Title: Uittomiehiä ja kullankaivajia
Author: White, Stewart Edward
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Uittomiehiä ja kullankaivajia" ***
KULLANKAIVAJIA ***



UITTOMIEHIÄ JA KULLANKAIVAJIA

Kirj.

Stewart Edward White


Suomentanut

P. K. [Paavo Kesäniemi]



Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Oy,
1927.



SISÄLLYS:

    I. Tukinuittaja.
   II. Esimies.
  III. Mittaaja.
   IV. Uittopäällikkö.
    V. Viides tie.
   VI. Taivaan tuulen tuuditeltavana.
  VII. Tyttö joka pettyi.
 VIII. Billyn keltanokka.
   IX. Kaksi panosta.
    X. Kilpajuoksu.
   XI. Pelastava armo.
  XII. Kullankaivaja.
 XIII. Tyttö punaisissa.



I.

TUKINUITTAJA.


Ensi kerran tapasin hänet eräänä heinäkuun neljäntenä päivänä
kahdeksankymmenluvun keskivaiheilla. Puutavarakaupungin sahajauhokadut
ja korkeat lankkukäytävät olivat ääriään täynnä väkeä. Kaupungin
vakinainen asujamisto saatteli kotikutoisiin sunnuntaikoreuksiin
pukeutuneita vaimojaan ja mielitiettyjään. Tusinan verran
vieraspaikkakuntalaisia, kuten minäkin, koetti pysytellä niin
näkymättömissä kuin suinkin sievistelevien kaupunkilaisten tieltä.
Mutta suurin osa kulkijoista oli metsistä palanneita tukkimiehiä. Minä
istuin tuoliini painautuneena hotellini edustalla ja katselin heidän
ohikulkuaan.

Heidän paksuvillaiset paitansa, joitten yli leveät housunkannattimet
olivat ristissä, heidän punaiset kaulahuivinsa, ruskeat nahkavyönsä,
lyhyet, karkeavillaiset housunsa, jotka ikäänkuin katkesivat kesken
polven alapuolelta ja vihdoin heidän tukevanaulaiset, paksuanturaiset
kenkänsä antoivat kaikki leimansa tälle ammattikunnalle, mutta enin
kiinnitti mieltäni kuitenkin heidän silmänsä, jotka vilkkuivat
huolettomasti kallelleen nakattujen pyöreitten lakkien alta. Heidän
silmänsä olivat erehdyttävän samanlaiset. Tietenkin niissä oli
sinisiä ja tummia, ruskeita ja harmaita, mutta kaikki ne olivat yhtä
avokatseiset ja ujostelemattomat. Joka silmäpari tähyili sinuun
suoraan, omituinen kunnioituksen ja häikäilemättömyyden sekainen ilme
katseessaan, ja poikkeuksetta välähteli joka silmäkulmassa kuiva
huumori. Tietämättäni olin kai tarkannut tarpeettoman tiukasti erästä
nauravaa silmäparia, sillä äkkiä ilmaantui eteeni sinisilmäinen olento,
joka hieman pilkallisesti kysyä tokaisi:

»Hei poikaseni, näytätpä yhtä innokkaalta kuin käärmeentappaja. Olenko
ehkä kauan kaipaamasi ystävä?»

Ääni vastasi täydelleen miehen asentoa. Se oli huoleton kuin lapsen.
Hän seisoi siinä valmiina mihin tahansa. Jos haastoit riitaa, otti hän
sen ilolla vastaan; jos tarvitsit apua, oli hän yhtä aulis tarjoamaan
sitä sinulle.

»Ehkäpä oletkin», vastasin minä, »jos osaat sanoa minne nuo ihmiset
vaeltavat.»

Hän työnsi lakkinsa takaraivolle ja sukaisi kädellään vaaleita,
lyhyiksi leikattuja kiharoitaan.

»Sorvauskilpailuun», selitti hän lyhyesti. »Lähde mukaan.»

Minä lyöttäydyin hänen mukaansa ja yhdessä me sitten seurasimme
muuta joukkoa joelle, jossa asetuimme kuin kaksi korppia rannalla
kohoavalle hirsiläjälle, josta taas oli hyvä näköala puomintäyteisten
tukkilauttojen väliselle avovedelle.

»Tukinuitto on juuri lopussa», selitti uusi ystäväni. »Takajoukko tuli
viime yönä alas. Neljäntenä päivänä on juhla. Tämä pikku kaupunki on
aina mukana, kun pojat käyvät erottelemaan tukkeja.»

Puoli tusinaa kekseillä varustettua miestä vieritti yhdeksäntuumaista
valkopetäjätukkia avoveteen, johon se jäi kellumaan kolmen, neljän
jalan päähän puomista.

Äkkiä juoksi eräs mies puomia pitkin, hyppäsi kevyesti ilmaan ja
tulla tupsahti poikkiteloin tukin toiseen päähän. Se painui nilkkoja
myöten vesiryöppyyn toisen pään noustessa äkkiä ja koko tukki siirtyi
sysäyksen voimasta keskelle avovettä. Ja mies, käsivarret ristissä
rinnalla, polvet notkistuneina sorjaan sirkusratsastajan asentoon,
seisoi liikkumattomana kuin kuvapatsas.

Hyväksymishuuto seurasi hyppyä. »Se on Dickey Darrell», sanoi
tiedoittajani. »Karjuva Dick. Katsopas häntä.»

Tukilla seisova mies oli pienehkö, hänen hartiansa ja reitensä olivat
sopusuhtaisesti kehittyneet, mutta käsivarret riippuivat pitkinä kuin
apinalla. Enin pisti ehkä kuitenkin silmään punertavanruskea otsatukka,
joka varjosti vaaleita kulmikkaita kasvoja ja kaksi punaruskeaa
suunnikasta, jotka tekivät kulmakarvojen virkaa. Silmät olivat mustat
ja selittämättömät kuin oravalla.

Hetken seisoi hän suorana ja liikkumattomana kuin ainakin yleisön
edessä esiintyjä. Sitten hän alkoi hiljaa pyörittää tukkia jalkojensa
alla. Ylväs katse, rinnalla ristissä olevat käsivarret ja notkea
keskiruumis eivät värähtäneet tuumaakaan. Ainoastaan jalat liikkuivat
eteenpäin, ensin hitaasti, sitten yhä nopeammin, kunnes pyörivän tukin
ympärillä roiski vesi korkeana, leveänä suihkuna. Sitten kuului äkkiä
kaksi jysähdystä hänen iskiessään raskaat anturarautansa tukin kylkeen
vastaliikkeeksi. Tukki taukosi silmänräpäyksessä pyörimästä. Se vapisi
kuin juoksija, joka kesken parastaan pakotetaan pysähtymään.

»Suurenmoista!» huudahdin minä.

»Ei se vielä mitään!» vastasi toverini. »Kuka hyvänsä pystyy tukkia
sorvaamaan. Katsohan nyt.»

Karjuva Dick liikutteli käsiään ensi kertaa. Erikoisella
varovaisuudella asetteli hän epävakaista alustaansa täydelliseen
lepotilaan. Sitten hän heitti ilmavoltin.

Siinä se oli. Ystävältäni pääsi hurja hyväksymishuudahdus, joka pian
hukkui yleiseen kiljuntaan.

Pitkä keksi sukelsi puomin suunnalla tukkia kohti, pureutui sen päähän
ja veti sen lähemmä puomia. Eräs toinen mies hyppäsi Dickey Darrellin
toveriksi. He seisoivat vastakkain, polvet notkistettuina ja valppaina.
Äkkiä he aivan kuin yhteisestä sopimuksesta alkoivat pyörittää tukkia,
vasemmalta oikealle. Siitä tuli huima kyyti. Kuten oravalla häkkärällä
vilisivät heidän jalkansa. Hiljalleen selvisi, että Darrellin
vastustaja ei pystynyt pysymään tukin selässä. Vähän kerrallaan luisui
hän yhä alemmaksi tukin kylkeä, kunnes menetettyään vihdoin kokonaan
jalansijan putosi valtavalla roiskahduksella selälleen jokeen.

»Selväksi sorvattu», huomautti ystäväni.

Yksi toisensa perästä käväisi puolisentusinaa tukinuittajaa
ahdistamassa järkkymättömänä seisovaa Dickiä, mutta yhdelläkään
heistä ei ollut kylliksi taitoa kestämään hänen tulista menoaan. Eräs
seitsentoistavuotias poika näytti hetkisen pitävän puoliaan onnistuen
ainakin pysyttelemään veden yläpuolella, vaikka Dick ilmeisesti sorvasi
tukkia parhaimmalla taidollaan. Mutta kun tuo erinomainen asiantuntija
vihdoin koko painollaan polkaisi pari kertaa vastakkaiseen suuntaan
tukkia, niin lensi nuorukainen yhtä nopeasti päistikkaa veteen, kuin
hän olisi lentänyt äksyn hevosen pään yli.

Väkijoukko alkoi tulla levottomaksi ja odotti kärsimättömästi jotakin
uutta vapaaehtoista nöyryyttämään Darrellia. Se vaati parhaan sorvaajan
esille heti, ja alkoi lisääntyvällä itsepintaisuudella huutaa erästä
nimeä.

»Jimmy Powers!» kiljui joukko, »Jimmy Powers!»

Ja silloin arvasin minä ystäväni ujostelevista kasvoista,
jumalattomista vastalauseista ja hyvin tajuttavista kirouksista, että
noilla huudoilla tarkoitettiin juuri häntä.

Kymmenkunta lähellä olevaa miestä alkoi huutaa. »Täällä hän on. Tule
pois Jimmy. Älä ole pelkuri. Nyle se peijakas ja pane nahka aidalle
kuivamaan.»

Jimmy, yhä kiroillen ja punastellen salli heidän vetää itsensä
korokkeeltaan ja katosi väkijoukkoon. Hetkistä myöhemmin näin hänen
päänsä ja hartiansa liikkuvan puomille päin ja sitten hän äkkiä astui
varovasti vastustajansa eteen tukille.

Nyt ei ollutkaan kysymys vain voimasta eikä myöskään lapsenleikistä.
Molemmat miehet seisoivat vastakkain, tarkasti pitäen silmällä
toisiaan, mutta liikkumattomina, polvet notkistettuina. Minusta he
näyttivät painijoilta, jotka odottivat tilaisuutta käydä kiinni.
Hitaasti pyörähteli tukki yhtäälle, sitten toisaalle. Se oli vain
jonkinlainen kohtelias tervehdys. Äkkiä polkaisi Dick kolme kertaa
nopeasti vasemmalta oikealle, ikäänkuin alkaakseen sorvauksen, sitten
hyppäsi hän korkealle ilmaan ja tuli sitten poikittain tukille
vastapuolella. Jimmy vastasi äkillisellä vastapolkaisulla ja piti
paikkansa huolimatta Darrellin painosta.

Ikäänkuin Darrellin uhkarohkea temppu olisi ollut merkki taistelun
alkamisesta, kävivät molemmat miehet käsiksi leikkiin. Milloin
pyöri tukki vasemmalle, milloin taas oikealle, toisinaan hypähti
se yhtäälle, toisinaan toisaalle, mutta aina salaman nopeudella ja
vaahdon räiskyessä ympärillä. Raudoitettujen anturain kopse tukin
kylkeen soi kuin pyssyn laukaukset. En voinut erottaa eri hyökkäyksiä
ja varo-asentoja, väistöjä ja vastahyökkäyksiä tässä eriskummallisessa
kaksintaistelussa enkä myöskään osannut päättää kenen aloitteesta
tukki kulloinkin pyörähti suuntaan tai toiseen. Mutta mielessäni
väikkyy vieläkin kuva kahdesta miehestä, jotka miltei liikkumattomina
vyötäisiään myöten, siitä alaspäin olivat melkein väräjävässä
liikkeessä ja siten määräsivät tukin huiman pyörinnän.

Väkijoukko oli innostunut ja puolueellinen — Jim Powersin hyväksi.
Se aivan ulvoi kiihkosta. Sitten se menetti alkeellisimmatkin
hienotunteisuuden käsitteet ja raivosi kuin vimmattu huomatessaan, että
äkillinen loiskaus veteen tiesi heidän suosikkinsa häviötä samalla kuin
voittamaton Darrell yhä tepasteli kelluvalla kilpakentällä sen vuoden
sorvausmestarina.

Minun täytyy tunnustaa että olin yhtä pahoillani asiasta kuin muutkin.
Kapusin korokkeeltani ja raivasin tieni lemuavain tukkikasojen välitse
välttääkseni tungosta ja noiduin kaikkia pikkujumalia heidän väärään
suuntaan osuneesta puolueellisuudestaan. Tällöin satuin aivan Jim
Powersin ääreen, joka istui vettä valuvana eräällä lankunpätkällä
tutkiskellen paljasta jalkaansa.

»Valitan surua», sanoin minä hänen takanaan. »Miten hän sen toimitti?»

Jim käännähti ympäri ja saatoin nähdä hänen poikamaisen nauravien
kasvojensa äkkiä muuttuvan julmiksi ja jäykiksi ja hänen silmäinsä
tuiskivan tulta.

»Oh, tekö se olettekin?» murisi hän tuskastuneena. »Näin hän sen teki.»

Hän näytti minulle jalkaansa. Varpaitten juurien yli punoitti kaksi
riviä pieniä pyöreitä jälkiä, joista tihkui verta. Minä seisoin
kysymysmerkkinä.

»Hän potkaisi minua!» selitti Jim Powers. »Polkaisi korkoraudallaan
jalalleni! Astui jalalleni ja sai minut kompastumaan, senkin — — —»
Jimmy Powers osasi kiroilemisen taidon.

»Miksi et sinä potkaissut häntä?» sanoin minä.

»Se ei kuulu minun tapoihini», mutisi hän, vetäen paksua villasukkaa
jalkaansa.

»No mutta», vastustelin minä, sappeni alkaessa kiehua. »Sehän oli
häväistystä! Koko väkijoukko oli sinun puolellasi. Sinun ei olisi
tarvinnut muuta kuin _sanoa_ jotakin — —»

Hän keskeytti minut heti. »Ja käyttäytyä kuin narri — todellakin, Mike.
Tässä iässä täytyy miehen jo tuntea Dickey Darrell tarpeeksi ja olen jo
siksi suuri, että minun täytyy itse pitää huoli itsestäni.»

Hän survasi jalkansa uittosaappaaseen ja otti minua käsipuolesta,
ilmeisesti entisellään.

»Ei, älä sure tukkaa päästäsi minun vuokseni, kyllä minä vielä selvitän
välini Karjuvan Dickin kanssa.»

Sinä yönä siirsin isäntäni neuvosta vaatekaappini ja matkakirstuni
makuuhuoneeni oven eteen ja makasin valveilla kuunnellen kuinka
kaupunki tuntui huojuvan perustuksillaan. Jokaisen erikoisen tuiman
räjähdyksen kuuluessa luulin Jimmyn selvittelevän välejään Karjuvan
Dickin kanssa.

Seuraavana vuonna, mutta hieman aikaisemmin, kävin tuossa samaisessa
puutavarakaupungissa. Huutavana vastakohtana edelliselle käynnilleni
oli se seikka, että kadut nyt olivat aivan tyhjät.

Hotellin isäntä tunsi minut, ja kun olin peseytynyt ja syönyt, lähestyi
hän minua ja virkkoi:

»Teillähän on koko päivä käytettävänänne, miksi ette ota hevosta ja
lähde katsomaan suurta tukkiruuhkaa? Siellähän on jokainen, joka vain
kynnelle kykenee.»

Vastaukseksi tiedusteluuni, kertoi hän sitten: »Tukit ovat
ruuhkautuneet tuolla ylempänä joen mutkassa ja pahasti ovatkin.
Miehistö on ollut sen kimpussa jo toista viikkoa ja viime yönä kävi
Darrell hakemassa lisää dynamiittia. Sitä kannattaa käydä katsomassa.
Sen rintapuoli on lähemmä kolmekymmentä jalkaa korkea ja vesi on
noussut kovasti joessa.

»Darrell?» sanoin minä kuullessani nimen.

»Niin. Hän on jälkijoukon esimies tänä vuonna. Ehkäpä teitä haluttaa
käydä katsomassa sitä.»

»Luulenpa vain», myöntelin minä.

Kuljin hevosellani hitaasti pehmeähiekkaista tietä suunnattomien
männynkantojen keskellä ja läpi keväisten kauniiden tammimetsien,
kunnes vihdoin tulin aukeamalle, johon oli pystytetty kaksi suurta
telttaa ja jossa näkyi valtavalla hirsitulella jättiläiskattila ja
kuivausrakkineet toisen tulen ääressä. Lihava kokki, välttämättömässä
lurppalierisessä huopalakissaan, kaksi paljaskäsivartista keittäjätärtä
ja siinä seitsemänkymmenen korvissa oleva »kokkipoika» olivat ainoat
näkyvissä olevat elävät olennot. Toinen keittäjättäristä suostui
ottamaan huomaansa hevoseni ja minä lähdin painamaan idästäpäin
kuuluvaa säännöllistä keksien ääntä kohti.

Jouduin vihdoin eräälle parikymmentä jalkaa joen pinnasta olevalle
tasaiselle paikalle. Puolentusinaa katsojaa oli siinä ennestään.
Heidän joukostaan ei voinut olla huomaamatta erikoisesti erästä
pitkää, laihahkoa, leveähartiaista nuorta miestä, joka oli puettu
yksinkertaiseen, mutta hieman rypistyneeseen liikemiehen pukuun ja
jonka voimakkaat, selväpiirteiset kasvot ja jäntevät kädet olivat
vahvasti auringon paahtamat. Seuraavassa tuokiossa katsoin jo ruuhkaa.

Sen etupuoli nousi, kuten isäntäni oli sanonut, noin kolmisenkymmentä
jalkaa jyrkästi -vedenpinnasta kuin tuhatsarvinen hirviö. Sen takana
painoivat sitä lukemattomat tukit, jotka olivat pakkautuneet näköjään
selvittämättömäksi rykelmäksi, niin kauas kuin silmä kantoi. Eräs
lähelläni seisova mies ilmoitti minulle, että sen pää oli noin kolmen
peninkulman päässä. Sen alta pursusi vaahtoava joen vesi, jota ei
mikään muu voima kuin tuollainen tukkien paljous olisi voinut vastustaa.

Nelikymmenmiehinen joukko askarteli ruuhkan kimpussa. He puskivat
keksinsä vastahakoisiin tukkeihin, vetivät ja työnsivät, väänsivät
ja pyörittelivät yhden kerrallaan virtaan, joka ne vei mukanaan.
Sitä he olivat tehneet jo kokonaisen viikon. Tähän saakka ei heidän
ponnistuksensa olleet saaneet paljoakaan aikaan, mutta kerran
pääsisivät he kärsivällisesti uurastaen käsiksi ruuhkan lukkoon.
Silloin rykelmä sulaisi kuin sokeri veteen ja silloin oli kunkin
pelottoman työskentelijän pelastauduttava kiireimmän kaupalla sortuvan
ruuhkan alta kuivalle.

Katseeni liukui miehestä mieheen ja pysähtyi viimein Dickey Darrelliin.
Hän seisoi pystyyn nousseen tukin kaltevassa päässä, josta hän
saattoi seurata koko näytelmää. Hänen pienet kolmikulmaiset kasvonsa
suorakaiteen muotoisine kulmakarvoineen olivat työn jännityksestä
kalpeat, ja hänen pikisilmänsä näyttivät leimuavan sellaisella
rajulla voimalla, että ne saivat niitten katseen kohtaaman miehen
hypähtämään kuin häntä olisi kuumalla hiilihangolla kolhaistu. Sitten
viime käyntini olin kuullut Dickey Darrellista enemmänkin ja iloitsin
saadessani tilaisuuden nähdä Morrison Daly’n parhaan uittajan työn
touhussa.

Ruuhka näytti olevan aivan hajoamaisillaan. Puolen tunnin jännittävän
odotuksen perästä näytti se yhä olevan hajoamaisillaan, jotenka
istuuduin erään kannon päähän. Silloin vasta ensi kerran huomasin erään
toisenkin tuttavan, joka käytteli keksiään aivan esimiehen korkean
persoonan lähettyvillä.

»Hei», sanoin itsekseni, »sepä somaa. Olisipa hauska tietää joko Jim
Powers on maksanut velkansa. Ja jos niin on, kuinka hän työskentelee
niin lähellä Karjuvaa Dickiä ja niin hyväntuulisena!»

Puolen päivän aikaan tulivat miehet rannalle päivälliselle. Painoin
neljännesdollarin kokin yksityistaskuun ja sain vatsani täyteen
minäkin. Aterian jälkeen lähentelin viimevuotista tuttavaani.

»Hei, Powers», tervehdin häntä. »Arvaan, ettet tunne minua enää!»

»Varmasti», vastasi hän sydämellisesti. »Mutta olet täällä hieman liian
aikaiseen tänä vuonna!»

»Eikö mitä, tämä on parempaa nähtävää kuin sorvauskilpailut.»

Tarjosin hänelle sikarin, jonka hän heti vaihtoi maissipiippuunsa.
Istuuduimme erään puun juurelle.

»Mahtaa olla komea näky, kun ruuhka hajoo», sanoin minä.

»No siitä saat olla varma», vastasi hän. »Mutta se on kerrassaan
kiusankappale. Vanhalla Jim Shearerillakin olisi tämän kanssa täysi työ
päästäkseen selville missä sen lukkohirret sijaitsevat. Olemme saaneet
sen liikkeelle jo kolme kertaa, mutta se on aina uudelleen mennyt
lukkoon. Näyttää siltä kuin se voisi hajota millä hetkellä tahansa.»

Me keskustelimme monenlaisista asioista. Vihdoin rohkenin käydä
pääasiaan.

»Huomaan, että vanha ystäväsi Darrell on esimiehenä täällä.»

»Niin on», vastasi Jimmy Powers kuivakiskoisesti.

»Asiasta toiseen. Joko ne viimekesäiset kalavelat on sovittu Darrellin
kanssa?»

»Ei» vastasi Jimmy Powers. Sitten hän hetken perästä lisäsi: »Ei vielä.»

Vilkaisin häneen ja näin että hänen leukansa sai saman ilmeen, joka
minua viime kesänä oli miltei säikähdyttänyt. Sitten, nähdessään minun
kasvoni, sai hän taas entisen poikamaisen ilmeensä.

»Poikaseni», sanoi hän, nousten jaloilleen, »nuo piikkien arvet
tuntuvat vieläkin jalassani. Ja panehan visusti mieleesi yksi asia:
Dickey Darrell saa sen vielä maksaa.» Hänen kasvonsa tummenivat
äkillisestä vihanpuuskasta. Se mitä hän sitten sanoi, ei ollut paljasta
manailua. Se oli todellista kiroamista ja siinä ilmeni sammumaton viha.

Kolmen tienoissa iltapäivällä toteutui Jimmyn ennustus. Ilman
vähintäkään varoitusta ruuhka alkoi purkautua. Tavallisesti
erinäiset edelläkäyvät rasahdukset, pienet eteen- tai taaksepäin
käyvät liikahdukset, vavahtelut ja tukkien aiheuttamat narahdukset
tiedoittavat miehille vaaran lähestymisen. Mutta tämä ruuhka, yhtä
selittämättömän itsepintaisesti kuin se oli vastustanut kaikkia
hajoittamistoimenpiteitä, yhtä selittämättömän pikaisesti se alkoi
purkautua. Ensimmäiset tukkirivit syöksyivät suinpäin jokeen kohottaen
ilmoille samanlaisen vesipatsaan kuin vedenalainen dynamiittiräjähdys.
Niitten takana olevat tukkimassat ryntäsivät sokeasti perässä, nousten
pystyyn ja syösten kumoon, heittäytyen sinne ja tänne, välistä
poukahtaen korkealle ilmaankin valtavien voimien pakottamina, jotka
näyttivät ryhtyneen jonkinlaiseen jättiläiskisailuun.

Tukinuittajat pääsivät kuiville huolimatta yllätyksestä. He pitivät
keksejään poikittain edessään tasapainon säilyttämiseksi ja
puikkelehtivat rannalle tyynesti ja hätäilemättä aivan kuin he olisivat
punninneet jokaista askeltaan eteen sattuvan tapauksen varalta. He
tunsivat kaikkien tilaisuudessa vaikuttavien voimien yhteissummat yhtä
tarkkaan kuin biljaardin pelaaja vaistomaisesti laskee kulmat pallonsa
ja maaliin sattuman välillä. Sen mukaan välttivät he purkauksen
keskustaa, pysähtyivät siinä, missä tukkien liikekin hetkeksi oli
tauonnut, juoksivat liikkuvia tukkeja ja astuivat niitä pitkin, jotka
eivät vielä olleet lähteneet virran mukana ja pääsivät sillä keinoin
rantaan.

Ruuhka itse alkoi purkautumisensa kaikkien taiteen sääntöjen mukaan,
mutta ikäänkuin koottuaan voimiaan satasen jalkaa, se pysähtyi äkkiä.
Purkautumisesta tulikin »keskonen».

Meillä oli nyt kaikilla tilaisuus huomata kaksi seikkaa. Ensiksikään ei
koko ruuhka ollut liikkunut kuten alussa otaksuimme, vaan ainoastaan
osa siitä, vain parinkymmenen kyynärän pituudelta. Tällöin oli
liikkeelle lähteneen ja koko muun ruuhkan väliin jäänyt noin sadan
jalan pituinen avovesi, jossa uiskenteli joukko tukkeja. Toinen
tosiasia oli se, että Dickey Darrell oli pudonnut tuohon avoveteen ja
ponnisteli parhaillaan erästä uiskentelevaa tukkia kohti. Niin paljon
olimme selvästi huomanneet. Silloin murtui äkkiä toinenkin ruuhkan osa
ja alkoi purkautua. Karjuva Dick oli joutunut kahden jättiläismäisen
myllynkiven väliin, jotka olivat jauhamaisillaan hänet näkymättömiin.

Muuan toimekas olento heittäytyi ensimmäisen ruuhkan osan peräpuolelta
virtaan, ui tarmokkain ottein kelluvien tukkien yli, tarttui Darrellia
takin kauluksesta ja alkoi kuormineen tarpoa aivan murtuvan ruuhkan
editse rantaa kohti.

Harvoinpa lienee nähty uljaampaa pelastamista. Tukit vierivät,
putoilivat ja sukeltelivat raskaasti kuormattua miestä vastaan. Hän
kiipesi kuin polkumyllyä, jonka nopeus alati kasvoi. Ja kun hän vihdoin
pääsi perille, oli entinen avovesi niin täynnä tukkeja, ettei keksikään
olisi niiden väliin mahtunut.

Tukkimiesten tapoihin ei kuulu mielenosoitukset olkoot ne laatuaan
mitä hyvänsä, mutta tässä oli lisäksi työpaikka, joka vaati kaikkien
huomion. Pysähtymättä hengittämään tai onnittelemaan kävivät he käsiksi
hetken vaatimiin toimiin. Koko ruuhka oli vihdoinkin liikkeellä. Jimmy
Powers haki rannalta uuden keksin. Karjuva Dick syöksyi kuin pieni
paholainen työhön. Neljäkymmentä miestä oli useassa paikassa ruuhkan
kimpussa, auttaen sitä hajoamaan vetämällä syrjään tukkeja, jotka
uhkasivat uudelleen muodostaa lukon ja johdattamalla kuin kääpiöt
jättiläisvoimia vaikuttavimpaan suuntaan. Mylvien kuin villi karja
liukuivat tukit ohi alussa hitaasti, mutta sitten junan nopeudella
patoutumisesta vapautuneen veden mukana. Miehiä oli kaikkialla, joka
tapauksen varalta, aivankuin lehmäpaimenia pakokauhuisen karjan
ympärillä. Ja niin katosivat tukit toisensa perästä alempana olevan
mutkan taa juhlallisina, silloin tällöin vain ontosti kumahdellen
toistensa kylkiin, tukinuittajien vetäessä suuren puomin entiselle
paikalleen. Puolisen tusinaa heitä jäi seisomaan kekseihinsä nojaten
katselemaan työnsä tulosta.

Katselijoista lähti yksi toisensa jälkeen pois. Vihdoin ei ollut muita
jäljellä kuin minä ja tuo auringon paahtama nuori mies. Hän istui
kannon nenässä omituinen tyhjä ilme silmissään. En häirinnyt häntä
tuumissaan.

Aurinko laski. Viileä iltatuuli imeytyi virtaa ylös. Keittopaikalla
alkoi suuri nuotio räiskyä kuivausrakkineen luona. Hämärässä astuskeli
miehiä joen alajuoksulta tulevaa tietä.

Auringon paahtama nuori mies nousi ja lähti heitä vastaan. Näin hänen
palaavan innokkaasti keskustellen Jimmy Powersin kanssa. Ennenkuin he
tulivat kohdalleni oli hän jo kääntynyt mennäkseen pois.

Jimmy Powers jäi pitkäksi aikaa katsomaan hänen jälkeensä, senkin
perästä kun hän oli kadonnut näkyvistä ja vielä senkin jälkeen kun
hänen rattaittensa ääni oli tauonnut kuulumasta. Kun tulin hänen
luokseen, käänsi hän kasvonsa minuun päin ja niistä oli kadonnut
jäljettömiin entinen huoleton ja itseensä luottava tukkilaisilme.
Hänen silmänsä olivat seljällään, miltei peljästyneet ihmetyksestä ja
ihailusta.

»Tiedätkö kuka tuo oli?» kysyi hän minulta tuskin kuuluvalla äänellä.
»Se oli Thorpe, Harry Thorpe. Ja tiedätkö mitä hän minulle juuri
sanoi, _minulle_. Hän sanoi, että hän halusi saada minut ensi talvena
työkuntaansa N:o 1:teen, Thorpen n:o yhteen. Ja hän sanoi minulle, että
minä olin ensimmäinen mies, jonka hän oli pestannut suoraan n:o yhteen.»

Hänen äänensä kuulosti miltei nyyhkytykseltä. Olin kuullut miehestä
ja hänen menettelytavoistaan. Tiesin, että hän tavallisesti täydensi
parhaan työkuntansa muista työkunnista, jotenka hän kuten Jimmy
sanoi »ei koskaan pestannut suoraan n:o yhteen.» Olin kuullut hänen
maineestaan sekä hänen omilta että muitten tukkimiehiltä, mutta vasta
ensi kerran jouduin suoranaiseen kosketukseen hänen vaikutusvaltansa
kanssa. Se teki minuun sitäkin suuremman vaikutuksen kun olin
tutustunut Jimmy Powersiin ja hänen kaltaisiinsa.

»Sinä ansaitsetkin sen», sanoin minä, »vallan erinomaisesti. En aio
nimittää sinua miksikään sankariksi, sillä se ällöttäisi sinua. Sen,
minkä teit tänä iltana osoitti, että sinussa on miestä. Se oli urhea
teko. Mutta se oli sitäkin suurenmoisempi senvuoksi, että pelastit
vihamiehesi hengen, että unohdit kaiken muun ja annoit inhimillisyyden
voittaa, kun vaara — —»

Minun täytyi lopettaa, sillä Jimmy katsoi minuun taas tuo entinen
ivallinen hymy huulillaan.

»Jos sinä aiot ripustaa Betlehemin tähtiä joulukuuseeni, niin lopeta
ajoissa», sanoi hän. »En minä pelastanut tuota vietävää minkään
kristillisen hentomielisyyden puuskassa, älä luulekaan. Tietysti
pelastin hänet vain sorvausottelua varten ensi heinäkuun neljäntenä.»



II.

ESIMIES.


Mies on yksi asia. Mies ja hänen työnsä on toinen asia, kokonaan
toinen. Sen voit havaita missä hyvänsä, mutta tukkimetsässä parhaiten
kaikista.

Varsinkin pitää se paikkansa kämppäkunnan pomoon, esimieheen nähden.
Ja liike, joka tuntee tehtävänsä, tietää tämän hyvin eikä senvuoksi
koskaan ota huomioon ainoastaan sitä puolta miehessä, joka näkyy
kaupungissa oleskelusta. Olipa hän juoppo tai raitis, esiintyipä mies
pelkurina tai rohkeana, voimakkaana tai heikkona — kaikki tämä on
yhdentekevää puutavaramiehelle. Metsissä hänen kuntonsa vasta tulee
näkyviin.

Vaikka tuollainen mies on erinomaisen aikaansaapa ja luotettu
omassa työpiirissään, saattaa hän olla mitä huonoimmassa maineessa
ulkopuolella sitä. Yksinomaan hänen pystyväisyytensä työpaikalla
kohottaa hänet _n:teen_ potenssiin, siinä hän omistaa sen
itsenäisyyden, joka muodossa tai toisessa on välttämätön miehelle,
joka käy jostakin. Hänen kyvyssään päättää onnistua on juuri
se itseluottamus, joka on välttämätön ja joka myös tekee hänet
vastustamattomaksi. Hyvä esimies ei kaihda mitään, mikä vain voi
edistää hänen tehtäväänsä.

Enimmät ihmiset pohjoisessa käsittävät tämän kaksinaisuuden, mutta
joskus sattuu, että joku joko tyhmyydestä tai kokemattomuudesta tai
myöskin huomiokyvyn puutteesta erehtyy pitämään miehen metsä-mainetta
ja kaupunki-mainetta samana. Jos häh toimii tämän erheellisen luulonsa
mukaan, joutuu hän varmasti ikävyyksiin. Ottakaamme esimerkiksi se
tapaus, joka koskee Silver Jackia ja Morrison & Dalyn kiertävää
esimiestä. Silver Jack kuvitteli, että hänen ensi kohtauksensa Richard
Darrellin kanssa Bay Cityssä tiesi samanlaista tulosta toisen kerran
tavatessaan hänet kämppä n:o 30:n työmailla. Hänen erehdyksensä tuli
kalliiksi, mutta kuka tahansa olisi voinut sanoa sen hänelle etukäteen.
Käsittääksemme asian täytyy meidän ensin tuntea Richard Darrell.

Hän oli noin viisi kyynärää ja kuusi tuumaa pitkä, hoikkarakenteinen
mies, mutta hänellä oli leveät, riippuvat hartiat. Hänen kasvonsa
olivat täydelleen kolmiomaiset. Ne alkoivat punaisenruskeasta
takkutukasta ja päättyivät suippoon leukaan. Kulmakarvat olivat kuin
nelikulmiot, joitten alla voimakas kyömynenä kahden tummanruskean
oravansilmän välissä törrötti. Käydessään piti hän loivia hartioitaan
hieman eteenpäin kumarassa ja se puolestaan voimakkaasti tehosti sitä
vaikutusta, jonka hänen kiihkeästä, hermostuneesta olemuksestaan sai.
Tapa pitää kätensä puoleksi avoimina, kämmenet taaksepäin antoi hänelle
omituisen uhkaavan, taisteluvalmiin ulkonäön. Kuten sanottu oli hänen
nimensä Richard Darrell, mutta ihmiset sanoivat häntä Karjuvaksi
Dickiksi.

Noin viisitoista vuotta oli hän ollut metsäpäällysmiehenä Morrison
& Dalylla, Beeson Laken piirin suurella puutavaraliikkeellä. Hän
oli siinä kolmenkymmenenviiden korvilla, vaikkei hän niin vanhalta
näyttänyt.

Hänen liikkeensä piti häntä korvaamattomana siitäkin huolimatta,
että oli vaikea hänen maineensa vuoksi saada miehiä työhön hänen
kämppäkuntaansa. Hänellä oli vain tukkilaisen arvonimi, mutta tuolla
pienellä miehellä oli keinonsa, joilla hän sai tukit liikkeelle.
Ei ollut ketään hänen veroistaan siinä suhteessa. Kerran kolmessa
kuukaudessa saattoi hän äkkiä ilmestyä Beeson Lakelle, jossa hän
väsymyksestä nääntyneenä heittäytyi yhtiön vartavasten hänelle
hankkimaan rautasänkyyn.

Tim Brady, paikan hoitaja toi hänelle määräajoilla ruokaa. Neljä päivää
sen jälkeen katosi hän taas yhtä äkkiä metsään, varustettuna uudelleen
sillä välttämättömällä, tavattomalla tarmolla, joka kykeni pitämään
häntä jalkeilla neljätoista tuntia vuorokaudessa aina seuraavaan
väsähtämiseen saakka. Kun hän loi katseensa johonkin, näytti siltä kuin
hän hermoillansa olisi saanut siirretyksi tahtonsa toiseen muuttamalla
sen pakottavaksi fyysilliseksi voimaksi.

Richard Darrell lopetti tavallisesti hakkuunsa kuukautta aikaisemmin
kuin kukaan muu. Sitten hän nosti palkkansa Beeson Lakella, astui
Bay Cityyn vievään junaan ja alkoi pitää lystiä. Whisky oli siinä
päätekijänä. Hänen erinomaisen herkkähermoiseen olemukseensa vaikutti
se kuin myrkky. Se pani hänet tekemään kaiken maailman hullutuksia.
Tuhlattuaan kaikki rahansa lähti hän jokea ylöspäin uittopaikalle
vapisevana ja silmät kuopalla. Neljässäkolmatta tunnissa oli hän taas
entisellään hallitsevana, uhkaavana ja käskevänä ja yhtä tuimina
tuikkivat hänen mustat oravan silmänsä kun hän tyynenä pysytteli
tasapainossa uhkaavan ruuhkan alla uivan tukin päällä.

Silver Jack taasen ei ollut vähääkään hermostunut. Päinvastoin oli
hän pitkä ja voimakas, kuparinkarvaisine hipiöineen ja vaaleine
pellavatukkineen, kulmakarvoineen ja viiksineen. Viimemainittu seikka
hänelle nimenkin oli aiheuttanut. Hän ei peljännyt koskaan ja luotti
aina itseensä voima-asioissa, mutta sielullisesti oli hän huomiokykyä
vailla ja typerä.

Aikaisemmin oli hän ollut sahuri, mutta ryhtyi myöhemmin kapakan
pitäjäksi Muskegonissa.

Yleensä oli hän varsin hyväntahtoinen olio, mutta pöyhkeili ja
kehuskeli mielellään ja oli erinomaisen paha kun hänen vihansa
nousi. Hänen ensimmäinen raskas työnsä käydessään Bay-Cityssä, oli
luonnollisesti vierailu kapakoissa. Eräässä niistä tapasi hän Richard
Darrellin. Viimemainittu huvitteli heittelemällä meluisasti viinilaseja
erääseen olutilmoitukseen, mutta kun hän aina runsaalla kädellä maksoi
lasit, ei kenenkään mieleen johtunut häiritä hänen ilonpitoaan.

»Kukas tuo puskija on», tiedusteli Silver Jack eräältä uunin luona
seisovalta.

»Se on Karjuva Dick Darrell, M. & D:n kiertävä pomo», vastasi puhuteltu.

Silver Jack rypisteli pellavaisia kulmakarvojaan.

»Karjuva Dick, vai niin? Karjuva Dick? Hyvä nimi huonolle miehelle.
Otaksuttavasti luulee hän olevansa erikoista verta, vai mitä?»

»Enpä usko. Kyllä se mies on nimensä arvoinen.»

»Vai niin», virkkoi Silver Jack, taivuttaen voimakasta selkäänsä
kaareksi. »En minäkään juuri mikään ole, mutta minä en pidä
räyhäämisestä — varsinkaan en _karjumisesta_.

Niin sanoen meni hän huoneen poikki suoraan esimiestä kohti.

»Minun nimeni on Silver Jack», sanoi hän. »Tulen Muskegonista päin,
enkä pidä räyhäämisestä. Lopeta se!»

»Hyvä», sanoi Dick.

Toinen hämmästyi. Toinnuttuaan jatkoi hän sitten mahtailuaan.

»Sanovat, että sinä olet jokin vanha kukko tällä kulmakunnalla. Voi
olla että olet ollut. Mutta nyt olen minäkin täällä. Huomaa se. Nyt
olen minä täällä pomona.»

Dick hymyili ystävällisesti.

»Hyvä on», vastasi hän vain.

Silver Jack ällistyi aivan sanattomaksi toisen jatkuvasta
alistumisesta. Mutta hän tahtoi saada tapella.

»Sinä olet hölynpöly!» sanoi hän loukkaavasti.

»Ah, lopeta jo», vastasi Dick vastenmielisen näköisenä.

»Mitä tämä merkitsee», huusi tulokas, uhkaavana raivoten pienen miehen
yllä.

Silloin rupesi Dick Darrell hänen hämmästyksekseen rukoilemaan.

»Älä lyö minua», pyysi hän. »En ole tehnyt sinulle mitään. Anna minun
olla rauhassa. Älkää antako hänen lyödä minua», pyysi hän ruikuttaen
ravintolan pitäjää avukseen. »Minä en tahdo tulla lyödyksi. Estäkää
häntä. Anna minun olla!»

Silver Jack otti häntä kauluksesta ja kyyditsi hänet pikaisesti ovelle.
Esimies pani kynsin hampain vastaan kuin koulupoika koulumestarin
käsissä, rukoillen, valittaen ja pyytäen apua ravintolanpitäjältä
ja muilta läsnäolijoilta. Kun hän vihdoin tarmokkaan potkaisun
lennättämättä istui rapakossa, itki hän hermostuneena raivosta.

»Karjuva Dick! Roskaa!» sanoi Silver Jack. »Tuollaisen otuksen asettaa
kuka tahansa. Jos tuo mies on teidän puolen pääkukko, niin olette
kaikki akkoja.»

Toiset miehet hymähtivät vain niinkuin se tekee, joka tietää jotakin.
Sattumalta sai Silver Jack myöhemmin samana iltana hirvittävän
selkäsaunan Big Danilta tuosta akkanimityksestä.

Richard Darrell meni vähän aikaa tämän jälkeen miehineen metsiin ja
alkoi taas peloittavan taistelunsa erämaata vastaan.

Silver Jack ja Big Dan ryhtyivät pitämään yhdessä kapakkaa Beeson
Lakessa ja alkoivat kerätä itselleen tuottavia asiakkaita.

Talvi oli kaikille vaikea. Syvä lumi viivytti töitä. Tavantakaa
sattuvat myrskyt tekivät suurta kärsivällisyyttä kysyvän työn
usein mitättömäksi. Kun tukkitiet olivat tehdyt valmiiksi, eivät
ne päässeetkään jäätymään niille tuiskunneen paksun lumivaipan
vuoksi. Darrell tuli kuitenkin salaperäisine keinoineen kutakuinkin
toimeen. Kaikkialla pakottivat hänen mustat oravansilmänsä miehet
jättiläismäisiin ponnistuksiin. Ohuen jääpeitteen päällä vedätti hän
ensin muutamia tuhansia jalkoja puutavaraa joen rantaan. Tien alusta
kesti. Vähitellen se koveni ja vahvistui. Kuormien koko kasvoi ja
vihdoin Billy O’Brien ajoi voitoniloisena rullatielle.

»Siinä on teille emäkuorma!» huudahti hän. »Ota tarkkaan kaikki mitä
siinä on, Jimmy.»

Jimmy Hall, mittaaja, asetti taipuvan mittapuunsa joka tukin tyveen.
Miehet kokoontuivat katsomaan suurinta kuormaa minkä he olivat nähneet.

»Kolmekymmentätuhatta kaksisataaneljäkymmentä», ilmoitti mittaaja
vihdoin.

»Hurraa! huusi Billy O'Brien, se voittaa Rulla Charleyn kahdella
tuhannella jalalla!»

Miehet onnittelivat häntä sen johdosta, että hän oli voittanut toisen
ajajan kuorman teossa. Äkkiä oli Darrell heidän joukossaan kiivaana
ja uhkaavana, työntäen hermostuneen olentonsa ja raskaat hartiansa
joka paikkaan miesjoukossa ja käski heidät työhönsä, jota he täten
laiminlöivät. Kun hän taas oli kääntänyt selkänsä heille, murisivat
he hänelle raivokkaina uhaten olla tottelematta tai jättävänsä
työpaikkansa. Muutamat heistä lähtivätkin, mutta kukaan ei ollut
tottelematta.

Nyt alkoi suuria kuormia tulla tulemalla ja rullatiet täyttyivät reistä
heitetyillä tukeilla. Miehiä ei ollut kylliksi, jotta he olisivat
ennättäneet vierittää niitä joelle tai koota niitä siellä kasoihin.
Kankimiehet tulivat toivottomiksi. Mitäpä auttoi rehkiminen. Yhtähyvin
saattoivat he tehdä työtä hiljalleenkin. He tekivät työtä hiljalleen.
Seurauksena oli, että ajajat saivat odottaa tunnin, jopa kaksikin
ennenkuin saivat rekensä tyhjiksi. He viipyivät siten työssä vielä
pimeän tultuakin ja heidän täytyi sitten nälässä ja pakkasessa löytää
tiensä kotiin.

Dick Darrell, kaikkien kämppäkuntien kiertävä pomo, teki voitavansa.
Hän lähetti sanan toisensa jälkeen Beeson Lakelle pyytäen lisää väkeä.
Jos rullatiet saataisiin lopullisesti selviksi, niin se helpottaisi
työtä pitkin koko linjaa. Silloin olisivat miehet taas tyytyväisiä.
Apua luvattiin, mutta se viipyi. Kaikki oli hiuskarvan varassa. Joka
hetki odotti Darrell, että miehet, epätoivoisina liiasta ponnistuksesta
alkaisivat lakkoilla, pyytäisivät palkkansa ja lähtisivät tiehensä,
jättäen työn puolinaisena metsään. Sellaista onnettomuutta ei saanut
tapahtua. Darrell teki itse työtä kuin paholainen pimeään saakka
ja sitten toisten miesten levätessä saattoi hän pyyhältää kämpältä
toiselle, numero 28:aan tai 40:een neuvottelemaan Morganin tai Scotty
Parsonin kanssa myöhään yöhön. Hänen kolmiomaisilla kasvoillaan
alkoi näkyä väsymyksen merkkejä valkoisina juovina, mutta hänen
mustat oravansilmänsä ja kiivaat liikkeensä kertoivat, että hänen
päättäväisyytensä ei aikonut alistua luonnon vaatimuksiin.

Nyt määräsi kohtalo, että Silver Jack sattui valitsemaan juuri tämän
hetken kauppansa edistämiseksi. Hänelle oli, omalla tavallaan, juuri
yhtä tärkeää saada miehet metsästä luokseen kuin Darrellille pidättää
heidät metsässä. Beeson Lake oli tähän vuodenaikaan hyvin ikävä.
Ainoastaan jokunen tyhjäntoimittaja, jolla ei ollut edes rahaakaan,
kaunisti kapakan seinävieruksia. Toiselta puolen oli Morrison & Dalyn
neljässä kämppäkunnassa kolmesataa miestä, joita hän neljän kuukauden
palkkoineen odotti luokseen. Tavallisissa oloissa heitä ei vielä
kuuteenkymmeneen päivään voinut odottaa tuleviksi, mutta Silver Jack
ja Big Dan tiesivät varsin hyvin, että ei tarvittu muuta kuin viittaus
tai pieni viettely nostattamaan levottomuutta miehistössä. Pohjoisten
seutujen kapakanpitäjäin alkeisiin kuuluu se tieto, että ryyppy tai
pari whiskyä saa pitkäaikaisen, yksitoikkoisen työn uuvuttamat miehet
menettämään kärsivällisyytensä rippeetkin.

Silver Jack päätti tehdä kiertomatkan kämppäkunnissa varmana siitä,
että parin whiskylekkerin sijoitus toisi hänelle ainakin neljä-
viisikymmentä metsään kyllästynyttä miestä.

Niinpä hän puki ylleen monet vaatteet ja painui erämaahan reessään
kolme lekkeriä ja vähän sikaareja laatikoissa. Hän aavisti rettelöitä.
Ehkäpä hänen täytyisi piileksiä metsissä, odottaen sopivaa tilaisuutta
tarjotakseen miehille lientään.

Mutta onni suosi häntä. Numero 28:lla onnistui hänen huomaamatta
hiipiä miesten kämppään. Kun Morgan, kämppäkunnan pomo, huomasi hänen
läsnäolonsa, oli teko jo tehty. Joka mies poltti sikaaria, jokainen
oli onnellisessa tiedossa siitä, että hänellä oli lämmittävä ryyppy
vatsassa ja jokainen oli varmasti vakuutettu siitä, että Silver Jack
oli paras mies maailmassa. Morgan ei voinut tehdä mitään. Yritys
heittää Silver Jack ulos, kehoituskin lähtemään olisi aiheuttanut
koko miehistön menettämisen. Miehet, joitten päässä tuntui hauskojen
juominkien esimaku, olisivat loukkaantuneina puolustaneet uutta
ystäväänsä viimeiseen saakka.

Morgan palasi synkällä mielellä konttoriinsa. Siellä hän sitten
seuraavana päivänä maksoi palkan kuudelle miehelle, jotka olivat
päättäneet lähteä pois. Hän aprikoi miten rullateiden mahtoi käydä.

