Title: Kuninkaitten kuningas
Author: Wells, H. G. (Herbert George)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuninkaitten kuningas" ***


KUNINKAITTEN KUNINGAS

Kirj.

H. G. Wells


Tekijän luvalla ("Christina Alberta's Father") suomentanut

Eino Palola



Helsingissä,
Holger Schildtin Kustannusosakeyhtiö,
1926.



ENSIMMÄINEN KIRJA

KUNINKAITTEN KUNINKAAN, SARGONIN, TULO.



Ensimmäinen luku.

HRA PREEMBYN AIKAISEMPI ELÄMÄ.


1.

Tämä on tarina eräästä hra Preembystä, liikkeestään luopuneesta
pesulaitoksen pitäjästä ja leskestä, joka luopui toiminnastaan Kirkkaan
Virran pesulaitoksessa, pyhän Simon kunnassa, Woodford Wellsin
lähistössä, vaimonsa kuoleman jälkeen armon vuonna 1920. Hän sai kokea
eräitä varsin huomattavia vaiheita. Tarina on oleellisesti nykyaikainen
kertomus. Se on kertomus Lontoosta sir Arthur Conan Doylen, langattoman
puhelimen ja ensimmäisten työläislordien aikakaudelta. Historiallinen
aines siinä on vähäpätöistä ja osaksi erehdyttävää, ja tulevaisuudesta,
vaikka se onkin sokeasti läsnä, ei itseasiassa välitetä mitään.

Koska pyykinpesu Lontoossa samoinkuin maitokauppa ja leivonta- ja
liinakauppa ja monet muut kaupan haarat, on pikemminkin erikoistunutta
ja perinnöllistä ja hieman vaikeata syrjästätulleiden harjoitettavaksi,
on tärkeää selittää, että hra Preemby ei ollut syntynyt pesuliikkeen
harjoittajaksi. Hänessä oli hyvin vähän oikean lontoolaisen pesijän
henkeä ja taitoa. Hän joutui avioliitossaan pesuliikkeeseen. Hän tapasi
Sheringhamissa 1899 erään neiti Hossettin, perijättären ja luonteeltaan
hyvin päättäväisen tytön. Hän kosi ja voitti hänet ja meni naimisiin
hänen kanssaan, kuten teille kerrotaan, meikein tietämättään, mitä
teki. Hossettit ovat arvokasta väkeä pesulamaailmassa, ja Kirkkaan
Virran yhtymä, joka nyt joutui Preembyn kykeneviin käsiin, oli vain
yksi noista tuon mainitun ja miellyttävän ammatin harjoituspaikoista
Lontoon pohjoisissa, luoteisissa ja lounaisissa kortteleissa.

Hra Preemby, kuten neiti Hossettin perhe sai kokea hyvin selvästi
ja tuntuvasti jo kehityksen hyvin aikaisella asteella, polveutui
paljon vähemmän käytännölliseltä elämänalalta kuin hänen vaimonsa.
Hänen isänsä oli ollut viehättävän epätäsmällinen taiteilija,
valokuvaustaiteilija, joka asui Sheringhamissa, ja valmisti valokuvia,
joita 80-luvulla sanottiin »jalokivikuviksi», seudulla käyvistä
kesävieraista. Niihin aikoihin hän oli hyvin tunnettu sheringhamilainen
tyyppi, tumma, komea ja välistä hiukan pörröinen, käytti ruskeaa
samettitakkia ja leveäreunaista, pehmeää, harmaata hattua. Hän ryhtyi
vieraitten kanssa keskusteluun kylpyrannassa, ja eräänlainen hienouden
sävy hänessä aiheutti sen, että hänen elannolleen riittävä määrä heitä
kävi hänen valokuvaamossaan. Hänen vaimonsa, hra Preembyn äiti, oli
kärsivällinen, vähän kehittynyt nainen, maanviljelijän tytär Dissin
lähistöltä. Kun sitten hra Preemby vanhempi poistui poikansa elämästä
— hän sekaantui romanttisesti pieneen varieteeseurueeseen kesällä v.
1887, ja hävisi tiehensä syksyllä herättäen niin vähän melua kuin
suinkin, eikä milloinkaan palannut Sheringhamiin — tuli rva Preemby
vanhemmasta työtätekevä osakas pieneen täysihoitolaan, ja hän kuoli
noin vuoden kuluttua jättäen huonekalunsa, osuutensa täysihoitolaan ja
ainoan poikansa serkulleen ja liiketoverilleen, rva Witcherlylle.

Nuori Albert Edward Preemby oli silloin miellyttävän näköinen, hoikka,
kuusitoistavuotias nuorukainen, jolla oli isänsä kihara tukka, äitinsä
kauniit hiukset ja taivaansiniset, uneksivat, säännölliseen käytäntöön
sopimattomat silmät. Jo lapsena hän oli taipuvainen unelmoimaan.
Koulussa hän saattoi istua paikallaan koko joukko laiminlyötyjä
kirjoja edessään, katsellen niitten yli kohti tuntemattomia maita.
Hänen aikaisemmat kokeensa liike-elämän alalla olivat laadultaan
vähemmän rohkaisevia hänen hajamielisyytensä vuoksi. Tehtyään joukon
epäonnistuneita yrityksiä käyttää hyväkseen lahjojaan jollakin
sopivalla kohdalla sivistyksen koneistossa, joutui hän jäämään useaksi
vuodeksi erään norwichilaisen talo- ja hiilikauppiaan toimistoon, joka
oli hiukan sukua hänen äidilleen.

Joku vanha, muistiinjäänyt, tunteellinen side auttoi Albert Edwardin
tälle paikalle ja suojeli kaikkia hänen toiminnassaan ilmenneitä
puutteellisuuksia liian ankaralta arvostelulta. Hän menestyi siinä
kuitenkin paremmin kuin kukaan olisi voinut toivoakaan. Talonvälittäjän
tehtävä eroaa useimmista muista ammateista siinä, että tarpeellisen
käyttövoiman hankkivat kokonaan liikkeen asiakkaat, ja suurten
talojen vuokraamisessa oli jotakin sellaista, mikä vaikutti nuoren
Preembyn nukkuvaan mielikuvitukseen. Hän osoitti omaavansa luontaisia
lahjoja puoleensavetävässä kuvailussa ja hän sai kylliksi tekemistä
ottaessaan selville yksityiskohtia yritteliäiltä vuokraajilta. Hänen
tulevaisuutensa näytti melko toivorikkaalta. Hiiletkin osoittautuivat
merkillisen kiintoisiksi, heti kun hän huomasi, että hänen ei
tarvinnut puuttua niihin. Hän ei voinut milloinkaan uskoa, että
kaikki nuo kultaiset suomut, mitä niistä löytyi, olivat kiisuja.
Hän uneksi salaisesti suuresta kaupallisesta yrityksestä, jonka
tarkoituksena olisi hakea tuhkaläjistä sinne jäänyt kulta. Hän ei
kertonut kenellekään näistä suunnitelmista, mutta ne lämmittivät hänen
jokapäiväistä aherrustaan lupaamalla vapautusta ja varallisuutta. Ja
kun työ oli hiljaista toimistossa aikaisin iltapäivällä ja hänet oli
jätetty toimistoa hoitamaan, saattoi hän mennä istumaan hiilinäytteiden
ääreen, poimia näytekappaleita pienille tarjottimille, käännellä niitä
sinne tänne ja katsella niitä eri kulmilta, punnita niitä käsissään ja
vaipua kaikkein ihmeellisimpiin unelmiin.

Mutta jos talonkysyjiä tuli huoneeseen, saattoi hän ottaa heidät
vastaan melkein kuninkaallisesti.

Norwichissa hänestä tuli Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen
jäsen, mutta häntä miellytti pikemmin liikkeen kirjallinen kuin
sen kristillinen puoli, ja hän oli läsnä kaikissa mahdollisissa
poliittisissa keskusteluilloissa. Hän ei milloinkaan puhunut
kokouksissa, vaan istui salin perällä mietiskellen, että poliitikot,
kaikesta päättäen, eivät ole muuta kuin nukkeja hiljaisten, rikkaiden
miesten käsissä, jotka istuvat väliverhon takana. Norwichissa hän
ensimmäisen kerran kykeni ostamaan räätälin valmistaman puvun,
kaikkein miellyttävintä harmaata kangasta. Kun hän lähti kahden
viikon kesälomalleen rva Witcherlyn luokse Sheringhamiin, oli
tämä ihastunut hänen ulkonäkönsä parantumiseen ja häneen vaikutti
suuresti se toimelias toiveikkuus, joka oli astunut pojan entisen
välinpitämättömyyden sijaan. Kun hän iltapäivisin esiintyi harmaassa
puvussaan kylpyrannalla, näytti hän kaikista, jotka eivät tunteneet
häntä, joltakin varakkaalta kesävieraalta.

Tuntuu siltä kuin siitä olisi vain päivä, ja tuntuu siltäkin kuin
olisi kulunut vuosia siitä, kun kömpelö ja lyhyt hra Preemby oli tuo
pieni, vaalea nuorimies, joka heilutteli keppiään ja katseli salaa,
mutta halukkaasti, naiskylpijöitä laajoissa, alushameentapaisissa
uimapuvuissaan ja öljykankaisissa päähineissään, kuljeskellessaan
pitkin Sheringhamin rantaa. Se tapahtui niinä päivinä, jolloin
automobiilit vielä olivat vain pilaa, savua ja melua pääpaikoista
kaukana olevilla seuduilla, ja jolloin lentämistä pidettiin
mahdottomana. Kuningatar Viktoria oli viettänyt timanttijuhlansa, eikä
kukaan ajatellut, että Albert Edward, Walesin prinssi, milloinkaan
eläisi niin kauan, että hän pääsisi kuninkaaksi. Etelä-Afrikan sota oli
järjestetty siksi kesäksi, kestääkseen kuusi kuukautta ja vaatiakseen
neljäkymmentätuhatta miestä. Ja kolmantena harmaapukuisen kesälomansa
päivänä Sheringhamissa hra Preemby kohtasi tulevan puolisonsa, neiti
Hossettin, joka ajoi polkupyörällä, ja törmäsi yhteen ja melkein joutui
hänen ystävänsä, neiti Meeta Pinkeyn pyörän alle.

Silloinkin, niin uskomattomalta kuin se nykyaikaisista lukijoista
voi näyttääkin, onnistui ihmisten noina kaukaisina 90-luvun päivinä,
ennenkuin nopeampi auto tuli ajoneuvona käytäntöön, kaataa ja
vahingoittaa toisiaan laiskoilla koneillaan, pyörillä, hevosen
vetämillä ja muilla silloin saatavilla ajopeleillä.


2.

Neiti Meeta Pinkey oli vilkas, vaaleatukkainen tyttö, ja hän putosi
koneeltaan sirosti ja luonnollisesti hra Preembyn syliin syöksyessään
häntä vasten. Näyttää siltä kuin olisi ollut kohtalon alkuperäinen
tarkoitus tehdä tästä heidän jatkuvien suhteittensa alku, mutta tässä
tapauksessa kohtalo oli laatinut laskelmansa ilman neiti Hossettia.
Neiti Meeta Pinkey oli silloin yhtä kypsä rakkauteen kuin ruuti on
pamaukseen, ja oli jo syvästi rakastunut hra Preembyyn, ennenkuin oli
päässyt kunnollisesti jaloilleenkaan. Hän seisoi siinä punastuneena,
pyöreäsilmäisenä ja hengästyneenä, ja hra Preemby näytti ihan
miehekkäältä ja kauniilta nostaessaan auttavaisesti hänen pyöräänsä.

Törmättyään hra Prembyyn oli neiti Hossett kääntynyt syrjään, noussut
pyörältään, ja seisoi nyt siinä valmiina väittelemään. Törmäys oli
irroittanut kokonaan entisestäänkin löyhässä olleen ohjaustangon siitä
kelvottomasta vuokrakoneesta, jolla hän oli ajanut. Tämä löyhyys juuri
sai aikaan tapaturman. Hänen huomionsa näytti jakaantuneen tasaisesti
tämän seikan ja hra Preembyn mahdollisen suuttumuksen välille. »Soitin
kelloa», sanoi hän.

Hän oli palavissaan ja piti puoliansa. Hän oli pyöreäkasvoinen tyttö,
jolla oli pitkä, ohut kaula, hyvät, kirkkaat kasvot, silmälasit
kapealla nenällään ja päättäväinen, ohuthuulinen suu.

»Kehoitin teitä siis väistämään», sanoi hän.

»Kömpelöä minun puoleltani», sanoi hra Preemby lepyttävästi. »Olin
unohtunut unelmiini.»

»Eihän teihin sattunut?» kysyi Meeta.

»Säikähdin vain», sanoi hra Preemby, »etenkin silloin, kun pyörä
tavoitti minut. Täällä on niin paljon käänteitä.»

»Olisin lentänyt maahan, jollette olisi saanut kiinni minusta», sanoi
Meeta.

Neiti Hossett oli päässyt varmuuteen siitä, ettei ollut pelättävissä
mitään riitaa hra Preembyn kanssa. Hän ottaisi nähtävästi koko
tapaturman hyvin siivosti. »Tämä ohjaustanko oli niin löyhässä
kuin se suinkin saattoi olla», sanoi hän. »Katsokaapa sitä. Voitte
kiertää sitä, minnepäin vain haluatte. Niitä pitäisi rangaista
tällaisten koneiden vuokraamisesta. Jonakin päivänä joku heistä joutuu
vastaamaan aiheutetuista vahingoista. Silloin kai ne tulevat vähän
varovaisemmiksi. Se on hävytöntä!»

»Ettekö voi ajaa sillä ollenkaan nyt?» kysyi hra Preemby.

»En», sanoi tyttö. »Minun on vietävä se takaisin sinne.»

Hra Preembystä näytti olevan ihan oikein ja paikallaan, että hän
otti kuljettaakseen koneen hänen puolestaan takaisin vuokrapaikkaan
kaupungin läpi, missä neiti Hossett haukkui vuokraajan, lupasi
olla maksamatta mitään ja vaati muutamalla hyvin valitulla sanalla
takuusummaa heti suoritettavaksi takaisin. Neiti Pinkey maksoi vuokran
pyörästään yhdeltä tunnilta. Sen jälkeen tuntui koko pikku seurueesta
luonnolliselta, että he pysyivät yhdessä kolmisin. He jäivätkin
yhteen kuin lievässä seikkailutunnelmassa, ja hra Preemby käyttäytyi
niinkuin ei hän olisikaan mikään vähäisempi kuin tavallinen asukas
neiti Witcherlyin laitoksessa ja kesävieras meren rannalla. Hänen uudet
ystävättärensä olivat lontoolaisia, ja hän selitti asuvansa Norwichissa
ja harjoittavansa talonvälittäjän ammattia. Hän teki huvittavaa pilaa
Sheringhamista. Hän selitti, että se oli »pieni, soma syrjäinen
kolkka», ja että oli oikea nautinto tulla sinne hengittämään meri-ilmaa.

»En pidä noista tavallisista hienoista paikoista», sanoi hra Preemby.
»Olen liiaksi yksinäinen luonteeltani.»


3.

Vielä vuosiakin myöhemmin hra Preemby koetti usein palauttaa mieleensä
niitä eri asteita, jotka johtivat hänen avioliittoonsa neiti Hossettin
kanssa, mutta hänellä oli aina epämääräinen tunne siitä, että hän jätti
jotakin huomioonottamatta, vaikka hän ei oikein tiennyt, mitä se oli,
eikä mihin se olisi ollut sijoitettava.

Aluksi eivät asiat näyttäneet ollenkaan siltä, että hän olisi mennyt
naimisiin neiti Hossettin kanssa. Oikeastaan ne näyttivät siltä,
ettei hän menisi naimisiin kenenkään kanssa, ja jos sana 'avioliitto’
olisi kuiskattu hänen korvaansa mahdollisena seurauksena hänen
kohtauksestaan, olisi hän kauhistunut. Hän huomasi kyllä olevansa
täysin hyväksyttävää seuraa noille tytöille, mutta hänestä tuntui, että
Meeta oli yhdyssiteenä hänen ja heidän välillään. Heihin liittyi nyt
vielä neljäskin henkilö, joka vastasi nimeen Wilfred, ja hra Preembystä
tuntui, että keskinäisen suojelusoikeuden tunne Wilfredin ja neiti
Hossettin välillä oli eittämätön.

Nuoret kulkivat pienenä ryhmänä rannikkoa pitkin, kunnes hietikko
päättyi. Siellä he löysivät varjoisan ja verraten eristetyn komeron
matalan kallion juurella ja antautuivat siellä kuhertelun iloon. Sinä
iltana Meeta kuherteli hra Preembyn kanssa, ja Wilfred neiti Hossettin.
Neljännesvuosisadan pituisen ajanjakson jälkeen oli hra Preemby
muistissaan ihan varma siitä, että asianlaita oli ollut tällainen.

Aika ajalta muuttuvat elämän muodot. Tieto on levinnyt ja hienostus
kasvanut, ja uusi nuorisopolvi, hillitympi, viisastelevampi, taikka
päättävämpi kuin edeltäjänsä, on ottanut maailman haltuunsa. Tuollainen
kuhertelu oli taiteetonta, kömpelöä asioitten lykkäämistä ja suuressa
suosiossa noina kaukaisina päivinä, asioitten lykkäämistä, jota
pidettiin tarkoin sallituissa rajoissa. He syleilivät, he suutelivat
ja painoivat tyhmät nuoret päänsä vastatusten, ja viettivät siten
pitkän odotusajan, ennenkuin rakkaus otti heidät valtoihinsa. Englannin
kesänviettopaikat olivat täynnä nuoria ihmisiä, jotka antautuivat
tuohon köyhään, tyhmään, epäarvokkaaseen rakkauden aavisteluun. Kävi
ilmi, että hra Preemby oli luontainen kuhertelija.

»Voi, kuinka ihanasti te osaatte puristaa minua», sanoi neiti Meeta.

Hra Preemby puristi vielä kovemmin ja uskalsi suudella kuumaa korvaa.

»Lakatkaa!» sanoi neiti Meeta ihastuksesta paksulla äänellä. »Teidän
pienet viiksenne kutkuttavat minua.»

Kuumenneena rohkaisusta ja ajatellen uusia yrityksiä ei hra Preemby
ehtinyt huomata, että neiti Hossettin ja hänen Wilfredinsä asiat
sujuivat paljoa hankalammin ja vähemmän tyydyttävästi. Wilfred ei
ollut sen luontoinen henkilö, joka olisi miellyttänyt hra Preembyä.
Huolimatta siitä tosiasiasta, että hän oli vähemmän siististi puettu
kuin hra Preemby — hänellä oli harmaat flanellihousut, kukalliset
liivit ja villainen Norfolkin takki, ja matalat ruskeat kengät vaaleine
sukkineen — hän vaikutti Preembyyn tietoisuudellaan yhteiskunnallisesta
ylemmyydestään. Hän oli nuori — nuorin joukosta — ja kuitenkin
hallitseva. Hänellä oli suuret, punaiset kädet ja suuret jalat, hyvin
sotkuinen tukka, epäsäännölliset piirteet, jotka myöhemmin saattoivat
tulla miellyttäviksi, ja rämeä ääni. Hän katseli hra Preembyä kuin
olisi tiennyt hänestä kaikki ja ajatellut hänestä kaikkein pahinta,
mutta ei kuitenkaan aikonut lähiaikoina millään lailla vaikuttaa
häiritsevästi hänen elämäänsä. Hän oli, selitti Meeta kuiskaten,
lääketieteen ylioppilas Cambridgestä, ja hänen isänsä oli lääkäri,
joka oli korotettu aatelisarvoon. Hän ei kuherrellut millään lailla
antautuvasti, hän näytti väsyneeltä lemmenleikkiin, hän oli kai jo
kuherrellut kyllikseen muualla, ja hänen keskustelunsa neiti Hossettin
kanssa tapahtui ärsyttävällä, hiljaisella äänellä. Hän istui vähän
matkan päässä tytöstä hiekassa, karkeassa sinertävässä heinikossa,
ja tytön kasvot olivat punaiset. Toisiinsa kietoutuneen ryhmän oli
mahdotonta kuulla, mitä he sanoivat.

»Chris ja Wilfred eivät osaakaan olla yhdessä niinkuin me», sanoi Meeta
hiljaa. »He ovat tyhmiä.»

»Hän on sellainen kuin miehet tavallisesti», jatkoi Meeta. »Ehkä yhtä
lukuunottamatta! Vaativat kaiken, eivätkä anna mitään.»

»Hän ei edes tahdo sanoa, että he ovat kihloissa», sanoi hän.
»Välttelee puhumasta hänen isälleen.»

Syntyi hiljaisuus miettimistä varten ja sitten taas uudistui
lemmenleikki.

»Olen pihkaantunut teihin», sanoi Meeta. »Olen kauniisti pihkaantunut
teihin. Teillä on kauneimmat siniset silmät, mitä milloinkaan olen
nähnyt. Kiinansiniset.»


4.

Niin erillään viettivät siis hra Preemby ja hänen tuleva vaimonsa
ensimmäisen iltansa yhdessä. Hän muisti sen, niinkuin hän muisti
useimmat viime aikoina tapahtuneet seikat, epäselvästi: kuuman hiekan
ja auringonpaisteen, sinisenharmaan ruohon ja poppelirivin taustalla,
puitten siinä nyökytellessä latvojaan ääretöntä, sinistä taivasta
vasten. Ja sitten näytti Chris Hossett kirkastuvien muistojen keskellä
juoksevan hänen luokseen hehkuvin poskin ja säihkyvin silmin, jotka
suurenivat silmälasien takana.

Kului kaksi tai kolme päivää ennen tuota intohimoista ratkaisua. Ollen
satunnainen vieras Sheringhamissa ei hra Preembyn välttämättömästi
tarvinnut luoda itselleen yhteiskunnallista taustaa, mutta neiti
Pinkey esitti hänet kahdelle lihavalle, hyväntahtoiselle, mielellään
paikallaan pysyvälle tädille, nuorena miehenä, joka oli sukua neiti
Hossettille ja joka oli pelastanut hänet nolosti putoamasta pyörältä,
ja Preemby ja hän olivat teellä Chris Hossettin vanhempien luona. Vanha
hra Hossett oli hyvin kivulloinen mies, hyvin lihava ja kiukkuinen.
Hän ei milloinkaan ollut entisensä, mitä tuo _entisensä_ sitten lienee
tarkoittanutkin, ainoan poikansa kuoleman jälkeen, ja rva Hossettin,
tarmokkaan, kuihtuneen enteen siitä, miksi hänen tyttärensä kerran
tulisi, tuli pitää huolta miehensä kaikista tarpeista. Hänellä oli
sankaiset silmälasit Chrisin sangattomien sijalla, hänen silmänsä
olivat työstä väsyneet, hänen kasvonsa nahkeat ja hänen kaulansa ohut.
Siellä oli myös eräs naimisissa oleva serkku vaimoineen, hra ja rva
Widgery, joilla näytti olevan se vaikutelma, että hra Preemby oli neiti
Pinkeyn sukulainen. Hra Widgeryllä oli pitkät, rokonarpiset kasvot ja
tylsimmät ruskeat silmät, mitä hra Preemby oli milloinkaan nähnyt. Teen
kanssa ei tarjottu mitään raskasta syötävää, ja hra Preemby oli voinut
oivallisesti kuunnellessaan rva Hossettin selitystä hra Hossettin
olemassaolon vaivoista, jotka johtuivat sydäntaudista, ja kuinka
epätyydyttävää ja huolettavaa oli jättää pesulaitos päällysmiehen
hoitoon. Wilfred ei tullut teelle. Häntä oli pyydetty, mutta hän ei
tullut.

Seuraavana päivänä hra Preemby tapasi Wilfredin rannalla katselemassa,
kuinka tytöt opettelivat uimaan. Sen jälkeen kaikki neljä lähtivät
hakemaan eristettyä paikkaa, ja kävi selville, että neiti Hossett
kieltäytyi enää kuhertelemasta Wilfredin kanssa. Oli silminnähtävää,
että hänen ja Wilfredin välillä vallitsi syvä erimielisyys. He
tuskin puhelivat, kun palattiin kaupunkiin, ja ennenkuin rannalle
päästiinkään, sanoi Wilfred yhtäkkiä »näkemiin», kääntyi ja hävisi
sisämaahan päin vievää tietä. Silloin poistui Wilfred hra Preembyn
maailmasta. Hra Preemby ei milloinkaan saanut tietää, mitä hänestä
oli tullut, eikä hän sitä halunnutkaan, ja seuraavana päivänä hän
ensimmäiseksi huomasi neiti Hossettin suurentuneitten silmien
katselevan häntä niin kiintyneesti ja pyytävästi, että hän tunsi olonsa
hiukan tukalaksi.

Neiti Hossettista tuli vakava este Meetan kuhertelulle. Kvartetti
oli nyt supistunut trioksi, ja hra Preemby huomasi niin sanoaksemme
olevansa jonkunmoinen kolmion kärki, ikuisen kolmion, erikoisen
terävämuotoisen. Milloin vain Meeta oli hänen toisella puolellaan, oli
Chris toisella. Hän sanoi häntä »meidän Teddyksemme», hän painautui
häntä vasten, menipä niinkin pitkälle, että silitti hänen tukkaansa.
Meetan rakastuminen lakastui jossain määrin tässä kilpailussa, mutta
hän ei ryhtynyt mihinkään jyrkkään vastarintaan.

Syvällä miehisen luonteen pohjalla piilee hiukka polygaamista ylpeyttä.
Näissä uusissa olosuhteissa oli hra Preemby ylpeä ja matalamielinen.
Hän luuli »hoitelevansa» kahta tyttöä yhtaikaa, ja se tuntui hänestä
hyvin loistavalta asemalta. Mutta kuitenkaan ei kysymyksessä ollutkaan
niin paljon hoiteleminen kuin ansaan joutuminen. Amerikkalaisessa
tunteellisen mielikuvituksen maailmassa on olemassa ihanne, jota
sanotaan luolamieheksi, ja jota rauhalliset, anastuskyvyttömät
naiset suuresti suosivat, koska sen toteuttaminen aiheuttaisi heille
itselleen hyvin vähän vaivaa. Luolamiehen otaksutaan tarttuvan naiseen,
sieppaavan hänet, kantavan pois ja jumaloivan häntä. Tässä Preembyn
yksinkertaisessa rakkaustarinassa neiti Hossett näytteli luolamiehen
osaa ainakin ajaen tahtonsa läpi. Kun he ensimmäistä kertaa olivat
kahden yhdessä, veti hän nuorukaisen luokseen ja suuteli häntä suulle
niin lämpimästi, tulisesti ja vilpittömästi, että se hämmästytti
ja lannisti hra Preembyn. Se oli aivan toista kuin Meetan arat
saavutukset, taikka mikään hänen tähän asti Norwichissa kokemansa. Hän
ei ollut tiennytkään, että sellaisia suutelolta on olemassa.

Ja lämpimässä kesäisessä hämärässä huomasi hra Preemby, että hänet
vietiin yksinäiselle paikalle rannikolle kuhertelemaan Chris Hossettin
kanssa. Nousevan täysikuun valo sekaantui illan ruskotukseen, kivet
maassa loistivat kuin jalokivet ja tähdet. Hän käyttäytyi reippaasti,
mutta vapisi kuitenkin kauttaaltaan. Chris Hossettin kuhertelu ei
muistuttanut Meetan kuhertelua enempää kuin ahjon hehku kuun paistetta.

»Rakastan sinua», sanoi Chris, ikäänkuin se olisi oikeuttanut kaiken,
ja kun he hiipivät kotiin hetkenä, jota hra Preemby sanoi »hävyttömän
myöhäiseksi», virkkoi tyttö: »Menettehän naimisiin kanssani, eikö
totta? Teidän on mentävä nyt naimisiin minun kanssani, ja sitten voimme
me rakastaa oikein täydellä todella. Niin usein kuin tahdomme.»

»En voi väittää olevani siinä asemassa, että jo nyt voisin elättää
vaimon», sanoi hra Preemby.

»Minä en huomaa, että minun tarvitsisi pyytää miestä elättämään minut»,
sanoi neiti Hossett. »Te olette ihmeellinen, Teddy, ja minä tahdon
mennä naimisiin kanssanne. Sen on tapahduttava, ja sillä hyvä.»

»Mutta kuinka voin minä mennä naimisiin teidän kanssanne?» kysyi hra
Preemby hiukan kiukkuisesta sillä hän oli todella hyvin kyllästynyt.

»Kun kuulee teidän puhuvan, niin luulisi, ettei kukaan ole mennyt
naimisiin ennenkään», sanoi Chris Hossett. »Ja sitäpaitsi... tämän
jälkeen... teidän täytyy.»

»Muistakaa, että minun täytyy palata Norwichiin ensi torstaina», sanoi
hra Preemby.

»Teidän olisi pitänyt ajatella sitä aikaisemmin», sanoi tyttö.

»Mutta minä menetän paikkani.»

»Isä hankkii teille tietysti toisen paremman. Emme ole köyhiä, Teddy.
Ei ole mitään syytä surra sitä...»

Tällaisin sanoin ja puhein hra Preemby kosi ja sai Chris Hossettin.
Hän oli säikähtynyt, pelottavasti säikähtynyt, mutta hänet oli myöskin
pelottavasti herätetty. Hänestä tuntui, että koko juttu oli hurjan
romanttinen ja että hän oli jokseenkin kova Meeta Pinkeytä kohtaan.
Mutta häntä vietiin niin nopeasti eteenpäin, ettei hän ehtinyt
ajattelemaan paljon mitään. Hänet esiteltiin nyt Hossettin vanhuksille
seuraavana päivänä tyttären kihlattuna sulhasena, ja Chris antoi
hänelle salaa kolme kultaista sovereigniä sormuksen ostamiseksi hänelle
yllättäväksi lahjaksi. Rva Hossett käyttäytyi aluksi niinkuin hän
kyllä olisi hyväksynyt hra Preembyn, mutta ei hyväksyisi avioliittoa,
ja sitten kun asia oli selvitetty, syntyi hänen ja tyttären välillä
kiivas kohtaus toisessa kerroksessa, jonka jälkeen hän käyttäytyi
kuin hyväksyisi hän avioliiton oikein mielellään, mutta olisi sitä
mieltä kuin hra Preemby olisi hyvin moitittava henkilö. Hra Hossett
ei tahtonut puhua välittömästi hra Preembyn kanssa, mutta hän kuvaili
tätä vaimolleen ja kuvitelluille henkilöille hra Preembyn läsnäollessa
»lurjukseksi», joka oli »vietellyt hänen tyttärensä». Kuitenkin
näyttivät he kumpainenkin pitävän avioliittoa suotavana, eivätkä siinä
suhteessa sanoneet mitään vastaan.

Kaikki tämä oli hyvin harmillista ja kiukuttavaa hra Preembystä. Hän
ei tehnyt juuri mitään, paitsi mitä käskettiin. Hänet kiskottiin
avioliittoon niinkuin olisi hänet paiskattu jonkun esteen yli. Hän
jätti kaikkien selitysten annon rva Witcherlylle siitä, mitä oli
tapahtunut, sopivampaan tilaisuuteen. Eräänä torstaina hän lähti pois
matkalaukkuineen, ikäänkuin olisi matkustanut Norwichiin. Hän kirjoitti
lyhyen valittelukirjeen talonvälittäjälle ja hiilikauppiaalle.
Tärkeät yksityisasiat estivät häntä palaamasta työhönsä. Hra ja rva
Hossett palasivat Lontooseen vieden hänet mukanaan. He kaikki ottivat
huoneen raittiushotellissa Bloomsburyssä, ja neiti Preemby vihittiin
erikoisella luvalla pyhän Martin kirkossa Trafalgar Squarella.

Sitten hän lähti appivanhempineen Kirkkaan Virran Pesulaitokseen
elääkseen siellä ja hoitaakseen apulaisjohtajan, asiakkaiden hankkijan
ja ilmoituspäällikön tehtäviä. Hra Hossett ei milloinkaan puhutellut
häntä, mutta puhui hänestä monesti hyvin epämiellyttävästi muille
hänen huoneessa ollessaan, tehden syytöksiä, joista kukaan ei ollut
tietääkseenkään, mutta rva Hossett tuli jälleen ystävälliseksi. Pian
sen jälkeen hra Hossett sai sydänkohtauksen ja kuoli, ja muutaman
kuukauden kuluttua huomasi hra Preemby itsekin olevansa isä. Kun
hän ensimmäisen kerran kohtasi tyttärensä ja, kuten sittemmin
kävi selville, ainoan lapsensa, näytti se hänestä perin rumalta,
punaiselta oliolta. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt lasta
niin aikaisella ikäkaudella. Sillä oli hiukan hyvin ohutta, kosteaa
tukkaa, joka vähitellen väistyi vahvemman kasvun tieltä, sillä oli
leveät, epämääräiset kasvot ja huomattavan suuret kädet ja jalat. Hra
Preembyllä oli se hullunkurinen vaikutelma, että hän oli nähnyt lapsen
jossakin ennen, eikä ollut pitänyt hänestä. Sitten muutaman päivän
perästä tytöstä tuli tavallinen punertava lapsonen ja ihmetys väistyi
rakkauden tieltä.

Hänet kastettiin Christina Albertaksi äitinsä ja hra Preembyn mukaan.


5.

Ajan kuluessa kaikki nämä kokemukset sekaantuivat hra Preembyn
muistissa epäselväksi, suurenmoiseksi, romanttiseksi,
seikkailurikkaaksi menneisyydeksi. Hän pysyi yhä hiukan uneksivana ja
hajamielisenä, mutta yleensä hän oli velvollisuudentuntoinen, rakastava
perheenisä ja hän tuli mainiosti toimeen hallitsemishaluisen ja
pystyvän vaimonsa kanssa.

Chris oli, sen hän oli huomannut heitä vihittäessä, kolmea vuotta
häntä vanhempi, ja pysyikin kaikissa suhteissa häntä vanhempana
kuolinpäiväänsä saakka. Mutta vaimo kohteli häntä omistajan
rakkaudella, valitsi hänelle kaikki vaatteet, ohjaili hänen tapojaan
ja käyttäytymistään ja puolusti häntä kaikkia muita ihmisiä vastaan.
Hän puki hänet hiukan enemmän voittoisan golfinpelaajan malliin kuin
hän olisi itse tehnyt, jos hänellä olisi ollut jotakin sanottavaa
asioissa. Chris ei antanut hänen hankkia polkupyörää moniin vuosiin,
oli hiukan vaativainen hänen tapaansa nähden hoitaa pesulaitoksen
kirjoja, määräsi hänen taskurahansa kymmeneksi shillingiksi viikossa ja
oli taipuvainen rajoittamaan hänen keskustelumahdollisuuksiaan liikkeen
henkilökunnan naisjäsenten kanssa. Mutta hra Preemby omasta puolestaan
ei huomauttanut mitään, jos vaimo hiukan poikkeilikin aviollisesta
tottelevaisuudesta. Hänessä alkoi ilmetä lihomisen merkkejä, ja hänelle
kasvoi aika joukko vaaleaa partaa ilman erikoisia ponnistuksia.

Heidän kotinsa oli hyvin miellyttävä paikka etenkin senjälkeen, kun
rva Hossett oli seurannut miestään lepoon marmorisen ristiinnaulitun
kuvan alle, johon oli kaiverrettu kyyhkynen olivinoksineen kahden käden
yhtymään, Woodford Wellsin hautausmaalle. Hra Preembystä tuli innokas
lukumies, joka ei lukenut ainoastaan romanttisia tarinoita — hän inhosi
suuresti realismia kaikissa sen muodoissa — mutta myös muinaisajan
historiaa, astronomiaa, astrologiaa ja mystillisiä teoksia. Hän
harrasti syvällisesti pyramidien arvoitusta ja kadonneen Atlantismaan
otaksuttua historiaa. Sielua käsittelevät tieteet viehättivät häntä
myös, ja mahdollisuus kasvattaa tahdon lujuutta erikoisesti. Hän
harjoitteli joskus tahdonvoimaansa makuuhuoneen peilin ääressä, kun
rva Preemby ei ollut läsnä. Öisin hän koetti joskus pakottaa itsensä
nukkumaan tahdon ponnistuksella, sen sijaan että olisi nukkunut
tavallisella tavalla. Hän kiinnitti suurta huomiota ennustuksiin ja
Raamatun selityksiin. Hän muodosteli tuomionpäivästä omia mielipiteitä,
jotka olisivat saattaneet johtaa välien rikkoutumiseen valtiokirkon
kanssa, jollei rva Preemby olisi ajatellut, että sellainen ristiriita
vaikuttaisi huonosti pesulaitoksen asioihin. Ajan kuluessa hän kokosi
yli tuhannen niteen suuruisen kirjaston ja hyvin suuren sanavaraston.

Hänen vaimonsa suhtautui tällaisiin henkisiin harrastuksiin
ystävällisen myötämielisesti, joskus oikein ylpeästikin, mutta hän itse
otti niihin hyvin vähän osaa. Pesulaitos oli kyllin hyvä hänestä. Hän
rakasti pesulaitostaan yhä enemmän, rakasti sen puhtaaksi pestyjä ja
kovetettuja paitoja ja kauluksia ja sen mankeloituja ja taivutettuja
lakanoita, rakasti sen koneitten kirskuntaa ja pesuhuoneitten kosteaa
puuhaa. Hänestä oli mieluista nähdä kaiken olevan toiminnassa,
järjestyksessä ja kunnossa, tuntea kaiken kulkevan pesu- ja
kiertoputkien läpi varmasti ja ehyenä, niin ettei mikään haitannut, ei
mitään puuttunut lopussa. Kun hän kierteli työhuoneissa, alentuivat
äänet, ja pesu tuli kunnioittavan innokkaaksi. Ja hän piti myös siitä,
että liike tuotti.

Sunnuntaisin iltapäivällä ja sellaisina päivinä, jolloin pesulaitos ei
kaivannut hänen palveluksiaan, teki hra Preemby pitkiä kävelyretkiä.
Kauniilla ilmalla hän käveli aina Eppingin metsään tai Ongariin,
vieläpä Roothingin maalaisrauhaankin, mutta huonolla ilmalla hän käveli
mieluimmin Lontooseen päin. Jonkun ajan kuluttua ulottuivat raitiotiet
aina Woodfordin nykyiselle päätepysäkille saakka ja tuli mahdolliseksi
ajaa keskelle Lontoota Seitsemän sisaren tien ja Camden Townin kautta,
taikka, jos halusi kävellä pikkuisen matkaa enemmän, Lea Bridgen tietä
ja Holbornin enkelin kautta.

Lontoon monenlainen ja suurenmoinen toimeliaisuus herätti nukkuvia
voimia hra Preembyn mielikuvituksessa. Hän saattoi mennä syömään
aamiaisekseen leipää ja voita ja kupillisen kaakkaota ja ehkäpä hiukan
hilloakin johonkin ravintolaan, ja hän saattoi kuluttaa tuntikausia
katselemalla myymälöiden ikkunoita ja joskus ostamalla jotakin
pientä. Hän rakasti Charing Crossin tietä kirjakauppoineen, Tottenham
Courtin tietä, Holbornia, Clerkenwelliä ja Whitchapelin tietä, mutta
Piccadilly ja Bond Street ja Regent Street näyttivät kalliilta ja
niiltä puuttui oikeaa henkistä mielenkiintoa, etenkin kun hän tunsi,
että hänen villaiset polvihousunsa ja hattunsa olisivat hiukan
vanhanaikuiset näillä hienoilla paikoilla. Joskus hän saattoi mennä
British Museumiin ja katsella hyvin tarkkaan pyramideihin kuuluvia
esineitä. Suuret julkiset tapahtumat veivät hänet aina Lontooseen.
Jos siellä oli suuri murhajuttu, suuri tulipalo, kuninkaalliset häät
tai kuninkaalliset hautajaiset, niin oli varmaa, että hra Preemby
oli katselemassa niitä siellä, missä ihmisjoukko oli tiheintä, usein
mukanaan sievä käärö eväitä, voileipä, appelsiini tai jotakin muuta rva
Preembyn hankkimaa. Mutta hän ei nähnyt milloinkaan juhlavalaistusta
tai ilotulitusta, koska rva Preemby mielellään piti häntä kotona,
kun päivän työ oli tehty. Hän eli ajatuksissaan mukana suuressa
sodassa 1914—1918 vakavasti ja syvästi. Kerran hän kulki miehen
ohi, josta hän jälkeenpäin tuli ajatelleeksi, että tämä jokseenkin
varmasti oli saksalainen vakooja. Tuo ajatus kiusasi häntä koko
päivän. Mies oli kuitenkin katsahtanut häneen hyväntahtoisesti. Nyt
hän odotti joukottain ilmahyökkäyksiä. Hän oli yli neljä vuotta liian
vanha asevelvolliseksi, kun pakollinen sotapalvelus astui voimaan,
eikä rva Preemby olisi antanut hänen edes ruveta ylimääräiseksi
järjestyksenvalvojaksi, peläten hänen vilustumistaan.

Hra Preembyn työ konttorissa ei ollut kovinkaan raskasta, niin että hän
jouti ajattelemaan ja kiinnittämään huomiota liikkeen laventamiseen
laajemmallekin. Hän keksi eräitä puoleensavetäviä kiertokirjeitä. Hänen
kokemuksensa talonvälityksestä oli harjaannuttanut hänet painamaan
mieleensä suurten, mukavien talojen olemassaolon, jotka muuten olisivat
jääneet häneltä huomaamatta, ja ottamaan selville, asuttiinko niissä
vai ei. Sitten hän tiedusteli, saiko Kirkkaan Virran pesulaitos työtä
näistä taloista, jos ei, niin lähetti hän niihin kiertokirjeensä,
kirjoittipa sen lisäksi usein persoonallisen kirjeenkin. Hän ei pitänyt
kirjaimellisesti kiinni sopimuksista. Hän saattoi joskus jäädä pitkäksi
aikaa tuijottamaan uuneihin tai pesualtaisiin tai mihin hyvänsä uuteen
koneosaan, kuten uuteen mankelikoneeseen, kunnes hän tottui siihen.
Mutta jos hän seisoskeli jossakin, missä oli tyttöjä työssä, niin
rva Preemby saattoi keksiä jonkun tekosyyn saadakseen hänet takaisin
toimistoon sen vuoksi, kuten hän selitti, että miehen läsnäolo
sai tytöt tekemään huonompaa työtä. Hän tilasi ja joskus lukikin
_Englantilaista Pesijää_ ja _Värjärien ja Silittäjien Lehteä_.

Joskus hänellä oli onnellisia ajatuksia. Hänen keksintöään oli se, että
pesua kaupungille kuljettavat rattaat maalattiin kirkkaan sinisiksi ja
koristettiin hakaristeillä, ja samalla värillä ja samoilla merkeillä
varustettiin myös pesulaitoksen pääty ja kuvattiin se laskuihin.
Mutta kun hän tahtoi pukea rattaiden kuljettajatkin hakaristeillä
koristettuihin puseroihin ja värjätä sinisiksi pukujen liepeet, sanoi
rva Preemby, että siinä jo oli menty kyllin pitkälle. Hra Preemby juuri
ehdotti otettavaksi käytäntöön Ford-autot hevosten sijaan jo niin
aikaisin kuin v. 1913. Tämä muutos tehtiinkin v. 1915.

Ja niin kasvoi Christina Alberta tytöksi ja naiseksi kotona
rauhallisen, huolehtivan isänsä ja toimeliaan, joskus vähän kärttyisen
äitinsä seurassa.



Toinen luku.

CHRISTINA ALBERTA.


1.

Tämä kertomus, kuten selvästi selitettiin ensimmäisen luvun ensimmäisen
pykälän ensimmäisessä kappaleessa, on tarina hra Preembyn elämästä
hänen viime vuosinaan, leskeysvuosinaan. Tällä tiedonannolla on
tavallisen kaupallisen takuun arvo, emmekä me missään tapauksessa
loittone kauaksi hra Preembystä. Sillä hänen tyttärensä elämä oli
niin läheisesti kietoutunut hänen omaan elämäänsä tänä aikana, että
on välttämätöntä kertoa useita tätä koskevia asioita selvästi ja
painokkaasti, ennenkuin saamme varsinaisen kertomuksemme oikein
kunnollisesti alkuun. Ja senkin jälkeen, kun se on alkanut, kun se
jatkuu, ja aina loppuun saakka sekaantuu Christina Alberta siihen.

Sekaantuminen kuuluikin hänen luonteeseensa. Hän ei ollut milloinkaan
n.s. puoleensavetävä lapsi. Mutta hän piti aina äärettömän paljon
isästään, ja isä taas rakasti ja helli häntä suuresti.

Hänellä oli vähän tai ei ollenkaan kykyä suhtautua asioihin, ja hänessä
oli aina jotakin kaukaista ja eristyvää, jotakin keijukaismaista
vaihtelevaisuutta. Hänen ulkonäkönsäkin oli tahditon. Hänellä oli
esiinpistävä nenä, jolla oli taipumusta kasvaa leveämmäksi, kun rva
Preembyn nenä oli pieni ja punertava ja hänen silmälasiensa väliin
puristettu, ja hänen isänsä hienosti veistetty nenä muistutti pientä,
urheaa venettä, joka vilahti esiin tuimasta viiksikoskesta. Hän oli
tumma, vaikka molemmat vanhemmat olivat vaaleita. Hänen kasvaessaan
kokosivat nuoruuden maagilliset voimat hänen piirteensä miellyttävään
yleisvaikutelmaan, mutta hän ei milloinkaan ollut todella kaunis.
Hänen silmänsä olivat ruskeat, kirkkaat ja kovat. Hänellä oli äitinsä
ohuthuulinen, päättävä suu ja vaatimattomasti kaartuva leuka. Samoin
hänellä oli äitinsä vaalea, luja iho ja kirkas väri. Hän oli suriseva,
huuteleva, juoksenteleva, meluava lapsi, joka oli taipuvainen olemaan
kuuntelematta neuvoja, ja hänellä oli melkein vaistomainen taito
välttää äkillisiä iskuja. Hän ikäänkuin liiteli ympäriinsä. Hän saattoi
olla kuvauspaikalla tai vuoteenne alla. Ei saattanut tehdä muuta kuin
katsoa ja ihmetellä.

Hän tanssi. Hra Preemby ei tanssinut, eikä rouvakaan, ja tuo ikuinen
pyöriskeleminen hämmästytti ja harmitti heitä. Kaukainen piano tai
soittokunta voi saattaa hänet tanssimaan, tai sitten hän hyppeli
oman hyräilynsä mukaan, tanssipa virsienkin säveleillä sunnuntaisin.
Hra Preemby teki pysyvän kuuden pensen tarjouksen, jos tyttö istuisi
paikallaan viisi minuuttia, mutta tämä ei milloinkaan suostunut siihen.

Ensimmäisessä koulussaan, päivä-yhteiskoulussa Buckhurst Hillissä, oli
hän ensi alussa hyvin vähäisessä suosiossa, sitten suuressa suosiossa
ja sitten hänet erotettiin. Sen jälkeen hän menestyi erinomaisesti
Tavernerin tyttökoulussa Woodfordissa, jossa hänet heti alussa
tunnustettiin humoristiksi. Aina oli vaikeaa kutsua häntä muulla kuin
Christina Albertan nimellä. Ihmiset koettivat kaikenlaisia muita nimiä,
mutta niistä ei pysynyt mikään muu kuin Christina Alberta. Kotona
häntä sanottiin »vauvaksi» ja »tyttöseksi», »Bertieksi» ja »Bussiksi»,
taikka »Allyksi» ja »Tinaksi», koulussa koetettiin sellaista nimiä kuin
»Nöpönenä» ja »Suopa» tai »Preemy» ja »Prim», ja myös »Pörröpää» hänen
kiharan tukkansa vuoksi. Nämä nimet hävisivät kaikki jättäen paikkansa
oikealle nimelle.

Hän oppi hyvin läksynsä ja erikoisesti historiaa, maantiedettä ja
piirustusta, mutta opettajista hän ei paljoa välittänyt. Koulun
hokkeyjoukkueessa hän esiintyi oikeana hyökkääjänä erinomaisella
menestyksellä. Hän osasi juosta kuin tuuli, eikä hän näyttänyt
milloinkaan hengästyneeltä. Hänen hyökkäyksensä oli ihan hirmuinen. Hän
saattoi tehdä nenällään sellaisia ilveitä, että heikommat joutuivat
jonkunmoiseen hysteeriseen tilaan. Hän oli taipuvainen kujeilemaan
varsinkin rukousten aikana koulussa.

Tyttären ja äidin välillä oli jonkunmoista pientä napinaa. Se ei
ollut sen pahempaa, mutta sellaista kuitenkin oli. Äidillä näytti
olevan häntä vastaan jotakin ilmilausumatonta vihaa. Se ei estänyt
rva Preembyä tekemästä velvollisuuttaan lapseen nähden, mutta se
esti kaiken todella lämpimän tunteen heidän välillään. Aikaisesta
lapsuudesta saakka sai isä suudelmat ja sai olla sinä, jonka selässä
kiipeiltiin ja jota nyittiin ja revittiin. Hän vastasi tähän
ystävyyteen. Isä sanoi häntä »omaksi pieneksi tytökseen», lausuipa
joskus, että lapsi oli aivan ihmeellinen. Hän otti hänet mukaansa
kävelylle ja kertoi hänelle kaikenlaista salaperäistä, mielessään
liikkuvaa: hävinneestä Atlantismaasta, Tiibetin laamoista ja
astrologian periaatteista, jotka säilyivät ratkaisemattomina pyramidien
suhteissa. Hän kertoi että hän usein halusi saada oikein kunnolla
tarkastella pyramideja. Huomasihan joku usein sellaista, mitä muut
eivät huomanneet. Tyttönen kuunteli tarkkaavaisesti, vaikka ei aina
ihan oikeassa hengessä.

Hän saattoi kertoa Atlantiksen asukkaiden tavoista ja tiedoista.

»He kävelivät ympäriinsä puettuina pitkiin, valkoisiin hameisiin»,
selitti hän. »Enemmän Raamatun henkilöiden kuin varsinaisten ihmisten
näköisinä.»

»Sepä oli edullista pesulaitoksille, isä», sanoi Christina Alberta.

»Kaikki tietomme astrologiasta ovat vain murto-osia heidän tiedoistaan.
He tunsivat menneisyyden ja tulevaisuuden.»

»Olipa vahinko, että he hukkuivat», virkkoi tyttö tarkoittamatta olla
ironinen.

»Ehkäpä he eivät kaikki hukkuneetkaan», sanoi isä hämärästi.

»Luuletko sinä, että Atlantiksen asukkaita vieläkin on olemassa?»

»Muutamat ovat saattaneet pelastua. Heidän jälkeläisiään saattaa
olla lähempänä kuin voit otaksuakaan. Meissäkin, minussa ja sinussa,
Christina, saattaa olla atlantislaista verta.»

Hänen ilmeensä ilmaisi hänen vahvan vakaumuksensa.

»Se ei näytä auttavan paljoakaan», sanoi tyttö.

»Auttaa enemmän kuin luuletkaan. Salaisia lahjoja. Ennustustaitoa.
Kaikkea sellaista. Me emme ole tavallisia ihmisiä, Christina Alberta.»

Jonkun hetken molemmat jatkoivat toisistaan riippumattomia haaveitaan.

»Kuitenkaan me emme tiedä, olemmeko atlantalaisia», sanoi Christina
Alberta.


2.

Kun hän oli avannut tiensä kuudennelle luokalle Tavernerin koulussa,
häiriytyi Christina Albertan kasvatuksellinen kehitys koulun sekä sisä-
että ulkopuolella ilmenneitten erimielisyyksien takia. Opettajakunta
oli erimieltä hänestä. Hänen käyttäytymisensä oli huonoa, hänen työnsä
luokalla horjuvaa ja kehnoa, mutta hän läpäisi tutkinnoissa, etenkin
koulun ulkopuolelta tulevien, riippumattomien tutkijoiden kokeissa,
merkillisellä menestyksellä. Yleensä tahdottiin saada hänet pois
koulusta, mutta olisiko meneteltävä niin, että hänet siirrettäisiin
yliopistoon, vaiko vain yksinkertaisesti pyydettäisiin hänen
vanhempiaan ottamaan hänet pois, siitä syntyi riitakysymys. Voimistelun
opettajatar oli taipuvainen pitämään hengen ottamista kolmantena
mahdollisena keinona sen vuoksi, että tyttö oli osoittanut leikeissä
ääretöntä välinpitämättömyyttä tyyliä kohtaan, hänen epäurheilullisten
temppujensa vuoksi koettaa voittaa pelit epäsäännöllisellä ja
odottamattomalla tavalla ja hänen pyrkimystensä vuoksi tehdä
voimistelusta ja harjoituksista karkeaa pilaa, joka ei ollenkaan
soveltunut koulun seinien sisällä. Englannin kielen ja kirjallisuuden
opettajatar oli samaa mieltä, vaikka Christina Alberta saattoi viettää
tunteja aineita kirjoittaessaan ja koettaessaan muovailla Paterin,
Ruskinin ja Hazlittin mietelauseita ja pykäliä sellaisiksi, että ne
soveltuisivat hänen omiin, alkuperäisiin sepitelmiinsä. Ei ollut
Christina Albertan syy, että alinomaa noihin kirjallisen kullan
lankoihin oli merkitty punaisella musteella »kömpelöä», taikka »voisi
olla paremmin ilmaistu», taikka »liian kukallista» Vain johtajatar
sanoi todella hyvän sanan Christina Albertan puolesta. Mutta johtajatar
koettikin, asemansa vuoksi, erikoisesti ymmärtää vaikeita tilanteita.

Ja Christina Alberta esiintyikin aina rauhallisen kunnioittavasti
johtajatarta kohtaan ja osasi näyttää luonteensa parempia puolia
kaikkein hämmästyttävimmällä notkeudella, milloin hyvänsä johtajatar
tuli huoneeseen.

Kun Christina Albertalle kävi selväksi, mikä olisi tulos, valitsi
hän kuitenkin opintien. Hän muuttui melkein silminnähtävästi, hän
tuli kiltiksi, lakkasi olemasta oikullinen, hävisi tenniksessä
voimistelunopettajattarelle niinkuin pienen urheilijanaisen
tuleekin, lakkasi väittelemästä vastaan ja muuttui oudostelevan
äidinkielenopettajattaren ihmeeksi ahkeraksi Stevensonin
jäljittelijäksi. Mutta se oli vaivalloista työtä. Hänen uudistetussa
tennispelissään oli liiaksi siroa antautumista, hänen samettiin
käärityssä englanninkielessään hiukan liikaa parodiointia. Se
mahdollisuus, että hän milloinkaan pääsisi noitten onnellisten tyttöjen
joukkoon, jotka esikaupungeista menevät luennoille Lontooseen ja elävät
korkeampaa elämää perheen tarkastusvallan ulkopuolella, viettäen
aikaansa usein myöhäiseen iltaan opiskeluhuoneissa, laboratorioissa
ja luentosaleissa, näytti hyvin epävarmalta, ottamatta lukuun äidin
rauhallista, mutta päättävää vastarintaakaan.

Sillä rva Preemby ei ollut sellainen nainen, joka olisi pitänyt
siitä, että hänen tyttärensä saisi korkeamman sivistyksen kuin hänen
vanhempansa ja kuin hänen asemansa edellytti. Hän rupesi valittelemaan
sitä heikkouttaan, ettei ollut pannut Christina Albertaa työhön
pesulaitoksessa, niinkuin hänet itsensä, jo neljäntoista ikäisenä,
oli pantu. Silloin hän olisi oppinut ammatin alusta alkaen ja
olisi kyennyt auttamaan, ja sitten seuraamaankin äitiään, niinkuin
rva Preemby oli auttanut ja seurannut rva Hossettia. Mutta koulu
tenniksineen, musiikkeineen, ranskoineen ja niin poispäin oli saanut
hänen tyttärensä vieraantumaan puhtaasta ja puhdistavasta elämästä. Hän
oli nyt tulossa seitsemäntoista ikäiseksi, ja mitä pikemmin hän luopui
noista asioista, jotka veivät vain suoraan opettajattareksi, vanhaksi
piiaksi, Italian-matkoihin, taiteellisiin pukuihin ja ehdottomaan
kykenemättömyyteen, sitä parempi hänelle ja kaikille muillekin.

Hän kävi taistelua Christina Albertan tapaa vastaan istua
epänaisellisissa asennoissa kirjan ääressä, ja kun hra Preemby rupesi
ennenkuulumattoman uskaliaasti väittämään, että se oli liian kovaa
tyttöä kohtaan, ja ettei hän huomannut kirjoissa mitään haittaa, ja sen
sellaista, vei rva Preemby hänet Christina Albertan omaan huoneeseen
katsomaan, mitä siitä sukeutui, ja erikoisesti tarkastamaan hänen sinne
ripustamiaan kuvia. Vaikka hänelle näytettiin suuri valokuva Michel
Angelon Aatamin luomisesta, sellaisena kuin mestari oli kuvannut tuon
tapahtuman sixtiniläisen kappelin kattoon Roomassa, koetti hän vieläkin
vähän vastustella ja sanoi, että se oli »taidetta».

»Minusta näyttää, että sinä puolustat kaikkea, mitä hän tekee», sanoi
rva Preemby. »Katsoppa tätä! Taidetta! Katsele noita kirjoja! Darwinin
'Lajien synty’! Se on kaunis kirja tytön rukouskirjaksi!»

»Ei hän kai näe siinä mitään pahaa»; sanoi hra Preemby.

»Hän!» sanoi rva Preemby arvokkaasti. »Ja katso tätä!»

»Tämä» oli Howen »Biologinen kartasto». Hän aukaisi sen näyttääkseen
suurta sivua, jossa esitettiin tarkoin sammakon elinten jaoittelu.

»Mitäpä tuosta», sanoi hra Preemby. »Sehän on hänen oppikirjojaan.
Siinä ei todella ole mitään, mitä saattaisimme sanoa sopimattomaksi. Se
on tiedettä. Ja sehän on kuitenkin vain sammakko.»

»Kauniita juttujapa ne opettavat kouluissa nykyään. Mitä on tuo sinun
tieteesi ja taiteesi! Ei kai niistä mielikuvitus paljoakaan kostu.
Jos minä olisin tyttönä ollessani kysynyt äidiltä, mitä eläinten
ruumiissa on, olisi hän lyönyt minua ja lyönyt kovasti. Ja se olisi
ollut ihan oikein. On asioita, jotka täydellä syyllä salataan meiltä
— ja salattava ne onkin. Jumala näyttää meille niin paljon kuin
tarvitsemmekin. Enemmänkin! Ei eläimiä tarvitse avata. Ja tässä, tässä
on ranskankielinen kirja.»

»Hm», sanoi herra Preemby hiukan perääntyen. Hän otti tuon
sitruunankeltaisen niteen ja käänteli sitä kädessään.

»Kaikki tuo lukeminen!» sanoi rva Preemby ja näytti kolmea kirjahyllyä.

Hra Preemby kokosi kaiken rohkeutensa. »Sinun ei pidä odottaa, Chris»,
sanoi hän, »että minä rupeaisin vastustamaan lukemista. Se on iloa ja
valistusta. Kirjoissa on asioita... Todella, Chris, luulisin, että
olisit onnellisempi, jos lukisit hiukan. Christina Alberta on syntynyt
lukemaan, pidätpä sinä siitä tai et. Hän tulee minuun, luulisin.»

Rva Preemby oikein säpsähti ja silmäili punastuvaa vastustajaansa, ja
hänen silmiensä kiukku suureni lasien vaikutuksesta. »On ihmeellistä»,
sanoi hän hetken kuluttua, »on todella ihmeellistä, kuinka Christina
Alberta saa kaikki, mitä haluaa.»


3.

Nti Maltby-Neverson, Tavernerin koulun johtajatar, kutsui rva
Preembyn luokseen ja järkytti aikalailla hänen vakaumustaan. Hän oli
selvästikin sivistynyt nainen, ja koulun pesulasku nousi lukukausien
aikana kahteenkymmeneen puntaan viikossa. Neiti Maltby-Neverson
vietiin katsomaan tuota pahennusta aiheuttanutta maalausta, ja
johtajatar sanoi: »Se on varmasti hyvin kaunis. Yksi todella suuria
maalauksia maailmassa. Syvästi uskonnollinen. Siinä on itse Raamatun
sanat ilmaistu maalauksella. Mitä moitittavaa te siinä huomaatte, rva
Preemby?»

Ja silloin, niinkuin taikavoimalla, maalaus lakkasi olemasta pahennusta
herättävä, ja rva Preemby oli häpeissään itsensä takia. Hän huomasi
nyt, ettei maalauksessa ollutkaan mitään moitittavaa.

Nti Maltby-Neverson sanoi, että Christina Alberta on vaikeasti
hoidettavaa lajia, mutta sielultaan hyvin mielenkiintoinen, oikea
luonne. Hänellä on suuri rakastamisen kyky.

»Sitä minä en ole huomannut», sanoi rva Preemby.

»Hän on luonne, jota _minä_ olen tutkinut», sanoi nti Maltby-Neverson
yksinkertaisesti, mutta päättävästi.

Hän selitti, että Christina Alberta on aktiivinen luonne. Jos
hänet jätettäisiin ilman sellaista työtä, jossa hän voisi kehittää
ominaisuuksiaan, niin hän voisi joutua minkälaisiin onnettomuuksiin
tahansa. Vaikka minkälaisiin! Hänessä ei suinkaan oleellisesti ole
mitään pahaa. Hänessä on vain tarmoa. Jos hän saisi kovaa, soveliasta
työtä ja kunnianhimoa herättäviä päämääriä, saattaisi hänestä tulla
hyvinkin tyydyttävä nainen, mahdollisesti erikoisen eteväkin nainen.

»Minä en voi käyttää eteviä naisia», sanoi rva Preemby lyhyesti.

»Mutta maailma voi», vastasi nti Maltby-Neverson hiljaa.

»Pelkään, että minä olen vanhanaikaista lajia», sanoi rva Preemby.

»Mutta Christina Alberta ei ole.»

»Sallikaa miehen saavuttaa menestystä maailmalla ja naisen kotona»,
sanoi rva Preemby. »Olen pahoillani, että olen toista mieltä kuin te,
mutta eihän omille mielipiteilleen mitään voi.»

»Se riippuu kokonaan teistä itsestänne», sanoi nti Maltby-Neverson.

»Pelkään vain, että miehet sopivat paremmin hallitsemaan», sanoi rva
Preemby. »Naisella on oma paikkansa maailmassa, ja se ei ole miehen
paikka.»

»Mutta minä luulin, että hra Preemby erikoisesti kannatti ajatusta
opiskelun jatkamisesta.»

Rva Preemby oli ällistynyt. »Hän kannatti», sanoi hän ikäänkuin ei
oikein olisi käsittänyt, mitä se asia tähän kuului.

»Tehkääpä koe», sanoi neiti Maltby-Neverson. »Ehkäpä hän kuitenkaan ei
tahdo tulla ylioppilaaksi».

Mutta Christina Alberta suoritti tutkintonsa liioillakin äänillä.
Hän ei jättänyt mitään sattuman varaan. Oli olemassa kaksivuotinen
korkeakoulukurssi, jonka eräs edistystä kannattavien oppien ystävä oli
perustanut. Kurssit pidettiin Lontoon Taloudellisessa Korkeakoulussa.
Heti kun Christina Alberta sai tietää, että hänet oli hyväksytty, meni
hän, sanomatta mitään äidilleen tai kellekään muulle, parturiin ja
leikkautti tukkansa lyhyeksi. Tämä oli rva Preembylle vielä ankarampi
isku kuin yliopistoluvut. Hän seuraili lyhyttukkaista, somanenäistä
tytärtään, tämän kuljeskellessa lyhyissä voimisteluhameissaan, oikean
närkästyksen vallassa.

Hän toivoi saavansa tyttärensä tuntemaan häntä kohtaan samoja tunteita
kuin hän itse tunsi. »Toivoisinpa, että vain näkisit itsesi», sanoi hän
kirpeän katkerasti.

»Mitä hyvää siitä olisi», sanoi Christina Alberta.

»Sinä olet kuin vitsaus minulle», sanoi rva Preemby.


4.

Mutta Christina Alberta oli opiskellut Lontoon Taloudellisessa
Korkeakoulussa vuoden ja oli aloittamaisillaan toisen, kun äiti
pakoitti hänet luopumaan yliopistoluvuista. Christina Alberta oli
eräänä iltana jäänyt myöhään Lontooseen sanomatta äidilleen, että niin
kävisi, hän oli kuunnellut keskustelua väestökysymyksestä Uuden Toivon
Klubissa Fitzgeraldkadulla, ja hän oli tullut kotiin tuoksuen niin
voimakkaasti tupakalta, että hänen äitinsä oli katunut ja peruuttanut
siitä hetkestä lähtien kaikki nykyaikaisuudelle tekemänsä myönnytykset.

Hän oli odottanut tätä hetkeä monta kuukautta.

»Tähän se loppuu», sanoi hän päästäessään tyttärensä taloon.

Christina Alberta huomasi, että ei ollut mitään avointa tietä
kiertää tai kumota tätä päätöstä. Hän puhui turhaan isälleen ja
neiti Maltby-Neversonille. Mutta sen sijaan, että hän olisi jättänyt
opintonsa paikalla, kuten häntä oli käsketty tekemään, hän koetti
voittaa aikaa ja selitti koulussa poissaolonsa perhetapahtumista
johtuneeksi.

Näihin aikoihin oli rva Preembyn terveys jo hyvin huono, mutta tämä
tosiasia jäi hänen tyttäreltään ja mieheltään kokonaan varjoon sen
paljoa vaikuttavamman tosiasian rinnalla, että hän nykyään aina oli
pahalla tuulella. Kaikki näytti liittoutuvan tuottamaan hänelle harmia
— paitsi hra Preemby, joka tiesi, että oli parempi olla tekemättä
mitään sellaista.

Maailmansodan viimeinen vuosi, ja vielä enemmän seuraava, joka
toi epätyydyttävän rauhan, olivat hyvin vaikeita pesulaitokselle.
Sotatarveteollisuus suoritti pesijättärille parempia palkkoja, ja
heidän kanssaan ei enää tahtonut tulla toimeen. Hiilet, suopa, kaikki
oli kuulumattoman kallista, ja oli mahdotonta päästä takaisin entisille
tuloille kohottamalla hintoja. Ihmiset, vieläpä kaikkein hienoimmatkin,
alkoivat luopua entisestä siisteydestään. Hyvässä asemassakin olevat
herrat alkoivat pitää frakkipaitojaan kolme neljä kertaa ja käyttivät
samoja alusliivejä ja aluspaitoja kaksikin viikkoa. Talousvaatteita
käytettiin vastaavassa määrässä kauemmin. Ihmiset olivat liikkuvalla
jalalla. Uusien upseerien vaimot tulivat yhtenä, lähtivät toisena
päivänä ja jättivät laskunsa maksamatta. Milloinkaan ei rva Preemby
ollut nähnyt sellaista määrää huonoja velallisia. Pesun kuljettajat
palasivat rintamaita pommien pilkkomina ja niin sotilaallisiksi
muuttuneina, että he petkuttivat puhtaasta hermostuneisuudesta ja
tavasta. Verotus muuttui painajaiseksi. Sekä ulkona että kotona oli rva
Preembyn elämä pelkkää ristiriitaa. Hän sai laitoksensa kannattamaan
tämän kaamean ajan läpi, koska hän oli järjestelynero, mutta hän teki
sen menettäen tavattomasti elinvoimaa.

Hän tuli katkeran arvostelevaksi hra Preembyn ja tyttärensä
avuttomuuteen nähden. Kun he koettivat auttaa, arvosteli hän heidän
kyvyttömyyttään. He tekivät enemmän haittaa kuin hyötyä.

Aterioitten ajat olivat kaameita. Hän saattoi istua paikoillaan
punakkana ja tuijotellen lasiensa läpi, silminnähtävästi kiukkuisesti
tuntien tämän maailman vääryyden ja syöden hyvin vähän. Hra Preembyn
yritykset saada hilpeä keskustelu käyntiin eivät useimmiten johtaneet
minnekään. Christina Alberta oli myöskin pelon vallassa.

»Asiathan käyvät vähän paremmin tänään», saattoi hra Preemby sanoa.

»Enkö minä saa olla rauhassa asioilta edes ruoka-aikana?» saattoi
naisparka valitella.

Taikka: »Näyttää tulevan hyvä ilma Derbyn kilpailuille.»

»Onpa vahinko, että et voi mennä sinne, kun apuasi niin kipeästi
kaivataan kotona. Et ole kai kuullut, mitä vaunulle numero 2 on
tapahtunut?»

»En ole», vastasi hra Preemby.

»Et tietysti. Takimmainen likasuojus on pirstoina. Rattaat eivät kelpaa
kuukauteen. Eikä kukaan tiedä, kuka sen on tehnyt. Tuntuu kuitenkin
siltä kuin se olisi jonkun miehen kiusantekoa. Mutta minun asianihan on
ottaa siitä selvä! Ja maksaa! Niinkuin kaikki muukin täällä kotona.»

»On parasta tiedustella...»

»Kyllä minä ne sinun tiedustelusi tunnen. Parasta jättää koko juttu
silleen. Irvistellä ja pitää hyvänään...»

Hiljaisuus palasi ruokapöytään.

Hän näytti pitävän tuota kaameaa hiljaisuutta suuressa arvossa. Hän
valitti sitäkin, että Preemby söi juustokeksinsä suutaan maiskuttaen.
Mutta millä muulla tavalla juustokeksiä voi syödä? Christina Alberta
oli tehty kovemmasta aineesta ja rupesi väittämään vastaan. Silloin
saattoi äiti tulistua hänen nenäkkyytensä takia ja selittää, että
»jommankumman heistä oli lähdettävä pöydästä».

»Menen yläkertaan lukemaan», sanoi Christina Alberta. »En haluakaan
syödä täällä.»

Ennenkuin Christina Albertan yliopistollinen rata äkkiä katkesi,
oli hän ollut läsnä vain aamiaisella ja illallisella. Illallinen ei
ollutkaan yhtä kaamea kuin aamiainen, ja aamiaisen saattoi helposti
lyödä laimin ja olla poissa, mutta Uuden Toivon Klubin kokousta
seuranneen romahduksen jälkeen oli hän läsnä kaikilla aterioilla
jonkunmoisena valonjohtajana isälleen ja jonkunlaisena hillitsevänä
voimana, vaikkakin närkästyksen lisääjänä äidilleen. Äiti viittaili
siihen suuntaan, että kun kerran hänen yliopistouransa nyt oli lopussa,
niin tuli hänen perehtyä pesuliikkeeseen, mutta Christina Alberta
väitti hyvin jyrkästi, että sen harjoittaminen jonkunlaisellakaan
menestyksellä nykyisissä olosuhteissa vaati »asiaankuuluvaa
liikekasvatusta». Jos hän ei saanut mennä Lontoon Taloudelliseen
Korkeakouluun, niin tahtoi hän mennä Tomlinsonin Kauppakouluun Chancery
Lanella ja oppia kirjanpitoa, pikakirjoitusta, konekirjoitusta ja
kauppakirjeenvaihtoa, ranskalaista kauppakieltä ja niin poispäin.
Kolmen viikon tuskallisten päivällisaterioiden jälkeen tämä suunnitelma
hyväksyttiin ankarilla ehdoilla, ja hänen vuosilippunsa Lontooseen
uudistettiin. Hän työskenteli toisen talven hyvin siedettävästi
Tomlinsonin koulussa, koko Lontoo toimintapiirinään. Hän oppi
kaikenlaista. Hän sai uuden joukon ystäviä ja tuttavia, joillakin
leikkotukka, toisilla ei, mitä erilaisimmista yhteiskunnallisista
piireistä ja yhtymistä, sen ystäväpiirin lisäksi, jonka hän oli
kerännyt ympärilleen jo Korkeakoulussa.

Kun rva Preemby rupesi puhumaan häntä ahdistavasta, jäytävästä kivusta,
niin hänen miehensä ja tyttärensä pitivät sitä aluksi molemmat vain
hänen heihin kohdistuvan pahantuulensa uutena kehitysmuotona, eivätkä
olleet siitä erikoisemmin huolestuneita. Hra Preemby sanoi vain, että
hänen mielestään hänen pitäisi kysyä neuvoa tai käydä jonkun lääkärin
luona, mutta muutaman päivän hän suhtautui tähän ehdotukseen vain
ylenkatseellisesti. Jos hän nyt yhtäkkiä lähtisi lääkäriin, niin olisi
heti löydettävä toinen hoitamaan pesulaitosta. Lääkärit määräävät
vuoteeseen ja antavat lääkkeitä vuoteessa juotaviksi. Ja kuinka he
sillä aikaa tulisivat toimeen?

Sitten hän muuttui yhtäkkiä. Eräänä aamuna hän tunnusti voivansa
pelottavan pahoin. Hän palasi vuoteeseen, ja oudosti aavistellen, että
loppu oli lähellä, hra Preemby kiiruhti lääkäriin. Mittari näytti kovaa
kuumetta. »Pakottaa, kylkeäni pakottaa», sanoi rva Preemby. »Minulla on
ollut se kerran ennenkin, mutta ei näin kovana.»

Christina Alberta tuli sinä iltana kotiin huomatakseen, että hän osasi
pelätä, tuntea omantunnon moitteita ja hellyyttäkin.

Hän joutui olemaan äitinsä seurassa muutamia outoja hetkiä hourailun
ja tunnottomuuden väliaikoina. Rva Preembyn kasvot näyttivät tulleen
pienemmiksi ja kauniimmiksi, kuumeen puna hänen poskillaan valehteli
nuoruutta. Hän ei enää ollut kova eikä vihainen, mutta pikemmin
pateettisen ystävällinen. Ja Christina Alberta ei ollut nähnyt häntä
vuoteessa vuosikausiin.

»Pidä huolta isästä», sanoi rva Preemby. »Olet saanut häneltä enemmän
— tai vähemmän — kuin luulotkaan. Minun oli tehtävä kaikki, mitä olen
tehnyt. Pidä huolta hänestä. Hän on kiltti ja hyvä. Hänet saa helposti
vakuutetuksi mistä hyvänsä, ei häntä voi jättää yksinään maailmaan...
En ole ollut sinulle kaikkea sitä, mitä äidin olisi pitänyt. Mutta sinä
olit hyvin vaikea luonne, Christina... pidän sinua suuressa arvossa...
Olen iloinen siitä, ettei sinulla ole minun silmiäni. Silmälasit ovat
koettelemus...»

Huoli pesulaitoksesta täytti suuren osan hänen ajatuksiaan.

»Se Smithersin akka siellä pesuhuoneessa on varas, mutta sen uuden
miehen, Baxandalen, sain pidetyksi kurissa. En tiedä, kuinka olen
voinut pitää sitä rva Smithersiä niin kauan... Heikkoutta ... En
ole varma siitä miehestäkään. En tiedä mitään varmaa vielä, mutta
tunnen, ettei hän ole suora... Pelkään, että olemme antaneet lady
Badgerille liian paljon luottoa. Nykyaikana saa arvonimiä varoa. Hän
on johdattanut minut harhaan...Hän lupasi maksu osoituksen... Mutta
epäilen, kuinka te kaksi tulette yhdessä toimeen pesulaitoksessa.
Hän ei osaa mitään, ja sinä et tahdo. Sinä olisit kyllä kyennyt
hoitamaan sen. Mutta mitäpä siitä nyt enää. Jos sen myisi näin
toimivana liikkeenä? Widgeryt ostaisivat sen. Hän on kova, mutta hän on
suora. Hyvin suora. He tahtoisivat mielellään saada sen... Se ei ole
milloinkaan pälkähtänyt päähäni. Luulin kestäväni vielä kaksikymmentä
vuotta... Toivoisin, ettei lääkäri ajattelisi leikkausta. Se ei tekisi
hyvää.»

Hän toisti monesti mietteensä.

»Minua inhottaa ajatus, että minut avattaisiin», sanoi hän. »Niinkuin
se sammakko sinun kirjassasi... Pakattuna täyteen kuin laukku... Ei
saisi sitä milloinkaan takaisin... Irtonaisia palasia ... Pesuallas tai
semmoinen, pitämässä sitä koossa.»

Sitten hänen ajatuksensa kääntyivät asioihin, joita Christina Alberta
ei saattanut ymmärtää.

»Juoksi tiehensä ja jätti minut siihen... Ihmettelenpä, mitä hän nyt
tekee... Otaksupa... Kuvittelehan, jos hän juuri tekisi leikkauksen...
Leikkauksen... Olimmepa aika lapsellisia.»

Hän näytti palaavan tuntoihinsa ja katseli tytärtään kovilla, kysyvillä
silmillä. Jokin vaisto Christina Albertassa sai hänet ottamaan
epäuteliaan ilmeen. Mutta nuo sanat sattuivat hänen mieleensä, jäivät
sinne ja itivät kuin jyvät. He olivat lapsellisia, ja hän juoksi
tiehensä? Omituista, mutta sopi kuitenkin yhteen monenlaisten muiden
arvaamattomien seikkojen kanssa.


5.

Hra Preemby näytti tavattoman pieneltä, mutta tavattoman arvokkaalta
täydessä surupuvussaan. Christina Alberta oli myös hyvin musta ja
kiiltävä. Hänen hameensa ulottuivat ensimmäistä kertaa hänen elämässään
nilkkoihin saakka, uhraus, jonka hän tiesi vainajan hengen erikoisen
mielellään hyväksyvän.

Christina Albertan elämään oli tullut uusi tekijä: vastuunalaisuus. Hän
tiesi, että hän tutkimattomista syistä oli vastuussa hra Preembystä.

Oli selvää, että vaimon äkillinen kuolema lääkärin veitsen uhrina
oli ollut ankara isku hra Preembylle. Hän ei sortunut, ei itkenyt,
eikä antautunut surunpurkauksiin, mutta hän oli merkillisen hiljainen
ja alakuloinen. Hänen pyöreät, kiinansiniset silmänsä ja hänen
viiksensä katselivat maailmaa äreän juhlallisesti. Hautajaistoimisto
oli harvoin tavannut niin tuottavaa leskeä. »Kaikki parasta lajia»,
sanoi hra Preemby. »Hänen täytyy saada kaikki, mitä hän voi saada.»
Näissä olosuhteissa hautajaistoimiston omistaja, joka oli perheen
ystävä tavattuaan sekä herra että rouva Preembyn jokseenkin usein
whistipöydässä, laski hintansa hyvin kohtuullisiksi.

»Et voi kuvitellakaan, mitä kaikki tämä merkitsee minulle», sanoi
hra Preemby Christina Albertalle hyvin usein. »Se oli puhdas
rakkausavioliitto», hän sanoi, »puhdasta romantiikkaa. Hän ei
voittanut mitään menemällä naimisiin kanssani. Mutta kumpikaan meistä
ei ajatellut epäpuhtaita asioita.» Hän oli hetkisen vaiti taistellen
unohtumattomien muistojen kanssa. »Heti kun kohtasimme toisemme», sanoi
hän, »tuntui meistä siltä, että niin täytyi käydä.»

»Juoksi pois ja jätti minut», kuului heikkona kuiskauksena Christina
Albertan muistossa.


6.

Näinä surupäivinä oli paljon tekemistä. Christina Alberta teki
paraansa auttaakseen, vartioidakseen ja ohjatakseen hra Preembyä,
niinkuin hänen äitinsä oli toivonutkin, mutta hän hämmästyi nähdessään
isässään eräänlaista, aivan odottamatonta päättäväisyyttä, joka oli
nähtävästi tullut hänen olemukseensa muutaman tunnin kuluessa puolison
kuoleman jälkeen. Hän oli selvästi päättänyt, että Christinan ja
hänen piti päästä irti pesulaitoksesta joko myymällä tai vuokraamalla
se, taikka, jollei mitään keinoa ilmestyisi sen käyttämiseksi sillä
lailla, polttaa tai räjäyttää se niin pian kuin suinkin. Hän ei
ryhtynyt keskusteluunkaan siitä, hän piti sitä vääjäämättömänä
välttämättömyytenä. Hän ei osoittanut mitään kiukkua pesulaitosta
kohtaan, hän ei arvostellut millään lailla vihamielisesti siellä
viettämäänsä elämää, mutta jokainen ajatus ilmaisi kuitenkin
hänen äärimmäistä vastenmielisyyttänsä sitä kohtaan. Ja sitten he
lähtisivät pois — suoraan pois Woodford Wellsistä, eivätkä milloinkaan
palaisi sinne. Christina oli omin päin tullut jokseenkin samoihin
johtopäätöksiin, mutta hän ei ollut odottanut tapaavansa niitä niin
tyynen ankarina isällään.

Isä rupesi selvittelemään tulevaisuutta, kun he istuivat aterialla
hautajaisiltana:

»Äitisi serkku, Sam Widgery», kertoi hän, »on puhunut kanssani.»

Hän mutusteli hetkisen. Hänen viiksensä liikkuivat ylös ja alas, ja
hänen kiinansiniset silmänsä tuijottivat ulos ikkunasta auringonlaskun
punaamiin pilviin. »Hän haluaa ostaa sen.»

»Pesulaitoksenko?»

»Niin, käynnissä olevana liikkeenä. Ja koska hän on läheisin
sukulaisemme, niin sanoakseni, annan sen hänelle mieluummin kuin
kenellekään muulle. Muutenhan se on yhdentekevää... Toivoisinpa
tietäväni, paljonko häneltä pyytäisin siitä. En tahtoisi pyytää liian
vähän. Niinpä sanoin, etten halunnut puhua liikeasioista hautajaisissa.
Sanoin, että hänen on parempi tulla tänne huomenna. Heidän liikkeensä
ei oikein menesty. Se on ikäänkuin hautaantunut Walthamstowniin. Hänen
kannattaisi päästä pois ja myydä maa rakennustonteiksi. Hänellä ei ole
kovin paljon rahaa... Mutta hän tahtoo tämän liikkeen. Hän todella
tahtoo tätä liikettä.»

Hänen siniset silmänsä olivat näkyjennäkijän silmät.

»En tiedä, opetettiinko sinulle siellä korkeakoulussa, kuinka yhtiöitä
perustetaan. Olen täysi lapsi sellaisissa asioissa. Hän puhuu
osuuksista, hypoteekkilainoista ja sen sellaisista, mutta mitä me
haluamme — me haluamme rajoitettua yhtiötä. Ja me tahdomme myöskin
tuollaista velkakirjan tapaista, taikka paremminkin etuoikeutettuja
osakkeita. Me järjestämme sen niin, että kuta enemmän hän saa irti
liikkeestä, sitä enemmän mekin saamme. Muuten yhtiö saattaa vähentää
velkakirjamme vakuutta, maksamalla liikaa osinkoa tavallisille
osakkaille. Hän haluaa tavallisia osakkeita. Hän ja hänen vaimonsa. En
tahdo sanoa, että hän tekisi sellaista tahallaan, mutta hänet saattaa
hyvin helposti johdattaa tekemään niin. Häntä täytyy pitää silmällä.
Meidän on järjestettävä asiat niin, että jos hän maksaa enemmän omille
osakkailleen kuin meille, niin meidän on saatava osuutemme nousemaan.
Se on kaikki hyvin vaikeaa ja monimutkaista, Christina Alberta.»

Christina Alberta katseli isäänsä uudella ja syventyvällä
kunnioituksella. Hän ei milloinkaan ennen ollut kuullut hänen puhuvan
sillä lailla aterioiden aikana, mutta hän ei ennen myöskään ollut
turvassa keskeytyksiltä ja oikaisuilta.

»Meidän on pyydettävä asianajajaamme järjestämään se parhaansa mukaan»,
sanoi hra Preemby.

»Me emme jää kovinkaan niukalle osalle», jatkoi hän ottaen juustoa.

»Meillä on vielä eräitä kiinnityslainoja ja muutamia taloja Backhurst
Hillissä. Se on omituista, mutta kuolleella äiti parallasi oli
eräänlainen luottamus minun arvostelukykyyni taloihin nähden. Hän antoi
minun usein neuvoa itseään. Ja minulla oli aina se tunne, että minä
kokosin tällä hommalla jotakin vararahastoon... On hyvin mahdollista,
että Sam Widgery ostaa suurimman osan tämän talon kalustoakin. Hänellä
on suurempi talo kuin tämä...»

»Mutta minne aiomme asettua asumaan, isä?» keskeytti Christina Alberta.

»En oikein tiedä», sanoi hra Preemby minuutin verran mietittyään.
»Mielessäni on useitakin paikkoja.»

»Lontooseen», sanoi tyttö. »Jos pääsisin takaisin opiskelemaan,
ennenkuin on liian myöhäistä!»

»Lontooseen», sanoi isä. »Se on kyllä mahdollista.» Hän epäröi
lausumasta seuraavaa ehdotustaan, sillä epäröiminen oli tullut hänelle
tavaksi, niin tottunut hän oli siihen, että hänen ehdotuksensa
puristettaisiin kokoon kuin paperi ja heitettäisiin pois. »Oletko
milloinkaan kuullut täysihoitoloista, Christina Alberta?» kysyi hän
epäluonnollisen välinpitämättömästi. »Oletko milloinkaan ajatellut
mahdolliseksi, että me asettuisimme asumaan täysihoitolaan?»

»Lontooseenko?»

»Kaikkialla maailmassa, — melkein kaikkialla, on täysihoitoloita.
Näethän, Christina Alberta, että meidän on päästävä eroon
huonekaluistamme täällä, paitsi kirjoistani ja muutamista pikku
kapineista, ja voimmehan me panna ne säilöön joksikin aikaa —
Taylorin Säilytyshuone pitäisi niistä kyllä huolta — ja itse voisimme
asettua asumaan johonkin täysihoitolaan. Silloin sinä voisit
opiskella, eikä sinun tarvitsisi hoitaa taloutta, ja minä voisin
lueskella ja tutkia asioita ja kirjoittaa muistiin eräitä teorioja,
joita olen mietiskellyt, ja puhutella ihmisiä ja kuulla ihmisten
puhuvan. Täysihoitoloihin tulee kaikenlaisia ihmisiä — kaikenlaisia
mielenkiintoisia ihmisiä. Viime öinä olen loppumattomasti ajatellut
tuollaisessa täysihoitolassa oloa. Ajattelen sitä edelleenkin,
harkiten sitä mielessäni. Se olisi ihan uutta elämää minulle, aivan
kuin alusta alkamista. Elämä on ollut niin säännöllistä täällä. Kaikki
oli erinomaista niin kauan kuin äiti parkasi eli, mutta nyt tunnen
tarvitsevani vaihtelua, tarvitsevani liikuntoa ja nähdä kaikenlaisia
asioita ja erilaisia ihmisiä. Minun täytyy saada unohtaa. Niin, eräissä
noissa täysihoitoloissa on kiinalaisia ja intialaisia ja venäläisiä
ruhtinattaria, professoreja, näyttelijöitä ja kaikenlaista väkeä. Heitä
olisi hauska kuunnella!»

»Bloomburyssä on täysihoitoloita, jotka ovat täynnä ylioppilaita»,
sanoi Christina Alberta.

»Niitä on joka lajia», sanoi hra Preemby.

»Minua miellyttää eräs paikka», sanoi hra Preemby kaataen loputkin
oluesta lasiinsa, »Tumbridge Wells.»

»Eikö sitä joskus sanota Tunbridgeksikin, isä?»

»Ennen kyllä. Mutta nyt puhutaan vain Tumbridge Wellsistä. Siellä,
Tumbridge Wellsissä, on kukkuloita, joitten nimet viittaavat suoraan
johonkin yhteyteen entisten israelilaisten kanssa, Efraimin vuori ja
Gilboan vuori ja muita, ja siellä on koko joukko omituisenmuotoisia
kallioita, jotka ovat ääriviivoiltaan kuin suuria kilpikonnia ja
esihistoriallisia hirviöitä ja muodoltaan niin salaperäisiä, ettei
kukaan tiedä, ovatko ne Jumalan vai ihmiskätten töitä. Olen hyvin
halukas näkemään nuo kalliot omin silmin. Niillä saattaa olla meille
syvempi ja läheisempi merkitys kuin yleensä otaksutaan. Tumbridge
Wellsissä on koko joukko täysihoitoloita — niin kertoi minulle eräänä
päivänä mies, jonka tapasin British Museumin assyrialaisessa huoneessa
— ja eräitten niistä pitäisi olla hyvin mukavia ja halpoja.»

»Voimmehan me mennä sinne loma-ajaksi», sanoi Christina Alberta,
»ennenkuin opintokausi alkaa Lontoossa.»

Ulkona hehkui keskikesän ilta, ja hämärä rauha täytti huoneen. Isän
ja tyttären ajatukset kulkivat eri suuntiin. Hra Preemby katkaisi
ensimmäiseksi hiljaisuuden.

»Nyt kun minun täytyy käydä surussa tai puolisurussa jonkun aikaa,
olen päättänyt antaa pois nuo tvillipolvihousut ja sukat. Joku köyhä
mies saattaa tuntea niitten edut — talvella. En ole milloinkaan oikein
pitänyt noista kovin säkkimäisistä puvuista, mutta tietysti oli, niin
kauan kuin äiti parkasi eli, hänen makunsa lakina minulle. Ja nuo
hatut, ne tulevat silmille, ja ovat kuumia. Tuo tvillikangas... Sitä
pidetään liian suuressa arvossa. Jos ajat pyörällä tai muulla, niin
se kuluu istuimen hankauksesta. Saa näyttämään hullunkuriselta...
Ja sitten ajattelen vielä, että hankin pian tuollaisen pehmeän,
mustanauhaisen huopahatun.»

»Olen aina ollut sitä mieltä, että sinulla pitäisi olla sellainen,
isä», sanoi Christina Alberta.

»Käyköhän se surupukuun?»

»Ihan varmasti, isä.»

Hra Preemby mietiskeli mielissään. Tytöllä on selvä järki. Hänen
mielipiteensä ovat kuuntelemisen arvoisia.

»Mitä taas tulee siihen, että panisimme hakaristin äiti parkasi
hautakiveen, niin olet ehkä oikeassa arvellessasi, että hän itse
ei olisi valinnut sitä. Lienee kuitenkin parasta tehdä niinkuin
sinä ehdotit ja asettaa haudalle vain yksinkertainen risti. Hänen
hautansahan se ennen kaikkea on.»

Silloin Christina Alberta nousi tuoliltaan ja tuli pöydän ympäri —
melkein tanssien, kunnes muisti, kuinka asiat olivat — ja suuteli
häntä. Jostakin hämärästä syystä hän vihasi hakaristiä yhtä paljon kuin
rakasti isäänsä. Hänelle siitä oli tullut yksinkertaisuuden tunnus,
ja hänestä ei ollut mieluista ajatella, että hänen isänsä oli tyhmä,
etenkään nyt, kun hän jostakin hämärästä syystä oli alkanut pitää häntä
väärinkäsitettynä.


7.

Oli paljon asioita hoidettavana, ennenkuin Preembyt voivat lähteä
Tunbridge Wellsiin. Tuli monet neuvottelut hra Sam Widgeryn kanssa
Woodford Wellsissä ja sitten herrojen Paynen ja Punterin likaisessa
toimistossa Lincolns Innissä. Heti alusta alkaen nämä liikemiehet
huomasivat, että hra Preemby oli lapsi liikeasioissa, mutta kun he
jatkoivat neuvotteluja hänen kanssaan, huomasivat he, että hän oli
hyvin saita ja vaikeasti käsiteltävä lapsi. Kului kuusi viikkoa,
ennenkuin hra ja rva Widgery pääsivät muuttamaan äkeinä ja kiukkuisina
Kirkkaan Virran huoneistoihin, ja hra Preembyn ja hänen tyttärensä tuli
päivää myöhemmin lähteä Lontooseen valitsemaan täysihoitolaa Tunbridge
Wellsistä.

Christina Alberta vietti orpoutensa ensi ajat taistellen sopimatonta
hilpeyden ja syvää vapautuksen tunnetta vastaan. Hän huomasi isänsä
valmiiksi hyväksymään minkälaiset tekosyyt hyvänsä, joilla hän
halusi päästä päiväksi Lontooseen, olipa isä suopeuteen taipuva
silloinkin, kun hän tuli myöhään kotiin. Tytöllä oli melkein pieni
maailma erilaisia tuttavia Lontoossa: ylioppilastovereita ja heidän
ystäviään, ylioppilastovereita Taloudellisesta Korkeakoulusta
ja ylioppilastovereita Tomlinsonin Kauppakoulusta, ja hän tunsi
filologeja ja lääketieteen ylioppilaita ja maalta tulleita tyttöjä,
jotka olivat jättäneet perheensä ja saaneet konekirjoittajattaren
paikan, ja niin edespäin aina malleihin ja kuorotyttöihin ja
epämääräisissä paikoissa työskenteleviin, älymystön luokkaan kuuluviin
nuorehkoihin miehiin saakka. Hän tapasi heitä Uuden Toivon Klubin
kokoushuoneissa, ruokailusaleissa ja sellaisissa paikoissa, joissa
oli myös työväenpuolueen poliitikoita ja henkilöitä, jotka selittivät
olevansa bolshevikeja, ja hän kävi seuroissa ja väittelytilaisuuksissa
kaukaisissa, merkillisissä paikoissa. Se oli huikean hauskaa, vaikka
osa aikaa olikin otettava Woodford Wellsin vaativilta tarpeilta ja
tiedusteluilta. Ja ihmiset pitivät hänestä, he pitivät Christina
Albertasta, nauroivat hänen piloilleen ja ihailivat hänen päättävää
leukaansa, eivätkä sanoneet mitään hänen nenästään. Tämä oli paljon
enemmän hänen luonnollista ympäristöään kuin Tavernerin koulun väki
milloinkaan oli ollut. Kukaan ei näyttänyt muistavan, että hän
tuli pesulaitoksesta, sillä tässä suhteessa he eivät välittäneet
muusta, kuin että asianomainen ei vain ollut tullut vankilasta.
Ylioppilaselämän huvitusten välillä hän ehti jonkun verran harrastaa
lukujakin.

Surressaan äitiään hän ei saattanut estää itseään tuntemasta uutta,
rajatonta vapautta näissä seikkailuissa ja kokemuksissa. Hänen
isänsäkin — Jumala häntä siunatkoon! — tupakoi surussaan paljon enemmän
kuin ennen, hän yritti polttaa sikarejakin, joten hän ei voinut tuntea
tupakan hajua tyttäressään — taikka mitään muutakaan sellaista. Isä
teki muutamia kysymyksiä, ja niihin oli helppo vastata. Pitkien
vuosien harjoitus oli tehnyt hänen luonteensa melkein tahdottoman
myöntyväiseksi. Christina Alberta huomasi voivansa hyvin laajoissa
rajoissa tehdä mitä hyvänsä, mikä häntä vain miellytti ja milloin
hän vain tahtoi. Hän näki siis, ettei ollut erikoista kiirettä tehdä
oikeastaan mitään. Kaikki muut näyttivät kiiruhtavan eteenpäin
parittain kuin veitset ja haarukat. Hänen luonteelleen sopi olla
erillään.

Ja maailma oli muuttunut. Tuo vanhan kodin hajoaminen, äidin kuolema,
kaiken muun tarkastuksen puute, paitsi hänen uskovan, huomaamattoman
isänsä harjoittama, oli nykäissyt hänet eteenpäin lapsuudesta
kypsyyteen. Tähän saakka koti oli ollut kuin ikuinen, häviämätön
laitos, josta lähdettiin ulos seikkailuille, jonne, tapahtuipa
mitä hyvänsä, palattiin kuin merirosvo lepäämään, ja jossa käytiin
vuoteeseen ja nukuttiin, niinkuin oli totuttukin nukkumaan, rauhassa,
kenenkään uhkaamatta. Nyt he kumpainenkin, isä ja hän itse, olivat
kuin taivasalla. Heillä ei ollut mitään paikkaa, minne sulkeutua,
heille voisi tapahtua mitä hyvänsä, voisi tapahtua kuin puoliväkisellä.
Hän itse saattoi nyt tehdä kaikkea, mitä halusi, se oli totta, mutta
hän tunsi myös, että hänen nyt oli vastattava arvaamattomistakin
seurauksista.

Niinpä Christina Alberta huolimatta uudesta, rajattomasta vapaudestaan
huomasi, että hän ei mennyt Lontooseen useammin kuin äitinsäkään
eläessä. Monet hänen mieluisimmista ystävistään olivat poissa lomalla,
ja hän huomasi, että hänen isänsä oli tavattoman mielenkiintoinen
seuratoveri. Joka kerran kun tytär palasi hänen luokseen, näytti isä
kuin kasvaneelta, väriltään ja olennoltaan entistä kiinteämmältä.
Hän muistutti käytännöllisen biologian koetta (Tavernerin koulun
ajoilta), kuinka otetaan kuivattu papu, pistetään se lämpimään veteen
ja seurataan sen kehitystä sen ollessa lämmön ja kosteuden alaisena. Se
itää, ja hra Preemby iti.

Äiti oli pitänyt häntä kuivamassa melkein kaksikymmentä vuotta, mutta
nyt hän iti, eikä kukaan voinut sanoa, mitä hänestä saattoi tulla.



Kolmas luku.

LONSDALEN TALLEISSA.


1.

Kanneltuaan kuukauden syvää surua, heitti Christina Alberta syrjään
pitkät hameensa ja rupesi jälleen käyttämään lyhempiä, joihin hän oli
tottunut. Hän ei ollut toimeton sillä aikaa kuin hänen isänsä kävi
neuvotteluja myynnistä hra Sam Widgeryn kanssa, ja hän oli laatinut
suunnitelman vastaista elämää varten, joka lupasi onnellisen olon
hänelle ja hänen isälleen. Hän myöntyi ajatukseen täysihoitolasta
ja suunnitelmaan, että aluksi asetuttaisiin Tunbridge Wellsiin. Hän
lakkasi vastustamasta sitä, että hänen isänsä itsepäisesti, mutta
rauhallisesti yhä sanoi sitä Tumbridge Wellsiksi; hän käsitti, että tuo
Tumbridge kuitenkin oli se paikka, jonne hän joka tapauksessa muuttaisi
asumaan. Tuo vähäinen poikkeaminen ehdottomasta tarkkuudesta oli juuri
hänen tapansa mukaista elää hiukan syrjässä olemassa olevista asioista.

Mutta hän sai isänsä suostumaan siihen, että kun heidän elämänsä tästä
lähin olisi liikkuvaa, ja kun heillä oli joukko kirjoja, myytäväksi
kelpaamattomia huonekaluja, joita rva Widgery ei tahtonut ottaa
mukaan arviointiin, joukko harvinaisuuksia — esim. kranaatin kappale,
jonka hän luuli olevan suuren kamelikurjen munankuorta, Ruusuristin
tunnusmerkkejä, egyptiläinen haukkamuumio, jolla oli ennustamisen
lahjat — säilytettävänä, niin heillä täytyisi olla pysyvä päämaja
Lontoossa, jonne nuo esineet voitaisiin asettaa, ja jonne isä ja hän
voisivat palata eri täysihoitoloista ympäri maailman. Tätä suunnitelmaa
toteuttaessaan hän tiedusteli ja laati ihmeteltävän ehdotuksen,
että he jakaisivat erään huoneuston kahden hänen ystävänsä kanssa,
jotka harjoittivat taidetta, kirjallisuutta ja maalauksellista
säästäväisyyttä eräällä Chelsean syrjäisellä puistokadulla. Hän tekikin
sopimuksen heidän kanssaan. Hän sanoi hra Preembylle tehneensä sen
hänen ohjeillensa mukaan, ja jonkun ajan kuluttua Preembystä alkoikin
näyttää siltä, että hän todella oli antanut nuo ohjeet, joitten mukaan
tytär toimi.

Lonsdalen vanhat tallit aukenevat Lonsdalen tielle, Chelseassa, ja
talossa on komea portti, jonka molemmin puolin on suuret tukipylväät ja
kaari yläpuolella, jossa on reliefinä Neptunus merihevosineen ja sanat:
»_Lonsdale Mews._» Sisäpuolella on ennen ollut talleja ja vaunuvajoja,
ja jokaisen yläpuolella makuu- ja olohuone, jota myös entisinä
rikkaampina aikoina oli käytetty makuuhuoneena, ja kaappikomero
ja porraskäytävä ja niin poispäin, ajurin pieni koti (vaimolle ja
perheellekin), josta pääsi hienosyntyisten vaunujen ja hevosten luo
alas. Mutta tieteen ja keksintöjen edistyminen on hävittänyt hienouden
ja vähentänyt ajureitten ja vaunujen lukua maailmassa niin, että
Lonsdalen tallit saivat ottaa vastaan uusia asukkaita. Mutta koska
ne olivat liian ahtaasti rakennettuja autojen menoa ja tuloa varten,
ollakseen aiheuttamatta aika lailla kolauksia likasuojuksille ja
radiaattoreille, oli ne sittemmin maalattu, uudistettu miellyttäviksi
ja olivat joutuneet taiteen ja älyn kotipaikaksi.

Christina Albertan ystävillä oli hallussaan yksi noita luonteensa
muuttaneita ajurinasuntoja, ja koska he olivat riittämättömästi
valmistetut maksamaan vuokraa — tuskin oli kysymys ylimyksellisestä
vuokrasta — olivat he hyvin iloisia voidessaan toivottaa hra Preembyn
ja etenkin Christina Albertan asuintovereikseen. Hra Preembyn piti
saada suuri huone alakerrassa, ja sinne hän sai järjestää kirjansa ja
liiat huonekalunsa, taide-esineensä ja harvinaiset tavaransa, ja sinne
hän sai sohvan, jonka saattoi avata oikeaksi vuoteeksi, kun hän halusi
nukkua Lontoossa. Christina Albertan piti saada oma makuuhuoneensa sen
takaa, huone, jossa ilmavan koristeelliset, oranssinväriset ja kirkkaan
siniset kuviot enemmänkin kuin korvasivat auringonvalon ja puhtaan
ilman puutteen. Mutta kun molemmilla ystävättärillä oli kutsut, taikka
milloin hra Preemby oli poissa, oli heillä lupa käyttää alakerrankin
suurta huonetta, ja vierailujen' aikana joutui Christina Albertan
kamari olemaan naisten pukuhuoneena.

Varsinaisille vuokraajille jäi yläkerran huoneiden käyttö, ja mitä
keittiöön tuli, oli kaikkea siellä hoidettava yhteisesti. Mitään
näistä järjestelyistä ei pantu paperille, ja monet yksityisseikat
jätettiin kokonaan avoimiksi vastaisen ratkaisun varalle. »Me saamme
olla hölmöinä, jotka maksavat vuokran», sanoi Christina Alberta. Se on
yleinen käsitys. »Moni seikka selviää aikaa myöten», sanoi hra Harold
Crumb. »Kukapa sen niin varmaan tietää. Ei ole syytä laatia liian
ehdottomia määräyksiä.» Ainakin se oli varmaa, että hra Preembyn oli
maksettava vuokra.

Hra Harold Crumb oli punatukkainen nuori mies, pörröpäinen,
jyrkkäkasvoinen herrasmies, joka oli puettu siniseen overall-pukuun,
käytti harmaita tohveleita ja sukkia. Hänellä oli suuret, täplikkäät
kädet ja hän harrasti mustaa ja valkoista, jota hra Preemby oli luullut
whiskylajiksi, mutta jonka hän huomasikin taidelajiksi. Harold eli
yrittämällä myydä piirustuksia lehdille ja pilakuvia viikkolehdille.
Hänen puhetapansa oli äänekästä ja hänen äänensä kireä, ja hra
Preembystä tuntui, että hra Crumb pikemmin suvaitsi kuin oli mielissään
heidän tulostaan. Christina Albertaan nähden hra Crumb näytti olevan
vaiteliaan ystävyyden kannalla, ja heidän välillään ei vaihdettu
montakaan sanaa. Hän kohotti kättään ja heilutteli sormiaan hänelle —
hiukan surumielisesti.

Rva Crumb oli puheliaampi. Hän syleili lämpimästi Christina Albertaa
ja vastasi nimeen »Keijukainen». Sitten hän kääntyi hra Preembyn
puoleen ja puristi hänen kättään ihan tavallisesti. Hän oli hoikka
nuori nainen, jolla oli huolettomasti käherretty, lyhyt, rukiinvärinen
tukka, vaalean harmaat silmät ja uneksivat kasvot. Hänkin oli puettu
siniseen overalliin, mutta hänellä oli osterinväriset sukat ja
tohvelit, ja ehkä muutakin, ja hänen elämäntehtävänsä, sai hra Preemby
kuulla, oli kirjojen arvostelu eräille sanomalehdille ja romanttisten
juttujen kirjoittaminen rautatiemyymälöiden julkaisuihin. Hänen
oikeassa etusormessaan oli tuo lähtemätön mustetahra, joka jää vain
vuotavan säiliökynän käyttämisestä. Alakerran huoneessa, joka hra
Preembyn piti saada, oli suuri varjostin, jonka rva Crumb oli peittänyt
arvostelemiensa kirjojen kirjavilla, valehtelevilla paperikansilla.
Tämä hermostutti hra Preembyä sitä enemmän, kun useat kannet olivat
selvästi nurinpäin, eikä hän saattanut käsittää, johtuiko se taiteen
harrastuksesta, huolimattomuudesta vai jostakin vakavasta henkisestä
vajavaisuudesta.

»Meidän täytyy hankkia jotakin syötävää», sanoi hän hra Preembylle, ja
sitten heidän piti sopia asioista. Mutta hän puhui niin nopeasti, että
lausutun piti kypsyä toistakymmentä sekuntia hra Preembyn aivoissa,
ennenkuin hän saattoi käsittää sen.

Sillä välin kääntyi hän jo Christina Albertan puoleen: »Mullon
paljo tekemistä», selitti hän. »Kaikkon puhdistettava. Katselkaa
silaikaa’pärillenne, kuNolly hakeesyötävää. Ette voi tulla yläkertaan,
ennenkuin oonsiivont.»

»Hyvä on», sanoi Christina Alberta ymmärtäen kaiken. Hra Preemby jäi
sinne huumautuneena, huulten hiljalleen liikkuessa. »No niin», virkkoi
Harold ja otti rahaa mustasta teekannusta ja lähti ulos törmäillen
käytävässä oleviin esineisiin, kunnes selvisi lopulta avaraan maailmaan
Fayn kadotessa yläkerrokseen.

»Hän on mennyt yläkertaan», selvitteli hra Preemby hitaasti äsken
kuulemaansa, »siivoamaan huoneita. Ja mies on mennyt hankkimaan jotakin
ruokaa. Tämä on hauska, suuri huone, Christina Alberta — ja aika
valoisa.»

»Luulenpa, etten milloinkaan ennen ole ollut tallissa», sanoi hra
Preemby lähestyen erästä miellyttävää piirrosryhmää seinällä.

»Missä, isä?»

»Tallissa. Eli atelierissä... Kyllä kai nämä ovat alkuperäisiä.»

Christina Alberta odotti hiukan huolestuneena, mitä hän lausuisi
piirustuksista.

»Näyttävät olevan joitakin hedelmiä ja ihmisten jalkoja ja sen
sellaisia», sanoi hra Preemby. »Ihmettelenpä, mitä se tarkoittaa?
_Kesäilta_, sanotaan, ja tämä on _Intohimoa yksinäisyydessä_. En oikein
ymmärrä, mutta otaksun, että se on symboolista, tai sen sellaista.» Hän
käänsi pyöreät, siniset silmänsä huoneeseen yleensä. »Minun pitäisi
saada harvinaisuuksilleni mahonkinen kaappi ja panna se tuohon seinää
vasten. Pitäisin sellaisesta, jossa on lasiovet, että ihmiset voisivat
nähdä esineet, ja jos olisi muutama hylly lisää, sopisivat sinne kaikki
kirjanikin. Mutta täytyisihän minulla olla vuodekin jossain.»

»Heillä on ylhäällä sohva», sanoi Christina Alberta, »jonka päät voi
laskea alas.»

»Sopisikohan se tähän?»

»Taikka ikkunan alle.»

»Ja tietysti vaatteenikin», sanoi hra Preemby. »Toivoisinpa melkein,
etten olisi tullut luvanneeksi Sam Widgerylle äitisi vaatekaappia.
Se on ruusupuuta. Siinä on paljon tilaa, ja se olisi sopinut
mainiosti tuohon seinää vasten. Arkusta tulee jonkunmoinen istuin,
jos saan kulmat korjatuiksi. Miltähän tuo varjostin näyttäisi hiukan
tuonnempana. Kirjat voisi panna sen taakse. Nämä telineet ja laitokset
he kai vievät yläkertaan... Kyllä me tänne järjestystä saamme.»

Christina Alberta kääntyili ympäriinsä kädet lanteilla seuratessaan
hänen ehdotuksiaan. Hän huomasi niitten uhkaavan perinpohjin järkyttää
atelierin esteettistä tasapainoa. Hän oli juuri ajatellut pientä
makuusohvaa, jossa olisi ollut kirjava päällinen. Tyhmää, että hän oli
unohtanut tavarat. Mutta ehkäpä lopulta kuitenkin olisi mahdollista
järjestää osa hänen romuaan käytävään. Käytävä oli jo nyt niin täynnä,
että hiukan lisää näytti tuskin vaikuttavan mitään asiaan. Saattoihan
isä mennä ulos ja saada, mitä hän halusi, jos vain halusi. Hän näki
hänet hetken ajan etukäteen paitahihasillaan kaivelemassa laatikoitaan.

»Kun kerroit, että sinulla oli kaksi pikkuista atelierituttavaa», sanoi
hra Preemby, »ajattelin, että he olivat tyttöjä. En voinut aavistaa,
että he olisivat aviopari.»

»Eivät he niin kamalasti naimisissa ole», sanoi Christina Alberta.

»Eikö», virkkoi hra Preemby, ja hänen kainoutensa esti häntä puhumasta
enempää muutaman sekunnin aikana. »Tietysti», sanoi hän sitten, »jos
nyt joku perhe tulisi tänne, niin meidän olisi lähdettävä tiehemme,
Christina Alberta.»

»Perheet eivät milloinkaan kohtaa toisiaan puolitiessä», sanoi
Christina Alberta.

»Se ei kuitenkaan ole kovinkaan luultavaa. Saat luottaa Fayhin.»

»Mistä sen niin varmaan tietää», sanoi hra Preemby jokseenkin heikosti
ja osoitti pyrkimystä palata jälleen noitten selittämättömien
piirrosten luo.

»Emmeköhän jo pääsisi silmäilemään yläkerrankin huoneita, isä», sanoi
Christina Alberta ja meni käytävään huutaen: »Fay!»

Kaukaa kuului vastaus: »Halloo!»

»Joko olet valmis?»

»En vielä.»

Christina Alberta tapasi isänsä taas kuvitetussa nurkassa pää
kallellaan kuin uteliaalla varpusella. Muutamaan aikaan ei sanottu
mitään. »Todella», hän huomautti, »se on taidetta». Hän kääntyi
poispäin hiljaa hyräillen posket pullollaan viiksien alla. Tyttö
huomasi, että siinä oli taidetta juuri niin paljon kuin hän kykeni
käsittämään.

Hän siveli kädellään seinää ja käänsi ymmärtävät silmänsä Christina
Albertaan. »Tämähän on säkkikangasta», sanoi hän, »jota käytetään
pakkauksessa. Jonkunlaisia kultamaalin täpliä. En luule milloinkaan
ennen nähneeni seiniä, jotka eivät olisi olleet päällystetyt joko
paperilla tai värillä. Minusta näyttää todella kuin seinille voisi
panna kaikenlaista, kangasta, patjavaatetta tai tervakangasta.
Omituista, kuinka ei tule ajatelleeksi kaikkea.»


2.

Nyt oli yläkerta jo kunnossa ja rva Crumb oli valmis vastaamaan
kysymyksiin ja selittelemään, ja hra Preemby sai kuulla enemmän
Christina Albertan suunnitelmista hänen mukavuudekseen. Yläkerroksessa
oli vaihtelevampaa, mutta vähemmän tilavaa kuin alakerrassa, vuoteet
oli pikemminkin pantu kokoon kuin naamioitu divaaneiksi, ja siellä
oli lisää hämärästi sopimatonta, mutta hyvin koristeellista taidetta.
Samoin kuin Christina Alberta ei rva Crumbkaan ollut tullut ottaneeksi
täysin huomioon hra Preembyn mahdollisuuksia tavaramäärään nähden,
mutta hän soveltautui tilanteeseen oikein hyvin. Kun hra Preemby
puhui mahonkikaapista ja vaatesäiliöstä, selitti hän, että Haroldin
olisi varsin helppo »jäljitellä» niitä hyvin, hyvin kirkkaanvärisellä
maalauksella, ja hän oli sitä mieltä, että hra Preembyn arkkujen ja
pukujen hyväksi voisi tehdä hyvin paljon laittamalla jonnekin nurkkaan
verhoista komeron. »Vaatteet menevät pilalle», sanoi rva Crumb, »vain
silloin, kun joku rupeaa hulluttelemaan tai koreilemaan. Mikään ei ole
pyhää. Viime viikollakin joku halkaisi ainoan pyjamani ihan kahtia.»

