Title: Aamutuuli: Runoja
Author: Kojo, Viljo
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Aamutuuli: Runoja" ***


AAMUTUULI

Runoja


Kirj.

VILJO KOJO



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1914.



SISÄLLYS:

Aamutuuli.

I.

 Kesä on tullut.
 Kevään tulo.
 Korkeille kallioille.
 Mielikuvia.
 Ikävä.
 Kesäkuva.
 Aurinko paistaa ja etelästä luulee.
 Kevät erämaassa.
 Kesäpäivät.

II.

 Pisarat.
 Muistelma.
 Öisellä matkalla.
 Ja nyt jo on käynyt halla.
 Kuu nousee.
 Puuntaa tupa punanen.
 Kotona.
 Kuinka mä uskallan enää.

III.

 Kuin pienoinen tähti.
 Ei se ollut siksi.
 Ero.
 Näin lauloit sinä.
 En mä tullut niinkuin ennen.
 Pirtissäni pimenee.
 Vain unessa.
 Pettymys.
 Neiti kukkia keräsi.
 Mitä annan mä sinulle?
 Enkö mä koskaan väsy sinuhun.
 Matkalla.
 Kesäyö.
 Sinä sidot seppeleen valkoisen.
 Valkeat pilvet.
 Niinkuin ennen.
 Tunnen että tulet.
 Kaipaus.
 Tuletko omakseni.
 En tiedä, muistatko mua.
 Virran rannalla.
 Jäähyväiset.

IV.

 Elonaika.
 Pientareen kukka.
 Siellä kaukana.
 Syyskesällä.
 Sä laulun lauloit.
 Syksyllä.
 Minä rakastan.
 Syyspäivä.
 Mennyt kesä.
 Ilmalinnat.



AAMUTUULI


    Ylitse vehreiden metsien valahtaa
    auringon säihkyvä, kultainen kirkkaus.
    Ylitse niittyjen, peltojen, kylän ja veen
    kulkevi hiljainen hyminä heräävän tuulen.

    Kujien varsilla kukkivat piilipuut,
    rinteiltä laskeupi voimakas pihkan tuoksu...

    Kaukaa korpien keskeltä, suurilta soilta
    kuuluvi heikkona pauhuna kurkien huuto
    ja tohina synkeän salon,
    missä on paisuvat nevat ja alankomaat.

    Sieltä kuin heikkona aavistuksena saapuu
    villin, kuohuvan elämän henkäys,
    saapuvat salaiset äänet,
    joit' olen melkein kyynelin halannut kuulla.
    Taas kun ne kuulen,
    kun nään, miten maailma puhkeaa kukkaan     ja lehteen
    ja ulapat välkkyy, tuntuvi kauniilta kaikki:

    Suru on suloista silloin,
    ihanaks' ikävä muuttuu.
    Tuntuu kuin elämä olisi uni,
    lyhyt ja hyvä,
    josta ei konsanaan — konsanaan herätä tahtois. — —



I



KESÄ ON TULLUT


    Pääskynen!
    Johan minä arvasin:
    tänään ne tulevat,
    tänään ne lentävät tänne
    merten ja metsien yli,
    kirkkaan, kuulakan ilman halki
    harmaiden talvien,
    valoisien kesäöiden maahan.

    Ilmankos minusta tuntui,
    kun heräsin aamulla varhain,
    niinkuin olisi ollut pyhä,
    sillat siivottu, ikkunat pesty,
    ja niinkuin olisi kaiken yllä
    levännyt hiljainen hartaus...

    Auki nyt ovet ja ikkunat!
    Helisevä lintujen laulu,
    auringon paiste ja kukkien tuoksu
    avaruuden täyttää.
    Kesä on tullut!



KEVÄÄN TULO


    Päivät pääksytysten
    yhtenä leimuavana auringon paisteena.
    Uusi, uhkea elämä herää.
    Nurmet viheriöivät,
    puut kiireesti silmuja avaa
    ja vanha, lakastunut lehti maassa
    rapisee ja liikahtelee.
    Sen alta pyrkii esiin nuori taimi
    tai herännyt hyönteinen,
    joka tahtoo lämmittävän auringon nähdä.

    Metsät tuoksua tulvillaan
    ja iloa ja äänekästä elämää.
    Siellä on nakutusta ja viserrystä,
    siellä pulpahtavat purot lirisemään,
    virrat kohoo,
    ja salaiset vesisuonet jymyävät.

    Valomeressä kylpee kylä.
    Talojen ikkunoilla palsamit kukkii,
    verenpisarat umppuja aukoo
    ja myrtit tuoksuvat tuohisissaan.

    Naiset nauraen, avojaloin ja -rinnoin
    kantavat virrasta vettä
    kevätpesuja varten.
    Pääskyset lennellen ristiin rastiin
    rakentavat pesiään
    vanhojen, tuttujen tupien räystäiden alle.

    Ja koko maailma
    on yhtenä ainoana suurena säveltulvana,
    yhtenä herkkänä, värisevänä tunteena
    ja kirkkaana ilon säteilynä.



KORKEILLE KALLIOILLE


    Korkeille kallioille,
    sylihin suvisen salon,
    tuuhean, pihkan-tuoksuisen metsän helmaan
    mieleni palaa, —
    korkeille kallioille!

    Maaemon uumenet syvät,
    synnytystuskissa huokaavat.
    Tuskissa, joissa on ylinnä ilo
    ja ihmeellinen aavistuksen autuus.
    Ja vaivalla synnytetty elämä kuohuu ylös,
    nousee ruohoon ja puuhun
    ja puhkeamattomiin umppuihin
    liikkuen levottomana solusta soluun
    valkeutta kohti.

    Korkeille kallioille,
    missä ilma sinisnä siintää
    pyhänä savuna tuoksuen,
    sinne mä halaan, — päivänpaisteeseen
    korkeille kallioille.

    Petäjien punaisilla oksilla
    hehkuvat heleän-keltaiset kukat.
    Rungot hikoilevat pihkaa,
    sulaa, kirkasta, kiiluviin pisaroihin pusertunutta,
    lemuavaa, huumaavaa.
    Ja siinä tuoksussa tuulahtaa elämä,
    nuori ja voimakas,
    villi ja vavahteleva
    oman olemisensa riemusta.

    Korkeille kallioille,
    missä on hehkuva helle,
    missä on voima ja terveys hinnatta tarjon,
    sinne mä tahdon,
    korkeille kallioille!