Silver Jack otti hyvän toveruuden ylläpitämiseksi yhden lakkolaisista
rekeensä. Hän oli hyvillään menestyksestään ja aikoi nyt koetella
numero 30:a, Darrellin kämppäkuntaa.

Morganiin nähden oli hän ollut hieman levoton, sillä hän ei ollut
aikaisemmin tavannut miestä, mutta Darrellin luuli hän tuntevansa.
Bay-Cityssä sattunut tapaus oli saanut hänet halveksimaan esimiestä ja
siinä juuri hän erehtyi.

Oli hyvin kylmä. Lumi ulottui hevosten vatsaan saakka, joten Silver
Jackin täytyi ajaa käyden. Silloin tällöin täytyi toisen heistä nousta
lämmittelemään lyömällä käsivarsiaan ympärilleen. Puolenpäivän aikaan
söivät he voileipiään, jotka pakkanen oli jäätänyt kivenkoviksi. Heidän
allaan jurisivat reen anturat äänekkäästi. He näkivät hirven, suden
ja metsäkanan jälkiä ja tapasivat muutaman närhen ja tikan, mutta
muuten näytti metsä tyhjältä. Puoli kolmen ajoissa olivat he kulkeneet
yhdeksän mailia ja aurinko alkoi painua mailleen.

Silver Jack puhutteli jo vihaisesti ponnistelevia hevosiaan. Hänen
toverinsa oli painunut tylsän äänettömäksi.

He eivät tienneet, että metsän uumenista eräs mies kiiruhti
keskeyttämään heidän matkaansa, eräs mies, joka kiiruhti käymään
käsiksi tähän uuteen harmiin yhtä auliisti kuin hän olisi ryhtynyt
poistamaan leivän puutetta kämppäkunnassa tai parantamaan sairautta
hevosissa. He matkasivat rauhallisina edelleen.

Äkkiä ilmaantui jostakin heidän edestään tielle mies. Hän seisoi siinä
äänetönnä, liikkumattomana, raskaat hartiat eteenpäin kumarassa,
katsellen lähestyvää rekeä tutkimattomilla oravansilmillään. Kun
tulokkaat olivat saapuneet muutaman jalan päähän miehestä, pysähtyivät
hevoset itsestään.

»Hei, Darrell», tervehti Silver Jack, kiskoen esille istuimen alla
olevaa lekkeriä. »Sinua minä juuri halusin tavata.»

Tiellä seisova mies ei vastannut.

»Ota ryyppy», tarjosi Jack, saatuaan lekkerin vihdoin esille.

»Sinä et saa tuoda tuota whiskyä kämpälle», sanoi Darrell.

»Oh, tottahan toki», vastasi Silver Jack keveästi, toivoen rauhallista
ratkaisua asialle. »Sitä ei ole niin paljoa edes, että mies siitä
humaltuisi. Maistahan, Darrell, se on aika hyvää tavaraa.»

»Minä tarkoitan, mitä sanoin», vastasi Darrell. »Sinun täytyy palata
jälkiäsi takaisin.» Hän tarttui hevosia suupieliin ja alkoi kääntää
niitä.

»Kuulehan!», huusi Silver Jack. »Annahan hevosten olla rauhassa, senkin
kääpiö! Anna niitten olla, sanon minä!» Rekipeitto lensi syrjään ja
Silver Jack ryhtyi nousemaan reestä.

Richard Darrell irroitti jalastaan lumikengät. »Sinä et saa tuoda
whiskyäsi kämpälle», kertasi hän koruttomasti.

»Kuulehan nyt, Darrell», sanoi toinen rauhallisella äänellä. »Minä
en aio _myydä_ tätä whiskyä, minä aion lahjoittaa sen. Laki ei pääse
minuun käsiksi. Sinulla ei ole mitään oikeutta määrätä minne minä saan
mennä. Minä menen sinne, jonne haluan. Älä tee erehdystä nyt!»

»Sinun täytyy palata takaisin whiskyinesi», vastasi Darrell.

Silver Jack heitti takin päältään ja lähestyi.

»Lähde tieltäni, tai potkaisen sinut menemään kuten Bay Cityssäkin tein.

Silmänräpäyksessä vaihdettiin siinä kaksi iskua. Ensimmäinen kävi
Silver Jackin ruskeaan naamaan aivan pellavankarvaisen silmäkulman
viereen. Toinen lähetti Richard Darrellin läähättävänä ja raivosta
nyyhkyttäen lumihankeen kymmenen jalan päähän. Hän nousi, veren
virratessa viiksien alta. Hänen kiihkeät, hermostuneet kasvonsa olivat
lumivalkeat ja hänen mustat oravansilmänsä kapenivat. Hänen suuret
kätensä, kämmenet taaksepäin, sulkeutuivat suonenvedontapaisesti.
Kissan liikkein lähestyi hän vastustajaansa ja hyökkäsi hänen
kimppuunsa. Silver Jack seisoi suorana ja varmana odottaen hänen
tuloaan. Kolmasti löi hän hänet nurin, neljännellä kerralla lensi
Darrell reen koria vasten ja hänen sormensa tarttuivat siinä olevaan
kirveeseen, jota kaikki metsänkulkijat aina kuljettavat mukanaan.

»Hän näkyy tulevan häijyksi. Tulehan Hank!» huusi Silver Jack.

Toinen mies, jolla oli kosolta vanhaa kaunaa esimiehelle, tarttui
lyhyeen rautakankeen ja nousi reestä.

Syvältä metsän uumenista henkäsi murha kuin rutto. Molemmat miehet
keskustelivat rauhallisesti ja turvallisesti kuten ainakin asiasta.

»Käy sinä hänen kimppuunsa tuolta puolen, niin minä käyn tältä», sanoi
Hankiksi mainittu mies, puristaen rautakankea kädessään.

Metsä oli takana, sinne olisi lumikengissä olevan miehen ollut
helppo mennä. Richard Darrellkin olisi koska tahansa voinut paeta
sinne, turvaan takaa-ajolta. Nyt ei ollut kysymys vain tavallisesta
kapakassa suoritettavasta nyrkkitappelusta, nyt oli kysymys elämästä ja
kuolemasta. Hän oli alentavasti rukoillut päästäkseen korvapuustista,
nyt hän vain vilkaisi olan takaa metsän tarjoamaa turvaa. Sitten hän
kiljahtaen pyöritti kirvestä päänsä päällä ja heitti sen suoraan toista
vastustajaansa kohti. Aseen kamarapuoli kävi raskaasti miehen otsaan.
Hän kaatui tiedottomana. Samalla molemmat muut kävivät otteluun. Tällä
kertaa otti Silver Jack kirveen, kun taas Darrellin täytyi tyytyä
lyhyeen, mutta raskaaseen rautakankeen. Niin alkoi outo kaksintaistelu,
hevosten lempeinä katsoessa herrojensa kamppailua korven kylmyydessä.

Yläpuolella lentelivät pohjolan korpit edes takaisin. Miesten maatessa
elottomina tallatulla lumella, laskeutuivat ne yhä alemma. Sitten ne
äkkiä taas kohosivat korkeuteen. Yksi miehistä oli liikahtanut.

Richard Darrell selvitteli tuskallisesti silmiään ja pääsi vihdoin
istuvaan asentoon. Hän pyyhki veren otsassaan olevasta syvästä
haavasta. Sitten hän etsi kirveen käsiinsä. Sillä hän murskasi ensin
whiskylekkerit. Sitten särki hän reen lyöden sen raivoissaan pieniksi
palasiksi. Kun se oli tehty, alkoivat hänen vastustajansa tulla
tajuihinsa. Hän seisoi heidän edessään käskevänä ja uhkaavana.

»Painukaa jälkiänne takaisin ja heti», sanoi hän, »älkääkä näyttäytykö
minulle toistamiseen näillä seuduilla.»

Silver Jack, pökertyneenä ja hämmästyneenä ei saattanut käsittää tuota
pientä raukkamaista miestä, joka oli antanut potkia itsensä kapakasta,
ja alkoi hitaasti nousta.

»Pysy siinä!» komensi Darrell. Hän avasi taskuveitsensä ja leikkasi
hevosten valjaat palasiksi, jättäen ainoastaan suitset ehjiksi.

»Kas niin!» sanoi hän. »Ala lähteä — Beeson Lakea kohti. Ja muista,
ettet poikkea kämpällä numero 28.»

Kauhistuen edessään olevaa pitkää matkaa jäätävässä pakkasessa,
lähtivät Silver Jack ja hänen kumppaninsa taluttamaan hevosiaan pois.
Saavuttuaan tienkäänteeseen, katsoivat he taakseen.

Aurinko oli juuri painumassa puitten runkojen väliin, suurentaen
ne jättiläismäisiksi. Ja siellä seisoi hän valoa vasten,
suurena, uhkaavana — tuo hallitseva henki, metsien Karjuva Dick,
välttämättömyyden ruumiillistuma, mies, joka puolustaa työtään, esimies!



III.

MITTAAJA.


Kerran lainasi Morrison & Daly, joka siihen aikaan harjoitti
puutavarakauppaa Beeson Laken luona, hieman rahaa eräälle Crothers
nimiselle miehelle saaden pantiksi kiinnityksen erääseen valkopetäjää
kasvavaan maa-alaan, jota kutsuttiin Crothersin maaksi. Kun ei.
Crothers sitten määräaikana voinut maksaa velkaansa, joutui maa
liikkeen omaksi. He eivät oikein tienneet, mitä sillä tehdä.

Metsä sijaitsi noin viidenkymmenen mailin päässä rautatieltä, seudussa
joka tarjosi kaikki mahdolliset vaikeudet metsänhakkaajalle. Sitäpaitsi
oli vetomatkaa yhdeksästä viiteentoista mailiin lähimmälle joelle.
Sekä Morrison että Daly huokasivat hengessään. Varastoja täytyisi
koota koko talven varaksi, sillä kun lumi kerran oli tullut, ei ollut
ajattelemistakaan yhteyttä sinne metsäteitä pitkin. Kehen saattoivat
he luottaa pienemmistä metsäpomoistaan? Ketä paitsi saattoivat tulla
toimeen suuremmista?

Tässä pulassaan kutsuivat he luokseen Tim Shearerin, kiertävän
esimiehensä ja parhaan uittomiehen koko valtiossa.

»Tietenkin metsä on käytettävä», sanoi Tim heti.

»Mutta kukapa lähtisi hyvääkään palkkaa vastaan tuohon seutuun ja vielä
kymmenen mailin vetoon?» kysyi Daly epäilevänä.

»Vain yksi mies ja minä tiedän mistä hänet löydän», vastasi Tim.

Hän palasi seurassaan olio, jonka nähdessään molemmat osakkaat
katsahtivat toisiinsa epäilyksen ja kauhun ilme kasvoillaan. Mutta
se ei näkynyt auttavan. Sopimus kirjoitettiin ja suostui siinä liike
maksamaan kuusi dollaria tuhannelta, myyntikelpoiseksi mitattuna,
kaikesta sahatavarasta vedettynä rullateiden luo määrätyn matkan päähän
Cass Branckin joenhaarautumasta. Omasta puolestaan sitoutui taasen
James Bourke, paremmin tunnettu Karkean Sasun nimellä, kaatamaan ja
kuljettamaan perille vähintäin kolme ja puoli miljoonaa jalkaa. Sitten
kun jälkimmäinen oli tuhertanut puumerkkinsä sopimuksen alle, kompuroi
hän toimistosta ulos hiljaa raappien pisamaista kättään, johon hän
kynällä oli tullut pistäneeksi.

»Tämä tietää miehistöä, joka on kokoonpantu villeistä irlantilaisista»,
sanoi Morrison.

»Ja se taas tietää, että he haaskaavat suunnattomasti puuta», lisäsi
Daly. »He sahaavat korkealta ja vinoon ja he katkovat latvoja. Kenen
saamme mittaajaksi heille?»

Morrison huokasi. »Minä en lähtisi siihen joukkoon. Fitz on ainoa, joka
siihen pystyy.

Niinpä he kutsuivat toisen parhaita miehiään luokseen, Fitz Patrickin
ja lähettivät hänet yksin huolehtimaan liikkeen eduista erämaan
pimennoissa.

Karkea Sasu oli kookas, leveäkasvoinen mies, jonka silmät olivat
kaukana toisistaan ja jonka leukaa peitti sakea, punainen parta.
Hänellä oli likainen machinawtakki, likainen, mustan ja valkoisen
kirjava flanellipaita ja likaiset, siniset housut jotka olivat pistetyt
korkeisiin sukkiin ja metsänhakkaajan kumisaappaisiin. Ainoa värillinen
kappale hänen vaatetuksessaan oli tulipunainen eränkävijän vyö, joka
ulottui kaksinkerroin hänen vyötärölleen. Työssä ollessaan vilkkuivat
hänen silmänsä häijynilkisesti ja tuhoaennustavasti, hänen mahtava
äänensä jylisi yhtenä kirous- ja komentotulvana ja hänen valtavat
lihaksensa paisuivat pehmeän takin alla kun hän äkkiä ja raivokkaasti
väänsi jonkun miehen itsepäistä, vastahakoista tukkia. Pieninkin
epäröinti tai vastustus sai hänen nyrkkinsä osumaan vastustamattomalla
voimalla sen yrittäjään. Sitten saattoi hän nostaa uhrinsa lumesta ja
lennättää hänet työhön valtavalla potkulla, säestäen tekoaan karkealla
leikkipuheella, joka nostatti naurun jokaisen muun suusta paitsi
asianomaiselta itseltään. Iltaisin palasi hän myrskynä työstä joukkonsa
etunenässä, karjuen hurjia kirouksia hiljaisessa yössä, kunnioittamatta
mitään, hallitsevana ja rohkeana, pieni erä irlantilaista
hyväntahtoisuutta sisimmässään, josta syystä irlantilaiset häntä
rakastivat. Ja matkan päätyttyä täytti tuo rivo ja kesytön joukko
pimeän ja likaisen kämppänsä kuin joukko merirosvoja huvilaivan.

Työn teossa oli sangen vähän järjestelmällisyyttä, mutta sitä enemmän
jälkeä. Miehet pelasivat, joivat ja tappelivat johtajan sanallakaan
estämättä. Tavallisella työkunnalla sellainen meno olisi tiennyt sangen
huonoa työn tulosta, mutta nämä villit irlantilaiset verestävine
silmineen, valmiine kompineen ja yhtä valmiine nyrkkeineen, syöksyivät
tukkien kimppuun yhtä hurjasti kuin he antautuivat juominkeihin — ja
työ oli yht'äkkiä tehty.

Muuta oikeutta ei erämaassa tunnettu kuin mitä Karkea Sasu suvaitsi
jakaa. Lukuunottamatta yhtä tapausta ei rangaistus juuri noussut
selkäsaunaa ankarammaksi, sillä miehet eivät pystyneet kilpasille
johtajansa kanssa siveyslakien hienommassa tai karkeammassa
rikkomisessa. Tuo yksi tapaus koski nuorta Barney Mallania, joka
humalapäissään oli rääkännyt hevosta siinä määrin, että se ontui. Hänet
haastoi Karkea Sasu muodolliseen oikeuteen.

»Etkö sinä tiedä, että hevosia ei sillä tavalla saa kohdella?» kysyi
hän, omituista kyllä, kiroamatta. »Tule tänne!»

Mies tuli. Voimakkaalla lyönnillä löi Karkea Sasu häneltä sääriluun
poikki.

»Koeta itse miltä se tuntuu», virkkoi Karkea Sasu irvistellen. Hän
katsahti hämärässä ympärillä istuvia miehiä, ja astui sitten ovesta
keittiökämppään. Vaikka hän olisi tappanut Barney Mallanin siihen
paikkaan, ei asia olisi siitä muuttunut. Ei kukaan lähikaupungissa
olisi saanut asiasta pienintäkään vihiä.

Pyhäinmiesten päivänä ryhtyi koko joukko pitkälliseen juopotteluun.
Karkea Sasu kunnostautui vierittämällä pyöreän rautakaminan ovesta
hankeen. Hän poltti itsensä pahoin arkaluontoisessa urotyössään, mutta
hän välitti siitä juuri yhtä vähän kuin herkkämielisten ja ihastustaan
ulvovien miestensä kiitoksesta. Fitz Patrick sammutti tusinan verran
hiilien aiheuttamia tulipalon alkuja, siirsi humaltuneen Mallanin
jalan toisten tallattavista ja poistui tuosta raivoavasta helvetistä
metsän reunaman juhlalliseen rauhaan. Ja se aiheuttaakin puhumaan Fitz
Patrickista.

Fitz Patrick oli pitkä, hidasliikkeinen mies, jonka kasvot olivat aivan
nelikulmaiset. Silmäkulmat, hänen suunsa ja leukansa olivat suorina
viivoina poikkipäin ja hänen ohimonsa, poskensa ja nenänsä muodostivat
suoria viivoja ylhäältä alaspäin. Katse oli hyvin tyyni ja puhe
harvanlaista. Kun hän puhkesi puhumaan, oli se harkittua. Päiväkausiin
saattoi hän olla sanomatta sanaakaan, yksityisiä tavuja kuului vain
silloin tällöin hänen kiinteästi tarkastaessaan asioita ympärillään.

Hän oli tullut työpaikalle reppu selässä myöhään eräänä syysiltana, kun
Karkea Sasu paholaisineen oli ollut kaksi viikkoa työssä. Työpaikalla
oli kolme kämppää, jotka kävivät keittokämpästä, makuukämpästä ja
tallista. Fitz Partick astui makuukämppään, asetti hoikan mittakeppinsä
nurkkaan ja tirkisteli yhden ainoan lampun valaisemaan hämärään.

Hän näki pyöreän kamman keskellä tupaa, roskaisen ja saastaisen
lattian, lavitsoja täynnä inhoittavia olkia ja vielä inhoittavampia
peittoja huolimattomasti nakeltuina sinne tänne sekä vanhoja, likaisia
vaatteita pahanhajuisina kuivamassa. Hän näki kesyttömän rivin
kovakasvoisia miehiä istumassa pitkällä rahilla häikäilemättöminä
käytökseltään ja silmissä uhkarohkea ilme.

»Missä pomo on?» kysyi Fitz Patrick lujasti.

Karkea Sasu työntyi raskaine ruhoineen tulijaa kohti.

»Minä olen teidän mittaajanne», selitti Fitz Patrick. »Missä on
toimisto?»

»Voit ottaa tuonnimmaisen lavitsan», osoitti Karkea Sasu tympeästi.

»Eikö teillä siis ole mitään toimistoa?»

»Se mikä kelpaa miehille, kelpaa myöskin pomolle ja mikä pomolle on
hyvä, saa kelvata myös tyhjäntoimittajalle mittaajalle.

»Mutta tälle se ei kelpaa», vastasi Fitz Patrick tyynesti. »Minä en
aio nukkua ja työskennellä tällaisessa siivossa ja rähinässä. Minä
tarvitsen toimiston kirjojani ja tavaroitani varten. En tukkiakaan
mittaa sinulle Jimmy Bourke, ennenkuin annat minulle paikan, jonne voin
asettua.»

Ja niin se syntyi, vaikka taistelua kesti kolme päivää. Karkea Sasu
ryntäsi myrskynä metsän ja kämpän väliä tuhlaten laivalastittain
kirouksia ja uhkauksia. Fitz Patrick istui järkkymättömän rauhallisena
rahilla, jalat suorina edessään, ja nojaten savipiipun nysää pitävää
kättään toiseen.

»Huomenta, Jimmy Bourke», sanoi hän joka aamu ja senjälkeen ei
virkkanut sanaakaan ennen ehtoota, jolloin hän sanoi: »hyvää yötä,
Jimmy Bourke», jonka perästä kuului vaan rap, rap, rap hänen piipustaan.

Kokki, kaitakasvoinen, ovela mies, joka tutki poliisiuutisia, ihaili
häntä salaa.

»Pitäkää varanne Karkean Sasun suhteen, hänellä on pahat mielessä»,
kuiskasi hän usein käheästi, kulkiessaan hiljaisen mittaajan ohi.

Mutta kolmessa päivässä valmistui pieni tupapahanen. Fitz Patrick otti
heti mittapuunsa nurkasta ja painautui metsään.

Hänen tehtävänään oli mittaamalla joka tukin läpimitta, määrätä
ja panna kirjoihin kukin kuutiojalka, minkä sopimuksen tekijä oli
hakannut. Hänen yksinomaisen merkintänsä mukaan sai Jimmy Bourke palkan
työstään. Välttämättömyyden pakolla tuli hänestä täten Jimmy Bourken ja
hänen miestensä vihamies. Poikkeuksen saattoi ehkä tehdä kokki.

Olettakaamme, että olet kaatanut kasan tukkeja, joka silmämitalla
katsottuna käsittää ainakin puolimiljoonaa kuutiota. Olettakaamme,
että olet tehnyt työtä kaksitoista päivää. Otaksukaamme vielä, että
keskimäärin olet saanut kokoon neljä- viisikymmentä tuhatta päivässä.
Ja oleta sitten, että mittaajasi paperit näyttävät, että oletkin
saamassa vain hieman yli neljän sadan tuhannen edestä! Mitä siitä
ajattelisit? Etköhän ole taipuvainen päättämään, että mittaaja on
pettänyt sinua isäntiensä eduksi, että sinä olet muutaman päivän
ilmaiseksi joutunut tekemään työtä, muutaman väärän numeron takia?

Fitz Patrick mittasi rehellisesti, sillä hän oli oikeudentuntoinen
mies, mutta oikeudenmukaisuus toiselta puolen ja sen tunnustaminen
toiselta puolen eivät koskaan ole sopineet hyvin keskenään, eikä ne
sitä tehneet tälläkään kerralla. Karkea Sasu murisi ja syytti, kiroili
ja uhkaili. Fitz Patrick poltteli »Peerlessiään» eikä sanonut mitään.
Silti ei hänen mielestään ollut miellyttävää oleksia yksin pimeässä
erämaassa, viidenkymmenen mailin päässä lähimmästä asutuksesta saamatta
ainoankaan inhimillisen olennon kanssa vaihtaa edes ystävällistä sanaa.

Molemmat miehet joutuivat miltei heti riitaan hakkuutavasta. Karkea
Sasu ja hänen miehensä hakkasivat mistä tahansa, kaikkialta ja
miten tahansa. He menettelivät vaivattomalla tavalla. Pienet puut
he hylkäsivät kerrallaan, suuret puut he sahasivat korkealta ja
latvukset he mieluimmin jättivät korjaamatta. Fitz Patrick ei suvainnut
metsänraiskausta.

»Taivuta vain selkääsi hieman syvempään, Jimmy Bourke», sanoi hän,
»ja sahaa kannot lyhemmiksi. Jokaisesta jättämästäsi kannosta tulisi
vielä hyvä päretukki. Ja sinun täytyy sahata suorempaan. Kontrahti
puhuu kahdeksasta tuumasta ja siitä yli. Älä hylkää pieniä puita sen
vuoksi että niistä saat vähän kuutioita. Se on myöskin kontrahdissa. Ja
minä en pidä siitä, että heität latvat metsään. Niissä on monta hyvää
hirttä, jotenka olisi ja karsi ne hyvällä.»

»Mistä helvetistä sinä olet oppinut niin paljon métsänhakkuuta?» karjui
Karkea Sasu. »Minä hakkaan samalla tavalla kuin isänikin teki, enkä ole
minkään musgegonilaisen keltanokan opetuksen tarpeessa!»

Hän ei koskaan tunnustanut olevansa väärässä eikä luvannut parantaa
tapojaan, mutta hän teki sen kuitenkin ja sekä hän itse, että Fitz
Patrick tiesivät sen. Karkea Sasu raivosi kuin vimmattu, mutta yhdessä
suhteessa olivat hänen kätensä sidotut. Hän ei voinut tehdä mitään
ilman Patrickin merkintöjä, ja oli liian pitkä matka lähettää pyytämään
toista mittaajaa, vaikka Daly olisi sen antanutkin.

Vihdoin huomasi hän kulkiessaan erästä suksen latua erään tukin, jota
ei oltu sinikynällä merkitty. Se merkitsi sitä, että sitä ei oltu
mitattu, ja se taas puolestaan merkitsi sitä, että hän, Karkea Sasu
ei saisi maksua vaivannäöstään hakattuaan sen. Heti alkoi hän mylviä
metsään.

»Hei! Fitz Patrick! tulehan tänne, senkin keltaisin keltanokista. Tule
tänne!»

Mittaaja asteli rauhallisesti tietä myöten paikalle ja katsoi toista
levollisesti silmiin.

»No?» virkkoi hän yksikantaan.

»Miksi ei tätä tukkia ole merkitty?»

»Minä hylkäsin sen.»

»Eikö se ole terve ja hyvä puu? Onko siinä merkkiäkään mädäntymisestä.
Eikö se ole hyvää puuta vai mikä sillä on vikana. Sinä koetit petkuttaa
minua, senkin haisunäätä.»

Tukki hyljätään siinä tapauksessa, että se on mätä tai että siitä ei
muuten tule hyvää kauppatavaraa.

»Vakuutan sinulle, Jimmy Bourke, että puu on hyvä ja terve», vastasi
Fitz Patrick, »tai ainakin oli sitä ennen kuin sinun murhaava joukkosi
käsitteli sitä, mutta jos suvaitset vilkaista sitä, niin näet,
että sinun miehesi ovat sahanneet sen kuusi tuumaa vinoon. He ovat
turmelleet kokonaisen kuutiojalan puuta. Olen puhunut sinulle jo
aikaisemmin siitä ja nyt minä varoitan sinua vielä kerran kun sanon,
että minä hylkään jokaisen puun, olkoon se terve tai mätä, joka ei ole
sahattu suoraan poikki puun.»

»Tämä puu on terve ja hyvä ja sinä mittaat sen, muuten tahdon minä
tietää paremman syyn siihen!»

»En tee sitä», vastasi Fitz Patrick.

Seuraavana päivänä hyIkäsi hän taasen jossakin kauempana puun, jonka
tyvi oli sahattu yli kuusi tuumaa vinoksi.

Sitä seuraavana päivänä hylkäsi hän vielä samanlaisen toisen tien
varrella. Hän tutki sitä tarkoin ja etsi Karkean Sasun käsiinsä.

»On täysin turhaa, Jimmy Bourke, kiskoa samaa tukkirukkaa tieltä
toiselle. Voit kuljettaa sitä joka tien viereen koko Crothersin
metsässä, jos haluat, mutta sinulle siitä ei lähde mitään hyötyä. Minä
hylkään sen yhä uudelleen, etkä sinä saa sitä ikänäsi mitatuksi.»

Karkea Sasu nosti valtavan nyrkkinsä, mutta laski sen taas. Sitten
hän kääntyi mennäkseen, mutta kääntyi vielä kerran päin ja sanoi
sylkäisten: »Fitz Patrick, sinä menet liian pitkälle! Sinä olet haukkua
räkyttänyt minua koko vuoden täällä metsässä! Tämä puu on terve ja minä
vannon että sinä mittaat sen!»

»Sinä ja sinun toverisi ovat kaikki ryöväreitä», huusi eräs miehistä.

Fitz Patrick kääntyi kantapäillään ja ryhtyi jälleen työhönsä. Miehet
lopettivat omansa ja rupesivat keskustelemaan.

Sinä iltana oli jouluaatto. Illallisen jälkeen meni Karkea Sasu
suoraan keittokämpästä miesten kämppään. Fitz Patrick, joka istui
toimistossaan, kuuli juominkien sorinan nousevan yhä korkeammaksi
ikäänkuin salaperäinen myrskytuuli kaukaisissa petäjissä. Hän kohautti
olkapäitään ja merkitsi papereihinsa sen päivän tulokset. Sitten
hän vääntäysi väsyneenä tilalleen, sillä metsissä ei pidetä muita
joutopäiviä kuin sunnuntait. Puolen yön aikaan tuli joku sisään.
Fitz Patrick havahtuneena unestaan raapaisi valkeata ja näki kokin
katselevan epävarmasti häneen veren tahrimien silmäluomien alta. Mies
oli osaksi humalassa, osaksi loukkaantunut, mutta enimmältä osaltaan
säikähtynyt.

»He ovat liian voimakkaita minulle. He ovat liian voimakkaita minulle!»
kertaili hän samein äänin.

Fitz Patrick potkaisi peiton syrjään ja pani jalkansa lattialle.

»Antakaa minun jäädä tänne», rukoili kokki, »en häiritse teitä. En
äännähdäkään. Olen saanut selkääni!»

»Tietysti voit jäädä», vastasi mittaaja. »Tule tänne.» Hän pesi miehen
otsan ja sitoi sen siteillään, jotka hän otti laukustaan. Mies meni
äänettömäksi ja katsoi häntä, kummastellen hänen ystävällisyyttään.

Monta tuntia myöhemmin kuuli Fitz Patrick ikäänkuin unenhoureissa
miesjoukon lähtevän metsään aikaisessa aamupakkasessa. Hänen
tietoisuuteensa tunkeutui hämärinä humalaisten kirouksia ja karkeita
sadatuksia. Jonkun ajan perästä hän itsekin nousi ja vaati aamiaista.

Kokki, kalpeana ja hermostuneena toi sen hänelle. Mies oli ilmeisesti
kiihoittunut, epävarma ja halukas puhumaan. Vihdoin istuutui hän
penkille vastapäätä Fitz Patrickia ja alkoi.

»Fitz», sanoi hän, »älkää menkö metsään tänään. Miehet ovat
mielettöminä humalasta ja Karkea Sasu on vallan suunniltaan. Kuulin
viime yönä heidän keskustelunsa. He aikovat taas muuttaa tuon tukin
toiseen paikkaan ja he vannoivat, että jos te vielä kerran sen
hylkäätte, niin he tappavat teidät. He tarkoittavat totta. Senvuoksi he
lähtivät metsään tänään.»

Fitz Patrick joi kahvinsa äänettömänä. Sanaakaan virkkamatta nousi
hän ja puki ylleen takkinsa. Äänetönnä hän pani pyökkipuiset
merkintälautansa taskuunsa ja otti taipuisan mittansa nurkasta.

»Minne olette menossa?» kysyi kokki hätäisenä.

»Menen tekemään työtä, josta minulle palkkakin maksetaan», vastasi Fitz
Patrick.

Hän suuntasi matkansa ajotielle, katse suoraan eteenpäin ja hengityksen
höyrytessä. Ensimmäisen osan hän mittasi tarkkaan, asettaen mittapuunsa
kunkin tukin tyveä vasten ja merkitsi numerot moniosaiseen taulukkoonsa
sekä veti sitten nopeasti viivan tukkiin sinikynällään.

Metsä oli tyhjä. Ei kuulunut kirveen kilahtelua, ei ajomiesten
ailahduksia, eikä kaatuvan hongan ryske häirinnyt hiljaisuutta. Fitz
Patrick ymmärsi yskän. Hän tiesi, että miehet olivat seuraavan ajotien
varrella, nähdäkseen mitä hän tekisi, kokoontuneina vihdoin julkisesti
näyttämään vihamieltään, jota he koko talven olivat kypsyttäneet. Hän
tiesi sitäpaitsi, että useimmat heistä olivat osaksi humalassa, osaksi
aivan häikäilemättömiä ja että hän itse oli yksin. Siitä huolimatta
lähti hän, lopetettuaan omantunnontarkan mittaamisensa ensimmäisellä
ajotiellä, toiselle ajotielle.

Siellä, kuten hän oli arvannut, olivat miehet odottamassa pahaenteisen
äänettöminä, silmät verestävinä juopottelusta ja vihasta. Fitz Patrick
ei ollut huomaavinaankaan heitä, vaan ryhtyi työhönsä.

Järjestelmällisesti, harkiten teki hän työtä. Kun viimeinen viiva
kynällä oli vedetty ja taulukot napsahtaneet kiinni, astui Karkea Sasu
esiin.

»Oletteko lopettanut merkinnän tässä paikassa?» kysyi pomo pehmeällä
kissan äänellä.

»Olen», vastasi Fitz Patrick lyhyesti.

»Sitten olette unohtanut merkitä yhden tukin.»

»En suinkaan.»

»Tuossa on yksi tukki merkitsemättä.»

»Minä hylkäsin sen.»

»Ja miksi?»

»Se ei ollut sahattu suoraan.»

Fitz Patrick nosti päätään ylpeästi, vastaten levollisesti kuin
tottunut miekkailija. Karkea Sasu melkein peljästyi vasten tahtoaankin.
Toinen toisensa perästä loivat miehet silmänsä maahan ja seisoivat
noloina. Mittaaja kääntyi lähteäkseen. Hänen jalkansa takertui
puunjuurikkaaseen ja hän kaatui. Silmänräpäyksessä hyökkäsi koko
joukko hänen päälleen, sillä hänen katseensa voima oli menettänyt
vaikutuksensa.

Hulluina raivosta potkivat, löivät ja repivät he Fitz Patrickin kasaan
lysähtynyttä ruumista vielä senkin jälkeen kun hän oli menettänyt
tajunsa. Silloin huusi huuhkaja korven kätköistä vai lieneekö ollut
kettu, joka haukahti. Tuuli ehkä huokaisi tai jotakin mitätöntä
tapahtui. Joka tapauksessa pakenivat miehet järjettömässä pakokauhussa
paikalta. Yksin jäi siihen makaamaan tumma hahmo veren punaamalla
lumella.

Fitz Patrick tuli tuskaa tuntien tajuihinsa ja käsitti silloin,
että hän eli. Joka liike maksoi hänelle haikean valituksen ja jokin
ulkopuolelta häntä itseään tuleva voima lisäsi tuskaa kaksinverroin.
Vasta pitkän ajan kuluttua huomasi hän, että se oli kokki, joka
hellästi hieroi hänen jäseniään ja päätään. Mies näytti olevan
kummissaan potilaansa sitkeästä elämänhalusta.

»Pidin teitä silmällä» mutisi hän lohduttavasti. »En uskaltanut käydä
väliin, mutta tulin luoksenne niin pian kuin saatoin. Katsokaahan, olen
tehnyt valkean teitä varten ja keittänyt hieman teetä. Juokaahan vähän
sitä. Eikä yhtään luuta poikki! Kyllä olette rohkea mies ja väkevä.
Noin vahvoilla lihaksilla kykenisitte koska tahansa kaksintaisteluun
Karkean Sasun kanssa. Koettakaahan käyttää jalkojanne, rakkaani, niin
vien teidät kämpälle, sillä he ovat kaikki tukkihumalassa. Enkös
sanonut, että he aikoivat tappaa teidät.»

»Mutta he eivät tehneet sitä», vastusti Fitz Patrick huumorin pilkahdus
äänessä.

»Se ei ollut heidän vikansa, mutta ei teidänkään.»

Monta tuntia myöhemmin, ainakin siltä tuntui, matelivat he kämppää
kohti. Pakkanen oli jäykistänyt Fitz Patrickin haavat ja ruhjoutumat
ja joka askel toi tuskan laineen hänen valtimoitaan myöten päähän.
He tulivat jo kämpän näkyville. Siellä vallitsi hiljaisuus. Molemmat
tiesivät, että miehet olivat juoneet itsensä nukuksiin.

»Tahtoisin tappaa koko joukon heidän nukkuessaan», sähähti kokki puiden
nyrkkiään.

»Niin minäkin», vastasi Fitz Patrick.

Silloin tulvahti avonaisesta kämpän ovesta savupilvi ja levisi hitaasti
pakkasilmassa. Toinen seurasi toistaan ja pian oli kämppä täydessä
liekissä.

»He ovat potkaisseet kaminan kumoon taas», sanoi Fitz Patrick istuutuen
kannon päähän. Hänen silmänsä leimahtivat vihaa ja katkeruutta.

»Mitä te aiotte tehdä», kysyi kokki.

»Istua tässä», vastasi Fitz Patrick irvistellen.

Kokki lähti paloa kohden.

»Seis!» huusi mittaaja vihaisesti, »jos liikut askeleenkin, niin
väännän niskasi nurin.»

Kokki katsoi häneen suurin, kysyvin silmin.

»Mutta hehän palavat elävältä!» koetti hän vastustella.

»Niin heidän pitääkin», murahti mittaaja. »Se ei ole heidän ansiotaan,
että olen tässä auttaakseni heitä. Se on heidän omaa tekoaan, että
makaan tuolla metsässä kykenemättä edes auttamaan itseäni. Ymmärrätkö?
Minä makaan yhä tuolla metsässä.»

»Voi, voi», valitteli kokki, väännellen käsiään. »Poika parat». Hän
alkoi itkeä.

Fitz Patrick tuijotti hetkisen suoraan eteensä. Sitten hän pyyhkäisi
otsaansa ja huomioonottaen juuri äsken kokemansa pahoinpitelyn,
pyyhälsi hän ihmeteltävällä vikkelyydellä mäkeä alas palavalle
kämpälle. Kokki Seurasi häntä ilomielin. Kahden he sammuttivat palon,
Miehet kuorsasivat kuin metsän pedot, häiriintymättä vähääkään koko
rytäkästä.

»Teillä on sentään hellä sydän, Fitz», virkkoi kokki iloisena kun he
sitten pesivät käsiään puolipäivällistä syödäkseen.

»Te ette voinut nähdä poikien palavan.»

Fitz Patrick katsoi häneen pitkään neliömäisten kulmainsa alta.

»Minun puolestani olisivat he kyllä saaneet palaa», sanoi hän vihdoin,
»mutta minun isäntieni täytyy saada puut tänä talvena vedetyiksi ja
täällä ei ole muita jotka siihen pystyisivät.»



IV.

UITTOPÄÄLLIKKÖ.


»Noudata määräyksiä vaikka talo menisi nurin», on hyvä ohje, mutta
todella aikaansaapa uittopomo tuntee paremman. Se kuuluu: »hommaa
tukit määräpaikkaansa. Tuo ne asetuksia rikkomatta, jos voit, mutta
tuo ne joka tapauksessa.» Hän ei tarvitse kenttäpuhelimia päämajaan,
saadakseen sieltä neuvoja tämän ohjeen hengessä toimiakseen. Se
saattaisi tuottaa ikävyyksiä päämajalle.

Jimmy oli tuollainen uittopomo. Sen vuoksi kutsuikin Mr Dale, Morrison
& Dalen liikkeestä hänet luokseen, kun Mr Dale aivan arvaamatta tuli
sitoutuneeksi uittamaan viisi miljoonaa jalkaa tukkeja määräpäivään
mennessä ja päälle päätteeksi mahdottoman mailimäärän päässä joen
yläjuoksun varrella olevia tukkeja.

Jimmy oli pieni mies, ilmettä vaihtamaton kuin egyptiläinen sfinksi.
Monias vuosi sitten julkaisi eräs ranskalainen pilalehti sarjan kuvia,
joitten piti esittää Persian shahia eri mielentiloissa. Kunkin kuvan
alla oli selittävä teksti kuten Yllätys, Suru, Viha ja Hämmästys. Kuvat
olivat kaikki tarkalleen samanlaiset ja yhtä tunteettomat.

No niin, sellainen oli Jimmy. Hän oli aina samanlainen. Hänen tukkansa
riippui tuuheana ja mustana otsalla, hänen partansa ulottui tuuheana
ja mustana yli poskiluitten ja hänen kulmakarvansa soluivat yhtä
tuuheana ja mustana yhtenäisenä viivana ohimosta toiseen. Olipa
hänen pieni, kiinteä ja lihaksikas ruumiinsa missä työssä hyvänsä,
niin pysyi hänen mustanvalkea järkkymättömyytensä aina samana.
Tavallisesti istui hän polvet ristissä tuijottaen suoraan eteensä
ja imien »merenvaha»-nysäänsä, jonka hän oli ansainnut kokoamalla
Spearhead-tupakan kiinnikenauhoja. Sanoitpa hänelle mitä hyvänsä, niin
katosi se loiskahtamatta hänen ihmeelliseen tyyneyteensä, tulematta
sieltä enää koskaan ihmisten ilmoille. Hän toimi mahdollisesti joskus
sen johdosta, mutta aina selittämättä mitään, tyynesti, ylhäisen
järkähtämättömästi kuin kohtalo.

Todellakin, hän ei koskaan selvitellyt aikeitaan, ei edes
työnantajilleen.

Daly kiikutteli ruumistaan edes takaisin toimistotuolissaan. Jimmy
istui pystyssäpäin, musta lakkinsa riippuen polvien välissä. »Haluan
että otat johtoosi uittomiehet, Jimmy», sanoi tuo mahtava mies.
»Tahdon, että sinä uitat nuo tukit meidän puomiemme sisään niin
pian kuin vain voit. Annan sinulle aikaa noin kaksikymmentä päivää.
Sen pitäisi mennä siinä. Sandersin saat merkitsijäksi ja Merrilen
keittämään. Voit saada hyvän miehistön itäiseltä jokihaaralta, jossa
uitto juuri on päättynyt.»

Kun Daly oli lopettanut, nousi Jimmy ylös ja meni sanaakaan virkkamatta
ulos. Kaksi päivää jälkeenpäin oli hän kuudenkymmenen miehen kera
neljäkymmentä viisi mailia ylempänä joenvartta.

Jimmy tiesi yhtä hyvin kuin Dalykin, että viimemainittu oli antanut
hänelle vaikean tehtävän. Kaksikymmentä päivää oli liian lyhyt aika.
Mutta sehän ei ollut hänen asiansa.

Tukit olivat talven kuluessa vedetyt kasaan joen uomaan. Niitä oli
kolmen mailin pituudelta rullateiden varsilla. Jimmy ja hänen miehensä
alkoivat alapäästä purkaa kasoja jokeen. Välistä solui siihen vain
kaksi tai kolme tukkia kerrallaan, toisinaan saattoi kokonainen kerros
lähteä liikkeelle, aprikoida hetkisen ja sitten purkautua jokeen
kuin jyvät elevaattorista. Pian alkoi kapeissa paikoissa rullateiden
alapuolella syntyä ruuhkia. Kaksitoista miestä määrättiin erikoisesti
ruuhkan purkajiksi. Heidän tehtävänään oli pitää joki selvänä, jottei
alituisesti kasvava tukkitulva sulkisi jokea. Se ei ollut mikään helppo
tehtävä. Kun ruuhkaantumista jatkui pitkin jokea, täytyi rullateiltä
siirtyä miehiä varsinaisten ruuhkamiesten avuksi. Siten ui muutama
tukki onnellisesti patolammikkoon Grand Rapidin luona muutamassa
päivässä, mutta pääjoukko ruuhkaantui ja purkautui ja ruuhkaantui
uudelleen eräässä kohdassa muutama maili rullateiden alapuolella,
samalla kuin suuri joukko tukkeja ajautui rannoille takertuen siihen
paikkaan ja kasaantuipa itse rullateillekin.

Jimmy oli määrännyt kaksi päivää rullateiden tyhjentämiseen. Se
tapahtui myös kahdessa päivässä. Sitten lähti takaosa liikkeelle.
Takajoukon miesten tuli huolehtia siitä, että viimeinenkin tukki tuli
jokeen. Kun ruuhka hajosi, syöksyi sen keskiosa uljaasti virtaan,
mutta sen siivet hajaantuivat rannoille harmillisella tavalla. Välistä
pakkautui suuria tukkeja aivan kuivalle saakka. Takajoukko vieritti ne
taas jokeen. Kun itsepäinen tukki ajautui karille, hyppäsivät miehet
iloisesti sen kimppuun jääsohjun pyöriessä heidän ympärillään ja
irroittivat sen karilta. Aika ajoin he seisoivat pystyssä päin yhdellä
ainoalla, epävarmalla tukilla työntäen voimakkaasti kekseillään,
hyhmäisen veden solistessa heidän naulapohjaisten uittokenkiensä läpi.

Jonkinlaisena korvauksena vallitsi luonnollisesti ankara kilpailu
vasemman ja oikean rannan miesten välillä siitä mikä »siipi» nopeammin
kulkisi eteenpäin. Ja ihminenhän tuntee jonkinlaista fyysillistä
hyväntunnetta uskaltautuessaan kolmenkymmenen jalan korkuisen ruuhkan
alle siinä tiedossa, että mahdollisesti saa koko ruuhkan niskaansa
tai laskiessaan yhden tukin varassa raivoavaa koskea alas. Luulen
sitäpaitsi, että kuulumista jälkijoukkoon pidetään korkeimpana
kunniana. Ja kuitenkin ovat tunnit pitkiä, vesi kylmää ja lisäksi on
nukuttava teltoissa.

Helposti huomaa, että takajoukon saavutukset määräävät koko uiton
edistymisen. Muutamat etimmäiset tukit saattavat uida viisikinkymmentä
mailia päivässä, mutta jos selvittely takana on käynyt hitaasti,
niin ei uitto ole edistynyt tuhatta jalkaa enempää. Sen vuoksi Jimmy
pysytteli jälkijoukossa.

Jimmy oli erinomainen tukinuittaja. Luonnollisesti hänellä oli tarmoa.
Hän saattoi keksillään saada aikaan vaikka mitä, ja hän oli valmis
sorvaamaan lakin päästä miltä kerskurilta tahansa, mutta hänellä
oli myöskin arvostelukykyä. Hän tiesi, miten vettä oli käytettävä,
miten saada selvä lukkotukista ruuhkassa ja mihin sijoittaa miehensä,
sanalla sanoen hän sai tukit määräpaikkaan. Jimmy tunsi sitäpaitsi
jokensa päästä päähän, jotenka hän oli päässään tehnyt pienen
suunnitelman noiksi kahdeksikymmeneksi päiväksi. Kahdeksan neljättä
tuntia rullateitä varten, puolitoista päivää yläkoskia varten, kolme
päivää patolammikkoon uittamista varten, yhden päivän Grand Rapidin
sulun läpäistäkseen, kolme päivää jokihaaraa varten ja niin edespäin.
Jos kaikki meni hyvin, niin hän onnistuisi, mutta silloin siihen ei
myöskään saanut tulla mitään esteitä väliin.

Kokematon saattaisi ehkä tästä epätäydellisestä suunnitelman tapaisesta
kuvitella, että Jimmy oli laskenut aikansa liiankin runsaaksi
suoriutuakseen mailin matkan koskilta patolammikolle. Kuinka olikaan,
huomasi Jimmy kuitenkin, että hän oli suunnitellut matkaa varten
liian vähän aikaa, sillä tämä väli joessa oli erikoisen vaikea ja
vaivalloinen.

Patolammikon vesi ulottui noin puoli mailia virtaa ylöspäin, sitten
tuli neljä jalkaa putoava koski, jossa vesi kohisi ja levisi
viuhkamaisesti hajautuneille sorakareille. Nämä ne juuri aikaansaivat
kepposen. Päästyään kosken kourista näyttivät tukit itsepäisesti
tahtovan levähtää kareilla kuin väsähtänyt karjalauma. Jälkijoukon
oli kahlattava niihin käsiksi. He nostivat ja työnsivät, vetivät ja
puskivat ja oli heillä vihdoin ilo nähdä yhden ainoan tukin vierähtävän
väylään. Välistä koko tusina miehiä iski keksinsä tukin kylkeen ja
nosti sen pelkällä raa’alla voimalla syvälle vedelle. Kun ottaa
huomioon, että uitettavana oli noin kaksikymmentä tuhatta tukkia ja
että hyvinkin puolet niistä tarrautuivat kareille, voi arvata, että
jälkijoukon työ tuli ylivoimaiseksi. Jimmyn kolmesta päivästä oli jo
kolme neljännestä mennyt ja kolmasosa työstä oli vasta tehty. M’Gaun,
luikun pomo, teki pieniä laskelmia.

»Siinä menee vain kaksikymmentä päivää», uskoi hän Jimmylle. »Varmasti!»

Jimmy ei vastannut sanaakaan, vaan puhalteli piipustaan valtavia
savupilviä. M'Gaun kohautteli epätoivoissaan olkapäitään.

Mutta tuo pikku mies oli myöskin tehnyt laskelmia ja hänen tuumansa
kypsyivät ja täyttyivät pikemmin kuin M’Gaun saattoi aavistaakaan.
Samana aamuna kuljeskeli Jimmy verkalleen kädet taskussa tukkikasojen
joukossa. Silloin tällöin pysähtyi hän sanoakseen puoliääneen
pari sanaa yhdelle ja toiselle miehelle. Puhuteltu katsahti ensin
äärimmäisen hämmästyneenä häneen, nosti sitten keksinsä olalleen ja
lähti kämppää kohti, jättäen pienentyneen jälkijoukon jännittyneen
uteliaaksi. Pian lensi sanoma. »Yö- ja päivävuoroja», kuiskivat he
keskenään, vaikka heistä oli sangen vaikea huomata mitään eroa siinä
jos koko joukko työskenteli puoli aikaa tai puoli joukkoa teki työtä
koko ajan.