»Koetetaan järjestää», sanoi hra Preemby hiukan vaivautuneena.

»Niin, kyllä me sen jotenkin järjestämme», sanoi rva Crumb.

Mutta ennenkuin mitään oli ehditty lopullisesti järjestää, palasi
Harold ostoksiltaan mukanaan suuri kappale veripunaista pihviä
sanomalehtipaperiin käärittynä, salaattia ja pieniä sipuleja käärössä
kädessään ja kaksi suurta olutpulloa kainalossaan. Niin kiintyi
jokaisen huomio päivällisvalmistuksiin.

»Tavallisesti», selitti Harold, »syömme me ulkona. Täällä lähellä
on siisti leikkelyliike ja pieni italialainen ravintola j.n.e.
tuskin viiden minuutin päässä Kuninkaantiellä. Ulkona tuntuu melkein
hauskemmalta. Mutta arvelin, että te mielellänne näkisitte tätä
atelierielämääkin.»

Koko elämänsä aikana oli hra Preemby hyvin harvoin nähnyt aterioita
valmistettavan. Joku muu oli aina kantanut ruoan pöytään ja sanonut:
»Päivällinen on valmis, isä», taikka »Illallinen on katettu, isä»,
riippuen asianhaaroista, ja sen ääreen hän sitten istuutui. Nyt
kuunteli hän todellisen harrastuksen vallassa hra Crumbin kutsua tulla
katsomaan, »kuinka me suoriudumme», ja avusti ohjauksen alaisena
puuhissa. Muutamin valituin sanoin hra Crumb esitteli keittolaitteet,
jotka olivat kaasuhanan ympärillä, kaasu syttyi pamahtaen, hra Preemby
ojenteli ja piteli käsissään tarveaineita ohjeitten mukaan ja oli
aikalailla tiellä. Christina Alberta, joka näytti tottuneelta tähän
hommaan, paloitteli sipulit ja laittoi salaattia keittiön pienellä
pöydällä ihan vieressä, ja paisti käristettiin voin siristessä ja
tuoksutessa.

Sillä välin rva Crumb kattoi siniseksi maalatun pöydän hra Preembyn
tulevaan huoneeseen oranssinvärisellä liinalla, lautasilla ja lautasten
osilla, keltaisilla savituopeilla, joihin oli jollakin maalaismurteella
maalattu jotakin, eräillä veitsillä ja haarukoilla, savituopilla,
joka oli täynnä savukkeita, ja ruskeassa maljakossa olevilla
auringonkukilla. Tässä pöydässä hra Preemby sitten huomasi istuvansa
kasvoiltaan hyvin punakkana ja paistista räiskyneen rasvan tahraamana.
Kukaan ei lukenut ruokalukua, ja ateria alkoi.

Yleinen käsitys oli se, että hra Preembyn vuokra-asia oli selvä, vaikka
olikin olemassa monta kohtaa, joista hän mielellään olisi halunnut
tarkemman selvityksen. Etenkin oli hänestä tärkeää estää, niin hienolla
tavalla kuin mahdollista, vaatteittensa ja muitten tavaroittensa
yleinen käyttö silloin, kun noita naamiaisia pidettäisiin, mutta hän
ei oikein tiennyt, kuinka hän sen ottaisi puheeksi. Ja häntä vaivasi
epäilys, eikö hänen flanellisia yöpaitojaan, jos niitä julkisesti
näytettäisiin, pidettäisi vanhanaikaisina näitten taiteellisten
ihmisten parissa. Mutta keskustelu kierteli niin, että hänen oli vaikea
johtaa sitä siihen, mitä hänellä oli sanomista. Hän oli tottunut,
etenkin seurassa ollessaan, kirkastamaan kurkkuaan sanomalla »hrrump»
ja kohottelemaan viiksiään ylös ja alas, ennenkuin hän alkoi puhua, ja
kun hän sitten lopulta oli valmis lausumaan ajatuksensa, olikin joku
toinen ehtinyt edelle sanomalla jotakin muuta. Niinpä hän koko aterian
aikana ei tullut sanoneeksi muuta kuin silloin tällöin »hrrump».

Molemmat naiset käyttivät puhelahjojaan enimmän. Harold näytti
alakuloiselta ja lausui vain silloin tällöin satunnaisen korjauksen
tai huomautuksen vaimonsa esityksen johdosta, mutta hän söi enimmän
paistia kiusaantuneen näköisenä kuin mies, jolla on hellät hampaat ja
joka on tottunut parempaan ruokaan. Kerran hän kysyi hra Preembyltä,
pitikö tämä todella hyvästä musiikista, ja kerran, oliko hän nähnyt
iberialaista tanssijatarta viime vuonna, mutta kumpikaan näistä
kysymyksistä ei johtanut kestävään keskusteluun. »Hrrump, en», sanoi
hra Preemby. »En oikein, en erikoisesti», ja toisessa tapauksessa: »En,
en nähnyt.»

Rva Crumb puheli laajasti eräistä tehtävistä, joita hän oli saanut
sanomalehdiltä, ja kuinka häntä oli pyydetty toimittamaan »Patriotic
News» lehden lastenosastoa, ja ottaisiko hän tarjoukset vastaan —
hra Preembystä tuntui siltä, että hänen mainitsemansa toimittajat
näyttivät olevan aika turmeltunutta joukkiota — mutta enimmältään
koski keskustelu suuren ystäväpiirin jäsenten keskuudessa tapahtuvia
muutoksia ja järjestelyitä. Aterian jälkeen tarjottiin kahvia, ja
alistuvan näköisenä lähti Harold sitten pesemään astioita.

Pesulaitoksessakin oli vielä monta seikkaa, jotka vaativat huomiota, ja
poltettuaan pari kolme savuketta päätti hra Preemby: »Meidän on aika
lähteä, Christina Alberta.»

»Järjestämme kaikki kuntoon sillä aikaa», sanoi Harold heidän
lähtiessään.

Hra Preemby vaipui silloin tällöin mietteisiinsä hänen ja Christina
Albertan palatessa junassa Liverpoolkadulta Woodford Wellsiin.
»Ei se ole oikein sellaista, mihin minä olen tottunut», sanoi hra
Preemby. »Kaikki on niin toisenlaista kuin se tapa, jolla äitisi
hoiti asioita... Vähemmän säännöllistä... Tietysti voisin minä pitää
vaatteeni lukon takana kirstussanikin.»

»Kyllä te siihen totutte. He ovat hyvin kultaista väkeä. Fay pitää
teistä jo tavattomasti», sanoi Christina Alberta.


3.

Mutta ennenkuin Christina Alberta nukkui sinä yönä, tunsi hän
omantunnon moitteita. Hän tunsi omantunnon moitteita isänsä asioiden
järjestämisen johdosta. Hän epäili, tuntisiko isä todella olonsa
mukavaksi ja onnelliseksi tuolla Lonsdalen tallien atelierissä ja
kykenisikö hän viettämään elämäänsä tuon ainaisen uteliaisuuden
vallassa, jota hän oli suunnitellut niin rauhallisen iloisena — kun hän
siinä hyräili itsekseen ja kierteli viiksiään ja sanoi »hrrump», kun
hänellä ei ollut muuta tekemistä.

Tämä tarina, sitä emme kyllin usein voi toistaa, on tarina hra
Preembystä, josta tuli, kuten kohta kerromme, Sargon, kuningasten
kuningas. Mutta Christina Alberta on joutunut tähän juttuun melkein
niinkuin käki peipposen pesään, ja on mahdotonta olla tietämättä
hänestä. Tyttö oli tavallaan kuin isänsä toimien tarkastaja, ja hänellä
oli sukupuolensa ja ikänsä koko itsekkyys.

Hänellä oli myös säälimätön omatunto. Se olikin melkein ainoa asia,
jota hän ei saanut taipumaan mielensä mukaiseksi koko elämässään. Se
johti häntä. Se oli suuri, kristallinen omatunto, jolla ei ollut mitään
perusteita eikä mitään suhteita. Se ikäänkuin kellui hänen olennossaan.
Se oli hänen painopisteensä, eikä muu osa häntä voinut päästä irti
siitä.

Kun Christina Alberta saapui Christina Albertan eteen tutkittavaksi
ja tuomittavaksi, ei se suinkaan ollut mitään hölynpölyä, vaan
toimitettiin mitä suurimmalla vilpittömyydellä. Kaikki tapahtui
kortit pöydällä, ehdottomasti näkyvissä, ei mitään kiertelyä, ei
mitään piilottelua, x-säteet käytäntöön, jos oli välttämätöntä. Nämä
tutkinnot olivat sitä kamalampia, kun ne suoritettiin suorastaan
tyhjässä huoneessa, jossa ei ollut varjostimia, verhoja, ohjeita
eikä minkäänlaisia yleisiä uskomuksia. On pelottavaa ajatella sitä
verhojen ja kaluston puutetta, joka vallitsi Christina Albertan
omantunnon tuomioistuimessa. Ensiksikin Christina Alberta oli
täydellisesti ja ehdottomasti uskonnoton. Sitten hän oli teoreettisesti
epäuskonnollinen ja moraaliton. Hän ei uskonut hyveisiin, kristilliseen
siveysoppiin, perheeseen, kapitalistiseen järjestelmään taikka
Englannin valtakuntaan. Hän saattoi sanoa sen hyvin selvästi ja
yksityiskohtaisesti, paitsi silloin, kun hänen vanhempansa olivat
läsnä. Tunteen vaihtelut eivät voineet vaikuttaa häneen. Hän ei
saattanut pitää Walesin prinssiä ihastuttavana, eikä Punchiä hauskana.
Hän piti nykyaikaisia tansseja ikävinä, vaikka hän tanssikin niitä aika
hyvin, ja Wimbledonin tennistä ja tennispakinaa sietämättömän kuivana.
Hän suosi bolshevismia, koska jokainen, josta hän ei pitänyt, inhosi
sitä, ja hän toivoi koko maailmaan ulottuvaa vallankumousta, joka
hävittäisi ja puhdistaisi kaiken perinpohjin. Kuitenkaan ei Christina
Alberta nuoruuden tavallisella välinpitämättömyydellä näyttänyt
vähääkään huolivan siitä, mikä tuota vallankumousta seuraisi.

Meidän asiamme ei tässä ole ryhtyä tutkiskelemaan sitä, miksi nuori
nainen, joka oli syntynyt Woodford Wellsin ja Keski-Lontoon välillä
kahdennenkymmenennen vuosisadan alkuvuosina, suhtautui maailmaan sielu
niin täydellisesti tyhjänä ja puhdistettuna kaikista myönteisistä ja
rajoittavista vakaumuksista, merkitsemme vain tosiasian muistiin. Ja
vaikka hänet olisi kasvatettu kaikissa kristinuskon opeissa ja varmassa
ja tukevassa kunnioituksessa yhteiskunnan lakikirjan kaikkia määräyksiä
kohtaan, olipa tuo lakikirja mikä hyvänsä, ei hän olisi suhtautunut
maailmaan hilpeämmin luottamuksin eikä lujemmin vakautuneena siitä,
että Christina Alberta oli, jollakin määrittelemättömällä tavalla,
sellainen kuin olla pitikin. Christina Albertan tuli olla Christina
Alberta, selvästi ja suoraan, taikka silloin omantunnon tuomioistuin
sai selittää sen hänelle kovasti ja tylysti.

»Christina Alberta», sanoo tuomioistuin, »olet likaisin, tahraisin
pieni olento, pahinta elämän tomua, mitä milloinkaan on tuprunnut.
Kuinka aiot päästä puhtaaksi jälleen?»

Taikka:

»Christina Alberta! Olet taas valehdellut. Ensi kerran valehtelet
meillekin. Ensiksi sai laiskuus sinut valehtelemaan, ja nyt pelkuruus.
Mitä aiot tehdä itsestäsi, Christina Alberta?»

Tuli aika, jolloin tuomari puhutteli Christina Albertaa seuraavalla
tavalla: »Nenäsi, Christina Alberta, on niin leveä, ettei sitä voi
verrata mihinkään. Se kasvaa kai koko elämäsi, niinkuin nenät usein
tekevät. Nyt sinä pyrit viehättämään ja häikäisemään Teddy Wintertonia.
Menet sinne, missä uskot tapaavasi hänet. Sinä hommaat ja häliset
kuin mikäkin naishupsu. Uneksit hänestä kaikenlaista, vaikka mitä
inhottavimpiakin asioita. Olet pihkaantunut tuohon nuoreen mieheen,
huolimatta siitä tosiseikasta, jonka tiedät, että hän on kelvoton
lurjus. Pidät siitä, että hän koskettaa sinua. Istut ja tuijotat häneen
hupsuna ja isket silmää. Saako hän iskeä sinulle silmää? Eikö jo ole
aika ruveta ajattelemaan, mitä sinä teet, Christina Alberta?»

Ja nyt oli oikeudella täysi-istunto, ja syytös, syytös, jota vastaan
ei voinut puolustautua, oli se, että hän otti valtoihinsa kummallisen,
suojattoman isänsä ja uskoi hänet ja hänen hupsuutensa ja hänen
tyhmät kirjansa ja naurettavat aarteensa ja kaikki hänen toiveensa
ja unelmansa Crumbien epävarmaan ja epämiellyttävään atelieriin, ei
suinkaan minkään epämääräisen ja yleisen Lontoon-nälän vuoksi, vaikka
se olikin taustalla, vaan sen vuoksi, että tuossa atelierissä kävi tuo
liiankin viehättävä Teddy, sen vuoksi, että hän oli tavannut hänet
siellä ja tanssinut hurjasti hänen kanssaan, ja että hän oli äkkiä ja
hämmästyttävästi suudellut Christinaa ja Christina oli suudellut häntä.
Ja sitten Teddy oli saanut hänet houkutelluksi opettelemaan erään
tanssin hänen kanssaan ja saanut hänet tulemaan omaan atelieriinsä
teelle tapaamaan hänen sisartaan — joka ei ollut näyttäytynyt. Ja
sitten oli tavattu yhä uudelleen. Hän oli häikäilemätön ja ärsyttävä
ja kiertelevä. Christina Albertan koko olemus oli hurjassa kiihkossa
hänen takiaan. Tuomioistuin valaisi nyt kylmästi ja tarkasti hänelle
hänen mielensä liikkeet, osoitti hänelle, kuinka hän ajatteli aina
läsnäolevaa ja aina luoksepääsemätöntä Teddyä, ja kuinka se oli
ohjannut hänet muuttamaan Crumbien luo. Vasta nyt hän alkoi tunnustaa
ja nähdä selvästi. »Olet valehdellut itsellesi, Christina Alberta»,
sanoi tuomioistuin, »ja se on valheista pahin. Mitä aiot tehdä sen
sovittaaksesi?»

»En voi jättää Crumbeja nyt. He luottavat meihin.»

»Olet raukka, Christina Alberta. Olet suurempi raukka kuin
luulimmekaan. Olet pihkassa Teddy Wintertoniin. Miksi emme nimittäisi
asioita niiden oikealla nimellä? Olet rakastunut. Ehkäpä sinulle
jo on tapahtunut jotain pelottavaa. Pienet kaniinit juoksentelevat
puistikoissa, ja jokainen päivä on samanlainen niille. Ne liikuttelevat
pieniä turpiaan ja heiluttelevat pieniä häntiään ja tekevät käpälillään
mitä haluavat. Kunnes ne jonakin päivänä ovat ansassa ja lieka kiristyy
niiden pienten karvaisten jalkojen ympärille, ja kaikki, mitä ne sen
jälkeen yrittävät tehdä, on toisenlaista. Ansa estää niiden liikkeet,
ja ne saavat koettaa tanssia sen ympäri ja valitella, jos voivat,
kunnes metsästäjä tulee. Niinkö sinulle on käynyt? Ja Teddyn takia,
Teddyn, jolla on nuo avoimet, valehtelevat kasvot!»

»Ei», sanoi Christina Alberta, »en rakasta häntä. En rakasta häntä.
Olen ollut tyhmä ja pihkaantunut ja veltto. En ole enää sen arvoinen,
että minua sanottaisiin Christina Albertaksi. Mutta hän, ansa, ei ole
vielä saanut minua, eikä saakaan. Selvitän isän tästä, ja itseni myös.
Lupaan ja vannon...»

»Hm», sanoi tuomioistuin.


4.

Hra Preembystä tuntui siltä kuin olisi hänen uudessa asunnossaan
Lonsdalessa viettämänsä ilta ollut tapausrikkain ilta hänen elämässään.
Vaikutelmia kasaantui toinen toisensa päälle. Unettomuus ei kuulunut
hänen tapoihinsa, mutta kun hän lopulta makasi kääntösohvassaan, pysyi
hän valveilla melkein koko sen ajan, mitä yöstä oli jäljellä (se oli
tuo vähäinen osa, jonka keskelle kalpein kajastus sattuu), koetellen
järjestellä noita samoja vaikutelmia, vaikutelmia hänen uudesta
ympäristöstään, vaikutelmia Christina Albertasta, vaikutelmia uusista
ja ennen näkemättömistä henkilöistä, kokonaista vaikutelmien sekasotkua.

Hra Preemby ja Christina Alberta saapuivat atelieriin suunnitelman
mukaisesti puolen neljän tienoissa, mutta rattaat, jotka olivat
lähteneet sinä aamuna liikkeelle hra Preembyn laukulla ja arkuilla,
kirjoilla ja harvinaisuuksilla ja rva Preembyn laajalla vaatekaapilla
lastattuina, joka kaikissa tapauksissa oli saatu pelastetuksi Sam
Widgeryn kynsistä, eivät saapuneetkaan ennen kello kuutta. Pahaksi
onneksi Bromptonin tiellä asuva huonekalukauppias, jolta hra Preemby
oli ostanut näytekaapin ja pitkän, matalan kirjakaapin, oli tuonut
nämä tavarat päivää ennen, ja silloin oli Haroldissa kuohahtanut
koko nykyaikaisen taiteilijan vihamielisyys puhdasta puuta kohtaan.
Hän ja Fay ja jokunen sattumalta saapunut ystävä olivat valvoneet
myöhään yöhön maalaten näitä uusia esineitä syvällä ultramariinilla
ja laittaen niihin kultaisia tähtiä ja täpliä, niinkuin on paperissa,
joka on kierretty Ayalan keisarillisen ja sen sellaisten shampanjojen
pullonkauloihin. Kun hra Preemby näki heidän työnsä, saattoi hän tuskin
uskoa, että näyte- ja kirjakaappi olivat samat esineet.

»Minä toivon, että sen saa pois taas», sanoi hra Preemby.

»Mutta näettehän, kuinka ne nyt sopivat huoneeseen», sanoi Harold
lämpimän vakuuttavasti.

»Tarkoitan, että jos me kerran muuttaisimme pois», sanoi hra Preemby.
»Ymmärrän, että se on taidetta, ja ne sopivat mainiosti yhteen näitten
muitten esineitten kanssa täällä, mutta enpä tahtoisi muuttaa minnekään
noitten tavaroitten mukana, sellaisina kuin ne nyt ovat. Ette saata
käsittääkään, mitä kaikkea ihmiset voivat kuvitella?»

Aika kävi vähän pitkäksi, ennenkuin ajopelit saapuivat. Sohvasänkyä
siirreltiin ja laiteltiin. Vuodevaatteet, hurstit, peitot ja pielukset
oli pantava läjään hra Preembyn litteän kirstun kannelle varjostimen
taakse. »Meidän on keksittävä joku muu paikka pullo-oluelle», sanoi
Harold. »Keittiössä on liian lämmintä ja eteisessä liian turvatonta.
Mutta jos panisimmekin ne pesuhuoneeseen vesihanan alle, levittäisimme
kankaan yli ja antaisimme veden tippua kankaalle. Siellä olisi
viileätä. Koetetaanpa sitä.»

Haukotus yllätti hra Preembyn. »Haluatteko ehkä hiukan teetä?» sanoi
Fay äkkiä, ja hän ja Christina Alberta valmistivat sitä.

Harold oli silminnähtävästi kiusaantuneella ja hermostuneella tuulella.
Hra Preembyn kärsivällisellä, pienellä olemuksella hänen istuessaan
siinä kädet polvillaan odottamassa huonekaluvaunuja, katsellen esineitä
viattomin silmin ja sanoen »hrrump», oli sama häiritsevän hermostuttava
vaikutus Haroldiin kuin kamelilla on hevoseen. Harold puuhaili ja
kuljeskeli. Hän meni yläkertaan ja palasi taas, poltti loppumattomasti
savukkeita ja sai hra Preembynkin polttamaan loppumattoman määrän
savukkeita. Hän lausuili syvämielisiä mietteitä kiristyneellä äänellä:
»Tämä muistuttaa jotakin Dostojevskin kohtausta», sanoi hän hra
Preembylle. »Värivivahdus on kyllä toinen. Toinen, mutta kuitenkin
sama. Eikö teistäkin, hra Preemby?»

Hra Preemby nyökkäsi myötämielisellä, humoristisella, selittämättömällä
tavalla. »Hrrump», sanoi hän. »Se on todella hiukan sellaista.»

»Asiat järjestyvät kyllä», sanoi Harold. »Asiat järjestyvät kyllä
itsestään. Tunnettehan tuon Ruby Parhamin runon.» Hän selvitteli
kurkkuaan. »Sen nimi on Odotus», jatkoi hän, »ja se kuuluu seuraavasti»:

Hänen silmänsä muuttuivat tuijottaviksi ja lasimaisiksi, hänen äänensä
kasvoi voimassa, niin että sanat tuntuivat enemmän kuin luonnollisen
kokoisilta:

    »Joka minuutin jälkeen
    tulee toinen minuutti,
    ja sitten, ole varma,
    vielä toinen.
    Kuin räystäältä tippuva pisar
    et halua astua eelleen,
    mutta ne tahtovat,
    oi, loppumattomiin,
    vieden elämäsi sulta, ei sentään kokonaan,
    vaan kuoleman elämän keskeen tuoden,
    kuoleman siruja
    kuolemaa kulumalla.
    Tipu eelleen elossa, kuolema vanha!
    Tipu verkkaan, tylsästi, lakkaamatta!
    Tipu eelleen!

Tuo 'tipu eelleen' on suurenmoista. Mutta ehkäpä ette pidäkään
nykyaikaisesta runoudesta?»

»En ole tullut huomanneeksi sitä», vastasi hra Preemby jalomielisesti.

»Ei niille vaunuille vain ole saattanut tapahtua mitään kamalaa», sanoi
hra Crumb pessimistisellä äänellä.

Kun vaunut vihdoin saapuivat ja tilava vaatekaappi aloitti hävittävän
kulkunsa käytävässä, vetosi hra Crumb kiihkeästi luojaansa kovalla,
epätoivoisella äänellä ja katosi sitten lähes tuntikaudeksi.

Christina Alberta kiusautui Haroldin mielialan myötämielisen
ymmärryksen ja sen pelon välillä, että hänen isänsä huomaisi,
kuinka epäedullisen vaikutuksen hän teki Haroldiin, ja saattaisi
ehkä loukkaantua siitä. Hän ja Fay ryhtyivät reippaasti auttamaan
purkamista. »Olisipa minulla joku noita hra Crumbin sinisiä mekkoja
vetää ylleni», sanoi hra Preemby, »niin olisi hyvä. Näissä mustissa
vaatteissa näkyy jokainen tomuhiukkanen.»

Hra Crumbin overallit ulottuivat pitkälle hra Preembyn polvien
alapuolelle ja aiheuttivat sen, että hänen olemukseensa tuli jotakin
kovin rakastettavan lapsellista, joka vetosi rva Crumbissa nukkuviin
äidillisiin vaistoihin. Hän taisteli sitä vaikutelmaa vastaan, että
hra Preemby oli todella pikkuinen, yhdeksänvuotias poikanen, joka
oli ollut paha ja jolle oli kasvanut pitkät viikset, ja että hänen
velvollisuutensa oli ottaa hänet hoiviinsa ja yleensä ohjata häntä.
Kirjat pistettiin hyllyille, niinkuin hra Preemby sanoi »noin vain». Ne
piti järjestää myöhemmin, mutta harvinaisuudet ja erikoisesineet veivät
pitemmän ajan, ja ne oli pantava jonkunmoiseen järjestykseen kaappiin.
Siellä ei ollut ainoastaan todellisia harvinaisuuksia, vaan myös monia
pikku esineitä, jotka hra Preemby oli hankkinut, koska ne olivat
harvinaisuuksien näköisiä. Siellä oli esim. kappale pesulaitoksen
kuljetusrattaiden likasiipeä, joka oli vääntynyt yhteentörmäyksessä
niin, että se muistutti hyvin silmäänpistävästi ihmisen vartaloa.
Siellä oli jonkun tuntemattoman nisäkkään melkein täydellinen pääkallo,
luultavasti jonkun kauriin jäännös, jonka hra Preemby oli löytänyt
Eppingin metsästä; siellä oli nyt jo jokseenkin kurtistunut peruna,
jossa voi selvästi erottaa seitsemänneljättä ihmisnaamaa, ja —
erikoisen arvokas harvinaisuus — suuri piikiven kappale, jossa naamoja
ei ollut vähempää kuin viisikymmentä. Vuosia sitten oli joku Preembyn
esi-isä löytänyt tuon samaisen piikiven ja pitänyt siitä ja tehnyt nuo
naamat pistellen sinne tänne silmän ja sieramen, mutta hra Preemby ei
osannut epäillä, että joku kaukainen sukulaiskäsi olisi ollut siinä
apuna. Avoimin silminkin hra Preemby näki naamoja kaikkialla. Hänen
mielestään oli mahdotonta kuvitella, mitä kivestä olisi tullut, jos se
olisi pantu kovan kuumuuden vaikutuksen alaiseksi.

Christina Albertan pelko siitä, kuinka Crumbit ottaisivat isän vastaan,
väheni vähitellen, kun hän näki, että Fay oli kiintynyt isään. Fay
kohteli häntä päättävästi, mutta lempeästi, ja he menettivät koko
joukon aikaa hänen koettaessaan erottaa nuo viisikymmentä naamaa tuossa
ihmeellisessä kivenkappaleessa. He aloittivat ja aloittivat taas
alusta, mutta he sekaantuivat aina päästessään kahteenkymmeneen tai
kahteenkolmatta. He epäilivät aina, tulivatko laskeneeksi samat kasvot
kahteen kertaan.

Harold palasi pahalla tuulella ja saattoi kuulla, kuinka hän potkaisi
hra Preembyn arkkuja käytävässä, mutta Fay meni hänen luokseen
kalpeissa silmissään sekava unissakävijän ilme, ja potkiminen
lakkasi, ja sitten tuli Harold taas alas näyttäen hyvin komealta
nankinghousuissaan, yllään sininen takki hopeisine nappeineen ja suuri
musta kaulanauha, ja oli sitten hyvin ystävällinen hra Preembylle.

»Ettehän ole vihainen, että hiukan kosketin tuota teidän
vaatearkkuanne?» sanoi hän. »Se karkoittaa meidät täältä, siinä missä
se nyt on. Toisen meistä on väistyttävä, ymmärrättehän, joko sen tai
minun. Minä joko maalaan sen, taikka sitten hankin silkkihatun, jossa
on musta surunauha, ja kultanuppisen sateenvarjon — joka maksaisi
paljon enemmän rahaa. Missä minun värini ovat?»

»Jos te vain saatte värin pois jälleen», sanoi hra Preemby, »siinä
tapauksessa, että minun on muutettava pois... On ihan paikallaan,
että ne ovat maalatut semmoisiksi täällä tallissa. Mutta tallin
ulkopuolella...»

»Aivan niin», sanoi Harold. »Aion tehdä siitä pienen, vaaleanpunaisen
talon ikkunoineen ja niin poispäin. Jotakin hyvin yksinkertaista.
Jonkunlaisen venäläisen piirroksen. Sellaisen kuin »Lepakossa» näkee.
Ja me voimme panna kulmaan kilven sen mukaan mitä esitetään. Tehdään
siitä jonkunlainen laitos.»

»Olkoon menneeksi, niin kauan kuin se ilahuttaa ympäristöä», sanoi hra
Preemby.

Hän huomasi, että joku silitti lämpimästi hänen hiuksiaan.

»Rakas, pikku isä», sanoi Christina Alberta.


5.

Mutta nyt ilmestyi uusi tulokas ja Christina Albertan elämän teki
jälleen ikäväksi ja monimutkaiseksi Teddy Wintertonin läsnäolo ja hänen
teeskennelty suoruutensa. Hänen komea ruumiinsa, hänen liikkeensä,
hänen äänensä kiihottivat hänen tunteitaan, vaikka hän vihasi tuota
kiihottumista, hänen rauhallinen häikäilemättömyytensä loukkasi hänen
huumorintunnettaan, nuorukainen loukkasi tytön ylpeyttä ja hän halusi
päästä hänestä. Tytöllä ei ollut mitään vaikutusvaltaa häneen, ja
hän käyttäytyikin kuin hän omistaisi tytön. Tyttö antoi hänen aina
mennä hiukan liian kauas. Kun Teddy oli läsnä, heitti Christina
Albertan nenä varjon, joka näytti ulottuvan näköpiiriin saakka. Nyt
hän seisoi oviaukossa, housut toista ja takki toisenlaista tvilliä.
Päällystakki oli kolmatta ja melkein napittamatta ylioppilasmaiseen
tyyliin. Hän katseli, kuinka hra Preemby kantoi luita, jotka hän oli
löytänyt Stainesin läheltä, atelierin läpi teetarjottimella. Teddyn
silmät olivat pyöreät hämmästyksestä ja huvista, hänen suunsa äänsi
meluttomasti: »Mitä ne ovat?»

Christina Alberta ei sallinut, että hänen isälleen nauroi joku Teddy
Winterton, »Hra Winterton», sanoi hän, »tässä on isäni.»

»Korjaan juuri luitani pois», sanoi hra Preemby, »ja sitten olen valmis
puristamaan kättänne.»

»Saamme juuri järjestetyiksi hra Preembyn tavarat, ja sitten menemme
kaikki Poppinettin luo syömään päivällistä», sanoi Fay. »Nyt ei ole
juuri mitään purettavaa enää.»

»Pari kolme luuta vain ajalta ennen vedenpaisumusta», sanoi hra Preemby.

Teddy sieppasi yhden. »Tämä», sanoi hän sitä tarkastellen, »on
kivettynyt sarvikuonon luu.»

»Se on hevosen luu ajalta ennen vedenpaisumusta», sanoi hra Preemby.

»Suokaa anteeksi! Se on sarvikuonon luu.»

»Hevosilla oli siihen aikaan sarvikuonon luut», sanoi hra Preemby. »Ja
nuo sarvikuonot! Ne olivat mahdottomia. Jos minulla olisi sellainen, en
tiedä, minne sen panisin.»

Hra Preemby riisui overallin ja pukeutui jälleen mustaan takkiinsa ja
harmaaseen, mustanauhaiseen huopahattuun. Hän liittyi tuohon kirjavaan
seurueeseen, joka lähti Londsdalen talleilta pieneen italialaiseen
ravintolaan Kuninkaantielle. Kolme Crumbien naapuria yhtyi seuraan,
hyvin rauhallinen hopeatukkainen vanhus, nuori mies ja tumma tyttö.

Hra Preembyyn vaikutti suuresti uutuus siinä, että mentiin kodin
ulkopuolelle päivälliselle, ja hän esitteli sen etuja hopeatukkaiselle
miehelle, joka näytti olevan niitä rauhallisia kuuntelijoita, jollaisia
hra Preemby mielellään tapasi. »Katsokaas, teidän ei tarvitse keittää
ruokaa, eikä teidän tarvitse kattaa pöytää, ja sitten jälkeenpäin ei
ole mitään pestävääkään. Mutta luulen, että se tulee kalliimmaksi.»

« Hopeatukkainen mies nyökkäsi myöntävästi. »Juuri niin», hän sanoi.

Harold Crumb kuuli sen. »Kalliiksi», sanoi hän, »mitä vielä! Ei.
Poppinetti voi tehdä minkä rikoksen hyvänsä, mutta sitä eivät hänen
ruokavieraansa salli. Hän ruokkii meitä varastetuilla kyyhkysillä,
hänen kalkkunansa on merisikaa, hänen pihvinsä hevospihviä. Mistä hänen
murekkeensa on tehty, tietää Jumala; mitä hän panee _ravioliinsa_, se
saa Luojankin suremaan liiallista tuotantoaan: Mutta, nähkääs, ei saa
kiinnittää huomiota hänen ruokiinsa, syökää niitä vain, ja ne ovat
peevelin hyviä. Hänellä on aina kukkia pöydällä ja se vaikuttaa perin
hienostuneelta. Saattepa nähdä! Saattepa nähdä!»

Hra Preemby näki. Poppinetti oli pieni, mutta huolellisesti Caruson
malliin veistetty mies, ja hän otti suuren seurueen vastaan diplomaatin
kohteliaisuudella ja tulivuoren purkautumisvoimalla. Hän oli erityisen
huomaavainen hra Preembyä kohtaan, kumarsi hänelle syvään ja tervehti
häntä hyvin runsaasti, milloin vain hra Preembyn silmät sattuivat
häneen. Hän näytti hra Preembystä uhraavan aikansa siihen, että meni
yhä kauemmas ja kauemmas ravintolassaan saadakseen hra Preembyn
katsomaan häneen ja hymyilläkseen hänelle yhä pitemmän ja pitemmän
matkan päästä. Hra Preemby epäili uteliaana, eikö ravintoloitsija vain
pitänyt häntä jonakin toisena.

Erikoisen suosion osoitukseksi ohjasi signor Poppinetti seurueen
pitkään, vähemmän miellyttävään pöytään ravintolan keskelle, ja otti
vastaan heidän vastakkaiset tilauksensa viittoillen kuin kapellimestari
johtaessaan orkesteriaan vaikeassa paikassa. Hra Preemby oli vaitelias,
mutta tarkkaavainen. Nyt hän huomasi syövänsä makaronia ja juovansa
hapanta viiniä, jonka nimi kuulosti hänen lontoolaisissa korvissansa
kuin uhkaukselta. Chianti.

Harold Crumb käsitteli makaronikysymystä hyvin vakavasti. »Jos haluaa
nauttia makaronista», vakuutti hän hra Preembylle, »on välttämätöntä
täyttää suunsa ihan kokonaan, tarkasti, painaa makaroni sisään, niin
ettei mitään pursu ulos. Makaronin paloitteleminen haarukalla, niinkuin
te teette, on yhtä kamalaa kuin osterin paloitteleminen. Se... vie
siitä hengen.»

»Pidän siitä palasiksi leikattuna», sanoi hra Preemby odottamattoman
lujasti. Ja hän leikkasi makaronia lisää.

»Muuten», sanoi hän tuttavallisesti vieressään istuvalle
hopeatukkaiselle miehelle, »en voi olla ajattelematta, että ne ovat
matoja.»

»Juuri niin, juuri niin», sanoi hopeatukkainen mies.

Harold valaisi jalomielisesti väitteitään esimerkeillä. Hänen luisevat
kasvonsa olivat liikahtelevan makaronisuullisen ohella kuin pyhä
Yrjänä ja lohikäärme englantilaisessa kultarahassa. Hän vihelteli
syödessään. Pitkiä makaroninpätkiä riippui miettivästi jonkun aikaa
hänen huulillaan ja hävisi sitten hänen sisäänsä kuin jonkunmoisen
käsittämättömän taian vaikutuksesta. Teddy Winterton ja eräs tulokas
viereisestä atelieristä jäljittelivät häntä. Christina Alberta ja Fay
osoittivat naisten viekasta näppäryyttä. Mutta hra Preemby oli iloinen,
kun makaronista päästiin, vaikka se herättikin kysymyksen siitä, kuinka
munaa ja vihanneksia saattoi syödä haarukalla.

Mutta oikeastaan hän ei ollut niin hämillään kuin joku nuorempi mies
olisi ollut. Hänellä oli tuo keski-iälle ominainen varmuus. Tämä ateria
ravintolassa oli hänelle kokonaisuudessaan valoisa ja mieluisa kokemus.
Pitipä hän Chiantin happamesta maustakin. Tuota Chiantia saattoi juoda
suurehkoista pikareista, koska se oli melkein yhtä halpaa ja kevyttä
kuin olutkin. Se ei juovuttanut, mutta se lämmitti mieltä ja se verhosi
maailman hupaiseen ja vakuuttavaan epäselvyyteen, niin että kaikista
Tunbridgeista tuli eittämättömiä Tumbridgeja, ja sydämen salaisista
unelmista ja aatteista kehittyi varma tieto. Nyt hra Preemby tunsi
kykenevänsä ja tahtovansa kertoa kaikki ja viitata paljoa tärkeämpiin
asioihin tuohon kokoelmaansa nähden valkotukkaiselle miehelle ja myös
tummalle, huolimattomasti puetulle tytölle, joka istui hänen toisella
puolellaan, joka tuli toisesta atelieristä ja jonka nimestä hänellä ei
ollut minkäänlaista käsitystä, vieläpä toisillekin, ja kun päästiin
lintuun — se oli uusi lintu hra Preembylle, ja sitä sanottiin Turkin
kanaksi tai joksikin sellaiseksi — puhui koko seurue tuolla nuorille
ihmisille ominaisella, äänekkäällä, sekavalla ja pamahtelevalla tavalla
kadonneesta Atlantiksesta.

Hän ei ollut milloinkaan ennen puhunut niin vapaasti tästä aiheesta.
Kotona oli rva Preembyn täydellinen harrastuksen puute hillinnyt
häntä. Ja nytkään hän ei ollut valmistunut positiivisiin väitteisiin
tai vastaamaan epäileviin arveluihin tuon kultaajan kadonneen
mannermaan johdosta. Atlantis oli ollut monen vuoden aikana hänen
unelmiensa näyttämönä ja aiheena, hän tiesi, että hänen tietonsa siitä
erosivat suuresti tavallisesta tiedosta, ne olivat intuitiivisempiä,
mystillisempiä, syvempiä. Hänen alkaessaan puhua oli hänen puhetapansa
puolustavaa, hienotuntoista ja hämärää, niinkuin sen, joka kyllä
haluaa, mutta ei saa puhua.

Mistä hän tiesi, että kadonnut manner oli ollut olemassa?

»Hrrump», sanoi hän hymyillen hieman erikoisen tietävästi, »olen
tutkinut sitä vuosikausia.»

»Mitä todistuksia siitä on olemassa?» kysyi huolimaton nuori nainen.

»Niitä on paljon. Ihan mahdoton käydä luettelemaan niitä. Vakuuttavia.
Erilaisia. Plato on kirjoittanut siitä paljon. Lopettamaton katkelma.
Monta kirjaa on kirjoitettu. Egyptissä on paljon kirjoituksia.»

»Minkälaisia ihmisiä siellä oli?» kysyi huolimaton tyttö.

»Hyvin ihmeellisiä ihmisiä, nuori neiti», sanoi hra Preemby. »Hrrump!
Hyvin ihmeellisiä ihmisiä.»

»Filosofiaa loppumattomiin, vai kuinka?» kysyi naapuriatelierin nuori
mies suu täynnä.

»Meidän tietomme ovat vain sirpaleita», sanoi hra Preemby, »vain
sirpaleita.»

»Kuinka he pukeutuivat?»

»Hrrump. Viittoihin. Valkoisiin viittoihin... hyvin arvokkaasti.
Sinistä... taivaansinistä... oikeutta jaettaessa. Plato kertoo siitä
paljon meille.»

»Osasivatko he lentää?»

»He ymmärsivät taidon. Sitä ei käytetty.»

»Autoja, ja kaikkea sellaista?»

»Jos he vain halusivat. Siellä oli vähemmän autonajoa, enemmän
miettimistä. Me elämme... murrosaikaa. Hrrump.»

»Ja sitten se hävisi tyhjiin», sanoi naapuriatelierin nuori mies.
»Upposi ja niin poispäin. Mikä opetus!»

»Sitä ei olisi pitänyt tapahtua», sanoi hra Preemby synkästi.

Hra Preemby huomasi hämärästi, että epäilijöitäkin oli.

»Ei ole pienintäkään todistusta siitä, että Atlantinmeren paikalla
milloinkaan olisi ollut mannerta», sanoi Teddy Winterton Christina
Albertalle, »ainakaan kolmeenkymmeneen miljoonaan vuoteen, ja ihmisiä.
Valtameren allas on syntynyt jo mesozoisella ajalla.»

Hra Preemby olisi vastannut tähän väitteeseen, mutta huolimattoman
näköinen tyttö kysyi häneltä äkkiä, eikö hän uskonut hakaristin
olevan meille Atlantiksen ajoilta periytyneen tunnuskuvan. Hän sanoi
olevansa varma siitä. Hän kysyi, mitä se oikeastaan tarkoitti. Hän oli
aina ollut utelias tietämään, mitä se merkitsi, ja nyt tuo merkitys
verhottiin salaperäisyyteen. Hän tahtoi sen lisäksi vielä tietää
jotakin uponneen maailman puvuista, sen sosialisista tavoista, sen
uskonnosta. Saivatko naiset äänestää? Tyttö oli nähtävästi älykkäin
koko seurassa. Hopeatukkaista miestä näytti tuo kaikki hiukan
huvittavan.

Muu osa seuruetta eksyi jäljiltä keskustellessaan mahdollisuuksista
mennä Chelsean taiteilijanaamiaisiin kadonneen Atlantiksen puvuissa.
Hra Preemby piti monia heidän ajatuksiaan jokapäiväisinä ja
epäarvokkaina.

»Meille jää rajattomat mahdollisuudet», sanoi Harold Crumb. »Voimme
keksiä aseita, laittaa siivet, jos haluamme. Maagillisia, valaistuja
kiviä kiivissämme. Salaperäisiä kirjoja ja piirroksia. Ja jonkunmoista
erikoista valittelevaa, humisevaa soittoa. Mia, mia, mia.»

Hän pullisteli poskiaan ja piti hullunkurista, surullista ääntä
selittääkseen tarkoitustaan ja heilutellen sormiaan vaikutuksen
lisäämiseksi.

Ei ollut hyvä väittää tuollaista mielikuvituksellista tietämättömyyttä
vastaan. Mutta tummalle, huolimattomalle tytölle ja hopeatukkaiselle
miehelle puhui hra Preemby yhä melkein oraakkelimaisesti ja
julistavasti viiksiensä takaa.

»Mutta kuinka nuo asiat ovat tulleet tietoon?» kysyi tumma tyttö
itsepäisesti. »British Museumissa ei niistä ole merkkiäkään.»

»Unohdatte», sanoi hra Preemby, »hrrump, vapaamuurarit. Heillä on
erinäisiä ryhmiä perintätietoja. Kiitos. Vain puoli lasia. Voi, te
täytitte sen! Kiitos.»

Puhuessaan huomasi hän, että Christina Albertan ja Wintertonin
välillä tapahtui jotakin. Ensiksi näytti siltä kuin se ei merkitsisi
yhtään mitään, ja kuin se kuuluisi vain seurueen yleiseen
poikkeuksellisuuteen, mutta sitten se näytti merkitsevän paljonkin. Hän
näki Christina Albertan pienen nyrkin pöydällä, ja äkkiä Wintertonin
käsi kietoutui sen ympärille. Tyttö sieppasi kätensä pois. Sitten
kuiskattiin jotakin, ja hänen kätensä palasi. Seuraavalla hetkellä
kädet jo olivat viiden tuuman päässä toisistaan ikäänkuin mitään ei
olisi tapahtunut heidän välillään.

Hän olisi luultavasti unohtanut sen, että Christina Alberta tällä
lailla oli kiinnittänyt hänen huomiotaan, jollei jälkiruoan aikana
olisi sattunut jotakin muuta. Poppinettin käsitys jälkiruoasta oli
jonkunmoinen sekoitus pähkinöistä — jos löysit terveen pähkinän,
sait palkinnon — puristetuista ja vahingoittuneista taateleista ja
eräistä epäluuloa herättävistä omenista. Syntyi aikamoinen rapina.
Seurue peitti pöydän pähkinän kuorilla ja sillä vihreällä, mustalla
ja keltaisella aineella, mitä ne sisälsivät, kun tuo toinen tapahtuma
sattui hra Preembyn silmiin. Hän näki Teddy Wintertonin hyvin hiljaa
sivelevän Christina Albertan käsivartta, eikä tyttö vetänyt sitä pois.

Kaikki olivat silloin hyvällä puhetuulella, ja sillä hetkellä hra
Preembystä näytti siltä, että hän yksin oli nähnyt tapahtuman, mutta
sitten hän huomasi myös tarkkaavan ilmeen hopeatukkaisen miehen
silmissä. Tuo kaikki oli hyvin nolostuttavaa ja tämä Chianti — vaikka
se todellakaan ei tehnyt humalaan — teki kaiken vähän sumeaksi, mutta
hra Preemby tunsi jollakin tavalla, että hopeatukkainen mies myös oli
nähnyt tuon salaisen tuttavallisuuden ja että hänkään ei näyttänyt
oikein hyväksyvän sitä.

Pitiköhän kiinnittää siihen huomiota? Pitiköhän sanoa jotakin? Ehkäpä
myöhemmin. Ehkäpä hän, kun he ovat rauhassa kahden kesken, voi kysyä:
»oletko kihloissa tuon nuoren Wintertonin kanssa?»

»Hiukan liikaa», sanoi hra Preemby tyynesti kohdatessaan hopeatukkaisen
miehen katseen. »En pidä tuollaisesta.»

»Juuri niin», sanoi hopeatukkainen mies.

»Puhun siitä hänelle.»

»Siinä olette ihan oikeassa», sanoi hopeatukkainen mies lämpimästi.
Hyvin ymmärtäväinen mies.

Tuolien ankara kolina ja raavinta. Poppinetti toi laskun ja tuli
hakemaan rahaansa. »Maksan puolestasi, isä», sanoi Christina Alberta,
»ja sovimme siitä myöhemmin.»

Poppinetti kumarsi hra Preembyn oikealla ja hra Preembyn vasemmalla
puolella, monta Poppinettia kumarsi. Poppinetti puuhaili innokkaasti
jaellessaan hattuja ja päällysvaatteita. Poppinetti oli joka paikassa,
minne vain kääntyi. Ravintola tuntui hiljaa pyörivän. Oliko tuo
Chianti sittenkin väkevämpää kuin hra Preembylle oli uskoteltu? Joukko
Poppinetteja avasi koko joukon ovia ja sanoi kohteliaisuuksia. Oli
vaikea valita ovea. Sattui heti ensimmäisellä kerralla. Kadulle.
Ihmisiä kulki ohi. Autoja. Ei enää Poppinetteja. Mutta tytön ei pidä
antaa nuoren miehen silittää käsivarttaan päivällisillä, kun joku
saattaa nähdä. Se ei ollut hyvää käytöstä. Jotakin oli sanottava.
Jotakin hienotuntoista.

Hra Preemby huomasi kävelevänsä rva Crumbin vieressä. »Oli ihanaa
kuulla teidän puhuvan tuosta Atlantiksesta», sanoi hän. »Olisin
toivonut olleeni lähempänä.»

»Hrrump», sanoi hra Preemby.

Rva Crumbissa oli jotakin hyvin viehättävää. Ei niin _kauheasti_
naimisissa, mutta naimisissa kuitenkin.


6.

Hra Preemby arveli, että he menisivät kotiin juodakseen hiukan kahvia,
jutellakseen ja sitten vuoteeseen: hänellä ei ollut minkäänlaista
aavistusta siitä, mitä sinä iltana vielä oli hänen edessään. Hän ei
vielä tiennyt mitään siitä, kuinka kauan ihmiset saattavat istua
valveilla ja olla vilkkaita vielä pikkutunneillakin tässä uudessa,
nuorten ihmisten maailmassa, johon Christina Alberta oli vienyt hänet.

Ja jonkunmoisella kiihkeällä, epäjohdonmukaisella tavalla he
saattoivatkin olla vilkkaita tuntikausia. Hra Preemby käsitti
vähitellen hämärästi, että rva Crumb oli määrännyt säännöllisesti
toistuvan päivän iltahuvituksia varten atelierissä, ja että tämä
ilta, jonka hän oli valinnut lopullisesti asettuakseen tänne asumaan,
oli juuri sellainen. Uusia ihmisiä tuli huoneeseen. Eräs vieraista
oli nähtävästi hiukan pelottava, ja hän saapui melkein heti heidän
palattuaan Poppinettilta. Hän oli hyvin lihava ja leveä valkokasvoinen
mies, siinä neljänkymmenen korvilla, jokseenkin hengästynyt,
silmät hyvin älykkään näköiset leveän otsan alla ja jokseenkin
veltto, jörö suu. Hän käyttäytyi sellaisen ihmisen vaistomaisella
itsetietoisuudella, joka tietää, että hänet huomataan. Hänen nimensä
näytti olleen Paul Lambone, ja hän oli kirjoittanut kaikenlaista.
Jokainen kohteli häntä mahdollisimman kohteliaasti. Hän tervehti
Christina Albertaa hyvin lämpimästi.

»Mikä nyt on uusin pyrkimys?» sanoi hän pudistaen tytön kättä ikäänkuin
olisi mieltynyt siihen ja puhuen niin laajaan henkilöön nähden pienellä
äänellä. »Mikä on edistyksen viimeinen askel?»

»Saatte tavata isäni», sanoi Christina Alberta.

»Onko teillä isä? Luulin, että semmoiset pikkuiset kasvavat kuin
ruohonkorret — Nietzschen ja Bernard Shawin ja muitten sellaisten
maaperästä.»

»Hrrump», sanoi hra Preemby.

Hra Lambone kääntyi häneen päin. »Mikä mitättömyys tuollainen tytär
onkaan», sanoi hän kumartaen hiukan Christina Albertaa kohden,
»paraskin heistä.»

Hra Preemby vastasi Woodford Wellsin vanhempien malliin: »Hän on hyvä
tytär minua kohtaan, herra.»

»Niin, mutta eivät ne pojille riitä.»

»Teillä on kai poikia, herra?»

»Uneksin vain lapsista. Minulla ei ole vielä teidän rohkeuttanne
toteuttaa tuumiani. Olen mennyt sata kertaa naimisiin teoriassa,
ja kuitenkin olen tässä jokaisen naimattomana setänä. Oleskelen
nuorten ihmisten keskuudessa ja seuraan heidän hommiaan», hänen
älykkäät silmänsä katselivat rauhallisesti Christina Albertan
lörpöttelynhaluista suuta, »kauhun ja ihailun vallassa.»

Samassa ilmestyi ovelle kaksi uutta vierasta ja hra Lambone kääntyi
tervehtimään heitä heti, kun Fay oli lausunut heidät tervetulleiksi: —
itsetietoisen näköistä nuorta miestä, jolla oli ääretön paljous mustaa
tukkaa, ja pientä, kiinalaista nukkea muistuttavaa naista, joka oli
puettu Watteaun tyyliin.

Keskustelu tuli yleiseksi ja hra Preemby painui tapausten
taustalle. Hän huomasi istuvansa hopeatukkaisen ystävänsä vieressä,
kirjakaappiinsa nojaten. »En odottanut, että tänne kertyisi kokonainen
seurue», sanoi hän.

»Niin minäkin luulin.»

»Tulin tänne vasta tänään iltapäivällä. Muuttovaunut myöhästyivät ja
joukko tavaroitani on vielä purkamatta.»

Hopeatukkainen mies nyökkäsi myötämielisesti. »Niin tapahtuu usein»,
sanoi hän ääneen.

Jokainen puhui kovalla äänellä. Oli vaikea kuunnella. Se oli sekavaa
puheenpärinää, ja milloin vain pari kolme henkeä näytti innostuneen
puheenaiheeseensa, tuli Fay Crumb keskeyttämään heitä, kuten hyvän
emännän tuleekin. Toisia ihmisiä, joihin hra Preembyn huomio
kiintyi hyvin hämärästi, tuli jollakin lailla atelieriin. Siinä oli
punatukkainen, pelottavan avorintainen nuori rouva, jonka puku oli
selästä auki melkein vyötäisiin saakka. Hra Preemby sanoi sen johdosta
»hrrump» ja aikoi sanoa jotakin lisää, jotakin kylmää ja rauhallista,
hopeatukkaiselle miehelle. Mutta hän ei sanonutkaan. Hän ei voinut
keksiä mitään kyllin kylmää ja rauhallista sanottavaa.

Fay Crumb tuli hänen luokseen ja kysyi, haluaisiko hän hieman whiskyä
tai olutta. »En, korkeintaan tuota hyvää chiantia, kiitos vain», sanoi
hra Preemby.

Keskustelu näytti tulevan yhä meluisammaksi. Jossakin nurkassa saattoi
kuulla Harold Crumbin lausuilevan Vachell Lindsayn runoja. Sitten tuli
hra Lambone ja näytti haluavan puhua jotakin kadonneesta Atlantiksesta,
mutta hra Preemby oli arka puhumaan kadonneesta Atlantiksesta hra
Lambonen kanssa. »Hyvinkö hurisee, isä?» kysyi Christina Alberta
kulkiessaan ohi odottamatta muuta vastausta kuin »hrrump».

Sitten tuli kolme nuorta miestä kantaen gramofonia. He selittivät juuri
ostaneensa sen, ja Fay huomasi, että olut oli loppunut, ja lähetti
Haroldin lainaamaan sitä naapurista. Uudet tulokkaat eivät vaikuttaneet
juuri voimakkaasti hra Preembyn uupuneeseen mieleen, paitsi yksi
heistä, gramofonin omistaja, hyvin kaunis nuori mies, jolla oli
pitkä, älykäs nenä, joka piti päähineenään gramofonin torvea ja joka
välttämättä tahtoi panna sen soimaan, tapahtuipa sitten mitä hyvänsä.

Soitto oli tanssimusiikkia, pääasiallisesti jazzeja ja joku valssi,
mutta se virkisti suuresti hra Preembyä. Hän istui suorana ja löi
tahtia kivettyneellä sääriluulla, samalla kuin pari kolme paria
pyörähteli atelierin permannolla. Omituista tanssia, tuumaili hra
Preemby, melkein kuin kävelemistä, hyppelevää kävelemistä ja jalkojen
äkillistä taaksepäin tempoilemista. Syntyi keskeytys, kun Harold toi
lainatun oluen — ja kuljetti lainaajat mukaan. Sitten vaadittiin yhteen
ääneen Christina Albertaa ja Teddyä tanssimaan tanssinsa. Teddy oli
kyllä halukas, mutta Christina Alberta vastusteli, ja kun hra Preemby
näki tanssin, ei hän sitä ihmetellyt.

»Hrrump», sanoi hän ja siveli viiksiään ja katseli hopeatukkaista
miestä.

He olivat todella liian tuttavallisia keskenään. Esittäjät katosivat
muutamaksi hetkeksi yläkertaan ja tulivat takaisin muuttuneina.
Jostakin syystä oli Teddy pistänyt päähänsä kangashatun, ja Christina
Alberta rupesi käyttäytymään kovin ylpeästi ja koppavasti kädet
lanteilla.

Jokainen perääntyi seiniä kohti jättääkseen tanssipaikan vapaaksi.
Alussa se ei ollut niin pahaa. Mutta nyt tuo Teddy sieppasi kiinni
Christina Albertan, heitti hänet olkansa yli, tarttui häneen kovasti,
pitäen häntä melkein nurinpäin, molemmat jalat ilmassa ja kädet
permantoa haparoiden. Ja tyttö oli punainen ja kiihtynyt ja tuntui
pitävän noista kiivaista tuttavallisuuden osoituksista. Hän ja Teddy
katselivat toisiaan silmiin kuin jollakin lailla lähentyneinä ja
sitten ihan kuin julmasti uhaten. Eräässä kohdassa oli tytön lyötävä
toista korvalle tässä merkillisessä tanssissa, ja hyvä, kova, sievä
korvapuusti läjähtikin. Hän teki sen niin näppärästi, että jokainen
taputti käsiään. Tämän jälkeen Teddy hymyili, tarttui kourin hänen
ohueen kaulaansa ja kuristi häntä hyvin realistisesti.

Sitten gramofoni korisi kuolemaansa, ja tanssi oli päättynyt.

Hra Preembyn kurkku ei ollut juuri vaivannut häntä päivällisen jälkeen,
mutta nyt hän sanoi »hrrump» monta kertaa.

Kaikki vaativat hehkuvaa, läähättävää, pörröpäistä Christina Albertaa
toistamaan esityksen, mutta hän ei tahtonut. Hän huomasi vilaukselta
juhlallisen moitteen ja ällistyksen isänsä kasvoilla.

Naapuriatelierin väki oli nyt valmis näyttämään taitoaan. He tanssivat
jäljennöksen erään tatarilaisen tanssin venäläisestä jäljennöksestä.
Löydettiin gramofonilevy, joka nyt ei oikeastaan vastannut alkuperäistä
musiikkia, mutta se kelpasi. Tämä tanssi todella huvitti hra Preembyä.
Nuori mies kyyristyi hyvin lähelle permantoa, heitteli jalkojaan hyvin
nopeasti ja tyttö oli yhtä puinen kuin nukke. Jokainen taputti käsiään
soiton tahdissa, ja niin teki hra Preembykin.

Sitten tuli uusi keskeytys. Viisi naamiopukuista henkilöä pyysi olutta.
Heistä jäi hra Preembylle se vaikutelma, että he olivat kummallisen
ja kirjavan värisiä, mutta ihan vailla kiintoisuutta. Eräällä
oli punainen viitta, ja hän oli olevinaan ilveilijä lakkineen ja
kulkusineen. Toisilla oli yllään ruumiinmukaisia, valkeita vaatteita,
jotka eivät merkinneet yhtään mitään. He olivat olleet eräissä,
jossakin vietetyissä juhlissa ja selittivät huutaen: »Ne lopettivat
kahdeltatoista. Niin, ne lopettivat kahdeltatoista. Silloin kun nuoren
kansan on mentävä levolle.»

Oli ainakin selvää, ettei Londsdalen tallit nro 8 ainakaan tekisi sitä.

Olutta. Hra Preemby kieltäytyi. Se oli oluen loppu. Savukkeita.
Paljon savua. Whisky loppui. Lisää gramofonin soittoa, lisää tanssia,
ja Harald Crumbin ääni kuului taas lausuvan jotakin. Olut ja whisky
olivat tehneet sen paksuksi. Liikettä. Avattiin piiri. Ei enää
tanssia. Ei. Temppuja ja voimannäytteitä, joita paraasta päästä
suorittivat tuoleilla Teddy Winterton, gramofonin omistaja ja Harold.
Tämäkin loppui pian, ja seurue virtasi taas huoneen keskustaa kohti.
Keskustelua, jota hra Preemby ei kyennyt seuraamaan, lauseita, joita
hän ei ymmärtänyt. Kukaan ei välittänyt vähääkään hänestä.

Väsymyksen, mitättömyyden ja yksinäisyyden tunne valtasi hänen
mielensä. Kuinka erilaisia olivatkaan entiset illat, joita vietettiin
kadonneen Atlantiksen hyvien ihmisten keskuudessa! He keskustelivat
filosofisista kysymyksistä, lauloivat luutun tai lyyran säestyksellä.
Korkeita ajatuksia.

Hän sattui näkemään, kuinka rva Crumb haukotteli salaa. Äkkiä,
ällistyttävästi, hänkin haukotteli, ja haukotteli taas.

»Jaau», sanoi hän vieressään istuvalle Paul Lambonelle.

»Asutteko täällä?» kysyi hra Lambone.

»Tulin juuri tänään. Christina Alberta on järjestänyt niin.»

»Miksi helkkarissa hän niin teki!» sanoi hra Lambone ja haki häntä
silmillään atelieristä. Hän näytti vaipuneen ajatuksiinsa muutamaksi
hetkeksi.

»Hyvin huomattava nuori nainen, tuo tyttärenne», sanoi hän. »Saa
ihmisen tuntemaan itsensä vanhanaikaiseksi.»

Hän katseli rannekelloaan. »Puoli kaksi», sanoi hän. »Panenpa lähdön
alulle.»


7.

Hra Preemby kuuli Teddy Wintertonin lähtiessään vaihtavan muutaman
lauseen Christina Albertan kanssa. »Niinkö vai ei?» kysyi Teddy.

»Ei», sanoi Christina Alberta painokkaasti.

»Eikö vähääkään?» kysyi Teddy.

»En kaipaa sellaista», vastasi tyttö.

»Kaipaatpa kuitenkin.»

»Mene hiiteen.»

»Ei siinä mitään vaaraa ole.»

»En tule. On liian myöhäistä.»

»Odotan kuitenkin.»

»Odota vain.»

»Pikku Chrissy, epäröijä. Teen kaikkeni miellyttääkseni sinua.»


8.

Kello oli yli kahden, ennenkuin kaikki olivat seuranneet Paul Lambonen
esimerkkiä ja viimeiset seurueesta lähteneet.

»Kaikki vuoteita laittamaan», huusi Fay. »Ei täällä aina tällaista ole,
hra Preemby.»

»Tunnustan, että olen väsynyt», sanoi hra Preemby. »Tämä on ollut aika
pitkä päivä.»

Christina Alberta katseli häntä omantunnon kolkuttaessa liian myöhään.
»Kylläpä tämä sattui pahasti», sanoi hän.

»En ole tottunut valvomaan näin myöhään», sanoi hra Preemby istuutuen
vuoteensa reunalle, kun se vihdoin oli saatu tehdyksi, ja haukotteli
niin että leuat olivat mennä sijoiltaan.

»Yötä», sanoi Fay myös haukotellen.

»Mennään nukkumaan», sanoi Harold. »Näkemiin, hra Preemby.»

Haukotus tarttui Haroldiinkin. Kuinka kummannäköiseksi hän tuli.

»Hyvää y-öötä.»

»Hy-yvää y-öötä.»

Ovi sulkeutui heidän takanaan.

Hänellä oli paljon sanottavaa Christina Albertalle, mutta oli liian
myöhäistä ja hra Preemby oli liian väsynyt sanoakseen sen nyt. Hänellä
ei sitäpaitsi ollut aavistustakaan siitä, kuinka hän sen sanoisi.

Hän sanoi kuin ohimennen: »Pidän paljon tuosta valkotukkaisesta
herrasta.»

»Niinkö?» sanoi Christina Alberta muissa ajatuksissa.

»Hän on älykäs. Hän otti suuresti osaa kadonneen Atlantiksen kohtaloon.»

»Hän on kuuro kuin kivi», sanoi Christina Alberta, »ja hän häpeää sitä,
mies parka.»

»Ohoh!» sanoi hra Preemby.

»Kaikki tämä tulee liian meluisaksi sinulle, isä», sanoi hän tullen
siihen, mikä hänen mieltään painoi.

»Onhan se hiukan rappeutunutta», sanoi hra Preemby.

»Meidän pitäisi mahdollisimman pian mennä Tunbridge Wellsiin
katselemaan paikkoja.»

»Huomenna», sanoi hra Preemby.

»Ei huomenna.»

»Miksi ei?»

»Ylihuomenna», sanoi Christina Alberta. »En ole ihan varma
huomispäivästä. Lupasin puoleksi mennä jonnekin muualle. Mutta sehän ei
todellisuudessa merkitse paljoakaan.»

»Mutta minä menisin mielelläni Tumbridge Wellsiin huomenna», sanoi hra
Preemby.

»Miksi ei?» virkkoi Christina Alberta kuin itsekseen ja epäröi.

Hän meni ovelle ja tuli takaisin. »Hyvää yötä, pikku isä», sanoi hän.

»Mennäänkö huomenna?»

»Ei... mennään... En tiedä. Olin suunnitellut jotakin huomiseksi.
Tärkeää, tavallaan... No, mennään sentään huomenna, isä.»

Hän loittoni hänen luotaan kädet lanteilla ja tuijotteli outoja
maalauksia.

»Mutta minä tahdon», sanoi hän vastaan.

»Voi helvetti!» huusi hän sitten kaikkein odottamattomimmalla ja
epänaisellisimmalla tavalla. »En tiedä, mitä on tehtävä.»

Hra Preemby katseli häntä raskain, väsynein silmin. Tämä oli uusi
Christina Alberta hänelle. Hänen ei pitäisi kiroilla. Hän on oppinut
sen roskaväeltä. Hän ei tiedä, mitä se merkitsee. Hänen täytyy puhua
tyttärelleen — huomenna. Siitä ja kahdesta muustakin asiasta. Mutta voi
taivas, kuinka hän oli väsynyt!

»Sinun», hän haukotteli, »sinun täytyy varoa itseäsi, Christina
Alberta.»

»Teen sen kyllä, isä. Luota minuun.»

Hän tuli ja istuutui isänsä viereen tuon puoliteennäisen vuoteen
reunalle. »Emme voi päättää mitään tänä iltana, isä. Olemme liiaksi
väsyneet. Järjestämme kaiken huomenna. Minkälainen ilmakin mahtaa
tulla. Ei ole hauskaa kävellä, kun on märkää. Päätämme huomenna kaikki
— kun päämme ovat kylmät. Mutta voi, rakas pikku isä, kello on jo puoli
kolme!»

Hän kiersi käsivartensa isänsä kaulaan ja suuteli häntä otsalle ja
korvanlehteen. Hän piti siitä, että tytär suuteli ja kosketteli häntä.
Hän ei osannut arvatakaan, kuinka mieluista tyttärestä oli hyväillä
häntä.

»Rakas, väsynyt, pikku isä», sanoi hän pehmeimmällä äänellään. »Olette
aina niin hyvä minulle. Hyvää yötä.»

Hän oli mennyt.

Jonkun aikaa hra Preemby istui aivan liikkumattomana muuttumattoman
ajatuksen vallassa.

Atelierin lattia oli täynnä palaneita tulitikkuja ja savukkeen päitä,
ja ilma tuoksui tupakalta ja oluelta. Siniseksi maalatulla pöydällä
oli tyhjä olutpullo ja kaksi kolme lasia, joissa oli oluen vaahtoa ja
savukkeen tuhkaa.

Tämä kaikki oli perin toisenlaista kuin Woodford Wellsissä — todella
hyvin erilaista.

Mutta se oli kokemusta.

Hra Preemby sai itsensä pakoitetuksi riisuutumaan.

Flanellisia yöpaitoja ei vielä ollut otettu esiin.


9.

Aamulla Christina Alberta oli yhä levoton ja ihan epäröivällä kannalla,
mentäisiinkö Tumbridge Wellsiin, vaikka ilma oli mitä ihanin. Noin
puoli kahdeltatoista hän katosi, ja syötyään kevyen aamiaisen Fayn
kanssa — Harold oli myös ulkona — huomasi hra Preemby, että käynti
Tumbridge Wellsissä oli siirtynyt seuraavaan päivään. Niinpä hän lähti
Etelä-Kensingtoniin katselemaan sikäläisiä museoita. Hän ei tällä
kertaa mennyt sisään, hän vain katseli niitä ja kouluja ja rakennuksia
yleensä. Se oli alustavaa tutustumista.

Museoita oli hauska katsella. Ne olivat laajempia, komeampia kuin
British Museum. Ne sisälsivät luultavasti — kaikenlaista.

Christina Alberta ilmaantui atelieriin puoli seitsemältä hyvin hyvällä
ja innostuneella tuulella. Hänessä oli jotakin riemuitsevaa.

Hän ei selittänyt katoamistaan millään tavalla. Hän puhui vain
käynnistä Tunbridgessa huomenna. Heidän oli mentävä junalla heti
yhdeksän jälkeen ja vietettävä pitkä kaunis päivä. Hän oli tavattoman
hellä isäänsä kohtaan.

Harold oli illalla ulkona ja Fayn piti arvostella jotakin, niin
että heillä oli oikein kodikas ilta. Hra Preemby luki vaihtelevalla
mielenkiinnolla kaunista, hämmästyttävää kirjaa, jonka hän oli
löytänyt ylhäältä ja jonka nimi oli »Tiedoton fantasia» kadonneesta
Atlantiksesta ja muista samanlaisista asioista.



Neljäs luku.

TÄYSIHOITOLA PETUNIA.


1.

Monella paikalla maailmassa on sisarkaupunkinsa, kaksoisensa ja
vertaisensa, mutta Tunbridge Wells on Tunbridge Wells, eikä koko
maanpallolla ole mitään todella sen kaltaista. Ei suinkaan, että se
olisi jollakin lailla outo taikka fantastinen, mutta sen vuoksi,
että se on kirkkaalla, hienolla tavallaan erikoinen. Se on sileä ja
aukea, ja paraiksi huvittavalla tavalla mahdoton. Sinne on enemmän
kuin kolmekymmentä mailia Lontoosta linnuntietä, mutta kuuden mailin
päässä olevat Pohjoiskorkeat hävittävät juhlallisen kirkkaina
kohoten kaikki Lontoon ajatukset mielestä. Se on syrjässä Lontoosta
tuovasta päätiestä, epämukava vuosilipulla matkustaville. Ei ole
mitään suoraa tietä, jota pitkin autoilijat voisivat huristaa noitten
suojelevien kukkuloiden yli. Doveriin ja Kentiin menee tie yleensä
sen itäpuolitse, Westerhamin ja Sevenoaksin kukkuloiden kautta.
Rikkaiden ihmisten maakartanot ympäröivät sen puistoilla, joihin
yleisöllä on pääsy. Erdge, Bayham, Penshurst Park, Knole ja muut
suojelevat sitä pienen huvila-asutuksen liialliselta leviämiseltä.
Siinä se lepää sille ominaisella kallioisella maatilkullaan, kuivana,
ilmavana ja terveellisenä, soma kirkko keskellään, kylpylaitoksineen,
pahanmakuisine vesineen, joita Stuartin prinsessat joivat, kylpy-
ja juomahalleineen, jokseenkin samanlaisena kuin tri Johnsonin
kuvauksessa. Siionin vuori, Efraimin vuori, Belialin kukkula, ja
jotakin raamatullista ilmassa muistuttaa hilpeämielisille vieraille,
että Lontoo oli aikoinaan puritaaninen kaupunki. Moni vakava
totuudenetsijä on tullut herätetyksi ja saanut armon siellä. Moni
kevytmielinen muuttunut toiseksi. Ja tänne tulivat hra Preemby ja
Christina Alberta hakien täysihoitolaa, vaikka he olisivat voineet
hakea sitä paljoa suotuisammasta paikasta.

He ryhtyivät hakemiseen järjestelmällisesti, ja se sopikin parille,
josta toinen oli osittain perehtynyt sosioloogiseen tutkimukseen
Lontoon Taloudellisessa Korkeakoulussa ja osittain harjaantunut
kauppaan Tomlinsonin koulussa. Hra Preemby oli aluksi halunnut saada
yleiskatsauksen, kävellä ympäriinsä ja hiukan tarkastella paikkaa
kaikessa rauhassa, mutta Christina Alberta kyseli kaikilta asiamiehiltä
järjestään, osti kartan kaupunkioppaaksi, istuutui penkille kirkon luo
ja suunnitteli liikkeitä, jotka johtivat suoraan ja mukavasti Petunian
täysihoitolaan.

Oppaassa luki hra Preemby hyvin hyväksyvästi muutamia kehuvia sanoja.
»Kuuleppa tätä, rakkaani», sanoi hän. »Hrrump. Yleisiä piirteitä. On
tehostettava sitä Tunbridgen luonteenpiirrettä, että se vetää puoleensa
yläluokan asukkaita ja vieraita. Kaupungissa ei ole milloinkaan liikaa
huvimatkailijoita, eikä sen teitten varsilla koskaan näe mitään
jokapäiväistä tai hengetöntä. Sen asukkaat ovat suurimmaksi osaksi
varakkaita ihmisiä, jotka tietenkin luovat sivistyksen ja hienostuksen
läpitunkeman yhteiskunnallisen ilmapiirin.»

»'Läpitunkema’ on hyvä sana kuvaamaan paikkaa minun odotusteni mukaan»,
sanoi Christina Alberta.

»Luulen, että vaistoni on tuonut minut suoraan tänne», sanoi hra
Preemby.

Täysihoitola Petunia on vinosti vastapäätä kirkkoa, josta Petunian tie
johtaa vanhalle ja miellyttävälle pääkadulle. Se ei ole linnamaisen
mahtava niinkuin Wellington, Royal Mount Ephraim, Marlborough taikka
muut samanlaiset, jotka niin urheasti katselevat aurinkoa silmiin
kukkulan reunalta kirkontornia korkeammalta, mutta se on kuitenkin
arvokkaan mukava laitos. Portaat, porraskäytävä, laaja eteinen,
kultaisella ja mustalla piirretty nimi, saivat hra Preembyn sanomaan
»hrrump» monta kertaa. Hyvin lihava palvelustyttö, yllään hyvin,
hyvin tiukka musta puku, päähine ja esiliina, tuli ulos ja silmäili
hra ja nti Preembyä hajamielisen välttelevin silmin, vastasi eräisiin
alustaviin kysymyksiin hajanaisesti ja sanoi kutsuvansa nti Emily
Rewsterin — nti Margaret oli ulkona. Silloin nti Emily Rewster, joka
oli tarkkaavasti tirkistellyt paksujen verhojen takaa, työnsi ne
syrjään ja tuli kuin suosiota pyytävästi etualalle. Hän oli pieni,
punaposkinen vanha neiti, jonka käytöksessä tuntui ystävällinen
hienostuneisuus. Hänellä oli pitsimyssy ja puvussaankin paljon pitsejä
ja röyhelöitä, ja hänellä oli avomielisimmin värjätyt pähkinänruskeat
hiukset, mitä Christina Alberta oli milloinkaan nähnyt. »Tulisiko hra
Preemby viikoksi, taikka ehkäpä, pitemmäksikin, pysyväiseksi ajaksi?»

Selityksiä vaihdettiin. Hra Preemby jäisi pysyväisesti, Christina
Alberta tulisi silloin tällöin — se oli vähän vaikeaa. Päämajan
olemassaolo Chelseassa ilmaistiin suoraan, mutta ei sitä tosiseikkaa,
että se oli talleissa.

Nti Emily Rewster oli sitä mieltä, että Christina Albertakin voitaisiin
sovittaa sinne, jos hänelle ei olisi erikoisen tärkeää saada aina sama
huone joka kerta kun hän tulisi. »Koetetaan sovitella», sanoi nti Emily
Rewster.

»Se on samantekevää, kun vain saa ikkunan auki», sanoi Christina
Alberta.

Huoneet, joita näytettiin, olivat hyvin tyydyttäviä (hrrump), hyvin
tyydyttäviä. Nähtiin vilaus kylpyhuoneestakin. »Sanokaa vain, jos
tarvitsette kylpyä», sanoi nti Emily Rewster. Talossa oli ruokasali
erikoisina pöytineen, ja jokaisella pöydällä oli kukkia, — hyvin hienoa
ja miellyttävää — ja suuri salonki pianoineen ja monine nojatuoleineen
ja sohvineen, jotka oli koristeltu nti Emily Rewsterin puvussa olevia
suuresti muistuttavilla nauhoilla ja pitseillä, ja antimakasseineen,
jotka yleensä olivat ilmeeltään siinä määrin hänen oman alttiin
vieraanvaraisuutensa sävyisiä, että tuntui siltä kuin ne olisivat
olleet ainakin hänen serkkujaan avustamassa häntä yrityksen hoidossa.
Pianonkin päällä oli jonkunmoinen pitsipeite, ja lisäksi oli salissa
kiillotettuja pöytiä kannattamassa majolika-kukkaruukkuja liinoineen
ja vähemmän hienoja pöytiä käytettäviksi, ja sitten siellä oli matala
kirjakaappi kirjoineen ja suuri joukko kuvalehtiä sen päällä. Hallissa
komeili taustalla jokseenkin nykyaikainen seurusteluhuone, jossa kaksi
naista joi teetä, ja siellä oli vielä tupakkahuone, jossa, sanoi
nti Emily Rewster Christina Albertalle jokseenkin arasti, »_herrat_
tupakoivat».

»Meillä on ollut hyvin paljon väkeä tätänykyä», lisäsi hän, »hyvin
paljon. Meillä oli lähes kolmekymmentä päivällisvierasta. Mutta nyt
on vuodenaika jo huonontumassa. Nyt paraikaa meitä on vain yhdeksän
aamiaisella ja seitsemän päivällisellä. Kahdella herroista on toimi
täällä. Mutta ihmiset menevät ja tulevat. Postissa sain kaksi
tiedustelua tänään. Toinen oli sairaalloinen rouva sisarineen. He
aikovat juoda terveysvettä. Ja sitten on tietenkin muuttolintuja
niinkuin aina. Jäävät päiväksi tai pariksi. Autoilevia perheitä. He
pysähtyvät tänne matkallaan. Siitä on oma etunsa, kun on niin lähellä
puoteja.»

Hän hymyili kutsuvasti hra Preembylle. »Usein sisareni ja minä saamme
ryhtyä töihin viime hetkellä. Kun kaikki muut ovat kiireissään. Emme
välitä pienestä vaivasta, jos asukkaillamme vain on hyvä olla.»

»Olemme käyttäneet erillisten pöytien järjestelmää sodasta alkaen»,
jatkoi neiti Emily. »Se on paljon miellyttävämpää. Saatte olla ihan
itseksenne, jos haluatte, taikka voitte liittyä seuraankin. Ihmiset
juttelevat usein salongissa tai tupakkahuoneessa. Ja he tervehtivät
toisiaan. Joskus heistä tulee ystäviäkin. Pelaavat, tekevät huvimatkoja
yhdessä. Hyvin miellyttävää.»

Christina Alberta teki oleellisen kysymyksen.

»Oikein todella miellyttäviä ihmisiä», sanoi nti Emily. »Hyvin hauskoja
ihmisiä. Eläkkeellä oleva herra puolisoineen ja tytärpuolineen, kaksi
eläkkeellä olevaa neitiä, ja eräs herra rouvineen, jotka ovat olleet
virkamiehinä Burmassa tai jossain sielläpäin.»

Christina Alberta pidätti vallattoman halun kysyä, mitä tuollainen
»eläkkeellä oleva herra» tai »eläkkeellä oleva neiti» oikeastaan oli.

»Tumbridge Wells on aina houkutellut minua», sanoi hra Preemby.

»Royal Tunbridge Wells, olkaa hyvä», sanoi nti Emily säteilevänä.
»Royal liitettiin nimeen, kuten tiedätte, yhdeksänkymmen-luvulla, hänen
majesteettinsa armollisesta käskystä.»

»Sitä en tiennyt», sanoi hra Preemby hyvin kunnioittavasti ja lausui
itsekseen: »Royal Tunbridge Wells.»

»Siin’ on nimeä koko suun täydeltä», sanoi Christina Alberta.

»Hyvin miellyttävä suupala meille, voin vakuuttaa», sanoi nti Emily
lauhkeasti.

Täysihoitola Petunia tyydytti siinä määrin hra Preembyä, että sovittiin
hänen tulostaan ylihuomiseksi, jolloin hänen piti tuoda muassaan hiukan
vaatteita ja muita tavaroita, ja Christina Alberta saisi tulla hänen
luokseen muutamaksi päiväksi — toisessa kerroksessa oli hänelle sopiva
pieni huone — ja sitten hän saisi palata Lontooseen ja opintoihinsa ja
tulla tänne milloin halusi, silloin kun vain oli huoneita varalla.


2.

Junassa Lontooseen palattaessa hra Preemby toisteli järjestelyä ja
laati suunnitelmiaan.

»Palaan tänne ylihuomenna, kun olen saanut kokoelmani järjestykseen
tallissa. Asetan parhaat esineet niin, että ne voi nähdä kaapin
lasiovesta, mutta luulen sentään, että lukitsen kaapin. Ja tänne tuon
mukaani eräitä välttämättömiä kirjoja, ja sitten kun olen saanut
kaikki järjestykseen, menen oikein tarkkaan tutkimaan noita kuuluisia
kallioita.»

»Mehän voisimme tulla tänne aamulla», sanoi Christina Alberta, »ja
mennä katsomaan niitä iltapäivällä.»

»Ei samana päivänä», sanoi hra Preemby. »Ei. Tahdon, että mieleni on
ihan valpas ja avoin, kun katselen noita kallioita. Minusta tuntuu,
että on parasta katsella niitä hyvin aikaisin — kun on nukkunut yönsä
rauhallisesti, kun siellä ei ole toisia katselijoita. Luulen, Christina
Alberta, luulen, että ensimmäisellä kerralla minun on parasta mennä
sinne aivan yksin. Ilman sinuakin. Joskus sinä sanot sellaista —
Christina Alberta — et tarkoita sanoa semmoista, tietysti, mutta se
häiritsee minua...»

Christina Alberta mietti. »Mitä toivot löytäväsi noista kallioista?»

Hra Preemby liikutteli viiksiään ja koko kasvojaan puolelta toiselle.
»Menen sielu avoinna», virkkoi hän. »Ehkä ei koko Atlantis olekaan
kadonnut. Jotakin siitä saattaa olla kätkettynä. Filosofi Plato on
säilyttänyt joukon tarinoita. Ne ovat osaksi salakirjoitusta. Kuka
tietää? Jäännökset saattavat olla täällä. Saattavat olla Afrikassakin.
Suunnitelma. Merkki. Kilpikonnavuori on kai hyvin merkillinen. British
Museumissa on kilpikonnakallio Keski-Amerikasta...»

Hän myhäili hetken hyvillään.

»Otan muistikirjan mukaani», sanoi hän, »ja erivärisiä kyniä.»

Hän jatkoi mietiskelyään. Hänen seuraava huomautuksensa tuli vasta
kolmen, neljän minuutin kuluttua, ja se yllätti Christina Albertan.

»Toivon, rakkaani», sanoi hän, »ettet sinä kaikkien noiden ihmisten ja
taiteilijoiden keskuudessa joudu ra-rappiolle. Olisi hyvin surullista
ajatella, että sinä joutuisit rappiolle.»

»Mutta, isä, mikä sinut saa ajattelemaan, että minä joutuisin
rappiolle?» kysyi Christina Alberta.

»Pari kolme pikku seikkaa, jotka näin tallissa», sanoi hra Preemby.
»Vain kaksi kolme pikku seikkaa. Sinun täytyy olla varuillasi,
Christina Alberta. Tytön täytyy pitää huolta itsestään. Ja sinun
ystäväsi... aikalailla rappiolla. Älä huoli kertoa, että olen sanonut
sellaista, Christina Alberta. Se on sana aikanaan.»

Christina Albertan vastaus tuli pienen ajan kuluttua, ja siinä ei ollut
tuota tavallista itsevarmaa sointua. »Älkää huolehtiko minusta, isä.
Minun laitani on ihan hyvin.»

Hra Preemby näytti aikovan muuttaa puheenaihetta. Mutta sitten hän
virkkoi: »En pidä tuosta pojasta, Teddy Wintertonista. Hän on liian
tuttavallinen.»

»En minäkään hänestä pidä», sanoi Christina Alberta. »Hän on liian
tunkeilevainen.»

»Se on ihan oikein», sanoi hra Preemby. »Arvelin, ettet
välittäisikään», ja vaipui taas mietteisiinsä.

Mutta tuo äkillinen ja ennenkuulumaton puuttuminen hänen
yksityisasioihinsa sai Christina Albertan miettiväiseksi koko
loppumatkan ajaksi. Silloin tällöin hän silmäsi isäänsä.

Isä näytti unohtaneen hänet.

Mutta se oli pelottavan totta. Teddy Winter oli tullut — ainakin liian
tunkeilevaksi.


3.

Kaikkina aikoina ovat pätevät tutkijat merkinneet muistiin
kohtaloniskujen odottamattomuuden, ja nyt oli Christina Albertan
lisättävä omat pienet kokemuksensa tuohon yhä kasvavaan
todistusaineistoon. Hänestä tuntui siltä, että kun hän oli saanut
isänsä asetetuksi tuonne terveelliseen, rauhalliseen Royal Tunbridge
Wellsiin, oli hän hankkinut hänelle mahdollisimman hyvät olot
onnellista ja huoletonta elämää varten. Pienessä miehessä oli todella
tapahtunut huomattava muutos hänen vaimonsa kuoleman jälkeen, tahdon
vapautuminen, uusi ilmaisutavan rikastuminen, taipumus lausumaan
mielipiteensä, vieläpä suhtautumaan arvostelevastikin oloihin
ympärillään. Tytär oli itse verrannut sitä siemenen itämiseen, kun
siemen on siirretty ahdistavasta kuivuudesta kosteuteen ja valoon,
mutta hän ei ollut jatkanut vertausta niin pitkälle, että olisi
harkinnut, mikä kukoistus saattaisi seurata hänen aloitekykynsä
myöhästyneestä kehittymisestä. Hänen päähänsä ei milloinkaan
pälkähtänyt, että täällä, eikä missään muualla, hän kohtaisi tuon
kiihottimen, jota tarvittiin hänen mielikuvituksellisen elämänsä
kaikkein merkillisintä kehitystä varten, että Tunbridge Wells
näyttäytyisi tieksi pois tästä meidän jokapäiväisestä elämästämme
sellaiseen, joka olisi hänelle kaikin puolin ihmeellisempi ja
tyydyttävämpi olotila.

Hän jäi kolmeksi päiväksi Petunian täysihoitohan, kunnes kiihkeä
tapahtumain kaipuu taas veti hänet Lontooseen, ja noina kolmena
päivänä ei näkynyt merkkiäkään siitä suuresta muutoksesta hänen isänsä
mielentilassa, joka oli välittömästi lähellä. Yleensä hän näytti
tavattoman tylsältä ja rauhalliselta noitten kolmen päivän aikana.
Hän piti hyvin paljon Tunbridge Wellsistä, sanoi hän, mutta hän
pettyi suuresti, kun hän näki Korkeat ja Kilpikonnakallion tullessaan
niitä tutkimaan. Epäilipä hän, että ne olivat ihan yksinkertaisesti
luonnollisia. Tämä oli pelottava myönnytys. Hän tahtoi hartaasti uskoa,
että Kilpikonnakallio muistutti suuresti jotakin mayakansan kalliotyötä
Yukatanissa, josta hän oli nähnyt piirroksen museossa, mutta oli
silminnähtävää, ettei hän kaiken tahtonsa ponnistamallakaan voisi
suorittaa niin suurta uskon ihmettä. Kaikki koristeet, selitti hän,
kaikki kirjoitukset oli tuhottu, ja pörröttäen sitten suuret viiksensä
kuin vaateharjaksi hän sanoi: »Siinä ei milloinkaan ole ollut mitään
koristeita eikä kirjoituksia. Ei koskaan.»

Christina Albertasta oli selvää, että hän oli todella odotellut hyvin
tavattomia, kun hän murtui pettymyksestään niin suuressa määrässä. Hän
huomasi hyvin tarkoin seuraavansa sitä arvoitusta, joka piili isän
mielessä. Hänestä tuntui siltä kuin isä olisi pitänyt Tunbridge Wellsiä
jonkunmoisena postikonttorina, missä hyvin tärkeät kirjeet odottivat
häntä. Mutta kirjeitä ei ollutkaan.

»Mitä sinä sitten odotit, pikku isä?» kysyi Christina Alberta, kun hän
ensimmäisenä iltana vei hänet Kilpikonnakalliolle, että tyttö saisi
itsekin nähdä, kuinka mitätön ja merkityksetön tuo kallio oikein oli.
»Odotitko ihmeellisiä kivipiirroksia?»

»Odotin... jotakin itselleni. Jotakin merkityksellistä.»

»Sinulleko?»

»Niin, minulle, ja kaikille. Elämälle ja salaisuuksille. Olen kasvanut
siinä uskossa, että täällä on jotakin. Nyt... en tiedä, minne kääntyä.»

»Mutta mitä merkitsevää odotit?»

»Eikö elämä ole arvoitus, Christina Alberta? Etkö ole pannut
merkille sitä? Etkö ole ajatellut, että se on jotain muutakin kuin
atelierielämää ja tanssia, retkeilyjä ja vaunuja, aterioita ja
salaisuuksia?» kysyi hän. »Tietysti siinä täytyy olla muutakin kuin
kaikkea tuollaista. Eittämättömästi. Tuo kaikki on vain verhoa. Katso
sen toiselle puolen. Hrrump. Ja minä en tiedä, mitä sen takana on, ja
nyt olen täysihoitolainen täysihoitolassa, ja elämäni juoksee kuiviin.
Hyvin vaikeaa. Hrrump. Ihan mahdotonta. Se surettaa minua suuresti.
Jossakin täytyy olla avain.»

»Mutta sellaistahan me kaikki tunnemme, isä», huudahti Christina
Alberta.

»Esineet voivat näyttää siltä, mitä ne ovat», sanoi hra Preemby
heiluttaen kättään pilkallisesti hyvästellen kohti Rushallin kylää,
ravintolaa, katulyhtyjä, poliiseja, koiraa, vihanneskauppiaan vaunuja
ja kolmea ohikulkevaa autoa. »Se on ainakin kieltämätöntä. Mutta se
olisi liian mahdotonta. Äärettömiä aloja, tähtiä ja muuta. Juosta
niiden perään ... aterioitten välissä...»

Kukapa olisi saattanut ajatella, mietti Christina Alberta, että
tällaisia asioita pyöri hänen päässään? Kukapa olisi voinut luulla sitä?

»Minä olen lihaksimuuttuma», sanoi hra Preemby, »tai en ole. Ja jos
en ole, niin haluaisinpa tietää, mitä kaikki tämä maailman melu
tarkoittaa. Sen täytyy olla symbolistista, Christina Alberta, mutta
kuinka? Kaikkina noina vuosina siellä pesulaitoksessa tiesin, ettei
elämä ollut todellista. Se oli vain levon ja valmistuksen tilaa. Rakas
äitisi ajatteli toisin. Emme milloinkaan keskustelleet siitä, hrrump,
mutta niin se oli.»

Christina Alberta ei kyennyt löytämään mitään sopivaa vastausta, ja
he kulkivat jonkun aikaa eteenpäin hiljaisuuden vallitessa. Kun he
taas alkoivat puhella, neuvottelivat he siitä, kuinka he pääsisivät
kiertämään vuoren huipulla olevaan hotelliin teelle.


4.

Hra Preemby oli silminnähtävästi alakuloinen ja ilmeisesti melko lailla
suruissaan, mutta hänessä ei ollut tavallisen murheellisen olennon
itseensäsulkeutuneisuutta. Niinpä häntä huvittikin suuresti elämä
täysihoitolassa ja muut hänen siellä tapaamansa täysihoitolaiset.
Olo täysihoitolassa oli kokonaan uusi kokemus hänelle. Avioliittonsa
päivinä oli hän aina viettänyt pyhäpäivänsä rva Preembyn kanssa meren
rannalla olevissa taloissa, jotta rva Preemby itse voisi huolehtia
tarkoin ruoasta ja keksiä, paljastaa ja oikaista erehdykset ja
kiskomisen. Lomiensa aikana he olivat retkeilleet sisämaassa, taikka
leiriytyneet rannalle, jossa hra Preemby ja Christina Alberta olivat
rakentaneet hiekkalinnoja rva Preembyn istuessa kenttätuolissa ja
huolehtiessa pesulaitoksestaan. Jos ilma oli paha, pysyivät he
huoneessaan, jossa hra Preemby ja Christina Alberta lukivat kirjoja,
ja rva Preemby huolehti pesulaitoksestaan ihan yhtä paljon kuin
rannallakin. Mutta syvällä hra Preembyn sydämessä oli aina elänyt
kaipaus tuollaiseen yhteiseen, julkiseen elämään, jota täysihoitoloissa
vietettiin.

He tutustuivat toiseen nti Rewsteriin, nti Margaretiin, saapuessaan
tavaroineen. Hän oli pitempi, hätäisempi ja vähemmän pitsitetty
muunnos sisarestaan. Heillä oli molemmilla, kuten hra Preemby huomasi,
omituisen epäilevä käytöstapa. He näyttivät aina väijyskelevän verhojen
takana, taikka käytävissä, taikka tähystelivät porraskäytävien
parvekkeilta ja tirkistelivät ovien raoista. Nais-parat! He eivät
mitenkään tahtoneet puuttua vieraittensa asioihin, mutta heillä oli
yhtä suuri hätä siitä, että nämäkin olisivat niin kuin olla pitää.
Aterioitten aikana he puuhailivat tarjottimien ja astioiden parissa
verhostimen takana, ja palleroinen palvelustyttö kantoi ruokalajit
pöytään. Ja katsoipa hra Preemby verhostinta milloin hyvänsä, näki
hän joko nti Margaretin kurkistelemassa sen yli, taikka nti Emilyn
katsomassa sen reunan takaa. Se saattoi hänet todella hermostumaan
haarukoinensa ja lusikoinensa. Kun hän pudotti ruokaliinansa, toivoi
hän, että se tapahtuisi huomaamatta, mutta nti Emily näki sen kohta ja
lähetti pullean palvelustytön nostamaan sitä.

Hra Preemby ja Christina Alberta tulivat päivälliselle, heti kun nti
Margaret oli soittanut gong-gongia toisen kerran, ja niin he olivat
paikallaan ensimmäisinä ja saattoivat mielin määrin katsella toisia
vieraita. Christina Alberta silmäili heitä tyynesti, mutta hra Preemby
sanoi »hrrump» aina kun uusi ihminen tuli. Seuraavat tulokkaat olivat
kaksi satunnaista vierasta: nuori mies urheilupuvussa ja nainen,
nähtävästi hänen vaimonsa, vaalean keltaisessa urheilutakissa. He
kiertelivät Kentiä autollaan. Nyt he koettivat innokkaasti saada
ikkunapöydän, mutta ne oli jo kaikki varattu Petunian vakinaisille
asukkaille ja heidät nti Emily syrjäytti vaikeasti, mutta hyvin
arvokkaasti. Sitten he neuvottelivat ääneensä viinistä. Nuori mies
sanoi naista »kultasekseen» ja »lempilinnukseen», jotka sanonnat
olivat hra Preembylle uusia ja mielenkiintoisia, ja hän sanoi miestä
»myyräkseen». Sitten toi pullea palvelustyttö luettelon viineistä,
joita saattoi lähettää hakemaan. Nuori mies luki viinien nimet ja
hinnat ja valitsi lajinsa ikäänkuin hän olisi hyvin suuressa kirkossa
messuava kirkkoherra. Hänen vaimonsa, jatkaaksemme vertausta, hoiti
seurakunnan vastauksia. »Chablis sellaisena kuin sitä täällä saadaan,
saattaa olla liian makeaa», selitti herra.

»Olisiko se liian makeaa?»

»Entä Pommard, kultaseni?»

»Miksikäs ei Pommardia, myyräseni?»

»Beaune on shillinkiä halvempaa ja on ihan yhtä mahdollista, että se on
hyvää tai huonoa.»

»Aivan yhtä mahdollista.»

Pullea palvelustyttö juoksi huoneesta viiniluettelo kädessään ja
peukalo valitun viinin kohdalla.

Kasvavan puheensorinan turvissa ne kaksi naista, jotka hra Preemby oli
nähnyt hallissa ensimmäistä kertaa täällä käydessään, seuloontuivat
huomaamatta pöydän luo ikkunan ääreen. He olivat selvästi sisaruksia,
molemmat jokseenkin hoikkia ja pitkiä, pienin, pyörein, punakoin
kasvoin ja korren kaltaisin niskoin. Heidän nenänsä olivat pienet ja
terävät, ja toisella oli luukehyksiset silmälasit. Sitten ilmaantui
herra, jolla oli valkoiset, vielä komeammat viikset kuin hra
Preembyllä, seurassaan pieni, vilkkaan näköinen rouva. Tämä oli kai se
herra, joka oli ollut valtion metsänhoitajana Burmassa. Pieni, vilkkaan
näköinen rouva kumarsi hoikille naisille, jotka tulivat levottomiksi
kuin korret tuulessa. Herra ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota,
ähkäisi istuutuessaan, otti silmälasit nenälleen ja luki ruokaluettelon.

»Taas tomaattikeittoa», sanoi hän.

»Tomaattikeitto on tavallisesti hyvää», sanoi hänen vaimonsa.

»Mutta kolme kertaa perättäin», sanoi mies. »Se tuo vatsahappoa. Minä
en pidä tomaattikeitosta.»

Pöydän pyöröikkunan luona otti haltuunsa kolme henkeä, jotka tulivat
sisään erikseen. Ensiksi tuli pieni, ohut, musta, harmaapukuinen
rouva, jolla oli kädessään helminen työlaukku, sitten pieni, musta,
kaljupäinen mies suurine poskipartoineen, jota nainen puhutteli isäksi,
ja sitten pyylevä, sievännäköinen, säteilevä nainen, joka jakeli
tervehdyksiään joka puolelle.

»Olitteko kävelyllä, hra Bone?» kysyi hän Burman metsissä olleelta
herralta.

»Kävin Rusthallin kirkolla ja takaisin», sanoi majuri Bone puhuen
paksusti viiksiensä ja sopan läpi. »Aivan Rusthallin kirkolla saakka.»

»Entä saitteko vaunut Crohamhurstiin, nti Solbé?» Molemmat sisarukset
vastasivat yhteen ääneen: »Oi, meillä oli ihana matka.»

»Niin maalauksellinen», sanoi silmälasipäinen.

»Niin avoin ja miellyttävä seutu», sanoi silmälasiton.

»Näittekö merta?»

»Oi, oikein hyvin», sanoi silmälasipäinen.

»Niin kaukana, kaukana», sanoi silmälasiton.

»Aivan kuin taivas olisi ollut terästä», sanoi silmälasipäinen.

»Näköpiiri oli aivan kuin hopeinen juova», sanoi silmälasiton.

»Hrrump», sanoi hra Preemby.

»Luulen, että takarenkaat olivat liian kovat tänään, lempilintuni»,
sanoi urheilupukuinen mies hyvin kovalla, kirkkaalla äänellä. »Tie
tärisytti tavattomasti.»

»Tie tärisytti minuakin tavattomasti», sanoi keltanuttuinen rouva.

»Minun täytyy päästää hiukan ilmaa pois huomenaamulla.»

»Se olisi hyvä.»

»Teen sen huomenaamuna. En tahtoisi vaivautua enää tänään.»

»Se onkin paljon parempi aamulla. Olet väsynyt tänä iltana kaiken
hyppelemisen jälkeen. Likaisit kätesikin.»

Hiljaisuus ja innokasta työtä veitsillä ja haarukoilla.

»Porruck ei ole kirjoittanut mitään siitä», sanoi metsämajuri.

»Hänellä on luultavasti paljon tekemistä», sanoi hänen vaimonsa.

Hiljaisuus.

»Hrrump», sanoi hra Preemby.

Christina Alberta haki mielessään jotakin keskustelunaihetta, joka
antaisi hänen isälleen tilaisuuden järkevään vastaukseen, mutta hän ei
kyennyt keksimään sellaista, mikä ei olisi ollut liian häiritsevää tai
vaarallista. Hän katseli isäänsä silmiin, ja hän näytti siltä kuin hän
olisi ponnistellut jotakin vastaan.

Kalan jälkeen saatiin lammasta.

»Luulin, että tuo Sittingbournen tie olisi kamala», sanoi autoileva
herra.

»Sehän olikin kamala», sanoi hänen vaimonsa,

Christina Alberta näki isänsä kasvoilla liikettä. Hän aikoi sanoa
jotakin. »Hrrump. Huomenaamuna on kaunis ilma. Lähdemmekö kävelylle
aamulla.»

Veitset ja haarukat vaikenivat. Kaikki kuuntelivat.

»Minäkin lähtisin mielelläni kävelemään aamulla, isä», sanoi Christina
Alberta. »Eiköhän täällä ole kauniita kävelypaikkoja?»

»On tietysti», myönsi hra Preemby. »Hyvin luultavaa. Opaskirja on hyvin
lupaava. Hrrump.»

Hän oli arvokkaan näköinen kuin mies, joka on suorittanut vaikean
tehtävän.

Veitset ja haarukat alkoivat taas toimintansa.

»Vaikea erottaa tätä karitsaa lampaasta», sanoi majuri Bone, »tai ehkä
se johtuu dillikastikkeesta.»

»Herneet eivät milloinkaan ole niin hyviä kuin omasta puutarhasta
saadut», sanoi poskipartaisen herran rouva tytärpuolelleen.

»Vuodenaika on myöhäinen herneille», vastasi tytärpuoli.

Molemmat Solbén neidit ja autoileva herra alkoivat puhua yhtaikaa. Rva
Bone ilmaisi ajatuksen, että nykyään oli vaikea saada hyvää karitsaa.
Saaden rohkeutta tästä äkillisestä puheenpärinästä uskalsi hra Preemby
huomauttaa Christina Albertalle, että Tumbridge Wells oli aina vetänyt
häntä puoleensa. Ilma tuntui hänestä voimakkaalta. Se antoi hänelle
ruokahalua.

»Sinun täytyy varoa, ettet lihoisi, isä», sanoi Christina Alberta.

Inhimillisen mielipiteidenvaihdon kiivas purkaus loppui. Paistetut
omenat ja kerma syötiin verraten rikkomattoman hiljaisuuden vallitessa.
Lihava tyttö tuli kysymään hra Preembyltä, halusiko hän kahvin
seurusteluhuoneeseen vai tänne. »Seurusteluhuoneeseen, luullakseni»,
sanoi hra Preemby. »Hrrump. Seurusteluhuoneeseen.»

Solbén neidit, käsissään lasit täynnä sitruunamehua ja sokeria,
vilahtivat salista. Ikkunapöydän ääressä istujat seurasivat heitä.
Päivällisurakka oli päättynyt. Isä ja tytär huomasivat olevansa kahden
pienessä seurusteluhuoneessa. Useimmat näyttivät menneen salonkiin.
Burman metsien herra kulki ohi tupakkahuonetta kohti kädessään
paksu sikari, joka myöskin näytti tulevan Burman metsistä. Se ei
näyttänyt sikarilta, joka oli kierretty ja täytetty, vaan se oli kuin
niveräpuusta tehty, kasvavan puun oksasta vuoltu sikari. Sen päästä
pisti esiin korsi...

Christina Alberta ajatteli edessään olevaa tyhjää hetkeä. Ainakaan
kahteen tuntiin hän ei voisi sopivasti mennä vuoteeseen. »Oi,
tällaistako on elämä!» sanoi hän.

»Erittäin mukavaa», sanoi hra Preemby istuutuen korituoliin, joka
ritisi aikalailla.

Christina Alberta istuutui lasikantisen pöydän reunalle ja sytytti
savukkeen. Hän näki noiden kahden tunnin ojentuvan edessään ja häntä
halutti huutaa.

Lihava palvelustyttö toi kahvia ja näytti hieman ällistyvän Christina
Albertan savuketta. Kuiskailua näyttämön ulkopuolella. Sitten tuli nti
Emily hämärästi näkyviin helmisen oviverhon takaa, käytävän päässä.
Hän tirkisteli ja hävisi taas, ja Christina Alberta lopetti rauhassa
savukkeensa. Hra Preemby joi kuppinsa tyhjäksi. Hiljaisuus. Christina
Alberta heilutti jalkojaan tahdikkaasti. Sitten hän liukui pöydältä
jaloilleen.

»Isä», sanoi hän, »mennään salonkiin katsomaan, tapahtuuko siellä
jotakin.»


5.

Entisajan täysihoitoloissa oli yhteinen päivällispöytä se sosialinen
keskus, jossa ihmiset kohtasivat toisensa, ajatukset törmäsivät
ajatuksia vastaan ja tasoittuivat toisiaan vasten. Mutta hajoituksen
henki, erikoisten pöytäin järjestelmä on muuttanut tämän kaiken, ja
nyt on tupakkahuone tai salonki se paikka, jossa löydämme jäännökset
seuraelämän muodoista, lähentelystä, loittonemisesta, hakkailusta,
peleistä ja piloista. Mutta täysihoitola Petunian seurue ei ollut
yhteiskunnallisen yhteensulamisen tilassa. Ainoana yhdyssiteenä
oli keskustelu. Burmassa olleen metsänhoitajan rouva oli varannut
itselleen nojatuolin uunin luona, ja hän kuvaili hiljaa kuiskaten,
kuinka paljon palvelijoita hänellä oli Burmassa, iloiselle rouvalle ja
neulovalle Solbén neidille. Lasisilmäinen nti Solbé oli varustautunut
pöydän taakse takan toiselle puolelle ja oli syvästi vaipunut hyvin
monimutkaiseen pasianssiin. Poskipartainen herra istui jäykkänä
toisella sohvista, _Timesin_ numeron takana, ja hänen tyttärensä istui
pöydässä ihan lähellä ja haki hänkin selvitystä pasianssin sokkeloista.
Satunnaiset vieraat olivat tiedustelleet eläviäkuvia tai huvipaikkoja
ja menneet ulos.

Kukaan ei välittänyt vähääkään hra Preembystä ja Christina Albertasta.
He seisoivat molemmat jonkun aikaa keskellä huonetta, ja sitten alkoi
hra Preemby hätääntyä, hätääntyi siinä määrin, että luopui kunniasta ja
jätti tyttärensä näiden mykkien, liikkumattomien susien uhriksi.

»Hrrump», sanoi hän. »Luulenpa melkein, että lähden tupakkahuoneeseen.
Mennään sinne polttelemaan. Tuolla, kirjakaapin päällä, on kuvalehtiä,
jos sinua huvittaisi selailla niitä.»

Christina Alberta siirtyi mataloiden kirjakaappien ääreen ja hra
Preemby poistui ryiskellen.

Hän seisoi paikallaan, ollen katselevinaan kuvitettuja piloja ja
näyttelijöiden ja seuraelämän edustajien kuvia _Sketchistä_ ja
_Tatlerista_. Silmäkulmallaan hän seuraili muita vieraita, ja kuunteli
välinpitämättömin korvin rva Bonen selostuksia palvelijatarkysymyksestä
Burmassa. »He tuovat mukaansa vastuksiksi koko perheensä, jos voivat.
Sedät ja serkut. Ennenkuin oikein käsitätte, kuinka asianlaita on...»

»Valkea nainen on tietysti täysi kuningatar siellä...»

»Päävika ruoassa oli minun kannaltani se, että se vaikutti
kiihdyttävästi hra Boneen. Hänen vatsansa... paljoa arempi kuin minkään
naisen...»

»Mutta hänhän näyttää terveeltä ja voimakkaalta,» sanoi nti Solbé.

»Kaikkea muuta, kaikkea muuta kuin sitä. Mutta ne riisiruoat, joita
siellä valmistettiin...»

Hän alensi ääntään ja nuoremman nti Solbén ja miellyttävästi
käyttäytyvän rouvan päät taipuivat häntä kohti saadakseen kuulla
runsaita yksityisseikkoja.

Mitä joukkoa nuo oikein ovat, tuumi Christina Alberta. Ovat muka eläviä
olentoja! Christina Albertasta oli hämmästyttävää, että he olivat
eläviä olentoja. Ja vaikka he olivat elossa ja olivat luultavasti
aiheuttaneet suurtakin huolta, surua, tunteita ja toiveita useille
ihmisille, ennenkuin olivat tulleet eläviksi, välttivät he nyt
mahdollisimman päättävästi kaikkea, jota sopivaisuuden äärimmäistenkin
mittojen mukaan saattoi sanoa eläväksi. Heidän hetkensä, heidän
päivänsä menivät menojaan, joku tuhat päivää vielä kullakin ja joku
kymmenentuhatta tuntia, tai enemmän. Sitten ei enää olisi mitään
mahdollisuutta elää edelleen. Ja sen sijaan että he täyttäisivät
tuon niukan määrän hetkiä ja päiviä hakemalla kaikkia mahdollisia
mielenkiihdykkeitä, kaikkein voimakkaimpia aistimuksia ja saavutuksia,
he ovat koossa täällä, jonkunlaisessa noidutussa ilmapiirissä, jossa ei
voisi tehdäkään mitään. Ei kukaan...

Christina Alberta tunsi olonsa samanlaiseksi kuin lasin alle suljettu
kärpänen. Pari kolme päivää täytyisi kyllä viettää tällä tavalla:
isähän piti saada rauhoittumaan. Mutta sitten? Täällä ei voinut tehdä
mitään. Ei iloa, ei surua, ei syntiä, eikä luovaa ponnistusta —
sillä nti Solbén käsityökin tehtiin likaiselle, painetulle paperille
piirretyn kaavan mukaan. Kaikki, mitä he tekivät, oli väistymistä,
kaikki: Nuo hienotuntoiset, kuiskatut viittauksetkin burmalaisen
riisiruoan majuri Boneen hänen nuorempina päivinään tekemistä,
vatsatauteja, hurjuutta ja villiä sukupuolisuutta aiheuttavista
vaikutuksista, joita hänen hyvä rouvansa selosti tarkkaaville
kuulijoilleen, nekin olivat toisen käden tiedon asettamista
tosiasioiden tilalle. Ja nuo pasianssit! Joutuisiko hänkin, kysyi
Christina Alberta itseltään, joutuisiko hänkin kerran pelaamaan
pasianssia täysihoitolaan? Oliko uskottavaa, että hänkin jonakin
päivänä joutuisi vapaaehtoisesti istumaan tällaisessa ilmapiirissä?

»Mieluummin myisin tulitikkuja kadulla?» kuiskasi Christina Alberta.

Mikä ihmeellinen olento ihminen onkaan! Mitä kekseliäisyyttä,
mitä voimia ja kykyjä hänessä piileekään! Hän on kehittänyt mitä
ihmeellisimpiä menetelmiä väripainoksia varten. Hän keksii paperin
ja täydellistää painotaidon. Hän valmistaa silkkiä ja norsunluuta
muistuttavia kortteja lumpuista ja kasvien syistä. Ja kuitenkin
näyttää siltä, että ihmisolennot, jotka hiukan aikaa riippuvat kiinni
elämässä kuoleman edellisen mitättömyyden ja kuoleman jälkeisen
tyhjyyden välillä, viettävät pitkiä tunteja kuin heikon juopumuksen
vallassa, yrittäen ratkaista neljän erivärisen korttisarjan sekoituksen
aiheuttamia ongelmia. Kortit! Ihmeelliset kortit! Kaikkialla maailmassa
miljoonat ihmiset, jotka liukuvat lähemmäksi kuolemaa ja tyhjyyttä,
koettavat onneaan noilla neljä kertaa kolmellatoista paperipalasella:
whistissä, bridgessä, skatissa ja sadoissa muissa pelilajeissa. He
joutuvat suorastaan erilleen koko maailmasta istuutuessaan tällaiseen
puuhaan, lampun valossa kiiltävien korttien ääreen, hämmästyäkseen,
harmistuakseen, ihastuakseen ja innostuakseen sattumista, jotka kuka
hyvänsä voisi kärsivällisellä työllä selvitellä ja luetella taulukossa
viikon kuluessa.

»Meneekö se tasan?» kysyi nuorempi nti Solbé.

»Padat ovat ihan _hassuja_ tänään», sanoi silmälasipäinen nti Solbé.

»Minun juoksee oikein hyvin», sanoi poskipartaisen herran tytär.

»Osaako tyttärenne _miss Milliganin_ pasianssin?» kysyi nuorempi Solbén
sisaruksista.

»Ei muuta kuin _kahdeksan kahdeksikkoa»_, vastasi hilpeä rouva, _»Miss
Milligan_ on liian vaikea hänelle.»

»Se on todella petomaisen vaikea», sanoi tytärpuoli. »Ei koskaan tiedä,
minne se vie.»

»Pasianssi on pasianssia», sanoi vanhempi nti Solbé. »Nykyään minä
saan sen usein tasan menemään. Mutta en mitenkään, kun padat juoksevat
niinkuin tänä iltana, molemmat kakkoset ylärivissä, eikä viimeistä
edellisessä yhtään ässää.»

Christina Alberta arveli, että oli aika vaihtaa Sketch Tatleriin. Hän
yritti tehdä sen välinpitämättömän kevyesti, mutta pudottikin tusinan
verran lehtiä maahan. »Voi peeveli!» kirkaisi hän aiheuttaen suuren
hiljaisuuden. Hän ponnisteli nostaakseen epäjärjestykseen joutuneet
vihot lattialta ja pannakseen lehdet taas paikoilleen. Sitten jatkoi
rva Bone puhettaan.