    Metsässä tuhansin äänin
    kaikuvi riemuisa ylistyslaulu.
    Helskäen, kilpaa sävelet kirkkaat
    nousevat ilmaan,
    nousevat valkeihin pilviin.
    Kaukana järvi oksien välistä välkkyy ja vilkkuu
    pelmuten päivänpaisteessa lämpöisin lainein,
    kaulaten luotoa, lokkien linnaa,
    kallionientä ja hietikkorantaa...

    Sieluni jokaiseen soppeen
    syöksyy voimakas olemisen ilo,
    ja minä juoksen kevyesti kuin lapsi
    korkeille kallioille.



MIELIKUVIA


    Jossain suuressa kaupungissa,
    missä kiviset muurit
    estävät auringonpaisteen,
    välähtää väliin sieluni ohi
    kirkkaita kuvia
    joiltain ajoilta elossani.

    Ne eivät seuraa toisiaan.
    Ne ovat hajanaisia,
    ajasta riippumattomia.

    Näen joskus kukkivan puun
    pölyisen kyläntien varrella
    ja punaisen hevosen rehevässä ruohikossa.
    Saatan samassa nähdä sinisen lammen silmän,
    korkean kallion ja poutapilven,
    jonkun sammaltaneen katon ja pihamaan.

    Riemastun samassa katseesta,
    joka on joskus lumonnut sydämeni,
    ja näen kauniin käden poimivan kukkasia.

    Tai muistan ahavoituneet, ruskeat kasvot,
    joista loistaa terveys ja ilo. —
    Silloin tuntuu vaikealta olla.
    Tahtoisin päästä kauas pois —
    päivänpaisteeseen,
    järven rannalle,
    missä huojuu ruohikko
    ja lämpöiset aallot kuohuu.



IKÄVÄ


    Korkeen kivimuurin ikkunaan
    näkyy kaukaa vuoria ja metsää...
    kevätmetsä! Lumettomat mäet!...

    Niin on täällä niinkuin vankilassa,
    mieli haikeana näet vain,
    miten kevät kerkee, sulaa mäet,
    miten aallot aukee välkkymään.
    Aavistat vain, kuinka metsämailla
    puiden silmut tuoksuu, purot paisuu,
    puolanvarret, sammal paljastuu...

    Päivä hiljaa iltaan kallistuu. —
    Sitä seuraat mielin kaihoisin
    yli kevään punertavain metsäin
    kauas, kauas sinne, missä kerran
    elit kevätpäivät kultaiset...



KESÄKUVA


    Hehkuvassa heltehessä uinuu kylä,
    vaarat etäiset on sinisenä sauhuna ..
    Hiljaista on...

    Lintu ammoin väsyi laulamaan.
    Käki kukkua ei jaksa,
    vaikka silloin tällöin yrittää.
    Tyyntyi hiljan tuulikin.
    Järveen kuvastuvat saaret,
    viritetty purje, rantakivet.

    Yli petäjikkömäen
    kohoo pilvi sininen.
    Varjo liukuu yli niityn,
    yli järven selän. — Tuuli nousee,
    purje pullistuu,
    puiden oksat taipuu, sade alkaa.
    Pauhaa pauanne ja tulta valaa. —
    ... loittonee... Hiljenee...

    Päivä paistaa,
    mutta vettä
    pilven reuna pirottelee.
    Järvi loivin lainein läikkyy,
    siihen putoo pisarat.
    Hopeaiset helmet hyppii,
    tanssii, kiiluu, kimaltelee
    säihkyväiset säkenet.



AURINKO PAISTAA JA ETELÄSTÄ TUULEE


    Aurinko paistaa ja etelästä tuulee,
    ihmeitä ääniä ihminen kuulee
    ylhäällä, siinnossa taivasten,
    laulussa lainehen kultaisen.

    Lämpöinen tuuli se huminoiden hiljaa
    tuutivi peltojen kallista viljaa,
    kulkevi päällitse kukkasten
    helmassa heinikon pehmoisen.

    Vetreät lehvät ne lehdoissa häilyy,
    ulapoilla, salmilla päivänpaiste päilyy;
    kalalokki loistavan valkoinen
    lentävi kilvalla laineiden.

    Eteläinen tuuli tuopi tarinoita rantaan,
    salaisesti hautaa ne hienohon santaan;
    työstänsä uupunut ihminen
    illalla löytävi aarteen sen.



KEVÄT ERÄMAASSA


    Niin pitkät, pitkät täällä päivät on,
    ja verkkaan hetket aurinkoiset vierii. —
    Ei ketään tule eikä ketään lähde;
    vain aalto aallon jälkeen rantaan kierii...

    Tai lentää etelästä lintuparvi
    kiireesti yli oudon erämaan
    kylään ja kaupunkihin kaivaten,
    pelloille, pihaan, puistoon laulamaan...

    Ja silloin mieli ikävöiden halaa
    ees kerran vielä mennä katsomaan,
    mitenkä pääsky rakentaapi pesää,
    ja miten puisto puhkee kukkimaan. —



KESÄPÄIVÄT


    Kiitää kirkkaat kesäpäivät
    niinkuin purjeet valkoiset
    sinisellä ulapalla
    liukuu: yksi... toinen... kolmas...

    Säihkyväisin säkenin
    keinuu aallot lämpöiset
    iäksi sun ohitsesi
    vieden purjeen purjeen jälkeen.

    Kerran tulee viimeinen...
    Sitten yhtään tule ei,
    vaikka kuinka odotat,
    vaikka ikävöisit kuinka...



II



PISARAT


    On ollut lämmintä sadetta,
    koko päivän on satanut hiljaa.

    Nyt lähtevät viimeiset pilvet.
    Pääskysiä lentelee pihamaan yli.
    Auringon viistot säteet punertavat kattoja,
    oraspeltoja ja puiden latvoja.

    Ilta saapuu...

    Ja hiljaisilta lehdiltä putoilevat pisarat,
    välkkyvät pisarat ruohikkoon...

    Paimentyttö laulaa jossain kaunein äänin,
    lapsellisin ja vienoin. —
    Minä olen kuullut vuosia sitten
    jossain kaukana sellaisen äänen —
    vienon, lapsellisen äänen laulavan,
    laulavan minulle... Hyvä Jumala... Minulle!

    Ja äkkiä uppoan minä
    vanhojen muistojen tulvaan.
    Ne putoilevat sieluuni
    niinkuin pisarat lehdiltä tuolla.