Nyt alkoi Dalykin tulla levottomaksi. Hän tuli junalla Grand Rapidille
huolestuneen näköisenä. Nähdessään suhteettoman pienen joukon turhaan
ponnistelevan rannalle levinneitten tukkien kimpussa, kirosi hän
hartaasti ja etsi Jimmyn käsiinsä.

Jimmy näytti rauhalliselta.

»Kyllä me ne uitamme aikanaan Mr Dale», sanoi hän.

»Aikanaan», murisi Dale. »Kyllä kai! Emme me siihen voi käyttää koko
kesää. Tukkien täytyy olla meidän puomiemme sisäpuolella neljäntoista
päivän kuluessa, muuten meidät paha perii.»

»Kyllä ne tulevat ajoissa», vakuutti Jimmy.

Sellainen puhe oli Dalysta tolkutonta ja sen hän sanoikin julki.
»Siinähän menee neljätoista päivää ennenkuin saatte tukit edes noitten
kirottujen karien yli», päätteli hän viimein. »Sinun täytyy hankkia
lisää miehiä, Jimmy.»

»Olen koettanut», vastasi päällysmies. »Ei saa mistään lisä väkeä.»

»Kärsivä Mooses», huokaili omistaja. »Se merkitsee viidenkymmenen
tuhannen dollarin häviötä minulle. Älä puhukaan mitään _minulle_! Olen
ollut näissä asioissa koko elämän aikani. Minä _tiedän_ ettet viikossa
voi saada niitä tästä minnekään.»

»Minä vien ne tästä huomisaamuna, mutta se saattaa maksaa hieman.»

Daly katsahti tukkijoukkoja ja viittätoista miestä, jotka ahersivat
niitten kimpussa ja palasi pahoilla mielin kaupunkiin, alkaen
valmistautua häviötään vastaanottamaan.

Auringon laskun aikaan lakkasi jälkijoukko työstään ja hajaantui
joenrannalla oleviin valkoisiin telttoihinsa. Siellä he ripustivat
märät vaatteensa kuivausristikoille, joita oli kyhätty suuren valkean
ympärille, söivät tusinan munia muun illallisen palanpaineeksi,
polttivat piipullisen väkevää »Peerles» tupakkaa ja ryhtyivät
kertomaan juttuja, laulamaan ja tekemään uteliaita kysymyksiä, joihin
he kuitenkin jäivät vastausta vaille. Työstä poistettu joukko ei
tiennyt mitään. Näytti siltä kuin heidän olisi pitänyt lähteä työhön
illallisen jälkeen, mutta silloin tuli Jimmy ja kehoitti heitä menemään
nukkumaan. He noudattivat käskyä ja olivat pian unohtaneet koko homman.

Mutta puolen yön aikaan astui Jimmy lyhtyineen rauhallisesti suureen
telttaan ja kosketti kepeästi kutakin levännyttä miestä olkapäähän. He
nousivat vastaansanomatta ja seurasivat Jimmyä ulkopuolelle. Siellä
heille jaettiin aseet käteen. Sitten pieni joukko lähti äänettömästi
liikkeelle alaspäin tähtien taivaalla kimmeltäessä.

Jimmy johti heitä, astuen kädet syvällä taskuissa ja puhaltaen
säännöllisin väliajoin savupilven »merenvahanysästään». Kahdenkymmenen
minuutin kuluttua sivuuttivat he voima-aseman, sitten tulivat he
Kanavakadulle. Sana kulki miehestä mieheen olemaan ääneti. Kultarastaan
sahan luona heidän johtajansa äkkiä sukelsi piiloon lautatapulien
väliin ja kehoitti seuralaisiaan kiiruhtamaan. Hetkistä myöhemmin meni
siitä ohi lihava ja arvokas poliisi, heilutellen pamppuaan. Poliisin
mentyä lähti Jimmy taas liikkeelle viidentoista miehen kanssa, jotka
nyt oivalsivat, että jotakin tavallisuudesta poikkeavaa oli tekeillä.
Pian kuului heikkoa kohinaa yön hiljaisuudessa. He astuivat erään tien
poikki ja olivat hetkistä myöhemmin valtapadon luona.

Vesi virtasi pitkänä sileänä vyörynä kuin sula teräs äänettömästi padon
yli, välähytellen siihen kuvastuvia tähtiä kuin pieniä salamoita.
Alempana muuttui se valkeaksi vaahdoksi, mylvien kuin vihoissaan
yläpuolellaan olevalle sametille. Kymmenen sekuntia myöhemmin tuo
kaunis pinta särkyi. Korkojaan painaen padon harjaa vasten polviaan
myöten vedessä seisoi siinä mies nojaten vahvasti taaksepäin pysyäkseen
virran painoa vasaan tasapainossa. Kaksi muuta miestä ojensi hänelle
lyhyen, raskaan puun. Kolmas, painaen käsivartensa ja hartiansa veteen
naulasi sen pystyyn äänettömin vasaran iskuin. Aivan kuin taikavoimalla
nousi toinen puu tukemaan ensimmäistä, sovittautuen jo valmiiksi
sahattuun loveen. Miehet siirtyivät kahdeksan jalkaa eteenpäin, sitten
taasen kahdeksan jalkaa ja niin edelleen. Lisää miehiä astui veteen.
Rivi raskaita kaltevia tukkeja nousi padon kupeesta, jakaen virran
pitkiin nuolenmuotoisiin vakoihin. Puoli yhden aikaan putosi Tom Clute
patolammikkoon. Hän ui rantaan ja hänen paikalleen astui Purdy.

Kun tuet ulottuivat puolitiehen jokea ja miesten kauniisti kaartuvia
selkiä näkyi kaikkialla, antoi Jimmy käskyn ruveta asettamaan
poikkilankkuja. Raskaita lankkuja liukui toisensa perästä äskeisten
tukien poikki ja nouseva vesi painoi ne lujasti näitä vastaan. Ylimmän
lankun kiinnitti pari lujaa naulaa, niin ettei se voinut vääntyä
paikoiltaan. Tasainen joki murisi ja jurisi ja alkoi nousta estettä
vasten ja syöksyi kiihtyvällä voimalla sen sivu.

Poliisi, joka käveli edes takaisin Kanavakatua, ei kuullut työn
kulusta mitään. Jos hän olisi ollut tarkkahuomioinen, niin olisi hän
pannut merkille joen alati muuttuvan äänen. Hetken kuluttua hän jonkun
ilmeisen muutoksen johdosta huomauttikin:

»No, sepä merkillistä.»

Hän kuunteli hetken, mutta jatkoi sitten matkaansa. Kosken oikut eivät
häntä yhtäkaikki liikuttaneet. Hänelle kuului Kanavakadun itäinen puoli
ja itäinen puoli näytti rauhalliselta.

Joki oli hiljentynyt aivan äänettömäksi. Jimmyn viimeinen poikkilankku
oli paikoillaan. Taempana nukkuvassa kaupungissa löi tornin kello kaksi.

Saatuaan tällä tavalla veden pinnan nousemaan patolammikossa kolmisen
jalkaa, lähti Jimmy miehineen iloisella miellä joskin läpimärkänä
puikkimaan ylöspäin kylmässä aamuvarhaisessa lähtöpaikkaansa, jossa
heidän toverinsa nukkuivat viattoman unta. Kun he tulivat karien
kohdalle pysähtyivät he. Sieltä kuului kumeaa murinaa aivan kuin
vastahakoinen karja olisi ajettu makuusijoiltaan, kun nouseva vesi
kohautteli kareille takertuneita tukkeja. Vesi oli jo noussut niin
pitkälle korotetusta patolammikosta.

Tukinuittajan kannalta katsoen oli asia nyt varsin yksinkertainen.
Nukkuneet viisitoista miestä herätettiin heti ihmettelemään ja
kummastelemaan. Kolmen aikaan, juuri kun auringon nousu rupesi
erottamaan itää lännestä, ilmoitti keksien kolina, että korkean veden
tarjoamaa apua ei suinkaan laiminlyöty. Siitä kello kuuteen oli vielä
kolmen tunnin aika ja kolmessa tunnissa saattaa saada paljon aikaan
tulvavedessä. Viimeinen kuivalle ajautunut tukki lähti liikkeelle juuri
silloin kun ensimmäinen kaupunkilainen läntisellä puolella havaitsi,
että hänen kellarinsa oli täynnä vettä. Kun tuo hämmästynyt kansalainen
avasi ulko-ovensa nähdäkseen mitä oli tekeillä, pääsi häneltä kamala
ääni ja sitten hän häätyi tekemään itselleen lauttaa.

No niin. Sanomalehdet julkaisivat lisälehtiä, joissa oli otsakkeita
sellaisia kuin »Väkivaltaa», »Omavaltaista lainrikkomista» y.m. Tehtaan
omistajat kanavan varrella valittivat katkerassa äänilajissa sitä, että
heidän pannuhuoneissaan oli vedenpaisumus ja varastojen omistajat,
joilla oli helposti turmeltuvaa tavaraa, kiljuivat vahingonkorvausta.
Tavalliset kansalaiset alkoivat tyynesti tyhjentää alavia paikkoja
asuntomaillaan. Yhdeksän tienoissa, sitten kun pahin kiihtymys oli
ohi ja sulkutelineet oli paiskittu koskeen laittomilta paikoiltaan,
lähti osasto ratsupoliiseja etsimään tihutyön tekijää. Viimemainitun
tapasivat he seisomassa eräällä puomitukilla johtamassa tukin laskua.
Hän kieltäytyi liikahtamasta paikaltaan. Eräs lihava poliisimies
uskaltautui pari askelta uivalle puomille, nosti tasapainonsa
menetettyään kätensä ilmaan ja selvisi vihdoin suurin ponnistuksin
kuivalle, johon hän jäi läähättäen istumaan. Poliisien kehoituksia
tulemaan esille ja antamaan vangita itsensä ei Jimmy ottanut kuuleviin
korviinsa. Säännöllisin väliajoin puhalsi hän aimo tukevan savupilven
»merenvahastaan» ja johti rauhallisesti uittotyötä. Kahdenkymmenen
jalan levyisestä sulusta meni tunnin kuluessa noin miljoona jalkaa
puuta. Niinpä Jimmy sitten hieman jälkeen puolen päivän tuli omasta
ehdostaan maalle ja antautui poliisien käsiin.

»Alempana sinulla ei enää ole mitään vaikeuksia», huomautti hän
apulaiselleen, M’Gaunille, katsellessaan miettiväisenä kun viimeinen
tukki livahti sulkuportista. »Pidä vain silmä kovana ja tukit
liikkeessä.»

Sitten hän täytti piippunsa, sytytti sen ja astui odottavien poliisien
luo.

Poliisiasemalla joutui hän uutishankkijain haastateltavaksi. Se on, he
tekivät kysymyksiä. Yhteen ainoaan saivat he vastauksen.

»Ettekö tiennyt, että rikoitte lakia edesottamisillanne?» kysyi
_Eaglen_ mies. »Ettekö tiennyt, että teidät vangittaisiin?»

»Luonnollisesti!», vastasi Jimmy, ilmeisellä halveksunnalla

Seuraavana aamuna oli oikeussali täynnä kuuntelijoita. Jimmy tunnusti
syyllisyytensä ja tuomittiin maksamaan viisisataa dollaria sakkoa
tai yhdeksänkymmentä päivää vankeutta. Kaikkien ihmeeksi kaivoi
hän taskustaan pitkän rullan ja maksoi sakon. Läsnäolijat pitivät
sitä vallan merkillisenä asiana, että tavallinen uittopomo kantoi
taskussaan sellaisia summia. He eivät olleet läsnä siinä kohtauksessa,
joka Jimmyllä ja hänen isännällään edellisenä iltana oli ollut.
Viimeksimainittu seisoi oven suussa kun pieni mies astui oikeussalista.

»Jimmy», sanoi Mr Daly niin selvästi, että jokainen sen kuuli, »olen
äärimmäisen pahoillani nähdessäni sinut tässä pälkähässä, mutta toivon,
että se on koituva sinulle hyväksi opetukseksi. Ensi kerralla täytyy
sinun ymmärtää, että sinä et saa poiketa määräyksistä.»

Siten pudisti ovela Daly kaiken vastuun hartioiltaan.

»Kyllä, sir», sanoi Jimmy nöyrästi. »Tulivatko tukit aikanaan alas, Mr
Daly?»

He katsoivat toisiinsa vakavina. Sitten, ensi ja ainoan kerran suli
Jimmyn mustanvalkoinen, tutkimaton naamari. Hänen vasemmassa silmässään
välähti heikosti veitikka. Sitten painui silmäluomi ennalleen.



V.

VIIDES TIE.


Profeetta myönsi ennen muinoin neljän asian menevän yli hänen
ymmärryksensä, nimittäin kotkan tien ilmassa, madon tien kalliolla,
aluksen tien meren pinnalla ja nuoren miehen tien neitosen sydämeen,
mutta meidän nykyaikaisten ihmisten täytyy lisätä siihen vielä viides
tie, nimittäin oikeuden tien. Sillä useinkin pääsee itse teosta
tavattu tökerö pahantekijä pienellä rangaistuksella, kun taasen ovela
rikollinen, vaikka onnistuukin salaamaan tekonsa kekseliäästi, aikansa
harhailtuaan maksaa rikkomuksensa hengellään. Siihen tapaan sattui
Regis Brugieren kuolema.

Tapahtui näet, että vuoden lopulla kaksi muukalaista saapui St.
Jeauneen aikomuksella ruveta ampumaan metsäkanoja ja Regis Brugiere
palkkautui heidän oppaakseen. Hänen tehtävänsä eivät olleet moninaiset.
Hänen tuli vain opastaa heitä mäntymetsävyöhykkeestä toiseen. Mutta
joutilaisuudessaan seurasi hän heidän mukanaan usein ja niin hän
ihastui Jimiin.

Jim oli mustan ja valkoisen kirjava setteri. Regis Brugiere katseli
sitä, kun se huolekkaana juoksenteli metsässä, sen jalkojen noustessa
kuin teräsjouset, pää korkealla ja sen viisaat, lempeät silmät
piiloutunutta otusta tähyillen. Kun sen nenään sitten sattui saaliin
haju, pysähtyi se äkkiä ja katseli ympärilleen häntäänsä heilutellen.
Se ei ottanut askeltakaan tullakseen parempaan varmuuteen saaliin
olinpaikasta ennenkuin sen isäntä oli tunkeutunut tiheikön läpi sen
viereen. Siten sai tämä monta kertaa tilaisuuden ampua koiran edestä
lentoon pyrähtävää lintua, jota hän ei muuten useinkaan olisi tavannut.

Mutta jos lintu pysyi hiljaa, astui Jim varovaisesti kuin munilla
kävellen, kunnes sen nenän täytti lämmin linnunhaju. Silloin se
pysähtyi, jäykistyen äkkiä eläväksi, kauniiksi kuvapatsaaksi. Seurasi
hetken jännittävä odotus. Rymisten lähti silloin lintu lentoon. Sitä
seurasi nopea laukaus lintupyssystä, höyhenpilvi ilmassa ja pitkänloiva
putoaminen. Jim katsahti ylös, innokkaana, mutta hilliten itsensä.

»Ota kiinni, Jim», sanoi mies.

Heti ryntäsi Jim pois, tullakseen hetken perästä takaisin
voitonriemuisena kantaen metsäkanaa varovaisesti hampaissaan.

Tai sattui laukaus menemään harhaan. Jim odotti kunnes kuuli pyssyn
lukon räsähtävän kiinni uuden panoksen saatuaan, sitten se liikkui
hillitysti kuin ainakin hyvän kasvatuksen saanut ja haisteli tutkivasti
ja kauan paikkaa, jossa lintu oli ollut.

Näitä kaikkia näki Regis Brugiere seuratessaan metsästystä salojen
tiheiköissä sillä seurauksella, että hän rikkoi kymmenettä käskyä
vastaan ja himoitsi Jimiä suuresti. Hän jumaloi koiran ylhäistä
arvokkuutta, sen gentlemannimaista hätäilemättömyyttä metsässä, sen
hyvin kasvatettua suloa kun se istui takajaloillaan katse etäisyyteen
kohdistettuna.

Ja niin Regis Brugiere sitten varasti Jimin ja kätki sen visusti.
Teko ei hänelle merkinnyt juuri mitään. Hän ei tuntenut Jimin
arvoa, sillä Pohjolassa on koira vain koira. Kun muukalaiset olivat
lähteneet valittaen koiransa menetystä, kuormasi Regis Brugiere
rekeensä muonavaroja ja pyyntivehkeensä ja lähti painumaan luoteeseen
vuotuiselle pyyntiretkelleen. Hän otti mukaansa Jimin, joka nyt oli
täydelleen tottunut uuteen isäntäänsä.

Yhdessä he kulkivat kauaksi metsien kautta, yli monen joen ja nevan,
läpi monen viidakon ja vuoriseudun. Regis Brugiere veti rekeä
perässään. Tehtävä olisi oikeastaan kuulunut Jimille, mutta Regis
Brugierestä se olisi tuntunut siltä kuin hän olisi valjastanut Pyhän
Cloudin Ignatiuksen St. Jeaunen herran omenakärryjen eteen. Niin
sai Jim juosta ristiin rastiin matkan varrella iloiten vapaudestaan
Regis Brugieren iloitessa koiran näkemisestä. Aikanaan saapuivat he
eräälle metsäaukeamalle, jonka läpi virtasi pieni lähteen silmästä
pulppuava kirkasvetinen puro. Tässä Regis Brugiere nakkasi lopullisesti
lumikengät jaloistaan ja tähän hän kyhäsi pienen kämpän ja asettui
siihen Jimin kanssa talosille.

Neljänkymmenen mailin säteen laajuudelle asetteli hän sitten ansojaan
ja loukkujaan majaville, kärpille, ketuille, saukoille ja muille
Pohjolan turkkiniekoille. Säännöllisin väliajoin kierteli hän kullakin
ansallaan, nopeasti liukuen lumikengissään. Jim seurasi häntä
aina. Kun lumi oli syvä vaelsi koira vaivaloisesti Regis Brugieren
jäljessä. Kun sitä taasen oli vähemmän etsi Jim metsäkanoja tai muita
lintuja, tutustui moneen outoon seikkaan tai juoksenteli jäätyneitten
metsälampien tasaisia pintoja.

Ansapaikoilla täytyi Jimin jäädä loitommaksi. Mies jätti sille takkinsa
ja lumikenkänsä ja Jim kuvitteli vartioivansa niitä uskollisesti.
Paluumatkalla molemmat iloitsivat parhaansa mukaan. Regis Brugiere
nosti Jimin korkealle ja heitti sen syvimpään nietokseen. Jim piti
siitä kovasti ja sukelsi lumeen mielihyvästä haukahtaen. Hetken perästä
se taas tuli esille kinoksesta ja tanssi varpaillaan miehen ympärillä
leikillään murahdellen ja pyytäen häntä uudistamaan hauskan tempun. Ne
olivatkin ainoat tilaisuudet, jolloin Jim vapautui juhlallisuudestaan.
Muina aikoina olivat sen ruskeat silmät täynnä surumielistä, hillittyä
uskollisuutta.

Metsissä oppi Jim pahoille tavoille. Se muuttui taas tavalliseksi
koiraksi. Havaitessaan, ettei Regis Brugiere välittänyt mitään
metsäkanoista, joita se niin huolellisesti näytti, päätti Jim
metsästellä omin neuvoin. Ensin sen omatunto soimasi sitä siinä
määrin, että se tunsi tekevänsä suorastaan syntiä. Mutta jälkeenpäin
rauhoitti sitä isäntänsä iloinen hyväksyminen. Se hiipi ja seurasi
jälkiä, syöksyi ja ajoi takaa ja rikkoi kaikkia niitä siveyssääntöjä,
jotka oikeata seisovaa setteriä sitovat. Se tiesi siveyskäsitteiden
höltymistä, mutta tiesi myöskin etua. Sillä Jimistä sukeusi oikein
asiantuntija otuksen yllättämistaidossa lumessa. Sen parhaaksi tempuksi
tuli nyt sama, joka jo alkukoirallakin oli ollut, nimittäin pieni tauko
ennen hyökkäystä. Jim oli suloisen riippumaton. Se elätti itsensä
täydelleen, paitsi muutamiin herkkupaloihin nähden.

Mutta yhtä seikkaa se ei käsittänyt ja se oli hirvi. Sen mielestä hirvi
oli sama kuin hevonen tai lehmä. Se ei voinut ymmärtää, eikä siitä
suuresti välittänytkään, miksi ne niin äkkiä pakenivat kun se ilmestyi
paikalle. Regis Brugiere koetti opettaa sitä, mutta turhaan. Sen vuoksi
tapahtuikin, että Jim usein täytyi jättää kotiin, sillä yksinäiselle
pyyntimiehelle on hirvi arvaamattoman kallis saalis. Se tietää sekä
ravintoa, että vaatetusta.

Sellaisessa tapauksessa oli Regis Brugieren tapana pinoa runsaasti
puita takkaan, jotta hänen ystävänsä oli hyvä olla hänen poissa
ollessaan. Sittenkin jätti hän koiran lohduttomana kämppään. Ensi
kerralla pääsi Jim ulos kämpästä ja tuli isäntänsä perässä osoittaen
suunnatonta iloaan jo matkan päässä. Regis Brugiere palasi takaisin
harmistuneena ja tapasi kämpän oven selkosen selällään. Jim oli osannut
vetää oven auki hampaillaan. Turkismetsästäjän täytyi silloin tehdä
oveen salvan, jotta koira ei voisi aukaista sitä. On ehkä paikallaan
selittää, että tuollaisissa kämpissä ovi tavallisesti liittyy vain
tiukasti pieliä vasten.

Huomatkaa nyt, että ellei Regis Brugiere olisi varastanut ja
piiloittanut Jim koiraa, ei hänen olisi tarvinnut asettaa
äskenmainittua salpaa. Ilman salpaa olisi hän varsin helposti voinut
avata oven ainoastaan nojautumalla siihen. Jos hän olisi voinut työntää
oven auki, niin olisi sekä hänen, että Jimin ollut hyvä olla. Ja tämä
juuri pakottaa meitä ihmettelemään tuota viidettä tietä, oikeuden
tietä, jonka nojalla ihminen joutuu korvaamaan rikkomuksensa elämällään.

Eräänä aamuna keskitalvella, kun oli hyvin kylmä, noin
seitsemänkymmentä astetta pakkasta, päätti Regis Brugiere lähteä
hirven ajoon. Kuten tavallista teki hän suuren roihun takkaan, levitti
vaatteen Jimin mukavuudeksi, pujotti salvan hihnan vartavasten
tekemänsä reiän läpi ja lähti metsään. Saavuttuaan suon laitaan,
irroitti hän lumikenkänsä ja alkoi huolellisesti astua pitkin
kaatuneita puunrunkoja. Astuessaan eräälle mädänneelle oksalle, joutui
hänen oikea jalkansa arvaamatta syvään koloon. Hän kompastui ja kaatui
kasvoilleen.

Selvittyään ensi tuskasta niin paljon, että hän saattoi tajuta mitä
oli tapahtunut, huomasi hän taittaneensa molemmat sääriluunsa polven
alapuolelta.

Ensi osa matkaa kämpälle oli paljasta kiroilemista, toinen kului
rukouksessa ja kolmas osa oli kammottavaa hiljaisuutta. Ensi
osalla menetti hän pyssynsä, toisella rohkeutensa ja kolmannella
tietoisuutensa siitä mitä hänen ympärillään oli. Kuten raajarikkoutunut
kaniini laahasi hän itseään lumessa; ainoa tumma pilkku valkoisessa
äärettömyydessä. Metsän tummat puut tuntuivat hänen puolitajuisessa
mielessään kokoontuvan uteliaina hänen ympärilleen katsellen häntä
ylhäisen säälivinä. Ja hänen yllään, näkymättömänä, saavuttamattomana
leijaili Pohjolan peloittava pakkanen, odottaen hänen lopullista
tupertumistaan.

Metsänkävijän sitkeyden ja villieläimen vaiston avulla pääsi Regis
Brugiere vihdoin aukeamalle, jossa hänen kämppänsä oli. Hänen taakseen
jäi syvä, kiemurteleva lumivako, hänen kärsimystensä säälittävänä
todistajana. Hänen voimansa olivat loppuneet, mutta hän oli kotona.
Pitkän ajan kuluttua pääsi hän ovelle ja siinä hän lepäsi. Tapaus
oli kauhea, mutta se oli ainoastaan yksi monesta elämän julmassa
todellisuudessa.

Hämärä laskeusi erämaahan tuoden tullessaan salaperäiset äänensä.
Niitten joukossa kuiskasi pakkanen äänekkäimmin. Regis Brugiere
tunsi sen henkäyksen sydämessään ja heräsi peljästyneenä
välinpitämättömyydestään. Oli jo aika koota voimansa ja pyrkiä sinne
missä oli ruokavaroja ja lämmintä. Tuskaisesti kääntyi hän oikealle
kyljelleen ja varustautui kurottautumaan salvan hihnaa kohti. Hänen
ensimmäinen liikkeensä aiheutti sellaisen tuskan, että sen saattoi
kestää ainoastaan hammasta purren ja silmät kiinni ja niin vähäpätöinen
kuin tehtävä olikin, vaati se hänen koko voimansa viimeisetkin
rippeet. Se saikin eränkävijän kesyttömän luonnon heti vastaamaan
haasteeseen. Regis Brugiere keskitti kaiken tahtonsa äärimmilleen.
Kuten kilpajuoksija kiinnitti hän huomionsa maaliin, joka, jos se jäi
saavuttamatta, tiesi turmiota.

Tuuma tuumalta hiipi käsi sokeasti hihnaa kohti. Se saavutti sen, mutta
luiskahti ohi.

Silloin, kuten tuli ennen sammumistaan, leimahti Regis Brugieren
luonto. Kummallisesti väännellen ruumistaan ja kasvojaan kohosi
hänen ruumiinsa pystyyn, käden yhä hapuillessa karkeatekoista ovea.
Sitten se horjahteli hetkisen ja lysähti kokoon. Miehen tahdonvoima
solui hänestä viimeisessä äärimmäisessä yrityksessä. Kahdesti koetti
hän vielä umpimähkään, mutta ne olivat heikkoja yrityksiä. Vihdoin,
huoahtaen, antautui hän pakkaselle, joka häntä oli odottanut. Pakkanen
oli armelias. Regis Brugiere nukahti.

Viisi päivää myöhemmin lopetti Jim, mustan ja valkoisen kirjava setteri
levottoman edestakaisin-kulkunsa, lopetti yrityksensä hypätä öljytylle
akkunalle, jonka takana oli metsä ja ruokaa yllin kyllin, lopetti
kiipeämisensä ruoan täyteistä hyllyä kohti ja kiertyi kokoon oven eteen
mahdollisimman lähelle isäntäänsä, joka makasi sen ulkopuolella. Siinä
se kuoli nälkään, uneksien armeliaassa turtuneisuudessa metsäkanoista
lumisessa erämaassa. Siten täyttyi oikeus Regis Brugieren ja Jim koiran
asiassa.



VI.

TAIVAAN TUULIEN TUUDITELTAVANA.


1.

Barbara oli kauan kahdenvaiheella ottaako reikäompeleiset vaiko
silkkisukat, mutta päätti vihdoin ottaa ensinmainitut. Sitten hän
suvaitsi tarjota pienen tyytyväisen hymyn miellyttäville pikku
kasvoilleen peilissä ja astui ovesta tätinsä luo. Täti hämmästyi
asianmukaisesti. Barbara levitti nyt ensi kerran sievät harsosiipensä
Pohjolan suurilla metsämailla. Omituisen heiveröisen sopeutumattomalta
näytti hän nyt tuvan karkeiden seinien muodostamaa taustaa ja ovesta
näkyvää tummaa metsänreunamaa vastaan.

Barbara oli pienen pieni olento, jolla oli pikku lapsen päähänpistot.
Hän tiesi erinomaisen hyvin, että hänen suurin vetovoimansa oli
siinä, että hän painoi päänsä hieman taaksepäin niin että hänen
terävähkö, ihastuttava leukansa sai hullaannuttavan sulonsa parhaiten
näkyville. Hän tiesi myös erinomaisen hyvin, että hänellä oli täyteläät
kirsikanpunaiset huulet, joitten silkinhieno reunus vaaleni persikan
väriseksi. Eikä hän myöskään voinut jäädä tietämättömäksi siitä
tosiasiasta, että hänen vaalea tukkansa ja mustat samettisilmänsä
olivat mitä ihastuttavimmassa ja harvinaisimmassa ristiriidassa
keskenään. Kaiken tämän ja vielä enemmänkin Barbara tiesi, koska
hänen peilinsä sen hänelle ainakin tusinan kertaa päivässä vannoi
todeksi. Että hän oli tieten, kiusoittelevasti, harkiten ja tyynesti
mielenrauhan häiritsijä, tiesi hän vallan hyvin, koska miehet, niin
pitkälle kuin hänen muistinsa ulottui, olivat sitä hänelle kertoneet,
kukin omalla mitallaan katkeraa huumoria. Hän tyytyi asiain - tilaan ja
käyttäytyi sen mukaan kaikissa tilanteissa kuin kuningatar, jolla oli
määrätön luku erikoisoikeuksia hyväkseen käytettävänä.

Sitten kun hänen vanha, yksinkertainen salolaistätinsä oli ihaillut
ja huudahdellut äkkiä täydeksi perhoseksi muuttunutta kotikutoista
kultakoteloa, päätti Barbara lähteä kävelylle. Hän tiesi, että tuolla
puolen viileätä, ihastuttavaa metsämaata, vain puolen mailin päässä
asuivat Adamsit. Adamsitkin olivat salolaisia, mutta he olivat
inhimillisiä ja harsokangas on harsokangasta yhtähyvin salolla kuin
kaupungissakin. Barbara ilmoitti tädilleen aikeestaan ja astui
auringonpaisteeseen.

Päivänvarjo täydensi hänen onnentunteensa. Hän aukaisi sen, asetti sen
vinoon olalleen ja käänsi yhden pyöreistä kulmista kasvojensa eteen,
leikkien itsekseen pientä huvinäytelmää astellessaan varovaisesti
aukeamalla olevien kantojen ja sotkuisten mustikanvarsien välissä.
Hän työnsi leukansa eteenpäin ja katseli ujosti hattunsa reunuksen
alta juhlallisesti törröttäviä kantoja ja näyttäytyi mahdollisimman
suloisena rohkeille, elämöiville peipposille. Vaaleassa kesäpuvussaan
ja kirjohatussaan, reikäompeleisissa sukissaan ja hullunkurisen
korkeakorkoisissa, hopeasolkisissa kengissään oli hän jollakin tavalla
saanut takaisin naisellisen itseluottamuksensa, jonka paksuanturaiset
kengät ja salolaisen ankaran yksinkertainen puku oli häneltä
vienyt. Ensi kerran tunsi hän itsensä täydellisesti onnelliseksi
uudessa ympäristössä, jonne hän lapsellisessa oikukkaisuudessaan
oli tullut vierailemaan. Pikku Barbara kulta, hänhän oli vasta
kahdeksantoistavuotias.

Vallan pian alkoi polku polveilla viileään, vihreään, suureen metsään.
Barbara pani päivänvarjostimensa kokoon ja kantoi sitä kainalossaan,
kannatellen samalla kädellä hamettaan, etteivät helmat maata viistäisi.
Hän oli nyt olevinaan ylhäinen markiisitar Fontainebleaun metsissä.
Pienistä pensaikoissa olevista aukoista saattoi hän puitten välistä
nähdä auringonpaisteisia läikkiä ja vihreitä varjoja. Barbara
käyttäytyi koko ajan siten, kuin puitten lomitse koska tahansa
ilmestyisi ritari, joka uljaasti töyhtöhattuaan heilauttaen osoittaisi
hänelle alamaista ihastustaan. Hän suoritti vastaukseksi sorjan
niiauksen, taivuttaen sievän päänsä alaspäin ja luoden kauniit silmänsä
ylös.

»Niin, se unelma on, suloinen unelma lemmen» hyräili hän hameenhelmansa
maata viistäessä.

»Möööö», kuului äkkiä kauhistuttavana läheisestä tiheiköstä.

Barbara pudotti päivänvarjonsa, tapasi molemmin käsin sydänalaansa ja
huusi. Pensaikosta törrötti häntä kohti kaksi kaltaista, uteliasta
korvaa, kaksi suurta, ruskeaa silmää katsoi häneen peljästyneinä ja
värisevät sieraimet laajenivat kauhusta. »Möööö», mörähti hirvi taas ja
katosi pitkin joustavin hypyin näkymättömiin.

»Oh!» huudahti Barbara, »sinä hirvittävä olio. Miten sinä peloititkaan
minua.»

Hän nosti päivänvarjonsa maasta ja jatkoi matkaansa mieli hieman
järkytettynä ja mietti hirven äärimmäisen tahditonta käyttäytymistä.
Tie tuntui vähitellen käyvän vaikeakulkuisemmaksi. Jonkun ajan perästä
katkaisi sen kaatuneen lehmuksen latva. Barbara katseli ympärilleen.
Hänhän ei ollut tiellä ensinkään.

Se oli jo selvästi harmillista. Barbara tunsi oikein suuttuvansa. Hän
kokosi hameensa tiukkaan nilkkojen ympäri ja koetti raivata tietä
pensaikon läpi oikealle. Pensastoa oli paha kulkea ja vielä pahempi oli
orjantappuraa kasvava läikkä. Vihdoin eräs häijy kanto repäisi reiän
hänen harsohameeseensa. Se oli sietämätöntä.

Barbara polki oikein jalkaansa suutuksissaan. Hän olisi tahtonut itkeä,
ja hän päätti tyydyttääkin halunsa heti kun vain pääsisi tielle taas.
Vähän ajan perästä loppui sitten pyökkimetsä, jota hän oli kulkenut
tähän saakka ja vastaan tuli kapea suo. Silloin Barbara teki tyhmän
teon — hän koetti mennä suon poikki.

Alussa kulki hän varovasti, pitäen silmällä hamettaan. Siihen tuli
ainakin tusina reikiä. Sitten astui hän pienen kultaisen kenkänsä
sammaleen läpi mustaan veteen. Kolmasti löi jäykkä lehtikuusen oksa
häntä aivan vasten kasvoja. Kun hän vihdoin astui toiselle puolelle
sadan jalan levyistä suota oli hän luopunut hameen kannosta ja oli
kauhean näköinen.

»Minun mielestäni sinä olet oikein häijy», huudahti hän metsälle
hemmoitellun lapsen tavoin. Sitten hän pidätti henkeään säikähtäessään
hiljaisuutta ympärillään.

Metsä oli äkkiä muuttunut epäystävälliseksi. Sen hyväntahtoisuus oli
jollakin tavalla häipynyt. Jokasuunnalla näytti se samanlaiselta —
suoria korkeita runkoja, pajukkoa ja varvikkoa. Se oli sulkenut hänet
joka puolelta viheriän muurin sisään, kääntyipä hän minne päin hyvänsä
oli hän näköjään aina vain saman pienen lehtimajan sisällä.

Säikähtäneenä, mutta päättäväisenä lähti hän nopeasti astumaan siihen
suuntaan, jonka hän uskoi johtavan ulos siitä. Pensaat takertuivat
häneen nyt estelemättä. Hän tunkeutui orjantappura-, paju- ja
orapihlajapensaitten läpi yhtä uljaasti. Harsohame oli surullisen
näköinen, kirjohattu oli tahrainen ja nurin päässä ja rohkeat
pikku puolikengät korkeine korkoineen olivat likomärät. Ja äkkiä,
kun auringon varjot alkoivat käydä hyvin pitkiksi loppui häneltä
päättäväinen urhoollisuutensa kokonaan. Hän pysähtyi. Kaikkialla
hänen ympärillään oli vain samoja korkeita, suoria runkoja, samoja
pensaikkoja ja samoja varvikkoja. Ne eivät vaihtuneet ensinkään. Turha
toivoakaan.

Hän istahti maahan, antautui kokonaan pelkonsa valtaan ja itki,
peljästyneen lapsen tavoin nieleskellen nyyhkytyksiään. Mutta sittenkin
muisti hän aika ajoin pyyhkiä vetisiä silmiään naurettavan pienellä
batistinenäliinallaan.

Pikku Barbara rukka, hän oli eksynyt.


2.

Hetken perästä tunsi hän vaistomaisesti, että joku seisoi hänen
lähellään. Hän katsahti ylös.

Se joku oli mies. Nuori mies. Barbara näki heti kolme seikkaa,
nimittäin, että nuorella miehellä oli ystävälliset, harmaat silmät,
jotka katselivat häntä huvitettuina, että nenäliina, jonka nuori
mies oli sitonut kaulaansa, oli puhdas ja että hänen leukansa
piirteet olivat tavallista hienommat ja selvemmät. Tarkkaava näkijä
olisi huomannut vielä lisää, nimittäin että hänellä oli pyssy
kädessä ja raskas kantamus selässä, että hänellä oli vyötäisillään
raskassisältöinen vyö ja mokkasiinit jalassa, että hänen sininen
takkinsa, vaikka se olikin kulunut, oli puhdas ja että hänen hipiänsä
oli ruskea kuin petäjänkylki. Barbaralle ei ollut mitään hyötyä
sellaisista yksityiskohdista. Silmät olivat ystävälliset, leuka
voimakas ja sen jalopiirteisyys ilmaisi gentlemannin. Ja Barbara oli
juuri ystävällisen gentlemannin tarpeessa. Tietämättään työnsi hän
terävää leukaansa eteenpäin ja hymyili ihastuttavasti.

»No, nyt on kaikki hyvin, eikö niin?» sanoi hän.

»Se ilahduttaa minua», vastasi mies, yhä enemmän huvitettuna. »Ja hetki
sitten oli kaikki hullusti. Mitä on tapahtunut.»

»Olen eksynyt», vastasi Barbara niin tyytyväisenä kuin hän olisi
sanonut: »Minun kenkäni ovat hieman tomuiset.»

»Sepä paha», sanoi mies osaaottavasti. »Mistä olette joutunut harhaan?»

»Joko Adamseista tai Maxwelleista, en tiedä itsekään kummastako. Läksin
toisesta niistä toiseen. Sitten tuli hirvi ja minä eksyin.»

»Aivan niin», myönteli mies hyvin vakuutettuna. »Ja mitä nyt aiotte
tehdä?»

»Minä en aio tehdä mitään. Teidän on vietävä minut kotiin.»

»Adamseille vaiko Maxwelleille?»

»Mikä vain on lähinnä.»

Nuorimies näytti olevan kahden vaiheilla.

Barbara katseli hänen miettivän näköisiä, voimakkaita kasvojaan
hattunsa reunuksen alta, jonka hän ujosti oli asettanut oikein päin.
Barbara piti hänen kasvoistaan. Ne olivat niin hyväntahtoiset.

»Aurinko on miltei laskenut», vastasi nuori mies vihdoin. »Tehän
näette, kuinka pitkiksi varjot jo ovat käyneet. Luuletteko voivanne
tunkeutua metsän läpi pimeässä? Siellä on villieläimiä — susia!» lisäsi
hän häijysti.

Barbara katsahti häneen pelokkaana.

»Mutta mitä me sitten teemme?» huudahti hän, tyyneytensä menettäneenä.
»Teidän _täytyy_ viedä minut kotiin!»

»Voinhan koettaa», sanoi mies alistuen kuin kuolemaan tuomittu.

Hänen äänensävynsä vaikutti.

»Mitä te sitten ehdotatte?» kysyi Barbara.

»Että leiriydymme tähän», ehdotti mies tyynesti, aivan kuin se olisi
ollut ainoa mahdollisuus.

»Oh», huudahti Barbara säikähtyneenä. »Ei ikänä! Minä pelkään metsää.
Se on märkä ja kylmä. Minulla on nälkä ja minun kenkäni ovat läpimärät!»

»Minä vartioin teitä koko yön pyssy kädessä», sanoi toinen. Laitan
teille teltan ja keitän teille illallisen ja teidän jalkojenne ei
tarvitse olla kylmät eikä märät hetkeäkään kauemmin kuin itse tahdotte.»

»Eikö teidän kotinne ole lähempänä?» kysyi Barbara.

»Minun kotini on siinä, missä yö minut kulloinkin yllättää», vastasi
nuori mies.

Barbara mietti. Tämähän alkoi käydä vallan pelottavaksi. Hän tiesi,
että hän kylmässä yössä saisi kuoleman taudin. Mutta minkäpä hän nyt
sille mahtoi!

»Näyttäkää nyt sitten sukan kuivaustaitoanne», suostui Barbara vihdoin.

»Hyvä», sanoi nuori mies. Hän heitti nopeasti taakkansa selästään ja
otti pienen kirveen hihnasta.

»En ole poissa kuin hetkisen», vakuutti hän, »ja sillä aikaa täytyy
teidän ottaa kenkänne ja sukkanne jalasta ja panna sijaan nämä.» Hän
oli puhuessaan aukaissut kantamuksensa ja otti sieltä esille parin
paksuja metsänhakkaajan villasukkia.

Barbara piteli niitä kätensä ulottuvilla ja katseli niitä. Sitten
katsahti hän nuoreen mieheen ja sitten he molemmat nauroivat.

Sillä aikaa kun hänen uusi suojelijansa oli poissa, ei Barbara
ainoastaan vaihtanut sukkia, vaan hän teki vallan ihmeitä
harsohameelleen. Todellakin, sehän ei ollut niinkään hullun näköinen.

Kun nuori mies palasi syli täynnä kuusen kuoria ja tervaksia, tapasi
hän Barbaran istumassa pystyssä päin kaatuneella tukilla jalat
huolellisesti sullottuina alleen. Tulen eteen ripusti hän pian kaksi
hämähäkin verkkoa ja kaksi kultaisen pientä, aivan naurettavan pientä
hopeasolkista kenkää. Sitten hän näppärästi pani pienen teltan pystyyn.
Yhtä kätevästi teki hän toisen valkean kahden tukin väliin, otti esille
paistinpannun ja rupesi illallisen teko-puuhiin.

Oli jo hämärä. Jollakin kummallisella tavalla oli metsästä hävinnyt
sen äskeinen epäystävällisyyden tuntu. Linnut lauloivat aivan samalla
tavalla kuin niitten oli tapana laulaa huvimatkoilla, joita tehtiin
pikku metsikköihin kotona. Oli vaikeaa uskoa olevansa erämaassa. Nuori
mies hääräili siellä täällä tottuneen kepeästi hoidellen pannujaan
ja lisäten valkeata. Barbara katseli häntä jännittyneenä. Vähitellen
tuli hän vakuutetuksi siitä, että nuori mies ansaitsi huomiota ja
hän huomasi, että nuori mies ei ollut katsonut häneen kertaakaan sen
jälkeen kuin hän oli alkanut varustelunsa yötä varten. Nyt hän oli
parhaillaan kääntelemässä jotakin pihisevää pannussaan.

»Oletteko hyvä», sanoi Barbara, käskevä tuntu äänessään. »Minulla on
niin jano.»

»Teidän täytyy odottaa, kunnes käyn lähteellä», vastasi mies
liikahtamatta.

Barbara nosti pientä nenäänsä tuntien olevansa oikeutettu harmistumaan.

Pitkän ajan perästä hän vasta suvaitsi katsoa mieheen päin. Mies nauroi
itsekseen. Barbara nosti taas nopeasti nokkaansa. Yhtäkaikki tuntui
metsässä ikävältä.

»Illallinen on valmis», ilmoitti mies hetken perästä.

»En luule, että välitän mistään», vastasi Barbara arvokkaasti. Hän
oli kovin väsynyt ja nälkäinen, huonolla tuulella ja hänen silmänsä
alkoivat tulla kuumiksi.

»Oh, varmastihan te syötte», intti toinen huolettomasti. »Tulkaa nyt,
ennenkuin se jähtyy.»

»Minähän sanoin, jo teille, etten välitä mistään», vastasi Barbara
ylpeästi.

Vastaukseksi otti nuori mies hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet
kymmenkunta askelta tulen ääreen ja istutti hänet vieressä olevalle
tukille. Hänen vieressään oli puhtaalle puunkuorelle pantu pala
paistettua hirvenlihaa, paahdettua leipää ja kupillinen teetä. Barbara
vastusteli vihaisesti.

»Älkää olko hupakko», sanoi nuori mies ankarasti, »tehän tarvitsette
ravintoa. Syökää nyt.»

Barbara katsoi häntä suurin silmin. Sitten alkoi hän syödä paistia.
Jonkun ajan perästä huomautti hän: »Te olette oikein kiltti», ja kun
hän oli juonut viimeisen pisaran teetä hymyili hän hieman nöyrästi ja
sanoi: »kiitos».

Nyt oli jo pimeä ja yö oli hiipinyt puuvartion läpi aivan nuotion
ääreen saakka. Mies asetti kumisen vaatteen sen viereen. Barbara
istuutui sille ja nojasi tukkiin. Mies seisoi hänen yläpuolellaan ja
otti esille piipun.

»Saanko polttaa?» kysyi hän.

Puhallettuaan sitten muutaman sauhun rauhallisen tyytyväisenä kysyi
hän: »Miten te oikeastaan eksyitte?» Barbara kertoi.

»Sehän oli vallan mieletöntä», torui mies ankarasti. »Ettekö saata
keksiä parempaa kuin lähteä varustuksitta metsään? Sehän oli
idioottimaista!»

»Kiitos», vastasi Barbara nöyrästi.

»No niin se oli!» intti mies, kuparinruskeitten poskien punehtuessa
hieman.

Barbara tutki häntä vähän aikaa miehen kohennellessa nuotiosta. Hän
näki mielellään kuinka nuotion valo leikki hänen puhtaaksi ajellulla,
kaunismuotoisella leuallaan — ja hän koetti arvailla, mitä hänen
sinisten silmiensä väike tiesi. Mies ei katsonut häneen kertaakaan.
Nöyrästi myönsi hän itselleen, että se oli oikeudenmukaista. Hän
uneksi varmaankin suuremmista asioista, nähden hiilloksessa kuvia
siitä sadunomaisesta, salaperäisestä ja työteliäästä elämästä, johon
hän kuului. Hänellä ei ollut mitään sijaa tarmontäyteisessä elämässään
sellaiselle kuin hän oli — pieni Barbara hupakko, jonka ainoa viehätys
oli siinä, että hän hullaannuttavalla tavalla osasi työntää pienen,
ihastuttavan leukansa eteenpäin. Barbara kyseli häneltä hänen elämäänsä
taivaan tuulien alla.

»Oletteko aina metsissä?» tiedusteli hän.

»En aina», sanoi mies.

»Mutta te oleskelette niissä paljon?»

»Niin oleskelen.»

»Teille sattuu varmaankin monta jännittävää seikkailua?»

»Ei juuri usein.»

»Mistäpäin olette tulossa nyt.»

»Etelästä.»

»Minne olette menossa?»

»Luoteeseen.»

»Mitä te siellä teette?»

Syntyi hetken äänettömyys, ennenkuin muukalainen vastasi. »Kuljen
metsien kautta.»

»Toisin sanoen, asia ei kuulu minulle», tokaisi Barbara hieman
katkerasti.

»Niin, mutta se ei ole kokonaan minunkaan», selitti mies.

Siinä avautui uusi mahdollisuus.

»Te olette siis toisten asioilla?»

»Niin.»

»Onko se tärkeäkin?»

»On.»

»Kuinka pitkän ajan se vaatii?»

»Monta vuotta.»

»Mikä teidän nimenne on?»

»Garrett Stanton.»

»Tehän _olette_ gentlemanni, eikö niin.»

Miehen silmäkulmassa välähti iloisesti. »Otaksun, että tarkoitatte,
että olen saanut hyvän kasvatuksen, yliopistokasvatuksen. Luuletteko,
että se merkitsee kovinkaan paljoa?»

Barbara tutki häntä istuen käsi poskella miettiväisenä. Hän katseli
aaltoilevaa tukkaa, hänen lempeitä, leikkisiä silmiään, hänen suoraa,
hienopiirteistä nenäänsä, hänen voimakasta suutaan, joitten pielet
nousivat niin omituisesti ylöspäin ja vihdoin hänen kaunismuotoista
leukaansa.

»E-ei», myönteli hän, »enpä luule todellakaan. Minä vain tiedän, että
te olette gentlemanni», lisäsi hän ihastuttavan epäjohdonmukaisesti.
Stanton kumarsi vakavana nuotiota kohti pilkallisen myöntävästi.

»Miksi ette koskaan katso minuun?» ratkesi Barbara, suuttuneena. »Miksi
katsotte vain tuohon hirvittävään nuotioon?»

Mies kääntyi ja katsoi häntä suoraan silmiin. Heti loi Barbara silmänsä
alas hänen rehellisen, tutkivan katseensa edessä. Hän tunsi punan
nousevan kasvoilleen. Kun hän taas katsoi ylös, tuijotti mies tuleen
yhtä rauhallisena kuin ennenkin, nojaten piippua pitelevää kättään
toiseen.