»Ettekä te voi kuvitellakaan niiden härkäpäisyyttä», sanoi hän.
»He ovat tahallaan tietämättömiä. Jos näytätte heille, kuinka on
meneteltävä, silloin he eivät ollenkaan tee sitä. Otin kerran
käsiini kokkipoikamme — sanon häntä pojaksi, vaikka hän olikin jo
keski-ikäinen mies — ja sanoin hänelle: ’No, annappa, kun näytän
sinulle yksinkertaista englantilaista ruoanvalmistusta, keitettyä
lintua kauniine valkeine kastikkeineen, muutamia meheviä perunoita
ja vihanneksia — niin että niissä säilyy koko luonnollinen tuoksu —
sitä ruokaa, joka kasvattaa noita reippaita nuoria englantilaisia.’ En
todellakaan ole hyvä keittäjä itsekään, mutta tunnen kuitenkin paremmin
englantilaisen ruoanvalmistuksen kuin hän. Mutta emme milloinkaan
päässeet kauemmaksi kuin kaikkein yksinkertaisimmin keitettyyn
lintuun. Hän ilmaisi mitä ankarimman moitteensa — todella ankaran,
tarkoitan — koko toimituksen johdosta. Kun puutuin asiaan ja rupesin
itse työhön, käyttäytyi hän hyvin kummallisesti. Hän ei halunnutkaan
koettaa tehdä sitä, mitä näytin. Ei koettanut. Hän sanoi, että jos
hän keittäisi linnun moisella tavalla, menettäisi hän kastinsa,
kadottaisi koko asemansa kokkien paikallisessa yhdistyksessä, saisi
aina kärsiä loukkauksia ja heitettäisiin ulos. Miksi, sitä hän ei
tahtonut sanoa. Kun vaadin häntä seuraamaan käskyjäni, juoksi hän edes
takaisin repien mustaa tukkaansa — mustana mielipuolena, jonka silmät
pyörivät pelottavasti. En milloinkaan saanut selville, mitä sellaisen
kiihtymyksen syytä yksinkertaisesti keitetyssä linnussa oli. 'Tämä on
minun keittiöni’, sanoi hän vain. 'Tämä on minun keittiöni.’

»Siinä sitten seisoin rauhallisesti keittäen lintuani, kun tuota
mellakkaa yhä jatkui. Hän kierteli ympärilläni. Hän puhui — onneksi
omaa kieltään. Huomasinpa, että hän pyrki näyttämään sairaaltakin
selkäni takana. Sitten hän tuli ja rukoili minua lopettamaan, kyyneleet
suurissa ruskeissa silmissään. Hän koetti ilmaista ajatuksensa
englanniksi. Majuri sanoo aina, että hän yksinkertaisesti kiroili,
mutta minä luulen tuon mies paran todella uskoneen, että jos hänen
pitäisi keittää lintu tuolla terveellisellä, yksinkertaisella tavalla,
jota kunnon ihmiset noudattavat Englannissa joka päivä, hirtettäisiin
hänet ilmaan, ja Burman suuret korpit tulisivat nokkimaan...»

Hän heitti syrjäsilmäyksen Christina Albertaan, joka nähtävästi oli
kokonaan vaipunut tutkimaan lehteään ja hiljensi ääntään.

»... nokkimaan hänen sisälmyksiään, sanokaas muuta, tuhannen, tuhannen
vuotta.»

Mieltenkuohua.

»Ei saata milloinkaan tietää, mitä nuo itämaalaiset saavat päähänsä»,
sanoi nuorempi nti Solbé. »Itä on itä ja länsi on länsi.»

Mutta nyt veti toisenlaatuinen ilmiö puoleensa Christina Albertan
huomion. Hän näki, että ohut, kaljupäinen, poskipartainen herra,
joka oli jäykkänä Timesinsä takana, ei ollenkaan lukenut tätä
englantilaisen elämän mielenkiintoista edustajaa. Hänen silmänsä
eivät olleet suunnatut lehteen, vaan sen ohi. Tuon varustuksensa
takaa hän tuijotteli lasiensa kulman läpi, oudon ankaralla tavallaan,
ilman intohimoa ja tarkoitusta, Christina Albertan mustien sukkien
verhoamien nilkkojen yläosaa, siinä missä ne heittivät viimeisen
uhmansa inhimillisille tarkasteluille kadotukseen hänen vähäisen,
mutta mukavan hameensa alle. Samalla hän huomasi, että peitetty,
mutta innokas hänen bobatun tukkansa tarkastelu oli vakavasti
häiritsemäisillään poskipartaisen miehen tyttären pasianssia, ja että
se sekoitti myös vanhemman nti Solbén toisen ja erilaisen pasianssin
korttien kunnollisen asettelun. Äkkiä, omaksi suureksi harmikseen,
tunsi Christina Alberta, että närkästyksen puna oli nousemassa hänen
poskilleen ja että taistelunhaluinen nykäys kulki hänen jäntevän pikku
ruumiinsa läpi.

»Miksi helkkarissa», kysyi nti Preemby itseltään, »miksi helkkarissa
nuori tyttö ei saisi leikata tukkaansa säästääkseen vaivaa ja harmia,
ja käyttää pukuja, joissa hän voi kävellä vapaasti? Kuitenkin oli
kasa hyvin pestyä tukkaa kymmenen kertaa parempi kuin nuo heikot,
tarkoituksettomat palmikoiden ja kiharoiden nauhapäiset vyyhdet. Ja
mitä taas tulee jalkojen ja ruumiin näyttämiseen, niin miksei saisi
näyttää jalkojaan ja ruumistaan? Se kuului juuri noitten ihmisten
yleiseen elämän välttämiseen, että he pitivät suurinta osaa ruumiistaan
peitettynä, käärittynä jonkunmoiseen myttyyn. Uskaltavatko he
milloinkaan katsoa itseään? Kerran ovat kai nuo Solbénkin neidit olleet
pieniä, somia tyttöjä, joita suuresti huvittivat heidän korsimaiset,
pienet jäsenensä, ennenkuin heille sanottiin hssh! ja käskettiin pistää
ne piiloon.

Christina Albertan miettivä taipumus oikein elävöityi hetkeksi.
Mitä tulee jaloista, jotka pistetään piiloon, joita ei milloinkaan
näytetä, eikä ihailla? Tulevatkohan ne kuihtuneiksi ja kummallisiksi,
ruumiinkelmeiksi, hullunkurisen näköisiksi ja valonaroiksi? Ja kun
sitten olet oikein käärinyt ruumiisi ja unohtanut sen, ei sinulle jää
muuta kuin esiinpistävä pää ja sinne tänne heiluvat kädet ja jalat,
joissa on piilotetut ja vääntyneet varpaat. Ja sitten voit sinä mennä
kävelylle aterioitten välillä, ja tehdä huvimatkoja turistivaunuissa
nähdäksesi, mitä jokainen näkee, ja tunteaksesi, mitä jokainen tuntee,
ja pelaat pelejä sääntöjen ja esimerkkien mukaan, ikäsi ja tarmosi
mukaan sovellettuja pelejä, ja joudut yhä enemmän pasianssin valtoihin,
kunnes olet valmis peittämään itsesi vuoteeseen viimeistä kertaa ja
kuolemaan. Pakoa! Ja minkä homman he ovatkaan aiheuttaneet syntyessään!
Sitä puuhaa, moraalisuutta ja avioliittoa, ennenkuin nuo tyhjät elämät
oli siitetty!

Mutta kaikki oli pakoa, ja näissä Skechteissä ja Tatlereissa kuvattu
elämä oli ihan yhtä suuressa määrässä pakoa. Juuri yhtä paljon. Kaikki
nuo loukkaavan siveät kaunottaret, kaupanalaiset näyttelijättäret ja
myytävät tyttäret katselevat sinua silmissään juuri oma kysymyksesi:
»Onko tämä elämää?» Nuo loppumattomat valokuvat lady Diana tästä,
ja lady Marjorie tuosta, ja herra kenestä hyvänsä ja Yorkin
herttuan ystävästä ja Shontsin herttuattaresta koiranäyttelyissä,
hevosnäyttelyissä, ratsastuskilpailuissa, kuninkaallisissa juhlissa ja
niin poispäin, ilmaisivat ehdottomasti itsepäistä epäilystä, joka oli
ikuisen vakuutuksen tarpeessa. Tennistä tai muuta sellaista pelaavien
ihmisten kuvat olivat elävämpiä, mutta niissäkin, jos katsoit niitä
oikein huolellisesti, ilmeni tuo sama pakeneminen. Pako, pako!

Christina Alberta selaili loppuun kuvalehtensä katselematta silmiensä
edessä olevia kuvia.

Mitä oli tuo elämä, jota hän ja nämä ihmiset ja kaikki muutkin
koettivat paeta leikkimällä, pelaamalla, kokoontumalla ja pilaa
tekemällä, menoissaan, suruissaan ja saloissaan? Mitä oli tuo suuri
tuolla ulkopuolella, joka joskus muistutti ääretöntä, pelottavaa,
puoleensavetävää ja karkoittavaa mustaa hirviötä, liikkeitten ja
näkemysten takana, joka kutsui häntä ja vaati häntä tulemaan?

Joku saattoi välttää sen kutsun pelaamalla pasianssia tai ehkä
korttiakin. Niin näyttivät ihmiset menettelevän. Sitä saattoi välttää
elämällä sääntöjen ja ohjeiden mukaan. Saattoi tulla aika, jolloin tuo
kutsu Christina Albertalle olla Christina Alberta viimeiseen saakka ja
täyttää salaperäinen tehtävänsä tuolle salaiselle olennolle valojen
takana, ei enää raskauttaisi hänen elämäänsä. Hän oli ajatellut sitä
jonkunlaisen levottomuuden vallassa ja väkivaltaisena itseään kohtaan,
että hän taistelisi itsensä tuota kutsua kohti. Hän ei ollut vielä
rakastanut. Mutta hän ei kuitenkaan ollut sitä välttänyt. Mutta oliko
sillä sellaista merkitystä kuin hän oli ajatellut sillä olevan? Hän ja
hänen vaatimattomat ystävänsä pelasivat epätoivoista peliä rakkauden
aineksilla maailmassa, jossa tri Marie Stopes ja hra D. H. Lawrence
olivat kaksoistähtiä, ja se oli juuri sitä, mistä pääsit läpi, ja
siitä tuli juuri sellaista, mitä oli ollut ennen. Levottomampaa,
ehkä, mutta ei kaukaisempaa. Se jätti sinut juuri siihen, missä olit
ollut, katselemaan suoraan kasvoihin tuota epätoivoa herättävää,
vastustamatonta kutsumusta jättää kaikki ja elää ja kuolla todella.

Hän oli rakastanut... Se oli ollut kummallista...

Nuo piilossa olevat ihmiset tarkastelivat häntä tarkastelemistaan,
mahdollisesti lukien hänen ajatuksensa, nähden hänen lävitseen...

Christina Alberta sulki Sketch-vihkonsa hiukan läimäyttämällä ja meni
ulos salongista juhlallisin ilmein. Hän sulki oven takanaan ja meni
alakerrokseen nähdäkseen, mitä hänen isälleen tapahtui tupakkahuoneessa.

»Jätän paraan osan jutuista taakseni», tuumi Christina Alberta.


6.

Hän huomasi, että hänen isänsä ja Burman metsien herra, hyvin pitkän
ja loistavan rykimisen jälkeen, olivat istuutuneet juttelemaan. Mutta
onnettomuudeksi ei keskustelu ollut sopiva hänelle.

»Siam, Cambodja, Tonkin, kaikki nuo maat ovat täynnä sellaisia
temppeleitä. Teidät viedään sinne ja ne näytetään teille.»

»Ihmeellistä», sanoi hra Preemby. »Ihmeellistä. Ja te ette luule, että
kaiverrukset, joista puhuitte? ... Jotakin korkeaa symbolismia?»

Molemmat herrat huomasivat Christina Albertan seisovan siinä
tarkkaavaisena ja kuuntelevana.

»Symbolismia», sanoi puita tunteva herra, »symbolismia», ja hänelle
tuli taas monimutkaisia kurkullisia vaikeuksia. »Pakanallista
siivottomuutta. Vaikea keskustella siitä... Nuori nainen on lähellä ...
Hrrump.»

»Hrrump», sanoi hra Preemby. »Tulitko tänne sanomaan hyvää yötä,
rakkaani? Me juttelemme, juttelemme... jokseenkin teknillisistä
asioista.»

»Siltä kuuluu, isä», sanoi Christina Alberta, tuli luo ja istuutui
hetkeksi hänen tuolinsa selustalle.

»Hyvää yötä, pikku isä», sanoi hän.

Miettivää hiljaisuutta.

»Minusta tuntuu siltä kuin Tumbridge Wells olisi sopiva paikka
minulle», virkkoi hra Preemby.

»Toivon, että niin on, pikku isä. Hyvää yötä.»


7.

Olemme kuvanneet jokseenkin yksityiskohtaisesti Christina Albertan
ensimmäisen illan Petunian täysihoitolassa, koska se on kaikkien niiden
hiljaisten ja tapahtumista köyhien iltojen kokoomus, joita näytti
olevan hra Preembyn edessä siellä. Se tuntui hänestä pohjattomalta
äärettömyydeltä tapahtumattomuudessaan, jossa hänelle ei voisi sattua
mitään harmillista tai häiritsevää. Viimeinen kaukainen häiriön
mahdollisuus näytti poistuvan seuraavana päivänä, kun rva Bone ilmoitti
poskipartaiselle herralle, että hän miehineen lähtisi seuraavana aamuna
Bathiin. Näytti siltä, että heillä oli ollut hyvä onni, he olivat
saaneet oikeat huoneet talveksi oikeassa täysihoitolassa, juuri siinä,
jota he kauan olivat katselleet. »Tunbridge tuntuu liian kalpealta»,
sanoi hän, »Burman jälkeen.»

Päivällinen oli samanlainen kuin edellisetkin päivälliset. Satunnaiset
vieraat olivat lähteneet, ja hra Preemby hämmästytti itseään, Christina
Albertaa, palleroista palvelustyttöä ja koko seuruetta kysymällä,
voisiko olla mahdollista lähettää hakemaan (hrrump) pullon Chiantia.
»Se on italialaista viiniä», sanoi hra Preemby neuvoakseen ja
auttaakseen lihavaa palvelijatarta hänen sitä tiedustellessaan. Mutta
viiniluetteloon ei ollut merkitty mitään Chiantia, ja keskustelun
jälkeen, joka muistutti suuresti satunnaisten vierasten eilistä,
tuotiin Preembyn pöytään pullo australialaista burgunderia ja Christina
Albertan pyynnöstä pullo kivennäisvettä.

Tämän aloitekyvyn, itseluottamuksen ja seuraelämän sääntöjen
noudattamisen näytteen jälkeen hra Preemby ei tehnyt juuri mitään muuta
kuin ryiskeli koko aterian ajan.

Päivällistä seurannut elämä salongissa oli myös jokseenkin samanlaista
kuin edellisenä iltana. Christina Alberta poltti luultavasti
luvattomat savukkeensa hallissa, polttipa kaksikin, ja nti Margaret
Rewster katseli häntä vuodeverhojen takaa keittiön luota ja nti
Emily kurkisteli portaitten yläpäästä, vaikka mitään ei sanottu.
Hra Preemby seurasi majuri Bonea tupakkahuoneeseen saadakseen
mahdollisimman paljon tarkempia tietoja temppeleitten koristuksista
ja Taka-Intian kansojen uskonnollisista tavoista. Hän oli taipuvainen
ajattelemaan, että majuri Bone suhtautui niihinkin jokseenkin kierosti
protestanttisten ennakkoluulojensa vuoksi. Mutta majuri Bone ei ollut
oikein kiukustunut itäisiin uskontoihin sinä iltana. Hän halusi puhua
Bathista ja hän puhuikin Bathista. Hän kertoi hra Preembylle hyvin
yksityiskohtaisesti Bathissa sattuneesta merkillisestä tapahtumasta.
Hän oli siellä tavannut Bone-nimisen herran, hyvin hänen näköisensä
ja ikäisensä miehen, kapteeni Bonen, joka myös oli ollut Burmassa.
Hän selosti eräitä hyvin draamallisia keskusteluja hänen itsensä ja
tuon toisen Bonen välillä, joskus peruuttaen ja korjaten sanojaan. He
olivat vertailleet sukupuitaan mitä laajimmin, eikä käynyt selville,
että he olisivat kaukaisintakaan sukua. »Merkillisin tapaus, mitä
minulle milloinkaan on sattunut», sanoi majuri Bone. »Bathissa. Vuonna
yhdeksäntoistasataayhdeksäntoista.»

Salongissa oli pasianssi etualalla, ja rva Bone puhui Bathista.
Poskipartaisen herran hilpeäluontoinen rouva sanoi ihan äkkiä »iltaa»
Christina Albertalle.

»Hyvää iltaa», vastasi Christina Alberta.

»Olette ollut kävelemässä tänään?»

»Kyllä, olimme Kilpikonnakalliolla, Korkealla ja Eridgen puistossa.»

»Miellyttävä kävelyretki», sanoi hilpeäluontoinen rouva ja kiinnitti
taas huomionsa rva Boneen. Christina Alberta huomasi, että häntä
tarkasteltiin, mutta ei välittänyt siitä.

Ei taaskaan ollut muuta tekemistä kuin selailla kuvalehtiä. Tällä
kertaa hän katseli kuvat loppuun saakka, mutta lehdissä oli
kirja-arvosteluja ja muutamia lyhyitä kertomuksia. Christina Alberta
luki ne kaikki.

Mennessään sanomaan hyvää yötä isälleen, täytyi hänen päästä johonkin
ratkaisuun. »Isä», sanoi hän, »torstaina, siis ylihuomenna, minun
täytyy palata Lontooseen. Eräät luennot alkavat jo.»

Hra Preemby ei vastustellut sen enempää.

Kolmas ilta oli yleensä samanlainen kuin toinenkin, paitsi että Bonet
olivat lähteneet ja että Christina Albertaa elähytti ajatus, että hän
pääsisi seuraavana päivänä Tunbridgen tyhjyydestä Lontoon kiivaaseen
kuohuntaan. Siellä oli taas eräs satunnainen vieras, huolimattoman
näköinen, ylioppilaan tapainen nuori mies, jolla oli aika tukku
voiteilla kammattua tukkaa ja jonka moottoripyörä oli särkynyt juuri
Tunbridge Wellsin lähistöllä. Hän asui jossain kaukana pohjoisessa,
luultavasti Northumberlandissa. Hänen piti nyt odottaa pari kolme
päivää Tunbridgessa, kunnes joku särkynyt osa hänen pyörästään olisi
korjattu Coventryssä. Hän oli turvaantunut Petunian täysihoitohan,
mutta muuten hänellä oli kovin paha onni, sillä hänellä ei ollut
rahaa sen vertaa, että hän olisi voinut lähteä käymään Lontoossa,
ja sen vuoksi hänen piti jäädä Tunbridgeen. Hän opiskeli geologiaa
Cambridgessa ja hänellä oli kivinäytteitä mukanaan pyöränsä laukussa.
Nämä tosiseikat hän ilmoitti koko huoneen yli hra Preembylle jokseenkin
yksipuolisen keskustelun kuluessa.

Alusta saakka ei Christina Alberta voinut pitää tuosta nuoresta
cambridgeläisestä. Hän oli nuorempi, kypsymättömämpi Teddy Winterton,
hänellä oli nenäkäs, huono käytöstapa toisen nenäkkään, hyvän käytöksen
sijasta, eikä hänellä ollut ulkonaisia etuja eikä komeutta. Puhuessaan
hra Preembyn kanssa hän katseli tyttöä. Mutta tällä ei ollut mitään
aavistusta siitä, mitä osaa hän saattaisi näytellä isän ja hänen
elämässään.

Kun hän ja isä menivät halliin kahville ja polttamaan savuketta,
tuli nuori mieskin sinne, ja asettui läheiseen pöytään jatkaakseen
keskustelua. Oliko Tunbridge Wells hauska paikka? Oliko mitään
mahdollisuutta päästä pelaamaan golfia tai tennistä?

»Täällä on koko joukko hauskoja kävelyteitä», sanoi hra Preemby.

»Käveleminen ei ole kovinkaan hauskaa yksinään», sanoi nuori mies.

»Mutta huomioiden tekeminen on aina iloa», sanoi hra Preemby.

»Koko tämä seutu on perin tarkoin tutkittu», sanoi nuori tiedemies.
»Onko täällä museota?»

Sitä ei hra Preemby tiennyt.

»Joka kaupungissa pitäisi olla museo.»

Kahvi ja savukkeet loppuivat. Tänä iltana hra Preemby kannatti
salonkia. Majuri Bone oli mennyt, tupakkahuone ei ollenkaan vetänyt
puoleensa, ja hra Preemby oli vaihtanut muutaman ystävällisen sanan
poskipartaisen herran kanssa ja luvannut tulla hänen seuraansa.
Christina Alberta tuli mukaan. Nähdessään vanhat kuvalehdet muisti
hän ostaneensa kirjan tänä aamuna, toisen käden käännöksen Rousseaun
»Tunnustuksista». Hän lähti hakemaan sitä. Hän tapasi nuoren
cambridgelaisen yhä istumassa hallissa savuketta polttaen.

»Aika ikävää täällä», sanoi hän.

»Oh, enpä tiedä», sanoi Christina Alberta hajamielisesti kulkien hänen
ohitseen.

»Ei paljoa tekemistä, vai mitä?»

»Tänään ei ole mikään juhlailta.»

»Olen kiikissä.»

»Saattepa sietää sen.»

»Olisiko teillä halua lähteä ulos hakemaan jotakin hauskaa?» sanoi
nuori cambridgeläinen kooten kaiken rohkeutensa.

»Valitan», sanoi Christina Alberta ja kääntyi mennäkseen.

»Ettehän pahastunut?» kysyi nuori cambridgeläinen.

»Teitte kiltisti ajatellessanne minua», sanoi Christina Alberta, joka
olisi mieluummin nähnyt, että häntä pidettäisiin hiukan hävyttömänä
kuin vähääkään sievistelevänä. »Hyvää metsästystä.»

Ja nuori cambridgeläinen ymmärsi, että hänet oli hyljätty.

Christina Alberta palasi salonkiin kokeakseen taas tuota pelottavaa
mitättömyyttä. Mutta hänellä oli kuitenkin Rousseauta luettavana ja
huomenna hän olisi Lontoossa.

Mitä Rousseausta? Hän oli aina halunnut tietää, kuinka hän suhtautuisi
Rousseauhon.

Hän luki teosta kello kymmeneen. Mutta hän ei osannut pitää Rousseauta
erikoisessa arvossa. Hänen olisi pitänyt tuntea muutama Uuden Toivon
tytöistä. He olisivat näyttäneet hänelle...


8.

Kolmeen viikkoon ei Christina Alberta palannut Tunbridge Wellsiin, ja
kun hän palasi, oli hän kokenut koko joukon sellaista, millä on oma
vaikutuksensa tämän tarinan kulkuun. Tämä tarina kertoo hra Preembystä,
ja me emme erikoisemmin pidä tuosta uudenaikaisesta kertomuksesta,
joka ei jätä nuorta tyttöä omiin oloihinsa, vaan seuraa häntä hänen
yksityisimpiin ja sisäisimpiin asioihinsa saakka. Christina Alberta
olisi ollut ällistynyt ja pahoillaan ja olisi suuttunut sellaisesta
uteliaisuudesta. Riittäköön se, että hänen ympärilleen oli kokoontunut
sellainen joukko tapahtumia, että hän ei moneen päivään ollut ehtinyt
ajatella mahdollisesti ihan yksinäistä pikku isäänsä Tunbridge
Wellsissä. Sitten tuli kirje, joka sai hänet kiireenvilkkaa palaamaan
sinne.

»Pidän asiaankuuluvana kertoa sinulle», kuului kirje, »että minulle
on ilmoitettu mitä tärkeimpiä tietoja kaikkein tärkeimmistä asioista,
ja että minun pitää kertoa sinulle niistä. Ne näyttävät muuttavan
koko elämämme. Tiedän, että olet uponnut opintoihisi, mutta nämä
tiedot ovat niin tärkeitä, että minun täytyy keskustella niistä sinun
kanssasi heti. Aioin tulla atelieriin kertomaan sinulle niistä, mutta
luultavasti hra Crumb olisi siellä, ja pitäisin parempana kertoa niistä
sinulle täällä, sopivammassa ympäristössä. Eräitä niistä pidät todella
uskomattomina.»

»Tietoja?» virkkoi Christina Alberta lukien uudelleen kirjeen.
»Tietoja?»

Hän lähti Tunbridge Wellsiin sinä iltana.



Viides luku.

SUOMUT PUTOAVAT HRA PREEMBYN SILMISTÄ.


1.

»Suomut», sanoi hra Preemby, »ovat pudonneet silmistäni.»

He olivat valinneet kirkon luota paikan, josta oli laaja näköala
kaupungin yli, kaupungin, jota koristivat oopperatalon vihreät kuvut
ja joka lepäsi siinä ikäänkuin talot olisivat kumotut vaunuista loivaa
rinnettä pitkin. Takana olivat Kentin kukkulaseudun hämärät ääriviivat,
siniset ja kaukaiset.

Christina Alberta odotti jatkoa.

»Noita kokemuksia», jatkoi hra Preemby rykäisyn silloin tällöin
keskeyttäessä puheen, »kaikkia noita kokemuksia... on vaikea selittää.
Luonnollisesti arvelen, että olet taipuvainen epäilemään — niinkuin
äitisikin. Hän oli aina epäilevä. Etenkin sielullisiin ilmiöihin
nähden. Hän sanoi, että ne ovat pötyä. Ja kun äitisi sanoi, että jokin
oli pötyä, niin se oli pötyä. Vain silloin hän vihastui, jos sanoit,
että ne olivat jotakin muuta. Kuten minä... aina avomielinen. Ei mitään
dogmeja kuitenkaan. Hän vain hillitsi minua.»

»Mutta, onko sinulla ollut sielullisia kokemuksia? Kuinka sinulla
saattaa olla sielullisia kokemuksia täällä?»

»Anna minun kertoa koko tarina järjestyksessä. Tahdon, että sinä näet
kaiken niinkuin minäkin, järjestyksessä.»

Kuinka se alkoi?»

Hra Preemby ojensi armollisesti kättään. »Salli minun kertoa se omalla
tavallani.»

Christina Alberta puri huultaan ja tutki hänen piirteittensä
rauhallista päättäväisyyttä. Mikään ei jouduttanut häntä; hän sai
kertoa tarinansa sellaisena, miksi hän oli sen suunnitellut.

»Mielestäni», sanoi hra Preemby, »en ole kovinkaan herkkäuskoinen.
On kyllä totta, että en ole oikein taipuvainen väittelemään. En puhu
paljoakaan. Ajattelen ja teen huomioita, ja minulla on jonkunlainen
taipumus arvostella ihmisiä. Minua ei nähdäkseni ole erikoisen helppo
pettää. Ja on huomattava, että minä panin alulle koko jutun. Se alkoi
minun vihjauksestani. En tiedä, mikä sen pani päähäni, mutta tiedän,
että juuri minä panin koko asian alulle.

»Tiedäthän, että lähdettyäsi Petunian täysihoitolan seura supistui
kuuteen henkeen ottamatta lukuun tuota nuorta cambridgelaista
herraa, joka oli, kuten nti Rewster sanoo, tuollainen muuttolintu.
Luonnollisesti me kuusi vetäydyimme yhä enemmän yhteen. Siinä olivat
molemmat Solbén sisarukset, jotka kumpikin ovat hyvin älykkäitä nuoria
naisia, ja hra ja rva Hockleby ja nti Hockleby, ja minä. Jouduimme
yhteen päivällisillä sinä iltana kuin sinä olit lähtenyt. Oli hiukan
kylmä, ja meillä oli tulta salongissa, ja nti Solbé, se, jolla on
silmälasit, koetti opettaa minulle erään pasianssin. Jouduimme hyvin
mielenkiintoiseen väittelyyn siitä, olisiko mahdollista tahdon avulla
pakottaa joku kortti nousemaan. Olen aina ollut taipuvainen uskomaan,
että eräitten ihmisten, sellaisten, joilla on lahjat, on mahdollista
tehdä niin, mutta hra Hockleby osoittautui perin epäileväiseksi
tässä asiassa. Hän sanoi, että jos pakan päällä tosiaan olisi eräitä
määrättyjä kortteja valmiina käännettäviksi, ja jos joku tahtoisi,
että toisia kortteja kääntyisikin, niin se merkitsisi sitä, että
jollakin olisi todella mahti puhtaalla tahdon voimalla tehdä uudestaan
pakan kaksi korttia, vaihtaa ne taas keskenään, tehdä ne valkoisiksi,
painaa niitten kuviot uudelleen ja niin poispäin. Minä koetin
selittää hänelle, ettei se ollut filosofisesti mahdollista muutoin
kuin ennakkomääräyksen avulla. Jos teidät oli määrätty tahtomaan,
että sellaisen kortin piti olla pakan yläpäässä, niin se kortti oli
ennakolta määrätty olemaan siinä. Hän väitti...»

»Mutta onko välttämätöntä kertoa minulle kaikesta tuosta, isä,
ennenkuin tulemme teidän sielullisiin kokemuksiinne?»

»Sillä valaisen vain sitä tosiseikkaa, että hra Hockleby oli perin
epäilevä henkilö.»

»Oliko nuori cambridgelainen läsnä väitellessänne?»

»E-ei ollut. Hän oli luultavasti mennyt autovajaan katsomaan, joko
hänen pyöränsä oli tuotu. Ainakin hän oli menossa autovajaan sitä
katsomaan.»


2.

Hra Preemby yskähti ja aloitti uuden osaston kertomuksessaan.

»Se alkoi oikeastaan illalla päivällisen jälkeen», sanoi hän. »Menin
tupakkahuoneeseen tupakoimaan ja sitten menin salonkiin, ja kun tulin
salonkiin, en ajatellut okkulttisia ilmiöitä enempää kuin kuun yli
lentämistä. Mutta kun tulin salonkiin, näin nti Solbén katselevan
pasianssikorttejaan, jotka hän juuri oli levittänyt, ja se tapa,
jolla hän piti käsiään pöydällä, muistutti mieleeni sitä tapaa, jolla
ihmiset, joista olen lukenut, pitävät käsiään pöydällä, kun haluavat
saada pöydän tanssimaan. Ja melkein ajattelematta sanoin: 'Kas, nti
Solbé, tehän pidätte käsiänne pöydällä juuri samalla tavalla kuin jos
haluaisitte saada pöydän pyörimään.’ Sanoin sen juuri tällä tavalla.
Hra Hockleby luki juuri lehteään — _Timesiä_, muistaakseni, mutta
se saattoi olla _Morning Postkin_ — mutta hän laski sen alemmas
kuullessaan minun puhuvan ja sanoi: 'Ettehän toki uskone sellaisia
hullutuksia, hra Preemby?’

»Hänen vaimonsa istui selin minuun, ja siitä tavasta, jolla hän puhui,
päättelin hänen syövän jotakin makeaa tai keksiä sillä hetkellä. 'Minä
uskon’, sanoi hän. 'Teimme sitä kotona hyvin usein, ennenkuin menin
naimisiin.’

»Ja en tiedä, mikä sen lennätti päähäni, Alberta. Tuntui siltä kuin
joku sisälläni olisi sanonut sen, enkä minä, taikka sitten se oli
jonkunlaista vastustushenkeä, jota aina olin tuntenut tuota Hocklebytä
vastaan, mutta joka tapauksessa sanoin: 'Minua huvittaisi todella
koettaa jotakin tuollaista pöydän pyörittämistä.’

»Nuorempi nti Solbé on todella viehättävä nuori nainen, kun oppii hänet
tuntemaan, ja näyttää siltä kuin hän olisi hiukan lukenut okkulttista
kirjallisuuttakin.»

»Kuinka vanha hän on, isä?» kysyi Christina Alberta silmäillen häntä
hiukan epäilevän näköisenä.

»En luule hänen juuri olevan enempää kuin kaksi- tai kolmekolmatta,
korkeintaan neljäkolmatta. Ja hyvin paljon lukenut, hyvin paljon
lukenut. No niin, hän sanoi, että häntä huvittaisi koettaa sitä. Nti
Hockleby, vaikka isä nähtävästi oli kasvattanut häntä hyvin suureen
epäilyyn, oli myös utelias. Sanalla sanoen me siis koetimme. Vain hra
Hockleby vastusti, mutta rva Hockleby ei välittänyt siitä. Hän oli
ainoa joukossamme, joka milloinkaan oli nähnyt sellaista, ja niinpä
hän järjesti kaiken ja sanoi, mitä oli tehtävä. Valitsimme hyvin lujan
pöydän, sen, jonka päällä tavallisesti on tuo suuri kukkaruukku, ja kun
sammuttelimme valoja...»

»Mutta miksi te sen teitte, isä?»

»Niin menetellään aina», sanoi hra Preemby. »Se tekee ilmapiirin
suosiollisemmaksi. Sytytimme kynttilän, jonka nti Margaret hankki
meille, ja sammutimme kaikki sähkövalot. Sitä tehdessämme tuli sinne
nuori herra Charles Fenton ja kysyi... Mitä hän nyt kysyikään? Hän
käytti omituista sanaa. Niin, 'Hemmetti’, sanoi hän, 'mitä nyt on
tekeillä?’»

»Hänkö oli se nuori moottoripyöräilijä?»

»Niin, se nuori cambridgelainen herra. Selitimme, mitä aioimme,
ja pyysimme häntä mukaan. Hän kertoi, ettei hän tiennyt mitään
psyykillisistä ilmiöistä, ei ollut milloinkaan kokeillut niillä ja
näytti olevan hyvin epäilevällä kannalla, ottaisiko osaa yritykseen.
’En luule, että siitä tulee mitään’, sanoi hän. 'Tuhlaamme vain aikaa.’
Nyt muistankin, että hän oli lähdössä johonkin varieteehen, mutta
tulikin takaisin ja sanoi, että satoi. On hyvin tärkeää huomauttaa,
ettei hän ollut ollenkaan innokas ottamaan osaa yritykseemme, ja ettei
hän tiennyt yhtään mitään psyykillisistä ilmiöistä, koska, näetkö,
ja kuten kerronkin sinulle, huomasimme pian, että hänellä oli ihan
merkilliset psyykilliset lahjat, paljon suuremmat psyykilliset lahjat
kuin kellään meistä.

»Me järjestäydyimme siis pöydän ympärille tavalliseen tapaan, peukalot
ja pikkusormet toisiaan koskettaen, ja vähään aikaan ei näyttänyt
tapahtuvan mitään. Huomasimme nti Emilyn kurkistelevan raollaan
olevasta ovesta, ja sillä oli ehkä epäedullinen vaikutus. Arvelen hänen
ihmetelleen, mitä me puuhasimme ja miksi olimme pyytäneet kynttilää
hänen sisareltaan. Silloin hra Fenton tuli hyvin vastahakoiseksi ja
mutisi itsekseen ja sanoi, että tämä oli tyhmin tapa viettää iltaa,
mitä hän milloinkaan oli kokenut. Oli hiukan vaikeaa saada häntä
pysymään vaiti ja jatkamaan. 'Hyvä on’, sanoi hän hiukan ärtyisesti.
'Tehkää miten tahdotte.’ Ja silloin kuului äkkiä kaksi kiivasta
kolahdusta, kimeää kuin pistoolin pamahdus. Ne eivät kuuluneet ihan
pöydän alta, vaan ikäänkuin ilmasta, noin jalan tai parin päässä
permannosta. Ja sitten alkoi pöytä liikkua. Ensin hitaasti, hiipien
permantoa pitkin, ja sitten hyvin kiivaasti kohoillen ja tyrkkien
käsiämme. Se oli hyvin kaameaa ja vaikuttavaa, Christina Alberta,
todella hyvin kaameaa ja vaikuttavaa. Pöytä kohosi luullakseni ainakin
kaksi jalkaa, mutta silloin hra Hockleby rikkoi renkaan ja se putosi
jokseenkin raskaasti paikoilleen, tuntui minusta, ja jalka kolautti
häntä nilkkaan. Hän huudahti ja kumartui hieromaan jalkaansa, mutta
hämärässä valaistuksessa hän löi otsansakin pöydän kulmaan. Näytti
melkein siltä kuin se olisi ollut rangaistus hänen epäilyistään.
Kiersimme palamaan pari lamppua, että hän näkisi. ’En pidä tästä’,
sanoi hra Fenton. 'Tämä on hiukan liian konstikasta minulle.’

»Pyysin häntä koettamaan vielä kerran.

»’En pidä siitä, että tuo pöytä keikkuu tuolla tavoin’, sanoi hän. ’Se
osoittaa huonoa esimerkkiä tuoleille. Otaksukaapa, että joku niistä
rupeisi leikkimään verkkopalloa meillä. Voisitte saada ilkeän kolauksen
tuollaiselta hyppelevältä tuolilta. Ja sitäpaitsi se muistuttaa minusta
liiaksi matkaa Kanaalin yli.’

»Luulen, että olimme kaikki aikalailla kiihtyneet siitä, mitä oli
tapahtunut, ja kaikki muutkin, myös hra Hockleby, olivat innokkaita
jatkamaan.

»'Ensi kerralla painan sen alas’, sanoi hän. Luulen hänen hiukan
epäilleen, että hänen vaimonsa tai minä olisimme jollakin lailla
aiheuttaneet ilmiön. Nähtävästi oli spiritismi pitkäaikaisen riidan
aihe hänen ja hänen vaimonsa kesken. Hänen vaimonsa sanoi nähneensä
pöytien liikkuvan ennenkin, mutta ei niin kiivaasti kuin tämä.

»Istuuduimme taas pöydän ääreen. Olimme tuskin odottaneet
minuuttiakaan, kun pöytä alkoi liikahdella mitä erikoisimmin, ja
sitten suorastaan hyppäsi ilmaan niin äkkiä, että vanhempi nti Solbé
lensi leposohvan yli, joka oli siellä, ja minä sain iskun leukaani.
Oli aivan vapauttavaa saada valot taas palamaan ja nähdä hra Hocklebyn
pitelevän pöytää sille kuuluvalla paikalla. 'Peeveli’, sanoi hän aika
kovaa. 'Peeveli vieköön! Pysy paikallasi!’ Nti Hockleby ja hänen isänsä
auttoivat jaloilleen nti Solbén, joka oli pitkänään permannolla,
hysteerisen naurukohtauksen vallassa heilutellen jalkojaan.

»’En pidä tästä’, sanoi hra Fenton. 'Se menee lävitseni kuin
sähkövirta.’

»Hän puhui aivan vilpittömästi.

»Ainoa meistä, jolla oli kokemusta okkulttisista ilmiöistä, oli
rva Hockleby, eikä hän ollut ottanut osaa sellaisiin kokeisiin
avioliittonsa jälkeen hra Hocklebyn kanssa viisi tai kuusi vuotta
sitten miehensä epäuskoisuuden vuoksi. Hän sanoi nyt olevan selvää,
että joku hyvin voimakas ja päättäväinen henki oli läsnä ja koetti
päästä yhteyteen kanssamme, ja hän selitti meille yksinkertaisen ja
selvän menetelmän siitä, kuinka tuo yhteys järjestettäisiin. Meidän oli
käytävä uudelleen pöydän ympärille ja meidän oli lueteltava kirjaimisto
läpi, ja kun tulisimme siihen kirjaimeen, jota henki halusi, niin se
koputtaisi kerran, ja niin pääsisimme johonkin varmuuteen. On olemassa
merkkijärjestelmä, jonka henkimaailma näyttää oivallisesti tajuavan, ja
jossa yksi koputus merkitsee ’ei’ ja kaksi koputusta 'kyllä’ ja niin
poispäin.

»Rupesimme menettelemään siten», sanoi hra Preemby. »Kysyimme,
haluaisiko henki tavata meille jotakin, ja se vastasi kahdella hyvin
kuuluvalla kolkutuksella, ja sitten luetteli hra Hockleby kirjaimet: A
B C ja niin poispäin. Kun päästiin S:ään, kolkutti henki niin kovaa,
että hypähdin.»

»Ja mitä te saitte tavatuksi, isä?»

»Nimen, joka oli aivan outo minulle silloin: — _Sargon_, ja sitten:
_kuningasten kuningas_. Kysyimme oliko kanssamme keskusteleva henki
Sargon? Vastaus kuului: Ei. Oliko Sargon läsnä? _Kyllä_. Kuka
keskusteli kanssamme? _Oujah_. Kuka oli _Oujah? Taikuri_. Oli hyvin
hidasta tavata jokainen sana tällä tavoin, ja kun olimme päässeet niin
pitkälle, olimme kaikki väsyksissä. Etenkin hra Fenton oli väsynyt. Hän
haukotteli ja näytti perin uupuneelta ja sanoi vihdoin olevansa niin
nääntynyt ja turta, että hänen täytyi mennä levolle. Se oli tietenkin
hyvin luonnollista, sillä vaikka kukaan meistä ei sitä huomannut, oli
hän varsinainen Oujahin hallitsema medio. Hän meni nukkumaan ja me
koetimme jatkaa ilman häntä, mutta taika oli poissa, emmekä me saaneet
kuulla pienintäkään koputusta. Niin istuimme siinä tunnin keskustellen
tapahtumasta. Hra Hockleby etenkin oli hyvin ällistynyt, ja sitten
menimme kaikki nukkumaan.»

»Tietysti hra Fenton kolkutti», sanoi Christina Alberta.

»Silminnähtävästi hänen läsnäolonsa oli tarpeen, että kolkutuksia
kuuluisi», oikaisi hra Preemby. »Hän oli medio ihan tietämättään.»

Syntyi hiljaisuus.

»Jatkakaa tarinaanne», sanoi Christina Alberta.


3.

»Seuraavana iltana satoi taas, ja kun hänen pyöränsä ei ollut tullut,
oli hra Fenton taas valmis liittymään meihin vielä kerran. Hän
vastusteli ensiksi hiukan, selittäen, että hän ja hänen sukulaisensa
olivat baptisteja, ja hän epäili, ettei tämä vain ollut noituutta ja
Raamatussa kiellettyä. Mutta sain hänet luopumaan siitä mielipiteestä.
Tällä kertaa tavasimme hyvin merkillisen ilmoituksen: _Herää, Sargon!
Nouse, taikka olet iäksi kaatunut!_

»Minulla oli heti alusta alkaen sellainen tunne, että nuo Sargonin
ilmoitukset koskivat jollakin lailla minua itseäni. Nyt sain äkkiä
vakaumuksen. Kysyin: 'Onko Sargon läsnä?’ _On_. Tiesin, että hän olisi.
'Onko hän joku tästä seurasta?’ _On_. 'Tämäkö herra?’ kysyin näyttäen
hra Hocklebyä. Hyvin äänekäs _ei_. 'Minäkö?’ _Niin_.

»Huomasin, että hra Hockleby tämän kuullessaan näytti närkästyneeltä,
ikäänkuin hänen olisi mielestään pitänyt olla Sargon.

»Hra Fenton nousi äkkiä ylös. 'En voi kestää tätä enempää’, sanoi
hän. 'Pääni tuntuu ihan turralta. Olen varma siitä, että tällainen
on syntiä.’ Hän kulki huoneen läpi ja istuutui äkkiä nojatuoliin,
ja hänen kätensä jäivät riippumaan reunojen yli — se oli noita
kretonkipeitteisiä suuria nojatuoleja. Olimme kaikki hyvin
kummastuneita, mutta minä omalta kohdaltani olin hyvin ihmeissäni
siitä, että minä olin tuo Sargon, ja että minua niin äkkiä oli vaadittu
ryhtymään toimintaan. En vielä silloin ymmärtänyt täydellisesti, mitä
tuo kaikki minuun nähden merkitsi, mutta aavistin, että se merkitsi
hyvin paljoa.»

»Mutta mitä arvelit sen merkitsevän?» sanoi Christina Alberta terävästi
ja hänen ällistynyt katseensa haki isän kasvoja. Hra Preembyn siniset
silmät näkivät näkyjä kaukaisten kukkuloiden tuolla puolen, fantastisia
valtakuntia, salaisia kaupunkeja, mystillisiä perintätietoja, ja
hänen kulmakarvansa olivat rypyssä hänen ponnistaessaan saadakseen
kertomuksensa pysymään yhtenäisenä.

»Kaikki aikanaan», vastasi hra Preemby. »Anna minun kertoa tarinani
omalla tavallani. Kerroin kai sinulle hra Fentonin sanoneen, että hän
tunsi olonsa raskaaksi ja tukalaksi. Onneksi käsitti rva Hockleby heti
tilanteen. Hän oli ‘nähnyt samanlaista ennenkin. 'Älkää ponnistelko
sitä vastaan’, sanoi hän. 'Antautukaa siihen. Nojatkaa taaksepäin
tuolissanne. Jos haluatte maata paikallanne, niin maatkaa. Jos haluatte
puhua jotakin, puhukaa. Antakaa taian vaikuttaa.’ Ja hän kääntyi minuun
päin ja kuiskasi: 'Transsi.’

»'Mitä transsi on?’ sanoi hra Fenton samassa tilassa. 'Mitä on transsi?’

»Rva Hockleby alkoi liikutella kättään hänen kasvojensa edessä.
Sivelyiksi kai ne niitä sanoivat. Hän sulki silmänsä, ja hänen päänsä
vaipui taapäin. Istuimme kaikki odottaen hänen ympärillään, ja nyt hän
alkoi mutista.

»Aluksi hän lausui vain mielettömyyksiä: 'Oojah, voojer, boojer’,
sellaisia sanoja. Mutta sitten selvemmin: 'Oujah, taikuri, Sargonin
palvelija. Oujah tulee palvelemaan Sargonia. Herättämään hänet.’ Tämän
jälkeen hän taas näytti puhuvan vain hullutuksia. 'Mikä on hiiri, kun
se kehrää?’ kuiskasi hän omalla äänellään ja sitten: 'Tuo kirottu
moottoripyörä.’

»Rva Hockleby sanoi, että se oli varsin luonteenomaista tämän
suuntaiselle transsille, ja sitten otti hra Hockleby kynän ja paperia
kirjoittaakseen muistiin kaiken, mitä hän sanoisi.

»Kun hra Fenton taas puhui, ei hän enää puhunut omalla äänellään, vaan
omituisesti, käheästi kuiskaten, joka oli ihan toisenlaista kuin hänen
tavallinen puheensa. Se oli Oujahin, häntä hallitsevan Oujahin ääntä.
Hän mursi hiukan, sumeriankieleen, luulen.

»Hän sanoi hyvin hämmästyttäviä asioita. Luulen, että tuo Oujah
välttämättä tahtoi vetää huomioni puoleensa vakuuttamalla minulle
tietävänsä asioita, salatulta asioita, joita kukaan muu ei tiennyt.
Samalla hän ei halunnut, että muut ymmärtäisivät liian selvästi, minne
hän pyrki. Kuinka hän menetteli? Mitä jaksanen muistaa? Hra Hockleby
kirjoitti muistiin koko joukon, mutta tähän mennessä minulla ei ole
ollut aikaa jäljentää sitä. 'Meren ja erämaan poika’, hän sanoi,
'sinisen meren ja hedelmättömän hiekan.’ Onko liian fantastista pitää
sitä viittauksena Sheringhamiin? 'Koskia ja paljon vettä ja pyörä
sinisellä pohjalla.’ Se on jo ällistyttävämpää. Mutta kosket ja
paljo vesi saavat minut ajattelemaan pesuhuoneitamme. Ja muistathan
hakaristin sinisissä kuljetusvaunuissamme? Muinaiset kansat sanoivat
hakaristiä auringon pyöräksi. Armeijoita, joitten valkoiset vaatteet
häilyvät, pitkä rintama järjestettynä — vapautuksen armeijat.’ Tämä
taas on omituista. Minulle puhutaan armeijoista ja siis — älä luule
minua hupsuksi! — kuivaushuoneistamme ja rattaista. Se muistuttaa
esinettä, joka tulee läpinäkyväksi, kun toinen asetetaan sen taakse.»

»Oletko varma, että sanat kuuluivat juuri niin, isä?»

»Hra Hockleby on kirjoittanut ne muistiin. Jollen olisi kertonut niitä
aivan oikein, niin saathan nähdä hänen muistiinpanonsa.»

»Hakaristi saattaa olla sattuma», tuumi Christina Alberta. »Taikka
sitten olet piirtänyt sen jonkun sanomalehden reunaan. Teet sen
välistä, ja hän on voinut nähdä sen.»

»Mutta se ei sovi siniseen pohjaan. Hän tehosti kovasti sinistä
pohjaa. Ja olihan siinä muutakin, sellaista, jonka vain minä ja äitisi
tiedämme. Ja pikku asioita, jotka koskevat vain minua. En voisi
kertoa niitä sinulle kertomatta kaikkea. Disissä eläneen isoisäni
nimi. Hänen nimensä oli Munday. On hiukan vaikeaa esittää asioita,
vaikka itse olisikin täysin varma niistä. Ja kaikkeen tähän sekaantui
katkonaisia viittauksia suureen kaupunkiin ja kahteen lännen kuninkaan
tyttäreen ja taikuriin. Ja hän sanoi minua myös Belzasariksi. Belzasar
näytti liikuskelevan edestakaisin hänen ajatuksissaan. 'Tule takaisin
maailmaan, joka on joutunut sekaannukseen.’ Ne ovat huomattavia sanoja.
Ja sitten: 'Varokaa naisia. He ottavat valtikan kuninkaan kädestä.
Mutta tietävätkö he, kuinka on hallittava? Kysykää Tutankhamenilta.
Kysykää erämaiden raunioilta.’»

»Pyh», sanoi Christina Alberta, »niinkuin naisilla milloinkaan olisi
ollut kunnollista tilaisuutta yrittää.»

»Mutta kuitenkin, hra Hockleby on kirjoittanut kaiken muistiin...
Ja minusta tuntui kuin sekin olisi soveltunut minuun, koska suuren
hellyyteni takia äitiäsi kohtaan olin antanut niin monen vuoden
elämästäni kulua hukkaan. Hän sanoi vielä paljon muuta, hyvin
vaikuttavia asioita. Mutta olen kertonut sinulle kylliksi, että
tietäisit, mitä on tapahtunut. Vihdoin hra Fenton toipui, paljon
äkillisemmin kuin tällaisissa tapauksissa on tavallista, sanoi rva
Hockleby. Hän suoristautui, haukotteli ja hieroi silmiään. 'Herra
Jumala!’ huudahti hän. 'Mitä roskaa tämä on? Minä menen nukkumaan.’

»Kysyimme, tunsiko hän olevansa väsynyt. Hän sanoi olevansa. 'Ihan
näännyksissä’, kuuluivat hänen sanansa.

»Kysyimme, siihenkö hänen tiedonantonsa päättyi.

»'Mikä tiedonanto?’ kysyi hän. Hän ei vähääkään muistanut
ilmoittaneensa mitään. 'Olenko puhellut?’ hän kysyi. 'Tämä ei
ole sellainen tilanne, johon pitäisi joutua. Mitä olen sanonut?
Toivottavasti en mitään loukkaavaa. Jos olen, pyydän anteeksi. Minun ei
pidä enää milloinkaan tehdä mitään tällaista.’

»Rva Hockleby sanoi, ettei hän milloinkaan ollut tavannut henkilöä,
jolla olisi ollut niin suuret ja lupaavat lahjat psyykillisten
ilmiöiden alalla. Hän sanoi olevansa oikein pahoillaan sellaista
kuullessaan. Rouva sanoi, että hänen tulisi hoitaa ja kehittää niin
harvinaista lahjaa, mutta Fenton selitti, ettei hän voisi sitä tehdä
sukulaistensa vuoksi. Sade oli lakannut, ja hän sanoi lähtevänsä hiukan
kävelemään, ennenkuin rupeaisi levolle. Hän oli täysin vilpitön ja
luonnollinen alusta loppuun saakka ja jokseenkin haluton. Ja hän näytti
todella väsyneeltä.»

»Eikö hän yhtäkkiä ruvennut nauramaan?» kysyi Christina Alberta.

»Miksikä hän olisi nauranut? Hän näytti olevan hiukan peloissaan
siitä, mitä oli ilmoittanut. Seuraavana päivänä saapui hänen
pyöränsä. Rva Hockleby teki parhaansa saadakseen hänet vielä kerran
mukaan iltapäivällä jatkamaan ilmoituksiaan, mutta hän ei tahtonut.
Hän kyseli vain Tilburyn lauttaa ja nousuveden aikaa. Hän ei edes
tahtonut ilmoittaa nimeään eikä osoitettaan. Kun puhuin siitä, että
hra Hocklebyn muistiinpanot pitäisi lähettää _Occult Reviewiin_, tuli
hänelle oikein hätä. Hän selitti, että jos hänen nimensä näkyisi
tällaisten asioiden yhteydessä, syntyisi siitä vakava selkkaus hänen
perheensä kanssa. Hän ei edes sallinut, että merkitsimme hra F.
Cambridgestä. 'Pankaa kokonaan toinen nimi’, sanoi hän, 'joku ihan
erilainen nimi. Pankaa mitä hyvänsä sellaista, joka vain ei muistuta
minua, esim. hra Walker Lontoosta. Taikka jotakin sellaista.’»

»Meillä ei ollut tietenkään muuta mahdollisuutta kuin suostua.»


4.

»Ja siinäkö on koko sinun saamasi ilmestys, isä?»

»Se oli vain alkua. Sillä sen jälkeen aloin minä muistaa. Aloin muistaa
yhä enemmän ja enemmän.»

»Muistaa?»

»Yksityisseikkoja omasta elämästäni. Kokoontuneita muistoja. Tuo nuori
hra Fenton oli vain n.s. ensimmäinen aukko unohduksen verhossa, joka
riippui nykyisen elämän ja koko entisen olotilani välillä. Nyt se on
revennyt ja valahtanut auki, niin että voin nähdä sen läpi kymmenistä
paikoista. Nyt alan muistaa, mikä todella olin ja mitä minusta todella
voi tulla...

»Tiedäthän, Christina Alberta, en ole milloinkaan oikein uskonut,
että olin oma itseni, en edes koulupoikana. Ja nyt on hyvin
mielenkiintoista, kuinka tiedän ja käsitän selvästi, että olen joku
muu. Olen aina ollut joku muu.»

»Mutta kuka luulet sitten olevasi, isä?»

»Sikäli kuin saatan muistaa, olin ensiksi Porg-niminen päällikkö
kaupungissa, jonka nimi oli Kleb ihan maailman alussa, eeoneja,
eeoneja sitten, ja minä kesytin kansani ja opetin sille monenlaisia
asioita. Sitten myöhemmin olin tuo Sargon — Sargon, kuninkaitten
kuningas. Täkäläisessä kirjastossa on hyvin vähän hänestä Encyclopedia
Britannicassa. Se, joka otti hänen nimensä, — minun nimeni kolmetuhatta
vuotta myöhemmin, oli nousukas, assyrialainen petkuttaja, ja siitä ne
kertovat — hän sekaantui riitoihin juutalaisten kanssa ja valloitti
Samarian — mutta minä olin oikea Sargon paljoa aikaisemmin kuin oli
juutalaisia tai mitään sellaista, paljon ennen Abrahamia ja Jakobia.
Ja myöhemmin olin Belzasar, babylonialaisten viimeinen kruununprinssi,
mutta se ei ole ihan selvää. Se pysyykin epäselvänä. Vain osa muistiani
on tähän mennessä vaiennut. Ja mahdollisesti olen vielä ollut joku
muukin. Mutta se henkilö, joka nyt on selvimpänä muistissani, on
Sargon. Hän on palannut minun muodossani.»

»Mutta, isä, uskotko todella tuohon kaikkeen?»

»Uskonko!... Minä tiedän. Paljon ennen kuin sain nämä ilmoitukset,
oli minulla nuo aavistukset, tuo varmuus, että olin joku muu.
Nyt näen selvästi. Voin muistaa päiviä Akkadiassa juuri nyt yhtä
hyvin kuin muistan hetkiä Woodford Wellsissä. Saattaisin melkein
epäillä, että milloinkaan olen elänyt Woodford Wellsissä; se tuntuu
nyt niin kaukaiselta. Sinä iltana kun hra Fenton oli lähtenyt,
ja kun olin käynyt vuoteeseen, alkoivat nuo muistot tulla. Olin
vuoteessa, ja sitten en yhtäkkiä ollutkaan vuoteessa: nojasin
pieluksiin katoksen alla, puhtaasta valkeasta villasta hyvin
kauniisti kudotun ja kultarihmalla, tunnuskuvilla, vaakunoilla ja
muilla sellaisilla merkeillä kirjaillun katoksen alla, ja huomasin
olevani loistoveneessäni Eufratilla. Kaksi kuninkaan tytärtä,
sisarusta, joilla oli hoikat kaulat, ja jotka muistuttivat paljon
Solbén molempia neitejä, paitsi että he olivat paljon kauniimpia...
ja varmasti nuorempia... paljon nuorempia... ja puettuina lämpimän
ilman vaatimusten mukaan pääasiallisesti kudottuun kultaan... istui
vieressäni ja leyhytti minulle viileyttä kuninkaallisella purppuralla
värjätyillä, kotkan sulista tehdyillä viuhkoilla. Ja jalkojeni juuressa
istui neuvonantajani Prewm, joka, omituista kyllä, oli kovasti hra
Hocklebyn näköinen: — juuri sama raudanharmaa poskiparta ja sama
pieni tukkatupsu korvien yläpuolella. Hänellä oli yllään hyvin pitkä
viitta jostakin mustasta, villan tapaisesta aineesta, ja hän teki
muistiinpanoja puisella puikolla kostealle savitaululle. Näytti
siltä kuin hän olisi kirjoittanut savipiiraaseen. Hänen takanaan
olivat aluksen upseerit jonkunlaisella sillalla — heillä oli päässään
pronssilla reunustetut nahkakypärät — ja sitten saattoi nähdä soutajat
alhaalla, jotka oli kahlittu airoihinsa, ja molemmin puolin levisi
ruskea virta, jonka pintaa tuuli hieman liikutteli. Pienet veneet
pakenivat antaakseen meille tilaa. Niillä oli karkeat, vinot purjeet ja
ne laskivat niitä ja kääntelivät niitä kaikki samalla tavalla ja juuri
samaan aikaan. Se oli hyvin somaa katsella. Rannikoilla oli pieniä
kyliä, savitiilisine taloineen, ja palmuja yksinään ja ryhmissä, ja
jokapaikassa oli alkuperäisiä laitteita, suuria, kaartuvia vinttureita
kuin jättiläismäisiä kalanruotoja veden nostamiseksi virrasta maan
kastelemista varten. Ja ihmisiä oli kokoontunut kaikkialle virran
rannoille, ja he kumartuivat käsineen ja otsineen veteen huutaen:
'Sargon valloittaja! Sargon kuningasten kuningas!’»

»Mutta tuohan on unta, isä.»

»Kuinka voisin uneksia sellaista, josta en milloinkaan ole kuullut enkä
nähnyt mitään?»

»Sellaista sattuu.»

»Ei satu», vastasi hän voittamattoman itsepäisesti. »Muistan palanneeni
etelästä, jossa olin rauhoittanut monia sotaisia heimoja, elamiittejä
ja perriziittejä, jebusiittejä ja sellaista väkeä, ja nyt olin tulossa
pääkaupunkiini. Muistan selvästi monta yksityiskohtaa sotaretkeltä, ja
tiedän, että tahtoani ponnistamalla voisin muistaa enemmänkin oikeassa
järjestyksessä. Unissa tapahtuu mahdottomia, jos jälkeenpäin ajattelet
unia, ovat ne pelkkää sekasotkua, mutta tämä on kaikki järkevää ja
järjestettyä. Saattaisi ajatella, Christina Alberta, etten milloinkaan
ennen olisi uneksinut, ja että kaikki nämä entisen olotilan muistot,
jotka nyt tulvivat mieleeni, ovat vain mielikuvitukseni harhaa. Mutta
voin palata suoraan taaksepäin, niinkuin kaikki olisi tapahtunut
eilen, ja olen paljoa varmempi siitä, että olen Sargon, kuin siitä,
että olen Albert Edward Preemby, isäsi. Edellinen on oikea oma itseni,
jälkimmäinen on hyvin yksinkertainen, vaatimaton verho, joka jostakin,
minulle vielä selittämättömästä syystä on kätkenyt minut maailmalta.»

Hän heilutti kättään ylpeämmin kuin hänen tapansa oli. Hän istui
paikallaan silmät avoimina, katsellen näkymättömiä asioita.

Tyttö katseli häntä ääneti jonkun sekunnin. Hän koetti päästä selville
hänen hämmästyttävän puheensa täydestä merkityksestä.

»Ja siinäkö oli saamanne ilmoitus, isä?» kysyi hän vihdoin.

»Sinun tulee tuntea minut», sanoi hra Preemby, »palvella ja auttaa
minua.»

(Auttaa häntä! Kuinka hän voisi auttaa häntä tai itseään? Kuinka
pitkälle olivat asiat kehittyneet? Mitä hänen olisi tehtävä?)

»Oletteko kertonut tästä kenellekään muulle, isä?» kysyi hän
äkillisesti. »Oletteko kertonut?»

Hän käänsi juhlalliset kasvonsa hiukan enemmän tyttöä kohti.

»Niin, siinä», selitti hän, »on meidän oltava hyvin vaiteliaita ja
varovaisia — todella hyvin varovaisia. Täällä ja tähän aikaan ei ole
hetki julistaa, että Sargon, kuningasten kuningas, on tullut takaisin
sivistyksen keskuuteen, jonka perustamiseksi hän on tehnyt niin paljon.
On oltava varovainen, Christina Alberta. On olemassa vastustava henki.

»Kerroin esimerkiksi jotakin ensimmäisestä näystäni — sano sitä uneksi,
jos haluat — hra Hocklebylle. Kerroin hänelle, kuinka hän ja Prewm
olivat yhdennäköisiä. Se ei miellyttänyt häntä ollenkaan. Hän on
kapinallinen, tottelematon olio. Ja sitäpaitsi — sitten — muistin, mitä
tapahtui Prewmille Oujahin neuvon mukaan...

»Ja sittemmin olen myös huomannut, että vaikka itse onkin varma
jostakin, niin siitä ei seuraa, että saisi muut ihmiset vakuutetuiksi.
On totta, että rva Hockleby ja molemmat Solbén neidit ovat pyytäneet
minua kertomaan enemmän unistani... hekin sanovat niitä uniksi. Mutta
heidän tapansa oli pikemmin uteliasta kuin kunnioittavaa ja olen ollut
hyvin pidättyväinen.»

»Niin onkin viisasta, isä», sanoi Christina Alberta. »Sinun on
ajateltava arvokkuuttasi.»

»Minun on tietysti ajateltava arvokkuuttani. Kuitenkin...»

Hän teki taas kädellään uuden suurenmoisen liikkeen.

»Tässä olen, ja tässä on minun maailmani. Minun maailmani! Hoidin
sitä sen lapsuudessa. Opetin sille lakia ja tottelevaisuutta. Tässä
olen, kaikkein vanhin hallitsijoista. Ramses ja Nebukadnezar, Kreikka
ja Rooma, kuningas ja keisarikunnat, eilisen päivän tapahtumia,
välikohtauksia nukkuessani. Olen selvästi nukkunut. Ja selvästi
ei minua ole lähetetty takaisin maailmaan ilman tehtävää. Maailma
on nyt suuri ja täynnä ihmisiä, Christina Alberta, mutta se on
hajaannustilassa. Sanomalehdetkin huomauttavat siitä. Kansat eivät nyt
ole onnellisia. He eivät ole onnellisia, niinkuin minun hallitessani
Sumeriaa tuhansia vuosia sitten. Sumerian auringossa ja rikkaudessa.

»Mutta mitä voit tehdä, isä?»

Rakas lapseni, prinsessa, sitä minun on ajateltava. Ei mitään hätäilyä,
ei mitään kiirettä.»

»Ei», sanoi Christina Alberta.

Syntyi hiljaisuus. »Vain yksi henkilö näyttää luottavan minuun.
Nuorempi neiti Solbé. Sanoitko jotakin, lapseni?»

»En, jatka vain.»

»Kysyin häneltä, eikö hänkin ollut uneksinut jotakin, eikö hänelläkin
ollut joitakin hämäriä muistoja entisestä olotilasta. Hänessä näyttää
olevan jotakin, mikä tukee ajatuksiani omituisella, hämärällä tavalla.
Hyvin epäselviä tietoja. Hän kertoo niistä arasti, kun hänen sisarensa
ei ole kuuntelemassa. Mutta hän on erehtynyt siinä suhteessa,
että hänen sukulaissuhteensa minuun olisi ollut hyvin läheinen ja
erikoinen. Hän ei ollut kuningattareni. Siinä hän on väärässä. On ehkä
luonnollista, että hän ajattelee siten, mutta muistan aivan selvästi,
kuinka asiat olivat. Hän oli yksi kahdestakymmenestä jalkavaimosta,
joitten tehtävänä oli kantaa kotkansulkaisia viuhkoja.»

»Oletko sanonut hänelle sen?»

»En vielä», sanoi hra Preemby. »En vielä. Näissä asioissa on oltava
hyvin hienotunteinen.»

Taas syntyi hiljaisuus. Christina Alberta katseli rannekelloaan. »Kas
niin!» huudahti hän. »Nyt tulemme liian myöhään aamiaiselle.»

Christina Alberta pani merkille heidän palatessaan Petunian
täysihoitolaan, että isän tapa ja käytös oli äkkiä muuttunut. Hän
näytti suuremmalta ja pitemmältä, hänen kasvonsa olivat kirkkaammat
ja hän piti päätään korkealla. Hän ei edes yskäissyt kertaakaan. Hän
näytti odottavan, että ihmiset ja asiat väistyisivät hänen tieltään, ja
ikäänkuin polku olisi ollut hänen astuttavakseen etukäteen levitetty
matto. Jos hän olisi kyennyt näkemään itsensä, olisi hän huomannut
samanlaisen muutoksen omassa käytöksessään. Tanssi oli poissa hänen
askeleistaan. Hän asteli eteenpäin raskaasti, niinkuin sellainen, jonka
hartioita painava elämäntaakka saattaa äkkiä tulla liian painavaksi.

He tulivat myöhään aamiaiselle, sillä kaikki muut vieraat olivat jo
paikoillaan alkamassa. Jokainen kääntyi katselemaan hra Preembyn
kasvoja heidän tullessaan huoneeseen, ja sitten he katselivat toisiaan.
»Te olette siis palannut luoksemme», sanoi rva Hockleby Christina
Albertalle katsoen häntä silmiin.

»On hauskaa olla taas täällä», sanoi Christina Alberta.



Kuudes luku.

CHRISTINA ALBERTA KYSYY NEUVOA VIISAALTA MIEHELTÄ.


1.

Christina Alberta ja Paul Lambone olivat olleet hyviä ystäviä melkein
vuoden. Tämä piti tytöstä ja ihaili häntä, ja sikäli kuin hänen
kirjalliseen toimintaansa sopi, tutki hän tyttöä. Christina Alberta
piti hänestä ja luotti häneen ja esiintyi parhaassa valossaan hänen
kanssaan ollessaan.

Paul Lambone kirjoitti novelleja, lyhyitä kertomuksia ja opettavaisia
kirjoja, ja häntä pidettiin arvossa etenkin novelliensa läpitunkevan
viisauden ja neuvojensa erinomaisuuden takia. Juuri hänen läpitunkeva
viisautensa oli kohottanut hänet kirjailijoiden yleisestä köyhyydestä
ja auttanut hänet verraten varakkaaseen asemaan. Ei suinkaan sen
vuoksi, että hänen asioittensa hoito olisi ollut viisasta, mutta
hänen viisautensa laatu oli hyvin myyntikelpoista. Eräät kirjailijat
menestyvät erikoisen intohimoisen voimansa, toiset pidättyväisyytensä
ja totuutensa vuoksi, ja eräät taas mainion kekseliäisyytensä takia,
vieläpä muutamat sen vuoksi, että kirjoittavat hyvin, mutta Paul
Lambone menestyi lempeytensä ja viisautensa vuoksi. Kun luitte hänen
tuotteitaan, niin tunsitte todella, että hän oli todella suruissaan
henkilöittensä onnettomuuksien ja sopimattoman käytöksen takia ja
halukas auttamaan heitä niin paljon kuin vain saattoi. Ja kun he
hairahtuivat tai tekivät syntiä, saattoi hän joka kerran sanoa teille,
mikä olisi ollut parempi toimintatapa. Hänen opettavaiset teoksensa ja
etenkin hänen »Jokapäiväisen viisauden kirjansa» ja »Mitä on tehtävä
sadassayhdessä tapauksessa», kävivät kaupaksi laajalti ja aina.

Mutta niinkuin tuo Jaakko, Englannin kuningas, jolle Raamattu on
omistettu, oli Paul Lambone paljoa viisaampi ajatuksissaan ja
neuvoissaan kuin teoissaan. Pienissä asioissa ja useimmiten hänen
tekonsa olivat hupsuja, itsekkäitä, päättämättömiä, tai kaikkea
tätä samalla kertaa. Hänen viisautensa ei näyttänyt riittävän hänen
silmiensä tasalle, ja hänen kasvonsa ja ruumiinsa, kätensä ja jalkansa
näyttivät saaneen mitä onnettomimpia taipumuksia joita rajoitti hänen
yleinen välinpitämättömyytensä enemmän kuin todellinen itsehillintä.
Hän voi erinomaisesti etenkin sen takia, että hän oli veltto. Hän pyysi
tuotteistaan kaikkein korkeimman mahdollisen palkkion, koska se oli
ihan yhtä helppoa kuin matalimman pyytäminen, ja silloin oli olemassa
aina se mahdollisuus, että kauppaa ei syntyisi ja häneltä säästyisi
vaiva lukea korjausvedokset. Hän kokosi rahaa, sen vuoksi, että hän
oli liiaksi yrittelemätön ostaakseen jotakin ja joutuakseen vastaamaan
omaisuudestaan, ja niinpä hän antoi erikoisen liikkeen sijoittaa ne
hänelle. Hänen kirjallinen maineensa oli suuri, koska kirjallinen
maine Englannissa ja Amerikassa riippuu melkein kokonaan selvästä
julkaisemisen haluttomuudesta. Hänen tyylinsä pyöristetty kauneus
johtui hänen kiinteästä haluttomuudestaan kirjoittaa kahta sanaa siinä,
missä yksikin riitti. Ja siinä mukavuudessa ja joutilaisuudessa,
jonka hänen välinpitämättömyytensä tuotti hänelle, istui hän
paikallaan, puhui ja oli nerokkaan viisas ja paisui lihavammaksi kuin
oli terveellistä. Hän koetti syödä vähemmän pitäen sitä parempana
vaihtoehtona ruumiinharjoitukseen nähden, mutta ruoan ja juoman edessä
hänen välinpitämättömyytensä jätti hänet pulaan ja petti hänet. Hän
sai valmiiksi yhtä ja toista, ja oli aina innokas uusiin asioihin,
koska ne pelastivat hänet ikävästä, paljon tarpeettoman toimeliaisuuden
viekkaasta sukulaisesta. Hänellä oli kallis, pieni huvila Ryen luona
Kentissä, jonne hän voi ajaa autolla ilman tarpeetonta vaivaa, aina kun
oli väsynyt Lontooseen, ja heti kun hän kyllästyi huvilaansa, saattoi
hän tulla takaisin kaupunkiin, milloin halusi. Hän kävikin usein
vieraisilla, koska oli liian häiritsevää olla ottamatta vastaan kutsuja.

Paul Lambonen viisaudella, se on sentään myönnettävä, oli kumminkin
rajansa. Usein on vaikeampi nähdä sitä, mikä on lähellä meitä,
kuin sitä, joka on kauempana. Moni paksu-pekka, joka katselee
maailmankaikkeutta kirkkain, terävin silmin, näkee hyvin vähän
varpaitaan eikä tiedä mitään väliin tulevasta vaikeudesta, ja joku
alitajuinen seikka Paul Lambonen sielussa kieltäytyi itsepäisesti
tunnustamasta monien hänen yksityistoimiensa puutteellista luonnetta.
Hän tiesi olevansa veltto, mutta hän ei suvainnut tunnustaa itselleen,
että tuo velttous oli perusteellista ja puutteellisuus. Hän arveli,
että varastossa olisi toinen, hyvin tarmokas Paul Lambone. Hän ajatteli
itseään mielellään nopeasti ja tarkasti päättävänä miehenä, joka
kerran toimeen tartuttuaan kykeni olemaan pelottavan tarmokas. Hän oli
viettänyt monta tuntia nojatuolissa puutarhan penkillä ja niittyjen
mättäillä suunnitellen toimintatapaa useissa erilaisissa tilanteissa,
kuten sodassa, liike-elämässä, rikoksien yhteydessä tai kotoisissa
riidoissa. Hänen mielisankarinsa todellisessa elämässä olivat Napoleon,
Julius Caesar, lordi Kitchener, lordi Northcliffe, Ford ja muut
samanlaiset sankarilliset työmyyrät.

Hän piti Christina Albertasta tämän kiihkeän innon takia. Tyttö
hommaili aina jotakin, piti seisomista istumista parempana ja löi
jalkojaan yhteen keskustellessaan ihmisten kanssa. Hän ihannoi tytön
intoa, hän suurenteli hänen kiihkeyttään todellista suuremmaksi. Hän
oli salaisesti vakuuttautunut siitä, että tytöllä oli linnun veri,
astetta tai useampaakin kuumempaa kuin tavallisesti. Hän tiesi, että
tytöllä mielikuvitukseen nähden oli paljon yhteyttä hänen kanssaan. Hän
nimitti häntä viimeisten päivien pyhäksi, etuvartiaksi, äärimmäisen
nykyaikaiseksi tytöksi ja elämän voimaksi. Hän ilmaisi avoimesti
säälivänsä sitä yksikätistä, avutonta miestä, jonka tulisi nykyisten
yhteiskunnallisten lakiemme mukaan pian mennä naimisiin tytön kanssa,
astua hänen askeleitaan ja koettaa pitää häntä järjestyksessä.

Christina Alberta oli kerran tai pari ollut teellä hänen luonaan. Hän
käsitti hänen ihailunsa ja epäili eräänlaista kiintymystä ja lämmitteli
tuossa ihailussa ja alttiudessa. Hän piti hänen kirjoistaan, ja
ajatteli, että hän oli suuresti samanlainen kuin hän itsekin luuli.
Tyttö kertoi hänelle kaikenlaisia asioita itsestään, niin että hänen
silmänsä usein pyöristyivät.

Ja Lambone oli viisas kaikin puolin häneen nähden, pelottavan viisas.


2.

Oli mielenkiintoista kuulla Christina Albertan soittavan ja kysyvän,
saisiko hän tulla teelle ja kysymään neuvoa. »Tule vain heti», sanoi
Lambone, »olen ihan yksin teen aikaan».

Hän laski kuulotorven paikalleen ja tuumi: »Ihmettelenpä, mitä se nuori
nainen nyt puuhailee, ja mitä hän tahtoo minua tekemään puolestaan?»

Hän palasi olohuoneeseensa, heittäytyi komealle persialaiselle
divanilleen ja katseli sievää hopeista kattilaa, joka kiehui
spriilampun päällä. »Rahaa hän ei pyydä», tuumi hän. »Hän ei ole
sitä lajia, joka koettaa saada rahaa. Hän on kai polttanut nahkansa
jossakin... Nykyaikaiset tytöt ovat hiukan liian topakoita... ihan
liian topakoita yleensä... Toivon, ettei se ole mitään vakavaa...
Hänkin on aika poikaa puolestaan.»

Christina Alberta saapui aikanaan. Yhtä suorana kuin aina, mutta
kuitenkin hiukan lyödyn ja surkean näköisenä.

»Setä», sanoi hän, sillä sellainen oli heidän suhteensa luonne.
»Minulla on huolia. Olette antanut minulle kaikenlaisia neuvoja.»

»Ota päällystakki yltäsi», sanoi Lambone, »istu alas ja laita
minulle hiukan teetä. Olen seurannut rakkausjuttujasi jonkun aikaa
silmäkulmallani. En ole ollenkaan hämmästynyt.»

Christina Alberta pysähtyi puuhissaan päällystakki kädessään ja
tuijotti häntä. »Se ei merkitse mitään», sanoi hän. »Sen pikku jutun
minä kyllä hoidan. Sellainen kuin se on. Älkää huolehtiko minusta siinä
suhteessa. Älkää kuvitelko mitään. Mutta on olemassa jotakin muuta,
jotakin toisenlaista.»

Hän heitti takkinsa tuolin selustalle ja seisattui hopeisen
teetarjottimen ääreen.

»Tunnette isäni», sanoi hän kädet lanteilla.

»En milloinkaan ole nähnyt lapsestaan niin eroavaa isää.»

»Niin», hän mietti, kuinka selittäisi asian. »Hän on ruvennut
käyttäytymään kummallisesti. Ihmiset saattavat ajatella — sellaiset
ihmiset, jotka eivät tunne häntä — että hän on menettämäisillään
järkensä.»

Hra Lambone mietti. »Oliko hänellä milloinkaan sellaista erikoista
järkeä, jossa olisi menettämistä?»

»Älkää tehkö pilaa. Hänen järkensä oli kyllin hyvä estääkseen häntä
joutumasta pulaan, mutta nyt on tapahtunut jotakin sellaista, mihin se
ei riitä. Ihmiset saattavat ajatella — muutamat luulevat jo — että hän
on hullu. Ne saattavat tehdä lopun hänestä. Ja se koskee juuri häntä
ja minua. Se on vakavaa, setä. Ja minä en tiedä, mitä pitäisi tehdä.
En tiedä kylliksi, voidakseni toimia. Olen huolissani. Minulla ei
ole ketään ystävää, jolle voisin puhua siitä. Ei ketään. Saattanette
ajatella, että minulla on ystävättäriä. Ei ole. En tule toimeen
vanhempien naisten kanssa. Ne tahtovat holhota minua. Taikka luulen
ainakin niin. Ja minä hermostutan heitä. He tuntevat, he tietävät — ne
oikeat — etten minä, niin, etten minä kunnioita heidän periaatteitaan.
Ja toiset taas vihaavat minua. Siksi että olen nuori. Tytöt osaavat...
ei mitään sellaista, mitä minulta nyt puuttuu.»

»Mutta onhan olemassa mieskin», sanoi Lambone, »jolta voit vaatia
palvelusta.»

»Tunnetteko, kuka hän on?»

Hän oli suora: »Näkeehän sen.»

»Jos te tunnette hänet...» Tyttö ei puhunut loppuun.

»Tunnen hyvin vähän tuota nuorta miestä», sanoi Lambone.

»Kävin Teddyn luona», sanoi Christina Alberta enemmittä selityksittä.
»Käännyin hänen puoleensa, ennenkuin soitin teille. Hän tuskin
kuunteli, mitä minulla oli sanottavaa. Hän välitti siitä vähät.» Tyttö
vavahti. Äkkiä nousivat kyyneleet hänen silmiinsä. »Hän vetelehti
paraikaa atelierissään. Hän suuteli minua ja koetti saada minut
kiihtymään. Hän tuskin halusi kuulla, mitä minulla oli sanottavaa
hänelle... Siinä se, mitä rakastajalta saa...»

»Vai onko se mennyt niin pitkälle», mietti Paul Lambone salaisesti
pahoillaan ja huomautti sitten hiukan myöhästyneesti: »Ei jokaiselta
rakastajalta.»

»Häneltä kuitenkin.»

»Ja sinä tulit pois?»

»Niin, kuinkas muuten?»

»Hm», sanoi Lambone. »Olet polttanut nahkasi paljon enemmän kuin
luulinkaan, Christina Alberta. Paljon enemmän kuin luulinkaan.»

»Menköön Teddy helvettiin!» huudahti Christina Alberta tavallista
kiivaammin ja äänekkäämmin rohkaistakseen itseään. »Mitä se enää
merkitsee. Teddyn ja minun välini ovat lopussa. Olin hupsu. Se on
mennyttä. Kysymys on isästäni. Mitä minun on tehtävä isälleni?»

»No niin, kerro minulle ensiksi kaikki», sanoi Lambone. »Tiedäthän,
etten vielä ole juuri ollenkaan päässyt perille siitä, mikä on hätänä.
Ja ennenkuin aloitat, niin istu tuohon nojatuoliin ja valmista teetä.
Ei, ei kuitenkaan. Hermosi ovat ärtyneet ja saatat rikkoa jotakin. Olet
saanut ensimmäisen kerran kokea täysi-ikäisen ihmisen huolia. Istu,
äläkä puhu mitään muutamaan minuuttiin. Olen iloinen, että tulit minun
luokseni, hyvin iloinen... Pidin todella tuosta sinun isästäsi. Hän oli
pieni mies, viattomine silmineen. Siniset silmät. Ja hän puhui... mitä
roskaa hän puhuikaan? Kadonneesta Atlantiksesta. Mutta se oli hyvin
miellyttävää roskaa... Ei, älä keskeytä. Anna minun koota vaikutelmani
hänestä, kunnes olet saanut teetä.»


3.

Kun tee oli keitetty, Christina Alberta nauttinut kupillisen ja tullut
hiukan rauhallisemmaksi, sanoi Lambone, joka mielestään oli järjestänyt
kaiken mainiosti, että hän voisi aloittaa.

»Hän on tulemassa omituiseksi, mutta tiedättehän, että hän ei silti
todella ole menettämäisillään järkeään. Eikö niin? Ja niin se onkin»,
sanoi Christina Alberta, »katsokaas...» hän vaikeni.

Lambone istuutui toiseen nojatuoliin ja joi teetään mukavassa
asennossa. »Se on hiukan vaikeaa», sanoi hän.

»Katsokaas», sanoi Christina Alberta rypistäen kulmiaan tulen
loisteessa, »hänellä on erityisen vilkas mielikuvitus. On aina
ollut, aina. Hän on aina elänyt puoleksi unessa. Olemme aina
olleet paljon yhdessä, melkein siitä saakka kuin synnyin, ja
aikaisemmasta nuoruudestani saakka muistan hänen puheensa, loputtomat
puheensa kadonneesta Atlantiksesta, pyramidien salaisuuksista,
jogeista ja Tiibetin laamoista. Ja astrologiasta. Kaikista
tuollaisista kaukaisista, ihmeellisistä, mahdottomista asioista.
Mitä kaukaisemmista, sitä parempi. Niin, hän sai melkein minutkin
uneksimaan. Olin maailmaan eksynyt kaukaisen Atlantiksen prinsessa.
Minä leikin sitä usein, ja joskus hipoivat leikkini melkein uskomista.
Saatoin esittää prinsessaa kokonaisen iltapäivän. Sellaisia
lapsenpäiväisiä unelmia.»

»Niin minäkin», sanoi Lambone. »Päiväkausia saatoin olla suuri
intiaanipäällikkö, alituiseen tuomittu kuolemaan ja alituiseen —
naamioitu pieneksi valmistavan koulun poikaseksi. Asian mahdottomuus
ei vaikuttanut unelmiini vähääkään. Jokainen menettelee niin yhden tai
useamman kerran.»

»Mutta hän on unelmoinut koko elämänsä ajan. Ja nyt hän uneksii enemmän
kuin milloinkaan. Hän on menettänyt kaiken tajun siitä, että se on
unta. Ja joku teki hänelle kepposet Tunbridge Wellsissä. Ollenkaan
tietämättä, mitä se merkitsi hänelle. He näyttävät puuhailleen
spiritismillä niinä iltoina, jolloin minä olin Lontoossa, pöydän
tanssittamisella ja niin poispäin, ja eräs henkilö, jolla ei ollut
parempaa tekemistä, uskotteli joutuneensa transsiin. Hän kertoi
isälle, että isä oli Sargon, Sargon I, kuninkaitten kuningas, oli
hänen nimensä, joka oli Akkadian tai Sumerian herra — tiedättehän
— aikoja sitten, ennenkuin Babylon oli syntynytkään ja ennenkuin
sitä ajateltiinkaan. Mies, joka sen sanoi, ei olisi voinut keksiä
mitään onnettomampaa, sikäli kuin isästä oli kyse. Hän oli, näettekö,
ihan valmis siihen. Luopuminen Woodford Wellsistä, missä hän oli
kuluttanut samoissa oloissa koko elämänsä, oli erottanut hänet, vielä
suuremmassa määrässä kuin hän jo muutenkin oli eristettynä, kaikesta
todellisuudesta. Hän oli juuriltaan jo ennenkuin tuo luulo tavoitti
hänet. Ja nyt se on nielemäisillään hänet. Se sopi erinomaisesti
hänelle. Se — sai hänet vakautumaan. Paljon ennenkuin hänet vielä voi
saada perääntymään puhumalla äidistäni, pesulaitoksen ajopeleistä,
taikka muista tutuista asioista. Mutta nyt en enää saa häntä takaisin.
En kykene. Hän on Sargon valepuvussa, palannut maailman herraksi, ja
hän uskoo sen yhtä vakavasti kuin minä uskon olevani hänen tyttärensä,
Christina Alberta Preemby, joka paraikaa puhelee kanssanne. Se ei enää
ole uneksimista. Hän on saanut todisteensa ja hän uskoo.»

»Ja mitä hän sitten aikoo tehdä?»

»Kaikenlaista. Hän aikoo julistaa itsensä maailman herraksi. Hän sanoo,
että asiat ovat huonolla tolalla, ja tahtoo korjata kaiken.»

»Ne ovatkin huonolla tolalla», sanoi Lambone. »Ihmiset eivät aavista
lähimainkaan, kuinka huonolla. Mutta — otaksun, että vaikka hän onkin
harhaluulojen vallassa siitä, kuka hän on, niin ei se vielä ole
mielenvikaisuutta. Aikooko hän tehdä jotakin häiriötä?»

»Pelkään sitä.»

»Jo piankin?»

»Se juuri huolettaa minua.»

»Katsokaas», jatkoi tyttö, »pelkään, että hän vaikuttaa useista
ihmisistä mielipuolelta. Hän on palannut Lonsdalen talleihin.
Meidän oli eilen lähdettävä Tunbridge Wellsistä. Muutaman tunnin
irtisanomisella. Se juuri harmitti minua. Muutaman päivän oli kaikki
ihan hyvin. Oikeastaan meidät ajettiin pois tuosta täysihoitolasta.
Siellä oli pelottavan epämiellyttävä mies siellä, eräs hra Hockleby, ja
hän näytti saaneen ankaran vastenmielisyyden isää kohtaan. Tunnettehan
tuollaisen vastenmielisyyden, joka äkkiä tarttuu ihmisiin?»

»Se on ihmisluonteen hyvin epämiellyttävä puoli. Tiedän kyllä. Ovatpa
eräät ihmiset alkaneet tuntea vastenmielisyyttä minuakin kohtaan...
Mutta jatka...»

»Hän ja hänen tyttärensä alkoivat tulla levottomiksi isän
kummallisuuden vuoksi. He säikyttivät Rewsterin neidit, sisarukset,
jotka pitävät täysihoitolaa. He sanoivat, että hän saattaa raivostua
millä hetkellä hyvänsä, ja niin oli joko meidän tai heidän lähdettävä.
Siellä ne kaikki kuiskuttelivat porraskäytävissä, puhelivat poliisin
hakemisesta ja hänen karkoittamisestaan. Mitä minun piti tehdä? Meidän
oli lähdettävä. Katsokaas, isällä oli sellainen harhaluulo, että koska
hän oli Sargon, niin hra Hockleby oli myöskin elänyt aikaisemmin
ja ripustettu seipääseen kapinallisen käyttäytymisen johdosta. Sen
sijaan, että olisi antanut menneen olla mennyttä, niin kuin sellaisessa
tapauksessa olisi pitänyt tehdä, sanoi isä jotakin sensuuntaista
hänelle, ja hra Hockleby katsoi sen uhkaukseksi. Kaikki on niin
vaikeaa, näettehän.»

»Ei kai hän koettanut lävistää häntä uudelleen seipäällä tai jotakin
sellaista?»

»Ei, ei hän sellaista tee. Hän vain on tekevinänsä tuollaisia kamalia
tekoja mielikuvituksessaan. Ei hän sellaista tee.»

»Ja hän on nyt Lontoossa?»

»Hänellä on jonkunlainen käsitys siitä, että hän on kuninkaan yliherra,
ja hän haluaa mennä Buckinghamin palatsiin ja sanoa hänelle sen. Hän
sanoo, että kuningas on kaikin puolin hyvä mies, ja heti kun hän
kuulee, kuinka asiat ovat, hän tunnustaa isän lääninherrakseen ja
asettaa hänet valtaistuimelle. Jos hän todella yrittää tehdä jotakin
sellaista, niin hänet varmasti suljetaan hullujenhuoneeseen. Ja hän on
kirjoittanut kirjeitä pääministerille, lordikanslerille, Yhdysvaltain
presidentille ja Leninille ja niin poispäin, käskien heitä odottamaan
häntä ja hänen ohjeitaan. Sain hänet kuitenkin olemaan panematta niitä
postiin, kunnes hänellä olisi oma sinetti.»

»Jokseenkin niin kuin Muhametin kirjeet maailman valtiaille», sanoi
Lambone.

»Hän suunnittelee myös lippua tai jotakin sellaista. Mutta se on kaikki
hyvin hämärää. Hän on paraiksi oppinut sanonnan 'lipun kohottamisesta’.
En luule, että se tällä hetkellä merkitsee paljoakaan. Mutta
ajatuksesta mennä Buckinghamin palatsiin voi todella tulla jotakin.»

»Tämä kaikki on perin mielenkiintoista», sanoi Lambone ja käveli
edestakaisin huoneessaan, istuutuen sitten nojatuolinsa reunalle kädet
syvällä taskuissa.

»Sanoppa, huomaako hänessä ulkonaisesti mitään omituista?»

»Ei vähääkään.»

»Onko hän huolimaton puvussaan?»

»Siisti niinkuin aina.»

»Muistan, että kun näin hänet, oli hän erittäin siisti. Onko hän — onko
hän — yhtään hajanainen puheissaan? Vai onko kaikki yhtenäistä?»

»Täydellisesti yhtenäistä. Hän on ihan johdonmukainen ja asiassa
pysyvä. Hän puhuu minusta melkein selvemmin ja paremmin kuin ennen.»

»Kohdistuuko harhaluulokin vain yhteen ainoaan seikkaan? Eikö hän myös
kuvittele olevansa ruumiillisesti hyvin kaunis ja voimakas, tai jotakin
muuta siihen suuntaan?»

»Ei. Hän ei ole vähääkään hassu. Hänet on vallannut vain tuo yksi
suuri, mahdoton ajatus.»

»Eikö hän tuhlaa rahaa, tai jotain muuta sellaista?»

»Ei ollenkaan. Hän on aina ollut varovainen raha-asioissa.»

»Ja on edelleenkin?»

»On kyllä.»

»Toivokaamme, että hän pysyy sellaisena. Minun mielestäni mies ei ole
järjetön, vaikka hän uskookin olevansa kuningas tai keisari — jos
joku sanoo hänelle niin. Eihän Yrjö V:lläkään oikeastaan ole muuta
syytä kuvitella, että hän on kuningas. Ainoa erotus on siinä, että
vähän useammat ihmiset ovat sanoneet hänelle sen. Kuninkaallisuuden
kuvitteleminen ei ole hulluutta, ja tuon kuvitelman mukaan
käyttäytyminen ei myöskään ole hulluutta. Se saattoi kerran olla
hulluutta, mutta ei enää. Ei.»

»Mutta pelkään, että ihmiset pitävät sitä hulluutena... Katsokaas,
vasta viime päivinä oikeastaan huomasin, kuinka paljon minä pidän
isästäni, ja kuinka kamalaa olisi minulle, jos joku koettaisi
viedä hänet pois. Pelkään noita mielisairaaloita. Pakkoa niille,
jotka kaikkein vähimmin voivat käsittää pakkoa. Etenkin hän tulisi
mielipuoleksi viikossa, todella hulluksi, jos hän sellaiseen joutuisi.
Tuo hra Hockleby säikytti minut — säikytti minut. Hän oli niin kiihkeä
ja julma. Hän tahtoi pahaa isälle, ilkeästi. Inhottava mies.»

»Arvaan sen», sanoi Lambone. »Vihaa.»

»Niin», vastasi tyttö. »Vihaa.»

Hän hypähti seisomaan, asettui paksulle matolle valkean ääreen
näyttäen leikkotukkineen, lyhyine hameineen ja miehekkäine asentoineen
hyvin huvittavalta ja viehättävältä tuoreen nuoruuden ja kypsän
vastuunalaisuuden yhdistelmältä.

»Niin, nähkääs, en tiedä, mitä ne voivat tehdä hänelle, — saattavatko
ne ottaa hänet pois minulta. En ole milloinkaan ennen osannut pelätä,
mitä tulevaisuudessa saattaisi tapahtua, mutta nyt pelkään. En tiedä,
kuinka tähän kaikkeen on käytävä käsiksi. Luulin, että elämä oli vain
pilaa, ja että ihmiset olivat hulluja pelätessään jonkin tekemistä.
Mutta nyt näen, että elämä on vaarallista. En ole milloinkaan pelännyt
sitä, mitä minulle itselleni tapahtuisi. Mutta tämä on eri asia. Hän
kulkee ympäriinsä suurenmoisissa unelmissaan — täydellisen hulluuden
levätessä uhkaavana hänen yllään. Ajatelkaapa sitä! Jos ihmiset saavat
hänet käsiinsä! Ehkäpä lyövätkin häntä! Ajatelkaa hullujenhuonetta!»

»Tunnen hyvin vähän lakia ja tällaisia asioita», tuumi Lambone.
»Epäilen, voivatko he tehdä hänelle paljoakaan sinun suostumuksettasi.
Mutta olen samaa mieltä hulluinhuoneeseen nähden. Niiden täytyy jo
luonteeltaan olla kamalia, kummitusten kiusaamia paikkoja. Useimmat
hoitajat... kovettuneita. Vaikka he aloittaisivatkin hyvin. Joka päivä
tuossa työssä... liikaa kelle hyvänsä... En tiedä, minkälaisia hullut
ovat, oikeat hullut, tarkoitan, taikka kellä on oikeus ottaa heidät
kiinni. Jonkun — luulenpa kahden lääkärin — on todistettava häneen
nähden jotakin sellaista. Mutta olkoon kuinka hyvänsä, niin en usko,
että isäsi olisi hullu.»

»En minäkään. Mutta sekään ei saata pelastaa häntä.»

»Mutta jokin muu voi. Hän on, kuten sanoit, haaveileva, liiankin
haaveileva mies, jonka fantastinen aate on ottanut haltuunsa. Eikö tämä
tapaus sopisi psyko-analyytikon tutkittavaksi?»

»Mahdollista. Kun joku vain osaisi puhua hänet takaisin... jokseenkin
sellaiseksi kuin hän oli.»

»Niin. Jospa sellainen mies kuin esim. Wilfred Devizes saisi puhua
hänelle...»

»En tiedä paljoakaan sellaisista ihmisistä. Olen tietysti lukenut
jonkun verran Freudia... ja hiukan Jungia.»

»Tunnen Devizesin vain pintapuolisesti. Puhelimme kerran eräillä
aamiaisilla. Ja pidin paljon hänen vaimostaan. Ja jos teidän onnistuisi
saada isänne pois, johonkin maalaishuvilaan. Muuten... onko teillä
yhtään rahaa?»

»Hänellä on säästökirjansa, mutta hän antaa minulle taskurahaa.
Tähän mennessä ei ole ollut rahan puutetta. Hän kirjoittaa nimensä
maksuosoituksiin aivan kunnollisesti.»

»Mutta saattaa käydä toisinkin.»

»Niin, saattaahan hän kerran ruveta merkitsemään hakaristin tai
kuninkaallisen merkin nimensä asemasta, ja silloin saattaisi kaikki
mennä myttyyn. En tietäisi, minne kääntyä. En tullut ajatelleeksi sitä.»

»Ei», sanoi Lambone.

Muutamaan sekuntiin, joka aika tuntui Christina Albertasta hyvin
pitkältä, hän ei sanonut enempää. Hän istui puoleksi takanojossa
tuolinsa reunalla ja katseli tytön ohi tuleen. Christina Alberta oli
sanonut, mitä aikoikin sanoa, ja nyt hän seisoi paikoillaan odottaen
hänen puhuvan. Hänen viisautensa sanoi hänelle, että tässä asiassa
olisi toimittava hyvin pian, hänen luonteenlaatunsa taas taivutti
häntä pysymään tässä miellyttävässä huoneessa ja puhumaan. Sillä välin
tyttö katseli huonetta ja huomasi, kuinka mukavasti viisaskin mies
saattaa elää. Se oli paraiten kalustettu huone, mitä hän milloinkaan
oli nähnyt. Tuolit olivat tyylikkäitä, kirjakaapeissa oli sidottuja
kirjoja ja niitten päällä ihastuttava, vanha posliinihevonen. Siellä
oli suuri kirjoituspöytä hopeisine kynttiläjalkoineen, Puolikuunkadulle
päin olevat ikkunat olivat verhotut rikkaalla, pehmeästi laskeutuvalla
kankaalla, joka miellytti suuresti silmää. Tytön silmät palasivat hänen
suuriin lihaviin kasvoihinsa, hänen ärtyneeseen suuhunsa ja hienoihin,
miettiviin silmiinsä.

»Jotakin», sanoi hän ja huokasi, »jotakin olisi tehtävä ja heti. Se on
asia, jota ei voi jättää silleen. Hän saattaa tehdä jonkun tyhmyyden ja
joutua ikävyyksiin.»

»Pelkään sitä.»

»Niin juuri. Onko hän turvassa siellä, minne hänet jätit.»

»Siellä on eräs henkilö hänen kanssaan.»

»Joka ei anna mitään tapahtua?»

»Niin.»

»Siihen asti on kaikki hyvin.»

»Mutta mitä minun on tehtävä?»

»Mitä sinun on tehtävä?» toisti hän, eikä sanonut muutamaan sekuntiin
mitään.

»No?» virkkoi tyttö.

»Mitä meidän todella on tehtävä. Tahtoisin tavata häntä. Varmasti.
Niin. Minun pitäisi tavata hänet.»

»Tulkaa siis häntä tapaamaan.»

»Tahtoisin tulla häntä tapaamaan. Nyt juuri.»

»Tulkaa siis.»

Hän nyökkäsi. Hän näytti käyvän ankaraa sisällistä taistelua. »Miksikä
en?» kysyi hän.

»No niin.»

»Ja sitten... ja sitten voimme käväistä tapaamassa Wilfred Devizesiä.
Teemme yleisen menettelysuunnitelman. Seuraavat tekomme riippuvat
siitä, mitä Devizes sanoo. Mitä pikemmin hän tapaa Devizesin, sitä
parempi. Kysymyksenalaista on kumminkin, eikö meidän molempien olisi
parempi tavata Devizes ensiksi. Ei. Isänne ensiksi. Kun sitten olemme
täysin selvillä asiasta — kuten asianajaja sanoisi — sitten Devizes.»

Hän tunsi rauhoittuvansa suuresti.

Hän katsahti ylös kuin syvistä mietteistä heränneenä. »Tulen mukaasi
nyt», sanoi hän, »Lonsdalen talleille. Haluan keskustella isäsi kanssa
ja sitten koetan tavata Devizesin ja saada heidät tapaamaan toisensa.
Niin minun on tehtävä. Tulen nyt mukaasi, nyt heti.»

»Lähdetään siis heti», sanoi Christina Alberta. Hän heitti päällystakin
ylleen, pisti hatun päähänsä kymmenessä sekunnissa ja jäi odottamaan.
»Olen valmis», sanoi hän.

»Muutan toisen takin», sanoi Lambone ja piti häntä odottamassa kymmenen
minuuttia.


4.

Ajuri kuljetti heidät tallien eteen. »Arvelen, ettei meidän pidä
tulla yhdessä», sanoi Lambone. »Hän saattaa arvella, että olemme
suunnitelleet jotakin. Saattaako hän epäillä sellaista?»

»En usko hänen epäilevän sellaisia.»

Mutta kun he pääsivät atelieriin, odotti heitä vähäinen yllätys. Fay
Crumb avasi oven heille, mutta hänen silmänsä näyttivät vaaleammilta,
hänen kaulansa pitemmältä ja hänen kasvonsa vielä hajamielisemmiltä
kuin tavallisesti.

»Olen niin iloinen, kun lopultakin tulit», sanoi hän värittömällä,
surkealla äänellä. »Katsokaas, hän on mennyt!»

»Mennyt?»

»Täydellisesti. Hän on ollut poissa kolmesta lähtien. Hän meni ulos
yksinään.»

»Mutta Fay, sinähän lupasit!»

»Niin lupasin, mutta näin, että hän oli levoton, ja kerroin hänelle,
että palaisit pian. Häntä ei ollut helppo pidättää. Hän käveli edes
takaisin ja puheli. 'Minun täytyy mennä kansani luo’, sanoi hän.
'Tunnen, että he kaipaavat minua. Minun täytyy hoitaa omia asioitani.’
En tiennyt, mitä tehdä. Sain vain kätketyksi hänen hattunsa. En
olisi uneksinutkaan, että hän lähtisi ulos ilman hattua, niin tarkka
puvustaan kuin hän on. Menin yläkertaan hakemaan jotakin — en nyt
muista mitä — mutta en viipynyt siellä kuin hetkisen ja taisin kuluttaa
viisi minuuttia sitä hakiessani, mutta sillä välin hän oli pujahtanut
ulos. Hän jätti oven auki, enkä kuullut hänen menoansa. Heti kun olin
huomannut hänen menneen, juoksin Lonsdalen kadulle päin ja pysähdyin
sinne katsomaan... Hän oli hävinnyt. Olen joka hetki toivonut, että hän
palaisi, ennenkuin te palaatte. Mutta häntä ei ole kuulunut.»

Fayn vakaumus siitä, että hän ei koskaan palaisi, oli liiankin selvä.

»Olen tehnyt kaikkeni», sanoi hän.

Christina Alberta ja Paul Lambone katselivat toisiaan. »Tämä melkein
täyttää mitan», sanoi Christina Alberta. »Mitä me nyt teemme?»


5.

Lambone seurasi Christina Albertaa atelieriin ja istuutui
yksinkertaiselle sohvalle, jota käytettiin hra Preembyn vuoteena
yöllä. Sohva ratisi ja antoi perään. Hän katseli permantoon ja mietti.
»Minulla ei ole mitään tekemistä tänä iltana», sanoi hän, »ei mitään.»

»Emme paljoa hyödy, jos odotamme häntä täällä», sanoi Christina Alberta.

»Tunnen luissani, ettei hän palaa moniin aikoihin», sanoi Lambone.

»Ja sillä välin hän saattaa tehdä joitakin tyhmyyksiä», sanoi Christina
Alberta.

»Joitakin hassutuksia», sanoi Lambone.

»Mitä hyvänsä», sanoi Christina Alberta.

»Kolme», sanoi Lambone ja katsoi kelloaan, »se on nyt lähellä viittä.
Luuletko, Christina Alberta, että on olemassa joku erikoinen paikka,
jonne me saattaisimme lähteä pikemmin kuin johonkin muuhun häntä
hakemaan? Mistähän meidän tosiaankin pitäisi hakea häntä?»

»Mutta haluatteko te tulla hakemaan häntä?»

»Olen palveluksessasi.»

»Se ei kuulunut sopimukseen.»

»Teen sen mielelläni. Jollet vain kävele liian nopeasti. Tunnen, että
minun täytyy tulla mukaan.»

Christina Alberta seisoi hänen edessään kädet lanteilla. »Lyön vetoa
viisi yhtä vastaan», sanoi hän verkkaan, »että hän pyrkii Buckinghamin
palatsiin ja pyytää audienssia... Ei, niin hän ei asiaa ajattele: —
tarjoutuu antamaan audienssin vasallilleen, kuninkaalle. Hän oli niin
innoissaan tänä aamuna. Ja sitten... pelkään, että he pidättävät hänet
ja tutkivat hänen mielentilaansa.»

»Hm», virkkoi Lambone ja nousi sitten valmiina paikoiltaan. »Mennään
Buckinghamin palatsiin. Mennään sinne heti», lisäsi hän ja lähti
hitaasti ovelle päin. »Otamme auton.»

He saivat auton Kuninkaantieltä. Christina Alberta ei kuulunut autolla
ajavien luokkaan, ja häneen vaikutti voimakkaasti se äkillinen
tosiasia, että kaikki nuo tuhannet autot kaduilla olivat valmiit
tottelemaan Lambonen käskyä. Määräysten mukaan vei auto heidät
Victorian muistopatsaan juurelle, joka viittoili Buckinghamin palatsin
edustalla, ja he seisoivat siinä rinnatusten rakennuksia katsellen.
»Se on ihan samannäköinen kuin tavallisesti», sanoi Lambone. »Ette kai
odottanut, että hän muuttaisi sen ulkomuotoa?» sanoi Christina Alberta.
»Jos hän olisi tehnyt häiriötä, olisivat he hommanneet hänet pois hyvin
nopeasti. Tuo lippu kai tarkoittaa sitä, että Georgius Rex on kotona...
Ajattelen vain, mitä meidän nyt olisi tehtävä.»

Lambone oli jo melkein lopussa. Tämän avoimen paikan kiihottava
ilmapiiri oli ihan toisenlainen kuin hänen asuntonsa tai Lonsdalen
tallien kiihottava ilmapiiri. Asunnossa ja talleissa oli hän tuntenut
kutsua toimimaan, nyt tuntui hänestä siltä, että hän tekisi itsensä
huomiota herättäväksi. Hänellä oli kaikki säädyllisesti käyttäytyvän
miehen vaistot. Ohi kulki auto, komea, kiiltävä Napier, ja hänestä
tuntui kuin siinä ajavat katselisivat häntä ja tuntisivat hänet. Hyvin
monet ihmiset olivat nykyään hänen tuttujaan ja saattaisivat tuntea
hänet. Asunnossaan ja Lonsdalen talleissa hän saattoi neuvotella
Christina Albertan kanssa ilman tunnonvaivoja, mutta nyt tällä hyvin
näkyvällä paikalla, tällä paljon ajatuksia herättävällä aukealla, hän
tunsi hetkellisesti, että hän ja tyttö eivät oikein sopineet yhteen,
hän, joka teki sen vaikutuksen, että oli uransa päättänyt, suuri,
hieno, kypsä, esiintymään tottunut mies, ja toinen äärettömän nuoren
näköinen tyttö, lyhyine hameineen ja hattuineen, joka oli kuin lyhyeksi
leikatun tukan päälle kumottu musta sieni. Ihmiset pitäisivät heitä
kovin epätasaisena parina. Ihmiset saattaisivat ihmetellä, mikä heidät
on vienyt yhteen ja mitä suhteita hänellä oli tyttöön.

»Luulenpa, että meidän täytyy kysyä joltakin», sanoi tyttö.

»Keneltä?»

»No, joltakin vartioista.»

»Voiko noille vartioille puhua kadulla? Suoraan sanoen pelkään noita
pojan lurjuksia kivääreineen. Puhuttelisin mieluummin kaartilaisen
patsasta Whitehallissa. Hän katselisi luultavasti pääni päällitse eikä
sanoisi mitään. Ja me saisimme hiipiä tiehemme hänen alitseen. En
sietäisi sitä, että...»

»Mutta mitä meidän on tehtävä?»

»Ei mitään hätiköityä.»

»Meidän on kysyttävä joltakin! Tuolla Victorian patsaan vasemmalla
puolella on sellaisia, jotka näyttävät todella sopivilta. Siellä on
kaksi poliisia. Minä en pelkää poliiseja. En. Ja sitäpaitsi tuo mies
tuolla kulmassa on siviilipuvussa. Kysytään siis häneltä.»

Lambone ei liikahtanutkaan. »Mutta jos hän ei olekaan ollut täällä?»

»Tiedän, että hän on ollut.»

»Otaksunpa, että jos hän ei ole ollut», sanoi Lambone, »pitäisi
meidän odottaa täällä, jos hän sattuisi tulemaan.» Hän tunsi jotakin
suuresti pakenemishalua muistuttavaa sillä hetkellä. »Täällä pitäisi
olla istuinpaikkoja. Tule», jatkoi hän muuttuen äkkiä miehekkään
päättäväiseksi. »Kysytään joltakin noista sotilaista tuonnimmaisen
portin luona.»


6.

Portilla seisova poliisimies, jota he puhuttelivat, kuunteli totisena
heidän kyselyjään vastaamatta heti paikalla. Hän kuului siihen suureen
englantilaisten puhujain enemmistöön, jotka harrastavat »kyllä» sanan
kehittämistä. Hänen erikoistarkoituksenaan oli tehdä siitä pitkä ja
venytetty.

»Kyllä», sanoi hän puhjeten äkkiä puhumaan. »Kyllä. Tääll’ oli
semmonen pikkanen, hatuton herra. Kyllä. Sill’ oli siniset silmät.
Viikset? Kyllä sill’ oli viikset, kun oikein muistelen. Aika suuret
viikset. No, hän sanoi, että hän tahtoo puhutella kuningas Yrjöä
jokseenkin kiireellisessä asiassa. Nill’ on aina kiireellistä asiaa.
Ei milloinkaan 'hyvin’, aina 'jokseenkin’. Me vastattiin määräysten
mukaan, että oli kirjallisesti pyydettävä pääsyä. 'Ehkä’, sanoi hän.
'Ette tiedäkään, kuka olen?’ Ne sanoo kaikki sillä tavalla. 'Arvaan,
että ootte hyvinkin iso herra’, sanon mä. 'Eihän vain kaikkivaltias
ite?’ Mutta tääll’ oli viime viikolla toinen, joka ei tahtonu mennä
pois, ja se täytyi viedä väkisin autolla. Niin kattokaas, tääll’ oli
semmoinen vekkuli, tais’ olla torstaina tai perjantaina. En ny’ muista,
minkälainen... mutta semmonen valkopartainen, ja tukka riippui selässä.
Semmonen se tais’ olla. No, joku semmonen kun se teijänkin kupsahtanut
herrasmiehenne. Jonkun nimen se kanss’ mutisi.»

»Ei vain Sargon?» kysyi Christina Alberta.

»Saattaa olla. ’Ei siinä mikään auta’, sanoin mä. 'Ei vaikka oisitte
läheinen sukulainenkin. Me ei ajatella täällä. Me ollaan vain koneita.’
Hän seisoo siinä ja näyttää hölmääntyneeltä, vähän aikaa. 'Tämä
kaikki on muutettava’, sanoo hän sitten matalalla, totisella äänellä.
'Jokaisen kuninkaan velvollisuus on ottaa puheilleen kenet hyvänsä,
joka päivä.’ Mää sanoin: 'Niinhän sen pitäis’ olla. Mutt’ ei meillä,
poliiseilla, oo valtaa muuttaa sitä’, mää sanoin 'eikä muillakaan.’
Ja sitt’hän meni pois. Mää annoin merkin salapoliisille kulmassa, ja
hän jäi katsomaan, kuinka se meni yli aukean ja muistopatsaan sivu ja
seisattui kattelemaan ikkunoita. Ja sitte se puisteli hartioitaan ja
hävis’. Enkä mä sitte oo nähny häntä.»

Lambone kyseli vielä.

»Saattoipa mennä Piccadillyn tietä», sanoi poliisi, »ja saattoipa mennä
Trafalgarinkin kautta. En mää häntä kattonu.»

Oli selvää, että keskustelu kulki loppuaan kohti.


7.

»Siinä sitä siis ollaan», sanoi Lambone. »Hän on yhä kadoksissa.»

Hän kiitti poliisia.

»Ja nyt», sanoi hän sen näköisenä kuin aikoisi menestyksellisesti
ratkaista hyvin vaikean pulman, »on meidän miten kuten löydettävä
hänet.»

»Mutta mistä?»

»Siinäpä se mutka juuri onkin.»

Hän kulki edellä Victorian patsaalle ja seisoi Christina Albertan
rinnalla tuon Britannian valtakunnan täydellisen tunnuskuvan,
kuningatar Victorian muistopatsaan vieressä. He tuijottelivat Pall
Mallia alaspäin kaukaista Amiraliteetin kaarta kohti, ja muutamaan
hetkeen ei kumpikaan heistä virkkanut mitään. Oli lämmin ja kirkas
lokakuun iltapäivä. Whitehallin kuvut ja Westminsterin molemmat tornit
ja raatihuoneen ruskea massa näkyivät paraiksi puitten yli oikealta,
iltapäivän hehkun kauniiksi lämmittäminä. Yorkin herttuan ja Nelsonin
korkeat pylväät kohosivat puitten ja rakennusten yli samalta suunnalta.
Oli hiljaisempi hetki ennen päivällistä ja teatteriliikenteen alkua,
ja vain eräät ajurinrattaat ja autot tehostivat ajotien tavatonta
leveyttä. Puoli tusinaa Amiraliteetin ikkunaa paloi jo laskevan
auringon loisteessa.

»Arvelen hänen menneen tähän suuntaan», sanoi Lambone.

Christina Alberta seisoi kädet lanteilla ja jalat hieman hajallaan.
»Sitä minäkin luulen.»

Leveä katu juoksi suoraan kaukaista Amiraliteetin kaarta kohti. Ja tuon
pienen kaukaisen aukon takana oli Trafalgar Square ja Charing Cross ja
sieltä säteili teitä ja katuja leviten laajemmalle ja taaemmaksi ja
kauemmaksi siniseen hämärään.

