto kärsi niitten luona
haaksirikon, ja laivaston komentaja mieltyi saariin siihen määrään,
että hän päätti muuttaa sinne. Muodostettiin sitä varten erityinen
komppania, saarelle rakennettiin linna ja tupakkaa, perunoita ja muita
viljelyskasveja istutettiin. Siirtolaisia saapui sadoittain, mutta
ne olivat levotonta väkeä, ja siirtokunnassa elettiin sen vuoksi
ainaisissa riidoissa. Maaherra ja pappi varsinkaan eivät tahtoneet
sopia. Pappi moitti kirkossa seurakuntalaisiaan siitä, että he Herran
huoneessa naisia katselivat, ja maaherra kesken saarnan sanoi: »Ja
miksikä ei, eivätkö ne sitten ole Jumalan luomia?» Mutta kun päästiin
näistä ensi vaikeuksista, alkoi siirtokunta oivallisesti menestyä.
Englannissa Bermudat olivat suuressa suosiossa ja tuon tuostakin
runoilijat niitä muistelivat. Saaristo on siitä pitäen kuulunut
Englannille.



Uudet Alamaat.


V. 1609 Henry Hudson Hollannin palvelukseen siirryttyään tutki
joen, joka on hänestä nimensä saanut (II, s. 459), nimitti maan
Uudeksi Hollanniksi ja kehoitti isännistöään ryhtymään toimiin
seudun asuttamiseksi, koska se oli kaikin puolin mitä parasta maata
ja soveliasta kaupan käymiseen. Kenraalistaatit antoivat eräälle
komppanialle neljän vuoden monopolin ja kauppiaita liittyi nopeasti
yhteen tätä oikeutta käyttämään. 1614 luultavasti perustettiin
ensimmäinen linna Manhattan-saarelle ja seuraavana vuonna Albanyyn
kauppa-asema. Jo v. 1612 oli rakennettu muutamia yksinkertaisia
hökkeleitä sille paikalle, jossa nyt kohoo New York pilvenpiirtäjineen.
Paikka sai vaativaisen nimen: Uusi Amsterdam. Kun hollantilainen
Länsi-Intian komppania v. 1621 perustettiin ja sai suunnattomat
kauppaoikeutensa sekä Afrikan että kaikilla Amerikankin rannoilla,
niin hollantilaisten toimet näilläkin kulmilla saivat uutta sysäystä
ja asemia perustettiin Delawareen, New Jerseyhin, Connecticutiin ja
kaikkialle New Yorkin seuduille. Mutta nämä olivat kaikki kaupan
käymistä varten. Komppania ei välittänyt maanviljelyssiirtokunnista,
koska ne eivät antaneet jako-osinkoja, jotka olivat sille pääasiana.

Vähitellen alettiin kuitenkin lähettää siirtolaisiakin, varsinkin
semmoista väkeä, joka tavalla taikka toisella oli tullut vainon,
varsinkin uskonnollisen vainon alaiseksi, ja Uusissa Alamaissa, joksi
nimi muutettiin, julistettiin täydellinen uskonvapaus. Nyt oli aikomus
tehdä maasta suuri maanviljelysmaa, joka tulevaisuudessa kovina
aikoina olisi emämaan turvana. Mutta kuta enemmän tämä siirtokunta
laajeni ja kuta enemmän kahden puolen Uuden Englannin, Virginian ja
Marylandin englantilaisten raivaukset kasvoivat, sitä ahtaammaksi
alkoi tällä rannikolla käydä, ja lopulta syntyi yhteentörmäys.
Hollantilaiset jo olivat asevoimin kukistaneet Delawareen perustetun
ruotsalais-suomalaisen siirtokunnan, ennenkuin heidän oma vuoronsa tuli.

Tyytymättöminä komppanian virkavaltaiseen hallitukseen Uuden
Amsterdamin porvaristo ilman vastarintaa antautui, kun heidän maansa
Uudesta Englannista käsin valloitettiin. Hollantilaiset olivat jo
ensi ajoista saakka eläneet puritaanien kanssa hyvissä väleissä. Näin
joutui nykyisten Yhdysvaltain koko itärannikko Floridaa myöten v.
1664 Englannille. Hollantilaisella Länsi-Intian komppanialla ei ollut
halua alkaa Uusien Alamaitten vuoksi sotaa, se kun pelkäsi suuria
rahatappioita moisesta yhteentörmäyksestä, koska siitä olisi seurannut
sota Englantiakin vastaan.



V:n 1676 intiaanisota.


Kuningasvallan päästyä Englannissa uudelleen voimaan Uuden Englannin
siirtokunnat alkoivat pelätä, että niiden itsenäisyyttä alettaisiin
supistaa. Yrityksiä ei puuttunutkaan, mutta vasta myöhemmin
siirtokunnat joutuivat toden teolla ahtaalle kotimaan puolelta.
Suurempi vaara niitä uhkasi intiaanien puolelta, joitten kanssa oli
eletty niin kauan rauhassa, että yleinen turvallisuuden tunne ja
sen mukana huolettomuus oli päässyt valtaan. Lait, jotka kielsivät
myymästä punanahkoille ampuma-aseita, olivat joutuneet unohdukseen.
Uudisasutuksia oli syntynyt jo melko kauas metsiinkin. Jonkun verran
intiaaneja oli kääntynyt kristinuskoon, kauppa oli vilkasta ja siitä
hyötyivät sekä valkoiset että'punanahkat. Puritaanit saattoivat hyvällä
omallatunnolla kehua, että he olivat kohdelleet intiaaneja paremmin
kuin sekä virginialaiset että ranskalaiset, eivätkä he olleet usein
käyneetkään heidän kanssaan sotaa. Heillä ei sen vuoksi mielestään
ollut syytä pelätä hyökkäystä. Mutta punanahkoilla oli todenteolla
hyvinkin hyvät syyt olla huolissaan. Vuosi vuodelta lisääntyi
valkoisten luku. Vuosi vuodelta punaisen kansan luku väheni. Heitä
oli jo vähemmän kuin valkoisia. Siirtokuntien levittäessä aluettaan
punanahkain täytyi peräytyä. Toiset heimot olivat antaneet houkutella
itsensä koko maansa myymiseen. Vähitellen heille selvisi niiden etujen
mitättömyys, joita he olivat korvaukseksi saaneet, niistä kun parhaat,
-uskonto ja opetus, ehkä olivat heistä suorastaan vahingolliset.

Intiaanit alkoivat käsittää, että heitä odotti säälimätön, vaikka
rauhallinen sukupuuttoon hävitys, eikä ole ihme, että he sen
huomatessaan päättivät koettaa, eivätkö he voisi rotuaan pelastaa.
Syksyllä v. 1675 he äkkiarvaamatta hyökkäsivät Uuden Englannin
kimppuun. Vaikka sotaa kesti vain vuoden, oli se kuitenkin
siirtokunnille verenvuodatuksen ja hirmujensa vuoksi kamalaa
ahdistuksen aikaa. Intiaanit rääkkäsivät ja kiduttivat jokaista
valkoista, joka heidän käsiinsä joutui. Hetken vaara näytti
musertavalta. Mutta kun valkoiset olivat tointuneet hämmästyksestään
ja saaneet sodankäyntinsä järjestetyksi, oli intiaanien mahdoton
heitä vastustaa. Punanahkat karkoitettiin siirtokunnista ja sitten
alkoi takaa-ajo metsästä metsään, kunnes intiaanit lopulta pakenivat
rämeihin ja Soihin, joille valkoisten oli vaikea joukolla heitä
seurata. »Me taistelemme vaikka kaksikymmentä vuotta», lausui eräs
päälliköistä. »Teillä on talot, aitat ja viljaa, meillä taas ei ole
mitään menetettävää.» Mutta intiaanien taistelu oli toivoton, etenkin
kun he olivat keskenään eripuraisia. Toiset taistelivat valkoisten
puolella omia maanmiehiään vastaan. Kun vihdoin sota päättyi, oli se
iskenyt siirtokuntiin sangen syvät haavat. Uusi Englanti ei enää ollut
sama kukoistava maa kuin ennen soraa. Massachusettsissa oli kokonaisia
kyliä hävitetty, Mainen ja pohjoisen rajamaan pienet kaupungit ja
kylät olivat kaikki raunioina. Ei ollut koko maassa monta perhettä,
joka ei olisi menettänyt isää, poikaa taikka muuta omaista sodassa,
ja monessa kodissa oli äiti ja turvattomat lapset murhattu miesten
poissa ollessa. Mutta kun intiaanien vastarinta vihdoin oli murrettu,
niin saatettiinkin sitten olla varmoja, ettei heidän puoleltaan enää
tarvinnut samanlaista yllätystä pelätä.

James II:n aikana koetti Englannin hallitus saattaa anglikanisen
kirkon voimaan puritaanisiirtokunnissakin. Tosin niitten joksikin
aikaa täytyi alistua, mutta heti ensi tilassa ne taas loivat yltään
tämän vihatun ikeen ja palauttivat olonsa ennalleen. Mutta vielä
suurempi vaara kuin Stuartien uskonnollinen sortovalta oli se
taloudellinen sorto, jota Englannin parlamentti Stuartien kukistuttua
alkoi harjoittaa, saadakseen siirtomaista enemmän hyötyä. Tämä tuotti
niille paljon suurempaa ja pysyväisempää vahinkoa ja lopulta teki olot
sietämättömiksi. Kotimaan kasvava teollisuus tarvitsi uusia markkinoita
ja sitä varten emämaa kaikin tavoin rajoitti amerikkalaisten
siirtokuntien kauppaa, pakottaakseen ne ostamaan kotimaasta. Tästä
syntyneet rettelöt lopulta johtivat vapaussotaan ja Amerikan
Yhdysvaltain muodostamiseen.



Cameronilaiset.


Vielä ei ollut uskonnollisen suvaitsemattomuuden aika Euroopassa
ohi, vaikka suuret uskonsodat olivat päättyneet. Protestantteja ei
tietenkään enää vainottu niissä maissa, joissa uskonpuhdistus oli
voittanut, mutta lahkolaisia vainottiin protestanttisissakin maissa.
Skotlannissa syntyi cameronilaisten lahko. Cameronilaiset muun muassa
kieltäytyivät tekemästä kuninkaalle uskollisuuden valaa, koska hän ei
tunnustanut sitä uskontoa, joka heidän mielestään oli ainoa oikea.
Siitäpä syystä heitä esivalta kahta katkerammin ahdisti. Heitä
kidutettiin ja teloitettiin, missä vain kiinni saatiin. Lopulta he
päättivät muuttaa Amerikkaan ja New Jerseyssä he saivat kodin. Maa oli
heistä kuin »Kaanaa maan päällä», ja koska he olivat vaatimatonta ja
uutteraa väkeä, niin siirtokunta menesty! mitä parhaiten.



Kveekarit.


Suurempi ja voimallisempi oli »kveekarien» eli »ystävien seuran»
lahkokunta, jonka oppi enemmän tarkoitti kristillistä elämää kuin
varsinaisia opinkappaleita. Kveekarit joutuivat viranomaisten vihoihin
varsinkin siitä syystä, että he kieltäytyivät sotapalveluksesta ja
valanteosta. Yleisön vihan ja pilkan he saivat osakseen liikkeensä
alkuaikoina ilmautuneiden monenlaisten liioitteluittensa takia. Mutta
näistä liioitteluista huolimatta kveekarit kaikista uskonsuunnista
suurimmassa määrässä elämässään toteuttivat suvaitsevaisuuden hyveen ja
Kristuksen opin.

Ainaisen vainon alaisina kotimaassaan ollen he alkoivat
muuttaa Amerikkaan, mutta siellä heitä kohtaan oltiin vielä
suvaitsemattomampia. Massachusettsissa kveekareita syytettiin
harhaopista, ruoskittiin, leikattiin korvat, poltettiin kieli, ja
kun eivät nämä pakkokeinot auttaneet, vaan sinne saapui yhä enemmän
kveekareita, niin neljä peloitukseksi hirtettiin. Paljoa parempi
ei heidän kohtalonsa ollut muissakaan maakunnissa ja sen vuoksi he
lopulta päättivät perustaa oman siirtokunnan. Aluksi saatiin maata
New Jerseyn länsiosista ja sinne perustettu siirtokunta menestyikin
hyvin. Mutta alue oli liian ahdas ja sen vuoksi William Penn, Jamaican
valloittajan, amiraali Pennin poika, joka oli Foxin oppiin liittynyt,
hovivaikutuksiaan hyväkseen käyttäen hankki lahkokuntansa tyyssijaksi
sen maan, joka oli Delaware-lahden länsipuolella ja jolle Englannin
hallitus hänen muistokseen antoi nimeksi »Pennsylvania».

Alueella asui ennestään joku verta ruotsalaisia, suomalaisia ja
hollantilaisia, joista osa sai vaihtamalla muualta maita. Penn oli
säätänyt, että punanahkain kanssa oli ylläpidettävä mitä parasta
ystävyyttä, ja tämä ystävyys vahvistettiin juhlallisessa kokouksessa
ison tammen juurella. Punanahkat ihastuivat niin suuresti siihen
ystävyyteen, jonka Penn heille lupasi ja jota sitten kauan käytännössä
toteutettiinkin, että he kokouksessa sanoivat: »Me elämme William
Pennin ja hänen lastensa kanssa rakkaudessa, niin kauan kuin kuu ja
aurinko kestävät.»

Penn perusti paikalle kaupungin, joka tämän veljeytymisen muistoksi
sai nimen »Philadelphia», s.o. »veljesrakkaus». Se suunniteltiin
alun pitäen avaraksi, levein kaduin ja puutarhoin, suorakulmaisin
kortterein. Paikka oli erinomaisen edullinen, kulkureitit,
kauppaedellytykset oivalliset ja takamaa Amerikan rikkaimpia
kivennäistuotteista — vaikkeivät perustajat sitä tienneet — ja nuori
kaupunki menestyi niin hyvin, että siitä pian tuli Amerikan rannikon
kaikkein etevin. Alussa vuotta 1683 käytiin ensimmäiset kadut, ja
jo parin vuoden kuluttua kaupungissa oli kuusisataa taloa, koulu
ja kirjapaino. Siihen keräytyi paljon vainottuja ulkomaalaislakin
Euroopan kaikista maista. Ruotsalaisia — ja arvatenkin suomalaisiakin
— uudisasukkaita oli siksi paljon, että heille määrättiin erikoinen
kaupunginosa, samoin kuin saksalaisillekin. Vieraita aineksia tulvasi
maakuntaan niin runsaasti, että ne lopulta melkein pimittivät sen
kveekariluonteen, ja William Penniä itseäänkin, hänen elämänsä
lopulla käydessään perustamaansa siirtokuntaa katsomassa, kohdeltiin
kiittämättömyydellä, vaikka siirtokunnan olemisestaan oli kiittäminen
hänen tointaan ja rahallisia uhrauksiaan. Valta tosin oli kveekarien
käsissä, mutta näiden täytyi sovittaa oppiaan olojen mukaan, esim.
suostua sodankäyntiin ranskalaisten uhatessa riistää heiltä koko
takamaan. Ennen kuolemaansa Penn möi siirtokuntansa Englannin kruunulle
ja sai siitä 280,000 puntaa, aikaan nähden siis erinomaisen suuren
summan.



Carolinat ja Georgia.


Samaan aikaan kuin Pennsylvania muodostui Virginian eteläpuolelle
kaksi uutta maakuntaa, molemmat Carolinat, jotka saivat jo Kaarle I:n
aikaan nimensä, vaikka rannikko silloin jäikin asuttamatta. Niitten
asuttamisoikeus annettiin hovilaisille, ja niihin piti sisältyä kaiken
maan Atlantin merestä mannermaan poikki Tyynen meren rannoille saakka.

Pohjois-Carolinaan asettui jotenkin kirjava väestö — joukkoon
kveekareita, joita Fox itse kävi katsomassa, maitse matkustaen ja
pahamaineisen »Dismal swamp»-nimisen kypressi- ja ketrisuon poikki
kulkien. Vaikka maakunta oli harvaan asuttua, säilyi se jotenkin
hyvin intiaaneilta. Ei ollut kaupunkeja, ei paljon kirkkojakaan,
kouluista puhumattakaan. Paremmin suunniteltu oli Etelä-Carolinan
asutus ja sinne syntyi useita kaupunkeja, muun muassa Charleston.
Virginia oli vaurastunut tupakan viljelyksestä, molempien Carolinain
päätuotteeksi tuli pumpuli. Samoin kuin Virginiassa ja Marylandissa
perustui niidenkin maatalous neekeriorjiin. Kun neekerejä ei saatu,
niin Etelä-Carolinassa ryöstettiin orjiksi intiaaneja, ja siitä syntyi
montakin tuimaa sotaa, joissa satoja valkoisia sai surmansa. Turhaan
siirtokuntien englantilaiset isännät koettivat estää tätä häpeällistä
ihmisryöstöä.

Etelä-Carolinan eteläpuolelle syntyi Georgia, jonka perustamisvuosi
kuitenkin on puolen vuosisataa myöhempi (1732). Georgian aikaisimmat
vaiheet ovat merkilliset kahden ihmisystävällisen englantilaisen
vaikutuksesta. Toinen oli James Oglethorpe, joka oli elämäntehtäväkseen
ottanut vankilaolojen silloisen kurjan tilan parantamisen, toinen
uskonlahkon perustaja Wesley. Heidän toimestaan siirtokuntaan tuli
paljon kunnollista väkeä, mutta lopulta olot pakottivat Georgiankin
siirtolaiset orjia pitämään, ja niin siitäkin tuli neekerimaa, vaikka
Oglethorpe ponnisti kaikki voimansa sen estämiseksi. Orjalaivat
alkoivat säännöllisesti saapua siirtokunnan pääkaupunkiin Savannahiin.

Näistä Atlantin meren rannalle perustetuista siirtokunnista tulivat
vähitellen maan sisäosat tunnetuiksi, vaikkeivät likimainkaan niin
nopeaan eivätkä niin laajalti, kuin Canadasta käsin. Intiaanien
vihamielisyys oli enimmäkseen sangen suurena esteenä ja vielä
suurempana hyvien vesiväylien puute. Kauppiaat tosin jo varhain
kulkivat intiaanipolkuja Alleghanyn poikki, mutta kauan kului,
ennenkuin rohkeimmat uudisasukkaat uskalsivat seurata heidän jälkiään.
Ranskalaiset saattoivat siten Canadasta käsin kokonaan kiertää
englantilaiset siirtokunnat ja anastaa niiden takamaat.



Uuden Ruotsin siirtokunta.


[Tämän luvun on kirjoittanut maisteri Akseli Rauanheimo.]

Siihen Amerikan jakoon, johon Espanja. Portugali, Ranska, Englanti ja
Alamaat olivat kukin tahoillaan ryhtyneet ja josta oli jo suuriakin
rikkauksia koottu, kävi 1600-luvun alulla osalliseksi myös Ruotsi,
joka Kustaa II Adolfin aikana oli noussut suurvallan asemaan. Tähän
hankkeeseen sitä houkuttelivat etupäässä hollantilaiset liikemiehet,
joille ei toiminta oman kansansa keskuudessa riittänyt.

Ensimmäisen sysäyksen asialle antoi William Usselinx, joka oli
perustanut tärkeän ja vaikutusvaltaisen Alamaitten Länsi-Intian
Komppanian. Jouduttuaan tämän yhtiön toimista syrjään sysätyksi ja
pettyneenä toiveissaan hän v. 1623 lähti isänmaastaan aikoen Danzigiin.
Matkalla hän pysähtyi Köpenhaminassa, missä Tanskan kuningas pyysi
häntä palvelukseensa. Ennenkuin hän antoi ratkaisevan vastauksen,
matkusti hän Ruotsiin. Siellä hän sai tavata nuoren Kustaa II Adolfin,
jonka sotaretket Puolassa olivat herättäneet maailman ihastusta.
Usselinx esitti kuninkaalle laajasti suunnitelmansa, josta Ruotsi voisi
saada suurta hyötyä. Kuningas innostui tuumaan ja antoi miehelle täyden
toimivallan asiansa ajamiseksi.

Niihin aikoihin oli paljon hollantilaisia Ruotsin palveluksessa ja
monet heistä olivat nousseet vaikuttavaan asemaan. Usselinx suunnitteli
suurta kauppayhtiötä, joka kävisi kauppaa Aasian, Afrikan, Amerikan ja
Magellanican kanssa. Perustuskirja laadittiin ja osakkeita alettiin
myydä. Niihin aikoihin Ruotsi oli kuitenkin vielä verrattain köyhä.
Asiakin oli outo, joten osakkeiden merkitseminen sujui hitaasti.
Kuningas itse merkitsi asian auttamiseksi ja innostuksen herättämiseksi
450,000 taalerin arvosta. Usselinx kiersi asiasta puhumassa valtakunnan
eri osissa, myöskin Suomen kaupungeissa, joista karttui 25,000 taaleria.

Näissä puuhissa kului useita vuosia. Yhtiö alkoi jo toimintansa,
vaikkakin se alussa suunnattiin pienempiin yrityksiin (perustettiin
köysitehdas ja laivaveistämö). Merkityt osakemaksut karttuivat hyvin
hitaasti. Kuninkaankin osuus jäi suureksi osaksi suorittamatta.
Toiset asiat kiinnittivät nuoren hallitsijan mieltä. Usselinx alkoi
tulla kärsimättömäksi. Hänen pääpyrintönsä oli ohjata kaupankäynti
Amerikkaan. V. 1628 ilmoitettiin vihdoin erään laivan olevan valmiina
lähtemään löytö- ja kaupparetkelle. Lähtikö se laiva liikkeelle ja
saapuiko se Amerikkaan, ei ole varmasti tiedossa. Nykyään ovat enimmät
tutkijat sitä mieltä, että laivan lähettäminen jäi sikseen. Pian
sen jälkeen matkusti Usselinx pois Ruotsista, ja ensimmäinen yritys
siirtokunnan perustamiseksi raukesi.

Kauppayhtiö jatkoi hiukan uudelleen muodostettuna toimintaansa. Se
ei kuitenkaan voinut suurempaa saada aikaan eikä päässyt ollenkaan
Amerikan kauppaan käsiksi. Ruotsin kaikki harrastukset keskittyivät
30-vuotiseen sotaan, joka kuninkaan kaaduttua monesti kääntyi Ruotsille
sangen vaikeaksi.

Hankkeet saivat kuitenkin voimakasta tukea pystyviltä hollantilaisilta
liikemiehiltä. Rikas Samuel Blommert piti yllä Ruotsin
siirtokunta-ajatusta. Käytännölliseksi toimeenpanijaksi tuli Peter
Minuit, joka oli jo luonut itselleen pysyvän nimen Amerikan asuttamisen
historiassa. Hänhän oli ollut hollantilaisten ensimmäisenä kuvernöörinä
Uusissa Alamaissa ja oli intiaaneilta aivan pilkkahinnalla ostanut
Hudson-joen suulla Manhattan-saaren, joka nykjään on New Yorkin
kaupungin pääosana. Minnit oli joutunut isäntiensä epäsuosioon ja
kutsuttu 1632 pois Uudesta Amsterdamista. Blommert, joka oli hankkinut
itselleen oikeuksia Eteläjoella (Delawarella), kehoitti Minuitia
ryhtymään ruotsalaisten avulla perustamaan sinne asutusta.

Minuit kävi hankkeeseen täydellä tarmolla. Axel Oxenstjerna antoi
kannatusta, mutta hän toivoi samalla, että toimintaa ei ulotettaisi
ainoastaan »Länsi-Intiaan», vaan myös Guineaan Afrikassa. Muodostettiin
Uuden Ruotsin komppania, jonka toimeenpanevaksi voimaksi tuli
Minuit. V. 1637 päästiin jo niin pitkälle, että alettiin varustaa
ensimmäistä retkikuntaa. Yhtiön pääosakkaita Ruotsissa olivat Axel
ja Gabriel Oxenstjerna, amiraali Klaus Fleming ja Pietari Spiring.
Fleming valittiin hallituksen puheenjohtajaksi ja hän toimikin siinä
innostuksella pitkät ajat.

Kaksi laivaa, »Kalmarin Avain» ja »Grip», lähti liikkeelle
lokakuussa. Paljon oli niihin sijoitettu muonaa ja intiaanikaupan
tekoon vaihtotavaraa. Merimiehet olivat enimmäkseen hollantilaisia,
mutta sotilaat perustettavaa linnoitusta varten suurimmaksi osaksi
ruotsalaisia. Maunu Klinga lähti alempana upseerina ja Pietari Rambo,
jota pidetään ensimmäisenä suomalaisena uudisasukkaana Amerikassa, oli
palkattu merimieheksi. Laivat saapuivat Delaware-joelle maaliskuussa
1638.

Minuit oli saanut lähtiessään tarkat ohjeet. Perille päästyään hän
valitsi linnoituksen paikan erään pienen sivujoen suulta lähellä
Delawarea. Tämän hiukan peitossa olevan paikan Minuit valitsi sen
vuoksi, ettei ärsyttäisi heti alussa hollantilaisia, jotka katsoivat
Delawarenkin alueen itselleen kuuluvaksi. Minuit teki intiaanien
kanssa maakaupat, joten Ruotsin kruunulla oli alueeseen muodollisetkin
oikeudet. Linnoituksen rakentamistöihin ryhdyttiin tarmokkaasti ja
ennen pitkää oli Kristina-linnoitus sellaisessa kunnossa, että se
jaksoi seista ei ainoastaan intiaanien, vaan myös hollantilaisten
hyökkäyksiä vastaan.

Yritystä kuitenkin kohtasi heti alussa onnettomuus. Minuit oli lähtenyt
St. Christofer-saarelle vaihtamaan laivoja varten paluurahdiksi
tupakkaa. Siellä meni hän kyläilemään erääseen hollantilaiseen laivaan,
jonka myrsky ajoi merelle ja nähtävästi upotti, koska sen jälkeen ei
laivasta, miehistöstä ja Minuitistakaan mitään kuultu.

»Kalmarin Avain» lähti tupakkalastissa paluumatkalle ja saapui syksyllä
1638 Eurooppaan. Rakenteilla olevan linnoituksen väliaikaiseksi
hoitajaksi jäi Maunu Klinga.

Tämä ensimmäinen retkikunta tarkoitti vain maan hankkimista ja
perustuksen panemista. Sen vuoksi ei siinä ollut mukana varsinaisia
siirtolaisia. Ei niitä tullut myöskään seuraavassa kaupallisessa
retkikunnassa. V. 1639 lähti Maunu Klinga paluumatkalle, ja
linnoituksen komentajan tehtävä siirtyi Ridderille.

Alkuun oli päästy, mutta yritys uhkasi raueta siihen. Hollantilaiset
eivät Minuitin kuoltua enää olleet asiaan innostuneita. He pelkäsivät,
että siirtokunta tulisi liian ruotsalaiseksi. Sen vuoksi he jo
lähettivät sinne pienen retkikunnan hollantilaisia.

Maunu Klinga Ruotsiin palattuaan puhalsi asiaan uutta eloa. Yhtiön
johtajat olivat tyytyväisiä tupakkakaupan antamaan tulokseen ja
halusivat jatkaa ruotsalaisella pohjalla. Ryhdyttiin hankkimaan
siirtolaisia, jotka uudessa maanosassa alkaisivat harjoittaa tuottavaa
tupakanviljelystä. Kuitenkaan ei juuri kukaan ollut Ruotsista halukas
muuttamaan tuohon tuntemattomaan maahan. Hallituksen kehoitukset
kaikuivat kuuroille korville.

Silloin hallitus keksi mielestään oivan keinon. Viime vuosina olivat
sille tuottaneet paljon mieliharmia suomalaiset, jotka Kaarle
IX:n kutsusta olivat saapuneet Wermlantiin ja muihin takametsiin
kaskiviljelystä harjoittamaan. Heitä oli suurille saloille karttunut
lukuisat määrät ja heidän joukkonsa näytti lisääntyvän. Ruotsalaiset
peltoviljelijät valittivat, että suomalaiset kaatavat riistan ja
kaskenpoltollaan hävittävät metsät. Niiltä seuduilta oli myös,
osittain suomalaisten avulla, löytynyt hyödyllisiä mineraaleja, joiden
käyttämiseksi oli syntynyt kaivoksia. Näiden omistajat olivat myöskin
tyytymättömiä suomalaisiin metsänhävityksen johdosta. Hallitus katsoi
suomalaiset sopivimmiksi uudisasukkaiksi uuteen siirtokuntaan. Maunu
Klinga pantiin heitä värväämään. Ja samalla annettiin maaherroille
määräys, että suomalaiset, jotka olivat tehneet itsensä syypäiksi
luvattomaan metsän ja riistan hävittämiseen, piti pakottaa, jopa
kahleisiin panemalla, lähtemään Amerikkaan.

Näin saatiin retkikunta varustetuksi. Kaksi laivaa, »Kalmarin Avain»
ja »Charitas», lähti liikkeelle toukokuussa 1641 ja ne saapuivat
perille marraskuun alussa. Se oli ensimmäinen uudisasukkaita Ruotsista
kuljettava retkikunta ja siinä matkusti useita suomalaisia. Se käy
historiassa »neljännen retkikunnan» nimellä.

Nyt alkoi Delawaren varsilla vilkas toiminta. Viljelyksiä, etupäässä
tupakan kasvatusta varten, alettiin raivata. Asuntoja tehtiin ja
koteuduttiin uuteen maahan. Viides retkikunta 1642—1643 toi arvokasta
apua. Ruotsissa 'oli jo kiinnitetty hankkeeseen suurempaa huomiota.
Yhtiö järjestettiin puhtaasti ruotsalaiseksi. Valtio kävi siihen
osakkaaksi, jopa määrääväksi. Kuvernööriksi lähetettiin tarmokas
Johan Printz, 30-vuotisen sodan karski soturi. Hän rupesi melkein
itsevaltiaana hallitsemaan Uutta Ruotsia ja hankki sille intiaaneilta
oston kautta paljon lisää maa-aluetta, niin että siirtokunta ulottui
Delaware-lahdelta aina nykyisen Trentonin kaupungin seuduille asti.

Printz huomasi tarpeelliseksi turvata siirtokuntaa uusilla
linnoituksilla. Niinpä hän rakensi Delaware-joen toiselle rannalle
Kristina-linnoituksesta vähän alaspäin Helsingborg-nimisen linnoituksen
sekä ylemmäs joen rannalle Uuden Göteborgin, jonka vierelle hän
kohotti komean hallintorakennuksen, Printzin Hovin. Näiden suurempien
rakennusyritysten ohessa hän teetti useampia pienempiä puisia
suojavarustuksia, jotka samalla palvelivat kauppatarkoituksia.
Sellaisia olivat Vaasa ja Tornio sekä ennen kaikkia Korsholma nykyisen
Philadelphian kaupungin paikalla. Korsholmaan asettui päälliköksi Maunu
Klinga, joka oli ensimmäisen siirtolaisretkikunnan kanssa uudelleen
tullut Uuteen Ruotsiin.

Printzin mukana tuli joukko siirtolaisia, muiden muassa suomalaisia
Ruotsista sekä Suomestakin. Uusia retkikuntia saapui myöhemmin, joten
asutus pääsi laajenemaan.

Jo pian asutuksen alettua siirryttiin nykyisen Delawaren valtion
rajojen yli nykyiseen Pennsylvaniaan, ja ensimmäinen siirtola sai
siellä asukkaittensa kansallisuuden mukaan nimen Finland. Suomalaiset
olivat siis tuon nykyisen tärkeän valtion ensimmäiset viljelyksen
alkajat. Kauemmas siitä joen vartta pitkin muodostui siirtola Upland
(suomalaisten Ylämaa) nykyisen Chesterin kaupungin tienoille ja siitä
kauemmas siirtola, joka kartoissa merkitään Takony.

Uuden Ruotsin siirtokunta on Amerikan asuttamisessa saanut
kunnia-aseman siinä, että siellä ei suvaittu orjuutta ja että se eli
aina sovussa intiaanien kanssa. Tämän siirtokunnan historiassa ei
ole mitään intiaanisotia tai edes intiaanivainoja. Useinpa intiaanit
kävivät näitä siirtolaisia puolustamaan muiden valkoisten (etupäässä
hollantilaisten) hyökätessä heidän kimppuunsa. Intiaanipäällikkö Naaman
viittasi naapureihinsa suomalaisiin ja sanoi, että »me olemme kuin
yksi».

Kuvernööri Printz oli jäntevä hallitusmies ja hänen aikansa oli Uuden
Ruotsin loistoaikaa. Joskus kyllä hänen itsevaltaisuutensa herätti
tyytymättömyyttä, jopa hänestä kanneltiin kotimaahankin. Myöskin
suomalaiset häntä jonkun kerran vastustivat.

Jos emämaasta olisi jatkuvasti avustettu siirtokuntaa, olisi se voinut
tulla hyvinkin merkitseväksi. Mutta sekin apu, mitä alussa, annettiin,
tyrehtyi vähitellen. Printz huomautti usein tästä ja pyysi lähettämään
etupäässä siirtolaisia. Kuitenkin uusien retkikuntien välillä kului
vuosikausia. Samoihin aikoihin lisääntyi hollantilaisten lukumäärä
pohjoisessa ja englantilaisten etelässä, joten ruotsalaiset jäivät
keskelle kovin vähälukuisiksi.

Hollanti oli jo heti siirtokunnan perustamisen jälkeen pannut sitä
vastaan vastalauseensa. Olivathan niillä tienoilla heidän parhaat
majavannahkamarkkinansa. He näkivät kauppansa kärsivän ruotsalaisten
tulosta ja heidän kauppa-asemansa Fort Nassau kävi merkityksettömäksi.
Jo kuvernööri Printzin loppuaikoina kävivät hollantilaiset suorastaan
vihamielisiksi ja perustivat lähelle Kristina-linnoitusta Fort
Casimir-nimisen linnoituksen.

Kymmenkunnan vuotta hallittuaan taidolla ja toimella siirtokuntaa
päätti kuvernööri Printz 1653 jättää toimensa ja palata Ruotsiin
tehdäkseen siellä selkoa siirtokunnan tarpeista. Hän koetti saada
lähetetyksi siirtokuntaan apua, jota ilman Ruotsi ei voisi pitää
aluetta hallussaan.

Näytti siltä, että tämä hänen toimenpiteensä tuottaisi tuloksia.
Ruotsissa herättiin avun lähettämiseen. Printzin tilalle asetettiin
kuvernööriksi sotaisa Johan Klaudius Rysingh. Lähetettiin uusia
retkikuntia siirtolaisineen.

Tämä kuitenkin tapahtui liian myöhään. Rysingh tosin ruotsalaisella
ylpeydellä ja häikäilemättömyydellä anasti ensi töikseen Fort
Casimir-Hnnoituksen, mutta samalla ratkaisi Uuden Ruotsin kohtalon
lopullisesti. Hollantilaisilla oli niinä aikoina tarmokas ja
tuittupäinen kuvernööri Pietari Stuyvesant, joka on Uuden Amsterdamin
maineikkain nimi. Hän suuttui Rysinghin teosta silmittömästi, kokosi
v. 1655 seitsemän laivaa ja useita satoja miehiä sekä saapui niillä
kukistamaan ruotsalaisia. Fort Casimir valloitettiin takaisin ja pian
sen jälkeen Kristina ja muut linnoitukset. Uusi Ruotsi kukistui ja
joutui hollantilaiseksi alusmaaksi. Rysingh sai joukkoineen lähteä pois.

Suurin osa siirtolaisia jäi kuitenkin paikoilleen. Erittäinkään
suomalaiset eivät tunteneet halua palaamiseen. Päinvastoin heitä saapui
vielä edelleenkin osittain Hollannin, vieläpä Englanninkin kautta. Eräs
suomalainen, Jyrgen, tuli hollantilaisen käskynhaltijan lähimmäksi
mieheksi.

Hollantilaisaika oli verrattain ahdasta ja suomalaisillekin vaikeata.
Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Englantilaiset olivat voimakkaimpia
Pohjois-Amerikan asuttajia. Pian kiristyivät heidän ja hollantilaisten
välit niin, että tuli kysymys toisen tai toisen kukistumisesta.
Englantilaiset pääsivät verrattain helposti voitolle. Stuyvesantin
täytyi luovuttaa heille Uusi Amsterdam, josta tuli New York. Ja Uuden
Amsterdamin kukistuessa joutui entinen Uusi Ruotsikin englantilaisille
1664.

Tämä vallanmuutos ei häirinnyt siirtolaisia Delaware-joen
siirtoloissa juuri ollenkaan. Päinvastoin englantilaiset järjestivät
esim. maanomistusolot lujemmalle ja varmemmalle pohjalle. Tässä⁴
järjestelyssä tosin otettiin suomalaisiltakin pois koko joukko
liikamaita jaettavaksi maahantulleille englantilaisille ja siten kyllä
herätettiin sen verran tyytymättömyyttä, että eräs Königsmarckiksi
itseään sanova seikkailija, n.s. Pitkä Suomalainen, sai aikaan pienen
kapinayrityksen, joka kuitenkin kukistui jo ennenkuin pääsi alkuunkaan.
Johtaja tuskin lienee ollut edes suomalainen eivätkä läheskään
kaikki suomalaiset häntä kannattaneet. Kapinallisilta, m.m. eräältä
Kolehmaiselta, otettiin maat pois, vaikka he saivatkin niitä myöhemmin
takaisin.

Uuteen vaiheeseen joutui siirtokunta sen jälkeen kun William Penn
saapui sinne Englannista perustamaan kveekarivaltaansa. Hän oli
Englannin kuninkaalta saanut korvaukseksi isänsä amiraali Pennin
palveluksista ja rahalainoista kaikki nämä alueet sekä paljon sen
lisäksi (koko nykyisen Pennsylvanian valtion). William Penn tuli
Uplantiin 1682 ja viivyttyään siellä vähän aikaa valitsi asutuksen
pääpaikaksi Delaware- ja Schuylkill-jokien yhtymäkohdan, mihin hän
alkoi perustaa Philadelphian (Veljesrakkauden) kaupunkia. Hän osti
maata siellä olevilta siirtolaisilta (Svenson Skuteilta, Kokkisilta,
Ramboilta y.m.) ja teki muodollisen sopimuksen maista myös intiaanien
kanssa neuvottelussa erään jättiläisjalavan (Treaty Elm) juurella, joka
kasvoi suomalaissyntyisen Lassi Kokkisen (Cockin) maalla.

William Pennin aikana nousivat nämä siirtokunnat kukoistukseen ja
kasvoivat tavattoman nopeasti. Myöskin englantilaistuminen kävi
nopeasti juuri sen vuoksi, että englantilaisaines aivan pian voitti
kaikki muut. Suomalaiset, joiden kansallisista tarpeista ei alun
pitäen ollut pidetty juuri mitään huolta, sulivat jo aikaisin muihin
kansallisuuksiin jättäen kuitenkin jälkeensä luonteenominaisuuksia,
joita lienee vieläkin niillä tienoin nähtävänä.

Suuri ei suomalaisaines alkuaankaan ollut, sillä eihän koko Uuden
Ruotsin väestö noussut kuin muutamiin satoihin. Ruotsin hallitus
piti siellä kyllä seurakuntain hoidossa pappeja, joiden joukossa
oli sattumalta muuan suomalainenkin. Näitä lähetettiin vielä kauan
senkin jälkeen, kun valtiollinen yhteys Ruotsin kanssa oli katkennut
(viimeinen Ruotsista lähetetty pappi Nikolaus Collin kuoli v.
1831). He kuitenkin etupäässä valvoivat luterilaisuuden säilymistä,
kansallisuuden säilyminen oli heille vähempiarvoinen seikka.

Etteivät suomalaiset noilla tienoin ole sukupuuttoon hävinneet,
siitä antoi todistuksen jo William Penn, joka sanoi, että heidän
perheissään oli paljon lapsia, useinkin toista kymmentä joka talossa.
Mitä heistä on tullut, mitä vaikutusta suomalaisten jälkeläisillä
on Amerikan historiaan, sitä ei ole vielä voitu selvittää.
Tiedetään vain, että moni amerikkalainen »yankee» johtaa juurensa
suomalaisista (historioitsija Bancroft sanoo, että joka 18:s yankee
polveutuu Uuden Ruotsin siirtokunnasta). John Morton, Amerikan
itsenäisyyden-julistuksen ratkaisija, oli suomalaista perijuurta.

Suomalaisilla ei ole yleensä ollut mainittavaa osaa löytöretkissä
ja maailman valloittamisessa. Ruotsalaistenkin, joiden kanssa
suomalaisten kohtalo on ollut yhdistettynä, osuus siinä on uudelta
ajalta sangen pieni. Uuden Ruotsin siirtokunta on melkein ainoa
yritys, sillä sellaisista vähäpätöisyyksistä kuin esim. Guinean
siirtokuntahankkeesta, jota samoihin aikoihin järjestettiin, tuskin
maksaa vaivaa mainitakaan. Juuri tämän vuoksi on aihetta muistaa Uuden
Ruotsin perustamista ja sen asuttamista. Siinä ovat suomalaisetkin
kantaneet kortensa kekoon uuden maailman, Amerikan edistyksen hyväksi.



Canadasta Louisianaan.


Löytöretkien jatkaminen ei Canadassa ollut niin vaikeata kuin
suurilla mannermailla yleensä. Merenrannikolla on syviä lahtia,
joista helposti pääsi kauas maan sisään. Laurentin joki johtaa
syvälle mannermaan sydämeen ja tämän vesistön lukemattomat joet ja
syrjäjoet ovat kesällä vesiteitä, joita kevyt tuohikanootti helposti
ui synkimpiinkin aarniometsiin aina lähdesoihin saakka, ja hyvin
usein ovat eri suunnille virtaavien jokien väliset vedenjakajat
niin kapeat ja matalat, että venhot voi helposti taivaltaa niitten
poikki. Ranskalaiset olivat Canadaan tullessaan kömpelöitä kanootilla
kulkemaan ja Champlain oli vähällä henkensä menettää koskissa, kun
hän ensi kerran nousi Ottawa-jokea ilman intiaanilaisia venemiehiä.
Mutta pian he oppivat melan käytön ja sauvomisen salaisuudet ja
voittivat sitten intiaanitkin kanootin hoidossa. Vettä oli kaikkialla
ja suunnattoman laaja järvi-, joki- ja puroverkko kallistui suurimpien
vesistösyvänteitten valtajokia kohti. Joet tunkeutuivat kuin avatut
kadut aarniometsiin, jotka olivat niin sankat, että ne kummaltakin
rannalta ulottuivat melkein yhteen. Toisin paikoin oli laajalti
vesiruohokoita, joissa ei tottumaton olisi minnekään osannut,
mutta joissa tottunut opas näköjään umpimutkasta muutamalla melan
punalluksella johti kanootin johonkin järveen selvälle vedelle.
Laurentin joki oli koko mannermaan valtatie, sillä se kulkee poikittain
syvälle sen sisäosiin ja koskettaa läheltä sekä pohjois- että
eteläpuolelle virtaavain jokialueitten latvoja. Varsinkin Mississippiin
ovat taivallukset niin lyhyet, että vesi kevättulvan aikana Chicagon
seuduilla ja parissa muussakin kohdassa juoksee kumpaankin suuntaan.
Talvella taas joet ovat jäässä, lumi peittää laaksot, vuoret, ja
metsämies, ahkiolla tarpeitaan perässään vetäen kulki lumikengillään
minne halusi. Tämänkin taipaleen teon ranskalaiset pian oppivat.
Ainoastaan keväällä jäitten lähdön aikaan oli tässä maassa mahdoton
matkustaa. Canadan sisäosat tulivat helppojen vesiliikkeittensä
vuoksi hyvin pian tutkituiksi, kun intiaanisodat päättyivät ja
lähetyssaarnaajat ja kauppiaat saattoivat matkata pelkäämättä henkensä
ja tavaransa, vieläpä päänahkansa menettämistä.



Irokuoi-sodan loppu.


Aarniometsä sulki helmaansa hävitetyn huronien maan rauniot, ja kun
englantilaiset uudisasukkaat sata seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin
maan raivasivat, niin he löysivät kosolti luukasoja, asumuksen pohjia,
talouskapineitten rauskoja, sota-aseita, jotka todistivat maan entistä
asutusta ja verinäytelmiä, joissa se oli tuhottu. Jesuiittain suuri
keskusasema oli säilynyt, vaikka kaikki haara-asemat olivat joutuneet
hävityksen omiksi. Siinä oli hävitysaallon lähestyessä neljäkymmentä
ranskalaista, jotka varmaan olivat viimeiseen veripisaraan puolustaneet
henkeään, ynnä parikymmentä huronisotilasta, viimeinen jäännös
joukosta, joka oli urhokkaasti taistellut irokuoita vastaan ja
tuottanut näille suuren mieshukan. Huronien jälkiä seuraten vihollinen
saapui aina asemalle saakka ja hiipiviä vakoojia alkoi näkyä metsissä.
Munkit rukoilivat kaiken yötä, mutta päivän valjetessa huomattiin,
että salaperäinen pakokauhu olikin vallannut irokuoit, niin että he
olivat sotavankineen kiiruimman kaupalla paenneet. Munkit pitivät tätä
Kaitselmuksen erikoisena apuna. Mutta tietäen, että armonaika oli oleva
lyhyt, ja huronien rukouksia kuullen he itse sytyttivät keskusaseman
tuleen ja peräytyivät kaikkineen Georgian lahden kaakkoispäässä olevaan
pieneen saareen, rakensivat siihen varustuksen ja kokosivat luokseen
kolmisensataa huroniperhettä. Talven tullen ajoi nälkä metsistä vielä
enemmän kodittomia punanahkoja munkkien armeliaisuuden turviin. Mutta
ei kukaan uskaltanut mennä mannermaalle, sillä irokuoijoukkoja väijyi
taas kaikkialla. Huronipäällikköjen pyynnöstä, että heidät vietäisiin
johonkin turvalliseen paikkaan, jesuiitat lopulta päättivät hylätä
kaikki nämä etäiset ylämaan asemat ja paeta heidän kerallaan Laurentin
joen suupuoleen. »Kyynelin päätimme jättää maan, jota rakastimme»,
kirjoitti eräs jesuiitoista v. 1650, »johon kaikki toiveemme olivat
kiintyneet ja joka kunniaan kohotettujen veljiemme verestä punertaen
lupasi meille avata taivaan tien ja Paratiisin portin.» Pitkin matkaa
nähtiin irokuoitten veritöiden jälkiä. Nipissingit oli tuhottu,
Ottawa-joen algonkinit tapettu tai hajalle ajettu. Pakenevat huronit
olivat niin masennuksissaan, etteivät uskaltaneet vielä Montrealiinkaan
jäädä, vaan kiiruhtivat Quebecin tykkien suojaan. He asettuivat ensiksi
suureen saareen, joka oli vähän alempana Quebeci' Laurentin joessa,
mutta kun mohawkit sinnekin löysivät heiltä päänahkoja rosvoamaan, niin
he muuttivat mannermaalle vielä lähemmäksi kaupunkia, ja siellä, heimon
vanhassa kotimaassa, heitä on säilynyt hiukkanen näihin saakka.

Ylämaassa jatkui hävitystyötä. Puolueettomien voimakas kansa
hajoitettiin. Erien kansa tuhottiin. Muistotiedon mukaan siellä
oli palamassa tuhannen roviota, jokaisen rovion keskellä paaluun
sidottu erie tuskissaan vääntelehtien, ja vaikka luku olikin ehkä
liioiteltu, niin varmaa on, että tämäkin onneton kansa helvetillisellä
julmuudella tuhottiin. Osa huroneista ja tupakat, heidän läheiset
sukulaisensa, kiertelivät kauan etsimässä itselleen uusia asuinsijoja.
Suuri joukko pakeni Manitulin saarelle, joka erottaa Georgian
lahden Huronin ulapasta, ja sieltä Michilimackinacin salmeen, mutta
sinnekin irokuoitten etujoukot heitä seurasivat. He muuttivat silloin
Michigan-järven Green Bayn suulla oleville saarille, mutta eivät
saaneet sielläkään olla rauhassa. Sieltä ajettuina he pakenivat
Illinoisien alueen kautta siouxien maahan Mississipin rannalle
ja sieltä nousivat kahta jokea pitkin Superior-järvelle, jonka
lounaispäästä, Chaquamegon-lahden rannalta, he vihdoin löysivät
tyyssijan.

V. 1653, kun Uudessa Ranskassa vielä oltiin epätoivoisella mielellä
irokuoitten hyökkäysten johdosta, onondagat kaikkien ihmeeksi
ehdottivat rauhaa, ja kun se oli solmittu, voitiin siirtokunnista
uudelleen nousta ylämaahan turkiksia ostamaan ja löytöjä jatkamaan.



Chouart ja Radisson.


Ensimmäisiä, jotka näihin toimiin jälleen ryhtyivät, olivat Médard
Chouart, Grosseillersin herra, ja hänen lankonsa Pierre Esprit
Radisson. Viimeksimainittu kirjoitti elämänsä loppupuolella vaiheistaan
kirjan, joka vasta viime vuosisadan lopulla löydettiin ja painettiin.
Tämä kirja antaa värikkäämmän kuvan turkiskauppiaitten vaiherikkaasta
elämästä kuin rohkeimmankaan romaaninkirjoittajan mielikuvitus.

Chouart oli jesuiittain palveluksessa tutustunut huroneihin ja
reittiin, joka Ottawaa pitkin vei heidän maahansa. V. 1646 hän erosi
jesuiitoista ja alkoi omin päin tehdä intiaanien kanssa kauppaa.

Radisson ei ollut kauaa ollut Canadassa, ennenkuin mohawkit saivat
hänet vangiksi. Hän oli jo paaluun köytetty poltettavaksi, oli jo
kestänyt valmistelevan kidutuksen, kynsien repimisen sormista ja
nuorukaisten pilkkaan ampumisen jousilla, kun eräs mohawkinainen otti
hänet pojakseen ja siten pelasti hänen henkensä. Radissonista tuli
tämän naisen perheen jäsen ja ennen pitkää heimon suosikki. Hän karkasi
sitten muutamien algonkinilaisvankien kanssa ja oli jo päässyt melkein
kotiinsa, kun takaa ajavat mohawkit saivat hänet jälleen kiinni. Vaikka
kolme mohawkia oli saanut surmansa häntä takaa ajettaessa, niin hänen
ottosukulaisensa jälleen pelastivat hänet paalusta. Radisson pakeni
kuitenkin uuden kerran, ja nyt pako onnistui. Hän kulki etelää kohti
Albanyyn, joka silloin vielä oli hollantilaisten käsissä, ja sieltä
meren poikki Hollantiin, mutta palasi pian uudelleen takaisin Canadaan,
jossa hänen muukin sukunsa oli.

Chouart ja Radisson nousivat Ottawaa Huron-järvelle, jonka ympäri
he melkein kokonaan meloivat, huomaten muun muassa etelärannan
saarettomuuden. Tältä retkeltä he palasivat Manitulin saarelle, jossa
Radisson voitti sinne muuttaneiden algonkinien mielisuosion johtamalla
sotaretkeä kierteleviä irokuoijoukkoja vastaan. Näistä tuotiin kotiin
kahdeksan kuolleena ja kolme elävänä. Tapetut syötiin ja elävät
poltettiin hiljaisella tulella ja kaikella julmuudella, mitä vain
keksiä voitiin.

Manitulin saarelta Chouart ja Radisson yhdessä muutamien pottawatomien
kanssa kulkivat Michigan-järveen Green Bayliin ja tutustuivat siellä
mascoutineihin. Kaiken talvea ja kevättä he sieltä samoilivat milloin
millekin suunnalle, käyden Wisconsinissa ja lähialueilla ja nähden
monta kylissä elävää rauhallista heimoa, jotka kaikki ottivat heidät
ystävällisesti ja vieraanvaraisesti vastaan. He tapasivat siellä
muutamia siouxeja sekä kri-intiaaneja; viimeksimainittu heimo vaelteli
hyvin kauas pohjoista kohti, aina »Pohjan merelle», s.o. Hudson-lahden
rannoille saakka. Molemmat ranskalaiset lienevät käyneet Mississipillä
saakka, siis neljätoista vuotta ennen kuin Joliet ja Marquette; he
kertoivat eräälle jesuiitalle, että se oli kaunis joki, suuri, leveä
ja syvä, Pyhän Laurentiuksen ison joen vertainen. Michigan oli heidän
mielestään maailman kaunein järvi, ilmanala parempi kuin Italian, ja
sitä ihanampi, kuta kauemmaksi etelää kohti he kulkivat. Radisson
valitti, ettei Euroopan köyhiä voitu tuoda tähän hedelmälliseen
maahan, jossa oli metsänriistaakin aivan ylenpalttisesti. Niin kului
kesä ja syksyn tullen he palasivat Michiilimackinac-salmen kautta
Sault Ste Marieen ja sieltä Superior-järvelle Chaquamegon-lahteen,
joka osa tätä järveä on lähinnä Mississipin latvavesiä. Sinne he
asettivat pääkortteerinsa ja sieltä käsin tutkivat laajan osan nykyistä
Wisconsinin valtiota. He olivat, mikäli tiedetään, ensimmäiset
eurooppalaiset, jotka kanootilla kulkivat Superior-järveä.

Superior-järven lounaiskulmaan oli kokoontunut paljon pakolaisia,
huroneja, tupakkoja, ottawoja ja Sault Ste Marien kannaksen asujia,
joitten niinikään oli täytynyt lähteä irokuoitten vainoa pakoon. Sinne
saapui paljon kri-intiaanejakin, kertoen äärimmäisen pohjan perille
tekemistään retkistä. Radisson kulki sieltä lumikengillä erästä
syrjäjokea alas Mississipille, jonka hän luuli jakautuvan kahtia,
niin että toinen haara juoksi alas Mexicon lahteen, toinen länteen
päin — toisin sanoen hän luuli Missourin juoksevan sinne päin, josta
se tuli. Keväällä 1660 molemmat seikkailijat lähtivät paluumatkalle
siirtokuntiin ja saivat viisisataa intiaania mukaansa lähtemään.
Ottawa-joella he saivat taistella, mutta ilman muita seikkailuja he
elokuussa' kuitenkin pääsivät Montrealiin ja sen alapuolella olevaan
Three Riversiin, joka oli turkiskaupan pääpaikka.

Varmaan näille teräville turkiskauppiaille jo oli selvinnyt, että kuta
pohjoisempaa, sitä paremmat olivat turkikset. Tämä heitä voimallisesti
houkutteli lähtemään sille pohjoiselle merelle, josta olivat kuulleet
ja josta he luulivat väylän Kiinaan ja Japaniin aukeavan. Kun he eivät
saaneet maaherran lupaa kohtuuehdoilla, lähtivät he salaa matkaan.
Heitä odottivat ylempänä virralla nipissingit ja Superiorin intiaanit,
lähteäkseen heidän seurassaan kotimatkalle, sillä molemmat ranskalaiset
olivat intiaanien kesken tunnetut sotataidostaan. Ottawa-joella
irokuoit hyökkäsivätkin joukon kimppuun, mutta heidän kävi nolosti;
heitä kaatui kymmenkunta ja loput piiritettiin linnaan, jonka jälkeen
molemmat ranskalaiset joukkoineen suurimmalla kiireellä salaa lähtivät
matkaa jatkamaan, ottaen mukaansa neljä irokuoivankia ensi tilassa
poltettaviksi. Vasta Nipissing-järvellä ruvettiin kulkemaan hitaammin
ja siitä matka kävi vanhaa reittiä Huronin rannalle ja edelleen
Superior-järvelle, jonka etelärantaa Radisson kuvaa, sen pitkiä
hiekkadyynejä, maalattuja kallioita, kupariseutua, Keweenaw-lahtea ja
sen pitkää ulapalle pistävää niemeä. He eivät meloneet tämän niemen
ympäri, vaan taivalsivat kannan poikki, kuten metsäläisten oli tapana.
Montreal-joella osa intiaaneista erosi kulkeakseen vedenjakajan poikki
Mississipin latvavesille. Chouart ja Radisson jatkoivat pääjoukon
keralla matkaa Chaquamegon-lahteen ja rakensivat sen rannalle
kauppa-aseman. Kolme tai neljä vuotta myöhemmin jesuiitat samaan
paikkaan perustivat lähetysaseman, se kun oli intiaanien suosituin
kokouspaikka.

Talvella 1661—62 molemmat ranskalaiset vaelsivat laajalti pitkin
nykyistä Minnesotaa ja rakensivat toisen aseman erään järven luo,
johon kahdeksantoista heimon oli tapana tulla kauppaa tekemään. Siellä
pidettiin suuri neuvottelu, jossa oli läsnä viisisataa metsäläistä.
Kutsumusta noudattaen Chouart ja. Radisson sitten kävivät »härän
kansan» vieraina ja tapasivat siellä 7000 miestä. Puolentoista
kuukautta siellä viivyttyään he palasivat Superiorin rannalle.

Tähän saakka Radissonin kertomus, joka on kirjoitettu huonolla
englanninkielellä, on selvä, mutta siitä eteenpäin hänen matkojansa
on vaikea seurata. Hän meloi Chouartin kanssa Yläjärven länsipään
poikki pohjoisrannalle, jossa joukko kri-intiaaneja heitä salaisen
sopimuksen mukaan odotti, ja näiden keralla he laskivat suurta jokea
merelle, oleskelivat sen rannalla kesän ja palasivat talven lähestyessä
takaisin ylämaahan. He näyttävät Hudson-lahden rannalla nähneen jonkun
vanhan huoneen, jonka Hudson taikka James olivat talveksi rakentaneet.
He palasivat sitten asemalleen Superior-järvelle ja keväällä suurin
vaivoin saivat intiaanit lähtemään kerallaan alas siirtokuntiin.
Kun Uuden Ranskan maaherra heti otti heidät kiinni luvattomasta
matkustamisesta, niin he suuttuneina tarjosivat palveluksiaan
Englannille ja saivat englantilaiset v. 1667 perustamaan Hudson-lahden
komppanian, joka viipymättä rakenteli linnoja lahden rannalle,
vaikka ranskalaisetkin vaativat tätä rannikkoa, koska se oli Canadan
luonnollista jatkoa.

Radisson ja Chouart palasivat kuitenkin takaisin Canadaan, kun
englantilaiset eivät heidän vaatimuksiaan täyttäneet, ja huomauttivat
nyt Ranskan hallituksen edustajille, minä vaarana Hudson-lahden
komppania oli Ranskan turkiskaupalle. He perustivat sitä vastaan
canadalaisen Pohjois-komppanian ja hyökkäsivät maan poikki
Hudson-lahden englantilaisten asemain kimppuun. Nelsonin suuhun
perustettu englantilainen asema valloitettiin ja sijaan rakennettiin
ranskalainen linna. Mutta kahta vuotta myöhemmin molemmat langokset
jälleen vaihtoivat lippua ja luovuttivat rakentamansa linnan
englantilaiselle Hudson-lahden komppanialle. Canadalaiset uudelleen
hyökkäsivät Hudson-lahden asemien kimppuun, vaikka Englanti ja Ranska
virallisesti elivätkin keskenään rauhassa.



Jesuiitat ondagain luona.


Onondagain tekemästä rauhasta oli seurauksena, että jesuiitat
perustivat heidänkin maahansa lähetysaseman. Siitä ei kuitenkaan
tullut pitkäikäistä. V. 1657 lähetettiin kuitenkin kaksi isää sen
avuksi, eikä Radisson, jota pyydettiin tulkiksi, voinut vastustaa
viettelystä, vaan lähti mukaan. Mutta kevään tullen jesuiitat saivat
vihiä, että onondagat aikoivat hävittää lähetysaseman ja surmata
kaikki sen jäsenet. Asema oli rakennettu Onondaga-järven rannalle,
syvälle irokuoitten maahan; Onondagasta lähti pieni joki Oswego-järveen
ja Oswegosta edelleen Ontarioon. Ranskalaiset eivät intiaaneille
näyttäneet epäilevänsä petosta, vaan kaikessa salassa rakensivat
kanootteja. Kun joki keväällä loi jäänsä, niin he panivat toimeen
suuret pidot ja kutsuivat niihin koko kylän. Se oli uskonnollinen
juhla, johon oli sekoitettu paljon pakanallisiakin menoja, ja
intiaanien keskeinen tapa vaati, että kaikki oli syötävä, mitä
vieraitten eteen kannettiin. Siitä riippui nyt lähetyssaarnaajien
henki, ja yhä vain kannettiin vieraitten eteen uusia ruokia, maissia,
sianpaistia, trapinpaistia, sorsanpaistia, kilpikonnaa, ankeriaista,
lohta ja monenlaista muuta ruokaa, ja intiaanit vakavina söivät
syömistään niinkuin tapa vaati Lopulta he pyytämällä pyysivät, ettei
enempää tuotaisi, mutta ranskalaiset vain muistuttelivat heille
uskonnollista velvoitusta ja toivat yhä enemmän ruokaa. Aterian aikana
he soittelivat soittokoneilla, joita heillä oli mukana. Lopulta
intiaanit toinen toisensa jälkeen vaipuivat kellelleen ja heidän
silmäluomensa painuivat umpeen. He nukkuivat syöneen miehen raskaaseen
uneen ja kun viimeinen mies oli kellistynyt, ottivat hurskaat isät
äkkiä esiin kanoottinsa ja meloivat matkoihinsa. Päivän valjetessa ja
intiaanien tointuessa horrostilastaan he olivat jo kaukana Oswegolla.
Onneksi vielä lumisadekin oli heidän jälkensä hävittänyt, niin että
intiaanit päättivät heidän yön aikana lentäneen pois.



Ménard.


Jesuiitat eivät voineet unohtaa hajoitettua seurakuntaansa.

V. 1660 isä Ménard, ikämies jo, päätti palaavain ottawain
keralla lähteä ylämaan suurille järvi lie. Muutamia ranskalaisia
turkiskauppiaita seurasi mukana. Vaikka ottawat, roistomaisimmat
kaikista intiaaneista, matkalla pitelivät Ménardia pahoin, pääsi hän
kuitenkin Superior-järvelle saakka ja oleskeli siellä ottawain luona
kahdeksan kuukautta. Mutta huomatessaan heidät aivan piintyneiksi
hän lopulta huronien kutsumusta noudattaen lähti näiden luokse.
Ennenkuin Ménard heidän kyliinsä pääsi, pettivät huronilaiset oppaat
hänet ja toisen hänen seurassaan olevan ranskalaisen. Vähäksi aikaa
Guérinista erottuaan Ménard eksyi ja katosi metsään. Hänen ruumistaan
ei milloinkaan löydetty, mutta hänen tavaroitaan tavattiin myöhemmin
säkkien ja siouxien luota, jossa niitä pyhinä rukoiltiin. Guérin löysi
huronien kylät.



Allouez.


V. 1665 isä Allouez lähti nousemaan Ottawaa, jatkaakseen Ménardin
työtä. Hänen matkansa oli ylen vaikea, sillä intiaanit eivät suostuneet
ottamaan häntä seuraansa ensinkään, vaikka mielellään ottivat keralleen
valkoisia turkiskauppiaita. Mutta isä Allouez lähti sittenkin. Hänen
kanoottinsa särkyi Ottawan koskissa ja intiaanit olisivat jättäneet
hänet nälkään kuolemaan, ellei eräs ottawain päällikkö olisi ottanut
häntä omaan kanoottiinsa, pakottaen hänet melomaan muitten mukana.
Allouez matkusti yhtä mittaa Superior-järvelle saakka ja perusti
Chaquamegon-lahden rannalle lähetysasemansa. Paikka oli mitä parhaiten
valittu, koska sinne saapui paljon intiaaneja. Järvi antoi runsaasti
ravintoa, lyhyessä ajassa Allouezin miehet pyydystivät kaksituhatta
taimenta ja siikaa. Talvella niitä otettiin ahraimella ja taimenet
painoivat keskimäärin kaksikymmentä naulaa. Allouez oli taitava
kielimies ja osasi saarnata kuudella kielellä. Aseman läheisyydessä oli
kaksi kylää, toisessa asui paenneita tupakoita, toisessa algonkineja.
Allouez rakensi kappelinsa näitten kylien keskivälille ja alkoi
sitten saarnata säkeille, ketuille, Illinoiseille, kri-intiaaneille,
siouxlaisille ja muille. Nipissingit olivat paenneet Nipigon järvelle
ja Allouez kävi Superiorin poikki heidänkin luonaan. Aseman seutu oli
ojibwain maata. Se oli tosin sotainen heimo, mutta ei niin riitainen
ja julma kuin itäiset kansat. Täällä ei sotavankeja paalussa rääkätty.
Vasta irokuoisodan jälkeen läntisetkin kansat alkoivat sitä harjoittaa
kostoksi.

Allouez sai asemallaan paljon tietoja lähempien ja etäisempien
seutujen maantieteellisistä oloista, varsinkin Mississipistä ja
niistä mahtavista suurista kansoista, joita sen rannalla asui. Hän
palasi sitten Quebeciin apua hakemaan, mutta ei viipynyt siellä kuin
muutaman päivän, ennenkuin jälleen riensi ylämaahan, mukanaan eräs
maallikkoveli ynnä neljä palkkapalvelijaa. Mutta huronit olivat jo niin
paatuneet onnettomuuksistaan, ettei työ ensinkään ottanut menestyäkseen
heidän keskuudessaan, vaikka isä Allouez suuressa neuvottelussa otti
jaloistaan kenkänsä ja karisti niistä tomut heitä vastaan todistamaan.
V. 1669 hän sen vuoksi muutti asemansa Michiganin Green Bayn rannalle
winnebagojen maahan. Keväällä hän kävi vedenjakajalla ja kulki sen
poikki Wisconsinin rannalle, joka virtasi etelään päin ja jota
olisi ollut vain kuuden päivän matka Mississipille. Perustamalla
Michiganin rannalle aseman hän valmisti tietä Marquetten ja Jollietin
löytöretkelle.

Uuden Ranskan hallinnossa tapahtui sitten tärkeitä muutoksia, se kun
v. 1663 joutui välittömästi Ranskan kruunun hoitoon. Colbert ryhtyi
vielä tarmokkaammin kuin Richelieu siirtomaan kehitystä edistämään. V.
1660 ei Quebecissä vielä ollut täyteen kuuttasataa asukasta, vaikka se
silloin oli ollut olemassa puolen vuosisataa. Saadakseen siirtolaisia
Uuteen Ranskaan Ludvig XIV joka vuosi omasta rahastostaan suoritti
kolmensadan nuoren miehen matkakulut. Ja kun sitten siirtokunnassa
valitettiin suurta naisten puutetta, niin hallitus ryhtyi ripeihin
toimiin senkin puutteen poistamiseksi. Canadaan toimitettiin nuoria
naisia, jotka sitten saivat vapaasti valita miehen, ja häitten
jälkeisenä päivänä kuvernööri jokaiselle parikunnalle antoi härän,
lehmän, pari sikaa, pari kanaa, kaksi tynnöriä suolalihaa ja yksitoista
kruunua rahaa. Väestön lisääntymistä edistääkseen hallitus maksoi
palkinnon jokaiselle tytölle, joka meni naimisiin kuuttatoista
vuotta nuorempana, ja vanhemmille, joilla oli enemmän kuin kymmenen
lasta, annettiin vuotuinen eläke yleisistä varoista. Kahdennentoista
lapsen syntyessä eläke korotettiin. Semmoisilta miehiltä taas, jotka
mieluummin paloivat kuin naivat, kannettiin erityinen vero. Mutta
sittenkään ei Canadan koko ranskalaisen väestön lukumäärä v. 1688 ollut
kuin pari sataa päälle 11,000. Siirtokunnassa ei sitä paitsi ollut niin
vapaita laitoksia kuin Uudessa Englannissa ja vähitellen muissakin
englantilaisissa siirtokunnissa, vaan sitä hallittiin täydelleen
emämaan virkavaltaiseen tapaan.

Ranskalaiset eivät raivanneet maata viljelykselle samassa määrässä
kuin englantilaiset — maakaan ei ollut maanviljelykseen yhtä edullista
kuin Uusi Englanti — mutta sitä enemmän he tunkeutuivat eteenpäin,
johon heidän erinomaiset vesiväylänsäkin heitä houkuttelivat.
Lähetyssaarnaajat ja turkiskauppiaat rakensivat asemiaan yhä kauemmaksi
sisämaahan, kunnes isojen järvien kaikki rannat olivat ranskalaisten
vaikutuksen alaisia. Ja kahta innokkaammaksi tämä eteenpäin
tunkeutumisen halu kävi, kun saatiin kuulla, että isoilta järviltä oli
mitä helpoin pääsy suurelle vesitielle, joka johti jollekin etäiselle
merelle.



Irokuoitten kurittaminen.


Olemme nähneet, kuinka irokuoit edelleenkin olivat vaarallisimpana
esteenä, mitä oli tällä lännen tiellä voitettavana. Ranskan
hallitukselle vihdoinkin selvisi, että jos mieli jatkaa etenemistä
ja saada Ranskan valta pysyvälle pohjalle, niin oli tehtävä loppu
irokuoivaarasta, ja sitä varten toimitettava Canadaan riittävästi
sotaväkeä. V. 1665 sinne siis lähetettiin tuhat kaksisataa
miestä Turkin sodissa karaistuja veteraaneja. Näitten keralla De
Courcelles tammikuussa 1666 teki lumikengillä retken mohawkien
maahan ja seuraavana kesänä markisi de Tracy uuden suuremman retken,
jolla poltettiin mohawkien kaikki kaupungit, heidän laihonsa ja
ruokavarastonsa hävitettiin. Kaksikymmentä vuotta vallitsi tämän retken
jälkeen Canadan joella rauha. Jos Ranskan hallitus joku vuosikymmen
aikaisemmin olisi tämän tehnyt, niinkuin Champlain pyysi, niin olisivat
huronit ja algonkinit säilyneet, irokuoit eivät olisi koskaan päässeet
niin mahtaviksi, satoja valkoisia olisi säilynyt viiltoveitseltä
ja kidutuspaalusta ja ranskalaiset olisivat ennättäneet vahvistaa
Canadassa valtansa, ennenkuin englantilaiset ryhtyivät sitä heiltä
asevoimalla anastamaan.

Vihdoinkin olivat ylämaahan vievät tiet vapaina ja Quebecistä
alkoi matkustaa sinne sekä lähetyssaarnaajia että kauppiaita.
Sekä Superior-järven että siitä Huroniin johtavan virran rannalle
perustettiin lähetysasemat. Tällöin lähti työmaalle isä Marquettekin.
Jesuiittain kera kilpaillen alkoivat Montrealin pappiseminaarin
oppilaatkin harjoittaa lähetystointa, valiten työmaakseen Ontarion
pohjoisen rannan, jonne oli asettunut irokuoita huronien tyhjille
tiloille.



Dollier ja Galinée.


Kuusikymmenluvun lopulla lähtivät St. Sulpicen miehet Dollier ja
Galinée etsimään lounaan puolelta erästä intiaaniheimoa, jonka oli
kuultu olevan hyväluontoisemman kuin irokuoit, ja heihin liittyi La
Salle, joka myöhemmin Canadan löytöretkeilijänä saavutti kaikkia muita
suuremman maineen. Galinée laati matkasta kartan ja kertomuksen, jossa
ensi kerran tehdään tunnetuksi Erie-järvi; siitä ei siihen saakka
tiedetty muuta kuin huhuja.

Matka kävi Pyhän Laurentiuksen jokea Ontarioon ja sen poikki senekain
maahan ja sieltä juonien ja viivytysten jälkeen järven länsipäähän
Niagara-virran suitse. Vaikka he kuulivat könkään jyminän, eivät he
kuitenkaan viitsineet lähteä sitä katsomaan, vaan tyytyivät intiaanien
siitä antamaan kertomukseen. He löysivät etsimänsä kylän ja saivat
sieltä pari orjaa, joista La Salle piti toisen, Ohion varsilta
kotoisin olevan, molemmat papit erään Huronin rantain miehen. Suureksi
hämmästyksekseen he täältä tapasivat kaksi ranskalaista, Jollietin ja
Pérén, jotka olivat paluumatkalla siirtokuntiin. Nämä olivat käyneet
Superior-järvellä etsimässä kuparikaivoksia, joista oli paljon kuultu
aina Cartierin ajoista saakka, mutta saaneet palata tyhjin toimin.
Jolliet oli noussut Ottawaa, mutta paluumatkalla eräs irokuoi-vanki,
jonka hän oli ottawoilta pelastanut, opasti hänet Huron-järvestä
Detroitin kautta Erieen ja tämän järven itäpäästä kannaksen poikki
mainittuun kylään. Niagaran virtaa hän karttoi, kierteleviä
andastejoukkoja peläten, ja siten jäi köngäs Jollietiltakin näkemättä.
Jolliet kertoi pottawatomien suuresta heimosta, joka oli pyytänyt
lähetyssaarnaajia, ja heidän luokseen Huronin taa molemmat papit
päättivät lähteä, vaikka heidät oikeastaan oli lähetetty lounaaseen,
jossa piti olla muuan tuntematon suuri jokikin — Ohio — löydettävänä.
La Salle riitaantui ja sairautta teeskennellen jäi kylään. Jolliet
lähti jatkamaan matkaansa Quebeciin, molemmat papit yläjärville. Minne
La Salle kulki, siitä ei ole milloinkaan täyttä varmuutta saatu.

Molempien pappien saapuessa Erien rannalle vyöryi mahtavia aaltoja sen'
hietikoille. Vuodenaika oli käynyt niin myöhäiseksi, että he päättivät
viettää täällä talvea. Kulkien vähän edemmäksi he nousivat Lynn-jokea
kappaleen matkaa sisämaahan. Seutu oli Galinéen mielestä kuin maallinen
paratiisi. »Ei varmaan ole koko Canadassa kauniimpaa paikkaa. Metsät
ovat avoimet, niissä kiertelee kauniita niittyjä, joita kastelevat joet
ja purot ja näissä on kaloja ja majavia ylenmäärin. Hedelmiä on jos
kuinka runsaasti ja riistaa niin paljon, että me kerrankin näimme sata
hirvieläintä yhdessä parvessa». He rakensivat majan joen rannalle erään
puistikon kolkkaan, suojaan järven myrskyiltä, ja majansa yhteyteen
pienen kappelin, jossa he kolmesti viikossa toimittivat messun. Apotti
Dollier sanoi, että se talvi varmaan painoi enemmän heidän ikuisen
autuutensa hyväksi kuin kymmenen parasta vuotta heidän muuta elämäänsä.
He saivat olla häiritsemättä koko talven, lukuunottamatta erästä
yksinäistä irokuoita, joka kävi siellä majavan pyynnissä.

Kevään tullen he lähtivät kanooteissaan järvelle. Mutta kerran
heidän rannalla maatessaan syntyi kova myrsky ja vesi nousi niin
paljon, että he menettivät osan tavaroistaan, muun muassa ne tarpeet,
joilla sakramentti jaettiin, samoin kuin kauppatavaratkin, joilla he
ostivat ruokaa. Sen vuoksi he päättivät Ottawan tietä palata takaisin
siirtokuntiin, hankkiakseen uudet alttariesineet, joita ilman he eivät
voineet sakramentteja jakaa. Matkan varressa he sitten tapasivat
punaisen kivestä veistetyn epäjumalan kuvan ja päättivät, että se oli
piru, joka oli ollut syynä heidän alttaritarpeittensa hukkaan. He siis
hakkasivat sen kappaleiksi ja upottivat palaset syvään jokeen, ja
paikalla, sanoo hurskas pappi, »Jumala palkitsi meitä tästä otollisesta
työstä, sillä samana päivänä saimme tapetuksi sarvaan ja karhun.» Tämä
tapahtui St. Clair-järven rannalla, joka on Huronin ja Erien välisessä
virrassa.

Matka kävi sitten Michilimackinacin salmen kautta, jossa ei ollutkaan
lähetysasemaa, niinkuin he olivat luulleet, mutta Sault Mariessa he
tapasivat isä Marqueten ja erään toisen jesuiitan; näillä oli jo
valmiina linnoitettu asema, huone ja kappeli, ja aseman ympärille oli
raivattu vainio, jossa kasvoi viljoja. Molemmat papit eivät kuitenkaan
siellä kauan viipyneet, sillä St. Sulpice oli jesuiittain kanssa
huonoissa väleissä. Ottawan tietä palaten Dollier ja Galinée kesäkuussa
1670 saapuivat takaisin Montrealiin.



Isä Marquette.


Isä Marquette kävi Saultin asemalla Yläjärven lounaiskulmassa ja
siellä hänkin illinois-intiaaneilta kuuli Mississipistä. Se suuresti
innostutti häntä ja herätti hänessä halua tunkeutua sinne saakka.
Huronit ja ottawat olivat kuitenkin niihin aikoihin riitautuneet
siouxien kanssa, joitten kestivieraina he asuivat. He olivat nimittäin
saaneet hankituksi ranskalaisilta pyssyjä ja teräsaseita ja kävivät
siitä niin ylpeiksi, että aikoivat ajaa siouxit heidän omasta maastaan.
Mutta tämä mahtava kansa silloin julisti heille sodan ja sen alkamisen
merkiksi lähetti isä Marquetelle takaisin kaikki uskonnolliset kuvat,
joita hän oli heille antanut. Huronit ja ottawat eivät voineet
ajatellakaan taistelua näin mahtavaa kansaa vastaan; heillä ei ollut
muuta neuvoa kuin lähteä pyssyineen etsimään uusia asuinsijoja. Isä
Marquette vei huronit kerallaan Michilimackinac-salmeen, jossa jo oli
vähän aikaa ollut jonkinlainen lähetysasema, ja isä André ottawat
Manitulin saarille, jotka erottivat Georgian lahden Huronin ulapasta.
Marquette perusti asemansa Michilimackinac-salmen pohjoisrannalle,
ja siihen pian kasvoi kaksi kylää, joista toisessa asuivat huronit,
toisessa algonkinit. Paikka kehittyi nopeaan, niin että siitä
tuli turkiskaupankin tärkein keskusta. Vasta seuraavan vuosisadan
alussa, kun Detroit perustettiin, Michilimackinac menetti suurimman
osan merkitystään. Sinne oli vähitellen asettunut paljon »metsän
juoksijoita» ja kaupustelijoita, jotka viettivät niin huonoa elämää,
että jesuiitat epätoivoissaan itse sytyttivät asemansa palamaan ja
muuttivat pois.



Järvialueen juhlallinen valtaus.


Ylämaiden tutkiminen oli nyt edistynyt niin pitkälle, että Ranskan
hallitus päätti juhlallisesti ottaa ne haltuunsa. Menot oli tehtävä
niin vaikuttaviksi kuin suinkin, että intiaanit saisivat korkean
käsityksen merentakaisesta hallitsijasta, joka oli heidät lapsikseen
ottanut.

Daumont de St. Lusson lähetettiin v. 1671 näitä menoja toimittamaan.
Hän oli talvea Manitulin saarella ja lähetti sieltä sanomat
kaikille järvien rannikolla asuville heimoille, että he tulisivat
juhlaan Superiorin ja Huronin välisen virran rannalle. Neljäntoista
suurimman heimon päälliköt olivat maan anastuksessa saapuvilla,
samoin kuin paljon ranskalaisiakin, pappeja, munkkeja, kauppiaita ja
virkahenkilöltä. Pystytettiin risti ja se pyhitettiin kirkollisilla
juhlamenoilla. Ristin juurelle kohotettiin paalu, jonka päässä oli
Ranskan vaakuna. Luettiin julki maananastuskirja, huudettiin »eläköön
kuningas» ja kaikilla ampuma-aseilla ammuttiin. Sitten isä Allouez
puhui intiaaneille heidän omalla kielellään ja kertoi heille Ranskan
mahtavasta kuninkaasta, jolla oli tuhansia yhtä mahtavia päälliköitä
kuin Quebecin kuvernööri, joka oli irokuoit voittanut ja jolla oli
suunnattoman paljon laivoja ja sotaväkeä. Hän kuvasi, kuinka ilma
oli liekeissä, kun kuninkaan tykit paukkuivat, kuinka kuningas
vihollistensa veren tahraamana ratsasti sotajoukkojensa keskellä ja
kuinka hänen käskystään tapettiin niin paljon vihollisia, ettei kukaan
voinut heidän päänahkoistaan lukua pitää, niitä kun oli tapettava niin
paljon, että veri juoksi virtanaan. St. Lusson sitten vuorostaan piti
puheen, jossa hän selitti kaikkien läsnäolevien intiaanien edustajain
siitä hetkestä nauttivan tämän mahtavan kuninkaan suojelusta. Sitten
veisattiin Te Deum ja kaikki ampuma-aseet taas laukaistiin.

Intiaaneihin menot tekivät syvän vaikutuksen, pappien komeat puvut,
veisuu, ampuminen ja huuto, ja heillä oli siitä moneksi ajaksi puheen
aihetta wigwameissaan ja neuvostuliensa ääressä.



Jollietin ja Marqueten Mississipille.


Mississipistä oli jo saatu intiaaneilta niin paljon tiet?oja, että
Canadan viranomaiset päättivät lähettää Jollietin sitä etsimään ja
tutkimaan, mihin se laski, Tyyneen mereenkö, vaiko Mexicon lahteen.
Jolliet, johon jo olemme tutustuneet, oli Canadassa syntynyt ja
kasvanut. Hän oli tarmokas, rohkea ja yritteliäs mies ja oli
jesuiitoilta saanut hyvän kasvatuksen, hänestä kun alkuaan piti tulla
heidän veljeskuntansa jäsen, vaikka sitten metsät ja joet viehättivät
enemmän ja hänestä tuli »metsän juoksija» ja kauppias. Tuskin oli
Uuden Ranskan uusi tarmokas maaherra, kreivi de Frontenac, saapunut
Quebeciin, ennenkuin Jolliet lähetettiin monivaiheiselle matkalleen.
Joulukuussa v. 1672 hän saapui Michilimackinacin lähetysasemalle, josta
hänen piti ottaa isä Marquette mukaansa. Tämä oli jo kauan hartaasti
toivonut päästä tälle retkelle ja oli sitä varten opetellut Illinoisien
kieltä. Hän oli intiaaneilta koonnut tietoja edessä olevista maista ja
intiaanit olivat koettaneet häntä peloittaa moisesta matkasta, jutellen
joen hirviöistä (alligatoreista), jotka söivät ihmisiä, sen rannoilla
asuvista sotaisista kansoista ja kamalasta kuumuudesta, joka sen
suupuolessa vallitsi. Mutta Marquette ja Jolliet eivät säikähtäneet,
vaan kaiken talvea valmistelivat retkeään ja keväällä aikaisin lähtivät
matkaan.

He kulkivat ensin veneillä Michiganin Green Bayhin. Marquette poikkesi
matkalla menomini-intiaanien luona, jotka olivat nimensä saaneet
siitä, että he söivät »metsäkauraa», erään kauran kaltaisen ruohon
siemeniä; tätä ruohoa kasvoi laajalti Koillis-Amerikan soissa ja
joissa. Green Baysta he nousivat Fox Riveriä Winnebago-järveen ja
kulkivat sitten taipaleen poikki Wisconsin-joelle. Siellä heistä
erosivat intiaani-oppaat, ja molemmat matkustajat, kerallaan viisi
muuta ranskalaista, lähtivät hatarissa tuohialuksissaan laskemaan
tuntematonta jokea. Päivän toisensa jälkeen he laskivat tätä yksinäistä
vettä, jonka rantoja yhtämittaiset metsät reunustivat, näkemättä
ihmisiä, kuulematta juuri muita ääniä kuin puhvelien etäistä mylvinää.
Seitsemäntenä päivänä maisema äkkiä avautui ja venhot Illinoisista
puskivat mahtavaan Mississippiin, joka vuolaana virtasi poikittain
heidän editseen etelää kohti.

Jolliet ja Marquette olivat ensimmäiset valkoiset, jotka meloivat
maanosan mahtavimman joen latvapuolta. Heidän veneensä liukuivat
sen rauhallisen virtauksen kantamina vihantain saarien lomitse,
puistorantain keskitse, ohi matalien umpisalmien, joissa oli äärettömät
karjat vesilintuja, mutta ihmisiä ei näkynyt missään, ennenkuin oli
kuljettu lähes kolmekymmentä penikulmaa Wisconsinin suusta. Silloin
nähtiin hiekkarannalla jalanjälkiä, ja kun niitä seurattiin, niin
löydettiin polku, joka metsän läpi vei ihanalle niitylle. Jättäen
toverinsa kanootteihin Marquette ja Jolliet lähtivät polkua kulkemaan
tavatakseen ihmisiä, vaikk'ei heillä ollut aavistustakaan, millä
tavalla nämä ottaisivat muukalaiset vastaan. Kymmenisen kilometriä
kuljettuaan he näkivät joen rannalla kylän ja vähän etäämpänä kaksi
muuta kylää. Huudoilla ilmaisten tulonsa molemmat ranskalaiset
lähestyivät kylää, jossa heidän ilmestymisensä herätti suurta hälinää
ja hämmästystä, ja paljon ihmisiä kokoontui heitä katselemaan. Nämä
tosin jo olivat kuulleet valkoisista ihmisistä, joita oli meren
rannalle tullut, mutta molemmat ranskalaiset olivat ensimmäiset,
jotka he omin silmin näkivät. Neljä vanhaa miestä tuli ulos kylästä,
rauhanpiippua tuoden ja tarjoten sen poltettavaksi sanoen: »Me olemme
Illinoiseja» (me olemme ihmisiä). »Kuinka kaunis on aurinko, kun sinä
tulet luoksemme vieraaksi», sanoi iäkäs pappi, jonka majaan heidät
johdettiin. »Me tervehdimme sinua ystävinä, astu rauhassa kattomme
alle.»

Kuusi päivää retkikunta viipyi näitten ystävällisten ihmisten luona,
Marquette kertoen heille ainoasta oikeasta Jumalasta ja Jolliet Ranskan
mahtavasta kuninkaasta, joka oli rangaissut ylpeitä irokuoita. Tämä
uutinen oli Illinoiseille niin tervetullut, että he panivat toimeen
suuren ilojuhlan ja vierailleen tarjosivat parasta, mitä suinkin oli
joesta saatu tai metsistä hankittu. Jolliet ja Marquette vuorostaan
saivat heiltä tietoja Mississipistä ja sen rannalla asuvista ihmisistä.
Kun ranskalaiset vihdoin lähtivät matkaansa jatkamaan, niin saattoivat
sadat illinoissoturit heitä veneille ja etevin päällikkö ripusti
Marqueten kaulaan kirjavilla linnunpäillä ja sulilla koristellun
rauhanpiipun. Se oli intiaanien pyhä rauhansymboli, kalumet, turva
sotaisia heimoja vastaan.

Matka oli tähän saakka menestynyt hyvin ja iloisesti sitä jatkettiin.
Kanootit liukuivat sukkelaan alas leveätä virtaa. Eräällä kohdalla
herättivät huomiota korkeat äkkijyrkät kalliot, jotka maalauksineen
näyttivät hirviöiltä. Saavuttiin sitten siihen kohtaan, jossa oikealta
kädeltä Missouri työnsi Mississippiin sekaiset vuolaat vetensä. Tätä
mahtavaa jokea Marquette toivoi vielä kerran pääsevänsä nousemaan
Lännen mereen. Kun oli jälleen kuljettu satoja kilometrejä, niin
laski Mississippiin itäpuolelta toinen mahtava joki, jota silloin
sanottiin Wabashiksi, nykyisin Ohioksi. Sen rannalla asuivat shawneet,
rauhallinen heimo, joka kuitenkin oli silloin tällöin saanut tuta
irokuoitten vihoja.

Retkikunta oli nyt kulkenut niin kauas etelään, että ilmasto alkoi
tuntuvasti muuttua. Joenrannan ruokotiheiköt muuttuivat niin sankoiksi,
ettei edes voimallinen puhveli niitten läpi päässyt. Sääsket ja
kaikenlaiset muut itikat ahdistivat matkamiehiä, tuottaen heille
sietämättömiä tuskia. Aurinko paahtoi niin kuumasti, että kanoottien
purjeet oli asetettava katoksi sitä vastaan. Sitten alkoi niittyjen
sijasta rannoilla olla juhlallisia aarniometsiä, joissa komea magnolia
kukkineen ja rehevät köynnöskasvit ihastuttivat silmää. Kuljettiin
Arkansaan suun ohi aina samannimisen nykyisen valtion etelärajoille
saakka, ja niillä seuduin ensi kerran tavattiin vihamielisiä
alkuasukkaita. Joukko aseellisia sotilaita hyppäsi yhdestä puusta
koverrettuihin veneihinsä ja kamalasti kiljuen meloi heitä vastaan.
Kuolema näytti välttämättömältä, mutta kun isä Marquette kohotti
rauhanpiipun nähtäväksi, niin vihamielisyys kuin taiasta muuttui
ystävyydeksi. Sotilaat heittivät kädestä aseensa ja heidän sotahuutonsa
muuttuivat tervetulohuudoiksi. Ja ilomielin he saattelivat rantaan
vieraat, joita he olivat vihollisiksi luulleet. Vastaanotto kylässä
oli ystävällinen ja sen asukkaat saattoivat retkikuntaa kappaleen
matkaa alaspäin Arkansea-nimiseen suureen kylään, josta tuli veneitä
puolitiehen vastaan. Tulijain päällikkö kohotti rauhanpiippunsa ilmaan
ja Marquette teki samoin, ja paikalla olivat välit ystävälliset ja
selvät. Mutta intiaanit puhuivat aivan uutta kieltä, jota ranskalaiset
eivät ymmärtäneet. Talvi oli heille tuntematon ja turkisnahkain
sijasta olivat puhvelinvuodat heidän suurimpana rikkautenaan. Mutta
vielä enemmän retkeläisten mieltä kiinnitti se seikka, että näillä
intiaaneilla oli teräsaseita, joita he varmaan olivat saaneet Mexicon
lahden espanjalaisilta, koska rauta oli Pohjois-Amerikassa aivan
tuntematonta ennen eurooppalaisten tuloa.

Marquette ja Jolliet olivat nyt varmat siitä, että tämä mahtava joki
oli sama, jota Soto oli kulkenut ja joka laski Mexicon lahteen. He sen
vuoksi päättivät turhaksi kauemmaksi kulkea, etenkin kun oli syytä
pelätä, että espanjalaiset ottaisivat heidät huonommin vastaan kuin
intiaanit. He päättivät rientää takaisin kertomaan tärkeästä löydöstään
ja 17 p. heinäkuuta, kolmekymmentäseitsemän päivää sen jälkeen, kuin
olivat Fox Kiveristä lähteneet, he kääntyivät paluumatkalle. Alkoi
kovempi työ kuin menomatkalla, jolloin virtauksesta oli ollut niin
hyvä apu. Nyt oli melottava sitä vastaan ja nousu edistyi hitaasti.
Kun oli Missourin suun ohi päästy, niin poikettiin Illinois-jokeen,
jonka intiaanit vakuuttivat paljoa mukavammin vievän Michiganiin
kuin Wisconsin. Niin olikin asian laita. Illinois virtasi kauniitten
niittymaitten välitse ja oli tyyntä, rauhallista suvantoa. Sen rannalla
asuvat kansat olivat ystävällisiä ja vieraanvaraisia ja ne pyysivät
lähetyssaarnaajaa tulemaan takaisin ja asettumaan heidän keskuuteensa.
Eräs päälliköistä opasti retkikuntaa aina Chicagon taivallukselle
saakka.

Michigan-järven eteläreunaa kulkee matala kalliosyrjä, johon
jääkaudella on syöpynyt siksi syvä lovi, että järvestä jääkaudella oli
avoin väylä Mississipin jokialueeseen. Jääkauden lopulla tämä lovi
kuitenkin tukkeutui ja matala, vain muutamaa metriä korkea soraharju
patosi järven ja esti sen vettä etelää kohti juoksemasta. Jolliet
arveli, että siihen olisi ollut helppo kaivaa kanava, niin että isoilta
järviltä olisi voitu kulkea veneillä vaikka Floridaan saakka. Hänen
tuumansa jäi silloin toteutumatta, mutta nykyisin tämä kanava on
olemassa ja vedenjakajan katkaisupaikalla on Jolliet'n kaupunki.

Kanootit taivallettiin Michiganiin ja palaavat löytöretkeilijät sitten
meloivat tämän järven aavaa länsirantaa, kunnes tulivat kapealle
kannakselle, jonka poikki taivallettiin Green Bayhin, isä Allouezin
asemalle, jolle Marquette oli poissa ollessaan määrätty. Jollietkin
viipyi asemalla talven ja vasta seuraavana keväänä jatkoi matkaa
Quebeciin kertomaan kreivi de Frontenacille tärkeistä löydöistään.
Lähellä Montrealia hänen kanoottinsa koskessa kaatui ja kaikki kartat
ja muistiinpanot joutuivat veden saaliiksi. Jolliet yksin pelastui koko
venekunnasta. Mutta isä Marquette lähetti selostuksensa ja karttansa
tavallista tietä esimiehilleen, ja niissä on kertomus löytöretkestä
säilynyt.

Isä Marquette oli matkalla saanut hivuttavan taudin, joka lyhensi hänen
loppuikäänsä. Hän aikoi perustaa uuden lähetysaseman illinois-heimon
keskuuteen ja matkusti Chicagon taipaleelle. Siellä vietettyään
talvea pienessä mökissä hän keväällä v. 1675 saapui Illinoisien
kaupunkiin ja saarnasi heille hartaasti evankeliumia. Hän palasi
sitten Michilimackinacin asemalle järven itärantaa, jossa virtaus oli
apuna, mutta kuoli matkalla rannalle rakennetussa pienessä suojassa.
Intiaanit hautasivat hänet rannalle, mutta vuoden kuluttua tuli toisia
intiaaneja ja he kaivoivat hänen luunsa maasta ja tapansa mukaan
kuivasivat ne auringonpaisteessa, jonka jälkeen joukko, joka oli
saapunut kolmellakymmenellä kanootilla, kuljetti ne Pyhän Ignatiuksen
asemalle Michilimackinacin salmeen, Marquetten itsensä valitsemaan
vaikutuspaikkaan. Niin suuresti metsäläiset kunnioittivat tätä harrasta
ja vilpitöntä miestä, joka oli heidän hyväkseen elämänsä uhrannut. V.
1877 löydettiin nykyisessä St. Ignacen kaupungissa jäännöksiä Marqueten
kirkosta ja sen holvista puulipas, johon intiaanit olivat opettajansa
luut koonneet. Marquettea sitten näissä lännen seuduissa pidettiin
kauan pyhänä, vaikkei hän saanutkaan apostolista pyhitystä.

Jolliet myöhemmin kävi Saguenayta nousten Hudson-lahdella. Hän osasi
siksi paljon purjehdusta ja purjehdusapuneuvojen käyttöä, että hänet
nimitettiin Laurentin joen ja Labradorin rannikon yliluotsiksi.
Löytöjensä palkaksi hän sai Anticosti-saaren ja perusti sinne
kalastusaseman. Sen kuitenkin englantilaiset hävittivät, ja Jolliet
kuoli köyhänä.

Jesuiitat koettivat ulottaa vaikutuspiiriään niittenkin intiaanien
keskeen, joita asui pohjoisissa metsissä. Saguenayn laaksoa he nousivat
ensinnä vedenjakajalle ja v. 1672 kulkivat edelleen aina Hudson-lahden
rannalle, ottaen maan Ranskan omaksi.



La Salle.


Robert Cavelier La Salle, jonka jätimme Ontarion ja Erien väliselle
kannakselle, Ohion retkeä mielessään hautomaan, oli saapunut Canadaan
v. 1667. Hän oli Normandiasta kotoisin. Hänen veljensä oli Montrealissa
St. Sulpicen seminaarissa pappina ja auttoi löytöretkeilijää
monella tavalla, ensinnäkin toimittamalla hänelle hyvän laajan alan
seminaarin omistamaa maata. La Salle oli erinomaisen kunnianhimoinen
mies, itseensä luottava, ylpeä, uupumaton ja järkähtämätön kaikissa
tuumissaan. Mutta itsekkäisyytensä ja ynseytensä vuoksi hän oli
huonossa suosiossa, ja harvat, jotka hänen palveluksessaan toimivat,
häneen kiintyivät.

Intiaanien kertomukset lounaan tuntemattomista maista olivat siihen
määrään kiihoittaneet La Sallen mielikuvitusta, että hän möi maansa ja
Dollierin ja Galinéen keralla lähti Ohiota etsimään. Kun molemmat papit
mielensä muuttaen jatkoivatkin matkaa Huron-järvelle, niin La Salle
näyttää päättäneen yksin pyrkiä Ohiolle. Ja hän luultavasti pääsikin
sinne, vaikka hän piti löytönsä salassa, vastaisten tuumainsa varalta.

Maaherra kreivi de Frontenac mielistyi heti alussa La Sallen rohkeisiin
suunnitelmiin ja antoi hänelle täyden kannatuksensa. Frontenacin
ensi tehtäviä oli linnan rakentaminen Ontarion itäpäähän La Sallen
suosittamalle paikalle, ja hän kävi itse sen perustukset laskemassa ja
puoleksi hyvällä, puoleksi pakolla, taivuttamassa irokuoitten päälliköt
luovuttamaan maata. La Sallen hän jätti linnaan sen ensimmäiseksi
komentajaksi. Seuraavana vuonna La Salle kävi Ranskassa, jossa hänet
aateloitiin ja nimitettiin sen linnaläänin herraksi, jonka komentaja
hän oli, ehdolla, että hän suoritti linnan rakentamisesta koituneet
kulut. Frontenac-linnan ympärille pian muodostui siirtokunta ja
siitä tuli tärkeä kauppapaikka, mutta juuri siitä syystä Quebecin
ja Montrealin kauppiaat alkoivat kaikin tavoin sitä ja sen herraa
vahingoittaa. V. 1677 La Salle oli toisen kerran Ranskassa, neuvotellen
siellä Colbertin, Contin prinssin ja muitten vaikutusvaltaisten
henkilöitten kanssa, ja seuraus näistä keskusteluista oli, että hän sai
oikeuden perustaa Canadan ylämaahan niin monta linnaa kuin vain tahtoi.
Hänen mukanaan saapui Canadaan Henrik de Tonty, josta sitten tuli hänen
kaikkein uskollisin ystävänsä ja apulaisensa.



Niagara.


Lopulla vuotta 1678 lähetettiin La Motte rakentamaan uutta linnaa
Niagara-joelle, ja tällä retkellä oli Hennepin-niminen jesuiitta
mukana. Hennepin oli ensimmäinen, joka julkaisi Niagarasta kuvauksen.
Hän liioitteli putouksen korkeutta 600 jalaksi, vaikkei se ole kuin
158 jalkaa Canadan ja 167 jalkaa Yhdysvaltain puolelta. Muutoin hänen
kuvauksensa on sattuva, vaikkapa koski onkin siitä pitäen jonkun
verran muotoaan muuttanut, se kun kynnystään alati syöden siirtyy
taapäin. Retkikunta kulki aivan Niagaran ohitse ja rakensi varastonsa
sen yläpuolelle virran varteen. La Salle itse Tontyn keralla lähti
kuukautta myöhemmin matkaan. Frontenacin linnassa jo oli saatu
valmiiksi melkoinen purjelaiva, jolla kuljettiin Ontariota, ja sillä
he jatkoivat matkaa Niagaralle. Mutta äkkimyrskyssä, jotka näillä
järvillä ovat niin vaarallisia, laiva kärsi haaksirikon ja kaikki
varustukset joutuivat aaltojen omiksi. La Salle ja Tonty olivat tyynen
vuoksi lähteneet edeltäpäin kanootilla ja saivat vasta perästäpäin
tiedon tästä onnettomuudesta. Se oli ensimmäinen niistä monista
vastoinkäymisistä, jotka La Sallen yrityksiä vainosivat.

Hän ryhtyi viipymättä rakentamaan uutta laivaa Niagaran könkään
yläpuolella. Senekat, joita kauppiaat olivat La Sallea vastaan
yllyttäneet, yrittivät sytyttää laivan telakalla tuleen, mutta se
ei onnistunut, ja toukokuussa »Griffon» työnnettiin vesille, ollen
ensimmäinen Niagaran päällisiä suuria vesiä kyntänyt purjealus. Talven
kuluessa oli Frontenaciin tuotettu uusia varastoja ja rakennettu
sielläkin uusi alus hukkuneen sijaan, ja keväällä kaikki toimitettiin
Niagaran kannakselle. Elokuussa »Griffon» purjehti Erien länsipäähän
ja nousi St. Clairin järveen sekä siitä, tarkkain luotausten mukaan
edeten, onnellisesti Huroniin. Mutta ranskalaiset purjehtijat näyttävät
halveksineen näitten sisäjärvien tuulia, niinkuin muutkin merimiehet,
ja seurauksena oli haaksirikko toisensa jälkeen, sillä toden teolla
ne ovat rajummat ja vaarallisemmat kuin merellä. Huronilla iski
raju myrsky »Griffoniin», mutta se kuitenkin sillä kertaa pelastui
ja saapui onnellisesti Michilimackinac-salmeen, jossa se kävi Pyhän
Ignatiuksen satamaan ankkuriin. Intiaaneja kanootteineen keräytyi
kosolti sitä ihmettelemään, ja ensi kerran kuultiin täällä nyt tykkien
jymähtelevän. Green Baysta etsittiin sitten turkikset, joita edellä
kulkenut joukkokunta oli ostanut, jonka jälkeen La Salle lähetti sekä
ne että kaikki omat ostamansa »Griffonilla» takaisin Niagaralle ja
siitä edelleen Frontenaciin velkojiensa tyydyttämiseksi. Muutamista
rauskoista perästäpäin nähtiin, että laiva kaikkineen oli kärsinyt
haaksirikon, josta ei ainoakaan ihminen pelastunut. La Salle itse
neljäntoista miehen kanssa jatkoi matkaa Michiganin eteläosaan, mutta
hänenkin täytyi olla viisi päivää säänpidossa saman myrskyn vuoksi.
Hän kulki Michiganin länsirantaa Chicagon kohdalle ja vielä sen ohikin
pienelle St. Joosef-joelle, joka laskee järven kaakkois-kulmaan. Sitä
hän nousi sisämaahan ja taivalsi toiseen pieneen jokeen, joka laski
Chicago-jokeen, ja sitten edelleen Mississippiin. Illinois-intiaanit
aluksi olivat La Sallea kohtaan ystävälliset, kunnes kauppiaitten
asiamiehet heihin istuttivat epäluuloja, jotka sitten edelleenkin
katkeroittivat kaikkia La Sallen töitä. Hän sai kuitenkin luvan
linnan rakentamiseen ja sen nimeksi hän pani »Crévecoeur,» s.o.
»harmin paikka», koska hän nyt alkoi käsittää, että »Griffonin» oli
täytynyt kärsiä haaksirikko. Hän lähetti Hennepinin erään toisen
ranskalaisen kanssa laskemaan jokea Mississippiin ja palasi itse
Montrealiin hankkimaan uusia tarpeita. Tonty jäi vasta rakennettuun
linnaan. Maaliskuun alussa La Salle neljän ranskalaisen ja yhden
mohikaani-intiaanin keralla lähti retkelleen, joka kelirikon vuoksi
oli suunnattoman vaikea. Lisäksi matka kävi maan kautta, jossa
kierteli irokuoilaisia sotilasparvia. Kun kanooteista ei ollut apua,
niin ne jätettiin, ja joukko kulki Michiganin eteläpäästä suoraan
maan poikki Huronin ja Erien väliselle kannakselle. Detroitin virran
poikki kuljettiin lautalla ja Erien rannalla rakennettiin kanootti ja
sillä kuljettiin Niagaralle, jossa saatiin varma tieto »Griffonin»
haaksirikosta, ja päälle päätteeksi sekin murhesanoma, että eräs toinen
laiva, joka oli Ranskasta tuonut suuren määrän tavaroita La Sallea
varten, Laurentin joen suussa oli kärsinyt haaksirikon. La Salle jatkoi
viipymättä matkaa Frontenaciin ja sieltä edelleen Montrealiin.

Heti rahoja ja tavaroita saatuaan hän palasi ylämaahan. Kun hän saapui
Michiganin eteläpäähän rakentamaansa pieneen linnaan, oli se autiona.
Kun hän sitten kulki taivalluksen poikki ja alkoi laskea myötävirtaa,
niin näkyi joka puolella jälkiä irokuoitten kamalista veritöistä.
Sota ja vaino oli sillävälin hävittänyt koko maan. Illinoisien suuri
kaupunki oli poltettu, koko heimo kadonnut ja silvottuja ruumiita
oli kaikkialla. Crévecoeurin linna oli autiona, Tontysta ja hänen
miehistään ei näkynyt merkkiäkään. La Salle etsi ruumiitten joukosta,
mutta ei ainoatakaan ranskalaista hän löytänyt. Pääkallot olivat
intiaanien, kuten karkeasta mustasta tukasta oli helppo päättää.
Neljän miehen kanssa La Salle kulki jokea alaspäin, ja tapausten kulku
alkoi sitten käydä ilmeiseksi. Illinoisit olivat joukolla peräytyneet
joen toista rantaa, irokuoit seuranneet takaa ajaen. La Salle etsi
kummankin puolen leiripaikat, tutki jokaisen paalussa kidutetun ja
poltetun jäännökset, mutta ei löytänyt ranskalaisista mitään jälkiä.
Näin hän kulki alas aina Mississipille saakka löytämättä Tontya ja
palasi sieltä takaisin. Paluumatkalla hän kulki Chicagon taivalluksen
kautta ja siellä hän ilokseen näki varmoja heikkoja merkkejä siitä,
että Tonty miehineen oli siitä kulkenut ja siis oli elossa. Mutta La
Sallen yritys oli auttamattomasti mennyt myttyyn, se oli alettava
alusta. Michiganin eteläpäässä koetettuaan koota kaikkia sinne
eksyneitä heimojäännöksiä, abenaqueja, mohikaaneja, shawneita, miameja
ja Mississipiltä palaavia illinoiseja liittoon irokuoita vastaan
La Salle keväällä jälleen lähti palaamaan siirtokuntiin hankkimaan
uusia varoja. Matkalla hän Michilimackinacin salmessa vihdoin tapasi
Tontyn ja yhdessä he jatkoivat matkaa Montrealiin. Tonty oli joutunut
La Sallen lähdettyä mitä vaikeimpaan pulaan, hänen oma väkensä kun
kapinoi ja karkasi intiaanien luo. Irokuoitten maahan hyökätessä Tonty
hylkäsi linnan ja samosi Michiganin länsirantaa pohjoista kohti,
samaan aikaan kun La Salle itärantaa kulkien toi apua. Hennepin taas
oli seuralaisensa keralla laskenut Mississipille ja noussut tätä jokea
melkoisen matkan, kunnes siouxit olivat ottaneet hänet vangiksi.
Hänen matkainsa laajuutta ei kuitenkaan tarkoin tiedetä, sillä hänen
matkakertomuksensa on epäluotettava. Mississipin yläjuoksulla hän
tapasi Du Luth-nimisen ranskalaisen seikkailijan, joka oli kaksi
vuotta tutkinut Superior-järven seutuja ja Mississipin latvaosia sekä
niinikään käynyt siouxien kylissä. Hänen kerallaan Hennepin palasi
Michiganin Green Bayhin ja Michilimackinaciin, sekä sieltä edelleen
matkusti Montrealiin, olematta sen koommin osallisena La Sallen
yrityksissä.



La Salle laskee Mississipin.


Frontenacin ja rikkaitten sukulaistensa avulla La Salle vielä kerran
selviytyi pulasta ja sai tarvitsemansa varustukset hankituiksi.
Syksyn tullessa hän taas oli matkalla ylämaahan, taivaltaen nyt,
samoin kuin edelliselläkin kerralla, Ontariosta Simcoe-järven kautta
Georgian lahteen ja jatkaen siitä vesitietä Michiganin eteläosaan.
Alussa vuotta 1682 hän vihdoin saattoi lähteä sille matkalle, joka
perusti hänen löytäjämaineensa. Illinoisin rannalla oli rakennettu
vene, ja tällä ynnä kanooteilla La Salle miehineen kulki Mississippiin
ja lähti sitä mereen laskemaan. Samoin kuin Jolliet ja Marquette
tämäkin retkikunta kiinnitti huomionsa Missouriin ja sen sekavaan
veteen, tuli sitten Ohion suulle ja maaliskuun 13 p. kuuli vettä
peittävän sumun läpi arkansas-heimon sotarummun läheltä syrjäjokea,
jolla vieläkin on heimon nimi. Mutta rauhanpiippu solmi nytkin samoin
kuin Marquetten näyttämänä sulan sovinnon, ja retkikunta otettiin
Taensain suuressa kylässä mitä parhaiten vastaan. Viivyttyään kylässä
kaksi viikkoa La Salle lähtiessään juhlallisesti otti maan Ranskan
kuninkaan omaksi, intiaanien uteliaina katsellessa tätä menoa, josta
he eivät mitään ymmärtäneet. Maaliskuun 17 päivä kanootit jälleen
työnnettiin vesille ja retkikunta lähti laskemaan jokimatkoja, joita
ei ennen kukaan valkoinen ollut kulkenut. Muutaman päivän kuluttua
saavuttiin järven tapaiselle suvannolle, jonka rannoilla oli paljon
kyliä. Niitä laskettiin ainakin seitsemänkymmentäneljä ja talot olivat
paljoa paremmin rakennetut ja mukavammat kuin pohjoisten heimojen
vaatimattomat wigwamit. Tätä suurta ja väkirikasta seutua hallitsi
kuningas, jonka valta oli suurempi kuin pohjoisten päällikköjen.
Kansa oli suoraa ja ystävällistä, viljeli maata ja piti monenlaisia
hedelmäpuita. Monta päivää ranskalaiset viipyivät näitten intiaanien
vieraina, vaikk'ei heidän kieltään ymmärrettykään, vaan täytyi
keskustella merkkien avulla.

Mutta alempaa tavattiin heimo, joka oli sotainen. Joessa oli sillä
kohdalla suuri pitkulainen saari, ja sen ja mannermaan välistä pudasta
laskiessaan ranskalaiset äkkiä kuulivat rannoilta julmat sotahuudot ja
rumpujen pärinän, sotilaita ilmestyi, ja kaikkiin rauhan vakuutuksiin
saatiin nuolituisku vastaukseksi. Ei edes pyhä rauhanpiippu mitään
vaikuttanut. La Sallella ei ollut muuta neuvoa kuin soutaa toiselle
rannalle ja sitten nopean virtauksen ja melain voimalla pyrkiä pois
niin sukkelaan kuin suinkin. Metsäläiset juoksivat pitkin rantaa
perässä ampuen nuoliaan, mutta onneksi ne eivät osuneet. La Salle
kielsi miehiään ampumasta, siitä kun ei kuitenkaan olisi ollut mitään
hyötyä. Muita hyökkäyksiä ei sitten sattunut. Muutaman päivän kuluttua
retkikunta laski sen paikan sivu, jossa nyt on New Orleansin mahtava
kauppakaupunki. Kun sitten saavuttiin siihen kohtaan, josta deltamaa
alkaa, niin La Salle jakoi kanoottinsa kolmeen osastoon, joista kukin
laski mereen yhtä suuhaaraa. Joki alkoi pian käydä suolaiseksi, ja
muutaman päivän kuluttua venhot uivat Mexicon lahden ulapalle.



Louisiana.


Veneet sitten yhtyivät ja nousivat läntistä suuhaaraa, kunnes tapasivat
kiinteätä maata. Siihen La Salle pystytti mahtavan patsaan, johon
koverrettiin Ranskan vaakuna, ja patsaan viereen ristin, ja näitten
juurelle hän kaivoi maahan lyijylaatan, joka kertoi matkasta ja
maananastuksesta; se oli päivätty 9 p. huhtikuuta 1682. Hän siinä
ilmoitti valtaavansa Ranskalle koko Mississipin ja sen syrjäjokien
syvänteet ja nimitti koko tämän suunnattoman alueen Louisianaksi
kuningas Ludvig XIV:n muistoksi.

Suuri voitto oli näin saatu, mutta nyt oli edessä mitä vaivalloisin
paluumatka vastavirtaa, koska ei ollut laivoja, joilla olisi voitu
purjehtia meritietä takaisin Canadaan. Paluumatkalla täytyi jonkun
verran taistellakin samaa heimoa vastaan, joka oli menomatkalla
kimppuun käynyt. La Salle lisäksi sairastui, mutta vaikka hitaastikin
matkaa tehden retkikunta kuitenkin ennen syyskuun loppua pääsi takaisin
Michilimackinaciin. La Salle aikoi perustaa kaksi siirtokuntaa, toisen
Illinoisin rannalle turkiskaupan keskustaksi, toisen Mississipin
suulle. Illinoisin rannalle rakennettiin äkkijyrkälle kalliolle St.
Louis-niminen linna. Sen ympärille piankin asettui asumaan paljon
intiaaneja, toivoen linnasta turvaa irokuoita vastaan.

La Sallen palatessa oli Canadassa uusi maaherra, joka ei ollut
löytöretkeilijää kohtaan yhtä suosiollinen kuin Frontenac. Mutta La
Salle matkusti Ranskaan ja sai kuninkaalta neljä laivaa siirtokunnan
perustamiseksi Mississipin suistamoon. Tämä yritys kuitenkin alun
pitäen menestyi huonosti. La Salle, joka ei tiennyt Mississipin
suistamon pituusastetta, ei sitä löytänyt, vaan laski maihin paljoa
kauemmaksi lanteen Mexicon lahden luoteisrannalle. Yksi laivoista,
vieläpä lisäksi se, jossa olivat tulevan siirtokunnan kaikki
varastot, kärsi haaksirikon. Siirtolaiset olivat huonoa väkeä.
Intiaanit rupesivat vihamielisiksi ja kylvöistä tuli kato. La Salle
teki kanoottimatkan Mississippiä etsiäkseen, mutta neljän kuukauden
kuluttua hänen täytyi palata tyhjin toimin, kaksitoista miestä retkellä
menetettyään. Ei joen merkkiäkään löydetty. Sitten hän kahdenkymmenen
miehen keralla teki retken sisämaahan, nykyiseen Uuteen Mexicoon, jossa
espanjalaiset luulivat olevan rikkaita kaivoksia. Mutta vain muutamia
hevosia ja vähän viljaa ja papuja saatiin siltä retkeltä saaliiksi.
Siirtolaisten luvun olivat taudit ja taistelut vähentäneet niin
pieneksi, että vain viidettäkymmentä enää oli elossa.

Kun kaksi laivoista oli pois lähetetty ja vielä yksi haaksirikon
kärsinyt, niin La Sallella ei lopulta ollut muuta neuvoa kuin lähteä
maan poikki Canadaan pyrkimään. Ainoastaan parikymmentä miestä
jätettiin Mexicon lahden rannalle Ranskaa edustamaan. Nahkoihin
puettuina, jalassa puhvelinnahkalötöt ja muutoinkin huonosti
varustettuina ranskalaiset tammikuussa 1687 lähtivät pitkälle
matkalleen.



La Salien murha.


He seurasivat jokea latvoille päin mäkimaahan saakka. Maaliskuun
puolivälissä he olivat kulkeneet Coloradon syvänteen poikki ja
saapuneet eräälle Trinity Riverin syrjäjoelle, kun joukon kuri kokonaan
löyhtyi ja tyytymättömyys La Salleen puhkesi tuhotöiksi. Ensin
murhattiin La Salien sisarenpoika ja pari hänen apulaistaan, sitten
La Salle itse. Kuusi miestä pysyi johtajalleen uskollisena, voimatta
kuitenkaan kostaa hänen kuolemaansa. Nämä Joutelin johdolla vaelsivat
maan poikki Arkansaaseen saakka, jo§ta tavattiin kaksi Tontyn miestä.
Tonty oli nimittäin toisen kerran laskenut Mississipin kadonnutta
johtajaansa etsien ja jättänyt osan väestään Arkansaaseen. Joutel
viiden toverinsa kera palasi Illinoisin linnaan (v. 1687) ja kirjoitti
myöhemmin kertomuksen La Sallen viimeisestä suuresta yrityksestä.
Mexicon lahden rannalle jätetyt ranskalaiset rupesivat intiaaneiksi,
ne jotka eivät olleet tauteihin ja puutteeseen kuolleet; eivätkä
espanjalaiset saapuessaan siirtokuntaa hävittämään tavanneet muuta
kuin aution linnan ja luurankoja. Tonty kirjoitti arvokkaan teoksen La
Sallen molemmista retkistä, joihin hän oli ottanut osaa.

La Salle oli Pohjois-Amerikan sisäosien -etevimpiä tutkijoita. Hänen
suuret saavutuksensa ovat sitä ihmeellisemmät, kun hänen voitettavansa
vaikeudet olivat niin suunnattomat. Ranskan vaikutusalue laajeni niiden
ansiosta sisämaan kautta suurilta järviltä aina Mexicon lahdelle saakka.



Le Moyne D'Iberville ja Louisianan asutus.


La Sallen kuoltua kului neljätoista vuotta, ennenkuin ranskalaiset
ryhtyivät hänen suurta yritystään jatkamaan. Mutta v. 1698 purjehti
Mississipin suulle Brestistä canadalainen Le Moyne D'Iberville kahden
veljensä, Sauvollen ja Bienvillen keralla, mukanaan kaksisataa
siirtolaista, enimmäkseen miehiä. D'Iberville ilmoitti muka
lähtevänsä Amazoni-joelle, jottei tieto hänen yrityksestään leviäisi
Espanjaan ja Englantiin ja näissä maissa ryhdyttäisi sitä estämään.
Retkikunta ensin poikkesi San Domingoon, joka oli Ranskan hallussa,
ja sieltä uuden vuoden päivänä v. 1699 laski pohjoista kohti nykyisen
Alabaman rannikolle. Ranta tavattiin ensinnä Pensacolan seuduilta,
mutta siinä näytti jo olevan espanjalainen kaupunki, jonka vuoksi
D'Iberville jatkoi matkaa länteen päin, koska hän ei halunnut ilman
pakkoa taistella ja koska sitä paitsi hänen matkansa päämääränä oli
Mississippi. Mutta ei hänenkään ollut helppo löytää Mississipin suuta.
Vihdoin hän, helmikuun lopulla, lähti veneillä rantaa seuraamaan,
voidakseen tarkemmin etsiä, eikä kulunutkaan kuin kolme päivää,
ennenkuin nähtiin suuren joen läheisyydestä merkkejä. Merivesi oli
sekaista, sen suolaisuus vähenemistään väheni ja paljon puunrunkoja
uiskenteli pinnalla, ja pian oli selvä vastavirta jyrkkine aaltoineen
soudettavana. Paksu ruokotiheikkö sulki joen suun, mutta veneet
tunkeutuivat sen läpi. Vielä ei kuitenkaan oltu varmoja, oliko se
Mississippi, ja D'Iberville etsi kaikkialta merkkejä, jotka olisivat
todistaneet joen samaksi, jonka La Salle oli vallannut Ranskalle.
Veistellen ristejä puihin hän nousi jokea, näki intiaanien tulia,
silloin tällöin heitä tapasikin, mutta pelokkaasti kaikki meloivat
pakoon, niin kiireesti kuin suinkin pääsivät. Vihdoin saavuttiin
siihen kohtaan, jossa nykyisin on New Orleans, ja D'Iberville
ilokseen huomasi, että kapea kannas erotti sen maan sisään pistävästä
merenlahdesta, johon hän arveli laivoineen pääsevänsä. Nousten jokea
vielä korkeammalle hän tapasi bayagoulain ystävällisen heimon,
jonka päällikkö oli hänen kaltaiseltaan valkoiselta mieheltä saanut
aivinaisen paidan, niin kerrottiin. Erään toisen heimon kylästä löytyi
lasipullo, ja ranskalaiset saattoivat nyt olla varmoja siitä, että
valkoisia oli jo ennen siellä käynyt. Intiaanioppaat saattelivat
heitä vastavirtaa yhä korkeammalle, ja joka kylässä oli vastaanotto
mitä parasta, asukkaat panivat toimeen juhlia ja tytöt karkeloivat
vieraitten kunniaksi. Ranskalaiset antoivat vastalahjoja. Mutta
D'Iberville kaipasi vielä varmempia todistuksia. Tonty oli toisella
kerralla Mississipin laskiessaan La Sallea etsiäkseen jättänyt eräälle
päällikölle kirjeen, kehoittaen antamaan sen ranskalaiselle, joka pian
kulkisi vastavirtaa hänen perässään. Tästä kirjeestä, josta tieto oli
levinnyt laajalti heimojen kesken, kerrottiin nyt D'Ibervillelle, ja
hän paikalla lähti sitä etsimään. Hän laski jälleen New Orleansin
seuduille, ja Bienville kauan etsittyään ja luvattuaan kirveen palkaksi
saikin eräältä päälliköltä Tontyn kirjeen. Nyt voitiin olla varmat
siitä, että oltiin oikealla joella.

Viipymättä valittiin siirtokunnan paikaksi hiekkainen niemi. Siinä
ei tosin ollut vähääkään viljelykseen kelvollista maata, mutta siitä
siirtolaiset eivät mitään välittäneet, sillä he olivat espanjalaisilta
karkulaisilta kuulleet, että kauempana lännessä muka oli rikkaita
vuorikaivoksia, eivätkä aikoneetkaan ruveta maata viljelemään, vaan
kultaa etsimään. Paikan nimi oli Biloxi. Jätettyään siihen satakunnan
siirtolaista ja molemmat veljensä D'Iberville itse lähti laivoineen
pois.

Uutta siirtokuntaa odottivat ikävät ajat. Kuumuus oli raukaiseva,
hiekkain hohde silmiä sokaiseva, vesi huonoa, ruokatavaroita vähän ja
intiaanit osoittivat vihamielisyyden oireita. Lisäksi oli pelättävä,
että joko espanjalaiset taikka englantilaiset millä hetkellä hyvänsä
tulisivat heitä pois ajamaan. Espanja piti vanhastaan tätä rannikkoa
omanaan ja englantilaiset väittivät sen kuuluvan Carolinaan Kaarle
kuninkaan lahjakirjan nojalla. D'Iberville kuitenkin palasi ennen
vuoden loppua tuoden uusia tarpeita ja kuusikymmentä kokenutta
canadalaista metsästäjää. Hän oli saanut toimekseen kulkea maan
puhki ja poikki jaloja metalleja etsiäkseen, ja sitä varten oli
hänen kerallaan Le Sueur-niminen asiantuntija. Tämän piti nousta
jokea siouxien maahan, siellä kun sanottiin olevan eräänlaista
»viheriäistä maata», joka muka saattoi olla kullanpitoista. Mukanaan
kaksikymmentä miestä ja muutamia intiaaneja oppaina kivennäistuntija
lähti Mississippiä nousemaan, saapui ilman tapaturmia »viheriäisen
maan» paikalle, joka oli Minnesota-joen rannalla, kuormasi sitä
kanoottinsa täyteen ja lähti sitten taas jokea laskemaan. Mutta siouxit
kääntyivätkin vihamielisiksi. Töin tuhkin päästyään lähtemään hän
katosi tietymättömiin. Ei ole tietoa siitä, mitä hän viheriäisestä
mullastaan löysi, mutta luultavasti hän huomasi sen arvottomaksi.

Iberville lähti vähää myöhemmin itsekin jokea nousemaan ja saapui
natchez-heimon maahan, jossa Mississipin rannat alkoivat kohota. Tämä
omituinen kansa palveli aurinkoa, samoin kuin Perun asukkaat, heillä
oli temppelit ja papit ja ylimmäinen pappi, jota sanottiin »suureksi
auringoksi». Natchezit ottivat ranskalaiset hyvin vastaan ja olisivat
epäilemättä pysyneet heidän ystävinään, elleivät ranskalaiset olisi
katalasti pettäneet heidän luottamustaan. Tämä kuitenkin tapahtui vasta
myöhemmin. Ibervillen täällä ollessa laski jokea ylämaasta joukko
veneitä, joissa oli turkiskuorma, ja niissä Ibervillen hämmästykseksi
teki matkaa Tonty, La Sallen vanha ystävä, canadalaisjoukkueen keralla.
Ibervillen nuorempi veli sitten Tontyn keralla nousi Red Riveriä,
Mississipin syrjäjokea, saadakseen selville, olivatko espanjalaiset
Uudesta Mexicosta käsin anastaneet lännen puolisia takamaita, joissa
metallien piti olla. Mutta he eivät löytäneet mitään espanjalaisen
valtauksen merkkejä. Iberville jälleen kävi Ranskassa, mutta kun
hän lopulla vuotta 1701 palasi Biloxiin, oli siirtokunta niin
huonossa kunnossa, että päätettiin muuttaa se suistamon itäpuolelle
Mobile-lahteen, aivan Pensacolan naapuriksi. Tämän tehtyään Iberville
purjehti kotimaahan, hänen terveytensä kun oli murtunut, eikä hän
sen koommin Louisianaan palannut. Sauvolle kuoli kuumeeseen, mutta
nuori Bienville kesti urhoollisesti taudit ja vastoinkäymiset ja oli
kauan tämän ranskalaisen siirtokunnan varsinaisena johtomiehenä.
Ei ollut hänen syynsä, ettei se paremmin menestynyt. Siirtolaiset
kuluttivat aikansa helmien ja metallien etsimiseen ja puhvelinkarvojen
kokoamiseen, maata ei viljelty, koska se tällä rannikolla on karua ja
kuivaa, vaan ruokatavarat olivat edelleenkin tuotavat kotimaasta.
V. 1716 Louisianassa oli vasta seitsemänsataa ranskalaista, ja olot
yleensä olivat huonolla kannalla. Mutta Mississipistä oli tullut tärkeä
liikeväylä, jota myöten kauppiaat toivat pohjan puolesta veneen täydet
turkiksia, ja joen rannoille oli perustettu linnoja tämän kaupan
turvaksi. Useista näistä linnoista sitten kehittyi kaupungeita.

Skotlantilainen John Low, joka Ludwig XIV:n kuoltua yritti
epätoivoisilla keinoilla palauttaa Ranskan raha-asiat paremmalle
kannalle, teki suurenmoisen yrityksen Louisianan asuttamiseksi, taikka
oikeammin rahan tekemiseksi siitä. Hän perusti suuren kauppakomppanian
ja lupasi lähettää Mississipin suulle kuusituhatta valkoista
siirtolaista ja kolmetuhatta neekeriorjaa. Bienville nimitettiin
siirtokunnan ylimaaherraksi. Ensi työkseen hän perusti uuden aseman
Mississipin suupuoleen, paikkaan, jossa joen äyräät olivat tavallista
korkeammat, kohoten vedestä kokonaista kymmenen jalkaa, ja tästä
pienestä turkiskauppasiirtolasta kehittyi sitten New Orleans-niminen
suurkaupunki.

Joulukuussa 1720 John Lowin suurenmoinen keinottelu kärsi mitä
surkeimman haaksirikon, tuottaen taloudellisen häviön monen monelle
ranskalaiselle. Tapaus herätti Louisianassakin suurta pelästystä,
mutta siirtokunta oli jo ennättänyt siksi vahvistua, ettei se kumoon
mennyt. Valkoisia siirtolaisia saapui edelleenkin tuhansittain, vaikka
joukossa oli paljon rikoksentekijöitä ja muita huonoja aineksia.
Neekeriorjia tuotiin niinikään tuhansittain, maanviljelys pääsi niin
hyvään voimaan, että siirtokunta tuli omillaan toimeen, ja kauppa
oli tuottavaa. Vaikkei vuorikaivoksia löydettykään eikä muutoinkaan
saatu suunnattomia rikkauksia kootuksi, niin näytti kuitenkin vihdoin
kaikki käyvän hyvin. Mutta vuosisadan jälkipuoliskolla kaikki mitä oli
saavutettu menetettiin yhdellä iskulla, kun Ranska v. 1763 luovutti
Louisianan Espanjalle. Ei se sen koommin sitä takaisin saanut muuta
kuin Napoleonin aikana pariksi vuodeksi; Napoleon v. 1803 luovutti koko
alueen Yhdysvalloille.



Turkiskauppiaat Amerikan luoteiskulmilla.


Jacques de Noyon nousi v. 1688 Superior-järvestä Kaministikwia-jokea,
jonka suuhun Du Luth oli linnan rakentanut, ja saapui Rainy
Lake-nimiseen järveen, viipyen talven sen länsipäässä. Hän näyttää
sitten nousseen Rainy River-jokea Lake of the Woods-järveen, jonka
hän mainitsee Assiniboiles-järven nimellä. Tämän matkan jälkeen
maantuntemus näillä kulmilla eteni vasta seuraavan vuosisadan toisella
vuosikymmenellä, jolloin samoille seuduille perustettiin ensimmäiset
asemat. Ranskalaisten tienraivaajain tarkoitus oli tunkeutua maan
poikki Tyynen meren rannalle saakka, mutta voitettavat vaikeudet
olivat paljoa suuremmat kuin he otaksuivat, ja kauan kului, ennenkuin
ensimmäinen semmoinen matka todenteolla tehtiin. Sitä varten v. 1727
lähetettiin Michigan-järven kautta retkikunta Missourin rannoille
perustamaan asemaa, josta sitten voitaisiin jatkaa tutkimuksia.



La Vérendrye.


Näihin aikoihin saapui Canadan läntisille ulkokulmille Pierre Gaultier
de Varennes, Vérendryen herra, joka entistä tarmokkaammin alkoi viedä
eteenpäin maantuntemuksen rajapaaluja. Hän oli Canadassa syntynyt,
vaikka sitten taisteli Ranskan sodissa Euroopassa ja Malplaquet'n
tappelussa (Espanjan perimyssodissa) haavoittui. Canadaan palattuaan
hän antautui turkiskaupan palvelukseen ja sai hoidettavakseen
Superior-järven pohjoispuolelle perustetun Nipigon järven aseman.
Siellä hän sai intiaaneilta kuulla, että lännessä oli suuri vesi,
joka kohosi ja laski, ja luuli sitä lännen mereksi, vaikka se
luultavasti tarkoitti vain Winnipeg-järveä. La Vérendrye hankki
hallitukselta kauppamonopolin niissä maissa, joita hän aikoi siltä
puolen löytää, ja sai Montrealin kauppiaat antamaan varoja retkeä
varten. Kesällä 1731 hän veljenpoikansa ja kolmen poikansa keralla,
mukanaan eräs jesuiitta ja koko joukko venemiehiä ja metsästäjiä,
lähti Superior-järven päästä ensimmäiselle retkelleen länttä kohti.
Retkikunta perusti asemia Rainy Lake- ja Lake of the Woods-järville.
(Lake of the Woods on intiaanikielellä Minitie eli Ministik, s.o.
»saarien järvi», eikä »metsien järvi», jota sen nykyinen englantilainen
nimi merkitsee.) Winnipeg-jokea Vérendryen vanhin poika sitten laski
suureen Winnipeg-järveen, ollen ensimmäinen valkoinen, joka sille
saapui. Hän perusti sinne aseman ja palasi sitten apua hakemaan. La
Vérendrye sai vaivalla Montrealin kauppiaat antamaan varoja yrityksen
jatkamiseksi. Hänen veljenpoikansa kuoli ja hänen vanhin poikansa
joutui sioux-intiaanien väijytykseen ja sai kaikkine seuralaisineen
surmansa. Mutta molemmat nuoremmat pojat tutkivat Winnipeg-järven
rannat ja Assiniboine-jokea hyvän matkaa ja perustivat sikäläiselle
prerialle aseman, josta sitten tunkeuduttiin edelleen länttä kohti.
Siten kuljettiin vähitellen yhä kauemmaksi Winnipegistä länteen vievää
valtatietä, jota nykyisin Canadan pasific-rata kulkee.

Vasta v. 1738 La Vérendrye saattoi ruveta jatkamaan löytöjään ja
tunkeutumaan yhä kauemmaksi tuntemattomaan länteen. Hän lähti molempien
poikiensa ja canadalaisten assiniboine-intiaanien keralla Ylä-Missourin
varsille mandaanien maahan, joka vastasi nykyistä Pohjois-Dakotaa.
Retkikunta kulki prerian poikki ja saapui joulukuun ensi päivinä
mandaanien kyliin. Tämä kansa oli niin omituisen näköistä, että
ranskalaiset epäilivät, tokko he olivat intiaaneja ensinkään. Hyvin
paljon oli vaaleaverisiä, ja naisten joukossa oli semmoisia, joilla oli
pellavankeltainen tukka. Kasvojen piirteetkin olivat toisenlaiset kuin
intiaanien yleensä, asumukset ja tavat niinikään. Myöhempinä aikoina
heitä yleensä sanottiin »valkoisiksi intiaaneiksi» ja jotkut luulivat
heitä intiaanien ja valkoisten sekaroduksi. Siten oli tunkeuduttu koko
joukon sivu puolivälin Tyyntä merta kohti, mutta vaikka samaa reittiä
pian kuljettiin kappaleen matkaa kauemmaksikin, niin ei lännen merta
kuitenkaan lopultakaan sitä tietä saavutettu. Kun assiniboinelaiset
tulkit karkasivat, niin ei retkikunta voinut hankkia mandaaneilta
kaikkia haluamiansa tietoja — assiniboinein kertomuksien mukaan olivat
he ainoat, jotka tunsivat tien lännen merelle. Sen verran he kuitenkin
kertoivat, että vain päivämatkan päässä asui valkoisia miehiä, jotka
ratsastivat hevosilla ja käyttivät rautahaarniskoita. Kun Uuden Mexicon
espanjalaiset asuivat paljon kauempana, oli ehkä tieto saanut tämän
muodon Soton ja Coronadon retkien johdosta, jotka tapahtuivat parisataa
vuotta aikaisemmin (vert. Maant. ja löytöretket II, s:t 307 ja 314).

[Mainittakoon tämän yhteydessä, että se Quivira-nimincn kultamaa,
joka houkutteli Coronadoa matkalle suurille prerioille, näyttää
tarkoittaneen St Lawrence-joen suistamoa ja tuon maan valtijat
Grönlannista saapuneita ristiretkeläisiä. Varmoista islantilaisista
lähteistä tiedetään, että Eirik piispa, Grönlannin ensimmäinen piispa,
v. 1121 lähti Eirikin vuonosta »Viinimaata hakemaan» (Maant. ja löytör.
I, s. 242) ja mahdollista on, että hän laski St. Lawrwnce-joen suuhun
ja sinne perusti lähetysaseman. Tarkempi kertomus Quivirasta Coronadon
matkakertomuksen mukaan sisältää seuraavat piirteet: Quivirassa oli
virta, joka oli paria leguaa (noin 8 km.) leveä ja jossa oli hevosen
kokoisia kaloja (voisi tarkoittaa mainitun joen suistamossa yleisiä
maitovalaita). Joella sen maan herrat kulkivat valtavissa upeissa
kanooteissa, joita kuljetti purjeet ja joiden kummallakin laidalla oli
yli 20 soutajaa; joka aluksen keulaa koristi suuri kultainen kotka
ja herrat lepäsivät niissä upeiden telttain alla. — Kuvaus soveltuu
oivasti Viikinkilaivaan. — Joka ilta maan hallitseva päällikkö lepäsi
puun alla, jonka oksista riippui monta kultaista kelloa, tuudittaen
häntä uneen soinnullaan. — Tämä kuvaus on ehkä saanut alkunsa
lähetysaseman vespermessusta. — Jaloja metalleja oli melkein yhtä
paljon kuin kiviä; kannut, lautaset ja maljatkin olivat kullasta. —
Epäilemättä Grönlannin viikinkipapeilla oli hyvin varustettu alttari,
kultaa oli silloin vielä pohjolassa runsaasti.]

[Myöhemmin tiedämme varmoista lähteistä Grönlannin pohjoisemman
siirtokunnan kaikkineen kadonneen teille tietämättömille. Ehkä olivat
vaaleaveriset mandaanit näiden kadonneitten jälkeläisiä. Ehkä tutkimus
voi vielä senkin toteen näyttää, että pois muuttaneet myöhemmin
kääntyivät pakanuuteen ja sitten palasivat takaisin ryöstämään
Grönlannin eteläisiä siirtokuntia. Siihen suuntaan viittaavat eräät
paavien bullat.] [ La Vérendrye palasi takaisin, vaikka talvi olikin
ankarimmillaan ja jäätävät viimat tekivät matkan lumisten preriain
poikki melkein sietämättömäksi. Helmikuussa 1739 retkikunta pääsi
takaisin asemalle, joka oli rakennettu Assiniboine-joen rannalle, mutta
johtajan voimat olivat niin murtuneet, ettei hän enää voinut jatkaa
löytöjä. Kaksi miestä oli jätetty mandaanien luo kieltä oppimaan, ja
he palasivat takaisin seuraavana vuonna syksyllä. Heidän mandaanien
luona ollessaan oli sinne tullut erään lännen heimon miehiä kauppaa
tekemään. Nämä kertoivat, että lähellä heitä asui miehiä, joilla oli
vaaleat kasvot, niinkuin näillä molemmilla ranskalaisillakin. He muka
rakensivat tiilistä ja kivistä linnoja ja asettivat niihin tykkejä.
Heillä oli härkiä ja hevosia, puuvillavaatteet, he viljelivät viljaa,
palvelivat ristiä ja kirjoilla rukoilivat. Näillä intiaaneilla siis
näyttää olleen tieto Californian espanjalaisista. La Vérendrye paikalla
lähetti poikansa Pierren yrittämään kauemmaksi, mutta kun hän ei saanut
mandaaneilta oppaita, niin hänen täytyi palata tyhjin toimin.]

V. 1742 La Vérendryen kaksi poikaa lähti uudelle retkelle, ja
tällä kertaa he pääsivät entistä paljon kauemmaksi. He nousivat
mandaanioppaitten keralla Pientä Missouria, huomasivat seudun kirjavat
maanlaadut ja saapuivat sitten varis-intiaanien maahan. Jatkaen matkaa
yhä kauemmaksi länttä kohden he tapasivat joukon jousi-intiaaneja,
jotka olivat sotaretkellä pelättyjä käärme-intiaaneja vastaan. Tämän
joukon keralla molemmat La Vérendryet saapuivat korkean, lumen
peittämän vuoriston luo, jonka rinteillä oli suuret havumetsät. Mutta
kun sieltä löydettiin käärme-intiaanien leirinpohja ja siitä päätettiin
vihollisen lähteneenkin jousien maahan sotaretkelle, niin nämä
kiiruimman kautta palasivat takaisin, eivätkä molemmat ranskalaiset
päässeetkään näkemään kauan toivottua lännen merta, jonka he luulivat
aaltoilevan vuoriston takana. Ei ole varmaa, kauaksiko länttä kohti
he tunkeutuivat; jotkut luulevat heidän päässeen aina Kalliovuoriston
pääjonon juurelle saakka, toiset vain Bighorn-vuoristolle, joka on
lähempänä idässä. Kului sitten monta vuotta, ennenkuin koetettiin
päästä siihen suuntaan kauemmaksi.

Pohjan puolessa La Vérendryet ennen vuotta 1738 löysivät
Manitoba-järven, jota he kartassaan sanovat »Preriain järveksi», ja
perustivat sen rannalle aseman. Toinen veljeksistä näyttää käyneen
Saskatshewan-joella, vaikkei hänen matkastaan sen- enempää tiedetä.
Ennen vuotta 1749 oli joki tutkittu aina molempien latvahaarojen
yhtymäpaikkaan saakka ja jokivarteen perustettu pari asemaa. Siihen
päättyivät La Vérendryen ja hänen poikainsa löydöt. Isä koroitettiin
kapteeniksi ja hänelle annettiin korkea ritarimerkki, mutta pian tämän
myöhäisen tunnustuksen jälkeen hän kuoli (v. 1749), voimatta enää
toteuttaa uusia tuumia, joihin hän ehkä olisi saanut tarvittavat varat.
Vähillä varoilla hän oli suorittanut suuren tutkijatyön ja astunut
Pohjois-Amerikan sisäosien uranaukaisijain ensimmäisten joukkoon.
La Vérendryen ritarimerkki ei suojellut hänen poikiaan suurelta
vääryydeltä. Heille ei annettu oikeutta löytöjen jatkamiseen eikä
niihin etuihin, joita isälle oli vakuutettu jo löydetyissä maissa, vaan
uusi maaherra antoi kaikki heidän perustamansa asemat aivan vieraalle
miehelle, jonka lähettämä retkikunta v. 1751 nousi Saskatshewanin
eteläistä lähdehaaraa aina Kalliovuorien juurelle saakka, rakentaen
sinne linnan. Siellä olevat intiaanit tiesivät kertoa, että eräällä
saarella länsirannan edustalla asui valkoisia miehiä, joiden kanssa
tehtiin kauppaa, mutta ei ole varmaa, oliko näillä huhuilla tosipohjaa.

Sen koommin eivät ranskalaiset jatkaneet Pohjois-Amerikan sisäosien
tutkimista kauemmaksi länttä kohti, sillä v. 1763 Canada kenraali
Wolfin voitokkaan sotaretken jälkeen luovutettiin Suur-Britannialle ja
sekä pohjoisessa että etelämmässä englantilaiset miehet ryhtyivät työtä
jatkamaan.



Hudson-lahden maat.


Retket, joita Canadasta alettiin maitse tehdä Hudson-lahden rannalle,
herättivät Englannissa suurta levottomuutta, ja luonnollista oli, että
siellä kallistettiin kuuliainen korva Chouartin ja Radissonin puheille,
kun he saapuivat kehoittamaan englantilaisia omien maanmiestensä kanssa
kilpailemaan. Prinssi Rupert, kuningas Kaarle I:n saksalainen serkku,
joka suurimman osan elämäänsä vietti Englannissa ja erinomaisella
menestyksellä johti maa- ja merisotavoimia, sai Kaarle II:lta
oikeuden Hudsonin löytämän sisämeren rantoihin ja niiden kauppaan.
Englantilaiset retkikunnat eivät olleet sanottavasti maissa käyneet,
mutta molemmilta ranskalaisilta saatiin kuulla, että nuo pohjoiset ja
vielä pohjoisuuttaankin kolkommat seudut olivat erinomaisen rikkaita
turkiseläimistä. Majava siellä pesi joka joessa, jonka vettä se kykeni
järjestelemään, saukkoja, biisamirottia, näätiä ja kaikenlaisia
vesieläimiä, puhveleita, hirviä, hirvaita, karhuja, kettuja ja susia
siellä oli.

Komppania perustikin muutamia asemia Hudson-lahden rannalle ja osti
intiaaneilta kaikenlaisella vähäarvoisella rihkamalla erinomaisen
arvokkaat turkiskuormat. Mutta silti ei prinssi Rupert ystävineen
saanut siirtokunnastaan hyötyä, sillä ranskalaiset eivät sitä hyvällä
luovuttaneet, vaan tekivät sinne monta sotaretkeä ja valtasivat ja
hävittivät englantilaisten asemat. Muun muassa D'Iberville, Louisianan
perustaja, johti moista retkikuntaa.

Englantilaiset eivät sen vuoksi alkaneet tehdä asemiltaan laajoja
sisämaan matkojakaan, ennenkuin Canada joutui heille. Joku seikkailija
tosin kävi intiaanien keralla kauempanakin, mutta tiedot heidän
vaelluksistaan ovat aivan häälyväisiä. Ainoastaan kauas pohjoisen
perille tehtiin joku tärkeäkin retki.

V. 1719 kapteeni James Knight, lähes 80-vuotias veteraani, lähti
kahdella laivalla tutkimaan Hudsen-lahden rantoja, toivoen löytävänsä
Anianin salmen, jonka olemassaoloon silloin vielä yleiseen uskottiin.
Hänen täytyi viettää Marmorisaaren luona talvea, ja siellä koko
retkikunta viimeiseen mieheen kuoli tautiin ja nälkään. Kapteeni
Scroggs v. 1721—22 turhaan etsi retkikuntaa; vasta v. 1767 löydettiin
saarelta sen tähteitä ja sen kamala kohtalo tuli tunnetuksi.

Kesällä 1741 Englannin hallitus lähetti Christopher Middletonin
kahdella laivalla etsimään Anianin salmea. Hän vietti talvea
Churchill-joen suulla, Hudson-lahden länsirannalla, ja purjehti
seuraavana kesänä pohjoista kohti. Middleton tutki ne syvät vuonot,
jotka Hudson-lahden luoteiskulmilta pistävät maan sisään, ynnä Frozen
Streetin (jäätyneen salmen), joka kulkee suuren Southampton-saaren
pohjoispuolitse, ja osoitti varmasti, ettei Hudson-lahdesta ollut
länteen eikä luoteeseen kulkevaa salmea. Vasta hän sai suoritetuksi
loppuun Bylotin, Foxen ja Jamesin työn.

Tehtiin kuitenkin vielä myöhemminkin retkiä, sillä Englannissa oli
vaikutusvaltaisia miehiä, jotka yhä vielä uskoivat merien välillä
olevan salmen. Myöhemmillä matkoilla löydettiin ja tutkittiin
Chesterfield-vuono, joka Hudson-lahden luoteiskulmilta pistää
kauas maan sisään ja enimmäkseen on syvä ja korkearantainen. Mutta
vaikka vuonon alkuosa näyttikin lupaavalta, niin oli kuitenkin
pettymys tutkijain lopullinen palkka. Vuonon vesi vähitellen muuttui
suolattomaksi ja sen päässä oli järvi, johon laski suuri Dubawnt-joki.
Sitäkin noustiin vähän matkaa, mutta siihen jäivätkin moneksi aikaa
näillä kulmilla tutkimiset.

Ensimmäinen, joka teki Hudson-lahdelta pitemmän matkan maan sisäosiin,
oli Hudson Bay komppanian palveluksessa oleva Anthony Hendry. Yorkin
asemalta, joka on Nelson-joen suussa, hän nousi kanootilla aina
Saskatshewan-joelle ja assiniboinien maahan, ja kanoottinsa jättäen
tutki ensimmäisenä Saskatshewanin molempien lähdehaarain välisen maan.
Ranskalaiset olisivat halusta estäneet hänen matkansa, mutta eivät
uskaltaneet käyttää väkivaltaa. Prerioilla Hendry tapasi runsaasti
riistaa ja assiniboinet ottivat hänet ystävällisesti vastaan. Hän näki
tämän jälkeen ensimmäiset puhvelit ja tuli miellyttävään seutuun,
jossa oli viljalti riistaa. Siellä hän tapasi toisia intiaaneja,
jotka epäilemättä kuuluivat mustajaikain heimoon. Hän vietti talven
mustajalkain maassa, kulkien ristiin rastiin, kunnes huhtikuun lopulla
lähti kanootilla Red Deer-jokea kotia kohti kulkemaan. Kesäkuun
20 p. 1755 Hendry saapui Yorkin asemalle Hudson-lahden rannalle,
suoritettuaan matkan, josta hänen maanmiehilleen oli erinomaisen paljon
hyötyä. Siten oli englantilainen matkustaja tutkinut Canadaa länteen
päin vielä pitemmälle kuin ranskalaiset, ennenkuin maa vielä oli
Englannille siirtynytkään.



Samuel Hearne.


Muista matkustajista, jotka Hudson-lahden komppanian puolesta tutkivat
maan sisäosia, on mainittava varsinkin Samuel Hearne, joka siirsi
maantuntemuksen rajapaaluja muita paljoa kauemmaksi pohjoista kohti.

Hearne lähetettiin etsimään jokea, joka oli kaukana luoteessa ja jonka
luona intiaanien tietojen mukaan piti olla runsaasti kuparimalmia.
Hän lähti matkaan marraskuussa 1769, mukanaan pari englantilaista ja
joukko intiaaneja; intiaanit kuitenkin alkoivat matkalla niskoitella
ja karkailla, niin että Hearnen täytyi palata takaisin. Paluumatkalla
hän tapasi intiaanipäällikön, joka neuvoi ottamaan intiaanien vaimotkin
mukaan; silloin miehetkin pysyisivät mukana. Seuraavana talvena,
joulukuussa, hän teki uuden yrityksen ja tämä päällikkö heimon miesten
ja vaimojen kanssa lähti hänen kerallaan matkalle. Hearne samosi
järvien ja jokien poikki luodetta kohti, kulki napapiirin poikki ja
chipewy-intiaanien keralla, joita hän matkalla tapasi, päätti tunkeutua
aina Jäämeren rannalle saakka. Matkalla tavatut intiaanit olivat
sotaretkellä eskimolta vastaan, ja heihin vielä Kuparikaivosjoella
yhtyivät kupari-intiaanitkin. Retkikunta, joka oli jättänyt vaimot
ja raskaimmat taakat jälkeensä, oli näin paisunut melkoiseksi.
Intiaanit hyökkäsivät eskimoitten kimppuun ja säälimättä surmasivat
koko heimon, Hearnen voimatta sitä estää. Heinäkuun 18 p. saavuttiin
Kuparikaivosjoen suuhun ja valkoinen mies oli näillä kulmilla täten
ensi kerran tavannut Jäämeren rannan. Hearne oli suorittanut matkan,
joka takasi hänelle pysyvän maineen, ja vaikka hänen piirtämänsä kartta
olikin hatara ja etäisyydet virheelliset, niin toi hän kuitenkin
ensimmäiseksi tiedot näistä laajoista autioista maista, jotka osaksi
tunnemme vain hänen kertomuksensa mukaan. Mutta kuparia, jota hän oli
lähtenyt etsimään, hän ei löytänyt.

Paluumatkalla hän kulki toisia teitä ja löysi suuren järven, jonka
nimeksi hän ilmoitti Athapuseowin, vaikkei se lienekään ollut nykyinen
Athabasca, vaan hänen matkansa yleisestä suunnasta päättäen Suuri
Orjajärvi. Hän kulki järven poikki ja edelleen muita järviä ja jokia,
kunnes saapui Walesin prinssin asemalle Hudson-lahden rannalle, josta
hän oli matkaankin lähtenyt.

Myöhemminkin Hearne teki komppanian puolesta matkoja sisämaahan ja
rakensi alisen Saskatshewanin pohjoispuolelle aseman, joka sitten
kauan oli turkiskaupan keskustana niillä kulmilla. La Pérousen v. 1782
tehdessä hävitysretkensä Hudson-lahden rannoille Hearne oli Walesin
prinssin aseman komentajana, ja kun hänellä ei ollut minkäänlaisia
keinoja vastarinnan tekemiseen, niin hänen täytyi luovuttaa asema
kaikkineen ranskalaiselle. La Pérouse antoi hänen pitää matkalla
kirjoittamansa päiväkirjan, vieläpä kehoitti häntä sen julkaisemaankin,
ja Hearne jonkun ajan kuluttua noudattikin kehoitusta.

Hudson-lahden komppania ei tämän jälkeen muutamaan aikaan jatkanut
retkiään, mutta sitä uutterampia olivat ne englantilaiset
turkiskauppiaat, jotka Canadassa aloittivat toimensa tämän maan
siirryttyä Ranskan vallasta Englannin vallan alaiseksi. Ne seudut,
joihin edellämainitut uranaukaisijat olivat matkansa tehneet, tulivat
vähitellen sangen laajalti tunnetuiksi heidän matkainsa kautta ja uusia
asemia perustettiin. Pietari Pond tutki Athabasca-järven ja -joen ja
sieltä Saskatshewanille vievät vesireitit.

Montrealin turkiskauppiaat muodostivat näihin aikoihin suuren
Luoteiskomppanian, jonka piti ottaa haltuunsa koko näiden takamaiden
turkiskauppa, mutta kaikki eturintaman miehet eivät yhtyneet
komppaniaan. Pond pysyi erillään ja päinvastoin muodosti kilpailevan
komppanian, jonka pontevin jäsen oli Alexander Mackenzie, nuori
skotlantilainen, josta tuli »loiton luoteen» kuuluisin uranaukaisija.
Kolmen vuoden kuluttua tämä komppania yhtyi Luoteiskomppaniaan, vaikka
se myöhemmin keskinäisen eripuraisuuden vuoksi uudelleen teki pesäeron.



Alexander Mackenzie.


Nuori Mackenzie, joka oli saanut Churchill-joen seudut piirikseen,
halusi laajempaa toimialaa ja suunnitteli matkaa Jäämerelle saakka.
Hän ryhtyi retkeään valmistelemaan asemalla, jonka hänen serkkunsa
oli perustanut Athabasca-järven rannalle, aikoen ensinnä matkustaa
sieltä Suurelle Orjajärvelle, jonka rannoille turkiskauppiaat jo olivat
alkaneet tunkeutua. Mackenzie lähti useiden eurooppalaisten seurassa
matkaan Athabasca-järveltä kesällä 1789 ja laski Suureen Orjajärveen
leveätä Orjajokea, jonka koskien ohi veneet oli taivallettava. Säät
olivat vielä kylmät ja selillä paljon jäälauttoja, niin että Suuren
Orjajärven poikki vain vaivoin päästiin kulkemaan. Laskettuaan järven
pohjoiseen haaraan retkikunta tapasi punapuukko- ja kupari-intiaaneja,
joiden kanssa tehtiin kauppaa. Osa retkikunnasta jäi tänne asemaa
rakentamaan, Mackenzie toisten keralla lähti edelleen retkeilemään
kohti seutuja, joissa ei vielä kukaan valkoinen ollut käynyt.

Hän palasi ensin pääjärvelle ja kulki sen pohjoisrantaa länttä kohti
laskuväylää etsien. Näin hän löysikin mahtavan joen, jolle sitten on
annettu hänen nimensä. Se vähitellen kapeni ja kävi yhä vuolaammaksi.
Ensin kuljettiin Horn-vuoriston ohi, joka oli oikealla rannalla, sitten
vasemmalta tulevan Liard-joen suun ohi. Intiaaneja nähtiin, mutta
retkikunnan huomattuaan ne enimmäkseen kiiruimman kaupalla pakenivat.
Toiset taas kuvailivat joen vaaroja niin peloittavin värein, että
Mackenzie töin tuskin saattoi estää omia intiaanejaan karkaamasta.
Heinäk. 3 p. nähtiin vasemmalla rannalla vuoria ja Mackenzie nousi
korkealle, melkein äkkijyrkälle kalliolle, jolta oli laaja näköala
joka puolelle. Ilmat lämpenivät ja matkaa jatkettiin ripeästi
myötävirtaan. Kuljettiin melkoisen kirkasvetisen syrjäjoen laskupaikan
ohi; se tuli Suuresta Karhujärvestä, jonka olemassaolo kuitenkin oli
silloin vielä tuntematon. Silloin tällöin tavattiin intiaaneja, mutta
ne olivat arkoja ja epäluuloisia. Laskettiin Sans Sault-kosket ja
tultiin sitten kapeaan kuruun, jossa mahtava joki puristui korkeiden
kalkkikalliorantain väliin. Kun oli päästy tästä kurusta, niin tultiin
sille alankomaalle, joka on Pohjois-Amerikan rantueena Jäämerta
vastaan. Siitä alkaen joki leveni ja jakautui moneksi haaraksi.
Kohdattiin uusi intiaaniheimo ja siltä vihdoin saatiin tietoa
Pohjois-Jäämerestä. Vaikka retkikunnan intiaanit niskoittelivat,
ruokavarat kun olivat loppumassa, niin päätti Mackenzie kuitenkin
jatkaa matkaa. Heinäkuun 12 p. hänen pieni venejoukkonsa vihdoin saapui
joen suuhun. Nähtiin paljon pieniä valaita, mutta eskimoita ei näkynyt.
Heinäk. 16 p. Mackenzie lähti paluumatkalle, kuljettuaan löytämäänsä
jokea 1600 kilometriä Suuresta Orjajärvestä hikien.

Paluumatka oli deltan haarautumiskohdasta alkaen sangen vaivalloista
virran vuolauden vuoksi. Eräässä intiaanikylässä Mackenzie sai
kuulla huhuja lännen merestä, jonka rannoille oli tullut valkoisia
miehiä — nämä arvatenkin olivat niitä turkiskauppiaita, joita oli
saapunut Alaskan rannikolle. Yukon-joestakin hän näyttää saaneen
tiedon. Karhujoen laskukohdan yläpuolella joen äyräs paloi; saman
ilmiön ovat huomanneet myöhemmätkin matkustajat; siihen näyttää syynä
olevan paikalla esiin tuleva ruskohiilikerros. Suurelle Orjajärvelle
saavuttiin 22 p. elok. ja syyskuun 12 p. Chipewayn asemalle Athabascan
rannalle, josta oli liikkeellekin lähdetty. Puolenneljättä kuukautta
oli retki kestänyt.

Tämä merkillinen löytöretki ei näytä herättäneen niin suurta
huomiota, kuin olisi ollut syytä luulla, mutta Mackenzien tutkijainto
ei siitä talttunut. Hän kävi Englannissa hankkimassa tieteellisiä
koneita ja oppi tekemään niillä havainnolta. Hän aikoi nyt nousta
Peace-jokea, joka laskee Mackenzieen vähän alempana sen lähtökohtaa
Athabasca-järvestä, aina Kalliovuoriin saakka ja sitten niiden poikki
kulkien jatkaa retkeä länttä kohti, kunnes saapuisi Lännen meren
rannoille.

Lokakuussa 1792 hän lähti matkaan Chipewayn asemalta, kulki kanootilla
Athabascan päähän, laski kappaleen matkaa siitä lähtevää jokea,
kunnes tuli Peacc-joen suuhun. Tämän joen vuolaudesta huolimatta hän,
jättäen taakseen kaikki ennen käydyt paikat, nopeaan nousi sitä aina
Smoky-joen suulle, johon hän väkensä kera asettui talveksi. Keväällä
hän heti säiden salliessa lähti jatkamaan matkaa kohti jokea, jonka
hänen talvella tapaamansa intiaanit olivat kertoneet vuoriston takana
juoksevan länttä kohti. Saatuaan kaksi intiaania oppaiksi Mackenzie
lähti matkaan toukok. 9 p. 1793 uudessa talven kuluessa rakennetussa
kanootissa; paitsi intiaaneja hänellä oli mukanaan yksi englantilainen
ja kuusi Canadan ranskalaista. Peace-joen rantamaisemat olivat
erinomaisen kauniit ja metsänriistaa oli runsaasti. Mutta jokimatka
oli ylen vaarallista ja monta kertaa kanootti oli vähällä tuhoutua
kuohuissa. Miehet alkoivat väsyä ja tyytymättöminä vaativat palaamaan
takaisin, mutta Mackenzie ei tahtonut kuulla puhuttavankaan semmoisista
ehdotuksista, vaan päätti raivata tien vuorenrinteellä kasvavan
pensaikon läpi taivaltaakseen sitä pitkin kanootin ja tavarat kurun
yläpuolella olevalle tyynemmälle virranosalle. Kovilla ponnistuksilla
tämä tulikin tehdyksi ja he saapuivat siten siihen paikkaan, jossa
yhtyvät Peace-joen molemmat lähdehaarat, Parsnip ja Finlay.

Lähdettiin nousemaan eteläisempää haaraa, Parsnipia. Se oli tulvillaan,
virtaus tavattoman kiivas ja nousu sen mukaan ylen vaikeata. Tavattiin
intiaaneja, jotka eivät vielä milloinkaan olleet nähneet valkoisia
miehiä, ja näiltä Mackenzie sai vähän varmempia tietoja vuoren takana
länttä kohti juoksevasta joesta. Hän saapuikin pian Parsnipin latvoille
ja oli näin kulkenut Mackenzien sen suusta, Jäämeren rannoilta, aina
joen suurimman syrjäjoen latvoille, Kalliovuoriston korkeimpiin soliin
saakka. Taivallettuaan kanootin vedenjakajan poikki Mackenzie oli
ensimmäinen valkoinen, joka on Pohjois-Amerikan pohjoispuoliskossa maan
poikki kulkien saavuttanut Tyyneen mereen laskevan joen. Se oli vuolas
vuoristojoki, joka laski suureen, myöhemmin nykyisen nimensä saaneeseen
Fraser-jokeen. Muutamassa koskessa kanootti oli vähällä hajota ja koko
retkikunta saada surmansa. Miehet alkoivat niskoitella ja vaativat
kääntymään takaisin, mutta Mackenzie tarmokkaalla käytöksellään
sai heidän vastarintansa voitetuksi, ja lukemattomien vaarojen ja
vaikeuksien jälkeen saavuttiin Fraserin tyynemmälle vedelle. Mackenzie
luuli tätä jokea Columbiaksi, jonka alaosan purjehtijat olivat
löytäneet ja tutkineet. Mutta matkan vaikeudet eivät silti olleet vielä
lopussa-. Fraserissakin oli koskia, joiden sivu oli taivallettava,
ja intiaanit, joita kohdattiin, olivat kovin epäluuloisia ja hitaita
rauhalliseen seurusteluun. Kuultuaan heiltä joen edelleenkin olevan
hyvin vaikean veneellä kulkea Mackenzie jätti sen ja lähti samoamaan
oikotietä vuoriston poikki. Monien kieltojen jälkeen saatiin oppaaksi
muuan intiaani, mutta yleensä asukkaiden vihamielisyys oli ilmeinen,
joten Mackenzien täytyi käyttää koko tarmonsa Ja mielenmalttinsa
estääkseen heitä aseita käyttämästä. Heinäkuun 4 p. lähdettiin
kulkemaan vuoriston poikki raskain taakoin, vähin eväin ja huonojen
säitten vallitessa. Retkikuntaa rohkaisi kuitenkin sanoma, ettei meri
ollut kaukana ja että sen rannikolla usein kävi valkoisia. Bella
Coola-joen rannalla asuvilta ystävällisiltä intiaanéilta saatiin
taas kanootit ja laskettiin tätä jokea meren rannalle saakka. 20 p.
heinäkuuta Mackenzie vihdoinkin näki kauan kaivatun länsimeren, jonka
luo ennen häntä niin moni rohkea retkeilijä oli turhaan pyrkinyt.
Vancouver oli vähää ennen käynyt sillä paikalla, jossa Mackenzie meren
yhdytti.

Mutta rannikon intiaanit olivat niin vihamielisiä, että Mackenzie
tiedon retkestään kallioon maalattuaan viipymättä lähti paluumatkalle.
Eväät olivat melkein lopussa ja sitä suuremmalla kiireellä kuljettiin.
Vaikka intiaaniheimot koettivatkin ehkäistä paluumatkaa, päästiin
kuitenkin elok. 17 p. takaisin Parsnip-joelle, ja toista kyytiä kuin
noustessa laskettiin nyt sitä ja Peace-jokea alamaihin. Kuukaudessa
kuljettiin siten Tyynen meren rannoilta ylimmälle, Peace-joen rannalle
rakennetulle asemalle.

Mackenzien toinen retki oli tärkeimpiä tutkimusretkiä, mitä
Pohjois-Amerikan luoteisosiin on milloinkaan tehty, ja sen lopulliset
vaikutukset ulottuivat sangen laajalle. Kun tie Lännen merelle näin oli
saatu avatuksi, niin ei kauan kulunut, ennenkuin toisia seurasi perässä
ja Kalliovuoristo ynnä nykyinen British Columbia tulivat tunnetuiksi.

Hudson-lahden komppaniakin uudelleen rupesi maantutkimusta edistämään
ja sen toimesta Philip Turner 1790—92 kartoitti Suuren Orjajärven ja
Saskatshewanin välisen maan. Hänen kartassaan m.m. Athabasca-järvi oli
ensi kerran oikein esitettynä. Hänen jälkeensä Pietari Fidler jatkoi
työtä, matkustellen vielä paljoa laajemmalti. Mutta suurin osa hänen
suorittamastaan työstä jo kuuluu seuraavaan vuosisataan, samoin kuin
David Thompsoninkin, joka oli näiden laajain erämaiden toimeliaimpia
tutkijoita.

Omituista on, että nämä Pohjois-Amerikan etäiset kolkat tulivat
osapuilleen tunnetuiksi paljoa ennemmin kuin etelämmät ja
hedelmällisemmät seudut. Syynä siihen oli, että ne olivat arvokkaimpien
turkiseläimien kotiseudut ja siksi harvaan asutut, että valkoiset
vähälläkin joukolla saattoivat mielin määrin niissä samoilla.
Sikäläiset intiaanit ovat aina olleet vähemmän sotaisia kuin etelämmät,
eikä niillä ollut syytäkään tehdä aseellista vastarintaa ja karkoittaa
valkoisia maastaan, nämä kun eivät saapuneet uudisasukkaina heiltä
maata riistämään, vaan kauppiaina, jotka tulivat arvoa antamaan heidän
siihen saakka melkein arvottomille metsästystuotteilleen ja samalla
toivat heille monta uutta hyöty-, ylellisyys- ja nautintoesinettä,
joiden viehätykset heihin lujasti vaikuttivat.

Näin oli ennen kahdeksannentoista vuosisadan päättymistä Hudson-lahden,
Yläjärvi-Ontario-järvijonon, Jäämeren ja Kalliovuoriston välinen
suunnattoman laaja, harvaan asuttu erämaa lukemattomine järvineen
ja jokineen tullut osapuilleen tunnetuksi ja oli tehty ensimmäinen
retki vuoriston poikki Lännen merelle. Tämän työn olivat suorittaneet
etupäässä englantilaiset, ja he myös Tyynen meren puolelta tutkivat
vastaavan rannikon, ja siten oli maanosan koko pohjoisosa, Alaskaa
lukuunottamatta, joutunut Englannin vaikutuspiiriin, niin että tämä
saattoi sen lopulta kokonaan anastaa. Dominion of Canadan perustukset
oli siten laskettu.



Uuden Englannin takamaa.


Sillä välin kuin Canadassa niin laajalti vallattiin aluetta, viljeltiin
Atlantin rannikon siirtokunnissa maata. Löytöretkiin oli hyvin vähän
aikaa — tosin oli niihin paljoa huonommat edellytyksetkin. Ainoastaan
Hudson-joen kohdalla oli sisämaahan kuljettava vesireitti, eikä sekään
johtanut aivan kauaksi. Sen eteläpuolella kulki takamaassa rinnan
merenrannikon kanssa Alleghany-vuoristo monine harjanteineen, joitten
poikki ei ollut mahdollista päästä kuin kepeäjalkaisen erämiehen.
Englantilaiset senvuoksi sangen hitaasti pääsivät tunkeutumaan
rannikolta sisämaahan, mutta heidän lukunsa kasvoi paljoa nopeammin
kuin ranskalaisten. Siihen aikaan kun ranskalaisten etäiset yritykset
kukoistivat parhaimmillaan, englantilaiset vasta kulkivat lähimpien
vuoristojen poikki ja rohkeat tienraivaajat lähtivät katselemaan,
minkälaisia maat niitten toisella puolella olivat. Heitä houkutteli
varsinkin Ohion laakso, jonka ranskalaiset aikoivat anastaa, kaventaen
siten Uuden Englannin siirtokuntien takamaata. Niistä seikkailijoista,
jotka sinne lähtivät, mainittakoon varsinkin Christopher Gist, joka oli
vapaussodan johtajan Washingtonin ystävä ja liittolainen.



Kentucky.


1748 oli vielä harva valkoinen mies ennättänyt edes Virginian ihanaan
Shenandoah-laaksoon saakka. Mainittuna vuonna Yrjö Washington, joka
silloin oli vasta kuudentoista-vuotias nuorukainen, työskenteli
tässä laaksossa lohkaisemassa siitä lordi Fairfaxille luovutettua
aluetta. Seuraavana vuonna muuan komppania lohkaisi itselleen maata
Carolinan vuoriston takaa, ja yhtiön johtaja, Tuomas Walker, löysi
solan, joka on saanut nimensä Cumberlandin herttuasta, ja joukkoineen
tunkeutui sen kautta Cumberland-joelle, jonka rannalle rakennettiin
Kentuckyn ensimmäinen siirtokunta. Se oli mitä rikkainta maata
siniruohokenttineen, vihantine lehtimetsineen, suurine hirvas- ja
puhvelilaumoineen. Cumberland Gap-solasta tuli rintamamiesten lännen
valtatie. Metsästäjiä ja seikkailijoita alkoi yhä enemmän kulkea
vuoriston oiviin riistamaihin. 1753 Walker aikoi lähteä uudelleen
Alleghanyjen poikki etsimään jokea, jota pitkin voitaisiin laskea
tuohon ammoin etsittyyn Lännen mereen, mutta uhkaava sota teki tämän
tuuman tyhjäksi.

Pennsylvaniasta käsin tunkeutui kaupustelijoita Ohion laaksoon.
Philadelphiasta oli vaunuin kuljettava tie Harrisburgiin saakka ja
sieltä ratsupolku Potomacille. Potomacin rannalta kulki intiaanipolku
vuoriston poikki Ohion haaroille, nykyisen Pittsburgin seuduille.
Kauempana lännessä oli toisia intiaanipolkuja. Kaupustelijain luku
oli ajan mukana kasvanut melkoiseksi. V. 1749 kulki arvion mukaan
kolmesataa englantilaista rihkamakuormaa hevosen selässä vuoriston
poikki lännen joille ja sitten laski niitä veneissään edelleen. Samaan
aikaan muodostettiin englantilainen Ohion komppania, joka sitten
sai aikaan sodan; Ohion komppanian päätiedustelija Christopher Gist
lähetettiin 1750 Ohion koskille tutustumaan sikäläisiin intiaaneihin
ja etsimään soveliasta hedelmällistä ja tasaista maata. Hän matkusteli
laajalti kautta Ohion seutujen ja teki intiaaniheimojen tuttavuutta,
lopulta rakentaen Miamin varrelle kauppa-aseman parinkymmenen
penikulman päähän Ohiosta. Se oli siihen aikaan englantilaisten etäisin
asema sillä puolella. Sieltä Gist teki laajan matkan Kentuckyynkin,
käyden etäämpänä kuin kukaan englantilainen ennen häntä.



Washington ja Gist.


Talvella 1753 Gist teki sen matkansa, joka on hänelle tuottanut
historiallisen maineen. Myöhään marraskuussa saapui hänen etäiseen
raja-asumukseensa Yrjö Washington kahden seuralaisen kanssa pyytämään
Gistiä oppaaksi retkelle, jolle viranomaiset olivat hänet lähettäneet.
Englantilaisten etenemisestä levottomiksi käyneinä ranskalaiset
nimittäin olivat ruvenneet pohjoisesta päin tunkeutumaan Ohion
laaksoa kohti, perustaen aseman toisensa jälkeen ja lopulta vallaten
Ohion haaratkin, sen tärkeän paikan, jossa nykyinen Pittsburg on.
Paikalla olleet englantilaiset oli otettu vangiksi, he kun muka
olivat asettuneet ranskalaiselle alueelle. Virginian englantilainen
kuvernööri puolestaan väitti, että ranskalaiset olivat tulleet
englantilaiselle alueelle, ja oli lähettänyt nuoren Washingtonin
heidän linnojaan tarkastamaan ja käskemään heitä poistumaan. Matka
oli tavattoman pitkä ja vaikea, koska oli täysi talvi, tietä ei muuta
kuin intiaanien polkuja, vuoristoita ja jokia yli kuljettavana. Gist
lähti viipymättä muutaman toverinsa keralla matkaan. Otettuaan mukaan
intiaaneja, jotka mielihyväkseen saivat kuulla, että oli aikomus ajaa
ranskalaiset maasta pois, pieni retkikunta mitä huonoimmilla keleillä
saapui ranskalaisten linnoille. Siellä vastaanotto oli kaikin puolin
kohtelias, mutta Washingtonin vaatimuksiin linnoituksien päälliköt
vastasivat, että he olivat sotilaita, jotka tottelivat Quebecistä
saamiaan ohjeita; eivätkä siis voineet Virginian kuvernöörin käskystä
lähteä maasta. Paluumatka oli melkein vielä vaikeampi kuin menomatka,
ja nopeammin matkatakseen Washington lopulta kulki metsien läpi
oikotietä kahden Gistin kanssa. Tällä retkellä muuan yksinäinen
intiaani, joka oli luvannut heitä opastaa, yritti salakavalasti ampua
jommankumman valkoisista, mutta laukaus ei sattunut. Alleghany-joella
he rakensivat pienen lautan yli päästäkseen ja olivat siinä henkensä
menettää. Gistin kädet ja jalat paleltuivat pienellä saarella, jolle
heidän täytyi lautaltaan paeta, mutta joki kun yöllä oli kauttaaltaan
jäätynyt, niin he jalan pääsivät toiselle rannalle. Sitten ei enää
ollut pitkää matkaa lähimpään brittiläiseen kauppapaikkaan, jossa
molemmat retkeilijät saivat levätä. Tällä retkellä oli historialliset
seuraukset. Washingtonin tiedot saatuaan Virginian kuvernööri lähetti
Ohion laaksoon retkikunnan rakentamaan haaroihin linnan. Mutta tuskin
oli rakennustyöhön ryhdytty, ennenkuin ranskalaiset sen keskeyttivät ja
valloittivat paikan. Washington lähetettiin paikalle mukanaan osasto
Virginian maanpuolustusväkeä ja hän voitti ranskalaiset metsässä
syntyneessä taistelussa. Se oli sen seitsemän vuotta kestäneen sodan
ensimmäinen tappelu, jossa Ranska menetti kaikki Uudessa maailmassa
olevat alusmaansa.



Daniel Boone.


Alleghany-vuoristo ja sen takainen maa oli intiaanisodan synkkää
veristä maata. Henkensä kaupalla siellä liikkuivat valkoiset
metsästäjät. Mutta erämaiden viehätys oli vaaroja suurempi. Daniel
Boone, joka oli syntynyt Pennsylvaniassa, oli jo nuorena poikana
kiintynyt niihin. Jo v. 1760 hän kulki vuoriston poikki Tennesseehen
eräretkille. Mutta vielä enemmän häntä viehätti Kentucky ihanine
laaksoineen ja lakeuksineen. Tämä maa oli siihen aikaan aivan
asumatonta, se kun oli pohjoisien ja eteläisien intiaanien riitamaata
ja sen vuoksi ainaisen vainon jaloissa. Boone oli kuullut John
Finlay-nimisen erämiehen kiittävän sen erinomaista riistarikkautta.
Yhdessä Finlayn ja eräiden toisten toverien keralla hän lähti retkelle
tähän luvattuun maahan. Kun oli monen vaivan ja vastuksen jälkeen
päästy vuoriston poikki, niin nähtiin vihdoin viimeiseltä harjanteelta
ihana puistomaisema, jonka kedoilla kävi laitumella puhveli- ja
hirvieläin-karjoja. Metsät olivat erinomaisen reheväkasvuiset. Kaikki
näytti lupaavalta, sillä väijyviä intiaaneja ei näkynyt missään.
Seikkailijat asettuivat kallion rotkoon, jonka kokonaan peitti
suuri kaatunut puu, ja oleskelivat kesän ja syksyn samoilla mailla
näkemättä merkkiäkään punanahkoista. Luultavasti he vähitellen
kävivät varomattomiksi, sillä eräänä päivänä Boone ja John Stewart
äkkiä huomasivat olevansa intiaanien piirittäminä ja heidän täytyi
hyvällä antautua punanahkojen vangeiksi. Viikon päivät he olivat
intiaanien käsissä; mutta eräänä yönä, näiden nukkuessa tavallista
sikeämmin, molemmat erämiehet pääsivät karkaamaan ja palasivat takaisin
leiripaikkaansa, josta kuitenkin Finlay tovereineen oli lähtenyt.
Seuraavan vuoden alussa punanahkat jälleen hyökkäsivät molempien
erämiesten kimppuun ja Stewart sai tappelussa surmansa. Boone olisi
jäänyt ypö yksin erämaahan, mutta onneksi saapui silloin vuoriston
poikki hänen veljensä erään toisen miehen keralla kadonneita etsimään.
Heitä oli nyt kolme, mutta kolmas mies sattui kerran leiristä eksymään,
eikä sen koommin palannut; luultavasti oli intiaaninuoli hänet metsässä
saavuttanut. Kun ruuti ja luodit alkoivat loppua, niin veli lähti
uusia varastolta etsimään, ja Boone jäi yksin erämaahan kolmeksi
kuukaudeksi. Vainolaisiaan välttääkseen hän alinomaa muutti leiriään,
ja elikin siten aikansa tapaturmaa kohtaamatta, oman kertomuksensa
mukaan suuresti nauttien yksinäisestä metsäelämästään. Kolmen kuukauden
kuluttua veli palasi ja yhdessä he sitten jatkoivat maan tutkimista.
Kun he v. 1761 palasivat kotiin, tunsivat he sangen hyvin Kentuckyn.

Cherokee-intiaanit pitivät Etelä-Kentuckya omanaan, vaikka
muutkin heimot siellä metsästivät. Eversti Henderson useitten
muitten varakkaitten uudisasukkaiden kanssa päätti ostaa tämän
maan cherokee-heimolta, perustaakseen sinne itsenäisen valtion,
jonka hän aikoi nimittää »Transsylvaniaksi». Boonen kertomus maan
rikkaudesta antoi erinomaista vauhtia tälle tuumalle, etenkin kun
Pobjois-Carolinassa siihen aikaan oli hyvin levotonta ja tyytymättömyys
viranomaisiin oli suuri. Luultavasti Boone oli eversti Hendersonin
asiamiehenä jo sopinut kaupat, kun eversti itse saapui kaupan
vahvistamaan ja hinnan maksamaan, polttaen cherokeitten kanssa
rauhanpiippua. Kauppakirjan vahvistettuaan päälliköt lausuivat:
»Kauniin maan teille nyt annamme, mutta sen asuttaminen taitaa olla
vaikeanlaista.» Niin tosiaan olikin.

Daniel Boone johti v. 1773 lunastettuun maahan ensimmäiset
siirtolaiset, kaikkiaan kuusi perhettä, Boonen omakin mukaan luettuna.
Kiertelevä intiaanijoukko keksi retkikunnan, hyökkäsi sen kimppuun ja
surmasi useita, Boonen nuorimman pojan muiden mukana, sekä hajoitti
eri suunnille retkikunnan kotieläimet. Uudisasukkaat siitä niin
säikähtivät, että palasivat Virginiaan. Vasta v. 1775 Boone saattoi
tehdä uuden yrityksen. Hän johti miesjoukon Kentucky-joen rannalle ja
rakensi hirsilinnoituksen siirtokuntansa suojaksi. Linna sai nimekseen
»Boonesborough». Kun se oli valmistunut, niin Boone lähti perhettään
noutamaan ja toikin linnaansa sen, ynnä useita uusia siirtolaisia.
Kentuckyn asutus oli jo hyvässä alussa, kun vallankumous tapahtui ja
sanoma Lexingtonin tappelusta sinne saapui. Uuden siirtokunnan nimi
paikalla muutettiin Lexingtoniksi; se sijaitsee Kentuckyn valtion
siniheinäalueella ja on nykyään suuri ja komea kaupunki.

Mutta vapaussodan aikana nuorta siirtokuntaa uhkasivat entistäkin
suuremmat vaarat. Intiaaneja kierteli alinomaa sen ympärillä, ja
kerran ne ryöstivät Boonen tyttären ja kaksi muuta tyttöä, jotka
olivat uskaltaneet lähteä vähän matkaa linnan ulkopuolelle. Yö oli
jo lähellä, ennenkuin heidän katoamisensa huomattiin. Seuraavana
aamuna Boone muutamien toverien keralla etsi intiaanijoukon jäljet,
seurasi niitä ja yllätti partiokunnan paraillaan ruoan keitossa.
Erämiehet kaatoivat miehen joka laukauksella, punanahkat pakenivat ja
ryöstetyt immet pelastettiin. Samanlaisia seikkailuja sattui tiheään.
Kerran joutui Boone itsekin useiden toverien keralla vangiksi
maasuolaa kootessaan, ja punanahkat kuljettivat hänet mukanaan Ohion
pohjoispuolelle. Englantilaiset lunastivat muut vapaiksi, mutta Boonea
intiaanit eivät luovuttaneet, hänen maineensa oli jo niin suuri. Muuan
päällikkö pelasti hänet kidutuksesta ja otti hänet pojakseen, ja Boone
sitten eli heimokunnan keralla rauhassa, kunnes kuuli punanahkain
valmistelevan hyökkäystä hänen siirtokuntansa kimppuun. Hän pääsi
karkaamaan ja viidessä päivässä samosi metsien läpi 250 kilometriä
Boonesboroughiin, joka hänen toimestaan kiiruimmiten korjattiin
ja varustettiin puolustuskuntoon. Puolentuhatta intiaania yhdessä
englantilaisten liittolaistensa kanssa hyökkäsi linnan kimppuun, jota
vain viisikymmentä miestä puolusti. Yhdeksän päivää kesti taistelua,
mutta lopulta intiaanit, paljon väkeä menetettyään, suuttuivat ja
lähtivät pois. Siirtokunta oli pelastunut ja Boone lähti etsimään
rannikolta vaimoaan ja lapsiaan, jotka olivat sinne palanneet, luullen
hänet surmatun.

1790-luvulla Kentucky jo alkoi olla Boonen mielestä niin taajaan
asuttua, ettei hän siellä viihtynyt, etenkin kun keinottelijat
riistivät häneltä maat, huomattuaan papereissa jonkun muotovirheen.
Kuultuaan Missourin viljavista seuduista ja riistarikkaudesta
hän päätti muuttaa sinne, vaikka Missouri oli Espanjan vallan
alla. Espanjalaiset ottivat vanhan metsämiehen hyvin vastaan ja
nimittivät hänet sen piirin päälliköksi, myöntäen hänelle 8000
tynnörinalaa maata yksityisomaisuudeksi. Mutta Boone ei nytkään
hankkinut omistusoikeudelleen täyttä muodollista vahvistusta, ja kun
Missouri siirtyi Yhdysvaltain vallan alle, niin hän jälleen menetti
omaisuutensa. Kentuckyn lainsäätäjäkunta silloin puuttui asiaan ja
vahvisti vanhan erämiehen omistusoikeuden muodollisista puutteista
huolimatta. Boone oli silloin lähes seitsemänkymmenen vuoden ikäinen,
mutta vielä innokas metsästäjä..Vielä 84 vuoden ikäisenä hän palasi
eräältä eräretkeltä kuusikymmentä majavannahkaa saaliinaan. Hän kuoli
v. 1820 kuudennellayhdeksättä ikävuodellaan.

Daniel Boonea voisimme sanoa Cooperin »Nahkasukan» perikuvaksi, ellei
moni muu sen ajan erämies yhtä hyvällä syyllä voisi kunniasta riidellä.
Hän oli voimakas, vankka, jäntevä, sopusuhhtainen ruumiiltaan,
tarkkoja tarkempi ampumaan, valpas ja sukkela, samalla rohkea ja
varovainen, rehellinen ja ystävällinen luonteeltaan, ihmisystävä,
mutta niin kiintynyt metsäelämään, että hän ainiaan oleskeli asutuksen
eturintamalla, alttiina lukemattomille vaaroille, joista hän aina
suoriutui. Eivät terävimmätkään intiaanit kyenneet Boonen kanssa
kilpailemaan sotapolulla. Mutta vaikka vaara oli alati seurannut
häntä kintereillä, niin kuoli hän kuitenkin vuoteeseensa. »Jälkeni
ovat usein olleet veriset», hän sanoi avaamastaan maasta puhuessaan.
»Kaksi rakasta poikaa ja yhden veljen olen intiaanien käden kautta
menettänyt, neljäkymmentä arvokasta hevosta ja paljon karjaa he
ovat minulta ryöstäneet. Monta pimeätä ja unetonta yötä olen ollut
vain huuhkajain toverina, kaukana ihmisten rattoisasta seurasta,
kesäauringon paahtamana, talven pakkasten purtavana, erämaan asutuksen
välikappaleena.» Kolmekymmentä vuotta Daniel Boonen kuoleman jälkeen
hänen maalliset jäännöksensä siirrettiin valtion kustannuksella
Missourista Kentuckyn pääkaupunkiin.



Espanjalaiset Californiassa.


Paitsi meriretkiä tekivät espanjalaiset Mexicosta käsin muutamia
maaretkiäkin Pohjois-Amerikan eteläosiin. Suurien löytöretkien aikana
oli tosin Coronado tunkeutunut aina Colorado-kanjonille saakka (II,
s. 310), mutta nämä löydöt olivat aikain kuluessa jääneet melkein
unhotukseen ja myöhempien löytäjäin oli jälleen alettava alusta.
Samoin kuin Amerikan muissakin espanjalaisissa maissa laajensivat
maantuntemusta täälläkin lähetyssaarnaajat, varsinkin jesuiitat.
Viranomaistenkin toimesta tehtiin muutamia retkiä, esim. sataman
etsimistä varten nykyisen Californian valtion rannoille, jotta
laivat Itä-Aasiasta palatessaan voisivat siihen poiketa, ynnä sitten
Californian niemimaan tarkempaa tutkimista varten. Vaikka nimittäin
olikin jo varhain saatu selville, että tämä maa oli niemimaa, niin
unhotettiin tämäkin tieto ja myöhemmin pääsi valtaan se käsitys, että
Californian niemimaa oli saari.

Seitsemännentoista vuosisadan lopulla yrittivät espanjalaiset asuttaa
Californian niemimaan. V. 1683 lähti sinne Don Isidro Otondon johdolla
retkikunta, jonka mukana oli kolme jesuiittaa, isä Kuhn muita
kuulumpi. Maa kuitenkin huomattiin niin karuksi, että Otondo parin
vuoden kuluttua kaikkine siirtolaisineen lähti takaisin Mexicoon.
Alkuasukkaitten kanssa oli täytynyt taistella. Isä Kuhn sai kuitenkin
toisen jesuiitan, Juan Salvatierran, harrastamaan lähetystoimen
levittämistä niemimaahan, ja lokakuussa 1697 lähti Californiaan sitä
varten retkikunta. Perustettiin lähetysasema, joka maan karuudesta ja
alkuasukkaitten ynseydestä huolimatta pysyi voimassa ja vähitellen
laajensi vaikutustaan ja samalla maantuntemusta yhä pitemmälle. Kuhn
sillä välin toimi Sonorassa, ulottaen lähetystoimensa yhä kauemmaksi
pohjoista kohti ja käyttäen joka tilaisuutta maantuntemuksenkin
laajentamiseksi. V. 1694 hän oli Coloradon viimeisen syrjäjoen Gilan
rannoilla. V. 1700 hän intiaanien seurassa laski tätä jokea pääjokeen,
yuma-intiaanien maahan saakka. Eräältä korkealta vuorelta hän näki
Colorado-joen suun ja Californian niemimaan vuoret. Tämä näköala sai
hänet vakuutetuksi siitä, että California oli niemimaa, eikä saari.
Monta kertaa hän yritti epäämättömillä tosiasioilla todistaa tämän
otaksumansa, mutta joka kerralla luonnonesteet tekivät yrityksen
tyhjäksi. Californian lahden perukassa estivät laajat hiekkaerämaat
pääsemästä niemimaan puolelle, ylempää, yumain ja quinquimain maassa,
Colorado oli niin leveä, ettei voitu viedä sen yli kuormajuhtia.

Salvatierra oli saanut Californian niemimaalle innokkaita apulaisia,
joista varsinkin isä Ugarte laajensi maantuntemusta. Tehtyään muutaman
matkan niemimaan poikki länsirannalle ja töin tuskin pelastuttuaan
veden puutteen tuottamasta hädästä hän sai laivan ja veneitä ja lähti
niillä rannikkoa tutkimaan. Kovat vuorovesivirtaukset estivät työtä
ja lahden perukassa meriveden sekaantuminen Coloradon kuljettamasta
liejusta. Vihdoin Ugarte kuitenkin pääsi Coloradon itäisen suuhaaran
suuhun. Joki oli tulvillaan ja kuljetti mukanaan paljon ruohoa,
lehviä ja puunrunkoja. Silmänäön mukaan ja vuoksen korkeudesta
tultiin vakuutetuiksi siitä, että lahti todella oli pohjoista kohti
umpinainen. Keripukki ja myrskyt hidastuttivat sitten siihen määrään
retkikunnan matkaa, että kului kaksi kuukautta, ennenkuin se pääsi
palaamaan lähtökohtaansa. Muutama vuosikymmen myöhemmin isä Consag
täydensi Ugarten työn, tutkien niemimaan ulkorannankin, ja toiset
jesuiitat jatkoivat maamatkoja yhä kauemmaksi pohjoista kohti. Kun
jesuiitat v. 1767 karkoitettiin kaikista Espanjan alusmaista, niin
jatkoivat fransiskaanit lähetystointa, ulottaen sen Sonoran puolelta
yhä kauemmaksi pohjoista kohti.

Espanjalaiset viranomaisetkin alkoivat samaan aikaan ulottaa
siirtokuntatoimiaan yhä kauemmaksi pohjoiseen, ja samalla kun
laivaliike Ylä-Californian rannikolle kehittyi, kävi maayhteyskin
suotavaksi. V. 1770 perustettiin siirtokunta Montereyn lahteen,
nykyisen San Franciscon eteläpuolelle, ja neljä vuotta myöhemmin
lähetettiin kapteeni Juan Bautista de Anza etsimään Mexicosta sinne
vievää tietä, Garcés-niminen munkki mukanaan. Retkikunta matkasi
Sonoran kautta Gila- ja Colorado-joille sekä sitten maan poikki San
Gabriel-nimiselle lähetysasemalle, joka oli perustettu Ylä-Californian
rannikolle, lähelle nykyistä Los Angeles-kaupunkia. Seuraavana vuonna
samat miehet saivat toimekseen lähetysaseman ja hallintokeskustan
perustamisen San Franciscon lahteen, mutta matkalla Garcés erosi
retkikunnasta ja omin päin teki monta matkaa eri puolille, seutuihin,
joissa ei ennen kukaan ollut käynyt. Myöhemmin Garcés lähetettiin
perustamaan siirtokuntaa ja lähetysasemaa yuma-intiaanien maahan, mutta
kun espanjalaiset anastivat ja keskenään jakoivat intiaanien parhaat
maat, niin nämä hyökkäsivät heidän kimppuunsa ja surmasivat kaikki,
Garcéen ja hänen apulaisensa muitten mukana.

Kaksi fransiskaania, isät Escalante ja Dominguez, lähti Mexicon
pohjoisosista Santa Fén kaupungista pyrkimään sisämaan kautta Tyynen
meren rannoille. Heidän tietysti täytyi tehdä paljoa pitempi maamatka
kuin Sonorasta yrittäneiden. Molemmat munkit lähtivät Santa Féstä
heinäkuussa 1776 kaksi upseeria ja viisi sotamiestä seuranaan,
kulkivat Rio Granden poikki tämän joen latvoilta ja tulivat sitten
Coloradon vesistöalueeseen. Käytyään eräässä utah-intiaanien
leirissä retkikunta syyskuussa kulki Coloradon poikki ja matkaansa
luodetta kohti jatkaen tuli Green Riverille, joka laskee Coloradoon
Wyomingin vuorilta. Sen yli kuljettuaan he tulivat maahan, johon
pelätyt comanche-intiaanit tapasivat tehdä rosvoretkiään, mutta he
eivät näytä näitä kohdanneen. Kuljettuaan vuoriston poikki vaikeita
teitä retkikunta saapui Utah-järven rannalle, Suuren Suolajärven
eteläpuolelle, ja löysi sieltä Utah-intiaanein kotimaan. Mutta
Utaheilla ei ollut kaupungeita, kuten moqui- ja zuni-intiaaneilla,
vaan he elivät yksinkertaisissa kehittymättömissä oloissa. He olivat
kuitenkin ystävällistä kansaa ja suostuivat siihen, että heidän
keskuuteensa perustettaisiin lähetysasema. Retkikunta sai heiltä paljon
tietoja ympärillä olevista maista, muun muassa suuresta kauempana
olevasta järvestä — Suuresta Suolajärvestä — jonka vesi oli niin
suolaista, että siinä kylpeneet sairastuivat. Munkit olivat nyt, ehkä
kanjonien vuoksi, kulkeneet niin kauas pohjoista kohti, että he olivat
tulleet Montereyn ohi, ja palasivat sen vuoksi etelämmäksi. Mutta
kun he eivät mistään saaneet tietoa lännen merestä eivätkä opastusta
sen rannalla oleviin espanjalaisiin siirtokuntiin, niin he arpaa
heitettyään päättivät palata Colorado-joelle, kulkivat sen poikki ja
saapuivat moqui-intiaanien maahan. Nämä tosin sanoivat mielellään
elävänsä ystävyydessä espanjalaisten kanssa, mutta eivät suostuneet
lähetysaseman perustamiseen. Marraskuun lopulla tultiin Zuniin, ja
tammikuun ensi päivänä 1777 retkikunta saapui takaisin Santa Féhen. Se
ei tosin ollut saavuttanut matkansa päämäärää, mutta maan sisäosien
tuntemista se oli edistänyt erinomaisesti. Escalante kirjoitti
matkakertomuksen, jossa on paljon tietoja maasta, sen ilmastosta,
tuotteista ja kansasta. Utah-järveä kauemmaksi ei ainoakaan toinen
retkikunta tunkeutunut pohjoista kohti, vaan löytöjä näillä kulmilla
jatkettiin sitten Yhdysvalloista käsin.



LÅNSI-INTIA JA ETELÄ-AMERIKKA.


Portugal menetti Itä-Intiassa melkein kaikki alusmaansa
voimallisemmille kilpailijoille, sen täytyi askel askelelta
peräytyä ylivoiman edestä. Paremmin se ja Espanja pitivät puoliaan
Länsi-Intiassa, vaikka kilpailu sielläkin oli ankaraa. Ne eivät tosin
voineet ylläpitää paavin maanjakoa, niinkuin olisivat halunneet,
mutta suurin osa niistä maista, joissa molemmat naapurikansat
olivat jalansijan saaneet, niillä myös säilyi, kunnes nuo maat itse
vapautuivat.



Hollantilainen Länsi-Intian komppania.


Ennenkuin Alamaat tekivät Espanjaa vastaan kapinan, oli niillä ollut
Uudessa maailmassa koko joukko kauppaoikeuksia, ja varsinkin Kaarle V:n
aikana teki monta hollantilaista komppaniaa Länsi-Intiassa kauppaa.
Espanjalaiset maaherrat olivat niille suosiollisia, koska ne möivät
halvemmalla tavaroita kuin espanjalaiset kauppiaat. Siitä kehittyi myös
laaja salakuljetus, ennenkuin Alamaat vielä olivat kapinaakaan tehneet.
V. 1579 purjehti Länsi-Intian vesillä 120 hollantilaista laivaa, ja
vapaussodan aikana ja sen päätyttyä tämä kauppa vielä paljon laajeni.
Samoin harjoitettiin salakuljetusta Portugalin alusmaihin Afrikan
länsirannalla ja siellä ostettiin orjia. Kun hollantilaiset lopulta
saivat pysyvän jalansijan Guayanassa, Pohjois-Amerikassa Hudsonin
suulla ja Guineassa, niin kaikki nämä pienet komppaniat yhteisen edun
tehokkaampaa valvomista varten v. 1621 sulatettiin yhdeksi Länsi-Intian
komppaniaksi, joka neljäksikolmatta vuodeksi sai hollantilaisen
kauppamonopolin kaikkialla Amerikassa ja Afrikan länsirannalla ja
samanlaiset sodankäynnin ja rauhanteon oikeudet kuin Itä-Intian
komppanialla oli.

Uuden komppanian kauppa alusia keskitettiin etupäässä Uuteen
Amsterdamiin (New Yorkiin), San Domingoon ja Cubaan, mutta ei
kauan kulunut, ennenkuin se aloitti sodan kaikkia kilpailijoitaan
vastaan Uudessa maailmassa. Hudsonin suistamosta tuli komppanian
tärkein satama Atlantin länsipuolella. Sinne kokoontuivat sekä ne
alukset, jotka harjoittivat kalastusta Newfoundlandin matalikoilla,
ja niitä suojelevat sotalaivat, että nekin, jotka hankkivat
rikkauksia salakuljetuksella ja merirosvouksella Espanjan vesillä.
Komppania maksoi osakkailleen sangen korkeita osingoita, vaikk'ei
rehellisillä keinoilla saatuja. Se sai paljoa suuremman voiton
orjakaupasta, salakuljetuksesta ja merirosvouksesta kuin rauhallisesta
kaupanteosta. Ajettuaan portugalilaiset pois Afrikan länsirannalta
hollantilaiset saivat käsiinsä tuottavan kullan kaupan, mutta
vielä paljoa suurempi oli heidän hyötynsä orjakaupasta. V. 1634 he
espanjalaisilta anastivat Curaçaon, aution kuivan kalliosaaren, joka
on Karibimeressä muutaman penikulman päässä Venezuelan rannikosta, ja
tästä paikasta tuli sitten erittäin toimelias salakuljetuskeskusta,
jota vastaan espanjalaiset viranomaiset olivat aivan voimattomia.
Koko seitsemännentoista ja kahdeksannentoista vuosisadan Curaçaosta
lähti liikkeelle lukemattomia salakuljettajia, ja hollantilaiset
merirosvotkin saivat siellä suojaa. Vv. 1623—1636 komppania varusti
lähes kahdeksansataa »vapaasaalistajaa», jotka anastivat lähes
kuusisataa espanjalaista ja portugalilaista kauppalaivaa, muun muassa
v. 1628 kuulun »hopealaivaston», jossa hollantilaisten arvion mukaan
oli 30 miljoonan markan edestä jaloa metallia. Näitten kaappausten
johdosta Länsi-Intian komppania saattoi jakaa hyviä osinkoja, toisina
vuosina satakin prosenttia. Westfalin rauhan jälkeen ei julkista
merirosvousta enää voitu harjoittaa, ja salakuljetustakin täytyi
melkoisesti rajoittaa, ja seurauksena oli, että komppanian osingot
nopeaan hupenivat. Rauhallisella kaupalla ei Uudessa maailmassa vielä
ollut riittävän hyviä edellytyksiä, ei varsinkaan sen jälkeen, kun
hollantilaiset olivat siellä enimmät alusmaansa kadottaneet. V. 1674
Länsi-Intian komppania teki vararikon, ja vaikka muodostettiinkin uusi
sen tilalle, niin ei sekään paremmin menestynyt. V. 1734 Alamaitten
kenraalistaatit senvuoksi julistivat Uuden maailman kaupan vapaaksi
kaikille hollantilaisille, jotka siitä maksoivat kahden prosentin veron.

Espanjan amerikkalaisten siirtomaiden heikoin kohta oli Länsi-Intian
saaristo, koska sitä oli helpoin mereltä vallita ja lisäksi
espanjalainen kansanaines näissä trooppisissa maissa oli verraten
harvalukuinen. Niistä ei tosin saatu runsaasti jaloja metalleja
eikä enää sanottavasti orjiakaan, kun melkein kaikki asukkaat oli
sukupuuttoon hävitetty, mutta asemansa vuoksi ne oivallisesti
soveltuivat troopilliseen plantaasiviljelykseen, kun halpaa työvoimaa
saatiin Afrikasta. Englantilaiset Oliver Cromwellin aikana valloittivat
Jamaican; Haiti bukkaniirien toimesta joutui Ranskalle.



Vähät Antillit ja »flibustierit».


Espanjalaiset olivat jättäneet Vähät Antillit valtaamatta, niillä
kun ei ollut metalleja, jotka olisivat houkutelleet, eikä tahdottu
ruveta maatakaan viljelemään, koska maa olisi täytynyt verellä
kalliisti lunastaa sotaiselta karibiväestöltä. Mutta seitsemännentoista
vuosisadan alkupuolella näille saarille alkoi asettua kaikenkarvaisia
meriseikkailijoita, englantilaisia, hollantilaisia ja ranskalaisia,
harjoittaen niistä merirosvoutta ja salakuljetusta. Heitä alettiin
yhteisellä nimellä sanoa »flibustiereiksi». Helppo rahansaanti
ja ylellinen rietas elämä houkuttelivat sinne yhä enemmän väkeä,
ja salakuljettajia ja rosvolaivoja vilisi joka nurkassa. St.
Christopher-saarelle, Guadeloupen pohjoispuolelle, perustettiin
ensimmäinen siirtokunta, jonka englantilaiset ja ranskalaiset rosvot
keskenään jakoivat. Espanjalaiset tosin hyökkäsivät siirtokunnan
kimppuun ja sen hävittivät, mutta siirtolaiset palasivat takaisin
ja rakensivat sen uudelleen. Osa ranskalaisista muutti Haitiin
vahvistamaan »bukkaniirien» joukkoa, osa asettui Tortuga-saarelle
Haitin pohjoisrannalle. Tortugasta tuli siten flibustierein
pääpaikkoja, kunnes ranskalaiset hugenotit sen valloittivat v. 1640.

Englantilaiset St. Christopherista käsin valtasivat ja asuttivat
useita pohjoispuolisia saaria. 1625 he anastivat Vähien Antillien
eteläosassa Barbadoksen, jonka espanjalaiset orjastajat olivat kokonaan
väestä tyhjentäneet. Hedelmällisyytensä ja syrjäisen asemansa vuoksi
Barbados alkoi nopeaan kukoistaa ja sinne asettui parikymmentätuhatta
valkoista. Barbadoksesta käsin anastettiin toinen Tortuga-saari,
joka on Venezuelan rannikolla, ja siitäkin tuli tärkeä keskusta ja
espanjalaisten lihaan pistävä piikki. Englannin kuningas James I
kuitenkin antoi nämä saaret Kuurinmaan herttualle Fredrikille, joka
oli hänen heimolaisensa, ja tämä käytti niitä Guinean rannikolla
harjoittamansa orjakaupan tukikohtina.

Ranskalaiset anastivat St. Christopherista käsin Guadeloupen
ja Martiniquen, joiden karibiväestö teki sitkeätä vastarintaa.
Hollantilaiset riensivät ottamaan muutamia Pieniä Antilleja saariston
pohjoispäästä ynnä Curaçaon Venezuelan rannikolta, kuten edellä
mainitsimme.



Guayana.


Guayanaan olivat Walter Raleighin satumaiset kuvaukset (II s. 437)
houkutelleet kosolti seikkailijoita, mutta he eivät löytäneet Manoaa,
eivätkä muutakaan sanottavaa aikaansaaneet. Pysyväisiä siirtokuntia
perustivat vasta hollantilaiset, jotka v. 1625 alkoivat maansa
hallituksen myötävaikutuksella siellä toimia ja perustivat monta
näihin saakka säilynyttä siirtokuntaa. He tekivät kerrassaan ihmeitä.
Hedelmälliseen rämemaahan he kaivoivat ojia ja kanavia, joilla rämeet
kuivattiin, ja erinomaisella menestyksellä he sitten alkoivat viljellä
sokeria, kahvia, puuvillaa, tupakkaa ja kaakaota. Hollantilaiset eivät
kuitenkaan saaneet olla yksin. Englantilaiset ja ranskalaiset anastivat
samalta rannikolta kaistaleita Espanjan vastaväitteistä huolimatta,
ja näitten kolmen vallan välillä on maa jaettuna vielä tänä päivänä.
Amazoni-joen suistamossakin nämä kolme länsivaltaa koettivat saada
jalansijaa, mutta portugalilaiset valloittivat Brasiliasta heidän
rakentamansa pienet linnat ja karkoittivat heidät sieltä kokonaan.
Espanjan hallitus siitä hyvästä suostui siihen, että Amazoni-joen
suistamo liitettiin Portugalin alusmaihin, vaikka se olikin
Tordesillaan demarkatioviivan länsipuolella ja siis muka Espanjan
omaisuutta. Amazonian omistus olikin ainoa hyöty, mitä Portugalilla oli
siitä, että se enemmän kuin puolen vuosisataa oli kuulunut Espanjaan.



Hollantilaiset Brasiliassa.


Huonommalla menestyksellä portugalilaiset puolustivat Brasilian
muita osia. Hollantilainen Länsi-Intian komppania olisi mielellään
omistanut osan tätä rannikkoa, joka oli niin lähellä Itä-Intian
reittiä, ja monta kertaa hollantilaiset jo anastivatkin Bahian,
jonka kuitenkin espanjalaiset ja portugalilaiset yhtä monta kertaa
valloittivat takaisin. Mutta Pernambucon ja rannikon sen kahden
puolen hollantilaiset pitivät, perustivat sinne siirtokunnan, joka
sai nimekseen »Uusi Hollanti», ja Mauritia-nimisen kaupungin lähelle
mannerta saarelle. Siirtokuntaa hallitsi Nassaun prinssi Moritz, ja
siitä ehkä olisi tullut pysyväinen, ellei Portugal v. 1640 olisi
vapautunut Espanjan vallanalaisuudesta.

Alamaat eivät tosin luovuttaneet takaisin Brasiliassa sen enempää kuin
muuallakaan anastamiaan siirtokuntia, vaikka tekivät Portugalin kanssa
liiton, mutta vapautuminen siihen määrään rohkaisi brasilialaisia,
että he itse nousivat aseihin ja v. 1654 karkoittivat hollantilaiset.
Seuraavalla kymmenluvulla Hollanti vihdoin rauhansopimuksessa luopui
kaikista vaatimuksistaan.



Bukkaniirit.


Samoin kuin flibustierit olivat bukkaniiritkin tämän levottoman ajan
ilmiöitä, molemmatkin jatkaen Hawkinsin, Draken, Cavendishin ja muitten
englantilaisten merisankarien ammattia, vaikka yhä turmeltuneemmassa
muodossa.

Joukko Normandiasta tulleita ranskalaisia seikkailijoita anasti
melkein autioksi joutuneen Haitin pohjoisrannan, ruveten metsästämään
villiytynyttä sarvikarjaa, jota oli Haitiin, samoin kuin Länsi-Intian
muihinkin saariin siinnyt suunnattomat joukot asukkaitten miltei
sukupuuttoon hävittyä. He hankkivat siten huokealla hinnalla
ruokavaroja ja samalla talia ynnä vuotia myytäviksi. Liha karibilaiseen
tapaan kuivattiin verkallisella tulella; tämän toimen karibilainen
nimi oli »bukan», ja siitä näitä seikkailijoita ruvettiin sanomaan
»bukkaniireiksi». Rohkeutensa ja säälimättömän julmuutensa vuoksi
bukkaniirit kävivät Länsi-Intian kaikkien rantain vitsaukseksi ja
purjehtijain, etupäässä espanjalaisten, kauhistukseksi. He tekivät
uskomattomia hirmun ja väkivallan töitä, sillä espanjalaisten
vihaaminen oli heille kaikille ylimpänä yhdyssiteenä. Englannin ja
Ranskan hallitukset eivät suostuneet alamaisiaan kurittamaan näistä
töistä, kun ei Espanja puolestaan suonut millekään muulle maalle
oikeutta kaupantekoon eikä siirtokuntien perustamiseen Länsi-Intiassa.
Kuta enemmän bukkaniirien luku kasvoi, sitä suurempiin yrityksiin he
ryhtyivät. Länsi-Intiassa vallitsi ainainen sotatila, vaikka Englanti
v. 1670 teki Espanjan kanssa rauhan.

Espanja koetti monta kertaa karkoittaa bukkaniirit Haitista. Kun se ei
asevoimalla onnistunut — avoimessa tappelussakin bukkaniirit voittivat
espanjalaiset — niin alettiin hävittää saarelta metsiintynyttä karjaa,
etteivät he tulisi siellä toimeen. Mutta siitä taas oli seurauksena,
että ne bukkaniirit, jotka eivät merirosvoiksi ruvenneet, kiintyivät
maanviljelijöiksi ja sitten vasta oikein lujassa istuivatkin.

V. 1671 bukkaniirit kuulun päällikkönsä Morganin johdolla anastivat
Panaman kaupungin tuiman tappelun jälkeen ja hävittivät sen. Tämä
kannaksen poikki tehty retki menestyi niin hyvin; että he v. 1680
uudistivat sen ja anastivat Panamassa useita espanjalaisia laivoja,
joita he sitten käyttivät rosvoretkiinsä. Retkillä oli mukana William
Dampierkin, joka myöhemmin saavutti kuuluisuutta löytöretkeilijänä.
Intiaanit olivat erinomaisella auliudella opastaneet bukkaniirit
kannaksen poikki sortajiaan vastaan. Ainoastaan pieni joukko palasi
kannaksen poikki Länsi-Intiaan, pääjoukko lähti anastamillaan laivoilla
Tyyntä merta viillettämään ja sen espanjalaisia rantoja ryöstämään.
Aikansa rosvottuaan tämä pieni laivasto palasi takaisin Länsi-Intiaan
Kap Hoornin ympäri kiertäen, matkalla tutkittuaan Patagonian
länsirannikon sokkeloisia salmia ja solia.

V. 1683 eräs bukkaniirijoukko, jossa olivat mukana Dampier ja Cowley,
John Cook-nimisen kapteenin johdolla lähti liikkeelle Virginiasta ja
anasti ensinnä Guinean rannikolla suuren tanskalaisen laivan, joka
muutettiin rosvolaivaksi ja sai nimeksi »Poikamiehen ilo». Sitten
purjehdittiin Kap Hoornin ympäri Tyynelle merelle. Poikettuaan Juan
Fernandez-saarilla ja yhdytettyään toisen rosvolaivan bukkaniirit
purjehtivat Galapagos-saarille, joista laadittiin ensimmäinen
kunnollinen kartta. Dampierin ja Cowleyn päiväkirjoissa mainitaan,
että bukkaniirit nimittivät saaret — heidän nimistään useimmat ovat
säilyneet näihin saakka — ja ne sisältävät saaristosta hyvän kuvauksen,
muun muassa kertomuksen suurista kilpikonnista, joista saaristo oli
saanut espanjalaisen yhteisnimensä. Galapagos-saarilta retkikunta
purjehti Mexicon rannikolle, jossa joukkoon yhtyi yhä enemmän
bukkaniireja. Ylijohtajaksi tuli nyt Edward Davis ja monta rosvoretkeä
tehtiin Mexicon, Keski-Amerikan ja Perun rannoille. Kun vielä
ranskalaisiakin bukkaniireja oli joukkoon yhtynyt, niin' oli Davisilla
johdossaan kymmenen laivaa ja hän saattoi Panaman lahdessa tarjota
taistelua eräälle espanjalaiselle sotalaivastolle. Sitten hän omalla
laivallaan valloitti Nicaraguan Leonin, Guayaquilin ja monta muuta
paikkaa, kävi pari kertaa Galapagos-saarilla vaurioitaan korjaamassa,
ja purjehti lopulta Kap Hoornin ympäri takaisin Länsi-Intiaan.

Dampier oli Nicaraguan rannikolla siirtynyt kapteeni Swanin laivaan
ja risteili hänen kanssaan monet ajat Mexicon rannikolla, jota
hän päiväkirjassaan tarkkaan kuvaa. Lopulta Swan purjehti Tyynen
meren poikki Filippiineille, joilla Mindanaon sulttaani otti hänet
hyvin vastaan, koska hän oli espanjalaisten vihollinen. Mutta
bukkaniirilaivalla sitten tapahtui kapina ja osa miehistöstä, Dampier
muiden mukana, anasti laivan ja jätti kapteenin Mindanaoon. Dampier
sitten risteili Etelä-Kiinan merellä, poikkesi Formosaan, palasi
jälleen Filippiineille ja purjehti sieltä Celebesiin ja Timoriin.
Kaikkia näitä seutuja Dampier päiväkirjassaan kuvaa, ja hänen tuomansa
tiedot paljon selvittivät englantilaisten maantieteellisiä käsitteitä.
Timorista bukkaniirilaiva käänsi keulansa melkein tuntemattomia maita
kohti, purjehtien meren poikki Uuden Hollannin rannoille. Tuonnempana
saamme tutustua retken jatkoon.



Jesuiitat Paranán laaksossa.


Etelä-Amerikka oli jo tullut kuudennentoista vuosisadan kuluessa
jotenkin moneen suuntaan samoilluksi Doradon etsijäin toimesta.
Seitsemännellätoista vuosisadalla maantuntemusta laajensi etupäässä
jesuiittain lähetystoimi. Eteneminen tapahtui kolmelta päätaholta,
Brasiliasta portugalilaisten, La Platasta ja Perusta espanjalaisten
toimesta.

Roque Gonzales de Santa Cruz, jonkun aikaa oltuaan Paranán
jesuiittakeskuksien johtajana, perusti v. 1623 uuden keskusaseman
Uruguayn rannalle, jonka juoksua eräs toinen jesuiitta tutki
kauas sisämaahan. Muutamia vuosia myöhemmin Gonzales etsi Paranán
jesuiitta-asemilta suoraa tietä mereen, mutta tällä retkellä intiaanit
hänet murhasivat. 1630 La Plata-maiden jesuiittasiirtolat joutuivat
kovin vaikeihin oloihin, kun São Paulon maakunnasta Brasiliasta
tunkeutui sinne maan poikki kunnottomia seikkailijajoukkoja, jotka
hyökkäsivät jesuiittain lähetysasemain kimppuun ja kuljettivat
kristinuskoon kääntyneet maan-asukkaat mukanaan orjuuteen. Nämä
»paulistit», kuten heitä yhteisellä nimellä sanottiin, olivat
portugalilaisia seikkailijoita, joihin oli liittynyt ranskalaisia,
englantilaisia ja myöhemmin espanjalaisiakin. He menivät
naimisiin intiaaninaisten kanssa, ja avioliitoista syntyneet
veripuoli-jälkeläiset olivat mikäli mahdollista vielä häijympää rotua
kuin heidän isänsä. Heitä sanottiin »mamelukeiksi». Kuta laajemmalti
maa paljastui asukkaista, sitä kauemmaksi sisämaahan täytyi tehdä
orjastusretkiä, ja vihdoin paulistit kulkivat vedenjakajan poikki
Paranán rannoille ja karkoittivat sieltä kokonaan monen lähetysaseman
asukkaat. Jesuiittain täytyi hylätä koko Guayra-seutu ja etsiä uusia
vaikutusalueita, jotka olivat vähemmän alttiit pohjoisesta tuleville
hyökkäyksille. Kuljettiin alaspäin Paraná-jokea, ja matkan kestäessä
kovaonniset pakolaiset saivat kokea uusia vaaroja ja vaikeuksia.
He yrittivät sitten perustaa uusia asemia Paraguayn itäpuolelle
itatines-heimon alueelle, mutta näidenkin siirtokuntain kimppuun São
Paulon rosvojoukot hyökkäsivät, hävittäen lähetysasemat. Munkkien
täytyi muuttaa sille maankaistaleelle, joka on Paranán ja Uruguayn
välillä ja joka heistä sai Misioneksen nimen. Mutta Paraguayn jesuiitat
eivät säikähtäneet ilkimyksiä, jotka orjia ryöstäessään olivat
araabejakin julmemmat, vaan ensi tilassa hankkivat intiaaneilleen
aseet ja voittivat paulistit, niin että näitten täytyi peräytyä, ja
ainoastaan Paranán latvapuoli joutui siten Brasilialle.



Brasilia.


Brasiliassakin jesuiitat olivat lähetyssaarnaajina toimeliaita (II,
s. 385), mutta siellä metallien etsijät ja orjain hankkijat kuitenkin
tutkivat enemmän maata. Sekä São Paulosta että muista maakunnista
tunkeutui sisämaahan seikkailijajoukkoja — usein siellä eri maakuntain
joukkojen välillä sattui verisiä kahakoita — ja vähitellen saatiin
väsymättömällä etsinnällä selville Brasilian suuret metalli- ja
jalokiviaarteet.

Marcos de Azevedo löysi seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla
nykyisestä Minas Geraes-maakunnasta hopeasuonia ja smaragdipaikkoja,
mutta kun hän ei suostunut viranomaisille ilmoittamaan löytöseutuja,
niin hän sai vankeudessa päättää päivänsä. Hallituksen turhaan niitä
etsittyä lähti 80-vuotias Fernando Diaz onneaan koettamaan ja iästään
huolimatta suuria vaikeuksia ja vaaroja kokien muutamassa vuodessa
tutki melkein koko nykyisen Minas Geraesin, avasi sen uudisasutukselle,
löysi smaragdipaikat ja vasta sitten kuumeeseen kuoli. Toiset löysivät
myöhemmin kultaa, ja kahdeksannentoista vuosisadan alulla alkoi
maakuntaan tulvata paljon väkeä, vuoriteollisuus kehittyi nopeaan ja
koko maakunta tuli kauttaaltaan avatuksi. Goyaz, joka niinikään on
mannun aarteista rikas, sai kauemmin odottaa kehitystään, vaikka jo
seitsemännentoista vuosisadan lopulla moniaat seikkailijat olivat
tunkeutuneet senkin syrjäisiin kolkkiin ja kultaa löytäneet. Mutta
vasta kahdeksannentoista vuosisadan kolmannella vuosikymmenellä
syntyivät vastaisien kaivoksien paikoille ensimmäiset siirtokunnat.

Pohjois-Brasiliassa jatkui vielä seitsemännelläkintoista vuosisadalla
tarumaisen »El Doradon» etsimistä. Gabriel Soares nousi sitä varten
sisämaahan pitkin São Francisco-jokea kauemmaksi kuin kenkään ennen
häntä, tunkeutui joen laaksosta vielä sisämaahankin kappaleen matkaa,
mutta lopulta hänen täytyi tyhjin toimin palata takaisin. Pernambucosta
hollantilaiset, jotka pitivät sitä jonkun aikaa hallussaan, tekivät
retkiä sisämaahan metalleja ja jalokiviä etsien. Portugalilaiset
jesuiitat harjoittivat tälläkin puolella lähetystointa. Amazoni-joen
vesistöalueen avaamiselle oli Paran kaupungin perustaminen (v. 1616)
merkkitapaus, vaikka se alussa olikin pikemmin hävityksen kuin
edistyksen keskuksena.



Lähetystyö sisämaassa.


Enemmän saatiin aikaan Perun puolella. V. 1635 lähti Quitosta joukko
fransiskaanimunkkeja kääntämään kristinuskoon Napon syrjäjoen Aguaricon
intiaaneja. Perustettiin lähetysasema Aguaricon suuhun, mutta
vihamieliset maanasukkaat sen tuhosivat; kaksi eloon jäänyttä munkkia
kuuden sotamiehen keralla, jotka aseman hävityksen aikana olivat olleet
poissa retkellä, ei keksinyt muuta pelastuksen keinoa, kuin laskea
Amazoni-jokea mereen. Se oli kolmas kerta, kun moinen retki tehtiin.



Teixeira.


Se käänsi jälleen huomion tähän jättiläisjokeen ja Pedro de Teixeira
varusti Parassa retkikunnan tutkiakseen jokireitin aina Quitoon saakka.
Molemmat yllämainitut munkit olivat mukana ja vähitellen retkikunta
nousi yhä korkeammalle ylämaahan ja jotain toista latvajokea kuin
Napota seuraten lopulta pääsi Quiton alueelle. Teixeira jätti osan
väestään venereitin päähän ja kulki maisin Quitoon, jonne hän saapui
syksyllä 1638. Seuraavana vuonna helmikuussa hän lähti paluumatkalle
Napota laskien. Mukana oli tällä kertaa pari oppinutta jesuiittaa,
jotka merkitsivät muistoon kaikkien tärkeimpien lisäjokien laskupaikat.
Saatiin myös tietoja Casiquiaresta, jonka kautta Amazoni-joki on
vesiyhteydessä Orinocon kanssa. Osa retkikunnasta olisi tahtonut nousta
Rio Negroa sille suunnalle orjastamaan, mutta munkit saivat tämän
estetyksi. Acuna, toinen jesuiitoista, joka julkaisi matkakertomuksen,
latelee kaikki vanhat jutut Amazonimaan naissotilas-heimoista.
Joulukuussa 1639 Teixeira saapui takaisin Parahan. Edestakaiseen
matkaan maanosan poikki oli kulunut täsmälleen kaksi vuotta.

Vuosisadan keskivaiheilla Pohjois-Brasiliassa toimi kaksi jaloa
miestä, Maranhãon maaherra Vidal ja jesuiitta Vieyra, jotka kumpikin
työskentelivät uutterasti orjien vapauttamiseksi ja sisämaan
intiaaniheimojen sivistämiseksi. Kaksi jesuiittaa lähetettiin nousemaan
Tocantinsia, Amazoni-joen ensimmäistä syrjäjokea, joka purkaa vetensä
sen suistamoon, eräs kolmas Xingu- ja Tapajoz-jokien varrella asuvien
intiaanien luo. Toiset jesuiitat avasivat maan poikki kulkureitin
Maranhãosta Pernambucoon. Amazoni-jokea noustiin nyt useinkin ainakin
Rio Negron suulle saakka, toisia retkikuntia tunkeutui Amazoni-joen
muihin syrjäjokiin, ja siten tulivat Brasilian sisäosat vähitellen
paremmin tunnetuiksi, vaikkapa siellä varsinkin jättiläisjoen
vesialueella on paljon valkoisten vielä tänä päivänäkin käymättömiä
seutuja.