»Nyt», sanoi mies, »tahdon minä kysyä teiltä pari kysymystä. Eikö
teidän vanhempanne kaipaa teitä, kun olette koko yön poissa?»

»Eihän toki. Olen usein yötä Adamsien luona. He luulevat että olen
siellä.»

»Vanhemmat ovat usein levottomia lapsistaan.»

»Mutta minun vanhempani eivät ole ensinkään täällä.»

»Mikä teidän nimenne on?»

»Barbara Lowe.»

Mies vaikeni. Barbara oli ilmeisesti loukkaantunut. Olisihan mies
voinut osoittaa olevansa hieman enemmän imartelevan utelias.

»Siinäkö kaikki mitä te haluatte tietää minusta», huudahti hän
loukkaantuneen äänellä.

»Minähän tiedän teistä kaikki. Kuulkaahan nyt. Teidän nimenne on
Barbara Lowe. Te olette kotoisin Detroitista, jossa te ette vielä ole
lopettanut lukujanne. Te olette perheen ainoa lapsi ja olette noin
kahdeksan- tai yhdeksäntoistavuotias.»

»Mitä, kuka teille on kertonut minusta?» huudahti Barbara hämmästyneenä.

Stanton hymyili. »Ei kukaan», vastasi hän. »Ettekö tiedä, että me
metsien samoilijat elämme huomioistamme? Näettekö mitään erikoista
tuossa puussa?»

Barbara tutki kyseessäolevaa puuta tarkkaavasti. »En», myönsi hän
vihdoin.

»Siinä on jokin eläin. Katsokaahan uudestaan.»

»En voi nähdä mitään», sanoi Barbara toisen kerran tutkittuaan puuta.

Stanton nousi. Otettuaan kekäleen nuotiosta heitti hän sen puuta
vasten. Se mikä puun rungossa oli näyttänyt osalta koloa, alkoi
hitaasti selvitä eläväksi eläimeksi ja hetken kuluttua kiiruhti uninen
siili siitä varmempaan piilopaikkaan.

»Tällä tavalla minä teistäkin tiedän», selitti salojen kulkija kääntyen
nuotioon. »Teidän puheistanne yöksi jäämisestä metsään päätin minä,
että te olette pikemminkin käymässä Maxwelleilla kuin Adamseilla.
Tiesin että viimeksimainittujen täytyy olla omaisianne, sillä
aarniometsiin ei kukaan tyttö sievissä kesävaatteissa lähtisi käymään
vain tuttaviensa luona.

Te ikävystytte luonnollisesti täkäläiseen elämään parissa
viikossa, ettekä aio jäädä tänne pitemmäksi aikaa. Te käytätte
vielä kouluesiliinaanne ja siitä minä päätin, että ette vielä
ollut lopettanut koulunkäyntiänne ja sitten sai tehtaan merkki
päivänvarjossanne minut päättämään, että te olette Detroitista
kotoisin.»

»Entä mistä päätätte, että olen vanhempaini ainoa lapsi?»

»No», vastasi Stanton, »teillä on hieman samanlaisia tapoja, kuin — — —»

»Hemmoitellulla lapsella», lopetti Barbara lauseen pahanilkisesti
korostaen sanojaan.

Stanton vain nauroi.

»Se ei ole kiltisti ajateltu», moitti Barbara erinomaisen arvokkaana.

Sanomattoman surumielinen, väräjävä ääni kuului metsästä aivan lähellä.

»Hui, mikä se on?» huudahti Barbara säikähtäen pahanpäiväisesti.

»Ystävämme, pikku siili. Älkää peljätkö.»

Metsän korkeissa puissa humisi heikko tuulen henki.

Huu, Huu, huusi huuhkaja yksitoikkoisesti. Nuotiosta nousi säkeniä
taivasta kohti' sammuakseen hetken kuluttua. Ilma kylmeni. Barbaran
silmäluomet alkoivat tuntua raskailta. Hän siirsi jalkansa paremmin
alleen ja oikaisi itsensä nuotion ääreen kuin kissa liedelle. Jos
Barbara silloin olisi arvannut katsoa, niin olisi hän nähnyt kuinka
mies omituisen hellä katse sinisissä silmissään tarkkasi häntä.

Pikku, viaton Barbara kulta, hän oli luottavasti kokonaan uskonut
itsensä nuoren miehen hyväntahtoiseen huomaan!

»Tule, pikku tyttö», sanoi hän vihdoin hiljaa.

Hän nousi samalla ja ojensi kätensä Barbaralle. Heräten mietteistään,
jotka koskivat nuorta miestä, katsoi Barbara häneen heikosti hymyillen
ja hänen silmistään katosi kaikki keimailu jättäen niihin vain puhtaan
lapsen.

»Tulkaa», uudisti hän pyyntönsä, »nyt on jo aika käydä sisään.»

Barbara totteli. Pikku teltta näytti oikein viihtyisältä.
Palsamilehväinen vuode tuntui aivan ylelliseltä, se oli pehmyt kuin
höyhenpatja.

»Kun olette valmis», sanoi mies hänelle, »niin sanokaa minulle. Avaan
sitten teltan aukon, jotta lämpö pääsee sisälle.»

Pehmeä villapeitto oli erinomaisen miellyttävä. Kun teltan aukko
avattiin, huomasi Barbara, että toinen nuotio oli tehty siten, että
sen takana oleva vihreä lehdesseinämä heijasti lämmön suoraan aukosta
teltan sisään.

Hän oli hyvin uninen, mutta makasi siitä huolimatta kauan valveilla.
Metsän äänet lähestyivät salaperäisinä ja liikehtivät pienen leirin
ympärillä. Muutamat niistä olivat erittäin peloittavia, mutta Barbara
ei välittänyt niistä, sillä mies istui nuotion ääressä, voimakkaat,
kauniit piirteet kuvastuen nuotion valoa vasten hänen polttaessaan
miettivän näköisenä piippuaan. Barbara katseli häntä pitkän aikaa,
kunnes vihdoin nuotion valkea alkoi käydä epäselväksi, juhlalliset
varjot lopettivat tanssinsa metsän taustassa ja hän vaipui uneen.

Monen tunnin perästä, niin hänestä ainakin tuntui, herätti hänet
jokin mitätön ääni. Lämmin valui yhä miellyttävänä pieneen suojaan,
juhlalliset varjot tanssivat yhä metsää vasten, miettivä olento
tuijotti yhä hiillokseen, kuvastuen voimakkaasti loimua vasten. Hellä
omantunnon tuska hiipi hiljalleen Barbaran hellään sydämeen.

»Poika rukka», puhui hän itsekseen, »hänellä ei ole mitään makuusijaa.
Hän vartioi minua metsän vaaroilta.» Joka muuten oli vallan naurettavaa
kuten mikä eränkulkija tahansa tiesi.

Hänen uniset silmänsä katselivat häntä tarkkaavasti — hänen
salaisuuttaan, hänen sankariaan. Taasen kävi valkea epäselväksi, taas
lopettivat varjot tanssinsa. Viimeinen tietoinen ajatus Barbaran
mielessä oli seuraava. »Mutta hänen täytyy olla hyvin vanhan. Hänen
täytyy jo olla kaksikymmentä kuusi.»

Sitten hän nukkui.


3.

Barbara heräsi auringonnousuun ja raikkaaseen aamuilmaan, tuntien
iloa siitä, että oli nukkunut hyvin ja mukavasti. Teltan aukko oli
hienotunteisesti suljettu. Kun hän oli valmis, kurkisti hän teltan
raosta ja näki Stantonin hääräilevän nuotion kimpussa.

Hän ojentautui äkkiä ja lähestyi telttaa. Kämmeniensä väliin puhaltaen
soitti hän pitkän, kauniin eränkävijän aamuhuudon.

»Yy-löös»! huusi hän ja metsä vastasi siihen monin vivahduksin.

Vastaukseksi väisti Barbara teltan aukon syrjään ja astui
auringonpaisteeseen.

»Hyvää huomenta», sanoi hän.

»_Kunnia_» vastasi Stanton. »Tulkaa, niin näytän teille kevään.»

Olen pahoillani etten voi tarjota teille mitään vaihtelua aamiaiseksi.
Se on vain samaa illallista, selitti hän Barbaran palattua ja
istahdettua kuin paratiisilintu tukille. Hänen poskilleen oli kylmä
vesi antanut raikkaan punan, hänen silmänsä olivat hyvin kauniit unesta
selvittyään ja hänen tukkansa loisti aamuauringon suuteloista.

Ja ihmeellistä sanoa, mutta hän unehutti kokonaan työntää ihastuttavaa
leukaansa eteenpäin.

Hän söi hyvällä ruokahalulla, sillä metsä oli antanut hänelle nälän
lahjan. Stanton ei puhunut mitään. Hetki oli sellainen, että puhumatta
oli paras. Kaikki ihastuttavat ainekset heidän somassa kohtauksessaan
näyttivät kiteytyvän selviksi heille ja Barbara tunsi, että hän
muutaman hetken perästä oli pakotettu näkemään mitä ne tiesivät.

Vihdoin sanoi mies, kuitenkaan liikahtamatta:

»No niin, lienee parasta lähteä.»

»Niin», virkkoi tyttö.

He istuivat vielä vähän aikaa katsellen hajamielisinä ystävällistä
metsän vihreyttä. Sitten Stanton nousi äkkiä ja alkoi koota
tavaroitaan. Tyttö ei liikahtanut.

»Tulkaa», sanoi mies vihdoin.

Tyttö nousi tottelevasti.

»Seuratkaa aivan minun perässäni», neuvoi Stanton.

»Kyllä», vastasi tyttö.

He tunkeutuivat pensaikon läpi. Se aukeni hiljaa heidän edessään.
Barbara katsoi taakseen. Se oli jo hiljaa sulkeutunut heidän takanaan,
vieden mennessään heidän kohtauksensa ainaiseksi. Heidän pieni leirinsä
oli hävinnyt olemattomaksi. Metsä, suuri, säälimätön, rauhallinen metsä
oli ottanut omansa takaisin. Ei mitään ollut enää jäljellä.

Ei mitään muuta ollut jäljellä kuin muisto ja unelma — niin, ja
alku. Barbara tiesi, että sen täytyi olla alku. Nuori mies tulisi
vielä takaisin hänen luokseen. Hän pukeutuisi silloin harsopukuun,
toisenlaiseen harsopukuun, oikein loistavaan. Hän istuisi vanhan
lehmuksen korkeimmalla juurella ja mies makaisi hänen jaloissaan.
Sitten mies kertoisi hänelle lumotusta maasta, elosta taivaan tuulien
alla. Hän olisi hänen ritarinsa, joka lähtisi erämaahan etsimään, mutta
palaisi aina hänen luokseen takaisin. Mielikuva tuli Barbaralle äkkiä
sanomattoman rakkaaksi.

Sitten hän huomasi, että mies oli pysähtynyt ja katsoen häneen
rukoilevasti, anteeksi pyytävästi piti syrjässä heidän edessään olevia
pensaan oksia. Aukosta saattoi Barbara nähdä tutun aukeaman ja haiun
nousevan Maxwellien tuvan piipusta.

Hän oli nukkunut yönsä melkein oman ovensa edustalla.

»Antakaa minulle anteeksi», sanoi Stanton. »Tarkoitin sitä vain
pieneksi, hauskaksi seikkailuksi. Sehän ei ole tuottanut mitään harmia
— ainakaan ei teille.»

Hänen silmänsä olivat nälkäiset. Barbara ei löytänyt sanoja
vastaukseksi.

»Hyvästi», jatkoi mies. »Jääkää hyvästi. Aikanaan annatte minulle
anteeksi — unhoitatte, mikä onkin samaa. Uskokaa minua, jos olen
loukannut teitä, niin on myös rangaistukseni oleva ankara. Jääkää
hyvästi.»

»Hyvästi», sanoi Barbara, tuskin kuuluvasti. Hän oli jo unohtanut koko
juonen. Hän ei pystynyt ajattelemaan muuta kuin sitä, että metsä,
säälimätön, epäystävällinen metsä oli vaatimaisillaan poikansa takaisin.

»Hyvästi», sanoi nuori mies uudelleen. Hänen olisi pitänyt lähteä,
mutta ei lähtenytkään. Tilanne alkoi käydä jännittyneeksi.

»Milloin tulette käymään luonani?» kysyi Barbara vihdoin. »Viivyn
täällä vielä kaksi viikkoa.»

»En koskaan», vastasi nuori mies.

»Mitä te tarkoitatte?» kysyi tyttö hetken kuluttua.

»Painted Rockin tuolla puolen on erämaa», selitti hän miltei
katkerasti, »erämaa ja yksinäisyys moneksi vuodeksi — ainaiseksi!»

»Älkää menkö ennenkuin huomenna», pyysi tyttö.

»Minun täytyy.»

»Miksi?»

»Senvuoksi, että minun täytyy olla perjantaina Painted Rockissa ja
päästäkseni sinne ajoissa, täytyy minun kulkea nopeasti ja kauan.

»Ja ellette tee sitä?»

»Tehtäväni menee myttyyn.»

He seisoivat äänettöminä. Barbara kaivoi pieniä reikiä päivänvarjonsa
kärjellä. »Ja se tietää perikatoa?» kysyi hän hiljaa, katsahtamatta
ylös.

»Olen raatanut raskaasti monta vuotta ja nyt on työni tulos
kysymyksessä.»

»Minä ymmärrän», vastasi tyttö painaen päätään vielä alemmaksi. »Se
kait olisi hyvin tyhmää, jos nyt keskeyttäisitte matkanne, eikö niin?»

Mies ei vastannut.

»Lähdettekö todella», jatkoi tyttö, miltei kuulumattomalla äänellä. »Te
ette saa lähteä noin. Minä pyydän teitä jäämään.»

»En voi», vastasi nuori mies.

Barbara katsahti ylös. Mies seisoi suorana ja uljaana, päättävä tarmo
ahavoituneilla kasvoillaan ja siniset silmät katsoivat vakavina ja
suoraan Barbaran ohi. Heti leimahti tytössä.

»Luulen nyt, että on parasta että lähdette», sanoi hän 'vihaisesti.

He katsoivat hetken toisiaan silmiin. Sitten Barbara painoi päänsä taas
alas ja ojensi kätensä.

»Ette tiedä sitä», kuiskasi hän, »mutta minulla on teille paljonkin
anteeksi annettavaa.»

Nuori mies epäröi hetken ja kosketti sitten huulillaan hänen sormiaan.
Tyttö ei katsonut ylös. Eleellä, jota Barbara ei huomannut, kumartui
nuori mies ottamaan kantamuksensa ja painui metsään.

Barbara seisoi liikkumattomana. Ei lihaskaan hänen ruumiissaan
värähtänyt. Ainoastaan päivänvarjo solui äkkiä maahan.



VII.

TYTTÖ JOKA PETTYI.


Tämä on eräs juttu Alfredista. Niitä kiertelee vieläkin monta Lännessä,
sillä Alfred oli aikanaan varsin kuuluisa mies. Hän oli pieni ja hän
oli ujo. Se onkin pahinta mitä hänestä saattaa sanoa, mutta hän oli
sangen pieni ja sangen ujo. Hevosen selässä istuessaan ulottuivat
hänen jalkansa tuskin sen vatsan alemman viivan kohdalle, ja vain
suunnattomalla ketteryydellään pysytteli hän mukana. Kun hän kulki
jalan, erehtyivät vieraat usein sanomaan häntä »pojuksi». Seurassa
hän ei koskaan tuonut esille mielipidettään. Elleivät asiat menneet
hänen suunnitelmiensa mukaan, teki hän tarpeellisia korjauksia niihin
ja toimi niiden mukaan niin hyvin kuin se kävi päinsä. Mutta hän
osasikin käyttää hyväkseen kurjimpiakin mahdollisuuksia paremmalla
menestyksellä kuin kukaan muu preerioilla. Hänen asenteensa ihmisiin
nähden oli ikäänkuin alituista anteeksipyyntöä siitä, että hän yleensä
oli olemassa. On sanottu, että kun Alfred otti hengen mieheltä, teki
hän sen vastenmielisesti, ilman erikoista innostusta, ikäänkuin hän
ei olisi tahtonut ottaa edesvastuuta niskoilleen ja tällainen puhe
preeriaelämän alkuaikoina oli joko turhamaista teeskentelyä tai sitten
se oli — Alfredia. Naisväen kanssa hän oli aivan mahdoton. Kuka hyvänsä
olisi lyönyt vetoa vaikka viimeisen hyppysellisen kultahietaansa sitä
vastaan, ettei Alfred eläessään ollut sanonut mitään lopullisesti
varmaa toiseen sukupuoleen kuuluvalle olennolle. Kun kävi aivan
välttämättömäksi kääntää jonkun naisen ennakolta suunnittelema aikomus
toiseksi, kuten esimerkiksi kieltää häntä ratsastamasta upottavaan
hiekkaan, kehoitti hän aina jotakin toista toimittamaan tuon neuvon.
Ja silloinkin piileskeli hän taampana, punastellen hullunkurisesti
tavatonta rohkeuttaan. Lisätkäämme tähän luisut, kapeat hartiat, lempeä
ääni ja pienen pienet valkoisen punaiset kasvot.

Mutta Alfred osasi lukea preerioita kuin kirjaa. Hän osasi ratsastaa
missä tahansa, ampua erinomaisesti, ei peljännyt mitään ja osasi
tapella kuin villikissa, kun asia todella vaati. Ne, jotka tiesivät
jotakin asioista pitivät Alfredia preerian parhaana miehenä. Sen vuoksi
ottikin mr Coldwell, suurrikas, hänet palvelukseensa, kun hän aikoi
viedä tyttärensä Deadwoodiin.

Miss Coldwell oli päättänyt lähteä Deadwoodiin. Perin rajoitettu
kokemus, jonka hänen tapaisensa neitonen oli saanut huvimatkoillaan,
joilla maattiin puupermantoisissa teltoissa ja joilla riippui
pyyheliinoja telttapylväissä ja erikoiskokit keittelivät leiriläisten
iloksi, oli saanut hänet vakuutetuksi siitä, että juuri tuollainen
preeria-matka oli hänen mielivirkistyksiään. Luonnollisesti isä
Coldwellin oli ennemmin tai myöhemmin otettava hänet mukaansa
vuotuiselle käynnilleen Deadwoodissa. Se oli siihen aikaan kun
vaunukaravaanit kulkivat Pierren kautta pohjoiseen ja South Forkin
kautta etelään. Jotkut yksityiset intiaanit, joilla oli taipumusta
murhiin ja joilla oli hieman kehittymättömät käsitykset siitä mitä
he saivat ja eivät saaneet tehdä, saattoivat tehdä tuollaiset matkat
mielenkiintoisiksi joskus, mutta ei juuri usein. Suurelle karavaanille
ei niitten puolelta juuri vaaraa ollut tarjona.

Tyttärellä oli sulhasen tapainen, nimeltä Allen, joka myöskin
mielellään teki huvimatkoja ja niin lähti hän mukaan. Hän ja miss
Coldwell sonnustivat itsensä oikein perinpohjin ja odottivat matkasta
paljon iloa.

Pierressä järjestäytyi sitten kahdeksan vaunua käsittävä karavaani ja
siihen liittyivät Alfred ja Billy Knapp.

Molemmat miehet olivat mielenkiintoisia, mutta yhdessä ja toisessa
asiassa tyrannimaisia — kuten esimerkiksi siinä etteivät sallineet
kenenkään poistua karavaanin näkyvistä. He eivät myöskään selittäneet
tyrannimaisuutensa syitä tarpeeksi. Molemmat nuoret kiusoittelivat
heitä, mutta huomattuaan Billy Knappin joko järkkymättömäksi tai liian
paksunahkaiseksi, käänsivät he kaiken huomionsa Alfrediin. Allen
kiusasi Alfredia ja miss Coldwell yhtyi ajattelemattomasti häneen.
Yhdessä he usein onnistuivat loukkaamaan Alfredin arimpia tunteita. Jos
olisi ollut kysymys vain Allenista, niin harmi olisi piankin loppunut.
Alfred olisi yksinkertaisesti tappanut hänet ujosti, mutta koska hän
oli niin synnynnäisen kohteliaisuuden kyllästyttämä, että se kokonaan
antoi leimansa hänen elämänviisaudelleen, oli hän vaiti eikä tehnyt
mitään.

»Alussa on preeriamatkalla paljonkin hauskaa. Myöhemmin siinä ei
ole kerrassaan mitään. Siinä on sama yksitoikkoisuuden leima kuin
merimatkallakin, mutta siinä on vähemmän alaa liikkua ja sen sijaan,
että laiva kantaa sinut merillä ollessasi, täytyy sinun sangen suuressa
määrässä liikkua oman tahtosi voimalla preerialla. Ruoka on myöskin
karkeanlaista, vesi huonoa ja niukalti ja sinä et voi kylpeäkään.
Tasankolaiselle tai sille, jolla on järkeä, nämä asiat eivät merkitse
mitään verrattuna siihen ihanuuteen, minkä elämä vapaassa ulkoilmassa
tarjoaa, puhumattakaan sykähdyttävästä seikkailun odotuksesta. Mutta
naiset kaipaavat mukavuutta. Naisilla on myös omituinen vaistomainen
halu olla aivan yksinään silloin tällöin, arvatenkin sen vuoksi, että
heidän kokemuksensa, vaikka eivät olekaan vähemmän lukuisat kuin
miesten, ovat pääasiallisesti sielullista laatua ja he tarvitsevat
senvuoksi silloin tällöin aikaa päästäkseen niin sanoakseni
»päiväjärjestykseen». Niinpä miss Coldwell alkoi tulla sangen
kärsimättömäksi.

Kuudennen päivän iltapäivällä ratsastivat Alfred, miss Coldwell ja
Allen rinnakkain. Alfred kertoi omaa kokemaansa seikkailua ja miss
Coldwell kuunteli hajamielisenä, kun ei hänellä ollut muutakaan
tekemistä. Allen kiusoitteli laiskasti milloin mieleen johtui.

»Minulla sattui silloin olemaan jäsen poikki», huomautti Alfred
kertomuksensa välissä pehmeällä äänellään, »niin että — — —»

»Mikä jäsen?» kysyi nuori Idän mies, karkean suoraan. Hän vilkaisi
veitikkamaisesti tyttöön, jolle pikku mies pääasiallisesti oli kertonut
juttuaan.

Alfred epäröi, punastui, menetti juttunsa juonen ja peräytti vihdoin
aivan ymmällä hevosensa. Hän jäi aivan viimeiseksi vankkurien
taakse ja painoi päänsä alas, vuoroon hikoillen ja vuoroon tuntien
kylmänväristyksiä ajatellessaan sellaista epähienoutta naisen
läsnäollessa.

Nuori Allen kannusti hevosensa tytön oikealle puolelle. »Omituisin
pikku mies, mitä ikänäni olen nähnyt», sanoi hän nauraen. »Ikävä kun
pilasin hänen juttunsa. Oliko se hauska?»

»Siitä olisi voinut tulla hyvä ellet olisi pilannut sitä», vastasi
tyttö lyöden leikillään hevosen korvia. Eläin alkoi hyppiä. »Miksi teit
sen?»

»Oh, saadakseni vain nähdä miten hän vääntelee tuskissaan. Hän miettii
sitä varmasti koko illan ja uskaltaa tuskin katsoa sinua silmiin ensi
kerran kohdatessaan sinut.»

»Tiedän sen. Eikö se ole hullunkurista. Eilen sattui hän tulemaan
vankkurien taakse ja yllätti minut tukka hajalla. Toivonpa että olisit
nähnyt hänet silloin.» Hän nauroi iloisesti muistellessaan tapausta.

»Lähtekäämme tomupilven edelle», ehdotti hän sitten.

He väistyivät syrjemmälle aron vanhalle nurmipeitteelle ja hoputtivat
hevosia hiljaiseen juoksuun. Päästyään purjekangas-kuomuisten kuunarien
edelle ajoivat he taas käyden.

»Alfred sanoo, että me saamme nähdä ne huomenna», sanoi tyttö.

»Mitkä niin?»

»Vuoret tietysti! Ne kuuluvat näyttävän tummalta viivalta tuon kukkulan
takana tuolla — mikä sen nimi olikaan?»

»Siilin hauta.»

»Aivan niin. Ja sitten ei ole enää kuin kolme päivää jäljellä. Oletko
iloinen?»

»Oletkos sinä?»

»Kyllä, luulenpa vain. Tämä elämä on hauskaa alussa, mutta tulee hieman
yksitoikkoiseksi pukeutua niin ahtaassa paikassa, että täytyy taivuttaa
päätään alaspäin kun ei voi ojentaa käsiään ylöspäin ja vesi käy
tynnöreissä niin pahan makuiseksi. Onpa oikein hauskaa nähdä oikea talo
taas. Ihmiset pitävät leirielämästä juuri niin kauan — — —»

»Minua se ei vielä tympäise.»

»Sinä oletkin mies ja voit tehdä jotakin.»

»Etkös sinä sitten voi tehdä jotakin?»

»Kyllähän sinä sen tiedät. Mitä luulet, että he sanoisivat, jos minä
esimerkiksi ratsastaisin yksin kaksi mailia eteenpäin. He saisivat
varmaankin raivokohtauksen.»

»Kuka saisi raivokohtauksen? Ei kukaan muu kuin Alfred, enkä minä
arvannut, että sinä olisit ruvennut pelkäämään häntä siinä määrin.
Mutta lähdetäänpäs! Lähdetään kilpaa ja tullaan sitten takaisin samaa
tietä.» Nuorimies näytti poikamaisen innokkaalta.

»Se olisi hauskaa», haaveili tyttö. He katsoivat toisiaan silmiin kuin
kaksi lasta ja nauroivat.

»Miksi emme lähtisi?» pyyteli nuori mies. »Minua oikein ällöttää
pysytellä aina noiden kirottujen vankkureiden läheisyydessä. Mitä
järkeä siinäkin on.»

»Tietysti intiaanit, arvelen», sanoi tyttö hieman epäillen.

»Intiaanit!» vastasi mies, halveksien. »Intiaanit! Me emme ole nähneet
merkkiäkään heistä sitten kun lähdimme Pierrestä. En usko, että täällä
on ainoatakaan koko kurjalla seutukunnalla. Sitäpaitsi, muistathan mitä
Alfred sanoi viime yöleirillä?»

»Mitä hän sanoi.»

»Alfred sanoi, ettei hän ole nähnyt ainoitakaan purilaitten jälkiä,
joten heidän täytynee kaikkien olla erämaissa puhvelin ajossa. Sitä
paitsi, luuletko, että isäsi ottaisi sinut mukaansa näin pitkälle
matkalle, jos siinä olisi hitusenkin vaaraa?»

»En tiedä. Minä pakotin hänet siihen». Hän katseli valtavan pitkää
alannetta, jonne he olivat menossa ja mahtavaa nousua, joka sen takana
kohosi. Aurinko ja tuulen henki leikittelivät preerian heinikossa,
jälkimmäinen levitellen sen vihreyttä auringon hopeoitavaksi. Omituinen
rauha vallitsi aavikolla ja odotti aivan kuulevansa mehiläisten
surinan kuten Uus-englantilaisessa puutarhassa. Elämä oli ikäänkuin
pysähdyksissä.

»Me eksyisimme», sanoi tyttö vihdoin.

»Eihän toki!» vakuutti nuori mies aloittelevan arolaisen koko
innostuksella. »Minulla on jo valmis suunnitelma. Katsos,
vankkuri-karavaanimme on menossa tuota kukkulaa kohti meidän takanamme.
Jos kuljemme eteenpäin pitäen varjomme kukkulaa kohti, niin pysymme
samassa suunnassa kuin sekin.»

Hän katsoi tyttöön odottaen, että tämä lausuisi julki ihastuksensa
hänen erinomaisen viisautensa johdosta. Tyttö näytti uskovan häntä.
Hän myöntyi ja lähetti hänet jollakin tekosyyllä asialle omalle
vankkurilleen. Hänen poissa ollessaan laskeutui tyttö hiljaa pienen
kukkulan rinnettä oikealle, nelisti ripeästi parin muun samanlaisen
yli ja pysäytti vihdoin hevosensa huoahtaen hyvästä mielestä. Hänen
mielestään yksi pystyi pitämään silmällä varjoa yhtä hyvin kuin
kaksikin. Nyt hän oli yksin ja vapaa. Sitä hän oli kaivannut viimeiset
kuusi päivää matkallaan preerialla ja hän nautti siitä nyt täysin
siemauksin. Ei kukaan ollut nähnyt hänen lähtevän. Ajajat nuokkuivat
tylsinä, kuten heidän tapansa oli, vankkurien asukkaat nukkuivat, kuten
he enimmäkseen tekivät ja pikku Alfred sulatteli häpeäänsä vankkurien
takana nousevassa tomupilvessä, joka taas ei ensinkään kuulunut hänen
tapoihinsa. Hän oli saanut ankaran kolahduksen ja olisi varmasti
hautonut sitä koko iltapäivän, ellei eräs huomio olisi herättänyt hänet
toimintaan.

Eräässä ruokottomassa paikassa havaitsi hän kavion jäljen. Se ei ollut
kulkueeseen kuuluvan hevosen.

Alfred tiesi sen siitä, että sen toisessa laidassa, niin somasti ruohon
peitossa, ettei sitä olisi kenenkään muun silmä huomannut, oli pieni
painuma. Alfred ratsasti oikealle ja vasemmalle preerialla ja löysi
noin kolmenkymmenen hevosen jäljet. Hän työnsi lakkinsa takaraivolleen
ja rypisti kulmakarvojaan kun ei voinut löytää sitä mitä haki,
nimittäin kahta kapeaa vakoa, jotka syntyivät hevosen kummallakin
puolen laahaavista purilaista. Niitten puuttuminen osoitti, että
intiaanijoukko oli yksinomaan ratsain ja se taas tiesi kahnausta.

Hän ratsasti koko seurueen etupäähän, silmät vakavina maahan luotuina.
Kukkulan laella tapasi hän nuoren Idän miehen. Jälkimmäinen näytti
hämmästyneeltä, vaikkakin koetti olla leikkisä.

»Jätin miss Coldweilin tähän puolisen minuuttia sitten», huomautti hän
Alfredille, »ja luulen että hän on tehnyt minulle pienen kepposen.
Torukaa häntä minunkin puolestani kun hän tulee takaisin — teettehän
sen», nauroi hän hieman häijynilkisesti kuvitellessaan Alfredin toruvan
jotakin.

Silloin Alfred hämmästytti hänet. Pikku mies ojentautui äkkiä suoraksi
satulassa ja päästi mehevän kirouksen. Kierrettyään pienen kaarroksen
preerialla, palasi hän takaisin nuoren miehen luo.

»Te menette heti vankkurien luo ja herätätte Billy Knappin ja sanokaa
hänelle, että minä olen lähtenyt pienelle tiedustelulle ja että minä
tahdon, että hän _valvoo_, Ymmärrättekö? _Valvoo!_

»Mitä?», alkoi Idän mies levottomana.

»Lähden hakemaan miss Coldwellia», sanoi pieni mies päättäväisesti.

»Ettehän luule, että jokin vaara uhkaa häntä, ettehän», kysyi Idän
mies, hätääntynyt sävy äänessään. »Ehkä voin auttaa teitä?»

»Te teette kuten käskin», vastasi pikku mies lyhyesti ja ratsasti pois.

Hän seurasi miss Coldwellin jälkiä nopeasti, sillä ne olivat aivan
tuoreet. Jos katsoi tarkastikin etsien hevosen jälkiä niin ei huomannut
mitään, mutta jos katsoi kolme- neljäkymmentä jalkaa eteenpäin, niin
näkyi ruohikossa selvä polku.

Alfred tapasi miss Coldwellin istumassa rauhallisena satulassaan
keskellä preeriakoira-yhteiskuntaa ja niin ollen varsin yksinäisessä
seudussa. Hän huvitteli katselemalla preeriakoirien touhua kun ne
haukkuivat, katselivat ja piiloittelivat häntä, aina sen mukaan kuinka
kaukana ne olivat. Alfredin näkeminen ei häntä miellyttänyt, sillä hän
peloitti preeriakoirat piiloon.

Nähdessään miss Coldwellin valtasi Alfredin taas ujous. Hän ratsasti
hänen viereensä ja punastui:

»Näytän teille tietä takaisin, miss», sanoi hän arasti.

»Kiitoksia vain», vastasi miss Coldwell hieman kylmästi, »mutta löydän
takaisin itsekin.»

»Luonnollisesti te löydätte», kiiruhti Alfred vastaamaan hädissään.
»Mutta ettekö luule, että meidän pitäisi lähteä takaisin nyt. Tahtoisin
tulla kanssanne, miss, jos sallitte sen. Iltapäivä on jo aika pitkälle
kulunut.»

Miss Coldwell vilkaisi veitikkamaisesti aurinkoa.

»Mitä, vielähän on monta tuntia pimeän tuloon!» sanoi hän huvitettuna.

Silloin Alfred hämmästytti miss Coldwellin.

Hänen arkaileva käytöksensä hävisi kerrassaan. Salamana hyppäsi hän
hevosensa selästä ja heitti ohjakset sen pään yli, niin että se
pysähtyi ja katsoi sitten miss Coldwellia suoraan silmiin.

»Hypätkää heti alas», komensi hän.

Pehmeä etelän murre, jota hän tavallisesti puhui, sai raikkaan
täsmällisyyden. Miss Coldwell katsoi häneen. Hämmästyen. Nähdessään
ettei tyttö heti totellut hänen käskyään, alkoi Alfred aivan
todenteolla nopeasti irroittaa niitä hihnoja, jotka pitivät miss
Coldweilin ratsastushametta kiinni. Se oli niin tavaton teko ujon
Alfredin puolelta, että miss Coldwell vihdoin huomasi, että jotakin oli
tekeillä ja hyppäsi satulasta.

»Mitä nyt», kysyi hän.

Vastaamatta sanaakaan, veti Alfred miss Coldwellin hevosen pään
ohjaksilla aivan liki sen kavioita ja sitoi nilkat lujasti yhteen.
Sitten hän teki saman tempun omalle hevoselleen. Täten ei kumpikaan
eläin voinut edes poukkien päästä minnekään. Ne olivat varmasti
kytketyt.

Alfred astui muutaman askeleen itäänpäin. Miss Coldwell teki samoin.

»Istukaa tuohon», käski Alfred. Miss Coldwell totteli hieman
hermostuneena. Hän ei käsittänyt mitään koko jutusta ja se pani hänet
pelkäämään. Hän alkoi hämärästi peljätä, että Alfred oli tullut
hulluksi. Alfredin seuraava teko vahvisti vain hänen epäluuloaan. Hän
astui nimittäin kymmenen askelta eteenpäin ja nosti sitten oikean
kätensä pään yli. Miss Coldwell tarkkasi häntä niin kiinteästi, että
hän ei huomannut sillä hetkellä mitään muuta. Sitten katsoi hän siihen
suuntaan kuin Alfredkin ja hän huudahti puoleksi nyyhkyttäen.

Aivan taivaan rantaa vasten näkyi idänpuoleisella mäellä hevosen
selässä istuva olento. Se oli liikkumaton kuin kuvapatsas.

»Meidän täytyy tapella», sanoi Alfred tultuaan hetken kuluttua
takaisin. »Hän ei vastaa rauhanmerkkiini ja hän on Sioux-intiaani. Emme
pääse karkuun tämän preeriakoirakaupungin läpi. Meidän täytyy pitää ne
loitolla.»

Hän aukaisi ja sulki rakkaan 44 numeron Winchesterinsä ja veti hiljaa
hanan vireeseen. Sitten hän istahti miss Coldwellin viereen. Monelta
suunnalta ilmestyi äänettömästi ratsastavia intiaanisotilaita, jotka
liikehtivät arvokkaasti ensinnä näkynyttä kohti, käsittäen lopulta noin
kolmekymmentä miestä. He keskustelivat hetken keskenään ja lähtivät
sitten yksitellen määrätyin välimatkoin täyttä laukkaa kiertämään
vasemmalle, piiloutuen hevostensa taakse ja kiljuen kimakkaäänisesti,
mutta eivät ampuneet ainoatakaan laukausta.

»He aikovat hyökätä kimppuumme», arveli Alfred. »Meitä on liian vähän
jotta se maksaisi vaivan. Se on vain petosta.»

Piiri heidän ympärillään oli nyt täydellinen. Katsellessa heidän
ratsastamistaan hurjaa vauhtia liikkumatonta maisemaa vastaan pyrki
näkö häiriytymään.

»Ei siitä mikään huvimatka heille tule», sanoi Alfred myhäillen.
»Preeriakoirain kolot ovat heille yhtä hankalat kuin meillekin. He
eivät oikein tiedä miten he parhaiten meitä ahdistaisivat. Jos he
tulisivat joka puolelta yhtaikaa niin en voisi heille mitään, mutta he
ryntäävät aina yhdessä mytyssä kaikki kuin mitkäkin _saakelin_ hullut!»
Ja silloin punastui taas Alfred korviaan myöten ja alkoi nöyrästi ja
monisanaisesti pyydellä anteeksi miss Coldwellilta, joka ei ollut
kuullut enempää hänen sanojaan kuin hänen anteeksipyyntöjäänkään.
Villit ja lähestyvä taistelu olivat ainoat, mitä hän saattoi ajatella.

Äkkiä yksi intiaaneista nojautui eteenpäin hevosen selässä ja ampui sen
pään takaa. Kuula lensi ohi, luonnollisesti, mutta se vinkui ilkeästi
kuin sireeni ja kuulosti tulevan lähemmä. Miss Coldwell kiljasi ja
peitti kasvonsa käsillään.

Villit ulvoivat kuorossa.

Ensimmäinen laukaus näytti olevan merkki yleiseen ammuntaan pitkin
ympyrää. Intiaanit eivät koskaan puhdista pyssyjään, saavat harvoin
hyviä ammuksia eivätkä oikein tajua takimmaisen tähystimen filosofiaa.
Sitäpaitsi ei ole ensinkään helppoa ampua pitkältä matkalta
jännittyneessä asennossa laukkaavan hevosen selästä. Alfred katseli
heitä halveksien, puhumatta sanaakaan.

»Jos he jatkavat tätä kauemman aikaa, voi se kuulua vankkureillemme
saakka», sanoi hän vihdoin. »Toivoisinpa ettemme olisi niin kaukana
ja pohjoisessa päin. Kas niin, nyt se alkaa», sanoi hän sitten hieman
kiihtyneenä.

Päällikkö oli pysähtynyt, ja kun sotilaat saapuivat hänen luokseen,
vetivät he hevoset miltei istumaan takajaloilleen ja jäivät siihen
liikkumattomiksi. Hevosten päät olivat käännetyt kahden istuvia kohti.

Alfred nousi varovasti nähdäkseen paremmin.

»Aivan oikein», puhisi hän itsekseen, »se on vanha Yksinäinen Susi,
varmasti. Saammekin tästä oikein navakan tappelun.»

Tyttö oli vaipunut maahan ja vapisi päästä varpaisiin saakka. Ei
ole hauskaa joutua maalitauluksi parhaissakaan olosuhteissa, mutta
vielä vähemmän hauskaa on joutua maalitauluksi kun on vain yksi
kolmeakymmentä vastaan ja nuo kolmekymmentä vielä lisäksi ovat
hirvittävän ja oudon näköisiä villejä. Miss Coldwell oli aivan lamassa
ja Alfred näytti vakavalta. Hän veti miettiväisenä kotelostaan kauniin,
norsunluupäisen Coltinsa ja pani sen viereensä heinikkoon. Sitten hän
punasteli, vuoroon hikoillen ja väristen, ja katsoi tyttöön epäröiden.
Villijoukon äkillinen liikehtiminen päällikön ratsastaessa sen
etunenään sai hänet päättävästi toimimaan.

»Miss Coldwell», sanoi hän.

Tyttö värisi ja huokaili.

Alfred kävi polvilleen ja pudisteli häntä kovakouraisesti.

»Kuulkaa nyt», komensi hän, »meillä ei enää ole kuin minuutti aikaa.»

Tyyntyneenä hieman hänen äänensävystään katsoi tyttö ylös. Hänen
kasvonsa olivat liidunvalkeat ja hänen tukkansa oli osaksi pudonnut
hänen otsalleen.

»Pankaa mieleenne nyt joka sana», puhui Alfred nopeasti. »Intiaanit
aikovat hyökätä minuutin kuluessa. Ehkä voin lannistaa heidät, mutta en
ole varma siitä. Tuossa pistoolissa minä aina säästän kaksi viimeistä
kutia — ymmärrättekö — se on aina ladattu. Jos huomaan, että kaikki on
menetetty niin ammun teidät toisella ja sitten itseni toisella.»

»Oh» itki tyttö, aukaisten silmänsä hurjana. Hän kuunteli hyvinkin
tarkkaavasti.

»Ja jos he tappavat minut ensin — hän tarttui lujasti tytön ranteeseen
— »jos he tappavat minut ensin, niin täytyy teidän ottaa tämä pistooli
ja ampua itsenne. Ymmärrättekö. Ampua itsenne — päähän — tuohon!»

Hän näytti otsaansa etusormen nypykällään.

Tyttö vetäytyi kauhuissaan taaksepäin. Alfred puri hampaansa yhteen ja
jatkoi säälimättä.

»Jos he saavat teidät käsiinsä», sanoi hän, »niin he riisuvat teiltä
viimeisenkin riekaleen, ja kun te olette ilkisen alasti, niin sitovat
he teidät pitkin pituuttanne raakahihnalla, maahan käsistä ja jaloista.
Ja sitten he seivästävät teidät keskiruumiista maahan kiinni, — ja
jättävät teidät siihen — hitaasti kuolemaan!»

Ja tyttö uskoi häntä, epäjohdonmukaisesti kylläkin, sen vuoksi, että
huolimatta hirvittävästä pelostaan, hän oli huomannut, että Alfred
lausuessaan ehkä ruokottomimmat sanat elämässään, ei ensinkään ollut
punastunut. Hän katseli ruohikossa makaavaa pistoolia kauhunsekaisella
ihastuksella.

Intiaanijoukko, joka tähän saakka oli pysytellyt noin tuhannen jalan
päässä, karjasi nyt äkkiä ja lähti nelistäen preeriakoirayhteiskuntaa
kohti.

Villien rynnäkössä on sanoin selittämätöntä hurjuutta. Pienet hevoset
liikuttavat jalkojaan niin nopeasti, sotilaitten sulkaharjat ja
varusteet hulmuavat perässä niin raivoisasti ja miesten ja hevosten
koko asento on niin intoa ilmaiseva, että näkijä saa sen käsityksen
menosta, että tuo peloittava joukko on voittamaton sekä vauhtiin että
voimaan nähden. Koko taivaanranta näyttää olevan täynnä intiaaneja.

Ja ikäänkuin se ei vielä olisi tarpeeksi peloittavaa, vapisee ilma
karjuntaa. Kukin intiaani painaltaa yhteistä päämäärää kohti ja hän
huutaa kimakasti näyttääkseen mikä suurenmoinen soturi hän on, samalla
kun säestyksenä kuuluva kavion kapse kuuluu yhä lähempänä aivankuin
kasvava myrskysade katolla. Näyttää siltä kuin ei mikään pystyisi sitä
pysähdyttämään.

Ja kuitenkin on yksi seikka, joka taitavasti hyväkseen käytettynä
saa heidät pysähtymään, se on heidän kurin puutteensa. Intiaani
taistelee tulisesti kun häntä ahdistetaan tai kun hän pääsee
innostumaan tulisesta vastarinnasta, mutta hän ei mielellään antaudu
taisteluun kylmiltään. Kun hän lähestyy vihollisen pyssyn suuta, käy
hän miettiväiseksi. Usein yksi ainoa mies, jolla on tarpeellinen
määrä kylmäverisyyttä pidättyäkseen ampumasta, saattaa tehdä tyhjäksi
hyökkäyksen, jos hän vain odottaa kunnes he ovat tulleet noin
viidenkymmenen jalan päähän ja sitten äkkiä kohottaa pyssyn piipun. Jos
hän heti olisi ampunut, olisi taistelu loppunut lyhyeen ja intiaanit
olisivat ratsastaneet hänen ylitseen. Mutta nyt on kullakin ollut
aikaa ajatella. Kun valkoinen mies on valmis ampumaan, on odotusaika
jo tehnyt tehtävänsä. Kukin villi tietää, että vain yksi mies heistä
kaatuu, mutta kukaan ei mielellään tahdo olla juuri tuo yksi ja koska
kurittomien sotilasten tapana on tapella vain omasta puolestaan,
sukeltaa kukin hevosensa taakse ja pyörtää pois, vasempaan tai oikeaan.
Koko joukko liitää ohi ja hajoo, kuten nopeasiipinen tiiraparvi
tuulisena päivänä.

Tähän luotti Alfred lähestyvässä ratkaisussa.

Tyttö seurasi sotilasten hurjaa menoa jännittyneenä. Hänen täytyi
puristaa kovasti rannettaan estyäkseen pyörtymästä ja hän näytti
kykenemättömältä ajattelemaan. Alfred istui liikkumattomana eräällä
preeriakoirapesällä pitäen pyssyään polvillaan. Häntä ei näyttänyt
mikään häiritsevän.

»Hauska tapella taas», mutisi hän itsekseen, hellästi sivellen pyssynsä
tukkia. »Tulkaahan tänne, senkin pirut! Ahaa!», huudahti hän kun erään
intiaanin hevonen putosi preeriakoiran koloon. »Sitähän minä ajattelin
tässä.»

Hänen silmänsä alkoivat palaa. Hevoset tulivat hypähdellen sinne ja
tänne, vältellen taitavasti koloja. Niitten ratsastajat ampuivat ja
karjuivat hurjasti, mutta ei yksikään luoti osunut kymmentä jalkaa
alemmaksi. Heidän lähestyvä piirinsä muistutti rannalle saapuvaa suurta
aaltoa ja yhdenkaltaisuutta korosti vielä kotkan sulkien heiluminen
heidän tukassaan.

Ratsastaminen mehiläispesää muistuttavassa maastossa oli vaarallista —
yksinpä intiaaneillekin — ja kolme hevosta pyörähti ympäri peräkkäin,
jääden potkimaan ilmaa jaloillaan. Kaksi ratsastajaa jäi viereen
pyörtyneinä. Kolmas pääsi istualleen ja alkoi hieroa polveaan. Miss
Coldwellin hevonen peljästyi ja heittäytyi kyljelleen ja rupesi
hurjasti potkimaan takajaloillaan.

Sopivan hetken tultua veti Alfred pyssynsä vireeseen ja nousi äkkiä
polvilleen. Hänen sitä tehdessään painui pesä, jolla hän oli istunut,
sisään, ja hän lensi nenälleen. Raivokkaasti kiroten nousi hän pystyyn
ja tähtäsi tiheimpään joukkoon. Se vaikutti. Silmänräpäyksessä katosi
joka villi hevosensa suojaan, eikä heistä näkynyt muuta kuin käsi ja
jalka. Joukko hajaantui kummallekin puolelle niin nopeasti kuin olisi
ammuttu merkki sellaista liikettä varten ja molemmat osat kaartivat
kahdessa kauniissa kaaressa, kunnes ne vihdoin pysähtyivät jotenkin
samaan paikkaan, josta olivat uljaan hyökkäyksensä alkaneetkin.

Alfred ei ollut ampunut ainoatakaan laukausta.

Hän kääntyi tytön puoleen naurahtaen.

Tyttö makasi maassa kasvot ylöspäin, silmät avoinna ja kauhun
ilmeisinä. Hänen otsassaan oli pieni mustunut reikä ja hänen päänsä
alla, joka oli oudosti painautunut maata vasten, oli nurmi muuttunut
punaiseksi. Lähellä hänen kättään oli raskas Colt N:o 44.

Alfred katseli häntä kokonaisen minuutin liikahtamatta. Sitten
nyökäytti hän päätään.

»Se oli sen vuoksi, että minä kaaduin tuohon koloon — hän luuli, että
he olivat ampuneet minut!» puhui hän ääneen itsekseen. »Pikku tyttö
parka. Eihän hänen olisi pitänyt sitä tehdä!»

Hän punastui kovasti ja kääntäen päätään toisaalle, veti hän tytön
hameen niin alas, että se peitti hänen nilkkansa. Sitten hän otti
winchesterinsä ja ampui kolme laukausta. Ensimmäinen sattui pyörtynyttä
intiaania korvan taakse. Toinen lävisti toisen pyörtyneen intiaanin
rinnan, kolmas kävi sen intiaanin hartiain läpi, joka oli katkaissut
jalkansa ja joka juuri yritti päästä potkiskelevan hevosen taakse
suojaan.

Vähän sen jälkeen saapui Billy Knapp vankkurikaravaaneineen.



VIII.

BILLYN KELTANOKKA.