    On ollut sateinen päivä.
    Nyt paistaa aurinko.
    Se on jo menossa mailleen,
    mutta se lämmittää vielä.
    Ja pisarat putoilevat...
    Muistojen kultaiset pisarat.



MUISTELMA


    Tähän hiljaa soivahan muisteluun
    jään aina, kun olen yksin:
    Me alla kukkivan omenapuun
    yön istuimme sylityksin...

    Sen onnen — iäksi jäänehen
    taa vuosien vierineiden —
    näen orpona, tuskaa tuntien
    läpi kuumien kyyneleiden:

    — — me alla kukkivan omenapuun
    yön istuimme sylityksin...

    Tuhat tuoksua kohosi tähtihin,
    satoi päällemme kukkaslunta,
    kevät-yönä kun yhdessä nähtihin
    sitä suurta ja suloista unta...



ÖISELLÄ MATKALLA


    Kohisten vaunu
    kiitävi lävitse seutujen summain. —
    Muistelen, kulta,
    loistetta silmies rakkaiden, tummain...

    Kaikesta siitä,
    mikä toi iloa elohon mulle,
    kesä kun meni,
    olen mä velassa kalliissa sulle.

    Ansainnut en mä,
    että mun yöhöni sytytti tähden
    kohtalo pyhä,
    kauneimman, kirkkaimman kaikkien nähden.

    Tietysti siksi
    kadotin kaiken sen autuuden hienon,
    mi oli mulla:
    syleilyn kuuman ja kuiskehen vienon.

    Vieläkö konsa
    hentona rintaani vasten sä painut?
    Saanenko vielä
    tuntea syämesi sykkehen, armaani ainut.

    Kohisten vaunu
    kiitävi lävitse seutujen summain. —
    Muistelen, kulta,
    loistetta silmies rakkaiden, tummain...



JA NYT JO ON KÄYNYT HALLA


    Ihan vastahan kukkaset puhkesi
    minun impeni ikkunalla,
    ihan vastahan yöt oli lämpöiset,
    ja nyt jo on käynyt halla.

    Kesä-illat tuntehin tulisin —
    ne illat ei konsana palaa —
    sylinannanta arka ja autuas
    ja ne suukkoset suikatut salaa.

    Yhä mieleni väikkyy ja väräjää
    suven muistoja suloisia,
    kesäöitä ja kukkia ikkunan
    sekä silmiä kirkkahia.



KUU NOUSEE


    Aurinko jo piiloon painuu,
    päättyy päivän työ.
    Unelmin ja lauluin armain
    saapuu hellä yö...

    Jälkeen arki-elon harmaan
    pyhärauha on.
    Hämärä jo pehmyt peittää
    pellon, puistikon.

    Kuu jo nousee verkkaan, verkkaan,
    verenkarvainen,
    näyttää mulle metsän halki
    polun kaitaisen.

    Sitä pitkin uupumatta
    yhä kiireemmin
    kotiin, kotiin tyhjin käsin
    täysin sydämin.



PUUNTAA TUPA PUNANEN


    Puuntaa tupa punanen
    riippakoivun alla.
    Vieläköhän palsamikin
    kukkii ikkunalla?

    Kaikki lie kuin ennenkin —
    sama rauha yhä...
    Sieluuni saa hartaus
    hiljainen ja pyhä.

    Kuljen mielin nöyrtynein,
    aroin, katuvaisin.
    Ehkä, vaikka rikoinkin,
    tänne jäädä saisin. —

    Tuskin mua muistellaan
    ajatuksin hyvin. —
    Astun yli kynnyksen
    silmin kyyneltyvin.

    Kaksi vanhaa vastassain
    tuomiotta laisin,
    itkusilmin, hymysuin,
    hiuksin hopeaisin...



KOTONA


    Minkätähden suljette mun enää
    sylihinne niinkuin lasna ennen,
    vaikka monet kauniit toiveet teiltä
    olen kadottanut vuotten mennen?

    Vaikka olen osani jo saanut,
    vaikka tulen raskain rikkomuksin,
    kujatielle vastaani jo käytte
    ilomielin, aulein armahduksin.

    Täällä aina löytyy pakopaikka
    kaikki-hukanneelle, hyljätylle,
    täällä kuumennetaan aina kyly,
    aina tuodaan puhdas paita ylle. —



KUINKA MA USKALLAN ENÄÄ


    Kuinka mä uskallan enää
    luoksesi, armahin, tulla,
    kun olen tuhlannut kaiken,
    sen, mi on tarjota sulla.

    Pyydä en sinulta mitään,
    poiskin sä käskeä voit mun.
    Siinä on kyllä, kun ennen
    silmiisi katsoa soit mun.

    Vedänkö uksesi auki?
    Käteni käskee ja epää.
    Tummien tekojen taakka
    raskaana rinnassa lepää.



III



KUIN PIENOINEN TÄHTI


    Kuin pienoinen tähti,
    mi tuikkii kaukana — kaukana — —
    syvässä meressä sinisen äärettömyyden,
    niin olet mielessä mulla
    ensi lempeni ihana muisto.

    Sä ainoa puhdas
    ja pyhä, ainoa valkea,
    vielä on sinulla syvällä sydämessäni
    pienoinen kammio sentään,
    johon ei kuulu katujen melu.

    Mut elämän kovuus
    ja lika maailman poluilta
    tulevat päivä päivältä lähemmä sinua.
    Ah sitä tuskaa! kun ajattelen,
    että ne polkevat alleen sinut.



EI SE OLLUT SIKSI


    Ei se ollut siksi,
    että minä kylmennyt olisin sulle.
    Liiankin kuumana lienen mä ollut,
    liiankin rakas sinä olit mulle

    silloin kun sun petin,
    silloin kun mä hylkäsin aarteeni parhaan,
    häväisten lempeä syömesi herkän,
    heikkona astuen askelen harhaan.

    Vaan se oli siksi,
    että sinut asetin itseni yli
    niinkuin enkelin valkoisin vaattein,
    jonka ei aukene synnitön syli

    syleilyhyn minun.
    Siksi olen luotasi eksynyt parka,
    että mä pelkäsin syliisi jäädä,
    että mä olin vain orjasi arka.



ERO


    Oli silloin syksy jo saapunut,
    oli ollut jo hallaa monta,
    kun viimeisen kerran me kuljettiin
    syyslehtoa verhotonta.