»Mitä hän nyt mahtanee hommata?»

»Taivas tietää. Olen ihan ymmällä. Minulla ei ole minkäänlaista
aavistustakaan.»

Kumpikaan ei puhunut vähään aikaan.

»Hän on mennyt», sanoi tyttö, »juuri mennyt», ja tuo yksinkertainen ja
surullinen ajatus täytti hänen mielensä.

Mutta Paul Lambonen ajatukset olivat sekaisempia ja monimutkaisempia.

Hän tajusi, että hän oli joutunut vakavaan seikkailuun, ja että häntä
vaadittiin panemaan kaikkensa liikkeelle. Hänet oli äkkiä kutsuttu
pois lämpimän teensä ja kakkujensa äärestä ajamaan takaa hiukan
hassua, jokseenkin outoa ihmistä, ristiin rastiin Lontoossa. Hän
halusi tehdä sen, tehdä sen kunnollisesti, niin että se vaikuttaisi
Christina Albertaan. Hänen älynsä sanoi hänelle, että olisi parasta
seurata hänen luultavaa kulkutietään ja saavuttaa hänet, ennenkuin
hän joutuisi turmioon — puuttua asioihin ja viedä hänet pois. Mutta
sillä aikaa hänen paremmin harjoitettu alempi luonteensa kehoitti
häntä jättämään Christina Albertan jatkamaan takaa-ajoa yksin ja
palaamaan mahdollisimman suoraan avaraan lepotuoliinsa, istuutumaan
ja ajattelemaan kaikki selväksi. Ja sitten menemään syömään paraaseen
klubiin. Ja pääsemään todella rauhallisesti ja mukavasti tästä
odottamattomasta ja väsyttävästä jutusta irti kerta kaikkiaan.

Sitten hän katseli Christina Albertaa ja tajusi, ettei hän voisi
tehdä mitään sellaista. Hän ei saattanut jättää tyttöä. Hän katseli
tytön kasvojen piirteitä, vakavan lapsen piirteitä, ja hänessä syntyi
melkein isällinen tunne. Tyttö katseli hätäisillä, hämmästyneillä
silmillä sinistä, rajatonta kaupunkia, joka oli niellyt hänen isänsä.
Näyttämö oli yhä lämmin ilta-auringon hehkussa, mutta sininen hämärä
kokoontui jo idän matalammalle taivaalle. Siellä ja täällä osoitti
keltainen täplä, että Lontoo alkoi valaista itseään. Tyttö ei voisi
enää yksin kävellä kaduilla. Heidät oli sidottu yhteen omituisesti,
pääsemättömästi. Pyrkimys vapauttaa itsensä oli itsekkään harkinnan
aiheuttama, joka tuntui nopeasti karkoittavan kaiken onnen hänen
elämästään ja jättävän rauhan ja ylellisyyden menneisyyteen. Tämä oli
toimintakutsu piilossa olevalle Paul Lambonelle. Vaikka otaksuisikin,
että tyttö olisi tavallinen, omituinen, pikkuinen perhonen, jonka hänen
mielikuvituksensa oli tehnyt ystäväksi ja sankarittareksi, ei silti
näkynyt mitään keinoa, miksi hän ei auttaisi häntä tässä surussa, joka
oli kohdannut häntä.

Hän teki päätöksensä.

»Hän ei saata palata vuosikausiin», sanoi hän kehitellen pulmaa.
»Kukaan ei tekisi sitä sellaisena iltana kuin tämä.»

»Ei», sanoi tyttö, »mutta en käsitä, että minä siitä saisin mitään
ohjetta, kuinka minun lähimpänä aikana on meneteltävä.»

»Voimme pysyä yhdessä ja mennä Trafalgar Squarelle päin. Saatamme hakea
Thamesin rannaltakin. Kun väsymme, voimme syödä illallista jossakin.
Voimme saada aterian melkein missä hyvänsä, arvelen. Ja me tulemme
olemaan ruoan tarpeessa... Ehkäpä tämä ei olekaan niin toivotonta
hommaa kuin aluksi näyttää. Aika hommaa se on, mutta ei toivotonta.
Hänenkin teoillaan on omat rajansa. Rajat itsessään, tarkoitan. En
luule hänen menevän hiljaisimmille kaduille. Hänen tunteensa on —
katselemishaluista. On luultavinta, että hän pysyttelee tunnetuilla
paikoilla ja lähellä huomattavia rakennuksia. Täten pääsemme suuresta
joukosta katuja. Ja kauas itään hän ei mene. Jonkun ajan kuluessa
alkavat kaupunkilaiset mennä kotiinsa ja valot syttyä. Hän kääntyy sitä
kohti — länteenpäin.»

»Riittääkö teiltä aikaa siihen?»

»Minulla ei ole mitään tekemistä tänä iltana. Tarkoitukseni oli
pitää se kokonaan vapaana. Ja tämä puuha vetää minua puoleensa. On
mielenkiintoista nähdä, missä määrin voimme päästä perille ja arvata
hänen ajatuksensa. Se on omituista ajatusten harjoitusta... Tiedättekö,
luulenpa melkein, että me löydämme hänet.»

Tyttö seisoi paikallaan muutaman hetken.

»Teette kamalan kiltisti, kun tulette mukaan», sanoi hän.

»Tulen yhdellä ehdolla... että et kävele liian kovaa. Emme ole
milloinkaan kävelleet paljon yhdessä, Christina Alberta, mutta tunnen
sinut kylliksi tietääkseni, että sinä kävelet kamalan kovaa.»


8.

Jokainen tuntee Neptunuksen kahvilan Piccadilly Circuksen luona ja
sinne kokoontuvan sekalaisen seurakunnan. Siellä näette taiteilijoita
ja maalareita, jotka tuskin ovat taiteilijoita, runoilijoita ja
pelkkiä kynäilijöitä, taiteilijain malleja ja lääkkeitten vastustajia,
filosofian ja lääketieteen ylioppilaita, jotka eivät ole sen parempia
kuin heidän täytyy olla, kirjapainoväkeä ja reippaita asianajajia,
bolshevikeja ja valkoisia pakolaisia, amerikkalaisia turisteja, jotka
tulevat tekemään pilaa ja joutuvat itse sen uhreiksi, eksyneitä
ylioppilaita Kaukaisesta Idästä ja juutalaisia, juutalaisia ja
juutalaistyttöjä. Ja sinne tuli puolen kymmenen seudussa väsyneen
näköinen mies, jota seurasi viehättävä nuori neiti, lyhythameinen,
leikkotukkainen, joka piteli suurta ja komeaa nenäänsä ylpeästi
pystyssä. He tunkeutuivat eteenpäin pöytien keskitse tupakansavun
täyttämän ilman läpi hakien sopivaa paikkaa. Sekavasta, huumaavasta
hälystä tuli esiin mies, jolla oli punainen tukka, käänsi heitä kohden
pitkähköt kasvonsa ja kysyi äänekkäästi kuiskaten: »Oletteko löytäneet
hänet?»

»Emme jälkeäkään», vastasi Paul Lambone.

Fay Crumbin kasvot kurkistivat pöydän äärestä tupakkapilven keskeltä.

»Emme mekään. Mekin olemme hakeneet.»

»Yhtä hyvin täältä kuin muualtakin», sanoi paksu mies. »Mistä te olette
hakeneet?»

»Täältä», sanoi Harold, »ja näiltä seuduin. Tämä näytti sopivalta
kohtauspaikalta.»

»Me olemme kuljeskelleet loitolti ja laajalti», sanoi Lambone. »Olemme
kävelleet maileja, loppumattomia maileja. Ja Christina Alberta on
kieltänyt kaiken ravinnon sekä itseltään että minulta. Lopulta minun
piti sanoa, että nyt minä joko istun paikalleni ja syön, taikka kaadun
tähän ja kuolen. Saammeko ottaa nämä tuolit? Istu siihen, Christina
Alberta. Tarjoilija! Nyt on kyseissä äärimmäinen väsymys. Ei tummaa
eikä vaaleaa. Minun täytyy saada shampanjaa. Bollinger 1914 tekee
hyvää, mutta sen täytyy olla jääkylmää, mieluimmin liian kylmää, ja
voileipiä — aika joukko savustettuja lohivoileipiä. Niin, tusina. Ah!»

Hän laski ranteensa pöydälle. »Kun olen saanut jotakin juodakseni, alan
puhua», supatti hän ja pysyi vaiti. »Milloin lähditte talleilta?» kysyi
Christina Alberta Faylta.

»Puoli yhdeksältä. Ei merkkiäkään hänestä.»

»Oletteko olleet kaukana?» kysyi Harold Lambonelta.

»Kaukana!» vastasi Lambone ja oli jonkun aikaa kykenemätön liikkumaan.

Hänen äänensä tuntui häipyvän etäisyyteen. »Kysyimme joka poliisilta
pientä, hatutonta miestä. Aikamoisten alojen läpi Lontoossa. Aina vain
eteenpäin — poliisin luota poliisin luo... Christina Alberta on hyvin
päättäväinen nuori nainen. Jumala auttakoon sitä miestä, joka saavuttaa
hänen rakkautensa! Ei yksikään sielu ole nähnyt häntä. Mutta en voi
kertoa vielä...»

Harold pyyhkeili hiljaa leukaansa pitkillä taiteilijansormillaan. »On
täysin mahdollista», sanoi hän, »että hän pistäytyi jonnekin ja osti
itselleen uuden hatun.»

»Tietysti hänen on täytynyt hankkia hattu», sanoi Fay.

»Meidän kummankaan päähän ei pistänyt, että hän olisi voinut tehdä
jotakin niin järkevää.»

»Meille ei pälkähtänyt mieleenkään kysyä hattukaupoista», sanoi
Christina Alberta.

»Onneksi», sanoi Lambone ja kääntyi toivottamaan virvokkeitaan
tervetulleiksi. »Se olisi ollut viimeinen ruohonkorsi.»

»Hyvin kauan olimme erään toisen hatuttoman miehen jäljillä», sanoi
Christina Alberta. »Saimme hänet kiinni Essexin tiellä ajettuamme
häntä takaa koko Pentonvillen halki. Mutta hän oli vain parrakas,
paljasjalkainen luonnonparantaja. Sitten saimme tiedon hatuttomasta
miehestä Britannian luona, mutta sekään ei vienyt minnekään. Hän näytti
juuri tulleen ulos talostaan jostakin lähistöltä ostaakseen tuoretta
kalaa katukauppiaalta.»

»Omituista, kuinka väkeä tulee koolle, heti kun teet
yksinkertaisimmankaan kysymyksen», sanoi Lambone suu täynnä voileipää.
»Ja kuinka kiireellisen avuliaita he saattavat olla. He melkein ajoivat
meidät porraskäytävään tuon kalamiehen jälkeen, joka osoittautui
hyvin taistelunhaluiseksi, epäilyttävän näköiseksi vekkuliksi.
Ihmisjoukko olisi tahtonut, että olisimme hakeneet juuri häntä, ja hän
ei näyttänyt ollenkaan haluavan, että häntä haettiin. Jollei päähäni
olisi pälkähtänyt pelastavaa ajatusta, olisi tapahtunut jotakin
epämiellyttävää. Sanoin vain: 'Ei, tämä ei ole se herra. Se on toinen,
samanniminen.’»

»Mutta mitä hän sanoi?»

»'Sitä parempi teille’, vastasi hän. Mutta se tyydytti kuitenkin
ihmisjoukkoa, niin että pääsimme ihan huoletta raitiovaunuun, joka vei
meidät Portland Roadin asemalle.»

Shampanja saapui jääastiassaan. »Se on tuskin vielä kyllin kylmää»,
sanoi tarjoilija koetellen pulloa.

»Nyt ei ole aikaa olla pikkumainen», sanoi Lambone ja otti kolmannen
voileivän. »Sinä et syö mitään, Christina Alberta. Ja minun mielestäni
täytyy sinun saada ainakin lasillinen tätä.»

Christina Alberta joi hiukan ja söi koneellisesti.

»Ihmettelenpä, saammeko nähdä häntä enää milloinkaan», sanoi Harold.
»Lontoo on niin suuri. Niin laaja! Tunnen sen aina, kun näen jonkun
menevän jonnekin. Tarvitaan pelottavaa rohkeutta lähteä ulos. Lontoon
täytyy olla täynnä eksyneitä ihmisiä. Pelkäsin Lontoota, kunnes keksin
maanalaisen rautatien ja tubit. Minusta tuntui, että minut voitaisiin
jollakin syrjäkadulla saada viedyksi vaikka minne, ja jättää kiertämään
kulmia yhä pitemmille kaduille iankaikkisesti. Uneksin viimeisestä
kadusta — joka oli loppumaton. Mutta jos vain alan hermostua, kysyn
tietä lähimmälle maanalaisen asemalle, ja siellä olen turvassa.»

»Mutta hän on saattanut tällä aikaa palata atelieriin», sanoi Fay.

Paul Lambone kurottautui ottamaan neljättä voileipäänsä ja joi
kolmannen lasinsa shampanjaa hyvin nopeasti. Hän tuli puheliaammaksi
näistä virvokkeista.

»Olen pahoillani», sanoi hän, »kun en tullut ajatelleeksi sitä
mahdollisuutta, että hän ostaisi uuden hatun. Se on pannut kaikki
lankani sekaisin. Katsokaas, olin kohdistanut ajatukseni siihen, mitä
tapahtui hänen päänsä sisäpuolella, niin etten ollenkaan välittänyt
siitä, mitä sen ulkopuolella saattaisi tapahtua. Mutta hänenlaisensa
siisti- ja puhdastapainen mies — minkä hän on saavuttanut elettyään
koko elämänsä järjestyneissä oloissa — hankkii itselleen hatun melkein
koneellisesti... Olemme ehkä kulkeneet aivan hänen vieritseen, kun
hänellä oli hattu päässä.»

»Minä olisin tuntenut hänet», väitti Christina Alberta.

»Mutta ennenkuin tuo Pentonvillen mies veti kiusallisen sillinsä
verkkomme läpi, niin olen varma siitä, että olimme ihan hänen
kantapäillään. Katsokaas, Christina Alberta vaati minua kysymään
jokaiselta poliisilta, mitä näimme — vieläpä liikennettä hoitavilta,
liikaa työtä tehneiltä, kiukkuisilta, purevilta, raaoilta miehiltä
— mutta minä valitsin joka tapauksessa suunnan, — minä päättelin,
minne oli käännyttävä. Katsokaas, hyvä Watsonini», hän hymyili
heikosti ja omahyväisesti Crumbille, »oleellista tällaisissa
asioissa on asettaa itsensä asianomaisen asemaan, ajatella hänen
ajatuksiaan omiensa asemasta. Sitä juuri minä koetin — sikäli kuin
hengästymiseltäni saatoin — vaikuttaakseni Christina Albertaan. Se
on aivan selvää. Kyseessä on mies, joka on vakaantunut, kauniisti,
kadehdittavasti vakaantunut siitä, että hän on maailman korkein herra,
vielä tuntematon, tunnustamaton, mutta juuri ilmaantumisensa edellä.
Kulkeeko sellainen mies kaduilla yhtä herkästi kuin joku toinen? Ei
ollenkaan. Hän on komea, vaativa, korskea. No niin: hän tahtoo nousta
eikä laskeutua. Hän valitsee laajat pääkadut eikä ahtaita, ja pyrkii
keskemmälle katua...»

»Eihän vain hänen ylitseen ole ajettu!» huudahti Christina Alberta
terävästi.

»Ei, ei. Hän välttää liikennettä sen vuoksi, että se häiritsee häntä ja
pienentää hänen arvokkuuttaan. Avoimet paikat vetävät häntä puoleensa.
Korkeat talot, kirkkaat valot, kokousilmoitukset vetävät häntä
voimakkaasti puoleensa. Niinpä hän jokseenkin varmasti kulki suoraan
Trafalgar Squaren yli Amiraliteetin kaarelta päin Coliseumin vetävää
kutsua noudattaen... Käsitättekö menetelmäni?»

Hän ei odottanut Crumbin vastausta. »Mutta mitä enemmän ajattelen
kadonnutta ystäväämme, sitä enemmän ihailen ja kadehdin häntä. Mitä
surkeita otuksia me olemmekaan! Tyydymme olemaan yksilöitä, ykkösiä,
pisteitä, nappuloita, vesitippoja, hiekkajyväsiä inhimillisen hyörinän
monivivahteisessa, tarkoituksettomassa sekasorrossa. Hän kohoaa sen
yli. Hän kohoaa nyt sen yli. Hän hylkää sen jokapäiväisyyden ja
vähäpätöisyyden suurenmoisella liikkeellä. _Hänen_ maailmansa! Kuinka
se on suurenmoinen! Viettipä hän iltansa missä hyvänsä, ja tulkoonpa
hänelle mikä kohtalo hyvänsä, niin hän on onnellinen mies. Ja me
istumme täällä, istumme täällä juomassa. Tilaan toisen pullon viiniä,
Harold, ja pyydän, että te ja rva Crumb jätätte lämpimän ja happamen
oluenne ja otatte osaa tähän. Tarjoilija! — Niin, yksi lisää, olkaa
hyvä — Istumme tässä tungoksiin täynnä olevassa, savuisessa paikassa,
silloin kun hän suunnittelee maailman pelastusta, jonka me annamme
mennä menojaan, ja kohottaa kuninkaallisen tahtonsa Jumalan eteen.
Mikä suurenmoinen innoitus! Otaksukaamme, että se liikuttaisi jokaista
meistä...»

Christina Alberta keskeytti: »Luulen, että meidän pitäisi soittaa
sairashuoneisiin. En tullut ennen ajatelleeksi sitä mahdollisuutta,
että hänen ylitseen olisi ajettu. Hän on aina ollut hiukan huolimaton
mennessään katujen yli.»

Paul Lambone kohotti kätensä kieltävästi ja haki aivoistaan jotakin
tekosyytä saadakseen jäädä istumaan.

»Hiukan myöhemmin», sanoi hän lyhyen vaitiolon jälkeen, »niin joutavat
sairashuoneitten henkilökunnat paremmin vastaamaan. Siellä on tungos
paraikaa... kymmenestä yhteentoista. Niin, juuri tungoksen aika...»


9.

Teddy Winterton ilmaantui tunkeutuen itsepäisesti istumassa pysyvän
ihmisjoukon läpi. Hän oli suunnannut silmänsä Christina Albertaan.

»Halloo!» virkkoi Lambone tervehtien ei liian ystävällisesti, ja
silmäsi Christina Albertaan ja taas äsken tulleeseen.

Teddy taisteli saadakseen vapaan tuolin, jolle eräs nainen oli pannut
hylkeennahkaisen takkinsa, ja sieppasi sen pyytäen tuhannesti anteeksi
takin omistajattarelta ja tuuppasi sen pöydän päähän Haroldin ja Fayn
väliin, jotka sulkivat häneltä tien Christina Albertan luo. »Säälikää
yksinäistä miestä», sanoi hän hupaisesti ja koetti katsoa Christina
Albertaa silmiin.

»Saatte lasin shampanjaa», sanoi Lambone hiukan pakollisesti lausuen
vieraan tervetulleeksi.

»Mitä kuuluu, Christina Alberta?» sanoi Teddy koettaen pakottaa hänet
kiinnittämään huomiota itseensä.

Christina kääntyi Fayn puoleen. »Haluatko lähteä pois minun kanssani
nyt?» kysyi hän. »Takaisin atelieriin. Minun täytyy nyt soittaa
sairashuoneisiin, että se tulisi tehdyksi.»

Fay katsahti häneen hiukan ällistyneesti. »Se on vakavaa», sanoivat
Christina Albertan silmät, ja Fay nousi paikaltaan ponnistellen
saadakseen takin ylleen. Christina Alberta ei ollut riisunut
päällystakkiaan ja oli valmis. »Kuule, Christina Alberta», sanoi Teddy,
»haluaisin puhua sanan kanssasi.»

»Mennään, Fay», sanoi Christina Alberta tuupaten hiukan ystävätärtään
takaapäin ikäänkuin ei olisi kuullut Teddyn puhetta.

Teddy seurasi heitä Piccadillyn kivitykselle. »Vain sana», sanoi hän.
Fay aikoi vetäytyä hiukan syrjempään, mutta Christina Alberta ei
sallinut sen tapahtua.

»En tarvitse sanaakaan», sanoi hän.

»Mutta tahtoisin auttaa sinua.»

»Olisit voinut auttaa minua. Nyt se on liian myöhäistä. En tahdo enää
milloinkaan nähdä sinua.»

»Anna minun edes yrittää.»

»Olet saanut yrittää, ja olet tehnyt parhaasi.»

»Voithan edes säilyttää kaiken ulkonaisesti entisellään», sanoi Teddy.

»Minä välitän viisi ulkonaisista seikoista!» sanoi Christina Alberta.
»Mennään, Fay.»

Hän tarttui ystävättärensä käsivarteen.

Teddy jätettiin siihen tuijottamaan. Hän epäröi ja palasi sitten
kahvilaan Crumbin ja Lambonen luo.

Molemmat nuoret naiset jatkoivat vaieten matkaansa.

»Onko jotakin tapahtunut?» kysäisi Fay.

»Kaikki on lopussa», sanoi Christina Alberta. »Mahtaako meillä olla
mahdollisuuden varjoakaan tavata isä atelierissä?»

He jatkoivat tietään Chelseahen puhumatta sen enempää. Fay ei ollut
milloinkaan ennen nähnyt Christina Albertaa väsyneenä.

Kun Fay avasi oven, syöksyi Christina Alberta huoneeseen hänen
ohitseen. »Isä!» huusi hän pimeään eteiseen. »Isä!»

Fay sytytti tulen. »Ei», sanoi Christina Alberta. »Tietysti hän ei ole
täällä. Hän on mennyt. Fay! Mitä minun pitää tehdä?»

Fayn siniset silmät pyöristyivät. Christina Alberta, tuo urhoollinen,
tuo nykyaikainen, itki.

»Kysytään sairaaloista», sanoi Fay koettaen parhaansa ollakseen reipas
ja hilpeä.



TOINEN KIRJA

MAAILMA HYLKÄÄ SARGONIN, KUNINKAITTEN KUNINKAAN.



Ensimmäinen luku.

TUNTEMATTOMANA.


1.

Hra Preemby on kadonnut Christina Albertan elämästä. Joksikin aikaa
täytyy hänen kadota melkein yhtä täydellisesti tästä kertomuksestakin.
Hra Preemby häipyy pois. Meidän on nyt kerrottava toisesta ja
suuremmasta henkilöstä, joka on lainannut hänen ulkonaisen olemuksensa,
Sargon ensimmäisestä, loistavasta, kaikkien kuninkaitten kuninkaasta,
maan perijästä.

On epäilemättä hyvin ihmeellistä ja suurenmoista huomata, että
sen sijaan, että on ollut jokseenkin hämärä, pesulaitoksen
omistajattaren leski, jolla ei ole mitään erikoisempaa tarkoitusta
tässä maailmassa, yhtäkkiä onkin koko maailman herra, mutta se on
samalla omantunnontarkasta, oikeutta harrastavasta miehestä perin
häiritsevä ja painava huomio. Ja on luonnollista, että siinä ensiksi
täytyy olla jotakin mieltä hiukan hälyyttävää, tuossa suuressa ja
säteilevässä ajatuksessa. Se oli aate, joka toi mukanaan vapautuksen ja
laajentumisen tunteen. Tarkoituksista, jotka vielä olivat epäselvät,
oli häntä pidetty kuin häkissä olevaa eläintä tuossa rajoitetussa
ja syrjäytetyssä Preembyn elämässä. Hänen mielikuvituksensa oli
kapinoinut sen päättyväisyyttä vastaan, joku syvä vaisto oli ilmaissut
hänelle, että elämä oli vain harhakuva. Uneksimisen hetkinä, ja joskus
valvomisen ja nukkumisen välillä, oli hän nähnyt viittauksia valosta
ja suunnasta todellisuuden toiselta puolelta. Ja nyt äkkiä, ikäänkuin
portti olisi avattu, ikäänkuin verhot olisi vedetty syrjään, tulvi tuo
valo häikäisevänä häntä vastaan. Hänen elämänsä ei enää ollut mikään
yksityinen elämä, joka alkaa, loppuu ja menee ohi kuin tyhjänpäiväinen
sävel. Hänen olemassaolonsa oli kuin rihma, joka kiilsi ja hävisi
ja palasi taas olemisen äärettömässä työpajassa, se olikin kudottu
jotakin tarkoitusta varten. Muinaisuudessa hän oli ollut Porg Klebin
kaupungissa, ja hän oli ollut Sargon ja Belzasar. Moni muukin hän oli
ollut, mutta nuo muistot nukkuivat vielä unhotuksen mustien vesien
alla. Mutta Sargonin muisto loisti kirkkaana. Palannut oli hänen
Sargon-minuutensa eikä mikään muu hänen minuuksistaan. Jostakin vielä
hämärästä syystä tuo voima, joka ohjasi häntä, tahtoi häntä vielä
kerran tulemaan Sargoniksi tässä nykypäivien surkeassa maailmassa.
Sargon oli aloittanut elämänsä nöyrästi, hyljättynä pikkulapsena, mutta
oli noussut luomaan uudelleen, hallitsemaan ja laajentamaan mahtavampaa
valtakuntaa kuin maailma oli milloinkaan ennen nähnyt. Sargon oli
osoittanut eräitä ominaisuuksia (hrrump) ja näitten ominaisuuksien
takia tuo voima oli taas kutsunut häntä.

Koko sarja muistoja aukeni hänen sielussaan. Merkillisen vakuuttavasti
ne muistuttivat hänen mieleensä hänen nuoruutensa, muistoja noilta
kaukaisilta ajoilta Sumeriassa, jossa voima oli nostanut hänet
korkealle. Ne olivat niin kirkkaita ja miellyttäviä, että ne jo
alkoivat työntää hänen muistelmansa Sheringhamista ja Woodford
Wellsistä taustalle, tehden hänen Preemby-minänsä varjomaiseksi. Hän
ei ollut milloinkaan pitänyt paljon noista viime kokemuksistaan, ei
milloinkaan palauttanut niitä mieleensä mielihyvällä. Mutta hänen äsken
palanneisiin muistoihinsa kannatti kyllä pysähtyä. Niitten joukossa oli
kuvia hänen aikaisimmasta elämästään, jolloin hän oli vain löytölapsi,
salaperäinen, edeltäjänsä hovissa löydetty lapsi. (Tämän edeltäjän
nimeä hän ei vieläkään kyennyt muistamaan.) Nuori Sargon oli sievä,
sinisilmäinen nuorukainen, mikä oli hyvin harvinaista Sumeriassa
syntyneille, ja hänet oli löydetty liukumassa virtaa alas pienessä,
heikossa, kaisloista ja piestä tehdyssä veneessä, ja maan hallitsija
oli korjannut hänet ja ottanut hänet lapsekseen. Jo poikana hänet
huomattiin poikkeuksellisen viisaaksi, kykeneväksi tekemään kaikkea,
mitä muut ihmiset eivät voineet tehdä: hänellä oli hallitsijan henki.
Hän ei suinkaan ollut hyvin kaunis, hyvin tietorikas tai voimakas.
Monet hänen ympärillään voittivat hänet näissä vähäisemmissä asioissa —
tietorikkaudessa ja muistin suuruudessa erikoisesti voitti hänet Prewm,
suurvisiirin poika — mutta hänellä oli oikea, kuninkaallinen viisaus
ennen heitä kaikkia.

»Oikea, kuninkaallinen viisaus», sanoi hra Preemby-Sargon ääneen
ja törmäsi kovasti pitkään, mustaan herraan, joka kiiruhti St
Jamesin puistosta St Jamesin palatsia kohti. »Valitan!» huusi hra
Preemby-Sargon.

»Minun vikani», sanoi pitkä, musta mies. »Myöhästynyt kohtauksesta», ja
jatkoi matkaansa.

Omituista. Missä oli hra Preemby — eli Sargon — ennen nähnyt nuo
kasvot? Olikohan... jokin yhdisti ne hämärästi Sheringhamiin ja
auringon paistamaan hiekkaan. Mutta sitten nousi Sumeria ylimmäksi, ja
pitkästä, mustasta miehestä tuli erämaaheimon päällikkö, hiekka-aavikon
keskellä elävän erämaaheimon.

Veden rikkoutunut pinta tuli taas tyyneksi, ja tuo poika-aika
Sumeriassa sai jälleen peilimäisen kirkkautensa. Missä olimmekaan?
Jo noina aikaisina aikoina olivat miehet huomanneet nuorukaisen
ikäänsä vakavammaksi. Hän oli välttänyt poikien leikkejä. Koko
ikänsä hän oli välttänyt poikien leikkejä. Hän ei pelannut
cricketiä Sheringhamissakaan. Vaatimattomasti, mutta pontevasti tuo
nuorukainen oli kohottanut äänensä neuvostohuoneessa ja hänen sanansa
huomattiin viisaudeksi. Vanhat miehet olivat ihmetellen istuneet
hänen ympärillään. »Hänessä on totuus», sanoivat he muinaisella
sumerialaisella tavallaan. Totuuden sanoja. Häntä sanottiin myös
nuoreksi tiennäyttäjäksi.

Ennenkuin Sargon oli täyttänyt viittätoista, oli vanha, lapseton
hallitsija, jota viholliset ahdistivat ja vehkeilijät kiusasivat,
huomannut hänet. »Tuo poika pelastaa valtakunnan.» Sitten kun hän
oli vasta muutaman päivän yli kahdeksantoista, oli hänelle annettu
tehtäväksi sotaretken johto pohjoisten heimojen rauhoittamiseksi
ja heidän liittoutumisensa estämiseksi pohjoisrajan takana olevan
vihollisen kanssa. Hän teki enemmän kuin häntä oli käsketty tekemään.
Hän retkeili vuoriston läpi niitten takaisille tasangoille, taisteli
pohjoisten vihollisten kanssa, löi ja tuhosi heidät ankarasti.
Silloin käsittivät kaikki, että hänestä piti tulla Sumerian uusi
herra ja hallitsija, vanhan käskijänsä seuraaja. Kaikki hyväksyivät
sen vilpittömästi, paitsi Prewm taitava (jota jo silloin koristivat
komeat, tuuheat poskiparrat), sillä hän ilmaisi hyväksymisensä kateus
silmissään. Ja sitten tuli hallitusvaihdoksen päivä, ja haaremin
avaus, kauniita päiviä. Sitten kuninkaallisen prinsessan, hänen ainoan
lapsensa syntymä, ja suuri sotaretki etelän erämaihin. Ja sitten lisää
sotaretkiä, ja suurta lainsäädäntöä, viisaitten, yhä viisaampien
lakien, ja riemuaan osoittavia ihmisjoukkoja, kiitollisia ihmisiä ja
onnellisia kyliä. Elämä tuli onnelliseksi kaikkialla. Prewm vehkeili ja
kapinoi ja hänet tuomittiin ajan yksinkertaisten menetelmien mukaan. Se
oli valitettava välttämättömyys, asia, jossa ei kannata viipyä. Rajat
laajenivat ja suuri rauha vahvistui: Venäjä, Euroopan Turkki, Persia,
Intia, muinainen Egypti, Somalinmaa ja niin poispäin valloitettiin ja
tehtiin onnellisiksi. Amerikka ja Australia ja Atlantiksen jäännökset,
sillä se ei vielä siihen aikaan ollut kokonaan uponnut, löydettiin.
Ne unohdettiin taas myöhemmin, mutta ne löydettiin todella silloin ja
maksoivat veroa. Kansainliitto perustettiin.

Koko maailma kertoi Sargonin hyvyydestä ja eli kultaisia päiviä.
Sillä Sargon hallitsi sydämessään piilevän oikeuden valon mukaan. Hän
teki temppeliuhrit lempeämmiksi ja toi jonkunlaista protestantismia
uskomuksiin ja menoihin. Kansa teki hänestä ylistyslauluja. Ohikulkevat
naiset ja miehet juoksivat hänen jäljessään saadakseen suudella hänen
kättään. Eikä hän kieltäytynyt olemasta kansansa seurassa. Tämä
luottavaisuus oli hänen turmansa. Tuli murhaaja tikareineen, musta
murhaaja, hullu, ulkomaalainen...

Ihmeellistä! Hän saattoi muistaa, kuinka hänen kansansa suri hänen
kuoltuaan.

Hra Preemby-Sargonin rintaa painava poliisimiehen valkoinen hansikas
esti hänet paraiksi joutumasta autobussin alle. Hän perääntyi
näppärästi. Hän oli Trafalgar Squarella, suuressa liikenneristeyksessä,
ahdingossa. Täällä, lämpimän lokakuun iltapäivän auringon alla, oli
vielä suurempi kansanpaljous kuin Sumeriassa. Täällä hän halusi
tarkastaa sitä. Se oli pimeää kansaa, kansaa hätäisin kasvoin. Hänen
paluunsa vaikuttaisi siihenkin. Oli ollut suuri sota, paljon hävitystä,
maailma oli haavoittunut, eikä kyennyt parantumaan. Tämän ajan
mitättömillä hallitsijoilla ja valtiomiehillä ei ollut viisautta, ei
ollut mitään vaistoa pohjimmaisesta oikeudesta. Vielä kerran vaadittiin
johtajaa ja pelastajaa, sellaista, jolla oli tarvittava viisaus.

Nyt käveli Sargon Nelsonin patsaan leijonien kitojen alitse ja
suuntasi kulkunsa ohi Yrjö V:n patsaan aukeaa korkeammalle nousevalle
suojukselle. Siihen hän asettui pitkää tarkastelua varten. Hän
katseli Whitehalliin päin Parlamenttitalon korkeaa tornia kohti ja
Whitehall oli täynnä kultaista auerta, jonka keskellä liikenne väreili.
Raitiovaunujen, ajurien ja autojen jono aukeni sieltä sekaantuakseen
Northumberlandin kadulta ja Strandin avenuelta tulevaan virtaan,
ja niin yhtynyt jono jakaantui taas hänen vasemmalla puolellaan ja
oikealle, Pall Mallia pitkin, siellä olevan aukean yli. Katulyhtyjä ei
vielä ollut sytytetty, mutta vasemmalla olevien talojen pyöristyvissä
jyrkänteissä syttyivät muutamiin ikkunoihin lämpimät tulet. Alhaalla,
aukean poikki, liikkui ohuita kävelijäin jonoja kuin rihmoja paikasta
toiseen, ja pieni, kyyristynyt maanalaisen asema nieli lakkaamatta
kitaansa ihmisiä joukottani ja ryhmittäin. Jonkunlainen kokous oli
käynnissä Nelsonin patsaan juurella: ihmisjoukko, joka ei osoittanut
erikoista innostusta. Valkeita ja punaisia laattoja kantavat miehet
jakoivat valkoisia paperilappuja ja helistelivät rahankeruulaatikoita.
Välittömästi heidän jaloissaan juoksenteli muutamia köyhästi puettuja
lapsia leikkien ja kirkuen...

Tämä oli vain pikkuinen läikkä yhdessä hänen kaupungeistaan. Sillä
katsokaas, ajan kuluessa ja hänen entisen valtakuntansa kehittyessä oli
hän tämän ja kaikkien muidenkin maailman kaupunkien oikeutettu omistaja
ja hallitsija.

Ja hän oli tullut takaisin parantaakseen vilisevän maailman
epäjärjestyksen ja palauttaakseen vielä kerran Sumerian syvän rauhan.


2.

Mutta kuinka oli tuo tehtävä pantava alulle?

Siinä oli vaikeus. Ei saanut olla mitään puolinaista saapumista. Hänen
oli nopeasti ja päättävästi käytävä käsiksi asioihin, tajusi hän, ja
National Galleryn korokkeelta näkyi irrallinen, hajanainen, laaja
maailma, jota hänen oli ruvettava hoitamaan. Se saattoi ponnistella
holhousta vastaan. Jos hän alkaisi nyt, jos hän rupeisi huutamaan
tältä korokkeeltaan, niin olisi enemmän kuin luultavaa, ettei kukaan
välittäisi hänestä. Hänen piti tarkasti ottaa vaari tilaisuudesta, eikä
tehdä mitään erehdyksiä. Maailman herran ja parantajan ei sopinut tehdä
erehdyksiä.

Niin, esimerkiksi oli Buckinghamin palatsin juttu melkein ollut
erehdys. Se oli mennyt myttyyn muitta mutkitta, mutta siitä olisi
voinut olla vakavampiakin seurauksia. Ihmiset eivät vielä tunteneet
mestaria, heillä ei vielä ollut minkäänlaista aavistusta hänestä. »Ne
olisivat voineet», sanoi Sargon langeten preembymäiseen kodikkuuteen,
»panna minut putkaan. Ja silloin olisin ollut aika hölmön näköinen.»

Nyt ei enää saisi tapahtua sellaista hätäilyä.

Ei. Hänen tuli mieluummin odottaa ohjeita ylhäältä.

Voiman, joka oli tuonut hänet takaisin maailmaan ja herättänyt hänet
tuntemaan oikean olemuksensa ja tehtävänsä, sen saattoi odottaa
lähettävän hänelle valistuneen kannattajan tai sellaisen — joka tuntisi
hänet. Sillä täytyihän hänen tietysti olla sen hallitsijan näköinen,
joka hän oli ollut — kuten Hocklebykin oli ollut Prewmin näköinen.
Hänen näitä harkitessaan etsivät sormet hänen viiksensä ja alkoivat
kierrellä niitä miettivästi. Hän oli todellakin valepuvussa. Sillä
välin?... Sillä välin hänen täytyi saada nähdä kaikki, mitä voi, päästä
perille ihmisten mielenlaadusta ja oppia tuntemaan heidän erikoiset
tarpeensa ja puutteensa. Hän saattaisi kulkea kansansa keskuudessa
kenenkään tietämättä... kuten Harun al Rashid, mutta viisaammassa
tarkoituksessa...

»Harun al Rashid», kuiskasi Sargon, katseli ylöspäin lordi Nelsonia
kohti ja nyökkäsi hänelle ystävällisesti. »Harun al Rashid. Kun tämä
lompakkoni vain olisi täynnä kultaa. Mutta siitä huomenna. Tuolla
miehellä — mikä hänen nimensä nyt olikaan? — Preembyllä, oli jossakin
pankkitili.»

Hän tunnusteli rintataskuaan. Lompakko oli yhä siellä.

Maksuosoituksiin täytyi kirjoittaa »A. E. Preemby» — hullunkurista,
mutta niin oli tehtävä. Tuo A. E. Preemby sai näytellä jonkunmoisen
edustajan osaa. Hänen aarteensa pysyi tallessa.


3.

Strandilla Hänen Majesteettinsa näki itsensä vilaukselta myymälän
ikkunassa. Hänen tukkansa oli hieman sekaisin, ja hänestä oli
epämieluista nähdä tukkansa epäjärjestyksessä. Hän meni hattukauppaan,
joka sattui mukavasti tien varteen, ja osti itselleen hatun.

Hän otti esiin pienen setelikukkaronsa maksaakseen — hyvin rauhoittava
tehtävä. Sillä siinä ei ollut vähempää kuin seitsemän punnanseteliä.
Hän laski ne tyytyväisenä. Maksettuaan laskun Tunbridgessä oli hän
taas nostanut rahaa pankistaan. Hän epäröi, antaisiko hän juomarahaa
myyjälle — eikä tehnyt sitä.

Nyt hän ei ostanutkaan mustanauhaista, harmaata huopahattua, vaan
erikoisen, leveäreunaisen huopahatun, jollaisia taiteilijat tai
kirjailijat olisivat voineet valita. Se ei ollut sellainen hattu,
jonka Albert Edward Preemby, tuo vaatimaton, tuo epäröivä mies, olisi
ostanut, se oli paljon enemmän Sargonin mallinen hattu. Mutta ei
ainoastaan sargonmainen, siinä oli jotakin naamiontapaista, jotakin
selvemmin naamiomaista. Kauppojen ikkunoista ja satunnaisista peileistä
saattoi aina tuontuostakin nähdä, että noissa miettivissä sinisissä
silmissä oli nyt jotakin salaperäistä.

Hän jatkoi tietään itää kohti, Aldwychiin päin, ja poikkesi sitten
Kingswaylle katsellen milloin myymäläin ikkunoita, milloin ihmisten
kasvoja.

Tänään hän oli Tuntematon. Tuskin yksikään ihminen katsahti
toistamiseen häneen. Mutta pian saapuisi paljastus, ja silloin koko
tuo huolettomana puuhaileva joukko magnetisoituisi hänen astuessaan
ohi, tervehtisi, kuiskailisi ja ihailisi. Ja hänen oli oltava valmis
heitä varten, valmis siitä lähtien johtamaan heidän kohtaloltaan. Ei
kävisi päinsä olla neuvoton, jäädä kokoamaan ajatuksiaan ja kirkastaa
kurkkuaan, »hrrump».

Hänen hartioillaan lepäsi pelottava vastuu! Mutta hän ei pudistaisi
sitä pois. Millä sanoilla hän aloittaisikaan puheensa heille, kun
ilmestyksen hetki saapuisi? Ensiksi: »Olkoon rauha!» Parempia sanoja
ei kukaan voisi kuvitellakaan. Hän mutisi itsekseen: »Rauha eikä
sota kansojen keskuudessa. Rauha eikä sota yksityisten kesken. Rauha
kaduilla — työpajoissa, kaupoissa. _Rauha!_ Rakkaus ja rauha. Minä,
Sargon loistava, käsken niin. Minä, Sargon, olen palannut monien
vuosisatojen jälkeen tuodakseni rauhan koko maailmalle.»

Häntä veti puoleensa erään myymälän ikkuna. Se oli karttakauppa, ja
siinä oli selvästi näytteillä _Euroopan kartta Versaillesin rauhan
jälkeen: kaksi shillinkiä, kuusi penseä_. Hän jäi katselemaan sitä.
Kaikki tuo olisi taas muutettava. Se oli juuri osa hänen tehtävästänsä.
Sitten hän katseli mitä muuta ikkunassa oli. Euroopan kartan takana
riippui koko maailman seinäkartta. Sellaista maailman karttaa hän
saattaisi tarvita. Ei voi hallita maailmaa ilman karttaa. Taikka sitten
unohtuu laajoja maanosia. Olisiko pallokartta parempi? Seinäkartan
saattoi nähdä kerrallaan, ja sitäpaitsi sitä oli parempi liikutella.
Sitäpaitsi ei kaupassa näyttänyt olevan pallokarttoja, eikä hän
tiennyt, mistä sellaisen saisi ostaa. Hän meni sisään, osti maailman
kartan ja ilmaantui taas kadulle lyhyen hetken kuluttua kainalossaan
neljän jalan pituinen käärö. Hän kantoi myöskin kekseliästä, pahvista
tehtyä tähtikarttaa, joka oli sattunut hänen silmiinsä hänen
seisoessaan myymäpöydän edessä. Se tuntui hänestä tarpeelliselta
astrologisia tehtäviä varten.

Hän alkoi hämärästi ajatella vastaista asuinpaikkaansa. Minne hän oli
menossa?

Hän haki itselleen asuntoa, hän haki itseasiassa yksinäistä
erakkomajaa. Hän oli karannut kuninkaallisen prinsessan parista,
joka myös oli tullut takaisin — jokseenkin tarpeettomasti, arveli
hän — tähän nykyaikaiseen maailmaan, koska hänelle oli välttämätöntä
olla jonkun aikaa ihan yksin. Hänen oli vietettävä muutama päivä
tai viikko henkisissä taisteluissa, mietiskelyssä ja sielullisissa
puhdistuspyrkimyksissä, ennenkuin hänen ilmestymisensä tapahtuisi.
Tytärkään ei saisi palvella häntä sinä aikana. Hän oli altis, mutta
oli pahasti tiellä. Prinsessa ei ymmärtänyt häntä täydellisesti. Hänen
huomautuksensa ja kysymyksensä olivat yleensä häiriötä aiheuttavia
ja joskus suorastaan kiusallisia. Oli hyvinkin luultavaa, että
muodonvaihdosta ei tapahtuisi hänen läsnäollessaan. Ja sitäpaitsi
kaikkien suurten profeettojen ja ihmeellisten paluiden tarinoissa
oli aina ollut tuo korpeen pakenemisen ja itsetutkimuksen alkuvaihe.
Buddha, Muhamed, kaikki ne olivat aloittaneet sillä tavalla. Ehkäpä
hänenkin täytyisi paastota. Ehkäpä paastoaminen olisi välttämätöntä.
Ehkäpä hänenkin luokseen tulisi taivaallinen sanansaattaja.

Hän olisi halunnut tietää enemmän paastoamisen tekniikasta. Täytyisikö
muitta mutkitta lakata syömästä, vai oliko noudatettava joitakin
seremonioita ja varovaisuustoimenpiteitä? Mutta siitä myöhemmin.
Ensiksi hänen tuli löytää rauhallinen huone, salainen kätkö lopullista
valmistautumista varten.

Sillä hetkellä hän huomasi olevansa Bloomburyn harmaassa puistikossa,
ja jokaisessa talossa, joitten ohi hän kulki, oli ikkunassa miellyttävä
paperipalanen ilmoittamassa: »huoneistoja, yösijaa, aamiaista». Täällä
oli myös »yksityishotelleja», vieläpä tavallinen »täysihoitolakin»,
niin, tänne hänen epäilemättä pitäisi jäädä. Yksinkertainen huone
näitten vilpittömien ihmisten luona, yksinkertainen, yksinkertaisesti
kalustettu huone.


4.

Mutta vaikka koko Bloombury, sen talojen alakerrosten ikkunoissa
olevista tummanvihreistä ja hopeisista korteista päättäen, tarjosi
suojaa ja turvaa kodittomille ja vieraille, ei maailman uusi herra
kuitenkaan nähnyt niinkään helpoksi löytää yksinkertaista huonetta
omiksi tarpeikseen. Sillä jo enemmän kuin tunnin oli hän käynyt
harmaasta talosta toiseen, kolkuttanut, seisonut kynnyksellä, astunut
ikuisella vahakankaalla verhottuihin eteisiin, pyytänyt nähdä
vuokrattavaa huonetta, tarkastanut sitä, kysynyt hintaa ja — se kävi
yhä paremmin selville — herättänyt epäluuloja. Ihmiset tuijottelivat
hänen karttakääröään ja taivaskarttaansa ja näyttivät inhoavan
niitä syvästi. Hän ei ollut odottanut, että häneltä niin jörösti
vaadittaisiin tietoja. Hänen hämärä salaperäisyytensä työnnettiin
syrjään ja hän huomasi, että hänen oli vaikea selittää asioitaan. He
halusivat tietää, mitä tointa hän harjoitti ja milloin hän tahtoisi
muuttaa asumaan. Kukaan ei näyttänyt olevan valmis siihen, että hän
muitta mutkitta saisi heti paikalla huoneen haltuunsa. He odottivat,
että hän lähtisi hakemaan tavaroitaan. Hänen luottamustaan vähensi
se, ettei hänen takanaan ollut mitään tavaroita. Kaikki nämä ihmiset,
huomasi hän yhä selvemmin, odottivat, että hän näyttäisi tavaransa, ja
saattoivat kiukustua, jos hän ei tehnyt niin. Valmis maksu etukäteen,
käsitti hän, ei näyttänyt riittävän heille.

Hän oli odottanut tapaavansa ystävällisiä, yksinkertaisia ihmisiä
näitten ovien takana, ihmisiä, jotka olisivat hyväksyneet hänet ja
pitäneet häntä arvossa heti ensi hetkestä saakka, ja ihmetelleet
häntä ja hänen taivaskarttaansa, mietiskelleet sen merkitystä ja
vähitellen tunteneet ihmeellisen vieraan, joka oli tullut heille. Mutta
ihmiset, joita hän tapasi, eivät olleetkaan yksinkertaisia ihmisiä.
Useimmat heistä olivat likaisia, viisastelevia ihmisiä. He tulivat
ulos kellareistaan epäilevän tarkkaavaisina, miehet paitahihasillaan,
useimmat jöröinä ja yleensä parta huonosti ajeltuna. Nuorissa naisissa
oli jotakin salakavalaa, kaikkea muuta kuin neitseellistä, vanhat
olivat nälkäisen laihoja tai epäterveellisen lihavia. Eräällä oli
kupumainen kasvannainen kaulassa. Ja kaikilla heillä oli tavassaan
jotakin puolustautuvaa.

Ja huoneet, joita hän näki, eivät olleet sen yksinkertaisempia kuin
ihmisetkään. Hänen tietoisuuteensa tunkeutui tunne siitä suuresta
siveellisestä muutoksesta, joka oli tapahtunut maailmassa siitä asti
kuin hän oli hallinnut sumerialaisten maankastelijoiden valkopukuista
rehellisyyttä. Silloin oli huoneessa ollut pöytä, tuoli tai pari,
hylly muutamine pulloineen, kuva tai joku muu uskonnollinen esine,
savitaulu ja kirjoituspiirrin, ehkä, jos asukas oli oppinut. Mutta
nämä huoneet olivat täynnä vastakohtia. Niissä oli ikkunat päästämässä
valoa sisään ja verhot pitämässä sitä poissa. Sargonin kätketty toinen
nuoruus pesulaitoksessa oli tehnyt hänet hyvin araksi lialle, ja
näitten huoneitten pumpuliverhot olivat useimmiten hyvin likaiset.
Sähkövalo oli myös hyvin harvinainen huoneistoissa. Useimmiten
niitä valaisivat katosta riippuvat kaasutuikut himmennetyn, hiotun
lasipallon sisältä. Joka paikassa oli hyvin suuri pöytä keskellä
huonetta ja pari epämukavaa nojatuolia. Ja siellä oli rikkonaisia,
kiiltävästä, maksankarvaisesta puusta tehtyjä kaappeja, ja epämukavia
sohvia ja uskomattomia koristuksia. Joskus huoneissa, ja erikoisesti
makuuhuoneissa, vallitsi irstainen ilmapiiri ja rivous seinille
ripustettuine, luonnollisessa tilassa olevia naisia kuvaavine
mezzotintoineen, jotka muka olivat esittävinään jotakin allegorista
taikka pikemminkin varakkaiden kuin hienostuneiden itämaalaisten
tympeitten haaremien kylpyjä. Uunien etukomerot olivat erikoisen
koristeltuja, täynnä posliinikaluja, pieniä ruukkuja, pieniä,
kultasiipisiä enkeleitä, punaisia paholaisia taikka rohkaisevilta
näyttäviä naisia kylpypuvuissaan, jotka olivat liian ahtaita heille.
Tavallinen koristelumuoto oli se, että seinille oli kiinnitetty
lautasia, samalla lailla kuin tuholintuja naulataan ladon oven
yläpuolelle.

Hyvin suuri osa näistä vuokrakodeista oli yhtä rääsyisiä kuin maantietä
kiertelevät kulkurit. Eräs jäi hänen mieleensä värittömänä, tomuisena
ja harmaana ja nukkavieruna, kaiken mahdollisuuden ulkopuolella.
Hänen itseensäsyventyneeseen mielentilaansakin tunkeutui ihmettely
siitä, kuka voi asua ja kuka oli asunut moisissa majapaikoissa. Koko
hänen elämänsä oli kulunut siistissä ja kirkkaassa ympäristössä,
oli harvinaista, että hän vilaukseltakaan olisi nähnyt Englannin
kaupunkilaiselämän kuluneita ja lahonneita puolia, jossa kaikki on
loppuun paikattua, mutta jossa harvoin on mahdollista parantaa tai
korjata jotakin ja uskomatonta, että mitään vaihdettaisiin uuteen.
Ilmakin noissa huoneissa tuntui periytyvän kaukaisilta ajoilta, ja
kuninkaan tai muitten kuvien ruostuneissa kehyksissä olevat lasit
näyttivät entisaikaisten kärpästen likaamilta.

»Asuuko täällä koskaan ketään?» kysyi Sargon murtuneen näköiseltä,
huoneita näyttävältä naiselta.

Hän ei tullut huomanneeksi kysymyksensä julmuutta, ennenkuin se oli
tehty.

»Viimeinen asukkaani pysyi täällä viisitoista vuotta», sanoi
murtuneen näköinen nainen. »Hän oli puhtaaksikirjoittaja. Hän kuoli
sairashuoneessa kesäkuussa vesitautiin. Hänestä oli kaikki täällä hyvin
tyydyttävää... hyvin tyydyttävää. En koskaan kuullut hänen valittavan.
Hän oli minun oikein hyvä ystäväni.»

Sargonin valtasi voimakas halu päästä raittiiseen ilmaan. »Kuinka
paljon nämä huoneet maksavat?» kysyi hän. »Minun täytyy ajatella asiaa.
Ajattelen, ja ilmoitan teille sitten.»

Hän ilmoitti hintansa, tavallisen hinnan näillä main, mutta
saattaessaan vierastaan ovelle portaita alas sanoi hän: »Jos se on
liikaa... Tarjotkaa te, herra.»

Hänen huolen kalventamista silmistään puhui epätoivo.

»Minun täytyy miettiä sitä», sanoi Sargon ja oli taas ulkona.

Mikä saattoi ihmiset noin likaisiksi, surullisiksi ja murtuneiksi?
Varmasti ei Sumeriassa milloinkaan ollut sellaisia olentoja. Se oli
saatava muuttumaan, kaikki tuo oli muutettava, kun kuningasten kuningas
saapuisi.


5.

Kun hämärä sitten alkoi tummentua, löysi Sargon juuri sen rauhallisen
huoneen, jota hän tarvitsi. Se ilmaisi itsensä toivorikkaasti ei
tuolla tavallisella painetulla kortilla, vaan käsin kirjoitetulla,
jossa oli luettavana »Huone vuokrattavana», ikkunassa, jossa ei ollut
pellavaverhoja, vaan punertavat uutimet, jotka pikemminkin ympäröivät
kuin kätkivät avaran näköisen valkoisen huoneen, missä hupaisesti paloi
roihuava valkea. Siellä oli pari maalausta — oikeita värimaalauksia —
riippumassa valkoisella seinällä. Sargon kohotti jokseenkin väsyneesti
kolkutinta ja lisäsi sen vaikutusta soittamalla sähkökelloa.

Ei tullut välitöntä vastausta, ja hän kolkutti vielä kerran, ennenkuin
ovi aukeni. Kynnykselle ilmaantui hoikka nuori mies, joka piti
hartioillaan pikku tyttöä. Tyttönen katseli Sargonia totisesti hyvin
tummilla, harmaansinisillä silmillään.

»Kaikki näyttävät menneen ulos», sanoi hoikka nuori mies miellyttävällä
äänellä. »Millä voin palvella teitä?»

»Teillä on huone vuokrattavana», sanoi Sargon.

»Niin, on kyllä, huone on vuokrattavana», sanoi hoikka nuori mies ja
hänen arvostelevat tummat silmänsä tarkastelivat yksityiskohdittain
hänen edessään seisovaa henkilöä.

»Saanko katsoa sitä?»

»Luulen, että annamme hänen katsoa sitä, Susan», sanoi nuori mies
epäröiden pikku tytölle.

»Tietysti herra saa katsoa sitä», sanoi pikku tyttö. »Jos rva
Richman olisi täällä, niin näyttäisi hän sitä oikein kiireesti, sinä
tyhmeliini.» Ja hän tukisti nuorta miestä — ystävällisesti, mutta aika
kovasti.

»Katsokaas», selitti nuori mies. »Rouva on ulkona. Älä nyt, Susan! Ja
rouvan palvelijatar on myös ulkona. Kaikki ovat ulkona — ja meidät on
näin epävirallisesti jätetty jollakin lailla pitämään huolta asioista.
Oikeastaan minun ei olisi pitänyt avata ovea.»

»Mutta käskinhän minä sinua avaamaan, tyhmeliini», sanoi pieni tyttö.

Nuori mies ei päättänyt sitä eikä tätä. Sen sijaan hän kysyi: »Karttako
tuo on, jota te kannatte?»

»Se on maailmankartta», vastasi Sargon.

»Hyvin hyödyllinen kaiketikin, herra. Ja niinpä olette löytänyt tienne
tänne. No niin, yläkerran huoneeseen, olkaa hyvä. Pidä lujasti kiinni,
Susan, mutta älä koeta kuristaa minua.»

Hän lähti menemään edellä portaita ylös.

Se oli ihan tavallinen porraskäytävä ja seinäpaperit jäljittelivät
jotakin hyvin visaista ja suurisyistä puuta. Kun he nousivat ylöspäin,
joutui nuori neitonen vaaraan pudota sen takia, että oli päättänyt olla
ottamatta silmiään Sargonista ja hänen kartastaan. Hän kääntyi kokonaan
ympäri ja pakotti kantajansa pysähtymään ensimmäiselle portaalle ja
asettamaan hänet paikalleen. »Jos vielä kerran kiskot tukkaani»,
sanoi hoikka nuori mies, »niin lasken sinut maahan, enkä anna sinun
milloinkaan, milloinkaan enää ratsastaa. Seuraavassa kerroksessa, hyvä
herra, olkaa hyvä, menkää edellä.»

Huone näyttäytyi ilahuttavan vapaaksi tarpeettomista huonekaluista.
Siellä oli pieni, siisti vuode, pöytä ikkunan alla, kaasu-uuni, seinät
oli paperoitu ruskealla paperilla, joka oli koristeltu tavallisilla,
mutta virkistävillä japanilaisilla väripainoksilla. Toisella puolella
uunia oli tyhjä hylly, joka oli maalattu siniseksi samoinkuin uunikin.
Nuori mies oli kiertänyt palamaan miellyttävästi verhotun sähkölampun.

»Pidän siitä», sanoi Sargon. »En kaipaa mitään ylellisyyttä.»

»Käytin sitä makuuhuoneenani», sanoi nuori mies, »mutta nyt asun
ruokasalissa yhdessä alakerroksen väen kanssa ja olen luopunut siitä.
Se on melkein minun omallatunnollani...»

»Alakerroksen väki, mitä alakerroksen väkeä? Ei siellä ole mitään väkeä
alakerrassa. Hän tarkoittaa isää ja äitiä», sanoi pikku tyttö.

»Se on lähinnä minun omallatunnollani», sanoi nuori mies, »että pyysin
rva Richmania muuttamaan kaluston. Se ei ole kaikkien maun mukainen.»

»Saanko kysyä», sanoi Sargon, »kuinka paljon huone maksaa?»

»Kolmekymmentä shillinkiä, luullakseni», sanoi nuori mies,
»aamiaisineen.»

Sargon laski karttansa ja taivaansa pöydälle. Hän tunsi, että hänen
piti saada tämä huone taikka jäädä iäkseen tappiolle.

»Olen halukas», sanoi hän, »ottamaan tämän huoneen. Maksan siitä
etukäteen ja jään tänne heti. Mutta, minun täytyy varoittaa teitä,
asemani maailmassa on erikoinen. En anna mitään tietoja itsestäni, en
tuo mitään tavaroita.»

»Paitsi tietysti näitä karttoja», sanoi nuori mies. »Eikö teillä
esimerkiksi ole hammasharjaa?»

Sargon mietti. »Ei. Kyllä minun täytyy hankkia itselleni hammasharja.»

»Minusta se näyttäisi paremmalta», sanoi nuori mies.

»Jos on tarpeellista», jatkoi Sargon, »niin maksan etukäteen kahdesta
viikosta, ja hankin itselleni kaikki välttämättömät tavarat.»

Nuori mies katseli häntä ystävällisin ilmein. »Jos tämä olisi minun
huoneeni», sanoi hän, »olisin vuokrannut sen muitta mutkitta teille.
Mutta rva Richman on sen omistaja, ja hän on monessa suhteessa
toisenlainen kuin minä. Oletteko matkustanut kaukanakin, herra?»

»En — paikkaan katsoen», sanoi Sargon.

»Mutta ehkäpä ajassa?»

»Ajassa kyllä. Mutta en tällä hetkellä haluaisi ruveta selittelemään.»

Nuoren miehen huvi ja mielenkiinto syveni. Hän päästi Susannen
jaloilleen. »Saanko katsella karttaanne?» hän kysyi.

»Mielellänne», sanoi Sargon. Hän kiersi kartan auki pöydällä ja laski
sormensa Lontoon päälle. »Tässä me olemme», sanoi hän.

»Juuri niin», sanoi nuori mies auttaen häntä pitelemään karttaa
pöydällä, jolta se pyrki luisumaan pois.

»Se on yhä maailman mukavin keskus», sanoi Sargon.

»Melkein mihin tarkoitukseen hyvänsä», sanoi nuori mies.

»Ja etenkin minun tarkoituksiini», sanoi Sargon.

»Ja tuo tähtilaitos — siitä on kai suurta apua?»

»On kyllä», sanoi Sargon.

»Otaksun, että haluatte — tehdä työtä tässä huoneessa? Tarvitsetteko
sen vain itsellenne? Ettei synny mitään ihmisten edestakaisin
kulkemista?»

»Ei mitään. Niin kauan kuin olen täällä, ei kukaan tunne minua.
Myöhemmin mahdollisesti. Mutta se ei liikuta meitä nyt. Täällä minä
pysyn tuntemattomana.»

»Tuntemattomana», toisti nuori mies, ikäänkuin harkiten sanaa.
»Tietysti, luonnollisesti. Saanko muuten kysyä nimeänne. (Jos lyöt
minua vielä, Susan, teen jotakin julmaa ja hirmuista sinulle.) Meidän
pitäisi saada tietää nimenne.»

»Sopisiko... sopisiko toistaiseksi hra... hra Sargon.»

»Tietysti», sanoi nuori mies, »toistaiseksi. Sargon... Eikös hän ollut
Joku Assyrian kuningas, vai pettääkö muistini?»

»Tässä tapauksessa ei ole kyseessä Assyrian Sargon vaan Sumerian
Sargon, hänen edeltäjänsä.»

»Teidän ei tarvitse sanoa sanaakaan enempää, herra, ymmärrän jo. Olette
tietysti väsynyt pitkän matkanne jälkeen ja antaisin teille mielelläni,
hyvin mielelläni, tämän huoneen. Ai, Susan! Mene alakerrokseen! En voi
sietää nipistämistä. Mene tiehesi. Mene alas omaan huoneeseesi ja laita
niin ettemme tiedä mitään hullutuksistasi. Ala mennä!»

Susan peräytyi seinän viereen ja valmistautui vastarintaan kynsin
hampain. »En aikonut nipistää, Bobby», sanoi hän. »En aikonut nipistää.
Ihan totta. Koettelin vain housujasi. Älä lähetä minua alas, Bobby! Älä
lähetä alas. Olen kiltti, olen kauhean kiltti. Seison tässä ja katselen
tuota hupaista herraa. Jos viet minut alas, Bobby...»

»Tahdotko tosiaan parantaa itsesi, Susan, kääntyä, muuttaa sydämesi?
Tahdotko todella olla kiltti pikku tyttö, niin annan sinulle anteeksi.»

»Olen vaikka mitä, rakas Bobby, kun annat minun olla.»

»No niin, älä sitten anna kuulua mitään itsestäsi ja minä annan
sinulle anteeksi. Mitä tuo kiltti herra ajatteleekaan sinusta,
Susan? Ja olet jo yli viiden vuoden. No niin. Mistä me puhuimmekaan,
hra Sargon? Niin, minähän sanoin, että teidän pitäisi ottaa huone.
Maksu etukäteen hyväksytään. Mutta se hammasharja. Ja muita pieniä
— kuinka nyt sanoisinkaan — todellisuusarvoja. Omasta puolestani en
valittaisi siitä, mutta minähän olen vain edustaja, niin sanoaksemme.
Oikeastaan olen jonkunmoinen kirjailija. Oikeastaan minun pitäisi
paraikaa kirjoittaa novellia, mutta kuten näette, on rva Richman
jättänyt talon käsiini, ja ystäväni alakerroksessa ovat jättäneet
tämän viehättävän nuoren neidin hoitooni — Pistä kieli suuhusi heti,
Susan. Epänaisellinen tyttö — ja tässä sitä ollaan. Mutta, kuten
sanoin, on rva Richmanilla valta. Hänellä on omat mielipiteensä
asukkaista. On hyödytöntä väitellä niistä. Hän tahtoo nähdä tavaroita.
Hän vaatii niitä. Mutta se ei ole mikään voittamaton vaikeus. Tämä —
painakaa muistiinne nimi — on Midgardkatu, nro yhdeksän. Jos kuljette
sitä pitkin ja käännytte vasempaan ja jatkatte suoraan eteenpäin,
tulette pääkadulle, joka on täynnä autobusseja ja raitiovaunuja
ja liikettä ja valoa ja melua, ja kulmassa löydätte kaupan, jossa
myydään käytettyjä laukkuja ja arkkuja. Jos te siis ostatte vanhan,
kuluneen, suurehkon laukun, ja menette sitten rohdoskauppaan ja ostatte
tarpeelliset pesutarpeet... niin, varakauluksen tai jotain sellaista
vaatetuskaupasta tuolta aivan vierestä... Tarvitsette varmasti
sellaisia tavaroita... ymmärrättehän tarkoitukseni?»

Sargon seisoi kaasu-uunin edessä, jossa ei ollut tulta. »Mutta sehän on
kuin pientä petkutusta.»

»Mutta täytyyhän teillä olla puhtaita kauluksiakin kerran», selitteli
nuori mies.

»Se on totta», myönsi Sargon.

»Ja sitten voitte asettua tänne ja kertoa minulle omista hommistanne.
Muuten saatte vain kävellä ympäriinsä.»

»Ehdotuksenne on todella hyödyllinen», sanoi Sargon ajateltuaan
tarkemmin asiaa. »Hyväksyn sen.»

»Mutta osaattehan takaisin?»

»Miksi en osaisi?»

»Numero yhdeksän. Midgardkatu.»

»Muistan kyllä.»

»Tämä maailma on kovin merkillinen», sanoi nuori mies. »Eikö olekin?
Miksi jätitte nuo vanhat kansat siellä — Sumeriassa?»

»Kansani oli onnellinen», sanoi Sargon.

»Niin kyllä. Olen ollut siellä sen jälkeen. Ihan äsken. Mutta ilma ei
ollut hyvä, ja sainpa ruumiiseeni granaatinkappaleen ja vietin ikäviä
aikoja haavoittuneena vankina. Kuumaa. Ahdasta. Ei missään varjoa. Ei
mitään kylmää juotavaa. Mutta teidän aikananne oli toisenlaista.»

»Aivan toisenlaista», sanoi Sargon.

»Ja nyt... mutta se helkkarin kattila kiehuu yli kaiken aikaa,
Susan. Tulkaa minun huoneeseeni ja juodaan kuppi teetä kaikessa
vaatimattomuudessa. Ja sitten voitte te mennä ulos ja toimittaa nuo
pikku järjestelyt ja niin sanoakseni asettua paikoillenne, ennenkuin
rva Richman palaa. Tämä on muuten kaasumittarimme. Saatte kaasua
panemalla shillingin lukkolaitokseen.»

»Olette kovin avulias minulle», sanoi Sargon. »En unohda teitä, kun
aikani on tullut.»

»Älkää siitä välittäkö. Jouduitte kuin sattumalta minun käsiini,
niin sanoakseni. Ei, Susan, emme me siitä välitä. Mene nyt alas.
Nipistäminen on annettu anteeksi, mutta ei unhotettu. Voitte jättää
karttanne ja tuon tähtilaitoksen näkyviksi merkeiksi puuhistanne. Ei,
Susan, kävele vain omilla jaloillasi.»


6.

Nuoren miehen huone oli täynnä kirjoja ja jokseenkin suuressa
epäjärjestyksessä, ja Susan oli rikkonut leikkikalujaan matolle:
posliinipäinen nukke ja toinen keltaiseksi maalatusta puusta tehty
näyttivät olleen pääuhrit. Nukesta oli vuotanut aika lailla sahajauhoa.
Ikkunan eteen oli vedetty tummat verhot, ja vihreäverhoinen sähkölamppu
jätti varjoon koko muun osan huonetta paitsi permannon. Siellä
oli kaasu-uuni, ja kaasukeittiö, jonka päällä savusi kattila kuin
kiukkuinen tulivuori. Siellä oli pöytä, jolla oli kasa Täti Susannalle
Wilkinsin Viikkolehteen osoitettuja kirjeitä, ja siellä oli suuri,
järjestämätön kirjoituspöytä, jolla oli toinen kasa nähtävästi juuri
tarkastuksen alaisia kirjeitä, ja keskellä pöytää paperilehtiö, jonka
päällä putki juoksevaa liimaa ja puoleksi korjattu leikkikalu. Liima
vuoti lehtiön ylimmälle liuskalle seuraavien, kauniilla, siistillä
käsialalla kirjoitettujen sanojen alle:

     YLÖS JA ALAS

  Romaani jalkamatkalta

         Kirj.

     ROBERT ROOTHING

     Ensimmäinen luku.

   Sankarimme esitellään.

Tämän pitemmälle ei romaani näyttänyt edistyneen.

Pitkäaikaisesta tottumuksesta johtuneella näppäryydellä Bobby valmisti
teetä ja otti esiin rusinaleipää ja voita. Sillä välin hän piti
tarkasti silmällä Susanea, joka oli istuutunut paperikorin viereen
ja repi paperia, ja vastaili huomattavan vieraansa huomautuksiin ja
näkökantoihin.

Sargon piti jo nyt tavattomasti nuoresta miehestä. Oli erittäin
rauhoittavaa ja rohkaisevaa kohdata tuollaista ystävällistä
hyväksymistä ja ymmärrystä edellisten tuntien kokemusten kylmyyden,
epäilyksen ja kolkkouden jälkeen. Ja oli miellyttävää ja virkistävää
saada teetä. Jonkunmoinen harmaa epävarmuuden ja uhkaavan painostuksen
tunne, joka oli vallannut hänen sielunsa, väistyi pois tässä
ystävällisessä ilmapiirissä. Kutistunut tuntemattomuus alkoi taas
laajeta. Sen alle kätketty salaisuus kasvoi taas rikkaaksi ja
kokonaiseksi. Tämä nuori mies näytti olevan valmis uskomaan mihin
hyvänsä. Sargon käveli edestakaisin kädet selän takana kuin syviin
ajatuksiin uponneena. Hän olisi lausunut jonkun sanan sumeriaksi, mutta
jostakin syystä hän oli kokonaan unohtanut tuon unohtuneen kielen.

»Te siis kirjoitatte kirjoja?» sanoi hän kuninkaallisesti.

»Enpä juuri kirjoja», vastasi Bobby puoleksi olkansa yli juuri
voidellessaan rusinaleivän palasta. »En vielä kirjoja. Mutta... se
on naurettavaa, eikö olekin? — Minussa on hiukan runoilijan vikaa ja
kaikenlaista sellaista, ja olen jonkunlainen sanomalehtimies. Vastaan
paraikaa kirjeenvaihtajille. Työlästä, mutta se elättää.» Hän osoitti
kirjekasaa sivupöydällä. »Mitä taas kirjoihin tulee — olen todella
aloittanut romaanin, se on tuossa pöydällä — mutta se tapahtui ihan
näinä päivinä. Ja on niin vaikeaa saada pikkuisen aikaa vain itseään
varten, että oikein pääsisi kiinni siihen.»

»Innoitusta», sanoi Sargon ymmärtävästi.

»Niin, täytyy päästä vähän irti, luulisin, ainakin aluksi. Mutta on
aina tiellä jotakin muuta, mitä pitäisi tehdä.»

»Niin minullekin pyrkii käymään.»

»Epäilemättä.»

»Sen vuoksi minäkin», selitti Sargon, »vetäydyn tänne hiljaisuuteen.
Aion koota voimia. Sumeriassa oli aina semmoinen tapa, ennen kaikkia
suuria yrityksiä, että mentiin korpeen muutamiksi päiviksi.»

»Jos minä menisin korpeen, niin tuntisin olevani kovin yksin illalla»,
sanoi Bobby. »Shh! Se kuului ulko-ovelta.»

Hän meni porraskäytävään ja kuunteli.

»Rva Richman», kuuli Sargon hänen sanovan.

»Niin on», vastasi naisen ääni.

»Täällä on toisen kerroksen vuokraaja.»

»Olen ollut elävissä kuvissa», sanoi ääni ulkoa. »Mary ja Doug... se
oli suurenmoista.»

Näkyviin tuli mustamyssyinen nainen huohottaen raskaasti. Hän läähätti
muutamia asiaan kuuluvia kysymyksiä, ja Bobby liikuskeli auttavasti
Sargonin vieressä estääkseen häntä tekemästä erehdyksiä. »Hän maksaa
etukäteen», sanoi Bobby.

»Se on hyvä», sanoi rva Richman. »Milloin hän muuttaa tänne?»

»Hän menee heti hakemaan tavaroitaan», sanoi Bobby.

»Kaikki lienee siis niinkuin olla pitääkin», sanoi rva Richman.

»Tunnen hänen sukulaisensa. Tunnen heitä ainakin vähän. Olen ollut
sillä puolen maata. Voitte olla aivan varma siitä, että kaikki on
paikallaan», sanoi Bobby.

»Uskon, kun sanotte sen», virkkoi rva Richman. »Toivon, että tulette
viihtymään hyvin, hra...»

»Hra Sargon.»

»Hra Sargon.»

Ja eräitten hyvin hämärien, säätilannetta koskevien viittausten jälkeen
lähti rva Richman pois. »Ja nyt», sanoi Bobby, »siirrän Susannan
hänelle ja tulen kanssanne tavaroita hakemaan. On kummallista, kuinka
paljon ihmisiä eksyy Lontoossa nykyään.»


7.

»Olen vuokrannut toisen kerroksen huoneen hullulle miehelle», sanoi
Bobby kiiruhtaen kertomaan uutista alakerroksessa asuville ystävilleen,
hra ja rva Malmesburylle.

»Mutta Bobby, ja Susankin oli läsnä!» huudahti rva Malmesbury toruen.

»Mutta hän on ihan vaaraton hullu, Tessy — ja pitihän hänen päästä
jonnekin asumaan.»

»Mutta hullu!» sanoi rva Malmesbury.

»Sanoin sen vain vaikuttaakseni teihin», jatkoi Bobby. »Hän on itse
asiassa melkein sairaalloisen terve. En olisi antanut hänen mennä pois
millään ehdolla. Kun jonakin päivänä oikein pääsen kirjoittamaan tuota
novellia, pistän hänetkin siihen. Minun täytyy saada aineksia, Tessy.
Ja hän on ihmeellinen.»

Hän valmisti illallista Malmesburyille ja itselleen. Hän paistoi
makkaroita ja perunoita kaasukeittiössä. Sitä ennen oli Bobby tehnyt
suurimman osan työtä Susannea nukkumaan pantaessa, oli istunut ja
kertonut hänelle satuja tavallisuuden mukaan, kunnes hän oli nukkunut
syvästi. Tessy Malmesbury ei voinut hyvin. Hänellä oli neuralginen
päänkivistys ja Billy Malmesbury oli vienyt hänet kävelemään Regents
Parkiin ja hän oli tullut kotiin ihan nääntyneenä. Kaikki olisi mennyt
hullusti, jollei Bobby olisi käynyt käsiksi kaikkeen.

Tessy ei milloinkaan voinut oikein hyvin näinä aikoina. Hän oli laiha
ja heikko, ja Susan oli ollut hurja ja vallaton lapsi kauan ennen
syntymäänsäkin. Pitkinä, kaukaisina päivinä ennen sotaa, kun Bobby oli
nähnyt Tessyn ensimmäisen kerran, oli hän ollut kaikkein köykäisin,
miellyttävin, täydellisin olento, mitä kuvitella voi. Bobby oli
verrannut häntä kukkalehteen, joka liitelee ilmassa auringonpaisteessa,
ja melkein kirjoittanut runonkin hänestä. Bobby oli rakastunut häneen
pelottavasti. Mutta hänestä tuntui mahdottomalta kosia niin erinomaista
olentoa, ja Billy Malmesbury, joka ei ollut niin hienotuntoinen, oli
päässyt edelle hänestä ja nainut tytön, eikä tämä ollut osannut antaa
arvoa toisen hienotunteisuudelle olla kosimatta häntä. Ja sitten tuli
sota ja haavat, ja tässä he taas olivat kaikki, loppuun ajettuina ja
lähempänä kolmeakymmentä, maailmassa, missä heidän pienet elinkorkonsa
antoivat heille paljon vähemmän kuin lupasivat. Billy oli nuorempi
osakas eräässä arkkitehtuuriliikkeessä ja hänellä oli paljon hommaa
piirustuspöytänsä ääressä. Hän oli vahvarakenteinen nuori mies,
kasvot suuret, pyöreät, miellyttävät ja hiukan hämmästyneen näköiset,
hauskasti täplikkäät. Hän tunsi syvää suojelevaa ystävyyttä Bobbya
kohtaan. Hän piirteli paraikaa uutta, työtä säästävää keittiötä ja
antoi Bobbyn laittaa ruokaa tuntien vahvasti suojelevansa häntä.

»Ja nyt voin kertoa teille kaiken», sanoi Bobby, kun kaikki kolme
vihdoinkin istuivat pöydässä.

»Hän on hyvin herttainen pieni hullu», sanoi hän, »jos hän on ollenkaan
hullu.»

»Toivon, ettei hän ole», sanoi Tessy.

»Hän on hyvin huolellinen ulkoasustaan ja ihan johdonmukainen —
sielullisesti johdonmukainen — eivätkä hänen silmänsä ole vähääkään
hurjat. Hiukan liian kirkkaat ja avoimet ehkä. Mutta hän ajattelee,
että maailma kuuluu hänelle.»

»Niin Susankin luulee», sanoi Billy.

»Ja Billy myös», sanoi Tessy.

»Mutta ei samanlaisen suurenmoisen vastuunalaisuuden vallassa.
Katsokaas, hän luulee olevansa eräs mesopotamialainen hallitsija,
nimeltä Sargon. Olen kuullut hänestä, koska meillä oli pikkuinen
ottelu turkkilaisten kanssa siellä hänen asuma-alueillaan ja niitten
ympärillä. Hän luulee, että hän on taas maailmaan jollakin lailla
palannut Sargon — se seikka on vähän epäselvä — joka on jälleen tullut
hallitsemaan koko maailmaa. Sargonhan toi maailmaan, nähkääs, kaikki
nuo englantilaiset leijonat ja kotkat. Ja niinpä hän aikoo ottaa
haltuunsa tämän planeetan, joka on niin kamalassa tilassa...»

»Kuulkaa, kuulkaa!» sanoi Billy.

»Ja panna sen järjestykseen.»

»Mikäs olisi yksinkertaisempaa?» sanoi Tessy.

»Juuri niin. Miksi emme me kaikki ole tulleet sitä ajatelleeksi?» sanoi
Billy.

»Mutta mistä hän tulee?» kysyi Tessy.

»Siitä ei ole merkkiäkään. Hän saattaa olla puutarhuri etukaupungista,
pieni kangaskauppias tai jotakin sellaista. En keksi hänelle paikkaa.
Eräät hänen käyttämänsä sanat viittasivat talonvälitykseen. Mutta hän
on saattanut lainata ne jostakin ilmoituksesta. Ja hänen ensimmäinen
tehtävänsä — aivan järkevä — oli ostaa maailman kartta. Luonnollisesti,
jos lähdet hallitsemaan maailmaa, täytyy sinulla olla kartta siitä
käytettävissäsi.»

»Onko hänellä rahaa?»

»Kylliksi maksaakseen elantonsa. Hänellä oli pieni lompakko. Siinä
suhteessa näyttää kaikki olevan kunnossa. Kun olimme ostaneet
hänelle laukun — hänellä ei ollut mitään matkatavaroita — ja pidin
parhaana ostaa laukun tyydyttääksemme rva Richmania, istuimme yhdessä
yläkerrassa ja puhelimme avomielisesti maailmasta ja siitä, mitä sille
olisi tehtävä. Hyvin opettavaista.»

Bobby otti itselleen hiukan lisää paistetuita perunoita.

»Ja mitä sille sitten pitäisi tehdä?»

»Odottakaas», sanoi Bobby, »se on kokonainen hyvin viehättävä ohjelma.
Lähinnä se minun mielestäni muistuttaa työväenpuolueen suunnitelmia. Se
on vain yksinkertaisempi ja perinpohjaisempi. Rikkauden ja köyhyyden
erotus on kerta kaikkiaan poistettava. Naiset on vapautettava kaikista
epäkohdista. Sotaa ei saa käydä milloinkaan. Hän menee joka asian
perustaan.»

»Jos nuo ovat perustoja.»

»Mutta eikö oikeastaan ole kysymys siitä, kuinka se on tehtävä?» kysyi
Tessy. »Emmekö me ole kaikki yhtä mieltä noista näkökohdista teoriassa?»

»Kyllä, teoriassa», vastasi Bobby, »mutta ei toiminnassa. Jos jokainen
todella haluaisi poistaa erotuksen rikkaan ja köyhän väliltä, niin
olisi mitättömän helppoa löytää keinotkin. Kaikkeen on aina olemassa
keinot, jos vain halutaan löytää ne. Mutta kukaan ei oikeastaan halua
tehdä sellaista. Ei sillä tavoin kuin haluamme saada ravintomme.
Ihmiset toivovat kaikenlaista muuta, mutta vakavasti ei toivota,
ettei enää olisi köyhiä eikä rikkaita. Siihen nähden on olemassa vain
hurskaita toiveita. Ja samoin on sodankin laita. Emme halua olla
köyhiä, emmekä halua, että sota loukkaisi ja runtelisi meitä, mutta se
ei ole samaa kuin toivoa, että kaikki sellainen loppuisi. Hän haluaa
lopettaa ne.»

»Mutta kuinka hän aikoo ryhtyä asiaan?» kysyi Billy.

»Se on vielä hieman hämärää. Arvelen, että hän aikoo laatia
jonkunmoisen julistuksen. Hän harkitsee sitä paraikaa yläkerroksessa.
Hän näyttää myös aikovan kutsua itselleen joukon opetuslapsia.
Sitten arvelen hänen menevän Westminsteriin, ottaakseen puhemiehen
paikan »villasäkillä», taikka jotakin sellaista. Puhemieshän istuu
»villasäkillä», vai kuinka? Vai lordikansleriko? Oli miten oli, niin
pitäisi tulla mielenosoituksia — suurenmoisia ja arvokkaita. Ihmiset
ovat unohtaneet entiset, yksinkertaiset lait, sanoo hän. Hänkin oli
unohtanut ne. Mutta hän on muistanut ne taas, ne ovat tulleet takaisin
hänen mieleensä, ja kohta muistaa ne jokainen, kaikki nuo vanhat suuret
käsitykset oikeudesta, uskosta, tottelevaisuudesta, keskinäisestä
avuliaisuudesta. Niinkuin muinaisessa Sumeriassakin oli. Siinä
haavemaassa, muinaisessa Sumeriassa, tiedättehän. Tuolla rakkaalla
kultakaudella. Hän on tullut muistuttamaan ihmisille, mikä elämässä
oikeastaan on suurinta — sitä, jonka kaikki ovat unohtaneet. Ja kun hän
on muistuttanut niistä heille, muistaa jokainen ne. Ja tulee hyväksi.
Ja siinä sitä sitten ollaan, Tessy. Toivon, että se vaikuttaisi
Susanneenkin, mutta siitä en ole ollenkaan varma. Minusta tuntuu siltä
kuin Susan kumoaisi jokaisen kulta-ajan, joka on pantu alulle, viidessä
minuutissa, mutta minulla on ehkä ennakkoluuloja häneen nähden.»

»Se on kuitenkin perin ihmeellistä», sanoi Billy.

»Hän on todella ihmeellinen. Hän istuu tuolla ylhäällä, katselee sinua
pyöreillä, viattomilla silmillään ja kertoo sinulle kaikkea tällaista.
Ja jos myönnämme, että hän on maailman herra, on tuo kaikki ihan oikein
ja paikallaan. Hän istuu siinä maailman kartta avoinna pöydällään.
Tohdin huomauttaa, että hän tarvitsisi joukon alipäälliköitä ja
johtajia. 'Niitä tulee kyllä’, sanoi hän. 'Oikea kansa vain saa tästä
lähin hoitaa kaikkia virkoja ja tehtäviä. Oikeaa kansaa on liian kauan
lyöty laimin. Antakaa jokaisen tehdä sitä, mihin hän paraiten sopii.
Silloin tulee kaikki hyväksi’.»

»Ja milloin pitäisi tämän kaiken alkaa?» kysyi Billy.

»Milloin hyvänsä. En usko...» Bobbyn kasvojen ilme muuttui
perusteellisesti harkitsevaksi. »En luule hänen tekevän mitään
ennenkuin vasta päivän tai parin perästä. Selitin hänelle, että hänen
tuli suunnitella mielenosoituksensa hyvin huolellisesti, ennenkuin hän
ryhtyy niihin, ja hän näytti olevan samaa mieltä. Hän sanoi, että hän
jo oli tehnyt jonkun erehdyksen. En saanut selville, minkä. Hän lähtee
nähtävästi huomenna tarkastelemaan Lontoota, rauhallisesti, mutta
vakavasti, St Paulin kupoolista. Ja hän haluaa myöskin tarkastella
alamaistensa käyttäytymistä kaduilla, asemilla ja kaikkialla, missä
ihmisiä on enemmälti koolla. Suomut ovat pudonneet hänen silmiltään,
selittää hän, ja nyt kun hän tuntee olevansa maailman herra, käsittää
hän, kuinka vaikeata ja epätyydyttävää jokaisen elämä on — vaikka he
eivät itse tietäisikään, että se on epätyydyttävää. Hänen oma elämänsä
oli pelottavasti epätyydyttävää, epätodellista ja hukkaan mennyttä,
kunnes hän heräsi ja käsitti tehtävänsä suurenmoisuuden.»

»Ja minkälaista tuo hänen elämänsä oli?» kysyi Tessy.

»Koetin saada sen selville. Mutta luulen, että hän huomasi utelevan
sävyn äänessäni ja sulkeutui kuoreensa kuin osteri. Se on ehkä kulunut
kangaskauppiaan myymälässä, taikka maitokaupassa, en tiedä.»

»Mutta Bobby», huudahti Billy moittivalla äänellä, niinkuin hurjaa
järjettömyyttä toruen, »täytyyhän hänen tulla jostakin.»

»Tietysti», vastasi Bobby. »Ja jonkun täytyy pitää huolta hänestä.
Mutta tällaisissa asioissa ei saa kiiruhtaa liikoja. Minusta on ehdoton
velvollisuutemme pitää häntä silmällä ja katsoa, ettei hän loukkaa
itseään liikaa tai joudu vääriin käsiin... Kunnes joku ilmestyy... Älä
nouse ylös, Tessy, olet väsynyt.»

Ja Bobby hyppäsi jaloilleen ja alkoi vaihtaa lautasia ja ruokia, kun
Billy vaipui syvästi ajattelemaan heidän yläkerrassa asuvan naapurinsa
arvoitusta.

Sitten hän hymyili ja pudisti päätään lempeän moittivasti.

»Tämä sopii Bobbylle mainiosti», sanoi hän Tessylle. »Aina kun hänen
pitäisi olla alhaalla omassa huoneessaan jatkamassa tuota romaaniaan,
hän joutuukin toiseen kerrokseen juttelemaan tuon, — mikä hän nyt
olikaan? — Sargonin kanssa.»

»Kokoamaan aineksia», korjasi Bobby tarjoilupöydän äärestä, jossa hän
tyhjensi persikkasäilykettä tinalaatikosta maljakkoon. »Kokoamaan
aineksia. Ei edes hämähäkkikään voisi kehrätä lankaa tyhjästä vatsasta.
Tessy, oletko yksinkertaisesti hukannut kerman, vai oletko pistänyt sen
johonkin uuteen paikkaan, jota minun on liian vaikea arvata. Hyvä on,
minä löysin sen jo.»


8.

Mutta puhukaamme suoraan siitä: Sargonilla oli omat epäilyksensä.

Ei aina. Oli aikoja, jolloin hänen mielikuvituksensa eli rohkeasti ja
kantoi hänet korkealle kaikkien epävarmuuden varjojen yli, ja hän oli
kaikkea sitä mitä hän suinkin saattoi toivoa olevansa. Silloin hra
Preemby oli melkein kokonaan unohtunut. Mutta oli hetkiä, oli kausia,
jolloin hän tunsi kuin kylmänä pohjavirtana tietoisuuden siitä, että
hän kaikesta huolimatta oli juuri hra Preemby, entinen Kirkkaan Virran
pesulaitoksen omistaja, joka nyt uskotteli jotakin, ajoi jotakin, mutta
ehkä äkkiä ei kyennytkään toteuttamaan tehtäväänsä. Tämä epäilyksen
kylmä virtaus voi pakottaa hänet tutkistelemaan itseään, pakottaa hänet
lopullisesti ratkaisemaan asian itsekseen. Hän saattoi vilpittömästi ja
lapsellisesti väitellä asiasta itsensä kanssa. Varmasti siinä ei ollut
mitään petollista, siinä henkien manauksessa. »Ne kertoivat minulle
sellaista, jonka vain minä itse saatoin tietää», toisteli hän. »Siihen
minä luotan.»

Hän tiesi, ettei Christina Alberta ollut vakavasti uskonut sitä.
Juuri tytön paljastavan epäilyksen vuoksi Sargon olikin paennut hänen
luotaan. Hän oli tehnyt kysymyksiä, repiviä, leikkaavia kysymyksiä, ja
oli sanonut »hm». Ei ole sopivaa sanoa »hm» maailman hallitsijalle. Jos
hän nyt paastoaisi ja joutuisi transsiin, niin oli hän varma siitä,
että tyttö taas tulisi, seisoisi hänen vieressään ja sanoisi »hm»,
ja pilaisi kaiken. No niin, hän pysyi erillään sellaisesta jonkun
aikaa. Mutta ei riittänyt olla poissa epäilyjen saavutettavista. Suuri
keksintö uhkasi levitä ihmisten tietoon. Sargon tarvitsi opetuslapsien
lohdutusta. Hän kaipasi apua ja varmuutta.

Bobby oli lohduttanut häntä suuressa määrässä. Sargonin kulkiessa
epäilyttävästä majapaikasta toiseen oli ihmiskunnan uuden pelastajan
usko heikontunut suuressa määrässä. Mutta Bobbyn käytöksessä oli alusta
alkaen jotakin erilaista, hän näytti ymmärtävän. Hänen kysymyksensä
olivat tulleet yhä järkevämmiksi. Ehkäpä hänestä tulisi ensimmäinen
heränneistä puoluelaisista. Ehkäpä Sargon jonkun ajan kuluttua tuntisi
hänet joksikin uskolliseksi palvelijaksi tuossa yhä niin suureksi
osaksi unohtuneessa menneisyydessä, uskotuksi kenraaliksi ehkä, taikka
joksikin läheiseksi hovimieheksi.

Mutta silloin kun Sargon epäili, uskoi hän. Se on hyvin helposti
käsitettävä paradoksi. Hän tiesi selvästi, että Sargonina oleminen
oli todellisena olemista, se merkitsi jotakin ja sai koko maailman
merkitsemään, oli paluuta menneisyyteen ja ulottumista suoraan
tulevaisuuteen, oli täydellistä pääsyä irti Preembyn elämän
kutistuneesta merkityksettömyydestä. Sargonina olo ei ollut ainoastaan
suuruuden, vaan myöskin hyvyyden saavuttamista. Sargon saattoi
antaa ja Sargon saattoi uskaltaa. Sargon saattoi uhmata leijonia ja
kuolla kansansa hyväksi, mutta Sargon saattoi kiertää kolme peltoa,
oli kiertänytkin kolme peltoa, väistääkseen haukkuvan terrierin
vihamielisyyttä. Preembyn sanat olivat tomua ja tuhkaa, tomujyväsiä
äärettömässä tilavuudessa, ja niissä ei ollut muuta elämää kuin
alistuvaisuus. Preemby oli kuollut, Sargon oli uudesti syntynyt
laajojen näköpiirien maailmaan. Sargon sai itsensä vakuutetuksi näistä
tosiasioista hiukan hämärästi, mutta hän tunsi ne kuitenkin koko
olemuksessaan. Hänelle oli tapahtunut jotakin äärettömän arvokasta ja
totta, hänen oli tartuttava kiinni tuohon lahjaan, pidettävä sitä ja
puolustettava sitä, taikka hän kaatuisi iäksi. Huolimatta Christina
Albertasta, huolimatta koko maailmasta.

Niin hän asteli edestakaisin pienessä yläkerroksen huoneessaan
Midgardkadulla ja kehitteli käsitystään uudesta osastaan koko maailman
suojelijana ja herrana. Hämärä muuttui yöksi, mutta hän ei kiertänyt
valoa palamaan. Hän piti ystävällisestä pimeydestä. Kaikki näkyvät
esineet ovat rajoitettuja esineitä, mutta pimeys menee kaiken yli ja
kaiken ohi Jumalan luo. »Minun on katseltava», sanoi hän. »Minun on
valvottava ja tarkattava. Mutta ei liian kauan. On olemassa toiminta.
Toiminta antaa elämää. Tuo Preemby parka saattoi kyllä tarkata asioita,
mutta uskalsiko hän nostaa sormeaankaan? Ei! Joka paikassa vallitsee
kärsimys, joka paikassa vääryys ja epäjärjestys, erämaa ja korpi
tunkeutuu takaisin meihin, mutta hän ei tehnyt mitään. Jos joku ei
kutsu, ei kutsu ääneensä, niin kuinka voi odottaa vastausta? Tässä
maailmassa, joka on laaja ja pelottava, on vain lakkoja... ryöstöjä...
väärennyksiä... keinottelua... Ja kuitenkin oli kerran ihmisiä, jotka
tekivät velvollisuutensa... ja jotka tekisivät sen vielä nytkin...
Kunhan vain kuulisivat kutsun: Herää! Muista! Käy velvollisuuden tietä!
Yksinkertaista kunniaa. Sargon kutsuu teitä... Hrrump!»

Hän pysähtyi verhottoman ikkunansa ääreen ja katseli ulos vastapäisen
talon sileää, litteää pintaa, jonka siellä täällä valaistu ikkuna
lävisti. Useimmissa oli verhot laskettu alas, mutta juuri vastapäätä
työskenteli nainen lampun valossa, pöydän ääressä, ommellen jotakin.
Hänen neulaa kuljettava kätensä kohosi tuontuostakin ylös, ja vieressä
istuvan lukijan kirja ja toinen käsi ja hiha tuli myöskin kuvaan, lopun
jäädessä verhojen peittoon. Erään makuuhuoneen ikkunan vieressä oli
peili, ja sen ääressä koetteli tyttö hattua ja kääntyili sen edessä.
Sitten hän äkkiä katosi, ja pienen hetken jälkeen sammui valokin.

»Kaikki heidän hajalliset elämänsä», sanoi Sargon ojentaen käsiään
hyväntahtoisella liikkeellä, »ommeltuina, vedettyinä yhteen viisauden
ja rakkauden avulla. Peräsin asetettuna ajelehtivaa maailmaa ohjaamaan.»

Ovelta kuului kolkutus. »Sisään», sanoi Sargon.

Bobby ilmaantui. »No, kuinka voitte, herra?» kysyi hän voittavalla,
nöyrällä tavallaan. Hän sytytti sähkön ja tuli huoneeseen. (Hänellä
oli kalpeat, miellyttävät kasvot, muistan kai piankin, kuka hän oli.)
»Ajattelin vain, ettekö tarvitsisi mitään ruokaa tänään?» kysyi hän.

»Olen ihan unohtanut ravinnon», vastasi Sargon. »Ihan kokonaan. Sieluni
on tuskassa monien suurten asioiden vuoksi. Minun täytyy ajatella
paljon, suunnitella paljon. Tulee myöhä. Aika on lähellä. Mahtaisikohan
palvelustyttö...»

»Vain aamiaista», sanoi Bobby. »Me annamme täällä vain vuoteen ja
aamiaisen. Lopun saa itse hankkia. Tällaista tapausta varten ei ole
olemassa mitään niin hyvää kuin Rubikonin ravintola. Sen grill room
on avoinna hyvin myöhään. He laittavat teille kyllä palan paistia tai
kyljyksen, taikka kinkkua ja munaa. Heillä on erinomaista kinkkua
ja munaa käristettynä. Menette ulos täältä, käännytte vasemmalle
seuraavassa kulmassa ja menette Hampshiren katua pitkin, kunnes tulette
sinne. Sitä ei ole ollenkaan vaikea löytää.»

Sana »käristetty» sai hänet tekemään päätöksensä.

»Sitä käytänkin hyväkseni», sanoi Sargon.

»Ja yhtä helppoa on löytää takaisinkin», sanoi Bobby hiukan
levottomuuden sävyä äänessään.

»Älkää pelätkö, nuori mies», sanoi Sargon iloista varmuutta
ilmaisevalla äänellä. »Älkää pelätkö. Olen löytänyt tieni
kaikenlaisissa ilmastoissa, kaikenlaisissa olosuhteissa — villissä
vuoristossa, jäljettömissä erämaissa, ajassa ja tilavuudessa.»

»Niin tietysti», sanoi Bobby. »Unohdin sen. Mutta Lontoo on sittenkin
toisenlainen.»


9.

Seuraavana päivänä noin puolen viiden ajoissa pieni, mutta
suuriviiksinen olento, silmissä välkkyvän sininen päättäväisyys, tuli
ulos St Paulin tuomiokirkosta ja seisoi portailla pääoven edessä
seuraten Ludgate Hillin ja Churchyardin meluisaa liikennettä. Olennon
asenteessa oli jotakin urheaa epävarmuutta, ikäänkuin hän olisi yhtä
paljon päättänyt ryhtyä johonkin kuin ollut epävarma siitä, mitä
hänen oli tehtävä. Hän oli katsellut Lontoota Muistomerkin huipulta
ja tuomiokirkon harjalta kristallikirkkaana lokakuun päivänä, ja se
oli osoittautunut epätavallisen miellyttäväksi ja suurenmoiseksi
kultaisessa auringossa. Mutta se oli myöskin osoittanut olevansa liian
laaja, haaveellinen moninaisuus, johon hukkumasta voivat pelastua
vain ne, jotka ovat päättäväisiä ja voimakkaita toiminnassaan. Se oli
levinnyt laajoiksi, auringon paistamiksi aloiksi, jotka näyttivät
ulottuvan näköpiiriin saakka, ja sitten sinisiksi, lyijynkarvaisiksi
sumukoiksi, jotka osoittautuivat taloiksi, laivoiksi, kaukaisiksi
kukkuloiksi. Vaunut ja ajopelit varjoisilla kaduilla olivat kuin
leikkikaluja, ihmisillä oli hatut ja kiiruusti liikkuvat jalat ja
kädet, omituisesti suhteelliset. Ja kaiken tuon yläpuolella kaartui
hauskasti pilvien täplittämä, ääretön taivaankansi.

Hän käveli pienen rintavarustuksen ympäri kuvun alla ja mutisi:
»Aarniometsä. Kaupunki, joka on unohtanut... Kuinka ihana se voisikaan
olla! Kuinka suuri se voisikaan olla! Kuinka ihana ja suuri siitä
tuleekaan!»

Ja nyt hän oli taas tullut alas korkeilta paikoilta, ja aika oli tullut
koota opetuslapset ja neuvojat ja panna alulle uusi maailma. Hänen oli
kutsuttava heidät. Seuraajia hän ei saisi, jollei hän kutsuisi niitä.
He odottaisivat, että hän alkaisi toimia, tietämättä edes, mikä heitä
odottaisi, kunnes hän olisi kutsunut heidät, mutta kun hän kutsuisi
heitä, saapuisivat he varmasti.

Tietoisuudessaan tavaton tunne vaikutusvallastaan ihmisten
kohtaloihin seisoi hän St Paulin portailla ja ajatteli, että
juuri nytkin ehkä kulki ohi miehiä ja naisia, — noitten kiirettä
pitävien miesten joukossa, joita tunkeili kivityksellä, ihmisten
joukossa raitiovaunuissa, tyttöjen joukossa, jotka naputtelivat
kirjoituskoneitaan ylimmän kerroksen ikkunoiden edessä, — joitten
toimeliaitten, vähäpätöisten, yksitoikkoisten olemusten yllä liikkui
hänen kutsunsa vaatimus. Tuolla kulki ehkä hänen Abu Bekrinsä, hänen
oikea kätensä, hänen uskollinen toverinsa. Antaa heidän odottaa
hiukan lisää. Hän antoi liikenteen vyöryä eteenpäin tehden lempeästi
rohkaisevan liikkeen. »Pian», sanoi hän, »hyvin pian. Menkää eteenpäin,
kun voitte. Juuri nyt alkaa kohtaloiden arpominen.»

Hän seisoi vielä hetken liikkumattomana ja vaiti, kohtalon patsaana.
»Ja nyt», hän kuiskasi, »ja nyt... Mutta ensiksi.»

Se seikka, että hän oli unohtanut sumeriankielen, ei enää kiusannut
häntä. Yöllä hän oli saanut takaisin taidon puhua kielillä, hän oli
mutissut omituisia sanoja pimeässä ja ymmärtänyt.

»Hrrump», sanoi hän — monille kielille yhteinen sana, joka aukaisi
tien viidentuhannen vuoden väliajan jälkeen unohtuneiden sointujen
palaamiselle uudelleen käytettäviksi maailmassa.

»Dadendo Fizzoggo Grandioso Magnificendodidodo, juuri niin», hän
kuiskasi. »Näen verhojen putoamisen. Ensimmäinen ilmestys. Sitten he
ehkä näkevät.»

Ja hän astui hitaasti portaita alas silmien etsiessä Churchyardin
toisiinsa liittyvistä julkisivuista jotakin parturituvan merkkiä.



Toinen luku.

OPETUSLASTEN KUTSUMINEN.


1.

On jo olemassa hyvin suuria eroavaisuuksia kuvauksessa ja mielipiteessä
siitä järjestyksestä ja niistä yksityiskohdista, joilla Sargon
kutsui seuralaisiaan. Onneksi on meillä tilaisuus kertoa olosuhteet
kaikella tarpeellisella tarkkuudella ja arvovallalla, joka jo
etukäteen kumoaa pahantahtoisen arvostelun. Sargon ilmestyi Cheapsiden
puolelle tuossa puolen seitsemän tienoissa, ja päivän liikenne oli jo
vähenemässä tuolla vilkkaalla Cityn liikenneuralla. Hänen kasvonsa
olivat muuttuneet ja loistivat tuota valoisuutta, jonka vain kaikkein
perinpohjaisin ja tarkin parranajo voi antaa. Ne olivat saaneet
nuorekkaan sileyden. Kasvoharja, viikset, jotka olivat peittäneet
sen niin monta vuotta ihmiskunnan katseilta, olivat kadonneet, ja
muuttuneet vain karvatukoksi parturin altaassa. Nyt olivat kasvot
yhtä paljaat kuin nuoren Aleksanterin, vilpittömät, tuoreet kasvot,
jotka puhuivat selvästi, kun viikset eivät enää estäneet sanojen
kaikua. Hänen kasvojaan punasikin luonnollinen jännitys, kun hän
kulki Cheapsidea pitkin tutkien jalankulkijoiden naamoja tärkeän ja
salaperäisen hakemisinnon vallassa. Siniset silmät hienolta näyttävän
hatun lierin alla paloivat. Oliko se tuo mies? Oliko se tämä?


2.

Ensimmäinen kutsuttu oli nuori mies Leytonstonesta, nimeltä Godley,
nuori mies, jolla oli leveät ja hyvin vakavat kasvot ja niin harkitseva
tapa lausua ajatuksensa, että se oli melkein puhevika. Hän kantoi
mikroskooppia puisessa laatikossa. Hän opiskeli biologiaa harrastaen
varsinkin soluoppia ja oli luonnostaan hyvin kohteliaisuuteen ja
hillittyyn sävyyn taipuva ollakseen tarkka ja varma kaikesta, mitä
sanoi ja teki. Hän oli menossa Liverpoolin asemalta Birkbeckin
tutkimuslaitokseen kiertotietä, koska hänellä oli aikaa melkein
tunti, ennen hänen luentonsa alkamista. Hän seisoi pidellen itseään
tasapainossa jalkakäytävän reunalla, odottaen kaksien vaunujen
ohimenoa, kun hän sai kutsun.

Hän huomasi vieressään hyvin totisen, paljaskasvoisen miehen, jonka
siniset silmät nopeasti tutkivat hänen kasvojaan ja joka sitten tarttui
hänen käsivarteensa.

»Arvelinkin», sanoi Sargon, »että te olette te.»

Hra Godley, jolta ei puuttunut huumorin tajua, koetti vastata, että
hän tietysti oli hän, mutta tuo hänen osaksi luonnollinen, osaksi
luulottelun suuresti kehittämä puhevikansa, pysäytti hänet sanaan
»tietysti», ja hän sahasi yhä nenällään ilmaa, kun Sargon jatkoi
puhettaan.

»Tarvitsen apuanne», sanoi Sargon. »Suuri tehtävä on alulla.»

Hra Godley läpäisi ensimmäiset kouristukset selittämällä, että hänellä
oli suurin osa tuntia käytettävänään ja että hän oli valmis avustamaan
jokaisessa järkevässä yrityksessä edellyttäen, että ensiksi selitettiin
hänelle tarkasti, mikä tuo yritys oli. Mutta hän saattoi auttaa vain
rajoitetun ajan. Hänen tehtävänsä Birkbeckin luennoilla oli aivan
välttämätön. Sargon antoi paljon merkitystä erilaisille äänille, jotka
hra Godley puri poikki tai nieli. Hän talutti vankiaan käsivarresta
ja selitti vapaata kättään ilmeikkäästi heilutellen kutsunsa oikeaa
merkitystä. »Arvelen, että te olette tieteellisiä asioita harrastava
nuori mies», sanoi hän. »Teitä tarvitaan. En tiedä, tunnetteko
minut — muistinne saattaa vielä olla epätäydellinen — mutta minä
muistan kasvonne, te entisen hovini tietäjien päällikkö. Niin juuri,
tietäjiemme päällikkö.»

»E-e-en o-ole tä-tä-täysin va-va-varma siitä, et-että kä-kä-kä-kä-sitän
ta-ta-tar-tarko-ko-koituksesenne», sanoi nuori mies. »Mi-minun ty-työni
on ve-ver-raten vä-hä-hän tu-tu-tunnettu vi-vielä.»

»Tiedän sen», sanoi Sargon rohkeasti. »Tiedän sen. Olen hakenut
teitä. Älkää pettykö, kun ette ollenkaan tunne minua. Uskokaa,
että minulla on pelottavia voimia takanani. Vähän ajan kuluttua
kaikki ihmiset ymmärtävät. Sekaannuksen aika lähestyy loppuaan.
Me olemme kaksi ensimmäistä tekijää, aivan ensimmäistä, suuressa
kristallisoitumisessa...»

»Mihi-hi-hinkä me oikeasta-ta-taan me-mennään?» kysyi nuori mies.

»Luottakaa minuun», sanoi Sargon. »Pysykää mukanani.»

Nuori mies taisteli ilmaistakseen jonkun monimutkaisen kysymyksen.
Mutta nyt joutui kolme muuta miestä kutsun taikamaisen vaikutuksen
alaisiksi, ja nuoren miehen kysymykset jäivät kuulumattomiksi
sirpaleiksi. Nämä uudet uskonveljet olivat pieni ryhmä miehiä, jotka
seisoivat korokkeella jokseenkin pienen ja melkein käheän posetiivin
ympärillä, johon oli kiinnitetty seuraava kirjoitus: »Tarvitsemme
työtä, emmekä armeliaisuutta. Mutta ei ole olemassa työtä meitä varten
niin sanotussa sivistysvaltiossa.» He olivat puetut luopuneisiin
khakiunivormuihin, ja olivat kaikki alle viidenkolmatta ikäisiä
nuorukaisia.

»Katsokaapa tuota», sanoi Sargon. »On jo aika uuden kauden alkaa.»

Hän puhutteli miestä, joka seisoi posetiivin vääntäjän oikealla
puolella.

»Kaikki tämä on muutettava tästä hetkestä alkaen», sanoi hän. »Minulla
on työtä teille.»

»Ohoh!» sanoi entinen sotamies hyvän kasvatuksen saaneen miehen
äänellä. »Minkälaista työtä?»

»Me ollaan suoria poikia», sanoi posetiivin vääntäjä. »Me ruvetaan
siihen, jos se on sellaista, mitä osataan. Ei me olla kiertolaisia.
Mitä työtä se on?»

»Shillinki tunnilta?» kysyi kolmas.

»Enemmän, paljon enemmän kuin shillinki. Ja hyvin suurta ja
vastuunalaista työtä. Sadonkorjuuta. Loistavaa satoa! Teistä tulee
ihmisten johtajia. Seuratkaa minua.»

»Kauas?» kysyi mies, joka oli puhunut ensiksi.

Sargon teki liikkeen, joka itseasiassa peitti hänen omat puuttuvat
suunnitelmansa, ja lähti menemään edellä.

»Käy edellä, Macbeth», sanoi posetiivin kiertäjä ja heitti
koneensa kantoasentoon olalleen. Toiset entiset sotilaat lausuivat
mielipiteenään, että hyvä on ja että ainakin kannatti mennä katsomaan,
mitä heille tarjottiin. Kävellen johtajansa rinnalla aloitti hra Godley
äärettömän ja hyödyttömän taistelun uudella kysymyksellä.

Seuraava opetuslapsi ei ollut niinkään paljon kutsuttu kuin putosi
sargonilaisten ryhmään, joka oli alkanut kasvaa. Hän oli pitkä
mies, väriltään tumman ruskea, tukka villavan musta, ja hän hymyili
koko ajan suopeasti. Hän oli puettu jokseenkin vaaleaan, harmaaseen
hännystakkiin, kravatti oli ruusunpunainen, jaloissa keltasuiset
nappikengät ja päässä hattu, joka oli yhtä erikoinen kuin Sargoninkin.
Hän kantoi kädessään harmaata alpakkasateenvarjoa. Suuressa,
mahonginruskeassa kädessään hän piteli paperipalaa ja hän lausuili
hyvin runsaasti sanaa: »anteeksi.» Paperin yläreunaan oli painettu
sanat: »Lean and Mackay, 329 Leadenhall Street E. C.», ja sen alle
kirjoitettu musteella: »Hra Kama Mobamba.»

Sargon katseli hetken puhuttelijaansa ja tunsi hänet: »Elamin
kuningas!» sanoi hän.

»Ei osaa enklantia», sanoi musta herrasmies, »portukalia.»

»Ei», sanoi Sargon ilmaisten liikkeellä tarkoituksensa, »sallimus.
Seuraa minua.»

Musta herra liittyi luottavasti saattoon.

»Kuulkaapas!» huusi toinen entisistä sotilaista. »Tässä hommassa ei saa
käyttää värillistä työväkeä.»

»Hiljaa», sanoi Sargon. »Pian selvenee teille kaikki.»

»Mi-minun mi-mielestä-täni te-teidän ei pi-pipitä-tä-täisi jo-joh-taa
ihmisi-siä ha-harhaan», sanoi hra Godley, jota Sargonin puuha alkoi
huvittaa ja hämmästyttää.

Sargon kiiruhti käyntiään.

»Tä-tämä he-herra ta-ta-tahtoi vain me-mennä lala-pussa
ma-ma-mainittu-tuun pa-paikkaan», sanoi hra Godley.

Innoissaan saada Sargon käsittämään ajatuksensa hoiteli hän hiukan
huolimattomasti mikroskooppilaatikkoaan, joka äkkiä kolahti ankarasti
vastaantulevan miehen, silkkihattuisen liikemiehen polveen. Uhri
kirosi ääneensä hyvin äkäisesti ja jäi hyppelemään yhdellä jalalla
katukäytävällä pidellen polveaan kädellään. Sitten hän lankesi
kiukkuisen mielijohteen valtaan ilmoittaakseen hra Godleylle, mitä
hän todella ajatteli tämän käytöksestä, tavoista ja hänenlaisistaan
ihmisistä. Hän liittyi Sargonin kulkueeseen reippaasti ontuen ja sanoen
silloin tällöin »mitä!» hengästyneellä äänellä. Jokseenkin humalainen,
syvään surupukuun puettu mies oli ollut tapahtuman todistajana.
Hän kiiruhti, osaamatta ohjata kulkuaan oikein suoraan, vihaisen,
silkkihattuisen herran viereen.

»Mokomakin tökerö lurjus», sanoi hän. »Inhottavaa! Jos tarvitsette
todistajaa, olen heti valmis!»

Hänen varsinainen tarkoituksensa oli astua edelleen silkkihattuisen
herran vieressä, mutta hänen ruumiissaan olevat kemiallisesti eristävät
tekijät veivät hänet aina syrjään. Tuloksena oli kompuroiva juoksu,
joka silmänräpäystä myöhemmin sai hänet törmäämään appelsiinikärryihin
käytävän reunalla. Kosketus ei ollut pitkäaikainen eikä vakava, mutta
siitä johtui eräitten appelsiinien lentäminen katuojaan ja lisäsi
joukkoon uuden aineksen, hyvin vihaisen hedelmäkauppiaan apulaisen,
joka toruen ja vaatien korvausta liittyi Sargonin seuraajien yhä
karttuvaan joukkoon.