Amazoni-joen ja Paraguayn latvoilla.


Perusta käsin jesuiitat ja muut munkki-lähetyssaarnaajat perustivat
asemia niitten intiaanien keskuuteen, jotka asuvat Amazoni-joen
latvajokien varsilla ja Andien itäpuolella. Näiden lähetyssaarnaajain
toimesta tulivat Maranjonin lähdejoet entistä paremmin tunnetuiksi.
Paljon uhrauksia tämä työ kysyi, ja moni sille elämänsä omistanut
lähetyssaarnaaja sai väkivaltaisen surman, mutta yleensä jesuiitat
käännytystyössä menestyivät hyvin, koska he osasivat asettua
maanasukkaitten kannalle ja todella vilpittömästi harrastivat heidän
parastaan. Etelä-Amerikan intiaanien käännyttämistyö on epäilemättä
kaunein lehti tämän syystä vihatun munkkikunnan historiaa. Suuri
vahinko intiaaneille oli, että heidät Etelä-Amerikankin maista
karkoitettiin. Paitsi Ucayalia ja Huallagaa tulivat lähetyssaarnaajain
ja myös maallikkoseikkailijain retkien kautta tunnetuiksi Madeiran
latvahaarat, Madre de Dios, Beni ja Mamore, joiden varsilla
chunchos-intiaanit asuivat.

Useita valloitusretkiäkin tehtiin näihin seutuihin, sillä Perussa
piti sitkeästi puoliaan muuan kulkupuhe, että muka Andien itäpuolella
olevissa suurissa aarniometsissä oli säilynyt jäännös inkkain
valtakunnasta, ja tätä jäännöstä lähdettiin etsimään ja valloittamaan.
Sanomattakin on selvää, että nämä etsimiset olivat turhat, ja suurin
sitä varten liikkeelle lähteneistä retkikunnista, jota Don Benito
Quiroga johti, pääsi (v. 1670) hädin tuskin palaamaan. Fransiskaanit
perustivat useita menestyviä lähetysasemia Benin lähteille Apolobamban
vuorimaahan, jesuiitat -taas lähetystyö-keskustan kauemmaksi
itään Mamore-joen rannoilla asuvien mojo-intiaanien keskuuteen.
Näillä seuduilla yhtyivät etelästä Paraguayn puolelta etenevät
lähetyssaarnaajat Perusta tulleisiin. Siten jesuiitat ensimmäisinä
todellisen sivistystyön avulla rakensivat maanosan poikki sillan.
Paraguaysta tulleet jesuiitat vaikuttivat chiquito-intiaanien
keskuudessa, joiden asunta-alat olivat mojojen kaakkoispuolella. Näiden
intiaanien asumat alueet eivät ole metsämaita, Amazoni-aluecn suuria
»selvoja», vaan puuttomia ruohotasankoja, »llanoja», joita ulottuu
etelää kohti katkeamatta aina maanosan eteläisimpiin osiin saakka.

Seitsemännentoista vuosisadan lopulla lähetysasemien toiminta
laimentui, eikä sen koommin yritetty tunkeutua itää kohti mannermaan
tuntemattomiin sisäosiin. Suurempaa toimitarmoa osoittivat edelleenkin
portugalilaiset, eivät tosin lähetyssaarnaajat, vaan kaikenlaiset
rikkauksien ja tulolähteitten etsijät. Monesta kohdasta he ennättivät
jo lähelle Andien lievemaita, ennenkuin tapasivat vastakkaiselta
puolelta etenevät espanjalaiset, ja siitä oli seurauksena, että
kun kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla rajat käytiin
ja Etelä-Amerikka jaettiin lopullisesti näiden molempien maitten
kesken, niin sai Brasilia osalleen koko sisämaan aina Mojo- ja
Chiquito-llanoille ja Andien vuorimaahan saakka.

Samoin kuin seitsemännellätoista, samoin lähetyssaarnaajat
kahdeksannellakintoista vuosisadalla muita tehokkaammin edistivät
Etelä-Amerikan tutkimista. Lopulta tuskin oli koko tässä laajassa
maanosassa seutua, johon ei heidän vaikutuksensa olisi ulottunut.
Portugalin alusmaissa levisi maantuntemus myös kivennäisaarteitten
etsinnän ja opastuksen kautta. Kahdeksannellatoista vuosisadalla
Etelä-Amerikassa suoritettiin ensimmäiset puhtaasti tieteellisetkin
työt.

Olemme edellä nähneet, kuinka lähetyssaarnaajat La Plata-maista käsin
koettivat ulottaa lähetystoimensa nykyisen Bolivian rajoille saakka,
chiriguana- ja chiquito-intiaanien keskeen, ja kuinka portugalilaiset
seikkailijat Brasiliasta käsin häiritsivät heidän työtään. Edellinen
mainituista heimoista oli niin sotainen, että sen käännyttämistyö
oli heitettävä sikseen; paremmalla menestyksellä työskenneltiin
chiquito-intiaanien keskuudessa. Retkillään etäisille lähetysasemille
munkit tutkivat Paraguayn latvaosat ja Pilcomayon, sen suurimman
syrjäjoen. Nämä matkat olivat sangen vaarallisia alkuasukkaitten
sotaisuuden vuoksi. Chacon tobat, jotka nykyaikoihin saakka ovat
säilyttäneet itsenäisyytensä, saivat jo silloin sotaisen maineensa,
ja moni hengenmies, samoin kuin seikkailijakin, sai surmansa sekä
avohyökkäyksissä että väijytyksissä. Jesuiitat laativat matkainsa
perustuksella La Plata-maista sangen hyvän kartan ja kehittämistään
sitä kehittivät, kunnes veljeskunta v. 1767 karkoitettiin Espanjan
kaikista alusmaista, Etelä-Amerikastakin. Jesuiittain kukoistavat
asemat viljelyksineen jäivät autioiksi, ja hylätyt rauniot kaukana
erämaissa enää todistavat heidän rohkeata ja uupumatonta työtään
alkuasukkaitten sekä aineellisen että henkisen toimeentulon
parantamiseksi.



Manoel Felix.


Matto Grosso, Brasilian laaja keskusylänkö, tuli tunnetuksi
portugalilaisten seikkailijain erään matkan johdosta. Antonio Fernandez
de Abrey oli v. 1734 löytänyt sieltä kivennäisaarteita, ja löydön
tiedoksi tultua oli alkanut keräytyä seikkailijoita tähän harvaan
asuttuun maakuntaan, johon ei ollut teitä eikä vesiväyliä.

Manoel Felix de Lima johti v. 1742 erästä retkikuntaa, johon kuului
etupäässä velkojiaan pakenevia seikkailijoita, aikoen yhä kauempaa
Madeiran puolesta löytää yhä runsaampia aarteita. Toinen puoli
joukosta palasi takaisin jo tieltä, mutta pääosan keralla Manoel Felix
onnellisesti saapui espanjalaisten eteläisimmälle lähetysasemalle
mojojen maahan. Lähetyssaarnaajat ottivat heidät ystävällisesti
vastaan, kunnes saivat esimiehiltään käskyn karkoittaa muukalaiset.
Manoel Felix laski Guapore-jokea Mamorehen ja jatkoi matkaa sitä pitkin
Benin, Madeiran kolmannen latvahaaran suulle. Matkaa alkoivat sitten
haitata vaaralliset kosket, ruoan vähyys ja kärpästen ja sääskien
paljous. Kanootti tarttui karille ja tuhoutui, mutta seikkailijat
onnekseen löysivät toisen, joka oli tarttunut kiinni kivien väliin,
ja pääsivät sillä matkaa jatkamaan. Nälänhätä alkoi jo ahdistaa
retkikuntaa ankarasti, mutta vihdoin päästiin portugalilaisten
ylimmille lähetysasemille, joista saatiin ruokavaroja, ja laskettiin
sitten jokea aina Amazoni-jokeen saakka. Näin sai Amazoni-joen suurin
syrjäjoki tutkituksi melkein latvoilta suuhun saakka.

Kun Manoel oli saapunut Parahan, lähetettiin hänet viranomaisten
toimesta Lissaboniin tekemään selkoa matkastaan, sitä kun pidettiin
tavallista tärkeämpänä. Hän esitti kuitenkin niin ylenmäärin suuria
vaatimuksia, ettei Portugalin hallitus lähettänytkään häntä työtä
jatkamaan, ja Manoel Felix päätti päivänsä mitä suurimmassa köyhyydessä.

Muuan toinen portugalilainen teki matkan Paraguayn ja Amazoni-joen
vesistöjen välialueihin, jotka vielä tänä päivänäkin ovat
vaillinaisesti tunnetut. Hän laski Cuyaba-jokea Paraguayhin, nousi
Paraguayta ja erästä sen lisäjokea niiden latvoille saakka ja kulki
vedenjakajan poikki Tapajosille, eräälle Amazoni-joen suurelle
lisäjoelle, laskien sitä sen suuhun saakka.



Rajariitoja.


Espanjalaisten ja portugalilaisten tienraivaajat olivat näin joutuneet
kosketuksiin Etelä-Amerikan sisimmissä osissa, ja kun kumpikin maa
piti ominaan niitä seutuja, jotka sen alamaiset olivat löytäneet,
niin joutui laajoja alueita riidanalaisiksi, koska matkat kävivät
ristiin. Portugalilaiset lähettivät Parasta retkikunnan, joka Franciseo
Lemen johdolla nousi Madeiran ja siis kulki vastakkaiseen suuntaan
kuin Manoel Felix. Tämä matka oli vaarallinen ja vaikea, muun muassa
mura-intiaanien hyökkäyksien vuoksi. Madeiran suurien könkäitten alla
täytyi rakentaa keveämmät kanootit, ja monta vaivaa ja taivallusta
kysyi, ennenkuin päästiin niiden päälle. Mamoren suulta tavattiin
ensimmäinen espanjalainen lähetysasema, jossa retkikunnan osaksi vasten
odotuksia tuli ystävällinen vastaanotto. Matkan aikana oli nimittäin
tapahtunut Espanjassa hallitsijanvaihdos; Ferdinand VI oli naimisissa
portugalilaisen prinsessan kanssa, ja tämä liitto paransi molempien
naapuruksien välejä. Mutta matkan vaikeudet eivät silti päättyneet.
Vuodenaika oli kaikkein pahimmillaan, joet tulvillaan, rantametsät
rämeinä, niin ettei niistä saatu juuri mitään ravintoa. Lopulta
retkikunta kuitenkin pääsi uloimpiin portugalilaisiin siirtokuntiin
nykyisen Diamantinon läheisyyteen yhdeksän kuukautta kestäneen matkan
jälkeen. Madeira-Guaporén venereittiä, joka täten oli avattu,
portugalilaiset sitten käyttivät jotenkin ahkeraan.

Kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla kävi yhä tärkeämmäksi
saada Espanjan ja Portugalin alueitten rajat määritellyiksi selkkausten
välttämiseksi. Molempien maitten välillä saatiinkin aikaan sopimus,
joka ei enää' perustunut paavin maanjakoon, vaan tutkimusretkillä
tunnetuiksi tulleihin maantieteellisiin tosiasioihin. Tämä sopimus
ei kuitenkaan päässyt guarani-intiaanien kapinan vuoksi voimaan, ja
ennenkuin kapina oli kukistettu, olivat kummankin maan hallitukset
käyneet sopimukseen tyytymättömiksi. Senvuoksi se sai raueta ja
kolmekymmentä vuotta myöhemmin (v. 1777) tehtiin uusi, joka näihin
saakka on ollut Etelä-Amerikan valtiollisen jaon perustuksena, vaikka
sen epäselvyys onkin aiheuttanut monta selkkausta.



Don Felix de Azara.


Tämän sopimuksen johdosta saapui Don Felix de Azara Etelä-Amerikkaan.
Hän oli espanjalainen upseeri, joka sodassa Algerian merirosvoja
vastaan haavan saatuaan v. 1780 nimitettiin Espanjan hallituksen
yhdeksi edustajaksi Brasilian ja La Plata-maiden välistä rajaa
käyvään komissioniin. Tämä työ edistyi portugalilaisten komissarien
vitkastelujen vuoksi hyvän hitaasti, ja Azara käytti loma-aikoja
laajoihin matkoihin. Hän ryhtyi ensiksi kartoittamaan Paraguayta,
joka siihen aikaan oli nykyistään paljoa laajempi, ja suoritti
tämän työn erinomaisen huolellisesti, niin että Paraguay sitten oli
monet ajat paremmin tunnettu kuin mikään muu Etelä-Amerikan maa.
Samalla hän väsymättömän innokkaasti tutki maan luonnonhistoriaa,
vaikk'ei hän ollutkaan tiedemies. Kulutettuaan 13 vuotta näihin
töihin Azara lähetettiin La Plata-maiden etelärajalle levittämään
Espanjan vaikutusvaltaa pamppain intiaaniheimojen keskuuteen. Väestön
sotaisuuden ja maan autiuden vuoksi tämä tehtävä oli sangen vaikea,
mutta Azara suoritti senkin menestyksellä ja kartutti paljon tietoja
näistä vähän tunnetuista maista. Tämän jälkeen hän vielä tutki Paranán
alajuoksun, kartoitti La Plata-maiden itärajan ja johti näiden seutujen
asutusta. Vasta v. 1801, kaksikymmentä vuotta kestäneen uutteran työn
jälkeen, hän sai luvan palata Espanjaan. Hän oli saanut kokea paljon
kateutta ja rettelöimistä Etelä-Amerikan espanjalaisten viranomaisten
puolelta, ja näiden juonien vuoksi hänen palveluksensa kotimaassakin
jäivät vaille ansaittua palkkaa. Vain osan laajoista muistiinpanoistaan
hän viranomaisten estelyn takia saattoi julkaista; vasta meidän
aikanamme ne on kaikki julkisuuteen saatettu.



Rio Negron vesistö.


Tutkimus ei edistynyt yhtä ripeästi Etelä-Amerikan pohjoisosissa.
Amazoni-joen vesistöalueella maantuntemus levisi varsinkin orjastuksen
kautta. Portugalilaiset hankkivat orjia yllyttämällä maan heimoja
sotaan toisiaan vastaan ja ostamalla sitten kummaltakin sotijapuolelta
vangit. Näitä retkiä tehtiin Rio Negron latvoille saakka, ja sillä
puolella portugalilaisten ja Orinocoa nousevain espanjalaisten
etujoukot niinikään joutuivat kosketuksiin. Etäisimmät vakinaiset
asuinpaikat olivat näilläkin kulmilla lähetysasemat. Espanjalainen
munkki Ramon matkusti v. 1744 Orinocon ylimmältä asemalta vastavirtaa,
kunnes joen latvoilla kohtasi portugalilaisia orjastajia. Näiden
keralla hän kulki Casiquiarea, Orinocoa ja Rio Negroa yhdistävää kuulua
välivirtaa pitkin Rio Negron ylimpiin portugalilaisiin siirtokuntiin.
Siellä hän, jonkun aikaa odotettuaan, tapasi portugalilaisen jesuiitan
Avogadron. Samaa tietä palaten hän oli ensimmäinen, joka antoi
täsmällisiä tietoja tästä reitistä, vaikka sen todellinen luonne pysyi
Euroopan maantieteilijöille edelleenkin hämäränä. Toistakymmentä
vuotta myöhemmin perustettiin Orinocon syrjäjoen Atabapon suulle
lähetysasema, ja lähetyssaarnaajat siis pohjoisesta käsin ulottivat
vaikutuksensa molempien suurien jokien väliselle vedenjakajalle saakka.
Tältä asemalta kuljettiin Orinocon syrjäjokia Metaa ja Vichodaa nousten
Bogotán ylängölle, nykyiseen Colombiaan saakka, poikki Ilanjoen,
joilla jo 16:nnen vuosisadan seikkailijat olivat samoilleet El
Doradoa etsimässä. 18:nnen vuosisadan jälkipuoliskolla tehtiin useita
matkoja kultamaan löytämiseksi, mutta ei enää näille aroille, vaan
Guayanan eteläosassa oleviin vuorimaihin ja niiden poikki Amazoni-joen
pohjoisten syrjäjokien lähteille saakka. Kun nämä retket tietysti
olivat turhia, niin luovuttiin piankin jälleen kultamaan etsimisestä.
Monta aikaa sen jälkeen kului, ennenkuin näiden maanäärien tutkiminen
uudelleen edistyi.



Quiton astemittaus.


Merkillisin maantieteellinen suurtyö Etelä-Amerikassa
kahdeksannentoista vuosisadan kuluessa oli Pariisin akatemian
toimeenpanema meridiaanikaaren mittaus. Samaan aikaan kun Maupertuis
tovereineen suoritti mittauksia Lapissa, saapuivat ranskalaiset
oppineet Bouger, Godin ja La Condamine (v. 1736) Quitoon, jonka
ylängöllä he sen ajan tarkimpia koneita ja menetelmiä käyttäen
mittasivat meridiaaniasteen pituuden päiväntasaajan seuduilla. Kun
tähän työhön maisemanlaadun, ilmaston ja muiden vaikeuksien vuoksi
kului vuosikausia, niin he samalla kokosivat paljon arvokkaita tietoja
Andien ylätasankojen luonnosta ja tuotteista. Maaliskuussa v. 1743
työ saatiin loppuun suoritetuksi ja Bouger ja La Condamine palasivat
Eurooppaan; Godin jäi vaimonsa keralla vielä muutamaksi vuodeksi
Peruhun.

Bouger matkusti Magdalena-jokea Cartagenaan, La Condamine Andien poikki
Amazoni-joen latvoille ja jättiläisjokea edelleen mereen saakka. Tosin
olivat Orellanan jälkeen jo toisetkin tehneet saman matkan maanosan
poikki, mutta La Condamine ensimmäisenä laski tieteellisen perustuksen
sen kartoitukselle.



La Condamine Amazoni-joella.


Toukokuussa 1743 matkaan lähdettyään La Condamine kulki Andien poikki
ja aloitti jokimatkan Chincipe-nimiseltä latvajoelta, joka Andien
juurella jo oli yhtä leveä kuin Seine Pariisin kohdalta. Hän laski
Chincipen Maranoniin ja sitten edelleen tätä jokea, vaikka siinä vielä
olikin koskia ja mahtava joki toisin paikoin ahdistui aivan kapeihin
rotkoihin äkkijyrkkien vuorenseinämäin väliin. Kuuluin näistä rotkoista
on Pongo de Manseriche, jossa ovat Maranonin alimmat kosket. La
Condamine oli tällä paikalla vähällä menettää kaikki matkatavaransa ja
muistiinpanonsa, kun hänen lauttansa tarttui valtavaan puunoksaan ja
vesi yöllä aleni niin nopeaan, että lautta olisi jäänyt oksan päähän
kiikkumaan, ellei hän viime hetkessä olisi saanut sitä irtautumaan.

Pongo de Manserichen alapuolelta alkoivat lakeudet, joilla joki levisi
ja haaroi sekavaksi sokkelikoksi ja valtavat aarniometsät peittivät
rannat. Maisemat olivat yksitoikkoiset, mutta La Condamine ei väsynyt
ihailemasta luonnon uhkuvaa rehevyyttä. Heinäk. 14 p. hän saapui
Lagunaan, jossa portugalilainen maaherra häntä odotti. Laguna oli
siihen aikaan suuri kauppala, jonka väestön lähetyssaarnaajat olivat
koonneet. Jatkaessaan sieltä matkaansa La Condamine määräsi longitudin
ja latitudin, milloin se oli mahdollista, joen suunnanmuutokset,
mutkain pituudet kellolla, uoman leveyden eri paikoista, syrjäjokien
suun leveyden sekä kuinka suuri oli niiden emäjoen kanssa muodostama
kulma, merkitsi muistiin saaret ja niiden pituuden, laski virtauksen
nopeuden monta eri menetelmää käyttäen. Usein hän mittausopillisesti
mittasi itse joen ja sen syrjäjokien leveyden. Kaiken lisäksi hän
vielä teki säännöllisiä ilmapuntari- ja lämpömittaushavainnoita.
Heinäk. 25 p. La Condamine saapui uudelle lähetysasemalle, jolle munkit
olivat koonneet, metsästä houkutellen, suuret määrät yaineos-nimisiä
metsäläisiä. Nämä villit olivat hyvin alhaisella kehityskannalla, ja
vaikka heidän kielensä oli sangen monimutkaista, eivät he osanneet
laskea enempää kuin kolmeen. Aseena heillä oli pitkä putki, jolla he
erinomaisen taitavasti lennättivät pieniä nuolia. Nuolet oli kastettu
niin väkevään myrkkyyn, että niiden haava minuutissa tuotti kuoleman.
La Condamine sai mukaansa tätä myrkkyä, ja siten tuli kuraremyrkky
Euroopassa tunnetuksi.

Seuraavana päivänä hän tuli Ucayalin suulle, ja sen alapuolelta Maranon
melkoisesti levisi. Yhä uusien heimojen alueitten läpi piti matka ja
yhä uusiin tuotteihin matkustaja tutustui, quinquinan, ipekakuanan,
simaruban, sassaparillin, guajakin, kaakaon ja vaniljin ynnä kautsukin
mainitaksemme. Viimeksimainitusta asukkaat valmistivat pulloja, kenkiä
ja männättömiä ruiskuja. Omaguain juhlissa oli tapana antaa vieraille
moisia ruiskuja lahjaksi. Napojoen suulla La Condamine toimitti tarkan
longitudimääräyksen Jupiterin kuun avulla, ja tähän määräykseen
perustui sitten koko loppujuoksun kartoitus.

Lähellä Içan suuta olivat ensimmäiset portugalilaiset lähetysasemat.
Joki oli siltä kohdalta jo 900 toisea (lähes 1800 metriä) leveä.
Seudun asukkaat olivat jo koko joukon edistyneempiä, heillä oli
pumpulikankaasta hameet, lukolliset lippaat, rauta-avaimet, neuloja,
peilejä, saksia ja muita Euroopassa valmistettuja esineitä, joita he
ostivat Parasta viedessään sinne kaakao-satonsa. Heillä oli paljoa
paremmat aluksetkin, pisimmät parinkymmenen metrin mittaiset, puolen
kolmatta metriä leveät, neljälläkymmenellä melalla melottavat.

Rio Negron suulla La Condamine keräsi lähetyssaarnaajilta tietoja
takamaista ja sai niitä huolellisesti seuloen oikean käsityksen
Casiquiaren luonteesta. Hän saapui sitten valtavan Madeiran suulle.
Pian senjälkeen alkoi jo tuntua vuorovesien vaikutus. Syyskuussa
näkyivät pohjoisesta ensimmäiset vuoret Andeilta lähdön jälkeen; ne
olivat Guayanan uloimpia pääteharjanteita. Syrjäkanavia matkaten La
Condamine sitten saapui Parahan, mutta teki sieltä erikoisen matkan
Amazon-joen suistamoon, jossa hän tutki kuulua pororokaa, korkeata
vastavirtaa hyökkäävää vuoksiaaltoa, joka on tielle joutuvain pienten
laivain varma tuho. Parasta La Condamine purjehti Cayenneen ja palasi
Ranskaan helmikuussa 1744.



Rouva Godin.


Vaikeammaksi kävi Godinin ja hänen vaimonsa kotimatka. Sekin kävi
pitkin Amazon-jokea, vaikka eri ajoin. Godin itse lähti matkaan vähän
edeltäkäsin, v. 1749; hänen piti palata vaimoansa hakemaan, mutta sota
teki paluumatkan mahdottomaksi. Parikymmentä vuotta rouva Godin Perussa
odotti ja lopulta hänen täytyi ilman miestään v.1769 matkustaa Andien
poikki Amazon-joelle, jossa häntä odotti portugalilainen laiva. Matka
kävi kamalaksi seikkailuksi. Intiaanisaattue hylkäsi erämaassa rouva
Godinin ja hänen seuralaisensa, kanootti kaatui ja retkikunta menetti
kaikki tavaransa. Retkellä tiettömäin metsäin läpi rouva Godinin kaikki
seuralaiset sitten kuolivat nälkään ja uupumukseen ja rouva Godin sai
ypö yksin pyrkiä eteenpäin, kunnes intiaanit sattumalta hänet löysivät
ja pelastivat. Hän saapui lopulta Parahan ja matkusti sieltä Guayanaan,
jossa hänen miehensä yhä odotti. Rouva Godinin kokemukset ovat kaikkien
aikain matkailun merkillisimpiä.

Kahdeksannentoista vuosisadan lopussa Alexander v. Humboldt aloitti
merkilliset matkansa Venezuelassa, Colombiassa ja Ecuadorissa, mutta ne
kuuluvat seuraavan vuosisadan saavutuksiin.



MUSTAIN MAANOSA.


Afrikan luoteisrannikko oli se koulu, joka valmisteli purjehtijoita
suurien löytöretkien aikakauden urotöihin. Kappale kappaleelta
Henrik Purjehtijan kapteenit tunkeutuivat tätä rannikkoa etelämmäksi
hälventäen vanhoja keskiaikaisia ennakkoluuloja, jotka olivat
pelottaneet merenkulkijoita lähtemästä kuuman vyöhykkeen ulapoille. He
löysivät Saharan aution rannikon eteläpuolelta uhkuvan troopillisea
kasvullisuuden arvokkaine tuotteineen, saivat kultaa ja orjia. Mutta
mitään Intian rikkauksiin verrattavaa he eivät löytäneet ja senvuoksi
nämä yhä kauemmaksi ulotetut retket vain olivat edistysaskeleita
suurella Intian tiellä, joka yhä varmemmin pysyi purjehtijain
päämääränä, kuta enemmän he tulivat Afrikan rantaa tutkineeksi.

Portugalilaiset löysivät Guinean, Kongon, Hyväntoivonniemen ja vihdoin
Afrikan itärannikon varakkaat arabialaiset satamat, mutta kaikkien
näitten löytöjen päämerkitys oli siinä, että niiden kautta Intian
reitti tuli avatuksi. Intiaan löytäjät sijoittivat toimeliaisuutensa
ja mahtinsa koko painon ja Afrikan paikat jäivät edelleenkin vain
väliasemiksi Itämaille kuljettaessa. Jopa suurin osa mustien maanosan
rannikkoa aivan sivuutettiinkin, kun oli saatu selville valtamerien
suuret tukijärjestelmät ja parhaat reitit. Intian tietä etsittäessä oli
Afrikka kuitenkin ympäriinsä tullut jotenkin hyvin kartoitetuksi.

Mitäpä mustain maanosan raakalaisrannoilla olisikaan ollut Intian
rikkauksiin verrattavaa. Niiden köyhyys satamista, villit vihamieliset
asukkaat, mangroverämeet ja kuumeet torjuivat luotaan sekä purjehtijaa
että kauppiasta.

Mutta viljelyksen ja vuoriteollisuuden päästyä Uudessa maailmassa
hyvään alkuun ja sikäläisten heikkojen rotujen tuhouduttua kovassa
orjuudessa asiat muuttuivat. Uuteen maailmaan alettiin tarvita yhä
enemmän halpaa työvoimaa, sinne alettiin kuljettaa neekereitä, ja
samalla Afrikan rannikot sekä portugalilaisista että muistakin merta
kulkevista kansoista saivat enemmän arvoa.

Ranskalaiset alkoivat jo kuudennellatoista vuosisadalla purjehtia
Diepestä Senegaliin. Englantilaiset pian seurasivat esimerkkiä ja
1588 kuningatar Elisabeth antoi ensimmäiselle englantilaiselle
Länsi-Afrikan komppanialle oikeudet. 1618 perustettiin vielä suurempi
englantilainen komppania, joka keskitti toimintansa varsinkin
Gambia-jokeen, sillä toivottiin sitä pitkin päästävän Timbuktuun ja
Länsi-Sudanin kultaseutuihin. Lähelle Gambia-joen suuta, rakennettiin
saarelle Fort James, josta tuli sekä englantilaisten pääasema että
koko Guinean tärkeimpiä kauppa-asemia. Guinean Kultarannallekin sama
englantilainen komppania rakensi linnan. Hollantilaisetkin tarvitsivat
paljon orjia ja Itä-Intian komppania perusti sitä ja muutakin kauppaa
varten useita asemia Guineaan. He julkaisivat koko rannikosta tarkkoja
maantieteellisiä kuvauksia, tuntien sekä Nonin että Nigerin deltan
muutkin monisokkeloiset suuhaarat, vaikkeivät osanneetkaan aavistaa,
että niiden kautta laski mereen sama sisämaan joki, vieläpä itse
Niger. Seitsemännentoista vuosisadan kuluessa samalle rannikolle vielä
ilmaantuivat tanskalaiset ja brandenburgilaiset. Tanskalaisilla oli
Kultarannalla asemia aina yhdeksännentoista vuosisadan keskivaiheille.

Ranskalaiset yritykset kohdistuivat Senegaliin ja myöhemmin Guinean
Orjarannikkoon. Eräs Sieur d'Elbée matkusti rannikolta Ardrahin
kuningaskuntaan, joka käsitti suuren osan nykyistä Dahomeita.
André Brue, Senegalin siirtomaan maaherra, nousi Senegalia kauas
sisämaahan ja lähetti asiamiehiään vieläkin edemmäksi. Siihen
aikaan yleiseen luultiin, että Senegal oli Nigerin alijuoksu, mutta
Bruen matkahavainnot alkoivat tätä luuloa järkyttää. Eräs toinen
ranskalainen, Sieur Compagnon, kulki paljon vastuksia kohdaten maan
poikki Tambaura-nimiselle kulta-alueelle ja tutustui siellä neekerien
kullanhuuhtomoihin, arvatenkin samoihin, joista jo Henrik Purjehtijan
kapteenit olivat tietoja saaneet. Compagnon laati Senegalin ja
Falemen välisestä maasta hyvän kartan ja kokosi tietoja kasvi- ja
eläinkunnasta. Labat-niminen dominikaanimunkki yhdisti ranskalaisten
matkustajain tuomat tiedot ja kirjoitti niiden johdolla Senegalin ja
Sierra Leonen välisestä rannikosta kertomuksen.

Kongolle ja Angolalle omistivat huolta portugalilaiset
lähetyssaarnaajat. Kapusinimunkit tekivät matkoja kauas sisämaahan,
jopa semmoisiinkin seutuihin, joissa ei sen koommin eurooppalaisia
ole käynyt. He nousivat Kongoa pitkin Stanley Pooliin saakka ja
kastoivat paljon kansaa. Vasta Stanley heidän jälkeensä kävi samoilla
seuduilla. Toisia matkusti maan poikki Kuangolle, Kongon ensimmäiselle
etelästä tulevalle syrjäjoelle saakka. Kapusinimunkit eivät olleet yhtä
oppineita kuin jesuiitat eivätkä kiinnittäneet yhtä paljon huomiota
maantieteeseen, mutta kuitenkin voitiin heidän tuomiensa tietojen
johdolla kartoittaa Angolaa ja Kongo-maata melkoinen matka sisämaahan.

Enemmän viljelyksiä tarjosi Afrikan itäranta, jolla araabit jo
ikivanhoina aikoina olivat kehittäneet melkoisen kaupan sisämaan
kanssa. Portugalilaiset noudattivat kuitenkin siellä samaa menetelmää
kuin Intiassakin: he jättivät sisämaan kaupan maanasukkaille ja
tyytyivät ostamaan tavarat satamissa, joissa he yhtä hyvin saattoivat
määrätä hinnat. Arabialaiset kauppiaat olivatkin jo ammoin kehittäneet
orjain, kullan ja norsunluun hankinnan niin tehokkaaksi, etteivät
portugalilaiset olisi voineet sitä parantaa, eivät edes entiselläänkään
pitää. Vielä tänä päivänä on eurooppalaisten kaikkine apuneuvoineen
vaikea kilpailla araabien kanssa Afrikan sisäosissa. Portugalilaisista
tuli araabien parhaat orjanostajat.

Parilla kulmalla portugalilaiset kuitenkin osoittivat enemmän tarmoa.
Sofalasta ja Mosambikista tunkeutui retkikuntia, epäilemättä kullan
houkutuksesta, kauas sisämaahan Monomotapa-nimisen kuulun päällikön
maahan, joka oli Sambesin keskijuoksusta eteläänpäin.



Monomotapa.


Tämän nimityksen merkitys ei ole selvä. Vanhoissa, portugalilaisiin
ja hollantilaisiin lähteihin perustuvissa kartoissa on Sambesin eli
Quaman eteläpuolella laaja alue, jonka nimi on regnum monomolafrae;
ja kuudennentoista vuosisadan portugalilaiset kirjailijat vakuuttavat
sisämaassa olleen voimallisen hallitsijan, jota laajalti mainittiin
sillä nimellä. Sana on bantukieltä, mutta sen merkitystä on eri tavoin
selitetty. Hänen pääkaupunkina nimi oli Zumubany, joka ilmeisestikin
oli väärennys sanasta »Zimbabue»; viimeksimainittua sanaa, jolla nyt
etupäässä tarkoitetaan Mashonamaan kuulua rauniokaupunkia, käytettiin
siihen aikaan yleensä voimallisien päälliköitten pääkaupungeista.
Monomotapan asukkaat olivat karanga kansaa, taikka oikeammin, tämä
heimo oli vallitsevana. Useat portugalilaiset kirjailijat tekevät
selkoa hallitsijan hovista, hänen vaimojensa luvusta ja hovitavoista,
virkakunnista ja niiden järjestyksestä. Monomotapa antoi kastaa itsensä
ja joutui kokonaan portugalilaisten vaikutuksen alaiseksi.

Hänen kuningaskunnassaan kävi sitten tuon tuostakin sekä
lähetyssaarnaajia että seikkailijoita, mutta maantieteellistä
tietopiiriä he eivät enää sanottavasti saaneet laajennetuksi.
Yksi huomattavakin matka kuitenkin tehtiin. Bocarro näyttää v.
1616 tunkeutuneen aina lähelle Njassa-järveä, jonka olemassaolo
portugalilaisissa siirtokunnissa siten oli tunnettu, vaikka järven
laajuudesta ja muodosta päästiinkin vasta paljoa myöhemmin selvyyteen.

Ranskalaiset jatkoivat seitsemännellätoista vuosisadalla
toimiaan Madagaskarissa. Etienne de Flacourt, joka oli nimitetty
kaakkoisrannalle perustetun Dauphin linnan kuvernööriksi, levitti
ranskalaisten vaikutusvaltaa melko laajalle ja v. 1648 kotimaahansa
palatessaan julkaisi Madagaskarista teoksen. Intian meressä sijaitsevan
Mascarenhas-saariston omituisista eläimistä, varsinkin dodo-kanasta,
on tältä ajalta säilynyt useankin matkustajan hajanaisia vaillinaisia
muistiinpanoja, mutta vasta jokilietteistä löydettyjen luurankojen
johdolla on näistä sittemmin hävinneistä lajeista saatu tieteellisesti
pätevä käsitys.



Latinalainen lähetystoimi Abessiniassa.


Portugalilaiset eivät unohtaneet harrastuksiaan »Pappi-Johanneksen»
maata kohtaan, jonka Christofer da Gama urheudellaan pelasti maurien
valloitukselta, itse sankarikuoleman kärsien. Aseellista apua
abessinialaiset eivät enää tarvinneet, mutta heidän kirkkonsa oli
poikennut sangen kauaksi Rooman kirkon oikeaoppisuudesta ja senvuoksi
portugalilaiset toimittivat maahan lähetyssaarnaajia valistamaan ja
korjaamaan.

Ensimmäiset lähetyssaarnaajat saapuivat jo v. 1557 piispa André
de Oviedon johdolla. Vaikk'ei vastaanotto ollutkaan kaikin puolin
suosiollinen, niin voitiin kuitenkin Tigren maakuntaan perustaa
Fremonan lähetysasema, joka vaikutti yhteen mittaan 40 vuotta. 1588
sinne yritti päästä pari jesuiittaa apuun, mutta he joutuivat matkalla
araabien käsiin ja saivat viettää vankeudessa seitsemän vuotta,
ennenkuin pääsivät Intiaan palaamaan. Intiasta toinen heistä, Pedro
Paez, lähti uudelleen Fremonaan pyrkimään ja pääsikin nyt perille
(1603). Paez, joka sitten oleskeli Abessiniassa kuolemaansa saakka
(1622), matkusti siellä hallitsijan seurueessa moneen suuntaan ja
kokosi lähetystyönsä ohella maantieteellisiä ja historiallisia tietoja.
Hän kirjoitti niiden johdolla teoksen, joka kuitenkin yhdessä erään
toisen lähetyssaarnaajan teoksen kanssa vasta v. 1905 painettiin. Paez
kävi Sinisen Niilin lähteellä, josta hän antaa erinomaisen kuvauksen,
ja ilmaisee Niilin tulvan oikean syyn, Abessinian vuorimaan äärettömän
rankat sadekausisateet.

Eräs toinen jesuiitta, Antonio Fernandez, tunkeutui 1613—14 kauas Shoan
eteläpuolella oleviin Galla-maihin. Abessinian hallitsija lähetti
Portugaliin lähetystön, mutta se ei uskaltanut kulkea tavanmukaista
reittiä Punaisen meren rannalle, koska pelättiin araabien katkaisevan
matkan, vaan yritti sinne aivan uutta tietä gallain maan kautta.
Fernandez matkusti tulkkina tämän lähetystön mukana. Hän tuli siten
kulkeneeksi aivan uusien maitten kautta, joissa hänen jälkeensä vasta
yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskolla on käynyt eurooppalaisia
matkustajia; nykyisistä kartoista voimme helposti seurata hänen
matkansa suuntaa. Se kävi monen pienen valtakunnan kautta, joiden
hallitsijat estelivät lähetystön matkaa, niin että sen lopulta täytyi
palata väliltä takaisin, vieläpä vaaroja välttääkseen valita aivan uusi
tie.

Jeronimo Lobo-niminen jesuiitta koetti tunkeutua Melindestä Gallamaan
kautta Abessiniaan, löytääkseen siten tien, jolla ei tarvitsisi pelätä
araabeja eikä turkkilaisia. Hän kulki ensin veneellä merenrantaa
Juba-joen suuhun, mutta sikäläisiin galloihin tutustuttuaan heti älysi,
että sen kautta oli mahdoton matkustaa, ja palasi takaisin. Intiasta
muiden lähetyssaarnaajain seurassa uudelleen matkaan lähdettyään Lobo
astui maihin Bab-el-Mandebin salmen rannalla Bailurin satamassa,
josta monen vaaran ja vastuksen jälkeen päästiin Fremonaan. Lobokin
matkusteli Abessiniassa laajalti ja julkaisi kuvauksen sen eri osista.
Erään matkan ään nimenomaan teki löytääkseen taistelussa maureja
vastaan kaatuneen Don Christofer da Gaman maalliset jäännökset; se
hänelle onnistuikin, ja urhea ritari sai kaikin kunnianosoituksin
myöhäisen kristityn hautauksen. Varsinaiseksi vaikutusalueekseen Lobo
sai Ligonus-nimisen maakunnan, joka hänen mielestään oli maailman
kauneimpia ja miellyttävimpiä seutuja, ilmasto terveellistä ja
lauhkeata, vuorien rinteillä varjoisat ketrimetsät.

Sulttaani Segued oli ollut jesuiittalähetyssaarnaajille suosiollinen,
ja jesuiitat olivat vähitellen voineet levittää vaikutustaan kautta
maan, mutta hänen kuoltuaan alkoi vaino; toisten jesuiittain täytyi
paeta maasta, toiset kärsivät marttyyrikuoleman. Myöhemmin yritettiin
saada takaisin, mitä oli menetetty, mutta kaikki nämä yritykset olivat
turhia. Yhtä paljon kuin uskonnolliset syyt vaikutti vastarintaan
pelko, että portugalilaiset, joiden urhoollisuus oli niin suurta
ihmetystä herättänyt, anastaisivat maan. Abessinian yhteys Rooman
kanssa ei kuitenkaan kokonaan lakannut, sillä katoliseen uskoon
kääntyneitä abessinialaisia matkusti tuon tuostakin Egyptin kautta
paavin kaupunkiin, jossa muun muassa kuulu saksalainen kielimies Job
Ludolf heihin tutustui, perin pohjin oppi heidän kielensä samoin
kuin vanhemman gesinkin kielen, jota Abessinian kirkon vanhat
kirkkokäsikirjat ovat. Ludolf laati kummankin kielen kieliopin
ja sanakirjan, kirjoitti Ethiopian historian ja portugalilaisten
jesuiittain teosten ja abessinialaisten matkamiesten ilmoitusten mukaan
perusteellisesti korjasi Abessinian kartan. Ludolfin kartta, joka on
v. 1683 painettu, on yleispiirtein hämmästyttävän oikea, mutta siitä
huolimatta ajan parhaatkin kartanpiirtäjät mieluummin edelleenkin
kuvasivat Afrikan sisäosat Vanhaan ptolemaiolaiseen tapaan.

Seitsemännentoista vuosisadan lopulla tehtiin Abessiniaan Egyptinkin
kautta pari matkaa ranskalaisten päätettyä koettaa, suvaittaisiinko
heitä paremmin kuin portugalilaisia. Jesuiitta de Brevedent lähti
Kairosta kesäkuussa 1698, mukanaan ranskalainen lääkäri Charles Poncet,
joka kirjoitti matkasta kertomuksen. Siutin kohdalla kuljettiin Niilin
poikki kivisiltaa, jonka jälkeen matkustajat keitaalta keitaalle
kulkien yleistä karavaanitietä samosivat erämaan poikki. Maaliskuussa
1699 molemmat ranskalaiset tulivat Sennariin, jossa kuumuus oli
melkein sietämätön. Paikka oli väkirikas, mutta huonosti rakennettu;
kaikki tavarat olivat huokeita ja Suakiniin kulki erämaan poikki suuri
kauppa. Sennarista lähdettyään matkustajat kulkivat Sinisen Niilin
ja sitten Atbaran latvahaarain poikki. Abessinian rajalla toivotun
työmaan kynnyksellä jo kauan sairastellut jesuiitta kuoli ja Poncet
yksin jatkoi matkaa Gondariin. Hän tutustui Abessiniaan jotenkin hyvin,
viipyi siellä jonkun aikaa ja sairastuttuaan lähti v:n 1700 alussa
Massovan kautta paluumatkalle. Massovassa hän tapasi englantilaisen
laivan, sillä englantilaiset paraillaan yrittivät saada Abessinian
kanssa aikaan kauppayhteyttä.

Useita muitakin matkoja tehtiin Kairosta käsin, Niiliä nousten.
V. 1700 sitä tietä kulki seitsemän munkkia, jotka paavi lähetti
Abessiniaan työtä jatkamaan. Yksi joukosta kuoli matkalla, mutta muut
saapuivat Gondariin, Tanaeli Demba-järven pohjoispuolelle, jossa
hallitsija asui. Negus saatiin kääntymään roomalaiskatoliseen uskoon,
vaikka hän paljon vastustelikin, jonka jälkeen vielä elossa olevat
lähetyssaarnaajat palasivat kotimaahan. Paluumatkalla heihin jälleen
liittyi Krump-niminen munkki, joka oli jäänyt Sennariin parantamaan sen
hallitsijaa, ja hän sittemmin julkaisi seikkaperäisen matkakertomuksen.

Kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolella muhamedilainen
uskonkiihko, joka niin kateellisena oli vartioinut Afrikan portteja,
alkoi melkoisesti laimentua. Osaksi tähän oli syynä se vilkkaampi
rauhallinen kauppa, jota Englanti ja Ranska alkoivat käydä Turkin
kanssa. Egyptiin ja Pohjois-Afrikan n.s. Barbari-valtioihin,
Tunisiaan, Algeriaan ja Marokkoon, jotka kuuluivat Turkin ylivallan
alle, nimitettiin konsuleita. Ystävällisten välien kehittymistä
edisti niinikään kahvikauppa, kahvi oli tuotu Turkista Eurooppaan
seitsemännellätoista vuosisadalla ja sen kysyntä oli käynyt Keski- ja
Pohjois-Euroopassa niin vilkkaaksi, että Punaiselle merelle lähetettiin
englantilaisia ja ranskalaisia laivoja yksinomaan kahvia kuljettamaan
Etelä-Arabian satamista Suezin kannakselle, josta se vietiin maan
poikki Aleksandriaan ja sieltä edelleen Ranskaan ja Englantiin. Tämän
kautta kävi englantilaisille mahdolliseksi matkustaa Turkin vallan
alaisessa Egyptissä joutumatta pahoinpitelyn alaisiksi, etenkin jos
he saivat matkaan konsuliensa luvan. Näistä matkoista oli tuloksena,
että Egyptistä julkaistiin entistä perusteellisempia teoksia ja
että harrastus siihen ja koko Niilin laaksoon sai uutta virikettä
ja ikivanha lähdekysymyskin taas alkoi askarruttaa mieliä Yrityksiä
sen ratkaisemiseksi ei kuitenkaan tehty, ennenkuin James Bruce lähti
suurelle matkalleen.



James Bruce ja Sinisen Niilin lähteet.


James Bruce oli varakkaan skotlantilaisen maanviljelijän poika,
syntynyt v. 1730. Hyvän kasvatuksen saatuaan hän isänsä tahdosta lähti
Espanjaan viinikauppiaaksi, mutta sodan sytyttyä palasi kotimaahansa
esittääkseen hallitukselle hyökkäystuumaa Galician valtaamiseksi.
Lordi Halifax ei kuitenkaan kiinnittänyt mitään huomiota hänen
suunnitelmaansa, mutta sen sijaan kehoitti häntä löytämään Niilin
lähteet, joihin Brucen huomio oli jo ennen kiintynyt.

Bruce hallituksen kannatuksen saatuaan ryhtyi viipymättä
perusteellisiin valmistuksiin, oppi käyttämään tieteellisiä koneita
ja parantamaan tavallisimpia tauteja, josta taidosta hänellä oli
matkallaan paljon apua. Perehtyäkseen Pohjois-Afrikan oloihin
hän sitten lähti Englannin ylikonsuliksi Algeriaan ja siellä
ollessaan matkusteli laajalti Pohjois-Afrikassa, tutkien ja kuvaten
m.m. sikäläisiä muinaisjäännöksiä. Käytyään vielä Kreetassa,
Vähässä-Aasiassa ja Syyriassa hän alkoi pitää itseään kyllin
valmisteltuna ja lähti Egyptiin, josta Abessinian matkan piti alkaa.
Alibei antoi hänelle suosituksia Ylä-Egyptin viranomaisille ja
kreikkalainen patriarkka Abessinian kreikanuskoisille kristityille.
Bruce nousi ensin Niiliä Assuaniin, poiketen rannoilla tutkimassa
muinaisjäännöksiä ja rakennuksia, ja sitten Assuanin karavanitietä
erämaan poikki Punaiselle merelle; Kosseirissa toimitettuaan
tähtitieteelliset havainnot hän vuokrasi aluksen purjehtiakseen sillä
Massovaan, josta maamatkan Abessiniaan piti alkaa.

Merimatka kävi kiertoteitä, Punaisen meren pohjoispäitse, jossa
Bruce kävi Siinain niemellä, ja sitten Arabian rantaa etelään päin.
Djiddassa löytöretkeilijämme tapasi englantilaisia kauppiaita ja sai
suosituskirjeitä Mekan sheriffiltä, ja tämän ministeriltä, joka oli
abessinialainen. Nämä suosituskirjeet olivat hänelle erinomaisena
apuna matkalla. Matka Djiddasta edelleen Massovaan oli kylläkin
seikkailurikas. Meren poikki kuljettaessa muhamedilaiset laivamiehet
Dhalaakin saariston kohdalla pelästyivät aavetta, joka muka oli
laivassa nähty, ja siitä syntyi suuri meteli, jonka aikana alus joutui
karille. Se saatiin kuitenkin luodolta pois, ja syyskuussa 1769 Bruce
astui Massovassa maihin.

Tästä alkoivat matkan varsinaiset vaikeudet. Massovan pikkuruhtinas
koetti ensinnäkin nylkeä Brucelta kaikki mitä hänellä oli, ja matka
oli vähällä siihen päättyä. Matka pois sieltä Tarantan solan kautta
Tigreen ylängölle ja sieltä Lamalmonin solan kautta Gondarin ylängölle.
Kumpikin sola oli tavattoman jyrkkä ja vaikea nousta, ja varsinkin
suuren tähtitieteellisen kvadrantin kuljettaminen oli hankalaa. Lisäksi
maa oli ilmi kapinassa, jota Ras Mikael-niminen kenraali nuoren Tekla
Haimanot-nimisen kuninkaan kanssa oli kukistamassa. Bruce pääsi
kuitenkin onnellisesti Gondariin, jossa leskikuningatar otti hänet
hyvin vastaan. Hovi sairasti isoarokkoa, ja Bruce sai paikalla ruveta
lääkärinammattiaan harjoittamaan. Hänen parannustoimensa menestyi
hyvin, ja siitä hyvästä hän sitten sai hallituksen suojeluksen maassa
liikkuessaan. Kuninkaan ja Ras Mikaelin palattua pääkaupunkiin Bruce
pääsi nuoren kuninkaan puheille ja sai tältä hallittavakseen sen
maakunnan, jossa Niilin lähteet ovat. Mutta ei pitkään aikaan tullut
soveliasta tilaisuutta matkustaa sinne. Hänen oma terveytensäkin kävi
huonoksi ja sitä parantaakseen hän muutti joksikin aikaa asumaan
kukkuloille, joilta oli näköala yli Tsana-järven. Sieltä käsin hän kävi
Alatan koskilla, jotka ovat vähän alempana Sinisen Niilin lähtöpaikkaa
Tsana-järvestä. Myöhemmin Bruce liittyi kuninkaaseen ja Ras Mikaeliin,
heidän lähtiessään sotaretkelle Niilin taa Fasil-nimistä maaherraa
vastaan, mutta sotaretki päättyi onnettomasti ja abessinialaisen
armeijan täytyi suin päin paeta Fasilin maasta. Mutta odottamatta
Fasil sitten tekikin rauhan ja syksyllä 1770 Bruce vihdoin sai kauan
toivotun tilaisuuden lähteäkseen Niilin lähteille. Fasilin maassa
vastaanotto ei hallitsijan suosituskirjeistä huolimatta alussa ollut
ensinkään suosiollinen, mutta Brucen rohkea esiintyminen miellytti
Fasilia. Tämä antoi hänelle galla-neekerejä saatoksi, velvottaen
heidät kovilla valoilla kaikin tavoin matkustajaa auttamaan, ja vielä
oman hevosensakin sen merkiksi, että matkustaja oli hänen erikoisessa
suojeluksessaan.

Marraskuun alussa Bruce kulki Niilin poikki vähän ylempänä sitä
kohtaa jossa se laskee Tsana-järveen, ja huomasi sen satakuntaa
metriä leveäksi toista metriä syväksi vuolaaksi virraksi. Lähellä
oli koskikin, mutta se ei ollut kuin viitisen metriä korkea. Hän
nousi sitten loivaan kohoavaa mäkeä, jonka laella oli Geeshin
Pyhälle Mikaelille pyhitetty kirkko. Tältä mäeltä hän näki vihannan
nurmettuneen kunnaan juurella lähteet, joista Sininen Niili alkaa.
Koska maanasukkaat pitivät paikkaa pyhänä, niin hän riisui kengät
jalastaan ja juoksi nurmettunutta rinnettä alas lähteille ja vaipui
niitten partailla riemun huimaukseen, saavutettuaan vihdoinkin
päämäärän, johon hän oli niin kauan ja uutteraan pyrkinyt.

Bruce luuli nyt ratkaisseensa Niilin lähteitten ikivanhan kysymyksen ja
aikoi lähteä paluumatkalle, mutta tiet olivat kapinallisten vallassa
ja vuoden hänen vielä täytyi odottaa Gondarissa, ennenkuin vihdoin
joulukuussa 1771 pääsi karavanitielle, joka vei maan poikki Sennariin,
Niilin rannoille.

Laskeutuessaan Abessinian länsirinnettä sankkain metsäin läpi Bruce
sattui yhteen prinssien kanssa, jotka paraillaan olivat norsun
ajossa, ja nämä toimeenpanivat hänen kunniakseen näytöksen, jossa
arabialaiset miekkamiehet, agagirit, esittivät elefantin pyyntitapansa.
Sennarissa hän sai kokea paljon vihamielisyyttä ja rettelöitä, ja
lopulta hänen täytyi myydä jopa osa Abessinian neguksen antamasta
kultakäädystä saadakseen saattoväkeä. Nubian pelätyssä erämaassa
kiitävät hietapatsaat uhkasivat haudata retkikunnan alleen ja jano sen
näännyttää. Lähempänä Egyptiä matka sujui nopeammin ja Bruce saapui
muitta seikkailuitta Kairoon tammikuussa 1773.

Paluumatkalla Ranskassa käydessään Bruce suureksi surukseen sai
kuulla, ettei hän ollutkaan Sinisen Niilin lähteiden ensimmäinen
löytäjä. D'Anville oli juuri saanut valmiiksi portugalilaisten
lähetyssaarnaajain löytöihin perustuvan karttansa, joka niin tarkkaan
piti yhtä Brucen omien löytöjen kanssa, että tämän täytyi tunnustaa
heidän ennättäneen ennen häntä. D'Anville koetti sitäpaitsi todistella
Brucelle, ettei Sininen Niili ollut päähaara, kuten hän oli luullut,
vaan että kaksikolmannesta Niilin lähdekysymyksestä vielä oli
ratkaisematta. Siitä huolimatta Brucen osaksi kuitenkin tuli mitä
paras vastaanotto ja Ranskan etevimmät tiedemiehet hakivat hänen
seuraansa. Englantiin palattuaan hän pettymyksen masentamana viivytti
matkakertomuksensa julkaisemista seitsemäntoista vuotta. Huolimatta
luotettavuudestaan se ilmestyessään otettiin vastaan epäoikeutetulla
epäluulolla. Se on julkaistu viitenä suurena nidoksena ja se sisältää
runsaasti tietoja Abessinian historiasta ja maantieteestä.



Etelä-Afrikka.


Etelä-Afrikassa maantuntemus hyvin vähän edistyi seitsemännentoista
vuosisadan kuluessa. Hollantilaiset tosin v. 1652 anastivat
Hyväntoivonniemen ja perustivat sinne siirtokunnan, mutta se oli
vain aiottu asemaksi heidän Intian-matkoillaan. Sisämaassa kävi
seikkailijoita etsimässä Monomotapan valtakuntaa, jonka asemasta
käsitykset olivat hyvin häälyvät. Näillä retkillä hollantilaiset
tutustuivat bushmaneihin, kiertelevään kansakuntaan, jonka hyökkäykset
myöhemmin tuottivat siirtokunnille paljon vahingoita. Kuvernööri Simon
van der Stell kulki v. 1685 viidenkymmenen valkoisen kanssa aina
Vähään Namaqua-maahan saakka kuparisuonia etsimään ja palasi takaisin
länsirantaa.

Pöytälahteen kohosi vähitellen pieni kaupunki ja kaupungin läheisyyteen
maanviljelyssiirtokuntia. Lukua lisäsivät ranskalaiset hugenotit. Kun
hollantilainen Itä-Intian komppania kovasti sorti tätä kehittyvää
yhteiskuntaa, niin alkoi sekä hugenotteja että hollantilaisia
talonpoikia muuttaa kauemmaksi sisämaahan, toivoen sieltä löytävänsä
enemmän vapautta. V. 1705 lähetettiin Kapkaupungista Nataliin meritse
retkikunta, joka ei kuitenkaan saanut paljoa aikaan. Viisitoista
vuotta myöhemmin hollantilaiset perustivat linnan Delagoa-lahteen,
jonka portugalilaiset olivat vähää aikaisemmin hylänneet. Lahti
kartoitettiin ja luodattiin, mutta sisämaahan oli vaikea tunkeutua.
Tehtiinpä jo muutamia retkiä kullankin etsimiseksi, mutta toistaiseksi
huonolla menestyksellä. Tähän saakka hollantilaiset olivat joutuneet
tekemisiin melkein yksinomaan hottentottien kanssa, joista saksalainen
tähtitieteilijä Pietari Kolbe kahdeksannentoista vuosisadan alussa
kirjoitti hyvän kuvauksen, mutta v. 1736 Hermanus Hubner teki
melkoisen joukon keralla retken kafferien maahan, etsiäkseen parempia
elefantinmetsästysmaita. Hubner itse sai kafferien väijytyksessä
surmansa ja suurin osa hänen retkikunnastaan tuhoutui, mutta osa
kuitenkin pelastui Kapkaupunkiin kertomaan tapausta.

Vuosisadan keskivaiheilla viranomaisetkin rupesivat entistä
tehokkaammin edistämään Etelä-Afrikan tutkimista. August Fredrik
Beutler v. 1752 lähti matkaan retkikunnan kanssa, johon kuului kaksi
kartoittajaa, kasvitieteilijä, useita käsityöläisiä ynnä sotaväkeä.
Retkikunta oli joka suhteessa paraiten varustettu, mitä Kapkaupungista
siihen saakka oli lähetetty. Se seurasi merenrantaa Algoa-lahteen
saakka jotenkin läheltä ja kulki sitten Ison Kalajoen ja muitten jokien
poikki, kunnes Keiskama-joella pääsi hottentottien ja kafferien välisen
rajan yli. Kuljettiin senkin paikan ohi, jossa Hubnerin joukko oli
tuhoutunut, mutta retkikunta ei ollut siksi voimakas, että se olisi
kyennyt kostamaan. Beutler puolestaan osasi pitää alku-asukkaitten
kanssa jotakuinkin hyviä välejä.

Paluumatkalla kuljettiin vähän toisia teitä kauempaa sisämaitse
ja tavattiin bushmaneja. Noustiin ensinnä Isoa Kalajokea, mutta
ylempänä sen varressa vallitsi ankara kuivuus, ja ruoho ja puut
olivat lakastuneet. Retkikunta senvuoksi kääntyi takaisin merelle ja
marraskuun lopulla saapui takaisin Kapkaupunkiin.

Kauan kului, ennenkuin sitten jatkettiin retkiä kauemmaksi itää kohti,
mutta seuraavina vuosina tehtiin muutamia yrityksiä tunkeutua pohjoista
ja koillista kohti. Ei varmaan tiedetä, milloin Etelä-Afrikan suurin
joki, Oranja-joki, saavutettiin, mutta ensi kerran sen poikki kulki v.
1760 Jacobus Coetsee-niminen uudisasukas, käydessään hottentottilaisen
retkikunnan kanssa sen takana elefantteja metsästämässä. Hän kuuli
täällä mustanahkaisista damaroista, jotka asuivat jonkun verran
pohjoisempana sitä kohtaa, josta hän kääntyi takaisin.

Tämä retki kehoitti Hendrik Hopia, erästä sotilasta, ryhtymään
suurempaan yritykseen, jossa oli osallisina muutamia tiedemiehiäkin.
Hop lähti matkaan elokuussa 1761 mukanaan lähes satakunta henkeä,
niistä toistakymmentä siirtolaista. Olifant-joen suulta retkikunta
kulki Kuparivuorien poikki ja saapui syyskuun lopulla Oranja-joelle.
Matkaa jatkettiin siitä pohjoista kohti, kunnes kuumuus ja kuivuus
pakottivat palaamaan takaisin. Paluumatkalla viivyttiin joku aika
Oranja-joella, jonka äkkitulva oli vähällä tuhota koko retkikunnan.
Oranja-joen pohjoispuolella nähtiin kirahveja ja erään nahka
tuotiin saaliina. Huhtikuussa retkikunta palasi Kapkaupunkiin hyvin
onnistuneelta matkaltaan.



William Paterson.


Seuraavat tärkeimmät matkustajat olivat englantilaisia, jotka
olivat saapuneet Kapmaahan nimenomaan seikkailuita etsimään.
Luutnantti William Paterson samosi Olifant-joelta sisämaan
kautta Sneeuwberg-vuoristoon, keräten matkalla tärkeän kokoelman
etelä-afrikkalaisia kasveja ja lintuja. Kapteeni Robert Gordon, joka
matkusti osaksi yhdessä Patersonin kanssa, kulki Sneeuwbergin poikki
ja oli ensimmäinen valkoinen, joka tuli Vaal-joelle. Hän yhdytti
Vaalin lähellä sitä paikkaa, missä se laskee Oranja-jokeen. Kun hän ei
kuitenkaan löytänyt kaalamoa, niin hän palasi takaisin kulkematta joen
poikki toiselle rannalle.

V. 1778 Paterson jälleen lähti matkaan seuranaan Van Recnen-niminen
nuori hollantilainen, jolla sisämaassa oli useita maatiloja ja jonka
suku seuraavana aikana paljon edisti pohjoisten alojen tutkimista.
Vuoristossa retkikuntaa esti lumi, mutta kiertoteitä se kuitenkin pääsi
Karruun poikki Roggeveldiin ja sieltä hieman luodetta kohti polveten
Oranja-joen suupuoleen. Suurella vaivalla kuljettiin hiekkaerämaan
poikki, joka on joen eteläpuolella. Retkeilijät uivat joen poikki,
Paterson keräsi paljon kasveja ja harvinaisia lintuja ja Van Reenen
ampui kirahvin. Paluumatka piti kuparimaan kautta, joka jo oli
tunnettu, ja Kapkaupunkiin saavuttiin marraskuun lopulla.

Kuukauden levättyään Paterson jälleen oli taipaleella, aikoen nyt
käydä kafferien maassa äärimmäisessä idässä. Van Reenen oli jälleen
mukana, mutta Isoa Kalajokea kauemmaksi ei voitu pensaikoiden vuoksi
härkävaunulla päästä. Kolmen kuukauden kuluttua yritys uudistettiin
toisia teitä. Suunta piti melkein suoraan pohjoista kohti ja Green
River-joella retkikuntaan liittyi Gordon. Kuivuus ja rehun puute
haittasivat jälleen matkaa ja retkikunnan jäsenistä milloin toinen,
milloin toinen eksyi erämaahan, aina lopulta kuitenkin löytäen takaisin
muitten luo. Elokuun puolivälissä saavuttiin Oranja-joelle, joka
vihantine rantoineen yhdeksän päivää kestäneen erämaavaelluksen jälkeen
näytti väsyneistä matkustajista oikealta paratiisin joelta. Gordon
oli tuonut mukanaan veneen, jonka hän samana iltana työnsi joelle,
kohottaen sen perään Hollannin lipun ja antaen joelle sen nykyisen
nimen Oranjan prinssin kunniaksi. Joella viivyttiin joku aika ja
tehtiin retkiä eri tahoille, jonka jälkeen sitä noustiin joku kappale
ylöspäin autioiden ja karujen seutujen kautta.

Vuotta myöhemmin matkusteli samoissa seuduissa ranskalainen
luonnontutkija Le Vaillant, joka julkaisi erinomaisen vilkkaasti
kirjoitetun, vaikka monessa kohden epäluotettavan matkakertomuksen. Hän
kävi Sneeuwberg-vuoristossa ja palasi sieltä Suuren Karruun poikki..
Toisella matkalla hän kävi Oranja-joella sen suupuolessa. Matkainsa
pituutta hän suuressa määrin liioitteli. Paljon tuntemattomia lintuja
hän löysi, mutta ei siihen tyytynyt, vaan vielä lisäksi rakensi aivan
olemattomiakin lajeja siten, että otti yhdestä siivet, toisesta
pyrstön, kolmannesta muita sulkia ja kokosi niistä »fantasia-lajeja».
Vasta hänen kuolemansa jälkeen nämä petokset tulivat ilmi.



Van Reenenit.


Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla hollantilaisetkin alkoivat
entistä ahkerammin matkustella Etelä-Afrikan sisäosiin. Eräs Van
Reenenin suvun jäsen lähti hakemaan kultaa Oranja-joen pohjoispuolella
olevista maista. Marraskuussa 1791 hän kulki mainitun joen poikki
ja tunkeutui sen taa, hottentotteja vastaan taistellen, kauemmaksi
kuin sitä ennen kukaan. Eräs retkikunnan jäsenistä samosi vielä
viisitoista päivänmatkaa muita pohjoisemmaksi damarain maahan ja
näyttää tavanneen vuori-damaroja. Matkalla löydettiin malmia, jota
luultiin kultamalmiksi, vaikka se myöhemmin huomattiinkin vaskeksi, ja
sitä koottiin niin paljon, kuin härät jaksoivat vetää. Kesäkuussa 1792
palattiin Van Reenenien maatilalle.

Tämä retkikunta oli enemmän kuin ainoakaan edellinen valaissut
Oranja-joen pohjoispuolella olevien seutujen luontoa ja asukkaita, ja
menestyksen rohkaisemina Van Reenenit pyysivät hallitukselta varoja
tutkimisen jatkamiseen. »Meermin»-nimisellä hallituksen laivalla kaksi
Van Reeneniä purjehti länsirannikkoa pitkin pohjoista kohti vallaten
paikkoja Hollannin nimeen, ja sisämaitse samosi samaan suuntaan toinen
osasto, jonka myöhemmin piti liittyä meriretkikuntaan. »Meermin»
poikkesi tuon tuostakin maihin, saamatta kuitenkaan minkäänlaisia
tietoja maaretkikunnasta. Valaslahdesta lähetettiin joukkokunta maitse
etsimään kadonneita, mutta kolme viikkoa poissa oltuaan tämäkin
palasi tyhjin toimin. Päätettiin sen vuoksi palata takaisin, ja tämä
autio ranta jäi valtaamatta, vaikka Hollannin lippu olikin kohotettu
muutamiin kohtiin. Maaretkikunta oli palannut tieltä kuivuuden vuoksi.

Tämä oli viimeinen retki, mitä Hollannin vallan aikana tehtiin
Kapkaupungista pohjoista kohti. Suuret valtiolliset tapaukset
kiinnittivät tämän jälkeen kokonaan viranomaisten huomion, ja
loppujen lopuksi tuli, että Suur-Britannia anasti Kapmaan. Vasta
yhdeksännellätoista vuosisadalla jatkettiin retkeilyä kauemmaksi
pohjoista kohti.



OKEAANIAN TUTKIMINEN.



Ajanjakso 1650—1768 Tyynellä merellä.


Tasmanin matkoihin päättyivät suuret merilöytöretket moneksi ajaksi.
Maanosien väliset suuret purjehdusreitit olivat nyt hyvin tunnetut ja
Euroopan kansat olivat keskenään niin ankarassa kauppakilpailussa sekä
Itä- että Länsi-Intiassa, etteivät ne voineet omistaa paljoa aikaa
puhtaasti maantieteellisiin löytöihin. Merellä tosin matkattiin entistä
enemmän, mutta purjehtijat enimmäkseen kulkivat okeaanin valtateitä,
ja vain sattumalta he mitään uutta löysivät. Muutamia poikkeuksiakin
sentään oli. Sillä ajalla, joka sisältyy ylläolevien vuosilukujen
kehyksiin, useat kaikkein tunnetuimmat purjehtijat olivat merirosvoja
ja kaappareita, ja heidän ansiotaan olivat monet saman ajan löydötkin.

Kaupparetkillä, joita tehtiin Englannista Etelä-Amerikan
länsirannikolle, tuli Magelhãesin salmi entistä paremmin kartoitetuksi
ja Tulimaan eteläpuolella olevat vaaralliset vedet tunnetuiksi.
Kapteeni Strong löysi Falklandin saariston molempien pääsaarien välisen
salmen ja nimitti sen Falklandin salmeksi, josta sitten koko saaristo
sai nimen. Salmessa kasvoi niin paljon merileviä, että ne haittasivat
purjehdusta. Maalla hän näki kettuja ja teki siitä sen oikean
johtopäätöksen, että Falklandin saaristo ennen oli ollut samaa maata
kuin Etelä-Amerikkakin.



William Dampier.


Tasmanin suuren, v. 1644 tekemän matkan kautta olivat Australian
luoteisrannikon pääpiirteet tulleet tunnetuiksi, ja kun hänen
löytönsä yhdistettiin vanhempiin, niin voitiin piirtää yhtämittainen
rantaviiva Torresin salmesta aina etelärannikon puoliväliin saakka.
Myöhemminkin tehtiin muutamia retkiä samoille rannoille, useimmat
haaksirikkoutuneiden pelastamiseksi, ja niiden kautta saatiin vähän
paremmat tiedot Länsi-Australian luonnosta ja asukkaista, vaikkei
löytöjä jatkettukaan, kun maa oli niin toivottoman karua.

Dampier Timorista lähdettyään purjehti Australian luoteisrannikolle ja
seuraili sitä itää ja koillista kohti. Hän tapasi monessakin kohden
maan asukkaita, jotka hänen mielestään olivat maailman kurjimpia
ihmisiä, vielä »hodmadodejakin» (hottentotteja) kurjempia. Maa oli
kauttaaltaan matalaa, meren puolella hietakunnaita ja kauempana maan
sisässä harvoja metsiä. Ei ainoatakaan jokea tavattu eikä lähdettä,
mutta hyvää vettä saatiin, kun kaivettiin hietikkoon kaivoja.
Laiva uitettiin erääseen hieta-lahdelmaan, jossa se pakovedellä
jäi aivan kuiville; niin että pohja voitiin puhdistaa. Purjeet
korjattiin ja vettä otettiin, jonka jälkeen purjehdittiin takaisin
Intiaan. Dampier kahden toverin keralla jäi Nikobareille, josta he
alkuasukkaiden veneissä pääsivät Sumatran Atjehiin, vaikka olivat
vähällä menettää henkensä myrskyssä. Monen seikkailun jälkeen Dampier
saapui Bencoolenin englantilaiselle kauppa-asemalle ja palveli siellä
jonkun aikaa tykkimiehenä. Tammikuussa 1691 hän palasi Englantiin,
oltuaan kotimaastaan poissa enemmän kuin kaksitoista vuotta. Hänen
matkakertomuksensa, joka ilmestyi v. 1697, herätti niin suurta huomiota
tarkkuutensa ja perusteellisuutensa ansiosta, että hänelle annettiin
valtion laiva varsinaista löytöretkeä varten. »Roebuck» oli ensimmäisiä
laivoja, mitä' yleensä on lähetetty varta vasten löytöretkelle.

Dampier lähti matkaan Englannista tammikuussa 1699, poikkesi
Brasiliassa, kooten tietoja sen maan luonnosta ja tuotteista, sekä
ohjasi sitten suorinta tietä Australian mannerta kohti. Vasta elokuun
1 p. nähtiin maata; kun oli muutama päivä etsitty soveliasta satamaa,
löydettiin Haikalalahti, joka on noin 26:nnella leveyspiirillä
Australian länsirannalla. Dampier seurasi nyt rannikkoa tarkkaan
tuhatkunnan kilometriä, oikoen ja tarkistaen sen karttaa, tutkien
rannikon tuotteita ja asukkaita siinä toivossa, että löytäisi
siirtokunnalle soveliaan paikan. Lopulta hänen miehistönsä uupui ja
varastot vähenivät, niin että hänen täytyi lähteä Timorista vettä ja
vereksiä ruokatavaroita hankkimaan. Timorista hän sitten purjehti
Uuden Guinean luoteisen niemen ohi ja Schouten-saaret oikealle kädelle
jättäen laski ulapoita, kunnes löysi nykyisen Bismarck-saariston
[Saksalaiset, joitten haltuun saaristo joutui, muuttivat nimet
saksalaisiksi. Tekijällä ei ole tietoja, miten nimien on maailmansodan
jälkeen käynyt. Tekijä.] ja hänestä nimensä saaneen salmen, joka
erottaa Uuden Guinean siitä. Tämä saaristo, jonka kahden pääsaaren hän
luuli olevan samaa maata, miellytti häntä suuresti ja hän antoi sille
nimeksi »Uusi Britannia». Hän kävi nykyisen »Uuden Mecklenburgin»
rannalla satamaan, jota asukkaiden vihamielisyyden vuoksi nimitettiin
»Linkoojain lahdeksi», kartoitti sekä sen että nykyisen »Uuden
Pommerin» ulkorannikon, luullen lahdeksi salmea, joka erottaa nämä
molemmat saaret toisistaan. Maa oli täynnään vuoria ja metsiä ja
lihavia laaksoja ja näytti erinomaiselta siirtokunnan paikaksi.
Eräällä rannikon edustalla olevalla saarella tapahtui paraillaan
hirmuinen tulivuorenpurkaus Dampierin ohi laskiessa. Paluumatkalla hän
purjehti Uuden Guinean pohjois-rannikkoa ulkopuolitse rantasaarien,
joissa useissa oli toimivia tulivuoria. Sen jälkeen hän ei enää
etsinyt uusia maita, löytöretki oli päättynyt, ja keula käännettiin
kotia kohti. Ascension-saaren luona »Roebuck» sai niin pahan vuodon,
että se oli hylättävä, ja väki siirtyi englantilaiseen sotalaivaan.
Länsi-Intian kautta Dampier sitten palasi kotimaahan. Vaikkeivät
matkan käytännölliset tulokset olleetkaan niin suuret kuin Dampier
oli lähtiessään toivonut, oli sillä kuitenkin löytöretkenä melkoinen
merkitys. Dampier toivoi, että Englannin hallitus rientäisi ottamaan
»Uuden Britannian» haltuunsa, mutta sillä oli niin paljon muita hommia,
ettei siitä tullut mitään.

Syttyi jälleen sota Englannin ja Espanjan välillä (Espanjan
perimyssota), ja englantilaiset kauppiaat varustivat Etelämerelle
kaappareita ryöstämään espanjalaisia laivoja ja siirtokuntia. Dampier
lähti matkaan moisen kaapparilaivan kapteenina v. 1703, purjehti Kap
Hoornin ympäri Etelämerelle ja piti Juan Femandez-saaria pääasemanaan.
Mutta yritykset onnistuivat huonosti, Dampier kiivaan luonteensa vuoksi
riitautui seurassaan olevan toisen laivan kapteenin, Stradlingin
kanssa, ja tämä erosi hänestä Panaman lahdella ja palasi kotiin;
matkalla Stradling hylkäsi Juan Fernandeziin Aleksander Selkirkin,
Robinson Crusoen esikuvan, ja kärsi sitten itsekin haaksirikon
Amerikan rannikolla, pelastuen vain itse kuuden miehen keralla.
Dampier jatkoi vielä jonkun aikaa rosvouksiaan, anasti sitten pienen
espanjalaisen laivan ja hylkäsi omansa, se kun alkoi jo olla kunnoton,
sekä purjehti Tyynen meren poikki Itä-Intiaan, jossa hollantilaiset
ottivat takavarikkoon hänen laivansa. V. 1708 Dampier seurasi kapteeni
Rogersia luotsina samanlaiselle matkalle. Tällä matkalla Aleksander
Selkirk pelastettiin Juan Fernandezista, jossa hän oli elänyt yksin
neljä vuotta. Kapteeni Rogersin päiväkirja sisältää muutamia tietoja
Selkirkin kokemuksista.



Aleksander Selkirk.


Kapteeni Rogers oli lähettänyt veneensä maihin vettä ottamaan ja odotti
sen palaamista. Hänen edessään kohosi komea saari, noin kahdeksaa
kilometriä leveä ja pariakymmentä pitkä, toinen pää matala, toinen
lähes tuhannen metriä korkeata louhista vuorta. Saarella kasvoi siihen
aikaan arvokkaat metsät, joissa oli paljon ensimmäisten löytäjäin
tuomia metsittyneitä vuohia. Sieltä oli siis paitsi hyvää vettä
riistaakin saatavana, mutta kun se oli merirosvojen tyyssija, niin
harvoin siihen poikkesivat kauppalaivat, joiden matkoihinkaan se ei
sopinut.

Veneitään odotellessaan Rogers näki rannalla suuren nuotion ja
pelästyi, että siellä ehkä oli ranskalaisia tai espanjalaisia, joiden
kanssa täytyisi tapella. Hän senvuoksi yön kuluessa suori laivansa
tappelukuntoon, mutta aamun koittaessa ei näkynytkään vihollista.
Maihin lähetetty vene palasi häiritsemättä takaisin ja sen mukana
vuohennahkoihin puettu mies, jonka kasvot vielä pukuakin enemmän
muistuttivat metsäläistä. Se mies oli Aleksander Selkirk, Skotlannissa
syntynyt, hurjapäisyyden vuoksi merille lähtenyt, kapteeni Stradlingin
hylkäämä tälle yksinäiselle saarelle. Selkirk oli saarella ollessaan
nähnyt monen laivan purjehtivan ohi, mutta näistä oli ainoastaan kaksi
käynyt saaren luo ankkuriin, ja nekin olivat olleet espanjalaisia.
Espanjalaiset merimiehet olivat hänet tavanneet ja ampuneet häntä,
mutta hän oli takaa-ajajat välttänyt kiipeämällä korkeaan puuhun niin
äkkiä, etteivät he sitä huomanneet.

Kapteeni Stradling oli hänet maihin lähettäessään antanut mukaan
vaatteet, makuulaverin, pyssyn, naulan ruutia, luoteja, tupakkaa,
kirveen, puukon, kattilan, piplian ja moniaita muita hartauskirjoja
ynnä purjehduskoneet ja -kirjat. Selkirk varusti olonsa niin mukavaksi
kuin taisi, mutta ensimmäisten kuukausien kuluessa häntä kovin vaivasi
raskasmielisyys ja kauhistuttavan yksinäisyyden synnyttämä pelko. Hän
rakensi pippuripuusta kaksi majaa jonkun matkan päähän toisistaan,
kattoi ne ruo'oilla ja vuohien nahkoilla. Niin kauan kuin ruutia
riitti, ei häneltä puuttunut ravintoa, ja helppo oli tehdä tulikin.
Kun ruuti alkoi olla vähissä, niin hän teki tulen hankaamalla toisiaan
vastaan kahta pippuripuun palasta, ja kun se kokonaan loppui, niin
hän juoksemalla tavoitti vuohet. Jokapäiväisestä harjoituksesta hän
oli käynyt niin notkeaksi, että juoksi kautta metsien, yli vuorien
ja mäkien uskomattoman nopeaan. Eräänä päivänä hän oli ajanut vuohta
niin kiivaasti, että hän saaliinsa perässä oli suistunut suin päin
tiheää pensaikkoa kasvavan kuilun partaalta syvyyteen. Pudotessaan hän
pyörtyi, mutta tointuessaan huomasi, että vuohi makasi kuolleena hänen
vieressään. Melkein kokonaisen vuorokauden hänen täytyi maata samalla
paikalla, ennenkuin pääsi suurella vaivalla ryömimään parin kilometrin
päässä olevaan mökkiinsä. Vasta parin päivän kuluttua hän saattoi
siitä liikkeelle lähteä. Selkirk lähti nyt kapteeni Rogersin ja muiden
merimiesten kanssa metsästämään ja helposti jätti jälkeensä laivan
parhaat juoksijat, vieläpä erinomaisen ajokoirankin. Pian hän juoksi
vuohenkin kiinni ja kantoi sen selässään merimiehille.

Nauriista, joita jonkun laivan miehistö oli kylvänyt, palmukaalista ja
pippurista onneton oli saanut ravinnon apua. Kun kengät ja vaatteet
olivat kuluneet repaleiksi, niin hän valmisti itselleen toiset vuohen
nahkasta, käyttäen naulaa neulana. Kun puukko oli kaiuttomaksi
kulunut, takoi hän uuden rannalta löytämästään rautavanteesta. Hän
oli siihen määrään puheesta vieraantunut, että hänen pelastuttuaan
oli alussa vaikea lausua julki ajatuksiaan. Rogers otti Selkirkin
mukaansa ja palkkasi hänet pursimiehekseen. V. 1868 kiinnitettiin
hänen muistokseen kirjoitus saaren korkealle kukkulalle, josta on
suurenmoinen näköala, ja jolta Selkirk varmaan usein oli tähyillyt
merta, laivaa odotellessaan. Defoe on käsitellyt aihetta vapaasti.
Robinson Crusoen saari on luontonsa puolesta troopillisempi,
muistuttaen enemmän Länsi-Intiaa, ja tietysti se oli paljoa lähempänä
muita asuttuja saaria, koska Auliit saattoivat meloa siihen veneissään.
Juan Fernandez-ryhmään oikeastaan kuuluu kaksi suurempaa saarta,
Mas-a-tierra, jolla Selkirk oli, maan puolella, ja pienempi, mutta
paljoa korkeampi Mas-a-fuera meren puolella, lähes kaksi kilometriä
korkea valtava kalliomöhkäle, tulivuorenpurkauksien jäännös, niinkuin
suurempikin saari.

Rogers kävi kahdesti Galapagos-saarilla ja muillakin sen
pohjoispuolella olevilla saarilla ja purjehti sitten Californian
rannikolta Tyynen meren poikki Guamiin ja Itä-Intiaan, sekä palasi
Hyväntoivonniemen ympäri kotimaahan. Dampier ei sen koommin merille
lähtenyt. Hän kuoli kotimaassaan v. 1715. Suuren maineensa hän
saavutti etupäässä matkakertomuksillaan, tarkalla havaintokyvyllään,
joka pani tähdelle varsinkin purjehdusta koskevat tieteelliset ilmiöt
sekä sujuvalla, selvällä ja miehuullisella tyylillään. Vaikk'ei hän
ollutkaan tiedemies, niin ovat hänen kuvauksensa,eläimistä ja kasveista
hämmästyttävän tarkat ja luotettavat.

Kapteeni Clipperton, kaapparilaivan päällikkö hänkin, etsi v. 1719
Magalhãesin salmesta tietä Tyyneen mereen Tulimaan läpi, mutta ei
tietenkään löytänyt. Kapteeni Shelvocke, joka purjehti hänen kerallaan,
tutki Patagonian länsirannikkoa ja jonkun aikaa Chilen edustalla
risteiltyään kärsi haaksirikon Juan Fernandezin rannalla. Vaikka hänen
väkensä kapinoikin, sai hän kuitenkin rakennetuksi saarella pienen
aluksen, jossa tehtiin vaarallinen matka meren poikki mannermaan
rannalle. Siellä tehtiin hyökkäyksiä espanjalaisten siirtokuntain
kimppuun ja anastettiin laivoja, niin että Shelvockella pian oli vara
valita, millä hän tahtoi purjehtia. Californian rannikolta Shelvocke
purjehti Tyynen meren poikki Cantoniin, möi siellä laivansa ja
palasi kauppalaivassa Englantiin. Shelvockekin julkaisi kertomuksen
matkoistaan, koettaen siinä parhaan taitonsa mukaan kaunistella
tekojaan.

Kului sitten parikymmentä vuotta, ennenkuin Englannista jälleen käytiin
rosvoretkillä Etelämerellä; kauppamatkoja sinne ei tehty ensinkään,
koska Englannin hallitus oli luovuttanut Etelämeren kaupan suurelle
komppanialle yksinoikeudeksi, eikä mainittu komppania etuoikeuttaan
käyttänyt. Vasta kun sota uudelleen syttyi, alkoi siellä parveilla
kaappareitakin. Näistä voitti enimmän kunniaa ja saalista Yrjö
Anson, joka myöhemmin paljoa enemmän hyödytti maataan sen laivaston
uudestaluojana. Uusia maita ei hänkään risteilyretkillään löytänyt,
mutta luonnollisesti tulivat väylät ja rannat paremmin tunnetuiksi.



Ranskalaisia purjehtijoita.


Englantilaiset eivät olleet ainoat, joiden kaapparit Etelämerellä
häiritsivät Espanjan kauppaa ja sen siirtomaiden turvallisuutta.
Ranskalaisille bukkaniireille ei Etelämeri tosin ollut yhtä tuttu
kuin englantilaisille, mutta lippuansa hekin siellä näyttivät. V.
1695 Ranskan hallitus, jouduttuaan Espanjan kanssa sotaan, lähetti
sinne kuusi laivaa kreivi de Gennesin johdolla, mutta tämä ei
vastatuulien vuoksi päässyt Magalhãesin salmen läpi, vaikka risteili
siinä toista kuukautta, vaan lopulta luopui koko yrityksestä ja palasi
Länsi-Intiaan. V. 1698 lähetettiin Etelämerelle kolme ranskalaista
laivaa Gouin de Beauchénen johdolla, kauppaa tekemään, ja hänelle
onni oli suotuisempi. Mutta seitsemän kuukautta pitelivät häntäkin
vastatuulet Magalhãesin salmessa, ennenkuin hän pääsi siitä, ja paljon
hän ennätti tällä ajalla täydentää sen karttaa. Paluumatkalla Beauchène
kulki Kap Hoornin ohi. Pian tämän jälkeen Etelämerellä alkoi käydä
enemmänkin ranskalaisia kauppalaivoja, kun Ludvig XIV:n pojanpoika oli
noussut Espanjan valtaistuimelle. Useimmat laivat lähtivät St. Malosta
ja poikkesivat menomatkalla Falklandin saarille. Näille annettiin
ranskalainen nimikin, »Malouines», ja jonkun ajan saaristoa siksi
mainittiin (Ranskassa ja Espanjassa vielä tänä päivänäkin). Useakaan
laiva ei palannut samaa tietä, vaikka sekä Magalhãesin salmen kautta
että Kap Hoornin ympäri aina on helpompi purjehtia Tyyneltä mereltä
Atlantinmerelle kuin päinvastoin, koska Etelä-Amerikan ja Antarktikan
välinen kapea meri kuuluu länsituulien piiriin ja on tunnettu rajuista
länsimyrskyistään. Tavallisesti palattiin Tyynen meren poikki ja
käytiin joko Kiinassa taikka Intiassa kaupoilla. Mutta purjehdittiin
myös vastakkaiseen suuntaan. Kun oli tehty Kiinassa kaupat, niin
palattiin Kap Hoornin tietä kotimaahan. Toiset näistä ranskalaisista
purjehtijoista harrastivat kartoitusta ja maantiedettäkin, julkaisten
Etelä-Amerikan länsirannikkoa koskevia teoksia. Eräällä retkellä
löydettiin Magalhãesin salmesta uusi aukko Etelämereen tavallisesti
käytetyn väylän eteläpuolelta.



Bouvet.


Varsinaiselle tutkimusretkelle lähti Lozier Bouvet, joka sai
kaksi laivaa etsiäkseen otaksuttua Etelämaata Hyväntoivonniemen
eteläpuolelta. Hän lähti matkaan kesällä 1738 ja Brasilian rannikolle
poikettuaan saapui marraskuussa Kapmaan eteläpuolisiin vesiin, jossa
sanottiin edellisten purjehtijain nähneen maata. Bouvet laski niin
kauas etelään, että meressä jo oli paljon jäävuoria ja muita ajojäitä
ynnä sankkoja sumuja, jotka tekivät laivaliikkeen vaaralliseksi.
Uuden vuoden päivänä 1739 nähtiin korkea lumipeitteinen maa, jolta
valui mereen jäävirtoja; mutta kun sumujen ja jäitten vuoksi purjehdus
oli vaarallista ja ranta oli niin jyrkkä, ettei voitu maihin
nousta, kääntyi Bouvet takaisin ja palasi Ranskaan. Moni purjehtija
hänen jälkeensä etsi tätä maata, jota Bouvet oli luullut mantereen
pohjoiskärjeksi, mutta turhaan. Kun merta oli vielä paljoa kauemmaksi
etelää kohti, niin selvisi kuitenkin, ettei Bouvetin näkemä maa voinut
olla mannerta, vaan pieni saari, joka sai Bouvetin saaren nimen.
Vasta saksalainen »Valdivia»-retkikunta vuosisadan lopussa löysi sen
uudelleen sumujen keskeltä. Se huomattiin pieneksi, korkeaksi, yhden
ainoan suuren jäälakin peittämäksi saareksi, joka kaikesta päättäen on
valtameren pohjasta kohonnut yksinäinen tulivuorikeila.



Jacob Roggeveen.


Hollantilaiset omistivat kaiken huomionsa Intian kaupalleen, eivätkä
joutuneet löytöretkiin osaaottamaan, ja vähän he enää kaappareinakaan
toimivat. Mutta kun hollantilaisella Itä-Intian komppanialla oli
yksinoikeus Hyväntoivon tien käyttämiseen, niin kapteeni Jacob
Roggeveen ehdotti Länsi-Intian komppanialle, että koetettaisiin
uudelleen purjehtia sinne Kap Hoornin ympäri, jota tietä niin moni
hollantilainen retkikunta oli purjehtinut vuosisata aikaisemmin.
Hänen aikomuksensa oli samalla etsiä Tyynen meren eteläosista suurta
etelämannerta, josta mainittiin bukkaniiri Edward Davisin nähneen
jonkun kulman. Ehdotukseen suostuttiin, ja elokuussa 1721 Roggeveen
lähti matkaan kolmella laivalla. Vasta toista sataa vuotta myöhemmin
löydettiin hänen logikirjansa, josta saatiin tästä matkasta tarkempia
tietoja.

Laivat purjehtivat Magalhãesin ja Le Mairen salmien kautta Tyyneen
mereen ja yhtyivät Juan Fernandezin luona. Vaikka Roggeveen sieltä
purjehti länsiluodetta kohti aivan samaa reittiä kuin useimmat häntä
ennen, oli hänellä kuitenkin niin hyvä onni, että löysi uusia saaria,
jotka eivät olleet sattuneet ainoankaan varhaisemman purjehtijan tielle.



Pääsiäissaari.


Merkillisin näistä oli Pääsiäissaari, joka nähtiin huhtikuussa 1722.
Asukkaat olivat ystävällisiä, vaikka arkoja, mutta kun Roggeveen
kohteli heitä tapansa mukaan väkivaltaisesti, niin syntyi tappelu.
Hollantilaiset tutustuivat suuriin kivikuviin, jotka yhä vielä ovat
saaren merkillisin nähtävyys. Useita muita pieniä saaria nähtiin
jälleen ja Ystävyyssaaristossa poikettiin Raioteaan, josta saatu
ruoho nopeaan paransi keripukkiin sairastuneet. Mutta alkuasukkaitten
kanssa syntyneessä tappelussa kaatui useita merimiehiä. Sitten
Roggeveen näyttää käyneen Samoa-saarilla, jonka jälkeen hän suorinta
tietä purjehti Bataviaan. Mutta siellä, hollantilaisessa satamassa,
laiva otettiin takavarikkoon, koska matka oli tehty ilman Itä-Intian
komppanian lupaa. Hollannin eduskunta kuitenkin velvoitti komppanian
peruuttamaan takavarikon ja antamaan täyden korvauksen.

V. 1763 solmittua Parisin rauhaa seurasi yleinen rauhan aika, jonka
voimme sanoa aloittaneen uuden aikakauden löytöretkien historiaa.
Ne seudut maapalloamme, jotka eivät vielä olleet nähneet valkoisia
löytöretkeilijöitä, joutuivat nyt järjestelmällisen etsiskelyn
alaisiksi. Tämä pitää paikkansa varsinkin Tyynestä merestä, jonka
saaristosta tosin parina edellisenä vuosisatana suuri osa oli nähty,
mutta jonka tutkimisessa vielä oli paljon työtä jo siitäkin syystä,
että entisten paikanmääräysten epäluotettavuuden vuoksi oli hyvin
vaikea päättää, millä saarilla jo oli käyty, millä ei. Sen sijaan, että
edellisellä vuosisadalla etupäässä seikkailijat olivat Tyynellä merellä
retkiä tehneet, lähettivät nyt hallitukset sinne laivojaan.



John Byron.


Englannin hallitus lähetti v. 1764 amiraali John Byronin, runoilijan
isoisän, purjehtimaan Tyynen meren eteläosissa, jossa vielä oli
laajalti kenenkään käymättömiä aloja ja joista vielä saattoi toivoa
löytyvän asutukselle soveliaita maita. Byron ensinnäkin anasti
Englannille Falklandin saaret, vaikka ranskalaiset olivat jo
edellisellä vuosisadalla perustaneet sinne siirtokunnan. Hän purjehti
koko saariston ympäri ja laati sen rannoista entistä tarkemman kartan.
Byron niinikään sai selville, että saari oli aivan puuton, ja että
ne, mitä ennen oli luultu metsiksi, todenteolla olivatkin vain suuria
ruokopehkoja. Eläimiä ei saarilla siihen aikaan ollut juuri muuta kuin
hylkeitä ja kettuja ynnä lintuja, mutta eurooppalaiset toivat sinne
karjaa, joka erinomaisesti menestyi ja lisääntyi, koska talvet ovat
leudot, vaikka saariston ilmasto muutoin onkin kolkkoa. Purjehdittuaan
monin vaivoin ja vastuksin Magalhãesin salmesta läpi Byron poikkesi
Juan Fernandeziin ja lähti sitten etsimään maata, jonka bukkaniiri
Edward Davisin piti nähneen. Mutta keripukki ja epäsuotuiset tuulet
estivät häntä ohjaamasta haluamaansa reittiä. Monta pienempää saarta
nähtiin ja toisilla käytiinkin, mutta toivomaansa suurta maata Byron ei
löytänyt.

Amiraali Byron palasi toukokuussa 1766 kotimaahan pari vuotta
kestäneeltä matkaltaan ja kirjoitti siitä kirjan, josta runoilija
on saanut moniaita aiheita »Don Juaniinsa». Hänellä oli niin huono
sääonni, että häntä merimiesten kesken sanottiin »Pahansään Jaakoksi».



Samuel Wallis.


Parempi menestys oli kapteeni Samuel Wallis'illa, joka vähän myöhemmin
lähti ulapoille. Neljä kuukautta viivytteli häntäkin Magalhãesin salmi,
ennenkuin lävitseen päästi. Wallis mittaili Patagonian rannikolla
maanasukkaita ja huomasi silloin, että niiden kokoa oli paljon
liioiteltu. Hän ei tavannut ainoatakaan, jonka mitta olisi ollut
enemmän kuin 5 jalkaa 7 tuumaa (152,4 sentim.) Kun oli salmen läpi
päästy, niin toinen laiva hitautensa vuoksi jäi jälkeen, eikä Wallis
sitä enää sen koommin nähnyt, vaan kumpikin erikseen suoritti matkan
maan ympäri. Wallis tuli ensimmäiseksi Matalille saarille, joista
hän sai väelleen vihanneksia ja muita vereksiä ruokatavaroita, koska
keripukki teki pahasti tuhoja laivalla; kapteeni itsekin oli siihen
sairastunut.



Wallis Tahitissa.


Löydettyään useita Matalien saarien läntisistä pienistä saarista
hän eräänä aamuna auringonnousun aikaan näki suuren saaren ja
ympärillään monta sataa suurta ja pientä venettä, joissa oli lähes
tuhannen alkuasukasta. Banaaninlehtiä heilutellen rauhan merkiksi ne
lähestyivät ja muutamat tulivat aivan laivan ääreen, jossa syntyi
vilkas vaihtokauppa. Moni kiipesi laivaan, jossa kauppa kuitenkin oli
vähällä saada äkkilopun, kun laivassa mukana oleva pukki puski erästä
alkuasukasta ja tämä siitä niin pelästyi, että suin päin hyppäsi
mereen. Kaikki hänen maanmiehensä seurasivat esimerkkiä, mutta vähän
tyynnyttyään he palasivat takaisin, olivat laivalla kuin kotonaan ja
kaupan ohessa varastelivat, erinomaisen näppärästi. Mutta kun lopulta
eräältä upseerilta varastettiin hattu päästä, niin tehtiin varkauksista
hetkeksi äkkiloppu. Hyvää satamaa etsien »Dolphin» verkalleen purjehti
pitkin rannikkoa, veneet edellä veden syvyyttä mittaamassa.

Englantilaiset eivät mielestään olleet koko matkalla nähneet niin
ihanaa maata kun tämä oli. Pitkin rannikkoa oli maanasukkaitten kyliä
lehtojen keskellä, joissa kookospalmujen sirot latvukset häälyivät ja
kauempana maan sisästä kohosi korkeita metsäisiä vuoria, taempi aina
edessään olevaansa korkeammalle, ja lehtojen ja metsiköitten läpi
juoksi merta kohti puroja kuin hopeanauhoja.

Eräässä suuressa mutkassa kokoontui luotaavien veneitten ympärille
äkkiä suuri joukko haapioita, ja vaikka kapteeni Wallis, hyökkäystä
peläten, ampui yhdeksän tykinlaukausta maanasukkaitten pään yli, niin
nämä yhä enemmän lähestyivät ja alkoivat kivittää englantilaisten
veneitä, haavoittaen useita merimiehiä. Veneistä vastattiin
pyssynlaukauksella, joka kaatoi yhden maanasukkaista, ja tämä sai
hyökkääjät päistikkaa lähtemään pakoon. Seuraavana päivänä »Dolphin»
kävi ankkuriin kauniin joen suuhun, ja paikalla kokoontui sen ympärille
veneitä, joissa oli kaupan sikoja, lintuja ja vihanneksia. Mutta
jälleen hyökättiin mittaamaan lähetetyn veneen kimppuun ja merimiehet
itseään puolustaessaan tappoivat erään maanasukkaan ja haavoittivat
toista. Seurauksena oli yleinen säikähdys, mutta sitä ei kestänyt
kauan, ja pian maanasukkaat jälleen lähestyivät laivaa ja vaihtokauppa
jatkui entistä vilkkaammin. Wallis kuitenkin päätti etsiä toisen
ankkuripaikan, mutta oli vähällä jäädä korallisärkälle matkalla.
Onnellista tuulenpuuskaa hänen oli kiittäminen siitä, että »Dolphin»
pelastui satamaan. Maanasukkaat uudistivat paikalla hyökkäyksensä
ja alkoi tuima kahakka, jossa hyökkääjät käyttivät aseina etenkin
kiviä. Englantilaiset taas ampuivat tykeillä karteesseja. Kun yksi
tykinlaukaus oli kokonaan halkaissut päällikön veneen, niin valtasi
yleinen pakokauhu maanasukkaat ja kaikki soutivat kiiruimmiten maihin.
Kapteeni Wallis lähetti nyt luutnantti Fumeauxin maihin pystyttämään
Englannin lipun ja valtaamaan saaren Englannin kuninkaan nimiin. Hän
nimitti sen »Kuningas Yrjö kolmannen saareksi». Maanasukkaitten kesken
sen nimi on Tahiti, ja sillä nimellä se kartoissa tunnetaan.

Tahitilaiset näyttivät nyt katuvan ja parantavan käytöstään, mutta
Wallis ei heihin vielä luottanut. Lähettäessään miehensä maihin
vettä ottamaan hän huomasi, että he puuhasivatkin hyökkäystä näitten
kimppuun sekä maan että meren puolelta. Wallis päätti joutua ennen
ja lähetti aseellisen joukon hakkaamaan rikki kaikki tahitilaisten
veneet, joita oli rannalla kumollaan päälle viidenkymmenen, toiset
pariakymmentä metriä pitkiä. Tämä teko sai tahitilaiset nöyrtymään.
He jättivät rannalle sikoja, koiria, kankaita ja hedelmiä ja
peräytyivät sitten. Näitten tavarain korvaukseksi vietiin rannalle
kirveitä, nauloja ynnä kaikenlaista rihkamaa, ja tahitilaiset suurta
iloa osoittaen veivät ne mukanaan metsään. Näin oli rauha saatu
aikaan ja seuraavana päivänä alkoi säännöllinen vaihtokauppa, jonka
kautta laiva sai yllin kyllin vereksiä ruokatavaroita. Rannalle
pystytettiin telttoja, sairaat vietiin maihin parantumaan ja terveet
alkoivat ripeästi laivaa puhdistaa, ja maalata sekä kaikin puolin
kuntoon korjata pitkää paluumatkaa varten. Wallis itse ensimmäisen
luutnanttinsa keralla oli vaarallisesti sairaana, mutta jo parin
viikon kuluttua kaikki taas olivat terveinä. Heinäkuun 15 p. saapui
laivaan saaren silloinen kuningatar, Oberea, joka oli tavattoman
kookas ja lihava, kapteeni Wallisin luo vieraaksi pyytäen sitten
kapteenia käymään vastavierailulla maalla. Vaikka Wallis vielä oli
heikkona, lähti hän kuitenkin, ja hänet vietiin suureen, toista sataa
metriä pitkään majaan, jota kannatti puolensataa patsasta. Katto oli
palmunlehdistä. Tahitilaiset ottivat kapteenin vastaan erinomaisin
kunnianosoituksin. Kun laivan lääkäri, kävelystä hiostuneena, otti
peruukin päästään pyyhkiäkseen päälakeaan, niin eräs tahitilaisista
sen huomatessaan kiljaisi kauhistuksesta, josta kaikkien muittenkin
huomio kiintyi lääkäriin. Syntyi äkkiä kuolon hiljaisuus ja kaikki
sanattomina hämmästyksestä katselivat ihmeentekijää. He eivät olisi
enempää hämmästyneet, vaikka hän olisi ottanut päänsä paikoiltaan
ja sitä pyyhkinyt käsissään. Vierailu päättyi molemmanpuoliseksi
tyytyväisyydeksi.

Seuraavana päivänä kuningatar Oberea piti pidot alamaisilleen, joita
oli koolla tuhatkunta henkeä. Palvelijat kantoivat vieraitten eteen
liharuokia kookosmaljoissa ja simpukoita puukaukaloissa, ja kuningatar
itse omin käsin jakoi niitä vieraille, jotka istuivat riveissä ympäri
huoneen. Sitten hän itse asettui jonkinlaiselle valtaistuimelle ja
kaksi naista kantoi ruokia hänen eteensä, tarjoten niitä hänelle siten,
ettei hänen tarvinnut muuta kuin suunsa avata ja syödä.

Luutnantti Furneaux teki pitkin rantaa länttä kohti tiedusteluretken
saadakseen saaren muodosta ja suuruudesta käsityksen. Kaikkialla
englantilaiset otettiin hyvin vastaan ja he tapasivat kauniin, hyvin
asutun maan. Asukkaitten kaikki aseet ja työneuvot olivat kivestä
ja luusta, josta saattoi päättää, etteivät he metalleja tunteneet.
Laivassa kävi kauppa yhä sangen vilkkaasti, ja asukkaat, varsinkin
naiset, halusivat niin kiihkeästi raudankappaleita ja pieniä
rautaesineitä, että merimiehet salaa kiskoivat lankuista nauloja ja
ruuveja, voidakseen tehdä heidän kanssaan kauppaa. Ja vaikka Wallis
tämän mitä ankarimmin kielsi ja määräsi, ettei ketään saanut päästää
mailiin ensin tarkasti etsiskelemättä häntä, niin veivät merimiehet
kuitenkin salaa paljon laivan rautaosia mennessään.

Saaren sisäosaankin lähetettiin retkikunta, ja se löysi avaran
laakson, jonka keskitse virtasi melkoinen joki. Maa oli ylt'yleensä
hyvin viljeltyä ja vettä oli kuurnilla johdettu istutuksille. Kuta
korkeammalle noustiin jokea, sitä kapeammaksi se kävi, sitä kapeammaksi
itse laaksokin ja sen rinteet muuttuivat korkeiksi vuoriksi.
Noustiin eräälle vuorelle, joka oli noin kymmenen kilometrin päässä
rannasta, ja toivottiin koko saaren sille näkyvän, mutta tämä toivo
petti, sillä takana oli vielä korkeampi. Mutta sille suunnalle,
josta oli tultu, näköala oli aivan suurenmoinen, metsäisiä mäkiä ja
kukkuloita joka- puolella ja metsien siimeksessä asukkaitten somia
majoja. Laaksojen maisemat olivat vielä hymyilevämmät lehtoineen,
puutarhoineen ja kylineen ja koko taivaanranta oli laajalti ja leveälti
meren ääretöntä ulappaa. Sokeriruoko, inkivääri, tamarindi ja puun
korkuiset sananjalat olivat huomattavimmat saaren luonnekasveista,
puista taas tärkein kookospalmu. Wallis kylvi saareen persikan,
kirsikan, sitruunan ja appelsiinin siemeniä, monenlaisia vihanneksia ja
viljoja. Kuningattarelle hän sitäpaitsi lahjoitti naaraskissan, kaksi
kukkoa, kanoja, hanhia ja muita eläimiä, joitten hän arveli helposti
lisääntyvän.

Oberea kuningatar suri englantilaisten lähtöä niin haikeasti,
että hän viipyi laivassa viimeiseen asti, »syleili meitä mitä
sydämellisimmin vuodattaen runsaita kyyneliä, ja tahitilaiset ystävämme
suruissaan sanoivat meille niin hellät jäähyväiset, että minunkin
sydäntäni ahdisti ja kyynelet tulivat silmiini.» Kahakoista, joilla
valkoiset vieraat oli vastaan otettu, oli siis seurauksena vain sitä
sydämellisemmät välit.

Niistä tiedoista, joita Wallis kokosi saaresta ja sen asukkaista,
mainittakoon:

Asukkaat olivat kookkaita, hyvin muodostuneita ja notkeita, ihonväri
ruskeahko. Pukuna he käyttivät vaaleahkoa kangasta, joka oli
valmistettu erään puun kuoresta. Vaatekappaleita oli kaksi, toinen
nelikulmainen, keskellään reikä, johon pää pistettiin, toinen, joka
kiedottiin ympäri ruumiin, saalin kaltainen. Melkein kaikki, sekä
miehet että naiset, olivat tatuoidut; hienot mustat juovat muodostivat
ihoon monenlaisia kuvioita. Heillä ei ollut saviastioita, eivätkä he
osanneet keittää, ja pata, jonka Wallis lahjoitti kuningattarelle,
senvuoksi herätti mitä suurinta ihmettelyä. Ei huomattu heidän palvovan
jumalia, mutta kalmistoille he osoittivat mitä suurinta kunnioitusta.
Eräs tahitilainen, joka koetti oppia käyttäytymään englantilaisten
tavoin, sai lahjaksi eurooppalaiset vaatteet, jotka hänelle sopivat
mitä parhaiten. Jonathan — se nimi hänelle annettiin — oli kovin ylpeä
puvustaan, ja vielä enemmän loistaakseen hän koetti oppia haarukalla
syömään, mutta se ei onnistunut, vaan aina löysivät sormet suuhun ennen
haarukkaa.

On arveltu, että Quiroksen löytämä Sagittaria ehkä oli Tahiti (II, s.
219), mutta tarkemmin tutkittuaan Quiroksen matkakertomusta toiset ovat
päättäneet, ettei se ole mahdollista. Wallis siis oli Tyynen meren
kuulun paratiisin löytäjä.

Heinäkuun 27 p. 1767 »Dolphin» vihdoin erkani satamasta, jossa
miehistö oli niin perin pohjin parantunut, ettei koko joukosta ollut
sairaana muuta kuin kapteeni itse ja pari luutnanttia ja nämäkin
nopeaan paranivat. Saari oli retkeläisten mielestä maailman kaikkein
terveellisimpiä ja ihanimpia, eikä asukkaissa huomattu taudin
merkkiäkään. Muita tärkeitä löytöjä Wallis ei enää matkallaan tehnyt,
vaikka näkikin useita pienehköjä saaria. Paluumatka kävi Batavian ja
Hyväntoivonniemen kautta.



Carteret.


Wallisista erottuaan kapteeni Filip Carteret purjehti halki
Tyynen meren koko joukon etelämpää reittiä kuin hän, mutta mitään
mainittavampaa ei löytynyt, ennenkuin meren länsiosista. Salomon-saaria
turhaan haettuaan Carteret löysi uudelleen Santa Cruz-saaret, joilla
Mendana oli vuosisataa aikaisemmin kuollut (II, s. 217), ja antoi
niille nimeksi »Kuningatar Charlotan saaret», joka nimi ei kuitenkaan
tullut vallitsevaksi, vaikka, sitä edellisen ohessa käytetäänkin. Kun
tämän jälkeen purjehdittiin pohjoista kohti, niin tultiin vihdoinkin
Salomon saarille, joista Carteret löysi muutamia. Mutta tärkeämpi
oli Bismarck-saariston kahden pääsaaren, Uuden Pommerin ja Uuden
Mecklenburgin välisen salmen löytö. (Siihen aikaan niitä nimitettiin
Uudeksi Britanniaksi ja Uudeksi Irlanniksi). Jälkimmäisen saaren
lounaisrannan Carteret kokonaan kartoitti, niin että sen pitkulainen
kapea muoto tuli ilmeiseksi. Carteret sitten poikkesi Filippineille ja
Celebekseen ja Bataviassa varastoitaan täydennettyään palasi takaisin
Englantiin. Ascensionin luona hän kohtasi ranskalaisen Bougainvillen,
joka niinikään oli paluumatkalla suurelta löytöretkeltä.



De Bougainville.


Louis Antoine de Bougainville oli ensimmäinen ranskalainen, joka
purjehti maan ympäri. Ammatiltaan hän ei oikeastaan ollut merimies,
vaan oli saanut lakitieteellisen kasvatuksen, sitten ruvennut
sotilaaksi ja palvellut Canadassa, samalla kuitenkin harrastaen
tieteitäkin. Pariisin rauhan jälkeen hän rupesi merimieheksi ja
sai Ranskan hallituksen ryhtymään Malouineja eli Falklandin saaria
asuttamaan, saadakseen sieltä sijaa niille Canadan ranskalaisille,
jotka eivät suostuneet rupeamaan Englannin alamaisiksi, kun heidän
maansa oli Englannille luovutettu. Bougainville veikin Malouineille
koko joukon siirtolaisia, tehden sitä varten monta matkaa. Mutta sekä
Englanti että Espanja vaativat saaristoa itselleen ja senvuoksi Ranska
vaatimuksistaan luopui ja Bougainvillen siirtokunta menetettiin. Asian
saatua tämän ratkaisun Ranskan hallitus lähetti Bougainvillen Tyynelle
merelle, hänellä kun oli varustettuna valmis retkikunta.

Bougainville, jonka toinen laiva, »La Boudeuse». oli suuri fregatti,'
toinen kuormalaiva, poikkesi Rio Janeiroon, Buenos Ayrekseen ja
Montevideoon, joita hän matkakertomuksessaan kuvaa, ja ohjasi sitten
Magalhãesin salmeen, kohdaten siinä samoja vaikeuksia kuin muut ennen
häntä. Tammikuussa 1768 hän ohjasi Etelämereen ja kaksi kuukautta
purjehdittuaan tuli Tuamotu-saarille ja sieltä huhtikuussa Tahitiin,
jonka Wallis oli löytänyt kahdeksaa kuukautta aikaisemmin. Tämän
saaren rehevä luonto ihastutti suuresti purjehtijoita, samoin kuin
asukkaittenkin ystävällisyys ja iloisuus. Ranskalaisten vastaanotto
oli mitä sydämellisin, ja vaikka sopu uhkasikin mennä rikki, kun
ranskalaiset merimiehet murhasivat useita saarelaisia, niin saatiin
se kuitenkin taas palautetuksi, kun Bougainville ankarasti rankaisi
syyllisiä. Hän ei kuitenkaan viipynyt saarella sen kauempaa, kuin että
sairaat paranivat keripukista, hankki vereksiä ruokavaroja ja lähti
uudelleen matkaan. Hän nimitti koko Tahiti-ryhmän Bomba-saaristoksi,
mutta tämä nimi sai väistyä Cookin antaman »Seurasaaret» nimityksen
tieltä.

Lähtiessään toukokuussa 1768 matkaa jatkamaan Bougainville ensinnä
löysi useita Samoa-ryhmän saaria, nimittäen ne »Purjehtijain
saariksi», joka nimitys niillä yhä vielä on alkukielisen rinnalla.
Hän ei kuitenkaan ollut ensimmäinen Samoa-saarilla kävijä; Roggeveen
oli niiden varsinainen löytäjä. Samoan asukkaat eivät olleet yhtä
luottavia, eivätkä muutoinkaan yhtä viehättäviä kuin Tahitin. Vielä
vastenmielisempiä olivat Uusien Hebridien asukkaat; yrittäessään
hankkia heiltä ruokavaroja Bougainvillen väki sai kestää ankaran
kahakan. Nämä ihmiset jo olivat paksuhuulista, mustaa rotua, josta tämä
osa Tyyntä merta on saanut »Melanesian» nimen. Bougainville nimitti
saariston »Suuriksi Kykladeiksi», mutta tämä nimi sai väistyä nykyisen
tieltä, jonka Cook antoi. Uusien Hebridien löytäjä oli oikeastaan
Quiros (II, s. 219); mutta hän ei huomannut niiden saariluonnetta, vaan
luuli suurinta saarta etsimänsä Australian eli Etelämaan osaksi.

Bougainvillen laivoissa oli keripukki alkanut siihen määrään tehdä
tuhojaan, että hän päätti kiiruimmiten purjehtia Molukeille. Matkalla
hän kuitenkin sekaantui siihen saaristoon, joka on Uuden Guinean
itäpään edustalla, ja vastaiset tuulet pidättivät häntä siellä melko
kauan. Saaristo sai Louisiadien nimen. Tämän jälkeen hän poikkesi
Salomon-saarille ja purjehti sieltä Bismarck-saaristoon. Kun ei
sielläkään voitu saada ruokavaroja, nim alkoivat nälänhätä ja puute
yltymistään yltyä, kuta kauemmaksi purjehdittiin. Burun saaresta
saatiin vihdoin ravinnon apua, niin että voitiin jatkaa matkaa
Bataviaan. Eri teitä molemmat laivat sitten palasivat kotimaahan,
puolenkolmatta vuotta matkalla oltuaan.

Bougainvillen matka oli ensimmäisiä, jolla oli mukana varsinaisia
tiedemiehiä, nimittäin kasvitieteilijä Commerçon ja tähtitieteilijä
Verra, jotka paluumatkalla poikkesivat Mauritiukseen havaintojaan
täydentämään. Tämä esimerkki näytti kaikin puolin noudatettavalta
ja sitä seuraten englantilaisten ja ranskalaisten seuraavat retket
erinomaisen tehokkaasti syvensivät maantuntemusta, vaikkei niillä
kaikilla löydettykään kovin paljoa uusia maita.



Cookin ensimmäinen retki.


Mielenkiinto Tyynen meren tutkimiseen oli näihin aikoihin käynyt
sangen yleiseksi ja retkikunta toisensa jälkeen lähti sinne löydöille;
toisinaan oli pari kolmekin liikkeellä samalla haavaa. Ennenkuin vielä
edellämainitut retkikunnat olivat palanneet, valmistettiin Englannissa
uutta, jonka tarkoituksena oli havaita Venuksen kulku auringon poikki
v. 1769 jollakin Tyynen meren saarella. Englannin tiedeseura sai
hallituksen varustamaan sitä varten retkikunnan, jonka samalla piti
tehdä maantieteellisiäkin havainnoita. Kun tiedemies, joka aluksi
aiottiin matkaan lähettää, ei suostunut meriupseerin ylijohtoon,
niin oli valittava semmoinen meriupseeri, joka kykeni toimittamaan
tähtitieteellisiäkin havainnolta. James Cook, jolle tehtävä uskottiin,
oli kaikin puolin hallituksen vaalin arvoinen. Niillä kolmella
löytöretkellä, jotka hän tämän jälkeen suoritti ja joilla hän vietti
enimmän osan kymmenestä vuodesta, hän osoittautui erinomaiseksi
purjehtijaksi, toisten mielestä ehkä parhaaksi, mitä milloinkaan
on Englannissa tai missään muuallakaan elänyt. Hän purjehti niin
laajalti siihen saakka kokonaan tuntemattomia meriä, että nämä vuodet
muodostuivat maantieteellisten löytöjen käännekohdaksi.



James Cook.


James Cook oli yorkshireläisen maanviljelijän poika. Jo poikana hänen
mielensä paloi merille, mutta vasta kahdeksantoistavuotiaana tämä
toivo toteutui. Palveltuaan muutamia vuosia hyvällä menestyksellä
kauppalaivastossa hän sodan syttyessä v. 1755 meni meriväkeen ja
palveli mitä parhaalla menestyksellä Canadan vesillä ja sitten
Labradorin ja Newfoundlandin rannikkojen kartoittajana. Hänen
julkaisemansa purjehdusohjeet herättivät huomiota etevyydellään.
Samalla hän itsekseen opiskellen hankki sangen laajat tiedot
meriasioista ja varsinkin teki erittäin tarkkoja tähtitieteellisiä
havainnoita. Hän oli siis kaikin puolin valmistunut siihen vaativaan
tehtävään, jonka hallitus hänelle nyt uskoi. Retkelle seurasi mukana
eräs nuorempi tähtitieteilijä Green, ynnä luonnontutkija Banks
ruotsalaisen ystävänsä, Linnén oppilaan Solanderin, ja usean apulaisen
keralla. Keripukkia vastaan hankittiin kaikki apuneuvot, mitä siihen
aikaan tunnettiin, etenkin sitruunamehua.

»Endeavour» lähti matkaan kesäkuun 30 p:nä v. 1768 ja seuraavassa
tammikuussa kulki Kap Hoornin ohi kokematta ensinkään niitä myrskyjä,
joista tämä niemi on niin huonossa huudossa. Muuan retkikunta kävi
maissa ja tunkeutui jonkun matkaa maan sisään, mutta yö, joka
sen täytyi viettää maalla, oli niin kylmä, että kaksi Banksin
neekeripalvelijaa paleltui kuoliaaksi ja tuho oli tulla koko
maaretkikunnan osaksi. Seudun kartat huomattiin hyvin puutteellisiksi
ja niihin tehtiin paljon arvokkaita oikaisuja. Cook ohjasi sitten
oikopäätä Tahitiin, jota Wallis oli arvellut soveliaimmaksi
Venus-havaintojen toimittamiseen.



Tahitissa.


Huhtikuun 10 p. nähtiin iltahämärässä taivaanrannalla kaistale
vuorista maata ja seuraavana päivänä oltiin Tahitin rannoilla.
Asukkaita tuli veneissä merelle, vihannat banaaninlehdet käsissään,
ja näitä he pyysivät kiinnittämään laivaan näkyviin paikkoihin
ystävyyden merkiksi. 13 p. »Endeavour» laski ankkuriin Matavain
satamaan, jota englantilaiset sanoivat Port Royaliksi. Cook hyvin
tiesi, mitä Wallisin saarella käydessä oli tapahtunut, ja koska
tähtitieteellisten havaintojen vuoksi oli välttämätöntä säilyttää hyvät
välit alkuasukkaitten kanssa, niin oli hän laatinut jyrkät ohjeet
meriväelleen, ja hän piti nyt ankarasti kiinni niiden noudattamisesta.
Ruokavarain ostaminen annettiin erikoisen komennuskunnan asiaksi,
kaikkia muita kiellettiin saarelaisten kanssa harjoittamasta
minkäänlaista kauppaa ilman kapteenin lupaa, ja jos merimies
maalla ollessaan menetti kiväärinsä taikka muun aseen, niin hänet
velvoitettiin se maksamaan, ja lisäksi häntä huolimattomuudesta
rangaistiin. Näillä säännöksillä olikin mitä paras vaikutus.

Kun Cook retkikunnan etevimpien miesten kanssa meni maihin, niin
hänet otettiin mitä syvimmällä kunnioituksella vastaan. Ensimmäinen,
joka heitä lähestyi, tuli nelinkontin ryömien. Kaikilla oli kädessään
vihannat lehvät, joita he heiluttivat, ja englantilaiset tekivät
samoin huomatessaan, että se saarelaisille tuotti iloa. Ensimmäinen
kohtaus päättyi kaikin puolin suotuisasti, johon englantilaisten
jakamat pienet lasikorutkin puolestaan vaikuttivat. Seuraavana päivänä
saapui laivaan ylhäisiä tahitilaisia puettuina paraihin vaatteihinsa,
jotka he laivalla riisuivat päältään ja pukivat niitten valkoisten
päälle, joille he tahtoivat osoittaa erikoista ystävyyttään. Mutta
kun englantilaiset seuraavana päivänä kävivät maissa erään päällikön
vieraina, niin alkoivat varkaudet, ja he menettivät kaikenlaisia
tavaroita taskuistaan, Solander muun muassa kaukoputkensa. Kun he
vaativat tavaroitaan takaisin ja vaatimukselleen parempaa pontta
antaakseen tömistelivät maata pyssynperillä, niin tahitilaiset
pelästyivät ja kaikki pakenivat. Jonkun ajan kuluttua he kuitenkin
palasivat takaisin, ja lopulta päällikkö toimitti takaisin varastetut
tavarat.

Seuraavana päivänä Cook alkoi rakentaa rannalle pientä linnaa. Kun
hän vähäksi aikaa poistui työmaalta lintuja ampumaan, oli sillä välin
syntynyt kahakka, kun tahitilaiset yrittivät riistää merimiehiltä
pyssyjä, ehkä sulasta uteliaisuudesta, ja nämä siitä syystä ampuivat
erään saarelaisista kuoliaaksi.

Siitä taas syntyi uusi yleinen pakokauhu, jonka Tuborai päällikkö vain
erinomaisilla toimilla sai asettumaan. Alamaisiaan rauhoittaakseen hän
itse muutti linnan läheisyyteen asumaan ja nukkui Banksin vuoteessa.
Varkauksia kuitenkin jatkui edelleenkin, milloin vain oli vähänkään
tilaisuutta. Mutta jos vaikka mitä varastettiin, niin paikalla kaikki
sen tiesivät ja olivat heti valmiit johdattamaan varkaan luo, joten
tavarat enimmäkseen helposti saatiin takaisin. Laivan teurastaja
puolestaan koetti väkivallalla anastaa tahitilaiselta vaimolta
kauniin kivikirveen, tarjottuaan siitä aluksi turhaan naulaa, ja
tahitilaiset kantelivat hänen päälleen Cookille, joka päätti rangaista
miestä muille varoitukseksi. Teurastaja sidottiin puuhun kiinni ja
sai sitten raippoja. Mutta tuskin olivat ensimmäiset sivallukset
sattuneet, ennenkuin tahitilaiset heltyivät ja rukoilivat, että mies
saisi anteeksi. Kun siitä ei tullut mitään, niin he alkoivat itkeä,
kuin lapset. Englantilaiset yleensäkin huomasivat, kuinka erinomaisen
herkkätuntoisia he olivat ja vähimmästäkin sekä ilostuivat että kävivät
murheellisiksi, nauroivat ja itkivät, ja yhtä nopeaan unohtivat
mielenliikutuksensa ja varsinkin olivat valmiit paikalla nauramaan.
Mutta kuinka alati varuillaan piti olla heidän näpistelyhaluaan
vastaan, kävi selville siitäkin, että eräänä päivänä katosi
tähtitieteellinen kvadrantti, joka oli aivan välttämätön Venuksen
poikkikulun havaitsemiseen. Sekin kuitenkin saatiin kappale kappaleelta
takaisin ja voitiin ajoissa korjata tyydyttävään kuntoon.



Venuksen poikkikulku.


Poikkikulun havaitsemista varten Cook jakoi väkensä kolmia. Yksi
osasto Banksin johdolla lähetettiin Eimeo-nimiseen saareen. Cook itse
lähti eräälle niemelle, jota siitä pitäen on nimitetty Venus-niemeksi,
kolmas osasto jäi linnaan. Retkikunta sai kokea kaikki nuo jännittävät
säähuolet, jotka sitten ovat niin monta retkikuntaa pitäneet Etelämeren
saarilla jännityksessä auringonpimennyksien aikana, mutta kesäkuun 3
p. vaikeni aivan selkeänä, eikä pieninkään pilvenhattara koko päivänä
häirinnyt havaintoja. Venuksen poikkikulku alkoi kilo 9 ja 21 min.
aamulla ja päättyi vasta k:lo 3 ja 10 min. iltapäivällä. Kuumuus oli
niin rasittava, että Cook epäili, tokko havainnot olivat niin tarkkoja,
kuin olisi suotavaa ollut. Se aikain epätarkkuus, joka haittasi eri
ryhmäin havaintoja, riippui kuitenkin yleisistä ilmastollisista ja
tähtitieteellisistä syistä, jonka vuoksi niitä ei ollut havaitsijain
viaksi luettava. Venuksen ja auringonreunan yhteensattumista on
mahdoton aivan tarkkaan määrätä optillisten ilmiöitten vuoksi, jotka
vaikuttavat näköhäiriöitä, ja sen vuoksi onkin tämä auringon etäisyyden
määräämismenetelmä myöhemmin kokonaan hylätty.



Tahitilaiset.


Cook teki sitten Obereankin, saaren kuningattaren tuttavuutta, jolle
lahjoitettiin kaikenlaisia esineitä, muun muassa nukke, josta eräs
mahtava päällikkö kävi niin kateelliseksi, että hänellekin paikalla
piti antaa nukke. On mahdollista, että he näitä nukkeja pitivät
kristittyjen jumalina. Cook seuralaisineen kokosi tahitilaisten
tavoista ja käsityksistä paljon tietoja. Saarella uskottiin, mikäli
voitiin selville saada, yhteen pääjumalaan ja alijumaliin, joita oli
vaikka kuinka paljon. Mutta ei minkäänlaisia temppeleitä eikä muita
palveluspaikkoja voitu löytää. Ruumiit haudattiin siten, että ne
nostettiin korkeille telineille, joilla ne saivat paljaan taivaan alla
mädätä, ja luut vasta peitettiin maahan tai piilotettiin luoliin,
joihin ei sen koommin kukaan enää uskaltanut lähteä. Ruumiitten luo
kannettiin kaikenlaisia uhrilahjoja. Hiljakkoin kuolleita vainajia
surressaan omaiset piirtelivät ihonsa veriin haikalan hampailla.
Veri pyyhittiin liinoihin, jotka sitten jätettiin kalmistoon surun
uhreiksi. Kalmisto oli »tabu», pyhä, eikä kenenkään vieraan ollut
lupa sitä lähestyä. Papit, »tahovat», olivat ruhtinaan jälkeen
saaren mahtavimmat. He tunsivat tähdet, merenkulun ja omistivat
kaiken muunkin sukupolvien keräämän tiedon ja sen kautta kykenivät
johtamaan. He saattoivat uskonnon vaatiessa määrätä ihmisuhrejakin,
jotka oikeastaan olivat vain katalia salamurhia, sillä papit
saattoivat määrätä murhattavaksi kenenkä vihamiehensä tahansa. Heidän
osoittamansa henkilön kimppuun hyökättiin takaapäin, hänet iskettiin
kuoliaaksi ja vietiin sitten uhripaikalle jumalille tarjottavaksi.
Toisinaan uhrattiin nuorukaisia ja impiä, mutta useimmin vanhuksia,
»särkyneitä kurbitseja», joista ei enää ollut mitään hyötyä. Usein
omaiset työnsivät vanhuksensa valmiiksi oven eteen, jossa hänen
päänsä sitten nuijalla muserrettiin. Tämän jälkeen uhri vietiin
»moraihin», nelikulmaiseen kivimuureilla ympäröityyn paikkaan, jossa
ne saivat mädätä. Cook luuli moraita kalmistoiksi, mutta myöhemmin
on saatu selville, että ne oikeastaan olivat yleisiä pyhiä paikkoja.
Niissä oli kivipyramideja, uhrikivi ja »koston kivi», »upus», jonka
luo jokainen, jolle oli vääryyttä tehty, sai paeta. »Ahut» taas
olivat kiviraunioita, joita kasattiin päälliköitten haudoille. Sinne
saapuivat uskovaiset rukoilemaan, ja eräästä semmoisesta Cook löysi
jonkinlaisen epäjumalankuvankin. Kaikki nämä paikat olivat »tabuja».
Pappien suureen vaikutusvaltaan oli syynä sekin, että he itse olivat
tabuja ja että heillä oli valta, samoin kuin päälliköilläkin, julistaa
toisia henkilöitä tabuiksi. Tabuksi voitiin myös julistaa esineitä
ja paikkoja pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi, toisinaan kokonainen
saarikin. Sen miehinen väestö ei silloin saanut toimittaa minkäänlaisia
töitä, vaan sen täytyi aamusta iltaan rukoilla, ja jos tabu oli
oikein ankara, niin ei saanut pitää tulta, ei saanut lähteä merelle,
ei saanut uida, eikä majansa ovella seisoa. Ei saanut olla näkyvissä
kanaa, ei koiraa, muutoin sen omistajaa rangaistiin kuolemalla. Tämän
omituisen pyhitystavan tuntemattomuus tuotti eurooppalaisille paljon
vaikeuksia ja antoi aihetta hyvin moneen rettelöön, ja Cook itse sai
kolmannella retkellä surmansa senvuoksi, ettei hän ollut kaikista
tabu-säännöistä selvillä. Cook seuralaisineen kerrassaan ihastui
saareen ja sen asukkaihin. Miehet olivat kookkaita ja hyvin kasvaneita,
naisten joukosta tapasi paljon todellisia kaunottaria. Suuret mustat
silmät, pitkä musta tukka ja kukkakiehkurat, joilla he alati koristivat
itseään, pani monen urhean merimiehen pään pyörälle, etenkin kun saaren
kaunottaret olivat yhtä ihastuneita tulijoihin kuin nämä heihin. Saaren
viehätysvoimaa lisäsi asukkaitten erinomainen puhtauskin. Kolmesti
päivässä he meressä kylpivät ja joka aterian jälkeen pesivät suunsa ja
kätensä. Uimaan he olivat semmoisia mestareita, että eurooppalaiset
sitä hämmästyksellä katselivat. He uivat ulos hyökyaaltoihin, jotka
kokonaan peittivät heidät kuohuihin ja nakkasivat kallioita kohti,
niin että kuolema näytti välttämättömältä, mutta sukkelaan he
vaarallisimmalla hetkellä taas pujahtivat pakoon ja uivat takaisin
merelle, aloittaakseen leikin uudelleen. Yhtä intohimoisia he olivat
kisoihin, ja heidän karkelonsa olivat enimmäkseen kaikenlaisia
ruumiinliikkeitä, joita säestettiin laululla. He karkeloivat
enimmäkseen yöllä suurien tulien valossa, joka vielä lisäsi leikkien
romanttista viehätystä. Painikilpailujakin pantiin toimeen vieraitten
kunniaksi ja poikien ja tyttöjen kesken kilpajuoksuja. Tavattoman
kärkkäitä he olivat uhkapeliin, joka tapahtui vetoa lyömällä.

Tahitilaiset olivat rohkeita, avomielisiä ja vilpittömiä. Heillä ei
oikeastaan ollut muuta vikaa kuin varastamisen himo, josta eivät
ylimyksetkään olleet aivan vapaita. Eurooppalaiset saattoivat vapaasti
kulkea pitkin maata, missä halusivat, mutta helposti saattoi sattua,
että heidän aamulla herätessään vaatteet olivat tipotiessä. Vielä
kamalampi paha tapa oli lastenmurha, joka oli yleinen. Toiset äidit
kerskasivat surmanneensa kymmenenkin lasta, eivätkä he näyttäneet
vähääkään aavistavan, että se oli rikollista. Saaren etevimmät naiset
kuuluivat seuraan, jonka jäsenet olivat sitoutuneet tappamaan kaikki
lapsensa. Tästä voi arvata, että käsitykset avioliiton pyhyydestä
olivat hyvin löyhät. Naiset eivät olleet »tabuja», heistä voitiin
erota, milloin mieli halusi. Tahitilaiset olivat täydellisiä
nautintoihmisiä, huolettomia, itsekkäitä, iloisia ja joutilaita.
Luonto antoi heille työttäkin mitä parhaan ravinnon, maa kasvatti
runsaasti leipäpuuta, kookospalmua ja monenlaisia banaaneja, jamsijuuri
rehoitti siellä, samoin imelät perunat, sokeriruoko ja eräät muutkin
kasvikset' Meressä oli kaloja, ja sikoja ja siipikarjaa oli helppo
pitää niin paljon kuin niitä kasvisruuan höysteeksi tarvittiin. Kesyjä
eläimiä oli Cookin saarella käydessä ainoastaan sikoja, koiria ja
kanoja, metsäeläimiä vain kyyhkysiä, papukaijoja, sorsia ja rottia. Ei
käärmeitä eikä petoeläimiä ollut tällä onnellisella saarella. Kalastus
oli melkein ainoa rasittava työ. Kala ja liha paistettiin, taikka
oikeammin haudottiin, kun Tahitissa ei tunnettu keittoastioita. Sitä
varten tehtiin maakuoppa ja kuoppaan tuli, jolla kuumennettiin kiviä.
Kun kivet olivat kyllin kuumat, niin valkea hajoitettiin, kuumat kivet
peitettiin lehdillä ja lehtien päälle ladottiin kalat taikka liha ja
näitten päälle uudelleen lehtiä ja kuumia kiviä. Vihdoin kaiken päälle
kasattiin multaa, ja kun ravintoaineet näin saivat aikansa paahtua,
niin olivat ne kypsyneet erittäin hyvänmakuisiksi. Juomana oli vesi,
mutta toisin ajoin valmistettiin kuitenkin ava-ava-kasvin juurista
jonkinlaista päihdyttävää juomaa, joka sekä valmistustapansa että
makunsa puolesta oli eurooppalaisille vastenmielistä. Saarelaiset
toisinaan joivat itsensä päihin ja tekivät silloin paljon tihutöitä.

Tahitilaisten huoneet olivat yksinkertaiset ja koruttomat, patsaiden
kannattama katto oli palmunlehdistä koottu, seinät bambusta,
varakkaiden talojen lattia matoilla peitetty. Mutta tahitilaiset
oleskelivatkin huoneissaan ainoastaan yöt ja pahain säitten aikana.
Joka kylässä oli suuri, puiden ympäröimä yhteinen maja, jossa kokoukset
pidettiin. Leudosta ilmanalastaan huolimatta kaikki tahitilaiset
kävivät puettuina. He kutoivat mulperi- ja leipäpuun kuoresta
kolmenlaista kangasta. Kuta arvokkaampi mies, sitä enemmän hänellä
oli vaatteita. Päässä pidettiin palmunlehdistä punottuja hattuja,
joita jokainen osasi valmistaa. Erinomaisen kätevästi he kutoivat
kauniita mattoja ja verkkoja, leikkasivat puusta somasti koristettuja
ongenkoukkuja, simpukankuorista ja kivistä valmistivat helminauhoja,
kovasta puusta jalomuotoisia kiilloitettuja aseita. Punaisista
papukaijansulista sommiteltiin komeita sulkakoristeita, joita päälliköt
ja papit käyttivät juhlatilaisuuksissa, ja muista höyhenistä lakkeja ja
kypäreitä, jotka muistuttivat vanhain kreikkalaisten kypärämuotoa.

Cook ihaili saarelaisten veneitä, joita oli erikokoisia ja erimallisia
eri tarkoituksiin. Suurimmat olivat sotiveneet, joitten keula ja perä
oli hyvin korkea. Tavallisesti niitä oli kaksi rinnakkain kiinnitetty,
metri väliä. Keulassa oli lava, jolla sotilaat seisoivat, ja melojain
vieressä oli varamiehiä, jotka heti hyppäsivät kaatuneitten paikalle
aukon täyttämään.

Perehtyäkseen paremmin saaren luontoon Cook veneellä purjehti sen
ympäri. Hän huomasi siihen kuuluvan kaksi puoliskoa, joita yhdisti
kapea kannas. Keskellä saarta kohoaa vanha tulivuori, jonka korkeus on
3000 metriä. Rantoja reunustavat korallisärkät, joihin sekä Wallis'in
että Bougainville'n laivat olivat tuhoutua, mutta korallisärkissä on
väljiä aukkoja ja ne ne muodostavat satamat. Saarella on melkoinen
järvikin, joka muodostaan ja syvyydestään päättäen on entinen kraateri.

Kolme kuukautta Tahitissa vietettyään Cook lähti matkaan. Banks istutti
sinne melooneja, oransseja ja muita etelänhedelmiä ja ne menestyivät
erinomaisesti. Ennen lähtöä karkasi laivasta kaksi nuorta merimiestä,
joitten aikomus oli ottaa saarelta vaimot ja jäädä sinne asumaan. Kun
ei saarelaisia saatu muulla tavalla karkulaisia takaisin toimittamaan,
niin Cook otti useita ylimyksiä panttivangeiksi, ja tämä keino
vihdoinkin auttoi. Englantilaisten matkaan lähti Tupia-niminen nuori
tahitilainen palvelijansa Tayotan kanssa. Tupiasta oli matkalla paljon
hyötyä, koska hän mainiosti pystyi hoitamaan tulkin tehtäviä.



Ulietean juhlat.


Tahitista erottuaan kävi Cook naapurisaarissa, ja Ulieteassa viipyi
enemmänkin aikaa laivan korjauksen vuoksi. Asukkaat olivat sielläkin
erinomaisen ystävällisiä. Eräästä majasta Banks ja Solander tapasivat
kolme niin kaunista impeä, etteivät he olleet ennen niitten vertoja
nähneet. Asukkaat panivat vieraittensa kunniaksi toimeen tansseja.
Eräs mies tanssi sooloa, päässään metriä korkea korupäähine, jolla
hän teki kaikenlaisia naurettavia temppuja. Vielä suurempaa ihastusta
herätti joukko naistanssijoita, joitten joukossa oli saaren ylhäisimpiä
naisia. He kulkivat karkeloidessaan sivuttain, pitäen tarkkaan tahtia
rumpujen mukaan, joita kaiken aikaa kovasti päristettiin. Sitten he
alkoivat omituisesti pudistella itseään ja asetella vartaloitaan
omituisiin asentoihin. Milloin he seisoivat rivissä toistensa takana,
milloin kyykkivät kantapäillään, milloin lankesivat maahan kasvoilleen
polvien ja kyynärpäitten nojalle. Varsinkin sormiaan he liikuttelivat
uskomattoman nopeaan. Lähtiessään Ulieteasta Cook nimitti koko
saariston »Seurasaariksi» Englannin tiedeseuran kunniaksi, joka oli
ollut matkan alkuunpanija. Tämä nimitys on säilynyt näihin saakka.

Seurasaarien eteläpuolelta löytyi pieni Rurutu, mutta sitten ei moneen
aikaan nähty maata, vaikka purjehdittiin aina 40:nnelle eteläiselle
leveyspiirille saakka. Lintuja toisinaan nähtiin hyvin paljon. Keula
käännettiin nyt länttä kohti ja lokakuun toisella viikolla 1769
saavuttiin Uuden Seelannin rannalle, jossa ei sen jälkeen, kun Tasman
v. 1642 sen löysi, ainoakaan purjehtija ollut käynyt. Tasman oli
tullut Pohjoissaaren länsirannalle, Cook löysi itärannan, valkoisen
kalkkiaisrannan, jonka takaa sisämaasta kohosi korkeita vuoria.



Uusi Seelanti.


Uudessa Seelannissa ei tavattu yhtä ystävällistä väestöä kuin
Seurasaarilla; sen asukkaat, maorit, olivat sotaisia, valmiina joka
hetki hyökkäämään muukalaisten kimppuun. Monta kertaa he yrittivätkin,
mutta ampuma-aseilla heidät verraten helposti saatiin pakenemaan.
Heti ensi paikassa, jossa maihin mentiin, alkuasukkaat yrittivät
anastaa laivaveneen ja pakenivat vasta, kun heidän johtajansa oli
luodin lävistämänä kaatunut. Metsään lähteneet tiedemiehet laukauksen
kuultuaan kiiruimman kaupalla palasivat veneelle, ja se olikin
heidän pelastuksensa, sillä alkuasukkaitten kuultiin kovaäänisesti
keskustelevan siitä, mihin toimiin olisi vieraita vastaan ryhdyttävä.
Seuraavana päivänä hyökkäys uudistui veneen taas maihin yrittäessä,
ja vaikka Tupia koetti heitä rauhoittaa vakuuttamalla, ettei heille
mitään pahaa tehtäisi, niin oli heitä kuitenkin hyvin vaikea saada
luottavaisina lähestymään. Tupian kieltä he kyllä hyvin ymmärsivät.
Kun vihdoinkin joukko saarelaisia lähestyi, niin he ensi työkseen
ehdottivat, että vaihdettaisiin aseita, ja kun valkoiset eivät siihen
suostuneet, niin he koettivat äkkihyökkäyksellä ne ryöstää. Valkoisten
täytyi kiiruimmiten peräytyä veneihinsä, eikä Cook harmikseen voinut
saada heidän kanssaan aikaan ystävällisiä suhteita. Hän koetti sitten
toista keinoa, anastaa väkisin pyydyksiltään palaavia kalastajia;
Tämä onnistuikin: kahakan jälkeen, jossa neljä maoria sai surmansa,
saatiin kolme nuorta miestä kiinni. Heille annettiin runsaat lahjat,
jonka jälkeen heidät lähetettiin maihin runsaasti syötettyinä ja
juotettuina. Mutta huolimatta siitä, että nämä sitten koettivat
taivuttaa maanmiehiään ystävällisyyteen, eivät maorit luopuneet
vihamielisyydestään, ja englantilaisten täytyi tyytyä heitä etäältä
katselemaan. He olivat vielä kookkaampaa ja voimallisempaa kansaa kuin
tahitilaiset, yllään puunkuoresta tehdyt vaatteet, miehillä sulkia
solmuksi punotuissa hiuksissaan ja koko iho aivan täyteen tatuoituna.
Korvissa killui kaikenlaisia leluja, toisilla oli nenäkin lävistetty
sulkaa kantamaan.

Matkaa jatkettaessa tuli rannan mutkista tuon tuostakin merelle
veneitä, joissa oli sotilaita täysissä tamineissa, ja keihäitään
ja muita aseitaan heilutellen he uhkaavina lähestyivät laivaa,
mutta pötkivät tavallisesti tykin pamahdettua pakoon. Eräässä
paikassa tulivat asukkaat kuitenkin kauppaa tekemään, mutta saatuaan
englantilaisten tavarat he kiireen kautta meloivat pois omia
tavaroitaan antamatta ja veivät Tupian pienen palvelijankin. Heitä
ammuttiin paikalla musketeilla, ja erään varkaista saatua haavan toiset
hätäytyivät, niin että pikku Tayota pääsi mereen hyppäämään ja laivaan
uimaan, johon hän varsin uupuneena saapui. Cook nimitti niemen Kap
Kidnapperiksi (»Lapsenvarkaittenniemeksi»). Mutta Tayota pelastuksensa
kunniaksi uhrasi jumalille ja heitti Tupian luvalla mereen kalan.

Pohjoisempana sitten tavattiin asukkaita, jotka olivat ystävällisempiä.
Saatiin vereksiä kasviravintoaineita, jotka olivat toisia kuin
Tahitissa, bataatteja, syötäviä juuria ja Uuden Seelannin pinaattia.
Asukkaitten pääravintona kuitenkin näyttivät olevan kalat, simpukat
ja äyriäiset, joita meressä oli hyvin runsaasti. Leipänä he käyttivät
erään sananjalan juurta. Majat olivat sangen yksinkertaisesti
rakennetut ja hatarat, mutta väestö oli sitä enemmän karaistunutta.
Naiset eivät olleet yhtä kauniita ja miellyttäviä kuin Tahitin, mutta
heidän äänensä oli kuitenkin sangen sulava. He maalasivat kasvonsa
punaisiksi. He valmistivat Uuden Seelannin pitkästä pellavasta nuoria
ja köysiä, verkkoja ja purjeita, jotka olivat paljoa lujempia kuin
samanlaiset eurooppalaiset valmisteet. Aseina miehillä oli sotinuijat,
tapparat ja keihäät, joita he käyttivät erinomaisen tehokkaasti.
Metsissä oli papukaijoja ja muita lintuja, mutta kanalintuja puuttui
kokonaan ja nelijalkaisia tavattiin vain rotta ja koira.

Marraskuun 6 p. tuli laivaan eräs ylhäinen vanhus, jolla oli useita
maanmiehiään kerallaan, ja hän kertoi, että näitä rantoja usein
ryöstivät pohjoisesta päin tulevat merirosvot, vieden naiset ja
lapset mukanaan. Päällikköä kohdeltiin laivassa mitä parhaiten ja
siitä hyvästä alkuasukkaat vuorostaan osoittivat valkoisille suurta
vieraanvaraisuutta. Green ja Solander saattoivat tehdä muutamia retkiä
ympäristöön ja ilokseen he löysivät 400 aivan uutta kasvilajia.
Alkuasukkaat toivat laivaan semmoiset määrät makrillia, että niitä
riitti suolata moneksi ajaksi. Green saattoi mitä edullisimmissa
oloissa havaita Merkuriuksen poikkikulun. Muuan varkausrettelö, jossa
nuori alkuasukas sai hengellään maksaa ahneutensa, oli vähällä tehdä
lopun ystävyydestä, mutta tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei heitä
mikään vaara uhannut, maanasukkaat helposti unohtivat tapauksen. Tupia
heille selitti, mikä rikos varkaus oli, ja he näyttivät selityksen
ymmärtävän ja hyväksyvän.

Edelleen purjehdittaessa tavattiin sitten taas vihamielisiäkin
alkuasukkaita. Eräässä kohdassa laiva oli merivirtauksen kantamana niin
vähällä ajaa rantakalliolle, että se olisi kärsinyt haaksirikon, ellei
viime hetkessä olisi tullut maalta päin tuulenpuuskaa, joka painoi sen
merelle. Tupia, joka ei tiennyt vaarasta mitään, saattoi kaiken aikaa
keskustella rannalle kokoontuneitten asukkaitten kanssa.

Purjehdittiin Pohjoissaaren pohjoiskärjen ohi ja alettiin hiljaisilla
tuulilla ohjata sen länsirantaa etelää kohti. Kun saavuttiin korkean
lumipeitteisen Egmont-vuoren näkyviin, niin laskettiin erääseen pieneen
lahteen, jossa laiva kallistettiin ja pohja puhdistettiin. Kapteeni
tiedemiesten keralla kalasti ja teki retkiä maalle. Metsissä he näkivät
paljon lintuja, monenlaisia laululintujakin. Erään kasvin lehdistä
alkuasukkaat valmistivat teetä, erään toisen kuoresta vaatteensa, jotka
olivat karkean lammasnahkan kaltaisia. Tavattiin myös eräs perhekunta,
joka parhaillaan söi ihmislihaa, ja niin oli saatu varma todistus
siitä, että maorit olivat ihmissyöjiä. Sen he tunnustivatkin Tupialle,
sanoen, että elleivät he syöneet vihollisiaan, niin nämä söivät heidät.
Cook kävi eräässä kylässä, joka oli lähellä satamaa. Se oli varsinkin
paikkansa vuoksi huomattava. Kylä oli nimittäin rakennettu kauniille,
holvikaarena mereen pistävälle kalliolle ja linnoitettu vankalla
paaluaidalla, niinkuin kaikkikin kylät Uuden Seelannin rannalla.
Kylässä valkoiset otettiin mitä parhaiten vastaan ja heille näytettiin
kaikki paikat.

Eräässä kohdassa oli risti, jota englantilaiset suuresti ihmettelivät,
ja vielä suurempi oli heidän kummastuksensa, kun ristin sanottiin
olevan kuolleitten muistoksi pystytetty muistomerkki. Matkaa jatkettiin
sitten rannikkoa seuraillen edelleen, kunnes saavuttiin Kap Palliseriin
ja oli purjehdittu koko Pohjoissaaren ympäri. Cook huomasi nyt, että
saaria oli kaksi, ja kääntyi salmesta etelää kohti, purjehtiakseen
Eteläsaaren ympäri vastakkaiseen suuntaan. »Endeavour» saapui
vähitellen viileämpiin vesiin, joissa tavattiin valaita ja hylkeitä.
Purjehdittiin Eteläsaaren itärantaa etelään päin, kunnes oli päästy
saaren eteläpuolella olevan Stewart-saaren ympäri ja vastaan tuli niin
iso aallokko, että voitiin varmaan päättää, että kauempana lännessä
ei ole suurempaa maata. Suunta käännettiin taas kohti lauhkeampia
vesiä ja seurailtiin Eteläsaaren länsirantaa pohjoista kohti. Tämä
länsiranta on erinomaisen mahtava syvine vuonoineen ja lumivuorineen,
joitten korkeimmat kukkulat kohoavat 3800 metriä yli merenpinnan.
Salmen, joka erottaa toisistaan molemmat saaret ja jota Tasman ei
huomannut, Cook nimitti Kuningatar Charlotan salmeksi, mutta se on
myöhemmin saanut Cookista itsestään nimensä. Matkalla englantilaiset
olivat tulleet vakuutetuiksi siitä, että Uuden Seelannin asukkaat ovat
samaa sukujuurta kuin Tahitin ja Tyynen meren muittenkin eteläisempien
saarien väestö. Sukulaisuutta todistaa sekä vanha perimätieto että
kielien odottamattoman läheinen sukulaisuus. Cook olisi mielellään
palannut kotimaahan Kap Hoornin tietä ja purjehtinut niin eteläistä
reittiä, että kysymys etelämantereen olemassaolosta vihdoinkin olisi
tullut ratkaistuksi, mutta laivan huono kunto pakotti luopumaan tästä
aikomuksesta. Kun kuitenkin vielä oli kuuden kuukauden ruokavarat, niin
päätettiin löytöjä jatkaa ja ohjata Uuden Hollannin itärannalle, joka
oli jäänyt Tasmanilta tutkimatta. Maaliskuun 31 p. 1770 käännettiin
keula Uuden Seelannin rannikolta länttä kohti ja viimeinen nokka, joka
Eteläsaaresta nähtiin, sai nimeksi Cape Farewell (»Jäähyväisten niemi»).



Australian itärannalla.


Kun oli pari viikkoa purjehdittu ihanien säiden vallitessa, niin
istahti laivan köysiin maalintunen, ja siitä arvattiin rannan olevan
lähellä. Tavattiin nykyisen Viktoria-valtion itäkulma, matala, vihanta
ja metsäinen aivan asumaton maa. Muutaman päivän kuluttua tosin
nähtiin maanasukkaita, mutta nämä olivat niin arkoja, ettei heidän
kanssaan millään tavalla päästy yhteyteen. Toisessa paikassa nähtiin
rannalla enemmänkin alkuasukkaita, mutta nämä heiluttelivat niin
uhkaavasti keihäitään ja heittokirveitään, että toiveet ystävällisten
välien aikaansaamisesta olivat pienet. Ja tuskin olivat veneet
maihin laskeneet, kun he tekivät hyökkäyksen, joka haulilaukauksilla
torjuttiin. Ennen lähtöään he nakkasivat englantilaisia vastaan monta
heittokeihästä. Lahden sivut olivat tämän rannikon maiksi harvinaisen
kauniit ja hedelmälliset. Kauniista, mehevistä niityistään ja puistaan,
joissa oli melkein kirsikan kaltaiset hedelmät, ynnä lukuisista
luonnontutkijoille aivan uusista kasveistaan se sai nimeksi Botany Bay,
joka sillä on vielä tänä päivänä. Mutta seutu ei enää ole erämaata,
niinkuin Cookin aikana, vaan siinä kohoo nykyään Australian vanhin
suurkaupunki, komea Sidney.

Jatkettiin sitten matkaa koillista kohti pitkin rannikkoa, nimitellen
nokat ja niemet ja poikettiin silloin tällöin maihinkin, vaikka
alkuasukkaitten pelko esti metsiin menemästä, kuinka palavasti Banks
ja Solander sitä halusivatkin; he olivat jo selvillä siitä, että tämä
maa luonnontieteen kannalta oli kaikkein merkillisimpiä. Paljon sekä
kasveja että outoja eläimiä kuitenkin saatiin saaliiksi. Eräässä
kohdassa luonnontutkijat kuitenkin kaikista varotuksista huolimatta
tekivät retken metsän sisään. Se oli hyvin vaivalloinen pitkän,
teräväkärkisen heinän vuoksi, jota maassa kasvoi. Ilma oli sääskiä
täynnään. Metsät olivat akaasioita, eukalyptuspuita ja erästä puuta,
jota nykyisin sanotaan »banksiaksi» juuri tämän Banksin muistoksi.
Puitten oksilla oli valkoisten muurahaisten savipesiä, toisinaan hyvin
kookkaitakin. Ilma oli perhosia täynnään, pensaat ja oksat niitten
peitossa. Kalatkin olivat niin outoja, etteivät molemmat tutkijat
tahtoneet silmiään uskoa. Niinpä eräästä paikasta tavattiin taimenen
kokoinen kala kuivalla maalla. Pitkillä, voimakkailla rintaevillään se
hyppi kuin sammakko.

Mutta rannikko oli sangen kuivaa ja vedensaanti vaikeaa. Seutu sai
nimeksi Uusi Etelä-Wales. Purjehdus oli lukemattomien koralliriuttain
vuoksi hyvin vaarallista, ja kauempana pohjoisessa »Endeavour» kerran
oli vähällä joutua tuhon omaksi. Vain omituinen sattuma pelasti
koko retkikunnan kaikkine tuloksineen, kokoelmineen joutumasta
meren saaliiksi. Luotirihmaa tosin käytettiin uupumatta, mutta sen
ilmoitukset olivat epäluotettavia, koska pohjamuodot vaihtelivat
aivan jyrkin hyppäyksin, toisin paikoin saattoi olla niin vähän
vettä, että laiva tuskin yli pääsi, ja paikalla taas aivan syvää.
Eräälle tämmöiselle matalikolle laiva keskellä yötä tarttui ja jäi
karin nokkaan kiinni laineitten heiteltäväksi. Tilanne oli ylen
vaarallinen. Laiva oli korallisärkällä, joka oli puhkaissut pohjan,
niin että kuutamossa jo nähtiin varakölin ja laudoituksen kappaleita
uiskentelevan merenpinnalla, ja pahaksi onneksi karille vielä oli
jouduttu vuoksiveden aikana, eikä ollut toivoa edes siitä, että
veden kohotessa päästäisiin irti. Laivaa keventääkseen Cook antoi
heittää mereen kuusi tykkiä, rautapainolastin, raskaita tynnöreitä ja
kaikenlaista muuta tavaraa, mitä ilman voitiin toimeen tulla. Mutta se
ei auttanut, laiva pysyi karilla ja aallot sitä keikuttelivat niin,
että oli pelättävä aukon suurenemistaan suurenevan. Otettiin alas
raakapuita ja tankoja, varppiankkurit soudettiin ulos, muut ankkurit
niinikään, mutta vaikka merimiehet olisivat miten vivunneet laivaa
kallelleen, ei se kuitenkaan lähtenyt karilta. Päivän valjetessa
huomattiin, että oltiin kahdeksan meripenikulman päässä maasta, eikä
ollut lähettyvillä ainoatakaan saarta, johon olisi voinut paeta, jos
laiva halkeaisi. Viisikymmentä tonnia oli heitetty mereen, mutta
»Endeavour» oli kohonnut vain puolentoista jalkaa. Onneksi oli jotenkin
tyyni, muutoin laiva pian, olisi ollut rauskana. Se vuoti kuitenkin
niin pahasti, ettei vettä kahdella pumpulla saatu poistetuksi niin
nopeaan, kuin uutta virtasi sisään. Asema oli sangen arveluttava. Jos
laiva karilta lähti, niin oli pelättävä, että se paikalla uppoisi, jos
se taas karilla pysyi, niin aallot sen ennen pitkää runtelisivat rikki.
Veneet olivat liian pienet, jotta niissä kaikki olisivat kerralla
maihin päässeet. Laivaa vielä kevennettiin, ja kun sitten korkean
vuoksiveden aika»a kaikki ryhtyivät pumppuihin ja releihin, niin se
lähti karilta. Ja suureksi ilokseen haaksirikkoiset huomasivat, ettei
se karilta päästyään vuotanut sen enempää kuin sillä ollessaankaan.
Hetkeksi pelästys tosin valtasi joka miehen, kun vuotoveden mittaajan
vaihtuessa uusi mittaaja ilmoitti veden nousseen puolentoista jalkaa
lyhyessä ajassa, mutta se oli vain erehdys, joka johtui siitä, että
mittaajat olivat alkaneet laskunsa eri paikasta. Laiva kuitenkin'
vuoti niin, etteivät miesten voimat tahtoneet riittää veden päällä
sitä pitämään, kunnes olisi löydetty mukava satama. Lääkäri Monkhouse
silloin muisti hyvän keinon, jota hän oli nähnyt kerran ennen
käytettävän. Hänen neuvostaan täytettiin eräs purje villalla ja
kaikenlaisilla rievuilla ja upotettiin sitten vuodon tukkeeksi ja se
auttoikin odottamattoman hyvin. Jonkun päivän päästä löydettiin pienen
joen suistamosta satama, johon »Endeavour» voitiin viedä korjattavaksi.
Kun se kallistettiin ja vuoto tutkittiin, niin huomattiin, että
suurimpaan läpeen oli lohjennut suuri korallikallion möhkäle, joka oli
jäänyt paikalleen senkin jälkeen, kun laiva oli karilta irtautunut.
Sitä oli yksinomaan kiittäminen siitä, ettei laiva pohjaan mennyt.

Sillä välin kun laivaa korjattiin, päällystö ja luonnontutkijat
ahkeraan metsästelivät ja kokoilivat ja Tupia näki eläimen, jota Banks
hänen kuvauksestaan päättäen arveli sudeksi. Muutama päivä myöhemmin
tavattiin toisia eläimiä, jotka takajaloillaan hyppien pakenivat
tavattoman nopeaan. Ne olivat kenguruita, Australian suurimpia
pussieläimiä, joita ei vielä silloin monikaan eurooppalainen liene
nähnyt, vaikk'ei se enää ollutkaan aivan tuntematon. Tämän tienoon
asukkaatkin olivat vähemmän arkoja kuin ennen tavatut ja valkoiset
tekivät heidän kanssaan tuttavuutta. He olivat yleensä keskuläntiä
kooltaan, iho noen karvainen tai ruskahtava, hiukset mustat,
mutta eivät kiharat, ruumis toisin paikoin punaisella kirjailtu,
jollakulla rinnassa valkoisia juovia. Kasvojen piirteet eivät olleet
epämiellyttävät, hampaat olivat erinomaisen valkoiset, ääni sointuva
ja pehmeä. Hyvää ystävyyttä ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä
merimiesten kerran pyydystettyä kolme suurta kilpikonnaa maanasukkaat
yrittivät anastaa ne väkisin, ja kun siitä ei tullut mitään, niin he
vihapäissään poistuivat ja mennessään sytyttivät valkoisten leirin
ympäriltä kuivan ruohon palamaan. Siitä tuli suuri kulovalkea, paja
paloi, yksi teltoista vahingoittui ja koko joukko vähempiarvoista
tavaraa joutui liekkien saaliiksi. Kulovalkea levisi joka suunnalle
penikulmia ja varsinkin yöllä näky oli komea tulirintaman samotessa
etäisiä vuoria.

Elokuun alussa »Endeavour» taas oli sellaisessa kunnossa että
voitiin lähteä matkaa jatkamaan. Purjehdus oli siitä edelleenkin
ylen vaarallista. Joka puolella oli koralliriuttoja ja kareja,
ja kaksikymmentä päivää täytyi luodin olla yhtämittaa käynnissä,
ennenkuin selvempiin vesiin päästän. Monta kertaa laiva oli vähällä
kärsiä haaksirikon. »Endeavour» olikin näin monet ajat purjehtinut
Australian itärannikon ja suuren Barrier-riffin, maailman mahtavimman
korallisärkän väliä. Barrier-riff kulkee rannikon suuntaisesti noin
20—30 meripenikulmaa kaukana siitä, toisin paikoin etäämpänäkin, ja
on enemmän kuin 1000 mailia pitkä. Rannan ja riutan välillä on vain
20—30 metriä vettä keskimäärin ja kareja tuhka tiheässä. Tässä pitkässä
korallivarustuksessa on aukkoja aavalle merelle vain suurimpien jokien
suulla, jossa veden suolapitoisuus on vähempi, niin etteivät korallit
tule toimeen.



Torres-salmi.


21 p. elokuuta löydettiin saaria, jotka nimitettiin York-saariksi,
ja pian sitten Australian pohjoisin niemi, joka nimitettiin
York-niemeksi. Tästä avautui ranta länttä kohti ja Cook arvasi
saapuneensa salmeen, josta tie oli avoin Intian mereen. Hän luuli
olevansa salmen ensimmäinen löytäjä, mutta Torres oli purjehtinut sen
kautta jo puolentoista vuosisataa aikaisemmin, vaikka tieto hänen
löydöstään oli hautaantunut Espanjan hallituksen arkistoihin. (II s.
220). Tasman sitävastoin, vaikka olikin purjehtinut läheltä salmen
poikki, ei ollut sitä salmeksi huomannut edessä olevien saarien
vuoksi. Cook laski länttä kohti aivan maan nokatse solan kautta, jolla
kartoissamme on Endeavour-salmen nimi. Tässä jätettiin Uuden Hollannin
ranta luonnontutkijain suureksi suruksi, sillä mielellään he olisivat
tutkineet tätä omituista maata, joka kasviensa ja eläimiensä puolesta
niin suuresti erosi kaikista ennen nähdyistä. Merimiehet ihastuivat,
että nyt muka oli päästy särkistä ja riutoista, mutta heidän ilonsa oli
ennenaikainen. Torres-salmi on kauttaaltaan matalaa ja korallisärkkiä
täynnään. Uuden Guinean rannalta Cook olisi halusta ottanut
kookospähkinöitä ja leipäpuun hedelmiä avuksi keripukkia vastaan, mutta
alkuasukkaat olivat niin vihamielisiä, että yrityksestä oli luovuttava.
Maalla käydessään Banks huomasi, että kasvisto tosin oli uhkuvan
rehevää, mutta lajeista jotenkin köyhää. Asukkaat osoittivat uhkaavia
eleitä ja heittivät, niinkuin jo Tasman oli kokenut, tulta vieraita
vastaan, estääkseen heitä näkemästä. Suurta tehoa ei heidän tulellaan
kuitenkaan ollut. Tämän jälkeen poikettiin Savu-saarelle, joka on
Timorin länsipuolella, ja sieltä saatiin, hollantilaisen asiamiehen
estelyistä huolimatta, vihanneksia ja muita vereksiä ruokatavaroita ja
matkaa voitiin jatkaa Bataviaan, jossa »Endeavour» oli perusteellisesti
korjattava pitkää kotimatkaa varten.

Oleskelu tässä satamassa oli surullisin aika, mitä retkikunta sai
pitkällä matkallaan kokea. Batavia oli siihen aikaan epäterveellisimpiä
paikkoja, mitä oli missään tropiikeissa, ja nyt tiedämme, että siihen
olivat syynä kanavat, joissa kuumetta levittävät sääsket saivat
vapaasti siitä. Aluksi kuitenkin seurustelu sivistyneiden ihmisten
kanssa tuotti retkikunnan jäsenille suurta iloa, ja vielä suurempi oli
se hurmaus, jonka valtaan molemmat tahitilaiset joutuivat niin paljon
kummaa nähdessään. Kuultuaan, että ne kaikki erilaiset puvut, joita he
kaupungilla näkivät, ilmaisivat kunkin käyttäjän kansallisuutta, Tupia
palvelijoineen paikalla pukeutui tahitilaiseksi ja teki kaupungilla
retkiä, herättäen suurta huomiota. Tayota oli niin ihastuksissaan,
että hän kuin juopunut hyppi pitkin katuja ja pysähtyi vain, milloin
näki jonkun uuden kumman. Mutta kun oli pari viikkoa oltu Bataviassa,
niin oli melkein joka mies vuoteen omana, mikä kuumetta, mikä muuta
tautia sairastaen. Banks ja Solander koettivat parhaan taitonsa mukaan
hoitaa molempia tahitilaisia, vaikka he itsekin olivat sairaina, mutta
Tayota kuoli, ja pian sen jälkeen Tupiakin hoidosta huolimatta heitti
henkensä. Cook itsekin sairastui, mutta parani kuitenkin väleen.
Ja niin pian kuin »Endeavour» suinkin oli matkakunnossa — sen viat
olivat olleet niin suuret, että oli ihme, kuinka se oli Bataviaan
saakka päässyt — niin käännettiin keula kotia kohti. Bataviassa oli
joka mies vuoron jälkeen sairastunut, poikkeuksena vain 70-vuotias
purjemestari, joka oli ollut koko ajan humalassa ja monen luulon mukaan
juuri senvuoksi säilyi. Seitsemän merimiestä oli kuollut, ja matkalle
lähdettäessä oli vielä 40 sairaana. Viivyttiin vielä joku aika Prinssin
saarien suojassa, jotta potilaat ennättäisivät parantua, mutta kaikesta
huolimatta kuoli kuuden viikon kuluessa vielä 23 henkeä, näitten
joukossa tähtitieteilijä Green. Laivan lääkäri oli jo Bataviassa
tuonen tuville sortunut. Maalisk. 5 p. 1771 päästiin suurin vaivoin
Hyväntoivonniemelle, johon pysähdyttiin ja jossa potilaat parantuivat
nopeammin. Huhtikuun keskivaiheilla »Endeavour» jälleen lähti merelle,
poikkesi Helenan saarella, ja 10 p. heinäkuuta tuli Englannin rannan
näkyviin.

Näin oli päättynyt kaksi vuotta yhdeksän kuukautta kestänyt
tutkimusretki, joka laajuutensa ja tärkeitten tuloksiensa puolesta
herätti mitä suurinta huomiota. Tärkein osa retken tuloksista
epäilemättä oli Australian itärannan tutkiminen, sillä se ehkä
ratkaisi maanosan koko tulevaisuuden. Cook oli todistanut, että
tällä, halveksitulla maalla, joka Intian mereen päin käänsi niin
karun ja toivottoman erämaapuolen, olikin arvokas ja hedelmällinen
itäpuolisko, joka löytöoikeuden nojalla nyt joutui Englannin
vaikutuspiiriin. Sitäpaitsi oli osoitettu Guinean saariluonne, Uusi
Seelanti kauttaaltaan ympäripurjehdittu ja kartoitettu ja suuressa
määrin lisätty tietoja Tyynen meren saarista. Cookin kuvaukset
Tahitista olivat kaikkia edellisiä täydellisemmät ja luotettavammat,
ja tieteellinen maailma oli haltioissaan niistä luonnontieteellisistä
ihmekokoelmista, joita Banks ja Solander toivat mukanaan.



Cookin toinen retki.


»Endeavourin» suuren matkan tulokset olivat niin runsaat, että se
kehoitti viipymättä löytöjä jatkamaan. Cookia soveliaampaa miestä
olisi ollut turha etsiä, siitä oltiin paikalla selvillä. Hänen
purjehdustaitonsa, innokkaisuutensa, hyvä mieskuri ja erinomainen
huoli, jota hän oli väestään pitänyt, saivat kaikkien yksimielisen
tunnustuksen. Retkikunta varustettiin nyt yksinomaan maantieteellisiä
löytöjä varten. Vaikka Cookin matka oli osoittanut, ettei Tyynen meren
eteläosissa Tahitin ja Uuden Seelannin välillä ollut mannerta 40:ttä
leveyspiiriä pohjoisempana, niin oli kuitenkin mainitun leveyspiirin
eteläpuolella vielä niin paljon tuntemattomia aloja, että niihin
olisi mahtunut hyvinkin suuri maanosa. Cookin piti nyt tutkia nämä
tuntemattomat alueet ja siten ratkaista suuren etelämaan asia, joka
niin kauan oli purjehtijoita houkutellut ja niin monta kertaa kaikki
toiveet pettänyt.

Matkaa varten hankittiin kaksi uutta alusta, »Resolution» (462 t.) ja
»Adventure» (336 t.); edellisen johto uskottiin Cookille, jälkimmäisen
Tobias Furneauxille, joka oli kunnostautunut Wallisin retkellä. Banks
aikoi lähteä mukaan, mutta luopui sitten tuumasta, ja hänen asemestaan
lähti luonnontutkijaksi saksalainen Juhana Reinhold Forster, joka
kunnialla täyttikin tehtävänsä. Retkikunta varustettiin erinomaisen
huolellisesti; se luultavasti oli parhaiten valmistettu, mitä oli
vielä milloinkaan matkaan lähetetty. Heinäkuussa 1772 Cook Plymouthin
satamasta laski väljälle vedelle.



Etelä-Jäämeri.


Poikettuaan Kapkaupunkiin, jossa hollantilaiset viranomaiset sallivat
retkikunnan täydentää varustuksiaan, Cook 22 p. marraskuuta ohjasi
etelää kohti, jakaen miehistölleen lämpöiset vaatteet, koska nopeaan
tultiin yhä viileämpiin seutuihin. Raju myrsky ottikin pian laivat
valtoihinsa ja ajoi niitä edelleen. Cookin piti ensinnäkin tutkia
muutamia maantuntuja, joita aikaisemmat purjehtijat olivat luulleet
etelänapamaan pohjoisiksi kärjiksi, mutta ne saatettiin piankin
osoittaa saariksi, missä niitä oli ensinkään olemassa. Etelämeren
ainaisten myrskyjen, sumujen ja lumituiskujen vuoksi oli tosiaan hyvin
vaikea erottaa maata lyhyenkään matkan päästä muuta kuin sattuman
kaupalla, ja siitä saa selityksensä, miksi edelliset purjehtijat olivat
saattaneet luulla mannerniemiksi pieniä yksinäisiä saaria, jotka
sakeasta sumusta olivat pistäneet näkyviin. Jatkaessaan matkaa yhä
etelämmäksi Cook pian kohtasi Etelä-Jäämeren jäävuoria, jotka valtavan
kokonsa, pystysuorain sivujensa ja tasaisen selkänsä puolesta eroavat
pohjoisen napameren jäävuorista. Kuta pitemmälle hän matkaa jatkoi,
sitä sakeammin alkoi näitä jäävuoria olla ja meri muutoinkin niin
täynnä ajojäitä, että oli mahdotonta tunkeutua kauemmaksi etelää kohti,
vaikkei mannerta näkynytkään. Mutta Cookille alkoi jo selvitä, ettei
se saattanut olla mikään viljelyskelpoinen maa, joka tämän äärettömän
jäävarustuksen takana ehkä odotti löytäjäänsä. Hän tahtoi kuitenkin
purjehtia koko tämän jäisen etelänapalakin ympäri nähdäkseen, eikö
siitä toisilla pituusasteilla pistäisi maata kauemmaksi pohjoiseen.

Myrskyisien länsituulien mukana, jotka Etelä-Amerikan, Afrikan ja
Australian eteläpuolella kiertävät piiriä maan ympäri, Cook jatkoi
matkaansa itää kohti. Liikevoimasta ei ollut puutetta — suotta ei näitä
latitudeja sanota »kiljuviksi piireiksi» — mutta sitä vaikeampaa oli
selvitä vaaroista. Usein oltiin pimeässä, sumussa ja myrskyssä vähällä
törmätä jäävuoriin. Purjehduksen onnellinen suoritus näillä siihen
saakka tuntemattomilla vesillä todistaa, kuinka oivallinen purjehtija
Cook oli. 17 p. toukok. 1773 purjehdittiin ensi kerta eteläisen
napapiirin poikki. Siten Cook oli todistanut, että valtamerta ainakin
tällä kohdalla ulottui kauas etelään semmoisillekin aloille, joitten
oli luultu olevan suurta etelämannerta. Vaikka meri oli jotakuinkin
avointa, ei Cook kuitenkaan uskaltanut laskea kauemmaksi etelää kohti,
vaan käänsi itää kohti etsiäkseen saaret, jotka kaksi ranskalaista,
Marion-Dufresne ja Kerguelen-Tremarc olivat vähäistä aikaisemmin
löytäneet Intian merestä. [Kerguelen luuli löytämäänsä suurta saarta
ensinnä etelämaan pohjoisosaksi ja kiirehti paikalla kotiin antamaan
löydöstään tietoja. Hän kuvasi tämän uuden maan kauneutta niin hehkuvin
värein, että hänelle varustettiin retkikunta sen valtaamiseksi.
Toisella retkellä hän sitten huomasi maan saareksi ja ylen karuksi, ja
kaikki asutusaikeet saivat raueta.] Mutta helmik. 4 p. molemmat laivat
eksyivät toisistaan sakeassa sumussa. Kun »Adventurea» ei näkynyt,
ei kuulunut, niin Cook päätti purjehtia oikopäätä Uuteen Seelantiin,
joka oli sovittu yhtymäkohta. Siellä olikin »Adventure» ankkurissa
sovitussa paikassa. Se oli matkalla poikennut Tasmaniaan ja seuraillut
sen itärantaa aina lähelle saaren koilliskärkeä. Päätellen saaren
lopultakin olevan yhtä Australian kanssa Furneaux ennen Bassin salmea
oli kääntynyt itää kohti ja purjehtinut Uuteen Seelantiin odottamaan.
Alkuasukkaat olivat siellä yrittäneet salahyökkäyksellä vallata
»Adventuren», mutta kun yritys ei onnistunut, niin he rupesivatkin
ystävällisiksi. Cook heille istutti puutarhan, jossa oli kaikenlaisia
eurooppalaisia vihanneksia.

Kesäk. 7 p. lähdettiin uudelleen matkaan etsimään Uuden Seelannin
itäpuolelta etelämaata, vaikkei miehistön terveys ollutkaan kaikin
puolin tyydyttävä. Erinomaisen tarkalla hoidolla ja monenlaisilla
keripukkiruohoilla Cook tosin oli saanut terveyden pysymään hyvänä
omalla laivallaan, mutta »Adventurella» oli keripukkia. Kun oli
purjehdittu melkoisen kauas itää ja etelää kohti, eikä mitään maata
löytynyt, niin Cook ohjasi Tahitiin, koska miehistö vilun ja kosteuden
sekä vereksien ruokatavarain puutteen vuoksi alkoi olla suuressa määrin
virkistyksen tarpeessa.



Tahitissa.


Tahitissa olivat olot sillä välin paljon muuttuneet. Heidän entiset
ystävänsä olivat menettäneet valtansa ja Otu-niminen päällikkö oli nyt
muita mahtavampi. Hänkin kuitenkin osoitti englantilaisille suurta
ystävyyttä. Cook kävi hänen vieraanaan ja Otu puolestaan, kauan
esteltyään, koska hän sanoi pelkäävänsä tykkejä, suostui kuitenkin
lopulta käymään vastavieraissa laivassa. Englantilaiset soittelivat
hänelle säkkipilliä, ja Otu pani heidän kunniakseen toimeen näytelmän,
jonka esitti viisi miestä ja yksi nainen, kuninkaan oma sisar;
säestystä hoiti kolme rumpua. Englantilaiset eivät oikein ymmärtäneet
näytelmää, mutta koska siinä tuon tuostakin mainittiin Cookin nimi,
niin päätettiin sen sisällyksen olevan hänen kunniakseen.



Ulietea.


Tahitista purjehdittiin Huahineen, jossa vastaanotto oli mitä
sydämellisin. Viimeisinä päivinä tämä hyvä sopu kuitenkin häiriytyi.
Rannalla muuan mies nuijalla hyökkäsi Cookin kimppuun; Sparmannin
kimppuun taas hyökättiin hänen ollessaan metsässä kasveja kokoamassa,
häneltä riistettiin vaatteet ja väkipuukko. Päällikön ja hänen
sisarensa avulla varastetut tavarat kuitenkin saatiin takaisin, vaikka
saarelaiset olivat vastahakoisia niitä luovuttamaan. Huahinesta
purjehdittiin Ulieteaan, jossa niinikään tehtiin vilkasta kauppaa.
Molemmat kapteenit kävivät kuningas Oreon vieraina, joka hyvin muisti
Cookin edelliseltä matkalta ja otti heidät vastaan lähellä meren rantaa
olevassa majassaan. Toisella käynnillä hän vieraittensa kunniaksi pani
toimeen näytännön, jonka esitti seitsemän miestä ja kuninkaan sisar.
Se oli jotenkin yksitoikkoista huvia lukuunottamatta varkauskohtausta,
jonka kaksi miestä suoritti niin mestarillisen sukkelaan, etteivät
englantilaiset vielä olleet sen vertaa nähneet, vaikka olivat saaneet
kylläkin paljon kokea maanasukkaitten näpistelyitä. Kuningas tuli itse
laivaan saattamaan ja kaikki pyytämällä pyysivät Cookia ilmoittamaan,
milloin hän palaisi takaisin. Cook otti saarelta matkaan Oedidi-nimisen
18-vuotiaan nuorukaisen, joka oli kuninkaan läheinen sukulainen, ja
Furneaux sai laivaansa Omai-nimisen nuoren miehen, joka oli sodassa
menettänyt kaiken omaisuutensa.



Tonga-saaristo.


Tonga-saarilla taas viivyttiin ja päästiin asukkaitten kanssa mitä
parhaisiin väleihin. Saaret olivat erinomaisen hedelmälliset ja kun
asukkaat viljelivät maatansa tarkasti, niin sen tuotantokyky oli
niin suuri, ettei Cook ollut mielestään koskaan nähnyt sen vertaa.
Ilma oli täynnään sulotuoksuja, maisema kuin yhtä puutarhaa, talot
yksitellen, puitten ja korukasvien varjostamia, välillään hyvät tiet.
Asukkaat olivat kookasta ja kauniisti muodostunutta kansaa, iho vaalean
kuparinväristä. Naiset olivat luottavaisia ja samalla kuitenkin
kainoja. Heidän käsivartensa ja sormensa olivat tatuoidut, silmät
kauniit, ääni soinnukas. He lauloivat viehättäviä, vienoja lauluja,
säestäen niitä huiluilla, rummuilla ja sormillaan tahtia liksuttaen.
Tervehdys tapahtui neniä yhteenhieromalla samoin kuin Uudessa
Seelannissakin. Kaiken, mitä heille lahjoitettiin, he kohottivat
päänsä päälle; vaimot muun muassa usein kohottivat Cookin kädet päänsä
päälle. Kaikilta asukkailta puuttui toisesta kädestä pikkusormi,
lapsia lukuunottamatta. Sormen poikkileikkaus Cookin luulon mukaan oli
surunilmaisu jonkun omaisen kuoleman johdosta.

Tongalaiset osasivat valmistaa sangen taidokkaita kankaita
paperimulperipuun niinestä. Kookospähkinäin kuiduista he palmikoivat
kaikenlaisia karkeita kutomuksia koristellen niitä hyvin aistikkaasti.
Huoneet olivat avarat ja taidokkaasti somistellut, siirtoseinin eri
osastoihin jaetut. Mutta kaikkein emimmän englantilaiset ihailivat
saarelaisten aluksia. Kukin vene oli koottu monesta laudasta, jotka oli
niin taidokkaasti yhteen ommeltu, että saumaa tuskin näki. Molemmissa
päissä oli kansi, mutta keskusta oli avoin. Kuhunkin veneeseen kuului
pieni rinnakkaisvene, se kun kapeutensa vuoksi muutoin olisi helposti
kaatunut. Pitkillä matkoilla käytettiin täydellistä kaksoisvenettä,
jolloin veneiden välillä oli lava ja sillä huone. Cook nimitti
Tonga-saariston Ystävyyssaariksi erinomaisen sovun vuoksi, joka näytti
vallitsevan asukkaitten kesken, ja myös hänen retkikuntansa osaksi
tulleen ystävällisen vastaanoton muistoksi. Sitten hän jälleen palasi
Uuteen Seelantiin, lahjoittaen siellä eräälle päällikölle pari sikaa,
neljä kanaa, kaksi kukkoa ja monenlaisia siemeniä ja kehoittaen
häntä pitämään hyvää huolta, että ne kaikki hyvin menestyisivät ja
lisääntyisivät. Merellä »Resolution» uudelleen eksyi »Adventuresta»,
jonka vuoksi Cook yksin jatkoi retkeään. Hän ohjasi nyt hyvin kauas
etelään, kohtasi paljon jäitä ja jäävuoria ja kulki kahdesti napapiirin
poikki. Tammik. 30 p. 1774 saavutettiin 70° leveyspiiri ja pian sen
jälkeen kiinteän jään reuna, joka kohosi korkeiksi särmiksi, ikäänkuin
vuorijonoiksi. Mahdotonta oli tunkeutua kauemmaksi etelää kohti ja Cook
kääntyi takaisin pohjoiseen vakuutettuna siitä, että jos tällä puolen
oli mannerta, niin se oli vielä paljoa kauempana etelässä.



Marquesas-saaret.


Kun miehistö nopeaan ränstyi Jäämeren vilussa ja ankarasta työstä
jäävuorien, sumujen ja myrskyjen keskellä, niin Cook jonkun ajan
kuluttua palasi tropiikkiin hakemaan vereksiä ruokatavaroita ja
suomaan väelleen hyvin ansaitun levon. Itsekin hän sairastui sangen
pahasti, vaikka toipui pian. Tavattiin ensiksi yksinäinen Pääsiäissaari
ihmeellisine, kömpelöine kivipatsaineen, joitten alkuperä vieläkin
on hämärän peitossa; mutta kun sieltä oli mahdoton saada riittävästi
vereksiä ravintoaineita, niin jatkettiin matkaa Marquesas-saarille,
jotka Mendana jo v. 1595 oli löytänyt (II s. 217). Sieltä souti
merelle monta venettä, joissa oli ihmeellisesti puettuja miehiä, ja
vaikkeivät he suostuneetkaan laivaan tulemaan, niin saatiin kuitenkin
joku verta leipäpuun hedelmiä ja kaloja. Yhtä ovelia varkaita olivat
nämä kuin kaikki muutkin polynesialaiset. Mutta he ovat kaikkia muita
Tyynen meren kansoja kookkaammat ja kauniimmat. Ihoväri on keltainen,
naisten hieman ruskahtava. Forsterin mielestä suuri osa heistä olisi
kelvannut kreikkalaiselle kuvanveistäjälle malliksi. Tatuoiminen oli
täällä vielä runsaampi kuin missään muualla, miehet olivat näistä
kirjailuistaan hyvin ylpeät. Mutta tämä kaunis kansa oli niin sotaista
ja tappelunhaluista; julmaa ja hurjaa, etteivät fidshiläisetkään näiden
ominaisuuksien puolesta heistä voittoa vieneet. Kaatuneet vihollisensa
he empimättä söivät. Ilmanala oli paljoa kuumempaa kuin Tahitin, mutta
terveellistä siitä huolimatta. Maa oli niin hedelmällistä, ettei
asukkaitten tarvinnut paljoa työtä tehdä elannokseen. Mutta siitä
huolimatta oli Cookin niin vaikea saada sieltä ruokatavaroita, että hän
päätti taas purjehtia Tahitiin.



Jälleen Tahitissa.


Matka piti Paumotu-saariston kautta, jossa mentiin useassa paikassa
maihin.

Huhtik. 22 p. »Resolution» saapui Tahitiin ja laski Matavain satamaan
ankkuriin. Vastaanotto oli yhä edelleen mitä paras ja ruokatavaroita
tuotiin runsaasti. Eräänä päivänä saatiin nähdä mahtava sotalaivasto,
joka oli koottu erästä naapurisaarta vastaan sotimaan. Siinä oli
kuusisataa kaksoisvenettä, jotka kaikki oli lipuilla ja viireillä
koristettu, ja lähes parisataa pienempää venettä ruokatavaroita varten.
Sotilaita ja soutajia oli kaikkiaan lähes kahdeksantuhatta. Koko
tämä mahtava sotavoima oli koottu yhtenä yönä, niin että valkoiset
jo säikähtivät ja aavistelivat sotaa; mutta heidän pelkonsa oli
aiheeton. Ihmeteltävää oli, että näin mahtava laivasto oli voitu niin
alkuperäisillä työaseilla rakentaa. Päälliköt ja sotilaat olivat
parhaissa korupuvuissaan, päälliköitten päähineet niin korkeat, että
ne kerrassaan haittasivat kulkua. Mutta komea näytelmä se oli ja
tahitilaiset koettivat parhaan taitonsa mukaan lisätä sen vaikutusta.
Sotalaivaston päämääränä oli Eimeo-saari, joka oli vapautunut Tahitin
yliherruudesta ja jota nyt oli kuritettava. Otu kuningas olisi
mielellään suonut, että englantilaiset olisivat lähteneet häntä
auttamaan, mutta Cook ei tahtonut millään tavalla sekaantua heidän
riitoihinsa. Sota kuitenkin päättyi verettömästi, sillä Eimeo päätti
viisaimmaksi ajoissa taipua.

Eräänä päivänä saatiin muuan tahitilainen varkaudesta kiinni
ja häntä siitä raipoilla kuritettiin. Kurituksen jälkeen muuan
päälliköistä piti kokoontuneelle kansalle pitkän ja kaunopuheisen
nuhdesaarnan, ja parempaa tehoa antaakseen näille varoituksille
Cook antoi merisotamiesten marssia esiin ja ampua ilmaan muutamia
yhteislaukauksia. Eräänä päivänä taas yritti muuan laivan
järjestysmiehistä karata tahitilisen naisen kanssa, mutta saatiin
estetyksi. Tahitilaiset olisivat piilottaneet hänet saaren sisäosaan,
jos pakomatka olisi onnistunut. Näistä karkausyrityksistä, joita
varmaan olisi sattunut paljoa enemmän, ellei kuri olisi ollut niin
kireä, saattaa arvata, kuinka ihanalta tämä paratiisimainen saari
lempeine ja kauniine asukkaineen merimiehistä näytti. Lähtiessään Cook
poltatti laivassa ilotulituksen.



Huahine.


Huahinella pantiin vieraitten kunniaksi taas toimeen juhlanäytäntö,
joka tällä kertaa esitti nuoren naisen karkumatkaa Tahitista
muukalaisten miesten kanssa. Tämän naisen seikkailut esitettiin hyvin
elävästi, vaikka nähtävästi liioitellen, ja tosiaan oli englantilaisten
mukana eräs nuori Tahitista lähtenyt nainen, johon näytäntö teki niin
syvän vaikutuksen, että hän puhkesi kyyneliin eikä mitenkään tahtonut
katsella kappaletta loppuun saakka. Huahinelaisetkin olivat sangen
ovelia varkaita, kuten, kaksi' englantilaista aliupseeria sai kokea
linnustusretkellään. Saaren sisäosissa oppaat näyttivät merimiehille
lintuja; toinen ampui, toisen pyssy ei palanut, ja paikalla sen
huomattuaan molemmat oppaat lähtivät käpälämäkeen, vieden mukanaan
merimiesten laukut kirveineen, nauloineen ja muine tavaroineen, joita
oli otettu mukaan rahaksi. Ja sille tielle jäivät kaikki ne tavarat.
Oedidi jäi nyt saarelle ja erosi valkoisista ystävistään suuresti
suruissaan. Cook antoi hänelle passin, jota hän saattoi näyttää muille
laivoille, kun niitä sattui saarella käymään.



Uudet Hebridit.


Kesäkuun jälkipuoliskolla »Resolution» Fidshi-saariston eteläpuolitse
purjehtien saapui Uusille Hebrideille ja kävi Mallicollon luo
ankkuriin. Laivalle paikalla saapui maanasukkaita, osaksi uiden;
osaksi veneissä. Nämä olivat rumaa kansaa ja erosivat kerrassaan
niistä kauniista ihmisistä, joitten kanssa oli tähän saakka oltu
tekemisissä. He olivat melkein alasti, ulkomuoto oli neekerimäinen,
melkeinpä apinamainen. Kun ensimmäinen oli laivaan noussut, niin nousi
hänen perässään paljon muitakin, täyttäen lopulta laivan köysistönkin.
Ei kauan kulunut, ennenkuin he kävivät niin nenäkkäiksi, että syntyi
julki riita ja täytyi haulipanoksilla ampua tunkeilevimpia, jotka
uhkailivat laivaväkeä myrkytetyillä nuolillaan. Suotta Cook oli heitä
kajuuttaansa kutsunut ja koettanut kaikella tavalla heidän ystävyytensä
voittaa, loppujen lopuksi täytyi ajaa pois koko joukko, ja kun eivät
pyssynlaukaukset tehonneet, niin annettiin tykkien jyristä, ja niiden
äänen kuultuaan villit suin päin pakenivat rantaa kohti. Jonkun ajan
kuluttua he kuitenkin palasivat takaisin ja nyt alkoi vaihtokauppa.
Heille eivät kuitenkaan kelvanneet kirveet eivätkä naulat, mutta sitä
suurempi arvo oli heidän silmissään pienilläkin kankaankappaleilla.
Lahdessa oli runsaasti kaloja, mutta eräänä päivänä sairastuivat
kaikki, jotka olivat kalaa syöneet, ja siitä saattoi päättää, että
kalat olivat olleet myrkyllisiä. Kun saarelta sen luonnonrikkaudesta
huolimatta ei voitu saada riittävästi ruokavaroja — asukkaat viljelivät
vain sen verran, kuin itse tarvitsivat — niin jatkettiin matkaa.
Alkuasukkaat seurasivat laivaa veneissään ja vielä matkallakin tekivät
vaihtokauppaa. Vaikka he olivat rumia ja häijyjä, niin olivat he sen
sijaan hämmästyttävän rehellisiä ja muuan venekunta seurasi laivaa
pitkät matkat, se kun oli saanut tavarain hinnan, mutta ostetut tavarat
olivat jääneet kiireessä antamatta.

Cook kävi sitten useilla muillakin tämän ryhmän saarilla ja enimmäkseen
seurustelu alkuasukkaitten kanssa alkoi pienellä kahakalla. Helposti
heidät kuitenkin pyssynlaukauksilla saatiin nöyryytetyiksi, ja milloin
ei pyssyistä ollut apua, ei tarvinnut kuin ampua monias tykinlaukaus.
Elokuun alkupäivinä näkyi tulivuori, joka tuprutti ilmaan savua ja
tulta, ja samalla kuului maanalaista jyrinää. Saari oli Tanna nimeltään
ja kuului Uusiin Hebrideihin. Alkuasukkaat tuota pikaa tulivat kauppaa
tekemään, mutta kävivät sitten niin röyhkeiksi, että heidätkin täytyi
karkoittaa tykinlaukauksella. Ensi pelästyksestään toinnuttuaan he
kuitenkin uudelleen lähestyivät ja äänekkäästi uhkaillen ja aseitaan
heilutellen aikoivat käydä laivan kimppuun. Nähtävästi he päättelivät,
että tulivuori jyrisee vielä kovemmin eikä kuitenkaan sen kummempia
aikaansaa. Mutta laivasta nyt ammuttiin monias laukaus rautaisia
rakeita, ja ne auttoivat. Lopulta tämäkin väki saatiin luopumaan
vihamielisyydestään. Englantilaiset saattoivat ottaa vettä, pilkkoa
polttopuita ja vetää lahdessa nuottaa. Mutta vihanneksia ei saatu kuin
hyvin vähän, sillä hedelmällisyydestään huolimatta saari tuskin saattoi
omaakaan väestöään elättää. Tulivuori oli kaiken aikaa toimessa,
ja varsinkin yöllä näkyi sen kidasta kohoava tulipatsas. Maan alla
jyrisi, ikäänkuin olisi tapahtunut suuria kaivosräjähdyksiä, ja kaiken
aikaa satoi hienoa tuhkaa, joka kirveli silmiä. Sadevesi oli kuin
liejua. Rannalla nähtiin kuumia lähteitä ja monessa paikassa maa oli
polttavan kuumaa. Lopulta alkuasukkaat rupesivat englantilaisiin siihen
määrin tutustumaan, että Cook erään päällikön välityksellä saattoi
käydä heidän kurjassa kylässäänkin. Saaren kuningas kävi laivassa,
eikä voinut kyllin sanoja löytää ihmetystään julki lausuakseen.
Eräänä päivänä vartijasotamies ampui saarelaisen, joka oli, ehkä vain
leikillä häntä jousellaan tähdännyt, ja tästä asukkaat siihen määrään
säikähtivät, että kiiruhtivat tuomaan laivaan, mitä heiltä suinkin
vihanneksia riitti.



Uusi Caledonia.


Pari viikkoa tämän saaren laidassa vietettyään »Resolution» jatkoi
matkaa. Syyskuun 1 p. nähtiin saari, jonka eteläpäässä kohosi korkea
vuori, ja rannikko oli ylt'ympärinsä koralliriuttain vyöttämä. Suurella
vaivalla löydettiin väylä, jota päästiin maihin; Cook aikoi nimittäin
tällä paikalla havaita auringonpimennyksen, jonka piti tapahtua
muutaman päivän kuluttua. Alkuasukkaat katselivat laivaa suurimmalla
ihmetyksellä, ja kaikesta saattoi päättää, ettei oltu ennen moista
kummaa nähty. Cook olikin saaren löytäjä; ja se sai häneltä Uuden
Caledonian nimen. Alussa väestö oli hyvin arkaa, mutta kävi sitten
rohkeammaksi ja toiset lopulta kiipesivät laivaankin. Kaikkein enimmän
he ihmettelivät ampuma-aseita. Kauppatavaroista he enimmän himoitsivat
nauloja ja kangasta, varsinkin punaista. Kahdessa asestetussa
veneessä Cook sitten souti maihin, jossa häntä hiekkarannalla oli
suuri ihmisjoukko vastaanottamassa. Kansa ei osoittanut minkäänlaisia
vihamielisyyden merkkejä, vaan englantilaiset otettiin mitä
ystävällisimmin vastaan. Kapteeni jakoi lahjoja kaikille niille, jotka
hänen oppaansa osoitti mahtimiehiksi. Eräs päälliköistä sitten piti
ihmisjoukolle pitkän juhlallisen puheen, ja heti kun hän oli päättänyt,
puhui toinen. Kansa kuunteli kunnioittavana ja osoitti pään nyökkäyksin
ja kurkkuäänin hyväksymistään. Eräästä toisesta rannikkokylästä saatiin
hyvää vettä. Kylän ympärille oli istutettu sokeriruokoa, banaaneja,
jamsia ja muita ravintokasveja. Kuultiinpa kukonkin kiekuvan, vaikk'ei
itse lintua nähty. Forster ampui sorsan, ja laukaus säikähdytti kovasti
alkuasukkaita. Maalle rakennettiin observatorio ja auringonpimennys
saatiin hyvällä menestyksellä havaituksi. Sekä Cook että Forster
sairastuivat sitten ankarasti maistettuaan hiukkasen myrkyllistä
kalaa, jota onneksi ei ennätetty kaikkea paistaa. Cook menetti painon
arvostelemiskyvyn, niin että höyhen ja vesikannu hänestä painoivat
yhtä paljon. Sika, joka oli kalan sisukset syönyt, tavattiin aamulla
kuolleena. Laivalle tullessaan alkuasukkaat paikalla merkkien avulla
ilmaisivat, ettei sitä kalaa pitänyt syödä, vaikkeivät he laivan
kirjurin ostaessa kalaa virkkaneet mitään.

Uusi Caledonia on n.s. Korallimeren suurin saari. Se on vuorinen ja
jonkun verran karumpi kuin yleiseen troopilliset maat. Kasvisto on
läheistä sukua Australian mannermaan kasvistolle, eläimistö tavattoman
lajiköyhä, varsinkin nisäkkäihin nähden. Ei edes koiraa eikä sikaa
ollut tällä saarella. Lintuja sitävastoin oli runsaasti, muun muassa
viehättävän kauniita kanalintuja. Asukkaat ovat papuoita, samoin
kuin Uusien Hebridienkin, mutta ystävällistä ja rehellistä kansaa,
samalla myös toimitarmoista ja kookasta. Parrankasvu oli hyvä, hiukset
villaiset ja kähärät. He hoitivat tukkaansa ja partaansa pitkällä
puisella kammalla, joka aina oli miehen mukana, tukkaan korvan taa
pistettynä kuin parturilla. Majat olivat puolipyöreitä kekoja,
veneet samanlaatuisia kuin Seurasaarienkin, mutta paljon kömpelömmin
valmistettuja.

Cook seuraili sitten Uuden Caledonian rantaa, vaikka purjehdus
koralliriuttain vuoksi oli hyvin vaarallista. Lopulta hän luopui saaren
enemmästä tutkimisesta ja käänsi taas keulan viileämmille vesille,
kohti Uutta Seelantia. Matkalla löydettiin yksinäinen kallioinen
Norfolk-saari. Se kohoaa tavattoman jyrkin syrjin hiekkamatalikosta,
jonka aallot ovat vähitellen rakentaneet kalliota uurtaen. Saari oli
aivan asumaton ja »Resolutionista» maihin soutanut vene epäilemättä
toi sille ensimmäiset ihmiset. Puita sillä kuitenkin kasvoi ja paljon
pienempiä kasveja, Uuden Seelannin kuulua pellavaakin. Norfolk-mänty,
joka on mitä arvokkain laivanrakennuspuu — se kuuluu araukarioihin —
kasvoi saarella valtavan suureksi. Maalintuja oli sekä kyyhkysiä että
papukaijoja ja merilintuja suunnattoman paljon. Saarelta otettiin
vettä ja monenlaisia luonnonvarassa kasvavia vihanneksia, jotka olivat
tervetulleita keripukkia vastaan. Myöhemmin saari sai valkoisia
asukkaita ja on nyt tärkeä kaabeliasema. Norfolk-saarelta Cook ohjasi
Uuteen Seelantiin, viettääkseen molempien saarien välisessä salmessa
muutamia päiviä. Täällä saatiin alkuasukkailta kuulla, että »Adventure»
oli käynyt vanhalla yhtymäkohdalla Cookin jälkeen, mutta se oli jo
aikoja sitten purjehtinut tiehensä. Mutta kamalasta onnettomuudesta,,
joka »Adventurea» oli kohdannut, alkuasukkaat eivät virkkaneet mitään.



Etelä-Jäämeri.


Cook laski nyt etelää kohti Hoornin leveyspiirille saakka ja sitten
suoraan itää kohti Tulimaan länsirannalle. Matkalla ei nähty
ensimmäistäkään maata, ja siten oli hävinnyt viimeinen toivokin, että
Tyynessä meressä olisi 50:imen ja 60:nnen leveyspiirin vaiheilla
maata. Kap Hoornin ohi päästyään Cook jatkoi samaa suuntaa itää
kohti poikki Atlantinmeren eteläosankin ja löysi sieltä nuo- synkät,
maajäätiköiden kattamat saaret, jotka siellä ovat etelänapamaailman
hyisinä etuvartijoina, Etelä-Georgian ja Sandwich-saaret. Jos Cook
olisi Kap Hoornin kohdalta ohjannut vähän kauemmaksi etelää kohti, niin
hän olisi kuin olisikin vihdoin tavannut etsimänsä Antarktika-mantereen
pohjoisimman niemen; mutta sen löytäminen jäi toisiin aikoihin.

Cook ei kuitenkaan pitänyt mahdottomana, ettei vielä kauempana etelässä
olisi mannerta, ja päätteli ihmeellisten suoratahoisten jäävuorien
lohjenneen suuresta maajäätiköstä. Mutta jos noiden ainaisten
jäävuorien ja ajojäitten takana tosiaan oli maa, niin oli se muka
tuomittu pysymään ainian tuntemattomana. Retkensä yleisvaikutuksen
hän lausuu julki seuraavin sanoin: »Paksuja sumuja, lumimyrskyjä,
ankaraa pakkasta ja kaikenlaisia muita vastuksia, jotka suinkin voivat
tehdä purjehtimisen vaaralliseksi, kaikkea sitä täällä on, ja näiden
vaarain kammottavuutta suuressa määrin lisää maan sanomattoman jylhä
ulkomuoto. Se on maata, jonka luonto on ainiaksi tuominnut jäämään
osattomaksi auringon lämmityksestä ja lepäämään ikuisen lumen ja
jään alle haudattuna. Ne satamat, joita ehkä on tällä rannalla, ovat
äärettömän vahvan jäätyneen lumikerroksen täyttämät, ja vaikka joku
niistä olisikin siksi avoin, että se saattaisi houkutella purjehtijaa,
niin olisi aina tarjona se vaara, että laiva jäisi sinne ikipäiviksi
jääsalpain taa, taikka ehkä vasta jäävuoren sisään jäätyneenä pääsisi
avovedelle.»

Kapmaan kohdalla »Resolutionin» kokka vihdoinkin käännettiin pohjoista
kohti ja Cook kävi Pöytälahteen ankkuriin 21 p. maalisk. 1774. Siellä
saatiin kuulla, että »Adventure» jo vuotta aikaisemmin oli palannut,
menetettyään Uudessa Seelannissa kokonaisen venekunnan, jonka asukkaat
olivat, salakavalasti kimppuun käyden, murhanneet ja syöneet.



»Adventuren» seikkailu.


»Adventure» oli »Resolutionista» kovassa myrskyssä erottuaan
harhaillut niin kauan sinne tänne, ettei se enää joutunut Cookia
tapaamaan sovitulle yhtymäpaikalle. Se tapasi kuitenkin sanoman,
jonka Cook oli sitä varten sinne jättänyt. Joulukuun 16 p. Furneaux
lähetti ison veneensä rantaan etsimään syötäviä vihanneksia, mutta
vene ei enää palannutkaan takaisin. Lähetettiin toinen vene etsimään
kadonneita, ja tämä toi mukanaan kauhun sanoman. Venekunnan johtaja
oli tarkkaan etsinyt rannan ja käynyt alkuasukkaitten majoissakin
löytämättä ensin mitään jälkiä kadonneista, taikka saamatta heistä
mitään tietoa maanasukkailta. Mutta vihdoin hän eräästä mutkasta keksi
hyvin suuren kaksoisveneen, ja kun se tutkittiin, niin löydettiin
siitä kadonneen veneen rautaosia, ynnä siinä olleitten merimiesten
jalkineita. Ja maalta löydettiin parikymmentä peitettyä koppaa,
joista toisissa oli paistettua lihaa ja eräänlaista sananjalkaa, jota
maanasukkaat käyttivät leipänä. Lihaa epäiltiin ihmislihaksi ja lopulta
löydettiin käsi, jossa oli erään merimiehen nimikirjaimet. Samalla
huomattiin eräällä kukkulalla korkea savupatsas, ja kun sitä epäiltiin
alkuasukkaitten sotamerkiksi, niin kiirehdittiin takaisin veneihin ja
lähdettiin pois. Toisessa lahdessa tavattiin paljon ihmisiä veneineen,
ja taempana metsässä oli vielä paljon enemmän. Nämä jotain huutelivat,
mutta merimiehet eivät voineet ymmärtää, mitä se oli. Hyvällä syyllä
epäillen näitä ihmisiä tuhotyön tekijöiksi merimiehet, sydän täynnään
vihaa ja inhoa, ampuivat joukkoon yhteislaukauksia, niin kauan kuin
ainoakaan oli kantomatkan päässä, ja pakottivat heidät peräytymään
metsään. Kaksi hyvin kookasta miestä ei väistynyt, ennenkuin kaikki
muut olivat paenneet. Vasta sitten hekin lähtivät, mutta toinen
samassa sai luodin ja kaatui. Merimiehet nousivat nyt maalle ja
löysivät pian yhä uusia tähteitä kadonneista tovereistaan. Löydettiin
sekin paikka, jossa teurastus oli tapahtunut, ja siinä oli sekaisin
tuhottuja päitä, keuhkoja ja sydämiä, ja vähän kauempana koirat
tappelivat sisälmyksistä. Mutta samalla alkoi metsästä kuulua ääniä,
jotka osoittivat alkuasukkaitten jälleen kokoontuvan, ja merimiesten
täytyi kiireisesti paeta veneihinsä. Ennenkuin he rannasta lähtivät,
he kuitenkin tuhosivat alkuasukkaitten veneet, etteivät nämä päässeet
takaa ajamaan. Pimeän tultua soudettiin takaisin laivaan ja upotettiin
sitten juhlallisesti kaksi kättä ja yksi pää, kaikki mitä oli saatu
vainajista pelastetuksi' Miten hyökkäys oikeastaan oli tapahtunut,
selvisi vasta myöhemmin.

»Adventure» tämän seikkailun jälkeen purjehti suoraa päätä Kap oornin
ympäri Hyväntoivonniemelle ja palasi Englantiin paljoa ennen Cookia.
»Resolution» kävi heinäk. 30 p. ankkuriin Spitheadin satamaan, oltuaan
matkalla kolme vuotta.

Näin päättyi retki, joka on kaikkien aikain löytöretkistä tärkeimpiä.
Ainoastaan yhden miehen Cook oli menettänyt sairauden kautta niinä
kolmena vuotena, jotka oli matkalla oltu, ja tämä erinomainen
huolenpito väestön terveydentilasta olikin päävaikuttimia matkan
menestymiseen.

Cookin halpa syntyperä epäilemättä oli syynä siihen, etteivät hänen
erinomaiset ansionsa saaneet likimainkaan niin suurta tunnustusta,
kuin ne olisivat ansainneet. Hänet kuitenkin nyt ylennettiin täydeksi
laivastokapteeniksi ja nimitettiin Greenwichin merimiessairaalan
kuvernööriksi. Sitäpaitsi Royal Society, Englannin tiedeseura, valitsi
hänet jäsenekseen ja antoi hänelle Copleyn kultamitalin.



Omai.


Furneaux oli tuonut mukanaan Englantiin tahitilaisen Omain, ensimmäisen
polynesialaisen, mitä maanosaamme on saapunut. Kertomukset Tyynen meren
paratiisista olivat jo herättäneet suurta huomiota ja virittäneet
ihmisten mielikuvituksen, ja Omai senvuoksi oli päivän sankarina
Lontoossa.

Korkeimpiinkin seurapiireihin hänet otettiin vastaan ja hän sai
olla läsnä loistavissa juhlissa. Odottamattoman nopeaan hän oppi
eurooppalaiset seurustelutavat, eikä hämmästynyt, vaikka hänet
hovissakin esiteltiin. Eurooppalaiset huvitukset häntä erinomaisesti
miellyttivät. Hän osoitti muutenkin hyvää älyä ja oppi esim. jotenkin
hyvin shakkia pelaamaan. Mutta tietysti hän niin paljon uutta
nähdessään kiintyi vain ulkonaisuuksiin. Paljon hän sai lahjoja ja
vielä enemmän hän pyysi. Kaikkein palavimmin hän halusi posetiivia,
sähkökonetta, teräspaitaa ja ritarivarustuksia. Kaksi vuotta
Englannissa oleskeltuaan hän palasi Cookin kanssa v. 1776 kotimaahansa.



Cookin kolmas retki..


Cookin toinen retki oli selvittänyt, että vaikka etelänavan seuduilla
olisikin ollut maata, niin ei se maa kuitenkaan kylmyytensä ja
jäisyytensä vuoksi milloinkaan kelpaisi asuttavaksi, ja kun tämä
tuli tiedoksi, niin halu jatkaa löytöjä sillä suunnalla laimeni.
Mutta Cook ei silti saanut jäädä kauaksikaan aikaa joutilaaksi. Kaksi
niin onnistunutta suuriarvoista retkeä kehoitti empimättä jatkamaan
työtä. Tyynen meren pohjoisosissa oli vielä rantoja, jotka kaipasivat
tarkempaa tutkimista, vaikka venäläiset olivatkin osapuilleen
selvitelleet Koillis-Aasian maantieteelliset olot ja kulkeneet meren
poikki Alaskaankin. Tyynen meren pohjoisosiin Englannin hallitus nyt
päätti lähettää Cookin siinä toivossa, että hänen taitonsa ja tarmonsa
kautta ehkä luoteisväyläkin vihdoin löydettäisiin. Hänelle varustettiin
jälleen kaksi laivaa, »Resolution» ja »Diseovery» ja jälkimmäisen
johto uskottiin kapteeni Clerkelle, joka oli ollut ennen sekä Byronin
että Cookin mukana Tyynellä merellä. Luonnontutkimisen ynnä kansain
tapain ja kielten muistiin kirjoittamisen sai toimekseen »Resolutionin»
lääkäri Anderson. Retkikunnan keralla palasi kotimaahansa Omai,
josta jälleen oli matkalla paljon apua tuntemattomiin saariin
poikettaessa. Mukaan otettiin monenlaisia kotieläimiä Polynesian köyhän
kotieläimistön kartuttamiseksi.

Cook purjehti Plymouthista 12 p. heinäk. 1776. Hän päätti jälleen
valita Tahitin keskusasemakseen ja purjehti sinne Hyväntoivonniemen,
Kerguelen saaren ja Uuden Seelannin kautta. Tällä kerralla viivyttiin
joku aika Tasmaniassa ja tutustuttiin sen alkuasukkaihin, jotka olivat
toista rotua kuin Australian ja kaikesta päättäen vielä alkuperäisempää.



Tasmanian alkuasukkaat.


He olivat keskuläntiä, hyvin tummia, tukka villainen kuin neekerin,
mutta kasvot jotenkin miellyttävät. He eivät olleet milläänkään
kirveistä, puukoista eivätkä ongenkoukuista, vaikka tahitilaiset
paikalla olivat älynneet niitten arvon. Miehet olivat melkein
alasti, naisilla oli kengurunvuota harteillaan, toinen lanteillaan.
Vaimot, varsinkin vanhemmat, olivat tavattoman rumia. Englantilaiset
retkeilivät saaren sisäosiinkin ja ampuivat eräästä lammesta paljon
sorsia. Tämä seikka, että he laukauksella saattoivat pitkän matkan
päästä saada runsaat saaliit, tämä se vasta tasmanialaisia hämmästytti,
ja he paikalla vaativat itselleen osaa saaliista. Kotieläimet, joita
oli Euroopasta mukaan otettu lahjoiksi Tyynen meren saarelaisille,
vietiin maihin — ne mitä oli myrskyisen matkan jälkeen elossa — ja
saaren oivallisilla laitumilla ne nopeaan virkistyivät. Lähemmin
saarelaisiin tutustuttua heidät huomattiin sangen miellyttäväksi
roduksi, lempeiksi ja samalla iloisiksi, mutta keskenään he siitä
huolimatta kävivät alituisia sotia. Heidän asumuksensa, veneensä ja
kaikki pyynti- ja työaseensa olivat kaikkein alkuperäisintä mallia,
jonka vuoksi retkeläiset luulivat heitä paljoa huonompilahjaisiksi kuin
he todella olivatkaan. Tämä omituinen vähälukuinen rotu, joka oli ehkä
Australian vanhinta alkuväestöä, kuoli sitten: nopeaan sukupuuttoon. V.
1815 oli heitä jäljellä joku tuhatkunta ja viimeinen kuoli v. 1876.

Kansatieteelle tämä rotu kuitenkin on sangen tärkeä, ja senvuoksi on
huolellisesti koottu kaikki tiedot, mitä heistä on jälkimaailmalle
säilynyt. A.H. Keane heistä kirjoittaa: »Tasmanian alkuasukkaat
olivat vielä alemmalla kehityskannalla kuin australialaiset. He
elivät hajanaisina parvina, ilman perinnöllisiä päälliköitä ja ilman
minkäänlaista yhteiskunnallista järjestystä. Heidän lukumääränsä ei
liene ollut pariatuhatta suurempi. Ja tämäkin vähälukuinen kansa
puhui monta murretta, joista ei tiedetä, olivatko ne edes samaa
alkujuurta. Sibilanttien puutteen puolesta nämä kielet olivat
samanlaisia kuin Australiankin, mutta rakenteeltaan vielä kömpelömpiä
ja niin epätäydellisiä, ettei lauseen rakentamiseksi ollut edes varmaa
sanajärjestystä, vaan ilmaistiin äänenpainolla ja eleillä semmoisia
ajatusvivahduksia, joita varten meillä on moodit, taivutukset ja
luvut. Abstraktiset puheenparret olivat harvinaisia. Heillä oli eri
nimi jokaista eri kumipuuta varten ja muitakin puulajeja varten, mutta
yleistä »puu» sanaa puuttui. Ei myöskään ollut senkaltaisia laatusanoja
kuin »kova», »pehmeä», »lämmin», »kylmä», »pitkä», »pyöreä» »lyhyt»
j.n.e. Jos tahdottiin kovuutta ilmaista, niin sanottiin »niinkuin
kivi», jos pyöreyttä, »niinkuin kuu», j.n.e. Ja tavallisesti vielä
jollain liikkeellä ilmaistiin, mitä sanalla tarkoitettiin.

»Vaikka he kuljettivat mukanaan kekäleitä, niin ei silti ole varmaa,
osasivatko he tehdä tulta hankaamalla taikka muullakaan tavalla. Mutta
he muistivat ajan, jolloin ei tulta ollut ensinkään, kunnes kaksi
mustaa miestä oli sitä heitellyt ympärilleen niinkuin tähtiä korkealta
mäeltä. Kansa oli säikähtänyt ja juossut pois, mutta palannut sitten
takaisin ja tehnyt puista tulen, eikä sen koommin ollut kadonnut maasta
tuli. Nuo mustat miehet ovat nyt pilvissä, mutta selkeinä öinä he
näkyvät tähtinä. Ja he toivat tasmanialaisten esi-isille tulen.

»Tasmanialaisilla ei ollut juuri minkäänlaisia aseita, ei
australialaisten bumerankia eikä heittokeppiä, ei kilpeä. Heillä
ei ollut muuta kuin waddy-nuija ja kahta lajia hyvin huonotekoisia
puukeihäitä, joitten kärki oli tulessa karkaistu. Kun niissä ei ollut
kivi- eikä luukärkeä, niin ne oikeastaan olivat vielä huonompia
aseita kuin vanhemman kivikauden aseet, joissa oli sangen tehokkaat
piikiviterät.

»Tasmanian asukkaat söivät liskoja, käärmeitä, toukkia ja matoja, kun
ei saatu opossumia, wombattia, kengurua, lintuja ja kaloja, he söivät
juuria, siemeniä ja hedelmiä, mutta eivät ihmislihaa, eivät ainakaan
tavallisissa oloissa, Samoin kuin bushmanit hekin söivät suunnattoman
paljon, milloin saivat. Veneet olivat puun kuoresta ja sangen hatarat,
ja niitten ohella käytettiin samanlaisia lauttoja kuin Torres-salmessa.
Mutta vakinaisia asumuksia heillä ei ollut, tuulta vastaan rakennettiin
oksista ja saloista kaarevia suojuksia. Missä sopi, he asustivat
luolissa ja rotkoissa taikka maakuopissa ja kuruissa. Miehet kulkivat
aivan alasti, naisilla oli vähän nahkoja pukiminaan. Koristamista
varten ruumista maalailtiin punakeltaisella, hiilellä ja grafiitilla ja
toisilla oli simpukankuorista koottu kaulakoriste.»

Cook ja myöhemmätkin purjehtijat huomasivat heidät hyvin ystävälliseksi
ja hyvänluontoiseksi kansaksi, joka ei osoittanut minkäänlaisia
vihamielisyyden oireita. Semmoiset julmat kidutukset ja typistykset,
jotka ovat australialaisten kesken yleisiä, olivat Tasmanian
alkuasukkaille tuntemattomia, mutta syynä siihen epäilemättä oli se
seikka, etteivät he vielä olleet kohonneet alkuperäiseltä perhekannalta
heimojärjestyksen kehittyneemmälle kannalle, jolloin yksityisellä on
velvollisuuksia ei ainoastaan perhettä, vaan yhteiskuntaakin kohtaan,
ja jolloin yleensä asukkaitten elämä käy paljoa rikkaammaksi ja
monimutkaisemmaksi.

Kun valkoinen rotu alkoi vallata Tasmaniaa siihen pysyvästi
asettuakseen, niin muuttui alkuasukkaitten mielenlaatu. Heidän täytyi
ruveta taistelemaan olemassaolonsa puolesta uudisasukkaita vastaan,
jotka kuuluivat eurooppalaisen yhteiskunnan raaimpiin luokkiin ja
vainosivat mustia alkuasukkaita julmemmin kuin metsän eläimiä. Silloin
tasmanialaisetkin karkenivat ja julmistuivat, eivätkä kammonneet mitään
hirmutyötä itseään puolustaessaan. Mutta heidän taistelunsa oli alun
pitäen toivotonta sekä pienen luvun että huonojen aseitten vuoksi.

Cook oli yhä vielä siinä käsityksessä, että Tasmania oli Australian
eteläisin niemimaa. Salmi, joka sen mannermaasta erottaa, jäi myöhemmän
purjehtijan löydettäväksi.



Uudessa Seelannissa.


Tasmaniasta tammikuun lopulla lähdettyään Cook ohjasi Uuteen
Seelantiin, jonka ranta 16 p. helmikuuta tuli näkyviin, ja laski
ankkuriin molempia saaria erottavaan salmeen. Alkuasukkaat eivät
tahtoneet uskaltaa alussa ryhtyä englantilaisten kanssa minkäänlaisiin
tekemisiin, he kun luultavasti pelkäsivät kostoa »Adventuren» miesten
murhasta. Cook antoi kuitenkin pystyttää maalle teltat toimittaakseen
tähtitieteellisiä mittauksia, ja alkuasukkaat, huomatessaan valkoisten
rauhalliset aikeet, kävivät nyt rohkeammiksi ja rakensivat tuota
pikaa majoja heidän leirinsä viereen. Toiset toivat saaren sisäosista
kaupan kaloja ja vaimoja, mutta eivät kumpaisetkaan kelvanneet
merimiehille, joitten tuoreessa muistissa oli »Adventuren» miesten
surkea kohtalo tällä samalla rannalla. Eräs Kahura-niminen päällikkö
oli väkivaltaisuutensa vuoksi alkuasukkaitten kesken vihattu, jonka
vuoksi he yllyttivät valkoisia häntä vastaan ilmaisemalla, että hän
juuri oli johtanut hyökkäystä surmattua venekuntaa vastaan. Samalla
saatiin heidän kertomuksensa tapauksesta, ja se luultavasti oli oikea.
Muuan venekunnan miehistä oli ostanut saarelaisilta kivikirveen, mutta
ei ollutkaan antanut siitä hintaa, jonka vuoksi saarelainen otti
häneltä väkisin leipää ja kalaa, joita tämä oli ruokaeräkseen saanut.
Siitä syntyi tappelu, ja merimiehet ampuivat kaksi pyssynlaukausta,
jotka kaatoivat kaksi saarelaista. Maorit silloin hyökkäsivät heidän
kimppuunsa niin ylivoimaisina, etteivät nämä edes ehtineet kolmatta
laukausta ampua, vaan kaikki saivat surmansa. Cook ei kuitenkaan tehnyt
Kahuralle mitään, ehkä siitä syystä, että hänelle annettu esitys
saattoi olla valheellinen, keskenäistä kostoa varten keksitty, ja koska
hän tahtoi kaikin mokomin saada hyvän sovun aikaan. Maorit koettivat
saada hänen apuaan naapurikyliä vastaan, mutta kaikki tämmöiset pyynnöt
hän tietysti hylkäsi. Toisin olisivat portugalilaiset ja espanjalaiset
menetelleet, kuten Magalhãesin esimerkki osoitti.

Omai pyysi saada ottaa Uudesta Seelannista jonkun miehen kanssaan
kotimaahansa. Taweiharua-niminen 18-vuotias nuorukainen suostui
lähtemään hänen kanssaan, ja eräs kymmenvuotias poika, Kokoa nimeltään,
yhtyi hänen seuraansa. Vanhemmat eivät vastustaneet kummankaan
matkaa, vaikka Cook sanoi, että he tuskin milloinkaan palaisivat.
Kokoan isä päinvastoin mielihyvällä toi poikansa laivaan ja riisui
häneltä kaikki vaatteet, sillä ne olivat hänelle arvokkaammat kuin
poika, josta hän aivan välinpitämättömänä erosi. Matkaan lähdettäessä
molemmat maori-nuorukaiset jonkun aikaa itkivät taivaanrannan alle
painuvaa kotimaataan, mutta pian he tottuivat kohtaloonsa. Heiltä
saatiin kaikenlaisia tietoja Uuden Seelannin oloista. Maorien sanottiin
elävän ainaisessa pelossa, että heidät tapettaisiin ja syötäisiin,
koska saarella vallitsi ainainen sotatila. Riidat, joita sattui
yksityisten, kyläin tai kokonaisten heimojen kesken, kaikki asekäsin
ratkaistiin. Ja kaadettu aina syötiin. Yleisen luulon mukaan joutuivat
syödyt kuoleman jälkeen ikuiseen tuleen, jotavastoin semmoiset, jotka
kuolivat luonnollisen kuoleman, taikka joitten ruumiit pelastettiin
surmaajain käsistä, pääsivät jumalten asuntoihin. Siitä syystä
jokaisella maorilla oli kahdenkertainen syy varoa, ettei hän joutunut
vihollisensa hampaihin. Maorit valmistivat aseensa suurimmalla huolella
ja harjoitelivat alituiseen niitten käytäntöä. Hyökkäykseen käydessään
he aloittivat hurjan sotalaulun, pitäen tarkkaa tahtia, vaikka nuotti
olikin miten sattui. Kuta enemmän he kiljuivat, sitä enemmän kiihtyi
heidän kiukkunsa, ja tappelu oli sen mukaan säälimätön ja verinen.
Ennenkuin vastustaja vielä oli ennättänyt henkeänsä heittää, hänet
hakattiin kappaleiksi ja lihattiin syötäväksi.