    Yli alankomaiden ja laaksojen
    oli ankea kuoleman tuoksu,
    veret sun, veret mun kävi verkalleen
    kuni viileän virran juoksu.

    Ja niin tuli erosta hiljainen,
    tuli hetkinen kyynelherkkä:
    ... Oli mielissä lepikko lehtivä
    ja keväisten mäntyjen kerkkä...

    En lehdosta, jossa me erottiin,
    minä puuta pillata sallis.
    Se on minun pyhä puistoni,
    minun karsikkokumpuni kallis.



 NÄIN LAULOIT SINÄ


    Ulapalla aallot välkkyy,
    tuuli raskas suhisee. —
    Kaukaa päivänpaistehessa
    purjehesi vilkkuilee...

    Pois sun täytyy... Tänne minä
    ikävähän yksin jään—
    Ikkunasta jälkees katson,
    pieleen nojaan kuuman pään...

    Enhän itke, iloitsenhan:
    Kohta palaat takaisin.
    Omakses mun otat silloin,
    kihlaat kultasormuksin!



EN MÄ TULLUT NIINKUIN ENNEN


    En mä tullut niinkuin ennen
    asuntoosi, armas hellä.
    Tulin vain kuin tutun luoksi,
    toinen oli sydämellä.

    Väärin tehneeni mä tiesin,
    vaan mun katse kaunis pauloi,
    hellytteli heljä ääni,
    joka lemmenlaulun lauloi.

    Suren, että olin sulle
    pitkä pilvi päivän eessä,
    että jätin sinut yksin
    istumahan silmät veessä...



PIRTISSÄNI PIMENEE


    Pirtissäni pimenee...
    Hiillos hiipuu hiljaa — —
    Ulkona jo kultailee
    kuuhut kystä viljaa.

    Keijukaiset notkeat
    satuhunnun kutoo,
    siihen puista pisarat
    timanteiksi putoo...

    Luokseen virta välkähtäin
    vienon tähden saapi,
    sylissänsä sylkyttäin
    sitä tuudittaapi.

    Tule, tyttö tummainen,
    suostu syliin mulle!
    Kullat kuun mä laulelen
    ja tähtilinnat sulle!



VAIN UNESSA


    Taas näen tummat silmät edessäni
    ja tunnen pohjatonta ikävää.
    Vain ihanaksi haaveeksi ne jää
    mun oudon, yksinäisen elämäni.

    Vain unessa mä onnen omistan:
    ne silmät katsoo mua rakkahasti,
    ne näkevät mun sisimpääni asti
    ja karkoittavat kaiken katkeran.

    Ja minuun uusi kesä kirkastuu,
    saa sävel ammoin unhotettu soimaan,
    käy kukat kuihtunehet vihannoimaan
    ja lehteen lakastunut lemmen puu:

    Kun herään, tunnen samaa ikävää,
    mi mieltä painaa sen, ken tietää varmaan
    viimeisen kesän eläneensä armaan
    ja näkee: lumen alle kaikki jää...



PETTYMYS


    Aamulla varhain lähden kulkemaan
    kasteesta kosteiden niittyjen yli
    ja pitkin teitä, joilla vielä tuntuu
    öisen sateen uurtelemat vaot.

    Taivas pilvetön ja ilma lämmin.
    Koivunlehdet tuoksuvat ja paimenmatarat.
    Kosteissa petäjänneuloissa säihkyy
    nousevan auringon kultaiset säteet.

    Koko ajan mietin onneani:
    Hän on vannonut rakastavansa minua
    ja odottavansa tuhannen vuotta!

    Hän on kietonut käsivartensa kaulalleni
    ja niinkuin notkea köynnös
    puristautunut minua vasten.

    Hän on suudellut suutani
    ja pyytänyt kyynelsilmin:
    Älä unhota minua!

    Kuljen kiireesti aatellen kaikkea sitä
    ja kohtaan ihmisen,
    jolla on notkea naisen vartalo,
    kauniit silmät ja kaunis suu.

    Minä tunnen hänet ja riemastun,
    mutta hän tervehtii kylmästi,
    ja minä huomaan olevani
    huonosti puettu ja kasteesta märkä.

    Alan kulkea hitaasti.
    Ajattelen, kuinka monesta ilosta
    olen kieltäytynyt siksi,
    että yksi on pyytänyt muistamaan,
    että yksi on luvannut odottaa tuhannen vuotta.



NEITI KUKKIA KERÄSI


    Neiti kukkia keräsi,
    oli heinien haussa.

    Mitä neiti kukkasilla,
    hempeäinen heinäsillä?

    Tahtoi taikakukkasia,
    yheksiä yrttilöitä,
    kun oli kulta kylmentynyt,
    armas aivan unhottanut.

    Pysähtime pyytämähän:

    Suotko mun, suloinen impi,
    käydä kanssasi kedolle,
    hakemahan heinäsiä,
    kukkia kereämähän?
    Tekisi minunkin mieli
    yheksiä yrttilöitä,
    kun ei kulta muuten muista,
    aattele ei armahainen.

    Sai neiti sanelemahan,
    suu nauru supattamahan:

    Iso näkee ikkunasta,
    maamo maitohuonehesta,
    miten tohtisin luvata,
    sinut kanssani kedolle.

    Mitä isosta, emosta!
    Ison silmät ei erota,
    emo ei mitänä virka.
    Saanko luoksesi lähetä?

    Sai neiti sanelemahan,
    suu nauru supattamahan:

    Tule kanssa kun tulenet.
    Ei minulla myöntämistä,
    myöntämistä, kieltämistä,
    käynet kanssani kedolle.

    Kävin kanssansa kedolle
    keräämähän kukkasia,
    taiten taikakukkasia,
    yheksiä yrttilöitä.

    Ahoviertä astelimme,
    Saimme lehdon liepehelle.

    Peittyi tuossa taaton pirtti,
    peittyi maamon maitohuone
    taakse leyhkeän lepikon.

    Sai neiti sanelemahan,
    suu nauru supattamahan.

    Nostanet yli ojasta!

    Nostin neitosen ylitse
    ojan tuskin tuntuvaisen.

     Katsoi neiti silmihini
    sinisillä silmillänsä.
    Syömessäni sylkähtihe, —
    suutelin punaista suuta. —

    Jäivät meiltä kummaltakin
    taikakukat taittamatta.



MITÄ ANNAN MÄ SINULLE


    Tulit niinkuin kirkas aamu
    sydämeeni synkeähän,
    yksinäiseen, yöllisehen.