Eräänä keväänä seitsenkymmenluvun alkupuolella piti Billy Knapp
jonkinlaista kievaria ja hotellia Deadwoodin ja Big Hornin teiden
risteyksessä Custer laaksossa. Matkustajat, jotka siinä kääntyivät
tieltä toiselle, pysähtyivät usein yöksi siihen. Hän möi tarvikkeita
sekä miestä että hevosta varten. Edellinen käsitti pääasiallisesti
whiskyä, jälkimmäinen taasen heiniä. Se olikin parasta mitä siitä
saattoi sanoa. Hotelli oli hirsistä, kaksikerroksinen ja se oli jaettu
osastoihin palttinaverhoilla, tarjotakseen edes kuvan jonkinlaisista
yksityishuoneista silmiin nähden vaikkei suinkaan korviin. Siinä
oli kolme sänkyä ja joukko lavitsoita ja se ylvästeli oikein
naiskeittäjällä — ensimmäinen laatuaan vuoriseudulla. Billy ei pitänyt
sitä kauan. Hän oli liian levoton luonne. Mutta kertomuksen aikaan oli
hän vielä sekä huvitettu että tyytyväinen siitä.

Henkilökunnan muodosti laitoksessa Billy, äskenmainittu nainen sekä
eräs vanha Pistol, nimeltä Charley. Viimeksi mainittu kantoi aina
vyöllään monta tuliasetta ja oli hänellä sangen paljon sanomista,
mutta kuten Billy sanoi, ei koskaan ollut saanut mitään kokoon. Tämä
ei suinkaan Lännessä saattanut riippua tilaisuuksien puutteesta. Hänen
tehtävänään oli olla »kaikki kaikessa».

Eräänä iltana istui Bill nojatuolissaan hotellinsa seinävierellä
odotellen postivaunua. Aikaa myöten se tuli. Charley kompuroi ulos,
kantaen vesiämpäriä hevosille. Ajaja heitti ohjakset hänelle ammattinsa
erikoisoikeudet tuntevan ylhäisellä oikeudella, laskeutui hitaasti
istuimeltaan ja astui sitten komeasti tarjoiluhuoneeseen saamaan
ryypyn. Billy seurasi perässä tarjoilemaan.

»Olipa onni», sanoi ajaja ja nojasi kyynärpäihinsä.

»Kuuluuko mitään uutta?» kysyi Bill.

»No eipä ihmeitä.»

»Kävivätkö kimppuusi.»

»Ei, mutta Black Hank oleksii lähellä.» Se selvitti asian. Molemmat
miehet puhaltelivat savupilviä hetken äänettöminä. Sitten nousi ajaja
lähteäkseen.

»Toin sinulle oikean keltanokan tullessani», huomautti hän kuin
sattumalta. »Arvatenkin on hän muilta seuduilta.»

»Luulenpa, että lähden katsomaan minkälainen keltanokka se on», vastasi
Billy, kiiruhtaen tiskin takaa.

Keltanokka istui pienellä pölkyllä aivan oven edessä. Hän piti lakkiaan
kädessä, joten Billy saattoi nähdä hänen tapulimaisen, paljaan
kallonsa. Sen alapuolella oli valkoisen punaiset kasvot ja vielä
alempana kapeat, kaltevat hartiat, litteä rinta ja väärät sääret.
Hän oli puettu vaaleaan, ruudulliseen pukuun ja flanellipaitaan,
jonka kaulus oli aivan liian laaja. Billy huomasi kaiken tämän vain
ohikulkiessaan. Kun ajaja kiipesi istuimelleen, sanoi hotellin omistaja:

»Sanohan, Hen, pitäisikö tuollainen panna pumpuliin vaiko lasikuvun
alle?»

»Minä antaisin sille selkään», vastasi ajaja lyhyesti ja läimäytti
kaksisiimaisella piiskallaan neljää hevostaan selkään, niin että ne
hätkähtäen lähtivät liikkeelle.

Billy lähti uudelleen katsomaan vierastaan ja sai tältä
anteeksipyytävän hymyn.

»Voinko saada huoneen täällä täksi yöksi?» kysyi vieras kimeällä,
piipittävällä äänellä.

»Voitte», vastasi Billy lyhyesti ja alkoi huutaa Charleyta.

Patriarkka ilmestyi nurkan takaa ja samoin teki keittäjätärkin,
mustasilmäinen, punaposkinen olento jonka Billy sittemmin laski
kahdeksanneksi uhkarohkeaksi yrityksekseen avioasioissaan.

»Ota vieraan sotapussi talteen», komensi Billy, »ja Nell,
luonnollisesti hommaat kokoon hieman syötävää.»

Vieras otti käteensä pienen käsilaukkunsa ja seurasi Charleytä
asuntoon. Kun hän sitten hieman myöhemmin ilmestyi illalliselle,
kantoi hän käsilaukkua mukanaan ja asetti sen penkin alle, joka oli
pöydän vieressä. Syötyään asetti hän sen aivan kätensä ulottuville
polttaessaan piipullisen tupakkaa ulkona. Luonnollisesti ei tällainen
jäänyt Billyltä huomaamatta.

»Vieras», sanoi hän, »näytätte olevan erinomaisen kiintynyt tuohon
laukkuunne.»

»Niin olen, sir», piipitti vieras. Billy sylkäisi arvonimelle. »Minulla
on siinä eräitä esineitä jotka ovat minulle suuriarvoisia.» Hän avasi
pussin ja otti esille aivan tavallisen näköistä naista esittävän
tavallisen valokuvan. »Se on äitivainajani», sanoi hän. Billy sylkäisi
taas ja meni sisään.. Hän halveksi hentomielisyyttä, olipa se laatuaan
mitä hyvänsä.

Molemmat miehet istuivat illallista syödessään vastatusten ja
punaposkinen tyttö tarjoili. Vieras katsoi lautaseen koko ajan kun
tämä oli huoneessa. Hän istui kuin orrella penkin päässä jalat allaan
ja varpaisin nojaten. Kun Kun tyttö lähestyi, jäykkenivät hänen
hartia- ja käsivarsilihaksensa hämmennyksestä ja aiheuttivat vallan
eriskummallisia käden liikkeitä. Hän vastaili vain yksitavuisesti.

Billy söi runsaasti ja totisena. Loppupuolella ateriaa istahti Charley
hänen viereensä. Charley oli huonolla tuulella ja ruoka oli hänen
mielestään jäähtynyttä.

»Nell», huusi hän, tällainen ei kelpaa _sioillekaan_ syötäväksi.»

Tyttö ei ollut millänsäkään. Eikä liioin Billy. Puheentapa oli sillä
paikkakunnalla sellainen. Vieras pudotti veitsensä.

»Enpä sitten ihmettele, että ette välitä siitä», sanoi hän, naurettavan
pieni annos närkästystä äänessään.

»Mitä te tarkoitatte?» huusi Charley uhkaavasti.

»Tietenkin sitä, ettei naisihmiselle saa sellaista kieltä käyttää»,
vastasi vieras lujasti piipittävällä äänellään.

Billy ymmärsi heti yskän ja räjähti hillittömään nauruun.

»Aika poika!» huudahti hän, lyöden käsiään polviin. »Löitpä nyt
kirveesi kiveen, Charley.»

Tyttökin nauroi, mutta hillitysti. Hän oli kuitenkin hieman liikutettu,
vaikka olikin vasta edellisenä talvena lähtenyt Bismarkista, koska
hänen kaltaistaan siellä ei enää kaivattu.

Koska Billy hyväksyi selityksen, niin patriarkka vaikeni.

Puolen yön aikaan heräsivät talon neljä asukasta hirvittävään meteliin
ulkopuolella. Vieras nousi, täysissä pukimissa, lavitsaltaan ja
kurkisti kapeasta avonaisesta akkunasta. Tusina hevosia oli yhdessä
rykelmässä yhden miehen hoitoon jätettyinä, mutta pimeys esti näkemästä
tarkemmin. Avonaisesta salongin ovesta virtasi leveä valojuova ja
sieltä kuului melua ja saappaitten töminää.

»Se on Black Hank», sanoi Billy hänen kupeella. »Black Hank ja hänen
joukkonsa. Hän etsii nokkansa sivu mennyttä postivaunua.»

Black Hank vuoristossa on samassa maineessa kuin Jesse James etelämpänä.

Vieras kävi äkkiä tarmokkaaksi.

»Ettekö aio tapella sitten?» kysyi hän.

»Tapella?» sanoi Billy ihmetellen. »Tapella! Ei tietenkään. Hank
ei ryöstä _minulta_ mitään. Hän vain nuuskii joka paikan ja ottaa
mitä tarvitsee, mutta antaa maksun joka kerta. Minä olen vain hiljaa
ja annan hänen toimia. Minä en koskaan _riitele_ hänen kanssaan,
ymmärrättekö. Hän tanssii vain tänne sisään ja tarttuu kynsillään
siihen mitä tarvitsee. _Minä_ en tiedä siitä mitään. _Minä_ nukun kuin
tukki.»

Hän viittasi merkitsevästi vieraalle.

Alhaalla liikuskelivat rosvot sinne tänne.

»Billy», karjui komentava ääni, »Billy Knapp!»

Hotellin pitäjä näytti hämmästyneeltä.

»Mitä hittoja hän _minua_ huutaa?» kysyi hän viereiseltään vieraalta.

»Billy», huusi ääni taas: »Tule alas heti, senkin siwashi. Minä tahdon
puhua kanssasi.

»Hyvä, Hank», vastasi Billy.

Hän meni »huoneeseensa» ja pani vyölleen raskaanpuoleisen vyönsä.
Sitten hän laskeutui rappuja alas. Salonki oli valaistu ja täynnä
miehiä. Muutamat joivat ja söivät, toiset taas sulloivat eväitä
kuljetettavaan kuntoon. Tiskin kulmaan nojaten seisoi pitkä mies
poltellen piippuaan. Hän oli notkea, vilkas ja voimakaslihaksinen,
tummakasvoinen ja hänen kulmakarvansa yhtyivät omituisesti nenän
yläpuolella. Billy astui astui äänettömänä miehen luo.

»Mitä tämä merkitsee?» kysyi hän lyhyesti. »Tällainen ei kuulu
sopimukseen.»

»Tiedän sen», vastasi vieras.

»Anna tänne sitte kultahietasi ja häviä täältä.»

»Tuossa on hietani», vastasi Black Hank, pannen kätensä vieressään
olevalle kauriinnahkaiselle pussille, ja siinä on sinulle tavaroistasi.
Haluan kysyä sinulta erästä asiaa. Standing Rock on lähettänyt
viisikymmentä tuhatta dollaria seteleissä Spotted Tailiin. Lähetti meni
tästä tänään. Oletko nähnyt häntä?

»En ole nähnyt mitään lähettiä», vastasi Billy helpotuksesta huoahtaen.
»Postivaunu meni tyhjänä ohi.»

Charley oli tullut rappuja alas huoneeseen.

»Mitä sinä siellä teet, senkin rupisammakko», kysyi Billy häneltä
raa’asti.

»Postivaunu ei ollut kuten sanoit, _tyhjä_», huomautti Charley
hämmästymättä.

Billyn aivoissa valkeni. Hän muisti laukun, jota vieras niin tarkkaan
oli vartioinut, Ja vaikka hänen järkensä sanoikin hänelle, että niin
vaaratonta olentoa, kuin hänen vieraansa oli, tuskin saattoi valita
pikalähetiksi, jäi siihen kuitenkin pieni mahdollisuus jäljelle.

»Olet oikeassa», myönsi hän huolettomasti, »siellä on eräs keltanokka,
joka ymmärtää yhtä paljon lähettinä ratsastamisesta kuin sika
rypistyneestä paidasta.»

»Minä huomasin, että hän oli ylenpalttisen huolissaan matkalaukustaan»,
intti Charley.

Tiskiin nojaavalta mieheltä ei ollut jäänyt huomaamatta mitään
tästä keskustelusta. Billyn kieltäminen, hänen epäröintinsä ja
puolitotuutensa näyttivät hänestä kaikki epäilyttäviltä. Nopealla
käden heitolla ojensi hän aseensa Billyä kohti. Billyn kädet lensivät
komentamatta ylös.

Miehet lopettivat askareensa ja kokoontuivat heidän ympärilleen.
Tämän tapaiset näyt olivat liian tavallisia vaatiakseen selitystä tai
herättääkseen erikoista uteliaisuutta. He tunsivat johtajansa ja Billyn
välisen hiljaisen sopimuksen.

»Nyt», sanoi Black Hank vihaisesti, »tahdon tietää miksi sinä koetit
tuollaista peliä kanssani.»

Billy, varovainen ja pelkäämätön mies, vastasi ettei hän ollut
yrittänyt minkäänlaista peliä, olihan vain Hetkeksi unhoittanut koko
keltanokan eikä uskonut, että viimeksimainittu osoittautuisi Hankin
etsimäksi pikalähetiksi.

Eräs miehistä kevensi johtajan merkin saatuaan Billyn vyötä tuntuvasti.
Sitten sai hän istuutua rahille. Kaksi muuta miestä nousi yläkertaan.
Hetken perästä he palasivat ja ilmoittivat, ettei ylhäällä ollut
ainoatakaan elävää sielua, vierasta tai tuttua, paitsi tyttöä, mutta
että sinne oli jäänyt pienempi matka-arkku. Uuden määräyksen saatuaan
toivat he arkun ravintolahuoneeseen. Se murrettiin auki ja havaittiin,
ettei se sisältänyt muuta kuin vaatteita, preeria-asukkaan mallia,
lujaa ja kulunutta. Sitäpaitsi oli siinä vielä sievästi kokoon kääritty
meksikolainen satula ja raakanahkainen piiska.

Roistot olivat jo hajaantuneet ulkoa etsimään jälkiä. Tässä hommassa
he epäonnistuivat ja ilmoittivat, ettei pienintäkään jälkeä näkynyt
missään päin.

Billy tunsi miehensä. Black Hankin yhä tuimemmiksi rypistyvät kulmat
tiesivät vain yhtä ainoata. Lännessä ei kukaan pysty pidättämään
itsellään päällikkyyttä minkäänlaatuista, ellei hän sitä tue teoilla,
jotka osoittavat häikäilemätöntä päättäväisyyttä. Billy hyökkäsi
nopeasti kuin puuma Hankin päälle ja kävi häneen lujalla otteella
vyötäröstä, pyöräytti hänet kilvekseen ja alkoi vakavan taistelun
saadakseen käsiinsä roiston paljastetun aseen. Se oli loistava yritys,
mutta se epäonnistui. Muutamassa silmänräpäyksessä makasi hän sidottuna
lattialla ja Black Hank piteli hieraantunutta käsivarttaan. Sen perästä
ei voinut enää tulla muu kysymykseen kuin joko nuora tai kuula.

Kun Billy oli mennyt alas, ei vieras enää tuhlannut sekuntiakaan
toimettomuuteen. Hänellä oli hallussaan viisikymmentätuhatta dollaria
seteleissä, jotka hänen oli määrä niin pian kuin suinkin jättää
Spotted Tailin asioimistoon Wyomingissa. Välttämätön vaunun vaihto oli
pakottanut hänet yöpymään Billy Knappin hotelliin.

Lähetti sieppasi laukkunsa ja juoksi äänettömästi Billyn makuuhuoneen
läpi erään kapean akkunan luo, jonka hän jo aikaisemmin oli huomannut
aukeavan aivan metsään päin. Akkuna oli öljyttyä paperia, mutta hän
pettyi sen hyödystä. Hän tiesi, että se liukui syrjään, mutta hän ei
saanut sitä liikkumaan. Hän ei uskaltanut särkeä paperia, sillä se
olisi kuulunut. Ääni hänen takanaan melkein säikäytti häntä.

»Minä näytän teille» kuiskasi punaposkinen tyttö.

Hän oli käärinyt lakanan höllästi ympärilleen, hänen tukkansa riippui
hartioilla ja hänen paljaat jalkansa näkyivät vaipan alta. Pieni mies
punastui hämmästyksen tuskasta ja hän unohti tykkänään tehtävänsä.
Tytön ääni herätti hänet vihdoin.

»Kas niin, tästä vain», kuiskasi tyttö osoittaen avonaista akkunaa.

»Kiitän teitä», sammalsi vieras tuskallisesti. »Vakuutan teille — —
minä toivon — — —»

Tyttö nauroi hiljaa.

»Hyvä on», sanoi hän. »Olen tämän teille velkaa siitä, että veditte
patriarkkaa parrasta», ja hän suuteli pikku miestä.

Lähetti, vavisten ujoudesta, kiipesi vikkelästi akkunalle, pujotti
käsivartensa laukkunsa hihnaan ja sen sijaan, että olisi hypännyt
maahan, kuten tyttö odotti heilautti itsensä kepeästi lähimmälle
suurelle tammen oksalle. Tyttö kuunteli lehtien rapinaa hetken, kunnes
lähetti pääsi lähemmä runkoa ja lähti sitten, pystymättä hillitsemään
haluaan nähdä mitä alhaalla tapahtui, rappuja alas.

Alas tullessaan tuli häntä vastaan kaksi miestä. He tutkivat yläkerran
kolme huonetta nopeasti, mutta tarkkaan, eivät välittäneet tytöstä
paljoakaan ja palasivat sitten kiroillen takaisin. Hetken perästä
tulivat he hakemaan vieraan arkkua. Nell seurasi heitä sitten alas
aina ovelle saakka. Siinä hän näki ja kuuli sellaista, että se sai
hänet katkerassa kauhussa pakenemaan talon perälle asti, kun Billy
paiskattiin lattiaan.

Akkunan ääressä hän polvistui ja pannen kätensä ristiin painoi päänsä
käsivarsien väliin. Lännen naiset, varsinkin Nellin kaltaiset eivät
itke. Mutta Nell oli vähällä tehdä sen. Äkkiä nosti hän päätään. Ääni
hänen lähellään oli puhutellut häntä.

Hän katseli joka puoleen, mutta ei nähnyt mitään.

»Täällä, ulkopuolella», kuului matala varovainen ääni, »puussa».

Silloin näki tyttö vieraan istuvan samassa paikassa, johon hän oli
äsken asettunut.

»Pyydän anteeksi, ma’am, jos säikäytin teitä tai puhuttelen teitä
ensinkään. Eihän minun pitäisi sitä — mutta — — —»

»Oh, älkää olko millännekään», sanoi tyttö kärsimättömästi, pudistaen
tukkaansa taaksepäin. Niin nöyrä ja pelokas oli ääni, että tyttö
saattoi vähääkään pinnistämättä mielikuvitustaan nähdä pikku miehen
punastumisen ja välttelevän käytöksen. Tuona jännityksen hetkenä hänen
vähäpätöisyytensä ja itseluottamuksen puutteensa kiusasi tytön mieltä.

»Mitä te siellä teette», kysyi tyttö. »Luulin että te olitte hävinnyt
näiltä tienoilta!»

»Täällä oli turvallisempaa», selitti vieras. »En jättänyt mitään
jälkiä.» Tyttö nyökkäsi päätään ikäänkuin myöntäen toimenpiteen
järkevyyden.

»Mutta, ma’am, rohkenin puhutella teitä sen vuoksi, että näin teidän
olevan hädässä. Luonnollisestihan minulla ei ollut mitään oikeutta
kysyä ja jos ette halua sanoa minulle — — —»

»He aikovat tappaa Billyn», keskeytti Nell, nyyhkyttäen.

»Miksi?»

»En oikein käsitä sitä. He etsivät jotakin ja luulevat, että Billy on
piiloittanut hänet. Arvelen, että se olette te. Billy ei piiloittele
mitään, mutta he vain luulevat niin.»

»Aivan oikein. Minua he etsivät. Kun nyt tiedätte missä olen, miksi
ette kerro sitä heille ja pelasta Billyä?»

Tyttö hätkähti, mutta hänen terävä Lännen älynsä näki heti vaikeuden
siinä.

»He ajattelevat, että Billy sittenkin auttaa teitä.»

»Rakastatteko häntä?» kysyi vieras.

»Jumala tietää, että olen aika luja, mutta niin on asia.» tunnusti
tyttö ja painoi päänsä alas.

Näkymätön vieras vaikeni ja mietti.

»Olen aika liisterissä itsekin», puhui hän itsekseen »ja minulla
on tehtävä, joka minun täytyy suorittaa kohdistamatta huomiotani
mihinkään muuhun. Tavallisestihan ihmiset eivät välitä minusta, enkä
minäkään heistä. Varsinkaan naisväki. He aivan näännyttävät minut.
Luulenpa etten kohoa kovinkaan korkealle heidän silmissään, jos joudun
heidän kanssaan kiistasille. Tavallisestihan he panevat minuun yhtä
paljon huomiota kuin metsälutikkaan. Minähän en potki siltä, senhän
ymmärrätte. Mutta kerran koiran iässä ikäänkuin kaipaan ystävällistä
silmäystä heidän puoleltaan. Omaa naispuolta minulla ei koskaan ole
ollut, ei koskaan. Joskus ajattelen, että saattaisi olla somaa, jos
tietäisin jonkun tytön typykän odottavan minua jossakin. Mutta ei
ole, eikä koskaan tule olemaankaan. Minä olen sillä tavalla luotu. Te
kohtelitte minua kauniisti tänä iltana. Te olette ensimmäinen nainen,
joka koskaan on suudellut minua omasta ehdostaan...»

Tyttö kuuli heikkoa rapinaa ja sitten hiljaisen maahantulon.

Kurkistaessaan akkunasta, erotti hän varjomaisen olennon hiipivän
hotellin nurkan taa. Hän pani kätensä sydämelleen ja kuunteli. Hänen
käsityksensä vieraan liikehtimisestä oli korkeintaan hämärä, mutta hän
oli kuullut hänen tunnustavan, että hänen suudelmansa oli merkinnyt
hänelle paljon ja hädässäänkin tunsi hän voimakasta halua nauraa. Hän
oli suonut hyväilynsä pikku miehelle jotenkin samoin tuntein kuin hän
olisi suudellut koiran kylmää kuonoa.

Alakerrassa olivat miehet hieman mietittyään päättäneet käyttää kuulaa.
Se oli siihenkin nähden paikallaan, että Billy oli uranaukaisijoita
preerialla. Sitäpaitsi ei hän ollut mikään hevosvaras. Jotta ei turhaan
viivyteltäisi, oli toimitus päätetty tapahtuvaksi heti ja samassa
paikassa. Billy seisoi selkä omia hotellin hirsiään vasten kädet ja
jalat sidottuina, mutta silmät peittämättä. Hän ei koskaan menettänyt
rohkeuttaan. Lyhyen armonaikansa kuluksi, jonka valmistukset hänelle
tarjosivat, selitti hän vastustajilleen mitä hän heistä ajatteli.

»Ylpeä»! lopetteli hän pitkää yksinpuheluaan, aivankuin hän olisi
puhunut lampun heijastajalle. »Ylpeä!» kertasi hän vieläkin. »Tuo
teidän Hankinne on niin ylpeäksi käynyt, että hän on paisunut kuin
myrkytetty koiranpenikka. Ei sitä silti kuka tahansa pysty nukkuvaa
miestä kaappaamaan ja saamaan viittäkymmentä tuhatta dollaria noin
vain, ilman muuta.»

Black Hank määräsi kolme miestä toimittamaan työn. Billyn teloitus
oli hänelle välttämätön, ei sen vuoksi, että lähetin menettäminen
olisi häntä suurestikaan suututtanut — hän toivoi saavansa hänet
käsiinsä aikanaan — vaan sen vuoksi, että hänen miehistössään
pysyisi tarpeellinen kunnioitus päällikköään kohtaan. Hän oli juuri
peräytymäisillään antaakseen tilaa teloituksen toimeenpanijoille
kun hän kuuli oven takanaan aukeavan ja sulkeutuvan. Hän kääntyi.
Oven edessä seisoi pieni keuhkotautisen näköinen mies, vaaleassa
ruudullisessa puvussa. Keltanokalla oli kaksi lyhytpiippuista
Colt-revolveria, joista hän toisen ojensi suoraan Black Hankia kohti.

»Kädet ylös», komensi hän terävästi.

Koska ase oli tähdätty Hankia kohti, noudatti hän käskyä heti.
Tulokkaan silmissä oli merkillinen eloisuus. Kahdestatoista muusta
miehestä oli yksitoista täydelleen vakuutettuja siitä että toinen ase,
joka ei ollut kohdistettu johtajaan, koski heitä henkilökohtaisesti
kutakin. Kahdestoista mies luulotteli olevansa paremmassa asemassa.
Läsnäolevien suureksi kummastukseksi kuului pamaus ja leimaus
silmänräpäyksessä. Sitten olivat taas asiat ennallaan. Toinen vieraan
aseista oli yhä Black Hankiin kohdistettu, toinen taas muihin miehiin.
Kahdestoista mies, se joka oli luullut voivansa yrittää vastarintaa,
oli suistunut kasvoilleen lattialle. Ei kukaan olisi voinut vakuuttaa
varmasti nähneensä, että vieras hituistakaan olisi liikahtanut.

»Kas niin», sanoi vieras terävästi, »yksi kerrallaan. Pudottakaa
aseenne lattiaan, gentlemannit.» Ja Black Rankille: »suu alaspäin.
Pudota! Koirailematta!»

Yksi miehistä huoneen takaosassa liikahti hieman korollaan.

»Liikahtamatta siellä», varoitti vieras. Mies jäykistyi.

»Seuraava herra», jatkoi pikku mies taitavasti viitaten toiselle.
Hän totteli empimättä. »Seuraava! Nyt sinä! Ja sinä! Nyt sinä siellä
nurkassa.»

Toinen pistooli toisensa perästä kolahti lattiaan. Ei ainoakaan mies
huoneessa olipa aseistettu tai aseeton, voinut kehua, ettei hänen
pienintäkin liikettään olisi huomattu. He olivat kuin tiikerit valmiit
hyökkäämään heti kun vain pistoolin suu olisi väistynyt hiemankin. Se
ei väistynyt. Lattialle lyhistynyt ruumis muistutti heitä jokaista
siitä mitä saattoi tapahtua. He tottelivat.

»Astukaa taaksepäin», komensi vieras nyt. Silmänräpäyksessä sai hän
miehet riviin seinää vasten jäykkinä, kädet ylhäällä.

Sitten vieras ensi kerran liikahti paikaltaan oven edessä.

»Kutsu tyttö tänne», sanoi hän Billylle.

Billy korotti äänensä ja huusi »Nell! Ah, Nell.»

Silmänräpäyksessä ilmestyi tyttö ovensuuhun pelkäämättä ja arvelematta.
Kun hän näki miten asiat olivat kehittyneet; tuli hän miltei
pahanilkisen iloiseksi.

»Suvaitsetteko, ma’am, heti, ellen vaivaa teitä liiaksi, ikäänkuin
hieman irroittaa Billyn siteitä?» kysyi vieras.

Tyttö teki työtä käskettyä. Hotellin omistaja oikoi käsivarsiaan.

»Olkaa hyvä ja kootkaa nuo aseet.»

Molemmat ryhtyivät touhuun.

»Missä se kirottu patriarkka on?» kysyi Billy tuikeasti, hakien
silmillään Charleytä.

Tämä oli hiljaa livistänyt.

»Voitte laskea kätenne alas», neuvoi vieras, laskien aseensa. Johtaja
aikoi sanoa jotakin.

»Suu kiinni»! sanoi Billy, ottaen oman aseensa kasasta.

Vieras otti äkkiä joukosta yhden Coltin ja pitäen liipasinta varasinta
vasten, laukaisi kuusi laukausta peräkkäin lyömällä kämmenellään
hanaan. Vaikka hän näytti vain heittelevän asetta sinne tänne,
oli hänellä ilmeisesti varma maali, sillä kuusi viinilasia Billyn
tarjoilupöydällä meni säpäleiksi. Se oli ihmeellinen teko ja se kävi
nopeammin kuin koneellisella pistoolilla. Hän otti toisen aseen.
Hyllyltä otti hän sitten tomaattirasian ja heitti sen ilmaan. Ennenkuin
se ehti pudota maahan oli hän ampunut siihen kaksi reikää ja kun se
tuli maahan, auttoi hän sen pyörimistä vielä neljällä kuulalla, joista
jokainen jätti tomaattiliemivirran jälkeensä. Huone oli täynnä savua.
Joukko katseli menoa lumottuna.

Sitten jäykistyivät seinän vierellä olevat miehet. Savun seasta
leimahteli pitkiä salamoita heitä kohti, milloin vasemmalle, milloin
oikealle, yhtämittaisena rätinänä. Kahteentoista pysähtyi ampuminen.
Miesten päitten välissä oli kussakin pyöreä reikä. Yhteenkään mieheen
ei ollut sattunut. Syntyi hiljaisuus. Savu kohosi ylös ja poistui
vähitellen avonaisesta ovesta. Hevoset, jotka pitkäksi aikaa olivat
jääneet vartiatta, hirnahtelivat. Vieras heitti rauhallisesti savuavat
Coltit lattialle ja otti omansa esille sivutaskusta, johon hän ne oli
pannut. Billy keskeytti vihdoin äänettömyyden.

»Se on _ampumista_ se», huomautti hän huoahtaen.

»Ne viisikymmentä tuhatta ovat tuolla ulkopuolella», säväytti vieras.
»Haluatteko niitä?»

Vastausta ei kuulunut.

»Aion ottaa yhden hevosistanne», sanoi hän sitten. »Billy on täysin
syytön. Hän ei tiedä minusta mitään.»

Hän kokosi aseet lattialta.

»Nämät aion myös huvikseni ottaa mukaani», jatkoi hän. »Te löydätte
ne — jos oikein tarkkaan haette — tuolta tiepuolesta — ja hevosenne
samoin. Hän peräytyi ovelle.

»Ammun sen heti, joka pistää päänsä ovesta», varoitti hän.

»Vieras», sanoi Black Hank, kun hän oli menemäisillään ulos.

Pieni mies pysähtyi.

»Saanko kysyä nimeänne?»

»Nimeni on Alfred.»

Black Hank näytti harmistuneelta.

»Olen kuullut teistä», myönsi hän.

Vieraan katse kiersi huonetta ja huomasi tytön. Hän säikähti ja
punastui.

»Hyvää yötä», sanoi hän sitten nopeasti ja katosi samalla. Hetken
perästä kuului kavioitten kapsetta kun hän talutti hevosia pois.

Hyvän aikaa vallitsi äänettömyys. Sitten Billy puhui.

»Hank, olemme niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta jos kosket
tuohon vasikkaan, niin minä nylen sinut.»

»Vasikka! Oho», naurahti Hank. »Alfred vasikka! Minä olen kuullut
puhuttavan hänestä.»

»Mitä olette kuullut», kysyi tyttö.

»Hän on etelän paras etsivä», vastasi Hank.

Seuraavana vuonna veivät Billy Knapp, Alfred ja eräs kolmas mies,
jonka nimi oli Jim Buckley poikki maitten vuoristoon ainoan
vankkurikaravaanin, joka sinä kesänä uskaltautui matkaan.



KAKSI PANOSTA.


Tämä tapahtui siihen aikaan kun Billy Knapp kuljetti postivaunua
Pierren ja Deadwoodin välillä. Luulenpa, että voitte vieläkin nähdä
saman vaunun Buffalo Billin näyttelyssä. Jotta ei syntyisi sekaannusta
eikä lukija panisi Billyn hartioille enemmän vuosia kuin hänelle tulee,
niin mainittakoon tässä, että kyseessä oleva tapaus sattui hieman sen
kuuluisan ja uhkarohkean matkan jälkeen, jonka hän Alfredin ja Jim
Buckleyn kanssa teki vuoristoon sinä kesänä kun ei kukaan muu sitä
rohjennut ja hieman ennenkuin hän ryhtyi kullankaivuun. Jim oli jo
lähtenyt Montanaan.

Matka Pierrestä Deadwoodiin oli jotakin. Päivät päästään kulki tie
ylös ja alas heinäisiä mäkimaita ja laajoja tasankoja. Noustessaan
mäkeä ylös ei koskaan osannut käyttää edellistä kokemustaan hyväkseen,
vaan luulotteli mäelle päästyään näkevänsä koko seutukunnan
peninkulmamitalla edessään. Sitähän ei koskaan tapahtunut. Ei
koskaan nähnyt pitemmälle kuin seuraavaan preeria-aaltoon. Mäkiä
alas hurahtaessa näki välillä olevan tasangon aina yhtä rajattoman
laajana, tyynenä ja kuumana tai aina yhtä rajattoman laajana,
jäätävänä ja pohjolan tuulien täyttämänä, riippuen vuodenajasta,
jona siellä liikkui. Kerran koiran iässä tapasi siellä pajukon,
joka tiesi sitä, että siinä oli joen uoma. Se oli joko aivan kuiva
tai sitten ryöppyävänä virtana. Aivan mäen alla oli kaksi matalaa
rakennusta, puoleksi hirsistä, puoleksi savesta. Siinä vaihtoivat
hevosia terässilmäiset miehet, jollaisia näkee pohjolan hinaajalaivojen
ruorissa. Matkustajat olivat täällä tilaisuudessa syömään kaikkien
taiteen sääntöjen mukaan valmistettuja pannukakkuja, jotka pystyivät
vastustamaan ruuansulatus-nesteitten tuimimpiakin hyökkäyksiä ja
juomaan vihreätä teetä, joka maistui väkevästi parkkihapolle ja vaati
todella oikein porsliinilla silatun suolen seinämän hyvin viihtyäkseen.
Se ei ollut mikään innostava huvimatka.

Luonnollisestikaan ei Billy kuljettanut vaunua koko matkaa. Ainoastaan
viimeiset sata mailia. Mutta matkustajat sensijaan tekivät sen ja
olivat Billyn tavatessaan jo peräti kyllästyneitä matkaansa. Kerran
eräs keltanokka tuli mukaan loppupuolella vuotta, vain huvin vuoksi. Ja
hän sai sitä.

»Ajaja», sanoi hän Billylle, kun jarrut taas ilmoittivat, että oltiin
lähdössä alamäkeä, »onko teidän kimppuunne koskaan hyökätty?»

Billylle oli satamalla satanut samanlaisia kysymyksiä parin viimeisen
tunnin ajan. Tavallisesti istui hän katsoen suoraan eteensä, sylkäisi
tarkalleen vaunuhevosen ja aisan väliin ja vastaili yksitavuisesti.
Keltanokka ei tiennyt, että kyseleminen oli huonoin keino saada Billy
puhumaan.

»Kimppuun?» vastasi Billy halveksivasti. »Nuori mies, minun kimppuuni
hyökättiin viime vuonna kolmekymmentä seitsemän kertaa.»

»Siunatkoon!» huudahti keltanokka. »Mitä te silloin teette. Onko teidän
vaikea päästä heistä eroon? Täytyykö teidän taistella lujastikin?»

»Ei mitään taistelua. Minua ei ole palkattu tappelemaan. Minä olen
palkattu ajamaan.»

»Ja te annatte ryöstää itsenne», huudahti keltanokka.

Billyä harmitti vieraan halveksiva äänensävy.

»Ei tule kysymykseenkään», selitti hän. »Koettakaahan otaksua, että
olisin kyllin tyhmä lennättääkseni lyijyä ympärilleni ja pääsisin
pakoon. Mikä olisi seurauksena? Seuraavalla kerralla ajaessani vaunua
ampuisi joku noista kirotuista maantierosvoista minut jonkun pensaan
takaa. Mitä siitä olisi hyötyä? Ei kerrassaan mitään.»

Keltanokka vaikeni, syvästi tuntien sellaisen järkeilyn loogillisuuden.
Hetken perästä aurinko katosi kellahtavaan autereeseen. Sitten seurasi
ruskotus ja vihdoin korostivat tähdet preerian todellista äärettömyyttä.

»Tuo mies on palkattu tappelemaan», huomautti Billy totisena, viitaten
peukalollaan taakseen.

Keltanokka ymmärsi nyt sen äänettömän ja tuimannäköisen miehen, joka
luoksepääsemättömänä ja yksinäisenä istui vaunun katolla. Tarkemmin
katsoessaan huomasi keltanokka tanakan pyssyn, joka tavattoman lyhyine
piippuineen riippui kahdessa messinkikoukussa istuimen takana.
Tavallisia revolvereita oli siinä myöskin, mutta ne eivät olleet kuten
tavallisesti koteloissa, vaan riippuivat vyössä koukuissa, joten ne
tarpeen tullen saattoi pienellä käden liikkeellä saada irti. Mies
katsoi häneen jäykästi.

»Vuoristo ei ole enää kaukana», suvaitsi Billy lausua, kun lännestä
tullut kylmä viima nosti hänen lakkinsa liertä ja pieni pilvenhattara
oudon hiljaisena ja nopeasti kiiti tähtien ohi.

Keltanokka oli taas kääntynyt katsomaan katolla istujaa, joka kiinnitti
tavattomasti hänen mieltään, kun vaunu pysähtyi niin äkkiä, että hän
oli viskautua istuimeltaan. Hän pääsi vaivoin tasapainoon taas ja
Billy, jalkajarrua vasten kierteli levollisesti ohjaksia sen ympäri.

»Kädet ylös, heti», kuului terävä komento edestäpäin pimeydestä.

»Tarkoittaa teitä», sanoi Billy keltanokalle, nostaen samalla kätensä
päänsä yli ja istuutuen mukavasti istuimelleen. »Valmis», huusi hän
leikillisesti pimeyteen.

Aivan kuin merkin annettua kajahteli pimeydessä laukausten ryske
ja kolmasti kaikui vastaus kuusipiippuisista. Jarrun kiljahdus oli
eksyttänyt vaununpuolustajan, jotenka hän ei tiennyt mistä päin
äskeinen ääni oli tullut. Hän oli hypännyt väärältä puolelta alas ja
joutui siten suojattomaksi, ja hänen vastustajansa oli ampunut hänet
kuoliaaksi.

Maantie-rosvo astui turvallisena esiin ja virkkoi Billylle: »annahan
Billy minulle tuo laatikko.»

Billy kiipesi istuimensa yli ja pudotti raskaan, raudoilla kiskoitetun
laatikon maahan. »Eipä taida kukaan huomata Buchia tuossa», sanoi hän
ajatellen vaununpuolustajaa, joka makasi liikkumattomana.

»Aja eteenpäin», komensi rosvo.

Kolme tuntia myöhemmin tulivat Billy ja tointunut keltanokka
Deadwoodiin ja kymmenisen minuuttia sen jälkeen tiesi koko leiri mitä
oli tapahtunut.

Nyt oli, se täytyy mainita, Deadwood äskettäin valinnut itselleen
poliisipäällikön. Hän ei juuri näyttänyt poliisilta ensinkään, sillä
hän oli pieni, heikonnäköinen ja kaljupäinen ja muutenkin näytti kovin
lapselliselta. Mutta kun sanon teille, että hänen nimensä oli Alfred,
niin tiedätte, että asia oli oikealla tolalla. Häneltä yhteiskunta
nyt odotti aloitetta. Se odotti, että hän pestäisi joukkueen, johon
kuuluisi jokainen, jota ei välttämätön toimi pidättäisi ja että se heti
lähtisi takaa-ajoon. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt.

»Montako heitä on?» kysyi hän Billyltä.

»Yksi ainoa», vastasi postinkuljettaja.

»Minä toimitan asian yksin», ilmoitti Alfred.

Nähkääs, Alfred tunsi hyvin omat heikkoutensa. Hän ei koskaan
osannut tehdä suunnitelmaa toisten läsnäollessa, vaan alistui aina
vaistomaisesti toisarvoiseksi tekijäksi. Mutta kun toisten suunnitelmat
olivat menneet myttyyn, osasi hän toisten haaksirikkoumasta järjestää
mitä tehokkaimman uuden toimintamenettelyn. Käsilläolevassa asiassa
piti hän parempana järjestää oman mielensä mukaisen menettelytavan ja
senvuoksi hän tahtoi toimia yksin.

Siihen aikaan tunsivat ihmiset jo Alfredin. He eivät panneet vastaan.

»Sataa lunta», huomautti eräs ainaisia vieraita kapakan ovella.
Lännessä niitä on aina pari kolme joka yhteiskunnassa.

»Satuloikoon joku pojista kimoni», sanoi Alfred äkkiä ja alkoi tutkia
aseitaan salongin lampun valossa.

»Ethän aikone lähteä tänä iltana!» kysyivät läsnäolevat epäilevinä.

»Aion kyllä. Lumeen jää hyvät jäljet, mutta huomenna ne ovat jo
peitossa.»

Ja niin lähti Alfred yksin, yöllä, lumimyrskyssä, ainoankaan tähden
tietä näyttämättä, etsimään yksinäistä jälkeä äärettömällä preerialla.

Hän suoritti Billyn ja keltanokan kolmentunnin matkan hieman enemmässä
kuin tunnissa, sen vuoksi, että se oli parhaasta päästä alamäkeä. Siten
oli rosvolla ilmeisesti neljän tunnin etumatka, joka kuitenkin väheni
sillä ajalla, joka häneltä meni laatikon murtamiseen, sitten kun Billy
vaunuineen oli edennyt turvallisen matkan päähän. Tapahtumapaikalla oli
varma merkki Buchissa, murhatussa viestinviejässä. Alfred otti selvän
siitä että mies todella oli kuollut, mutta ei hukannut enempää aikaa
hänen vuokseen. Miehet saivat seuraavana päivänä ottaa hänet haltuunsa.
Alfred kävi taas satulaan ja lähti suoraan itään, vaikka Billyn puheen
mukaan rosvo oli lähtenyt pohjoiseen.

»Hän on yksin», puheli Alfred itsekseen, »hän ei siis kuulu Black
Hankin joukkueeseen. Hänellä ei ole mitään syytä lähteä pohjoista kohti
ja jos hän menee etelään, täytyy hänen mennä South Porkin kautta ja se
vie kaksi viikkoa aikaa. Rosvotut setelit ovat numeroidut ja vanhalla
Wells-Fargolla on numerot tiedossaan. Hänen on vaihdettava setelit,
jotta ei joutuisi kiinni. Siis menee hän Pierreen.»

Alfred pani kaiken tämän tuumailunsa varaan ja ratsasti silmät ummessa
itäänpäin. Onneksi oli maaston aaltomaisuus kyllin selvä ja määrätty,
joten hän saattoi noudattaa aikomaansa suuntaa jotenkin hyvin, aina
kello kolmeen saakka aamulla. Silloin loppui lumimyrsky ja tähdet
alkoivat yhdessä kelmeän kuun kanssa näkyä. Kaksikymmentä minuuttia
myöhemmin oli hän joen varrella.

»Ylös vaiko alaspäin?» kysyi Alfred miettien itseltään. Yöllinen
ilma sai päättää asian. Koko yön oli tuullut kovasti luoteesta.
Vapaasti käyvä hevonen pyrkii enemmän tai vähemmän poikkeamaan tuulen
suunnasta saadakseen päänsä myötätuuleen. Alfred oli koko yön tahallaan
vastustanut tätä pyrkimystä, mutta hän arveli, ettei rosvo paon
hälinässä ollut muistanut ottaa sitä seikkaa huomioon. Sen sijaan,
että hän olisi ohjannut hevosensa suoraan itään Pierreä kohti oli hän
arvatenkin väistynyt enemmän tai vähemmän etelään. »Alaspäin» päätti
Alfred.

Hän laskeutui satulasta ja alkoi taluttaa hevostaan joen suunnassa,
mutta parin sadan jalan etäisyydellä siitä, otettuaan ensin selvän
siitä, että uomassa vielä virtasi hieman vettä. Huomionsa tehtyään
nyökkäsi hän tyytyväisenä päätään.

»Hänestä ei jää mitään jälkiä ennenkuin vasta lumen tulon aljettua»,
tuumi hän, »ja luonnollisesti ei hän arvaakaan, että minunlaiseni
mutakuono on hänen kintereillään itäänpäin. _Siis_ ruokailee hän heti
kun sattuu veden ääreen. Tuossa on vesi.»

Tämä näytti tyydyttävän Alfredia täydelleen. Hän kävi jalkaisin,
löytääkseen helpommin jäljet. Hän pysytteli kahden sadan jalan päässä
joesta, jotta hänen hevosensa ei haistaisi toisen läsnäoloa ja
hirnaisemalla ilmaisisi hänen tuloaan. Vähän ajan kuluttua tapasi hän
jäljet. Hän jätti hevosensa siihen ja seurasi jälkiä jalkaisin joen
uomalle. Uoman reunamalla kurkisti hän varovaisesti laaksoon.

»Onpa sinulla sisua!» huomautti Alfred itsekseen. »Jos minä olisin
leikkimässä sinun leikkiäsi, niin kyllä minä olisin ollut varovaisempi.»

Pakolainen oli ilmeisesti otaksunut olevansa turvassa, sillä hän oli
oikein leiriytynyt. Hänen molemmat hevosensa kaapivat ja kalvoivat
heinää laakson pohjalla. Itse oli hän valmistanut itselleen lämpimän
nurkkauksen ja nukkui siinä ainoastaan yhden huopapeiton alla, vaikka
lämpömittari osoitti hyvän joukon alapuolelle nollan. Asia oli ollut
varsin yksinkertainen. Hän oli tehnyt joen penkereeseen pitkän ja
kuuman nuotion ja kun hän oli kypsä nukkumaan, oli hän siirtänyt
valkean muutaman jalan kauemmaksi kulmauksesta ja paneutunut makuulle
tulen lämmittämälle paikalle penkereen ja nuotion väliin. Hänen
pyssynsä ja revolverinsa oli asetettu käden ulottuville.

Alfred osasi hiipimällä tappaa hirven, mutta hän ei yrittänytkään
hiipiä Lännen tapoihin tottuneen miehen kimppuun. Sen sijaan hiipi hän
hyvään turvapaikkaan ja lasketti huolellisesti yhden winchesteri-kuulan
noin kuusi tuumaa miehen korvan juuresta. Mies heräsi äkkiä ja ojensi
vaistomaisesti kätensä asetta kohti.

»Älä koske siihen», huusi Alfred.

Mies heitti aseensa ja makasi kuin kaniini kolossaan.

»Otappas tuo kuusipiippuisesi piipun suusta kiinni ja heitä se sopivan
matkan päähän itsestäsi», neuvoi Alfred. »Ja nyt Winchester!. Nouse nyt
ylös, jotta saan nähdä minkä näköinen sinä olet.» Mies totteli. »Sinä
et oikeastaan näissä oloissa tarvitse tuota toistakaan käsiasettasi»,
jatkoi pikku mies. »Ei, älä irroita sitä kotelosta, vaan irroita koko
hoito, vöineen päivineen. Hyvä! Jäykkene nyt ja seiso liikkumattomana
paikallasi.»

Sitten Alfred nousi ja laskeutui alas laaksoon.

»Hyvää huomenta», huomautti hän ystävällisesti.

Hän katseli ympärilleen, huomasi miehen hevosköyden, otti sen maasta ja
selvitti sen.

»Sinä olet aika suuri kooltasi», puheli Alfred kuin seurustellen, »ja
söisit minut varmaankin elävältä, jos tulisin sitomaan sinut aivan
lähellesi. Kädet ylös!»

Sukkelalla heitolla ja nykäyksellä kiersi hän köyden silmukan miehen
ojennettujen ranteitten ympärille ja veti sen tiukalle.

»Pysy siinä», sanoi hän, pannen pyssynsä pois.

Hän irroitti toisen revolverinsa vyöltään merkitsevästi ja lähestyi
sitoakseen solmun.

»Laske kädet alas», komensi hän. Hän jäi miettimään työnsä tulosta.

»En ensinkään pidä tästä — sidottuna edestäpäin. Astu käsivarsiesi
välistä koko mies.» Mies epäröi. »Astu sanon minä», sanoi Alfred
tiukasti, samalla kutitellen vankia pitkällä veitsellään.

Toinen väänteli ja käänteli kummallisesti, mutta onnistui vihdoin
viemään ensin toisen ja sitten toisen jalkansa sidottujen ranteittensa
välistä. Alfred sitoi hänen kyynärpäänsä yhteen takaapäin.

»Nyt sinä kelpaat», hyväksyi hänet Alfred iloisesti. »Katsokaamme nyt
hieman ruokavarojasi.»

Kaksi litteää kiveä parin tuuman päässä toisistaan tekivät uunin
virkaa ja paistinpannu aukon kohdalla, jonne nuotion liekit leiskuivat
sekä tinakuppi muodostivat rosvon koko keittiökaluston. Alfred pisti
vieraanvaraisesti hieman leipää ja kahvia sen entisen omistajan suuhun.

»Ei sen vuoksi, että se olisi niin tarpeellista», huomautti hän, »mutta
minä olen ylen helläsydäminen».

Aterian jälkeen pani Alfred toimeen lyhyen ja tulosrikkaan saaliin
etsiskelyn ja löysi sen vieraan satulapussista, joka oli ujostelematta
jäänyt auki.