Atiu.


Retkikunta saapui tämän jälkeen Herveyn eli Cookin saaristoon, jonka
asukkaat puhuivat samaa kieltä kuin Tahitinkin, vaikka Hervey-saariston
asukkaat sotaisen ulkomuotonsa vuoksi paljoa enemmän muistuttivat
seelantilaisia. Atiu-saarella käytiin maissa ja kolme kuningasta
toinen toisensa jälkeen kutsui valkoiset vieraat puheilleen. Viimeisen
majan edustalla kaksikymmentä nuorta neitoa karkeloi vieraitten
kunniaksi, säestäen liikkeitään pitkäveteisellä laululla. Omai oli
kaiken aikaa tulkkina, niin että saarelaisten kanssa voitiin vapaasti
keskustella. Englantilaiset, joiden tuoreessa muistossa Uuden Seelannin
asukkaitten julmuus ja murhanhimo olivat, kiiruhtivat kuitenkin
takaisin laivaan, vaikka heidän pelkonsa lienee ollut aiheeton. Kun
Omai atiulaisilta kysyi, söivätkö he ihmislihaa, niin he sen jyrkästi
kielsivät ilmeisin inhon elein. Englantilaiset tosin kesken pitoja
kammolla katselivat, kuinka lähelle kaivettuun kuoppaan kivien päälle
rakennettiin tuli, aivan samoin kuin Uudessa Seelannissa ihmisiä
paistettaessa, mutta tulella paistettiinkin sika juhlaruoaksi. Kun
englantilaiset eivät jaksaneet viipyä niin kauan, että olisivat
aterian nauttineet, kantoivat saarelaiset sen heidän mukanaan
veneeseen. Atiun miehet muutoin näyttivät urheilta ja naiset kauniilta,
varsinkin päällikön nuori tytär, jonka sulous ja ujous kokonaan voitti
valkoisten vieraitten suosion. Omai heille kertoi Englannin mahtavista
kaupungeista, laivoista ja ampuma-aseista, mutta atiulaiset luulivat
hänen laskettelevan valheita. Heille oli aivan käsittämätöntä, miten
semmoisilla neuvoilla voitaisiin tappaa. Omai silloin kaatoi maahan
ruutia, jota hänellä oli taskussaan, pani muutamia patruunoja ja
sytytti kekäleellä. Pamaus ja savun pöllähdys herättivät läsnäolevissa
niin suurta hämmästystä ja kauhua, etteivät he enää vähääkään epäilleet
Omain juttuja. Omai tapasi Atiussa kolme tahitilaista, jotka tuuli
oli ajanut merelle ja puolikuolleina kantanut tälle saarelle. Heidän
tovereistaan oli seitsemäntoista kuollut nälkään. Haaksirikkoiset
olivat niin tyytyväisiä Atiun asukkaitten ystävälliseen kohteluun,
ettei ketään heistä haluttanut palata Tahitiin, vaikka Cook tarjosi
vapaata matkaa. Tämä esimerkki osoittaa, kuinka etäisetkin Tyynen
meren saaret ovat voineet sattumain kautta saada asukkaansa. Polveten
sitten pohjoista kohti Cook jonkun aikaa tutki v. 1774 löydettyä
Palmerston-saaristoa ja sieltä erottuaan Tonga-ryhmää, löytäen useita
saaria. Tongatabussa havaittiin helmik. 5 p. auringonpimennys. Tonga-
eli Ystävyyssaarilla viivyttiin kaikkiaan kolmisen kuukautta ja oltiin
kaiken aikaa mitä parhaissa väleissä alkuasukkaitten kanssa.



Tonga-saaristossa.


Cook toivoi sieltä saavansa runsaammin vettä ja ruokatavaroita.
Jo uloimmilla pienillä saarilla laivain luo kokoontuikin veneitä,
jotka toivat hedelmiä, juuria ja heiniä elukoille, sikoja ja kanoja
teurastettaviksi. Anamuka-nimisen saaren sivuun laskettiin ankkuriin.
Saaren päällikkö otti vieraat ystävällisesti vastaan ja hankki heille
runsaasti kaikenlaisia ruokatavaroita. Hevoset ja muut kotieläimet
vietiin laivoista maihin virkistymään, ja veres laidun nopeaan
palauttikin niiden voimat. Eräs päälliköistä piti kansalle puheen,
jossa hän kehoitti tuomaan vieraille kaikenlaisia maan tuotteita, ja
puheella oli mitä paras vaikutus.

Toukokuun ensi viikolla saapui Anamukaan Tongatabusta, saariston
suurimmasta maasta, Finau-niminen mies, joka esiteltiin Cookille
koko saariston kuninkaana. Ja kun saarelaiset häntä kovin nöyrästi
kumartelivat, niin Cook uskoi. Finau oli vieraille sangen suosiollinen,
auttoi heitä kaikin tavoin ja sai muun muassa aikaan sen, että
merimiehiltä varastettu kirves tuotiin takaisin. Anamukalaiset
olivatkin ovelia varkaita ja jotkut päälliköistäkin puhalsivat
esineitä, milloin vain sattui hyvä tilaisuus. Kun eivät raipat
auttaneet, niin kapteeni Clerke keksi keinon ajelluttaa laivan
parturilla varkaitten pää aivan paljaaksi, jotta he joutuivat
maanmiestensä pilkan alaiseksi, ja tämä se tehosi paremminkin.

Toukokuun puolivälissä laivat purjehtivat pohjoista kohti
Hapai-nimiseen saareen, jota Finau oli kehunut kaikin puolin
rikkaaksi ja hyvin varustetuksi, ja hän lähti itse mukaan. Hapai oli
siihen saakka kokonaan tuntematon ja Cook senkin vuoksi mielellään
suostui poikkeukseen, vaikka hänen aikomuksensa olikin ollut lähteä
Tongatabuun. Tuskin laivat olivat käyneet Hapain luona ankkuriin, kun
alkuasukkaita kokoontui niihin tuoden kaikenlaisia ruokatavaroita
kaupan. Cook lähti Omain ja Finaun kanssa maihin, jossa häntä varten jo
oli rakennettu aivan rantaan erikoinen maja, ja siihen tulivat kaikki
päälliköt häntä tervehtimään. Kysyttiin, kauanko hän aikoi saarella
viipyä ja mikä oikeastaan oli matkan tarkoitus. Kun Cookin vastaukset
tyydyttivät, niin piti taas muuan päälliköistä Finaun kuiskausten
mukaan kansalle puheen, kehoittaen kaikkia, sekä nuoria että vanhoja,
pitämään Cookia ystävänään, joka aikoi heidän luonaan viipyä muutamia
päiviä. Hän kielsi heitä varastamasta vierailta heidän saarella
viipyessään ja muutoinkaan millään tavalla heitä häiritsemästä, ja
lopuksi hän kehoitti heitä tuomaan laivoille sikoja, kanoja, hedelmiä
ja kaikenlaisia tavaroita, joista he saisivat hinnaksi semmoisia
tavaroita, joita hän luetteli. Englantilaisille hän sitten hienosti
huomautti, että heidän olisi paras antaa päälliköille joitakuita
lahjoja, ja tätä kehoitusta he tietenkin mitä auliimmin noudattivat.



Hapain juhlat.


Kun Cook toisena päivänä meni maihin, niin kokoontui rannalle hyvin
suuri ihmisjoukko. Sitten lähestyi satakunta saarelaista, kantaen
jamsijuuria, leipäpuun hedelmiä, banaaneja ja sokeriruokoja, jotka
he latoivat Cookin vasemmalle puolelle kahteen kasaan. Sitten tuli
toinen joukko samanlaisia tavaroita kantaen ja nämä latoivat kasan
hänen oikealle puolelleen. Vasemmanpuolisen kasan luo sidottiin
kaksi sikaa ja kuusi kanaa, oikeanpuolisen kasan luo kuusi sikaa ja
kaksi kilpikonnaa. Kun kaikki nämä runsaat ruokatavarat oli siten
järjestetty, että ne tekivät näkyisimmän vaikutuksen, niin kantajat
sekaantuivat muuhun rahvaaseen, joka seisoi ympärillä suuressa
piirissä. Piiriin astui sitten joukko miehiä, joilla oli kädessään
kookospalmun oksia, ja juhlallisessa jonossa ympäri kuljettuaan he
kahteen osastoon jakautuen istuivat muitten katsojain joukkoon. Pian
kohosi sitten aina mies kummaltakin puolelta, pari toisensa jälkeen,
ja palmunlehtiä ikäänkuin miekkoja käytellen suorittivat keskenään
yhtä monta kaksintaistelua kuin oli pareja. Kutakin kaksintaistelua
kesti, kunnes jompikumpi tunnusti itsensä voitetuksi, taikka hänen
aseensa oli katkennut. Voittaja aina vähäksi aikaa istuutui päällikön
eteen, nousi sitten ylös ja lähti paikoilleen. Samalla vanhat miehet,
jotka toimittivat palkintotuomarien virkaa, antoivat päätöksensä
taistelun tuloksesta ja kansa ilohuudoilla tervehti voittajaa.
Kaksintaisteluitten välihetkillä painittiin ja nyrkkeiltiin, ja
englantilaiset melko lailla hämmästyivät, kun kaksi naistakin astui
piiriin ja nyrkeillään mukiloivat toinen toistaan, ettei paremmasta
väliä. He saivat osakseen samat suosionosoitukset kuin miehetkin.
Kun kisat olivat päättyneet, niin päällikkö julkisesti selitti, että
suuremmat kasat olivat lahja Cookille, pienemmät Omaille. Samalla hän
vakuutti, että vaikka kasat siksi päiväksi siihenkin jätettäisiin,
niin takasi hän, ettei niistä ainoatakaan kookospähkinää katoaisi, ja
niin kävikin. Kun lahjat illalla vietiin laivoihin, niin oli niitä
neljä veneellistä. Tämä lahja oli suurin, mitä Cook vielä oli saanut
keltään Tyynen meren päälliköltä. Hän senvuoksi antoi Finaulle runsaat
vastalahjat ja tapauksen kunniaksi toimitti merisotaväen paraadin,
joka suuresti ihastutti saarelaisia. Finau puolestaan antoi 105 miehen
karkeloida, ja omituisen karkelonsa he suorittivat niin oivalla
täsmällisyydellä ja tottumuksella, että se englantilaisten mielestä
monin verroin voitti heidän omat sotilaalliset liikkeensä. Karkeloa,
joka muistutti vanhoja klassillisia tansseja, säesti kaksi rumpua
ja karkeloivain itsensä esittämä soma soinnukas laulu. Saarelaiset
nähtävästi olivat itse mielestään tämmöisissä harjoituksissa etevämmät
valkoisia. Mutta illalla tuli jälleen valkoisten vuoro. Cook poltatti
laivoissa suuren ilotulituksen, ja rakettien räiske ja aurinkojen
paukkuminen huvittivat saarelaisia sanomattomasti. Mutta he eivät
tahtoneet nytkään jäädä huonommiksi, vaan suorittivat uuden karkelon,
joka oli sangen omituinen ja jota säestivät vielä omituisemmat
soittimet. Nämä olivat paksuja bamburuokoja, metristä kahteen pitkiä,
yläpää avoin, alapää nivelsolmun sulkema. Soittajat kaiken aikaa
takoivat suljettua alapäätä maahan määrätyssä tahdissa ja saivat
siten eripitkillä ruo'oillaan syntymään eri korkeita bassoääniä.
Diskanttia piestiin maahan asetetuista halkaistuista bamburuo'oista,
jotka synnyttivät kirkkaan kiljuvan äänen. Yhdeksän tyttöä esitti
sangen omituisen näytelmän. Keveine balettipukuineen he istahtivat
maahan päällikön majan eteen. Sitten astui piiristä mies, joka alkoi
nyrkeillään takoa impiä selkään, vuoron perään kutakin. Mutta kun hän
oli neljännen tytön luo päässyt, niin hän kävi niin hävyttömäksi,
että piiristä astui toinen mies, joka antoi hänelle kalloon iskun
moisen, että hän näköjään pyörtyneenä käpertyi maahan. Ja eräs toinen
takoi sitten muita impiä selkään, kunnes kaikki olivat saaneet.
Englantilaiset eivät olleet oikein selvillä siitä, oliko tämä kaikki
näytelmää, vai oliko osa täyttä totta. Näin koputeltu balettiseura
sitten tanssi.

Cook kävi sitten saaren sisäosassa ja näki, että se oli hyvin
viljelty. Samana päivänä kävi hänen vieraanaan Latuliboula, jonka hän
edellisellä matkallaan oli tullut tuntemaan Tongatabun päälliköksi, ja
Cook huomasi nyt, että viekas Finau oli häntä pettänyt ja ettei hän
ollutkaan saariston kuningas, kuten oli väittänyt. Tämä ei kuitenkaan
estänyt hyvää suhdetta edelleenkin jatkumasta, ja Finau lupasi
hankkia englantilaisille runsaat veneelliset ruokatavaroita Wawaonkin
saarelta, jonne hän ei kuitenkaan tahtonut heitä seurakseen. Cookin
odotellessa hänen paluutaan saapui laivalle vieraaksi hyvin lihava
mies, Poulaho nimeltään, ja hänkin sanoi olevansa Tonga-saariston
kuningas. Poulahokin, kolmas tämän arvoinen mies, johon oli tutustuttu,
oli hyvin ystävällinen ja hyväntahtoinen, ja samat juhlat uudistuivat.
Finau vihdoin monen päivän kuluttua palasi matkaltaan, mutta ilman
minkäänlaisia varastoja; ne muka olivat veneineen päivineen ja
miehineenkin joutuneet myrskyssä aaltojen saaliiksi. Muilta saatiin
kuitenkin kuulla, että Finau lasketteli omiaan, arvatenkin siinä
toivossa, että englantilaiset tyhjästä maksaisivat hänelle hyvän
vahingonkorvauksen. Poulaholta kuultiin, ettei hän ollut kuningaskaan.
Poulahon läsnäollessa Finau ei edes uskaltanut syödä eikä juoda, niin
alhainen hänen yhteiskunnallinen asemansa todellisuudessa oli.



Tongatabussa.


Hän seurasi kuitenkin Cookin mukana Tongatabuun, kun retkeilijät
kesäkuun toisella viikolla lähtivät matkaan. 15 maanasukasten
kaksineuvoista purjevenettä seurasi mukaan matkalle, ja ne purjehtivat
niin hyvin, että jättivät suuret laivat jälkeensä. Kuningas Poulaho
oli jo edeltäkäsin sinne lähtenyt ja oli nyt rannalla Cookia
vastaanottamassa. Vieraita varten oli rakennettu metsään sievä maja,
ja Cook päätti viipyä saarella jonkun ajan. Eläimet tuotiin maihin,
teltat pystytettiin, osasto merisotamiehiä upseereineen komennettiin
maihin vartijoiksi. Vähän matkan päähän rakennettiin observatorio. Joka
puolelta alkoi sitten saapua saarelaisia, jotka toivat tuotteitaan
kaupan, ja aseman ympärille syntyi oikeat markkinat. Laivoissa oli niin
paljon kävijöitä, että kannella tuskin pääsi kääntymään. Cook kutsui
päälliköt pitoihin laivaan, mutta eurooppalaiset ruoat eivät heille
maittaneet likimainkaan niin hyvin kuin viinit. Näistä he ilostuivat
samoin kuin eurooppalaisetkin. Ystävyyssaarten asukkaat muutoin
pitivät liiaksikin juovuttavista juomista, omasta iljettävällä tavalla
valmistetusta kavastaankin, vaikka se maistui niin pahalta, että hekin
sitä nauttiessaan irvistivät.

Monta päivää kestäneitten juhlain jälkeen Cook kävi saaren
sisäosissa ja näki siellä muun muassa naisten valmistavan kankaita
paperimulperipuun kuoresta. Valmistustapa oli hyvin vaivalloista, ja
siitäpä syystä näitä kankaita saattoivatkin pitää vain rikkaat. Sitten
Mariwagi-niminen päällikkö piti valkoisille vieraille suuret pidot,
joissa heille lahjoitettiin kaksi suurta kasaa jamsijuuria. Esitettiin
useita karkelolta, joita sanottiin »maiksi». Ensimmäisen suoritti
neljä riviä miehiä, kussakin rivissä 24 karkeloijaa, ja säestystä
hoiti 70 miestä maassa kyykkysillään laulaen. Kullakin karkeloivalla
oli kummassakin kädessään melan näköinen, metriä pitkä ohut sauva.
Sauvoilla tehtiin monenlaisia liikkeitä, joita ruumista kääntelemällä
ja vääntelemällä säestettiin. Ruumiinliikkeet vähitellen kävivät yhä
nopeammiksi ja nopeammiksi, mutta pysyivät kuitenkin säännöllisinä ja
kauniina. Laulu oli sointuvaa ja miellyttävää. Tätä karkeloa seurasivat
toiset, eivätkä valkoiset muuta voineet kuin ihailla tanssijäin
tottumusta ja useita siroja liikkeitä.

Ennen lähtöään Cook jätti saarelle suuren osan tuomistaan
kotieläimistä, jaellen niitä lahjoiksi etevimmille päälliköille.
Kuningas Poulaho sai nuoren sonnin ja lehmän, eräs toinen päällikkö
pässin ja kaksi lammasta, Finau oriin ja tamman. Omai sitten selitti,
kuinka niitä oli hoidettava, ja kielsi niitä tappamasta, ennenkuin
ne olivat lisääntyneet suureksi laumaksi. Samalla asukkaille
huomautettiin, kuinka arvokkaita nämä eläimet olivat, niitä kun ei
ollut missään muualla monen kuukauden merimatkaa lähempänä.

Varkaudet kuitenkin edelleenkin häiritsivät näiden aikain hauskuutta,
suureksi osaksi valkoisten huolimattomuuden vuoksi. Pari meriupseeria
esim. kävi saaren sisäosissa ja palasi sieltä aivan tyhjinä miehinä.
Cook otti takavarikkoon muutamia veneitä ja siten sai osan tavaroista
pois. Ennen lähtöä Poulaho vielä kävi laivassa vierailulla ja
aterioitsi Cookin kanssa. Hän sai nyt lahjaksi tinalautasen, joka
oli hänen huomiotaan herättänyt, ja lupasi aina saarelta pois
lähtiessään jättää lautasen sijaisekseen, jota oli palveltava hänen
poissa ollessaan samoin kuin häntä itseään. Siihen saakka oli samaa
virkaa toimittanut se puukuppi, jossa hänen oli tapana käsiään pestä.
Mainitulla kupilla muuten oli sekin ominaisuus, että se ilmiantoi
varkaita. Oli nimittäin vallalla semmoinen taikausko, että jos varas
siihen koski, niin hän siitä kuoli. Kun siis jotain oli kadonnut, niin
koottiin kansa suureen piiriin, ja jokaisen tuli kuppia koskettaa,
kun sitä kuljetettiin rintaman ohi. Jos joku, kuolemaa peläten, ei
koskenut, niin tiedettiin paikalla, että hän oli varas.

Tongatabusta lähdettyään Cook poikkesi Euaan, istutti sinne
viljelyskasveja ja söi jo jonkun aterian niitä kasveja, joita
hän edellisellä matkallaan oli istuttanut. Kolmisen kuukautta
Tonga-saaristossa vietettyään hän vihdoin purjehti pois.
Lukuunottamatta varkauksia olivat suhteet maanasukkaihin olleet
mitä parhaat, ja Cookilla oli mielestään täysi syy antaa näille
saarille Ystävyyden saarien nimen. Hän olisi ehkä mieltään muuttanut,
jos olisi saanut tietää, että Finaun ja päälliköitten oli ollut
aikomus surmata vieraat Hapaissa vietetyn juhlan aikana ja vallata
laivat. Onneksi salaliitto syystä tai toisesta jäi toteuttamatta.
Myöhemmillä purjehtijoilla oli näillä saarilla kylläkin ikäviä
seikkailuja, mutta mahdollista on, etteivät he ylläpitäneet väessään
yhtä ankaraa kuria kuin Cook eivätkä alkuasukkaita kohdelleet yhtä
oikeudenmukaisesti. Vaikka Tonga-saarien asukkaat näyttivätkin
rauhallisilta ja hyväntahtoisilta, niin eivät he kuitenkaan olleet
sotaista kuntoa vailla. Heihin oli sekaantunut joku määrä fidshiläistä
verta, ja siitä heidän suurempi tarmonsa. Aluksillaan he retkeilivät
merta sangen kauas joka puolelle ja kuningas Poulaho väitti, että
Samoa-saaretkin kuuluivat hänen valtansa alle. Samoin hän hallitsi osaa
Fidshi-saaristosta. — Saaristonsa synnystä tongalaisilla oli seuraava
taru: Kun Tongaloa jumala kerran oli onkimassa meren rannalla, niin
hänen onkensa tarttui pohjaan kiinni. Jumala vetämään ja vetämään,
ja kun hän kovasti veti, niin kohosi kallio vedenpintaan, ja siitä
syntyivät Tonga-saaret. Pahaksi onneksi ongensiima katkesi, muutoin
saaret olisivat tulleet paljoa suuremmiksi. Cook kokosi paljon tietoja
heidän tavoistaan ja uskonnollisista käsityksistään, julkaisten ne
matkakertomuksessaan.



Tahitissa.


Heinäkuun puolivälissä Ystävyyssaarilta lähdettyään Cook elokuun
puolivälissä saapui Tahitiin. Paljon kansaa kokoontui paikalla laivain
luo ja Omai näki tuttaviaan ja sukulaisiaan, jotka kuitenkin olivat
jälleennäkemisestä hyvin välinpitämättömiä. Mutta kun hän vei vävynsä
kajuuttaansa ja näytti muutamia punaisia sulkia, jotka siihen saakka
olivat olleet kaikista tavaroista suurimmassa arvossa Tahitissa,
niin muuttui paikalla suhde. Omai kohosi saarelaisten silmissä
suunnattomasti, ja kun kuultiin, että laivassa oli enemmänkin punaisia
sulkia, niin alkoi saapua paljon veneitä ja kosolti kaikenlaisia
maan tuotteita kaupan. Päällikötkin alentautuivat nyt niin paljon,
että vaihtoivat Omain kanssa nimeä, ja tämä siitä joutui semmoiseen
ilohumalaan, että alkoi täysin käsin jaella omaisuuttaan. Alussa
saattoi parilla punaisella höyhenellä ostaa kokonaisen sian, mutta kun
niitä laskettiin liikkeeseen hyvin kosolti, niin niitten arvo illalla
oli alentunut viidennekseksi entisestään. Seuraavana päivänä saapui
Omain sisar laivaan, ja veljen ja sisaren kohtaus oli sanomattoman
hellä.

Cook oli tänne saakka kuljettanut melkoisen määrän kotieläimiä, ja
ne nyt vietiin maihin ja suurin osa lahjoitettiin Otu kuninkaalle.
Hän sai hevosia, nautakarjaa, lampaita, vuohia, hanhia, sorsia ja
kalkkunoita ja antoi vastalahjaksi valtavan kasan saaren tuotteita,
niin paljon, että molempien laivain miehistöllä oli niissä viikoksi
syömistä. Sitäpaitsi hänelle annettiin puku hienointa palttinaa,
kultakirja-hattu, työaseita ja paljon punaisia sulkia. Cook niinikään
aitautti kappaleen maata, muokkautti sen ja istutti siihen kaikenlaisia
kasveja. Siihen pelastettiin muun muassa viiniköynnös, jonka kaksi
espanjalaista laivaa oli saarelle istuttanut siellä pari vuotta
aikaisemmin käytyään, mutta jonka asukkaat olivat melkein kokonaan
hävittäneet, he kun olivat syöneet rypäleitä, ennenkuin ne vielä
olivat kypsyneet, ja huomanneet ne happamiksi ja muka myrkyllisiksi.
Omai löysi ja pelasti tämän köynnöksen ja oli kovin mielissään
ajatellessaan, että hän nyt saattaisi valmistaa viiniä.

Eräänä päivänä Tahitiin saatiin tieto, että Eimeo-saari, jota vastaan
Cookin edellisellä matkalla näkemä suuri sotalaivasto oli lähtenyt,
taas oli tehnyt kapinan, ja Otun täytyi lähteä sitä vastaan uudelle
sotaretkelle. Oikeastaan ei edellisestäkään sotaretkestä ollut
mitään tuloksia, koska Eimeon asukkaat - olivat tehneet urhoollista
vastarintaa, mutta nyt aiottiin kuitenkin koettaa uusi kerta. Sitä
varten uhrattiin Eatua jumalalle ihminen, joka pappien valinnan
mukaan nuijalla takaa tapettiin ja sitten vietiin uhripaikalle.
Cookia pyydettiin tulemaan sotaretkelle asevoimansa kanssa, mutta
hän ei nytkään lähtenyt. Sensijaan hän, Otun luvan saatuaan, lähti
uhripaikalle uhrimenoja katsomaan.



Tahitilainen morai.


Moraissa olivat papit koolla, ja menot alkoivat paikalla Otun ja hänen
vieraittensa saavuttua. Papit rukoilivat moraissa pitkät ajat, menivät
sitten meren rannalle, rukoilivat siellä uudelleen, asettivat uhrin
ruumiin rannalle, repivät hänen päästään hiuksia, kaivoivat kuopastaan
toisen silmän, joka tuotiin Otulle suureen lehteen kiedottuna. Otu
lähetti sen papeille takaisin. Kun tämän menon aikana jäälintu
istahti läheiseen puuhun, niin Otu kuiskasi Cookille, että se oli
Eatua. Hän näytti pitävän sitä hyvänä enteenä. Uhri sitten kannettiin
lähemmäksi moraita ja taas rukoiltiin ja manailtiin sekä revittiin sen
päästä hiuksia. Sitten uhri kannettiin morain näkyvimpään paikkaan
ja sen viereen laskettiin punaisia sulkia, kankaita ja rumpuja.
Papit rukoilivat uudelleen, jonka jälkeen kaivettiin kuoppa, pantiin
uhri siihen ja peitettiin mullalla ja kivillä. Sytytettiin tuli,
kuristettiin koira ja valmistettiin uhriateria, papit rukoilivat ja
kaksi miestä pitkin väliajoin paukutti rumpuja. Kun papit olivat
rukouksensa päättäneet, niin koiran ruumis nakattiin paria metriä
korkealle telineelle, jolla oli muitakin koirain ja sikain mätäneviä
haaskoja. Lopuksi papit apulaisineen päästivät suuren huudon, ja siihen
meno päättyi. Cook käski Omain lausua julki hänen inhonsa uhreja
kohtaan, sillä murhattu mies oli aivan viaton eikä tiennyt mitään pahaa
tehneensä, kun hänen kallonsa nuijalla murskattiin.

Näytelläkseen tuomainsa kotieläinten arvoa ja merkitystä molemmat
kapteenit, Cook ja Clerke, joka päivä kävivät molemmilla hevosillaan
ratsastamassa, ja sitä saarelaiset suuresti ihmettelivät ja pitivät sen
jälkeen hevosta arvokkaimpana kaikista tuoduista uusista eläimistä.

Cook aikoi nyt matkustaa Huahineen ja matkan piti käydä Eimeon ohi.
Otu kuningas pyysi päästä hänen kanssansa Eimeoon saakka, jonne hänen
sotalaivastonsa oli edeltäpäin lähtenyt, mutta ennenkuin ennätettiin
ankkuria nostaa, saatiinkin sanoma, että eimeolaiset olivat tehneet
hänen päällikkönsä kanssa rauhan ja alistuneet, ja tämä sanoma otettiin
suurella ilolla vastaan. Syyskuun viimeisinä päivinä Tahitin ylimykset
tulivat Cookin luo jäähyväisille ja lahjoittivat hänelle niin paljon
sikoja, ettei kaikkia edes voitu mukaan ottaa, koska ei ollut suoloja,
jotta olisi voitu liha säilyttää. Sydämellisten jäähyväisten jälkeen
»Resolution» ja »Diseovery» nostivat ankkurin ja lähtivät matkaan.
Matkalla poikettiin Eimeossa, jonka päällikkö oli keksinyt jonkunlaisen
turbaanin muotoisen päähineen, koska hän oli kaljupää ja kaljupäisyyttä
pidettiin varkaan merkkinä sen jälkeen, kun Cook oli antanut Tahitissa
ajella varkailta hiukset. Samasta syystä Eimeossa luultiin varkaiksi
niitä arvoisia retkikunnan jäseniäkin, joilla oli päälaella hiukseton
paikka.



Omai.


Huahineen jätettiin Omai, koska hän oli ilmoittanut mieluimmin sille
saarelle asettuvansa. Hänelle ostettiin saaren päälliköltä melkoinen
maakappale, laivan puusepät rakensivat hänelle siihen talon, muokattiin
puutarha ja siihen kylvettiin kaikenlaisia eurooppalaisia kasveja.
Sitäpaitsi Omai sai kaksi hevosta, vuohia, kanoja, panssaripaidan,
täydellisen asekokoelman, ruutia ja luoteja, posetiivin, sähkökoneen,
ilotulitusneuvoja, maanviljelyskoneita ja talouskapineita, sanalla
sanoen melkoisen varaston kaikenlaisia hyödyllisiä esineitä, joitten
olisi luullut hänelle hankkivan melkoisen vaikutusvallan. Cook
sitäpaitsi juhlallisesti vakuutti, että Omai oli hänen ystävänsä,
ja lupasi takaisin palatessaan ankarasti kurittaa kaikkia, jotka
olivat hänelle vääryyttä tehneet. Molemmat maorit, jotka Uudesta
Seelannista olivat Omain mukaan lähteneet, menivät nyt niinikään
maihin ja liittyivät hänen huonekuntaansa. Nuorempi oli kuitenkin
niin kiintynyt valkoisiin, että hänet oli väkipakolla maihin vietävä.
Omai erosi itkien Cookista. Mutta hänen luonteensa oli oikullinen ja
pintapuolinen, ja itsekseen jouduttuaan hän alkoi piankin väärinkäyttää
suurta omaisuuttaan. Vaikka hän oli aivan alhaista sukua, niin antoi
saaren päällikkö hänelle tyttärensä avioksi, ja siitä Omain ylpeys
paisui. Hän kävi tirannimaiseksi, kulki aina asestettuna ja käytti
maanmiehiänsä maalina ampumataitoaan harjoitellessaan. Huahinessa häntä
senvuoksi piankin alettiin vihata.

Ulieteaankin Cook poikkesi ja siellä karkasi eräs ylhäissukuinen
kadetti merimiehen kanssa ja asukkaat kätkivät heidät niin, ettei Cook
mitenkään tahtonut heitä takaisin saada. Lopulta hän vangitsi päällikön
perheineen, ja tämä pakotuskeino vihdoinkin tehosi ja karkulaiset
tuotiin takaisin.

Viivyttyään kuukauden päivät Ulieteassa ja lyhyehkön ajan Boraborassa
Cook marrask. 2 p. 1777 lähti saaristosta tutkimaan Tyynen meren
pohjoispuoliskoa ja Jäämeren reittiä. Joulukuun 22 p. kuljettiin
päiväntasaajan poikki (156° 45' länt. pit.) ja kaksi päivää myöhemmin
nähtiin keskellä valtamerta matala atolli, jossa kasvoi kookospalmuja
moniaita ryhmiä. Siellä havaittiin eräs auringonpimennys ja tammik. 2
p. jatkettiin matkaa. Atolli sai Joulusaaren (Christmas Island) nimen,
koska retkikunta oli viettänyt siellä joulua.



Hawaiji-saaristo.


Tammikuun keskivaiheilla v. 1778 kohosi taivaanrannalle useita saaria,
ja pian oltiin selvillä siitä, että oli tavattu tuntematon, vieläpä
suurikin saaristo, kuten piankin ilmeni. Maalta souti taivain luo
veneitä, ja ilokseen retkeläiset huomasivat, että nämä ihmiset puhuivat
samaa kieltä kuin tahitilaiset ja muutoin kaikin puolin olivat heidän
kaltaisiaan, yhtä ystävällisiä ja kauniita kasvultaan. Toisilla oli
kerrassaan eurooppalaiset kasvonpiirteet. Heillä ei veneissään ollut
minkäänlaisia aseita, paitsi pieniä kiviä, mutta nekin he heittivät
mereen huomatessaan, ettei niitä tarvittu. Saarelaiset osoittivat niin
peittelemätöntä kummastusta kaikesta, mitä he näkivät, että hyvin
huomattiin heidän ensi kerran näkevän valkoisten laivoja. Lasihelmet,
peilit ja muu semmoinen rihkama heille ei kelvannut, mutta kaikenlaisia
rautatavaroita, varsinkin kirveitä, he himoitsivat sitä enemmän ja
koettivat varastaa milloin vain vähänkin sopi. Kun Cook soudatti
itsensä maihin, niin oli rannalle kokoontunut sadoittain ihmisiä, ja
hänen maalle astuessaan kaikki lankesivat kasvoilleen kunnioitustaan
osoittaakseen. Siinä he olivat, kunnes hän kädenliikkeellä kehoitti
heitä nousemaan ylös. Cookille kannettiin lahjaksi pieniä sikoja ja
banaaneja, jotka annettiin samoilla menoilla kuin muillakin Tyynen
meren saarilla, ja hänen vastalahjansa otettiin vastaan suurella
ilolla. Hänelle osoitettiin hyvä vesipaikka, josta astiat voitiin
täyttää, ja merimiehiä mitä auliimmin autettiin veden otossa. Kylissä
tavattiin aivan samanlaisia moraita kuin Tahitissa ja Tonga-saarilla,
ja niitten eri osillakin oli samat nimet. Nämä ihmiset olivat
keskuläntiä, tanakoita, ihoväri vaaleanruskea. Naiset olivat melkein
yhtä kookkaita kuin miehet, eivätkä erikoisen kauniita. Kaikki
olivat erinomaisia uimareita, ja heidän mielihuvejaan oli soutaa
pienillä veneillään valtaviin hyökylaineihin, jotka ne täyttivät,
ja antaa aallon kantaa itsensä kumotun veneen kera lähelle rantaa,
jossa he käänsivät veneensä oikein päin ja tyhjensivät sen vedestä,
aloittaakseen jälleen saman leikin. Kun soudettiin hyökyjen läpi
maihin, niin usein äidit, joilla oli mukanaan sylilapset, hyppäsivät
hyökylaineihin ja uivat niitten läpi maihin lapsineen päivineen. Kansa
oli iloista, hyväntahtoista ja rauhallista ja eli keskenään hyvässä
sovussa. Perhe-elämä varsinkin oli tunteellista, miehet ottivat niin
sydämellisesti osaa vaimonsa ja lapsiensa iloihin ja suruihin, että
semmoista harvoin tapaa luonnonkannalla elävien kansojen kesken. He
osasivat valmistaa ja toivat kaupan sangen kauniita sulkavaippoja
ja sulkalakkeja, jotka suuresti muistuttivat helleenien kypäreitä.
Kankaansa he valmistivat paperimulperipuun kuoresta ja osasivat
mestarillisesti värjätä niitä. Yleensä he olivat erinomaisen käteviä
kaikenlaisten tarve-esineitten valmistamisessa. Mutta lempeydestään
huolimatta he kyllä toisinaan söivät ihmislihaakin, etupäässä
tappelussa kaatuneita vihollisiaan. Kotieläimiä heillä oli paljon,
sikoja ja koiria, ja koiriakin syötiin. Kalastamaan he olivat sangen
taitavia.

Saari, jonka Cook ensiksi näki, oli Atui nimeltään, nykyinen Kauai.
Sieltä hän purjehti Nihau-saarelle, jossa tavattiin samanlaista väestöä
ja vastaavat olot, mutta Cook ei sitten joutanut tätä saaristoa sen
tarkemmin tutkimaan, vaan kääntyi koillista kohti ja näki vain etäältä
Oahun, jossa saariston pääkaupunki nykyisin on. Hän antoi löytämälleen
saaristolle lordi Sandwichin nimen, mutta myöhemmin on alkuasukasten
nimitys Hawaiji tullut yleisemmin käytäntöön. Cookilla vielä oli antaa
Nihaun asukkaille kaksi vuohta ja pukki sekä sikaparikunta, joita hän
kehoitti hyvin hoitamaan, kunnes ne lisääntyisivät suureksi karjaksi.
Ostettuaan laivaan sangen runsaat varastot hän sitten käänsi keulan
kohti kylmempiä vesiä.



Espanjalaiset Californian rannalla.


Maaliskuun 7 p. retkikunta saapui Pohjois-Amerikan länsirannalle,
joka Californiasta pohjoista kohti oli hyvin vähän tunnettu. Enemmän
kuin puolentoistasataa vuotta oli saanut kuluneeksi v:sta 1603,
jolloin Vizcaino-niminen espanjalainen purjehtija oli väittänyt
löytäneensä 27:nneltä leveyspiiriltä oivan sataman ja nimittäneensä sen
Montereyksi. Vasta v. 1768 espanjalaiset olivat lähteneet löytöjään
jatkamaan ja lähinnä seuraavina vuosina Don Gaspar de Portola oli
maitse kulkenut aina Kultaiselle portille, San Franciscon kuululle
satamalahdelle saakka. V. 1775 oli nykyisen San Franciscon paikalle
perustettu lähetysasema ja hallintokeskusta, vieläpä oli Juan Perez
tutkinut rannikkoa pohjoista kohti aina 55:nnelle leveysasteelle
saakka ja paluumatkalla löytänyt Nootka-salmen ja nimittänyt erään
korkean lumipeitteisen vuorenkukkulan Santa Rosaliaksi — se on nykyinen
Mount Olympus. Joku toinenkin espanjalainen purjehtija oli käynyt
vähän myöhemmin samalla rannikolla, mutta hänkään ei ollut laatinut
siitä tarkkaa karttaa. James Cookilla oli siis suuri työ tehtävänään
jatkaessaan espanjalaisten kartoitusta siihen, josta venäläisten
kartoitus alkoi.



Cook Pohjois-Amerikan länsirannalla.


Hän tapasi Pohjois-Amerikan rannan nykyisessä Oregonissa, Columbian
suistamon eteläpuolella. Maa oli kukkulaista, vaihtelevaa luonnoltaan
ja metsäistä.

Purjehdittuaan tämän korkean rannikon sivua pohjoista kohti hän
saapui Nootka-salmeen Vancouver-saaren ulkorannalle. Paikalla tuli
laivan luo alkuasukkaita, sangen tummaihoista kansaa, ja alkoi vilkas
vaihtokauppa. He toivat etupäässä kaikenlaisia nahkoja ja alussa
ihmisenkallojakin ja tulella kuivattuja ihmisenkäsiä, aseitaan,
pyyntineuvojaan, puisia naamareita, villaryijyjä ynnä kupari- ja
rautakoristeita. Metalliesineistä päätettiin, että nämä intiaanit joko
tekivät kauppaa mannermaan kanssa, jonne oli alkanut saapua valkoisia
purjehtijoita, taikka että eurooppalaisia jo oli käynyt heidän
salmessaan. He eivät paljoa vierastelleet, vaan saapuivat laivaan
vapaasti, mutta pian huomattiin, että he olivat vielä pahempia varkaita
kuin polynesialaiset ja terävillä veitsillään leikkasivat irti mihin
suinkin käsiksi pääsivät. Ja hyvin he koettivat kaupoissakin puoliaan
pitää, vaatien lopulta maksua puustakin ja ruohosta, mitä rannalta
laivaan otettiin. Laivain korjausta varten ja huonon sään takia Cook
viipyi jotenkin kauan tässä salmessa. Hän kävi intiaanien kylässäkin,
jossa hänet otettiin ystävällisesti vastaan, ja kulki sitten niin kauas
sisäosiin, että huomasi maan saareksi. Rinteillä kasvoi vankkaa, vanhaa
havumetsää. Nämä ihmiset olivat jotenkin käteviä, valmistivat siroja
vaatteita ja olisivat tehneet kylläkin hyvän vaikutuksen, elleivät he
olisi olleet niin likaisia. Naamarien käyttö oli suuressa suosiossa ja
nenässä ja korvissa pidettiin kaikenlaisia helyjä.

Kun mastot oli korjattu rannikon erinomaisilla puuaineilla, niin Cook
jälleen lähti merelle, mutta ei rajun sään vuoksi alussa yrittänytkään
seurata rantaa, vaan pysytteli kauempana ulapalla. Seuraava maa, joka
nähtiin, oli Sitka-saari, sen jälkeen lähellä Cross-salmea oleva Mount
Fairweather ja viikkoa myöhemmin Mount St. Elias. Nimitellen saaria ja
lahtia Cook sitten purjehti rannikkoa seuraillen länttä kohti, kunnes
saapui Kenain niemimaan itäpuolelle Prinssi Wilhelmin salmeen, jonka
hän tutki, etsien siitä väylää Jäämereen.

Tämän rannikon asukkaat olivat jotenkin samanlaisia kuin Nootka-salmen,
mutta kävivät vielä vahvemmissa turkispuvuissa, jotka olivat
enimmäkseen valmistetut kaikkein arvokkaimman turkiseläimen, merisaukon
nahkasta. Heidän tapansa oli leikata ylähuuleen suun suuntaisesti niin
suuri halkeama, että siitä saattoi pistää kielensä ulos, ja näytti
siltä, kuin olisi heillä ollut kaksi suuta. Seudun pohjoisuutta muutoin
todisti sekin seikka, että täällä jo oli jääkarhuja. Mutta huolimatta
rannan syrjäisyydestä oli näillä ihmisillä sekä rautaa että kuparia,
jotka metallit he varmaan olivat saaneet välikäsien kautta, sillä ei
ole luultavaa, että ennen Cookia kukaan purjehtija oli tällä rannalla
käynyt. On mahdollista, että tavarat olivat tulleet maan poikki
Hudson-lahden rannoilta.

Kun lahti päättyikin umpimutkaan, niin Cook purjehti edelleen ja
löysi niemimaan länsipuolelta vielä paljon syvemmän vuonon, joka on
hänestä saanut nimensä, ja tutki tarkoin senkin, löytämättä kuitenkaan
siitäkään toivottuun suuntaan vievää väylää. Merelle palaten hän sitten
seuraili rannikkoa ja purjehti Alaskan niemimaan ympäri, nähden usein
korkeita, jylhiä kukkuloita, joista toiset olivat tulivuoria, ja alkoi
samalla tavalla seurata Beringin meren itärantaa.



Alaskan rannoilla.


Täältä tavattiin alkuasukkaita, jotka kajakkeineen ja vaatteineen
olivat eskimoitten näköisiä. Sumujen ja sateitten vuoksi purjehdus oli
hyvin vaikeaa ja vaarallista. Ja kun oli jokaiseen vähänkin suurempaan
lahteen poikettava etsimään, aukenisiko siitä salmea itää kohti, niin
oli matka hyvin hidastakin. Pitkin matkaa huomattiin merkkejä siitä,
että venäläiset olivat jo ennen käyneet tällä rannikolla. Täällä oli
vielä runsaammin merisaukkoja (Latax), jonka kallisarvoinen nahka
myöhemmin houkutteli näille ilottomille rannoille pyydystäjiä. Cook
saapui vihdoin Beringin salmeen ja nimitti Amerikan läntisimmän nokan
Walesin prinssin nokaksi. Vaikka venäläiset' retkeilijät olivat
löytäneet salmen jo monta vuotta aikaisemmin, niin olivat heidän
työnsä tulokset niin vähän tunnetut Länsi-Euroopassa, että seutu oli
karttoihin aivan väärin piirretty. Pohjois-Amerikan läntisin niemi
tavallisesti kuvattiin paljoa idemmäksi kuin se todenteolla onkaan.



Jäämeri.


Beringin salmen poikki purjehtien Aasian puolelle Cook siellä tutustui
tshuktsheihin ja palasi sitten taas Amerikan puolelle pohjoista kohti
tunkeutuessaan. Pian alkoivat kaikki merkit osoittaa, että Jäämeri
oli lähellä. Pohjoisella taivaanrannalla nähtiin »jäävaloa», jonka
Cook Etelä-Jäämerellä saamistaan kokemuksista tiesi ilmaisevan suuria
jääkenttiä, ja pian tultiinkin jäitten keskelle, joita lopulta oli
niin paljon, ettei voitu kauemmaksi kulkea. Cook lähestyi Amerikan
rantaa ja nimitti näkemänsä pohjoisimman niemen Jäänokaksi. Ranta olisi
siitä kääntynyt itää kohti, se siis selvästi näytti olevan mannermaan
pohjoisreuna, mutta jäitä oli niin paljon edessäpäin, ettei ollut
ajattelemistakaan jatkaa matkaa siihen suuntaan, etenkään kun molemmat
laivat olivat varustautumattomat talven viettoon napamaissa. Kun alkoi
olla lihasta puute, niin ammuttiin mursuja, joitten liha tuoreena
maistui jokseenkin hyvältä. Niitä makaili päällekkäin kuin sikoja
jäällä sadoittain yksissä parvissa ja karjuen aivan kamalasti ikäänkuin
toisiaan huvittaakseen. Yöllä ja myrskyssä voitiin tästä karjumisesta
huomata jään läheisyys. Mutta ei koskaan tavattu parvea, jolla ei
olisi ollut vartijaa toisten nukkuessa, ja tämä paikalla antoi tiedon
lähestyvästä vaarasta. Suurissa parvissa ne seurailivat veneitä, mutta
sukelsivat niin sukkelaan, että niitä oli hyvin vaikea saada ammutuksi.



Venäläiset Aleuteilla.


Merimiehet pyydystivät kaloja, varsinkin erinomaisia lohia, ja
kampeloita. Unalashkan alkuasukkaat toivat laivaan mahtavan pippuroidun
lohipasteijin, ja siitä voitiin päättää, että lähellä mahtoi olla
sivistyneitä ihmisiä. Cook lähetti vastalahjaksi juomatavaroita ja pari
merisotilasta hänen kiitoksiaan ja ystävällisiä tervehdyksiään viemään,
ja pian saapui maalta kolme venäläistä turkiskauppiasta vieraihin.
Heillä oli lähiseudussa melkoinen kauppa-asema, mutta valitettavasti
ei heidän kanssaan voitu puhua, kun tulkkia ei ollut. Muutaman päivän
kuluttua saapui paikalle Ismailow-niminen venäläinen, joka seurueen
suuruudesta päättäen oli mahtavin kaikista. Hän pystytti telttansa
rannalle ja kutsui Cookin vieraakseen, tarjoten hänelle lohta ja
kuivattuja marjoja, kun ei muita herkkuja ollut. Ismailowilla oli hyvin
tarkat tiedot venäläisten löydöistä ja hän saattoi monessa kohdassa
oikaista Cookin laatimia karttoja. Hänen viittauksistaan päättäen
venäläiset olivat koettaneet saada jalansijaa Alaskan niemellä,
Unalashkan kohdalla, mutta asukkaitten vihamielisyys oli pakottanut
näistä aikeista luopumaan. Cook sai häneltä lahjaksi eräänlaisia
juurimukuloita, jotka olivat ainoat syötävät kasvit, mitä tällä
rannikolla yleiseen kasvoi. Hän antoi sitten Ismailowille Englannin
amiraliteetille toimitettavaksi kirjeen, joka sisälsi lyhyen selonteon
retken tuloksista ynnä karttoja, ja nämä lähetykset tulivatkin
perille kuljettuaan maatietä Tyynestä merestä Atlantinmeren rannoille
saakka. Cook upseereineen kävi monet kerrat Unimak-saarella, joka oli
lähempänä mannermaata. Siellä oli suurehko venäläinen asema, ja joka
kerta hänet otettiin mitä parhaiten vastaan. Samanlaisia asemia heillä
kuului olevan monta Unalashkan ja Kamtshatkan välillä, ja kaikilla
näillä asemilla kerättiin turkiksia. Niitten kustannukset olivat
halvat, kun venäläisetkin sekä elivät maan ja meren riistalla että
pyydystettyjen eläinten nahkoista valmistivat vaatteensa. Cook määräsi
tähtitieteellisesti useiden Aleuti-saarien aseman.

Cookin mielestä Unalashkan asukkaat olivat rauhallisinta ja
hyväntahtoisinta kansaa, mitä hän oli koskaan tavannut, ja
rehellisyyden puolesta he kunnialla puolustivat sijaansa
sivistyneittenkin kansain rinnalla. Nämä avut eivät kuitenkaan,
niin hänelle vakuutettiin, olleet alkuperäisiä, vaan sen ankaran
kurin seurausta, jota venäläiset ylläpitivät. Naisten puvut olivat
hylkeennahkasta, miesten vesilintujen mahanahkasta. Ruokansa he söivät
raakana, kunnes venäläisiltä oppivat keittämään. He asuivat suurissa
maakuopissa, monta perhettä samassa kuopassa, joka katettiin ajopuilla
ja mullalla. Kaikki he elivät intohimoisia tupakoitsijoita, ja kun
tupakka oli ylen kallista, niin täytyi heidän tehdä kovasti työtä
voidakseen sitä hankkia. He olivat erinomaisia pyyntimiehiä, kalastivat
sekä harppuunoilla että verkoilla ja rysillä, ja pyyntineuvonsa
he valmistivat samaan tapaan kuin eskimotkin. Kajakit niinikään
olivat samanlaiset. Cookin käydessä oli niillä seuduin vielä paljon
mursuja. Hyvin yleiset olivat vielä merisaukotkin, joilla samoin kuin
hylkeilläkin oli taaskäänteiset uimajalat. Maaeläimiä saarella oli
vähän, asukkailla ei ollut edes koiraakaan. Arvokkain ravintokasvi oli
sarannalilja sipulimaisine juurimukuloineen. Sitäpaitsi syötiin paljon
marjoja ja joitakuita muita juurikasvejakin. Asukkaitten kielestä,
vaateparresta ja tavoista Cook päätti, että he kuuluivat eskimoihin,
ja niin onkin asianlaita, vaikka molemmatkin eroavat koko joukon
pohjoisten eskimoitten kielestä ja tavoista.



Jälleen Hawaiji-saaristossa.


Lokakuun lopulla säät kävivät niin myrskyisiksi ja kolkoiksi, että
Cook päätti lähteä Sandwichin saarille talvea viettämään. Hänen
aikomuksenaan oli palata seuraavana keväänä takaisin Kamtshatkan
rannikolle ja jatkaa siellä kartoitusta ja mittauksia. Marraskuun
lopulla kohosi näkyviin Maui, joka on saariston itäpäässä, lähinnä
suurta Hawaiji-saarta. Mauista saatiin vereksiä ruokatavaroita ja
Hawaijissa niiden ostoa jatkettiin menestyksellä. Hawaiji oli niin
suuri, että kului seitsemän viikkoa sen ympäri purjehtimiseen ja
rannikon tarkkaan tutkimiseen. Joulukuussa satoi saaren korkeille
tulivuorille lunta. Kun satamat olivat huonot ja rannikolla hyökyi
valtava aallokko, niin ei voitu sitä aina kovin likelle lähestyä, mutta
asukkaat veneineen tulivat merelle kauppaa tekemään, ja niin saatiin
tasaisesti vereksiä ruokatavaroita. Tammikuun puolivälissä keksittiin
rannassa mutka ja purjehdittiin siihen satamaa etsimään. Tavattiinkin
hyvä ankkuripaikka ja vesipaikka, ja laivain miehistö oli ylen
hyvillään, kun näin oli toivoa saada viettää talvi näin erinomaisen
hedelmällisessä seudussa. Veneitä kiehui ympärillä tuhansittain,
kansilla vilisi vieraita, ruokatavaroita tuotiin niin paljon kuin
suinkin ostaa voitiin. Sikoja ostettiin, teurastettiin ja suolattiin
niin runsaasti, että lihoja riitti seuraavaan jouluun saakka. Samalla
sattui kuitenkin alinomaa pieniä varkauksiakin. Cook koetti säikäyttää
alkuasukkaita sekä kiväärin että tykin laukauksilla, mutta he eivät
siitä ensinkään tapojaan parantaneet, vaikka hämmästyivätkin. Näytti
siltä, kuin olisivat päälliköt näitä varkauksia suosineet. Cook kävi
sitten maissa saaren kuninkaan luona, lahjoja ja nimiä vaihdettiin
ja asukkaat kaiken aikaa kohtelivat kapteenia mitä kunnioittavimmin,
heittäytyen kasvoilleen hänen ohi kulkiessaan. Cookille onnistui
taivuttaa papit puolelleen, niin että he hänelle erään morain vierestä
luovuttivat maata aseman rakentamiseksi ja samalla julistivat
koko tämän alueen tabuksi, s.o pyhäksi, jota lähestymästä kaikkia
saarelaisia kiellettiin. Sitäpaitsi he kaiken aikaa toimittivat
laivoihin sikoja ja ruokatavaroita. Helmikuun alussa lähdettiin jälleen
merelle, mutta kun »Resolution» kovassa myrskyssä, menetti osan
etumastostaan, niin oli palattava satamaan takaisin. Rakennuspaikankin,
jossa mastoa korjattiin, papit tällä kertaa merkitsivät tabuksi.

Cook kuitenkin huomasi, että väestö nyt esiintyi toisella tavalla
kuin vähää ennen. Koko lahti oli melkein autiona. Syyksi ilmoitettiin
kuningas Terriobuksen poissaolo, jonka vuoksi koko lahti oli julistettu
tabuksi, mutta Cook epäili, että olikin tekeillä jokin salajuoni.
On mahdollista, että laivain äkillinen palaaminen oli alkuasukkaita
säikäyttänyt.

Seuraavana päivänä Terriobus »palasi» matkaltaan, ja seurustelu
asukkaitten kanssa alkoi entiseen tapaan. Mutta siitä huolimatta
olivat suhteet jollain tavalla jännittyneet, niin että tiheään sattui
hankauksia ja väärinkäsityksiä ja lopulta puhkesi melske, jossa Cook
sai surmansa.



Cookin kuolema.


Cook tarvitsi puutavaraa laivansa korjaamiseksi, ja hänen mielestään
moraita ympäröivä aita oli hänen tarkoituksiinsa erinomaisen
sovelias. Vaikka papit sen kielsivät, niin hän kuitenkin revitytti
aidan tämän pyhän paikan ympäriltä, unohtaen kokonaan tavallisen
varovaisuutensa ja kunnioituksensa alkuasukkaitten tapoja kohtaan.
Saarelaisten kesken tämä teko sai aikaan paljon pahennusta. He
olivat pitäneet häntä puolijumalana, mutta saivatkin nyt nähdä,
että hän häväisi heidän pyhimpiä paikkojaan, ja ainoastaan heidän
suuri kammonsa esti suuttumusta heti julki puhkeamasta. Lisäksi
englantilaiset merimiehetkin olivat ruvenneet entistä tylymmin
kohtelemaan saarelaisia, ja pieniäkin varkauksia alettiin rangaista
hyvin ankarasti. Eräänä yönä varastettiin »Diseoverystä» vene. Cook
päätti silloin anastaa haltuunsa Terriobuksen, kunnes vene tuotaisiin
takaisin, ja meni maihin hänen luokseen. Matkalla alkuasukkaat
osoittivat hänelle tavanmukaista kunnioitustaan, ja Terriobus kahden
poikansa keralla lupasi lähteä »Resolutioniin» siksi päiväksi,
jotta vene saataisiin takaisin. Mutta muuan kuninkaan vaimoista
tuli juosten rantaan ja itkien pyysi, ettei hän lähtisi laivaan,
ja kaksi päällikköä yhtyi hänen pyyntöihinsä. Rannalle kokoontui
paljon kansaa, ja kun kuningas tahtoi seurata Cookia veneille, niin
molemmat päälliköt sen estivät. Cook, huomatessaan tuumansa menneen
myttyyn, jatkoi rauhallisesti matkaansa rantaan. Mutta samalla
levisi kansan kesken huhu, että muuan etevimmistä päälliköistä oli
murhattu. Naiset ja lapset paikalla lähetettiin pois ja koko joukko
hyökkäsi englantilaisten kimppuun. Muuan saarelainen asettui uhmaten
Cookin eteen, sulkien häneltä tien, Cook laukaisi häneen toisen
pistoolinsa, jossa oli haulipanos, mutta kun haulit eivät tunkeutuneet
saarelaisen vahvan suojapatjan läpi, niin mies siitä kävi vain
rohkeammaksi, ja samalla hyökkäsi toisia joka puolelta. Cook ampui
kiväärillään kuoliaaksi sen, joka oli häntä lähinnä, mutta samalla
alkoi yleinen hyökkäys. Cook käänsi päätään ehkä kehoittaakseen
veneitä nopeaan tulemaan avuksi, ja tätä tilaisuutta käytti muuan
saarelainen iskeäkseen häntä puukolla selkään, niin että hän kaatui
suulleen vesiallikkoon, jossa oli polviin saakka vettä. Suuri parvi
saarelaisia hyökkäsi nyt hänen päällensä, hukuttaakseen hänet veteen,
mutta kapteeni sai vielä kohotetuksi päänsä veden yli. Hän katsoi
ikäänkuin apua pyytääkseen venettään kohti, joka oli vain viiden kuuden
askelen päässä, mutta vene oli jo irti rannasta ja senkin ympärillä
oli niin suuri lauma hyökkääjiä, että merimiehet töin tuskin saivat
heidät päältään torjutuiksi. Sitäpaitsi olivat kaikki ylläköstä niin
säikähdyksissään, etteivät kyenneet toimimaan niin kylmäverisesti,
kuin asema olisi vaatinut. Huomatessaan, ettei Cook saanut veneistä
apua, saarelaiset kävivät häneen uudelleen kiinni ja raahasivat hänet
syvempään paikkaan, upottaakseen hänet veden alle, mutta huolimatta
pahoista haavoistaan Cook vielä toisen kerran nousi pystyyn ja takertui
kallioon kiinni. Mutta samassa hän sai päähänsä niin kovan nuijan
iskun, että kaatui. Vasta nyt saarelaiset saivat hänen ruumiinsa
maalle raahatuksi ja raivoissaan toinen toisensa jälkeen lävistivät
sen puukollaan. Ruumis jäi sitten joksikin aikaa kalliolle, ehkä
ammunnan vuoksi, jonka merimiehet veneistään aloittivat, ja se olisi
ehkä voitu laivaan pelastaa, ellei hätäännys olisi ollut niin suuri,
etteivät merimiehet uskaltaneet sitä yrittää. Yhdessä kaatuneitten
merisotamiesten ruumiitten kanssa se hakattiin palasiksi ja palaset
jaettiin päälliköitten kesken. Osa niistä sotamiehistä, jotka olivat
olleet kapteenin keralla, pelastui uimalla veneihin.

Myöhemmin englantilaiset lähtivät laivoista maihin suuremmalla
voimalla ja polttivat kostoksi Kakuan kylän. Tämä ehkä vaikutti sen,
että saarelaiset sitten mielellään suostuivat rauhaan ja toivat
Cookin ruumiista takaisin ne tähteet, mitä siitä vielä oli jäljellä.
Laivavenettä, jonka vuoksi tämä melske oli syntynyt, ei sitävastoin
enää saatu takaisin. Varkaat olivat sen pirstanneet ottaakseen irti
naulat, joista he tekivät ongenkoukkuja.

Helmikuun 22 p. James Cookin maalliset jäännökset suurin
juhlallisuuksin haudattiin.

Siten sai surullisen lopun mies, jota Albionin merenkulkijakansa
pitää etevimpänä purjehtijanaan. Retkikunnan joka miehelle se oli
syvä surun aihe, sillä James Cook nautti kaikkien kunnioitusta
hyväntahtoisen huolenpitonsa vuoksi halvimmankin merimiehen terveydestä
ja menestyksestä.

Kapteeni Clerke purjehti nyt Kamtshatkaan, valmistellakseen siellä
seuraavana kesänä tehtävää uutta Jäämeren-matkaa. Heinäkuun alussa
saavuttiin uudelleen Beringin salmeen, mutta heti sen pohjoispuolella
tavattiin jälleen jäitä, joiden läpi oli mahdoton tunkeutua
kauaksikaan pohjoista kohti. Ei ollut muuta neuvoa kuin kääntyä
paluumatkalle, mutta kapteeni Clerke ei ennättänyt Petropavlovskia
kauemmaksi, ennenkuin hän keuhkotautiin kuoli. Kapteeni Gore kuljetti
retkikunnan Hyväntoivonniemen ympäri kotimaahan. Tosin oli syttynyt
sota toiselta puolen Englannin, toiselta puolen Ranskan, Espanjan ja
kapinaan nousseitten amerikkalaisten siirtokuntain välillä, mutta
kunnioituksesta James Cookia kohtaan olivat asianomaisten valtain
hallitukset kieltäneet häiritsemästä retkikuntaa sen paluumatkalla,
ja niin saapuivat »Resolution» ja »Diseovery» lokakuussa 1780, neljä
vuotta poissa oltuaan, häiritsemättä kotimaahansa.



Muita retkiä Tyynelle merelle.


James Cookin löytöretkien suurenmoiset tulokset kiinnittivät kaikkien
huomion Tyyneen mereen ja jo muutaman vuoden kuluttua kuulun
englantilaisen purjehtijan kuolemasta varustettiin sinne ranskalainen
retkikunta jatkamaan työtä. Retkikunnan johto uskottiin François Galaup
de la Pérouselle, etevälle upseerille, joka oli kunnostautunut monessa
tappelussa. Hän oli v. 1782 johtanut rohkeata retkeä Hudson-lahteen,
tunkeutunut läpi sumujen ja jäiden lahden etelärannalle ja hävittänyt
siellä olevat brittiläiset kauppa-asemat, mutta voittonsa jälkeen
kohdellut voitettuja inhimillisyydellä, joka herätti yleistä
myötätuntoa. Hänelle annettiin nyt kaksi fregattia, »Boussole» ja
»Astrolabe»— alusten nimetkin osoittivat retkikunnan tieteellistä
tarkoitusta — ja mukaan useita tiedemiehiä. Matkan määränä oli Tyynen
meren pohjoisosa, jossa Cookin retkestä huolimatta vielä oli paljon
tehtävää.

La Pérouse. »Boussole» (kompassi) ja »Astrolabe» lähtivät Brestistä
elokuun 1 p. 1785 ja purjehtivat seuraavan vuoden alussa Kap Hoornin
ympäri, poikkesivat Chilessä ja Pääsiäissaarella ja suuntasivat sitten
Sandwichin saaria kohti. Toukokuussa 1786 nähtiin Hawaiji, mutta tässä
saaristossa ei kauan viivytty, vaan kun oli saatu vereksiä ruokavaroja,
purjehdittiin edelleen Amerikan rantaa kohti, joka tavattiin Elias-
vuoren kohdalta. La Pérouse seurasi rantaa kaakkoa kohti satamaa etsien
ja löysikin joka puolelta maan sulkeman lahdelman, joka sai nimeksi
Port des Français. Maanasukkaat, joiden kanssa tehtiin vähän kauppaa,
olivat köyhiä, eikä heidän maansa ollut paljoa parempi, joku verta
ruokavaroja kuitenkin saatiin. Matkaan hankittaessa sattui ensimmäinen
tapaturma; kolmesta veneestä, jotka oli lähetetty väylää merkitsemään,
kaksi joutui kiivaaseen virtaukseen ja hyökyaalloissa täyttyi ja kaikki
niissä olevat saivat aalloissa hautansa.

La Pérouse seurasi rantaa etelää kohti ja sai selville, että se
ei ollutkaan mannerrantaa, vaan saaristoa, jonka takana vasta oli
mannerranta. Jonkun maan sisään poikkeavan salmen hän osaksi tutkikin,
mutta ei kuitenkaan joutanut perusteellista kartoitusta suorittamaan,
vaan jatkoi matkaa etelää kohti aina Californian Monterey-lahteen
saakka.

Viivyttyään jonkun aikaa Montereyssa La Pérouse purjehti Kiinaan
Sandwich-saariston pohjoispuolitse, töin tuskin välttäen haaksirikon
eräällä särkällä. Käytyään Macaossa tammikuussa 1787 hän purjehti
Filippiineille ja Manilassa korjautti aluksensa. Sen tehtyään hän
suuntasi Japanin ja Kamtshatkan väliselle rannikolle, ohjeittensa
mukaan sitä tutkimaan. Siellä oli varsinkin selvittämättä Jesson ja
Sahalinin suhde ja saatava varmuus siitä, oliko Sahalin saari vaiko
mannerta. La Pérouse purjehti ristiin rastiin Japanin meren ja seurasi
sitten Mandshurian rantaa pohjoista kohti, kunnes saapui Sahalinin
ja manteren väliseen salmeen, jonka läpi vedenalainen särkkä esti
pääsemästä. Kääntyen uudelleen etelää kohti hän sitten löysi salmen,
joka erottaa Sahalinin Jessosta ja joka on hänestä saanut nimensä;
tämä löytö epäämättömästi todisti, että Sahalin ja Jesso olivat eri
saaria. Salmesta hän purjehti Kurileille ja edelleen Kamtshatkaan,
jossa vihdoin saatiin kauan kaivatut tiedot kotimaasta ja viesti, että
La Pérouse oli ylennetty amiraaliksi. Hän lähetti Petropavlovskista
Lessepsin viemään viestejään Siperian kautta kotimaahan Ranskaan,
ja Lesseps onnellisesti suorittikin tämän siihen aikaan sangen
vastuksellisen matkan.



La Pérousen n katoaminen.


Syyskuun 30 p. La Pérouse sitten purjehti etelää kohti ohjeittensa
mukaan tutkimaan etelämerien valaita ja Purjehtijain saarille
(Samoa-saarille) saapuen kävi Manuan edustalle ankkuriin. Vastaanotto
oli ensin ystävällinen, mutta sitten sopu rikkoutui ja kapteeni
De Langle luonnontutkija Lamanonin ja monen muun miehen keralla
maissa käydessään murhattiin. La Pérouse petosta kostamatta purjehti
Ystävyyssaarille (Tonga-saarille) ja sieltä Australiaan Uuden
Etelä-Walesin rannikolle, jossa englantilaiset paraillaan perustivat
siirtokuntaa Sidneyn paikalle. Helmikuussa 1788 hän lähti jälleen
matkaan, mutta sille tielle hän laivoineen kaikkineen katosi.
D'Entrecasteaux, jonka Ranskan hallitus lähetti häntä etsimään, ei
löytänyt hänestä merkkiäkään. Vasta 30 vuotta myöhemmin La Pérousen
kohtalosta saatiin vähän aavistuksia englantilaisen Dillonin matkan
kautta. Kapteeni Dillon löysi Tucopiasta, eräältä Uusien Hebridien
saarelta ranskalaisia esineitä ja sai asukkailta kuulla, että kaksi
eurooppalaista laivaa oli monta vuotta takaperin kärsinyt haaksirikon
pohjoisempana, Vanicoro-saaren rannalla, joka kuului Santa Cruz-
ryhmään, ja että esineet oli näistä laivoista saatu. Intian hallitus
lähetti Dillonin Vanicoroon etsimään, olisiko siellä vielä säilynyt
elossa haaksirikkoisia. Hän saikin monen vastuksen jälkeen varmat
tiedot siitä, että haaksirikkoutuneet laivat olivat olleet »Boussole»
ja »Astrolabe». Löydettiin kaikenlaisia esineitä, jotka epäilemättä
olivat niihin kuuluneet, ja tarkkain kyselyjen avulla kapteeni Dillon
sai selville, että laivat olivat tarttuneet saaren länsirannalla
oleville särkille ja toinen paikalla hajonnut. Miehistö oli päässyt
laivasta maalle, mutta alkuasukkaat olivat tappaneet joka miehen.
Toisen laivan väki taas oli ennättänyt rakentaa rauskansa puuaineista
pienen aluksen, ennenkuin se kokonaan hajosi, ja tässä pienessä
aluksessa loput haaksirikkoisista oli purjehtinut pois. Mutta sen
koommin ei heistä kuulunut.

La Pérousen onnettoman retken jälkeen Tyynen meren pohjoisien
rantain tutkimista jatkoivat pyynti- ja kaupparetkikunnat, joita
varustivat varsinkin Intiaan ja Itä-Aasiaan asettuneet englantilaiset
liikemiehet. Montakin tämmöistä retkikuntaa voisimme mainita, mutta
riittäköön niistä se yhteinen tunnustus, että niiden toimesta Amerikan
luoteisrannikko tuli yhä paremmin tunnetuksi. Monen paikankin nimenä
on säilynyt näiden retkikuntain antama tai niiden muistoksi annettu
nimi. Englantilaisten ohella espanjalaisetkin uudelleen kiinnittivät
huomionsa näihin seutuihin, aikoen ottaa koko luoteisrannikon Alaskaa
myöten omakseen. 1789 Espanjan hallitus lähetti sinne Don Esteban Josef
Martinezin, joka otti takavarikkoon siellä tapaamiaan englantilaisia
laivoja tavaroineen. Seurauksena oli, että Englanti lähetti Amerikan
luoteisrannikolle melkoisen laivaston ja Espanjan täytyi peräytyä.
Vaikutusalueiden tarkempaa määräämistä varten kumpikin maa sitoutui
lähettämään sinne retkikunnan, ja Vancouverin toimesta tämä rannikko
lukemattomine vuonoineen ja saarineen sitten tuli tarkoin tutkituksi.



Alessandro Malaspina.


Ennen näitä tutkimustöitä on meidän kuitenkin mainittava eräs
espanjalainen retkikunta, jonka tieteelliset ansiot olivat suuremmat
kuin ainoankaan edellisen espanjalaisen retkikunnan. Sitä johti
italialainen ylimys Alessandro Malaspina, joka oli siirtynyt Espanjan
palvelukseen ja kunnostanut itseään Englantia vastaan taistellen
(1779—83). Rauhanteon jälkeen hän harrasti Espanjan siirtomaitten
kehitystä ja teki sitä varten kaksi matkaa Filippiineille, korjasi
paljon saariston karttaa ja toisella matkallaan purjehti maan ympäri.
V. 1789 hän sai johdettavakseen suuren retkikunnan, jolla oli paitsi
käytännöllistä myös suuri tieteellinen ohjelma. Paitsi kartoitusta
retkikunnan piti edistää useita muitakin tieteitä, jota varten sen
mukaan lähti joukko päteviä oppineita. Malaspinan piti muun muassa
vielä etsiä salmea Tyynestä merestä Hudson-lahteen. Toivottiin sen
löytyvän Alaskan eteläpuolelta 58:nnen ja 60:nnen leveyspiirin
vaiheilta. Lisäksi oli laadittava entistä tarkempia karttoja jo ennen
löydetyistä rannoista.

Karttain korjaaminen ja havaintojen tekeminen alkoivat La Plata-maissa,
jonka jälkeen retkikunta tutki Patagonian rantoja ja Falklandin saaret.
Guayaquilista kuljettiin Galapagos-saarille ja sieltä Panamaan ja
Mexicon Acapulcoon. Sieltä Malaspinan molemmat laivat purjehtivat
Alaskaan mainittua salmea etsimään. Tutkittiin Yakutat-lahti ja Mount
St. Eliaksen seutu, jonka suunnattomista jäävirroista Malaspina toi
ensimmäisen seikkaperäisen kuvauksen. Suurin sen glaciereista on
nykyisin hänen nimisenään tunnettu. Kun salmea ei löydetty, niin
Malaspina purjehti rannikkoa alaspäin ja saapui syksyllä 1791 takaisin
Acapulcoon.

Acapulcosta hän v. 1792 purjehti Tyynen meren poikki Filippiineille,
jatkaakseen niiden tutkimista. Seuraavana vuonna hän kävi Australiassa
Port Jacksonissa, johon englantilaiset olivat vähäistä ennen
perustaneet siirtokunnan, ja tutki sitten Tyynen meren eteläosia.
Syksyllä 1794 hän palasi takaisin Espanjaan, neljä vuotta retkellä
oltuaan. Hän toi mukanaan suunnattoman tieteellisen aineskokoelman,
mutta sitä ei valitettavasti ole koskaan täysin hyväksi käytetty.
Malaspina joutui valtiollisten juonien uhriksi ja vietiin vankeuteen,
ennenkuin hän vielä ennätti ruveta kokoelmiaan julkaisemaan. Vasta
v. 1885 suuri osa niistä julkaistiin. Elämänsä loppuosan hän eli
kotimaassaan Italiassa.

Samaan aikaan kuin Malaspina oli Yhdysvaltain luoteisrannikolla pari
muutakin espanjalaista ja ranskalaista retkikuntaa, joiden tulokset
eivät kuitenkaan olleet suuren arvoiset. Ranskalainen kapteeni Marchand
tutki tarkemmin Marquesas-saariston, edelliset purjehtijat kun olivat
tutustuneet vain sen eteläosaan. Matkalla oli mukana ranskalainen
meritutkija Fleurien, joka kirjoitti siitä kertomuksen.

Sekä Englannissa että Espanjassa yhä vielä luultiin, että Tyynestä
merestä löydettäisiin salmi Hudson-lahteen: toiset päättivät sen
alkavan Juan de Fuca-salmesta, jonka perukoihin ei vielä kukaan
ollut tunkeutunut. Kapteeni Yrjö Vancouver sai tämän kysymyksen
ratkaistavakseen.



Yrjö Vancouver ja Amerikan luoteisrannikon kartoitus.


Vancouver oli, samoin kuin useat muutkin hänen aikansa parhaista
purjehtijoista, Cookin oppilas ja oli perinyt monta suuren edeltäjänsä
etevää ominaisuutta. Hän lähti matkaan kahdella laivalla huhtikuussa
1791, purjehti Hyväntoivonniemen ympäri Intian mereen ja saapui
syyskuussa myrskyisen matkan jälkeen Australian rannikolle, jota hän
tutki pitkän matkan. Tasmanian ohi purjehdittiin Uuteen Seelantiin ja
korjattiin sen rannikon karttaa, jonka jälkeen purjehdittiin Tahitiin
ja sieltä Sandwich-saarille, joiden olot olivat Cookin käynnin jälkeen
paljon muuttuneet, muun muassa sen johdosta, että turkiskauppiaat
olivat tuoneet saaristoon ampuma-aseita. Huhtikuun puolivälissä 1792
saavuttiin »Uuden Albionin» rannalle ja retkikunta saattoi aloittaa
varsinaisen työnsä. Koko rannikko tarkoin tutkittiin ja kartoitettiin
pohjoista kohti edeten. Se oli yleensä suora ja suojaisia lahtia
oli vähän, vaikka takamaa olikin kaunis, metsäinen ja vuorinen. Kap
Mendocinon ohi yhä kauemmaksi pohjoista kohti edettäessä tavattiin
siellä täällä alkuasukkaita, jotka olivat ystävällisiä ja avuliaita.
Eräässä kohdassa merivesi oli sameata kuin jokivesi, mutta Vancouver
ei keksinyt syytä, suurta Columbia-jokea, joka sillä kohdalla purki
vetensä mereen. Joen oli vähäistä ennemmin löytänyt amerikkalainen
purjehtija Robert Gray, joka sille oli antanut laivansa nimen.
Vancouver tapasi matkalla tämän purjehtijan ja kuuli hänen löydöstään,
joka sitten vaikutti, että Oregonin rannikko joutui Yhdysvalloille
eikä Englannille. Joen varsinaiset löytäjät lienevät kuitenkin olleet
espanjalaiset, jotka paria vuosikymmentä aikaisemmin samalla olivat
julistaneet rannikon omakseen.

Huhtikuun 29:ntenä Vancouver saapui Juan de Fuca-salmeen, joka oli
purjehtijain kesken kuulu, vaikk'ei kukaan ollut sitä tutkinut eikä
edes nähnytkään se mies, josta se on nimen saanut (II, s. 419).
Vancouver ryhtyi nyt kartoittamaan- näitä erinomaisen monimutkaisia
rantavesiä ja suoritti työn, jonka vertoja perusteellisuuden ja
tarkkuuden puolesta löytöretkien historia tuskin toista tuntee. Hän oli
päättänyt tutkia joka sopen, josta ehkä saattaisi lähteä Atlantinmereen
tuo kauan kaivattu salmi, ja silmäys karttaan riittää osoittamaan,
kuinka suunnaton määrä lahtia ja kapeita vuonoja sitä varten oli
perukkaan saakka etsittävä ja kartoitettava. Vancouver aina jätti
molemmat laivansa varmaan ankkuripaikkaan ja upseereineen veneillä
suoritti rantavesien tutkimisen ja kartoituksen. Monet paikat, jotka
näillä retkillä nimitettiin, muistuttavat meille hänen upseereitaan,
muun muassa Puget Sound-vuono, joka Juan de Fuca-salmesta pistää kauas
Washingtonin sisäosiin. Veneretkillä koottiin runsaasti havaintoja
maan luonnosta ja asukkaista ja Vancouver laati niiden perustuksella
kertomuksen maan tulevaisuuden mahdollisuuksista. Puget Sound metsineen
ja niittyineen varsinkin herätti luonnonkauneudellaan ihastusta; mutta
se oli silloin vielä melkein asumatonta seutua. Sisämaasta näkyi
korkeita lumihuippuja, ja korkein sai nimekseen Mount Rainier erään
meriupseerin mukaan, joka myöhemmin yleni amiraaliksi, samoin kuin
Pugetkin.

Kun salmea ei löytynyt näiltä vesiltä, niin retkikunta vähitellen
alkoi kulkea rannikkoa seuraillen pohjoista kohti, tutkien tarkkaan
Vancouverin saaren ja mannermaan välisen rannan Nootka-salmeen saakka
ja hankkien varman tiedon siitä, ettei ainakaan näiltä latitudeilta
ollut väylää Hudson-lahteen. Osan salmesta olivat jo espanjalaiset
ennättäneet tutkia. Pohjoisempana maisemat muuttuivat yhä jylhemmiksi
ja karummiksi, vuoret paljaammiksi, mutta asukkaitten kanssa oltiin
kaikkialla mitä parhaissa väleissä.

Elokuun lopulla retkikunta palasi Nootka-salmeen, Vancouver-saaren
länsirannalle, johon oli saapunut kotimaasta varastolaiva ynnä
espanjalainen komissaari Quadra, jonka kanssa piti sovittaman
rannikon omistuksesta. Mutta kun sopimusta ei saatu aikaan, niin
Vancouver lähetti yhden upseereistaan kotimaahan ohjeita saamaan ja
purjehti itse etelää kohti. Yksi hänen laivoistaan — hänellä oli
varastolaivan saavuttua kolme — purjehti Columbian suistamolahteen
hyökylaineitten läpi, jotka melkein kokonaan salasivat salmen suun,
ja retkeläiset nousivat jokea pitkän matkaa sisämaahan, tutkien
sen väyliä ja seurustellen asukkaitten kanssa, jotka pitkin matkaa
olivat ystävällisiä. Lähellä etäisintä saavutettua kohtaa nähtiin
komea, lumipeittoinen vuori, joka sai nimensä etevästä purjehtijasta
lordi Koodista. Retkikunta sitten viipyi jonkun aikaa Californian
Montereyssa, jonka jälkeen se purjehti Sandwich-saarille. Välillä
huomattiin olemattomaksi eräs saaristo, jonka espanjalaiset olivat
karttaan merkinneet, paranneltiin Sandwich-saariston karttaa ja
palattiin maaliskuussa 1793 Amerikan rannalle edellisenä syksynä
kesken jäänyttä työtä jatkamaan. Syksyn tullessa oli rannikko 56°44':n
leveydelle saakka huolellisesti kartoitettu. Etäisin niemi sai nimeksi
Kap Decision (Ratkaisun nokka), sillä siihen saakka oli kaikiksi
ajoiksi osoitettu toivotun salmen olemattomuus. Vancouver nimitteli
vedet ja maat, mutta säilytti myös semmoisia nimiä, joita eräs
varhaisemmin käynyt espanjalainen retkikunta oli antanut. Tämän jälkeen
hän palasi Nootkaan ja Montereyhin, mutta kun vastaanotto siellä oli
epäystävällinen — Monterey silloin vielä kuului Espanjalle — niin hän
purjehti Sandwich-saarille talvea viettämään, käyttäen tilaisuutta
saariston kartan parantamiseksi.

Maaliskuussa 1794 Vancouver vielä kerran palasi Amerikan
luoteisrannikolle työtään jatkamaan. Hän purjehti nyt Alaskan
etelärannikolle, tutki suuren Cook-vuonon ja vuonot siitä itään päin,
kunnes sai tämän kartoituksen edellisen kesän työhön liitetyksi. Pitkin
matkaa saatiin ihailla rannikkoa seurailevaa mahtavaa alppijonoa
ja Vancouver sen yhtenäisestä rintamasta päätti, ettei sen poikki
saattanut olla mitään aukkoa mantereen sisäosiin. Kun Chatham- ja
Lynn-vuonon seudut vielä oli perinpohjin etsitty, niin oli suuri työ
loppuun suoritettu, ja Vancouver upseereineen ja miehineen vietti
suuren juhlan. Retkikunta purjehti Nootkaan ja sieltä Chilen ja
Kap Hoornin kautta kotimaahan. Tuskin ennätti Vancouver kirjoittaa
retkestään kertomusta, kun hänet kuolema tapasi v. 1798, ja hänen
veljensä yhdessä kapteeni Pugetin kanssa julkaisi matkakertomuksen.

Kapteeni Broughton, jonka Vancouver oli lähettänyt kotimaahan ohjeita
hakemaan, takaisin palattuaan purjehti Hawaijin kautta Japaniin,
korjaten ja täydentäen paljon sen karttaa. Toisella matkallaan hän
korjaili ja täydensi La Pérousen laatimaa Sahalinin sekä Amurin
suistamon ja Korean välisen mannerrannikon karttaa. Tällä matkalla hän
menetti toisen laivansa Japanin rannikolla. Hän palasi Englantiin v.
1799.



Australian valtaus.


Englannin hallitus päätti v. 1786 perustaa Australiaan
vankilasiirtokunnan ja valitsi sen paikaksi Botany Bayn, jossa Cook
oli noussut maihin ja tavannut niin paljon kasveja, että hän oli
siitä lahdelle nimen antanut. Kapteeni Arthur Phillip lähetettiin
seuraavan vuoden alkupuolella pienen laivaston keralla yritystä alkuun
panemaan. Ensimmäisen siirtokunnan paikaksi valittiin kuitenkin
viereinen Port Jackson, koska sillä Botany Bayhin verraten oli paljon
etuja. Satama oli erinomainen, ja pienestä vankilasiirtokunnasta,
joka sen etelärannalle perustettiin, kasvoi aikaa myöten Sydneyn
kaupunki. Tyhjinä palaavat laivat kulkivat eri teitä ja täydensivät
monella tavalla entisiä löytöjä. Eräs purjehti Tyynen meren keskitse
Kermandec-saarien kautta Tahitiin, jossa Cookin vanhat tuttavat
Otu ja Oedidi vielä elivät, mutta Omai oli kuollut. Laiva sai mitä
parhaan vastaanoton, ja miehistö, jonka kesken keripukki oli tehnyt
pahoja tuhoja, nopeaan parani. Tahitista kapteeni Lever purjehti
Macaoon. Luutnantti Shortland tutki Uuden Guinean koillispuolisia
saaristoita, luullen Salomon saarien olevan samaa suurta saarta.
Keripukki alkoi kuitenkin tehdä niin kamalia tuhoja, että toinen
laivoista oli upotettava, ja toinen töin tuskin pääsi Bataviaan, josta
kotomatka kulki tuttuja teitä. Samoin toisetkin palaavista laivoista
mikä milläkin kulmalla täydensivät karttaa. Luutnantti Ball, joka
niinikään tutki Salomon saaria, palasi kotimaahan Kap Hoornin tietä ja
toi mukanaan Eurooppaan ensimmäisen kengurun. Kapteenit Marshall ja
Gilbert purjehtivat Mikronesian kautta, joka oli Tyynen meren vähimmin
tunnettuja osia, löytäen saaristot, jotka ovat heistä nimensä saaneet.



William Bligh ja »Bountyn» seikkailut.


Samaan aikaan kun Australia sai ensimmäisen siirtokuntansa, Englannin
hallitus lähetti retkikuntia, joiden piti tuoda leipäpuu Tyynen
meren saarilta Länsi-Intiaan. Josef Banks, Cookin mukana ollut
luonnontutkija, hartaasti kannatti näitä yrityksiä. Ensimmäisen
retken teki luutnantti William Bligh »Bounty» laivalla. Bligh, joka
oli etevä ja tarmokas, vaikka kiivas ja mielivaltainen kapteeni,
purjehti Hyväntoivonniemen ympäri, Uuden Seelannin ja Bounty-luotojen
kautta Tahitiin ja otti sieltä suuren joukon leipäpuita. Mutta
Ystävyyssaarilla laivaväki Fletcher Christianin johdolla teki
kapinan, se kun oli kapteeniinsa suuttunut ja ihastunut Polynesian
asukkaihin ja luontoon. Bligh ja hänen kanssaan 18 miestä pantiin
pieneen laivaveneeseen, mukaan vähän ruokavaroja mutta aseita ei
ensinkään. Vaikka tämä täpötäysi vene vähine varustuksineen täten
hylättiin avuttomaksi valtamerelle, niin pelastui se kuitenkin, ja
harvoin on vähemmillä apuneuvoilla suoritettu uljaampaa merimatkaa.
Bligh veneineen jonkun aikaa kuljettuaan näki maata ja saapui
Tofoa-saareen, jossa kuitenkin koko joukko oli vähällä saada surmansa
asukkaitten kavalassa äkkihyökkäyksessä. Ei ollut muuta pelastuksen
keinoa kuin ruveta pyrkimään veneellä Itä-Intiaan. Vaikk'ei Blighillä
ollut karttaa, niin purjehti hän kuitenkin pasaadituulen tasaisesti
työnnellessä ensin Fidshi-saarille, kulki tämän saariston läpi,
tuli Uusille Hebrideille ja sieltä vihdoin aavan meren poikki pääsi
Australian rannikolle. Vene onneksi tapasi barrierisärkän — Australian
rannikon ulkopuolella kulkevan korallisärkän — 13 leveysasteen
vaiheilla, jolla kohdalla siinä on aukko. Australian rannalla tavattiin
pieni saari, joka nimitettiin »Pelastuksen saareksi». Matka rannikkoa
pitkin Torresin salmeen suoritettiin kuudessa päivässä. Ruoan avuksi
koottiin rannalta äyriäisiä ja mitä muuta syötävää löydettiin. Tosin
alkoivat miesten voimat yhä enemmän loppua, mutta siitä huolimatta
päästiin onnellisesti Torresin salmen läpi ja saavuttiin Timoriin 12 p.
kesäk., 41 päivää siitä kun oli Tofoasta lähdetty. 41 vuorokaudessa oli
kuljettu kaikkiaan 6000 kilometriä, s.o. 146 kilometriä vuorokaudessa.
Säät ja tuulet olivat olleet mitä suotuisimmat. Muutoin ei niin
nopea matka pienellä veneellä olisi ollut mahdollinen. Kupangissa
hollantilaiset uudisasukkaat ottivat mitä ystävällisimmin vastaan
Blighin ja hänen toverinsa. Heille myötiin pieni kuunari ja sillä he
sitten purjehtivat ensinnä Bataviaan ja sitten edelleen Eurooppaan.
Bligh ennätti vielä ennen kuolemaansa nähdä monet vaarat ja seikkailut
ja yleni amiraaliksi. Toisella retkellä hän kuljetti Tahitista
leipäpuunkin Länsi-Intiaan.

»Bountyyn» jääneet kapinoitsijat, kaikkiaan 25 miestä, palasivat
Tahitiin, jossa he olivat ennättäneet tehdä saaren impien kanssa
lemmenliittoja, — juuri nämä liitot olivatkin suurimpana syynä siihen,
että he kapteeniaan vastaan kapinoivat — osa heistä jäi Tahitiin,
toinen osa, kahdeksan miestä, Fletcher Christianin johdolla otti
Tahitista kuusi miestä ja kaksitoista vaimoa ja purjehti sitten
»Bountylla» Pitcairn-nimiselle saarelle, joka on Tahitista noin 2300
kilometriä länsilounatta kohti, Paumotu-saariston uloimpia. Saari on
jyrkkä, yli 600 metriä korkea basalttikeila, ainoastaan vähän päälle
viisi neliökilometriä alaltaan. Laaksoissa on erinomaisen hedelmällistä
maata ja ilmasto on leutoa, sillä Pitcairn on melkein käännepiirin
alla. Kiviaseista ja samanlaisista kivipatsaista päättäen, joista
Pääsiäissaari on kuulu, Pitcairn on esiaikoina ollut asuttu, mutta
»Bountyn» miesten sinne saapuessa se oli aivan autio. Christian
Fletcher nousi saarelle maihin ja perusti sinne siirtokunnan. »Bounty»
poltettiin. Petoksien ja hurjan elämän vuoksi ensimmäiset vuodet tämän
kauniin saaren historiaa kuitenkin olivat sangen synkät. V. 1800 kaikki
miehet olivat kuolleet, paitsi Alexander Smith, joka oli menestyksellä
kasvattanut nousevaa nuorisoa ja eli aina vuoteen 1829. Seuraavana
vuonna koko siirtokunta muutti Tahitiin, koska Pitcairnin ilmasto oli
metsien hävityksen jälkeen huononnut, mutta Tahitin löyhtynyt siveys
ja lämmin ilmanala oli pitcairnlaisille niin vastenmielinen, että he
vuoden kuluttua palasivat takaisin saarelleen. 1856 he taas kaikin — 60
nainutta ihmistä ja 134 henkeä nuorisoa — muuttivat Norfolk-saarille,
josta kuitenkin osa pian palasi takaisin. 1870-luvulla siirtokunta
oli erinomaisessa kunnossa, mutta viime vuosisadan lopulla huomattiin
väestökannan liian läheisten sukulaisten avioliittojen takia suuresti
rappeutuneen ja siveyden löyhtyneen. Saarella puhuttiin sangen
omituista kielimurretta, joka oli muodostunut Tahitista tulleiden
vaimojen kielestä. Suurin osa täysikasvuisista kuitenkin puhui myös
englannin kieltä. Väkiluku on nykyisin noin 170 henkeä ja saarelaisilla
on oma laiva, joka välittää heidän kauppaliikettään.

Huonommin kävi niiden, jotka olivat Tahitiin jääneet. Heistä osa
saatiin kiinni, kuusi vietiin sotaoikeuden tuomittavaksi Englantiin
ja kolme v. 1792 mestattiin. Lord Byron on tämän valtameriseikkailun
ikuistanut ihanassa »Saari» runoelmassaan.

Englannin hallitus lähetti kapteeni Edwardsin »Pandarolla» etsimään
kadonnutta »Bountya» ja saattamaan kapinalliset edesvastuuseen,
ynnä samalla jatkamaan tutkimuksia. Edwards saikin Tahitista kiinni
yllämainitut kuusi miestä, mutta turhaan hän muilta saarilta etsi
»Bountya» ja sen miehiä. Risteillessään hän löysi useita uusia saaria,
ja tapasi Vanicoronkin, sen saaren, jolla La Pérouse luulon mukaan oli
kärsinyt haaksirikon. Mutta kun hän ei lähettänyt maihin venettä, niin
ei hän kadonneitten ranskalaisten kohtalosta saanut mitään tietoa.
Torresin salmeen pyrkiessään »Pandora» purjehti koralliriutalle ja
upposi, osa miehistöstä laivan mukana. Suurempi osa kuitenkin pelastui
veneihin ja suoritti niissä tosin lyhyemmän, mutta muutoin täysin yhtä
vaikean retken Timoriin kuin Blighkin.



D'Entrecasteaux.


Samaan aikaan oli Tyynen meren länsiosissa toimessa ranskalainen
retkikunta, jonka johtajana oli Bruni d'Entrecasteaux. Sen päätehtävänä
oli La Pérousen retkikunnan etsiminen, kuten jo mainitsimme.
»Recherche» ja »Esperence» lähtivät Brestistä 28 p. syysk. 1791;
jälkimmäisen laivan komentajana oli Hun de Kermandec, jonka nimi on
säilynyt Etelämeren nimistössä. Useita tiedemiehiä seurasi retkelle.

Ensiksi poikettiin Teneriffaan, jonka huipulle ranskalaiset
tiedemiehet nousivat. Kapissa saatiin kuulla, että muka eräs
englantilainen retkikunta oli nähnyt ranskalaisten upseerien
univormuja Amiraliteétti-saarilla, Uuden Guinean pohjoispuolella, ja
sinne senvuoksi päätettiin lähteä etsimään. Amsterdam- ja St. Paul-
saarien ohi d'Entrecasteaux purjehti Van Diemenin maan, nykyisen
Tasmanian rannikolle, johon pysähdyttiin. Luonnontutkijat käyttivät
aikaa retken tekemiseen maan sisäosiin, jossa varsinkin kumipuut
(Eucalyptus) suunnattomalla koollaan herättivät heidän huomiotaan.
He näkivät niinikään mustia joutsenia ja kenguruita sekä kohtasivat
maanasukkaita. D'Entrecasteaux sitten purjehti Tasmanian etelärantaa
itää kohti ja kartoitti siitä kappaleen, antaen nimiä salmille ja
saarille. Tasmaniasta hän purjehti Uuteen Caledoniaan, kartoittaen sen
lounaisrannikon erinomaisen vaarallisesta purjehduksesta huolimatta.
Salomon saarien kautta matka sitten piti Amiraliteetti-saarille, mutta
vaikka ne tarkkaan etsittiin, niin ei tavattu La Pérousesta eikä hänen
retkikunnastaan vähintäkään jälkeä.

Hankittuaan Amboinasta vereksiä ruokavaroja d'Entrecasteaux purjehti
Australian mannermaan lounaisrannalle ja seurasi sitä itää kohti, ei
kuitenkaan niin kauaksi, että olisi löytänyt salmen, joka erottaa
Tasmanian mannermaasta. Luonnontutkijat kävivät maissa; kerran rantaan
poikettaessa Riche eksyi muista ja vaelsi pari päivää ilman ruokaa,
ennenkuin löysi takaisin muitten luo. Vastatuulien ja vedenpuutteen
vuoksi d'Entrecasteaux purjehti Tasmaniaan, ennenkuin oli saapunut
salmeen saakka. Mutta manteren rannikkoa kulkevasta voimallisesta
virtauksesta hän päätti, että salmi oli olemassa. Tasmaniassa
viivyttiin jälleen jonkun aikaa ja Labillardière, joka sitten kirjoitti
retkestä matkakertomuksen, kokosi paljon tietoja sen asukkaista. Matkaa
jatkettiin sitten Uuden Seelannin ohi Tongatabuun ja Ystävyyssaarille,
joilla viivyttiin joku kuukausi. Sieltä matka piti Uusien Hebridien
kautta Uuteen Caledoniaan, jonka sisäosasta näkyville vuorille
luonnontutkijat tekivät retken, nähden niiden kukkuloilta meren
vastakkaiselta puolelta. Tavattiin asukkaita, jotka yleensä olivat
ystävällisiä, vaikka ihmissyöjiä, mutta heiltä ei saatu minkäänlaisia
tietoja La Pérousen retkikunnasta. Ruostunut kynttilänjalan kanta oli
ainoa muisto, mitä siellä oli Cookistakaan säilynyt. Kapteeni Kermandec
kuoli Uudessa Caledoniassa.

Sitten d'Entrecasteaux purjehti Santa Cruz-saarille, joilla täytyi
tapella alkuasukkaitten kanssa, ja sieltä Salomon saarien kautta Uuden
Guinean itäpään edustalla olevaan saaristoon, josta hän löysi useita
uusia saaria, täydentäen Bougainvillen löytöjä ja antaen löytämilleen
saarille nimiä itsensä ja naapuriensa mukaan. Monta kertaa laivat
olivat vaarassa näillä riuttaisilla vesillä, mutta aina ne lopulta
pelastuivat umpimutkista. Vihdoin saavuttiin Uuden Guinean rannikolle,
seurattiin sitä ja poikettiin sitten nykyisille Bismarck-saarille,
joiden suurimman saaren, silloisen Uuden Britannian, kartoituksen
d'Entrecasteaux Dampierin jäljeltä täydensi. Mutta ennenkuin hän
vielä ennätti poistua tästä saaristosta, yllätti hänet äkkitauti ja
kuolema, ja Dauribeau sai retkikunnan johdon. Pontevan ja kyvykkään
d'Entrecasteauxin kuoltua taudit alkoivat tuhota muutakin miehistöä,
niin että molemmat ranskalaiset laivat hyvin heikontunein miesvoimin
saapuivat Javaan. Siellä Dauribeau kuoli ja suurin osa retkikunnan
jäsenistä otettiin sotavankeuteen, koska matkan aikana oli syntynyt
sota Ranskan ja Hollannin välillä. Sotavangit, joiden joukossa oli
Labillardière, kuljetettiin v. 1795 Mauritiukseen ja sieltä vasta
seuraavana vuonna kotimaahansa Ranskaan.

Vaikka retkikunta ei löytänytkään La Pérousea eikä saanut tietoja,
jotka olisivat hänen katoamistaan valaisseet, niin kartutti se
kuitenkin suuressa määrin Tyynen meren tuntemista ja varsinkin
luonnontutkijat toivat mukanaan runsaan saaliin. Labillardièren
kokoelmat tosin otettiin takavarikkoon ja vietiin Englantiin, mutta
Josef Banksin välityksellä ne luovutettiin hänelle takaisin.

Retkiä Tyynelle merelle tehtiin tämän jälkeen harva se vuosi, mutta
vaikka löydettiinkin ennen tuntemattomia pieniä saaria monella
retkellä, niin eivät ne enää olleet niin tärkeitä, että kannattaisi
niitä kaikkia erikseen mainita. V. 1796 kapteeni Wilson »Duffilla»
kuljetti lähetyssaarnaajia Tahitiin ja useihin muihin Tyynen meren
saariin. Matkalla hän muun muassa täydensi Fidshi-saariston karttaa.
Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla olivat Tyynen meren maantieteen
pääpiirteet selvitetyt. Neljänä viimeisenä vuosikymmenenä oli saatu
enemmän aikaan kuin koko sinä aikana, joka oli kulunut Magalhãesin
matkasta. Yhdeksännentoista vuosisadan purjehtijoille oli jäänyt vain
yksityiskohtien oikominen ja täydentäminen.



LÄNSIMAISET VALLOITTAJAT IDÄSSÄ.



Siperian valtaus.


Samoihin aikoihin kun Euroopan merikansat valtasivat Uuden maailman ja
Itä-Intian ja vakoilivat kaikki meret, tutkivat ja anastivat venäläiset
Aasian suunnattoman laajan pohjoisosan. Tämä työ toimitettiin kuitenkin
jotenkin huomaamattomasti, siitä hyvin vähän tiedettiin, ennenkuin
valtaajat Aasian pohjoisosan poikki olivat saapuneet Tyynen meren
rannoille ja valmistautuneet, Beringin meren poikki purjehdittuaan,
valtaamaan jalansijaa Uuden maailman luoteiskulmilta. James Cook tapasi
venäläiset jo Aleutien saarilla. Ennenkuin he olivat sinne saapuneet,
olivat he tutkineet koko Siperian Uralista Beringin meren rannoille
saakka ja osapuilleen kartoittaneet Jäämeren rannan.

Mitkä Siperian vaiheet historiallisella ajalla ovat olleet, siitä
tuskin koskaan saadaan muuta selkoa kuin muutamia pääpiirteitä. Nämä
kylmät syrjäiset seudut eivät ole voineet kehittää suurta sivistystä
eivätkä valtakuntia, mutta ne ovat välillisesti saaneet tuta historian
suonen sykkivän siten, että Keski-Aasian arojen suuret tapaukset ovat
sinne lähettäneet muserrettujen kansojen tähteitä turvaa etsimään.
Siperian vanhimmat asukkaat ovat tästä syystä tulleet tungetuiksi yhä
kauemmaksi Jäämeren rantoja kohti.

Kallolöydöistä on päätetty, että Pohjois-Aasiassa jääkauden
jälkiaikoina on asunut samanlaista pitkäkalloista rotua kuin
Euroopankin pohjoisosissa, mutta tämä on aikain kuluessa sulanut
lyhytkalloisiin rotuihin, ja tästä sekoituksesta jotkut arvelevat
suomensukuisten kansain saaneen alkunsa. Ainoastaan Jenissein latvoilla
lienee säilynyt vanhaa, pitkäkalloista rotua, muualla ovat uudet
kansat sekä sekoittaneet veren että muuttaneet elämänlaadun, levittäen
aroilta karjanhoidon aina pohjoisille tundroille saakka, joilla lehmän
sijasta poro on tullut sen perustukseksi. Siperian länsiosissa tulivat
suomensukuiset kansat vallitseviksi, itäosissa taas mongolilaiset,
etenkin tunguusit, mutta näiden molempien rotujen välitse tunkeutuivat
turkkilaiset jakuutit verraten myöhäisinä aikoina pohjoista kohti aina
Jäämeren rannoille saakka, ja heille onnistui nautakarjan totuttaminen
Lenankin laakson ankaraan ilmanalaan. Otaksutaan burjaattien, jotka
13:nnen vuosisadan suuren kansainvaelluksen aikana saapuivat Amurin
laaksosta Baikal-järven seuduille, ajaneen heidät edellään.

Länsi-Siperian aroilla lienevät madjaarit asuneet, ennenkuin he
ensimmäisen vuosituhannen alkupuoliskolla hunnien keralla lähtivät
liikkeelle länttä kohti, lopulta anastaen Unkarin pustat. Heidän
paimenalueensa varmaan ulottuivat melko kauas etelään, niin että
he joutuivat paljon tekemisiin turkkilaisten kansain kanssa ja
heiltä saivat paljon kielellisiä aineksia ja varmaan turkkilaista
vertakin. Madjaarien lähdettyä valtasivat mongolilaiset kirgiisit
Lounais-Siperian arot, mutta heidän pohjoispuolellaan suomensukuiset
kansat muodostivat ryhmityksen, jota sanottiin Jugriaksi.
Valtiollista kokonaisuutta tällä alueella ei ollut, mutta se saavutti
turkiskaupallaan melko paljon huomiota. Jo 11:nellä vuosisadalla
novgorodilaiset kulkivat Uralin poikki ja Jugria taipui mahtavalle
kauppavallalle veroa maksamaan. Aivan taistelutta ei Novgorod
kuitenkaan saanut tätä maata hallita, sillä sen asukkaat kapinoivat
useita kertoja. Sotaretki, joka Novgorodista tehtiin v. 1193, päättyi
onnettomasti. Ja ennenkuin ennätettiin tehdä uutta retkeä, aloittivat
mongolit suuret valloitusretkensä, lamaten Novgorodinkin toimitarmon.

Kun Kiptshak-niminen mongolivaltakunta hajosi, valtakunta, joka käsitti
suuren osan Venäjää ja Kaspian aroja, niin alkoivat mongoliruhtinaat
perustaa Länsi-Siperiaan pieniä itsenäisiä ruhtinaskuntia. Huomattavin
näistä pikkuvalloista käsitti Tobol-joen alijuoksun; sen pääkaupunki
oli nykyisen Tjumenin seuduilla. Se kävi sotia voguuleja ja ostjakkeja
vastaan ja valloitti maata, niin että pääkaupunki voitiin siirtää
Tobolskin seuduille, johon perustettiin Isker- eli Sibir-niminen
linnoitettu kaupunki.

Ostjakkeihinkin nämä valtiolliset kehitykset vaikuttivat.
Ostjakkilaisheimot alkoivat rakentaa itselleen varustettuja kyliä ja
kaupungeita, jotka tosin enimmäkseen olivat sangen pieniä, ja niissä
heidän omat heimopäällikkönsä hallitsivat ja vallitsivat tataarilaiseen
tapaan. Suurin ostjakkivaltio kykeni liikkeelle asettamaan vain 300
asestettua miestä eikä sen väkiluku liene ollut suurempi kuin pienen
suomalaisen seurakunnan. Tämän valtiollisen hajaannuksen vuoksi
venäläisten oli helppo uudelleen anastaa maa haltuunsa.



Stroganowit.


Venäläisen turkiskaupan huomattavimpia uranuurtajia oli Mursa niminen
tataaripäällikkö, joka viidennellätoista vuosisadalla kääntyi
kristinuskoon, saaden samalla uuden nimen, Spiridion. Hän perusti
Wytshegdan ja Vienan haaroihin Solwytshegorsk-nimisen kauppapaikan,
josta tuli turkiskaupan keskusta. Hänen vaikutusvaltansa levisi
nopeaan, ja lopulta hänen miehensä kulkivat Uralinkin poikki ja
saapuivat Irtyshin syrjäjokien latvoille. Eräällä niille kulmille
tekemällään retkellä joutui Spiridion itse tataarien vangiksi, ja taru
kertoo heidän kostaneen hänelle uskosta luopumisen ja venäläisiin
liittymisen siten, että he höyläsivät hänet kuoliaaksi. Tästä muka
suku sitten sai Stroganowin nimen, jonka nimisenä jo hänen poikansa,
Anika Stroganow, oli tunnettu. Hän sai Iivana III:lta Kaman seudut
läänikseen ja harjoitti erinomaisen laajaa turkiskauppaa sekä toi
paljon venäläisiä siirtolaisia Kaman ja sen syrjäjokien varsille.
Stroganowin pojat saivat oikeuden linnoittaa kylänsä ja pitää
sotaväkeä palveluksessaan ja heidän aikanaan turkiskauppiaitten valta
itää kohti leviämistään levisi. V. 1574 Stroganowit saivat oikeuden
rakentaa linnojaan Uralin itäpuolellekin ja valloittaa koko Siperian,
jossa Kutshum kaani paraillaan levitti muhamedin uskoa alamaistensa
keskeen, niin että koko Siperia näytti muhamedilaistuvan, ennenkuin
kristinusko sinne ennättäisi. Kutshum vihasi venäläisiä kauppiaita,
jotka uhkasivat hänen länsirajaansa, ja alkoi jo hävittää Kaman
ja Tshussowajan laaksoissa olevia Stroganowien asemia. Suorastaan
itsepuolustus siis pakotti näitä ryhtymään häntä vastaan sotatoimiin.
Saksalaisia, puolalaisia ja liettualaisia virtasi heidän palvelukseensa
ja varsinkin Iivana IV:n karkoittamia kasakoita, joita sanottiin
Etelä-Venäjän vitsaukseksi. Jermak Timofejev, mahtavin pelastuneista
kasakkapäälliköistä, pakeni 6000 miehen keralla Volgan varsia Kaman
laaksoon ja tarjosi Stroganoweille palveluksiaan, ja nämä suostuivat
Jermakin sotaretkeen Sibirin hallitsijaa vastaan, vaikkapa Jermak vielä
olikin henkipattona.



Jermakin Siperian retket.


Kesällä 1578 Jermak kasakoineen lähti ensimmäiselle retkelleen,
Tshussovajan laaksoa vedenjakajalle nousten. Oppaiden ja ruokavarain
puute kuitenkin saattoi retkikunnan niin tukalaan tilaan, että sen
täytyi lähteä paluumatkalle tyhjin toimin, paljon väkeä erämaihin
menetettyään. Parin vuoden päästä Jermak kuitenkin lähti uudelle
retkelle, tällä kertaa mukanaan Stroganowienkin sotaväkeä ja heidän
kaikin puolin varustamanaan. Taistellen ja paljon rasituksia kärsien
retkikunta tällä kertaa pääsi Tobolin lisäjoen Turan laaksoon saakka,
jossa se vietti talvea ankarissa pakkasissa. Kevään tullen oli
Jermakilla ja kahdella nuorella Stroganowilla 5000:sta miehestä vain
1000 jäljellä, mutta joukon pienuudesta huolimatta he päättivät jatkaa
yritystä. Irtyshin ja Tobolin yhtymäkohdalta tavattiin Kutshumin leiri,
jossa näytti olevan jurttia penikulmittain, mutta vaikka ylivoima
näyttikin suurelta, teki Jermakin hyvin asestettu pieni armeija
kuitenkin hyökkäyksen ja 23 p. lokak. 1581 ratkaistiin Siperian kohtalo.



Sibirin valloitus.


Kuri ja ampuma-aseet saivat voiton nuolilla ja keihäillä taistelevasta
ylivoimasta, kristinusko islamista, Kutshumin joukot sitkeän ja
verisen tappelun jälkeen kääntyivät pakoon ja Jermak valloitti
Sibirin kaupungin, joka tavattiin autiona. Sinne saapuivat ympäristön
kansat uutta valloittajaa tervehtimään ja hänelle turkiksia veroksi
tuomaan. Hän lähetti täältä Iivana Julmalle 2400 soopelinnahkaa
lahjaksi, pyytäen päästä hänen suosioonsa, ja Moskovan tsaari soi
hänelle anteeksiannon ja nimitti hänet Siperian maaherraksi. Samalla
hän lähetti Jermakille omat sotisopansa kunnialahjaksi. Kutshum
kuitenkin kolmen vuoden kuluttua valloitti Sibirin takaisin, ja Jermak
pakomatkalla Irtyshin poikki uidessaan teräspaitansa painosta hukkui.
Hänen sotajoukkonsa pakeni takaisin Uralin poikki.

Iivana tsaari ryhtyi kuitenkin nyt itse valloitusta jatkamaan, ja
sitkeän, vuosikausia kestäneen taistelun jälkeen Kutshum kaani
kukistettiin, eikä hänestä sen koommin puhuta. V..1587 perustettiin
Tobolsk siihen paikkaan, jossa Tobol laskee Irtyshiin, ja nopeaan
kasakat siitä käsin levittelivät Venäjän valtaa yhä kauemmaksi itää
kohti. Asutus oli siksi harvaa, ettei väestö olisi voinut heidän
tunkeutumistaan vastustaa, vaikka olisi koettanutkin, ja lisäksi
vesiväylät edistivät valloitusta tehokkaammin kuin ensi silmäyksellä
näyttääkään.



Siperian vesitiet.


Vaikka Siperian valtajoet kaikki juoksevat etelästä pohjoiseen,
Jäämereen laskien, niin muodostavat niiden syrjäjoet sitävastoin
helposti kuljettavia itä-länsireittejä, koska eri vesistöjen väliset
vedenjakajat ovat kapeat ja matalat, niin että on helppo taivaltaa
jokialueesta toiseen. Obista päästiin helposti Ketiä Jenissein
vesistöön, Jenisseistä Ylä-Tunguskaa Ilimiin, joka taas mukavasti
vie Lenahan. Lena taas juoksee pitkät matkat itää kohti ja siinä,
missä se kääntyy pohjoista kohti, siihen laskee idän puolelta Aidan,
jota voidaan nousta Majaan ja sitten Judomaa latvoille saakka.
Judoman latvoilla ollaan vain päivämatkan päässä Ohotskin mereen
laskevien jokien lähteiltä. Venäläiset olivat jo vanhastaan tottuneet
tämmöisiin vesimatkoihin ja lisäksi kirveellä nopeaan veistämään uudet
venetarpeet, niin ettei aluksia aina tarvinnut taivaltaa kannaksien
poikki, vaan veistettiin uudessa jokialueessa äkkiä uudet veneet.
Kaikkiin tärkeihin paikkoihin perustettiin linnoitetut asemat, joista
sitten kehittyi kauppaloita ja kaupungeita. V. 1604 perustettiin Tomsk.
Soopeli houkutteli kasakoita yhä kauemmaksi, kunnes he saavuttivat
Tyynen meren. Tämä oli Siperian turkiskaupan kulta-aikaa, ja kerrotaan,
että varsinaiset turkiskauppiaat, promyshlennikit, jotka tulivat
kasakkain jäljessä, ostivat jakuuteilta soopelin nahkoja rauta- ja
vaskikattiloilla, ja että kattila maksoi täytensä soopelinnahkoja.
Stroganowit hyötyivät tästä kaupasta suunnattomasti, kunnes he Pietari
Suuren aikana menettivät kaikki etuoikeutensa, saaden paroninarvon
korvaukseksi.

Stroganowien kauppayritykset käänsivät siksi paljon huomiota Siperiaan,
että Herbersteinin kartassa (II, s. 482) jo on osapuilleen oikein
kuvattu useita Länsi-Siperian maantieteen pääpiirteitä, vaikka siinä
onkin suuria virheitä, —. Ob esim. on merkitty lähtemään Kythay
nimisestä joesta, joka on lähellä Chumbalyk-nimistä kaupunkia.

Puolen vuosikymmentä Tomskin perustamisen jälkeen turkiskauppiaat
saapuivat Jenissein rannoille, jonne syntyi Turukhanskin kauppala
Ala-Tunguskan suuhun. Retkiä jatkettiin nimenomaisella tarkoituksella
pohjoisimpiin seutuihin, koska niistä saatiin parhaat nahkat, ja
pian löydettiin Pjässinä-jokikin, joka Jenissein itäpuolella laskee
Jäämereen. V. 1612 Hollannissa julkaistussa kartassa on Aasian
pohjoisrannikko tähän jokeen saakka kuvattuna. Kun oli turhaan yritetty
tunkeutua Jäämerta edelleen itää kohti, niin valittiin eteläisempi
reitti ja lähdettiin nousemaan Ala-Tunguskaa, ja sitä pitkin päästiin
aina Lenan syvänteeseen saakka. Vielä eteläisempää reittiä kasakat
tunkeutuivat Tomskista Ylä-Jenisseille, jonne perustettiin Jenisseisk
v. 1619 ja Krasnojarsk v. 1627. Angaran jokilaaksossa sotaiset
burjaatit tekivät jonkun verran vastarintaa, mutta heidät voitettiin,
ja venäläiset tienraivaajat saapuivat Baikal-järvelle saakka, jota ei
siihen saakka, mikäli tiedetään, kukaan eurooppalainen ollut nähnyt,
vaikka moni olikin sivuuttanut sen jotenkin läheltä käydessään muutama
vuosisata aikaisemmin suurkaanien hovissa Karakorumissa. Tältäkin
suunnalta saavuttiin Lenan laaksoon, jossa metsästäjät tapansa
mukaan verottivat kaikkia heimoja, joiden kanssa tulivat tekemisiin.
He tapasivat täällä jakuutit, jotka olivat paenneet burjaatteja
alkuperäisiltä asuinsijoiltaan Baikal-järven rannoilta ja jotka
nyt, kykenemättä vastustamaan venäläisiä sissejä, peräytymistään
peräytyivät pohjoista kohti Jäämeren rannoille. V. 1632 perustettiin
jakuuttien alueelle Jakutsk, josta sitten tuli etenemisen keskusta.
V. 1617 kasakka Jelisei Busa saapui Lenan suistamoon ja sieltä länttä
kohti kääntyen löysi Olenekin, jonka rannalla hän vietti talven.
Seuraavana vuonna hän palasi takaisin Lenan rannalle ja laski sitä
veneillä mereen. Hän kulki sitten rannikkoa seuraillen itää kohti aina
Janan suulle, nousi jonkun matkaa Janaa ja jatkoi täällä pari vuotta
tutkimuksiaan.

Jakutskista lähtien muutamat retkeilijät kulkivat Lenan syvänteen
itäpuolella olevan vuoriston poikki yllämainittua reittiä ja jatkoivat
matkaa sen itärinnettä laskien, kunnes vastaan tuli Ohotskin meri,
jonka rannalle v. 1638 perustettiin asema nykyisen Ohotskin kaupungin
paikalle. Näin oli kuljettu koko maanosan poikki vähän enemmän kuin
puolen vuosisataa sen jälkeen, kuin Jermak oli Sibirin valloittanut.
Ivanow Postnik löysi Indigirkan, joka laskee Jäämereen vielä Janaakin
idempänä, ja hänen seuralaisensa rakentamillaan veneillä laskivat
sen mereen saakka ja myöhemmin jatkoivat matkaansa Alasejaan, yhä
kauemmaksi itää kohti. Samaan aikaan löydettiin Kolimakin, viimeinen
Jäämereen laskevista suuremmista joista, ja sen rannalle perustettiin
v. 1644 Nishnij Kolimskin asema. Täällä saatiin tietoja tshuktsheista,
jotka asuvat Aasian etäisimmässä koilliskulmassa, ja näyttää siltä,
kuin olisi kuultu Uuden Siperian saaristakin ja Wrangelin maasta,
vaikka ne sekoitettiin. Vielä kauempana idässä sanottiin olevan suuren
joen, mutta se ei laskenut Jäämereen, vaan Beringin mereen, kuten
myöhemmin saatiin selville. V. 1646 Isai Ignatjew kävi tshuktshien
luona ja seuraavana vuonna Feodor Aleksejew sai johdettavakseen
suurehkon retkikunnan samoille seuduille. Se ei menestynyt. Retkellä
oli mukana kasakka Simeon Deshnew, joka löysi Beringin meren ja
osoitti, että Amerikan ja Aasian välillä todella oli olemassa salmi,
niinkuin kamarioppineet olivat jo kauan otaksuneet.



Simeon Deshnew.


V. 1648 lähetettiin uusi retkikunta seitsemällä veneellä, joista
kolme jatkoi matkaa muita edemmä; erästä näistä veneistä johti
Deshnew. Kesäkuussa erottiin Kolyman suusta ja kuljettiin rantaa
seuraillen itää kohti, kunnes Aasian itäisin niemi oli saavutettu;
tämän urotyön muistoksi sitä Itäniemen nimen ohella myös on ruvettu
sanomaan Kap Deshnewiksi. Kolmas veneistä kärsi haaksirikon Anadyrin
mutkaan pyörrettäessä ja sen miehet saivat sijan molemmissa toisissa
veneissä. Molemmat jäljelle jääneet veneet sitten erosivat. Deshnewin
vene ajelehti vastatuulien mukana, kunnes se lopulta ajautui maihin
Oljutorowskin suulle Kamtshatkan niemen tyveen. Deshnew kuljetti
joukkonsa maan poikki Anadyriin, jonne hän perusti Anadyrsk nimisen
aseman, oleskellen sitten monta vuotta tällä seudulla. Kolimskista
saapui hänen luokseen useita muitakin retkikuntia. Anadyrin seutu tuli
siten jotenkin tarkkaan tutkituksi, ja alkuasukkaat pakotettiin veroa
maksamaan, vaikka he eivät taistelutta siihen suostuneet. Se vene, joka
oli kulkenut Deshnewin seurassa aina Anadyrin mutkaan saakka, katosi
teille tietämättömille. Koriakit kertoivat Deshnewille, että toiset
olivat kuolleet tauteihin, toiset saaneet tappeluissa surmansa, mutta
osa oli päässyt veneellään pakoon. Kamtshatkassa säilyi muistotieto,
että muutamat retkikunnan jäsenistä olivat tulleet sinne, kulkeneet sen
eteläniemen ohi ja sitten kadonneet.

Näiden matkain kautta oli Lenan itäpuolinen Siperian rannikko tullut
melkein kokonaan tunnetuksi. Jäämeren rantaa kuljettiin sitten
paljon veneillä Lenan suistamosta Kolymiin saakka, mutta sieltä ei
enää kuljettu Deshnewin vanavettä edelleen, kun löydettiin Anadyriin
lyhyempi maatie. Maantiede ei ole Deshnewin matkoista mitään hyötynyt,
ne kun jäivät tuntemattomiksi, ja vasta Beringin matkan jälkeen
tuli yleiseen tunnetuksi, että kasakkapäällikkö jo paljoa ennen
häntä oli vakoillut Aasian koillisreunan ja sen ääret löytänyt.
Lenan länsipuolinen rannikko pysyi melkein tuntemattomana seuraavaan
vuosisataan saakka.

Sillä välin kun rohkeat sotilasretkikunnat, metsästäjät ja kauppiaat
näin samoilivat Aasian koillisimman kolkan ristiin rastiin, saattoivat
toiset Kaakkois-Siperian tunnetuksi. Viidessäkymmenessä vuodessa
saatiin Amur ja sen tärkeimmät syrjäjoet pääpiirtein tutkituiksi ja eri
paikkoihin perustettiin asemia.



Amurin alue.


V. 1639 eräs kasakkaretkikunta rakensi aseman Ohotskin meren rannalle
ja sai tunguuseilta tietoja etelämpänä olevista maista. Samana vuonna
saapui Lenan syrjäjoen Witimin rannalle retkikunta, joka sai tietoja
Shilkasta. Jakutskista v. 1643 lähetettiin retkikunta Pojarkow-nimisen
kasakan johdolla, ja tämä nousi Aldania, Lenan suurta syrjäjokea,
aina sen latvoille saakka ja kulki sieltä vuoriston poikki Amurin
pohjoisen syrjäjoen Sejan syrjäjoen Briantan laaksoon. Tätä jokea
laskien Pojarkow pääsi aina Umlekanin suulle saakka, jossa venäläiset
kuitenkin mielivaltaisella käytöksellään suututtivat alkuasukkaat, niin
että toinen puoli joukosta surmattiin, ennenkuin retkikunnan jälkipää
ennätti Aldanilta apuun. Tämän saavuttua lähdettiin Sejaa laskemaan ja
viidessä päivässä tultiin Amurille. Amuria laskien retkikunta kolmessa
kuukaudessa sai kulkeneeksi koko jokimatkan aina mereen saakka. Kesällä
1645 Pojarkow kulki meritse Ulja-nimiselle joelle, joka laskee mereen
Ohotskin eteläpuolella, ja sieltä maan poikki Jakutskiin, jonne hän
saapui kesäkuussa 1646. Siten oli viimeinen Siperian suurista joista
tullut tunnetuksi ja melkein puolet sen pituutta⁻veneellä kuljetuksi.
Venäläisten löydöt Pohjois-Siperiassa olivat siten edenneet jotenkin
lähelle hollantilaisten eteläpuolelta tekemiä löytöjä, vaikka kuluikin
joku aika, ennenkuin niiden välinen alue tuli tunnetuksi, niin että
löydöt muodostivat yhden jakson.

Se tie, jota Pojarkow oli kulkenut, oli pitkä ja vaikea, mutta pian
löydettiin eräs toinen Lenan syrjäjoki, Olekma, jonka yläosa lähestyy
hyvin lähelle Shilkaa. V. 1648 pieni retkikunta Urkan kautta nousi
Ylä-Amurin syvänteeseen. V. 1649 Habarow-niminen seikkailija suoritti
uuden retken kulkien Olekman latvoilta reellä vedenjakajan poikki
Amurille. Siellä täytyi taistella daurilaisten kanssa, joilla oli
Lavkai-niminen mahtava päällikkö. Käytyään Jakutskissa apua hakemassa
Habarow kesällä 1651 lähti laskemaan Amuria, anastaen matkalla daurien
linnoituksen. Eläen vihamielisissä väleissä asukkaiden kanssa, jotka
tunnustivat Kiinan yliherruuden, Habarow laski jokea edelleen ja oli
talvea Ahanin maassa, jossa jälleen syntyi tappeluita maanasukkaitten
kanssa; nämä saivat mandshuilta apua. Seuraavana keväänä Habarow
jälleen palasi Amuria vastavirtaan. Hän sai apua Jakutskista, mutta
kun hänen oma väkensä teki kapinan, niin hänen täytyi heittää sikseen
enemmät valloitukset. Hän ei voinut anastuksistaan pitää muuta kuin
erään Sejan suun yläpuolelle perustamansa aseman. Paluumatkalla hän ei
tavannut erästä pienempää retkikuntaa, joka oli lähetetty apua tuomaan,
vaan apuretkikunta laski Amurin aina mereen saakka ja palasi Ohotskin
meren rantoja ja maan poikki taivaltaen Jakutskiin.

Tähän saakka olivat löytäjät olleet seikkailijoita, jotka toimivat
omin päin ilman edesvastuuta. Vaikka he olivatkin saaneet suuria
aikaan, olivat he kuitenkin samalla kohdelleet maanasukkaita niin
tylysti, ettei rauhallinen maanvaltaus enää ollut mahdollinen. Venäjän
hallitus silloin puuttui asiaan. Onufrei Stepanow lähetettiin v. 1652
Amur-joelle, jota hän laski Sungarin suulle saakka, nousten sitten
kolme päivämatkaa viimeksimainittua jokea. Hän ei kuitenkaan saanut
suuria aikaan. Talvella 1654—55 häntä Kumarskissa lähellä Sejan suuta
piiritti suuri kiinalainen armeija, joka kuitenkin lopulta lähti pois
tyhjin toimin. Yhdessä Feodor Pushkinin kanssa, joka oli perustanut
linnan Argunin suulle, Stepanow sitten laski Amuria ja perusti
linnan giljakkien maahan. 1658 Stepanow sai lähellä Sungarin suuta
surmansa suuressa tappelussa kiinalaisia vastaan, ja suurin osa Amurin
syvänteestä joksikin aikaa taas menetettiin.

Ennen tätä tapausta oli kuitenkin Shilkalle saapunut venäläisiä
osastoja toisia teitä, Jenisseiskistä tullen. V. 1652 oli kasakka
Beketow kulkenut Baikal-järven poikki ja Selengan suulla talvea
vietettyään noussut tätä jokea, v. 1654 kulkenut vedenjakajan poikki
Indogaan ja laskenut sitä Shilkaan, jonka rannalle rakennettiin linna.
Sitten Beketowin kuitenkin täytyi miehinensä yhtyä Stepanowiin, joka
oli alempana Amurin rannalla. V. 1656 Jenisseiskistä lähetettiin uusi
retkikunta Pashkowin johdossa, joka Beketowin teitä kulkien alussa
vuotta 1658 saapui Shilkan rannalle. Pashkow perusti Nertshinskin
kaupungin, ja vaikka hän ei saanutkaan maanasukkaita lannistetuksi,
niin menestyi kaupunki kuitenkin jotakuinkin. V. 1669 saapui Amurin
rannalle joukko seikkailijoita Tungirin kautta puolalaisen pakolaisen
Tshernigowskin johdolla ja perusti Albazin nimisen siirtokunnan, josta
sitten tuli Amurin alueen tärkein venäläinen siirtokunta. Sejankin
alueelle pian syntyi siirtokuntia, muun muassa yksi Aigunin luo vähän
alemmaksi tämän joen suuta, ja v. 1681 Ignati Milowanow tutki tätä
maata laajemmalti, perustaen jonkun linnoitetun asemankin Silinji-joen
rannalle. Samaan aikaan joutuivat Bureja ja Amgun, kaksi Amurin
pohjanpuolista syrjäjokea, Venäjän toiminnan piiriin ja Gavrilo Feolow
perusti sinne aseman. Monien vaiheiden jälkeen oli siten suuri osa
Amurin jokilaaksoa joutunut Venäjän vaikutusvallan alaiseksi, mutta
tämä vaikutusvalta ei ollut pitkällinen.

Kiinan mandshulainen hallitsijasuku piti kaikkia Amurin alueen kansoja
omaan vaikutuspiiriinsä kuuluvina, eikä keisari Kang-hi, jäntevä mies,
aikonut levollisena tyytyä siihen, että venäläiset anastivat maan. Jo
v..1653 mandshujen kanssa sattuneiden ensimmäisten taistelujen jälkeen
oli Pekingiin lähetetty venäläinen lähetystö sopimusta tekemään, mutta
lähettilään tappoivat matkalla hänen oppaansa. V. 1676 kreikkalainen
Nikolaus Spafarik kuitenkin pääsi tunkeutumaan Tsitsikarin kautta
Pekingiin ja hänen neuvottelujensa tuloksena oli, että venäläisiä
viranomaisia kiellettiin sen enempää toimimasta Amurin alijuoksulla.
Kielto kuitenkin jäi kuolleeksi kirjaimeksi. Kiinalaiset silloin
päättivät väkivoimalla karkoittaa venäläiset.. Se onnistuikin ja v.
1684 täytyi Albazinkin puolustajain piiritettyinä hylätä puolustamansa
asema. Se vallattiin myöhemmin uudelleen ja seurasi toinen piiritys,
kunnes uusien keskustelujen jälkeen Venäjä enemmän kuin puoleksitoista
vuosisadaksi luovutti Kiinalle Amurin alueen koko itäosan. Sopimus
tehtiin v. 1689 Nertshinskissä, jossa Venäjän lähettiläs Golovin tapasi
Kiinan valtuutetut; näillä oli mukana tulkkeina jesuiitat Gerbillon ja
Pereyra (III, s. 23), joista edellinen varsinkin oli sangen laajalti
matkustanut mies.



Everhart Ides.


Kolme vuotta myöhemmin Venäjän hallitus lähetti Siperian ja Mandshurian
kautta lähetystön Kiinan keisarin luo. Lähettiläs, Everhart Ides,
tanskalainen synnyltään, kirjoitti matkastaan kertomuksen, joka
laajalti levitti tietoja Venäjän Pohjois-Aasiassa hankkimista alueista.
Ides kuvaa ostjakkeja, tunguuseja, burjaatteja ja Siperian muita
kansoja, samalla kun hän antaa maasta itsestäänkin entistä tarkempia
tietoja. Hän muun muassa kertoo mammutista, jonka maanasukkaat luulivat
maan alla elävän, venäläiset sitävastoin aivan oikein käsittivät
entisaikain eläimeksi, ja samalla hyvin sattuvasti kuvaa jäiden lähtöä
Siperian joista, kuinka rannat murtuvat ja maan peitossa olleet
mammutin ruumiit siten paljastuvat. Lähetystö matkusti jo melkoiseksi
kaupungiksi paisuneen Irkutskin kautta Nertshinskiin ja sieltä
Mandshurian läpi Pekingiin. Nertshinskistä matka ensinnä kävi Arguniin,
jossa oli venäläinen linna, ja sitten vuorien poikki Tsitsikarin
ohi Jalon ja Nonnin laaksoihin. Ides oli ensimmäinen eurooppalainen
matkustaja, joka on antanut tästä maasta kuvauksen.

Näin oli koko Pohjois-Aasia tullut tunnetuksi venäläisten
tienraivaajain toimesta ja diplomaattisilla matkoilla suuri osa
Mandshuriaakin. Laajimmalti oli vielä tuntematonta maata Ohotskin meren
ja Anadyrin etäisimpien turkisasemain välillä, mutta tämäkin alue tuli
vielä ennen vuosisadan loppua suureksi osaksi kuljetuksi.



Kamtshatka.


V. 1696 Atlassow, Anadyrskin aseman komentaja, lähetti kasakka
Moroskoin levittämään Venäjän vaikutusta etelää kohti. Moroskoi
saapui lähelle Kamtshatka-jokea niemimaan itärannalle, jonne hän,
erään maanasukkaitten linnan valloitettuaan, huomasi japanilaisten
seikkailijain jo aikaisemmin saapuneen. Seuraavana vuonna Atlassov
itse lähti ja rakensi linnan Kamtshatka-joen rannalle, josta sitten
myöhemmin koko niemimaa valloitettiin. Kului kuitenkin vielä pitkä
aika, ennenkuin päästiin selville siitä, mikä Kamtshatkan suhde muihin
maihin oli; toiset luulivat sen olevan Jesson, Japanin pohjoisimman
suuren saaren jatkoa, ja vasta kun oikeasta asianlaidasta päästiin
selville voitiin ruveta valloitusta jatkamaan. Länsiranta lienee
löydetty v. 1716, jolloin kasakka Sokolow aluksessaan kulki Ohotskista
Tigil-joelle ja rannikkoa alas Kompakovoon, josta vielä on 400
kilometriä niemimaan eteläkärkeen. Hänellä oli laivaväkenä ruotsalaisia
ja arvatenkin suomalaisiakin sotavankeja, jotka oli lähetetty
Itä-Siperiaan siitä syystä, että he osasivat rakentaa laivoja ja
purjehtia. Kamtshatkan eteläpään ympäri purjehdittiin vasta koko joukon
myöhemmin.

Vaikka Pohjois-Aasia näin olikin seitsemännentoista vuosisadan
kuluessa saatu pääpiirtein vakoilluksi Tyyntä merta myöten, niin
eivät nämä löydöt kuitenkaan tulleet aivan laajalti tunnetuiksi, ja
lisäksi sivistymättömäin seikkailijain tuomat tiedot olivat sangen
epämääräiset. Kahdeksannellatoista vuosisadalla Siperiankin maantiede
kuitenkin joutui pätevämmälle tieteelliselle pohjalle, suureksi osaksi
Pietari Suuren toimesta, joka halusi saada luotettavampaa selvitystä
varsinkin Aasian ja Amerikan yhtymäseuduista.



Uuden Siperian saaret.


Vuoden 1710 vaiheilla saatiin tietoja saarista, joita muka piti olla
Siperian rannikon edustalla jään peittämässä Jäämeressä, ja seuraavana
vuotena varustettiin kaksi retkikuntaa niitä etsimään. Kasakka Merkurei
Vagin purjehti Svjatoi Nos niemestä pohjoista kohti ja löysi suuren
saaren, jonka ympäri hän purjehti 9—12 päivässä, ja luuli näkevänsä
sen takaa toisen suuren maan. Paluumatkalla kuitenkin miehistö murhasi
Vaginin raivoissaan rasituksista, joita sen oli kestettävä, ja koko
löytö senvuoksi on epäilyksen alainen. Useita muita retkiä tehtiin sekä
kesällä että talvella, mutta huonolla menestyksellä. Vielä kului monta
vuotta, ennenkuin Uuden Siperian saaret lopulta löydettiin.



Kuriilit.


Paremmalla menestyksellä oli retkeilty kaukaisessa idässä.

V. 1706 saavuttiin Kamtshatkan eteläpäähän ja nähtiin lähimmät
Kuriileista. Kasakka Iivana Kosirevski vuosina 1711 ja 1713 teki pari
retkeä näille saarille kooten tietoja niiden oloista ja laatien niistä
kartan. Nämä retket oli tehty vielä Anadyrista käsin, mutta samoihin
aikoihin saatiin avatuksi Kamtshatkaan uusi lyhyempi tie Ohotskin meren
poikki. V. 1714 kasakka Sokolow purjehti Ohotskista ensinnä rantoja
seuraten, sitten meren poikki Kamtshatkan länsirannalle, tutkien sitä
etelään päin aina Kompakovoon saakka; vietettyään siellä talvea hän
seuraavana kesänä vaikean matkan jälkeen palasi takaisin Ohotskiin.



Messerschmidt ja Strahlenberg.


Tieteellisistä matkustajista on mainittava ensinnäkin preussilainen
luonnontieteilijä Daniel Gottlieb Messerschmidt, joka vuosien 1720
ja 1726 välillä teki' laajoja matkoja Venäjän hallituksen toimesta.
Hänen kerallaan matkusti upseeri Filip Juhana Strahlenberg, yksi niitä
monia sotavankeja, jotka Kaarle XII:n onnettomalla sotaretkellä olivat
Venäjälle jääneet. Molemmat matkustajat ensinnä tutkivat Obin ja
Jenissein vesistöjä, jonka jälkeen Strahlenberg palasi Ruotsiin ja v.
1730 julkaisi laajan teoksen koko Pohjois-Aasiasta. Hänen karttansa oli
kauan paras, mitä tästä Aasian osasta oli olemassa. Hänen lähdettyään
Messerschmidt laski Jenisseitä aina 66:nnelle leveysasteelle,
mutta ei kuitenkaan päässyt Jäämeren rannoille saakka, kuten hänen
tarkoituksenaan oli ollut. Noustuaan jokea kappaleen matkaa takaisin
hän lähti Itä-Siperiaan ja saavuttuaan vesitse Nertshinskiin kulki
arojen poikki Argunin kaivannoille ja sieltä Dalai Noorille. V. 1725
hän palasi länteen ja tutki Obia ja Irtishiä, kunnes v. 1726 palasi
takaisin Pietariin. Palveluksistaan ei Messerschmidt kuitenkaan saanut
odottamaansa tunnustusta, ja lisäksi hän Danzigissa käydessään menetti
kaikki kokoelmansa. Hän kuoli Pietarissa v. 1735.



Renat.


Juhana Kustaa Renat oli eräs toinen ruotsalainen, joka oli sotavankina
joutunut Siperiaan ja siellä tehnyt laajoja matkoja Aasian sisimpiin
osiin saakka, kuten on käynyt ilmi hiljakkoin julkaistuista
asiakirjoista. V:t 1716—1733 hän vietti kalmukkien keskuudessa ja tutki
paljon heidän alueensa maantiedettä, osaksi tiedustelemalla, osaksi
itse matkustellen; jotkut luulevat hänen käyneen Lop Noorilla saakka;
Renat laati, epäilemättä osaksi tiedusteluitten nojalla, mutta suureksi
osaksi omien matkahavainnoittensakin mukaan, kartan, jossa Dsungarian
ja Tarimin syvänteen maantieteelliset olot ovat huomattavan tarkkaan
kuvatut.



Vitus Bering.


V. 1725 Pietari Suuri lähetti tanskalaisen Vitus Beringin, joka palveli
Venäjän laivastossa, jatkamaan löytöjä Aasian koillisrannikolla.
Bering, joka oli erinomaisen taitava ja rohkea purjehtija, täytti
loistavasti hänelle uskotun tehtävän. Hän kuljetti varastonsa koko
Siperian poikki kaukaiseen itään, mutta tähän ja laivan rakentamiseen
Ohotskissa kului niin paljon aikaa, että Bering vasta kesällä 1727
pääsi purjehtimaan sieltä Kamtshatkan länsirannalle. Talvella
kuljettiin niemimaan poikki reellä Nishnij Kamtshatkan linnaan,
itärannikon tärkeimpään venäläiseen siirtokuntaan, ja siellä
rakennettiin uusi laiva, »Gabriel» nimeltään. Sillä Bering heinäkuussa
1728 lähti rantaa seuraillen purjehtimaan pohjoista kohti, laatien
kaiken aikaa huolellista karttaa. Hän purjehti aina Serdze Kamen
nimiseen niemeen saakka, josta ranta vakaasti kääntyi länteen, ja
päätti silloin kulkeneensa Aasian itäisimmän niemen ohi. Tosin oli
jo Deshnew paljoa aikaisemmin purjehtinut saman rannan, mutta nyt se
vasta tuli kunnolla kartoitetuksi. Bering palasi Kamtshatkaan, vietti
siellä talvea ja lähti jälleen kesäkuussa 1729 liikkeelle. Mutta kun
vastatuulet estivät häntä pohjoista kohti pääsemästä, niin hän kääntyi
takaisin ja purjehti Kamtshatkan ympäri, saapuen heinäkuun lopulla
Ohotskiin. Yksi retken tuloksia oli, että Kamtshatkan eteläkärjen
asema nyt tuli tarkalleen määrätyksi. Siitä oli ollut Euroopassa aivan
väärät käsitykset; toisissa sen ajan kartoissa Kamtshatka ja Jesso on
piirretty yhteen, ja vielä Beringin matkan jälkeenkin tämä harhaluulo
piti jonkun aikaa puoliaan.



Luonnontutkijain matkoja.


Heti Beringin palattua ryhdyttiin Venäjän hallituksen toimesta paljoa
suurisuuntaisempaan Siperian tutkimukseen. Bering sai toimekseen
meritutkimusten jatkamisen ja samalla lähetettiin kaukaiseen itään
eteviä luonnontutkijoita, joiden piti tähtitieteellisesti tarkemmin
määrätä Siperian paikkain maantieteelliset asemat, tutkia sen
luonnonmaantiedettä, eläin- ja kasvitiedettä. Beringin piti uudella
meriretkellä saada selville, oliko Aasian itäpuolella maata kuinka
lähellä. Eräs pienehkö retkikunta oli tosin tavannut maata tshuktshien
maan itäpuolelta ja siis arvatenkin löytänyt Amerikan rannan, mutta sen
oli täytynyt palata takaisin kesken ja jättää tutkimatta, oliko maa
saari, vaiko mannerrantaa.

Jo v. 1733 ryhdyttiin siis varustamaan uutta retkeä, mutta
valmistuksiin kului niin paljon aikaa, että Bering vasta v. 1740
pääsi lähtemään. Sillä välin olivat tiedemiehet jo olleet uutterassa
työssä. Tähtitieteilijä De la Croyère matkusteli Baikal-järvellä,
Amurin yläjuoksulla ja Lenan alajuoksulla, määräten paikkain asemia.
Luonnontutkija Gmelin ja historioitsija Müller nousivat Irtishiä
ja matkustivat Tomskin kautta Jenisseiskiin, tutkien kesällä 1735
Baikal-järven seutuja. Vuonna 1736 he olivat Lenan yläjuoksulla.
Gmelin menetti Jakutskissa sattuneessa tulipalossa kaikki piirtämänsä
retkikartat. V. 1738 saapui Itä-Siperiaan luonnontutkija Yrjö Wilhelm
Steller, joka näistä tiedemiehistä sitten saavutti pysyvimmän maineen.



Jäämeren ranta.


Samaan aikaan tutkittiin Siperian pohjoisia rantavesiä, löytyisikö
sieltä laivan kuljettavaa väylää. Usean turhan yrityksen jälkeen pääsi
vihdoin kaksi retkeilijää, luutnantit Mlyagin ja Skuratow, tunkeutumaan
Kara-meren poikki Jalmai-niemelle ja sen ympäri Obin suulahteen, ja v.
1737 kaksi muuta upseeria kulki sieltä edelleen Jenissein suistamoon.
Talvella 1739—40 Minin ajoi reellä Tajmyrin niemen länsirantaa
melkoisen kappaleen — seuraavana kesänä laivalla purjehdittiin melkein
yhtä pitkälle (leveyspiirille 75° 26'), — mutta sitten retkikunnan
täytyi palata takaisin lumisokeuden vuoksi.

Tajmyrin niemimaan itäpuolella olevaa rannikkoa tutkittiin Lenan
suistamosta käsin. Luutnantti Prontshishtshew Tsheljuskinin
keralla retkeili v. 1735 ensin Olenskin suulle ja siellä talvea
vietettyään edelleen Khatangan suistamolahteen saakka. Mutta saaret
ja jäätyneet salmet hidastuttivat sitten eteenpäin kulkua, niin
ettei hän päässytkään niemimaan pohjoiskärkeen saakka, vaan 77° 25'
leveyspiiriltä palasi takaisin ja sitten nuoren vaimonsa keralla
paluumatkalla kuoli. V. 1739 luutnantti Laptew yhdessä Tsheljuskinin
kanssa lähti työtä jatkamaan ja pääsi aina Kap Thaddäukseen saakka.
V. 1742 näyttää Tsheljuskin vihdoin eräällä retkellä kulkeneen Vanhan
maailman pohjoisimman kärjen ohi, joka siitä on hänen nimensä perinyt.
Lenan itäpuoleisellekin rannikolle oli tehty yhä uusia retkiä, joiden
perusteella sen kartoitusta parannettiin.



Bering salmessaan ja merellään.


Syyskuussa 1740 Bering vihdoin pääsi lähtemään Ohotskista kahdella
laivalla, »Pyhällä Paavalilla» ja »Pyhällä Pietarilla». Talvi
vietettiin Avatsha-lahdessa, joka molemmista laivoista sai
Petropavlovskin nimen. Sinne saapuivat Steller ja De la Croyère
ottamaan osaa retkeen. Bering purjehti ensinnä jonkun aikaa kaakkoa
kohti, mutta kun ei siltä suunnalta maata tavattu, niin hän muutti
suunnan koilliseksi. Ankara myrsky erotti alukset toisistaan, eivätkä
ne sen koommin toisiaan tavanneet. Heinäk. 29 p. Bering näki edessään
korkean vuoren kukkulan, jonka hän nimitti Pyhän Eliaan vuoreksi. Hän
luuli sitä tulivuoreksi, mutta tämä otaksuma myöhemmin huomattiin
vääräksi.

Bering oli siis myrskyssä ajautunut Alaskan etelärannikolle. Hän yritti
seurata sitä luodetta kohti, mutta ainaisen sumun vuoksi se oli kovin
vaikeata. Hän näyttää ajautuneen Kadiakin saaren ohi ja sitten nähneen
Alaskan niemimaasta kohtia ynnä Aleutien saaria ja niiden korkeita
tulivuoria. Toinen, Tshirikowin ohjaama laiva, oli tavannut Amerikan
rannan paljon etelämpänä, Sitkan seuduilla. Tshiriköw menetti siellä
kaksi venekuntaa väkeä, jotka maihin lähetettyinä luultavasti joutuivat
intiaanien väijytykseen. Tämä oli suuri tappio senkin vuoksi, ettei nyt
enää voitu päästä maihin, kun ei ollut veneitä. Elokuun puolivälissä
molemmat laivat näyttävät olleen likimain samoilla paikoilla, mutta
eivät kuitenkaan nähneet toisiaan. Samoin kuin Beringin Tshirikowinkin
täytyi taistella vastatuulien ja sumun kanssa, ja juomaveden loputtua
ja keripukin alettua tuhoja tehdä miehistöstä toinen toisensa jälkeen
kuoli, muiden mukana tähtitieteilijä De la Croyère. Laiva kuitenkin
lopulta saapui Avatsha-lahteen Kamtshatkan kaakkoisrannalle lokakuussa
1741.

Beringin laivassa keripukki teki siihen määrään tuhojaan, ettei sitä
voitu tässä vaarallisessa sumuisessa meressä hoitaa, niin kuin olisi
pitänyt. Bering itsekin oli pahoin sairaana, ja luutnantti Waxel ja
luonnontutkija Steller pitivät huolta laivan johtamisesta. Laiva ajeli
merellä tuulien armoilla ja tuli lopulta, marraskuussa 1741, saarelle,
joka on Beringistä nimensä saanut. Ikäänkuin ihmeen kautta löydettiin
kallioiden melkein joka puolelta piirittämä satama. Tämä saari, joka
on suurin Kamtshatkan edustalla olevista Komentaja-saarista ja jota
ensin luultiin mannermaan osaksi, oli uusi löytö. Siellä vietettiin
talvi 1741— 42 ja Steller kirjoitti erinomaisen tutkimuksen sen
eläinkunnasta ja yleisestä luonteesta. Siellä ensi kerran tavattiin
Stellerin merilehmä (Rhytina gigas), suuri sireenien harvinaiseen
heimoon kuuluva nisäkäs, joka sittemmin on sukupuuttoon hävitetty.
Saarella kun ei ollut puita eikä ihmisasunnoita, niin täytyi asua
hiekkakuopissa, jotka purjeilla peitettiin. Bering kuoli joulukuussa ja
hänen jälkeensä vielä moni keripukin heikentämästä miehistöstä. Steller
yksin pysyi terveenä ja hän väsymättä auttoi toisia, niin että kevään
tullessa vielä 45 oli elossa. Ravinnoksi pyydystettiin merieläimiä
ja merisaukkoja, joiden kalliita nahkoja koottiin. Laiva oli talven
kuluessa ajautunut maalle ja hajonnut, niin että ainoana pelastuksen
keinona oli rakentaa sen aineista uusi pursi. Erään laivanrakennusta
oppineen kasakan johdolla se saatiinkin syntymään ja elokuussa 1742
uusi alus työnnettiin vesille ja sillä päästiin Petropavlovskiin.
Siten päättyi tämä onneton retki, jonka tulokset loivat niin runsaasti
uutta valoa Aasian ja Amerikan seutujen maantieteellisiin oloihin ja
pääpiirtein selvittivät Pohjois-Amerikan luoteiskulman muodon. Steller,
jonka ansiot retkikunnan pelastuksesta olivat niin suuret, riitaantui
sitten viranomaisten kanssa ja aikoi palata Pietariin, mutta sai käskyn
jäädä Siperiaan ja kuoli Tjumenissa v. 1746. Müller ja Gmelin v. 1743
palasivat Pietariin.

Siihen päättyivät toistaiseksi Venäjän hallituksen suurisuuntaiset
toimet Siperian ja sen lähiseutujen tutkimiseksi. Yksityiset kuitenkin
jatkoivat työtä. Müllerin v. 1754 julkaisemasta kartasta näkyy, kuinka
suunnilleen oikea käsitys oli saatu Beringin meren maista.



Aleutit.


Ei tämän jälkeen kauan kulunut, ennenkuin venäläiset erämiehet ja
pyydystäjät kulkivat Beringin meren poikki Amerikan rannalle ja
Aleutien saaret alkoivat toinen toisensa jälkeen ilmestyä karttoihin.
Suuri Kadiak-saari tutkittiin, Beringin meren saaria ja rantoja
löydettiin yhä lisää, vaikka niiden kartoitus olikin puutteellinen.
Tällä kannalla oli näiden etäisten kulmain tunteminen, kun James
Cook kolmannella retkellään niihin saapui ja kaikkia edellisiä
retkeilijöitä tarkemmin vakoili rannat, määräsi niiden huomattavimmat
kohdat asteverkkoon ja piirsi Amerikan luoteisrannasta yhtämittaisen
kartan aina Jäämeren rannoille saakka. Samaan aikaan oli muodostettu
suuri venäläinen komppania Amerikan puolen turkiskauppaa varten
ja Kadiak-saarelle oli perustettu asema, josta sitten rannikkoa
vallattiin yhä edelleen. Mutta kauan eivät venäläiset saaneet näillä
rannoilla yksin liikkua ja pyydystellä, ja piakkoin saapui toisia
löytöretkeilijöitäkin, joista kuuluin oli ennenmainittu ranskalainen La
Pérouse.



Uuden Siperian saaret.


Kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla tehtiin vielä
muutamia yrityksiä Siperian pohjoistenkin rantain ja saarien
tutkimiseksi. Shalaurow, eräs Jakutskin kauppias, teki 1760—62 omalla
kustannuksellaan matkan, mutta vaikka hän purjehti Svjatoi Nosin
ympäri ja näki Ljahow-saaren, joka on Uuden Siperian saarista maata
läheisin, niin ei hän tällä, sen enempää kuin v. 1766 tehdylläkään
retkellä, päässyt Itäniemeen saakka; jälkimmäisellä retkellä hän koko
retkikuntansa keralla joutui tuhon omaksi.

Uuden Siperian saarien varsinainen tutkija oli Ljahow, josta
mannerta läheisin on nimensä saanut; hän niinikään löysi Maloi- ja
Kotelnoi-saaret. V. 1805 Sannikow löysi lisää kaksi saarta, ja 1809—10
Hedenström, ruotsalainen sotavanki, Venäjän hallituksen toimesta
kartoitti suuren osan saaristoa. Sannikowkin jatkoi löytöjään ja kertoi
nähneensä maan häämöitystä Uuden Siperian saarien koillispuolelta.
Lähes vuosisadan pysyi tämän näön todenperäisyys väittelyn alaisena,
mutta lopulta löydettiin Jäämeren hyisestä helmasta Uuden Siperian
saarien ulkopuolelta kokonainen ryhmä pieniä saaria, eikä tämä osa
Pohjois-Jäämerestä vieläkään ole kaikkia salaisuuksiaan ilmaissut.



Muita Aasian matkoja.



Khiva ja Bokhara.


Pietari Suuren aikana tehtiin Venäjältä ensimmäiset retket Keski-Aasian
aroille, Khivan ja Bokharan kaanikuntiin, jotka mongolilaisvallan
kukistuttua olivat jääneet kokonaan unhotukseen. V. 1714 lähti eräs
nuori venäläistynyt sirkassi, Bekovitsh Tsherkaski, Khivan kaanin
luo, joka oli tarjoutunut Venäjän vasalliksi. Hän kulki Kaspian
meren poikki, rakensi sen itärannalle linnan ja tutki sitten erästä
mainittuun sisämereen päättyvää laaksoa, jota on luultu Amudarjan
vanhaksi uomaksi; Venäjän hallitus oli luullut mahdolliseksi johtaa
mainitun virran sitä pitkin takaisin Kaspian mereen. Tältä retkeltä
palattuaan Bekovitsh v. 1717 lähti uudelle, mukanaan sotajoukko, johon
kuului 4000 miestä. Tällä kertaa hän kulki maatietä Uralin suusta
aution Ust Urt-erämaan poikki, joka on Kaspian meren ja Aral-järven
välillä. Lähelle Aral-järven eteläpäätä, Barsa Kilmas nimisen järven
luo, hän rakensi linnan, jonka jäännöksiä vielä on nähtävänä. Mutta
Khivan uusi kaani, joka epäluuloisena katseli venäläisten hommia,
kävi Bekovitshin armeijan kimppuun ja tuhosi sen osastoittain. Siihen
päättyivät ajaksi venäläisten yritykset levittää tällä kulmalla
valtaansa, vaikka ennen vuosisadan keskiväliä pohjoisten arojen
kirgiisit tunnustivatkin Venäjän ylivallan ja valtakunnan raja kulki
Kaspian meren pohjoispäästä arojen poikki Irtishin latvoille.



Pietari Simon Pallas.


V. 1768 Venäjän hallitus lähetti Aasian sisäosiin retkikunnan
havaitsemaan seuraavana vuonna tapahtuvaa Venuksen kulkua auringon
poikki, samaa, jota varten Cook lähti Tahitiin. Oppineitten joukossa,
jotka tähän retkikuntaan kuuluivat, oli paraiten tunnettu saksalainen
Pietari Simon Pallas. Pallas, joka kokosi erinomaisen monipuolisen
tieteellisen aineiston, vietti ensinnä jonkun ajan Etelä- ja
Itä-Venäjällä ja kulki sitten Uraliin, tutkien sen geologisia oloja.
Sieltä hän matkusti kauemmaksi Siperiaan tutkien Irtishin latvoja ja
Altai-vuoristoa, josta siihen saakka oli hyvin vaillinaiset tiedot.
V. 1772 hän keväällä saapui Irkutskiin, kulki Baikal-järven poikki,
kävi Kiahtassa ja matkusti sitten edelleen Amur-virralle. Vietettyään
vielä toisen talven Krasnojarskissa hän palasi Eurooppaan, tutkien
loppupuolen vuotta 1773 Volgan alijuoksua. Pallas omisti huomionsa
eläin- ja kasvitieteelle, mutta niitten ohella myös geologialle,
koettaen saada selville vuoristojen syntyä. Lisäksi hän tutki
taloudellisia oloja, etenkin Venäjän kauppaa Pohjois-Aasian maihin.

Samuel Gotllieb Gmelin, ennenmainitun Gmelinin veljenpoika, matkusti
ranskalaisen kasvitieteilijän Adansonin kanssa Valdain kautta Kaspian
merelle ja edelleen Ghilaniin, Persiaan. V. 1771 hän matkusti Kaspian
meren etelärannikkoa itää kohti, pääsemättä kuitenkaan Masandarania
kauemmaksi. Paluumatkalla hänet muka vakoojana vangittiin, mutta hän
pääsi karkaamaan ja saapui onnellisesti Astrakhaniin. Seuraavana
vuonna, tavattuaan Siperianmatkaltaan palaavan Pallaksen, hän Kaspian
meren itäpuolitse matkusti uudelleen Pohjois-Persiaan jatkamaan kesken
jääneitä töitään, mutta ei kuitenkaan päässyt rajaa kauemmaksi,
ennenkuin persialaiset viranomaiset pakottivat hänet palaamaan. V.
1774 hän yritti tunkeutua Kaukasiaan, mutta joutui sielläkin vangiksi
ja vankeudessa kuoli samana vuonna. Pallaksen johdolla hänen matkalla
tekemänsä muistiinpanot julkaistiin. Arvokkaimmat ovat havainnot
aroilta, niitten asukkaista ja varsinkin Pohjois-Persian vuorimaasta,
joka siihen saakka oli melkein tuntematon.



Kaukasia.


Kaukasiaa, joka siihen aikaan niinikään enimmäkseen oli »terra
incognitaa», tutki saman tiedemiesyhtymän kolmas jäsen, Riiasta
kotoisin oleva, Saksanmaan yliopistoissa tieteellisen kasvatuksensa
saanut Juhana Anton Guldenstadt. Tavattuaan Astrakhanissa Gmelinin
hän kulki Terekin poikki ja retkeili sitten kahden seuraavan
vuoden kuluessa Kaukaso-vuoristossa ristiin rastiin, tutkien sen
luonnonhistoriaa ja asukkaitten kieliä. Georgian ruhtinaan seurueessa
hän kävi Tiflisissä ja 1772 pienessä Imeritian valtakunnassa, joka
oli vuoriston eteläpuolella Georgiasta länteen, lähellä Mustan meren
rantoja. Seuraavana vuonna hän, vuoriston poikki kuljettuaan, tutki
Elbrusin pohjoisella rinteellä olevia seutuja. Etelä-Venäjän kautta
kotiin palattuaan hän alkoi valmistella kokoelmiaan julkaistaviksi,
mutta kuoli kesken työtään kuumeeseen. Pallas niistä osan julkaisi
ja loput saksalainen oppinut Klaproth, joka seuraavan vuosisadan
alkupuolella itsekin tutki Kaukasoa.

Samaan tiedemiesryhmään vielä kuului ruotsalainen Juhana Pietari
Falk, joka Upsalassa tutkinnot suoritettuaan tuli Pietarin yliopiston
professoriksi ja v. 1768 lähetettiin Siperiaan tutkimusretkelle. Hän
tutki etenkin Obin ja Irtishin vesistösyvänteitä, mutta teki v. 1774
synkkämielisyydestä itsemurhan.



Englantilaiset Intiassa.


Zahir ud-din-Mahomet, historiassa tunnettu nimellä Baber, s.o.
»tiikeri», joka perusti mongolien hallitsijasuvun Intiassa, oli
Timur Lenkin jälkeläisiä ja siis mongoli sukuperältään. Sana »mogul»
on »mongolin» arabialainen tai persialainen väännös, ja siitä
portugalilaiset ja hollantilaiset alkoivat sanoa Pohjois-Intian
mongolilaista hallitsijaa »suureksi moguliksi».



"Suuri moguli".


Baberin valtakunta käsitti alkuaan nykyisen Ferghanan, mutta
menetettyään tämän maan sodassa uzbekkejä vastaan hän valloitti Kabulin
ja Kabulista käsin Intian, voittaen kahdessa ratkaisevassa taistelussa
ne kymmentä ja kahtakymmentä kertaa suuremmat armeijat, joita Intian
hallitsijat ja ruhtinaat häntä vastaan keräsivät. Baberin pääkaupunki
oli Agra. Hänen v. 1530 kuoltuaan nousi hänen poikansa Humajun
valtaistuimelle, ja tämän poika oli suuri Akbar, jonka nimeä vielä tänä
päivänä Intiassa kunnioittaen muistellaan.

Akbar, joka hallitsi vuodesta 1556 vuoteen 1605, laajensi voimallisella
kädellä valtakuntaansa jota taholle, niin että hän lopulta hallitsi
niemimaan koko pohjoispuolta aina kauas Dekkaniin saakka. Hänen
valtakuntansa käsitti laajemman osan Intiaa kuin ainoankaan ennen
häntä, mutta vasta Aurangzeb valloitti Etelä-Intiankin. Akbar järjesti
valtakuntansa sisälliset olot erinomaisella huolella. Hän osoitti
suurta uskonnollista suvaitsevaisuutta ja ruvettuaan epäilemään
Muhamedin perustaman opin oikeutta loi itse uuden uskonnon, johon hän
valitsi mielestään parhaat ainekset kaikista siihen aikaan tunnetuista
uskonnoista, kristinuskostakin. Itse hän rupesi tämän uuden uskonnon
ylimmäiseksi papiksi, palveli joka aamu julkisesti aurinkoa luonnon
jumaluuden näkyväisenä edustajana, ja tietämätön kansa palveli häntä
jumalana. Mausoleo, jonka hän itselleen rakennutti Sikandraan lähelle
Agraa, on Intian kauneimpia rakennuksia.

Akbarin jälkeen nousi valtaistuimelle hänen poikansa Jehangir, jonka
aikana Englannin kuninkaan lähettiläs Roe saapui suuren mogulin hoviin.
Hänen poikansa Shah Jehanin aikana mogulivaltakunta kohosi korkeimpaan
loistoonsa. Silloin perustettiin ja rakennettiin Delhi ja valmistettiin
kuulu riikinkukko-valtaistuin. Mieluummin hän kuitenkin asui Agrassa,
jonne hän itseään ja puolisoaan varten rakennutti hautapaikaksi kuulun
Taj Mahalin, Intian ja milt'ei koko maailman henkevimmän ja puhtaimman
rakennusmuistomerkin.

Shah Jehanin kukisti valtaistuimelta hänen poikansa Aurangzeb, joka
hallitsi vuodesta 1658 vuoteen 1707. Aurangzeb valloitti Dekkanin aina
eteläisimpään niemekkeeseen saakka, mutta hänen jälkeensä suurien
mogulien valta nopeaan rappeutui ja Intia taas hajaantui pieniin
itsenäisiin ja puoli-itsenäisiin valtakuntiin. Aurangzeb samoin kuin
hänen edeltäjänsäkin rakensi kautta maan suurenmoisia teitä, joitten
kahden puolen istutettiin varjoisat lehtokujat, ja määrämatkain päähän
laitettiin majatalot, sarait, matkustajain lepopaikoiksi.

V. 1739 Persian hallitsija Nadir Shah myrskyn tavoin hyökkäsi
Intiaan, hävitti maata ja ryösti Delhin, vieden sieltä
riikinkukko-valtaistuimenkin mukanaan. Hän oli viimeinen
muhamedilainen valloittaja, joka on Gangeen laaksossa käynyt.
Niemimaan länsi- ja keskiosiin syntynyt Mahrattain valtakunta
oli aivan uusi valtiomuodostus, joka nopeaan voimistui ja sitten
kauan tuotti englantilaisillekin vastusta. Suuren mogulin valta ei
kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla ulottunut Gangeen
laaksoa laajemmalle ja hänen mahtinsa oli melkein vain nimellinen.
Tällä kannalla olivat asiat, kun englantilaiset alkoivat Etu-Intiassa
maata anastaa.

Portugalilaiset eivät anastaneet pysyväisesti haltuunsa muuta kuin
muutamia paikkoja rannikolta, tyytyen merikaupan hallitsemiseen,
ja hollantilaiset taas, jotka heidän kauppamahtinsa mursivat,
vahvistivat valtaansa etupäässä Malaiji-saarilla. Suuri moguli oli
näiden molempien kansojen mahtiaikana vielä siksi voimallinen, ettei
hänen valtakuntaansa olisi voitu anastaa samalla tavalla kuin Cortes
anasti Mexicon. Kauppiaat ja muut matkustajat, jotka sisämaassa
kävivät, tosin kertoivat ihmeitä kaupunkien komeudesta ja hovien
tarumaisesta rikkaudesta (vrt. kuvaa siv. 29), mutta näin voimallisista
houkutuksista huolimatta portugalilaisten ja hollantilaisten täytyi
tyytyä rauhallisella kaupanteolla näitä rikkauksia pyytelemään.

Englantilaiset ja ranskalaiset sitävastoin hankkivat Etu-Intian
niemimaalla pysyväisen jalansijan. Tähän oli osaksi syynä se seikka,
että hollantilaiset häikäilemättä, ase kädessä ja rauhan aikana
sodan uhalla olivat karkoittaneet kaikki muut Malaiji-saaristosta ja
anastaneet maustekaupan yksinoikeudekseen.

Madras oli ensimmäinen paikka, jossa Intian tulevat valloittajat saivat
pysyvän jalansijan. Englantilaisten v. 1640 rakentaman linnan suojaan
kasvoi nopeaan kaupunki. Hollantilaiset tosin koettivat estää heitä
mannermaallakaan jalansijaa saamasta, mutta kaikkialle heidän voimansa
eivät kuitenkaan riittäneet. Vuosisadan puolivälissä englantilaiset
saapuivat Gangeen suistamoon, Hugliin, ja saivat suurelta mogulilta
luvan tehdä siellä kauppaa. Paria vuosikymmentä myöhemmin Itä-Intian
komppania sai Kaarle II:lta Bombayn, jonka kuningas oli saanut
portugalilaisen prinsessan keralla myötäjäisiksi. Bombaysta tuli
englantilaisten pääpaikka Etu-Intian länsirannikolla. Ilmaston
epäterveellisyyden vuoksi kuolevaisuus tosin oli suunnaton, mutta
paikan asema oli niin edullinen, että se siitä huolimatta vaurastui.

Samaan aikaan englantilaiset alkoivat esiintyä vaativammin ja asevoimaa
käyttäen Bengalissa, jonka maaherra, suuren mogulin sukulainen,
alkoi kiristää Itä-Intian komppanialta kohtuuttomia veroja. Calcutta
perustettiin Huglin alapuolelle paikkaan, jota oli helpompi puolustaa
maa-armeijaa vastaan, mutta ne sotaväkiosastot, joita komppania
toimitti Englannista arvoaan voimassa pitämään, eivät riittäneet suuren
mogulin vielä kovin suurta valtaa vastaan ja englantilaiset piankin
huomasivat, että maasota kävi yli heidän voimainsa. Mutta merellä he
saattoivat sitä tuntuvammin puuttua asioihin vallitsemalla kauppaa
ja Arabian pyhille paikoille vieviä pyhiinvaellusreittejä. Näitten
keinottelujen aikana heille selvisi, etteivät linnoittamattomat asemat
riittäneet heidän kauppaansa tukemaan. Heidän täytyi suuren mogulin
maissa vallitsevan sekasorron vuoksi pakostakin turvautua asevoimaan,
jos mieli paikkansa pitää, ja siten Itä-Intian komppania vähitellen
hankki itselleen melkoisen armeijan.

Aurangzebin kuollessa v. 1707 ja Etu-Intian koko eteläosan
vapautuessa suurmogulin vallanalaisuudesta Nizamul-Mulk perusti
valtakunnan, jonka pääkaupunki oli Hyderabad. Se käsitti melkein koko
Etelä-Intian. Ylänkömaan ja merenrannan välistä alavaa rantavyöhykettä
hallitsi Nizamin maaherra, Arcotin nabobi. Kauempana etelässä
hallitsi Trichinopolia hindulainen raja, ja Tanjore niinikään oli
puoli-itsenäinen hinduvaltakunta. Sisämaassa oli Mysore paraillaan
muodostumassa eri valtakunnaksi, ja sitäpaitsi oli kaikkialla
paikkakunnallisia, puoli-itsenäisiä päälliköitä, palegareja tai
naikeja, jotka asuivat varustetuissa linnoissa, melkein kuin
Euroopan keskiaikaiset lääniherrat. Tällä kannalla olivat asiat, kun
ranskalaisten ja englantilaisten välinen kilpailu Intiassa kiihtyi
ilmisodaksi.



Ranskalaiset ja englantilaiset.


Pondicherryssa, joka oli ranskalaisten pääpaikka, oli siihen aikaan
maaherrana Dupleix, tarmokas, rohkea ja kunnianhimoinen mies, joka oli
perinpohjin perehtynyt kaikkiin itämaisen politiikan ja itämaisten
hovien salaisuuksiin. Clive taas, josta sitten tuli hänen voitokas
vastustajansa, oli siihen aikaan vielä Madrasissa kirjurina. V.
1746 ranskalaiset valloittivat englantilaisilta Madrasin melkein
ilman miekan iskua, eikä englantilaisille jäänyt kuin lähellä tätä
kaupunkia oleva pieni linna, ja siihen he kaikki pakenivat, Clive
muitten mukana. Nabobi, joka oli luvannut kohdella kumpaakin sotivaa
puolta puolueettomasti, vaati ranskalaisia luopumaan Madrasista,
mutta ranskalainen ylipäällikkö muutamalla sadalla miehellä
perinpohjin voitti nabobin suuren armeijan. Tämä tapaus teki syvän
vaikutuksen intialaisiin, samoin kuin joku aika ennen englantilaisten
portugalilaisista saama ensimmäinen merivoitto. Parin vuoden kuluttua
englantilaiset kuitenkin rauhanteossa saivat Madrasin takaisin. Tämä
ensimmäinen yhteentörmäys Intiassa oli vain suuren eurooppalaisen sodan
pieni syrjäkohtaus. Seuraava yhteentörmäys sitävastoin syntyi Intiassa
paikallisista syistä, vaikka Ranska ja Englanti Euroopassa elivät
rauhassa. Dupleix käytti hyväkseen hallitsijanvaihdoksia asettaakseen
omat suojattinsa sekä Hyderabadin että Arcotin valtaistuimille,
mutta englantilaiset kannattivat Arcotissa omaa vastaehdokastaan.
Englantilaisten asia tosin näytti auttamattomasti menetetyltä, heillä
kun ei ollut soveliasta ylijohtajaa, mutta silloin Clive, joka oli
vaihtanut kirjurinkynän vänrikinmiekkaan, loistavilla urotöillä pelasti
aseman ja samalla laski oman maineensa perustuksen. Kahdensadan
englantilaisen ja kolmensadan hindu-liittolaisen keralla hän eräänä
kamalana ukkosyönä hyökkäsi Arcotin linnan kimppuun ja valloitti sen.
Linnassa hän sitten urhoollisesti piti puoliaan kymmeniätuhansia
maanasukkaita vastaan, ja kun ranskalaisten suosiman nabob-ehdokkaan
armeija jonkun turhan rynnäkön jälkeen peräytyi, niin Clive pienen
joukkonsa keralla riensi hänen peräänsä ja sai hänestä niin täydellisen
voiton, että osa hänen sotajoukostaan meni englantilaisten, taikka
oikeammin heidän suosimansa kruununpyytäjän puolelle. Arcotin puolustus
on Englannin siirtomaasodan kuuluimpia tapauksia, se herätti kotimaassa
suunnatonta huomiota ja mielenkiintoa Intian tapauksiin. Samalla se
avasi englantilaisille suurempien mahdollisuuksien näköaloja, kuin
mitä he olivat siihen saakka uneksineetkaan. Se osoitti, että mogulien
lahonnut valtakunta ehkä voitaisiin verraten vähäisilläkin sotavoimilla
valloittaa. Macaulay kuvaa Arcotin piiritystä ja puolustusta
seuraavasti:



Arcotin puolustus.


»Raja Sahib ryhtyi saartamaan linnaa, joka ei näyttänyt mitenkään
piiritystä kestävän. Muurit olivat raunioina, vallihaudat kuivillaan,
patterien selkä liian kapea, jotta niille olisi tykkejä voinut asettaa,
ja rintasuojat liian matalat sotamiehiä suojellakseen. Vähälukuista
varusväkeä olivat taudit ja mieshukka suuresti heikentäneet; siihen
ei enää kuulunut kuin 120 eurooppalaista ja 200 siipoita. Ainoastaan
neljä upseeria oli jäljellä, ruokavaroja ja muita tarpeita oli
niukasti, ja se mies, jonka piti näin vaikeissa oloissa puolustusta
johtaa, oli vain viidenkolmatta ikäinen ja kirjanpitäjäksi kasvatettu.
Viisikymmentä päivää kesti piiritystä ja nuori kapteeni hoiti
puolustusta lujuudella, valppaudella ja kyvyllä, joka olisi tuottanut
kunniaa Euroopan vanhimmalle sotamarskille. Mutta päivä päivältä
leveni muurinaukko. Semmoisissa oloissa olisi vaikka mikä sotaväki,
jolla oli niin niukasti upseereja, ruvennut osoittamaan niskoittelun
oireita, ja sitä suurempi oli tässä vaara, kun tämä sotaväki oli niin
perinpohjin sekalaista sekä sukuperän, ihovärin, kielen, tapain että
uskonnon puolesta. Mutta pienen joukon uskollisuus johtajaansa kohtaan
voitti kaikki, mitä kerrotaan Caesarin kymmenennestä legionasta taikka
Napoleonin vanhasta kaartista. Siipoit tulivat Cliven luo, eivät
muonan niukkuudesta valittamaan, vaan ehdottamaan, että kaikki vilja
annettaisiin eurooppalaisille, koska aasialaiset olivat tottuneet
tulemaan vähemmällä toimeen. Heille kyllä riittäisi se ohut velli,
joka hissistä pois siivilöitiin. Historia ei tunne liikuttavampaa
esimerkkiä sotilaallisesta uskollisuudesta eikä hallitsevan mielen
vaikutuksesta. Madrasin kuvernööri oli yrittänyt tuoda apua, mutta
yritys ei ollut onnistunut. Oli kuitenkin toiveita, että saataisiin
apua toiselta taholta. 3000 mahrattaa, puoleksi sotilasta, puoleksi
rosvoa, oli palkattu taistelemaan Muhammed Alin puolesta (jonka asiaa
englantilaiset ajoivat), mutta arvellen ranskalaisia voittamattomiksi
ja Chanda Sahibin voittoa varmaksi, he olivat siihen saakka pysyneet
alallaan Carnaticin rajalla. Mutta Arcotin puolustuksen maine pani
heidät liikkeelle. Heidän johtajansa, Murari Rao, sanoi ei koskaan
uskoneensa, että englantilaiset osaisivat taistella. Nyt hän sanoi
mielellään heitä auttavansa nähdessään, että heillä oli uskallusta
itseään puolustaa. Raja Sahib sai kuulla mahrattain olevan liikkeellä
ja älysi, että hänen nyt oli pakko toimia sukkelaan. Ensiksi hän ryhtyi
neuvotteluihin ja tarjosi Clivelle suuria lahjoja, jotka tämä inhoten
hylkäsi. Sitten hän uhkasi, että ellei hänen ehtoihinsa suostuttaisi,
niin hän väkirynnäköllä valloittaisi linnan ja surmauttaisi joka
miehen. Clive tavanmukaisella ylpeydellään vastasi, että Raja Sahibin
isä oli vallananastaja, hänen sotaväkensä roskajoukkoa, ja että hänen
oli parasta tarkkaan punnita asiaa, ennenkuin lähetti armeijansa
aukkoon, jota puolustivat englantilaiset. Raja Sahib päätti silloin
väkirynnäköllä valloittaa linnan.

Päivä oli mitä sopivin moiseen rohkeaan yritykseen. Se oli
muhamedilaisten suuri juhlapäivä, muharram, joka on pyhitetty
Alin pojan Husseinin muistolle. Clive oli saanut salaisia tietoja
aikomuksesta, ryhtynyt valmistuksiinsa ja väsymyksestä, uupuneena
heittäytynyt vuoteelleen. Hän heräsi meteliin ja oli heti paikallaan.
Vihollinen lähestyi, ajaen edellään elefantteja, joitten otsa oli
rautalevyillä suojattu. Luultiin näitten elävien muurinmurtajain
kykenevän rynnistämään portit auki. Mutta tuskin olivat englantilaisten
musketinluodit alkaneet jättiläisten nahkaa kirveliä, ennenkuin ne
kääntyivät ympäri ja lähtivät hurjaan pakoon, tallaten alleen oman
puolen miehiä, jotka olivat niitä edellään ajaneet. Sitten heitettiin
vallihautaan lautta, joka sen osaksi täytti. Huomatessaan, etteivät
hänen tykkimiehensä osanneet kojeitaan hoitaa, Clive otti itse luntun
ja muutamassa minuutissa ampui lautan puhtaaksi. Hyökkääjät ryntäsivät
rohkeasti eteenpäin toisista paikoista, missä hauta oli kuivana. Mutta
heitä tervehti niin tuima ja tarkka tuli, että se tuota pikaa sai
vimmatuimmatkin ja juopuneetkin etunsa käsittämään. Englantilaisten
takarivi kaiken aikaa antoi eturiville valmiiksi panostettuja pyssyjä,
ja jokainen laukaus teki aukkonsa alla olevaan ihmisjoukkoon.
Tunnin verran kesti tappelua. Hyökkääjistä oli 400 kaatunut,
linnan puolustajista ainoastaan viisi tai kuusi miestä. Piiritetyt
viettivät tuskan yön, odottaen hyökkäyksen uudistumista. Mutta päivän
koittaessa vihollista ei näkynyt missään. Se oli peräytynyt, jättäen
englantilaisille monta tykkiä ja suuren määrän ampumatarpeita.»

Arcotin puolustus teki Clivestä sankarin, jonka maine kulki kautta
Intian ja Euroopan. Pitt lausui hänestä, että hän oli »taivaan
synnyttämä kenraali». Intialaiset antoivat hänelle nimeksi »Sabut
Jung», joka merkitsee »rohkeus sodassa».

Tämän jälkeen Clive pelasti Trichinopolin, jota vastapuolueen
sotajoukko piiritti, mutta luovutti sitten päällikkyyden
Englannista saapuneelle korkeammalle upseerille ja palveli jälleen
vähempiarvoisessa virassa, vaikkapa hänen erinomainen johtajakykynsä jo
olikin tullut riittävästi huomatuksi. Sotaa sitten kesti useita vuosia,
mutta lopulta sekä englantilainen että ranskalainen komppania siihen
kyllästyi, se kun uhkasi kokonaan hävittää kaupan, ja ne pyysivät
hallituksiaan, jotka elivät keskenään rauhassa, välittämään. Rauha
saatiinkin aikaan, ja se oli kaikin puolin edullinen englantilaisille.
Dupleix kutsuttiin Intiasta pois. Clive oli jo ennen palannut
kotimaahan terveyttään parantamaan, mutta saapui pian takaisin Intiaan,
jossa häntä kohta kipeästi tarvittiin, sillä maanasukkaitten kesken
sotaa yhä jatkui.

Cliven tarmoa ja neuvokkaisuutta tarvittiin nyt etupäässä Bengalissa,
jonka nuori nabobi suuren armeijan keralla saapui piirittämään
englantilaisten rakentamaa Calcuttaa. Hän valloitti kaupungin heikon
vastarinnan jälkeen ja hirveästä kuumuudesta huolimatta sulloi 146
vangiksi saamaansa englantilaista pieneen umpihuoneeseen, jossa
suurin osa ilman puutteesta yhden yön kuluessa tukehtui. Vain 26 oli
aamulla hengissä ja nekin kuolemaisillaan. Se oli »Calcutan musta
pesä», joka sitten tuli niin kuuluksi ja voimallisesti kiihoitti
englantilaisia ponnistamaan kaikki voimansa moisen hirmutyön
kostamiseksi. Lordi Clive saapui paikalle lähes tuhannen miehen
keralla, valloitti helposti Calcutan takaisin ja pakotti nabobin
rauhaa anomaan ja antamaan komppanialle takaisin kaikki oikeudet ja
korvaamaan englantilaisten kärsimän omaisuuden vahingon. Siihen asia
ehkä olisi päättynyt, ellei Euroopassa samaan aikaan olisi syntynyt
uutta sotaa Ranskan ja Englannin välille. Clive siitä tiedon saatuaan
oikopäätä hyökkäsi Gangeen suistamossa olevan ranskalaisen aseman,
Chandernagoren, kimppuun ja valloitti sen. Nabob siitä suuttui,
koska tämä tapaus siirsi eurooppalaisen sodan hänen alueilleen, ja
meni ranskalaisten puolelle. Mutta Clive silloin viipymättä marssi
häntä vastaan, mukanaan 900 eurooppalaista ja 2000 hindu-sotilasta,
ja Plasseyn luona syntyi ratkaiseva tappelu. Nabobilla oli 50.000
miestä ja 50 tykkiä, mutta siitä huolimatta englantilaiset saivat
loistavan voiton ja eräs petturi surmasi nabobin hänen oman
sotajoukkonsa keskellä. Tämä tappelu taisteltiin kesäkuussa 1757.
Clive asetti uuden miehen Bengalin nabobiksi ja pakotti hänet siitä
kunniasta maksamaan suunnattoman korvauksen, joka jaettiin komppanian,
Calcutan asukkaitten, englantilaisten päällikköjen ynnä armeijan ja
laivaston kesken. Kaiken kaikkiaan summa nousi noin 60 miljoonaan
markkaan, mutta Bengalin yleiset varat eivät riittäneet kuin puolen
maksamiseen. Englantilaisilla oli ollut liian ylelliset käsitykset
Intian rikkauksista, eivätkä he olleet uskoa, ettei heidän vaatimustaan
voitaisi suorittaa. Heidän täytyi sitten lopun korvaukseksi tyytyä
Calcutan ympäriltä heille annettuun melkoiseen maa-alueeseen.



Lordi Clive.


V. 1758 Itä-Intian komppania nimitti Cliven kaikkien Bengalissa olevien
kauppa-asemiensa kuvernööriksi. Hän ei saanut rauhassa hallita.
Kahdelta taholta uhkasi vaara. Sisämaasta lähestyi eräs moguliprinssi
melkoisen armeijan keralla anastamaan Bengalia englantilaisten
asettamalta nabobilta. Mutta niin pelätty oli jo Cliven nimi, että
kun hän muutaman sadan englantilaisen ja parin-, kolmentuhannen
hindusotilaan kanssa marssi prinssiä vastaan, niin tämän armeija
hajaantui miekan lyömättä. Ranskalaisia vastaan hän lähetti erään
alapäälliköistään, ja tämä karkoitti heidät heidän kaikista Intian
itärannalla olevista asemistaan ja mursi heidän vaikutusvaltansa
sisämaan hoveissa. Sitten Clive vielä sekä maalla että merellä voitti
hollantilaisetkin, jotka niinikään olivat melkoisesti vahvistaneet
vaikutustaan Gangeen suistamossa, eivätkä suinkaan miekan iskutta
tahtoneet luovuttaa Englannille ensimmäistä sijaa.

Clive palasi sitten kotimaahan, jossa hänet ylennettiin ylähuoneen
jäseneksi, ja viipyi siellä viisi vuotta. Mutta tällä ajalla ennätti
Intiassa tapahtua suuria mullistuksia, joista ei luultu muulla tavalla
suoriuduttavan, kuin lähettämällä hänet sinne uudelleen. Bengalin nabob
oli komppanian toimesta syösty valtaistuimeltaan, sillä komppania
tahtoi myydä viran uudelle nabobille suuresta summasta. Mutta uusi
nabob, Mir Kasim nimeltään, olikin tarmokas mies, joka nopeaan alkoi
harjoittaa sotaväkeään eurooppalaiseen malliin, hankkia aseita ja
ampumavaroja ja sitten jäykästi vastustaa brittiläisten kauppiaitten
ylen suuria vaatimuksia. Nämä nimittäin vaativat vapaan kaupanteon
oikeutta koko Bengalissa maksamatta nabobin virkamiehille säädettyjä
rajaveroja. Lopulta hänen rohkeutensa kasvoi niin suureksi, että hän
salli ampua englantilaista venettä, ja paikalla oli koko Bengali
ilmiliekeissä. 2000 englantilaisten hindusotilasta tuhottiin Patnan
luona ja 200 englantilaista joutui eri osissa Bengalia nabobin väen
käsiin ja teloitettiin. Mutta heti kun säännöllinen sota alkoi, Mir
Kaseinin sotaonni päättyi ja hänen harjoitettu sotaväkensä voitettiin
perinpohjin parissa tuimassa tappelussa. Nabob itse pakeni ja sai
suojan Oudhissa, ja sota levisi sinnekin. Oudhin nabob, apunaan itse
suuri moguli, lähti valloittamaan Patnaa takaisin englantilaisilta.
Vielä suurempi vaara uhkasi näitä, kun heidän omat »siipoinsa» tekivät
kapinan. Tämä saatiin onneksi kukistetuksi ja aito mogulilaiseen tapaan
englantilainen ylipäällikkö rankaisi pääsyyllisiä ammuttamalla heidät
tykeistä, kaikkiaan neljäkolmatta miestä.



Englantilaiset saavat Bengalin.


Hätä oli niin suuri, että lordi Cliven uudelleen täytyi palata Intiaan
asioita järjestämään. Ja hänen edeltään ukkospilvet hajaantuivat
melkein itsestään. Hän riensi Calcutasta Allahabadiin ja siellä
järjesti asiat, miten parhaaksi näki. Oudh annettiin takaisin omalle
nabobilleen, mutta hänen täytyi maksaa toistakymmentä miljoonaa markkaa
sotakorvauksia. Suurmoguli sai Allahabadin maakunnan oman välittömän
hallintonsa alaiseksi sillä ehdolla, että hän englantilaisille luovutti
Bengalin, Beharin ja Orissan siviilihallinnon. Näissä maissa pidettiin
siitä pitäen nabobia vain muodon vuoksi, osa oikeudenhoidosta jäi
hänelle, sekä melkoiset vuositulot.

Lordi Clive ryhtyi nyt toiseen ja paljoa vaikeampaan tehtävään,
nimittäin puhdistamaan Itä-Intian komppanian englantilaisia virastoita
lahjouksesta ja muista väärinkäytöksistä. Komppanian virkamiehillä oli
pienet palkat, mutta virallista asemaansa he käyttivät kiskoakseen
maanasukkailta lahjoja, niin että heidän tulonsa kohosivat kymmeniä
ja satoja kertoja varsinaista palkkaa suuremmiksi. Mutta lordi
Clivenkin oli vaikea saada tätä mätähaavaa korjatuksi, sillä kaikki
Intiassa olevat englantilaiset pinnistivät vastaan. Jäykkyydellään
ja suurella vaikutusvallallaan hän kuitenkin lopulta voitti tämänkin
vastuksen. Vaikka parisataa upseeria teki suorastaan kapinan ja
siviiliviranomaiset yksimielisesti olivat uudistusta vastaan, sai
hän kuitenkin kaikenlaisen lahjainoton kerrassaan lopetetuksi ja
virkamiehille sen sijaan suolamonopolista riittävät palkat.

Palattuaan kotimaahan Clive joutui ankaran vainon alaiseksi kaikkien
niitten puolelta, joita hän joko Intiassa taikka kotimaassa oli
vahingoittanut puhdistaessaan Itä-Intian komppanian sekä ylemmän että
alemman hallintokoneiston. Hänen täytyi parlamentissa julkisesti
puolustaa itseään, eikä tämä kunnianpuhdistus ollut niin loistava,
kuin hänen ystävänsä olivat toivoneet. Clive oli Intiassa noudattanut
sitä periaatetta, että petolliset keinot olivat luvallisia petollisia
vastustajia vastaan, ja jonkun kerran hän oli oikein perinpohjin tätä
perustetta käytännössä sovelluttanut. Sitä hän ei sentään tehnyt omaksi
edukseen, vaan edistääkseen komppanian ja samalla maansa asiaa. Hän
ei kauan elänyt kotiin palattuaan, sillä Intian ilmanalan aiheuttama
synkkämielisyys toisin ajoin hänet valtasi ja erään semmoisen
puuskauksen sattuessa hän teki itsemurhan vähän yli viidenkymmenen
vuoden ikäisenä.



Warren Hastings.


Cliven jälkeen nimitettiin maaherraksi Warren Hastings, eräs komppanian
virkamiehiä, joka oli perinpohjin perehtynyt Intian asioihin. Clive
oli perustanut Intian brittiläisen vallan, mutta vasta Hastings
järjesti sen hallinnon. Hän ei kuitenkaan saanut kauankaan rauhassa
vaikuttaa, ennenkuin sota vaati hänen koko huomionsa ja voimansa.
Mahratta-valtioissa oli syntynyt kruununperimysriitoja ja Bombayn
maaherra käytti tilaisuutta koettaakseen saada nämäkin valtiot
brittiläisen vallan alaisiksi. Hän rupesi erään kruununtavoittelijan
liittolaiseksi; tämä lupasi hänelle Salseten ja muitakin paikkoja, ja
siitä seurasi sota, johon ylimaaherrakin kaikella tarmolla otti osaa,
vaikka hän oikeastaan oli tämän politiikan vastustaja. Englantilainen
armeija marssi nyt kenraali Goddardin johdolla ensi kerran koko
Etu-Intian niemimaan poikki ja melkein miekan iskutta valloitti
Gujeratin rikkaan maakunnan. Eräs toinen armeija kapteeni Pophamin
johdolla rynnäköllä valloitti Gwaliorin kalliolinnan, jota pidettiin
koko Hindustanin avaimena. Eräs Bombaysta liikkeelle lähtenyt joukko
sitävastoin kärsi tappion, eikä komppania senvuoksi suuriakaan hyötynyt
lopullisessa rauhanteossa.

Pian kuitenkin oli kestettävä uusi ja vaarallisempi sota. Se alkoi
Madrasin brittiläisten viranomaisten omavaltaisen menettelyn johdosta.
Mysoren hallitsija Hyder Ali ja Dekkanin Nizam, Intian molemmat
voimallisimmat muhamedilaiset hallitsijat, yhtyivät mahrattain kanssa
englantilaisia vastaan. Mahratat ja Nizam saatiin liitosta eroamaan,
mutta Hyder Alin armeija iski kuin ukonnuoli Carnaticiin ja voitti
peräti melkoisen brittiläisen osaston, ja hänen ratsuväkensä samosi
ryöstäen kautta maan aina Madrasin varustuksien edustalle saakka.
Hastings pani silloin liikkeelle Bengalin koko sotavoiman, Hyder
Alin oli pakko peräytyä ja hänen poikansa Tippu teki rauhan v.
1784. Toinen englantilainen osasto kulki etelässä niemimaan poikki
pitääkseen aisoissa Nizamia ja mahrattoja, jos he alkaisivat osoittaa
levottomuuden oireita.

Vaikka ranskalaiset olivat menettäneet vaikutusvaltansa niemimaan
rannoilla, niin juonivat he kuitenkin edelleenkin kaikin tavoin
englantilaisia vastaan. He rupesivat sisämaan itsenäisien valtakuntien
neuvonantajiksi, harjoittivat niiden sotaväen, hankkivat niille
aseita, ja olipa siellä maanruhtinaitten palveluksessa kokonaisia
ranskalaisia osastoltakin valmiina sodan tullen marssimaan
englantilaisia vastaan. Samalla kun brittiläiset viranomaiset parhaan
taitonsa mukaan koettivat järjestellä Bengalin ja myöhemmin muittenkin
hallussaan olevien alueitten oloja, täytyi heidän alati olla sotaan
valmiina. V. 1790 oli Mysoren ruhtinasta Tippua vastaan käytävä
uusi sota, jossa mahratat ja Nizam jälleen olivat englantilaisten
liittolaisina. Tippu nöyrtyi vihdoin, kun lordi Cornwallis lähestyi
hänen pääkaupunkiaan; hänen täytyi luovuttaa puolet maistaan
englantilaisten liittolaisille, jotka ne keskenään jakoivat, ja
maksaa melkoinen sotakorvaus. Mutta Tippu hehkui kostonhimoa ja
käytti hyväkseen ensi tilaisuutta. Markiisi Wellesley oli silloin
Bengalin käskynhaltijana. Wellesleyn käsityksen mukaan ranskalaiset
yhä vieläkin olivat brittiläisten vaarallisimmat viholliset Intiassa,
ja koska ranskalaiset juuri olivat Tippu sulttaanin neuvonantajat ja
liittolaiset, niin piti hän uutta sotaa tätä vastaan välttämättömänä.
Napoleon oli siihen aikaan Egyptissä voittamattomine joukkoineen ja
yleensä tiedettiin, että hänen aikomuksenaan oli valloittaa tämä
maa, sieltä käsin tuhotakseen englantilaisten mahti Intiassa, jonka
suuren merkityksen saarivaltakunnalle hän hyvin älysi. Ranskalaiset
olivat jo saaneet Dekkanin Nizaminkin sotaväen järjestelyn ja
johdon käsiinsä, ja mahrattainkin armeija oli saanut ranskalaisen
harjoituksen. Ensiksi Wellesley kääntyi Nizamia vastaan ja pakotti
hänet hajoittamaan ranskalaiset pataljoonansa sekä sitoutumaan,
ettei hän ilman brittiläisen käskynhaltijan lupaa ottaisi ketään
ulkomaalaista palvelukseensa. Tämän jälkeen paljastettiin Tipun juonet
ranskalaisten kanssa ja häntäkin vaadittiin rupeamaan Englannin
ylivalvonnan alaisuuteen. Kun hän ei siihen suostunut, niin alkoi sota.
Yksi brittiläinen armeija marssi Mysoreen Madrasista käsin, toinen
länsirannalta, ja Nizam oli liittolaisena mukana. Tippu ei voinut tehdä
kuin heikkoa vastarintaa ja peräytyi pääkaupunkiinsa Seringapatamiin,
johon hänet piiritettiin. Urhean puolustuksen jälkeen hän v. 1799
tappelussa kaatui ja Seringapatam valloitettiin. Plasseyn tappelusta
saakka, jossa Clive oli saavuttanut suurimman voittonsa, ei mikään
tapaus ollut tehnyt Intiassa niin syvää vaikutusta. Osa Mysoresta
annettiin sen hindulaisen ruhtinassuvun perilliselle, jonka Hyder
Ali oli valtaistuimelta syössyt, loput englantilaiset Nizamin kanssa
jakoivat. Samaan aikaan koko Carnatic, eli se osa Etelä-Intiaa, jota
Arcotin nabob hallitsi, ynnä Tanjoren ruhtinaskunta saivat brittiläisen
hallinnon ja Madrasin presidenttikunta näin oli kasvanut melkein yhtä
laajaksi, kuin se on vielä tänä päivänä.

Eurooppalaiset olivat tosin jo kuudennellatoista ja
seitsemännellätoista vuosisadalla monipuolisesti tutustuneet Intiaan,
mutta tämä tuntemus ei ulottunut aivan kauas sisämaahan, vaikka
sisämaankin yleisistä maantieteellisistä piirteistä oltiin jotenkin
selvillä. Vasta englantilaisten sotaretket maan sisäosiin avasivat
eurooppalaisille koko tämän uhkuvan troopillisen maailman. Kuta enemmän
he valtaansa syvensivät ja kuta pienempiä seikkoja myöten perehtyivät
kansaan voidakseen sitä hallita, sitä enemmän he saivat huomata,
kuinka rikas tutkimuksen ala tässä oli avautunut, omituinen ikivanha
yhteiskunta kastilaitoksineen, uskontoineen, sivistyksineen, josta
matkustaja näkee vain ulkokuoren.

Mutta siitä he jotenkin pian pääsivät selvyyteen, ettei Intia ollut,
niin satumaisen rikas maa kuin sen maine. Eurooppalaiset luulivat
pääsevänsä kahmalokaupalla jalokiviä ja kultaa ammentamaan päästessään
sisämaan ruhtinaskuntia verottamaan, mutta ne summat, joita he saivat
irti puserretuiksi, eivät kuitenkaan olleet ylenpalttisia senkään
ajan arvoihin verraten. Tosin sieltä saatiin sotaveroja, jotka olivat
verrattavat Pizarron Perusta saamaan saaliiseen, mutta kuitenkin Intia
kalliitten metallien aarremaana jäi suunnattomasti jäljelle Uudesta
maailmasta, vaikka se kaikenlaisilla elimellisen elämän tuotteilla
sen monin verroin voitti. Itä-Intian komppania koetti kuitenkin
virkamiehineen pusertaa tästä hedelmästä kaiken mehun, mitä siitä
suinkin saatiin lähtemään, ja vaikka Clive olikin, saanut lahjouksen
estetyksi, niin ei silti kiristys lakannut. Warren Hastingsinkin
täytyi monta kertaa, vasten omaa vakaumustaan, käyttää hylättäviä
keinoja voidakseen tyydyttää komppanian sammumatonta rahanhimoa. Vasta
myöhempinä aikoina, Intian jouduttua Englannin kruunun välittömään
valtaan, sen hallinto on joutunut maan omien etujen mukaiselle
kannalle, vaikkapa niemimaa vieläkin saa maksaa vuosittain suuria
summia siitä hyvästä, että se saa nauttia rauhaa ja vähitellen pääsee
länsimaisen sivistyksen laitoksista osalliseksi.



Tibet.


Intiastakin käsin tehtiin kahdeksannentoista vuosisadan lopulla retkiä
Aasian keskiosiin, vaikkapa ei niitäkään aivan uusiin seutuihin,
sillä Lhasa ympäristöineen oli jo tullut jotenkin hyvin tunnetuksi
lähetyssaarnaajien kautta. Ensimmäiset englantilaiset joutuivat Tibetin
kanssa tekemisiin siihen aikaan, kun Warren Hastings pontevalla
kädellään Intiaa hallitsi. Hänen toimestaan tehtiin 1772—1773 sotaretki
Bhutania vastaan ja tibetiläinen tashilaama toimi rauhanteossa
välittäjänä. Eräs englantilainen retkikunta matkusti Bhutanista.
Sangpon eli Ylä-Bramaputran laaksoon, jonka pohjoispuolelta tashilaama
tavattiin. Hänen kanssaan tehtiin sopimus, ja Intian ja Tibetin välit
olivat siten pääsemässä mitä parhaalle pohjalle. Mutta Lhasassa oleva
Kiinan edustaja pelkäsi englantilaisten vallanpyyteitä ja alkoi
juonia heitä vastaan. Hän sai aikaan sen, ettei heitä päästetty
tashilaaman pääpaikkaa Tashi Lhunpoa kauemmaksi. Saatiin tosin aikaan
kauppayhteys Intiasta Etelä-Tibetiin, mutta kaikki brittiläisten
kauppiaitten yritykset päästä sinne itsekin asioimaan olivat turhat.
Intian brittiläiset viranomaiset kuitenkin jatkoivat ponnistuksiaan
ja seuraavinakin vuosina lähetettiin retkikuntia Bhutaniin ja sieltä
edelleen Tibetiin. Georg Bogle, näiden retkien johtaja, kokosi
laajat muistiinpanot, jotka kuitenkin vasta meidän aikoinamme on
täydelleen julkisuuteen saatettu. Warren Hastingsin erottua Intian
kenraalikuvernöörin toimesta Tibet sai jäädä oman onnensa nojaan, ja
satakunnan vuotta tämä Keski-Aasian korkea alppilinnoitus sitten pysyi
suljettuna, kunnes sen rajan poikki tämän vuosisadan alussa jälleen
kuljettiin ja asestettu brittiläis-intialainen joukko tunkeutui Lhasaan
saakka.



POHJOISNAPAMAAT.


Napamatkustuksien ensimmäinen suuri aikakausi, josta olemme ennen
kertoneet, alkoi jo 1550-luvun vaiheilla, jolloin ruvettiin etsimään
pohjoista väylää Intiaan. Huippuvuorien löydön jälkeen valaanpyynti
oli näitten matkain päävaikuttimena. Mutta seitsemännentoista
vuosisadan alkupuoliskolla talttui napatutkimus ja oli sitten
seisauksissa puolentoista vuosisataa. Nuo varhaisemmat matkat oli tehty
pääasiallisesti käytännöllisiä päämääriä varten, ja kun oli päästy
selvyyteen siitä, ettei laivoin kuljettavaa koillis- eikä luoteisväylää
ollut, niin ei enää ollut aihetta näitä retkiä jatkaa. Pari kolme
yritystä kuitenkin ansaitsee tulla tältä väliajaltakin mainituksi.

Willem de Vlamingh, rohkea hollantilainen mursunpyytäjä, purjehti v.
1664 niin kauas koilliseen, että hän kiersi Novaja Semljan pohjoisen
niemen ja saapui lähelle sitä paikkaa, jossa Barentsin retkikunta
oli ollut talvea. Hän purjehti vielä tämän paikan ohikin, mutta kun
varustukset olivat pienet, niin hän palasi takaisin, vaikka avointa
vettä olisi ollut edemmäksikin purjehtia. Hollannissa kerrottiin, että
toiset olivat purjehtineet vielä kauemmaksikin pohjoiseen, jotkut
pohjoisnavan poikki Japaniin saakka, mutta nämä puheet tietysti olivat
paljaita merimiesjuttuja.

Englantilainen kapteeni John Wood oli Barentsin ja muitten varhaisten
napamatkustajain matkakertomuksista, mainituista hollantilaisista
huhuista, ja osaksi myös teoreettisten päätelmäin nojalla saanut
päähänsä, että Huippuvuorien ja Novaja Semljan väliltä kuitenkin
löytyisi väylä Japaniin ja Kiinaan, ja hän varusti retkikunnan
sitä etsimään. Hän lähti matkaan v. 1676 kahdella laivalla, mutta
retkeä vainosi kauttaaltaan huono onni. Laivat eivät päässeet 76:tta
leveyspiiriä pohjoisemmaksi, kaikkialla oli vastassa kiinteät
jääkentät. Toinen laivoista kärsi haaksirikon Novaja Semljan rannikolla
myrskyssä ja sumussa, toisen oli pienuuttaan kiittäminen siitä, että se
vältti saman kohtalon. Kapteeni Wood pääsi miestensä keralla maihin,
mutta heidän asemansa olisi ollut toivoton, ellei onneksi toisen
laivan miehistö olisi heitä löytänyt. Wood tuli tämän matkan kautta
täydelleen siitä vakuutetuksi, että napameren kautta oli mahdoton
purjehtia Itä-Aasiaan. Yritystään hän puolusteli sillä, että moniaitten
vanhempien purjehtijain kertomukset olivat olleet tahallisesti
väärennettyjä.

Kahdeksannentoista vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä, v.
1707, tunkeutui hollantilainen valaanpyytäjä Cornelis Gillis
Huippuvuorilta pohjoista kohti, ja kun meri näyttää mainittuna vuonna
olleen harvinaisen vapaata jäistä, niin hän pääsi aina 81:nnelle
leveyspiirille saakka ja jatkoi sillä tasalla matkaa itää kohti pitkin
sulaa merta. 80:nneltä leveyspiiriltä hän tapasi uutta maata, jota
ei kukaan vielä ollut nähnyt ja joka sitten puolentoista vuosisataa
pysyi kateissa. Se luultavasti oli nykyisten karttain Valkosaari,
joka on Frans Josefin maan ja Huippuvuorien välillä, kauttaaltaan
maajäätikön peittämä ja luoksepääsemätön. Paluumatkalla Gillis paransi
Huippuvuorien karttaa.

Kahdeksannellatoista vuosisadalla tehdyistä napamatkoista olemme jo
maininneet venäläisten rétket Siperian rannoille ja kapteeni Cookin
matkan Beringin salmen kautta Jäämerelle. Samoin olemme Canadan
tutkimuksen yhteydessä maininneet Hudson-lahdelle tehdyt retket.

Daines Barrington oli kokoomiensa tosiasiain ja havaintojen nojalla
esittänyt Englannin tiedeseuralle, että pohjoisnavalle oli varsin
mahdollista tunkeutua. Tämä oli ehkä ensi kerta, jolloin moista
tutkimusretkeä puolustettiin ainoastaan sen itsensä tähden ilman
minkäänlaisia käytännöllisiä päämääriä, ja senvuoksi se ansaitsee
erikoista mainitsemista. Se oli tieteellisen maantutkimuksen
ensimmäisiä oireita, eikä tarvinnut kauankaan odottaa, ennenkuin sama
henki alkoi joka taholla päätään kohottaa. Vaikk'ei Barringtonin
käytettävänä oleva aineisto ollutkaan luotettava, niin esitti
tiedeseura kuitenkin hallitsijalle, että lähetettäisiin matkaan
retkikunta, ja kapteeni Constantine Phippsille, josta sitten tuli
Mulgraven lordi, varustettiin sitä varten kaksi laivaa. Molemmat laivat
olivat harvinaisen lujasti rakennetut ja soveliaat Jäämeren matkaan.
Varustukset olivat niin täydelliset kuin siihen aikaan saatettiin
hankkia, uutuutena muun muassa meriveden tislauslaitteet siltä varalta,
että suolaton vesi loppuisi. Retkellä oli mukana kadetti Horatio
Nelson, josta sitten tuli kuuluin brittiläinen merisankari. Kesäkuussa
1773 molemmat laivat lähtivät matkaan. Kuukauden lopulla oltiin
Huippuvuorien -etelärannikolla. Sää oli leutoa, mutta jo heinäkuun
5 p. tuli jäitä vastaan niin kosolti, että laivain oli mahdoton
tunkeutua niitten läpi pohjoista kohti. Vähän 80:nnen leveysasteen
pohjoispuolella keula senvuoksi käännettiin itää kohti, mutta siltä
puolelta ei löydetty sen selvempää vettä. Lopulta retkikunta saapui
Vaigatshin salmeen, johon jäät sen sulkivat, niin että kapteeni Phipps
jo aikoi jättää laivansa, mutta sitten jäät taas hajautuivat ja hän
pääsi palaamaan Englantiin. Matkan tulokset olivat siis kokonaan
kielteiset.



Grönlanti.


Kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolella alkoi protestanttinen
lähetystoimi. Sen tienraivaaja oli herrnhutilaisuuden perustaja kreivi
Zinzendorf. Hänen apunsa kautta tanskalainen Hans Egede saattoi
aloittaa Grönlannin eskimoiden käännytyksen. Tanskalaiset olivat
seitsemännentoista vuosisadan alussa uudelleen kiinnittäneet huomionsa
Grönlantiin, etenkin kun sikäläinen valaanpyynti oli tuottavampi
kuin Huippuvuorien. Pahoinpitely, jonka alaisiksi eskimot joutuivat
kauppiasten puolelta, sai Hans Egeden v. 1721 perustamaan Godthaabiin
lähetysaseman, joka oli Grönlannin ensimmäinen vakinainen tanskalainen
siirtokunta. Godthaabiin saapui sitten herrnhutilaisia saarnaajia häntä
auttamaan.

Kuningas Kristian VII antoi vuosisadan lopulla kannatustaan
tanskalaiselle retkikunnalle, joka yritti tunkeutua Grönlannista
käsin pohjoista kohti. Kapteeni Löwenörnin ja luutnantti Egeden piti
sitäpaitsi etsiä Itä-Grönlannin unhotettuja vanhoja siirtokuntia,
joissa arveltiin ehkä vielä säilyneen vanhaa islantilaista
väestökantaa. Retkikunta lähti matkaan v. 1786, mutta tapasi Grönlannin
rannoilla jäätä niin suunnattomasti, ettei se edes päässyt maihin, vaan
palasi tyhjin toimin Islantiin. Sieltä Egede teki toisen yrityksen,
mutta yhtä huonolla menestyksellä. Hän oli Islannissa talvea ja yritti
seuraavana kesänä kolmannen kerran, mutta onnistumatta sen paremmin.
Vasta yhdeksännellätoista vuosisadalla tuli Grönlannin itärantakin
paremmin tunnetuksi. Luonnollista olikin, etteivät nämä yritykset
onnistuneet, sillä Grönlannin itärannikko on ainiaan niin taajain
ahtojäitten saartama, että pääsy sen luo laivalla on erinomaisen
vaikeata ja vaarallista, jäät kun ovat etelää kohti kulkevan merivirran
vaikutuksesta alituisesti kovassa liikkeessä.

Kahdeksannentoista vuosisadan loppupuoliskolla lähetettiin muuan
englantilainen laiva jatkamaan Baffinin lahden tutkimista, mutta vaikka
se teki kaksi yritystä, ei se kuitenkaan päässyt kauemmaksi kuin
aikoinaan kuudennentoista vuosisadan purjehtijat.



MAANTIEDE XVII:LLÄ JA XVIII:LLÄ VUOSISADALLA.


Keskiajan katolinen papisto tarvitsi klassillisia kieliä, koska
kristityn kirkon koko vanhempi hengellinen kirjallisuus oli näillä
kielillä kirjoitettu ja latina oli Rooman kirkon valtakielenä.
Kielitaidon viljelystä varten kirkko siis pelasti häviöstä klassillisen
kirjallisuuden, mikäli se vielä oli pelastettavissa. Kielien
taito johti tämän kirjallisuuden tutkimiseen ja kreikkalaisten ja
roomalaisten tieteen tunteminen vihdoin herätti vireille itsenäisen
tutkimishalun. Omistettuaan vanhain kaikki saavutukset renessanssi
valmistautui kulkemaan heidän tietonsa rajapaalujen ohi. Niiden
kahden vuosisadan kuluessa, joita tämä luku käsittelee, lausuttiin
uudenaikaisen tieteen syntysanat. Niiden kuluessa laskettiin empiirinen
tiede havaintojen ja kokeitten luotettavalle pohjalle. Galilei
määritteli dynamiikan perustotuudet, Newton yleisen painolain ja
selitti sen avulla maailmanjärjestyksen, jonka ulkonaisen rakennuksen
Copernicus ja Kepler jo olivat ilmi saaneet. Dynamiikan ja havainnon
perustuksella kehittyi ripeästi fysiikka, joka vihdoinkin tarjosi ne
keinot elimettömän luonnon ilmiöiden selittämiseen, joita kreikkalaiset
filosofit niin kaipasivat ja jonka avulla he olisivat opinrakennelmiaan
kehittäneet arvaamattoman paljon kauemmaksi. Kemia erosi alkemian
harhapoluilta ja umpimutkista ja varttui tieteeksi, josta vanhat eivät
muuta tunteneet kuin sen janon. Siinä todella mahtava runko uuden ajan
tieteelle!

Maantiede sai fysiikasta tärkeimmän kaikista aputieteistään. Vasta
fysiikan edistykset tekivät mahdollisiksi tarkat geodeettiset
mittaukset ja niiden avulla maan koon ja muodon määräämisen sekä
luotettavain karttain laatimisen. Maata muotoilevat voimat kävivät
käsitettäviksi, niiden teho ja vaikutukset määriteltäviksi. Veden
ja ilmakehän ilmiöt joutuivat eksaktisen tieteen käsittelypiiriin.
mittauksen ja selityksen alaisiksi. Kemia valaisi aivan uusiin
suuntiin maapallomme rakennetta, oloja ja edellytyksiä. Sen avulla
voitiin ratkaista kallioiden ja maanlaatujen kokoomus ja selittää
luonnonilmiöitä, jotka siihen saakka olivat olleet läpitunkemattoman
salaisuuden peitossa.

Maantiede koetti parhaan taitonsa mukaan käyttää hyväkseen näitä
uusia mahdollisuuksia, jotka lupasivat sen asettaa kokonaan uudelle
pohjalle; yhdeksästoista vuosisata sai vastaanottaa sen päähaaroihinsa
jäsenneltynä ja monet osatieteet jo melko kauas kehitettyinä. Maantiede
oli sen alkaessa uudenaikainen tiede nykyisessä merkityksessä, vaikkapa
vielä enemmän näköaloja kuin todellista tietoa.



Kartta.



Astemittaukset.


Jo kuudennellatoista vuosisadalla huomattiin tarpeelliseksi korjata
Ptolemaioksen arviolaskelmaa maan suuruudesta ja sitä varten entistä
tarkemmin määrätä maapallon ympärysasteen pituus. Ranskalainen Orontius
Finaeus tosin koetti pelastaa Ptolemaioksen kunnian mittaamalla
summittaisella tavalla Toulousen ja Pariisin välisen astepituuden,
mutta hänen, samoin kuin muittenkin hänen aikalaistensa, mittaukset
olivat vielä suurien puutteittensa vuoksi arvottomia.

Ensimmäisen pätevän menetelmän maan ko'on mittaamiseksi keksi
hollantilainen Willebrord Snellius. Hän mittasi maa astekaaren pituuden
kolmiomittauksen avulla, valiten kolmiopisteiksi kirkontorneja ja
muita sopivia kiinteitä esineitä. Snellius tosin käytti hyvin lyhyttä
asemasivua, eikä hänen kulmanmittaus-koneessaan ollut kaukoputkea,
mutta siitä huolimatta hänen mittaustensa tulokset olivat huomattavan
tarkat. Hän julkaisi ne Leydenissä v. 1617 nimellä »Eratosthenes
Batavus». Snellius sai astekaaren pituudeksi 55.100 toisea, s.o. 2000
toisea eli 2/52 liian vähän. Vielä monta vuosikymmentä myöhemmin
(v. 1654) jesuiitat, mitatessaan Bolognan ja Modenan, Ferraran ja
Ravennan välisten meridiaanikaarten pituudet, erehtyivät paljon
enemmän, kokonaista 5000 toisea vastakkaiselle puolelle. Vuosisadan
keskivaiheilla hollantilainen maantieteilijä Blaeu hyvin tarkkaan
määräsi meridiaaniasteen pituuden Hollannissa, mutta hänen mittauksiaan
ei milloinkaan julkaistu.

Ranskalainen Jean Picard suoritti vv. 1669—70 astemittauksen Ranskassa
Malvoisinen ja Amiensin välillä Snelliuksen menetelmää käyttäen. Hänen
kolmio-asemasivunsa oli kuitenkin koko joukon pitempi kuin Snelliuksen,
ja tulosta tarkistaakseen hän mittasi vielä toisenkin kolmiosivun.
Napakorkeutta määrätessään hän käytti kaukoputkellista kulmamittana.
Seuraavien vuosikymmenien kuluessa Cassini ja Lahire jatkoivat
kolmiomittausta pohjoista kohti aina Kanavaan, etelää kohti Välimeren
rannalle saakka. Picardin saama tulos oli ihmeteltävän tarkka, mikä
osaksi johtui siitä omituisesta sattumasta, että tähtitieteelliset
erehdykset ja mittauksien epätarkkuudet laskuissa hävittivät toisensa.

Jean Richer oli v. 1672 Cayennessa Pariisin sekuntiheilurin
hidastumisesta huomannut, että maapallo lienee päiväntasaajan kohdalta
jonkun verran laajempi. Sekuntiheilurin hidastuminen ei itsessään
sotinut pallonmuoto-oppia vastaan, sillä sen määrää ensi sijassa
painovoimaa heikontavan keskipakoisvoiman kasvaminen päiväntasaajaa
kohti, mutta hidastuminen näytti olevan suurempi, kuin pallonmuoto
olisi edellyttänyt, ja siitä syystä päätettiin sen puolustavan maan
ellipsoidimuotoa. Newton pian sen jälkeen lausui otaksuman, että
maapallo navoiltaan on jonkun verran litistynyt, koska se on akselinsa
ympäri pyörivä kappale ja osaksi veden peittämä. Puolipäiväpiirin siis
täytyy olla päiväntasaajan puolessa kaarevampi kuin napain puolessa,
ja meridiaaniasteen napoja kohti tasaisesti pidetä. Kuta käyrempi
kaariviiva on, sitä pienemmän kuvion se ympäröi ja sitä lyhyempi siis
on sen 360:s osa. Mutta sen ajan mittauskeinot eivät vielä olleet niin
hienoja, että tätä kaariasteen pituuserotusta olisi voitu todeta.
Päinvastoin oli oppineen Dom. Cassinin astemittaus (1683) johtanut
siihen tulokseen, että meridiaaniaste Pariisista Välimerta kohti piteni
ja pohjoisrajaa kohti lyheni, ja tästä päättäen maapallo päinvastoin
olisi ollut napain suuntaan pitkulainen.

Tämän teorian ja mittauksen välisen ristiriidan ratkaisemiseksi lähti
Ranskasta kaksi tieteellistä retkikuntaa, joitten työt ennen muita
ovat tulleet kuuluisiksi. Toinen lähti Peruun (1735—1744), toinen 1736
Lappiin. Edellinen retkikunta sai meridiaaniasteen pituuden Quiton
ylängöllä 56.750 toiseksi, Lappiin lähtenyt retkikunta 57.437 toiseksi,
ja näitten arvojen väliin sopi Ranskassa mitattu astepituus, 57.060
toisea. Täten oli maan litistyminen napoja kohti todettu, mutta tulos
oli sangen epätarkka, sillä Ranskan ja Perun molemmista mittauksista
saatiin litistymisen arvoksi 1/303, Lapin astemittauksesta taas
kokonaista 1/169. Nykyisten tietojemme mukaan litistyminen on 1/297.

Joku vuosikymmen myöhemmin mitattiin Itävallassa ensimmäinen kaariaste,
toisia lyhyempiä mittauksia suoritettiin Amerikassa Pennsylvaniassa
ja Italiassa. V. 1792 suoritettiin Ranskassa Méchainin, Aragon
y.m. johdolla kolmas astemittaus, joka ulottui Dunquerquesta aina
Balearien saarille saakka. Tämän mittauksen tarkoitus oli uuden
metrimitan määrääminen (1/40.000.000 Pariisin kautta kulkevasta
puolipäiväpiiristä), ja se koetettiin senvuoksi saada niin tarkaksi
kuin suinkin. Mutta jo pari vuosikymmentä myöhemmin huomattiin
mittauksessa niin paljon virheitä, että meridiaanipiiri tuntuvasti
piteni ja se harhakäsitys, että muka metri olisi 1/10.000.000
meridiaanikvadrantista ja siis luonnonmitta, perinpohjin raukesi.
Myöhemmät astemittaukset enimmäkseen ovat vielä jonkun verran
lisänneet eroa. Englantilaiset yhdistivät Greenwichin Dunquerquen
kolmiopisteeseen ja mittasivat sitten oman maansa meridiaanikaaren aina
Shetlannin saarille saakka. Viime vuosisadan ensi vuosina Svanberg
uudelleen mittasi kaariasteen pituuden Lapissa ja huomasi silloin
Maupertuis'n erehdyksen. Intiassa suoritettiin v. 1802 astemittaus,
jotta saatiin Perun mittaukselle vertausarvo. 19:nnen vuosisadan
kuluessa näitä mittauksia sitten on yhä jatkettu ja tarkennettu, kuten
saamme myöhemmin nähdä.

A.C. Clairaut y.m. kehittivät heilurihavainnot niin tarkoiksi, että
niiden avulla voitiin laskea maan litistyminen. Tähtitieteellisilläkin
mittauksilla se todettiin. Tehtiin myös jo havaintoja, kuinka vuoret
luotilankaa poikkeuttavat. V. 1802 kuulu ranskalainen tähtitieteilijä
Laplace lausui julki väitteen, että jos maa on litistynyt navoilta,
niin tämän täytyy vaikuttaa häiriöitä kuun liikuntoon, ja havaituista
häiriöistä hän sitten laski litistymisen arvoksi 1/305. Tulos oli
käytettyyn menetelmään nähden huomattavan tarkka.



Maantieteellinen asema.


Maantieteellinen paikanmääräys astui suuren askelen eteenpäin, kun
kiikari oli niin pitkälle kehittynyt, että se voitiin sovittaa
kulmanmittauskojeihin. Tämä edistys oli ranskalaisen Picardin ansio
(v. 1668). Tyko Brahe oli vielä erehtynyt puolenkin kaariminuuttia
määräyksissään, mutta Picardin koneella ei erehdys enää ollut
muutamaa sekuntia suurempi. Mutta kauan oli siitä huolimatta
napakorkeuden mittaaminen etevillekin tähtitieteilijöille vaikea
tehtävä. Kun Bouger ja La Condamine (1739—1740) koettivat määrätä
perulaisen meridiaanikaaren latitudieron, niin huomasivat he kaksi
vuotta työskenneltyään 22—23 sekunnin mittausvirheen, joka pakotti
jatkamaan työtä aina vuoteen 1743 saakka, ennenkuin tämä virhe oli
saatu vähenemään 3 1/2 sekunniksi. Mittauksien tarkkuutta suuresti
edisti se, että Bradley v. 1728 keksi valon harhauksen eli aberration.
1747 taas keksittiin maan navan heilahdukset (nutatio) ja D'Alembert
tutki ne perusteellisesti. Mutta niitä koneita, joilla nämä tarkat
tulokset voitiin saavuttaa, ei voitu käyttää muuta kuin maalla. V.
1731 englantilainen tähtitieteilijä John Hadley keksi peilioktantin,
erinomaisen kätevän pienen kulmamittarin, joka teki napakorkeuden
määräämisen merelläkin hyvin helpoksi toimitukseksi. Havainnontekijän
ei tarvinnut katsoa kahteen suuntaan samalla haavaa, kuten ristisauvaa
käyttäessään, vaan hän tähtäsi ainoastaan taivaanrantaa ja käänsi
koneeseen liitettyä peiliä siksi, kunnes auringon kuva sattui
taivaanrantaan. Semmoisella koneella voitiin mukavasti toimittaa
mittauksia keikkuvalla laivallakin, eikä tulokseen tarvinnut
muuta kuin tehdä tavanmukaiset valontaittumis-, laivankorkeus- ja
auringonparallaksi-korjaukset, niin laivuri jotenkin tarkkaan tiesi
laivansa pohjois-eteläaseman maapallon pinnalla. Mutta kun purjehtijat
yleensä ovat vanhoillista väkeä, niin kului vielä kolmekymmentä vuotta,
ennenkuin peilioktantti tuli yleisemmin käytäntöön.

Longitudin mittaaminen kuun pimennyksistä edistyi suuresti, kun
ruvettiin paitsi sitä hetkeä, jolloin maapallon varjo tapaa kuun
reunan, myös havaitsemaan ja aikaamaan maan varjon kulkeminen kuun
»merien» poikki. Samaa pimennystä voitiin tällä tavalla käyttää hyvin
monen havainnon tekemiseen ja näistä sitten laskea tarkka keskiarvo.