    Tullessasi toit sä mulle
    kesäpäivät keikkuvaiset,
    liverrykset lintusien,
    kultatiukuin tillitykset.

    Suhisi suvinen tuuli,
    helotteli heljä päivä
    iloisesti ikkunasta;
    sillalle siiat sirotti,
    laittoi kullat lattialle.

    Mitä annan mä sinulle,
    ainokainen armahani?
    Typö-tyhjä toinen käsi,
    töisess' ei ole mitänä.
    Mure yksin muistoani,
    ange mieli aarrettani.



ENKÖ MÄ KOSKAAN VÄSY SINUHUN


    Enkö mä koskaan väsy
    sinuhun?

    Muut kaikki on olleet mulle
    kuin heinälle kastehelmi:
    yön huvitus, huomenen hely,
    mi kiiltävi hetken
    haihtuen tullessa tuulen
    ja kirkkahan auringonpaisteen.

    Etkö sä koskaan sielustani?

    Täytyykö näin minun aina,
    iäti istua rajalla itkun ja ilon,
    iäti tuntea ikävän polttavan,
    tuntea sairahan halun
    nähdä sun sulosi ain' yhä uudestaan,
    silmäsi samettiripsin,
    tukkasi pehmeän, tumman,
    käsivarttesi herkät muodot,
    vartalon köynnösnotkeen
    ja sulavan liikunnon rytmin,
    joka on kuin mainingin nousu ja lasku
    levollisen, lämpöisen — petollisen meren.

    Haluun siihen mä nukun ja herään —
    herään ja nukun —
    ja uneni on vain:
    nyyhkytys — nauru —
    nauru ja — nyyhkytys
    uneni on —



MATKALLA


    Monen yön ja päivän matka
    erottaa mun armahasta.
    Liekö mua toivotellut
    palaavaksi kulkemasta? —

    Hidas käydä outo polku,
    tunnen kesken väsyväni.
    Ootko mua muistanutkaan!? —
    Tuska paahtaa sydäntäni.

    Odotathan, ethän suostu
    hyväilyhyn toisen sylin.
    Ethän mua yksin jätä,
    ystäväni ainut, ylin.

    Käythän vastaani kuin muinen
    pellon pientareita pitkin.
    Monta kertaa maailmalla
    salaa sitä aikaa itkin...



KESÄYÖ


    Niin, niin!
    Kyllä minä uskon!
    Siellä sinä valvot ja odotat —
    ajattelet minua niinkuin minäkin sinua
    ympärilläsi kesäyön ihmeellinen hiljaisuus...

    Sinä odotat minua,
    mutta minä en voinut tulla vielä.

    Olet avannut ikkunasi.
    Katselet järvelle puistikon läpi.
    Järvi on aivan tyyni. —
    Ruohikossa elää kala...

    Raukeaan onneen vaipuen
    nojaat päätäsi ikkunanpieleen.

    Et ajattele mitään varmaa.
    Sinussa vain asuu ääretön ilo,
    kaipuun ja onnen sekainen ilo värisee sinussa
    ja ihana tunto siitä,
    että saat nähdä ja tuntea kaiken tämän
    ja saat odottaa näin... hiljaisuudessa...

    Tuomi ikkunasi edessä on kukkia täynnä.
    Tuoksuvia kukkia täynnä.
    Ja yksi valkea oksa
    ojentuu ihan ikkunaruutuun.

    Sitten on sinulle tullut mieleen:
    — Jospa ei muistakaan minua. —

    Ja sinä puret hiljaa huultasi,
    kaunista, punaista huultasi,
    ja katsot kiihkeästi salmelle,
    jonka yli minun pitäisi tulla.
    Ja sinun silmäsi kiiltävät kosteina.

    Mutta nuottaladon luona
    salmen toisella puolen ei liiku ketään.
    Vanha hylkyvene siellä vain on kaiholla
    ravistuneena ja mitättömänä.
    Muutama horsma oli noussut sen raosta ylös,
    kun kävit eilen siellä.

    Sinä katsot kiihkeästi salmen yli,
    ja kauniit silmäsi ovat kosteina —
    tummat silmäsi kiiltävät kosteina. —

    Sinunko silmäsi kosteina? — Ei... En tiedä. —
    Minä olen ainakin itkenyt juuri
    muistellessani sinua...
    Nyt vasta sen huomasin.



SINÄ SIDOT SEPPELEN VALKOISEN


    Sinä sidot seppelen valkoisen
    valkoisista päivänkukista
    ja kohotat kulmilleni.

    Sinun ihanat kätesi koskettavat ohimoitani
    niinkuin vilpoisa tuuli,
    niinkuin taivaan henkäys,
    ja minä seison edessäsi
    ujona ja sanattomana
    autuaassa onnen humalassa.

    Minä näen sinun silmäsi,
    kirkkaat, ihmeelliset silmäsi,
    suun suloisesti nauravan
    ja hipiäsi hienon ruskotuksen
    niin ihmeen läheltä.
    Täydet rintasi melkein koskevat minuun —
    Eikö minun hengitykseni
    tunnu polttavan-kuumana otsallasi?

    Miten paljon olet muuttunut, kallehin,
    viimeisen näkemisen jälkeen!
    Miten kypsä ja voimakas sinusta on tullut!
    Olet niinkuin ilmestys eessäni
    solakkana, sorjana,
    pitkin, mustin palmikoin,
    kaunein, kiehtovin liikkein,
    tummin silmin ja verevin huulin.

    Minä olen kuin unessa ihanassa,
    kun kukkaniityllä kuljeskelemme:
    Ja ruhtinas ruunuin valkoisin
    olen valtakunnassa rakkautemme,
    Satosaaressa untemme ulapan,
    ilon rikkahan ihmemaassa.



VALKEAT PILVET


    Valkeat pumpulipilvet
    kiitävät keveinä ylhäistä rataansa
    puhtaina niinkuin lapsen mieli,
    niinkuin sinun mielesi, armahin.

    Miksi sinä tulit minun luokseni nyt,
    kun minussa on hereillä se hillitön ihminen,
    se säälitön, villi voima,
    joka kuohuu kaikkialla ympärillämme?
    Katso! Jokainen heinä heilimöi,
    jokainen kukka keinuu tuulessa tuoksuen ja pölyten,

    lemmenhuumasta humaltuneena.
    Kimalaiset kiitävät teriöstä toiseen,
    lintujen liverrys ja sirkkain sirinä,
    tuulen humina ja laineiden laulu sulavat yhteen,
    ja ylös taivasten äärihin
    kiirii kirkkaana rakkauden korkea veisu.
    Sinä tarjoat minulle kätesi
    valkoisen, vähän vapisevan
    ja katsot minun silmiini
    kirkkain, avonaisin katsein.
    Sinun povesi laajenee,
    ja minä tiedän, miksi sä tulit.