Sananlaskun opetus riippuu kokonaan siinä käytetystä kuvasta, ja
vaikka vierivä kivi ei sammalta kasva, niin vierivä lumipallo kasvaa
siitä, minkä päällä se pyörii. Kiireinen ihmisjoukko Lontoon kadulla
on liikkuva, lumipallon kaltainen esine. Sen fysikaalinen vetovoima
on huomattava, se vetää puoleensa ihmisten uteliaisuutta ja kasvavaa
joukkotoiminnan halua. Sinisilmäinen ja innostunut Sargon, vasemmalla
puolellaan harras ja kaunopuheinen hra Godley ja oikealla hra Kama
Mobamba, pitkä, vaitelias mies, mustilla kasvoillaan hymyilevä
vakaumus siitä, että hänet kohta vietäisiin hrojen Leanin ja Mackayn
luo, johti joukkoa. Heidän takanaan kulkivat nuo kolme työtöntä
entistä sotilasta, jotka nyt olivat kietoutuneet hämärään väittelyyn
ja selittelyihin silkkihattuisen herran kanssa, ja näppärä, mutta
jokseenkin hämillään oleva sanomalehden uutishankkija, joka oli saanut
äidinkielensä Oldhamissa ja oli juuri tullut Lontooseen koettamaan
onneansa ja odotti nyt hätäisenä sen potkausta. Hän näytti odottavan,
että Sargon olisi hänen etsimänsä potkaus. Kaksi epäilyttävän näköistä,
lippalakkista ja suurkravattista oliota oli myös liittynyt joukkoon,
mahdollisesti epäkunniallisessa tarkoituksessa, nuori, kalpeakasvoinen
katutyttö, jolla oli päässään luopunut magenta-hattu, kysyi, mitä oli
tekeillä, ja humalainen, surupukuinen mies selitti sitä hänelle niin
sukkelasti ja hämärästi kuin suinkin. Siihen liittyi vielä pyrstöksi
tappelevia katupoikia ja eräs Etonin oppilas. Hän oli hyvin nuori ja
tuorekasvoinen, jonkun Englannin vanhimman ja paraan perheen vesa, ja
vakautunut ja hurja kommunisti. Hän oli ollut erään toverinsa kanssa
matkalla tunnettuun konemallien näyttelyyn Holborneen, kun Sargon
oli kulkenut hänen ohitseen ja posetiiviin kiinnitetty kirjoitus oli
sattunut hänen silmiinsä.

Hän oli aloitteissaan nopea poika ja hänen dramaattinen tajunsa oli
hyvin elävä.

»Valitan, hyvä veli», sanoi hän ystävälleen. »Mutta tunnen, että aika
on tullut. Jollen ole suuresti erehtynyt, niin on tämä pieni ryhmä
yhteiskunnallisen vallankumouksen alkuunpanija, ja niin on minun
tehtävä velvollisuuteni.»

»Älä lörpötä, veikkonen», sanoi ystävä. »Mennään ensin ostamaan se
höyrylautan malli.»

»Mikä sellainen höyrylautan malli on?» sanoi poika halveksivasti ja
kääntyi seuraamaan Sargonia.

Hän oli ensiksi tahtonut puristaa nopeasti ja kovasti toisen kättä,
mutta se on mahdotonta poikien kesken, joilla aina on molemmat kädet
housujen taskuissa. Hän lähti liikkeelle ja toveri seurasi kaikessa
hiljaisuudessa uteliaana ja pahoillaan sellaisen matkan päässä, joka
näytti hänestä riittävältä erottamaan hänet kaikesta henkilökohtaisesta
osallisuudesta yhteiskunnalliseen vallankumoukseen.

»Minne me ollaan menossa?» kysyi nuori etonilainen, tavoittaessaan
jälkimmäisen työttömän entisen sotilaan.

»Hän tietää», vastasi entinen, työtön sotilas viitaten Sargoniin.


3.

Mutta sitäpä juuri ei rakas Sargonimme tiennytkään. Sillä hetkellä
hän ei enää ollutkaan vakautunut ja täydellinen Sargon. Säikähtynyt,
epäilevä ja vastusteleva Preemby pyrki tunkeutumaan etualalle hänen
olemuksessaan.

Aina opetuslasten kutsumiseen saakka Sargon oli hallinnut omassa
sielussaan varmana ja kilpailijattomana. Mutta hän oli odottanut, että
hänen opetuslapsensa olisivat vastanneet hänen kutsuunsa, tunteneet
hänet ja muistaneet, ymmärtäneet muitta mutkitta ja auttaneet häntä.
Kutsun olisi pitänyt ikäänkuin sytyttää lamppu heidän mielissään ja
valaista maailma heidän ympärillään. Hän ei ollut odottanut ainoastaan
omaa selvää ja eittämätöntä vakuutustaan, vaan voimaa ja apua sille.
Ja niin olisi Sargonin valtakunnan ja ihmiskunnan nousu levinnyt
sielusta sieluun. Sargon oli kokonaan valmistautumaton ottamaan
vastaan opetuslapsia, jotka seurasivat oudosti heilutellen käsiään,
syljeskellen ja mutisten, päästäen suustaan hävyttömiä arvosteluja,
opetuslapsia, jotka vaativat minimipalkkaa, ja opetuslapsia, jotka
seurasivat huutaen »Hoi!» ikäänkuin hän olisi ollut ajuri.

Oliko hän kutsunut nämä opetuslapset liian hätäisesti? Oliko hän taas
ryhtynyt toimintaan liian aikaisin? Oliko hän taas erehtynyt?

Nämä olivat epämiellyttävän häiritseviä kysymyksiä mestarin
ratkaistaviksi, kun hän oli nopeasti menossa ei-minnekään neljän mailin
vauhdilla tunnissa pitkin Holbornea seuraajien lisääntyessä hänen
kantapäillään. Ehkäpä kaikki päällikkyys onkin jonkunlaista pakoa.
Ehkäpä jokaisessa ihmisten johtajassa piileekin pakolainen. Sargonissa
se tällä hetkellä ei enää piillyt; se oli herännyt ja eloisa ja sen
nimi oli Preemby.

Senjälkeen kun ihmiskunta hitaassa nousussaan puhtaasta
eläimellisyydestä tuli profeettojen, suurten opettajien, johtajien
vaikutusvallalle alttiiksi, lienee aina ollut olemassa jonkunlaista
sisäistä ristiriitaa tehtävän suurenmoisuuden ja jonkun paljoa
vähäpätöisemmän välillä, ja siinä lienee aina ollut tuollaista
hankausta oppilaitten laadun ja toimintaperusteiden ja opettajan
odotusten välillä. Itse oppilaiden kutsuminenkin näyttää viittaavan
jonkimmoiseen, heikkouteen profeetan puolella. Heidän kutsumisensa
asettaa hänelle velvollisuuksia. He vetoavat siihen, tiesi hän, jos
hän horjuu, syvät joukkovaistot vakuuttavat heille, ettei hän luovu
heille antamastaan julistuksesta, vaikka pettäisikin itsensä. He
pettävät hänet — ehdottomasti. Koko maailman historiassa on vain yksi
väsymätön, luottavainen opetuslapsi, Abu Bekr. Kaikki muut opetuslapset
pettivät ja jättivät mestarinsa pulaan ja johtivat hänet harhaan.
He hylkäsivät profeettansa ja veivät hänet, minne hän ei halunnut
mennä. Samanlaiset suuret ja pienet asiat seuraavat samaa lakia. Sen
pienen liikkuvan kiilan edessä, joka kulki pitkin lamppujen valaisemaa
Holbornea lokakuun hämärässä, asteli Sargon, ihmiskunnan herra ja
suojelija, uskon ja oikeuden palauttaja, loistava hallitsija, ja vaikka
hän jo huomasikin tehneensä erehdyksiä ja joutuneensa vaaraan, oli hän
edelleen päättänyt pelastaa suuren tapahtuman jollakin hämmästyttävällä
liikkeellä onnettomuuden kourista. Mutta lähempänä häntä kuin varjo oli
Preemby, melkein suunniltaan säikähtyneenä, valmiina epätoivoiseen,
päättömään yritykseen pujahtaa ensimmäiselle sivukadulle, karata
selityksistä, karata ponnistuksista, hypätä takaisin preembyläisyyteen
ja loputtomaan mitättömyyteen.

Äkkiä kuuli Sargon kuitenkin rauhoittavan äänen, sellaisen äänen, joka
kaikkein vähimmin näytti uskovan ja hyväksyvän.

Bobbyn ja Billin välillä oli vaihdettu eräitä mielipiteitä, ennenkuin
Bobby tuli juosten kadun yli. »Siinä hän menee», sanoi Bobby.

»Ei tuo ole hän», sanoi Billy, »Missä hänen viiksensä ovat? Hänhän oli
melkein kokonaan viiksien vallassa.»

»Ajeltu», sanoi Bobby. »Voisin vannoa, että se on hän. Hänen
käynnissään on jotakin omituista. Siinä on profeettamme, Billy, ja hän
on joutumassa selkkauksiin.»

»On pikemminkin kilpa-ajokeinottelijan näköinen», sanoi Billy. »Mistä
hän on saanut tuon elehtivän neekerin? Minulle tämä on hiukan liikaa,
Bobby. Pysy sinäkin erilläsi siitä. Tuolta tulee poliisi puuttuakseen
asiaan.»

Bobby epäröi. »En voi päästää häntä menemään tuolla tavoin», sanoi
hän ja hyökkäsi kadun toiselle puolelle, juuri kun neljä raitiovaunua
peitti sargonistit Billyn silmiltä.

»Suokaa anteeksi, mutta minne te olette menossa? sanoi Bobby kumartuen
puhumaan Sargonin korvaan huolimatta hra Godleyn aikamoisesta
töytäyksestä.

»Olen ilmaissut itseni», sanoi Sargon ja samalla hän taas varmistui.
Tämä oli ensimmäinen opetuslapsista, ja hän oli löytänyt tien herransa
luokse. Sargon näki nyt aivan selvästi, mitä hänen oli tehtävä.
Näille ensimmäisille seuraajille oli asia tehtävä selväksi. Opetus
oli alettava. Sitä varten oli heidät johdettava pois kadun melusta ja
hälinästä. Sargonin silmien eteen ilmaantui pitkä, kirkkaasti valaistu
pöytä ja oppilasjoukko, joka kyseli ja tiedusteli, ja muistettavat
vastaukset ja suuret lausunnot. Ja juuri vastapäätä, hehkuen ja
loistaen valoa, jo nyt ystävänä, kohosi Rubikonin ravintolan kutsuva
rakennus, sen suuren liikkeen alkuunpanija, jonka tarkoituksena oli
hankkia loistoaterioita halpoihin hintoihin.

»Tuolla», sanoi Sargon tehden laajan liikkeen kädellään, »lepäämme
ja istumme ruoan ääressä ja puhelemme, ja kaikki asiat saavat
selityksensä.»

Kirkas näky siitä, kuinka hän piti puhetta kokoontuneille
oppilaille pöydän ääressä oli siinä määrin voimistuttanut Sargonin
suurenmoisuuden, että samalla hetkellä kun hän saavutti Rubikonin
oven, joka kutsuvana tähysteli kulmauksessa, oli hän kutsunut
kaksi opetuslasta lisää. Toinen näistä oli tulitikkuja kauppaava
kunnianarvoisan näköinen kerjäläinen, ja toinen hyvin älykkään
näköinen, noin viidenkymmenen ikäinen mies, hoikka ja vähäpartainen,
joka kantoi Duhoborien liikettä käsittelevää kirjaa ja oli puettuna
nahkahansikkaisiin ja mustaan huopahattuun — oudonmalliseen hattuun,
joka muistutti veturin savusuojusta. Tämä viimeinen kannattaja
hankittiin juuri ravintolan ovella.

»Tulkaa sisään tänne», sanoi Sargon tarttuen häntä käsivarteen, »ja
aterioikaa kanssani. Minulla on kerrottavana teille sellaista, joka
muuttaa koko elämänne.»

»Sepä tapahtuu kovin äkkiä», sanoi älykkään näköinen mies puhuen
englantilaisen oppineen ja herrasmiehen kovasti kielteisellä ja
vastustavalla äänellä, kun hän suostui seuraamaan Sargonia.


4.

Rubikonin ravintolan varsinainen valtaus tapahtui sekavasti ja
äkkiä. Sargonin mieli oli kirkas ja selvä nyt. Hänen oli saatettava
todellisuudeksi tuo valkoisen pitkän pöydän näkemyksensä, oppilaiden
hänen ympärilleen kokoontuessa, taikka kärsittävä suuri tappio. Hänen
seuralaisiaan elähytti erilaisten ja vähän verrannollisten perusteiden
sekoitus, jollainen aina vallitsee kaikkien seuralaisten keskuudessa,
ja joukko oli nyt kasvanut lähes kolmeenkymmeneen — tarkan luvun
mainitseminen on vaikeaa, koska äärimmäiset joukossa saattoivat yhtä
hyvin olla perässäkulkijoita ja katselijoita — ja sen kasvu johtui
siitä, että vähimmin ansiokas kolmesta entisestä sotilaasta oli
lausunut nuo taikasanat: »Vapaa ateria!» heti kun Rubikonin ravintola
oli tullut näkyviin.

Tärkeän tekijän, ovella seisovan vahtimestarin, huomio oli sattumalta
kääntynyt autolla saapuviin ruokavieraisiin, kun sargonilaiset
lähestyivät. He pääsivät sen vuoksi käytävän läpi kohtaamatta mitään
vastarintaa, paitsi pyörivän oven, joka jakoi joukon yksityisiin
jäseniin ja kaksihenkisiin ryhmiin, ennenkuin sisähalliin päästiin.
Ehkäpä kaksikymmentä pääsi sisähalliin, marmorilla ja mahongilla
koristettuun huoneeseen, missä vaatteitten vartiat odottivat, ennenkuin
surupukuinen mies joutui ansaan pyörivässä ovessa epätäydellisen
harjaantumisensa vuoksi tällaisia teknillisiä apukeinoja käyttämään,
ja hänet täytyi kohteliaasti harmistuneen ovenvartian vetää ulos taas,
sen jälkeen kuin hedelmäkauppiaan apulainen oli hyödyttömästi koettanut
häntä auttaa. Polvensa koskettanut mies näytti pudonneen pois jo ennen
kuin ravintolaan oli saavuttukaan, ja kalpeakasvoinen, magentahattuinen
nainen oli mennyt tiehensä jollakin tuntemattomalla hetkellä.

Avarassa, läikkyvässä ulkohallissa, jossa kaikki huomattiin, ilmaantui
pyrkimystä hajaantua. Posetiivia kantava työtön entinen sotilas, jonka
äkillinen ujouden puuska oli vallannut, kääntyi herrojen pukuhuoneeseen
laskeakseen sinne koneensa, mutta joutui väittelyyn tovereittensa
kanssa. Molemmat epäilyttävän näköiset, hatuillaan ja kaulahuiveillaan
huomiota herättävät nuorukaiset näyttivät epäröivän huomatessaan paikan
hienouden. Mutta Sargon piteli lujasti kiinni äsken pyydystämästänsä
herrasmiehestä, ja arvokkaan näköinen tulitikkujen myyjä ei
halunnut joutua eroon suojelijastaan tässä kirkkaassa, ylellisessä,
vaarallisessa paikassa. Hra Kama Mobamba, pitkänä, hymyilevänä ja
loistavana, ojensi hattunsa ja sateenvarjonsa vahtimestarille ja
seurasi isäntänsä kantapäillä varmana vakaumuksessaan, että nämä
olivat kauan etsityn afrikkalaisen kauppahuoneen, Lean & Mackayn,
komeat eteishuoneet. Ja hra Godley, jonka intohimona oli saada kaikki
selvitetyksi, ei tahtonut jättää Sargonia, ennenkuin oli saanut hänelle
aivan kirkkaasti selitetyksi, miksi hän ei saattanut seurata häntä
pitemmälle. Hän tuli heti äskenmainittujen jälkeen suureen ravintolaan
äännähdellen kuin rikkoutunut käkikello. Oldhamilainen reportteri pysyi
myös joukossa, vaikka suuresti epäillenkin, minkälainen uutinen tästä
olisi kirjoitettava. Etonilainen koulupoika, joka nyt oli enemmän kuin
puoleksi päässyt selville erehdyksestään ja oli siis myös taipuvainen
pääsemään irti, tuli ravintolaan jätettyään hattunsa ja sateenvarjonsa
eteiseen.

Bobby ei päässyt perille. Ovella saavutti ja pidätti hänet Billy. »Tämä
ei kuulu sinuun, Bobby», sanoi Billy. »Tämä ei mitenkään kuulu sinuun.»

»En saa selville, mitä hän oikein haluaa», sanoi Bobby. »Hän joutuu
väkisinkin pulaan.»

»Mitäpä sillä on väliä.»

»Mutta minusta on.»

»Laitoksen johto ei ole mielissään siitä», sanoi Billy. »He ovat
lähettäneet hakemaan poliisia. Ulkopuolelle kerääntyy väkeä.
Katseleppa, kuinka ne tirkistelevät. Näetkö tuon pojan, joka katselee
reiästä? On se hauskaa Tessystä ja Susanista, jos me saamme tekemistä
poliisikamarissa.»

»Mutta emmehän me voi jättää häntä pulaan tänne.»

»Mutta kuinka voit auttaa häntä?»


5.

Ravintolassa Sargon teki voimakkaan ja viimeisen ponnistuksensa,
mutta kärsi nopean ja tuhoisan tappion. Missään tapauksessa hän ei
kuitenkaan tahtonut juosta pois. Hän teki rintamahyökkäyksen maailmaa
vastaan, jonka hän oli päättänyt kukistaa — Sargonina. Sargonina,
voittamattomana Sargonina, hän kärsi tappion.

Rubikonin ravintolan vierastulva ei vielä ollut ehtinyt alkaa. Mutta
Rubikonin ravintolassa ei olekaan niin vilkasta illalla kuin aamiaisen
aikaan, se on liian kaukana lännestä ja erityisesti aamiaispaikka.
Ja tavallisenkaan vilkkauden aika ei vielä ollut tullut. Vain siellä
täällä katkaisi joku vieras pienten, valkeiden pöytien soman jonon,
joilla jokaisella oli lamppu ja kukkasia. Sirkukseen menossa oleva
perhe, pieni seurue, joka pyrki kokoukseen Kingsway Halliin, kolme
tai neljä ryhmää teatteriin aikovia iltapuvuissaan, kolme neljä noita
omituisia pareja, joita näkee joka paikassa Lontoossa ja joihin
kuuluu keski-ikäinen, jokseenkin kokemattoman näköinen liikemies ja
vielä kokemattomampi nuori nainen, molemmat heikosti käsitetyissä
päivällispuvuissa, ja sitten kolme liikemiestä pohjoisesta, puettuina
siistiin, harmaaseen pukuun ja syöden päivällistään päättäväisen
perinpohjaisesti ryypystä likööreihin saakka. Siinä koko ravintolassa
sinä iltana ollut yleisö. Alasalissa oli pari kolme vierasta, jotka
näkyivät hämärästi, yläsali oli pimeä. Ilmapiiri oli yhä arka ja kylmä.
Kolme pohjoisesta tulluttakin esitti kertomuksensa Lontoon ihmeistä ja
ylellisyydestä hiljaisesti, ikäänkuin salaa.

Palveluskunnalla oli hyvin vähän tekemistä. Päätarjoilijat,
viinitarjoilijat ja pöytätarjoilijat järjestelivät rauhattomasti
liinoja ja laseja, taikka seisoskelivat siellä täällä kasvoillaan
tuo tarjoilijoille niin tavallinen ihmettelevä ja alakuloinen ilme.
Sargonin saapumisen edellä kulki hiljainen sorina eteishallista ja
lasin helinä pyörivältä ovelta sen rikkoutuessa surupukuisen miehen
ponnistaessa vielä viimeisen kerran päästäkseen sisään.

Jokainen katsahti heihin. Vieraat unohtivat ruokansa ja
seurustelutapansa, tarjoilijat salaiset surunsa. Sargon saapui:
— pieni, huomaamaton vartalo, hyvin valoisat kasvot, pyöreät,
kirkkaat silmät. Toisella kädellään piti hän yhä kiinni viimeisestä
opetuslapsestaan. Toisella hän työnteli pois niitä puheen sirpaleita,
joita hra Godley yhä esitti hänelle. Suuret, odottelevat neekerinkasvot
kohosivat hänen yläpuolelleen kuin norsunluinen ja mustapuinen kilpi.
Taaempana olivat tulitikkukauppias ja muut seuralaiset vähemmän
selvästi erotettavina.

Sargonia vastaan tuli hovimestari. Taaempana seisoi johtaja, ja
vielä taaempana puuhaili hänen apulaisensa järjestellen hedelmiä
tarjoilupöydälle.

Sargon päästi viimeisen saaliinsa irti ja astui eteenpäin.

»Pankaa tähän pöytä», sanoi hän tehden komean liikkeen. »Pankaa tähän
pöytä suurelle seuralle. Olen kutsunut koolle väkeä, jonka kanssa
haluan neuvotella.»

»Pöytä, hyvä herra», sanoi hovimestari. »Ja kuinka monelle, herra?»

»Suurelle seuralle.»

»Niin kyllä, herra», sanoi hovimestari katsahtaen pyytävästi isäntään,
»mutta haluaisimme mielellämme tietää, kuinka monelle?»

Johtaja tuli ottamaan selville, mistä oli kysymys, ja hänen apulaisensa
jätti hedelmät rauhaan ja tuli perästä avuliaan näköisenä. Sargon
huomasi, että hän kohtaisi vastarintaa, ja kokosi kaikki sisäiset
voimansa. »Se on suuri seurue», sanoi hän. »Sen pitäisi päästä tänne
syömään minun kanssani, ja minä pidän heille puheen. Ihmiset täällä
voivat mielellään liittyä meihin. Pankaa kaikki pöydät yhteen.
Erikoisten pöytien ja erikoiselämän päivät ovat ohi. Sallikaa
pöytienkin julistaa ihmisten veljeyttä. Meidän hallintomme alla. Pankaa
ne yhteen.»

Kuullessaan sanat »ihmisten veljeyttä» eräs pohjoisesta tulleista
liikemiehistä tunsi äkkiä käsittävänsä. »Se on verellä tahrattu
bolsheviki», sanoi hän — tai jotain siihen suuntaan. »Onpa hän löytänyt
paikan, jonne tunkeutua.»

»Sitä ei pitäisi sallia», sanoi hänen toverinsa. »Emmekö me missään saa
olla rauhassa niistä!»

Ensimmäinen liikemies ilmaisi yleisen vastenmielisyyden punaista
bolshevismia vastaan ja söi edelleen leipäänsä kiireellisesti,
välinpitämättömästi ja kiukkuisesti. »Milloinka se kanamuhennos tulee?
kysyi hän. »Ovat kai pudottaneet sen.»

Mutta johtajan huomiokyky oli ollut vielä nopsempi kuin liikemiehen.
Heti Sargonin alettua puhua oli annettu nopea merkki. Poliisia hakemaan
lähetetty tarjoilija oli jo sivuuttanut Billyn ja Bobbyn ja epäröivän
joukon eteishallissa, joka nyt oli vetoisa ja epämiellyttävä, kun
humalainen mies oli rikkonut ruudun kierto-ovesta.

Mutta Sargon ei huomannut mitään tästä mykästä sivujuonesta. Hän pysyi
vain siinä suunnassa, jonka hän edessään näki, ja sen tarkoituksena oli
murtaa häntä kohtaava vastarinta.

»Emme pidä suuria päivällisiä tässä huoneessa, herra», sanoi johtaja
koettaen voittaa aikaa. »Sellaiset voitte pitää Syrian Hallissa,
Elysian Chamberissa, pienessä tai suuressa Vapaamuurarisalissa,
kun olette tehneet asianmukaisen ilmoituksen, ja asiaankuuluvien
järjestelyjen jälkeen, mutta tämä on vain yleinen ravintola. Ette voi
muitta mutkitta tarjota suuria päivällisiä täällä tuntemattomalle
seurueelle tai joukolle. Siihen me emme rupea. Se ei käy päinsä.»

»Se tapahtuu tänä iltana», sanoi Sargon siihen sävyyn, sellaisella
katsannolla ja sellaisilla liikkeillä, että ne olisivat saaneet koko
unelmoidun Sumerian lankeamaan polvilleen.

Mutta eurooppalaisten ravintoloiden johtajat ovatkin nähtävästi
kovempaa ainetta kuin vanhat sumerialaiset. »Pelkään kuitenkin, ettei
niin käy, hyvä herra», sanoi hän ja pysyi kohteliaan kieltävällä
kannallaan.

»Tiedättekö», huusi Sargon, »kenen kanssa te nyt olette tekemisissä?»

»Emme kenenkään tunnetun vieraamme ainakaan», sanoi johtaja
valittelevalla äänellä kuin mies, jonka on pakko käyttää väkivaltaa.

»Kuulkaa», sanoi Sargon. »Tämä päivä on merkityksellinen. Tämä on
aikakauden alku ja loppu. Ihmiset tulevat pitämään täällä tarjoamiani
päivällisiä uuden ajan päivännousun hetkenä. Olen Sargon, Sargon suuri,
Sargon rakentaja, joka on tullut ilmaisemaan itsensä. Tämä seuraajieni
joukko täytyy ravita ja valaista täällä, ruokkia ruumiillisesti ja
ruokkia henkisesti. Pitäkää huolta siitä, että teidän osanne tulee
tehdyksi.»

Hän teki puhuessaan liikkeen viitaten taaksepäin seuraajiinsa, mutta
siellä ei enää ollutkaan mitään seuraajia, paitsi tuo luottavainen
ja pettynyt afrikkalainen ja ällistynyt, mutta itsepäinen Oldhamin
reportteri. Etonilainen oli nyt erottanut itsensä täydellisesti
joukosta. Hän istui kaukana pöydässä, jossa hän oli tavannut
toverinsa ja he keskustelivat puoliääneen ja odottivat. Hra Godley
mikroskooppeineen ja herrasmies, joka luki kirjaa duhoboreista, olivat
poistuneet tästä kertomuksesta tällä hetkellä ja olivat menossa
pitkin Holbornea huudahdellen ja keskeytellen toistensa selityksiä ja
arveluita tästä merkillisestä tapahtumasta, joka niin odottamatta oli
saanut heidän korkean ja järkevän elämänsä kulun syrjäpoluille.

»Voin vain o-o-ota-taksua, e-että tuo mies o-oli hu-hullu», sanoi hra
Godley.

Sikäli kuin Sargonin kannattajamäärä oli vähentynyt, sikäli oli
johtajan kasvanut. Hänen takanaan seisoi nyt kokonainen jono
kaikenkaltaisia tarjoilijoita, ehkäpä kolme tusinaa erilaisia ja
kuitenkin samanlaisia tarjoilijoita, pitkiä tarjoilijoita ja lyhyitä
tarjoilijoita, lihavia ja laihoja, hiuspäisiä ja kaljupäitä, nuoria ja
vanhoja, esiliinalla varustettuja ja paitahihasillaan esiintyviä.

»Pelkäänpä, että te teette häiriötä täällä», sanoi johtaja. »Luulen,
että minun täytyy käskeä teitä poistumaan, herra.»

Poistumaan? Ei milloinkaan!

»Voi sinua, sinä kuurojen ja sokeitten sukukunta!» huusi Sargon
kohottaen ääntänsä niin, että se kuuluisi harvojen päivällisvierasten
korviin tuon joutilaan, odottavan miesjoukon takana. »Ettekö tunne
minua? Eikö teillä ole muistia eikä näkövoimaa? Ettekö kykene näkemään
valoa, joka tarjoutuu teille! Heräämisen hetki on tullut. Se on
tänään, se on nyt. Teidän on lakattava olemasta tottumuksenne orjia
ja palvelijoita, ja teidän on tultava uudestisyntyneen maailman
käskijöiksi. Nyt! Tällä hetkellä! Tahtokaa minun kanssani, että muutos
tapahtuu, niin se tapahtuu. Sargon kutsuu teitä, Sargon ikuinen ja
muinainen, viisas hallitsija ja urhoollinen johtaja, kutsuu teitä
valoon, jalouteen, vapauteen...»

»Pelkään, ettemme voi antaa teidän puhua täällä», sanoi johtaja
ojentaen kättään.

»Potkaiskaa se ulos», sanoi bolshevikeja vihaava liikemies nousten
seisomaan ja puhuen kiukusta värisevällä ja jatkaessaan yhä kohoavalla
äänellä. »Ja tuokaa sitten kanamuhennokseni. Olemme odottaneet kymmenen
minuuttia tuota kanamuhennosta.»

Sitten kuului ääni sanovan: »Mitä täällä tapahtuu?» ja äkkiä seisoi
poliisi Sargonin vieressä ja tarkasteli häntä.

Hänen sielunsa läpi kulki kauhistuksen aalto, kauhistuksen aalto, joka
oli kokonaan Preembyä. Koko kunnollisen elämänsä aikana ei hän ollut
milloinkaan ollut tekemisissä poliisin kanssa. »Herra Jumala! Herra
Jumala!» huusi tuo kauhistus hänen sielussaan. »Mitä olenkaan tehnyt?
Nyt minut viedään putkaan.» Siniset silmät kävivät pyöreämmiksi,
ja hän haukkoi ilmaa, mutta kukaan siellä ei huomannut, kuinka
lähelle häpeällistä sortumista hän joutui. Preemby värisi ja hävisi.
Sargon kohottautui ja sanoi sitten ylpeästi: »Mitä tämä tarkoittaa,
konstaapeli? Uskallatteko koskea kädellänne maailman herraan!»

»Noudatan velvollisuuttani, jos hän tekee häiriötä», vastasi poliisi,
»olipa hän herra tai ei.»

Hyvin nopeasti osasi Sargon mukautua tähän uuteen kohtalonsa
vaiheeseen. Hän oli jäänyt tappiolle. Hänet vietäisiin pois. Niin,
mutta hän oli sittenkin Sargon. Häntä hallitseva voima oli syössyt
hänet tappioon, mutta se tapahtui kai vain hänen koettelemisekseen. Hän
ei ollut odottanut sitä tuolta voimalta, mutta kun kerran voima sitä
tahtoi, täytyi sen tapahtua.

»Tiedättekö tosiaan, konstaapeli, mitä nyt teette? kysyi hän mahtavasti
ja hiljaisesti.

»Täydellisesti, herra. Toivon, ettei aikomuksenne ole aiheuttaa meille
lisää vaikeuksia.»

Hän oli vankina. Tällaiseksi hän ei ollut ajatellut mestarin
ilmestymistä. Hän silmäsi viimeisen kerran rikasta koristelua suuressa
ravintolassa, jossa avajaisaterian olisi pitänyt tapahtua. Uutta
oikeuden ja veljeyden valtakuntaa ei siis julistettaisikaan täällä,
vaan jossakin likaisessa raastuvanoikeudessa.

Hän pysyi vaiti ja lähti ulos poliisin rinnalla, rauhallisena, syvissä
ajatuksissa.


6.

Niin päättyi Sargonin ensimmäinen yritys päästä valtakuntaansa,
jollemme laske hänen käyntiään Buckinghamin palatsissa ensimmäiseksi.

Mutta ennenkuin rupeamme kuvailemaan sitä odottamatonta ja pelottavaa
koettelemusta, joka nyt lankesi hänen osalleen, on meidän kerrottava,
pari pientä kohtausta häntä vangittaessa.

Toinen on hra Kama Mobamban käyttäytyminen. Hän seurasi loppukohtauksia
ravintolassa suurten, pronssisten kasvojen ilmaistessa kasvavaa
ällistystä. Oliko tuo pieni, sinisilmäinen mies kuitenkin johtanut
hänet harhaan? Kun Sargon vihdoin kuljetettiin pois, liikahti hra
Mobamba, ikäänkuin hän yhä olisi halunnut seurata häntä. Sitten
hän seisoi paikoillaan, rypisti miettivästi otsaansa ja haparoi
rintataskuaan. Hiukan vaivalloisesti sai hän vedetyksi sieltä
paperipalasen, joka näytti olevan hänen ainoa järjellinen yhdyssiteensä
Lontoon kanssa. Se oli nyt jokseenkin ryppyisessä tilassa. Silitellen
sitä suurella kädellään lähestyi hän johtajaa ojentaen paperin hänelle.

»Mikä tämä on?» kysyi johtaja.

Musta herrasmies kumarsi sanomattoman sulavasti yhä ojentaen paperiaan.
»En puhu enkelskaa», sanoi musta mies. »Portukalilainen. Lean ja Kay.
Lemonallkatu.»

Häntä ei ollut helppo ohjata perille.

Sillä välin Bobby ravintolan oven edessä vaieten kielsi millään
lailla tuntevansa Sargonia. Hän seisoskeli siellä yhä Billyn kanssa,
omituisen, puoleksi äidillisen huolestumisen pidättämänä. Entiset
sotilaat »väistyivät alta», käyttääksemme posetiivin vääntäjän
ilmeikästä sanontaa, poliisin ilmaantuessa. Surupukuinen mies ja hänen
häiriönsä oli selvitetty, mutta paikalla oli vielä koko joukko väkeä
seisoskelemassa hämärän odotuksen vallassa, ja nuori reportteri koetti
löytää jonkun, joka ymmärtäisi Oldhamin harvinaista ja hämärää kieltä.
Ja sitten siellä oli vielä useita poliiseja, yksi nähtävästi korkeampi,
komean näköinen upseeri, jolla oli piikkikypärä ja nauhoitettu takki.

»Tuossa hän tulee!» sanoi Billy, kun Sargon talutettiin ulos.

Kaikki vaikenivat hänen kulkiessaan eteisestä pyörivälle ovelle. Ja
Sargonissa, niin tuntui Bobbysta, oli jotakin tähän asti näkemätöntä
arvokkuutta. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle, ja hänen
silmänsä olivat tavattoman surulliset.

»Mutta mitä ne hänelle tekevät?» kysyi Bobby.

»Sattuisitteko tuntemaan hänet, herra?» kysyi upseeri äkkiä.

»En ollenkaan», vastasi Billy ottaen vastauksen Bobbyn suusta. »En ole
milloinkaan ennen nähnyt häntä. Tulimme tänne vain katsomaan, mikä melu
täällä on.»

Vaikenemisellaan ilmaisi Bobby olevansa samaa mieltä.

»Minulla ei ole mitään valtuuksia pyytää teitä liikkumaan täällä»,
sanoi poliisiupseeri ja ilmaisi hymyillen Billylle, että hänen
läsnäolonsa oli tarpeeton, ilmoittaen samalla komennettavilleen, että
heidän tehtävänsä täällä oli päättynyt.

»Meidän on parasta mennä kotiin», sanoi Billy tulkiten hymyilyn näin.


7.

Nuo kolme ystävystä istuivat valkean ympärillä valkoisessa,
punaverhoisessa huoneessa, ja Bobby ilmaisi valittelunsa siitä, että
oli kieltänyt Sargonin. »Ne veivät hänet mukaansa, Tessy», sanoi hän
kolmannen kerran, »enkä tiedä, mitä ne aikovat tehdä hänelle».

»Päästää hänet vapaaksi varoituksella», sanoi Billy piirustuslaatta
polvillaan. »Hän ei ole tehnyt mitään erikoisempaa rikosta, sikäli kuin
minä käsitän.»

»Entä sitten», sanoi Bobby mietiskellen valkean ääressä. »Menen
poliisikamariin ja koetan saada hänet käsiini jälkeenpäin, kun he ovat
päästäneet hänet menemään», sanoi hän sitten äkkiä.

»Parasta pysyä irti siitä», sanoi Billy.

Mutta Tessy istui nojatuolissaan Billyn ja tulen välillä ja katseli
Bobbyn miettiviä kasvoja sivulta hyvin lämpimästi, pehmeästä
hämärästään. Eikä kukaan maailmassa nähnyt häntä.

»He varoittavat häntä, ja hän tulee takaisin tänne omin päinsä, Bobby»,
sanoi Tessy lohduttavasti.

»Tietysti hän tulee takaisin», vahvisti Billy.

»Hyvin mahdollista, Tessy», sanoi Bobby. »Mutta otaksupa, etteivät ne
päästäkään.»

Hän nousi seisoalleen valkean ääreen. »Minun pitäisi mennä ylös
tekemään jotakin työtä.»

»Niin pitäisikin», sanoi Billy.

»Kuinka romaanisi edistyy?» kysyi Tessy.

»Sitä en ole vielä paljon tehnytkään», sanoi Bobby. »Profeetta on
sekoittanut koko kirjoituspuuhan. Mutta olen oppinut koko joukon
asioita, joista on hyötyä jonakin päivänä. Ja luonnollisesti täytyy
minun käyttää kaikki täti Susanna-aiheeni. Täti Susanna tulee yhä
suositummaksi. Ette voi kuvitella, mitä kaikkea ne minulta kysyvät.
Siitä kaikesta tulee aikanaan ainesta. Mutta — se vie aikaa ...
Pelkään, että ne ovat sulkeneet hänet johonkin ilkeään pikku komeroon
jonnekin. Ja hän ihmettelee, miksi ne eivät huomaa, että hän todella
on oikea, suuri, maailmaan palannut Sargon... Billy, maailma on
vaarallinen paikka, vaarallinen, epäystävällinen paikka. Miksi eivät
ne voineet antaa hänen hiukan pitää ääntä? Ja hänen pieni, surkea koko
maailman karttansa yläkerrassa — hän sanoi sitä aina kokomaailmaksi —
ja hänen pieni paperinen tähtikoneensa, pieni tyhjä huone parkansa ja
pieni tyhjä vuode rukkansa.»

»Nyt minä panen vastalauseeni», sanoi Billy työntäen piirustuspöytänsä
syrjään. »Sinä olet esimerkki sairaalloisen liikatunteellisuuden
kasvamiskyvystä. Sinä edustat uutta tautia. Sinä olet bobbyismin
tyypillinen ilmiö. Sekin jo on aika paha, että osoitat myötätuntoa
tuolle pikku paholaiselle, Susanille, kun olen rangaissut häntä: teet
sillä lailla turhaksi koko kasvatukseni. Sekin on aika paha, että
teet jokseenkin kolmannen osan rva Richmanin töistä, sen vuoksi että
hän tarvitsee valoa ja ilmaa. Saatan myös ymmärtää jotakin sinun
tunteellisesta yhteydestäsi eräitten kulkukissojen ja kyyhkysten
kanssa. Mutta kun olet suruissasi pienen, surkean kalustetun huoneen
vuoteen takia, niin panen jo pisteen. Ihan varmasti, Bobby, panen
pisteen. Pieni, tyhjä vuode parka! Se on jo sairaalloista, Bobby.»

»Mutta oikeastaanhan hän ajatteli Sargonia», sanoi Tessy. »Menetkö
huomenna poliisikamariin, Bobby?»

»Menen, Billystä huolimattakin. En välitä, vaikka se olisikin
sairautta. Olen suruissani pikku miehen takia. Olen peloissani. Hän on
liian pyöreäsilmäinen tähän pahaan maailmaan.»

Ja seuraavana aamuna Bobby lähti. Hän meni Lemon Squaren asemalle ja
istui siellä koko aamupäivän odottaen Sargonia, jota ei kuitenkaan
ilmaantunut. Hän näki kaikkien juoppojen ja muitten tulevan tuomiolle,
seurasi juttua, jossa oli kysymys varastetusta soodavesipullosta,
kahta riitaa aviollisesta erimielisyydestä ja kuuli tarinan suuren
ikkunaruudun ilkimielisestä rikkomisesta varastamisen tarkoituksessa,
mutta ei mitään Sargonista. Virkamies meni pois ja tutkijat alkoivat
hävitä. Hän kyseli poliisimiehellä, joka ei kuitenkaan ollut ikinään
kuullut mitään Sargonista, eikä pienestä häiriöstä Rubikonin
ravintolassa. Oliko hän tullut oikeaan paikkaan? kysyi poliisi. Bobby
kiiruhti päätä pahkaa Mintonkadun asemalle. Sielläkään ei nähtävästi
ollut kuultu mitään Sargonista. Bobbyn päähän ei pälkähtänytkään kysyä
muilta asemilta. Hän palasi kotiin ällistyneenä. Hän koetti hakea
jotakin Sargonista iltalehdistä, mutta niissä ei ollut sanaakaan
hänestä eikä Rubikonista. Ehkäpä häntä ei ollut pantukaan syytteeseen!
Hän kiiruhti takaisin ja hyökkäsi toiseen kerrokseen täynnä toivovaa
odotusta: huone oli tyhjä, ikkuna auki, maailman kartta permannolla.
Oliko Sargon loihdittu pois maailmasta?

Seuraavana päivänä ei tullut Sargonia eikä uutisiakaan Sargonista.
Bobby valvoi koko yön.

Kolmen päivän jälkeen sanoi Billy, joka oli salaa tarkastellut
toveriaan, kuin ohimennen: »Miksi et mene kysymään poliisipäälliköltä,
Lemon Squaren poliisikamarilta, hänestä? Hän tietää siitä jotakin jos
kukaan.»

Ohjattuna tarkastaja Mullinsin luo huomasi Bobby seisovansa saman
komean upseerin edessä, jonka hän oli nähnyt Rubikonin eteishallissa.
»Te olette se nuori mies, joka ei sattunut tietämään mitään hänestä
kolme päivää sitten», sanoi tarkastaja Mullins vastaamatta Bobbyn
kysymykseen.

Bobby selitti tilanteen vilpittömästi.

»Se ei auttane paljoakaan nyt», sanoi tarkastaja. »Mutta muuten
on kaikki järjestyksessä. Veimme hänet paraan käsityksemme mukaan
työlaitoksen sairasosastolle hänen henkisen tilansa tarkastamista
varten. Heitä pidetään siellä kolme kokonaista päivää. Sitten he joko
saavat todistuksen tai heidät päästetään menemään, taikka pannaan
syytteeseen.»

»Saavat todistuksen?» kysyi Bobby.

»Niin, mielipuolisuudesta», sanoi tarkastaja Mullins.

»Ja kuinka hänen kävi?»

»Niinkuin tavallisesti, otaksun. Hänen asiansa oli ihan selvä. Tällä
hetkellä on hänet todistettu vastuuttomaksi, luullakseni, ja viety
Cummerdown Hilliin, taikka viedään juuri nyt. Taikka, jos sinne ei
sovi, niin jonnekin muualle.»

»Huh», virkkoi Bobby. »Sepä on nopeaa.»

Hän istui siinä hiukan hämillään. »Voinko mennä katsomaan häntä
Cummerdown Hilliin?» kysyi hän.

»Luultavasti ette», sanoi tarkastaja Mullins, »koska ette ole
sukulainen.»

»Mutta otan osaa hänen kohtaloonsa.»

»Se ei liikuta teitä.»

»Ei kylläkään, mutta pidän hänestä. Enkä luule, että hän oikeastaan on
hullu... Outoa hänen sukulaistensa puolelta... Tiedättekö mitään hänen
sukulaisistaan? Menisin keskustelemaan heidän kanssaan hänestä.»

»Se on kyllä mahdollista», sanoi tarkastaja. »En tiedä, missä he ovat.
Saatte sen ehkä selville työhuoneen sairaalassa, taikka ne ilmoittavat
teille sen Cummerdownissa. Minä en tiedä mitään. On hyvin mahdollista,
että hekään eivät tiedä, missä hänen sukulaisensa ovat. Maailmassa
on niin paljon kaikenlaisia kiertolaisia. Ehkäpä hänellä ei olekaan
sukulaisia, tarkoitan sellaisia sukulaisia, jotka tahtovat pitää huolta
hänestä. Minun vaikutelmani on sellainen, että kun kerran mies tai
nainen on todistettu hulluksi, niin on ulkopuolella olevan hyvin vaikea
päästä yhteyteen asianomaisen kanssa. Mutta kuten sanoitte, voittehan
koettaa. Valitan, etten voi avustaa teitä enempää. En itse nähnyt häntä
ollenkaan — paitsi silloin, kun hän kulki ohitseni. Asia ei kuulu
minuun... Niin, tavallinen menetelmämme tällaisissa tapauksissa... Ei,
ei mitään vaivaa. Hyvästi.»

Bobby lähti poliisin luota, joka jäi istumaan siihen mahtavana,
välinpitämättömän ja säälimättömän lain ja asetusten edustajana.



Kolmas luku.

SARGONIN MATKA ALAISIIN MAAILMOIHIN.


1.

Eräässä aikaisemmassa luvussa on sanottu, että hra Preemby vaimonsa
kuoleman jälkeen oli kuin siemen, joka itää ja erittää itsestään
rohkeita ja tavattomia. Uusi vaihe tässä myöhästyneessä itämisessä
alkoi, kun hän asteli Lontoon läpi hänet pidättäneen poliisimiehen
rinnalla. Jos tämä olisi tapahtunut Preembylle, silloin kun hän oli
vain hra Preemby, olisi se ollut vain pelottava, kauhea häpeä, häpeä.
Se olisi ollut sietämätön kokemus, valitettava asia, joka olisi
ollut kestettävä ja kätkettävä ja, jos mahdollista, pyyhittävä pois
muistista ja mielestä. Jos se taas olisi tapahtunut Sargon-unelman
aikaisempina aikoina, olisi se antanut tilaisuuden mahtavaan,
dramaattiseen näytökseen. Hän olisi ajatellut, minkä vaikutuksen se
tekisi katselijoihin ja ohikulkijoihin, hän olisi ottanut asenteita
ja tehnyt mahtavia liikkeitä ja sanonut syviä, muistettavia sanoja.
Mutta jokin kasvamisen voima oli nyt ottanut hänet haltuunsa, eikä hän
tehnyt mitään sellaista. Hän ei nyt näytellyt ulospäin maailmalle,
eikä sisäisesti itselleen. Melkein ensimmäistä kertaa elämässään hän
tarkasteli suoraan itseään, mitä hän oli tehnyt ja mitä hänelle oli
tapahtunut, ja hän oli niin ihmetyksen vallassa tästä lopullisesta
totuuden käsittämisestään, että hän kokonaan unohti koko kutomuksensa
uskotteluja, kuviteltuja vastauksia ja vapaaehtoista itsepetosta,
joihin hän oli takertunut tässä uudessa ilmestyksen vaiheessa. Hän
asteli niin tyynesti valaistuja katuja, että vain tarkin havaitsija
saattoi huomata, että hänet oli pidätetty ja että poliisi toimitti
virkaansa. Muitten mielestä hän saattoi hyvinkin olla joku satunnainen,
kotiin palaavan poliisin seuralainen.

Yksi päätös oli kasvanut tuossa uudelleensyntyvässä mielessä
merkillisen kirkkaana ja voimakkaana, nimittäin se, että hän ei
ollut, eikä milloinkaan olisi, tuo Albert Edward Preemby, joka oli
johtanut hänet elämään. Hän oli olento, joka todellisuudessa oli
nimeltään mikä hyvänsä, mutta tällä kertaa Sargon, Sargon, loistava
kuningas. Ensimmäiset aineelliset näyt Sumeriasta ja hänen muinaisesta
kunniastaan olivat jo painuneet taka-alalle hänen mielessään. Hän ei
ollut ollenkaan menettänyt uskoaan niihin, mutta ne olivat nyt vanhaa
historiaa hänelle, ja paljastus täysihoitolassakin näytti olevan hyvin
kaukana. Hänen ajatuksensa olivat matkanneet pitkiä välejä ja koonneet
paljon kuluneella viikolla. Välittömän, suurenmoisen loiston odotus
oli karkeasti hajoitettu. Voima, joka oli kutsunut hänet, ihmetytti
häntä suuresti, mutta se ei ollut kukistanut häntä. Hän tiesi aivan
selvästi, että hänen oli oltava Sargon, joka ei elänyt itseään, vaan
koko maailmaa varten, ja että siitä väistyminen tai sen hylkääminen
olisi merkinnyt täydellistä tuhoutumista. Hänestä ei ollut näyttänyt
välttämättömältä, että hänen omaa uskoaan koeteltaisiin, mutta
nähtävästi oli voima päättänyt, että sitä oli koeteltava. Ja nähtävästi
oli hänen kuljettava jonkun ankaran valmistuskauden läpi, ennenkuin
hän pääsisi valtakuntaansa. Hänen olisi saatava tuntea, mikä vankila
oli, ja hän saisi kestää oikeudellisen tutkimuksen. Häntä vaadittaisiin
kieltämään itsensä.

Mitä hän heille sanoisi? Minä en ole hän... taikka minä en ole, se...
vai kuinka se kuuluikaan? Minä en ole se, jonka te otaksutte minun
olevan. Hän mutisi sitä itsekseen.

»Mitä?» kysyi poliisi.

»Ei mitään. Onko se hyvin kaukana?» kysyi Sargon.

Se oli juuri kulman takana. Sargon huomasi olevansa pienessä, kolkossa
huoneessa, jossa oli myös puoli tusinaa jokseenkin ystävällisiä, mutta
hiukan pilanhaluisia miehiä univormuissa. Häneltä kysyi nimeä ja
osoitetta eräs pöydän takana istuva. »Sargon», vastasi hän, »Sargon
ensimmäinen».

»Eikö mitään ristimänimeä?»

»Ennen Kristusta», vastasi Sargon.

»Eikö mitään annettua nimeä, tarkoitan?» sanoi kysyjä.

»Ei.»

»Entä osoite?»

»Ei mikään tällä hetkellä.»

»Noinko vain missä hyvänsä?»

Tähän kysymykseen ei Sargon vastannut.

»Giffordkadulle kuuluva tapaus», sanoi ääni hänen takanaan.

»Muisti kadonnut tai jotakin sellaista», sanoi pöydän takana istuva.

»Joka tapauksessa Giffordkadulle.»

»Mikä Giffordkadulla on?» sanoi Sargon mietittyään.

»Sairashuone, jossa saatte levätä ja olla rauhassa vähän aikaa.»

»Mutta minä tahdon, että minut tutkittaisiin oikeudessa. En tarvitse
lepoa ja rauhaa.»

»Siitä saatte tiedon Giffordkadulla. Buxton, viekää hänet mukaanne.»

»Mutta minä olen ihan terve. Mitä varten menisin sairashuoneeseen?»

»Järjestyksen vuoksi, arvelen», sanoi pöydän takana istuva poliisi ja
kiinnitti huomionsa muualle.


2.

Kummallista! Mitä hän sairashuoneessa tekisi? Voima kohteli häntä kovin
omituisella tavalla. Hänen oli alistuttava voiman tahtoon, hänen oli
pysyttävä Sargonina. Hän olisi vain toivonut selvempiä tietoja.

Hän oli nyt niin omissa mietteissään astellessaan siinä konstaapeli
Buxtonin rinnalla, ettei hän kiinnittänyt huomiota katuihin, ei
liikenteeseen, eikä ohikulkijoihin. Nyt he olivat jo oven edessä,
korkean muurin vierellä, jonka takana näytti olevan rakennuksia. Sitten
he tulivat pieneen toimistoon, ja suurikokoinen, harmaakasvoinen
ovenvartia katseli häntä ja vaihtoi puoliääneen huomautuksia poliisin
kanssa. Sitten he menivät laajan pihan yli ja suuresta ovesta
käytävään, missä oli joutilaat paarit ja pari kolme hoitajatarta
virkapuvuissaan. He tulivat pienelle lasiovelle, Sargonia pyydettiin
istumaan penkille seinää vasten sillä aikaa kuin soitettiin
puhelimella. Buxton käyskenteli käytävää poispäin ikäänkuin ajatellen,
että tehtävä oli suoritettu.

Siihen tuli pieni, harmaapukuinen mies, joka katseli Sargonia.
Muutaman hetken he tuijottivat vaieten toisiaan. »No?» sanoi pieni
harmaapukuinen.

»Nimeni on Sargon. En tiedä, miksi minut on tuotu tänne. Onko tämä
sairaala? Käsitän, että se on. En ole sairas.»

»Saatatte olla sairas tietämättänne.»

»En.»

»Me haluamme vain pitää teitä täällä jonkun aikaa tarkastaaksemme
teitä.»

Sargon kohotteli hartioitaan.

Nyt ilmaantui sinne mies, jolla oli äärettömän leveät hartiat ja
suuret, sileiksi ajellut kasvot, joilla lepäsi hyvin voimakas
itsetyytyväinen ilme. Hänellä oli leveä, ohuthuulinen suu,
esiinpistävät harmaat silmät ja kovasti rasvattu, ja lopullisesti
kukistettu hiekanvärinen tukka, jossa oli pyöriäinen otsalla.

»Kiireellinen ilta», sanoi hän. »Tämä on jo numero kolme.»

»Aika täyttä siis», sanoi pieni harmaapukuinen.

»Liian täyttä», sanoi hra Jordan. »Ei tiedä, miten kaiken hoitaisi.
Onko tämä se?» kysyi hän osoittaen Sargonia, kumartaen paksua niskaansa
ja painaen suupieliään häntä kohti.

»Tämä», sanoi pieni harmaapukuinen Sargonille, »on hra Jordan. Hän
näyttää teille, minne teidän on mentävä ja mitä teidän pitää tehdä.»

Heti, vaistomaisesti, tunsi Sargon vastenmielisyyttä hra Jordania
kohtaan. Mutta hän nousi tottelevaisesti paikaltaan, koska hänen
ajatuksensa alistumisesta voiman tahtoon näytti jollakin lailla
käsittävän ja sisältävän tämän uuden koettelemuksen. Hra Jordan
päästi suustaan äänen, joka ilmaisi matalaa, rasvaista, vilpillistä
ystävällisyyttä: »Tulkaa mukaan, vanha veikko, minun kanssani», sanoi
hän. »Teemme olonne oikein mukavaksi, jos te ette tee häiriötä.»

He kulkivat nurkan ympäri, ylös ilotonta, kivistä porraskäytävää
ja kääntyivät taas ympäri. He tulivat käänteeseen, jossa oli
kaksinkertaiset ovet lasiruutuineen. Ne aukenivat hyvin pitkään,
pimeään käytävään, jota valaisi yksi ainoa, kaukainen lamppu. Ja äkkiä
tuntui Sargonista siltä, että hänen takanaan, ja aivan selvästi, näkyi
ulkoinen vapauden maailma, kadut ja valot, edestakaisin liikkuvat
ihmiset ja esineet, merkilliset satunnaiset kohtaukset ihmisten kesken,
sen elämän vaiheet ja näkemykset, johon voima oli lähettänyt hänet,
mutta hänen edessään hyvin pimeää ja mustaa, pelottavia kokemuksia.
Miksi kääntäisi hän vapaaehtoisesti selkänsä tuolle suurelle
ulkomaailmalle, jota hän oli tullut pelastamaan? Oliko tämäkin taas
erehdys, jonka hän juuri oli tekemäisillään? Hän astui askeleen tai
pari poispäin Jordanista ja kääntyi häntä kohti.

»Ei», sanoi hän. »En tahdo mennä pitemmälle tässä paikassa. En halua.
Antakaa minun palata. Minun täytyy kutsua opetuslapsia ja toimittaa
paljon.»

Jordanin kasvojen täysikuu ilmaisi epäuskoista hämmästystä, joka
muuttui kiukuksi. »Mitä?» huusi hän.

Hän piti pelottavan tauon tuon mitä-sanan jälkeen ja sanoi sitten
hyvin nopeasti: »Ei mitään temppuja täällä, mokomakin vanha höperö.»
Äkillisellä liikkeellä hänen tavaton, raaka, punainen kätensä tarttui
Sargonin käsivarteen. Hänen ohuet huulensa kapenivat, niin että hampaat
näkyivät, hänen silmänsä näyttivät pyrkivän ulos päästä. Hän tarttui
Sargonia käsivarteen ei pitääkseen häntä kiinni, vaan puristaakseen,
ja hän kaivoi kyntensä lihaksen ja luun väliin, niin että Sargon jäi
tuijottamaan häneen laajentunein silmäterin ja päästi vaistomaisen,
terävän tuskanhuudon.

Ote lieveni terävän tuskallisesta vain epämiellyttäväksi, ja suuret
kasvot laskeutuivat Sargonin tasalle. Kävi selville, että hra Jordan
oli virkistänyt itseään juustolla ja kaakaolla. »Älkää yrittäkö
uudelleen, te vanha hupsu! Älkää, saamari soikoon, yrittäkö uudelleen.
Olipa se mitä hyvänsä, niin älkää yrittäkö toista kertaa täällä! Olette
kylliksi järjissänne ymmärtääksenne, mitä minä sanon. Kuuletteko?
Teidän on tehtävä juuri niinkuin täällä sanotaan. Juuri niinkuin
sanotaan. Teidän on parasta olla yrittämättä vehkeillä, ja sitä
estääkseni minäkin teen parhaani. Mutta jos yritätte temppuilla, niin
Jumala teitä auttakoon!»

Ja hän puristi taas käsivartta.

Siniset silmät näyttivät myöntyvän.

»Ja nyt eteenpäin, peeveli vieköön!» sanoi hra Jordan.

Alakuloinen, ällistynyt, mutta ei vielä kokonaan surkea Sargon vietiin
kosteaan ja siivottomaan kylpyhuoneeseen, jossa rikkinäinen tuoli,
vesilammikot, veden räiskeet seinillä ja eräät rypistyneet pyyhinliinat
nurkissa osoittivat, että täällä oli äsken tapahtunut ottelu. Siellä
hänet pantiin riisuutumaan ja ottamaan haalea kylpy, kuivattiin
pyyhkeellä, jota jo oli käytetty, pistettiin harmaaseen yöpaitaan,
joka oli puhtaudeltaan epäilyttävä, harmaaseen, karkeaan aamunuttuun,
joka varmasti ei ollut puhdas, sai jalkaansa pari numeroa liian
suuret tohvelit. Näin varustettuna vei hänet hra Jordan, jonka nopea
tottelevaisuus oli saanut hiukan lauhtumaan, siihen huoneeseen, jossa
Sargonin oli vietettävä yö.

Heitä vastaan tuli punanaamainen mies, jonka kulmakarvat olivat hyvin
vaaleat.

»Tämä on hra Higgs», sanoi Jordan.

»Olen valmistanut hänen vuoteensa», sanoi hra Higgs. »Kuinka paljon
niitä vielä tulee?»

»Niitä tulee ihan satamalla», sanoi hra Jordan.

»Kolme», sanoi hra Higgs.

»Hyvä on», sanoi hra Jordan. »Näkemiin.»

»Näkemiin», sanoi hra Higgs.

Kumpikaan heistä ei suoranaisesti puhutellut koko maailman herraa. Hän
oli kuin käärö, joka siirtyy kädestä käteen.


3.

Kun Sargon astui Giffordkadun sairaalan tarkastusosastolle, niin
vahvistui tavattomasti hänen käsityksensä siitä, että hän oli jättänyt
tavallisen, elävän elämän kauas taakseen, noitten harmaitten käytävien,
portaikkojen, lasi-ikkunaisten ovien ja korkeitten muurien ja pienten
ovien taakse. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt mitään niin tyhjää,
kalpeaa ja ilotonta kuin tämä paikka. Huone oli sydämetön, suuri,
epäsiisti, vihreän harmaina kalkittuine seinineen, joista väri oli
sieltä täältä putoillut pois ja joilla paloi kolme riittämätöntä
kaasuliekkiä antamatta oikeastaan valoa enempää kuin varjojakaan. Musta
yö ja harmaasti valaistu tiilimuuri näkyi verhottomasta ikkunasta.
Puolivälissä huonetta osoittivat entisen seinän esiinpistävät jätteet,
että kahdesta huoneesta oli tehty yksi. Permanto oli alaston ja
kiillotettu. Kauempana oli seinää vasten asetettu pöytä, jolla oli
parissa kolmessa läjässä rypistyneitä kuvalehtiä, ja peränurkassa
oli tyhjä uuni. Lähemmässä puolikkaassa oli molemmin puolin rivissä
rautaisia vuoteita, yhteensä ehkä kaksi-, kolmekymmentä. Ilmassa oli
tunkkainen haju, heikko, mutta kuitenkin kuvaamattoman vastenmielinen
mädänneen haju, johon sekaantui voimakas suovan katku.

Vaikka siellä ei olisikaan ollut ketään, olisi tuo kylmä, suuri,
pahanhajuinen huone näyttänyt omituisen epäystävälliseltä Sargonista.
Sillä hra Sargonin osaksi oli tullut, hänen aikaisemman köyhyytensäkin
aikana, elää siististi, kävellä matoilla, vaikka ne olisivatkin olleet
kuluneita, ja ympärillään joukko huonekaluja ja seinillä tyhmiä
ihmisten maalauksia, laitoksia ja esineitä. Tällaisessa karussa
yksinkertaisuudessa tuntui siltä kuin ihmisten huoletonta, kokoilevaa,
kotia luovaa mielikuvitusta ei olisi olemassakaan.

Mutta paikan omituinen, sieluton ilma olivat vain ensimmäisen hetken
vaikutelma Sargonille. Sitä seurasi paljon elävämpi ja kauheampi
huomio: — tässä paikassa asui olentoja, jotka vain ensimmäisellä
silmäyksellä olivat ihmisiä. Sitten, kun heitä tarkemmin katsoi, kävi
selville, että he oikeastaan eivät olleet ihmisiä, he eivät nostaneet
silmiään hänen huoneeseen tullessaan, niinkuin ihmisillä on tapana,
taikka he ilmaisivat huomanneensa hänet omituisilla, epäluonnollisilla
liikkeillä. Eräät olivat vuoteissa, toiset olivat puetut kuluneisiin
ja epäsiisteihin vaatteisiin ja joko istuivat vuoteittansa reunoilla
taikka tuoleissa huoneen tuonnimmaisessa päässä. Yksi ainoa olento
oli liikkeellä: vakavakasvoinen nuori mies, joka käveli nähtävästi
tarkan järjestelmällisesti sinne tänne yhä pienenevässä piirissä
huoneen kaukaisimmassa kulmassa. Toinen istui paikallaan ja näytti
häätävän alituisesti palaavaa hämähäkin verkkoa kasvoiltaan alituisesti
uudistuvalla liikkeellä. Kaksi miestä oli ahtautunut pöydän ja
seinän väliin, ja toinen heistä, lihava mies, jolla oli kiiltävän
punainen naama ja kiharaa, punaista karvaa rinnallaan, teki kiivaita
liikkeitä, takoi pöytää nyrkillään, puhui äänellä, joka nousi ja laski
ja joskus puhkesi kirouksiin, sillä välin kun toinen, likakasvoinen,
ruumiinkarvainen olio, näytti vaipuneen syvään epätoivoon. Eräässä
lähellä olevassa vuoteessa istui nuori mies, jolla oli päässään suuri
musta tekotukka ja kasvoillaan heikkomielisen itsetyytyväinen ilme,
joka draamallisen äkillisesti vaihtui riemuitsevan hurjaksi taikka
merkitsevän kirkkaaksi, elehti, sommitteli ja lausui loputonta runoa —
jotakin Browningin tapaan. Se juoksi tähän suuntaan:

    »Herra on heitä lyövä
    ja syövä,
    he saattavat voittaa, mut Herra
    voi heitä koittaa
    ja polttaa ne atoomeiksi,
    atoomeiksi!
    Palaviksi atoomeiksi — juuri kuin tähdet. Kas!
    tähdet tyhjyydessä ja maailman yllä,
    sillä Jumala siunaa atoomeja, eikä kasvojaan näytä.»
    (Riemuitsevan ilmeikkäästi.)
    »Hän on kasvoton aivan.
    Niin, niin juuri, pojat!
    Ateistit on väärässä ja teoloogit myös,
    niin selvästi, jyrkästi kaikki on väärässä!
    Ja minä sanon heille:
    Jumala on, muttei kasvoja hällä,
    niin ettei voi kasvojaan näyttää.
    Kas, siinä on temppu.
    Ja jokainen tietysti miettii, ettei häntä ole,
    mutta tässä on mies,
    joka varmasti ties,
    että hukassa ollaan
    ja on jouduttu nollaan.
    Ei kasvoja! Se on hauskaa!
    Ma tyhjästä löysin herran,
    naamiottoman, nolon.
    Quod erat demostrandum X.L....»

»Siinä on vuoteenne», sanoi hra Higgs Sargonin vieressä hieman
nykäisten häntä.

Sargon liikahti hiukan vastahakoisesti hämmästynein silmin yhä
katsellen puhujaa.

»Saatte kuunnella häntä kylliksenne, ennenkuin olette valmis, vanha
veikko», sanoi hra Higgs. »Hypätkää vuoteeseen vain.»

Osaksi hra Higgsin käden, osaksi oman mieliksiteko-halunsa johtamana
meni Sargon vuoteeseen. Hra Higgs avusti häntä kömpelön veljellisesti.
Mutta ennenkuin Sargon sai kootuksi vuodevaatteet ympärilleen, huomasi
hra Higgs hänen olkansa yli silmätessään jotakin, mitä tapahtui huoneen
toisessa päässä. Sargon ei saattanut nähdä, mitä se oli.

Silmänräpäyksessä hra Higgsin avulias arvovaltaisuus vaihtui raivoksi.
»Sinä vanha, likainen saatana!» huusi hra Higgs, »joko sinä taas teet
pahojasi!»

Hän jätti Sargonin ja juoksi hyvin kiireesti yli huoneen. Sargon nousi
istumaan vuoteessaan nähdäkseen, mitä tapahtui. Kolme tai neljä muuta
sairasta teki samoin. Hra Higgs sieppasi käsiinsä hyvin likaisen vanhan
miehen, jonka kasvot kertoivat äärimmäisestä kurjuudesta, ja joka istui
nojatuolissa, laski, kohotti ja löi häntä muutaman kerran. Sitten meni
hra Higgs ulos ja palasi kohta, yhä mutisten uhkauksia, kädessään lapio
ja harja.

Sillä Higgsin tehtävänä ei ainoastaan ollut vartioida mielisairaita,
vaan myöskin, säästäväisyyden takia, olla tarkastuslaitoksen lattian
pesijä ja yleinen siisteyden valvoja. Hän oli laivastossa harjaantunut
näkemään ihanteensa siinä, mikä oli kiiltävää ja tahratonta, ja hän
teki puhdasta paremmin kuin vartioi.

»Maatkaa paikallanne siellä!» huusi hra Higgs tullen permantoa pitkin
luuta kädessään. »Se ei vähääkään liikuta teitä.»

Maailman herra heittäytyi pitkäkseen.


4.

Katto oli perin vähän mielenkiintoinen katseltavaksi, paitsi ehkä sen
takia, että siinä oli ryhmä kellahtavia läikkiä, mutta oli kuitenkin
parempi katsella kattoa jonkun aikaa kuin tarkastella liian kauan
huoneessa olevia surkeita olentoja. He olivat surkeita ja häiritseviä,
ja Sargon tiesi ehdottoman välttämättömäksi perehtyä huolellisesti
omaan asemaansa, ennenkuin hänelle tapahtuisi mitään lisää. Kaikki
tämä tapausten kiireinen syöksy oli ollut niin odottamatonta, niin
arvaamatonta ja hurjaa senjälkeen kun hän — muutama tunti sitten
— oli katsellut Lontoota St Paulin harjalta ja päättänyt, että
hetki oli tullut ottaa haltuunsa maailman herruus, — että hyvinkin
saattoi käsittää niiden pyörryttävän vaikutuksen. Kuinka kirkas ja
kaukainen olikaan nyt tuo Lontoon näky, joka levisi kellahtavassa
auringonpaisteessa kuultavien kukkuloiden ja kirkkaan virran välille,
tummine laivaryhmineen ja mustine ihmisvirtoineen alhaalla. Siitä hän
oli nopeasti, vastustamattomasti, joutunut tähän kaikuvaan vankilaan.
Sillä nyt hän huomasi, että se oli vankila. Hän tiesi aivan hyvin,
että miehet hänen ympärillään olivat mielipuolia, ja että hänet
oli pidätetty hulluksi epäiltynä, mutta hän luuli, että työhuoneen
tarkastusosasto, jossa hän oli, oli itse mielisairaala. Hurjimmissa
haaveissaankaan hän ei olisi uskonut, että tuo kaikkea hallitseva voima
kohtelisi häntä näin. Hyvin lyhyen vankilassa vietetyn välikauden
ja ankaran, mutta voitollisen julkisen tutkinnon mahdollisuus oli
kyllä ollut hänen mielessään, mutta ei se, että hänet suljettaisiin
pois kaikista sellaisista vetoumuksistakin. Hänen oli vielä kerran
tarkastettava asemaansa saadakseen selville, mitä koko tämän tavattoman
kokemuksen piti opettaa hänelle, ja mitä hänen olisi tehtävä
hallitakseen tätä omituista tilannetta.

Se oli vaikea tehtävä, silloin kun karhea ääni huoneen toisessa päässä
kirkui karkeita syytöksiä vartiaa vastaan, suuri nyrkki iski pöytään
äkillisissä raivokohtauksissa, ja sitten tuo tasainen, aaltoileva,
loppumaton lausunta lähempänä, tuo kosmillinen runoelma, milloin
melkein kuulumaton — niin että täytyi heristää korviaan kuullakseen
sanat — milloin kimeän riemuisana helisevä. Pitkät matkat se oli vain
hajanaista sekasotkua, ja Sargon saattoi olla kiinnittämättä huomiotaan
siihen jatkaessaan omien pulmiensa harkitsemista, mutta sitten se
saattoi yhtäkkiä tiivistyä sanoiksi, jotka tunkeutuivat hänen omiin
sisimpiin ajatuksiinsa ja sekaantuivat niihin.

    »Likainen luonto, joka ajat eelleen meitä
    pitkin riemujen, tuskien teitä.
    Ja palautat jälleen: ei minnekään,
    on lähtö ja paluu: ei minnekään.
    Tuskaa ja puutetta, tuskaa ja puutetta,
    liasta likaan, ei missään muutetta.
    Likaan meill’ on nälkä ja likaan meill’ on kaipuu,
    likaa meill’ on ruokana, likaan lempi vaipuu.
    Voitelet itsesi, kasvojasi maalaat, puhdasta kysyt,
    yrität reippaasti eelleen: kuitenkin liassa pysyt.»

»Onko tuo totta?» kysyi Sargon itseltään. Onko tuo totta? Lika? Mitä on
lika? Mutta ei! Hänen ei pitänyt seurata tuota mielipuolista kirkunaa!
Mitä hän juuri oli ajatellutkaan? Hän oli kysynyt, miksi voima oli
syössyt hänet tähän kamalaan paikkaan? Kun tuo mies voisi edes lakata
sepittelemästä runoaan vaikka vähäksi aikaa, että hän saisi tilaisuuden
ajatella asemaansa! Miksi hänet oli jätetty Jordanin ja Higgsin
valtaan elämään mielipuolten keskuudessa ja — äkillinen fantastinen
sivukysymys! — miksi he olivat tulleet hulluiksi?

Kun tuo runo edes loppuisi! Kun edes tuo ääni vaipuisi hiljaisuuteen!
Nyt se oli vain pelkkää sekasotkua ja roskaa, ikäänkuin ajatus olisi
katkaistu kirveellä, pantu työntökärryihin ja paiskattu rinnettä alas.
Älä kuuntele sitä, Sargon! Älä kuuntele! Keskitä ajatuksesi!

Ponnistellessaan ajatustensa keskittämiseksi Sargon unohti Higgsinkin.
Hän nousi istumaan vuoteessaan, veti polvensa leukansa alle ja ajatteli.

Hän oli Sargon. Se oli kaiken ydin. Hänen oli pysyttävä Sargonina.
Hän oli kai tässä kiusan ja vaivan paikassa sen ristiriidan vuoksi,
joka vallitsi hänen Sargonina olemisensa ja mahdollisen Preembyksi
kutistumisensa välillä. Voima oli kutsunut hänet olemaan Sargon,
kärsimään ja palvelemaan koko maailman puolesta ja vihdoin hallitsemaan
sitä, mutta se ei silminnähtävästi ollut mikään suoranainen,
yksinkertainen kutsu. Oli olemassa jotakin hänen kutsumustaan
vastustavaa, vastavoima, joka tahtoi painaa hänet takaisin Preembyksi
ja preembyismiin, olemaan pieni ja merkityksetön, elämään syrjässä ja
hyödyttömästi ja tulemaan lopullisesti ja ratkaisevasti kuolleeksi. Tuo
vastavoima oli sallinut, että hänet tuotiin tänne peloteltavaksi ja
kidutettavaksi, työnsi mielipuolisia runoja hänen korviinsa, pakotti
hänen siedettäväkseen yksitoikkoisen, itsepäisen äänen, sanomaan,
että hän oli likaa ja että Jumalalla ei ollut kasvoja, ja koko joukon
muita samanlaisia herjauksia. Mutta ne eivät olleet tosia. Vastavoima
sai puhua niin paljon kuin halusi — suokoon Jumala, että saisi vähän
hengähdysaikaa! — mutta totuus oli tämän paikan ulkopuolella ja
suurempi kuin tämä paikka ja käsitti sen kokonaan. Hän oli yksi,
Sargon oli yksi, ollut alusta saakka Sumeriassa, monissa maissa ja nyt
täällä, sama henki, sama palveleva hallitsija. Hän oli yksi, niinkuin
Lontoo on yksi, kun sitä katseli tuolta korkealta, loppumattoman
moninainen, mutta kuitenkin supistettu yhteen henkilöön. Ja niin oli
koko maailma yksi. Preembynä olo oli samaa kuin olla surkea, pieni talo
syrjäkadulla, joka hukkui yhteisvaikutukseen. Hän ei enää milloinkaan
voisi olla Preemby, vaikka tahtoisikin. Siitä juuri hänen oli pidettävä
kiinni. Hän saattoi olla Sargon vain kieltämällä Preembyn — vaikka
häntä sitten uhkaisi kuolemanrangaistuskin.

Mutta koko ajan tuo vastavoima uhmaili elämää ja häntä itseään
hullun runoilijan ja hänen lausuntansa avulla. Mies oli nyt vaipunut
tenhoavan, mutta halveksittavan sanan vaikutuksen alaiseksi, jos
sellaista voi sanaksi sanoa: »Tra-la-la.»

    »Tra-la-la. Tra-la-la.
    Siinä on laulun kärki,
    selvitä sen syvin järki.
    Tra-la-la. Tra-la-la.
    Missä vain sinä kumajat,
    nauravat kasvottomat Jumalat.
    Tra-la-la, aurinko paistaa, tra-la-la.
    Syö, juo, nauti ja suutele aina ja taas.
    Tra-la-la. Tra-la-la.
    Suutele, suutele aina ja taas,
    aina ja taas.
    Tra-la-la.»

Hän hankki vaihtelua lausuntaansa synnyttäen suullaan ja kämmenillään
pamahtelevia, kuuluvia ääniä.

»Älkää toki pitäkö minua kyynillisenä», sanoi hän Sargonille. »Tämä on
vain puhdasta elämäniloa.»

Sargon ei voinut sietää sitä kauemmin. Se oli tuomittavaa opetusta
esitettynä ihmiskunnan oikealle uudistajalle. Hän kohotti yhtäkkiä
opettavan sormensa. »Olette väärässä», sanoi hän terävästi.

Runoilija tuijotti hetkisen ja sanoi tehden tervehtivän liikkeen:
»Tra-la-la.»

»Mutta minä sanon teille, että elämä on totuutta», huusi Sargon. »Elämä
on ääretön. Elämä on täynnä tarkoitusta ja järjestystä. Olen tullut
sanomaan sen teille ja kaikille muillekin ihmisille.»

Runoilija keskeytti hänet hymyillen ja kohteliaasti sanomalla:

    »Tra-la-la,
    tra-la-la.
    Elämä on nokotusta, aivastusta vain,
    elämä on mädänhaju tuulten tuoksuvain,
    elämä on tyhjää täynnä — olkaa niinkuin tahdotte!
    Tra-la-la. Tra-la-la.»

Hän jatkoi, mutta Sargon ei tahtonut kuunnella häntä. Hän korotti
äänensä hukuttaakseen siihen vastustajansa. »Sanon teille, te sielu
parka, että olette äärimmäisen väärässä ja sokea», puhui hän. »Sillä
valo on tullut minulle ja ymmärrys on minun. Ette te ole se hukkaan
mennyt ihminen, joksi itseänne luulette, taikka teidän ei ainakaan
pitäisi olla. Ei! Minä, minäkin olin tuollainen hukkaan mennyt,
sellainen kuin te olette, jonkun aikaa sitten. Minäkin ajattelin
olevani siemen, yksityiskohta, ei mitään merkitsevä seikka. Mutta
kutsumus on tullut minulle, ja minut on kutsuttu kokoamaan toisia
ottamaan osaa uuteen heräämiseen. Minä olen nähnyt näyn, ja olen nähnyt
maailman sellaisena kuin pitkästä unesta herääjä sen näkee. Kaikki on
yhdistetty yhteen ja toimii yhdessä, iankaikkisesti.»

Runoilija rypisteli nenäänsä ja heilutteli kättään Sargonille ikäänkuin
olisi torjunut jotakin haitallista. »Tra-la-la», huusi hän.

»Kaikki asiat, sanon minä teille, ovat yhtyneet ja toimivat yhdessä...»

»Tra-la-la», entistä äänekkäämmin.

»Hiljaa siellä», huusi terveyden hra Higgsiin ruumiistunut voimakas ja
äkäinen ääni.

»Saatte koko joukon lörpöttelemään muutamassa hetkessä», sanoi hra
Higgs lähestyen Sargonia vakavan toruvana. »Olkaa hiljaa!»

Hiukan mietittyään koko maailman herra totteli.

Perin arvokkaalla liikkeellä hän ilmoitti Higgsille, että hänen
sivistymättömään pyyntöönsä oli suostuttu.

»Se on oikein», sanoi Higgs. »Te voitte olla hiljaa, jos tahdotte. Niin
onkin parempi. Mutta hän ei voi.»

Runoilija jatkoi pehmeästi, ivallisesti, puoliääneen, tahraten Sargonin
uskoa ja tehden pilaa siitä, ja kertana oli aina »Tra-la-la. Tra-la-la.»


5.

Sargon istui nyt liikkumatta ja vaieten vuoteessaan kääntäen vain
hitaasti päätään katsellakseen ympärillään olevia ihmisiä. Hänen
äskeinen purkauksensa oli hieman lievittänyt hänen kyllästymistään
tuohon loppumattomaan lausuilemiseen. Sitä jatkui nyt milloin omituisen
vakuuttavana, milloin kiihkeänä ja kiukkuisena, milloin pelkkänä
sanojen höpinänä. Se virtasi yhä hänen ohitseen ja ylitseen, ja se
oli nyt mielenosoituksellisesti kohdistettu häneen, mutta hän kykeni
jo olemaan välittämättä siitä. Hän istui siinä ja ajatteli autioita,
pelottavia tunteja, jotka eittämättömästi olivat hänen edessään.

Hänen ajatuksensa eivät ulottuneet tulevan yön tuolle puolen. Jo sekin
tuntui hänestä ikuisuudelta.

Hän tunsi, että tuo alaston sähkölamppu, joka tunki hänen
silmäluomiensa läpi, pitipä hän niitä kiinni kuinka tiukasti hyvänsä,
hehkuisi koko yön, hän tiesi sen pantuaan merkille katseen, jolla
Higgs oli silmäillyt hurjistunutta, punatukkaista miestä. Siinä
silmänräpäyksessä hän tunsi, että Higgs pelkäsi punatukkaista, jonka
punertavat kasvot kiilsivät, eikä uskaltaisi millään sammuttaa valoa
vartiohuoneessa, ei uskaltaisi jättää sitä hämäräänkään, olipa tapa tai
sääntö sitten mikä hyvänsä. Ja hän käsitti myös, miksi Higgs alituiseen
meni ulos huoneen yläpäästä: hän tahtoi olla varma siitä, että Jordan,
taikka joku muu apulainen, oli äänenkantaman päässä. Niin, tuo valo
palaisi varmasti koko yön, ja runoilija näytti myös aikovan jatkaa,
ja niin jyskyttäisi punatukkainen mies pöytää aina tuon tuostakin ja
huutaisi, ja toinen mies kirkaisisi myös kumeasti silloin tällöin.
Ja siellä olisi kaikenlaista epämukavuutta, melua ja tuloa ja menoa.
Niinpä hän saattaisi yhtä hyvin istua valvomassa ja ajattelemassa
kuin turhaan yritellä nukkua. Ajatellahan voi aina. Tietysti, jos oli
liian väsynyt, saattoi lakata ajattelemasta eteenpäin, jäädä vain
ajattelemaan kuin ympyrässä, mutta oli mahdotonta olla valveilla ja
ajattelematta. Täällä ei voisi mitenkään nukkua. Silmät, korvat ja nenä
kiusautuivat ihan liiaksi. Nukkuikohan täällä kukaan milloinkaan, olipa
hän sitten terve tai sairas?

Hänellä ei ollut mitään muuta tekemistä kuin istua ja ajatella, istua
ja ajatella, ehkä torkahtaa hetkeksi ja ajatella itsensä uneen, kunnes
joku odottamaton jymähdys tai mylvähdys palauttaisi ajattelemaan.

Pisimmänkin yön täytyy vihdoin päättyä,

Silloin Sargon unen ja valvonnan välillä ollessaan näki jotakin
kauheaa. Ainakin se vaikutti kauhealta hänen hermoihinsa. Kahden
vuoteen päässä hänestä nukkui pelottavasti riutunut nuori mies,
jonka pää kohosi ylöspäin. Pielus ei tukenut sitä; se oli kuuden
tuuman päässä siitä. Hän piti sitä ylhäällä asennossa, jota oli
tuskallista katsella. Nuoren miehen kasvot ilmaisivat hiljaista,
ylpeää tyytyväisyyttä tähän jäykkyyteen. Se oli uskomatonta. Oliko
olemassa sellaista kuin näkymätön pielus? Vai oliko se Sargonin silmien
harhakuva valvovassa unessa?

Vuoteessa hänen vieressään makasi toinen mies valvovat kasvot häntä
kohti. Hänen silmänsä kohtasivat Sargonin katseen. Kumpikaan ei sanonut
mitään eikä liikahtanutkaan, mutta molempien mielen valtasi suuri
lohdutus. Sillä silmät, jotka kohtasivat Sargonin, olivat yhtä terveet
kuin hänen omansa, ja kumpikin tuki toistaan. Niin se on, sanoivat
silmät. Se on omituista, mutta silmänne eivät petä teitä. Se on nuoren
miehen taudin ilmiö.

Sargon nyökkäsi. Toinen terve mies nyökkäsi vastaan ja kääntyi sitten
toiselle kyljelleen vuoteessaan kuin rauhoittunut lapsi nukkuessaan.
Mutta voisiko hän nukkua?

Sargonin katse kiersi huoneen hakien uutta. Niin, eräitten toistenkin
täytyi olla terveitä — terveitä niinkuin hänen — Ja pidätettyjä
niinkuin hän itsekin. Siellä oli toinen mies käytävän toisella
puolella, jolla oli pieni parta, hyvin, hyvin surullinen mies, mutta
hänelläkin oli terveet silmät.

Huomenna oli Sargonin mentävä keskustelemaan noitten toisien kanssa
ja kerrottava heille itsestään ja neuvoteltava tästä pelottavasta
tilanteesta, mutta ei nyt, sillä Higgs puuttuisi varmasti asioihin. Nyt
jo oli sattunut monta Higgsiä ärsyttävää seikkaa. Oli selvää, että hän
olisi kiukkuinen, ja oli parasta olla ärsyttämättä häntä lisää. Nyt
täytyi vain istua paikallaan ja ajatella.

Mitä olivat nuo mielipuolet, ja mitä mielipuolisuus merkitsi?

Miksi oli korkein voima nostanut hänet hänen jokapäiväisen elämänsä
tavallisista toimista ja kuvitteluista kuolemattoman olemuksensa
tuntemukseen, miksi hänelle oli näytelty päättymättömät kohtalot ja
näky hänen toimintapiirinään olevasta koko maailmasta, että hänet
sitten herätettäisiin pois elämästä ja valosta ja vapaudesta tähän
mielipuolisten harmaaseen, maanalaiseen maailmaan? Se ei ollut
saattanut tapahtua turhan takia. Sen täytyi merkitä jotain.

Ja sitten puhalsi toinen kysymys tuulen hänen sielunsa läpi. Se voima,
joka oli kutsunut häntä, ja kutsunut häntä vain tuodakseen hänet tähän
paikkaan, oli siis saattanut kaikki muutkin samaan kauhunpaikkaan.
Miksi? Hänelle se saattoi olla koettelemus, mutta mitä se oli noille
muille, joiden sielut olivat todella hajonneet ja haihtuneet pois? Mitä
voima heillä teki?

Koko asioitten järjestys alkoi häilyä ja haihtua Sargonin sielusta.
Jos voima ei ollut tehnyt sitä, niin silloin se oli vastavoiman työtä.
Täytyi siis olla olemassa vastavoima, jokseenkin yhtä väkevä kuin
voima itsekin, kykenevä sieppaamaan ihmisiä elämästä sekaannukseen,
halpuuteen ja ikuiseen kuolemaan. Taikka muuten: — ei ollut olemassa
mitään.

Hän istui ihan hiljaa leuka polviin nojaten silmien tuijottaessa
tyhjästi viimeiseen mustaan mahdollisuuteen.

Oliko koko hänen kutsumuksensa ja tehtävänsä sittenkin vain
pettymystä ja harhaa? Oliko häntä petetty Tunbridge Wellsissä, kun
kutsu ensimmäisen kerran tuli hänelle nousta ja herätä? Eivätkö nuo
Sumerian muistot olleetkaan muuta kuin unta. Oliko hän kuitenkin
juuri — hassuksi tullut Albert Edward Preemby? Hassussa, kärjettömien
sieluttomuuksien maailmassa? Jos niin oli, oli hän todella hupsuin
kaikista elävistä ihmisistä. Hän oli luopunut mukavuudestaan ja
varmuudestaan joka oli tervettä, vaikka vähäpätöistä, oli juossut
pois rakkaan Christina Albertansa luota — totellakseen voimaa joka ei
ollut muuta kuin hänen oman mielikuvituksensa harhaa, ja seuratakseen
päämäärää, joka oli vain haamu. Päiväkausia hän oli koettanut estää
Christina Albertaa pääsemästä ajatuksiinsa: hän oli muka epäilijä ja
vastavoiman liittolainen. Nyt hän palaisi, perin reippaana kiivaana,
mutta sittenkin vain nuorena tyttönä. Hän oli jättänyt tyttärensä
selviämään niinkuin itse taisi, jättänyt hänet omien muistutustensa
ja varoitustansa ulkopuolelle. Mitä hän teki? Kuinka monet vaarat ja
vaikeudet saattoivat nytkin uhata häntä? Sargonin mieleen ei tähän
mennessä ollut johtunut, että hänen katoamisensa saattaisi tuottaa
tytölle murhetta ja vaaraa. Nyt hän näki selvästi, että niin kävisi.

Vihollinen tuli ja väitteli avoimesti hänen kanssaan. »Olet ollut
hupsu, Albert Edward Preemby», sanoi se. »Olet johtanut itsesi hyvin
vaaralliseen ja surkeaan asemaan, olet paennut omasta elämästäsi
tyhjyyden kauheuteen. Palaa! Palaa, kun vielä on mahdollisuuksia
palata!»

Mutta saattoiko hän palata?

Kyllä. Se kävisi kyllä päinsä. Hyvin helposti! Hän voisi sanoa
suoraan, että hän jo muisti oman nimensä. Hän voisi pyytää tavata
lääkäriä tai johtajaa taikka mitä hyvänsä henkilöä, joka komensi
Higgsiä, Jordania ja heidän tovereitaan, hän voisi ilmoittaa nimensä,
atelierin osoitteen, pankkinsa osoitteen, pesulaitoksen osoitteen ja
niin poispäin. Puhuen hyvin suoraan ja selvästi hän saattoi myöntää
käyttäytyneensä omituisesti, mutta että se puuska oli nyt ohi, ja
niin hän pääsisi näistä hirveistä varjojen maailmoista takaisin
päivänvaloon. Se ilahuttaisi Christina Albertan sydäntä...

Hän muisteli tuota vilkasta, ystävällistä, hiukan vastahakoista
olentoa. Jos hän vain voisi nyt saada nähdä tyttärensä! Tulemassa tänne
pitkää käytävää hänen luokseen auttamaan, pelastamaan...

Sitten hän olisi juuri Preemby taas elämänsä loppuun saakka, mukavasti
Preemby, Preemby sivussaseisoja, Preemby syrjästäkatselija, toimeton,
hiljainen mies meluisan atelierin perällä. Mutta eräänlaiset asiat
olisivat kerta kaikkiaan lopussa. Hän ei enää milloinkaan saisi mennä
museoon tai kaivelemaan kirjakauppojen pimeistä nurkista vanhoja,
tomuisia, unohtuneita kirjoja, jotka kertoivat hävinneistä kaupungeista
ja arvoituksellisista ennusmerkeistä. Hän ei enää milloinkaan saisi
ajatella Atlantiksen ihmeitä ja salaisuuksia, pyramiidien mittoja
eikä menneen ja tulevan ajan suuria arvoituksia. Hänen elämässään
ei sitten enää olisi ollenkaan mitään ihmeellistä, sillä hän oli
pyrkinyt ihmeeseen ja joutunut pettymykseen. Nuo asiat kaikki jäisivät
vanhoiksi tarinoiksi ja kuvitteluiksi sellaisesta, mitä ei milloinkaan
tapahtuisi. Menneisyys ja tulevaisuus olisi kuollutta hänelle. Päivät
olisivat tyhjiä ja painostavia, tyhjempiä ja painostavampia kuin
milloinkaan ennen. Hänen elämänsä ydin vuotaisi kuiviin...

Ja toisella tiellä häntä odotti tuska, halpuus, raaka kohtelu, huono
ruoka, likaisuus, koettelemukset, jotka voisivat murtaa hänet — mutta
voima viittaisi häntä edelleen luokseen.

Hän ajatteli Sargonille kuuluvia asioita, voimaa, kaupunkeja, jotka
olisivat kuin suuria yksityisiä olentoja, koko maailmaa, tähtien
salaperäisiä lupauksia, kaikkia noita asioita, joista hänen täytyisi
luopua ja olla Preemby, Preemby suoraan ja selvästi, elämänsä loppuun
saakka, jos hän haluaisi lähteä pois tästä paikasta. Hän istui, kuten
hänestä näytti, äärettömän ajan hiljaa ja miettivänä, vaikka vastaus
jo oli selvä hänen sielussaan. Ja viimein hän puhkesi puhumaan: »Ei»,
sanoi hän käheällä äänellä, melkein huutaen: »Minä olen Sargon, Sargon
Jumalan palvelija, ja koko maailma on minun.»


6.

Kauan jälkeen puolen yön istui Sargon yhä tuossa kalpeassa, likaisessa
valaistuksessa melun ja sekaannuksen vallitessa hänen ympärillään.
Hän oli menettänyt kaiken mahdollisuuden arvioida aikaa: kellokin oli
otettu pois häneltä. Jolloinkin pikku tunneilla hän rukoili. Ja silloin
tällöin hän itki hiukan.

Hän rukoili. Joskus taas hän laati lauselmia ja kuiskaili niitä
itsekseen, ja joskus eivät lauselmat ollenkaan päässeet sanoiksi,
vaan kulkivat hänen sielunsa läpi kuin käärmeet syvässä, tummassa
vedessä. »Suuri on se tehtävä, jonka olet päälleni laskenut. Näen,
etten ole kyllin arvokas, oi mestari, suorittamaan pienintäkään
minulta vaatimaasi tehtävää. En ole kyllin arvokas. Olen mitätön
mies ja tyhmä mies, ja kaikki, mitä tähän saakka olen tehnyt, on
hulluutta. Mutta olet kutsunut minut tietäen hulluuteni. Anna anteeksi
hulluuteni ja auta minua uskoon.» Hän istui hiljaa ja liikkumatta
paikallaan kyyneleet poskipäillään. »Rankaise ja koettele minua tahtosi
mukaan», kuiskasi hän sitten, »kunhan et vain hylkää minua ja katoa
maailmastani.»

Hän rukoili, että voima tekisi hänestä maailman palvelijan, ja lisäsi
änkyttäen ja heikosti: »sellaisen kuin olin entisinä päivinä.»

Mutta oliko noita entisiä päiviä milloinkaan ollut olemassa? Sumeria
oli nyt hyvin kaukana hänestä, ja valkoiset kaupungit, siniset
virrat ja jokialukset olivat häipyneet pois, ja häntä kunnioittavat
kansanjoukot olivat kuin haihtuva täplä hänen mielessään, eivät unen
haihtuvaa muistoa selvempiä. Hän ei sanonut vähään aikaan mitään, mutta
lisäsi sitten ääneensä kuiskaten: »Auta sinä minun epäuskoani.»

Joskus hän rukoili kuiskaten, joskus vaieten, ja joskus hän taas istui
hiljaa ja rauhallisena. Higgs tuli kolme kertaa katsomaan häntä,
mutta ei puuttunut hänen toimiinsa. Viereisessä vuoteessa jatkui runo
yhä, mutta se oli nyt muuttunut vain rytmilliseksi virraksi herjaavia
hävyttömyyksiä.

Hiukan senjälkeen kun Sargon oli lakannut rukoilemasta, oli hän kai
nukkunut; hän oli kai nukkunut, koska heräsi aamunkoitteeseen. Se ei
tapahtunut asteettain; hän heräsi siihen äkkiä.

Kylmä, varjoton valo täytti huoneen, ja sähkölamput, jotka olivat
näyttäneet niin kirkkailta, olivat vain valoisia, oranssinkeltaisia
rihmoja. Higgs seisoi ovella tarkastellen kiihkeästi punatukkaista
miestä, joka lepäsi pää pöydällä, kuin unessa — mutta ehkä vain
teeskennellen unta.


7.

Seuraavan päivän iltana tuli kaksi vierasta katsomaan Sargonia. He
kutsuivat hänet luokseen ja hän puheli hiukan heidän kanssaan, ja
sitten he keskustelivat enimmäkseen keskenään.

Kumpikaan herroista ei selittänyt, mitä asiaa heillä oli Sargonille.
Toinen heistä oli lyhyt, mustatakkinen mies. Hänellä oli kultaiset
kellonvitjat ja kirjava kravatti jalokivineuloineen. Pienellä terävällä
nenällään hänellä oli kultasankaiset silmälasit. Kasvot olivat lihavat
ja puhtaiksi ajellut, suu kuin vino lapionreikä taikinassa. Hän puhui
kuin nyyhkytyksen ja sammaltamisen välimailla, ja hän näytti olevan
jokseenkin kiireissään ja harmissaan siitä, että hänet oli kutsuttu
Sargonin luo. Toinen oli iso, harmaa ja huolestuneen näköinen. Hän
teki jollakin tavalla sen vaikutuksen Sargoniin, että hän oli lääkäri,
jolla oli yksityisiä vaikeuksia. Hän näytti pitävän itseään keskustelun
johtajana ja neuvotteli satunnaisesti jostakin yksityiskohdasta
syrjässä seisovan Jordanin kanssa.

»Sikäli kuin ymmärrän», sanoi taikinakasvoinen mies, »halusitte te
tarjota päivälliset eräälle seurueelle, johon kuului kaikenlaisia
ihmisiä, Rubikonin ravintolassa, eikö niin? Otaksun, että tuo ajatus
johtui mieleenne jokseenkin äkkiä?»

»Aioin neuvotella eräitten henkilöitten kanssa», sanoi Sargon. »Se
lienee ollut erehdys minun puoleltani.»

»Epäilemättä se oli erehdys, hra... hra...»

»Ei siihen tarvita herraa», sanoi Jordan syrjästä. »Se sanoo itseään
Sargoniksi.»

Tohtori tuli hyvin terävän näköiseksi. »Eikö se ole jonkunmoinen
historiallinen nimi?» kysyi hän katsellen etsivästi syrjään.

»On kyllä», sanoi Sargon.

»Mutta tiedättehän, ettei se ole teidän nimenne.»

»Ehkäpä ei... Tarkoitan... se on minun ainoa nimeni.»

»Sepä on kummallinen vastaus», sanoi taikinakasvoinen mies, »todellakin
kummallinen.»

»Mutta mikä teidän oikea nimenne on?» kysyi lääkäri kehoittavasti.

»Sargon.»

»Ei siis A. E. Preemby.»

Sargon säpsähti ja jäi tuijottamaan silmien ilmaistessa jonkunmoista
ällistystä. »Ei, ei, Jumalan nimeen. Ei suinkaan», sanoi hän.

»Onko se milloinkaan ollut Preemby?» kysyi lääkäri.

»Se ei merkitse mitään nyt. Se ei ole ollenkaan tärkeää nyt.»

»Taitaa se kuitenkin olla hieman tärkeää», sanoi taikinakasvoinen mies.

»Ja nyt te olette kuningas ja herra tai jotakin sellaista, ja maailma
kuuluu teille?» sanoi lääkäri.

Sargon ei vastannut. Hän ymmärsi olevansa verkossa.

Tohtori kääntyi Jordaniin päin ja kutsui hänet kuiskaten luokseen.
Sargon kuuli vain lauseen katkelman. »Higgs kuuli sen», sanoi Jordan.

»Oletteko te Sargon Loistava?» kysyi lääkäri.

Sargon kumarsi päänsä suruissaan. »Parasta olisi sanoa minua Sargon
Arvottomaksi, sillä olen epäonnistunut monessa asiassa.»

Taikinakasvoinen mies katseli lääkäriä. »Emmekö jo ole selvillä tästä?»

»Päätelmäni ovat selvät», sanoi lääkäri. »Minulla onkin jo todistus
valmiina.»

»Jos se riittää teille, tri Manningtree, niin riittää minullekin. Jos
menisin katsomaan toisia...»

»Minulla on kaikki paperit huoneessani», sanoi lääkäri.

»Erinomaista», sanoi taikinakasvoinen mies.

»Oli erinomaisen hyvä, että tulitte tänään. Teillehän olisi ollut
yhdentekevää tulla vaikka huomennakin, mutta meillä alkaa tosiaan olla
liiaksi väkeä täällä. Eräs noista vekkuleista on varmasti vaarallinen.
Palveluskunta täällä ei pidä hänen käyttäytymisestään. Teidän pitäisi
hiukan silmätä häntä, taikka oikeastaan jokaista. Ne ovat kaikki selviä
tapauksia, jotka kaipaavat vain yleistä siirtokäskyä.»

He puhelivat nyt niinkuin Sargon ei olisi ollutkaan läsnä, tai niinkuin
hän olisi ollut eloton esine. Heille hän todella oli muuttunut
sellaiseksi, hän oli jo siirtynyt pois ihmiskunnan piiristä.

»Miksi te olette puhelleet minun kanssani?» kysyi Sargon äkkiä hämärän
pelon siitä, mitä hän oli sanonut ja tehnyt, kehittyessä hänen
mielessään.

Lääkärin käytös muuttui. Hän puhui Sargonille kuin pienelle lapselle.
»Te saatte nyt mennä takaisin vuoteeseen», sanoi hän. »Jordan!»

»Mutta haluaisin tietää sen.»

»Menkää Jordanin mukaan.»

»Mitä ne paperit ovat, joista te puhuitte.»

Tohtori kääntyi selin Sargoniin vastaamatta mitään, ja taikinakasvoinen
mies avasi oven lähteäkseen. Sargon otti askeleen heitä kohti, mutta
Jordan tarttui hänen käsivarteensa.

Ja kun Sargon pikemmin ankarasti kuin lempeästi jälleen vietiin
vuoteeseen Jordanin taluttamana, niin tuomari ja lääkäri täyttivät ja
vahvistivat asiapaperit, joita tarvittiin riistämään häneltä melkein
kaikki inhimillisen olennon oikeudet. Sillä mielipuolisuuden syytteessä
olevalle ei ole olemassa lautakunnan tutkintoa eikä mitään _habeas
corpus_ oikeutta. Hän ei saa tuomiota julkisessa oikeudessa, eikä ole
mitään, mihin hän voisi vedota. Hän saattaa kirjoittaa valituksia,
mutta mitä ei oteta huomioon. Jokaisen tylsän hoitajan todistus
painaa enemmän kuin hänen kiivainkaan vaatimuksensa. Hänet siirretään
puolisivistyneiden, huonopalkkaisten, huonosti ruokittujen ja työllä
rasitettujen, melkein autokraattisten hoitajien vallan alaiseksi.
Hänestä näyttää jokainen päivä ja jokainen yö aluksi loppumattomalta,
ja sitten päivät ja yöt muuttuvat jonkunlaiseksi tyhjyydeksi, tulevat
merkityksettömiksi ja menevät menojaan yhä nopeammin. Häntä pidetään
aina ruumiillisen epämukavuuden tilassa, hän voi melkein aina pahoin
huonosti valmistetusta ja joskus pilaantuneesta ravinnosta, ja häneen
vaikuttavat hyvin pahasti kaikenlaiset »rauhoittavat» lääkkeet ja
voimakkaat ulostusaineet. Risiiniöljy on ainoa, jota mielisairaaloissa
käytetään todella alttiisti. Hänellä on täysi syy pelätä monia
tovereistaan ja osoittaa orjamaista tottelevaisuutta häntä hoitaville
vartioille. Lääketieteellinen tarkastaja liikkuu kyllä taka-alalla:
lääketieteellinen lautakunta, jolla ei ole mitään kokemusta
mielisairauksista. He käyvät sairaaloissa määrättyihin aikoihin,
välttävät liikaa vaivaa, näkevät niin vähän kuin mahdollista.

Ja mitäpä he oikeastaan saattaisivat tehdä? He eivät saata lisätä
ruokamenoja, eivätkä korottaa hoitajien palkkoja. Heidät on määrätty
säästämään eikä tuhlaamaan veronmaksajien varoja. Hoitajat ovat
yhteistoiminnassa ja suojelevat toinen toistaan. Heidän täytyy pysyä
yhdessä, ja monet heistä saavat aina pelätä raivoisia sairaita.
Satunnaisesti, siitä tarkoin ilmoitettuaan, tarkastava viranomainen
saattaa käydä sairaaloissa. Silloin pannaan kaikki parhaaseen
järjestykseen. Ne hoidokit, joilla mahdollisesti on valittamisen syytä,
eivät pääse lähestymään häntä, taikka eivät tiedä, kuinka lähestyä
saadakseen valituksensa kuuluviin. Hoitajat ovat läsnä keskeyttämässä,
selittelemässä, häiritsemässä. Niinpä onneton puolihullu, jolla ei ole
mitään mahdollisuutta saada apua, joutuukin kärsimään huonoa kohtelua,
saa huonoa ruokaa, huonon vaatetuksen, eikä hänellä päivällä eikä yöllä
ole muuta seuraa kuin mielipuolet. On jo hyvin paha terveelle joutua
kokemaan todella mielipuolien hullutuksia, raivoa, kyllästyttävää
koneellisuutta, sekavuutta, mutta mitä se vaikuttaakaan sellaiseen,
jonka ylitse on langennut tuon täydellisen pimeyden puolivarjo? He
eivät saa olla omissa oloissaan, eivät pääse eroon toisista, heillä ei
ole mitään rauhaa. Yhteiskuntamme kokoaa nuo onnettomat yhteen, pois
näkyvistä, rakentaa muurit heidän ympärilleen, kuluttaa heidän vuokseen
niin vähän, että he eivät saa kunnollista ravintoa eikä kunnollista
hoitoa, ja tekee urhoollisesti parhaansa unohtaakseen kaiken, mikä
heitä koskee.

Ja meidän Sargonimme, joka ulkomaailmassakin käytäntöineen ja
vapauksineen oli joskus hiukan hämillään, täytyi nyt mennä tuohon
synkkään alaiseen maailmaan. Sillä häntä pidetään vielä kaksi päivää
tarkastuslaitoksessa odottamassa viranomaisten ratkaisua. Sitten
hänet lähetetään neljän muun vangin kanssa vielä riemuttomampaan ja
surullisempaan vankeuteen Cummerdown Hillin rakennuksien, muurien ja
ristikoiden taakse.

Niinpä hän nyt joksikin aikaa häviää tavallisten ihmisten näkyvistä,
ja katoaa hetkeksi tästäkin tarinasta. Olisi sietämätöntä kertoa
likimainkaan tarkoin hänen jokapäiväisten kärsimystensä ja alennuksensa
vaiheita.



KOLMAS KIRJA

SARGONIN, KUNINKAITTEN KUNINKAAN, YLÖSNOUSEMUS.



Ensimmäinen luku.

CHRISTINA ALBERTA ISÄÄNSÄ ETSIMÄSSÄ.


1.

Tähän asti Christina Alberta oli suhtautunut elämään rohkeasti,
halveksivasti ja menestyksellisesti. Toisten varovaisuus ja arvelut
eivät liikuttaneet häntä. Hän ei nähnyt mitään syytä, miksi olla
järkevän epäröivä, noudattaa sovinnaisuuksia ja rajoituksia. Nyt hän
ensimmäistä kertaa tunsi kauhistuvansa. Hänen isänsä oli kadonnut
maailmaan, jonka hän äkkiä käsitti äärettömän julmaksi. Teddy oli
kelvoton, niin täydellisesti kelvoton, että vain omiin tunteisiinsa
kokonaan kietoutunut hupsu olisi voinut koskea häneen. Hän valvoi
suurimman osan yötä, joka seurasi hänen isänsä katoamista, pureskellen
sormiaan ja kiroten Teddyä. Lambone, tuo suuri ystävä, oli veltto,
tietämätön ja pintapuolinen. Harold ja Fay näyttivät jo hiukan
kyllästyneen hänen onnettomuuteensa ja hiukan taipuvaisilta moittimaan
häntä siitä, että hän oli tuonut isänsä Lontooseen. Hänellä ei ollut
ketään muuta, jonka puoleen kääntyä. Hänelle ei jäänyt ketään — paitsi
itse Christina Albertaa, — joka nyt tunsi olevansa hiukan ränsistynyt
ja aika tavalla peloissaan.

»Mutta mitä minun on tehtävä?» kysyi hän yöllä yhä uudestaan
nukkuessaan sekavassa, mutta taiteellisessa pikku huoneessaan.

Hänen asemaansa huononsi vielä sekin, ettei hänellä ollut täyttä
puntaakaan selvää rahaa.

On merkittävä muistiin, että Christina Alberta ei kahteen päivään
ryhtynyt siihenkään itsestään selvään toimenpiteeseen, että olisi
kääntynyt poliisin puoleen. Hänellä oli omituinen, vaistomainen tunne
siitä, että poliisin sekoittaminen asiaan oli vaarallista, ja että
koko yhteiskunnallinen järjestelmä ei oikein ollut edullinen hänen
omituiseen pikku isäänsä nähden. Hänellä oli synnynnäinen epäluottamus
ihmisiin. Paul Lambone neuvoi häntä kääntymään poliisin puoleen. Hän
osasi sentään olla häpeissään avuttomuudestaan, ja kahden kirkkaan
päivän kuluttua hän tuli Lonsdalen talleille tarjoamaan vielä kerran
altista, mutta hidasta apuaan. Hän saapui Christina Albertan juodessa
teetä Fayn kanssa.

»Christina Alberta», sanoi hän suurikokoisen, murhetta ilmaisevan
kuvan näköisenä. »Olen ollut huolissani ja taas huolissani koko
tämän ajan sinun takiasi. En osannut auttaa sinua kylliksi. Arvelin,
että hän tulisi takaisin ominpäinsä, ja että kaikki tuo hälinä oli
ennenaikaista. Oletko kuullut jotakin?»

Christina Albertalla oli toiselta puolen suuri halu siepata hänen
päänsä pois, ja toisekseen hän tunsi, että hän, omaan tapaansa, oli
hänen todella vilpitön ystävänsä ja saattaisi olla suureksikin hyödyksi.

»Puhu vain suoraan», sanoi Lambone. »Sinun tulee parempi olla, kun olet
ilmaissut kaiken, ja sitten me voimme keskustella siitä.»

Häntä varmisti tytön hymy. Hän kirkastui silminnähtävästi. Hän oli sitä
lajia ihmisiä, joista olisi vaikeaa tuntea edes torakan vihaavan heitä.
»En halua istuutua siihen tuoliin, kiitos», sanoi hän Faylle. »Se on
liian mukava. Voimmehan me millä hetkellä hyvänsä keksiä jotakin, ja
silloin minun täytyy kiiruhtaa toimimaan. Olen nyt spartalainen»,
lisäsi hän istuutuen.

»Mitä?» sanoi Fay.

»Spartalainen. Lääkärini kehoittaa minua sanomaan tuon sanan aina
ennen aterioita ja etenkin ennen teetä. En tiedä, miksi. Hän koettaa
kai taikatemppuja, Couén menetelmää tai sellaista... Ovatko nuo
kokoskeksejä? Niin minä arvelinkin... Nepä ovat hyviä. Ja mitä meidän
nyt on tehtävä, Christina Alberta?»

Hän tuli järkeväksi ja auttavaiseksi, muistutti yhä enemmän miestä,
joka oli kirjoittanut teoksen: _Mitä on tehtävä sadassayhdessä
tapauksessa_. Hän sai Christina Albertan tunnustamaan, että hänellä
ei ollut rahaa, ja ilmoitti hänelle, että tämän velvollisuutena oli
ottaa vastaan viidenkolmatta punnan laina. Sitten hän keskusteli
siitä, olisiko katoamisesta ilmoitettava poliisille, ja sai Christina
Albertan myöntymään siihen. Jos hra Preemby oli joutunut pahoihin
käsiin, niin oli sitä parempi, mitä pikemmin poliisi puuttui asiaan.
Hän ei kuitenkaan pitänyt pahinta luultavana. Hän oli paljon taipuvampi
ajattelemaan, että Preemby oli aiheuttanut häiriötä ja että hänet oli
pidätetty. Hän arveli, että rikkomusta pidettäisiin mielenhäiriön
aiheuttamana. Hän oli kysynyt neuvoa hyödyllisiltä lakikirjoilta ja
_Encyclopedia Britannicalta_, ja selitti, että hänellä oli erinomainen
henkinen sulatuskyky. Christina Alberta huomasi, että Lambonesta olisi
saattanut tulla oivallinen asianajaja.

Hän vei Christina Albertan autolla Scotland Yardille. »Täällä ne joko
ilmoittavat, missä hän on, taikka sanovat, mistä me saamme sen tietää»,
selitti hän.

Fayhin vaikutti tämän ajatuksen alkuperäisyys. »Jos olisi kysymys
kadonneesta sateenvarjosta», sopersi hän kiireissään, »niin
ymmärtäisin. Mutten ole tiennyt, että Scotland Yardilta voi hakea
kadonnutta isää.»

Kello kuudelta oli Preembyn jälkiä saatu seuratuksi Giffordkadulle
saakka. Mutta häntä ei saanut puhutella siellä. Hänet oli todistettu
mielenvikaiseksi ja hänet lähetettäisiin, hoitaja arveli, mutta ei
ollut aivan varma siitä, Cummerdown Hilliin. Paul Lambone koetti olla
arvokas ja tärkeä ja vaikuttaa hoitajaan saadakseen lisätietoja,
mutta ei onnistunut. Vihdoin hän ja Christina Alberta lähtivät pois
tietoisina hiukan enemmästä kuin yhdestä masentavasta tosiseikasta. He
eivät saisi nähdä hra Preembyä, eivätkä saisi tietää mitään oleellista
hänestä, ennenkuin seuraavana käyntipäivänä, — milloin se sitten
lieneekin, — Cummerdown Hillissä. Silloin, jos »hän olisi sellainen,
jonka luo päästettäisiin», saisivat he mennä häntä tapaamaan. Hoitaja
oli jyrkkä ilmoituksissaan ja näytti pitävän sekä Lambonea että
Christina Albertaa jokseenkin vastenmielisinä henkilöinä.

Kun he lähtivät Giffordkadulta, huomasi Christina Alberta, että Lambone
oli vihainen. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt tätä vihaisena.
Se oli kyllä hyvin ohimenevä vaihe. Hänen poskillaan oli tavallista
syvempi puna.

»Mokomakin kartanokoira», sanoi hän. »On siinä vain tuottaakseen harmia
ihmisille. Odottaisihan... minun asemassani olevaa miestä kohtaan...
jonkunlaista käytöstapaa... jonkunlaista huomaavaisuutta... Kaikkialla
muualla maailmassa kunnioitetaan kirjailijoita.»

Christina Alberta ilmoitti vaikenemisellaan olevansa samaa mieltä.

»Tuollaisen julkisessa toimessa olevan miehen pitäisi ainakin osata
käyttäytyä.»

»Hän oli mahdoton», sanoi Christina Alberta

»Mutta minä en ole vielä käyttänyt kaikkia keinojani», sanoi Lambone.