Ellei olisi ollut muuta keinoa longitudin määräämiseen, niin olisi
kuitenkin kulunut hyvin pitkä aika, ennenkuin tärkeimpienkään
maanpaikkain pituusaste olisi tullut riittävän tarkkaan määrätyksi.
Mutta Jupiterin ensimmäinen kuu pimenee aina yhden vuorokauden 18
tunnin kuluttua, ja siitä voidaan saada taajemmin pituusmääräyksiä.
Missä maan pinnalla havainnontekijä lieneekin, kaikkialla hän tietysti
näkee aivan samalla hetkellä sekä tuon kuun sukeltamisen (immersion)
Jupiterin varjoon että sen esiin tulemisen (emersion). Kaksi havainnon
tekijää voi siis määrätä välisensä pituuskaaren mitan, jos he
tarkastavat, millä hetkellä paikallisen ajan mukaan Jupiterin kuu
pimenee, ja näin saatuja aikoja keskenään vertaavat. Picard ja Delahire
v. 1679—1681 tätä keinoa käyttäen määräsivät Ranskan tärkeimpien
paikkain longitudin niin tarkkaan, ettei erehdysmahdollisuus enää ollut
yhtä kaariminuuttia suurempi. He tekivät rannikolla havaintoja ja
Pariisin tähtitornissa samaan aikaan säännöllisesti ajattiin Jupiterin
kuun pimennykset. Sama menetelmä ulotettiin paljon etäisempiinkin
seutuihin, kuten Itämaille ja Etelä-Amerikkaan erään fransiskaanimunkin
toimesta. Jean Dominique Cassini laski Jupiterin kuitten kiertokulut.

Purjehtijalle eivät nämä keinot kelvanneet, kosk'ei hän voinut merellä
kyllin tarkkaan määrätä paikallista aikaa. Mutta kun Hadleyn oktantti
kaarta pitentämällä muutettiin sekstantiksi, niin siitä saatiin
luotettava mittari kuun etäisyyden määräämiseksi auringosta ja tähdistä
ja samalla paikallisen aikaerotuksen ja siitä longitudin määräämiseksi.
Kuun etäisyys maasta määrättiin tarkemmin v. 1754. Cassini taas
oli laskenut valontaittumistaulut eri taivaankorkeuksia varten, ja
niistä löytyi valontaittumiskorjaus hyvin nopeasti ja helposti. Kuun
liikunnan epäsäännöllisyydet eli häiriöt tulivat vähitellen tarkemmin
tunnetuiksi. Jo Hipparkhos oli vanhalla ajalla huomannut suurimman
niistä, Ptolemaios toisen, kolmannen yhä pienemmän Abulfeda 10:nnen
vuosisadan lopulla, vaikka hänen havaintonsa ei tullut tunnetuksi, niin
että Tyko Brahe sen keksi uudelleen. Newton jo laski kahdeksan häiriötä
ja nykyisin niitä tunnetaan enemmän kuin kuusikymmentä. Englannin
parlamentti oli luvannut puolen miljoonan markan palkinnon sille,
joka laski riittävän tarkat kuutaulut, taikka keksi jonkun toisen
vastaavan keinon longitudin määräämiseksi 1/2 asteen erehdysluvalla.
Halley laski kuutaulut, mutta nekään eivät vielä tulleet riittävän
tarkat. Leonhard Euler ja Tobias Meyer, molemmat saksalaisia,
vasta vuosisadan keskivaiheilla laskivat taulut, joissa enää oli
korkeintaan 25 sekunnin erehdys, ja näille molemmille Englannin
parlamentti maksoi osan luvatusta palkinnosta. V. 1767 julkaistiin
ensimmäinen purjehduskalenteri, jossa oli tarkat kuutaulut ja muut
paikanmääräykseen tarpeelliset osoitukset, ja siitä lasketaan tarkan
maantieteellisen paikanmääräyksen alku merellä. Myöhemmin näitä tauluja
on vielä paljon tarkennettu.

Gemma Frisiuksen v. 1530 julki lausuma ehdotus, että longitudi
määrättäisiin kellolla, oli kyllä hyvä aate, mutta kauan kului,
ennenkuin kello oli niin pitkälle kehittynyt, että se tähän
tarkoitukseen kelpasi. Huygens keksi v. 1657 heilurikellon ja paransi
sitä niin, että sitä voitiin laivoissakin käyttää, mutta pian kuitenkin
huomattiin, etteivät heilurikellot tämmöiseen tarkoitukseen sovellu,
koska sekuntiheilurin mitta muuttuu sen mukaan kuin leveysastekin.
Vasta v. 1758 englantilainen Harrison rakensi niin tarkan kellon,
että sitä voitiin käyttää maantieteellisen pituuden mittaamiseen.
Se ei 147 päivää kestäneellä merimatkalla erehtynyt kuin 1 min.
49 sekuntia. Englannin parlamentilta hän siitä sai 250.000 markan
palkinnon. Ranskalainen Berthoud v. 1766 keksi kuulut kronometrinsa,
Leroy samoihin aikoihin »vapaan päästimen» (échappement libre). Ja
monella muulillakin tavalla kelloa sitten edelleen parannettiin. V.
1800 Bréguet keksi sen kieruvieterin, jonka yhä vielä näkee kelloissa.
Maalla longitudin määräämistä kellon avulla ensi kerran käytettiin
Napoleonin sotaretkellä Egyptissä, ja samoihin aikoihin Humboldt siten
määräili paikkain maantieteellisiä asemia Etelä-Amerikassa.

Huomattavista paikanmääräyksistä mainittakoon, että Välimeren itäpään
asema nyt saatiin tarkalleen lasketuksi (vert. II siv. 487). Eräs
ranskalaisen tähtitieteilijän Cassinin oppilas määräsi v. 1694
Konstantinopolin, Iskanderunin, Damieten, Kairon ja Alexandrian
longitudit Jupiterin kuitten pimennyksistä ja kahdeksan vuotta
myöhemmin fransiskaani Feuillée Smyrnan, Salonikin, Milon, Kretan,
Kanean ja Megalokastron sekä Afrikan Tripoliin aseman. Siten Välimeren
ympärystä saatiin, kun länsipäästä jo oli kunnollisia mittauksia
olemassa, sangen tarkkaan asteverkkoon sijoitetuksi.

Bering matkoillaan määräsi sangen tyydyttävästi Ohotskin, Kamtshatkan
eteläkärjen ja Aasian itäkärjen asemat. Myöhemmin toiset määräsivät
Siperian paikkain asemia. Useat koettivat aivan tarkalleen määrätä
Ferron aseman, jotta tiedettäisiin, miltä kohdalta ensimmäinen
meridiaani sen kautta kulkee, mutta tulokset olivat ristiriitaisia.
Vasta nyt varmaan tiedetään, että se puolipäiväpiiri, joka on 20°
länteen päin Pariisin observatoriosta, kulkee Ferron ja Afrikan
manteren välitse, noin 20 kilometrin päässä Ferron itärannasta.

18:nnella vuosisadalla keksityistä geodeettisista kojeista ovat
mainittavat mittaustaulu (Messtisch), ynnä teodoliitti ja punnituskone.



Asteverkko.


Seitsemännellätoista vuosisadalla tuli käytäntöön gnoominen eli
sentraaliprojektio, alussa taivaankartoissa. Ranskalainen Sanson
paransi erästä Mercatorin keksimää projektiota, jossa leveyspiirit
ovat suoria viivoja ja asteverkon ruudut pintaoikeat. Myöhemmin (1729)
englantilainen Flamsteed sitä käytti taivaankarttaan, jonka vuoksi
sitä myös mainitaan hänen nimisenään. Mercatorin suorakulmaista
asteverkkoa kehittivät edelleen toiset, niin että leveyspiirien
toisistaan eteneminen napoja kohti tuli matemaattisesti määritellyksi.
18:nnen vuosisadan keskivaiheilla Rigobert Bonne julkaisi sovinnaisen
keilaprojektionsa, joka helpon tekotapansa vuoksi on yhä vieläkin
käytännössä. Mutta enimmin kaikista hyödytti projektio-oppia
kuulu matemaatikko Juhana Henrik Lambert, joka v. 1770 julkaisi
pintaoikean azimutaaliprojektionsa ja 1772 kulmaoikean ja pintaoikean
keilaprojektionsa ja muutoinkin paljon kehitti projektio-oppia,
määritellen varsinkin ne perusteet, joita on noudatettava, jotta
asteverkko vähimmin vääristäisi karttakuvaa. Vuosisadan lopulla
julkaistiin ensimmäiset projektio-oppia käsittelevät oppikirjat.

Hollantilaiset kartoittajat korjaamistaan korjasivat maanosien
yleisiä piirteitä ja suhteita. Ortelius esim. oli vielä otaksunut
Aasian itä-länsileveyden Alexandretesta Nipponin itärannalle 210
asteeksi. Mercator vähensi sen 177:ksi asteeksi. Vischerin kartastossa
se enää oli vain 110 astetta, siis 5 astetta liikaa. Kauemmin piti
sitävastoin puoliaan Pohjois-Amerikan itä-länsimitan liioittelu.
Etelä-Amerikan itä-länsimitta piirrettiin jotenkin oikein. Amerikan
etäisyys Euroopasta toisin paikoin osattiin niin oikeaan, ettei siinä
ollut erehdystä kuin muutama aste, mutta Afrikan ja Etelä-Amerikan
eteläkärkien välillä erehdys oli kasvanut 14:ksi asteeksi.

Mercator oli piirtänyt ensimmäisen meridiaanipiirin Azorien
Corvo-saaren kautta, koska kompassi siihen aikaan tällä saarella
osoitti suoraan pohjoiseen. Hondius, joka Mercatorin kuoltua jatkoi
hänen kartastoaan, aloitti meridiaanilaskun Viheriänniemen saaresta
Santiagosta, koska sen kautta oli kulkenut paavin maan jakoviiva.
Myöhemmät hollantilaiset kartanlaatijat aloittavat laskun Canarian
saarista, Teneriffa-saaren itärannasta. Mutta v. 1634 sovittiin
Pariisissa matemaatikoitten ja maantieteilijäin kesken, että
ensimmäinen meridiaaniaste piirrettäisiin Ferro-saaren länsirannan
kautta, ja Louis XIII määräsi sen pakolliseksi kaikkiin Ranskassa
piirrettyihin karttoihin. Oli tosin mitattu, että tämä saari oli
19° 51' Pariisista länteen, mutta kun 9 minuuttia siihen aikaan
vielä pidettiin kovin mitättömänä erona, niin otaksuttiin Ferron
länsirannan olevan Pariisista tarkkaan 20° länteen. Ferron meridiaani
siis oikeastaan on vain peitetty Pariisin meridiaani. Sitkeästi se on
pitänyt puoliaan, koska se Vanhalle maailmalle antaa paljaita itäisiä,
Uudelle maailmalle paljaita läntisiä pituuksia, mutta nykyaikoina
kuitenkin Greenwichin meridiaanipaalun kautta kulkeva puolipäiväpiiri
on tullut yleisemmin käytäntöön, koska siihen perustuvat Englannin
amiraliteetin kartat, s.o. koko maailmankartan pohja, ja koska se on
ajanlaskunkin lähtökohtana.



Atlakset ja maankartat.


Mercatorin ja Orteliuksen ansiosta oli Hollannista tullut karttain
piirtämisen oikea kotimaa, ja kauan hollantilaiset tätä asemaansa
saattoivat puolustaa, he kun laajoilla merimatkoillaan paremmin kuin
mikään muu kansa saattoivat aineistoansa kartuttaa. Kartat paisuivat
yhä suuremmiksi, ne piirrettiin kupariin erinomaisen hienosti, niistä
saatiin suuria hintoja ja kilpailu sen vuoksi oli jotenkin suuri.
Vuonna 1636 Jansson alkoi julkaista atlasta, jossa v. 1653 jo oli 451
karttaa. Hänen kilpailijanaan oli Wilhelm Blaeu poikineen, joitten
kartastossa samoihin aikoihin oli 372 karttaa.

Mutta kun Ranskassa laskettiin kartoitus uudelle tähtitieteelliselle
perustukselle, niin siirtyi sen painopiste Hollannista vähitellen
sinne. Dominique Cassini toimitti v. 1680 uuden tähtitieteellisiin
paikanmääräyksiin perustuvan Ranskan kartan, joka ei paljoa häpeä
nykyisiä. Hän piirrätti observatorionsa lattiaan koko maailmankin
kartan, mutta tämä valitettavasti on joutunut hukkaan.

Nikolaus Sanson julkaisi seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla
suuren ranskalaisen karttateoksen, joka ei kuitenkaan vielä ollut
paljoakaan parempi hollantilaisten kartastoja. Suuri edistysaskel
kaikkiin edellisiin verraten oli sitävastoin »Neptune»-kartasto,
joka ilmestyi vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä. Siinä oli koko
Länsi-Eurooppa ensi kerran esitetty parannettujen tähtitieteellisten
paikanmääräysten perustuksella. Guillaume Delislen kartastossa, joka
painettiin kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolella, Välimeren
asema oli korjattu ja Kaukainen Itäkin munkkien paikanmääräysten
mukaan osapuilleen oikein asteverkkoon piirretty. Samoihin aikoihin
Delislen kanssa vaikutti kuulu maantieteilijä Jéan Baptiste D'Anville
karttain parantamiseksi. Matkustajain suunta- ja etäisyysilmoituksia
(itinerarioita) terävällä kritiikillä käsitellen hän kokosi
ihmeteltävän oikeita karttakuvia semmoisista maista, joista ei ollut
minkäänlaisia tieteellisiä paikanmääräyksiä. Ja Afrikan kartasta
hän taas karsi pois kaikki sovinnaiset piirteet, joiden esitys ei
perustunut varmaan tietoon. Seurauksena oli, että hänen Afrikkansa
sisusta jäi melkein tyhjäksi. »Neptunea» kahdeksannentoista vuosisadan
kuluessa parantamistaan parannettiin.

Kahdeksannentoista vuosisadan loppupuolella karttain laatimisen
painopiste siirtyi Ranskasta Englantiin. Ranskalaisten etevämmyys oli
suureksi osaksi johtunut siitä, että heillä Pariisin tähtitornissa oli
enimmän Jupiterin kuiden pimennyksiin perustuvia paikanmääräyksiä.
Mutta kun oli kehitetty longitudin määrääminen kuun etäisyyksistä, niin
oli heidän yksinvaltansa samalla murrettu. James Cook käytti hyvällä
menestyksellä tätä määräämistapaa.

Cookin ja muiden hänen maanmiestensä löydöistä ja tutkimuksista
kokoontui Englannin kartanpiirtäjille runsas uusi aineisto, jota ei
missään muualla ollut käytettävänä.

Saksassa oli kartanlaatiminen kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen kauan
lamaannuksissa. Saksalaisilla ei ollutkaan sitä varten yhtä runsaasti
omia aineksia kuin Euroopan merikansoilla. Heidän täytyi tyytyä
jäljentämään ja tekotapaa kehittämään, ja siinä he onnistuivat niin
hyvin, että Nürnbergistä 18:nnella vuosisadalla tuli karttapainatuksen
pääpaikkoja. Nürnbergiläinen B. Homann palkkasi suuren kartastonsa
toimittajiksi parhaita voimia ja kuhunkin karttaan painettiin piirtäjän
nimi ja tekovuosi. Olisi luullut, että ainakin Saksan omien maitten
karttakuva Homannin kartastossa olisi osoittanut suurta edistystä,
mutta tosiasia on, ettei Saksan kartan parantamiseksi puoleentoista
vuosisataan tehty juuri mitään. Hallitukset päinvastoin kielsivät sitä
korjaamasta, koska siitä muka vain olisi ollut etua vihollisille, joita
varsinkin Preussillä oli joka puolella. Kun Napoleon marssi Rheinin
poikki valloituksilleen, oli hänen ensi toimiaan Saksan karttain
uusiminen.

Ranskassa parannettiin maankarttaa kahdeksannentoista vuosisadan
jälkipuoliskolla vielä entisestään monella tavalla. Koko maa oli jaettu
kolmioihin ja 6000:n paikan asema mittauksien avulla määrätty. Tämä
on ensimmäinen triangulatioon perustuva maankartta, mitä on laadittu.
Englannissa ryhdyttiin vuosisadan lopulla samanlaatuiseen työhön.
Muissa Euroopan maissa geodeettinen yleismaanmittaus suoritettiin vasta
yhdeksännentoista vuosisadan kuluessa, vaikka se osaksi pantiin jo
edellisellä alkuun. Mutta muutoin maankarttoja kahdeksannellatoista
vuosisadalla paljon parannettiin useimmissa Euroopan maissa. V.
1745 Venäjän tiedeakatemia ryhtyi toimiin suuren Venäjän kartan
julkaisemiseksi. Sveitsistä alettiin v. 1786 julkaista suurta
maankarttaa, Pyreneitten niemimaasta v. 1765. Italiassa valtiollinen
hajanaisuus haittasi kartoitusta. Buggen samanaikaista Tanskan karttaa
mainitaan erikoisen ansiokkaaksi.



Korkeuskartta.


Vuorenkukkulain korkeuden määrääminen kolmiomittauksen avulla oli
periaatteellisesti keksitty jo vanhalla ajalla. Vasta 1700-luvun alussa
suoritettiin kuitenkin astemittauksien yhteydessä ensimmäiset tämmöiset
määräykset, joilla oli pysyvä arvo. Nekään eivät vielä olleet riittävän
tarkkoja, koska ei voitu kokonaan korjata valon taittumisesta johtuvaa
virhettä. Monet oppineet koettivat tällä tavalla saada selville
Teneriffan tulivuoren korkeuden, mikä onkin verraten helppo tehtävä,
kun tämä tulivuori kohoo suoraan merestä, mutta tarkkoja arvoja ei
saatu ennenkuin v. 1771, jolloin kaksi ranskalaista tähtitieteilijää
suoritti tämän mittauksen.

Korkeuksien määräämisellä kolmiomittausta käyttäen ei kuitenkaan voinut
olla kuin rajoitettu käytäntö, koska sitä varten täytyy tietää sen
paikan korkeus merestä, jossa mittaaja on, ja semmoisia määräyksiä taas
siihen aikaan oli hyvin vähän. Onneksi kuitenkin jo varhain keksittiin
ilmapuntarin käytännöllisyys samaan tarkoitukseen.

Kun Torricelli täytti lasiputken elohopealla ja avoimen pään
elohopea-astiaan upottamalla huomasi, ettei nestemäinen metalli
kaikki valunut ulos, vaan että siitä jäi putkeen suurin osa ja vain
yläosa tyhjentyi, niin oli ilmapuntari keksitty. Jo v. 1647 Blaise
Pascal kehoitti vävyänsä mittaamaan elohopeapatsaan korkeuden ensinnä
Clermontin kaupungissa ja sitten Puy de Dômen, Auvergnen korkeimman
vuoren kukkulalla. Toinen elohopeaputki jätettiin kaupunkiin,
toinen vietiin vuorelle, ja huomattiin elohopeapatsaan korkeuden
säännöllisesti alenevan, sitä mukaa kuin vuorelle noustiin, niinkuin
Pascal oli otaksunutkin. Molempien ilmapuntarien patsaskorkeuden ero
oli neljättä tuumaa. Muut tekivät sitten samanlaisia kokeita ja vv.
1705—7 J.J. Scheuchzer koetti laskea paikkain korkeudet ilmapuntarin
osoituksista. Hän jätti toisen ilmapuntarin Zürichiin, jossa sitä
säännöllisesti havaittiin, toisen vei mukanaan Alppien kukkuloille
ja soliin ja laski sitten elohopeapatsaitten korkeuserosta palkkain
korkeuden. Näin saadut tulokset olisivat olleet jotenkin oikeat, ellei
ilma korkeutta kohti ohenisi, niin että kuta korkeammalle noustaan,
sitä pienempi on elohopeapatsaan laskeminen samaa korkeuseroa kohti.
Jo Newton keksi säännön, jonka mukaan ilman tiheys vähenee korkeuden
lisääntyessä, ja Halley tähän sääntöön nojautuen laski ensimmäisen
korkeuskaavan ilmapuntarilla saatujen arvojen korjaamiseksi. Tulosta
tarkistettiin mittaamalla vuorenkukkuloita, kuten Walesin Snowdonia,
samalla haavaa sekä kolmiomittausta käyttäen että ilmapuntarilla,
taikka vuorenseinämiä luotilangalla ja ilmapuntarilla. Sveitsiläinen
Jean de Luc sai selville, paljonko ilmapuntarin osoituksia oli ilman
lämpötilan vuoksi korjattava, ja vasta siitä alkaen ilmapuntari tuli
jotenkin luotettavaksi korkeusmittariksi. Seuraavalla vuosisadalla
tehtiin vielä korjauksia, jotka ovat tarkkain tulosten aikaansaamiseksi
tarpeen, mutta ne eivät enää samassa määrin vaikuttaneet tuloksiin.

Tähtitieteilijä Lemonnier huomasi v. 1739, että vesi alkoi Auvergnessä
Canigoun kukkulalla kiehua 9° R. matalammassa lämpötilassa kuin vuoren
juurella. Veden kiehuttamistakin alettiin sitten käyttää vuorien
korkeuden määräämiseksi, ja vaikkakin ilmapuntaria hieman kömpelömpänä
oli tämä keino vielä myöhään yhdeksännelläkintoista vuosisadalla
käytännössä.

Käsitykset vuorien korkeudesta muuttuivat valtavasti, kun näin oli
saatu keinoja niiden mittaamiseksi. Ennen oli luultu Teneriffan Piciä
maailman korkeimmaksi, mutta kun sitten useat kolmiomittauksen avulla
olivat mitanneet sen, huomattiin erehdys. Alppien korkeimmaksi kohdaksi
taas luultiin kauan St. Gotthardia, koska sieltä alkaa niin monta
suurta jokea, mutta kahdeksannentoista vuosisadan alkupuoliskolla Mont
Blanc pääsi arvoonsa, vaikka sen korkeus alussa laskettiinkin koko
joukon liian alhaiseksi. Kun ranskalaiset astemittaajat palasivat
Perusta, niin kävi selville, ettei Mont Blanckaan ollut maailman
korkein kukkula, sillä he olivat mitanneet Chimborazzon ja huomanneet
sen paljon korkeammaksi. Aina yhdeksännentoista vuosisadan toisen
vuosikymmenen loppuun saakka Chimborazzoa sitten pidettiin maailman
korkeimpana kukkulana, kunnes Himalajan huiput olivat yhdeksännentoista
vuosisadan alkupuolella tulleet mitatuiksi.

Maanpinnan korkeussuhteitten merkitseminen karttaan alkoi vihdoinkin
edistyä entisestä kaavamaisuudestaan. Vanhoissa kartoissa vuoristot
yleensä kuvattiin kukkulariveiksi, jotka piirrettiin siten, kuin olisi
piirtäjä niitä tasangolta katsellut. Kahdeksannentoista vuosisadan
keskivaiheilla vuoristoita alettiin esittää ylhäältä päin nähden. Ne
kuvattiin pitkäveteisiksi jonoiksi, ja keksittiin keinoja rinteitten
kaltevuuserotuksienkin ilmaisemiseksi. Jo Homannin kartastossa on
käytetty varjostusviivoja, »schraffeja», mutta vasta J.G. Lehmann
(1765—1811) antoi varjostusviivoille matemaattisen sisällyksen.
Jos kartan piirtäjä ajattelee olevansa ilmassa kartan päällä, niin
näyttävät maiseman rinteet sitä tummemmilta, kuta jyrkemmät ne ovat.
Kuta jyrkempi rinne, sitä paksummilla varjostusviivoilla Lehmann ne
siis ilmaisi, antaen kullekin paksuudelle tarkan matemaattisen arvon.
Tämä korkeusesitys on yhä vielä kartastoissa yleinen.

Vielä tarkemmin, vaikk'ei yhtä kuvaavasti, voidaan maanpinnan
epätasaisuudet kartassa ilmaista samoja korkeuksia yhdistävillä
viivoilla (isohypseillä). Mutta semmoiset kartat edellyttävät tarkkaa
geodeettista yleismaanmittausta, ja semmoista ei kahdeksannellatoista
vuosisadalla vielä ollut olemassa muualla kuin Ranskassa. Dupain-Triel
laati v. 1791 Ranskasta isohypsikartan. Seuraavalla vuosisadalla
tämä menetelmä tuli hyvin yleiseksi, ja meikein kaikki nykyiset
geodeettiset maankartat ilmaisevat pintakorkeudet samojen korkeuksien
kautta kulkevilla punnitusviivoilla. Aate ei kuitenkaan ollut mainitun
ranskalaisen keksimä, sillä jo v. 1728 oli merikartoissa käytetty
samanlaisia viivoja (isobaatteja) syvyyksien ilmaisemiseksi.

Ensimmäinen kohokartta (reliefikartta) valmistettiin Sveitsissä,
niinkuin luonnollista olikin. Sen laati Vierwaldstätter-järven
ympäristöistä Ludvig Pfyffer vv. 1766—1785. Se oli vahasta, mutta
jo samaan aikaan käytettiin paperiainettakin samaan tarkoitukseen.
E. Müller laati Sveitsin vanhojen kanttonien kohokartan. Seuraavan
vuosisadan alkupuolella valmistettiin ensimmäiset kipsiset koko
maapallon kohokuvat sokeain opetusta varten.

Muista karttakuvista mainittakoon, että alettiin piirtää panoraamoja,
etenkin Alpeista. Ranskalaiset Pyreneitten tutkijat valaisivat
esityksiään leikkauskuvilla. Kaupungeista y.m. piirrettiin samanlaisia
asemakaavoja kuin nykyisinkin, hylkäämällä vanha kuvallinen menetelmä.
Erityisiä matkailukarttojakin alettiin jo kahdeksannellatoista
vuosisadalla julkaista.

V. 1670 valmistettiin Japanissa ensimmäinen pallokartta. Euroopassa
laadituista tuli kuuluimmaksi se taidokas, konelaitoksilla käyvä
pallokartta, jonka Toggenburgin Jobst Bürg rakensi.



Yleinen maantiede.



Geologia ja maanpinnan muoto-oppi.


Olemme ennen nähneet, kuinka, jo varhain keskiajan lopulla lausuttiin
oikeita ajatuksia maankuoren rakennuksesta, kerrosten siirtymisestä ja
kivettymistä.

Jo v. 1517 oli Fracastro Veronan kaivausten johdosta koonnut
geologisia kivettymiä, ja niille annettiin nimiä, jotka vielä tänä
päivänä ovat käytännössä. Toiset niitä luulivat entisten eläimien ja
kasvien jäännöksiksi, toiset luonnon oikuiksi (lusus naturae) taikka
elämänmuotojen alkusiemeniksi taikka omituisiksi kivimuodostumiksi
(lapides sui generis).

Tanskalainen Steno (Steensen), Paduan yliopiston anatomian professori,
julkaisi v. 1669 teoksen, jossa hän selosteli liettymäin syntyä,
kivettymien (fossiilien) syntyä, totesi maakerroksien jaksollisuuden
ja päätti niiden kaltevuuden johtuneen järkkymisistä. Hän päätti
muutamien kallioisten olevan elämää vanhempia. Ajatuksiaan
valaistakseen hän piirsi maankuoren läpileikkauksia. Steno niinikään
havaitsi kidekulmain vakinaisuuden. Vuosisadan lopulla kuulu Wilhelm
Leibnitz lausuili »Protogaeassaan» julki suuria geologisia totuuksia
meren ja maan pinnanvaihteluista, kivettymien synnystä, maankuoren
kerroksien kohoamisesta viistoon ja pystyyn ja erotti toisistaan
vedessä muodostuneet ja tuliperäiset kallioiset. Robert Plot, Oxfordin
yliopiston museonhoitaja, julkaisi v. 1677 300 kivettymän kuvaa, mutta
hän vielä luuli kivettymiä maan salaisen muotokyvyn tuotteiksi. Hänen
seuraajallaan oli jo oikeampi käsitys niistä. Prof. John Woodward,
englantilainen hänkin, julkaisi tietoja kivettymistä, joita hän oli
koonnut kaikkialta maailmasta, ja on ensimmäinen, joka on väittänyt,
etteivät kerrostuneet kallioiset ole paikallisia omituisuuksia, vaan
yleismaailmallinen ilmiö. Kaikkialla maailmassa on veteen laskeutunut
liete aikain kuluessa samalla tavalla joutunut kuiville, kovettunut ja
sitten kohonnut vinoon vaakasuorasta asennosta. Mutta hän luuli niitä
kuitenkin samanaikuisiksi ilmiöiksi, vedenpaisumuksen jäännöksiksi.
Woodward perusti Cambridgen yliopistoon geologian professorinviran,
joka vielä tänä päivänä on voimassa. Hänen maanmiehensä Robert Hooke
sitävastoin v. 1688 opetti, että Englannissa löydetyt kilpikonnain ja
muitten lämpöisten merien eläimien kivettymät edellyttivät ilmaston
muutoksia ja että kivettymistä luultavasti voitaisiin rakentaa
kallioisten ikäluettelo.

J.J. Scheuchzer piirsi geologisia läpileikkauksia luonnosta,
Vierwaldstätter-järven rantajyrkänteistä ja St. Gotthardin vuorisolasta
Via Malan varrelta. Englantilainen John Strachey julkaisi v. 1719
hiilikaivoksien läpileikkauskaavoja suonineen ja kerrossiirroksineen
ja oli jo huomaavinaan jonkinlaisen kerrosjärjestyksenkin, jonka hän
luuli ulottuvan maan keskipisteeseen saakka. Saksalainen J.G. Lehmann
otaksui, että pystyimmät kalliois-kerrokset olivat vanhimmat, jo
luomisen aikuiset, ja että niitten päälle oli alkuvuoren raunioista
kerrostunut nuorempia kallioisia, varsinkin ne, joissa kaikenlaiset
malmi- ja hiilisuonet ovat. Hän erotti primääriset ja sekundääriset
muodostumat. Italialainen Arduino määritteli kivettymäin mukaan näitä
vielä nuoremman tertiäärisen muodostuman. Vuosisadan keskivaiheilla
Pariisin syvänteen runsaat kivettymät herättivät huomiota ja
France Rouelle selosteli ja järjesteli niitä luennoillaan. Kuulu
ruotsalainen kasvitieteilijä Carl Linné oli ensimmäisiä, joka »Systema
Naturae'ssansa» ryhmitti kivekkeet niiden kidemuotojen mukaan.

Buffon kuvitteli luonnonhistoriassaan maapallon alkuvaiheista samaan
suuntaan kuin Leibnitz. Hän otaksui veden ensin peittäneen koko pallon,
mutta sitten osaksi kadonneen maanalaisiin luoliin, jolloin manteret
ja saaret kohosivat merestä. Merenaaltojen ja jokien suuri hävittävä
voima herätti hänen huomiotaan. Sorbonnen jumaluusopillisen tiedekunnan
vaatimuksesta hän kuitenkin peruutti kaikki, mikä oli Mooseksen kirjain
kanssa ristiriidassa.

Ensimmäisen jonkinlaisia vaatimuksia täyttävän geologisen kartan
julkaisi maastaan Jean Etienne Guettard. Hän ensimmäisenä huomasi
Keski-Ranskan nuoret purkautuneet vuorilajit, ja Desmarets v. 1774
julkaisi enemmänkin tietoja Auvergnen sammuneista tulivuorista.
Kivettymiä ja havaintoja kerättiin melkoiset kokoelmat vuosisadan
kuluessa ja siten yhä enemmän karttui aineisto, jonka pohjalle
vuosisadan lopulla geologian varsinaiset perustukset voitiin laskea.

Mineralogian ja petrografian ensimmäinen suurmies oli Abraham
Gottlob Werner (1750—1817), Freiburgin yliopiston vuorikaivosopin
professori. Hän määritteli kotimaansa Saksin kivekkeet ja kallioiset
lukien alkuvuoreen semmoiset kallioiset kuin graniitin, syeniitin,
viheriäkivet, kiille- ja saviliuskeet ja luullen kaikkia niiden päällä
olevia kallioisia vedessä muodostuneiksi. Werner perusti muodostuma-
eli formatio-opin, jonka mukaan eri kallioiset aina seuraavat toisiaan
varmassa ikäjärjestyksessä, siten että vanhemmat aina ovat syvemmällä.
Hän koetti kuitenkin määrätä muodostumani iän vain puhtaasti
mineralogis-petrografisten ominaisuuksien perustuksella, joka oli
mahdotonta. Harhaan häntä johti sekin, ettei hän tuntenut muuta kuin
pienen kotimaansa Saksin geologiset olot, mutta siitä huolimatta teki
niistä yleisiä johtopäätöksiä.

Vasta englantilainen insinööri William Smith v. 1799 määritteli
muodostumain iän niitten sisältämäin eläinkivettymäin mukaan, laatien
koko Englantia käsittävän kerrosmuodostumakaavan.

Vaikk'ei kyettykään selittämään, kuinka kaukaa pohjolasta oli voitu
löytää kivettyneitä palmuja ja Siperiasta elefanttien ja sarvikuonojen
jäännöksiä — vielä Gmelin luuli ja moni muu hänen mukanaan, että ne
olivat sinne eksyneitä, ja Pallas otaksui, että vedenpaisumus oli ne
sinne vienyt — niin oli kuitenkin maankuoren kerrostumisoppi, joka on
niin tärkeä nykyisten pintamuotojen ymmärtämiselle, päässyt varmalle
pohjalle, jolla se sitten yhdeksännellätoista vuosisadalla ripeästi
edelleen kehittyi.

Tasa-askelin kerrosopin kanssa kehittyi vuoristoitten sisällisen
rakenteen selittely. John Mitchell oli osoittanut, että vuoriselänteen
kahden puolen on kapeat saumat kerrostuneita kallioisia kummallakin
puolella samassa järjestyksessä: kuta nuorempi sitä ulompana. Simon
Pallas kuitenkin oli ensimmäinen, joka kivennäisopin kaimalta on oikein
esittänyt vuoriston rakenteen. Hän väitti, että graniitti on kaikkien
vuoristojen ydin. Uralissa se kapeana keskusselkänä tuon tuostakin
kohoaa maanpinnalle, ja graniittiselkää vastaan ovat kallellaan
liuskeet ja sitten kalkkiaiskerrostuma, ja tämän liepeillä ovat
vuorostaan hiekka- ja merkelikerrokset. Pallas otaksui, että vuoristot
olivat maanalaisten voimain kohottamat, mutta samalla hän tunnusti
kerrosten siirroksille suuren merkityksen maanpinnan muotoilussa.
Saussure tuli Alpeilla samaan päätökseen.

Käsitys maan sisustan kuumuudesta oli vanhasta ajasta saakka pitänyt
puoliaan, ja seitsemännentoista vuosisadan lopulla Leibnitz ja
jesuiitta Kircher pitivät tulivuoria tämän todistuksena. Morin oli
jo v. 1612 Unkarin vuorikaivoksissa huomannut, että kuta kauemmaksi
maan uumeniin syvennytään, sitä enemmän lisääntyy lämpötila, mutta
tämä havainto jäi aina 19:nnen vuosisadan alkuun saakka huomaamatta.
Päinvastoin, kun 18:nnen vuosisadan alussa Pariisin observatorion
kellareissa huomattiin alati sama lämpötila, niin luultiin sen
vallitsevan kaikkialla maankuoren sisässä, ja syvemmissäkin
kerroksissa, jonka vuoksi mainittu kellarilämpötila otettiin
lämpömittarin 0 asteeksi. Saussure kiinnitti paljon huomiota kaivoksien
lämpötiloihin ja päätti niitten suuren lämpimyyden johtuvan kaivoksissa
olevien kallioisten »käymisestä». Maapallolla ei muka ole mitään muuta
pysyväistä lämmönlähdettä kuin auringonsäteily.

Tulivuoritutkimuskin pyrki hatarista spekulatioista varmalle
havainnolliselle pohjalle, ja sitä varten varsinkin Italian molempia
suuria tulivuoria, Vesuviota ja Etnaa, perusteellisesti tutkittiin.
Englantilainen diplomaatti Sir W. Hamilton julkaisi v. 1772 koko
Italian tulivuorista ja maanjäristyksistä tutkimuksen, joka oli
pitkällisten ja uutterien havaintojen tulos. Paroni v. Dietrich lausui
julki käsityksensä, että tulivuoret saavat ravintonsa paikallisista
maanalaisista magmapesistä. Hamilton ja hänen kanssaan muut luulivat
purkauksia sähkön aikaansaamiksi. Werner otaksui niitä maanalaisten
palojen ilmauksiksi.

Maanjäristykset kiinnittivät huomiota varsinkin v. 1755 Lissabonin
tuhon jälkeen. Koottiin paljon luotettavia havainneita ja sitä
varten rakennettiin erilaisia heilurikojeita (1784). Toiset luulivat
maanjäristyksiä sähkövoimain mullistuksiksi ja miettivät niiden
torjumiseksi samanlaisia johdattajia, kuin Franklin oli keksinyt
ukkosta vastaan.

Ennenkuin opittiin tuntemaan verkalleen tapahtuvat maankuoren
kohoamiset ja vajoamiset, pidettiin kaikkia kerrosten järkkymisiä ja
siirroksia maanjäristyksien aikaansaamina.

Saussurelle selvisi alppivaelluksilla juoksevan veden valtava uurtava
ja täyttävä voima ja sen merkitys maanpinnan reliefiin. Toiset tutkivat
laaksojen muodostumista jokien toimesta. Varsinkin italialaiset,
joiden maassa suoritettiin paljon perkkauksia, kiinnittivät huomionsa
jokien työhön. Selitettiin vuorenrepeämiä ja maanvieremiä, tutkittiin
vuoripuroja ja ehdotettiin keinoja niiden hävityksien ehkäisemiseksi.
Luolia käsiteltiin etupäässä arkeologisina säiliöinä, mutta samalla
jo kiinnitettiin huomiota niiden fyysillisiin ja geologisiinkin
seikkoihin, tippukiviin y.m. Tällä aikakaudella vielä kummitteli
keskiaikainen luulo, että muka kaikki lähdevesi oli maan hiussuoniin
suotanutta merivettä, joka oli matkalla menettänyt suolaisuutensa.
Mariotte y.m. kuitenkin jo esittivät nykyisen käsityksemme, että
lähdevesi on maahan tunkeutunutta sadevettä, joka läpäisemättömän
kerroksen kohdattuaan juoksee sitä pitkin, kunnes kerroksen
leikkauskohdasta pulppuaa maanpinnalle.

Horace Benedict de Saussure (1740—1799), Geneven yliopiston professori,
oli ensimmäinen, joka kävi Chamonixissa, Mont Blancin juurella olevassa
kylässä, ja teki sen luonnonkauneuden tunnetuksi matkailijoille. Hän
lupasi tällöin (1760) palkinnon sille, joka ensimmäisenä kiipeisi Mont
Blancin kukkulalle. Siihen saakka ei kenkään ollut sillä käynyt. Kun
ei ketään haluttanut lähteä niin vaaralliselle retkelle, niin teki hän
itse v. 1785 yrityksen, pääsemättä kuitenkaan kukkulalle saakka. V.
1786 Balmat erään toisen Chamonixin oppaan keralla päätti valloittaa
Mont Blancin, ja tällä kertaa yritys onnistui. V. 1787 Saussure
kolmantena nousi vuorelle. Hän teki monia kymmeniä muita alppiretkiä
ja vietti joskus viikkokausia korkealla ikuisen lumen seuduissa. Hän
julkaisi tutkimuksistaan tieteellisen matkakertomuskokoelman, jota
syystä voimme sanoa alppitutkimuksien Odysseiaksi.

Saussuren mielestä Alpit tarjosivat mitä parhaan tilaisuuden maan
muodostushistorian tutkimiseen. Ei kukaan ennen häntä ollut siihen
määrään syventynyt niiden geologiaan. Kerrosten kalttoutta, kallioisten
kokoomusta, kivettymiä ja kivekkeitä hän tutki mitä perusteellisimmin.
Hän teki m.m. sulatuskokeita saadakseen selville kallioiden synnyn.
Saussure oli täydelleen perehtynyt aikansa kemiaan ja käytti
sitä kivennäisten, veden ja ilman hajoittamiseen. Ilmastollisia
havaintoja varten hän kuljetti ilmapuntarin ja kiehutus-lämpömittarin
korkeimmillekin vuorenkukkuloille ja määräili ilmakehän suhteellisen
kosteuden eri korkeuksissa, sen lämpötilan, auringon säteilyn tehon,
ilman kokoomuksen ja sen läpinäkyväisyyden. Hän tutki maaperän
lämpötilat niin syvälti kuin suinkin sai lämpömittaritankonsa
kaivetuksi, jokien, jäävirtain ja järvien uomat, olot ja lämpötilat.
Hän kokeili kaikenlaisilla kosteusmittareilla ja piti hiusmittaria
parhaana. Itsekin hän keksi monta konetta, kuten magnetometrin,
syanometuin taivaan sinisyyden ja diafanometrin ilmakehän
läpikuultavuuden arvostelemiseksi, anemometrin (tuulimittarin)
ja eudiometrin ilman puhtauden määräämiseksi. Lämpömittaria hän
sovellutti moneen tarkoitukseen. Ilman lämpötilaa hän mittasi
lämpömittarilla, jossa oli ohutseinäinen nuppu ja jota joko pidettiin
varjossa taikka kieputettiin nauhasta. Kieputus-lämpömittarista hän
muodosti haihdutusmittarin pistäen nupun märkään sienen kappaleeseen
ja kieputtaen sitä ympäri määränopeutta määrätyn pitkän säteen
päässä. Maaperän ja syvän veden lämpötiloja tutkiakseen hän kietoi
lämpömittarin ympärille huonoja lämmönjohtajia, niin että ne
toimivat hyvin hitaasti ja sangen kauan saattoivat pysyä samalla
lämpöerotusasteella. (Maksimi- ja minimitermometrit vielä odottivat
keksijäänsä). Näillä kojeilla hän todisti, että syvien järvien —
kuten Lac Lemanin — pohjavesi pysyy sangen kylmänä vuoden umpeensa,
ja että vuotuinen lämpöaalto kuudessa kuukaudessa tunkeutuu 30 jalkaa
syvälle maahan. Saussure käsitti korkeimpain asemapaikkain erinomaisen
tärkeyden ilmatieteelle, ja hän toimitti, missä se suinkin oli
mahdollista, yhdenaikaisia jatkuvia lämpöhavaintoja eri korkeuksissa.
Enimmän Saussure sai aikaan geologian alalla, ja vaikka hänen
teoreettiset mielipiteensä — hän oli »neptunisti» — olivatkin sangen
nurjat, niin edisti hänen työnsä kuitenkin suuresti tätä tiedettä.
Hänen varsinainen alansa oli kuitenkin kasvitiede, ja tietysti Alppien
kasvistonkin, samoin kuin eläimistönkin, tuntemista hänen uutterat
tutkimuksensa hyödyttivät.

Sangen monipuoliset olivat siis jo 18:nnen vuosisadan jälkipuolella
fyysillisen maantieteilijän näköalat ja havaintokeinot.

Dyynien muodostumista koetettiin selittää ja v. 1776 esitettiin keinoja
niiden kiinnittämiseksi. Valtamerien saarien muodostuminen herätti
Forsterin uteliaisuutta hänen Cookin keralla purjehtiessaan. Hän
aavisti, että korkeat ja matalat saaret ovat eri tavalla muodostuneet,
ja matalat pian huomatuinkin korallien rakentamiksi.

Näin olivat pintamuoto-opin, geomorfologian, kaikki haarat jo alulla.

Geologian harrastus oli 18:nnen vuosisadan jälkipuoliskolla jo
niin yleinen ja tieteelliset vakaumukset siksi perustellut, että
niistä käytiin ankaria tieteellisiä taisteluita. Kataklysmikot
väittivät, että maanpinta on saanut reliefinsä muutamien suurien
mullistuksien kautta, aktualistit taas pitivät muutoksia verkalleen
ja pitkien aikojen kuluessa tapahtuvina. Jälkimmäisen suunnan
perustaja oli skotlantilainen lääkäri James Hutton (1726—1797), joka
muodosti liettymäopin ja myös valaisi purkautuneiden vuorilajien ja
kidemäisten liuskeitten syntyä. Vielä paljon suurempi ja kiihkeämpi
oli plutonistien ja neptunistien riita. Plutonistit väittivät
kaikkia purkautuneita kallioisia tuliperäisiksi, neptunistit taas,
joiden oppi-isä oli Werner, kaikkia alkuvuoren päällisiä kallioisia
vesiliettymiksi. Nämä oppiriidat peri kaikessa katkeruudessaan
yhdeksästoista vuosisata.



Magneettiset voimat.


Seitsemännentoista vuosisadan suurissa maantiedeteoksissa jo tavataan
paljon tietoja kompassin poikkeumasta eri seuduilla, mutta nämä tiedot
eivät vielä olleet niin täsmällisiä, että niitten avulla voitaisiin
laatia poikkeumakartta vuodelle 1600, havainnontekijät kun eivät
arvanneet ilmoittaa havaintovuotta. Vasta 1612 lontoolainen Gunter
huomasi, että samoja poikkeumia yhdistävät viivat muuttavat paikkaansa.

Magneettineulan osoitusten vaihtelut kävivät entistä
ymmärrettävämmiksi, kun Halley viivoilla (isogoneilla) yhdisti kaikki
semmoiset paikat pallokartassa, joissa neulan poikkeumat (deklinatiot)
ovat samat. Ensimmäiset magneetin kallistumaa (inklinatiota) esittävät
kartat laati ruotsalainen J.E. Wilke 1768. Magneettisen voiman
suuruuttakin ruvettiin 18:nnen vuosisadan lopulla mittaamaan Havaittiin
niinikään magneettineulan osoitusten vuorokautinen ja vuodenaikain
mukainen vaihtelu. Celsius ja Hjorter keksivät Upsalassa magneettiset
myrskyt ja englantilaisen Grahamin avulla saivat 1741 selville, että
ne eri maanpaikoissa tapahtuvat samalla haavaa. Vielä he huomasivat,
että nämä myrskyt käyvät revontulien edellä, ja jonkun vuoden kuluttua
näistä häiriöistä ennustettiin revontulia.

Cook oli ensimmäinen, joka näki eteläisen napataivaan revontulet vuonna
1773.

Toiset luulivat revontulia voimallisiksi jääheijastuksiksi, toiset
palamiseksi. Halley oli ensimmäinen, joka otaksui niiden olevan
sähkömagneettisia ilmiöitä. Koetettiin jo mittauksilla saada selville
revontulien korkeuskin.



Meritutkimukset


Forster koetti Cookin toisella matkalla ensimmäisenä saada selville
valtameren syvempien kerroksien lämpötilat. Hänen lämpömittarinsa ei
kuitenkaan päässyt paria sataa syltä syvemmälle.

Varenius päätteli kaikkien valtamerien pinnan olevan yhtä korkealla.
Napoleonin Egyptissä ollessa kuitenkin tapahtui käsityksien taantumus,
kun ranskalaiset väärin punnitsivat Suezin kannaksen ja tulivat
siihen päätökseen, että muka Punainen meri oli lähes kymmentä metriä
korkeammalla Välimerta.

Jo vanhalla ajalla oli luode ja vuoksi huomattu kuun aiheuttamaksi,
mutta siitä huolimatta jotkut vielä 18:nnella vuosisadalla pitivät
niitä maan hengitysilmiöinä. Newton vihdoin tyydyttävällä tavalla
selitti sen vuoksiaallon, nadir-aallon, joka painovoiman vaikutuksesta
kohoaa maapallon takapuolelle. Myöhemmin huomattiin tulvavuoksen
ja vajaavuoksen oikeat syyt, että nimittäin aurinko ja kuu joko
vahvistavat toinen toisensa vetovoimaa, taikka sitä heikontavat.
Laplace saattoi Brestin sataman vuoksihavainnoista osoittaa, että kuun
ja auringon etäisyyksien vaihtelukin vaikuttaa vuorovesien korkeuteen
huomattavia muutoksia. — Aalto-oppi oli vielä hatara, eikä Newtonkaan
kyennyt antamaan sille oikeata selitystä. Öljyn aaltoja tasoittava
vaikutus huomattiin jo 18:nnella vuosisadalla ja Franklin muiden mukana
koetti keksiä sille selityksen.

Jesuiitta Athanasius Kircher oli ensimmäinen, joka (1665) kartassa
esitti merivirtaukset. Tämä kartta on samalla ensimmäinen
fyysillistä maantiedettä esittävä karttakuva, mitä on olemassa.
Seitsemännellätoista vuosisadalla voitiin jo karttoihin merkitä
Sargassomerikin. Mutta merivirtauksien vaikutus ilmanalaan huomattiin
vasta sitten, kun säännöllisesti ruvettiin meriveden lämpötiloja
mittaamaan. V. 1775 Benjamin Franklin keksi, kuinka niitä mittaamalla
voitiin saada selville Golf-virran leveys, ja kymmenen vuotta myöhemmin
hän siitä julkaisi ensimmäisen tarkan kartan. Hänen tarkoituksenaan
oli osoittaa, miksi laivat matkalla Englannista Amerikkaan viipyivät
kaksi viikkoa kauemmin kuin kulkiessaan päinvastaiseen suuntaan. Kreivi
Marsigli kiinnitti huomionsa siihen, että Bosporossa on päällekkäin
kaksi vastakkaista virtausta, joista alempi vie suolaista vettä
Mustaanmereen, ylempi sieltä tuo vähäsuolaista. Tämä avasi hänen
silmänsä älyämään meriveden tiheyserojen vaikutuksen sen liikuntoihin.

Kreivi Marsigli, joka v. 1711 julkaisi meritutkimusteoksensa, oli
meritieteen eli oseanografian varsinainen perustaja. Jo Newton oli
tutkinut veden väriä, otaksuen sen viheriäksi (se on toden teolla
sinistä). Veden läpinäkyväisyyttä koetettiin havainnoilla määrätä.
Jotkut luulivat vielä 18:nnella vuosisadalla, ettei merivesi voi
muodostaa jäätä, vaikka jo Barents oli osoittanut tämän harhaluulon
perättömyyden. Lähetyssaarnaaja Egede toi Grönlannista tietoja
sikäläisistä valtavista jääoloista, kuinka suuret maajäätiköt
»vasikoivat» ja kuinka jäävuoret ovat niistä syntyneet; jotavastoin
ajojäät ovat merijäätä.

Luotauskojeita parannettiin paljon, mutta kului vielä suurempi puoli
19:ttäkin vuosisataa, ennenkuin niillä voitiin suuria syvyyksiä mitata.
Käsitykset merenpohjan muodoista olivat senvuoksi aivan haaveelliset.
Buache esitti mielipiteenään, että merenpohjassa on samoin kuin
kuivallakin maalla suuria vuoristoita.

Merenpinnan korkeuden vaihtelut Itämeren rannoilla herättivät
Ruotsissa huomiota jo seitsemännellätoista vuosisadalla. Celsius
kokosi Linnén keralla kaikki tiedot, mitä siitä oli saatavana, ja
laski Itämeren pinnan laskevan 1,5 m vuosisadassa. Meren pakenemisen
hän luuli johtuvan veden vähenemisestä. Celsius kuitenkin sai monta
vastustajaa, joista innokkain oli Turun piispa Browallius, entinen
fysiikan professori. P.A. Gaddin ja G. Gadolinin Suomen puolella
tekemät havainnot nimittäin viittasivat siihen, ettei Suomen
eteläranta ole moneen sataan vuoteen sanottavasti kohonnut. Vuosisadan
lopulla jo lausuttiin julki se mielipide, ettei ilmiö johdu veden
vähenemisestä, kuten alussa oli luultu, vaan maan kohoamisesta, ja
18:nnen vuosisadan kuluessa lisäksi osoitettiin, ettei maan kohoaminen
käy tasaisesti, vaan eri paikoissa eri paljon, suurin piirtein enimmän
Itämeren pohjoisosassa, etelää kohti yhä väheten, kunnes maa Saksan
pohjoisrannalla päinvastoin huomattavasti vajoaa.

Kuuluimpia esimerkkejä merenpinnan korkeusvaihteluista on Napolin
lahden rannalla oleva Pozzuolin Serapiin temppeli, joka nykyään on
puolenkymmentä metriä merenpinnan yläpuolella, mutta rakentamisensa
jälkeen on meren jättämistä merkeistä päättäen ollut saman verran sen
alapuolella. Temppeli herätti jo 18:nnella vuosisadalla tutkijain
huomiota ja Goethe muiden mukana kävi sitä katselemassa v. 1787. Tämä
paikallinen maanvaipuminen ja -kohoaminen historiallisella ajalla on
ilmeisesti vulkaanisten voimien aiheuttama.



Ilmatiede.


Ilmatieteen oli vaikea päästä varmalle havainnolliselle pohjalle
astrologian vuoksi, joka luuli taivaallisilla voimilla olevan
sääilmiöihin mielivaltaisia vaikutuksia. Ensimmäinen ilman tutkimisen
mittausväline oli Galilein keksimä termoskooppi, joka oli yläpäästä
avoin ja senvuoksi lämpötilan ohella osoitti ilmapaineenkin vaihtelut.
V. 1612 siinä kuitenkin jo oli sekä suljettu putki että astejako,
mutta vasta satakunta vuotta myöhemmin (1714) Fahrenheit paransi
lämpömittaria siihen määrään, että se tyydytti suuriakin vaatimuksia.
René de Reaumur ja Celsius keksivät uudet astejaot, ottaen veden
jäätymispisteen lähtökohdaksi.

Ei sillä hyvä, että näin oli saatu kunnollinen työase, oli myös
opittava sitä käyttämään. Tyydyttävien lämpöhavaintojen tekeminen
on kysynyt pitkällistä kokeilua ja kauan kului, ennenkuin havainnot
tyydyttivät edes kohtuullisia vaatimuksia.

Pariisissa oli jo ruvettu muistoon kirjoittamaan korkeita ja matalia
lämpötiloja, mutta vasta Réaumur alkoi tehdä havaintoja säännöllisesti
kaksi kertaa päivässä ja niistä sitten laskea keskilämpöjä. Hän
lähetti lämpömittareita kauas merienkin taa. Havainnoita ei kuitenkaan
tehty varman suunnitelman mukaan ja ne ovat sen vuoksi arvottomat
vertailuihin. V. 1773 laskettiin Pariisin akatemian toimesta
Pariisin keskimääräiset lämpötilat kaikista siihen saakka tehdyistä
havainnoista, mutta kun vain äärimmäisyydet oli muistoon kirjoitettu,
niin saatiin talven keskilämmöksi -7 3/4°R ja kesän keskiarvoksi 26
lämpöastetta. Bouguer ilmoitti, ettei hän ollut huomannut lämpömittarin
osoittavan Perussakaan päälle 28°R, ja siitä Cotte, joka oli
tiedeakatemian puolesta nämä laskut suorittanut, teki sen merkillisen
ja tietenkin väärän johtopäätöksen, että kesälämpö kaikkialla
maailmassa muka on sama.

Vuoden keskilämpö luultiin saatavan, kun laskettiin korkeimmista
ja matalimmista lämpötiloista keskimäärä. Vasta v. 1756 Mallet ja
Wargentin Ruotsissa laskivat keskilämmöt kaikista havainnoista ja
Ranskassa nyt seurattiin esimerkkiä, koska arveltiin semmoisista
tiedoista olevan maanviljelykselle hyötyä. Pfalzin vaaliruhtinas
perusti v. 1780 Mannheimin ilmatieteellisen akatemian ja pyysi 14
saksalaista ja 16 ulkomaalaista yliopistoa asettumaan akatemian
yhteyteen saman suunnitelman mukaan toimitettavia ilmastollisia
havainnolta varten. Kaikille hankittiin yhtäpitävät koneet,
ilmapuntarit, lämpömittarit, kosteusmittarit, sademittarit ja
kompassit. Akatemia julkaisi joka vuosi painetun niteen havainnoistaan
aina vuoteen 1795 saakka, jolloin ranskalaiset hyökkäsivät maahan.
Akatemian ohjeitten mukaan toimitettiin kolme havaintoa päivässä.

Toiset koettivat mukavammilla keinoilla päästä vuotuisten lämpöarvojen
perille. Halley, Euler ja Lambert laskivat sen matemaattisen
lämpömäärän, jonka eri maanpaikat saavat auringosta. Lambert sai
kuitenkin niin mahdottoman tuloksen, että esim. talven 0°-isotermi
kulki Edinburghin ja Memelin kautta Kamtshatkaan ja edelleen
Hudson-lahden maihin, joissa tiedämme olevan ylenmäärin ankaran
talven. Hän luuli kaavastaan voivansa laskea jokaiselle vuoden
päivälle ja jokaiselle maanpaikalle varman keskilämmön. Tobias
Mayer, kuulu tähtitieteilijä, taas osoitti, kuinka muka jokaiselle
maanpaikalle voitiin yksinkertaisen laskun avulla saada teoreettinen
lämpö, kun tiedettiin kahden eri leveyspiirillä olevan maanpaikan
keskilämpö. Mutta hän oli varsin selvillä siitä, ettei tämä vielä
riittänyt todellisen keskilämmön määräämiseksi. Häiriöitten laki muka
oli selville saatava tämän lasketun ja todella havaitun keskilämmön
erosta. Vielä paljoa monimutkaisempi kuin tämä on kuitenkin lämmön
jakautuminen maanpinnalla, ja kauan kului, ennenkuin edes oli keksitty
sen määräämiseksi hyväksyttävät menetelmät.

Lämmön aleneminen korkeuksia kohti huomattiin piankin, kun ruvettiin
vuorille nousemaan, mutta vasta kahdeksannentoista vuosisadan
loppupuolella alettiin vuoristoissa tehdä vakinaisia lämpöhavaintoja,
ensimmäiset havaintosarjat St. Gotthardin solan munkkihospitiossa.

Vaikeammin käsiteltävän kojeen kuin lämpömittarin sai ilmatiede
ilmapuntarista. Nopeaan tosin päästiin selville, että sillä voitiin
mitata vuorien korkeuksia, mutta sen muitten osoitusten merkitys oli
vaikeammin ymmärrettävä.

Godin huomasi Perun astemittauksen aikana, että ilmapaine on pienten
päivittäisten vaihteluitten alainen ja että vaihtelut ovat, suuremmat
kuumassa kuin lauhkeassa vyöhykkeessä. Vähitellen keräytyi siksi paljon
aineksia, että voitiin ruveta tekemään yleisempiä johtopäätöksiä.
Varsinkin Mannheimin akatemian työn avulla saatiin vertailukelpoisia
määriä eri paikoista; sen havainnoiden tuloksena oli, että yleiset
ilmapainevaihtelut suurenevat suurenemistaan päiväntasaajalta napoja
kohti. Jo aikaisin tehtiin huomio, että ilmapuntarin korkeus eri
tuulensuuntien mukaan vaihteli, vaikka oikeitten johtopäätösten
tekeminen tästä todesta jäikin yhdeksänteentoista vuosisataan.

Edmund Halley määritteli seitsemännentoista vuosisadan lopulla, samoin
kuin jo Varenius ennen häntä, pasaadit kylmiksi ilmavirroiksi, jotka
navoilta päin virtaavat kohti päiväntasaajaa ja maan pyörimisen vuoksi
vähitellen muuttavat suuntaansa. Selvemmin kuin Sir John Hawkins
aikanaan hän lausui julki sen tosiasian, että pasaadivyöhykkeet
vuodenaikain mukaan siirtyvät pohjoisempaan ja etelämpään. Ja varsinkin
hän keksi sen suuren totuuden, että päiväntasaajan tyventövyöhyke
syntyy siitä, että koillispasaadi ja kaakkoispasaadi kohtaavat toisensa
ja lämpöisenä ilmavirtana kohoavat yläilmoihin, siellä kääntyäkseen
takaisin navoille päin ja laskeutuakseen maan pinnalle pohjoisella
pallonpuoliskolla lounaistuulena, eteläisellä pallonpuoliskolla
luodetuulena. Nämä ovat ne »palaavat tuulet», joita jo espanjalaiset
valloittajat olivat käyttäneet hyväkseen sekä Atlantinmerellä että
Tyynellä merellä, purjehtiessaan valtameren poikki takaisin, ja joita
he sanoivat »vendavaleiksi». Halley oli ensimmäinen, joka selitti
Intian meren monsuunit Aasian lämpiämisestä ja kylmenemisestä:
siitä johtuu, että puolen vuotta Intian mereltä raskas ilma virtaa
sisämaahan päin, toisen puolen vuotta ilma sisämaasta merelle päin.
Seitsemännentoista vuosisadan lopulla oltiin siis jo selvillä siitä,
että maat ja meret vaikuttavat häiritsevästi suurten ilmavirtain
suuntiin ja ettei siis keskilämpöjen johtamisella lämpösäteilyn
matemaattisesta arvosta ole muuta merkitystä kuin kahta paremmin
osoittaa mainittujen syitten aikaansaamat häiriöt.

Riccioli oli ensimmäinen luonnontutkija, joka v. 1672 jokien
leveydestä, keskimääräisestä syvyydestä ja virtauksen nopeudesta laski
vesimäärän. Po hänen laskujensa mukaan kuljetti 26 päivässä mereen
kuutiopenikulman vettä. Hänen tarkoituksensa näillä laskuilla oli
rauhoittaa aikalaisiaan; ei muka ollut pelkoa siitä, että merivirtain
vuoksi kovin väleen reunainsa yli paisuisi, sillä oli kulunut 609.962
vuotta, ennenkuin maapallon kaikki joet olivat ennättäneet täyttää
valtamerien syvänteen. Viisitoista vuotta myöhemmin Halley kokeen
nojalla laski, paljonko merenpinnasta vettä ilmaan haihtuu, ja tuli
päinvastoin siihen johtopäätökseen, että Välimeri paljon enemmän
haihtumisen kautta menettää, kuin joet siihen vettä kuljettavat, jonka
vuoksi Atlantinmerestä kulkeekin Välimereen voimallinen virtaus.
Sademäärän hän unohti ottaa laskuissaan lukuun.

Rakeista esitettiin monta selitystä.

Kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla julkaistiin paljon
tutkimuksia taivaan väristä, hämärästä, ilmaheijastuksista,
sateenkaaresta. Benjamin Franklin selitti ukkosen ja keksi ukkosen
johdattajan, mutta vielä kauan sen jälkeenkin luulivat sekä monet
oppineet että suuri yleisö kellojen soittoa ja tykinpauketta yhtä
tehokkaaksi suojakeinoksi.

J.J. Scheuchzer tutki vuoristojen lumi- ja jäämuodostuksia samoin kuin
Saussurekin ja esitti itsenäisen glasieriteorian. Hän luuli jäävirtojen
saavan liikevoimansa jäätymisen aikaansaamasta laajentumisesta.
Moreenejakin koetettiin selittää.

Ranskassa alettiin jo v. 1689 koota sadevesi astioihin, joihin
kiinnitetty asteikko ilmoitti kustakin sateesta keräytyneen vesimäärän.
Saksassa vasta Mannheimin akatemia alkoi tämmöisiä tietoja kerätä.
Mutta vasta kahdeksannentoista vuosisadan lopulla englantilainen John
Dalton suoritti ensimmäiset osapuilleen tarkat sademäärän mittaukset
Samalla hän todisti, että Englannissa sataa paljoa enemmän, kuin maan
joet vettä mereen kuljettavat. Haihtuminen pysyi kauan käsittämättömänä
ilmiönä, koska otaksuttiin veden haihtuessaan muodostavan ilman kanssa
kemiallisen yhdistyksen. Ranskalainen lääkäri Leroy ensimmäisenä keksi
sen, että vesi on ilmassa näkymättömänä höyrynä, joka tulee näkyväksi,
jos esim. lasiastiaan pannaan kappale jäätä. V. 1752 hän huomasi
kasteen yöllä muodostuvan siitä, että ilma, otettuaan itseensä päivällä
vesihöyryä tavallista runsaammin, yöllä jäähtyessään taas luovutti pois
osan tästä vedestä, joka tiivistyi kastepisaroiksi. Kauan koetettiin
saada tarkkaan määrätyksi ilman eri lämpötilain kastepisteet,
mutta vasta Saussure v. 1775 valmisti luotettavan hygrometrin eli
kosteusmittarin, jolla hän sitten suoritti sarjan kuuluiksi tulleita
kokeita.

Ensimmäinen, joka on järjestelmällisesti tutkinut maan lämpösäteilyä,
lienee geneveläinen Marc Auguste Pictet. Kahdeksannentoista vuosisadan
lopulla hän pystytti maahan 75 jalkaa korkean maston ja ripusti siihen
eri korkealle lämpömittareita, joitten osoitukset sitten luettiin
monta kertaa vuorokaudessa. Näitten kokeitten avulla hän huomasi maata
jäähdyttävän yöllisen lämpösäteilyn, ja saattoi selittää, mikseivät yöt
pilvisellä säällä ole yhtä kylmiä kuin selkeällä. Hän osoitti, että
pilvikatto estää lämpöä säteilemästä maasta avaruuteen.

Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla alkoi ilmastotiede
(klimatologia) haahmoutua erityiseksi tieteenhaaraksi. Ensimmäiset
yhtäjaksoiset säähavainnot luultavasti tehtiin Wienissä. Carl v.
Linné rikastutti ilmatiedettä kasvifenologialla eli vuodenaikaisilla
kasvi-ilmiöhavainnoilla ja pian saatiin eläinkunnastakin vastaavat
huomiot.

Ilmatiede oli näin lupaavalla alulla, vaikka syvempi säänmuutosten
ymmärrys vielä puuttuikin. Vielä kuulu D'Alembert luuli, että
säänmuutokset ovat kuun vetovoiman vaihtelujen aikaansaamia. Suuri
yleisö taas oli yhä aivan taikauskoisella kannalla.



Elämän ilmiöt.



Kasvi- ja eläinmaantiede.


Kahdeksannentoista vuosisadan suuret merimatkat, joilla oli mukana
tiedemiehiä, luonnollisesti keräsivät pohjaa kasvimaantieteelle. Linné
rajoitti kasvivyöhykkeet, toiset tutkivat muita kasvimaantieteellisiä
kysymyksiä, kuten korkeusvyöhykkeitä, maantieteellisten edellytysten
vaikutusta kasvistoon ja maaperän ja kasviston suhteita, mutta vasta
19:nnellä vuosisadalla varsinainen kasvimaantiede perustettiin.

Ensimmäinen eläinten leviämistä esittävä kartta julkaistiin v. 1777. Jo
paljoa ennen olivat matkustajat alkaneet eläinten esiintymisestä johtaa
maitten entisiä geologisia vaiheita. Kun englantilaiset purjehtijat
v. 1690 Falklandin saarilta löysivät patagonialaisia kettuja, niin
päättivät he siitä, että saaristo oli Etelä-Amerikasta irti lohjennut
kappale. Zimmermann huomasi, että Australia eläinkuntansa puolesta
oli oma alueensa ja että taas Sunda-saaristo ennen oli ollut Aasian
yhteydessä.



Ihmismaantiede.


Hollantilainen Pietari Camper perusti kahdeksannentoista
vuosisadan keskivaiheilla antropologian määrittelemällä pääkallon
mittaamismenetelmän; hän piti kasvoprofiilin viistoutta rotumerkkinä.
Tästä Camperin kasvokulmasta alkoivat vertailevat kallonmittaukset.
Joh. Friedr. Blumenbach keksi toisen mittausperusteen, jota käyttäen
kallon leveys paremmin esiintyi, ja molemmat nämä menetelmät sitten
yhdeksännellätoista vuosisadalla ruotsalainen Retzius yhdisti ja niitä
melkoisesti kehitti. Blumenbach jakoi ihmiskunnan viiteen päärotuun,
kaukaasialaiseen, mongolilaiseen, neekereihin, malaijeihin ja
amerikkalaiseen.

Kansatiede sai varman perustuksen jalkainsa alle, kun kielimiehet
alkoivat kielien nojalla määritellä kansojen heimolaisuutta.
Espanjalainen pappi Don Lorenzo Hervas ensimmäisenä erotti muista
sekä seemiläisen että suomalaisen kieliryhmän. Viimeksimainittuun hän
luki lappalaiset, karjalaiset, virolaiset, permalaiset, votjakit,
mordvalaiset, tsheremissit, voguulit ja madjaarit. Kahdeksannentoista
vuosisadan lopulla keksittiin sanskritin sukulaisuus indogermaanisten
kielten kanssa, ja tämä avasi erinomaisen laajoja näköaloja
nykyisten sivistyskansain menneisyyteen ja vanhoihin juuriin. Mutta
vasta yhdeksännellätoista vuosisadalla nämäkin heimoyhteydet on
perusteellisesti todistettu ja valaistu.

Kahdeksannentoista vuosisadan kuluessa vähitellen kehittyivät
tilastotieteen alkeet. Ensimmäinen yleinen väenlasku tapahtui
Yhdysvalloissa v. 1790. Toisten tietojen mukaan oli kuitenkin
Tanskassa jo parikymmentä vuotta aikaisemmin toimitettu »kaikkien
ihmisten laskeminen». Ensimmäiset kuolevaisuustaulut laski jo v. 1691
englantilainen matemaatikko Halley Breslaun väestöluettelosta, jota
pidettiin erikoisen tarkkana ja luotettavana.



Maantieteellinen kirjallisuus.


XVII ja XVIII vuosisata olivat kaikilla maantieteen aloilla orastavan
tutkimuksen ja avautuvien suurien näköalojen aikaa. Ne todelliset
tulokset, mitä ne ennättivät tuottaa, olivat kuitenkin vielä siksi
keskeneräiset, ettei niistä voitu koota suurta kokonaisuutta.
Yleismaantieteillä, joita kahdeksannellatoista vuosisadalla
kirjoitettiin ja suunniteltiin, oli etupäässä teoreettinen, tutkimusta
suuntaava, mahdollisuuksia avaava merkitys.

Filip Cluverius julkaisi v. 1624 maantiedeteoksen, määritellen
samalla maantieteen »selonteoksi koko maasta, mikäli sitä tunnetaan».
Kosmografian hän jätti pois maantieteeseen kuulumattomana.

»Yleisen maantieteen» (Erdkunde) hän erotti »maittentiedosta»
(Länderkunde), joka ero nykyisissäkin maantiedeteoksissamme on
vallalla. Yleiselle maantieteelle on omistettu teoksen alkuosa,
jälkimmäinen ja paljon laajempi osa maittentiedolle. Useimmat Euroopan
maat kuvataan tässä teoksessa jotenkin seikkaperäisesti. Cluverius oli
historiallisen maantieteen tienraivaajia, ja tälle tieteenhaaralle hän
omistikin suurimman osan työstään.



Varenius.


Seitsemännentoista vuosisadan tärkein maantieteellinen kirjailija
oli Varenius. Bernhardus Varenius oli kotoisin Elben suupuolesta,
läheltä Lüneburgia. Hän opiskeli matematiikkaa ja lääketiedettä,
mutta viehättyi vielä enemmän maantieteeseen. Varenius muutti opinnot
suoritettuaan Amsterdamiin lääkärin ammattia harjoittamaan ja tutustui
siellä hollantilaisten suuriin löytöretkiin. Mutta vaikka hän rikkaassa
hollantilaisessa kaupungissa saikin ystäviä, muun muassa Blaeun, oli
hänen toimeentulonsa kuitenkin niin huono, että hän jo v. 1650 kuoli
vastoinkäymisten murtamana, vasta kahdeksankolmatta vuoden vanhana.

Tästä lyhyestä iästä huolimatta hän jo oli ennättänyt julkaista
kuvauksen Japanista, johon hollantilaiset siihen aikaan tutustuivat,
ja seuraavana vuonna maantiedeteoksensa, _Geographia Generalis_, jossa
hän aikansa tiedon pohjalla koetti laajalle perustukselle yhdistää
kaikki maantieteeseen kuuluvat alat. Varenius käsitteli ainettaan
filosofisessa hengessä ja kauan tämä teos oli paras tieteellinen ja
vertaileva maantiede, mitä oli olemassa. Isaac Newton julkaisi siitä
v. 1672 uuden painoksen, käyttääkseen sitä luennoillaan, ja samalla
paransi sitä, useita tärkeitä korjauksia tehden. Parempaa suositusta
teos tuskin olisi voinut saada.

Varenius jakoi maantieteen kahteen osaan, yleiseen maantieteeseen,
joka tarkastelee maan kaikkia ilmiöitä yleiseltä kannalta, ja
erikoismaantieteeseen, joka erikseen käsittelee kutakin maata. Yleisen
maantieteen hän jakoi kolmeen osaan. Absoluutinen maantiede teki
selkoa maapallon muodosta, koosta, asemasta ja aineesta, maan ja veden
jakautumisesta, vuorista, metsistä ja erämaista, kaikista maapallon
vesistä ja ilmakehästä. Suhteellinen maantiede käsitti maapallon
tavalliset suhteet, ilmanalavyöhykkeet, maantieteellisen pituuden
ja leveyden y.m. Kolmas, vertaileva maantiede vertaili toisiinsa
ilmiöitä ja seikkoja, käsitellen myös maantieteellistä paikanmääräystä,
paikkain etäisyyksiä toisistaan sekä laivaliikettä. Erikoismaantiede
jäi Vareniukselta kirjoittamatta, mutta suunnittelusta näkyy, että hän
aikoi sulkea ihmismaantieteen tieteestä kokonaan pois.

Tämä suuresti suunniteltu ja nerokkaasti kirjoitettu teos muodosti
käänteen maantieteen kirjoittamisessa. Se käännettiin monelle
kielelle ja oli vuosisadan kaikkien teosten esikuvana. Se oli paljon
edellä aikansa tietoa ja siten jäsennelty, että siihen helposti sopi
myöhempikin oppi. Varenius oli ensimmäinen, joka täydelleen käsitti
korkeussuhteiden merkityksen maantieteessä. Hän ei ainoastaan todennut
ilmiöitä ja niitä kuvannut, hän myös koetti ne selittää.

Suurta ansiota saavutti kotimaansa rajain ulkopuolellakin kuulun
ruotsalaisen kemistin ja geologin Torbern Bergmanin fyysillinen
maantiede, joka ilmestyi v. 1766 ja joka käännettiin monelle
kielelle. Se on selvä, koruton selonteko maapallosta ja sen pinnalla
huomattavista ilmiöistä. Se käsittelee ainoastaan varmasti todettuja
asioita, mutta välttää kaikkia järjestelmällisiä luokitteluja ja
kireätä sanankäyttöäkin.

Kuulu filosofi Immanuel Kant oli innokas maantieteilijä, ja
voimallisella loogillisuudellaan hän paljon edisti tämän tieteen
käsittelyä. Hän piti vuodesta 1765 alkaen Königsbergin yliopistossa
fyysillisen maantieteen luentoja.

Maantiede oli hänen mielestään arvokas kasvatuksellinen oppiaine,
discipliini, yhdessä antropologian kanssa järjen ja kokemuksen
rakentaman maailmantuntemuksen perustus. Fyysillinen maantiede hänen
mielestään oli koko luonnon supistelma, ei ainoastaan historiallisen,
vaan myös kaikkien muitten maantieteen haarain perustus. Näitä muita
maantieteenhaaroja hän erotti: matemaattisen maantieteen, moraalisen
maantieteen, joka käsitteli ihmiskunnan tapoja ja luonteenominaisuuksia
eri maanpaikoissa, poliittisen maantieteen, kauppamaantieteen ja
teologisen maantieteen, joka käsitti uskontojen jaon. Huolimatta
tästä jaosta Kant kuitenkin käsitteli matemaattisen maantieteen
ensimmäiseksi ja itsenäisenä. Fyysillisen maantieteen hän jakoi kahteen
osaan, yleiseen, joka käsitteli veden, ilman ja maan ilmiöitä, ja
erikoiseen, joka käsitteli maan tuotteita, ihmisiä, eläimiä, kasveja
ja kivennäisiä. Kant painosti erikoisesti maanpinnan korkeussuhteitten
merkitystä, koska ihmismaantieteen eri haarat siitä riippuvat.



Maittentieto.


Vielä vähemmän kuin yleismaantiede osasi maittentieto käyttää
hyväkseen kaikkia niitä edistyksiä, joita tieteen eri aloilla oli
tehty. Se oli vielä enimmäkseen kuivakiskoista luettelemista taikka
selontekoa kaikenlaisista maantieteellisistä merkillisyyksistä.
Tämmöisistä teoksista mainittakoon Anton Friedrich Büschingin »Neue
Erdbeschreibung», jota ilmestyi 11 osaa vv. 1754—1792. Büschingin
teos kiinnitti entistä enemmän huomiota valtiolliseen maantieteeseen.
Julkaistiin kuitenkin koko joukko arvokkaita erikoistutkimuksia
Ranskasta, Saksasta, Englannista, Espanjasta, Norjasta (Pontoppidan)
y.m. maista. V. 1781 Gruber julkaisi Karst-tutkimuksensa, saattaen
tämän omituisen Itävallan luonnonmaakunnan kalkkivuorineen,
doliineineen, luolineen ja osittain maan alla juoksevine jokineen
valistuksen tietopiiriin.

Matkakäsikirjoja julkaistiin Euroopan maista paljon ja osa niistä oli
taiteellisesti kuvitettuja.

Maantieteellisiä aikakauskirjojakin alettiin julkaista
kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla.



Suomi.


Olaus Magnuksen Pohjoismaiden kartasta on vain yksi askel Andreas
Bureuksen laatimaan, mutta kuitenkin on niiden välillä kokonaisten
ajankäsitysten juopa. Olauksen kartta kuvineen ja kummituksineen on
vielä täyttä keskiaikaa, Bureuksen koruton, mutta luotettava kartta
tosipohjalle pyrkivää selkeätä uutta-aikaa.

Aivan välittömästi ei Bureus kuitenkaan tätä edeltäjäänsä seurannut.
Hollantilaisten ja englantilaisten Jäämerenretkien kautta olivat
Skandinavian koko pohjoisranta, Kuolan niemimaa ja Vienan meri tulleet
tunnetuiksi, ja siinä kartassa, jonka hollantilainen van Salinghen
(II, s. 527) v. 1601 piirsi Tanskan kuninkaalle, on Fenno-Skandia jo
näiden löytöjen mukaisesti rajoitettu. Mutta kun pohjoisen reunameren
ja Itämeren lahtien välisen maa-alueen leveyttä ei tunnettu, niin sai
Suomi näistä suurista parannuksista huolimatta van Salingheninkin
kartassa sangen kumman muodon.

1600-luvun alussa Ruotsin hallitus lähetti Daniel Hjortin Sigfrid
Aron Forsiuksen ja Hieronymus Birckholtzin keralla Lappiin tutkimaan
valtakunnan riidanalaisia rajoja, ja tällä matkalla määrättiin 28
paikan tähtitieteellinen asema Pohjanlahden perukan ja Jäämeren
välillä. Tosin Forsius erehtyi moniaan asteen laskuissaan, mutta
kuitenkin oli Lapin ja Ruijan ulottuvaisuus nyt tähtitieteellisten
havaintojen avulla osapuilleen määrätty.



Andreas Bureus.


Pian tämän retkikunnan palattua perustettiin Ruotsin maanmittauslaitos,
joka Andreas Bureuksen johdolla ryhtyi suurisuuntaiseen työhön
valtakunnan kartoittamiseksi. Kaikkiin valtakunnan osiin lähetettiin
maanmittaajia, ja Bureus itse astrolaabilla määräili paikkain
latitudeja kautta maan. Kahdenkymmenen vuoden työn jälkeen tämä
suurenmoinen teos, _Orbis arctoi nova et accttrata delineatio_, v.
1626 valmistui. Maamme rannikot ovat huomattavan tarkoin kuvatut,
laajat sisävesistömme osapuilleen jäsennellyt ja tärkeimmät paikat
asemillaan. Bureuksen kartta käsitti paitsi Ruotsia ja Suomea
naapurimaatkin, Norjan, Tanskan, Pohjois-Saksan, Itämeren maakunnat
sekä osan Venäjästä. Mittakaava oli noin 1:2,000,000. Samalla Bureus
julkaisi lyhyen latinankielisen selonteon Ruotsin valtakunnasta; vaikka
tiedot olivatkin niukat, niin olivat ne kuitenkin asialliset ja oikeat.
Kartta herätti ansaittua huomiota ulkomaillakin, niin että esim.
Blaeun kartastossa, joka painettiin Amsterdamissa v. 1658, Suomelle
omistettiin erikoinen lehti.

Kun vasta perustettu maanmittauslaitos ryhtyi varsinaiseen
maanjakotyöhönsä, niin alkoi tasaisesti, vaikka alussa maanmittarien
vähälukuisuuden vuoksi hitaasti, karttua uusia aineksia yhä vaativampaa
karttalaitosta varten. Maanmittarien karttoja alettiin yhdistää
maakuntakartoiksi ja näitä yleiskartoiksi. Purjehdusoppaista ja
tietokirjoista saatiin yhä uusia aineksia, sillä v. 1698 aloitettiin
yleinen teidenmittaus ynnä purjehdusreittien mittaus ja kartoitus. V.
1644 ilmestyi Tukholmassa ensimmäinen kotimainen merikarttakirja, ja
näitä karttoja vuosisadan loppupuolella vielä melkoisesti parannettiin.

V. 1710 ranskalainen Delisle julkaisi Pohjoismaista kaikkia
edellisiä paremman kartan Ruotsin maanmittauskonttorin kokoamia
aineksia hyväkseen käyttäen. Nämä ainekset olivat varastettuina
joutuneet ulkomaille. Kahdeksannentoista vuosisadan kuluessa aineisto
karttumistaan karttui ja arvatenkin laadultaankin yhä parani,
Suomessa varsinkin siitä syystä, että tänne Jacob Faggotin toimesta
v. 1748 lähetettiin parikymmentä maanmittaria, ja maantieteellinen
maanmittaus täydellä todella aloitettiin. Vuosisadan lopulla määrättiin
tähtitieteellisesti useita paikkoja ja suoritettiin kolmiomittauksia.
Semmoisia mittauksia teki m.m. prof. ja piispa Jaakko Gadolin. Uusien
töiden perustuksella julkaistiin useita maakunta- ja merikarttoja.
Koottujen aineistojen ja sotilashenkilöiden lisätutkimusten nojalla
alettiin myös valmistaa topografisia karttoja sodankäyntiä varten, ja
v:n 1808 sodan alkaessa olikin maamme eteläosa enimmäkseen jo saatu
tällä tavalla kartoitetuksi.



Hermelinin kartta.


Lopulla vuosikymmentä 1770 ryhtyi vapaah. S.G. Hermelin valmistelemaan
suurta Ruotsin valtakunnan yleiskarttaa ja hänen apulaisiaan tässä
työssä oli suomalainen C.P. Hällström, joka vuosisadan lopulla suoritti
maassamme useita paikanmääräyksiä. Vv.1798—1799 ilmestyivät painosta
nämä uudet maaherrakuntien kartat ynnä koko maamme yleiskartta.
Lapinmaan kartta oli jo aikaisemmin julkaistu Ruotsissa. Hermelinin
kartasto oli laajin, mitä maastamme on yksityisten kustannuksella
ilmestynyt. Se antoi jo sangen seikkaperäisen ja oikean kuvan
maastamme, vaikk'ei se tietystikään enää vastaisi nykyisiä vaatimuksia.

Ruotsissa ja Suomessa seurattiin, kuten näkyy, kartoituksen alalla
nopeaan ajan vaatimuksia, ja huolimatta erinomaisen sekavista
vesistöistä ja asutuksen harvuudesta kuljettiin paljon edelläkin
useista sivistysmaista, kuten Saksasta, joka vasta Napoleonin toimesta
sai ensimmäiset kunnolliset maankarttansa. Sama oli tieteellisen
tutkimuksenkin laita. Ruotsi ei ollut suurvalta vain poliittisesti, se
pyrki myös sivistyksessä kulkemaan edistyneimpäin maitten rinnalla,
ja useita sen tiedemiehistä mainitaan yleisen tutkimuksen kuuluimpien
nimien joukossa. Eikä meidänkään maamme, vaikka sen yliopisto oli niin
nuori, jäänyt aivan ansioita vaille.

Seitsemännellätoista vuosisadalla oli tieteellinen elämä Turun
yliopistossa tosin vielä sangen alkeellisella kannalla. Tämä koskee
varsinkin niitä tieteitä, joiden pohjalle uudenaikainen maantiede
kehittyi. »Aikansa mittakaavalla mitattuina», lausuu eräs kirjoittaja
'Omassa Maassa', »olivat ne henkilöt, jotka tällä aikakaudella
(isoonvihaan saakka) olivat matematiikan professoreina, kylläkin
kyvykkäitä miehiä, mutta yleensä he eivät näy kohonneen edes sille
asteelle, jolla matematiikka oli vanhojen sivistyskansojen keskuudessa.
Tähtitieteessä oli maakeskeinen (geosentrinen) maailmankatsomus
vallalla. Kopernikuksen oppi kyllä tunnettiin, mutta kun sitä
pidettiin kerettiläisenä, ei se saavuttanut suurta kannatusta.
Mekaniikassa ja valo-opissa ei liioin oltu edistytty siitä, mitä jo
vanhastaan tiedettiin; muut fysiikan haarat taasen olivat milt'ei
tuntemattomat. Ne suuret edistykset, joita Kepler, Galilei y.m.
olivat näissä tieteissä tehneet, olivat Turussa useimmille joko
kokonaan tuntemattomia tai varsin pintapuolisesti tunnettuja. Fysiikan
professorinvirkaan oli yhdistettynä myöskin kasvioppi. Kasviopin
tutkijat eivät ryhtyneet mihinkään yksityistutkimuksiin, joitten tarkka
suorittaminen edellyttää luonnon läheistä tuntemista, vaan liikkuivat
mieluummin yleisen luonnontarkastelemisen alalla ja pohtivat enemmän
elimellisen luonnon lakeja kuin sen ilmiöitä.» Etevin yliopiston
luonnontutkijoista seitsemännellätoista vuosisadalla oli Smålannissa
syntynyt Elias Tillandz (k. 1693), lääketieteen professori, joka
kuitenkin samalla harrasti kasvitiedettä ja ensimmäisenä tutki Suomen
kasvistoa.



Mikael Vexionius.


Silloinen maantiede kuitenkin vielä paljoa lähemmin liittyi historiaan
kuin luonnontieteisiin, ja historian tutkija oli se mies, joka
kirjoitti vuosisadan huomattavimman kotimaisen maantiedeteoksen.
Mikael Vexionius (aateloituna Gyldenstolpe), Turun yliopiston
lakitieteen ynnä valtio-opin ja historian professori, julkaisi v. 1650
laajan latinankielisen teoksen Ruotsista, Suomesta ja valtakunnan
muista maista. Hän jakoi teoksen kymmeneen kirjaan ja tekee paitsi
topografiasta selkoa Ruotsin ja Suomen kansain iästä ja alkuperästä,
kielistä, sivistyksestä ja tavoista, valtiollisesta hallinnosta,
kruunun vallasta ja tuloista, kaupungeista ja kauppaloista, aatelisista
suvuista, Ruotsin kuninkaista ja kirkollisista oloista. Topografisen
osan puutteellisuuksista mainittakoon, että Lappveden (Saimaan)
sanotaan olevan meren kokoinen ja alkavan hamasta Lapista. Tämä
tietämättömyys on sitä vähemmän puolustettavaa, kun kirjoittajan
käytettävänä jo oli Bureuksen kartta. Vexioniuksen teos saavutti paljon
tunnustusta ja kauan se oli ainoana laajempana Ruotsin ja Suomen
maantieteen esityksenä. Vielä v. 1726 siitä painettiin Braunschweigissä
uusi painos.

Moniaita paikkain ja maakuntain kuvauksia julkaistiin 1600-luvulla,
mutta vasta seuraavalla vuosisadalla tämänkaltainen tieteily pääsi
Turun yliopistossa varsinaiseen kukoistukseen. Isonvihan jälkeen
elpyivät yliopistossamme tieteelliset harrastukset. Luonnontieteilläkin
oli edustajia, joiden maine ulottui omaa maata ulommaksikin. Vuosisadan
alkupuoliskolla oli suuri ranskalainen astemittausretkikunta omiaan
maahamme huomiota kiinnittämään ja myös elvyttämään täkäläisiä
tieteellisiä harrastuksia. Faggotin toimesta mitattiin, kartoitettiin
ja taloudellisesti selitettiin maatamme jälkeen v:n 1748 niin suurella
innolla, että kuuden vuoden kuluessa 66 pitäjää saatiin käsitellyksi.
V. 1749 perustettiin ruotsalais-suomalainen tabellilaitos, josta tuli
aikansa paras väenlaskutoimisto. Linnén kehoituksesta teki prof.
Leche Turussa v:sta 1748 alkaen säännöllisiä säähavainnolta, merkiten
muistoon ilmapaineen, lämpötilan, tuulet ja sateet. Hänen kuoltuaan
toiset jatkoivat näitä havaintosarjoja.



Pietari Kalm.


Pietari Kalm (1716—1779), Linnén oppilas, elvytti Turussa varsinkin
kasvitiedettä, saavutettuaan paljon mainetta Pohjois-Amerikkaan
tekemällään suurella kasvitieteellisellä retkellä, josta hän toi
kotimaahan paljon semmoisien kasvien siemeniä, joilla luultiin voitavan
rikastuttaa kotimaista flooraa. Paljon mainetta kasvitieteilijänä ja
matkustajana saavutti myös Pietari Forskål, Linnén oppilas hänkin, joka
seurasi kasvitieteilijänä tanskalaisen Niebuhrin retkelle Arabiaan,
mutta sortui siellä tautiin. Kivennäistiedettä, jonka varsinaisia
perustajia oli Ruotsissa samaan aikaan elävä Axel Fredrik Cronstedt
(1722—65), harrastivat meidän maassamme piispa Brovallius, joka hankki
kokoelman, Karl Fredrik Mennander ja Turun yliopiston kemian professori
Pietari Adrian Gadd. Mutta mitään varsinaista maamme geologista ja
mineralogista selitystä ei vielä pitkiin aikoihin saatu syntymään.
Yleistä maantiedettä koskevia kysymyksiä seurattiin maassamme siksi
valppaasti, että täällä sangen painavin syin voitiin vastustaa
ruotsalaisten Celsiuksen y.m. huomioita Itämeren veden vähentymisestä.

Nämä luonnonmaantieteelliset pyrinnöt olivat kuitenkin vielä siksi
hajanaisia, etteivät ne voineet ajan kotimaiseen maantieteelliseen
kirjallisuuteen vaikuttaa, vaan tämä kehittyi sovinnaisella pohjalla,
koettaen antaa seuduista ja maakunnista kuvan, jossa paitsi topografian
pääpiirteitä asutuksen historialliset ja taloudelliset puolet tulivat
esitetyiksi. Jo seitsemännellätoista vuosisadalla julkaistiin Turun
yliopistossa pieniä tämänsuuntaisia tutkielmia, mutta varsinkin
isonvihan jälkeen tämä harrastus elpyi, kehittyen todelliseksi
kotiseutututkimukseksi. Kuvattiin maakuntia, seurakuntia ja kaupungeita
topografiselta, historialliselta ja taloudelliselta kannalta.
Melkein kaikki julkaistiin Turun ja Upsalan yliopistoissa. Niiden
kirjoittamista suosivat ja edistivät varsinkin taloustieteen professori
Kalm ja Gadd.



Tuneldin maantieto.


Suurta, koko maata käsittävää maantiedeteosta ei Suomessa
kahdeksannellatoista vuosisadalla kirjoitettu. Se sai tyytyä siihen
osaan, jonka Erik Tuneld sille soi v. 1740 julkaisemassaan Ruotsin
ja sen alusmaiden esityksessä. Tätä teosta ilmestyi vuosisadan
loppuun saakka joka vuosikymmen uusia painoksia, ja v:n 1794
painoksen Suomea käsittelevä osa oli kauttaaltaan Henrik Gabriel
Porthanin uudestaan kirjoittama, jonka vuoksi sen sisällys, etenkin
historiallis-kansatieteellinen puoli, on erinomaisesti rikastunut ja
parantunut. V. 1808 Daniel Djurberg julkaisi vielä laajemman esityksen
Ruotsin valtakunnasta, mutta sen merkitys meidän maallemme ei ollut
suuri, koska jo samana vuonna Suomen ja Ruotsin vuosisataiset siteet
katkesivat.

Kahdeksannentoista vuosisadan suomalais-ruotsalaiset maantieteelliset
teokset eivät käsitelleet Kymijoen itäpuolella olevaa Suomen osaa, eikä
näissä maanäärissä taas ollut minkäänlaisia laitoksia, jotka olisivat
itäsuomalaisia itseään kehoittaneet kotiseutujensa tieteellistä
tuntemista edistämään. Ulkomaalainen oli se mies, P. Fritzius, joka v.
1796 julkaisi Viipurin läänin taloudellis-topografisen kertomuksen, ja
sen vuoksi se tuli virheelliseksi, nimet niin vääristellyiksi, että
niitä tuskin tuntee. Mutta puutteellisuuksistaan huolimatta tämä teos
sitten oli sinä lähteenä, josta ulkomaalaiset ammensivat tietonsa,
Itä-Suomen maantieteellisistä oloista selkoa tehdessään.



XIX:N VUOSISADAN ALUSTA NYKYAIKOIHIN.



MATKOJA VUOSISADAN VAIHEESSA.



Aleksander v. Humboldt.


Aleksander v. Humboldtin vaikutus uudenaikaisen maantieteen kehitykseen
on niin suuri, että häntä voidaan sanoa sen varsinaiseksi oppi-isäksi.
Hän oli ensimmäinen, joka itseensä yhdisti kahdeksannentoista
vuosisadan kaikkien maantieteellisten haaratieteitten tutkimustulokset
ja niitä yhtenäisten näkökohtain mukaan käsitellen määritteli tieteemme
keinot ja päämäärät. Hän oli monella alalla itse etevä tutkija, toisia
aloja loi kokonaan uudestaan, ja ehkä kaikkein suurin merkitys oli
sillä kauas kantavalla herätyksellä, joka oli hänen harrastuksiensa
seuraus.

A. v. Humboldt, joka oli syntynyt Berlinissä v. 1769 preussiläisestä
ylimyssuvusta, saavutti jo nuorena uutterien opinnoiden kautta aikansa
tietämyksen useimmilla luonnontieteiden aloilla. Jo lapsena hän osoitti
niin uutteraa halua kasvien, simpukkain ja hyönteisten keräämiseen
ja nimilapuilla varustamiseen, että häntä leikillä sanottiin »pikku
apteekkariksi». Sangen nuorena hän julkaisi tutkimuksia kasvitieteen
ja anatomian alalta ja oli sitten Freybergin yliopistossa Wernerin,
aikansa etevimmän mineralogin oppilas. Tähtitieteeseenkin hän oli
jonkun verran perehtynyt. Sitä paitsi hän opiskeli finanssitiedettä
ja kansantaloutta, jotka opinnot olivat omiaan estämään eksymästä
liian yksipuolisiin luonnontieteellisiin näkökohtiin. Tuttavuus
Cookin toisella retkellä mukana olleen Georg Forsterin kanssa herätti
hänessä palavan matkustushalun, ja kun hänellä oli itsellään melkoinen
omaisuus, saattoi hän tätä mielihaluansa noudattaa suuremmassa mitassa
kuin ainoakaan tiedemies ennen häntä.

Tieteelliset harrastukset houkuttelivat Humboldtin jo varhain
Pariisiin, joka kahdeksannellatoista vuosisadalla oli kaikkien nopeaan
kehittyväin nuorten luonnontieteitten loistava keskus. Hän tutustui
Ranskan etevimpiin tutkijoihin ja kotiutui Pariisiin siihen määrään,
että hän sitten vaivoin enää suostui sieltä eroamaan. Siitä syystä hän
Ranskasta lähti suurelle tutkimusretkelleenkin Uuteen maailmaan.

Humboldt oli tehnyt Euroopassa jo monta laajaa tutkimusretkeä, kun
hän pyrki ranskalaisen kapteenin Baudinin keralla tämän matkalle maan
ympäri, josta matkasta ei kuitenkaan hänen suureksi mielipahakseen
tullut mitään. Tämän suunnitelman rauettua hän yritti Marseillesta
päästä Egyptiin, jonne Bonaparte oli vastikään lähtenyt armeijoineen,
suuren tieteellisen seurueen saattamana. Marseillesta ei kuitenkaan
ollut lähtevää laivaa, eikä Humboldtilla lopulta ollut muuta
neuvoa, kuin suunnitella itsenäinen matka omilla varoillaan, ja
matkan määräksi hän asetti Etelä-Amerikan, joka tutkimusalueena yhä
vielä oli terra incognita, vaikka jo olikin niin monta vuosisataa
kulunut sen löydöstä. Espanjan ja Portugalin hallitukset olivat
visusti sulkeneet siirtomaansa kaikilta ulkomaalaisilta ja varsinkin
oppineilta. Humboldtin ylhäiset tuttavat ja suosijat tasoittivat
kuitenkin hänelle tien, niin että Espanjan hallitus suostui hänelle ja
Aimé Bonplandille, ranskalaiselle kasvitieteilijälle, joka matkusti
hänen mukanaan, suomaan vapaan matkustusluvan Atlantin takaisissa
siirtokunnissaan. Kesällä 1799 molemmat tutkijat lähtivät matkaan
Corunasta espanjalaisella sotalaivalla.



Pico de Teyde.


Laiva poikkesi ensinnä Canarian saarille Teneriffaan, jossa
Humboldt ei suinkaan laiminlyönyt tilaisuutta noustakseen mahtavan
Picon kukkulalle, jossa hän saattoi kurkistaa tämän valtavan
tulivuoren kraatteriin. Tämä näkö jo sai hänessä järkkymään Wernerin
»neptunistiset» mielipiteet, joiden mukaan tulivuoret ovat palamaan
syttyneitten maanalaisten rikkikiisukerrosten aikaansaamia mullistuksia
ja basaltit vedessä muodostuneita kallioisia. Tässä hän nyt omin
silmin näki basalttien muodostumisen sulasta hehkuvasta laavasta.
Saaren kasvistokin herätti molempien tiedemiesten huomiota ja Orotavan
ikivanha traakipuu tuli tämän käynnin kautta laajalti tunnetuksi ja
kuuluksi.

Merimatkalla molemmat tiedemiehet nostivat syvyydestä eläimiä ja
kasveja, tutkivat meriveden kemiallista kokoomusta ja joka yö
meren loistoa, josta Humboldt ensimmäisenä lausui julki sen oikean
käsityksen, että ilmiön aiheuttivat pienet fosforivaloa synnyttävät
elimistöt.

Cumana Venezuelan rannikolla oli ensimmäinen Etelä-Amerikan satama,
jossa laiva poikkesi maihin. Troopillisen kasvimaailman uhkeus aivan
hurmasi molemmat tutkijat. »Niinkuin narrit juoksemme ympäri»,
kirjoitti Humboldt veljelleen Wilhelmille, »ja Bonpland vakuuttaa, että
hän tulee hulluksi, elleivät ihmeet pian lopu».



Leonidit.


Marraskuun 12 p. Humboldt näki Leonidien tähtilennot harvinaisen
suurenmoisina. »Ilman kannella kiiti suuria tulipalloja ikäänkuin
ilotulituksessa ja näistä pirskui sädekimppuja, joiden läpimitta oli
ainakin pari astetta». Eteläisen tähtitaivaan satumainen loisto,
johon ilman puhtaus oli syynä, herätti muutenkin tutkijain ihastusta.
Maanjäristyksiinkin heillä oli »onni» tutustua niinä neljänä
kuukautena, jotka he Cumanassa viettivät. Ilmapuntarin päivittäiset,
tropiikissa erinomaisen säännölliset vaihtelut niinikään herättivät
Humboldtin huomiota.



Guacharo-luola.


Retkeillessään Turumiquire-vuoristossa Humboldt kävi Guacharo-luolassa,
»valtavassa luolassa, jossa asustavain tuhansien yölintujen rasvasta
saadaan guacharo-öljyä. Luolan suu oli todella majesteetillinen,
mitä rehevimmän kasvullisuutensa kehyksissä. Melkoinen joki kumpuaa
luolasta ja sen sisustassa kaikuu lintujen surumielinen laulu. Se on
chayma-intiaanien Akheron, sillä tämän heimon ja Orinocon muittenkin
intiaanien uskon mukaan menevät vainajain sielut tähän luolaan ja
Guacharon matka heidän kielellään on samaa kuin kuolema.

»Kerran vuodessa, juhannuksen aikaan, käyvät intiaanit tässä luolassa,
la cueva de Gnacharossa, aseinaan seipäät, joilla he lyövät alas
suurimman osan linnunpesistä. Täten surmataan tuhansia lintuja,
vanhain guacharoitten leijaillessa intiaanien päällä ikäänkuin
poikasiaan suojellakseen, kamalasti kiljuen. Maahan pudonneet poikaset
paikalla leikataan auki ja suolia ympäröivä rasva, joka täyttää koko
mahaontelon, otetaan pois. Tämän toimen ajaksi, jota sanotaan öljyn
korjuuksi, intiaanit rakentavat palmunlehdistä majat luolan suulle
ja tekevät sinne tulet, sulattaakseen saviruukuissa kuolleitten
linnunpoikasten rasvan. Rasvaa sanotaan guacharovoiksi eli -öljyksi.
Se on puoleksi juoksevaa, läpinäkyvää, hajutonta ja säilyy kokonaisen
vuoden eltaantumatta.»

Cumanassa retkeilijät tottuivat ilmastoon ja tutustuivat väestöön.
Marraskuun jälkipuolella he lähtivät meritse matkaa jatkamaan. Matkalla
La Guayraan laivan kuitenkin täytyi poiketa maihin meritautisten
vuoksi, ja Humboldt käytti tilaisuutta tutkiakseen perusteellisesti
mangrove-rämeet, joista hän julkaisi kaikkein ensimmäisiä sattuvia
kuvauksia.



Mangrove-rämeet.


La Guayrasta tiedemiehemme matkustivat Caracas'iin, jonka läheisillä
vuorilla he tekivät havainnoita ilmansähkömittarilla ja Saussuren
kyanometrillä, ja sieltä Orinocon syrjäjoen Apuren rannoille.
Matkalla he poikkesivat melkoisella Valencian järvellä, jonka pinnan
säännöllinen aleneminen antoi Humboldtille paljon miettimisen aihetta.
Hän luuli syyksi metsien hävitystä. Valencian järveltä he palasivat
meren rannalle Puerto Cabelloon, tutustuen matkalla »lehmäpuuhun»,
jonka maitoa he lähettivät Pariisiin tutkittavaksi.

Palattuaan jälleen sisämaahan retkeilijät Mesa de Paja nimisen
pöytämävuoren luona tulivat llaanoille, Venezuelan äärettömille
ruoho-aroille, jotka tosin jo ennestäänkin tunnettiin, mutta joista
vasta Humboldt julkaisi perusteellisen kuvauksen. Tämä kuvaus kuuluu
maantieteellisen kirjallisuuden klassillisiin tuotteihin. Llaanojen
soissa elävät sähköankeriaat, jotka erikoisesti kiinnittivät Humboldtin
mieltä, hän kun oli esittänyt uuden teorian eläimellisestä sähköstä.
Hän sai itsekin tuta ankeriaisten patterien voiman. Intiaanit
pelkäsivät näitä eläimiä niin, etteivät itse uskaltaneet antautua
kokeihin, mutta he kehoittivat ajamaan hevosia erääseen lammeen, jossa
oli sähköankeriaisia.



Sähköankeriaat.


»Hevosenkavioitten outo jymy houkutteli vaaleankeltaiset ankeriaat
mudasta taisteluun valmistumaan. Vedenpintaan noustuaan ne kokoontuivat
rauhaansa häiritseväin hevosten mahan alle. Näin erilaisten eläinten
välinen taistelu oli sangen merkillinen nähtävä. Aseinaan harppuunat
ja pitkät seipäät intiaanit ympäröivät koko järven, jopa kiipesivät
niihin puihinkin, joiden oksat riippuivat veden yli. Hurjasti kirkuen
he ajoivat takaisin hevoset, kun nämä koettivat päästä rannalle pakoon.
Metelistä säikähtyneinä ankeriaat puolustautuivat yhä uudistuvilla
sähköpatteriensa purkauksilla ja näyttivät kauan olevan voitolla.
Useat hevosista sortuivat niiden ankarain iskujen johdosta, joita
joka puolelta sattui niiden jalompiin ruumiinosiin, niin että ne
pyörtyivät ja katosivat veden alle. Toiset koettivat läähättäen,
harja pystyssä ja silmät selällään, kauheinta tuskaa osoittaen, paeta
niin kauas kuin suinkin taistelupaikalta, mutta säälimättä intiaanit
ajoivat ne takaisin veteen. Muutamat harvat, joiden onnistui välttää
villien valppaus ja päästä maalle, kaatuelivat joka askeleella, jonka
astuivat, ja kävivät uupuneina hiekalle maata, joka jäsen ankeriaisten
sähköiskuista turtuneena.

»En muista milloinkaan saaneeni Leydenin pullosta niin ankaraa iskua
kuin tallatessani huomaamatta vedestä maalle ryömineen sähköankeriaan
päälle.» Maaliskuun lopulla retkeilijät saapuivat Apuren rannalle
kapusiinimunkkien lähetysasemalle, joka jo oli Espanjan vaikutusvallan
ulkopuolella, ja nämä hurskaat isät sitten tehokkaasti avustivat matkan
jatkamista.



Orinocon vesistössä.


Apure, jonka rannalla lähetysasema oli, oli silloin vielä melkein
tuntematon joki. Rantoja reunustivat tiheät viidakot, joissa siellä
täällä näkyi holviaukkoja. Niistä pekarit, jaguaarit ja muut
metsäneläimet tulivat joelle juomaan. Yön verhotessa metsän vaippaansa
alkoi siinä, joka päivällä tuntui asumattomalta, kuulua petojen
kiljunaa ja lintujen laulua, ja kaikki näyttivät kilpailevan, mikä
saisi aikaan pahimman elämän.

Uritucun ahneitten krokotiilien asemesta Apurella oli pieni kala,
karabito — Amazonijoen piranha — joka semmoisella raivolla käy uivien
kimppuun, että heidän ruumiistaan repii melkoisia lihakappaleita, ja
vaikkei sen pituus ole kuin neljä tai viisi tuumaa, pelätään sitä
enemmän kuin suurinta krokotiilia, Intiaanitkaan eivät uskaltaneet uida
joissa, joissa tätä kalaa oli, vaikka sääskien ja muurahaisten alati
purevan ihon virkistäminen olisikin ollut niin tarpeen.

Nämä Etelä-Venezuelan jokivesistöt olivat mutkineen ja haarautumisineen
sangen mieltäkiintävät ja Humboldtin kautta ne ensiksi tulivat
tunnetuiksi. Sadeaikana koko alue muuttuu suunnattomaksi järveksi,
jossa hevoset ja karjat elävät puoleksi vesieläiminä matelijain
ja manaattien, suurien hylkeentapaisten imettäväisten keralla.
Lähetysasemalta tutkijat lähtivät laskemaan Apurea veneellä, mukanaan
eräs espanjalainen ylimys, joka uteliaisuudesta oli lähtenyt heidän
toverikseen.

Maaliskuun 4 p. kanootti saapui Orinocoon, joka näytti enemmän
järveltä kuin joelta, ja sitä lähdettiin nyt nousemaan. Tuon tuostakin
tavattiin intiaaniheimoja ja toisinaan valkoisiakin, kauppiaita ja
lähetyssaarnaajia, jotka eivät voineet kyllin ihmetellä molempia
oppineita, kuinka he pelkästä tiedonhalusta olivat tulleet sinne
sääskien syötäviksi. Ne harvat ihmiset, mitä näissä autioissa erämaissa
eli, elättivät itseään kilpikonnilla, joiden luonnonhistoriaa
Humboldt tarkkaan tutki. Intiaanien kanssa tutkijat tulivat monta
kertaa tekemisiin, ja nämä suhteet olivat kauttaaltaan ystävällisiä.
Humboldt, harras ihmisystävä, tutki myötätunnolla näiden sorrettujen
ja köyhien luonnonihmisten elämänlaatua ja julkaisi heistä sitten
sangen sattuvan luonnekuvauksen. Vene nostettiin melkoisin ponnistuksin
Orinocon koskien, »raudaleitten», päälle ja saavuttiin Atures
nimiselle lähetysasemalle, joka kuitenkin oli hylätty ja jätetty
autioksi, ehkä sääskien suunnattoman paljouden vuoksi. Humboldt omisti
huomionsa sääskillekin, tutkien etupäässä niiden maantieteellistä
leviämistä. Sitä, että ne olivat malarian aiheuttajat, hän ei osannut
aavistaa. Vielä monta muuta koskea oli voitettava, ennenkuin matkue
taas pääsi tyynemmille vesille. Se tuli nyt n.s. »mustille vesille»,
joiden synkeän alakuloisen värin salaisuus vielä tänä päivänä on
selvittämättä. Kun näiden mustien syrjäjokien virtaus on hyvin vuolas,
poikkesi Humboldt lähetyssaarnaajain neuvojen mukaan syrjään, kulkien
tulvan peittämien seutujen poikki ja taivalsi kanootin kaikkine
tavaroineen vedenjakajan poikki, kunnes hän saapui Amazoni-jokeen
laskeville vesille. Toukokuun alkuviikolla retkikunta saapui Rio
Negrolle ja laski sitä lähelle Brasilian rajaa. Mutta rajan poikki
Humboldt ei uskaltanut kulkea, Portugalin hallitus kun piti häntä
vakoojana ja oli käskenyt vangita hänet.



Casiquiare.


Noustiin siis takaisin Rio Negron latvoille, kunnes tultiin sille
kohdalle, missä tähän jokeen laskee Orinocosta haarautuva Casiquiare.
Tuntematon ei tämä merkillinen kahtaanne haarautuma, bifurkaatio,
tosin ollut, mutta vasta Humboldtin kautta se tuli perusteellisemmin
tuikituksi ja maantieteellisesti valaistuksi. Toukokuun 21 p.
retkikunta tätä omituista vesireittiä palasi takaisin Orinocolle, jonka
rannoilla Esmeralda niminen lähetysasema soi sille vieraanvaraisuutta,
vaikkei asemalla ollutkaan muita valkoisia kuin vanha eläkettä nauttiva
sotamies, joka edusti samalla sekä maallista että hengellistäkin
esivaltaa. Mutta intiaaneja oli asemalla runsaasti. Muuan punanahka
opetti Humboldtin kurarea, tunnettua nuolimyrkkyä, valmistamaan.

Paluumatkalla Humboldt keräsi m.m. tietoja maata syövistä
ottomaakeista. Vihdoin hän toverinsa keralla saapui Espanjan Guayanan
pääkaupunkiin Angosturaan. Lähes neljänneksen vuotta kestänyt rasittava
matka oli siten päättynyt.

Mutta tuskin olivat molemmat oppineet antautuneet hyvin ansaittua lepoa
nauttimaan, ennenkuin he molemmat sairastuivat kuumeeseen, koko matkan
terveinä oltuaan. Humboldt kiniinin avulla parani, mutta Bonpland
kitui niin kauan, että oleskelu Angosturassa venyi lähes kuudeksi
kuukaudeksi. Humboldt käytti tilaisuutta tutkiakseen ympäristöjä.

»Minun terveyteni», kirjoittaa Humboldt, »kesti kaikki tämän yli
1300 penikulmaa pitkän matkan rasitukset, mutta toverini, Bonpland
parka, sairastui heti saavuttuamme kuumeeseen, johon liittyi ankarat
oksennuskohtaukset, ja kauan viipyi, ennenkuin hän toipui. Vaaditaan
harvinaisen lujaa terveyttä, jos mieli kestää kaikki ne rasitukset,
puutteet ja kaiken levottomuuden, jotka matkustajia kohtaavat näissä
epäterveellisissä seuduissa. Alituiseen häntä ympäröivät ahnaat
tiikerit ja krokotiilit, sanomattomaksi vaivaksi ovat hänelle kauheat
sääsket ja muurahaiset eikä hän saa syödäkseen muuta kuin vettä,
banaaneja, kalaa ja maniookkijauhoja. Moni ei ole semmoisissa oloissa
kyennyt maata syöväin atomaakkien alueen kautta tunkeutumaan alas
aina päiväntasaajalle saakka, jossa ei 130 penikulman matkalla tapaa
ainoatakaan ihmisolentoa, ja vielä harvempi on voitokkaana palattuaan
uskaltanut uudelleen ryhtyä samaa yrittämään.»

Angostura, nykyinen Ciudad Bolivar, on jotenkin kaukana sisämaassa
Orinocon rannalla. Sieltä erotessaan retkikunta ensin kulki jonkun
matkaa vesitietä ja poikkesi sitten llaanoille. Piritun asemalla
tavattiin ensimmäiset karibit, sen kansan jäseniä siis, joka kaikkia
muita intiaaneja urhoollisemmin taisteli näissä Amerikan osissa
espanjalaisia vastaan. Humboldt sai selville, että hänen tapaamansa
kansan miehet todella puhuivat toista kieltä kuin naiset. 23 p.
heinäkuuta retkeilijät saapuivat Uuteen Barcelonaan meren rannalle ja
matkustivat sieltä Cumanaan ja edelleen Cubaan, jonne he saapuivat
joulukuussa 1800. Näin oli Amerikan matkan ensi osa päättynyt.

Muutamia kuukausia San Domingossa, Jamaicassa ja Cubassa vietettyään
Humboldt ja Bonpland purjehtivat Colombiaan, jossa Humboldt teki
varsinkin magneettisia mittauksia. Retkeilijät asettuivat ensin
asumaan rantavuoristoon Turbacon kylään, jossa he muun muassa kävivät
»los Vulcanitos» nimisessä rämeessä tutustumassa siellä oleviin
liejukraatereihin. Intiaanien tarinan mukaan oli koko seutu ennen
palanut, mutta eräs pyhimys oli vihkivedellä sammuttanut palon. Suuren
lakeuden keskeltä Humboldt tapasi parikymmentä harmaata savikeilaa.
Niiden korkeus oli seitsemän tai kahdeksan metriä ja kärjessä oli vettä
sisältävä kuoppa. Kun niitä lähestyy, kuuluu toisinaan kumeata ääntä ja
muutaman minuutin kuluttua purkautuu runsaasti kaasua, jonka Humboldt
huomasi olevan sangen puhdasta typpeä. — Täällä he olivat saada
surmansa kapinallisten neekerien hyökkäyksen johdosta.

Humboldt aikoi täältä matkustaa Pohjois-Amerikkaan, jossa varsinkin
Mississippi herätti hänen mielenkiintoaan, mutta saatuaan tietää, että
ranskalainen Baudinin retkikunta olikin sillä välin lähtenyt matkaan,
hän päätti rientää Ecuadorin rannalle, jonne Baudin oli lupaillut tulla
häntä tapaamaan. Pikemmin perille päästäkseen hän päätti matkustaa
sinne maitse Andien poikki. Hän luuli tekevänsä pikamatkan, mutta toden
teolla tästä retkestä tulikin Amerikan matkan tärkein osa.



Andien poikki Ecuadoriin.


Matka piti ensin Magdalena jokea ylös Santa Fé de Bogotáhan, jossa Don
José Celestino Mutis, matematiikan ja tähtitieteen professori, otti
matkustajat mitä parhaiten vastaan. Mutis harrasti luonnontieteitäkin
ja oli muun muassa antanut maalata kokoelman kasvitauluja, jossa oli
2000—3000 kasvia kuvattuna. Bogotán terveellisessä ilmastossa tutkijat
viipyivät kauan, koska Bonpland jälleen oli sairastunut kuumeeseen.

Colombian pääkaupunki on laaksossa, noin 2600 jalkaa korkealla, joka
puolella korkeiden vuorien ympäröimänä. Laakso näyttää ennen olleen
järvenä, mutta Rio Bogota, johon kaikki seudun latvajoet laskevat, on
Santa Fén lounaispuolella kaivanut vuoriston poikki ahtaan laskuväylän,
josta se laskee Magdalenaan. Intiaanit kertoivat, että eräs heidän
sankareistaan oli halkaissut nämä kalliot, samoin kuin Roland Pyreneet.
Rio Bogota muodostaa tässä Tequendama-kosken, joka on maailmankuulu
kauneudestaan. Joki, joka on sangen vetevä, kapenee rotkossa 12 metrin
levyiseksi ja putoo yhdellä hyppäyksellä 146 metriä. Putouksen päällä
päilyy ainiaan vahva usvapilvi.

Magdalenan laakso on kuuma, epäterveellinen, kasvullisuus troopillisen
rehevä, jota vastoin Bogotan ylängöllä vallitsee eurooppalainen
viileys, eurooppalaiset viljat viihtyvät ja tammi on valtapuu.

El Rio de Suma Paz nimisen pienen joen poikki oli täällä silta,
joka oli suurimpia luonnonihmeitä, mitä Humboldt ja Bonpland koko
matkallaan näkivät. Joki virtaa suunnattoman syvässä ja kapeassa
rotkossa äkkijyrkkäin seinämäin välissä. Rotkon yli olisi mahdoton
päästä, ellei luonto itse olisi rakentanut sen poikki kahta siltaa,
toisen toisensa päälle. Kolme valtavaa lohkaretta on maanjäristyksen
irrottamana suutiutunut rotkon seinäin väliin, ennenkuin ovat päässeet
pohjaan, muodostaen luonnollisen holvikaaren, jolle kuilun reunaa
pitkin johtaa kapea polku. Keskellä siltaa on leveä aukko, josta alla
ammottava pohjaton syvyys näkyy. Syvyydestä kuuluu veden hirmuinen
pauhu ja tuhansien lintujen kiljuna. Parikymmentä metriä tämän sillan
yläpuolella on toinen, jonka pituus on 15 metriä, leveys 12, mutta
vahvuus keskeltä vain 2 1/2 metriä. Intiaanit olivat sen reunoille
tehneet oksista heikon rintasuojan, niin että matkustajat siltä
saattoivat katsella jalkainsa alla olevaa majesteetillista taulua.

Vasta syyskuussa Humboldt ja Bonpland pääsivät jatkamaan matkaansa
Quitoon. Sateen ja tien vaikeuden vuoksi tämä matka oli kovin
rasittava. Matkaan kului neljä kuukautta. Molemmat oppineet ratsastivat
muulilla, kuormastoa kuljetettiin härillä, pahimmilla väleillä oli
vielä kantajia apuna.

Matka kulki ensin länteen Magdalenan laakson poikki ja sitten
niihin reheviin metsiin, jotka verhoavat sen länsipuolella kohoavaa
Quindiu-vuorta. Tämän vuorijonon poikki täytyi kulkea erinomaisen
vaivalloisia teitä. Parhaimpanakin vuodenaikana kuluu solamatkaan
kaksitoista päivää ja metsät ovat niin autiot, ettei koko matkalla
näe ainoatakaan ihmistä, eikä ole mahdollista mistään saada ruokaa.
Solan korkein kohta on 3500 metriä merestä eikä polku aina ole jalkaa
leveämpi. Tällä välillä matkustajat tavallisesti istuvat tuolissa
kiinniköytettyinä ja intiaani kantaa tuolia selässään.

»Me kuitenkin mieluummin kuljimme jalan», kirjoittaa Humboldt
veljelleen, »ja kun sää oli erinomaisen kaunis, emme näissä erämaissa,
joissa ei pieninkään merkki viittaa siihen, että niissä milloinkaan
olisi asuttu, viipyneet kuin kymmenen päivää. Yöt vietetään majoissa,
jotka tehdään varta vasten mukaan otetuista Heliconian lehdistä. Andien
länsirinteillä on rämeitä, joihin vaeltaja uppoo polvia myöden. Alkoi
sataa rankasti, saappaamme kuluivat aivan repaleiksi ja paljain säärin
ja täynnään naarmuja, mutta kerallamme runsas kokoelma uusia kasveja,
saavuimme Cartagoon.

»Cartagosta kuljimme Caucan kaunista laaksoa Popayaniin, Choca-vuori
platinakaivoksineen kaiken aikaa rinnallamme.

»Viivyimme Popayanissa koko v:n 1801 ja kävimme Julusuiton
basalttivuorella, Puraces tulivuoren kraaterilla, josta hirmuisella
pauhulla puhkuu rikkivedyn sekaista vettä, ja Pischen luona olevilla
porfyyrimäisillä kallioilla...

»Suurimmat vaikeudet meidän oli voitettava Popayanin ja Quiton välillä,
jolla oli kuljettava los Paramos del Paston poikki, vieläpä keskellä
sadeaikaa. »Paramolla» Andeilla tarkoitetaan metsärajan yläpuolella
olevia seutuja, joissa kasvullisuutta ei enää ole, joissa vallitsee
pureva pakkanen. Välttääksemme Patian kuuman laakson, jossa yhtenä yönä
voi saada kuumeen, joka kestää monta kuukautta..., kuljimme Andien
poikki eräältä kaikkein korkeimmalta kohdalta ja saavuimme hirmuisten
kuilujen sivu Almageriin ja sieltä Pastoon, joka on julman tulivuoren
juurella.»

Koko Paston maakunta on jääkylmää ylänköä, jolta melkein kokonaan
puuttuu kasvullisuutta. Joka puolella on tulivuoria ja solfataaria,
joista herkeämättä tupruaa savua. Asukkaitten ainoa ravintoaine on
bataatti. Kun siitä tulee kato, turvautuvat he achapulla-nimiseen
pensaaseen, joka on Andien karhujenkin pääravinto.

Oltuaan pari kuukautta läpimärkinä ja Ibarren kylän läheisyydessä
vähällä hukkua veteen maanjäristyksen aikaan saaman äkkitulvan vuoksi,
saapuivat Humboldt ja Bonpland tammikuun 6 p. 1802 Quitoon, jossa
markiisi de Selvä Alegre otti heidät vastaan mitä vieraanvaraisimmin.

Humboldt päätti täällä jatkaa tulivuoritutkimuksiaan, ja tuskinpa olisi
missään maailmassa ollut siihen soveliaampaa tilaisuutta. Maaliskuussa
hän nousi Antisanalle, huhtikuussa pari kertaa Pichinchalle, kesäkuussa
Chimborazzolle.

Vaarallinen oli varsinkin käynti Pichinchan kraatterin reunalla ja
siellä Humboldt, suurenmoinen luonnonnäytelmä edessään, rakensi
käsityksensä purkautuneista vuorilajeista juurta jaksain uudelle
pohjalle ja mielessään laski uudenaikaisen vulkanologian perustukset.
Humboldt ensimmäiseksi lausui julki sen teorian, että tulivuoret
sijaitsevat maankuoren halkeamilla, joka käsitys on vielä tänä päivänä
vallitsevana.

Vain La Condamine oli ennen Humboldtia käynyt Pichinchan kraatterin
reunalla.

»Ensimmäisellä kerralla siellä käydessäni olin aivan yksin, vain yhden
intiaanin saattamana. Kun La Condamine oli lähestynyt kraatteria siltä
kohdalta, mistä sen reuna oli matalin ja lumen peittämä, seurasin
minä hänen jälkiään, mutta tämä oli maksaa henkemme. Intiaani putosi
erääseen halkeamaan rintaansa myöden ja kauhuksemme huomasimme, että
olimme kulkeneet jääsillan poikki. Vain muutaman askeleen päässä
kuulti päivä läpi. Olimme täten kulkeneet itse kraatterin päällä.
Vaikka pelästyinkin suuresti, en kuitenkaan menettänyt rohkeuttani,
muutin vain suunnitelmaani. Yli kraatterin reunan kohosi kolme huippua
eli kalliota niin sanoakseni suoraan hornasta. Niillä ei kuitenkaan
ollut lunta tulivuoresta kohoavain lämpimäin höyryjen vuoksi, jotka
heti sulattivat lumen. Nousin eräälle näistä kukkuloista ja näin
sillä kiven, jonka toinen puoli vain oli tuettu, toinen puoli taas
alta kovera, niin että se balkonin tavoin ulkoni kuilun päälle. Se
oli vain 12 jalkaa pitkä ja 6 leveä ja oli koko ajan keinuvassa
liikkeessä maanjärähdysten vuoksi, joita vajaassa puolessa tunnissa
laskin kahdeksantoista. Laskeuduimme vatsallemme, ja vaikeata olisi
luullakseni kuvitella surullisempaa, kamalampaa tai pelottavampaa näkyä
kuin se, jonka nyt näimme. Tulivuoren kraatteri on pyöreä kuoppa, jonka
ympärys on penikulman vaiheilla; reunat ovat terävät, lumenpeittämät.
Sisusta on pikimusta, mutta kuilu on niin suunnaton, että näimme
siellä alaalla monen vuoren kukkulat. Nämä kukkulat näyttivät olevan
kolmesataa toisea allamme ja siitä voi saada syvyydestä käsityksen.»

Antisanalla Humboldt nousi 2773 toisen korkeuteen, mutta silloin alkoi
veri tunkeutua esiin huulista, hammaslihasta ja silmistä, niin ettei
hän voinut nousta korkeammalle. Cotopaxin kraatterille hän niinikään
turhaan pyrki.

Bonplandin keralla Humboldt yritti kiivetä Chimborazzolle ja
Tunguragualle. Humboldt luuli päässeensä 250 toisen päähän Chimborazzon
kukkulasta, mutta myöhemmät kiipijät ovat hänen kertomustaan
tosiasioihin verratessaan tulleet vakuutetuiksi siitä, että hän
jo paljon alempaa kääntyi takaisin. Tunguraguan koko huipun oli
maanjäristys tuhonnut, niin että se oli paljon alempi kuin La
Condaminen käydessä.

Heinäkuussa, puolen vuotta vierailtuaan, Humboldt ja Bonpland
lähtivät Quitosta, jossa heidän osakseen, samoin kuin kaikkiallakin
Espanjan alusmaissa, oli tullut mitä herttaisin ja vieraanvaraisin
vastaanotto. Matka piti nyt vanhain inkkalaisten kaupunkien raunioiden
kautta ja Andien solain poikki Limaan. Matkalla Humboldt sai käsiinsä
historiateoksen, joka oli kirjoitettu näissä seuduissa ennen inkkainkin
aikaa vallinneella puruguay-kielellä. Käsikirjoituksen omisti eräs
päällikkö, jonka veli oli kääntänyt sen espanjaksi. Riobambassa
retkikunta viipyi jonkun aikaa ja vasta 23 p. lokakuuta 1802 se saapui
Perun pääkaupunkiin.

Limassa Humboldt sai kuulla, että Baudin olikin lähtenyt Tyynelle
merelle Hyväntoivon niemen tietä ja että ranskalaista retkikuntaa
siis oli turha odottaa. Hän muutti sen vuoksi matkasuunnitelmaansa ja
päätti lähteä Mexicoon, edistyneimpään Espanjan kaikista siirtomaista.
Joulukuun alussa molemmat oppineet astuivat laivaan, purjehtivat ensin
Guayaquiliin, jossa he matkustelivat rannikkopaikoissa, määräten
tähtitieteellisesti niiden aseman. Paikanmääräyksiä Humboldt oli tehnyt
koko matkallakin, missä se suinkin oli ollut mahdollista. Maaliskuun
lopulla v. 1803 purjelaiva tutkijoineen saapui Mexicon Acapulcoon.



Humboldt Mexicossa.


Mexicossa avautui jälleen mitä suurin tutkimusala ja Humboldt käytti
sitä hyväkseen niin runsaassa määrässä, että hän saattoi tulostensa
nojalla kirjoittaa maasta laajan teoksen. Tämä sisältää paljon tärkeitä
kansantaloudellisiakin tietoja, joita Humboldt saattoi vapaasti
koota viranomaisten välityksellä. Tulivuorista Humboldt täällä tutki
pienen mutta rajun Jorullon ja Tolucan, mutta Popocatepetlille ja
Iztaccihuatlille, jotka kohoavat aivan lähellä pääkaupunkia, hän ei
noussut. Hän tyytyi määräämään niiden korkeuden trigonometrisesti.
Mutta Cofre-vuorelle Humboldt nousi paksusta, äsken sataneesta lumesta
huolimatta, ja sen kukkulalta, joka kohoo 1300 jalkaa yli Teneriffan
Picon, oli mitä laajin ja vaihtelevin näköala yli Pueblan-lakeuden ja
Mexicon cordillerien itäisten rinteitten laajoine ambrapuu-metsineen ja
sananjalkapuineen. Aina merelle saakka kantoi katse.

Aztekkien kielestä, lukujärjestelmästä ja kalenteristakin Humboldt sai
kootuksi laajoja tietoja ja Bonpland sai suuret aarteet uusia kasveja.

Maaliskuun alussa 1804 molemmat oppineet taas jatkoivat matkaansa,
purjehtien Cubaan ja viipyen Havanassa seitsemän viikkoa. Humboldt
siellä kokosi ainekset samanlaiseen teokseen Cubasta kuin hän oli
Mexicostakin suunnitellut. Yhdysvalloissa presidentti Jefferson otti
tutkijat mitä ystävällisimmin vastaan. Mutta kuusi viikkoa he vain
ennättivät viipyä unionissa. Noustuaan Delawaressa laivaan heinäk. 9 p.
1804 he 1 p. elok. saapuivat Garonnen suuhun.

Humboldtia ja Bonplandia oli Euroopassa jo luultu aikoja sitten
kuolleiksi. Sitä suurempaa huomiota herätti nyt heidän paluunsa ja
äärettömän runsaat kokoelmansa, jotka käsittivät 6000 enimmäkseen
uutta kasvia. Humboldt oli Pariisissa suuresti suosittu ja häntä
juhlittiin nyt mitä innokkaimmin. Ranskan etevimmät erikoistutkijat
riensivät käsittelemään tuotuja kokoelmia ja avustamaan suurenmoisen
matkakertomuksen julkaisemista. Kaikkiaan sitä ilmestyi kolmekymmentä
suurikokoista hienosti kuvitettua osaa ja sitä painettiin parikymmentä
vuotta. Täydellinen laitos arvosteltiin 9—10.000 frangin arvoiseksi.
Kustantajat eivät sen vuoksi olisikaan voineet julkaista tätä
jättiläisteosta kokonaisena, ellei Humboldt olisi uhrannut painatukseen
omiakin varojaan, melkein kaikki, mitä hänellä enää oli.

Humboldtista tuli tämän matkan kautta Euroopan kuuluisimpia
tiedemiehiä, ja monella tavalla hän sen jälkeenkin lisäsi mainettaan
ja ansioitaan. Bonpland sai tyytyä vaatimattomampaan osaan. Napoleonin
ensimmäinen puoliso otti hänet kasvihuoneidensa hoitajaksi, mutta
Napoleonin kukistuttua hän menetti tämän paikan ja muutti sitten
kokonaan Uuteen maailmaan, jossa häntä vielä odotti pitkä vaiherikas
elämä. Ottaen mukaansa Euroopan kasveja hän v. 1816 matkusti
Buenos Airesiin, jossa hän sai luonnontieteiden professorin viran.
Tästä toimesta hän kuitenkin pian luopui lähteäkseen uudelleen
tutkimusretkille Etelä-Amerikan sisäosiin. V. 1821 hän Boliviassa
vangittiin Paraguayn diktaattorin Francian käskystä ja menetti
vapautensa kymmeneksi vuodeksi. Hän palasi v. 1837 takaisin
Argentiinaan, jossa hän v. 1858 kuoli lähes 85 vuoden ikäisenä.

Humboldtin myöhempi elämä johti hänet kunnian kukkuloille. Preussin
kuninkaan kutsusta hän muutti Berliiniin pysyvästi asumaan, ottaen
siellä monella tavalla osaa julkiseen elämään valtiomiehenä,
seuramiehenä, esitelmöitsijänä, mutta ennen kaikkea omistaen
voimansa mitä laajimmalle tieteelliselle työlle. Vain yhden laajan
tutkimusmatkan hän enää saattoi tehdä, tällä kerralla Pohjois-Aasiaan
Venäjän keisarin kutsumana ja Venäjän hallituksen kustannuksella.
Toukokuussa .1830 hän kahden seuraajan keralla lähti Pietarista
matkaan, käyden Jenisseillä saakka, mutta palasi jo marraskuussa
takaisin kotimaahansa. Matka oli siis hyvin hätäinen, etenkin
huomioon ottaen kulkuneuvojen hitauden, eivätkä tulokset olleet
suuret. Tutkimustyöhön riittävä aika lyheni vielä erittäin paljon sen
ylenpalttisen juhlimisen kautta, jota kuulu tiedemies seuralaisineen
sai matkalla kokea.



Aasian matka.


Matka kävi Moskovan kautta Nishni-Novgorodiin ja Volgaa pitkin
aluksella Kasaniin, Kasanista Permin kautta Jekaterinburgiin,
josta tutkijat tekivät retkiä Uralin vuoristoon, käyden useissa
vuorikaivoksissa. Siellä Humboldt muun muassa ennusti, että
sikäläisistä kerroksista vielä löydettäisiin timantteja, ja kävikin
niin onnellisesti, että ennustus jonkun ajan kuluttua kävi toteen,
vaikk'ei timantteja olekaan löydetty Uralista asiaksi asti.

Humboldt jatkoi sitten tovereineen matkaa itää kohti Tobolskiin asti.
Sieltä hän kääntyi Barabiiniarolle ja kulki Barnauhin ja kirgiisien
alueelle, pistäytyen pikimmältään Kiinankin puolelle. Semipalatinskin
ja Omskin kautta hän sitten palasi Uralin eteläosiin, tutki Kaspian
meren pohjoisrannikkoa, muun muassa tämän suuren sisäjärven vettä, ja
Elton järveä, joka on suolakerroksistaan kuulu. Moskovan ja Pietarin
kautta hän vihdoin palasi kotia; Matkan tuloksista mainittakoon vielä
Siperian tiikeristä ja pohjoisesta pantterista kootut tiedot ynnä
tähtitieteelliset, ilmatieteelliset ja magneettiset havainnot. Tällä
matkalla Humboldtille vasta täydelleen selvisivät mannerilmaston ja
meri-ilmaston eroavaisuudet, jonka tuloksen kautta hän erinomaisen
merkitsevällä tavalla hyödytti fysikaalista maantiedettä. Omain
havaintojensa ja kiinalaisista lähteistä kokoamainsa tietojen pohjalla
hän koetti muodostaa yleiskuvan sisä-Aasian vuoristorakennuksesta,
mutta siihen olivat käytettävät ainekset vielä liian heikot, samoin
kuin geologia itsekin vielä liian kehittymättömällä kannalla. .

Humboldt eli niin vanhaksi, että itse näki tutkimuksen joka alalla
rientävän hänen äärimmäisten saavutustensa ohi, mutta sehän on kaiken
inhimillisen työn kohtalo: olla vain portaana perässä tulijoille eikä
lopullinen matkan määrä.

Aleksander v. Humboldt kuoli v. 1859 lähes 90 vuoden vanhana.



Tanskalainen Arabian retki.


Tuskin on toista maata, joka olisi historiassa ollut kauemmin
tunnettu kuin Arabia. Jo vanhimmatkin kreikkalaiset historioitsijat
sen tunsivat, ja kun raamattu kristinuskon perustamisen kautta tuli
yleistiedon omaisuudeksi, huomattiin tiedon siitä ulottuvan vielä
kauemmaksi taapäin, aina niihin aikoihin, joista Mooseksen ensimmäinen
kirja säilyttää ikivanhan perintätiedon. Arabia oli kullan, myrrhan ja
mausteitten kuulu kotimaa, mutta se oli jo silloin myös salaperäinen
tarumaa, jonka etäisimpiä, maineen hohteessa kangastavia luvattuja
maita harvan oli sallittu nähdä.

Kreikkalaisille se kävi tunnetummaksi, kun he sen rannoitse alkoivat
purjehtia Intiaan »Hippaloksen tuulella» (vert. I s. 148). Vielä Rooman
vallan loistoaikoina Arabia oli rikkaudesta niin suuressa maineessa,
että Aelius Gallus (vert. I. s. 145) lähetettiin sitä valloittamaan. Ja
vielä entistään kuulummaksi se kävi, kun Muhammed perusti uskontonsa
ja hänen jälkisäädöksensä toimeenpanijat valloittivat puolen maailmaa
ja kehittivät sivistyksen, joka oli aikansa loistavin. Kun kulttuurin
ahjot lopulta siirtyivät pohjoisempaan ja kauemmaksi länteen, menetti
Arabia tosin merkityksensä; se ei enää kauppansa, sen enempää kuin
sotaisen voimansakaan kautta kyennyt itselleen sananvaltaa hankkimaan,
mutta yhä edelleenkin se pysyi mieltäkiinnittävänä maana. Kun
ajateltiin Palestiinaa ja kristinuskoa, oli lähellä myös Arabian ja sen
uskonnon omistaminen. Kun muistettiin Israelin lasten hämmästyttävää
siveellistä voimaa, joka oli ihmiskunnan parhaaseen osaan painanut
pysyvän leimansa, ei voitu unhottaa Ismaelinkaan eikä Joktanin
jälkeläisiä, joiden perustama uskonto työnsi versojaan yhtä etäälle
vastakkaisiin suuntiin ja valtansa alle laski kaikki kristinuskon
vanhimmat kantamaat.

Uusimpina aikoina on Arabian viehätysvoimaan yhtynyt yhä uusia
vaikuttimia. Mesopotamian nuolenpääkirjoitukset ovat meille
paljastaneet uusia ikivanhoja yhteyksiä sen ja Kaksoisvirtain
suurten valtakuntain välillä, ja ne matkustajat, jotka ovat päässeet
niemimaan sisäosiin tunkeutumaan, ovat tuoneet tietoja vanhoista
rauniokaupungeista ja niiden kirjoituksista, joiden selittäminen jo on
luonut paljon varmaa valoa sekä tuon maan itsensä että sen yhteyksien
ikivanhoihin oloihin.

Ja aina ja yhä jokainen vaeltavia beduiineja ja heidän karjojaan
ajatellessaan muistaa Abrahamin ja hänen jälkeläisensä, joiden
elämänlaatua he ovat jatkaneet meidän aikoihimme asti. Eivätkä tämän
maan herättämää haaveellista harrastusta suinkaan vähennä ne sekä
luonnon että uskonnollisen suvaitsemattomuuden rakentamat pelättävät
esteet, jotka sen hämäriin sisäosiin pyrkivän länsimaalaisen on
voitettava. Valmiit uskontonsa vaihtamaan, valepuvun alle salaamaan
kansallisuutensa, teeskentelemään kaikenlaista puutetta, näkemään
kaikki mahdolliset vaivat, uhmaamaan suurimpiakin vaaroja, ovat
ne länsimaalaiset miehet olleet, jotka tämän maan sisäosiin ovat
tunkeutuneet saadakseen salasta ilmi sen unhotetut rauniot ja
kirjoitukset, tuodakseen maailmalle tietoja sen ikivanhoista ajoista
säilyneen jalon kansan oloista.

Arabia on niitä harvoja maita, joissa suomalaisetkin miehet ovat olleet
mukana uran aukaisijoina, vieläpä ensimmäisten joukossa. Jos mikään, on
tämä seikka omiaan todistamaan tämän maan yleistä mielenkiintoa.

Arabiasta ei ennen kahdeksannentoista vuosisadan keskiväliä varmasti
tunnettu paljon muuta kuin rannikko. Sisämaahankin oli tosin
kirjoitettu paljon nimiä, mutta tieto niistä perustui suureksi osaksi
suusanallisiin ilmoituksiin, joita Ptolemaios ja hänen jälkeensä
keskiajan arabialaiset maantieteilijät olivat keränneet. Näiden
lähteiden ja uuden ajan purjehtijain ja moniaitten matkustajain, kuten
Vartheman (vert. II, s. 139) tietojen perustuksella D'Anville v. 1755
julkaisi Arabiasta kriitillisen kartan, joka käsittää melkein kakki
tiedot, mitä siitä oli ennen Niebuhrin matkaa. Niemimaa on piirretty
jotakuinkin oikeain leveyspiirien väliin, vaikka jonkun verran liian
kauaksi länteen. Sekä Punainen meri että Persian lahti on piirretty
liian pieniksi, eivätkä niiden muodotkaan ole oikeat. Sisämaassa on
Djaufin keidas piirretty asteen liian kauas pohjoiseen, eikä sen
eteläpuolella olevaa Nefudin erämaata ole merkitty ensinkään. Väärin
ovat paikoilleen asetetut monet muutkin kohdat, eikä Nedjdissä, tuossa
Sisä-Arabian laajassa asutusalueessa, ole montakaan oikeata seikkaa.
Samoin ovat Etelä-Arabiassakin ja Omanissa paikat väärin sijoitetut,
ja wadit, nuo Sisä-Arabian omituiset joettomat jokilaaksot, ovat
enimmäkseen aivan poissa. Kuitenkin oli D'Anvillen kartta kaikkiin
muihin verraten suuri edistysaskel, pysyen enemmän kuin puolen
vuosisataa parhaana karttana, mitä Arabiasta oli olemassa.

Kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla Arabiaan lähetettiin
ensimmäinen tieteellinen retkikunta, ja jo tällä ensimmäisellä
retkellä oli mukana suomalainen mies. Tämä retki tosin ajallisesti
kauttaaltaan kuuluu kahdeksanteentoista vuosisataan, mutta luonteeltaan
ja merkitykseltään se välittömästi liittyy yhdeksännentoista vuosisadan
tutkimustyöhön. Eräs heprean tutkija, göttingeniläinen oppinut
Michaelis, oli vallanpitäjille todistellut, kuinka tärkeätä Arabian
parempi tunteminen oli raamatun tutkimiselle, ja Tanskan kuningas
Fredrik V kallisti korvansa hänen ehdotuksilleen ja varusti aikaansa
nähden erinomaisen monipuolisen ja pätevän retkikunnan, joka alussa
vuotta 1761 tanskalaisella sotalaivalla lähti Egyptiin pyrkimään.
Niillä viidellä tiedemiehellä, jotka kuningas oli valinnut retkikunnan
jäseniksi, oli kullakin määrätty tutkimusalansa. Suomalaisen Pietari
Forskålin osalle oli tullut kasvitiede ja eläintiede; Linnén oppilaana
ja hänen retkelle suosittelemanaan Forskål oli tehtäväänsä hyvin
valmistunut, etenkin kun hän lisäksi oli opiskellut itämaisia kieliä.
Retkikunnan varsinainen kielimies oli Frederik von Havel. Christian
Cramer oli lääkäri ja taiteilijana seurasi mukana Baurenfeind.
Kartoitus taas oli uskottu Carsten Niebuhrin toimeksi. Niebuhr
oli Lauenburgista kotoisin, köyhän maanviljelijän poika, jonka
matemaattiset lahjat olivat houkutelleet maanmittausta opiskelemaan.
Opettajansa suosituksen kautta hän pääsi retkelle mukaan, ja vaikka
hänen opintonsa olivatkin vaillinaiset, niin ei parempaa miestä olisi
voitu löytää. Ennen matkaan lähtöä hän ennätti opetella jonkun verran
arabian kieltä. Entinen ruotsalainen sotilas Berggren seurasi mukana
palvelijana. Varsinaista johtajaa kuningas ei määrännyt, vaan jokaisen
piti vapaasti toimia omalla alallaan, samalla kuitenkin voimainsa takaa
toinen toistaan auttaen. Vartheman matkakertomus oli retkikunnalle
käännöksestä hyvin tunnettu.

Merimatka Egyptiin oli kahdeksannentoista vuosisadan puolivälissä vielä
hidas ja vaarallinenkin matka. Myrskyt ajoivat heti alussa laivan kauas
Islantia kohti, niin että se vasta lähes neljän kuukauden kuluttua,
huhtikuun lopulla, saapui Gibraltariin, kulkeakseen sieltä Marseillen
ja Maltan kautta Smyrnaan. Sieltä retkikunta kävi Konstantinopolissa
ja vasta täältä purjehti pienemmällä laivalla Aleksandriaan. Kairoon
saapuessaan se oli ollut matkalla yhdeksän kuukautta.

Egyptissä oli viivyttävä toista vuotta edessäpäin olevain kapinain
vuoksi ja vasta elokuun lopulla v. 1762 voitiin jatkaa matkaa Arabiaan.
Viivyttyään Suezin ja Sinain seuduilla kuukauden ajan retkikunta astui
pyhiinvaeltajalaivaan ja purjehti sillä Punaista merta edelleen Mekan
satamakaupunkiin Djiddaan.

Djiddasta, jossa muuan englantilainen kauppias otti retkikunnan mitä
parhaiten vastaan, se purjehti maskatilaisella rannikkoaluksella
Loheian satamaan Jemenin rannikolle ja siellä varsinainen työ alkoi.
Retkikunnan jäsenet pukeutuivat ensin arabialaiseen pukuun ja
sanoivat olevansa matkalla Intiaan, mutta kun he saivat kenenkään
häiritsemättä matkustella Tihamassa, Jemenin kuumuudestaan tunnetussa
rantavyöhykkeessä, eivät he sen koommin viitsineet teeskennellä, vaan
jatkoivat rauhassa työtään. Arabialaiset heidän mielestään kävivät
sitä kohteliaammiksi, kuta kauemmaksi he poistuivat Egyptistä, eikä
Jemenissä ollut sen vaarallisempi matkustaa kuin missä muussa maassa
tahansa. Vilkas kahvikauppa oli seitsemännellä- ja kahdeksannellatoista
vuosisadalla houkutellut paljon eurooppalaisia Jemenin satamiin ja tämä
kauppa lienee ollut yhtenä syynä siihen, ettei kristittyjä retkikunnan
maahan saapuessa vihattu niin vimmatusti kuin myöhemmin ja ettei
tutkijain toimia paljoakaan estelty. Sitä paitsi Arabia oli riidassa
Turkin sulttaanin, muhammedilaisten hengellisen pään kanssa, ja Mekan
sherifi olisi mieluummin taistellut häntä kuin kristittyjä vastaan.
Itse Mekka oli kokonaan antautunut maallisen rikkauden pyyntiin ja
harrasti kaikkea muuta kuin siveellistä askeettisuutta. Oireita
tulevasta muutoksesta oli kuitenkin jo huomattavissa.

Retkikunta kulki nyt maisin Betel-Fakihiin, jossa eurooppalaisia hyvin
suvaittiin maan parhaan vientitavaran ostajina. Siellä se hajaantui.
Niebuhr palkkasi aasinkuljettajan ja lähti, Abulfeda (vert. I, s.
277) oppaanaan, Punaisen meren pahamaineista rantalakeutta, Tihamaa,
tutkimaan, Forskål nousi vuoristoon kasveja kokoamaan. Näin he sitten
retkeilivät, milloin yksin, milloin yhdessä, kautta Tihaman ja sen
rajaseutujen Taisiin ja Sebidiin asti etelässä. Vaikka ramadan,
pyhä paastoaika, oli alkanut, ei heille sattunut seikkailuja, vaan
saivat he rauhassa tutkia Jemenin alamaat ja ylämaat ja havaita,
kuinka alangolla huoneet rakennettiin ravasta, ylämaissa sitävastoin
kivestä, perehtyä kahvin ja indigon viljelykseen ynnä uutteran
maanviljelysväestön yhteiskunnallisiin oloihin. Tihama oli Niebuhrin
havaintojen mukaan kauttaaltaan pölyistä,, hedelmätöntä ja vedetöntä
maata, jonka poikki virtaavissa joissa ei riitä vettä mereen saakka.
Ainoastaan jokilaaksoissa on viljelystä, mikäli niissä riitti vettä
maiden kasteluun, sitä enemmän, kuta lähempänä ylänköjä ne olivat.
Tihama on kuumalla ajalla maailman helteisimpiä seutuja, ja kun
retkikunnan jäsenet kesän lähestymisestä huolimatta jatkoivat siellä
työtään, alkoi kuumuus jäytää heidän terveyttään. Bet-el-Fakihissa he
janoisten karujen ranta-arojen poikki kulkivat Mokkaan, jossa kuitenkin
väestön vihamielisyys tuotti vastusta, eurooppalaisia kun vihattiin
ranskalaisten pari vuosikymmentä aikaisemmin käyttämien pakkokeinojen
vuoksi. Mokassa von Haven kuoli ja kaikki kaupungissa oleskelevat
eurooppalaiset saattoivat hänet hautaan.

Vaikka retkikunta näin oli menettänyt parhaan arabian kielen
taitajansa, lähti se kuitenkin, monen viivytyksen jälkeen luvan
saatuaan, ylämaahan, jo ennestään tuttuun Täisiin, jonka kautta
tie kulki suureen Sanaan. Taisissa ollessaan retkikunta sai käskyn
palata Mokkaan, mutta sen pelasti tästä Sanan pontevan imamin kutsu
saapua hänen kaupunkiinsa. Matkalla Sanaan Forskål sairastui ja kuoli
Jerimissä 11 p. heinäk. 1763. Niebuhr hänessä menetti »kyvykkäimmän
tovereistaan, miehen, jota jokainen kasvitieteilijä vielä tänä päivänä
kunnioituksella muistelee».

Retkikunnan jälelle jääneet jäsenet jatkoivat matkaa ylängölle,
saapuen 16 p. heinäkuuta Jemenin pääkaupunkiin Sanaan, ensimmäisen
Mooseksen kirjan Uzaliin, jossa ensimmäisen vuosituhannen puolivälissä
oli abessinialaisten rakentama kuulu kristillinen kirkko. Imami otti
tanskalaiset hyvin suosiollisesti vastaan ja he saivat vapaasti kulkea,
missä tahtoivat; erikoisesti heidän mieltään kiinnitti kaupungin
lukuisa juutalainen siirtokunta. He eivät kuitenkaan, sairaina ja
toveriensa kuoleman johdosta masentuneina, viihtyneet Sanassa kuin
kymmenen päivää, vaan palasivat jälleen Mokkaan. Niebuhr ennätti
sentään koota koko joukon tietoja ylämaan vanhoista rauniopaikoista,
joiden tutkiminen kuitenkin jäi myöhempien matkustajain tehtäväksi.

Mokasta retkikunta erään englantilaisen kauppiaan laivalla purjehti
Bombayhin, mutta kuumuus oli siihen määrään heikontanut tutkijaimme
voimat, että vielä Baurenfdnd ja Berggren merellä kuolivat ja Cramer
Intiassa. Niebuhr yksin oli täten eloon jäänyt. Viivyttyään Bombayssa
toista vuotta hän ohjeittensa mukaisesti lähti paluumatkalle Maskatin,
Bushirin, Sliirazin ja Persepoliin kautta, kävi Babylonin raunioilla,
Bagdadissa, Mosulissa ja Alepossa, poikkesi Kyproon ja Palestiinassa
käytyään matkusti Tauro-vuoriston poikki 'Brussaan. Helmikuussa v. 1767
hän saapui Konstantinopoliin ja seuraavassa marraskuussa Köpenhaminaan.

Tanskalainen retkikunta ei Arabiassa viipynyt täyttä vuottakaan. Se
ennätti tutkia vain pienen osan tästä laajasta niemimaasta, joka osa
lisäksi ennestäänkin oli sen parhaiten tunnettu. Siitä huolimatta sen
työtä aina mainitaan etevimpien joukossa, mitä maantieteen historia
yleensä tuntee. Sen jäsenet suorittivat mallikelpoisesti kahtalaisen
tehtävänsä: he tutkivat Jemenin rantalakeuden ja ylämaan reunan
niin perusteellisesti, ettei myöhemmille matkustajille ole jäänyt
juuri mitään lisättävää, ja lisäksi hankkivat kyselyjen kautta maan
sisäosistakin sangen arvokkaita tietoja, jopa siihen määrään, että se
osa Niebuhrin teoksesta, joka käsittelee ja seuloo näitä kerättyjä
suusanallisia tietoja, on sen arvokkain osa. Niebuhrin julkaisema
matkakertomus, jonka hän laati retkikunnan kaikkien jäsenien keräämän
aineiston pohjalla, onkin sen vuoksi erinomaisen arvokas ja luetaan
matkakertomusten klassillisiin. Niebuhr myös toimitti painoon Forskålin
keräykset ja muistiinpanot kahtena nidoksena, jotka painettiin
Köpenhaminassa vuosina 1775—1776. Niebuhrin omain matkakertomusten
neljäs ja viimeinen osa julkaistiin vasta v. 1837, hänen kuolemansa
jälkeen. Luotettavuutensa, tarkkuutensa ja hyvien ja huonojen ainesten
harkitun erittelyn kautta Niebuhrin teos vielä tänä päivänä kuuluu
ensimmäisiin, mitä Arabian tutkija käteensä ottaa.



Mungo Park Nigerillä.


Afrikan sisäosain karttakuva oli vielä yhdeksännentoista vuosisadan
alussa tyhjää täynnään. Kun kriitilliset arvostelijat koettivat laatia
sen todellisten tietojen pohjalle, jäi mannermaan sisäosa melkein
aivan valkoiseksi. Siitä täytyi poistaa Ptolemaioksen Kuuvuoretkin
ja Niilin latvajärvet, jotka vuosituhansia olivat maantieteessä
niin sitkeästi puoliaan pitäneet, sillä ei vanha mestarikaan voinut
ilmoittaa muuta lähdettä kun kulkupuheita; ne olivat sen vuoksi
taruperäisinä poistettavat, vaikka myöhempi tutkimus onkin osoittanut,
että Ptolemaioon tiedot luultavasti perustuivat tositietoihin.

Rannat tosin kauttaaltaan tunnettiin, niin lukemattomat laivat olivat
jo niiden ohi tehneet vaivaloisen matkansa Intian rikkaihin maihin,
mutta epäterveellinen rantavyöhyke, vihamieliset raa'at kansat ja
kehittymättömät olot olivat harvoja poikkeuksia lukuunottamatta
estäneet sisämaahan tunkeutumasta. Niilläkin rannoilla, joilta orjat
saatiin, eurooppalaiset enimmäkseen tyytyivät pitämään hallussaan
varustetut ranta-asemat ja jättämään elävän tavaran hankkimisen ja
merenrannalle kuljetuksen sisämaan mahtimiesten ja maurilaisten
kauppiaitten asiaksi. Ainoastaan Abessiiniassa ja Etelä-Afrikassa
olivat portugalilaiset ja hollantilaiset syvemmältä tutustuneet maan
sisäosiin, kaikki muu oli tarumaista hämärää tai läpinäkymätöntä
pimeyttä. Ei tiedetty, mistä tulivat, mitä matkoja kulkivat nuo mereen
päättyvät mahtavat joet, ei tiedetty maanosan aavoista järvistä, ei
tunnettu sen kansoja eikä valtakuntia, luonnontieteellisistä oloista
puhumattakaan.

Tämän laajan, suljetun, vaikeasti kuljettavan, kaikilla mahdollisilla
vaaroilla uhkaavan maanosan tutkiminen, avaus ja valtaus on
yhdeksännentoista vuosisadan suurtyö.

Sitä myöten kuin muu maailma alkoi olla kauttaaltaan vakoiltua,
alkoivat kuitenkin Afrikan sisäosat yhä enemmän mieliä kiinnittää.
Englannissa perustettiin kahdeksannentoista vuosisadan lopulla
»Afrikan yhdistys» nimenomaan kannattamaan yrityksiä tunkeutua Nigerin
jokilaaksoon, josta rannikolle tuotiin paljon orjia, mutta jossa ei
kukaan eurooppalainen ollut käynyt. Portugalilaisten saamain tietojen
mukaan siellä piti olla paljon kultaa ja rikkaita kaupungeita ja
näistä varsinkin Timbuktu, laajan karavaanikaupan keskus, kiihoitti
mielikuvituksia ja voitonhimoa. Se mitä Nigeristä tiedettiin, perustui
kokonaan kulkupuheisiin. Sen suustakaan ei ollut tietoa. Englantilaiset
ja ranskalaiset olivat tosin montakin kertaa koettaneet tunkeutua sen
laaksoon seitsemännentoista vuosisadan alkupuolella ja myöhemminkin,
edelliset Gambiaa, jälkimmäiset Senegalia nousten, mutta Nigerin
syvännettä he eivät saavuttaneet. Sen verran he kuitenkin mielestään
saattoivat päättää, ettei Senegal, sen enempää kuin Gambiakaan, voinut
olla Nigerin alajuoksu, joksi sen ajan kamarimaantieteilijät ne halusta
piirsivät.



Houghton.


Afrikan yhdistys lähetti ensimmäiset matkustajansa Egyptistä ja
Tripolista käsin, mutta nämä yritykset joko heti alussa kärsivät
haaksirikon tai myöhemmin onnettomasti päättyivät. V. 1791 majuri
Houghton, joka oli palvellut konsulina Marokossa ja hyvin sekä osasi
maurien ja neekerien kielet että oli oloihin perehtynyt, lähti
nousemaan sisämaahan Gambian suistamosta, Timbuktu päämääränään. Mutta
maurit houkuttelivat hänet Saharan laiteille, ryöstivät putipuhtaaksi
ja jättivät kamalasti kuolemaan.

Tämä surusanoma kaikkien edellisten vastoinkäymisten lisäksi tietysti
masensi mieliä, mutta ei kuitenkaan saanut Afrikan yhdistystä
yrityksistään luopumaan, vaikka sopivista lähtijöistä oli puute. Joseph
Banks, Cookin seuralainen hänen ensimmäisellä retkellään, yhdistyksen
jäsen ja Englannin vaikuttavimpia tieteellisiä suurmiehiä, sattui
kuitenkin tuntemaan miehen, joka oli halukas näitä vaarallisia retkiä
jatkamaan.



Mungo Park.


Tämä mies oli nuori skotlantilainen lääkäri Mungo Park, joka
ensimmäisellä Itä-Intian matkallaan, jonka hän oli laivalääkärinä
tehnyt, oli innostunut troopilliseen luontoon ja löytöretkeilyyn.
Kasvitieteelliset harrastukset olivat saattaneet hänet Joseph Banksin
tuttavuuteen. Kuullessaan Afrikan yhdistyksen hankkeista hän tarjosi
sille palveluksiaan ja seura ilolla otti ne vastaan. Mungo Park ei
ollut kuin neljänkolmatta vuotias valmistautuessaan yhdistyksen
kustannuksella ensi matkalleen. Toukokuussa 1795 Portsmouthista
lähdettyään hän purjehti Gambiaan, joka jo oli vakautunut
englantilainen siirtokunta ja sen vuoksi parhaiten sopi lähtökohdaksi
sisämaan matkalle.

Englantilainen kauppapaikka oli Gambian rannalla jonkun matkaa
sisämaassa. Sieltä vietiin ulos etenkin orjia ja sisämaahan taas
etenkin ruutia ja väkijuomia, jotka olivat turmelleet kansan laajalti
— missä tämä ei ollut muhammedin uskoon kääntynyt ja samalla oppinut
väkijuomia kammoamaan. Mungo Park viipyi Gambiassa useita kuukausia
oppiakseen mandingon kieltä, joka Länsi-Afrikassa oli vallitseva,
ja tottuakseen ilmastoon. Joulukuussa v. 1795 hän lähti sisämaahan
pyrkimään.

Pienet eivät olleet nuoren löytöretkeilijän aikeet. Nigerin
saavutettuaan ja Timbuktussa käytyään hän aikoi laskea jokea sen
suuhun saakka. Mutta sitä vaatimattomammat olivat varustukset,
etenkin nykyaikaisen tutkimusretkeilijän kuormastoon verraten: kaksi
neekeripalvelijaa, Johnson, joka oli ollut Jamaicassa orjana, mutta
päässyt kotimaahansa palaamaan ja joka oli oleskellut useita vuosia
Englannissa, ja Demba niminen neekeripoika; tavaroita vähän vaatteita,
sateenvarjo, taskusekstantti, kompassi, lämpömittari, kaksi pyssyä,
neljä pistoolia, kahden päivän eväät; vähän helmiä, meripihkaa ja
tupakkaa, millä ostaa ruokatavaroita. Itse Park ratsasti pienellä
hevosella, molemmat palvelijat aaseilla. Varustukset eivät siis
olleet paljoakaan suuremmat kuin meikäläisten runonkerääjäin tai
muinaistutkijain.

Ja näin hän nyt aikoi tunkeutua maihin, jotka eivät tosin olleet aivan
vailla sivistystä ja jonkinlaista valtiojärjestystä, mutta jotka
siitä huolimatta tapain turmeluksen, turvattomuuden ja mielivallan
puolesta kuuluivat Afrikan huonoimpiin. Samaan matkaan liittyi yksi
muhammedilainen, joka oli matkalla Bambarraan, kaksi Bonduun pyrkivää
orjakauppiasta ja seppä, joka työansioineen palasi kotiansa Kassoniin.
Kolme eurooppalaista saattoi Parkia pari päivämatkaa. He olivat
mielestään kuin ruumista saattamassa, eivätkä enää koskaan luulleet
nuorta matkustajaa näkevänsä. 3 p. joulukuuta Park heistä erosi,
jatkaakseen matkaa tuntemattomia kohtaloita kohti. Miettiväiseksi hän
itsekin kävi muistellessaan majuri Houghtonia, joka muutama vuosi
aikaisemmin oli samaa tietä lähtenyt sisämaahan, sinne hävitäkseen.

Alkutaipaleilla ei tosin sattunut sen kummempia. Maisemat olivat
miellyttäviä, vaikka yksitoikkoisia — loivia metsäisiä rinteitä
kaikkialla, tuon tuostakin viljelyksiä, kyliä ja kaupungeita. Asukkaat
olivat melkein alastomia mandingo-neekereitä, enimmäkseen pakanoita
ja paatuneita juoppoja. Pienempi osa oli muhammedilaisia, ja nämä
olivat säädyllisiä, harrastivat sivistystä ja uskontoa ja vihasivat
väkijuomia. Parkin osaksi tuli ystävällinen vastaanotto, vaikkapa
sekä majat että ravinto olivatkin yksinkertaiset. Wulin kuningas,
ensimmäinen, jonka Park tapasi, otti hänet ystävällisesti vastaan,
mutta varoitti häntä, ettei hän millään muotoa matkustaisi kauemmaksi.
Kun Park pysyi lujana päätöksessään, antoi hän hänelle oppaan mukaan.

Park poikkesi nyt Gambian laaksosta koillista kohti, Senegalin
rannoille kulkemaan. Muutamaan päivään ei tapahtunut mitään
mainittavaa. Park tutustui vähitellen asukkaitten tapoihin, ihmetteli
heidän jutustamistaitoaan ja puhelahjojaan ja painiharrastustaan.
Painimaan he olivat niin taitavia, ettei Park luullut Euroopassa
monenkaan pystyvän voittajien kanssa voimiaan mittelemään. Eräällä
paikkakunnalla aviomiesten oli tapana omituisella tavalla rangaista
riitaisia vaimoja.



Niskoittelevien vaimojen kurittaminen.


Aviomiesten näytti mandingojen maassa olevan kovin vaikeata ylläpitää
tyydyttävää järjestystä lukuisien vaimojensa kesken. Kun onneton
aviomies huomasi kotirauhansa auttamattomasti rikkoutuneen eikä
uskaltanut tavalliseen tapaan rauhanhäiritsijää kurittaa, turvautui
hän seuraavaan menoon. Joka kylässä pidettiin naamiopukua, Mumbo
Jumboa, salaperäistä henkilöä varten, jonka tehtävänä oli etsiä ja
rangaista niskoittelevia vaimoja. Kun aviomies ajatteli kotoisten
riitaisuuksiensa liian pitkälle kehittyneen, otti hän salavihkaa
tämän puvun ja katosi metsään. Illalla kuului kylän laidalta kamalia
ääniä — siitä kaikki tiesivät, että Mumbo Jumbo oli liikkeellä. Siitä
kauhistuivat kaikki niskoittelevat tai muutoin hairahtuneet vaimot,
sillä ei kukaan saattanut tietää, ketä kuritus kohtaisi. Ei kukaan
kuitenkaan uskaltanut olla kutsua noudattamatta, sillä paholainen itse
oli liikkeellä, kylän koko miespuolinen voima ja väki apunaan. Miehille
tämä oli ilotapaus. Kaikki riensivät kokouspaikalle menoon osaa
ottamaan ja aviomiesvaltaa jälleen voimaan saattamaan. Uhrin kimppuun
ei kuitenkaan käyty oikopäätä. Kaikkien syyllisyyttä tuntevien vaimojen
täytyi tuntikausia kärsiä pahan omantunnon pelkoa ja tuskia tekeytyen
niin iloisiksi ja viattomiksi kuin suinkin. Aikaa vietettiin laulaen
ja tanssien, ikäänkuin juhlien jo ennakolta järjestyksen ja miesvallan
voittoa. Puolenyön aikaan tämä lumouksellinen meno päättyi ja jäätävä
hiljaisuus valtasi levottoman vaimoväen. Kuka oli uhri? Vastausta ei
nyt tarvinnut kauan odottaa, yksi joukosta kopattiin kiinni, riisuttiin
alasti ja sidottiin paaluun, jonka jälkeen hänelle annettiin aika
selkäsauna joukon ja varsinkin kaikkien muitten naisten ilkamoidessa.
Nämä olivat jokainen vähää ennen pitäneet ehkä itseään rangaistuksen
esineenä, jonka vuoksi huojennus nyt oli sitä suurempi.



Bondu.


Wulin rajalta alkoi erämaa, ja ennenkuin oppaat uskalsivat siihen
lähteä, ottivat he kiven, lukivat siihen loitsuja, sylkivät sen
päälle ja heittivät sen matkan suuntaan, ja kun he olivat tämän
kolmasti tehneet, vakuuttivat he matkaa voitavan hyvässä turvassa
jatkaa. Toisen yön matkueen jo täytyikin viettää taivasalla, petojen
ja rosvojen keskellä. Kolmantena päivänä he kuitenkin onnellisesti
saapuivat Bonduun, erinomaiseen hedelmälliseen mäkimaahan, jossa asui
fula-kansaa, siis puoleksi kaukaasialaista rotua. Nämä olivat melkein
järjestään muhammedilaisia, vaikka eivät olleetkaan likimainkaan niin
suvaitsemattomia kuin kauempana sisämaassa. Heidän kaupungeissaan oli
kouluja, joissa sekä heidän omille että pakanain lapsille opetettiin,
koraania ja elämän viisautta. Tällä rodulla oli ollut, ja seuraavina
aikoina oli vielä entistäänkin suurempi vaikutus Sudanin asioihin,
kuten saamme myöhemmin nähdä. Fulat eli fulbet olivat Parkin mielestä
erinomaisen uutteraa kansaa, käteviä, ahkeroita maanviljelijöitä ja
vanhastaan tottuneita karjanhoitoon ja Bondu oli heidän toimestaan
kehittynyt sangen varakkaaksi maaksi. Varallisuuttaan kartuttaakseen
he lisäksi verottivat kauppaa, joka kulki heidän maansa kautta meren
rannalta sisämaahan.

Vedenjakajan poikki kuljettuaan Park oli tullut ranskalaisten
vaikutusalueelle. Eron huomasi paikalla niistä tavaroista, joita
maanasukkaille, varsinkin naisille, oli myyty. Naisilla oli nimittäin
ohuesta ranskalaisesta harsokankaasta valmistetut vaatteet, jotka
oivallisesti soveltuivat ilmanalaan ja olivat omistajilleen rakkaat
varsinkin sen vuoksi, että ruumiin muoto näissä vaatteissa hyvin
esiintyi. Naisten käytös oli niin vastustamatonta, että Parkin oli
mahdoton kieltää, kun he häneltä pyysivät meripihkaa, helmiä ja muita
koruja. Lopulta nämä kaunottaret repivät hänen päällystakkinsa,
leikkelivät nappeja hänen palvelijainsa vaatteista ja olivat harjoittaa
muutakin oman käden oikeutta, niin että Parkin lopulta täytyi nousta
ratsun selkään ja paeta, jättäen naiset lähtöään suremaan.

Joulukuun jälkipuoliskolla Park saapui Bondun pääkaupunkiin, jossa
majuri Houghton oli ryöstetty ja pahoin pidelty, niin että hän syystä
pelkäsi itselleenkin pahoin käyvän. Matkustajain tavan mukaan hän
seuralaisineen meni palaver-taloon eli bentangiin merkiksi siitä, että
he olivat majan tarpeessa. Tuota pikaa arvossa pidetty orjakauppias
kutsuikin heidät vieraakseen. Tuntia myöhemmin saapui lähettiläs
kutsumaan Parkin kuninkaan luo. Tavattuaan kuninkaan ensin kaupungin
ulkopuolella puun alla Park illalla kävi hänen palatsissaan, joka
oli savimuurilla ympäröity laaja rakennusryhmä. Kuljettuaan monet
pihat ja sokkelikot hän vihdoin pääsi kuningas Almamin eteen, joka
ei kuitenkaan vähääkään tyytynyt valkoisen miehen ilmoituksiin
matkansa tarkoituksista. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka järkevä
ihminen lähtisi matkaan vain uteliaisuuttaan tyydyttämään, mutta oli
kuitenkin sangen hyvillään valkoisen vieraansa lahjoista; varsinkin
suuri sateenvarjo häntä miellytti. Hän piti pitkät puheet valkoisen
miehen anteliaisuudesta, joka puhe lopulta päättyi siihen, että hän
pyysi saada Parkin kauniin kirkasnappisen takinkin, luvaten panna sen
päälleen suurimpina juhlina. Parkilla ei ollut muuta neuvoa kuin riisua
takki, vaikka hän sen oli päälleen pukenut juuri sillä nimenomaisella
tarkoituksella, että se hänen päällään säilyisi paremmin kuin
majatalossa.

Seuraavana päivänä Park pyynnöstä kävi Almamin vaimojen luona. Tuota
pikaa hänet piiritti toistakymmentä nuorta kaunista naista, joiden
korkeata säätyä kulta- ja meripihkakoristeet ilmaisivat, ja nämä nyt
kärttämään häneltä rohtoja ja helmiä ja suonen iskemistä. He laskivat
leikkiä hänen ihonsa valkeudesta, väittäen sen johtuneen siitä, että
hänet lapsena oli maitoon kastettu; ja hänen korkeasta nenästään,
jota muka hänen äitinsä oli nipistellyt, niin että se oli käynyt sen
muotoiseksi. Park oli tilanteen mies. Jokaiselle hänellä oli joku hyvä
sana, kenen kiiltävää ihoa kiitti, kenen typönenää, vilkkaita silmiä,
taikka valkeita helmimäisiä hampaita. Tämä hieno imartelu, suonen isku
ja voimalliset rohdot saavuttivat siihen määrään kaunottarien suosion,
että Parkia sitten kohdeltiin verraten hyvin. Häntä ei ryöstetty, hänen
tavaroitaan ei edes tarkastettu ja lähtiessään hän Almamilta sai viisi
kultadrakmaa.

Kuta kauemmaksi Park kulki itää kohti, sitä kuivemmaksi ja kevyemmäksi
ilma kävi, sitä mielenkiintoisemmiksi maisemat. Kukkuloita ja laaksoja
oli vaihdellen ja tämän kauniin maan läpi Senegal monta mutkaa
tehden matkasi merta kohti. Asukkaat eivät enää olleet vaaleampia
fuloja, vaan pikimustia neekereitä. Joagissa häneltä yritettiin
palaver-talossa varastaa pyssy, mutta vaikka oli yö, oli Park valveilla
ja esti varkauden. Kaksi hänen matkatovereistaan, jotka olivat olleet
naapurikylässä tansseissa, tiesi lisäksi palatessaan kertoa maan
kuninkaan tiedustelleen, mitä tämä matkustaja oli miehiään. Tuota
pikaa saapuikin parikymmentä pyssyllä varustettua ratsumiestä, jotka
sanoivat Parkin loukanneen maan lakeja, kun oli tullut sinne veroa
maksamatta; siitä syystä hän oli menettänyt kaikki tavaransa. Lisäksi
he nyt aikoivat viedä hänet väkisin kuninkaan luo. Matkatoverit ja
talon isäntä varoittivat Parkia lähtemästä hevosmiesten keralla, ja
Almamin viisi kultadrakmaa ja pitkät selitykset lepyttivätkin näitä
koko joukon. He kuitenkin tahtoivat nähdä hänen tavaransa, ottivat
niistä, mitä kutakin halutti ja puolet vietyään jättivät Parkin
synkissä mietteissä sangen epätyydyttävää illallistaan nauttimaan.
Matkatoverit ja palvelijat kehoittivat häntä palaamaan takaisin, mutta
siihen Park ei mitenkään taipunut. Toivottomana hän istui valveilla
koko yön kituvan valkean ääressä, harkiten tilannetta. Joku verta
tavaroita hänellä vielä oli, mutta hän ei uskaltanut ottaa niitä esiin,
koska pelkäsi niiden houkuttelevan rosvoja. Hän sen vuoksi päätti
miestensä kera olla seuraavan päivän ruuatta, toivoen Kaitselmuksen
ajan tullen heidät kaikki ruokkivan. Seuraavana päivänä nälkä alkoi
miehiä ahdistaa ja he koettivat sitä lieventää pureskelemalla olkia.
Illalla vanha orjatar kulki siitä ohi, vasua päänsä päällä kantaen, ja
nähdessään Parkin riutuneen muodon kysyi, oliko hän saanut päivällistä.
Park, luullen eukon pilkkaa tekevän, ei edes vastannut, mutta sitä
kaunopuheliaammin Demba poika kertoi heidän kärsimyksensä, ja orjatar
paikalla laski vasunsa maahan ja antoi heille kaikille runsaasti
maapähkinöitä, jonka jälkeen hän lähti pois kiitosta odottamatta.



Kassonissa.


Kassonin kuninkaan palaavien lähettiläitten keralla Park sitten
pääsi jatkamaan matkaa tähän maahan. Sainin yläpuolella oli
kuljettava Senegalin poikki. Siellä saakka oli ranskalaisilla jo
ollut kauppa-asema, jonka he kuitenkin olivat taas hylänneet.
Senegal oli täällä kaunis, vaikkei kovin suuri joki. Kun oli tultu
Kassonin alueelle, pyysivät lähettiläät paikalla lahjaa, joka Parkin
täytyikin antaa, vaikka raskaalla mielellä. Samaan aikaan saapui erään
läntisen kuninkaan lähetystö julistamaan Kassonin asukkaille, että
elleivät he paikalla kääntyneet muhammedin uskoon, yhtyisi hän heidän
viholliseensa, ja kun siitä olisi ollut seurauksena Kassonin tuho,
täytyi näiden vastustelematta suostua vaatimukseen ja paikalla ruveta
juhlallisesti Muhammedin nimessä rukoilemaan. Lähettilään isä oli monta
päivää käyttänyt Parkin hevosta karannutta orjaa takaa-ajaakseen ja
lopun lopuksi hän vielä piti puolet niistä tavaroista, mitä Parkilla
enää oli jäljellä, ennenkuin päästi hänet jatkamaan matkaa Kassonin
kuninkaan luo.



Ystävällinen vastaanotto.


Tammik. 9 p. 1796 Park saapui kylään, josta hänen seurassaan matkustava
seppä oli kotoisin. Saapumisestaan sepän kotikylään Park kertoo
seuraavasti:

»Sepän kotikylä Dumbo oli edessämme. Hän oli ollut sieltä poissa
neljä vuotta. Veli oli sattumalta saanut tiedon sepän tulosta ja
lähettänyt hänen vastaansa laulajan ja ratsuhevosen, jotta hän saattoi
asianmukaisella juhlallisuudella saapua kotikyläänsä. Hän pyysi meitä
samasta syystä laukaisemaan kiväärimme. Laulaja kulki edellä ja
molemmat veljekset hänen jäljessään. Pian kokoontui ympärillemme parvi
tanssivia ja laulavia ihmisiä, jotka tällä tavalla ilmaisivat iloaan
sepän paluun johdosta. Kun astuimme kylään, sepitti laulaja omasta
päästään runon 'hänestä, joka oli niin paljon vastuksia voittanut',
kehoittaan lopuksi ystäviä tuomaan tulijalle runsaasti ruokavaroja.
Sepän talolle tultuamme laukaisimme kiväärimme. Hänen kohtauksensa
sukulaistensa kanssa oli sangen liikuttava... Kesken riemua tuotiin
siihen sepän vanha äitikin, kepin nojalla kulkien. Kaikki tekivät
hänelle tilaa ja ojensivat hänelle kätensä tervetuliaisiksi. Eukko
oli aivan sokea, ja hän taputteli pojan käsiä, käsivarsia ja kasvoja
silminnähtävästi iloissaan siitä, kun jälleen kuuli hänen rakkaan
äänensä ja tiesi hänen jälleen olevan luonaan. Minä olin asettunut
vähän syrjemmäksi erääseen majaan, ja kaikki olivat niin seppään
kiintyneinä, ettei kukaan minua huomannutkaan.» Sepän täytyi nyt
kertoa, mitä kaikkia hänelle oli matkalla tapahtunut, mutta sen hän
teki vasta sitten, kun oli Jumalaa kiittänyt suojeluksesta matkalla.
Kertomuksessaan matkasta hän kiitteli Parkin jalomielisyyttä itseään
kohtaan ja sanoi lopuksi: »Kas tuossa hän istuu». — »Vasta nyt kääntyi
huomio minuun, joka olin heidän edessään kuin pilvistä pudonnut.» Kun
ensimmäinen pelästys oli asettunut, tutustuttiin kuitenkin valkoiseen
mieheen ja ruvettiin hänen kanssaan hyviksi ystäviksi.

Seuraavana päivänä Park saapui Suluun ja nosti siellä kolmen
orjan hinnan eräältä orjakauppiaalta, jolle hänellä oli Gambian
englantilaiselta orjakauppiaalta viiden orjan hinnan osoitus. Tuskin
oli hän asiansa ajanut, kuin saapui kuninkaan lähettiläs vaatien häntä
tulemaan Kuniakariin tämän vieraaksi. Kassonin kuningas ottikin hänet
sangen ystävällisesti vastaan, eikä vaatinut häneltä lahjoja, kuultuaan
Parkin kertomuksen kovista kokemuksistaan. Mutta kun sitten joku
hänelle kuiskasi, että Park oli saanut orjakauppiaalta kolmen orjan
hinnan kultahiekkaa, täytyi Parkin melko lailla lisätä ennen antamaansa
lahjaa.

Maa oli muutoin erinomaisen hedelmällistä, vaihtelevaa, taajaan asuttua
ja hyvin viljeltyä. Kassonin kuningas saattoi siltä alalta, johon
hänen iso sotarumpunsa kuului, millä hetkellä tahansa saada kokoon
neljätuhatta aseellista miestä. Pahimpana vitsauksena olivat suuret
hyena- ja susilaumat, jotka kävivät öisin karjan kimppuun. Niitä
vastaan oli järjestetty erityiset vartiot, jotka öiseen aikaan tulien
ja soihtujen valossa kävivät petojen kimppuun.

Kassonin kuningas varoitti Parkia lähtemästä tavallista tietä
Bambarraan, suureen neekerivaltakuntaan, joka oli Nigerin kahden
puolen, koska välillä oleva Kaarta paraillaan kävi Bambarran kanssa
sotaa ja odotettiin Bambarran hyökkäystä Kaartaan. Matkalla Kaartaan
tulikin jo sotapakolaisia vastaan suuret laumat. Romanttisen kivisen
rotkolaakson kautta Park saapui Kaartan hiekkalakeille, uuden oppaansa
tehtyä tehoisat taiat. Tämä, joka oli nimeksi muhammedilainen, mutta
sydämessään paatunut pakana, oli Parkin kauhuksi äkkiä pysähtynyt
synkässä metsässä ja viheltänyt kovaa kolme kertaa bamburuo'on
pätkällä. Sitten hän oli laskeutunut hevosen selästä, pannut keihäänsä
tien poikki ja jälleen kolmasti viheltänyt. Hetken aikaa odotettuaan,
mitään vastausta saamatta, hän oli sanonut tien olevan auki ja matkaa
voitavan vaaratta jatkaa.



Kaartassa.


Kaartan kuningas otti matkustajan ystävällisesti vastaan, vaikka hänen
alamaisensa kiusasivatkin häntä kovin uteliaisuudellaan. Kuningas
istui savipenkillä, jolle oli levitetty leopardin nahka, vallan
merkki. Park lähestyi häntä pitkän kujan kautta, jonka toisella
puolella seisoi aseellisia miehiä, toisella naisia ja lapsia. Kuningas
varoitti Parkia menemästä Bambarraan tätä nykyä, mutta kun Park pysyi
vahvana päätöksessään, neuvoi hän vieraalleen toisen, vaikka pitemmän
ja vaarallisemman tien, joka kulki Kaartan luoteispuolella olevan
Ludamarin kautta. Tämä alue oli arabialainen. Jarraan, rajakaupunkiin,
saakka kuningas lupasi antaa Parkille oppaat. Ennen keskustelun
päättymistä saapui ratsumiehiä ilmoittamaan, että Bambarran armeija
oli lähtenyt liikkeelle Kaartaa vastaan. Park lähetti kuninkaalle
seuraavana päivänä kaksi pistoolia lahjaksi ja tämä puolestaan antoi
hänelle suuren miesjoukon suojaksi Ludamarin matkalla. Ei monta päivää
sitten kulunut, ennenkuin Bambarran armeija hävitti Kaartan, vieden
suuren sotasaaliin mukanaan. Kuningas itse kuitenkin säilyi lujassa
linnassaan, jota vihollinen ei kyennyt valloittamaan.

Samaa tietä, jolle Park nyt kääntyi, oli Houghton ennen häntä
matkustanut ja sillä surmansa saanut. Ja hyvin vähältä piti, ettei
Parkin käynyt yhtä huonosti. Parisataa miestä hänellä oli alkumatkalla
saattajinaan, mutta nämä eivät estäneet varkaita vähentämästä hänen
tavaroitaan — kun eivät liene itse olleet syylliset. Hän tapasi näillä
taipaleilla neekereitä, jotka kokosivat _Rhamnus lotus'in_ hedelmiä,
ja arveli tätä pensasta samaksi, jonka hedelmiä Libyan lotofagit,
Pliniuksen mainitsemat, söivät.

Ludamaria lähestyttäessä alkoi matkustaminen käydä yhä
turvattomammaksi. Kiertelevät maurilaisjoukot ryöstivät karjaa, miten
tahtoivat. Park näki eräässäkin kylässä, kuinka viisi mauria valitsi
karjasta viisitoista parasta nautaa ja vei ne pois, vaikka viisisataa
neekeriä oli siinä koolla sitä katsomassa. Nuori mies, joka oli
laitumella koettanut sitä estää, oli paikalla ammuttu ja teki Parkin
tullessa paraillaan kuolemaa, äidin parkuessa kaikkiin ilmansuuntiin
haikeita valituksiaan. Ei Parkin taitokaan enää auttanut nuorukaista,
jonka muutamat muhammedin uskoiset kuitenkin saivat ennen kuolemaansa
heidän uskoonsa kääntymään, niin että hän kuoli uskontunnustus
huulillaan.



Ludamarissa.


Yöllä matkustaen rosvoja välttääkseen Park saapui Ludamarin
rajakaupunkiin Jarraan, josta Houghton oli houkuteltu erämaahan
murhattavaksi. Parkille näytettiin paikka, jossa hän oli henkensä
heittänyt. Jarrassa Park sai hyvän asunnon orjakauppiaan luona,
joka oli Gambian englantilaisille velkaa kuusi orjaa; Parkilla oli
valtakirja saada näiden orjain hinta, mutta vain kahden hinnan kauppias
jaksoi suorittaa.

Ludamarissa asui arabialais-neekeriläistä sekarotua, perinpohjin
turmeltunutta, julmaa kansaa. Matka kävi nyt sanomattoman vaaralliseksi
ja vaikeaksi; vainon ja häväistyksen alaiseksi Park joutui joka
askeleella. Hänen molemmat palvelijansa päättivät palata takaisin,
mutta Park siitä huolimatta päätti urheasti jatkaa matkaa, lähettäen
Alille, maan päällikölle, luvanpyynnin, että hänen sallittaisiin
kulkea Ludamarin kautta Bambarraan. Lahjaksi Park lähetti hienot
pumpulivaatteet, jotka hän haulikkoaan vastaan vaihtoi orjakauppiaalta.
Neljätoista päivää vastaus viipyi, ja kun se vihdoin saapui, vaadittiin
Parkia seuraamaan Alin lähettilästä Gumbaan. Kolmantena päivänä hän
molempain palvelijainsa keralla, jotka perältäkin lähtivät mukaan,
saapui Dina nimiseen, savesta ja kivestä rakennettuun melkoiseen
kaupunkiin. Siellä hänen osakseen tuli mitä katalin vastaanotto.
Jokainen syyti haukkumasanoja, mitä pahimpia saattoi keksiä, syljeskeli
häntä, häväisi häntä ja hyväksi lopuksi matkustajan mytyt revittiin
auki — onneksi Park oli jättänyt osan tavaroistaan Jarraan — ja kukin
otti niistä, mitä halutti. Park kokosi, mitä hänelle oli jätetty, ja
pimeän tullen pakeni kylästä, jossa lisäksi molemmat palvelijat hänet
jättivät.

Kirkkaassa kuutamossa hän lähti erämaahan, jossa villipetoja kiljui
joka puolella. Hän ei kuitenkaan kauaksikaan ennättänyt, ennenkuin
joku huusi häntä ja uskollinen Demba saavutti herransa, ilmoittaen
seuraavansa häntä edelleenkin. Hiekkaista, pensaikkoa kasvavaa
maisemaa matkaten Park saapui pieneen kylään, jossa jalopeura
esti häntä kaivosta juomasta. Seuraavana iltana molemmat kulkijat
saapuivat kaupunkiin, jossa asui fuloja. Useita päiviä Park nyt sai
kulkea häiritsemättä ja alkoi toivoa mitä parasta. Eräässä kylässä
asukkaat paraillaan viettivät iloista juhlaa, mutta jättivät sen
paikalla, kuullessaan niin harvinaisen vieraan saapuneen, lähestyen
häntä hyvin järjestetyssä jonossa, huilut edellä kulkien, ikäänkuin
pitäen sitä kunniana, että olivat saaneet luokseen valkoisen miehen.
He karkeloivat ja lauloivat Parkin majan ympärillä puoleen yöhön
saakka, ja tuon tuostakin Parkin täytyi esiintyä, tyydyttääkseen
heidän uteliaisuuttaan. Seuraavassakin kylässä vastaanotto oli hyvä ja
päällikkö teurasti kaksi lammasta vierastaan juhliakseen.

Park oli nyt vain kahden päivämatkan päässä Gumbasta, Bambarran
ensimmäisestä kaupungista, jossa hän olisi ollut maurien vainolta
turvassa. Hän oli sen vuoksi mitä toivehikkaimmalla mielellä,
kuvaili pian saavuttavansa matkansa määrän ja yhtyi koko sydämestään
neekeri-isäntiensä hummaukseen. Mutta juuri kun ilo oli ylinnä, saapui
siihen Alin lähettiläitä, jotka vaativat häntä oikopäätä saapumaan
Alin leiriin Benauniin, koska Alin suosikkivaimo, Fatima tahtoi saada
valkoisen miehen nähdäkseen. Hänet muka sitten saatettaisiin hyvässä
turvassa Bambarraan. Parkilla ei ollut muuta neuvoa kuin totella,
vaikka se tuntuikin katkeralta. Demban keralla hänen nyt täytyi
palata Dinaan, jossa väestö oli häntä niin huonosti kohdellut. Siellä
hänet vietiin Alin pojan eteen, joka paikalla vaati häntä korjaamaan
vioittuneen pyssynlukon ja värittämään piipun siniseksi. Park vastasi
ei mitään ymmärtävänsä moisista tehtävistä, jonka jälkeen nuori tiranni
vaati itselleen veitsen ja sakset. Kun Demba yritti selittää, ettei
heillä ollut semmoisia esineitä, suuttui Alin poika niin, että olisi
ampunut pojan pään mäsäksi, elleivät läsnäolijat olisi sitä estäneet.



Alin leirissä.


Seuraavana päivänä vangit polttavassa auringonpaisteessa vietiin
kuuman hieta-aavikon poikki Benauniin. Koko päivänä he eivät saaneet
tippaakaan juodakseen. Illalla Park Demban keralla saapui Alin
väliaikaiseen leiriin, jossa oli paljon likaisia telttoja sikin sokin,
seassa suuria kameeli-, nautakarja- ja vuohilaumoja.

Valkoisen miehen saapuminen synnytti suuren hälinän. Naiset lähtivät
kotoaan tai kaivolta, vesiruukkunsa jättäen. Miehet nousivat hevostensa
selkään — kaikki tulivat juosten ja laukaten yhdessä sekamelskassa,
hurjasti huutaen ja hyppien. Kuin hyeenalauma tämä raivoisa väkijoukko
hyökkäsi onnettoman matkustajan ja hänen palvelijansa kimppuun,
kiskoen, repien häntä vaatteista ja uhaten häntä kaikenlaisilla
rangaistuksilla, ellei hän suostunut tunnustamaan samaa, yhtä ainoata
Jumalaa kuin hekin ja hänen profeettaansa. Tässä tilassa, janoon
nääntymäisillään, erämaan matkasta uupuneena hänet kiskottiin ja
työnnettiin päällikön telttaan.

Ali otti hänet vastaan teltassaan nahkapieluksella istuen, isoa
valkoista partaansa suorien, orjattaren pitäessä peiliä hänen
edessään. Ali, jolla oli arabialaisen kasvonpiirteet, oli hurjan
ja synkän näköinen mies. Hänen naisensa olivat sangen uteliaita ja
alkoivat tutkia Parkia, etsivät hänen kaikki taskunsa, napittivat
auki hänen liivinsä nähdäkseen, kuinka valkoista hänen ihonsa oli,
lukivat hänen varpaansa ja sormensa, ikäänkuin epäillen, oliko hän
oikea ihminen. Ali olisi hänen kanssaan keskustellut, mutta kun Park
ei osannut arabiaa, niin hän vaikeni. Orjat sitten veivät hänet pois,
antoivat hänelle vähän suolavedessä keitettyä hirssiä ja pilkaten
kehoittivat häntä tappamaan metsäkarjun särpimiksi. Yönsä hänen täytyi
viettää ulkoilmassa, matolla maaten. Aamulla Ali miehineen tuli häntä
katsomaan, kuljetti hänet neljän paalun varassa olevaan ruokomajaan
ja sanoi, että siinä hän saisi vasta asua. Yhteen majan paaluista
oli sidottu sika, jotta kristittyä oikein pilkattaisiin. Siitä tuli
sangen ilkeä naapuri, sillä kun kylän lapset sitä kaiken päivää
kiusasivat, kävi se niin vihaiseksi, että puri jokaista, joka vain
tuli lähelle. Paljon uteliaita kokoontui edelleenkin majan ympärille
ja tuon tuostakin Parkin täytyi riisua itsensä alasti tyydyttääkseen
heidän tiedonhaluaan. Yöt häntä vartioitiin. Park teki, mitä häneltä
vaadittiin, ja mukautui joka tavalla kiusaajiensa tahtoon, toivoen
siten pääsevänsä vähemmällä. Mutta ei koskaan hän sanonut olleensa niin
suuressa alennuksessa.

Vanhempien neuvosto piti kokouksen päättääkseen, mitä valkoiselle
miehelle tehtäisiin. Puhuttiin teloituksesta, oikean käden pois
leikkaamisesta ja silmäin puhkaisemisesta. Kaiken muun kurjuuden
lisäksi tuli paastokuukausi ja Parkin muutoinkin niukkoja
ruoka-annoksia yhä vähennettiin. Ei kumma että Park sairastui. Hänen
sairaana maatessaan maurit tulivat ja repivät viitan hänen päältään.
Päivällä kuumuus oli sietämätön ja erämaasta myrskyt kantoivat hiekkaa
ja pölyä. Hiekka tunkeutui joka paikkaan ja vihurit kaatoivat teltat ja
majat. Mauritkin peittivät kasvonsa vaatteella, jottei hiekka kurkkuun
menisi. Se oli niin kuumaa, etteivät edes neekerit voineet sen päällä
kulkea paljain jaloin. Tätä kesti niin kauan, että Parkista alkoi
elämä tuntua taakalta. Kerran hän lähti majastaan ja käveli leirin
ulkopuolelle muutamien puiden suojaan, mutta Alin poika huomasi hänet
ja vaati häntä paikalla palaamaan majaansa. Kun Park pyysi saada jäädä
siihen muutamaksi tunniksi, veti yksi miehistä pistoolin vyöstään,
'tähtäsi Parkia päähän ja veti liipaisimesta. Onneksi pistooli ei
kuitenkaan lauennut, eikä vielä toisellakaan kerralla. Kun pistooli
vielä kolmannen kerran ojennettiin, pyysi Park miestä heittämään
hommansa ja palasi leiriin. Siellä Ali koetti häntä revolverillaan
pelottaa, sanoen sitten, että jos hänet vielä kerran tavattaisiin
leirin ulkopuolella, hänet paikalla ammuttaisiin.

Ali lähti sitten pohjoista kohti suosikkivaimoaan Fatimaa etsimään
ja samaan aikaan Bambarran kuningas julisti sodan häntä vastaan, kun
hän ei ollut suostunut lähtemään Kaartaa vastaan Bambarran keralla.
Kun tämä sanoma saatiin, päätettiin paikalla muuttaa leiri kauemmaksi
pohjoista kohti. Toukok. 3 p. saavuttiin Alin uuteen leiriin. Park
nyt esitettiin Fatimalle, joka oli suunnattoman lihava, kuten maan
kauneuskäsitteet niin ylhäiseltä naiselta vaativat. Fatima oli ensin
kauhistuvinaan valkoisen miehen nähdessään, mutta leppyi sitten siihen
määrään, että toimitti hänelle maitoa ja oli sitten hänen paras
suojelijansa.

Kuumuus oli nyt sietämätön. Kaikki kasvullisuus kuivui, koko maa oli
paljasta kuivaa hietikkoa, siellä täällä riutuva puu tai akaasiapensas.
Vettä oli melkein mahdoton saada ja yöt ja päivät karjat ammuivat ja
tappelivat kaivoilla, kaukaloille pyrkiessään. Ihmisetkin kärsivät
samaa veden puutetta ja ennen muita tietenkin Park palvelijoineen
— Johnstonkin oli tuotu sinne Dinasta ja Ali oli ottanut molemmat
orjikseen. Demba yritti joskus hankkia Parkille vettä, mutta sai
selkäsaunan palkakseen. Usein Fatima kuitenkin hankki valkoiselle
miehelle, mitä hän suotta oli rukoillut Alin neekeriorjilta. Eräänä
yönä Park kärsi niin ankaraa janoa, että hän itse lähti vettä hakemaan.
Joka lähteellä hän tapasi taistelevia paimenia, ja kaikki he haukkuen
ja häväisten ajoivat hänet pois. Vihdoin hän eräällä lähteellä tapasi
vain vanhuksen ja kaksi poikaa, joilta hän juuri oli saamaisillaan
vettä, kun he samalla tunsivat pyytäjän, paiskasivat veden kaukaloon
ja käskivät häntä juomaan yhdessä karjan kanssa. Park ei siitä paljon
välittänyt, kunhan vain sai vettä .»Pistin pääni kahden lehmän pään
väliin ja join suurella nautinnolla, kunnes vesi oli melkein lopussa ja
molemmat lehmät alkoivat keskenään taistella viimeisestä siemauksesta.»

Toukokuun lopulla alkoi näkyä merkkejä sadekauden lähestymisestä,
tuuli kääntyeli, pilviä kohosi taivaalle ja etäisyydessä leimahteli
salamoita. Ali varusteli sotaretkeä Kaartan kuningasta vastaan ja
Fatiman toimesta Park sai kulkea retkikunnan keralla Jarraan, josta hän
toivoi tavalla tai toisella pääsevänsä pakenemaan. Fatiman avulla hän
vielä sai takaisin osan vaatteistaanko ja hevosensa, joka kuitenkin oli
kovassa työssä pahoin laihtunut. Molemmat palvelijat lähtivät hänen
kerallaan. Toisena matkapäivänä raivosi niin kova hietamyrsky, että
retkikunnan täytyi viettää koko päivä paikoillaan. Karja juoksenteli
tuiskuvasta hiekasta vimmastuneena sinne tänne, uhaten tallata vangit
jalkoihinsa. Demba erotettiin sitten Parkista ja lähetettiin takaisin
pääleiriin, koska hän siitä pitäen oli oleva Alin orja. Suotta Park
hyökkäsi Alin luo ja soimasi häntä sanojaan säästämättä, mutta se
oli suotta ja hänelle itselleen oli käydä vielä pahemmin. Demba itki
runsaat kyyneleet, mutta ne eivät mitään auttaneet, hänen täytyi erota
isännästään, johon hän oli vilpittömästi kiintynyt. Jarrassa Park sai
asua saman orjakauppiaan luona kuin menomatkallakin ja nyt hän alkoi
miettiä pakoa.



Pako Alin leiristä.


Ali oli palannut leiriinsä juhlaa viettämään, jättäen Jarran, joka
oli kapinoinut Kaartan kuningasta vastaan, oman onnensa nojaan.
Kuningas lähestyi kaupunkia sotajoukon keralla, ja tämä aiheutti
yleisen pakokauhun. Vaimot ja lapset kokosivat mitä saattoivat
mukanaan kuljettaa, ja lähtivät itkien ja valittaen mieron tielle.
Park Johnsonin ja orjakauppiaan keralla yhtyi heihin. Alin ylin orja
neljän pakolaisen keralla saavutti kuitenkin pakolaiset, palauttaakseen
valkoisen vangin, ja nyt Park päätti, että pako oli ainoa tie,
mitä hänellä enää oli avoinna..Johnson täydelleen hyväksyi hänen
päätöksensä, mutta häntä ei vähääkään haluttanut lähteä mukaan. Maurit
eivät sen tarkemmin Parkia vartioineet, joten tämä saattoi ottaa
mukaansa pari vaatekertaa ja saapasparin. Mutta ei ainoatakaan helmeä
eikä muuta kauppatavaraa hänellä ollut, millä elantonsa ostaa.

Päivän sarastaessa, maurien sikeästi nukkuessa, Park otti
vaatemyttynsä, astui varovasti nukkuvien neekerien yli ja saavutti
hevosensa. Sanottuaan Johnsonille hyvästi ja annettuaan hänelle viestin
rannikolle toimitettavaksi, Park ratsasti kylästä pimeän suojassa
ja pakeni niin nopeaan kuin hän laihtuneella hevosellaan pääsi.
Kovasti hän pelkäsi takaa-ajoa, säpsähti joka risahdusta ja kerran
äkkiarvaamatta joutui maurilaisten paimenten kaivolle. Nämä eivät
kumminkaan ymmärtäneet ottaa häntä kiinni, vaan huutaen ja kiroillen
ajoivat hänet kivillä pois, ikäänkuin hän olisi ollut metsän peto.
Park alkoi toivoa pääsevänsä näin vähällä, kun hän äkkiä takaapäin
kuuli huutoja ja näki kolme mauria, jotka aseitaan heiluttaen ajoivat
häntä takaa ja vaativat häntä pysähtymään. Park ei kehnolla hevosellaan
päässyt minnekään, mutta onneksi nämä maurit eivät olleet Alin miehiä,
vaan rosvoja, jotka armotta veivät hänen vaatemyttynsä ja takkinsa ja
uhkasivat ampua, kun hän riiteli vastaan. Ryöstettynä hän nyt ratsasti
metsän suojaan, välttääkseen muita samanlaisia kohtauksia. Metsässä hän
alkoi tuntea turvallisuutta ja jälleen vapaammin hengittää ja toivoa
perältäkin näkevänsä Nigerin, nälästä, janosta ja kaiken puutteesta
huolimatta. Mutta ennen kaikkea hänen oli päästävä Bambarran rajan
poikki, ennenkuin saattoi lähteä ihmisiltä ravintoa anomaan.

Metsä oli täällä Saharan laidoilla kuitenkin niin karua ja kuivaa,
ettei vettä ollut missään, vaikka kuinka jano vaivasi uupunutta
matkamiestä ja hänen juhtaansa. Aurinko paahtoi ja kuiva hiekkainen
maa heijasti takaisin sen polttavia säteitä kuin uunin suusta.
Puiden latvoista ei näkynyt ainoatakaan ihmisasuntoa, ei muuta kuin
sankkaa vaivaisvesakkoa ja hiekkakumpuja. Iltapäivällä Park tapasi
vuohilauman ja ilokseen huomasi, että sitä paimensi vain kaksi poikaa.
»Vettä! vettä!» läähätti Park, mutta poikaset näyttivät hänelle
tyhjät nahkaiset vesisäkkinsä ilmoittaen samalla, ettei koko metsässä
ollut tippaakaan vettä. Epätoivoisena ja uupumaisillaan Park taas
lähti eteenpäin pyrkimään. Yön lähestyessä hän alkoi nääntyä ja tuon
tuostakin tuntea pyörtymystä. Hän ei luullut näkevänsä huomista päivää,
ellei tapaisi vettä. Suotta hän pureskeli kaikenlaisten pensaitten
lehtiä, lieventääkseen suunsa ja kitansa polttoa. Illalla hän kiipesi
puuhun, mutta ei ympärillään nähnyt muuta kuin autiota erämaata.

Aurinko meni mailleen, ja sen mukana pakolaisen viimeinen toivo.
Hän oli niin heikkona, ettei enää voinut kävellä, eikä hevonenkaan
kyennyt häntä kantamaan. Hän sen vuoksi otti suitset hevosen suusta
ja laski sen omin neuvoin toimeentulemaan, miten parhaiten taisi.
Samalla kamala pyörtymyksen tunne valtasi hänet ja hän vaipui hiekalle,
luullen viimeisen hetkensä tulleen. Ilman jäähtyessä yöllä hän taas
tointui horrostilastaan ja päätti vielä kerran ryhtyä kuolemaa vastaan
taistelemaan. Mielensä karkaisten hän taas lähti pimeässä eteenpäin
pyrkimään. Hetken kuluttua salama valaisi maiseman. Se näytti lupaavan
sadetta ja janon tuskan sammutusta. Salama salaman jälkeen välähti
pimeässä ja ukkonen lähestyi. Tuskallisen ahnaana uupunut matkamies
istui odottamaan lähestyvää rajuilmaa, toivon ja pelon vaiheilla.
Tunnin kuluttua myrsky hyökkäsi puihin käsiksi, taivuttaen ne maata
myöten. Hänkin tunsi ensi viileät vihurit ja hämärästi näki edessään
pimeän pilvenpatsaan, jonka hän toivoi tuovan kaivatun sateen. Se
peitti taivaan ja maan ja hän nousi seisaalleen sitä vastaanottamaan
ja avasi kuivan suunsa maistaakseen kosteuden suloisuutta, mutta hänet
kietaisikin sisäänsä tukahuttava hietamyrsky. Pettymyksen nujertamana
hän vaipui maahan suojaavan pensaan taa. Tunnin verran myrsky riehui
hänen ympärillään. Kun se taukosi, lähti Park uudelleen eteenpäin
ponnistelemaan, vaikka yhä vähenevin voimin, yhä kiduttavampaa janoa
tuntien.

Jälleen salamat leimusivat taivaalla. Hän tuskin uskalsi enää toivoa,
mutta käänsi kuitenkin polttavat kasvonsa, kurkoitti vapisevat kätensä
lähestyviä myrskypilviä kohti, tunteakseen ensimmäiset virkistävät
pisarat. Tällä kertaa toivo ei pettänyt. Vaatteet päältään riisuen hän
ne levitti maahan vettä kokoamaan ja siinä ilkialastomana, keskellä
myrskyä, häikäiseviä salamia, räjähtäviä ukonjyrähdyksiä ja tulvivaa
rankkasadetta joka ruumiin huokosellaan hengitti taivaallista kosteutta.

Näin virkistyneenä hän lähti jälleen eteenpäin kämpimään päästäkseen
ihmisiin, ennenkuin nälkään nääntyisi. Salamain valossa kompassiaan
katsoen hän pyrki kaakkoa kohti, Bambarraan päästäkseen. Kahden
aikaan aamulla näkyi edestä päin valkeita, mutta ne eivät olleetkaan
neekerikylän, vaan maurilaisten leirin tulia. Eräs vaimo huomasi
hänet, hänen vettä etsiessään ja kaksi miestä juoksi häntä hakemaan,
kuitenkaan tapaamatta, vaikka kulkivat aivan sen pensaan ohi, jonka taa
hän oli kyyristynyt. Metsään paeten hän kuuli sammakoiden kurnutusta ja
sitä kohti haparoiden löysi vettä. Seuraavana aamuna hän parinkymmenen
kilometrin päässä näki savupatsaan ja lähti sitä kohti pyrkimään.
Viiden tunnin uuvuttavan ponnistuksen jälkeen hän saapui kylään, mutta
se olikin vielä Alin kyliä, vaikkei siinä asunut arabialaisia, vaan
fuloja eli fulbeja. Nälän ankaruus pakoitti hänet ratsastamaan kylään,
vaikka se olikin vaarallista. Mutta suotta hän anoi apua päällikön
majasta; tylysti hänet karkoitettiin, kuten kerjäläinen ainakin. Hän
aikoi jo masentunein mielin lähteä jälleen pois, kun hän kylän laidassa
huomasi muutamia halpoja majoja; majansa edessä puuvillaa kehräävältä
vanhalta eukolta hän pyysi ravintoa, ja hänen uupuneen, riutuneen
muotonsa nähdessään eukko paikalla avasi majansa ja antoi hänelle,
mitä hänellä oli, vieläpä viljalla ruokki hänen ratsunsakin. Sillä
välin majan ulkopuolelle alkoi keräytyä joukkoa, joka keskusteli,
mitä tälle epäiltävän näköiselle muukalaiselle oli tehtävä, mutta
Parkpa ei jäänyt heidän päätöstään odottamaan, vaan kiiruumman
kaupalla ratsasti pois. Kylästä päästyään Park, joka ei ollut kahteen
vuorokauteen nukkunut, kävi puun alle nukkumaan ja nukkui, kunnes kaksi
fula-miestä iltapäivällä hänet herättivät. Rupeamatta heidän kanssaan
keskustelemaan hän jatkoi matkaansa Bambarraa ja Nigeriä kohti,
kunnes yösydännä tapasi vesilätäkön ja sen ääressä levähti. Unesta ei
kuitenkaan tullut mitään sääskien ja petoeläinten vuoksi.

Surkean yön vietettyään löytöretkeilijämme tuli fulain kaivolle, jonka
luona paimen antoi hänelle keitettyä vehnää ja taateleja ja hänen
hevoselleen viljaa. Matkaa jatkaessaan paremmalla luottamuksella hän
iltamyöhällä kuuli matkustavain ääniä ja oli pakotettu kädellään
pitämään kiinni hevosensa turvasta, ettei se hirnunnalla häntä
ilmaisisi. Puolenyön aikaan sammakkojen rohkaiseva kurnutus taas
ilmaisi hänelle, missä vettä oli. Janonsa sammutettuaan hän kävi
avoimelle paikalle maata ja nukkui aamuun asti, kunnes kiertelevät
petoeläimet hänet herättivät. Vasta nyt hän kulki Bambarran rajan
poikki ja saattoi tuntea olevansa turvassa ainakin Alin ja hänen
vimmattujen mauriensa vainolta. Wawrassa kylän päällikkö otti hänet
vieraanvaraisesti vastaan ja hän saattoi vihdoinkin vaipua rauhalliseen
raittiiseen uneen.



Bambarrassa.


Park oli nyt, erämaasta ja maurien kynsistä päästyään taas reippaalla
mielellä, vaikkapa olikin vain kerjäläinen Afrikan sydämessä. Maa oli
hedelmällistä, kyliä taajassa ja väestö tuntui olevan ystävällistä.
Ja tosiaan hänet otettiinkin kaikkialla ystävällisesti vastaan,
annettiin ruokaa ja yösija. Ja ne ihmiset, mitä hän matkalla tapasi,
pitivät hänelle seuraa, auttoivat, neuvoivat ja suojelivat häntä.
Enimmäkseen häntä ei kuitenkaan huomattu valkoiseksi, vaan luultiin
Mekasta palaavaksi pyhiinvaeltajaksi, jota uskovaisten velvollisuus oli
auttaa taipaleen poikki. Ja näin hän päivä päivältä lähestyi matkansa
määrää, sitä suurta jokea, jota ei vielä ainoankaan valkoisen silmä
ollut nähnyt, vaikka sen olemassa olo oli tunnettu yli kaksituhatta
vuotta. Yöllä heinäk. 20 p. vastaan Park saapui pieneen kylään, jossa
vakuutettiin hänen seuraavana päivänä näkevän Nigerin eli Djoliban
(suuren veden), joksi asukkaat jokea sanoivat.



Park näkee Nigerin.


»Auringonlaskussa yövyimme pieneen kylään, jossa halvalla hinnalla,
yhdellä napilla, sain ravintoa itselleni ja hevoselleni. Ja samalla
sain kuulla, että seuraavana päivänä saisin nähdä Nigerin, jota
asukkaat sanoivat Djolibaksi, s.o. isoksi joeksi. Leijonia oli täällä
hyvin paljon ja ne olivat sangen rohkeita, jonka vuoksi kylän portit
yöksi suljettiin, eikä auringonlaskun jälkeen kukaan päässyt ulos
eikä sisälle. Sääskien ilkeä kiminä ja se ajatus, että seuraavana
päivänä saisin nähdä Nigerin, pitivät minua kaiken yötä valveilla.
Jo päivän koitossa oli hevoseni valmiiksi satuloituna ja minä itse
matkakunnossa, mutta väestö vielä nukkui, enkä päässyt lähtemään,
ennenkuin portit oli avattu. Vihdoin sitten pääsimme lähtemään Seguun,
Bambarran pääkaupunkiin, joka on Nigerin rannalla. Tiet olivat täynnään
ihmisiä, jotka tavaroineen olivat matkalla torille. Kuljimme neljän
suuren maalaiskylän kautta ja kello kahdeksan aikaan näkyi etäisyydessä
savua. Siellä oli Segu. Samalla minulla oli onni saavuttaa eräitä
alkuasukkaita, jotka olivat minulle osoittaneet paljon hyvyyttä, ja he
lupasivat esitellä minut kuninkaalle. Ratsastimme juuri lakeutta pitkin
ja minä katselin joka puolelle, missä joki olisi, kun äkkiä joku huusi:
Kas tuolla on vesi! Sanomattomalla riemulla katselin nyt mahtavaa
Nigeriä, jota löytämään minut oli lähetetty. Se oli sen levyinen kuin
Thames Westminsterin kohdalla. Verkalleen ja auringon valaisemana se
virtasi itää kohti. Nopeaan olin alhaalla joen rannassa. Juotuani sen
vettä kiitin hartaasti Kaitselmusta, joka oli yritykseni johtanut
onnelliseen tulokseen.» Segu oli melkoinen kaupunki, neliosainen,
korkeilla maavalleilla ympäröity. Talot olivat savesta, laakakattoiset,
toiset kahdenkertaiset. Jokaisessa kortteerissa oli moskeija. Park
arvosteli väkiluvun kolmeksikymmeneksituhanneksi. Ihmisten paljous,
veneitten suuri luku virralla, uutteruus ja ripeys, mikä joka
puolella vallitsi, osoittivat paljon korkeampaa kulttuuria, kuin Park
oli osannut odottaakaan. Mutta kuningas ei suostunutkaan ottamaan
häntä paikalla vastaan, vaan käski hänen odottaa eräässä läheisessä
maalaiskylässä. Siellä ei kukaan suonut oudolle kulkijalle yösijaa ja
hänen täytyi lähteä taivas'alla yötään viettämään.



Neekerivaimon armeliaisuus.


Park istahti puun alle, joka ainakin suojeli häntä auringon paahtavalta
kuumuudelta. Kului tunti toisensa jälkeen, mutta ei kukaan tarjonnut
hänelle ruokaa eikä majaa. Päivä lähestyi loppuaan. Alkoi tuulla ja
taivaalle kokoontua uhkaavia pilviä. Kaikki ennusti myrskyistä yötä.
Päivä meni mailleen, mutta yhä hän istui kenenkään auttamatta. Pimeys
alkoi saeta nopeasti, kuten se kuumassa vyöhykkeessä sakenee, eikä
näyttänyt enää olevan toivoa siitä, että kukaan maanasukkaista heltyisi
valkoisen miehen puutetta ja kurjuutta auttamaan. Hän jo varustautui
kiipeämään puuhun, ettei joutuisi leijonain ja hyenain saaliiksi. Ennen
sitä hän kuitenkin alkoi riisua hevosen suitsia ja satulaa, että se
saattaisi vapaammin liikkua ja etsiä ruokaansa. Hänen tätä tehdessään
siitä kulki ohi nainen, joka palasi vainiolta työstä. Sanoittakin
tämä ymmärsi muukalaisen hädänalaisen tilan. Sekä puku että kasvot
puhuivat peittämätöntä kieltä väsymyksestä, puutteesta, nälästä ja
mielenmasennuksesta. Neekerivaimo pysähtyi ja kysyi, mikä hän oli
miehiään. Muutamat sanat riittivät vakuuttamaan tämän naisen sydämen
ja sen enempää kysymättä hän otti satulan ja ohjakset ja käski häntä
tulemaan majaansa. Siellä hän sytytti lampun ja levitti permannolle
maton vierastaan varten. Tuota pikaa kärisi hiilloksessa oiva kala
ja perheen muut jäsenet töllistelivät suu auki muukalaista. Muutaman
minuutin kuluttua Park söi itsensä kylläiseksi ja kävi nukkumaan.
Naiset jatkoivat työtään, kehräsivät villoja ja surumielisellä äänellä
lauloivat vieraastaan, omistaen hänelle aina seuraavat kertosäkeet:

»Tuulet ulvoi ja sade roiski, valkoinen mies parka istui puumme alla;
ei emoa hällä maitoa kantamaan, ei vaimoa viljaansa jauhamaan.»

Johon kööri aina lisäsi:

    »Säälikää valkoista miestä,
    ei emoa hällä, ei vaimoa.»

Nämä sanat herättivät Parkissa syvän kiitollisuuden tunteen, hänen
vuoteellaan itseään käännellessään. Myöhään yöhön naiset kehräsivät ja
yhä toistivat kertosäkeitään:

    »Säälikää valkoista miestä,
    ei emoa hällä, ei vaimoa»,

hirmumyrskyn ulkona myllertäessä, salamain leiskuessa ja ukkosen
räjähdellessä, sateen virtanaan valuessa.

Aamulla Park kiitollisuuden osoitukseksi antoi ystävälliselle
emännälleen kaksi niistä neljästä messinkinapista, mitä hänellä
oli liivissään; ne olivat ainoat esineet, mitä hänellä vielä oli
maanasukkaille kelpaavaa.



Segussa.


Park sai kuulla huhuja, kuinka maurit häntä vastaan juonivat Mansong
kuninkaan hovissa, eikä Mansong sitten suostunutkaan häntä puheilleen
päästämään, vaikka salli hänen kulkea maansa läpi kumpaan suuntaan vain
halusi. Kuningas lähetti köyhälle valkoiselle miehelle viisituhatta
kauri-raakkua lahjaksi — ne olivat maassa käypä raha — että hän saattoi
ostaa ruokatavaroita. Yhtenä syynä kuninkaan vastahakoisuuteen laskea
Parkia puheilleen oli epäluulo; hän ei voinut käsittää, kuinka kukaan
viitsisi matkustaa niin pitkän matkan ja kokea niin paljon vaaroja ja
vastuksia vain tuntematonta jokea katsellakseen.

Park ei kuitenkaan nytkään palannut takaisin; hän tahtoi nähdä
Nigeriä pitemmältä, ehkäpä käydä vielä Timbuktussakin. Hän siis kulki
eteenpäin kauniitten viljeltyjen seutujen kautta, jotka muistuttivat
englantilaista puistomaisemaa. Asukkaat kaikkialla parhaillaan
kokosivat shi-puun hedelmiä, tehdäkseen niistä kasvivoita.

Illalla heinäk. 24 p. Park saapui Sansandingiin, joka oli suurempi
paikka. Häntä pidettiin yleensä maurina, joita oli näissä seuduin
paljon kauppiaina, mutta muuan oikea mauri huomasi pian erehdyksen.
Kaikki nämä kylät olivat suuressa määrin maurien vaikutusvallan
alaisia, vaikkapa olivatkin neekerihallitsijan valtakuntaa, ja
Sansandingin maurit jälleen kiusasivat Parkia minkä voivat, vaatien
häntä lukemaan ulkoa muhammedilaisia rukouksia samaan tapaan kuin
juutalaiset, joita myös oli maassa ja joita halveksittiin vielä enemmän
kuin kristittyjä. Kylän hallintomies kuitenkin suojeli häntä ja antoi
hänelle ruokaa, vaikka Parkin maurien kiukkua lauhduttaakseen täytyikin
lähteä moskeijan eteen julkisesti nähtäväksi ja pilkattavaksi.
Isäntänsä hän kuittasi kirjoittamalla hänelle »amuletin» suojaksi
kaikkea pahaa vastaan, kuten tämä oli pyytänyt; Park kirjoitti hänelle
»Isä meidän».

Park kulki sitten yhä kauemmaksi koillista kohti, samoten toisinaan
oikoteitä metsäin halki, joissa oli paljon jalopeuroja. Yhden hän
oppaansa kera vain kuitenkin näki, ja sekin salli hänen häiritsemättä
kulkea sivuitseen. Heinäkuun lopulla hän saapui Madibuun, kylään,
josta oli lumoava näköala pitkin Nigeriä sekä ylös- että alaspäin.
Joessa, joka tällä kohdalla oli sangen leveä, oli vihantia saaria,
joilla asukkaitten karjat olivat turvassa petoeläimiltä. Joesta saatiin
paljon kaloja pumpulilangasta kudotuilla verkoilla. Sääskiä oli
suunnattomasti ja ne olivat alkuasukkaille suurena rasituksena ja vielä
enemmän kiduttivat Parkia, jonka vaatteet alkoivat hajota repaleiksi.
Hän sairastui täällä kuumeeseen, vaikk'ei hän silloin, niin lääkäri
kuin olikin, saattanut arvata, että juuri sääsket, joiden vuoksi hän
sai viettää niin monta unetonta yötä, olivat kuumeen aiheuttajat.
Madibun tuolla puolella Parkin hevonen sortui ja hänen täytyi jättää
se oman onnensa nojaan. Mutta vielä hän jatkoi matkaansa jonkun aikaa,
kunnes tuli vakuutetuksi siitä, että joen seuraaminen mereen saakka
oli nykyoloissa mahdotonta. Hänen täytyi, vaikka raskaalla mielellä,
kääntyä takaisin. Hän oli tullut seutuun, jossa puhuttiin toista kieltä
kuin Bambarrassa, eikä kohtelu siellä ollut parempi. Sitä paitsi alkoi
joki paisua, eikä tulvan aikana olisi ollut mahdollista jatkaa matkaa
muuten kuin vesitse. Venettä hän taas ei voinut hankkia. Lisäksi hän
sai Timbuktusta ja sen uskonvimmaisista asukkaista kuulla niin huonoja
uutisia, että hän arvasi henkensä menettävänsä, jos uskaltaisi matkaa
sinne saakka jatkaa. Ja siten olisivat hänen matkansa kaikki tulokset
menneet myttyyn.

Se paikka, josta Park kääntyi paluumatkalle, oli noin 120 kilometrin
päässä Segusta itään. Kauppiailta hän sai jotenkin oikeat tiedot
Nigerin juoksusta siitä eteenpäinkin aina Timbuktun satamaan Kabaraan
saakka. Mutta siitä edelleen ei tästä suuresta joesta tietty muuta kuin
huhuja.



Park lähtee paluumatkalle.