    Nurmella helottavat ja tuoksuvat tuhannet  kukat,
    mutta ylinnä tuntuu angervon lemu
    ja valkoisen apilaan hieno haju.
    Sinä nojaat minuun,
    minä tunnen ruumiisi painon käsivarrellani
    ja annan sinun hiljaa vaipua alas
    vihreälle, kukkivalle vuoteelle
    päivänkakkaroiden ja sinikellojen sekaan...

    Minä suutelen sinua ja katson sinuun,
    ja sinun silmissäsi kuvastuu kaksi ihmistä:
    onnekas nainen ja — itkevä lapsi...

    Kun huumiosta herään,
    säikähdän minä
    ja katson sinuun.

    Mutta sinusta on kadonnut se itkevä, arka.
    Sinä katselet onnellisena haaveillen ylös,
    ja minä häpeän säikkymistäni.

    Ihana olet sinä siinä
    punaisin poskin,
    ruusuisin, täyteläisin huulin;
    terve on sinulla ruumis,
    terve sielu,
    voimakas ja puhdas kuin kesäinen tuuli.

    Laskeudun viereesi kukkasille
    ja katselen ylös niinkuin sinäkin...

    Huimaavan-sinistä avaruutta...
    Valkeita pumpulipilviä...



NIINKUIN ENNEN


    Nyt on kaikki taas kuin ennen oli...
    Sama illan tullen yksinäisyys
    kera ikävän ja hiljaisuuden
    niinkuin ennen...

    Sillalla ei keiku kevyt jalka,
    silmiini ei katso kirkkaat silmät,
    eikä enää helky heljä nauru,
    käsi kaunis kaulalle ei kierry. —

    Kuinka monta kertaa aamuin tapaa
    päivä minut yksin pirtistäni?
    Kuinka monasti se vielä jättää
    yksin yöksi tummenevaan tupaan?

    Vähän aikaa viivyit, armahani,
    niinkuin päivän pilke pilven alta.
    — — —
    Nyt on kaikki taas kuin ennen oli...



TUNNEN, ETTÄ TULET


    Tänään nousi päivä kirkkaana
    yli kevätvihreen maailman.

    Katson kauas pitkin järven selkää —
    siellä tulet hopeaiset tuikkaa
    harjanteella leikkivien laineiden. —
    Minulla on edessäni kirje
    kirjoittama kauniin käden.

    Vaikka liekin kaikki lopussa,
    mitä ollut meillä tähän asti
    rakkauden luvalla on välillämme,
    täyttää sydämeni kuitenkin
    arka, melkein lapsellinen aavistus,
    että tulet sentään vielä luokseni. —

    Tunnen, että tulet,
    että kaipaat vielä kerran
    yhdessä ystävinä itkemään
    elämän kovaa, armotonta arpaa.

    Ja mä katson kauas pitkin selkää,
    missä tuikkaa hopeaiset tulet.—
    Oisi niinkuin yli kevätvetten
    kimmeltävä silta välillämme. — —



KAIPAUS


    Ylitse auringonpaisteisten kunnaiden lentäköön
    hehkuva kaipuuni kauas — luoksesi sun,
    syömeni valtiatar!

    Kertokoon, kuinka mä polttavan auringon alla
    alati muistelen sinua, sinua yksin...
    sun kauneuttasi nuorta, säihkyävää,
    yötä sun suortuvies, syvyyttä silmiesi,
    ääntäsi armasta, sekä kypsiä heelmiä ihanain huuliesi!

    Rintani huokaus jokainen tulkohon luoksesi sinne —
    tuoksussa tuulen ja laulussa lainehen vapaan,
    että sä tietäisit, kuinka mä ikävöin sua,
    kuinka mä toivon yötä, lempeetä yötä
    laskemaan kuumalle päälleni kättänsä vilpoisaa,
    tuudittamaan unen herttaisen helmahan mua
    näkemään näkyä, joka on varattu katsella onnellisimman:
    käymään kanssasi hämärää, hiljaista tietä
    tuoksussa suurten sinisten kukkasien
    aavistuksissa, joita vain autuas tuntee...



TULETKO OMAKSENI


    Ilma on lauha.
    Väliin päivä paistaa,
    väliin sataa vettä.
    Räystäiltä ihan virtaavat pisarat.
    Kevätvedet syöksyvät kallioilta,
    purot paisuvat.
    Jää on vihreän harmaa.

    Minä avaan ikkunan,
    suotko sä,. rakas?

    Tunnetko mikä voimakas henkäily
    käy yli metsien ja vainioiden!

    Suloisesti tuoksuvat pajupensaat,
    joita ylt'ympäri huuhtoo tulvavesi,
    hileissä helisevä tulvavesi!

    Ja minuun syöksyy ihmeellinen voima.
    Minun suoneni paisuvat,
    poskiani polttaa,
    sydämeni jyskyttää
    ja päätäni huimaa,
    kun sinä nojaat rintaani vasten!
    Anna-Maria! Tuletko omakseni? — —

    Sinun katseesi on jossain kaukana,
    kun sinä vastaat hiljaa:

    — Kesällä vasta. —

    Odotan kesää. —

    Vähitellen vihertyvät kedot.
    Sinne tänne pujahtaa kukkasia.
    Tuomet kukkivat,
    pihlajat kukkivat,
    siniset syreenit kukkivat,
    ja minun lempeni kukkii tulipunaisena!
    Anna-Maria! Tuletko...

    Minä odotan toivossa ja tuskassa,
    sillä kesä on kohta mennyt,
    mutta sinä katselet alas.

    Kukista karisevat terälehdet.
    Heinä on niitetty.
    Pihlajat punaisina.
    Tuomet mustia marjoja täynnä.

    Syksy tulee, syksy tulee...
    Puolukka punertuu kankailla,
    vilja on valmistunut.
    Yösumut hiipivät raskaina rantaniityillä.
    Siellä täällä putoaa keltainen lehti...

    Vilja on korjattu.
    Lehdot kullassa kulisevat.
    Muuttolinnut kiiruhtavat pois.
    Viimeinen parvi
    näkyy pienenä pisteenä enää...