Christina Alberta odotti jatkoa.

»Minun olisi heti pitänyt mennä Devizesin luo. Hän tietää enemmän
mielisairauksista ja mielisairaita koskevasta lainsäädännöstä kuin
kukaan Lontoossa. Ihmeellinen mies. Menen takaisin asuntooni, soitan
hänelle ja sovin tapaamisesta. Sitten hän selittää meille koko asian.
Ja haluanpa, että sinäkin tapaisit hänet. Pidät varmasti hänestä.
Sattumalta tulen ajatelleeksi, että olet ihmeesti hänen näköisensä.»

»Kuinka?»

»Sinulla on elämän voima ja kaikki sellainen. Ja olet ruumiillisesti
hänen näköisensä. Samanlainen nenä, jokseenkin samanlaiset piirteet.»

»Tällainen nenä sopiikin paremmin miehelle», sanoi Christina Alberta.
»Toivon, että se tyydyttää häntä.»

»Se on helkkarin hyvä nenä, Christina Alberta», sanoi Lambone.
»Se on urhoollinen nenä. Älä vain rupea olemaan vaatimaton siihen
nähden. Nenäsi juuri kiinnitti ensimmäiseksi huomioni sinuun. Sinä
saat pyydystetyksi miehen sillä vielä, ja hän ihailee sitä ja seuraa
sitä niinkuin sinäkin. Nykypäivinä naiset tahtovat olla vapaita ja
yksilöllisiä, heillä pitää olla omat erikoispiirteensä. Kiharoitten,
joutsenkaulan ja kalpean ihon aika on ohi. Ei silti, ettei sinulla
olisi puhtain iho, mihin silmäni ikinä ovat sattuneet, Christina
Alberta.»

»Kertokaa minulle lisää Devizesistä», sanoi Christina Alberta.


2.

Mutta Christina Alberta ei tavannut Devizesiä seuraavanakaan päivänä.
Hän lykkäsi kohtausta päivän ja kiiruhti Woodford Wellsiin hra Sam
Widgeryn tärkeän kirjeen kutsumana.

Widgeryt ja Preembyt eivät olleet varsinaisesti kirjeenvaihdossa,
paitsi silloin kun hra Preembylle suoritettiin korkoja hänen Kirkkaan
Virran pesulaitokseen kiinnittämälleen pääomalle. Yhtiön perustaminen
oli aiheuttanut jonkun verran hankausta, ja hra Widgery oli pysynyt
närkästyneenä, jota hän myös koetti osoittaa koettamalla esittää
sanottavansa harkitun lyhyesti. Mutta nyt saapui seuraava, nti Chrissie
Preembylle osoitettu kirje:

 »Rakas Chrissie», alkoi se.

 »Sehän on kamalaa, mitä isä raukallesi on tapahtunut. En voi sanoa
 sinulle, kuinka kauhistunut olen. Menin suoraan työhuoneelle, jonne
 olit jättänyt hänet, niin pian kuin ne kirjoittivat minulle ja
 lähettivät hänen kellonsa ja shekkikirjansa. Olipa hyvä, että ne
 löysivät osoitteeni hänen taskustaan, muuten otaksun, että minua,
 kuten tavallista, olisi pidetty tietämättömänä kaikesta tästä. Hän
 ei tuntenut minua ja kielsi oman nimensä, mutta sitten oli hän
 tuntevinaan minut kieroksi kauppavarkaaksi ja tahtoi, että minulta
 leikattaisiin korvat, ja uhkaili minua. Minut piti seivästää, en
 tiedä, mitä hän sillä tarkoitti. Olen ajatellut kaikkea tätä,
 ja kun sinä et vielä ole täysi-ikäinen, otaksun minä, että olen
 sinun jonkunlainen holhoojasi, ja että minun tulee valvoa etujasi
 pesulaitoksessa, joka ei kannata likimainkaan niin hyvin kuin isäsi
 sai minut uskomaan. Luulen, että hän jo silloin oli hiukan kummallinen
 eikä oikein ymmärtänyt, mitä hän teki, ja epäilen, että se, mitä
 hän oli saanut päähänsä etuoikeutetuista osakkeista, joita minä en
 milloinkaan oikein hyväksynyt, mutta joihin suostuin tehdäkseni
 hänelle mieliksi, olisi enää pätevää. Onneksi ei tällä kaikella ole
 mitään kiirettä, kun sinun ei tarvitse maksaa mitään hänestä, siellä
 missä hän on, sanoo hra Punter, niin kauan kuin annat kaiken olla
 sillään, ja muusta voimme puhua, kun olet päässyt ensimmäisestä
 säikähdyksestä isäsi sortumisesta. Vaimoni lähettää rakkaat terveiset
 ja lämpimän myötätuntonsa. Ole vain rauhallinen, äläkä anna kaiken
 tämän liikaa häiritä sinua, sillä useinhan se on perinnöllistä, eikä
 milloinkaan saata olla kyllin varovainen, niin että jätä kaikki minun
 hoitooni ja ole varma siitä, että olen

                                             altis sukulaisesi
                                              Sam Widgery.»

»Sepä joltain kuuluu», sanoi Christina Alberta ja soitti heti
tapaamisperuutuksen Paul Lambonelle ja Wilfred Devizesille ja kiiruhti
pois silmissään taistelunhaluinen tuli Liverpoolkadun maanalaiselle
asemalle.


3.

Kun Christina Alberta tuli Woodford Wellsiin, tuntui hänestä,
että pesulaitos oli hieman pienempi kuin ennen, ja että sinisten
kuljetusvaunujen väri oli hieman ränsistynyt. Niitten hakaristi
oli peitetty paperipalasilla, joissa seisoi: »Kokonaan uusi johto.
Kääntykää kaikissa asioissanne toimitusjohtajan, hra Samuel Widgeryn
puoleen. Määräyksen mukaan.»

Hän kulki puutarhakäytävää pitkin taloon, joka oli ollut hänen kotinsa
melkein koko hänen elämänsä ajan, ja oven avasi hänelle hra Sam Widgery
itse, joka oli nähnyt hänen tulevan. »Tulitpa sentään tänne», sanoi
hän ja näytti epäröivän päästäessään häntä sisään. Hän oli pitkähkö,
kumara mies, kasvot rokon arpiset, alahuuli riippuva ja nenä leveä, ja
hän veti usein ilmaa sen läpi hengittäessään ja hänen silmänsä olivat
hyvin salakavalat ja ruskeat. Hän oli puettu tummaan, huonosti sopivaan
pukuun, jonka kaulus oli reunoista kulunut, ja hänellä oli kaulassa
hyvin ränsistynyt, valmiiksi sidottu satiinikravatti. Hänen liivinsä
olivat melkein auki, ja hän heilutteli lakkaamatta käsiään. Hän katseli
Christina Albertaa, ikäänkuin olisi pitänyt tyttöä pelottavampana kuin
oli luullut.

»Näittekö isän?» kysyi Christina Alberta käyden suoraan asiaan.

Hän puristi huuliaan yhteen ja heilutteli päätään puolelta toiselle
ikäänkuin olisi muistellut tuskallisia asioita.

»Oliko hän huono? Oliko hän kummallinen vai... pelottava?»

»Ei niin äänekkäästi, rakkaani», sanoi hänen käheä, kuiskaava äänensä.
»Eihän jokaisen tarvitse kuulla sinun surujasi. Tule sisään tänne,
jossa voimme puhella rauhallisesti.»

Hän meni edeltä oleskeluhuoneeseen, jossa hänen isänsä vielä niin
äsken oli suunnitellut, kuinka pesulaitos muutettaisiin rajoitetuksi
osakeyhtiöksi. Tutut huonekalut oli järjestetty ihan hämmästyttävästi,
ja suuri, musta pöytä oli asetettu ikkunan alle. Varovaisesti sulki Sam
Widgery oven ja tuli häntä kohti. »Istu, Chrissie», sanoi hän, »äläkä
raivostuta itseäsi. Pelkäsinkin, että päähäsi pälkähtäisi syöksyä tänne
täyttä kyytiä. Mutta olihan minun kirjoitettava sinulle.»

»Näittekö hänet?» toisti tyttö.

»Hullu kuin hullu», sanoi Widgery. »Sanovat, että hän oli aiheuttanut
mellakan Rubikonin ravintolassa. Aikoi tarjota suuret päivälliset koko
Lontoon kerjäläisille.»

»Näittekö hänet? Oliko hänen hyvä olla? Oliko hän onneton? Mitä ne ovat
hänelle tehneet?»

»Et saa ahdistaa minua kysymyksilläsi, Chrissie. Et saa antaa
ajatustesi lentää sellaista kyytiä. Kerroin sinulle kirjeessäni, että
menin sinne tapaamaan häntä. He kutsuivat hänet ulos, ja hän tuli
luokseni pieneen huoneeseen.»

»Missä se oli? Missä tuo sairaala on?»

»Joko sinä taas alat! Istu nyt paikallasi ja kuuntele rauhallisesti
asioita, tyttöseni. En voi vastata kaikkiin kysymyksiin yhtaikaa.»

»Missä näitte hänet? Giffordkadullako?

»Missäs muualla? Ne valmistelivat juuri hänen siirtämistään muualle.»

»Minne?»

»Jonnekin hoitolaan, tietysti.»

»Cummerdown Hilliinkö?»

»Niin se taisi muistaakseni olla, Cummerdown Hill. Niin — ne sanoivat
— Cummerdown Hill. Hän tuli ulos. Hän oli ihan tavallisen näköinen,
ehkäpä hiukan itseensä vaipuneempi kuin ennen, mutta kun hänen silmänsä
sattuivat minuun, säpsähti hän ja sanoi: ’En tunne teitä. — Juuri
niin.’»

»No, sehän ei ollut hulluutta. Oliko hän hullun näköinen? Luulen, ettei
hän halunnut puhella kanssanne — kaikkien niiden epämiellyttävien
seikkojen jälkeen, mitä teidän välillänne on sattunut.»

»Hyvin mahdollista. Sanoin hänelle kuitenkin: 'Mitä! Etkö tunne minua?
Etkö tunne vanhaa sukulaistasi Sam Widgeryä, jonka niskoille jätit
pesulaitoksesi?’ Juuri niin, sillä tavalla laskin leikkiä hänelle.
Hyvin ystävällisesti, mutta — humoristisesti. ’En tunne teitä’,
vastasi hän ja koetti mennä. 'Seis nyt!’ sanoin minä ja tartuin häntä
käsivarteen. 'Olette alhainen, inhottava roisto’, sanoi hän minulle
ja koetti työntää minut pois. ’Te saattaisitte joka pesulaitoksen
vararikkoon’! sanoi hän — hän minulle, joka olen hoitanut pesulaitoksia
kaksitoista vuotta aikaisemmin kuin hän meni naimisiin äiti parkasi
kanssa. 'Mutta minun ei kuitenkaan ole käynyt niin kuin teidän’, sanoin
minä, 'hra Albert Edward Preemby.’ Hän ikäänkuin jäykistyi. 'Sargum’,
sanoi hän, 'olkaa hyvä...’»

»Sargon», korjasi Christina Alberta.

»Olkoon menneeksi. Minusta hän sanoi 'Sargum’. Ja 'Sargum’ tahtoi hän
sanottavan. Hullukaan ei voi olla hullumpi. Koetin puhella, mutta mitä
hyötyä puhumisesta oli? En voinut saada häntä sanomaan mitään selvää
tai suoraa. Hän alkoi uhkailla minua 'batonadilla’, — mitähän sekin
on? Pyysin häntä hillitsemään kielensä. 'Olen jo saanut kyllikseni’,
sanoi hän hoitajalle ja hoitaja vei hänet pois. Ja niin olemme selvät
hänestä, Christina Alberta.»

»Selvät hänestä!»

»Selvät hänestä. Mitäpä siinä saattaisi tehdä?»

»Vaikka mitä! Oliko hän hyvin onnettoman näköinen? Näyttikö hän
pelästyneeltä tai kohdeltiinko häntä huonosti?»

»Miksi niin? He pitävät hänestä hyvää huolta, ja hänelle ei voi
tapahtua mitään pahaa.»

»Oletteko varma siitä, että hän näytti rauhalliselta?»

»Ehkäpä hiukan alakuloiselta. Se johtuu kai kaikesta siitä, mitä hänen
mielessään liikkuu. Mutta hän on siellä, missä hänen pitää ollakin,
Chrissie. Minä tunnen sen. Sikäli kuin Punter sanoo, on meidän
annettava kaiken olla alallaan. Siellä hän on ja saa kaiken, mitä
kaipaakin eläessään veronmaksajain rahoilla. Meidän on nyt pidettävä
huolta itsestämme. Meidän on harkittava tuota hänen hassua ajatustaan
etuoikeutetuista osakkeista, joilla hän on rasittanut liikettä. Se
on tärkeää. Se on melkein 400 punnan kuorma vuodessa asian tällä
kannalla ollessa, siis melkein 10 puntaa viikossa. Lontoossa ei mikään
pesulaitos voisi kestää sitä.»

»Minun täytyy päästä katsomaan isää», sanoi Christina Alberta.
»En usko, että hänellä on niin hyvä olla. Olen kuullut kauheita
mielisairaaloista. Minun on joka tapauksessa mentävä suoraan sinne
tapaamaan häntä.»

»Se ei käy päinsä, Chrissie», sanoi hra Widgery pudistaen suuria,
harmaita kasvojaan puolelta toiselle ja tarkastellen puhuessaan tyttöä.
»Eivät ne tahdo, että kävijät juoksevat hulluinhuoneessa pitkin
viikkoa, aina kun mieli tekee. Se ei käy päinsä, ymmärräthän. Noita
olento parkoja on pidettävä rauhassa, eikä heitä saa häiritä. Voisinhan
antaa sinulle kirjeen ensi vieraspäiväksi...»

»Te! Antaa minulle kirjeen!»

Hra Widgery pudisteli hartioitaan. »Se auttaisi sinua pääsemään sisään.
Mutta et sinä hyödy mitään hänestä, Chrissie, vaikka saisitkin tavata
hänet. Ja sinun täytyy odottaa käyntipäivää. Sinun täytyy tehdä niin.»

»Tahdon tavata hänet.»

»Kyllä kai. Mutta säännöt ovat sääntöjä. Sitä ennen meidän on kuitenkin
selvitettävä nämä sotkuiset liikeasiat. Niin kauan kuin hän on
hoitolassa, arvelen, että meidän on annettava sinulle elatusrahaa,
esimerkiksi viisi puntaa viikossa, ja säilyttää loppu siksi, kunnes
saamme jotakin järjestykseen. Taikka neljä. Taikka, kuten tahdot, —
emme määrää summaa. En osaa sanoa. En ole vielä oikein ajatellut sitä.
Ethän millään muotoa voi tarvita kokonaista kymmentä puntaa viikossa,
kun sinulla ei ole häntä hoidettavana. Sitten saatamme nähdä, kuinka
asiat ovat, ja kaikki tulee taas kuntoon.»

Hän vaikeni, raapi partaansa ja silmäili häntä hiukan sivulta pienillä,
viekkailla silmillään. »Eikö niin?» kysyi hän sitten ikäänkuin
innostuttaakseen tyttöä puhumaan.

Christina Alberta katseli häntä hiljaisuuden vallitessa, joka tuli
kiusalliseksi. Sitten nousi hän ja katseli häntä taas kädet lanteilla
ja kasvot kiihtyneinä.

»Nyt minä ymmärrän», sanoi hän, »te kirottu vanha lurjus!»

Hra Widgeryllä oli vanha, soma käsitys nuorten naisten puhetavasta ja
nuorista naisista yleensä. Hän ällistyi. »Mitä?» hän sanoi, »mitä?»

»Sellainen olette aina ollut», sanoi Christina Alberta.

»Sinun ei pidä sanoa sellaista, Chrissie. Sinun ei pidä käyttää
sellaisia sanoja. Älä nyt saa väärää käsitystä tästä kaikesta. Mitä
sinä tarkoitat! Vanha lurjus! Ja vielä jotakin sen edessä. Miksi?
Minähän teen vain sen, mitä minun täytyykin. Sinä et todellakaan ole
vielä täysi-ikäinen, olet vielä pelkkä lapsi, lain kannalta katsottuna,
ja minun, luonnollisesti, minun hänen lähimpänä sukulaisenaan niin
sanoaksemme, on ryhdyttävä sellaisiin toimenpiteisiin kuin tämän asian
järjestäminen edellyttää. Siinä kaikki. Et saa käsittää tätä väärin ja
raivostua. Eikö niin?»

»Sanoin, että olette», intti Christina Alberta, »kirottu vanha lurjus.»

Widgery ei kyennyt katsomaan häntä silmiin. Hän puhui kuin olisi
puhutellut kirjoituspöytää.

»Ja mitä hyötyä sinulla on tuollaisten kamalain puhetapojen
käyttämisestä? Ja loukkaako se minua millään lailla? Ja muuttaako se
millään lailla sitä tosiasiaa, että minun on, tahdoinpa sitten tai en,
hoidettava hänen omaisuuttaan ja pidettävä huolta siitä, ettet sinä
joudu mihinkään onnettomuuteen tai vääryyttä kärsimään? Sekä minä että
tätisi olemme ajatelleet tätä asiaa ja huomanneet, että juuri niin on
meneteltävä. Ja sitten sinä kieput ympärilläni kuin käärme ja käytät
kieltä, joka...»

Hra Widgeryltä loppuivat sanat, ja hakien yhä tukea kirjoituspöydältä
hän kohotteli olkapäitään ja levitteli käsiään.

»Ette te ole hänen sukulaisensa», sanoi Christina Alberta. »Arvasin,
kun luin kirjeenne, että teillä oli tekeillä jotakin sen tapaista.
Olette tyytyväinen, kun olette saanut hänet pois tieltä, koska hän oli
mies vaatimaan täsmällistä suoritusta. Luulette, että minä olen yksin,
arvelette, että minä olen vain tyttö, ja että voitte tehdä minulle mitä
hyvänsä. Olette erehtynyt. Panen teidät maksamaan joka pennin, mitä
olette velkaa pesulaitoksesta, ja pidän huolta siitä, että teette sen
säännöllisemmin kuin milloinkaan ennen. Ja miksi ette tehnyt mitään
saadaksenne hänet pois sieltä, heti kun saitte tietää, että hänet oli
pidätetty?»

»No, älä nyt raivostu taas, Chrissie», sanoi hra Widgery. »Vaikka
en olekaan hänen varsinainen sukulaisensa, olen kuitenkin sinun
sukulaisesi. Olen sinun lähin sukulaisesi ja paras ystäväsi ja minun on
ajateltava, mitä sinuun nähden on tehtävä. Minun on toimittava sinun
puolestasi. Huolimatta pahoista puheista ja kaikesta muusta. Sanon
sinulle, että hän on paikallaan ja turvassa siellä, missä hän on, enkä
halua tehtävän mitään sellaista, joka tuottaisi hänelle häiriötä. Ei
mitään. Siellä hän on, ja sinne hänen on jäätävä, ja aion toimia,
niinkuin hra Punter on neuvonut tekemään. Pidätän hänen osuutensa, kun
ne lankeavat maksettaviksi, ja maksan sinulle, mitä pidän parhaana
suorittaa sinun elannoksesi, ja panen sen hänen tililleen, ja sitten
pidän huolta siitäkin, että sinä vietät kunniallista elämää sekä nyt
että tulevaisuudessa, sellaista, josta serkku vainajani, Christina,
olisi pitänyt. Sinä kierrät maailmaa ihan hävyttömällä tavalla ja olet
oppinut kiroilemaan ja puhumaan ruokottomasti. Sitä ei voi jatkua.
Sillä kannalla ovat asiat, Chrissie, ja mitä pikemmin sinä sen huomaat,
sitä parempi.»

Nuori nainen seisoi ääneti niin kauan kuin hra Widgery esitti
suunnitelmiaan.

»Missä rva Widgery on?» sanoi hän lopuksi osoittaen hämmästyttävää
kykyä hillitä itseään.

»Pesulaitoksessa valvomassa töitä. Ei ole mitään syytä vaivata häntä.
Olemme puhuneet nämä asiat puhki täydellisesti, ja olemme täydellisesti
yhtä mieltä niistä. Meillä on _oikeus_ holhota sinua, ja me olemme
vastuunalaiset sinusta, ja me aiomme tehdä velvollisuutemme sinuun
nähden, Chrissie, pidätpä sinä siitä tai et.»

Epämiellyttävät ajatukset tunkeutuivat Christina Albertan mieleen. Hän
oli vielä kaksi kuukautta vailla yhdenkolmatta, ja oli täysin selvää,
että laki myönsi tuolle yrmeälle, rasvaiselle henkilölle kaikenlaisia
ennakko-oikeuksia puuttua hänen asioihinsa. Hänen luonteensa mukaista
oli kuitenkin käydä asioihin reippain mielin.

»Kaikki tuo on puhdasta pötyä», sanoi hän. »Minä en salli, että isäni
pistetään syrjään noin vain, minun voimatta sanoa mitään siihen, ja
minä en salli teidän keinottelevan omaisuudellani. Jokainen perheessä
tietää, että te olette taitava veijari. Äitikin sanoi usein niin. Minä
pidän itse huolta hänestä, ja katson, että hänet viedään johonkin
yksityiseen mielisairaalaan, jossa häntä hoidetaan kunnollisesti. Ja
sitä juuri minä olen tullut sanomaan teille.»

Hra Widgeryn pienet silmät näyttivät ottavan mittaa hänestä ja
punnitsevan häntä. »Osaatpa sinä käyttäytyä korskeasti ja mahtavasti,
Chrissie», sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen. »Tahdot tehdä sitä
ja tahdot tehdä tätä. Oletpa saanut väärän käsityksen siitä, mitä
_sinä_ voit saada aikaan maailmassa. Sinulla ei ole yhtään rahaa eikä
yhtään arvovaltaa, ja mitä pikemmin sinä tulet järkiisi, sitä parempi.»

Christina Albertan mieli oli painumassa alakuloiseksi. Koettaessaan
vastustaa sitä hän menetti itsehillintänsä. »Tiedän ihan hyvin, mitä
minä voin tehdä ja mitä te», sanoi hän palavin kasvoin.

»No, nyt sinä taas raivostut», sanoi hra Widgery. »Sinun ei ennen
kaikkea pitäisi raivostua.»

»Raivostua!» sanoi Christina Alberta valmistautuen vastaamaan, mutta
silloin hän, ilkeän ajatuksen valtaamana, pysähtyi siihen ja tuijotti
noita pieniä, pistäviä, ruskeita silmiä rokonarpisissa kasvoissa. Ne
vastasivat mykästi hänen mykkään kysymykseensä. Hän oli käyttänyt
kolmannen tai neljännen kerran sanaa »raivostua», ja nyt hän huomasi,
minne hän tähtäsi. Hän tajusi äkkiä, mitä ajatuksia hänen isänsä
sammuminen oli pannut pyörimään toisen päässä. Hänkin oli siis tutkinut
mielipuolia koskevaa lainsäädäntöä — ja uneksi nyt omia uniaan.

»Juuri niin», sanoi hra Widgery. »Olet aina ollut erikoisen luontoinen
tyttö, Chrissie, ja viettämäsi hurja elämä ja nyt tämä tapaus on
rasittanut sinua. Pakostakin rasittanut sinua. Sinulla ei ole muita
uskollisia ystäviä kuin tätisi ja minä, eikä muuta rauhallista
turvapaikkaa kuin tämä. Älä viitsi epäillä minua, Chrissie, tarkoitan
parastasi. En aio maksaa sinulle rahaa, että voisit jatkaa elämääsi
Lontoossa. Niin! Saattaisit hankkia myrkkyä tai muuta. Sano vain minua
joksikin lurjukseksi, jos haluat. Kiroile minulle, niinkuin olisit
suunniltasi. Se ei muuta sitä, mitä olen sanonut. Tahdon, että tulet
tänne ja lepuutat itseäsi ja hermojasi jonkun aikaa, ja anna minulle
aikaa harkita, mitä... mitä sinuun nähden olisi tehtävä... Kiität minua
siitä kerran.»

Hänen suuret harmaat kasvonsa näyttivät laajenevan ja paisuvan tytön
silmissä, ja huone muuttui pienemmäksi ja pienemmäksi.

»Minun velvollisuuteni on pitää huolta sinusta», sanoi hän. »Järkevä
harkinta ei ole pahaksi sinulle eikä kellekään meistä.»

Tullessaan junassa Liverpoolin asemalta oli hän päättänyt kukistaa
perin pohjin Sam Widgeryn, mutta asiat eivät ollenkaan näyttäneet
kehittyvän siihen suuntaan.

»Mitä vielä!» huudahti hän. »Luuletteko todella, että minä palaisin
tänne?»

»Se olisi parempi kuin joutua turmioon Lontoossa, Chrissie», sanoi
toinen. »Emme me voi sallia sinun kuljeksivan ympäriinsä Lontoossa
samalla tavoin kuin isäsi.»

Hän tunsi, että hänen oli nyt mentävä, mutta sekuntiin tai pariin ei
hän voinut liikahtaa paikaltaan lähteäkseen. Hän ei voinut liikahtaa,
koska hän pelkäsi toisen tekevän jotakin pidättääkseen häntä, ja
jos hän olisi sen tehnyt, ei tyttö olisi tiennyt, kuinka hän olisi
menetellyt. Sitten hän kavahti seisaalleen.

»No niin», sanoi hän astuen pari askelta hänen ohitseen ovelle päin,
niin että toisen täytyi kääntyä ympäri. »Olen sanonut teille, mitä minä
teistä ajattelen. Minun on nyt parasta palata Lontooseen.»

Hän näki Widgeryn silmissä aikeen tukahuttaa alkuunsa hänen
yrityksensä. »Etkö halua jäädä syömään jotakin», sanoi mies, »ennenkuin
lähdet?»

»Minäkö söisin täällä!»huudahti hän ja pääsi ovelle.

Tytön kädet vapisivat niin, että hänen oli vaikea kääntää ripaa.
Widgery seisoi liikkumattomana tuijottaen häntä alahuuli lerpallaan
ja epäilyksen ilme kasvoillaan. Näytti siltä kuin hän ei olisi ollut
oikein varma itsestään eikä menettelytavasta, jota hänen olisi
seurattava. Menettelytapa, jota hän aikoi noudattaa, oli pelottavan
selvä.


4.

Christina Alberta asteli arvokkaasti ulos avoimesta pääovesta ja pois
pitkin puutarhan tietä. Hän ei katsonut taakseen, mutta hän tiesi, että
Widgeryn kasvot olivat painautuneet ruutuun ja että hän seurasi häntä.
Milloinkaan elämässään ei hän ollut siinä määrin hätääntynyt. Hän olisi
tahtonut juosta.

Kun juna oli lähtenyt, tunsi hän olevansa paremmin turvassa. »Kuinka
ihmeessä voi hän päästä kimppuuni?» sanoi hän ääneen autiossa
vaunuosastossa.

Mutta hän ei ollut ollenkaan varma siitä, ettei hänen kimppuunsa
päästäisi, ja hän huomasi jääneensä miettimään, kuinka paljon tukea
ja apua hän saisi lontoolaisilta ystäviltään. Voisiko hän esimerkiksi
luottaa Paul Lamboneen? Jos rahojen suoritus lakkaisi, voisiko hän
saada jonkun toimen ja pitää itseään yllä niin kauan, että saisi
isä parkansa selvitetyksi verkosta, johon tämä oli joutunut? Kuinka
suhtautuisivat asiaan Harold ja Fay, jotka olisivat ikuisessa pulassa,
jos rahojen lähetys lakkaisi? Ja sitten kai isä ihmetteli itsekseen,
miksi apua ei tullut — ällistyneenä siitä, mitä hänelle oli tapahtunut
ja luultavasti tullen yhä höperömmäksi.

Christina Alberta kehittyi nyt nopeasti täysi-ikäiseksi. Kaiken
hänen radikalisminsa ja kapinallisuutensa pohjalla oli aina tähän
saakka ollut usko, äänetön, alitietoinen luottamus yhteiskunnallisen
järjestyksen oikeudenmukaisuuteen, varmuuteen ja ylläpitävään tarmoon.
Se on olemassa melkein aina nuorison kapinahalun pohjalla. Hän
oli hyväksynyt sen, paljonkaan sitä ajattelematta, että sairaalat
olivat mukavuuden ja ylellisyyden tyyssijoja, että lääkärit
omistivat täydellisesti kaiken nykyaikaisen tieteen käyttökyvyn,
että vankilat olivat siistejä ja esikuvallisia paikkoja, että
vaikka lait saattoivatkin olla epäoikeudenmukaisia, niin ei niiden
sovelluttamisessa ilmennyt mitään vehkeitä tai välinpitämättömyyttä.
Hänellä oli sama luottamus yhteiskunnallisen elämän lopulliseen
oikeamielisyyteen kuin pienellä lapsella lastenkamarin ja kodin
rikkumattomaan turvallisuuteen. Mutta nyt hän heräsi huomaamaan sen
tosiasian, että maailma oli epävarma olinpaikka. Se ei johtunut siitä,
että se olisi ollut turmeltunut tai pahantahtoinen maailma, mutta
siitä, että se oli välinpitämätön ja satunnaisuuksien varassa. Se
vältti häiriöntekijöitä. Se saattoi tehdä alhaisinta, vaarallisinta ja
julminta päästäkseen moittijoiden painostuksesta, ja se olisi varmasti
kieltäytynyt, jos sitä olisi kiusattu sellaisilla kärsimyksillä ja
epäkohdilla, jotka se mahdollisesti saattaisi olla huomaamatta. Se
oli pelottava maailma, huolestuneiden ihmisten maailma, jonne saattoi
hukkua ja eksyä vielä ollessaan elossa ja kärsiessään. Se oli maailma,
jossa ei ole hyvä olla yksin, ja Christina Alberta alkoi tuntea
olevansa pelottavan yksin.

Hän ei ollut milloinkaan, mietti hän, välittänyt suuriakaan
vanhemmistaan, mutta nyt hän huomasi, että perhe saattaa hajaantua
liian aikaisin. Hän kaipasi muuria, johon nojaisi selkänsä, jos Sam
Widgery kuitenkin rohkaisisi itsensä hyökkäykseen saakka, hän kaipasi
sellaista, joka olisi todella oma, luotettavaa liittolaista, johon
saattaisi turvautua, jotakin lujempaa kuin laki ja tapa, jotakin, joka
ryhtyisi toimiin ja joka heti huomaisi, mitä hänelle olisi tapahtunut,
jos hän joutuisi onnettomuuteen, joka kieltäytyisi hyväksymästä hänen
kaatumistaan, jotakin, joka huolehtisi hänestä enemmän kuin itsestään,
eikä helposti kääntyisi pois.

Miestäkö, vai naista? Tietysti sellaista, joka rakasti häntä.

»Hiisi vieköön Teddyn!» huudahti Christina Alberta ja pöläytti
tomupilven vaunun istuimesta nyrkillään. »Hän pilaisi kaiken.»

»Ja minä tiesin, minkälainen hän oli. Tiesin koko ajan, minkälainen hän
oli! Minun on hoidettava kaikki itse», jatkoi Christina Alberta. »Ja
kukapa sitäpaitsi välittäisi minusta, kun minulla on tällainen nenä?
Jos nyt maailmassa edes olikaan rakastajia, jotka rakastaisivat sillä
tavalla! Mutta tässä maailmassa on vain ihmisiä, jotka eivät välitä
mistään. Likaläjä koko maailma!» sanoi Christina Alberta.


5.

Hänen ajatuksensa alkoivat liidellä toisiin maailmoihin. Tarkkaan
ajatellen, eikö siinä väitteessä, että hän oli... kummallinen,
kuitenkin ollut jotakin epämiellyttävän oikeutettua? Tähän asti
Christina Alberta oli aina pitänyt itseään terveyden ja sielullisen
selvyyden esikuvana, jossa ei ollut mitään vikaa, paitsi ehkä tuo...
nenä. Nyt tuo sana »kummallinen» pisti hänen mieltään kuin piikki, joka
oli sattunut paikalleen. Hän ei saanut sitä enää irti.

Hän oli aina, sen hän tiesi, ollut toisenlainen kuin muut. Hänellä oli
aina ollut oma tyylinsä.

Useimmat hänen maailmassa kohtaamansa ihmiset olivat tehneet häneen
värittömän vaikutuksen, heikkoja puheessa ja toimissa, vältteleviä —
»vältteleviä», niin juuri. He välttivät käyttää kaikenlaisia suoria
sanoja, eivätkä tienneet, miksi. Christina Alberta sanoi mielellään
»helkkari» ja »kirottu» ja muuta sellaista, kunnes joku sai hänet
vakautuneeksi paremmasta syystä olla käyttämättä niitä kuin se, että
ne eivät olleet sopivia. Toiset eivät yleensä käyttäneet sellaisia
sanoja, koska niitä yleensä ei sanottu, eivätkä tehneet tekoja, sen
vuoksi, etteivät muut niitä tehneet. Mutta heillä oli oma pelokas
matkimishalunsa, jos tehtiin tai sanottiin jotakin, olipa se sitten
miten nurinkurista hyvänsä. He juuri elivät elämäänsä ja olivat siinä
määrin kuin mahdollista toistensa kaltaisia, kunnes kuolivat. Miksi
siis yleensä olla olemassa? Miksi ei väistyä pois ja jättää joku
muu ottamaan olemassaolo haltuunsa. Mutta oli miten oli: he vain
kulkivat elämän läpi. He eivät joutuneet selkkauksiin. He tukivat
toinen toistaan. Ja toiselta puolen, entä jos et halunnutkaan väistyä?
Saatoit toiset ihmiset hämmästymään itseäsi. Niin jouduit pois uralta.
Olit kuin juna, joka joutuu kiskoiltaan ja koettaa päästä suoraan yli
seudun. Törmäät... kaikkeen.

Oliko tämä välttelevä elämä, jota hän aina oli halveksinut, todella
tervettä elämää? Oliko tuo väistymästä lakkaaminen epäterveyden merkki?
Lampailla, oli hän lukenut, oli tauti, jonka vallassa ne jättäytyivät
yksikseen ja kuolivat. Oliko kaikki tämä erikoisuus ja oman itsensä
ajatteleminen, kun ei kulkenut joukon mukana ja niin poispäin, tuo
kaikki, josta hän oli ollut ylpeä ja varma, oliko se juuri poistumista
terveestä elämästä? Erikoisuus, eksentrisyys, omituisuus, kummallisuus,
hulluus, olisiko se vain samaa ominaisuutta nousevassa asteikossa?

Eikö hänen isänsä omituisuus ollut siinä, että hän, vietettyään
vuosia mahdollisimman syrjässä, oli lopulta koettanut pyrkiä johonkin
todelliseen ja outoon? Ja oliko hän, Christina Alberta, omalla
tavallaan pyrkinyt mihinkään muuhun? Oliko hänenkin sielunsa huonosti
tasapainossa? Järkähtänyt ehkä useammillekin tahoille, mutta sittenkin
poissa tasapainosta. Oliko hänenkin tavattomuuden harrastuksensa
perittyä?

Hänen ajatuksensa kääntyi mielleyhtymän välityksellä kysymykseen,
oliko hän todella perinyt jotakin isältään. Oliko hänen omituisuutensa
ollenkaan samaa lajia? Sen pitäisi olla, koska he kerran olivat isä ja
tytär.

Mutta kuinka erilaisia he olivatkaan? Kuinka erilaisia isäksi ja
tyttäreksi?

Mutta olivatko he isä ja tytär? Mielikuvituksellinen ajatus, jonka
hän tavallisesti tukahutti — ajatus, joka perustui mitä löyhimmille
arveluille, satunnaiseen lauseeseen, jonka hänen äitinsä oli sanonut
kuolinvuoteellaan. Silloin tällöin olivat nämä nukkuvat mieleenjäämät
tulleet ilmoille ja vallanneet hänen mielensä yllätyksellä, joutuakseen
sitten heti halveksivasti torjutuiksi.

Tan-ta, tan-ta, tan-ta-taa. Junan tuttuun kolinaan yhtyi tuttu
toisinto. Christina Alberta oli tulossa Liverpoolkadun asemalle, ja
hänen pulmansa olivat yhä vailla ratkaisua.

Vanha mielikuva kadotti juurensa ja haihtui. Mitä hyvää sellaisista
unelmista oli? Hän oli saapunut perille.


6.

Christina Albertan ja Wilfred Devizesin kohtauksesta seuraavana päivänä
tulikin paljon mielenkiintoisempi tapahtuma kuin tyttö tai vieras
milloinkaan oli odottanut.

Paul Lambonen ohjeitten mukaan oli hän ottanut mukaan valokuvia ja
isänsä kirjeitä ja valmistellut kaiken, mikä hänen omasta mielestään
oli tärkeää kerrottavaksi hänestä. Hän ajoi autolla Devizesin
taloon Cavendish Squarea pitkin, ja heidät vietiin heti odotus- ja
työhuoneen läpi arvokkaaseen, pieneen oleskeluhuoneeseen, jossa leimusi
takkavalkea ja sen edessä pöytä teetarpeineen ja seinillä runsaasti
kirjahyllyjä. Devizes tuli heti heidän luokseen.

Christina Alberta oli hiukan hämmästynyt ajatellessaan, että tuota
honteloa, tummaa, pitkätukkaista miestä pidettiin hänen näköisenään.
Hän oli nuorempi kuin tyttö oli odottanut, nuorempi hänen mielestään
kuin hänen isänsä tai hra Lambone, ja hänellä oli yllään pitkä,
napittamaton aamutakki. Hän piti nenäänsä pystyssä, ja hän oli todella
komean näköinen.

»Päivää, Paul», sanoi hän hilpeästi. »Tämäkö on se nuori nainen, jonka
isä on varastettu? Juodaanpa hiukan teetä. Hän on neiti...»

»Neiti Preemby», täydensi Lambone, »mutta kaikki sanovat häntä
Christina Albertaksi.»

Devizes käänsi häneen katseensa, joka tottumuksen ja taipumuksen
vuoksi oli tutkiva. Hän näytti hieman säpsähtävän ja läheni ja pudisti
hänen kättään. »Kertokaa minulle siitä», sanoi hän. »Arvelette, että
hän ei todella ole hullu, vaan ainoastaan jonkun verran erikoinen ja
kummallinen. Eikö niin? Lambone sanoo minulle, että hän on terve. Se
on aivan mahdollista. Minun olisi parasta aluksi ottaa selkoa hänen
mielentilastaan, ja voimme sitten myöhemmin keskustella hoitolasta.
Arvaan, että haluatte hänet oman hoitonne alaiseksi — pois sairaalasta.
Se ei ole ollenkaan helppoa. Meidän on otettava selvä esteistä. Mutta
sillä välin teetä... Minun on juuri täytynyt selvittää erään naisen
todella hirmuisia harhakäsityksiä, ja olen jokseenkin uupunut. Mutta
kertokaa minulle kaikki ihan omalla tavallanne.»

»Kerro hänelle», sanoi Lambone sovitellen olkapäitään nojatuoliin ja
valmistautuen keskeyttämään.

Christina Alberta alkoi valmiiksi ajatellun kertomuksensa. Silloin
tällöin keskeytti hra Devizes hänet kysymyksellä. Hän katseli koko ajan
tyttöä, ja tuntui alusta alkaen, että nuo silmät ilmaisivat jotain
muutakin kuin pelkkää harrastusta hänen tarinaansa. Devizes katseli
häntä ikäänkuin olisi nähnyt hänet ennenkin eikä oikein muistaisi,
missä. Christina Alberta selitteli, mitä isä oli kertonut hänelle, kun
hän vielä oli pikku tyttö, pyramiideista, kadonneesta Atlantiksesta
ja niin poispäin, ja siitä kummallisesta helpotuksen tunteesta ja
uudistumisesta, joka oli seurannut hänen äitinsä kuolemaa. Hän kertoi
spiritistisestä istunnosta ja Sargonin tulemisesta. Devizes oli hyvin
utelias kuulemaan eri vaiheet Sargonin tarinassa. »Oli omituista, että
tuo ilmoitus sopi niin hyvin Preembyn henkiseen vireeseen. Mitä tuo
nuori mies oikeastaan toimitti? En oikein käsitä häntä.»

»En tiedä. Luulen, että hän aivan sattumalta tuli puhuneeksi juuri
sellaisesta aiheesta. Oli paha onni, että se sattui soveltumaan.»

»Ehkäpä hänen tapansa oli tehdä ylioppilastepposiaan juuri sillä
lailla?»

»Niin kyllä, tepposiaan. Mutta hän olisi voinut sanoa Tutankhamen.»

»Mutta sattuikin sanomaan Sargon.»

»Hän oli kai sattunut lukemaan vanhan ajan historiaa.»

»Ei kai hän tiennyt mitään isästänne?»

»En luule. Arvelen vain, että isä hänen mielestään näytti hiukan
vähäpätöiseltä ja omituiselta, ja ehkäpä hänen huumorin tajunsa
mukaista oli erottaa hänet toisista ja tehdä hänestä suuri kuningas.
Olisinpa mielelläni tahtonut puhua muutaman kovan sanan tuon nuoren
miehen kanssa.»

»Kuten näette, Devizes, ei tässä ole kysymys harhaluulosta, vaan
petetyksitulosta», sanoi Paul Lambone.

»Puhuuko hän yleensä johdonmukaisesti?» kysyi Devizes.

»Ottamatta lukuun hänen vakaumustaan, puhuu hän täysin
johdonmukaisesti», sanoi tyttö.

»Eikö hän joskus luule olevansa joku muu? Jumala tai miljoonamies tai
sellainen?»

»Ei. Hän uskoo sielunvaellukseen ja väitteisiin siitä, että ihmiset
elävät monessa elämässä, mutta siinä kaikki.»

»Tuhannet ihmiset uskovat samaa», sanoi Lambone.

»Eikä kukaan ahdista häntä? Kukaan ei pidä melua eikä hätyytä häntä
taikka pyri hänen kimppuunsa X-säteillä, tai muuta sellaista?»

»Ei ole merkkiä sinnepäinkään.»

»Mies on terve. Paitsi, jollei hän tullut sairaaksi karatessaan
ystävienne atelieristä.»

»Minä kannatan sitä, että hän on täysin terve», sanoi Lambone.
»Toivon, että saisin tilaisuuden puhella hänen kanssaan. On olemassa
jotakin, mistä kaikki ihmiset nykyään puhuvat: heikkouden tunnon
sairaalloisuudesta. No, eikö ole verraten tavallista, että ihmiset,
jotka ovat tottuneet siihen, että heitä pidetään alistetussa asemassa
ja petetään ja niin poispäin, ja jotka eivät ole tottuneet katsomaan
elämää suoraan silmiin, vetäytyvät kuoreensa ja rupeavat kuvittelemaan
olevansa joku muu? Ja jos yhdistämme hänen haaveilunsa, spiritistiset
istunnot ja muut sellaiset, niin eiköhän tämä tapaus seuraa näitä
viivoja?»

»Tietääkö hän, että hän pohjimmaltaan kuitenkin on Preemby?» kysyi
Devizes.

»Häntä harmitti, jos sanoi sen hänelle», selitti Christina Alberta.
»Luulen, että yksi syy siihen, että hän lähti pois, oli juuri se,
kun minä ja ystäväni, rva Crumb, siellä atelierissä, jossa asuimme,
koetimme saada hänet tajuamaan sen. Se karkoitti hänet. Hän tietää
oikeastaan olevansa Preemby, ja se kiukuttaa häntä. Ja hän tietää, että
kaikki muu on kuviteltua.»

Paul Lambone puuttui puheeseen. »Minäkin olen samaa mieltä. Se on
kaukana sairaalloisuudesta, ihan järkevää. Muuttuminen joksikin muuksi,
suuremmaksi kuin itse on; siinähän on kaikkien maailman uskontojen
toinen puoli. Kaikista mitralaisista tuli tavallisesti itse Mitra.
Serapisteista, jos muistan oikein, tuli Osiris. Kaikki tahtoisimme
syntyä uudelleen. Jokainen, jolla on vähänkin tuntoa alhaisuudestaan,
tekee niin. Pyrkii joksikin suuremmaksi. 'Kuka tahtoo pelastaa minut
tämän kuolleen ruumiista?’ Juuri sen vuoksi Christina Albertan isän
tapaus on niin kiintoisa. Hän on saanut mielikuvitusta, hän on saanut
alkuperäisyyttä. Hän saattaa olla pieni, heikko mies, mutta hänellä on
oma ajatuksensa.»

»Erikoisen mielikuvitusvoiman omistaminen ei ole sairaalloista», sanoi
Devizes, »taikka sitten meidän pitäisi pistää kaikki runoilijamme ja
taiteilijamme mielisairaalaan.»

»Mutta harvat heistä kykenisivät kuitenkaan saavuttamaan sellaista
tasoa», sanoi Lambone. »Kunpa kykenisivätkin.»

Devizes mietti. »Luulen, että olemme päässeet selville asioista.
Hän on johdonmukainen. Hän pukeutuu siististi. Häntä ei vainota.
Hän on epäitsekäs ajatuksissaan, romanttisen epäitsekäs. Hän ei ole
aivoiltaan lihava ja kömpelö, ja hänellä ei ole milloinkaan ollut
mitään kohtauksia. Ei ole mitään hulluudentyyppiä, johon kunnollisesti
alansa tunteva lääkäri voisi lukea hänet, mutta lääkäreillä ei ole
juuri milloinkaan oikeita mielisairautta koskevia opintoja. Joku typerä
lääkäri voisi pitää hänen mielikuvitustaan hilpeänä mielipuolisuutena,
taikka selittää hänen uppoamisensa unelmiin _dementia praecox_’iksi,
taikka luulla, että hän sairastaa salaista kaatuvaa tautia. Mutta
kaikki nämä tapaukset kuuluvat mielisairauteen, ja isänne ei
luultavasti ole ollenkaan sairas. Hän on sielullisesti häiriytynyt
ja siinä kaikki. Hänen ja oikean hullun välinen erotus on sama kuin
kaadetun ja pilaantuneen hedelmäkorillisen. Kaadetut hedelmät saavat
kolahduksia ja mädäntyvät helposti — mutta kaatuminen ei ole samaa kuin
mädäntyminen. Minkä näköinen hän on?»

»Christina Alberta on ottanut mukaansa valokuvia», sanoi Lambone.

»Tahtoisin mielelläni nähdä niitä», sanoi Devizes ja hänelle annettiin
yksi, joka kuvasi hra Preembyä pesijänä. »Ihan liian paljon viiksiä»,
sanoi hän. »Onko teillä joku, jossa hänen kasvonsa ovat vähemmän
peitossa? Tästä ei näe muuta kuin hänen silmänsä?»

»Arvelinkin, että ajattelisitte niin», sanoi Lambone. »On olemassa
eräs kuva hra Preembystä nuorena miehenä, joka on otettu hiukan hänen
häittensä jälkeen rva Preembyn kanssa. Onko teillä se, Christina
Alberta?... Siinä se onkin... Tässä on rva Preemby... tuolissa. Viikset
ovat vasta tulossa.»

»Menikö hän nuorena naimisiin?» kysyi Devizes Christina Albertalta.

»Luulen hänen menneen», sanoi tyttö. »En oikein tiedä, kuinka vanha hän
oli. Äiti ei sanonut minulle milloinkaan sitä.»

Devizes tarkasteli valokuvaa. »Omituista», sanoi hän ja näytti etsivän
jotakin muististaan. »Jotakin tuttua. Olen tavannut tämän näköisiä
ihmisiä.»

»He olivat kai molemmat Lontoosta, vai kuinka?» kysyi hän sitten
katsellen tiukasti Christina Albertaa.

»Woodford Wellsistä», sanoi tyttö.

»Isäni oli syntynyt Sheringhamissa», lisäsi hän hiukan ajateltuaan.

»Sheringhamissa! Se on kummallista.» Silminnähtävästi innostuneemmin
tarkasteli hän nyt pariskuntaa, joka oli asetettu tuollaista, Victorian
aikuisten valokuvien rakastamaa taustaa vastaan. »Chrissy», toisteli
hän itsekseen, »Chrissy, Christina Alberta. Se ei ole mahdollista.»

Muutamaksi hetkeksi kääntyi herra Devizesin huomio pois vieraista, ja
nämä tarkastelivat häntä tutkivasti. Hän koetti kiinnittää huomionsa
nuoren miehen kasvoihin kuvassa, mutta maalaistuolilla istuva
nuori nainen pyrki sittenkin enemmän kiinnittämään hänen mieltään.
Ihmeellistä, kuinka täydellisesti hän oli voinut unohtaa tämän kasvot,
ja kuinka ne nyt palasivat muistuttaen kyllä kovin vähän muistikuvaa
hänestä, mutta kuitenkin hänen näköisinään. Hän muisti silmälasit,
kaulan ja olkapäät. Ja niistä ilmeni hiukan jäykkää uhmaa. »Milloinka
äitinne ja isänne menivät naimisiin?» kysyi hän. »Kuinka kauan sitten?»

»1899», vastasi tyttö.

»Ja te synnyitte kohta jälkeenpäin?» Hän teki kysymyksensä
teeskennellyn välinpitämättömästi.

»Ei, kyllä siinä oli sopiva väliaika», vastasi Christina Alberta nolon
kevyesti. »Minä synnyin 1900.»

»Pieni, soma, sinisilmäinen mies, joka oli hiukan mietiskelyyn
taipuvainen. Tuntuu kuin näkisin hänet», sanoi Devizes ja katseli yhä
valokuvaa.

Kukaan ei puhunut melkein minuuttiin. »Herra Jumala!» kuiskasi Lambone
itsekseen. Devizes joi hajamielisenä kupin teetä. »Omituista!» huudahti
hän. »En olisi milloinkaan uneksinutkaan sellaista.»

»Mikä on?»

Hänen vastauksensa seurasi sitä ajatusten juoksua, johon hän nyt
oli antautunut. »Christina Albertan ja äitini yhdennäköisyys on
hämmästyttävä. Se on kiusannut minua aina siitä saakka, kun tulitte
huoneeseen. Se häiritsee ajatuksiani. Minulla on pieni kuva...»

Hän hyppäsi pystyyn ja lähti huoneesta. Ällistynyt, huolestunut
Christina Alberta kääntyi kiivaasti Lambonea kohti. »Hän tunsi isäni ja
äitini», sanoi hän.

»Nähtävästi», sanoi Lambone jotakin puolustelevaa äänessään.

»Nähtävästi», toisti tyttö. »Mutta... hän tunsi heidät! Hän tunsi
heidät hyvin. Ja... mitä hän ajattelee?»

Devizes palasi pitäen kädessään pientä, kultakehyksistä maalausta.
»Katsokaa tätä», sanoi hän ja ojensi sen Lambonelle. »Se saattaisi olla
Christina Alberta. Näettekö, kuinka samannäköinen? Kun ei ota huomioon
vanhanaikuista hiuskasaa pään päällä ja korkeakauluksista pukua.»

Hän ojensi kuvan Christina Albertalle ja katseli Lambonea hämmästyneen
kysyvästi.

»Saattaisinpa olla minä naamiaispuvussa», myönsi Christina Alberta
kuva kädessään. Syntyi pitkä hiljaisuus. Tyttö kohotti silmänsä ja
näki ilmeen hänen kasvoillaan. Hänen mietteensä läksivät kiitämään
mielikuvituksellista vauhtia, niin kiivaasti, että ne kohta kiersivät
takaisin lähtökohtaansa. Se oli kuin salama ja väläys pikimustassa
yössä. Tyttö ponnisteli ankarasti saadakseen keskustelun kääntymään
oikealle tolalle, ollakseen, niinkuin hänen ajatuksensa eivät olisikaan
kiitäneet. »Mutta mitä kaikella tällä on tekemistä isäni asiassa?»
kysyi hän.

»Ei suoranaisesti mitään. Äitini ja teidän yhdennäköisyytenne on
pelkkä sattuma. Pelkkä sattuma. Mutta se on mitä omituisin sattuma.
Se on saattanut ajatukseni väärille urille. Minä arvelin, että jos on
olemassa näin läheinen yhdennäköisyys, niin täytyy henkilöiden välillä
myös olla veren siteitä. Arvelen, että äitinne sukulaiset — mikä
sanoittekaan, että heidän nimensä oli? — Hoskinko?»

»Sanoinko? En muista. En olekaan sanonut. En ole. Hänen nimensä oli
Hossett.»

»Juuri niin, Hossett. Otaksun, että pari kolme sukupolvea sitten
Hossettit ja Devizesit ovat solmineet avioliittoja keskenään. Ja siihen
me siis tultiin! Me olemme... serkuksia, emme kylläkään tiedä, kuinka
kaukaisia. Mutta tyypit häviävät perheissä, ja esiintyvät taas. Sehän
tavallaan yhdistää meitä, vai kuinka, Christina Alberta? Se tekee
asian minulle entistä tärkeämmäksi. Te ette enää ole minulle niinkuin
kuka hyvänsä neuvonkysyjä. Taikka pikemmin, kuin Paulin ystävä. Tunnen
olevani liittolaisenne. Siinä se. Mutta palatkaamme isäänne. Hänhän
meni naimisiin äitinne kanssa, juuri kun tuo vanha Etelä-Afrikan sota
alkoi. Hän oli aina haaveileva, mitään huomaamaton olento, kuten
sanoimme. Aivan alusta saakka...»

Hän keskeytti äkkiä.

»Aina», sanoi Christina Alberta pitkän vaitiolon jälkeen.

»Mutta kaikesta tuostahan olemme jo puhuneet», virkkoi Devizes ja
vaikeni saamatta muutamaan minuuttiin sanaa suustaan. »Niin», sanoi hän
vihdoin.

Tytön sydän kolkutti nopeammin ja hänen poskillaan oli jännityksen
puna. Hänen nopea käsityskykynsä oli täyttänyt kaikki aukot. Hän
ymmärsi nyt, ja sitten kaikki taas katosi. Hän olisi tahtonut mennä
heti pois ja ajatella tuota kaikkea. Mutta se ei kävisi päinsä. Hänen
täytyi olla välittämättä kysymyksistä, joita nousi hänen mieleensä.
Hänen ajatuksensa laukkasivat edelleen kuin pyörremyrskyyn joutunut
itsepäinen matkustaja. Hänen äitinsä esimerkiksi. Hän koetti palauttaa
mieleensä jotakin äidistään, sellaista, joka oli kauan sitten sinne
hautaantunut. »Juoksi tiehensä ja jätti minut siihen, mitä se
oli? Juoksi tiehensä ja jätti minut siihen?» Hänen äitinsä lepäsi
vuoteessaan ja houraili. Kuka oli jättänyt hänet ja mihin? Tuo pysyvä
arvoitus, tuo epäilys, tuo unelma. Mutta kuuntele häntä nyt, Christina
Alberta, kuuntele! Hän tarkasteli Devizesiä kaikin voimin, mutta näytti
kuitenkin olevan kuuro kaikelle, mitä tämä sanoi.

Devizes selitti nyt olevansa yhtä mieltä heidän kanssaan siitä, että
Preemby oli terve, ja että hän nyt saattoi nähdä, mitä heidän oli
tehtävä. Preembyn tapaus oli taas tuo vanha, vanha juttu siitä, että
terveestä ihmisestä tehtiin mielipuoli. (Hän toisti lauseensa sana
sanalta nähtävästi huomaamatta sanoneensa sen kahdesti.) Kaikkia
erikoisia ihmisiä uhkasi vaara tulla käsitetyiksi väärin, mutta
sellainen tyyppi kuin Preemby, erikoinen ja kuitenkin kykenemätön
filosofisen menetelmän abstraktisiin ilmaisuihin, jolla oli taipumus
hakea mielikuvituksellisia ilmauksia tunteilleen ja vaikutelmilleen,
oli erikoisen altis herättämään huomiota, epäluuloja, pelkoa ja
vihamielisyyttä. Juuri tällaisia rajatapauksia hän oli koettanut
pelastaa hoitoloihin joutumasta, ja juuri sellaiset tapaukset
pyrkivät joutumaan sinne. Ja heitä juuri ei olisi pitänyt saattaa
yhteyteen oikean mielipuolisuuden kanssa. »Palataksemme kuvaamme
korillisesta hedelmiä, jotka eivät ole mädäntyneitä, vaan ovat saaneet
vammoja ja halkeamia, niin ne ovat epäjärjestyksessä ja sekaisin.
Sielua on hyvin helppo vahingoittaa. Se saattaa mädäntyä helposti,
ja sellainen sielu kuin teidän isällänne on, voi hyvin helposti
pilaantua hoitolan oloissa. Kaiken tämän pitkän saarnaamisen jälkeen
pääsemme siihen päätökseen, johon olemme aikaisemminkin saapuneet,
että meidän on saatava hra Preemby pois Cummerdown Hillistä ja niin
pian kuin mahdollista täysin rauhallisiin oloihin... Koska tahdomme
saada selville hänen erikoisen sielunelämänsä ja palauttaa hänet
taas toimiviin suhteisiin maailmassa. Olen aivan varma siitä, että
voimme tehdä sen jollakin tavalla, tehdä hänen tuntemattomuutensa
pysyväiseksi, tehdä hänestä maanpaossa olevan keisarin, palauttaa hänen
entisen nimensä, järjestää hänelle jokapäiväisen, säännöllisen elämänsä
ja tuoda hänet vähitellen yhä paremmin puhdistuneeksi ja vapautuneeksi
Preembyksi.»

Hän vaikeni.

»Niin on tehtävä», sanoi Lambone heräten molempien edessään olevien
mielenkiintoisten kasvojen kiinteästä tarkkailusta.

»Se ei ole helppoa. Ei ole edes helppoa päästä hänen luokseen. Syntyy
lykkäyksiä. Huolimaton virkamies ja tyhmä lääkäri voivat tehdä
ihmisestä mielipuolen viidessä minuutissa. Kuluu melkolailla aikaa,
ennenkuin sellainen saadaan irti.»

»Juuri niin haluaisin meneteltävän», sanoi Christina Alberta.

»Luonnollisesti», sanoi Devizes, »autan teitä.»

Hän selitti pari kolme mielisairaita koskevan lainsäädännön kohtaa,
alkoi suunnitella menettelyohjeita, mietti, kelle hänen pitäisi
kirjoittaa ja kenelle Christina Albertan pitäisi kirjoittaa, kuinka
pian olisi mahdollista päästä tapaamaan Preembyä ja lähettää
hänelle rohkaiseva sana. Devizes oli jo pari kertaa törmännyt
yhteen mielisairauksia koskevien säännösten kanssa, häntä pidettiin
häiritsevänä ja vaarallisena miehenä, jonka kanssa ylilääkäreitten ei
ollut hyvä olla tekemisissä. Se saattaisi herättää joko vihamielistä
vastarintaa taikka sovinnollisuutta. Heidän täytyisi toimia varovasti.

Lambone puuttui tuskin ollenkaan puheeseen enää. Hänen suurin
harrastuksensa Preembyä kohtaan oli jo hävinnyt, suljettu sinne
kauas Cummerdowniin. Häntä ihmetytti vain hämmästyttävän ystävänsä
itsehillintä. Hän koetti kuvitella, mikä pohjavirta outoa kiihkoa,
omituisia ajatuksia ja sekavia liikutuksia mahtoikaan piillä tuon
hyvin älykkään, hra Preembyn tapausta koskevan keskustelun pohjalla.
He kiinnittivät hyvin vähän huomiota kuuntelijaan. Christina Albertan
kasvoilla oli heikko puna, ja hänen silmänsä hehkuivat: Devizes
oli melkein vähäpuheisempi kuin tavallisesti ja muistutti pikemmin
yliopiston opettajaa keskustelussa etevän ylioppilaan kanssa.

Viimein oli aihe käsitelty loppuun, ja lähdön aika tuli. Devizes tuli
saattamaan heitä ovelle.

»Älkää unohtako, että minä olen aina niin sanoakseni nurkan takana»,
sanoi hän. »Nimeni on puhelinluettelossa. Älkääkä unohtako, Christina
Alberta, että olen teidän kauan kateissa ollut serkkunne, ja aina
valmis palveluksiin.»

»Sitä minä en unohda», sanoi Christina Alberta katsoen häntä silmiin.

Pieni hiljaisuus, ja sitten he pudistivat toistensa käsiä hiukan
jäykästi.


7.

»Olenko minä hullu?» sanoi Christina Alberta, heti kun hän ja Paul
Lambone olivat yhdessä kadulla. »Uneksinko?»

Lambone oli hämillään. »Hullu? Uneksitko sinä? Mitä?»

»Älkää nyt olko olevinanne tyhmä. Hänhän on oikea isäni. Älkää
vastustako, älkää vastustako. Onko hän vai ei?»

Lambone ei vastannut pieneen hetkeen. »Sinä olet näppärä liikkeissäsi
kuin sisilisko. Kuinka se olisi mahdollista?»

»Uskoitte siis samaa?»

»Mutta, rakas Christina Alberta, eihän hän tiennyt sinua olevan
olemassakaan, kunnes hänen silmänsä sattuivat sinuun. Olen varma siitä.»

»Mutta sitten! Eikö ollut selvää, että hän tunsi heidät kummatkin?»

»Devizes», sanoi Lambone, »on kymmentä vuotta minua nuorempi. Hän on
noin neljäkymmentä. Hän ei ole voinut olla juuri yli kahdeksantoista.
Korkeintaan yhdeksäntoista. Se on hiukan vaikeaa.»

»Se päinvastoin helpottaa ratkaisua. Ette tuntenut äitiäni. Jos he
olivat molemmat nuoria...»

»Se on kyllä mahdollista», myönsi Lambone, »sen voi selittää toisinkin.»

»Mutta kuinka?»

»En saata käsittää. Otaksun, että hän oli Sheringhamissa — ehkäpä
lomalla — ja kohtasi äitisi. Mutta...»

»Sen täytyi olla satunnaista, pelkkä vahinko. Äidillä oli
päähänpistonsa... En ole milloinkaan oikein käsittänyt häntä. Hän
koetti hillitä minua ja ehkä hän koetti hillitä itseäänkin... Ja
kuollessaan... hän sanoi jotakin... Joku oli jättänyt hänet siihen...
Tiedättekö, joskus... minulla oli omat epäilyni, kuvitteluni! Minusta
näytti siltä, kuin hän olisi luullut minun arvaavan. Niin tiedän...
arvasinkin. Se on uskomatonta. Ja se selittää satoja asioita.»

»Mutta Devizes ei varmasti tiennyt mitään sinusta.

Hän on... ällistynyt.»

»Ja mitä sitten tapahtuu?»

»Lain mukaan sinä olet Preembyn tytär. Sitä ei mikään voi muuttaa.
Eivät mitkään yhdennäköisyydet ja sattumat maailmassa voi muuttaa sitä.»

»Ja mitkään lait maailmassa eivät voi muuttaa tosiasioita. Ja..»

Hän kääntyi Lambonea kohti hehkuvin kasvoin. »Tiedättekö, miltä tuntuu
olla hulluksi tuomitun tytär? Ja sitten huomata, ettei olekaan? Koko
viime yön valvoin tuon sietämättömän ajatuksen vallassa.»

»Koko yön... sinun iässäsi.»

»Se tuntui koko yöltä. Viime yönä koetin kuvitella, että jotakin
tällaista oli tapahtunut. Koetin... mutta en voinut. Koetin palauttaa
mieleeni kaikki vanhat haaveet. Ja tässä sitä ollaan! Minun olisi
pitänyt tietää se. Tiesinkin, mutta en tahtonut tietää. Kertokaa
minulle tästä oikeasta isästäni. En tiedä mitään hänestä. Onko hän hyvä
mies? Onko hän paha ihminen? Onko hän naimisissa?»

»Hän jumaloi vaimoaan, ja minä myös. Hän oli suloisimpia ja kauneimpia
nuoria naisia, mitä milloinkaan olen nähnyt. Hän oli vahva ja hilpeä,
mutta tuollainen mitätön henkitorven tulehdus sieppasi hänet pois
viikossa. Tapaus musersi Devizesin. Heillä ei ollut lapsia, ja he
olivat eläneet yhdessä vain neljä vuotta. Hän vetää puoleensa naisia,
mutta en luule, että pitkään aikaan ilmestyy toista rva Devizesiä. En
voisi kuvitella sitä. Joku muu nainen! Koko talo on täynnä muistoja
entisestä.»

»Niin», sanoi Christina Alberta ja mietti hetkisen.

He joutuivat hetkeksi erilleen mennessään Bondkadun yli, ja käytävällä
oli liikaa väkeä ja Piccadillyllä oli liikaa liikettä, niin että he
eivät voineet aloittaa keskusteluaan uudelleen, ennenkuin pääsivät St
James-kadulle.

»Minusta on nyt», sanoi Christina Alberta, »kuin isä olisi
kymmenentuhannen mailin päässä. Mutta kunhan olen päässyt tästä
hämmästyksestä, palaan kiltisti hänen luokseen. Mutta nyt hänen täytyy
odottaa... jonkun aikaa.»

»Tuletko sisään hetkeksi?» kysyi Lambone kadunkulmassa. »Tarjoisin
sinulle hiukan päivällistä.»

»Kiitos, en. Kävelen samaa vauhtia Chelseaan», sanoi Christina Alberta.
»Minun täytyy päästä ajattelemaan itsekseni. Tahdon kävellä yksinäni
nyt, kun ajatukset pyörivät päässäni, ja koetan hiukan vähentää niitten
vauhtia. Elämäni on mennyt nurin narin. Taikka sitten se on ollut nurin
narin ja palannut jälleen paikoilleen, oikea puoli ylöspäin. En tiedä,
kumminpäin se on. Oi, en tiedä yhtään mitään. Minun on taas aloitettava
alusta.»

Hän ojensi vaieten kätensä. Lambone odotti, sillä nähtävästi tytöllä
oli vielä jotakin sanottavaa. Hän sai sen lopuksi huuliltaan.

»Luuletteko, että hän piti minusta?»

»Hän piti sinusta paljon, Christina Alberta. Älä sitä murehdi.»


8.

Tämä tapahtui hiukan enemmän kuin kaksi päivää ennen sitä kuin
Christina Alberta, hänen omia sanojaan käyttääksemme, »palasi kadonneen
isänsä luo».

Nämä päivät olivat täynnä ääretöntä levottomuutta. Devizes oli
ihmeellisin tosiasia maailmassa. Christina Alberta räjähteli
rakkaudesta häneen. Hänellä oli Devizesistä mitä elävin kuva: tumma ja
pitkä, jokseenkin totinen, tarkkaälyinen ja hämmästyttävän helposti
käsitettävä mies. Mutta niin elävä kuin hänen kokonaiskäsityksensä
olikin, oli hän kuitenkin epävarma yksityiskohdista, ja hänen mielensä
teki mennä takaisin Devizesin luo ja tarkistaa kaikki vaikutelmansa.
Heidän keskinäisen ymmärryksensä laatu oli koko jutun ihastuttavimpia
ja uskomattomimpia puolia. Heidän aivonsa olivat epäilemättä erilaiset,
niinkuin kahden yksilön aivojen täytyykin olla, mutta tuo erilaisuus
ei ollut vain pelkkää satunnaisten eroavaisuuksien kokoontumista, vaan
sellaista erilaisuutta, joka on aiheena kahden muunnelman välillä.
Tyttö saattoi käsittää toisen tarkoitukset hänen sanojensa alta. Hänen
sielunsa oli säpsähtänyt tämän huomion johdosta, ja hänen aivoissaan
täytyi olla kierteitä ja koukerolta, kierteitä ja koukeroita, jotka
juuri aiheuttivat sen, että useimpien ihmisten oli vaikea päästä
selville hänestä ja että hän tuntui heistä omituiselta, mutta joilla
oli tarkat vastineensa hänen aivoissaan. Hän ei uskonut, että hänen
ajatuksissaan ja toimissaan oli mitään sellaista, joitten tuntemisesta
ja ymmärtämisestä toinen saisi aihetta hämmästyä.

Tietoisuus sukulaisuudesta ei milloinkaan ennen ollut vaikuttanut
häneen millään lailla lämmittävästi. Hän oli suhtautunut siihen
pikemminkin Samuel Butlerin ja Bernad Shawin hengessä, ja kuvitteli
yleensä vanhempien suhteissaan lapsiinsa olevan hätääntyneitä
teeskentelijöitä, joilla oli vaistomainen taipumus rajoittamaan ja
sortamaan. Hän oli kyllä pitänyt omia vanhempiaan poikkeuksena. Isä oli
joka tapauksessa ollut mainio ystävä, vaikka äiti useimmiten olikin
ollut keskitetty ja ruumiillistunut »ei saa». Mutta hän ei ollut
milloinkaan luullut, että veriyhteydessä olisi jotakin sisäisemmin
kiinnostavaa. Nyt oli äkkiä auennut ovi, joku mies oli tullut
huoneeseen, istui paikallaan, jutteli hänelle ja hän huomasi, että
tämä oli hänelle lähin maailmassa. Ja päinvastoin. Tyttö tahtoi mennä
uudelleen hänen luokseen, tahtoi nähdä enemmän hänestä, olla hänen
kanssaan. Mutta hän ei antanut viittaustakaan ja Christina Alberta
ei voinut keksiä sopivaa syytä mennä hänen luokseen. Hänen halunsa
tavaton kiihkeys saattoi hänet kykenemättömäksi mennä muitta mutkitta
häntä tapaamaan. Hän kirjoitti ne kirjeet, joista he olivat sopineet,
ja päätti sitten ottaa selville kaiken mielisairasten hoitoa ja
mielisairautta yleensä koskevan. Sitä ja hänen isänsä kohtaloa hän piti
muodollisena siteenä itsensä ja Devizesin välillä.

Hän lähti British Museumin lukuhuoneeseen, jonne hänellä oli
ylioppilaan pääsykortti, ja hän koetti upottautua kirjaan, jonka
hän oli pyytänyt luettavakseen päästämättä ajatuksiaan harhailemaan
oudoimpiin unelmiin tuon ihmeellisesti löydetyn veriheimolaisen vuoksi.
Illalla hän soitti Lambonelle pyrkien teelle ja aikoen oppia kaiken,
mitä viisaalla miehellä olisi kerrottavaa Devizesistä, ja yleensä
keskustellakseen hänestä perin pohjin. Mutta Lambone ei ollut kotona.
Seuraavana päivänä oli ikävä Devizesin luo voittamaton. Hän soitti.
»Saanko tulla teelle?» kysyi hän. »Minulla ei ole paljonkaan teille
sanottavaa, mutta tahtoisin tavata teidät.»

»Kernaasti», vastasi Devizes.

Tullessaan hänen luokseen huomasi Christina Alberta olevansa ujo, ja
Devizes oli samanlainen. Hiukan aikaa he keskustelivat kohteliaasti: —
se olisi aivan hyvin saattanut olla kahden tavallisella vieraskäynnillä
olevan ihmisen keskustelua maaseutukaupungissa. Devizes sanoi häntä
Christina Albertaksi, ja hän käytti puhuttelutapaa »tri Devizes». Tämä
kysyi häneltä, tanssiko ja soittiko hän, ja oliko hän milloinkaan ollut
ulkomailla. Tyttö istui nojatuolissa ja Devizes seisoi hänen takanaan
uunin eteen levitetyllä matolla. Oli selvää, että ainoa keino päästä
tuttavallisemmaksi oli puhua suoraan hänen isästään. Tyttö tunsi, että
jos tällaista seurustelua jatkuisi vielä muutaman minuutin, täytyisi
hänen huutaa tai paiskata kuppinsa uuniin. Ja niin hän sukelsi asioihin.

»Milloin te tutustuitte äitiini?»

Devizesin ryhti jäykkeni ja hän hymyili hiukan tytön rohkeudelle.
»Olin nuori ylioppilas Cambridgessa ja opiskelin luonnontieteellistä
virkatutkintoa, ja menin Sheringhamiin rauhassa lukemaan. Me... me
löysimme toisemme rannalla. Kuhertelimme salaisesti, pelokkaasti,
epätoivoisesti, tietämättömästi. Ihmiset olivat yksinkertaisia noina
aikoina verrattuna siihen, mitä he nyt ovat.»

»Isä ei ollut siellä.»

»Hän tuli myöhemmin.»

Devizes mietti hiukan. Hän päätti, ettei ollut kaunista pakottaa
tyttöä kyselemään häneltä. »Isäni», selitti hän, »oli aika äkeä,
vanha tyranni. Hän oli Sir Georges Devizes, joka keksi Devizesin
keksit ja paransi vanhan Alfonson, ja hänellä oli se maine, että hän
oli karkea potilaitaan kohtaan. Hän saattoi jyskyttää heitä vatsaan
ja sanoa, että he olivat pienen verenlaskun tarpeessa. Hän oli
aina valmis toimittamaan vatsan huuhtelun. Hän epäili minua hiukan
hempeämieliseksi, vaikka en itseasiassa ollut sitä, ja hänellä oli
yleensä taipumus hakea riitaa kanssani. Hän kohteli minua hyvin
ankarasti, eikä hän ollut erikoisen lempeä äidillenikään. Hän koetti
päästä äidin kimppuun minun kauttani. Minä taas en tohtinut antautua
mihinkään toraan. Pelkäsin häntä todella. Jos vain huomasin, että
hänellä oli vähänkin halua tomuuttaa takkiani, juoksin tieheni.»

»Ymmärrän kyllä.»

Devizes jäi miettimään, mitä tuo »ymmärrän kyllä» oikein sisälsi. »En
suinkaan tarkoita, että juoksin pakoon jotakin määrättyä selkäsaunaa
Sheringhamiin», sanoi hän hyvin varovasti.

»Miltä äitini vaikutti noihin aikoihin?»

»Hänessä oli jonkunlaista alistunutta hurjuutta. Punakan lämpimät
kasvot. Hän oli aika komea, tiedättekö, ja hyvin suora vartaloltaan. Ja
kaikessa jäykkyydessään hän oli hyvin päättäväinen. Hänen toivomuksensa
saivat muodon hyvin nopeasti, ja sitten ei mikään saanut häntä
taipumaan.»

»Tiedän sen.»

»Luulenpa teidän tietävän.»

»Hänellä oli silmälasit silloin?»

»Niin oli.»

»Oliko hän silloin hyvin vapaa? Oliko hän onnellinen?»

»Hiukan liian hurja ollakseen onnellinen.»

»Rakastitteko häntä milloinkaan?»

»Siitä on nyt pitkä aika, Christina Alberta. Olihan siellä... sellaista
rannikkokuhertelua. Miksi panette minut tällaiseen ristikuulusteluun?»

»Tahdon tietää kaikki. Miksi», Christina Alberta säikähti hiukan omaa
rohkeuttaan, »miksi ette mennyt naimisiin hänen kanssaan?»

Devizes ei ilmaissut mitään suuttumisen merkkejä tämän kysymyksen
johdosta. »Ei ollut mitään pakottavaa syytä, jonka vuoksi olisin
mennyt naimisiin hänen kanssaan. Ei minkäänlaista. En saata kuvitella,
mitä isäni olisi tehnyt, jos olisin palannut Sheringhamista kihloissa
satunnaisen naistuttavan kanssa. Ja miksi olisimme sitten tehneet
sellaista?»

Hänen silmänsä uhmailivat Christina Albertaa. »Jätin hänelle
osoitteeni», lisäsi hän. »Hänen piti kirjoittaa minulle, mutta sitä hän
ei milloinkaan tehnyt.»

»Mutta onhan kirje voinut hukkua», sanoi Christina Alberta ja lisäsi
kiireesti: »Mielikuvitukseni karkaa edelleni.»

Hän epäröi ja vapisi seuraavaa sanaa, jonka hän oli päättänyt lausua,
mutta hän lausui sen kuitenkin pakotetun avoimesti: »Katsokaas, olen
kuvitellut teitä isäkseni.»

Se ei aiheuttanut mitään romahdusta. Devizes katseli häntä silmiin
ja hymyili. Tämän hymyn jälkeen tyttö ymmärsi, että he käsittivät
toisensa täydellisesti, ja hänestä oli hyvin miellyttävää ajatella
sitä. »Mutta sen sijaan saatte ottaa minut serkuksenne», sanoi Devizes
harkitsevasti. »Serkuksi, Christina Alberta. Niin on parasta. Meidän
on pantava päämme yhteen ja ajateltava isäänne. Hänen kohtaloaan
harrastamme kumpikin. Tuo pieni mies kiinnittää mieltäni. Hän on
puolustanut itseään kaikenlaisia seikkoja vastaan noilla unelmillaan.
Ne unelmat ovat saattaneet olla hyvinkin pettäviä. Kuka tietää? Mutta
varmasti suojelevia unelmia.»

Christina Alberta ei puhunut pieneen aikaan. Hän nyökkäsi. Hän iloitsi
siitä, että he ymmärsivät toisensa täydellisesti, ja kuitenkin hän
oli pettynyt, vaikka hän ei olisikaan voinut sanoa itselleen, mitä
muuta hän oli odottanut. Tuo kyynärän päässä oleva mies oli hänen
lähimpänsä maailmassa, ja nyt jäisi tuo näkymätön sulku ikuisesti
heidän välilleen. Heitä yhdisti näkymätön side, ja heitä erotti
käsittämätön välttämättömyys. Milloinkaan tätä ennen elämässään ei
hän ollut tiennyt, mitä rakkaus saattaisi olla. Hän tahtoi olla vapaa
rakastaakseen häntä, hän tahtoi, että toinenkin häntä rakastaisi.

Christina Alberta huomasi seisovansa äänetönnä paikoillaan ja että
Devizes seisoi yhtä äänettömänä uunin edessä katsellen hänen kasvojaan.
Hänen suunsa ja silmänsä olivat ihan rauhalliset, mutta tytöstä tuntui
kuin toinen olisi puristanut kätensä lujasti yhteen selkänsä takana.
Hänen oli toteltava tuota miestä. Hän ei voinut tehdä muuta kuin
seurata hänen johtoaan.

»Isä on yhteisen harrastuksemme esine», sanoi tyttö. »Luulen, että
huomenna voin odottaa vastauksia noilta ihmisiltä.»


9.

Christina Alberta palasi isänsä luo unessa.

Se oli kummallinen uni. Hän oli kulkemassa maailmaa Devizesin
seurassa, ja heidät oli köytetty yhteen sillä tavalla, että kumpikaan
ei milloinkaan voinut katsella toinen toistaan, mutta he olivat aina
rinnatusten. Mutta unen suuremmoisessa sekavuudessa he olivat samalla
kertaa suuria eboniittipatsaita ja istuivat jäykästi vieretysten
kuin farao puolisoineen katsellen suurta maisemaa. He olivat todella
hyvin suuria kuvapatsaita ja heidän kasvojensa piirteet olivat
samanlaiset. Koko unen aikana näyttivät Devizes ja hän itse mustilta.
Tilavuus heidän edessään oli milloin hiekkainen erämaa ja milloin
harmaa, pilvinen kenttä. Silloin tuli äkkiä jotakin pyöreää ja
valkoista kierien tuon kentän keskelle ja muuttui pieneksi mieheksi,
tutuksi, pieneksi sinisilmäiseksi mieheksi, joka oli köysillä
köytetty kääröksi ja tuskallisesti silvottu ja joka kieriskeli ja
potki ja ponnisteli päästäkseen vapaaksi. Oi, kuinka säälittävästi
hän ponnisteli. Christina Albertan sydän kiisi häntä vastaan, ja hän
nousi istuimeltaan, ja Devizes nousi hänen rinnallaan ja he astelivat
jäykästi eteenpäin. Hän ei voinut estää itseään, hän ei voinut hillitä
jalkojensa jäykkää liikuntoa. He kohottivat jalkojaan korkealle ja
voimakkaasti. Hänen äänensä ei juossut, vaikka hän koetti huutaa: »Me
tallaamme hänet jalkoihimme! Me tallaamme hänet jalkoihimme!» mutta
hän ei saanut kuuluville muuta kuin käheän, soinnuttoman kauhun äänen
kurkustaan...

He olivat saapuneet hänen luokseen. Hän tunsi isänsä ruumiin
heittelehtivän allaan. Se oli kuin ilmarakko. Hänen pehmeä, muodoton
ruumiinsa, jonka päällä hänen jalkansa olivat, taipuili ja notkahteli.
Hän unohti, että siinä oli joku muukin kuin hänen isänsä ja hän itse.
Kuinka hän oli kohdellut isäänsä tuolla tavoin? Devizes katosi. Isä
tarttui hänen polviinsa, ja nyt ilmestyi joukko pelottavia olentoja,
jotka koettivat kiskoa häntä pois. »Pelasta minut, Christina Alberta»,
pyyteli hän, vaikka hän ei kuullut mitään ääntä. »Pelasta minut. Ne
kiduttavat minua joka päivä.» Mutta ne kiskoivat hänet pois, eikä hän
voinut ojentaa käsiään isälleen, sillä hän oli veistetty eboniitistä ja
oli samaa lohkaretta kuin Devizes.

Silloin joku lintu tai sfinksi, jolla oli Lambonen kasvot ja ääni,
liittyi uneen. »Kuuntele isääsi», sanoi hän. »Älä halveksi häntä, äläkä
vain sääli häntä. Hänellä on paljon opettamista sinulle. Maailma ei opi
mitään, ennenkuin se tottuu ottamaan oppia naurettavilta ihmisiltä.
Kaikki ihmiset ovat naurettavia. Minäkin, minäkin olen naurettava.
Opimme kärsimyksessä sen, mitä opetamme laulaen.» Hän näki, että hänen
isänsä oli paennut sfinksin syliin ja että ilkiöt olivat kadonneet.

Hän alkoi voimakkaasti tuntea, että hänen unensa alkoi muuttua
mahdottomaksi. Tähän asti ei mikään harmiton järjettömyys ollut
loukannut häntä eikä hän ollut luullut tähän hetkeen saakka
uneksineensa. Mutta nyt tunsi hän voimakasta painostusta sen johdosta,
että sfinksi oli vanha egyptiläinen ja klassillinen kuva ja että Sargon
oli vielä vanhempi sumerialainen. Uni alkoi sekaantua. Aikakaudet
ja sivistysmuodot menivät sekaisin. Hän huomautti siitä sfinksi
Lambonelle, ja tämä käänsi päätään vastatakseen hänelle, mutta silloin
palasi heti ilkeä olento, joka käyttäen hyväkseen Lambonen huomion
kääntymistä toisaalle kiskoi taas hänen isäänsä pois. Hän aikoi
kiinnittää Lambonen huomiota siihen, mutta tämä vastasi, että heillä
olisi ihan kylliksi aikaa pelastaa hänen isänsä, kunnes sfinksiä
koskeva kysymys olisi selvitetty. Hän ei ollut sfinksi, selitti hän,
vaan siivekäs härkä. Hän ei ollut milloinkaan ollut sfinksi. Taikka
miksi hänellä olisi pitkä, kihara, kivinen parta? Tyttö koetti väittää,
että parta oli tekopeliä ja että hän juuri äsken oli pistänyt sen
leukaansa. Ja kuitenkin oli ihan hänen tapaistaan äkkiä aloittaa
haitallinen keskustelu. Sillä välin hänen isänsä vaipuisi nopeasti
kurjuuteen. Hän huomasi tämän nopeasti ja tuskallisesti. Siellä oli
yhä hänen isänsä, mutta hänen ruumiinsa oli toisenlainen. Se ei enää
ollut ihmisen ruumis, vaan kaatunut hedelmäkori. Jollei hän tekisi heti
jotain, mätänisivät hedelmät ja olisivat iäksi pilalla.

Hän koetti huutaa lohduttavia ja vakuuttavia sanoja pienelle,
traagilliselle olento paralle ennen unen päättymistä, sillä nyt
hän tiesi sen olevan unta. Hän kärsi tietysti hirmuisesti. Miksi
en ole kirjoittanut tai sähköttänyt hänelle? Varmasti annettaisiin
kirjeet tai sähkösanomat hänelle. Hänet valtasi syvä itsehalveksunta
kyvyttömyytensä ja huolimattomuutensa takia ja suuri tuskan ja
julmuuden pelko, ja hän heräsi keskellä pimeää yötä ja äärettömän
alakuloisuuden vallassa pienessä, liian täydessä makuuhuoneessaan
Lonsdalen talleissa.


10.

Mutta se vaikutelma, että hänen isänsä oli vaarassa hyljättynä ja
murtunein sydämin, pysyi hänen mielessään pelottavan elävänä. Se
tarttui häneen. Hän nousi aamulla ylös tuskaisena ja painostuksen
vallassa.

»En tee kylliksi hänen puolestaan», sanoi hän. »Annan päivien kulua, ja
hänelle ne ovat epätoivon päiviä.»

»Eihäne hoitolat nii’ huonoiole», sanoi Fay. »Liioittelet varmasti.»

»Mutta kun täytyy elää hullujen joukossa ja olla hullun kirjoissa!»

»Niilon siell’ soittokuntia soittamassa. Foxhillin hoitolass’ oikein
mainio soittokunta. Huvia ei puutu.»

Christina Alberta pidättäytyi sanomasta mitään pahaa.

»Tulet sairaaks’ tuost’ kaikest'», sanoi Fay. »Ei sun kannta olla
tääll’ Lontooss’. Parempi mennä Shorehamiin. Siell’ on liikaa taloja.
Kunon näin kaunis ilma.»

Sillä lokakuun ilma pysyi tänä vuonna tavattoman kauan kauniina:
perättäin tuli tyyniä, kultaisia päiviä, ja Crumbeille oli eräs tuttava
tarjonnut pientä Shorehamissa olevaa majaa, jota hän käytti kaiken
kesää. He tahtoivat mennä sinne, ennenkuin ilmat muuttuisivat, mutta
lähtö olisi merkinnyt Christina Albertan jättämistä yksin atelieriin,
eivätkä he tahtoneet sitäkään. Mutta he aikoivat mennä Shorehamiin.
Kun Christina Alberta nyt oli löytänyt Devizesin, ei hän voinut sietää
ajatusta olla kauempana kuin puhelimen soiton päässä hänestä. Lontoo,
selitti hän, oli hänen oikea keskuksensa. Hän pääsisi Cummerdown
Hilliin tunnissa, hän pysyisi kosketuksessa kaiken kanssa. Crumbit
saisivat mennä, mutta hänen oli jäätävä.

Fay ei ottanut käsittääkseen. Hän oli kiusallinen.

Yhdentoista aikoihin Christina Alberta meni postitalon puhelinosastoon
ja soitti Devizesille.

»Eikö mitään voisi tehdä, että kaikki kävisi nopeammin?» kysyi hän.
»Isä vaikuttaa hermoihini. En voi kestää tätä hänen ajattelemistaan
päivästä päivään. Olen uneksinutkin hänestä.»

»Sureminen ei ole hyvä. Me... Minä olen saanut huonoja uutisia teille.
Olkaa valmis kuulemaan.»

Hän vaikeni. Huolimatta kaikesta rakkaudestaan Devizesiä kohtaan täytyi
Christina Albertan pakottaa itsensä rauhalliseksi, ettei huudahtaisi:
»Mitä sitten?»

»Eilen oli käyntipäivä. Hänen luonaan kävi eräs vieras. Arvelen, että
se on tuo miellyttävä sukulainen, josta te kerroitte. Mikä hänen
nimensä olikaan? Wiggleskö? Widgery! Mutta nyt ei isänne luo pääse
kukaan ulkomaailmasta, ennenkuin viikon kuluttua. Ei ennen torstaita.»

»Sepä harmillista!» huudahti Christina Alberta.

»Juuri niin. Teen kaikkeni voidakseni järjestää ylimääräisen käynnin.
Menin itse lääkintöhallitukseen. Mutta ne ovat kummallisia. Nähtävästi
ystävällisiä ja hyväntahtoisia, mutta he välttelevät. Eivät osaa
vastata myöntävästi eikä kieltävästi. Kummallista! Olen vapaa tänään
iltapäivällä, mutta huomenna minulla on kutsut. Aioin mennä tänään
aamiaisen jälkeen tapaamaan häntä... ylilääkäriä tarkoitan. Mutta hän
sanoi, että sopi paremmin päivän tai parin perästä. Toivon, ettei ole
tapahtunut mitään pahaa, jota hän salaa minulta. Myöhemmin hän lupasi
soittaa minulle, ja sitten hän äkkiä lähti tiehensä. Niin että pitäkää
itsenne valmiina. Mikä puhelinnumeronne on?»

»Minulla ei ole puhelinta. Sähköttäkää.»

»Taikka otan auton ja haen teidät. Valitan, että asia venyy tällä
lailla, Christina Alberta.»

»En välitä muusta, kunhan pääsemme lähemmäksi isää.»

»Näkemiin sitten», ja ääni lakkasi kuulumasta.

Sähkösanoma saapui kahden tunnin kuluttua, kahden tunnin, jotka olivat
kuluneet laajaan väittelyyn Fayn kanssa Shorehamin vaikeuksista. Se
kuului seuraavasti. »_Onko isänne näyttäytynyt hän karkasi päivän
noustessa tänä aamuna sukat jalassa ja aamunuttu yllä eikä hänestä
sen jälkeen ole näkynyt mitään jollei tullut tulkaa tapaamaan minua
Victorian asemalle kaksi ja seitsemän soittakaa Cummerdown Gerrard 52
47 jos tulette_.»


11.

Mutta hra Preemby ei ilmaantunut minnekään.

Hän vain katosi.

Epäuskoisen hämmästyksen vallassa tämän uuden katoamisen johdosta
Christina Alberta lähti Devizesin kanssa Cummerdowniin. He tapasivat
siellä ylilääkärin, joka ei ollut likimainkaan niin paljon hämmästynyt
kuin he. Sargonia oli kaivattu aamiaisen aikaan, ja kaikki näytti
viittaavan siihen, että hän oli poistunut hoitolan alueelta. Sellaista
oli ennenkin tapahtunut. Se osoitti parin kolmen hoitajan uneliasta
huolettomuutta ja he saisivat moitteet. Mutta muuten ei ylilääkäri
ollenkaan ihmetellyt tapahtumaa. Mielipuolet koettavat usein paeta,
ja jolleivät he ole vaarallisia, eivät viranomaiset kiinnitä siihen
paljonkaan huomiota. He pitävät siinä määrin kuin suinkin on
mahdollista huolta siitä, ettei asia joudu sanomalehtiin.

»Tämä paikka ei ole mikään rangaistusvankila», sanoi ylilääkäri.
»He tulevat takaisin ominpäinsä. Annan heille päivän aikaa. Hän on
kai jo palaamassa. Hän saattaa piileskellä jossakin mailin päässä.
Pelkään vain, että hän vilustuu. Mielisairaat kuolevat tavallisimmin
keuhkokuumeeseen. Mutta nyt on ihmeellisen lämmin täksi vuodenajaksi.
En ole milloinkaan nähnyt tällaista lokakuuta.»

Hän oli paljon halukkaampi juttelemaan Devizesin kanssa mielisairaita
koskevan lainsäädännön uudistuksesta ja vakuuttamaan hänelle olevansa
mitä edistysmielisin ja kykenevin ylilääkäri, kuin keskustelemaan hra
Preembyn erikoistapauksesta. »Teemme mitä voimme», sanoi hän, »mutta
toimintaamme rajoittaa äärimmäinen säästäväisyys, jota meidän täytyy
noudattaa. Hoitajilla ei ole erikoista kouluutusta, eikä heitäkään ole
kylliksi. Yleinen välinpitämättömyys mielipuolten asiaa kohtaan on
tavaton. Jokainen, sellaisetkin, joilla on sairaita omaisia, koettavat
unohtaa kaiken heitä koskevan.»

»Mutta kuinka on Preemby saattanut päästä ulos sairaalan alueelta?»
kysyi Devizes. »Eikö se ole kokonaan aidattu?»

»Samoin kuin mielipuolisuutta koskevassa lainsäädännössäkään ei tausta
ole yhtä ehyt kuin etupuoli. Mutta täällä meillä sentään on täydellinen
muuri koko alueen ympäri niin sanoakseni. Alkuperäinen rakennus oli
yksityinen talo muurilla ympäröityine puistoineen. Jonkun aikaa,
1700-luvulla, se oli poikakouluna.»

Hän näytti heille ikkunasta, eräitten ulkohuonerakennusten kattojen
yli, takana olevan puiston ja viljelysmaan rajoja, jotka laskeutuivat
pientä jokea kohti ja joitten rajaa osoittivat tietä vasten oleva
muuri, vanhat hongat ja tammet. »Omasta puolestani», sanoi ylilääkäri,
»myönnän, että hyvin perinpohjaiset uudistukset ovat tarpeen».

»Mahtaakohan serkku Widgery osata mitenkään selittää tätä», sanoi
Devizes.

»Widgerykö?»

»Hän kai täällä eilen kävi.»

»Hänkö?» sanoi ylilääkäri, mietti ja meni pöytänsä luo ikäänkuin
joitakin papereita katsomaan. »Luulen, että nimi oli aivan toinen —
jotakin sellaista kuin Goodchild. Ehkäpä olen sekoittanut nimet.»

»Hra Sam Widgery», virkkoi Christina Alberta, »olisi viimeinen henkilö
haluamaan isän poispääsyä. Hän tuli kai ottamaan selville, ettei
niin kävisi. Hän saattoi tulla vain saadakseen ilon tuijotella isää.
Setä Widgery ei ole mikään kaunis sielu. Hän tahtoi ehkä vain ottaa
selville, että muuri tosiaan kiersi koko laitosta.»

Ylilääkäri unohti epäilyksensä nimeen nähden ja kääntyi heitä kohti
mielessään uusi ajatus. »Ette siis luule, että siinä oli mitään
vihamielisyyttä? Eihän hän vain ole lähtenyt hra Widgeryä ahdistamaan?
Missä tuo hra Widgery asuu?»

Mutta ei Devizes eikä Christina Alberta uskonut millään lailla
mahdolliseksi, että hra Preemby olisi pyrkinyt takaisin Woodford
Wellsiin.

»Hän on saattanut yhtä hyvin lähteä Canterburyyn tai Windsordiin,
taikka suoraa tietä Roomaan», sanoi Christina Alberta.

»Tai Mesopotamiaan — tai British Museumiin», sanoi Devizes.

»Taikka minne hyvänsä», sanoi Christina Alberta epätoivoisesti.

He palasivat Lontooseen aivan ymmällään. Christina Alberta aikoi lähteä
Cummerdownin poliisin puheille, että toimitettaisiin etsintä kaikissa
kylissä ympäristöllä, mutta Devizes selitti, että siitä saattaisi olla
enemmän pahaa kuin hyvää. Tähän saakka ei tyttö ollut tiennyt mitään
Englannin mielipuolia koskevan lainsäädännön hellästä suopeudesta,
nimittäin siitä vapautuksesta, joka seuraa kahden viikon vapaana oloa.
Jos mielisairas pääsee pois hoitolasta ja pysyy sieltä poissa kaksi
viikkoa, niin hän on lain mukaan taas terve, eikä häntä saa pidättää
ilman uutta tutkimusta ja uutta todistusta. Jos pantaisiin koko
paikkakunta ajamaan Preembyä takaa, seuraisi siitä vain, että hoitolan
viranomaiset saisivat hänet jälleen haltuunsa. Ja tapahtuipa mitä
hyvänsä, niin siitä ei saisi tulla mitään sanomalehtiin.

»Mutta sillä välin kuin me emme tee mitään, saattaa hän maata kuolleena
jossakin syrjätien ojassa», sanoi Christina Alberta.

»Jos hän on kuollut, niin hän ei välitä, vaikka hänet löydettäisiin
hiukan myöhemminkin», sanoi Devizes.

Ei, ei ollut muuta tekemistä kuin odottaa Lonsdalen talleilla,
että hän sattuisi palaamaan sinne. Crumbit menivät Shorehamiin, ja
Christina Alberta jäi yksin atelieriin, mutta kun hän oli ollut siellä
yhden loppumattoman päivän, muisti Paul Lambone erään käytännöllisen
laitoksen, joka hankki sopivia naishenkilöitä vapauttamaan yksinäisiä
ihmisiä ainaisesta odotuksesta.

Kului päivä, toinen, kolmas. Ei näkynyt merkkiäkään Sargonista, ei
kuulunut mitään uusista opetuslapsien kutsumisista taikka pyrkimisistä
käymään kuninkaan luona. Hän oli haihtunut ilmaan. Christina
Albertan mielikuvituksessa syrjäytti pienen, kutistuneen ruumiin
näkeminen jossakin ojassa hoitolan kopissa olevan kiusatun olennon.
Mutta tietoisuus kieltäytyy säilyttämästä tuskallista kuvaa, joka
ei vie minnekään, ja Christina Albertan mielikuvitus lakkasi nyt
käsittelemästä isän kohtaloa, kunnes uusia aineksia olisi saatu. »Hän
ilmaantuu varmasti jonnekin.» Hän pelkäsi erikoisesti sitä, että hän
ilmaantuisi jossakin liian pelottavien otsakkeiden alla. Hän alkoi
varustautua kuin ensimmäiset kristityt toista tulemista varten. Hänen
isänsä katoamisen arvoitus tuli pysyväiseksi hänen tietoisuudessaan,
tuli ikäänkuin hänen jokapäiväisten toimiensa kehykseksi,
näyttämökaareksi. Sen ohella hän palasi miettimään tuota kummallista,
häntä itseään ja hänen suhdettaan Devizesiin koskevaa pulmaa.


12.

Oli selvää, että Devizesiä askarrutti tuo molemminpuolinen huomio yhtä
paljon kuin häntä itseäänkin. Sargonin mahdolliset edesottamukset,
jotka saattaisivat näyttää hyvinkin kummallisilta päivänvaloon
joutuessaan, pysyivät kiireellisen tärkeinä molemmille, mutta ajatus
tuosta merkillisestä sukulaisuudesta jätti sen kuitenkin varjoon.
Molemmilla oli keskinäinen halu päästä yhteyteen toistensa kanssa,
ottaa selville, mikä taikamainen myötämielisyyden ja ymmärryksen voima
saattoi piillä heidän veriheimolaisuudessaan.

Illalla apulaistädin saavuttua vei Devizes tytön päivälliselle pieneen
italialaiseen ravintolaan Sloan squaren kulmaan, ja palasi sitten
atelieriin hänen kanssaan, jossa he juttelivat lähes kello yhteen
aamulla. Devizes näytti olevan arasti halukas saamaan selville hänen
päämääränsä ja pyrkimyksensä elämässä, ja mitä hän teki tai mitä
pitäisi tehdä, että hän pääsisi käyttämään kykyjään. Hän oli selvästi
taipuvainen ottamaan kantaakseen niin paljon isän vastuunalaisuutta
kuin suinkin saattoi, sillä ehdolla, että kaikki ulkonaisesti pysyi
entisellään ja että kadonneen Sargonin itsekunnioitus otettiin kylliksi
huomioon. Tyttö veti häntä puoleensa, ja hän piti tytöstä. Tytön
tunteet häntä kohtaan olivat meluisammat, runsaammat ja loppumattomat.
Tyttö ei erikoisesti kaivannut hänen apuaan tai tukeaan. Ajatus, että
olisi jollakin lailla hänestä riippuvainen, oli hänestä pikemminkin
vastenmielinen kuin houkutteleva, mutta hän tahtoi olla hänen luonaan,
miellyttää ja ilahuttaa häntä, olla parempi kuin toinen oli odottanut
ja herättää hänen mielenkiintoaan uudella tavalla. Christina Alberta
tahtoi, että toinen pitäisi hänestä — huolehtisi hänestä tavalla, joka
olisi enempää kuin paljasta suvaitsemista. Hän kaipasi sitä innokkaasti
ja pelottavasti.

Hän piti siitä sulavasta ja huolettomasta tavasta, jolla hän kohteli
tarjoilijoita ja autonajajia ja yleensä elämän jokapäiväisiä ilmiöitä.
Hän näytti tarkalleen tietävän, mitä ihmiset tekisivät, ja he näyttivät
tarkalleen tietävän, mitä hän tekisi. Näissä asioissa ei ollut mitään
hankausta, ei mitään hermostunutta yskähtelyä. Nämä tavalliset yleiseen
varakkuuteen liittyvät merkit olivat niin vähän hänen kokemustensa
mukaisia, että ne näyttivät Devizesin erikoisominaisuuksilta, ja ne
antoivat hänelle jonkunmoisen varman tietoisuuden siitä, mitä hän
hommasi, ja että juuri Devizes se johti heidän keskustelujaan, vaikka
hän todella oli yhtä utelias ja kokeileva ja tunteitten liikuttama
kuin tyttökin. Silmät, jotka hänen puhuessaan katselivat häntä, olivat
kiinteät, ystävälliset, harrastavat, tuttavalliset silmät, ja ne
voittivat täydellisesti hänen sydämensä.

Päivällisen aikana puhuivat he ensiksi musiikista. Devizesin
kasvatukseen ei musiikki ollut kuulunut, ja hän huomasi sen nyt.
Eräs hänen ystävänsä oli kuljetellut häntä konserteissa ja hän oli
saanut pianolan »ottaakseen asioista alustavasti selvän kotona».
Mutta Christina Albertan kasvatus oli myös jättänyt musiikin syrjään
eikä hän ollut vielä löytänyt sitä. Tämä aihe oli siis pian loppuun
käsitelty. Devizes koetti puhella hänelle maalauksesta, mutta sekään
ei erikoisemmin herättänyt hänen harrastustaan. Syntyi vähäinen
hiljaisuus. Devizes katseli häntä pöydän yli ja hymyili.

»Kysyisin teiltä mielelläni kaikenlaista, Christina Alberta», sanoi
hän, »jos saisin.»

Hän punastui — nolosti. »Kaikkea, mitä vain haluatte», sanoi hän sitten.

»Tavattomia kysymyksiä», sanoi Devizes. »Esimerkiksi: mitä noin yleensä
ajattelette, että teidän olisi tehtävä?»

Hän ymmärsi heti, mitä toinen tarkoitti. Mutta hän oli niin
valmistautumaton vastaamaan, että hän vältteli.

»Tehtäväkö!» sanoi hän voittaakseen aikaa. »Luulen, että haen
kadonnutta isääni.»

»Mutta mikä on yleinen tehtävänne? Mitä teette elämällänne? Minne
olette menossa?»

»Olen merellä», sanoi hän vihdoin. »Monet minun ikäisistäni ajelehtivat
samoin, luullakseni. Etenkin tytöt. Olette vanhempi kuin minä, minä
olen vasta alussa. En halua olla nenäkäs, mutta kykenettekö te paremmin
sanomaan, mihin te pyritte? Otaksukaapa» — hänen hiukan säikähtynyt
vakavuutensa vaihtui rohkeaan hymyyn, jota Devizes piti hyvin
miellyttävänä — »mitä te panette peliin?»

Hän jäi miettimään sitä. »Ihan puhdasta peliä», sanoi hän. »Sanon
kyllä. Ottakaa vielä oliiveja. Olen iloinen, kun pidätte oliiveista.
Minäkin pidän niistä. Siitä on kauan, kun kukaan on pyytänyt minua
tekemään selkoa itsestäni. Mikä minun pelini on? Se on suora kysymys.»

Mutta siihen ei nähtävästi ollut niinkään helppo vastata.

»Luulen, että on mentävä ihan oman filosofiansa pohjaan saakka», sanoi
hän. »Siitä tulee pitkä juttu. Mutta minähän tein ehdotuksen.»

Christina Alberta oli kovasti mielissään siitä, että hän niin
menestyksellisesti oli välttänyt toisen kuulusteluaikeet. Sen sijaan
että hänen itsensä olisi pitänyt selittää, sai hän tarkastella
toveriaan. Hän katseli häntä pöydällä olevien kukkien yli, ja
tarjoilijan oli nykäistävä häntä tahtoessaan tarjota hänelle fasaania.

»Enpä oikein tiedä, kuinka aloittaisin», sanoi hän. Oliko hän kuullut
pragmatismista? Kyllä. Hän oli kai lukenut enemmän sellaisista
asioista kuin Devizes itse. No niin, hän piti itseään jonkunlaisena
pragmatistina. Useimmat nykyaikaisesti ajattelevat, älykkäät ihmiset,
arveli hän, olivat pragmatisteja, sellaisena kuin hän sen käsitti.
Pragmatisteja? Sellaisena kuin hän sen käsitti? Devizes kohtasi tytön
silmät ja selitti. Siinä mielessä, selitti hän, ei kellään meistä ollut
täyttä käsitystä todellisuudesta, eikä kukaan milloinkaan ehkä pääsisi
pitemmälle kuin todellisuuden lähestymiseen. Se, mitä me käsitimme, oli
juuri niin paljon todellisuutta kuin saapui luoksemme, meidän hyvin
puutteellisten käsityskykyjemme kautta. »Tämä fasaani on oikein hyvin
valmistettua», keskeytti hän. »Meidän on myönnettävä sille kolmen
minuutin aselepo. Tuntuuko teistä, että puhun käsitettävästi? Epäilen
sitä hiukan.»

»Seuraan mukana sikäli kuin kykenen», sanoi Christina Alberta.

»Ehkäpä aloitin hiukan liian kaukaa.»

»Fasaani...»

»Palatakseni siis uskontunnustukseeni», sanoi hän kiireesti...
»Muistakaa, Christina Alberta, että teidän on sitten tehtävä
tunnustuksenne.»

»En ole yhtä määritelty kuin te», sanoi tyttö. »Varastan eräitä teidän
mielipiteitänne. Mutta jatkakaa... kertomustanne.»

»No niin, seuratkaa mukana, Christina Alberta. Minusta tuntuu, että
tulen yhtäkkiä epäröiväksi ja keskitetyksi yhtaikaa. En ole varma
siitä, mitä te tiedätte ja mitä ette. Jos sanon, että olen agnostikko
luontoon ja maailman kaikkeuteen nähden, ja kuinka se alkoi ja minne se
päättyy, niin jääkö siitä mitään teille?»

»Sitä minä juuri ajattelinkin», sanoi Christina Alberta.

»No niin.» Hän aloitti uudelleen, mutta joutui selittelyvaikeuksiin.
Jälkiruoka saapui keskeyttämään ja sallimaan uuden alun. Hän
levitteli psykologin näkökannan toisen silmien eteen, merkillisen
ja puoleensavetävän maailman. Devizes lausui ajatuksensa julki
sielunelämän ja ymmärryksen termeillä. Tyttö taas oli tottunut
kuulemaan kaiken ilmaistuna työn ja aineellisen välttämättömyyden
sanonnoilla. Elämä, sanoi hän, oli yhtenäistä, kaikki elämä oli
yhteenkuuluvaa. Hän koetti tehdä sen havainnolliseksi. Eräitten
alempien eläinten elämä oli tarkasti yksilöllistä, sisilisko,
esimerkiksi, oli pelkästään oma itsensä, oma itsensä vaistoissaan ja
haluissaan. Se ei saanut mitään opetusta, ei mitään perintätietoja,
se ei jättänyt mitään jälkeensä lajilleen. Mutta korkeampia eläimiä
opetettiin, kun ne olivat nuoria, ne oppivat ja opettivat muita ja
olivat yhteydessä kaikkien muiden kanssa. Ihmiset vielä enemmän kuin
eläimet. Ihminen oli keksinyt kuvakirjoituksen, puheen, puheen kautta
siirtyvän perintätiedon, tieteellisen työn jatkuvaisuuden. Rodulla oli
nyt oma yhteishenkensä, suuri ja kasvava tiedon ja selitysten aarre.

»Sellaiset ihmiset kuin me itse olemme juuri tämän virran osia.
Yksilöllisesti saamme osamme siitä, vastustamme sitä, muutamme sitä
hieman ja kuljemme mukana. Olemme vain ohimeneviä vaiheita tässä
suurentuvassa sielussa — joka saattaa olla, kaiken sen mukaan mitä
voimme varmuudella sanoa, kuolematon. Tuntuuko tämä teistä heprealta
tai tyhjänpäiväiseltä?»

»Ei», sanoi tyttö. »Luulen kyllä ymmärtäväni sen tarkoituksen.» Hän
katseli toisen lujia kasvoja. Hän ei ollenkaan puhunut hänelle kuin
korkeammalta, hän yritti vain ilmaista ajatuksensa niin hyvin kuin
suinkin saattoi. Hän piti tyttöä vertaisenaan. Ihan vertaisenaan.

Siinä oli hänen filosofiansa yleinen pohja. Nyt hän oli tulossa häntä
itseään koskeviin asioihin, sanoi hän. Hän näytti hyvin vakavalta
kahvikuppien ja tuhka-astian takana, kun ruokatavarat oli korjattu
pöydästä. Hän teki käsillään selitteleviä liikkeitä hänelle. Hän koetti
kaikin voimin ilmaista ajatuksensa niin selvästi kuin mahdollista. Hän
näki itsessään kaksi vaihetta, tai oikeastaan kaksi olemassaolon tasoa.
Yleisesti sanoen kaksi. Niillä oli kyllä siteitä ja välittäviä siltoja,
tietysti, mutta ne saattoi jättää syrjään, kun itse perusajatus oli
ilmaistava. Kaikkein ensiksi oli hänkin tuollainen vanha vaistomainen
yksilö, pelokas, ahnas, himokas, kateellinen, itsestään varma. Se
oli hänen alkuperäinen oma itsensä. Hänen oli otettava huomioon tuo
alkuperäinen itseytensä, sen vuoksi, että se kannatti koko hänen muuta
itseyttään, kuten ratsastajan täytyy pitää huolta siitä, että hänen
hevosellaan on kauroja. Syvemmällä olivat yhteiskunnalliset vaistot ja
taipumukset, jotka johtuivat perhe-elämästä. Tämä oli toinen itseys,
yhteiskunnallinen itseys. Ihminen, selitti hän, on olento, joka on
tullut yhä tietoisemmin yhteiskunnalliseksi viimeisten kahden- tai
kolmensadantuhannen vuoden aikana. Hän on pitentänyt elämäänsä, pitänyt
lapsiaan luonaan yhä kauemmin, laajentaen yhteisyyden tunnettaan
perheestä aina ryhmiin, heimoihin ja kansallisuuksiin saakka. Elämän
syvemmällä oleva yhtenäisyys alkoi tulla yhä selvemmäksi ja sai yhä
määrätympiä ilmauksia tämän ihmisen yhteiskunnallistumisen tapahtuessa.
Jonkun opettaminen, sanan oikeassa merkityksessä, oli samaa kuin
saattaa hänet yhä selvemmin huomaamaan tuo jatkuvaisuus. Tuon kiihkeän,
kuumeisen yksilön tärkeys väheni siten ehtimiseen. Kasvatus oli
itsensä alistamista suurempaan elämään, yhteiskunnalliseen itseyteen.
Alkuperäisen itseyden luonnolliset vaistot ja rajoitukset olivat
ristiriidassa tämän laajemman virran kanssa: kasvatus, hyvä kasvatus,
pyrki korjaamaan niitä.

»Tässä minä olen minä», sanoi Devizes, »sellaisena kuin me kaikki
olemme, sisäisen ristiriidan tilassa oleva olento: nopeammat,
tappavammat, kiivaammat vaistot ovat riidassa tyynempien, syvempien,
vähemmän kirkkaasti valaistujen, mutta lopullisesti syvempien kanssa,
jotka ajavat meitä kohti kuolemattomia tarkoituksia. Ja minä olen —
kuinka sen nyt sanoisinkaan? — minä omalta kohdaltani olen, parhaitten
voimieni mukaan, noitten syvempien vaistojen puolella. Taipumukseni,
mielenlaatuni ja tilaisuus ovat vieneet minut ammattimaisesti
psykologiaan. Teen työtä lisätäkseni inhimillisen tiedon paljoutta ja
sielun toiminnan ymmärtämistä. Teen työtä valistusta varten. Erikoinen
tehtäväni on tutkia ja parantaa sairastuneen mielen häiriöitä. Koetan
selvittää niitä pulmistaan, yksinkertaistuttaa niitä ja valaista
niitä. Ja ennen kaikkea minä koetan oppia niistä. Haen heidän
hätänsä, sielullista tai fyysillistä syytä. Koetan saada kaiken ilmi
niin selvästi ja helppotajuisesti kuin suinkin, ja koko ajan teen
huomioita ja opin. Se on minun tehtäväni. Se on päämääräni. Se antaa
minulle elämäni yleiset suuntaviivat. Koetan alistaa kaiken puhtaasti
yksilöllisen olemassaoloni aiheen tähän tarkoitukseen. En kuitenkaan
aina. Apina-minäni pääsee joskus irti ja kirkuu katoilla. Ja joskus se
on hyvää seuraa ja virkistystä työn rasituksessa. Turhamaisuudella ja
itsetyytyväisyydellä on omat puolensa. Mutta nyt ei apinasta ole väliä.
En halua tulla huomattavaksi henkilöksi, tahdon vain olla oleellinen
osa elämässä. Siinä on varsinainen uskontunnustukseni. Tahdon olla
sellainen pyörä koneistossa, jota sanotaan asiantuntijaksi sielutieteen
alalla. Niin hyvä pyörä kuin sellainen saattaa olla. Siinä se, mihin
yleensä sanoen pyrin, Christina Alberta. Siinä se, mitä ajattelen
olevani.»