Kun Park 29 p. heinäk. 1796 päätti lähteä paluumatkalle, ei hänen
tilansa suinkaan ollut kehuttava. Paluumatka näytti melkein yhtä
toivottomalta kuin menomatkakin. Hänen oli matkueineen jalan kuljettava
2500 kilometriä puoliraakalaisen maan kautta, jossa jokainen piti
oikeutenaan nylkeä matkustajaa, minkä saattoi, eivätkä lait suoneet
hänelle mitään suojaa väkivaltaa vastaan. Repaleiset vaatteet eivät
suojelleet häntä säätä eivätkä sääskiä vastaan, ruoan ostamiseen
hänellä ei ollut rahoja ja lisäksi häntä odotti tropiikin talvi
kaikkine kauhuineen, hirmumyrskyt, ukonilmat, rankkasateet, alavat maat
rämeinä ja soina, kaikki joet tulvillaan.



Sadeaika ja matkan vaikeudet.


Käytyään Sillan kohdalla joen etelärannalla Park palasi pohjoisrannalle
ja nukkui ensi yönsä Keassa, kylän päällikön orjien kanssa, jotka
sääliväisesti peittivät hänet vaatteella. Seuraavana päivänä hän
oppaansa keralla keksi tiellä verekset leijonan jäljet. Lähestyttäessä
tiheikköä, jossa vaarallinen peto näytti piilevän, opas vaati Parkia
kulkemaan edellä, mutta siihen tämä ei suostunut, hänellä kun ei ollut
asetta, eikä hän tietäkään tuntenut. Syntyi tuima tora, joka päättyi
siihen, että neekeri jätti hänet oman onnensa nojaan. Pelokkaalla
mielellä Park jatkoi matkaa joen ja metsikön väliä ja sai kulkea
leijonalta rauhassa. Saapuessaan illalla Madibuun hän siellä kohtasi
karanneen oppaan. Kun hän paraillaan torui tätä, alkoi viereisestä
majasta hevonen hirnua. Hymyillen kylän päällikkö kysyi Parkilta,
tiesikö hän, kuka hänelle puhui, näyttäen hänelle sitten hevosen, joka
oli hänen omansa. Se oli levättyään melkoisesti voimistunut.

Seuraavana päivänä alkoi sataa niin rankasti, ettei Park pääsyt
Njämin kylästä kolmeen päivään mihinkään. Ja kun hän vihdoin lähti
liikkeelle, oli vainioilla kilometrittäin vettä polvia myöten ja polut
olivat kaikki veden peitossa. Ja vedettömilläkin paikoilla oli maa
niin vetelää, että hevosen oli melkein mahdoton kulkea eteenpäin.
Satamista yhä jatkui ja vain muutamia kilometrejä Park pääsi eteenpäin
kulkemaan, rintaa myöten vedessä kahlaten, kunnes saapui pieneen
fulakylään. Sieltä hän koetti saada uuden oppaan, mutta kun ei ollut
ketään halukasta, liittyi hän erääseen mauriin, joka oli matkalla
Seguun suolaa viemään. Mauri vaimonsa kanssa ratsasti härillä, mutta ei
heidän matkan tekonsa ollut paljon parempaa kuin Parkinkaan. Eräässä
paikassa toinen häristä suistui suon silmään ja eukko suoloineen
päivineen putosi veteen. Siinä kylässä, johon Park sitten yöpyi, täytyi
hänen asustaa kosteassa vanhassa hökkelissä. Joka hetki hän pelkäsi
vanhan ränstyneen savikaton luhistuvan, joka sadeaikana tapahtui
paremmillekin majoille, mutta vaikka joka puolelta kuului samanlaisten
tapaturmain rytinää ja aamulla neljätoista majaa oli murtunut, oli
Parkin vanha maja säilynyt. Seuraavana päivänä satoi niin rankasti,
että Parkin täytyi odottaa sään asettumista ja hän olisi odottanut
vielä kauemminkin, ellei kylän päällikkö olisi ajanut häntä matkaan.
Kaiken lisäksi oli väestön kesken nyt levinnyt semmoinen huhu, että hän
muka oli vakooja ja että kuningas oli hänelle epäsuosiollinen. Tämän
jälkeen kyläin päälliköt kävivät hänelle vielä ynseämmiksi eikä kukaan
muukaan tahtonut hänelle majaansa avata. Sansandingissa päällikkö,
joka menomatkalla oli häntä suojellut maureja vastaan, ei nyt tahtonut
olla missään tekemisissä hänen kanssaan, vaan vaati häntä aamulla
varhain poistumaan. Yöllä hän kuitenkin tuli yksityisesti Parkin luo
varoittamaan häntä, kehoittaen häntä varsinkin Segua karttamaan.
Seuraavan kaupungin ulkopuolella neekerit tulivat ja tarttuivat hänen
hevosensa suitsista kiinni, taluttivat hänet kaupungin muurien ympäri
ja sen tehtyään kehoittivat jatkamaan matkaa edelleen. Sitä seuraavassa
kylässä häntä uhattiin selkäsaunalla, mutta sitä seuraavassa muutamat
naiset, hänen surkeata ulkonäköään säälien, hankkivat hänelle yösijan.



Leijonan vaanimana.


Lähellä Segua Park sai kuulla, että oli aikomus vangita hänet, ja lähti
nyt korkean heinän ja rämeitten läpi samoamaan edelleen, välttääkseen
vangitsijat. Hän ei palannut takaisin samaa tietä, jota oli tullut,
vaan lähti jokivartta nousemaan, nähdäkseen kappaleen matkaa sen
yläjuoksuakin, varsinkin sen, kauaksiko sitä saattoi aluksilla nousta.
Kolmisen päivää hän sitten jatkoi matkaa muitta seikkailuitta, mutta
Song nimisessä pienessä kylässä häneltä jälleen kiellettiin yösija.
Pitkin päivää hän oli nähnyt leijonan jälkiä, mutta siitä huolimatta
hänen täytyi tyytyä käymään kaupungin portin edustalle puun alle
lepäämään; nukkua hänen tietenkin oli mahdoton. Joka hetki hän
odotti näkevänsä väijyvän pedon yön synkeydestä hyökkäävän päälleen.
Vähän ennen puolta yötä kuului läheltä metsästä pedon karjuna,
mutta oli niin pimeä, että oli mahdoton mitään nähdä. Tilanne kävi
niin tuskastuttavaksi, että Park hyökkäsi portille ja kaikin voimin
vimmatusti tempoili sitä, sisään päästäkseen; mutta turhaan. Leijona
sillä välin näkymättömänä hiipi kylän ympäri, yhä kehäänsä pienentäen
ja uhriaan lähestyen. Vihdoin ruohosta kuului kahinaa, joka Parkille
ilmaisi sen olevan lähellä. Hän hyökkäsi lähellä olevaa puuta kohti,
kiipesi siihen ja siten viime tingassa pelastui. Hän varustautui sitten
puussa yötään viettämään, mutta pian sen jälkeen päällikkö tuli ja
avasi portin, kehoittaen Parkia sisään tulemaan, hän sanoi nyt olevansa
vakuutettu siitä, ettei tämä tulija ollut mauri, sillä mikään mauri ei
olisi hetkeäkään odottanut kaupungin ulkopuolella kiroamatta sitä ja
kaikkia sen asukkaita.

Songista alkaen maa alkoi käydä mäkiseksi ja edestä päin näkyi
korkea vuoristo. Notkot, joiden kautta tie kulki, olivat sadeajan
vuoksi vetisinä rämeinä. Eräässä paikassa Park hevosineen suistui
näkymättömään hautaan ja oli hukkua, mutta molemmat kuitenkin lopulta
pääsivät ylös nousemaan, vaikka ylt'yleensä liejun ryvettäminä. Enimmän
Park pelkäsi sitä, että hän tämmöisissä tapaturmissa menettäisi
kallisarvoiset muistiinpanonsa. Hän nousi sitten Nigerin laaksosta
korkeammalle mäkimaahan, josta nähden koko laakso oli yhtenä järvenä.
Kohdatessaan syvän, vuolaan syrjäjoen, jonka poikki oli päästävä, hän
riisui päältään ryysynsä ja alkoi hevosineen uida sen poikki, mutta
paikalle sattunut maanasukas varoitti häntä siitä, koska hän hevosineen
muutoin joutuisi krokotiilien saaliiksi. Kun Park äkkiä nousi pois
vedestä ja neekeri näki hänen paljaan valkoisen ruumiinsa, hämmästyi
hän sanomattomasti ja nosti käden suunsa eteen, kuten neekerien on
hämmästyessään tapana, päästäen kauhistuksen huudahduksen. Hän auttoi
Parkia kuitenkin löytämään lautan ja siten pääsemään toiselle rannalle.

Seuraavassa kylässä Parkin täytyi viettää yönsä palaver-puun alla,
hirmumyrskyn kauhuille alttiina. Puolenyön aikaan eräs neekeri, joka
itsekin oli kaupungissa vieras, tuli ja jakoi hänen kanssaan eväänsä.
Seuraavana päivänä hän söi vehnän akanoita nälkäänsä tyydyttääkseen.
Kauempana hän kuitenkin huomasi voivansa parantaa toimeentuloaan
kirjoittamalla yksinkertaisille alkuasukkaille lumoja eli safioita.
Lumo kirjoitettiin laudalle, jonka jälkeen muste pestiin pois ja
asianomainen nieli veden. Neekerit olivat saaneet tavan arabialaisilta.
Lumojen kirjoittamisen kautta Park saattoi ensi kerran monesta ajasta
syödä kunnon aterian ja nukkua yönsä rauhassa.



Bammaku.


Hän joutui sitten väärälle tielle, jolla oli pakko uida syvän syrjäjoen
poikki krokotiileistä huolimatta, muistoonpanot hattunsa lakeen
kiinnitettyinä. Niger virtasi täällä kallioisten rantain välitse
ja entistä nopeammin. 23 p. elok. matkamiehemme saapui Bammakuun,
melkoiseen kauppakaupunkiin, jossa arabialaisten suolakauppiaitten
oli tapa levätä. Täällä maurit, paljon matkustaneina miehinä, olivat
odottamattoman kohteliaita ja lähettivät Parkille riissiä ja maitoa.

Bammakussa Park erosi Nigeristä, kulkeakseen suorinta tietä Gambiaan.
Matkatoveriksi ja oppaaksi hän nyt sai vaeltavan soittoniekan, joka
oli menossa samaan suuntaan. Opas pian kuitenkin eksyi ja jätti sitten
Parkin selviytymään, miten parhaiten taisi. Tämä löysi hevospolun ja
tuli sitä kulkien korkealle mäelle, josta oli laaja näköala yli Nigerin
ja tulvan peittämän laakson, kaakossa aina autereisille etäisille
Kong-vuorille saakka. Auringon laskiessa hän saapui romanttiseen
laaksoon, Kuma nimiseen kylään, jossa vastaanotto vaihteeksi oli hyvin
ystävällistä. Hänelle tuotiin viljalta vehnää ja maitoa ja hevoselle
heiniä, vieläpä hänen majaansa tehtiin valkeakin ja ulkopuolelle
kokoontui uteliaita ihmisiä tiedustelemaan, mikä hän oli miehiään.



Rosvojen käsissä.


Kahden paimenen seuraan liittyen hän sitten jatkoi matkaa vuoriston
poikki, jossa tie toisin paikoin oli hyvinkin jyrkkä ja vaivalloinen.
Paimenet matkasivat nopeammin ja Park kulki jäljessä, mutta pian hän
kuuli huutoja ja rientäessään niitä kohti tapasi toisen paimenista
tien vieressä haavoitettuna; toisen olivat rosvot vieneet mennessään.
Samalla hän huomasi kuusi tai seitsemän aseellista miestä, jotka
väjyivät häntäkin, ja kun pako oli mahdotonta, ratsasti hän oikopäätä
heitä kohti. Teeskennellen huolettomuutta hän kysyi, olivatko he
elefantin pyydystäjiä ja olivatko mitään saaneet. Nämä eivät siihen
vastanneet paljon mitään, kehoittivat häntä vain jatkamaan matkaansa.
Ilomielin, kun niin vähällä pääsi, Park noudatti kehoitusta. Hänen
ilonsa oli kuitenkin lyhyt. Kovan huudon takaapäin kuullessaan hän
pysähtyi ja katsoi taakseen ja huomasi silloin rosvojen juoksevan häntä
kohti. Saavutettuaan he sanoivat olevansa kuningas Fulahdun miehiä,
jotka olivat tulleet häntä pääkaupunkiin hakemaan. Pahoinpitelyä
välttääkseen Park empimättä suostui heitä seuraamaan ja vaieten joukko
sitten jonkun matkaa kulki toiseen suuntaan, kunnes saapui synkkään
metsään. »Tämä paikka on hyvä», sanoi yksi rosvoista ja samalla
käytiin onnettoman matkustajan kimppuun ja hattu reväistiin hänen
päästään. Park: ei ollut tietävinäänkään, vaikka hattu oli hänelle
kaikkea muuta kalliimpi, sen pohjassa kun olivat hänen muistiinpanonsa.
Hän ei kuitenkaan suostunut lähtemään paikaltaankaan, ellei saanut
hattuaan takaisin. Vastaukseksi yksi rosvoista paljasti puukkonsa ja
leikkasi viimeisenkin messinkinapin Parkin liivistä. Muut etsivät hänen
taskunsa. Kun ei mitään löytänyt, riisuivat he hänet alasti ja hänen
saapasrauskansakin, jotka enää tuskin jalassa pysyivät, tutkittiin
tarkkaan. Rosvojen pettymys oli niin suuri, että he jo uhkasivat
ampua hänet, malttoivat sitten kuitenkin mielensä ja antoivat hänelle
takaisin paidan ja housut. Poistuessaan se, joka oli hatun ottanut,
ilkkuen heitti sen hänelle takaisin. Ja sanomattomalla ilolla Park otti
ja painoi päähänsä hatturäysän, jonka pohja kätki hänen muistiinpanonsa.

»Olin nyt puolialasti», kirjoittaa kovia kokenut löytöretkeilijä
matkakertomuksessaan, »villien eläinten ja vielä villimpien ihmisten
keskellä. Oli pahin sadeaika ja olin viidensadan mailin päässä
lähimmästä eurooppalaisesta siirtokunnasta. Mieleni alkoi lannistua.
Mutta uskonnosta sain lohdutuksen.» Ja hänen huomionsa kiintyi johonkin
pieneen siroon sammaleen, ja hän ajatteli, että kun Kaitselmus
tässä etäisessä seudussa on luonut niin vähäpätöisiä esineitä niin
täydellisiksi, ei Hän voi välinpitämättömänä nähdä sitä, että Hänen
kuvansa kärsii. Niinpä hän jälleen nousi ylös ja lähti vaivalloista
matkaansa jatkamaan. Hän saapui jälleen pieneen kylään ja sen
läheisyydessä tapasi molemmat paimenet ja heidän kanssaan jatkoi matkaa
Sibiduluun, saapuen sinne auringonlaskun aikaan.



Ystävällisempää kohtelua.


Park oli nyt tullut Mandingo-maahan. Sibidulu oli säilynyt sodan
hävityksiltä, se kun sijaitsi pienessä laaksossa korkeitten vuorien
ympäröimänä, joiden poikki ratsumiesten oli vaikea kulkea. Väestö
ehkä siitä syystä oli tavallista suopeampaa; se sääli vilpittömästi
riutunutta matkamiestä ja vei hänet kylän esimiehen luo, joka vakavana
piippuaan poltellen kuunteli Parkin kertomusta seikkailuistaan.
Lopulta hän suuttuneen näköisenä veti ylös takkinsa hihan, kehoitti
valkoista miestä istumaan ja sanoi: »Sinä saat kaikki omasi
takaisin. Olen sen vannonut!» Sitten hän käski palvelijaa tuomaan
matkamiehelle juotavaa ja lähetti hänet seuraavana aamuna varhain
Bammakuun sanomaan sikäläiselle päällikölle, että Fulahdu kuninkaan
miehet olivat ryöstäneet Bambarran kuninkaan vieraan. Parkille
hän toimitti sekä majan että ruokaa ja tämä olisi viihtynyt aika
hyvin, ellei väen uteliaisuus olisi ollut jotenkin tunkeilevaa.
Sibidululaisten hyväntahtoisuus oli sitäkin kiitettävämpää, kun heidän
omat ruokavaransa olivat siihen aikaan kovin vähissä. Odotettuaan
turhaan pari päivää hevosensa paluuta hän sen vuoksi, jottei kävisi
rasitukseksi, kulki jonkun kylän välin etemmäksi, luvaten siellä
odottaa hevostaan, jos se saataisiin takaisin.

Wondassa, pienessä kaupungissa, jolla oli jo moskeijansa, hänet
niinikään otettiin sangen vieraanvaraisesti vastaan. Park sairastui
nyt ankaraan kuumeeseen, mutta koetti mikäli mahdollista salata
tilaansa, ettei kävisi kestitsijöilleen rasitukseksi. Usein hän kaiken
päivää makasi viljavainioissa ollakseen poissa näkyvistä, vaikka
tämä epäilemättä pahensi tautia. Paikkakunnalla vallitsi niin kova
nälänhätä, että vaimot toivat päällikölle lapsiaan, myydäkseen ne
orjiksi, jotta saattoivat ostaa muulle perheelle ruokavaroja.

Vihdoin tuotiin Sibidulusta Parkin hevonen ja vaatteet ynnä kompassi,
joka kuitenkin Parkin suruksi oli rikottu, niin ettei hän enää voinut
määrätä matkareittiään. Hevonen oli niin riutunut, ettei sillä enää
voinut ratsastaa, jonka vuoksi hän lahjoitti sen ystävälliselle
kestitsijälleen, lähtien jalan paluumatkaansa jatkamaan. Pari
päivää nälkää nähtyään hän kolmantena tapasi neekerikauppiaan, joka
antoi hänelle ruokaa. Nyrjäytettyään pahasti jalkansa ja sitä kolme
päivää podettuaan hän neljäntenä saattoi sauvan varassa lähteä
eteenpäin nilkuttamaan. Ja hän kulki näin kylästä kylään, ravintoaan
ja yösijaansa kerjäten, kunnes saapui Kamalia nimiseen pieneen
kaupunkiin, jossa Karfa Taura niminen ystävällinen kauppias otti hänet
vieraanvaraisesti vastaan. Kamalia on sillä kapealla vedenjakajalla,
joka näillä seuduin erottaa Senegalin ja Nigerin vedet, ei paljon
enempää kuin satakunta kilometriä Bammakusta. Hitaasti oli siis
Parkin matka edistynyt ja ylen synkältä näytti, näkisikö hän enää
koskaan meren rannikkoa. Hänen kasvonsa olivat sairaudesta käyneet
niin keltaisiksi ja riutuneiksi, ettei kauppias tahtonut tuntea häntä
englantilaiseksi, ennenkuin Park näytti osaavansa lukea valkoisten
miesten kirjaa, joka kauppiaalla sattui olemaan hallussaan. Kirja oli
Englannin kirkon yleinen rukouskirja ja Park suuresti hämmästyi ja
ilostui näin äkkiarvaamatta sen tavatessaan.

Täällä Park nyt kuuli, että hänen edessään oleva maa, Jallonkadun
erämaa, jonka läpi Senegalin latvat virtaavat pohjoista kohti, oli
kuukausia kerrassaan mahdoton kulkea vuolaitten, yli äyräittensä
paisuneitten jokiensa vuoksi. Parkin oli mahdoton yksinään lähteä
tälle taipaleelle, etenkin kun hän tunsi hengenvoimiensakin vähitellen
kokonaan masentuvan. Kun hätä on suurin, on apu lähinnä; tämä toteutui
nytkin. Karfa Taura lupasi elättää häntää kunnes tiet jälleen
olisivat kuljettavat, ja sitten soveliaan ajan tullen viedä hänet
Gambiaan, jonne hän aikoi mennä orjakaravaania viemään. »Siten tämän
hyväntahtoisen neekerin ystävällinen huolenpito vapautti minut todella
surkuteltavasta asemasta. Puute ja nälkä ahdistivat minua ankarasti.
Edessäni oli Jallonkadun synkkä erämaa, jossa matkustaja ei viiteen
päivään näe ainoatakaan ihmisasuntoa. Olin jo melkein arvannut paikan,
missä kohtaloni minut yllättäisi ja menehtyisin, kun tämä ystävällinen
neekeri ojensi vieraanvaraisen kätensä minua auttaakseen.»



Kuolemansairaana.


Mutta ei ravinto eikä asunto voinut pidättää kuumetta. Park
heikkenemistään heikkeni ja alkoi houria, eikä lopulta enää kyennyt
majastaan lähtemään. Kuusi raskasta viikkoa hänen henkensä häälyi
elämän ja kuoleman välillä, mutta kun sadeaika vihdoin taukosi,
maa alkoi kuivaa ja ilma raitistua, saattoi hänkin ryömiä ulos
ummehtuneesta majastaan ja uudestaan tointua elämään. Tamarindin
varjossa istuen ja asukkaitten kanssa keskustellen hän sitten odotti
aikaa, jolloin taas saattaisi lähteä matkaansa jatkamaan. Karfa Taura
pysyi kaiken aikaa hänen uskollisena ystävänhän, vaikka ei puuttunut
niitä, jotka koettivat yllyttää häntä valkoista vierasta vastaan..

Silloin tällöin Kamalian läpi kulki orjalähetyksiä. Kerran muuan
näistä onnettomista pyysi Parkilta ruokaa. Tämä vastasi olevansa
paikkakunnalla vieras, eikä mitään omistavansa. »Minä annoin sinulle
ruokaa, kun sinun oli nälkä», vastasi orja. »Oletko unohtanut miehen,
joka Karankallassa toi sinulle maitoa? Mutta», hän huoahtaen lisäsi,
»silloin minulla ei ollut rautoja jaloissani.» Tämä puhe koski Parkiin,
hän muisti tapauksen ja lähti paikalla pyytämään Karfalta pähkinöitä.



Orjakauppa.


Parkilla oli täällä hyvä tilaisuus tutustua orjakauppaan, kuinka
orjia hankittiin varastamalla naapurikylistä tai viereisistä pikku
valtakunnista asukkaita, kuinka vanhemmat möivät lapsiaan nälänhädän
sattuessa, kuinka kuninkaat möivät alamaisiaan ja semmoisia, jotka
olivat tehneet jonkun rikoksen, ja kuinka velalliset, jotka eivät
kyenneet velkaansa maksamaan, rupesivat velkojan orjaksi. Hän oli omin
silmin nähnyt ja vielä enemmän kuullut, kuinka tämä kamala ammatti
hävitti maata — monet valtakunnat ylläpitivät keskenään ainaista
sotaa, voidakseen hankkia orjia — mutta siitä huolimatta Park kuului
orjakaupan kannattajiin, vaikkapa liike tätä kauppaa vastaan jo oli
saanut Englannissa paljon vauhtia. Orja parat pelkäsivät tulevaa
kotimaataan Atlantin takana varsinkin sen vuoksi, että he luulivat
siellä joutuvansa valkoisten ihmissyöjien lihapatoihin ja maan olevan
lumottua. Sen vuoksi he tuon tuostakin kysyivät Parkilta: »Onko
teillä todella samanlaista maata kuin tämä, niin että sen päällä voi
jaloillaan kävellä?» Orjat oli rautakahleilla kahlehdittu jaloista
yhteen aina kaksittain ja sitä paitsi aina neljä miestä yhteisellä
kaulanuoralla. Toisilla oli molempien säärien välissä puukapula, joka
oli rautapannoilla kiinnitetty. Yöksi vielä kädetkin kahlehdittiin,
jopa vielä kaulaankin pantiin kahleet. Kaulassa, käsissä ja jaloissa
raudat he sitten saivat tulla yönsä toimeen, miten parhaiten taisivat,
Karfa Tauran kotiorjain vartoimina.

Vilpitöntä iloa tuotti Parkille sitä vastoin Kamalian muhammedilainen
koulumestari, joka seitsemälletoista pakanapojalle ja tytölle opetti
uskonnon ja vähän muunkin tiedon alkeita. Kouluoppi oli paikkakunnalla
niin suuressa arvossa, että oppijakso arvosteltiin yhden ensiluokkaisen
orjan arvoiseksi. Alkupuolella vuotta 1797 alkoi kaikki olla valmiina
matkaa varten, mutta vasta ramadan paaston jälkeen Karfa Taura todella
lähti taipaleelle.



Orjakaravaani.


Karfan karavaaniin kuului 35 orjaa ja 38 vapaata ja kotiorjaa,
kouluopettaja kahdeksan oppilaansa keralla, kuusi laulajaa, joiden
tuli pitää matkuetta hyvällä tuulella ja suostutella siihen niiden
seutujen asukkaita, joiden läpi matka piti. Mäellä, vähän matkan
päässä kylästä, karavaani pysähtyi ja kaikki istuivat, lähtijät kasvot
länttä, saattavat kaupunkilaiset kasvot itää kohti. Keskivälille istui
koulunopettaja ja kaksi päällikköä rukoillen pitkän, juhlallisen
rukouksen, että heidän matkansa Allahin suojeluksessa hyvin menestyisi,
tämän jälkeen karavaani kolmeen kertaan kierrettiin varaksi pahoja
voimia vastaan, ja vasta tämän menon päätyttyä kaikki hyppäsivät
jalkeille, lähtien lännen merta kohti pyrkimään, taipaleen teko oli
alussa kovin hidasta orjat kun olivat niin kauan olleet raskaissa
kahleissaan. Ennenkuin lähdettiin Jallonkadun erämaahan, oli jokaiselle
varustettava viikkoiset eväät.

Tuota pikaa oli kuljettu Nigerin vedenjakajan poikki ja tultu
Senegalin latvajoille. Koko päivä kuljettiin. Kun heikommat naiset
alkoivat jäädä jälelle, hoputettiin heitä, ensin voimasanalla ja
kirouksilla, sitten ruoskalla, tämän jälkeen vetäen ja ruoskien,kunnes
onnettomat vaipuivat maahan, eikä heitä enää millään keinoin voitu
saada eteenpäin kulkemaan. Lopulta nämä heikoimmat täytyi palauttaa
takaisin. Illalla saavuttiin pieneen kaupunkiin, johon monella menolla
marssittiin. Edellä kulkivat laulajat, ylistäen asukkaitten jaloutta,
vieraanvaraisuutta ja ystävyyttä mandingoja kohtaan. Heidän jäljessään
kulki vapaita miehiä, sitten orjia, neljä aina samassa kaulanuorassa,
asestettu mies joka ryhmän välillä. Kauppa-orjain jälkeen tulivat
kotiorjat ja viimeiseksi vapaat naiset, päällikköjen vaimot,
koululapset y.m. Tässä järjestyksessä matkue kulki palaveri-huoneelle,
johon väestö kokoontui heitä puhuttelemaan, hankkien sitten kaikille
ruokaa ja asumukset.



Erämaassa.


Huhtik. 23 p. anivarhain alkoi varsinainen erämaamatka. Oppaat ja
nuoret miehet kulkivat edellä, naiset ja orjat keskellä, jälkijoukkona
kulki vapaita miehiä. Maisemat olivat autiudestaan huolimatta
erinomaisen viehättävät, mäkiä ja laaksoja, metsiä ja lehtoja,
kierteleviä jokia, kaikenlaisia metsälintuja ja hirvieläimiä runsaasti.
Parkin käsivarret ja kaula paloivat polttavassa päivänpaisteessa
rakoille. Illalla matkue saapui romanttisen kauniille joelle, jonka
rannalle rakennettiin suuret tulet sekä ruuan keittämiseksi että
petojen torjumiseksi. Illallisen jälkeen orjat pantiin rautoihin,
etteivät päässeet karkaamaan, jonka jälkeen kaikki rupesivat nukkumaan,
mikäli se muurahaisilta ja pedoilta kävi päinsä.

Aamun sarastaessa rukoiltiin, vapaat miehet söivät vähän velliä, jonka
jälkeen raudat taas otettiin orjien jaloista ja lähdettiin uudelleen
matkalle.

Matka kävi nyt synkän vuorimaan poikki, jossa Parkin jalat pahoin
haavoittuivat, hänellä kun ei ollut muuta kuin sandaalit jalassa. Hän
jo alkoi pelätä, ettei jaksaisi kulkea karavaanin keralla, vaan jäisi
jälkeen erämaahan kuolemaan. Vähän häntä kuitenkin lohdutti se, että
muut näyttivät olevan vielä uupuneempia. Muuan Karfan naisorjista
varsinkin alkoi valittaa jalkakipujaan, jonka vuoksi hänen taakkansa
oli annettava toiselle. Puolenpäivän aikaan matkueen kimppuun hyökkäsi
suunnaton parvi mehiläisiä, jotka edellä kulkevat olivat saaneet
liikkeelle, ja ne hajoittivat sen kuin akanat tuuleen. Kun siis
taas päästiin kokoontumaan, huomattiin orjattaren jääneen jälkeen.
Ennenkuin voitiin palata häntä hakemaan, oli ruoho sytytettävä palamaan
mehiläispesän itäpuolella, jotta savu karkoitti sen asukkaat. Tämä
auttoi, ja palatessaan joelle, jonka poikki matkue oli äsken kulkenut,
etsijät tapasivat orjattaren vedessä puolikuolleena, mehiläisten
pahoin pistämänä. Hän oli nyt niin lopen riutunut, ettei mikään enää
saanut häntä liikkeelle lähtemään. Pyynnöt ja uhkaukset olivat turhia.
Ensimmäinen ruoskansivallus sai hänen koko ruumiinsa kiemurtelemaan
tuskasta, mutta neitonen ei valittanut eikä yrittänyt nousta. Vasta
kolmas isku sai hänet ylivoimaisin ponnistuksin kulkemaan vielä
muutaman tunnin eteenpäin, mutta sitten hän tuskista mielettömänä
koetti karata pakoon, vaipuen kuitenkin tuota pikaa tajuttomana maahan.
Siitä seurasi uusi tyly ruoskiminen, mutta se oli turhaa, ruoskalla ei
tätä ihmisparkaa enää saatu eteenpäin kulkemaan. Tämän jälkeen hänet
nostettiin aasin selkään, mutta sitä aasi ei suvainnut, sillä kun jo
ennestään oli riittävä kantamus, ja kun orjatar ei kyennyt selässä
pysymään, niin päällysmiehet tekivät bamburuo'oista paarit, ja niillä
orjatar kannettiin leiripaikkaan; hän oli liian arvokas taipaleellekaan
jätettäväksi. Tämä orjatar — Neali nimeltään — ei kuitenkaan ollut
ainoa, jolle matka kävi liian raskaaksi. Nopea astuminen polttavassa
helteessä, raskain kantamuksin, ilman ruokaa, ruoska ja haukkumiset
ainoina yllykkeinä, kahleet illalla tiedossa ja matkan määränä kamala
kohtalo meren takana valkoisen miehen palveluksessa — kaikki nämä
seikat vaikuttivat, että kuolema orjien mielestä oli toivottava
vapautus. Päällysmiehet huomasivat nämä merkit ja — yöksi lisäsivät
heidän kahleitaan.

Aamulla Nealin jäsenet olivat niin kankeat ja turvonneet, ettei hän
enää voinut edes seistä, saatikka kävellä. Hänet sidottiin nyt aasiin
kiinni, kädet kaulan ympäri, jalat mahan alle. Mutta aasi sittenkin
sai hänet pudotettua ja tallattua puolikuolleeksi, ennenkuin hänet
ennätettiin irti päästää. Kun näin hukattiin kallista aikaa eikä ollut
mahdollista kantaa orjatarta pitkää matkaa, loppui pian kaikkien
kärsivällisyys. »Leikatkaa siltä kurkut!» huutivat nyt orjakauppiaat
ja Park kulki muista edelle, ettei hänen olisi pakko sitä nähdä. Vähän
ajan kuluttua eräs Karfan miehistä saavutti hänet, kantaen orjattaren
vähiä pumpulivaatteita, joista Park käsitti, että hänen kohtalonsa
oli ratkaistu. Hän ei voinut sitä kysyä, mutta sai myöhemmin tietää,
ettei Nealin loppu ollut näin sääliväinen, vaan että hänet oli jätetty
ilkialastomana erämaahan nääntymään ja petojen revittäväksi. Orjatytön
kurja loppu kiihoitti nyt sitä enemmän kaikkia muita ponnistamaan
viimeisetkin voimansa, etteivät jälkeen jäisi. Koulumestari, epäillen
tämän tapauksen ei olevan Allahille otollisen, paastosi koko päivän.
Park itse pelkäsi, että sama kohtalo kuin Nealin tulisi hänenkin
osakseen, ja heitti kaikki, jopa lopulta keihäänsäkin, taipaleelle,
voidakseen mukana kulkea. »Kesken omia, suunnattoman paljon suurempia
kärsimyksiään orja raukat säälivät minua ja usein pyytämättäni toivat
vettä juodakseni ja illalla keräsivät oksia ja lehviä laatiakseen
erämaassa vuoteeni.» 26 p. aamulla kaksi koulumestarin oppilaista
sai jalkakipuja ja yksi orjista rampautui, hänen jalkapohjansa kun
olivat rakkoja täynnään ja tulehtuneet. Mutta niin vähäisten syitten
vuoksi ei ruvettu pysähtelemään, vaan matkue entistä enemmän kiirehti
kulkuaan päästäkseen vaarallisesta erämaasta niin pian kuin suinkin.
Illalla nähtiin rosvojoukon jäljet, ja näitä välttääkseen matkue
vähäksi ajaksi hajaantui. Huhtik. 27 p. erämaa vihdoin päättyi ja
matkue tuli asutummille maille, kulkien seuraavana päivänä Senegalin
päälatvahaaran, Bafingin, poikki omituista bambusiltaa pitkin. Sillan
keskusta ui veden päällä, molemmat päät olivat rannassa kiinni, ja
pääksytysten yhteen sidotut puut kannattivat tätä siltaa. Tulva aina
vei sillan mukanaan ja se oli joka vuosi uudelleen rakennettava.

Kylä toisensa perästä sulki karavaanilta porttinsa, jota paitsi
kulki huhu, että parisataa rosvoa aikoi sen ryöstää. Tämä pakotti
muuttamaan suuntaa ja kulkemaan läpi yön. Puolenyön aikaan matkue
saapui kaupunkiin, jossa se sai levätä, sekä toukok. 3 p. koulumestarin
kotikaupunkiin Malakottaan, jossa vastaanotto oli sangen ystävällinen
ja matkue sen vuoksi viipyi kolme päivää itseään virkistääkseen.
Park oli nyt saapunut Gambian kaupan piiriin, tie kulki helpompia
maita ja hän saattoi olla melkein varma siitä, ettei enää sattuisi
mitään, joka hänen matkansa katkaisisi. Toukok. 12 p. matkue oli yötä
erään mandingokauppiaan luona, jolle ruoka, eurooppalaiseen malliin,
kannettiin hopeoiduissa vaskiastioissa.

Monta sydäntäsärkevää tapausta Park täälläkin sai nähdä. Eräässä
paikassa muuan paikkakuntalainen, jolla oli läheisyydestä ryöstetty
orja, jonka hän pelkäsi karkaavan, halusi vaihtaa sen Karfan kanssa
johonkin toiseen, joka oli etäämpää kotoisin. Tämä orja silloin
tekosyyllä kutsuttiin taloon, jonka portti paikalla suljettiin, kun
hän oli sisään tullut. Mies kuitenkin viime tingassa arvasi, mitä oli
tekeillä, mikä kohtalo häntä odotti, kuinka pako olisi aivan toivoton,
jos hänet meren taa vietäisiin, ja yhdellä hypyllä loikkasi aitauksen
poikki, juosten metsään. Kauas hän ei kuitenkaan päässyt, ennenkuin
takaa-ajajat, jotka ulvoivat kuin susilauma, saivat hänet kiinni ja
toivat Karfalle kallioisiin pantavaksi. Eräässä toisessa paikassa Karfa
päätti vaihtaa toisen miesorjan, joka oli niin uupunut, ettei hän
enää jaksanut matkaa jatkaa. Muuan kylänmies tarjosi hänen hinnakseen
nuorta tyttöä, joka vasta viime hetkessä sai tietää, mitä hänelle oli
tehty. Tyttö oli tullut ystävättäriensä keralla katsomaan karavaanin
lähtöä, kun hänen isäntänsä äkkiä tarttui hänen kädestään kiinni ja
antoi hänet orjakauppiaalle. »Eivät milloinkaan huolettomat kasvot
äkimpää ole kuvastaneet syvintä mielihaikeaa. Hänen kauhistuksensa, kun
kuorma pantiin hänen päänsä päälle, hänen murheensa, kun hän hyvästeli
toverinsa, olivat todella sydämelle käyvät», kirjoittaa Park.

Toukok. 20 p. matkue saapui metsiin, jotka viettivät Gambiaa kohti.
Sään kuumuuden vuoksi kuljettiin nyt yöllä. Toukok. 30 p. se kulki
Nerikon, Gambian syrjähaaran poikki, ja nyt laulajat alkoivat laulun,
vihdoinkin päästyään »laskevan auringon maahan». Seuraavana päivänä
tultiin itse Gambian rannalle ja kolme päivää myöhemmin Medinaan, jossa
Park seitsemäntoista kuukautta takaperin oli otettu niin ystävällisesti
vastaan. Muistaen Wulin kuninkaan hyvät matkatoivotukset Park lähetti
hänelle sanan palaamisestaan. Karfa jätti sitten näille seuduille
orjansa, kunnes saattaisi heidät myydä, ja lähti itse edelleen
saattamaan Parkia Pisaniaan, englantilaiseen siirtokuntaan. Surulla ja
paremman onnen toivotuksilla Park erosi onnettomista, joiden kanssa hän
oli jakanut matkan kärsimykset; muuta hän ei voinut heidän hyväkseen
tehdä, ja orja raukat sanoivat sen käsittävänsä.



Park tapaa maanmiehen.


Kesäk. 12 p. löytöretkeilijämme vihdoin tapasi t:ri Laideyn, joka oli
häntä menomatkalla saattanut ja nyt tervehti häntä kuin kuolleista
noussutta. Hänen todella luultiin joutuneen Ludamarissa tuhon omaksi.
Sunilla hän kuuli, ettei Johnstonista sen enempää kuin Dembastakaan
ollut tullut minkäänlaista tietoa. Park hylkäsi nyt repaleisen
maurilaisen pukunsa ja ajoi pois muhkean partansa, joka oli matkalla
kasvanut ja ollut sekä maurien että neekerien ihailun ja kateuden
aiheena. Karfa sai kaksin kerroin sovitun hinnan ja t:ri Laidey lupasi
pitää huolta hänen orjiensa myynnistä. Karfa ei voinut kyllin ihmetellä
kaikkea, mitä näki, mutta enimmän kaikesta Parkin mielettömyyttä, hän
kun oli lähtenyt moiselle matkalle turhan takia.



Orjalaivassa.


Amerikkalaisella orjalaivalla Park 17 p. kesäk. pääsi lähtemään
kiertoteitä kotimaahansa. »Charlestown» viipyi kuitenkin niin kauan
matkalla alas Gambiaa, että sekä merimiehistä että orjista useita kuoli
kuumeeseen. Goreessa, Viheriän niemen kainalossa, laivan täytyi odottaa
neljä kuukautta ruokatavaroita, niin että se vasta lokakuun lopulla
pääsi Atlantin poikki purjehtimaan. Kuormana oli 130 orjaa, joista
25 oli ollut vapaata muhammedilaista, arabian taitavaa. Monet heistä
olivat nähneet Parkin matkalla ja vielä useampi oli kuullut hänestä
kotikylässään puhuttavan. Park lohdutti ja lääkärinä hoiti näitä
raukkoja minkä voi, ja lohdutuksen ja avun tarpeessa he laivan ahtaissa
suojissa, ankaran pakon alaisina, todella olivatkin. Kolmattakymmentä
orjaa kuoli merimatkalla ja toisista suuri osa riutui kovin heikoiksi.
Kaiken pahan lisäksi laiva alkoi keskellä valtamerta vuotaa ja saatiin
hädin tuskin pelastetuksi. »Charlestownin» täytyi poiketa Antiguaan,
Vähille Antilleille, jossa Park nousi maihin, jatkaakseen sitten
postilaivalla matkaa Englantiin, jonne hän saapui joulukuun lopulla,
kaksi vuotta ja yhdeksän kuukautta kotoa poissa oltuaan.



Kotona.


Kotimaassa urheata löytöretkeilijää oli pidetty jo ammoin kuolleena
ja sitä iloisempi oli nyt yllätys, kun hän äkkiä palasi takaisin
suurtyönsä toimitettuaan, ja varsinkin Afrikan yhdistyksen keskuudessa
ilo oli suuri. Hänen matkastaan laadittiin yleisöä varten ensin
lyhyet otteet, jonka jälkeen hän ryhtyi matkakertomusta kirjoittamaan
kotimaassaan, Skotlannissa, jossa hän asui Walter Scott'in naapurina,
tutunomaisesti seurustellen kuulun romaaninkirjoittajan kanssa,
joka oli suuresti huvitettu Parkin seikkailuista. Keväällä 1799
matkakertomus ilmestyi painosta ja saavutti suurenmoisen menestyksen,
se kun oli ensimmäisiä matkakertomuksia, mitä Afrikasta yleensä oli
julkaistu, ja lisäksi sisällykseltään harvinaisen viehättävä. Tuskin
on myöhemminkään esiintynyt Afrikan matkustajaa, joka olisi niin
omituisissa oloissa Mustain maanosaan tutustunut ja niin läheltä ja
perinpohjin tullut tuntemaan sen asukkaitten luonnonlaadun, tavat
ja taipumukset. Park tosin julkisesti tunnusti olevansa orjakaupan
puoltajia, mutta epäilemättä hänen kirjansa vaikutti aivan päinvastoin,
paljastamalla tämän kaupan kauhean julmuuden ja julkaisemalla neekerien
hyväntahtoisuudesta kosolta semmoisia luonteenpiirteitä, jotka
osoittivat heidän oikeutensa arvollisempaan kohtaloon.

Mungo Parkin merkillisen matkan suoranaiset maantieteelliset tulokset
olivat melkoiset. Hän oli tutkinut Gambian ja Senegalin yläjuoksun
ja löytänyt Nigerin latvaosan sekä osoittanut, että tämä joki
juoksee itää kohti. Hän oli koonnut paljon arvokkaita tietoja niistä
kansoista, jotka sisämaassa asuivat, ja niiden kaupasta. Suurta
kummastusta herätti se uutinen, että maurit olivat tunkeutuneet
aina Nigerin varsille saakka. Kauppaa koskevat tiedot sitten saivat
käytännöllistäkin merkitystä. Sisämaasta sanoi hän saatavan orjia,
kultaa, norsunluuta, vahaa, hunajaa, vuotia, kumia ja väripuita, mutta
tärkeämpää hänen mielestään oli, että maa erinomaisen viljavuutensa
vuoksi voitaisiin kehittää tuottamaan kaikkia sekä Idän että Lännen
arvokkaimpia tuotteita.



Mungo Parkin toinen matka.


Park meni sitten naimisiin ja alkoi elättää itseään lääkärinammatilla.
Mutta se tuotti huonosti niihin aikoihin, ja pienessä maalaiskylässä,
jossa hän asui, hänen sitä paitsi tuli ikävä. Hänessä kyti halu päästä
takaisin Afrikkaan, eikä hän epäillyt jättää vaimoaan ja kolmea
lastaan, kun tuli otollinen tilaisuus.

Kahdeksan vuotta kului, ennenkuin tämä tilaisuus tuli, ja nyt hänet
lähetti Englannin hallitus kaikin puolin niin hyvin varustettuna, kuin
kokemuksen puute ja troopillisten tautien tuntemattomuus sallivat.
Hänelle annettiin soveliaat apulaiset, sotamiehiä suojaksi, rahaa
ja tarpeita riittävästi. Jos hän yrityksessä henkensä menettäisi,
niin leskelle luvattiin eläke. Park harjoitteli itseään määräämään
paikkoja sekstantilla ja opiskeli arabiaa. Monet ystävät, Walter
Scott muun muassa, tosin kehoittivat häntä pysymään kotimaassa, mutta
matkahalu paloi jo niin voimallisena Parkin rinnassa, ettei hän ottanut
minkäänlaisia varoituksia kuuleviin korviin. Matkan varsinainen
tarkoitus oli selon saanti siitä, kannattaisiko kauppa Sisä-Afrikkaan,
mutta itsestään selvänä pidettiin, että hän samalla jatkaisi
maantieteellisiä löytöjä, kävisi Timbuktussa ja laskisi Nigerin mereen
saakka. Moni luuli, että Niger juoksi koko Guinean lahden ympäri ja oli
Kongon latvaosa. Rannikko tunnettiin, mutta Nigerin delta on niin laaja
ja suuhaarain luku niin suuri, ettei kenenkään mieleen juolahtanut,
että ne verraten pienet joet, jotka laskivat Guinean lahden pohjukkaan,
olivat saman suuren joen suuhaaroja. Toiset luulivat Nigerin päättyvän
Saharaan suohon, kuten monet erämaan rantoja juoksevat joet tekevätkin.
Park aikoi Bambarrassa rakentaa veneen ja sillä laskea jokea niin
pitkältä kuin mahdollista.

Tammikuun lopulla 1805 Park lankonsa, t:ri A. Andersonin, ja
maanmiehensä G. Scottin, ynnä neljän tai viiden käsityöläisen keralla
lähti Portsmouthista purjehtimaan Gambian suistamoon. Viheriän niemen
saarilta hän osti viidettäkymmentä aasia ja Goreesta otti sikäläisestä
varusväestä yhden upseerin, luutnantti Martynin, 35 sotamiestä ja kaksi
merimiestä. 27 p. huhtik. hän saattoi alkaa maamatkansa Kayista, joka
on Gambian rannalla, vähän alempana hänen ensimmäistä lähtökohtaansa
Pisaniaa. Oppaaksi hän oli saanut Isaaco nimisen mandingolaispapin,
jolla oli muutamia maanmiehiään apunaan.



Maamatkalla.


Retkikunnan suurin vahvuus oli samalla sen suurin heikkous:
valkoisten suuri luku. Tämä näkyi jo alkutaipaleella. Ensimmäinen
päivä oli tavattoman kuuma. Aasit raskaine kuormineen panivat tiellä
maata eivätkä tahtoneet lähteä liikkeelle millään ilveellä. Toiset
niistä koettivat kaikin tavoin potkia kuorman selästään. Miehet,
toimettomuudessa ja irstailussa veltostunutta väkeä, alkoivat tuota
pikaa lannistua niinkuin aasitkin ja retkikunta hajaantui moneen
erilliseen joukkoon. Pisaniasta täytyi ostaa lisää aaseja, mutta
taipaleen teko ei tahtonut edistyä sittenkään. Johtajilla oli itseään
varten ratsuhevoset, mutta pian heidän täytyi tyytyä jalan kulkemaan
ja sälyttää ratsujen selkään uupuneitten aasien kantamukset. Muutaman
päivän kuluttua ei sekään riittänyt, vaan täytyi vuokrata vielä enemmän
aaseja ja ajajia. Neljäntenä päivänä sen jälkeen, kuin oli Pisaniasta
lähdetty, kaksi sotamiestä sairastui punatautiin ja heitä varten täytyi
ostaa aasit. Viikon kuluttua retkikunta saapui Wulin pääkaupunkiin
Medinaan sangen rasittuneena, vaikka oltiin vasta ensimmäisessä alussa.

Huhu suuren rikkaan eurooppalaisen karavaanin lähestymisestä levisi
sisämaahan kuin kulovalkea, kasvaen sitä myöten kuin eteni ja saaden
kaikki rosvojoukot ja pikkukuninkaat liikkeelle. Täytyi sen vuoksi olla
varuillaan ja valmiina millä hetkellä tahansa torjumaan hyökkäyksiä.
Simbanin pahamaineiseen metsään lähdettäissä Isaaco vei tielle
poikittain mustan oinaan ja pitkän rukouksen rukoiltuaan teurasti sen
uhriksi. Metsässä vilisi antilooppeja, Gambian rannoilla krokotiileja,
suvannoissa virtahepoja. Täällä yksi sotilaista sai kaatuvataudin
kohtauksen ja tunnin kuluttua heitti henkensä. Yöllä leirin ympärille
asetettiin kahdenkertaiset vartijat ja jokainen nukkui pyssy vieressään.

Badyn kylässä päällikkö vaati hyvin suuren veron ja uhkasi alkaa
sodan, ellei sitä maksettaisi. Isaacon hevosineen hän otti vangiksi ja
ruoskitutti. Vihastuneena Park valtasi kylän iltamyöhällä ja seuraavana
aamuna päällikkö sekä päästi oppaan vapaaksi että tyytyi pienempään
veroon.

24 p. toukokuuta näkyi paljon salamoita. Se oli paha enne, koska se
ennusti sadeajan alkamista. Parkin suurin onnettomuus tosiaan oli, että
hän oli lähtenyt liian myöhään matkaan.



Mehiläishyökkäys.


Tendan erämaassa retkikunnalle sattui omituinen tapaturma, joka
helposti olisi voinut päättyä paljon hullumminkin. Muuan miehistä
sattui keskellä erämaata, kun leiri jo oli saatu pystyyn, rikkomaan
suuren mehiläispesän. Suunnaton joukko mehiläisiä hyökkäsi
kiukustuneena rauhanhäiritsijäin kimppuun. Ne pistivät miehiä ja
juhtia eroa tekemättä ja käden käänteessä ajoivat pakoon jokaisen
kaksi- ja nelijalkaisen, mitä leirissä oli. Miehet heittivät
maahan aseensa — kaikkensa — ja kauhistuneina karkasivat pakoon
vimmastuneitten kiljuvien aasien keralla. Hevosetkin ryöstäytyivät irti
ja hurjistuneina nelistivät metsään. Äsken sytytetyistä nuotioista
valkea nopeaan alkoi levitä kuivaan heinään ja bambutiheikköihin. Kun
Park tovereineen ennätti taakseen katsoa, huomasi hän kauhukseen,
että koko leiri oli ilmiliekissä ja koko hänen varustuksensa
tuhoutumisen vaarassa. Nyt ei auttanut välittää mehiläisistäkään, vaan
Park muutamien muitten keralla, jotka olivat mehiläishyökkäyksestä
vähemmällä päässeet, syöksyi takaisin valkeata sammuttamaan ja saikin
leirin pelastetuksi. Tämän jälkeen lähdettiin hevosia ja aaseja
takaisin tuomaan, mutta kolme aasia ja yksi hevonen katosi kokonaan.
Kaksi aasia kuoli pistoksien johdosta ja kolmas sairastui niin pahasti,
että se oli hylättävä. Metsästä suoriuduttuaan retkikunta samalla oli
selviytynyt Gambian syvänteestä ja lähti nyt Senegalin latvahaaran
poikki edelleen tunkeutumaan.



Vastoinkäymisiä.


Pian tämän jälkeen kuoli retkikunnan kirvesmies. Ankaria pyörremyrskyjä
kauheine rankkasateineen alkoi tuon tuostakin kulkea niitten seutujen
poikki, joiden kautta retkikunnan tie kulki. Miehiä yhä enemmän
vilustui ja sairastui, mutta siitä huolimatta kaikkien täytyi pyrkiä
eteenpäin, tielle jääminen kun ei käynyt päinsä.

Jallonkadun erämaan välttääkseen Park nyt kulki pohjoisempaa reittiä,
kuin Nigeriltä palatessaan, kallioisen, vuorisen maan kautta, jolla
aasien oli kovin vaikea kulkea eteenpäin. Park antoi sairaille
hevosensa ja rupesi itse aasin ajajaksi, mutta siitä huolimatta täytyi
jättää monta aasia erämaahan kuolemaan. Sotamiehet saivat omituisia
unitaudin puuskauksia ja olivat kuin humaltuneet. He vaipuivat
märälle maalle kuin kastuneet vaatemytyt. Konkadu-vuoristossa oli
alkuasukkaiden kultakaivoksia. Vaarat olivat laelle saakka viljeltyjä,
siellä oli kyliä mitä ihanimmissa, romanttisissa laaksoissa, joissa
oli vettä ja laidunta vuoden umpeensa. Tambaura-vuoristossa taas tie
oli niin jyrkkä, ettei retkikunta tahtonut vuoriston poikki päästä
aasien raskaitten taakkain vuoksi. Puolet miehistä oli sairastunut,
toiset siihen määrään, etteivät luvanneet kulkea askeltakaan eteenpäin.
Huomatessaan retkikunnan kurjan tilan maanasukkaat alkoivat hiipiä sen
perässä varastellen, mitä ikinä sattuivat käsiinsä saamaan. Päästyään
vihdoin vuoristosta selviämään Park eräässä kylässä suureksi ilokseen
tapasi saman muhammedilaisen koulunopettajan, joka oli ollut hänelle
niin avulias Kamaliassa ja hänen sieltä meren rannalle palatessaan.
Park saattoi nyt runsaasti palkita hänen apunsa ja ystävyytensä.

Kesäk. 17 p. kaksi miestä kuoli ja kaksi täytyi jättää jälkeen
kuolemansairaina. Eräässä kylässä asukkaat yrittivät ottaa vangiksi
koko retkikunnan, mutta tämä antoi riutuneille sotamiehille uutta
tarmoa, ja kun he ruuvasivat painetit kivääriensä nenään ja
järjestyivät taistelurintamaan, peräytyivät maanasukkaat kiireen
kaupalla turvallisen välimatkan päähän. Park paikalle saavuttuaan
kutsui alkuasukkaat neuvotteluun, palaveriin, ja tuota pikaa sai heidät
rauhaan taipumaan. Sovelias lahja vahvisti ystävyyden.

Maisemat kävivät nyt erinomaisen kuvankauneiksi. Vuoret muistuttivat
kaikenlaisia rakennuksia, raunioiksi sortuneita linnoja, torneja,
pyramiideja. Muuan kallionpatsas oli siihen määrään goottilaisen kirkon
raunioiden näköinen, etteivät retkikunnan jäsenet tahtoneet silmiään
uskoa, kun he lähelle tullessaan huomasivatkin sen olevan paljasta
kalliota. Näiden oikullisten kalliomuotojen keskellä oli vankkoja
kalliokeiloja, joilla ei ollut vähääkään kasvullisuutta. Siellä täällä
oli valtavien jyrkänteiden koloissa kyliä, jotka olivat suojassa
sekä luonnon että ihmisten hyökkäyksiltä. Tämän jylhän, suurenmoisen
vuoristoluonnon keskellä oli kauniita hedelmällisiä laaksoja ja
hopeisia jokia, jotka kiemurtelivat vihantien kenttien ja tummempien
metsäseutujen läpi.

Tämänlaisia maisemia matkaten karavaani saapui Bafingin rannoille; joen
poikki mentäessä yksi sotamiehistä hukkui. Henkiin jääneet riutuivat ja
veltostuivat siihen määrään, että heidän ainoa halunsa oli laskeutua
tien viereen nukkumaan, uhkasipa mikä vaara tahansa. Toiset menivät
metsään, ettei heitä löydettäisi, ja loppumatonta huolta Parkille
tuotti näiden jälkeen jääneiden löytäminen ja leiriin kuljettaminen.
Joitakuita miehiä siitä huolimatta kerrassaan katosi, niin että
Park kesäk. 29 p. oli kaikkiaan menettänyt yhdeksän miestä. Lopulta
Anderson ja Scott'kin sairastuivat; luutnantti Martynista ei näytä koko
matkalla olleen mitään apua. Parkin työ siis karttumistaan karttui ja
suunnattomia ponnistuksia kysyi retkikunnan koossa pitäminen ja matkan
jatkaminen. Hän oli kuitenkin lujasti päättänyt, ettei kesken palaisi,
vaikka joka mies matkalle sortuisi. Usein hänen täytyi itse vartioida
leiriä koko yö, estääkseen petoja ryöstämästä kuormajuhtia. Kuta
myrskyisempi yö oli, sitä tärkeämpää oli, että hän itse oli liikkeellä
vartioimassa.

Bakhoyn yli kuljettaissa krokotiili sai kiinni Isaacon vasemmasta
reidestä, vetäen hänet veden alle; mutta opas silmänräpäyksessä pisti
sormensa pedon silmään ja siten pakotti sen heittämään irti. Ennenkuin
hän kuitenkaan pääsi rantaan uimaan, tuli toinen ja tarttui hänen
toiseen reiteensä. Taas hän tuikkusi sormensa pedon silmään yhtä
hyvällä teholla, ja ennenkuin haavoittunut krokotiili saattoi palata
uuteen hyökkäykseen, pääsi Isaaco rantaan. Sinä iltana kaikki olivat
niin uuvuksissaan, etteivät tahtoneet saada telttoja pystyyn eivätkä
tavaroita sateen suojaan; Park itse hädin tuskin pysyi pystyssä.
Isaacon haavat olivat siksi pahat, että retkikunnan täytyi kolme
päivää odottaa hänen parantumistaan, sillä hänen avuttaan olisi matkan
jatkaminen ollut vielä paljon vaikeampaa.



Rosvokaupunki.


Retkikunta saapui sitten pieneen lujasti linnoitettuun kaupunkiin,
jonka päällikkö kolmenkymmenen poikansa keralla harjoitti rosvousta,
retkeillen laajalti joka suunnalle. Kaupunkia suojeli oja ja kolme
toinen toistaan korkeampaa kehämuuria. Muurien ulkopuolella oli isot
kasat ihmisen luita, siellä kun mestattiin kaikki semmoiset vangit,
jotka eivät kelvanneet orjiksi. Yön kuluessa alkuasukkaat tekivät
jos kuinka monta yritystä varastaakseen leiristä tavaroita, ja
Parkin sotamiehet tosiaan olivat niin avuttomassa tilassa, että he
melkein vastustelematta sallivat viedä päällysviittojaan, pyssyjään
ja pistoolejaan. Päivällä rosvot yrittivät viedä kaikki aasit.
Lopulta Parkin täytyi käyttää aseita, saadakseen rohkeimmat varkaat
torjutuksi. Mutta rosvot seurasivat retkikuntaa vielä matkallekin, ja
joka mies, joka jätätti itseään, joka aasi, joka poikkesi polulta,
joutui heidän saaliikseen. Vasta pimeän tullen saavuttiin seuraavalle
leiripaikalle ja kaikki kävivät oikopäätä nukkumaan märälle maalle.
Samaan tapaan matkaa sitten jatkui, niin kauan kuin oltiin Wuladu
maassa. Kuin hyeenat verijäljillä varkaat seurasivat retkikuntaa,
antamatta sille rauhaa yöllä tai päivällä. Joka aamu ja ilta toi uuden
sanoman menetyksistä. Park ei kuitenkaan millään muotoa tahtonut sallia
verenvuodatusta ja tämä se teki rosvot niin rohkeiksi. Ainoastaan
jossain poikkeustilassa hän käytti ampuma-aseita, joka paikalla hankki
retkikunnalle vähäksi ajaksi rauhaa. Heikoimpia miehiä täytyi pitkin
matkaa jättää kuolemaan.

Heinäkuun lopulla retkikunta vielä oli parinsadan kilometrin päässä
Bammakusta, Nigerin lähimmästä kaupungista. Aaseista, jotka Park oli
mukaansa ottanut, oli nyt jokainen joko tielle sortunut tai varastettu,
ja uusien juhtien ostaminen ja vuokraaminen oli paljon vähentänyt
retkikunnan varoja. Kaksikymmentä miestä oli kuollut tai murhattu ja
melkein kaikki eloon jääneet potivat jotain tautia, joka teki heidät
saamattomiksi. Siitä huolimatta Park yhä toivoi, että hänen matkansa
menestyisi, jos hän vain saavuttaisi Nigerin ja saattaisi lähteä sitä
laskemaan.



Retkikunnan viheliäinen tila.


Sadeaika oli kuitenkin pahimmillaan, vettä tuli tulvimalla yöt päivät.

Jokainen joki oli paisunut suureksi virraksi, joka kenttä, lakeus oli
muuttunut järveksi tai suoksi, polku itsekin oli kuohuvana koskena.
Taudit eivät sen vuoksi suinkaan helpottaneet, vaan päin vastoin veivät
retkikunnalta viimeisetkin voimat. Miehet eivät lopulta jaksaneet
nostaa kuormia juhtain selkään. Park itse sai toimittaa useimmat työt
ja toisinaan päivän kuluessa nostaa jalkeille kolmekintoista aasia
ja kuormata ne uudelleen. Elok. 7 p. asiat olivat niin toivottomalla
kannalla, että Parkin täytyi levätä kaksi päivää, vaikka lepääminen
oli yhtä vaarallista kuin matkan jatkaminenkin. Eräässä paikassa Park
tapasi lankonsa Andersonin puun alla näköjään kuolemaisillaan ja hänen
täytyi kantaa hänet leiriin selässään. Erään joen poikki hänen täytyi
kulkea edes takaisin kuuteentoista kertaan, saadakseen tavarat toiselle
rannalle. Kahtena seuraavana päivänä Park vielä menetti neljä miestä;
kuolivatko nämä verkalleen kuumeeseen, murhasivatko alkuasukkaat heidät
tikareillaan, vai sudetko ja muut pedot repivät, sitä ei kukaan sen
paremmin tiennyt. Elok. 8 p. Park oli ainoa valkoinen, joka kykeni
työtä tekemään, ja ilman Isaacon ja hänen miestensä apua retkikunnan
olisi ollut mahdoton lähteä liikkeelle. Anderson oli kuolemaisillaan
ja hädin tuskin Park jaksoi pitää häntä hevosen selässä. Eräässä
paikassa nämä kaksi yhtäkkiä kohtasivat kolme suurta leijonaa, jotka
nopeaan lähestyivät heitä. Andersonin pelastaakseen Park yksin
hyökkäsi niitä vastaan, kohotti piilukkoisen kiväärinsä poskelleen ja
tähtäsi keskimmäistä. Laukaus ajoi leijonat pakoon. Yksi tosin kääntyi
takaisin, mutta muutti taas mieltään ja lähti muitten keralla pakoon.
Park oli lankonsa keralla jäänyt muista jälkeen, niin että heidän
täytyi viettää kahden yönsä erämaassa nuotiotulen ääressä, joka torjui
leijonia ja susia. Aamulla leirin saavutettuaan hän sai kuulla, että
puolet retkikunnasta oli viettänyt yönsä samoin, mikä siellä mikä
täällä.

Dumbilassa Park tapasi vanhan hyväntekijänsä Karfa Tauran. Anderson
oli nyt niin sairaana, ettei häntä enää voitu liikuttaa, Scott oli
kadonnut ja vain yksi mies oli enää siinä kunnossa, että kykeni aasia
ohjaamaan. Yöllä satoi kaatamalla ja miehet pakenivat kylään, jättäen
johtajansa yksin aaseja paimentamaan, etteivät ne päässeet kyläläisten
viljavainioihin, sekä puolustamaan niitä petoja ja saalista etsiviä
alkuasukkaita vastaan.

Elok. 19 p. Park retkikuntansa kurjien jäännösten keralla nousi
vuorenharjanteelle, joka erotti Senegalin ja Nigerin vedet toisistaan.
Ja ylimmältä kukkulalta hän vihdoin näki »valtavan Nigerin vierittävän
aaltojaan lakeuksilla.» Park toivoi pahimpien vastuksien nyt olevan
voitettuina ja lohdutteli itseään sillä, että vaikka hän olikin
menettänyt kolmeneljännestä väestään, oli hän kuitenkin koko ajan
voinut pitää yllä mitä parhaita suhteita alkuasukkaitten kanssa.
Huolimatta kamalista kokemuksistaan Park kuitenkin arveli matkansa
osoittavan, että Gambiasta hyvin voitiin käydä kauppaa Nigerin
laaksoon, tarvitsematta pelätä välillä olevain kansain kauppamatkueita
ryöstävän. Ja jos matka tehtäisiin kuivalla ajalla, niin ei Park
luullut kauppamatkueen koko matkalla menettävän kuin kolme tai neljä
miestä viidestäkymmenestä. Park ei, kumma kyllä, käsittänyt asian
ydinkohtaa, että nimittäin tämmöisille matkoille olisi pitänyt ottaa
valkoisia niin vähän kuin suinkin, he kun eivät mitenkään kestäneet
ilmanalaa. Isaaco mustine apulaisineen oli koko matkan reipas ja
työkykyinen.



Nigerillä.


Kolme päivää Bammakussa vietettyään retkikunta jatkoi matkaa; Park
lankonsa ja tavarain keralla laski jokea, jonka virtaus oli nopea
ja joka toisin paikoin oli puoltatoista kilometriä leveä. Alempana
se leveni vielä paljon leveämmäksi ja paikoin oli aallokoita, jotka
uhkasivat täyttää hatarat alukset. Jollain kohdalla näkyi rannalla
elefantteja ja virrassa oli virtahepoja, jotka monta kertaa uhkasivat
kumota kanootit. Toisena päivänä Park lähetti Isaacon Bambarran
kuninkaan Mansongin luo pyytämään häneltä lupaa saada matkustaa hänen
maansa läpi.

Parin viikon kuluttua toi sanansaattaja Segusta suosiollisen
vastauksen. Park jatkoi sen vuoksi joen laskua, luutnantti Martynin
kuljettaessa aaseja ja sotamiehiään rantaa pitkin. Lähempänä Segua
Isaaco taas yhtyi Parkiin ilmoittaen nyt, ettei kuningas Mansong
tahtonut häntä puheilleen laskea, vaikka sallikin hänen matkustaa
maansa läpi. Seuraavana päivänä saapui uusi lähettiläs noutamaan
Mansongille annettavia lahjoja ja tarkemmin kuulemaan, mikä matkan
tarkoitus oli. Park ilmoitti nyt olevansa sama mies, joka jo ennen
oli Bambarrassa käynyt, vaikka silloin yksinään ja köyhänä; nyt hän
oli saapunut aikaan saamaan suoranaista kauppayhteyttä Bambarran ja
oman maansa välillä, jotta maurien välitys kokonaan vältettäisiin.
Valkoisten tavaroita voitaisiin siten myydä Bambarrassa paljon
halvemmalla kuin ennen. Mansongin lähettiläs tähän vastasi, että
valkoisen miehen matka oli hyvä, ja rukoili Jumalaa, että se
menestyisi. Lahjat paljon vahvistivat niitä ystävällisiä tunteita,
joita Parkin matka herätti. Samaan aikaan kuoli taas kaksi sotamiestä,
niin ettei Parkilla enää paitsi Andersonia ja Martynia ollut kuin
neljä miestä. Muutaman päivän kuluttua Segusta saapui uusi lähettiläs,
joka lupasi valkoisille miehille kuninkaan suojeluksen aina
Timbuktuun saakka? Vene heillä oli lupa rakentaa missä kaupungissa
ikinä tahtoivat. Park päätti aloittaa varsinaisen jokimatkan Segun
tuolta puolen Sansandingista, jossa hän oli käynyt ensi matkallaan.
Matkalla sinne hän vihdoin itsekin sairastui ankaraan kuumeeseen,
josta hän kuitenkin parani. Sansandingissa vielä kaksi miestä kuoli
ja eloonjääneet olivat niin heikkoja, että hyenat saattoivat majasta
raastaa vainajan ja syödä hänet.



Sansanding.


Sansanding oli melkoinen kaupunki, siinä oli Parkin arvion mukaan
11,000 asukasta. Kaupungin markkinapaikalla vallitsi vilkas liike
aamusta iltaan matoilla peitettyjen pienien myymälöitten ympärillä,
joissa kussakin myytiin jotain erikoistuotettakin, upeita helmiä
naisten koruiksi, antimonia heidän silmäluomiensa mustaamiseksi ja
kaunistamiseksi, sormuksia ja rannerenkaita sormien, säärien ja
käsivarsien koruiksi. Paraimmissa puodeissa myytiin tulipunaisia
kankaita, silkkiä, ambraa ja muita kalleuksia, jotka oli tuotu Saharan
poikki Marokosta ja Tripoliista. Vihanneksia, lihaa, suolaa y.m.
myytiin kutakin lajia omassa puodissaan, samoinkuin nahkateoksia
ja oluttakin. Tiistaisin varsinkin markkinat olivat tavallista
vilkkaammat. Silloin kerääntyi ympäristöstä suunnattoman paljon
rahvasta ostamaan ja myymään ja muukalaisilla oli mitä paras tilaisuus
tutustua kansanelämään.

Park päätti ostaa täältä kanootteja ja koota niistä suuremman aluksen
jokimatkaa varten. Hän avasi puodin ja vaihtoi siinä tavaroitaan
kaurisimpukoiksi, saaden niitä yhtenä ainoana päivänä kokoon 25,000.
Maurit koettivat yllyttää kuningasta, että hän tappaisi valkoisen
miehen, mutta Mansong ei ottanut heidän neuvoaan kuuleviin korviinsa,
vaikka hän luulikin valkoista miestä taikuriksi — taikka ehkä juuri
sentähden. Park osti sitten kaksi 40 jalan mittaista kanoottia ja
yhdessä ainoan terveeksi jääneen miehensä kanssa liitti ne yhteen,
nimittäen aluksen siten »Hänen Majesteettinsa kuunari Jolibaksi.»
Luutnantti Martyn vietti aikaansa juopottelemalla maurien kanssa.
Anderson kuoli lokak. 28 päivänä ja siten Park menetti uskollisen
ystävän ja luotettavan apulaisen ja tunsi jälleen olevansa »yksin ja
ilman ystävää Afrikan villien keskellä.»

Marraskuun keskivaiheilla kaikki varustukset Nigerin matkaa varten
olivat suoritetut. Isaaco miehineen sai palkkansa ja palasi rannikolle,
Parkin päiväkirja mukanaan. Hänen sijaansa Park otti oppaaksi
Amadi Fatuma nimisen, paljon matkustaneen neekerin. Marrask. 19 p.
hän kirjoitti viimeisen kirjeen vaimolleen, lausuen siinä julki
luottamuksen matkansa onnistumiseen. Sitten hän lähti hataralla
aluksellaan tuntemattomiin kohtaloihin, kerallaan luutnantti Martyn
ja kolme sotamiestä, joista yksi oli mielipuoli, opas ja kolme orjaa,
kaikkiaan yhdeksän miestä. Näin varustettuna hänen piti laskea valtava
joki vaarallisine karineen ja vielä vaarallisempine virtahepoineen,
joki, jonka rannoilla pitkällä matkalla asui kiihkoilevia maureja ja
tuaregeja ja näitten takana tuntemattomia ihmissyöjiä ja verenhimoisia
opastajia. Mutta toivoton ei yritys siltä ollut eikä ollut perusteeton
Parkin julkilausuma luottamus. Monesti hän oli vakuuttanut, että hän
uhraisi vaikka joka miehen, mitä hänellä oli kanssaan, ja lopulta
itsensäkin, ennenkuin yrityksestä kesken luopuisi. Lähdettyään
Sansandingista liikkeelle hänellä ei enää ollutkaan valitsemisen varaa.



Parkin katoaminen.


Isaaco toi uskollisesti Parkin päiväkirjat rannikolle, josta ne
lähetettiin Eurooppaan, ja niistä aikalaiset tutustuivat retkikunnan
uhrautuvaan, surkeaan taisteluun päämääränsä saavuttamiseksi. Suurella
jännityksellä nyt odotettiin, koska ja missä retkikunta taas ilmestyisi
ihmisten ilmoille, mutta turha oli se odotus. Kului kuukausi toisensa
jälkeen ja päättyi vuosi 1806, mutta turhaan odotettiin tietoja Mungo
Parkin ja hänen viimeisten tovereittensa kohtaloista. Sitten alkoi
Länsi-Afrikan rannoille saapua sisämaasta neekerikauppiaitten keralla
huhuja retkikunnan tuhosta. Lopulta viranomaiset, tammikuussa 1810,
lähettivät Isaacon sisämaahan saamaan selville, mitä perää näissä
huhuissa oli. Isaaco saapui lokakuussa Sansandingiin ja tapasi siellä
Amadi Fatuman, joka hengissä oli palannut takaisin matkaltaan. Isaacon
nähdessään Amadi puhkesi itkemään ja valittamaan, huudahtaen, »he ovat
kaikki kuolleet, tuhon omaksi joutuneet!» Sitten hän kertoi, mitä tiesi.



Retkikunnan tuhosta saadaan tieto.


Park laski Sansandingista lähdettyään keskivirtaa, karttaakseen
maanasukkaita niin paljon kuin mahdollista. Sillassa hän osti
vielä yhden orjan ja Djennessä lähetti päällikölle lahjan, vaikkei
kummassakaan paikassa mennyt maihin. Siinä kohdassa, missä Niger
haaraantuu, Djinbalan saaren muodostaen, hyökkäsi retkikunnan
kimppuun kolme keihäin ja nuolin aseistettua venekuntaa, mutta
nämä ampuma-aseilla karkoitettiin. Vähän alempana tapahtui toinen
samanlainen hyökkäys ja Timbuktun kohdalla kolmas. Joka kerta
hyökkäykset torjuttiin ja hyökkääjät menettivät monta miestä.

Timbuktun ohi kuljettuaan retkikunta tuli tuaregien maahan. Siellä
seitsemän venekuntaa yritti pysäyttää sen, mutta kun hyökkääjillä
ei ollut pyssyjä, niin torjuttiin hyökkäykset helposti. Retkikunta
oli menettänyt vasta yhden miehen. Sillä oli runsaasti pyssyjä ja
näitä pidettiin alati valmiina taisteluun. Muuan sotamies taas kuoli,
mutta siitä huolimatta tuonnempana torjuttiin kuudenkymmenen kanootin
hyökkäys. Oppaan kertomuksen mukaan oli Martyn taistellut niin
urhoollisesti, ettei häntä tahtonut saada herkeämäänkään; hän oli ollut
vähällä oppaankin tappaa, kun tämä kerran oli yrittänyt saada hänet
taistelusta luopumaan.

Tämän tappelun jälkeen retkikunnan vene tarttui kiviin ja kun se oli
irti saatu, pelastui se töin tuskin vimmatun virtahevon hyökkäyksestä.
Muutama luoti kuitenkin sai paksunahkan muuttamaan mieltään, ennenkuin
vahinkoa tapahtui.

Retkikunta oli nyt saapunut Sonrhayn vanhan valtakunnan keskiosiin ja
matka menestyi niin hyvin, kuin suinkin saattoi toivoa. Retkikunnalla
oli vielä siksi runsaasti ruokavaroja, ettei tarvinnut poiketa maihin.

Kaffon kohdalla oli taas torjuttava kolmen kanootin hyökkäys, ja
kun opas vähän tuonnempana meni maihin maitoa noutamaan, ottivat
asukkaat hänet kiinni. Park pidätti silloin kaksi kanoottia, jotka
olivat laskeneet »Joliban» rinnalle, ja uhkasi tappaa kaikki niissä
olevat, ellei opasta paikalla vapautettaisi. Tämä uhkaus tehosi, opas
päästettiin irti ja ystävälliset suhteet saatiin aikaan.

Kun oli tästä pulasta päästy, haarautui joki kolmeen haaraan ja kulkua
haittasivat saaret ja luodot. Ensimmäistä pudasta vartioivat asestetut
miehet, »jotka», sanoi opas, »huolestuttivat meitä, ja varsinkin minua,
kovasti, ja minä vakavasti lupasin, etten enää koskaan kulkisi siitä
ohi antamatta köyhille melkoisia lahjoja.» Toinen haara Sitävastoin oli
avoin.

Muutaman päivän kuluttua retkikunta sitten saapui haussa-neekerien
maahan, jota kauemmaksi Amadin ei pitänyt seurata. Ennen eroa Park
sanelun mukaan kirjoitti muistiin tärkeimpien esineitten ja tavarain
nimityksiä, ynnä hyödyllisiä puheenparsia, johon kului kaksi päivää.
»Joliba» pysyi tämän ajan ankkurissa, poikkeamatta kuitenkaan maihin.

Park oli nyt kulkenut Nigeriä puolentoistatuhatta kilometriä ja nähnyt
sen kääntyvän etelään, Atlantin merta kohti, ja kun hän siihen saakka
oli kyennyt kaikki hyökkäykset torjumaan, oli hänellä nyt täysi syy
otaksua matkansa onnistuvan. Toinen olisi asia ollut, jos joki olisikin
virrannut johonkin sisämaan suohon, kuten se usein sen ajan karttoihin
kuvattiin.

Pitkä viivytys tulkin eroamisen vuoksi teki kuitenkin nopean lopun
näistä toiveista. Maanasukkaat saivat vihiä siitä, että hänellä vielä
oli lautallaan koko joukon arvokkaita tavaroita, ja heillä oli nyt hyvä
aika ryhtyä sitä varten valmistuksiinsa. Nigerin matala leveä laakso
ahdistuu Jaurin alapuolella rotkolaaksoksi, jossa monet kivikot, luodot
ja saaret pikkukylineen jakavat joen kolmeksi haaraksi. Näistä on yhtä
helppo kulkea, kahta tulvallakin vaikea ja tavallisella vedellä aivan
mahdoton. Bussan kohdalla maanasukkaat nyt päättivät pysäyttää ja
ryöstää retkikunnan.

Vaaraa aavistamatta Park lähti Jaurista, mutta kun hänellä ei ollut
mukanaan ketään, joka olisi matkan tuntenut, laski hän pahimpaan
jokihaaroista ja kulki siten oikopäätä surman suuhun. Jouduttuaan
kerran virran valtoihin hän ei muuta voinut kuin laskea sen mukana,
molemmat rannat kun olivat täynnään aseellista kansaa, joka jo nakkeli
keihäitään venettä kohti. Kaksi orjista sai tuota pikaa surmansa. Park
muine tovereineen jatkoi matkaa, ampuen minkä ennätti. Melkein hän jo
pääsi selvemmille vesille, kun »Joliba» äkkiä tarttui kallionkoloon,
josta sitä oli mahdoton irti saada. Park koetti sitä keventää
nakkaamalla kaikki tavarat jokeen, mutta ei sekään auttanut.

Amadin kertomuksen mukaan Park sitten tarttui toiseen valkoiseen
mieheen ja Martyn toiseen, jonka jälkeen he yhdessä hyppäsivät koskeen,
arvatenkin maalle kahlatakseen ja antautuakseen vihollistensa armoille,
mutta kaikki he sinne hukkuivat. Yksi veneeseen jäänyt orja vain
pelastui ja vietiin kuninkaan luo. Häneltä vangittu opas sai kuulla
kertomuksen tapauksesta.

Parkin kohtalo näytti näin ollen varmalta, mutta hänen vaimonsa ei
ottanut sitä uskoakseen, vaan kuolemaansa saakka luuli miehensä yhä
elävän jossain Afrikan pimeissä sisäosissa. Parkin toinen poika,
Tuomas, päätti mieheksi vartuttuaan lähteä häntä etsimään. Ilman
minkäänlaisia varustuksia hän v. 1827 matkusti Guinean Kultarannalle
lähteäkseen sieltä sisämaahan, mutta sille tielle hän katosi.

Vuosisadan keskivaiheilla vasta saatiin toisaaltakin tietoja Mungo
Parkin kuolemasta. Hän oli muka joutunut oppaansa kanssa kiistaan
siitä, paljonko tämän piti saada palkkaa, ja Jaurin päällikkö oli
ratkaissut asian oppaan hyväksi. Park ei kuitenkaan hyväksynyt tätä
päätöstä, vaan aikoi matkustaa edelleen. Eräs päällikön miehistä oli
pidätellyt venettä ja kiukuissaan oli Park vetänyt sapelin tupesta ja
hakannut miehen käden poikki. Siitä syntyi tappelu, joka päättyi koko
retkikunnan tuhoon. Parkin tavarat oli jaettu ja kirjat ja paperit
annettu papeille amuleteiksi.

Kauan muisteltiin joella Parkia ja hänestä kerrottiin myöhemmille
ranskalaisille matkustajille, näytettiin esineitä, joita hän oli
lahjoitellut, ja hänen toveriensa hautoja. Rahvaan kesken häntä
muisteltiin anteliaisuutensa vuoksi. Hänen papereitansa säilytti
kauan Jaurin päällikkö, ei kuitenkaan niin kauaa, että ne olisi voitu
pelastaa. Ainoastaan logaritmitaulut säilyivät; ne ovat nykyisin
Englannin maantieteellisen seuran kokoelmissa.



VANHAN LIBYAN TUTKIJAT.


Mungo Parkin matkat herättivät Euroopassa mitä suurinta mielenkiintoa
Afrikan tutkimusten jatkamiseen, ja vaikka hänen jälkimmäinen
matkansa päättyikin onnettomasti ja ne molemmatkin osoittivat, kuinka
lukemattomia vaaroja matkustajan on Afrikan sisäosissa kestettävä, ei
suinkaan ollut puutetta niistä, jotka olivat halukkaat antautumaan
kaikille näille vaaroille alttiiksi, milloin vain oli varoja ja
tilaisuutta tarjona.

Eurooppa oli jo vanhimmilta ajoilta perinyt syvän mielenkiinnon
Pohjois-Afrikkaa ja sen sisäosia kohtaan, maita kohtaan, joissa jo
vanhan Egyptin vaikutusvalta oli tunkeutunut kauas sen omain rajain
ulkopuolelle, johon helleenejä yhdistivät lujat siteet, joista Karthago
kaupallaan kokosi rikkauksia, joista Rooman vallan ajalla tuli
sivistysmaita ja joissa keisarivallan loppuaikoina kristinusko laajalle
levisi ja sai vahvat juuret.

Abessinia, Egypti, Nuhia, Tripolis, Algeria ja Tunesia ynnä Marokko,
nuo merirosvouden ja kristittyjen vihan tyyssijat, olivat tosiaan
ennen vanhaan kristittyjä maita. Kun muhammedilaisuus seitsemännellä
vuosisadalla voittoisana eteni kautta Pohjois-Afrikan Atlantin merta
kohti, jäivät sisämaat etenkin itäosissa vielä joksikin vuosisadaksi
eteenkinpäin kristityiksi ja ne puolustivat uskoaan sitkeästi.
Erotettuina muusta kristikunnasta niiden lopulta kuitenkin täytyi
alistua, ja tähän varsinkin vaikutti se seikka, että paljon beduiineja
11:llä vuosisadalla muutti Arabiasta ja Syyriasta Pohjois-Afrikkaan
kameelineen, karjoineen, jääden sinne pysyvästi asumaan, kukistaen
berberikansat ja muodostaen heidän kanssaan sekarotuja.

Jo persialaiset olivat tosin tuoneet Egyptiin kameelin, mutta vasta
arabialaisten keralla se levisi Saharaan, tehden mahdolliseksi
lukuisain uusien karavaanireittien avaamisen erämaan poikki ja
saattaen täten Välimeren rantamaat ja Sudanin entistä vilkkaampaan
kauppayhteyteen. Sahara ja Nubia muuttuivat muhammedilaisiksi ja sieltä
tämä uskonto levisi edelleen Sudaniin; jossa berbeereillä varmaan oli
jo paljon ennen ollut vaikutusvaltaa ja jossa heidän ja neekerien
väliset sekarotunsa jo olivat syntyneet.

Sudanissa varmaan oli jo sitä ennen valtakuntiakin. Fulbet eli
fulat, joitten nimi merkitsee punaista, olivat neekerien ohella
Sudanin pääväestö. Heidän alueensa ulottui Senegalista Darfuriin
saakka ja Timbuktusta Jorubaan ja Adamauaan etelässä. He olivat
paimentolaiskansaa, samoin kuin beduiinitkin, ja suuremman
liikkuvaisuutensa vuoksi saattoivat helposti pitää valtansa alaisina
maata viljelevää neekeriväestöä ja perustaa sen keskuuteen valtakuntia.
Fulbet luultavasti kuuluvat Pohjois-Afrikan vanhaan berberiläiskantaan,
vaikk'ei heidän rotusuhteistaan vielä ollakaan täysin selvillä. Heidän
kasvonpiirteensä ovat usein eurooppalaiset, vaikka ihoväri onkin
sangen tumma. Kieli eroaa kaikista muista kielistä, mutta sen juuret
viittaavat berberiläisiin ja seemiläisiin kieliin. Kieleen on kuitenkin
sekaantunut paljon neekerikielten aineksia, samoin kuin kansaan
itseensä neekerien verta.

Samoin kuin Pohjois-Afrikan kansat ennen olivat olleet kristinuskossaan
kiihkeitä, samoin ne muhammedin uskoon käännyttyään olivat kiihkeitä
muhammedilaisia, jopa sokeaan fanatismiin saakka, kuten uuden uskonnon
taisteleva luonne ja sen tunnustajain pieni sivistysmäärä edellyttivät.
Välimeren rantaseuduissa uskonnollinen suvaitsemattomuus tosin oli
yhdeksännentoista vuosisadan alussa jo jonkun verran lauhtunut,
ainakin niissä satamakaupungeissa, jotka tekivät Euroopan kanssa
kauppaa, mutta sisämaassa se oli säilynyt täydessä hurjuudessaan, jonka
vuoksi turvattoman eurooppalaisen oli — ja on vielä tänä päivänäkin —
ylenmäärin vaarallista siellä matkustaa. Halu päästä Euroopan kanssa
kauppaa tekemään ja osalliseksi sen keksinnöistä ja tuotteista muutti
kuitenkin silloin tällöin Sudaninkin ruhtinaitten mielen, niin että
matkat heidän maihinsa kävivät mahdollisiksi, vaikkapa moni matkustaja
saikin hengellään maksaa rohkeutensa. Euroopassa vallitsi silloin
vielä liioitellut käsitykset näiden maailmasta erotettujen maitten
rikkaudesta ja viljelyksestä. Vaikka nämä käsitykset osoittautuivatkin
vääriksi, niin tuli kuitenkin todetuksi se, että niissä on säilynyt
jäännöksiä sangen vanhasta kulttuurista, joka osaksi ulottunee vanhan
Egyptin aikoihin saakka.



Englantilaisia retkiä Saharaan ja Sudaniin.


Eurooppa ei tosin ollut aivan vailla tietoja vanhan Libyan sisäosista,
sillä keskiajalla ja uudella ajalla olivat useat arabialaiset
matkustajat julkaisseet niistä laajoja matkakertomuksia, mutta ei
ainoakaan länsimainen matkustaja ollut vielä omin silmin nähnyt näitä
maita, joita sen vuoksi verhosi tarun hämärä. Ennen sitä suurta
retkikuntaa, jonka Englannin hallitus v. 1822 lähetti Saharan poikki
sisimpään Sudaniin, Tshad järven rannoille, on meidän kuitenkin
mainittava eräitä vähempään jääneitä yrityksiä.



Hornemann.


Mungo Parkin molempien matkojen väliajalla lähti saksalainen Friedrich
Hornemann Lontoon Afrikan-yhdistyksen toimesta Libyan sisäosiin. Hän
opiskeli sitä varten arabiaa, samoin kuin myöhemmin Wallin, antoi
ympärileikata itsensä ja lähti sitten Egyptistä muhammedilaiseksi
puettuna yrittämään Libyan erämaan kautta Sudaniin ja Nigerin
rannoille. Jo Kairossa hänet tosin vangittiin, mutta kun Napoleon
Bonaparte samaan aikaan (1797) valloitti tämän kaupungin, pääsi
Hornemann vapaaksi. Vasta seuraavana vuonna hän kuitenkin saattoi
liittyä Fessaniin matkaavaan karavaaniin. Siuahin keitaassa hän
näki Jupiter Ammonin muinoin kuulun temppelin raunioita. Karavaanin
jo lähdettyä Siuahista lähti keitaasta sitä takaa-ajamaan paljon
aseellista väkeä, joka vaati haltuunsa Hornemannia ja hänen
palvelijaansa, väittäen heitä kristityiksi. Mutta Hornemann otti
esiin koraanin ja luki sitä niin sujuvasti, että se herätti yleistä
ihmetystä, ja lopulta hän kehoitti läsnäolevia rupeamaan kanssaan
väittelemään uskon asioista. Rohkeilla valeillaan hän pelastui.
Seuraava keidas oli Audjila, jonka Herodotos mainitsee, samoin kuin
Siuahinkin (vert. I, s. 78). Tie kulki sitten kammottavan vuorimaan
poikki, joka ensinnä oli synkkää mustaa kiveä ja sitten valkoista
kalkkikiveä, ja siitä päästyään karavaani tuli Fessanin ensimmäiseen
keitaaseen. Mursukissa se otettiin vastaan suurella riemulla ja
juhlilla ja sulttaani itse oli tullut kaupunkinsa ulkopuolelle
sitä tervehtimään. Mursuk oli tärkeä kauppapaikka, johon saapui
karavaaneja Egyptistä, Tripoliista, Marokosta ja Sudanista. Hornemann
keräsi paljon tietoja laajoista maista, mutta Timbuktusta, joka oli
hänen matkansa varsinainen päämäärä, ei paljoa tiedetty, koska se
teki kauppaa etupäässä Marokon kanssa. Nigerin sanottiin virtaavan
itää kohti, kunnes se laski Niiliin. Tästä päättäen saivat siis
vanhan ajan maantieteilijät väärät tietonsa Niilin lähteistä Saharan
asukkailta (vert. I, s. 77). Käytyään Tripoliissa lähettämässä
kirjeitä kotimaahansa Hornemann jatkoi matkaa kauemmaksi etelään ja
varsinkin länttä kohti. Mutta sen koommin ei häneltä itseltään saatu
mitään varmaa viestiä. Arabialaiset kauppiaat kertoivat, että »Jussuf»
oli nähty siellä ja siellä hyvässä voinnissa ja että rahvas häntä
kunnioitti pyhänä marabuuttina, ja viimeisten tietojen mukaan hän oli
saapunut Nigerin rannoille saakka, jossa kansa häntä kohteli hyvin,
mutta siellä hän oli sairastunut ja kuollut. Muuan nuori mies oli
sitten esiintynyt ja väittänyt itseään hänen pojakseen, mutta tuskinpa
tämä oli totta.



Tuckeyn onneton retki Kongolle.


V. 1816 Englannista lähetettiin kaksi suurta ja hyvin varustettua
retkikuntaa Nigeriä tutkimaan. Kuvaavaa on, että toinen lähti Kongon
suuhun, jota luultiin Nigerin suuksi, noustakseen sieltä jokea, kunnes
keskivälillä kohtaisi toisen retkikunnan, joka samaan aikaan lähti
Nigerin latvoille samoja teitä kuin Mungo Park. Näistä yrityksistä
odotettiin suuria, mutta harvoin on minkään retkikunnan osaksi tullut
surkeampi kohtalo kuin kapteeni Tuckeyn Kongolle johtaman. Tuckeylla,
joka oli etevä upseeri ja maantieteilijä, oli mukanaan puolensataa
eurooppalaista, näitten joukossa paljon tiedemiehiäkin. Retkikunta
saapui Kongon suulle kesällä v. 1816 ja lähti Bomasta veneillä
jokea nousemaan. Jellalan kosket tekivät ensimmäisen tenän, mutta
ne voitettiin ja matka näytti edistyvän jotenkin ripeästi. Mutta
sitten alkoi kuume tehdä tuhojaan, miehiä kuoli niin taajaan, johtaja
itsekin, ettei jäänyt jäljelle ainoatakaan tiedemiestä, eikä lopulta
ollut muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin, pääsemättä edes koskien
päälle. Retkikunnan riutuneet tähteet pelastuivat Bomaan ja palasivat
kotimaahan.

Yhtä huonosti kävi sille joukolle, joka Gambian laaksosta yritti
tunkeutua Nigerin latvoille majuri Peddien johdolla. Kolme johtajaa
menetettyään retkikunnan täytyi palata takaisin, ennenkuin se edes oli
vedenjakajalle päässyt.



Oudneyn, Clappertonin ja Denhamin retki Bornuun.


Englannin hallitus ei kuitenkaan heittänyt Afrikan sisäosien
tutkimista. Se varusti suuren retkikunnan, joka t:ri Walter
Oudneyn, majuri Dixon Denhamin ja kapteeni Hugh Clappertonin
johdolla maaliskuun alussa v. 1822 lähti Tripoliista tunkeutuakseen
Saharan kautta Sudaniin. Tämä retkikunta, joka oli Tripoliin
sulttaanin suojeluksen alainen ja johon kuului 13 eurooppalaista,
ei koettanut salata kansallisuuttaan eikä uskontoaan, vaan upseerit
matkustivat täysissä univormuissaan ja saivat siitä huolimatta
kulkea häiritsemättä. Mursukissa vastaanotto tosin oli huono ja
kaikenlaisilla juonilla koetettiin estää retkikuntaa jatkamasta matkaa
Bornuun, mutta majuri Denham palasi silloin Tripoliihin valittamaan
ja Englannin hallitukselle antamansa lupauksen mukaan sulttaani
nyt antoi Denhamille 200 arabialaista turvajoukoksi. Tätä joukkoa
johti älykäs ja hyväntahtoinen arabialainen kauppias, joka suuresti
tasoitti retkikunnan tietä. Mursukissa oli vastaanotto nyt sen mukaan
ruhtinaallinen. Oudney ja Clapperton olivat sillä välin tehneet retken
Ghat-maan natronijärville, joista saatiin kaupassa kulkeva epäpuhdas
sooda ynnä suuret määrät erään kärpäsen toukkia, joista valmistettiin
huonon kaviaarin tapaista särvintä.



Erämaassa.


Tuskin olivat Mursukin muurit ja taatelilehdot hälvenneet näkyvistä,
ennenkuin armoton erämaa paahtavine helteineen ja lentävine hiekkoineen
joka puolella ympäröi karavaania. Siellä täällä tavattiin pieni
vihanta keidas, missä lähde ylläpiti alhossa vihannuutta taikka maa
hieman hitaammin laski lävitseen sadekuuron kuin erämaan hiekka. Mutta
aaltoileva hiekka ja kivinen hammada olivat valtapiirteinä niissä
seuduissa; joiden kautta karavaani kulki, ja ankarina ja vakavina
muistuttivat matkan varressa ihmisten ja eläinten luurangot, mikä kurja
kohtalo näillä taipaleilla oli ennen tullut lukemattomien osaksi — ja
saattoi tulla nytkin. Matkustajat lukivat yhtenä päivänä sadanseitsemän
ihmisolennon surulliset jäännökset ja tapasivat niitä yhdellä lähteellä
satakunnan. Missä ne olivat kurjain, tielle sortuneitten orjain luita,
jotka eivät olleet jaksaneet kulkea karavaanin mukana, missä taas
kokonaisen karavaanin, joka kaivolle tullessaan olikin tavannut sen
hiekkamyrskyn tukkimana.

Etelämmässä kaivoja alkoi olla yhä harvemmassa, taatelipuita ja
keitaita samoin ja vaeltavain tibbujen ja tuaregienkin, noiden
karavaanireittien vakinaisten rosvojen, luku alkoi vähentymistään
vähentyä. Yksin petoeläimetkin, jotka niiden kanssa jakavat sen vähän,
mitä maa tuottaa, katosivat keltaisen aavikon partaalla, sateettoman
taivaan alla. Moneen päivään ei näkynyt merkkiäkään kasvullisuudesta
ja vedettömän aavikon poikki puhaltavat palavat tuulet kärvensivät,
mitä armoton aurinko ei ollut löytänyt. Matkustajat olivat niin
kurjassa kunnossa, etteivät edes saaneet puhutuksi. Kieli tarttui
kitalakeen. Kameelitkin herkesivät yksitoikkoisesta voihkinastaan,
ikäänkuin valitus täällä olisi ollut aivan tarpeeton, kun asioita
oli aivan mahdoton parantaa. Kulkea eteenpäin ja eteenpäin oli ainoa
pelastus. Hiljaisuutta rikkoivat vain silloin tällöin kavioitten alla
rusahtelevat luurangot. Vielä tuskallisempaa kuin hietikolla oli kulku
kivisellä »hammadalla». Lopulta kameelitkin uupuivat. Niitä vaipui
kaksinkymmenin tai enemmänkin maahan muutaman tunnin kuluessa. Ei
tervetullut tähtikirkas yökään viileine tuulahduksineen ollut hirmuista
vapaa, sillä näillä kuivilla aavikoilla karavaanitkin pyrkivät kuin
sudet ryöstämään toisiaan.

Kuljettuaan Bilman keitaan ja taas toisen hieta-aavikon poikki
karavaani vuoden 1823 alussa tuli paremmille maille. Saharan poikki
oli kuljettu ja päästy vihannampaan Sudaniin. Alkoi näkyä puita,
sitten vihantia täpliä ja vähitellen tultiin seutuun, jossa tibbut
paimentelivat karjojaan. Ja yhä parantuen maa lopulta oli kuin
eurooppalaista puistomaisemaa. Lintuja liverteli varjoisissa puissa,
gaselleja kirmasi karavaanin edellä, ja vieraanvaraiset neekerit, jotka
uupuneille matkamiehille kantoivat tuoretta lihaa, maitoa ja mehukkaita
taateleita, näyttivät olevan sopusoinnussa asumansa hymyilevän maan
kanssa, aivan samoin kuin villit tuaregit ja vihaiset arabialaiset
kuin luonnostaan kuuluivat siihen kamalaan erämaahan, jonka poikki
matkustajat juuri olivat tulleet.



Tshad järvi.


Tämän rehevyyden keskellä retkeilijät äkkiä näkivät edessään näyn, joka
heistä ensi katsannolta ehkä näytti samanlaiselta kangastukselta, joita
uupuneet vaeltajat erämaassa näkevät. Heidän edessään levisi laajan
veden pinta monine saarineen, matalat ruokoiset rannat ulpukoineen ja
virtahepoineen, ja järven pinnalla loistivat kalastajain valkoiset
purjeet. He olivat saapuneet kuululle Tshadille, jota ei siihen saakka
ainoakaan kristitty ollut nähnyt.

Tämä järvi tunnettiin siihen saakka vain kuulopuheitten mukaan ja
käsitykset siitä olivat hyvin häälyväiset. Toiset väittivät sitä
joeksi, toiset rämeeksi, mutta retkikunta huomasi sen kalarikkaaksi
järveksi. Järven matalilla rannoilla oli tavattoman paljon karjoja
ja riistaeläimiä, sen ruovostoissa suunnattomat parvet vesilintuja.
Hyeenoja,, leijonia ja muitakin petoeläimiä oli runsaasti. Sääskien
vuoksi oleskelu järven läheisyydessä kuitenkin oli melkein
sietämätöntä. Kuivan aikana vesi väheni niin vähiin, että rannoilta
tuskin näki muuta kuin ruovostoja ja rämettä, tulvan aikana se taas
paisui niin paljon yli partaittensa, että kaikkien eläimien täytyi
paeta kauas viljeltyjä seutuja kohti, jossa petoeläimet sitten tekivät
paljon vahingoita.

Denham matkusti myöhemmin melkein järven ympäri ja löysi monta siihen
laskevaa jokea, mutta ei sitä vastoin ensinkään siitä lähtevää. Suurin
Tshadiin laskevista joista oli Shari, joka tulee Kongon puoleiselta
vedenjakajalta. Pian selvisi, ettei mikään järveen tulevista joista
voinut olla Niger. Keskellä järveä oli saaria, joissa asui biddomahien
aivan itsenäinen kansa. Heillä sanottiin olevan tuhansia veneitä,
joilla he tekivät rannoille rosvoretkiä. Bornunkin alueita he
ryöstelivät, eikä heille voitu mitään, kun ei ollut veneitä.



Bornu.


Ei ainoakaan eurooppalainen ollut vielä nähnyt Bornua, eikä
retkeilijöillä sen vuoksi ollut käsitystä siitä, minkälaisen
valtakunnan ja kaupungin he oikeastaan tapaisivat. He sen vuoksi
hämmästyivät, kun heitä vastaan tuli hyvin järjestetty sotajoukko,
jossa oli tuhansia ratsastavia peitsimiehiä, johtaja puettuna kypäriin
ja rautahaarniskaan. Vastaanotto oli kuitenkin hyvä ja hallitsija
osoitti englantilaisille suurta suosiollisuutta, antaen heille hyvät
asunnot ja palvelijoita.

Bornussa vallitsi samanlainen tila kuin Japanissa shogunien aikana.
Sulttaani hallitsi vain nimellisesti, mutta piti loistavaa hovia, ja
varsinainen valta oli sheikin käsissä, joka oli aikanaan pelastanut
maan anarkiasta. Sulttaani kuitenkin otti retkikunnan itse vastaan,
istuen häkin tapaisella valtaistuimella, ympärillään hovilaisia, joilla
oli suuret tekovatsat ja paksut turbaanit, koska vatsan vahvuus ja
pään paksuus oli Bornussa muotina. Sheikkikin kutsui englantilaiset
usein puheilleen ja oli sangen tyytyväinen lahjoihin, joita nämä toivat
mukanaan. Varsinkin pelitoosa ja raketit häntä ihmetyttivät. Hän oli
saanut Fessanin sulttaanilta tykin, jolla ei kuitenkaan ollut lavettia,
mutta lavetin valmisti nyt retkikunnan kirvesmies ja Denham valoi
luoteja. Sheikki oli ylenmäärin mielissään, kun tykillä ammuttiin, ja
arveli, että kyllä bagirmilaiset nyt saisivat hyppiä.

Bornun pääkaupunki oli siihen aikaan Kuka, mutta se oli vasta nuori
kaupunki. Vanha pääkaupunki oli Birni eli Gambaru, jonka fulbet v. 1809
olivat hävittäneet. Kuka oli lähellä Tshadin rantaa. Asukkaat tuntuivat
verraten sivistyneiltä. Kaupungissa pidettiin joka viikko markkinat,
joille joskus saattoi tulla satakintuhatta ihmistä vaihtamaan maansa
tuotteita Manchesterin pumpulikankaihin, Saksin punaiseen verkaan,
kaksipiippuisiin rihloihin, raakasilkkiin, Sheffieldin partaveitsiin.
Kiinan teehen ja Länsi-Intian sokeriin, Nürnbergin leikkikaluihin tai
Lontoossa ja Marseillessa valmistettuun paperiin. Oppineitakin tässä
omituisessa maassa oli, ja he tutkivat Aristotelesta ja Platonia
arabiankielisistä käännöksistä. Nämä kirjat, jotka tulivat, samoin
kuin kaikki muutkin tavarat, Tripoliista suurta karavaanitietä, olivat
epäilemättä jäljennöksiä Espanjan maurilaisille kuninkaille aikanaan
tehdyistä käännöksistä. Tripoliista tuotiin vielä, samoin kuin Leo
Afrikanuksen aikoina, verkoja, keltaisia tohveleita ja kauniisti
kirjoitettuja koraaneja. Tripoliin vaikutusvalta hengellisissä asioissa
oli niin suuri, että mutkikkaat lakikysymykset — ylin laki oli koraanin
kirjain — usein annettiin Tripoliin ulemain eli pyhäin kirjain
oppineitten ratkaistaviksi.



Orjastusretki.


Bornusta lähetettiin samaan aikaan retkikunta orjia hankkimaan, ja
sen mukaan lähtivät arabialaiset, jotka olivat englantilaisia tänne
saattaneet, he kun eivät tahtoneet aivan tyhjin käsin palata takaisin
Tripoliiseen. Denham sai luvan lähteä mukaan tälle rosvoretkelle,
vaikka hänen toverinsa sitä vastustivat. Sheikki antoi hänelle
palvelijaksi Maramay nimisen orjan, kieltäen tätä koskaan jättämästä
herraansa. Sotaretki tehtiin vuoristossa asuvia fulbeja vastaan.
Retken johtaja, neekeri Barka Gana, joka oli kiihkeä muhammedilainen,
kuten Bornussa kaikkikin, koetti matkalla taivuttaa majori Denhamin
muhammedin uskoon. Välillä yhtyi orjastajain sotajoukkoon 1000 Shoan
arabialaista; kaikki ratsain, ja myöhemmin Mandaran sulttaani, tuoden
500 komeasti puettua ratsumiestä, joitten joukossa varsinkin hänen 30
poikaansa olivat muita huomattavammat. Heillä oli silkkiset vaatteet ja
hevosten selässä satulan alla leopardin ja leijonan nahkoja.

Arabialaiset olisivat mieluummin taistelleet pakanallisia neekereitä
vastaan, mutta sheikki vei heidät vihollisiaan fulbeja vastaan.
Kamalassa kuumuudessa suoritetun marssin jälkeen retkikunta nousi
vuoristoon, jossa oli erinomaisen ihania maisemia ja niin suuria
apinanleipäpuita, että ne oksillaan varjostivat puolen tynnörinalan
maata kukin, ja sitä paitsi verrattomia mangopuita ja valtavia
viikunapuita ja näitten välillä köynnöksiä. Eräässä vuorenrotkossa
olivat fulbet vastassa. Arabialaiset tekivät hyökkäyksen, mutta
fulbet voittivat heidät, kun muu sotajoukko ei hyökkäystä tukenut, ja
pian olivat sekä arabialaiset että Bornun sulttaanin joukot hurjassa
paossa, fulbet takaa-ajaen. Arabialaisten päällikkö Bu Khalum sai
myrkytetystä nuolesta surmansa, Barka Gana ratsasti kolme hevosta
näännyksiin pakoretkellään, ja majuri Denham haavoittui, ryöstettiin
aivan paljaaksi ja olisi saanut surmansa, elleivät fulbet olisi niin
kiihkeästi saaliista riidelleet, että hän pääsi pakenemaan. Denham
juoksi minkä pääsi siihen suuntaan, jonne muutkin pakolaiset, mutta
kun hän jo oli saanut monta keihään haavaa, jotka vuotivat verta,
lähestyivät takaa-ajajat nopeaan. Hän pääsi tosin pensaikkoon, jossa
oat surkeasti repivät hänen paljaita ruumiinosiaan, mutta olisi
epäilemättä joutunut takaa-ajajainsa käsiin, ellei samalla olisi
tullut vastaan rotkon pohjalla juokseva vuoripuro. »Voimani olivat
melkein lopen uupuneet», hän kertoo, »ja tartuin rotkon yli nuokkuvan
suuren puun oksaan, laskeakseni itseni alas veteen, rannat kun olivat
äkkijyrkät. Samassa käteni alta, oksan taipuessa painoni alla, nousi
suuri »liffa», tämän maan vaarallisin käärme, ja kohotti päänsä
ikäänkuin purrakseen. Kauhun valtaamana menetin hetkiseksi tajuni. Oksa
pääsi käsistäni ja suistuin suin päin veteen. Tämä ryöpsähdys elvytti
minut jälleen ja kolmella uimaliikkeellä pääsin toiselle rannalle,
jolle suurella vaivalla kiipesin, ja vasta sitten tunsin olevani
turvassa.»

Pian hän taas saavutti joukkonsa, jota yhä ajettiin takaa kiivaasti.
Maramay pelasti hänet, otti hänet ensin oman hevosensa selkään, hoiti
häntä, hankki hänelle sitten toisen hevosen ja esti Barka Ganan katalan
aikomuksen jättää »kristityn koiran» kuolemaan. Kun pakenevat olivat
saapuneet Bornun alueelle, antoi yksi Denhamille paidan, toinen housut
ja Maramay hankki hänelle ruokaa, vaikka siitä oli suuri puute.

Denham lähti kuitenkin Oudneyn keralla vielä toisellekin sotaretkelle,
joka tehtiin munga kansaa vastaan. Tätä oli kuritettava siitä, että
se oli murhannut 120 arabialaista — nähtävästi orjastajia — ja
rosvoillut rajalla. Mungat voitettiinkin, kuritettiin ja saivat sitten
armahduksen. Matkalla Denham näki Bornun vanhan pääkaupungin rauniot,
jotka olivat sangen laajat. Vanhassa pääkaupungissa, joka vasta muutama
vuosikymmen takaperin oli hävitetty, oli asunut parisataatuhatta
asukasta. Hän näki myös entisen sulttaanin palatsit, jotka
moskeijoineen muodostivat sangen mahtavan rakennusryhmän. Parhaiten
rakennettu Bornun kaupungeista oli Gambaru, joka oli sheikin suosituin
asuinpaikka. Se oli, kuten kaikkikin Bornun kaupungit, ympäröity
kovista punaisista tiilistä tehdyillä vahvoilla ja korkeilla muureilla.

Bornu oli melkoinen valtakunta. Paljon viljeltiin maata ja monenlaisia
tuotteita siitä saatiin, mutta vielä tärkeämpi elinkeino oli
karjanhoito. Orjat olivat tärkein kauppatavara. Väestö oli sangen
sekavaa. Pääaines oli neekereitä, mutta suurin vaikutusvalta oli
arabialaisilla, jotka olivat maahan tuoneet uskonnon ja sen mitä siellä
oli sivistystä. Arabialaiset omistivat erinomaisen hyviä ja suuria
karjoja. Sitäpaitsi oli maassa tuaregeja ja tibbuja. Englantilaisten
mielestä Bornussa oltiin vielä uskonkiihkoisempia kuin arabialaisten
kesken. Oikeudenhoito oli jotenkin hyvä, rangaistukset ankaranlaisia,
mutta usein käytettiin lempeyttäkin.

Bornun kaakkoispuolella oli Bagirmi niminen valtakunta, jonka kanssa
Bornu usein kävi sotaa, ja länsipuolella haussa-valtakunnat, joista
jo Mungo Park oli kuullut. Niistä Sokoto oli mahtavin, siihen aikaan
fulbein perustaman valtakunnan pääkaupunki. Sinne englantilaiset
lähtivät Bornusta lopulla vuotta 1823. He olivat sadeaikana Kukassa
sairastuneet ankaraan kuumeeseen ja tähän vedoten Oudney sai sheikin
mielisuosiolla sallimaan heidän lähtönsä, paikanmuutoksen kun
toivottiin virkistävän sairaita. Matkalla Oudney, joka oli retkikunnan
ainoa tiedemies, kuumeeseen kuoli. Clapperton jatkoi kuitenkin yksin
matkaa.



Sokoto.


Sokotossa hallitsi Bello niminen fulbe-sulttaani, jonka maa oli
taajemmin asuttu, vaihtelevaisempi ja paremmin viljelty kuin Bornu.
Kyliä oli taajassa ja toisin paikoin oli teiden vieressä vaimoja
myymässä matkustaville ruokatavaroita. Maa oli hyvin viljelty, vaikk'ei
auraa tunnettukaan, teollisuus edistynyttä, karja hyvää ja maidosta
valmistettiin oivallista voita. Hyviä puuvillakankaita kudottiin ja
indigovärjäys oli yleistä. Kauppa oli melkoinen.

Kano oli suuri kaupunki ja sinne saapui kauppiaita ja tavaroita Afrikan
kaikista osista. Puodit olivat bambusta rakennetut ja kaupungin sheikki
antoi niitä vuokralle kuin markkinatontteja. Niissä myytiin veitsiä,
kahveleita, paperia, lankaa, nappeja, puuvillateoksia, silkkiä,
miekkoja, lihaa, heiniä, olkia, viljaa. Erityisessä kaupunginosassa
myytiin kaikenlaista karjaa, ja taas eri paikoissa saviastioita,
indigoa, vihanneksia ja hedelmiä. Tietysti oli eri orjamarkkinatkin.
Kauppa oli tarkkaan järjestetty, ettei voitu harjoittaa petosta,
taivasalla oli liesiä, joissa markkinoilla kävijät saattoivat
ruokansa valmistaa. Yleisöä pitivät hyvällä tuulella soittoniekat,
jotka soittivat rummuilla, huiluilla ja kitaroilla. Miekat, joita
täällä myytiin, tuotiin Maltasta. Ne olivat samaa mallia kuin Maltan
ritariston aikanaan käyttämät. Clapperton osti varsin kohtuullisella
hinnalla englantilaisen sateenvarjonkin, joka oli tullut Tripoliin
kautta. Yleensä oli hämmästyttävää, kuinka paljon täällä oli
eurooppalaisia tavaroita. Yleinen maksunväline oli kaurisimpukka,
samoin kuin kauempana lännessäkin; Bornussa sitä vastoin maksettiin
pumpulikankaalla. Asukkaitten rakennukset olivat savesta, usein
kahdenkertaiset ja yleensä paremmat kuin Bornussa. Moskeijoista toiset
olivat verraten suuria. Kanosta matka kulki edelleen pääkaupunkiin
Sokotoon. Sokoto oli suurin kaupunki, mitä Clapperton mielestään oli
Afrikassa nähnyt. Talot olivat katujen kahden puolen ja koko kaupungin
ympärille oli hiljakkoin rakennettu muuri, jossa oli 12 porttia. Valta
oli siihen aikaan fulbein käsissä, jotka olivat maan valloittaneet
sulttaani Bellon isän aikana.



Sulttaani Bello.


Sulttaani Bello oli englantilaisille suosiollinen, lähettäen
suuren ratsumiesjoukon heitä vastaan. Hän oli keski-ikäinen mies,
kasvonpiirteet eurooppalaiset. Hän ei ollut vain sotilas ja valtiomies,
vaan myös oppinut ja mielenlaadultaan ja ajatustavaltaan jalo. Muun
muassa hän oli kirjoittanut kirjan Afrikan historiasta ja maantiedosta.
Clappertonia hän kohteli erinomaisen ystävällisesti ja uteli häneltä
suurella mielenkiinnolla Euroopan asioita. Hän tunsi vanhoja
kristittyjä uskonlahkojakin ja tiedusteli Clappertonilta, oliko tämä
nestoriolainen, vaiko sosiniaani. Sulttaani sitten tuotti nähtäväksi
kirjoja, joita Denham oli menettänyt tappelussa fulbeja vastaan, ja
kysyi, mitä Denham oli sillä retkellä tehnyt. Clapperton vastasi, että
hän oli vain hankkinut tietoja maasta ja kansasta. Clappertonin tuomat
lahjat ilahuttivat sulttaania suuresti, varsinkin kompassi, koska hän
siitä tiesi, mihin suuntaan kääntyä rukoillessaan. Sekstantti myös
herätti hänen mielenkiintoaan, ja taivaanpallosta hän paikalla tunsi
kaikki eläinradan tähdistöt.

Clapperton olisi mielellään matkustanut edelleen Nigerille, mutta
arabialaiset kauppiaat juonivat häntä vastaan, ja pian hän huomasi,
että siihen suuntaan oli suotta pyrkiä. Hän sen vuoksi päätti palata
Bornuun ja lupasi lähtiessään, että Englannin kuningas lähettäisi
Sokoton sulttaanille pari tykkiä ampumatarpeineen ja raketteja,
kun tämä hävittäisi orjakaupan ja rupeisi käymään kauppaa Afrikan
länsirannalle. Sulttaani lupasi suojella kauppiaita ja tiedemiehiä,
jotka hänen maahansa tulisivat, ja antoi Clappertonille kirjeen
vietäväksi Englannin kuninkaalle, ynnä Nigeristä piirtämänsä kartan.

Clapperton palasi sitten Kukaan, jonne hänen poissa ollessaan oli
erämaan poikki saapunut Toole niminen vänrikki, tuoden retkikunnalle
rahoja. Denham ja Toole olivat sitten tehneet retken Sharin jokivarteen
ja siellä tutustuneet loggu-kansaan, jota hallitsi oma sulttaani.
Heidän täytyi kuitenkin kiireesti palata, kun Bagirmin sulttaani alkoi
sodan. Paluumatkalla nuori Toole kuoli. Bornun sotaväki sai Bagirmin
sulttaanin armeijasta loistavan, vaikka verisen voiton. Toukokuussa
1824 retkikunta jälleen sai kotimaasta lähetyksen, varsinkin sheikille
lahjoja, joita toi Tyrwhit niminen mies. Hänet jätettiin Bornuun
konsuliksi, mutta hänkään ei kauaa elänyt, vaan kuoli kuumeeseen.

Ennen paluumatkaa majuri Denham vielä Barka Ganan lähtiessä kurittamaan
kapinallisia päälliköitä käytti tilaisuutta tutkiakseen Tshad järven
itäpuolisia seutuja, jossa dugganah arabialaiset asuivat nahkateltoissa
ja elivät melkein yksinomaan karjantuotteilla. Saharan poikki
matkustettuaan retkikunta tammikuussa 1825 palasi Tripoliihin, jossa
pasha otti sen mitä parhaiten vastaan.

Tämän matkan kautta oli tie Sudaniin ensi kerran avattu ja' saatu
tietoja sen sisäosien melkoisista valtakunnista, Bornusta ja
Sokotosta; joissa ei ennen kukaan eurooppalainen ollut käynyt. Oli
myös saatu käsitys siitä mahdista, jonka muhammedilaisuus oli Afrikan
sisäosissakin saanut ja jolla oli monta hyvääkin vaikutusta, vaikka
se suosikin orjuutta ja levitti vihaa kristittyjä vastaan. Denham
lähetettiin sitten Fernando Po saarelle maaherraksi, mutta kuoli siellä
jo muutaman vuoden kuluttua. Clapperton palasi Afrikkaan.



Clapperton Nigerin alijuoksulla.


Clapperton ei voinut unohtaa, että hän oli päässyt vain muutaman
päivämatkan päähän Nigeristä ja että hänen niin läheltä oli täytynyt
kääntyä takaisin tätä kuulua jokea näkemättä. Hän halusi päästä
sinne takaisin ja Englannin hallitus varusti hänelle matkueen. Kaksi
kuukautta kotiintulonsa jälkeen, elokuussa 1825, Clapperton jo oli
uudelleen matkalla, purjehtien tällä kerralla Nigerin suistamon
länsipuolella olevaan Benin-mutkaan, josta hän aikoi tunkeutua
Sokotoon. Eräs toinen retkikunta pyrki Dahomein kautta Nigerin
keskijuoksulle, mutta sen oli Dahomeista palattava takaisin johtajansa
murhan jälkeen.

Tuskin oli Clapperton kolmen eurooppalaisen toverinsa keralla maihin
päässyt, ennenkuin joka mies sairastui malariaan yhden yön taivas'alla
vietettyään. Kaksi kuoli, ja ainoastaan Clapperton itse palvelijansa
Landerin kanssa jäi eloon matkaa jatkamaan.



Joruba.


Hän tuli nyt ensinnä Joruba nimiseen maahan, joka oli rikasta ja
hyvin viljeltyä. Vaikka se oli vain parinsadan kilometrin päässä
rannikosta, kävi sen koko kauppa arabialaisten välityksellä pohjoista
kohti. Asukkaat olivat neekereiksi jotenkin vaaleita ja monessa
suhteessa edistyneitä. Heidän maansa oli silloin vielä itsenäinen,
mutta myöhemmin fulbet valloittivat sen ja toivat asukkaille muhammedin
uskon. Jorubassa vastaanotto oli mitä parasta. Valkoista miestä
pidettiin korkeampana olentona, jonka edessä miehet ottivat lakin
päästään ja naiset lankesivat polvilleen ja monessa paikassa hänen
kunniakseen juhlittiin vuorokaudet umpeensa. Pääkaupungissa Ojossa
varsinkin oltiin ystävällisiä ja lukemattomia ihmisiä kokoontui
valkoisia näkemään. Matkalla Clapperton oli kulkenut korkeahkon
vuorimaan poikki, joka kuitenkin oli hyvin viljelty, mutta Ojo oli
suurella lakeudella. Semmoiset kamalat ihmisuhrit, joita Dahomeissa
ja Ashantissa toimeen pantiin, olivat Jorubassa tuntemattomat.
Jorubalaiset harrastivat suuressa määrin laulua, he lauloivat kesken
työtäänkin ja jättivät matkustajiin tyytyväisyyden vaikutuksen.
Hauskoja näytelmiäkin he panivat toimeen. Mutta Ojon hallitsija olisi
pitänyt valkoiset niin mielellään luonaan, ettei tahtonut heitä
poiskaan laskea.

Vielä enemmän vastusta oli erään arabialaisen leskestä, neljänkymmenen
vuoden ikäisestä neekerieukosta, joka välttämättä tahtoi saada
Clappertonin miehekseen — tai hänen palvelijansa Landerin, kun
Clapperton ei suostunut. Leski oli äärettömän rikas, hänellä oli
tuhannen orjaa, jonka vuoksi hän jo oli kuningastakin vastaan
kapinoinut, vaikka kauneutensa — hän oli suunnattoman lihava — ja
rikkautensa vuoksi olikin päässyt aivan vähällä rangaistuksella.

Jorubalaiset olivat uutteria maanviljelijöitä, mutta karjaa heillä oli
vähän ja maitoa sen vuoksi oli vaikea saada. Vastasyntyneet lapset
äitinsä keralla sen vuoksi lähetettiin takaisin vanhempainsa kotiin
pariksi kolmeksi vuodeksi, jotta lapsi sai rauhassa kasvaa, ja isä otti
toisen vaimon. Seuraus tästä oli, että vaimoja tarvittiin enemmän kuin
maa tuotti, jonka vuoksi heimojen tapana oli ryöstellä niitä toisiltaan.

Karttaen edessä päin huhun mukaan raivoavaa sotaa Clapperton sitten
teki kierroksen ja pyrki pohjoisempaa reittiä Nigerille.



Mungo Parkin muisto.


Bussan koskien luona, lähellä sitä paikkaa, jossa Mungo Park oli
surmansa saanut, hän yhdytti tämän joen. Niillä mailla, jossa murha
oli tapahtunut, oli sen jälkeen kamala kulkutauti alkanut liikkua, ja
rahvas oli huomaavinaan, että se oli tuhonnut varsinkin niitä, jotka
olivat Mungo Parkin omaisuuden ryöstäneet ja sen keskenään jakaneet.
Ja siitä he pelästyivät niin, että nyt kaikin tavoin varoitettiin
tekemästä valkoisille pahaa.

Clapperton kulki Nigerin yli ja tuli Nyffe maahan, jossa saakka Bornun
kauppiaitten oli tapana käydä, mutta ei sen edempänä. Muhammedin usko
tosin oli vallitseva, mutta englantilaiset eivät voineet huomata
minkäänlaista vihaa kristittyjä kohtaan.

Vihdoin Clapperton saapui Sokotoon, mutta sulttaani Bello oli
joutunut sotaan Bornun kanssa, eikä nyt ottanut Clappertonia
ensinkään suosiollisesti vastaan, koska hän luuli tämän tulleen hänen
valtakuntaansa kukistamaan, samoin kuin englantilaiset hänen kuulemansa
mukaan olivat tehneet Intiassa ja muuallakin — ja niinkuin tosiaan
myöhemmin kävi Sokotossakin. Tämä uutinen teki tyhjäksi Clappertonin
toiveet, että hän saisi avatuksi uuden kauppatien rannikolta
sisämaahan, ja se koski hänen terveyteensä, joka jo kauan oli ollut
huono. Lander hoiti häntä huolellisesti ja hellällä ystävyydellä, mutta
Clapperton riutui, kunnes heitti henkensä, jätettyään matkan jatkamisen
Landerin huoleksi.

Bello sulttaani näytti nyt katuvan tylyyttään ja osoitti enemmän
ystävyyttä Landeria kohtaan, antaen hänelle muun muassa varoja, joilla
hän pääsi palaamaan rannikolle. Matka kävi samain seutujen kautta kuin
menomatkakin, koska Bello ei tahtonut päästää Landeriakaan Nigeriä
laskemaan, ja kaikkialla asukkaat osanotolla tiedustelivat hänen
»isänsä» kohtaloa ja osoittivat suruaan kuolemantapauksen kuullessaan.



Lander.


Joruban hallitsija oli uudelleen pannut yllä mainitun lesken
vankeuteen, Landerin tulosta kuultuaan, mutta vankeudestaan kaunotar
joka päivä lähetti Landerin luo orjan lahjoja tuomaan ja joka ilta
sanantuoja lauloi Landerille emäntänsä ylistystä. Kun Lander kuitenkin
lähti pois näistä rakkauden osoituksista heltymättä, lähetti leski
hänen peräänsä sanantuojan, joka pyysi häntä toimittamaan hänelle
jonkun toisen valkoisen miehen puolisoksi. Yhdessä he sitten
kukistaisivat valtaistuimelta kehnon vanhan sulttaanin, joka oli häntä,
leskeä, niin pahoin kohdellut.

Badagrissa merenrannalla paikkakunnan kuningas luovutti Landerille
kahdenkertaisen majansa asunnoksi, mutta sikäläiset portugalilaiset
taas, jotka harjoittivat orjakauppaa ja vihasivat englantilaisia siitä,
että he tätä kauppaa vainosivat, koettivat kaikin tavoin vahingoittaa
Landeria, jopa kehoittaen kuningasta murhaamaan hänet, koska hän muka
oli englantilaisten vakooja, joka muutoin opastaisi maanmiehensä
Badagriin tekemään kaikki orjikseen. He koettivat pakottaa Landeria
myymään kolme uskollista saattajaansa orjaksi, kieltäen häneltä
kaiken avun ruokatavarain hankkimiseksi. Kun ei tästäkään ollut apua,
uskottelivat portugalilaiset orjakauppiaat kuninkaalle, että Lander
muka väijyi hänen henkeänsä, ja Lander määrättiin juomaan myrkkymaljan:
jos hän juoman kesti, oli hän syytön, jos taas kuoli, kuten
tavallisesti tapahtui, pidettiin tätä syyllisyyden merkkinä. Syystä tai
toisesta, ehkä juoman valmistaneen poppamiehen suosiosta, Lander kesti
juoman, ja tämä kaupungin asukkaiden silmissä siihen määrään kohotti
hänen arvoaan, että häntä pidettiin melkein pyhänä ja kaikki riensivät
hänelle lahjoja tuomaan.

Mutta portugalilaisiin ei tämä jumalantuomio vaikuttanut muuta,
kuin että he kävivät kahta häijymmiksi. He häväisivät Landeria joka
tavalla ja koettivat murhata hänet, joka ei olisikaan ollut vaikeata
kaupungissa, jossa kuningas itse vähäpätöisimmästäkin syystä murhasi
alamaisiaan —'kerrankin Landerin nähden kahdeksan vaimoaan, jotka
olivat liian vapaasti lausuneet hänelle ajatuksensa. Murhaa tuskin
pidettiin rikoksena, orjan murhaa ei edes moitittavana tekona. Aina
kun orjamarkkinat olivat huonot — esim. brittiläisen risteilijän
estäessä elävän tavaran viennin — vähensi kuningas varastoaan siten,
että valitsi pois vanhat ja sairaat ja heitti ne virtaan, koska ne
»söivät oman päänsä». Sama kohtalo tuli kauppiaitten hylkäämäin orjain
osaksi, ellei heitä juhlallisesti kiduttaen uhrattu, kuten Dahomeissa.
Fetishimaja oli koristettu näiden uhrien pääkalloilla ja fetishipuun
ympärillä, jossa teurastus tapahtui, oli alati ruumisten löyhkää ja
korpit tappelivat jäännöksistä. Oksissa häälyi luurankoja, mitkä
enemmän, mitkä vähemmän rappeutuneita, ja maassa oli vahvalta kalloja
ja luita. Samanlaiset näyt kohtasivat 'siihen aikaan tämän rannikon
kaikissakin alkuasukaskaupungeissa.

Lander oli lopulta vähällä lähteä matkaan espanjalaisella
merirosvolaivalla, jossa hän varmaan olisi menettänyt vähät tavaransa
ja henkensäkin päälle päätteeksi, mutta pelastui kuitenkin viime
hetkessä englantilaiseen sotalaivaan, jolla hän palasi kotimaahansa.



Lander löytää Nigerin suun.


Clappertonin viimeisen matkan kautta oli käynyt todenmukaiseksi,
että Niger laski Guinean lahteen, ratkaistava vain oli, mikä tähän
lahteen laskevista joista oli sen suu. Tämän pulman selvittäminen
annettiin Richard Landerin toimeksi, koska hän oli edellisellä matkalla
osoittanut niin paljon todellista kykyä. Sangen niukka oli kuitenkin
se kannatus, jota Englannin hallitus retkelle antoi, eikä Landerin
veli, joka lähti mukaan vapaaehtoisena, saanut mitään. Mutta vaikka
tämä retkikunta oli niin huonosti varustettu, olivat sen tulokset sitä
huomattavammat.

Tammikuussa 1830 Lander veljensä kera lähti Portsmouthista ilman
muita koneita kuin kompassi ja kaksi lämpömittaria — jotka nekin
matkalla tuhoutuivat — ja maaliskuun lopulla alkoi matkansa ylämaahan
Laos-rannalta, samasta Badagrista, josta Clappertonkin oli lähtenyt.
Matka piti jälleen Joruba maan kautta ja päälliköt ottivat retkikunnan
nytkin hyvin vastaan, vaikk'ei se voinutkaan antaa suuria lahjoja.
Bussassa Lander sai kerätyksi useita Parkin tavaroita, mutta Parkin
päiväkirjaa hän ei löytänyt. Syyskuussa veljekset, jotka olivat
vaihtaneet molemmat hevosensa veneeseen, sitten lähtivät jokea
laskemaan, vuokrattuaan vielä toisen veneen avuksi.

Niger oli Bussan alapuolella alussa kapea ja vuolas, kahden puolen
liuskekallioita, joiden välitse joki kierteli. Rannoilla oli
juhlallisia puita, jotka maisemille antoivat erikoisen sulon, kylät
ja viljapellot taas ilmaisivat asukkaitten uutteruutta. Rahvas otti
molemmat matkustajat kaikkialla vieraanvaraisesti vastaan, rukoili
heille onnellista matkaa ja varusti heille hyvät eväät. Kivistä,
kallioista ja vedenalaisista luodoista oli sitä vastoin sitä enemmän
vastusta ja niitä piti alinomaa varoa. Vuorimaisemat kuitenkin pian
loppuivat ja veljekset tulivat Nupe maahan. Niger siellä levisi ja
kääntyi itää kohti, virraten matalan hietakivitasangon halki jyrkkäin
törmäin välissä. Tämä seutu oli harvaan asuttua, koska Niger tulvillaan
ollessaan peittää koko laakson, muuttaen sen järveksi. Alempana joki
uudelleen kapeni ja kääntyi etelää kohti, vastaanottaen vasemmalta
puolelta suuren Benuen, jonka virtaus oli niin heikko, että veljekset
nousivat sitä vähän matkaa, ennenkuin huomasivat sen Nigeriin laskevan.

Niger juoksi sitten kapeassa rotkolaaksossa kauniin vuoriston poikki,
kahden puolen rannoillaan korkeita kukkuloita ja pöytämävuoria. Uoma
oli täynnään luotoja ja kallioita, jotka kohottivat veden aaltoihin
ja väkeviin pyörteihin. Tästä luonnon portista päästyään joki jälleen
levisi majesteettisiksi oikeiksi, joilla troopillinen aurinko paahtoi
täydellä terällään. Vuoret vaimenivat loiviksi maanaalloiksi ja nämä
vuorostaan rannattomaksi tasaiseksi lakeudeksi, joka vain vähän kohosi
joen pintaa korkeammaksi. Kuta kauemmaksi veljekset kulkivat, sitä
rehevämmäksi kasvullisuus kävi, kunnes troopillinen aarniometsä koko
juhlallisuudessaan ympäröi matkustajia. Eivät milloinkaan ennen he
olleet nähneet niin valtavia puita, niin rehevää pensaikkoa, niin
taajassa kaikenlaisia köynnöskasveja.

Sieltä täältä pilkoitti aarniometsän tummasta kainalosta nuokkuvien
palmujen koristamia sieviä kyliä. Majain edustalla vetelehti melkein
alastomia alkuasukkaita, viettäen joutoaikaansa laiskuudessa,
kuten luomisen herroille sopikin. Joessa pulikoi alastomia lapsia
ja naiset häärivät kotiaskareissaan. Toisin paikoin oli ryhdytty
taisteluun rehevyyttä vastaan ja metsään raivattu pieniä peltotilkkuja
jamsin, papujen ja sokeriruovon viljelystä varten. Niger itse missä
levisi kauniiksi, järven kaltaiseksi suvannoksi, jonka rantoja
aarniopuut köynnöskiehkuroineen saartoivat, missä kierteli kapeampana
kellanhohtavien hiekkarantain välitse. Kanootteja liukui nopean
virran mukana, taikka melottiin niitä hitaasti vastavirtaan. Veden
alentuessa pintaan kohonneilla matalikoilla loikoili kammottavan pitkiä
krokotiileja kuin lahoja puupölkkyjä ja syvemmissä haudoissa korskuivat
virtahevot uhmauksiaan. Pinnalla uiskenteli suuret määrät vesilintuja,
toisia kalasteli allikoissa tai oli rannalla lepäämässä.

Molemmat retkeilijät tulivat nyt pakanallisten raakalaiskansain
alueille ja heidän täytyi, ylempänä saamaansa neuvoa noudattaen,
matkustaa öiseen aikaan ja päivällä levätä. Murhat, ryöstöt ja
varsinkin orjastusretket ylläpitivät seudussa ainaista turvattomuutta,
jonka lisäksi fetishin palvelus ja ihmissyönti raaistuttivat kansan
tapoja. Landerien palkkaamat saattajat eivät mitenkään tahtoneet
uskaltaa lähteä tähän seutuun, mutta veljekset osasivat pakottaa
heidät. Jo ensimmäinen kosketus asukkaitten kanssa osoittikin, ettei
heidän pelkonsa suinkaan ollut suotta.

He tulivat nyt seutuun, joka oli enemmän rämettä kuin kuivaa maata.
Joki haaraantui lukuisiksi unteloiksi putaiksi, jotka kiertelevät
mereen vuosituhansien lietteen muodostaman deltan poikki. Atlantin
meren läheisyyttä todisti eräänä päivänä nähty kookospalmukin, sillä
tämä puu ei koskaan kasva kaukana suolamerestä. Toisena päivänä nähtiin
merilokki ja rannoilla asukkailla oli eurooppalaisia kankaita. Vihdoin
muuan neekeri, jolla oli yllään sotamiehen takki, huusi: »Halloo,
engelsmanni, tulkaa tänne!»

Eräänä aamuna veljekset huomasivat puolensataa suurta kanoottia, joita
melottiin vastavirtaan heitä vastaan. Useassa liehui Englannin lippu
ja valkoisia lippuja, joihin oli maalattu kaikenlaisia kuvia, kuten
miehen sääriä, tuoleja, pöytiä, karahveja, laseja ja muita esineitä,
jotka todistivat tuttavuutta Guinean rannikon valkoisten kauppa-asemain
kanssa. Veneissä olevat ihmiset olivat puetut eurooppalaisiin
vaatteihin, lukuunottamatta housuja, jotka olivat kuninkaitten
etuoikeus. Kun alukset tulivat lähemmäksi, huomasivat veljekset, että
nämä mustat olivat aseistetut kiireestä kantapäähän ja että lavoilla
oli pieniä tykkejäkin. Se oli sotajoukko ja muutaman minuutin kuluttua
Landerien ja heidän miestensä ilo muuttui kauhuksi, sillä muitta
mutkitta heidät otettiin vangiksi tavaroineen päivineen ja valkoisille
olisi voinut käydä huonosti, ellei tuossa joukossa olisi ollut muutamia
muhamedinuskoisia marabuutteja, jotka pelastivat heidät.

Landerit vietiin nyt Eboen kuninkaan luo, jonka väkeä tämä sotajoukko
oli, ja siellä heidät kahdenkymmenen orjan hinnalla lunasti vapaaksi
meren rannalla asuva kuningas Boj, jonka kaupunki, Brass Town, oli
Nigerin pääsuuhaaran suulla. Landerien piti maksaa hinta vekselillä ja
antaa vielä viidentoista orjan hinta vaivan palkaksi. Kuningas Bojn
veneessä veljekset sitten pääsivät laskemaan merenrannalle.

Mangrove kävi yleisemmäksi, kuta enemmän kuiva maa katosi ja liejuinen
räme kävi vallitsevaksi. Luodevedellä rannat olivat katalaa rämettä,
vuoksivedellä kuin tulvan peittämää metsää. Matkatessaan tämän seudun
läpi veljekset hyvin käsittivät, miks'ei kenenkään mieleen ollut
juolahtanut tarkemmin tutkia tätä pudas- ja salmisokkelikkoa, jonka
vesitiehyeillä ei ollut mitään varmaa suuntaa. Ne olivat enimmäkseen
vähäpätöisiä, mutta yhteensä ne muodostivat suuren joen suun.

Marrask. 24 p. 1830 alkoi mangroverämeen poikki kuulua Atlantin
rantahyökyjen jyrinää, joka molempien matkustajien korvissa kaikui
kuin ihanin soitanto, ja pian avautui heille meren ulappa ja sen
raikkaat tuulahdukset vilvoittivat heitä viihdyttävällä hyväilyllään.
Niger oli luovuttanut salaisuutensa, sen portit oli avattu kaupalle ja
yritteliäisyydelle.

Kuningas Boj, ruhtinas-orjakauppias, asui pääsuuhaaran Nunin
suussa. Hän oli aitoafrikkalainen hirmuhallitsija, josta kosketus
eurooppalaisten kanssa lisäksi oli tehnyt pohjattoman juopon. Satamassa
oli englantilainen kauppalaiva ja Lander luotti siihen, että hän tämän
kapteenilta saisi lainaksi lunnaat, etenkin kun hänellä oli hallituksen
käskykirje, mutta hän saikin jyrkän, raa'an kiellon vastaukseksi.
Ja siitä kuningas Boj taas hirmustui siihen määrään, että veljesten
henki oli vaarassa. Joulukuun alussa 1830 hän kuitenkin laski heidät
mainitulla laivalla lähtemään Fernando Po saarelle, joka siihen aikaan
oli Englannin hallussa. Landerien aikomus oli palata sieltä kotimaahan
samalla laivalla, jolla olivat sinne tulleetkin, mutta he muuttivat
sitten mieltään. Se oli heidän onnensa, sillä tuota laivaa ei koskaan
enää kuulunut ihmisten ilmoille. Kun samoilla vesillä siihen aikaan
nähtiin merirosvolaivan kaltainen alus, joka ajoi sitä takaa ja ampui
laukauksia, otaksuttiin kauppalaivan joutuneen sen saaliiksi ja
miehistön saaneen aalloissa hautansa. Siten merirosvot tavallisesti
vapautuivat liioista suista ja todistajista.

Fernando Posta ei kuitenkaan ollut yhtä vaikea päästä kotimaahan kuin
Nigerin suusta niihin aikoihin.

Englannin hiljakkoin perustettu maantieteellinen seura antoi Landerille
ensimmäisen mitalinsa, mutta muutoin hänen palkkansa oli ylenmäärin
niukka» Jos saman matkan olisi suorittanut herrasmies, olisi hänet
aateloitu ja runsailla lahjoilla palkittu.



Kaupparetkikunta Nigerille.


Landerin matkalla oli viipymättä käytännöllisiä seurauksia. Liverpoolin
kauppiaat rakennuttivat kaksi matalakulkuista siipilaivaa ja lähettivät
ne v. 1832 nousemaan uutta kauppatietä sisämaahan. Ne saapuivat,
Richard Lander mukana, Nigerin Nun suuhaaraan, jossa »kuningas Boj»
sai lunnaansa, joka ei kuitenkaan estänyt häntä sitten joka tavalla
vahingoittamasta retkikuntaa ja koettamasta sitä tuhota. Nunin
kahden puolen oli kiinteät rannat, mutta ylempänä sen monet putaat
haarautuivat mangroverämeihin. Retkikunta viivytteli näitä putaita
tutkiessaan liian kauan ja seuraus siitä oli, että kuume alkoi tehdä
tuhojaan. Kun se vihdoin pääsi itse joelle terveellisempiin seutuihin,
oli vesi laskenut niin vähiin, että laivat tuon tuostakin ajoivat
karille. Suuhaarain varsilla rannat olivat paljasta sakeata metsää ja
mangroverämettä, eikä näkynyt muuta elämää kuin kurkia rannoilla ja
pilvittäin sääskiä, jotka kiduttivat matkustajia. Vähitellen rantain
kasvullisuus kävi yhä rehevämmäksi ja varsinkin palmut kasvoivat
erinomaisen komeiksi. Korkeammalla alkoi jokivarressa olla yhä enemmän
kyliä, ensin majoja yksitellen, sitten ryhmittäin, sitten pieniä
kyliä ja yhä ylempänä suuria väkirikkaita kaupungeita. Maa kävi yhä
kauniimmaksi ja näköpiiriin kohosi korkeita vuoria.

Huhu retkikunnasta ja sen ihmeellisistä laivoista oli kulkenut
nopeammin kuin se, ja kaikkialla keräytyi väkeä, kun retkikunta
poikkesi maihin kauppasopimuksia tekemään. Tämä tapahtui suurenmoisilla
menoilla, joista neekerit eivät paljoa ymmärtäneet. Lander oli
kenraalin univormuun puettu, muilla oli värikkäitä fantasiapukuja
kirjavine turbaaneineen ja vyötteineen. Neuvottelijain päällä
kannettiin suunnatonta kirjavaa päivänvarjostinta. Asukkaat
tosin helposti suostuivat tekemään kauppasopimuksia, mutta tätä
kauppayhteyttä ei sitten ollut niinkään helppo saada toteutetuksi,
kuin englantilaiset luulivat. Lähempänä meren rantaa väestö pelkäsi
suututtavansa orjakauppiaat, jos alkoi virralle tulevien kauppiaitten
kanssa heidän ohitseen kauppaa tehdä, ja ylempänä kansa taas oli
kokonaan riippuvaista arabialaisista ja fulbeista, joille oli
edullisempaa, että kauppa kulki Saharan poikki Välimerelle niinkuin
ennenkin. Paljon englantilaisia kuoli kuumeeseen molemmilla laivoilla.
Lander erään toisen kanssa nousi jokea veneellä melkoisen matkan,
pääsemättä kuitenkaan Bussan koskille saakka, ja sitten Benuetakin
kappaleen matkaa. Lopulta retkikunta lähti Fernando Pohon. Sieltä
tehtiin vielä uusi yritys alkaa joella kauppa, mutta ei sekään
onnistunut. Tällä retkellä Richard Lander eräässä kahakassa sai haavan
ja Fernando Pohon palattuaan kuoli v. 1834.

Huono menestys oli seuraavillakin retkikunnilla, jotka höyrylaivoilla
nousivat virtaan, ja siihen oli syynä kuume. Ensimmäisen vakinaisen
kauppa-asemansa englantilaiset perustivat Benuen suuhun. Se vähitellen
vaurastui ja musta väestö läheltä ja kaukaa alkoi saapua sinne
kauppaa tekemään. Orjakauppaa englantilaiset alusta alkaen jyrkästi
vastustivat. Vähitellen he saivat Nigerin varsilla niin suuren
vaikutusvallan, että seuraavina vuosikymmeninä koko Nigerin ja Tshadin
välinen maa joutui Englannin vallan alaiseksi ja Sokoton ja Bornun
sulttaanit vasalleiksi.



Salaperäinen Timbuktu.


Samaan aikaan kun Clapperton lähti toiselle matkalleen, Englannin
hallitus lähetti Nigerille toisenkin retkikunnan, jonka päämääränä oli
Timbuktu. Sitä johti skotlantilainen Alexander Gordon Laing, joka jo
ennen oli sotinut Ashantia vastaan ja tehnyt matkan Nigerin lähteille.
Hän kuitenkin päätti saavuttaa Timbuktun pohjoisesta, arabialaisten ja
berberien maitten kautta.



Laingin retki.


Laing matkusti ensin Tripoliihin ja sieltä lounatta kohti Ghadames
nimiseen keitaaseen. Siellä hänet otti suojaansa sheikki, joka oli
elänyt Timbuktussa parikymmentä vuotta. Aavikkomatkalla tuaregit
kuitenkin hyökkäsivät retkikunnan kimppuun ja Laing sai niin pahoja
haavoja, että parantuminen näytti mahdottomalta. Mutta hän parani
kuitenkin ja jatkoi sitten matkaa Tuatin kautta Ualataan, salaperäiseen
aavikoiden rosvokaupunkiin, jonka ranskalaiset vasta muutama vuosi
takaperin uudelleen löysivät ja anastivat. Ualatasta matka piti
Timbuktuun, jonne Laing saapui elokuussa 1826, lähettäen sieltä
karavaanien kanssa kotimaahan useita kirjeitä. Hän aikoi nyt palata
takaisin kotimaahan Saharan poikki, mutta viisi päivää matkalle
lähtönsä jälkeen hänet murhattiin.

Monta vuosikymmentä myöhemmin on koottu tietoja syistä ja tavasta,
miten murha tapahtui. Laing oli, niin kerrottiin Timbuktussa
ranskalaisille, herättänyt asukkaitten epäluuloja sen kautta, että hän
oli niin paljon kirjoitellut ja piirrellyt ja salaa vasten kieltoa
käynyt kaupungin satamassa Kabarassa. Timbuktun etevimmät miehet
silloin päättivät, että hän oli urkkija ja oli surmattava, ja he
antoivat murhan toimeenpanon sen mauripäällikön huoleksi, joka lähti
Laingia paluumatkalle saattamaan. Eräänä aamuna Laing äkkiarvaamatta
kuristettiin kameelin selkään noustessaan, hänen vähääkään
aavistamatta, että vaara uhkasi. Hänen laajat muistiinpanonsa katosivat
— ehkä jaeltiin pitkin erämaata amuleteiksi.

Ensimmäinen eurooppalainen, joka pääsi tarujen salaperäiseen
Timbuktuun, oli siis englantilainen. Mutta ranskalainen oli se mies,
joka sieltä ensimmäiseksi poiskin pääsi. Hänen nimensä oli René Caillé.



René Caillé.


Caillé oli köyhä, ainoastaan alkeiskoulua käynyt nuorukainen, kun hän,
kunnianhimoisia tuumia mielessään, lähti kotimaastaan Senegaliin,
yrittääkseen sieltä sisämaahan. Erään englantilaisen retkikunnan
mukana matkustaessaan hän sairastui kuten muutkin, mutta ei siltä
menettänyt haluaan tunkeutua Timbuktuun. Selviytyäkseen paremmin
matkalla hän lähti maurien luo, oppi arabiaa ja kääntyi muhamedin
uskoon, harjoitteli tarkkaan kaikki uskon temput ja luki koraania.
Näin valmistettuna hän koetti saada Senegalin maaherralta sen
verran varoja, että voisi matkustaa sisämaahan kauppiaana, mutta
kun pyynnöt olivat turhat, luopui hän taas maurilaisesta puvustaan
ja toimi englantilaisen indigotehtaan johtajana, kunnes oli saanut
kootuksi pienen pääoman matkaa varten. Sillä varustuksia hankittuaan
hän liittyi erääseen neekerikaravaaniin ja lähti mauriksi puettuna
sisämaahan. Kokien monenlaisia kohtaloita, joista päättäen eivät tässä
maassa arabialaisetkaan aina ruusuilla tanssineet, Caillé saapui
Nigerin rannalle ja kulki edelleen suureen ja varakkaaseen Djennen
kaupunkiin, jossa ei kukaan ennen häntä ollut käynyt; Mungo Park
veneineen oli kulkenut kaupungin sivu. Välillä hän oli ollut sairaana,
eikä voinut maksaa isännälleen, joka oli hänet parantanut, tämän
haluamaa ambra-helminauhaa; viidenkymmenen vuoden kuluttua eversti
Gallieni, valloittaessaan maan ranskalaisille, muisti tämän lupauksen
ja antoi helminauhan Caillén isännän perillisille ja tapaus teki
asukkaihin syvän vaikutuksen. Djennestä Caillé matkusti jokiveneellä
Timbuktuun, mutta tämä kauan toivottu matkan määrä tuotti hänelle
suuren pettymyksen. Se ei ollut suuri eikä varakaskaan, ja sen kauppa
oli paljon pienempi kuin Euroopassa oli kuviteltu. Siinä ei ollut muita
mainittavia loistorakennuksia kuin kolme moskeijaa. Kaupungin ympärillä
oli kuiva aavikko hietikoineen, jossa petoeläimet ja villiintyneet
koirat samoilivat. Asukkaista suuri osa oli songhoineekereitä, loput
arabialaisia, tuaregeja ja berberejä. Luultavasti Timbuktu kuitenkin on
ennen vanhaan ollut nykyistään tärkeämpi paikka. Sen merkitys johtui
siitä, että sen luona Saharan karavaanikauppa ja Nigerin jokikauppa
yhtyivät. Kameelit eivät yleensä menestyneet Sudanin kosteassa
ilmastossa, eivätkä karavaanit sen vuoksi kulkeneet aavikoiden rajaa
kauemmaksi. Timbuktun kauppa kävi etupäässä Marokkoon, joka maa oli
jonkin aikaa pitänyt sitä valtansakin alaisena ja jättänyt sinne
kansalaisiaan, jotka sittemmin ovat sekaantuneet paikkakunnan väestöön.
Kaupungissa vietettiin jotenkin iloista elämää, koska sinne saapui
paljon muukalaisia, jotka liikuttelivat rahoja ja tahtoivat matkalla
ollessaan nauttia elämästä.

Caillé oli keksinyt sen valeen, että hän oli egyptiläinen, joka
oli kohtalon kovuuden kautta joutunut pois omalta maaltaan ja nyt
kaikin mokomin tahtoi sinne palata. Tämä kertomus ja hänen harras
muhammedilaisuutensa liikuttivat monen varakkaan arabialaisen
mieltä ja häntä autettiin. Toukokuussa 1828 hän lähti Saharan
poikki paluumatkalle kotimaahansa, saapuen ensinnä Arauaniin, jonka
läheisyydessä Laing oli murhattu. Arauanissa oli hyvät kaivot,
mutta muutoin se oli kokonaan vailla kasvullisuutta. Talot olivat
aivan pimeät, koska lentävä hiekka tunkeutui kaikkialle. Karavaanin
asemapaikkana tämä kurja kaupunki, jossa asuu arabialaisia, yhä
vieläkin on tärkeä. Arauanissa Cailléta ensi kerran matkan kuluessa
epäiltiin siitä, ettei hän ollutkaan oikeauskoinen. Mutta hän suoritti
kaikki hartaudenharjoitukset niin moitteettomasti, että epäluulot
jälleen hälvenivät ja hän sai jatkaa matkaa karavaanin kanssa,
johon kuului 1400 kameelia ja jonka päämäärä oli Atlas-vuoriston
eteläpuolella oleva Tafiletin keidas. Matka oli vaikea polttavan
erämaantuulen ja kuivuuden vuoksi, Caillé sairastui keripukkiin ja sai
kokea muitten matkustajain puolelta paljon huonoa kohtelua, nämä kun
epäilivät häntä kristityksi varsinkin siitä syystä, ettei hän osannut
pyörittää riissiä pieniksi palleroiksi sormiensa välissä niinkuin muut
maurit. Vedestä oli usein puutetta, mutta ruokaa hän sai runsaasti
naisilta, joille hän kirjoitteli amuletteja, että heidän sukulaisensa
pääsisivät naimisiin. Oleskeltuaan jonkun aikaa Tabletissa Caillé
matkusti Atlaksen poikki Fesiin, Marokon pääkaupunkiin. Mutta siellä
hänen ei ollut hyvä olla, sen enempää kuin Mekineshissäkään. Hänen
täytyi karttaa ihmisiä ja viettää yönsä ulkona taivas'alla. Lopulta hän
pääsi Rabat nimiseen satamakaupunkiin, mutta kun Ranskan sikäläinen
konsuli oli juutalainen, joka ei tahtonut häntä auttaa, täytyi hänen
vaeltaa edelleen maisin Tangeriin, jossa hän vihdoinkin sai apua ja
pääsi matkustamaan kotimaahansa. Ranskan tiedeseura oli luvannut
10,000 frangin palkinnon sille, joka ensiksi kävisi Timbuktussa, ja
tämä palkinto annettiin Caillélle, jota paitsi kunnialegioonan risti
ripustettiin hänen rintaansa. Caillé julkaisi matkakertomuksen, joka
kuitenkin oli hieman hajanainen, ja siitä monet epäilivät, ettei hän
ollutkaan käynyt Timbuktussa. Myöhemmin on kuitenkin voitu todistaa,
että hän puhui totta.



Algerian valloitus.


Algeria oli kuudennentoista vuosisadan alkupuolella maurien vankin
pesäpaikka Välimeren rannalla. Sieltä harjoitettiin merirosvoutta, joka
mitä tuntuvimmin häiritsi kristittyjen rantain rauhaa ja kristittyjen
valtain kauppaa. Vuosisatoja tätä ilkeyttä Välimerellä suvaittiin,
ennenkuin ryhdyttiin sitä vastaan niin voimallisiin toimiin, että siitä
tuli loppu. Algeria oli jo aikaisin vapautunut Turkin ylivallasta, niin
ettei Portin lähettämiä pashoja edes lopulta päästetty maihin. Valta
oli sotilaskastin, janitshaarien, ja merirosvojen käsissä. Nimellisenä
ruhtinaana oli dei ja hänen alaisinaan kolme beitä.

Ranska tuli melkein vastoin tahtoaan Algerian valloittaneeksi. Dei oli
käynyt niin kopeaksi, että hän kerran kärpäsviuhkallaan löi Ranskan
lähettilästä kasvoihin. Semmoinen loukkaus ei saanut jäädä aivan
rankaisematta. Alger kaupungin satama saarrettiin, mutta Ranskan
hallitus oli kovin vastahakoinen sen tehokkaampia pakkokeinoja
käyttämään. Vasta kun erästä ranskalaista laivaa oli Algerin linnasta
ammuttu, vaikka sillä oli airutlippu mastossa, täytyi Ranskan ryhtyä
tositoimiin. Se lähetti meren poikki sotaväkeä, joka v. 1830 valloitti
Algerin, räjäytti ilmaan sen linnan ja vangitsi pöyhkeän dein,
joka vietiin maanpakoon. Janitshaarit seurasivat mukana. Ranska ei
kuitenkaan alussa anastanut maata, se piti vain hallussaan tärkeimpiä
rannikkokaupunkeja ja odotti, mihin suuntaan asiat kehittyisivät.
Sitä algerialaiset pitivät heikkoutena ja kävivät heidän kimppuunsa.
Ranskalaisten täytyi nyt maansa kunnian vuoksi ryhtyä sotaan, ja siitä
oli seurauksena Algerian valloitus.

Se valloitettiin, mutta sillä ei vielä Ranskan valta ollut juurtunut.
Algeriassa oli pääasiallisesti kaksi kansanainesta, berberit, maan
alkuväestö, vanhimpia rotuja, mitä yleensä on olemassa, ja myöhemmin
maahan tulleet arabialaiset. Turkkilaisiakin oli tosin alkanut maahan
siirtyä, mutta heidät ajettiin kaikki pois. Berberien ja arabialaisten
kesken oli tavallisissa oloissa vallinnut paljon vihamielisyyttä,
ja berberit yleensä olivat lopulta kokonaan saaneet takaisin
itsenäisyytensä, etenkin vuorimaissa. Mutta ranskalaisten valloittaessa
maan he sopivat vihansa arabialaisten kanssa ja molemmat kansallisuudet
alkoivat yhdessä sotia ranskalaisia vastaan. Siitä tuli pitkällinen
kamppailu, varsinkin kun tätä ryhtyi johtamaan Oranin Abd-el-Kader,
etevä ja tarmokas mies, jolla oli suuri vaikutusvalta. Edelliset
järjestivät maan tavattomasti, loukkasivat asukkaitten uskonnollisia
tapoja ja antoivat juutalaisille saman aseman kuin muullekin väestölle.
Joka tietää, missä asemassa juutalaiset tässä maassa elävät, se
käsittää, miten tämä loukkasi arabialaisia ja berberejä.

Maanasukkaat saivat taistelussaan apua Marokolta, Abd-el-Kader
piti hallussaan Orania ja vähitellen koko Länsi-Algeriaa ja kansa
kokoontui hänen lippujensa alle, ikäänkuin uutta profeettaa kuullen.
Kesällä 1835 hän voitti melkoisen ranskalaisen armeijan. Saatuaan
enemmän väkeä ranskalaiset kuitenkin pian kostivat tappionsa ja
valloittivat Constantinen. Lyhyttä välirauhaa hyväkseen käyttäen
Abd-el-Kader melkoisesti vahvisti asemaansa, kokosi suuren armeijan,
paljon sotatarpeita ja ruokavaroja ylämaahan, luonnostaan vahvoihin
paikkoihin, ja näihin varustuksiinsa luottaen ryhtyi ajamaan
muukalaisia maasta pois. Ranskalaisten parempi sotataito ja mieskuri
kuitenkin vähitellen tekivät tehtävänsä, Abd-el-Kaderin linnoja ja
varastoja alettiin valloittaa toinen toisensa perästä ja Aumalen
herttuan onnistui lopulta yllättää hänen leirinsäkin. Niinkuin
tavallisesti vastoinkäymisissä, niin nytkin löyhtyivät ne innostuksen
siteet, jotka pitivät koossa hänen puoluelaisiaan, ja vihdoin hänen
täytyi paeta Marokkoon, jonka hallitsijan hän sai yllytetyksi sotaan
ranskalaisia vastaan. Mutta Marokkokin voitettiin ja pakotettiin
tekemään rauha. Abd-el-Kader pakeni takaisin Algeriaan, mutta
hänen asiansa oli nyt menetetty ja hänen täytyi v. 1847 antautua
ranskalaisille, jotka veivät hänet Ranskaan vangiksi. Rannikko ja
laajalti ylämaitakin oli näin Ranskan hallussa, mutta Kabylia oli
vielä itsenäinen. Senkin vuoro kuitenkin tuli, ja sitten ranskalaiset
alkoivat ulottaa valloituksiaan yhä kauemmaksi eteläänpäin, anastaen
Shott ylängötkin, jotka ovat tunnetut suolajärvistään, ja läheiset osat
Saharaa.

Algerian valloitus avasi uusia teitä Pohjois-Afrikan maantieteen
tutkimiselle. Ranskalainen sotaväki oli jo v. 1847 kulkenut Atlaksen
poikki ja saapunut Figuigin keitaaseen Marokon rajalle. Toisin kuin
aikanaan espanjalaiset Etelä-Amerikassa ranskalaiset kaikin tavoin
kehoittivat jatkamaan löytöjä, koska maan tunteminen oli heille
välttämätöntä, jos mieli jatkaa valloituksia kauemmaksi etelää kohti.



Saksalaisia matkustajia.



Heinrich Barth.


Tärkein Algerian valloituksen jälkeisistä matkustajista oli t:ri
Heinrich Barth. Hän oli syntynyt Hampurissa v. 1831 ja tutkintonsa
suorittanut Berliinin yliopistossa. Melkein paikalla hän sitten
lähti matkoille ja matkusti kuolemaansa saakka, joka hänet tapasi jo
44:nnellä ikävuodella. Barth opiskeli Italiassa muinaistiedettä, ja
siellä hänet valtasi halu tutkia Rooman vanhoja pohjois-afrikkalaisia
siirtomaita. Matkustettuaan rannikon Tunisista Egyptiin saakka hän
Vähän Aasian kautta palasi kotia, opittuaan perusteellisesti arabiaa
ja muutoinkin tutustuttuaan Afrikan oloihin. Barth asettui sitten
yksityisdosentiksi Berliinin yliopistoon, mutta ei kauankaan joutunut
alallaan olemaan. Kehittääkseen edelleen Oudneyn-Clappertonin-Denhamin
retken aikaansaamia suhteita Englannin hallitus v. 1849 lähetti James
Richardsonin Sudaniin aikaansaamaan kauppayhteyttä näitten maitten
kanssa Saharan poikki, ja Barth sekä tähtitieteilijä Overweg pääsivät
Preussin hallituksen pyynnöstä retkikunnan mukaan. Richardson oli jo
ennen tehnyt tutkimusretken Fessaniin.

Maaliskuussa 1850 retkikunta lahti Tripoliista, kulkien
Mursukiin tavanmukaista karavaanitietä. Sieltä se jatkoi matkaa
Tintellust-nimiseen keitaaseen, josta Barth teki poikkeuksen Airin eli
Aspenin vuorimaahan, Aga Richardson kuoli jo v. 1851 keväällä, kuuden
päivämatkan päässä Kukasta, ja molemmat saksalaiset päättivät hänen
jälkeensä saattaa englantilaisen yrityksen onnelliseen päätökseen.
Overweg jatkoi matkaa Kukaan, Bornun pääkaupunkiin, jonne Barth
toista tietä saapui jo ennen häntä. Overwegin suorittaessa Kukassa
kaikenlaisia tieteellisiä töitä Barth matkusti edelleen etelää kohden,
käyden Adamauassa ja sitten tunkeutuen Benuen latvoille saakka, jonka
suupuolen Lander oli löytänyt.



Adamaua.


Adamaua, joka oli Sokoton maakunta, vaikka melkein itsenäinen, oli
erinomaisen kaunista maata korkeine vuorineen, kunnasmaisemineen ja
lakeuksineen. Asukkaat olivat enimmäkseen puhtaita neekereitä, mutta
vuosisadan alkupuolella maahan oli asettunut paljon fulbeja, joiden
hallussa laaksot nyt enimmäkseen olivat. Nimensäkin maa oli saanut
Adama nimisestä fulbepäälliköstä.

Toisen retken Barth yhdessä Overwegin kanssa teki Tshad järven
pohjoispuolelle Kanemiin ja kolmannen retken yksin Adamauan ja Bagirmin
välisiin seutuihin. V. 1852 Overweg malarian murtamana kuoli ja
Barth hautasi hänet Tshad järven rannalle. Overweg oli ensimmäinen
eurooppalainen, joka oli tällä järvellä matkustellut.

Overwegin kuoltua Barth päätti näin yksinkin jäätyään jatkaa
tutkimuksiaan, kohdistaen tällä kertaa huomionsa Bornun ja Nigerin
välisiin maihin, jotka Clappertonin matkasta huolimatta vielä
olivat hyvin vähän tunnetut. Timbuktu oli hänen matkansa päämäärä.
Matkatoveriksi hän Kukasta sai erään sherifin, s.o. profeetan
jälkeläisen, joka oli tullut sinne Fezistä kauppamatkalle, ja
palkkasi itselleen melkoisen joukon palvelijoita. Itse hän tekeytyi
muhammedilaiseksi ja otti nimekseen Abd-el-Kerim.

Vuodenaika oli viileä eikä lämpömittari yöllä osoittanut kuin jonkun
asteen yli jäätymäpisteen.

Kukan ja Kanon välillä maisemat olivat yksitoikkoisia alanteita, mutta
nyt niiden tummaa savimaata peittivät rehevät laihot neekerihirssiä ja
durraa. Syväin kaivojen luona juotettiin nopeaan suuria nautakarjoja,
vuohi-, lammas- ja aasilaumoja, mutta näyn maalauksellisuutta koko
joukon jäähdytti se, että kaivon omistajat matkamiehiltä kiristivät
vedestä hinnan, joka muutoin tässä osassa Afrikkaa oli yleistä.

Kojamin maakunnassa, jossa kylät olivat hajallaan, oli vainioiden
ohella laajoja mimoosametsiä, joista suuret kameelikarjat, väestön
tärkein omaisuus, saivat ravintonsa. Maassa liikkui paljon
paimentolaisheimoja, mutta pahaksi onneksi se oli rosvojenkin maa, ja
öisin täytyi asettaa vahdit pitämään silmällä, etteivät nämä päässeet
äkkiavaamatta hyökkäämään retkikunnan kimppuun. Barthin täytyi itse
tuon tuostakin nousta ylös katsomaan, että vahdit pysyivät hereillä.
Toisin paikoin oli maa mustanaan muurahaisia, jotka tuottivat
matkamiehille tuhannet tuskat.



Komadugun rannoilla.


Karavaani tuli sitten Komadugun laaksoon. Tämä joki tuo länsipuolelta
Bornun vedet Tshadiin. Siellä heidän oli kuljettava lukuisain
uomain poikki, joissa alati väjyi salaisia hautoja suistaakseen
varovaisimmankin miehen ratsuineen liejuiseen veteen. Sadeajalla
seudun ja sen sankkain metsäin läpi olisi ollut vaikea matkata, mutta
viileällä ajalla se oli oikea luonnon paratiisi. Majesteettisiä
tamarindiryhmiä alkoi esiintyä ja helmikanat elähyttivät maisemia.
Mutta sääskiä oli suunnattomasti eivätkä ne antaneet matkustajille
lepoa yöllä eivätkä päivällä. Tuon tuostakin hypähti pensaikoista ja
pitkän ruohon seasta juoksuun tetel-antilooppeja ja toisin paikoin
suurempi kargum antilooppi kauhistuneena pakeni karavaanin tieltä.
Joessa oli runsaasti oivallisia kaloja. Vuotuisten tulvain vuoksi
Komadugun laakso oli melkein asumaton. Se olisi ollut metsästäjän
paratiisi, mutta maan omat asukkaat eivät olleet yhtä innokkaita
metsästäjiä kuin lännempänä haussat.

Nyt ei laaksossa näkynyt muita ihmisiä kuin joku yksinäinen parikunta,
joka yhteen sidotuilla kurbitsipulloilla ratsasti joen poikki.
Lauttapaikalla oli kuitenkin väkeä, joka auttoi karavaanin joen poikki,
kiskoen avustaan runsaan hinnan.



Manga.


Manga maakunta, johon retkikunta nyt tuli, oli aaltoilevaa, punaisen
hiedan muodostamaa kunnasmaata, jossa viljeltiin etenkin maapähkinöitä
ja papuja sekaisin samassa vainiossa. Pavut kypsyivät myöhemmin, jonka
vuoksi ne ensimmäisen sadon korjauksen jälkeen jätettiin kameeleille
ja karjalle, muodostaen erinomaisen rehun. Komadugun eteläpuolella
asuttiin savimajoissa, pohjoispuolella ruokomajoissa, jotka usein
olivat köynnöskasvien verhoamat. Mangan asukkaat eivät olleet
hevosmiehiä, kuten Kanon seudun, eivätkä kameelin kasvattajia kuten
Kojamin, vaan kulkivat jalan, jousi ja nuolet ynnä kirves aseinaan.
Profeetan jälkeläisen päältä he ryöstivät peiton hänen maatessaan,
vetäen häntä kappaleen matkaa perässään, kun hän ei tahtonut
omaisuudestaan luopua.

Kulkien ohi Gremarin, muureilla ympäröidyn' kaupungin, jonka ympärillä
karjoja kävi laitumella, karavaani tuli kuivempaan ja kuumempaan
maahan, jossa siihen yhtyi joukoittain kulkukauppiaita, jotka
kantoivat tavaroitaan päänsä päällä. Tämä Munijon maa metsäisine
mäkineen, suolajärvineen ja suolattomine järvineen, kaupunkeineen,
kylineen, viljelysmaineen ja laitumineen, loppumattomille nauta-
ja kameelikarjoineen, lammas-, vuohi- ja hevoslaumoineen puolusti
niitä kauniita nimiä, »Dumpalmumaan kuningatar», »Maailman sulous»
y.m., joita matkan varressa oleville paikoille oli annettu. Kaikki
kaivot olivat syvät ja poikia ja tyttöjä puullasi joukoittain niiden
ympärillä, nostaen vettä eläimille, joita katkeamatta virtasi
kaivoille. Paljon ihmisiä tuli vastaan kuljettaen härkäin selässä
satojaan kaupunkeihin dumpalmun lehdistä tehdyissä säkeissä. Tässä
seudussa oli natronijärviäkin, jotka kuitenkin olivat kauniimmat kuin
erämaassa, niiden ympärillä kun viljeltiin puuvillaa, derabahamppua,
dumpensasta ja ruohoa.

Karavaani sai häiritsemättä kulkea näiden seutujen läpi. Melkein
poikkeuksetta sitä kohdeltiin vierasvaraisesti, jopa toisinaan
odottamattoman ystävällisestikin. Muureilla ympäröityjä kaupungeita
ja kyliä, neekerien majoja ja savipalatseja oli niin taajassa, että
melkein aina oli ihmisasunnoita näköpiirissä. Mutta samoinkuin ainakin
maassa, jossa kulkuneuvot ovat huonot, oli täälläkin toisissa paikoissa
runsaasti elintarpeita, toisissa taas vallitsi puute. Paljon haittaa
oli siitäkin, että maksuvälineet niin suuresti vaihtelivat, ettei ollut
helppo arvata kohtuullista hintaa.

Toiset kaupungit, kuten Gure, olivat etäältä nähden sangen
maalaukselliset ja niiden maaherrat arvon miehiä, jotka saattoivat
lähettää sotaan melko armeijan, mutta joita sen sijaan vaivasi
ainainen rahanpuute. Niin oli Gurenkin maaherran laita. Hän paraillaan
valmisteli sotaretkeä erästä alaistaan kaupunkia vastaan, joka muka oli
osoittanut liian suurta suosiota tuaregeja kohtaan; retken todellinen
tarkoitus kuitenkin oli, kuten hän Barthille huomautti, hankkia orjia
velkojensa maksamiseen. Tuarcgit muutoin olivat seudun suurin vitsaus,
he kun aina silloin tällöin tekivät siihen ryöstöretkiään.

Wushek oli toinen mielenkiintoinen paikka, »viljavuuden ja kuivuuden,
viljelyksen ja autiuden, uutteruuden ja laiminlyönnin sekoitus». Se
oli jonkun matkan päässä vuorijonosta, josta sen erotti hedelmätön
vyöhyke, mutta kaupungin seuduilla kumpusi maasta monessa norossa
lähteitä, joten täällä voitiin viljellä vehnää ja taatelipalmuja, ja
kuivemmillakin paikoilla viihtyi köynnöskasvien verhoama tamarindi.
Vettä oli runsaasti, sopivissa paikoissa oli lampia ja kaivot olivat
vettä täynnään. Wushek oli Bornun tärkein vehnämaa. Linnain ja tornien
raunioita näkyi monessa kohden todistaen sitä, että tämä rauhalliselta
näyttävä maa usein oli ollut sodan jaloissa.



Zinder ja sen kauppa.


Joulupäivänä v. 1852 Barth saapui Zinderiin, laajalti kuuluun
kauppakaupunkiin, jossa kauppiaitten tavarat kuitenkin olivat tiheään
sattuvain tulipalojen vuoksi ainaisessa vaarassa.

Barthin täytyi Zinderissä odottaa tavaroita, joita arabialaisen
karavaanin oli määrä tuoda hänelle Tripoliista. Karavaani ja sen mukana
lähetys todella tulivatkin perille, rahat kahteen sokerilaatikkoon
kätkettyinä, niin ettei kukaan aavistanut Abd-el-Kerimin saaneen
melkoista rahasummaa, jota olisi kannattanut ryöstää. Barth osti nyt
suuren varaston punaisia viittoja eli burnuksia, turbaaneja, peilejä,
kankaita, partaveitsiä, rukousnauhoja ja muita tavaroita kohtuullisella
hinnalla, koska kaikki eurooppalaiset tavarat karavaanin saapumisen
jälkeen olivat melkoisesti halvenneet. Yksi laatikko, jossa oli 400
dollaria rahaa ja englantilaisia teräaseita, tuli kuitenkin perille
liian myöhään ja joutui Zinderissä rosvojen saaliiksi.

Matkaa jatkaen Barth sitten tuli Katsenaan, jossa hän osti Nupen
ja Kanon, »Afrikan Manchesterin», pumpuli- ja silkkituotteita ynnä
nahkaisia vesisäkkejä, joista paikka on kuulu. Mustia saaleja ostettiin
lahjaksi tuaregeille, jotka niillä suojelevat kasvojaan erämaan
hiekalta ja hehkulta. Vielä täytyi ostaa tupakkaa, josta Katsena oli
kuulu, ja naisten kankaita. Näine neekerien kesken suuresti haluttuine
kauppatavaroineen Barth arveli voivansa huoletta lähteä matkaa
jatkamaan.

Katsenan maaherra oli kuitenkin alkanut ahnain silmin katsella
Abd-el-Kerimin suuria rikkauksia, jonka vuoksi Barth ei vaaratta
päässyt tästä kaupungista. Edessäpäin taas raivosi ilmisota ja tien
varrella ryösteli vihollisen sotajoukko, jonka vuoksi matka oli
vaarallinen, mutta lopulta Barth kuitenkin pääsi Sokotoon, joka jo oli
edellisten matkustajain käynneistä tunnettu.



Sokoto.


Sokoto ei enää ollut fulbevaltakunnan pääkaupunki ja kaikki oli
entisestään rappeutunut. Arabialaiset eivät enää käyneet siellä
kauppamatkoillaan, sokeita kerjäläisiä kiehui joka puolella ja
markkinapaikalla varsinkin huomasi, kuinka suuresti Sokoto oli
sotain ja melskeitten kautta rappeutunut. Se talo, jossa Clapperton
kuoli, oli kuitenkin vielä jotenkin hyvässä kunnossa, mutta paljon
muita senaikuisia rakennuksia, moskeijoitakin, oli raunioina.
Markkinapaikalla myytiin karjaa ja nahkatavaroita, joista Sokoto
oli kuulu, ja ostajia oli kohtalaisesti. Hyvä menekki oli etenkin
neekerimaassa valmistetuilla suitsilla ja niillä oivallisilla
jalustimilla, joita taottiin näissä seuduin alkuperäisellä tavalla
sulatetusta raudasta. Orja maksoi jotenkin saman hinnan kuin hevonen.
Suolakaravaani oli juuri saapunut, tuoden tuotteen, joka kautta
Sisä-Afrikan on tärkeimpiä kauppatavaroita, ja samalla myös erämaan
taateleita. Sokoton ympäristössä viljeltiin alavilla vesiperäisillä
mailla riissiä. Sulttaani asui nyt Wurnossa, Sokoton itäpuolella.

Sokoton tuolla puolen Barth tuli maahan, joka oli tuiki tuntematonta.
Gandon päällikkö Khalilu, fulbe, jolla oli yhtä suuri valta kuin
Sokoton sulttaanilla, oli katkera kristittyjen vihaaja, mutta
leppyä Barthiin hänen kauniit lahjansa saatuaan: kolme eriväristä
burnusta, haikia hienointa lajia, Stambulin maton, kaksi kokonaista
musliinipakkaa, punaisen lakin, neljä sokeritoppaa, kolme pulloa
ruusuöljyä, pari partaveistä, viisi peiliä, naulan neilikoita, toisen
bentsoiinia — yhtä kuninkaallisen lahjan kuin Sokoton sulttaanikin,
kahta hopeahelaista pistoolia lukuun ottamatta.

Paikkakunnalla asusti kuitenkin eräs maailmaa kierrellyt juoniva
arabialainen, joka panetteluillaan yllytti päällikön Barthia vastaan,
niin että tämän vielä täytyi antaa kauniit lahjat hänelle ja päällikön
veljillekin ja päällikölle itselleen niinikään hopeahelaiset pistoolit,
samoin kuin Sokoton sulttaanillekin. Lopulta Barth kuitenkin sai
suojakirjeen jatkaakseen matkaa Nigerille, jonne ei enää ollut pitkältä.

Edessäpäin oli sota riehunut ja liikkui rosvoilevia joukkoja yhä
vieläkin ja maa oli toisin paikoin hävitetty niin autioksi, että
elefantit, jotka jo olivat niiltä kaikkoneet muualle, jälleen
tallasivat viljelyksiä ja kiertelivät puoliautioitten kaupunkien
kujilla. Jara, joka vielä hiljan oli ollut kukoistava kaupunki, oli
nyt autiona ja asukkaat oli viety orjuuteen. Kauempana Barth ilokseen
näki erään Joloffin miehen, joka oli tullut Atlantin rannalta ja nyt
oli menossa Kardiin kaupustelemaan. Sitten alkoi matkan varressa olla
taajassa hyvin linnoitettuja kaupungeita, joissa vastaanotto oli hyvä,
missä ne eivät olleet autioina. Mutta kaikkialla epäiltiin, tokko
karavaani pääsisi Nigerille.

Lähempänä Nigeriä karavaani tuli metsää kasvavaan erämaahan, jossa
puut olivat täydessä kukassa ja levittivät huumaavaa tuoksuaan, mutta
jossa kyläin puutteen vuoksi oli vaarallista yötä viettää. Muuta neuvoa
ei kuitenkaan ollut, ja tästä uskaliaasta teosta maanasukkaat sitten
alkoivat pitää Barthia erikoisen rohkeana miehenä ja vielä hänen
paluumatkallaankin muistelivat tätä urotyötä.

Sajn kaupungin kohdalla Barth, lopputaipaleen kivistä erämaata
kuljettuaan, vihdoin näki Nigerin, joka tällä kohdalla oli noin 700
metrin levyinen. Saj majoineen ja palmuineen oli toisella rannalla.
Lauttapaikalla oli vilkas liike, kameeleja, aaseja, kuormahärkiä,
viljaa, lampaita, ihmisiä ja kauppa-tavaroita kulki edes takaisin
suurilla veneillä, jotka oli tehty kahdesta koverretusta ja keskeltä
yhteen neulotusta puusta. Barthin tuloa odotettiin ja »vetten
kuningas», s.o. satamakapteeni, oli lähettänyt Sinderistä noutamaan
suurinta viljavenettä, että näin huomattava matkustaja voitaisiin
kaikella kunnialla kuljettaa yli.

Sajsta, erinomaisen epäterveellisestä, alavasta kaupungista, jossa
vastaanotto ei ollut erikoisen ystävällinen, Barth ukkosilmalla,
joka alkoi hiekkatuulella ja päättyi rankkasateeseen, lähti, maan
poikki oikaisten, pyrkimään Timbuktuun. Matka kulki mäkisten seutujen
kautta, joissa maanmuokkaustyöt olivat täydessä käynnissä. Kyläin
merkillisimmät rakennukset olivat kolmesta viiteen metriä korkeat
tornimaiset vilja-aitat, jotka olivat maasta koholla, etteivät
termiitit niihin päässeet. Samasta syystä aukko, josta viljaa otettiin
ja sisään kaadettiin, oli aivan tornin ylälaidassa. Talon muut
rakennukset olivat aivan vähäpätöiset näiden viljatornien rinnalla.
Tien varressa oli myös monta raudansulatusuunia, joiden korkeus oli
kuusi jalkaa ja läpileikkaus juuresta puolentoista. Rautamalmi, joka
louhittiin seudun vuorista, pantiin puutuhkan alle, kunnes metalli
alkoi sulaa, jonka jälkeen se uunin pohjalla olevaa kolmea kourua
pitkin juoksi säiliöön.

Jokien poikki kuljettiin ruokolautoilla tai yhteen sidotuilla
kurpitsipulloilla. Jaghan maakunnassa istui joka majan ovella uutteria
kankureita, vasuntekijöitä ja nahkateosten valmistajoita, mutta näissä
kylissä oli ihmisille vaivaksi ja tavaroille vaarallista olla yötä,
koska monessa majassa asusti termiittejä.

Timbuktua lähestyttäissä väestö alkoi käydä yhä vihaisemmaksi ja
uskonkiihkoisemmaksi. Eräässä kylässä Barthin olisi käynyt huonosti,
ellei hän olisi ilmoittanut olevansa upseeri, joka vei sheikille
kirjoja. Tämä vale tehosi niin hyvin, että keihäät laskettiin alas ja
Barthin täytyi siunata kaikki laskemalla kätensä heidän likaisille
hiuksilleen.

Eräässä kylässä Barthiin liittyi El Walati niminen Länsi-Sudanin
arabialainen, joka matkusti hänen kanssaan Timbuktuun. Tämä mies oli
kauan asunut tuaregien ja fulbein luona ja puhui sujuvasti kaikkia
Atlaksen ja Nigerin välisiä kieliä. El Walati, joka oli puettu pitkään
tummaan viittaan ja mustaan turbaaniin, näytti sangen arvokkaalta
mieheltä, mutta hyvin monta pahaa metkua hän Barthille teki, ennenkuin
tämä pääsi hänestä erilleen.

Matkan varrella väestön ahneus näytti kasvamistaan kasvavan ja
maaherrat tavanmukaiset lahjat saatuaan yrittivät riistää matkustajalta
vaatteetkin päältä, mutta englantilaiset äimät olivat niin hyvässä
hinnassa, etteivät lahjat käyneet ylen kalliiksi. Silmäneuloja sitä
vastoin ei pidetty suurenkaan arvoisina. Tuaregien maassa tilanne
kävi yhä vaarallisemmaksi, jonka vuoksi El Walati kehoitti Barthia
»profeetan jälkeläisenä» antamaan suuria lahjoja, jotka lahjat hän
sitten ovelalla tempulla möikin asianomaisille muka omina tavaroinaan.
Lähempänä Timbuktua hän koetti pari kertaa salavihkaa murhata Barthin,
saadakseen kaikki hänen tavaransa samalla kertaa.

Karavaani yhdytti Nigerin jonkun verran Timbuktun yläpuolella, jonka
vuoksi loppumatka oli kuljettava veneellä. El Walati uskotteli
väelle, ettei Barth ollutkaan syyrialainen pyhiinvaeltaja, joksi hän
oli itsensä ilmoittanut, vaan kristitty, ja tästä Barth joutui niin
ahtaalle, että hänen täytyi ruveta lukemaan koraanin alkurukousta, joka
päättyy sanoihin »Jumala antakoon vettä». Ja seuraavana päivänä todella
satoi ja Abd-el-Kerimin arvo kohosi suunnattomasti.

Joessa näkyi paljon krokotiileja ja virtahepoja ja kaloja oli
viljalta, mutta veneliikettä oli nykyään hyvin vähän, vaikka se
Songhoi-valtakunnan aikana oli Djennen ja Timbuktun välillä hyvin
vilkasta. Lähellä Timbuktuakin joki oli melkein autio. Viikon
venematkan jälkeen, syyskuun 7 p. v. 1853, vene laski joen yli toisella
rannalla olevaan syrjäjokeen, joka madaltumistaan madaltui, kunnes vene
kiinnitettiin hiekkamäellä olevan kaupungin rantaan. Tämä kaupunki
kupukattoisine taloineen oli Nigerin satamakaupunki Kabara.



Kakara.


Kabara oli ennen ollut vilkas iso kaupunki, mutta nyt siinä tuskin oli
kahtakaantuhatta asukasta ja nämäkin olivat köyhiä ja tietämättömiä.
Tuskin oli Barth, joka sanoi matkustavansa Turkin sulttaanin
erikoisen suojeluksen alaisena, saanut asunnon, kuin muuan rettelöivä
tuaregilainen päällikkö tuli lahjaa pyytämään. Barth ei antanut, mies
poistui, mutta paikalla Barthin huoneet alkoivat täyttyä aseellisista
miehistä. Ilokseen hän kuitenkin saikin kuulla, että nämä olivat vain
paimenia, jotka olivat tulleet karjojaan suojelemaan juuri äsken
lähtenyttä miestä vastaan, joka muitten tuaregien kanssa oli tullut
rosvoretkelle niille seuduin. Timbuktu ympäristöineen todella oli
milloin minkin heimon vallan alaisena ja koko seutu penikulmia laajalta
rosvopäälliköitten armoilla. Ei ollut mitään mahtia, joka olisi kyennyt
estämään heitä ryöstämästä kaupunkilaisia ja sinne asioilleen tulevia
muukalaisia.

El Walati älysi nyt olevansa aseman herra ja alkoi paikalla kerjätä
Barthilta lahjoja itselleen ja muille, ennenkuin suostui lähtemään
Timbuktuun pyytämään arabialaisten päällikön, sheikki El Bakhain
suojelusta, sillä tämän miehen turviin Barth, joka ei näy tunteneen
kaupungin valtasuhteita, päätti antautua. Seuraavana päivänä El Walati
palasi takaisin sheikin veljen ja eräiden muiden miesten kanssa,
jotka kaikin mokomin tahtoivat tietää, minkälaisen suojeluksen Turkin
sulttaani oli hänelle antanut — El Walati oli heille ilmoittanut,
että matkustaja olikin salakristitty. Barthilla ei kuitenkaan ollut
mukanaan Tripoliin bein suojakirjaa, jonka vuoksi hänellä ei ollut
muuta neuvoa kuin kiiruumman kautta matkustaa El Bakhaita tapaamaan,
koska hän nykyisessä asemassaan oli henkipatto, jonka kuka tahansa sai
rankaisematta surmata.



"Hän ei kuule".


Kabarasta Timbuktuun ei ollut kuin kymmenkunta kilometriä matkaa, mutta
väli, joka oli asumatonta, okapensaikkoa kasvavaa erämaata, oli niin
vaarallinen rosvojen vuoksi, että väestö sanoi sitä »Ur-immandes'iksi»,
s.o. »Hän (Jumala) ei kuule». Ihmisiä tuhkatiheään murhattiin tällä
välillä, heidän huutojensa koskaan tuomatta paikalle apua.

Timbuktun läheisyydessä tuli väkeä Barthia vastaan ja joukossa
oli muuan, joka puhutteli häntä turkin kielellä, saattaen hyvän
syyrialaisen pyhiinvaeltajan pahaan pulaan, koska hänen turkin kielen
taitonsa oli sangen puutteellinen.

Likaisia etukaupunkikatuja, matalain ruokomajain keskitse, Barth sitten
kulki kaupunginosaan, jossa oli kaksikerroksisia taloja, ja täältä
hänelle oli majatalo valittu. Siinä hän toistaiseksi oli turvassa,
mutta turvallisuutta ei kestänyt kauan, sillä El Walati levitteli
kaupungilla tietoa, että vieras oli salakristitty.



Barth Timbuktussa.


Barth ei uskaltanut liikkua kaupungilla ensinkään eikä hän talonsa
laakealta katolta nähnyt muuta kuin kapeita kujia, savitaloja ja kolkan
markkinapaikkaa. Ravintoa saadakseen hän joka päivä lähetti asiamiehen
torille ostamaan niillä tavaroilla, joita hän oli mukanaan tuonut.

El Bakhai oli Barthin tullessa matkalla ja palasi vasta kolmen viikon
kuluttua. Barthilla oli hänelle hyvät suositukset, jonka vuoksi
hänen asemansa sheikin palattua melkoisesti parani. Sheikki oli jalo
ja vapaamielinen mies eikä tahtonut ottaa lahjojakaan vastaan yli
sen määrän, mitä hän piti kohtuullisena. Niiden yhdeksän kuukauden
ajan, jotka Barth sitten vietti Timbuktussa, sheikki melkein
poikkeuksetta pysyi hänelle suosiollisena, veljensä ja tämän poikain
juonista huolimatta, ja häntä yksinomaan oli Barthin kiittäminen
siitä, että pääsi hengissä pois. Väestön vihamielisyyden lisäksi
marokkolaiset kauppiaat, jotka pelkäsivät kilpailua, olivat joka mies
epäystävälliset. Timbuktussa eli sitä paitsi vielä miehiä, jotka olivat
taistelleet Mungo Parkia vastaan ja haavoittuneet, ja nämä mielivät nyt
kostaa miehelle, jota he pitivät Parkin maanmiehenä.

Vaikka sheikki El Bakhai todellisuudessa hallitsi kaupunkia, oli
kaupungin nimellinen päällikkö kuitenkin fulberuhtinaan edustaja,
sillä fulbet olivat v. 1826 valloittaneet Timbuktun. Fulberuhtinaalta
tuli eräänä päivänä aseellisten miesten tuoma käsky, että Barth oli
karkoitettava kaupungista. Tähän ei El Bakhai kuitenkaan suostunut, se
kun lonkkasi hänen arvovaltaansa, ja Barthia pidettiin yhä edelleenkin
Timbuktussa, vaikka lopulta ei kukaan tahtonut uskaltaa hänelle edes
ruokavaroja ostaa. El Bakhai lopulta pystytti telttansa kaupungin
ulkopuolelle ja vei Barthin siihen. Mutta täälläkin muukalaista
vainottiin ja yksi joukko tuli nimenomaan häntä tappamaan, tehden
hyökkäyksen sheikin leiriä vastaan. Mutta vähän ennen joulua erään
suuren joukon johtaja, jonka aikomus oli hyökätä Barthin kimppuun ja
tappaa hänet, itse äkkiä kuoli, ennenkuin hän ennätti aikomuksensa
toteuttaa. Tämä tapaus teki syvän vaikutuksen kaupunkilaisiin, vieläpä
sheikkiin itseensäkin. Sillä vainaja oli sen miehen poika, joka oli El
Raisin eli »kapteenin», s.o. majuri Laingin, murhannut, ensimmäisen
Timbuktussa käyneen eurooppalaisen. Syystä tai toisesta rahvas piti
häntä Barthin isänä ja monet luulivat Barthin tulleenkin isänsä
kuolemaa kostamaan. Toiset taas luulivat hänen tulleen valloitusta
varten.

Sheikki El Bakhai nyt kaikin tavoin kiirehti Barthin matkaa, mutta
vasta 18 p. toukokuuta 1854 hän todella pääsi lähtemään. Sheikki
saattoi häntä sangen pitkän matkan Gogoon saakka, jossa erämaatie
lähtee Nigeriltä Agadesiin.

Timbuktu tuotti Barthillekin pettymyksen. Vaikka hän näkikin siitä
hyvin vähän, kokosi hän kuitenkin suuren määrän tietoja. Vakinaisia
asukkaita Barth arveli olevan 13.000, joiden lisäksi parhaina
markkina-aikoina tuli ehkä 5000 matkustajaa. Timbuktun ympäristöt
olivat aivan erämaanluontoiset, jonka vuoksi kaikki vilja täytyi tuoda
tulvan aikana Nigerin varsilta veneillä. Teollisuutta Timbuktussa
oli vähän, mutta kauppapaikkana se oli tärkeä. Tavarat saapuivat
erämaan poikki pohjoisesta tai Nigeriä pitkin Senegambiasta ja
olivat enimmäkseen Englannissa valmistetut. Tavarat maksettiin
strutsinsulilla, norsunluulla, kultahiekalla, kumilla ja vahalla, orjia
sitä vastoin myytiin vähän, koska niistä erämaanmatkalla niin paljon
tuhoutui.



Paluumatka.


Gogossa El Bakhai erosi Barthista. Hän saavutti sitten Euroopassa
suuren maineen Barthin auttajana ja oli osallisena seuraavain aikain
valtiollisissakin tapauksissa. Vielä El Bakhain pojatkin nauttivat etua
siitä, että heidän isänsä oli Barthin pelastanut.

Barth palasi Sajhin Nigeriä pitkin, kartoittaen sen juoksun sinne
saakka, ja kulki sieltä Sokotoon paljon vastuksia voittaen. Siellä
hän kuuli, että Kukaan oli saapunut eräs hänen maanmiehensä, joka oli
lähetetty Overwegin sijaan tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä tekemään.



Vogel.


Barth ja Vogel tapasivat toisensa Bornun pääkaupungissa, ja Vogel
sitten matkusteli Benue joella ja muissa paikoissa täydentämässä
Barthin löytöjä, jonka jälkeen hän lähti yksin koillista kohti
Niilille. Sen koommin ei hänestä saatu muita tietoja, kuin että hän v.
1856 Vadaissa murhattiin, arvatenkin uskonkiihkoilijain toimesta.

Neljä kuukautta viivyttyään Kukassa, jossa oli sattunut melskeitä
eikä eurooppalaisia enää kohdeltu yhtä hyvin kuin ennen, Barth
lähti palaamaan Tripoliihin tavallista karavaanitietä ja
pääsikin onnellisesti perille. Englannin hallitus aateloi hänet
ja maantieteellisiltä seuroilta hän sai kaikki mahdolliset
kunnianosoitukset.

Työnsä perusteellisuuden vuoksi Barthia mainitaan Afrikan tutkijain
ensimmäisten joukossa. Loppuikänsä hän vaikutti maantieteen
professorina Berliinin yliopistossa.



v. Beurman.


Sudanin itäosa oli vielä melkein tuntematon. Kun ei Vogelin surullista
kohtaloa enää ollut epäileminen, lähti Moritz v. Beurman etsimään hänen
jälkiään, pelastaakseen mikäli mahdollista hänen muistiinpanonsa ja
tähtitieteelliset paikanmääräyksensä. Hän yritti Bornusta tunkeutua
Vadaihin, mutta murhattiin tämän maan rajalla v. 1863.



Rohlfs.


Gerhard Rohlfs, joka jo oli saavuttanut mainetta Luoteis-Afrikan
rantaseutujen ja aavikoitten tutkijana, päätti sitten lähteä
kuulustelemaan molempain kadonneitten matkustajain kohtaloa. Hän
matkusti v. 1866 Bornuun, mutta kun näytti mahdottomalta tunkeutua
sieltä Vadaihin, niin hän kulkikin Benuelle, laski tätä jokea Nigeriin,
nousi Nigeriä jonkun matkaa ja kulki sitten paljon vaaroja ja vastuksia
voittaen maan poikki Lagos rannikolle.



Gustav Nachtigal.


Bornun sulttaani Omar, Clappertonin aikuisen sheikin poika, joka
kokonaan lakkautti vanhain sulttaanien vallan ja itse julistautui
sulttaaniksi, oli monella tavalla auttanut maassaan käyneitä
saksalaisia, ja lopulta hän tiedusteli, eikö heidän »sulttaaninsa»
aikonutkaan antaa hänelle lahjoja. Kun tämä tuli Saksassa tiedoksi,
lähetettiin Gustav Nachtigal, lääkäri ammatiltaan, niitä viemään.
Heikon rintansa vuoksi hän oli muuttanut asumaan Välimeren
etelärannalle, oppinut Egyptissä arabiaa ja lopulta päässyt Tunisin
bein henkilääkäriksi. Tunisissa hän oli ollut mukana monella retkellä
kapinallisia heimoja vastaan ja oppinut tuntemaan niitten tapoja ja
kieliä. Hän oli siten kaikin puolin valmistunut lähettilästoimeensa.

Nachtigal saapui helmikuussa 1869 Tripoliihin ja matkusti sieltä
Mursukiin, mutta kun edessäpäin vallitsi sota, eikä karavaaneja
kulkenut, päätti hän käyttää joutoaikaansa tehdäkseen retken Tibesti
eli Tu vuorimaahan, joka kohoo keskellä Saharaa ja on puhtaimpana
säilyttänyt tibbujen, Herodotoon garamanttien, vanhan rodun. Siellä
ei kukaan eurooppalainen ollut käynyt ennen häntä. Vain neljän
palvelijan seuraamana hän saapui tähän maahan, jossa muukalaisviha
hehkui hurjempana kuin missään muualla ja jossa häntä joka hetki uhkasi
salamurhaajan tikari.



Nachtigalin matka Tibestiin.


Saadakseen matkalleen turvaa Nachtigal oli uskonut itsensä Arami
nimisen tibestiläisen päällikön suojelukseen. Tämän kotiin päästäkseen
hänen kuitenkin täytyi kulkea Bardain laakson kautta, koska Arami ja
Tubu Reshâdet asuivat sen toisella puolella. »Tulimme tähän laaksoon
ja aloimme mutkitella sen sirojen taatelilehtojen ja dumpalmulehtojen
välitse, joiden varjossa siellä täällä oli ihmisasuntokin, kun
korvaamme äkkiä kantoi kumeata pauhua, epäilyttävää melua, joka näytti
johtuvan lukuisten huutavain ja elämöiväin ihmisten äänistä.

»Henkeämme pidätellen pysähdyimme ja neuvottomina kuuntelimme. Alussa
en tahtonut voida uskoa, että Bardain asukkaat, huhun tulostamme
kuultuaan, näin olivat lähteneet miehissä liikkeelle meitä verisesti
tervehtiäkseen, mutta kauaa minun ei tarvinnut olla epätietoinen. Melu
tuli yhä lähemmäksi, miehet kiljuivat — luultavasti lagbi-simasta
humalassa — ja kalistelivat ja helistelivät aseitaan; naiset kirkuivat
ja liksuttelivat totuttuun tapaan kieltään; lapset parkuivat. Jo erotti
erinäisiä ääniäkin, kuuli kristittyjen sadattelua ja verenhimoisia
aikeita. Jonkinlaisella alistuvalla, epätoivoisella ivalla Bui
Muhammed minulle tulkitsi näiden huutojen kamalan merkityksen. Hän,
joka tunsi maan ja ihmiset, ei hetkeäkään epäillyt, etteikö viimeinen
hetkemme ollut tullut, mutta ei ainoatakaan moitteen sanaa hän minulle
lausunut: katkeruus ja iva, joka äänensävyssä oli, tuntui vain sanovan
minulle: 'Siinä he nyt tulevat ja todistavat minun puhuneen oikein;
sinä olet tämän tahtonut, kun halveksit järkeviä neuvoja!' Taisteluun
valmiina vanhus otti kiväärin käteensä ja tälläkin hetkellä saatoin
jälleen todeta, kuinka syvästi tämä mies vihasi tubuja, vaikka hän
muutoin arvostelikin ihmisiä niin lempeästi. Giuseppe käyttäytyi kuin
mies; Sa'ad alkoi suun täydeltä sadatella minua, samoinkuin ennen,
janokuolemankin meitä uhatessa, kun taas Ali Bû Bekr töin tuskin
jaksoi huudahtaa: 'Kirottu olkoon raha, jonka vuoksi tänne tulin!'
Kauhistuneena, mutta rautaiseen pakkoon mukautuen, minä kiinnitin
katseeni tummaan, lähemmä vyöryvään ihmispaljouteen, josta jo alkoi
erottautua yksityisiä haahmoja.

»Vitkasteleva epäröinti oli vallannut tibestiläiset saattajani ja
suojelijani. He olivat vetäytyneet meistä erilleen ja muodostivat
vähän matkan päässä pohtelevan ja neuvottelevan ryhmän. Kaikki riippui
Aramista, jonka rinnassa ristiriitaiset tunteet taistelivat. Se, mitä
hänessä oli jalompia vaikuttimia, sanansapitävyyttä, kestiystävyyden
velvoitusta ja sääliä, tuskin olisi riittänyt meitä pelastamaan,
ja ehkei näitä tunteita hänessä ollut ensinkään; mutta onneksi oli
toisiakin syitä, jotka vaakakupissa vaikuttivat meidän hyväksemme.
Rahvaan lapsellinen isänmaallinen pelko, että heiltä ryöstettäisiin
maan heille itselleenkin tuntemattomat rikkaudet, rahvaan epämääräinen
liioiteltu kristittyjen ja heidän mahtinsa pelko, sen vaistomainen
muukalaisviha, ne eivät hänelle paljoa merkinneet, mutta hänen
ylpeytensä, maan riippuvaisuus Fessanista ja sen valtiolliset olot,
puhuivat meidän puolestamme. Hän oli varsinaisten tubu-reshadein
mahtavin mies, joka heimo asustaa vuoriston lounaispuolisissa
laaksoissa ja pitää itseään koko maan herrana. Tämä heimo käsittää
Tibestin jaloimmat suvut, he ovat paimentolaisia, lakeuden herroja ja
pitävät itseään, samoinkuin kaikkiallakin, missä paimentolaisia ja
maanviljelijöitä asuu rinnan samassa maassa, oikeutettuina talonpoikia
hallitsemaan. He käyvät matkoilla Fessanissa, Kawarissa, Bonkussa
ja Bornussa, jota vastoin Bardain asukkaat eivät koskaan lähde
laaksostaan, vaan ovat työteliäitä maanviljelijöitä eivätkä aivan
vapaita orjaverestä, vaikk'ei maassa olekaan paljoa orjia... Bardain
rahvas ei sitä paitsi ollut yhtä sotaista kuin reshade-heimo, jonka
laaksoihin tuaregit ja arabialaiset usein hyökkäsivät. Aramin ylpeyttä
loukkasi, että nämä halvat köyhät talonpojat nyt aikoivat tulla
tappamaan vieraan, jonka hän oli suojaansa ottanut. Tässä oli otollinen
tilaisuus osoittaa valtaansa, vaikk'ei Aramikaan sentään uskaltanut
jännittää jousta liian kireälle.

»Aika alkoi olla täpärällä; kun Arami tovereineen yhä näytti epäröivän
ja pysyi syrjässä, vaikka raivoava joukko tuli yhä lähemmäksi,
lähdin heidän luokseen ja sanoin, että heidän oli paras rientää. En
käsittänyt, kuinka oli niin vaikea päättää, aiottiinko käyttäytyä
uskollisesti ja urheasti, vaiko petollisesti ja pelkurimaisesti. Me
puolestamme olimme, tuli mitä tuli, valmiit myymään henkemme kalliista
hinnasta eikä heidän pitänyt luulla, että vain moslemit kykenivät
kuolemaan miesten tavalla.

»Arami nousi silloin seisomaan; hän oli tehnyt päätöksensä ja
samalla kaikki muutkin. 'Jumalan avulla olet säilyvä pahalta', hän
sanoi, 'sillä minä olen luvannut sinulle suojelukseni.' Ylpeänä hän
meni tunkeilevaa joukkoa vastaan, joka ilmeisestikin oli odottanut
tapaavansa meidät saattajaimme hylkääminä. Aika olikin jo tuiki
täpärällä; raivoisimmat tai humalaisimmat jo heittivät keihäitään,
vaikka kömpelösti ja epäröiden, me kun emme olleet yksin, vaikka
seisoimmekin syrjässä. Arami osaksi löi alas vastustajaimme aseet,
eikä kukaan vahingoittunut. Kolokomi, Gordoi ja Boisa seurasivat hänen
rohkeata esimerkkiään ja nyt alkoi vilkas väittely.»

Araminkaan vaikutusvalta ei kuitenkaan riittänyt pelastamaan
Nachtigalia, vaan Bardain asukkaat jakaantuivat kahteen puolueeseen ja
seurasi väittelyt, jotka kestivät viikkoja. Nachtigalin täytyi asua
tämä aika kaupungin ulkopuolella ohuessa teltassa, jossa elämä päivän
helteellä oli sanomattoman tukalaa, lämpömittari kun säännöllisesti
nousi 40 asteeseen C. Matkuetta sitä paitsi vaivasi kalvava nälkä,
sillä muuta ruokaa sillä ei ollut kuin ne vähät taatelit, joita Arami
toi aamuin ja illoin. Bardain iäkäs ruhtinas oli sairastunut, ja
tämä seikka yhä mutkistutti tilannetta. Nachtigal tosin väsymättä
vaati Aramia ja hänen ystäviään hankkimaan matkaluvan, mutta huonolla
menestyksellä. He koettivat käyttää joka tilaisuutta kiristääkseen
häneltä lahjoja, ja kun hänellä ei enää ollut, mitä antaa, kävivät
hekin yhä ynseämmiksi. Kun Nachtigalia oli kielletty missään
liikkumasta tai kenenkään kanssa seurustelemasta, ei hän voinut käyttää
aikaansa tutkimuksiinkaan.

Kaksi kertaa Nachtigal koetti hetkeksi poistua teltastaan, mutta
huonolla menestyksellä. Toisella kerralla hän päivän kuumimpana aikana,
jolloin tubut pysyivät huoneissaan vielä enemmän, kuin yöllä, lähti
parinsadan askelen päässä olevaan palmulehtoon, nauttiakseen edes
hetken sen varjoa. Raikasta vettäkin hän toivoi sieltä saavansa. Nuori
tyttö sattui kuitenkin huomaamaan hänet, kokosi tuota pikaa suuren
lapsilauman ympärilleen ja yhteisin voimin ryhdyttiin nyt niin ankaraan
kivitykseen, että valkoisen muukalaisen täytyi kiiruumman kautta paeta.
Lapset heittelivät niin suuria kiviä ja niin tuimasti, että Nachtigal
sai kiittää onneaan, kun pääsi telttaansa. Monta päivää hän poti
saamiaan vammoja. Toisen kerran hän, kylän miehistön ollessa juhlassa,
kävi leirinsä vieressä olevalla kaivolla tutkiakseen sen syvyyttä,
mutta nyt pojat keksivät hänet ja tuimalla kivisateella karkoittivat
hänet ja juopunut mies koetti vielä nakata häntä teräsaseellakin,
kuitenkaan tavoittamatta.

Parin viikon kuluttua tuli vihdoin Bardain vanha ruhtinas Nachtigalia
tapaamaan ja Arami puhui hänen puolestaan, että hänet päästettäisiin
lähtemään pois. Vanhuksen tarkoitus kuitenkin oli vain lahjain
kiristäminen ja kun Nachtigal sitten pyysi häntä tulemaan telttaansa
omin silmin katsomaan hänen rikkauksiaan, noudatti hän kehoitusta.

»Hartaasti odottavaisina kaikki kiinnittivät silmänsä teltan aukkoon.
Pian astui siitä jälleen esiin pettynyt vanhus, ei, kumma kyllä, luonut
enää keneenkään silmäystäkään, vaan kulki vaieten joukon läpi ja alkoi
poistua. Silloin nousi Arami ja ojentaen vartalonsa suoraksi, keihäänsä
maahan nojaten, piti loistavan puheen. 'Mihin menet, kuningas?' tähän
suuntaan hän puhui. 'Etkö tänään tullut tänne sitä varten, että
viimeinkin tekisimme päätöksen tämän miehen kohtalosta, miehen, jota
sinun epäröintisi on täällä niin kauan pidätellyt? Miks'emme anna hänen
lähteä Fessaniin, josta hän on tullutkin? Mitä hänen teemme? Tapammeko?
Mikäli minä tiedän, ei meidän tapamme ole juoda ihmisen verta eikä
tehdä ihmisen nahkasta vesisäkkejä eikä syödä ihmisen lihaa! Eikä
tällä vieraalla ole mitään omaisuutta, joka meitä kiihoittaisi, miksi
siis häntä pidätämme? Veljiämme ja serkkujamme asuu Fessanissa; sinne
vievät meitä kauppasuhteemme; jos me surmaamme tämän kristityn, joka on
mahtavampi kuin koko Mursukin hallitus, niin emme enää voi käydä siellä
markkinoilla, ja tämän yhden kuolema maksaa kahdenkymmenen meikäläisen
hengen. Eikö ole järkevämpää antaa hänen lähteä vahingoittumatonna?
Omaisuutensa on hän jaellut pois; hänen kameelinsa ovat kelvottomat,
hänen ruokavaransa me olemme syöneet; tietä hän ei tunne. Ruoatta,
juomatta, tietä tuntematta hän erämaassa kuolee; mutta silloin Jumala
hänet tappaa, emmekä me. Siitä, kuin hän Bardaihin tuli, olen minä
elättänyt häntä ja hänen miehiään. Minä en tahdo enkä voi sitä kauemmin
tehdä, vaan vaadin, että kuningas ja jalosukuisten kokous laskevat
hänet menemään.'

»Se oli kaunis puhe, vaikk'ei juuri ollutkaan omiaan herättämään
minussa iloisia toiveita. Odotin kuitenkin, että se kuninkaaseen
tekisi suuren vaikutuksen... mutta hän, kokouksen ulkopuolelle
jo ennätettyään, vain kääntyi kerran ympäri ja lausui musertavan
yksinkertaisesti: 'Minä olen tyhjän puun nähnyt ja menen kotia!'»
Eikä häntä sen koommin kuulunut ja kun kaikki nyt kävivät yhä
vihamielisemmiksi, kun matkustajan murhaamisesta yhä julkisemmin
puhuttiin, ruokatavarat kävivät yhä niukemmiksi, kurainen vesi
ehtymistään ehtyi, täytyi Nachtigalin lopulta pyrkiä pakoon, vaikka
joka puolella ammotti vedetön erämaa.

Pari kertaa pakoyritys tuli ilmi, mutta kolmannella kerralla se
vihdoin onnistui. Mutta kestettävät vaikeudet olivat suunnattomat.
Pakolaisten oli kärsittävä nälkää ja janoa, heidän täytyi kulkea yöt
päivät, leväten vain päiväsydämen, ja kaiken aikaa pelätä takaa-ajajia
ja eksymistä. Kuudentoista päivän pikamarssin jälkeen (syysk. 4 p:stä
sen 20 päivään v. 1869) pakolaiset lopulta saapuivat Tymmon kaivoille,
jossa jakoivat viimeiset ruokavarat. Sieltä oli sitten ruuatta
kuljettava viimeinen viiden päivän taival Tedsjerin keitaaseen, jonka
palmut vihdoin kohosivatkin erämaan rannalle ilmaisten nääntyville,
että he olivat pelastuneet.

Nachtigalin jälkeen ei Tibestin vuorimaassa ole ketään käynyt, ja hänen
antamansa ovat ne ainoat tiedot, mitä siitä on. Tibesti on jotenkin
yksinäinen vuorisaareke Saharassa, luultavasti sammunut tulivuoristo.
Korkeimmat kukkulat kohoavat 2700 metriä merestä. Se on karua ja kaljua
vuoristoa, täynnään rotkoja, ilman vihannuutta ja ajoittain on sen
kukkuloilla lunta ja jäätä. Vuoristossa toisin ajoin sataa rankasti
ja purot silloin paisuvat rajuiksi koskiksi, jotka eivät kuitenkaan
kauaksi ennätä, ennenkuin erämaahan painuvat. Kuivalla ajalla uomat
ovat tyhjät. Tibestin kameelia, joka on seudun kylmyyden vuoksi
pidempikarvainen, mainitaan Saharan parhaaksi. Nautakarjaa ei ole, vaan
sen asemesta suuria vuohilaumoja ja pitkävillaisia lampaita, jotka
tyytyvät mitä niukimpaan ravintoon.



Alexandrine Tinne.


Nachtigalilla oli ollut Tripoliista Mursukiin saakka matkaseurana neiti
Alexandrine Tinne, jonka kanssa hän oli matkalla mennyt kihloihin.
Neiti Tinne oli jo tehnyt huomattavan tutkimusretken Bahr-el-Ghazal
maahan ja siellä menettänyt paljon omaisiaan tauteihin ja aikoi nyt
erämaan poikki pyrkiä Timbuktuun. Ghatin ja Ghadamesin välillä hänet,
Nachtigalin ollessa Tibestissä, julmasti murhattiin.



Nachtigal Bornussa ja Vadaissa.


Pitkäin valmistelujen jälkeen ja Tibestin matkan rasituksista
parannuttuaan Nachtigal huhtikuussa 1870 lähti jatkamaan matkaansa,
kulkeakseen suoraan erämaan poikki Bornuun. Hän matkusti nyt yleistä
karavaanitietä, jota jo moni muu ennen häntä oli kulkenut, ja saapui
seikkailuitta Kukaan.

Bornun sulttaani, vanha Omar, otti hänet ystävällisesti vastaan,
mutta lahjat tuottivat hänelle suuren pettymyksen. Hän oli toivonut
tykkejä ja ampumatarpeita, mutta saikin sen sijaan m.m. vanhan keisari
Wilhelmin suurikokoisen muotokuvan. Pettymys oli sitä suurempi, kun
kaikki ihmiskuvat muhammedin uskon mukaan ovat kielletyt. Nachtigalia
kohdeltiin siitä huolimatta hyvin ja saattoi hän kulkea laajoilla
tutkimusmatkoilla. Hän tutki varsinkin Tshad järven seutuja sekä oli
Borkussa ja Kanemissa, hyvin vaillinaisesti tunnetuissa seuduissa,
mukana yhdeksän kuukautta kestäneellä orjastusretkellä. Seuraavana
vuonna hän kävi Bagirmin valtaistuimelta syöstyn sulttaanin luona,
joka oleskeli maan eteläosissa. Siitäkin tuli rosvoretki, niin että
Nachtigal saattoi verrata maata »paratiisiin, jossa käy piruja
vieraissa.» Tshad järven ja sen saariston, jossa rosvoneekerit asuvat,
Nachtigal tutki niin tarkkaan joka suuntaan, ettei myöhemmille
matkustajille jäänyt paljoakaan tehtävää.

Ennen Bornusta lähtöään Nachtigal vielä kävi Songhoissakin, joka ennen
oli suuren valtakunnan keskus, nyt vain pieni, vaikka taajaan asuttu
kaupunki. Sen asukkaat kulkivat melkein alasti ja olivat koko joukon
villimpiä kuin naapurikansat.

Koko Songhoin alueella ryöstettiin orjia mitä julmimmin. Kauniit
varjoisat metsät, joiden ympärillä aaltoili hedelmällisiä lakeuksia
kylineen, olivat onnen ja rauhan perikuvia, kunnes orjastusretkikunta
ilmestyi paikkakunnalle. Silloin kaikki käden käänteessä muuttui. Tuota
pikaa ei idyllisisfä kylistä ollut kuin savuavia raunioita jäljellä.
»Miesväki tapettiin, naiset ja lapset kahlehdittiin ja ajettiin
ruoskien ja kolhien pois. Jos kuka näytti väsyvän, paikalla ruoska
muistutti onnettomalle, että hän oli uuden herran mielivallan alainen.
Sairas lapsi säälimättä temmattiin äidin rinnalta ja heitettiin
metsään, ja jos jostakusta vaimosta alkoi olla liian paljon vastusta,
paikalla hänet tapettiin tai päästettiin kahleista ja jätettiin
kuljeskelevain hyeenain saaliiksi.»

Orjat myytiin Bornuun, Bagirmiin ja Vadaihin, nyt kun orjakauppa oli
Välimeren rantamaissa kielletty, Marokkoa lukuunottamatta.

Voidakseen paremmin puoliaan pitää olivat jotkut heimot rakentaneet
majansa valtaviin puihin. Puihin kanneltiin ruokaa ja vettä ja
toisinaan karjaakin, että kestettiin pidempikin piiritys. Puiden
latvoista asukkaat sitten nakkasivat keihäänsä, kun orjastajat tulivat
alle..Toisinaan puissa taisteltiin tuimia taisteluita.

Nachtigal sai Bornussa ollessaan Saksasta rahoja ja samalla
tiedon Saksan ja Ranskan välisestä sodasta ja Saksan valtakunnan
perustamisesta ja se riemastutti häntä suuresti ja ehkä paransi hänen
matkatoiveitaankin, sillä saksalaiset eivät vielä olleet esiintyneet
Afrikassa maananastajina kuten ranskalaiset, jotka Nachtigalin
hallitsija oli voittanut.

Maaliskuussa 1873 Nachtigal lähti Bornusta Niilille pyrkimään,
matkustaen Vadain kautta, johon ei kukaan eurooppalainen vielä ollut
päässyt tunkeutumaan asukkaitten uskonvimman ja vihamielisyyden vuoksi.
Kaksi ennen häntä yrittänyttä saksalaista matkustajaa, Vogel ja v.
Beurman, oli saanut hengellään maksaa rohkeutensa.

Vadaissa olivat kuitenkin olot siitä muuttuneet. Vanha sulttaani oli
kuollut ja Ali niminen noussut hänen jälkeensä valtaistuimelle, ja
ainakin Nachtigalia uusi sulttaani kohteli suosiollisesti, suojellen
häntä maassaan kohtalolta, joka varmaan olisi tullut hänenkin osakseen.
Sulttaani Ali vakuutti olevansa aivan syytön molempain edellisten
matkustajain murhaan. Nachtigal harjoitti hänen pääkaupungissaan
Abesjrissä oleskellessaan paljon lääkärintointa ja saavutti rahvaankin
suosion.

Vadai oli jotenkin hedelmätöntä maata. Orjakauppa ja orjastus
kukoistivat siellä häiritsemättä. Maan kauppa oli Bornun kauppiaiden
käsissä, jotka sen kautta matkustelivat aina Egyptissä saakka.
Darfurissa syntyneet vallanperimysriidat pakottivat Nachtigalia
viipymään Vadaissa kauemmin, kuin hän oli aikonutkaan, ja tätä aikaa
hän käytti retkeilläkseen maan eteläosiin. Kun Darfurissa rauha
palautettiin, lahti hän matkaansa jatkamaan.

Hän tuli nyt vuorimaahan, jossa näin sadeajalla oli paljon jokia ja
koskia, mutta joka kuivan ajalla on aivan vedetön. Maa oli tasaisesti
kohonnut Tshad järveltä saakka ja Marra niminen vuori oli 1400 metriä
korkea. Aivan sen ohi piti matka. Siitä alkoi maa itää kohti taas
aleta ja kasvullisuus käydä rehevämmäksi. Darfur ei ollut enää aivan
tuntematonta, siellä oli englantilainen William Browne käynyt jo
edellisen vuosisadan lopulla, samaan aikaan kuin Mungo Park teki ensi
retkensä Nigerille. Sulttaani otti Nachtigalin varsin kohteliaasti
vastaan. Mutta hyvä onni oli, että hän joutui pois lähtemään, ennenkuin
Darfur joutui sotaan Egyptiä vastaan ja Ismail kediivin sotajoukot
marssivat sitä valloittamaan. Jos hän olisi sinne jäänyt, olisi hän
luultavasti henkensä menettänyt. Egyptin armeija valloitti maan
ja siitä tuli Egyptin maakunta. Darfur on enimmäkseen vuorimaata,
pohjoisosa kuivaa erämaata, eteläosa Sudanin luontoista. Pääelinkeinona
on karjanhoito ja karjat kaikenlaiset ovat erittäin lukuisat.

Nachtigal saapui Khartumiin niin vähissä varoissa, ettei hänellä
ollut vaatteita kuin yksi villapaita ja kauhtana, mutta ilolla hänet
siellä otettiin vastaan ja kediivi lähetti höyrylaivan häntä noutamaan
sekä tarjosi hänelle viran, jos hän suostuisi maahan jäämään. Mutta
Nachtigal riensi kotimaahan tekemään tiliä matkastaan, ja siellä hänet
otettiin vastaan suurin kunnianosoituksin. Myöhemmin hän palveli
maataan Afrikan tiedoillaan, ruhtinas Bismarck kun lähetti hänet
anastamaan Saksalle siirtomaita Afrikan länsirannalta. Hän valtasi sekä
Togo-maan, että Kamerunin, mutta ei sen jälkeen kauaa elänyt, vaan
kuoli paluumatkalla merellä, Canarian saarien edustalla.



Marokko ja Länsi-Sahara.


Kauan sen jälkeenkin, kuin Algeria ja Tunesia olivat joutuneet
Ranskan vallan alle, säilytti Marokko itsenäisyytensä, vaikka mitä
kurjimmin hallittuna ja kaikin puolin rappiolla. Se oli aikoinaan
ollut arabialaisen sivistyksen pääpaikkoja, mutta yhdeksännentoista
vuosisadan alkupuolella se oli muhammedilaisen pimityksen vahva
linna, suvaitsemattomuuden ja ahdasmielisyyden pesä. Katkerat
uskonsodat Herkuleen patsaitten pohjoispuolisia naapureita vastaan
olivat jättäneet maahan sammumattoman vihan, jota viime vuosisadan
keskivaiheille saakka jatkettu merirosvous ja sen aiheuttamat
kostotoimet eivät suinkaan olleet omiaan lieventämään. Melkein kaikki
Euroopan merivallat maksoivat Marokon sulttaanille veroa, jotta niiden
laivaliike saisi häiritsemättä jatkua, ja tämä tietysti lisäsi maurien
kopeutta ja itseluottamusta rajattomasti.

Marokon tärkeimpien kaupunkien väliset reitit tulivat kuitenkin
jotakuinkin hyvin tunnetuiksi, mutta sitä kauemmaksi eivät matkat
ulottuneet. Atlas ja Riff-vuoristo varsinkin pysyivät tuntemattomina;
näissä vuorimaissa ei Marokon hallitsijalla itselläänkään ollut paljoa
sanottavaa. Rohlfsille ja Lenzille onnistui kuitenkin päästä Atlaksen
poikki, ja varsinkin ranskalainen de Foucauld, joka juutalaiseksi
puettuna monta kertaa kulki vuoriston poikki, hankki siitä lisätietoja.
Myöhemmin ovat toisetkin matkustajat kulkeneet halki maan moneen
suuntaan.



Gerhard Rohlfs.


Pohjois-Afrikan tutkijain ensi rivin miesten joukossa- on mainittava
saksalainen Gerhard Rohlfs.

Rohlfs syntyi Bremenissä v. 1832. Kesken koulunkäyntiään hän
vapaaehtoisena otti osaa sotaan Tanskaa vastaan, osoittaen niin suurta
urheutta, että hänet ylennettiin upseeriksi. Sodan jälkeen hän opiskeli
muutaman vuoden lääketiedettä Heidelbergin, Würzburgin ja Göttingenin
yliopistoissa, osoittaen jo opiskelevanakin suurta matkaintoa, ja
palkkautui v. 1855 lääkäriksi Ranskan muukalaislegioonaan. Näin hän oli
ranskalaisten mukana heidän valloittaessaan Kabylian. Niinä viitenä
vuotena, jotka hän palveli muukalaislegioonassa, hän oppi jonkun
verran arabiaa ja itämaalaisia tapoja, ei kuitenkaan niin paljoa,
että hän olisi voinut pukeutua muhammedilaisen valepukuun, kuten moni
muu matkustaja ennen häntä. Mutta hän keksi sen keinon, että ilmoitti
olevansa eurooppalainen, joka vasta hiljakkoin oli kääntynyt muhammedin
uskoon — joka muka oikeastaan olikin kaikkien ihmisten velvollisuus,
vaikka useimmat eurooppalaiset alhaisen mielenlaatunsa vuoksi tämän
velvollisuuden laiminlöivät. Tangerissa hän paremmaksi vakuudeksi antoi
ympärileikata itsensä.