    Myrsky nousee.
    Aallot pauhaavat.
    Ilma pimenee
    ja rankkasade alkaa.

    — 80 —

    Raskaat pisarat kohisevat katoilla.
    Minun mieleni on lamassa,
    sydän on tuskasta haljeta.
    Anna-Maria! — —



EN TIEDÄ MUISTATKO MUA


    En tiedä muistatko mua.
    En tiedä muistatko koskaan.

    Minä aattelen sinua aina
    ja unhotan kaikki muut,
    kuin ei olis ollut ketään
    sua ennen, niinkuin ketään
    sinun jälkeesi tulla ei voisi...
    niin tuntuu...

    En muuta niin halaja saada
    kuin pitää kaihoni kauniin,
    näin olla illalla yksin,
    näin katsella kauas, minne
    jo aurinko yöhön sammuu —
    ja aatella:

    En tiedä muistatko mua...



VIRRAN RANNALLA


    Rannalla raidan lehti se putoo
    vierivän virran viedä.
    Raskas on tuntea rakkautta,
    josta ei toinen tiedä.

    Rannalla raidan lehti jo muuttuu
    kullan keltaiseksi.
    Raskas on jättää onnensa kaunein
    iäti salaiseksi.

    Rannalla raidan oksat ne kaartuu
    lehdettä taivahalla.
    Raskas on tyhjyys, joka jo alkaa
    asua rinnan alla.



JÄÄHYVÄISET


    Yön tähdet välkkyin muistuttavat mulle:
    — On aika lähteä jo kulkijan. —
    Oi, tiedän, tuska sulle, kaivatulle
    sua sieluun tulless' eron vaikean.
    Niin hellään katsot kuni meri syvä
    sä silmin kyynelisin, kirkkahin;
    ne jäämään pyytää loistein suruisin,
    ne hyväilee kuin uni lähestyvä.

    Niin raskahana tuska rinnan täyttää,
    kun, kulta, luoksesi en jäädä voi.
    Vain kylmät tähdet mulle tietä näyttää
    ja keltaisien kaislain laulu soi.
    Mut painuessas parmaalleni, kallis,
    on kaikki kirkastunut sielussain:
    sä aina muistat mua, armahain,
    ja lempemme et lakastuvan sallis.

    Kun aamun tullen värähtelee vesi,
    kun metsä tuoksuu, kaste kimmeltää,
    mä muistan kyynelhelmet silmiesi,
    ja kuvas iäks sieluhuni jää.
    Ja kerran tähdet hellään nyökkää mulle:
    — On aika palata jo kulkijan. —
    Ah, ehkä jälkeen kaipuun katkeran
    saan vielä käden ojentaa mä sulle.



IV



ELONAIKA


    Aurinko hehkuu, polttaa.
    Vilja kiiluu kullassa ja kahisee.
    Kohta alkaa elonkorjuu.

    Päivisin aurinko paahtaa
    ja jymähtelee ukkonen jossain kaukana.
    Hiljainen tuuli tuudittelee tähkiä.

    Veräjään nojaten
    katselen korsien sekaan.
    Siellä on harakanhattu,
    elokaunokki
    ja sinisilmä lemmikki.

    Minä en kaipaa mitään.
    Olen juuri löytänyt onnen.
    Kypsyvä vilja tuoksuu,
    pientaren heinikko tuoksuu
    ja rinteiltä lehahtaa lämmin tuuli,
    jossa on metsän voimakas lemu.

    Ulappa lainehtii vähän.
    Se on ihan sininen.
    Välistä tuulahtaa sieltä vilpoisa henkäys.
    Se tulee saarien ja karikoiden yli.
    Kuulen nuorten vesilintujen siukutusta.

    Minä alan halata yksinäiselle selkäluodolle.
    Kuljen valkamaan
    ja koputan kauan venheeni peränaulaa,
    tahallani ihan,
    sillä minä tunnen hiljaista iloa,
    kun kaiku kumuaa saarien ja rantojen kallioissa.

    Sitten soudan ulapalle.
    Matalat laineet lyödä rapsivat venheen laitaan.
    Airojen lavat välkähtelevät. — —

    Luodolla on yksinäistä ja autiota.
    Laineet solisevat ja loiskahtelevat.
    Louhien lomassa ylempänä
    kasvaa joku punainen rantakukka,
    joku keltainen alpi
    ja muutama ruoko.

    Riisuudun päivänpaisteeseen.

    Tuuli puhaltaa lauhkeasti.
    Jostain metsien yli
    ja järven yli
    kantaupi savun hajua hiukan.

    Kylästä kuuluu ääniä.
    Muutamat menevät jo pelloille.
    Naisilla on valkeat liinat...



PIENTAREN KUKKA


    Oli kukkanen vieressä viljamaan
    kevätpäivyen loihtima pieno.
    Näki: voimia vankkoja tarvitaan,
    kun kasvuhun saa karu tieno.

    Näki kukkanen pellolla vihanteen
    ja kun tuulonen tähkiä viersi.
    Näki öisen hallan, mi vitkalleen
    jääkyynelen tähkähän kiersi.

    Näki kukka, kun uupunut torpan mies
    veet silmissä katseli viljaa.
    Näki kukka, kuin raskas on elämän ies,
    syysmyrskyhyn nukkui hiljaa.



SIELLÄ KAUKANA


    Siellä kaukana —
    suurien salojen takana —
    siellä se vierii voimakkaana, majesteetillisena
    elämän virta — niin sinä uneksit ennen.

    Siellä ne ovat rikkaat kylät päivärinteillä,
    lihavain laihojen keskellä.
    Siellä, kaukana — merten rannoilla —
    loistavat kauniit kaupungit...

    Siellä säihkyvät valot,
    siellä on tietojen aarniot auki.
    Elämä siellä on niinkuin morsiusmarssia,
    nuoruutta, onnea, riemua täynnä,

    niinkuin ainaista elojuhlaa,
    jossa virtaa viini
    punaisena välkkyvä,
    punaisista rypäleistä puserrettu.

    Aattelit:
    Sinne kun pääsisi!
    Siellä se minunkin onneni odottaa. —

          *     *     *

    Nyt sinä ikävöit takaisin sinne,
    missä oli ahdasta, pientä,
    sinne, mistä sä läksit kerran
    kohti niitä rikkaita kyliä
    ja kauneita kaupunkeja — onnesi luo.