»Olet varmaankin ensikertalainen näissä hommissa, vieras»,
huomautti poliisipäällikkö. »Satulassasihan on paljonkin parempia
piilopaikkoja kuten rajaus ja satulannuppi. Onko sinulla mitään pientä
ratsastusretkeä vastaan?»

Mies pudisti päätään. Hän oli pysytellyt synkän äänettömänä koko
hauskan toimituksen ajan.

Alfred ja hänen vankinsa nousivat vihdoin satulaan ja ratsastivat
pohjoiseen. Heti kun he olivat kiivenneet laakson jyrkän seinämän,
ajoivat he peräkkäin, vieras edellä ja vieraan hevonen muodostaen
uskollisen jälkijoukon. Siten joutui rosvo ensimmäisenä näkemään
Siouxintiaani-joukon, joka pysähtyi silmänräpäykseksi eräälle
kaukaiselle mäelle. Luonnollisesti Sioux-intiaanit näkivät myös hänet.
Hän ilmoitti havaintonsa Alfredille.

»No, ne eivät ole vihamielisiä», sanoi Alfred.

»Nämä villit ovat varmasti vihamielisiä», pani vieras vastaan. »Älkää
erehtykökään niiden suhteen. Minähän vasta toissapäivänä anastin heiltä
tuon kirjavan hevosen», ja hän viittasi peukalollaan takana tulevaa
hevosta.

»Ja sinä leiriydyit», huudahti Alfred äärimmilleen hämmästyneenä.
»Sinunhan täytyy olla kerrassaan hullun.»

»En ollut nukkunut rahtuakaan kolmeen yöhön», selitti vieras, ikäänkuin
anteeksipyytäen.

Hän kohosi aimo askeleen Alfredin silmissä.

»Olipa sinulla rohkeutta, kun sellaisissa olosuhteissa suunnittelit
vielä postin ryöstöä.»

»Olin päättänyt ryöstää sen ja minähän sain sen», vastasi vieras
itsepäisesti.

Villit näyttäytyivät seuraavan kukkulan laella, ainoastaan puolen
mailin päässä ja tulivat miehiä kohti. »Arvelen, että tarvitset
käsiäsi», sanoi Alfred yksinkertaisesti ja ratsastaen hänen viereensä
irroitti rosvon kädet yhdellä veitsen viilaisulla. Mies ojensi
molemmat kätensä ulos ja sitten ylös verrytelläkseen jäseniään ja
hyppäsi maahan. Alfred laskeutui samoin satulasta. Molemmat sitoivat
sitten muitta mutkitta hevostensa päät lähelle etujalkojen nilkkoja ja
istuutuivat sitten selät vastakkain preerialle. Kullakin oli uusinta
mallia Winchesteri ja pari Colt-revolveria, joihin sopi myöskin
Winchesterin panokset.

»Montako panosta?» kysyi Alfred.

»Viisikymmentäkaksi», vastasi vieras tutkittuaan varastonsa.

»Seitsemänkymmentä minulla», ilmoitti Alfred. »Minä kuljen aina
täysissä varusteissa.»

Kumpikin järjesti eteensä pienen puoliympyrän muotoisen patterinsa.
Heidän käytettävissään ilman uudelleen latausta oli neljäkymmentä
kahdeksan laukausta.

Kun intiaanit olivat lähestyneet noin neljänsadan jalan päähän
valkoisista miehistä, pysähtyivät he. Alfred nousi ja kohotti kättään
heitä kohti kämmen eteenpäin rauhan merkiksi. Vastaukseksi tuli laukaus
ja valtava karjunta.

»Sanoinhan teille», huomautti vanki.

Alfred palasi takaisin ja istuutui. Villit, yksitellen eroten joukosta,
lähtivät ratsastamaan vinhaa vauhtia alati pienenevässä ympyrässä.
He karjuivat kovasti. Silloin tällöin he myös ampuivat. Jälkimmäistä
toimitusta aronmiehet seurasivat korvat tarkkaavina, sillä heidän
harjaantuneelle kuuloaistilleen puhui kukin laji ampuma-aseita
omaa kieltään — vanha suusta ladattava Remington ja raskas Sharpin
viisikymmentä, kukin niistä ilmaisi heti itsensä. Kuulat eivät
herättäneet heidän mielenkiintoaan ensinkään. Kaksi maassa istuvaa
miestä oli sangen pieni maali intiaaneille, jotka puhdistamattomilla
pyssyillään ja nelistävän hevosen selästä ampuivat neljänsadan jalan
etäisyydellä.

»Tuo joukko ei ole täkäläisiä», päätteli Alfred. »Heillä ei ole
tusinaakaan takaaladattavia.»

»Eiköhän ole parasta ampua yksi heistä», ehdotti vieras, asettuen
polvilleen.

»Älä ole hullu», neuvoi Alfred, »vaan käy auttamaan.» Hän oli
tyytyväinen asiain tähänastiseen tilaan ja kaivoi jäistä maata
veitsellään. Kepeä lumi oli miltei kokonaan tuiskunnut mäen laelta
pois. Vieras totteli.

Nähdessään mitä miehet tekivät, käänsivät intiaanit hevosensa suoraan
heitä kohti ja tekivät hyökkäyksen. Noin kahden sadan jalan päähän
tultuaan alkoivat winchesterit puhua. Alfred ampui kahdesti ja vieras
kolmasti. Silloin ympyrä särkyi ja hajosi ja lasketti ohi.

»Montako sait?» kysyi Alfred ammattimiehen harrastuksella.

»Kaksi» vastasi vieras.

»Kaksi täälläkin», lisäsi Alfred.

Aivan läheltä kuuluva liikehtiminen, valitus ja potkiminen sai
molemmat miehet äkkiä kääntymään. Kirjava hevonen oli kaatunut ja
potki hurjasti. Alfred meni sen luo ja pisti veitsensä sen kurkkuun
säästääkseen ammuksiaan.

»Lähde liikkeelle, toveri», sanoi Alfred. Toinen lähti. Siten saivat
he turvan ainakin yhdeltä suunnalta. Intiaanit olivat nostaneet
kauhean mölyn nähdessään hevosen kaatuvan. Nyt, kun kukin sotilas tuli
määrätylle paikalle pysäyttivät he hevosensa ja muodostivat jälleen
yhtenäisen ryhmän. Alfred ja rosvo tiesivät vallan hyvin, että tämä
liike uhkasi heitä vakavammalla hyökkäyksellä kuin se välinäytös,
josta he äsken verrattain helposti olivat selviytyneet. Intiaani
on äärimmilleen laumaihminen kun on kysymyksessä avotaistelu. Hän
saa paljon rohkaisua huutamisesta, hevosten kavioitten kapseesta ja
runsaitten kotkansulkien heilunnasta. Mutta piiristä hyökkäys on liian
yksilöllistä sopiakseen intiaanin makuun.

Intiaanit olivat nyt selvillä vastustajistaan. He tiesivät olevansa
tekemisissä kokeneitten kanssa. Miesten käytännöllinen menettely
sitoessaan hevostensa päät nilkkoihin ja heidän taitonsa huomata
helpoin puolustusmenetelmä oli varmaankin jo herättänyt heissä
epäluuloja. Sitä vahvisti yhä heidän erinomaisen tarkka ammuntansa.
Mutta he saivat varmuuden asiasta siitä pikkuseikasta, että miehet,
huolimatta hyökkäyksen tuimuudesta ja kiihotuksesta, olivat ampuneet
ainoastaan muutaman laukauksen ja nekin vasta aivan läheltä. On sangen
vaikeata pidättyä ampumasta ylimalkaan kun niin monta maalia tarjoutuu
silmälle yhtäaikaa. Mutta se on myös yhtä kohtalokasta. Villille on
muutama harhalaukaus suuri rohkaisu ja ne näyttävät jatkuvan kerran
aljettuaan. Harhalaukaukset kuolettavat tyyneyden ja itseluottamuksen
ja ne viekoittelevat vihollisen tuumaa lähemmä sitä taistelun halun
rajaa jonka toisella puolella viisauden sijalle astuu murhaamisen halu.
Intiaani on mitä varovaisin ja viekkain sotilas, ennenkuin hän tulee
raivoksi ja hän on mahdollisimman häikäilemätön sen jälkeen. Muutamassa
silmänräpäyksessä oli neljä heistä muuttanut autuaille metsästysmaille
ja loput jäivät, pääsemättä lähemmä saalistaan miettimään sitä
tosiasiaa.

Hyökkäys alkoi. He ratsastivat samaa hurjaa vauhtia, jota he käyttivät
puhvelinmetsästyksessä, yhtä äkillistä, kauhistuttavaa ja uhkaavaa
kuin musta ukkospilvi myrskyn siivillä ja kuten sekin, näytti heidän
peloittavuutensa ja nopeutensa kasvavan sitä mukaa kuin he lähenivät.
Kukin ratsastaja taivutti itseään hevosensa kaulaan saakka ja ampui —
oikean kuulasateen, joka, vaikka se menikin liian korkealta, kuitenkin
vinkui ilkeästi ilmassa. Hevoset ojentelivat kaulojaan ja aukoivat
punaisia kitojaan ja panivat pienet jalkansa liikkumaan niin nopeasti,
että ne muistuttivat elävästi junan ohi kiitävää säleaitaa. Ja kepeä
lumi tuiskusi pyrynä heidän takanaan.

Kumpaistakaan miestä ei kiihoitus saanut nousemaan polvilleen
kuolleen hevosen takaa. He tiesivät, että nyt oli tullut tärkeä
vaihe taistelussa ja he ampuivat varmasti ja nopeasti, keskittäen
koko tarmonsa varmaan tähtäykseen. Ensimmäinen intiaani koetti
saada hevosensa hyppäämään edessä olevan esteen yli, mutta pieni
eläin kieltäytyi oudosta yrityksestä, väisti vasemmalle, törmäsi
muihin intiaaneihin ja yhtyi muuhun ohi painaltavaan sotilasvirtaan.
Siinä sekasorrossa joutui Alfred tyhjentämään viimeiset panoksensa
winchesteristään ja onnistuikin haavoittamaan erästä hevosta.
Potkiva ja kiljahteleva hevonen tarjosi hetkellisen, mutta
erinomaisen suojan poliisipäällikölle. Sarja räiskyviä laukauksia
hänen kuusipiippuisestaan keskelle epäröivää intiaanijoukkoa mursi
hyökkäyksen. Itsesuggeroitu kiihoitus laukesi ja intiaanit kääntyivät
ja ratsastivat ohi.

Rosvo oli myös omalta osaltaan onnistunut tappamaan hevosen muutaman
jalan päähän väliaikaisesta varustuksesta, ja estettyään täten
suoranaisen yliratsastuksen makasi hän kyljellään ja tyhjensi siinä
asennossa ensin toisen ja sitten toisen revolverinsa päin uhkaavinta
turmiota. Alfredin huomiokyky ja oikean siiven heikkous pakotti nämäkin
villit pakosalle. Ihme kyllä, ei kumpainenkaan miehistä haavoittunut
pahemmin, jokunen naarmu vain muistutti taistelun tulisuutta, mutta
heidän vaatteensa ja tanner heidän ympärillään oli täynnä kuulien
jälkiä. Omituista oli myös, että rosvon toinen hevonen oli säilynyt
hengissä vähän matkan päässä, jonne se taistelun tuoksinassa oli
työntynyt. Alfred nousi ja toi sen takaisin. Sitten molemmat miehet
tekivät kuolleista hevosista ja satuloista kolmion muotoisen
rintavarustuksen itselleen.

»Tällaista ryöppyä en kestä toista kertaa», huomautti rosvo vetäen
syvän henkäyksen.

»Eivät he sitä pyydäkään toistamiseen», vastasi Alfred viisaana.

Miehet koettivat tehdä laskelmia. Se ei ollut helppoa.
Sadastakahdestatoista panoksesta, joilla he olivat taistelun
aloittaneet, oli jäljellä vain kuusikymmentäkahdeksan. Se tiesi sitä,
että he yksin viimeisessä kahakassa olivat tuhlanneet kokonaista
kolmekymmentäyhdeksän kappaletta. Mikäli he saattoivat arvata olivat he
vähentäneet vihollisiaan kahdeksalla miehellä, joista neljä viimeisessä
ottelussa. Sitäpaitsi makasi kuolleena monta hevosta. Ensi silmäyksellä
saattoi tulos näyttää kehnolta. Mutta sitä se ei ollut. Parhaissakin
olosuhteissa on vilkkaasti liikkuva maali vaikeasti osattava. Tässä
tapauksessa olivat olosuhteet sellaiset, että Idän mies ei olisi
pystynyt saamaan sattumaa höyhenpielukseenkaan kolmen jalan päästä.

Ja nyt alkoi kauhein hetki tätä kauhun päivää. Tusina sotilaita
laskeutui satulasta, kaarsi hieman vasempaan ja katosi harvaan
kuivaneeseen heinään ja tuskin kuuden tuuman korkuiseen pensastoon.
Näytti siltä kuin ei siihen olisi voinut piiloutua yksi ainoakaan
mies ja kuitenkin nieli se kokonaisen tusinan aivan kuin ne olisi
meri vienyt. Ainoastaan heinän korsi siellä täällä heilahti, ja sen
mukaan täytyi Alfredin ja hänen toverinsa ampua nopeasti ja varmasti.
Se oli välttämätöntä, sillä siten saattoivat he pidättää tuota
salaisesti matelevaa tusinaa tulemasta muutaman askeleen päähän,
josta he, jos heidän sotajumalansa sen salli, aikoivat hyökätä ja
käsikähmässä lopettaa vihollisensa. Ja sitä hyökkäystä ei enää
voinut pysähdyttää. Valkoiset miehet tiesivät sen varsin hyvin ja
kävivät omantunnontarkasti työhön kourallisine ammuksia näyttääkseen
punaisille, ettei ollut niinkään terveellistä madella mäkien huipuilla
syksyisenä päivänä. Siellä täällä makaili vielä intiaaneja mikä
polvillaan, mikä mahallaan ja koettivat näyttää, että asia oli
päinvastainen.

Tuima taistelu oli lämmittänyt miehiämme. Nyt alkoi kylmä viima
tunkeutua villavaatteiden läpi ja nosti ihon kananlihalle. Oli
mahdotonta määritellä ammunnan vaikutusta, mutta molemmat miehet
tiesivät, että heidän tarkkuutensa väheni. Vaikka Alfred kuinka
olisi purrut yhteen hampaitaan ja vaikka hän kuinka olisi pidättänyt
hengitystään, ei hän sittenkään voinut sovittaa sitä varmaa,
tarkoituksenmukaista ja nopeaa nykäisyä liipasimelle, joka on
välttämätön tarkka-ammunnassa. Vaikka hän kuinka olisi pannut vastaan,
sai pyssy aina pienen nykäyksen oikeaan, hanan pudotessa. Maa oli
hyvin kylmä. Ennen pitkää tunsivat miehet voittamatonta halua kaiken
uhallakin astua muutaman askeleen edes takaisin veren lämmikkeeksi.
Vaara ei heitä pidättänyt. Ainoastaan aro-asukkaan juurtunut kauhu
jonkin mahdollisuuden menettämiseen pidätti heitä paikallaan.

Kuitenkin onnistui heidän pitää tusina varovaisen välimatkan päässä,
vieläpä luulivat he saaneensa muutamia vaarattomiksikin. Intiaanin
menettelytapoihin kuuluu odottaminen, odottaminen määrättömän
kärsivällisesti, hitaasti madella lähemmä, jalan, tuuman kerrallaan
ja sitten kotkan nopeudella käyttää hyväkseen tilaisuutta, jonka
pieninkin väsymyksen aiheuttama epäviisas teko vihollisen puolelta
saattoi tarjota. Toinen toisensa perästä kajahteli kallisarvoinen ammus
ja putosi sitten aukosta tyhjänä ja hyödyttömänä. Ja yhä lähempänä
liikahtelivat heinien latvat.

»Toivoisinpa, vieras, ettet olisi lähtenyt eteläänpäin», jutteli
Alfred. »Olisimme muussa tapauksessa lähempänä Pierren tietä.»

»Minä panen loput toivostani intiaaneihin», kalisteli toinen
hampaitaan. »Toivon että he pian tekevät hyökkäyksen taas, sillä minä
olen kohtapuoleen jäässä.»

Kahden tienoilla tuli aurinko esille ja tuuli laimeni. Vaikka
auringon säteet olivatkin heikot siihen vuodenaikaan, sai ero aamulla
vallinneeseen ilmaan nähden miesten jäsenet kuitenkin lämpiämään.
Onnistuipa Alfredin saada vääntämällä ja kääntämällä eväspussista
leipää pienen palan, jonka he veljellisesti jakoivat keskenään. Mutta
panokset vähenivät pelottavasti.

»Me järjestämme kuoleman linjan», aloitti Alfred. »Niin kauan kuin he
pysyttelevät tuon pensastupsun toisella puolella ovat he turvassa.
Hoida sinä tuota puolta.»

»Oikein», myöntyi vieras.

Se tuotti heille suhteellisesti levollisen ajan. He panivat
tupakaksikin ja tunsivat itsensä jotenkin onnellisiksi. Lähelle
olevalle mäelle olivat muut intiaanit asettuneet leiriin ja
suhtautuivat asiaan varsin kepeästi. Kahden valkoihoisen poistaminen
elävien kirjoista oli pieni asia heille, eivätkä he sen enempää
huolehtineet asiasta. Heidän välinpitämättömyytensä ärsytti
tavattomasti rosvoa.

»Kirotut siwashit», mutisi hän.

»Pidä varasi!» varoitti Alfred!

Intiaanit olivat edenneet kuolemanlinjan yli. Heinän latvat näyttivät
paikan missä mikin ankerias luikerteli. Intiaanit olivat päättäneet
edetä, arvatenkin aron miesten epätarkan ammunnan rohkaisemina.
Sitäpaitsi rupesi päivä loppumaan. Nyt ei leikitty kissaa ja hiirtä,
vaan nyt oli kysymyksessä samanlainen ryntäys kuin äskenkin, sillä
erotuksella vain, että viimeiset pari-kolmekymmentä jalkaa suoritettiin
piilossa. Piiritetyt kohdistivat koko huomionsa siihen. Mäelle
leiriytyneet nousivat pienten puhvelilannasta viritettyjen valkeittensa
äärestä ja seurasivat näytelmää. Etäämpänä olevan mäen harjanteella
kuvastuivat vahtien haahmot taivaanrantaa vasten. Alfred valitsi
erään heiluvan heinätukon ja ampui sen etupuolelle. Pamaus hänen
vierellään osoitti että vieras myöskin oli alkanut. Se oli masentavaa
ja hermostuttavaa työtä. Ampuja ei koskaan voinut sanoa oliko laukaus
sattunut vai ei. Ainoa asia jonka hän varmasti tiesi oli se, että
hyökkääjät tulivat yhä lähemmä. Hänestä tuntui siltä kuin ampuisi hän
miestä tyhjällä panoksella. Tämä hermojännitys oli varmaankin kovin
koetus koko taistelussa.

Mutta he kestivät sen menestyksellä. Alfred tunsi kätensä vakavuuden
taas palaavan jännityksen ja ilman muutoksen johdosta. Winchester!
sylki taas yhtä varmasti kuin ennenkin. Äkkiä saattoi selvästi huomata
että tulijat alkoivat epäröidä. Rosvo huomasi sen myös.

»Annetaanpa heille että tuntuu», huudahti hän. Molemmat miehet ampuivat
ja sitten vielä kerran. Intiaani-ketju horjui.

»Vielä kaksi laukausta, niin he pysähtyvät», huusi rosvo ja veti
liipasinta. Hana löi tyhjää.

»Minä olen mennyttä miestä!» huudahti hän toivottomana. Hänen
panoksensa olivat loppuneet.

Alfred asetti oman kiväärinsä maahan, kääntyi selälleen ja puhalsi
savupilven kohti taivasta.

»Minä myös», sanoi hän.

Ampumisen taukoaminen oli tehnyt lopun intiaanien epäröinnistä. Hetki
vielä, niin he olisivat olleet selvillä asiain tilasta.

»Eivät he paljoakaan saa minun päänahastani», virkkoi Alfred näyttäen
paljasta päätään.

Kaukaisella mäenkukkulalla oleva vahti ratsasteli kummallisissa
ympyröissä sinne tänne ja heilutti omituisesti vaateriekaletta päänsä
päällä. Heiniköstä nousi yhdeksän intiaania, he kumartuivat eteenpäin
ja loikkivat kuin viiriäispoikue pois. Valkeittensa luona hyppäsivät
sotilaat satulaan, toisten taluttaessa muita hevosia noita yhdeksää
kohti. Kaikilla heidän liikkeillään oli salaisen, mutta pakoittavan
kiireen leima. Alfred kuunteli tarkkaan.

»Näyttääpä siltä kuin olisimme pelastuneet», virkkoi hän rauhallisesti.
»Luulenpa, että pojat ovat lähteneet seuraamaan jälkiäni.»

Vieras pysähtyi jäljelle jääneen hevosen irroittamishommissaan. Kaukaa
kuuli hän heikkoa huutoa ja laukauksia, jotka olivat tarkoitetut
rohkaisuksi Alfredille.

»He tulevat täyttä laukkaa.»

Nyt oli vieras jo irroittanut hevosen.

»Arvatenkin eroamme nyt», sanoi hän, nousten satulaan. »Luonnollisesti
otan minä tämän ruskon, koska olen paremmin sen tarpeessa. Näkemiin.
Voinpa tässä vielä sanoa, että tunnen itseni oikein iloiseksi siitä,
että intiaanit sattuivat tiellemme.»

Samassa lysähti hänen hevosensa maahan ja rupesi potkimaan ja
pärskimään verta.

»Minulla on vielä toinenkin, niin että pysyttele hieman hiljaa»,
komensi Alfred ojentaen kuusipiippuisensa.

Vieras makasi maassa ja katsoi hämmästyneenä Alfredia.

»Minä luulin, ettei teillä ollut ainoatakaan panosta jäljellä!»
huudahti hän.

»Teikäläisten pitäisi kaikkien tietää, että niinkauan kuin olen
päällikkönä tässä piirissä, olen ennenkaikkea poliisi ja vasta toisessa
kädessä intiaani-kyttä.»

»Mitä p——», ihmetteli maantierosvo, yhä hämillään.

»Ne olivat ne kaksi panosta jotka olisivat pysäyttäneet intiaanit»,
sanoi Alfred.



X.

KILPAJUOKSU.


Tämä juttu on laukauksia ja verta täynnä, mutta se on siitä huolimatta
tosi. Se on Alfredin juttuja, mutta ei Alfred itse siinä esiinny
pääsankarina, vaan aivan toinen mies, joka ei ole läheskään niin
mielenkiintoinen kuin Alfred.

Tällä kertaa saattoi Alfred ja se toinen mies, jonka nimi oli Tom,
meksikolaista paimenjoukkoa Circle X karjatalolle. Circle X oli aivan
keskipisteenä alueella, jossa oli syntynyt kultarynnäkkö ja oli siten
joutunut miesten puutteeseen. Tom ja Alfred olivat silloin lähteneet
Tusconiin ja koonneet parhaan miehistön mikä oli saatavissa, joka
parhaanakin oli sellainen, että se saattoi pusertaa kyyneleet esille
vanhanaikaiselta, ratsastustaitoiselta ja nopeasti toimivalta kunnon
teksasilaiselta lehmäpaimenelta. Joukko oli pahan näköinen, se oli
synkkä, mustakulmainen ja tympeä. Mutta se osasi yhtäkaikki heittää
lassoa ja erotella karjaa, joka olikin ei ainoastaan pääasia, vaan koko
asia.

Homma ei ollut vähääkään hauska. Joko Tom tai Alfred piti yövahtia —
se oli vain varovaisuus-toimenpide — ja he tunsivat itsensä paljon
yksinäisemmiksi, kuin jos he olisivat ratsastaneet ypö yksin Arizonan
äärettömillä savikoilla. Tunne oli sitäkin syvällisempi kun Tom oli
juuri taas saanut miettimispuuskan. Tom ja Alfred olivat nyt olleet
tovereita kaksi vuotta, joten Alfred tunsi hänet tarpeeksi, jättääkseen
hänet aivan itsekseen kunnes hän taas tulisi ennalleen.

Alkusyy Tomin mietiskelyyn oli eräs ulko-ilmasaarnaaja ja toisena
syynä oli luonnollisesti rakkausjuttu. Nämät molemmat asiat eivät
olleet yhteydessä keskenään Tomin tietoisuudessa, mutta ne yhtyivät
kuitenkin salaperäisesti aiheuttamaan hänessä eräänlaista mietiskelevää
tyytymättömyyttä.

Kun Tom oli aivan nuori, oli hän rakastunut erääseen tyttöön Dakotan
takamailla. Pian sen jälkeen oli läheisyyteen asettunut sotaväenosasto
ja sen jälkeen eivät majurien tyttäret eivätkä upseerien rouvat enää
Anne Binghamin nimeä maininneet. Tom, ollen nuori ja kokematon, ei
koskaan oikein toipunut siitä. Se jäi osaksi hänen luonnettaan, se oli
kuin iltahämy hänen sielussaan tai kuin jonkinlainen tähtiyö, jolloin
tuskin huomattava utu himmentää tähtien kirkkauden.

Ulkoilma-saarnaaja oli valinnut saarnansa tekstiksi sanat »vailla
vaimon rakkautta» ja Tom, joka kuljeskeli joutilaana ohi, oli kuullut
sen. Jollakin merkillisellä tavalla olivat sanat jääneet pyörimään
hänen mielessään. Eivät ne hänelle oikeastaan mitään merkinneet, mutta
hän toisteli niitä yhä uudelleen, kuten useinkin suloinen sana hivelee
korvaa ja jää mehevänä kielelle. Tom oli nähkääs vain tavallinen
parkittu arizonalainen lehmäpaimen, ja sen vuoksi ainakin kotoisen
siveysopin mukaan, vailla kaikkia hienompia tunteita. Mutta sanat
riittivät herättämään eloon muiston tummasilmäisestä Annesta ja muisto
taas aiheutti hänen mielentilassaan äkillisen heilahduksen synkkään
mietiskelyyn.

Tom, Alfred, hevoset, keittiövankkurit ja meksikolaiset paimenet olivat
vaeltaneet savikkoaroa jo kolme päivää. Matka oli kulkenut erikoisen
vaikeassa maastossa. Pään päällä erikoisen kirkas, painostava ja
kuuma taivas, ympärillä kauhean yksitoikkoinen taivaanranta ja paksu
valkoinen pölypilvi. Kolmannen päivän päättyessä tuntui jokaisesta
kuin hän tukehtuisi ja olisi lopen väsynyt ja kaikenlaisten pienten
onnettomuuksien lisäksi vastusti nuotio Black Samin innokkaimpiakin
sytytysyrityksiä. Se taas johti illallisen myöhästymiseen.

Mutta tämä erikoinen Arizonan osa ei aina ole ollut kuiva ja täynnä
savikoita. Mahtava joki, niin mahtava, etteivät sen pauhaavissa
aalloissa tämänaikaiset eläimet olisi tulleet toimeen, vyöryi
teräväsärmäisiltä pohjoisilta vuorilta, puski vihaisesti eteläisten
tasankojen halki ja vihdoin kiehuen ja kihisten vaahtoa; tulvi vielä
eteläisempään järveen, joka kauan sitten on kadonnut. Sen rantamilla
kasvoi outoja sipulikasveja. Sen vesissä uiskenteli peloittavia
hirviöitä, joilla oli käärmeen kaula. Vuoroon vallitsivat siellä niin
raivoisat myrskyt, että ne näyttivät repivän koko maailman rikki,
vuoroon taasen niin kuuma auringonpaiste, että siellä paitsi mainittuja
sipulikasveja kaiken muun elämän täytyi hukkua kuin pätsiin.

Aikain kuluessa olosuhteet muuttuivat ja muutokset aikaansaivat
nykyisen Arizonan. Siellä ei ole mitään tulvivia vesiä, ei mitään
sipulikasveja, ei julmia hirviöitä eikä, ennenkaikkea, mitään myrskyjä.
Ainoastaan aurinko on jäljellä sekä eräs toinen, nimittäin vanha virran
uoma.

Toisella rannalla — virran mutkan sisäpuolisella — on pitkä, loivasti
laskeva rinne. Se laskee niin loivasti; että tuskin huomaa milloin
se yhtyy itse virran pohjaan. Toisella rannalla taas — mutkan
ulkopuolisella — jossa vedet raivokkaasti pauhaten kääntyivät uuteen
suuntaan on korkea, miltei kohtisuora kallio, joka muodostaa monen
mailin pituisen rintamavarustuksen ja on paistunut kovaksi kuin
teräs tässä aurinkoisessa ja sateettomassa ilmanalassa. Satunnaiset
sateet ovat alkaneet syödä siihen poikittaisia laaksoja, mutta harvaa
poikkeusta lukuunottamatta eivät ne ole päässeet kallion huippua
kauemmaksi.

Poikkeukset, jotka ulottuvat tasangolle saakka, muodostavat jyrkät ja
vaaralliset portaat vuorelle. Jokaisen, joka tahtoo päästä tuon vanhan
virran muodostaman esteen yli, täytyy valita yksi noista kapeista
rotkoista kuljettavakseen.

Kysymyksessä olevana iltana olivat lehmäpaimenet leiriytyneet loivasti
laskeutuvan rinteen alapuolelle. Ylempänä kuvastui hevosia vartioiva
Alfred lännen taivasta vasten. Kauempana näkyi kalliovarustus mustana
nauhana auringon laskiessa. Leirissä näytti kaikki aavemaiselta,
muulit, vankkurien puoliympyrä, loikovien lehmäpaimenten epäselvät
ääriviivat ja vihdoin etualalla Sam loistavine, puoliympyrään
asetettuine keittovehkeineen ja säälittävän vähäisine tuliaineksineen,
jotka puolestaan eivät ensinkään tahtoneet ruveta loistamaan.

Sillä, kuten sanottu Samilla oli tuska tulta virittäessään. Se sammui
ainakin kuusi kertaa ja kuitenkin se liekehti kullakin kerralla siksi
kauan, että se sai Samin järjestämään keittoastiansa tulelle ja
jakelemaan eväitään. Sitten se sammui ja Sam-paran täytyi taas alkaa
alusta. Meksikolaiset polttelivat keltapaperisia sätkiään ja katselivat
hänen edestakaisin liikehtimistään synkän epäluuloisina. He olivat
varmasti vakuutettuja siitä, että Sam teki sitä piloillaan. Niinpä
he vihasivat häntä sydämensä pohjasta ja kääriytyivät vaippoihinsa.
Tom istui vankkurien nokassa heilutellen jalkojaan ja kerraten
kertaamistaan sielussaan soivaa laulua: »vailla vaimon rakkautta,
vailla vaimon rakkautta.» Hänen mielensä oli mustaa mustempi. Aika
ajoin katsahti hän Samiin, mutta ilman minkäänlaista kärsimättömyyttä.
Hän oli tottunut tulemaan toimeen ilmankin illallista. Sam oli hänelle
täysin yhdentekevä.

Mitä kokkiin itseensä tulee, niin paistoi hämmästys hänen pyöreitten
hartioittensa joka liikkeestä. Hänen kihara, harmaa tukkansa oli
epäjärjestyksessä alituisista epätoivon raapaisuista ja hänen
silmissään oli jotakin koiran surumielisyyttä, kun hän kohotti
katseensa ylös. Elämä ei ollut hänelle yhdentekevää. Päinvastoin.
Tehtävä: _märät puut + tulitikut = keittovalkea_ oli hänen elämänsä
risti. Siinä oli jotakin säälittävää. Ehkäpä se oli sitä sen vuoksi,
että koomillinen naama käydessä vakavaksi, vaikuttaa surullisemmalta
kuin maailman melankoolisimmat kasvot.

Vihdoin nousi kuu ja tulikin päätti syttyä. Seitsemännellä yrityksellä
se paloi tarmokkaasti ja asettui sitten vakavasti hehkumaan
pannukakuille sopivalla kuumuudella.

Mutta sen haiku oli kitkerä ja iltaviima oli oikullinen. Kitkerä savu
ja tyhjä vatsa sopii vallan hyvin sananlaskuksi, kun sen sovittaa
meksikolaisiin. Enimmät loikovista lehmäpaimenista kirosivat vain
hieman hartaammin ja kääriytyivät tiukemmin huopiinsa, mutta José
Guiterrez murisi, heitti peittonsa yltään ja lähestyi valkeata.

Sam pyöräytti silmävalkuaisiaan häneen hetkeksi, naurahti puoleksi
hämmästyneeseen tapaansa ja kääntyi taas patojensa ja pannujensa
puoleen. José, ollen pahalla tuulella ja lapsellinen, tahtoi tehdä
jollekin jotakin ja läimäytti sen vuoksi pitkällä piiskansiimallaan
keskelle pannukakkukasaa, joka vielä oli järjestämättä. Piiska jätti
kapean juovan pannukakkupatteriin. Sam katsahti äkkiä ylös.

»Älä tee sitä!» sanoi hän suuttuneena.

Hän katsoi tovin aikaa tiukasti kukkomaiseen Joséhen ja kääntyi sitten
keittohommiinsa. Asetellessaan kallistelevaa kahvipannua vakavammaksi
sattui hän törmäämään Josén reiteen. José potkaisi paikalla ja tuimasti
koko keittohoidon hajalle. Paistinpannu lensi salviaruohopensaaseen,
kahvipannu vieri maakoloon sylkien poroa ja vettä hiljalleen
vähenevällä voimalla, kattila pyörähti kyljelleen, pannukakut
hajaantuivat puolueettomasti ja mikä pahinta, valkea sammui kokonaan.

Black Sam alkoi nousta hitaasti. Seuraavassa silmänräpäyksessä
lyyhistyi hän korahtaen takaisin, veitsen pisto kyljessä.

Murhaaja seisoi ja katseli uhriaan, muut meksikolaiset tuijottivat. Tom
hyppäsi vankkurien nokalta, veti aseensa vyöltään, tähtäsi tarkkaan ja
ampui kahdesti. Sitten hän kääntyi ja lähti juoksemaan Alfredia kohti.

Lehmäpaimen ei pysty juoksemaan kovin nopeasti. Hänellä on
tavallisesti sellainen tonnisto kannettavanaan pitkävartisten
saappaitten, kannusten, varusten ja panosvyön muodossa, että hän
käykin horjuen. Tomin onnistui päästä pienen, kivisen kuilun yli,
ennenkuin meksikolaiset selvisivät hämmästyksestään ja pääsivät
irtaantumaan peitoistaan. Sitten katsahti hän taakseen. Hän näki,
että muutamat paimenista juoksivat varusvankkureille, toiset taas
irroittivat muuleja ja että muutamat olivat asettuneet polvilleen ja
varustautuivat ampumaan. Viimemainitun huomatessaan alkoi Tom ponkata
puoleen ja toiseen juostessaan. Se tietenkin hidastutti hänen kulkuaan.
Puolitiessä mäelle tuli Alfred häntä vastaan matkalla ottamaan osaa
leikkiin, olipa sitten kysymys mistä tahansa. Pieni mies ojensi kätensä
ja tarttui Tomiin. Tom ponnisti jalustinta vasten ja oli hetkessä
kahdenreisin satulassa.

Alfred kääntyi takaisin mäelle ja alkoi sanaakaan sanomatta hurjasti
sovitella piiskaansa hevosensa olkapäille. Kun he mäen päällä
ratsastivat laitumella olevien hevosten ohi, käännähti Tom hevosen
selässä ja tyhjensi jäljellä olevat ammuksensa keskelle laumaa. Kaksi
hevosta tupertui potkien maahan, muut hajaantuivat joka taholle. Alfred
murahti hyväksyvästi, sillä se teki takaa-ajon vaikeammaksi ja antoi
siten heille pitemmän etumatkan.

Sekä Alfred että Tom tiesivät vallan hyvin, että hevonen joka kantoi
selässään kahta miestä ei saattanut päästä pakoon yhtä miestä
kantavalta, mutta he tunsivat myöskin seudun ja se merkitsi heille
sitä, että jos he vain pääsisivät onnellisesti sen kapean solan luo,
joka kulki vanhan savimäen poikki, niin se saattaisivat pelastua
Petersoniin, joka sijaitsi hyvänlaisen mailimäärän päässä siitä.
Se saattoi käydä päinsä siitäkin syystä, että mies, jolla on vaara
takanaan, kiipeää nopeammin kuin se, jolla on vaara edessäpäin.
Sitäpaitsi panisi vilkas puolustus varmaan vihastuneen meksikolaisenkin
miettimään ennenkuin hän alkaisi kiipeämisen. Niin ollen pakoitti
Alfred hevostaan eteenpäin vanhan virran pohjalla olevan tasamaan
poikki lähintä ja ainoata läpipääsyä kohti. Viisitoista mailia
edessäpäin oli säännöllinen kulkureitti. Muuta tietä ei vuorelle
päässyt, se oli joka puolelta luoksepääsemätön kuin vanhanaikainen
linnoitus. Meksikolaiset olivat tällöin onnistuneet suopungeillaan
ottamaan kiinni muutaman hajaantuneista hevosista ja olivat jo
tulossa heidän perässään hurjasti karjuen. Alfred katsoi taakseen ja
virnisteli. Tom heilautti suurta olkihattuaan kiusoittelevasti.

Lähestyessään solaa huomasivat he, että sen seinämät olivat miltei
kohtisuorat ja sileät. Sen pohja oli V:n muotoinen ja niin täynnä
koloja, merkillisiä torneja ja pilareja sekä muinaisten sateitten
kaivama, että se oli melkein mahdoton kuljettavaksi. Se nousi loivasti
ensin, mutta jyrkkeni sitten ja oli ylinnä miltei pystysuora pari,
kolme jalkaa. Kun miehet tulivat siihen, astuivat he satulasta
ja alkoivat kiivetä nelinkontin taluttaen hevosta perässään.
Ratsastettuaan suoraan auringonlaskua kohti olivat heidän silmänsä
aivan häikäistyneet, jotenka työ ei ollut helppoa. Hevonen seurasi
varovaisesti, turpa maata vasten.

Kaikille on tunnettua, että lyhyet sateet, joita seuraa polttava
auringonpaiste, pyrkivät kaivamaan vaihtelevan syviä onkaloita
savimaihin, jättäen kuoren kovaksi. Alfredin ja Tomin olisi kokeneina
miehinä pitänyt arvata se, mutta he eivät tehneet sitä. Heti päästyään
solaan suistui hevonen tuollaisen kuoren läpi maanalaiseen onkaloon
painuen raskaasti kyljelleen. Päästyään jotenkuten jaloilleen taas, jäi
se siihen huohottaen ja sieraimet laajallaan seisomaan.

»Kuinka kävi, Tom?» huusi Alfred, joka oli hieman edellä.

»Lapa sijoiltaan», sanoi Tom lyhyesti.

Alfred palasi takaisin sanaakaan virkkamatta ja asettaen pistoolinsa
piipun hevosen otsaa vasten aivan silmien kohdalle, painoi liipasinta.
Molemmat miehet rakensivat kuolleesta hevosesta itselleen kiven suojaan
rintavarustuksen. Juuri kun he olivat asettuneet sen taakse pyyhälsivät
meksikolaiset paikalle, ratsastaen satulatta. Tom pani rauhallisesti
uudet panokset pistooliinsa.

Meksikolaisten silmät olivat myöskin ilta-auringon häikäisemät ja
he pysähtyivät hetkeksi sekavana ryhmänä solan suulle. Molemmat
miehet nousivat seisaalleen varustuksensa takaa ja ampuivat nopeasti.
Kolme meksiä ja kaksi hevosta kaatui. Muut livistivät hurjassa
sekasorrossa oikealle ja pääsivät amerikkalaisten tulelta piiloon.
Kolme winchesterillä aseistettua meksikolaista teki pitkän kierroksen
ja laskeutui rauhallisesti suuren heinäpensaan taakse, tarkalleen
pistoolien ulottuvilta. Siinä he makasivat ja odottivat. Sitten
vallitsi täydellinen hiljaisuus.

Nouseva kuu paistoi suoraan solaan, valaisten jokaisen pisteen mäen
rinnassa. Huonoinkaan ampuja ei olisi voinut ampua harhaan sellaista
taustaa vastaan. Molemmat miehet totesivat sen ja asettuivat tarkemmin
turvaan varustuksensa taakse. Tom kohotti kiven avulla varovaisesti
hevosen päätä ylemmäksi, muodostaen siten itselleen tähystysreiän,
josta hän paremmin saattoi seurata vihollisen liikkeitä. Sitten hän
heittäytyi vatsalleen ja alkoi veitsellään piirrellä kovaa savea,
sillä Tomilla oli samanlainen piirtelemisen halu kuin monella nuorella
pojalla. Alfred veti varovaisesti saappaansa varresta lyhyen piippunsa,
painoi lyhyellä peukalollaan tupakkapanoksen, joka siinä oli valmiina,
syvemmälle, ja raapaisi valkean. Hän piti tikkua vähän aikaa piipun
pesän yläpuolella.

»Mistä oikeastaan on kysymys», tiedusteli hän varsin
anteeksiannettavalla uteliaisuudella.

»Tästä on nyt viisitoista mailia solan toiseen päähän», sanoi Tom,
ikäänkuin ei olisi kuullutkaan Alfredin kysymystä. »Ja tietysti he
lähettävät osan kiertämään sen kautta. Tässä valaistuksessa menee
heiltä siihen kolme tuntia. Sitten he ampuvat meidät helposti ylhäältä
käsin.»

Alfred puhalsi kolme savupilveä taivasta kohti. Näytti siltä kuin asia
hänen mielestään olisi ollut niin selvä, ettei siihen sen enempää
sanoja tarvinnut tuhlata.

»Meidän täytyy päästä tästä pois», sanoi Tom vakavana.

Alfred murahti.

»Ja mitenkähän se käy päinsä.»

Alfred veti välillä pari haikua.

»Sillä, jos me lähdemme tästä liikkeelle, niin nuo likanaamat
luonnollisesti ampuvat meidät takaapäin samassa silmänräpäyksessä kun
me alamme kiivetä.

Alfred suvaitsi nyökätä päätään. Tom keskeytti piirtelemisensä
vastaukseksi.

»Niin», sanoi Alfred, ottaen piipun suustaan — Tom aloitti taas
tyytyväisenä piirustelunsa — »yksi keino siihen on ja se on se, että me
pidämme heitä niin kuumina edestäpäin, etteivät he voi ampua meitä.»

Tom näytti hämmästyneeltä.

»Meidän täytyy koettaa kiivetä. Luonnollisesti voi tapahtua tapaturma.
Mutta kun minä annan merkin, niin sinä lähdet ja jos joku heistä ampuu
sinut, niin se tapahtuu siitä syystä, että minun kuusipiippuiseni on
tyhjä.»

»Mutta ethän voi kiivetä ja ampua yht'aikaa», vastusteli Tom.

»En luonnollisestikaan», vastasi Alfred tyynesti. »Työnjako, sinä
kiipeät ja minä ammun.»

Tomin silmissä välähti.

»Ei käy», sanoi hän rauhallisesti.

»Sinulla on pitemmät jalat», väitti Alfred ystävällinen sävy äänessään,
»joten sinä joudut Petersoniin pikemmin.» Sitten katsoi hän Tomia
silmiin ja muutti äänensä kylmän asialliseksi. »No hyvä! Minä heitän
arpaa.»

Vastaukseksi veti Tom vanhan korttipakan taskustaan.

»Kuulehan», ehdotti hän riemuisasti. »Minä vedän ja se, joka ensin saa
sotamiehen, se jää tähän.»

Hän alkoi käsitellä kortteja ja kumartuen hieman, pudotti muutaman
kortin. Alfred kääntyi nostamaan niitä. Tom pisti silloin kätevästi
ruutusotamiehen alimmaksi pakkaan. Alfredin nostamat kortit pisti hän
keskelle pakkaa ja alkoi heti jakaa.

»Tässä on sinun», sanoi hän vetäen pakasta ristinelosen, »ja tämä on
minun», jatkoi hän vetäen esiin ruutusotamiehen. »Onni näkyy olevan
minulle vastainen», huomautti hän iloisesti.

Alfred oli hetken ääneti, hänen silmissään näkyi ilmeinen vastalause.
Sitten voitti hänessä rehellisen pelin vaisto. Hän paiskasi liiat
varustuksensa pois niin kuin ei mitään olisi tapahtunut, irroitti
kuusipiippuisensa ja antoi sen Tomille sekä asetti lakkinsa piiskan
varren päähän ja kohotti sen sitten hevosen kylkeä vasten niin
korkealle, että se veti vihollisen huomion puoleensa. Hän toimitti
työnsä nopeasti ja ilman mitään sankariotteita, sillä hän oli
preeria-asukas. Tuskin olivat kolmen winchesterin kuulat läiskähtäneet
savikkoa vasten, kun hän jo oli kiipeämässä kaikin voimin.

Meksikolaiset ryntäsivät aukkoa kohti molemmilta puolin varmoina siitä,
että he sivulta saisivat ampua vihollisensa tai sitten ennättäisivät
sulkea tien Alfredilta. Tässä he jättivät käyttämättä tehokkaimman
tulensa, nimittäin kolmen winchesteri-miehen — ja sen sijaan, että
he olisivat ampuneet, saivatkin he itse innokkaan vastaanoton Tomin
kuusipiippuisesta noin kuuden jalan etäisyydeltä. Keltanokkakaan ei
sellaiselta matkalta voi ampua harhaan.

Se osa, mikä meksikolaisista jäi henkiin, vetäytyi nopeammin takaisin
kuin he olivat tulleet ja winchesteri-miehet loikkivat takaisin
pensaansa taakse kuin viiriäispoikue.

Tom sytytti sitten Alfredin piipun ja jatkoi mainiota kuvanveistoaan
savimaassa. Hän tiesi, ettei mitään tapahtuisi ennenkuin kiertäjät
tulisivat. Peli oli hänen puoleltaan pelattu. Siitä oli tullut
kilpajuoksu lyhytjalkaisen miehen, joka kulki jalan ja hyvillä
hevosilla varustetun, rivakan ratsujoukon välillä. Harkiten
intohimottomasti asiaa, ei Tomilla ollut halua minkäänlaisiin
arvaamisiin kumpiko voittaisi.

Kuten sanottu oli Alfred pieni mies ja hänen jalkansa olivat
lyhyet. Eivätkä ne olleet ainoastaan lyhyet, vaan ne olivat aivan
harjaantumattomat, sillä Alfred vietti kaiket päivänsä hevosen selässä.
Mainituissa jaloissa oli lisäksi tiukat, ranskalaisilla korkeilla
koroilla varustetut saappaat, joita Idän miehet olisivat pitäneet
keikarimaisuutena, mutta joitten Lännen miehet tiesivät olevan
äärimmäisen käytännölliset — nehän estivät jalan luisumasta jalustimen
läpi eteenpäin. Muutenkin oli Alfred huonommalla puolella. Hänen
hartiansa olivat kapeat ja luisut ja hänen rintansa litteä. Huoneessa
ja Idässä olisi häntä arvatenkin pidetty keuhkotautisena. Täällä oli
hän ainoastaan ahdashenkinen.

Ja niin kävi, että Alfred hävisi kilpajuoksussa.

Ihme ei ollut siinä, että hän hävisi, vaan siinä, että hän ensinkään
pääsi perille Petersoniin. Jotenkin hän sinne kuitenkin tuli, yrittipä
vielä lähteä apujoukon mukanakin takaisin, mutta kaatui kuin pölkky
pitkäkseen, kun hän yritti nostaa pudottamaansa lakkia. Joku riisui
häneltä sitten saappaat ja pani hänet vuoteeseen.

Mitä apujoukkoon tulee, niin se hajaantui tuntia myöhemmin. Heti
sen jälkeen siitä muodostui metsästysjoukkue ja sen metsästettävänä
oli ihminen. Metsästyksestä tuli pitkällinen ja riista lopetettiin
viimeiseen olioon saakka, mutta siitä ei sen enempää.

Tom rukka tavattiin ilkosen alastomana ja palasiksi revittynä.
Meksikolaiset ovat tulista väkeä, varsinkin jos heistä muutamia on
tapettu. Tomin varustukset oli varastettu. Alaston hevonen ja alaston
mies aamun valjussa valaistuksessa oli kaikki mitä oli jäljellä, paitsi
sinne tänne lentäneitä paperipalasia, jotka ennen olivat olleet pakka
vanhoja kortteja. Varustuksen takainen savi oli täyteen piirusteltu —
ihminen saattaa saada aikaan paljonkin sellaista kun hänellä on kaksi
tuntia täysin joutilasta aikaa. Suurin osa koristeellisia kuvioita oli
nuolia, sydämen kuvia ja karjanmerkkejä, mutta eräässä kulmauksessa
olivat sanat: »vailla vaimon rakkautta.» Se oli hieman liikuttavaa
yhtäkaikki, vaikka ei Tom sitä ollut tarkoittanutkaan, sillä kuten jo
sanoin oli Tom vain tavallinen, parkittu arizonalainen lehmäpaimen,
vailla kaikkia hienompia tunteita.