Viisi päivää kääntymisensä jälkeen Rohlfs lähti ensimmäiselle
retkelleen Tangerista, yksi maanasukas matkassaan ja viisi puntaa
matkarahoja. Kirjallisuutta hänellä oli pieni taskukirja, aseita ei
ensinkään. »Olin vähentänyt kuormastoni niin vähään kuin mahdollista
— pieneen myttyyn liinavaatteita, jota kannoin keppini päässä.
Vaatteina minulla oli pitkä valkoinen villamekko, keltaiset tohvelit
paljaissa jaloissani ja espanjalainen lakki, johon olin neulonut kaikki
rahavarani — yhden viiden punnan setelin. Burnuksena minulla oli väljä
musta englantilainen päällystakki.»

Vaeltavana lääkärinä Rohlfs matkusteli Marokon länsiosissa moneen
suuntaan, kunnes saapui Fesiin sulttaanin hoviin. Siellä hän saavutti
niin suuren suosion, että hänet nimitettiin Marokon ja sen armeijan
ylilääkäriksi — jota korkeata virkaa ei säestänyt kuitenkaan penninkään
palkka. Ystävällisesti hänet niinikään otti vastaan Wessanin
suursheriffi, joka oli Marokon hengellinen pää, mutta kun ei tämäkään
suostunut palkkaa maksamaan, päätti Rohlfs lähteä muualle onneaan
koettamaan. Liittyen karavaaniin hän matkusti Atlaksen poikki Tafilelt
keitaaseen, Marokon hallitsijahuoneen varsinaiseen kantamaahan.
Tafileltista hän matkusti Figuig keitaaseen ja sieltä Geryvilleen erään
sheikin kutsumuksesta, joka hänelle oli tarjonnut kestiystävyyttään.
Erämaassa tämä petollinen ystävä kuitenkin hyökkäsi hänen kimppuunsa,
ryösti hänet ja pahoinpiteli häntä, jättäen hänet sitten erämaahan
kuolemaan. Oikeastaan he luulivat hänen jo heittäneen henkensä, mutta
Rohlfs kuitenkin virkosi ja kaksi ohi kulkevaa marabuuttia löysi hänet
ja kuljetti Algeriaan. Siellä hän kunnollista hoitoa saatuaan pian
parani.

Jo elokuussa 1863 Rohlfs lähti uudelle matkalle, käydäkseen
Etelä-Algeriassa El Abiodin pyhiinvaelluspaikoissa. Kun etelässä
kuitenkin samaan aikaan syttyi kapina, täytyi hänen kääntyä takaisin.

Seuraavalla kerralla hän (v. 1864) uudelleen lähti matkaan Marokosta,
maan korkeimman hengellisen miehen suosituskirja turvanaan. Heinäkuussa
Tafileltiin saavuttuaan hän matkusti kivierämaan poikki Tuatin Ain
Salahiin, jonka uskonkiihkoisen väestön keskuudessa hän oleskeli kolme
viikkoa, kaikkien kunnioittamana pyhänä marabuuttina. Sieltä hän kulki
Ghademekseen ja vuoden 1864 lopulla Tripoliihin — ruhjotuin käsivarsin.
Koko matkan hän oli tehnyt muutamalla sadalla taalerilla, mutta
valehdellut hän oli tuhansien edestä.

Rohlfs kuvasi Marokkoa, josta silloin vielä hyvin vähän tiedettiin,
sangen kauniiksi ja viljavaksi maaksi; jonka ilmastoa Atlantin meri
kylmine merivirtoineen tuntuvasti lauhduttaa. Varsinaisen Atlas
jonon eteläpuolella on Anti-Atlas, jonka poikki Lenz v. 1880 kulki.
Niiden takaa alkaa Sahara, olematta kuitenkaan siellä semmoinen kuiva
erämaa kuin Algerian eteläpuolella. Atlaksesta laskee erämaahan monta
jokea ja näiden laaksoissa ovat erämaan kauneimmat keitaat. Näiden
keitaiden ilmasto on maailman kuuminta, mutta siitä huolimatta erittäin
terveellistä.

Rohlfsin matkan Bornuun v. 1866 ja sieltä Benueta pitkin Nigerille ja
edelleen Lagos-rannalle olemme ennen maininneet. Vielä tärkeämpi oli
hänen retkensä Libyan erämaahan Kufran keitaihin, joista siihen saakka
oli hyvin vähän tietoja.



Rohlfs Libyan erämaassa.


Rohlfs on todella ainoa eurooppalainen, joka on laajemmalta matkustanut
Libyan erämaassa. Seurattuaan v. 1868 retkikunnan mukana, jonka
englantilaiset lähettivät Abessinian negusta kukistamaan, hän
seuraavana vuonna matkusti Kyrenaikan ja Siuahin keitaan kautta
Egyptiin. Vuosina 1873—1874 hän johti retkikuntaa, jonka kediivi
Ismail lähetti Libyan erämaahan ja jolla oli muitakin tiedemiehiä
mukana. Tämä retkikunta pääsi Kufran keitaaseen, josta ei siihen saakka
tiedetty muuta kuin huhupuheita, mutta uskonkiihkoisten asukkaitten
vihamielisyyden vuoksi sen täytyi palata, ennenkuin ennätti suuriakaan
aikaan saada.



Oskar Lenz.


Oskar Lenz oli luonnontutkija, Itävallassa syntynyt. Tehtyään matkan
Guinea-lahteen laskevalle Ogove joelle hän v. 1879 lähti saksalaisen
Afrikan seuran toimesta Marokkoon tutkimaan Atlas vuoriston laaksoja.
Saatuaan matkatoveriksi Abd-el-Kaderin veljen Hadj Alin hän teki
matkansa, kävi Fesissä, Mekinesissä ja Marrakeshissä ja päätti sitten
Alin kehoituksesta matkustaa erämaan poikki Timbuktuun. Ilmoittaen
itsensä turkkilaiseksi lääkäriksi Lenz Alin keralla ja Marokon
sulttaanin antaman saattojoukon suojassa lähtikin tälle vaaralliselle
matkalle. Saattojoukko ei kuitenkaan tullut edemmäksi kuin Tarudantiin,
Atlaksen eteläreunalle, sieltä Lenzin oli omin neuvoin kuljettava
erämaan poikki. Tarudant oli keskiajalla melkoinen kauppakaupunki ja
suuret rautaiset kiinnitysrenkaat osoittivat, että alukset silloin
olivat päässeet nousemaan Sus jokea sinne saakka. Nykyään Tarudant on
rappeutunut ja sen kauppa on kokonaan ehtynyt. Kaduilla kuljeskelee
asestettuja berberejä, jotka väijyvät tähän rosvopesään eksyneitä
muukalaisia, ja murhat ja rosvoukset ovat jokapäiväisiä tapauksia.

Erämaamatkalla Lenz kulki Taudenin suolakaivoksien ohi, mutta nämä
kaivokset, joista Timbuktu ennen tuotti suunnattomat määrät suolaa
ja joiden vuoksi Marokko valloitti Sudanin, olivat nyt autioina.
Länsi-Sahara, jota moni oli luullut entisen meren pohjaksi, oli Lenzin
havaintojen mukaan 200—300 metriä korkeata ylänköä. Heinäkuussa v.
1880 Lenz saapui Timbuktuun. Väestö otti hänet ystävällisesti vastaan
— ehkä siitä syystä, että hän oli saksalainen — ja hän saattoi viipyä
tässä kaupungissa parikymmentä päivää. Timbuktusta hän matkusti
Senegaliin, ollen ensimmäinen eurooppalainen, joka kulki tämän välin.
Hänen jälkeensä ei Timbuktussa käynyt ketään, ennenkuin ranskalainen
meriupseeri Boiteux v. 1894 sen valloitti.



Lenz Timbuktussa.


»Noin tunnin matkan päässä Timbuktusta lakkaa runsas kasvullisuus
ja alkaa jälleen hiekkainen hedelmätön maa. Täältä näimme Timbuktun
ensi kerran! Tunsin sanomatonta tyydytyksen ja kiitollisuuden
tunnetta suosiollista kohtaloa kohtaan, kun etäisyydessä näin talot
ja moskeijain tornit, jotka ovat Barthin kuvasta tunnetut. Timbuktu,
jossa ei ainoakaan eurooppalainen ollut käynyt sen jälleen, kuin Barth
siellä oli 27 vuotta takaperin; Timbuktu, joka oli ollut niin monen
matkustajan kiihkeiden toiveiden päämäärä, joka oli saanut heidät
ponnistamaan parhaat voimansa ja lannistuneina ja pettyneinä tieltä
kääntymään; Timbuktu, Sudanin vanha kauppakeskus, itämaisen taiteen
ja tieteen entinen tyyssija — tämä kaupunki oli edessäni ja lyhyen
ratsastuksen jälkeen saavutin sen talot.

»Miehenikin ilolla tervehtivät etäisyydessä näkyvää kaupunkia ja
onnittelimme toisiamme menestyksen johdosta. Ylpeinä osoittivat meitä
saattelevat Arauanin miehet ja sheikki el-Bakay tätä Medinaa, tätä
suurta kaupunkia ja kertoivat sen suurista taloista, hyvästä vedestä ja
oivasta ruoasta, jonka ansiosta täällä nopeaan toipuisimme. Yksi ajatus
meille kuitenkin yhä tuotti huolta: miten meidät otettaisiin vastaan?
Tunnettaisiinko minut perältäkin uskottomaksi ja mille kannalle
asettuisivat siinä tapauksessa asukkaat ja varsinkin vallanpitäjät?

»Vuoden 1880 heinäkuun 1 päivä on aina pysyvä minulle unohtumattomana.
Ehkä kuljetaan Nigeriä pian höyrylaivoilla, joihin rautatiet tuovat
matkustajia Atlantin rannoilta; silloin nauretaan, että on ollut aika,
jolloin matkustaminen tähän paikkaan oli monen vaikeuden takainen
suurtyö.»

Nopeaan retkikunta kulki hedelmättömän vyöhykkeen poikki, joka
erottaa Timbuktun mimoosametsästä. Sortuneet seinät ja rauniokasat
viittasivat siihen, että Timbuktu ennen oli ollut paljon suurempi.
Oikealla puolella näkyi suuria nautakarjoja, lammas-, vuohi-, aasi- ja
kameelilaumoja sekä välkkyi melkoinen vedenpinta, daia eli allikko,
jotka Sudanin maisemille ovat niin luonteenomaiset.

Lähempänä muuritonta, täydelleen avointa kaupunkia tuli vastaan
parvi ratsumiehiä ja jalan kulkijoita, tummia, kasvonsa peittäneitä
ihmisiä, joista toisilla oli keihäs kädessä. Nämä tervehtivät tulijoita
ystävällisesti ja onnittelivat heitä, että he olivat onnellisesti
päässeet erämaan poikki. Useita katuja kulkien Lenz saattajineen
sitten saapui kahian, kaupungin pään eli »pormestarin» talolle.
Neekerivaimot, joita kyykki kaduilla joukoittain, ruokatavaroita
myyden; tervehtivät tulijoita äänekkäästi ja sillä omituisella
huudolla, jonka kuulee heiltä kaikissa juhlallisissa tilaisuuksissa.
Paljon rahvasta tunkeili tulijain ympäri ja jotkut Lenzin nähdessään
huutivat: ihudi (juutalainen), mutta muutoin ei heitä millään tavalla
häiritty. Ei missään näkynyt tuota uskonvimmaisen pyhimyksen uhmaavaa
ja vihamielistä katsetta, joka Marokossa on niin yleinen, tai
ilkeämielistä roskaväkeä, joka Tarudantissa oli tehnyt matkustajain
olon niin tukalaksi.

Kahia piti tulijoille mahtipontisen, ystävällisen puheen, onnitteli
heitä ja lupasi heille suojeluksensa, antaen heille sitten asunnoksi
lähellä olevan soman talon, jossa retkikunta saattoi levätä
erämaamatkan vaivoista.

Talo oli jotenkin leveän kadun varrella; pihan ympärillä siinä
oli pieniä huoneita tavarain säilytystä varten ja portaat toiseen
kerrokseen, jossa oli varsin kaunis huone ja terassi ja terassilla
vielä sangen soma huone, jonka toinen akkuna antoi terassille, toinen
pihaan. Pihahuoneisiin asettuivat palvelijat ja Lenz saattajainsa
keralla toisen kerroksen huoneihin. Talo oli rakennettu savitiilistä,
lattiat kovaan tallatusta savesta, ovipielet oli koristettu
yksinkertaisilla ornamenteilla, samoin kuin hevosenkengänmuotoiset
akkunatkin, jotka olivat puusta. Puusta olivat niinikään ovet.
Terassilta näkyi pieni osa kaupunkia.

Alussa kävi retkikunnan luona tavattoman paljon vieraita, joiden
joukossa kaikki mahdolliset kansallisuudet olivat edustettuina. Tuli
Rhadameksen rikkaita kauppiaita ja tuaregeja, joitten kasvoja sininen
vaate, litham, peitti, niin että vain silmät näkyivät, tuli Marokon
maurilaisia kauppiaita ja kauniskasvuisia fulbeja, jotka kiihkoisine
kasvoineen osoittivat vieraita kohtaan ilmeistä epäluuloa; tuli sekä
Senegalin miehiä että Bornun miehiä ja varsinkin orjain kesken olivat
lukemattomat rodut edustettuina.

Mielenkiintoisimmat tietysti olivat tuaregit, joilla siihen aikaan
oli Timbuktussa suurempi vaikutusvalta kuin fulbeilla. Lenzin
mielestä heidän ulkomuotonsa oli ylenmäärin villi. Verhotut kasvot,
tummansininen viitta ja monenlaiset aseet, suuri miekka, lyhempi
sapeli ja keihäät, joista he eivät koskaan luopuneet, karkea kieli
ja itsetietoinen esiintyminen — tämä kaikki teki kammottavan
vaikutuksen. Tuaregi-sheikit ymmärsivät, kuten fulbetkin, arabiaa, joka
onkin luonnollista, kun nämä kolme kansaa elävät niin lähekkäin ja
alituisesti ovat toistensa kanssa tekemisissä, milloin rauhan, milloin
sodan toimissa.

Ensimmäisenä päivänä varsinkin Lenzin luona kävi suunnattomasti
vieraita. Kun yksi joukko lähti, tuli toinen ja Hadsh Ali keskusteli
vieraitten kanssa kaunopuheliaasti. Lenz, joka oli sairas, olisi
mieluummin paennut omaan huoneeseensa, jos se olisi käynyt päinsä.
K:lo 4 aikaan kahia lähetti ruokaa ja vasta silloin vieraitten
paljous vähitellen katosi, vaihtaakseen ulkona pihassa mielipiteitään
siitä mitä olivat nähneet. Kävijät eivät kuitenkaan osoittaneet
vihamielisyyttä, uteliaisuuttaan he tulivat tyydyttämään.

Kahian lähettämä ateria oli herkullinen: vehnäkuskusta vihannesten
keralla, paistettua naudanlihaa ja paistettuja kanoja, verestä
vehnäleipää, joka oli oivallista, samoin kuin muutkin ruoat. Juomaksi
tosin oli vain vettä, mutta vaikka se olikin ennen mainituista
allikoista, joihin Nigeristä vain tulvilla pääsee vettä, oli se
kuitenkin parempaa kuin se vesi, mitä matkustajat olivat erämaassa
juoneet.

Juoma-astioina oli kalabasseja, suuria pähkinänkuoria. Ruoat tarjottiin
saviastioissa. Koko ajan, minkä Lenz Timbuktussa viipyi, sai hän ruoan
vapaasti kahialta ja muilta kaupunkilaisilta, joihin hän tutustui.
Ruokaa tuli niin runsaasti, että sitä oli jakaa köyhillekin, vaikk'ei
kerjäläisiä näkynytkään paljon, ei varsinkaan Marokkoon verraten,
jossa niitä oli ollut kosolta. Timbuktussa ilmeisestikin vallitsi
jommoinenkin varallisuus.

Timbuktussa syötiin kolmesti. Yhdeksän aikaan aamulla lähetettiin
matkustajille muutamia vadillisia hunajaa ja sulaa voita ja pieniä,
litteitä, vasta leivottuja leipäsiä, jotka muodostivat oivallisen
aamiaisen. Leipä aina jaettiin paloiksi ja palat oikealla kädellä
kastettiin vatiin. Kello 3 aikaan tuotiin pääateria, johon kuului kaksi
tai kolmekin ruokalajia, kuskusta, vihanneksia, tuoretta lampaan-
tai naudanlihaa tai kanan- tai kyyhkynpaistia. Kalaa ei tarjottu
milloinkaan, vaikka Niger oli lähellä ja kylläkin kalainen. Vain
köyhä rahvas ja neekeriorjat söivät kalaa, enimmäkseen puolimätänä.
Illalliseksi tuotiin 9 tai 10 aikaan keitettyä riissiä, jossa oli
pieniä lihapaloja. Tämä ruokajärjestyskin jo osoittaa, että Timbuktu
on suuri kulttuurikeskus Sudanin neekeriväestön ja erämaan tuaregien
välillä.

Runsaan ravinnon johdosta Lenz nopeaan toipui, saaden kuitenkin
kuumeen, joka Timbuktussa oli yleinen ja johon Barthkin oli sairastunut.

Timbuktussa on suunnattoman paljon lintuja, sekä kaupungissa
itsessään että sen ulkopuolella. Allikoitten rannoilla astelee
lukemattomia mustia haikaroita. Pieni soma peipposlaji on yhtä
yleinen kuin Euroopassa varpunen. Kyyhkysiä lentää kaupungin yli
pilvinä. Monenlaisia korppeja, variksia ja kottaraisia on runsaasti,
samoin haukkoja ja kotkia. Tämä runsas eläinmaailma tekee erämaasta
tullessa sangen elähyttävän vaikutuksen. Kyttyräselkäistä nautakarjaa,
villattomia lampaita ja vuohia, kameeleja ja aaseja laumoittain
ja hevosiakin ajetaan allikoille juomaan ja seassa näkee sulkansa
menettäneitä strutseja, jotka tässä tilassa ovat sangen rumat. Taloissa
taas vilisee suuria kirjavia liskoja, kameleontteja, gekkoja ja muita
viattomia, vaikka eurooppalaiselle huonetovereina vastenmielisiä
eläimiä. Timbuktun hevoset olivat pientä, mutta kestävää ja nopeata
rotua. Strutsien hoitoa ei harjoitettu hyvinkään suuressa mitassa, vaan
enin osa kaupassa olevista sulista oli kesyttömistä eläimistä, joita
ajettiin ratsain.

Kaupunki oli kolmion muotoinen, jonka kärki osoitti pohjoiseen. Se
ei nykyään ole likimainkaan yhtä suuri kuin ennen; Faki Mahmudin
hauta, joka ennen oli kaupungissa, on nyt yksinään sen ulkopuolella.
Kaupungin muurit hävitettiin v. 1826, jolloin fulbet valloittivat
sen ja tekivät sen suojattomaksi. Uloinna on kaupungin ympärillä
piiri neekerien ruokomajoja ja vasta tämän sisäpuolella varsinaiset
savitalot, jotka kaikki ovat samaa mallia kuin yllä selostamamme. Barth
arveli kaupungissa olevan 950 taloa ja 13000 asukasta, Lenzin mielestä
oli asukasluku kuitenkin ainakin 20,000. Arabialaisten kirjain mukaan
lienee taloja ennen ollut noin 3,500.

Eteläinen, levein puoli on taajimmin asuttu. Kaupunki on jaettu
seitsemään kortteliin, joista lounainen, Sanegungu, jossa asuu
varsinkin Rhadameksen kauppiaita, on kauneimmin rakennettu. Kahia
asui kaupungin pohjoisosassa Sarakainan korttelissa, jossa Barthkin
asui Timbuktussa oleskellessaan. Vanhin on Sankore kortteli, joka on
kaupungin pohjoisin. Ainoat julkiset rakennukset olivat moskeijat,
joita oli neljä, vanhin, »suuri moskeija» vuodelta 1327. Se on
melkoinen rakennus, keskellä laaja piha, pihassa suurin torni. Tornit
ovat nelitahoiset kuten Marokossakin, mutta kun rakennusaineena on
käytetty savea, kapenevat ne melkoisesti huippuaan kohti. Moskeijan
pituus on kaikkiaan 262 jalkaa, leveys 194 jalkaa. Sonrhay-kuninkaitten
vanhoista palatseista ei ole jäänyt mitään nykyaikoihin. Moskeijoihin
on yhdistetty koulut.

Vaikkei Timbuktu enää olekaan suuren opin ahjo, oli sen väestö
kuitenkin sivistynyttä, suurin osa kun osasi lukea ja kirjoittaa ja
osasi ulkoa pitkät matkat koraania ja kykeni siitä väittelemäänkin.
Joitakuita oli, jotka olivat suuresta opistaan kuulujakin, ja eräs
näistä oli Lenzin vakinainen vieras. Häneltä Lenz ehkä olisi voinut
ostaa jonkun käsikirjoituksenkin, jos varat olisivat sallineet.

Timbuktun väestö on kansallisuudeltaan hyvin kirjavaa. Tärkeimpänä
ja parhaana osana ovat marokkolaiset työmiehet. Enimmäkseen he
ovat hyvin tummaihoisia naituaan monet sukupolvet neekerittäriä,
mutta on semmoisiakin, joilla on verraten vaalea ihoväri. Vaaleita
naisia sitä vastoin on hyvin vähän, ja jos on, pidetään ne
mitä tarkimmin näkymättömissä. Kaupungissa asuu paljon vanhain
sonhrayneekerien jälkeläisiä ja neekeriorjia Sudanin etäisimmistä
osista. Karavaaniaikana sinne tulee fulbeja, tuaregeja, Bornun ja
Sokoton miehiä, Länsi-Saharan, Algerian, Tunesian ja Tripoliin
arabialaisia, Bambarra-maitten neekereitä y.m. Timbuktu oikeastaan
on vain suuri markkinapaikka, johon neekerit kokoontuvat vaihtamaan
pohjolan tuotteita etelän tuotteihin. Lenzin aikana se ei kuulunut
mihinkään valtakuntaan, tuaregit ja fulat vain taistelivat kaupungin
veroitusoikeudesta, yrittämättä sitä kuitenkaan hallita. Kaupungin
hallinto kuului kahialle, joka oli pormestariin verrattava. Linnan,
muurien ja sotaväen puute kuitenkin vaikutti, ettei Timbuktu mitenkään
voinut kohota itsenäiseksi eikä suuren valtakunnan keskustaksi.

Eräillä espanjalaisilla juutalaissuvuilla oli vanhastaan ollut oikeus
harjoittaa Timbuktussa kauppaa. Tunnetuin on rabbiini Mardokhain suku,
joka on monesti siellä rikastunut ja yhtä monta kertaa taas köyhtynyt.
Juutalaiset olivat erikoisen valvonnan ja verotuksen alaiset.

Timbuktu ei itse ole teollisuuskaupunki, kuten sen naapuri Ualata
lännessä, erämaan keskellä, joka on kuulu varsinkin kauneista
nahkateoksistaan. Nahkateoksista, mitä Timbuktussa myytiin,
mainittakoon etenkin monilokeroiset, moniväriset ja sirosti
kirjaillut tupakkakukkarot, joissa tuluksillakin on sijansa. Näitä
tupakkakukkaroita kannetaan nauhasta kaulassa. Muita nahkateoksia
olivat mainittavat nahkasäkit, joita tehdään suunnattomia määriä,
pyssynkotelot ja nahkapussit, joita hiekalla täytettyinä käytetään
kyynärpään tai pään alustana. Ne ovat mitä siroimmin koristellut ja
valmistetut oivasta lampaan tai vuohen nahasta, jota saadaan Nigerin
rantakaupungeista. Seppiä Timbuktussa tosin oli, mutta ne etupäässä
suorittivat vain korjaustöitä. Kaikki, mitä Timbuktussa tarvittiin,
tuotiin muualta, etenkin etelästä käsin, ja yhteys Sokoton, Haussan
ja Moassinan teollisuuskeskuksien kanssa oli sen vuoksi Timbuktulle
mitä tärkein. Kauniisti ja lujasti palmikoidut ruokohatut, saviastiat,
vaatteet y.m. tulivat melkein kaikki etelästä; nahkatohvelit ja pyssyt
enimmäkseen Marokosta.

Lenzin ajoista ovat Timbuktun olot paljon muuttuneet ja Saharan
rautatien valmistuttua muuttuvat yhä enemmän.



Ranskalaisten yritykset Saharan ja Sudanin länsiosissa.


Kun Algerian ylämaa 1850-luvulla oli lopullisesti valloitettu, oli
Ranskan valta levinnyt samalle rajalle, joka oli pysäyttänyt niin
monta aikaisempaakin valloittajaa roomalaisista alkaen. He olivat
päässeet sen suuren erämaan rannalle, joka ikivanhoista ajoista oli
tehokkaammin kuin sisämeri erottanut toisistaan Pohjois-Afrikan ja
Sudanin, jonka eteläpuolisia seutuja vanhalla ajalla niin vähän
tunnettiin, että kreikkalaiset maantieteilijät ja heihin vedoten koko
keski-aika luulivat asuttavan maailman loppuvan tämän erämaan rajalla
ja päiväntasaajan maitten olevan yhtä karuja, helteisiä hietikoita ja
kivierämaita kuin Saharan reuna.

Tämä kammottava erämaa vedenpuutteineen, polttavine aavikoineen ja
hiekka- ja pölymyrskyineen ei kuitenkaan ollut niin vailla elämää,
kuin olisi ollut sen reunamaitten rauhalle suotavaa. Paitsi keitaitten
vakiintunutta väestöä siinä asui muuttelevia paimentolaisheimoja, jotka
eivät vielä milloinkaan olleet valloittajan iestä tunteneet, vaikka ne
itse ainaisilla ryöstöretkillä olivat häirinneet sekä pohjoisten että
eteläisten naapurimaiden rauhaa. Jos mieli saada valloitetun maan rajat
turvatuiksi, täytyi ranskalaisten sen vuoksi tunkeutua vielä tähän
erämaahankin pitääkseen sen rosvoja kurissa ja turvatakseen uusien
alusmaittensa karavaanikaupan.

Aumalen herttua oli jo v. 1843 tehnyt sotaretken Biskran keitaihin,
taistellen matkalla tuimasti. Muutama vuosi myöhemmin tunkeutui
toinen ranskalainen päällikkö Figigiin saakka, kuljettaen kuormastoa
2000 kameelilla ja 500 muulilla. Nämä retket jäivät kuitenkin vain
partioretkiksi, sillä alistumisesta ei näkynyt merkkiäkään. Päinvastoin
syntyi helmikuun vallankumouksen vaikutuksesta kapinoita entistä
taajemmin ja sekä keitaitten asukkaita että paimentolaisheimoja
yllytettiin taisteluun ranskalaisia vastaan. Melkoinen ranskalainen
armeija lähetettiin valloittamaan Zaatchaa, mutta vasta sitkeän
vastarinnan voitettuaan ja nälkää ja janoa kärsittyään, suuren osan
väestään tauteihin menetettyään, ranskalaiset saivat haltuunsa tämän
keitaan, jonka kaupunki kostoksi kamalasti hävitettiin ja asukkaat
teurastettiin. Se julmuus, jota ranskalaiset tässä tilaisuudessa
osoittivat, ei ollut omiaan tasoittamaan heidän tietään Saharassa
eikä suostuttamaan sen asukkaita heidän ylivaltaansa. V. 1852 heidän
oli tehtävä sotaretki Laghuat keidasta vastaan, joka on Algerian
kaupungista suoraan etelään päin. Ankaran taistelun jälkeen keidas
valloitettiin, asukkaitten suureksi osaksi kaaduttua taistelussa.

Tämän jälkeen Ranskan hallitus päätti ryhtyä tarkemmin Saharaa
tutkimaan, ja useat etevät upseerit saivat tämän vaarallisen tehtävän
toimekseen. Algerian Sahara kartoitettiin nyt Uarglan keidasta
myöten ja jotkut tunkeutuivat Ghadamekseen saakka, joka on kaukana
erämaassa, Tunisista suoraan etelään. Tämän työn kestäessä toiset
tutkivat keitaitten ja aavikoitten luonnontieteellisiä oloja.
Duveyrier tunkeutui Rhatiin saakka, joka on vielä Ghamadestakin paljon
etelämpänä, ja tutustui siellä tuaregeihin, joista siihen saakka oli
hyvin vähän tiedetty. Hän teki heidän kanssaan sopimuksen, jonka piti
taata kaupan vapaus, mutta jota tuaregit eivät kauaakaan pitäneet.
Samalla aavikolla myöhemmin tuhottiin eräs ranskalainen retkikunta,
joka aikoi tunkeutua Timbuktuun. Eikä tämä ollut ainoa onnettomasti
päättynyt retki, vaikk'emme voi ruveta kaikkia luettelemaan. Moiset
vastoinkäymiset eivät kuitenkaan enää voineet pelottaa työtä jatkamasta
ja järjestelmällisesti edistyi Algeriasta käsin Saharan tutkimus..
Ranskalaiset perustivat Uarglaan sotilasaseman, pitääkseen ympäristöä
kurissa ja osoittaakseen Saharan asukkaille, etteivät he aikoneet
tyytyä väliaikaisiin voittoihin, ja v. 1872 kenraali Galliffet teki 700
miehen keralla retken El Golea keitaaseen, joka on Laghuatista suoraan
etelään jotenkin samalla leveyspiirillä kuin Ghadames. Uarglasta
‘saakka retkikunta ratsasti kameeleilla, kuljettaen vettä säkeissä. El
Golean asukkaat hämmästyivät, kun ranskalaiset niin helposti pääsivät
erämaan poikki ja tulivat kaivoitta toimeen, eivätkä uskaltaneet ryhtyä
vastarintaan. Mutta vasta myöhemmin El Golea lopullisesti anastettiin,
Galliffet vain luki keitaan palmut verotusta varten. Näillä retkillä
ranskalaiset perehtyivät erämaan oloihin ja niitä huomioon ottaen
alkoivat yhä taitavammin järjestää yrityksiään. Heidän nopeat
liikkeensä ja pitkät erämaanmatkansa herättivät pian arabialaistenkin
ihmettelyä.



Foureau Keski-Saharassa.


Vasta v. 1899 pääsivät eurooppalaiset ensi kerran matkustamaan
Keski-Saharan kautta Algeriasta Airiin. Ranskan hallitus oli jo
kauan pyrkinyt avaamaan kauppatietä Algeriasta Nigerin maihin,
mutta Keski-Saharan heimojen vastarinnan vuoksi olivat kaikki nämä
yritykset olleet turhia. V. 1886 luutnantti Palat murhattiin Guraran
eteläpuolella, v. 1889 tuli sama kohtalo Camille Doulsin osaksi
Tidikeltissä, hänen yrittäessään tunkeutua Timbuktuun pohjoisesta
käsin. Paremmalla menestyksellä toimi Fernande Foureau, joka teki
Keski-Saharaan monta retkeä, vähitellen yhä laajentaen toimialaansa.
V. 1890 hän saapui Tademaut ylängölle, määräillen siellä paikkain
asemia, seuraavina vuosina kävi mahtavien Azjertuaregien maassa, jotka
vallitsivat Airiin ja Tshad järvelle kulkevaa karavaanitietä. Turhaan
hän kuitenkin yritti päästä heidän alueensa läpi. Se onnistui vasta v.
1899, kun Ranskan hallitus oli varustanut hänelle melkoisen aseellisen
saattojoukon. Sen turvissa hän saapui Zinderiin, Nigerian rajalle,
joka sijaitsee puolivälissä Nigerin ja Tshadin välillä ja on tärkeä
kauppakeskusta. Barth oli ainoa, joka sitä ennen oli siellä käynyt.

Foureaun retken johdosta ranskalaiset sitten ryhtyivät entistä
vilkkaampiin toimiin Algerian eteläpuolisessa Saharassa. V. 1900 Tuat
kartoitettiin ja taistelun jälkeen vallattiin, mutta heimot eivät siltä
taipuneet, vaan ryhtyivät tuimaan sotaan, jossa ranskalaiset kärsivät
suuria tappioita. Valloituksiaan turvatakseen he ryhtyivät rakentamaan
teitä ja rautateitä. Rautatie jatkettiin v. 1903 Figigiin, josta linja
kulkee edelleen Igliin ja Tuatiin. Ranskalaisten aikomus oli jatkaa
tätä rataa Timbuktuun saakka, silloittaakseen siten koko erämaan
kiskoilla.

Ranskalaiset ovat Keski-Saharassa perustaneet sotilasasemiaan yhä
kauemmaksi etelään päin ja niiden kautta saaneet tuaregit kokonaan
rauhoitetuiksi. Samalla kävi matkustaminen entistä turvallisemmaksi
ja retkikunta toisensa jälkeen on tunkeutunut suunnattoman erämaan
sisäosiin, jatkaen sen kartoitusta ja kooten runsaat tietoaarteet
maantieteen kaikilta aloilta. Parhaalla menestyksellä toimineista
tutkijoista mainittakoon Laperrine, Arnaud ja Cortier, kaikki
sotilaita, siviilimiehiä Villatte, Gautier ja Chudeau. Nämä ovat kaikki
ranskalaisia. Muita kansallisuuksia mainittakoon sveitsiläinen Hans
Vischer, joka v. 1906 matkusti Tripoliista Bornuun Mursukin ja Bilman
kautta, ja englantilainen A.H. Haywood, joka v. 1901 matkusti Saharan
poikki Gaosta Insalahiin.

Marokon sisäosissa ei Lenzin jälkeen paljoa matkusteltu, ennenkuin
ranskalaiset saivat maan valtansa alle. Nyt Marokko on avoinna
tutkimukselle, joka onkin ryhtynyt mitä monipuolisimmin tilaisuutta
hyväkseen käyttämään. Maa kunnollisesti kartoitetaan, sen
kivennäisrikkaudet tutkitaan, sen kansatieteelliset esineet kerätään,
ja luultavaa on, että muinaistutkijoillakin siellä on työaloja, sillä
perustivathan jo foinikialaiset sen rannoille siirtokuntia, kuten
Hannon matkasta näimme (vert. I, s. 31), ja roomalaisaikana Marokko oli
hyvin asuttu, kauttaaltaan tunnettu ja — kristitty. Matkustajat ovat
sikäläisillä teillä liikkuessaan nähneet paljonkin jäännöksiä Rooman
aikuisista rakennuksista.

Marokon vuorimaissa on eräs suomalainenkin tiedemies, prof.
Westermarck, moneen kertaan oleskellut, kooten sosiologisia aineksia.
Vuorimaan berberit ovat vuosituhansia säilyttäneet verensä jotenkin
puhtaana ja käsityksensä alkuperäisinä. He näyttävät olevan samaa
muinaisrotua, joka ennen indoeurooppalaisten kansain saapumista
piti hallussaan Välimeren pohjoispuolisiakin rantoja ja myöhemmin
valloittajakansoihin sulautuessaan jätti näihin paljon vertansa ja
rotuominaisuuksiaan, vaikka kielensä menettikin. Afrikalla yleensä on
rotuja säilyttävä vaikutus, ja sen vuoksi siellä on pysynyt ennallaan
paljon, mikä muualla on mullistuksiin hukkunut.



Ranskalaiset valloittavat Nigerin laakson.


Ranskalaisten valloitukset Länsi-Afrikassa liittyvät mitä läheisimmin
Senegalin historiaan. Vanha perimätieto kertoo, että Dieppen kauppiaat
jo 14:llä vuosisadalla olisivat käyneet Senegalin suistamossa,
mutta minkäänlaisia todistuksia ei tälle asialle ole löydetty.
Portugalilainen Dinas Diaz (v. 1445) ja Portugalin palveluksessa
toimiva italialainen Cadamosto (v. 1455) olivat ensimmäiset, joiden
varmasti tiedetään jokeen nousseen. Portugalilaiset pitivät maata
jonkun aikaa hallussaankin ja koettivat tunkeutua sisämaahankin, mutta
lopulta asukkaat nousivat kapinaan ja ajoivat heidät pois. Heidän
rakennuksiensa raunioita on säilynyt näihin saakka.

Portugalilaisten jälkeen sinne saapuivat ranskalaiset. Jannequin,
Rochefortin herra, nousi v. 1637 jokea 300 kilometriä suusta ja
vuosisadan lopulla eräs toinen ranskalainen ylämaahan aina Feloun
koskille saakka. Sen ajan maantieteilijät luulivat Senegalia Nigerin
alajuoksuksi, joka käsitys aina Mungo Parkin aikoihin saakka piti
puoliaan. Ranskalaiset perustivat v. 1676 Saint Louisin joen suuhun,
ja siitä pitäen tämä maa on ollut ranskalainen siirtokunta, ollen
kuitenkin vallankumouksen ja Napoleonin aikana englantilaistenkin
hallussa, kunnes se Pariisin rauhassa (v. 1814) luovutettiin Ranskalle
takaisin.

Aina vuoteen 1854 saakka siirtokunta oli peräti rappiolla, käsittäen
vain muutamia kauppa-asemia rannikolla. Sisämaassa ranskalaisten täytyi
maksaa veroa pikkuruhtinaille, milloin sinne kulkivat, ja maurit,
joiden Senegalin oikea ranta oli, tekivät rosvoretkiä mielin määrin. V.
1855 Napoleon III kuitenkin lähetti Senegaliin pontevan ja kyvykkään
maaherran, majuri Faidherben, joka sitten saavutti paljon kunniaa
sodassa Saksaa vastaan, ja hän ryhtyi viipymättä luomaan Senegalista
suurta siirtomaata. Sitä varten hän aikoi toteuttaa Colbertin vanhan
tuuman, yhdistää Senegalin sotilasasemilla Nigerin laaksoon. Jo v.
1855 nämä asemat ennättivät Féloun koskille saakka, johon perustettiin
Medine, mutta se olikin sitten kauan etäisin. Tämä sisämaahan
tunkeutuminen oli alkuna pitkällisiin sotiin. El Hadj Omar nostatti
maurit pyhään sotaan, ja vaikka hänet voitettiinkin monessa tappelussa,
perusti hän kuitenkin fulbein ja neekerien sekarodun, »tukulöörien»,
avulla valtakunnan, joka ulottui Medinestä Timbuktuun saakka. V.
1864 hän neekerikapinan johdosta murhasi itsensä, mutta hänen neljä
poikaansa, jotka jakoivat valtakunnan, jatkoivat sotaa ranskalaisia
vastaan.

Vasta 1870-luvun lopulla ranskalaiset jälleen saattoivat ryhtyä
siirtomaataan laajentamaan. Senegalista päätettiin rakentaa Nigerille
rautatie. Useita upseereja lähetettiin linjaa käymään. Maanasukkaat
koettivat tätä vastustaa, Bambarran neekerit esim. kävivät luutnantti
Gallienin kimppuun, jonka täytyi paeta Seguun ja olla siellä melkein
vankina, kunnes rannikolta saapui enemmän sotaväkeä.

Ranskalaiset olivat nyt siksi hyvin tutustuneet Nigerin laaksoon ja
sen luonnonrikkauksiin, että he päättivät sen olevan suurempienkin
ponnistusten arvoisen. »Niger on mahtavan, laajan ja hedelmällisen
Sudanin sielu ja samalla sen sydänkin», sanoo siitä Eugéne Dubois.
»Se on mahtava joki, pituudeltaan kolmas Afrikan joista, vesimäärän
puolesta Kongon jälkeen toinen. Sillä on tulvat kuin Niilillä, ja
seudut, joiden läpi se virtaa, voittavat viljavuudessa Niilinkin
laakson.»

Nigerin lähteet ovat Sierra Leonen ylämaassa noin 900 metriä korkealla
merestä, samoissa seuduissa, joista Senegalkin alkaa. Lähteet löysivät
Zweifel ja Moustier, kaksi nuorta kauppiasta, v. 1879. Pyhästä
lehdosta, josta kerrotaan paljon tarinoita ja johon vain ylimmäinen
pappi pääsee, alkaa pieni joki, josta Niger saa alkunsa. Siihen
yhtyy kuitenkin jo aivan latvoilla niin paljon muita jokia, että se
sadeajalla, jota kestää helmikuusta heinäkuuhun, tuota pikaa kasvaa
suureksi virraksi. Yläjuoksun nimi on Djoliba. Aina Bammakuun saakka se
saa runsaasti lisäjokia, mutta sitten ne äkkiä lakkaavat. Nigerin tulva
ei tällä paikalla vielä ulotu kuin kilometrin verran sivulle päin,
mutta saatuaan vielä Baninkin runsaat vedet avukseen se syyskuussa
tulvii äyräittensä yli ja virtailee järviä ja putaita muodostellen
Timbuktua kohti. Se jättää tulvamaalle lietettään samoin kuin Niilikin,
mutta paljon runsaammin ja paljon laajemmalle alueelle. Syyskuussa
tulva-alueen leveys on 140 kilometriä. Vasta tammikuussa tulva ennättää
Timbuktuun, jossa joki tapaa Saharan ja polvee kaakkoa kohti. Vasen
ranta on jyrkkää santatörmää, jonka päälle tulva ei voi kohota, mutta
oikea ranta on yhä edelleenkin matalampaa. Polvessa päättyy Nigeriä
Ahaggar vuoristosta Saharan keskeltä tuleva suuri kuiva uoma, wadi,
joka tietenkin on muinaisen joen kaivama. Jo Tosayen kohdalla on
koskia, mutta suurimmat kosket ovat Bussan seuduilla, vaikk'eivät
nekään ole aivan mahdottomia aluksin nousta.

Nigerin laakson kylät ovat tulvan aikana laajalla alalla saarina.
Tulvan peittäessä vainiot niille istutetaan riissiä. Kun vainiot
ovat kuivuneet, kylvetään niihin hirssiä, tupakkaa ja muita viljoja,
pumpulia, indigoa, maniokkia ja kaikenlaisia vihanneksia. Sitä paitsi
kasvaa runsaasti semmoisia kasveja, jotka eivät kaipaa viljelystä,
kuten voipuuta, jonka voita käytetään koko Sudanissa ja erämaassa,
kautshukkipuuta, tamarindia, sesamia ja baobabia eli apinanleipäpuuta.
Karjoja pidetään varsinkin Segun, Dian, Massinan ja Guimbalan
seuduilla. Kun joki alkaa nousta, lähtevät fulbet karjoineen siitä
kauemmaksi, palatakseen jälleen takaisin veden aletessa. Nigerin
keskijuoksulta saadaan paljon vahaa ja hunajaa, suupuoli, joka
kuuluu Englannin alusmaihin, on palmuöljyn luvattu maa. Keskijuoksu
on soveliasta laivakulkuun korkean veden aikana, suupuolta noustaan
merestä kappaleen matkaa vielä Benuen laskupaikankin ohi. Tämän
luonnonrikkaan maan varjopuolet olivat kovin epäterveellinen ilmasto ja
ainaiset sodat ja orjanajot.

Muuan ranskalainen retkikunta tunkeutui v. 1881 taistellen Senegalin
rannoilta Nigeriä kohti suojelemaan alettuja rautatierakennustöitä,
kun samaan aikaan ilmestyi eräs uusi vihollinen, joka kauan ja
tehokkaasti vastusti ranskalaisten puuhia. Tämä mies oli Samori
niminen rosvopäällikkö, joka oli koonnut ja eurooppalaiseen malliin
varustanut suuren sotajoukon, elättäen sitä sodalla, rosvoamisella ja
orjan ryöstöllä. Samori oli ranskalaisten saapuessa alistanut valtansa
alaiseksi Nigerin latvapuolen koko oikeanpuolisen maan. Menestyksensä
johdosta hän oli kautta Sudanin saanut voittamattomuuden maineen.
Alaisiinsa hänellä oli harvinainen vaikutusvalta. Hänen armeijaansa
kuului 5000 asestettua miestä, joista 1500 oli ratsumiehiä. Tämä väki
asui paaluaidoilla linnoitetuissa maakylissä. Kun tämä sotajoukko lähti
liikkeelle, syntyi siitä oikea kansainvaellus, sillä vaimot ja lapset
otettiin mukaan. Ryöstäen, polttaen ja murhaten se kulki eteenpäin,
surmaten vanhukset ja lapset, vieden orjiksi miehet ja naiset. Laajalti
Samoria sen vuoksi pelättiin.



Sota Samoria vastaan.


Heti kun ranskalaiset olivat rakentaneet Bammakuun ensimmäisen
Nigerin varrelle perustamansa aseman, lähetti Samori 4000 miestä tätä
valloittamaan. Ranskalaisia oli vain 400 miestä, mutta kolme päivää
kestäneen taistelun jälkeen Samorin joukon siitä huolimatta oli
peräydyttävä. Hän uudisti seuraavana vuonna (v. 1882) yrityksensä,
mutta yhtä huonolla menestyksellä. Pari vuotta myöhemmin hän ryösteli
Nigerin latvaseutuja, uhaten itse Senegaliakin. Ranskalaiset kuitenkin
säännöllisesti voittivat hänet, vaikk'eivät saaneetkaan häntä
vangiksi. Saatiin kuitenkin aikaan rauha ja Samori asettui Ranskan
suojelusvallan alaiseksi ja lähetti poikansa Ranskaan kasvatettavaksi
— muuratakseen hänet myöhemmin elävältä seinään ja kiduttaakseen
häntä nälällä ja lopuksi omin käsin kuristaakseen hänet siitä, että
poika uskalsi kehoittaa häntä luopumaan hirmuhallituksestaan. V. 1887
ranskalaisilla jo oli Nigerillä tykkivenekin.

Archinard, joka Gallienin jälkeen lähetettiin Senegalin maaherraksi,
kukisti vuosina 1888—91 kolmella verisellä sotaretkellä Segun
sulttaanin, joka pakeni Saharaan. Bambarran neekerit pääsivät täten
vapaiksi tukulöörien sorrosta. Rautatie ei vielä ollut ennättänyt
Nigerille saakka, mutta joelle oli tuotu paljon tykkiveneitä.
Ranskalaiset upseerit tekivät useita tutkimusretkiä Nigerin
eteläpuolisiin maihin, käyden muun muassa Samorin hovissakin. Näiden
retkien tuloksena oli, että ranskalaiset päättivät anastaa Nigerin
eteläpuolisetkin maat mereen saakka, ennenkuin englantilaiset
ennättäisivät sen tehdä. Guinean Norsunluurannikon ja Dahomeyn kohdalla
se onnistuikin.

Pian alkoi Samorista kuitenkin jälleen olla huolta, hän kun oli
ruvennut englantilaisten ystäväksi ja luultavasti saanut heiltä aseita
ranskalaisia vastaan. V. 1891 Archinard tosin valloitti Samorin
silloisen pääkaupungin, Kankanin, mutta rosvopäällikön onnistui
jälleen paeta. Tämä tapaus peloitti englantilaisia, niin että he
pakottivat ranskalaiset suostumaan sopimukseen Sudanin ja Guinean
jakamisesta. Määrättiin pääpiirtein, että Nigerin itäpuolinen ja
Saharan eteläpuolinen osa jäisi Englannille, muu osa Ranskalle — meren
rannikkoa lukuunottamatta.

Ranskan hallitus lähetti tämän jälkeen eversti P.L. Monteilin
tutkimaan uusien alusmaiden välisiä rajaseutuja. Monteil lähti
Senegalin suistamosta v. 1891, kulki Nigerin mutkan poikki Sokotoon ja
Zinderiin ja sieltä Kukaan Tshad järven rannalle, josta hän matkusti
Saharan poikki Välimeren rannalle. Seuraavat ranskalaiset retkikunnat
valtasivat Nigerin eteläpuolisia maita, katkaisten englantilaisilta
Sierra Leonen yhteyden Nigerin syvänteen kanssa. Nigerin varrella
valloitettiin Djenne, johon Segun karkoitettu sulttaani oli ennättänyt
perustaa uuden valtakunnan.

Samori asettui v. 1894 Kong maahan, perustaen sinne uuden valtakunnan.
Nyt hän kuitenkin riitaantui englantilaistenkin kanssa ja sai taistella
kahdella rintamalla. Muuan hänen vasalleistaan, sulttaani Babemba,
oli murhauttanut ranskalaisen upseerin ja ranskalaiset lähettivät
retkikunnan hänen pääkaupunkiaan Sikassoa vastaan. Se oli lujin
linna, mitä he vielä olivat Sudanissa tavanneet, ympäröity kymmentä
kilometriä pitkällä, viittä metriä vahvalla ja seitsemää korkealla
muurilla. Tämän muurin sisällä oli toinen samanlainen. Babemba asui
kaupungin keskellä vankasti varustetussa tornissa, jonka ympärillä
oli kuutta metriä korkea kahdenkertainen muuri. Kaupungissa sanottiin
olevan kymmenisentuhatta sotilasta. Ranskalaisilla oli vain 650 miestä
ja kaksi vuoritykkiä. Tämä pieni joukko siitä huolimatta valloitti
kaupungin väkirynnäköllä. Babemba kaartinsa keralla teki itsemurhan ja
hänen pääkaupunkinsa joutui liekkien uhriksi.

Tällä voitolla oli kauas kantava vaikutus. Kaikki läheiset maat
alistuivat ja Samori pakeni Liberian takametsiin, kooten luokseen
60.000 ihmistä. Metsä ei kuitenkaan kyennyt elättämään niin suurta
ihmispaljoutta. Lopuksi tuli, että ranskalaiset pienellä joukolla
voittivat Samorin armeijan ja ottivat hänet itsensä vangiksi.
Kahdeksantoista vuotta ranskalaisia vastaan taisteltuaan hän päätti
päivänsä heidän vankinaan Ogove joen rannalla.

Saatuaan Nigerille tykkiveneitä ranskalaiset varmasti etenivät
Timbuktua kohti, joka oli vastakkaiselta puolelta lähestyvien
englantilaistenkin päämäärä, ja 12 p. jouluk. 1893 ranskalainen
meriupseeri Boiteux kahdeksallatoista miehellä ja kahdeksalla
tykillä valloitti tämän kaupungin, joka niin kauan oli laajalla
maineellaan houkutellut löytöretkeilijöitä. Heidän päävihollisiansa
eivät olleet kaupungin asukkaat, vaan tuaregit, jotka pitivät sitä
valtansa alla. Timbuktu antautui taistelematta, mutta tuaregien kanssa
perässä tulevien pääjoukkojen täytyi taistella pari tuimaa taistelua
ja ensimmäisessä niistä ranskalaiset yöllisen yllätyksen kautta
perinpohjin voitettiin.

Timbuktu ei ranskalaisten tullessa enää likimainkaan vastannut
muinaista mainettaan, mutta se onkin ennen ollut, kuten jo Barth
ja Lenz totesivat, paljon suurempi. Nykyään se on 15 kilometrin
päässä satamakaupungistaan Kabarasta Saharan äyräällä, mutta Niger
on ennen virrannut aivan sen ohitse ja v. 1640 tulvat vielä nousivat
Timbuktun alempiin kaupunginosiin saakka. Timbuktu oli siis ennen
vielä enemmän kuin nykyisin »kameelin ja jokiveneen yhtymäpaikka»,
taikka »Sudanin satama Saharan rannalla». Kaupungin entisistä vaiheista
on saatu pääpiirteet selville, etupäässä »Tarik es-Sudanista»,
seitsemännellätoista vuosisadalla kirjoitetusta Sudanin historiasta,
jonka käsikirjoitus Timbuktusta löydettiin. Teos on Abderrahman Sadi
nimisen timbuktulaisen oppineen kirjoittama.



Songhoi-valtakunta.


Kahdeksannella vuosisadalla asettui Nigerin mutkaan Songhoi- eli
Sonrhayneekerien valloittajakansa, johon on jo vanhastaan sekaantunut
niin paljon arabialaista ja tuaregilaista verta, että kasvonpiirteet
usein ovat aivan kaukaasialaiset, vaikka ihoväri onkin tummanruskea
tai musta. Songhoit rakensivat Timbuktun eteläpuolelle Gao nimisen
kaupungin ja Nigerin syrjäjoen Banin rannalle Djennen, josta jo varhain
tuli tärkeä kauppakaupunki. Yhdennellätoista vuosisadalla songhoit
kääntyivät muhammedin uskoon. Tuaregit olivat samaan aikaan perustaneet
kaupungin Timbuktun paikoille ja Djennen kauppiaat alkoivat lähettää
sinne asiamiehiään, ja siten siitä tuli toiselta puolen Saharan ja
sen pohjoispuolisten maurilaisten maitten, toiselta puolen Sudanin
välinen markkinapaikka. Djennen kauppiaat lähettivät kahdennestatoista
kuudenteentoista vuosisataan tavaroitaan Länsi-Afrikan merisatamiinkin,
josta luullaan koko rannikon saaneen Guinean nimen. Kahdennella- ja
kolmannellatoista vuosisadalla Timbuktu joutui mandingo-neekerien
vallan alle ja oli silloin niin kuulu kulta- ja suolakaupastaan,
että sen nimi muodossa »Timboutch» näkyy v. 1373 painetussa
katalonilaisessa kartassakin. Jo pariakymmentä vuotta aikaisemmin
Ibn Batuta, kuulu arabialainen matkustaja, oli siellä käynyt, (I, s.
379). Viidennellätoista vuosisadalla tuaregit valloittivat kaupungin
ja heidän jälkeensä songhoit, joiden aikana Timbuktun loisto kohosi
korkeimmilleen ja sen muhammedilainen yliopisto oli koko Länsi-Sudanin
opinkeskusta. V. 1590 Marokon sulttaani valloitti Timbuktun, jossa
hänen maaherransa kuitenkin pian rupesivat itsenäisiksi, sortaen
ympäristön neekerikansoja, kunnes tuaregit v. 1800 tekivät lopun
kaupungin itsenäisyydestä. Tuaregien jälkeen sen valloittivat fulbet,
sitten tukulöörit ja viime vuosisadan jälkipuolella uudelleen tuaregit,
joille kaupungin asukkaat maksoivat veroa, kiskoen sitten kaupanteossa
vuorostaan verottajiaan milloin vain saattoivat. Timbuktun asukkaat
olivat kuitenkin siihen määrään väsyneet fulbein ja tuaregien sortoon,
että he mielihyvällä luovuttivat kaupunkinsa ranskalaisille.

Ranskalaisten vallan alaisena Timbuktu on melko lailla edistynyt,
asukkaat ovat korjanneet talonsa, eurooppalaisia kirkkoja, kouluja
ja muita laitoksia on rakennettu ja kun rautatie rakennetaan Saharan
poikki, tulee siitä ehkä vielä uudenaikainen suurkaupunki.



Sahara tutkimuksen valossa.


Olemme edellisessä lyhyesti tehneet selkoa tärkeimmistä matkoista, mitä
yhdeksännentoista vuosisadan kuluessa Saharaan tehtiin. Seuraavassa
mainittakoon pääpiirteet saavutetuista tuloksista.



Mikä on Sahara?


Rohlfsin mielestä Saharan raja parhaiten voidaan määritellä erään
pienen, mutta usein sangen tuskallisen eläimen esiintymisen mukaan.
Siitä missä kirppu häviää, missä se kuin ihmeen kautta hylkää
matkustajan oman onnensa nojaan, siitä alkaa Sahara, toisin sanoen
maa, jossa on ehdottomasti kuiva ilma. Sahara toisin sanoen on se osa
Pohjois-Afrikkaa, jolla ei ole varsinaista vakinaista sadetta. Jos
käsitämme alueen aivan yhtenäiseksi, on mainitusta säännöstä kuitenkin
moniaita poikkeuksia, sillä Saharan kehyksissä on eräitä korkeita
seutuja, joissa sataa ja jotka ovat jotenkin hedelmällisiäkin, kuten
Asben eli Air ja Borku.

Sahara ei suinkaan ole kauttaaltaan hieta-aavikkoa; vaan paljon enemmän
on kalliota, vuoritasankoa, joka usein kohoo melko korkealle, 200—250
metriin yli meren pinnan. Atlantin meren rannikolla hieta-aavikot ovat
vallitsevina, ulottuen mereen saakka. Siellä ovat Saharan suurimmat
nietos- eli dyynialueet, joissa hiekkamäkien korkeus vaihtelee 25:stä
300 metriin. Tämä kammottava, eloton seutu on arabialaisten Areg eli
Erg. Sieltä vallitsevat tuulet kuljettavat kauas Atlantin merelle
pölypilviä, jotka ovat kaikille merenkulkijoille tunnettu ilmiö.
Erg-alueen keskellä ja eteläpuolella kohoo Ahaggarin ilmava ylätasanko,
joka muodostaa sillan erämaan poikki Nigeriltä Algeriaan.

Sen korkeimmat kohdat kohoavat 1220 metriä yli merenpinnan ja talvi on
siellä niin kova, että lumi pysyy vuorilla kolmekin kuukautta. Tältä
ylängöltä maa tasaisesti alenee Nigerin ja Tshad järven syvännettä
kohti. Tibesti, jonka hietaerämaa erottaa Ahaggarista, kohoo vielä
korkeammalle, 2440 metriin, mutta se on alaltaan pienempi. Airissakin
on vuoria, joiden korkeus on parituhatta metriä; tämä alue on, samoin
kuin Tibestikin, tuliperäinen, kraattereineen ja laavavirtoineen.

»Saharan vuoret ovat sanomattoman kammottavat», lausuu niistä Rohlfs.
»Vuorenseinien täydellinen paijaus, niillä kun ei ole pienintäkään
kasvullisuutta, kiven musta väri ja kallioiden ihmeelliset muodot
muistuttavat matkustajalle elävämmin kuin laajimmatkaan hietanietokset,
että hän on suuressa erämaassa.»

Saharan vuoriseutuihin on vesi muinoin, arvatenkin Pohjois-Euroopan
jääkaudella, uurtanut syviä kuruja, vadeja, joissa ei nykyään enää
juokse jokia, paitsi milloin Saharassakin sattuu satamaan. Silloin
ne paisuvat vaahtoaviksi koskiksi. Lumen sulaessa vuorilta niissä
niinikään on jonkin aikaa vettä, jota ei kuitenkaan pitkällekään riitä,
koska sitä pitkin matkaa vaipuu maan sisään tai haihtuu kuivaan ilmaan.

Suurin osa Saharaa on lakeata ylätasankoa, jota sanotaan hammadaksi,
missä pintaa peittävät teräväsärmäiset kivet, ja seririksi, kun
peitteenä on pyöreätä soraa tai kivennokareita. Pohjana näillä
ylätasangoilla on savea, joka usein on kiven kovuista. Toisin paikoin
niillä on hiekka-aavikoitakin tai suolakerroksia. Hammadat ovat kaikki
hedelmättömiä; asutus on niillä mahdollinen vain siellä missä on
kaivoja.

Saharassa on kuitenkin kaikissa osissa, jopa hieta-aavikoillakin,
hajallaan keitaita eli oaaseja (muin. egyptiläisestä sanasta »ua», joka
merkitsee asumista). Keitaissa on pohjavettä siksi lähellä maanpintaa
ja siksi runsaasti, että sillä saadaan kasvamaan palmuja ja muutakin
kasvillisuutta. Erämaan poikki olisikin mahdoton matkustaa, ellei olisi
keitaita. Keitaita pitkin kulkevat suuret karavaanitiet Sudanista
Välimeren rannoille.

Tripoliista kulkee kaksi karavaanitietä Mursukiin, idempi Soknan ja
Sebkan, läntisempi Misdan, Ederin ja Dsjerman kautta. Edellisen tien
varrella on enemmän vettä ja asutusta, jonka vuoksi sitä yleisemmin
käytetään; jälkimmäinen on mielenkiintoinen siitä syystä, että se
kulkee vanhan Roomanaikuisen tien reittiä.

Karavaanitie kulkee ensin yli Ghurien-vuorien, joiden kauniit laaksot
palmulehtoineen, lähteineen ja vuoripuroineen, virkistävät silmää
runsaalla kasvillisuudella. Vuorilla on joskus lunta.

Ihmiset osaksi asuvat maakuopissa, joita he kaivavat kalkkipitoiseen
maahan, kuten Tunisin eteläpuolisissakin vuorissa. Eteläänpäin tie
sitten kulkee syväin laaksojen kautta vadi Sufedjinin entiseen
jokiuomaan, joka on Tripoliin hedelmällisimpiä seutuja. Siellä on
Misda niminen kaupunki. Tämän takana on paljon roomalaisia raunioita,
hautapatsaita, muistomerkkejä ja sortuneita linnoja. Tämän jälkeen
seutu muuttuu aivan autioksi. Taboniehin lähteen luona alkaa
nimittäin palava hammada, sanomattoman toivoton, mieltä järkyttävä
maisema, joka on täynnään kiviä, pieniä valkoisia kvartsin paloja,
keltaisia limpsiöitä tai tummaa hiekkakiveä. Hammadan eteläpuolella
alkaa keltainen hietameri, jonka aallot tummain hammadakallioitten
pystysuorat rinteet sulkevat. Laskeuduttuaan hammadalta alas matkustaja
»erämaan laivalla» jatkaa matkaa hietameren poikki. Kuusi päivää kestää
vedetöntä hammadaa, jonka jälkeen vasta tullaan kaivolle, sitten on
kolme päivää kuljettava hieta-aavikkoa, ennenkuin taas tavataan vettä
Ederissä, kaupungissa, jonka roomalaiset aikoinaan valloittivat, mutta
joka nyt on vähäpätöinen. Neljä päivämatkaa Ederin eteläpuolella on
kaupunki lähellä sitä paikkaa, missä muinoin garamanttien pääkaupunki
oli. Heidän kaupungistaan kuitenkaan ei ole säilynyt muuta kuin suurien
vankkojen savitornien raunioita. Läheisyydessä näkyy vielä viimeisinä
muistoina roomalaisista heidän hautapatsaitaan. Kaksi päivää edelleen
kuljettuaan matkustaja alkaa nähdä Mursukin palmulehtoineen ja korkeine
muurineen kuvautuvan auringonpaahteiselle taivaanrannalle. Tämän
kaupungin suuruus ja loisto kuuluu kuitenkin menneisyyteen. Kuivassa,
suolaperäisessä erämaanalhossa ovat nyt sen riutuvat puutarhat, joita
kaivosta nostetulla vedellä kastellaan. Mursukin rappeutuminen on
enimmäkseen johtunut turkkilaisten pashain kehnosta hallinnosta.

Mursuk, Fessanin sulttaanien pääkaupunki, on nykyään vain rauniokasa
mahtavine muurineen ja sokkeloineen. Alaltaan tämä valtakunta oli
Saksan kokoinen, mutta asukkaita siinä oli vain 140.000. Mutta
taatelipalmuja Fessanin keitaissa on noin 15 miljoonaa. Tripoliin
valtiollinen vaikutus ulottuu etelää kohti aina Tymmon mahtaville
vuorille ja kalkkikiviylängölle saakka, jossa viimeinen kaivo on.
Kauempana etelässä ovat Bornun tien varressa kaivot enimmäkseen
hiekoittuneet umpeen, joten ne jo ovat tuottaneet tuhon monelle
karavaanille, joka niiden varaan on matkansa jättänyt.

Tämän tien itäpuolella on Tibesti, länsipuolella taas rinnakkainen
karavaanitie, joka Ghadameksen, Ghatin, Tintellustin ja Agadeen kautta
kulkee Länsi-Sudaniin, Katsenaan, Zinderiin y.m.

Ghadames on Pohjois-Afrikan vanhimpia paikkoja. Se on Pliniuksen
»Cydamus», joka kuului Numidian maakuntaan, kuten Alexander Severuksen
hallitusajalta säilynyt kirjoitus osoittaa. Moskeijoissa on vielä
roomalaisten patsaitten jäännöksiä doorilaisine ja korinttilaisine
kapiteeleineen, jotka todistavat klassillisen kulttuurin levinneen
tänne erämaan sisäosiin saakka. Ghadameessa on 7000 asukasta.
Merkityksestään sen on etupäässä kiittäminen oivallista lähdettään,
joka on kautta Saharan kuulu. Tästä lähteestä ei vesi koskaan
lopu. Lähde on koko keitaan yhteistä omaisuutta; veden kulutus on
vesikellolla järjestetty. Ghadameskin kuului Turkin vallan alle muun
Tripoliin keralla, kunnes Italia tämän maan anasti.

Aina Ghatiin saakka etelässä turkkilaiset tällä kulmalla tunkeutuivat,
kuljettaen mukanaan pienen tykinkin, joka oli erittäin tehokas pitämään
tuaregeja kurissa. Nykyään Ghat jo kuuluu Ranskan vaikutusalaan.

Ghatista karavaanitie kulkee edelleen Airiin eli Asbenin vuorimaahan,
jossa on ryhmä keitaita 700 metrin korkuisella ylängöllä. Ylängöltä
kohoo jylhiä vuoristoja, joiden laaksoissa kasvaa mimoosametsiä
ja muuta kasvullisuutta. Syyskuusta lokakuuhun täällä sataa
melkoisesti. Asutus on sen vuoksi verraten taaja; sen muodostavat
tuaregit, joihin on sekaantunut paljon neekereitä. Paitsi suolaa ja
maanviljelystuotteita myydään täältä paljon oivallisia nahkateoksia.
Suurin kaupunki on Agadir, joka perustettiin vuoden 1400 vaiheilla.
Se on monen karavaanireitin solmukohta. Agadirin pohjoisosissa on
Tintellust keidas, jossa niinikään asuu tuaregeja. Tästä Tripoliin
ja Sudanin välisestä läntisestä karavaanitiestä antoi ensimmäiset
luotettavat tiedot Barth; enimmäkseen matkustajat ovat kulkeneet
Mursukin ja Bilman kautta.

Saharan itäosa, jossa vain muutamat harvat matkustajat olivat käyneet,
sulkeutui viime vuosisadan jälkipuoliskolla kokonaan senussien lahkon
saatua siellä vallan. Matkustavain tiedemiesten täytyi nopeasti kääntyä
takaisin ja kaikkialla heitä seurasivat vakoojat. Erämaan arabialainen
väestö, joka ennen oli osoittanut muukalaisille jonkin verran
hyväntahtoisuutta, kävi nyt niin kiihkeäksi, että se karkoitti jokaisen
kristityn, joka yritti erämaahan tunkeutua, ja toisia tappoi.

Senussilaisten vaikutuksesta alkoi orjakauppakin, joka v. 1857 oli
muodollisesti lakkautettu koko Osmaanisessa valtakunnassa, uudelleen
rehoittaa ja Mursukista tuli sen pääpaikkoja.

Audjila on Tripoliin kaupan tärkeimpiä solmukohtia. Sieltä kulkee
karavaanitie Kufran ja Borkun keitaitten kautta Vadaihin, toinen
Siuahin keitaaseen, joka on Ali-Egyptin kohdalla, kolmas suoraan
Bengasiin Barkan rannalle, neljäs länttä kohti Soknaan ja sieltä
Mursukiin tai Tripoliihin. Audjilan eteläpuolella ovat Libyan hirmuisen
hiekkameren keskellä erinomaisen hedelmälliset Kufran keitaat, joita
on viisi luvultaan. Nämä keitaat ovat senussilaisten pääsijoja. Niissä
asuu viidestä kuuteentuhanteen arabialaiseen ja berberiin, joilla
on enemmän kuin miljoona taatelipalmua. Vaikka nämä keitaat ovat
jotenkin korkealla, on niissä runsaasti vettä jo muutaman jalan päässä
maanpinnasta.

Saharasta oli kauan vallalla se käsitys, että se muka on entisen meren
pohjaa, joka on jäänyt kuiville veden haihduttua pois. Nyt kuitenkin
tiedetään, että tämä otaksuma on kokonaan paikkansa pitämätön. Vain
jotkut pienet osat tästä valtavasta alueesta ovat merenpintaa alempana.
Hiekka on syntynyt kallioiden rapautumisesta, johon öitten ja päiväin
lämpötilain suuri ero on syynä. Kaikesta päättäen on Saharan ilmasto
vielä historiallisellakin ajalla ollut nykyistä tuoreempi, joten se
lienee kuivumaan päin ja asuttavuus yhä heikkenemään päin. Toivotaan
kuitenkin, että arteesiset kaivot, joita ranskalaisten toimesta
porataan, voivat kuivumisen pidättää ja ehkä uudelleen tehdä ilmaston
jonkin verran tuoreemmaksikin. Pääsyynä Saharan kuivuuteen on kuitenkin
ilmapaineen yleinen jakautuminen maapallon pinnalla ja siitä johtuvat
subtrooppiset kuivat alueet kautta maailman. Jääkaudella on Saharan
ilmasto kaikesta päättäen ollut aivan tuore ja silloin siellä on
juossut suuria jokia.

Kaikista vaaroista, mitä matkustajan on Saharassa kestettävä, on
vedenpuute suurin. Arabialaiset kauppiaat kertovat paljon hirmuja
siitä, mitä karavaanien on täytynyt kestää esim. Länsi-Saharassa.
Kerran tuhoutui Timbuktun ja Tafileltin keitaan välillä karavaani,
johon kuului 2000 henkeä ja 1800 kameelia, kun eräässä keitaassa kaikki
kaivot olivat kuivuneet. Pitkin useimpia karavaaniteitä sen vuoksi
näkyykin paljon valkenevia luita.

Keitaissa menestyvät varsinkin monenlaiset hedelmäpuut ja myös
viljalajit, mutta niiden ulkopuolella kasvaa vain tamariskeja,
akaasioita ja pieniä kuivan maan pensaita sekä karkeata alfaruohoa
ja erämaan yrttejä. Samoin kuin kasvisto on Saharan eläimistökin
ennen ollut nykyistä runsaampi. Atlasvuoriston eteläpuolelta ja
Fessanista on löydetty karkeita kuvia, jotka osoittavat siellä ennen
eläneen kirahveja, elefantteja, krokotiileja ja nautakarjaa. Nyt on
samoilla seuduilla vain strutseja, pari gasellilajia, erämaan kettu,
jäniksiä, sakaaleja ja kesyttömiä aaseja. Jalopeuroja ei koskaan
tavata varsinaisessa erämaassa, jossa ne pian kuolisivat nälkään, ja
lintujakin on vähän. Matelijoita ja hyönteisiä on sitä vastoin enemmän.
Kaivoja porattaessa on maanalaisista vesisäiliöistä toisin paikoin
kohonnut eläviä kaloja, joka niinikään viittaa siihen, että Saharassa
verraten myöhäisinä aikoina on ollut suolatonta vettä.

Saharan asukkaista ovat tuaregit tärkeimmät ja samalla pahin este
Välimerenmaitten ja Länsi-Sudanin väliselle yhdysliikkeelle. Ne
ovat kookasta, verraten vaaleata kansaa, berberiläistä rotua..
Luullaan tuaregien alkuaan asuneen Välimeren rannalla ja arvatenkin
olleen kristittyjä, mutta arabialaisten valloittaessa maan paenneen
erämaahan. Monenlaiset kiviesineet ja muistomerkit osoittavat
kuitenkin, että erämaa jo kivikaudella on ollut asuttu. Tuaregit
ovat sangen urhoollista ja vapauttaan rakastavaa kansaa, vähään
tyytyvää, kärsivällistä ja vastoinkäymisissä alistuvaa. Toiselta
puolen he kuitenkin ovat parantumattomia erämaanrosvoja ja kohtelevat
vihollisinaan jokaista, joka luvatta tulee heidän alueelleen.
Ne karavaanit, jotka maksavat vaaditun veron, saavat kuitenkin
yleensä kulkea häiritsemättä. Ankara taistelu olemisen edestä on
tehnyt tuaregit tylyiksi, sotaisiksi, väkivaltaisiksi, saaliin- ja
kostonhimoisiksi. Heidän leppymättömästä vihastaan kerrotaan Saharassa
kaameita esimerkkejä.

Muut berberit ovat alkaneet käyttää arabialaista pukua, mutta tuaregit
ovat säilyttäneet vanhan pukunsa, joka on verraten vahva, koska heidän
mielestään vahva puku paremmin suojelee lämpöä ja lentohiekkaa vastaan.
Alinna on paita ja tämän päällä hihallinen mekko, sitä paitsi heillä
on housut, nahkasandaalit ynnä pitkä musta huntu, jonka he kietovat
päänsä ympäri. Hunnussa on kaksi leveämpää liuskaa, joista he toisella
suojelemat otsaa, toisella kasvojen alaosaa, miespuoliset tuaregit kun
aina pitävät suunsa verhottuna. Hunnun päälle kiedotaan pitkä valkoinen
vaate turbaaniksi. Päällysvaatteena on kevyt kauhtana. Välttämättömiä
tarpeita ovat kukkaroissa kannetut amuletit.

Tuaregien aseita ovat hyvin pitkä keihäs, pitkä kaksiteräinen miekka,
tikari, joka remmillä kiinnitetään vasempaan ranteeseen, jotta se on
heti käsillä, ynnä elefantinnahkainen kilpi. Vain päälliköillä ja
rikkailla on pyssyt. Miesten ainoa koristus on leveä, karkeasta kivestä
tehty rengas, joka työnnetään oikeaan käsivarteen ja jota ei siitä
koskaan poisteta.

Tuaregit voivat olla monta päivää ilman ruokaa ja juomaa, mutta
tilaisuuden tullen he sen sijaan voivatkin syödä sitä enemmän.
Vakinaisena ravintona on maito, taatelit, kameelin ja lampaanliha ja
vain erikoisen juhlallisissa tilaisuuksissa syödään jauhoruokia, sillä
viljaa heillä ei ole muuta kuin mitä saavat ryöstetyksi. Tuaregit
eivät koskaan peseydy eivätkä salli vedenpisarankaan iholleen tulevan.
Uskonnollisetkin peseytymiset he suorittavat hiekalla. Päänsä he
ajelevat kuten arabialaisetkin, jättäen vain harjan, joka ulottuu
otsasta niskaan. Tähän harjaan kiinnitetään huntu. Tuaregit ovat
kaiken kaikkiaan köyhää kansaa. Vain Asdjerin tuaregit asuvat osaksi
vakinaisissa asumuksissa ja viljelevät maata, enimmäkseen tuaregit ovat
paimentolaisia, jotka muuttavat paikasta toiseen. Enimmän aikaa he
oleskelevat semmoisilla paikoilla, joissa on runsaasti vettä ja hyvä
laidun, ylimykset asuen nahkateltoissa, orjat ruokomajoissa. Heimon
matkaa tehdessä asuvat vain rikkaat teltoissa, »yhteinen kansa» viettää
yönsä taivasalla. Tuaregien kameelit ovat Pohjois-Afrikan parhaita.
Hevosia heillä ei ole sanottavasti. Käsityöläisistä nauttivat heidän
kesken sepät suurinta arvoa.

Naiset ovat tuaregien kesken tasa-arvoiset miesten kanssa ja tietojen
puolesta he ovat tavallaan heitä etevämmätkin, sillä naiset osaavat
lukea ja kirjoittaa, johon miehillä ei ole aikaa. Tuaregeilla on
yleensä yksi vaimo. Nimi »tuareg» on arabialaisten antama: itse he
sanovat itseään »imosjarhiksi», s.o. »jaloiksi» tai »vapaiksi».

Tuaregien varsinaiset asuinsijat ovat Keski-Saharassa Algerian
eteläisimmistä keitaista Sudanin rajalle. Atlantin meren äärillä asuu
keitaissa läntisiä berberiheimoja, joita äärettömät hieta-aavikot
erottavat tuaregeista. Bornun ja Fessanin läheisessä erämaassa asuvat
tibbut eli tedat, joihin jo olemme tutustuneet. Tibbut epäilemättä ovat
Saharan alkuväestöä. He ovat jo niin varhain berbereistä eronneet,
ettei kielissä enää huomaa yhtäläisyyttä. Etelässä tibbut ovat suureksi
osaksi sulautuneet neekereihin. Tibbut ovat jo vanhastaan olleet
rosvoja, jotka ovat ryöstäneet ja verottaneet karavaaneja, ylläpitäneet
ainaisia keskenäisiä heimosotia ja taistelleet reunamaitten berberejä
ja vastakkaisella puolella sudanilaisia vastaan.

Paitsi näitä kansoja asuu Saharassa arabialaisia, viettäen siellä
samanlaista paimentolaiselämää kuin tuaregitkin, ynnä neekereitä ja
juutalaisia. Eräässä Timbuktun ja Marokon välisessä keitaassa asuu
omituinen heimo, joka kansallisuudeltaan on joko juutalaisia tai
juutalaistuneita tuaregeja. Heidän yksinomaisena toimenaan on opastaa
tämän keitaan kautta kulkevia karavaaneja. Juutalaisia on melkein
kaikissa keitaissa. Timbuktuun asti he ovat levinneet. He viihtyvät
kaikkialla hämmästyttävän hyvin, vaikka ovatkin halveksittuja.



NIILIN LÄHTEET.


Niilin lähteitten löytäminen on vanhin kaikista löytöretkikysymyksistä,
mutta siitä huolimatta se oli viimeisiä, joka tuli ratkaistuksi. Tämä
joki vuotuisine tulvineen, joille ei voitu keksiä mitään tyydyttävää
selitystä, mutta joiden säännöllinen toiminta oli Egyptin elinehto,
olikin tietysti omiaan yllyttämään kaikkien aikain oppineita koettamaan
tieteensä tehoa tämän kysymyksen selville saamiseksi. Tyydyttävää
selitystä ei kuitenkaan löydetty, ennenkuin päästiin lähteille saakka
ja tutustuttiin lähdeseuduilla vallitseviin maantieteellisiin oloihin.
Tämä tapahtui vasta viime vuosisadan jälkipuoliskolla, ja aina
siihen saakka Niili siis oli ensimmäisiä niistä maantieteellisistä
kysymyksistä, jotka mieliä askarruttivat.

Vanhat egyptiläiset näyttävät tunteneen Niilin päähaaran Khartumin
seuduille saakka ja Sinisen Niilin hamaan Tsana järveen. Mutta
Valkoisen Niilin lähteistä emme tiedä heidän koettaneen saada selvää.
Jokea pitkin se tuskin olisi ollut mahdollistakaan kasviruuhkain
vuoksi, jotka täyttävät joen nykyisen Fashodan eteläpuolella. On
kuitenkin mahdollista, että egyptiläiset saivat näistä lähteistä
jonkinlaisia tietoja Puntin, s.o. nykyisen Somalimaan kautta, sillä
Somalimaasta alkavat Keski-Afrikan savannit, joita oli helppo matkata
sekä ruuan saannin että maisemien avonaisuuden vuoksi. Varmaa on, että
Somalimaalla jo hyvin vanhoina aikoina on ollut Viktoria Njansan ja
Albert Njansan seutujen kanssa yhteyttä.

Olemme ennen kertoneet niistä yrityksistä, joita persialaisten ja
roomalaisten aikana tehtiin Niilin latvaseutujen ja lähteitten
löytämiseksi, Kambyseen retkistä ja centurioista, jotka Nero lähetti
Nubiaan sen hallitsijan avulla edelleen tunkeutumaan, ja kuinka
Valkoisen Niilin kasviruuhkat estivät heitä päämääräänsä saavuttamasta.
Ennen heitä oli kolme kreikkalaista, Bion, Dalion ja Simonides,
koettanut tunkeutua etelää kohti ja ehkä Khartumin seuduille saakka
päässytkin. Simonides asui viisi vuotta Meroessa.

Ptolemaioksen tiedot Niilin lähdejärvistä perustuivat tositietoihin,
ja klassillisessa kirjallisuudessa on säilynyt jonkin verran
osviittaa siitäkin, mistä hän tietonsa sai. Intiassa kaupalla käyvien
kreikkalaisten joukossa oli eräs Diogenes, joka sieltä vuoden 50
vaiheilla j.Kr. palatessaan poikkesi Rhaptaan, Sansibarin rannikolle.
Rhaptan toiset otaksuivat olevan nykyisen Panganin vaiheilla.
Diogenes kertoi sieltä matkustaneensa sisämaahan viisikolmatta
päivämatkaa ja saapuneensa kahden suuren järven ja lumenpeittoisten
vuorien läheisyyteen, ja siellä muka olivat Niilin molemmat lähteet.
Mahdollisia on, ettei hän siellä itse käynyt, mutta ainakin hän
saattoi kuulla moisen jutun rannikon arabialaisilta, jotka epäilemättä
olivat Sansibarin rannikolle asettuneet paljon ennen kreikkalaisia.
Diogenes kertoi tämän jutun Tyyron Marinokselle, syyrialaiselle
maantieteilijälle, joka julkaisi sen ajanlaskumme ensimmäiseltä
vuosisadalla kirjoittamassaan teoksessa. Marinoksen teos on tosin
hukkunut — ehkä se hukkui samalla kuin Aleksandrian kirjasto
hävitettiin — mutta seuraavan vuosisadan keskivaiheilla Ptolemaios
maantiedeteoksessaan julkaisi siitä otteen melkein kokonaisuudessaan.
Eratosthenes ja Pliniuskin olivat tosin jo aikaisemmin kuulleet Niilin
lähdejärvistä, mutta heidän tietonsa näyttävät olleen vain epämääräisiä
huhuja.

Ptolemaios koetti saada selvän käsityksen Niilin juoksusta, mikäli
se virtasi siihen aikaan tunnettujen maitten poikki. Aina nykyisen
Berberin seuduille hänen selityksensä on likimain oikea. Atbaran,
Sinisen ja Valkoisen Niilin välistä niemeä hän nimittää Meroeksi.
Hän luuli, samoin kuin hänen aikalaisensa yleensäkin, että tämä alue
oli saari. Molempain Niilien yhtymäkohdan hän asettaa leveyspiirille
12°, vaikka sen latitudi on 15° 40', ja siitä pitäen hänen paikan
määräyksensä yhä enemmän poikkeavat todellisuudesta ja Niilin lähteet
hänen kartallaan olivat todellisuutta koko joukon etelämpänä. Sinisen
Niilin hän ilmoitti alkavan Coloe (Tsana) järvestä, mutta sekin oli
hänen kartallaan liian kaukana etelässä. Seitsemäntoista vuosisataa
tieto Niilin lähteistä pysyi likimain tällä asteella, ja vasta Stanley
lopullisesti selvitti Valkoisen Niilin lähteet Semlikin ja Ruwenzorin
löytäessään.

Sinisen Niilin lähteistä saatiin aikain kuluessa tarkemmat
tiedot, kuten olemme tämän löytöretkihistorian varressa nähneet.
Portugalilaiset lähetyssaarnaajat, jotka vaikuttivat Abessiniassa
seitsemännellätoista vuosisadalla, heidän jälkeensä ranskalaiset
lähetyssaarnaajat ja kahdeksannentoista vuosisadan lopulla James Bruce
selvittelivät pääpiirtein Abessinian maantieteen ja Sinisen Niilin
juoksun, niin ettei varsinaisille löytöretkeilijöille sillä suunnalla
jäänyt suurtakaan saalista, vaikka tarkemmalla kartoituksella tietenkin
on vielä tänäpäivänäkin runsaasti työtä.



Retkiä Egyptistä.


Egypti, joka Vanhan ajan lopulla oli maantieteellisen tutkimuksen
keskus, oli kahdeksannentoista vuosisadan lopulla vähimmin tunnetuita
Välimeren maista. Niin suuresti olivat asiat vuosituhannen,
puolentoista, kuluessa muuttuneet. Kristittyjen ei ollut hyvä lähteä
tähän maahan mamelukkien eikä heidän jälkeensä turkkilaistenkaan
ajalla. Vasta kahdeksannentoista vuosisadan viime vuosina olot äkkiä
muuttuivat kun Napoleon Bonaparte teki retkensä Egyptiin, saadakseen
siitä tukikohdan Englannin vallan kukistamiseksi. Napoleon voitti
mamelukit loistavissa tappeluissa ja valloitti maan, ja hänen mukanaan
tuomansa ranskalaiset tiedemiehet kartoittivat sen ja alkoivat tutkia
sen muinaismuistoja ja oloja. Tosin ranskalaisten jälleen täytyi maasta
poistua, kun englantilaiset olivat heidän laivastonsa hävittäneet,
mutta kuitenkin oli Egypti nyt avattu, ja ne hallitsijat, jotka sitä
sitten Turkin sulttaanin nimessä aivan itsenäisesti hallitsivat,
kutsuivat eurooppalaisia maahan, toivoen heidän avullaan voivansa
kohottaa sen suurempaan kukoistukseen ja mahtiin.



Khartum.


Mehemet Ali lähetti poikansa Ismail pashan valloittamaan Nubiaa, jonne
osa mamelukeista oli päässyt pakenemaan, kun hän petoksen kautta tämän
sotilaskastin hävitti. Ismail valloittikin maan, kukisti ne itsenäiset
arabialaisheimotkin, jotka sikäläisillä lakeuksilla samoilivat, ja
perusti v. 1823 Sinisen ja Valkoisen Niilin yhtymäpaikkaan Khartumin
Egyptin vallan tukipaikaksi. Ismail pasha tosin kesken näitä puuhia
murhattiin, mutta Egyptistä lähetettiin uusi armeija hänen murhaansa
kostamaan, ja suuri osa kapinaan nousseista heimoista silloin tuhottiin.



Caillaud.


Ranskalainen Frédéric Caillaud on tunnetuimpia niistä eurooppalaisista,
jotka pääsivät tunkeutumaan kauan unhotettuun vanhaan Nubiaan. Jo v.
1820 hän oli Dongolan seuduilta löytänyt pyramidien, temppelien ja
muitten rakennusten raunioita, jotka osoittivat Egyptin muinoisen
vaikutuksen ulottuneen niin kauas etelään päin. Myöhemmin Ismail
pashan retkikunnan keralla matkustaessaan hän löysi samanlaisia
rakennusmuistomerkkejä vielä kauempaakin. Varsinkin hän löysi Meroen,
jonka tutkimisen kautta Nubian vanha historia on nykyisin saanut paljon
valaistusta.

Muutama vuosi myöhemmin kuulu saksalainen luonnontutkija Rüppel kävi
Kordofanissa, jonka egyptiläiset olivat niinikään valloittaneet, ja
oleskeli kaikkiaan kahdeksan vuotta näillä mailla, matkustaen myös
Abessiniassa. Jotkut toiset matkustelivat Valkoisellakin Niilillä,
varsinkin belgialainen Linant de Bellefond, jonka brittiläinen Afrikan
seura oli matkaan lähettänyt. Hän päätteli lietteestä, että joki
lähtee suurista järvistä, mutta ei kukaan näistä matkustajista käynyt
kauempana, kuin Mehemet Alin vaikutusvalta ulottui.

Niilin lähteet olivat näitten harrastusten kautta herättäneet niin
suurta mielenkiintoa, että Mehemet Ali v. 1839 lähetti retkikunnan
niitä etsimään. Mukana oli useita eurooppalaisia ja saksalainen
Ferdinand Werne kirjoitti retkestä mieltäkiinnittävän tieteellisen
kertomuksen. Retkikunta ei tosin päässyt perille saakka, mutta nousi
kuitenkin hyvän matkaa ohi sen kohdan, jossa Bahr-el-Ghazal vasemmalta
puolelta laskee Valkoiseen Niiliin, tutkien jokea paljon kauemmaksi
etelään kuin kukaan sitä ennen. Ruokatavarain puute ja väestön
vihamielisyys estivät sillä kertaa kauemmaksi kulkemasta. Mehemet Ali
ei kuitenkaan ollut tähän tyytyväinen, vaan lähetti v. 1840 uuden
retkikunnan, jonka mukana taas oli useita eurooppalaisia. Ainaisten
ruokoruhkain läpi, kautta lakean asumattoman maan retkikunta tunkeutui
etelää kohti aina Gondokoron koskille saakka, mutta tällä kohdalla, 4°
42' pohj. leveyttä, joen poikki oli niin matala särkkä, ettei aluksia
saatu sen yli, vaan retkikunnan täytyi kääntyä takaisin. Käännekohdalla
se näki etelän ilmalla etäisiä vuoria ja päätti, että ne mahtoivat
olla Ptolemaioksen Kuuvuoret ja Niilin lähteet siis lähellä. Niitä
suunnattomia soita, joita on Bahr-el-Ghazalin laskupaikoilla, luultiin
Niilin lähdejärviksi, jotka Ptolemaios mainitsee. Kolmas retkikunta
ei päässyt näinkään kauaksi. Mehemet Ali oli kehoittanut näitä
retkikuntia kohtelemaan maanasukkaita hyvin, mutta siitä huolimatta
hän alkoi niitten tuloksia käyttää siten, että toimeen pani Sudanissa
suuria orjanajoja hankkiakseen mustaa sotaväkeä armeijaansa. Toiselta
puolen kuitenkin kauppakin kulki retkikuntain jälkiä, ja useita
eurooppalaisiakin asettui Nubiaan ja Bahr-el-Ghazaliin norsunluuta
ostamaan. Joku lähetysasemakin sinne perustettiin, vaikk'ei kristitty
lähetystoimi ottanut menestyäkseen.



Petherick niam-niamien luona.


Kauppiaista on ennen muita mainittava walesilainen John Petherick,
ensimmäinen, joka (v. 1855) uskalsi tunkeutua niam-niamien maahan. Tämä
kansa asui niillä seuduin, missä Kongon ja Bahr-el-Ghazalin, Niilin
suurimman syrjäjoen, lähteet ovat lähinnä toisiaan, ja oli huonossa
maineessa sotaisuudestaan ja ihmissyönnistään. Petherickin kantajat
osaksi karkasivat matkalla ja loputkin yrittivät lähteä käpälämäkeen,
kun oli tultu ensimmäiselle niam-niamilaiselle kylälle, mutta Petherick
johti heidät rohkeasti siihen ja lähti joukkonsa keralla suuren
kyläpuun alle istumaan. Niam-niamit kokoontuivat paikalla heidän
ympärilleen ja jotkut olivat niin hävyttömiä, että kävivät vieraitten
jalkain päälle istumaan. He osoittivat vieraitaan sormella ja
purskahtelivat äänekkääseen nauruun; sitä he nauroivat, selitti tulkki,
että oli niin typeriä ihmisiä, jotka uskalsivat heidän maahansa tulla
ilman keihäitä ja kilpiä. Nyt heidät syötäisiin paikalla, kun päällikkö
palaisi kylään. Kun retkeläiset tämän kuulivat, tuntui asema heistä
melkein yhtä naurettavalta, sillä toden teolla he olivat sangen hyvin
asestetut. Paikalle saapui sitten kylän päällikkö, ja Petherick päätti
nyt näyttää omain aseittensa vaikutusta. Ilmassa liiteli haukka, hän
tähtäsi sitä ja pudotti sen lennostaan. Samalla kun laukaus pamahti,
lankesi koko kansa polvilleen, ulvoen säikähdyksestä. Vanha päällikkö
oli langennut maahan Petherickin eteen ja piti sormiaan korvissaan, ja
kun hänet nostettiin pystyyn, näytti hän niin häiriintyneeltä, että
pelättiin hänen järkensä menettäneen. Ensinnä hän tunnusteli päätään,
oliko se vielä paikoillaan ja ehjä, ja vasta sitten hän kehoitti
väkeänsä katsomaan ylös. Yksi ja toinen nosteli päätään, mutta painoi
sen taas paikalla alas, huomatessaan niin paljon muka kuolleita
tovereita ympärillään, ja kului kotvanen, ennenkuin he ottivat
uskoakseen, että kaikki olivatkin terveinä. Paikalla muuttui heidän
käytöksensä ja ruokia kannettiin nyt runsaasti ja monenlaisia. Kovin
he olivat mielissään, kun norsunluulla saattoivat ostaa niin kauniita
helmiä. Petherick viipyi heidän luonaan kauan aikaa, tutkien maata
ja kansaa, ja hän tuli vakuutetuksi siitä, että he olivat kaikkein
ahnaimpia ihmissyöjiä, mitä Afrikassa tunnettiin. Eivät ainoastaan
vihollisiaan he syöneet, vaan omia kansalaisiaankin, milloin vain sopi,
ja heidän kesken kulki semmoinen maine, ettei kukaan niam-niam kuollut
luonnollista kuolemaa, vaan että jokainen ainakin vanhana, ellei emien,
joutui ruokapataan.

Myöhemmät matkustajat eivät kuitenkaan vahvistaneet näitä tietoja
täysin oikeiksi. Piaggia niminen italialainen eli heidän luonaan
kaksi vuotta ja sai päällikön tyttären puolisokseen. Veljekset Poncet
tutkivat maata niin kauas, että näkivät vesien rupeavan kallistumaan
vastakkaiselle puolelle.

Petherick tutki kauppamatkoillaan useita Bahr-el-Ghazaliin laskevista
suurista joista ja löysi erään uuden haikaran ja kauriin. Hänen
julkaisemansa kirjat herättivät melkoista huomiota ja Englannin
hallitus nimitti hänet Khartumiin konsulikseen.



Ensimmäiset retket Sisä-Afrikan suurille järville.



Kilimandjaro ja Kenia.


V. 1844 perustettiin Mombasaan Afrikan itärannalle anglikaaninen
lähetysasema, joka ei tosin saanut aivan paljoa aikaan kristinuskon
levittämiseksi, mutta maantuntemusta sitä vastoin edisti sitä
tehokkaammin. Kaksi saksalaista lähetyssaarnaajaa, Johan Ludvig Krapf
ja J. Rebmann, vaelluksillaan silloin vielä tuiki tuntemattomassa
sisämaassa löysi korkean vuoriston 300 kilometrin päässä rannikosta.
Korkeimmalla kukkulalla oli ikuista lunta. He nousivat sille niin
korkealle, kuin asutusta riitti. Tämä kukkula oli Kilimandjaro, ja
seuraavana vuonna, v. 1849, Krapf löysi toisenkin lumikukkulan, Kenian,
joka on edellistä pohjoisempana ja sitä hiukan matalampi. Samalla hän
kuuli, että kauempana lännessä oli suuria vesiä, joihin joet näiltä
vuorilta virtasivat.

Näitä löytöjä ei kuitenkaan sen ajan ylikriitillinen tieteellinen
maailma uskonut, vaan otaksui sen, mitä molemmat lähetyssaarnaajat
olivat luulleet ikuiseksi lumeksi, olevankin vain kalkkijauhoa, joka
Alpeillakin muodostaa ikuisen lumen näköisiä valkoisia laikkoja.
Vasta paljon myöhemmin, v. 1861, saksalainen matkustaja paroni v. d.
Decken kävi Kilimandjarolla erään englantilaisen geologin seurassa, ja
seuraavana vuonna hän erään maanmiehensä kanssa nousi sille aina 5000
metrin korkeuteen saakka ja näki useita lumivyöryjä sekä määräsi vuoren
korkeuden ainakin 6000 metriksi (Kilimandjaron Kiho kukkulan korkeus on
6010 metriä).

Arabialaiset orjakauppiaat eivät silloin vielä olleet alkaneet
tuhotöitään näillä seuduilla, mutta kauempana etelässä he olivat
tunkeutuneet sekä Tanganjika että Njassa järville. Liittäen yhteen
heidän kertomansa tiedot Viktoria-järvestä, Tanganjikasta ja Njassasta
mainitut lähetyssaarnaajat luulivat Afrikan sisäosissa olevan valtavan
suuren järven, todellisen sisämeren, jonka otaksuttiin peittävän kaiken
sen maan, jonka käsittää näitten järvien kautta kulkeva kehäviiva.

Niin suuri maantieteellinen merkillisyys tietysti kiinnitti mieliä
suunnattomasti, eikä kauaa kulunut, ennenkuin ruvettiin valmistelemaan
retkiä tämän järven tutkimiseksi. Hyvällä syyllä nimittäin otaksuttiin,
että se oli Valkoisen Niilin kauan etsitty lähde.



Burtonin ja Speken matka Tanganjikalle.


Richard Francis Burton, joka oli jo tehnyt monta vaarallista ja vaikeaa
matkaa, muun muassa pyhiinvaeltajan valepuvussa käynyt Arabian pyhillä
paikoilla ja Speken keralla yrittänyt tunkeutua Somalimaan kautta
Niilin lähteille, esitti v. 1853 Englannin maantieteelliselle seuralle
retkeä Sisä-Afrikan suurelle järvelle. Vasta v. 1857 retkikunta pääsi
lähtemään Bagamojosta, joka on mannerrannalla Sansibaria vastapäätä.

Matka sisämaahan oli niihin aikoihin sangen vaikea, ja kokemuksia
matkustamisesta oli vähän. Harvat olivat ne valkoiset, jotka olivat
rannikkoa kauemmaksi uskaltaneet, eikä hyvin kaukana siitä ollut käynyt
ainoakaan, lukuun ottamatta arabialaisia kauppiaita, joille sisämaa
oli kauttaaltaan tunnettu aina Kongon latvoille saakka. Tie tunkeutui
viljellyiltä mailta tiheikköihin ja rämeihin, joissa tukahduttava ilma,
mätänevien kasviaineitten ja seisovan veden löyhkä ylläpitivät ainaisia
kammon tunteita, sillä niihin aikoihin luultiin juuri näitä löyhkiä
kuolettavan malarian tuojiksi, eikä osattu epäillä sääskiä muuta kuin
vaarattomaksi, vaikka ylen kiusalliseksi maanvaivaksi. Mutta juuri
sääsket tuota pikaa istuttivat vilutaudin idut sekä Burtoniin että
Spekeen, niin että edellisen täytyi kannattaa itseään kiikkuverkossa,
sillä eteenpäin hänen siitä huolimatta piti päästä. Speken kuume
uudistui säännöllisin väliajoin, mutta Burton oli sairaana koko
ajan, vieläpä Englannissakin kotiin palattuaan. Jonkin ajan hän oli
halvaantunut ja sokeakin, jonka vuoksi löytäjän ilot enimmäkseen jäivät
Speken osaksi.

Kasvullisuus oli runsas ja uhkuva. Tupakkaa, maissia, maapähkinöitä,
papuja, monenlaisia palkokasveja ja bataatteja kasvoi runsaasti. Ananas
oli rikkaruoho. Mangoa, melonipuuta, sitruunapuita y.m. puita kasvoi
kaikkialla lähempänä merenrantaa ja alavilla mailla viljeltiin riissiä.

Kun rannikon matalista ja vesiperäisistä maista oli päästy, kohosi tie
Usagaran korkeaan mäkimaahan ja siellä matkustajain terveys jonkun
verran parani. Tie kulki jalojen tamarindilehtojen kautta, joista
seutu oli nimensäkin saanut. Toisinaan kuljettiin aamulla ihanan
avoimen maiseman kautta, mutta jo puolenpäivän aikaan oltiin korkeissa
tiheiköissä, joissa mätänevät ruo'ot löyhkäsivät, tai metsissä,
joissa kaatuneet lahot puut poluilla estelivät kulkijoita. Myombo
joella muurahaiset hyökkäsivät retkikunnan kimppuun ja sitä alinomaa
kiduttivat tsetse-kärpäset, maan vitsaus, joita paitsi se olisi mitä
parasta viljeltäväksi. Sekä kantajista että aaseista menetettiin jo
täällä useita. Pitkin matkaa pikkukuninkaat nylkivät kauttakulkuveroja,
mitä suinkin kukin sai irti lähtemään.

Näistä pikkukuninkaista eli sulttaaneista, joksi arabialaiset heitä
sanoivat, oli todella ainainen vastus. Heidän valtakuntansa ei ollut
kuin neljää- tai viittäkymmentä kilometriä leveä, mutta he hallitsivat
sitä yksinvaltiaina. Heidän tärkein tulolähteensä oli maansa läpi
kulkevain karavaanien verottaminen, ja kun vaatimukset olivat ylöttömät
ja niistä oli tingittävä loppumattomiin, oli retkikunnan eteneminen jo
tästäkin syystä hidasta.

Yhä korkeammalle kohosi tie, kunnes retkikunta tuli ylängölle, joka
kauttaaltaan oli tuhatta metriä korkealla merenpinnasta. Maa oli
siellä erämaanluontoisempaa ja elefantteja, sebroja ja kirahveja
oli runsaasti. Jalopeuroista, leopardeista, sarvikuonoista,
puhveleista, gnuista, kvaggoista, antiloopeista ei ollut puutetta
ja metsämiehet kokivat monta jännittävää seikkailua hankkiessaan
tästä riistarunsaudesta retkikunnalle ruuan apua. Mutta sitä enemmän
koettivat maanasukkaat nylkeä kaikesta siitä, mitä retkikunnalle
möivät. Polttavat päivänpaisteet ja kylmät yöt lisäsivät matkan
rasituksia ja tunkkaisten rämeitten ja karujen palaneitten arojen
ainainen vaihtelu ylläpiti tauteja ja vähentämistään vähensi matkueen
mieslukua. Usagarasta tultiin Ugogoon, jossa ilma oli viileämpää ja
kuivempaa, maa kauttaaltaan yhä korkeampaa. Täällä viljeltiin, riissin,
puuvillan ja tupakan sijasta sorghumia ja maissia ja maanviljelys oli
kokonaan vaimojen asia. Miehet metsästivät ja kävivät sotia.

Ugogosta tultiin »Kuumaahan», Unjamvesiin ja saavutettiin Kazeh,
arabialaisten tärkein kauppakeskusta, 7 p. marrask. 1857. Matka
rannikolta sinne oli kestänyt 134 päivää.



Unjamvesi ja sen kantaja-asukkaat.


Stanleyn mielestä, joka lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin matkusti
näillä seuduilla, Unjamvesi on koko Itä- ja Keski-Afrikan kaunein maa.
Se on avaraa aaltoilevaa lakeutta, joka vähitellen alenee Tanganjikaa
kohti. Joltain korkealta paikalta katsoen näkisi laajoja metsiä,
purppuraan vivahtavan, siellä täällä paljaitten kenttien katkaiseman
lehväryijyn ja pehmeistä maan aalloista, jotka muistuttavat valtameren
maininkia myrskyn jälkeen, kohoavan synkkiä typistettyjä vuorenkeiloja.
Näköala ei ole vaihteleva, eikä maalaukellinenkaan, mutta siinä on
yksitoikkoisuudestaan huolimatta jotain ylevää, lehdet hohtavat kaikin
taivaankaaren värein ja etäältä katsoen ovat metsät lystilliseen
sumuvaippaan kietoutuneina. Jokia ei ole monta, eivätkä ne ole suuria.

Tämän maan asukkaat ovat merkillisimpiä kaikista Keski-Afrikan
asukkaista. Unjamvesiläinen on roteva, hyvänluontoisen näköinen mies,
jonka kasvoilla aina asuu hymy. Keskellä yläleuan hammasriviä on
aukko, heimomerkki, joka tehtiin hänen poikana ollessa. Päälaelta
riippuu satoja hoikkia suortuvia, ruumiinrakenne on sopusuhtaisen
kaunis. Unjamvesiläinen on kuin syntynyt kauppiaaksi ja matkustajaksi.
Hänen heimollaan on ikimuistoisista ajoista ollut yksinoikeus
tavarain kuljettamiseen maasta maahan; hänen apunsa oli jokaiselle
matkustajalle tarpeen, jos hän tahtoi kuljettaa tavaroita rannikolta
sisämaahan, olipa hän arabialainen kauppias tai eurooppalainen
löytöretkeilijä. Tavallisesti merenrannan kaupungeissa, Bagamojossa,
Kondukissa, Daressalaamissa ja Kilvassa aina tapasi joukoittain
unjamvesiläisiä odottamassa jonkun karavaaninkuljettajan pestiä,
melkein kuin merimiehet jossain suuressa satamakaupungissa. Mutta
unjamvesiläinen vaati verraten hyvän palkan palveluksistaan. Lualaban
rannoilla, Ukavendin metsissä, Ugandan ja Karaguen vuorimaissa, Urorin
lakeuksilla, Ugogon ylängöllä, puistomaisessa Ukonongossa, Useguhhan
rämeissä, Usagaran vuorisolissa, Ubenan erämaissa, karjanhoitoa
harjoittavain Vatutain kesken Rufijin rannoilla, orjia myyvässä
Kilvassa, kaikkialla tapasi Keski-Afrikassa Sansibarin sulttaanin
vallan aikana unjamvesiläisiä kuljettamassa sisämaahan Amerikan
pumpulikankaita, Maskatin karttuuneja, Saksan lasihelmiä, Englannin
kalikoita ja metallitankoja.

Matkalla nämä ihmiset olivat tottelevaisia ja auliita. Kylissään he
viettivät iloista elämää. Omaan laskuun matkustaessaan ja kauppaa
tehdessään he ovat teräviä ja ovelia, rosvoina armottomia ja rohkeita.
Mutta tämän kiertelevän elämän kautta heimo epäilemättä heikkoni.
Kymmenestä vaalenevasta pääkallosta, joita virui Afrikan sisäosissa
kauppateiden varsilla, oli kahdeksan matkan vaaroihin ja rasituksiin
sortuneiden unjamvesiläisten.

Unjamvesin pohjoisosissa kansa oli erinomaisen uutteraa. Se sulatti
itse rautansa ja valmisti melkein kaikki kuokat, mitä Tanganjikan ja
merimaan välillä käytettiin. Unjanjembestä meren rannalle palatessaan
karavaanit aina ostivat näitä kuokkia maksaakseen niillä Ugogossa
vaaditut verot. Kuokista muut heimot sitten valmistivat keihäänsä,
nuolenkärkensä ja sotatapparansa.



Tabora.


Unjamvesin pääpaikka oli Kazeh eli Tabora, Sansibarin arabialaisten
rakentama ja asuma kaupunki, jossa suurille järville vievät
kauppatiet yhtyivät. Nämä arabialaiset eivät kuitenkaan olleet
puhdasrotuisia, vaan niin sekaantuneita neekereihin, että ihoväri ja
usein kasvonpiirteetkin olivat neekeriläistyneet. Arabialaisia asui
ympärillä maaseuduillakin. Taborasta säteilivät heidän liikeyhteytensä
joka taholle. He möivät kankaita, koristeita ja kaikenlaisia
teollisuustuotteita ja lähettivät rannikolle norsunluuta ja orjia.

Kazehin laajalta liikkuvilta arabialaisilta Burton ja Speke nyt
saivat vähän oikeampia tietoja Sisä-Afrikan suurista järvistä, joita
lähetyssaarnaajat olivat luulleet yhdeksi vedeksi. Arabialaiset
tiesivät, että järviä oli kolme, Njassa ja Ujijin järvi, joka nykyään
tunnetaan Tanganjikan nimellä, ynnä Ukerewe, jonka Speke sittemmin
nimitti Viktoria Njansaksi. Sheikki, jonka vieraina retkeilijät olivat
Kazehissa, tiesi Ukerewen, jolle arabialaiset olivat tämän nimen
antaneet suuresta saaresta, olevan järvistä suurimman, mutta hän
erehtyi siinä, kun luuli Afrikan itärannikolle virtaavan Juba joen
siitä lähtevän. Molemmat retkeilijät olivat paikalla selvillä siitä,
ettei Ukerewe voinut laskea itäänpäin, jossa oli suuri vuoristo edessä,
vaan että sen täytyi olla Niilin lähdejärvi.

Speke tahtoi, että retki heti suunnattaisiin Ukerewelle, mutta kun
arabialaiset arvelivat Usuin asukkaitten varmaan ryöstävän retkikunnan,
päätti Burton lähteä Ujijin järvelle. Hän oli kuitenkin niin sairas,
että hänen täytyi jättää johto Spekelle.

Unjamvesista, tästä kantajain luvatusta maasta, oli kuitenkin hyvin
vaikea saada kantajia Ujijiin, ja lopulta täytyi uudelleen palkata
samat kantajat, jotka olivat saattaneet retkikunnan merenrannalta
Unjamvesiin. Vasta joulukuun puolivälissä retkikunta pääsi lähtemään
liikkeelle Tanganjikaa kohti. Burton sai välillä halvauskohtauksen,
vaikka pian parantuikin sen verran, että saattoi matkaa jatkaa kuuden
miehen kantamassa kiikkuverkossa. Maa, jonka läpi tie nyt kulki, oli
sangen kaunista: vuoroin ruohokenttiä, tiheitä viidakoita ja viljavia
vainioita, joilla kasvoi reheviä laihoja, vihanneksia ja tupakkaa.



Tanganjika.


Unjamvesin hedelmällisistä seuduista tultiin maihin, jotka sota oli
hävittänyt autioiksi. Maisemat olivat ryhmyisiä, mäkisiä, mäkien
välillä oli syviä soita ja lisäksi oli kuljettava Malagarassin
syrjäjokien poikki. Mutta vihdoin kuitenkin löi voiton hetki. Helmik.
13 p. 1858 Burton taudistaan ja raihnaudestaan huolimatta juoksi
karavaanin etupäähän moittimaan erästä opasta ja siellä hänelle avautui
näköaloista ihanin: Tanganjika vuorirantainsa helmassa. »Unohtaen
vaivat, vaarat ja paluumatkasta tietämättä tunsin mielelläni kestäväni
vaikka kaksi sen vertaa, mitä jo olin kestänyt, ja koko retkikunta
näytti yhtyvän minun ilooni.» Samana päivänä he saapuivat Ujijiin.
Speken näkö oli nyt auringon räikeän valon vaikutuksesta heikontunut
niin, ettei hän toisinaan nähnyt paljon mitään.

Nämä olivat ensimmäiset valkoiset, mitä Tanganjikan rannoilla nähtiin,
ja mustat »olivat mulkoilla silmät päästään», niin he hämmästyivät
heidät nähdessään. Yhtä paljon molemmat valkoiset hämmästyivät järven
kauneutta, vaikk'eivät voineetkaan sitä kauttaaltaan tutkia Burtonin
sairauden ja asukkaiden vastarinnan vuoksi.

Tanganjikan rannalla Kannina niminen pieni kyläpäällikkö nylki
molempia matkustajia armottomasti, mutta Ujijissa, joka silloin jo oli
arabialaisten pääpaikka tällä rannalla, vastaanotto oli ystävällinen.

Molempain löytöretkeilijäin ensi huoli oli tietysti nyt lähteä
tutkimaan tätä suurta järveä, purjehtimaan sen ympäri, jos suinkin
mahdollista, mutta paikkakunnilla raivoavat sodat, sopivain veneiden
puute ja sairaus vaikeuttivat kovin heidän pyrinnöitään.

Speke sai lopulta vuokratuksi yhdestä puusta koverretun suuren veneen,
jolla kaksikymmentä alkuasukasta lähti häntä ja hänen neljää miestään
viemään järven poikki Kasengen saarille, jossa eräällä arabialaisella
oli suuri purjevene eli dhow. Tuskin he olivat taipaleelle lähteneet',
kun raju myrsky oli hukuttaa aluksen kaikkineen.

Speken matka kulki aluksi rantaa pitkin, joka oli oudostuttavan autio,
vaikka monet merkit osoittivat kyliä olleen ennen kyliäkin paljon.
Orjastajat olivat ryöstäneet ja murhanneet väestön ja polttaneet kylät.
Krokotiileja vilisi joka puolella, virtahepoja oli paljon, etenkin
jokien suistamoissa. Kaksi käärmettä eli Tanganjikan vedessä, kaloja
siinä oli runsaasti. Pitkäsarviset puhvelit töllistelivät kulkijoita
ihmeissään, antilooppeja näkyi usein ja elefantteja oli silloin vielä,
ennenkuin norsunluun metsästäjät olivat niiden lukua perin tuntuvasti
vähentäneet, sangen paljon. Speke ei kuitenkaan saanut aluksensa
kapteenilta, jolla selässään oli vuohen nahka arvonsa merkkinä,
likimainkaan niin paljon tietoja kuin hän olisi halunnut, sillä
uskonnolliset syyt estivät häntä vesillä puhumasta ja varsinkin maihin
laskettaissa tai rannasta lähdettäissä oli puhuminen kovin paha enne.

Kapeimmalta kohdalta alus sitten onnellisesti kulki järven poikki ja
Speke leiriytyi eräälle saarelle sen länsirannalla. Siellä hänelle
sattui omituinen ikävä tapaturma. Kun hän illalla sytytti kynttilän
järjestääkseen tavaroitaan, alkoi majaan joka puolelta tulvia mustia
kovakuoriaisia. Väsyttyään niitä itsestään pois karistamaan Speke
sammutti kynttilän ja vaipui uneen huolimatta siitä, että niitä
juoksenteli hänen päällään. Äkkiä hän kuitenkin heräsi siihen, että
muuan hyönteisistä tunkeutui hänen korvaansa. Turhaan hän koetti
saada sen pois, hyönteinen vain ryömi pidemmälle ja pidemmälle,
kunnes saavutti rumpukalvon ja nyt tuotti puremisellaan sietämättömiä
tuskia. Kun Spekellä ei ollut käsillä tupakkaa, öljyä eikä suolaa,
täytyi hänen kynäveitsensä nirkolla pistellä hyönteistä ja tosiaan hän
saikin sen hengiltä mutta haavoitti samalla korvansa niin pahasti,
että se tulehtui ja kävi märille pakottaen monta päivää armottomasti.
Kasvot vääntyivät ja kun hän ei saattanut pureskella, täytyi hänen
tyytyä liemiruokaan. Monta kuukautta hänen kuulonsa oli huono ja
kovakuoriaisen kappaleita putoili korvasta vähin erin. Mutta korvan
märkiintyminen helpotti silmäkipuja, niin että hänen näkönsä taas
vähitellen palasi ennalleen.

Kasengen arabialainen ei voinut lainata Spekelle purjealustaan, kun
hän itse tarvitsi sen miehistön käydäkseen Uruvassa kuparia hakemassa
eivätkä muut olisi voineet alusta hoitaa. Arabialainen kehoitti
häntä lähtemään kanssaan sisämaahan ja Speke oli vähällä suostua.
Onneksi hän kuitenkin muutti mielensä ja palasi Burtonin luo Ujijiin.
Se arabialainen näet ei milloinkaan palannut retkeltään, sisämaan
ihmissyöjät kun hänet murhasivat.

Burton ja Speke tekivät sitten Ujiiista pienempiä veneretkiä pohjoista
kohti ja Speke kulki niin kauas, että näki molempain rantain yhtyvän,
mutta päätä hän ei saavuttanut. Maanasukkailta he kuulivat Rusisin
laskevan järven päähän pohjoisesta käsin, joka ei kuitenkaan estänyt
Burtonia myöhemmin, molempain retkeilijäin katkerasti riitauduttua,
väittämästä vetten päinvastoin virtaavan poispäin ja Tanganjikan olevan
Niilin lähdejärviä. Kun kului parikymmentä vuotta, ennenkuin seuraava
tutkimusretkeilijä kävi Tanganjikalla, saavutti Burtonin mielipide
paljon kannatusta ja se muun muassa paljon vaikutti Livingstonen
käsityksiin ja matkoihin.

Burtonin ja Speken tavaravarat olivat huvenneet niin vähiin, että
he Ujijissa olisivat joutuneet pahaan pulaan, elleivät sikäläisiltä
arabialaisilta olisi saaneet tavaroita luotolla. Niillä he saattoivat
matkustaa takaisin Kazehiin, saapuen sinne kaksitoista kuukautta sen
jälkeen, kun olivat lähteneet Sansibarista. Snay niminen arabialainen
sheikki jälleen otti heidät mitä vieraanvaraisimmin vastaan.

Burton oli arabian kielen etevä tuntija ja hän saattoi sen vuoksi
Kazehin arabialaisilta hankkia mitä täydellisimmät tiedot heidän
maantuntemuksestaan. Snay kertoi varsinkin Ukerewesta ja Uganda
nimisestä suuresta rikkaasta valtakunnasta, joka oli sen länsirannalla;
eurooppalaisille tämän maan nimikin oli siihen aikaan tuiki tuntematon.
Sheikki oli itse käynyt Ugandassa ja nähnyt Ukerewe järven, vaikka
Ugandan hallitsija sitten oli sulkenut maansa arabialaisilta. Sen
eteläpuolella olevassa Karaguessa arabialaisilla sen sijaan oli
edelleenkin kauppa-asemiaan.

Burton oli niin sairas, että hänen täytyi jäädä Kazehiin, mutta Speke
lähti Ukerewe järvelle pyrkimään, nähdäkseen omin silmin, olivatko
arabialaiset puhuneet totta. Hänen oli alussa vaikea saada väkeä
tälle matkalle, mutta kun oli alkuun päästy, marssivat kantajat ja
suojamiehet — Burtonilla ja Spekellä oli mukana pieni osasto Sansibarin
sulttaanin belutshihenkivartijastoa — napisematta.



Taistelu tiestä.


Matka piti suurta karavaanitietä, joka Kazehista kulki järvelle. Eräänä
päivänä tuli vastaan norsunluukaravaani. Kun molemmat karavaanit
näkivät toisensa, painoivat kummankin miehet päänsä etukenoon ja
törmäsivät yhteen kuin kaksi pässilaumaa, puskien toisiaan raivoisasti,
kunnes toinen karavaani väistyi tieltä. Speke, joka ei tuntenut Afrikan
tapoja, luuli karavaanien välillä syntyneen yleisen tappelun ja aikoi
ensin lähteä isolla kepillä erottamaan tappelijoita, mutta kun siinä
helposti olisi saattanut lyödä omiakin miehiä, ei hänellä ollut muuta
neuvoa, kuin antaa tappelijain puskea toisiaan uuvuksiin asti. Ja
sitten tappelu lakkasikin yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin ja kumpikin
puoli jäi nauramaan valkoisen miehen kiihtymystä, hän kun ei tiennyt,
että Afrikassa karavaanien oli tapana täten toistensa vastaan tullessa
koettaa, kumman puolen oli väistettävä.

Ruokatavaroita oli viljalti, mutta niitä ei aina ollut helppo saada,
muutamissa kylissä kun ei maksuksi huolittu muuta kuin kirjavia
helmiä. Speken helmet taas kaikki olivat valkoisia. Kuninkaita oli
taajassa ja kaikille niille oli veroa maksettava, ja olipa jossakin
pikkuvaltakunnassa nainenkin ylimmän vallan haltija, ja tämä ei
laskenut Spekeä menemään, ennenkuin oli saanut nähdä hänet. Kuningatar
oli noin kuudenkymmenen ikäinen tarmokas eukko, sormet, käsivarret
ja sääret täynnään kuparirenkaita, nilkoissa isot tukot kaikenlaisia
lumoja. Kuningatar istahti Speken viereen, tarkasti hänen kenkänsä,
housunsa, liivinnappinsa, takkinsa, pyytäen sitten takkia itselleen.
Tämän jälkeen eukko alkoi imarrella vierastaan, kiitellen hänen
käsiensä pehmeyttä ja verraten hänen kauniita hiuksiaan leijonan
harjaan. Lopulta hän kuitenkin laski Speken menemään, ihmetellen vain
hänen joutavaa kiirettään.



Speke Ukerewen rannalla.


Lähempänä järveä raivosi sota ja Speken täytyi tehdä melkoinen kierros.
Vihdoin, heinäkuun 30 päivänä 1858, hän näki vilaukselta suuren järven
rannatonta ulappaa ja tiesi nyt arabialaisten puhuneen totta. Monen
tiheikön läpi täytyi kuitenkin vielä tunkeutua, monen joen poikki
kahlata, ennenkuin laajempi näköala järvelle avautui.

»Oli aikainen aamu», Speke matkakertomuksessaan kertoo, »pohjoisella
taivaanrannalla näkyi pohjoisen ja luoteen välillä rannatonta
vettä, mutta järven leveydestä ei tässäkään saanut käsitystä, koska
näköalaa vasemmalla puolella peitti saaristo, kukin saari muodostaen
yhden ainoan kukkulan, joka kohosi kaksi- tai kolmesataa jalkaa yli
vedenpinnan. Oikealla taas Ukerewen saaren läntinen niemi esti sillä
puolella näkemästä järveä kauemmaksi. Sen vaaran alla, jolla minä
seisoin, kulki kuitenkin järvestä haarautuva perukka kauas itäänpäin,
jossa hämärässä etäisyydessä mannermaahan kuuluva kumpumainen kohennus
käsittääkseni osoitti järven etelä- ja itäkolkkaa.»

Speken maksuvälineet olivat nyt niin lopussa, ettei hän voinut sen
enempää jatkaa tutkimuksiaan, mutta hän päätti niin pian kuin suinkin
palata takaisin paremmin varustettuna. Alkuasukkaitten tiedot yhä
vahvistivat häntä siinä käsityksessä, että tämä järvi, jota he sanoivat
Njansaksi eli »järveksi» — Speke lisäsi sanan eteen Viktoria — todella
oli Niilin päälähdehaara.

Speken varat olivat tosin vähissä, mutta täällä jos missään saattoi
karavaanin elättää maan luonnonantimistakin, mitään ostamatta. Speke
oli innokas metsästäjä ja maa todellinen metsästäjän paratiisi. Milloin
karavaani vähänkin poikkesi yleiseltä kulkureitiltä, aina se tapasi
viljalta puhveleita, gnuita, kuduja, hartebeesteja, kauriita, pallahia
ja pieniä saltiana-antilooppeja sekä lisäksi elefantteja, leopardeja,
hyeenoja, kettuja ja metsäkarjuja. Trappeja, helmikanoja, fasaaneja,
viiriäisiä, kurppia, hanhia, sorsia ja kalliokyyhkyjä oli runsaasti.
Lisäksi oli kansakin ystävällisempää kuin etelämpänä, jossa asui
paimentolaisheimoja. Elokuun lopulla Speke saapui takaisin Kazehiin,
jossa väestö niin ilostui, että suurella joukolla tuli karavaania
vastaanottamaan. Burtonkin oli liikkeellä olevain sotahuhujen vuoksi
ollut sangen huolissaan matkakumppaninsa puolesta.

Syyskuun lopulla retkikunta lähti Kazehista kotimatkalle. Speke sai
matkalla kouristustaudin, joka oli vähällä viedä häneltä hengen.
Kumpaakin oli kannettava. Helmikuun alussa seuraavana vuonna (1859)
retkikunta saapui merenrannalle.

Burton ja Speke olivat matkalla riitaantuneet ja kadehtivat nyt
toistensa osuutta näistä suurimmista löydöistä, mitä Afrikassa oli
siihen saakka tehty. He sopivat kuitenkin, ett'eivät mitään julkaisisi,
ennenkuin olivat molemmat palanneet Englantiin, mutta Speke ei pitänyt
sanaansa. Kun Burton huonon terveytensä vuoksi viipyi kauemmin
lämpimissä maissa, esitti Speke yksin maantieteelliselle seuralle
matkan tulokset ja sai tämän seuran kaikkivaltiaan sihteerin, Sir
Roderick Murchisonin, lupauksen, että hänet viipymättä lähetettäisiin
jatkamaan Niilin suuren lähdejärven tutkimista. Kun Burton palasi
kotimaahan, oli juhlat jo juhlittu, ja vaikka kunnianosoituksia riitti
hänellekin, jäi hän kuitenkin toiselle sijalle eikä sen koommin
palannut Afrikkaan löytöretkeilijänä.



Speken ja Grantin retki Viktoria Njansalle.


Burtonin ja Speken löydöt herättivät valtavaa huomiota kautta maailman
ja niitä näköaloja, joita ne olivat avanneet, pidettiin niin lupaavina,
että valtio yhtyi tutkimustyön jatkamista kannattamaan.

Englannin hallituksen varoilla Speke siis varusti uuden retkikunnan ja
sai seuralaiseksi sille kapteeni J.A. Grantin, joka kuului Englannin
armeijaan, kuten hän itsekin.

Lokakuussa 1860 retkikunta lähti Sansibarista. Se oli hyvin
varustettu: siihen kuului muun muassa 60 aseellista sansibarilaista,
ja kaikenlaisia kauppatavaroita oli runsaasti mukana. Jälkijoukkona
kulki osasto Etelä-Afrikasta lähetettyjä hottentotti-sotilaita,
jotka eivät kuitenkaan soveltuneet ilmanalaan, vaan olivat jotenkin
pian palautettavat kotimaahansa. Muuleja ja aaseja käytettiin
kuormankantajina, mutta ne eivät menestyneet, koska alavassa
rannikkovyöhykkeessä tsetse-kärpänen oli yleinen. Painot sen vuoksi
olivat kaikki ihmisten kannettavat. Speke aikoi tuoda matkaltaan
kokoelman valokuvia Sisä-Afrikan maisemista ja kansoista, mutta märät
levyt, joilla siihen aikaan valokuvattiin, olivat mustan teltan
kuumuuden vuoksi niin hankalat ja koko menetelmä terveydelle niin
vaarallinen eetterin nopean haihtumisen vuoksi, että Speken täytyi
luopua tästä hommasta ja tyytyä kapteeni Grantin piirroksiin.

Usagaran ja sen penkereittäin kohoavien kauniitten vuorimaisemien
kautta retkikunta nousi Ugogon aaltoilevalle ylängölle, jossa kuivuuden
ja pohjoisten ja eteläisten naapurikansain rosvoretkien vuoksi vallitsi
nälänhätä. Kansa, wagogot, olivat muutoinkin pahassa maineessa
ainaisista rettelöistään. Kahta ahnaammin pikkupäälliköt nyt pyrkivät
nylkemään yhä enemmän veroa, kuta kauemmaksi sisämaahan kuljettiin,
kantajia karkasi ja kuivuuden jälkeen oli tullut tavallista rankempi
sadeaika, maa oli joka puolella tulvillaan. Retkikunta olisi kuollut
nälkään, elleivät sen johtajat olisi olleet niin oivallisia metsämiehiä
ja riistaa olisi ollut niin runsaasti. Lopulta se ei kantajien puutteen
vuoksi päässyt ensinkään etenemään. Tästä vaarallisesta asemasta sen
pelastivat Unjamvesin arabialaiset, lähettäen avuksi seitsemänkymmentä
kantajaa. Kun Speke Unjamvesin rajalla tarkasti retkikunnan, huomasi
hän menettäneensä kuusi hottentottia, jotka olivat osaksi kuolleet,.
osaksi oli lähetetty rannikolle, 25 Sansibarin sulttaanin orjaa ja 98
kantajaa, jotka olivat karanneet, kaikki muulit ja aasit ja varkauksien
johdosta puolet retkikunnan omaisuudesta.

Unjamvesiä on kaikki Viktoria Njansan eteläpuolinen maa aina Rukwa
järveen asti etelässä. Mistä se on »Kuumaan» nimen saanut, sitä
ei vielä kukaan ole voinut selittää. Se lienee ennen ollut yhtenä
valtakuntana, mutta oli nyt jakautunut moneen pieneen ja keskenään
vihamieliseen alueeseen, joilla ei ollut muuta yhteistä kuin kieli. Se
on enimmäkseen aaltoilevaa ylänkömaata, siellä täällä joku rotkolaakso
lampineen. Kansa on rotevaa ja niin voimakasta, että Unjamvesin
miehet kantoivat kahta vertaa suuremman kuorman kuin muut. Samalla
he olivat ovelia kauppiaita ja luullaan, että Unjamvesin asukkaat
olivat sisämaan kansoista ensimmäiset, jotka ryhtyivät rannikon kanssa
kauppaa tekemään. Ainakin viisi vuosisataa Unjamvesi on tehnyt kauppaa
Sansibarin kanssa, mutta Sansibarin arabialaiset sinne asettuivat vasta
satakunta vuotta takaperin.

Speke kuuli jälleen Unjamvesin arabialaisilta, että »Karaguen
pohjoispuolella oli ihmeellinen vuori, joka oli niin korkea ja jyrkkä,
että sille oli mahdoton kiivetä. Sitä harvoin näkyi, koska se oli
pilvien sisässä, jossa sille satoi valkoista ainetta — lunta tai
rakeita.» Arabialaiset puhuivat toisesta järvestäkin, joka oli aivan
erilainen kuin Speken edellisellä matkalla näkemä Viktoria Njansa, vesi
suolaista. Vuori tietysti oli Stanleyn sittemmin löytämä Ruwenzori,
järvi Albert Njansa, jonka vesi on hieman suolahkoa. Tanganjikan
laskuväylästä ja monesta etäisestä neekerikansasta he antoivat
huomattavan oikeita tietoja, vaikk'ei Speke osannut antaa niille niin
suurta arvoa, kuin ne olisivat ansainneet.

Unjamvesissa matkan jatkaminen viivästyi, kun taas oli vaikea saada
kantajia. Itäpuoliset seudut olivat sodan jaloissa. Manua Sera niminen
neekeripäällikkö oli noussut arabialaisia vastaan, ja tässä sodassa
Speken parhaat arabialaiset ystävät saivat surmansa, muiden muassa
sheikki Snay, ensimmäinen, joka oli käynyt Ugandassa Viktoria Njansan
luoteiskulmilla. Luoteessa Usui nimisen maan sotainen päällikkö,
Suvarora, sulki tien Karaguehen, Viktoria järven länsipuolella olevaan
maahan, ja lännen ja pohjoisen puolella ryöstivät watutat, omituinen
sotainen paimentolaiskansa, jonka sanottiin kuuluvan zuluihin ja heistä
kauimmaksi pohjoista kohden edenneen, kun sulut yhdeksännentoista
vuosisadan alkupuolella tekivät hyökkäyksensä Itä-Afrikkaan. Speke
koetti saada kantajia Unjamvesin pohjoisosista, mutta huonolla
menestyksellä, eikä asia siitäkään parannut, vaikka hän sai
lyhytaikaisen rauhan solmituksi arabialaisten ja Manua Seran välillä.
Speke jätti sen vuoksi Grantin ja osan tavaroista Unjamvesiin ja lähti
yksin niine kantajineen, mitä hänellä oli, etenemään Usindshaan,
ensimmäiseen vahumain hallitsemaan maahan. Vahumoiksi eli bahimoiksi
sanottiin gallalaista ylimystöä, joka Niilin lähdemaihin oli perustanut
useita valtakuntia ja ikimuistoisista ajoista oli niitä hallinnut.
Speke oli täysin selvillä tämän ylimystön alkuperästä.

Speken täytyi sitten matkustella edestakaisin ja olla pienien
neekeripäälliköitten ainaisten tuskastuttavien veronnylkemisten uhrina
ja kaiken päälliseksi hän vielä kylmettyi ja sai vaarallisen, kuukausia
kestävän yskän. Hänen karavaanejaan ryöstettiin, vaikka tavarat joskus
toimitettiinkin takaisin. Useimmat hänen karavaanipäälliköistään olivat
pettureita. Speke oli kuitenkin kuukausia ennen saanut lähetetyksi
sanan Usuin ruhtinaalle Suvaroralle, joka oli Karaguen vahumaruhtinaan
Rumanikan vasalli. Suvarora lähetti lähettilään valtikkansa keralla
häntä luokseen kutsumaan, ja tästä Usindshan kavala päällikkö säikähti
niin, että päästi hänet lokakuussa 1861 matkaa jatkamaan, toimittaen
takaisin osan varastetuista tavaroista ja antaen hänelle jonkun verran
kantajia. Grant jäi Usindshaan niiden tavarain kera, joita Speke ei
saanut mukanaan kulkemaan. Speke matkaan lähtiessään oli »kurja kuin
haamu näöltään, läähätti ja puhalsi askelenkin astuttuaan, olkapäät
ryhdittöminä ja vasen käsivarsi riippuen voimattomana kuin halko,
hän kun ei saattanut sitä liikuttaakaan.» Uskomattomien harmien ja
vastuksien jälkeen, jokaisen pienimmänkin päällikön, jonka maan läpi
kuljettiin, veroa vaatiessa, Speke saapui Usuihin Viktoria Njansan
lounaiskolkkaan, vilkkaaseen mäkimaahan, jossa vahumoilla oli suuret
karjat laitumella. Täällä varkaat joka yö ahdistivat retkikuntaa,
kunnes yksi ammuttiin. Maanasukkaat tapauksen johdosta onnittelivat
retkikuntaa, sillä vainaja oli ollut mahtava noita. He alkoivat nyt
luulla, että valkoiset olivat vielä häntäkin mahtavampia noitia ja
että heillä oli vallassaan yliluonnollisia mahteja. Tämä ei kuitenkaan
estänyt Suvaroraa kiskomasta retkikunnalta veroa minkä suinkin sai irti
lähtemään, mutta lopulta Speke kuitenkin pääsi matkaa jatkamaan.

Usuin ja Karaguen välillä oli autiota maata, jossa Speke jälleen
saattoi virkistää mieltään koettujen ikävyyksien jälkeen, rauhassa
nauttia maisemain ihanuudesta ja metsästää, sillä sielläkin oli
tilaisuus metsästykseen erinomainen. Tässä ihanassa erämaassa
retkikunnan luo saapuivat Karaguen kuninkaan Rumanikan lähettämät
virkamiehet; nämä toivat seuraavan tervetulleen viestin: »Rumanika
on käskenyt meitä paikalla tuomaan teidät palatsiinsa, ja jokainen
kylä, johon tiellä poikkeatte, on velvollinen hankkimaan teille ruokaa
kuninkaan kustannuksella; sillä Karaguen kuningaskunnassa muukalaisilta
ei kiskota veroa.» Päivän toisensa jälkeen matka nyt piti kauniin
ja viehättävän seudun kautta, jossa oli runsaasti sarvikuonoja,
hartebeest-karjoja ja maanasukkaitten pitkäsarvisia nautakarjoja.



Rumanika.


»Uthenjan laaksosta lähdettyämme nousimme Njamvaran esivuoren poikki
ja huomasimme nyt nousseemme viiden tuhannen jalan ilahuttavaan
korkeuteen. Ah! kuinka siitä nautimme! — jokainen oli niin onnellinen
siitä ajatuksesta, että pian saisimme tavata hyvän Rumanika kuninkaan.»

Karaguessa kaikki alipäälliköt olivat saaneet käskyn toimittaa
retkikunnalle ilmaiseksi elintarpeita. Veroa ei kiskottu. Maa oli
sangen kaunista, viljelykset hyvät, laitumet oivalliset, kuten tavaton
riistarunsauskin osoitti, ja siellä oli paljon kauniita järviä.
Rumanikan »palatsi» oli tämmöisen ylämaan järven rannalla. Paikalla kun
retkikunta saapui, lähetettiin sille yllin kyllin olutta ja Spekelle
valiotupakkaa. Speke antoi pyssyjen paukkua tervehdykseksi ja Rumanika,
oikea jättiläinen miehekseen, tuli ja puristi sydämellisesti hänen
kättään aito eurooppalaiseen tapaan.

»Rumanika ja hänen veljensä olivat molemmat jalon näköisiä miehiä...
Heillä oli hienot soikeat kasvot, suuret silmät ja korkea nenä, kaikki
Abessinian parhaan veren tunnusmerkkejä. Alati hymyilevä Rumanika käski
meitä istumaan maahan eteensä ja tiedusteli paikalla, mitä pidimme
Karaguesta, sillä hänen mieleensä oli iskenyt, että hänen vuorensa
olivat maailman kauneimmat; ja entä järvi, emmekö sitä ihailleet?»
Veitikkamaisesti hän niinikään kysyä, mitä Speke oli pitänyt
Suvarorasta ja Usuin vieraanvaraisuudesta.

Rumanikan palatsi oli, kuten muutkin samanlaiset rakennukset, kokoelma
aitauksella ympäröityjä majoja, mutta lisäksi hänellä oli hyvin suuri
vastaanottosali, jonka arabialaiset olivat hänelle rakentaneet ja
koristelleet.

Speke saatettiin sitten kuninkaallisen perheen naisväen puheille,
jotka, sekä kuningatar että prinsessat, olivat suunnattoman lihavia,
he kun söivät vain maitoruokia. Eräästä heistä hän kirjoittaa: »Tämä
ei kyennyt ylös nousemaan ja käsivarretkin olivat niin lihavat, että
liha riippui niistä kuin isot täytetyt putingit. Sitten tulivat lapset
sisään, kaikki abessinialaisen kauneuden esikuvia ja käytökseltään
kohteliaita kuin gentlemannit ainakin.»

Rumanika veljineen otti retkikunnan lahjat vastaan kiitollisuudella,
joka perin pohjin poikkesi Unjamvesin ja Usuin neekeripäälliköitten
häijyistä tavoista. Hän kuitenkin sanoi, että jos joku toinen valkoinen
vielä tulisi maahan, niin haluaisi hän semmoisen kellon — arabialaiset
olivat siitä hänelle kertoneet — jolla on naaman kaltainen taulu vatsan
päällä ja silmät, jotka pyörivät heilurin käydessä. Kovin tyytyväinen
hän kuitenkin oli Speken antamaan revolveriinkin.

Rumanika pyysi Spekeä viipymään hänen maassaan, kunnes hän voisi
lähettää Ugandan kuninkaalle sanan hänen tulostaan. Speke suostui
tähän. Odotellessaan vastausta hän kuninkaan pääkaupungin läheisyydessä
retkeillessään sattui näkemään Mfumbiron tulivuorien etäisiä keiloja.
Hän arveli paikalla niitä Ptolemaioon Kuuvuoriksi, mutta ei kuitenkaan
uskaltanut lähteä niitä lähempää tutkimaan. Jos hän olisi lähtenyt,
olisi hän ehkä nähnyt vilahdukselta Ruwenzorinkin.



Vahumat.


Speke ei ollut ensimmäinen, joka tutustui Viktoria Njansan länsi- ja
eteläpuolella vallitsevaan vahuma-kansaan. Jo parikymmentä vuotta
aikaisemmin olivat Sansibarin arabialaiset rannikolle tuoneet tiedon
»valkoisista» ihmisistä, joita asui Kuuvuorilla. Speken matkan kautta
tästä »valkoisesta» rodusta vihdoin saatiin tarkempia tietoja.
»Tiedämme nyt», kirjoittaa siitä Sir H.H. Johnston, »että Viktoria ja
Albert Njansan välisiin maihin ainakin kaksituhatta (myöhemmin hän
lisää: kolme- tai neljätuhatta) vuotta sitten koillisesta hyökkäsi
kaukaasialainen rotu, joka on gallain ja egyptiläisten sukua. Nämä
vahumain esi-isät johonkin määrään sekaantuivat neekereihin, sen kautta
tummenivat ja saivat villaisemman tukan. Tämä paimentolaiskansa toi
mukanaan Abessinian tai Gallamaan karjaa, jonka sarvet voivat kasvaa
kolmeakin jalkaa pitkiksi. Samaa karjarotua on Abessinian etelä- ja
länsirinteillä yhä vieläkin ja Egyptin vanhoihin rakennuksiin sitä on
kuvattuna muitten rotujen keralla. Lännessä päin tätä rotua tavataan
Tshad järven seuduilla, jopa rappeutunutta lajia aina Nigerin lähteillä
saakka... Vahumat perustivat valtakunnan, joka ulottui Unjoron
pohjoisrajoilta Tanganjikan rannoille ja Niilistä Kongon aarniometsään.
Tämä Kitaran vanha valtakunta hajosi moneksi pieneksi valtakunnaksi,
joita enimmäkseen vahumat edelleenkin hallitsivat, vaikka Ugandan
kuningassuku koko joukon neekeriläistyi naimalla neekereitä.
Enimmäkseen vahuma-valtakunnat elivät sovussa keskenään ja vasta viime
aikoina syttyi veriviha Unjoron ja Ugandan välillä. Neekeriväestö
pitää vahumoja yliluonnollisina olentoina, he kun ovat maahan
tuoneet sen vähän sivistystä, mitä sitä siellä on. Vahumaruhtinaat
ylläpitivät keskenään seurustelua ja siitä he saivat koko laajat tiedot
Sisä-Afrikan maantieteestä. He tiesivät, että heidän maittensa rajana
lännessä oli läpitunkematon Kongo-metsä. Tanganjikan he hyvin tunsivat,
Viktoria Njansan vielä paremmin, jopa sen takaisen Massaimaankin,
Niilin juoksun Gondokoroon saakka ja tiesivät Rudolf-järvenkin
olevan olemassa. Heidän hallituksensa erosi koko joukon Itä-Afrikan
neekeriruhtinaitten vallanpidosta, heidän hoveissaan oli virkamiehiä
ja arvonmiehiä ja maan hallinnossa vallitsi jonkinlainen järjestys.
Heidän vaikutuksensa näyttää levinneen Kamerunista Sansibariin, Sudanin
pohjoisrajoilta Nataliin saakka.»

Speke riensi nyt Viktoria Njansan pohjoispäähän löytääkseen sen
paikan, josta Niili lähtee, eikä sen vuoksi joutunut tutkimaan
järven länsirantaa, vaikka hänellä ilmeisestikin olisi ollut siihen
hyvä tilaisuus. Järven länsirannan hän sen vuoksi piirsi liian
kauas itään ja koko järven kooksi vain kaksikolmannesta siitä,
mitä se todellisuudessa on. Järven korkeuden merenpinnasta hän jo
edellisellä matkalla oli määrännyt melkein täsmälleen oikein. Speke
oli Karaguessa kuullut Unjoron kuninkaan lähettiläältä, että valkoisia
miehiä paraillaan nousi Niiliä pitkin Unjoroon, ja kiirehti löytämään
Niilin lähtökohdan, ennenkuin Khartumista tulevat valkoiset sinne
ennättäisivät: Tämä pelko tosin oli turha, mutta kylläkin luonnollinen.

Jätettyään Grantin Karaguehen säärtään parantamaan — Ugandan laki sitä
paitsi kielsi laskemasta maahan sairasta miestä — Speke 16 p. tammik.
1862 kulki rajan poikki Ugandaan, ollen ensimmäinen valkoinen,
joka sinne saapui. Matka piti pitkin ruokoisia rannikkomaisemia,
joissa usein oli kuljettava umpisalmien ja toisinaan melkoisien
jokienkin poikki. Speke oli vakuutettu siitä, että nämä joet tulivat
»Kuuvuorilta», jotka hän oli Rumanikan pääkaupungista nähnyt, ja
että Ptolemaioon tiedot Niilin lähteistä siis olivat aivan oikeat.
Viktoria järvi oli itäinen lähdejärvi, jonka ympäri purjehtimiseen
toiselta rannalta toiselle sanottiin kuluvan kuukausi; toinen, läntinen
lähdejärvi, oli pienempi ja sen ympäri sanottiin kahdeksassa päivässä
päästävän. Rantamaisemien kauneus herätti Spekessä vilkasta ihastusta.



Ugandan ihanuus.


»Minua halutti jäädä tänne kuukaudeksi, kaikki näytti niin
miellyttävältä. Lämpötila oli ihanteellinen. Tiet olivat kaikkialla
yhtä leveät kuin meidän valtamaantiemme, kautta pitkän ruohon
leikatut, suoraan yli mäkien ja kautta metsäin, laaksojen — ne olivat
hämmästyttävä vastakohta kaikkien naapurimaitten teille. Majat olivat
niin puhtaat ja sirot, ettei niissä huomannut vähintäkään vikaa; sama
oli puutarhain laita. Kaikkialla, missä vain kävin, näin paljasta
runsautta ja rikkautta. Koko maa oli tyynen kauneuden kuva, rannaton
meri taustanaan.» Ugandan väkiluku oli niihin aikoihin arvion mukaan
neljä miljoonaa, mutta se on sen jälkeen uskonvainojen ja sisällisten
sotien kautta paljon vähentynyt. Kansa luuli hallitsijaansa maailman
mahtavimmaksi ja itseään kaikista kansoista onnellisimmaksi. Tuskinpa
onkaan koko Afrikassa toista yhtä kaunista maata. Ilmastolla ei
ole muuta vikaa kuin vaaralliset ukonilmat. Mtesa tosin teloitti
hovilaisiaan armotta, mutta kansa itse ei tästä paljoa kärsinyt. Sillä
oli runsaasti ruokaa, sillä banaanilehdot kasvattivat yllin kyllin
hedelmiä ja vainiot vihanneksia ja viljoja. Joet, järvet ja suot olivat
kaloja täynnään. Karja menestyi. Vuohia, lampaita ja siipikarjaa oli
yllin kyllin. Ugandalaiset olivat jotenkin siveetöntä väkeä, mutta
sopivaisuudesta ylen tarkkoja, jonka vuoksi he pukeutuivat viikunapuun
kuoresta ja nahoista tehtyihin vaatteihin.



Mtesa.


Speken käydessä maata hallitsi jumaloitu nuori Mtesa, jonka isä Suna
oli Sansibarista karanneelta belutshilaiselta sotilaalta ensiksi
kuullut olevan toisenlaistakin maailmaa kuin ne neekerimaat, jotka
joka taholla ympäröivät hänen valtakuntaansa. Mtesa polveutui
vahanalaisesta hallitsijasuvusta, joka neljäsataa viisikymmentä vuotta
oli yhtä mittaa hallinnut Ugandaa. Hän oli miellyttävän näköinen,
iho kellertävän ruskea, kasvonpiirteet hieman neekerimäiset. Vaikka
hänen palatsinsa olivat palmunrungoista, ruovoista ja ruohoista
rakennetut, olivat ne siltä tavallaan suurenmoisia rakennuksia, toiset
jopa viittätoista metriä korkeita. Permanto oli maasta ja kova kuin
sementti, muuta maata korkeammalla. Majat oli ruokoseinämillä huoneihin
jaettu. Permannolle oli tapana levittää hienoa hyvätuoksuista ruohoa
matoksi ja tämän päälle leopardin nahkoja ja kauniisti koristettuja
häränvuotia. Samanlaisista ruokokattoisista taloista muodostuivat myös
kaupungit. Niiden ympärillä oli laajat puutarhat ja banaanilehdot
ja ulkomaailmasta ne olivat erotetut korkeilla ruokoaidoilla, jotka
olivat palmikoidut kaikenlaisiin vaihteleviin kirjauksiin. Uganda oli
siis sangen pitkälle edistynyt sivistyksen tiellä. Uskonto oli henkien
palvelemista, palvelluista hengistä toiset esivanhempien, toiset maan,
ilman tai veden haltijoita. Papit olivat alkuaan vahumoja.



Speken ja Mtesan kohtaus.


Helmikuun 19 p. 1862 Speke ensi kerran näki Mtesan »kabungan» eli
palatsin. Se ei ollut muuta kuin kokoelma ruokomajoja, mutta kun se
peitti kokonaisen mäen laen, teki se etäältä nähden uhkean vaikutuksen.
Speke luuli pääsevänsä Mtesan puheille yhtä suoraan ja helposti kuin
Rumanikankin eteen, mutta siinä hän suuresti erehtyi. Hovilaiset
pysäyttivät hänet ja huomauttivat, että Mtesan hovissa vallitsi mitä
ankarin etiketti, jota oli ehdottomasti noudatettava. Speken täytyi
antaa väkensä ampua tervehdyslaukaukset, jonka jälkeen heille vasta
osoitettiin majat. Ne eivät Speken mielestä olleet tyydyttävät, mutta
hän ei kuitenkaan tehnyt toraa.

Seuraavana aamuna Mtesan piti ottaa hänet vastaan juhlallisessa
audienssissa. Speke pukeutui itse ja vaatetti seuralaisensa niin
upeasti kuin saattoi. Hänen edellään kulki kaksitoista tulipunaisiin
viittoihin puettua miestä ja jäljessään suuri luku kantajia, joilla
jokaisella oli joku lahja kannettavanaan, ja kaikkein ensimmäisenä
kannettiin Englannin lippua, »Union Jackia». Hovilaiset, joita oli
kahden puolen, olivat ihastuneet ja huusivat: »irungi! irungi!»
(kaunista! kaunista!), joten kulkue siis epäilemättä teki juhlallisen
vaikutuksen — ellei se ollut paljasta kohteliaisuutta, sillä
kohteliaisuus oli Ugandassa erinomaisen pitkälle kehittynyt.

Speke saatettiin ensin siihen pihaan, missä pienemmät hovilaiset
oleskelivat, ja sieltä jonkun ajan kuluttua sen takana olevaan pihaan,
jossa kuninkaan korkeimmat virkamiehet mitä kohteliaimmin ottivat
hänet vastaan. »Miehiä, naisia, mullikoita, koiria ja vuohia, joita
talutettiin nuorasta, miehet kantoivat kukkoja ja kanoja käsivarrellaan
ja pieniä turbaanipäisiä paasseja kiiteli sinne tänne, ikäänkuin olisi
henki riippunut siitä, kuinka nopeaan he pääsivät eteenpäin, jokainen
puristaen nahkaviittaansa ympärilleen niin tiukkaan kuin suinkin, ettei
vain paljaita sääriä vahingossakaan näkyisi.»

Spekeä pyydettiin tässä pihassa istumaan maahan pahimpaan
päiväliekkoseen, kunnes Mtesa laskisi hänet puheilleen, mutta hän oli
lujasti päättänyt halveksia kaikkea sopimatonta etikettiä ja sanoi,
että ellei hän saisi istua tuolilla katosalla, menisi hän tiehensä.
Hovilaiset kauhistuivat niin, että sitä oli sääli katsella. Ei
kenenkään ollut tässä pyhässä huoneessa ollut sallittu istua muuta kuin
maassa ja he pelkäsivät, että jos valkoinen mies täyttäisi uhkauksensa,
saisivat he ehkä päällään maksaa tämän etiketin loukkauksen. Kysyttiin
sen vuoksi Mtesalta, joka paraillaan pukeutui, mutta kun suotuisa
vastaus viipyi liian kauan, lähti Speke muitta mutkitta takaisin
majaansa, kaikki väkensä mukanaan. Speken miehetkin olivat niin
kauhuissaan, että he nyt joka hetki odottivat pikkupaasseja noutamaan
itseään teloitettaviksi. Mtesa ei kuitenkaan näyttänyt ajattelevan
mitään semmoista, sillä hyvin pian saapui airuita, jotka käskivät
Spekeä kiiruumman kautta palaamaan ja ottamaan rantatuolinsa mukanaan.
Speke joi kuitenkin hyvässä rauhassa kupposen kahvia ja poltti
piippunsa, ennenkuin hän uudelleen noudatti kutsua.

Ugandan hovilaiset olivat niin hämmästyneet Speken uhkarohkeudesta,
että he otaksuivat hänellä varmaan olevan jonkun salaisen mahdin,
joka teki hänet niin pelottomaksi. Häntä kehoitettiin istumaan
rantatuolilleen, vaikka miesmuistiin vain hallitsija yksin oli ollut
oikeutettu tuolilla istumaan, ja kutsuttiin sitten soittoniekkoja
huvittelemaan häntä. Tanssien kuin karhut markkinoilla he soittivat
jonkunlaista helmillä kirjailtua pilliä ja paukuttivat hurjasti maahan
asetettuja kartiomaisia rumpuja.

Mtesa oli nyt pukeutunut ja Speke vietiin hänen eteensä. Hän oli
neljän- tai viidenkolmatta ikäinen nuori mies, hiukset kammattu
pitkäksi harjaksi, pukuna pitkä viitta, jota olkapään kohdalta pitivät
kiinni vaskesta, messingistä ja helmistä tehdyt somat koristeet. Mtesa
oli miellyttävän näköinen, rauhallinen, suurisilmäinen mies, kerrassaan
vastakohta julmalle isälleen Sunalle, joka kautta Ugandan oli tullut
suunnattoman vihatuksi. Mutta Mtesallekin myöhemmin annettiin liikanimi
»Mukaabja», s.o. kyynelten aiheuttaja.

Kun Speke astui nuoren »kabakan», s.o. suurkuninkaan eteen, oli
tällä toisella puolellaan korkeimmat virkamiehensä, toisella joukko
naisnoitia, takanaan taas joukko vaimojaan ja naispalvelijoitaan, jotka
herkeämättä täyttivät hänen juomamaljansa banaaniviinillä. Tulkin
puutteessa eivät kesti-isäntä ja vieras juuri muuta voineet kuin
tuijottaa toisiinsa, Mtesa kuitenkin käskien sanoa vieraalleen, että
hän nostaisi hattuaan, avaisi tai sulkisi päivänvarjonsa, ja hänen
väkeään näyttämään tulipunaisia viittojaan. Lopulta tuli kuitenkin
tulkki ja Mtesa tämän kautta kysyi, oliko Speke »nähnyt hänet», ja
Speken vastattua tähän kysymykseen katselleensa häntä puolen tuntia,
otti Mtesa keihäänsä ja astua patsasteli ulos majasta, matkien
naurettavalla tavalla jalopeuraa, kuten Ugandan hallitsijain tapana
oli juhlallisissa tilaisuuksissa. Tuli sitten ilmi, että Mtesa Speken
saapuessa oli luvannut ei syövänsä, ennenkuin näkisi hänet, ja nähtyään
nyt nähtävänsä hän riensi syömään.

Pian Speke kutsuttiin hoviin uudelleen vähemmän juhlalliseen
vastaanottoon ja nuori kuningas kyseli nyt Speken kotimaasta ja
maista, joiden läpi hän oli kulkenut, hovilaisten ja Speken omain
palvelijainkin ryömiessä maassa. He eivät uskaltaneet vilkaistakaan
hallitsijaan ja sitä varsinkin varoivat, ett'eivät vahingossakaan
sattuisi katsomaan Mtesan vaimoihin, joita hänellä nyt oli kerallaan.
Speke kuitenkin moitti miehiään heidän arkailustaan ja rohkaistakseen
heitä nousi ja tuijotti mustiin kaunottariin, kunnes häntä kehoitettiin
istumaan rautaiselle telttatuolilleen, jota ugandalaiset nyt
kunnioittivat jonkinlaisena valtaistuimena. Jälleen Mtesa sitten
käski kysyä Spekeltä, oliko tämä nähnyt hänet, ja esitti lukemattomia
muitakin kysymyksiä, joutamatta kuitenkaan odottamaan niihin vastausta,
kysymysten ja vastausten kun täytyi käydä ensin jonkun hovi virkamiehen
ja sitten monen tulkin kautta.

Speke lopulta väsyi tähän turhaan puheleikkiin ja käski tuoda sisään
kuninkaalle aikomansa lahjat, jotka ilahuttivat Mtesaa kuin lasta.
Kultasormus ei häntä kuitenkaan ihastuttanut niinkuin ampuma-aseet,
ruuti, työkalut ja helmet ja etenkin se tulipunainen vaate, jolle ne
pantiin. Kutakin lahjaa joku hovivirkamies ensin siveli likaisella
kädellään, hieroen sitä sitten lievästi puhtaita kasvojaan vastaan,
ennenkuin se annettiin kuninkaalle. Tämä näytti aika ajoin siihen
määrään ihmettelyn valtaamalta, kun esineitten käytäntö hänelle
selitettiin, että hän itsekin unohti hovietiketin ankaran säännön, joka
olisi vaatinut peittämään kaikki hänen eteensä tuodut esineet. Lopulta
lahjat kuitenkin syydettiin vaatteihin mullin mallin, paassit kantoivat
ne pois ja audienssi oli siihen päättynyt.



Mtesan hovi.


Mtesan hovi oli merkillinen virkamiesjärjestelmästään. Pääministeri
oli ennen samalla sotaväen ylipäällikkökin. Jotkut viroista olivat
perinnöllisiä, luultavasti muistoina entisistä läänitysoloista.
Muita virkamiehiä oli kuninkaan napasuonen ja rumpujen vartija,
kuninkaallisten hautain vartija, kuninkaan sisarien vartija, ylimmäinen
rahastonhoitaja, kyökkimestari, ylimmäinen oluenpanija y.m. Aikain
kuluessa monet näistä toimista olivat muuttuneet vain kunniaviroiksi.
Järjestelmän näyttävät hamilaiset valloittajat tuoneen mukanaan.
Yhteiskunta oli jakautunut säätyihin melkein samaan tapaan kuin
muuallakin maailmassa.

Valtakunnan etevimpien velvollisuus oli käydä säännöllisesti
tervehtimässä hallitsijaa, ja joko heille annettiin lahjoja
taikka heitä piestiin; kumpikin oli armonosoitus, josta piti
nöyrimmästi kiittää. Kuningas Mtesan aamu-audienssissa oli paljon
tointa, valtionasiat olivat hoidettavat, hovimenot mitä ankarimmin
noudatettavat, käskyjä annettava, tuomioita julistettava, lahjoja
vastaanotettava. Päälliköt toivat karjaa, taikka mitä muuta olivat
saaneet kokoon haalituksi, taiteilijat toivat jaloimpia teoksiaan,
metsästäjät harvinaisia eläimiä kuninkaan eläinkokoelmaan. Hovipoikia
hääräili edes takaisin ja kaiken aikaa soittajat pitivät raakamaisilla
koneillaan korvia vihlovaa meteliä. Kolme päivää kuukaudessa
kuningas oli yksikseen, uhraten jumalilleen. Toisin ajoin hän teki
pyhiinvaellusretkiä, kaikki vaimonsa mukanaan, toisinaan retkiä
Viktoria Njansalle ja eräällä moisella retkellä Spekekin oli mukana.

Speke, joka oli kaunis, miehuullinen, ystävällinen ja suora mies,
saavutti sekä oikullisen tyrannin, kuningattarien, ylimysten että
koko Ugandan kansankin rajattoman suosion. »Partani», hän kirjoittaa,
»oli useimpien keskustelujemme pääsisällyksenä; kaikki ugandalaiset
lupasivat vast'edes syntyä karvaisin naamoin.» Mutta kuninkaan
kanssa oli silti usein sangen vaikea tulla toimeen, sillä hän kyseli
väsymättä, mutta harvoin viitsi odottaa vastausta. Hänen orjamaiset
hovilaisensa heittäytyivät yhtämittaa maahan mahalleen, hokien
väsymättä »kiitän nöyrimmästi», sanoipa tai tekipä kuningas heille mitä
tahansa. Usean kerran Speke sekaantui asioihin pelastaakseen jonkun
kuningattaren tai hovipojan hengen, kuninkaan tyhjän tautta tuomittua
hänet teloitettavaksi. Eräällä huviretkellä Njansan rannoille sattui
seuraava tapaus:

Eräs Mtesan vaimoista, »sangen viehättävä olento ja todella parhaita
koko valikoimasta, poimi hedelmän ja tarjosi sitä kuninkaalle, luullen
epäilemättä tekevänsä hänen mielikseen; mutta Mtesa suuttuikin
silmittömästi kuin mielipuoli ja sanoi, että oli ensi kerta, kun
nainen oli ollut niin röyhkeä, että oli uskaltanut hänelle mitään
tarjota, ja käski hovipoikia ottamaan hänet kiinni, sitomaan ja
viemään mestattavaksi. Tuskin oli kuningas tämän saanut sanotuksi,
kuin koko hovipoikalaumassa jokainen irroitti turbaaninauhan päästään
ja hyökkäsi kuin ahnas kotkaparvi kuningattaren kimppuun, joka
vihastuneena siitä, että mokomat pienet poikalopit uskalsivat häneen
koskea, valitti kuninkaalle ja yritti torjua heitä pois kuin kärpäsiä.
Mutta sukkelaan hänet otettiin kiinni, sidottiin ja raastettiin
pois, hänen pääministeriä Kamuravionaa ja 'Mzungua' (minua) avukseen
huutaessa, vaikka Lubuga, lempisisar, ja kaikki muut naiset polvillaan
halailivat kuninkaan sääriä, rukoillen anteeksiantoa sisarelleen. Kuta
enemmän he rukoilivat armoa, sitä raaemmaksi Mtesa kävi ja lopulta
otti paksun kepin ja alkoi sillä pehmittää uhriparan päätä. Tähän
saakka olin suurimmalla huolella välttänyt, etten puuttuisi kuninkaan
mielivaltaisiin julmuuden töihin, koska tiesin, että semmoinen
sekaantuminen alkuasteella olisi vaikuttanut enemmän pahaa kuin hyvää.
Mutta hänen viimeinen ilkityönsä oli kuitenkin englantilaiselle
verelleni liikaa, ja kun kuulin nimeäni, 'Mzungu' (valkoinen mies), yhä
säälittävästi huudettavan, niin hyökkäsin kuninkaan luo ja seisauttaen
hänen kohotetun kätensä pyysin häntä säästämään tämän naisen hengen.
Tietysti olin vaarassa paikalla menettää omankin henkeni, kun näin
estin tyrannia oikkuansa toteuttamasta; mutta hänen oikkunsa kääntyikin
kummankin ystäväksi. Väliintulon uutuus sai hänetkin hymyilemään ja
vaimo paikalla laskettiin irti.»

Speke oli eronnut Grantista tammikuussa 1862; vasta saman vuoden
toukokuussa molemmat matkustajat uudelleen yhtyivät. Grant oli kaiken
aikaa ollut niin sairaana, ettei hän kyennyt kartoittamaan järven
rantaa.



Niilin alku.


Kuukauden toisensa jälkeen he odottivat, mutta eivät päässeet edes
pois lähtemään. Kun Mtesa vihdoin suostui antamaan heille oppaita,
oli heidän kuljettava pohjoista suuntaa Niiliä kohti paikkaan, joka
oli satoja kilometrejä alapuolella sen paikan, missä joki järvestä
lähtee. Speke ei siis olisi voinut itse todeta, että Ukerewe on Niilin
lähdejärvi, mutta hänpä Niiliin yhdytettyään palasikin sitä ensin
ylöspäin siihen saakka, jossa se Viktoria Njansasta lähtee, ja saavutti
näin Niilin vasenta rantaa viikon päivät ylöspäin kuljettuaan Mtesan
oikusta huolimatta tarkoituksensa. Aivan joen niskasta, siitä, missä
se järvestä lähtee, hän löysi monta metriä korkean putouksen, joka sai
Riponin putouksen nimen Englannin maantieteellisen seuran silloisen
presidentin kunniaksi.



Riponin putous.


Heinäk. 28 p. 1862 Speke seisoi Riponin putouksen rannalla, kuvaten
sitä seuraavin sanoin: »Vaikutus oli niin valtava kuin olla saattoi:
rehevä puistomaisema, suurenmoinen, kuutta tai seitsemääsataa jardia
leveä joki pikkusaarineen ja kallioineen — edellisillä kalastajain
majoja, jälkimmäisillä päivää paistattelevia lintuja ja krokotiileja
— upeat, korkearuohoiset rantaäyräät, taustassa reheviä puita ja
plataaneja, joiden alla näkyi syöviä topi- ja hartebeest-laumoja,
ja vedessä virtahevot purskuttivat vettä sieraimistaan ja jalkaimme
juuresta nousi lentoon trappeja ja helmikanoja.»



Unjotossa.


Speke miehineen laski sitten jokea veneillä, mutta heidän lähestyessään
niitä seutuja, joissa suuri Kioga järvi on, asukkaat eräässä kylässä
Unjoron rajalla osoittivat niin suurta vihamielisyyttä, että hänen
täytyi erota joesta ja kulkea maisin Unjoron pääkaupunkiin. Matkalla
Spekeen yhtyi Grant ja yhdessä molemmat matkustajat sitten kulkivat
edelleen Unjoron pääkaupunkiin.

Unjoro on paljon köyhempää maata kuin Uganda, ja sekä kansa että
hallitsija olivat paljon vihamielisempiä. Ensin retkikuntaa ei tahdottu
laskea maahan ensinkään, ja kun se oli sinne päässyt, ei sitä tahdottu
enää laskea pois. Kuningas Kamurasi, jonka pääkaupunki oli Kafun ja
Niilin välisellä niemellä, käytti sitä aikaa, jonka hän retkikuntaa
pidätti, kiskoakseen siltä, mitä suinkin sai irti lähtemään. Speke sai
täällä kuulla lännessä olevasta suuresta järvestä (Albert Njansasta),
mutta ei päässyt sinne matkustamaan.

Speke oli kotimaassaan sopinut Petherickin kanssa, että tämä
lähettäisi häntä vastaan Gondokorosta käsin apuretkikunnan, ja kun
hän Unjorossa sai kuulla jonkun päivämatkan päässä olevan valkoisia
kauppiaita, arveli hän sitä juuri täksi apuretkikunnaksi ja lähetti
uskollisimman miehistään, Bombayn, sitä tapaamaan. Tämä palasi pian
ilotiedoilla, uusiin vaatteihin puettuna ja jo etäältä ilmaisten
riemuaan pyssynlaukauksilla. Hän oli tavannut, ei tosin apuretkikuntaa,
mutta joukon »turkkilaisia», s.o. erään maltalaisen kauppiaan De Bonon
palveluksessa olevia Sudanin neekereitä, jotka olivat leiriytyneet
Gondokoron eteläpuolelle, kahdeksan päivämatkan päähän tästä
kaupungista. Unjoron kuningas vihoviimein päästi heidät lähtemään.
Marraskuun 9 p. he astuivat veneihin ja laskivat Kalu jokea Niiliin,
joka sillä paikalla vielä oli leveä, järvimäinen, ja sitten osa maata,
osa Niiliä pitkin veneillä kulkien, saapuivat Kamman koskelle, josta
Speke päätti oikaista suoraan maan poikki, koska Niilin sanottiin
tekevän suuren mutkan ja Gondokoroon mennessä olevan paljon koskia.



Matkalla Gondokoroon.


De Bonon miesten leiri tavattiin ja siellä oli vastaanotto intohimoisen
riemuisa. Speken miehet juhlan kunniaksi hummasivat yhden viikon yhteen
mittaan. Mutta Speke ja Grant eivät voineet aikaansa yhtä iloisesti
viettää, heidän kun täytyi joka päivä nähdä, kuinka säälimättömästi
»turkkilaiset» pettivät ja nylkivät maanasukkaita heidän kanssaan
kauppaa tehdessään. Speken täytyi odottaa, kunnes he olivat loppuun
suorittaneet norsunluukauppansa ja lähtivät paluumatkalle, sillä
hänellä ei ollut enää niin paljon omaisuutta, että olisi voinut omin
voimin päästä edes Gondokoroon, Egyptin eteläisimmälle asemalle.
»Turkkilaiset» ottivat joka kylästä väkipakolla kantajia sen, minkä
tarvitsivat.

15 p. helmik. 1863 Speke ja Grant saapuivat Gondokoroon, oltuaan
kolme vuotta matkallaan. Gondokorossa he tapasivat maanmiehensä
Samuel Bakerin, joka vaimonsa keralla oli matkalla etelää kohti
heitä etsimään. Gondokoroon saapui Petherick'kin vaimonsa keralla,
mutta Speke oli hänelle niin vihoissaan siitä, että hän oli uskonut
avun tuonnin De Bonon miesten asiaksi, ettei hän enää huolinut
Petherickin avusta, vaan matkusti Bakerin aluksella Khartumiin. Hän
teki Petherickille suuren vääryyden, sillä tämä oli kyllä jo vuotta
ennen käynyt Gondokorossa samalla asialla, mutta kun hän oli palkaton
konsuli, ei hän voinut jäädä sinne vuosikausiksi odottamaan. Speken
syytökset saivat sitten aikaan, että Petherick menetti konsulivirkansa
ja vielä kauppansakin, sillä egyptiläiset, jotka olivat hänelle
vihoissaan siitä, että hän oli orjakauppaa vastustanut, juonivat nyt
hyvällä menestyksellä häntä vastaan.

Speke ja Grant palasivat Eurooppaan keväällä 1863. Matka, löydöt ja
Speken matkakertomus herättivät mitä suurinta huomiota, vaikkeivät
julkiset hyvitykset olleetkaan kovin suuria. Speke oli ensimmäisessä
sähkösanomassaan ilmoittanut, että »the Nile is settled» (Niilin
kysymys lopullisesti ratkaistu), mutta tämä ei estänyt Burtonia
asettumasta vastakkaiselle kannalle. Hän julkaisi Petherickin kanssa
teoksen osoittaakseen, että Speken löytö olikin verraten vähäpätöinen.
Käyttäen hyväkseen Speken tunnustusta, että hän harvassa kohdassa kävi
itse järven rannalla, Burton kielsi sen olemassa olonkin, väittäen
paikalla olevan monta järveä ja suota. Niilin päävesi muka tuli Albert
Njansasta, jonka Baker oli vähän myöhemmin löytänyt, ja sen takaa
Tanganjikasta saakka. Asian piti tulla julkisen väittelyn alaiseksi
Englannin tiedeseuran kokouksessa Bathissa, mutta juuri kun kokouksen
piti alkaa ja Burton oli asettunut paikalleen, vanhan matkatoverinsa
ilmestymistä odottaen, saapui tieto hänen tapaturmaisesta kuolemastaan
metsästysretkellä. Mies, joka oli niin monet vaarat kokenut, sai
odottamatta surmansa kotiseudullaan haulikkonsa tapaturmaisen
laukeamisen kautta.

Myöhemmät matkustajat osoittivat, että Speken käsitys Niilin lähteistä
oli pääasiassa oikea. Hänen suurin erehdyksensä oli se, että hän piirsi
sille monta lähtöhaaraa Viktoria-järvestä, vaikka Riponin putous
on ainoa. Erehdys johtui siitä, että eräiden syrjäjokien lähteet
ovat niin lähellä järven pohjoisrantaa, että Speke jonkin verran
etäämmältä rantaa seuraillessaan tuli kulkeneeksi niiden poikki ja
luuli niiden itse järvestä alkavan. Viktoria Njansan luoteisen lahden,
Kavirondo-lahden, josta Speke kuuli huhuja, hän piirsi liioitellen
hyvin suureksi ja kuuli sille väärän nimen, Bahri-Ngo.

»Speke oli», lausuu hänestä tunnettu Afrikan tutkija Sir H.H. Johnston,
»Afrikan löytöretkeilijöistä suurimpia, ehkä vain Stanleyn ansiot ovat
suuremmat. Harvinainen tarmo, mielenlujuus, urheus, maltti ja rautainen
terveys täytyi sillä miehellä ollakin, joka saattoi voittaa Sansibarin
ja Viktoria Njansan väliset esteet ja tunkeutua tältä järveltä Niilin
laivaliikkeen päätekohtaan. Unjamvesin ja Viktoria-järven välillä
retkikunta oli vähällä joutua tuhon omaksi. Mtesan oikut tuottivat
sille monet vaarat, monta kertaa Kamurasi Unjorossa uhkasi sille
tuhon tuottaa ja muita vaaroja odotti Madin ja Barin maissa, mutta
lopulta se kuitenkin pääpiirtein ratkaisi Niilin kysymyksen. Viktoria
Njansa voitiin Speken matkan johdosta piirtää kartalle likimain
oikein, Albert Njansan muoto ja laajuus arvata sangen tarkkaan ja
Valkoisen Niilin juoksu piirtää osapuilleen. Päiväntasaajan Afrikan
merkillisestä vahumaylimystöstä ja Ugandan barbaarisesta hovista saapui
nyt ensimmäinen tieto. Speke paljasti Niilin salaisuudet, samoin kuin
Stanley Kongon. Vain aukkojen täyttäminen jäi myöhempien tutkijain
asiaksi.»

Grant toi matkalta runsaita kokoelmia.



Niilin tutkimisen myöhempiä vaiheita.



Samuel Baker.


Samuel Baker oli nähnyt paljon maailmaa, ennenkuin hän lähti
Niilin lähdejärville Speken ja Grantin työtä jatkamaan. Ollen
varakkaan kauppiaan poika hän jo varhain saattoi noudattaa matka- ja
seikkailuhaluaan. Viljeltyään plantaasseja, rakennettuaan rautateitä
Unkarissa ja siellä tutustuttuaan toiseen vaimoonsa, metsästettyään
karhuja, metsäkarjuja, susia, hirvaita ja kauriita Vähässä Aasiassa,
hän v. 1861 saapui Kairoon vaimonsa keralla, matkustaakseen sieltä
Spekeä ja Grantia vastaan. Valmistaakseen itseään tätä vaikeaa tehtävää
varten hän ensin päätti tutkia Atbaran, viimeisen syrjäjoen, joka
Niiliin vettään tuo.



Baker Atbaralla.


»Parinkymmenen mailin rasittavan matkan jälkeen», hän kirjoittaa,
»saavuimme Atbaran ja Niilin yhtymäkohdalle; kaiken matkaa oli
vasemmalla kädellä karua hiekkaa silmän siintämättömiin, jota
vastoin oikea ranta mailin päähän Niilistä vielä kykeni kasvattamaan
kääpiömimoosoja ja _Asclepia giganteaa_... Atbara on omituinen joki; ei
ollut sitä paikkaa, josta se ei olisi ollut ainakin tuhattakahtasataa
jalkaa leveä, ja toisin paikoin se oli paljon leveämpi. Äyräät, joiden
korkeus oli 25—30 jalkaa, olivat epäilemättä tulvain aikana olleet
veden alla, mutta nykyisin joki oli kuollut, ei vain osaksi kuivunut,
vaan hiekkauoma niin hehkuva, että auringonvalon heijastus oli melkein
sietämätön. Äyräillä kasvoi runsaasti hyphaene-palmuja, jotka ovatkin
ainoat varjon antajat. Useat allikot olivat melkoisen suuret ja
syvät. Tulvan aikana Atbaran uoma on hirmuisena koskena, jonka voima
äkkimutkiin kaivaa parin-, kolmenkymmenen jalan syvyisiä kuoppia.
Näihin syvänteihin sitten jää vettä, muun uoman kuivaessa... ja täten
syntyneissä lampareissa kiehuu suurta kalaa, mahdotonta krokotiiliä,
kilpikonnaa ja toisinaan niissä vilisee virtahepojakin... Erämaan
eläinten, gasellien, hyeenain ja villiaasien, on pakko tulla näille
lampareille juomaan... Palmuissa parveilee lukemattomia kyyhkyskarjoja
ja aamuin ja illoin saapuu tuhansittain helmikanoja juomaan ja taas
matkaan lähteäkseen.»

Kesäkuun lopulla kuumuus oli kerrassaan tukehduttava, mutta samaan
aikaan Baker sai kokea Abessinian alppimaan lumensulamisen ja
rankkasateiden vaikutukset. Hän makasi juhannusaattona puoleksi
nukuksissaan vuoteessaan joen rannalla, kun hän äkkiä kuuli jyminää,
ikäänkuin etäisen ukkosen ääntä. Tämä ääni yhä koveni, kunnes se
herätti arabialaisetkin, jotka nyt hyökkäsivät telttaan ja huusivat
»joki! joki!» — »Kavahdimme jalkeillemme silmänräpäyksessä ja tulkkini
huudahti aivan suunniltaan kauhistuksesta, että joki lähestyi ja että
se etäinen jyrinä olikin lähestyvän veden pauhua... Väestäni suuri osa
nukkui jokiuoman paljaalla hiekalla ja tuskin ennätti kavuta jyrkän
törmän päälle, ennenkuin vesi pimeässä yllätti heidät... joki oli
saapunut kuin 'varas yöllä'. Kun aamu valkeni, seisoin uljaan virran,
erämaan ihmeen rannalla! Eilen sillä paikalla oli vain karua hohtavaa
hiekkaa, reunoillaan kuihtuneita pensaita ja puita paarteenaan. Ei
ainoakaan pensas voinut ylpeillä lehdestä, ei ainoakaan puu luoda
varjoa: mimoosain rungoilla hauras kummi halkeili... Yhdessä yössä
tapahtui tämä ihmeteltävä muutos... Kuin kokonainen kansainvaellus
tulvavesi anasti uomaa, joka sitä myöten muuttui 1500 jalkaa leveäksi,
viittätoista tai pariakymmentä jalkaa syväksi juhlalliseksi virraksi.
Bamburuokoja, pehkoja ja kaikenlaista ruhkaa kiiti ohitseni virran
kantamina. Minä käsitin, mikä oli tapahtunut: Abessiniassa satoi ja
suli lumi. Abessinian rankkasateet ja sulava lumi ovat Niilin tulvain
pääsyyt.»

Baker matkusti Atbarasta Kassalaan, joka sitten myöhemmin tuli
kuuluksi dervishien ja italialaisten taistelusta. Kassala on Mareb
joen varrella, joka ennen lienee laskenut joko Niiliin tai Atbaraan,
mutta nykyisin häviää erämaahan Kassalan pohjoispuolella. Kassalan
lounaispuolella hän jälleen yhdytti Atbaran, joka hänen mielestään
oli lyhyellä matkalla suuresti muuttanut muotoaan. Poissa oli aava
hiekkaerämaa, jonka halki joki alempana virtasi samalla tasolla kuin
muukin maisema. »Kuljettuamme näköjään aivan vaakasuoran, 45 mailin
levyisen lihavan lietelakeuden poikki, saavuimme äkkiä syvän, viittä
tai kuutta mailia leveän laakson reunalle ja näimme sen pohjalla, pari
sataa jalkaa maan yleistä tasannetta alempana, Atbaran virtaavan.
Vastakkaisella puolella jatkui lännen taivaanrantaa kohti samaa lakeata
tasannetta.

»Lähdimme sitten laskeutumaan, joelle. Laakso oli täynnään kuruja
ja rotkoja, maanvieremiä ja putaita; koko monta mailia leveä
notkelma ilmeisestikin oli joen työtä. Kuinka suunnattomia aikoja
joki lieneekään tarvinnut kaivaakseen laa'asta pöytämästä tämän
syvän ja leveän laakson? Tämä oli se mahdikas maanraataja, joka oli
Ala-Egyptin deltamaan peittänyt viljavalla lietteellään. Näillä
laajoilla lihavilla tasanteilla vesi ei kokoonnu joiksi, vaan vaipuu
maan sisään. Laakson rinteistä sen vuoksi tuon tuostakin kumpuaa esiin
lähteitä, jotka huuhtovat pois hienompia maahiukkasia ja vievät niitä
jokeen. Sadeajalla tapahtuu maanrepeämiä ja rinteiltä juoksee laaksoon
liejuvirtoja, ja kun joki virtaa alati tulvivana koskena, lohkeilee
löyhää äyrästä jokeen, jossa maakappaleet tuota pikaa hajoavat.
Atbara on silloin paksua kuin hernerokka ja sen liejuiset vedet
toimittavat yhä uudelleen ja uudelleen samaa virkaa, jota ovat kautta
aikain toimittaneet. Näin joki myllersi maata meidän saapuessamme sen
partaalle laakson pohjalle. Arabialainen nimi 'Bahr-el-Aswad' (musta
joki) on hyvin ansaittu. Se on Egyptin musta äiti, joka yhä kuljettaa
lapselleen samaa ravintoainetta, josta se on deltan rakentanut. Olkoot
Niilin lähteet missä tahansa, Atbara joka tapauksessa on Egyptin äiti!»

Baker ihastui suuresti komeaan arabialaiseen rotuun, joka näillä
seuduilla asui.



Atbaran arabialaiset.


Seuraavalla tavalla hän kuvaa erästä täällä tapaamaansa vanhaa
sheikkiä: »Hän oli komein arabialainen, mitä olen vielä milloinkaan
nähnyt. Ikää hänellä oli kahdeksankymmenen vuoden vaiheilla, mutta
siitä huolimatta hän oli suora kuin keihäs ja näytti olevan vain
viiden- tai kuudenkymmenen ikäinen. Ruumiinrakennukseltaan hän oli
herkulesmainen, kuutta engl. jalkaa kolmea tuumaa pitkä, hartiat
ja rinta olivat valtavan leveät, nenä erinomaisen kaareva. Suurten
tuuheitten, aivan valkeitten kulmakarvain alta katsoivat kotkan silmät.
Sangen vahva lumivalkea parta valui hänen rinnalleen keskivaiheille
saakka. Hänellä oli valkoinen turbaani ja valkoinen kashmiriabbai eli
pitkä viitta, joka ulottui kaulasta kantapäihin. Täydellisempää erämaan
patriarkkaa ei voisi mielessään kuvitella, jos tahtoisi henkilöistyttää
Abrahamin kansansa etupäässä.»

Tällä uljaalla vanhalla sheikillä oli mukanaan kymmenen poikaansa,
joista useimmat olivat yhtä pitkiä miehiä kuin hän itsekin. Lapsia
hänellä oli paljon mutta epäilemättä nämä heimot melkein kokonaan
tuhoutuivat mahdin kapinaa seuranneissa surkeissa sodissa.

Baker nousi Atbaran vartta aina joen latvaosille saakka, metsästellen
siellä suurta riistaa Hamranin arabialaisten keralla. Nämä arabialaiset
kaatoivat elefantteja siten, että ajoivat niitä takaa ratsain ja
pitkällä miekallaan yhdellä iskulla katkaisivat kinttusuonen. Kirahveja
ja antilooppeja oli viljalta, maa akaasialehtoineen Abessianin
vuorimaan liepeillä kuin avointa englantilaista puistomaisemaa. Siellä
täällä kasvoi jättiläismäinen baobab eli apinanleipäpuu. Joessa oli
m.m. keuhkokalaa (_Protopterus_).

Atbaran latvoilta Baker kulki Abessinian ylängön läntisiä liepeitä
Rahadille, Sinisen Niilin syrjäjoelle, joka juoksee melkein
yhdensuuntaisesti kuin Dinder joki, laskien sitä Khartumiin. Sieltä
hän kauniin puolisonsa kera lähti nousemaan Niiliä, Spekeä ja Grantia
vastaanottamaan. Hän tapasi heidät Gondokorossa, kuten olemme ennen
maininneet, vei heidät veneellään Khartumiin, ja Speke jätti hänelle
perinnöksi Niilin toisen lähdejärven löytämisen.



Baker Albert Njansalla.


Orjain ja norsunluun kauppiaat koettivat kuitenkin kaikin tavoin estää
Bakeria palaamasta Speken reittiä bari-neekerien maahan ja saivat hänen
miehensä Khartumissa kapinoimaan. Baker pääsi kuitenkin lähtemään,
matkassaan 90 miestä, kameeleja, hevosia ja muuleja. Orjakauppiaita
ja vihamielisiä maanasukkaita välttääkseen hän ensin teki kierroksen
itää kohti ja sai taivutettua puolelleen Ibrahim nimisen orjakauppiaan,
joka ensin koetti silläkin puolella kiihoittaa kaikki maanasukkaat
retkikuntaa vastaan. Hän tuli sitten Lotukamaahan, vuorimaahan,
jossa oli runsaasti elefantteja ja kirahveja ja jonka tavallisia
neekereitä muodokkaammat asukkaat olivat taitavia seppiä. Hänen sieltä
jatkaessaan matkaa melkein kaikki kantajat karkasivat, ja kun kameelit
olivat jo Madi-maassa kuolleet, täytyi Bakerin hylätä kaikki tavarat,
jotka eivät olleet aivan välttämättömiä, ja vain ampumatarpeet ja
Kamurasi kuninkaalle annettavat lahjat mukanaan he jatkoivat matkaa,
yhdyttäen Niilin molempien järvien välissä Kamman koskilla. Baker
olisi tästä mielellään laskenut Niiliä Albert Njansaan, mutta Unjoron
asukkaat estivät sen ja pakottivat hänet kulkemaan oikopäätä Kamurasin
pääkaupunkiin. Kamurasi ottikin Bakerin ja hänen vaimonsa hyvin
vastaan, ja se oli onni, sillä Baker oli kuumeesta kuoleman sairaana.
Mutta pian hän kuitenkin näytti pahan luontonsa ja kielsi Bakeria
matkustamasta Albert Njansalle. Orjain ja norsunluun kauppias Ibrahim
oli ostanut kaikki tarvitsemansa tavarat ja jälleen lähtenyt Unjorosta.
Kaikki Bakerin kantajat, kolmeatoista lukuunottamatta, olivat
karanneet. Huomatessaan kuitenkin, ettei Bakerilta voinut enempää
kiristää, Kamurasi, vielä kaksipiippuisen rihlan saatuaan, päästi hänet
menemään, antaen hänelle kaksi opasta ja kolmesataa miestä saattoväkeä.
Saattoväki kuitenkin täytyi piankin palauttaa takaisin levottomuutensa
vuoksi. Tavalla tai toisella, hankkien kantajia kylästä kylään, pääsi
Baker sittenkin kaikista vaikeuksista ja onnettomuuksista huolimatta
tunkeutumaan Albert Njansan rannoille, yhdyttäen järven Vakovia
nimisessä paikassa, joka on sen kaakkoiskolkassa. Tällä taipaleella
rouva Baker oli kuolla auringonpistokseen — häntä kannettiin paareilla
— ja Baker itse oli kuumeesta puolikuolleena.

Mutta tämän tuntemattoman järven löydettyään he unohtivat
kärsimyksensä. »Se oli ihana päivä», kirjoittaa Baker. »Me olimme
kulkeneet erään syvän notkon poikki ja paraillaan nousimme ylös
vastakkaiselle puolelle. Riensin edellä mäen päälle ja sain nyt
nähtyjen vaivain palkan, sillä allani lepäsi rannaton, hopealle hohtava
vedenpinta, jota etelää ja lounatta kohti levisi niin laajalti kuin
silmä kantoi. Sydänpäivän aurinko valoi sille loistettaan. Lännessä
kohosi järvestä 80—100 kilometrin päässä pariatuhatta metriä korkeita
sinisiä kukkuloita. Mahdoton on minun kuvata sitä voitonriemua, joka
mieleni valtasi. Vihdoin olin saanut palkkani Afrikassa viettämäini
vuosien työstä — ja englantilainen oli tämän voiton voittanut!»

Vaikka Baker seisoi kaakkoisrannalla, luuli hän kuitenkin näkevänsä
etelän puolessa »rannattoman ulapan», jota ulottui sille suunnalle
silmän siintämättömiin. Luultavasti järvellä Bakerin käydessä oli
koko joukon auerta, joka siellä on sangen yleistä. Rannattoman
ulapan asemesta he muutoin olisivat etelässä aivan lähellä nähneet
Ruwenzorin valtavan lumivuoriston. On usein ihmetelty, että Bakerit
näin saattoivat erehtyä tämän järven maantieteellisistä seikoista,
mutta paitsi luonnollista liioittelemisen halua, oli tähän syynä sekin
seikka, että he etelän ilmalla näkivät Semlikin leveän laakson, joka
näytti järven jatkolta ja epäilemättä aikanaan onkin ollut Albert
Njansan jatkona. Samat jyrkät ylänköäyräät, jotka sulkevat Albert
Njansan, rajoittavat Semlikin laaksoakin. Ruwenzorin liepeet Baker näki
ja nimitti ne Sinivuoriksi.

Järven rannalla oli kylä, joka harjoitti suurta kalanpyyntiä.
Yhdestä puusta koverretulla veneellä Baker vaimonsa keralla sitten
lähti seuraamaan järven itärantaa koillista kohti, kunnes tuli
siihen paikkaan, jossa Niili siihen vetensä purkaa. Pitkin matkaa
näkyi virtahepoja ja krokotiileja. Niiliä hän sitten nousi ylöspäin
aina Murchisonin putoukselle saakka, joka oli jäänyt Spekeltä
näkemättä. Niilin vesi putoo siinä korkeitten kallioseinämien välissä
äkkijyrkkänä könkäänä 40 metriä. Maisema on suurenmoisen ihana ja
vain sen syrjäisyys ja kulkuneuvojen huonous on syynä siihen, että
se on niin vähän tunnettu. Tältä putoukselta Baker vielä kulki
rantaa pitkin aina Kamman putoukselle saakka, mutta sitten kantajat
jälleen karkasivat ja parikunta joutui niin vaikeaan tilaan, ettei
pelastuksesta enää näyttänyt olevan mitään toivoa. Pari kuukautta
täytyi syödä metsän ruohoja ja homehtuneita jauhoja. Harvoin he
maanasukkailta saivat jonkun linnun särpimeksi. Sitten Kamurasi
jälleen alkoi heitä kiusata, kärttäen Bakerilta apua sukulaistaan
Fowukaa vastaan. Bakerin epäröidessä kulki Niilin poikki eräs De Bonon
norsunluu-karavaaneista, jonka johtaja oli Fowukan liittolainen. Hän
aikoi juuri hyökätä Kamurasin armeijan kimppuun ja varmaan olisi sen
helposti voittanut, hänellä kun oli 150 pyssyä, mutta Baker silloin
pystytti Kamurasin leiriin Englannin lipun ja varoitti De Bonon
väkeä, että Unjoron kuningas nyt oli Englannin suojeluksen alainen.
Bakerin uhkauksista säikähtyen norsunluukauppiaat peräytyivät Niilin
pohjoispuolelle, mutta Kamurasi palkitsi saamansa avun siten, että
hän nyt esti Bakeria ensinkään lähtemästä Unjorosta. Samaan aikaan
kuitenkin Ugandan kuningas Mtesa, kuultuaan valkoisen miehen saapuneen
Unjoroon ja epäillen Kamurasia, ettei tämä laskenut häntä Ugandaan
matkaa jatkamaan, lähetti suuren armeijan Unjoroa hävittämään. Kamarasi
pakeni johonkin Niilin saareen, jättäen Bakerin Karuman putouksille
ilman ruokavaroja ja juhtia, tulemaan toimeen, miten taisi. Baker
sai kuitenkin lähetetyksi sanan orjain ja norsunluun kauppiaalle
Ibrahimille, ja tämä tulikin apuun. Matkalla he kuitenkin olivat saada
surmansa bari-neekerien maassa, nämä kun olivat nousseet kapinaan
orjakauppiaita vastaan. Eivät vielä Gondokorossakaan matkan vaikeudet
lakanneet, sillä Niili oli jälleen alkanut tukkeutua ja Khartumissa
raivosi rutto. Toukokuussa 1865 Baker vaimonsa keralla saapui
Khartumiin, kulki sieltä jokea Berberiin ja Berberistä kameeleilla
erämaan poikki Suakiniin.

Bakerin retki herätti suurta huomiota ja hänet sen johdosta
aateloitiin. Julkaisemassaan kartassa hän tavattomasti liioitteli
Albert Njansan kokoa ja semmoisena se sitten esiintyi kartoilla hyvän
aikaa. Speke oli paljaiden kuulopuheiden mukaan piirtänyt järven paljon
oikeammin. Baker kannatti Burtonin otaksumaa, että Tanganjika oli
Niilin eteläisin lähdejärvi, ja tämä ennakkoluulo se sai hänet näkemään
Albert järven monta vertaa todellista suurempana.



Baker masentaa orjakaupan.


Mehemet Ali ehkä todella aikoi lopettaa orjakaupan, mutta olot olivat
häntä voimallisemmat. Orjuus oli niin syvälle juurtunut Niilin laakson
oloihin, ettei sitä ollut helppo hävittää, ja kun kävi ilmeiseksi, että
siitä saataisiin hyvä tulolähde, niin alkoivat Egyptin viranomaiset
päin vastoin sitä suosia. Orjakauppiaita pakotettiin maksamaan yksi
punta veroa jokaisesta orjasta, ja siitä karttui valtiolle paljon
tuloja.

Mehemet Alin jälkeläinen Ismail sitä vastoin päätti täydellä
todella ryhtyä orjakauppaa lopettamaan, toivoen siten saavuttavansa
Euroopan suosion. Paremmaksi varmuudeksi siitä, että työ tulisi
rehellisesti suoritetuksi, hän uskoi sen Sir Samuel Bakerille, joka
löytöretkeilijänä oli saavuttanut suuren kuuluisuuden ja hyvin tunsi
Niilin yläjuoksulla vallitsevat olot. Baker nimitettiin Sudanin
ylimaaherraksi, sai ruhtinaallisen palkan ja kokonaisen armeijan työnsä
toimittaakseen. Oloja, joihin hänen nyt tuli aikaan saada muutos, hän
kuvaa seuraavasti:



Orjain ryöstö Niilin yläjuoksulla.


»Rikkaat ja hyvin viljellyt seudut olivat autioina, naisia ja lapsia
raastettiin orjuuteen, maakyliä poltettiin ja sato ryöstettiin tai
tuhottiin, väestö karkoitettiin, maallinen paratiisi oli muutettu
helvetiksi ja alkuaan ystävällinen maanasukas oli käynyt vihamieliseksi
vieraita kohtaan. Sanalla sanoen, orjakaupan jäljet olivat paljasta
hävitystä.

»Ne orjastajat ja orjakauppiaat, jotka olivat syynä kaikkeen tähän
rajattomaan kurjuuteen, olivat suurimmaksi osaksi arabialaisia ja
Egyptin alamaisia, jotka olivat hylänneet alkuperäisen toimensa,
maan viljelemisen Sudanissa, ja ruvenneet Khartumin kauppiaitten
palvelukseen. Rikkaimmalla näistä kauppiaista oli palveluksessaan
kokonaista kaksituhattaviisisataa arabialaista, ja tämä armeija oli
jaettu moneen osastoon, jotka kuljeskelivat Keski-Afrikassa orjia
hankkimassa ja rosvoamassa. Nämä hurjat joukot oli pyssyillä asestettu
ja jonkinlaiseen sotilaalliseen kuriin harjoitettu. Ne oli jaettu
komppanioihin, ja usein niitä komensivat vakinaisesta sotaväestä
karanneet sotamiehet. On arvioitu, että noin viisitoistatuhatta
kediivin alamaista toimi »mustan norsunluunkaupan» ja orjastuksen
alalla Valkoisella Niilillä.

»Jokainen kauppias anasti jonkun määräalueen, jota hän hallitsi
täydellisenä tirannina. Voidakseen paremmin pitää piiriään kurissa hän
perusti siihen jonkinlaisia sotilas-asemia, joissa kussakin oli noin
kolmensadan miehen vartijaväki. Siten näitten kauppiaitten aseelliset
joukot anastivat laajoja maa-aloja ja usein tekivät yhden neekerikansan
kanssa liiton sen avulla rosvotakseen toiselta kansalta naiset, lapset
ja karjan. Orjastajain laajasta toiminnasta antaa käsityksen se,
että yhdellä ainoalla kauppahuoneella oli mokoma »oikeus» harjoittaa
ihmismetsästystä alueella, joka oli 300.000 neliökilometriä laaja.
Tämän kauppahuoneen rosvokomppaniat saivat siis rankaisematta murhata,
ryöstää, polttaa ja hävittää maassa, joka oli alaltaan lähes Italian
kokoinen!

»On mahdotonta arvata, kuinka paljon orjia Sudanissa vuosittain
tehtiin. Mutta minä otaksun, että ainakin 30.000 neekeriä pidettiin
vankina orjakauppiaitten leireissä, taikka oli matkalla Valkoisella
Niilillä ja Darfurin ja Kordofanin kauppateillä. Ihmishukka, johon
orjastus ja orjain pahoinpitely on syynä, on hirvittävä. Välitön
seuraus orjakaupasta on, että sen alaisten seutujen väestö pakenee,
heillä kun ei ole muuta neuvoa, elleivät tahdo tyynesti nähdä,
että heidän vaimonsa ja lapsensa rosvotaan, taikka elleivät tahdo
sortajiinsa liittyä, lähteäkseen naapuriheimon naisia ja lapsia
ryöstämään. Kamala anarkia käy siten vallitsevaksi niissä seuduissa,
joissa orjakauppiaat mellastavat, ja kaikkialla näkyy vain hävitystä,
petosta ja hirvittävimpiä konnatöitä.»

Saalis jaettiin siten, että apuna olleet alkuasukkaat saivat ryöstetyn
karjan, orjakauppiaat taas kaikki tytöt ja nuorukaiset. Vanhukset ja
kelpaamattomat lapset armotta surmattiin. Seuraavalla retkellä sama
rosvojoukko liittyi johonkin toiseen heimoon ja lähti sen keralla
sotaan samaa heimoa vastaan, joka sitä vast'ikään oli auttanut. Nuoret
ja kauniit tytöt myytiin haaremeihin, toiset palvelijoiksi. Miehet
pistettiin joko Egyptin varakuninkaan, taikka jonkun aasialaisen
ruhtinaan sotajoukkoon, toisia käytettiin maanviljelijöiksi taikka
muihin töihin. Osa kuohittiin, niin että he kelpasivat eunukeiksi.
Darfurissa oli oikea laitos tätä varten; myöhemmin harjoitettiin
silpomista vielä suuremmassa määrin Assiutissa Niilin varrella, ja
kaikista muista veivät voiton — koptilaiset munkit. Sen alaiseksi
joutuivat orjakaravaanien voimakkaimmat ja kauneimmat 8—10 vuoden
vanhat pojat. Tyttölapsia taas leikattiin siten, että he sitten olivat
hedelmättömät. Vakinaisen isännän saatuaan orjat kuitenkin joutuivat
jotenkin hyvän kohtelun alaisiksi, koska he olisivat karanneet, jos
heitä olisi huonosti pidetty. Usein orjakauppiaat möivät omia lapsiaan,
joita heille olivat synnyttäneet neekerivaimot.



Bakerin retkikunta.


Näihin oloihin piti Bakerin nyt saada parannusta aikaan. Hänellä oli
käytettävänään armeija, jossa oli 1200 egyptiläistä, arabialaista,
neekeriä ja turkkilaista sotamiestä, jota paitsi hänellä apunaan oli
moniaita eurooppalaisia. Rouva Baker oli jälleen mukana retkellä.
Kolme höyrylaivaa ja joukko muita aluksia kuljetti retkikuntaa Niiliä
ylöspäin. Mutta Khartumiin päästyään Baker piankin sai kokea, että
tehtävä oli paljon vaikeampi, kuin kukaan oli osannut aavistaakaan,
sillä ei ollut ainoatakaan kediivin alamaista, joka ei olisi ollut
orjakaupalle suosiollinen. Sen vuoksi koettivat kaikki parhaan kykynsä
mukaan ehkäistä Bakerin toimintaa.

Baker perusti aluksi Gondokoroon tukiaseman ja pakotti ympäristön
neekerit tunnustamaan kediivin yliherruuden. Kaupunki sai nimeksi
Ismailia. Oli tosin joku verta taisteltavakin, mutta sotaiset
bari-neekerit Baker voitti. Suunnattomalla vaivalla hän oli saanut
laivansa nostetuksi Gondokoroon saakka, mutta suurille järville hän ei
voinut niitä viedä, vaikka oli toivonut. Toimintaa jatkettiin kuitenkin
sillekin suunnalle ja perustettiin useita asemia, joista Lado ja Dufile
ovat tulleet tunnetuimmiksi sen kautta, että Emin pasha niitä sittemmin
niin sitkeästi puolusti mahdia vastaan. Kun Baker ei voinut laivalla
nousta Unjoroon, lähti hän sinne maitse. Siellä hallitsi nyt Kabbarega,
joka luonnonlahjoiltaan oli vielä kehnompi kuin hänen isänsä Kamurasi.
Kabbaregan täytyi kuitenkin ottaa retkikunta kohteliaasti vastaan,
hän kun pelkäsi Bakerin muutoin valloittavan hänenkin maansa. Baker
oli saanut kiinni muutamia orjastajia, jotka olivat olleet Unjorossa
orjia rosvoamassa, ja hän antoi piestä heidät kuninkaan nähden, josta
unjorolaiset suunnattomasti hämmästyivät. Orjat, jotka enimmäkseen
olivat unjorolaisia, hän antoi vapauttaa ja lupasi, että kaikki muutkin
Unjorosta otetut orjat, mitä vain käsiin saataisiin, samalla tavalla
vapautettaisiin.

Baker sitten otti maan Egyptin kuninkaan omaisuudeksi, ja asukkaat
alussa näyttivät olevan hyvillään siitä, että pääsivät niin mahtavan
suojeluksen alaisiksi. Mutta ystävyyttä ei kauaa kestänyt, pian
Kabbarega koetti petoksen kautta tuhota koko retkikunnan ja syntyi
sota. Siinä hänen pääkaupunkina, Masindi, poltettiin, mutta lopun
lopulta Bakerin kuitenkin täytyi kääntyä takaisin ja kiittää onneaan,
että sotajoukkonsa keralla pelastui. Paluumatkalla hän nimitti erään
toisen ruhtinaan Unjoron kuninkaaksi, mutta Kabbarega kuitenkin piti
sangen kauan puoliaan, ja vasta englantilaisten ottaessa haltuunsa
Egyptin perinnön Niilin latvoilla Kabbaregakin menetti valtaistuimensa
ja vietiin, samoin kuin niin moni muu musta majesteetti, maastaan pois,
Seychellien saarille.

Unjoro muutoin on Sisä-Afrikan esihistoriassa siitä merkillinen maa,
että sieltä lähtivät leviämään hamilaiset vahumat, jotka neekerien
keskuuteen perustivat valtakuntia ja heille toivat myöhemmän kivikauden
kulttuurin, metallien käytön ja karjanhoidon.

Baker alkoi sitten järjestää sen laajan alueen hallintoa, jonka hän
sotaretkellään oli saattanut Egyptin vallanalaisuuteen. Elokuusta 1872
maaliskuuhun 1873 hän toimi näissä hommissa, perustaen aseman Niilin
rannalle lähelle Karuman koskea ja toisen Fatikoon, sille oikotielle,
joka sieltä lähtien katkaisee Niilin mutkan ja Dufilessa taas yhdyttää
joen. Huhtikuun alussa Baker palasi Gondokoroon ja kolme kuukautta
myöhemmin Khartumiin.

Orjakaupalle hän oli antanut ankaran iskun, mutta kun hän nyt palasi
kotimaahansa, eivätkä egyptiläiset viranomaiset jatkaneet hänen
työtään, kohosi tämä kauppa pian entiseen mahtiinsa.



Yrjö Schweinfurth Niilin ja Kongon välisellä vedenjakajalla.


Tutustumme nyt löytöretkeilijään, jonka päämäärät olivat kokonaan
tieteelliset.

Yrjö Schweinfurth oli syntynyt Riiassa saksalaisista vanhemmista,
Saksan yliopistoissa kasvatuksensa saanut, ja saksalaisilla varoilla
hän teki Afrikan sisäosiin tutkimusretkensä.

1860-luvun alussa hän tutki Nubian, Ylä-Egyptin, Lounais-Abessinian
ja näiden maitten ja Punaisen meren välisten seutujen kasvullisuutta.
Palattuaan tältä retkeltä Saksaan hän päätti lähteä töitään jatkamaan
Bahr-el-Ghazalin vesistösyvänteeseen ja saapui sitä varten v. 1867
Suakiniin. Tutkittuaan Suakinin eteläpuolisten vuoristojen ja Atbaran
lähdeseutujen kasvistoa hän lähti Niilin laaksoon ja nousi jokea
Khartumiin, jonne hän saapui marraskuussa 1868. Seuraavan vuoden
alussa hän lähti varsinaiselle tutkimusretkelleen Bahr-el-Ghazalin,
»gasellijoen», vähän tunnettuihin seutuihin.

»Kun aamuauringon säteet valaisivat virtaavan joen matalia
yksitoikkoisia rantoja», kirjoittaa Schweinfurth Valkoisesta Niilistä,
»näyttivät ne melkein valtamereltä, niin laaja oli se matka, jonka
joki suoraan, matkailematta juoksi eteenpäin... Rantamaisemat pysyivät
penikulmittain muuttumattomasti samoina. Harvoin etäinen vuori tai
mäki vilkastutti yksitoikkoisuutta.» Huomio kiintyi pian niihin
hämmästyttävän suuriin hanhi- ja sorsalaumoihin, joita näkyi päivät
pääksytysten. Ja molemmilla rannoilla kävi laitumella suunnattomia
karjalaumoja, joiden oli tapana tulla joelle juomaan. »Joen pinnalla
soutelevat paimenet, koirat veneen perässä uiden, karjojaan milloin
minnekin saatellen.» Schweinfurth kuvaa seikkaperäisesti jokivarren ja
ylempänä olevien Niilin rantarämeitten kasvullisuutta. Kolmisensataa
kilometriä Khartumin eteläpuolella kasvoi rannoilla siroja varjoisia
akaasioita ja suurilehtisiä pensaita, monet niistä köynnöskasvien
kauniitten kukkasien peitossa. Virtahepoja oli runsaasti, jalopeurat
kiljuivat öisin ja puoleksi arabialaistuneen, neekerien sekaisen
hamilaisen väestön asemesta alkoi olla yhä enemmän alastomia mustia
ja veteliä shiluk-neekereitä. Suuria monitoriliskoja ja käärmeitä
kahisi kuivassa ruohossa, ja apinoita, töyhtökurkia ja somia valkoisen
ja ruskean kirjavia kauriita näkyi rannoilla niitä vilkastuttamassa.
Vesirajassa loikui suunnattomia krokotiilejä. Täällä matkustaja ensiksi
tutustui ambatsh nimiseen papukasviin (_Herminiera claphroxylon_), joka
kasvaa matalassa vedessä ja on suurena syynä Niilin tukkeutumiseen.
Sillä on lehdet kuin akaasialla ja keltaiset hernemäiset kukat.
»Ambatsh on merkillinen puuaineensa uskomattomasta keveydestä, jos sen
sienimäinen varsi edes puuaineen nimeä ansaitsee. Se kasvaa viittä
tai kuutta metriä pitkäksi ja on juureltaan noin 15 senttiä vahva.
Tämän sienimäisen puuaineen paino tosiaan on niin mitätön, että sitä
tekee mieli verrata höyheneen. Vasta kun sitä kädessään punnitsi,
saattoi uskoa mahdolliseksi, että yksi mies jaksoi selässään kantaa
kahdeksan henkeä kannattavan lautan. Tämä kasvi kasvaa nopeasti rannan
läheisyydessä tyvenissä paikoissa, ja kun sen juuret ovat vedessä,
niin alkavat tuulien ja virran irti repimät ambatsh-pensaat jollekin
matalalle paikalle tartuttuaan paikalla siinä kasvaa. Näin oikeastaan
syntyvät ne ruokotukot, joiden tiedetään tuon tuostakin tukkivan Niilin
Bahr-el-Ghazalin suun seuduilta ylöspäin niin pahoin, että laivakulku
käy aivan mahdottomaksi.. Muutkin kasvit ovat osallisina näiden uivien
saarien muodostumiseen, joita joka päivä syntyy kuin Delos tarussa.
Ennen muita ovat mainittavat _vossia_-ruoho ja kuulu papyro, jota
ei enää kasvakaan Egyptissä eikä Nubiassa.» Myöhemmät tutkijat ovat
huomanneet, että pääsyylliset ovat varsinkin molemmat viimeksimainitut
kasvit. Niiden muodostamat sillat ovat toisin paikoin niin vankkoja,
että ne kannattavat elefantin kulkea. Ilkialastomat shilluk-neekerit
värjäävät ruumiinsa harmaaksi tuhkalla tai ruosteenpunaiseksi
iljettävillä sekoituksilla, suojellakseen itseään hyönteisiä vastaan.
Ne nähdessään Schweinfurth ensi kerran kaipasi taakseen jäävää
sivistystä.

Bahr-el-Ghazalin suistamosta alkoi dinka-neekerien alue. Mutta »sitä
myöten kuin vene eteni, katosivat taaksemme asutut seudut. Joki
haarautui putaiksi, jotka pujottelivat lukemattomien saarien välitse
kuin labyrintissä. Rantain takaa näkyi etäältä paarre akaasiametsää
ilmoittaen, että jossain sentään oli kiinteämpääkin maata. Minä
hämmästyin sitä monenlaista kasvirikkautta, joka peitti vedenpinnan.
Kasvitieteilijälle se oli ihana näky. Papyrotiheiköt varsinkin olivat
aivan lumoavan kauniit. Ne näyttivät kuuluvan toiseen maailmaan,
niissä oli jotain juhlallista. Mutta pian kaikki tämä kasvirunsaus
alkoi arveluttavalla tavalla estää kulkua. Yhtämittaa meidän täytyi
poiketa uusiin putaihin, joiden papyroja ambatsh-seinäin välisen pinnan
vesikasvit kattoivat kuin vihanta matto. Yhä kapeammaksi kävivät
väylät, joita tunkeuduimme eteenpäin. Veneemme toisinaan tarttuivat
niin kovasti kiinni tähän kasviryteikköön, ikäänkuin olisivat
juurtuneet kiinni viittätoista jalkaa pitkiin papyro-ruovostoihin,
joiden rehevä viheriä väri oli ihastuttavana vastakohtana soutajaimme
paljaalle ruskealle iholle. Miestemme huuto ja meiskaaminen herätti
tuhansittain kaikuja. Virtahevot pelästyivät, kohottivat päänsä,
puuskuttivat ja saivat aikaan hirvittävän mylläkän. Väkemme, joka
pelkäsi näiden hirviöiden kaatavan venheet, alkoi huutaa vielä
kamalammin. Se olikin ainoa keino saada eläimiä loitompana pysymään,
sillä moisessa ihmisten ja venheitten sekamelskassa oli mahdotonta
torjua niitä ampumalla.»

Schweinfurth arveli Bahr-el-Ghazalia yhtymäkohdalla yhtä veteväksi
kuin Niili itse, joka siitä ylöspäin tunnetaan Vuori-Niilin eli
Bahr-el-Dshebelin nimellä. Veden korkeimmillaan ollessa Bahr-el-Ghazal
peittää laajalti maata, maaliskuussa taas, jolloin vesi on
matalimmillaan, se on ylempää lukemattomina lammikkoina, joissa veden
virtausta tuskin huomaakaan, alempaa taas unteloina kapeina putaina,
joita rehevä kasvullisuus lauttana peittää, salaten kuitenkin allaan
niin syvältä vettä ja liejua, ettei tavallisella riu'ulla tapaa pohjaa
ensinkään.

Suuren Djurin ja muitten ylämaan jokien yhtymäseudulta alkaa
varsinainen Bahr-el-Ghazal ja tässä kohdassa oli ennen mahdin kapinaa
ja sitä seuraavaa Sudanin hävitystä suuri kauppa-asema, Meshra-er-Rek,
jonka Khartumin nubialaiset, arabialaiset ja koptilaiset kauppiaat
olivat perustaneet. Siitä kauppiaat ja matkustajat tavallisesti
lähtivät liikkeelle niam-niamien maahan matkustaessaan. Neiti Tinné,
joka Saharassa sai niin surkean kuoleman, oleskeli Meshra-er-Rekissä
kauan aikaa, ja siellä hänen retkikuntansa luultavasti sai sen ankaran
malarian, jonka uhriksi viisi yhdeksästä valkoisesta joutui, sillä
kaikki nämä rämeet ovat äärettömän täynnään sääskiä. Vähän ennen
Schweinfurthin saapumista oli näillä seuduin kuollut Le Saint niminen
ranskalainen, jonka Ranskan maantieteellinen seura oli lähettänyt
Bahr-el-Ghazalin vesistöaluetta tutkimaan.

Schweinfurth matkusti Meshra-er-Rekistä etelää kohti siihen ylämaahan,
josta Bahr-el-Ghazalin suurimmat syrjäjoet tulevat. Hän tutustui
matkalla väkirikkaisiin neekerikansoihin, ensin djureihin, joiden
kesken oli paljon seppiä. Miehet sulattivat rautaa ja takoivat siitä
kaikenlaisia esineitä, naiset viljelivät maata. Djurien eteläpuolella
asuivat bongot, jotka olivat sanomattoman ahnaita tupakkamiehiä.
Hekin sekä viljelivät maata, että olivat taitavia seppiä, ja vielä
erinomaisia puuseppiäkin. Heidän suurin intohimonsa oli soitanto.
Sitä varten heillä oli monenlaisia omatekoisia soittokoneita, torvia,
trumpetteja ja rumpuja, ja he osasivat matkia ukkosen jylinää,
sateen roiskunaa, myrskyn ulvonaa ja petoeläinten karjunaa. Toiset
»orkesterit» olivat kehittäneet taitonsa niin pitkälle, että ne samalla
osasivat matkia sekä kamalaa rajuilmaa että eläinten pelkoa sen aikana.

Nämä seudut olivat jo paremmin tunnetut, mutta niam-niamien maassa,
johon Schweinfurth nyt lähti, oli hyvin harva ennen käynyt. Hän
huomasi maan runsaitten sateittensa vuoksi olevan kostean kuin sienen,
vaikka se on 700 metriä korkealla merestä. Vesi valui sieltä joka
suunnalle. Niam-niamit olivat uutteria karjanhoitajia ja metsästäjiä
ja harrastivat niinikään tavattomasti soitantoa. Poggia oli kertonut,
että niam-niami saattoi neljäkolmatta tuntia yhteen mittaan soittaa
soittokonettaan, kertaakaan levähtämättä, ja Schweinfurth sanoi tämän
hyvin uskovansa. Vaeltavia laulajia ja soittoniekkoja kulki kylästä
kylään, puettuina ihmeellisiin pukuihin. Schweinfurth tuli sangen
pian vakuutetuksi siitä, että niam-niamit söivät ihmislihaa. Vieläpä
hänen oli vaikea saada lamppuunsakaan muuta öljyä kuin ihmisenihraa,
ja ruoanlaitossa oli ainiaan sama vaara tarjona. Hän arveli, että
läntiset heimot, joitten luona Poggia lienee käynyt, ehkä eivät syöneet
ihmislihaa, ja että siitä olisivat johtuneet Petherickin ja Poggian
ristiriitaiset tiedot heistä.

Schweinfurth kulki sitten kauemmaksi eteläänpäin mambuttujen maahan,
kunnes siellä tapasi ison syvän joen, joka virtasi länttä kohti. Se
oli Uelle, josta ei tiedetty, mihin se laski. Ei kukaan silloin vielä
aavistanut, että se oli pisin Kongon syrjäjoista. Vasta myöhemmin kävi
ilmi, että tämä joki on Ubangin yläjuoksu. Schweinfurth luuli sen
virtaavan Tshad järveen ja siis olevan Sharin latvoja.



Mambuttu.


Schweinfurth oli nyt tullut mambuttu-kansan kuninkaan Munsan alueelle.
Tämä kansa oli siihen aikaan aivan tuntematon. Se jakaantui kahteen
valtakuntaan, joista Munsa hallitsi läntistä osaa, rikasta, vetevää
maata, jossa oli rautaa, uljaita metsiä, monenlaisia viljelyskasveja
ja runsaasti metsänriistaa. Naiset viljelivät maan, miehet kävivät
sotia ja metsästivät. Paljon norsunluuta myytiin. Matkustajan
mielestä tämä rotu oli tavallisia neekerikansoja jalompaa, ylpeämpää
ja kansallisuudestaan itsetietoisempaa. Mutta vaikka heillä olikin
näitä parempia ominaisuuksia, olivat he kuitenkin inhottavan persoja
ihmislihalle. »Ei missään Afrikassa tämä pahe ole yleisempi kuin
mambuttujen kesken. Heidän eteläpuolellaan asuu mustia kansoja, jotka
ovat heitä paljon alhaisemmalla kehityskannalla ja joita he sen vuoksi
suunnattomasti halveksivat. Niiden maa on mambuttujen laaja jahti- ja
rosvousalue, sieltä he tuovat karjaa ja ihmislihaa. Kaikki taistelussa
kaatuneet viholliset paikalla leikellään pitkiksi viipaleiksi ja
jaetaan samalla tavalla kuin muukin sotasaalis. Vangit sitä vastoin
ajetaan kotia niinkuin lammaskarja yksitellen kuristettaviksi —
voittajien ruuanhalun tyydyttämiseksi. Lapset, sen mukaan kuin olen
kuullut, varataan kuninkaan kyökkiä varten, koska ne ovat parhaat
makupalat. Sillä aikaa kuin olin mambuttujen luona, kertoi huhu, että
kuninkaan pöytää varten joka aamu teurastettiin yksi lapsi. Minulla
ei ollut tilaisuutta olla läsnä näissä kamalissa kesteissä; mutta
kun kerran sattumalta tulin majaan, jonka edustalla oli koolla ryhmä
naisia, näin heidän paraillaan kalttaavan ihmisruumiin alaosaa, aivan
samalla tavalla kuin meillä kotona kaltataan ja kaavitaan porsasta.
Musta iho oli tämän käsittelyn kautta muuttunut harmaaksi. Muutama
päivä myöhemmin näin eräässä talossa ihmiskäsivarren, joka oli
ripustettu valkean päälle, arvattavasti savustettavaksi.»

Munsan aitat olivat täpösen täynnään norsunluuta, ja hän olisi kovin
mielellään ruvennut yhteyteen pohjan puolen liikemiesten kanssa
vaihtaakseen heiltä punaista metallia. Hän otti Schweinfurthin vastaan
suurella juhlallisuudella, kaikkien eri arvoisten mustien ylimystönsä
läsnäollessa, rumpujen päristessä, norsunluutorvien soidessa ja isojen
kellojen moikaessa, lempivaimojensa saattamana, jotka olivat hänet
mitä parhaiten koristelleet tätä juhlallista vastaanottoa varten.
Käsivarret, sääret, rinta ja pää olivat täpötäynnä kuparihelyjä, jotka
kiilsivät kuin kastrullit hyvin varustetussa kyökissä, mutta ne olivat
kaikki kotimaista tekoa. Päässä hänellä oli maan tavan mukaan puolta
metriä korkea silinterihatun kaltainen pönttö, ruovoista punottu ja
papukaijanhöyhenillä koristettu, etupuolessa puolikuun muotoinen
messinkilaatta. Hänen ruumiinsa oli ylt'yleensä rasvattu rasvalla,
johon oli sirotettu punaista jauhoa, niin että iho melkein muistutti
Pompeijin savikuvia. Vyötäisillä oli viikunankuoresta valmistettu
vaate, joka oli nahkavöillä kiinnitetty, kaulassa rengas, josta
riippui rinnalle suippoja nahkarihmoja. Paljaalla käsivarrella näkyi
ihmeellisiä koristeita. Oikeassa kädessä hänellä valtikan asemesta oli
kansallinen koukkuveitsi, joka muodoltaan oli vähän sirpin kaltainen.
Se oli kuitenkin vaskea ja yksinomaan koriste. Munsa otti saksalaisen
matkustajan sangen hyvin vastaan, suureksi osaksi varmaankin siitä
syystä, että hän toi runsaita lahjoja, mutta lupaa matkan jatkamiseen
etelää kohti hänelle ei annettu.



Akka kääpiökansa.


Mambuttujen maassa oleskellessaan Schweinfurth tutustui akka nimiseen
kääpiökansaan, jonka joukossa ei ollut ketään puolentoistakaan metrin
mittaista. Hänen väkensä oli nähnyt näitä jo usean kerran, mutta
Schweinfurthin puheille he eivät suostuneet tulemaan, ennenkuin muuan
sattuman kautta tavattiin hänen leirissään. Tämä kansa asui mambuttujen
eteläpuolella ja oli osaksi Munsan vallan alla. Muutamia perheitä asui
hänen hovissaan, ja saksalainen matkustaja myöhemmin näki kokonaisen
kääpiökomppanian, joka oli Munsan palveluksessa. Hän ensi näkemältä
luuli heitä pahankuriseksi poikajoukoksi. He olivat tavattoman
vikkeliä liikkeissään ja mambutut heitä käyttivät metsästäjinä.
Yhden Schweinfurth otti mukaansa, kuljettaakseen hänet Eurooppaan,
mutta hän matkalla kuoli. V. 1874 italialainen Miani vei kaksi akkaa
kotimaahansa, jossa heidät Veronassa kasvatettiin. Kummankin oli
täytynyt katsella sitä, kuinka Munsan miehet teurastivat ja söivät
heidän äitinsä. Akat eivät kuitenkaan itsekään ihmislihaa halveksineet,
jota ei olekaan ihmettelemistä, kun heidän joka puolellaan asui Afrikan
pahimpia kannibaaleja.

Mambuttujen maasta Schweinfurth palasi takaisin Egyptiin, tehtyään
pitkän poikkeuksen länttä kohti Dar Fertitiin ja siellä nähtyään
kamalia orjanajoja. Kaiken kaikkiaan hän vietti Bahr-el-Ghazalin
vesistöalueella kolme vuotta. Retkillään hän ei voinut suorittaa
tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä, mutta hänen välimatka- ja
kompassinmääräyksensä olivat niin luotettavat, että sekä Bahr-el-Ghazal
itse että sen eteläpuoliset syrjäjoet tulivat kunnolla kartoitetuiksi.
Schweinfurth oli ensimmäinen, joka toi luotettavia ja seikkaperäisiä
tietoja Kongon kääpiökansoista. Hänen luonnontieteelliset havaintonsa
olivat erinomaisen laajat ja perusteelliset, kansatieteelliset
tutkimuksensa niinikään. Kaiken kaikkiaan hän on Afrikan tutkijoista
kaikkein etevimpiä, vaikk'eivät hänen maantieteelliset löytönsä
olleetkaan kovin suuria. Erinomaisen matkakertomuksensa hän kuvitti
omilla piirroksillaan, jotka olivat yhtä tarkkoja kuin valokuvat ja
samalla selvemmät. Afrikan kasvullisuuden mieltäkiinnittäviä ilmiöitä
hän kuvasi perusteellisemmin kuin kukaan ennen häntä. Hänen kuvauksensa
Niam-Niam-maan rehevistä jokivarsimetsistä eli »galeriametsistä»
tutustutti maantieteilijät aivan uuteen metsäformatioon.