»Niin», sanoi Christina Alberta miettien syvästi. »Tietysti minä
en osaa laatia sellaista selontekoa kuin te. Teidän systeeminne on
varmasti täydellinen.»

»Ja valmis», sanoi Devizes. »Kertokaa nyt oma tarinanne omalla
tavallanne. Teidän iällänne pitäisi kaikkien vakaumustenne juosta
avoimiin kysymyksiin.»

»Enpä oikein luule, että voin kertoa teille mitään tarinaa.»

»Koettakaa vain parastanne. Se on vain suoraa peliä.»

»Niin on.»

Syntyi vähäinen hiljaisuus.

»On ihmeellistä puhua teille tällä tavalla», sanoi Christina Alberta.
»On ihmeellistä, kun voi puhua kelle hyvänsä tällä tavalla.»

»Tunnen, että te ja minä olemme ymmärtäneet toisemme.»

Hän katseli hetken toisen totisia silmiä. Hänessä häilähti kuin
liikutuksen aalto. Hän ei voinut puhua. Hän ojensi vain kätensä
koskettaakseen Devizesin kättä, ja hetken olivat heidän kätensä
yhtyneinä.


13.

Christina Alberta pääsi uskontunnustukseensa vasta atelierissä heidän
palattuaan sinne ja päästettyään seuranaisen kotiin. Sielläkään he
eivät järjestäneet asiaa aivan heti. Devizes käveli edestakaisin ja
katseli Haroldin piirroksia, ja Christina Alberta ajatteli, että
hän noista piirroksista johti Haroldin luonteen hyvin merkillisellä
tavalla. Hän oli utelias tietämään, minkälainen Fay oli. »Minkänäköinen
on rva Crumb?» kysyi hän. »Näyttäkää minulle jotakin hänestä,
sellaista, joka kuvaa häntä.»

Christina Albertasta oli hyvin mieluista ajatella, että hän oli
hieman arka hänen seurassaan. Hän tunsi, että se merkitsi hänen
tasa-arvoisuutensa tunnustamista. Devizes kunnioitti häntä, ja se oli
Christina Albertasta hyvin tärkeää.

Lopulta hän joutui ankkuriin hilpeästi maalattuun nojatuoliin
kaasu-uunin ääreen, ja kun Christina Alberta oli jonkun aikaa
kierrellyt huonetta, tuli hänkin sinne ja seisoi uunin edessä
hyvin muodostuneet jalat hajallaan ja kädet selän takana asennossa
joka olisi loukannut kaikkia hänen naispuolisia edeltäjiään monen
sukupolven aikana. Mutta se ei loukannut Devizesiä, joka piti häntä yhä
kiintoisampana katseltavana istuessaan siinä mukavasti ja seuratessaan
hänen liikkeitään elävästi ihaillen. Useimmat meistä tottuvat
asteettain tyttäriinsä. He kasvavat ja me kannamme ihailuamme heitä
kohtaan niinkuin Milo kantoi härkää, eikä ole kovinkaan tavallista,
että mies yhtäkkiä saa tyttären, joka heti on yhdenkolmatta ikäinen.

Tyttö sanoi, ettei hänessä ollut paljoakaan metafysiikkaa: hän oli
materialisti.

»Ei rukouksia äidin polvilla? Isän tai äidin opettamaa uskontoa?
Rukouksia ja opetusta koulussa, kirkossa tai kappelissa?»

»Se kaikki huuhtoutui pois ja haihtui, niin pian kuin se tuli
säännölliseksi.»

»Ettekö ole pelännyt helvettiäkään? Suurin osa minun sukupolveani on
kokenut helvetin pelon.»

»En jälkeäkään siitä», sanoi Uusi Aika.

»Mutta lienette kuitenkin kaivannut Jumalaa öisin?»

Christina Alberta ei vastannut heti. »Olen kyllä», sanoi hän. »Se tulee
joskus. En tiedä, onko se hyvin tärkeää, vai ihan merkityksetöntä?»

»Se on osa», sanoi Devizes hitaasti, »jostakin, mikä pohjautuu haluun
olla enemmän kuin pelkkä maan matonen — alhaisuuden pelosta ja sen
sellaisesta.»

»Niin. Tiedättekö enemmän siitä?»

Omituista kyllä ei hän vastannut siihen. »Ja minkälaisiksi te käsitätte
suhteenne ihmisiin ja eläimiin ja tähtiin? Minkälainen velvoituksen
tunne teillä on? Minkälaiseksi ajattelette tien, jota teidän on
kuljettava?»

»Hm», sanoi Christina Alberta. Hän arveli olevansa kommunisti, selitti
hän, vaikka hän ei kuulunutkaan puolueeseen. Mutta hän tunsi eräitä
nuoria ihmisiä, jotka kuuluivat puolueeseenkin. Hän esitti eräitä
liikkeen ponsilauseita: »historian materialistisen käsittämisen» ja
niin edespäin. Devizes sanoi, että hän ei oikein kyennyt käsittämään,
ja teki kerrassaan harmillisia kysymyksiä, vain kiusallaan, arveli
tyttö. Hän ei aluksi huomannut, kuinka kaukana toisistaan heidän
sanontatapansa oli. Heidän jatkaessaan keskusteluaan kävi se yhä
selvemmäksi. Devizesillä ei näyttänyt olevan sanottavana mitään
hyvää kommunistisista teorioista, sillä sehän ei suinkaan tarkalleen
vastannut hänen omaa ajatustaan olla osana suuremmasta elävästä
kokonaisuudesta, vaikka hänellä silti ei ollut kovin pahaa sanottavaa
käytännöllisestä kommunismista. Marxilainen kommunismi, sanoi hän, ei
ollut ollenkaan mikään rakentava liike, vaan päinvastoin hajoittava.
sillä ei ollut mitään aatetta, ei mitään suunnitelmaa. Christina
Albertan täytyi asettua puolustavalle kannalle. »Innostus oikeaa
kommunistista valtiota kohtaan», lausuili hän melkein virallisella
äänellä, »on melkein yhtä tärkeä kuin kysymys kommunistisen taktiikan
käyttämisestä mädänneessä yhteiskunnassa.» Sillä lailla puhuivat hänen
nuoret, puolueeseen kuuluvat ystävänsä. Mutta kun hän tällä tavalla
puhui hänelle, ei se näyttänyt kovinkaan vaikuttavalta. Hän ei tyytynyt
vain lauseparsiin. Hän tahtoi tietää, mitä hän tarkoitti mädäntyneellä
yhteiskunnalla, oliko milloinkaan ollut yhteiskuntaa, joka ei itse
asiassa olisi ollut turmeltunut, tai yhtä hyvin nousun asteella,
minkälainen hyvä taktiikka oli, jollei se ollut suhteessa strategiaan,
ja saattoiko olla olemassa mitään strategiaa ilman selvää sodan
päämäärää? Tyttö vastaili pikemminkin kiivaasti kuin vaikuttavasti, ja
heidän keskinäinen suhteensa muuttui väitteleväksi.

Hän tutki heidän mielipiteittensä erilaisuutta. Hänelle merkitsi
kommunismi uutta henkeä, tieteellistä henkeä, joka järjestäisi maailman
uudelleen kollektiivisten, tieteellisten suuntaviivojen mukaan, mutta
koko kommunistisen puolueen luonne oli nykyajan määräämä. Siihen
oli sekaantunut nyt olevien yhteiskunnallisten luokkien tunteita
ja ajatuksia köyhälistön luonnollisen katkeruuden rinnalla. Siinä
piili epätoivoisten, otteestaan epävarmojen ihmisten kiukkuista
dogmatismia. Se saattaisi tarvita enemmän luovaa itsensäunohtamisen
intohimoa. Monet kommunistit, sanoi hän, olivat vain kääntyneitä
kapitalisteja, kapitaalittomia egoisteja. He kaipasivat kostoa ja
omaisuuden luovutusta, ja kun he olisivat saaneet sen suoritetuksi, ei
heille jäisi muuta kuin yhteiskunnallinen raunio, ja kaikki olisi taas
alettava alusta. He olivat epäluuloisia ja tietämättömiä, koska heiltä
puuttui sisäinen varmuus. He eivät luottaneet parhaisiin ystäviinsä,
omiin johtajiinsa, tiedemiehiin, sellaisiin kuin Keynes ja Soddy.

»Keyneskö kommunisti!» huudahti Christina Alberta pilkallisesti.
»Hänhän ei hyväksy ensimmäistä tieteellistä luokkasodan periaatetta.»

»Se ei tunnukaan oikein tosiasialta — ei lainkaan perustavalta
tieteelliseltä tosiasialta», vastasi Devizes. »Keynes rakentaa hitaasti
tieteellisesti järjestettyä arvojen vaihdon menetelmää. Useimmat
ystävistänne Venäjällä eivät näytä kykenevän tajuamaan, että mikään
sellainen on tarpeellistakaan.»

»Tajuavatpa.»

»Ovatko he osoittaneet sen?»

»Mitä te tiedätte Venäjän bolshevikeista?»

»Entä te? Tehän näette vain ne etiketit, joilla ihmiset merkitsevät
itsensä. Ei ole mitään oikeaa ilman punaista nimikilpeä — ja kaikki on
oikeaa, jos se on paikoillaan.»

Tyttö sanoi, että toinen suhtautui asioihin »porvarilliselta» kannalta,
ja Devizes nauroi hilpeästi hänen yhteiskunnalliselle luokittelulleen.
Englannissa ei ole mitään porvareita, sanoi hän. Hän koetti käyttää
eräitä kyynillisyyksiä ja ivaa liikkeen varastosta, mutta häneltä
puuttui merkillisessä määrässä vakuuttava kyky. Hänen oli helppoa
arvostella, sanoi tyttö, koska hän eli pääomansa koroilla.

»Niin, se tekisi arvostelun helpommaksi», hymyili Devizes, »mutta
oikeastaan elän ansioistani.»

»Mutta teillä on korkoa tuottavaa pääomaa.»

»Jonkun verran, mutta en elä siitä.»

He olivat joksikin aikaa tyhjentäneet riidanalaisen kysymyksen. Kaiken
kaikkiaan, tuumi tyttö, ei hän ollut niinkään huonosti suoriutunut
ottelusta, kun ottaa huomioon hänen ikänsä ja asemansa. Hetkellinen
väittelyn kiivaus haihtui. He siirtyivät lähempiin asioihin, jotka
koskivat heitä kumpaakin, kysymykseen, mitä hänen oli tehtävä
elämästään.


14.

»Me edistymme, Christina Alberta», sanoi Devizes, »mutta yleinen laki
on sellainen, että naisen elämän suunnan määrää hyvin suuressa määrässä
kappaleen miehisen päähenkilön luonne ja toiminta. Onko teillä ollut
mitään mahdollisuutta olla rakastunut tähän mennessä?»

Tytön mieli teki kertoa hänelle koko totuus itsestään, mutta eräitä
asioita ei voi kertoa. Hän epäröi ja punastui kovasti. »Nykyään»,
aloitti hän, mutta pysähtyi siihen. »Minulla on hiukan mielikuvitusta.
Olen kierrellyt kaikkialla Lontoossa. Kuvittelen ehkä...»

Hänen silmänsä olivat hetken hyvin kysyvät, mutta eivät epäystävälliset.

»Olen rakastanut — tavallani», myönsi hän.

Hän nyökkäsi vaikuttaen siltä kuin hän käsittäisi kaiken pelottavan
hyvin.

»En halua viettää elämääni suhteessa johonkin mieheen», selitti hän.

»Lahjakkaat tytöt eivät milloinkaan tee sitä. Yhtä vähän kuin etevät
nuoret miehet haluavat kuluttaa elämänsä ihailemalla jumalaisolentoa.»

»Missään tapauksessa en minä käsitä, että minusta voisi tulla
jonkunmoinen lapsia tuottava taloudenhoitajatar», sanoi tyttö.

»Ei, vaikka menisitte naimisiinkin. En uskonutkaan, että kuuluisitte
siihen ryhmään. Mutta jos aiotte hylätä tuon mukavan keinon — sillä se
on mukava keino, huolimatta siitä, mitä ihmiset sanovat — jos aiotte
tulla itsenäiseksi kansalaiseksi samassa merkityksessä kuin mies, niin
silloin otatte tehtäväksenne miehen työtkin, Christina Alberta. Ei jää
aikaa kuljeksia ympäriinsä ja vain näyttää kauniilta.»

»Mitä te sillä tarkoitatte?» kysyi tyttö.

»Niin, arvelen vain, ettette te sovi siihenkään. Ja siinä tapauksessa
tarvitsisitte enemmän oppiakin. Olette etevä, mutta tietonne ovat myös
hiukan hajanaiset.»

»Olen kyllin hyvä ottaakseni paikan. Ja sitten opiskelen.»

»Opiskella!» hän sanoi. »Sehän veisi teiltä yksinään kaiken ajan.
Mieluummin toivoisin meidän sopivan siitä, että opiskelisitte
yliopistossa kaksi tai kolme vuotta enemmän. Teidän ei tarvitse
huolehtia mahdollisuuksista ja varoista. Te ja minä olemme samaa
ryhmää — ryhmää, johon kuuluu vain kaksi — ja minä olen päällikkö.
Autan teidät läpi niinkuin olisitte poikani. Ja nyt, minkälaista
työtä haluatte? Lakitiedettä? Lääketiedettä? Yleistä opiskelua
sanomalehtityötä tai liikealaa varten? Ovet ovat nykyään avoinna
naisille — uusia ovia joka päivä.»

Tähän Christina Albertalla oli hiukan enemmän sanottavaa. Hän oli
ajatellut näitä asioita. Hän halusi tietää jotakin elämästä ja
maailmasta yleensä. Saisikohan tutkia vuoden fysikaalisia tieteitä,
pääasiallisesti biologiaa ja geologiaa ja sitten antropologiaa? Olisiko
se mahdollista? Ja sitten, jos hän kelpaisi lääketieteelliseen työhön,
toinen vuosi psykiatriaa taikka politiikkaa tai yleishygieniaa? »Se
kuulostaa vaateliaalta», sanoi hän.

»Vaateliaalta! Sehän on kokonainen tietosanakirja yhdessä vuodessa.»

»Mutta haluan tietää jotain kaikista näistä asioista.»

»Luonnollisesti.»

»Saisinko pitemmänkin ajan?»

»Siihen täytyisi käyttää pitempi aika.»

»Mutta tuntuu siltä kuin pyytäisin liikaa.»

»Ei suinkaan, jos te olisitte housuissa. Olemme päättäneet olla
ottamatta huomioon sukupuoltanne siihen saakka. Miksi te olisitte
vaatelias?»

»Luuletteko, että voisin tehdä tieteellistä työtä, sitten, niinkuin
tekin teette?»

»Miksikä ette?»

»Tällainen tyttökö?»

»Teissä on samaa ainesta kuin minussakin, Christina Alberta.»

»Luuletteko, että minä kerran... että minä kykenisin työskentelemään
teidän kanssanne?»

»Sukulaissielujen tulee noudattaa sukulaissuuntia», sanoi hän
tunnustaen täydellisesti heidän sukulaissuhteensa. »Miksikä ei?»

Tyttö seisoi katsellen, häntä silmissään tumma kiihko, ja Devizesillä
oli hetkellinen tunne siitä, mitä kaikkea hän voisi olla tytölle. Tämä
oli reipas, nokkela ja kunnianhimoinen. Ihmeellinen elämä liittyisi
tyhjyydestä nousten hänen omaansa. Ja tyttö arveli, että tuosta
läheisestä suhteesta kasvaisi, niinkuin saattoikin kasvaa, jotakin
hyvin suurta ja syvää heille molemmille.

Äkillisesti aihetta muuttaen alkoi Devizes puhua erotuksesta mies- ja
naisylioppilaiden välillä työntekijöinä. »Te ette milloinkaan kulje
miesten rinnalla, te vapaat naiset, niin että älkää odottako sitä.
Teidän on työskenneltävä uralla, joka vie samaan, mutta on muuten
erilainen, erilainen perusteita myöten.» Hän selitti, että miehen koko
rakenteessa oli toisia ominaisuuksia kuin naisen, ja päinvastoin, ihan
lihasainekseen ja hermosäikeisiin saakka. On tuleva aika, jolloin
me voimme panna veripisaran tai nahkapalasen mikroskoopin alle,
lisätä jonkun voimakkaan reagentin ja sanoa, mitä sukupuolta se on.
»Mies panee vastaan», sanoi hän. »Miehen kanssa ei voi neuvotella.
Hänellä on suurempi psyykillinen ja fyysillinen säilymiskyky. Hän
pysyy suunnassaan. Verrattuina naisiin ovat miehet itsepäisempiä ja
tyhmempiä. Verrattuina miehiin ovat naiset näppärämpiä ja hupsumpia. Ne
eroavat toisistaan yhtä paljon kuin naskali ja neula.»

Hän kertoi omista opiskeluvuosistaan, jolloin lääketiedettä opiskelevat
naiset olivat uusia tunkeilijoita, ja siitä siirtyi hän isänsä
ennakkoluuloihin, kuinka isä kohteli hänen äitiään, ja poikavuosiinsa.
Nyt he uskoivat toisilleen pettymyksiään ja mielikuviaan lapsina. Tyttö
unohti puheensa kiivaudessa, kuinka paljon vanhempi ja kokeneempi
toinen oli. Devizes kertoi hänelle itsestään, koska hän tunnusti
toisen oikeuden tietää mahdollisimman paljon hänestä. Hän kuunteli
ystävällisen hartaasti kaikkea, mitä hän halusi kertoa hänelle
isästään, itsestään, vaikutelmistaan ja harvoista seikkailuistaan
maalta kotoisin olevana ylioppilaana Lontoossa. He olivat yhtä
ihastuneina Paul Lambonen lapsellisiin mahdottomuuksiin. Tytön mieleen
juolahti tarjota Devizesille juotavaa. Crumbit olivat jättäneet sinne
pullon olutta ja kivennäisvettä. Mutta Devizes pyysi häntä keittämään
teetä ja auttoi itse hänen puuhaillessaan kattilan ääressä. Heidän
ystävyytensä tuli rikkaammaksi ja syvemmäksi heidän puhellessaan. Hän
ei ollut milloinkaan kohdannut niin tuttavallista ja sydämellistä
ystävällisyyttä kuin nyt. Hänellä oli ennenkin ollut ystäviä, mutta ei
tällaista ystävyyttä, hänellä oli ollut sulhanen, mutta ei milloinkaan
tällaista läheisyyden tunnetta.

Kello oli yksi, kun he erosivat.

Puhelu oli hidastunut. Hän istui hiljaa hetken verran. »Minun täytyy
mennä», sanoi hän ja nousi. He seisoivat vastatusten ja tuntui kuin
heiltä olisivat puuttuneet hyvästelysanat.

»On ollut ihmeellistä puhella teidän kanssanne», sanoi tyttö.

»On suurenmoista, että olen löytänyt teidät.»

Taas hiljaisuus. »Se on hyvin tärkeää minulle», sanoi Christina Alberta
hiljaa.

»Juttelemme — hyvin usein», sanoi toinen.

Hän tahtoi sinutella Christina Albertaa, mutta merkillinen ujous esti
häntä. Ja tyttö huomasi sen.

Hän seisoi suorana hänen edessään eteisessä puna poskilla ja silmissä
hehku, ja Devizes ihmetteli, miksei hän ollut huomannut hänen
kauneuttaan alusta alkaen.

»Näkemiin joksikin ajaksi», sanoi hän, hymyili hänelle totisesti,
tarttui hänen käteensä ja piteli sitä hetkisen omassaan.

»Hyvää yötä», sanoi tyttö epäröiden hetken. Sitten hän avasi vihreän
oven hänelle ja katseli, kun hän kulki poispäin pitkin tallien
vierustaa.

Kadun kulmassa hän kääntyi ja heilutti kättään ennen katoamistaan.
»Hyvää yötä», kuiskasi tyttö säpsähtäen ja katsellen ympärilleen,
ikäänkuin olisi pelännyt, että joku olisi kuullut hänen ilmaisemattomat
ajatuksensa.

Isä. Hänen isänsä.

Niin siis saattaa jäädä seisomaan posket hehkuvina, kun oikea isä
lähtee.

Hänen lähtiessään Christina Alberta oli jännittynyt kuin viulun kieli,
jolla jousi pysyy liikkumattomana. Mutta sitä isää, joka ei ollut hänen
isänsä, olisi hän nyt syleillyt ja suudellut.



Toinen luku.

KUINKA BOBBY VARASTI HULLUN MIEHEN.


1.

Mies saattaa olla asiantuntija sielutieteen alalla, mutta kuitenkin
kykenemätön seuraamaan salapoliisin tutkimuksen kaikkein selvimpiäkin
viittauksia. Cummerdown Hillin ylilääkäri oli epäillyt hetken, oliko
Sargonin luona käyneen vieraan nimi Widgery. Hänen mielestään se oli
kuin Goodchild. Mutta koska Christina Albertan maailmassa ei ollut
mitään tunnettua Goodchildia, ei hän eikä Devizes ollut vaivautunut
tarkemmin harkitsemaan tätä satunnaista merkillisyyttä. He eivät
myöskään olleet miettineet, minkä vuoksi Widgery olisi uudistanut
käyntinsä serkkunsa luona. Hän ei ollut sitä tehnytkään. Paljon
nuorempi mies oli käynyt Sargonin luona torstaina ja oli valheellisesti
selvittänyt olevansa Sargonin sisarenpoika ja ilmoittanut nimekseen
Robin Goodchild. Hänen oikea nimensä oli Robert Roothing. Ja hän oli
saapunut yksinomaisessa tarkoituksessa vapauttaa Sargon hoitolasta niin
pian kuin suinkin, koska hän ei voinut sietää ajatusta, että hän jäisi
sinne.

Olosuhteet olivat lisänneet Bobbyn luontaista taipumusta tuntea
vastenmielisyyttä kaikkea ihmisten pakollista eristämistä vastaan.
Hänen äitinsä, kaunis, tumma olento, suuren, vaalean, välinpitämättömän
tilanomistajan vaimo, oli kuollut hänen ollessaan kaksitoistavuotias,
ja hänet oli uskottu äreän, vanhanaikuisen tädin hoitoon — josta
kaappi oli mainio kasvatusväline. Kun tämä huomasi, että kaappiin
sulkeminen todella kidutti poikaa, koetti hän poistaa tämän
pelkuruuden käyttämällä kaappia hyvin runsaskätisesti, silloinkin
kun Robert ei ollut tehnyt mitään pahaa. Hän joutui kouluun, jossa
kuria pidettiin yllä karsserilla. Sota vei hänen isänsä, joka kuoli
äkkiä liikarasitukseen ilmalaivoja ampuvan patterin komentajana
erään ilmahyökkäyksen aikana, ja sota vei Bobbynkin vaivalloisille
sotaretkille Mesopotamiaan ja Kut el Amaran saarroksesta hyvin
epämiellyttävään turkkilaiseen vankilaan. Hänestä olisi kai joka
tapauksessa tullut mies, jolla oli hyvin voimakas vapaudenhalu, mutta
nyt hän vihasi häkkejä siinä määrin, että tahtoi päästää vapauteen
kanarialinnutkin. Hänestä olivat rauta-aidat puistojen ympärillä
vastenmielisiä aivankuin aatteellisista syistä, ja hän kirjoitti
artikkeleita niitä vastaan Wilkinsin Viikkolehteen ja muuanne vaatien
puistojen vapauttamista, eikä hän matkustanut milloinkaan junassa, jos
suinkin saattoi olla matkustamatta, sen suljetun alueen vihan vuoksi,
joka valtasi hänet rautatievaunussa. Hän ajoi mieluimmin polkupyörällä,
paitsi pilkillä matkoilla, jolloin hän lainasi Billyn moottoripyörän.
Hän teki parhaansa, ettei hänen mieltymyksensä avoimeen ja vapaaseen
tulisi liian silmäänpistäväksi taikka haitalliseksi muille ihmisille,
mutta Billy ja Tessy ymmärsivät häntä ja tekivät parhaansa ollakseen
hänelle mieliksi siinäkin suhteessa.

Mutta Bobbyn ei tarvinnut taistella ainoastaan claustrophobiaa vastaan.
Hänessä piili myös sisäinen ristiriita, joka ilmeni tahdottomuutena
ryhtyä toimintaan monissa tapauksissa, ja hän uskoi sen kehittyneen
hänen sodanaikaisista kokemuksistaan. Joskus se tuntui hänestä vain
velttoudelta, joskus suorastaan pelkältä pelkuruudelta. Hän ei osannut
selittää sitä. Hänellä oli kalvavana muistona eräs julmuuden tapaus
vankileirin ajoilta, jolloin hän oli läsnä tekemättä mitään. Hän
saattoi joskus herätä kello kolmen vaiheilla aamulla ja sanoa ääneen
itsekseen: »Olin läsnä enkä tehnyt mitään. Hyvä Jumala. Hyvä Jumala.»
Ja joskus saattoi hän kävellä edestakaisin työhuoneessaan toistellen:
»Käy toimeen, sinä vetelehtijä, sinä piilotteleva jänis! Ulos
toimimaan!» Siitä huolimatta hän hoiti jokapäiväiset tehtävänsä ja teki
sitä, mitä käsille sattui. »Täti Susannana» hän oli mainio, väsymätön,
terävä, todella avulias. Wilkinsin Viikkolehti oli ylpeä hänestä. Hän
oli koko lehden tuki ja turva.

Ja nyt oli tämä Sargonin juttu saattanut hänet hyvin vaikeaan
asemaan, kun hän samalla kertaa halusi vapauttaa pienen miehen, joka
oli vaikuttanut merkillisen syvästi hänen mielikuvitukseensa ja
tunteisiinsa, ja tunsi tarkoin ne tavattomat voimat, joita vastaan
hänen tulisi nousta, jos halusi jollakin lailla auttaa Sargonia.
Vasta taisteluaan ankarasti itsensä kanssa, kykeni hän menemään
poliisin luo ja käymään Giffordkadun tarkastusasemalla. Hän pelkäsi
epämiellyttäviä kysymyksiä, ja ennen kaikkea sitä, että hänet
pidätettäisiin. Tarkastusasema oli inhottava paikka, jossa oli korkeat
muurit, kivitetty piha ja joka vaikutti yleensä synkästi eristetyltä
ulkomaailmasta. Suurimman osan päivää Giffordkadulla käyntinsä jälkeen
hän epäröi, ryhtyisikö hän mihinkään muuhun.

»Bobby on kovin murheellinen», kertoi Susan Tessylle. »Hän on ihan
hölmö. Istuu vain ja sanoo ’oo’, niinkuin miettisi jotakin. Mitä
ihmeitä hän tuumaa? Hän sanoi, että minun pitää taas mennä alas, niin
olen kiltti... Hän tarkoitti sitä... Sanoi niin ... Työnsi minut pois.
En minä enää milloinkaan tykkää Bobbysta.»

Suuri suru. Kyyneleitä virtanaan. Tessy oli suuresti myötämielinen.

Mutta juotuaan teetä oli Bobby paremmalla päällä, piirteli Susannalle
Nukku-Matin kuvia, tuli alas, istuutui hänen vuoteensa viereen ja
jutteli Susannan uneen niinkuin ennenkin, ja Tessykin huomasi, että
suurin osa Hobbyn murheesta oli ohi.

Illallista syödessä Bobby selitti suunnitelmaansa.

»Aion mennä huomenna Cummerdown Hilliin», sanoi hän muitta mutkitta.

»Sargoniako katsomaan?» kysyi Tessy ymmärtäväisesti.

»Jos vain pääsen. Mutta nyt ei kai ole käyntipäivä. Se on torstai. Aion
vain katsella ympärilleni.»

Billy kohotteli kulmiaan ja ojentautui ottamaan voita.

»Mutta...» sanoi Tessy ja keskeytti lyhyeen.

»Niin?» sanoi Bobby.

»Et sinä pääse häntä tapaamaan. Et tiedä nimeä, jota hän käyttää.»

»Häntä sanotaan kai hra Sargoniksi», arveli Billy.

»Hänen nimensä on Preemby. Hän on pesuliikkeen omistaja. Sen ne
kertoivat minulle tarkastusasemalla. Hänen sukulaisensa tahtovat pitää
häntä mielisairaalassa. En voi sietää sitä ajatusta», lisäsi hän lyhyen
hiljaisuuden jälkeen.

»En voi seurata ajatustasi», sanoi Billy.

»Tuo soma pieni mieskö tehtäisiin hulluksi! Hän oli kuin pieni,
sinisilmäinen lintu. Korkeat muurit. Isoja, kömpelöitä vartioita.
Sargon, kuninkaitten kuningas... Minun täytyy tehdä jotakin siinä,
taikka halkean.»

Hän näytti äkkiä heikolta ja epätoivoiselta. Tessy mietti. »Sinun on
parasta mennä», sanoi hän.

»Mutta mitä hyvää siitä on?» kysyi Billy, mutta vaikeni Tessyn
katsahdettua häneen.

»Voitko lainata minulle vanhaa moottoripyörääsi sivuvaunuineen? Ethän
tarvitse sitä tällä viikolla.»

»Voithan ottaa sivuvaunun pois», sanoi Billy.

»Saatan tarvita sitä», sanoi Bobby.

»Luuletko!» sanoi Billy.

Bobby oli lähempänä räjähtämistä kuin milloinkaan.

»Älä välitä siitä, mitä minä tarkoitan. Sanoinhan, että menen
Cummerdowniin katsomaan, minkälainen paikka se on. Olen epäilemättä
hupsu aasi, mutta en voi olla menemättä sinne. Tuolla pienellä mies
paralla ei ole ketään ystäviä. Hänen oma perheensä on ollut apuna hänen
pidättämisessään. Perheet saattavat olla sellaisia. Tämä on pirullinen
maailma. Minun täytyy tehdä jotakin. Vaikkapa vain säikyttäisin heitä.
Jos jään tänne vielä päiväksi, saatan ruveta lyömään Susannea.»

»Jonkun pitäisikin kurittaa häntä», sanoi Billy.

»Jos hän vain pysyy ulkona kaksi viikkoa, niin on kaikki selvää.»

»Onko hän silloin vapaa?» kysyi Tessy.

»Hänet on ainakin uudelleen todistettava hulluksi», sanoi Bobby.


2.

Bobby huomasi, että Cummerdownin kylä on lähes kahden mailin päässä
hoitolasta ja että se toimii menestyksellisesti siihen suuntaan, että
sillä olisi hoitolan kanssa mahdollisimman vähän tekemistä. Se piilee
puitten takana juuri Asfordista Hastingsiin vievän maantien varrella,
ja siellä on yksi ainoa ahdas majatalo, jossa Bobby sai surkean
makuuhuoneen ja sai panna moottoripyöränsä sivuvaunuineen avonaiseen
vajaan, jossa ennestään oli kahdet rattaat, Ford ja kanakarja. Oli
vielä aikaista, ja kun Bobby oli riisunut vanhan selkäreppunsa,
jossa hänellä oli tarvetavaransa, lähti hän kävelykeppi kädessään ja
hajamielinen ilme kasvoillaan tutkimaan hoitolaa ja valmistelemaan
suunnitelmiaan Sargonin vapauttamiseksi. Suloista syysilmaa kesti yhä.
Miellyttävä polku, jota hän seurasi päätielle päästäkseen, oli täynnä
vihreitä ja kellastuneita pähkinäpuun lehtiä ja sen vierellä kasvavat
puut viheriöitsivät auringossa. Päivä oli rauhoittava. Se rohkaisi
häntä. Se valtasi hänet ystävällisellä kirkkaudellaan ja hänestä tuntui
siltä, että hullujen pelastaminen hoitolasta oli tehtävä, jolle aurinko
saattoi paistaa ja jota luonto saattoi tervehtiä.

Lontoosta pääseminen oli kysynyt suuria ponnistuksia. Hänestä oli
tuntunut siltä kuin hän olisi pieni hyttynen, joka lähtisi pistämään
taistelunhaluista maailmaa. Kiivaassa liikenteessä Croydonilla hän oli
jo puoleksi taipuvainen palaamaan, mutta hän tunsi, ettei hän voisi
katsoa Tessyä silmiin, ennenkuin olisi kärsinyt lopullisen tappion. Oli
miellyttävää tuntea, kuinka itseluottamus nousi hänen lähestyessään
yrityksen paikkaa. Hän tunsi olevansa paljon enemmän niitten voimien
tasalla, joitten kimppuun hän hyökkäsi. Mitä olivat oikeastaan lait
ja määräykset muuta kuin ihmisten, samanlaisten kuin hän, laatimia
säännöksiä? Mitä olivat vankilan muurit muuta kuin laiskojen muurarien
ja viekkaiden urakoitsijoiden hitaasti laatimia rakennuksia? Vartiat
ja hoitajat, ylilääkärit ja muut, joita hän aikoi petkuttaa, olivat
yhtä erehtyviä kuin hän itsekin. Ja itse asia, tuon harmittoman, pienen
intoilijan pidättäminen, tuo pelottava vankeus, oli tärkeä ja loukkaava
luonteeltaan. Sitä vastaan oli taisteltava. Maailma olisi sietämätön,
jollei sellaisia vastaan taisteltaisi.

Tämä maailma oli kummallinen! Kuinka kauniita olivatkaan nuo puitten
rungot, millainen loiste ilmassa, ja kuinka miellyttävästi kävelijän
jalka rapisikaan noissa lehdissä! Mutta kaikki se oli sivullista.
Elämän oikea tehtävä oli taistelu huonoutta vastaan.

Hän tuli ulos puitten alta, näki laajojen niittyjen leviävän edessään
ja hoitolan rajoitetut rakennukset leveine, alastomine ympäristöineen
ja muureineen, jotka loukkasivat silmää. Tämä oli hänen päämääränsä.
Jossakin tuossa paikassa oli Sargon, ja hänet oli vapautettava.

Hän istuutui sopivalle kivelle, katseli raskasta rakennusryhmää ja
koetti laatia suunnitelmaa. Tuo keskellä oleva valkoinen rakennus
oli kuin rappeutunut kuningas Yrjön aikuinen yksityistalo. Se oli
kai koko laitoksen ydin. Sen lähellä näkyi kaksi heinää niittävää
miestä — ehkäpä potilaita. Muurit ja ristikot tien puolella näyttivät
voittamattomilta. Siellä oli kaksi kolkon näköistä ovenvartian
komeroa, joissa epäilemättä piili itsepäinen vartia, ja kaksi
rautaporttia, joista toinen oli avoinna. Vaunut tulivat ulos sieltä,
huonekalukauppiaan vaunut. Kerran kiintyi Bobbyn ajatus siihen, että
hänkin esiintyisi kauppiaana, joka jättäisi laitokseen kääröjä tai
kokonaisen korin tavaraa... Sillä tiellä oli paljon vaikeuksia.

»Mutta miksi suora hyökkäys?» sanoi Bobby kuin jotain keksien. Alue
laskeutui taaksepäin. Hän tahtoi tutkia, mitä takana oli. Jos hän
menisi oikealle pitkin avonaista tietä, pääsisi hän ehkä kukkulalle,
josta näkisi koko parantolan alueen.

Tuntia myöhemmin Bobby istui kivikasalla pienemmän tien vieressä, joka
kulki kohoavan maaperän yli hoitolan takana. Hän huomasi, että paikan
takaosa antoi paljon enemmän toiveita ja oli paljon mielenkiintoisempi
kuin etuosa. Siellä oli peltoja, joilla joukko miehiä työskenteli,
ja eräällä paikalla rakennuksen lähellä näyttivät miehet kaivavan
ojaa työnjohtajan ohjaamina. Lähempänä taloa näytti olevan paljonkin
liikettä. Jonkunlaisen avonaisen suojuksen alla eräät näyttivät
harjoittelevan ruumistaan kävelemällä edestakaisin. Bobbya suututti
ajatus, että joku heistä olisi Sargon. Kun hänellä edes olisi ollut
niin paljon yksinkertaista järkeä, että olisi tuonut kiikarin mukaansa,
moitiskeli hän itseään, niin olisi hän kyennyt näkemään ystävä parkansa
piirteet. »En osaa ajatella selvästi», kuiskaili hän. »En osaa päättää
mitään.» Eräät noista ihmisistä näyttivät kuljeskelevan hyvin vapaasti
kantaen puutarhakatuja ja muuta. Eräs heistä, huomasi hän, käveli
itsekseen edes takaisin ja heilutteli käsiään kuin itsekseen puhellen.
Hän oli nähtävästi potilas, jota ei tarvinnut vartioida.

Tällä puolella hoitolaa kiertävä muuri ei ollut ollenkaan niin kolkko
kuin etupuolella. Se näytti olevan vanha herraskartanon valli, jota
useissa paikoissa peitti muratti ja jonka ylle puut ojentelivat
oksiaan. Maa vietti oikealle. Siellä oli pieni joki, joka juoksi
hoitolan alueelta matalimman nurkkauksen kohdalla. Tuota nurkkaa
varjostivat puut, ja se näytti olevan kokonaan puitten ja ruohon
vallassa. Joki juoksi matalan kaaren alitse vallin läpi ja kaarteli
laajentuvan laakson läpi Lontoota kohti. Tämän nurkan eristetty asema
ja varjoisuus vaikutti Bobbyyn hyvin voimakkaasti. Se tuntui hänestä
olevan juuri se paikka, josta Sargon oli saatava ulos. Hän päätti nyt
hiipiä lähemmäksi ja tutkia sen mahdollisuuksia niin tarkkaan kuin
suinkin. Jos saisi Sargonin tulemaan sinne...

Hän huomasi yksityiskohtien järjestelyn vaikeaksi. Hän oli aikonut
laatia suunnitelmansa valmiiksi yksityiskohtia myöten ja ilmoittaa sen
Sargonille seuraavana käyntipäivänä, mutta oli hyvin vaikea saada sen
osia liittymään toisiinsa... Hän ei tiennyt, milloin Sargonille olisi
sopivinta yrittää päästä ulos, päivänvalossa vai yölläkö. Hän näki
edessään koko joukon kysymyksiä ja epäileviä henkilöitä. »Kirottua!»
sanoi Bobby, ja muutaman hetken aikoi hän taas luopua yrityksestä.

Miksi ei saattanut mennä noitten porttien läpi ja sanoa urheasti ja
hämmästyttävästi: »Teillä on täällä terve mies ja minä olen tullut
hakemaan häntä pois?» Yli-ihminen voisi tehdä sen, taikka arkkienkeli.
Kuinka komeaa olisikaan olla joku arkkienkeli ja kiertävä ritari,
suuri, säteilevä, siivekäs ja voimakas olento, joka oikaisisi
vääryyden, kukistaisi sortajat, vapauttaisi kaikki vangitut olennot.
Silloin saattaisi toimittaa jotakin. Bobby vaipui lapselliseen uneen
avoimin silmin.

Mutta nyt hän herätti itsensä, nousi ja läksi sitä paikkaa kohti, jossa
joki juoksi hoitolan alueelta... Hän huomasi, että muurin yli saattoi
hyvin kiivetä — pieni vanhahko herrakin saattoi sen tehdä. Joki juoksi
solisten pienillä kivillä lyhyen tunnelin läpi. Hoitolan alueelta
saattoi päästä jokseenkin helposti muurin yli käyttämällä apunaan
köynnöksiä taikka aukon läpi. Hän päätti tulla takaisin hämärissä ja —
ainakin vakuuttautuakseen omasta uskaliaisuudestaan — pyrkiä hoitolan
pihalle ja kävellä siellä hiukan.

Niin. Sen hän tekisi.

Hän koetti kuvitella, kuinka hän auttaisi Sargonin muurin yli. Saattoi
kiivetä muurin harjalle ja ojentaa hänelle kätensä. Raajarikkoinenkin
voisi tehdä sen. Moottoripyörä saisi jäädä odottamaan tielle. Ja
sitten? Minne hän hänet veisi?

Tämä oli uusi harkinnan aihe. Joksikin aikaa Bobbyn ajatuskyvyn
laimensi ja säikytti hänen yrityksensä monimutkaisuus. Hän ei ollut
ajatellut viedä häntä erikoisesti minnekään.

Päivät ennen käyntipäivää tuntuivat äkkiä loppumattomilta ja pelottavan
lyhyiltä yhtaikaa. Hän oli kesällä ollut Dymchurchissa Malmesburyjen
kanssa, ja piti paljon asuntonsa emännästä. Hän oli sähköttänyt
hänelle: »Voinko tulla teille erään sukulaiseni kanssa, joka ei ole
sairas, mutta liiasta työstä väsynyt. Muistatte minut viime kesästä
Roothing the Feathers Cummerdown», ja saanut vastauksen: »Otan vastaan
mielelläni milloin hyvänsä.» Niin että se asia oli kunnossa. Mutta
muu osa suunnitelmaa oli hyvin vaikea panna toimeen. Hän kävi yöllä
hoitolan alueella onnettomuuksitta.

Käyntipäivän aamuna hänellä oli puolentusinaa suunnitelmia, mutta
kaikissa oli aukkoja, eikä mikään näyttänyt paremmalta tai huonommalta
kuin toisetkaan. Hän oli kiertänyt hoitolan alueen eri suuntiin hyvin
varovasti päivällä ja yöllä ottamatta lukuun pistäytymistä ja käyntejä
muilla tärkeillä paikoilla. Onneksi ovat hoitolat aina siksi uponneet
omiin asioihinsa, etteivät jouda pitämään silmällä ulkopuolelta
mahdollisesti tulevia vapauttajia.

Bobby teki lopullisen päätöksensä näistä vastakkaisista suunnitelmista
syödessään aamiaiseksi kinkkua. Päättävän kylmäverisenä, mutta
hermot äärimmilleen jännittyneinä lähti hän hoitolaan tapaamaan
Sargonia ja aloittamaan tehtäväänsä pelastajana sillä tavoin kuin
oli suunnitellut. Hänen oli ensiksi saatava selville, kuinka paljon
liikuntavapautta Sargonilla oli, kuinka hänen olisi mahdollista saada
hänet nurkkaukseen, jossa puro juoksi, ja hänen oli päätettävä,
milloin he kohtaisivat toisensa siellä. Sitten hänen oli vielä
harkittava muuta mahdollista aikaa, jos Sargonin ei onnistuisi ensi
kerralla päästä pois. Bobby odottaisi muurin takana, ja moottoripyörä
sivuvaunuineen olisi piilossa pensaikossa tien vierellä. Sargon pääsisi
vilauksessa aidan yli. Sen jälkeen he nauraisivat takaa-ajajille. He
lähtisivät Dymchurchiin ja siellä, kaikessa rauhassa ja suojassa,
Sargon pysyisi huoneessaan tarvittavat kaksi viikkoa, jolloin hänestä
tulisi laillisesti yhtä terve mies kuin ennenkin. Sitten tapaisi Bobby
Sargonin sukulaiset ja neuvottelisi asiasta heidän kanssaan ja saisi
asiat järjestetyksi oikeille perusteille. Niin suunnitteli Bobby.

Juuri hoitolan portilla hän päätti käyttää väärää nimeä. Hän ei ollut
oikein selvillä siitä, miksi hän ei sanoisi omaansa, mutta otettu nimi
tuntui hänestä paremmin seikkailun hengen mukaiselta.


3.

Kun Sargonille ilmoitettiin, että joku Robin Goodchild tulisi
hänen luokseen, oli hän alakuloisella tuulella. Hän ei osoittanut
minkäänlaista yllätystä kuullessaan nimen. Se oli hänestä yhtä hyvä
kuin joku muukin nimi. Se saattoi olla jonkun älykkään tiedustelijan
taikka mahdollisesti jonkun vapautuksen edelläkävijän nimi, jollaisen
tuloa hän yhä toivoi. Hänen mielialansa parani. Hän antoi mielellään
tutkia omaa persoonallista siisteydentilaansa, ja hän nyökkäsi
myöntävästi, kun häntä varoitettiin puhumasta jokaikisestä näkemästään
asiasta.

Hänen mielialansa parani vielä, kun hän näki Bobbyn ystävälliset,
tummat kasvot. Hän oli ainoa opetuslapsi, joka milloinkaan oli
näyttänyt uskovan häneen. Hän ojensi molemmat kätensä pienen
liikutuksen puuskan vallassa. Olipa Bobby omasta mielestään minkälainen
vätys hyvänsä, niin hän oli Sargonista ainakin tällä hetkellä voiman ja
toivon tuoja.

He tapasivat toisensa alakerran odotushuoneessa, sillä kukaan
ulkomaailmasta tuleva ei saa milloinkaan tunkeutua kammioihin
eikä nähdä hoitolan jokapäiväisen elämän surkeaa todellisuutta.
Odotushuoneessa oli keskellä ruskealiinainen pöytä, musta
hevosjouhinen sohva ja useita tuoleja. Siellä ei ollut ollenkaan
pieniä huonekaluja. Pöydällä oli aikataulu ja pari kolme kuvitettua
viikkolehteä, ja seinillä ruskeita teräspiirroksia prinssi Albertista
ja kuningatar Victoriasta Skotlannin ylämailla ja Windsorin linnan
kuva Thamesilta katsottuna. Siellä oli kolme neljä ihmisryhmää,
jokaisessa pari kolme henkeä, jotka keskustelivat päät yhdessä
hienotunteisesti kuiskaillen. Siellä oli eräitä naisia ja pikkutyttö.
Kyynelsilmäinen, syvässä surupuvussa oleva rouva istui syrjempänä
tulisijan ääressä kaiketi odottamassa jotakin potilasta. Kaksi vartiaa
koetti parastaan ollakseen sen näköisiä kuin he eivät kuuntelisi
mahdollisimman tarkkaan keskusteluja ympärillään. Kaikki potilaat
olivat terveimmässä kaudessaan, sellaisia, joitten luona sai käydä.
Mitään mielipuolisuutta ei ollut näkyvissä, korkeintaan hiukan
hermostunutta omituisuutta. Bobby oli odotellessaan tarkastellut noita
ryhmiä, ja hän oli huomannut, että kaikkien olennossa oli jotakin
salattua pidättyväisyyttä. Tuon salaperäisyyden hän yhdisti vartioitten
läsnäoloon. Toinen oli katselevinaan ikkunasta, toinen puoleksi istui
pöydän ääressä katsellen vanhaa kuvalehteä, mutta silloin tällöin
heittivät he silmäyksen milloin mihinkin potilaaseen. Bobbyn mieleen
ei ollut juolahtanut, että hänen keskustelunsa Sargonin kanssa olisi
puoleksi julkinen. Se oli lamaannuttava seikka, joka suuresti estäisi
häntä antamasta ohjeitaan.

Bobby näki heti, että Sargon oli paljoa laihempi kuin ottaessaan
huoneen Midgardkadulla. Hän näytti sairaalta ja väsyneeltä, ja sitä
lisäsi vielä se seikka, että hänen partansa oli huonosti ajeltu ja että
hänellä oli yllään huonosti sopivat vaatteet. Hänen silmänsä näyttivät
suuremmilta ja kulmien alle vaipuneilta, ja hänen otsansa ääriviivat
entistä kovemmilta. Mutta vaikka hän näyttikin onnettomalta, tuntui
hän samalla älykkäämmältä. Hän näytti paremmin tajuavan, mitä hänen
ympärillään tapahtui — vähemmän untanäkevältä.

»Olen tullut katsomaan, voisinko millään lailla olla hyödyksi teille»,
sanoi Bobby ojentaen kätensä. »Ystävänne ja oppilaanne ovat huolissaan
vointinne takia.»

»Oletteko tullut tapaamaan minua», sanoi Sargon ja katseli syrjästä
kuuntelevaa vartiaa ja alensi ääntään... »minua, Sargonia?»

Bobby ymmärsi tuon epäilevän sävyn ja se suretti häntä. »Niin, teitä
Sargonia, menneisyyden kuningasta.»

»He tahtoisivat, että kieltäisin sen», sanoi Sargon kuiskaten.

Bobby kohotti kulmiaan ja nyökkäsi päätään kuin sanoakseen: »Ne tekevät
mitä hyvänsä.»

Pienen miehen käytöstapa muuttui. »Kuinka sen voi tietää?» sanoi hän.
»Kuinka sen voi tietää?» Hän huokasi ja lisäsi: »Mikään ei näytä
varmalta nyt enää.»

»Voimmeko istuutua jonnekin juttelemaan», sanoi Bobby. »Meillä on liian
paljon sanottavaa toisillemme.»

Sargon katseli ympärilleen. Eräässä kulmassa oli kaksi tuolia, ja
siellä nurkassa he olisivat hiukan kauempana kuuntelijoista. »En voi
käsittää tätä hulluutta», sanoi Sargon, kun he istuutuivat. »En voi
käsittää tätä arvoitusta, joka on annettu ratkaistavakseni. Miksi
sallii voima, miksi sallii Jumala, että ihmiset ovat hulluja? Kun he
ovat hulluja, ovat he hyvyyden ja pahuuden toisella puolen. Mitä he
ovat? Vieläkö ihmisiä? Mitä tulee oikeudesta, mitä tulee suoruudesta...
kun ihmiset tulevat hulluiksi?» Hänen äänensä hiljeni. Hänen silmänsä
tulivat hätäisiksi. »Täällä tapahtuu kamalia», kuiskasi hän. »Kamalia,
hyvin kamalia.»

Hän vaikeni. Vähään aikaan ei hän eikä Bobby sanonut mitään.

»Minä tahdon viedä teidät pois täältä», sanoi Bobby.

»Tekevätkö ystäväni jotakin?» kysyi Sargon. »Mitä Christina Alberta
tekee? Voiko hän hyvin?»

»Hän voi mainiosti», sanoi Bobby arvaamalla. Tämä oli luultavasti yksi
noita petomaisia sukulaisia, jotka mielellään jättivät Sargonin tänne.
»Tahdon, että kuuntelette minua», lisäsi hän.

Mutta Sargonilla oli paljon kerrottavaa. »Kaikki tässä paikassa
ajattelevat vain sitä, mitä heidän ystävänsä ulkopuolella tekevät
heidän puolestaan. Ihmisparat tulevat puhumaan huolistaan minulle.
He tietävät, että minä olen toisenlainen kuin he. He kirjoittavat
kirjeitä, anomuksia. Sanon teille, että jos Jumala vapauttaa minut,
pidän heitä kaikkia mielessäni. Jotkut tekevät pilaa minusta. Heillä
on harhaluuloja. He luulevat olevansa kuninkaita, keisareita, rikkaita
miehiä tai suuria keksijöitä, ja että maailma on salaliitossa heitä
vastaan... Muutamat ovat epäluuloisia ja julmia... Tummentuneita
sieluja... Muutamilla on pelottavia tapoja. Et voi auttaa, katsella
vain... Muutamat ovat hyvin alas vaipuneita — turmeltuneita...
äärettömästi... Se on hyvin tuskallista, hyvin tuskallista.»

Siniset silmät tuijottivat kauhistuneina noitten epämiellyttävien
muistojen noustessa mieleen.

»Ei voi olla epäilystäkään siitä, etten minä olisi Sargon», sanoi hän
äkkiä katsoen terävästi Bobbyyn.

Hetkellinen kiihko katosi heti. »Tuo Preemby-niminen mies ei ollut
herännyt. Hän nukkui... tuskin osasi uneksiakaan elämästä. Mutta minä
olen nähnyt! Olen katsellut maailmaa korkealta paikalta. Pimeästä
paikasta myös... Sargon! Sargon on aivan eri henkilö... Mutta se on
vaikeaa.»

Hän vaikeni taas.

Bobby huomasi, etteivät he pääsisi minnekään. Tätä keskustelua
kuvitellessaan oli hän puhunut, ja Sargon oli kuunnellut. Eikä ketään
ollut kuuntelemassa. Mutta kaikki tämä oli odottamatonta. Kuitenkin oli
suunnitelma kerrottava, Sargonille oli annettava ohjeet. Hän katseli
salaa ihmisiä ympärillään. »Meidän keskuudessamme on monta», sanoi hän,
»jotka tahtoisivat vapauttaa teidät. Tahdon kertoa teille...» Tällä
hetkellä hän keksi, että oli käytettävä keinotekoista kieltä. »Kun
minä puhun kaupungista Keski-Aasiassa, tarkoitan tätä paikkaa, tätä
hoitolaa. Ymmärrättekö?»

»Tämä paikka... Keski-Aasia, jos minä olen Sargon... Kaikki on
mahdollista, kaikki muu... Mutta me olemme yhä Englannissa.»

»Niin kyllä, mutta tahtoisin selittää sen teille.»

»Niin, niin, selittäkää.»

»Puhun suurista löydöistä Keski-Aasiassa. Se tarkoittaa tätä.»

Mahtoiko hän ymmärtää.

»Vapautusta!» kuiskasi Bobby Sargonin korvaan, katseli vartiaa, kohtasi
hänen silmänsä ja joutui hämilleen.

»Kertokaa minulle niistä löydöistä», sanoi Sargon lyhyen hiljaisuuden
jälkeen, ikäänkuin hän ei olisi kuullut kuiskattua sanaa.

»Se on tämän paikan symbooli», sanoi Bobby.

Sargon näytti pettyneeltä. Vartia katseli nyt heidän kasvojaan. Ehkäpä
hänellä jo oli omat epäluulonsa. Bobby kävi punaiseksi ja alkoi äkkiä
kertoa erään hämmästyttävän venäläisen miehen löydöistä, jolle hän
antoi nimen Bobinski. Bobinski oli löytänyt muureilla varustetun
kaupungin, josta ei millään päässyt ulos. Vartia katseli nyt poispäin.
»Juuri sellaisen kuin tämä paikka», sanoi Bobby ja lisäsi selvemmin:
»Tarkoitan tätä paikkaa.» Siellä virtasi joki kaupungin läpi, tuon
suljetun kaupungin, ja tuli ulos matalammalta puolelta. Siellä odotti
auttaja. Siellä odottivat pelastajat. Siellä heidän piti odottaa.
Ymmärsikö hän? Siinä paikassa oli kolme puuta ja puro juoksi muurin
alitse. Siellä he odottivat. He odottaisivat siellä siksi, kunnes
vangittu kuningas tulisi heidän luokseen.

»Se on merkillinen tarina», sanoi Sargon. »Mitä vangittua kuningasta
tarkoitatte?»

»Sillä tarkoitetaan teitä.»

»Joki, josta puhutte, saattaa olla Eufrat», sanoi Sargon. »Uneksin
usein Eufratista.»

Hän oli epäonnistunut. Sargon oli vielä omissa unelmissaan. Eufrat!
Mitä tekemistä Eufratilla on Keski-Aasiassa? Taikka hoitolassa?

»Ei nyt sentään!» sanoi Bobby. »Sanoin... Tarkoitan paljoa pienempää
jokea. Tarkoitan vain puroa, tällä alueella. Ettekö ymmärrä?»

Pitkä, teräväkasvoinen nainen, jolla oli päässään musta olkihattu, tuli
lähelle istumaan. Puhuessaan seuraili Bobby häntä silmäkulmallaan.
Oliko hän jonkun sairaan tuttava, vai mitä hän täällä teki? »Puhun
kuvannollisesti», selitti Bobby yhä tarkkaillen naista ja ajatellen
häntä. »Tämä hoitola on teidän vankilanne.» Hän huomasi naisen
vaihtavan katseen hoitajan kanssa, joka oli siirtynyt kyynärän tai
pari kauemmas huoneeseen. He siis tunsivat toisensa. Silloin hänenkin
täytyi olla vakooja. »En tahdo muuta vankilaa kuin tämän», sanoi Sargon
silminnähtävästi käsittäen kaiken väärin. »Yksikin vankila riittää.»

»En minä sitä tarkoita», sanoi Bobby. »Saatteko kävellä täällä
ympäriinsä ihan vapaasti?»

»En vapaasti», sanoi Sargon. »En.»

»Voisitteko tulla muurin ulkopuolelle huomenna.»

Nainen käänsi pitkän, terävän nenänsä häntä kohti ja tuijotti häntä
jokseenkin tylsillä, vihreänsinisillä silmillä.

Bobbyn hermot olivat katkeamaisillaan. Hän pelkäsi yleensä naisia
enemmän kuin miehiä. Tuo äkäisen näköinen, terävänenäinen nainen, joka
kuunteli niin röyhkeästi ja vihamielisesti, sai hänet sekaantumaan.
Hän koetti keksiä tarinan kadotetuista ja jälleen valloitetuista
kaupungeista, jonka olisi pitänyt olla kristallia Sargonille ja
kuitenkin käsittämätön kuuntelijalle. Mutta hänen keksimiskykynsä ei
kestänyt tätä vaikeaa tehtävää. Missä joki juoksi ulos kaupungista,
toisteli hän. Hän kiintyi tuohon ajatukseen. Missä oli puita ja
murattia, siellä odottivat uskolliset. Milloinka olisi mestarilla
otollinen hetki hiipiä ulos heidän luokseen? Kaikki oli valmiina.
Milloin se saattaisi tapahtua? Milloin se olisi mahdollista?
Kappaleittain ja moniin asiaan kuulumattomin piirtein koetti Bobby
saada kuulijansa tajuamaan viittauksensa. Nyt, kun hänen olisi pitänyt
puhua selvästi, nyt kun hän pelkäsi kuuntelijaa, puhui hän hajanaisesti
ja harhauttavasti. Hän saattoi antaa Sargonille käsityksen jostakin
salaperäisestä ja ihmeellisestä, mutta ei enempää. Aika kului. Bobby
olisi saattanut katkaista niskat tuolta helvetilliseltä naiselta. Tämä
sai kuulla yhä enemmän hänen epätoivoisia selityksiään. Hän perääntyi
hajanaisesti takaisin lähtökohtaansa, Bobinskiin. »Ei ole olemassa
sellaista henkilöä kuin Bobinski», selitti hän.

»Mutta kuinka hän sitten saattoi tutkia tuota kaupunkia?» kysyi Sargon.

»Hän on kuollut», selitti Bobby. »Hän oli vain naamio.»

»Eräät ihmiset ovat naamioita.»

»Älkää välittäkö Bobinskista. Voitteko tulla nurkkaan saakka? Ei, ei.
Hän katselee. Älkää vastatko.»

»Minä en ymmärrä», sanoi Sargon.

Bobby huomasi, että hän vain pimitti Sargonia. Mutta mitä muuta hän
voisi tehdä? Hän olisi voinut lyödä itseään sen vuoksi, ettei ollut
tuonut mukaansa pientä selostusta suunnitelmastaan paperipalalle
kirjoitettuna, jonka hän olisi voinut pistää Sargonin käteen tai
taskuun. Sehän olisi ollut yksinkertaista. Hänellä olisi voinut olla
muassaan kartta ja piirros. Nyt oli liian myöhäistä.

Bobby joutui epätoivoon. Kaikki oli mennyt hullusti. Hän nousi
lähteäkseen, mutta istuutui taas yrittääkseen uudelleen. Hän olisi
vaikka tappanut tuon naisen, oli kiukuissaan itselleen, vieläpä
hidasjärkiselle pikku Sargonillekin.

»Oli kaunista tulla katsomaan minua», sanoi Sargon. »Miksi te tulitte?
Luuletteko te, että jotakin saattaa tehdä puolestani? Tapaatteko te
usein Christina Albertaa? Kun näin teidät ensimmäisen kerran, arvelin,
että teillä olisi minulle kerrottavana jotakin tärkeää. Täällä elää
aina sellaisessa toivossa. Täällä, kun ei ole ketään vieraita, ei
tapahdu mitään, ei mitään miellyttävää. Ja niin joutuu surun valtaan...
Minua huvitti suuresti kuulla noista Keski-Aasian kaupungeista, mutta
se oli hiukan tyhjää. Tulitteko juuri niitten takia? Taikka vain minua
tapaamaan?... Tulettehan takaisin. Kun pääsee tähän odotushuoneeseen,
on sekin jo tapaus...» Sitten nopeasti kuiskaten. »Ruoka on kamalaa.
Niin huonosti valmistettua. Se inhottaa minua...»

»Tuo nainen», sanoi Bobby poistuessaan, »tuo nainen on pilannut kaiken.
En voi sietää häntä.»

»Tuoko nainen», sanoi Sargon seuraten Bobbyn katseensuuntaa. »Nais
parka. Hän on kuuromykkä. Hän tulee tapaamaan veljeään. Koko perhe on
vajavaisia tai mielipuolia.»

Kiukustunut Bobby palasi majataloon. Olisiko hänen luovuttava koko
jutusta? Sietämätön ajatus? Hänen oli tehtävä uusia suunnitelmia —
kokonaan tuoreita suunnitelmia. Hänen täytyisi aloittaa kaikki alusta.
Pieni mies oli silminnähtävästi kurjassa tilassa. Mutta olikin paljon
vaikeampaa saada hänet käsiinsä kuin Bobby oli luullut.

Bobby ei nukkunut sinä yönä.


4.

Yöllä, juuri ennen auringon nousua, heräsi Sargon ja ymmärsi. Hän
ymmärsi ihan selvästi, mitä tuo nuori mies oli sanonut hänelle. Hän
oli sanonut »apua». Itse asiassa hän oli tarkoittanut karkaamista.
Kaupunki Keski-Aasiassa oli vain tunnuskuva. Hän oli sanonut senkin.
Hän oli kuvannut hoitolan nurkkauksen, tuon nurkan, josta joki juoksi
pelloille, ja pensaikot, jonne sairaitten ei arveltu koskaan menevän.
Hän oli kertonut ystävistä, jotka odottaisivat ulkopuolella. Hän oli
koettanut määrätä ajan, jolloin nuo ystävät tulisivat hänen luokseen.
Ja Sargon ei ollut ymmärtänyt. Hän nousi hyvin hiljaa istumaan
vuoteessaan.

Asiahan oli täysin selvä, mutta jonkunlaisen tylsyyden takia, joka
joskus valtasi hänet, ei hän ollut yhtäkkiä ymmärtänyt tarkoitusta.
Nuori mies oli, luonnollista kyllä, hiukan harmistunut. Mitä hän nyt
tekisi? Koettaisiko hän uudelleen? Odottivatko ystävät vieläkin?

Kuka tuo nuori mies oli? Sargon ei tiennyt hänen nimeään tai oli
unohtanut sen kokonaan. Mutta hän uskoi. Hän oli sanonut: »En kutsu
teitä millään muulla nimellä.» Sargon! Ja siellä olivat ystävät,
joista hän oli puhunut ja jotka odottivat kuningastaan ulkopuolella.
Heidänkin tuli tietää kaikki. Kuinka he tietäisivät, jos ei olisi
mitään tiedettävää? Se ei kuitenkaan tainnut olla unta. Ehkäpä maailma
jo heräsi... Mutta hän oli pettänyt heidät. Hän ei ollut ymmärtänyt...
He olivat odottaneet turhaan...

Kuinka hiljaista kaikki oli! Outo, tavaton hiljaisuus. Oli kummallista,
että tällä paikalla vallitsi sellainen hiljaisuus. Oli pimeää
eikä kuitenkaan ihan pimeää. Huonetta valaisi hämärästi sinisellä
varjostettu lamppu. Kolmessa lähimmässä vuoteessa ei ollut ketään,
ja niitten toisella puolen mies, joka melkein koko ajan kääntyili ja
mutisi, makasi tällä hetkellä aivan vaiti. Järjettömyyksiä lateleva
mies oli kuollut kolme päivää sitten, mies, joka silloin tällöin
päästeli hurjia, äänekkäitä huutoja, oli viety toiseen hoitolaan.
Avoimen oven kautta näki porraskäytävän yli pieneen, keltaiseen
huoneeseen, jossa hoitaja Brand istui käsivarret ristissä, leuka
rinnalla ja nukkui, pasianssikortit levällään edessään. Hän näytti
olevan yksin ja saattoi kuitenkin nukkua noin syvästi. Missähän toinen
vartia oli — uusi mies, jonka nimeä Sargon ei tiennyt? Ja nyt hän
tunsi, että joku oli juuri äsken mennyt ulos.

Verhottomista ikkunoista näkyi yö ulkona, pimeys, joka vähitellen tuli
kuultavaksi, palanen hyvin mustaa pilveä ja muutamia kalpeita tähtiä.
Tämän suorakaiteen muotoisen taulun alta näkyi epäselvästi puitten
lehviä ja pienen tammen pyöreä latva, jossa yhä oli lehdet, ja puut
ensimmäisen aitauksen takana. Nämä piirteet kävivät selvemmiksi, mitä
enemmän hän niitä katseli. Se oli kuin valokuvauslevyn kehittämistä
pimeässä huoneessa. Tähdet sammuivat. Oliko niitä ollut viisi? Nyt
niitä oli vain kolme, sillä kaksi muuta oli haihtunut kalpeaan,
kasvavaan valoon.

Uskaltaisikohan mennä porraskäytävään? Jos Brand heräisi, voisi hän
selittää kaiken jollakin luonnollisella tavalla. Hän oli hyvissä
väleissä Brandin kanssa. Mutta toinen vartia?

Hänestä ei näkynyt jälkeäkään. Minne hän oli mennyt?...

Tee heti, mitä on tehtävä! Viisain elämänohjeista.

Sargon pujahti hyvin nopeasti vuoteesta ja pani ylleen aamupuvun ja
tohvelit. Hssh! Mikä siellä?... Joku vain kuorsasi. Ei mitään muuta.
Hän lähti ja seisoi porraskäytävässä. Brand nukkui kuin kivi.

Kivinen porraskäytävä oli valoisa ja tyhjä, ja avoimesta ovesta
vasemmalta alakerrasta kuului nukkujien käheä hengitys. Koko maailma
näytti yhtäkkiä nukkuneen, paitsi Sargonia ja noita ystävällisiä
odottajia toisella puolen muurin. Kaukaa kuului ärjymistä ja
lörpöttelyä, mutta niitä hillitsi välissä oleva ovi. Ne saattoivat vain
häntä ympäröivän hiljaisuuden vieläkin suuremmaksi.

Jokin liikahti, pieni, napsahtava ääni, joka sai Sargonin sydämen
lyömään. Sitten kuului jymähtävä lyönti. Toinen lyönti. Se ei ollut
mitään: kello alakerrassa löi kuutta.

Hän asteli alaspäin hyvin päättävästi, mutta varovasti. Sisäinen ääni,
sisäinen vaisto veti häntä mukaansa. Hän pysähtyi ovella ja kosketti
sitä. Se oli avoinna. Lukitsematon! Brandin toveri oli nähtävästi
ulkona omilla asioillaan. Vapauden kylmä henkäys puhalsi Sargonia
kasvoihin.

Ovi aukeni ja sulkeutui pehmeästi, ja nyt seisoi Sargon hoitolan
vasemman siiven portailla katsellen sumuista marraskuista maailmaa.

Oli pimeä, mutta näki kuitenkin: omituisen mustan maailman, jonka
ääriviivat olivat värittömät. Kaikki näytti siltä kuin piirteet olisi
pyyhkäisty pois märällä rievulla. Oli kylmä, mutta sellainen kylmä,
johon ei sekaantunut tuulen kiukkua ja katkeruutta.

Hän meni soraisen pihan yli, pysähtyi ja katseli ympärilleen. Vasemman
siiven raskas ainesjoukko jätti hänet varjoon, musta möhkäle, joka
kohosi taivaan kalpeampaa tummuutta vasten. Se väistyi taaemmas
näköpiirissä ja keskirakennuksen ryhmä taaemmalla oli kuin talon haamu.
Siellä täällä oli oranssinvärisiä valaistuja ikkunoita, ja toisia,
vaaleampia, heijastuvia valoja. Portinvartian kojussa portin vasemmalla
puolella oli myös valoa. Mutta siellä, missä on hulluutta, ei ole
milloinkaan täydellistä lepoa.

Hoitola oli kuitenkin sinä aamuna niin hiljainen kuin hoitola suinkin
saattaa olla.

Hän katseli ja kuunteli. Ei askeltakaan. Ei olisi hyvä, jos toinen
vartia löytäisi hänet täältä...

Mutta mies oli kauniisti poissa jossakin muualla. Kukaan muu ei
kuljeskelisi ympäriinsä tässä kirpeässä ilmassa.

Mitä Sargonin olikaan muistettava?

Ystävät ja uskovaiset odottivat häntä. He odottivat nyt juuri. Missä
joki juoksi ulos kaupungin muurien alta, merkitsi sitä paikkaa, missä
puro urkeni pelloille. Sitä tietä hänen siis oli mentävä, vasemmalle,
missä maaperä laskeutui jokea kohti. Hän käveli nyt ruohikolla, sillä
sorassa narskuivat hänen askeleensa liikaa. Ruoho suhahteli terävästi.
Se oli raskasta valkoisesta kuurasta, ja hänen askeleensa jättivät
läikkiä hopeiseen harmauteen.

Hän käveli hoitolan tumman ainesjoukon ohi pois kylmää ja avonaista
vapauden ilmaa kohti. Hän aukaisi ja meni pienen rautaportin läpi
siitä rauta-aidasta, joka erotti hoidetun ruohokentän kaalimaasta.
Sen saranat kirskuivat hiukan, ja hän avasi ja sulki sen hyvin
varovaisesti. Hän lähti menemään peltojen yli. Polku hänen edessään
upposi sumuun. Se ilmaantui sumusta hänen jalkojensa edessä ja upposi
taas sumuun hänen takanaan. Hänestä tuntui kuin se olisi kulkenut hänen
ohitseen ja kuin hän olisi astellut paikallaan. Hän ei muistanut, minne
polku vei, eikä missä asemassa se oli hänen hakemaansa nurkkaan nähden.
Mutta joka hetki muuttui ilma kirkkaammaksi.

Joka hetki esiintyivät esineet selvempinä. Taivaalla oli ollut jotakin
tummaa ja uhkaavaa, joka riippui hänen yllään ja näytti vartioivan
häntä. Hän oli tehnyt parhaansa ollakseen näkemättä tuota outoa uhkaa,
koska hän pelkäsi omaa mielikuvitustaan. Mutta äkkiä hän näki, että
ne olivatkin vain sumun yli ulottuvia puiden latvoja. Puurivit, ne
kaiketi juoksivat hoitolan seinien suuntaisena rivinä. Hänen piti mennä
puurivin läpi päästäkseen kulkemaan alamäkeä. Hän jätti polun ja lähti
hitaasti kulkemaan mäen huurteista rinnettä alaspäin. Hän kulki pitkien
kaalinkantarivien ohi, jotka olivat mustia, rypistyneitä ja mehuttomia
muistuttaen hevosensa selästä laskeutuneita kasakoita. Ne kumartuivat
kaikki häntä kohti ikäänkuin olisivat kuunnelleet hänen liikkumisensa
aiheuttamaa ääntä.

Tullessaan lähemmäksi puita ja pensasaitaa kuuli hän äänen kuin
kääpiömäinen sotajoukko olisi ollut liikkeellä. Se oli vain kosteuden
säännöllistä tippumista puista.

Kaukana hänen takanaan kuului hänelle näkymättömän moottoripyörän ääni
sen kiitäessä maantietä pitkin.

Hänen oli hiukan vaikeaa tunkeutua pensasaidan läpi, ja piikkiset
oksat raapivat hänen nilkkojaan. Hän sanoi itselleen, ettei ollut
mitään kiirettä, koska ystävät odottivat. Pensasaidan takana maa taas
laskeutui, ja sumu tuli valkeammaksi ja tiheämmäksi. Päivänvalo oli jo
siksi voimakas, että sumu näytti valkealta kuin käärinliina. Se verhosi
täydellisesti puron.

Hän kulki hitaasti. Hänellä ei ollut minkäänlaista tunnetta siitä, että
häntä ajettaisiin takaa. Brand ei menisi sairashuoneeseen ainakaan
tuntiin, ei kaipaisi häntä moneen aikaan...

Kuinka ihmeellistä onkaan aamun valkeneminen, ajatteli Sargon, ja
kuinka harvoin sitä näkee. Joka päivä alkaa tuolla ihmeellisellä
näytelmällä ja me nukumme sen aikana ikäänkuin se ei vähääkään
liikuttaisi meitä, ja nousemme jalkeillemme vasta valmiiseen
päivään. Hiukan ennen oli maailma ollut vain musta piirros, mutta
nyt se yhtäkkiä värittyi. Taivas oli sininen. Kaikki tähdet olivat
sammuneet — ei kuitenkaan, ei kaikki! Yksi paistoi vielä, suuri,
kalpea tähti, Sargonin tähti. Ja taivas sen ympärillä oli heikosti,
säteilevästi ruusunpunainen. Siellä oli kai itä, ja tuo tähti oli kai
aamutähti, joka riippui ulkorakennusten savupiippujen yläpuolella.
Nuo piiput olivat hyvin selväpiirteiset. Hoitolan seinä, joka äsken
oli ollut musta ja muodoton möhkäle, oli nyt muuttunut voimakkaasti
purppuraiseksi neliöksi, jonka kirkkaus oli miellyttävä, ja jossa
selvästi näkyivät raot ja halkeamat ja ikkunalaudat. Neljä ikkunaa
paistoi kalpean oranssin värisinä, ja kaksi niistä välähti äkkiä ja
sammui.

Mahtaisikohan joku katsoa noista ikkunoista ja nähdä hänet?

Se ei merkinnyt mitään. Hän menisi vain hiljalleen virtaa kohti. Tuo
ystävällinen sumu peitti hänet.

Oli ihanaa olla tuossa valkoisessa sumussa, eikä kuitenkaan sen
vangitsemana. Se oli aina hiukan matkan päässä hänestä. Se kasteli
hänet kuitenkin. Kuinka haurasta kylmettynyt maa olikaan. Mutta kun
potkaisi pois pinnan, oli se taas lämmintä ja pehmoista.

Hänen päänsä päällä voimistui sini, ja siellä näkyi jokunen hajanainen
pilvenhattara.

Hän upposi yhä syvemmälle pehmeään sumuun. Nyt hän käveli pitkin
märkää, näivettynyttä ruohoa. Kun hän kääntyi katsomaan hoitolaa, oli
se jo hävinnyt sumuun.

»Mitä se oli?» Puhuiko joku, vai löikö jonkun salaperäisen
keijukaisolennon sydän! Kuuntele! Tarkkaa! Ajattele!

Se oli puro.

Nyt oli kaikki selvää ja helppoa.

Hän käveli puron viertä pitkin. Ihan likellä tuli näkyviin puita,
avuliaita puita sumua ympärillään, valkeiksi puettuja, ohjaavia
puita. Paleltunutta ruohoa oli runsaammin täällä. Ja mitä tuo oli,
tuo kiinteämpi, maata matava, tummempi sumu? Siinä oli muuri. Muurin
takana, siis jo huutomatkan päässä, odottivat ystävät ja uskovaiset.
Kuinka hiljaa he olivat! Ei kuiskausta, ei liikahdusta.

Hyvän aikaa seisoi Sargon liikkumattomana muurin alitse johtavan aukon
vierellä. Viimein hän rohkaisi itsensä ja kiipesi muurin harjalle
murattien avulla ja ankarasti ponnistellen.

Ei kukaan odottanut. Joku hämärä nelijalkainen eläin kolisteli pakkasen
puremassa puistikossa alempana, ja sitten oli hiljaista. Ei ollut
merkkiäkään odottajista eikä auttajista.

Mitäpä siitä! Oli Jumalan tahto, että he eivät olleet siellä.

Hän istui muurilla hyvin hiljaa. Hän ei tuntenut olevansa hyljätty eikä
yksinään. Hän ei ollut vähääkään pahoillaan. Hän tunsi, että voima,
joka oli herättänyt hänet, oli läsnä.

Hitaasti, mutta varmasti tuli päivä kirkkaammaksi. Pieni pilvi, joka
oli kuin liehuva höyhen, syttyi äkkiä ja sitten syttyivät muut. Suuri
valokeila, niinkuin valonheittäjän keila, vaikka paljon suurempi,
ilmestyi hulmuten pohjoisesta. Sitten ilmestyi kaukaisen kukkulan
valaanselän yli veitsenterän levyinen, häikäisevä valojuova, säteilevä
kuin käyrän miekan terä, kuin päähine, kuin kupu, ja värisevä,
salamoiva tulensynty. Ja niin oli marraskuun aurinko noussut punaisena,
pyöreänä, kuin maasta irti reväistynä.


5.

Päivä paistoi nyt täydeltä terältä ja sumu oli hävinnyt. Nyt näkyivät
hoitolan rakennusten katot mäen harjan yli kaikesta taikamaisesta
riisuttuina, jokapäiväisinä ja kalpeina. Jossakin sillä suunnalla
haukkui koira.

Oli kummallista, ettei täällä ollut ketään. Tuo nuori mies, jonka nimeä
hän ei ollut milloinkaan tiennyt, oli sanonut hyvin selvästi, että
siellä oli ystäviä odottamassa häntä. Ehkäpä he olivat menneet pois ja
palaisivat pian.

Mutta se ei merkinnyt suuriakaan nyt. Joka tapauksessa hän oli nähnyt
uskomattoman kauniin auringonnousun. Kuinka mainio aurinko olikaan!
Kaikista silminnäkyvistä esineistä se oli enimmän Jumalan kaltainen.

Ehkäpä täällä ei ollut avustajia ollenkaan. Ehkäpä hän oli käsittänyt
väärin. Hän saattoi olla tyhmä. Hän käsitti väärin yhä useammin.
Ehkäpä vartiat jo tulisivat ottamaan hänet kiinni ja veisivät takaisin
hoitolaan. Ehkäpä kaikki oli etukäteen määrätty sellaiseksi. Hän ei
antaisi sen huolettaa itseään. Elämä oli täynnä koettelemuksia ja
pettymyksiä. Hän tunsi nyt, kuinka kylmä tunki luihin ja ytimiin ja
kuinka hän oli niin väsynyt, että koko tarmo alkoi mennä. Säpsähtäen
huomasi hän, että rinteellä seisoi mies, joka tarkasteli hoitolaa.
Hän tunsi äkkiä tarmon puuskan palaavan. Tuo mies, joka seisoi
liikkumattomana paikallaan, katseli tarkkaan hoitolaan päin. Oliko hän
joku hakemaan lähetetty palvelija? Taikka joku luvatuista auttajista?
Joku luvatuista auttajista!

Sargon ei ollut niin tyyni ja välinpitämätön kuin hän oli otaksunut.
Hän vapisi kiireestä kantapäähän. Hän ei tärissyt vilusta, vaan
kiihkosta. Hän tunsi, että hänen täytyi päästä selville tavalla tai
toisella. Saisiko hän miehen huomion kiintymään itseensä? Hän huiskutti
kättään. Sitten veti hän taskustaan likaisen nenäliinan ja alkoi
heilutella sitä. Nyt! Nyt näytti siltä kuin mies katselisi suoraan
Sargonia kohti.

Hän lähti liikkumaan Sargoniin päin hitaasti, aivan kuin ei uskoisi
silmiään. Sitten hän vihelsi ja alkoi juosta.

Sargon istui liikkumatta paikoillaan. Hän tunsi koko ajan, että nyt
hänet otettaisiin kiinni.

Se olikin Bobby, aivan lähellä ja huutaen: »Sargon! Tekö siellä olette,
Sargon?» Sargon ei odottanut häntä. Hän kääntyi ympäri, horjahti ja
putosi muurilta. He löivät kättä. »Oletteko tullut hakemaan minua?»

»Olin epätoivoissani. En luullut teidän käsittäneen tarkoitustani.
Olen aivan ällistynyt... Antakaas, kun ajattelen, mitä meidän nyt on
tehtävä. Moottoripyöräni on majatalossa. Sepä vahinko. Niin, tulkaa
mukaan. Minun täytyy kätkeä teidät jonnekin ja hakea se. Sitten mennään
pois. En luullut, että teillä ei olisi vaatteita. Vaatteita? Sitä ei
kukaan nyt näe. Kylmä? Onko teillä kylmä? Haen peitteen. Minulla on
peite sivuvaunussa.»

Hän ohjasi kulkua mäkeä ylös tarkastaen silloin tällöin hoitolan
aluetta. Sargon juoksi hänen rinnallaan, rauhallisena, luottaen
auttajaansa ja Jumalaansa sellaisen henkilön rajattomalla
kuuliaisuudella, joka voi uskoutua palvelijalleen.


6.

Bobbyn mieli oli iloinen ja kirkas sinä aamuna. Hän oli lähtenyt
kävelemään hoitolaa kohti vain sen vuoksi, ettei hän enää voinut
maata vuoteessa harminsa kourissa. Hänen merkillinen onnensa kohdata
Sargon oli palauttanut koko hänen itseluottamuksensa ja luottamuksen
siihen, että kaikki onnistuisi. Hän teki suunnitelmansa nopeasti ja
päättävästi. Olisi mahdotonta viedä Sargon majataloon ja antaa hänelle
kahvia. Heti kun hänen pakonsa huomattaisiin, tultaisiin häntä hakemaan
kylästä. Ja jokainen huomaisi tuon omituisen pikku miehen, jolla oli
yllään aamunuttu ja tohvelit. Hänen täytyi piilottaa Sargon jonnekin
lähelle. Juuri mäen toisella puolen oli pieni metsäpalanen. Sääli, että
hän oli niin heikosti puettu! Sitten piti hakea moottoripyörä niin pian
kuin mahdollista.

Sargon oli täysin luottava ja tottelevainen. »Tiedän, että on kylmä»,
sanoi Bobby, »mutta sille ei mahda mitään. Toivoisin, ettei täällä
olisi niin paljon kuolleita lehtiä.»

»Toimikaa vain nopeasti ja tuokaa apua», sanoi Sargon.

»Älkää liikahtako täältä», sanoi Bobby.

Piilopaikka ei ollut paras mahdollinen: oja, ryhmä havupuita keskellä
alastonta pyökkimetsää, mutta siinä oli kaikki, mitä tällä tasangolla
näkyi. »Näkemiin», sanoi Bobby ja lähti nopeasti juoksemaan majataloon
hakemaan moottoripyörää. Hän saapui sinne punakkana, hengästyneenä, ja
huomasi, että majatalossa oltiin kovin epäluuloisia ja vastahakoisia,
kun hän ilmoitti haluavansa heti maksaa laskunsa, kieltäytyi juomasta
aamiaiseksi teetä ja voileipää, ja alkoi kääriä kokoon vähiä
tavaroitaan. Hänestä näytti, että tehtävää riitti loppumattomiin,
ja että siihen meni tavattomasti aikaa. Sen lisäksi ei majatalossa
vielä ollut vaihtorahaa harmillisten vastusten lisäksi ja sitä oli
lähetettävä hakemaan kyläkaupasta. Billyn moottoripyörä, joka aina oli
oikullinen laitos, synnytti aika hajun lähdettäessä. Ja sillä välin
Sargon vapisi mudassa ja kuolleitten lehtien keskellä tippuvien puitten
alla, taikka vieläkin pahemmin: hänet oli ehkä otettu kiinni ja viety
takaisin hoitolaan.

Kello oli jo lähes kahdeksan, kun Bobby tuli takaisin sivutietä pitkin
pienen pyökkimetsän kohdalle, ja hänen sydämensä hypähti, kun hän näki
kahden raskaan sarjan miehen tulevan häntä kohti. Hän tunsi heidät
heti hoitolaan kuuluviksi. Heissä oli tuo pettämätön käskynalaisen
arvovallan sävy, joka on ominaista vanginvartioille, entisille
poliiseille, raitiotien tarkastajille ja mielisairaitten vartioille.
Kun hän kiisi heitä kohti, asettuivat he keskelle tietä ja käskivät
häntä merkeillä pysähtymään. »Helvetti!» pääsi Bobbylta, ja hän
pysäytti koneensa.

He tulivat luo näyttämättä erikoisia vihamielisyyden merkkejä.

»Suokaa anteeksi, herra», sanoi toinen, ja Bobbyn tuli parempi olla.
»Tuo suuri talo, jonka näette, on Cummerdownin mielisairaala. Ehkäpä
tiedättekin sen, herra?»

»En. Mikä on sairaala? Kaikkiko nuo rakennukset?» Bobby tunsi, että hän
tuli todella kekseliääksi ja hänen tuulensa parani.

»Niin on.»

»Peevelin suuri laitos», sanoi Bobby.

»Meiltä on yksi hoidokki karannut tänä aamuna. Harmiton pieni mies hän
oli, ja uskalsimme pysäyttää teidät ja kysyä, oletteko ehkä nähnyt
häntä?»

Hobbyn mielessä välähti. »Luulenpa melkein. Oliko hänellä yllään
jonkunmoinen ruskea viitta ja tohvelit jalassa eikä mitään päässä?»

»Se on juuri hän. Missä näitte hänet?»

Bobby kääntyi ympäri ja osoitti suuntaan, josta hän oli tullut. »Hän
juoksi poispäin pellon piennarta pitkin», sanoi hän. »Näin hänet...
näin hänet noin viisi minuuttia sitten. Ehkäpä mailin päässä täältä.
Hän juoksi. Aidan viertä vasemmalla — ei, oikealla, tarkoitan — ei kun
vasemmalla sittenkin — tuon pähkinäpuuistutuksen luona.»

»Hän se on varmasti, Jim. Missä sanoittekaan nähneenne hänet?»

Bobbyn hyvä tuuli parani. »Jos toinen teistä haluaa istuutua taakseni
ja toinen sijoittua tähän laitokseen — vähän raskas kuorma, mutta kyllä
se menee — vien teidät takaisin juuri sille paikalle. Teen sen heti.»

Hän alkoi muitta mutkitta kääntää pyöräänsä. »Tämä on oikeata apua»,
sanoi Jim.

»Mitäpä siitä», sanoi Bobby.

Bobby oli nyt kaikkein parhaimmassa kunnossa. Hän upotti heidät
avuliaisiin sanoihin — pienemmänkin heistä oli jo vaikea sopia
sivuvaunuun ja toinen istui kuin säkki tavaratelineellä — hän vei
heidät takaisin noin puolentoista mailin päähän pähkinäpuitten
luo, kunnes löysi kuvaukseensa sopivan aidan. Hän auttoi heidät
huolellisesti tielle, otti vastaan heidän kiireelliset, mutta
sydämelliset kiitoksensa jalomielisellä liikkeellä ja lähetti heidät
kiireesti juoksemaan pellon poikki. »Hän ei voi olla mailiakaan
edellä», sanoi hän. »Eikä hän liikkunut kovinkaan nopeasti. Veteli
hiukan jalkojaan perässään.»

»Hän se on», sanoi Jim.

Bobby suuteli kättään jäähyväisiksi heille. »Siinä sitä mennään», sanoi
hän. »Auttakoon Jumala teitä kumpaakin ja puhdistakoon sydämenne. Ja
nyt Sargonia hakemaan.»

Hän kiisi takaisin paikalle, jonne oli jättänyt Sargonin, käänsi
taas koneensa ja katseli sitä metsän kulmaa ja tiheämpää kohtaa,
jossa Sargonin olisi pitänyt olla. Mutta siellä ei ollut merkkiäkään
tirkistelevästä päästä. »Kummallista!» sanoi Bobby, juoksi paikalle,
jonne hän oli jättänyt Sargonin kyyristelemään ojaan. Siellä ei ollut
merkkiäkään hänestä. Bobby katseli ympärilleen säikähtyneenä ja
ällistyneenä. Kävisikö sittenkin, kaiken tämän jälkeen, vielä hullusti?

»Sargon», huusi hän, ja sitten vielä kovemmin: »Sargon!»

Vastaukseksi ei tullut ääntä, ei kahahdusta.

»Hän on piilossa! Olisiko hän voinut hiipiä pois ja pyörtyä jonnekin.
Hän oli ehkä perin nääntynyt.»

Pelko kosketti Bobbya kylmällä sormellaan. Oliko hän ehkä erehtynyt
paikasta? Oliko Sargon lupauksestaan huolimatta hiipinyt pois, taikka
oliko hän kylmästä turtana ja surkeana ryöminyt takaisin lämpimän
hoitolan suojaan? Bobby seurasi ojaa metsän reunaan saakka ja kääntyi
siitä ojaan oikealla. Siinä hän äkkiä huomasi pienen eukon, joka istui
kumarassa pienellä kasalla kuivia heiniä ja nukkui syvässä unessa.
Hänellä oli päässään rutistunut olkihattu, jota koristi katkennut musta
sulka ja yllään mustat liivit. Jalkojensa ympärille hän oli käärinyt
säkin ja heittänyt toisen kuin liinaksi hartioilleen. Hän oli niin
kyyryssä, että hänen kasvonsa olivat piilossa, ja hänen takanaan maassa
oli kaksi ristinmuotoon yhteensidottua riukua. Bobbysta hän oli mitä
hämmästyttävin ilmestys. Riittihän hämmästystä siinäkin, että Sargon
oli mennyt tiehensä. Oli vielä ällistyttävämpää nähdä hänellä tällainen
sijainen.

Bobby seisoi epäröiden paikallaan puolen minuutin ajan. Pitäisiköhän
hänen herättää eukko ja kysyä häneltä Sargonia, vai pitäisikö hänen
mennä pois. Kysymällä, päätti hän, ei hän menettäisi mitään.

Hän meni aivan eukon luo ja rykäisi. »Suokaa anteeksi, rouva», sanoi
hän.

Nukkuja ei herännyt.

Bobby rapisutteli lehtiä, yski äänekkäämmin ja pyysi taas anteeksi.
Nukkujalta pääsi puoleksi tuhahdettu haukotus, hän heräsi säpsähtäen,
nosti silmänsä ja paljasti — Sargonin kasvot. Hän tuijotti Bobbya
hetkisen tuntematta häntä, ja haukotteli sitten huikeasti.
Haukotellessa hänen siniset silmänsä tulivat taas älykkäiksi ja
käsittäviksi. »Minun oli kovin kylmä», sanoi hän. »Otin nämä vaatteet
variksen pelättimeltä, ja ruoholla oli hyvä ja kuiva istua. Panemmeko
kaiken paikalleen?»

»Sepä oli mainio ajatus!» huudahti Bobby saaden taas takaisin koko
hilpeytensä. »Noin olette hauskan eukon näköinen. Voitteko kävellä
säkki yllänne? Ei, meillä ei ole aikaa panna sitä takaisin. Pudistakaa
se pois jaloistanne ja tulkaa mukaan. Sivuvaunu ei ole kahdensadankaan
kyynärän päässä. Voitte pukeutua siihen siellä. Nyt me lähdemme, ja kun
olemme saaneet kymmenen mailia itsemme ja hoitolan välille, pysähdymme
ja hankimme kuumaa kahvia ja jotakin syötävää.»

»Kuumaa kahvia», sanoi Sargon silminnähtävästi kirkastuen, »ja kinkkua
ja munaa?»

»Niin, kahvia, kinkkua ja munaa», sanoi Bobby.

»Kahvi siellä on — hirveää», sanoi Sargon.

Bobby auttoi Sargonin sivuvaunuun, nosti suojuksen hänen päälleen,
kohotti tuulilasin ja järjesteli hänet sinne. Hänestä tuli hyvin
mukiinmenevä täti, kun ei tarkemmin katsonut. Seuraavalla hetkellä
Bobby oli polkaissut koneen kärsimättömästi pärisemään ja kiipesi
satulaan.

Hän tunsi nyt olevansa taitavin veikko, mikä milloinkaan on varastanut
hulluja. Ei sen puolesta, ettei olisi ollut kovinkin mukava saada
joku hullu käsiinsä. Kunpa tietäisitte... He hyppelivät ja tärisivät
kapealla syrjätiellä kohti leveää Ashfordin-Folkestonen maantietä.
Vauhdin kiihdyttäjä sai tehdä parhaansa. »Hyvästi Cummerdown», lausui
Bobby, »hyvästi Cummerdown Hill!»

Pieni vanha moottoripyörä kiisi mainiosti.


7.

He saivat aamiaista eräässä majatalossa postiaseman luona noin
mailin päässä Offhamin tuolla puolen. Bobby jätti Sargonin
torkkumaan sivuvaunuun ja meni sähköttämään Dymchurchiin tulostaan.
Postilaitoksessa kului hiukan aikaa, kun postineiti oli kadottanut
silmälasinsa. Bobbyn palatessa oli aamiainen melkein valmis ja hän
auttoi Sargonin säkistään majatalon pieneen huoneeseen. Isäntä oli
lyhyt, paksu mies, jolla oli hyvin totiset, tarkkaavaiset kasvot. Hän
seurasi Sargonin nousua sivuvaunusta ja hänen siirtymistään valkoisen
pöytäliinan luo hiljaa ihmetellen. Sitten hän katosi hetkeksi, mutta
palasi pieneen huoneeseen, jonne pöytä oli katettu. Hän katseli hetken
aikaa Sargonia. »Huh», sanoi hän vihdoin, kääntyi ympäri ja meni
keittiöön, jossa joku naisista näytti olevan keittopuuhissa. »Sepä on
kumma mies», kuuli Bobby hänen sanovan ja oli siis valmis keskusteluun.

Kinkku, munat ja kahvi tarjottiin ja otettiin innokkaasti vastaan.
Isäntä seisoi heidän luonaan seuraten heidän syöntiään. »Ette ole
tainnut syödä vielä?» kysyi hän.

»Emme ole», vastasi Bobby ottaen sinappia.

»Tuletteko kaukaa?» sanoi isäntä mietteliään vaitiolon jälkeen.

»Jokseenkin kaukaa», sanoi Bobby varovasti.

»Kauasko matka?» yritti isäntä taas.

»Niinkuin sen ottaa», vastasi Bobby.

Isäntä kokosi voimansa suurta hyökkäystä varten. »Meillä on täällä
välistä hyvin kummallisia vieraita», sanoi hän.

»Ne kai tykkäävät teistä», sanoi Bobby.

Siihen ei isäntä osannut sanoa mitään. Hän kääntyi ympäri ja sanoi
tarkoittavasti »huh».

»Huh», sanoi Bobbykin täyttäen hänkin vastauksen määrätyllä
merkityksellä.

Isäntä teki viekkaan yrityksen juuri heidän lähtiessään. »Toivon, että
aamiainen maistui hyvältä», sanoi hän. »En osaa oikein sanoa, onko
seuralaisenne nainen vai mies... mutta...»

Bobbyn hilpeä mieliala oli sillä kertaa kaikkein korkeimmillaan. »Hän
on hermafrodiitti», sanoi hän tuttavallisesti kuiskaten ja jätti
isännän siihen.

Mutta kun he olivat ajaneet muutaman mailin, sanoi hän Sargonille
päättäneensä ostaa hänelle sukat, takin ja housut ensimmäisessä
vastaantulevassa puodissa. »Tuon näköisenä olette liian kummallinen. Ja
sitten jätämme tuon hatun ja liivit ja säkit tien vierelle, jos joku
sattuisi niitä tarvitsemaan. Minun täytyy lähettää uusi sähkösanoma.
Erehdyin äsken.»

Bobbyn sieluntila muuttui yhä kuumeisemmaksi sikäli kuin he pääsivät
eteenpäin. Hän keksi ihmeellisen, yksityiskohtaisen jutun maatalosta
ja tulipalosta, ja kuinka hänen ystävänsä oli päässyt pelastumaan
yllään vain kiireesti siepattuja vaatekappaleita. »Kaikki muu»,
selitti Bobby, »paloi poroksi». He olivat menossa hakemaan suojaa
sukulaisten luota, veljen, sedän, naimattoman tädin kotoa. Sikäli kuin
päivää kului, tulivat tulipalon yksityiskohdat yhä moninaisemmiksi ja
merkillisemmiksi ja paon vaiheet yhä jännittävämmiksi. Bobby kertoi
juttunsa hyvin uskottavasti ja totisesti. Ne olivat jonkunmoista
vapautumista — todellisuudesta.

Sargon itse ei puhunut juuri mitään. Hänelle tämä seikkailu oli
paljon suurempi kestävyyden näyte kuin Bobby silloin aavistikaan.
Suurimman osan aikaa hän istui kyyristyneenä ja käärittynä kuomun ja
tuulisuojuksen alla, taikka tärskyi ja tärisi maantietä kiidettäessä.
Taikka sitten hän vaihtoi jotakin pukukappaletta tien varrella, taikka
istui sivuvaunussa juoden jotakin virkistyksekseen, sillä välin kuin
Bobby selitteli selvästi, mutta hyvin ällistyttävästi ja tavallisesti
aivan tarpeettomasti, miten hänen laitansa oli.


8.

Rva Plumer, Maresett Cottage, Dymchurch, oli hätäinen naisihminen.
Hänellä oli hellä, palvelevainen sydän, mutta se oli huolissaan
monesta asiasta. Hän oli melkein liiankin säästäväinen ja huolekas.
Hän vuokrasi useimmat huoneistaan kesällä ja joskus talvellakin
muille, mutta hänestä oli vaikeaa ajatella, mitä kaikkea huolimattomat
vuokralaiset saattaisivat tehdä hänen huonekaluilleen. Hän näki
mielellään kaiken hyvässä järjestyksessä, että hänen vuokralaisensa
olivat hienomman näköisiä ja käyttäytyivät paremmin kuin rva Pringlen
tai rva Mackinderin vuokralaiset. Hän oli mieltynyt Bobbyyn, koska hän
oli sopinut taloon niin mainiosti, kun hänellä oli vain yksi huone
vapaana, ja koska hän ajoi partansa kylmällä vedellä, pyytämättä
niinkuin kaikki muut vuokralaiset — talossa ei ollut soittokelloa —
huutamalla kuumaa. Hän jutteli myös niin hauskasti sisään tullessaan ja
ulos mennessään, eikä ottanut ruokia toista kertaa pöydässä.

Rouva oli hyvin mielissään, kun Bobby kirjoitti ottavansa hänen
olohuoneensa alakerroksesta ja kaksi makuuhuonetta itselleen ja
ystävälleen kahdeksi viikoksi. Harvat ihmiset Dymchurchissa saivat
huoneitaan vuokratuiksi marraskuussa. He saattoivat saapua milloin
hyvänsä torstain jälkeen.

Hän kertoi rva Pringlelle ja rva Mackinderille, että hän odotti
kahta nuorta herraa ja antoi heidän otaksua, että vieraat jäisivät
pitkäksikin aikaa.

Perjantaina hän oli levoton ja jokseenkin hämmästynyt saadessaan
kokonaisen sarjan sähkösanomia Bobbylta. Ensimmäinen sanoi selvään
ja suoraan: »Saavun tädin kanssa neljän seudussa.» Se oli pettymys
hänelle. Hän olisi paljon mieluummin ottanut kaksi nuorta herraa.

Mutta tunnin kuluttua saapui toinen sähkösanoma, jossa sanottiin:
»Erehdys sähkösanomassa ei täti vaan setä pahoillani Roothing.»

Mitä tämä nyt tarkoitti?

Nyt oli postilaitoksen poika taas palannut.

»Setä vilustunut tulta kuumaa vettä whiskyä.»

Seuraava jännittävä sähkösanoma ilmoitti viivästymisestä: »Rengas puhki
tullaan myöhemmin Roothing.»

Sitten sanottiin: »Jokseenkin varmasti kuudelta hyvä valkea olkaa hyvä
Roothing.»

»Onpa hyvä», tuumi rva Plumer, »että hän antaa tällä lailla tietoja.
Mutta toivon, ettei se vanha herra olisi liian vaikea hoidettava.»

Valkea alakerran olohuoneessa paloi kirkkaasti kuudelta, liedellä oli
vesikattila, pöydällä ei ollut ainoastaan teetarpeita, vaan myöskin
sokeria, whiskyä, laseja ja sitruunaa, ja molemmissa vuoteissa
kuumat vesipullot odottamassa pakolaisten tuloa. Nähdessään Sargonin
ensimmäistä kertaa, tunsi rva Plumer selvää pettymystä. Hän oli antanut
ajatustensa lentää kuvittelemaan hupaisaa, mukavaa setää, joka olisi
vilustunut vain sen verran, että se paranisi whiskyllä, setää, joka
olisi, joskohta ei kokonaan kullattu, niin ainakin kultareunuksinen.
Hän oli erityisesti liioitellut muistellessaan hra Roothingin
rakastettavuutta. Heti kun hän oli avannut oven moottoripyörän rätinän
ja huudot kuullessaan, näki hän, että hänen taas olisi muutettava
käsityksiään. Kaikki oli hiukan epäselvää hämärissä, mutta hän saattoi
nähdä, ettei Bobbylla ollutkaan tuota asiaankuuluvaa nahkapukua
hansikkaineen ja silmälaseineen, jollaiseen oikea herrasmies olisi
ollut puettu tällaisessa tapauksessa, ja jota rva Pringle ja rva
Mackinder olisivat kunnioittaneet, ja että se olento, jonka hän veti
esiin sivuvaunusta, ei ollutkaan sopivan kokoinen setä. Pikemminkin se
oli kuin suuri kana, joka nostettiin korista esille toripäivänä.

Kun Sargon astui valoon olohuoneessa, syventyi ja kasvoi hänen
pettymyksensä yhä. Hän oli harvoin nähnyt niin kummallista ja
ränsistynyttä oliota. Hänen siniset silmänsä tuijottivat säälittävästi
kalpeista kasvoista, hänen tukkansa oli pahassa epäjärjestyksessä liian
suuren, mustan huopahatun alla. Hänellä oli yllään liian suuret housut,
joita hän hermostuneesti tempoi saadakseen ne pysymään ylhäällä.
Aamunutun liepeet oli pistetty niitten sisään kuin täytteeksi. Hänen
liian suuret valkoiset sukkansa lankesivat kuin säärykset hänen
vanhojen tohveliensa päälle ja paljastivat hänen laihat nilkkansa.
Hän näytti pelokkaalta. Tuijotti häneen kuin olisi aavistanut
epäystävällistä suhtautumista. Ja Bobbykin näytti, siinä hänen
vieressään seisoessaan, karkealta ja työn kuluttamalta, eikä ollenkaan
sellaiselta vaatimattomalta nuorukaiselta kuin hän muisti.

Kun Bobby näki, kuinka nopeasti rva Plumerin ilmeet vaihtelivat, tunsi
hän, että heidän olonsa tässä miellyttävässä, tulen valaisemassa,
rauhallisessa huoneistossa oli epävarmaa. Hän oli onneksi ajatellut
valmiiksi varavalheen, jota hän tähän asti ei ollut käyttänyt.

»Eikö se ole hävytöntä!» huudahti hän. »Veivät häneltä kaikki vaatteet,
vieläpä kengätkin!»

»Siltä näyttää», sanoi rva Plumer. »Mutta ketkä ne veivät?»

»Maantierosvot. Tällä puolen Ashfordin. Veivätpä minun suuren
laukkunikin.»

»Entä mistä tuo herra sai nuo vaatteet, jotka hänellä nyt on yllään?»
kysyi rouva. Hänen äänensä oli verraten epäilevä.

»Vaihtoivat. Menin takaisin tietä pitkin hakemaan ilmapumppua, jonka
olin pudottanut, ollenkaan ajattelematta, että sellainen olisi
mahdollista englantilaisella maantiellä. (Tulkaa tulen ääreen, setä.)
Ja kun palasin, olivat he menneet, ja hän oli siinä kunnossa kuin
näette. Kuvitelkaapa hämmästystäni.»

»Ettekä sähköttänyt mitään siitä!» sanoi rva Plumer.

»Liian lähellä kotia. Minun oli ensiksi päästävä tänne, kaiketikin. No
niin, meillä on ollut ihan kylliksi seikkailuja. En ole milloinkaan
tehnyt mokomaa matkaa. Jumalan kiitos, että saamme teetä. Luulen,
että paras paikka sedälle on vuode — kunnes saamme hankituksi jotain
vaatteita hänelle. Mitä te arvelette, rva Plumer?»

»Kunhan hänet ensin on kunnollisesti pesty», sanoi rva Plumer. Hän
epäili yhä, mutta jonkunlainen ystävällisyys oli tunkeutumassa
pinnalle. »Ettekö pelästynyt, kun ne hyökkäsivät kimppuunne?» kysyi hän
suoraan Sargonilta. Tämän siniset silmät pyysivät ohjeita Bobbylta.

»Se oli ankara kolaus hänelle», sanoi Bobby, »ankara kolaus. Hän on
tuskin vieläkään toipunut siitä.»

»Tuskin toipunut siitä», sanoi Sargon vahvistaen.

»Ottivatko ne teiltä kaikki vaatteet? Se on hävytöntä», sanoi rva
Plumer, »ja nyt te olette vilustunut.»

»Panemme hänet vuoteeseen. Tietysti, jos teillä on jotakin syötävää
meille, niin suorittaisimme sen ensiksi. Ehkäpä hiukan paistettua
juustoa, tai juustovoileipää, taikka jotakin sellaista, ja kuuma grogi.
Eikö niin, setä?»

»En juuri kaipaa ruokaa», sanoi Sargon, »en ollenkaan.»

»En ole unohtanut niitä grogeja, joita laitoitte minulle, rva Plumer,
kun olin joutunut sateeseen Hythestä tullessani.»

»No niin, voinhan laittaa teille grogin», sanoi rva Plumer pehmeten
huomattavasti.

»Mainiota», huudahti Bobby. »Se tekee hänestä uuden miehen. Mutta sillä
välin vien vanhan pyörän suojukseen. Saanko panna sen talliin? Onhan
teidän hyvä olla täällä, setä?»

»Olenko turvassa?»

»Jokainen on turvassa rva Plumerin seurassa», sanoi Bobby ja piti ovea
auki, että rva Plumer pääsisi hänen ohitseen huoneesta.

»Kerron teille hänestä huomenna», sanoi Bobby leskelle tuttavallisesti
ohimennessään. »Hän on ihmeellinen mies.»

»Onko hän ihan järjissään?» kysyi rva Plumer.

»Niinkuin mies olla voi.»

»Hän näyttää niin hajamieliseltä.»

»Hän on runoilija», sanoi Bobby, »ja soittaa sen ohella hiukan
viuluakin», ja siihen tyytyi rouva kerrassaan.

Mutta hänestä ei tuntunut tämä ihmeellinen päivä täysin tyydyttävältä,
ennenkuin hän oli saanut Sargonin kylvetetyksi, harjatuksi
ja pistetyksi lämpimästi rva Plumerin parhaaseen, kauniiseen
makuuhuoneeseen. »Nyt me ollaan ankkurissa», sanoi hän. Bobby meni
omaan huoneeseensa ja istuutui hetkeksi keksiäkseen juttuja sedästään,
jos rva Plumer haluaisi tarkempia tietoja hänestä, kun hän laskeutui
alas. Hän päätti sanoa »Hän on eksentrinen», hyvin vaikuttavalla,
selittävällä tavalla. »Ja hyvin ujo.» Hän aikoi selittää, että hänen
setänsä kärsi liikarasitusta, joka johtui sankarirunon kirjoittamisesta
Walesin prinssin matkan johdosta maailman ympäri. Hän kaipasi
täydellistä lepoa ja meri-ilmaa. Mitä enemmän hän pysyi sisällä ja
huoneessa, sitä parempi. Hän liitti tarinaan muutamia tarpeellisia
yksityiskohtia, istui hetkisen liikutellen varpaitaan kengissään,
nousi ja meni alakerrokseen. Hän oli varma siitä, että hän hoitaisi
asian kunnollisesti, mitä rva Plumeriin tuli. Bobby tapasikin hänet
odottamassa. Vaikein vastus, mitä hänellä oli voitettavana, oli se,
että rouva tahtoi välttämättä ilmoittaa poliisille ryöstöstä Ashfordin
luona ja heti.

»Hm», virkkoi Bobby ollen muutaman hetken neuvoton. Mutta sitten hän
teki päätöksensä. »Johan minä olen ilmoittanutkin», sanoi hän.

»Mutta milloin?»

»Soitin eräältä autoilijain avustamisasemalta Ashfordin poliisille.
Sehän tapahtui heidän piirissään eikä täällä, Romney Marshissa. Teräviä
poikia ne Ashfordin poliisit. Minun oli kuvattava vaatteet ja kaikki.
Ne eivät päästä juuri mitään käsistään.»

Se meni kirkkaasti häneen. Tämän jälkeen oli kaikki muu helppoa.


9.

Seuraavana aamuna huomattiin, että Sargon oli pahoin vilustuttanut
kurkkunsa ja rintansa. Hänellä oli pistoksia rinnassa, ja hänen
poskensa hehkuivat, silmänsä paloivat ja hengitys läähätti. Bobby ei
kutsunut lääkäriä. Hän luuli, että kaikki lääkärit olivat liitossa
palauttaakseen karanneet mielipuolet vankiloihin. Hän kuvitteli,
että karkaamisesta oli lähetetty salaisia kiertokirjeitä koko
ammattikunnalle. Hän ajoi Hytheen ja hankki kiniinikapseleita,
erilaisia rintapastilleja, kaksi jodivalmistetta kurkkua varten ja
kaikenlaisia muita apteekkarin suosittamia kotilääkkeitä. Kun hän
puolenpäivän tienoissa palasi, näytti sairas virkeämmältä ja vähemmän
kärsivältä. Sen jälkeen kun Bobby oli antanut hänelle kiniiniä,
hieronut hänen rintaansa ja hoidellut häntä kaikin tavoin, kykeni hän
halukkaasti puhumaankin.

»Onko pielus paikoillaan?» kysyi Bobby.

»On kyllä.»

»Teidän pitäisi torkahtaa hiukan.»

»Niin kyllä.»

Sargon mietti: »Eihän minun tarvitse enää palata siihen paikkaan?»

»Toivoakseni ei.»

Kuumeiset kasvot tulivat hyvin vakaviksi. »Älkää luvatko. Älkää
luvatko. En voisi kestää pettymystä.»

»Ei teidän tarvitse olla hädissänne», sanoi Bobby. »Täällä te olette
mainiossa turvassa.»

»Eikö minun enää tarvitse mennä sivuvaunuunkaan?»

»Ei.»

»Eikö milloinkaan?»

»Ei.»

»Se tärisytti kamalasti... Missä on Christina Alberta?»

Bobby ei vastannut pieneen hetkeen.

»Ehkäpä minun täytyy selittää. En tiedä, kuka Christina Alberta on.
Otin teidät hoitolasta, koska en uskonut, että olitte mielisairas.
Perheestänne en tiedä mitään. En tiedä yhtään mitään elämästännekään.
En voinut vain sietää ajatusta, että te olitte hoitolassa.»

Sargon makasi hetken vaiti siniset silmät Bobbyn kasvoihin kiintyneinä:
»Olitte huolissanne minun vuokseni?»

»Pidin teistä heti ensimmäisestä hetkestä, kun teidät näin
Midgardkadulla.»

»Pidätte minusta? Mutta tehän uskoitte, että minä olin Sargon,
kuningasten kuningas?»

»Itseasiassa», sanoi Bobby.

»Ettepä uskonut. Enkä tainnut itsekään uskoa.»

Harhailevat siniset silmät jättivät Bobbyn kasvot ja tuijottivat
ikkunasta taivaalle. »Pääni on ollut niin sekaisin», sanoi Sargon.
»Vieläkään en voi ajatella selvästi. Mutta huomaan kyllä, että olen
sekava. Christina Alberta on tyttäreni. Sanoin häntä kuninkaalliseksi
prinsessaksi. Sumeriassa. Hän on hyvin kultainen, urhoollinen tyttö.
Hän on kaikki, mitä minulla on maailmassa. Läksin hänen luotaan ja
jätin hänet ja olen kai aiheuttanut hänelle paljon murhetta.»

»Mutta silloin ei hän kai tiedä, missä olette ollut?»

»Hän hakee minua luultavasti.»

»Missä hän on?»

»Olen koettanut muistaa. Se oli atelieri jossakin, ja siellä oli
kummallisia maalauksia. En koskaan pitänyt noista maalauksista. Se
atelieri oli talleissa. Sillä oli nimi, mutta en muista sitä. Se
on tyhmää. Luultavasti Christina Alberta on siellä ystävineen, yhä
ihmetellen, mihin minä olen joutunut.»

»Siellä, siellä... paikassa, missä te olitte, ne sanoivat, että teidän
nimenne oli Preemby.»

»Albert Edward Preemby... Kummallista.»

Hän makasi hetken miettien. »Muistan, että kauan aikaa sitten luulin
olevani Albert Edward Preemby, pieni olento, pieni mies, joka eli
pientä elämää pesulaitoksessa. Pesulaitoksella oli suuret, siniset
vaunut, ja hakaristi. Ette voi kuvitella, kuinka vähäpätöistä,
merkityksetöntä elämää tuo Preemby vietti. Ja sitten äkkiä tuli
mieleeni, että mahdollisesti en olisikaan Preemby, ja että minulla
kuitenkin olisi kuolematon sielu. Joko ei ollut olemassa Preembyä,
taikka sitten ei ollut Jumalaakaan. Molempia rinnakkain ei saattanut
olla. Se tyrmistytti ja kiusasi minua kovasti. Koska oli olemassa —
Preemby. Minä en ole hyvä ajattelemaan — kaikki ajatukseni karkaavat
jonkunlaisiksi unelmiksi. Ja kun sitten tuli todistus, joka näytti
pitävältä, niin tartuin ehkä liian kiihkeästi siihen, mitä minulle
sanottiin. Mutta Sargon oli kai hyvin suuri kuningas, hyvin suuri
kuningas, ja minä olen pieni ja heikko, enkä erikoisen älykäskään.
Kun poliisit ja vartiat haukkuivat minua ja kohtelivat minua pahoin,
en käyttäytynyt niinkuin suuren kuninkaan olisi pitänyt, ja kun näin
niitten tekevän pahaa toisille — toisille potilaille, en kyennyt
käymään väliin. Nyt ajattelin kuitenkin koko ajan, että olin jollakin
lailla toisenlainen kuin tuo Albert Edward Preemby, joka ennen
olin, jotakin suurempaa ja parempaa. Mutta joudun ihan hämilleni,
kun ajattelen, kuka olen, ja olen nyt hyvin väsynyt. Ehkäpä kykenen
paremmin ajattelemaan sitä, kun olen levännyt pari kolme päivää.»