Kuinkako tiedän, että Tom tahallaan veti ruutusotamiehen? Minähän
tunsin Tomin ja se on kylliksi.



XI.

PELASTAVA ARMO.


Olipa kerran kirjankustantaja, jolla oli omat ajatuksensa lyhyistä
kertomuksista. Se ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, sillä
kustantajilla on sellaisia ja kun he saavat käsiinsä lyhyen jutun,
joka vastaa heidän makuaan, niin he ottavat sen ilolla vastaan
ja maksavatkin siitä hyvin. Mainittu kustantaja oli sitä mieltä,
että lyhyen kertomuksen tuli olla realistisen. »Esittäkäämme asiat
sellaisina kuin ne _ovat_! oli hänellä tapana huudahtaa parhaalle
ystävälleen, painopirulle tai konttorikissalle, tai kuka kulloinkin
sattui olemaan lähettyvillä. »Elämä on kyllin suurenmoinen, jotta
se voi itse puhua puolestaan, ilman että sitä tarvitsee autella
tympäisevällä, idioottimaisella tunteellisuudella. Antakaa heidän
nähdä todellisia ihmisiä, jotka elävät todellista elämää todellisissa
taloissa ja minä luulen, että meillä on kyllin järkeä itsekin vetää
johtopäätöksemme!»

Näitä sekavia huudahduksia sateli tavallisesti silloin, kun hän
oli lukenut muutamia sivuja varsin sievistä käsikirjoituksista,
joissa lauseet olivat pitkiä ja monimutkaisia ja joissa oli käytetty
monitavuisia laatusanoja ja runollista sanontaa. Tämä kustantaja piti
lyhyistä, nasevista lauseista. Hän halveksi runollista sanontatapaa.
Koska hän oli vain kustantaja, oli hänen nimensä Brown. Jos hän olisi
ollut kirjailija olisi hänellä ollut ainakin kolme nimeä, jotka
olisivat alkaneet kirjaimiston peräkkäisillä kirjaimilla.

Niin, eräänä päivänä sattui, että tämän kustantajan eteen, Brownin
eteen, ilmestyi nuori mies, jolla oli käsikirjoituskäärö kainalossaan.
Miten hän oli päässyt konttoripojan ohi, ei Brown saattanut käsittää
ja kääröllä olevat käsikirjoitukset olivat hänelle kauhistus. Mutta
nuori mies seisoi hänen edessään yhtäkaikki ja esitti suosituskirjeen
kustantajan parhaalta ystävältä. Hän sanoi, että hänellä olisi
käsikirjoitus jätettävä arvosteltavaksi ja hän sanoi sanottavansa
loppuosan niin heikolla äänellä, että Brown heti saattoi päättää, että
kyseessä oli hänen ensimmäinen tekeleensä.

Brown teki hänelle kysymyksiä, pintapuolisia, ei sen vuoksi, että hän
välitti tietää hänestä mitään, vaan sen vuoksi, että hän piti siitä
miehestä, joka oli kirjoittanut suosituskirjeen. Nuoren miehen nimi
osoittautui olevan Severne ja hän oli vakavamielisimpiä nuorukaisia,
mitä ikänä on astunut koulusta suoraan kirjailija-uralle. Hän puhui
aatteista. Brown päätteli, että hänen kirjoitelmansa mahdollisesti
käsitteli kaldealaista tähtitiedettä edustavaa aikaa ja että se sisälsi
syvää kuvaannollista viisautta sekä noudatti Bulwer Lyttonin ja Marie
Corellin koulukunnan sanontaa. Niinpä hän nuorukaisen mentyä otti
käärön käteensä käydäkseen sen läpi. Jos hän olisi luullut, että se oli
ansiokas tekele, niin ei hän olisi kiirehtinyt sillä tavalla, mutta kun
hänen paras ystävänsä oli suositellut sitä, niin ajatteli hän saavansa
ikävän tehtävän käsistään heti.

Hän luki kertomuksen läpi. Sitten hän luki sen huolellisesti vielä
kerran. Ja sitten hän paiskasi sen läiskähtäen pöydälleen — muutama
sata muistilippua lensi siinä hajalleen, mutta se ei paljoakaan
merkinnyt— ja lausui suuren, ruman sanan. Lauseet tekeleessä olivat
lyhyitä ja joustavia. Laatusanat olivat sangen nasevia. Siinä ei
ollut hituistakaan runollisuutta. Se kuvasi elämää sellaisena kuin se
todellisuudessa on.

Brown, kustantaja, julkaisi kertomuksen ja maksoi siitä hyvän hinnan.
Severne, kirjailija — kirjoitti uusia kertomuksia ja möi ne Brownille.
Heistä tuli oikein hyvät ystävät ja Severne sai kuulla tarkalleen miten
Brown piti lyhyistä kertomuksista ja miksi ja miten hänen, Severnen
nimittäin, kertomukset olivat juuri sitä laatua.

Asiat olisivat olleet ihanteellisessa järjestyksessä ja se olisi ollut
terveellinen läksytys pahalle maailmalle ja muille kustantajille,
ellei Severne olisi ollut niin ylen vakavamielinen. Hänellä ei ollut
hituistakaan huumorin tajua. Häneltä puuttui laajat näköalat eikä
hän tuntenut suhteellisuutta. Hän otti elämän raskaasti. Hän katsoi
olevansa yhtä tärkeä kuin nebulaari-systeemi tai kielellinen uudistus.
Välitön seuraus siitä oli se, että hän, hankittuaan menestyksensä
realismilla, korotti realismin kunniakorokkeelle ja palvoi sitä
ainoana todellisena (kaunokirjallisena) jumalana. Severnestä tuli
realististakin realistisempi. Sille hän perusti kaiken. Hän ei ottanut
kuvatakseen ainoatakaan tapausta, jota hän ei alusta loppuun ollut
omin silmin nähnyt. Hänellä ei ollut paljoakaan tekemistä varsinaisten
tunteitten kanssa, mutta mikäli ne olivat välttämättömiä hänen
kertomuksissaan, tahtoi hän ne itse kokea omassa persoonassaan. Muussa
tapauksessa jäi kertomus kirjoittamatta. Sellaisia tunteita kuin viha
tai uskonnollisuus tai pelko ei hän yrittänytkään eritellä, ellei
hän ensin ollut itse niitä kokenut. Epäystävälliset ja kateelliset
kilpailijat — he eivät olleet realisteja — väittivät, että Severne
kerran ehdoin tahdoin oli juonut itsensä Bowery whiskystä humalaan,
jotta hän saattaisi kuvailla erään vähäpätöisen henkilön tunteita siinä
tilassa. Varmaa on ainakin, että hän ymmärtämättömien kesken sai hupsun
nimen, joka hyvästä maksusta palkkasi ihmisiä suorittamaan kummallisia
ja tarkoituksettomia tekoja hänelle. Hän kokeili aina itsellään ja
muilla.

Se oli kyllä naurettavaa, eikä se olisi liikuttanut ketään muita kuin
vanhoja, kuluneita oikkuniekkoja, joitten ainoana ilona oli puhua
»nuorista hupsuista», ellei Severne olisi ollut rakastunut. Ja se
viekin meidät asian ytimeen.

Luonnollisesti oli hän rakastunut äärettömän vakavasti. Ei hän siitä
osannut löytää paljoakaan iloa. Hän mietti vain enimmäkseen rakastavain
velvollisuuksia toisiaan ja kanssaihmisiään kohtaan. Hänellä oli myös
liioiteltu käsitys itse rakkauden pyhitetystä, pyhästä ja korkeasta
luonteesta. Se on kiitettävää, mutta se kiduttaa ihmistä arveluttavasti.

Tytöt eivät pidä sellaisesta rakkaudesta pitkän päälle. Olkoon se
minusta kaukana, että rohkenisin uskotella, että nuo enkelimäiset
olennot todella tahtoisivat, että heitä suudeltaisiin, mutta jos,
suorastaan tapaturmaisesti, olosuhteet vievät siihen, että mies
heidän suostumuksettaan tai aavistamattaan suutelisi heitä, niin
hämmästyisivät he vallan pelottavasti — niin sanottu miehen raakimus ei
kyllä hyödy paljoakaan, ellei hän uskalla koettaa tuota yllättämistä.
Pylväspyhimyksenä olo on sangen miellyttävää — julkisuudessa. Teidän
täytyy kuitenkin saada nähdä, että Severnen asema tavallisissa oloissa
oli sangen epävakainen. Kuvitelkaa hänen hirvittävää epätoivoaan kun
hän havaitsee sydämensä peruuttamattomasti kiintyneen nuoreen neitoon,
joka on yhtä vakavamielinen kuin hän itsekin, yhtä suuressa määrin
huumoria tajuamaton, mutta koko sielustaan ja mielestään kiintynyt
romanttiseen ja aatteelliseen taidesuuntaan! He keskustelivat usein
asiasta vakavasti ja tulisesti. Kukin koetti omantunnontarkasti
käännyttää toistaan. Kuten tavallista, päättyi yritys kymmenkunnan
pitennetyn haastattelun jälkeen siihen, että tyttö menetti malttinsa.
Tytöt ovat niin mahdottomia!

»Mitä luulet minun välittävän siitä, miten sinun kuvittelemasi henkilöt
harjaavat hampaitaan, napittavat housunkannattimiaan tai kiilloittavat
kenkiään? Minä tiedän, miten vanha Smith vastapäätä toimittaa ne asiat
ja siinä on minulle kylliksi!» huudahti tyttö.

»Ihmisluonteen tuntemus ilmoittaiksen sillä tavalla», väitteli Severne
synkkänä.

»Roskaa», vastasi tyttö. »Ajattelehan että mies, jolle taivas on
antanut lahjoja, tuhlaa niitä kuvailemalla pikkuasioita myöten niin
tarkasti kuin voi kaiken maailman joutavat tapahtumat jokapäiväisessä
elämässä! Se on halpamaista!»

»Kaunis loistaa ruman joukosta, kuten elävässä elämässä tapahtuu»,
vastasi mies itsepäisesti.

»Kaunis on mielikuvituksessa», huusi tyttö jotenkin tulisesti. »Ja
mielikuvitus on Jumalasta. Se on ainoa suoranainen jumaluuden ilmaus
maan päällä. Ilman mielikuvitusta ei missään kertomuksessa voi olla
elämää.»

Koska se jo hipoi hempeämielisyyttä, joka on realismille kauhistus,
mutisi Severne jotakin, joka kuulosti »hölynpölyltä». He väittelivät
sitten mielikuvituksen suhteesta kirjallisuuteen tällä uudella
pohjalla. Keskustelun päätyttyä saneli miss Melville, sillä se oli
tytön nimi, seuraavan ultimaatumin:

»No niin, minä sanon nyt suoraan sinulle, Robert Severne, että en
ikänäni mene naimisiin sellaisen miehen kanssa, jolla ei ole sielua.
Olen sangen suuresti pettynyt sinun suhteesi. Luulin, että sinulla oli
enemmän luonteen hienoutta!»

»Älä sano niin, Lucy», pyysi hän todellakin levottomana. Vakavamieliset
nuoret miehet eivät koskaan tiedä kylliksi ollakseen uskomatta mitä
tytöt sanovat.

»Minä sanon sen ja tarkoitan mitä sanon! En koskaan enää tahdo nähdä
sinua!»

»Merkitseekö se sitä, että kihlauksemme on purettu?» sammalsi mies,
tohtimatta uskoa korviaan.

»Luulisin, sir, että voimakkaampi viittaus on tarpeeton.»

Mies taivutti surkeana päänsä alas.

»Enkö voi tehdä mitään, Lucy», sanoi hän. »En tahdo, että lähetät minut
tällä tavalla menemään. Minä rakastan sinua.»

Tyttö tuumi. »Voit», sanoi hän hetken perästä. »Voit kirjoittaa
romanttisen kertomuksen ja julkaista sen jossakin aikakauslehdessä.
Silloin, mutta en ennemmin, annan sinulle anteeksi.»

Hän kääntyi pois kylmästi ja alkoi tutkia uuninreunuksella olevaa
valokuvaa. Kun ei hän näköjään määrättömän pitkään aikaan saanut
vastausta, kääntyi hän terävästi ympäri ja sanoi: »Noh!»

Sillävälin oli Severne askarrellut nopean, mutta mieltäkiinnittävän
sielullisen asenteen luomisessa. Hän palautti mieleensä lukuisia
historiallisia ja mielikuvituksen aikaansaamia esimerkkejä, joissa
nainen oli houkutellut miestä luopumaan taivaasta saamistaan
mielipiteistä. Toisissa näistä esimerkeistä, joissa nainen oli
onnistunut houkutuksessaan, oli mies sen koommin viettänyt elämänsä
kurjuudessa ja kuollut tuskallisen kuoleman koko ihmiskunnan kiroomana.
Toisissa taas, joissa mies oli jaksanut vastustaa seireenin ääntä,
oli hän noussut loistoon ja onneen ja vihdoin kohonnut taivaallisiin
korkeuksiin enkelikuorojen hyvähuutojen saattamana — joka ei ollut
realismia ensinkään. Taide — sanoi Severne itsekseen — on ikuinen
totuus. Inhimilliset intohimot ovat harhaanjohtavia. Itseuhraus on
jaloa. Hän päätti heti tulla taiteensa marttyyriksi.

»Sitä en koskaan tee!» vastasi hän ja astui majesteetillisin askelin
huoneesta.

Severne kantoi surunsa vakavamieliseen tapaansa. Vuosiksi aikoi hän
painua synkkyyteen, synkkyyteen, jonka hämärästä saattoi erottaa
hänen elämänsä suuren haaksirikon. Pitkän ajan perästä kirjoittaisi
hän sitten suuren teoksen taiteesta, jota koko ihmiskunta lukisi
pelonsekaisella kunnioituksella, mutta johon hän, sivullisena,
suhtautuisi täydellä välinpitämättömyydellä, koska muisto menneistä
olisi kuolettanut kaiken ilon hänessä. Mutta se koski tulevaisuutta.
Nyt oli hänen elettävä synkkä kautensa. Ollen varakas nuori mies,
päätti hän lähteä kauas, kauas. Se oli välttämätöntä, jotta hän voisi
haudata surunsa johonkin. Hän ajatteli oikein taistelutantereita ja
verileikkejä, mutta missään ei käyty sotaa. Vaikutus olisi ollut
suurenmoinen, jos hän olisi voinut palata ruskettuneena ja arpisena
takaisin, mutta koska se oli mahdotonta, päätti hän palata vain
ruskettuneena. Hän osti siis lipun pieneen kaupunkiin Wyomingissä.
Siellä hän ja hänen matka-arkkunsa sijoittuivat Thompsonin postivaunuun
ja matkasivat Placer Creekiin, jossa he molemmat, hän ja hänen
matkalaukkunsa, asettuivat asumaan pieneen lautaseinäiseen huoneeseen
Preeriakoiran hotelliin.

Paikka oli ihastuttavan sopiva synkkämieliselle. Se oli
kukistumaisillaan oleva laitos, joka käsitti neljä katua ja kuusitoista
kapakkaa. Muutamat taloista ja kaikki kapakat olivat kerran olleet
maalatut. Joka kapakan edustalla oli kiinnityskaide ja koko päivän
seisoi kiinnityskaiteissa hevosia, jotka kärsivällisesti kääntelivät
takapuoltaan Wyomingin tuulia kohti. Wyomingin tuulet kulkivat aina
suunnilleen kolmestakymmenestä kuuteenkymmeneen mailiin tunnissa.
Toisella puolen kaupunkia oli joitakin matalia vuoria, jotka olivat
täynnä mustia syvänteitä, kapeita solia, kohisevia vesiputouksia,
leikkiviä puroja ja äkkijyrkkiä seinämiä. Toisella puolen taas oli
laaja aallokas tasanko, jolla karja ja lehmäpaimenet oleksivat
jumalattomuuden ja tomun seassa. Severne astui kylmänlaiseen
huoneeseen, pesi kasvonsa kovassa vedessä ja laskeutui alas
aamiaiselle. Aamiainen ei voinut olla paremmin valmistettu sille, joka
aikoi alkaa päivänsä synkkämielisyydessä.

Se alkoi sitkeällä kaurapuurolla ja loppui taikinaisilla leivoksilla
ja näitten välillä oli paljon sellaista, joka kauhistuttaa. Aamiaisen
jälkeen kuljeksi hän mustissa syvänteissä, kapeissa solissa ja niin
edespäin ja mietti surumielisellä, mutta kiitettävällä harrastuksella
jaloa itsensä uhraamista ja elämänsä suurta haaksirikkoa. Sitten hän
palasi kaupunkiin.

Kaupungissa tekivät käsittämättömät oliot, joilla oli harhaanjohdettu
huumorin taju, hänelle kaikenlaista, minkä syytä hän ei vähääkään
saattanut käsittää parhaastaan sen vuoksi, ettei hänellä itsellään
ollut huumorin tajua, ei harhaanjohdettua enempää kuin muutakaan. Se
peloitti häntä ja sai hänet ymmälle. Mutta hän tutki heitä vakavasti
likinäköisten silmälasiensa läpi, pannen huolellisesti merkille miten
he tekonsa tekivät, minkä näköinen tekijä oli, miten hän toimi ja
mitähän itse tunsi.

Muutaman päivän perästä heräsivät hänen kirjalliset vaistonsa.
Huolimatta synkkämielisyydestään, tapasi hän itsensä erittelemästä,
seulomasta ja sovittelemasta asioita, kunkin omaan arvoonsa. Lopuksi
alkoi hän sepittää kertomusta Lännestä. Pian sen jälkeen puhdisti hän
täytekynänsä, sovittamalla hienon korttipalan kullan ja kuttaperkan
väliin ja istuutui kirjoittamaan. Kirjoittaessaan tuli hän yhä
tyytyväisemmäksi tulokseen. Lauseet tulivat yhä joustavammiksi.
Laatusanat miltei kiehuivat. Runollisuus hävisi kuin vuoristosumu. Ja
hän muisti ja kuvasi tarkalleen kuinka Savi-Jaakko sylkäistä säväytti
viiksiensä läpi — joka kyllä oli epämiellyttävää, mutta todellista.
Se oli mestariote. Hän kirjoitti edelleen kiihoittuneena. Sellaista
lyhyttä kertomusta ei vielä oltu nähty.

Mutta sitten tuli tauko. Hän oli menestyksellä saanut sankarinsa
satulaan ja lähettänyt hänet täyttä karkua pakoon mustia syvänteitä ja
jyrkkiä rotkoja kohti — en muista minkä nimisiä — kostonhaluisen joukon
vainoomana. Tässä keskeytti hänet peloittava vaikeus. Hän ei tiennyt
mitä ihminen tuntee ollessaan kostonhaluisen joukon takaa-ajamana.
Häntä ei itseään ollut koskaan ahdistanut mikään kostonhimoinen
joukko. Mitä hänen nyt tuli tehdä. Totta puhuen saattoi hän vallan
siedettävällä selvyydellä kuvitella mielessään sellaisessa tilanteessa
syntyvät tunteet. Hän olisi voinut panna ne paperille kaikin puolin
realistisilta näyttävinä. Mutta häneltä puuttui se koetuskivi, jolla
hän olisi voinut todeta niitten totuudenmukaisuuden. Hän saattaisi ehkä
tietämättään pettää taiteensa, jolle hän oli niin suurella hinnalla
vannoutunut. Se ei käynyt päinsä.

Hän teki siis luonnollisimman teon minkä vakavamielinen kirjailija,
jolta huumorin taju puuttuu, tekee. Hän meni ulos ja haki käsiinsä
erään tuttavan nimeltä Colorado Jim ja teki hänelle erään ehdotuksen.
Colorado Jimin suostuttamiseen meni Severneltä tarkalleen kaksi tuntia
aikaa ja kuusi lasia whiskyä. Sanotun ajan kuluttua meni Colorado Jim
vuorostaan ulos pudistellen epäilevästi päätään ja päästäen aika ajoin
sisuksistaan onttoja naurunrämähdyksiä, jotka suuresti muistuttivat
hyvin tunnetun »Old Faithful» geysirin purkauksia.

Hän etsi käsiinsä kuusi omaa osakastaan, joille hän puhui kauan.
Hänen kuusi osakastaan katselivat Colorado Jimiin hyvän aikaa. Sitten
kaikki seitsemän muodostivat keskenään komitean. Komitean päätökseksi
tuli, että keltanokka epäilemättä oli mielipuoli, vaaraton, mutta että
oli ehkä oltava hänelle mieliksi maksua vastaan. Sitä paitsi saattoi
mieliksi oleminen olla hauskaa. Joukon laseja tyhjennettyään komitea
tuli siihen lopputulokseen, että leikistä tulisi _hyvin_ hauskaa.

Aikaisin seuraavana aamuna ratsastivat he kaupungista vuoristoon päin.
Mustan solan suulla he tapasivat Severnen, joka myös oli ratsain.
Tervehdysten jälkeen jakoi viimeksimainittu miehille joitakin pieniä
esineitä.

»No», sanoi hän sitten mitä vakavimpana. »Minä ratsastan tuon ison
kiven luo ja kun olen valmis lähtemään, niin heilautan kättäni. Teidän
tulee ajaa minua takaa aivan samalla tavalla kun te ajatte todellista
hevosvarasta takaa ja minä koetan pysyä teidän edellänne. Teidän täytyy
ampua minua tyhjillä panoksilla niin nopeasti kuin vain osaatte.
Ymmärrättekö?»

He sanoivat ymmärtävänsä. Sitähän he eivät tehneet. Mutta se oli
hauskaa.

Severne ratsasti kiven luo mustan solan luona — olen varma siitä, että
se oli musta sola — ja kääntyi. Miehet olivat asettuneet riviin ja
olivat innoissaan lähtemään. He olivat lyöneet vetoa keskenään siitä
kuka ensinnä ehtisi.

Severne heilautti kättään ja painoi kannukset hevosen kylkeen.
Takaa-ajo alkoi.

Hevonen, jolla Severne ratsasti, oli hyvä. Matka, jonka se kiipesi
ylöspäin oli tottuneenkin tehtävä varovasti. Takana huusi riemukas
seitsikko ja pistoolien rätinä oli ilo korville. Joukko syöksyi ylös
jyrkännettä kuin vihuri.

Severne oli haltioissaan. Vinha vauhti oli mieltä ilahuttava. Hän
pani sielussaan merkille ainakin satakymmenen mitä realistisinta
pikku seikkaa. Hän tunsi, ettei hän ollut turhan päiten pannut
rahojaan likoon. Ja sitten hän huomasi, että hän vähitellen jätti
takaa-ajajiaan. Aina enemmän ja enemmän. Hän ei tahtonut kokea
ainoastaan takaa-ajoa, vaan hän tahtoi oikein omakohtaisesti kokea
todellisen pelastuksen, sillä hän tiesi, että miehet, huolimatta
teennäisestä ampumisestaan, aikoivat kilpailla sekä keskenään että
hänen kanssaan siitä, kuka ensinnä tulisi harjanteelle. Hän käytti
piiskaa ja katsoi taakseen. Kokemattomanakin huomasi hän, että heidän
hevosensa väsyivät.

Tällä paikalla kapea sola haarautui. Severne kääntyi vasemmalle, sillä
se oli miltei tasainen. Oikean puolista haaraa tulivat Triangle X:n
miehet.

Triangle X miehille ei jäänyt muuta kuin yksi neuvo. Tuolla olivat
Colorado Jim ja hänen miehensä väsyneillä hevosilla takaa-ajamassa
nopeata oliota, joka näytti pääsevän liian helposti karkuun.

Toveria ei sopinut koskaan jättää pulaan. Triangle X:n pojat nostivat
valtavan karjunnan ja yhtyivät leikkiin täyttä neliä. Kun he eivät
päässeet niin nopeasti eteenpäin kuin he toivoivat, ottivat he esille
revolverinsa ja alkoivat ampua. Severne kuuli laukaukset ja onnitteli
itseään pikku draamaansa saamasta realistisesta tunnusta. Silloin hänen
lakkinsa äkkiä lensi päästä. Samalla hetkellä eräs kuula kynti satulan
nupin nahan läpi. Tsip — tsip, vinkui muita kuulia hänen korviensa
ympärillä. Triangle X:n karjakartanon pojat alkoivat ampua tarkemmin.

Hän katsoi taakseen. Kauhukseen huomasi hän, että Colorado Jim ja
hänen miehensä olivat kadonneet ja että heidän tilalleen oli astunut
joukko mielipuolia poukkivien hevosten selässä. Mielipuolet huusivat
ja ampuivat häntä. Hän ei voinut käsittää sitä ensinkään, mutta kuulat
olivat sangen vakuuttavia. Hän käytti ruoskaa ja kannuksia.

Jos Severne oli tahtonut todella kokea takaa-ajetun tunteita, niin
sai hän nyt halunsa tyydytetyksi. Ei ole hauskaa olla maalitauluna.
Severne koki monenlaatuisia tunteita, mutta ennenkaikkea jäi hänen
mieleensä eloisuus, jolla olisi ollut mitä suurin kirjallinen arvo.
Hän ei vain ollut siinä mielentilassa, että hän olisi osannut antaa
arvoa kirjallisille arvoille. Hän koetti pysyä pääasiassa, joka oli se,
että hän pakotti hevostaan lentämään niin nopeasti kuin mahdollista.
Siinä hän onnistui kohtalaisesti. Uskaltaessaan katsoa taakseen hetken
perästä, teki hän ilokseen sen havainnon, että välimatka hänen ja
mielipuolten välillä tuntuvasti oli kasvanut.

Sitten eräs vinkuvista luodeista meni hänen ruumiinsa ja käsivartensa
välistä, katkaisi kolme jouhta hevosen harjasta ja tunkeutui eläin
paran takaraivosta sisään.

Severne tapasi itsensä äkkiä maasta. Mielipuolet saapuivat paikalle
täyttä neliä, pysähtyen äkkiä kolmen jalan päähän hänestä, niin että
hän sai valtavan rapasateen ylleen.

Severne nousi istumaan. Mielipuolet vetivät kiitosta ansaitsevalla
ripeydellä Severnen jaloilleen. Toiset kumartuivat hänen hevosensa
puoleen.

»Aivan kuten arvasin», huusi yksi heistä... Aivan kuten sanoin! Hän
on varastanut tämän hevosen. Se on Hank Smithin valakka. Tuntisin sen
missä hyvänsä.»

»Se on totta! Paljas O merkki!» huudahtivat useimmat.

Sitten miehet, jotka pitivät kiinni Severneä, kopauttivat häntä sinne
ja tänne. »Tällä kertaa joudut hirteen! Vai hevosia sinä varastelet!»,
sanoivat he.

»En ole varastanut sitä!» huusi Severne parka. »Olen vuokrannut sen
Smithiltä.»

Naurun rämähdys vastasi hänen väitteeseensä.

»Taisit vuokrata Colorado Jimin ja hänen miehensä ajamaan sinua takaa
myöskin, vai mitä?», sanoi yksi joukosta pilkallisesti.

»Niin tein», vastasi Severne rehellisesti.

Taas naurun hohotus. »Rohkea poika», sanoivat miehet.

Kaatuneen hevosen luona alkoivat miehet neuvotella.

»No pojat», huusi johtaja kärsimättömästi. »Lähtekäämme.»

Eräs mies tuli esiin ja pani silmukan Severnen kaulaan. Wyomingissä
hirtetään hevosvarkaat. Severne tiesi sen ja alkoi puhua vilkkaasti.
He kuuntelivat häntä ja nauroivat sydämen pohjasta. He eivät koskaan
olleet hirttäneet niin lystikästä hevosvarasta. He käsittivät hänen
yrityksensä ilahuttaa heitä ja vakuuttivat hänelle moneen kertaan, että
hän oli oikea persikka. Kun hän vaikeni, kehoittivat he häntä sanomaan
vielä jotakin. Jokaiselle uudelle lauseelle ne nauroivat, ihaillen sitä
huimana, mutta loistavana valheena.

Severne sai enemmän realistisia kokemuksia kymmenessä minuutissa,
kuin hän oli saanut niitä koko elämässään, mutta realistiset
kokemukset eivät tee kenellekään hyvää kun on nuora kaulassa Wyomingin
vuoristossa. Sitten he kätevästi heittivät nuoran vieressä olevan puun
oksan yli, vetivät hänet ylös ja jättivät siihen. He eivät ampuneet
hänen ruumistaan seulaksi, kuten tapa vaatii. Hän oli ollut lystikäs
hevosvaras, joten he olivat lempeitä häntä kohtaan. Severne potki.
»Tanssi tekee hyvää», huomauttivat he kääntyessään lähtemään.

Silloin he tapasivat kauhistuneen Jimin. He katkaisivat nuoran ja
tekivät ankarasti työtä Severnen kanssa. Sitten he kantoivat hänet
Placer Creekiin ja ponnistelivat vielä hänen kanssaan. Triangle X:n
pojat olivat ilmeisesti pahoillaan. He olivat iloinneet Severnen
suurenmoisista valheista ja nyt näyttäytyikin, etteivät ne olleet
ensinkään valheita, vaan äärimmäisen tarkkoja totuuksia. He kevensivät
tunteitaan juomalla itsensä huimaan humalaan ja ampuilemalla valoja
sammuksiin.

Severneltä meni viikko tointumiseen. Kymmenen päivää sen jälkeen
hän palasi Itään. Hän oli saanut loppuun mestarinäytteensä. Hänen
pakonsa solassa oli kuvailtu niin elävästi, että saattoi melkein
kuulla pistoolien laukaukset, ja sankarin tunteet olivat niin hyvin
kuvatut, että sitä lukiessa oikein itsekin kiihtyi. Severne luki sen
läpi kolme kertaa ja piti sitä kolmannella kerralla yhtä hyvänä kuin
ensimmäiselläkin. Sitten hän kirjoitti sen puhtaaksi kirjoituskoneella.
Se on kovin kiirastuli mihin kirjailija saattaa tekeleensä panna.
Loistavimmatkin lauseet menettävät tuoreutensa kun ne kulkevat koneen
läpi, varsinkin jos ei onneton tekijä saa sitä menemään nopeasti. Nyt
se näytti yhtä hyvälle senkin läpikäytyään.

»Katso», sanoi hän, onnitellen itseään, »tämä on paras kertomus minkä
ikänäni olen kirjoittanut! Sitten on kumma, jos olen edes _lukenutkaan_
näin hyvää. Te romantikot väitätte, ettei realistisessa kuvauksessa
ole mitään viehätystä, ei mitään kiihoittavaa eikä mitään fyysillistä
hyväntunnetta. Tämäpä näyttää teille, että asia on päinvastainen!»

Hän kiiruhti viemään sen Brownille. Sitten hän koetti hartaasti ruveta
synkkämieliseksi taas, mutta se oli vaikea tehtävä. Jollakin tavalla
hän tunsi, ettei hänen asiansa ollut toivoton. Mestarinäyte tulisi
leviämään laajalle ja todistaisi hänen tytölleen, että hän, tekijä,
sittenkin on ollut oikeassa.

Kolme päivää myöhemmin sai hän kirjeen Brownilta, joka pyysi häntä
tulemaan luokseen. Hän teki niin. Kustantaja antoi hänelle takaisin
kertomuksen, enemmän murheellisena kuin vihaisena ja puhui moittien
periaatteiden hylkäämisestä. Brown oli omantunnon mies. Hän oli sitä
mieltä, ettei entisyys korjannut nykyisyyttä. Severne koetti selittää.
Sitten sanoi Brown:

»Severne, olen käyttänyt paljon sinun teoksiasi ja olen pitänyt
työstäsi. Lauseet ovat olleet joustavia, laatusanat ovat olleet
nasevia. Sinä olet vapautunut runollisesta sanontatavasta ja ennen
kaikkea, olet kuvannut elämää ihmisille sellaisena kuin se on. Olen
pahoillani nähdessäni sinun luopuvan jaloista ihanteistasi.»

»Mutta», huudahti Severne, vakavasti huomauttaen, »eikö se kaikki
ilmene kertomuksessani?»

»Alussa kyllä», vastasi Brown, »mutta sitten — —».

Hän huokaisi.

»Mitä tarkoitat?»

»Ratsastusta solassa», vastasi hän.

»Lauseet ovat joustavia ja laatusanat nasevia, mutta ah! Siinä on
paljon runollista sanontaa ja se on niin kaukana todellisesta elämästä,
että minusta se näyttää sotkuisen mielikuvituksen luonnottomalta
kamaritekeleeltä.»

»Mitä, se osahan on realistisin koko jutussa», huudahti onneton tekijä
pahoillaan.

»Ei», vastasi kustantaja lujasti. »Sitä se ei ole. Se ei ole mitään
realismia ensinkään. Vaikkakaan itse tapausta vastaan ei olisi mitään
muistuttamista, niin ovat miehen tunteet äärettömästi liioitellut. Niin
surkeata raukkaa ei saata olla olemassakaan, kuin miksi sinä sankarisi
teet! Olisin iloinen, jos saisin nähdä jotakin muuta sinulta — mutta
tämä — ei!»

Jotenkin alakuloisena otti Severne käsikirjoituksensa ja meni kotiin.
Siellä hän luki sen taas läpi. Vanha innostus valtasi hänet uudelleen.
Se oli täysin tosi. Realismi ei saattanut ilmetä sen suurenmoisemmin.
Hän kirosi Brownin ja lähetti kertomuksensa _Decadeen_. Jonkun ajan
kuluttua sai hän vastaan ottaa maksuosoituksen ja imartelevan kirjeen.
Realismi oli kostettu.

Aikanaan kertomus sitten ilmestyi.

Sillä välin oli Severne huomannut, että hänen synkkämielisyytensä alkoi
tulla liian realistiseksi hänen mielenrauhalleen. Kun aika kului eikä
hän nähnyt merkkiäkään Lucy Melvillestä, alkoi hän tuumia, että hän
ehkä yhtäkaikki oli erehtynyt jollakin tavalla. Muutamina erikoisen
häikäilemättömän moraalittomina hetkinä ei hän juuri paljoakaan
välittänyt vaikka olisi pettänytkin taiteensa. Niin syvälle saattaa
ihmissielu vajota!

Kertomuksen ilmestymistä seuraavana iltana istui hän avonaisen takkansa
ääressä juuri tuossa mielentilassa. Lamput olivat sytyttämättä.
Hänen luokseen tuli Mortimer, hänen palvelijansa. »Eräs neiti pyrkii
puheillenne, sir. Ei mitään nimeä», ilmoitti hän juhlallisesti.

Severne nousi hieman hämmästyneenä. »Sytytä lamput ja ohjaa hänet
sisään», komensi hän, ihmetellen kuka tulija mahtoi olla.

Kuullessaan hänen äänensä tulija ryntäsi Mortimerin ohi huoneeseen.

»Älä huoli lampuista», huudahti Lucy Melville. Uskollinen Mortimer
lähti huoneesta, eikä — virallisesti — kuullut muuta.

»Mitä, Lucy!» sanoi Severne.

Hämärässäkin saattoi hän nähdä, että tytön posket hehkuivat innosta.

Tyttö astui poikki lattian ripeästi ja pani kätensä hänen olkapäilleen.

»Bob», sanoi hän vakavasti, kyyneleet silmissä. »Tiedän, ettei minun
pitäisi olla täällä, mutta en voinut auttaa sitä! Sen vuoksi, että sinä
olit niin jalomielinen. Eikä sillä niin väliä olekaan, sillä minä menen
heti taas.»

Severne koetteli muistutella mielessään jaloja tekojaan.

»Mikä nyt on, Lucy?» kysyi hän.

»Kuinka voit kysyäkään sitä!» huudahti tyttö. »En ole koskaan kuullut
miehen toimineen niin tahdikkaasti, miellyttävästi ja _kauniisti_! Ja
minä en ole enää millänikään, sillä uskon nyt, että sinä olit oikeassa
sittenkin.»

»Oikeassa missä?» pyysi mies tullen yhä enemmän hämilleen.

»Realismista, tietysti.»

Tyttö katsoi hänen silmiinsä ja nosti leukaansa mitä ihastuttavimmalla
tavalla. Vakavamielisilläkin miehillä on joskus loistavat hetkensä.
Severnellä oli sellainen nyt.

»Oh, et saa — Bob-rakas» huudahti tyttö punastuen.

»Mutta todellakin, Bob», jatkoi hän hetken kuluttua, »vaikka realismi
olisikin kaikin puolin paikallaan, niin täytyy sinun myöntää, että
viimeinen kertomuksesi on parasta, mitä koskaan olet kirjoittanut.»

»Mitä — niin, sitä mieltä minäkin olen», myönsi hän ihmetellen, mitä
sillä oli asian kanssa tekemistä.

»Olen niin iloinen, kun sinä edistyt, tiedätkö Bob», jatkoi hän
onnellisena. »Minä luin sen kokonaan läpi, ennenkuin huomasin kenen
kirjoittama se oli. Ja minä sanoin itselleni: Toivoisinpa että Bob
näkisi tämän. Olen varma siitä, että hän tulisi vakuutetuksi siitä,
että mielikuvitus on parempi kuin realismi. Sillä todellakin, Bob»,
huudahti hän innokkaana, »se on paras mielikuvituksen tuote, minkä
ikänäni olen lukenut. Ja kun pääsin loppuun ja näin tekijän nimen
ja havaitsin, että olit hyljännyt kirjalliset periaatteesi juuri
minun vuokseni ja olit todella kirjoittanut sellaisen _loistavan_
mielikuvituskertomuksen kaiken sen jälkeen, mitä olit sanonut! Ja kun
vielä lisäksi huomasin millaisen hienon tavan olit valinnut saadaksesi
sen minun luettavakseni, sillä — niin — tietysti en koskaan lukenut
Brownin aikakauskirjaa. — Oh Bob! lopetti hän aivan tukahtuvin äänin..

Severne epäröi melkein kokonaisen minuutin. Hän näki velvollisuutensa
selvästi. Hän oli vakavamielinen eikä hänellä ollut vähintäkään
huumorin tajua. Sitten tyttö taas katsoi häneen ja nosti leukaansa mitä
ihastuttavimmalla tavalla.

»Ah, Bob! Et saa! Minä en todellakaan luule, että sinun pitäisi —»

Ja taide, oh missä se olikaan?



XII.

KULLANKAIVAJA.


Lännen vanhoina kulta-aikoina piti se laki paikkansa, että pystyvin
aina jäi eloon ja sen, joka jäi eloon, täytyi todella olla pystyvä.
Oli monta tapaa olla jäämättä eloon. Yksi niistä oli kuolla. Oli myös
monta tapaa olla pystyvä, kuten varman aseen tai tyynen mielenlaadun
omistaminen, siunattu ahkeruus tai järkyttävä kunnianhimo, työn
tarkka tunteminen tai myös suurenmoisen amerikkalaisen hölynpölyn
käsittäminen. Joka tapauksessa täytyi miehen, joka jäi eloon,
olla selvillä tarkoitusperistään juuri näitten kautta. Olipa
kysymys kullasta, pokerista tai elämästä, täytyi hänen aina pitää
tarkoitusperistään kiinni verikoiran sitkeydellä, jota ei mikään
sivuvaikutin saanut vähentää. Muussa tapauksessa, kuten sanottu, hän
kuoli tai joutui kerjäämään tai rosvoamaan, tai tuli hänestä hamppari
tai teki hän itsemurhan varastamalla hevosia tai myös yksinkertaisesti
kulkeutui takaisin itään, murtuneena, häpeällisenä hylkiönä.

Miksi Peter eli, oli kyllin selvä kaikille. Hän oli harmiton,
hyväntahtoinen ja karkeatekoisten miesten mielestä juuri sen verran
omituinen, että hän oli liikuttava. Jokainen, joka kerran oli
katsonut hänen kapeita kirveellä veistettyjä kasvojaan, hämmästyvine
sinisilmineen ja riippuvine vaaleine hiuksineen, tai oli iloinnut
hänen sydämellisestä, harvinaisesta hymystään, kun hän ennen lähtöään
miltei anteeksipyytäen vastasi johonkin huomautukseen, tai jolla oli
ollut onni, pyydettyään häneltä jotakin pientä suosionosoitusta, kokea
hänen innokasta ja iloista apuaan; ei kukaan näistä kuvitelluista
olennoista, ja se tiesi oikeastaan jokaista, joka oli joutunut
kosketuksiin Peterin kanssa, ei kukaan heistä olisi voinut uskotella
kenellekään, että Peter saattaisi taittaa hiuskarvaakaan toisen päästä.
Mutta miten hän jäi kullankaivajaksi, se oli ihme. Kullankaivajan
elämä on kovaa, se on täynnä puutetta, vaikeuksia ja siinä on huutava
puute teknillisistä tiedoista, se vaatii paljon ruumiillista voimaa,
ja oveluudesta ja maailman tuntemuksesta riippuu paljon. Peterillä
ei ollut mitään näistä ominaisuuksista, ei edes pienimmässäkään
määrässä. Mainitsematta jäi vielä vaisto. Sitä Peterillä oli. Hän
saattoi seurata suonta rapautuvassa, ruskeassa kalliossa ihmeteltävällä
vaistomaisella taidolla, joka on niin tärkeä alkuaine todellisessa
kullanetsijässä. Mutta se on vain alkuaine. Kaikkien taiteen sääntöjen
mukaan olisi Peterin aikoja sitten pitänyt epäonnistua, olisi pitänyt
»vyöttää itsensä ja lähteä» jo viisi vuotta sitten, mutta yhä hän
kaiveli vielä iloisena monessa vuoristossa ja monella taholla. Hänellä
ei ollut menestystä, mutta hän ei ollut myöskään epäonnistunut.
Kolme kertaa oli hän tehnyt »löydön». Ensi kerralla oli hän yhtynyt
kahden sanfransiskolaisen kanssa kootakseen omaisuuden itselleen.
Sanfransiskolaiset olivat saaneet hänet muodostamaan jonkinlaisen
osakeyhtiön määrätyllä pääomalla. Kahdella otteella olivat he
»puristaneet» Peterin ulos kokonaan, ja järjestyivät kahden uudella
pohjalla, joka tuotti heille hyvän voiton. Palattuaan yhtiökokouksesta
aivan ymmällä päästään »selityksistä» ja viisasteluista päätteli Peter,
että hän ymmärsi paljon enemmän kvartsisuonista kuin liikeasioista ja
prosenteista ja lähti Idahoon koettamaan uudelleen. Siellä hän löysi
kuuluisan Antiloopin kidan. Tällä kertaa päätti hän myydä sen heti
eikä olla missään tekemisissä sen kanssa omaisuuden siirryttyä toisiin
käsiin. Hän teki luovutuskirjan, sai hieman rahaa sitä vastaan ja otti
vekselin lopusta. Kun vekseli lankesi maksettavaksi ei hän saanutkaan
rahoja, sillä kaivos oli jo myyty kolmannelle. Peterillä ei ollut
rahoja alkaakseen käräjöidä. Hän ei ehkä olisi tehnyt sitä, vaikka
hänellä olisi ollutkin. Hän tiesi liian vähän — tai liian paljon —
laista. Mutta hänellä oli vaistoa ja hän lähti yhtä valtiota idemmäksi,
Montanaan, koettaakseen kolmannen kerran. Sen tuloksena oli Eagle
Ridge. Ja kolmannen kerran joutui hän huijauksen uhriksi suulaan miehen
ja yksipuolisen kauppakirjan vuoksi.

Surullinen, joutava juttu, vai mitä? Mutta juuri sen vuoksi ihmiset
ihmettelivät, että Peter yhä eli, ihmettelivät Peterin yhä toipuvaa
voimaa, joka teki mahdolliseksi hänen neljännen yrityksensä, ja kammon
sekaisin tuntein ajattelivat he hänen iloista luonteenlaatuaan, joka
oli hankkinut hänelle, vastoinkäymistenkin päivinä, Onnen Pekan nimen.

Jos he vain olisivat tienneet sen, niin oli kaikkiin näihin ilmiöihin
varsin yksinkertainen syy. Peterin ruumiilliseen silmään ei moniin
aikoihin ollut kuvastunut muuta, kuin sarja laajoja vuoristoja,
suhisevia petäjiä ja ihana Lännen taivas sekä kullankaivajan
yksinkertainen hirsimaja. Mutta hänen sielunsa silmässä viipyi
yläpuolella äskeisten kuva, jonka hän näki miltei aina. Miltei aina?
Hän näki sen aina. Vuorten yli, petäjien välistä, taivaan läpi. Aikojen
kuluessa näky selvisi Peterille, kuten kaikki näyt tekevät. Siihen tuli
kaksi osaa, kaksi eri alkutekijää, jotka aina esiintyivät yhdessä.

Toinen oli talo, toinen taas tyttö. Talo oli matala, valkeaksi
maalattu, vihreine akkunaluukkuineen ja jyrkkine kattoineen.
Sen miespihassa kasvoi sireenejä, sirkat siellä elämöivät ja
kullankeltaiset perhoset lepattelivat. Sen ääressä oli kivinen,
kalsea rakennus, mutta ihastuttavan kotoinen. Tyttö ei ollut kaunis,
sellaisena kuin me tyttöjä tunnemme, mutta hänellä oli lujat,
rehelliset silmät, leveä otsa, sileät äidilliset nauhat tukassaan ja
terve, kotoinen uus-englantilainen luonne, suloinen, jossa oli samaa
makua kuin vanhanaikaisessa omenapuussa pitkävipuisen kaivon vieressä.
Peter ei voinut saada mitään toimivaltaa taloon nähden eikä myöntymystä
tytöltä. Saadakseen molemmat oli hän lähtenyt länteen.

Niihin aikoihin tapahtui kaikki maapallon lännen puoleisessa osassa
auringon laskun merkeissä.

»Minä rakastan sinua sydämellisesti, Peter», oli tyttö sanonut,
pitäen molempia käsiään hänen olkapäillään, »enkä puolestani välitä
rahoista. Mutta minä olen nähnyt liian paljon täällä, — liian paljon
onnettomuutta, joka johtuu veloista ja köyhyydestä. Kurjuus ei rakasta
niitten seuraa, joita se rakastaa. Mene, koeta onneasi, Peter,
rohkeasti ja tule takaisin luokseni.»

»Koetan parastani», vastasi Peter järkevästi. »Tahdon koettaa. Jumala
minua auttakoon. Mutta se saattaa kestää kauan. En tiedä. Minulla ei
ole sitä taitoa. Olen typerä ihmisten joukossa.»

Tyttö hymyili, suuteli hänen silmiään. »Ihmiset rakastavat sinua,
Peter», sanoi hän yksinkertaisesti. »Minä rakastan sinua ja odotan
sinua. Vaikka siinä menisi viisikymmentä vuotta, niin sinä tapaat minut
täällä valmiina kun tulet.»

Peter tiesi, että se oli totta. Ja sen vuoksi hänen ystävälliset
ajatuksensa aina lensivät vermontilaiseen pieneen talonpoikaistaloon,
kuten mehiläiset kotiinsa. Nähdessään sen, tuntui hänestä aina kuin
akkunan alla kasvavat sireenit tuoksuisivat keväälle. Tyttö istui aina
avonaisen akkunan ääressä ja odotti — häntä. Oliko kumma, että hän
jäi eloon kun niin moni muu meni perikatoon? Oliko kumma, että hän
kesti? Oliko kumma, ettei hänen kärsivällinen sielunsa, verratessaan
rakkauden onnea niihin turhan vähiin vuosiin, jotka rakkaus sai
odottaa, huomannut asiain tilassa mitään, joka olisi häirinnyt hänen
rauhallista mielen kirkkauttaan? Ja kuitenkin olisi aika useammasta
tuntunut pitkältä. Ihmiset saattavat löytää sattumalta rikkaan suonen
tai kaivoksen ja rikkaus saattaa sanoa jäähyväiset päivälle, jota he
tervehtivät köyhää köyhempänä. Samoin saattaa joku voittaa omaisuuksia
onnellisella käänteellä vehnämarkkinoissa. Mutta toinen ei niistä ole
enemmän kullan etsintää kuin toinenkaan kaupankäyntiä.

Oikeassa kullan etsinnässä on vain normaali korko epävarmuudelle,
tavallinen lisäys onnea saada iloita raskaassa työssään toivosta löytää
jotakin odottamatonta.

Täytyy tuntea työnsä menestyäkseen. Kappale kalliota, penkereen
mutkaus, palanen maata, runsas vesi tai sen puute, nämät ja monet
muut ovat niitä merkkejä, joitten mukaan kullanetsijä panee kokoon
sen kaavan, jolla hän tekee kultaa. Ja kun kaava on tehty, täytyy se
todeta oikeaksi. Se on juuri toteaminen, joka panee selän taipumaan,
kärsivällisyyden koetukselle ja jännittää äärimmilleen miehen
synnynnäisen himon kultaan. Se on teräksen ja tulen, veden ja ruudin
työtä. Kunnes hän voi sanoa »joka oli todistettava», täytyy hänen
ammentaa intoa uskonsa varastosta.