Djur-maassa leiripalon kautta menetettyään suurimman osan
kokoelmistaan, päiväkirjoistaan, piirroksistaan ja koneistaan
Schweinfurth lähti paluumatkalle ja saapui kotimaahansa syksyllä v.
1871. Parin vuoden kuluttua hän seurasi Gerhard Rohlfsia retkelle
Libyan erämaahan, asettui sitten joksikin aikaa Kairoon asumaan ja
omisti huomionsa Arabian erämaan ja Abessinian kasvitieteelle.



Junker.


Schweinfurthin työtä Niam-Niam-maassa jatkoi t:ri Wilhelm Johann
Junker, joka oli Venäjällä saksalaisista vanhemmista syntynyt ja
osaksi Venäjällä kasvanutkin. Junker oli luonnontutkija ja keräykset
ja tutustuminen villikansain elämään olivat hänen päämääränsä. Hän
oli jo matkustellut Niilin maissa ja Bahr-el-Ghazal maakunnassa
laajalti, kun hän v. 1879 lähti uudelle matkalle niam-niamien maahan.
Siellä olivat olot suuresti muuttuneet. Niam-Niamien valtakunnat
olivat hajonneet, mambuttujen valtakunta samoin ja kuningas Munsa
oli kaatunut taistelussa arabialaisia orjakauppiaita vastaan. Oli
käynyt täällä, kuten kaikkialla: arabialaiset orjakauppiaat olivat
seuranneet valkoisten tutkimusmatkailijain jälkiä, ja ensimmäinen
seuraus näitten retkistä sen vuoksi oli kamala hävitys. Mambutut
kuitenkin ottivat t:ri Junkerin hyvin vastaan ja hän saattoi laajalti
kulkea heidän maassaan ja osoittaa, että Uelle oli Ubangin latvaosa.
Junker kävi Aruwiminkin latvoilla, mutta ankara sairaus pakotti hänet
sitten palaamaan pohjoisemmaksi, jossa» hänen matkatoverinsa oleskeli
erään niam-niam-päällikön luona. Mahdilaiskapinan ja Khartumin
valloituksen kautta katkesi kaikki yhteys pohjoiseen päin ja myös
toivo voida sen kautta palata kotimaahan. Junker sen vuoksi matkusti
Ladoon Niilin rannalle, joka paikka vielä oli Emin pashan hallussa,
ja suuntasi sieltä kulkunsa etelää kohti, palaten Unjoron ja Taboran
kautta Sansibariin lopulla vuotta 1886. Loppumatkan hän kulki Stanleyn
ystävän, orjakauppias Tippu Tipin seurassa. Terveytensä Junker oli
matkalla menettänyt, mutta hänen tieteellinen satonsa oli erinomaisen
runsas ja arvokas.



Mahdilaisuus.


Samuel Bakerin ponnistukset orjakaupan hävittämiseksi eivät vielä
likimainkaan johtaneet pysyviin tuloksiin. Tuskin hän oli Sudanista
lähtenyt, ennenkuin se alkoi uudelleen rehoittaa. Egyptin hallitus sen
vuoksi lähetti hänen työtään jatkamaan skotlantilaisen Charles George
Gordonin, joka sekä Euroopassa että Kiinassa oli sotilaana saavuttanut
sankarimaineen.

Gordon saapui v. 1874 Khartumiin ja ryhtyi viipymättä tarmokkaihin
toimiin. Jo seuraavana vuonna hänen retkikuntansa kävivät Albert
Njansalla saakka ja Vuori-Niilin varteen perustettiin asemia. Unjoron
kuninkaan kanssa täytyi riidellä, koska hän suojeli orjakauppiaita,
mutta Ugandan kuninkaan Mtesan kanssa Gordon saattoi ylläpitää sitä
parempia suhteita. Samaan aikaan Stanley vieraili Mtesan hovissa, kuten
saamme myöhemmin nähdä.

Maaliskuussa 1877 Egyptin hallitus nimitti Gordonin koko Sudanin
kenraalikuvernööriksi, antaen hänelle rajattoman vallan.

Suurin vastus hänellä oli Seber eli Zober nimisestä orjakauppiaasta,
jonka kotipaikka oli Shakka, Bahr-el-Ghazalin pohjoisimman
lähdehaaran ja Darfurin välillä, 700 kilometrin päässä Khartumista.
Seber oli orjakaupalla koonnut suunnattoman rikkauden ja ylläpiti
melkoista sotajoukkoa yksinomaan orjastusta varten. Hänellä oli aina
suuret varastot kaikenlaista »mustaa tavaraa», huonepalvelijoita,
ulkotyömiehiä, haareminaisia, eunukkeja, ja Shakkaan saapui kaikilta
ilmansuunnilta ostajia.

Huhu Seberin rikkaudesta ja hänen »hovinsa» ruhtinaallisesta loistosta
herätti kediivin huomiota ja hän päätti kukistaa tämän mahtimiehen,
ennenkuin hän kävi liian vaaralliseksi. Egyptiläisten sotatoimet eivät
kuitenkaan ottaneet menestyäkseen. Kediivi sen vuoksi keksi toisen
keinon. Kun Seber, egyptiläiset voitettuaan, alkoi sodan Darfurin
sulttaania vastaan, rupesi kediivi hänen liittolaisekseen, peläten
Seberin yhä enemmän voimistuvan, jos saisi Darfurinkin valtansa alle.
Darfur valloitettiin yksissä neuvoin, mutta kun Seber huudatti itsensä
sen maaherraksi Egyptin lupaa kysymättä, houkutteli kediivi hänet
Kairoon, eikä laskenut häntä sen koommin kotiaan palaamaan. Sitä
kiivaammin alkoi hänen poikansa Suleiman, joka nyt sai isänsä vallan,
egyptiläisiä vihata ja Seber itse juoni Kairosta herkeämättä, salaisten
asiamiestensä avulla. Näytti jo siltä, kuin nousisi koko Sudan näiden
orjakauppiaitten puolesta kapinaan. Gordon sai nyt toimekseen »tehdä
lopun orjakauppiaitten ilkitöistä.»

Hän kokosi 3000 miestä ja marssi 1877 Darfuriin, voitti kapinalliset,
hävitti maata ja pakotti Suleimanin alistumaan. Suleiman tosin taas
nousi kapinaan, mutta nyt italialainen Gessi kukisti kapinan ja Seberin
poika saatiin vangiksi ja ammuttiin v. 1880. Orjakauppa siihen joksikin
aikaa tyrehtyi ja Gordon saattoi lähteä Khartumista, jossa hän oli
oikeamielisen hallintonsa ja uskonnollisen suvaitsevaisuutensa kautta
saanut suuren kansansuosion.

Uudet valtiolliset tapaukset järkyttivät kuitenkin jo muutaman vuoden
kuluttua Sudanin olot perustuksiaan myöten, hävittäen kaikki mitä
Egypti eurooppalaisten avulla oli siellä aikaan saanut.

Ismail kediivin tuhlailevan hallinnon johdosta olivat Egyptin
raha-asiat joutuneet niin huonoon kuntoon, että valtain täytyi
sekaantua asiaan ja säästöjä aikaan saadakseen muun muassa
suuresti vähentää armeijaa ja upseerikuntaa. Seurauksena siitä oli
tyytymättömyys ja kapina, jota Arabi pasha johti. Englanti tosin
nopeaan kukisti kapinan ja otti maan välittömän holhouksensa alaiseksi
— jättäen kuitenkin kediivin nimellisesti hallitsemaan — mutta
siitä huolimatta oli kapinalla kauas kantavat vaikutukset varsinkin
Sudanissa. Siellä eräs uskonkiihkoilija julisti itsensä Muhammedin
jälkeläiseksi, mahdiksi, ja nostatti kansan kapinaan Egyptiä vastaan.

Mahdi, jonka oikea nimi oli Muhammed Ahmed, oli Khartumin arabialaisia
ja väitti polveutuvansa profeetasta itsestään. Hän tiesi, kuinka
katkerasti egyptiläisiä eli »turkkilaisia» Sudanissa vihattiin heidän
huonon hallintonsa vuoksi ja kuinka varsinkin orjakauppiaat olivat
heihin suuttuneet. Tähän vihaan hän ensi sijassa perusti yllytyksensä,
terästäen sitä vielä uskonnollisella kiihkolla.

Muhammed Ahmedilla oli se omituinen »lahja», että hän saattoi
kauan aikaa seisoa kuin kuollut patsas osoittamatta eleillään
minkäänlaisia elonmerkkejä, tapahtuipa hänen ympärillään mitä
tahansa. Kun hän jälleen tointui, kertoi hän sielunsa olleen Allahin
luona saamassa hänen käskyjään — aivan samoin kuin Muhammedkin
kaatuvataudinkohtauksistaan tointuessaan. Muhammed Ahmed asettui
Abbas nimiseen Niilin saareen, joka on Khartumin eteläpuolella, ja
sinne kulki tuhansittain pyhiinvaeltajia häntä näkemään ja kuulemaan.
Khartumin egyptiläinen maaherra lähetti häntä vastaan lopulta sotaväkeä
tekemään yllytyksestä lopun, mutta mahdin kannattajat voittivat tämän
sotaväen. Urhoolliset baggarat, eräs niistä arabialaisheimoista, jotka
harjoittivat suurinta orjakauppaa, yhtyivät mahdiin ilomielin, kun hän
kutsui oikeauskoisia taisteluun. Marraskuussa v. 1881 hän valloitti
Sennarin, joka on Bahr-el-Azrakin varrella, ja myöhemmin suurimman osan
Kordofanista. Toukokuussa 1882 hän hävitti egyptiläisen armeijan, johon
kuului 5000 miestä. Ankaria tappioitakin hän tosin kärsi, mutta vaikka
hän Obeidia valloittaessaan menetti 20.000 miestä, paisuivat hänen
armeijansa vain uusista tulokkaista.

Egyptin hallitus lähetti nyt Khartumin avuksi kymmentuhantisen armeijan
englantilaisen Hicks pashan johdolla, mutta yrittäessään valloittaa
Obeidin takaisin Hicks pasha joutui väijytykseen ja tuhottiin koko
joukkonsa keralla.

Suakimin seuduilla Punaisen meren rantamaissa taisteli Osman Digma
niminen kuulu orjakauppias mahdin puolella, vaikeuttaen avun lähetyksiä
siltä puolelta, vaikka hän itse joutuikin tappeluissa enimmäkseen
tappiolle.

Egyptin hallitus olisi mieluummin jättänyt Sudanin oman onnensa
nojaan, mutta siihen Englannin hallitus ei suostunut, vaan alkoi nyt
entistä tehokkaammin puuttua asiaan, vallaten Suakimin ja Punaisen
meren rannan, saadakseen tukea sotatoimille, ja lähettäen Gordonin
Khartumia puolustamaan, kunnes sinne ennätettäisiin saada riittävän
suuri sotavoima. Helmikuussa 1884 Gordon saapui Khartumiin, jossa
hänen tulonsa synnytti suuren riemastuksen. Khartumissa oli silloin
6.100 miestä puolustusväkeä ja 25.000 asukasta — suurin osa asukkaista
oli jo paennut pois. Mahdi siirsi piiritysjoukkojaan yhä lähemmäksi
ja Gordonin vähälukuinen armeija lisäksi oli epäluotettava. Hän
alkoi piankin älytä, että asema oli jo toivoton ja pyysi pikaista
apua. Syyskuussa mahdi itse saapui Khartumin edustalle, leiriytyen
päivämatkan päähän siitä.

Englannin hallitus päätti nyt lähettää 10.000 miestä Khartumin
avuksi ja nimitti Wolseleyn, kuuluimman kenraalinsa, apuretkikunnan
johtajaksi. Syyskuun lopulla v. 1884 Wolseley lähti Wadi Haifasta
pitkin Niilin vartta liikkeelle, mutta kulkuneuvojen puutteellisuuden
vuoksi oli eteneminen hyvin hidasta.

Se oli niin hidasta, että Wolseley vasten kaikkia varovaisuuden
sääntöjä lopulta lähetti pienen, parin kolmen tuhannen miehen
armeijan etujoukkona tunkeutumaan Metemmaan, josta Khartumiin oli
vain 150 kilometrin matka ja jonne sen puolustajat saattoivat tulla
höyrylaivoillaan, laivat kun jaksoivat konevoimalla nousta välillä
olevan kuudennen kosken.

Kenraali Stewartin pieni armeija suoritti loistavan marssin ja löi
vastaan tulevat mahdilaiset tuimassa tappelussa, jossa kenraali itse
kaatui, sekä saavutti Niilin lähellä Metemmaa, jonka mahdilaiset
kuitenkin olivat niin lujasti varustaneet, ettei kenraali Wilson,
Stewartin seuraaja, voinut ajatellakaan sen valloittamista. Seuraavana
päivänä saapui Khartumista kolme Gordonin laivaa, joita apuretkikunta
tervehti suurella riemastuksella, ja nämä ilmoittivat kaupungin vielä
pitävän puoliaan.

Kenraali Wilson päätti nyt muutaman sadan miehen keralla lähteä
laivoilla Khartumiin Gordonin avuksi, mutta lähtö viivästyi
valmistusten vuoksi muutaman päivän, ja kun laivat tammikuun 28 p.
lähestyivät kaupunkia, tuiskui niitä vastaan sieltä tuli, eikä Egyptin
lippu enää liehunut maaherran talolla — kenraali Wilson ymmärsi
tulleensa liian myöhään. Khartum oli kukistunut!

Gordon oli piirityksen aikana lähettänyt kotimaahan päiväkirjansa, ja
niistä saatiin sitten tietää, mitä Khartumissa oli melkein viimeiseen
saakka tapahtunut. Viimeinen muistiinpano on joulukuun 14 päivältä
v. 1884. Gordon tahtoi maalleen ja maailmalle ilmoittaa, että hän
viimeiseen saakka oli tehnyt velvollisuutensa, ja ettei kaupungin
menetys, kun se ehkä vihdoin menetettäisiin, ollut hänen syynsä.

Hän oli turhaan tehnyt monta yritystä kaupungin vapauttamiseksi;
tehdyistä verisistä uloshyökkäyksistä ei ollut mitään apua. Kun
Berberkin antautui ja hänen laivainsa kävi yhä vaikeammaksi Niilillä
liikkua, vihollisen niitä rannoilta ampuessa, arvasi Gordon kohtalonsa
hetken lyöneen, aseellista apua kun ei enää voitaisi lähettää kyllin
nopeaan. Ainoana pelastuskeinona hän vaati, että Seber pasha, jota
yhä vielä pidettiin Kairossa vankina, lähetettäisiin hänen luokseen,
sillä tämän hän toivoi voivan synnyttää mahdin armeijassa niin paljon
eripuraisuutta, että se hajoaisi. Mutta ei Englannin sen enempää kuin
Egyptinkään hallitus suostunut antamaan hänelle entistä orjakauppiasta.

Englannin hallitus, joka alkoi yhä enemmän menettää mielenkiintonsa
Sudaniin, lupasi tosin lähettää sinne retkikunnan, mutta vain Gordonia
pelastamaan, jota vastoin Sudaniin jääneet egyptiläiset varusväet oli
jätettävä oman onnensa nojaan. Mutta tämä harmitti Gordonia. »Ei»,
hän kirjoitti, »minä en ole se, joka teidän tulee pelastaa, vaan
teidän kunnianne, sillä se on tahraantunut. Teitä lupauksenne sitovat
ja jos varusväet teurastetaan ja verta juoksee virtanaan, tulee tämä
veri teidän päänne päälle.» Jos vain hänen turvallisuutensa olisi
kysymyksessä, voisi hän lähteä kaupungista pois milloin tahansa. Mutta
hänen velvollisuutensa oli väistyä sitten vasta, kun kaikki muut
olivat pelastetut. Hänen kunniansa vaati viimeiseen saakka jäämään
Khartumiin asukkaitten luo, sillä nämä ihmisparat uskoivat häneen ja
kiihoittaessaan heidät vastarintaan hän oli saattanut heidät mahdin
raivoisalle vihalle ja rajattomalle verenhimolle alttiiksi. Hän tahtoi
mieluummin kuolla kuin jättää heidät mahdin koston uhreiksi. Sanoja
säästämättä hän moitti hallitusta ja niitä miehiä, jotka olivat hänelle
sanoneet: »luottakaa vain meihin ja olkaa rauhassa, me tuemme teitä.»

Puolueettomat arvostelijat ovat yksimieliset siitä, että Englannin
hallitus ja sen edustajat todella ansaitsivat Gordonin moitteet, niin
leväperäisesti ja haparoiden avustusta johdettiin.

Mahdin vankina oli Khartumin edustalla Rudolf Slatin niminen
itävaltalainen upseeri, joka oli ruvennut Egyptin palvelukseen ja
maaherrana hallinnut Darfuria, kunnes mahdi valloitti tämän maan ja
sai Slatinin vangiksi. Slatin oli joku aika ennen kääntynyt muhammedin
uskoon saavuttaakseen muhammedilaisen sotaväkensä luottamuksen, ja
tämä seikka epäilemättä pelasti hänen henkensä. Hän näki nyt Khartumin
valloituksen ja kamalan hirmuhallituksen, joka sitä seurasi. Hän kertoo
valloituksesta seuraavaa:

»Tammikuun 25 p. 1885 oli sunnuntai — en elämässäni sitä päivää unohda
—. Auringonlaskun jälkeen mahdi muutamain kaliifiensa keralla kulki
Niilin poikki kiihoittaakseen sotamiehiään taisteluun intohimoisilla
puheilla ja lupauksilla, mitkä ilot heitä paratiisissa odottaisivat.
Tiedettiin, että Khartum seuraavana päivänä väkirynnäköllä
valloitettaisiin. Toivoin Gordonin saavan tästä tiedon ja olevan
varuillaan. Sotamiehiä käskettiin, ett'eivät he huutaen ja kiljuen
ilmaisisi taistelunhaluaan. Kun mahdi oli sotilaitaan kehoittanut
ja antanut heille siunauksensa, lupasivat he käydä hänen edestään
kuolemaan ja hän palasi nyt joen poikia leiriinsä.

»Vietin yöni kuumeentapaisessa jännityksessä. Khartum olisi pelastettu,
jos hyökkäys torjuttaisiin; ellei sitä voitaisi torjua, olisi kaikki
menetetty. Vihdoin nukahdin, mutta heräsin aamun sarastaessa ankaraan
kivääri- ja tykkituleen. Kuulin muutamia yhteislaukauksia, sitten
muutamia yksityisiä pamauksia, jonka jälkeen kaikki vaikeni. Tuo ei
varmaankaan voinut olla hyökkäys Khartumia vastaan! Aurinko nousi — ah,
mitä toisi päivä mukanaan? Suurimmassa jännityksessä odotin tietoja.
Kuulin sitten riemuhuutoja ja pian sen jälkeen kertoivat minulle
vartijani, että Khartum oli väkirynnäköllä valloitettu. En jaksanut
uskoa, että he olivat puhuneet totta, ja lähdin telttaani.

»Mahdin ja kaliifien telttain ympärille oli kokoontunut ihmisiä,
jotka nyt lähestyivät minun telttaani. Heidän edellään kulki kolme
neekerisotamiestä. Yksi näistä oli entinen orja, joka oli minulle
tuttu. Hänellä oli kädessään verinen mytty. Irvistäen sotamiehet
seisahtuivat eteeni, avasivat myttynsä ja näyttivät minulle kenraali
Gordonin pään. Veri syöksähti päähäni ja olin vähällä menettää tajuni.
Minulle kuitenkin onnistui hallita tunteitani ja levollisena katselin
kalpeita kasvoja. Vainajan siniset silmät olivat puoleksi auki;
piirteet olivat rauhalliset, eivätkä mitenkään vääntyneet. Hiukset ja
hieno poskiparta olivat melkein valkoiset. — 'Eikös tämä ole uskoton
setäsi?' kysyi sotamies ojentaen päätä minua kohti. — — —»

Syynä Khartumin kukistumiseen oli ruokatavarain loppuminen ja
puolustajain siitä johtuva voimattomuus, ynnä se seikka että Niilin
tulva oli eräästä kohdasta sortanut vallin. Muualta se oli niin
vankasti linnoitettu, ettei sitä olisi ollut mahdollinen rynnäköllä
valloittaa. Hurjain laumain hyökätessä kenraalikuvernöörin palatsiin
tuli Gordon portaille niitä vastaan, koettaen tyynnyttää niitä
puheillaan, mutta heti ensimmäinen mies syöksi keihäänsä hänen
lävitseen. Mahdi olisi mieluummin ottanut hänet elävänä haltuunsa.

Englantilaisten aikomus oli ensin valloittaa Khartum takaisin, mutta
siihen olivat kuitenkin lordi Wolseleyn voimat liian pienet ja
sotatarpeiden kuljetus liian hankalaa, ja kun lisäksi vuodenaika oli
epäsuotuisa ja apujoukkojen lähetys vaikeata, päätti Englannin hallitus
jättää Sudanin oman onnensa nojaan ja kenraali Wolseley sai käskyn
tuoda joukkonsa takaisin Egyptiin.

Mahdin voitonriemu ei ollut pitkällinen. Jo saman vuoden kesäkuussa
hän kuoli, toiset sanovat tautiin, toiset myrkytettynä, ja vallan peri
baggara-heimoon kuuluva Abdullah, joka oli ollut kuolleen mahdin oikea
käsi. Lyhyen mahtiaikansa kuluessa mahdi kuitenkin ennätti osoittaa
itsensä täysiveriseksi itämaiseksi hirmuhallitsijaksi, eikä hänen
seuraajansa ollut parempi. Kolmetoista vuotta Sudanin täytyi kärsiä
tätä vitsausta, ennenkuin Gordonin maanmiehet valloittivat Khartumin
takaisin ja yhdessä verisessä taistelussa lopen mursivat mahdilaisuuden
voiman.



Niilin vesistö.


Tosin eivät vielä kaikki Niilin maantieteellisiä oloja koskevat
kysymykset tulleet edellä kerrottujen löytöretkien kautta
ratkaistuiksi, mutta pääpiirtein ne kuitenkin olivat tulleet
selvitetyiksi, joten tässä voimme luoda silmäyksen saavutuksiin,
mainiten myöhemmät matkat toisessa yhteydessä. Tärkein myöhemmin
tulleista lisistä on Runsoron lumivuoriston löytäminen Stanleyn
retkellä Emin pashan avustamiseksi, ynnä Albert Njansan ja Tanganjikan
välisten maitten tutkiminen.

Niilin syvänne epäilemättä on Afrikan merkillisimpiä ja tuottavimpia
osia. Pohjoisimpana, joen suulla, on maa, jonka historia on maailman
vanhin — Egypti, joka nykyään elättää kymmenen miljoonaa egyptiläistä,
arabialaista, eurooppalaista ja nubialaista kapealla kaistaleella joen
kahden puolen, karun, hedelmättömän, elämälle vihamielisen erämaan
tylyt reunat aivan lähellä kummallakin rannalla.

Nubia, joka sitä seuraa, ei nykyään tuota sanottavasti
muuta kuin vihaisia ihmisiä, joiden suonissa juoksee
hamilais-seemiläis-neekeriläistä sekaverta. Nubian jälkeen tulevat
rikkaammat Darfur, Kordofan, Sennar, Bogos, Kasala ja Galabat, joissa
on runsaasti kauppatavaraa, etenkin kuparia, kameeleja, aaseja ja
akaasiakumia. Näiden maiden kasvisto ei enää ole välimerinen, kuten
Egyptin, vaan afrikkalainen. Tuhatta metriä korkeammilla mäillä kasvaa
traakipuita ja euforbioita, matalilla mailla baobabeja, akaasioita,
valtavia viikunapuita, villejä taatelipalmuja ja haarovaa hyphaenea.
Sieltä alkaa Afrikan suur'eläimistö — babiaanit, elefantit, antiloopit,
jalopeurat, sebrat, tshiitat, leopardit, täplikkäät hyeenat,
villiaasit, sarvikuonot ja kirahvit.

Kauempana etelässä alkavat tasaajanalaiset sateet. Aron sijasta on
niittyjä ja varsinkin toivottomia rämeitä, joissa rehoittavat papyro,
phragmites-ruoko, vossia-ruoho, uivat _Pistia stratioles_-laumat,
amarantti, lumpeet ja imbatsh, papukasvi, jolla on tummankeltaiset
kukat. Näissä rämeissä vilisee virtahepoja ja krokotiileja, jotka jo
ammoin ovat Egyptistä hävinneet. Täällä komeilee omituinen valaspäinen
haikara; pyhät ibislinnut, lusikkahanhet, kurjet, töyhtöhaikarat,
marabut, valkohaikarat, mustat haikarat, satulanokkahaikarat, Egyptin
hanhet, kannussiipiset hanhet, kyhmynokkahanhet ja monenlaiset
sorsat pitävät paratiisinaan tätä ikävää seutua, jossa vain lintu
näkee taivaanrannan; ihmiseltä sen peittävät ruovostot, kaislikot
ja veden varassa kasvavat pehkot. Oikeastaan nämä rämeet ovatkin
peitettyjä järviä ja mahtavia virtoja, joille uiva kasvisto muodostaa
valeäyräitä. Niiden takana alkaa sitten kivikumpuinen ruohomaa, jos
poistumme joesta riittävän kauas, ja tässä maassa asuu alastomia Niilin
neekereitä, pitkiä mustia miehiä, joilla on pitkät hoikat sääret ja
kahlaajalintujen käynti ja ryhti. He ovat etupäässä karjanhoitajia ja
heidän suurissa karjoissaan sikiävät ne karjarutot, joita aina muutaman
vuoden kuluttua kulovalkean tavoin kulkee kautta Afrikan.

Rämemaan lounaispuolella alkaa miellyttävä, jopa kauniskin,
puistomainen maa, jonka aaltoilevilla mäillä niityt ja kauniit,
rehevälehväiset puut vaihtelevat, kun taas virtain kahden puolen
on kapeita metsävyöhykkeitä. Puistomaisemain takaa alkaa valtava
troopillinen aarniometsä, joka vedenjakajan poikki katkeamatta jatkuu
Kongon vesistösyvänteeseen. Tämä troopillinen aarniometsä, jonka
rehevyydelle vain Amazonijoen metsät vetävät vertaa, ulottuu Niilin
syvänteen lounaista reunaa pitkin kaarevasti Runsorolle ja muutamin
paikoin Unjoroon, Ugandaan ja Viktoria Njansan pohjoisrannoille
saakka. Viktoria Njansan koillispuolella on ylängöillä toisia
taajoja metsäalueita, joitten luonne ei kuitenkaan ole kauttaaltaan
troopillinen. Niissä kasvaa suuria havupuita ja pensaskanervaa, jotka
Abessiniankin korkeilla vuorilla ovat vallitsevat.

Heti rämemaan eteläpuolella on Vuori-Niilin kahden puolen, Akholi,
Lango ja Lotuka maissa, niinikään puistomaisemia. Puistomaisemain
takana on Viktoria-Niilin ja Elgon vuoren välissä suuri rämealue.
Elgonin pohjoispuolella puistomaisema muuttuu kuivemmaksi ja
karummaksi. Viktoria Njansan kahden puolen on kauniita ja terveellisiä
ylänköjä, joiden korkeus merenpinnasta on kahdesta- kolmeentuhanteen
metriin. Kasvullisuudeltaan nämä ylängöt suuresti muistuttavat
Eurooppaa ja Kapmaata.

Rudolf järven ja Valkoisen Niilin välillä on paljon vuoria, mutta
kauempana pohjoisessa, Sobatin puolessa, maa muuttuu yhä kuumemmaksi,
kuivemmaksi ja hietaisemmaksi, missä se ei ole rämettä.

Niilin maassa on Runsoron ikuisen lumen peittämä alppimaisema, jonka
korkeimmat kukkulat kohoavat enemmän kuin 5500 metriä yli merenpinnan.
Runsorosta etelään kuuluu Mfumbiro tulivuorialue neljän tuhannen
metrin korkuisille keiloineen niinikään osaksi Niilin syvänteeseen.
Viktoria Njansan luoteispuolella kohoo Elgonin valtava sammunut
tulivuori yli 4000 metriä merestä ja Abessiniassa taas, josta Sobat,
Sininen Niili ja Atbara alkavat, on vuoria, joiden korkeus on 5000
metriä ja jotka laellaan kantavat ainaista lunta. Niilinmaa on siis
maanmuodostukseltaan, ilmastoltaan ja kasvullisuudeltaan erinomaisen
vaihtelevaista.

Sen eläimistö käsittää Afrikan mielenkiintoisimmat, suurimmat ja
kauneimmat eläimet. Ja sen ihmisrodut käsittävät melkein kaikki
neekeri- ja neekerimäiset tyypit. Siellä tapaamme Kongon kääpiöitä,
jättiläismäisiä turkanoja, masaita, joiden ruumis on kuin kreikkalaisen
atleetin, ja apinamaisia balegoja, pitkäkoipisia dinkoja ja shilukkeja,
lyhytsäärisiä lenduja, pörröisiä ugandalaisia, kauniita vahumoja,
rumia bertoja ja shangaloita, partaisia niam-niameja ja naisellisia
madeja, kiharapäitä galloja, jotka verhoavat itsensä vaatteilla, ja
Niilin neekereitä, jotka käyvät aivan ilkialastomina. Egyptissä väestö
puhtaita kaukaasialaisia, Nubiassa, Abessiniassa, njansain välisessä
maassa, taas tapaamme saman ylemmän rodun edustajia sekaantuneina
vaihtelevin suhtein neekereihin.

Niili oli se valtatie, jota myöten muinoin kaukaasialainen rotu
vaelsi neekerien Afrikkaan. Tätä tietä niinikään valkoisen rodun
viljelyskasvit ja kotieläimet vaelsivat niihin helteisiin ja tiheisiin
metsiin, joissa neekerit elivät puoleksi kuin eläimet, ennenkuin
joutuivat kaukaasialaisen rodun kanssa kosketuksiin. Niili oli
kaukaasialaisen rodun ensimmäinen ja helpoin tie erämaan poikki
varsinaiseen Afrikkaan, ennenkuin se saattoi kulkea sinne valtamerta.
Ja Niilin vesistösyvanne oli ainoa osa varsinaista Afrikkaa, sen
eteläisintä osaa lukuun ottamatta, joka valkoiselle rodulle tarjosi
ilmastonsa puolesta asuttavia maita.

Itä-Afrikan pintamuodot näyttävät pääasiallisesti johtuvan
poimumuodostuksista, joiden jäännöksiä Abessinia, Viktoria Njansan
idänpuoliset ylämaat ja Njassa järven pohjois- ja länsipuolella
kohoavat korkeat maat ovat. Samoja poimumuodostuksia on Runsoro, joka
on Afrikan ehkä suurenmoisin vuoristomaisema, vaikka Kilimandsharo ja
Kenia ovatkin korkeammat. Afrikan saatua varsinaisen selkärankansa,
itäpuoltaan kulkevan korkean maanselän, alkoivat tuliperäiset
mullistukset, maankohoamiset ja vajoamiset ja halkeilemiset uurtaa
itäpuoliskoa, muodostaen pohjoiskoilliseen suuntaan kulkevia pitkiä
laaksoja, joista merkillisin on Njassasta alkava. Tämä järvi itse on
tässä syvässä ja kapeassa laaksossa, joka on maanvajoamisesta syntynyt,
ja Viktoria Njansan itäpuolella siinä on lukemattomia pienempiä järviä,
sekä suolaisia että suolattomia. Tämä laakso ulottuu Punaiseen mereen
saakka. Melkein yhdensuuntainen sen kanssa on Tanganjikan laakso, joka
on samoin syntynyt. Se ulottuu kauas etelään Kongon latvajoille ja
pohjoisessa se jatkuu Albert Njansaan ja Niilin laaksoon, vaikk'ei se
olekaan yhtä yhtenäinen kuin edellinen. Kivu-järven pohjoispuoliselta
vedenjakajalta saakka tämän laakson vedet laskevat Niiliin.

Kagera jokea, joka Urundin vuorimaasta alkaen laskee Viktoria
Njansaan sen itärannalle, on pidettävä Niilin ylimpänä latvana. Sen
lähteet ovat neljännellä eteläisellä asteella, vain muutaman kymmenen
kilometrin päässä Tanganjikan vuorisesta pohjoispäästä. Eräästä
näistä lähdejoista, joita Urundin vuorilta alkaa useita, ei ole
kahtakaankymmentä kilometriä Tanganjikan rantaan.

Kageran juoksu on hyvin mutkitteleva ja monta pienempää järveä on sen
varressa, kunnes se ensimmäisellä eteläisellä leveysasteella kääntyy
jyrkkään itää kohti ja juoksee Njansaan. Paitsi Kageraa ei Viktoria
Njansaan laskekaan muita suuria jokia. Itärannalle ja Kavirondo-lahteen
tosin laskee muutamia jokia, mutta ne ovat verraten lyhyitä. Niili
järvestä lähtiessään muodostaa heti suuren Riponin putouksen, jonka
kynnystään niskaansa kohti syödessä Njansa alenemistaan alenee — ellei
teollisuus sitä ennen ota palvelukseensa tätä oivallista putousta.
Putouksen alla Niili loi toisenkin ison järven, joka kuitenkin oli
niin matala, että se nykyisin on enimmäkseen rämeenä. Monihaarainen
Kioga-Kwania järvi on sen jäännös. Viktoria Njansan ja Albert
Njansan välillä on useita putouksia, joista varsinkin Murchisonin
putous on mainittava. Koko vesimäärä siinä pusertuu viiden ja puolen
metrin levyiseen halkeamaan ja putoo yhdellä hyppäyksellä 40 metriä,
syöksyen hirmuiseen kuohuvaan kattilaan. Tämän jälkeen Niili jalona,
kauniina kymenä hiljalleen vierii edelleen jyrkkien metsäisten
kukkulain välitse, kunnes se muutaman kymmentä kilometriä kuljettuaan
laskee Albert Njansan koilliskulmaan. Matkallaan Viktoria Njansasta
Albert Njansaan Niili kaikkiaan putoaa 500 metriä (järvien korkeus
merenpinnasta on 1180 ja 680 m.).

Valkoisen Niilin läntinen latvahaara alkaa Rutshuru nimisenä Mfumbiron
valtavan tulivuoriston pohjoisrinteiltä. Tämä vuoristo on verraten
myöhäisenä geologisena aikana syntynyt, tukkien ennen mainitun suuren
vajontalaakson. Rutshuru laskee Albert Edward Njansaan, jonka kanssa
pienempi Dweni järvi on yhteydessä. Näistä järvistä alkaa Semliki —
nimi on Stanleyn antama, perustuen kansankielen väärinkäsitykseen —
kaartaen Runsoron itäpuolitse ja laskien Albert Njansan lounaispäähän.
Valkoisen Niilin vesimäärää ei tämä läntinen lähdehaara suuresti lisää.

Lähtien Albert Njansasta kohdasta, joka on noin 8 kilom. luoteeseen
laskupaikasta, joki Vuori-Niili nimisenä virtaa edelleen leveänä ja
järvimäisenä, kunnes Dufilen pohjoispuolella Kuku ja Arju vuoret
sulkevat sen väliinsä ahtaaseen, mutkittelevaan solaan, jonka maisemat
ovat Afrikan kauneimpia. Sadanviidenkymmenen kilometrin matkalla
on yhtenään koskia ja joki tällä matkalla laskee 150 metriä. Folan
koskissa joki syöksyy kuin valtavaan myllynruuheen, joka ei miltään
kohdalta ole viittätoista metriä leveämpi, ja satakunnan metriä siinä
karattuaan hyppää syvään onteloon, jonka leveys on vain 12 metriä.
Tätä hornankirnua seuraa jälleen pitkä matka pauhaavia koskia. Folan
koskien jälkeen Niili 120 kilometrin matkalla on vuoriston tulvapuroa
muistuttavaa pauhaavaa ryöppyä. Ladossa, jossa virta hidastuu ja
laajenee, on Vuori-Niilin korkeus merenpinnasta vielä 450 metriä.
Koskimatkansa alussa Niili saa oikealta Asua nimisen syrjäjoen, joka
tuo vettä Elgonin vuoren pohjoispuolelta ja Rudolf-järven vuorisilta
seuduilta. Speke luuli Asuaa yhdeksi Niilin niskahaaraksi, otaksuen sen
alkavan Njansan koilliskulmasta, Kavirondo-lahdesta.

Ladon pohjoispuolella alkavat laajat rämeet, joiden pituus on lähes 500
ja leveys 300 kilometriä. Tämä alue epäilemättä on ennen ollut järvenä,
joka alaltaan on ollut Viktoria Njansan laajuinen, ehkä laajempikin.
Lännestä tähän järveen laski seitsemän tai kahdeksan suurta virtaa,
jotka nykyään monine syrjäjokineen järven tilalla muodostavat
Bahr-el-Ghazalin, Niilin leveän läntisen latvahaaran. Bahr-el-Ghazalin
latvat ovat osaksi vain muutaman päivämatkan päässä Kongon syrjäjokien
lähteistä. Niili rämealueella haarautuu kahteen rinnakkaiseen uomaan,
joista itäinen, Kirahvijoki, uudelleen yhtyy pääjokeen vasta 80
kilometriä Bahr-el-Ghazalin laskupaikan alapuolella. Bahr-el-Abiadin
suulta alkaen Niiliä sanotaan Valkoiseksi Niiliksi. Tämän nimen se
oikeastaan saa syrjäjoestaan Sobatista, joka tulvillaan ollessaan tuo
siihen valtavat määrät maidonvalkoista vettä. Sobatin latvat ovat
Abessinian vuorimaan etelärinteillä ja Rudolfin järven läheisyydessä.
Sobatin saatuaan Niili juoksee 560 kilometriä suoraan pohjoiseen
maan kautta, joka troopillisesta rehevyydestä vähitellen vaihtuu
arojen akaasioiksi ja laihaksi heinäksi. Saharan erämaan läheisyys
alkaa vähitellen tuntua, sillä pohjoisempana se ulottuu Niilin poikki
Punaisen meren rantaan saakka.

Khartumin luona Niili saa suurimman ja tärkeimmän syrjäjokensa, Sinisen
Niilin eli Bahr-el-Azrakin, jota maanasukkaat sanovat Abjaiksi. Tämä
joki alkaa Abessinian Gojamin maakunnasta, juoksee Tsana-järven
eteläpään läpi ja tuo Niiliin joka kesä niin valtavan tulvan, että
Niili silloin saattaa vedellään peittää koko Ala-Egyptin. Sininen
Niili on alkumatkallaan niin koskinen, että se putoaa 1300 metriä,
ennenkuin jättää taakseen Abessinian rajan. Latvaosalla siihen yhtyy
paljon jyrkkään putoavia syrjäjokia, jonka vuoksi se lumen sulaessa ja
sadekauden alkaessa Abessiniassa tulvii hyvin nopeaan ja Valkoiseen
Niiliin tuo 10.000 kuutiometriä vettä sekunnissa, kaksitoista kertaa
enemmän kuin pääjoessa itsessään on vettä. Tavallisissa oloissa Sinisen
Niilin vesimäärä on vain 200 kuutiometriä sekunnissa.

Kolmisensataa kilometriä Khartumin alapuolella Niili saa viimeisen
lisäjokensa, Atbaran eli Bahr-el-Ashwadin (»Mustan joen»), joka
alkaa Tsana-järven pohjoispuoliselta ylängöltä. Latvaosaa sanotaan
Abessiniassa Takazzeksi, s.o. »hirmuiseksi», siitä rajusta voimasta,
jonka se saa laskiessaan enemmän kuin 1300 metriä mutkittelevassa
kurussaan. Kuivan aikaan Atbaran uomassa ei ole vettä ensinkään, mutta
tulvan aikana se on niin vetevä ja kuljettaa kanssaan niin paljon
lietettä, että. Baker piti sitä ensi sijassa Egyptin hedelmöittäjänä.
Pää-Niilin, Atbaran ja Sinisen Niilin välinen maa on luultavasti se
Meroen saari, josta vanhan ajan historioitsijat kertovat.

Atbaran laskukohdalta Niilin vielä pitää kulkea 2500 kilometriä kuivaa
erämaata, ennenkuin se mereen ennättää, ja tämä matka panee sen
vesivarat kovalle koetukselle. Nubian erämaassa se muodostaa suuren
S:n muotoisen mutkan ja tällä välillä ovat ne kosket eli kataraktit,
joita niin usein mainitaan Egyptin ja Sudanin historiassa. Joen laakso
on täällä sangen kapea ja erämaa ulottuu aivan rantaan saakka. Muualla
sulkevat laakson korkeat karut kalliot. Ilman tavattoman kuivuuden
vuoksi on haihtuminen suuri ja Niilin vesimäärä Atbaran suulta saakka
vähenemistään vähenee, kuta kauemmaksi se kulkee pohjoista kohti.
Kuudes koski on 80 km. Khartumin alapuolella Shabhikan luona. Joki on
sillä kohdalla kapea ja luonnonkaunis. Niili siinä putoo 18 kilometrin
matkalla 6 metriä. Berberin alapuolella on viides koski, jonka pituus
on 160 km. ja korkeus 60 m. Neljäs koski on puolta lyhempi, sen korkeus
50 m. Neljännen ja kolmannen kosken välillä on 320 km. suvantoa,
jolla joki laskee sangen vähän. Länsirannalla on tavallista enemmän
viljeltävää maata, joten tällä osalla on melkoinen kiinteä väestö,
muodostaen Dongolan maakunnan. Kolmannen kosken pituus on 70 km.,
putouskorkeus 10 metriä. Toinen koski päättyy Wadi Haifan kohdalla,
Sudanin rajalla; sen pituus on 200 km. ja putouskorkeus 65 metriä.
Toisen ja ensimmäisen, Assuanin, kosken välillä on taas 340 kilometriä
tyyntä suvantoa, joka Assuanin padolla on paisutettu suureksi
säiliöjärveksi Egyptin tehokkaampaa kastelua varten. Ensimmäisen kosken
putouskorkeus on vain viisi metriä.

Voisimme siis nykyään Herodotokselle ja vanhain helleenein muille
oppineille, joille Niilin säännöllinen suonen sykkinä antoi niin
paljon ajatuksen aihetta, sangen seikkaperäisesti kertoa tämän
ikivanhan kulttuurinluojan synnyn ja kehityksen, ja vielä enemmänkin,
voisimme heille tarkkaan selostaa senkin, mitä luonnonsuhteita sen on
kiittäminen tulvastaan ja hedelmöittävästä lietteestään.

Sekä säännöllisen vesimääränsä että tulvansa Niili saa niistä
runsaista sateista, joita sen latvoilla sataa. Säännöllisen vetensä
se saa Valkoisen Niilin vesistöalueesta, jossa sataa keskimäärin
125 senttim. vuodessa. Valkoinen Niili se pitää huolta siitä, ettei
Egyptistä lopu vesi kuivanakaan vuodenaikana. Rankimmat sateet
satavat tammikuusta huhtikuuhun ja syksyllä loka- ja marraskuussa.
Sadevesi kokoontuu Viktoria ja Albert Njansaan ja niihin laajoihin
soihin, joita on sekä Kioga-järven että Bahr-el-Ghazalin suistamon
seuduilla, ja ne toimivat säiliöinä, jotka pidättävät tulvavettä ja
säännöstelevät veden annostelun, niin että sitä riittää pitkin vuotta.
Viktoria Njansan vesi alkaa nousta tammikuussa, on korkeimmillaan
heinäkuussa ja matalimmillaan marraskuun lopulla. Vuori-Niilin
vesi on matalimmillaan maaliskuussa ja huhtikuussa, korkeimmillaan
syyskuussa. Bahr-el-Ghazalin vedenkorkeus ei suuresti vaihtele, se on
korkeimmillaan myöhään syksyllä, mutta yleensä tämän suuren jökiverkon
vesimäärä on verraten niukka. Sobat on tulvillaan kesäkuusta lokakuuhun.

Tulvavetensä taas Niili saa Abessinian vuorimaasta, jossa ei sada
runsaasti pitkin vuotta, kuten Valkoisen Niilin latvoilla, mutta sitä
rankemmin kesäkuukausina kesäkuusta syyskuuhun. Latvajokien jyrkän
putoamisen vuoksi tämä vesi erinomaisen nopeaan kokoontuu yhteen ja
saavuttaa Niilin. Jo kesäkuussa alkaa Sininen Niili Khartumin kohdalla
paisua ja tulvaa kestää heinäkuusta lokakuuhun. Atbara tulvii samoina
aikoina.

Khartumin kohdalla Niilin vesi on matalimmillaan huhti- ja toukokuussa,
korkeimmillaan elo- ja syyskuussa. Assuanin kohdalla Niilin vesi
on matalimmillaan toukokuun lopulla, jonka jälkeen se hitaasti
nousee heinäkuun keskivaiheille, koko elokuun sitten nopeammin,
kunnes se syyskuun alussa on korkeimmillaan. Loka- ja marraskuun
kestää hidasta laskua. Kairon kohdalla joen vesi on matalimmillaan
kesäkuun puolivälissä, korkeimmillaan taas lokakuun alussa. Assuanin
padon avulla voidaan Niilin uomaan nykyään laskea vettä sen ollessa
matalimmillaan sen mukaan, kuinka maanviljelys tarvitsee.

Niilin ollessa matalimmillaan muuttuu sen vesi rämeistä alkaen
viheriäiseksi lukemattomista mikroskooppisista levistä ja saa mädänneen
hajun ja maun. Nämä levät, jotka sikiävät rämeissä, uivat virran mukana
siihen aikaan vuodesta, jolloin vesi on vapaata lietteestä. Kesäkuun
lopulla ja heinäkuun alulla tämä »viheriä vesi» saapuu Kairoon, mutta
katoo heti, kun joki alkaa heinäkuun lopulla nousta, koska levät eivät
elä sekaisessa vedessä. Elokuussa jokivesi Ala-Egyptissä on täynnä
tummaa punaisenruskeaa lietettä, jota Sininen Niili ja Atbara tuovat
Abessinian ylängöltä. Arvion mukaan sitä silloin kulkee kymmenkunta
kuutiometriä sekunnissa. Parissa viikossa se kulkee Khartumista
suistamoon, mutta toukokuussa Niilin vesi samalla matkalla viipyy 42
päivää.

Niilin tulvat ovat yleensä sangen säännöllisiä, mutta poikkeusvuosiakin
sattuu, eikä poikkeuksen tarvitsekaan olla puoleen tai toiseen aivan
suuri, ennenkuin sillä voi Egyptin väestölle olla tuhoisat seuraukset.
Niistä on sen vuoksi jo ikivanhoista ajoista, ainakin jo jälkeen vuoden
3600 e.Kr., pidetty mitä tarkin luku ja Assuanissa on Elefantinen
saarella vielä tänä päivänä kuulu Niilin mittari, joka rakennettiin
jo Egyptin vanhain kuninkaitten aikana ja jota Rooman vallan aikana
laajennettiin. Se on hakatusta kivestä vankasti rakennettu ja asteikko
osoittaa, korkeallako vesi kulloinkin on. Ismail kediivin toimesta se
v. 1870 korjattiin. Kolmen muunkin vanhan Niilin mittarin raunioita
on säilynyt ja Karnakin temppelin rantasillassa on kirjoituksia,
jotka sisältävät tietoja neljästäkymmenestä korkeasta tulvasta
XXV:n dynastian aikana. Assuanin kohdalla Niilin tulvan korkeus on
keskimäärin 26 jalkaa, Kairon kohdalla 23 jalkaa. Jos joki Assuanin
kohdalla nousee vain 21 jalkaa, tietää se kuivuuskatoa Egyptille,
jos taas 30 jalkaa, tuotti tulva hävityksiä, ennenkuin Assuanin pato
rakennettiin.

Vanhoista merkeistä päättäen on Niilin uoma Egyptissä historiallisella
ajalla kohonnut lietteestä noin 13 senttimetriä vuosisadassa, mutta
toisen ja kolmannen kosken välillä se jälkeen vuoden 2500 e.Kr. on
syventynyt 24 jalkaa, veden syövyttäessä Semnan kovaa graniittikynnystä
pari millimetriä vuodessa.

Vielä suurempiakin ihmeitä voisimme nykyajan tiedoilla kertoa
Kreikan kaikkia uteleville viisaille, jotka koettivat ymmärtää
Egyptin maan varhaisimman synnynkin, otaksuen, kuten Herodotos, sitä
Niilin rakentamaksi entisen merenlahden paikalle. Egypti todella on
ollut merenpohjana, vieläpä montakin kertaa, vaikk'ei se siltä ole
kokonaisuudessaan Niilin luoma.

Mesotsoisella ajalla Niilin laakso 80 kilometriä suustaan oli
Välimeren pohjana mittaamattomia aikoja ja paikalle kerrostui vahvalta
kalkkikivimuodostuksia. Punaisesta merestä sen on aina erottanut korkea
vuoristo. Eoseenikaudella mainittu kalkkikivikerrostuma vähitellen
kohosi, kunnes siitä tuli korkea pöytämaa. On mahdollista, ett'eivät
Sisä-Afrikan laskuväylät Egyptin nousun johdosta enää päässeetkään
Välimereen virtaamaan ja että Niilin vesi sen johdosta katosi nykyisen
Libyan erämaan seuduille, muodostaen vähitellen järviä, jotka
vihdoin paisuivat pöytämän tasalle ja alkoivat siihen uurtaa uutta
uomaa. Mioseenikaudella näyttää tapahtuneen maankuoren repeämisiä ja
siirtymisiä, joiden kautta Niili sai uuden uoman, täyttäen laaksot
kuitenkin osaksi kuljettamallaan soralla ja lietteellä. Lopulta Niili
oli kalkkikiveen uurtanut sangen syvän uoman, mutta sitten tapahtui
uusia vajoamisia ja Niilin laakso painui mereen, jonka pohjalla joen
uoma uudelleen tukkeutui umpeen. Ennen sitä oli luultavasti tapahtunut
suuria tulivuorenpurkauksia sen kautta, että Niilin vesi halkeamista
valui syviin ja kuumiin kerroksiin. Siten syntyi basalttikerroksia,
joiden poikki Niili jälleen uursi itselleen uoman. Tertiäärikauden
lopulla Egyptissä satoi runsaasti, vaikka se tätä nykyä on yhtä kuivaa
kuin erämaa. Rankat sateet kaivelivat ja muodostivat maan pintaa ja
kasvattivat reheviä metsiä. Egyptin länsipuolelle ulottui sitä vastoin
arvion mukaan suuri Välimeren lahti niille seuduille, joilla nykyään
Libyan erämaan hieta-aallot ovat.

Plioseeniajalla, jolloin ihminen ilmestyi maanpinnalle, Egypti
jälleen sukelsi Välimeren aaltoihin, jotka luultavasti vyöryivät
aina Assiutiin saakka. Välimeri oli siihen aikaan melkein varmasti
yhteydessä Punaisen meren kanssa Suetsin kannaksen paikalla olevan
salmen kautta. Niilin juoksu oli luultavasti nykyistään jyrkempi, jonka
vuoksi se nopeaan syvensi uomaansa. Sitten maa uudelleen kohosi, Suezin
kannas erotti Punaisen meren Välimerestä ja Välimeri sai likimain
nykyisen laajuutensa. Niili alkoi kasata alijuoksullaan lietettä,
jota se toi latvoiltaan, ja siten kohottaa uomaansa yhä korkeammalle.
Suistomaatansakin se on liejullaan laajentanut, vaikka tämä rakennustyö
onkin siksi huonoa, että nykyään taas on järviä semmoisilla paikoilla,
mistä jo ennen on korjattu runsaita satoja.

Jonkun ajan kuluttua saapui sitten ihminen Egyptiin, luultavasti
idästä, ja Egyptin länsipuolella olevat seudut alkoivat kohota
merestä. Maan kohoamisesta ja eräistä muista seikoista, joista meillä
ei ole selvää tietoa vielä, oli seurauksena, että Afrikan ilmasto
viidennentoista leveysasteen pohjoispuolella alkoi yhä enemmän kuivua
Saharan ja Arabian erämaitten vaikutuksesta. Monet seudut, jotka
ensimmäisen ihmisen niihin tullessa vielä olivat rehevän kasvullisuuden
peitossa ja joissa apinat, elefantit ja antiloopit viihtyivät, alkoivat
kuivamistaan kuivaa ja tätä kuivamista kaikesta päättäen kestää
vielä tänä päivänä. Vain Egypti pysyi kasvullisena siunauksellisen
jokensa ansiosta, Niilin, joka troopillisen Afrikan lumivuorien ja
rankkasateitten ravitsemana voitokkaasti katkaisi tuhannenviidensadan
kilometrin pituudelta paahtavaa erämaata, kastellakseen Egyptissä
kapeat rantakaistaleet ja deltamaansa vedellään ja lihavoittaakseen
maan mukanaan tuomalla hienolla lietteellä.

Niilin pituus pitkin uomaansa kaikkine mutkineen on 6400 kilometriä,
joten se luultavasti on maailman pisin virta. Kongon vesistösyvänne on
puolta suurempi kuin Niilin, mutta se veden paljous, jonka Kongo purkaa
mereen, on monta vertaa suurempi kuin Niilin, joka matkalla menettää
suunnattomia määriä haihtumisen kautta. Mikä toinen joki maailmassa on
vedellään saanut aikaan niin suurenmoisia asioita kuin ikivanha Niili!



Abessinia.


Abessinia oli aina niistä ajoista saakka, jolloin portugalilaiset
tekivät sinne retkiään auttaakseen »Pappi-Johannestä» maureja vastaan
(vert. II, s. 159), ollut ainaisten sisällisten rettelöitten raatelema.
Se oli vain löyhä kokoelma maakuntia, joitten ruhtinaat olivat
keskenään ainaisissa sodissa. Tärkeimmät näistä maakunnista olivat
Tigre pohjoisessa, Amhara maan keskiosassa ja Shoa etelässä. Maan
hallitsija, joka kutsui itseään »negus negustiksi», s.o. kuninkaitten
kuninkaaksi, tavallisesti hallitsi välittömästi vain Amharaa. Muilta
maakunnilta hän kantoi veroa, milloin kykeni sen itse ulos ottamaan.

Toisinaan hallitsi monta negusta samaan aikaan. Koko maan historia
onkin paljasta synkkää sisällistä sotaa, raakalaistekoja, horjuvaa
hallintoa, valtaistuimen tavoittelua, rosvoretkiä, petosta ja ryöstöä.
Silloin tällöin tähän sekamelskaan lankeaa joku valoisampi säde, kun
joku valistunut ruhtinas on saanut järjestyksen palautetuksi ja rauhan
ja edistyksen siunaukset joksikin aikaa turvatuiksi.

Kun Euroopan vallat yhdeksännellätoista vuosisadalla alkoivat
entistä enemmän kiinnittää huomiotaan ja halujaan Afrikkaan, tuli
Abessiniakin jälleen suuremman huomion alaiseksi. V. 1805 Englannin
hallitus lähetti sinne lähetyskunnan pyytämään Punaisen meren
rannalta maa-aluetta siltä varalta, että Ranska anastaisi Egyptin,
kuten sen aikomus oli. Myöhemmin maassa alkoi yhä useammin käydä
matkustajia. V. 1830 protestantit alkoivat siellä lähetystoimensa,
lähtien samasta maanasukkaita loukkaavasta edellytyksestä kuin
latinalaisetkin lähetyssaarnaajat heitä ennen, ettei nimittäin
Abessinian kirkko kelvannut uskon perustukseksi soveliain korjauksin.
Nämä lähetyssaarnaajat kulkivat maassa moneen suuntaan ja julkaisivat
matkoistaan kertomuksia. Kahdeksan vuoden kuluttua heidän kuitenkin
täytyi lähteä tiehensä kotimaisen papiston vastarinnan vuoksi.
Ainoastaan Shoassa he saivat vielä edelleenkin jonkin vuoden vaikuttaa.

Samoihin aikoihin Abessiniassa kävi useita luonnontutkijoitakin ja
muita matkustajoita, jotka samoilivat siellä ristiin rastiin ja kävivät
semmoisissakin seuduissa, joita ei portugalilaisten ajoista saakka
kukaan ollut nähnyt.

Kuuluimmat näistä tutkijoista ovat veljekset Antoine ja Arnaud
d'Abbadie, jotka oleskelivat Abessiniassa kymmenen vuotta (1838—1848),
suorittaen tärkeitä tieteellisiä töitä ja samalla ottaen osaa maan
valtiollisiinkin rettelöihin, sillä englantilaiset ja ranskalaiset
kilpailivat vaikutusvallasta ja kummallakin maalla oli puolueensa.
Veljekset Abbadie kokosivat tietoja maan pintamuodoista ja
muista kartoitusseikoista, sen luonnontieteellisistä oloista ja
muinaismuistoista ja keräsivät monta sataa vanhaa käsikirjoitusta,
jotka valaisevat aitiooppialaisen kulttuurin menneisyyttä. Mutta
maassa, joka on niin täynnään vuoria ja laaksoja ja syrjäisiä soppia,
on vielä tänäpäivänäkin paljon tehtävää.

Massovasta, Punaisen meren rannalta, ei ole pitkä matka Abessinian
ylängölle. Ahtaat vuorisolat sille johtavat, kohoten pengermältä
pengermälle, kunnes ilmasto on korkeuden vuoksi viileätä, vaikka maa
kuuluukin kuumaan vyöhykkeeseen ja läheiset Punaisen meren rannat ovat
maailman kuumimpia seutuja. Korkeimmilla kukkuloilla on ikuista lunta.
Niiltä juoksee jokia eri puolille merta kohti, muodostaen koskia ja
nopeaan uurtaen uomansa syviksi kanjoneiksi ja kuljettaen alamaihin
paljon lietettä.

Kaikki matkustajat ovat ylistäneet maan luonnonkauneutta ja ilmaston
terveellisyyttä. Päivässä matkustaja voi nousta troopillisista
seuduista viileään vyöhykkeeseen. Ylämaat ovat jotenkin paljaat, mutta
laaksoissa ja rotkoissa on sitä taajempi ja rehevämpi kasvullisuus.
Kaffa-maa on kahvin varsinainen koti, ainakin se on siitä nimensä
saanut. Alamaissa asustavat kaikki kuuman Afrikan suuret nisäkkäät
ja matelijat, ylämaissa useimmat näistä lajeista katoavat ja toisia,
kylmemmän ilmanalan eläimiä tulee sijaan. Väestö epäilemättä on
alkuaan hamilaista, mutta siihen on sekaantunut paljon seemiläisiäkin
aineksia, ja vallitseva kieli on seemiläistä, joka juurtuu Arabian
himjariitin kielestä, vanhimmasta seemiläisestä kielestä, mitä
tunnetaan. Paitsi varsinaisia abessinialaisia maassa asuu paljon
galloja ja somalilaisia, jotka ovat puhtaampaa hamilaista juurta,
vaikka heihinkin on sekaantunut paljon arabialaista verta. Abessinian,
niinkuin yleensä Pohjois-Afrikan kansojen, suonissa virtaa sitä paitsi
paljon neekeriverta, neekerittäret kun ovat haremeissa suositut. Siitä
ihovärin tummuus, vaikka kasvonpiirteet usein ovat mitä puhtaimmin
kaukaasialaiset.



Lordi Napierin sotaretki.


1850-luvulla eräs verraten alhaissukuinen mies tarmonsa ja etevyytensä
kautta vähitellen sai Abessiniassa niin paljon vaikutusvaltaa, että
hän saattoi ruveta etevimpien ruhtinaitten kanssa kilpailemaan
ja lopulta julistaa itsensä koko maan negus negustiksi, ottaen
hallitsijanimekseen Teodor. Monen hyvän ominaisuuden ohella hänellä
kuitenkin oli huonojakin, ja näistä suunnaton ylpeys ja kiivaus
tuottivat hänelle tuhon. Englannin hallitus oli jättänyt erään hänen
kirjeistään vastaamatta, ja vaikka negus suosikin englantilaisia,
vihastui hän tästä niin hirmuisesti, että vangitsi kaikki maassaan
olevat englantilaiset, pahoinpiteli heitä eikä suostunut heitä
vapauttamaan, jonka vuoksi Englannin hallituksen täytyi lähettää
sotajoukko valloittamaan neguksen pääkaupungin Magdalan. Tällä
retkellä, jota lordi Napier johti, oli muun muassa Henry Stanley mukana
kirjeenvaihtajana, lähettäen Magdalan valloituksesta lehdelleen tiedon,
ennenkuin englantilaiset saivat virallistakaan viestiä.

Retkikunta, johon kuului 16,000 miestä ynnä 12,000 miestä kuormastoa,
nousi v. 1868 maihin lähellä vanhaa Adulista, jossa tavattiin
joitakuita jälkiä Ptolemaioon muinoisista varustuksista, ja lähti
sieltä marssimaan ylämaahan. Negus oli koonnut sotajoukon, jossa toisin
ajoin oli 100,000 miestä, mutta tämä oli huonoa ja epäluotettavaa
väkeä ja sotajoukko nopeaan hupeni karkausten kautta. Negus pakeni
Magdala nimiseen linnaansa armeijansa tähteitten keralla ja puolusti
itseään siellä taidolla. Napierin retkikunnan lähestyessä Magdalaa
hän kuitenkin luovutti pois vangitut englantilaiset ja pyysi rauhaa,
mutta ei suostunut tunnustamaan Englannin yliherruutta, ja siitä oli
seurauksena Magdalan valloitus. Teodor tavattiin itsensä murhanneena
huoneissaan ja Abessinia sai Tigren ruhtinaasta uuden hallitsijan, joka
otti nimeksi Johannes.

Negus Johannes joutui sotaan Egyptin kanssa, joka yritti moneen
kertaan laajentaa alueitaan Abessinian kustannuksella, mutta
perinpohjin voitettiin. Erästä Ismail kediivin lähettämää retkikuntaa
johti tanskalainen eversti Arendrup, joka ratkaisevassa taistelussa
sai surmansa. Paljon vaarallisemman vihollisen Abessinia sai
uskonraivoisista mahdilaisista, joita vastaan taistellessaan negus
Johannes Metemmehin tappelussa kaatui. Mutta Abessinian vuorimaa pysyi
mahdilaisilta valloittamatta.

Ranska, Italia ja Englanti olivat anastaneet Abessinian kohdalta
merenrannat, saadakseen siten tämän maan vaikutusvaltansa alaiseksi.
Mutta kun mainitut vallat keskenään kilpailivat, oli Menelikin, joka
Johanneksen kuoltua Shoasta käsin valloitti maan, helppo aina saada
jokin toinen eurooppalainen valta puolelleen, jos häntä yksi ahdisti.
Italia pyrki Erytreasta käsin valloittamaan koko Abessinian ylängön,
se kun olisi italialaiselle siirtolaisuudelle tarjonnut parempia
edellytyksiä kuin tulikuuma rannikko, mutta Menelik Ranskan salaisella
avulla taisteli Italiaa vastaan hyvällä menestyksellä ja tuotti Italian
armeijalle niin tuntuvan tappion, että sen oli kokonaan luovuttava
yrityksestä ja tyydyttävä Erythrean jotenkin suppeihin rajoihin. Sen
jälkeen on Abessinia saanut elää rauhassa ja melkoisesti vahvistua
pontevan hallitsijan vallan alaisena, mutta mahdollista on, että sen
lopultakin täytyy suostua jonkun eurooppalaisen vallan suojelukseen.
Parhaimmalla menestyksellä sen omistamisesta kilpailee Englanti, jonka
alueet kolmella taholla Abessiniaa kiertävät.



ETELÄ-AFRIKKA.


Kapmaa oli viime vuosisadan alussa vielä sangen vaatimaton siirtokunta.
Englantilaisten anastaessa sen kahdeksannentoista vuosisadan
lopulla siinä oli 25.000 valkoista, joilla oli kaksi sen vertaa
hottentotteja ja neekerejä orjina. Englannista tosin alkoi saapua uusi
siirtolaisvirta, mutta se ei kuitenkaan ollut sen suurempi, kuin että
hollantilaiset, »afrikanderit», edelleenkin pysyivät siirtokunnan
päärotuna. Siitä huolimatta heitä ruvettiin sortamaan, heidän kieltään
vainoamaan, ja tästä tietysti syntyi paljon tyytymättömyyttä, joka
jo puhkesi kapinoiksikin, vaikka nämä kapinat saatiin kukistetuiksi.
Taloudellinen sorto se vihdoin sai maljan yli vuotamaan ja tuhansia
hollantilaisia perheitä muuttamaan omaisuutensa kera maasta,
etsimään sisämaasta uutta isänmaata, kun entinen ei enää voinut
taata heille vapaata kansallista tulevaisuutta. Kun orjuus Englannin
hallituksen käskystä Etelä-Afrikassakin lakkautettiin, niin sikäläiset
maanomistajat tuskin saivat kolmattaosaa siitä vahingonkorvauksena,
joka heidän piti virallisen arvion mukaan saada, ja tämän ynnä
työvoiman puutteen vuoksi, joka orjain vapautuksesta oli seurauksena,
he joutuivat semmoiseen epätoivoon, että v. 1836 lähtivät vaellukselle
sisämaahan, niinkuin muinen israelilaiset Egyptistä erämaahan
paetessaan, ja pitäen itseään Herran valittuna kansana samoinkuin hekin.



Buurien vaellus.


Maasta muuttajat olivat etupäässä Kapmaan itäosien asukkaita. He
valjastivat härkänsä suurten vaunujensa eteen, jotka kokemus oli
opettanut rakentamaan niin lujiksi ja samalla joustaviksi, että niillä
voitiin tehdä matkaa huonoimmillakin teillä, ja samalla niin tilaviksi,
että niissä voitiin kerrassaan asua. Ne oli jaettu eri osastoihin
ruokatavaroita, taloustavaroita, kauppatavaroita ja makuusijoja varten,
ja olivat ne niin leveät, etteivät ne voineet hevillä kaatua, ja
vahvalla vaatteella katetut suojaksi tuulta, pölyä ja sadetta vastaan.
Tavallisesti lähti matkalle monta perhettä samalla haavaa, sillä
monet olivat matkan vaarat, milloin uhkasivat luonnonvoimat, milloin
vihamieliset alkuasukkaat, milloin jalopeurat, joita siihen aikaan
vielä oli niin runsaasti, että ne saattoivat pitää koko Etelä-Afrikkaa
luonnollisena perintöosanaan, johon ei kenelläkään muukalaisella ollut
asiaa. Kuudet, kymmenetkin vaunut kulkivat peräkkäin kiemurtelevaa
polkua, joka vaunun edessä monta pitkäsarvista härkää, jotka ikeet
niskallaan verkalleen matkasivat eteenpäin totellen sivullaan kulkevan
ajajan kehoittavia huutoja ja valtavan monta metriä pitkän ruoskan
läimäyksiä. Tavallisesti juoksi ensimmäisen härkäparin edellä poika,
joka sitä poikkeutti milloin oikeaan, milloin vasempaan — näillä
juhdilla ei nimittäin ollut minkäänlaisia suitsia — vieläpä jokien
poikki uikin niiden edellä, rohkaisten niitä esimerkillään, etteivät ne
pysähtyneet ja siten keskellä jokea saattaneet epäjärjestykseen koko
perässä tulevaa valjaikkoa. Vuorien poikki kuljettaessa vetojuhtien
voimat eivät aina riittäneet, vaikk'ei yksissä vaunuissa juuri ollut
tuhatta kiloa enempää painoa. Silloin täytyi edellä kulkevien vaunujen
eteen asettaa enemmän juhtia, kymmenen ja kaksitoista paria, ja jättää
osa vaunuista odottamaan, kunnes alkupää oli saatu rinteen päälle.
Toisin paikoin vielä täytyi kuormat purkaakin ja kuljettaa tavarat
vähin erin pahan paikan poikki. Usein juhdat nääntyivät kesken matkaa
ja silloin täytyi asettua leiriin keskelle erämaata ja odottaa, kunnes
oli käyty hakemassa lisävoimia. Iltaisin vaunut järjestettiin piiriin
ja sytytettiin suuria tulia petoeläinten karkoittamiseksi, joiden
hehkuvat silmät usein kiiluivat pensaikoista, ja tapana oli, että
päivä päätettiin soitolla ja karkelolla. Huolimatta näiden matkain
vastuksista ja vaaroista niitä aina ilolla muisteltiin ja iloisin
toivein niille lähdettiin.

Lopulla vuotta 1837 oli jo tuhatkunta buuria kulkenut Drake-vuoriston
poikki laskeutuakseen sen itäpuolisiin laaksoihin, mutta zulukafferien
päällikkö Dingaan, joka alussa oli suosinut tätä muuttoa, pelästyi
valkoisen kansanvaelluksen suuruutta ja petoksen kautta surmasi heistä
suuren joukon. Siitä alkoi säälimätön sota. Tugelan erään syrjäjoen
varrella, jota vielä tänä päivänä sanotaan »Moordspruitiksi», s.o.
murhapuroksi, teurastettiin yhdellä kerralla lähes seitsemänsataa
hollantilaista, miestä, naista ja lasta, ja »Weenen» (itku) on itse
paikan nimi. Mutta eloon jääneet pitivät vaunulinnassaan tarkoilla
pyssyillään puoliaan, kunnes hyökkääjäin suuren mieshukan kärsittyään
täytyi peräytyä. Kivääri voitti tapparan ja keihään ja tuota pikaa
valkoiset muuttuivat hyökkääjiksi. He kulkivat Tugelan poikki ja
hyökkäsivät zulujen omien kylien kimppuun ja v. 1840 he pakottivat
sulut hylkäämään Dingaanin ja uuden päällikkönsä keralla rupeamaan
heidän liittolaisikseen. Buurit perustivat Tugelan laaksoon Natalin
vapaan tasavallan, jonka pääkaupunki heidän kahdesta johtajastaan,
Pieter Reliefistä ja Gevrit Maritzista, sai nimeksi Pietermaritzburg.

Englanti ei kuitenkaan tunnustanut tämän uuden valtion itsenäisyyttä,
vaan Kapmaan hallitus lähetti sotaväkeä valloittamaan sen. Maa ei tosin
ollut Englannin valtaamaa, mutta englantilaiselta puolelta väitettiin,
että maasta muuttaneet buurit edelleenkin olivat Englannin alamaisia
ja siis heidän valtaamansa maatkin brittiläisen maailman valtakunnan
laajennusta. Osa maastaan muuttaneista buureista jäi Nataliin
brittiläisen vallan alle asumaan, mutta suurin osa valjasti uudelleen
vaununsa, kokosi tavaransa ja lähti nousemaan Drake-vuoriston poikki
Oranjan vapaavaltion alueelle.

Tänne oli nimittäin sillä välillä saapunut toinen siirtolaisvirta,
jonka alkupää oli Hendrick Potgieterin johdolla kulkenut Oranja-joen
poikki ja kafferien kanssa monet taistelut taisteltuaan laskenut uuden
vapaavaltion perustukset. Englantilaiset kuitenkin tulivat perässä
ja grikvalaisten [grikvalaiset olivat hollantilaisten miesten ja
hottentottinaisten liitosta syntynyttä sekarotua. Grikvalaisia oli
jo pari vuosikymmentä aikaisemmin muuttanut maahan, joka on heistä
nimen saanut] avulla pakottivat uuden vapaavaltion tunnustamaan
Englannin ylivallan. Osa ei kuitenkaan tähän tyytynyt, vaan kulki Vaal
joen poikki vielä kauemmaksi pohjoista kohti perustaen Transvaalin
tasavallan. Siellä heidän oli alussa taisteltava tuimat taistelut
matabeleja vastaan, jotka surmasivat suurimman osan ensiksi tulleista,
mutta osa kuitenkin piti puoliaan. Joka vuosi saapui yhä enemmän
siirtolaisia, maa vallattiin ja Transvaalin tasavalta saattoi puolustaa
itsenäisyyttään Englantiakin vastaan.

Näiden suurien muuttoretkien kautta oli käytännöllinen maantuntemus
ulotettu sangen kauas pohjoista kohti. Oli tutustuttu jokiin ja
vuoristoihin, saatu taistellen tulla tuntemaan sekä basutot, jotka
asuvat Drake-vuoristossa, sulut ja matabelet, tutkittu laajain
aroalueiden asutukselle tarjoomat edellytykset, ja alkuasukkaitten
lannistamisen ja valkoisten kotien perustamisen kautta oli avattu
sisämaa tietorikkaammillekin matkustajille.

Kapkaupungissa perustettiin v. 1834 erikoinen seura sisämaan tutkimista
varten. Tämä seura lähetti jo seuraavana vuonna retkelle Andrew
Smithin, joka tutustui Transvaalin pohjoiseen rajaan, suureen Limpopo
eli Krokotiilijokeen. Sisämaan erinomainen riistarikkaus houkutteli
sinne metsästäjiä, muun muassa ruotsalaisen Wahlbergin, joka v.
1841 tunkeutui Drake-vuorien ja Vaaljoen poikki Magaliesvuoristoon
ja Limpopolle. Tämän joen suistamo pysyi kuitenkin vielä monet ajat
tuntemattomana, samoinkuin Nigerinkin, koska sitä meren puolelta on
vaikea huomata suistamosärkän vuoksi. James Alexander tutki vuosina
1836—37 Saksan Lounais-Afrikaa — samaa maata siis, jossa suomalainen
Ovambo-lähetys työskentelee. Englantilainen lähetyssaarnaaja Moffat
perusti Betshuaanimaan Kurumaniin lähetysaseman, josta pian tuli
lähtökohta entistä suurisuuntaisemmalle ja tuloksellisemmalle
löytöretkeilylle. Paitsi näitä olivat jo monet luonnontutkijat
matkustelleet Etelä-Afrikassa, jonka omituinen kasvisto ja eläinkunta
tarjosivat niin mieltäkiinnittävää työalan.



SAMBESI JA KONGON LÄHTEET.



Livingstone lähetyssaarnaajana.


Se mies, joka on suurimman työn suorittanut Mustain maanosan
tutkimisessa, saapui sinne aivan toista tarkoitusta varten,
lähetyssaarnaajana. Halu laajentaa tämän työn aluetta sai hänet
lähtemään tuntemattomiin seutuihin ja matkasauvaan kerran tartuttuaan
hän sai siitä elinaikaisen toverin, mutta kaikki retkensä hän teki
alkuperäinen tarkoituksensa yhä silmämääränään.

David Livingstone, Sambesin tutkija, Kongon lähteitten löytäjä, oli
syntynyt pienessä Skotlannin kylässä v. 1813. Hän peri isältään,
joka ammatiltaan oli matkustava teekauppias ja maallikkosaarnaaja,
hartaan uskonnollisuuden. Mutta nuorempana hän siitä huolimatta
mieluummin luki klassillisia auktoreita — omin päin latinaa opittuaan
— ja matkakertomuksia kuin hartauskirjoja. Vaikka hänen täytyi
tehdä tehdastyötä elatuksensa ansaitakseen, ennätti hän kuitenkin
joutohetkinään hankkia sangen huomattavat tiedot ja ansionsa hän käytti
niin hyvin, että saattoi talveksi lähteä Glasgowiin opiskelemaan
kreikkaa, lääketiedettä ja teologiaa, hänen aikomuksensa kun oli ruveta
lähetyssaarnaajaksi. Saatuaan apua perusteellisemmin opinnoitaan
täydentääkseen ensin Glasgowissa ja sitten Lontoossa hän valmiina
lääkärinä ja lähetyssaarnaajana valmistautui lähtemään Kiinaan.
Kun Kiina kuitenkin oli oopiumisodan vuoksi suljettu, valitsi hän
toimialakseen Etelä-Afrikan, jossa evankeelinen lähetystyö joku
vuosikymmen aikaisemmin oli alkanut.



Matka Etelä-Afrikkaan.


Lopulla vuotta 1840 hän astui Kapmaahan menevään laivaan. Epäilemättä
nuori lähetyssaarnaaja jo silloin myös ajatteli niiden tyhjäin
alojen täyttämistä, joita Etelä-Afrikan kartta oli täynnään, koska
hän laivamatkalla kapteenin johdolla opetteli tähtitieteellistä
paikanmääräystä, perehtyen tähän tehtävään sangen tyydyttävästi.
Kapkaupungissa kuukauden päivät oleskeltuaan hän lähti Alagoa
lahden Port Elisabetiin, josta oli vilkas liike sisämaahan, hankki
härkävaunut, joilla niihin aikoihin, samoinkuin vielä tänä päivänäkin,
matkustettiin Etelä-Afrikassa, ja lähti taipaleelle, Betshuaanimaan
Kuruman matkan määränä. Hänen aikomuksensa oli perustaa sisämaahan
pysyvä lähetysasema, jolla hän sitten voisi rauhassa antautua
tehtäväänsä, eikä hän silloin osannut aavistaa, että tämä vaikea ja
vaivalloinen matka oli vain pitkän löytöretkeilijäelämän alkuvaihe ja
se työ, johon hän nyt enemmäksi kuin vuosikymmeneksi antautui koko
hartaudellaan, siihen valmistelua.



Robert Moffat.


Robert Moffat oli ollut ensimmäisiä lähetyssaarnaajia, jotka ryhtyivät
Etelä-Afrikan alkuasukkaita kristinuskoon kääntämään ja sivistämään. V.
1818 hän Oranjajoen yli kulkien oli perustanut lähetysaseman Kurumaniin
betshuaanien keskuuteen, joihin valkoisten vaikutusvalta siihen saakka
tuskin oli ensinkään ulottunut.

Kuruman oli sangen viehättävä paikka rannattomain ruohoaavikoiden
keskellä. Maasta kumpusi siellä erinomaisen runsas lähde, josta
jommoinenkin puro sai alkunsa, ja tämän lähteen vedellä Moffat saattoi
kastella laajoja puutarhoja, joille seudun niukka sademäärä ei
riittänyt, ja kasvattaa niissä viljoja, vihanneksia, viinirypäleitä,
omenoita, persikoita, viikunoita, sitruunia ja muita etelänhedelmiä.
Betshuaanit suostuivat häneen mielellään ja auttoivat häntä saamaan
kuntoon kauniin aseman kirkkoineen ja kouluineen, joihin lopulta tuli
vielä kirjapainokin, sillä kunnolla kieltä opittuaan Moffat käänsi koko
raamatun betshuaanien kielelle ja painoi sen omassa kirjapainossaan.
Vain pitkällisten ja tuhoisien poutien sattuessa lähetyssaarnaaja
joskus joutui suureenkin vaaraan sateen tekijäin vuoksi, jotka
syyttivät häntä ja hänen valkoista ihoväriään siitä, ett'eivät pilvet
tuoneet sadetta. Niin kuivassa ilmastossa sateen tekijöillä oli suuri
vaikutusvalta ja ammattiaan he puolustivat sitkeästi lähetyssaarnaajaa
vastaan, joka sen kansalle paljasti syntisenä taikauskona. Moffatin
asemalla piti Livingstonen nyt alkaa lähetystyönsä.

Ensimmäisessä matkakertomuksessaan Livingstone on seikkaperäisesti
kuvannut niitä outoja oloja ja sitä uutta luontoa, joiden tuttavuutta
hän nyt teki.



Matka Kurumaniin.


Kapealta rantakaistaleelta matka nousi korkealle »veldtille»,
aromaisille ylätasangoille, jotka käsittävät sisämaan. Se on
kuivaluontoista laidunmaata, jonka vihannuus kesällä kuihtuu melkein
olemattomaksi. Pohjoista kohti veldt muuttuu yhä karummaksi, kunnes
Oranja-joen pohjoispuolelta alkaa Kalaharin erämaa. Missä maa on
avointa, siellä se tavallisesti on vedetöntä ja laajalta hiekan ja
kivien peitossa, ja helle on näännyttävä. Missä vettä on runsaammin,
siellä on okapensaikko vallalla, sillä Etelä-Afrikka on niiden luvattu
maa, ja semmoisen pensaikon läpi tunkeutuminen on sekä ihmisille
että juhdille hirmuinen koettelemus, josta ne suoriutuvat vain
revityin vaattein ja verta vuotavin nahkoin. »Odotahan hiukkasen»
nimisen pensaan oat kantavat monen kilogramman painon ja kun niitä
samalla haavaa käy parikin tusinaa kiinni tietä raivaavan matkustajan
vaatteihin, on hänellä vaikea ja kylläkin aikaa kysyvä tehtävä itseään
irti päästellessään. Ruohoaroilla väjyivät jalopeurat, ja juhdat sen
aavistaen olivat aina korkeassa ruohossa vaikeat hillitä. Niillä
oli sama vainu kuin antiloopeillakin, jotka mieluummin oleskelivat
laihemmilla aroilla. Edullisinta oli tien laatuun nähden kulkea kuivia
jokiuomia pitkin, joilla pyörät kohtasivat vähimmän esteitä ja joissa
lisäksi oli paras toivo veden löytämisestä, mutta niissä varsinkin
väjyivät petoeläimet, ja tarjolla oli sekin vaara, että ylempänä
satanut rankkasade äkkiarvaamatta muutti uoman kuohuvaksi koskeksi,
josta olisi ollut vaikea päästä pois, milloin siihen oli leiriydytty,
etenkin missä rannoilla oli taajaa pensaikkoa. Lisäksi olivat yöt
näillä seuduin sangen viileät. Muutoin aroilla silloin vielä eleli
suunnaton riistarikkaus ja matkustajan oli sen vuoksi helppo pysyä
tuoreessa lihassa.

Livingstonen mielenkiintoa herätti suuresti outo hyönteismaailma,
johon hän matkalla tutustui, monenlaiset muurahaiset, joista
joitakuita yleiseen syötiin, heinäsirkat, joita alkuasukkaat pitivät
herkkuna ja joita karjakin yleiseen söi, milloin niitä runsaasti
satoi, pillerinkiertäjä-kuoriaiset, hämähäkit ja muut, mutta vielä
tärkeämpää hänelle oli oppia tuntemaan ne monet omituiset kasvit, jotka
näissä kuivissa seuduissa kokoavat juurimukuloihinsa vettä ja joiden
ominaisuuksista alkuasukkaat ovat tarkoin selvillä. Muutamat okapensaat
hikoilevat imelää kumia, jota yleisesti syödään. Toisilla seuduin
kasvaa mitä hedelmättömimmällä hiekkamaalla osasta vuotta kurkkua,
joka on erinomaisen mehukas ja hyvänmakuinen, minkä vuoksi se jonkun
kuukauden onkin sekä ihmisten että eläinten pääravinto. Se hyödyttää
vielä senkin kautta, että se laajalla juuriverkollaan pitää maata
koossa, jottei siitä tule lentohiekka-aavikkoa.



Vesimelooni.


Paljon yleisempi on vesimeloni, jota kasvaa Kalaharin erämaassa etenkin
runsaina sadevuosina. Se tuottaa silloin suuren osan vuotta mitä
runsaimman hedelmäsadon, ja koko luomakunta, elefantit, sarvikuonot,
antiloopit, hyenat, jalopeurat, hiiret y.m. ahmivat silloin ihmisen
kanssa kilvan näitä karuimman luonnon runsauden antimia. Niinkauan
kuin vesimeloonia on, eivät ihmiset eivätkä juhdat tarvitse vettä, ja
meloonivuosina on sen vuoksi mahdollista kulkea seutujen kautta, joissa
ilman niitä olisi vedenpuutteen takia mahdotonta matkustaa.

Semmoisia kasveja, jotka maanalaisiin juurimukuloihinsa varaavat
kosteutta kuivan ajaksi, on tässä sateesta köyhässä maassa monta. Sekä
ihmisille että eläimille nämä syvälle maahan kätketyt vesivarat ovat
korvaamaton siunaus ja monen ne ovat pelastaneet janoon kuolemasta.
Mutta pitää olla tottunut silmä, jos mieli löytää näitä aarteita.
Muutaman senttimetrin pituinen vaatimaton varsi tai matala suikerteleva
lonkerokasvi ilmaisee, että tiilenkovaksi palaneen maankuoren alla
kolmanneksen tai puolen metrin syvyydessä on mehukas ja virkistävä
mukula, lapsen tai miehenkin pään kokoinen. Jotkut lajit leviävät
yhdestä kohdasta joka puolelle ja silloin yhden mukulan löytämisestä
johtuu koko siirtokunnan löytäminen. Erämaan asukkaat kaivavat mukulat
esiin terävällä sauvalla, jonka kärki on polttamalla karkaistu.
Maanpäällisten merkkien puutteessa he koputtavat maata kivellä ja
päättelevät äänestä, onko sen sisässä mukuloita kätkeytyneinä.
Riistaeläimetkin, etenkin antiloopit, älyävät kaivaa maasta näitä
kasvilähteitä. Mukulain mehu on sitä virkistävämpää, kun se syvällä
maan povessa pysyy verraten raikkaana.

Toistatuhatta kilometriä kuljettuaan Livingstone heinäkuun viimeisenä
päivänä 1841 saapui Kurumaniin, oleskellen siellä jonkun aikaa,
vastaisen vaikutusalansa oloihin perehtyäkseen. Betshuaanien kieltä
oppiakseen hän sitten kuudeksi kuukaudeksi kokonaan erottautui
muista valkoisista, matkustaen sitä varten kauemmaksi maahan erään
päällikön luo. Kun asemaa ei kuitenkaan käynyt heimovainojen vuoksi
sinne perustaminen, etsi hän vielä kauempaa, kunnes Mabotan laakso,
josta eräs Limpopojoen latvahaara alkaa, hänestä tarjosi uudelle
asemalle otolliset edellytykset, vaikka se olikin 320 kilometrin
päässä Kurumanista ja lähellä Transvaalin rajaa. Omin käsin hän
ryhtyi asemaansa rakentamaan, kuten Moffatkin aikanaan, ollen itse
muurari, nikkari, seppä, puutarhuri y.m., ja hankki itselleen samalla
alkuasukkaitten kesken tuttavia ja oppilaita. Täällä hän tuota pikaa
joutui seikkailuun, joka oli lyhyeen lopettaa hänen ratansa — jalopeura
oli saada hänet saaliikseen. Tapauksen hän kuvaa seuraavasti:



Jalopeuran kidassa.


»Huomasimme jalopeuran pienellä, puuta kasvavalla, 400 metrin
pituisella mäellä ja alkuasukkaat asettuivat tämän ympärille piiriin.
Sitten he alkoivat kaikki lähestyä mäkeä, niin että piiri kävi yhä
pienemmäksi ja pienemmäksi. Äkkiä huomasimme, minä ja Mebalve, joka oli
alkuasukaskoulunopettaja ja mitä kunnollisin mies, alhaalla lakeudella
seistessämme jalopeuran, joka istui kalliolla piirin sisällä. Mebalve
ampui, ennenkuin minä ennätin tähdätä, ja luoti sattui kiveen, jolla
eläin istui. Jalopeura puraisi sitä paikkaa, johon luoti sattui,
aivan samalla tavalla kuin koira puraisee sille heitettyyn keppiin
tai kiveen. Sitten se yhdellä loikkauksella hyppäsi pois kiertäjien
piiristä ja pääsi ehjin nahkoin pakenemaan. Pian sen jälkeen huomasimme
piirissä kaksi muuta jalopeuraa, mutta emme nyt uskaltaneet ampua,
kun pelkäsimme sattuvan alkuasukkaihin. Nämäkin molemmat pääsivät
karkuun. Maan yleisen tavan mukaan olisi alkuasukkaitten pitänyt käydä
keihäillään petojen kimppuun, niiden murtautuessa ulos kierroksesta.
Arvelimme, ettei nyt enää ollut mitään tehtävää, ja käännyimme kotia
päin; mutta mäen toiseen päähän tullessani näin äkkiä jalopeuran, joka
istui kivellä noin 30 metrin päässä, edessä olevan pensaan puoleksi
peittämänä. Tähtäsin petoa tarkkaan läpi pensaan ja laukaisin yhtaikaa
molemmat piiput. Alkuasukkaat huusivat nyt täyttä kurkkua: »Siihen
sattui! siihen sattui!» Toiset sitten huusivat: »Joku toinenkin ampui
jalopeuraa, mennään katsomaan.» Näin kuitenkin, kuinka peto raivoissaan
suomi hännällään kylkiään, ja käännyin sen vuoksi alkuasukkaitten
puoleen, sanoen: »Odottakaa vähän, kunnes olen ladannut.» Juuri
kun minun piti painaa luodit alas, kuulin huutoa, ja kun käännyin
katsomaan, huomasin jalopeuran juuri olevan hyökkäämäisillään
kimppuuni. Ja samassa se jo hyökkäsikin ja iski minua olkaan, niin että
molemmat mukelsimme nurin. Peto karjui hirmuisesti ja menetteli samalla
tavalla kuin rottakoira rottaa pyydystäessään. Tämä kauhun tunne
turrutti minut, niin että minusta taisi tuntua samalta kuin hiirestä
kissan hypätessä sen kimppuun. Huomasin vaipuvani jonkinlaiseen
horrostilaan,jossa en tuntenut kipua enkä tuskaa, vaikka olin täysin
tietoinen siitä, mitä tapahtui... Tämä merkillinen mielentila
luultavasti valtaa kaikki, joiden kimppuun petoeläimet hyökkäävät...

»Jalopeura piti toista käpäläänsä päälaellani, ja kun tästä painosta
vapautuakseni käänsin itseäni, näin pedon tuijottavan Mebalveen,
joka kymmenen tai viidentoista metrin päästä sitä tähtäsi. Hänen
piilukkopyssynsä kumpikin iskuri kuitenkin petti. Samassa peto hellitti
irti minusta ja hyökkäsi Mebalven päälle, purren häntä reiteen. Eräs
toinen alkuasukas, jonka hengen olin puhvelinjahdilla pelastanut,
hätyytti nyt jalopeuraa keihäällään, ja peto kääntyi paikalla hänen
kimppuunsa, iskien hampaansa hänen olkapäähänsä. Mutta siihen sen voima
tyrehtyi — samassa se sortui maahan ja heitti henkensä. Koko tämä
kahakka kesti vain muutaman sekunnin. Molemmat luotini olivat olleet
kuolettavia ja sen viimeiset urotyöt olivat vain kuolonkamppauksen
raivonpurkauksia.» Onneksi Livingstonella oli yllään vahvat vaatteet,
niin ett'eivät pedon hampaat myrkyttäneet haavoja, kuten usein
tapahtui. Mutta hänen käsivartensa oli katkennut, jonka vuoksi se jäi
huonompivoimaiseksi koko loppuiäksi.



Pyyntitapoja.


Nuori lähetyssaarnaaja oli ahkera metsämies ja tutki niissä
harrastuksissa alkuasukkaidenkin pyyntitapoja. He pyydystivät
kaikenlaista suurta riistaa, kuten sebroja, kirahveja, antilooppeja,
joita näillä aroilla eli monta lajia, ja puhveleita V:n muotoisilla
tarhoilla, joiden kulmauksessa oli suuri kuoppa. V:n molemmat haarat
olivat puoltatoistakin kilometriä pitkät. Aron eläimet ahdistettiin
ovelasti viritetyillä tulilla aitaukseen, jonka avoimesta perukasta
ulos purkautuessaan ne sortuivat suin päin kuoppaan. Tämä pyydysti
niitä niin paljon kuin siihen mahtui, jonka jälkeen loput pääsivät
juoksemaan yli. Muitakin samanlaisia julmia, vaikka tehokkaita
pyyntitapoja neekerit olivat keksineet. Mashonamaassa rakennettiin
pitkät rivit kuoppia, jättäen aina muutaman metrin kuoppain väliä.
Kuoppain pohjaan pistettiin vielä teräviä seipäitäkin, jotka lävistivät
putoavan eläimen.

Lopulla vuotta 1844 Livingstone vietti häitä t:ri Moffatin vanhimman
tyttären, Maryn, kanssa ja perusti itselleen sitten uuden lähetysaseman
kauemmaksi pohjoiseen bakuena heimon Setsjele-nimisen päällikön kylään.
Setsjele, joka oli iso ja voimakas ja harvinaisen musta mies, oppi
lukemaan ja tutkisteli uutteraan raamattua ja antoi kastaa itsensä,
mutta hänen alamaisiinsa uusi oppi ei tahtonut tehota yhtä helposti.

»Luuletko sinä», sanoi lopulta päällikkö, »koskaan paljailla
puheilla saavasi näitä ihmisiä uskomaan? Minä en saa heitä mihinkään
ruoskimatta. Jos tahdot, niin kutsun kokoon päällikköni, ja
sarvikuononnahkaisilla ruoskillamme saamme heidät kaikki tuota pikaa
uskomaan.» Livingstone ei kuitenkaan tätä käännytyskeinoa hyväksynyt.

Setsjelenkin kylässä sattui kova kuivuus pian sen jälkeen, kuin
Livingstone oli sinne asettunut, ja bakuenat kärsivät ankaraa puutetta.
Livingstone silloin kehoitti heimoa muuttamaan toiseen paikkaan joen
luo, jossa aina olisi vettä, paisuttamaan sen padolla ja johtamaan
pelloilleen padotun veden.



Kolobeng.


Ehdotus hyväksyttiin ja koko heimo muutti kauemmaksi etelään Kolobeng
joen rannalle, jonne Livingstone omin käsin rakensi kolmannen asemansa.
Jälleen hänen täytyi tehdä kaikki työ itse, kaataa ja sahata laudoiksi
puut, joista tiilimuotit valmisti, ja samoin kasvavasta puusta itse
tehdä ovet ja ikkunatkin. Rakennus täytyi vielä tehdä melkoisen
suurikin, jotta se herätti maanasukkaitten kunnioitusta. Muuraaminenkin
lähetyssaarnaajan täytyi suorittaa itse, koska betshuaanien, jotka
ikivanhoista ajoista olivat tottuneet tekemään vain pyöreitä majoja,
oli melkein mahdoton tehdä mitään neliskulmaista. Täälläkin ahdisti
siirtokuntaa kuitenkin niin ankara kuivuus, että Kolobeng jokikin
kuivi, mutta päästiin kuitenkin miten kuten yli pahan ajan.

Livingstone oli jo lähetystoimensa ensi vuonna muodostanut tehtävästään
sen käsityksen, että valkoisten lähetyssaarnaajain varsinainen tehtävä
oli uran aukaiseminen, asemain perustaminen ja kansanopettajain
kouluuttaminen, ja että varsinainen lähetystoimi oli jätettävä näiden,
kansan riveistä nousseitten katekeettain tehtäväksi.



Ensimmäiselle löytöretkelle.


Seitsemän tai kahdeksan vuotta betshuaanien kesken vaikutettuaan hän
sen vuoksi päätti etsiä itselleen uuden vaikutusalueen. Kun itäpuolella
asuvat buurit olivat lähetyssaarnaajaan työlle vihamielisiä, päätti
hän pyrkiä pohjoista kohti, jossa kuulopuheiden mukaan oli suuri Ngami
järvi hedelmällisessä ja taajaan asutussa maassa. Tällä järvellä
ei vielä ollut käynyt ainoakaan eurooppalainen. Välillä oli tosin
Kalaharin vedetön erämaa, jonka poikki ei luultu mahdolliseksi
matkustaa, vaikka maanasukkaat ennen olivat paljonkin matkustelleet
siinä, mutta tarkkaan kyseltyään kaikki seikat Livingstone luuli
mahdolliseksi päästä järvelle erämaan reunoja kiertämällä. Setsjele
itse olisi mielellään tullut mukaan, järven seutuja kun mainittiin
sangen rikkaiksi, mutta hän pelkäsi buurien hyökkäystä ja piti
velvollisuutenaan jäädä kotiin. Hän antoi kuitenkin mukaan oppaita.
Kaikkiaan kuului retkikuntaan, kun se kesäkuun 1:sena 1849 lähti
matkaan, kaksitoista henkeä, mukaan luettuna kaksi englantilaista
urheilijaakin, William Oswald ja Mungo Murray, jotka olivat varta
vasten saapuneet lähetyssaarnaajan seuraksi tälle matkalle. Juhtia oli
retkikunnalla 80 härkää ja 20 hevosta.



Kalahari.


Kalaharin erämaassa ei nykyjään ole jokia, vaikka vanhat uomat
osoittavat niitäkin olleen ennen, mutta lähteitä on harvakseltaan,
koska koko alue on, kuten Livingstonekin huomasi, matala syvänne, jonka
reunat ovat korkeammalla. Maaperä on hiekkaa, mutta siitä huolimatta
se ei ole vailla kasvullisuutta. Maanpinnan alla on kova kerros
nuorta hietakiveä, joka pidättää vettä syvälle painumasta. Jos tämän
kerroksen rikkoo, katoaa vesi auttamattomasti maan sisään. Livingstonen
matkue saapui kerran kolme päivää vedettä oltuaan lähteelle, jonka
kaikkien kauhistukseksi huomattiin kuivuneen. Paikalla ei ollut muuta
kuin vähän pensaikkoa ja kaiveltuja kuoppia, vettä ei nimeksikään.
Oppaat kuitenkin vakuuttivat, että vettä saataisiin, ja kaivoivat
lapioillaan ja käsillään paria metriä syvän kuopan, kunnes läpäisemätön
hiekkakerros tuli vastaan. Kuoppaan alkoikin joka puolelta tihkua
vettä, vaikka niin hitaasti, että matkueen täytyi jäädä paikalle
pariksi päiväksi, ennenkuin ihmiset ja eläimet saivat sitä riittävästi.

Erämaa on enimmäkseen ruohoaroa ja ruoho kasvaa hyvin korkeaksi.
Ruohoalueiden välissä on, missä maa ei ole paljasta, lonkerokasveja,
mukulakasveja, vesimelooneja ja kurkkuja, joista jo puhuimme. Toisin
paikoin on laajoja pensaikoita ja metsiköitäkin. Päivät ovat kuumat,
mutta yöt viileät, ja aamut ja illat erinomaisen virkistävät. Ilmasto
on kuivuutensa vuoksi hyvin terveellistä. Kun ei vettä ole, ei ole
sääskiäkään eikä siis malariaakaan, joka kauempana pohjoisessa on
ainainen vitsaus.

Kalaharissa asui kahta kansaa, bakalahareja, jotka olivat pääväestönä,
ja bushmanneja.



Bakalaharit.


Bakalaharit ovat vanhaa betshuaani-heimoa, jolta voimakkaammat
sotilasheimot ennen vanhaan ovat anastaneet maat ja karjat, tunkien
heidät asumattomaan erämaahan. He olivat kuitenkin säilyttäneet
vanhan rakkautensa maanviljelykseen ja karjanhoitoon, vaikk'eivät
voineetkaan viljellä muuta kuin hieman melooneja ja kurpitsoja eivätkä
pitää muuta karjaa kuin vuohia, joille heidän täytyi usein lusikalla
koota vettä. Huonon ravinnon vuoksi he olivat näivettynyttä kansaa,
jonka pullistuneet vatsat todistivat ruoan kehnoutta, mutta he olivat
sangen rauhallisia ja hyväntahtoisia. Kun he olivat hajallaan laajalla
alueella, ei heillä ollut päälliköitä. Sen sijaan oli heidän tapansa
lähimpäin betshuaanien keskuudesta valita itselleen vaikutusvaltaisia
suojelijoita, joilta he turkiksilla vaihtoivat keihäitä, puukkoja,
tupakkaa ja koiria. He pyydystivät sakaaleja, kettuja, oselotteja,
villikissoja ynnä suuria petoeläimiäkin, parkitsivat nahkat ja
neuloivat pienet yhteen turkisviitoiksi, joilla oli erinomainen
menekki, erämaan turkikset kun olivat erikoisen kauniit. Betshuaanien
kesken oli kuitenkin tapana käydä ryöstämässä toistensa suojatteja, ja
silloin bakalaharit menettivät turkisviittansa ilmaiseksi, he kun eivät
uskaltaneet asettua vastarintaan.

Mutta kerrassaan matelevaa imartelevaisuutta bakalaharit osoittivat
bushmanneja kohtaan, näiden tullessa heiltä tupakkaa saamaan, he
nimittäin tiesivät bushmannin helposti kostavan myrkkynuolilla, ellei
hän saanut, mitä vaati.

Pelko sai bakalaharit usein asettumaan kauas vedestä, saadakseen olla
rauhassa. Vettä kaivamalla löydettyään he usein loivat kuopan jälleen
umpeen, vesipaikan salatakseen. Naiset tämmöisestä maanalaisesta
vesipaikasta vettä ottaessaan kaivoivat siihen kourallaan niin syvän
kuopan kuin käsivarsi ulottui, pistivät siihen ruovon, jonka alapäähän
oli sidottu heinätukko, tukkivat sitten jälleen kuopan ja alkoivat
ruovon suusta imeä. Heinätukkoon kokoontunut vesi kohosi ruokoon, josta
nainen sitä imi suuntäyden toisensa jälkeen, tyhjentäen aina suunsa
tyhjään strutsin munaan, joita hän oli verkkopussilla tuonut suuren
kimpun mukanaan. Täytettyään täten pari-kolmekymmentä strutsinmunaa hän
tukki niiden suun ruohotukolla, kantoi vesivarastonsa kotia ja kätki
sen huolellisesti maahan.



Bushmannit.


Bushmanni on erämaan varsinainen asukas. Hän on paljon pienempi kuin
hottentotti, jonka heimolaisesta hän muutoin saattaisi käydä, ja vielä
rumempi. Bushmanneilla ei ollut asuntoa eikä karjaa, vaan elättivät
he itseään metsänriistalla, jota myrkkynuoleillaan ampuivat, sekä
mukuloilla, heinäsirkoilla ja toukilla.

Bushmannin 'mitta on noin 130 sm., ihoväri kokomusta, hiukset
villaiset, kähärät, nahka ryppyinen. Varsinaista asuntoa hänellä
ei ole ensinkään, vaan asettuu hän pensaan, muurahaispesän tai
kallion suojaan, tai majoittuu kallionkoloon, piikkisian tai
muurahaisleijonan luolaan tai ontoksi kaivamaansa muurahaispesään.
Ellei muuta neuvoa ole, rakentaa hän kepeistä ja heinistä hataran
kodan suojaksi yökylmiä vastaan. Bushmannilla on vuoroin yllin kyllin
syötävää, vuoroin hän näkee nälkää, ja ainainen huoli ravinnosta ja
omasta turvallisuudestaankin vaikuttaa, että hän jo 40-vuotiaana on
vanhus. Enimmäkseen sai hän kuitenkin ennen aikaan luodista surmansa,
sillä missä hänet vain nähtiin vakinaisten asutusten läheisyydessä,
kaikkialla karjan katoamisesta syytettiin häntä, ja siirtolaiset ja
kafferit, samoinkuin muutkin heimot, ampuivat hänet kuin petoeläimen,
missä vain tapasivat. Katkerimmin vihasivat bushmanneja kafferit, jotka
moisen pikkumiehen nähdessään raivostuivat suunniltaan. Bushmannit
pelkäsivätkin kaffereita enemmän kuin mitään muita vihamiehiään, sillä
kafferien isoa kilpeä vastaan heidän myrkkynuolensa olivat tehottomat.
Siirtolaisten oli tapana lähteä joukolla ratsain bushmanneja takaa
ajamaan. Päiväkausia he saattoivat seurata heidän jälkiään ja joukon
tavattuaan armotta ampua joka sielun. Vain lapsia joskus säästettiin
palvelijoiksi, ja hyvän kohtelun saatuaan he kasvoivat kunnon
ihmisiksi. Bushmannit puolestaan kostivat täten kokemansa vainon
ja hyökkäsivät öisin yksinäisten talojen kimppuun, sytyttivät ne
palamaan ja murhasivat asukkaat. Heidän oli tapana ryöstää kokonaisia
karjoja. Jos rosvojen jäljille päästiin ja he alkoivat olla ahtaalla,
ampuivat he elukat kuoliaiksi myrkkynuolillaan tai leikkasivat niiltä
kinttusuonet tai kurkut poikki, jättäen ne sitten kuolemaan. Kafferit,
jotka niinikään olivat pahoja karjanrosvoja, rosvosivat vain omain
karjainsa jatkoksi. Jos heitä ajettiin takaa eivätkä he saaneet
kuljetetuksi ryöstämiään eläimiä turvaan jättivät he ne eloon. Jos
bushmanni ryöstösaaliineen pääsi erämaahan, oli häntä melkein turha
ajaa enää takaa, sillä bushmannit tunsivat erämaan niin tarkkaan,
että he yöllä kulkivat yhtä vapaasti kuin päivälläkin, ja oli heillä
siellä maahan kaivetut vesivarastonsa pitkäin välimatkain päässä, joten
he tulivat toimeen seuduissa, missä valkoiset tuota pikaa olisivat
menehtyneet janoon. Ryöstämänsä karjan he ensi tilassa teurastivat ja
lihasivat sekä kaivoivat lihat maahan, syöden sitten näitä herkeämättä,
niin kauan kuin niitä riitti, välittämättä suuriakaan siitä, vaikka
loppuosa jo olisi ennättänyt hyvinkin pahentua. Hyvin ahtaalle
joutuessaan he asettuivat vastarintaan ja olivat myrkkynuolineen
vaarallisia vihollisia. 100—150 askeleen matkalla he ampuivat pienillä
jousillaan sangen tarkkaan. Myrkkynuolillaan he kaatoivat isoa riistaa,
leikaten sitten haavan ympäriltä lihan pois, pienempää sitä vastoin
pyydystivät keihäällään ja kivillä, joita he linkosivat mestarillisesti.

Bushmannit olivat kostonhimonsa ja pahuutensa vuoksi yhtä pelättyjä
kuin vihattujakin. Turhaan koettivat myöhemmin lähetyssaarnaajat heitä
sivistää, heidän oli mahdoton luopua kiertelevästä elintavastaan, mutta
joku joukko suostui kuitenkin rupeamaan maanviljelijöiksi ja parin
kolmen sukupolven kuluttua heistä tuli tyydyttäviä talonpoikia.

Livingstonen ja hänen seuralaistensa matka erämaan kautta oli vaikea
ja rasittava. Vaunut olivat pehmeässä hiekassa ylen raskaat. Päivällä
oli helteen vuoksi oltava leirissä, vaikka olikin talvi, vain aamuin
ja illoin kävi taipaleen teko laatuun. Poluton maisema oli niin
yksitoikkoista ja samanlaista, pensaistot ja lehdot niin toistensa
näköisiä, että metsästäjäin oli vaikea lyhyenkään matkan päästä
löytää takaisin vaunujen luo. Onneksi oli kuitenkin opas tarkka. Hän
aina löysi ne harvat paikat, missä oli vedestä toivoa. Kuivuudesta
huolimatta näissä seuduissa eli komeita antilooppeja, sillä nämä
ovat vähitellen tottuneet tulemaan toimeen vedettä hyvinkin kauan,
niille kun riittää se kosteus, minkä ne kasveista saavat. Antilooppien
esiintyminen ei sen vuoksi ole merkkinä siitä, että läheisyydessä on
vettä, jota taas virtahepojen, puhvelien, gnuittan, sebrain, kirahvien
ja eräitten määrättyjen antilooppilajienkin esiintyminen aina osoittaa.
Kuukauden lopulla kulku parani jonkun verran, retkikunta kun tapasi
vanhan jokiuoman, jota se saattoi matkustaa, ja tuli seutuun, jossa
vettä ja laidunta oli runsaammin.



Harhanäky.


Kerran matkustajat jo luulivat näkevänsä toivotun Ngamin. He näkivät
auringonlaskun aikana edessään laajan, mitä sinisimmän järven, jonka
rantoja reunusti leveä metsävyöhyke. »Mielikuvituksen ei tarvinnut
vähääkään lisätä», lausuu Livingstone, »se oli semmoisenaan suuren
veden sattuva kuva. Aallot vyöryivät, puut kuvastuivat niin kirkkaasti
ja syvästi veden kalvoon, että härät, hevoset ja koirat, vieläpä
alkuasukkaatkin juoksivat harhakuvaa kohti»... Se olikin ollut joskus
maailmassa suuri järvi, mutta vesi oli kuivunut pois ja jäljelle oli
jäänyt vain suolaräme, jonka valkoiset suolakiteet auringonlaskun
valossa hohtivat niin kauniin sinisinä. Ngamille oli vielä matkaa 300
kilometriä.

Heinäkuun alkupäivinä retkikunta vihdoin saapui Sugalle, kauniille
vetevälle joelle, joka juoksi kaakkoa kohti. Ystävällisiltä asukkailta
kuultiin, että tämä joki tuli Ngamista ja että joen rantoja kulkien
järveen oli neljän viikon matka. Yrityksen onnistumista voitiin nyt
pitää varmana, sillä laidunta oli runsaasti joen rannoilla, joiden
kasvullisuus erämaamatkan jälkeen tuntui satumaisen rehevältä.
Mahtavia baobab-puita kasvoi toisin paikoin aivan veden partaalla,
kun taas toisaalla vettä ja maata erottivat toisistaan taajat,
korkeat ruovostot. Jokivarressa oli paljon kyliä, joiden asukkaat,
järvellä asuvalta päälliköltä saamansa käskyn mukaan, ottivat
matkueen ystävällisesti vastaan. Livingstone jätti lopulta tänne
härkävankkurinsa ja lähti asukkailta saamillaan veneillä nousemaan
jokea, jonka virtavuus oli hyvin heikko. Tällä matkalla hän ensi kerran
sai varman tiedon siitä, että Ngamin takana oli maa, jossa oli niin
paljon jokia, ettei niiden määrääkään tietty, ja siitä pitäen hänessä
heräsi niin kiihkeä halu päästä näitä tuntemattomia seutuja tutkimaan,
että Ngami hänestä alkoikin tuntua sivuasialta. Siellä sanottiin olevan
paljon ihmisiä ja suuria puita, ja lähetyssaarnaaja toivoi joista
löytävänsä jonkun kulkureitiksi soveliaan, niin että laivoilla ja
veneillä voitaisiin nousta aivan maan sydämeen saakka.



Ngami.


Elokuun 1:sena 1849 Livingstone seuralaisineen saapui Ngamille, joka
oli niin laaja, ettei päitä näkynyt. Asukkaitten kertomuksen mukaan
sen kuitenkin olisi voinut kolmessa päivässä kiertää. Rannat olivat
niin laidot ja matalat, että niitä oli mahdoton lähestyä muuta kuin
sauvomalla, ja vesi oli suolaisen sekaista. Sadeajalla sen kuitenkin
sanottiin olevan suolatonta ja järven silloin paisuvan paljon
suuremmaksi. Ympäristössä oli runsaasti metsiä ja pensastoita ja näissä
suunnaton riistan paljous.

Järveen laski vain yksi joki, Tioge eli Okavango, johon Livingstone
ei kuitenkaan tutustunut. Järven laskuväylä Suga, joka nykyisillä
kartoilla tavallisesti on Botletle nimisenä, vie vetensä Makarikari
nimiseen suureen suolarämeeseen. Koko tämä maa on kuitenkin niin alavaa
ja sen vesistöt niin epämääräisiä ja uomaansamuuttelevia, että kului
kauan aikaa, ennenkuin sen hydrografiasta päästiin selville. Ngami
järvi on suunnattoman laajan aro- ja erämaa-alueen alin kohta, jolta
alueelta ei ole ainoatakaan laskuväylää mereen. Runsaina sadevuosina
kokoontuu vesi mataliksi järviksi, jotka sitten sateesta niukempina
vuosina täydelleen kuivavat. Livingstone määräsi Ngamin korkeuden
merenpinnasta kiehumapisteen mukaan.

Järven rannalla asuva päällikkö, Letshulatebe, ei kateudesta laskenut
Livingstonea matkustamaan kauemmaksi pohjoiseen, jossa asui hänen
ystävänsä Setsjelen hyvä ystävä Sebituane, makololojen mahtava
päällikkö. Letshulatebe pelkäsi valkoisten vievän Sebituanelle
ampuma-aseita, joten tästä olisi tullut hänelle vielä vaarallisempi
naapuri. Hänen alamaisensakaan eivät siis vieneet matkuetta virran
yli, ja kun ei lauttakaan, jonka Livingstone koetti rakentaa, tullut
kunnollinen, täytyi hänen kääntyä takaisin. Väkivaltaa eivät Sugan
jokivartelaiset sentään vieraita vastaan käyttäneet. He näyttivät
olevan hyvänluontoista ja iloista kansaa, vaikka tosin varastelemaan
ja valehtelemaan kärkkäitä, kuten heidän päällikkönsäkin. Letshulatebe
heimoineen kuului betshuaaneihin, mutta he olivat joku miespolvi
takaperin tulleet tänne valloittajina, ja suurin osa asukkaista oli»
toista, mustempaa rotua, joka valloittajista oli saanut ylimystön.
Vihollisen uhatessa tämä ylimystö kuitenkin tavallisesti taisteluun
ryhtymättä pakeni veneihinsä, lymyillen Sugan ruovostossa, kunnes vaara
oli ohi.

Huhtikuussa 1850 Livingstone uudelleen lähti Kolobengistä pyrkiäkseen
Sebituanen luo. Toivoen löytävänsä paikan, johon voisi perustaa
lähetysaseman, hän otti mukaansa vaimonsa ja lapsensa ja Setsjele
päällikön. Tällä kertaa hän matkusti itäisempää reittiä Sugalle, jonka
rantaa hän sitten kulki edelleen, monessa kohden raivaten tietä metsän
läpi, jossa oli usein puita kaadettava, jos mieli päästä eteenpäin.
Livingstone aikoi vaunuineen kulkea Sugan poikki ja jatkaa niillä
matkaa Sebituanen pääkaupunkiin saakka, mutta kuultuaan edessäpäin
olevan tsetsekärpäsiä, jotka olisivat hänen juhtansa tappaneet, hänen
täytyi luopua tästä tuumasta. Kun hänen vaimonsa ja lapsensa samalla
sairastuivat kuumeeseen, ei ollut muuta neuvoa kuin taas palata
takaisin Kolobengiin.

Sebituane tosin jo tiesi odottaa Livingstonea ja oli hänen matkaansa
helpottaakseen lähettänyt välillä oleville päälliköille lahjoja, mutta
velvollisuus perhettään kohtaan pakotti Livingstonen jättämään matkan
sikseen.



Andersson Ngami järvellä.


Ennenkuin jatkamme kertomusta Livingstonen seuraavista matkoista,
tahdomme tässä yhteydessä muistella erästä ruotsalaista
löytöretkeilijää, suurmetsästäjä C. Anderssonia, joka matkusteli
Etelä-Afrikassa moneen suuntaan, seuduissa, joissa ei siihen saakka
kukaan valkoinen ollut käynyt, ja lopulta saapui Ngami järvelle vuotta
myöhemmin kuin Livingstone.

Andersson oli Etelä-Afrikan länsirannoilla kuullut huhuja suuresta
järvestä, joka muka oli Damara-maassa. Järvi kuitenkin oli vain
kuralampi, mutta englantilaisen toverinsa Galtonin kanssa Andersson
sieltä jatkoi matkaa ja löysi Ovambomaan — saman, jossa suomalaiset
lähetyssaarnaajat ovat useita vuosikymmeniä vaikuttaneet — ja mielistyi
erikoisesti sen kunnolliseen ja hyväntahtoiseen maanviljelysväestöön,
mutt sitä kauemmaksi ovambot eivät laskeneet häntä. Hän palasi siis
takaisi rannikolle.

Seuraavan matkan Andersson toverinsa kanssa teki itää kohti, aikoen sen
maan kautta tunkeutua Ngami järvelle. Viisi kuukautta kuljettuaan ja
paljon rasituksia kestettyään retkeilijät uupuneina tulivat seutuun,
jossa vesi kokonaan loppui, eikä heillä ollut muuta neuvoa kuin palata
takaisin. Seuraavan kerran Andersson yritti yksin, mutta silloin oli
riistaa niin vähän, että hän saattajineen näki nälkää. Erämaan asukkaat
neuvoivat hänelle nyt siitä kohdasta, josta hän edellisellä kerralla
oli palannut takaisin, itäisemmän reitin, jolla ei ollut niin paljon
okapensaita j jolla tieksi oli kuivunut joenuoma vesipaikkoineen.
Kaikki lätäköt tosin olivat elefanttien ja virtahepojen tallaamat
ja sotkemat, mutta vettä kuitenkin oli, ja monista ihmistöistä
päättäen sitä oli ennen ollut paljon enemmän. Lopputaipaleilla
tuli retkikuntaa vastaan Leshulateben lähettämiä miehiä, ja parin
päivän kuluttua Andersson saapui kauan toivotun päämääränsä — Ngam
avautui hänen eteensä. Se näytti hänestä ihanalta kuin Luvatun maan
maisema, mutta lähemmäksi tultua hän huomasi, että se puuttuikin
paljon ihanteesta. Järvi oli tavattoman matala, sen vesi katkeraa ja
pahanmakuista ja liejun ja ruovostojen vuoksi ei järven rantaa voinut
lähestyä kuin harvoissa kohdin. Järveltä Andersson kulki Suga joelle,
jonka niskapuolessa Letshulatebe silloin asui. Päällikkö ei alussa
tahtonut antaa Anderssonille tietoja maasta; eikä lupaa sen läpikään
matkustaa, mutta muutaman päivän kuluttua hän odottamatta oli niin
halukas antamaan veneitä matkaa varten pohjoiseen päin, että Andersson
epäili hänellä olevan jotain kavaluutta mielessään. Päällikön antamat
venemiehet käyttivät erittäin taitavasti airoja ja sauvointa, mutta kun
he eivät uskaltaneet hatarilla aluksillaan etääntyä kauas rannoista,
vaati matka Tiogen eli Okavangon suuhun kaksi päivää.

Andersson ihmetteli järven ja joen rantain erinomaisen rikasta
eläinkuntaa. Siellä oli kosolta kaikenlaista suurta riistaa,
elefantteja, sarvikuonoja, virtahepoja, puhveleita, kirahveja ja
Anderssonin ennen näkemäin antilooppien lisäksi kaksi uuttakin, jotka
olivat kuin luodut näitä rämeseutuja varten. Riistaa oli melkein aina
näkyvissä ja Andersson saattoi ampua sitä riittämään saakka ahnaille,
aina nälkäisille saattajilleen, joiden luku vapaaehtoisten kautta oli
lisääntynyt 50—60 päähän. Vedessä vilisi krokotiileja, joitten joukossa
oli oikeita jättiläisiä.

Andersson nousi Okavangoa muutaman päivän. Monessa kohden vesi
oli tulvinut rannoille, niin että molemmin puolin oli laajoja
kaislarämeitä, joiden lomassa vain siellä täällä kohosi soma
palmuryhmä. Neljäntenä päivänä maisema muuttui kauniimmaksi, rannat
kohosivat ja niille ilmestyi reheviä lehtoja palmuineen, mimoosoineen,
sykomoorineen ja matkustajalle aivan outoinekin puineen, joista
muutamissa oli hyvänmakuiset hedelmät. Andersson ei mielestään voinut
kuvitellakaan kauniimpaa maata. Päiväkausia olisi matkustaja mielestään
voinut viipyä näiden uljaitten puitten varjossa, kuulla lintujen laulua
ja katsella mitä kauneimpia antilooppilaumoja, joita kulki kentillä
laitumella. Hän kuitenkin pelkäsi seudun käyvän kovin epäterveelliseksi
tulvan alennuttua ja kuumeajan alkaessa.

Koko seutu oli putaitten, jokien, ojien, allikoitten ja rämeitten
labyrintti, joka lopulta oli niin monisokkeloinen, etteivät oppaatkaan
enää tahtoneet väylää löytää. Veneet sitä paitsi olivat niin täynnään
heidän tavaroitaan, että Andersson melkein alati oli vedessä, milloin
uiden, milloin kahlaten, ja sai olla iloinen, kunhan saattoi yöllä
tulen ääressä kuivata vaatteensa.

Kahdentoista päivän matkan jälkeen hän vihdoin saapui suureen kylään,
jossa bajeijein päällikkö asui; heimo kuului sekin betshuaaneihin.
Paikka oli sangen soma. Kauniitten viuhkapalmujen ja valtavien
metsäpuitten keskellä oli eräällä joen saarella toista sataa majaa ja
joka puolella oli joki leveä kuin järvi, täynnään pieniä reheviä saaria.

Täällä vihdoin Letshulateben puijaus paljastui. Alkuasukkaat jättivät
äkkiä matkustajan oman onnensa nojaan ja hänelle sanottiin päällikön
kieltäneen antamasta hänelle veneitä tai oppaita matkan jatkamiseksi.
Mutta kun Andersson lupasikin palata takaisin, suostuivat he jälleen
häntä kuljettamaan. Oikeastaan hän oli aikonut käydä Libebe nimisessä
paikassa, joka oli vielä jonkun verran ylempänä jokivarressa ja jossa
kuului käyvän paljon kauppamiehiä monesta heimosta.

Suuttuneena petoksesta Andersson piti uutena loukkauksena sitä, että
häntä takaisin vietiin vain ruokolautalla. Mutta sitten hän huomasikin,
että tämä alkuperäinen alus olikin mukavampi kuin hän oli luullutkaan.
Lautta rakennetaan siten, että ruokoja tai palmunoksia ladotaan ristiin
päällekkäin, ensinkään niitä yhteen sitomatta. Sitä myöden kuin alimmat
kerrokset vettyvät, ladotaan päälle uusia. Tämmöistä alusta käytettiin
niillä seuduin aina myötävirtaan kuljettaessa. Kolme tai neljä miestä
rakensi tunnissa niin suuren lautan, että se hyvin kannatti heidät ja
kaikki heidän tavaransa. Alkuasukkaat käyttivät näitä lauttoja, joilla
aina oli hinausvene mukanaan, virtahepojakin ajaessaan, virtahevot kun
eivät voineet kaataa niitä kumoon.

Yhdeksän päivää kesti Tiogen laskua ja neliviikkoisen matkan jälkeen
Andersson taas saapui takaisin leiriinsä, jossa hänen oli ollut aikomus
perinpohjin läksyttää Letshulatebe. Mutta kun päällikkö makeasti
hymyillen ja mitä viattomimmalla ilmeellä kysyi, oliko hän ollut
Libebessä ja miten matka oli häntä miellyttänyt, täytyi Anderssonin
purskahtaa äänekkääseen nauruun ja hänen suuttumuksensa katosi kuin
tuuleen. Olikinhan hän todenteolla saanut tehdä paljon tärkeämmän
löytöretken kuin Letshulatebe osasi aavistaakaan. Andersson oli samalla
kauppiaskin, joka osteli norsunluuta, ja se arvatenkin oli syy, miksi
päällikkö ei häntä Libebeen päästänyt.

Anderssonille kertyi niin suuret norsunluuvarastot ja kokoelmat, että
hänen täytyi lähteä länsirannikolta vaunuja hakemaan, millä matkalla
hän viipyi neljä kuukautta, kulkien osaksi yksin, osaksi yhden ainoan
seuralaisen keralla. Usein hän kulki seutujen poikki, jotka karuuteen
nähden vetivät Saharalle vertoja. Jalopeurat ja muut pedot väijyivät
häntä, mutta vielä suuremman vaaran tuottivat nälkä ja jano. Toisinaan
ei matkustaja kahteen päivään saanut ruokaa ja vain kerran päivässä
hän saattoi kostuttaa vedellä kuivia huuliaan. Joskus hän uupuneena
tajuttomana vaipui hiekka-arolle. Mutta asiansa hän kuitenkin ajoi.
Parikymmentä vuotta myöhemmin kuoli samaan erämaahan 300:sta buurista
250 ja 9000 eläintä heidän koettaessaan siirtyä sen poikki Angolaan
Englannin ylivaltaa pakoon. Heimojen keskinäisiin taisteluihin osaa
ottaen Andersson sitten sai länsirannikolla surmansa.

Ngami oli Livingstonen sillä käydessä ympärimitaten 112 kilometriä
laaja ja siinä oli paljon kaloja. Nykyään järvi on vain ruokoa kasvava
petollinen liejulakea ja Botletle, joka siitä ennen vei veden edelleen,
on lakannut virtaamasta. Asukkaat kertoivat myöhemmille matkustajille,
että lukemattomat lautat 1890:n vaiheilla olivat tukkineet Okavangon
laskuväylän, niin että joki oli rämeiden kautta Ngamin ohi etsinyt
itselleen uuden suoremman laskuväylän Botletlen keskijuoksulle.
Lautoilla olivat Okavangon varressa asuvat heimot tuoneet vuotuista
viljaveroaan Ngamin seuduilla asuvalle ylipäällikölle. Okavangon
lakattua tuomasta järveen vettä se kuivui.

Sadekautena Okavangosta haarautuu laskuväylä Sambesin syrjäjokeen
Linjantiin, jonka rannoilla siihen aikaan oli makololo-kansan perustama
valtakunta.

Keväällä 1851 Livingstone uudelleen lähti Kolobengistä matkaan,
ottaen jälleen vaimonsa ja lapsensa matkaan, hänen aikomuksensa kun
oli perustaa Sebituanen maahan lähetysasema. Sugan yli mentyään hän
onnenkaupalla päätti jatkaa matkaa suoraan pohjoiseen. Maa oli aivan
tasaista heinäaroa, jolla harvakselleen kasvoi mopare- ja baobab-puita.
Suuria suola-alhoja oli siellä täällä, toiset hyvinkin laajoja. Siellä,
missä maa oli kalkkituffia, oli erinomaisia lähteitä, joiden luo oli
asettunut bushmanniperheitä. Nämä bushmannit olivat kuitenkin kookkaita
ja mustia, eivätkä sellaisia likaisen keltaisia kääpiöitä kuin Kalahari
erämaassa. Kesäkuun alussa retkikunta tuli kolkon, vedettömän erämaan
reunalle, jonka poikki eräs bushmanni suostui opastamaan.



Vedettä erämaassa,


Neljäntenä päivänä hän kuitenkin karkasi, jättäen matkueen vedettömään
hiekkaerämaahan, jonka ainoa kasvi oli matala pensas. Livingstonella
ei ollut muuta neuvoa kuin kulkea siihen suuntaan, missä hän viimeksi
oli nähnyt oppaan, ja puolenpäivän aikaan päästää härät valjaista
vettä hakemaan. Vaistomaisesti ne hyökkäsivät länteen päin. Ajajat
lähtivät niiden mukana, mutta vasta seuraavana iltapäivänä he palasivat
takaisin tuoden vettä pienestä joesta, jonka eläimet olivat löytäneet.
Livingstonen lapset olivat vähällä kuolla janoon, ennenkuin vesi
saapui. Karanneen oppaan miehet olivat löytäneet joella asuvain
bajejein luota.

Seuraavana päivänä Livingstone saapui banajoa heimon asunnoille,
jotka olivat paaluille rakennetut, niin että niiden alla voitiin
pitää valkeata sääskien karkoittamiseksi, sillä sääskiä kiehui
ilma mustanaan. Uuden oppaan johdolla hän sieltä kulki Tshobelle,
Sebituanen valtakunnan rajajoelle, jonka pohjoiselle rannalle hän kulki
kaalamon poikki niin pian kuin suinkin, koska pohjoisranta oli vapaa
tsetsekärpäsistä. Siitä huolimatta nämä ennättivät purra juhtia, niin
että niitä kuoli viidettäkymmentä, ennenkuin Livingstone pääsi matkansa
päähän.



Tsetsekärpänen.


Tsetsekärpänen oli ja on yhä vieläkin sekä näiden seutujen että monen
muunkin Afrikan seudun pahin vitsaus. Se ei ole paljoa suurempi
huonekärpästä, väritykseltään ampiaista muistuttava. Hevosille,
sarvikarjalle, lampaille ja koirille sen purema tuottaa varman
kuoleman, milloin jo muutaman päivän, milloin pidemmän ajan kuluttua,
sen mukaan, kuinka monta kärpästä eläimen kimpussa on ollut. Ihmiseen
ei tämän tsetsen pureman sanottu vaikuttavan, eikä muuleihin, aaseihin
eikä vuohiinkaan. Sen purema ei tuntunut kipeämmältä kuin sääsken,
jonka vuoksi eläimet eivät olleet siitä milläänkään. Mutta vähitellen
purrut eläimet alkoivat riutua ja kuolivat viimeistään 2—3 kuukauden
kuluttua. Kärpänen asusti hyvin tarkkaan rajoitetuilla alueilla,
joista se ei koskaan muuttanut muualle. — Vasta viime aikoina on
tsetsekärpästen salaisuuden perille päästy. Tämä laji istuttaa erästä
trypanosoma-loista eläimiin ja tämä pienoisloinen se saa aikaan
eläinten sairastumisen ja kuoleman. Eräs toinen laji istuttaa ihmiseen
trypanosoman, joka niinikään tuottaa kuolettavan unitaudin. Ei
kumpaakaan vastaan ole vielä parannuskeinoa keksitty.

Sebituane tuli Livingstonea vastaan, sanoman hänen tulostaan kuultuaan,
ja otti hänet juhlallisesti ja mitä ystävällisimmin vastaan eräällä
Tshoben saarella. Hän oli solakka, voimakas mies, neljänkymmenen
vaiheilla, ja hengenlahjoiltaan etevin päällikkö, mitä Livingstone oli
milloinkaan tavannut. Jo varhain seuraavana aamuna hän Livingstonelle
kertoi elämäkertansa.



Sebituane.


Kaukana kaakossa, bassutojen maassa, oli hänen varsinainen kotinsa.
Vihollisten karkoitettua osan hänen heimostaan asuinpaikoiltaan oli
hän paennut Kolobengiin ja sieltä edelleen pohjoista kohti, voittaen
matkalla kaikki betshuaaniheimot, jotka asettuivat häntä vastaan.
Matabelet hänet tosin voittivat ja ryöstivät montakin kertaa, mutta hän
sai kuitenkin pidetyksi koossa joukkonsa, jota hän itse taisteluissa
johti, totuttaen miehensä ankaralla kurilla kuolemaa pelkäämättömiksi.
Kalaharin yli kuljettuaan ja matkalla kaiken karjansa menetettyään
Sebituane sitten valloitti Ngami järven seudut ja päätyi lopulta
useiden seikkailujen jälkeen Tshoben ja Sambesin välisiin alaviin
kosteisiin maihin, jotka tarjosivat verraten hyvän suojan matabeleja
vastaan. Useimmat hänen alkuperäisistä eri betshuaaniheimoihin
kuuluvista seuralaisistaan olivat uudessa kotimaassaan kuolleet
kuumeeseen, mutta voitetut kansat, barotset y.m., olivat valinneet
Sebituanen ylipäällikökseen, hän kun oli niitä ja niiden päälliköitä
kohdellut lempeästi, ja siten hänestä oli tullut vieraan kansan
mahtava ja rikas päällikkö. Eloon jääneet betshuaanit muodostivat
hänen valtakuntansa aatelin, joka kutsui itseään makololoiksi ja asui
hajallaan pitkin valtakuntaa.

Sebituane vei vieraansa sitten pääkaupunkiinsa Linjantiin, joka
oli alempana Linjantin eli Tshoben etelärannalla, luvaten näyttää
hänelle maansa, että hän saisi valita mieleisensä paikan asemalleen.
Mutta jo muutaman päivän kuluttua Sebituane äkkiä sairastui johonkin
keuhkotautiin ja kuoli. Hänet haudattiin karjatarhaansa, kuten kaikki
betshuaaniruhtinaat, jonka jälkeen karjaa ajettiin kummun yli tunti tai
pari, kunnes se oli aivan maan tasalla. Onneksi ei tätä äkkikuolemaa
luettu Livingstonen syyksi.



Sambesi.


Sebituanen tahdon mukaan joutui päällikön arvo sitten eräälle hänen
tyttärelleen, jonka luvalla Livingstone ja Oswell tekivät luodetta
kohti parinkymmenen penikulman retken etsiäkseen asemalle soveliasta
paikkaa, ja tällä retkellä he kesäkuun lopulla 1851 tulivat uhkealle,
300—700 metriin leveälle joelle, joka oli Sambesi. Sambesin luultiin
siilien aikaan alkavan paljon kauempaa etelästä ja juoksevan toisella
tavalla, sillä vain sen suupuoli tunnettiin. Löytö oli sen vuoksi
suurimerkityksellinen maantieteellinen tapaus. Lukuisia termiittipesiä
lukuunottamatta oli Tshoben ja Sambesin välinen seutu aivan lakeata,
kasvaen enimmäkseen villitaatelipalmuja, muita palmuja, mimoosoja y.m.
Rannoilla oli paljon rämeitä, joihin tulva — Sambesi nousee näillä
seuduin 7 metriä — jätti niin paljon seisovaa vettä, ettei asemaa
kuumetautien vuoksi ollut mahdollista sinne perustaa. Livingstone
päätti sen vuoksi lähettää perheensä Englantiin ja palata uudelleen
vielä perusteellisemmin etsimään sopivaa asemapaikkaa. Erittäinkin hän
tahtoi saada selville, voisiko makololojen maasta löytää lyhyemmän tien
merelle.



Buurien mielivaltaisuutta.


Huhtikuussa 1852 Livingstone oli Kapkaupungissa, hankkien siellä
varustuksia vielä suurempiin yrityksiin, jotka lähetystoimen johtajat
kaikin puolin hyväksyivät. Parin kuukauden kuluttua hän jälleen lähti
hitaalle paluumatkalle, etäinen Linjanti matkan määränään. Kun hän
saapui Kolobengiin, olivat buurit, jotka jo kauan olivat karsain silmin
katselleet hänen lähetystyötään, hänen poissaollessa ryöstäneet hänen
kotinsa, hävittäneet Setsjelen kraalin, tappaneet hänen väestään 60
henkeä ja ryöstäneet kaiken karjan sekä vieneet 200 kouluoppilasta
ja useita täysikasvuisia orjuuteen — buurit nimittäin yleiseen vielä
pitivät orjia ja kohtelivat orjiaan jokseenkin huonostikin. Setsjele
matkusti Kapkaupunkiin valittamaan kärsimäänsä vääryyttä, vaikk'eivät
hänen valituksensa silloin vielä johtaneet tuloksiin. Hänen ympärilleen
kuitenkin sitten kokoontui niin paljon pakolaisia, muun muassa
semmoisia, jotka buurit olivat orjuuteen vieneet, että hän jonkun ajan
kuluttua oli vielä entistäänkin mahtavampi päällikkö.

Tammikuun 15:ntenä 1853 Livingstone lähti onnettomain bakuenain luota,
matkustaakseen uudelleen erämaan poikki. Edellinen vuosi oli ollut
erikoisen sateinen ja erämaa oli sen kautta muuttunut suunnattomaksi
meloonimaaksi. Juhdat eivät näitä mehukkaita hedelmiä syödessään
vähääkään kaivanneet vettä, jonka vuoksi erämaan poikki nyt oli helppo
matkustaa mihin suuntaan tahansa. Livingstone kulki nyt '700 metrin
korkuisen Bamanguato vuoriston ohi, jonka mustat basalttiseinämät
jyrkästi kohoavat erämaan lakeasta pinnasta. Vuoriston rotkoissa
asui siihen aikaan eräs matabelein vainoama bamanguato heimo, joka
piti suuria vuohi- ja lammaslaumoja, laitumet kun olivat ylen karut.
Vuoristossa oli siellä täällä kauniita metsiä. Sen pohjoispuolella
alkoi taas rannaton lakeus, jolla aluksi oli poikkipuolin Ntwetwe
niminen suunnaton lakea suola-alho. Siellä syötiin paljon
maakilpikonnia.



Baobab.


Suola-alhoa, joka oli tasainen kuin meri, seurasi alue, joka kasvoi
baobab- eli apinanleipäpuita. Alkuasukkaat ottivat tämän jättiläisen
kuoresta niintä, ja vaikka kuoren olisi kolonut pois kuinka
moneen kertaan tahansa, kasvoi se aina uudelleen, eikä puu ollut
kolomisesta milläänkään. Sitä ei syö tuli, eikä tapa varren onteloksi
kovertaminenkaan ja maahan kaadettunakin se kasvaa edelleen. Baobabin
puuaine on niin pehmyttä, ettei kirvestä tahdo saada irti lähtemään,
jos sen voimalla puuhun iskee. Sen seurassa kasvoi rautapuu, jonka
lehdillä eräs hyönteisentoukka valmistaa syötäväksi kelpaavaa imelää
ainetta. Alkuasukkaat söivät kosolta tätä luonnonkonvehtia ja särpimenä
erästä lihavaa toukkaa, joka eleli samassa puussa.

Lakeudella asui aina Tshobeen saakka ennen mainittua kookasta
bushmanniheimoa, joka kohteli matkustajia ystävällisesti. Matkan
jatkuessa tultiin yhä rehevämpiin seutuihin, joissa kasvoi metsiä,
viidakoita ja avoimilla mailla valtavan pitkää heinää. Suurta riistaa,
kuduja, gnuita, sebroja, puhveleita y.m. alkoi olla yhä runsaammin,
eivätkä ne juuri ensinkään pelänneet kulkijoita. Mutta nyt alkoi
kuume ahdistaa matkustajia, niin että retkikunnan maaliskuun alussa
täytyi melkoiseksi ajaksi aivan seisahtua, ja tavallista hitaammin
sujui matka, kun se uudelleen lähti liikkeelle. Onneksi ei seudussa
ollut tsetse-kärpästä, muutoin olisi helposti voinut käydä niin,
että seurue olisi menettänyt kaikki juhtansa ja jäänyt tavaroineen
vaunuineen erämaahan. Metsiköissä täytyi tietä avata kirveellä. Äkkiä
alkoi matkan varressa olla kosolta viiniköynnöksiä, jotka rypäleitä
täynnään kiipeilivät puihin. Rypäleet olivat kuitenkin sangen kirpeän
makuisia. Alkoi myös ilmestyä viikunapuita, palmuja, taatelipalmuja
ja useita aivan outoja puita. Heinä oli usein vaunujakin korkeampaa.
Lopulta retkikunta saapui eräälle Tshoben putaalle, joka oli täynnään
virtahepoja; rannat taas kasvoivat laajalti niin valtavaa kaislikkoa,
ettei Livingstone tahtonut saada mukanaan tuomaansa ponttoota
viedyksi jokeen. Muutaman päivän etsittyään hän kuitenkin löysi
soveliaan ylimenopaikan ja ilmestyi erääseen joen saareen rakennettuun
makololokylään niin odottamatta, että asukkaat luulivat hänen joko
pilvistä pudonneen tai tulleen virtahevon selässä.



Linjantissa.


Muutaman päivän kuluttua saapui sitten Linjantista paljon väkeä
auttamaan koko retkikunnan juhtineen vaunuineen joen poikki. Vaunut
hajoitettiin ja kuljetettiin yli veneillä, juhdat uitettiin. 23:ntena
tammikuuta 1853 retkikunta saapui Linjantiin, josta 6—8000 henkeen oli
lähtenyt vastaan etenkin vaunuja näkemään, niitä kun pidettiin suurena
ihmeenä.

Makololot olivat sillä välin saaneet uuden päällikön, 18-vuotiaan
Sekeletun, Sebituanen pojan, koska hänen vanhemman sisarensa
päällikkyys ei tahtonut menestyä. Sekeletu ja hänen kansansa ottivat
Livingstonen mitä parhaiten vastaan, lähetyssaarnaajat kun olivat
lyhyellä vaikutusajallaan Etelä-Afrikan alkuasukkaitten kesken saaneet
erittäin hyvän maineen. Makololot toivoivat rauhan miehen läsnäolosta
itselleen suuria etuja, muun muassa luullen hänen voivan suojella heitä
matabeleja vastaan, joiden suuri päällikkö Mosilikatse erikoisesti
kunnioitti Moffatia, Livingstonen appea. Orjakauppiaat, jotka olivat
alkaneet makololoittenkin luona katalaa ammattiaan harjoittaa,
pakenivat kiiruumman kautta Livingstonen tulosta tiedon saatuaan.

Livingstonelle oli valmiiksi kylvetty maissipelto, jottei häneltä
puuttuisi ruokaa. Päällikkö antoi hänelle härkiä, lypsylehmiä
ja muita ravintoaineita ja kyseli alati hänen tarpeitaan. Mutta
kristinuskoon hän ei ollut kovinkaan suostuvainen, peläten sen
muuttavan hänen sydämensä samalla tavalla kuin Setsjelenkin, jonka
nyt täytyi tulla toimeen yhdellä vaimolla, vaikka vähintään viisi
oli tarpeen. Livingstone ei tyrkyttänyt hänelle oppiaan, mutta piti
kuitenkin säännöllisesti hartaushetkiä, joihin saapui paljon väkeä.
Lääkärintointakin Livingstone harjoitti, varoen kuitenkin, ettei
joutunut riitaan alkuasukkaitten omain tohtorien kanssa. Jonkun ajan
kuluttua alkoi ilmestyä semmoisia, jotka halusivat oppia lukemaan, ja
aakkoset he oppivatkin sukkelaan ja opettivat ne sitten toisillekin.

Oleskeltuaan Linjantissa muutamia viikkoja Livingstone lähti pohjoista
kohti jatkamaan soveliaan asemapaikan etsiskelyä. Sekeletu saattoi
häntä 160 seuralaisen keralla bawtsien maahan, joka on Sambesin
kahden puolen. Maa oli erinomaisen lihavaa lietemaata, jolla väestö
piti suuria karjoja, jota paitsi lakeuksilla oli suunnattomia
antilooppilaumoja huolimatta siitä, että niitä vuosittain tuhottiin
suuret määrät.



Sambesin yläjuoksulle.


Sambesia sanottiin näillä seuduin Liambaiksi. Sen pohjoisella rannalla
oli vielä runsaammin kaikenlaista riistaa kuin eteläisellä. 33
veneellä retkikunta alkoi nousta majesteettistä jokea, joka toisin
paikoin oli kolmisen kilometriä leveä. Metsäisiä saaria oli paljon.
Pohjoisempana maisemat kävivät yhä kauniimmiksi, maa mäkiseksi ja
sekä rannoilla että saarilla oli kauniita metsiä. Asukkaat olivat
makololojen hallitsemaa banjeti-heimoa, joka ei tsetsekärpästen
vuoksi voinut pitää karjoja, mutta viljeli maata sitä uutterammin
ja valmisti puusta, raudasta ja savesta somia esineitä. Ylempänä
oli useita koskia, joista eräs oli 10 metrin korkuinen. Koskien
yläpuolella oli 150 kilometrin pituinen niittylaakso, jonka joki joka
vuosi peitti tulvallaan, niin että kummuille rakennetut kylät olivat
suuren järven saarina. Kyläkummuista jotkut olivat keinotekoisiakin.
Kylät olivat pieniä, mutta niitä oli sitä taajemmassa. Ne elivät sekä
maanviljelyksellä että karjanhoidolla. Maa tuotti kaksi satoa vuodessa
ja karja menestyi lietemaalla erinomaisesti. Etelämpänä viljeltyjen
kasvien lisäksi täällä kasvatettiin bataatteja, jamsia, maniookkia ja
sokeriruokoa, jota pureskeltiin semmoisenaan, kun sokerin valmistusta
ei tunnettu. Eräässä kylässä Livingstone näki intialaisen banaanin,
jota asukkaat sanoivat »jalalliseksi puuksi», koska sen oksista kasvoi
maahan ilmajuuria ja näistä sitten uusia runkoja. Livingstone sattui
näkemään asukkaiden omituisen suolanvalmistuksenkin. Eräs mies poltti
parhaillaan kahden vaimonsa ja lastensa kanssa kaisloja ja tsitlan
varsia puunoksista tehdyn suppilon alla, kooten sitten tuhkan vedellä
täytettyyn kalebassiin. Tästä juoksutettiin vesi pienen reiän kautta
auringonpaisteessa haihtumaan, kunnes saatiin sen verran suolaa, kuin
yhteen ateriaan tarvittiin. Joki ja allikot olivat erinomaisen kalaiset
ja niissä asusti kovin paljon vesilintuja.



Barotse-laakso.


Barotse-laakson asukkaat kehuivatkin, että nälkä oli heille tuntematon
asia. Mutta sitä paremmin tunnettiin kuume, jonka vuoksi ei tämäkään
laakso sopinut lähetysaseman paikaksi.

Livingstone jätti sen vuoksi Sekeletun barotsien pääkaupunkiin
Nalieleen ja lähti nousemaan jokea vielä kauemmaksi, löytääkseen
paremman paikan. Sekeletu antoi hänelle soutajia ja muita saattajia,
muun muassa airueen, joka aina lähetyssaarnaajan johonkin kylään
tullessa kulki edellä ja voimainsa takaa mylvi: »Herra tulee, se suuri
jalopeura!» Livingstonen osaksi tuli mitä paras vastaanotto. Mutta
soveliasta paikkaa asemalleen hän ei löytänyt, vaikka kulki Liba
nimisen syrjäjoen suulle, makololojen alueen ulkopuolelle. Tällöin
hänessä heräsi ajatus matkustaa Libaa pitkin sen latvoille saakka,
käydäkseen Portugalin alueella Loandassa.

Sekeletua juhlittiin Barotse-laaksossa kaikkialla, koska hän nyt kävi
siellä ensi kerran hallitsijana. Kyläin esimiehet toivat härkiä, maitoa
ja hirssiolutta enemmän kuin ruhtinaan lukuisa seurue saattoi syödä
ja juoda, vaikkapa se söikin ja joikin hämmästyttäviä määriä. Rahvas
karkeloi ja lauloi, tai oikeammin hyppi ja kiljui. Miehet seisoivat
piirissä puolialastomina, polkivat maata jaloillaan vuorotellen,
heittelivät päätään ja käsiään joka suuntaan ja kiljuivat koko ajan
kauheasti. Hiki virtasi tanssijain koko ruumiista ja sakeita pölypilviä
kohosi tanteresta. Mutta tanssijoita karkelo huvitti ja Sekeletu antoi
heille joka kerta härän vaivan palkaksi.

Rajua kyytiä laski matkue sitten jokea takaisin Seshekeen, josta
kuljettiin maitse Linjantiin. Retki oli kestänyt yhdeksän viikkoa.
Vaikka sekä päälliköt että ruhtinas olivat Livingstonea kohdelleet
mitä suurimmalla huomaavaisuudella, alkoi näiden raakain luonnonlasten
seura tuntua hänestä kovin rasittavalta ja nyt vasta verratessaan
eteläisten betshuaaniheimojen silloista tilaa makololoihin, jotka
edustivat kansan entisyyttä, hän täydelleen alkoi käsittää lähetystyön
suuren kasvattavan vaikutuksen. »Kaiken kaikkiaan», lausuu Livingstone
eräässä kirjeessään, »he osoittautuivat ensi luokan villeiksi. Heidän
tanssinsa, melunsa, laulunsa, kaskujen kertomisensa, napinansa,
riitelynsä, murhaamisensa ja ilkeyksiensä ja lisäksi ainaisen
kerskumisensa kuuleminen ja näkeminen olivat minulle kylläkin ankara
rangaistus.»

Makololoja miellytti suuresti se ajatus, että heille avattaisiin suora
tie meren rannalle, niin että he pääsisivät mambari-kauppiaitten
kiskomisista ja saisivat norsunluustaan paremman hinnan. Sekeletu antoi
matkalle 27 saattajaa, joista 8 oli oikeita makololoja, loput kuuluivat
voitettuihin heimoihin, mutta Livingstone odotti marraskuuhun, kunnes
ilmat jäähtyivät, ennenkuin lähti liikkeelle.

Marraskuun 11:ntenä 1853 retkikunta lähti Linjantista, kulkien ensin
mutkittelevaa Tshobea Liambaihin eli Sambesiin, jota pitkin noustiin
Seshekeen. Siellä päällikkönä oli Sebituanen vävy, joka pienen
makololojoukon keralla hallitsi maan varsinaisia asukkaita. Livingstone
viipyi Seshekessä jonkun aikaa, julistaen rahvaalle evankeliumia.
Matkaa jatkettaessa toivat rantakyläin asukkaat Sekeletun antaman
käskyn mukaisesti retkikunnalle ruokavaroja.



Matka Loandaan.


Livingstone joukkoineen nousi tavallisesti ylös heti päivän koitossa.
Kun hän oli kahvin juonut, tehtiin joku tunti veneillä taivalta,
mentiin sitten maihin päivällistä syömään ja tunnin päivällislevon
jälkeen lähdettiin jälleen joelle. Iltapäivällä helle kuitenkin oli
kovin painostava, jonka vuoksi matka sujui hitaammin, ja hyvissä
ajoin noustiin maalle, kun löydettiin sopiva paikka yöksi. Illallisen
jälkeen Livingstonen teltta pystytettiin, koottiin ruohoja vuoteeksi
ja kanootit pinottiin kahden puolen seiniksi. Makololot rakensivat
käden käänteessä itselleen oksista majat, peittäen ne lehdillä.
Majain oviaukot olivat kaikki kohti suurta tulta, joka viritettiin
Livingstonen teltan eteen ja oli leirin keskus. Livingstone opetti
väkensä ruokaa laittamaan ja pesemään hänen paitansa. Itse hän
pyssyllään hankki ravinnon apua, ja kun joella vilisi vesilintuja ja
rannoilla nelijalkaista riistaa, niin olikin lihan saanti helppo,
vaikka Livingstonen täytyikin vikaantuneen käsivartensa vuoksi ampua
vasemmalta poskeltaan ja luoti usein lensi sivu.

Joulukuun 9:ntenä retkikunta saapui barotsien pääkaupunkiin, jossa
Livingstone ensi työkseen taivutti rauhaan sikäläiset makololot, jotka
olivat tehneet sotaretken barotsein karkoitettuja päälliköitä ja heidän
luokseen paenneita vapaita barotseja vastaan sekä ottaneet joukon
vankeja. Nämä vangit annettiin nyt Livingstonelle vietäviksi kotiaan.

Erään syrjäjoen suulle oli retkikunnalle Sekeletun käskystä hankittu
8 ratsu- ja 7 teurashärkää. Osa retkikunnasta jatkoi matkaa veneillä,
osa ajoi tätä karjaa rantaa pitkin edelleen, kahlaten Sambesin
lukuisien syrjäjokien poikki. Rasvaa ja voita oli sälytetty mukaan
suunnattomat määrät, koska se kaikkialla oli mitä parhaita lahjoja.
Ihon voiteleminen voilla ehkäisi hikoamista ja toimi johonkin määrään
verhoavasti sekä auringonpaisteessa että varjossa. Makololot lausuivat
aina lahjan tuodessaan jonkun vaatimattoman kohteliaisuuden, esim.
härän tuodessaan: »Tässä on sinulle pieni palanen leipää». Betshuaanit
taas olivat vaikka kuinka viheliäisen vuohen tuodessaan kerskuen
sanoneet: »Katsos tätä härkää.»

Barotse-laakson yläpuolella olivat rannat melkoisen matkan
asumattomia, mutta riistaa ja vesilintuja oli suunnattomasti, niin
että retkikunnalla oli yllin kyllin ruokaa. Metsiköissä helkytteli
kaunis tulipunarintainen trogon lyyryään ja alkuasukkaat olivat siitä
mielissään, sillä sen he sanoivat merkitsevän hyvää metsästysonnea.
Muita vielä merkillisempiäkin lintuja Livingstone näki, voimatta
kuitenkaan ryhtyä niitä kokoamaan, kantamukset kun olisivat siitä
liiaksi karttuneet. Liban suulla hän laski mukanaan tuomansa sotavangit
maihin, lähettäen heidän kerallaan tervehdyksensä vapaitten barotsien
päällikölle.

Liban vesi oli mustaa pääjoen veteen verraten. Rannat olivat avoimia
puistomaisemia, ja Livingstonea ihastutti varsinkin kukkain kauneus ja
tuoksu, kun taas kauempana etelässä kukat hänestä eivät tuoksuneet,
elleivät kerrassaan haisseet pahalta. Uudelta vuodelta alkoivat
rankat, melkein yhtämittaiset sateet ja matkan teko kävi siitä entistä
tukalammaksi. Maan tavan mukaan oli matkan varressa olevien kylien
päälliköille lähetettävä edeltäpäin sanansaattajat, antamaan tietoja
matkustajista ja heidän tarkoituksistaan. Tämä koko joukon hidastutti
kulkua.



Lunda.


Liban varressa alkoikin pian uusi maa, Lundan kuulu valtakunta,
jonka hallitsija, Muata Jamvo, asui kaukana pohjoisessa, jossain
keskellä kartan valkoista. Lundalaiset, balundat, olivat rauhallisia
maanviljelijöitä, joiden viljelyskasvit olivat maniokki eli kassava
ja maissi. He käyttivät myös ravinnokseen monenlaisia luonnon varassa
kasvavia hedelmiä, jotka olivat Livingstonelle tuntemattomia, muun
muassa erästä palkokasvia, jonka liha maistui leivokselta. Maniokkia
viljeltiin metrin levyisissä lavoissa, joihin ne istutettiin 1 l/2
metrin päähän toisistaan; väliin kylvettiin papuja ja maapähkinöitä.
10—18 kuukauden kuluttua maniokin juuret olivat syötävät. Erään lajin
juuret ovat myrkylliset, mutta liottamalla maanasukkaat uuttivat niistä
myrkyn pois.

Balundat olivat ensimmäiset todelliset epäjumalanpalvelijat, mitä
Livingstone tapasi. He tekivät puusta ja savesta monenlaisia ihmisen
ja eläimen kuvia, rukoillen näitä apua tarvitessaan. Valkoista ihmistä
he eivät olleet milloinkaan nähneet, mutta olivat kuitenkin kuulleet
niitä olevan ja heidän olevan merestä kotoisin. Ja merivesi se
tietysti olikin liottanut Livingstonen hiukset niin suoriksi, niin he
päättelivät.



Amatsoneja.


Livingstone tapasi täällä kaksi naispäällikköäkin, äidin ja tyttären,
jotka vaativat häntä käymään vävynsä Shintin, niiden seutujen
suurimman lundalaispäällikön luona, ja nuorempi, Manenko nimeltään,
lähti itse häntä saattamaan. Samalla hän vaati retkikuntaa kokonaan
jättämään joen, koska ylempänä oli pahoja koskia ja siellä asuvat
balobalet olivat makololoitten verivihollisia. Manenko, itsepäisen
ja riidanhaluisen neekerikaunottaren perikuva, kulki itse matkueen
etunenässä aivan alastomana ja niin nopeaan, etteivät muut tahtoneet
perässä päästä, ei varsinkaan härällä ratsastava lähetyssaarnaaja.
Tämän kysyessä, miksei hän ainaisesta rankasta sateesta huolimatta
ottanut vaatetta päälleen, vastasi reipas amatsooni, ettei hänen,
päällikön, sopinut olla arka.

Seutu oli metsää ja niittyä, siellä täällä kyliä ja peltoja. Asukkaat
rakensivat majansa paaluista, oviaukotta, kuten hölmöläiset. Oven
asemesta heillä oli kaksi irtainta paalua, jotka nostettiin pois
majaan mentäessä. Livingstone sairastui jälleen kuumeeseen, joten
matka rasitti häntä moninkerroin. Riista alkoi täällä käydä yhä
harvinaisemmaksi ja aremmaksi, jonka vuoksi ei ollut juuri muuta
syötävää kuin maniokki, joka taas ei tahtonut tyydyttää nälkää. Metsät
kävivät yhä sankemmiksi pohjoista kohti, ja valtavien puitten välillä
oli köynnöskasveja, joita täytyi kirveellä katkoa, jotta päästiin
kulkemaan. Asukkailla oli puissa kaarnasta rakentamiaan mehiläispesiä,
joista he saivat niin paljon vahaa, että sitä liikeni viedä maasta
merenrannikolle suuria määriä. Hunajasta he tekivät väkevää simaa.
Metsänaukeamissa oli aina kyliä, joista asukkaat tavallisesti pakenivat
pois, vaikka Manenkon rumpalit suurella päristyksellä ilmoittivat
ylhäisiä vieraita olevan tulossa. Toisissa kylissä oltiin luottavampia;
ja asukkaat nostivat illalla majainsa keilamaiset katot paikoiltaan ja
lainasivat ne vieraille yöksi teltoiksi.



Shintissä.


Shintistä tuli jonkun matkan päähän lähettiläitä lausumaan vieraat
tervetulleiksi. Kaupunki oli pienellä mäellä romanttisessa laaksossa,
varjoisain puitten ympäröimänä. Majat olivat täällä nelikulmaiset,
suorain katujen varrelle rakennetut, ja olivat erittäin siististi
palmikoiduilla aidoilla ympäröidyt. Kaupungin ulkopuolelle oli
leiriytynyt joukko matkustavia orjakauppiaita, ja heidän leirissään
makololot harmikseen näkivät joukon nuoria kahlehdittuja tyttöjä.

Seuraavana päivänä oli Shintissä suuri vastaanotto. Päällikkö istui
kotlalla oli audienssipaikalla leopardin nahkalla verhotulla tuolilla,
suuren puun alla. Muun tilan täyttivät sotamiehet ja yleisö. Kun
kaikki olivat järjestyneet, astui Manenkon mies yhden seuralaisensa
kanssa esiin ja kertoi kaikuvalla äänellä kaikki, mitä he matkalla
olivat tohtorista kuulleet, hänen entisen toimintansa, tulonsa
makololojen luo, kuinka hän oli solminut rauhan ja mikä nyt oli hänen
matkansa tarkoitus. »Ehkä hän on tyhjän lörpöttelijä, ehkä ei —
edellinen tuntuu todenmukaisemmalta — mutta balundoilla on hyvä sydän,
eikä Shinti ole ennenkään kenellekään pahaa tehnyt. On parasta ottaa
valkoinen mies hyvin vastaan ja laskea hänet edelleen kulkemaan.» Hänen
jälkeensä esiintyi vielä monta muuta puhujaa, vuoron mukaan, kertoen
muun muassa »taivaan sanasta», jonka matkustaja oli mukanaan tuonut,
ja kauppatiestä, jonka hän aikoi avata, ja puheiden väliajoilla naiset
lauloivat jotain surullista säveltä; mutta kun joku puhui heidän
mielensä mukaan, nauroivat he ja paukuttivat käsiään. Kolme rumpalia ja
neljä marimban soittajaa kulki tuon tuostakin kotlan ympäri soittaen,
kunnes lopulta Shinti, joka koko ajan oli istunut arvokkaana ja
vaieten, nousi tuoliltaan ja siten osoitti vastaanoton päättyneen.

Seuraavana päivänä hän seurusteli Livingstonen kanssa vapaammin,
ottaen ilolla vastaan suuren kalebassin täyden voita ja rasvaa ja
härän, jotka Livingstone hänelle antoi Sekeletun lahjoina. Shinti
antoi Livingstonelle vastalahjaksi kymmenvuotiaan orjatytön olemaan
»Livingstonen lapsi ja kantamaan hänelle vettä.» Kun lähetyssaarnaaja
ei suostunut orjatyttöä vastaanottamaan, vaan selitti, että hänellä
itsellään oli neljä lasta, joita hän ei suinkaan aikonut omalle
päällikölleen pois lahjoitettaviksi luovuttaa, ymmärsi Shinti tämän
niin, että tyttö oli liian pieni, ja lähetti suuremman. Livingstone
koetti selitellä, kuinka häpeällistä orjuus oli, mutta Shintin oli
häntä mahdoton ymmärtää. Livingstone näytti hoville taikalyhtykuvia,
jotka suuresti sekä huvittivat että hirvittivätkin kaikkia. Maan
tapoihin kuului, ettei vieras saanut lähteä aivan äkkiä pois, ja
siitä syystä, ynnä kuumeen ja jokapäiväisten sateittenkin vuoksi,
Livingstonen matka viivästyi tammikuun 20:nteen saakka. Shinti oli
häntä kohtaan kaiken aikaa sangen suosiollinen ja hyväntahtoinen ja
antoi hänelle oppaan ja kahdeksan kantajaa, joiden ei pitänyt häntä
jättää, ennenkuin hän oli päässyt meren rannalle. Lopuksi hän antoi
vielä paikkakunnalla sangen suuriarvoisen kaulakoristuksenkin, joka
oli simpukankuorista tehty. Pitkin matkaa käskettiin väestöä tuomaan
retkikunnalle ruokavaroja, jotteivät Shintin ystävät näkisi nälkää. Ja
ruokaa tuotiinkin, mutta vain maniokkia, jota kansa itsekin söi, mutta
joka ei tahtonut ravita näitä lihapatain äärestä tulleita matkamiehiä.



Sadeaika.


Matka kävi luodetta kohti, kunnes kuljettiin Liban yli ja samalla
jätettiin Shintin aluekin. Liban takana oli rannattomia niittyjä,
joilla oli nilkkaan saakka vettä. Yöt, illat ja aamut satoi, vain
päiväsydännä ilma jonkun verran seestyi. Teltat, vaatteet ja
makuutamineet hajosivat riekaleiksi, metalliesineet söi ruoste.
Kronometriaan tohtorin täytyi pitää kainalokuopassaan, säilyttääkseen
sen kuivana.

Maan jälleen kohotessa tultiin Katema nimisen päällikön maahan, jossa
oli kahlattava monen Libaan laskevan pienen joen poikki. Maa oli
niin kaunista ja hedelmällistä, että asukkaat kylvivät ja korjasivat
satoja pitkin vuotta ja että vainioilla näki maissia, hirssiä y.m.
toukoja kaikilla kasvuasteilla. Asukkaat olivat edelleenkin sangen
hyväntahtoisia ja antoivat ilmaiseksi ruokatavaroita, muutoin 27
henkeä käsittävä retkikunta olisikin joutunut ahtaalle. Katema otti
retkikunnan juhlallisesti vastaan, kuten Shintikin, antoi sille sitten
runsaasti ruokavaroja ja sanoi: »Menkää nyt leiriinne ja keittäkää ja
syökää itsenne kylläisiksi, jotta huomenna voitte paremmin jutella
minun kanssani.» Livingstonen pienet lahjat hän otti vastaan suurella
ilolla ja tohtorin kysyessä, mitä hän saisi tuoda hänelle Loandasta
lahjaksi, sanoi päällikkö haluavansa saada uuden takin, nykyinen
kun alkoi olla vanha ja kulunut. Katema kehui, ettei hän vielä
milloinkaan ollut vierasta tappanut, ja kohteli tohtoria, jota hän piti
jonkinlaisena taikain tekijänä, sangen hyvin, neuvoen hänelle uuden
tienkin, koska yleiseen käytetyllä tiellä nyt oli vyötäisiin saakka
vettä.



Dilolo järvi.


Laajalla, veden vallassa olevalla ruoholakeudella kuljettiin Dilolo
järven päitse; lakeus oli samalla vedenjakaja. Järven synnystä opas
kertoi seuraavan tarinan. Kerran oli eräs naispäällikkö matkalla
ollessaan pyytänyt ruokaa kylästä, joka silloin oli tämän järven
paikalla. Ruokaa ei kuitenkaan annettu ja kun päällikkö siitä moitti
ja uhkaili kyläläisiä, kysyivät nämä pilkalla, mitä hän luuli voivansa
heille tehdä. Naispäällikkö oli silloin alkanut laulaa ja kun hän
lopuksi oli laulanut nimensä ja hitaasti, korostaen lausunut sen
viimeisen tavun, oli koko kylä asukkaineen, siipikarjoineen, koirineen
vaipunut maan sisään. Kun kylän päällikkö palasi metsästysretkellä,
syöksyi hän kylän paikalla olevaan järveen ja kuuluu olevan siellä
vieläkin.

Etäämpänä lännessä tultiin seutuun, jossa oli kuljettava syvien
metsäisten laaksojen poikki. Jokaisen laakson pohjalla oli joki, ja kun
jokien poikki ei voitu kahlata, täytyi maanasukkailta aina pyytää apua
ylipääsyyn.



Veronkiskojia.


Nämä ihmiset, joiden maan kautta orjakauppiaitten tie kulki, eivät
kuitenkaan olleet yhtä hyväntahtoisia kuin Sambesin varren asukkaat,
vaan koettivat kiskoa kaikesta, jopa tien käyttämisestäkin. Ensi
sijassa kysyttiin ruutia, jota tohtorilla ei kuitenkaan ollut, sen
enempää kuin muutakaan arvotavaraa, ja puute alkoi nyt täydellä todella
kouristella matkuetta. Riistaa oli täällä niin niukasti, että asukkaat
kaivoivat myyrätkin maasta, saadakseen joskus lihaakin maistaa. Heti
ensimmäinen päällikkö vaati maansa läpikulusta orjan, norsunhampaan,
pyssyn, tai härän, mutta tyytyi lopulta vanhaan paitaan. Samanlaisia
vaatimuksia esitti moni muukin ja kerran muuan neekeri vaati maksua
portaan käyttämisestä, jonka hän oli rakentanut pienen puron poikki!
Tohtori aivan hämmästyi tätä sivistyksen esimakua, siltarahoja, Afrikan
sydämessä.

Nämä seudut olivat muutoin verraten taajaan asutut, mutta kaikkialla
oli suuret alat mitä parasta maata joutilaana ja betshuaanit
huudahtelivat lakkaamatta: »Mainiota karjanlaidunta! Vahinko, kun näin
oivallinen viljelysmaa on mahona!» Asukkailla ei ollut karjoja, ne
oli heiltä ryöstetty, ja suuri riista oli täällä, jossa ampuma-aseita
yleiseen käytettiin, jo lopen hävitetty. Tsetse-kärpästä ei ollut,
mutta sangen runsaasti hämähäkkejä, joita Livingstone tutki.

Tshibookkien alueella päällikkö esitti kerrassaan häpeämättömiä
vaatimuksia ja Livingstonen täytyi jo lopulta panna kiväärinsä
ampumakuntoon, ennenkuin kiskuri taipui. Makololot, jotka olisivat
mielellään taistelleet vähälukuisuudestaan huolimatta ja vaikka heillä
oli vain viisi kivääriä, piirittivät huomaamatta kiristelevän päällikön
neuvoksineen, eikä näillä ollut silloin muuta neuvoa kuin taipua. Härkä
heille kuitenkin täytyi antaa, eivätkä he vastalahjaksi antaneet muuta
kuin hieman jauhoja ja kappaleen saman härän liilaa. Ei muka ollut
muuta.

Orjakauppiaat olivat opettaneet päälliköt näille tavoille — he luulivat
Livingstonen saattajia hänen orjikseen ja vaativat kauttakulkuluvasta
miehen kuten muiltakin orjain kuljettajilta — ja Livingstone poikkesi
sen vuoksi toiselle reitille, toivoen pääsevänsä helpommalla. Mutta
samaa kiskomista kohtasi kaikkialla. Aina vaadittiin joko mies,
elefantinhammas, härkä tai muuta, muutoin uhattiin sulkea tie.
Ruokatavaroista kiskottiin häpeämättömiä hintoja. Yöksi täytyi leiri
ympäröidä paaluaidalla äkkihyökkäyksen varalta ja metsissä varottiin
alati väjytyksiä. Livingstonen miehet masentuivat siihen määrään, että
he jo halusivat palata rannikolle.

»Sain käyttää koko puhetaitoni heitä taivuttaakseni. Sanoin heille
jatkavani matkaa yksin, jos he takaisin palaisivat. Menin sitten
telttaan ja käännyin Hänen puoleensa, joka kuulee sielun huokauksen.
Vähän päästä pisti yksi väestä päänsä sisään ja sanoi: 'Emme sinua
koskaan hylkää, älä lannistu, seuraamme sinua, minne vienetkin;
puhuimme siten vain siitä syystä, että nämä tämän puolen ihmiset
ovat niin pahoja.' Ja sitten tuli luokseni yhä useampia ja useampia
sanomaan, että he kaikki olivat lapsiani; he tunsivat vain Sekeletun ja
minut ja tahtoivat kuolla puolestani.» Viimeiset härkänsä retkikunta
pelasti itselleen siten, että leikkasi niiden hännänpäät poikki; eräs
härkä oli nimittäin hylätty sillä verukkeella, että sen hännässä oli
vikaa, ja makololot paikalla arvasivat, että se oli taikauskoa. Eikä
sen jälkeen todellakaan kukaan enää vaatinut teuraita.



Kuango-joella.


Maaliskuun 30:ntenä retkikunta saapui sen ylängön toiselle reunalle,
jonka poikki se oli kulkenut, ja Kuango-joen suuri 'ja mahtavan leveä
laakso oli sen edessä. Livingstone tiesi, että sen toisella puolella
alkoi Portugalin alue, ja piti retkikuntaa pelastettuna. Mutta
laaksossa asuvat basindshit olivat miltei vielä pahempia nylkyreitä
kuin kaikki edelliset ja ampuivat joukon jälkeen luotejakin, kun se
meni veroa maksamatta. Huhtikuun 4:ntenä retkikunta vihdoin pääsi
Kuangon länsirannalle, saatuaan apua toisella rannalla asuvalta
portugalilaiselta puoliverikersantilta, ja oli nyt Portugalin alueella.
Kuango oli ylimenopaikalla sadanviidenkymmenen metrin levyinen.

Pienellä portugalilaisella sotilasasemaila — sekä päällikkö että
sotamiehet olivat puoliverta — retkikunta sai mitä parhaan vastaanoton
ja lepäsi viikon päivät, ennenkuin lähti matkaa jatkamaan Kassandjeen,
joka siihen aikaan oli portugalilaisten etäisin kauppa-asema.
Sikäläiset kauppiaat ottivat Livingstonen niinikään mitä parhaiten
vastaan, vaikka epäilivätkin häntä ennemmin englantilaiseksi
sotilasvakoojaksi kuin lähetyssaarnaajaksi. Hän sai kunnolliset
vaatteet ja hänen väkensä runsaan ravinnon, jota paitsi he täällä
saivat edullisesti myydä mukanaan tuomansa elefantinhampaat. Makololot
hämmästyivät täällä saamaansa hyvää hintaa. Kotonaan heidän täytyi
kivääristä antaa kaksi hammasta, täällä he sitä vastoin saivat
yhdellä hampaalla kaksi kivääriä, kolme pönttöä ruutia, suuret kimput
lasihelmiä ja niin paljon karttuunaa ja villakangasta, että koko
retkikunta saattoi ostaa uudet vaatteet. Toiselta puolelta paikkakunnan
mustat heille uskottelivat, että tohtori aikoi rannikolla myydä
heidät ja että heidät sitten vietäisiin laivoihin lihoitettaviksi ja
syötäviksi, valkoiset kun muka olivat ihmissyöjiä, mutta Livingstonen
kuitenkin onnistui tyynnyttää heidän pelkonsa. Kassandjestä annettiin
Livingstonelle saattajaksi musta aliupseeri, jonka arvo vaati, että
hän antoi orjain kantaa itseään riippumatossa aina kylään tultaessa
ja kylästä lähdettäessä. Sitä paitsi hänellä oli erikoinen orja
kirjoitusneuvojaan kantamassa, sillä hän teki kaikki retkikunnan
ostokset, kirjoittaen aina siron tilauslipun ja pitäen samalla huolen
siitä, että hän itse sai kunnollisen vaivanpalkan.



Angolan ylämaa.


Kassandjestä oli rannikolle vielä viisisataa kilometriä, ja vaikka
väestö olikin kauttaaltaan ystävällistä ja maa erinomaisen kaunista,
puutetta ei missään, oli matka sairaalle Livingstonelle kuitenkin
ylenmäärin rasittava. Tien varressa oli yksinkertaisia majataloja,
joissa iltaisin oli vilkasta elämää, kantajaliike sisämaahan kun oli
suuri. Se seura, joka ensiksi saapui, anasti majan, ja myöhemmin
tulleet saivat pitkästä runsaasta ruohosta laittaa itselleen suojat.
Heti kun matkustajat olivat tulleet, alkoi läheisistä kylistä keräytyä
naisia, jotka toivat kaupan maniookkia, jamsia, maapähkinöitä,
oransseja y.m. Kaupanteko tapahtui nauraen ja jutellen; maksuvälineenä
käytettiin karttuunaa. Ruokatavarat olivat tavattoman halvat, maa
kun oli ylenmäärin hedelmällistä. Kyläläisillä oli puutarhojakin,
joissa he viljelivät eurooppalaisia viljelyskasveja, muun muassa
vehnää. Kahvipuu, jonka jesuiitat aikanaan olivat tuoneet maahan, oli
puutarhoista levinnyt metsiin, ja vaaroilla ja vuorenrinteillä kasvoi
jo suuria kahvimetsiä. Korkeat vuoret, kukkulat, laaksot ja metsät
tekivät Angolan maalauksellisen kauniiksi maaksi, mutta merenrannalla,
Loandankin ympärillä, on hedelmätön vyöhyke.

Angolassa vallitsi orjuus, ja vaikka englantilaiset sotalaivoillaan
vartioivatkin rannikkoa ja orjien vienti siten oli käynyt
mahdottomaksi, eivät portugalilaiset siltä osoittaneet englantilaista
matkailijaa kohtaan minkäänlaista vihamielisyyttä, vaan Livingstonen
osaksi tuli Loandassa, jonne hän saapui toukok. 31:senä, mitä
herttaisin vastaanotto. Kaupungissa asui vain yksi englantilainen,
hallituksen asiamies Gabriel, joka heti luovutti sairaalle,
puoleksi tajuttomalle lähetyssaarnaajalle oman vuoteensa ja hänen
saattajilleenkin hankki hyvät majat. Valtameri teki makololoihin syvän
vaikutuksen.



Maailman loppu.


Kotonaan he siitä sitten kertoivat: »Me olemme luulleet, kuten
isämmekin, ettei maailmalla ole loppua, mutta äkkiä maailma sanoi:
Kas tässä minä lopun.» Huolimatta hyvästä hoidosta makasi Livingstone
viikkoja sairaana. Hänelle tarjottiin englantilaisella sotalaivalla
matkaa kotimaahan, mutta Livingstone oli luvannut saattaa makololot
kotiakin ja tahtoi lupauksensa pitää; sitten hän aikoi Linjantista
laskea Sambesia mereen nähdäkseen, olisiko sille suunnalle parempi
pääsy. Makololot hänen parantumistaan odottaessaan katselivat
ympäristöä ja olivat luonnollisesti näkemästään kovin ihmeissään.
Taloja ja kirkkoja he vertasivat ontoiksi koverrettuihin kallioihin,
sotalaivoja kaupunkeihin. Heidän kunnioituksensa Livingstonea kohtaan
kasvoi suurenmoisesti, kun he näkivät, kuinka suuressa arvossa heidän
johtajaansa täällä pidettiin. Yhdessä he kävivät englantilaisessa
sotalaivassa, jossa merimiehet heitä kohtelivat sangen hyvin ja jossa
heidän annettiin laukaista tykki. »Tämmöisillä aseilla me estämme
kauppiaita myymästä mustia ihmisiä», sanoi Livingstone. Jotain
ansaitakseen makololot sitten alkoivat kantaa kaupunkiin polttopuita
ja tämän jälkeen he kuukauden päivät hikipäissä purkivat kivihiiliä
eräästä laivasta. Siinä oli »palavia kiviä» niin paljon, että se heistä
tuntui käsittämättömältä, ja enempi puoli vielä oli purkamatta, kun he
työstä luopuivat. Ansaitsemillaan rahoilla he ostivat kankaita ja muita
tavaroita, osoittaen etenkin kankaitten valinnassa paljon älyä.

Loandan viranomaiset ja kauppiaat olivat hyvin suosiolliset uuden
kauppatien avaamiselle ja yhteisillä varoilla ostettiin Sekeletulle
monenlaisia näytetavaroita, koruvaatteita y.m. lahjaksi, vieläpä kaksi
aasiakin, ja Livingstone osti kaikille makololoille uudet vaatteet
ja kiväärin. Tavaroita karttui niin paljon, että retkikunnan täytyi
palkata kaksikymmentä kantajaa. Angolan piispa, joka samalla oli
siirtokunnan maaherra, antoi kaikille viranomaisille käskyn olla
retkikunnalle avullisia. Syyskuun 20:ntenä v. 1854 Livingstone jälleen
lähti Loandasta paluumatkalle.



Paluumatkalla Linjantiin.


Paluumatkalla hän kulki Angolan kautta osaksi toisia teitä, nähdäkseen
sitä laajemmaltikin, ja saattajainsa sairastelun vuoksi hän viipyi
portugalilaisella alueella niin kauan, että saattoi melko lailla
korjata sen karttaa, koota paljon tietoja asutuksesta, väestöstä,
sen tavoista ja luonnontieteellisiäkin havaintoja. Kaiken kaikkiaan
tämä maa häneen teki erittäin edullisen vaikutuksen. »Usein», hän
kirjoittaa, »näin vaelluksillani maisematauluja, jotka olisivat
enkeliäkin riemastuttaneet. Usein näin aamun hiljaisina hetkinä
ihastuttavan kauniita näköaloja. Kaikki suloisen lämpimän ilman
hivelemänä, joka vienoilla henkäyksillään toi viileyttä kuin viuhkan
hiljainen leyhyttely. Rehevillä vihannilla niityillä kulki karjoja
laitumella, hyppeli vuohia iloa pitäen, paimenpoikaparvet leikkivät
pienillä keihäillään, jousillaan ja nuolillaan, naisia kulki joelle
keinuvia vesiruukkuja päälaellaan kantaen, miehet siemensivät maitaan
banaanien varjossa, harmaapäitä vanhuksia istui maassa ja kuunteli
huomenjutteluita, toiset korjailivat aitojaan ja majojaan. Ja yli
kaiken valoi Afrikan aurinko loistoaan ja linnut lauloivat puissa,
kunnes keskipäivän helle sai ne ääntään alentamaan. Kaikesta tästä
kutoutui kuvia, joita ei voi milloinkaan unohtaa.» Vahinko vain,
että tämä kaunis maa oli oikea kuumeen koti, kuumetta oli sekä
alavilla mailla että vuoristoissakin, ja Livingstone ja hänen väkensä
sairastuivat siihen pian.

Kuangon yli kuljettuaan retkikunta jälleen oli kuin vihollismaassa.
Nyt Livingstone kuitenkin esiintyi jyrkempänä pikkupäälliköitä
kohtaan, jotka yrittivät häneltä veroa kiskoa. Hän maksoi, mitä piti
kohtuullisena, eikä välittänyt uhkauksista. Hänen joukkonsa oli nyt
hyvin asestettu, jonka vuoksi kiristäjätkin enimmäkseen tyytyivät
pelkkiin uhkauksiin. Sateet alkoivat jälleen ylängöllä käydä niin
rankoiksi, että sekä matkanteko että varsinkin yön viettäminen kävi
tavattoman rasittavaksi.



Hyökkäys ja tappelu.


Erään kylän luo Livingstonen täytyi leiriytyä kolmeksi viikoksi ja
kylän päällikkö kerjäsi kaiken aikaa niin itsepintaisesti, että tohtori
lopulta löi häntä vasten suuta. Siitä syntyi suuri tora ja retkikunnan
kimppuun hyökättiin metsässä, sen matkaan lähdettyä, vaikka hyökkääjäin
luodit onneksi osuivat puihin. Livingstone pääsi niin lähelle
päällikköä, että saattoi asettaa kuusipiippuisen revolverinsa hänen
rintaansa vastaan ja pakottaa hänet peräytymään.

Retkikunta poikkesi lopulta kauppiaitten yleiseltä tieltä
eteläisemmälle reitille, tavatakseen vaatimattomampaa kansaa, jolta
se voisi ostaa ruokaa halvemmalla. Matka kulki laaksojen poikki,
joiden pohjalla virtasi Kongon syrjäjoen Kassain isompia ja pienempiä
syrjäjokia. Sekä halpaa ruokaa että ystävällisempiä ihmisiä löytyikin,
kunnes taas Kassain ylimenopaikalla oli syntyä erään petollisen
päällikön kanssa ilmisota. Hän käski kuljettaa kaikki veneet pois,
mutta eräs Livingstonen miehistä huomasi, mihin veneet oli kätketty, ja
yöllä retkikunta anasti veneet ja kulki niillä omin luvin joen yli.

Kassain eteläpuolella oltiin ystäväin maassa, joka oli sitä
ilahduttavampaa, kun Loandasta otetut vaihtotavarat alkoivat olla
lopussa ja tohtorin saattajatkin olivat myyneet melkein kaikki tavarat,
mitä he olivat ostaneet ja toivoneet voivansa kotiaan tuoda. Makololot
alkoivat jälleen elää maasta, kuten matkustavat kisällit: »Me olemme
köyhiä matkustavaisia», he sanoivat. »Me olemme kulkeneet kovin pitkän
matkan, antakaa meille syötävää.» Emäntien suosion saavuttaakseen he
karkeloivat omia kansallistanssejaan, miesten kanssa solmivat vastaisen
varalle veriveljeyksiä, he kun aikoivat toistekin kulkea saman tien ja
tuoda mukanaan enemmän tavaraa. Menoon kuului myös hyvä annos olutta,
jonka hankkiminen ei tietenkään voinut olla matkamiesten asia.



Ruoholakeuksilla.


Niiltä veteviltä lakeuksilta, jotka ovat vedenjakajana Kassain ja Liban
välillä ja joilta pieni Dilolo järvi purkautuu kummallekin suunnalle,
oli tulvavesi enimmäkseen juossut pois ja monenlainen eläimistö ja
kasvisto elähytti niitä nyt, vaikka ne menomatkalla olivat olleet
melkein autiot. Oli sekä riistaa että petoeläimiä ja ilmassa lenteli
suuria korppikotkaparvia. Suunnaton kukkapaljous ilahutti silmiä,
mutta samalla lakeudella Livingstone myös sai seitsemännenkolmatta
kuumekohtauksensa tällä matkalla. Kesäkuun 14:ntenä retkikunta saapui
Kateman luo, leväten hänen vieraanvaraisessa pääkaupungissaan muutaman
päivän ja antaen päällikölle tuomansa lahjat. Yhtä herttaisesti otti
vanha Shinti heidät vastaan ja sieltä he enemmittä seikkailuitta
saapuivat veneilleen ja lähtivät Sambesin vuolaan virran kantamina
matkansa lopputaipaleelle. Barotse-laaksossa palaajat otettiin vastaan
suurella riemulla.



Palaavia juhlitaan.


»Kun saavuimme Libontaan», Livingstone kirjoittaa, »joka on
pohjoisimpia kyliä, mitä Sekeletu Barotse-laaksossa hallitsi, otettiin
meidät vastaan semmoisilla riemunosoituksilla, etten ole koskaan
nähnyt niiden vertaa. Naiset tulivat tanssien meitä vastaan huutaen
»lulliluta», toiset kantoivat keppiä ja mattoa, jotka esittivät
keihästä ja kilpeä, ja toiset juoksivat suutelemaan käsille ja
poskille, keitä meistä sattuivat tuntemaan. Meitä juhlittiin kuin
kuolleista ylös nousseita, sillä etevimmät tietäjät olivat jo aikoja
sitten vakuuttaneet meidän joutuneen tuhon omiksi. Tämän kylän miehet
antoivat meille kaksi teurashärkää ja naiset runsaasti maitoa, munia ja
voita, kaikki ilmaiseksi, ja olin aivan häpeissäni, kun en voinut antaa
heille mitään vastalahjaksi. Kun väkeni selitti, kuinka olimme kaiken
omaisuutemme kuluttaneet, sanoivat libontalaiset: 'Se ei tee mitään,
te olette avanneet meille tien ja me saamme rauhan.' Lähiseudulta
kokoontui ihmisiä joukoittain ja useimmilla oli jotain tuotavaakin.
Sama uudistui sitten Barotse-laaksossa pitkin matkaa. Joka kylässä
meille lahjoitettiin mullikka tai pari, ja ihmiset olivat meille
merkillisen hyväntahtoisia. Olin heille sangen kiitollinen, samoinkuin
olen vielä tänäpäivänäkin, ja koetin hyödyttää heitä ainoalla tavalla,
jolla taisin, antamalla heille tietoa siitä Vapahtajasta, joka voi
heitä hätäpäivänä lohduttaa ja auttaa. Se, että palasimme yhtä köyhinä
kuin olimme lähteneetkin, ei arvoani heikontanut. He käsittivät,
että olin nähnyt vaivani heidän tähtensä, ja väkeni sanoi: 'Vaikka
palaammekin yhtä köyhinä, kuin olimme mennessämme, emme siltä ole
turhaan matkustaneet'.»

Jotakuta palaavista odotti kuitenkin pettymyskin. Kotia tullessaan he
tapasivat vaimonsa imettämässä äsken syntyneitä lapsia. Siitä he eivät
tosin suuria välittäneet, mutta sitä enemmän kiukustuivat siitä, että
nuo uudet miehet olivat eläneet heidän viljallaan. Livingstone härnäili
heitä sillä, ettei yhden vaimon menetys suuria merkinnyt siihen nähden,
että heillä oli niitä niin monta.

Linjantissa oli ilo retkikunnan palaamisesta suuri ja Sekeletu ihastui
varsinkin vanhaan portugalilaiseen paraatiunivormuun, jonka Angolan
kauppiaat hänelle lahjoittivat. Molemmat aasit ja niiden kiljuna
oli taas rahvaan mielestä suurin kumma. Sekeletu oli uskollisesti
vartioinut Livingstonen vaunua ja tavaroita ja nyt tämä sai vuosi
takaperin saapuneet kirjeet ja tavarat, jotka hänen appensa Moffat
oli hänelle toimittanut matabelein, makololoitten verivihollisten
välityksellä. — Matka oli kestänyt lähes kaksi vuotta.

Pian sen jälkeen kuin retkikunta oli palannut, 'pidettiin Linjantissa
kokous, jossa pohdittiin, eikö koko heimon olisi parempi muuttaa
Barotse-laaksoon asumaan, jossa oltaisiin lähempänä rannikkoa. Sekeletu
päätti neuvottelun sillä tiedolla, että minne vain Livingstone asemansa
rakentaisi, sinne hänkin asettuisi asumaan. Livingstonella ei ehdolla
olevia paikkoja vastaan ollut muuta muistuttamista, kuin että niissä
vallitsi kuumetauti, mutta tämän haitan hän arveli ehkä menettävän
jonkun verran merkitystään, kun saataisiin rakennetuksi kiinteä asema.



Livingstone kulkee Sambesin vartta merelle.


Ennenkuin Livingstone teki päätöksensä aseman rakentamisesta, tahtoi
hän kuitenkin nähdä, olisiko Linjantista helpompi tie Intian merelle
pitkin Sambesia. Sekeletu antoi hänelle matkaa varten niin paljon
norsunluuta, että sitä kantamaan tarvittiin 114 miestä, kaksitoista
härkää eväiksi ynnä muita elintarpeita ja kauppatavaroita. Marraskuun
3:ntena lähti Linjantista sitten lukuisa retkikunta liikkeelle,
Sekeletun itsensä ja useiden etevien makololojen saattamana.
Seshekessä, jossa Sambesi yhdytettiin, osa meni veneisiin, osa ajoi
härkiä rantaa pitkin. Venematkaa ei kuitenkaan kauaa kestänyt, sillä
lähellä edessäpäin kuului olevan iso putous, jota ei ollut mahdollinen
veneellä laskea. Sekeletu erosi retkikunnasta sillä kohdalla, jossa
sen piti poiketa joesta koillista kohti sisämaahan, välttääkseen
putouksen ja karttaakseen virran rantojakin, koska niillä seuduin oli
tsetsekärpäsiä. Sambesi polveaa itsekin putouksen alla koillista kohti,
saaden pohjoisesta useita lisäjokia, joista retkikunta sitten erästä
laski takaisin pääjokeen.



Viktoria-putous.


Ennenkuin lähdettiin matkaa jatkamaan, poikkesi Livingstone
putoukselle, jota jo Sebituane oli hänelle maininnut kovin
merkilliseksi. »Musi-oa-tuniaksi» (savu tässä puhuu) olivat
maanasukkaat nimittäneet putouksen, ja jo kahdeksan kilometrin
päästä Livingstone alkoi nähdä virran suunnassa samanlaisia valtavia
savupatsaita kuin aroilla kulovalkean riehuessa. Niitä oli kaikkiaan
viisi, juuresta vaaleampaa, yläosastaan tummempaa, ja tuuli tuuditteli
niitä, hämmentäen pilviin yläosan, niinkuin tavallisen savunkin.
Putouksen yläpuolella oleva maisema, jota eurooppalaisen silmä nyt ensi
kerran katseli, oli erinomaisen kaunis. Rannoilla ja joen lukuisilla
saarilla kasvoi mitä moninaisimpia, suurimmaksi osaksi kukkivia puita:
valtavia baobabeja, siroja palmuja ja muita vanhastaan tunnettuja aivan
outojen seurassa, joista toiset muistuttivat ketriä, toiset tammea tai
pähkinäpuuta.

Kun vesi vielä oli hyvin matalalla, saattoi Livingstone veneellä laskea
halki vuolaan virran pienelle, joen keskellä olevalle saarelle, joka
oli aivan putouskynnyksen partaalla. »Ei kukaan ihminen voi tällä
paikalla käsittää», Livingstone sanoo, »mihin maailmaan tuo suunnaton
vesimäärä yht'äkkiä katoo. On kuin itse horna joen nielisi, sillä
putouksen alla näyttää poikittain kulkeva muuri liittävän yhteen
molemmat äyräät umpinaiseksi seinäksi, eikä täten syntynyt kuilu ole
kuin kolmekymmentä metriä leveä.» Livingstone meni niin lähelle kuilun
parrasta kuin pääsi ja sai täten käsityksen maiseman rakenteesta.
»Koko tämä hämmästyttävä maisema on syntynyt siten, että maa joskus on
kohonnut ja sen johdosta on basalttikallioon revennyt syvä halkeama,
joka kulkee uoman poikki ja vasempaan päin jatkuu kymmeniä kilometrejä
mäkisen maan kautta. Tähän kuiluun syöksyy tuo vähintäin 1000 metriä
leveä ja yli 30 metriä syvä joki. Kuilussa se äkkiä pusertuu vain 15—20
metrin levyiseksi ja sitten äkkikäännöksen tehden hirmuisella pauhulla
syöksyy uuteen suuntaan kapeassa syvässä kalliouomassaan, jossa se
pitkän matkaa näkyy valkoisena nauhana. Vesi hajaantuu valtavan
korkealta kynnykseltä pudotessaan lopulta pölyksi ja tätä puhaltaa
syvyydestä takaisin 80—100 metriä korkealle ilmaan, jonka jälkeen se
sataa ympäristöön ainaisena vihmana.»

Livingstonen käydessä oli kirkas päivänpaiste ja suurenmoinen
kahdenkertainen sateenkaari vielä kohensi maiseman kauneutta. Tulvan
aikana kuiluun ahtautuu niin paljon vesipölyä, ettei siitä erota
mitään, mutta savupatsaiden sanotaan silloin näkyvän 24 kilometrin
päähän.

Vaikka portugalilaiset olivat vuosisatoja pitäneet hallussaan. Sambesin
suistamoa ja sisämaassakin laajalti matkustaneet, ei kukaan ennen
Livingstonea ollut käynyt Sambesin suurella putouksella. Hän siis
hyvällä oikeudella saattoi sille antaa nimen kuningattarensa Viktorian
muistoksi, joka sillä maantieteessä onkin, vaikka maanasukkaitten
kuvaava nimi kieltämättä ansaitsisi tulla säilytetyksi. Livingstonen
selitys putouksen synnystä on saanut väistyä uudemman, tarkempiin
tutkimuksiin perustuvan käsityksen tieltä. Musi-oa-tunia epäilemättä
on syntynyt, samoin kuin Niagarakin, siten, että putous on vähitellen
syönyt taapäin kynnystään.



Bakobain maassa.


Sambesilta oli matkan suunta koillinen, kautta bakobain kauniin
ja viljavan maan. Alussa täytyi tsetsekärpästen vuoksi matkustaa
yöllä. Outoja hyvänmakuisia hedelmiä kannettiin Livingstonelle.
Maa nousi nousemistaan ja kasvullisuus muuttui toisenluontoiseksi,
sillä retkikunta tuli nyt sille ylätasangolle, joka itäpuolella
rajoittaa Sisä-Afrikan syvännettä. Metsikköineen ja laajoine
kauniine nurmikenttineen maa muistutti Angolan ylätasankoa ja samoja
puitakin tavattiin kuin siellä. Asukkaitten ihonvärikin vaaleni
maitokahvimaiseksi, jotavastoin ihmiset jokilaaksossa olivat mustia.
Lopulta metsät kokonaan hävisivät ja tultiin aaltoileville ylämaille,
joita makololot oivain laitumiensa vuoksi pitivät oikeana paratiisina.
Tänne olikin Sebituane aikonut ensin asettua, mutta kun puuttui
luonnollisia varustuksia matabeleja vastaan, täytyi hänen luopua
tuumasta. Suurta riistaa oli viljalta, mutta asukkaat oli matabelien
ja makololoitten sota karkoittanut kauas kukkuloille ja kylät olivat
autioina. Livingstonea tämä seutu suuresti miellytti; hän otaksui
lähetysaseman ja eurooppalaisten kauppiaitten menestyvän täällä
erinomaisesti.

Matkan teko oli näillä terveellisillä ylämailla, joissa sentään
oli yksinäisiä puitakin, erinomaisen miellyttävää, heinäsirkat
vain tahtoivat laulaa liiaksi. Eräs harmaa sirkka lauloi melkein
samanlaisella äänellä kuin skotlantilainen säkkipilli eikä tohtorimme
voinut käsittää, kuinka niin pieni eläin saattoi saada aikaan niin
lujan äänen, että melkein maa tärisi.

Täällä asuvat bakobat, jotka eivät tunnustaneet makololoitten
ylivaltaa, alkoivat osoittaa niin uhkaavia eleitä, että retkikunnan
tila tuota pikaa muuttui kerrassaan vaaralliseksi. Mutta sitten levisi
tieto, että valkoinen mies oli saanut makololot suostumaan ainaiseen
rauhaan, ja mielet muuttuivat kuin ihmeen kautta. »Anna meille rauha,
olemme ainaiseen pakenemiseen väsyneet.» Ihmisiä virtasi kylistä
näkemään ensimmäistä valkoista miestä ja maissia ja hedelmiä tuotiin
runsaasti retkikunnan ravinnoksi.

Bakobain tapa tervehtiä oli omituisin, mitä Livingstone oli vielä
nähnyt. Tervehtivä paiskautui selälleen maahan, piehtaroi puoleen ja
toiseen ja löi koko ajan käsillään reisiinsä voimainsa takaa ja mylvi
»kina bomba, kina bomba!» Tohtorin oli oikein vaikea olla tätä hommaa
katsellessaan, mutta kuta enemmän hän kielteli, sitä innokkaammin
tervehtijät vaivasivat itseään.



Paratiisimaisia maisemia.


Retkikunta tuli sitten pitkät matkat kuljettuaan jälleen alavampiin
seutuihin, joissa oli kuljettava romanttisten laaksojen ja jokien
poikki, kunnes oli mentävä 250 askeleen levyisen Kafuen poikki, jonka
rannoilla asui uuttera maanviljelijäväestö. Kafuen toisella puolella
olevia vuoria kiipeiltäessä Livingstone löysi kivettymämetsän, joka
oli aivan maanpinnalla, niin että joitakuita rungontynkiä vielä seisoi
pystyssäkin, toisia makasi maassa. Ne olivat araukarioita, jotka
Vanhasta maailmasta ovat jo ammoin hävinneet. Sambesille ei nyt ollut
pitkä matka; Kafuen ja pääjoen välisellä alavalla maalla oli niin
suunnattomasti suurta riistaa, ettei Livingstone mielestään ollut
koskaan nähnyt sen vertaa. Se ei pelännyt vähääkään. Hänestä tuntui,
kuin olisi hän nähnyt maailman semmoisenaan, kuin se oli luomisen
päivinä, ennenkuin vielä ihmistä oli olemassa. Elefantteja täytyi
kovilla huudoilla peloitella tieltä väistymään ja puhvelit tulivat
uteliaina tekemään kesyjen nautain tuttavuutta, niin että ne täytyi
pyssynlaukauksilla karkoittaa. Erään yön retkikunta majaili valtavan
baobabin alla, jonka ontto runko soi 20 hengelle oikein mukavan suojan.

Matka kävi nyt edelleen pitkin Sambesin vasenta rantaa, alavia maita,
kukkulat kun olivat väistyneet melko kauas kummallekin puolelle.
Sambesi oli täällä saamistaan lisäjoista paljon vetevämpi ja vuolaampi
kuin Viktoria-putouksella, jonka luona Livingstone oli sen viimeksi
nähnyt. Virran laaksossa väestö harjoitti maanviljelystä ja oli
kauttaaltaan ystävällistä ja vieraanvaraista, kukkulaseuduissa
pyydystettiin elefantteja. Kahtakin pyyntitapaa käytettiin, putoavaa
pölkkyä, johon kiinnitettiin myrkytetty terä, taikka puihin
rakennettuja metsästysmajoja, joista elefanttien päälle viskeltiin
leveäteräisiä keihäitä.

Kylästä kylään palkattiin oppaita ja kuljettiin metsänriistan tallaamia
teitä. Täkäläisillä naisilla oli tapana tehdä ylähuuleensa haava
ja pistää siihen simpukan kuori, niin että siitä tuli ankan nokkaa
muistuttava laite.

Tammikuun alkupäivinä retkikunta tuli kyliin, joissa väestö oli
vihamielistä. Naiset ja lapset pakenivat, miehet lähestyivät suurissa
aseellisissa joukoissa. Täällä oli jo joskus tultu tekemisiin
portugalilaisten kanssa. Loangwen ja Sambesin yhtymäkohdalla oli
hylätyn portugalilaisen siirtokunnankin raunioita. Sortuneessa kirkossa
oli vielä haljennut kellokin, jossa näkyi jesuiittain veljeskunnan
merkki. Paikka, jonka nimi oli Zumbo, oli romanttisen kaunis, kahden
puolen leveät joet, rehevät rannat, niiden takana kukkulat ja taustassa
vuorijono.

Edessäpäin oli sitten Mpende nimisen päällikön maa. Sen Livingstone
mieluimmin olisi kiertänyt, jos olisi päässyt joen yli, tätä päällikköä
kun sanottiin kovin vihamieliseksi valkoisille, niin ettei hän
varmaankaan päästäisi retkikuntaa kulkemaan. Kun ei kuitenkaan ollut
mahdollista saada veneitäkään, millä kulkea joen poikki, ei lopulta
ollut muuta neuvoa kuin lähteä jalopeuran kitaan.



Sodan uhka.


Mpende ei antanut mitään vastausta Livingstonen tuloilmoitukseen, mutta
kylän ulkopuolelle kokoontui paljon ihmisiä, jotka sytyttivät suuren
tulen ja hirmuisesti kiljuen pitivät monenlaista menoa, ikäänkuin
tehdäkseen vieraat täten voimattomiksi. Metsässä ja pensastoissa
vilisi aseellisia miehiä ja niissä oli liikettä pitkin yötäkin, joten
päällikkö epäilemättä kokosi koko heimonsa sotaväen. Kaikesta päättäen
oli taistelu tulossa, mutta makololot olivat siitä vain mielissään.
»Sinä olet nähnyt», he sanoivat Livingstonelle, »mitä me mahdamme
elefantteja vastaan. Huomaa nyt, miten miesten kanssa tappelemme.»
He toivoivat sekä ryöstävänsä itselleen kangasta uusiin vaatteihin,
että vankeja kantamaan norsunluutaan, ja Mpenden vaimojakin he jo
hiljaisessa mielessään pitivät omaisuutenaan.



Hyvä sydän mustia kohtaan.


Asia kuitenkin saikin aivan toisen käänteen. Päällikkö lähetti
kaksi airutta, jotka tuota pikaa tulivat vakuutetuiksi siitä, ettei
vieras ollut portugalilainen. Englantilaisten nimeä, »lekoaa», he
eivät tunteneet, mutta kysyivät: »Oletko sinä ehkä siitä valkoisesta
heimosta, jolla on hyvä sydän mustia kohtaan?» ja kun Livingstone
heti vastasi myöntävästi, selvisivät kaikki vaikeudet. He tiesivät
hyvin, että eräs valkoinen kansa oli ryhtynyt orjakauppaa hävittämään.
Mpende auttoi nyt retkikuntaa kaikin tavoin, kuljettaen sen veneillä
joen etelärannallekin, koska sitä puolta oli lyhempi ja parempi tie
Teteen, portugalilaisten ylimpään kaupunkiin. Mahtavan päällikön suosio
vaikutti, että alempanakin kaikki kohtelivat retkikuntaa ystävällisesti.

Sambesin eteläpuolella olevat seudut kuuluivat mashonain maahan.
Livingstone etsi täältä matkan varresta hopeaa, kuitenkaan löytämättä,
mutta sen sijaan hän löysi kivihiiltä. Pitkistä ajoista retkikunta sai
täällä suolaa, joka oli maassa niin haluttua, että lapset mieluummin
nuoleskelivat suolaa kuin sokeripalaa. Hyena oli täällä niin rohkea,
että majat oli rakennettu korkeille lavoille suojaksi sekä sitä, että
leijonia vastaan, joita niinikään oli ylen runsaasti. Vaikka hyena
onkin pelkuri, kävi se täällä kuitenkin makaavien kimppuun, purren
hyvin rumia haavoja, ja lapsia se ryösti, milloin sai. Ankaran helteen
vuoksi edistyi matka hitaasti, jotapaitsi kantajat tuon tuostakin
lähtivät hunajalintujen johdolla mehiläispesää hakemaan tai etsivät
sarvilinnun pesiä, joissa naaras juuri oli lihavimmillaan. Naaraan
löydettyä soveliaan puukolon ja ruvettua siihen munimaan, muuraa koiras
pesän suun savella kiinni, jättäen vain siksi suuren reiän, että
naaras saattaa pistää siitä päänsä ulos ja vastaanottaa koiraan tuoman
ravinnon. Vankeutensa aikana, jota kestää pari kolme kuukautta, naaras
lihoo tavattomasti ja alkuasukkaat pitävät sitä erinomaisena herkkuna.

Matkansa lopulla Livingstone koetti kiertää kaikki kylät, päästäkseen
veroa maksamasta, ja enimmäkseen tämä onnistuikin, vaikka oppaita
olikin vaikea saada, sillä tässä maassa vallitsi akkavalta. Sulhanen ei
ottanut morsianta kotiinsa, vaan lähti itse morsiamen kylään asumaan,
ja jos hän halusi palata takaisin oman joukkonsa luo, täytyi hänen
jättää lapsensa, sillä ne olivat vaimon. Naisillakin oli kuitenkin
ristinsä, heitä voitiin syyttää noituudesta, jolloin heidän täytyi
käydä »jumalantuomion» läpi. Kun syytetty ensin oli paastonnut,
antoi poppamies hänelle valmistamansa juoman. Jos se vaikutti
ylenannattavasti, oli uhri syytön, jos taas ulostavasti, oli hänen
syyllisyytensä varma.

Livingstone säästyi tällä matkalla kuumeesta kokonaan, hän kun oli
Moffatilta saanut kiniiniä, jonka vaikutus jo silloin tunnettiin. Parin
tunnin matkan päähän Tetestä hän kuitenkin uupui matkan rasituksista
ja lähetti Loandasta saamansa suosituskirjeet edeltäpäin kaupunkiin
ilmoittamaan, mikä mies hän oli. Kaupungista tuli silloin häntä vastaan
joukko portugalilaisia upseereja, mukanaan semmoinen kantotuoli,
joita vallanpitäjät täällä yleensä käyttivät, ja tarpeet kunnon
aamiaisen rakentamiseen. Maaliskuun 3:ntena 1856 retkikunta vihdoin
saapui kaupunkiin, jossa portugalilainen komentaja otti sen mitä
ystävällisimmin vastaan. Sitä oli jo jonkun aikaa odotettu, vaikk'ei
oltukaan osattu aavistaa, minkälaatuinen mies tulija oikeastaan oli.
Retkikunnan edellä kulkeva huhu oli nimittäin kertonut, että »Jumalan
poika oli tullut ja että hän saattoi ottaa auringon alas taivaalta
ja pistää sen kainaloonsa» — johtuen sekstantista ja keinotekoisesta
horisontista, joita Livingstone käytti paikkain maantieteellistä
leveyttä määrätessään. Matka Linjantista Teteen oli kestänyt neljä
kuukautta.

Tete oli tärkein kaupunki, mitä portugalilaisilla oli Sambesin
varrella, hallinnollinen keskusta, vaikka muutoin sangen vaatimaton
yhteiskunta.



Candido kertoo Njanjesta.


Livingstone viipyi siellä jonkun aikaa, koska Sambesin suistamossa,
jossa hän aikoi astua laivaan, kuumekausi oli paraillaan. Telessäkin
hän kuitenkin sairastui kuumeeseen, joka ei sentään estänyt häntä
hankkimasta tietoja seudun maantieteellisistä oloista. Candido niminen
portugalilainen kertoi hänelle käyneensä 45 päivämatkan päässä,
pohjoiskoillisessa suunnassa olevalla järvellä, jota asukkaat sanoivat
Njanjeksi eli suureksi järveksi. Sen keskellä oli ollut korkea vuori,
jolla oli ollut kylä ja paljon karjaa. Järven eteläpäästä oli lähtenyt
kaksi jokea, Njanje ja Shire eli Shirwa, mutta tämä oli muka ollut niin
täynnään vesikasveja, ettei sitä voinut kulkea. — Nimet ovat oikeat,
mutta niiden maantieteellisestä yhteydestä senhor Candido ei ollut
aivan selvillä.

Livingstone löysi Teten ympäristöstä monesta kohdasta kivihiiltä, sai
tietoja seudun kullanhuuhtomoista ja kuuli Manican kultaseudusta, jota
luultiin kuningas Salomon Ofiriksi. Mashonamaankin kultaseuduista
portugalilaisilla oli tieto. Suuremman nokareen löytäessään
alkuasukkaat kaivoivat sen maahan siinä luulossa, että se oli tarpeen,
jotta uusi sato voisi kasvaa. Alkuasukkaat sulattivat louhimastaan
magneettisesta rautamalmista erinomaista taottavaa rautaa, josta he
valmistivat aseensa. Teten ympäristössä oli kuitenkin kaikenlainen
teollisuus rappeutunut, koska orjain vienti Brasiliaan oli riistänyt
maalta asukkaat. Portugalilaiset itse alkoivat taas muuttaa maasta
pois. Oli syntynyt kapina, Tete oli melkein kokonaan hävitetty
ja portugalilaisten oli täytynyt pari vuotta pysytellä linnansa
muurien takana. Sitten Tete kuitenkin oli alkanut jälleen toipua ja
Livingstonen käydessä vallitsi seudulla rauha tai ainakin aselepo.



Matka Afrikan poikki päättynyt.


Livingstone jätti suurimman osan makololoista Teteen, jossa he
saivat maata viljelläkseen ja rakensivat itselleen oman kylän sekä
puunhakkaajina, venemiehinä ja elefantin metsästäjinä hankkivat
itselleen ansiota. Joitakuita hän otti mukanaan Kilimaneen, jonne
hän maaliskuun lopulla lähti. Kulkien Sambesin väkevän virtauksen
kantamana deltaan saakka hän sen alkaessa oikaisi maataipaleen poikki,
saapuen Kilimaneen meren rannalle toukokuun 20:ntenä v. 1856. Hän oli
ensimmäinen eurooppalainen, joka näin oli kulkenut Afrikan poikki
merestä mereen. Kaksi portugalilaista »pombeiroa» (puoliverikauppiasta,
jotka välittivät rannikon ja sisämaan välistä kauppaa), Pedro João
Baptista ja Omaro José, oli kuitenkin jo ennen tehnyt likimain saman
matkan, kulkien Angolasta Teteen. Matkaa kesti lähes kymmenen vuotta
(1802—1811), sillä he viipyivät kauan siellä, missä hyvänä pidettiin,
eivätkä pitäneet kiirettä semmoisiin seutuihin, joissa paraillaan sota
raivosi. He palasivat takaisinkin samaa tietä, mutta tiedot heidän
matkoistaan ovat niukat, eivätkä ne missään tapauksessa hyödyttäneet
maantiedettä. Pombeirojen jälkeen oli eräs arabialainen kauppias ja
erään portugalilaisen kauppiaan orja tehnyt toisia reittejä saman
matkan, mutta heidänkään retkistään ei tiedetä sen enempää.

Heinäkuun 12:ntena Livingstone lähti Kilimanesta kulkeakseen ensin
englantilaisella sotalaivalla Mauritiukseen, josta oli paremmat
laivatilaisuudet kotimaahan. Sekvebun, parhaan makololoista, hän tämän
hartaista pyynnöistä suostui ottamaan mukaansa Englantiin. »Sinä
kuolet, jos tulet minun maahani, siellä on niin vilu», oli Livingstone
varoittanut. »Yhtä kaikki», vastasi Sekvebu, »anna minun sitten
kuolla jatkaisi juureen.» Sekvebu ei päässyt Mauritiusta kauemmaksi.
Kaikki se uusi, mitä hän näki, sekoitti hänen järkensä, ja äkillisen
mielenhäiriön puuskauksessa hän hyppäsi mereen ja meni ankkurikettinkiä
myöten pohjaan.

Livingstonen matkat olivat kotimaassa herättäneet mitä suurinta
huomiota — hän oli Loandasta lähettänyt kertomuksen suuren
löytöretkensä alkupuolesta ja siitä saanut Englannin maantieteellisen
seuran mitalin — ja vastaanotto oli sen mukaan erinomaisen innostunut.
Hänen matkakertomuksensa sai niin suuren lukijakunnan, että hän jo
yksin sen tulojen perustuksella saattoi pitää itseään varakkaana
miehenä. Tieteelliset seurat valitsivat hänet jäsenekseen, suuret
kaupungit kunniaporvarikseen, yliopistot antoivat hänelle oppiarvoja.
Kuningatar kutsui hänet puheilleen ja osoitti harrastustaan hänen
työtään kohtaan.

Kun matkakertomus ilmestyi, osoitti se hänen olevan sekä suuren
matkustajan että suuren tutkijankin, vaikkapa hänen tieteellinen
pohjauksensa olikin siksi niukka. Hän oli käyttänyt jokaista
tilaisuutta kirjoittaakseen muistiin niiden maiden maantieteelliset,
fyysilliset ja ilmastolliset seikat, joiden läpi hän matkusti.
Tähtitieteilijät kiittivät hänen erinomaisen tarkkoja latitudi- ja
longitudihavaintojaan. Hänen kasvi- ja eläintieteellisetkin havaintonsa
olivat erittäin arvokkaat. Kauppaetuja silmälläpitäen hän oli tuonut
mukanaan monenlaisia luonnontuotteita, joista teollisuudenharjoittajat
saattoivat luoda käsityksen näiden uusien alueitten mahdollisuuksista.
Erikoisen ilmeinen oli hänen kykynsä kohdella alkuasukkaita ja
saavuttaa heidän luottamuksensa, kuten olemme edellä nähneet. On
siis luonnollista, että näiden lahjain edelleen käyttämistä samaan
tarkoitukseen pidettiin suotavana.



Livingstonen retki Sambesille vv. 1858—1864.


Livingstone oli päättänyt palata Afrikkaan jatkamaan tutkimuksiaan,
mutta sitä varten hän tarvitsi enemmän varoja kuin Lontoon lähetysseura
saattoi hänelle antaa. Hän sen vuoksi erosi lähetysseuran palveluksesta
ja otti vastaan Englannin konsulin toimen Kilimanessa, jotapaitsi
hänen oli johdettava retkikuntaa, joka lähetettiin jatkamaan Itä- ja
Keski-Afrikan tutkimista. Lähetystointa makololojen maassa jatkamaan
toimitettiin Natalista uusi retkikunta hänen lankonsa John Moffatin
johdolla. Vaikutusvaltaiset miehet, etenkin tunnettu geologi Roderick
Murchison, Englannin maantieteellisen seuran esimies, edistivät
kaikella tarmollaan Livingstonen matkavalmistuksia.

Sangen runsaat rahavarat hän sai käytettäväkseen. Lontoossa hänelle
koottiin kunnialahja ja Glasgowin kaupunki sitoutui pitämään huolta
hänen lapsistaan sen ajan, kuin hän uudella matkallaan viipyisi, tai
vielä kauemminkin, jos kuolema hänet tapaisi. Hallitus antoi 10,000
puntaa, rakennutti rautaisen jokihöyryn ja antoi retkikunnalle vapaan
matkan Sambesiin. Portugalin hallitus lupasi myötävaikutustaan ja
kuusi valkoista lähti Livingstonen apulaisiksi, näiden joukossa hänen
veljensä Charles ja luonnontutkija, t:ri Kirk, josta sitten tuli
Englannin hallituksen edustaja Sansibariin. Paitsi maantieteellisiä
ja mineralogisia tutkimuksia piti retkikunnan tutustua asukkaihin
ja edistää heidän toimeliaisuuttaan, niin että he voisivat hankkia
raaka-aineita Englannin tehtaille. Ja vihdoin oli etsittävä keinoja
orjakaupan hävittämiseksi. Höyrylaiva annettiin retkikunnan
käytettäväksi, jota paitsi Itä-Afrikan rannikolla vartiopalvelusta
suorittavat brittiläiset sotalaivat antoivat apuaan. Suuria toiveita
liittyi tähän hyvin varustettuun yritykseen. Ei kuitenkaan otettu
eikä edes tiedetty ottaa lukuun sitä, että voitettavat vaikeudet
olivat vielä suunnattoman paljon suuremmat kuin käytettävissä olevat
voimat. Sambesin retkikunta tuottikin sen vuoksi suuria pettymyksiä.
Trooppisten tautien silloiseen tuntemiseen nähden olikin melkein
varmaa, että pettymykset tämän kaltaisissa yrityksissä olisivat sitä
suuremmat, kuta suuremmilla voimilla niihin ryhdyttäisiin.



Sambesin suistamo.


Retkikunta lähti Englannista maaliskuussa 1858.

Kap-kaupungissa poikettuaan se seuraavassa toukokuussa saapui
Itä-Afrikan rannikolle, jossa se ensi työkseen ryhtyi tutkimaan
Sambesin soveliaisuutta kauppatieksi ja samalla siksi tieksi, jota
kristinusko vietäisiin Afrikan sisäosiin. Livingstone toivoi tästä
vesiväylästä suuria, mutta tarkempi tutkimus osoitti, että hän oli
arvannut voitettavat vaikeudet aivan liian pieniksi. Ne alkoivat
heti joen suistamossa, joka purkautuvan veden paljoudesta huolimatta
ei tarjoa ainoatakaan kunnollista väylää. Suurimmat suuhaarat ovat
Milambe, Kongone, Luabo ja Timbwe eli Muselo. Tulvavedellä on koko
suistamo rämeenä ja pudassokkelona, joka herkeämättä muuttaa muotoaan
sitämukaa kuin virran kuljettama hiekka ja liete rakentavat maata ja
vesi jälleen sitä hävittää. Intian meren suolaisen veden kohdatessaan
liete vaipuu pohjaan muodostaen suistamouomain poikki vaarallisia
hietasärkkiä, »baareja», joiden yli suuret laivat eivät ensinkään pääse
jokeen.

Kun Livingstone oli saanut Englannista tuomansa pienen höyryn,
»Ma Robertin», kootuksi, lähti hän sillä Kongoneen, suurimpaan ja
helpoimmin kuljettavaan suuhaaraan. Retkeilijöitä ihastutti näiden
matalain rantain uhkuva mangrove- ja palmukasvullisuus, joka Kirkille
tarjosi oivallisen tutkimusalueen. Toisin paikoin oli laajoja niittyjä
ja miehenkorkuista heinää. Mutta asukkaita tässä suistamossa oli
vähän, koska sotaiset sulut viime aikoina olivat tunkeutuneet Sambesin
suistamoon ja sen ylikin, pitäen maan herroja, portugalilaisiakin
niin ahtaalla, että heidän täytyi maksaa suluille veroa. Määräaikoina
nämä aina saapuivat portugalilaisiin siirtokuntiin kiskomaan veroa
portugalilaisilta kauppiailta ja peloittamaan kaikkia hurjilla
sotilaskarkeloillaan. Heidän mellastuksensa oli suurena syynä
siirtokuntain rappiotilaan. »Ma Robert» oli hirmuinen puunkuluttaja
ja koneenkäyttäjä huokaili, kun ei ollut lieteen työntää muuta kuin
kallisarvoista ebenpuuta ja elämänpuuta, joista Lontoossa olisi
maksettu valtavat hinnat.

Varsinaiselle Sambesille tultuaan Livingstone mielipahakseen näki,
ettei hänen laivansa pitänyt puoliaan edes asukkaitten veneille ja
että se muutoinkin oli kaikin puolin epätyydyttävä. Se oli rakennettu
uudenaikaisesta ohuesta teräslevystä, joka oli niin heikkoa, että
vuotoja ilmestyi yhtä mittaa. Syyskuun 8:ntena »Ma Robert» saapui
Teteen, jossa makololot suurella ilolla ottivat suojelijansa vastaan ja
heidän runoilijansa oikopäätä laati tämän ilotapauksen johdosta laulun.
Makololot olivat kotiutuneet Teteen, toiset menneet naimisiinkin, mutta
muutamia kymmeniä oli kuollut isoonrokkoon.

Tete, josta nyt tuli kuudeksi vuodeksi Livingstonen toimikeskus, oli
sekä pieni että vielä rappeutunutkin kaupunki, asukkaitten luku nousi
4500 henkeen. Portugalilaiset sotamiehet olivat suureksi osaksi entisiä
rikoksentekijöitä, jotka täällä olivat menneet neekerityttöjen kanssa
naimisiin. Upseerit ja kauppiaat viettivät aikansa juomingeissa, joista
orjat säännöllisesti kantoivat heidät kotiin. Musta väestö oli kaikista
Afrikan ääristä kokoonhaalittuja orjia, kaikenlainen taikausko oli
vallalla ja katolilainen pappi kilpaili sateentekijänä neekerinoidan
kanssa. Livingstone pääsi kaupungin portugalilaisten kanssa sangen
hyviin väleihin, vaikka he toiselta puolen koettivatkin estellä hänen
toimintaansa, ja neekerisoittajat kokoontuivat usein hänen talonsa
eteen ilahduttamaan häntä sansan, marimban ja panhuilun sävelillä
ikäviin asti.



Kebrabasan koskella.


Ensi työkseen Livingstone päätti nousta Sambesia Kebrabasa-koskelle,
tutkiakseen veden matalimmillaan ollessa, voisiko tätä koskea laivalla
nousta — kosken yläpuolella oli, kuten hän tiesi, pitkältä kosketonta
jokimatkaa. Marraskuun 9:ntenä alkoi Kebrabasan korkea, monikeilainen
vuorijono näkyä edessäpäin. Sambesi on murtanut sen läpi ahtaan,
jylhän rotkouoman, jossa valtavat paadet matalalla vedellä synnyttävät
pyörteitä ja kuohuja. Matalalla vedellä koskea oli mahdoton nousta
laivalla, mutta korkealla vedellä kosken sanottiin tasaantuvan sileäksi
alamäeksi ja Livingstone luuli, että sitä silloin voisi laivalla
nousta. Nykyään tiedetään, ettei tätä koskijaksoa kanavoimatta ole
mahdollista voittaa. »Ma Robert» varsinkin oli aivan voimaton, minkä
vuoksi Livingstone palasi Teteen.

Sinne päästyään hän viipymättä tilasi Englannin hallitukselta uuden
voimallisemman höyryaluksen ja sitä odottaessaan päätti lähteä Shireä,
Sambesin viimeistä vasemmanpuolista syrjäjokea tutkimaan noustakseen
järveen, josta sen sanottiin alkavan. Portugalilaisille Shire oli
tuntematon, sitä kun ei muka päässyt vesikasvien vuoksi veneillä
nousemaan. Rantain väestö oli sitä paitsi vihamielistä.



Livingstone Shirellä.


Tammikuussa 1859 »Ma Robert» saapui Shiren suuhun, joka todella olikin
täynnään _Pistia stratiotesta_, Niilin ja monen muun 'Afrikan joen
kiusaa. Höyry kuitenkin voitti vastuksen ja ylempänä kasvi kokonaan
katosi. Kun retkikunta tuli ensimmäisen kylän kohdalle, osoittivat
asukkaat mitä selvimmin sotaisia aikeitaan, uhaten keihäillä ja
myrkkynuolillaan, mutta Livingstonen onnistui puheellaan täydelleen
muuttaa suuren vihollisjoukon mieli ja hänen sallittiin häiritsemättä
nousta jokea edelleen.