    Sinne sinä ikävöit,
    takaisin rauhan maille;
    ikävöit väsyneenä, köyhänä,
    tyhjänä niinkuin taivaan tuuli,
    vähäisin kokemuksin,
    jotka sä kalliisti maksoit
    kadottaen herkimmät tunteesi,
    kauneimmat unelmasi
    pilkkaavan, julkean joukon jalkoihin,
    markkinarahvaan anturan alle.



SYYSKESÄLLÄ


    Syyskesän ilta on tullut kalsea, kuulas.
    Marjat pihlajan loistaa ja kuhilaan kulta
    ruskossa päivän, mi painuvi kaukaisten  metsien helmaan.

    Ylitse ulapan aavan kulkevat raukeat lainehet tänne.
    Tänne... missä mä istun ja muistelen mennyttä kesää...

    Muistatko, syämeni, kuinka sä uneksit suven
    tuskahan autuaisehen pakahtuvana,
    että sun luoksesi hiipisi askelin kevein
    hän, jota rakastit salaa ja ylitse kaiken,
    ylitse maallisen onnen ja taivahan riemun?

    Muistatko, kuinka sä päivillä paloit ja hehkuit
    niinkuni kesäinen aurinko?... kuinka sä hiiltyen
    värisit lempeinä öinä...

    Kaikki on ohitse.
    Syksy on.

    ... Marjat pihlajan loistaa ja kuhilaan kulta
    ruskossa päivän, mi painuvi kaukaisten metsien helmaan...



SÄ LAULUN LAULOIT


    Sä laulun lauloit mulle sydämeen,
    kun kevätkukat nousi alta mullan,
    ja aurinko kun valoi kirkkaan kullan
    yl' ulapoiden sinertävän veen.
    Sen vielä muistan, vaikk' on kuolleet jo
    ne kukat, jotka avas aurinko.

    Ja nyt, kun sade pimeässä lankee,
    ja raskas tuuli puista lehdet puottaa,
    kun tuska mustin ratsuin mua vuottaa,
    ja aatos kaihoisa on, mieli ankee,
    on niinkuin päivänsäde syömessäin,
    kun muistan lauluasi, ystäväin.

    Se saattaa minut unhotettuin muistoin
    ja unelmien kultakaupunkiin,
    vie lapsuusaikoihini armaisiin,
    luo tuoksuvien niittyjen ja puistoin,
    pois, kesään yli metsäin syksyisten
    ja läpi surullisen satehen.



SYKSYLLÄ


    Joka ilta nukun toivoen,
    että yöllä taivas kirkastuu,
    että halla maille laskeuu
    puhtaan kääriliinan kutoen.

    Mutta aamuin aina sade soi
    pieneen, pimeähän ikkunaan.
    Iäisesti samaa itkuaan
    tuuli pihapuissa vaikeroi.

    Aret sekä pyhät poistuu näin
    niinkuin surusaatto hiljainen
    kujannetta synkkäin kuusien
    kaukaiselle kirkkomaall päin.

    Mielen tahtoo maahan masentaa,
    sitä harmaa kaipuu kammitsoi
    niinkuin aitaus, jossa unelmoi
    sateen samentama paljas maa.



MINÄ RAKASTAN


    Minä rakastan syksyisiä metsiä,
    minä rakastan lehdettömiä puita,
    lakastuneita ruohikoita,
    kuihtuneita kukkia,
    kylmänraukeita laineita rakastan minä.

    Minä rakastan paljaita puistoja,
    tyhjinä ojentuvia oksia
    illan viimeisessä ruskotuksessa,
    jonka ylitse kohoaa lumipilvi...

    Minä rakastan surevata naista,
    joka on elänyt elämänsä,
    joka istuu illan hämärässä yksin.

    Minä rakastan häntä!
    Sillä hän on kaunis kuin syksyinen puisto
    illan riutuvassa ruskotuksessa...



SYYSPÄIVÄ


    Ikävä on päivä syksyinen
    yksin hämärässä istuen...
    Hätäisesti aurinko vain pilkistää,
    tummuu, peittyy, pilven alle jää...

    Katsot pieneen, tummaan ikkunaan.
    Näkyy harmaa pelto, salo vaan.
    Metsäin takana on kylät kaukaiset. —
    Niitä kaihomielin muistelet. — —

    Päivät kuluu, vuodet vaihtuu niin
    jättäin jäljet eloon, ihmisiin,
    joiden onni on kuin päivä syksyinen:
    kalvas hymy läpi kyynelten.



MENNYT ON KESÄ


    Varkain jo hiljainen hämärä luoksesi hiipii...
    Mennyt on kesäsi kirkkahin päivin ja kukkivin kentin,
    valoisin öin sekä lintujen liverryksin
    mennyt on kesä...

    Lehdetön puisto on aamuin hallasta harmaa...
    Mennyt on kesäsi vihrein metsin ja tuoksuvin tuulin,
    välkkyvin vesin ja armahin aamuhetkin
    mennyt on kesä...

    Taivaalta laskeupi valkoinen, pehmeä peite...
    Mennyt on kesäsi rikkahin riemuin ja aatoksin armain,
    unelmin untuvahennoin, kultaisin kuvin
    mennyt on kesä...



ILMALINNAT


    Mitä siitä, jos jääkin uneksi vaan
    kuvitelmat ja toiveet,
    vaikka täytyykin kadottaa korkeuksien kirkkaus,
    vaihtaa rannattomain aavojen selkeys
    harmaaseen arki-iltaan
    ja alkaa alusta jälleen!

    Onhan edes unelmissa elänyt rikasta elämää,
    vavissut ihanain näkemysten edessä,
    katsellut niitä pyhällä hartaudella
    ja tuntenut riemua rinnassansa,
    iloa, joka värähtelee syvällä sydämessä
    niinkuin kesäpäivänä ulapalla värähtelee
    ja välkkyy hopeisin kipunoin kirkas vesi.

    Mitä siitä, jos pettyy ja pettyy!
    Ilmalinnat ovat kuitenkin niin taivaallisen kauniit,
    että alati tahtoisi rakennella niitä.

    Niiden tornit ulottuvat ylös
    tapaillen huimaavia korkeuksia.
    Niiden ovet kullassa kimaltavat,
    ja ikkunat säihkyvät myriaadein värein!

    Ne ovat kauniit sortuessaankin.
    Kauneimmat ehkä — raunioina vasta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Aamutuuli: Runoja" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.