Aamulla teroittaa hän poransa ahjossa. Illalla on hän mahdollisesti
työn voimalla saanut aikaan pienen pyöreän reiän kallioon, joka
täytettynä ruudilla ja sytytettynä tekee reiän laajemmaksi, särkien
kallion palasiksi. Palaset täytyy poistaa lapiolla ja hakulla. Kun
reikä on tullut kyllin syväksi, täytyy palaset panna sankoon, joka
täytyy nostaa maan pinnalle ja tyhjentää. Kuinka pitkän ajan arvelette
miehen tarvitsevan kaivaakseen tällä tavalla viisikymmentä, sata
jalkaa? Kuinka pitkän ajan kaivaakseen yhden tai kaksi sellaista
jokaiseen valtaamaansa maapalaan? Kuinka pitkän ajan kaivaakseen ne
lukuisat vaakasuorat kanavat, joita toteaminen vaatii?

Ja sitä paitsi, aika ajoin täytyy kaivosta vaivaloisesti tukea, jotta
se estyisi sortumasta ja hautaamasta alleen sekä työn että tekijät
— vaikea työ, joka vaatii yhtäpaljon tukkimiehen, kirvesmiehen,
merimiehen ja puusepän taitoa. Hänen täytyy tehdä matkoja kaupunkiin,
hankkiakseen tarvekaluja ja ruokavaroja. Hänen täytyy keittää ruokansa.
Hänen täytyy tavata tovereitaan silloin tällöin tai unehuttaa
puhetaitonsa. Vuodet vierivät nopeasti ohi. Hän numeroi päivänsä
sen mukaan mitä on saanut aikaan ja se on vähän. Hän mittaa aikansa
käyntiensä mukaan leirissä ja näitä sattuu harvoin. Ei ole mikään pieni
asia tehdä kolme kultalöytöä — ja menettää ne. Suurempi asia on vielä
omata rohkeutta ryhtyä neljänteen.

Eagle Ridge-onnettomuuden jälkeen lähti Peter, yhtä iloisena kuin
konsanaan, Wyomingiin koettamaan onneaan vielä kerran.

Hän nousi vuoristoon ja vietti kuukauden katsellen ympärilleen, supisti
liikkumisalansa erääseen laaksoon ja rakensi itselleen kämpän asuakseen
siinä. Sitten teki hän yleistarkastuksen. Hän meni jalkaisin joka
kuiluun, jokaiseen pienempäänkin nurkkaukseen, joka vain oli yhteydessä
hänen laaksonsa kanssa, sen pohjalle, joka oli täynnä kiviä, ja
seurasi jokaista harjannetta, joka reunusti sitä. Ei mikään välttänyt
hänen silmäänsä. Aikanaan tunsi hän joka kielekkeen ja hiekkakasan
piirissään. Sitten hän istuutui kämppäänsä ja arvosteli huolellisesti
kaikki mahdollisuudet. Elleivät ne sattuneet miellyttämään häntä,
olisi hän uudistanut samat työläät toimensa jossakin toisessa
laaksossa. Mutta koska ne tässä tapauksessa tekivät sen, päätti hän
ryhtyä seuraaviin toimenpiteisiin. Toisin sanoen, hän meni samoille
paikoille taas näytehakku ja joukko pusseja mukanaan. Siinä missä
hänen kokemuksensa tai arvelunsa neuvoi, särki hän joukon kalliota
pengermästä, musersi sen ja pani sitten vanhaan lakanan puolikkaaseen,
pudisteli ja jakoi, musersi uudelleen ja uudelleen, kunnes sai
jonkinlaisen »keskimäärän» pienessä mittakaavassa. Keskimäärän otti hän
sitten kotiinsa, paiskasi sen raskaaseen rautahuhmareeseen, jonka yli
hän oli joustavan vesan varaan ripustanut huhmareen nuijan. Vetämällä
vesaa vuoroon ylös ja alas musersi hän kvartsinsa hienoksi, kellan
valkeaksi hiekaksi. Sitten tärisytti hän kullan erilleen hiekasta.

Ne penkereet, joitten »keskimäärät» täten osoittivat väriä, merkitsi
hän kartalleen ristillä. Muutamat paikat jotka eivät osoittautuneet
tällä tavalla kultapitoisiksi, mutta joitten ominaisuudet muuten
näyttivät lupaavilta, tutki hän edelleen tunkeutuen kerrosta syvemmälle
ruudin avulla. Tai saattoi hän myös kuluttaa useampia viikkoja
epäsäännöllisen, kaivontapaisen reiän teossa, josta hän kantoi särjetyn
kiven pusseissa pykälöityä puuta myöten. Siten kokosi hän enemmän
näytteitä. Se on kovaa työtä.

Täten pääsi Peter tuntemaan alueensa ja kun hän tunsi sen perinpohjin
ja kun hän oli tehnyt kaikki lukuiset laskelmansa, käsittäen hevoset,
räjähdyttämiset ja sortumiset, vasta sitten merkitsi hän valtauksensa.
Silloin vasta katsoi hän voivansa _alkaa_ työn.

Hän saattoi olla väärässäkin laskelmissaan. Siinä tapauksessa oli
hänellä samat työt edessään jossakin toisessa paikassa. Hänelle oli
sattunut sellaista. Joka kullanetsijälle sattuu sellaista. Peterin
valtaamia alueita oli neljä kappaletta. Hän alkoi heti työskennellä,
näytteitä saadakseen. Jalka jalalta syvenivät kaivokset punaiseen,
valkoiseen ja juovikkaaseen maahan. Yksi kerrallaan pistivät
sivukanavat hämähäkin jalkojaan kauas malmisuonien repeämiin.
Vähitellen täyttyi Peterin tilastopöytä, täällä runsas, tuolla
suhteellisen hyvä, täällä taas kymmenen jalkaa huonompaa maata. Päivät,
kuukaudet jopa vuodetkin vierähtivät ohi. Tuli kesä ja meni samassa
ukkosilmoineen, jotka kokoontuivat Harneyn luona, levittäytyivät
pitkinä, mustina vöinä ja syöksyivät rankkasateina ja rakeina maahan,
josta ne sitten preerian kuuman ilman vaikutuksesta haihtuivat
olemattomiin.

Syksy tuli kirkassilmäisenä ja vienotuulisena ja häipyi riutuen
metsäpalojen savuun. Talvi vilisti ohi uhaten koko ajan napaseutujen
tuulilla, mutta jollakin ihmeellisellä tavalla ne jäivät tulematta.
Se peitti vuoret lumellaan, teki varjopaikat jääkylmiksi ja lämmitti
hopeankarvaisen aurinkonsa valolla. Toinen kevät oli jo tulossa.
Samoinkuin kaikki muutkin, se keimaili aikansa kuin nuori tyttö
sulhaselleen. Se hymyili Lännen auringon lailla, rypisti silmäkulmiaan
äkillisillä lumituiskuilla, jotka olivat omituisessa ristiriidassa
vuoren rinteillä orastavan vihreyden kanssa. Se kiipesi hitaasti
preerialta solien seinämille, samassa tahdissa preerialla puhkeavien
nuppujen kanssa, vihdoin kohottaakseen moninaiset äänensä vanhaksi,
mahtavaksi lauluksi, joka iloitsi uuden rakkauden ja uusien kaipausten
syntymästä.

Sanoinko kaikki muut? Ei, ei aivan kaikki. Peterille tämä erikoinen
kevät oli jotakin harvinaisen kaunista. Sen loiste oli hieman
kirkkaampi, sen värit hieman tuoreemmat, sen taivas syvempi ja sen
laulut soivat heleämmin kuin minkään muun kevään, joita hän tunsi.
Sillä hän oli tyytyväinen. Hänen omaisuutensa arvo oli osoittautunut
varmaksi. Eräänä kirkkaana, koleana päivänä kokosi hän kaikki poransa
ja hakkuunsa ja rekensä ja vei ne kaikki leiriin, jossa hän ne
asetti ovea vasten. Se oli hänen tapansa merkitä sanat: »joka oli
todistettava».

Kaivos oli rikkaampi kuin hän oli uneksinutkaan. Sittenkin istui hän
päivällispöydässään yhtä iloisena, yhtä levollisena ja tyytyväisenä
kuin ennenkin. Kun on odottanut niin kauan, niin kärsimättömyys nukkuu
luonnollista untaan ja herää uskomattoman hitaasti. Ulkona näki hän
auringon paistavan ensikerran moneen viikkoon ja kuuli honkien soivan
loppumatonta lauluaan. Sisällä rätisi ja säkenöi takkavalkea, hänen
kattilansa kehräsi kuin kissa pankolla. Peter oli väsynyt, väsynyt,
mutta tyytyväinen. Hänen unelmansa oli lähellä toteutumistaan.

Lopetettuaan ateriansa, nousi hän ylös ja tutki itseään pienessä
peilissään. Sitten hän teki sen vielä kerran. Sen tehtyään astui hän
raskaasti takaisin pöydän ääreen, istuutui ja painoi kasvonsa käsiinsä.
Kun hän oli katsonut ensi kerran peiliin, oli hän huomannut harmaan
karvan tukassaan. Katsoessaan toistamiseen huomasi hän, että niitä oli
monta. Äkillisesti hätkähtäen totesi Peter, että hänestä oli tullut
vanha. Hän otti taskukirjansa välistä vanhan, haalistuneen valokuvan.
Oliko hänkin tulossa vanhaksi?

Oli kauheata ajatella sellaista muutosta. Mikä pitkä aika olikaan
kulunut hukkaan häneltä ja valokuvassa olevalta. Ei Jumala itsekään
voinut antaa hänelle sitä ja sen mahdollisuuksia takaisin. Tähän
saakka oli hän perustanut kaikki nuoruuteensa, tästälähin täytyi hänen
katsoa taakseen, hakea sieltä kaikkea sitä mitä olisi saattanut olla,
mutta jota ei koskaan tule ja jokainen sydämen lyönti vei häntä yhä
kauemmaksi heidän yhteisten ilojensa taannehtivastakin harhakuvasta.
Hän ja tyttö eivät enää koskaan voisi alkaa nuorina elämäänsä. Heidän
täytyi ottaa elämä kylmänä muotissaan, valmiiksi muovailtuna.

Toistensa kehitykseen vaikuttamisen ilo oli heikäläisiltä kielletty.
Sensijaan täytyy heidän löytää toisensa, heidän täytyy jännittää
tuhannet hellyyden säikeet sen kuilun poikki päästäkseen, jonka
kärsivällisyyden vuodet olivat heidän välilleen särkeneet, kuilu jota
ei koskaan olisi pitänyt syntyä. Molemmat kaipasivat he hellyyttä,
säälittävän voimakkaasti. Peter heitti peilin huolimattomasti pöydälle.
Sitten otti hän taas valokuvan käteensä. Ovatko vuodet saattaneet
muuttaa häntä yhtä paljon? Jos niin on, niin hän tuskin tuntisi tyttöä
enää.

Odotuksen surkeat vuodet! Hän ei ollut niistä ennen välittänyt, mutta
nyt ne olivat kauhistuttavat.

Taaksepäin katsoessaan näytti hänen väsymätön uurastelunsa kallioineen
ja hakkuineen suuremmalta kuin se olikaan. Hänen kärsivällisyytensä,
joka oli luonnollinen tulos hänen luonteenlaadustaan, muistutti
miestä, joka riippui epätoivoisena köydessä ainoastaan tahdonvoimansa
äärimmäisellä ponnistuksella. Peter tunsi riippuvansa köydessä niin
lujasti, ettei hän voinut ajatella mitään muuta, ei kerrassaan mitään.
Hän tunsi suurta halua laskea irti.

Entä mitä nämät vuodet olivat tytölle merkinneet? Sisäisen tulensa
avulla, joka niin äkkiä oli valaissut pimeimmätkin komerot hänen
olennossaan, näki hän miltei kaukonäkijän selvyydellä. Millaista sen
on täytynyt olla. Hän näki hänen vanhenevan samoin kuin hän itsekin,
mutta yksitoikkoisuuden synkässä välinpitämättömyydessä. Hänellä ei
ollut samaa kaiken täyttävää uurastusta, joka hänen omat päivänsä oli
täyttänyt tulevaisuuden unelmilla. Vuodenajat sivuuttivat hänet yhä
enemmän samanlaisina, hieman vain valjumpina vuosi vuodelta. Oliko hän
ehkä jättänyt laskemisen jo? Ei, Peter tiesi sen kyllä. Mutta hänen
säälittävä elämänsä! Pesua, harjaamista, paikkaamista, paikkaamista,
harjaamista ja pesua aivan loppumattomiin. Tänä päivänä oli hän tekevä
samaa kuin eilen, huomenna tekisi hän samaa kuin tänään. Huomenna?

»Ei, jumaliste», huudahti Peter, hypähtäen seisaalleen. »Sitä huomenta
ei saa tulla.»

Hän otti hyllyltä akkunan yläpuolella joukon kvartsipalasia, ja sulloi
ne pariin satulapussiin, jotka olivat lähellä ovea. Tarhassa oli Jenny,
lihava, sileäkarvainen tamma. Hän satuloi Jennyn ja lähti pusseineen,
jättäen kämppänsä oven auki ensimmäistä tulijaa varten, kuten Lännen
kestiystävällinen tapa vaatii.

Beaver Damissa levitti hän kivenpalasensa suurimman kapakan
tarjoilupöydälle ja tarjosi niitä tutkittavaksi. Ei hän odottanut
saavansa ostajia Beaver Damin asukkaitten joukosta, mutta hän tiesi,
että tieto hänen löydöistään kohottaisi mielenkiintoa ja vetäisi muita
kullanetsijöitä hänen valtauksilleen. Sillä tavalla tulisi hänen
tavaransa edullisesti markkinoille.

Hänen löytönsä olivat omiaan herättämään huomiota. Peter oli hyvin
tunnettu mies. Ihmiset olivat varmoja hänen totuudenrakkaudestaan ja
hänen etsintävaistostaan. Jos Peter kerran sanoi, että siellä oli
kultapitoista maata, niin oli asia sillä selvä.

»Hm», sanoi eräs mies, nimeltä Vinosilmä Dobs, tutkittuaan erästä
läpikuultavaa kvartsipalaa, jossa näkyi pieniä kellahtavia jyväsiä.
Sitten pani hän sen pois ja meni rauhallisesti ovesta ulos sanomatta
sanaakaan lisää. Hän oli mennyt panemaan varustuksiaan kuntoon.

Muille, jotka eivät olleet yhtä ripeitä, selitteli Peter pitkään, aina
samaan, arkaan, arvelevaan tapaansa.

»Olen merkinnyt kaikki valtaukseni», sanoi hän. »Te, pojat, voitte
tulla sinne katsomaan, mitä siellä vielä on jäljellä. Siellä on vielä
paljon. En sano, että se on yhtä hyvää kilin minun, mutta se on sangen
hyvää. Luulen, että sinne syntyy leiri.»

»Leiri!» huusi Cheyenne Harry. »Se on selvä. Jos siellä vielä on
samanlaista, niin voit myydä minulle perunamaan kokoisen palan lähellä
omaasi».

»No niin, pojat, minun täytyy lähteä», sanoi Peter, väistyen ovelle
päin. »Ja minä toivon näkeväni muutamia teistä siellä.»

Miehet eivät huolineet keskustella asiasta keskenään, vaan kukin heistä
ajatteli vain omia kullanetsintätyökalujaan.

»Ota ryyppy, Onnen Pekka, minun kustannuksellani», tarjosi
vieraanvaraisesti kapakan isäntä.

Peter palasi hitaasti pöydän luo.

»Onnea uudelle valtaukselle», sanoi isäntä, »ja toivottavasti eivät
keinottelijat vie kaikkea, mitä siinä on.»

Miehet nauroivat, mutta eivät ilkeämielisesti. He tunsivat kaikki
Peterin, kuten sanottu.

Peter kääntyi taas ovea kohti.

»Sinulla on huomenna siellä oikein hirmumyrsky», huusi eräs
leikinlaskija hänen jälkeensä. »Pidä silmäsi auki! Sinne tulee varmaan
oikea roistojoukko ja he piankin vievät sinulta koko valtauksesi.»

Peter pysähtyi äkkiä, katsahti puhujaan ja meni kiireesti ulos.

Seuraavana päivänä tuli miehiä hänen laaksoonsa. Hän kuuli heidän
vaununsa kolinan jo ennenkuin hän oli noussut vuoteeltaan. Kun hän oli
syönyt aamiaisensa oli niitä mäen rinteet täynnä. Akkunastaan saattoi
hän nähdä heidän punaisten mekkojensa puitten välistä pilkottavan ja
valon välähtelevän heidän kiiltävistä työkaluistaan. Laaksossa oli
tulia siellä täällä ja ilmassa metsäpalon ja leivän paiston käry.
Paljaitten pensaitten luona näkyi valkoisia telttoja. Hevoset söivät
ahneesti nuorta ruohoa ja puitten vesoja, nostellen päitään kuullessaan
uusien tulokkaitten vaunun ratinan. »Rynnäkkö» oli alkanut.

Peter tiesi, että uutinen hänen löydöstään leviäisi. Huomenna saisi jo
uusi kaupunki paikan kartalla. Ihmisiä tulisi kaupunkiin, rahakkaita
ja halukkaina sijoittamaan rahojaan. Heidän kanssaan aikoi Peter käydä
kauppoihin. Tällä kertaa ei tulisi kysymykseenkään huolimattomasti
laaditut kauppakirjat. Hän ei jättäisi mitään sattuman varaan. Näin hän
oli ennenkin ajatellut.

Peter alkoi kuvitella kaikenlaisia vaikeuksia. Edelliset kokemukset
tarjosivat niitä enemmänkin, mutta Peter aikoi ammentaa lääkkeet
samasta lähteestä. Suuri tuntemattomuus peloitti häntä. Huolimatta
vuosistaan, huolimatta harmaista hiuksistaan ja huolimatta edellisten
onnettomuuksiensa muistoista, täytyi hänen myöntää itselleen, ettei
hän tiennyt mitään, ei kerrassaan mitään keinottelijoista ja heidän
menettelytavoistaan. He eivät voineet tällä kertaa nylkeä häntä aivan
samalla tavalla kuin aikaisemmin. Mutta miten saattoi hän tietää, mitä
keinoja heillä vielä oli varastossaan. Kahdeksan vuotta ihmiselämää
pitää opettaa häntä yhtä hyvin varovaiseksi kuin kaksitoistakin.
Kuitenkin astui hän Eagle Ridgen loukkuun yhtä luottavaisesti kuin
Antiloopin kidankin. Hän oli siinä menettänyt kaksitoista vuotta, mikä
estäisi häntä nyt menettämästä neljä uutta lisää. Ei mikään pelko ole
niin vaikeaa kuin tuntemattoman pelko. Et voi nähdä sitä, sinun täytyy
kokonaan luottaa itseesi, sinulla täytyy olla itseluottamusta.

Itseluottamusta Peteriltä juuri puuttui.

Silloin hänelle yhtäkkiä selvisi, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Se
oli naurettavan selvää — ainoastaan kysymys työn jaosta. Hän, Peter,
tunsi kullankaivuun, mutta ei ymmärtänyt kaupantekoa. Kotipuolessaan,
vanhassa Vermontissa oli kymmenkunta rehellistä miestä, jotka
ymmärsivät liike-elämää, mutta eivät ymmärtäneet kullankaivuusta
mitään. Ei mikään olisi ollut helpompaa, kuin yhdistää nämä taidot ja
puutteet.

Jos Peter olisi rauhallisesti mennyt väkensä luo, salaten löytönsä
Beaver Damin miehiltä, niin olisi hän voinut palata takaisin kolmen
viikon kuluttua varustettuna kaikella mitä tarvitsi. Nyt se oli
myöhäistä. Heti kun hän kääntäisi selkänsä, anastaisivat he hänen
valtauksensa. Peterin ajatukset liikkuivat hitaasti. Jos hän olisi
tuntenut itsensä vähemmän levottomaksi harmaitten hiustensa vuoksi,
niin olisi hän ajoissa huomannut sähköttää tai kirjoittaa Itään,
saadakseen apua ja sillä välin vain vartioinut valtaustaan. Mutta nyt
oli pelko ja epäluuloisuus päässyt puikahtamaan hänen mieleensä ja
se alkoi vallata hänet kokonaan. Hän ei voinut nähdä edessään muuta
kuin tuon välttämättömän ja peloittavan kaupanteon petollisuuden
tuntemattomien voimien kanssa, ei mitään muuta kuin erehdyksen, minkä
hän teki, aikaansaadessaan »rynnäkön».

Aamun kuluessa lähti hän vuoristoon katselemaan. Miehet olivat kaikki
ahkerasti työssä. He hakkasivat »löytöpaikoiltaan» pintakerrosta pois,
asettelivat kiviä valtaustensa kulmiin tai pystyttelivät työläästi
töhertämiään »valtausilmoituksiaan». He tuskin huomasivat miestä,
joka käveli satakunnan jalkaa heistä. Peter kävi myös neljällä omalla
valtauksellaan. Eräällä tapasi hän pienen joukon, joka innokkaasti tutki
kullanmerkkejä. Hän ei yhtynyt heihin. Sanat, jotka hänen jälkeensä
lennätettiin hänen poistuessaan kapakasta soivat yhä hänen korvissaan.
»Sinne tulee varmaan oikea roistojoukko ja he piankin vievät sinulta
koko valtauksesi. Pidä silmäsi auki!»

Peter keitti itselleen illallista, mutta ei syönyt paljoakaan siitä.

Sen sijaan istui hän, tuijottaen silmät selällään, mutta näkemättä
mitään, ruoka-astioista nousevaan höyryyn. Aika ajoin nousi hän ylös,
mielessään ilmeinen tarkoitus, jonka hän heti unohti, ennenkuin oli
ottanut kahtakaan askelta, jotenka ne pian tulivat tarkoituksettomiksi
ja hän istuutui taas. Myöhällä illalla kiersi hän taas valtauksensa,
mutta ei huomannut mitään tavatonta. Illan kuluessa yksi ja toinen mies
pyörähti hänen kämpässään, mutta menivät pian taas, koska se oli tyhjä.
Peter oli heidän käyntinsä aikana vuoren huipulla aivan lähinnä tähtiä
ja käveli siellä edes ja takaisin pienellä tasamaalla. Kun hän tuli sen
päähän kääntyi hän kantapäillään takaisin. Siitä tuli kuusi askelta
yhtäälle ja viisi askelta toisaalle. Hän laski omantunnontarkasti
askeleet, kunnes se kävi koneellisesti. Sitten laskeminen jatkui
yhtämittaisesti muitten ajatusten ohella — viisi — kuusi — viisi —
kuusi — aina uudelleen ja uudelleen. Kymmenen tienoissa lopetti hän
kättensä aukomisen ja sulkemisen ja alkoi huutaa ensin hiljaa, mutta
sitten yhä kovemmin koko keuhkojensa voimalla. Vuoristo-leijona vastasi
hänelle toiselta rinteeltä. Hän ojenteli käsiään päänsä yläpuolelle,
joka lihas jännittyneenä ja huusi. Sitten hän ilman huomattavaa
keskeytystä vaipui kivelle ja painoi kasvot käsiinsä. Hetkeksi oli
hermojännitys tauonnut.

Lännen kirkkaat tähdet valoivat hopeaista valoaan. Preerialta henkäsi
vieno tuuli, kuin näkymättömät kädet lepäsi se miehen pään päällä.
Kotoiset, öiset äänet soivat, ja suloinen metsän tuoksu levittelihe
kaikkialla. Peter nousi, veti syvän henkäyksen ja meni kämppäänsä.
Luonnon suuri rauha oli tullut hänellekin.

Mutta sitten, matalan kämpän hämärässä palasivat taas vanhat epäilykset
ja vanha pelko. Ne istuutuivat hänen yläpuolelleen kuin orrelle ja
pakottivat hänet katsomaan itseensä kunnes hänen silmänsä olivat kuumat
ja punaiset. »Tee, tee, — tee, tee», ne hokivat, kunnes Peter nousi ja
astui ne kolme mailia, jotka veivät hänet valtaukselle. Kaikki oli kuin
olla pitikin. Miehet laaksossa eivät vielä olleet heränneet. Uninen
siili vain ponnisteli piiloon harja pystyssä.

Tämä ei käynyt päinsä. Saattoi mennä viikkoja, ennenkuin hän voi alkaa
kaupantekonsa. Peter keitti itselleen työläästi aamiaisen — ja joi
puolikuppia kahvia. Sitten istui hän, kuten edellisinäkin päivinä,
tuijottaen suoraan eteensä, näkemättä mitään. Jonkun ajan perästä
asetti hän tytön valokuvan ja peilin rinnakkain pöydälle ja katseli
niitä tarkkaavasti.

Hän nousi potkaisten tuolin nurin ja meni vielä kerran valtaukselleen.
Miehet olivat jo heränneet laaksossa. Enimmät olivat lopettaneet
jo päivää ennen välttämättömimmät toimet valtausta varten, jotenka
heillä nyt oli aikaa tyydyttää uteliaisuuttaan ja leikinlaskun
haluaan tarkastamalla alkuperäistä valtausta, joka koko »rynnäkön»
oli aikaansaanut. Seurauksena oli, että Peter tapasi joukon miehiä
valtauksellaan. Muutamat heistä tutkivat maata, toiset olivat
laskeutumassa kaivokseen ja useimmat lukivat lyhyeen petäjään naulattua
valtausilmoitusta. Eräs viimemainituista, sama, joka oli laskenut
leikkiä Peterille kapakassa, huomasi omistajan lähestyvän.

»Hei Peter», huusi hän viitaten haalistuneeseen ilmoituslappuun. »Mitä
sinä tuolla tarkoitat?» Hän iski silmää toisille. Peterin onnettomuudet
tunsivat kaikki.

»Mitä?» kysyi Peter omituisesti.

»Sinä et ole kirjoittanut tätä oikein. Siinä seisoo tuhat viisisataa
jalkaa ja laki sanoo, että siinä pitää olla tuhatviisisataa
neliöjalkaa. Sinun valtauksesi ei ole lainmukainen. Minä anastan sen
sinulta.»

Se oli naurettavaa puhetta. Jokainen sen tiesi ja he valmistautuivat
nauramaan, oikein suun täydeltä.

Peter ampui sanaakaan sanomatta puhujan, läpi sydämen. Ihmiset sanoivat
oikeudessa, että se oli raain ja aiheettomin murha, mitä he tiesivät.



XIII.

TYTTÖ PUNAISISSA.


»Ei minulla ole mitään _sitä_ vastaan», sanoi Idän mies, nojautuen
eteenpäin karkeatekoisesta hirsiseinästä, antaakseen enemmän pontta
sanoilleen. »Sillä minä uskon, että kukin huvittelee omalla tavallaan.
Jos kerran pitää rymytä, niin miksi ei rymytä siivosti ja tyydytä
siihen. Mutta minä tarkoitan noita viattomia tyttöjä, jotka tulevat
tänne huvittelemaan — se on kamalaa!»

»Se on helvetillistä», myönsi Lännen mies iloisesti.

»Katso nyt tuotakin sievää typykkää tuolla — —»

Nuori kullankaivaja seurasi toverinsa katseen suuntaa räikeästi
valaistua joukkoa kohti. Sitten, aivankuin hän ei olisi ollut varma
siitä, oliko hän nähnyt oikein, katsoi hän uudelleen.

»Ketä sinä tarkoitat?» kysyi hän hämmästyneenä.

»Tuota, punaisissa. Hän —»

»Pyh!» sanoi Lännen mies vastustamattomasti.

»Mitä nyt?» kysyi Idän mies, katsoen häneen epäilevin silmin.

Toinen tukahdutti naurunsa puoleen väliin ja kävi heti juhlallisen
näköiseksi.

»Suo anteeksi. Ei mitään», vakuutti hän lyhyesti. »Jatka!»

Tyttö punaisissa seisoi varpaillaan penkillä suuren lampun alla. Hän
piti pientä kämmentään vinosti lasin yli ja puhaltamalla sitä vastaan
koetti sammuttaa lamppua. Hänen kasvonsa olivat hyvin totiset ja
punaiset. Toisinaan lehahti lampun liekki korkealle ja hän sieppasi
silloin kätensä pois sievällä liikkeellä, harmistuneena siitä, että se
oli kärventää sen. Joukko miehiä seisoi hänen ympärillään ja taputti
käsiään hänelle. Kaksi muuta miestä pidätti tanssipaikan isäntää, joka
koetti estää sitä.

»Katso nyt tuota tyttöä» jatkoi Idän mies, »hänhän on niin sievä ja
raikas ja viaton kuin vuoristoruusu. Hän on nuori ja ajattelee, että se
on hauskinta aikaa elämässä eikä mitään muuta. Jonakin päivänä hän on
havaitseva, että se on muutakin. Se on kauheata, sen minä sanon.»

Lännen mies katseli ystävänsä innosta punoittavia kasvoja ääneti
hymähtäen.

Tytön onnistui vihdoin puhaltaa lamppu sammuksiin ja kaikki huusivat
ihastuksesta.

»Näyt olevan samanlainen kuin ennen koulussa ollessamme, eikö niin,
Bert», sanoi Lännen mies lämpimästi, »autat hädässä olevia ja suret
toisten puolesta.»

»No, no. Mitäpä tässäkin voit tehdä. Viedä hänet pois täältä! Vedota
hänen parempaan puoleensa!

Bert lähti innostuneena tyttöä kohti, joka — toisten auttaessa —
valmistautui hyppäämään penkiltä. Kullankaivaja tarttui häntä hihaan.

»Älä mene, panet vielä toimeen tappelun. Odota hetkinen!» pyysi hän.
»Tyttö ei ole sen arvoinen. Kuulehan», kun toinen peräytyi entiselle
paikalleen. Hän puhui taas kiusoitellen. »Sinä ja tuulimyllyt.
Minäpä hieman selvittelen sinun ihanteitasi. Saat kuulla yhden tai
pari tosiasiaa tuosta sievästä, viattomasta tytöstä — unehutin muut
laatusanat. Ensistäänkin ei hänellä ole kerrassaan mitään tekemistä
vuoristoruusun kanssa. Hänen nimensä on Anne Bingham, mutta hän on
yleisemmin tunnettu Bismarck Annen nimellä, pääasiassa siitä syystä,
että Bismarck on ainoa leiri rakkaassa piirissämme, jossa hän ei käy.
Senvuoksi on päätelty, että hän on sieltä kotoisin.

»Bismarck Anne!» toisti Idän mies. Eihän hän mahda olla — —»

»Aivan sama. Hän on suunnilleen niin huono kuin miksi he hänet
kulloinkin tekevät ja minä en luule, että hän laiminlyö ainoatakaan
tilipäivän tanssitilaisuutta vuoden mittaan. Anne ottaa humalan, sen
saat nähdä, oikein huiman humalan ja on iloinen, sen voin vakuuttaa
hänestä. Hän ilakoi kaikilla mahdollisilla tavoilla niin kauan kuin
sitä kestää.»

Idän mies vihelsi pitkään, vastenmielisyyden ilme kasvoillaan ja hän
katseli hartaana tytön eloisia kasvoja.

»Oh, mitäs tuosta välität?» sanoi Lännen mies huolettomasti. »Hän pitää
hauskaa.»

Bismarck Anne hyppäsi lähimmän miehen syliin, sai suudelman, läimäsi
antajaa poskelle ja leijaili toiseen päähän huonetta. Hän sieppasi
kätevästi hanurin korkealta tuolilta, jolla eräs soittaja istui ja
juoksi, pusertaen merkillisiä ääniä soittokoneesta, penkkirivien
välissä omistajan ajaessa häntä takaa. Naiset nauroivat onttoa
nauruaan, näyttääkseen etteivät he olleet kateellisia hänelle siitä
huomiosta, joka tuli hänen osakseen. Vihdoin törmäsi hän salin
omistajaan, joka tuli sytyttämästä sammutettua lamppua. Omistaja oli
vihainen ja pelasti hanurin kovakouraisesti. Anne nyrpisti huuliaan
ja katsoi vetoovasti ystäviinsä. Ystävät vastasivat yksimielisesti.
Omistaja järjesti lasit.

Soitto alkoi uudelleen. Kullankaivajat lähtivät kukin taholleen
kirjavapukuisten naistensa luo ja kietoen käsivartensa heidän
vyötäisilleen puristivat heidät aivan lähelleen, ikäänkuin näyttääkseen
omistusoikeuttaan koko maailmalle. Hikoovia seremoniamestareita,
omatekoisia ja humalassa, lensi sinne tänne, koettaen saada katrilliin
jonkinlaista järjestystä muistuttavaa sen osien vaihtuessa. Kaikki
hankasivat jalkojaan permantoon kärsimättömästi.

Tanssi alkoi melun ja iloisen sekasorron merkeissä. Bismarck Anne
lisäsi iloisuutta. Hänellä oli äärettömän hauskaa ja miksikäs ei.
Hän oli ottanut kolme lasia whiskyä ja Luoja oli antanut hänelle
vilkkaan luonnonlaadun ja merkityksettömän määrän itsekunnioitusta.
Sitäpaitsi oli hänellä terve ruumis, kuuma veri, ja hän välitti
vähät seurauksista. Huvittelu miellytti häntä, liikunnon aikaansaama
kiihoitus ja humalan ihana huumaus värisytti hänen olentonsa joka
hiventä. Hän ei uskonut mitään, mikäli hän tiesi. Jos hänen olisi
ollut tehtävä selvää uskostaan, niin olisi se näyttäytynyt äärimmäisen
yksinkertaiseksi. Elämä tulee niitten tykö, jotka osaavat elää sen
kaikki mahdollisuudet, eikä niitten luo, jotka sen kieltävät.

Annella oli paljon mahdollisuuksia ja hän käytti niitä nopeassa
tahdissa. Hän tunsi melkein fyysillisesti riemun sykähtelyn ympärillään
ja siitä hän kohosi vielä korkeampiin ilopiireihin. Hän oli juonut
kolme lasia ja hänen päänsä ei ollut luja. Hänen jalkansa liikkuivat
kepeästi ja hänen liikkeensä olivat sangen varmat. Hän oli juuri
päässyt siihen mielentilaan, joka soi hänelle tuon onnellisen
välinpitämättömyyden siitä, mitä seuraava hetki tuo tullessaan, tai
tuon yhtä onnellisen huolettomuuden seurauksista, jota hyveellinen
ihminen ei koskaan pääse kokemaan. Aistimukset painuivat alimmille
asteille — liikettä ja melua. Huone oli täynnä nopeasti pyöriviä
olentoja. Melu oli loppumaton ja naisten nauru kohosi kimakkana sen
yli, aivan kuin vihuri myrskyn yllä.

Anne liikkui kaiken keskellä kuin kohtalon kontrolloija ja mihin hän
tulikin, näytti se hänestä ainoalta varmalta pisteeltä pyörivässä
kuvasarjassa. Miehet tanssivat hänen kanssaan, mutta he olivat
merkityksettömiä miehiä. Eräs pyysi häntä tanssimaan kanssaan, mutta
Anne pysähtyi katsomaan erästä nuorta miestä, joka eläimellisesti
huohotti pullistuvin poskin, jotenka mies kirosi ja jätti hänet
mennäkseen jonkun toisen tytön luo. Huohottavan nuorukaisen yläpuolella
tanssi valoja, vihreitä ja punaisia. Anne jäi vakavana katselemaan
niitä.

Ihmiset, huone ja äänet näyttivät hänestä tulevan puuskittain. Puuskien
välillä ei Anne tiennyt muuta kuin sen, että hän oli onnellinen, ennen
kaikkea onnellinen. Aivan kuin sattumalta miehet suutelivat häntä ja
hän joi, mutta nämä asiat eivät varsinaisesti eronneet valoista ja
tietoisuuden puuskauksista. Anne alkoi ottaa kaiken luonnollisena,
hänelle tulevana.

Jonkun ajan perästä pysähtyi Anne taas katsellakseen outoja valoja.
Mutta tällä kertaa ne eivät olleetkaan punaisia tai vihreitä, vaan
oranssin värisiä, pitkinä vihaisina leimauksina, kuin nauhat, joita
äkkiä puretaan ilmaan ja taas yhtä äkkiä keritään takaisin. Melu
taukosi ja sitä seurasi sorina. Hetken erotti hänen samea näkövoimansa
selvästi huoneen, jossa oli aivan hiljaista, nurkassa viruvan miehen
ja lattialle hitaasti kasvavan punaisen lätäkön. Joku työnsi hänet
ulos ovesta muitten kanssa ja hän alkoi astua tarkoituksettomasti,
epävarmasti leveää katua.

Hän tunsi hämärästi eron tanssisalin kuuman ilman ja ulkoilman lämmön
välillä. Suuret vuoret, tähdet ja talojen varjot tulivat ja menivät
hänen silmissään samalla tavalla kuin melu ja väki tanssisalissa. Hän
sai päähänpiston kävellä, ja se vallitsi hänen mielessään yli kaiken
muun ja hän ryhtyi siihen suurella kiihkolla.

Kuinka kauas ja mihin suuntaan hän käveli, se ei merkinnyt mitään.
Liikkeessä ollessaan oli hän onnellinen. Kun hän pysähtyi, tunsi hän
itsensä onnettomaksi. Ja niin jatkoi hän kävelyään kaupungin leveiltä
kaduilta suuren solan läpi vuoristossa, ylös pitkää heinäistä laaksoa,
joka kääntyi hitaasti ja nousi vähitellen ja seurasi joen rantaa,
kunnes hän vihdoin tapasi itsensä pienestä sananjalkaa kasvavasta
notkosta Iron Creek solan luota. Hän työnsi sormensa hajalle menneen
tukkansa läpi ja tunnusteli pukunsa kiiltävää pintaa. Kaukana yllään
näki hän tähtien heiluvan. Vihdoin valtasi hänet päähänpisto nukkua,
aivan samoinkuin kävelemisen ajatuskin oli tullut. Hän vaipui
polvilleen, epäröi hetken ja pani sitten, huoahtaen kuin väsynyt lapsi,
päänsä pehmeää, pyöreätä käsivarttaan vasten ja sulki silmänsä.

Yökehrääjä lopetti surullisen huutonsa. Muutamat pienet linnut
sirkuttelivat unisesti. Itäisten vuoristojen takana alkoivat tähdet
himmentyä ja lempeä yötuuli, joka oli tuullut kautta pimeyden, painui
nukkumaan. Luonnon ovela taikuri alkoi muovailla päivän kuvaa, tuoden
esille luomansa tummista kätköistään, vetäen ne nähtäville pimennoista,
ikäänkuin luoden ne uudestaan. Uutta elämää liikehti kaikkialla.
Taivaan korkeus näytti olevan täynnä sitä ja kaikki laaksot ja niitten
haaraumat nostattivat yltäkylläisyytensä mahtavassa kuorossa ylistämään
vastavalkenevaa aamua.

Nainen liikahti unisesti ja heräsi, nakaten tukkansa kasvoiltaan.
Unen puna pani hänen poskensa hehkumaan. Se tuli ja meni hitaasti
nuoren auringon valaistuksessa, kilpaillen loistossa milloin hänen
pukunsa silkin kanssa, milloin taas vuoriston punatulkun kanssa, joka
räiskytteli puron vesiä sateenkaareksi. Hän kuuli lirinän ja meni
sinne. Punatulkku peräytyi varovasti, äänettömästi. Anne polvistui
puron rannalle ja huuhtoi sen jääkylmällä vedellä kasvonsa ja kaulansa,
toisena punatulkkuna, toisena villinä oliona, joka sykki ja värisi
uutta elämää. Sitten hän oikaisi ihanan ruumiinsa täyteen pituuteen ja
katsoi ympärilleen.

Aamu virtasi hänen lävitseen kuin joki ja jätti hänet puhtaana. Luonnon
silmäin edessä ja luonnon lukemattomien luomusten edessä seisoi hän
yhtä puhtaana kuin hekin. Hän oli käynyt meluavissa paikoissa, mutta
niin oli suohaukkakin tehnyt kohotessaan komeasti liikkumattomin
siivin. Hän oli ryöminyt liassa ja hän oli pörröinen, rähjääntynyt
ja likainen; samoin oli tulilintukin tehnyt ryöpytessään suomudissa,
mutta se oli pessyt puhtaiksi höyhenensä ja lauloi nyt luojan ylistystä
lähimmässä näreen latvassa. Nainen veti keuhkonsa täyteen aamua. Hän
venytteli itseään hitaasti, laiskasti, lihaksen kerrallaan ja seisoi
sitten entistä pitempänä ja vapaampana. Viime yön irstailu, toisten ja
pahempien öitten irstailut, hapon kaltaisesti syövyttävä julkeus, joka
on pahempi kuin itse synti, kaikki ne olivat kadonneet menneisyyteen,
joka oli kuollut, hävinnyt ja haudattu ainaiseksi. Nykyisyys yksin
oli tärkeä, ja se esitti hänet puhtaana luonnolle. Kun hän seisoi
siinä kirkassilmäisenä, miettivänä ja hehkuvana, tukka hajalla ja
heinän korret riippuen hänen vaatteissaan, näytti hän suurisilmäiseltä
enkelilapselta, joka vastikään on tullut maan päälle. Hänestä aamu oli
suuri ja ihana kuin uni, jonka on nähnyt ja johon on herännyt, jotakin
epätodellista ja katoavaa. Hänen sydämensä aukeni sille ja hän tunsi
itsessään hellyyttä kauneutta kohtaan, ja se on lähintä sukua pyhille
kyynelille.

Hänen siinä uneksien seistessään näytti luonnolliselta, että siihen
vielä yhtyisi toinen inhimillinen olento ja tulisi osaksi siitä. Näytti
luonnolliselta, että se olisi mies, nuori mies ja että hänen tuli olla
kaunis ja rohkea. Näytti luonnolliselta, että hän pysäyttäisi hevosensa
nähdessään Annen. Niin välttämätöntä se oli, niin tiukasti liittyvää
lempeään taivaaseen, vuoriston kasvaviin varjoihin ja elämöiviin
oraviin nähden, että tyttö seisoi liikkumattomana katsoen häneen suu
hieman auki, sanattomana. Hän oli vain osa, pieni osa kaikesta. Hänen
hienot, ruskeat silmänsä, pitkä, kähärä tukkansa ja kasvojensa rusketus
ei merkinnyt hänelle enempää kuin auringon valon leikki Harney-vuorilla.

Sitten hän kannusti hevostaan ja ratsasti pois ja jotakin tytön
sielussa särkyi. Unimaailmasta riistettiin tyttö raa’asti
menneisyyteensä. Auringon valo katosi hänen silmistään, häipyen
vähitellen ilman kultaloistosta, lintujen laulu hävisi, ja puron
lirinä muuttui kosken vihaiseksi pauhuksi, joka syytti maailmaa sen
pahuudesta. Aamu pakeni. Kaukaa, kauempaa vielä kuin Harney, kauempaa
kuin taivas, katsoi vieraan silmä säälien häntä. Hänen syntinsä ei enää
ollut ruumiillista. Se oli koskettanut hänen sieluaan. Sen sijaan, että
se vain olisi ollut sattuma, tuli siitä olotila, joka sitoi hänet,
ja josta hän ei voinut irtaantua. Yhtäkkiä näki hän erotuksen. Hän
vaelsi pimeydessään ja mies, kirkkaine sieluineen vaelsi valkeudessa.
Hän heittäytyi käsilleen maahan ja itki katkerasti, puristaen heinää
käsissään syntiensä tuskassa.

Silloin kuului uusi ääni ilmassa. Hän nousi istumaan ja kuunteli.
Käänteen takaa kuuli hän kimakan äänen lausuvan runomitalla. »Ja sinun
huoneesi ja valtakuntasi on pysyvä, iankaikkisesti ja sinun istuimesi
on vahva oleva iankaikkisesti», messusi ääni.

»Herra auttaa niitä jotka lankeevat ja kohottaa niitä, jotka ovat
sorretut». Puhuja astui näkyviin. Hän oli niitä vanhanaikaisia
vaeltavia saarnaajia, joita silloin tällöin näki vuoristossa ja jotka
olivat täynnä kiihkoa ja innostusta ja matkasivat paikasta toiseen
jalkaisin, pauhaten enemmän helvetin tulta kuin taivaan autuutta,
puolihupsuja, mutta täysin tosissaan. Hän oli riutuneen näköinen. Hän
oli puettu kiiltävän mustaan, pitkään takkiin, joka oli napitettu
tiukkaan ja hänen kenkänsä olivat tomuiset ja näyttivät liian suurilta
huolellisesti käärittyjen housunlahkeitten alla. Vanhanaikainen
majavannahkainen lakki oli työnnetty taaksepäin hänen kapealta
otsaltaan, jonka alta kiilui kaksi eloisaa, tuimaa haukansilmää.
Hartioillaan kantoi hän kepin varassa kangaspussia. Hän astui
innokkaasti eteenpäin. Ei voinut kuvitella mitään sen mahdottomampaa
kuin tuo koomillinen olento vaatimattomassa vuoriseudussa. Mutta sitä
voimakkaamman vaikutuksen teki hän tytön hämmentyneeseen sieluun. Hän
odotti innokkaasti saarnaajan seuraavia sanoja.

Tämä astui tuimana kivien välissä ja puhui tarmokkaasti, voitonvarmana:

»Kaikkien silmät vartoovat sinua ja sinä annat heille ruuan aikanaan.

»Sinä avaat kätesi ja tyydytät kaikki elävät olennot.

»Herra on oikeudenmukainen kaikissa teissään ja Hän on pyhä kaikissa
teoissaan.

»Herra on läsnä niitä, jotka häntä avuksi huutavat, totuudessa häntä
avuksi huutavat.»

Anne näki selvästi ainoastaan yhden asian koko maailmassa —
kiilusilmäisen vieraan, joka oli kuin jumala. Tämän tulisen miehen,
joka puhui outoja, vaikkakin epämääräisiä lohdutuksen sanoja. Tytön
kiusaantuneesta sielusta nousi ainoastaan yksi ajatus — keino millä
tehdä tuo lohdutus todelliseksi, keino nousta synnistään, tulla sen
jumaluuden arvoiseksi, jonka hän tänä aamuna ensi kerran oli selvästi
nähnyt. Hän syöksyi eteenpäin ja tarttui saarnaajan käteen. Hurmiossaan
häirittynä, pyöritteli tämä vain silmiään käsittämättä tyttöä
puoleksikaan.

»Miten? Millä keinoin?» läähätti tyttö. »Auttakaa minua! Mitä minun
pitää tehdä?»

Tyttö ojensi käsiään pyytävästi. Vanhan miehen mieli paloi yhä
kuumeisen kiihkeänä. Hän tuskin näki tyttöä eikä käsittänyt hänen
sanojensa tärkeyttä. Hän katsoi vain häneen ilmeettömästi ja huomasi
hänen ojennetut kätensä.

»Ja teidän täytyy tehdä työtä käsillänne, niinkuin minä käsken teitä»,
saarnasi hän epämääräisesti ja irroitti itsensä tytön otteesta ja
marssi komeasti eteenpäin purkaen suustaan psalmin mahtavia sanoja.

»Tehdä työtä käsilläni, tehdä työtä käsilläni», toisteli tyttö,
katsellen ojennettuja käsiään. »Siinä se on!» sanoi hän hitaasti.

Anne Bingham pesi astioita Preeriakoiran hotellissa yhden viikon.
Ensimmäinen päivä oli näkyjen päivä. Toinen oli ikävä, kolmas väsyttävä
ja yksitoikkoinen. Ensimmäinen oli niin pitkä kuin matka suuren
unelmamaan toisesta laidasta toiseen. Toinen oli niin pitkä kuin matka
suuren unelmameren yli. Kolmas oli iankaikkisuus. Ensimmäinen oli
ruusunvärinen, toinen oli tumma, ja kolmas oli täynnä harmautta, joka
muuttaa työn ilon koneelliseksi ahertamiseksi.

Kahdeksantena päivänä sattui kuukautiset tilipäivätanssiaiset
_Viimeisen toivon_ kaivoksella. Kaikki miehet olivat humalassa, kaikki
naiset olivat vielä enemmän humalassa, mutta enimmän humalassa oli
seuran epäämätön suosikki, Bismarck Anne. Kaksi miestä, jotka seisoivat
ovella, eivät nähneet siinä mitään huomattavaa — se oli tapahtunut
viime viikolla. Mutta sillä kerralla Bismarck Annella oli ollut vielä
mahdollisuuksia, nyt oli hän syönyt kielletyn puun hedelmästä ja se
tuli hänelle kuoleman synniksi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Uittomiehiä ja kullankaivajia" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.