Maisemat ovat Shiren alijuoksulla mäkiset, kallioiset ja sangen
kauniit. Huomattava oli varsinkin vasemmalla rannalla Moramballa,
s.o. vartiotorni, niminen vuori, joka jyrkin rintein kohosi 1300
metrin korkeuteen ja laelleen saakka oli sankkain metsäin verhoama.
Puolitiessä näkyi rinteellä pieni kylä, korkealla jokilaakson
taudinpesien ja sääskipilvien yläpuolella. Livingstone kävi tällä
vuorella ja väestö otti hänet ystävällisesti vastaan. Vuoren yläosassa
oli aivan toinen kasvullisuus kuin juurella, muun muassa saniaispuita,
villiappelsiineja ja sitruunapuita y.m. Pohjoisrinteellä pulppusi
maasta kuuma lähde.

Moramballan yläpuolella Shire juoksi laajan rämeseudun halki, jossa
joen uoma oli niin matalaa, että höyryn täytyi odotella päiviä
ja viikkojakin, ennenkuin pääsi eteenpäin. Suurimmalla rämeellä
matkustajat näkivät valtavia elefanttilaumoja, joissa saattoi olla
800:kin eläintä yhdessä parvessa. Elefantit oleskelivat näissä rämeissä
sen vuoksi, että metsästäjäin oli mahdoton seurata niitä sinne.
Pientä puskuttelevaa höyryä ne eivät kuitenkaan ymmärtäneet pelätä,
ennenkuin tästä oli ammuttu muutamia. Siitä ne paikalla ottivat oppia,
eikä savuava hirviö sitten enää päässyt niitä ampumamatkan päähän.
Nykyään koko tämä alue on Englannin hallituksen toimesta rauhoitettu
luonnonpuistoksi, jossa elefantin metsästys on kokonaan kielletty.



Murchisonin putous.


Kun »Ma Robert» oli noussut jokea linnuntietä mitaten 100 km, oli
vastassa kaunis putous, jonka Livingstone suosijansa kunniaksi nimitti
Murchisonin putoukseksi, ja yläpuolella oli useita muita koskia, Shire
kun yläjuoksullaan putoaa 400 metriä. Keskimatka on yhtä riehunaa ja
pauhua kuin myllynruuhessa. Tätä kauemmaksi ei ollut mahdollista nousta
millään laivalla. Livingstone sen vuoksi, lähikyläin päälliköitten
tuttavuutta tehtyään ja heille lahjoja annettuaan, palasi takaisin
Teteen, aikoen vielä samana kevännä tulla uudelleen, jatkaakseen maisin
tutkimuksiaan.



Shirwa.


Niin hän tekikin ja tällä kertaa maanasukkaat ottivat hänet sangen
ystävällisesti vastaan, tuoden runsaasti ruokatavaroita kaupan. Koskien
alapuolella asuvan Shibisa päällikön kanssa syntyi ystävällinen suhde
ja hänen kylästään Livingstone ja Kirk makololojoukon keralla kulkivat
jalan Shirwa järvelle. Sillä puolella väestö tosin oli vihamielistä,
mutta ilmitappelua ei kuitenkaan syntynyt ja 18 p. huhtik. 1859
retkeilijät tulivat Shirwalle, jonka vesi on hieman suolaista, siitä
kun ei ole laskuväylää. Järven länsirannalla kohoaa vuoristo, jonka
korkein kukkula täyttää 2300 m., ja eteläpuolella on vielä 700 metriä
korkeampi vuoristo. Shirwa-järven ulottuvaisuudesta pohjoista kohti
eivät asukkaat tienneet muuta, kuin että sillä puolella kannas erotti
sen vielä paljon suuremmasta järvestä. Järven korkeus merenpinnasta
määrättiin 600 metriksi. Järvessä oli runsaasti krokotiilejä,
virtahepoja ja juotikkaita.

Pari päivää järvellä oltuaan Livingstone palasi laivalleen ja
kulki sillä Teteen ja sitten alas Sambesin suistamoon, ottaakseen
vastaan englantilaisen sotalaivan tuomia varastoja. Elokuussa hän
vuotavalla laivallaan jälleen palasi Shireen, tutkien aluksi erästä
sen syrjäjokea, josta kasviruuhka purkautui päävirtaan. Täällä oli
varsinkin sääskistä ainaista vastusta. Joskus uhkasivat virtahevotkin,
joita vastaan jokivartelaiset kävivät uupumatta sotaa, ruveta
vaarallisiksi. Rannoilla kasvoi ylempänä Shiren varressa erästä
kaunista viuhkapalmua, jonka siemenen kuorta sekä ihmiset että eläimet
mielellään syövät. Sen hedelmistä valmistettiin palmuviiniä, joka oli
portugalilaistenkin kesken suosittua. Siellä täällä oli palmujen alla
suolan uuttajia, jotka viruttivat suolaa sikäläisestä hyvin suolaisesta
maasta. Monessa kohden olivat kirkasvetisen Shiren rannat niin taajan
ruovoston paartamat, että niille olisi ollut mahdoton päästä, jos
joella olisi tullut haaksirikko ja ihmiset olisivat joutuneet veteen.

Shibisa ja hänen vaimonsa kertoivat tohtorille, mitä hellintä
vanhempain surua osoittaen, että heiltä muutama vuosi takaperin oli
ryöstetty pieni tytär, joka sitten oli myyty Teten paterille orjaksi.
Livingstone lupasi hankkia hänet takaisin ja saikin paterin suostumaan
luovuttamaan tyttären, mutta tätä ei enää löydettykään — pikku orja oli
myyty edelleen basisuluille ja oli ainaiseksi menetetty.



Shiren ylämaa.


Elokuun 28:ntena 1859 Livingstone valkoisten seuralaistensa ja
36:n kivääreillä aseistetun makololon keralla taas lähti laivasta
tutkiakseen Shiren ja Shirwan välisen ylänkömaan ja tutustuakseen
sen asukkaihin, mangandshoihin. Tuhannen metrin korkeudessa oli
ensimmäinen ylätasanko, josta oli kaunis näköala yli Shiren laakson
Sambesin itäisille vuorille saakka. Ylätasangoilla kohosi joka puolella
saarimaisia basalttikeiloja ja sekä pohjoisessa että etelässä oli vielä
paljon korkeampia vuoria. Valkoisia matkustajia tämä viileä ylätasanko
erikoisesti miellytti ja he arvasivat, että siitä vielä tulisi
sivistyksen ja valistuksen etuvarustus näissä maanäärissä, niinkuin
todella on tullutkin.

Asukkaat, mangandshat, olivat verraten hyvännäköistä kansaa, mutta
naiset käyttivät peleleä, ylähuuleen pistettyä rengasta, joka rumensi
heidän kasvojansa tavattomasti. Heidän nauraessaan kääntyi rengas
ylöspäin, niin että nenänpää pisti siitä ulos ja heidän suuri suunsa
teräviksi viilattuine hampaineen oli kuin krokotiilin kita. Muuta
ruumistaan he rumensivat rumilla arvilla. Miesten toalettierikoisuutena
taas olivat monenlaiset hiussommitelmat, jotka ovatkin Afrikan lasten
intohimo. Mangandshat olivat uutteria maanviljelijöitä ja täällä
miehetkin ottivat osaa peltotöihin, ylämaassa kun ei ollut riistaa.
Kylänsä he ympäröivät myrkyllisellä, okaisella euforbia-aidalla,
joka niitä suojeli hyökkäyksiltä.. Kylän päässä oli aina tori,
jonka ympärillä kasvoi isoja varjoisia puita. Kauniina kuutamoöinä
asukkaitten oli tapana laulaa, juoda olutta ja karkeloida torilla
myöhään yöhön. Mangandshat osasivat monenlaisia käsitöitä, mutta
olivat suurjuoppoja. Pian englantilaiset saivat perusteellisemminkin
tutustua tähän kansaan, jonka keskuuteen ensimmäinen protestanttinen
lähetysasema perustettiin.



Pamalombo.


Retkikunta laskeutui jälleen Shiren laaksoon ja lähti sitä nousemaan,
pohjoisessa huhutun suuren järven löytääkseen. Ensin tuli vastaan vain
13 kilometriä pitkä järvi, Pamalombo, jossa aivan kiehui hyviä kaloja.



Njassa.


Shire juoksi tämän järven läpi, eikä sen vartta enää tarvinnut kauan
nousta, ennenkuin matkan rasitukset tulivat runsaasti palkituiksi ja
Njassa 16 p. syyskuuta 1859 aukeni matkustajain katseltavaksi. Palavien
niittyjen savu esti heitä kuitenkaan kauaksi näkemästä. Livingstone
ei tällä kerralla ryhtynyt järveä tutkimaan, vaan palasi takaisin
laivaansa niin nopeaan kuin suinkin. Useita orjakaravaaneja hän tapasi
ja olisi voinut orjat vapauttaa, mutta ei pitänyt sitä nykyiseen
toimintaansa kuuluvana.

40 päivää kestäneen jalkamatkan jälkeen retkeilijät saapuivat
laivalleen sangen huonossa tilassa, he kun luultavasti olivat syöneet
myrkyllistä maniokkia. Kirk erään toisen englantilaisen keralla kulki
Shibisan kylästä suoraan maan poikki Teteen. Heidän jalkamatkansa oli
erinomaisen vaivalloinen vedenpuutteen ja ankaran kuumuuden vuoksi.
Helmikuun alussa 1860 Livingstone saapui Teteen, varustautuakseen
siellä viipymättä uudelle pitkälle retkelle.



Retki makololojen maahan.


Livingstonen seuraava huoli oli saattaa kotia makololot ja ne heidän
alistamiinsa heimoihin kuuluvat miehet, jotka olivat häntä Teteen
saattaneet. Kaikki eivät kuitenkaan suostuneet palaamaan, he kun olivat
Tetessä menneet naimisiin orjattarien kanssa, eivätkä tahtoneet näitä
ja heidän kanssaan saamiaan lapsia jättää, vaikka molemmatkin olivat
vierasta omaisuutta. Vielä alkutaipaleiltakin heitä karkasi ja palasi
takaisin. Livingstone ja Kirk eivät nimittäin nousseet laivallaan
edes Kebrabasan koskille, laiva kun vuoti niin pahoin, vaan kulkivat
koko matkan maata seuraten Sambesin pohjoisrantaa heti alusta alkaen.
Maa oli hyvin asuttua kukkulamaata. Kafuen suusta Livingstone nyt
seurasi jokivartta, nähdäkseen senkin osan Sambesia, jonka hän oli
edellisellä matkallaan sivuuttanut suoraan sisämaan poikki kulkien.
Batoka-ylängölle hän ei kuitenkaan malttanut olla nytkään poikkeamatta,
katsellakseen ylämaan viileästä raikkaasta ilmasta Sambesin laajaan
lakeaan laaksoon, jossa oli enimmäkseen metsiä ja niittyjä, vähän sitä
vastoin viljeltyjä aloja. Heinäk. 28:ntena, eteläisen pallonpuoliskon
talvella siis, oli ylämaassa niin kylmä, että maa aamulla oli härmässä
ja vesilätäköt olivat jäätyneet.

Elokuun 9 p. 1860 Livingstone toverinsa keralla saapui Mosi-oa-tunjan
putoukselle ja sieltä matkusti Seshekeen ja makololoitten päällikön
Sekeletun luo. Mutta ne uutiset, jotka häntä täällä odottivat, olivat
kaikin puolin huonoja.



Lähetysaseman surullinen kohtalo.


Livingstone oli Englannissa sopinut lähetysseuran kanssa, jonka
palveluksessa hän oli ollut, että Natalista lähetettäisiin maan
poikki lähetyssaarnaajia perustamaan asema makololoitten maahan.
Jo matkalla tämä retkikunta, johon kuului kolmattakymmentä henkeä,
lähetyssaarnaajat kun olivat ottaneet mukaansa vaimonsa ja lapsensa,
oli nääntyä erämaassa nälkään, mutta onneksi tapasi heidät Baldwin
niminen kuulu metsästäjä ja pelasti heidät. Linjantissa koko joukko
sairastui kuumeeseen, johon kolmen kuukauden kuluessa kuoli viisi
valkoista ja neljä Natalista tuotua palvelijaa. Ainoa eloon jäänyt
lähetyssaarnaaja oli ollut Afrikassa vasta niin vähän aikaa ja osasi
kieltä, tunsi tapoja niin vaillinaisesti, että hän kiiruumman kautta
pakeni maasta. Livingstonelle tämä surusanoma oli ankara isku.

Mokololoitten maassa vallitsi retkikunnan perille saapuessa ankara
ruuan vähyys ja päällikkö, Sekeletu, oli sairastunut spitalitautiin ja
oli kokonaan erottautunut maailmasta. Livingstone ja Kirk saattoivat
vain vähän lieventää hänen tilaansa. Luullen tautia noitain työksi
Sekeletu oli surmauttanut useita henkilöitä, joita hän epäili
onnettomuutensa aiheuttajiksi. Kansa oli alkanut vieraantua hänestä ja
paljon kummia juttuja oli levinnyt hänestä.

Sekeletu vaati Livingstonea perustamaan aseman batokain ylämaahan ja
jättämään t:ri Kirkin sen päälliköksi, mutta Livingstonen tehtävä ei
tällä matkalla ensinkään ollut lähetysasemain perustaminen, hän kun
oli saanut tehtävänsä Englannin hallitukselta. Syyskuun puolivälissä
1860 hän siis lähti makololomaasta, jossa häntä jälleen oli kohdeltu
kylläkin huomaavasti, vaikka kansan huonotkin puolet hädän aikana
pistivät esiin varsin selvästi — jotkut toiset matkustajat, kuten
Andersson, antoivat heistä hyvinkin huonon arvolauseen.

Mainittakoon tässä yhteydessä lyhyesti makololoitten myöhemmät vaiheet.



Makololo-valtakunnan tuho.


Jo v. 1864 Sekeletu kuoli. Hänen suuri valtakuntansa oli ruvennut
jo sitä ennen arveluttavassa määrässä rappeutumaan. Barotseista ja
batokoista oli heimo toisensa jälkeen vapautunut. Sekeletun kuoltua
syntyi yleinen kapina, jonka kautta barotset kokonaan vapautuivat ja
palauttivat oman kansallisen valtakuntansa. Suurin osa makololoista sai
näissä melskeissä surmansa. Mutta vaikka makololoitten valta olikin
näin lyhyt, niin olivat he kuitenkin pakottaneet barotset luopumaan
kielestään ja omaksumaan makololoitten kielen. Sekeletu oli kuitenkin
lähettänyt Livingstonen keralla takaisin itärannikolle pienen joukon
makololoja tuomaan rohtoja spitalitautinsa parantamiseksi ja nämä
makololot paluumatkallaan barotsien kapinasta kuullessaan jäivät Shiren
suistamoon ja perustivat sinne, nimensä laajaan arvovaltaan luottaen,
useita pieniä makololo-valtoja, jotka aika ajoin sitten tuottivat
Brittiläisen Keski-Afrikan hallitusmiehille paljon harmia. Näitten
pikkuvaltioittenkin perustajista vain pari oli täysverisiä makololoja,
muut barotseja ja batongoja. Täten makololojen kieli yhä elää
Viktoriaputouksen yläpuolella ja heidän nimensä sen alapuolella, vaikka
historiasta tiedämme, että koko kansa v:n 1870 vaiheilla Sambesin
laaksosta hävitettiin sukupuuttoon.

Syyskuun keskivaiheilla 1860 Livingstone seuralaisineen lähti
Seshekestä paluumatkalle. Jälleen antoi Sekeletu hänelle saattajia
ja härkiä, joita ajettiin rantaa pitkin. Matkustajat itse kulkivat
kanooteilla Viktoria-putoukselle saakka.

Vastatuulet, jotka tähän vuodenaikaan säännöllisesti puhalsivat
koko päivän vastavirtaan, hidastuttivat paljon venematkaa. Kanootit
olivat kylläkin hatarat, mutta soutajat sitä taitavammat. Päivällä
he virtahepojen pelosta seurasivat rantaa niin läheltä kuin suinkin,
yöllä sitä vastoin laskivat keskivirtaa, virtahevot kun silloin olivat
rannalla laitumillaan. Mosi-oa-tunjan putoukselta retkikunta aluksi
kulki maisin, seuraten kuitenkin nyt paljon tarkemmin Sambesia kuin
molemmilla edellisillä matkoilla. Tarkastettuaan pari vähäpätöistä
koskea Livingstone eräältä päälliköltä sekä osti että lainasi
kanootteja ja saattoi jälleen lähteä jokea laskemaan.

»Pirun rotko» niminen synkkä rotko, jossa Sambesi 14 kilometriä virtaa
korkeain äkkijyrkkäin basalttikallioiden välissä, retkeilijöiltä jäi
näkemättä.



Venematka Sambesiila.


Rannoilla oli nyt runsaasti lintuja, hilkkakurkia, kannussiipihanhia,
egyptin hanhia ja tuhansittain mehiläissieppaajia, joilla oli törmissä
pesänsä. Kun parvi punarintaista lajia istahti puuhun, näytti siltä,
kuin olisi puulla ollut punaiset lehdet. Merimetsoja ja haikaroita
näkyi, sorsia, pelikaaneja ja skopuksia, monia muita mainitsematta.
Riippuvien pesiensä ympärillä lepatteli pieniä punakeltaisia
kankurilintuja, jotka muistuttivat lepakoita. Illalla pienet jalohaukat
alkoivat ajaa takaa heinäsirkkoja ja muita samanlaisia hyönteisiä, kun
taas saksinokka, Rhynchops, ihmeellisellä noukallaan tunnusteli vedestä
ravintoaan.

Kariban virtasola jyrkkine kalliorantoineen oli vaarallinen niin
hatarille aluksille ja rannalta muuan paikkakuntalainen kysyikin,
pitikö hänen joen haltijalta rukoilla heille onnellista matkaa, muutoin
he varmaan hukkuisivat. Retkeilijät kuitenkin lähtivät taipaleelle
omalla onnellaan. Kapeimmalla kohdalla oli solassa 30 virtahepoa,
muutamat niistä keskellä väylää. Venemiehiä pelotti kovasti laskea
lähelle niitä, koska muka jokaisessa laumassa oli yksi hyvin häijy
yksilö, joka huvikseen kaatoi veneitä. Livingstone ampui yhden
otuksista, saadakseen muut pakoon lähtemään. Ammuttuun virtahepoon
kiinnitettiin köysi, jolla se aiottiin hinata rantaan soveliaaseen
satamapaikkaan, mutta krokotiilit kiskoivat otusta niin ankarasti, että
se taas täytyi laskea valloilleen.

Kariban solan ja Kafuen suun välillä vilisi rannoilla suurta riistaa,
kova kuivuus kun oli ajanut kaikki eläimet joelle, elefantit,
jalopeurat, monenlaiset antiloopit, puhvelit, villisiat, seebrat
ja apinat. Kafuen ohitse tultua olivat Kariban kosket laskettavat
ja sangen rohkeasti venemiehet ohjasivat aluksensa aallokossa.
Livingstonen kanootin aalto täytti, mutta kaksi miestä paikalla hyppäsi
virtaan alusta keventääkseen, »jotta valkoinen mies pelastetaan», ja
he pakottivat vielä uimataidottoman batokankin esimerkkiä seuraamaan.
Täten saatiin vene kevennetyksi, mutta matkatavarat kastuivat.

Marraskuun 1 p. retkikunta saapui Sumboon, jossa Sambesi oli niin
matala, että sen poikki saattoi kahlata. Kebrabasan koskissa vesi oli
matalimmillaan, jonka vuoksi Livingstone päätti laskea nekin. Yksi
kanooteista kuitenkin ajoi kallioihin ja kärsi haaksirikon. Ihmishenkiä
ei tosin menetetty, mutta kronometri, ilmapuntari ja t:ri Kitkin
päiväkirja ja kasvitieteelliset piirrokset joutuivat aaltojen saaliiksi.

Tapaturman jälkeen eivät miehet enää tahtoneet uskaltaa jatkaa
venematkaa, mutta yhden päivän jalkamatka kuumilla kallioilla ja
polttavassa hiekassa muutti heidän mielensä ja loppumatkakin kuljettiin
sitten veneillä. Teteen saavuttuaan marraskuun 23:ntena oli Livingstone
siis jotenkin perusteellisesti tutustunut Sambesiin aina Seshekeä,
makololojen kaupunkia myöden. Tetestä hän »Ma Robertilla» lähti
Sambesin suuhun pyrkimään, mutta laiva oli jo niin kurjassa kunnossa,
että se täytyi ajaa hietasärkälle ja loppumatka kulkea kanooteilla.
Kongonen suussa odotettuaan retkikunta ilokseen tammikuun viimeisenä
päivänä 1861 sai uuden höyrylaivansa »Pioneerin», joka oli edellistä
suurempi ja kaikin puolin parempi, vaikka valitettavasti kulki vähän
liian syvässä. Parilla englantilaisella sotalaivalla saapuivat
lähetyssaarnaajat, jotka Oxfordin ja Cambridgen yliopistot olivat
varustaneet Shiren ylämaahan lähetysasemaa perustamaan. Livingstone
oli Englannissa käydessään kehoittanut yliopistoja lähettämään
lähetyssaarnaajia ja luuli tämän ylämaan tarjoavan heille parhaat
edellytykset terveellisen ilmastonsa vuoksi, siellä kun muka ei
kuumekaan ollut sen vaarallisempi kuin kotimaassa tavallinen vilustus.
Sitä paitsi hän luuli keksineensä varman parannuskeinon kuumetta
vastaan, joka luulo kuitenkin osoittautui aivan pettäväksi.



Yliopistolähetys.


Yliopistolähetyksen johtaja oli piispa Mackenzie, Natalin entinen
arkkidiakoni, jolla oli apunaan neljä muuta pappismiestä ja pari
maallikkoa. Muutamia taiteilijoitakin seurasi mukana ja Kap-kaupungissa
siihen yhtyi useita kastettuja neekereitä. Heti Sambesin suulle
tullessaan ja nähdessään, kuinka meren aallokko murtautui sen
suistamosärkkää vastaan, selvisi lähetystön jäsenille, ettei joesta
koskaan tulisi semmoista liikeväylää Afrikan sisustaan kuin Livingstone
oli kuvitellut, ja Livingstone itsekin oli tullut asiasta vakuutetuksi,
etenkin kun portugalilaiset seurusteluystävällisyydestään huolimatta
monella tavalla estelivät englantilaisten yrityksiä näillä heille
kuuluvilla alueilla. Hän sen vuoksi ehdotti, että lähetystö nousisi
tuleville vaikutusmailleen Rovumaa pitkin, joka laskee Intian mereen
11:nnen leveyspiirin vaiheilla, se kun oli Portugalin valta-alueen
ulkopuolella. Ja sinne lähetystö lähti, vaikka piispa Mackenzie alussa
vastustelikin, hän kun olisi tahtonut niin pian kuin suinkin päästä
vastaisen toimintansa seuduille.



Rovuma.


Helmik. 25 p. 1861 »Pioneer» saapui Rovuman suuhun, joka oli sekä
oivallinen satama, että vailla suistamosärkkää, eroten siinä
suhteessa edullisesti Afrikan enimmistä joista. Maisema oli sangen
kaunista, mangrovemetsät pian katosivat ja oikealla ja vasemmalla
kädellä oli kauniita, ebenpuumetsiä kasvavia vuorijonoja. Asukkaita
tavattiin vähän, enimmäkseen arabialaisia, joiden orjatie kulki tästä
sisämaahan. Kymmenen päivää »Pioneer» hitaasti nousi tätä jokea,
mutta lopulta oli hiekkasärkkäin vuoksi mahdoton päästä kauemmaksi,
eikä ollut muuta neuvoa kuin palata takaisin. »Ja niin päättyi»,
lausuu Rowley, eräs mukana olleista lähetyssaarnaajista; »ensimmäinen
yritys Rovumalla. Mutta pettymyksestämme huolimatta oli oleskelumme
täällä sangen mieluisaa kaiken uutuuden, oivan ilmaston, maisemain
kauneuden, näkemäimme outojen eläinten ja tapaamaimme ystävällisten
ihmisten vuoksi. Sairaudesta ei merkkiäkään; Afrikan jokien mainittu
epäterveellisyys näytti meistä sadulta. En koskaan ole tuntenut
itseäni terveemmäksi, ei koskaan minulle ruoka maittanut paremmin.»
Retkeilijät eivät tienneet, että taudin loiset luultavasti jo olivat
heidän veressään, vaikka kuume puhkesikin esiin vasta suistamossa,
jossa he ankkuroivat mangroverämeen ääreen. Ei kukaan voinut aavistaa,
että pieni sääsken purema oli siihen syynä, kaikki syyttivät
myrkyllisiä »miasmeja», joita muka räme huokui, ja huonoa juomavettä.
Kaikki laivassa olijat sairastuivat nyt kuumeeseen, niin ettei ollut
mahdollista jatkaa, ennenkuin joitakuita jälleen parani konetta ja
merenkulkua hoitamaan. Livingstone poikkesi, heti kun liikkeelle
pääsi, Komorien Johanna saareen, josta lyhyen levon jälkeen jatkettiin
Sambesin suistamoon ja noustiin vanhaa reittiä Shiren ylämaahan. Laivan
syväkulkuisuus tuotti paljon haittaa, kerrankin täytyi Sambesilla
viettää särkällä pari viikkoa, ennenkuin laiva saatiin irti. Usein sitä
täytyi keventää, ennenkuin päästiin matalain paikkain yli.



Orjain vapauttaminen.


Heinäkuun alussa retkikunta pääsi Shiren koskien alle Shibisan
kylän luo, mutta täällä saatiin kuulla, että sotaiset ajavat olivat
hyökänneet mangandshain kimppuun, joiden keskuuteen lähetysasema
aiottiin perustaa, ja että koko maa oli sodan jaloissa, kyliä
poltettiin, asukkaita ryöstettiin orjuuteen. Siitä huolimatta
lähetyssaarnaajat Livingstonen väen saattamina lähtivät ylämaahan,
jossa jo toisena päivänä tuli vastaan orjakaravaani, miehiä, naisia ja
lapsia, kaikki sidottuina, jonon etupäässä, keskustassa ja takapäässä
pyssyillä asestettuja vartijoita, joista toiset puhalsivat sinkkisillä
torvilla, ikäänkuin ylvästellen suorittamistaan urotöistä. Heti
englantilaiset nähtyään vartijat kuitenkin livistivät metsään ja
englantilainen retkikunta paljoa arvelematta leikkasi vaimojen ja
lasten siteet poikki ja päästeli miehet irti kahden metrin mittaisesta
orjahaarukasta, johon he olivat kaulastaan kiinnitetyt. Lasten joukossa
oli joku viisivuotiaskin. Muuan pieni poika tuli valkoisten luo ja
sanoi: »Toiset sitoivat meidät ja antoivat meidän nähdä nälkää; te
leikkaatte siteet poikki ja annatte meille ruokaa! Mitä miehiä te
olette? Mistä te tulette?» Useita tästä äsken kotoaan raastetusta
joukosta olivat kuljettajat murhanneet, kun he syystä tai toisesta
hidastuttivat karavaanin kulkua. Kaikkiaan oli täten vapautettu 84
orjaa ja piispa päätti heistä muodostaa tulevan asemansa kantajoukon.
Seuraavina päivinä retkikunta vapautti vielä lisää 64 orjaa, joten
sen nyt paitsi omaa väkeään oli elätettävä ja vaatetettava 148 henkeä
orjuudesta vapautettuja.



Shiren ylämaan lähetysasema.


Piispa Mackenzie päätti perustaa ensimmäisen asemansa Magomeroon, jossa
sikäläisten mangandshain päällikkö mielihyvällä otti lähetyssaarnaajat
vastaan. Tuskin oli retkikunta sinne päässyt, ennenkuin se kuuli
ajavain läheisyydessä paraillaan ryöstävän ja hävittävän. Valkoiset
riensivät kiiruumman kautta apuun ja oli vähällä syntyä kahakka.
Livingstonen kuitenkin onnistui saada tämä estetyksi, mutta ryöstäjiä
hän ei voinut pakottaa saalistaan takaisin luovuttamaan. Piispa ryhtyi
sitten viipymättä seuralaisineen asemaansa rakentamaan ja kieltä
oppimaan.

Livingstone veljensä ja t:ri Kirkin keralla palasi Shirelle ja lähti 6
p. elokuuta 1861 veneellä nousemaan Njassa järvelle, jota varten vene
kuitenkin oli kannettava 64 kilometriä maata pitkin koskien ohi. Shire
oli niiden yläpuolella leveää suvantoa, jossa virtahevot valtavista
kidoistaan puhalsivat veneeseen vettä, rannoilla oli suuria puhveli-
ja antilooppilaumoja, jotka kävivät virralla juomassa. Rosvoilevain
ajavajoukkojen vuoksi oli vasenta rantaa kartettava. Pamalombo järven
rannoilla kasvoi niin taaja neljän metrin korkuinen papyro-ruovosto,
ettei näkynyt ainoatakaan aukkoa. Suunnattomat sääskipilvet häälyivät
veden päällä. Retkeilijät olivat päässeet selville siitä, että sääsket
yleensä olivat kuumeseudun merkki, ja jatkoivat kiiruimman kautta
matkaa Njassalle, jonka viileä, miellyttävä ilma syysk. 2 p. huokui
heitä vastaan.



Venematka Njassalla.


Ensi työkseen retkeläiset alkoivat mitata järven syvyyttä. Rannoilla
oli ensin ympäriinsä puolen mailin levyinen vaalean vihreä paarre,
jonka ulkopuolella vesi muuttui indigosiniseksi kuten Intian meressä.
Mailin päässä rannasta oli syvyys 30 metriä, kauempana pohjoisessa ei
70 metrilläkään enää tavattu pohjaa. Länsirannalla, jota retkeilijät
nousivat, oli hietaisia lahdelmia toinen toisensa jälkeen. Eräässä
vuorilahdelmassa oli 200 metriä syvää ja ulompana ei 240 metrillä
tavattu pohjaa.

Vuodenaika oli matkustamiselle sangen epäedullinen. Syystasausmyrskyjen
vuoksi ei käynyt kulkeminen järven poikki itärannalle ja sumu ja auer
haittasivat näkemistä, verhoten etäisyydet vaippaansa.

Njassa näytti olevan joka puolelta vuorien piirittämä, mutta
länsirannan vuoret näyttivät olevan vain kaunismetsäisen ylänkömaan
reunaa. Samoin kuin kaikki ylänköjen ympäröimät järvet on Njassakin
kovin myrskyinen ja varsinkin nyt, syys- ja lokakuussa, sattui
äkkimyrskyjä tiheään. Usein veneen, vienon tuulen vetämänä,
purjehtiessa sen sinistä pintaa, syntyi äkkiarvaamatta raivoisa myrsky,
joka kohotti veden vaarallisiin aaltoihin. Kerran täytyi ankkuroida
ulos järvelle 13 metrin vedelle, kun rantahyökyjen vuoksi oli mahdoton
laskea maihin. Kuusi tuntia retkeläiset täten viettivät väistellen
tyrskyviä korkeita aaltoja, jotka ilman mukana olevan merimiehen
valppautta varmaan olisivat veneen täyttäneet. Kaiken aikaa häälyi
heidän päällään vuorilta tullut sankka pilvi ja ympärillä lenteli
yökorppeja, joita tavallisesti ei koskaan päivällä näkynyt. Mustat
soutajat olivat merikipeinä ja kantajat, jotka kulkivat rantaa pitkin
retkikunnan kuormastoa kuljettaen, seisoivat äyräillä ja valittivat,
huutaen: »He ovat tuhon omat kaikki! He ovat jo kuin kuolleet!»
Sitä suurempi oli heidän ilonsa, kun myrsky vihdoin taukosi ja vene
saapui maihin. Livingstone jätti sitten veneen hoidon irlantilaisen
merimiehensä asiaksi ja tämä kulki varovaisesti, odotellen maalla usein
päiväkausia myrskyn asettumista, ennenkuin antoi matkaa jatkaa.

Järven rannat olivat hedelmälliset ja järven ja korkean takamaan
välillä oli monessa kohden lakeuksia. Pohjoista kohti vuoret
kävivät korkeammiksi ja toinen toisensa takaa yhä korkeammalle
kummuten muodostivat sangen kauniita maisemia. Ei vielä missään
ollut Livingstone Afrikassa tavannut niin taajaa asutusta kuin
Njassan rannoilla. Etelärannalla oli melkein katkeamaton rivi kyliä.
Ihmisiä kokoontui laumoittain katsomaan näitä outoja kulkijoita,
joita he sanoivat »villieläimiksi», ja varsinkaan he eivät voineet
kylläkseen kummastella heidän syöntiään. Veroa ei kiristetty kuin
poikkeustapauksissa. Monenlaisia viljoja kasvatettiin, mutta
pohjoisessa oli maniokki eli kassava ja pahentunut kala väestön
pääasiallisena ravintona. Pohjoisen puolessa asukkaitten oli tapana
erikoisina vuodenaikoina korjata eräs sangen omituinen sato.
Retkeilijät näkivät niihin seutuihin saapuessaan järven päällä sankan
pilven, ikäänkuin hyvin laajasta metsänpalosta. Mutta kun seuraavana
päivänä purjehdittiin tämmöisen pilven läpi, niin huomattiinkin,
ettei se ollut savua eikä sumuakaan, vaan muodostunut hyvin pienistä
sääskistä, joita oli niin suunnattoman paljon, että ne täyttivät ilman
valtavaan korkeuteen saakka ja häälyivät aivan veden pinnallakin,
veteen kuitenkaan putoamatta. Tämän elävän pilven läpi kuljettaissa
täytyi sulkea suu ja silmät, sillä pilvenhiukkasia satoi kasvoille kuin
lumihiutaleita. Vene oli lukemattomien sääskien verhoama, kun se pääsi
pilvestä. Alkuasukkaitten tapana oli yöllä kerätä näitä hyönteisiä
ja keittää niistä paksuja limppuja, joihin meni monta miljoonaa
hyönteistä. Sääskilimppu oli tuumaa vahva ja lautasen kokoinen. Sisältä
se oli musta eikä maku ollut hullumpi — se muistutti kaviaaria tai
suolattuja heinäsirkkoja.

Erinomaisia kalojakin Njassassa oli, enimmäkseen siihen saakka
tuntemattomia lajeja. Mpanga, joka kuuluu karppeihin, nousi jokia
lähteille saakka mätiään laskemaan kuten meillä lohi. Sen pituus
oli 75 sm ja se oli retkeilijäin mielestä paremman makuinen kuin
ainoakaan toinen afrikkalalainen kala. Asukkaat pyydystivät sitä
koppaloukuilla ja verkoilla ja onkimallakin. Poikasia pyydystettiin
hyvin pienisilmäisillä verkoilla. Alkuasukkaat kalastivat järvessä
ahkeraan, lähtien selälle kanooteilla, joita oli kokonaisia laivastoja
yhdessä parvessa, ja he rohkenivat lähteä melkoiseen aallokkoonkin.
Miehet aina meloivat seisoaltaan. Rantaväestö näytti hyvin laiskalta,
miehiä makaili varjoisain puitten alla joukoittain pitkin päivää.
Syytä kysyttäessä saatiin kuitenkin kuulla, että makaajat olivat
suurimman osan yötä olleet ankarassa työssä. Iltapäivällä he jälleen
alkoivat virota ja parsia verkkojaan, jotka he sitten kuljettivat
kanootteihinsa, lähteäkseen heti yön tultua pyyntipaikoilleen. Vaikka
Njassassa on paljon suuria krokotiileja, eivät kalastajat sanoneet
niiden usein tekevän heille pahaa. Jos krokotiileilla on riittävästi
kaloja syödäkseen, eivät ne käy ihmisten kimppuun. Mutta jos vesi on
sameaa, käyvät ne hyvin vaarallisiksi, koska ne silloin eivät näe
varsinaista saalistaan.

Njassan rantueen asukkaat eivät olleet kaunista kansaa. Naiset
varsinkin olivat hyvin rumia ja rumuuttaan he vielä lisäsivät suurella
pelelerenkaalla, joka heillä oli ylähuulessaan ja toisilla vielä
alahuulessaankin. Pelelet oli tehty tinasta, valkoisesta kvartsista
tai veripunaisesta piippusavesta, joka varsinkin oli muodissa. Kaikki
asukkaat olivat tatuoidut kiireestä kantapäähän, kukin heimo omilla
tunnuskuvillaan. Hampaansa he viilasivat teräviksi. Vaatteita ei
käytetty kuin nimeksi. Vieraita kohtaan he enimmäkseen osoittivat
suurta anteliaisuutta. Jossain kohden yritettiin kuitenkin varastaa,
niin että valkoiset eräänä yönä menettivät suuren osan vaatteistaan ja
joutuivat siitä pahaan pulaan.

Pohjan puolessa oli kuitenkin rauhatonta. Siellä asui ylängöllä masitu
niminen rosvokansa, joka alkuaan oli tullut Sambesin eteläpuolelta ja
kuului zuluihin. Hiljakkoin nämä olivat rosvoilleet ja ryöstelleet
järven rantakylissäkin aina kahdenteentoista leveysasteeseen saakka,
ja vain pari kylää oli menestyksellä puolustanut itseään heitä vastaan
euforbia-aitain avulla, joilla heidän kylänsä olivat ympäröidyt.
Euforbia-aitoja käytetään vaarallisten okainsa vuoksi varustuksina
suuressa osassa Afrikkaa. Livingstonen kantajat pelästyivät ruumiita ja
palaneita kyliä tavatessaan niin pahasti, että he, taipaleella vielä
seitsemän masiturosvoa tavattuaan, pyysivät päästä takaisin palaamaan,
johon Livingstone suostuikin. Itse hän vielä parin rohkeimman miehen
kanssa kulki neljä päivämatkaa kauemmaksi pohjoiseen tavatakseen
sovitulla yhtymäpaikalla veneen, jonka hän oli jättänyt, kun miehet
ilman häntä eivät enää olisi ensinkään uskaltaneet edetä. Pohjoisempana
oli ranta täynnään syviä rotkolaaksoja, joiden pohjalla aina juoksi
puro, ja matkan teko oli sen vuoksi ylen vaikeaa. Pohjoisimmasta
kohdasta, johon retkeilijät saapuivat, noin 11 asteelta eteläistä
leveyttä, ei Njassan päätä vielä näkynyt — järven koko pituus on noin
560 kilometriä, sataa kilometriä vähemmän kuin Pohjanlahden — mutta
retkeilijät saattoivat arvata, että pohjoispää oli vuorien sulkema.

Kankaan ja muitten kauppatavarain lähetessä loppuaan he kääntyivät
takaisin.



Pakolaisia.


Pamalombo järven ruovoston turvissa he paluumatkalla tapasivat
mangandshaperheitä, jotka olivat sinne paenneet ajavain edellä.
Niin sankkaa oli papyroruovosto, että se kuin veteen lyödyt paalut
taivutettujen latvainsa päällä kannatti mangandshain majoja ja että
nämä pitkin hyllyvää ruovostoa saattoivat vaaratta kulkea majasta
toiseen. Ruovosto nousi ja laski jalkain alla kuin ohut syysjää. Majain
ja rannan väliin oli jätetty leveä taaja papyrovyöhyke, eikä maalta
kukaan olisi voinut aavistaa, että tiheän vihannan ruokometsän takana
asui eläviä olennoita. Mangandshat kulkivat näihin majoihinsa veneillä
ja pyydystivät ravinnokseen järven oivallisia kaloja. Loppumatkalla
retkeläiset tapasivat 1000 miehen suuruisen ajavajoukon, jonka
sanottiin olevan matkalla hävittämään Magomeron lähetysasemaa. Sangen
uupuneina retkeilijät marraskuun 18:ntena 1861 saapuivat laivalleen,
lähes kolme kuukautta retkellä viivyttyään.

Kuusi päivää myöhemmin saapui piispa Mackenzie laivalle muutamain
merimiesten kanssa, jotka olivat olleet ylämaassa parannuksella, ja oli
mitä parhaissa voimissa ja täynnään valoisia tulevaisuuden toiveita.
»Ajavat oli», kirjoittaa Livingstone, »voitettu ja karkoitettu meidän
Njassalla ollessamme, jonka jälkeen he olivat lähettäneet sanan, että
he halusivat elää englantilaisten kanssa rauhassa. Magomeroon oli
asettunut lähetysaseman turviin paljon mangandshoja ja toivottiin
orjakaupan pian lakkaavan ylämaassa ja väestön sitten hyvässä turvassa
voivan antautua rauhan töihin. Lähetysaseman luultiin pian voivan
tulla omillaan toimeen, se kun ryhtyi maata viljelemään samoin kuin
portugalilaisetkin Sennassa ja Kilimanessa. Burrup, tarmokas nuori
mies, oli saapunut Shibisan kylään kanootilla päivää ennenkuin piispa.
Haavalääkäri ja eräs maallikkoveli seurasivat häntä toisessa kanootissa.

»Pioneer» oli liian syväkulkuinen Shiren latvapuolelle, näytti
käytännöllisemmältä seuraavalla kerralla nousta sillä vain Ruon, Shiren
syrjäjoen suulle saakka. Piispa sen vuoksi päätti rutkia Magomeron
maan tämän joen suulle saakka ja seuraavassa tammikuussa tavata siellä
laivan ja sillä tulevat sisarensa ja rouva Burrupin. Näin sovittiin,
ennenkuin erosimme ja hyvä piispa ja Burrup, joita meidän ei suotu
sen koommin nähdä, erosivat meistä. He huutivat kolme sydämellistä
»cheeriä» (eläköön) rannalle lähtiessään ja saivat kolme vastaukseksi,
jonka jälkeen lähdimme laivoinemme pois.»

Rowley vain jäi eloon kertomaan näitten urheitten lähetyssaarnaajain
surullisesta kohtalosta.



Yliopistolähetyksen tuhoutuminen.


Joku aika sen jälkeen kuin lähetyssaarnaajat olivat Magomeroon
asettuneet, pitivät mangandshain päälliköt suuren kokouksen, jossa he
pyysivät lähetyssaarnaajain apua ajavoja vastaan, ja asiaa mietittyään
valkoiset tähän suostuivat, kun ei näyttänyt olevan toiveita siitä,
että rauha muutoin saataisiin palautetuksi.

Elokuun 14:ntenä lähetyssaarnaajat luokseen muuttaneitten makololoitten
ja tuhatkunnan mangadshan kanssa lähtivät liikkeelle. Ajavain
hyvin varustettu armeija tavattiin ja kun vihollinen ei suostunut
minkäänlaisiin keskusteluihin, ei auttanut muuta kuin tapella. Piispa
lähetti pienen joukon hyökkäämään vihollisen sivustaan, itse hän johti
pääjoukkoa. Laukaustenvaihdon jälkeen ajavat perääntyivät kantomatkan
ulkopuolelle, mutta piispan toverit ampuivat silloin heidän päänsä yli
puolen kilometrin päästä kauas kantavalla kiväärillä, ja näiden luotien
pitkä lentomatka säikäytti ajavoja siihen määrään, että koko armeija
pötki pakoon. Piispa palasi voittoisana Magomeroon sotaretkeltä, jolla
ei vuotanut verta ensinkään. Edelleenkin hän piti kurissa ryösteleviä
ajavajoukkoja, vapauttaen heidän käsistään satoja kurjia vaimoja ja
lapsia. Lähetystön jäsenien ja pakolaisten ruokkiminen alkoi kuitenkin
tuottaa paljon huolta. Magomeron ympäristössä kun ei ensinkään pidetty
karjaa ja viljelykset olivat heikot eivätkä lähetystön omat vainiot
vielä paljon tuottaneet. Toiselta puolen alkoivat lähetyssaarnaajat
mangandshoissa huomata melko lailla huonojakin puolia ja ajavoissa
taas hyviä, oloihin perehdyttyään he alkoivat leppeämmin arvostella
ajavoja, jotka olivat kotiseudultaan karkoitettu kansa ja elivät täällä
pakolaisina, suurin osa rauhallisesti.

Piispa Mackenzie lähetti sitten pari lähetyssaarnaajista Ruo joelle
tietä tutkimaan, mutta joella lähetyssaarnaajat ryöstettiin ja muutamia
heidän kantajistaan otettiin vangiksi. Piispan täytyi tehdä kylään uusi
sotaretki, jok muutoin menestyi kaikin puolin hyvin paitsi että mukana
olevat valkoiset luultavasti silloin saivat kuumetartunnan vereensä.

Retkeltä palattuaan piispa Mackenzie Burrupin kanssa lähti Shirelle,
jonne Livingstonen piti tulla heitä hakemaan ollen tammikuun 1:nä
1862 Ruon suussa. Piispa pääsi kuitenkin vastoinkäymistensä vuoksi
lähtemään vasta tammik. 2:na ja vasta 8:ntena hän Shibisan kylästä sai
veneen Shireä laskeakseen. Matkalla vene kaatui ja lähetyssaarnaajat
menettivät lääkkeensä ja kahvi- ja tee-eväänsä. 10:ntenä saapuessaan
Ruon suuhun he saivat kokea sen suuren pettymyksen, että Livingstone
jo oli lähtenyt paluumatkalle. Molemmat lähetyssaarnaajat sairastuivat
kuumeeseen, joka kiniinin puutteessa pian kävi ylivoimaiseksi, ja
kuukauden viimeisenä päivänä piispa kuoli. Burrup hautasi hänet Ruon
suuhun ja kannatti sitten itsensä takaisin Magomeroon, jossa hänkin
helmikuun lopulla kuoli. Pian sen jälkeen tuli tieto, että Shirelle oli
Shibisan kylän luo tullut englantilaisen sotalaivan vene, jossa paitsi
kuumeeseen sairastunutta kapteenia saapui Mackenzien sisar ja Burrupin
puoliso. Surusanomat saatuaan ei näille jäänyt muuta neuvoa kuin palata
murtunein mielin kotimaahansa.

Ylämaahan jääneet lähetyssaarnaajat muuttivat nyt asemansa Shiren
rannalle ollakseen kauempana mangandshain ja ajavain taisteluista,
mutta siellä tuota pikaa vielä kaksi heistä kuoli ja eloon jääneet
pyysivät päästä lauhkeampaan ilmastoon henkensä säilyttääkseen. Täten
oli yliopistoiähetys saanut surullisen lopun.

Livingstoneen nämä kohtalon iskut koskivat syvästi, mutta vielä
välittömämpi suru häntä kohtasi, kun hänen puolisonsakin, joka
niinikään oli Englannista palannut, huhtikuun 27:ntenä 1862
Shupangassa, Sambesin suistamassa, sortui kuumeen uhriksi.

Livingstone oli Englannista saanut omalla kustannuksellaan tilaamansa
uuden höyrylaivan, »Lady Njassan», jonka hän aikoi kappaleittain
kuljettaa Shiren koskien ohi Njassalle, mutta kun tästä ei tullut
mitään, kokosi hän laivan Shupangassa ja tämän työn kestäessä hänen
vaimonsa kuoli.

Kotimaassa Englannissa herätti yliopistolähetyksen surullinen
kohtalo suurta surua ja ynseyttä koko Sambesiyritysrä kohtaan. Sitä
varsinkaan ei hyväksytty, että lähetyssaarnaajat olivat ottaneet osaa
alkuasukkaitten sotiin, mutta näyttää siltä, ettei heidän vaikeata
asemaansa osattu asianmukaisesti arvostella. Rauhallinen ympäristö oli
tietysti välttämätön ehto lähetystyön onnistumiselle, mutta sitä paitsi
heidän saamissaan ohjeissa nimenomaan sanottiin, että perustettavain
asemain tärkeimpiä päämääriä oli orjakaupan hävittäminen. Moitittiin
myös Livingstonea siitä, ettei hän kyennyt niin suurta yritystä
johtamaan, ja nämä moitteet näyttävät olleen ansaittuja. Lisäksi
Livingstonen luonteessa oli ilmaantunut epätasaisuuksia, jotka
vaikuttivat, ettei sopu hänen ja hänen apulaistensa kanssa ollut niin
hyvä, kuin olisi ollut suotavaa.

Kesäkuussa 1862 »Lady Njassa» laskettiin Shupangassa vesille.
Tilaisuuteen oli saapunut paljon alkuasukkaita katsomaan, pysyisikö
todella rautainen laiva veden päällä. »Kun me», sanoivat alkuasukkaat,
»heitämme veteen kuokan taikka kuinka pienen palan rautaa tahansa, niin
uppoaa se paikalla. Kuinka siis näin suunnaton kasa rautaa pysyisi
veden päällä? Sen täytyy upota.» Vähemmistö kuitenkin oli sitä mieltä,
että valkoisilla oli siihenkin rohtonsa, vaikkapa rauta ei olekaan
afrikkalaisia.



Orjastajain kamalat jäljet.


Vuoden 1863 alussa hän molemmilla laivoillaan taas lähti Shupaugasta.
Hänen viime kerran Shirellä käydessään oli rannoilla asunut lukuisa
väestö, mutta nyt oli kaikki hävitetty, kylät poltettu ja kuolon
hiljaisuus vallitsi siellä, missä ennen iloinen laulu oli kaikunut.
Teillä vaaleni luurankoja, ruumiiden haju täytti ilman ja joessa
uiskenteli ruumiita krokotiilien saaliina.

Sydäntä särkeviä kauhun kuvia kohtasi kaikkialla. Majainsa edessä
makasi melkein luurangoiksi laihtuneita ihmisiä odottamassa kuolemaa.
Joka päivä takertui laivan siipiin kuolleita. Laivan perässä nousi
kerrankin pinnalle pojan ruumis ja samalla suunnaton krokotiili
ajokoiran nopeudella hyökkäsi sen kimppuun, kävi ruumiiseen kiinni
ja ravisti sitä kuin koira rottaa. Paljon toisia iljettäviä petoja
kiiruhti saaliin jakoon ja pitkillä pyrstöillään ne piiskasivat veden
kuohuihin ja katosivat vasta, kun saaliista ei ollut mitään jäljellä.
Kaikkialla vilisi krokotiileja, puoleensataa niitä lojui pienillä
särkillä.

Tämän hävityksen toimeenpanija oli Mariano niminen mulatti, jonka
entiset rosvoretket olivat olleet niin julkeita, että portugalilaisten
viranomaisten lopulta oli täytynyt vangita hänet ja tuomita hänet
maksamaan sakkoa. Näitä sakkorahoja kootakseen hän oli sitten päässyt
vankeudesta, mutta sen sijaan että hän olisi lupauksensa mukaan
koonnut sisämaasta norsunluusaataviaan, hän olikin varustanut uuden
orjastusretken ja riehui nyt kamalammin kuin koskaan ennen.

Livingstone päätti rohkeasti tehdä, mitä saattoi, tämän kamalan kaupan
lopettamiseksi. Samotessaan Shireltä ylämaahan hän omin luvin vapautti
kaikki vastaan tulevat orjalähetykset, vaikkapa osa orjista oli
portugalilaisen kuvernöörin laskuun ostettu. Orjakauppiaat pakenivat
suin päin.



Orjakauppiaat Njassalla.


Njassa järvelläkin orjakauppa kukoisti. Arabialaiset olivat rakentaneet
järven keskivaiheille lautan, joka taukoamatta kuljetti orjalähetyksiä
järven poikki. Toinen orjatie kulki järven eteläpäitse Mosambikiin,
kolmas Kiloaan. Livingstonen tietojen mukaan lähetettiin Sahsibarista
vuosittain maailmanmarkkinoille 19,000 Njassan ylämaasta anastettua
orjaa. Näiden lisäksi tulivat vielä portugalilaisten orjamarkkinoille
tuodut. Mutta nämä myydyt orjat olivat vain murto-osa kaikista niistä
onnettomista, jotka tämän häpeällisen ammatin kautta tuhoutuivat.
»Mutta kun aivan alussaan näimme tämän mellastuksen», kirjoittaa
Livingstone, »saimme käsityksen sen kauhuista, Saatana totisesti oli
tänne asettunut. Paitsi niitä, jotka vangiksi otetaan, murhataan toisia
tuhansittain, taikka sortuvat he nälkään ja haavoihinsa orjanajajain
karkoitettua heidät kylistään. Ne lukuisat luurangot, joita tapasimme
vuorilla ja metsissä, pienien vesipaikkain ääressä ja erämaan poluilla,
todistavat tämän helvetillisen urheilun kauheita tuhotöitä. Varma
vakuutukseni on, ettei viidesosakaan, eipä Shiren laaksossa edes
kymmenesosakaan näistä onnettomista jää henkiin.»

Livingstone paljasti maailmalle kaikki nämä hirmut ja kuinka
portugalilaiset viranomaiset tätä orjakauppaa salaa kannattivat,
ollen maaherrasta alkaen siinä osakkaina, ja hänen kertomuksensa teki
niin syvän vaikutuksen Englannissa ja koko Euroopassakin, että sitä
on pidettävä ratkaisevana vaikuttimena orjakaupan lopettamiseen.
Portugalin hallitus tosin oli laatinut alkuasukkaitten parasta
tarkoittavia lakeja, mutta kun se samalla Sambesi-maahan lähetti
kaikkein huonoimpia aineksia virkamiehiksi ja varusväeksi, jäivät nämä
lait kuolleeksi kirjaimeksi ja rivo mielivalta turmeli siihen määrään
kaikki olot, että maa portugalilaisille itselleenkin oli ilmetty
helvetti maan päällä.

Livingstoneen yhtyi Shirellä Thomson niminen matkustaja, joka oli
saksalaisen v. Deckenin keralla käynyt Kilimandjarolla ja nyt tuli
Livingstonen keralla geologisia töitä suorittamaan. Parin kuukauden
kuluttua hänet kaivettiin Murchison-putouksen alla maan poveen, seudun
vaarallisten kuumeitten uutena uhrina.



Uusi retki Njassalle.


Livingstone lähti jälleen Shiren koskien alta maisin Njassalle, mutta
nyt tuotti kantajain ja ruoan puute suurta haittaa, väestöstä kun suuri
osa oli tapettu, ryöstetty pois tai tauteihin kuollut. T:ri Kirk ja
Livingstonen veli sairastuivat niin pahoin, että heidän täytyi palata
Englantiin. Kuusi viikkoa myöhemmin, heinäkuun 2:na 1863, Livingstonen
saavutti tieto, että Englannin hallitus oli päättänyt lopettaa
koko yrityksen, retkikunnan toimet kun eivät näyttäneet johtavan
toivottuun tulokseen. Livingstone kuitenkin päätti vielä käydä Njassan
länsipuolella olevassa ylämaassa, ennenkuin hän hallituksen käskyä
totellen lähti paluumatkalle.

Hän kulki nyt Shiren koskilta koko matkan jalan, oikaisten entistä
suorempaa suuntaa muutamain pienien jokien laaksoja Njassan
länsirannalle. Väestö hänen näkemissään maissa viljeli uutteraan maata,
pääviljana maissia, joka uuden maailman vilja siis oli näille seuduille
ennättänyt paljon ennen valkoista tutkimusretkeilijää. Vainioita
kasteltiin keinotekoisesti, rikkaruohot perattiin pois ja poltettiin
ja tuhka levitettiin vainioille lannaksi. Ainoa maanmuokkausase oli
kuokka. Mutta kaikkialla pelättiin masituja ja arabialaisia, joilla
eräässä rantakylässä oli veneenveistämönsä niiden aluksien rakentamista
varten, joilla he kuljettivat orjansa Njassan itärannalle. Syyskuun
puolivälissä Livingstone jätti Njassan noustakseen sen länsipuolella
olevalle ylängölle. 1100 metrin korkuiselta kukkulalta hän näki
laajalti yli vehmaan ylätasangon, jolla oli paljon jokia. Kauas hän ei
kuitenkaan voinut tälle ylängölle kulkea, hänen väkensä kun ei kestänyt
sen läpitunkevia viileitä tuulia. Sitä paitsi oli puute kunnollisista
ravintoaineista, ja pohjoisempana riehuivat orjastajat. Kaikesta
huolimatta hän nyt olisi kulkenut Njassan ympäri, ellei nimenomainen
käsky olisi velvoittanut häntä palaamaan ja kuljettamaan »Pioneeria»
takaisin merelle.

Tammikuun 19 p. 186 »Pioneer» lähti koskien alta Shireä laskemaan, joki
oli sateitten johdosta paisunut ja kulku oli verraten helppoa. Ennen
Sambesin saavuttamista Livingstone sai sen lohdullisen tiedon, että
mulatti Mariano, joka oli niin kauheasti maassa murhannut ja polttanut,
irstailunsa johdosta oli kuollut. Sambesin suulta Livingstone matkusti
Bombayhin myydäkseen »Lady Njassan», jonka hän oli omilla varoillaan
teettänyt, ja vasta sieltä hän lähti kotia, kuusi vuotta Sambesin ja
Shiren tutkimukseen käytettyään.

Livingstone oli laivansa vuoksi velkaantunut, ja kun hallitus ei
ottanut laivaa omaan laskuunsa, täytyi hänen koettaa myydä se niin
edullisesti kuin suinkin. Sitä varten hän päätti tehdä koko tuon
pitkän merimatkan tällä pienellä laivallaan, koska rahti olisi tullut
kalliiksi. Miehistönä hänellä oli vain 16 orjuudesta vapautettua
neekerinuorukaista, joista ei kukaan ollut ennen edes nähnyt merta. Ja
hän oli ainoa koko joukosta, joka ymmärsi merenkulkua ja osasi hoitaa
höyrykonetta. Jumalaan ja hyvään onneensa luottaen hän lähti kuukauden
kestävälle matkalleen saapuen onnellisesti Bombayhin, jonka väljässä
satamassa hänen pikkualuksensa oli kokonaisen päivän, ennenkuin
viranomaiset huomasivat sen. Vain kolmannen osan hän sai siitä, mitä
laiva oli hänelle maksanut, ja tämänkin summan hän menetti, kun se
pankki, johon hän oli rahat tallettanut, teki vararikon.

Livingstone jätti mukanaan tuomansa neekerinuorukaiset Bombayn luona
olevalle Nassikin lähetysasemalle, jossa jo ennestään oli paljon
englantilaisten risteilijäin vapauttamia neekerinuorukaisia saamassa
kristillisen koulukasvatuksen ja oppimassa monenlaista ammattitaitoa.
Näistä nuorukaisista Livingstone sitten sai viimeiselle retkelleen
uskollisimmat seuralaisensa.

Kotimaassa vanhat ystävät ottivat Livingstonen mitä lämpimimmin
vastaan, mutta kieltämättä hallitus ja suuri yleisö olivat Sambesin
retken suhteen pettyneet. Hän oli edellisillä matkoillaan saanut
aikaan niin paljon niin vähillä varoilla, että oli luultu hänen nyt
saavuttavan suurenmoisia tuloksia. Nämä moitteet olivat kuitenkin
sangen ansaitsemattomat ja perustuivat olojen tuntemattomuuteen.
Yleisön kylmenemiseen vaikutti sekin seikka, ettei Livingstone enää
ollut ainoa kuulu Afrikan matkustaja, Speke kun sillä välin oli
tutkinut suuremman Niilin lähdejärvistä ja Baker samaan aikaan oli
matkalla pienemmälle. Myöhempi aika on kuitenkin osoittanut, että juuri
Sambesi-retki oli mitä tärkein Englannin vastaiselle valta-asemalle
Afrikassa. Ei kauaakaan kulunut, ennenkuin englantilaiset
lähetyssaarnaajat kuumetaudeista, orjasodista ja hengenvaaroista
huolimatta alkoivat perustaa lähetysasemia kaikkiin niihin uusiin
maihin, jotka Livingstone oli avannut. Lähetyssaarnaajat estivät
portugalilaisia levittämästä sisämaahan valtaansa. Lähetyssaarnaajain
avuksi tulivat kauppakomppaniat, joista kehittyivät suuret valtiolliset
yritykset ja Livingstonen löytöjen ja niiden seurauksien perustuksella
Englannin hallitus vihdoin saattoi vaatia itselleen nykyiset Rhodesiat
ja Njassan ja Shiren ylämaan, jotka sen afrikkalaisissa alusmaissa
muodostavat erittäin tärkeän renkaan.



Livingstonen viimeinen matka.


Julkaistuaan kertomuksensa Sambesin retkikunnan vaiheista Livingstone
oli kahden vaiheilla, minkä hän nyt valitsisi toimialakseen. Ystävät
kehottivat häntä jäämään kotimaahan ja jättämään Afrikan tutkimusten
jatkamisen nuoremmille. Niin hän jo näyttää päättäneenkin tehdä ja
elää loppuikänsä perheensä keralla — hän oli jo 53 vuoden vanha — ja
kun siis Sir Roderick Murchison ystävineen kehoitti häntä lähtemään
Afrikkaan jatkamaan töitään, ehdotti hän nuorempaa miestä sijalleen.
Mutta kun hänen ehdottamansa nuorempi henkilö ei suostunut lähtemään,
ellei hänelle taattu runsasta rahallista korvausta, päätti Livingstone
lopultakin lähteä itse. Hallitus nimitti hänet palkattomaksi
konsuliksi, avustaen retkeä rahallisesti vain 500 punnalla ja
maantieteellinen seura antoi saman verran. Pääosan kustannuksista
suorittivat yksityiset henkilöt. Retken päätarkoitus oli Njassan ja
Tanganjikan välisen vedenjakajan tutkiminen, joka Livingstonelta oli
edellisellä matkalla jäänyt kesken. Hän oli tosin taipuvainen uskomaan,
että Speke, Baker ja Burton jo olivat ratkaisseet Niilin kysymyksen,
mutta kuta kauemmin hän asiaa ajatteli, sitä enemmän hän tuli
vakuutetuksi siitä, että Niilin lähteet olivatkin kauempana etelässä,
ja nämä luulotellut eteläiset latvahaarat hän nyt toivoi selville
saavansa.

Lähtiessään kolmannelle retkelleen Livingstone poikkesi Bombayhin
ja otti sinne jättämistään neekerinuorukaisista, nassikpojista,
osan palvelukseensa. Näistä tuli sitten Susi, hänen lähin miehensä,
kuuluksi. Sitä paitsi hän palkkasi siipoisotilaita retkikuntansa
turvaksi ja Komoreilta Johanna saaresta kymmenkunnan miestä.
Englantilainen sotalaiva vei retkikunnan maihin Mikindanin lahteen,
joka on jonkun verran pohjoiseen Rovuman suusta. Sieltä alkoi maamatka.

Kun Livingstone huhtikuun 5:ntenä 1866 lähti Mikindanista sisämaahan
tunkeutumaan, oli hänellä melkoinen matkue johdossaan, 12 intialaista
sotamiestä, kymmenen johannalaista, seitsemän nassikpoikaa ja kaksi
miestä Sambesin laaksosta, ynnä 6 kameelia, puhveleita, muuleja ja
aaseja kuormajuhdiksi. Hän toivoi nimittäin juhtien avulla voivansa
kuljettaa mukanaan verraten paljon tavaraa ja tulla toimeen vähillä
kantajilla, joista varsinkin hävitetyillä ja autioilla alueilla oli
paljon vastusta, ravinnon hankkimisen käydessä vaikeaksi.



Onneton alkumatka.


Matka oli kuitenkin heti alun pitäen sangen hankalaa ja vastuksellista
väen nurkumisen ja Rovuman taajain rantametsien vuoksi. Polku oli
kirveellä auki raivattava, eivätkä kameelit kuormineen sittenkään
tahtoneet voida sitä kulkea. Intialaiset ja komorilaiset sangen pian
suuttuivat siihen määrään, että tahtoivat pakottaa Livingstonen
palaamaan takaisin. Sitä varten he rääkkäsivät kuormajuhtia, niin että
ne taipaleelle sortuivat — osa tsetse-kärpäsienkin puremana — ja sitten
yllyttelivät alkuasukkaita Livingstonea vastaan. Hänen täytyi jotenkin
pian lähettää sotilaat takaisin rannikolle, heistä kun ei ollut muuta
kuin harmia. Heinäkuun 18:ntena 1866 Livingstone pienen joukkonsa
kera saapui erääseen Jao-maan kylään, josta oli laaja näköala Njassa
järvelle. Monta miestä oli erämaassa karannut ja matkaa jatkettaessa
karkasi jälleen kaksi vapautettua orjaa, sitten useita komorilaisia
johtajineen.

Livingstonen havaintojen mukaan oli suuri osa Jao-maasta ennen
harjoittanut suurenmoista raudan sulatusta ja viljan viljelystä.
Kaikkialla näkyi särkyneitä sulatuspatoja ja harjuja, joilla oli viljaa
kasvatettu. Keskinäiset sodat ja nälänhädät olivat hävittäneet suuren
osan kansasta sukupuuttoon, mutta siitä huolimatta olivat eloon jääneet
jao-heimot yhdeksännentoista vuosisadan keskivaiheilla arabialaisten
uutterimpia orjastajia ja hävittivät Njassan kaakkoispuoliset maat
melkein tyhjiksi ihmisistä.

Livingstone oli aikonut kulkea Njassan yli sen keskivaiheilla
arabialaisten orjastajien suurella aluksella, jolla nämä lauttasivat
järven yli orjakaravaanejaan. Tieto hänen tulostaan oli kuitenkin
kulkenut edellä ja seuraus siitä oli, että kaikki orjakaravaaneja
kuljettavat arabialaiset väistyivät tieltä ja tekivät tiettömäin
metsien kautta pitkiä kiertoretkiä, jotteivät hänen tielleen sattuisi.
Tosin he täten menettivät enemmän elävästä tavarastaan matkan
rasitusten vuoksi, mutta he pelkäsivät, että Livingstone olisi kaikki
vapauttanut. Njassan rannalla he kätkivät häneltä aluksensa, he kun
eivät käsittäneet, että hän olisi sillä muuta tehnyt kuin polttanut sen.



Valheellinen huhu Livingstonen kuolemasta.


Livingstonella sen vuoksi ei ollut muuta neuvoa kuin kiertää Njassan
eteläpään kautta, jossa hän kulki Shiren poikki järven lounaiskolkkaan.
Siellä eräs arabialainen säikäytti hänen komorilaisiaan, niin että
ne karkasivat, jättäen kuitenkin kantamuksensa. He pääsivät takaisin
rannikolle ja valehtelivat siellä, että masitut olivat Livingstonen
murhanneet, ja saivat liikkeelle apuretkikuntia, joiden piti pelastaa
edes suuren löytöretkeilijän paperit.

Kulkiessaan Njassa-järveltä edelleen Loangvalle, Sambesin suurelle
pohjoisesta tulevalle syrjäjoelle, retkikunnan täytyi matkailla
niin paljon, että kuljettu matka oli etäisyyttä pari kolme kertaa
suurempi. Syynä näihin polviin oli se, että täytyi kulkea kyliä
myöden ruokatavarain ja kantajain saannin vuoksi ja myös välttää
niitä seutuja, joissa masitut rosvoilivat. Kaikkialla näiden rosvojen
hävitykset olivat järven länsipuolella ilmeiset. Laajoja alueita oli
autioina, asumattomina, mutta kyläin jäännökset ja hylätyt raudan
sulattimot ja pajat, joita oli joka puolella, todistivat asutuksen
entistä tiheyttä. Jäljelle jääneet asukkaat asuivat paaluaidoilla
varustetuissa kylissä, valmiina heti pakenemaan vuoristoihin, kun
masitut lähestyivät. Oli aivan käsittämätöntä, kuinka nuo rosvojoukot
saattoivat pitää niin laajoja alueita hirmuvaltansa alaisina. Kylissä
Livingstonea usein pyydettiin ampumaan muutamia pyssynlaukauksia
pelottaakseen rosvoja, jotta nämä pysyivät loitommalla.
Kirk-vuoristossa, jonka Livingstone oli edellisellä matkalla
apulaisensa mukaan nimittänyt ja jonka poikki hän nyt nousi ylämaahan,
oli kuitenkin hyvinkin säilyneitä ja niin taajaan viljeltyjä maisemia,
että ne muistuttivat englantilaista maaseutua.

Njassan ja Sambesin syrjäjokien välinen vedenjakaja oli lakeata
ylänköä, jossa kuitenkin kohosi erillisiä vuorenkukkuloita. Marraskuun
jälkipuoliskolla alkoi täällä sadekausi ja tuskin jäi ainoakaan päivä
ilman ukonilmaansa ja rankkasadettaan. Alkuasukkaat kuuluivat vielä
mangandahain laajaan kansaan. Täälläkin oli sepän ammatti ylinnä ja
joka puolelta kuului pajoista vasarain pauketta. Samat miehet sekä
sulattivat raudan rautamullasta että takoivat sen, että vielä hoitivat
maanviljelyksen ja metsästyksenkin. Vasarana oli hihnoihin kiinnitetty
kivi, palkeina pari vuohennahkaa. Yksi mies teki päivässä monta
kirvestä, joita kiitettiin sangen hyviksi.



Livingstone menettää rohtonsa.


Joulukuun puolivälissä Livingstone kulki Loangvan, Sambesin suuren
syrjäjoen, poikki. Näihin aikoihin hänelle sattui korvaamaton vahinko.

Kaksi Jao-maasta palkattua kantajaa karkasi. He olivat olleet
kaiken aikaa sangen uskollisia, pitäen Livingstonen puolta kaikissa
rettelöissä alkuasukkaitten kanssa ja kielitaidollaan estäen monta
riitaa. Mutta nämä uskolliset miehet nyt sekä karkasivat että veivät
mukanaan kantamuksen, jossa paitsi kankaita oli matkustajan lääkelipas,
kaikki ruoka-astiat, paljon ruutia, vehnäjauhoja, työaseita ja kaksi
pyssyä. Verisempää vahinkoa ei mikään rosvo olisi voinut hänelle
tuottaa. »Tuntuu, ikäänkuin olisin nyt saanut kuolemantuomioni, kuten
piispa Mackenzie parka», hän kirjoitti päiväkirjaansa. Kaikki muut
tavaransa Livingstone oli jakanut siten, ettei aivan vaille jäisi,
vaikka jonkun kantamuksen menettäisikin, mutta hänen päähänsäkään
ei pälkähtänyt,- että korvaamaton kiniini ja muut rohdot voitaisiin
varastaa. »Vaikeata on sydämestään sanoa: 'tapahtukoon Sinun tahtosi',
mutta tahdon koettaa.» Tästä eteenpäin hänen päiväkirjassaan tuon
tuostakin tapaa tämänkaltaisia lauseita: »Olen ylen heikko — en voi
horjumatta kävellä ja korvissani soi taukoamatta, mutta Korkein on
johtava minua edelleen.»



Vedenjakajalla.


Livingstonen matka kulki nyt pohjoiseen Tanganjikaa kohti. Loangvan
laaksosta maa alkoi verkalleen kohota sitä parintuhannen metrin
korkuista vedenjakajaa kohti, joka erottaa Sambesin alueen Kongon
vesistöalueesta. Maa, babisain asuma, oli niin köyhää, että Livingstone
miehineen viisi viikkoa kärsi kovaa nälkää. Joet juoksivat toiset
länttä, toiset itää kohti. Laaksot olivat niin vetiset, että ne olivat
kuin pesusieniä. Herkeämättä tuli pohjoisesta ja lännestä uusia
riehuvia rankkasateita.



Tshambesi.


Tammikuun 28:ntena 1867 matkustaja vihdoin saapui suurelle Tshambesi
nimiselle joelle, jonka hän, portugalilaisten tietoihin luottaen,
luuli laskevan Sambesiin. Joen takana alkoi Lobemba niminen maa,
jota oli kiitetty rikkaammaksi, ja Tshitapangwa nimisen päällikön
kylässä uupunut retkikunta vihdoin sai levätä ja nauttia aulista
vieraanvaraisuutta.

Päällikkö, joka oli hyvänluontoinen ja hyvännäköinen mies, otti
Livingstonen vastaan hovissaan, rumpaliensa ja muitten soittoniekkainsa
ympäröimänä. Livingstonelle tuotiin istuimeksi valtava elefantin
hammas, jonka hän sitten sai viedä lahjana mukanaan. Säädyllisen määrän
vastalahjojakin hän kuitenkin tahtoi, mutta piti sitten hyvää huolta
vieraastaan ja hänen väestään.

Kolme viikkoa Livingstone viipyi täällä kooten tietoja ympärillä
olevista seuduista. Hän tapasi täällä myös erään suahelilaisen, s.o.
Sansibarin rannikkolaisen, johtaman karavaanin, joka otti viedäkseen ja
todella veikin merenrannalle hänen kirjeensä ja pyynnön, että hänelle
Udjidjiin lähetettäisiin varastoja, kauppatavaroita ja rohtoja. Näistä
kirjeistä saatiin Euroopassa tietää, että Livingstone vielä olikin
elossa.

Tshitapangwan kylästä tie Tanganjikalle eli Liemballe, joksi järveä
siellä sanottiin, ensin nousi korkealle länsi-itä-suunnassa olevalle
ylängölle, joka oli vedenjakajana Tanganjikaa vastaan. Sankka
metsä peitti koko seutua ja savinen, hiekkainen maa oli melkein
kaikkialla pohjatonta suota. Sitten maa kuitenkin alkoi tuntuvasti
aleta Tanganjikaa kohti ja käydä mäkisemmäksi ja kaikin puolin
vaihtelevammaksi ja kauniimmaksi, lämpö lisääntyi ja sääsket niinikään.
Vuorien välissä virtasi kirkkaita vuolaita virtoja. Maaliskuun 28:ntena
Livingstone saapui Momban kylään, jonka takana olevilta kukkuloilta
näköala Tanganjikalle aukeni. Väki ilohuudoin tervehti sen sinistä
vettä, kun se alkoi puitten välistä hohtaa. Livingstone oli ensimmäinen
valkoinen, joka näki Tanganjikan eteläpään, ja tämä seikka yhdessä
maiseman kauneuden kanssa tuotti hänelle vilpitöntä iloa.



Tanganjikan rannalla.


»Lähes 1800 metrin korkeuksista matkustaja laskeutuu 600 metriä
järven rannoille, ja veden pinta on vielä noin 750 metriä merenpintaa
korkeammalla. Järvisyvänteen rinteet ovat sangen jyrkät, toisin paikoin
veteen suistuu äkkijyrkkiä 600 metriä korkeita kallioita. Ei missään
ole kallioiden juuren ja rannan välissä viidenkään kilometrin levyistä
tasaista kaistaletta. Tämän pöytämämaan päällystä, sivut ja pohja ovat
muodokkaitten metsien ja mehevien ruohokenttien peittämät, paitsi missä
paljas kallio pistää esiin. Maisema on erinomaisen kaunis.

»Rinnan pystyyn laskevan polkumme kanssa syöksyi Aisi, 15 metriä leveä,
yhtä syvä joki, joka muodosti yhdellä hyppäyksellä satakin metriä
korkeita könkäitä. Liuskeitten kirkas punainen väri sai jöröimmänkin
palvelijoistani seisahtumaan ja ihmetellen katselemaan. Jyrkillä
rinteillä on runsaasti antilooppeja, puhveleita ja elefantteja, ja
vedessä vilisee virtahepoja, krokotiileja ja kaloja. Eräs elefantti
väistyi tieltämme verraten tasaiselle paikalle, sitten seisahtui ja
karjui meille... Ensimmäinen kylä, johon järven rannalla tulimme,
oli öljypalmujen ja muitten puitten ympäröimä, eikä tämän palmun
hedelmä ollut Njassan seutujen kääpiömäisiä, vaan aivan yhtä suuri
kuin länsirannikon. Pari viikkoa vietettyäni tämän järven rannalla en
vieläkään väsy ihailemaan sen erinomaista ihanuutta. Se oli merkillisen
tyyni, vaikka sanotaankin myrskyjen toisinaan sen pintaa piiskaavan.
Se on syvän kaukalon pohjalla, rannat melkein äkkijyrkät, mutta
siitä huolimatta rehevien metsien peittämät. Kalliot ovat paljaissa
kohdissa kirkkaan punaista saviliusketta. Puut olivat tätä nykyä
kaikki vihantina. Siellä täällä laskee kallioilta kauniita könkäitä
ja tasaisemmilla paikoilla käy laitumella puhveleita, elefantteja ja
antilooppeja. Ja joka yö kuuluu jalopeurain kiljunaa. Rantalakeus
ei ole kahtakaan mailia leveä. Pambeten kylässä, jonka kohdalla
ensimmäiseksi järven yhdytimme, öljypalmut antoivat niin runsaita
satoja, että piti olla kaksi miestä yhtä rypälettä kantamassa. Aamuin
illoin näkee valtavia krokotiileja matkalla laidunpaikoilleen.
Virtahevot korskuvat pitkin öitä ja aikaiseen aamulla.»

Rannikko oli Ulungun maata. Asukkaat olivat Livingstonea kohtaan sangen
kohteliaita, mutta samalla hyvin epäluuloisia ja epäluotettavia. Mitä
hän vain pyysi, kaikkeen he mitä auliimmin suostuivat, mutta eivät
koskaan tehneet mitään. Masitujen hyökkäykset ja orjastukset olivat
heidän lukuaan paljon vähentäneet, mutta siitä huolimatta he ihailivat
masituja ja nuorukaiset matkivat heitä. Livingstone aikoi ensin tehdä
venematkan mitatakseen järven syvyyden, mutta alkuasukkaat estivät sen.
Sitten hän aikoi länsirantaa kulkea pohjoista kohti nähdäkseen, oliko
tämä järvi, jonka rannasta vielä oli Udjidjiin, Tanganjikan ainoaan
tarkkaan määrättyyn paikkaan, niin pitkä matka, osa Tanganjikaa vai eri
järvikö. Mutta siitäkin häntä varoitettiin, koska siellä paraillaan
liikkui ryöstelevä masitujoukko.



Arabialaisten matkassa.


Livingstone palasi nyt etelää kohti sisämaahan Tshitimban kylään, johon
suuri joukko arabialaisia oli asettunut, he kun paraikaa sotivat Itavan
Nsamaa, mahtavaa päällikköä vastaan. Arabialaisten johtaja Hamis Wodim
Tagh osoitti tohtorille monella tavalla ystävyyttään. Puolen neljättä
kuukautta Livingstone viipyi Tshitimban kylässä, kunnes Nsama vihdoin
suostui tekemään rauhan ja sen pantiksi lupasi tyttärensä Hamiin
puolisoksi.

Elokuun 30:ntena Livingstone vihdoin arabialaisten keralla lähti
liikkeelle länttä kohden, jatkaakseen tutkimuksiaan. Itawan maan
rajalla arabialainen karavaaninjohtaja odotti morsiamensa, Nsaman
tyttären tuloa. Prinsessa tulikin, toistakymmentä palvelijatarta
mukanaan, punaisella ihomaalilla maalattuna ja vankan miehen
olkapäillä ratsastaen. Arabialaiset ja heidän orjansa ottivat hänet
vastaan suurilla sotilaallisilla kunnianosoituksilla. Rauha oli täten
vahvistettu.

Arabialaiset olivat vasta lyhyen aikaa olleet näillä seuduilla, ja
vaikk'ei heillä ollut kuin parikymmentä pyssyä, pelättiin näitä niin
suuresti, että Nsamankin kaltaiset mahtavat päälliköt katsoivat
viisaammaksi tehdä rauhan heidän kanssaan. He ostelivat orjia
ja norsunluuta ja kulkivat nyt länteen päin Lundaa kohti, jonne
Livingstonekin halusi. Hän oli jo Angolan matkallaan kuullut paljon
tästä muinoin mahtavasta valtakunnasta, jonka portugalilaiset olivat
tunteneet jo vuosisatoja. Arabialaisten keralla oli myös Hamed ben
Muhammed ben Juma, joka sitten Tippu Tipin nimellä tuli niin kuuluksi.
Tippu Tipiksi alkuasukkaat alkoivat kutsua häntä siitä syystä, että
hänen tullessaan aina pyssyt alkoivat paukkua.

»Matkustimme», kertoo Livingstone karavaanin matkasta, »kauniita
laaksoja matalien graniittivuorien liepeitse, kuljimme vihantia
nurmikoita ja monenlaisten vaihtelevien puuryhmien lomitse. Maisema
oli moista avointa puistomaisemaa, joka on trooppiselle Afrikalle niin
luonteenomaista. Arabialaisten hankkimain orjain ja kantajain pitkä
jono vilkastutti maisemaa. Suuri karavaani oli jaettu kolmeen osastoon,
kaikkiaan siinä oli neljäsataaviisikymmentä henkeä kullakin osastolla
oma oppaansa ja lippunsa, ja kun lippu oli maahan pystytetty, pysähtyi
koko se osasto, kunnes se taas nostettiin ylös, rumpua päristettiin
ja kudun sarvella puhallettiin lähtömerkki. Kullakin osastolla oli
toistakymmentä johtajaa, jotka tunsi heidän ihmeellisistä, helmistä
ja höyhenistä sommitelluista päähineistään, punaisista vaatteistaan
ja nahkahetaleistaan. Nämä asettuivat riviin paikoilleen, rumpua
päristettiin, torvi törähti räikeästi ja kaikki alkoivat astua.
Naisorjat, päänsä päällä kantamukset, astuivat urheasti, mutta
arabialaisten vaimoilla oli tavallisesti yllään hieno valkoinen saali,
päässä kulta- ja hopeakoristeet ja monta naulaa hienoja kuparirenkaita
säärissään. Paikalla kun vaimot ja orjat saapuivat leiripaikalle,
alkoivat he keittää, ja he keittivät varsin taitavasti, valmistaen
herroilleen metsän hedelmistä ja kaikenlaisista vähänarvoisista
aineksista maukkaita ruokia.»



Uusi suuri järvi.


Marraskuun 8:ntena Livingstonella oli ilo löytää uusi suuri
järvi, josta ei Euroopassa silloin mitään tiedetty, vaikka joku
portugalilainen puoliveri olikin sillä käynyt jo ennen Livingstonea.
Mainittuna päivänä hän saapui Moero järven rannalle, jonka
länsipuolella Rua maan vuoristot siintivät etäisyydessä. Järven
hiekkaisia rantoja reunusti troopillinen kasvullisuus, jonka varjoon
kalastajaväestö oli majansa pystyttänyt. Moeron leveys on 40,
pituus 120 kilometriä, mutta todellisuudessa se näytti vielä paljon
suuremmalta, koska kehävuorien ja rantain välillä on leveä matala
lietemaa. Alkuasukkaat pitivät järveä Tanganjikaa suurempana eivätkä
koskaan kulkeneet sen poikki kanootilla.

Livingstone oli nyt riippuvainen arabialaisista sekä pienien
varustustensa että huonon terveytensä vuoksi, eikä voinut ryhtyä Moeroa
tarkemmin tutkimaan. Sen sijaan hän erään arabialaisen osaston kanssa
kävi Kasembessa, joka oli Moeron eteläpuolella pienen Mofue järven
rannalla.



Kasembe.


Kasembe kuului vanhaan Lundaan ja oli maineeltaan jo kauan ollut
tunnettu. Portugalilainen löytöretkeilijä Lacerda, Teten maaherra,
oli kahdeksannentoista vuosisadan lopulla jo käynyt siellä ja sinne
kuollut, ja hänen muistoonpanoistaan saatiin tästä maasta tietoja
Seitsemännentoista vuosisadan alkupuolella oli Kongo-maan eteläosissa
syntynyt Lundan suuri valtakunta, osaksi arvatenkin portugalilaisilta
saatujen aseitten ja kauppatavarain, osaksi kuitenkin myös pohjoisesta
päin tulleiden sivistysainesten vaikutuksesta. Lundaan kuului
Kongo-maan koko eteläosa ja pieni osa Sambesin syvänteen pohjoispuolta.
Kahdeksannentoista vuosisadan alussa oli eräs Lundan hallitsijan
sukulainen muuttanut Moeron etelärannalle ja sinne perustanut
vasallivaltakunnan, jonka sijaishallitsija, »kasembe», hän oli.
Kasembet olivat sitten vähitellen vapautuneet yliherransa Muata Janvon
vallasta ja hallitsivat nyt maata itsenäisesti. Se kasembe, jonka luona
Livingstone nyt kävi, oli vallananastaja.

Livingstone lähestyi Kasemben pääkaupunkia tietä pitkin, joka oli
paria kilometriä pitkä ja niin leveä, että sitä olisi saattanut
ajaa vaunuilla. Päällikön asuntoa ympäröi korkea ruokoaitaus, jonka
sisimmän portin edustalla oli kirjavilla väreillä koristettu, omaan
vajaansa asetettu tykki, ja aidan päällä kuusikymmentä ihmisen
kalloa koristuksena. Tykki epäilemättä oli portugalilaisilta saatu.
Kasembe itse oli jäykkä, hieman kiinalaisen näköinen mies ulkonevine
poskipäineen. Koko päivän kuluessa hän hymyili vain yhden kerran.
Hänen mukanaan kulki kaikkialla pyöveli, leveä miekka kainalossaan
ja kaulassaan saksien kaltainen ase, jolla hän leikkeli korvia.
Tämä rangaistus tuli kaikkien kärsiä, joihin ruhtinas suuttui.
Rikoksentekijöiltä leikattiin muita jäseniä, milloin ei kaulaa
katkaistu.

Kasembe istui majansa edustalla nelikulmaisella tuolilla, leijonan ja
leopardin nahkoja allaan. Hän oli puettuna valkoiseen Manchesterin
palttinaan ja punaiseen hameeseen, joka oli kuin takaperin päälle
puettu krinoliini. Käsivarret, sääret ja pää olivat kirjaillut,
lakki helmikirjoin koristettu. Lakin päällä oli keltaisista sulista
tehty kruunu. Tämä afrikkalainen hirmuhallitsija — jonka jälkeläiset
Englannin hallitus lopulta erotti heidän julmuutensa vuoksi, —
oli tosin huonossa maineessa, mutta Livingstonea hän kohteli
ystävällisesti, eikä millään tavalla estellyt hänen aikeitaan. Samalla
hän kuitenkin kohteliaasti ilmoitti matkustajalle, että järvet ja joet
olivat paljasta vettä, eikä sen tosiasian toteamiseksi kannattanut
nähdä vaivaa eikä varoja kuluttaa.

Vähän sen jälkeen kuin Livingstone oli viety Kasemben luo, tuli
kuningatar saliin, keihäällisten amatsoonien ympäröimänä. Hän oli
kaunis, solakka nuori nainen ja tahtoi ilmeisestikin tehdä valkoiseen
mieheen syvän vaikutuksen, koska oli pukeutunut niin upeihin koruihin
ja ottanut mahtavan keihäänkin kouraansa. Mutta hänen esiintymisensä
oli niin odottamatonta ja toisenlaista kuin Livingstone oli osannut
odottaa, että tältä pääsi nauru, joka aivan turmeli vaikutuksen, ja
Livingstonen nauru oli niin tarttuva, että kuningatar itse ensimmäisenä
siihen yhtyi ja kaikki amatsoonit hänen kanssaan. Kovin hämillään tästä
kuningatar pakeni tiehensä saattajineen ja koko hänen esiintymisensä
päättyi sangen nolosti juhlalliseen alkuun verraten.

Aina maaliskuuhun v. 1869, jolloin hän saapui Udjidjiin, Livingstone
nyt matkusteli ristiin rastiin Tanganjikan eteläpuolisessa maassa
saadakseen selvän tämän laajan vedenjakajaylängön sotkuisista
vesistöyhteyksistä.



Retkiä Kongon lähteillä,


Jo edellisillä retkillään hän oli kuullut Bemba nimisestä suuresta
järvestä, jota hän luuli samaksi kuin Liemba. Kasembessa arabialaiset
kuitenkin niin varmasti vakuuttivat, että kymmenen päivämatkan
päässä etelän ilmalla oli semmoinen järvi, että Livingstone alkoi
uskoa. Kun paraillaan oli sadeaika, joka näillä seuduin kesti
marraskuusta toukokuuhun, ja mainitun järven rantamia vakuutettiin
erikoisen soisiksi ja epäterveellisiksi, päätti hän jättää matkan
sinne toistaiseksi ja tutkia Moeroa, kunnes arabialaiset lähtisivät
Tanganjikalle ja hän pääsisi niiden mukana. Hän kävikin monessa kohden
Moeron itärannoilla, joilla asui sangen taaja, maata viljelevä väestö.

Livingstonen seurana oli tällä retkellä Mohammed ben Saleh niminen
arabialainen, joka kymmenisen vuotta takaperin oli Kasemben maassa
menettänyt kaiken ©maisuutensa ja sen jälkeen ollut siellä vankina.
Livingstonen siellä ollessa ja hänen luulonsa mukaan Sansibarin
sulttaanin suosituskirjeen vaikutuksesta Kasembe päästi vangin
vapaaksi. Suurella riemulla muut arabialaiset jälleen tervehtivät häntä
joukkoonsa. Tämä sama mies pian sitten houkutteli kaikki Livingstonen
miehet palvelukseensa, niin ettei tohtorille jäänyt kuin neljä
nassikpoikaa.

Livingstone olisi mielellään käynyt sillä paikalla, missä Luvua lähtee
Moerosta, sen laaksoa kun sanottiin erikoisen syväksi vuoristorotkoksi,
mutta eräs vihamielinen päällikkö esti tämän hänen aikomuksensa.

Kun arabialaiset eivät vielä kiirehtineet paluumatkalle, vaikka kuiva
vuodenaika oli alkanut, lähti Livingstone sittenkin Bemba eli Bangveolo
järvellä käymään. Kesäkuun alussa hän lähti matkaan ja heinäkuun
18:ntena 1868 hän sai kulkeneeksi sen suunnattoman vetisen tasangon
poikki, jonka keskellä järvi on, ja seisoi Bangveolon rannalla.



Bangveolon rannalla.


Eräältä ystävälliseltä ja vieraanvaraiselta päälliköltä veneen ja
soutajat saatuaan Livingstone teki veneretken järven pohjoisosassa
oleville saarille, mutta järven yli eivät miehet mitenkään suostuneet
häntä viemään, ulapat olivat siksi liian suuret. Bangveolo näytti
hänestä Tanganjikan suuruiselta, mutta järven rannat ovat kuitenkin
niin alavat ja epämääräisetkin, yhtyen vähitellen ympäristön laajoihin
soihin, ettei siitä ollut mahdollista ilman tarkempia tutkimuksia saada
edes likimäärin oikeata käsitystä. Mutta siihen Livingstone oli liian
heikko ja sairas. »Joka askel», hän kirjoittaa, »minkä astun, repii
rintaani, enkä nykyisessä heikkoudessani tahdo pysyä muiden joukossa,
vaikka ennen aina olin ensimmäisenä, vieläpä sain muita odotellakin...
Korvissani soi, niin että tuskin kuulen kronometrieni naksutusta.
Oleskeltuani muutaman päivän täällä, Bangveolon läheisyydessä,
sain pyörtymiskohtauksen, joka osoittaa kuumeen voimaa, kun ei ole
lääkkeitä. Satuin olemaan majani ulkopuolella, enkä mitenkään päässyt
sisään. Koetin nousta pystyyn selällä makaamasta siten, että tartuin
kiinni kahteen ovella olevaan paaluun, mutta kun olin melkein pystyssä,
pääsivät ne käsistäni ja kaaduin raskaasti, lyöden pääni erästä
laatikkoa vastaan. Pojat olivat nähneet kurjan tilani ja ripustivat
peitteen majani oven eteen, etteivät vieraat näkisi avuttomuuttani.
Vasta muutaman tunnin kuluttua tulin sen verran tajuihini, että älysin,
missä olin.»



Kongon latvat.


Koettaessaan saada selville, mitkä joet Bangveoloon laskevat, hän
päätti Tshambesin olevan suurimman. Kun vesi Luapula nimisenä jokena
virtaa Bangveolosta pohjoista kohti, ei Tshambesi siis saattanut olla
Sambesin latvaosa, kuten Lacerda oli luullut, vaan Luapulan lähdejoki.
Livingstone ei kuitenkaan voinut tarkemmin selvittää Luapulan
lähtökohtaa, muutoin hän ei olisi piirtänyt tämän joen lähtevän järven
pohjoisosasta suoraan pohjoista kohti. Vähän ennen kuolemaansa hän
kuitenkin pääsi oikean asianlaidan perille. Vasta ranskalainen Giraud
kartoitti järven, viisitoista vuotta myöhemmin, ja totesi silloin, että
Luapula lähti järven eteläpäästä, sivuten ensin melkoista Kampolombo
järveä, josta vain matala lietasärkkä sen erottaa, ja tehden sitten
lännen kautta väljän kaaren, ennenkuin kääntyy pohjoista kohti.
Bangveolon vesi on Livingstonen käynnistä melko paljon alennut, samoin
kuin Njassankin, ja Giraudin käydessä olivat monet Livingstonen
piirtämät saaret muuttuneet niemiksi. Tämän krokotiilien, virtahepojen
ja elefanttien luvatun järven vesi ei ole mistään kohdasta yli viittä
metriä syvää.

Livingstone oli Tshambesin laskun perille päästyään saanut osapuilleen
selville vesistöyhteyden, joka kauan oli häntä tuskastuttanut ja
saanut hänet niin paljon kyselemään ja kyselemään, että hänen lopulta
täytyi luopua tiedusteluista, jottei luultaisi hänen saaneen »vettä
aivoihinsa.» Hän palasi taas Lundaan, jossa kuitenkin nyt riehui
sota, jonka takia matkustaminen oli hankalaa ja vaarallista. Maahan
oli hyökännyt joukko masituja, jotka arabialaiset ja Uniamvesistä
näille seuduille muuttaneet entiset kantajat olivat voittaneet.
Näillä uniamvesiläisillä, joilla oli omat kylät Kasemben alueella,
oli kiväärit, joita he olivat arabialaisten palveluksessa oppineet
käyttämään, ja nähdessään nyt heidän voimansa Kasembe säikähti ja alkoi
sodan heitä ja arabialaisia vastaan, ennenkuin he ennättäisivät käydä
liian vaarallisiksi. Muita päälliköitä yhtyi Kasembeen, mutta siitä
huolimatta ainakin arabialaiset pitivät puoliaan. Livingstone oli
useankin kerran vaarassa joutua maanasukkaitten vihan uhriksi, he kun
eivät tahtoneet nähdä mitään eroa hänen ja arabialaisten välillä.



Matkalla Udjidjiin.


Syyskuun lopulla arabialaiset lähtivät matkalle Tanganjikaa kohti
ja Livingstone yhtyi heihin, koska hänen olisi ollut vaikea omilla
apuneuvoillaan tehdä niin pitkää matkaa kautta rauhattoman maan.
Tällä matkalla häneen jälleen yhtyivät karanneet palvelijat, jotka
olivat arabialaisiin herroihinsa pian kyllästyneet. Livingstone olisi
mielellään poikennut katsomaan Ruan maanalaisia asumuksia, joista hän
oli paljon kuullut, mutta alueen päällikkö ei laskenut häntä sinne.
Niitä sanottiin olevan erään vuoren liepeellä 8 kilometrin matkalla
niin paljon, että 10.000 henkeä mahtui niihin asumaan, ja koko
siirtokunnan läpi juoksi päästä päähän puro.

Kasemben maasta päästyään eivät arabialaiset silti saaneet rauhassa
kulkea, heidän tapanaan kun oli syyttää lähintä kylää orjainsa
karkailuista ja ottaa väkisin korvausta. Sekä edestä että takaapäin
karavaanin kimppuun hyökättiin, mutta hyökkääjäin urhoollisuudesta
huolimatta arabialaiset pitivät varustetuissa leireissään puoliaan.
Pari kuukautta kestäneen sotimisen jälkeen saatiin taas aikaan rauha ja
joulukuun 11 p. karavaani jälleen lähti Moeron itäpuolelta pyrkimään
Tanganjikaa kohti. Livingstone oli koko matkan huonona sairaana.
Hän oli sadeaikana kastunut lukemattomia kertoja ja kärsi ankaria
rintakipuja. Usein hän oli niin heikkona ja kuumeen vallassa, että
houraili ja näki harhanäkyjä, kuten puiden kuorissa ihmisten muotoja ja
kasvoja. Usein hän muisteli lapsiaan ja ystäviään ja näyttää melkein
nähneen ne edessään. Ensi kerran eläissään hänen täytyi antaa kantaa
itseään, hän ei edes voinut kohota istuvaan asentoon. Aurinko, joka
paistoi aivan pään päältä, rasitti häntä kovasti ja poltti hänen ihonsa
rakoille, missä vain paljaan paikan tapasi. Lihastaan hän kiskoi ulos
parikymmentä matoa, erään pistokärpäsen munista syntyneitä toukkia.
Kasvaessaan ne muodostivat sääriin kipeitä äkämiä.

Helmikuun puolivälissä 1869 Livingstone pääsi Tanganjikan länsirannalle
Lufuko joen suulle, jossa arabialaiset hankkivat hänelle kanootin.
Sillä hän ensin nousi länsirantaa Kasangan saarille, joiden kohdalla
Tanganjikan yli tavallisesti kuljettiin, nauttien erään siellä asuvan
arabialaisen aulista vieraanvaraisuutta. Näiltä saarilta oli kymmenen
tunnin matka järven poikki, jolla matkalla Kabogon valtavaa vuorta
pidettiin maamerkkinä. Nousten sitten itärantaa Malagarasin suitse
Livingstone maaliskuun 14:ntenä pääsi Udjidjiin, kolme vuotta siitä
kuin hän oli Rovuman suulta lähtenyt matkaan.



Udjidjissa.


Udjidji oli arabialaisten pääkortteeri, josta he retkeilivät
Tanganjikaa ympäröiviin maihin orjastamaan ja norsunluuta hankkimaan.
Katalasta ammatistaan huolimatta he olivat ympäröineet asumuksensa
jonkinlaisella sivistyksen ulkokuorella, jonka johdosta heidän
siirtokuntansa raakalaisten luota ja aarniometsistä tulevalle aina
tuntuivat viihdykkäiltä. Samoin kuin matkalla, samoin sai Livingstone
Udjidjissakin kokea arabialaisten puolelta mitä ystävällisintä kohtelua
ja vieraanvaraisuutta. Mutta katkera pettymys odotti häntä. Hänen
tilaamiaan tavaroita oli kyllä lähetetty Sansibariin ja sieltä edelleen
runsaat määrät, mutta suuri osa oli jätetty Unjanjembeen, josta matka
Udjidjiin välillä raivoavan sodan vuoksi oli vaarallinen, ja näiden
tavarain joukossa olivat viini ja etenkin rohdot, joita hän nyt olisi
niin välttämättä tarvinnut. Udjidjiin tuoduista tavaroista taas oli
suurin osa varastettu — Livingstonen luulon mukaan arabialaisten
toimesta, vaikkei tämä epäluulo näytäkään olleen perusteltu — niin
että 80:sta kangaspakasta vain 18 oli jäänyt, helmistä ei mitään.
Pieni varasto teetä, kahvia ja sokeria oli kuitenkin jäänyt ja
villaflanellia, josta uupunut matkustaja saattoi teettää uuden puvun.

Udjidjiin kokoutuivat toinen toisensa jälkeen norsunluunkauppiaat ja
orjastajat, joihin Livingstone oli Kasemben maassa tutustunut ja joiden
tuttavuutta hän edelleenkin viljeli, toivoen siitä apua tuleville
töilleen. Hänen kirjeitään eivät arabialaiset, vieraanvaraisuudestaan
huolimatta, kuitenkaan suostuneet kuljettamaan rannikolle, peläten
niiden sisällyksen olevan omiaan vahingoittamaan heitä. Livingstone
toipui Udjidjissa nopeaan, niin että hän muutaman kuukauden kuluttua
jälleen oli retkeilykunnossa, mutta hän oli kahden vaiheilla, mille
suunnalle lähteä. Hän mietti jo semmoistakin matkaa, että kulkisi
Udjidjista Viktoria Njansalle ja sieltä edelleen joko Niiliä pitkin
Egyptiin tai Masai-maan kautta Sansibariin. Lopulta hän kuitenkin
päätti jatkaa alkamiaan töitä ja etsiä Lualaban, jota hän luuli Niilin
latvaksi, Manjema-maasta, jossa ei siihen saakka kukaan eurooppalainen
ollut käynyt.



Sisimpään Afrikkaan.


Saatuaan aluksen järven poikki tapasi hän toisella rannalla Mohammed
Bogharib nimisen tutun arabialaisen, joka juuri oli menossa manjemain
maahan, ja liittyi hänen karavaaniinsa. Matka kävi pitkin Lualabaan
laskevan Luaman laaksoa, joten Lukuga, Tanganjikan laskuväylä, joka on
jonkun verran etelämpänä, jäi häneltä näkemättä. Asutus oli lähempänä
Tanganjikaa erinomaisen tiheä ja vainiot virstain mittaiset. Niillä
kasvoi mainion suurta maniokkia. Vuoristoissa oli sankka aarniometsä
vallalla. Täällä tuli jälleen vastaan öljypalmukin, joka länttä kohti
kävi yhä yleisemmäksi. Uusi tuttavuus oli hänelle harmaa punapyrstöinen
papukaija, joka manjemain kesken oli suuressa suosiossa. Bambarren
seutu oli hänen mielestään hämmästyttävän kaunista. Palmuja häälyi
korkeimmillakin vuorilla ja valtavat metsäpuut olivat köynnöskasveja
täynnään. Ihmeellisiä lintuja ja apinoita näkyi joka puolella.

Naiset kulkivat aivan alasti, eikä tämän Edenin Aatameillakaan ollut
sen enempää vaatetta kuin pieni kappale puunkuoresta kudottua kangasta.
Alastomuuttaan kumpikin sukupuoli peitti siten, että oli maalannut
ruumiinsa täyteen kuita, tähtiä ja krokotiileja ynnä merkkejä, jotka
Livingstonen mielestä muistuttivat egyptiläisiä hieroglyyfejä. Mutta
joka kolmas tai neljäs vuosi tuhosi isorokko täällä paljon kansaa.



Soko.


Livingstone tapasi täällä suuren simpanssin (_Troglodyles
schweinfurthi_), »sokon», joka ihmisen kanssa tapellessaan aina
koetti purra poikki vastustajansa sormet ja varpaat, muuta vahinkoa
hänelle tekemättä. Manjemat pitivät sokon lihaa erikoisen herkullisena
ja Livingstone luuli heidän siitä ehkä oppineen ihmissyöjiksi. Hän
tutustui Kongo-maan pieneen elefanttiinkin, joka ei ollut kuin
syltä korkea, vaikka sillä oli syltä pitemmät hampaat, Kului sitten
vuosikymmeniä, ennenkuin se uudelleen löydettiin.

Bambarren kaupungissa oli suorat kadut, joiden molemmissa päissä
oli julkiset kokoushuoneet. Majat olivat neliskulmaiset ja hyvin
rakennetut, sisältä sangen siistit. Asukkaita Livingstone piti
rehellisinä ja monessa suhteessa etevinä, mutta heistä arabialaiset
sittemmin saivat kaikkein julmimmat orjastajansa.



Lualaba.


Livingstone oli Lunda-maassa ja tuttaviltaan arabialaisilta kerännyt
niin paljon tietoja kuin suinkin suuresta Lualabasta, jonka hän oli
kuullut virtaavan edelleen manjemain maan kautta, ja näiden tietojensa
mukaan hän nyt suuntasi retkiään. Stanleylle hän myöhemmin kertoi
pääpiirteet siitä, mitä ennen ja tällä retkellään oli selville saanut,
ja sen nojalla Stanley saattoi laatia jonkunlaisen kartan hänen
löydöistään. Livingstonen itsensä ei ollut suotu järjestää ja täydentää
muistiinpanojaan, jotka hänen sairautensa vuoksi jäivät usein hyvin
vaillinaisiksi. »Kun Livingstone minulle kuvasi», kertoo Stanley,
»Moero järven ihastuttavaa maisemaa, niin viehätyin täydelleen hänen
kuvauksestaan. Rannoillaan korkeat, kukkuloilleen saakka tropiikin
runsaan kasvullisuuden peittämät vuoret, Moero purkaa liikavetensä
syvän, kallioon revenneen rotkon kautta. Pauhaava iso joki tunkeutuu
putouksen jyrinällä tämän aukon kautta, mutta heti ahdistuksesta ulos
päästyään se leviää ja hiljentää kulkuaan. Juostuaan mutkan länttä
ja lounatta kohti sekä jälleen pohjoiseen käännyttyään se laskee
Kamolondo järveen.» Alkuasukkaat sanoivat tätä jokea Lualabaksi.
Livingstone aikoi nimittää sen erään hyvän ystävänsä muistoksi »Webbin
joeksi». Nykyisillä kartoillamme se on nimellä Luvua. Kamolondo järven
lounaispuolella, niin oli Livingstone tietoonsa saanut, oli toinen
suuri järvi, josta Lomami tuo veden Luaiabaan. Tämän järven, joka ehkä
tarkoitti jotakuta karttaimme Lualaban yläjuoksulla olevista pienistä
järvistä, Livingstone aikoi nimittää Lincolnin järveksi Amerikan
murhatun presidentin, orjuuden hävittäjän, muistoksi. Vähän Kamolondon
pohjoispuolella laskee Luaiabaan (Luvuaan) suuri Lufira niminen joki,
mutta Lualabaan laskevain jokien luku on niin suuri, ettei Stanley
saanut niitä karttaan mahtumaan, jonka vuoksi Livingstone mainitsi vain
tärkeimmät. Hänen mainitsemansa Kamolondo ei nykyisillä kartoillamme
ole järvi, vaan Lualaban varsinainen latvahaara. Lomami, Lualaban suuri
syrjäjoki, juoksee pääjoen kanssa yhdensuuntaisesti kauas Njangven
ohikin, laskien pääjokeen vasta päiväntasaajan pohjoispuolella, ja se
joki, joka Livingstonen kartassa on merkitty Lomamiksi, on varsinainen
Lualaba. Suurimman osan tiedoistaan Livingstone siis ilmeisesti sai
kyselyjen kautta; oman näkemänsä mukaan hänen olisikin ollut mahdoton
niin tukalissa oloissa saada selväksi tätä monimutkaista vesistöä.
Stanley kertoo Livingstonen seuranneen Lualabaa kaikkine mutkineen aina
neljännelle eteläiselle leveysasteelle, mutta kauemmaksi hän ei väkensä
niskoittelun vuoksi päässyt, vaikka hän kuuli kauempana pohjoisessakin
olevan suuren järven, johon Lualaban sanottiin laskevan.



Livingstone Manjemassa.


Livingstone oli ensimmäinen Manjemassa nähty valkoinen, ja vaikka hän
tekikin rahvaaseen hyvän vaikutuksen, vainottiin häntä sentään toisin
paikoin, etupäässä kai siitä syystä, että hänen luultiin olevan samaa
rotua kuin arabialaiset. Manjemassa ja sen itäpuolella olevassa Ruassa
ei ollut suurempia valtakuntia, vaan kullakin kylällä oli oma pikku
sulttaaninsa, eikä kansa yleensä tiennyt mitään pienen kotipiirinsä
ulkopuolella olevasta maailmasta. Harva tiesi edes sitä, että muutaman
penikulman päässä juoksi Lualaban suuruinen joki. Tämä metsäläiskansa
oli ihmissyönnistään ja muista alkuperäisistä tavoistaan huolimatta
kuitenkin sangen perehtynyttä käsitöihin ja valmisti heinistä mitä
hienoimpia kankaita, joitten arvon Livingstonen väkikin ymmärsi
niin hyvin, että pyrki niihin vaihtamaan omia pumpulikankaitaan.
Norsunluuta Manjemassa siihen aikaan oli suunnattoman runsaasti, se
oli ensiksi tulleille arabialaisille todellinen Eldorado. He toivat
sitä kerallaan niin suuret määrät, että Karaguen, Ugandan ja Ufipan
kauppatiet tuota pikaa hylättiin ja kaikki arabialaiset todellisen
norsunluukuumeen valtaamina tunkeilivat Manjemaan, ostaen hampaita
kaikenlaisella rihkamalla pilkkahinnasta. Majain tukipaaluiksikin
Manjemassa käytettiin norsunhampaita. Pian manjemalaiset tosin oppivat
käsittämään luun arvon, mutta yhä vieläkin sitä myytiin suunnattoman
halvalla (2—7 penniin naulalta). Arabialaiset kuitenkin ahneudellaan
ja julmuudellaan pilasivat markkinat. Pienikin arabialaisjoukko piti
puoliaan suuria manjemalaisheimoja vastaan. Nämä kun eivät olleet vielä
koskaan kuulleet pyssyllä ammuttavan, säikähtyivät sen paukkeesta
niin sanomattomasti, että paikalla juoksivat pakoon, kunhan heihin
vain pyssyllä tähdättiinkin. He luulivat, että arabialaiset olivat
varastaneet taivaasta salaman ja etteivät jouset eivätkä nuolet heitä
vastaan mitään tehonneet. Ellei pyssyjä olisi, niin he Livingstonelle
vakuuttivat, ei ainoatakaan arabialaista päästettäisi maasta hengissä.
Sansibarin ja suurien järvien välisillä kauppateillä arabialaiset
eivät enää uskaltaneet tehdä ilkitöitään, he kun olivat myyneet
maanasukkaille pyssyjä, joitten vaikutuksen he sitten olisivat saaneet
itse tuntea, vaan heidän täytyi siellä kiltisti tyytyä maksamaan veroa
kaikille niille pikkuruhtinaille, joiden maitten kautta heidän tiensä
kulki, mutta Manjemassa heidän ei tarvinnut mitään pelätä, eikä heidän
ahneudellaan ja mielivallallaan sen vuoksi ollut mitään rajoja.

Bambarresta Livingstone pyrki suorinta tietä Lualaballe, lähtien
ensimmäiselle retkelle 1 p. marraskuuta 1869 Mohammed Bogharibin
kanssa. Maa oli vuorista ja kylien välillä, joita oli sangen taajassa,
oli viiden kuuden kilometrin levyiset alueet koskematonta aarniometsää,
jonne tuskin ainoakaan auringonsäde pääsi tunkeutumaan. Puusta puuhun
kierteli vankkoja köynnöskasveja, joista riippui lapsenpään kokoisia
hedelmiä, outoja lintuja ja apinoita hyppeli oksilla ja köynnösverkon
sokkeloissa. Missä oli vähänkin aukeata, siinä kasvoi ruohoa, jonka
korret olivat yli tuuman vahvuiset. Kylien läheisyydessä viljelivät
manjemat uutterasti maata ja heidän pääviljansa oli maissi, joka siis
oli jo näin kauas tunkeutunut.

Vähän ennen Livingstonen tuloa oli Dugumbe niminen arabialainen
liikkunut näillä seuduin orjia ryöstämässä ja väestö oli niin
vihamielistä muukalaisille, että Livingstonen joulukuussa täytyi palata
Bambarreen- Lualabaa saavuttamatta.

Jo kuukauden lopulla hän teki uuden yrityksen, suunnaten tällä kerralla
kulkunsa pohjoista kohti, tavaten sillä puolella monta Lualabaan
laskevaa jokea ja samanlaista maata. Taudit ja uupumus pakottivat
hänet kuitenkin palaamaan lähelle Bambarrea Mahomela nimiseen kylään,
etsimäänsä jokea saavuttamatta. Mahomelassa hän vuoden 1870 helmikuun
alusta viipyi kesäkuun loppuun saakka, osaksi sairauden vuoksi, osaksi
siitä syystä, ettei ollut tilaisuutta kulkea edelleen. Katomba niminen
arabialainen hoiti häntä niin hyvin kuin taisi. Mahomelan läpi kulki
tuon tuostakin arabialaisia retkikuntia, jotka palasivat lännestä,
norsunluuta ja orjia mukanaan kuljettaen.

Kolmannen kerran Livingstone kulki Mahomelasta luodetta kohti, kunnes
jälleen tapasi Mohammed Bogharibin, joka vakuutti, ettei hän siltä
suunnalta milloinkaan löytäisi Lualabaa. Livingstone palasi sen vuoksi
takaisin Mahomelaan ja Bambarreen. Tällä retkellä hänellä oli kerallaan
vain kolme uskollisinta palvelijaansa, Susi, Tshuma ja Gardner, muut
olivat kaikki ruvenneet arabialaisten palvelukseen.



Jalkatauti.


Näillä retkeilyillään Livingstone sai ilkeän jalkataudin, joka nyt
hyväksi aikaa sitoi hänet paikoilleen. Jalkoihin nousi ilkeitä
paiseita, samoin kuin arabialaisten ja heidän kuljettamainsa orjainkin
jalkoihin. Nämä paiseet olivat sangen vaarallisia, ne kun saattoivat
syöpyä lihan läpi luihin saakka ja tehdä jalan rammaksi, jopa tuottaa
kuolemankin. Vasta lokakuussa Livingstone saattoi uudelleen liikkua,
mutta vielä hänen täytyi odottaa kauan, ennenkuin tarjoutui suotuisa
tilaisuus löytöretkien jatkamiseen.

Livingstone oli Udjidjista lähettänyt Sansibariin suusanallisen
pyynnön, että hänelle lähetettäisiin uusia varastoja. Sansibarissa
oli konsulina sama Kirk, joka oli ollut hänen seuralaisensa
Sambesilla, eikä tämä henkilö ollut entisen esimiehensä toiminnalle
niin suosiollinen, kuin olisi odottanut. Bambarreen tosin nyt saapui
kymmenen Kirkin lähettämää orjaa kantamuksineen, mutta nämä miehet
väittivät Kirkin käskeneen, että he viipymättä toisivat vanhan tohtorin
takaisin rannikolle. Korkeampaa palkkaa vastaan he kuitenkin suostuivat
lähtemään Lualaballe, jolle Livingstone helmikuun 16:ntena 1871 lähti
neljännen kerran yrittämään.

Tie kulki kautta heinälakeuksien ja aarniometsäin ja pitkäveteisten
metsäisten selänteitten poikki. Monilukuisten jokien poikki oli
kahlattava, mutta useiden poikki oli siltakin. Kaikkialla seutu oli
taajaan asuttua, vuorien rinteillä ja laaksoissa vilisi kyliä. Kylät
oli enimmäkseen niin rakennettu, että pääkatu kulki suoraan idästä
länteen, koska aurinko siten sopi paistamaan niille pitkin päivää
ja nopeaan kuivaamaan kosteuden. Monen majan oven edustalla oli
pieni veranda, jossa huomeneksella näki koko perheen tulen ympärillä
koolla. Perheen jäsenet siinä hengittivät aamun suloista viileyttä
ja juttelivat hauskasti kotoisista asioistaan. Huolelliset emännät
paahtoivat heinätulella saviastioitaan koviksi, kooten sitten tuhkan,
josta he uuttivat suolaa. Kaikkialta kuului kukonkiekunaa, vuohia
hyppeli iloisesti majain keskellä tai lepäili päiväliekkosessa.
Majain lehväkatoilta ja kaikista pensaista kimalteli miljoonittain
kastehelmiä, sillä yökaste oli hyvin runsas. Kaikki oli lepoa, rauhaa
ja kotoista onnea.

Siitä huolimatta ilmeni tässä rahvaassa paljon verenhimoa ja julmuutta,
kun Livingstone oikein pääsi sen olemuksen perille, ja mitäpä muuta
ihmissyöjiltä olisi voinut odottaakaan. Hyvin yleinen tapa oli, että
joku seurassa heitti maahan punaisen papukaijansulan: joka sen poimi,
sitoutui samalla murhaamaan jonkun. Ei pidetty täytenä miehenä, ken
ei ollut ainakin yhtä ihmistä hengiltä ottanut. Keskenään kylät
olivat ainaisella sotakannalla, eikä kukaan uskaltanut kulkea kylästä
toiseen, koska hänet olisi voitu vieraalla alueella paikalla tappaa ja
syödä. Mutta omassa kylässä ylläpidettiin järjestystä ja jonkinlaista
laillisuutta.



Livingstone saavuttaa Lualaban.


Maaliskuun lopulla Livingstone vihdoin saapui Lualaballe, jota hän oli
niin kauan etsinyt. Se oli 1000 metrin levyinen, ja kuului ylempää
olevan vielä leveämpikin, ja sen ruskea vesi oli kauttaaltaan syvää.
Paljon saaria siinä oli ja sen savitörmät olivat kauttaaltaan korkeat
ja jyrkät. Joki juoksi sillä kohdalla, jossa Livingstone sen yhdytti,
suoraan pohjoista kohti. Paljon suuria syrjäjokia nimitettiin, mutta
Njangvesta eteenkäsin jokea ei tunnettu kuin satakunta kilometriä
eräälle koskelle saakka, jolla arabialaiset olivat käyneet.



Njangve.


Njangve, johon nyt ei ollut pitkä matka, oli erittäin tärkeä ja
vilkas kauppapaikka. Alkuasukkaitten tapana oli sopia siellä kaikki
asiansa markkinapäivinä, joita oli kerran viikossa. Silloin saattoi
Njangveen saapua kolmekintuhatta alkuasukasta, tuoden kaupan etenkin
kaikenlaisia ruokatavaroita, varsinkin kalaa. Muista markkinoilla
olevista ruokatavaroista mainittakoon suuret maakotilot, paahdetut
muurahaiset, siipikarja, naudat, maniokki, palmuöljy, suola ja pippuri.
Sieltä saattoi myös ostaa muabepalmun kuiduista kudotuita kankaita,
joitten hinnaksi annettiin rautamöhkäleitä. Näitten möhkäleitten päät
oli venytetty hienoksi puikoksi osoitukseksi siitä, että metalli oli
hyvää laadultaan. Elämä markkinoilla oli niin vilkasta, tavaroita
tutkisteltiin ja kiiteltiin niin hartaasti, että vanhat tuttavat tuskin
joutuivat toisiaan tervehtimään. Sattuneet riidat sovintotuomari
ratkaisi sukkelaan. Yleensä osoitti rahvas kiitettävää oikeudentuntoa.
Seutu oli avointa, nurmikentillä kun kasvoi vain semmoisia puuryhmiä,
jotka kestivät vuotuiset ruohonpoltot.

Livingstone viipyi Njangvessa monta kuukautta, koettaen saada kanootin,
jolla jatkaa jokea pitkin matkaa. Arabialaiset kuitenkin anastivat
kaikki jokiveneet, eivätkä Sansibarista tulleet kantajat suostuneet
lähtemään maata myöten muuta kuin korkeintaan Lomamille. Mutta ei edes
sinne Livingstone lähtenyt, väliin kun sattui tapaus, joka teki olon
Njangvessa niin tukalaksi, että hän lähti paluumatkalle.

Vaikka arabialaiset etupäässä ostivat norsunluuta, olivat he
kuitenkin jo alkaneet orjanajonsakin, sillä kansa oli huomattavan
kaunista, naiset haaremeihin haluttuja. Livingstonen päiväkirjassa
on tuontuostakin muistiinpanoja heidän julmuuksistaan. Erään päivän
kohdalle hän kirjoitti: »Kahdeksan kylää palaa; Said ben Habibin orjain
työtä...» Erään toisen taas: »Koko aamun ovat pyssyt paukkuneet joen
toisella rannalla, ilmaisten arabialaisen Dugumben väen murhaavan.»
Vielä kamalampia Livingstone sai heinäkuun 15:ntenä 1871 nähdä itse
Njangvessa. Kerromme tapauksen hänen omilla sanoillaan:

»Oli kuuma painostava päivä. Kun lähdin Njangven torille, näin kolme
Dugumben kanssa hiljakkoin saapunutta miestä. Minua ihmetytti, että
heillä oli pyssyt mukanaan, ja minua suuresti halutti heitä moittia,
samoin kuin palvelijani oli tehnyt, siitä että he toivat aseita
kerallaan torille. Mutta sitten ajattelin, ettei heillä ehkä ollut
tietoa voimassa olevasta määräyksestä, ja aioin jo mennä matkoihini,
kun näin erään roistoista ottavan käteensä kanan, jonka hintaa hän
alkoi tinkiä. Ennenkuin olin ennättänyt astua parikymmentä askelta
pois päin, kuului takaapäin ihmisjoukosta kaksi pyssynlaukausta, ja se
oli verilöylyn merkki. Taajoissa joukoissa ihmiset lähtivät torilta
pois juoksemaan, nakaten hädissään tavarat luotaan. Samalla kuin nuo
kolme torilla olivat ampuneet, alkoi toinen osasto lahdelman luona
ampua säikähtyneitä naisia, jotka pakenivat joelle kanootteihinsa.
Mutta lahdelma oli niin pieni, etteivät kaikki rannalle vedetyt
kanootit päässeet pois, etenkin kun miehet kiireissään olivat
melat unhottaneet; miehet ja naiset joukottain hyppäsivät jokeen
ja alkoivat uida erästä saarta kohti. Miten he olisivat voineet
kuoleman välttää! Rannalta ammuttiin laukaus toisensa jälkeen näitten
pakenevien onnettomien perään, toiset uivista päistä katosivat
hiljaisesti, toiset ennen uppoamistaan kohottivat käsiään korkealle
taivasta kohti, ikäänkuin pyytäen taivaan Herralta armoa. Vähitellen
katosivat päät. Arabialaisten arvion mukaan sai surmansa 3—400 henkeä.
Ensimmäinen mielijohteeni oli ampua roistot pistooleillani, mutta
Dugumbe varoitti minua semmoiseen hommaan ryhtymästä. Ja myöhemmin
olin kiitollinen siitä, etten niin tehnyt, sillä sain sitten kuulla
syytettävän englantilaisen väkeä ensimmäisten laukausten ampumisesta.
Tämän hirmutapauksen jälkeen arabialaisen orjakauppiaan Tagamojon
väki — Tagamojo oli hyökkäyksen varsinainen alkuunpanija — jatkoi
maanasukkaitten ampumista ja sytytti heidän kylänsä palamaan ja
tätä kirjoittaessani kuulen kovia valitushuutoja toiselta rannalta,
jossa murhaamista jatketaan. Ei kukaan saane koskaan tietää, kuinka
moni ihminen on saanut tänä lämpöisenä kirkkaana kesäaamuna henkensä
heittää. Minusta tuntui, kuin olisin ollut helvetissä.» — Arabialaiset
tahtoivat tämän verilöylyn kautta saada alkuasukkaat mahtiaan
pelkäämään.

Livingstonen kuvaus synnytti Englannissa sitten niin suuren
suuttumuksen, että Englannin hallitus päättävästi vaati Sansibarin
sulttaania lakkauttamaan orjakaupan, ja suureksi osaksi tämä jo silloin
onnistuikin. Arabialaiset, joitten hallussa sisämaan kauppa ja orjastus
olivat, olivat Sansibarin sulttaanin alamaisia, Sansibar oli tärkein
orjamarkkinapaikka, siitä syystä sulttaani helposti saattoi heihin
vaikuttaa ja vielä helpommin suuri merivalta sotalaivoineen pienen
saarivaltakunnan hallitsijaan.



Niili vaiko Kongo?


Livingstone oli kuullut, että Lualaba pohjoisempana muka laski suureen
tuntemattomaan järveen, jonne ei Njangvesta pitänyt olla pitkä matka,
ja tämäkin tieto vahvisti häntä siinä käsityksessä, että Lualaba
oli Niilin varsinainen latvaosa. Huhu tuosta järvestä oli tietysti
kokonaan perätön. Varmana voimme Stanleyn kokemusten jälkeen pitää,
että Livingstone pienen heikon joukkonsa kanssa olisi sangen pian
tuhoutunut, jos hän olisi päässyt Kongoa laskemaan.

Heinäkuun puolivälissä Livingstone lähti Njangvesta paluumatkalle
Udjidjiin. Seutujen rauhattomuuden vuoksi hänen jälleen täytyi liittyä
arabialaiseen orjakaravaaniin, ja sittenkin moni väjytyksestä heitetty
keihäs oli matkalla tuottaa hänelle kuoleman. Sangen heikkona ja
riutuneena hän lokakuun 23:ntena saapui Udjidjiin, jossa uusi pettymys
odotti häntä. Tavarat, jotka hänen poissa ollessaan olivat saapuneet
sinne Unjanjembestä, oli kaikki kavallettu ja myyty pilkkahinnasta
kaupungin arabialaisen sheriffin toimesta. 3000 metristä kalikoota ei
ollut jäänyt ainoatakaan kappaletta, 700 naulasta helmiä ei ainoatakaan
nauhaa. Livingstonella ei sen vuoksi näyttänyt olevan muuta neuvoa,
kuin kuluttaa loppuun ne vähät varat, mitä hän oli matkaltaan mukanaan
tuonut, ja sitten lähteä arabialaisilta apua kerjäämään. Apu oli
kuitenkin lähempänä, kuin hän saattoi aavistaakaan. Viisi päivää sen
jälkeen, kuin hän oli Udjidjiin palannut, saapui sinne amerikkalaisen
»New York Heraldin» kirjeenvaihtaja H.M. Stanley, joka nimenomaan oli
lähtenyt häntä etsimään ja auttamaan.

Siihen nähden, että Stanleysta itsestään tuli niin kuuluisa
löytöretkeilijä, teemme vähän seikkaperäisemmin selkoa tästä hänen
ensimmäisestä itsenäisestä tutkimusretkestään — kirjeenvaihtajana hän
oli ollut Afrikassa jo parikin kertaa — etenkin kun hänen matkansa niin
elävästi kuvaa niitä vaikeuksia, mitä retkeilijäin yhä vieläkin oli
voitettava pyrkiessään Sansibarista suurten järvien rannoille.



Kuinka Stanley löysi Livingstonen.


Stanley oli paraillaan Espanjassa lähettämässä lehdelleen tietoja
siellä raivoavasta sisällisestä sodasta, kun hän sai käskyn tulla
oikopäätä Pariisiin. Siellä lehden nuori isäntä Gordon Bennett
häneltä kysyi, eikö häntä haluttanut lähteä etsimään Livingstonea,
josta ei oltu saatu moniin aikoihin tietoja, mutta jonka hän luuli
elävän, ja muitta mutkitta retki oikopäätä päätettiin. Se kuitenkin
pidettiin tarkimmin salassa ja Stanley oli ensin kirjeenvaihtajana
Suezin kanavan avajaisissa ja matkusti sitten Turkin, Etelä-Venäjän,
Kaukasian ja Persian kautta Intiaan reportterina, ennenkuin hän
Bombaysta purjelaivalla saapui Sansibariin. Ei edes siellä hän sanonut,
mikä retken varsinainen tarkoitus oli, vaikka hänen lähtöänsä Afrikan
sisäosiin suurien matkavalmistuksien vuoksi olikin mahdoton salata.

Lähtiessään Tanganjikalle pyrkimään Stanley oli aivan kokematon
troopillisen Afrikan matkustustapoihin. Hän sai kuitenkin Sansibarissa
kokoon melkoisen karavaanin, osti kankaita, helmiä, kuparilankaa y.m.
esineitä, jotka maan sisäosissa kävivät rahasta, ja lähetti joukkonsa
matkaan useaan osastoon jaettuna. Sansibarista kuljettiin laivalla
Bagamojoon mannerrannalle, josta Stanley viidennen, viimeisen osastonsa
keralla maaliskuun 21:ntenä 1871 lähti sisämaahan.

Afrikassakin on matkustaminen siitä pitäen paljon muuttunut, sekä
englantilaiset että saksalaiset ovat tälläkin rannikolla rakentaneet
maanteitä ja rautateitä sisämaahan ja junalla kuljetaan nykyään
nopeasti sekä Viktoria-järven että Tanganjikan rannoille. Mutta
Stanleyn lähtiessä matkalleen ei sulttaani Bargashin alusmaissa ollut
kuin kehnoja jalkapolkuja, siltoja ei muuta kuin joku puunrunko
jokien poikki. Retkikuntain täytyi taistella lukemattomia vaaroja,
tauteja, nälänhätää, rosvoja vastaan, ja taivalta tehtiin sen vuoksi
hitaasti ja moni mies sortui tien varrelle korppikotkain ja hyeenain
saaliiksi, lukematta niitä, jotka kantamuksineen karkasivat. Mutta
siitä huolimatta oli tällä suurella kauppatiellä jonkun verran
järjestystäkin. Ne pikkukuninkaat, jotka hallitsivat karavaanitien
kyliä, sallivat retkikuntain yleensä häiritsemättä kulkea alueensa läpi
ja möivät niille ruokatavaroita, kunhan nämä maksoivat vaaditun veron.

Tie kulki aluksi tasaisten rantamaitten poikki, jotka olivat
vuorotellen viljelyksiä, ruohokenttiä, tiheikköjä ja soita. Jo
Kinganissa, ensimmäisessä joessa, oli virtahepoja, jotka makasivat
rantaliejussa, toinen puoli ruumista vedessä; oudoista äänistä
pelästyen ne äkkiä sukelsivat syvyyteen, piesten joen kellertäväksi
vaahdoksi, hajaantuen sitten veden alla ja toinen toisensa jälkeen
taas kohottaen sieraimiaan veden pinnalle, vettä ilmaan suihkuttaen ja
raikasta ilmaa keuhkoihinsa hengittäen. Maa alkoi vähitellen kohota
ja sitä myöten käydä kuivemmaksikin. »Kun olimme kulkeneet lakeuden
poikki, kävi tiemme nuoren ebenpuulehdon läpi, jossa näimme helmikanoja
ja kamoja. Sitten se oikullisesti mutkaillen luikerteli maanaaltojen
poikki ylös ja alas, maanaalloilla reunoillaan mangon tummat lehvä
seinät tai mahtavan kurbitsipuun kapeammat ja vaaleammat lehvät,
laaksoissa tiheiköt, näiden sisässä siellä täällä avopaikkojakin
varjoisine korkeine puuryhmineen. Meidän lähestyessämme pyrähti lentoon
kyyhkysparvia, närhiä, ibislintuja, tunturikyyhkysiä, kultafasaaneja,
viiriäisiä ja liejukanoja, variksia ja jalohaukkoja, ja silloin tällöin
purjehti korkealla ilmassa ylitsemme pelikaani kohti etäistä matkan
määrää. Eikä puuttunut tästä vilkkaasta kuvasta antilooppeja eikä
apinoitakaan, jotka hyppivät tiehensä kuin australialaiset kengurut.»

Yhä kauempana alkoi olla kuiviakin alueita, ja suunnattoman paljon
erilaisia verenhimoisia kärpäsiä, joista Stanley etsi pelättyä tsetseä,
karjan ja hevosten surmaa, tietääkseen, olivatko hänen aasinsa ja
hevosensa vaarassa. Hän antoi miestensä ottaa talteen eri lajeja ja
antoi kiinni otettujen hyönteisten imeä verta käsivarrestaan. Pahoja
olivat molemmat ensimmäiset, paarmoja suuremmat, mutta niitä monta
vertaa pahempi tavallista kärpästä jonkun verran suurempi kärpänen,
joka oli niin vikkelä, että miehet tuntikauden saivat sitä teltassa
takaa ajaa, ennenkuin se oli kiinni saatu ja hyönteisneulaan pujotettu.
Kun tämä kärpänen puri hevosia ja aaseja, juoksi haavoista veri
virtanaan ja purrut eläimet hyppivät pystyyn ja potkivat tuskissaan.
Lieneekö sitten tämä kärpänen todella ollut tsetse? Ihmisille sen
pureminen ei ollut kuolettava, eikä se Itä-Afrikassa levittänyt
heidän keskuuteensa kamalaa unitautiakaan, ennenkuin kymmeniä vuosia
myöhemmin, Stanleyn tutkittua ja avattua Kongon ja unitaudin sitä
pitkin noustua suurien järvien seuduille. Niissä seuduissa, joissa
retkikunta nyt oli, teki tsetse kärpänen niin paljon tuhoa, etteivät
asukkaat voineet pitää muuta karjaa kuin vuohia.



Afrikkalaisessa tiheikössä.


Odotellessaan perään jäänyttä osastoa Stanley lähti ensi kerran
metsästysonneaan koettamaan. Tutkittuaan tarkkaan pensaikot ja tiheiköt
hän tapasi antilooppipolun, mutta ei saanut mitään, vaikka seurasi sitä
tuntikauden tiheikön läpi. Lopulta hän taskukompassinsa johdolla palasi
lakeudella olevaan leiriin. »Mutta kamala oli tosiaan tämä vaellus
afrikkalaisen tiheikön läpi... Niinkuin voi arvata, en ennättänyt astua
paria askeltakaan, ennenkuin _Acacia horridan_ oksa — ja se oli vain
yksi sadasta samanlaisesta harmista — tarttui kiinni oikeanpuoliseen
housun lahkeeseeni ja repäisi sen melkein poikki. Paria syltä kauempana
okainen aloe repäisi hajalle toisen lahkeen ja melkein heti sen jälkeen
kompastuin köyden vahvuiseen _Convolvulus_ köynnökseen ja makasin
nyt pitkälläni oikealla orjantappuravuoteella. Kuin'vainukoiran
täytyi minun lähteä nelinkontin matkaa jatkamaan, ja joka minuutti
hattuni sai uuden risan, ihoni haavoittui ja vaatteeni joka askelella
repeytyivät yhä pahemmin ja pahemmin. Sitä paitsi muuan piikkinen
väkevälle lemuava kasvi löi minua kasvoihin, ja lyönnin jälkeen paikkaa
kirveli, ikäänkuin siihen olisi hierottu pippuria.» Tämä ja lisäksi
vielä tukahuttava kuumuus olivat niin tuskastuttavat, että Stanley
itsekseen vannoi ei koskaan enää lähtevänsä afrikkalaiseen tiheikköön
rämpimään ilman välttämätöntä pakkoa. »Siitä huolimatta en voinut muuta
kuin antaa ansaitun tunnustuksen mahtaviin aaltoihin jäykistyneelle
lakeudelle vihantine peitteineen ja juhlallisine reunametsineen, jotka
olivat tulvillaan kevään uhkuvaa vihannuutta, ja aavalle pinnalleen
siroitettuine metsäsaarekkeineen.»

Ylängöllä oli yleisestä kuivuudestaan huolimatta kuitenkin paljon
suotakin ja kun sadeaika lisäksi teki tuloaan, sai retkikunta pian
kärsiä paljon kurjuutta. Molemmat hevoset kuolivat, mies toisensa
jälkeen sairastui kuumeeseen, toisia karkasi. »Täällä kasvavain kasvien
haju ja mädänneistä aineista nousevat löyhkät olivat niin kamalat, että
joka hetki odotin kaatuvani tai miesteni kaatuvan kuumeen sortamina.»
Stanleykin luuli kuumeen tulevan löyhkänä ihmisruumiiseen. —
Ensimmäiset orjamatkueet tulivat vastaan, ihmiset rautakahleilla yhteen
sidottuina.



Simbavenni.


Toista sataa kilometriä meren rannasta oli Simbavenni, Useguhhan
pääkaupunki. »Semmoista näköä kuin tämä kaupunki Uruguru vuorten
juurella, ihana, kahden joen ja monen kirkkaan puron kastelema laakso
ja ympärillä kohoavat, runsaan kasvullisuuden peittämät, kuvan ihanat
vuoret muodostivat, emme olisi Itä-Afrikassa odottaneet.» Kaupungissa,
joka oli nelikulmainen, lienee ollut tuhatkunta taajaan yhteen
sullottua afrikkalaiseen tyyliin rakennettua majaa. Ympärysmuuri taas
oli arabialais-persialaista mallia ja sangen sirosti rakettu. Joka
nurkassa oli hyvin rakennettu kivitorni, jokaisen sivustan keskellä
portti. Kaupungin oli perustanut muuan neekeri, joka oli luokseen
koonnut paljon karanneita orjia, mutta siitä huolimatta itse oli
intohimoinen orjakauppias. Nyt kaupunkia hallitsi hänen tyttärensä,
jolle oli maksettava suuri vero. Täällä Stanley ensi kerran sairastui
kuumeeseen ja paransi sen kokemuksen opettamalla keinolla — suurilla
kiniiniannoksilla. Matkustuksen hitautta osoittaa, että rannikolta
Simbavenniin oli kulutettu päivää vaille kuukausi. ‘ Simbavenni oli jo
noin 300 metriä korkealla merenpinnasta. Laakso oli Stanleyn mielestä
aivan ihmeteltävän hedelmällinen.



Makata suossa.


Simbavennin takana oli kuljettava aavan Makata suon poikki, jossa oli
vettä polviin ja vyötäisiin asti ja enemmänkin, ja eteenpäin päästiin
kovin hitaasti ja suurin vaivoin. Aaseista kuoli pari kolme joka päivä.
Oppaat, sotamiehet ja kantajat saivat lukemattomia tauteja, Stanley
itsekin sairastui, hänen miehensä karkasivat, ja molempien valkoisten
keralla, jotka hän oli apulaisikseen palkannut, hän oli ilmiriidassa.
Stanley, joka oli Pohjois-Amerikan etelävalloissa kasvanut, viljeli
ahkerasti ruoskaa, joka hänen vakuutuksensa mukaan oli ensimmäinen
keino neekerien kesken. Suon takana tultiin raikkaampaan vuorimaahan
ja retkikunta sai virkistää uupuneita voimiaan. »Pian olimme
lähimmillä kukkuloilla, joilta oli ihana näköala yli leveän Makata
laakson tuhansine palmuineen ja kuohuvine puroineen, jotka kimalsivat
kuin hopeanauhat auringonpaisteessa, laajan näköalan taustoina
Urugurun ja Usvapangan majesteetilliset vuoret. Lännessä näkyi oikea
tunturimaailma, pengermä pengermän takaa, huippu huipun takaa,
kukkula kukkulan vieressä. Pohjoisessa, etelässä ja lännessä näkyi
vuorenharjanteita kuin jähmettyneitä aaltoja, mutta ei ainoatakaan
palanutta eikä kuivunutta paikkaa... Joka kukkula, keila, vaara oli
vihanaan metsän peittämä.

Mpvapvan kylään Stanley jätti toisen valkoisista seuralaisistaan, joka
oli pahasti sairastunut ruumiin pöhötykseen ja sinne kuoli, toinen,
joka jo teki häntä vastaan murhayrityksen, oli sitten juoniensa vuoksi
jätettävä Unjanjembeen, ja sinne hänkin kuoli, kuumeen sortamana.

Ugogossa väki oli ylen röyhkeätä, jopa toisinaan siihen määrään,
että Stanleyn henki oli vaarassa. Hän matkusti nyt yhdessä kahden
arabialaisen kauppiaan keralla, jotka niinikään olivat karavaaneineen
tavaroineen matkalla sisämaahan. Yhdessä he tinkivät veroja Ugogon
kylissä, lähettäen älykkäimmät ja liukaskielisimmät miehensä
kangasmyttyineen puolestaan puhumaan, mutta kaikesta viekkaudestaan
huolimatta heidän toisissa kylissä täytyi maksaa hyvin suuret lunnaat
ja lisäksi olla alkuasukkaitten kovin tunkeilevan ja nenäkkään huomion
alaisina.



Vahumat. Eräässä kylässä Stanley tapasi siirtokunnan vahumoja, joiden
kauneus erikoisesti kiinnitti hänen mieltään. Kasvojen jalojen
piirteiden ja ruumiin kauneuden vuoksi heitä Stanleyn mielestä olisi
voinut sanoa Afrikan kreikkalaisiksi. Paksuja huulia, litteätä nenää ei
nähnyt hakemallakaan. Vahumat karttoivat avioliittoja muitten neekerien
kanssa ja säilyttivät siten rotunsa puhtaana, mutta iho oli heilläkin
musta kuin ebenpuu.

Ruokatavaroita oli karavaanitien varressa yleensä riittävästi
saatavana. Kun karavaani leiriytyi ja pyssyllä ammuttiin pari
laukausta, alkoi samalla alkuasukkaita saapua tuotteineen; mikä toi
viljaa, mikä pombe olutta, mikä lampaan, kanan, hedelmiä tai muuta.



Unjanjembe.


Stanley saapui Unjanjemben pääkaupunkiin Kvikuruun pyssyjen
paukkuessa, väkensä iloitessa, ja sai hyvän vastaanoton sekä siellä
että varsinkin läheisessä Taborassa asuvien arabialaisten puolelta.
Arabialaiset jo ennakolta tietäen hänen tulostaan olivat Kviharan
kylässä, lähellä Taboraa, tyhjentäneet hänelle suuren talon, josta
hän sai tavaroilleen säilytyspaikan ja itselleen verraten mukavan
asunnon. Sinne tuota pikaa kannettiin arabialaisten lähettämiä
ruokia, kokonaisia kaukalollisia riissiä, maustettua kananpaistia,
valtavia vehnäleipiä, silavapannukakkuja, granaattiomenia ja
sitruunia. Sitten tuotiin viisi lihavaa härkää, kahdeksan lammasta
ja kymmenen vuohta ynnä toistakymmentä kananpoikasta ja tiu vereksiä
kananmunia. Tämä arabialaisten suurenmoinen vieraanvaraisuus voitti
kokonaan Stanleyn ystävyyden ja samoin loistivat hänen väkensä
silmät ilosta. Seuraavana päivänä saapuivat Taboran arabialaiset
ylimykset vierailulle, komeita, kauniisti puettuja miehiä Arabian
Omanista, toiset Sansibarin rannikolta. He olivat tänne Afrikan sisään
rakentaneet itselleen kauniin kaupungin, ympärillä olevilla kentillä
heillä oli suuret karjat ja viljelykset ja kaupan kautta he olivat
hankkineet itselleen suuret rikkaudet. Kolmen päivän kuluttua Stanley
puolestaan kävi vastavierailulla suurissa pidoissa, jotka he häntä
varten laittoivat. Näissä pidoissa he pohtivat sotaretkeä Mirambo
nimistä entistä kantajaa vastaan, joka rosvopäälliköksi ruvettuaan
oli anastanut Ujoveh maan valtansa alle ja sitten alkanut rosvota
naapurimaita ja lopulta julistanut sodan arabialaisiakin vastaan. Hän
oli heiltä sulkenut tien Udjidjiin, jonka takana siihen aikaan olivat
arabialaisten parhaat markkinapaikat. Kun tie Tanganjikalle siis oli
Stanleyltäkin suljettu, hän päätti ruveta arabialaisten liittolaiseksi
ja lähteä sotaan Miramboa vastaan. Mutta tuskin oli Stanley päässyt
asuntoonsa, ennenkuin hän sairastui niin ankaraan kuumeeseen, että hän
viikkokauden makasi tajuttomana. 29 p. heinäkuuta hän kuitenkin saattoi
väkineen lähteä sotaretkelle. Tavaransa hän toi puolitiehen, voidakseen
paikalla, kun Mirambo oli voitettu, jatkaa matkaa Tanganjikalle.



Sota Miramboa vastaan.


Sotaretki menestyikin alussa hyvin, valloitettiin Mirambon
pääkaupunkikin, Viljankuru, mutta kun voittajat Mirambon karkoitettuaan
ja kaupungin ryöstettyään kääntyivät paluumatkalle saaliineen, hyökkäsi
Mirambo väjytyksestä heidän kimppuunsa, osan surmasi, osan ajoi
pakoon. Siitä seurasi yleinen pako ja Stanley, joka par'aikaa sairasti
kuumetta ja oli jäänyt vähän jäljelle, oli vähällä jäädä Mirambon
käsiin. Arabialaiset olivat kokonaan unohtaneet hänet omaa pelastustaan
etsiessään.

Stanleyn täytyikin palata takaisin Unjanjemben Kviharaan. Tavallinen
karavaanitie Udjidjiin oli häneltä suljettu. Hän alkoi sen vuoksi
miettiä eteläisempää, jota kuitenkin yleiseen pelättiin, koska se kulki
autioiden seutujen kautta, joista oli vaikea saada ruokavaroja. Kesken
näitä tuumia saapui Mirambo Taboran edustalle ja voitti urhoollisimmat
arabialaisista, ryöstäen ja polttaen sitten osan kaupungista. Stanley
odotti häntä kylässään 150 aseistetun miehen keralla, mutta Kvihara sai
jäädä rauhaan. Arabialaiset lahjoittivat Stanleylle pienen orjapojan,
Ndugu M'halin (veljeni rikkaus), jolle karavaani antoi nimeksi Kalulu,
koska hän oli sukkela kuin pieni antilooppi.

Suurella vaivalla Stanley sai pelokkaan väkensä lähtemään taipaleelle
Tanganjikaa kohti. Suurimman osan tavaroistaan, samoin kuin erään
Livingstonellekin tulleen apulähetyksen, hän jätti Unjanjembeen, kun
ei ollut mahdollista saada riittävästi kantajia. Enemmän kuin kolme
kuukautta siellä vietettyään hän syyskuun 20:ntena 54 valiomiehen
keralla lähti matkaansa jatkamaan. Alkutaipaleella miehiä karkasi
joukoittain, mutta säälimättä Stanley haetti kaikki takaisin, eikä
säästänyt ruoskaa karkureita kurittaessaan. Rankkipa hän heitä varten
orjakahleetkin, joihin voitiin kiinnittää kymmenen miestä.

Tie kulki nyt metsäisempien seutujen kautta, mutta tuon tuostakin oli
kuitenkin heinäisiä avomaitakin ja kyläkuntia viljelyksineen. Maa oli
oikea metsästäjän paratiisi. Noustuaan eräälle kukkulalle Stanley näki
jos kuinka monta laumaa sebroja, puhveleita, kirahveja ja antilooppeja,
jotka rehevien puuryhmien alla söivät vehmasta mehevää ruohoa. Näistä
paratiisin karjoista ei ollut vaikea hankkia leirille illallista,
ja milloin valkoisen miehen pyssy paukahteli, silloin oli leirissä
illalla iloa ja huolettomuutta. Mutta milloin satuttiin semmoisille
taipaleille, joilla ei ollut asutuksia eikä otuksia, vaan nälkä tuli
vieraaksi, silloin oli kapina lähellä.



Kapina leirissä.


»Lauantaina lokakuun 7:ntenä lähdimme taas matkaan lihanhimoisten
miesteni suureksi suruksi. Aikaisin aamulla he lähettivät luokseni
Bombayn (karavaanin »kapteenin») pyytämään, että viipyisin täällä vielä
yhden päivän. Semmoisia he aina olivat; heidät valtasi voittamaton inho
työtä vastaan, kunhan vain oli ruokaa saatavana. Annoin Bombaylle kelpo
nuhteet siitä, että hän oli suostunut moista pyyntöä esittämään, vaikka
olimme levänneet kaksi päivää ja he olivat tällä ajalla saaneet ahtaa
itseensä lihaa niin paljon kuin jaksoivat. Bombay ei ollut kaikkein
parhaalla päällä, sillä täydet lihapadat olivat enemmän hänen mieleensä
kuin ainaiset marssit rasituksineen. Hänen kasvonsa saivat yrmeän
ilmeen ja hänen iso alahuulensa vaipui alas, joka tiesi: »No pane
heidät sitten itse liikkeelle, kovasydäminen ihminen! Minä en sinua
auta.»

»Kun käskin opasta soittamaan lähtömerkin, niin seurasikin
pahaa ennustava hiljaisuus, eikä kuulunut tavanmukaisen laulun
hiiskaustakaan. Miehet menivät nyrpeissään taakkainsa luo, ja Osmanin,
jättiläismäisen oppaan, kuulin napisevan sitä, että hän ensinkään oli
lähtenyt viemään minua Tanganjikalle. Kaikki lähtivät kuitenkin, vaikka
vastahakoisesti, liikkeelle. Seurasin perässä pyssynkantajieni keralla
hoputtaakseni vitkastelevia. Puolen tunnin kuluttua näin karavaanin
äkkiä pysähtyvän, miesten heittävän taakkansa maahan sekä vihaisin
elein keskustelevan.

»Ottaen Selimiltä kaksipiippuisen pyssyni pudotin piippuihin kaksi
luotia ja revolverini selviksi tehtyäni menin niskoittelijain luo,
jotka nyt tarttuivat pyssyihinsä. Kun olin tullut noin kolmenkymmenen
sylen päähän heistä, näin vasemmalla puolella muurahaiskeon takaa
kaksi päätä ja kaksi minua kohti ojennettua pyssynpiippua. Kohotin
kaksipiippuisen pyssyni poskelleni, tähtäsin tarkkaan ja uhkasin
ampua luodin läpi heidän kallonsa, elleivät he paikalla astuisi
esiin, jotta saisin heidän kanssaan puhua. Toinen oli valtava Osmani,
toinen hänen ystävänsä Mabruki. Oli vaarallista olla tottelematta
semmoista käskyä, ja paikalla he tulivatkin esiin, mutta näin Osmanin
yhä pitävän sormeaan liipaisimella. Vielä kerran kohotin pyssyni ja
uhkasin silmänräpäyksessä ampua hänet kuoliaaksi, ellei hän paikalla
heittäisi pyssyä kädestään. Osmani lähestyi minua kylki edellä
liehakoivasti hymyillen, mutta hänen silmissään paloi murhanhimon
kamala tuli. Mabruki hiipi kimppuuni takaa päin ja koetti huomaamatta
kaataa sankkiin ruutia, mutta silmänräpäyksessä ympäri kääntyen
pistin pyssynpiipun kyynärän päähän hänen konnahnaamastaan ja käskin
hänen paikalla heittää pyssyn luotaan. Hän pudottikin sen paikalla,
jonka jälkeen iskin häntä pyssynperällä rintaan niin tuimasti, että
hän hoiperteli minusta muutaman askeleen taapäin. Käännyin sitten
taas Osmanin puoleen ja pannen sormeni liipaisimelle käskin häntä
heittämään pois pyssyn. Ei koskaan ole ihminen ohut lähempänä kuolemaa
kuin Osinani sillä hetkellä. Minulle oli vastenmielistä vuodattaa
hänen vertaan ja koetin tätä välttää, mutta ellen voinut tätä konnaa
nujertaa, oli samalla valtani mennyt. Asian laita oli se, että mieheni
pelkäsivät matkan jatkamista ja ainoa keino saada heidät kulkemaan
eteenpäin oli pakko, vaikkapa Osmanin olisikin täytynyt hengellään
sovittaa rikoksensa. Kun hän siitä huolimatta kohotti pyssynsä ja
itsessäni tunsin, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut, niin toinen
Mabruki, Speken entinen palvelija, kiskaisi pyssyn hänen kädestään ja
huuti kauhusta vapisevalla äänellä: »'Ihminen, kuinka uskallat sinä
tähdätä isäntäämme?'

»Mabruki lankesi sitten jalkaini juureen, koetti suudella jalkojani ja
rukoili minua hartaasti, etten Osmania rankaisisi. — Kaikki on taas
hyvin', sanoi hän, 'ei riitaa enää, kaikki he tulevat Tanganjikalle
vähääkään vastaan sanomatta! Inshallah, me löydämme Udjidjista sen
vanhan musungun (valkoisen)! Sanokaa, vapaat miehet, eikö niin, emmekö
menekin Tanganjikalle tenää tekemättä? Sanokaa isännälle yhdestä
suusta!'

»'Menemme, Jumalan avulla, menemme, Jumalan avulla, bana! Me emme sano
mitään muuta!' vastasivat kaikki yhteen ääneen.

»'Rukoile banalta anteeksi, ihminen, ja mene tiehesi', sanoi Mabruki
sitten Osmanille käskevällä äänellä, ja tämä kaikkien mieliksi noudatti
hänen käskyään.»

Mutta Bombayta ja Ambaria, jotka olivat kapinajuonen virittäneet,
Stanley rankaisi, piesten heidät ensin keihään varrella, kytkettäen
heidät sitten kahleihin ja lopuksi määräten raskaimmat taakat
heidän kannettavikseen, kunnes he olivat anteeksi pyytäneet. Tämän
tapauksen jälkeen retkikunta lähti kahta halukkaammin jatkamaan matkaa
Tanganjikaa kohti.



Hunajalintu.


Metsissä oli runsaasti hunajalintuja, jotka oli helppo tuntea
iloisesta viserryksestään. Maanasukkaiden oli tapana hunajalinnun
opastuksella etsiä metsämehiläisten hunajavarastoja. Kaksi karavaaniin
liittynyttä hunajan pyydystäjää toi Stanleylle joka päivä mitä makeinta
valkoista ja punaista hunajaa. Punaisessa hunajassa tavallisesti
oli paljon kuolleita mehiläisiä, mutta Stanleyn hätkit seuralaiset
arvelematta hotkivat suuhunsa kaikki, vieläpä osan vahastakin. Kun
hunajalintu näkee ihmisen, päästää se paikalla hurjia kiukkuisia ääniä,
hyppii oksalta oksalle, puusta puuhun, alinomaa toistaen kutsuvaa
sirkutustaan. Alkuasukkaat, jotka tuntevat sen tavat, seuraavat sitä
empimättä. Kärsimättömän kutsujan mielestä ihminen joskus näyttää
kulkevan liian hitaasti, jonka vuoksi se lentää takaisin ja kehoittaa
häntä vielä äänekkäämmillä ja kärsimättömämmillä huudoilla, jonka
jälkeen se räpyttää siipiään yhä sukkelammin, ikäänkuin osoittaakseen,
kuinka sukkelaan hän pääsisi hunajavarastolle, ja näin se opastaa,
kunnes aarre lopulta löytyy, alkuasukas sytyttää mehiläisten pesän
palamaan ja anastaa hunajan, pikku linnun suoriessa sulkiaan ja voiton
riemuisesti visertäessä, ikäänkuin huomauttaen kaksijalkaiselle
seuralaiselleen, ettei tämä ilman hänen apuaan olisi koskaan löytänyt
hunajaa. — Itse se saa osan saaliista palkinnokseen.

Seudut kävivät nyt erämaan luontoisemmiksi ja kuivemmiksi, niin että
alkoi olla puutetta vedestä. Toisin paikoin maa kauttaaltaan oli
Mirambon hävittämää. Kuljettuaan kaksi viikkoa lounatta kohti Stanley
polvesi luoteeseen, toivoen nyt kyllin etäätse kiertäneensä sodan.
Tietä ei tosin ollut uudella suunnalla, mutta päätettiin kulkea metsän
läpi pitkin elefantin polkuja. Alussa oli runsaasti metsäpersikoita,
jotka maistuivat sangen hyviltä. Missä niitä on, siellä ei matkamiehen
tarvitse pelätä nälkään kuolevansa. Silloin tällöin saatiin kuitenkin
metsänriistaakin, ja oli metsässä kyliäkin, joiden asukkaat yleensä
olivat ystävällisiä. Eräällä soistuneella lakeudella Stanley näki
ensi kerran elefantteja. »En koskaan unhota, minkä vaikutuksen nämä
eläimet tekivät minuun, kun täten näin ne ensi kerran luonnon tilassa.
Elefantti se oikeastaan ansaitsisikin eläinten kuninkaan nimen. Sen
valtava ruumis, hallitsijakatse, jonka se luo jokaiseen alueensa rauhan
häiritsijään, koko sen itsetietoisesta voimasta puhuva ulkomuoto
hyvällä syyllä oikeuttaa sille tuon nimen. Kuljimme lauman ohi aivan
läheltä, se pysähtyi meitä katselemaan. Uteliaisuutensa tyydytettyään
elefantit menivät rämeen eteläpuolella olevaan metsään, ikäänkuin
olisivat karavaanit niiden elämässä jokapäiväisiä tapauksia...
Elefanttilauma hävittää metsää aivan hämmästyttävän paljon. Nuoria
puita ne kiskovat maasta juurineen rivikaupalla.»

Mrerasta, josta vesi jo juoksi Tanganjikaan, niin että miehet
mielestään »tunsivat Tanganjikan kalan hajun», alkoi kymmenen
päivän erämaa, jonka poikki piti olla runsaat eväät. Metsä aukeni
ja korkealta harjulta avautui laajat näköalat Tanganjikaa kohti
kallistuvien jokivesistöjen, kenttien ja lehtojen yli. Tie kulki
vuoroin kuivia maita, vuoroin rämeitten poikki, joiden salahautoihin
miehet ja retkikunnan johtaja itsekin upposivat leukaansa myöten.
Eräästä joesta muuan miehistä muutamassa minuutissa paljain käsin
pyydysti kuusikymmentä monnia. Paljon lintuja lenteli virran päällä,
kuten valkopääkotkia ja kuningaskalastajia, suuria lumivalkoisia
lusikkahanhia, ibislintuja, pääskysiä y.m. Kylien asukkaat olivat
erittäin käteviä valmistamaan saviastioita.

Leopardeja ja jalopeuroja oli näillä seuduin runsaasti ja pitkin yötä
jalopeurat kiljuivat leirien ympärillä. Mutta maisemat muuttuivat yhä
karummiksi, rotkoisemmiksi, eikä kauaa kulunut, ennenkuin ruokavarat
loppuivat ja nälänhätä oli edessä. Lopulta kuitenkin päästiin
ihmisasunnoille ja vihdoin Malagarasi joellekin, jonka pohjoisrantaa
Unjamvesin suuri karavaanitie kulki. Täällä oli ruokavaroja yllin
kyllin, mutta sen sijaan päälliköt alkoivat kiskoa niin kamalia veroja,
että Stanley pelkäsi ei pääsevänsä perille ensinkään,, jos sillä tavoin
jatkuisi. Arabialaisten orjat neuvoivat hänelle oikotien, ja sille hän
eräänä yönä johti retkikuntansa ja pääsikin livahtamaan odottavien
päällikköjen ohi. Erään joen rannalla levättäessä Stanley kuuli
lännestä ikäänkuin etäistä ukkosen jyrinää, ja kun hän kysyi, mitä
se oli, vastattiin hänelle, että se oli Kabogo, Tanganjikan rannalla
kohoava korkea vuori, jonka juuri on täynnään onteloita. Kun tuuli
Tanganjikalla puhaltaa, syntyy onteloissa ukkosen kaltainen jyrinä.
Paljon veneitä on sen juurella kärsinyt haaksirikon ja arabialaisten
ja maanasukkaitten tapana oli heittää sillä kohdalla järveen sinisiä
ja valkoisia kankaan kappaleita ja varsinkin lasihelmiä järven jumalaa
lepyttääkseen. »Niille, jotka heittävät järveen helmiä, ei yleensä satu
onnettomuuksia, mutta ne, jotka eivät sitä tee, kaatuvat ja hukkuvat.
Ah, se on hirveä paikka!»

Kun päästiin Uhhan veronkiskojain maasta, kohotti retkikunta raikuvat
ilohuudot. Tie oli nyt tasaista ja iloisesti riennettiin eteenpäin
joustavin askelin, sillä matkan määrä oli nyt lähellä. Seuraavana
päivänä piti oltaman perillä ja tämän vuoksi kaikki riemuitsivat.
Stanleylle osoitettiin jo kukkuloita, joille Tanganjika näkyi. Tuskin
ennätettiin levätä, niin kiireellä riennettiin. Asukkaat olivat
niin ystävällisiä täällä Ukarangassa, että tulivat kylistään ulos
tervehtimään matkuetta. Jostakin kylästä kaikki kuitenkin suin päin
pakenivatkin, mutta huomatessaan, etteivät tulijat olleetkaan Mirambon
rosvoja, he sitä iloisempina palasivat takaisin.



Tanganjika.


»Marraskuun 10:ntenä. On kulunut 235 päivää siitä kuin lähdimme
Bagamojosta ja 50 Unjanjembestä lähdöstämme... Aamu oli ihana, ilma
raikasta ja viileää. Taivas hymyili rakkaasti maalle ja sen lapsille.
Sankat metsät rehoittivat eloisimmassa vihantavärissään. Mkutin vesi,
joka kuohui eteenpäin rantain smaragdivarjossa, tuntui ainaisella
kohinallaan vaativan meitä kuin kilpajuoksuun Udjidjia kohti.

»Seisoimme kylän bambuaitain edessä, joka mies yhtä siististi puettuna
ja yhtä luottavaisena, kuin Sansibarissa aluksiin astuessamme, joka
tuntui tapahtuneen ihmisikä takaperin — niin paljon olimme siitä saakka
kärsineet!

»Eteenpäin! ja iloisella mielellä lähtivät miehemme matkaan sitä
kyytiä, että varmaan tuota pikaa saapuisimme Udjidjiin. Kuljimme
bamburuokoa kasvavan kukkulan poikki, laskeuduimme rotkoa, jonka
pohjalla kuohui raju pieni puro, nousimme vielä erään kukkulan poikki
ja astuimme pitkin harjun selkää kulkevaa tasaista tietä.

»Kun olimme kulkeneet kaksi tuntia, ilmoitti minulle oppaani, että
jyrkältä vuorelta saatoin nähdä Tanganjikan. Olin vähällä huutaa
sydämeni kyllyydestä. Mutta odotahan, minun täytyy saada ensin nähdä
se. Riensimme eteenpäin ja kapusimme henkeä pidätellen jyrkän rinteen
päälle, ikäänkuin peläten kaivatun näyn pakenevan. Vihdoin olemme
mäen päällä. Ah, eikö sitä vielä näykään? Vähän kauempaa! Tuolla
etäisyydessä, niin niin, siellä se kimaltelee kuin hopea. Näen sen vain
puitten lomitse ja — mutta siellä se vihdoinkin on! Se on totta — se
oli Tanganjika. Tuolla ovat Ugoman ja Ukaramban tummansiniset vuoret.
Tanganjika — hurraa! Karavaani vastaa jyrisevällä huudolla, suuret
metsät ja vuoret näyttävät ottavan osaa riemuumme.

»Laskeusimme alas vuoren läntistä rinnettä, Liutshe laakso
edessämme. Puolenpäivän aikaan olimme päässeet jokivarren taajoihin
sananjalkatiheikköihin. Kaalasimme sen kirkkaan veden poikki, ja kun
olimme kulkeneet toisen rannan sananjalkatiheikköjen läpi, olimme
keskellä udjidjiläisten puutarhoja, jotka olivat oikeita rehevimmän
kasvullisuuden ihmeitä. Yksityisseikkoihin ei kuitenkaan kiintynyt
huomioni, omat tunteeni olivat minut voittaa.»



Tulo Udjidjiin.


»Riensimme nopeammin, jottei tieto tulostamme ennättäisi ennen meitä.
Pysähdyimme pienen puron luo, kiipesimme muutamille loiville paljaille
harjuille ja viimeisen kukkulalle päästyämme näimme allamme vain 250
sylen päässä Udjidjin sataman palmujensa kehyksissä. Tämän nähdessämme
emme enää muistaneet matkamme pituutta, emme niitä satoja selänteitä,
joitten poikki olimme kulkeneet, metsiä, joiden halki olimme samonneet,
tiheiköitä ja pensaikolta, jotka olivat meille tuottaneet niin
paljon harmia, emme suolakenttiä joilla jalkamme olivat rakkoihin
hautuneet, polttavaa aurinkoa, vaaroja vastuksia, jotka nyt olimme
voittaneet Unelmamme, toiveemme olivat toteutuneet. Teroitin katsettani
erottaakseni palmujen keskeltä, missä majassa huhuttu valkoinen
harmaapartainen mies mahtoi olla.

»'Liput pystyyn, ladatkaa pyssyt. — yks' kaks', kolme — ampukaa!

»Viisikymmentä kivääriä räjäytti nyt tervehdyslaukaukset. Pian näimme
sen vastukset kylän rauhallisiin asukkaihin.

»'Opas, kohota korkealle valkoisen miehen lippu! Sansibarin lippu
jälkijoukon etupäähän! Toverit, sulkekaa rivinne ja ampukaa, kunnes
pysähdymme keskelle kylän toria ja valkoisen miehen talon eteen. Usein
olette minulle sanoneet tuntevanne Tanganjikan kalan hajun — Minä
tunnen sen nyt. Täällä on kalaa ja olutta ja pitkä lepo odottaa teitä.
Mars!

»Emme ennättäneet kulkea kuin pari sataa jalkaa, ennenkuin
yhteislaukauksemme alkoivat vaikuttaa. Olimme Udjidjille ilmoittaneet,
että oli tulossa karavaani, ja sadoittain kylän asukkaita tulvi
meitä vastaan. Lipuista he kohta tiesivät, että olimme karavaani,
mutta alussa he hieman ällistyivät Pohjois-Amerikan lippua, jota
Osmani, kasvot loistaen kuin päivänpaiste, kantoi korkealla ilmassa.
Mutta niiden joukossa, jotka vastaamme riensivät, oli toki monta
semmoistakin, jotka tunsivat tähtilipun. He olivat Sansibarin satamassa
monestikin nähneet laivoja, joiden mastosta se liehui, ja pian kuulimme
heidän tervehtivän kaunista lippuamme huutaen: Bindera kisungi!
(valkoisen miehen lippu) Bindera merikani! (Amerikan lippu).

»Sitten he kaikin ympäröivät meidät — vadjidjit, vanjamvesit,
vangvanat, varundit, vaguhhat, manjemat ja arabialaiset ja olimme
aivan tulla kuuroiksi heidän tervehdyshuudoistaan: Jambo, bana! He
tervehtivät jokaista miestäni.

»Olimme nyt ehkä kahdeksan sadan jalan päässä Udjidjista, ja
ympärilläni tungos kävi yhä pahemmaksi. Äkkiä kuulin oikealta
puoleltani äänen:

»'Good morning, sir!'

»Hämmästyen tätä tervehdystä keskellä mustaa kansaa käännyin äkkiä
sivulle päin ja näin mitä mustimmat kasvot, jotka kuitenkin loistivat
elämästä ja ilosta — näin miehen, joka oli puettu pitkään valkoiseen
paitaan villaisen pään verhona amerikkalaisesta palttinasta kääritty
turbaani.

»'Kuka te olette?' kysyin.

"'Olen Susi, Livingstonen palvelija'", hän vastasi ja hymyili, niin että
valkoiset hampaat loistivat.

»'Mitä! Onko t:ri Livingstone täällä?'

»'On, sir.'

»'Tässä kylässäkö?'

»'Niin, sir'.

»'Oletteko siitä varma?'

»'Varma, varma, sir. Tulen juuri hänen luotaan.'

»'Good morning, sir!' sanoi samassa toinenkin ääni.

»Se oli Tshumah, Livingstonen toinen palvelija, joka vahvisti Susin
sanat. Susi lähti sitten kuin riivattu juoksemaan Livingstonen
asunnolle, hänelle ilosanomaa viemään.

»Väkijoukko yhä sakeni meidän kylää lähestyessämme, niin että lopulta
tie oli melkein tukossa. Lippuja ja viirejä liehui, arabialaisia ja
Sansibarin neekereitä tunkeutui joukon läpi meitä tervehtimään, sillä
he käsityksensä mukaan olivat samaa verta kuin mekin. Kaikki ihmetellen
kysyivät: 'Kuinka olette tulleet Unjanjembestä?' yleinen karavaanitie
kun suuren sodan vuoksi oli tukossa.

»Pian Susi palasi takaisin samaa kyytiä ja pyysi saada kuulla nimeni.
Hän oli Livingstonelle kertonut tulostani, mutta Livingstone oli niin
ihmeissään, ettei ottanut uskoakseen, ja kun hän oli Susilta kysynyt
tulijan nimeä, ei tämä tiennyt siihen mitään vastata.

»Susin poissa ollessa oli Livingstonelle kuitenkin jo toista tietä
ennättänyt saapua tieto valkoisen miehen tulosta. Udjidjin mahtavat
arabialaiset ylimykset — Muhammed ben Sali, Said ben Majid, Abid
ben Suliman, Muhammed ben Gharib y.m. — olivat keräytyneet talonsa
edustalle ja Livingstone oli itsekin lähtenyt verannaltaan näkemään ja
odottamaan minua.

»Karavaani oli kuitenkin pysähtynyt, opas oli kulkenut edelle muita
kohottaen lippuaan ilmaan ja Selim sanoi minulle: 'Näen tohtorin,
herra. Ohhoh, kuinka vanha. Hänellä on harmaa parta.'



Livingstonen ja Stanleyn kohtaus.


»Mitähän olisinkaan maksanut, jos olisin nyt hetkisen saanut olla
kaukana erämaassa, jotta olisin kenenkään näkemättä saanut vapaasti
osoittaa iloani jollain hullunkurisella tempulla — mielipuolen tavoin
purra kättäni, taikka heittää kuperkeikkaa salatakseni tunteitani,
joita tuskin saatoin hillitä. Sydämeni sykki rajusti, mutta en saanut
kasvojeni eleillä osoittaa mielenliikutustani, jotten saattaisi vaaraan
valkoisen miehen arvon mukaista esiintymistä näin erinomaisissa oloissa.

»Menettelin siis kuten mielestäni asiat parhaiten vaativat. Työnsin
rahvasta tieltäni ja kuljin sen keskitse, kunnes tulin arabialaisten
puolikaaren keskipisteeseen, jossa seisoi harmaapartainen mies.
Lähestyessäni häntä verkalleen huomasin, kuinka kalpea ja kärsivän
näköinen hän oli, päässään sinervä lakki haalistuneine kultanauhoineen,
yllään punahihainen jakku, jalassa harmaat puolivillaiset housut.
Olisin tahtonut juosta hänen luokseen, mutta olin pelkurimainen raukka
niin suuren väkijoukon katsellessa: olisin tahtonut syleillä häntä,
jos olisin tiennyt, ettei hän olisi pahastunut semmoista menettelyä...
Astuin siis vain varmoin askelin häntä kohti, nostin hattuani ja sanoin:

»'Tohtori Livingstone, eikö niin?'

»'Niin olen', hän vastasi ystävällisesti hymyillen ja kohotti hieman
lakkiaan.

»Sitten panin jälleen hatun päälläni ja hän lakin, jonka jälkeen
tartuimme toistemme käsiin ja minä ääneen sanoin:

»'Kiitän Jumalaa, tohtori, että minun oli suotu tavata teidät.'

»'Kiitän häntä niinikään siitä, että olen täällä teitä tervetulleeksi
sanomassa.'

»Käännyin sitten arabialaisten puoleen, kohotin hattuani, heidän joka
puolelta tervehtiessä minua 'jambollaan', ja sitten tohtori esitti
minut heille. Unhottaen ympärillämme olevan joukon ja ne miehetkin,
jotka olivat kanssani vaarat jakaneet, käännyimme — Livingstone
ja minä — hänen tembeensä. Hän näytti minulle verandansa, osoitti
lepopaikkansa, olkimaton, jolla oli vuohen nahka ja toinen seinällä,
niin ettei hänen selkänsä koskettanut kylmään saveen. Vastaväitteistäni
huolimatta minun täytyi istua tohtorin paikalle.

»Istuimme molemmat selkä seinää vasten. Arabialaiset istuivat
vasemmalle puolellemme. Edessämme seisoi enemmän kuin tuhannen
alkuasukasta taajaan sullottuina, koko torin täyttäen, uteliaisuuttaan
tyydyttäen ja pohtien sitä merkillistä tapausta, että Udjidjissa
oli toisensa tavannut kaksi valkoista, toinen vast'ikään Manjemasta
palattuaan, toinen idästä Unjanjembestä tullen.»

Paljon oli Livingstonella kertomista matkoistaan ja löydöistään, mutta
eivät olleet vähiä nekään uutiset, joita kirjeenvaihtaja tiesi kertoa
kuusi vuotta ihmisistä erossa olleelle löytöretkeilijälle. Ensimmäinen
Pacific-rata oli valmistunut, Grant valittu Yhdysvaltain presidentiksi,
Kretan kapina kukistettu, Isabella kukistettu Espanjan valtaistuimelta,
Preussi voittanut Tanskan ja Stanleyn matkalle lähtiessä piirittänyt
Pariisin, Napoleon kukistettu, Pariisissa kommuuni riehunut.

Livingstone virkistyi melkoisesti sekä henkisesti että ruumiillisesti
seurustelusta Stanleyn kanssa ja paremmasta hoidosta, joka nyt tuli
hänen osakseen, eikä kauaa kulunut, ennenkuin hän kirjeenvaihtajan
ehdotuksesta hänen kerallaan saattoi tehdä veneretken Tanganjikan
pohjoispäähän. Burtonin ja Speken matkan jälkeen tieteellisessä
maailmassa paljon pohdittiin sitä, juoksiko Tanganjikasta vesi Bakerin
löytämään Albert Njansaan, vai laskiko Rusisi joki päin vastoin
järveen. Livingstone puolestaan oli vahvasti vakuutettu siitä, että
Tanganjika oli Niilin lähdejärviä ja että siis joki juoksi järvestä
pois.



Rusisi.


Suuressa arabialaisilta lainatussa veneessä tehtiin tämä matka,
joka oli enemmän huviretki kuin vaivalloinen löytöretki, ja Rusisin
todettiin laskevan järveen. Livingstone oli siitä huolimatta vakuutettu
siitä, että Tanganjikalla oli laskuväylä, koska sen vesi oli melkein
suolatonta.



Kivu järvi.


Eräältä järven pohjoispään päälliköltä saatiin kuulla Rusisin alkavan
Kivu nimisestä järvestä, josta jo Speke oli kuullut, mutta jonka vasta
saksalainen kreivi v. Götzen v. 1894 löysi korkealta tulivuoriensa
keskeltä.



Tanganjikan ihanuus.


Stanleyta maisemat viehättivät ylenmäärin. »Oli aivan tyyni ja
Tanganjikan tummanvihreä vesi kuvasti helmaansa sinitaivaan.
Virtahepoja nousi sukelluksista raitista ilmaa hengittämään niin
lähellä venettämme, että se pelotti meitä, kadoten jälleen veden
alle, ikäänkuin meidän kerallamme piilosilla oloa leikkiäkseen...
Pysyimme kaiken päivää jotenkin lähellä rantaa, jolla runsaan metsän
ja kasvullisuuden verhoama vuorijono melkein äkkijyrkästi suistui
kirkkaaseen veteen, ja sitä mukaa kuin kuljimme niemien ohi, avautui
eteemme yhä uusia, mitä vaihtelevimpia ja ihastuttavimpia näköaloja,
jotka saivat meidät tuon tuostakin ihastuksesta huudahtamaan. Kauniit
puut, joista suuri osa paraillaan kukki ja levitti sanomattoman
suloisia tuoksuja, kohottivat taivasta kohti monimuotoisia latvuksiaan,
mikä muistuttaen pyramidia, mikä typistettyä kartiota, pöytää tai
huoneen kattoa... En ollut koko matkallani vielä nähnyt mitään niin
kaunista kuin nämä maisemat — kalastajakylät palmujensa, pisankiensa,
banianiensa ja mimoosojensa suojassa, maniokkipuutarhat palmulehtojen
kahden puolen, kentät vehmaine nurmineen, jotka ulottuvat alas tyveniin
lahdelmiin saakka, ja lahdelmat itse, joiden kirkkaaseen kalvoon
varhaisena aamuhetkenä kuvastuivat kauniit vuoret, suojellen niitä
täällä usein raivoavia ankaria myrskyjä vastaan. Kalastajat näyttivät
olevan sangen tyytyväisiä. Järvestä he saavat niin paljon kalaa kuin
tarvitsevat, vieläpä enemmänkin, niin että suuri osa saaliista voidaan
myydä. Jyrkät rinteet, joita naiset viljelevät, antavat yllin kyllin
viljaa, kuten durraa, maissia, maniokkia, maapähkinöitä ja bataatteja.
Palmupuista saadaan öljyä ja pisangeista yllin kyllin maukkaita
hedelmiä. Rotkoissa kasvaa suuria puita, joista kalastajat kovertavat
venheensä. Luonto on siis runsaasti antanut näille ihmisille, mitä
he tarvitsevat.» Ei ole ihmeellistä, arveli Stanley, että he orjiksi
ryöstettyinä kaukana vieraalla maalla huokailevat takaisin ihanaan
kotimaahansa.

Stanley tarjoutui saattamaan Livingstonea, jos hän palaisi kotiin
joko Ugandan tietä, Gondokorossa Bakeriin yhtyäkseen, tai tavallista
karavaanitietä Sansibariin. Mutta Livingstone oli päättänyt jatkaa
työtään siitä, mihin oli sen lopettanut, arvellen puolessatoista
vuodessa saavansa Niilin lähdekysymyksen ratkaistuksi. Stanleyn mukana
hän suostui tulemaan vain Unjanjembeen saakka, noutamaan Stanleyn sinne
jättämät tavarat ja hänelle kotimaastakin lähetetyt varastot.



Uutta tietä Unjanjembeen.


Välttääkseen Uhhan veroja kiskovat päälliköt Stanley nyt päätti
viedä Livingstonen Unjanjembeen aivan uutta tietä, ensin veneillä
pitkin Tanganjikaa etelää kohti ja sitten suoraan maan poikki halki
tiettömäin ja harvaan asuttujen seutujen, kunnes saapuisi entiselle
reitilleen. Kahdella arabialaisilta lainatulla veneellä molemmat
matkustajat soutivat järven itärantaa eteläänpäin, poiketen aina jokien
suistamoihin kuljettaessaan niiden yli pääosan karavaanista, joka kulki
maata pitkin. Vihdoin venematka päättyi ja koko karavaani lähti länttä
kohti samoamaan läpi metsien, poikki vuoristojen ja laaksojen. Maa oli
melkein asumatonta, mutta riistaa oli runsaasti, puhveleita, sebroja,
kirahveja, antilooppeja ja olisi ollut elefanttejakin, mutta niihin
eivät pystyneet retkikunnan pyssyt. Metsät olivat täynnään jalopeuroja,
jotka öisin kamalasti karjuivat leirin ympärillä. Livingstone
heikkoudestaan ja risaisista kengistään huolimatta kulki koko matkan
jalan, vaikka häntä varten oli aasi matkassa. Maisemain lumoava kauneus
ja rehevyys kiehtoi Stanleyn mielen siihen määrään, että hänen oli
vaikea niistä erota. Kompassin ohjausten mukaan hän löysi vanhan
reittinsä ja asutut seudut ja tapasi taas ensimmäiset arabialaiset
karavaanit, jotka alkoivat seurata hänen latujaan, kuultuaan hänen
uutta tietään onnellisesti kiertäneen Mirambon väijytykset ja saapuneen
Udjidjiin. Helmikuun 18:ntena retkikunta seitsemän viikkoa matkalla
oltuaan saapui Unjanjembeen.

Siellä arabialaiset yhä kävivät sotaa Miramboa vastaan, jonka
pääkaupunki taas piiritettiin. Nyt rosvopäällikkö kuitenkin
oli ahtaalla, mutta lopulta hän kuitenkin suoriutui siitäkin
pinnistyksestä, kuten Stanley seuraavalla matkallaan sai kokea.

Stanleyn piti hankkia Livingstonelle Sansibarista lisää tavaroita
ja kantajia. Jotta viimemainitun odotus tulisi niin lyhyeksi kuin
suinkin, lähti hän sadeajasta huolimatta maaliskuun 14:ntenä rannikolle
matkustamaan, Livingstonen päiväkirjat ja kirjeet mukanaan. Joet
olivat kaikki tulvillaan, mutta ei mikään voinut pidättää kotia kohti
rientävää retkikuntaa. Simbavennista oli äkkitulva reväissyt mukanaan
kokonaisen sivustamuurin ja hävittänyt viisikymmentä taloa. Muualla
oli tulva ja hirmumyrsky pyyhkäissyt maan pinnalta toukokuun 6:ntena
pois satoja kyliä, hukuttanut suuret määrät ihmisiä, sortanut metsiä.
Saapuessaan Bagamojoon Stanley siellä tapasi retkikunnan, jonka
juuri piti lähteä sisämaahan Livingstonelle apua viemään ja jossa
oli hänen poikansa mukana. Stanleyn saavuttua ja tuotua sen sanoman,
että Livingstone jo oli autettu, tämän retkikunnan valkoiset jäsenet
palasivat Eurooppaan — Osvald Livingstone heikontuneen terveytensä
vuoksi — ja ainoastaan tavaroista osa lähetettiin perille Stanleyn
apuretkikunnan keralla.

Se vastaanotto, jonka Stanley sai osakseen Englannissa, ei alussa
ollut ystävällisimpiä, joka seikka yhtä paljon hämmästytti kuin
harmittikin häntä, hän kun oli pannut alttiiksi terveytensä ja henkensä
pelastaakseen miehen, jonka kohtaloita koko sivistynyt maailma seurasi
mielenkiinnolla. Englannissa ei tahdottu edes uskoa hänen sanojaan
— amerikkalaiset sanomalehtimiehet olivat siellä huonossa huudossa
— mutta kun hänellä oli mukanaan Livingstonen päiväkirja ja hänen
kirjoittamiaan kirjeitä, ei tietoja enää käynyt epäileminen. Myöhemmin
Englannin maantieteellinen seurakin kutsui hänet vieraakseen ja antoi
hänelle sen tunnustuksen, jonka hän tarmokkaan tekonsa kautta oli niin
täysin määrin ansainnut.



Livingstonen viimeiset suunnitelmat.


Livingstone Stanleystä erotessaan antoi hänelle seuraavat tiedot
vastaisista retkistään: »Kun olen saanut lähettämänne kantajat, niin
lähden oikopäätä Ufipaan. Kuljettuani Rungva joen poikki kierrän
Tanganjikan eteläpään ja jatkan matkaa Kikumbin Luapulan rannalle.
Tämän joen poikki kuljettuani suuntaan kulkuni suoraan länttä kohti
Katangan kuparikaivoksille. Sikäläiset ihmiset väittävät Niilin
lähteitten olevan kahdeksan päivämatkaa Katangasta etelää kohti. Ne
löydettyäni palaan Katangan kautta Ruan suola-asumuksille. Sieltä
pitäisi olla kymmenen päivämatkaa luodetta kohti Kamolondo järvelle.
Sieltä kuljen veneellä Lufira jokea Lincoln järvelle, josta sitten voin
laskea Lualabaa pitkin neljännelle järvelle, jonka luulen ratkaisevan
probleeman. Luultavasti tämä järvi joko on Kovambe (Bakerin järvi) tai
Piaggian järvi.»



Niilin otaksutut lähteet.


Livingstone oli maanasukkailta kuullut, että Lundan eteläosissa
oli neljä lähdettä, joista kaksi juoksi pohjoista kohti, Lualaban
latvahaarat muodostaen, kaksi etelää kohti Sambesiin. Lähteet ovat
kivettömän harjanteen kahden puolen ja yksi niistä on niin suuri, ettei
ihminen toisella rannalla seistessään voi nähdä toisella rannalla
seisovaa ihmistä. »Näihin neljään lähteeseen», sanoi Livingstone
»Heraldin» omistajalle kirjoittamassaan kirjeessä, »jotka ovat niin
lähellä toisiaan ja joista neljä suurta jokea saa alkunsa, soveltuu
jossain määrin kaikkien matkustajien isän — Herodotoon — kuvaus, jonka
hän Egyptin Saissa kuuli Minervan temppelin rahavartijalta Niilin
pohjattomista lähteistä.» (Maant. ja löytör. I, s. 76). Livingstone oli
usein matkustanut näiden lähteiden sivu, mutta ei koskaan voinut niillä
käydä.

Livingstonelle alkoi nyt Unjanjemben Taborassa pitkä odotus.
Maaliskuun puolivälissä 1872 Stanley oli lähtenyt ja elokuun lopulla
vasta Livingstone saattoi lähteä viimeiselle retkelleen, suunnaten
lounaaseen Tanganjikan länsirantaa kohti. Lokakuun 8:ntena hän saapui
järven rannalle ja retkeili sitä pitkin verkalleen etelää kohti, itse
sairaana ja väkensä jalat maan kuumuudesta pöhöttyneinä. Marraskuun
puolivälissä, sadekauden alkaessa, hän saapui järven eteläpäähän.
Vaikka satoi kaatamalla ja ruokavaroista oli suuri puute, käyttäytyi
Livingstonen väki kuitenkin sangen hyvin, »ikäänkuin he olisivat olleet
makololoja, suurempaa kiitosta en voi heille antaa».



Orjuuden hävittäminen ylin päämäärä.


Veljelleen näihin aikoihin kirjoittamassaan kirjeessä hän sanoi: »Jos
Jumala suo minun tehdä lopun orjuuden kauheista onnettomuuksista, niin
ei nälkä eivätkä rasitukset minulle mitään merkitse, vaan ylistän
Hänen nimeänsä kaikesta sydämestäni. Niilin lähteitten löytäminen on
minulle vain keino, sen kautta voin sitten puhua suuremmalla ponnella,
ja tämän ponnen aion käyttää parantaakseni yhden maailman löyhkäävistä
haavoista. Tahdon käyttää niukat, huonot voimani saadakseni aikaan sen
suunnattoman mullistuksen, jota Jumala kaikkitietävässä viisaudessaan
on vuosisatoja valmistanut ja jota hän nyt ilmeisesti kiiruhtaa.
Uskokoot ihmiset vain, jos tahtovat, että olen kunnianhimoinen.»

Tanganjikan itärantaa kulkien Livingstone saapui samoille maille,
joilla hän jo ennen oli ristiin rastiin matkustellut. Sadekauden
vaikutuksesta maa verhoutui raikkaaseen vihantaan vaippaan ja joet
alkoivat olla tulvillaan. Kasemben maahan hän ei nyt poikennut, se
kun oli täydelleen sodan jaloissa. Arabialaiset olivat voittaneet
ja surmanneet hänen tuntemansa hallitsijan ja arabialainen hallitsi
maata. Vainajan pään ja kuninkaalliset arvomerkit vallananastaja oli
kohottanut seipään nenään kaikkien nähtäviksi.



Bangveolon soissa.


Vuoden 1873 ensi päivinä Livingstone jo oli lähellä Bangveoloa, mutta
kuta lähemmä hän saapui, sitä vaikeammaksi kävi kulkeminen. Maan
asukkaat estelivät. Rankkain sateitten vuoksi oli mahdotonta tehdä
tähtitieteellisiä havainnoita, joten Livingstone ei tiennyt, missä
oli. Koko lakea maa oli tulvan vallassa. »En ole koskaan tämän moista
nähnyt, mutta olemmekin täällä Niilin soissa lähellä Bangveoloa.»
Ruovoston ja iilimatojen vuoksi oli kovin tukalaa kahlata soitten
poikki. »Sadetta, sadetta, ainaista sadetta, ikäänkuin ei siitä
koskaan tulisi loppua.» Toisinaan oli vettä kaulaan saakka ja lisäksi
salahautoja, elefanttien jalanjälkiä, joihin mies saattoi pulahtaa
näkymättömiin. Jokien poikki oli sairasta matkustajaa kannettava. Vesi
oli kylmää, samoin kuin tuulikin. Livingstonen väki kokosi sieniä ja
ruohoja ravinnokseen, eikä napissut, vaikka olikin soissa ja jokien
poikki kahlatessaan väsyä. Oppaita oli mahdoton saada. Eräänä yönä
punamuurahaiset hyökkäsivät retkikunnan kimppuun, purren niin että veri
vuoti.

Neljä kuukautta kestäneen jalkamatkansa pitkin Bangveolo-järven
pesusienirantoja ja rämeitä Livingstone jatkoi Lofu nimiseltä joelta
itää kohti kulkien. Maa oli ennen ollut asuttua, mutta nyt se oli
enimmäkseen autiona, entiset kylät raunioina ja joilta oli sillat
hävitetty. Ruokatavaroita oli vaikea saada; riistaa tosin oli, mutta
se oli kovin arkaa ja päästi harvoin ampumatkan päähän. Jokia, putaita
ja puroja oli niin taajassa, ettei niistä ollut mahdollista enää
lukuakaan pitää. Helmikuussa retkikunta viipyi jonkun aikaa järven
koilliskolkassa saadakseen oppaita edelleen Matipa nimisen päällikön
luo, jolta Livingstone toivoi saavansa veneitä. Loppumatonta suota
pieni retkikunta kulki edelleen kaakkoa ja etelää kohti; vain siellä
täällä kohosi joku saarento palmuineen ja muine puineen yleisestä
tulvasta. Matipa kauan esteltyään suostui kuljettamaan Livingstonen
pieneen kalastajain asumaan saareen, josta hänen piti saada veneitä,
mutta kun ne eivät olleet siksi suuria, että niillä olisi uskaltanut
kulkea järven poikki etelärannalle, täytyi Livingstonen edelleenkin
kulkea rantaa pitkin.

Maaliskuun 20:ntenä hän saapui Tshambesille, jonka hän siis nyt omin
silmin näki laskevan Bangveoloon, eikä Sambesiin. Tämän 400 askelta
leveän joen vuolas virtaus kuljetti mukanaan paljon vesikasveja, jotka
kietoutuivat yhteen suuriksi kimpuiksi. Tshambesin eteläpuolella jatkui
samaa rannatonta rämettä, josta vain puita kasvavat muurahaiskeot
kohosivat ympäristöään korkeammalle. Suunnattomia ruoko- ja
lootostiheikköjä rehoittaa näissä rämeissä ja niiden kahina muistutti
etäisen meren rantahyökyjä. Niitä kasvoi kymmeniä kilometrejä leveänä
paarteena ulkona järvestäkin tehden yhä vaikeammaksi saada oikeata
käsitystä sen ääriviivoista. Kaikkiaan on rämepaarre puolensataa
kilometriä leveä ja leveämpikin, liittyen maan puolella tasaisiin
rannattomiin niittyihin, järveen taas lähettäen ruoko- ja lootosniemiä.

Etelärannalla täytyi kulkea lukuisain jokien ja putaitten poikki, mutta
niiden joukossa ei ollut sillä puolella suuria jokia, yhtä lukuun
ottamatta, kuten asukkaat olivat Livingstonelle kertoneetkin.

Bangveolo-järven rannalta Livingstone kirjoitti Stanleylle kirjeen,
joka oli hänen viimeisensä. »Tshambesin poikki», hän tässä kirjeessä
sanoo, »kulkivat portugalilaiset jo kauan sitten, ja heille kuuluu
kunnia sen löytämisestä. Nimen yhtäläisyydestä johtui, että
se karttoihin merkittiin Sambesin itäiseksi haaraksi, ja minä
typeryydessäni luulin, että se johtui jostakin tositiedosta. Sen
vuoksi jäi ensimmäinen kulkuni sen poikki yhtä tuloksettomaksi kuin
portugalilaistenkin. Kokonaista kaksikolmatta kuukautta tarvitsin
tämän erehdyksen korjaamiseksi. Kasembe oli ensimmäinen, joka minulle
antoi vihjausta siitä, että Tshambesi kuuluu siihen jokien ja järvien
jaksoon, joka todennäköisesti muodostaa Niilin. Hän kuitenkin sanoi
sen niin leikillään, että minun täytyi lähteä itse lähteitä etsimään
tullakseni vakuutetuksi siitä, ettei tämä mahtimies puhunut vain
pilojaan. Eräällä saarella keskellä Bangveolo järveä, jossa joka
puolella vesi ja taivas yhtyivät, alkuasukkaat sanoivat, kättään
verkalleen ympäri kuljettaen: 'Tuo on Tshambesi, joka juoksee tämän
paikan ympäri ja muodostaa Bangweolon, ennenkuin se kiertää tuon
niemen taa ja saa Luapulan nimen'. Tämä oli löydön hetki, eikä vain
kulku vähäpätöisen joen poikki...» Silmäys karttaan osoittaa, kuinka
oikein alkuasukkaat kuvasivat molempien jokien ja Bangveolo järven
maantieteelliset suhteet, vaikk'ei Livingstone liene vielä täydelleen
käsittänyt heidän tietojensa sisällystä. Tshambesi todella juoksee vain
järven päitse, jatkaen paikalla Luapulana edelleen.

Kuukauden kestänyt rämpiminen soissa ja yhä ankarammaksi käyvä
punatauti mursivat lopulta Livingstonen vankat voimat. Huhtikuun
puolivälistä alkaen hänen ruumiin- ja hengenvoimansa nopeaan riutuivat.
Siitä huolimatta hän kirjoitti päiväkirjaansa: »Kuinka hartaasti
kuitenkin haluan, että Kaikkivaltias soisi minun näkevän työni
päättyvän.» Huhtikuun 30:ntena, joka oli sunnuntai, hän heikkoudestaan
huolimatta toimitti jumalanpalveluksen. Seuraavana päivänä hän vielä
yritti ratsastaa aasilla, mutta vaipui lyhyen ajan kuluttua uupuneena
maahan. Palvelijat kantoivat häntä jonkinmoisessa riippumatossa kylästä
kylään. Huhtik. 27:ntenä hän viimeisen kerran kirjoitti päiväkirjaansa:
»Lopen uupunut; jään tänne voimistuakseni. Olen lähettänyt väkeä
ostamaan lypsyvuohia. Eteenpäin Molilamon rantoja kohti.» Vuohia ei
kuitenkaan voitu saada. Kun matkaa oli jatkettava, ei Livingstone
enää voinut nousta vuoteeltaan, vaan majan seinät oli revittävä auki,
jotta paari voitiin sisään saada. Hänen ruumiinsa Oli niin arka,
että paarilla matkaaminenkin tuotti hänelle suuria tuskia. Huhtikuun
29:ntenä retkikunta saapui Tshitambon kylään, Bangveolo-järven etelä
rannalle.



Kuolema.


Livingstone oli puhunut paljon ja surullisesti omaisistaan ja
rukoillut paljon, luvannut vaihtaa tavaransa norsunluuhun ja antaa
tämän miehilleen ja lähteä kotia. Nyt hän sanoi: »Rakentakaa minulle
maja, että saan kuolla.» Miehet rakensivat majan ja laskivat sairaan
vuoteelle. Hän kärsi ankaria tuskia ja voihki yöt päivät. Hän ei voinut
syödä ensinkään ja hänen näkönsä heikontui siihen määrään, että hän
tuskin huomasi, kun kynttilä sytytettiin. Kolmantena päivänä hän sanoi:
»Minua viluttaa kovin, pankaa majan päälle enemmän heiniä». Hänen
seuralaisensa eivät puhuneet mitään, eivätkä lähestyneet häntä. Maan
päällikkö hänelle lähetti jauhoja ja papuja ja osoitti retkikunnalle
monella tavalla ystävyyttä.

Huhtikuun viimeisenä päivänä Susi vielä k:lo 11 aikaan yöllä kävi
isäntänsä luona, joka silloin kysyi häneltä, pitkäkö matka vielä mahtoi
olla Luapulalle. Susi arveli kolme päivämatkaa. Vielä myöhemmin hän
kävi sairaalle hänen pyytämäänsä rohtoa antamassa. Varhain aamulla eräs
retkikunnan nuorimmista, joka oli varalla sairaan käskyjä kuulemassa,
herätti Susin ja sanoi: »Tule herran luo, minä niin pelkään; en tiedä,
elääkö hän enää.» Kun Susi, Tshuma ja pari muuta miestä sitten menivät
majaan, niin paloi siellä kynttilä ja Livingstone oli vuoteensa edessä
polvillaan, kädet ristissä pieluksella, pää niitä kohti vaipuneena. Kun
he kädellään koettivat hänen poskeaan, oli se kylmä.



Viimeinen matka.


Vainaja ei ollut antanut minkäänlaisia määräyksiä siitä, mitä hänelle
oli kuoleman jälkeen tehtävä, mutta Susi ja Tshuma päättelivät,
ettei häntä voitu jättää sinne tuntemattomaan pakanamaahan, vaan
auringonpaisteessa kuivasivat ruumiin viedäkseen sen merenmaalle.
Sydän kaivettiin puun juurelle ja eräs kolmas palvelija, Jakob
nimeltään, joka osasi kirjoittaa, piirsi suureen mjulapuuhun kuulun
löytöretkeilijän nimen ja kuolinpäivän. Lähelle tehtiin tangoista
jonkinlainen portti muistomerkiksi, ja tämä tervattiin, jotta se
kauemmin kestäisi. Seudun päällikkö lupasi pitää paikan ruohosta
puhtaana, jotteivät vuotuiset kulovalkeat muistomerkkiä polttaisi.

Vainajan tavaroista laadittiin luettelo ja kaikki kirjoitukset, kirjat
ja koneet vietiin Sansibariin, samalla kuin ruumiskin. Palvelijat
matkasivat nyt takaisin Tanganjikan eteläpäähän samaa tietä, kuin
olivat tulleetkin, ja sieltä uutta tietä Unjanjemben Taboraan, jonne he
saapuivat lokakuussa, leväten siellä jonkun aikaa. Helmikuun 18:ntena
1874 he saapuivat Sansibariin, yhdeksän kuukautta matkalla oltuaan.
Sansibarista ruumis vietiin Englantiin, jossa se haudattiin Westminster
Abbeyhin. Se tunnettiin David Livingstonen maallisiksi jäännöksiksi
leijonan puremasta, jonka hän oli saanut nuorena lähetyssaarnaajana
Mabotsassa.

Susin, Tshuman ja Jakobin uskollinen ja rohkea teko, he kun olivat
suorittaneet niin vaikean ja vaivalloisen retken osoittaakseen
rakkaalle isännälleen viimeisen palveluksen, herätti Euroopassa
mitä suurinta myötätuntoa ja vaikutti epäilemättä edullisesti koko
neekerirodun tulevaisuuteen. Jakob pääsi Englannin kuningattaren
puheille ja rupesi sitten erään Sansibarin kauppiaan palvelukseen.
Tshumasta tuli karavaanipäällikkö ja hän matkusti sitten sekä Keith
Johnstonin että Joseph Thomsonin keralla uusilla löytöretkillä. Susi
oli Stanleyn seuralainen hänen suurella Kongo-retkellään. Mutta näyttää
siltä, etteivät uudet herrat enää voineet pitää näissä neekereissä
vireillä niitä hyviä ominaisuuksia, jotka Livingstonen seura oli heissä
herättänyt.

Livingstonella oli eläessään arvostelijansa ja — kadehtijansa — mutta
kuta enemmän hänen työnsä suuruus alkoi selvitä, sitä yksimielisemmäksi
kävi maailman tunnustus. Ja hänen traagillinen kuolemansa, juuri kun
hän luuli saavuttaneensa toiveittensa päämäärän, oli omiaan saamaan
viimeisetkin nurkujat vaikenemaan. Yksimielisesti hänet nykyään
tunnustetaan suurimmaksi kaikista Afrikan matkustajista.

Sir H.H. Johnston, Livingstonen elämäkerran kirjoittaja, etevä
Afrikan tutkija itsekin, arvostelee seuraavasti hänen ansioitaan
löytöretkeilijänä: Livingstone ennen muita teki koko Etelä-Afrikan
tunnetuksi Betshuaanimaan kuivien ylänköjen ja Kalaharin erämaan poikki
aina Sambesin laaksoon saakka.

Hän löysi Ngami järven. Vuosina 1852—1856 hän tutki Sambesin pää
suunnan Tshoben suusta pohjoista kohti aina Liban lähteitten
läheisyyteen ja siitä länttä kohti ensimmäisenä varmasti määräsi
Kassain ja Kuangon lähteet. Livingstonea voitanee pitää Kassain, Kongon
vetevimmän syrjäjoen löytäjänä. Pombeirot näyttävät kiertäneen Kassain
lähteet eteläpuolitse. Ladislaus Magyar, unkarilainen kauppias ja
löytöretkeilijä, joka matkusteli Angolassa vv. 1849—1864, biheläisen
neekerinaisen kanssa naimisiin mentyään, tunkeutui v:n 1851 vaiheilla
Kuangon yläjuoksulle ja Sambesin syvänteen luoteisille rajoille ja
saattoi ehkä nähdä Kassain latvat v. 1855, muutamia kuukausia ennenkuin
Livingstone, mutta vasta Livingstonen kirjan ilmestyttyä hänkin kertoi
maailmalle matkastaan. Kun hän oli vailla tieteellistä sivistystä,
ei hän sitä paitsi voinut liittää kertomukseensa minkäänlaisia
tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä.

On tosiaan merkillisempää, lausuu Johnston, se mitä Livingstonen
edeltäjät sivuuttivat, kuin se mitä he löysivät. Portugalilainen t:ri
Lacerda saapui pienelle Mofue järvelle, joka on kolmisenkymmentä
kilometriä Moefosta etelään, lyhyen matkaa Luapulasta itään, mutta ei
hän, sen enempää kuin kukaan muukaan hänen retkikuntansa jäsenistä,
viitsinyt käydä päivämatkaa pohjoisempana Moeron rannalla eikä
Luapulankaan äyräillä. Bisa maassa he kuulivat »Shuia» järvestä, jonka
piti olla vähän matkaa lännempänä, ja tiesivät Tshambesin siihen
laskevan. Mutta vasta Livingstone kävi tällä järvellä ja nimitti sen
erään saaren mukaan Bangveoloksi. Njassa järvestä portugalilaiset
kuulivat kahdeksannentoista vuosisadan kuluessa ja yhdeksännentoista
alussa. Gaspar de Bocarro oli jo v. 1616 kulkenut aivan sen ohitse
jotenkin läheltä, Kilwaan ja Mombasaan matkustaessaan, mutta hän
ei näytä sitä nähneen, vaikka kulki ylä-Shiren poikki. V. 1846 sen
todella näki portugalilainen Candido de Costa Cardoso, mikäli tiedämme.
Portugalilaisten matkoista kuitenkin hyvin vähän tiedettiin.

Angolasta palatessaan Livingstone löysi Viktoria-putouksen ja kulki
Sambesin jokivartta missä lähempänä, missä etäämpänä joesta suistamoon
saakka. Toisella Sambesin matkallaan hän maailmalle paljasti Njassan
seudut ja sen eteläpuolella olevan pienen Shinvan, tutki Shiren seudun
korkean vuoriston ja Shire joen juoksun, Njassan länsipuolella olevan
Luangwa joen, useimmat Sambesin pohjoispuoliset syrjäjoet ja Butangan
ylämaan. Tällä toisella matkalla saatiin myös entistä perusteellisempi
tieto Sambesin moniputaisesta deltasta.

Kolmannella suurella matkallaan Livingstone jatkoi Rovuman seutujen
tutkimista, kartoittaen tästä joesta suuren osan. Hän oli ensimmäinen
eurooppalainen, joka tutki Njassan länsipuolisen maan ja Bemba maan.
Hän löysi Tanganjikan eteläpään ja arvasi tämän järven purkavan vetensä
länttä kohti Lualabaan. Hän oli ensimmäinen, joka lähetti tiedon Moeron
suuresta suosta. Livingstonen kautta tulivat tunnetuiksi Moero ja
Bangveolo järvet ja niitä yhdistävä Luapula joki, ynnä Kongon yläjuoksu
Njangwen seuduilla. Lualaban eli Kamolondon yläjuoksustakin hän toi
tiedon. Hän oli ensimmäinen eurooppalainen, joka tunkeutui kolmen ja
puolen asteen päähän päiväntasaajasta ja tutustui Manjeman metsään
ja sen suuriin simpansseihin ja kääpiöelefantteihin. Hän ensi kerran
mainitsee Lomami joen ja kuuli ensimmäiset sanomat Katanga maasta, sen
metallirikkaudesta ja luola-asumuksista: »Kuukauden matka Kasemben
maasta länttä kohti on Katanga, jossa väestö sulattaa kuparimalmia
(malakiittia) suuriksi, ison I:n muotoisiksi, 50—100 naulan painoisiksi
harkoiksi. Asukkaat takovat tästä metallista renkaita käsivarsien ja
säärien koristukseksi. Kultaakin Katangassa on.» Kivu järvestäkin
Livingstone toi varmemman tiedon, samoinkuin Viktoria-järven
koillisesta Kavirondo-lahdesta.

Livingstone omisti kaikkialla, missä kulki, huomiota Afrikan
muinaisuudellekin, sekä geologiselle että esihistorialliselle.
Muun muassa hän kokosi tietoja Mashonamaan kivilinnoista. Niilin
lähteitten etsimiseen häntä viehätti sekin luulo, että muka Mooses
Egyptissä oleskellessaan oli koettanut saada niitä selville. Hän
toivoi sen vuoksi tapaavansa Niilin lähdeseuduilla merkkejä Egyptin
muinaisesta vaikutuksesta. Lundan ja muitten seutujen asukkaitten
ulkomuodossa hän luuli huomaavansa piirteitä, jotka viittasivat
egyptiläiseen verensekoitukseen. Jos hän olisi tuntenut Viktoria
järven länsipuolisissa valtioissa hallitsevat vahumat, olisi hän
saanut vielä paljon enemmän tukea luulolleen. On kuitenkin hyvin
epäiltävää, onko tämä sekoitus egyptiläistä, vaikkapa kyllä hamilaista
ja ehkä semiläistäkin. Tanganjikasta Moerolle kulkiessaan v. 1869 hän
Itawan päälliköstä ja rahvaasta sanoo: »Nsama, heidän päällikkönsä,
oli vanha mies, jonka pää ja kasvot olivat samanlaiset kuin Assyrian
muinaisrakennusten veistokuvissa. Rahvas oli harvinaisen kaunista,
Itawan miehistä usealla oli yhtä kaunis pää kuin suinkin on mahdollista
tavata eurooppalaisjoukossa. Ruumiit olivat hyvin muodostuneet,
kädet ja jalat pienet. Koillisessa Njassa-maassa Livingstone tapasi
hallitsijahuoneen, jonka kansan tarinan mukaan eräs vaaleaihoinen
seikkailija kuuden toverinsa keralla oli perustanut. »Näiden
jälkeläisillä oli monet ajat suora nenä, vaalea iho ja pitkä tukka.»

Ystävänsä, sir R. Murchisonin innostamana Livingstone suuresti harrasti
geologiaa ja hankki sen alalla sangen perusteelliset tiedot, vaikka
häneltä puuttuivatkin varsinaiset opinnot. Keski-Sambesin laaksoa
laskiessaan v. 1856 hän löysi fossilisia araukarioita ja päätti tästä,
että Etelä-Afrika ennen lienee ollut maayhteydessä sekä Intian että
Etelä-Amerikan kanssa. Njassa-järvestä hän ensimmäisenä lausui sen
mielipiteen, että se oli maanrepeämän — oikeammin maan vajoamisen —
kautta syntynyt.

Livingstone ei matkustaessaan pitänyt kiirettä. Hän teki taivalta sen
mukaan kuin sopi, lausuu hänestä Scott Keltie, tehden huolellisia
havaintoja ja kirjoittaen muistoon kaikki, mikä oli sen arvoista,
harvinaisen tarkkaa maantieteellistä älyä ja tottunutta tieteellistä
ymmärrystä osoittaen, tutkien kansan elämäntapoja, syöden heidän
ruokaansa, asuen heidän majoissaan, ottaen myötätuntoisena osaa heidän
iloihinsa ja suruihinsa. Kaikissa maissa, joitten läpi hän matkusti,
alkuasukkaat sen vuoksi rakkaudella häntä muistelivat, pitäen häntä
melkein poikkeuksetta korkeampana olentona. Hän kohteli heitä aina
hellästi, lempeästi, jalosti. Arabialaiset orjakauppiaatkin, joitten
vastustaja hän oli, ihailivat häntä suuresti ja sanoivat häntä »sangen
suureksi tohtoriksi». Hänen esimerkkinsä ja kuolemansa vaikuttivat
innostavasti, houkuttelivat Afrikkaan kosolta löytöretkeilijöitä
ja lähetyssaarnaajia ja synnyttivät Euroopassa niin ankaran vihan
orjakauppaa vastaan, että voimme sanoa sen hänen vaikutuksestaan
saaneen kuoliniskun. Ihmisenä Livingstone oli puhdas ja helläsydäminen,
täynnään inhimillistä myötätuntoisuutta, mieleltään mutkaton kuin lapsi.

       *       *       *       *       *

Alussa vuotta 1873 Englannin hallitus lähetti Sir Bartle
Freren keskustelemaan Sansibarin sulttaanin kanssa orjakaupan
lakkauttamisesta. Kun sulttaanilla oli siitä hyvät tulot, ei hän
tahtonut ottaa moisia vaatimuksia kuuleviin korviin, jonka vuoksi
Sansibariin lähetettiin englantilaisia sotalaivoja, ja silloin
sulttaanin täytyi taipua. Sulttaani Bargash kielsi orjain viennin,
orjakaupan ja lupasi suojella vapautettuja orjia. Orjakaravaaneja
kiellettiin tulemasta sulttaanin manneralueelle ja Sansibarista
orjastus-retkikuntia sisämaahan lähettämästä. Sansibarin vanhalle
orjatorille rakennettiin suuri englantilainen kirkko.



Cameronin matka Afrikan poikki.


Samaan aikaan kuin Livingstonen palvelijat kantoivat isäntänsä ruumista
Sansibariin, varusti Englannin maantieteellinen seura retkikunnan, joka
sai tehtäväkseen kuulun matkustajan avustamisen, jonka jälkeen sen
hänen neuvojensa johdolla piti suorittaa joku itsenäinen tutkimustyö.
Meriluutnantti V. Lovett Cameron otettiin retkikunnan johtajaksi ja
hänen apulaisikseen lähtivät lääkäri Dillon ja luutnantti Murphy.
Maaliskuussa 1873 retkikunta lähti Sansibarista. Neljäntenä miehenä
lähti mukaan kahdeksantoistavuotias Robert Moffat Livingstonen langon
poika, joka kuitenkin pian sortui matkalla tautiin. Retkikunnan muutkin
jäsenet sairastuivat malariaan ja silmätautiin niin pahoin, että
lokakuussa koko yritys uhkasi tuhoutua. Osalta oli siihen syynä sekin
että palkattujen kantajain joukossa oli hyvin paljon huonoja aineksia.
Varustukset eivät suinkaan olleet paremmat kuin Livingstonenkaan hänen
lähtiessään viimeiselle matkalleen.

Taborassa, Unjanjemben arabialaisten pääkaupungissa, retkikunta kohtasi
Livingstonen ruumissaaton ja sai siten epäämättömän tiedon siitä,
että löytöretkeilijä oli kuollut. Cameron kirjoittaa: »Maatessani
eräänä päivänä teltassani sairaana, huolissani ja tuskissani surkean
tilamme johdosta, tuli luokseni Tshuma, palvelija, joka kertoi minulle
isäntänsä kuolemasta ja että hänen ruumiinsa parin päivän kuluttua
saapuisi Taboraan.» Paikkakunnan kaikki etevimmät arabialaiset
osoittivat vainajalle kunnioitustaan saaton saapuessa. Murphy päätti
nyt palata takaisin ja muutaman päivän kuluttua Dillon teki samoin.
Edellinen seurasi ruumissaaton mukana Sansibariin, jälkimmäinen
kuumehoureissa ampui itsensä matkalla.



Lukuga.


Camerom lähti yksin Udjidjiin, saadakseen talteen Livingstonen sinne
jättämät paperit. Sitten hän aikoi jatkaa matkaa edelleen, laskeakseen,
jos suinkin mahdollista, Lualabaa alas mereen. Helmikuussa 1874 hän
saapui Udjidjiin, jossa hän Muhamed ibn Salek nimiseltä arabialaiselta
saikin Livingstonen hänelle uskomat muistiinpanot. Udjidjista Cameron
veneellä kiersi Tanganjikan eteläpään, kartoittaen sen tarkkaan.
Toista rantaa noustessaan hän löysi Lukugan, joka vie Tanganjikan
vedet Kongoon. Stanley sittemmin lausui epäilyksiä, tokko Cameron oli
Lukugaan nähden tullut oikeihin johtopäätöksiin, jonka vuoksi kesti
vielä hyvän aikaa, ennenkuin asia sai lopullisen ratkaisunsa.

Cameron totesi, samoin kuin myöhemmin Stanleykin, ettei Lukugaa
voinut veneellä pitkällekään kulkea, kasvit, kaatuneet puut ja
lieju kun tukkivat sen uoman. Seudun asukkaat kuitenkin vakuuttivat
kuukausimääriä kulkeneensa Lukugan vartta, kunnes olivat nähneet sen
laskevan Lualabaan. Cameronin mittauksen mukaan juoksi joki puolen
solmun nopeudella järvestä poispäin. Venematkansa johdosta Cameron
nyt saattoi entistä oikeammin piirtää Tanganjikan kartan ja korjata
järven suunnan kaakkois-luoteiseksi; edelliset matkustajat eivät olleet
oikealla tavalla lukuun ottaneet kompassin poikkeumaa niillä seuduin,
vaan olivat piirtäneet suunnan melkein suoraan pohjois-eteläiseksi.
Veneretkellä Cameron sekä sairasti kuumetta että ruokatavarain
puutetta, jota paitsi hänen säärissään ja jaloissaan oli vihoittavia
haavoja.



Cameron otaksuu Lualaban Kongoksi.


Udjidjiin palattuaan hän lähetti Sansibariin kaikki Livingstonen
paperit, mitä siellä säilytettiin, ynnä omat päiväkirjansa,
kasvitieteelliset kokoelmansa, karttaluonnoksensa y.m. Sitten hän
uudelleen kulki järven poikki, mukanaan 60 miestä, joista 20:llä oli
pyssyt. Matkan päämäärä oli Njangwe, etäisin kohta, jonka Livingstone
oli Lualaballa saavuttanut. Suuremmitta seikkailuitta Cameron saapuikin
Njangween ja mittasi siellä Lualaban leveyden ja syvyyden ja virtauksen
nopeuden, joten hän sai käsityksen sen suunnattomasta suuruudesta.
Hän tuli puolestaan täydelleen vakuutetuksi siitä, ettei tämä
mahtava joki voinut olla Niili, vaan Kongo. Cameron halusi hartaasti
päästä ratkaisemaan tämän tärkeän kysymyksen, »mutta», kirjoittaa
hän, »en olisi saanut jokimatkaani tarvitsemiani kanootteja millään
muulla tavalla kuin rupeamalla ihmiskauppaa tekemään — toisin sanoen
ostamaan ja myymään orjia, eikä siitä tietysti voinut olla millään
muotoa kysymystäkään. Koettaessani hankkia kanootteja kunniallisilla
keinoilla, saapui Njangween Hamed-ben-Muhamed ben Juma, paremmin
tunnettu Tippu Tipin nimellä, jonkun verran etelämpänä Lomamin varrella
olevasta leiristään. Tämä laajalti tunnettu arabialaispäällikkö oli
tullut Njangween sovittamaan riitoja, joita oli syntynyt eräitten
arabialaisten väen ja hänen suojeluksessaan olevain alkuasukkaitten
välillä. Tippu Tip sanoi, että jos lähtisin hänen kerallaan, voisin
kulkea Lomamin poikki ja sen takana palata takaisin Lualaballe.
Suostuin ehdotukseen ja lähdin arabialaispäällikön matkaan hänen
jälleen palatessaan kotiaan. Njangwen eteläpuolella oli erittäin
hedelmällisiä seutuja, joissa ei vielä kukaan eurooppalainen ollut
käynyt. Mutta Tippu Tipin asemalle saavuttuani sainkin kokea, etteivät
Lomamin takaiset neekeriheimot suostuneetkaan laskemaan minua maansa
kautta. Ja uskollisena periaatteelleni, ettei epäoikeutetun eikä
aiheettoman verenvuodatuksen koskaan pitäisi tahrata loistavintakaan
maantieteellistä löytöä, luovuin yrityksestä ja matkustin eteläisempää
reittiä seutujen kautta, joissa ei vielä milloinkaan ollut käynyt
eurooppalaisia eikä arabialaistakaan.»

Yhden kerran retkikunnan kimppuun kuitenkin hyökättiin, joten sen
täytyi puolustaa itseään, ja taistelussa kaatui yksi alkuasukas.
Cameron julisti kaikkialla kulkiessaan, ettei hänellä ollut
vihamielisiä tarkoituksia. »Kun alkuasukkaat kuulivat, kuinka orjuutta
inhosin, ihastuivat he siitä suunnattomasti.»

Cameron saapui sitten Usua maahan, josta hän aikoi lähteä etsimään
»Skankorra» nimistä suurta järveä. Livingstone oli kuullut puhuttavan
tästä järvestä, Cameron niinikään — nimi tietysti tarkoitti Sankurua,
Kongon suurta syrjäjokea — ja kun hän ei Tippu Tipin leiriltä päässyt
sinnekään päin matkustamaan, aikoi hän pyrkiä sinne etelästä, Uruasta
käsin. Uruan ylipäällikkö Kasongo oli kuitenkin orjastusretkellä
Cameronin saapuessa hänen pääkaupunkiinsa, ja matkustajan täytyi
odottaa tämän mahtimiehen palaamista. Kasongon pääkaupungissa Cameron
tapasi Jumah Merikani nimisen arabialaisen, joka osoitti hänelle paljon
hyväntahtoisuutta ja avuliaisuutta, — »ikäänkuin olisin ollut hänen
veljensä.» Hän tapasi siellä myös Alvez nimisen portugalilaisen, joka
oli Bihestä kokoisin. Alvez oli orjakauppias kehnointa lajia, kunniaton
konna, ja hän oli luokseen koonnut sotajoukon, joka oli samaa laatua.
Muun muassa hänen seurassaan oli portugalilaisen majurin Coimbran
poika. Cameronin varat olivat siksi ehtyneet, että hänen täytyi liittyä
tämän orjakauppiaan karavaaniin päästäkseen maasta pois.

Odotellessaan Cameron teki retken muutaman kilometrin mittaiselle
Mohria-järvelle, jossa hän näki samanlaisia paaluasumuksia kuin
esihistoriallisella ajalla Sveitsin sisäjärvissä on ollut. Niitä
saattoi toisin paikoin olla yhdessä ryhmässä kokonainen kylä. Majat oli
rakennettu pyöreille tai nelitahoisille lavoille, joiden alla veneitä
säilytettiin ja verkot ripustettiin kuivamaan. Kassalin järvellä hän
näki uivia saaria, jotka asukkaat itse olivat rakentaneet, pystyttäen
näille omatekoisille saarille sitten majansa ja kylväen niille
ruohoa ja istuttaen banaaneja. Mutta ei saarilla sen enempää kuin
paalurakennuksissakaan Cameron päässyt käymään. Ne olivat pakopaikkoja,
jotka naapuriheimojen ja heidän päälliköittensä rosvoretket olivat-
pakottaneet rakentamaan.

Kasongo orjastusretkiltään palattuaan otti Cameronin kylläkin
suosiollisesti vastaan, mutta ei sitten laskenut häntä maastaan
lähtemään. Ilman Jumah Merikanin apua ja varoituksia Cameron olisi
ruhtinaan toimesta ryöstetty ja arvatenkin tapettukin. Lopulta hän
kuitenkin pääsi Alvezin karavaanin kera taipaleelle, mutta tämä matka
orjakaravaanin keralla, johon kuului puolentoistatuhatta henkeä, oli
hänelle sanomaton kidutus, sitä suurempi, kun hän ei voinut mitään
tehdä orja parkain kärsimysten lieventämiseksi. Portugalilaiset
kohtelivat orjiaan vielä paljon huonommin kuin kehnoinkaan
arabialainen. Halvemmalla päästäkseen AIvezin miehet säälimättä
ryöstivät kaikki viljat, hedelmäpuut ja varastot, mitä tiellä oli,
antamatta mitään korvausta. Cameronilla ei ollut muuta neuvoa kuin
ostaa väelleen tätä ryöstettyä viljaa, kun muuta ei ollut saatavana.
Enimmäkseen olivat kylät itse orjatien varrella aidoilla ja haudoilla
linnoitetut. Koko matkan Cameron oli sairaudesta heikkona. Siitä
huolimatta hän toimitti tarkat maantieteelliset paikanmääräykset ja
löysi Sambesin, ynnä Kassain ja useitten muittenkin Kongoon laskevain
jokien lähteet.

Portugalin alueella Cameron vihdoin tapasi vieraanvaraisia valkoisia,
mutta aivan viime hetkessä uhkasi keripukki tuhota suurimman osan
retkikunnasta. Cameronin täytyi kolmen vankimman miehensä kanssa kulkea
256 kilometriä neljässä päivässä nälissään ja moninaisia vaaroja
kokien saadakseen apua nopeaan riutuvalle karavaanilleen. Se hänelle
onnistui, mutta niin viime hetkessä, että yksi mies jo ennätti kuolla
ja seuraavina päivinä monta muuta olisi seurannut häntä hautaan. Tämä
mies olikin vasta toinen, jonka Cameron pitkällä retkellään menetti.
Huolenpitoa miehistään hän kaiken aikaa oli pitänyt ensimmäisenä
velvollisuutenaan. Matkansa päätettyään hän itsekin sairastui
keripukkiin ja vain lääkärin taito pelasti hänet kuolemasta.

Cameron oli ensimmäinen valkoinen, joka kulki Afrikan poikki idästä
länteen. Hänen matkansa tulokset olivat suuriarvoiset, vaikkei hän
voinutkaan Lualaban kohtaloita ilmi saada. Seuraava suuri edistys
Afrikan sisäosien tutkimisessa oli tämän salaisuuden selvittäminen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Maantiede ja löytöretket III: Uusin aika 17.-vuosisadan alusta nykyaikaan (alkupuoli)" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.