Heikentynyt ääni sammui. Siniset silmät jäivät yhä rauhallisesti
katselemaan taivasta.

Bobby ei sanonut mitään pieneen aikaan. Sitten hän virkkoi: »Olen
minäkin nähnyt ihmisiä pideltävän pahoin.» Ja lisäsi sitten: »En ole
niin voimaton kuin te.»

Hän ei sanonut enempää. Ei näyttänyt siltä kuin Sargon olisi kuullut,
mitä toinen sanoi. Bobby nousi.

»Teidän täytyy levätä. Olette täydessä turvassa täällä. Jos voimme
pysyä täällä piilossa kaksi viikkoa, on mahdotonta lähettää teitä
takaisin tuohon paikkaan. Onko teidän hyvä olla?»

»Vuode on mainio», vastasi Sargon.

Mutta vaikka vuode olikin mainio, ei se voinut lieventää kipua Sargonin
kipeässä rinnassa. Illalla hän näytti kovin uupuneelta. Yöllä hän alkoi
yskiä niin surkeasti, että Bobby tuli hänen luokseen. Aamulla hän oli
uupunut eikä tahtonut ruokaa. Bobby istui alhaalla ja järjesteli täti
Suzannan kirjeenvaihtoa, jonka Billy oli lähettänyt hänelle sinne. Hän
oli puoleksi halukas kutsumaan Tessyn sinne auttamaan sairaan hoidossa,
mutta talossa ei ollut mitään huonetta hänelle. Rva Plumer vaati, että
oli haettava lääkäri, mutta Bobby lykkäsi sitä aina.

Vihdoin hän omalla vastuullaan toi sinne nuoren lääkärin, joka
juuri aloitteli toimintaansa paikkakunnalla. Bobby puhutteli häntä
kauhistuneena, mutta nuori lääkäri ei herättänyt mitään epäluuloja. Hän
oli päinvastoin mitä rauhoittavin. Keuhkoissa oli vähäinen tulehdus,
mutta ei mitään vaarallista. Sargonia oli pidettävä hyvin lämpimässä
ja hänen oli juotava erilaisia lääkkeitä. Hoitajatarta ei välttämättä
tarvittu: lämmintä vain ja lääkkeitä.

Myöhään illalla tuli Bobby sisään sanomaan hyvää yötä ja tapasi
Sargonin parempana ja puheliaampana.

»Olen ajatellut Christina Albertaa ja tapaisin hänet mielelläni.
Tapaisin hänet mielelläni ja kertoisin hänelle, mitä olen ajatellut
hänestä. Olen ajatellut hyvin merkillisiä asioita. Ehkäpä en
merkitsekään niin paljon hänelle kuin hän ehkä luulee. Mutta
erikoisesti tahtoisin puhua hänelle eräästä nuoresta miehestä, josta en
pidä. Mikä hänen nimensä olikaan? Kun olin Lonsdalen talleissa, puhui
se lurjus tyttäreni kanssa.»

»Lonsdalen talleissa?»

»Niin, olin unohtanut. Lonsdalen tallit, Lonsdalen tie 8, Chelsea.
Mutta ajatukseni ovat hyvin sekaisin, enkä tiedä, mitä sanoisin
hänelle, jos hän tulisikin.»

Bobby kirjoitti heti muistiin osoitteen.

»Ja tuo Christina Alberta on ainoa, jota te haluatte tavata?» kysyi hän.

»Ainoa, mitä minulla on. Kaksikymmentä. Oikeastaan vielä lapsi. Minun
ei olisi milloinkaan pitänyt lähteä hänen luotaan. Mutta minun ylleni
lankesi kuin ihme — niinkuin koko maailma olisi auennut. Se saattoi
kaiken muun näyttämään hyvin vähäpätöiseltä.»


10.

»Minun ylleni laskeutui kuin ihme, niinkuin koko maailma olisi auennut.»

Bobby kirjoitti senkin muistiin. Ja hän istui hyvin myöhään valkean
ääressä alakerran huoneessa ajatellen sitä ja ajatellen, mitä hänen
täytyisi aamulla ilmoittaa Christina Albertalle. Huomenna hänen
täytyisi ilmoittaa itsensä ja selittää kummallinen käytöksensä
tässä Preembyn jutussa. Se ei ollut likimainkaan selvää hänelle
itselleenkään, ja huomenna täytyisi hänen selittää hyvin harmistuneelle
nuorelle naiselle, kuinka hänen isänsä oli siinä määrin saavuttanut
hänen myötätuntonsa ja vaikuttanut hänen mielikuvitukseensa, että hän
oli houkutellut hänet karkaamaan. Hän huomasi joutuneensa tekemään
asioista selvää itselleenkin. Hän huomasi tutkivansa omia vaikutteitaan
ja omaa elämäntapaansa.

Hän tunsi ja ymmärsi niin mainiosti tuon tunteen: »niinkuin koko
maailma olisi auennut.» Vielä paremmin tunsi hän tuon kuolettavan
tyhjyydentunteen elämässä, josta tuo toinen kohosi. Omalta kohdaltaan
hän oli ajatellut, että tuo tavallinen tyytymättömyys jokapäiväiseen
puuhaan, tuo pyrkimys jotakin uutta ja suurenmoisempaa kohtaan, riippui
siitä, että maailmansota oli tuhonnut kaikki hänen toiveensa elämästä,
että se oli subjektiivinen vaihe hermojen järkytyksessä, mutta tämän
vähäpätöisen pesulaitoksen miehen tapauksessa ei sota suinkaan ollut
sinä virikkeenä, joka oli lähettänyt hänet maailmalle, jonkinlaiseksi
siirtolaiseksi kotoansa, hakemaan jonkunlaista uneksittua, koko
maailman käsittävää valtakuntaa. Sen täytyi olla jotakin syvempää kuin
pelkkä sodan isku. Ihmisessä piili kai luontainen halu eristäytymiseen
turvallisuudesta ja mukavuudesta.

Hän silmäili täti Suzannan kirjekasaa pöydällä ja seuraavaa Wilkinsin
Viikkolehden sivua, jonka hän oli selvitellyt siitä. Hän nousi
nojatuolistaan ja palasi työhönsä viisaus virkistyneenä. »Niin pian
kuin ihmisen alkeelliset tarpeet on tyydytetty ja hän on varma ruoasta,
vaatetuksesta ja asunnosta, joutuu hän suuremman pakon alaiseksi: hän
menee hakemaan itselleen vaivaa. En tahdo sen vuoksi olla rohkaisematta
»Croydonia» rupeamasta lähetyssaarnaajaksi Länsi-Afrikkaan huolimatta
hänen uskonnollisista epäilyistään ja erikoisista tunteistaan mustia
ihmisiä kohtaan. Sellainen paikka kuin Sherborough Island saattaa ehkä
hankkia hänelle milloinkaan pettämättömiä, jalostavia ja johdonmukaisia
huolia, jotka pitävät häntä vireessä. Valkoisella miehellä, joka kerran
on uhmannut Länsi-Afrikan salaisten seurojen vihamielisyyttä, on hyvin
vähän aikaa sairaalloisiin tarkasteluihin. Hänellä on tuskin yhtään
yksitoikkoista hetkeäkään...»

Hän keskeytti kirjoittamisen. »Tuntuu hiukan irooniselta», tuumi hän,
»eikä mitenkään oikein täti Suzannan tapaiselta.»

Hän mietti. »Ajatukseni juoksevat joskus luotani. En ole vireessä
tänään.»

Ainoa, jota lukijat eivät saaneet täti Suzannassa, oli juuri ironia.
Ei, se ei kävisi päinsä. Hän pyyhki pois nuo kuusi lausetta, jotka
hän juuri oli kirjoittanut ja työnsi paperiliuskan kauemmaksi. Hän
otti toisen, jolle hän hyvin vaivalloisesti oli laatinut sähkösanomaa
osoitteella Preemby, Lonsdale Mews 8 Chelsea. Hän luki sen sellaisena
kuin se oli viimeisen yrityksen jälkeen: _»Isänne turvassa mutta
ankarassa kuumeessa Rootingin huolehdittavana Maresett Cottagessa
Dymchurchissa tahtoo tavata teitä varovaisuus hyvin välttämätön uusi
pidätys kohtalokas paras lähteä Hythestä ja vaunut odottavat siellä
jos sähkötätte ajoissa mutta ette tunne henkilökohtaisesti olen pitkä
hoikka tumma Roothing.»_

Kaikki huomioonottaen oli se ihan paikallaan.

Hän koetti kuvitella, minkälainen tyttö tuo Christina Alberta olisi.
Hän olisi tietysti sinisilmäinen ja luultavasti hyvin vaalea,
hiukan pitempi ja pyöreämpi kuin isänsä, pehmeä-ääninen ja hiukan
uneksiva. Hän olisi kaino ja ystävällinen, hyvin lempeä ja kiltti
ja hiukan epäkäytännöllinen. Olisi ehkä hyvä mennä häntä vastaan
Hytheen, jos vain tietäisi, millä junalla hän tulisi. Vaunuilla ajo
olisi ehkä vastenmielistä hänelle. Bobby saisi selittää hänelle,
mitä olisi tehtävä. Hän oli saattanut itsensä huomattavassa
määrässä vastuunalaiseksi näitten molempien ihmisten kohtalosta. Ja
häntä miellytti se ajatus. Häntä miellytti ajatella, että ehkäpä
noista ihmisistä tulisi hänelle hyvinkin läheisiä, läheisempiä
kuin Malmesburyt. Ollakseen aivan rehellinen itselleen oli hänen
tunnustettava, että hän oli hiukan kuin viidentenä pyöränä Malmesburyn
perheessä. He pitivät hänestä, he olivat hyvin kultaisia hänelle, mutta
he tulisivat toimeen hänettäkin. Tuo pieni veitikka Susankin tuli
toimeen ilman häntä. Lapsi piti hänestä ja hallitsi häntä, mutta Bobby
tiesi, ettei hän ollut välttämätön hänelle. Tässä saattoi tosiaan olla
kaksi ihmistä, jotka eivät tulisi toimeen hänettä, jotka hyvin suuressa
mittakaavassa tulisivat läheisiksi hänelle.

Tietysti hänen tulisi näyttää siltä kuin hänellä olisi hiukan enemmän
voimaa ja päättäväisyyttä kuin hänellä oikeastaan oli. Hänen täytyi
heidän takiaan pitää vireillä luottamusta itseensä, niin että kykenisi
ohjaamaan heitä heidän vaikeuksissaan.

Hän sanoisi tytölle — niin, mitä hän sanoisikaan? »Olen ollut hiukan
hätäinen toimissani, mutta tiedän hiukan, minkälaisen pakon alaisina
terveet potilaat ovat hoitoloissa. Minusta oli ensiksi saatava isänne
pois sieltä. Päähäni ei pälkähtänyt, että hän olisi hetkellisesti
saattanut unohtaa osoitteenne. Ehkäpä minun olisi pitänyt tulla
luoksenne, ennenkuin ryhdyin toimintaan. Mutta mistäpä minä tiesin,
että te olitte olemassa? Kunnes hän kertoi siitä minulle. Usein ovat
sukulaiset vastaan, kun kyseessä on mielisairaalasta vapauttaminen. On
pelottavaa myöntää se, mutta sellaista tapahtuu.»

Sitten hän jokseenkin humoristisesti ja vaatimattomasti kuvailisi
pakoa. Hän alkoi jo unohtaa käyntipäivän keskustelun epävarmuuden ja
monet satunnaiset seikat, jotka veivät heidän kohtaukseensa muurin
luona. Mutta jokaisessa tarinassa riippuu taito juuri epäoleellisten
seikkojen välttämisestä.

Sillä lailla hän selostaisi kaiken. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan,
että Christina Alberta saattaisi olla sellainen tyttö, joka
keskeyttäisi kertomuksen pyytämällä lisäselvityksiä.

Hän sytytti savukkeen, asteli edestakaisin huoneessa ja päätyi lopuksi
seisomaan uunin eteen ja katselemaan hehkuviin hiiliin. Hän oli nyt
aivan varma siitä, että tyttö oli sinisilmäinen, hento, kaino, vaikka
hänessä saattoikin piillä syvä huumorintaju. Hyvin luultavasti hänellä
myös oli taipumusta kirjoittamiseen. Ehkäpä jäisi hänen tehtäväkseen
keksiä ja kehitellä tuota lahjaa. He suojelisivat yhdessä Sargonia,
joka jo oli melkein puoleksi parantunut unelmansa myrkytyksestä.
Heidän olisi lievitettävä hänen täydellisen heräämisensä aiheuttamaa
pettymystä. Kuinka onnellista, jollei sanoisi ihan salliman suomaa,
olikaan hänen puuttumisensa pelastamaan mies parkaa! Sillä muutenhan
hän ei olisi milloinkaan tavannut Christina Albertaa, eikä voittanut
hänen aran lempensä runsautta...

»Mitä!»

»Mutta tämähän on peevelin moista pötyä!» sanoi Bobby äkäisesti ja
paiskasi savukkeensa tuleen. »Tämähän on hassua kuvittelua, kun vielä
ei ole nähnytkään tyttöä.»

Hän sytytti kynttilän, sammutti rva Plumerin öljylampun noudattaen
kaikkia ohjeita ja neuvoja, jotka vastasivat tätä pimeitten aikojen
jäännöstä, ja meni vuoteeseen. Hän pysähtyi matkallaan kuuntelemaan
Sargonin oven takana. Sairas nukkui ja hengitti hiukan äänekkäästi
silloin tällöin heikosti yskäisten.

»Olisinpa toivonut, että ilma olisi pysynyt lämpimänä», sanoi Bobby.

Kun hän avasi huoneensa oven, liehahti hänen kynttilänsä liekki
vaakasuoraan, verhot hulmahtivat huoneeseen ja paperipala lensi maahan
pöydältä. Hän laski kynttilän pöydälle ja sulki ikkunan. Tuuli oli
noussut ja ruutua vasten kuului sadepisaroiden hieno rapina.



Kolmas luku.

VIIMEINEN VAIHE.


1.

Useammista epätyydyttävistä seikoista Bobbyn ympäristössä johtui,
että hän oli perin altis sään vaihteluille. Tuo kaunis jälkikesä
oli nyt päättynyt, ja taivas, maa ja ilma alkoivat nyt meluta,
työntää, kastella, kylmätä, pimetä, surettaa ja kiusata häntä. Paksut
pilviröykkiöt tulivat Dymchurchista päin Dungenessista ja Atlantilta,
kouristuneina, kulmikkaina, pitkäksi venähtäneinä, ilmeiltään ilkeitä
kuin noidat ja paholaiset vuodattaen raskasta sadetta. Niitten
liepeitten alla tulivat aallot pitkinä, vyöryvinä riveinä, kaukaa
uhaten, murtuen liian aikaisin vaahtoläikiksi, kooten taas voimia,
kohoten viimeiseen, äärimmäiseen ponnistukseen rantalaitureita vastaan
ja kohahtaen taivasta kohti valkeina, kuohuvina vesisuihkuina.

»Suhtaudu siihen kuin mies», sanoi Bobby. »Siedä vain. Sehän on vain
luontoa. Jännitä voimasi. Ajattele tuota tyttö parkaa.»

Hän pakotti itsensä lähtemään aamukävelylle pitkin rantalaituria, ja
hänen märät housunsa läiskyivät hänen jalkojaan vasten kuin liput
tankoaan vasten.

»Juhlallinen tuuli», kertoi hän Sargonille tullessaan häntä katsomaan.
»Mutta toivoisinpa, että aurinko hiukan paistaisi.»

»Kuuluuko Christina Albertasta mitään?» kysyi Sargon.

»He ovat tuskin vielä ennättäneet vastata sähkösanomaani. Mutta hän
tulee varmasti», selitti Bobby ja meni alas kuivaamaan jalkojaan tulen
ääressä.

Hän ei osannut odottaa pyyntöä tulla Hytheen hakemaan nuorta neitiä
ennenkuin puoli yhden tienoissa. Sillä välin hän meni talliin
katsomaan, oliko moottoripyörä kunnossa nopeaa matkaa varten. Kello
tuli puoli yksi, tuli puoli kaksikin. Hän söi hiukan. Hän tuli hyvin
levottomaksi, nousi ja katsoi usein ikkunasta nähdäkseen, toisiko
postityttö Christina Albertan sähkösanomaa. Mutta kahden ajoissa
suuri, hiljaa kulkeva, ylellisen näköinen Daimler-auto ilmaantui
ulkopuolelle pysähtyen rva Plumerin oven eteen. Ikkunasta näkyi
hatuton, leikkotukkainen pää ja sanoi jotakin ajajalle, joka laskeutui
vaunuista ja avasi oven. Autosta astui miellyttävän näköinen,
päättäväinen, nykyaikaisen näköinen nuori nainen, ilman hattua ja
lyhyissä hameissa, ja hoikka, tumma, varakkaalta näyttävä mies, joka
oli noin kahdeksanneljättä — neljänkymmenen ikäinen ja käytti sinistä
pukua ja harmaata huopahattua. Hän avasi tytölle pihaportin, ja tyttö
katseli ympärilleen lähestyessään taloa.

Bobby huomasi, ettei Christina Alberta pitänyt lupaustaan olla
sinisilmäinen ja hento. Tyttö oli pettänyt hänet. Mutta huolimatta
kaikesta petollisuudestaan oli hän rakentanut jonkunmoisen
henkilökohtaisen läheisyyden tunteen heidän välilleen, joka yhä pysyi
hänessä. Bobby katseli hänen tuloaan levottomuuden vallassa, jota
hänen oli vaikea hillitä. Hän ihmetteli, kuka kumma tuo musta mies
saattaisi olla. Joku serkku ehkä. Tyttö huomasi Bobbyn katselevan heitä
ikkunasta, ja heidän silmänsä kohtasivat toisensa.


2.

Sillä vaistolla, joka nuorilla ihmisillä tällaisissa tapauksissa on,
huomasi Bobby, että Christina Alberta oli erittäin utelias häneen
nähden. Hän puheli heidän kanssaan rva Plumerin pienessä huoneessa
alakerroksessa. Hän puhui enimmäkseen tytölle. Devizesiä hän kohteli
toisarvoisena tekijänä, äänenä tytön takaa. »Hänen rintansa on ilkeästi
vilustunut», sanoi Bobby. »Hän on kaivannut nti Preembyä...»

»Christina Albertaa», sanoi Christina Alberta.

»Christina Albertaa alituiseen. Mutta vasta eilen illalla sain tietää
osoitteen häneltä. Hän oli unohtanut sen sillä välin. Olemme olleet
tällä toista vuorokautta. Hän vilustui tänne tullessamme.»

»Mutta kuinka te jouduitte tänne?» kysyi Devizes.

»Moottoripyörällä», vastasi Bobby. »Mutta meidän täytyi odottaa
aikalailla, ennenkuin pääsimme lähtemään, ja aamu oli raaka ja kylmä,
eikä hänellä ollut yllään muuta kuin aamupukunsa ja tohvelit. On niin
vaikea arvata kaikkea.»

»Mutta kuinka tulitte auttaneeksi häntä?»

Bobby hymyili Devizesille: »Pitihän jonkun auttaa häntä.»

Hän puhui taas Christina Albertalle: »En voinut sietää ajatusta,
että hän oli lukkojen ja salpojen takana. Hän vuokrasi, katsokaas,
huoneen sieltä, missä minä asun, ja hänessä oli jotakin viatonta —
puoleensavetävää. Minun heikko kohtani on tuollainen myötämielisyys
omituisuuksia kohtaan... Teidän pitäisi mennä katsomaan häntä.»

»Niin, olisi parasta mennä katsomaan häntä», myönsi Devizes.

(Kuka peeveli tuo mies oli!)

Bobby osoitti holhousvaltaansa: »Christina Alberta ensiksi», sanoi hän.

Hän vei Christina Albertan isänsä luo ja sulki oven heidän
syleillessään lämpimästi toisiaan. »Ja nyt, hra Devizes, tai
mikä teidän nimenne on», sanoi hän itsekseen porraskäytävässä,
»nyt katsomme, mitä osaa teillä on tässä asiassa.» Hän laskeutui
ensimmäiseen kerrokseen ja tapasi Devizesin hyvin ärsyttävästi
seisomassa hänen uunimatollaan hänen valkeansa ääressä. Hänen siinä
seisoessaan saattoi huomata, että hän muistutti kaukaisesti Christina
Albertaa. Bobbylla oli jonkunmoinen epäselvä käsitys siitä, että
Devizes oli vastuussa, jollakin hämärällä tavalla, siitä tosiasiasta,
että Christina Albertan silmät eivät olleetkaan siniset. Hän oli
hiukan hidas sanomaan sitä, mitä aikoi, ja Devizes taas oli hyvin
aloitekykyinen. »Suokaa anteeksi kömpelö tunkeilevaisuuteni», sanoi
hän, »mutta haluaisin tietää, kuka te olette?»

»Olen kynänkäyttäjä», sanoi Bobby pidättyen tarkoin kääntämästä
silmiään täti Suzannan ainesläjään pöydällä.

»Oletteko lopettanut aterianne?» kysyi Devizes välinpitämättömän
keskeyttävästi.

»Saanko kysyä samaa teiltä?» virkkoi Bobby, »ja kuinka te olette
tutustunut Preembyihin?»

»Olen sukulainen», sanoi Devizes harkitusti. »Äidin puolelta.
Jonkunmoinen serkku. Samalla satun olemaan hermo- ja mielisairauksien
tuntija. Se on tuonut minut tänne tänään.»

»Ymmärrän», sanoi Bobby, »olette saanut tehtäväksenne viedä hänet
takaisin?»

»En suinkaan. Me emme ole vihamiehiä, hra...»

»Roothing.»

»Olemme samalla puolella. Teitte oikein ottaessanne hänet pois. Me
koetimme tehdä samoin vähemmän alkuperäisesti menettelemällä. Olemme
hyvin kiitollisia teille. Mielisairautta koskevat lait ovat hyvin
kömpelö ja yleistävä koneisto. Mutta kuten luultavasti tiedätte, jos
hän pysyy piilossa kaksi viikkoa, on heidän aloitettava kaikki alusta.
Hän saa takaisin terveytensä. Siinä asiassa olemme liittolaisia. Meidän
on opittava tuntemaan toisemme paremmin. Teidän asioihin puuttumisenne
— joka hämmästytti meitä suuresti — on minusta samalla kertaa erikoinen
ja urhea. Toivoisin, että te kertoisitte minulle enemmän siitä: kuinka
tapasitte hänet, kuinka ne saivat hänet kiinni, ja mikä sai teidät
ajattelemaan karkaamista.»

»Hm», sanoi Bobby, tuli luo ja vahvisti oikeutensa puoleen uunimatosta.
Hän oli jo ajatellut, kuinka hän kertoisi tarinansa — Christina
Albertalle — oikealle Christina Albertalle, jolla on siniset silmät.
Hän huomasi, että tuota ensimmäistä laitosta oli paljonkin korjattava,
ehkäpä kokonaan muutettava nykyisiä kuulijoita varten. Mies oli
lääkäri, hermotautien erikoistuntija ja kaukainen sukulainen, ja hän
puolsi Sargonin pitämistä poissa sairaalasta, ja se kaikki oli hyvään
päin, mutta Bobbyn mielessä kaiversi yhä tunne, että Devizes oli tullut
puuttuakseen luvattomasti asioihin. Kuitenkin hän teki kohteliaasti
tilaa Bobbylle uunimatolla, ja hänen käytöksensä oli huomaavaista
ja kunnioittavaa. Bobby aloitti kertomalla Sargonin ensimmäisestä
ilmaantumisesta Midgardkadulle.

Devizes osoitti olevansa tarkkaavainen ja älykäs kuuntelija. Hän
käsitti heti Sargonin suunnitelman nousta St Paulin harjalle.
»Epäilemättä hän tekikin sen», sanoi Devizes. »En minäkään sitä
epäile», vastasi Bobby, »vaikka en ole vielä kysynyt sitä häneltä.»
He sommittelivat kokoon todennäköisen selostuksen opetuslasten
kutsumisesta ennen Bobbyn ja Billyn liittymistä joukkoon. »Se on
liikuttavaa», sanoi Devizes, »ja suurenmoista.» Bobby hyväksyi nuo
sanat.

»Ymmärrättehän nyt, kuinka hän valloitti minut», sanoi Bobby.

Bobbyn mieleen hiipi vähitellen selvä ystävyyden vire Devizesiä
kohtaan. Hänen selostustaan uhanneet vaikeudet hävisivät. Hänestä
tuntui siltä, että tuo mies ymmärtäisi kaiken, mitä hänelle sanoisi.
Devizes sai hänet luulemaan, että Sargonin varastaminen Cummerdownista,
vaikka sen toimittikin ihan vieras ihminen, oli yksinkertaisin ja
luonnollisin teko, mitä kuvitella voi. Bobby lämpeni kertoessaan,
hänen huumorintajunsa pisti esiin, ja hän tuli suoraksi ja
huvittavaksi kertoessaan vaikeuksistaan käyntipäivänä. Kun hän kertoi
terävänenäisestä kuuromykästä, palasi Christina Alberta alakerrokseen.

»Hän pitää itsestään selvänä, että minä olen täällä», sanoi tyttö. »Hän
näyttää heikolta ja uupuneelta ja hänen rintansa on kovin kipeä.» Hän
puhui välittömämmin Devizesille: »Teidän pitäisi tarkastaa häntä.»

»Onko joku lääkäri ottanut hänet hoitoonsa?» kysyi hän Bobbylta.

Bobby selitti. Devizes mietti asiaa. Oliko Sargon unelias? Oli.
Annetaan hänen sitten nukahtaa hetkinen. Bobby, joka nyt koetti saada
kertomuksensa vaikuttavammaksi, jatkoi tarinaansa. Christina Alberta
silmäili häntä ilmeisen hyväksyvästi.

Teen aikana Bobby jo alkoi sopeutua Devizesin olemassaoloon ja
Christina Albertan odottamattomaan ulkonäköön. Kaikki, mitä hänen
odotuksen aikana miettimästään säilyi, oli ajatus, että hänen suhteensa
Christina Albertaan tulisivat hyvin syviksi ja läheisiksi. Hän uskoi
yhä, että jossakin häneen kätkettynä täytyi olla sinisilmäinen,
myöntyvä, todella naisellinen olento, mutta että se oli hyvin syvällä
piilossa. Kuitenkin vaikutti häneen tuo valepuku miellyttävästi, se
oli vilkas, humoristinen, ystävällinen. Devizesiä hän myös piti yhä
suuremmassa määrässä etevänä, kykenevänä, ymmärtäväisenä henkilönä. Hän
oli nähnyt Devizesin tutkivan Sargonia, ja se oli taitavaa, luottamusta
herättävää hoitoa. Hän sanoi, että Sargonin keuhkot olivat pahoin
tulehtuneet, varsinkin vasemmalla puolella. Hän oli saamaisillaan
keuhkokuumeen, ja hänellä ei ollut paljon elinvoimaa voittaa sitä.
Häntä oli pidettävä lämpimässä, mahdollisimman vähän vetoisessa
huoneessa ja hankittava hoitajatar. Rva Plumerilla ei ollut huonetta
hoitajattarelle, ja tuskin tunnin automatkan päässä oli Paul Lambonen
hyvin mukava kesähuvila Udimoressa. Hiukan mestarillista sähkötystä
ja soittamista ja huvila saatiin, makuuhuoneeseen sytytettiin valkea,
tottunut hoitajatar oli aina läsnä, ja kaikki järjestettiin Sargonia
varten, joka kiedottiin lämpimiin peitteisiin ja vuode varustettiin
lämpimillä vesipulloilla. Bobby huomasi olevansa vain pelkkä sivuseikka
tässä asioitten uudessa järjestyksessä. Hänen piti tulla seuraavana
päivänä Udimoreen moottoripyörällään, sillä siellä olisi tilaa heille
kaikille Paul Lambonen huvilassa. Nähtävästi Paul Lambonen käsitykseen
kesähuvilasta kuului talonhoitaja, useita palvelijoita ja neljä, viisi
vierashuonetta.

Tuo ihmeellinen Devizes hoiti kaiken järjestelyn varmalla
asiantuntemuksella, niin että Bobby ei saanut tilaisuutta osoittaa
kuntoaan. Sargon, Christina Alberta ja Devizes lähtisivät viideltä ja
saapuisivat Udimoreen kuudelta, jolloin hoitajatarkin jo olisi siellä.
Sitten aikoi Devizes palata Lontooseen ja pyrkiä sinne niin ajoissa,
että ehtisi pukeutua häntä odottaville päivällisille. Lauantaiaamuna
hänellä oli tekemistä Lontoossa, ja sitten hän palaisi Udimoreen
katsomaan, olisiko Sargon parantunut niin paljon, että sielullinen
hoito voisi alkaa. Ehkäpä tuo tuntematon Paul Lambone myös tulisi
sinne. Hän oli veltto mies, huomasi Bobby, Devizesin piti tuoda
hänet sinne. Bobbyn piti jäädä Udimoreen muutamaksi päiväksi. Hän
vastusteli vaatimattomasti. »Ei, te olette nyt mukana asiassa», sanoi
Devizes hilpeästi ja silmäili Christina Albertaa. »Te olette Sargonin
kannattajia, niinkuin me muutkin. Työskennelkää kanssamme.»

»Teidän täytyy tulla», sanoi Christina Alberta.

Ainoa syy, jonka vuoksi Bobby vastusti kutsua, oli se, että hän olisi
tullut liiankin mielellään.


3.

Tuo Udimoren huvila, jonka Bobby huomasi todella hyvin kauniiksi ja
mukavaksi nykyaikaiseksi taloksi, ja nuo kolme henkeä, Christina
Alberta, Devizes ja Paul Lambone, jotka nyt ryhmittyivät Sargonin
ympärille, vaikuttivat häneen hyvin erikoisella tavalla. He olivat
hänestä uusia ja itsenäisiä siinä määrin, ettei hän ollut tavannut
sellaisia milloinkaan ennen, ja talokin oli tuore ja täydellinen
runsaassa, valkoisessa komeudessaan, enemmän kuin mikään hänen ennen
näkemänsä asumus. Se saattoi toiset talot, joita hän ennen oli nähnyt,
näyttämään satunnaisilta, jokapäiväisiltä ja toisluokkaisilta ja
epätarkoituksenmukaisilta. Mutta tämä talo oli erään nuoren, taitavan
arkkitehdin työtä, joka oli harkiten tutkinut Paul Lambonea, ja sen
valkoiset, koristelemattomat seinät seisoivat kiinteinä kukkulan
rinteellä ja silmäilivät vilpittömällä, syvällä ihailulla Ryeä,
niittyjen tuolla puolen olevaa Winchelseata ja kaukaista, sinistä
merta. Siellä oli penkkejä ja majoja ja huvihuoneita istumapaikoiksi,
ja ylempänä rinteellä oli aidattu puutarha leveine käytävineen,
joka näkyi talon lyijyruutuisista takaikkunoista. Saattoi ihailla
auringonlaskua useilta mainioilta paikoilta, mutta aurinko ei päässyt
paistamaan mihinkään huoneeseen väsyttävästi ja häikäisevästi.
Talon ympärillä oli ystävällinen muuri suojelemassa ruusuja ja
tulpaaneja lounaistuulelta ja antamassa tukea luumuille, päärynä- ja
viikunapuille. Melkein koko alakerran täytti suuri, epäsäännöllinen
huone, jossa oli suuri komero ruokapöytää varten toisessa kulmassa.
Kun ovi oli avoin, yhtyi huone välittömästi pylväikköön. Siellä
oli juttelupaikkoja tulisijojen ja ikkunoiden ääressä, sikäli kuin
vuodenaika vaati, ja ympäriinsä talossa oli pieniä työhuoneita, joihin
voi sulkeutua kirjoittamaan. Kirjahyllyjä kohoili niille sopivissa
paikoissa, ja koko talossa oli mystillisen lämmintä lämpöjohtojen
takia, jotka olivat näkymättömät ja joita tuskin saattoi aavistaa
olevankaan. Talo muistutti siinä määrin Paul Lambonea, ja Paul Lambone
oli siinä määrin osa taloa, että hän todellisuudessa oli vain kuin sen
silmä tai ääni.

Paul Lambone oli ensimmäinen menestystä saavuttanut kirjailija,
mitä Bobby oli milloinkaan nähnyt. Bobby tunsi koko joukon nuoria
kirjailijoita, pitkätukkaisia kirjailijoita, epävarmoja kirjailijoita,
mutta tämä oli ensimmäinen täysikasvuinen, tunnustettu ja raskaasti
kypsyneeseen ikään päässyt kirjailija, mitä hän oli milloinkaan
tuntenut. Mies vaikutti Bobbyyn hämmästyttävän varmalta, vapaalta ja
varakkaalta. Ja merkillisintä oli, ettei hän millään lailla ollut
tuollainen suuri kirjailija kuin Dickens tai Scott tai Hardy. Hänen
saavutuksensa eivät Bobbyn omasta mielestä olleet niin kovinkaan
paljon hänen omiensa yläpuolella. Olihan hän joskus aika hieno, aika
terävä, ja siinä olivatkin pääerotukset. Bobbyn mielikuvituksessa oli
kirjallisessa ja taiteellisessa elämässä tähän asti ollut kieltämätöntä
satunnaisen seikkailun tuoksua, huikeita vaikeuksia, hurjaa iloa
ja traagillista onnettomuutta. Swift, Savage, Goldshmidt, Carlyle,
Balzac, Edgard Allan Poe olivat olleet hänestä tyypillisiä. Mutta tämä
uusi valkea talo oli yhtä vakava ja mukava kuin mikä huvila hyvänsä,
ja Lambone istui siinä yhtä turvallisen arvokkaana kuin hän olisi
ollut joku maakuntapankkiiri tai kaivoksen omistaja tai jonkun suuren
asianajoliikkeen vanhin jäsen. Häntä ei painostanut mikään pelko työnsä
menettämisestä taikka itsensä kirjoittamisesta tyhjiin. Hän sanoi ja
teki juuri sitä, mitä piti sopivana, ja poliisi tervehti häntä hänen
ohikulkiessaan.

Jos tällaista voi kasvaa »Jokapäiväisen viisauden kirjasta» ja
Paulin lauhkeista romaaneista, niin mitä tähän asti arvaamattomia
mahdollisuuksia varakkuuden, varmuuden ja auttavaisuuden hankkimiseen
piilikään täti Suzannan ystävällisessä neuvovaisuudessa? Bobbysta ei
milloinkaan ollut tuntunut uskottavalta, että tulisi päivä, jolloin hän
voisi olla varmalla paikallaan ja oma herransa, joka kykenisi torjumaan
oman vapautensa rajoittamisyritykset ja joka voisi vapauttaa muita
ihmisiä rajoituksista. Bobbyn koko elämä oli tähän saakka ollut täynnä
määräyksiä ja pakottavia velvollisuuksia. Hänet oli _lähetetty_ kouluun
ja lähetetty yliopistoon. Hän oli ollut vähällä tulla _määrätyksi_
erään tuttavan tilanhoitajaksi, kun maailmansota oli iskenyt kyntensä
häneen ja muihin hänen ikäpolveensa kuuluviin ja käännellyt häntä
mielensä mukaan ja lähettänyt hänet Mesopotamiaan. Ja sodan jälkeen
oli hänen ollut pakko tehdä jotakin täydentääkseen perin supistunutta
perintöään. Hänen elämänsä oli joka suhteessa ollut niin määrätty
ja laitettu, hänen vanhempiensa elämä oli ollut siinä määrin luokan
perintätietojen johtamaa, että Bobbyn mieli oli poikkeuksellisen hyvin
valmistettu ottamaan vastaan Lambonen vapauden vaikutelmia.

Oli omituista panna merkille, kuinka täydellisesti Paul Lambone
erosi nykypäivien maailmasta, ja kuinka täydellisesti hän ei
kuulunut siihen. Hänellä oli kaikki sen antamat edut ja hyvin vähän
sen päävelvollisuuksista. Hän oli päässyt siitä pakoon enimmät sen
hyvyyksistä tallessaan. Hänen ei tarvinnut mennä oikeudenistuntoihin,
hänen ei tarvinnut mukautua seuraelämän kausiin eikä hoitaa mitään
virkaa. Oliko hän yksin poikkeus näissä olosuhteissa vai oliko
enemmänkin ihmisiä, jotka pääsivät niinkuin hän pääsi, mukavasti ja
onnellisesti, vanhasta ja rappeutuvasta yhteiskuntajärjestyksestä?
Kuuluiko hän tuohon omituiseen luokkaan uusia ihmisiä, joitten ei
tarvinnut kuulua minnekään?

Bobby istui pengermällä katsellen penkkinsä selustan yli tuota täysin
uutta, mutta hyvin näkyvää ja mukavaa Lambonen huvilaa, ja hänen
päässään pyöri tuo uusi ajatus uudenlaisista ihmisistä, jotka pääsivät
eroon maailmasta ja elivät ilman suhdetta vanhaan asiain järjestykseen
ja muodostivat uusia elämäntapoja. Tämä talo näytti olevan tuon
ajatuksen ruumiillistuma. Se oli uusi ja erikoinen, mutta ei millään
lailla vaatimaton taikka kumouksellinen. Se tunkeutui vain esille
kuin uusi muoti. Se syntyi vain kuin uusi vuosisata. Hän oli aina
otaksunut, että vallankumoukset tulivat alhaalta käsin eristettyjen ja
perinnöttömien raivon seurauksena. Hän oli uskonut, että jokainen piti
sitä todistettuna. Mutta otaksutaanpa, että vallankumoukset ovatkin
vain romahduksia, joissa paljon lyödään rikki, mutta joilla ei missään
suhteessa ole paljonkaan tekemistä todellisen edistyksen kanssa, ja
että uusi aika koitti missä yhteiskunnassa hyvänsä, missä ihmisillä oli
kylliksi vapautta valmistella uusia aatteita.

Uusia aatteita!

Sargon oli uusi, Paul Lambone oli uusi, Devizes uusi: ennen sotaa ei
sellaisia ihmisiä olisi voinut olla olemassa. He olivat kasvaneet
omasta entisestä itsestään, he erosivat yhtä paljon ennen sotaa
eläneistä ihmisistä kuin 1800-luvun ihmiset olivat eronneet 1700-luvun
ihmisistä. Uusin kaikista oli tuo Christina Alberta, joka oli työntänyt
syrjään sinisilmäiset edelläkävijänsä. Hän oli puheissaan niin suora ja
vapaa, että hän sai Bobbyn tuntemaan omat ajatuksensa myssypäisiksi,
aamunuttuisiksi. Bobby oli kahdesti kävellyt hänen kanssaan, kerran
Bredeen ja kerran Ryeen, ja piti hänestä pelottavan paljon. Bobby ei
vielä osannut sanoa, oliko hän rakastunut tyttöön. Häneen rakastuminen
olisi kai jokaiselle joukko epäsovinnaisia, ennenkuulumattomia ja
vaikeita harjoituksia, jotka eivät ollenkaan muistuttaisi tuota
syntymätöntä, tavallista juttua tuon olemattoman, sinisilmäisen tytön
kanssa.

Christina Alberta näytti pitävän hänestä, ja etenkin siitä, kuinka
hänen tukkansa kasvoi hänen päässään. Hän puhui siitä kahdesti ja
tukisteli sitä.

Omituinen puoli asiassa oli arvoitus siitä, jäisivätkö tyttö, Sargon
ja hän itse Paul Lambonen vieraiksi Devizesin ollessa taustalla. Se
oli juuri piirre Paul Lambonen vapaudesta kaikkiin sääntöihin nähden,
että hän saattoi tarjota pyhätön Sargonille ja koota luokseen tämän
epätasaisen lomaseurueen. Mutta Bobbysta tuntui siltä kuin joku
yhdysosa puuttuisi ja joitakin avaimia olisi poissa. Devizes oli
tietysti aivan luonnollinen vieras, hänhän oli Lambonen ystävä. Mutta
heidän mielenkiintonsa Sargonia kohtaan oli suurempi kuin Bobby oli
kuvitellut sen olevan. Hän oli hämillään, hän mietiskeli kaikenlaisia
mahdollisuuksia hyvin varovasti. Virike oli kai aivan samaa sukua kuin
hänen omansa, mutta ei kuitenkaan ihan samanlainen, ja se tuntui olevan
tuon »sargonismin» pohjalla.

Bobby oli alussa ollut verraten vihamielinen Devizesiä kohtaan, koska
tämä muka oli ulkoa tunkeutunut suhdesarjaan, joka olisi ollut perin
mielenkiintoinen ilman häntäkin. Hän oli iloissaan, kun hänen oli
perjantaina mentävä Lontooseen, eikä kovinkaan hyvillään siitä, että
hänen lauantaina täytyisi palata. Sitten hän huomasi tunteittensa
muuttuneen uteliaaksi kunnioitukseksi, johon sekaantui melkein pelkoa
muistuttava, puolustava tekijä.

Devizes tarkkasi ihmisiä enemmän kun Lambone. Hän katseli heitä,
hänen huomionsa kiintyi heihin. Se oli tottumukseksi tullutta
ihmisiin suhtautumista. Hän otti osaa asioihin paljoa toimivammin
ja hyökkäävämmin kuin Lambone, ja paljon epäitsekkäämmin. Lambone
huomasi kylliksi lausuakseen kirkasmuotoisia mietelmiä, mutta Devizesin
tutkimus tunki ihmisen läpi. Bobby huomasi usein oman itsensä
kuormaksi, ja hän arvelikin, että monet ihmiset olivat kuormana
itselleen, paitsi Devizes, joka silminnähtävästi ei sitä ollut. Hän oli
tiedemies, jolle tieteellisyys oli muuttunut tavaksi. Bobby oli ennen
tuntenut pari kolme tiedemiestä, jotka olivat jokseenkin eristäytyneet
tavallisesta elämästä, mutta se mielenkiinto, joka eristi heidät,
oli samalla semmoinen, että se eristi heidät itsestäänkin: toinen
oli tutkinut etenkin lasin jännityssuhteita ja toinen hyönteisten
munimiskykyä. Oli kuin noita ihmisiä olisi katsellut selkäpuolelta ja
hymyillyt heidän äärettömän tärkeille hommilleen. Mutta tuo Devizes
oli kääriytynyt ihmisten toiminnan virikkeisiin ja ajatuksiin. Hän ei
katsellut heistä poispäin, vaan katsoi heidän olemukseensa. Bobbyn
tietoisuudessa kasvoi yhä voimakkaammaksi käsitys, että Devizesin
katseelta puuttui hienotunteisuutta.

Hän oli tullut maalle lauantaina puuhatakseen erikoisesti Sargonin
kanssa. Hän meni Sargonin huoneeseen ja keskusteli siellä pitkälti
hänen kanssaan. Hän »hoiti» Sargonia. Hän ei keskustellut Sargonin
kanssa mies miestä vastaan, niinkuin Bobby olisi tehnyt. Hän piti
Sargonin kanssa jonkunmoisia henkisiä jiu-jitsu-harjoituksia
notkistaakseen häntä ja saadakseen hänet taipumaan uusiin asentoihin.
Devizes oli jo sellaisenaankin pelottava, mutta vielä pelottavampi
enteellisyydessään. Hän oli kaikin puolin kuin edelläkävijä, kaikkein
väkevin edelläkävijä — hehän olivat kaikki edelläkävijöitä! — uudelle
ihmisten suhteitten muodolle, suhteille, joissa ei ollut hienotunteista
pidättyväisyyttä, ilman runsasta tunnekokoomusta vältettyjen
mielenliikutusten ja sanomattomien sanojen suhteen. Bobbysta näytti
siltä, sillä hän ei hetkeäkään voinut arvata, missä määrin nuo ihmiset
välttivät itsensä paljastamista ja missä määrin he hillitsivät itseään.
Christina Albertan ajatukset ja puheet näyttivät hänestä liikkuvan
radallaan ilman rihmaakaan yllään, kuin ihmiset jossain kaameassa
Wellsin kuvittelemassa maailmassa. Hän ajatteli vertauskohtana sitä
hienoa ymmärrysverkkoa, jonka hän ja Tessy olivat kutoneet välilleen.

»Uusia ihmisiä», kuiskasi hän, ja katseli Paul Lambonen uutta taloa
suoraan silmiin. Hänelle he olivat ällistyttävän uusia, ääretön löytö.
Sota oli, sen hän huomasi, rasittanut häntä liikaa, ja jättänyt hänet
liian väsyneeksi, että hän muutamaan aikaan kykenisi näkemään uusia
asioita. Hän oli ollut tuossa laajassa moninaisuudessa yksi sellaisia,
jotka olivat päässeet sodasta odottaen harmaata ja kouraantuntuvaa
vanhanaikaista tuhatvuotista valtakuntaa, ja jotka ilmaisivat
pettymyksensä selittäen, ettei ollut tapahtunut mitään lukuunottamatta
tuhlausta ja köyhtymistä. Aluksi he olivat ihan liiaksi turtuneita
huomatakseen mitään muuta. Mutta nyt Bobby sai todella huomata, että
eurooppalainen maailma oli kulkenut eteenpäin yhä nopeammin, senjälkeen
kun aseellinen rauha oli särkynyt v. 1914, ja nyt oli olemassa uusia
tyyppejä, uusia tapoja ja uusia ajatuksia, uusia vastavaikutuksia,
uutta moraalia ja uusia elämäntapojakin. Hän huomasi seisovansa uuden
ajan kajastuksessa, uuden ajan, joka oli tulossa niin nopeasti, ettei
aina ollut aikaa siirtää syrjään entisen ajan muotoja ja laitoksia.
Niitä ei kaadettu eikä tuhottu, niitä ei murskattu, vaan niistä ei
yksinkertaisesti enää välitetty. Ja siinä oli juuri syy siihen, että
oli mahdollista päästä eteenpäin vuosi tai pari huomaamatta kaikessa
tapahtuvia perinpohjaisia muutoksia.

»Uusia ihmisiä.» Soveltuisiko se Sargoniin? Siinä oli Sargonin huone,
tuo, jossa oli kaksi suurta ikkunaa tukipylväiden välissä. Merkitsikö
Sargonin pakokin oikeastaan pääsyä määrätystä järjestyksestä uuteen
asioitten tilaan? Mikä oli tuon omituisen pikku miehen oikea merkitys
hänen naurettavine maailmankarttoineen ja vielä naurettavimpine
taivaankarttoineen, hänen, joka tahtoi olla koko maailman herra?


4.

Kun Bobby pääsi keskustelemaan Sargonin kanssa, tuntui hänestä siltä
kuin Devizes olisi paloitellut tuon pikku miehen ja näyttänyt hänet
hänelle itselleen hajanaisina kappaleina, Devizes palasi Lontooseen
maanantaina vieden Christina Albertan mukaansa autossaan, mutta Lambone
sai houkutelluksi Bobbyn jäämään päiväksi, pariksi ilahuttamaan
sairasta. Lambone näytti, sikäli kuin Bobby sai selvää hänen
suunnitelmistaan, aikovan jäädä Udimoreen viikoksi ja kauemmaksikin
tekemään työtä. Bobby näki Christina Albertan lähtevän, muisteli
häntä tunnin, omisti lopun aamupäivästä täti Susannalle ja iltapäivän
Sargonille, ja Sargon, jonka vointi oli silminnähtävästi parempi, istui
kahden pieluksen tukemana ja keskusteli omasta paloitellusta itsestään.

»En ole yhtään väsynyt», sanoi Sargon. »Saan kohta jotakin vahvistavaa.
Aina kolmen tunnin kuluttua.»

Hän ajatteli muutaman hetken, mitä hän seuraavalla hetkellä sanoisi.
»Kuka tuo Lambone on?» kysyi hän sitten. »Hän menettelee hyvin
vieraanvaraisesti pitäessään meitä täällä. Hyvin vieraanvarainen,
hrrump!... Onko hän teidän tuttavianne?»

»Hän on tunnettu kirjailija. Hän on Christina Albertan ystävä.»

»Hänellä on niin paljon ystäviä. Niinkuin kaikilla nuorilla ihmisillä
nykyään. Entä kuka on tri Devizes?»

»Hän on hermotautien erikoistuntija, ja hänen puoleensa käännyttiin...
hänen puoleensa käännyttiin, että saataisiin teidät pois tuosta...
paikasta.»

»Hermotautien erikoistuntija. Hän on ihmeellinen juttelija — hyvin
älykäs ja ymmärtäväinen. Minulla on omituinen tunne, että olen joskus,
jollakin tavalla, kohdannut hänet ennen. Tässä elämässä — tai toisessa.
Se on kaikki hyvin hämärää, ja hänellä ei näytä olevan vastaavia
muistoja. Ei. Se on kai vain jonkunlainen sattuma.»

Bobby ei sanonut mitään tuosta sattumasta.

Sargon sulki silmänsä muutamaksi sekunniksi.

»Puhelimme äskeisistä kokemuksistani», jatkoi hän.

»Minun henkilöllisyyteeni nähden on ollut olemassa koko joukko
sekaannusta. Se on nykyään paljoa tavallisempi vaiva kuin ennen
aikaan. Suurimman osan elämääni luulin olevani eräs Albert Edward
Preemby niminen henkilö, hyvin rajoitettu, suuresti rajoitettu mies.
Mutta sitten pääsin valoon. Aloin käsittää, ettei kukaan oikeastaan
voinut olla sellainen kuin Albert Edward Preemby. Aloin etsiä itseäni.
Minulla oli syytä uskoa — sitä on liian pitkä selittää — että minä olin
Sargon ensimmäinen, suuri sumerialainen, tämän maailman ensimmäisen
valtakunnan perustaja. Sitten... sitten tuli vaikeuksia. Näitte
hiukan niistä. Koetin tarttua valtikkaan — eräänä iltana Holbornessa
— kiivaasti. Siitä tuli hyvin tuskallinen juttu. Minut lähetettiin
siihen laitokseen. Niin. Se järkytti minua. Alennustila, kova kohtelu.
Todellista... epäsiisteyttä. Aloin epäillä, enkö vain sittenkin ollut
tuo pikkuinen Preemby. Inhimillinen kaniini. Uskoni horjui. Myönnän,
että se horjui.»

Hän mietiskeli tuskallisesti muutaman hetken, ja laski sitten
vakuuttavasti kätensä Bobbyn ranteelle.

»Minä olen Sargon», sanoi hän. »Keskustelu ystävänne Devizesin kanssa
on selvittänyt minulle paljon. Minä olen Sargon, mutta ihan toisella
tavalla kuin olin kuvitellut. Preemby oli, kuten luulinkin, vain
satunnainen olomuoto. Mutta...»

Pienet kasvot liikahtelivat älyllisestä ponnistuksesta. »En ole
yksinäni Sargon. Te, te ette ehkä ole... ole herännyt, mutta
tekin olette Sargon. Hänen verensä virtaa suonissanne. Me olemme
yhteisperijöitä. Se on ihan helppoa käsittää. Sargon oli kuningas,
ja hänellä oli luonnollisesti monta vaimoa. Se on poliittinen...
biolooginen välttämättömyys. Hänen jälkeläistensä lukumäärä on suuri.
Heillä taas — edullisesta asemasta riippuen — oli paljon lapsia.
Seuraavassa sukupolvessa vieläkin enemmän. Se on kuin voimakas,
läpitunkeva säde älyllistä ja siveellistä voimaa. Sen voi todistaa
— todistaa matemaattisesti. Tri Devizes ja minä laskimme sen
paperipalaselle. Me polveudumme kaikki Sargonista, niinkuin me kaikki
polveudumme Caesaristakin... niinkuin melkein kaikki englantilaiset
ja amerikkalaiset polveutuvat Wilhelm Valloittajasta. Harvat ihmiset
huomaavat sitä. Hiukan laskuja, ja asia on selvä kuin päivä. Me
perimme kaikki jotakin. Emme ainoastaan häneltä, vaan kaikilta
suurilta hallitsijoilta, kaikilta jaloilta valloittajilta. Vieläpä
kaikilta rohkeilta ja kauniilta naisiltakin. Kaikilta valtiomiehiltä,
keksijöiltä ja luojilta. Ja jollemme suoraan heiltä, niin ainakin
heidän isiltään ja äideiltään. Kaikki tuo menneisyyden kuohuva viini
on minunkin suonissani. Ja minä kun luulin olevani juuri tuo Albert
Edward Preemby. Ja Woodford Wellsissä läksin minä melkein joka ilta
typerälle kävelymatkalle kuusi penseä taskussani menetettävänä eikä
mitään tehtävänä koko maailmassa. Kaksikymmentä vuotta! Se tuntuu
uskomattomalta.»

Siniset silmät hakivat Bobbylta vahvistusta, ja tämä nyökkäsikin.

»Siellä minä sitten kävelin Eppingin metsässä puvussa, josta en
milloinkaan oikein pitänyt — hiukan liioitellussa urheilupuvussa
leveine polvihousuineen, jotka vaimoni oli valinnut minulle — ja
ne tuntuivat käyvän yhä hassummiksi vuosi vuodelta — enkä tiennyt
kerrassaan mitään siitä, että minä olin kaikkien vuosisatojen perijä,
ja että koko maailma keskipisteeseen saakka ja taivaan kanteen asti
oli minun. Ja se on teidänkin. Meidän. Minulla ei ollut minkäänlaista
tietoisuutta velvollisuuksista sitä kohtaan, en ollut herännyt
itsekunnioitukseen. En ollut ainoastaan Sargon, vaan jokainen mies ja
nainen, joka on vaikuttanut jotakin maailmassa. Olin Jumalan ikuinen
palvelija. Sen sijaan pelkäsin hevosia ja vieraita koiria, ja vaikka
ne tarkastelivat minua ja puhelivat minusta, en tiennyt, mitä olisin
tehnyt käsilläni ja jaloillani ja jouduin ihan pulaan niistä.»

Hän vaikeni hymyilläkseen mokomalle muistolle.

»On ollut hyvin hauskaa puhua teidän tri Devizesillenne tuon sokean
pienuuden kummallisuudesta ja rajoituksesta, jossa elin niin kauan.
Puhuimme niistä suurista miehistä, jotka todella olivat minussa,
suurista miehistä, joita me todella olimme. Kaikki johtavia suuria
miehiä. Te ja minä, samaa sukujuurta. Sillä menneisyydessä te ja minä
ja hän olimme yhtä, ja tulevaisuudessa me taas saatamme yhtyä. Olemme
eronneet tarttuaksemme asioihin, niinkuin käsi jakaantuu sormiin ja
peukaloon. Puhuimme siitä ajasta, jolloin meissä piilevä henki rakensi
ensimmäisen majan, laski vesille ensimmäisen aluksen ja ratsasti
ensimmäistä kertaa hevosella. Emme voineet muistaa noita suuria hetkiä
varsinaisina tapahtumina, mutta palautimme ne mieleemme noin yleisesti.
Muistelimme hehkuvan kuumaa päivää, jolloin joukko miehiä kulki
ensimmäisen kerran hiekkaisen erämaan yli, ja jolloin mies ensimmäisen
kerran seisoi vuorien jäätiköillä. Se oli — liukasta. Sitten muistin,
kuinka kansani rakensi ensimmäisen kaupunkini multavalleja. Läksimme
ensimmäisten karjalaumojen ryöstäjiä vastaan. Sitten tri Devizes ja
minä seisoimme mielikuvituksessamme jonkunlaisella komentosillalla ja
katselimme, kuinka miehemme liikuttelivat kaleerin raskaita airoja
matkalla Islantiin ja Viinimaahan. Me näimme heidät kumpainenkin.
Suunnittelimme Kiinan suuria muureja, ja minä laskin latinalaiset
purjeet suurella kanavallamme. Katsokaas, minä olen rakentanut
miljoonittain komeita temppeleitä ja laatinut lukemattoman joukon
ihania veistoksia, maalauksia, kultasepän töitä ja koristeita. Olin
unohtanut sen, mutta sen olen kuitenkin tehnyt. Ja olen rakastanut
biljoonalla rakkaudella, ihan todella — joutuakseni tänne. Olemme
kaikki rakastaneet. Keskustelimme siitä, teidän tri Devizesinne ja
minä. En ole uneksinut miljoonattakaan osaa kaikesta siitä, mitä minä
olen. Kun luulin, että olin yksin ja ainoastaan Sargon, en vielä
tiennyt mitään suuresta perinnöstäni ja halvasta kohtalostani. Nytkin
vasta alan nähdä... On hullunkurista ajatella, että minä, jolla on
takana kaikki tuo menneisyys ponnistuksia ja seikkailuja, että minä
olisin tyytynyt käyskentelemään Woodford Wellsissä hullunkurisessa
villapuvussa ja nukkaisissa polvihousuissa, joka oli hyvin raskas ja
epämukava, ne oikein kutkuttivat minua kuumina päivinä. Mutta niin
minä kuitenkin tein... Tietämättä... Kuljin vain eteenpäin, kunnes en
enää voinut sietää sitä, ja sitten minun täytyi pysähtyä ja raapia
polviani...»

»Tietysti minä silloin, kun sanoin itseäni Sargoniksi, kuninkaitten
kuninkaaksi, ja pyrin hallitsemaan koko maailmaa, silloin — kuten tri
Devizes sanoi — puhuin tunnusmerkillisesti. Itse asiassa jokainen on
Sargon, kuninkaitten kuningas, ja jokaisen olisi ruvettava pitämään
huolta maailmasta, pelastettava se ja hallittava sitä, niinkuin minun
on tehtävä.»

Hän oli päättänyt selityksensä. Hän oli levittänyt paloitellut
jäsenensä Bobbyn nähtäväksi, sellaisina kuin Devizes oli palauttanut ne
hänelle.


5.

»Mutta mitä te sitten aiotte tehdä?» kysyi Bobby.

»Olen paraikaa ajatellut sitä.»

Hän jatkoi miettimistään hetkisen.

»Kaikki muuttuu toisenlaiseksi», sanoi hän, »kun huomaa, ettei olekaan
ainoa Sargon. Minä luulin, että minä olin suuri kuningas, suuri johtaja
jota muu maailma oli valmis seuraamaan. En tiedä, tunsinko ollenkaan
oikein kykeneväni sellaiseen hommaan, mutta en nähnyt muutakaan
keinoa ollakseni Sargon ja kuningas. Nyt minä tiedän. Tein parhaani,
mutta juuri silloin kun menin Buckinghamin palatsiin, huomasin, että
tehtävästä tulisi liian suuri minulle. Kerroin tri Devizesille, sanoin
hänelle, että kun hän kerran oli Sargon ja kuningas ihan yhtä paljon
kuin minä, ja kun kenestä hyvänsä voisi tulla Sargon ja kuningas, niin
ei enää ollutkaan kysymystä valtaistuimista ja palatseista, taikka
julistuksista ja kruunauksista — sellaiset jutut olivat nyt liian
vanhanaikuisia ja turhanpäiväisiä apukeinoja, tärkeintä oli olla vain
kuninkaallinen henkilö ja toimia yhdessä kaikkien kuninkaallisten
henkilöitten kanssa maailmassa tehdäkseen maailman heidän korkean
sukunsa veroiseksi. Jokainen, joka herää tietoisuuteen siitä, tulee
kuninkaalliseksi henkilöksi. Voimme olla toimivia kuninkaita, vaikka
pysymmekin tuntemattomina. Saattaa hoitaa pesulaitosta, niinkuin
minäkin Preembynä ollessani, ja olla ajattelematta muuta kuin voittoa,
tarpeita, turhanpäiväistä ja huolia, niinkuin vähäpätöinen pesijä
ainakin ja kuinka tylsää kaikki tuo oli! — taikka sitten saattaa
olla kuningas, kymmenien tuhansien kuninkaitten jälkeläinen; heidän
ja kaikkien inhimillisten asioiden haltia, vielä syntymättömienkin
sukupolvien herra — vaikka elääkin maanpaossa pesulaitoksen hoitajana.»

Hän vaikeni taas.

»Enin osa tuosta on totta», sanoi Bobby. »Se on... se on hyvin
houkuttelevaa.»

»Niin pitkälle on kaikki päivänselvää. Mutta sitten alkavat vaikeudet.
Ei riitä, kun vain sanoo olevansa kuningas. Sinun on oltava kuningas.
Sinun on toimittava! Et voi olla kuningas ilman kuninkaallisia tekoja!
Mutta juuri siitä tri Devizes ja minä emme oikein päässeet selvyyteen.
Siinä on koko lailla miettimistä. Mikä on minun kuninkaallinen
tehtäväni? Tässä heikossa ruumiissa — ja mitä minä olen? En ole
selvillä siitä. Mutta se pelkkä tosiseikka, että minä en ole selvillä
kaikesta, osoittaa minulle selvästi, mistä minun on aloitettava. Minun
on päästävä selvyyteen. Minun on hankittava tietoja, selvitettävä
oma kuninkuuteni. Sehän on järkevää. Minun on opittava paremmin
tuntemaan suuri perintöni, meidän suuri perintömme, sen vaiheet, sen
mahdollisuudet, niitten miesten menettely, jotka käyttävät sitä väärin.
Minun on opiskeltava kauppaa, taloutta ja raha-asioiden hoitoa, ja
kun sitten näen kaiken selvästi, on minun ponnisteltava, tutkittava
ja työskenneltävä, ja minun on otettava selville, mitä erikoisia
lahjoja minulla on ja kuinka voin paraiten käyttää ne kuningaskuntani
hyväksi. Jokaisen kuninkaan tulee tehdä hallituskautensa suurenmoiseksi
erikoisilla lahjoillaan. Siitä me pääsimme yksimielisiksi.

»Nyt minä vielä en tunne erikoisia lahjojani. Tri Devizes sanoi, että
mitä häneen tulee, on hänen tutkittava ihmisten toiminnan syitä ja
keskinäisiä suhteita. Hänen lahjansa ja luonnolliset taipumuksensa
viittaavat sielutieteeseen. Hän on saanut osansa mitatuksi itselleen,
kuninkaallisen tehtävänsä. Mutta minulla ei toistaiseksi ole tuota
suurta itsetuntemusta. Minun on aloitettava alempaa ja laajemmista
kysymyksistä. Minun on opittava tuntemaan maailmaa ja koko tuon
Sargonien kuningaskunnan historia, ja kaikki se, mitä olen lyönyt
laimin unelmissani ja vähäpätöisyydessäni. Minun on taas mentävä
kouluun. Opittava, kuinka oikein kiinteästi ajatellaan. En välitä
vaivoista. Mutta olen kärsimätön. Kun ajattelen kaikkea, mitä edessäni
on: lukemista, tiedusteluja, käyntejä museoissa ja sellaisissa
paikoissa, haluaisin heti päästä aloittamaan. Olen elänyt niin vähän
huomiokykyistä ja niin vastuutonta elämää, että olen ihmeissäni, kuinka
voin tehdä selkoa tuhlaamistani vuosista. Olen uneksinut ne pois.
Mutta olen iloinen, kun voin herätä kuninkuuteeni, ennenkuin on liian
myöhäistä.»

»Olen vielä ihan nuori mies. Olen hiukan yli neljänkymmenen, mutta
se ei merkitse mitään. Puolet siitä oli lapsuutta ja poika-aikaa, ja
suurin osa jäännöksestä tyhjyyttä. Kaikesta päättäen saatan vielä
elää neljäkymmentä vuotta lisää. En ole vielä puolessakaan. Ja niistä
saattaa tulla paraat vuoteni, täysimmät vuoteni. Kolme tai neljä
saattaa mennä opiskeluun — opiskeluun kaikkialla maailmassa. Aloitan
opiskeluni politiikalla ja ottaakseni selville, miksi naiset ja miehet
ovat niin orjamaisia ja matalamielisiä. Koetan aluksi ottaa selville,
kuinka voisin ulottaa suuren vapautukseni toisiinkin. Pääsen vähitellen
oikeaan, tunnustettuun elämään. Ihminen, jolla ei ole tunnustettua
elämää, on kuin rotta laivassa, eikä kuin sitä ohjaava ihminen. Ja sen
ohessa koetan löytää oman, itsenäisen elämäni, erikoisen tehtäväni.
Se on ehkä ennenaikaista, mutta minua viehättää suuresti hulluuden ja
hoitoloiden arvoitus. En voi käsittää, mitä hulluus on. Se hämmästyttää
ja surettaa minua, ja tri Devizes on kanssani yhtä mieltä siitä, että
kun joku kysymys hämmästyttää ja surettaa, niin on siitä koetettava
tieteellistä tietä hankkia kaikki mahdolliset tiedot. Sitten se ei
enää sureta: se vetää puoleensa ja viehättää. Ja kun olin... tuossa
paikassa, puhuttelin eräitä noista onnettomista. Olin kovin pahoillani
heidän takiaan. Lupasin auttaa heitä, kun pääsisin valtakuntaani. Ja
nyt alan nähdä, minkälainen valtakuntani on, ja mitä tietä minun on
kuljettava sinne päästäkseni. Ehkäpä minä oikeaan aikaan opin tuntemaan
ja levittämään tietoa hoitoloista, ja saan tehdyksi kaiken paremmaksi
niissä, että niihin ei enää vain suljeta ihmisiä, vaan parannetaan ja
autetaankin heitä.»

»Se oli Devizesin ajatus, muistaakseni — taikka lienemme me kehitelleet
sitä yhdessä — että hulluudessa on todellinen ja tärkeä tarkoituksensa.
Se on jonkunmoinen yksinkertaistuminen, jonkunmoinen esteiden ja
salpojen poisto, ja jonkunmoinen luonnollinen koe. Sielun salaisuudet
paljastuvat. Mutta jos kerran ihmisparkojen tulee kärsiä sellaista
hankkiakseen tietoa muille, niin olisi heitä kohdeltava kunnollisesti,
heitä pitäisi hemmotella ja kaikin puolin käyttää heitä hyväksi, eikä
jättää heitä sellaisten raakalaisten käsiin kuin meillä oli... En voi
kertoa teille sitä. En vielä. Raakoja he olivat... Ja selvinä hetkinään
— kaikilla hulluilla on selvät hetkensä — heitä pitäisi lohduttaa ja
selittää heille kaikki.»

Pienet, omituiset kasvot versoavine viiksineen ja kalpeine, sinisine
silmineen tuijottivat Bobbyyn.

»Kun näin teidät ensimmäisen kerran», jatkoi Sargon, »en ollenkaan
voinut käsittää, minkälainen suhteemme oikeastaan oli. Olin silloin yhä
turhan kunnian tavoittelun vallassa, luulin olevani suuri profeetta,
opettaja ja kuningas, ja että koko maailman tulisi totella minua.
Luulin, että teistä tulisi ensimmäinen, paras ja läheisin oppilaani.
Mutta nyt tunnen itseni paremmin. Ja toiset ihmiset myös. He elävät,
eivät suinkaan ollakseen minun seuraajiani ja oppilaitani, vaan
kuninkaita rinnallani. Meidän on työskenneltävä yhdessä kaikkien
heränneiden kanssa kuningaskuntamme ja ihmiskunnan suuren edistymisen
hyväksi.»

Hän jatkoi puhellen pikemmin itselleen kuin Bobbylle:

»Olen aina tahtonut tietää paljon, mutta nyt minulla on oikea tahto
oppia tietämään. Minusta tulee nyt toisenlainen. Tuntuu uskomattomalta,
että vähän aikaa sitten huolehdin, miten saisin aikani kulumaan. Nyt
minulla on vain kiire päästä käsiksi asioihin, ja olkoon elinaikani
kuinka pitkä hyvänsä, niin tiedän, että se ainakin on täysi. Minua
hämmästyttää se, että valtakunnassani on lennetty jo kaksitoista
vuotta, mutta itse en ole vielä milloinkaan ollut lentokoneessa.
Minun täytyy saada katsella maailmaa lentokoneesta. Ja ehkäpä minun
täytyy mennä Intiaan, Kiinaan ja muihin sellaisiin ihmeellisiin ja
kummallisiin maihin, koska nekin ovat osa perintöäni. Minun täytyy
tietää niistä jotakin. Ja viidakot ja erämaat meidän on vallattava,
ja minun on nähtävä nekin. Eläimet ovat meitä alempana. Meidän on
huolehdittava niistä tai hävitettävä ne armollisesti, sikäli kuin
valtakuntani edut vaativat. On hirveätä olla eläintenkin herra. Kaikki
eläimet, villit tai kesyt, ovat meidän valtamme alaisia. Ja sitten
tiede. Kaikki se ihmeellinen työ, jota ihmiset tekevät laboratorioissa,
ja heidän merkilliset keksintönsä ovat meidän huolemme esineitä. Jollen
ymmärrä asioita, voin ehkä vaikuttaa häiritsevästi. Kuinka sokea
olenkaan ollut elämäni loistolle! Kun ajattelen tätä kaikkea, voin
tuskin sietää oloa tässä vuoteessa: olen niin kärsimätön pääsemään
niihin käsiksi. Mutta luulen, että minun täytyy olla kärsivällinen
näitten vinkuvien keuhkojeni takia.»

»Kärsivällinen», toisti hän.

Hän katseli rannekelloaan, mutta se oli pysähtynyt. »Voitteko sanoa,
paljonko kello on? Seitsemältä minun pitäisi taas ottaa tuota mainiota
vahvistavaa lääkettä. Se tekee ihmeitä minussa. Mutta ei, ei mitään
hätää, hoitajatar kyllä muistaa sen... Se antaa minulle uutta elämää.»


6.

Mutta Sargon ei enää elänyt neljääkymmentä vuotta, ei kolmea-, ei edes
kahtakymmentäkään. Hän eli tasan päivää vaille seitsemän viikkoa tämän
keskustelun jälkeen. Hän pysyi vuoteessa pari päivää Bobbyn palattua
Lontooseen. Sitten lähti Lambonekin pois, ja silloin hän tuli vaikeaksi
hoitaa. Kun hänen voimansa palasivat, vaati hän hoitajattarelta yhä
enemmän kirjoja, joita hän ei saattanut nimittää eikä kuvailla, ja
Encyclopedia Britannican niteitä, ja kun hoitajatar selitti, että
seitsemän tämän mahtavan julkaisun nidettä oli varmasti kylliksi,
mitä toipuva henkilö yhdellä kertaa tarvitsi, nousi hän vuoteestaan,
puki ylleen karkean, pienen aamupukunsa ja laskeutui hoiperrellen
alakerrokseen päättävästi yskähdellen, ja meni kirjastoon. Sen
jälkeen hän ei käynyt vuoteeseen kolmeen päivään. Siihen alakerroksen
kulmaukseen, jossa oli enimmän kirjoja, laitettiin valkea ja ympärille
asetettiin varjostimia, että hän pysyisi lämpimänä. Mutta vahvistava
lääke kiihotti häntä, ehkäpä se oli liiankin vahvistava, eikä hän
halunnut pysyä suojatussa nurkassaan.

Sairaanhoitajatar näytti olleen heikko myöntyväinen luonne, jolla
ei ollut taipumusta käyttää voimakeinoja. Hän soitti Devizesille
Lontooseen mutta hänen ei onnistunut täydellisesti selvittää Sargonin
huonon käyttäytymisen vakavuutta. Hänen itsepäisyytensä nousi
huippuunsa, kun hän ei tahtonut mennä vuoteeseen seitsemältä, vaan
pistäytyi ulos talon edessä olevalle pengermälle yllään kylläkin
päällystakki ja kaulahuivi, mutta jalassaan vaan tohvelit. Hänen
alastomiin nilkkoihinsa ja sääriinsä puhalsi kylmä tuuli. Rannikon
loiston hitaasti kiertyvät, toistuvat valot, jotka liitivät aavemaisina
kukkuloita pitkin tähtien kirkkaassa valossa, olivat vietelleet hänet
ulos, tuo valonsäteinen kulkue loistavan valkoinen Sirius ja Orionin
silmiin sattuva, säihkyvä komeus. Oli kirkas marraskuun yö, ja pakkasta
ilmassa. Hoitajatar kuuli hänen yskivän ja syöksyi häntä hakemaan. Hän
katseli Siriusta Lambonen kenttäkiikarilla, ja hoitajattaren piti vetää
hänet väkisin huoneeseen. Hän suuttui, ja siitä syntyi epämiellyttävä
painiskelu.

Seuraavana päivänä Sargon ei kyennytkään nousemaan vuoteestaan.
Kuitenkin hän puuhaili omiaan ja paljasti tulehtuneen rintansa
kylmälle heikosti yritellessään lukea. »En tiedä mitään», valitteli
hän. Joksikin aikaa parani hän taas hiukan, ja nyt on hyvin luultavaa,
että hän yöllä avasi ikkunan ja istui tuntikausia sen ääressä ihaillen
tähtiä. Tätä seurasi sairauden uusiutuminen, ja kun hän oli kamppaillut
viikon päivät ja sitten ruvennut hourailemaan, tuli hän perin heikoksi,
ja sitten, eräänä iltana, tuli kuolema. Hän oli kuollessaan ihan yksin.

Bobby ei ollut ollenkaan odottanut kuolemaa. Hän kuuli sen suureksi
hämmästyksekseen Christina Albertalta. Hänelle ei ollut sanottu
mitään siitä, että Sargon oli heikompi, eipä edes kerrottu hänen
tottelemattomuudestaankaan. Bobby oli ajatellut häntä melkein kadehtien
ja luullen, että hän paranisi päivä päivältä ja nauttisi joka päivä
onnellisena yhä suuremmasta huolenpidosta. Hän oli kuvitellut uutta
keskustelua ja uutta vaihetta tuon merkillisen myöhästyneen nuorukaisen
elämässä. Tuntu siltä kuin jännittävä tarina olisi äkkiä jäänyt kesken,
ikäänkuin kaikki sen loppuluvut olisi kiivaasti ja järjettömästi
jätetty pois.

Tämä petetyn myötämielisyyden synnyttämä mieliala kesti yhä, kun
Sargonin ruumis poltettiin Golders Greenissä. Bobby meni katsomaan
noita outoja menoja. Hän saapui myöhään Billyn kanssa. Arkku, jossa
pieni ruumis oli, oli valmiina liukumaan ahjoon, korkeakirkolliset
menot olivat juuri alkaneet. Kappelissa oli hyvin vähän ihmisiä,
Christina Alberta, yllään äidiltä peritty, musta puku, oli etualalla,
vainajan lähimpänä sukulaisena, Paul Lambonen ja Devizesin välissä.
Hänen takanaan, vakavan ja tukevan näköisinä, olivat Harold ja Fay
Crumb hämmästyttävän syvässä surupuvussa ja seuraten menoja tarkkaan
kahdesta rukouskirjasta. Epämiellyttävän näköinen mies, jolla oli
pitkät, rokonarpiset lampaankasvot, pienet silmät ja jokapäiväisen
näköinen musta puku, kääntyi ympäri ja tuijotteli Bobbya hänen
kappeliin tullessaan. Hänen seurassaan oli hyvin jykevä, vaalea rouva
näytti surupuvussaan nukkuneen vuoteen alla. Vainajan sukulaisiako?
Sukulaisuuden leima oli kieltämätön. Taustalla seisova nuori nainen
ja kaksi vanhaa naista näyttivät olevan mukana vain halusta seurata
hautajaismenoja yleensä. Siinä oli koko seurue.

Christina Alberta näytti merkillisen pieneltä ja varjossa olevalta
kahden merkillisen miestuttavansa rinnalla. Päivä ulkona oli harmaa, ja
yleinen vaikutelma tapahtumasta oli, että se oli pieni ja hajanainen,
sumea ja kylmä. Urut soivat Bobbyn saapuessa, ja hän ei mielestään
ollut milloinkaan kuullut vähemmän musikaalista soittokonetta. Sitä
mukaa kuin menot jatkuivat, tuntuivat ne yhä enemmän jokapäiväisiltä
ja teoloogisen teennäisiltä. Mikä vanha käytetty, kostea sadetakki
Englannin korkea kirkko onkaan pyrkivän sielun kannettavaksi, ajatteli
Bobby. Mutta mitä voi oikeastaan mikään uskonto maailmassa tehdä oikean
kuoleman edessä? Teoloogiselta kannalta pitäisi iloita, kun kunnon
mies kuolee, mutta millään noista uskonnoista ei ollut uskallusta
sovelluttaa sitä käytäntöön. Kukaan ei voi vapauttaa itseään tuon
avoimen ja tyrmistyttävän arvoituksen vaikutuksesta. Oliko tuossa
arkussa mitään sellaista, mikä kuuli tai välitti vähääkään koko tästä
synkästä naamiopelistä?

Bobbyn ajatukset kietoutuivat tuohon hiljaiseen »johonkin», joka
oli arkussa. Pienillä kasvoilla olisi vähäinen, tavaton arvokkuus,
pyöreät, hullunkurisen uskolliset siniset silmät olisivat ummessa ja
hiukan painuneet. Missä olivat nyt nuo toivomukset ja suunnitelmat,
joita Bobby oli kuunnellut muutama viikko sitten? Sargon oli
puhunut lentämisestä, matkasta Intiaan ja Kiinaan, jalojen töiden
suorittamisesta maailmassa. Hän oli sanonut, että hänellä on vielä
puolet elämää edessään. Hän näytti aukeavan kuin kukka myöhästyneen
kevään ensimmäisenä aurinkoisena aamuna, mutta tuo kaikki olikin
harhaa: kuoleman ovi oli paukahtanut hänen jälkeensä ja oli nyt juuri
kiertymäisillään lukkoon.

Nuo toiveet olivat varmasti olleet elämää. Niissä, jos missä, oli
jotakin sitä elämää, joka sykkii eikä voi kuolla. Mutta oliko se tullut
mukaan? Ei. Tuo tuolla arkussa ei ollut muuta kuin valokuvauksellinen
vaikutelma, pois heitetty puku, katkennut naula. Bobbyn aivoissakin
oli nyt enemmän Sargonia kuin tuossa kirstussa. Mutta missä Sargon
oli? Missä olivat nuo unelmat ja haaveet? Bobbyn korviin kuului menoja
toimittavan pappismiehen ääni, ääni, joka kierteli korkealla hänen
ajatustensa juoksun yläpuolella kuin pakeneva lintu. »Mutta eräät
sanovat: Kuinka saattavat kuolleet nousta ylös ja missä ruumiissa he
tulevat? Sinä hullu, se mitä kylvät, ei tule eläväksi, ennenkuin se
on kuollut. Ja se mitä sinä kylvät, ei ole se ruumis, joka tuleva on,
vaan pelkkä hyvä, olkoon se sitten vehnää tai jotakin muuta. Mutta
Jumala antaa sille ruumiin, sellaisen kuin hän tahtoo, antaa jokaiselle
jyvälle oman ruumiin.»

»Kummallinen, sotkuinen ja kekseliäs mies tuo Paavali», jatkoi Bobby.
Minne hän oikeastaan tässä pyrkii? Omituinen mies. Huonosti kasvatettu
sen lisäksi sanoessaan »sinä hullu!» Jokseenkin keksitty vertaus tuo
»turmeluksessa kylvetty jyvä». Kaiken kaikkiaan ne olivat puhtaimpia,
elävimpiä aineenosia, mitä olla saattoi, ja ne oli kylvettävä
puhtaaseen multaan. Kasvavia kasveja ehkä lannoitettiin, mutta ei
siemensäiliöitä. Mutta saarnassa korostettiin kummallisesti uuden
elämän »erilaisuutta», sen puuttuvaa yhteyttä edelliseen. Se, mikä
kasvaisi, olisi kokonaan toisenlaista kuin mitä oli kylvetty. Bobby
ei ollut milloinkaan ennen huomannut sitä, ei milloinkaan huomannut,
kuinka ankarasti tehosi puhe siitä, ettei mikään ruumis, ei mikään
mainen ruumis, ei mikään persoonallisuus milloinkaan tule takaisin.

»Taivaisten loisto on toinen ja maailmassa elävien loisto toinen. On
olemassa auringon loiste, toista on kuunloiste ja vielä toista tähtien
loiste, ja jokainen tähti eroaa toisesta loisteessaan.»

Minne sillä pyrittiin? Oliko se oikein käännetty? Mitä oli Paavalille
Korintossa tapahtunut? Miksi ei kirkko kuitenkaan voinut puhua jokaisen
suurimmalle kaipuulle, sen sijaan että veti esiin nuo itämaiset
ponsilauseet? Ja tuo vertaus siemenistä, oliko se ollenkaan hyvä?
Kaiken, mikä siemenestä tulee, täytyy taas kuolla. Siemen ei ole sen
kuolemattomampi kuin sitä ennen ollut kasvi. Pappi kulki liian nopeasti
eteenpäin, liian nopeasti, että häntä olisi voinut seurata läheltä.
Parempi ottaa rukouskirja kotona ja lukea uudelleen tuo kaikki.

»Oi hauta, missä on sinun otasi? Oi kuolema, missä on sinun voittosi?
Kuoleman ota on synti ja synnin palkka on laki.»

Ei. Sitä ei voinut seurata. Se oli kuin tyhjää puhetta. Ei päässyt
käsittämään sitä, mitä sen alla oli. Tuntui siltä kuin olisi kuunnellut
puhujaa, joka oli liian kaukana selvästi kuultavaksi, mutta joka teki
kaunopuheisia liikkeitä ja päästi epämääräisiä ääniä.

Menoissa syntyi nolo keskeytys. Jokainen oli liikkumatta, kuin vangittu.

»Miehellä, joka on naisesta syntynyt, on vain lyhyt aika elää... Hän
syntyy ja hänet leikataan pois kuin kukkanen, hän pakenee kuin olisi
hän ollut varjo.»

Näkymättömien käsien liikkeellepanemana alkoi arkku liukua polttouunia
kohti, jonka ovet aukenivat ottaakseen sen vastaan. Kuului syvää
kohinaa kuin havisevista siivistä lähtevä ääni, alkuperäinen ja
kaaosmainen jylinä...

Elämä on ohut, pienen planeetan pinnalle levitetty harso, mutta
liekit kohisevat noin, ja mahtavat tuulet hyökkäävät ja pyörivät
kaukaisimpienkin tähtien luo tilavuuden käsittämättömässä syvyydessä.
Tuo syvä, järjestymätön melu on elottoman aineen oikeata ääntä, ei
kuolleen aineen, sillä se, joka ei ole milloinkaan elänyt, ei voi
kuollakaan, vaan elottoman aineen, joka on elämän ulkopuolella, alla ja
yllä.

Jokainen kappelissa näytti olevan vaiti, kumartunut, painettu ja
puristettu pienimpiin mittoihinsa, kunnes uunin ovet oli jälleen
suljettu tukahuttamaan tuota sielutonta, riuduttavaa kohinaa.



Neljäs luku.

KEVÄT UDIMORESSA.


1.

Bobby unohti heti sen vaikutelman luonnonvoimista, jonka uunin ovien
avautuminen oli paljastanut hänelle, sillä sellaiset seikat eivät
luonnollisestikaan pysy mielessä. Ne saattavat elämän epämukavaksi.
Mutta papin ääni, joka toisteli Paavalin lauseita, kohtaus krematoorion
kappelissa pienine, iankaikkisuuteen lähtöä odottavine arkkuineen
ja muutamine hiljaisine, mustapukuisine surevineen, jotka olivat
kuin täpliä keltaisten penkkien keskellä, palasi hyvin elävänä hänen
mieleensä, kun Paul Lambone alkoi toistella ja selitellä noita tuttuja
mietelmiään turmeltuneen ja turmeltumattoman välisistä vastakohdista ja
esittää omaa, fantastista filosofiaansa. Bobby oli yhä aikonut lukea
hautajaismenot uudelleen, hitaasti ja harkitsevasti mutta ei tullut
milloinkaan tehneeksi sitä ja oli siitä nyt hyvin pahoillaan. Hän ja
Tarsoksen Paavali jäivät siten kokonaan Paul Lambonen armoille, ja hän
tiesi, että Paul Lambone mielellään siteerasi väärin hyvin näppärästi.

Oli hyvin lämmin, kirkas toukokuun ilta, ja Lambonen vieraat istuivat
illallisen jälkeen hämärissä, eräät talon huoneissa ja toiset
kenttätuoleilla pengermällä. He katselivat vetisten niittyjen ja
tyynen meren yli. Taivas oli kuin syvän sinisen pallon sisäpuoli;
jossa syttyi aina suureneva joukko tähtiryhmiä. Rye ja Winchelsea
kyyristelivät matalalla sen alla, tummina, litteinä täplinä, joissa
kadut oli valaistu ja joku ikkuna silloin tällöin hetkisen välähti.
Merelle pyrkimässä oli kirkkaasti valaistu matkustajalaiva. Nopean,
säännöllisen läheisen loiston valojuova kulki kaukaisen alangon yli,
läheni, valaisi puhujien kasvoja, valaisi huoneita, kohotti esiin
jonkun kirkontornin tai puuryhmän, pudotti ne takaisin pimeään unohtaen
kaiken ja kulkien ohi. Ja sitten se taas palasi: ohut, valkoinen
valojuova, joka kiiruhti kaukaa maaston yli.

Kun huomio siirtyi pois keskustelusta, huomasi satakielien paljouden.
Ne olivat äsken etelästä tulleita. Yksi tai ehkä kaksikin oli ihan
lähellä, toiset, kauempana olevat, kutoivat harsokankaan heikkoja,
suloisia ääniä näkyväisen maailman yli.

Bobby istui portailla huoneen ja pengermän välillä selkä pylvästä
vasten ja vieressään tyhjä kahvikuppi. Hän oli asettunut siihen
Christina Albertan jalkojen juureen, joka istui syvässä nojatuolissa
ja oli hyvin hiljaa. Hänen kasvonsa olivat hämärissä, paitsi silloin
kun hänen savukkeensa hehkui valaisten kasvoja omituisen vieraasti. Ja
vielä tänä iltana nuo kasvot olivat olleet hänelle kaikkein tutuimmat.
Christina Alberta oli suudellut häntä ja vetänyt häntä korvista, ja
Bobby oli suudellut hänen paljasta olkaansa ja painanut hänet syliinsä.
Devizeskin oli vaiti ja mietteissään. Hän istui vastapäätä Christina
Albertaa toisella puolen huoneen ovea, ja hän oli niin varjossa, että
Bobby näki selvästi vain hänen kiiltävät kenkänsä ja sukkansa, paitsi
silloin, kun loiston valojuova sattui hänen kasvoihinsa. Oli ollut
aikoja, jolloin Bobby oli luullut Devizesin rakastuneen Christina
Albertaan, ja hän tunsi selvästi ja selittämättömästi, että Christina
Alberta oli ollut jossain määrin rakastunut Devizesiin. Hänestä tuntui
siltä kuin heidän suhteessaan olisi jokin mittaamaton syvyys, mutta
hän ei tiennyt, missä tuo syvyys oli. Jos Christina Alberta olisi
rakastanut Devizesiä, olisi hän sanonut sen. Bobby ei tiennyt mitään
syytä, miksi hän ei olisi sanonut. Mutta tänään hän oli suudellut ja
syleillyt Bobbya, niin että oli mahdotonta uskoa hänen rakastavan
jotakin toista.

Hän oli kuitenkin seurustellut paljon Devizesin kanssa viimeisinä
kolmena, neljänä kuukautena. Bobby oli huomannut hänen mielialansa
vaihtelevan sen mukaan kuin hän keskusteli tuon miehen kanssa. Tyttö
toisteli usein hänen sanojaan ja puhui asioista aivan samalla tavalla
kuin hänkin. Tämän miettiminen oli ollut Bobbylle suuri koetus ja
huoli. Sitten hän yhtäkkiä sai huomata, että Devizes ei ollenkaan ollut
rakastaja eikä milloinkaan voisi olla sitä. Tämän hän oli saanut kokea
tänä päivänä ihan täydellisesti. Nyt istui Bobby hänen jalkojensa
juuressa jonkunlaisen ylpeyden ja orjuutuksen tunteen vallassa. Hän
istui tytön jalkojen juuressa, ihan lähellä häntä. Devizes oli siinä
pimeän keskellä, hyvin kaukaisena, ainakin kolmen jalan päässä.

Ottamatta lukuun Lambonen alituista puhevirtaa ei seurue juuri ollut
puhelias. Tänä iltana se oli vielä vaiteliaampi kuin milloinkaan
muulloin. »Tämä on liian täydellistä», oli Margaret Means huoahtanut.
»En voi puhella. Kiitän vain Jumalaa siitä, että olen elossa», ja
hän kyyristyi suureen kattotuoliinsa pengermällä. Hän oli se tyttö —
sen oli Bobby äkkiä huomannut pari viikkoa sitten Lontoossa — jonka
kanssa Devizes aikoi mennä naimisiin. Hän oli tullut näyttämölle kuin
tuulenpuuska hävittämään Bobbyn mielikuvitusta vallassaan pitävää
kolmiota. Hän oli soma, hento olento, ja hämärissä näytti hän ohuelta
ja tuoksuvalta kuin levkoja, ja hän oli ihmeellisen hyvä pianisti.
Eilen illalla hän oli soittanut kaksi tuntia. Paulin sisar, nti
Lambone, oli kutsuttu sinne jostakin Länsi-Englannista kihlautuneen
parin vieraaksi. Bobby oli koettanut puhua Christina Albertalle
Margaretista, mutta Christina Alberta ei ollut tahtonut puhella
hänestä. »Katsokaas», sanoi Christina Alberta yleisesti, »hän on
avannut Devizesillä koko musiikin maailman. Sehän vei heidät yhteen.
Hän on taitava, selväpäinen ja taitava.»

»En ollut kuullut hänestä milloinkaan, ennenkuin mainitsit heidän
menneen kihloihin.»

»He ovat käyneet konserteissa yhdessä ja muualla. Devizes on tuntenut
hänet paljoa kauemmin kuin minut.»

»Milloin tapasit Devizesin ensimmäisen kerran?»

»Niihin aikoihin kuin isä tuli Midgardkadulle. Niin äskettäin. Siitä
on tuskin kuutta kuukautta. Paul Lambone vei minut hänen luokseen
kysyäksemme neuvoa isästä. Mutta he ovat seurustelleet ainakin vuoden.
Luulin, että heitä kiinnitti vain musiikki. He näyttivät olevan
ystäviä. Ja arvelin, ettei Devizes enää menisi naimisiin. Hän teki
päätöksensä hyvin äkkiä.»

Christina Alberta jäi miettimään.

»Juuri sellaista on elämä, Bobby. Asioita kasaantuu, ja sitten teet
äkkiä päätöksen.»

»Oliko tyttö epäröinyt? Oliko hän antanut Devizesin odottaa?»

»Ei tyttö», sanoi Christina Alberta merkillinen kovuus äänessään.

»Ei tyttö», toisti hän. »Devizes ratkaisi asian.»

Hänestä näytti tuntuvan, että hänen vielä piti sanoa jotakin, ja
lisäsi: »Devizes otti siis ohjakset käsiinsä.»


2.

Tämä oli Bobbyn toinen vierailu Udimoressa. Paul Lambonen mielestä
oli yhtäkkiä ollut sopivaa saada seurue koolle, luultavasti Devizesin
kihlauksen johdosta. Sillä välin Bobby oli tavannut Christina
Albertan monta kertaa ja tullut yhä varmemmin vakuutetuksi siitä,
että he kuuluivat yhteen. Tämä suhde täytti hänen elämänsä. Bobby oli
aina uneksinut hänestä siitä lähtien kuin hän oli kuvitellut häntä
sinisilmäiseksi ja hentovartaloiseksi, ja hän sanoi aina sellaista ja
teki kaikenlaista, mikä sai vain hänen unensa luhistumaan. Se teki
tytön perin mielenkiintoiseksi. Bobby tuli yhä suuremmassa määrässä
riippuvaiseksi hänestä. Tahtoi mennä naimisiin hänen kanssaan,
jollei muun vuoksi, niin ainakin sen takia, ettei menettäisi niin
mielenkiintoista olentoa. Tyttö oli kahdesti kieltäytynyt, eikä
ollenkaan niin sulavasti kuin tilanne olisi edellyttänyt. »Älä pelkää,
Bobby», oli hän sanonut. »Se ei käy päinsä. En ole sellainen nainen,
jona minua pidät.»

»Et olekaan», sanoi hän. »En välitä siitä.»

»Sinä olet mitä parhain toveri», sanoi tyttö. »Pidän siitä tavasta,
millä tukkasi kasvaa.»

»Miksi et sitten hanki sitä omaksesi ja pysy toverina ainaisesti.»

»Mikään ei ole sen pelottavampaa», sanoi tyttö, ja siihen se kosinta
jäi.

He kävelivät yhdessä ulkona, he viettivät paljon joutoaikaansa
yhdessä, paitsi noina surkeina hetkinä, jolloin Christina Alberta
äkkiä heitti hänet yli laidan mennäkseen teatteriin tai kävelemään
Devizesin mukana tai mennäkseen juttelemaan Devizesin kanssa. Hän ei
milloinkaan epäröinyt jättää häntä Devizesin vuoksi. Kuitenkin sai
Bobby olla koko joukon hänen kanssaan. Christina Alberta ei tuntenut
paljonkaan teattereita ja varieteita, ravintoloita, tanssipaikkoja
ja sellaisia, ja Bobby oli hienotunteisesti asiantuntija näissä
suhteissa. Malmesburyt tunsivat itsensä hyljätyiksi, ja Susan oli
kostonhimoisen loukkaantunut siitä, että hän oli niin usein poissa
hänen nukuttamismenoistaan. Tessy, selitti Bobby, oli edelleen hänen
parhain ystävänsä, mutta koettaessaan kertoa hänelle kaikesta entiseen
tapaan, joka tapahtui silloin, kun Christina Alberta oli poissa
Devizesin kanssa, olisi hänen tietenkin ollut kerrottava hänelle
kaikki Christina Albertasta. Mutta Tessy kieltäytyi mitä jyrkimmin
kuuntelemasta mitään Christina Albertaa koskevaa. Bobby hämmästyi ja
pettyi pahoin huomatessaan, kuinka kykenemätön Tessy oli arvostelemaan
oikein Christina Albertan loppumatonta viehätystä ja ihmeellistä
mielenkiintoisuutta. Se oli musta paikka hänen mielessään. Tessy näytti
otaksuvan, että Christina Alberta ei ollut likimainkaan niin hyvä
kuin hänen olisi pitänyt olla, vaikka hän todella oli paljon parempi.
Se vieroitti Bobbya ja Tessyä paljon toisistaan ja aiheutti Bobbylle
paljon surua.

Sillä Christina Alberta oli hyvä ja viehättävä — siitä ei voinut
olla eri mieltä. Hän kasvoi sielullisesti pelottavan nopeasti ja
hänen elämäntuntemuksensa lisääntyi. Joka kerran, kun Bobby tapasi
hänet, tuntui hän yhä enemmän henkilöltä, jolla oli rikkaammat,
täydellisemmät, hallitsevammat aatteet. Hän näytti elävän joka hetken
ajastaan. Hän työskenteli nyt Macbridgen johdolla Royal College
of Sciencessa. Hän kävi käsiksi uusiin opintoihinsa pelottavan
innokkaasti. Hän »rakasti» vertailevaa anatomiaa. Bobby oli aina
luullut, että vertaileva anatomia oli kuivaa, ikävää juttua luista,
mutta tyttö selitti, että se valaisi hänelle koko elämän historian. Se
muutti hänen ajatuksensa maailmasta ja hänestä itsestään, syvästi. »Se
on romanttisinta, mitä milloinkaan olen lukenut tai ajatellut», sanoi
hän. »Se saa ihmiskunnan historian näyttämään hupsulta.»

Christina Alberta vei hänet kolmesti South Kensingtonin
Luonnontieteelliseen Museoon näyttääkseen hänelle jotakin niistä
hienoista huomioista, jotka olivat vallanneet hänen mielensä. Tyttö
selitti hänelle, kuinka siiven nikamat taikka kiven jättämät uurnat
saattoivat palauttaa mieleen kymmenen miljoonaa vuotta sitten
vallinneet tuulet, auringonpaisteet ja intohimot.

Ja sitten ihan äkkiä noin viikko sitten oli Christina Alberta suostunut
menemään naimisiin Bobbyn kanssa. Hän oli peruuttanut molemmat
kieltäytymisensä. Mutta tapa, jolla hän sen teki, oli niinkuin
kaikki muukin hänessä, hämmästyttävää ja sekaannuttavaa. Hänen oli
tunnustettava jotakin, ja jonkun aikaa — kunnes hän oli kunnollisesti
saanut harkituksi sitä — näytti tuo tunnustus selittävän täydellisesti
hänen kieltäytymisensä ja selvittävän kaiken häneen nähden.

Tyttö pyysi häntä saattajakseen Hampton Courtiin. Mutta he eivät
menneetkään puistoon, koska he näkivät portilta, että Busheyn
puistokadun kastanjat olivat täydessä kukassa. Sen vuoksi he kulkivat
pitkin lammikon reunaa hurjasti kukkivien oksien alla. Myöhästynyt
kevät oli nyt tulossa kiireesti, lämpimänä ja säteilevänä. Puut olivat
komeimmillaan. Oli kuin olisi vihreän kuultava meri kuohuttanut
lämmintä, punervaa vaahtoa ilmaan mereen rakeina putoilevien
tykinluotien roiskeessa. Sininen taivas värisi valossa.

»Kevät on saapunut nopeasti kerran alulle päästyään», sanoi tyttö.

Bobby tunsi, että hänellä oli jotakin sanottavaa ja odotti.

»En ole milloinkaan tiennyt, Bobby — tänä vuonna vähemmän kuin koskaan
ennen — onko kevät onnellisin aika vuodesta vai surkeimman levoton.
Jokainen ja kaikki joutuu rakkauden valtaan.»

»Minä en kuitenkaan odottanut kevättä», sanoi Bobby.

»Mutta kuinka käy sammakoille, jotka eivät saa vettä?» kysyi Christina
Alberta.

»Siellä vettä, missä sammakoltakin», vastasi Bobby.

»Jokainen menee naimisiin tai hankkii häitä», sanoi tyttö. »Luulin...
luulin, että tri Devizes ainakin olisi lohduton leski. Mutta kevään
voimat ovat siepanneet hänetkin. Ne valtaavat jokaisen.»

»Ovatko ne saaneet sinut valtaansa?»

»En tiedä. Minun on paha olla, Bobby, olen levoton ja aina huolissani.»

»Taivu sitten.»

»Yksin on... paha olla.»

»Mutta oletko sinä yksin?»

»Kokonaan.»

»Mutta olenhan minä olemassa.»

»Bobby hyvä, mitä sinä minussa haet?»

»Sinua. Olla sinun kanssasi. Olla sinun kanssasi kaikkialla. Ja saada
sinun rakkautesi.»

»Se on ystävällistä sinun puoleltasi.»

»Roskaa! Ystävällistä!»

»Kuulehan, Bobby», sanoi tyttö ja vaikeni kauaksi aikaa.

Kun hän sitten taas puhui, oli hänen äänensä saanut tavallisen
keskustelusävyn. »Uskotko sinä siveyteen Bobby? Rakastaisitko tyttöä,
joka ei ole siveä?»

Bobby sävähti, ikäänkuin toinen olisi lyönyt häntä kasvoihin ruoskalla.
Hän tuli kalpeaksi. »Mitä tarkoitat?» kysyi hän.

»Sitä mitä sanonkin», vastasi tyttö.

Vähään aikaan ei kumpikaan heistä sanonut mitään.

»Sinullakin on ollut kokemuksesi», virkkoi tyttö vihdoin. »Ranskassa.
Niinkuin kaikilla muillakin.»

Vähäksi aikaa oli valo Bobbyn maailmasta sammunut.

»Rakastitko miestä?» kysyi hän.

»En muista, rakastinko. Se oli -— uteliaisuutta, ja kasvamisen
levottomuutta, ja sitä sietämätöntä tunnetta, että se oli kiellettyä.
Ei, minä luulen, että olin ihan... kylmäverinen. Pidin hänen
ulkonäöstään. Ja sitten inhosin häntä... Siinä kaikki, Bobby. Sillä
kannalla ovat asiat.»

Bobby punnitsi sanojaan. »Jos olisi kyseessä joku muu tyttö kuin sinä,
niin välittäisin minä kyllä siitä. Sinä... sinuun nähden se on eri
asia. Rakastan sinua. Se, mitä sinulle on tapahtunut taikka ei, ei
merkitse mitään. Ainakaan... ei merkitse paljon.»

»Oletko varma siitä, ettei se merkitse paljon?»

»Aivan varma.»

»Ehdottomasti varma?»

»Kyllä.»

»Tästä hetkestä sinä unohdat, alat unohtaa, mitä minä olen kertonut
sinulle? Niinkuin minäkin haluan unohtaa sen?»

»Se käy hyvin pian, jos sinä itsekin haluat unohtaa sen. Se ei
merkitsekään kerrassaan mitään. Huomaan nyt, ettei se merkitse
kerrassaan mitään. Mutta miksi ihmeessä sinä haluat mennä naimisiin
minun kanssani, Bobby? Mitä minussa on? Olen ruma, kömpelö, ikävä,
mitätön. Minussa ei ole puhtautta, ei alttiutta.»

»Olet lakkaamatta viehättävä. Olet suora, näppärä ja loppumattoman
kaunis.»

»Todellako, Bobby! Siitäkö sinusta näyttää?»

»Kyllä. Eikö käytökseni osoita...? Etkö tiedä?»

»Niin», sanoi hän totisesti, »luulen tietäväni.»

Tyttö seisahtui hänen eteensä kädet selän takana. He seisoivat
paikoillaan katsellen toisiaan, ja Bobby sävähti aivankuin olisi
ollut purskahtamaisillaan itkuun. Tytön kasvot olivat vakavat ja
tuskaiset, mutta kun hän näki Bobbyn ilmeen, puhkesi hän hymyyn.
Hänen totisuutensa hävisi. Hän oli uudenlainen Christina Alberta. Hän
tuli äkkiä niin hilpeäksi kuin suinkin ajatella voi, luottavaiseksi,
arkailemattomaksi.

»Jos sinä suutelisit minua, juuri täällä, Busheypuistossa, niin
pistettäisiinköhän meidät putkaan?»

Bobbysta oli ihmeellistä painaa hänet syliinsä. Bobbylle ilmaantui ihan
uusi Christina Alberta. Christina Alberta noin kuuden tuuman päästä
katsottuna, ällistyttävän kaunis Christina Alberta. Olisi saattanut
luulla, ettei hän ollut elänyt muuta kuin Bobbyn rakkautta varten.

»Saat nyt oppia», sanoi Christina Alberta pienen hetken jälkeen.
»Teeppä se kaikki vielä kerran, Bobby. Kukaan ei näy katselevan...»


3.

Ei Lambone eikä Devizes näyttänyt ollenkaan hämmästyneeltä heidän
kihlauksensa johdosta. Kuitenkin tuntui heidän suhtautumisensa
tapahtumaan, joka oli täydellisesti heidän odotustensa mukainen,
melkein painostavalta. Nuori pari oli tullut Udimoreen Devizesin ja nti
Meansin kanssa nti Lambonen runsaan suojeluksen alaisena, ikäänkuin
heidät olisi määrätty toisilleen jo aikojen alusta.

Mutta Udimoressa kohtasi Bobbya moni hämmästyttävä yllätys. Koko
lauantain näytti Christina Alberta pikemminkin olevan pahalla tuulella
kuin rakastunut. Häneen näytti paljon enemmän koskevan se seikka, että
Devizes meni naimisiin nti Meansin kanssa, kuin se epäitsekäs alttius,
jota Bobby vuodatti hänen ylleen. Tyttö ei välittänyt hänen pienistä
yrityksistään päästä olemaan kahden kesken hänen kanssaan. Molemmat
parit pelasivat tennistä, kunnes oli aika pukeutua päivälliselle.
Christina Alberta oli ihan harjaantumaton eikä näyttänyt ollenkaan
tuntevan sääntöjä, ja Margaret pelasi niin näppärästi ja sulavasti,
että se harmitti Christina Albertaa siinä määrin, ettei Bobbykaan
voinut olla sitä huomaamatta hienolla tajuamiskyvyllään. Bobby oli
huomaavinaan, että Devizeskin tajusi tytön olevan huonolla tuulella,
mutta nti Means ei onnensa keskellä nähnyt maailmassa mitään muuta kuin
Devizesin.

Sunnuntaiaamuna Christina Alberta vei Bobbyn kanssaan retkelle Breden
linnanraunioille kellojen iloisesti kaukana helistessä. Siellä hän
ilmoitti, ettei hän aiokaan mennä naimisiin hänen kanssaan.

Bobby vastusteli: »Etkö sinä siis rakastakaan minua?»

»Enkö minä ole suudellut sinua? Enkö ole syleillyt sinua? Enkö ole
pörröttänyt sinun tukkaasi?»

»Mutta miksi sinä et sitten halua mennä naimisiin minun kanssani?»

»En tahdo mennä naimisiin kenenkään kanssa. En rakasta ketään, paitsi
tietysti sinua. Mutta en voi mennä naimisiin sinunkaan kanssasi.
Tahdon, että minua rakastetaan, Bobby. Niin. Mutta minä en tahdo mennä
naimisiin.»

»Mutta miksi? Siitäkö vanhasta syystä?»

»Ei. Annoithan sinä siitä kunniasanasi. Mutta en kuitenkaan voi mennä
naimisiin kanssasi, Bobby... Luulen sen johtuvan siitä, etten tahdo
olla sidottu kenenkään muun elämään. En halua tulla vaimoksi. Tahdon
olla vapaa ja itsenäinen oma itseni. Olen alkanut kasvaa. Siinä se on,
Bobby. Tahdon olla vapaa ja kasvaa.»

Bobby päästeli vastustelevia ääniä.

»En halua, että kukaan näkisi minun kasvavan koko ajan. Sinä katselisit
minua aina, Bobby. Tiedän, että sinä katselisit.»

Bobbyn oli turha väittää vastaan. Kyllä hän katselisi.

»En uskonut, että asiat kääntyisivät tähän suuntaan, sitten kun olin
päättänyt mennä naimisiin kanssasi. Tahdoin mennä naimisiin kanssasi,
kun olin saanut itseni suostumaan siihen, vilpittömästi halusin.
Tahdoin silloin pelottavasti olla lähellä jotakin, niin lähellä kuin
mahdollista, saada suutelolta ja kuulla sanottavan: 'Niin, kas niin!’
ja pysyä siinä. Se oli minusta ihanaa. Bobby. Sinä olet suuri autuus
minulle, Bobby. Surisin itseni hulluksi ilman sinua. Mutta kuinka
lähelle toisiamme tulemmekaan rakastaessamme, ja kuinka kaukana
kuitenkin olemme koko ajan! Kuinka me voimme tuntea toisiamme, kun
tuskin tunnemme itseämmekään? Kun emme uskalla tuntea itseämme? Sinä
olet niin kultainen, Bobby. Olet niin lämmin ja hyvä, että tuntuu
epäkiitolliselta, kun en anna sinulle molempia käsiäni. Mutta minä
en voi. Ehkä minä en olekaan mikään tavallinen terve nainen. Taikka
minulle on tietämättäni tapahtunut jotakin. Ehkäpä elämä on pettänyt
minua jollakin tavoin... Voi, en tiedä Bobby. Kaipaan jotakin ihmistä
pelottavasti, kaipaan sinua pelottavasti ja kuitenkaan en ollenkaan
halua sinua. Minun pitäisi pikemminkin olla kuollut kuin tuollainen
naisellinen olento kuin Margaret Means. Jos tämä on avioliittoa...»

»Mutta arvelin», virkkoi Bobby, »kaiken sen jälkeen, mitä on
tapahtunut...»

»Ei.»

»Mutta minä odotan sinua kymmenen vuotta», sanoi Bobby, »jos sinä
sattumalta muuttaisit mieltäsi.»

»Sinä olet kultaisin lohduttaja», sanoi Christina Alberta, mutta
vaikeni äkkiä...

Ja sitten hän laski käsivartensa Bobbyn hartioille, painautui häneen ja
puhkesi hurjaan, intohimoiseen itkuun.

»Kastelen vain sinut sen sijaan, että menisin naimisiin kanssasi»,
nyyhkytti tyttö ja naurahti. »Voi, Bobby rakas, minun oma rakkaani.»

Hän riippui Bobbyn kaulassa jonkun aikaa. Sitten hän irroittautui ja
seisoi hänen edessään pyyhkien silmiään, tuo sama Christina Alberta,
jonka Bobby niin hyvin tunsi; kyynelten jäljet vain olivat uudet. »Jos
naiset eivät voi paremmin hillitä tunteitaan», sanoi hän, »niin heidän
on palattava haaremeihin. Emme voi saada kumpaakin yhtaikaa. Mutta minä
en mene naimisiin sinun kanssasi. Maailmassa ei ole sellaista miestä,
jonka kanssa voisin mennä naimisiin. Tahdon olla vapaa ja riippumaton
nainen, Bobby. Tästä alkaen.»

»Mutta minä en ymmärrä», sanoi Bobby.

»Se ei tapahdu senvuoksi, etten minä tahtoisi sinun rakastavan minua.»

Bobby oli ällistynyt.

»Bobby», kuiskasi hän ja näytti hehkuvan.

Bobby otti hänet taas syliinsä ja puristi häntä ja painoi hänen
poskiaan ja korviaan itseään vasten, suuteli häntä, ja suuteli häntä
taas, ja hänestä tuntui hänen oman arvottomuutensa merkiltä, että hän
tällaisella hetkellä saattoi ajatella, olisiko maailmassa ihanampia
suutelolta kuin kyynelten maustamat.

Ja tyttö ei kuitenkaan menisi naimisiin hänen kanssaan. Hän oli
siepannut itsensä pois häneltä ja oli kuitenkin hänen sylissään.

Bobby oli äärimmäisimmän ällistynyt siitä, mitä nyt oli tapahtunut,
mutta oli ihan selvää, ettei hänen kihlauksensa loppu suinkaan
merkinnyt tämän rakastelemisen loppua. Rakkautta tässä kaikissa
tapauksissa oli, ja selvää oli myös, että vuodenaika oli rakkauden
aikaa. Kuningatar Toukokuu hallitsi maailmaa. Heidän ympärillään
uhkuivat ruusut kukkiensa valkeutta ja vanhemmatkin pensaat olivat
juuri kukkaan puhkeamaisillaan.


4.

Bobby istui hämärissä ystävineen ajatellen kaikkea, mitä hänelle oli
tapahtunut tänään, ajatteli Christina Albertan suolaisia kyyneleitä
ja hänen käytöksensä ainaista, arvoituksellista outoutta. Hän oli
yhä äärimmäisen hämmästynyt, mutta nyt laajalla, rauhallisella,
tyytyväisellä tavalla. Christina Alberta ja hän eivät nähtävästi menisi
naimisiin, ja kuitenkin tyttö oli suudellut häntä ja syleillyt häntä,
ja hänellä oli vapaus istua hänen jalkainsa juuressa. Toistaiseksi
hänen ei tarvinnut nöyryyttää itseään kertomalla muille, että hän
ei menisikään naimisiin Christina Albertan kanssa. Hän ei sanonut
mitään. Hänen ajatuksiaan ja tunteitaan ei voinut ilmaista sanoilla.
Christina Alberta oli myös suljetun vaiti. Jokainen näytti vaipuneen
omiin ajatuksiinsa. Keskustelu näköalasta, tähdistä ja satakielten
saapumisesta ja muuttolinnuista juoksi hetken ja kuoli sitten.

Jokaisen mieli oli liian täynnä, että heitä olisi haluttanut puhella.
Hiljaisuus piteni. Bobby ihmetteli, mitä tapahtuisi, jos kukaan ei enää
puhuisi. Hän ajatteli Christina Albertaa tuossa aivan lähellä, ja koko
hänen olemuksensa alkoi väristä. Hiljaisuus alkoi käydä painostavaksi.
Hänestä tuntui, ettei hän enää kykenisi vaihtamaan asentoaankaan.
Kukaan ei liikahtanut. Vihdoin Lambone pelasti tilanteen.

»Tänään on kulunut tasan kuusi kuukautta siitä kun Sargon kuoli
yläkerroksessa», sanoi Lambone. Hän vaikeni ja näytti sitten vastaavan
esittämättömään kysymykseen. »Emme tiedä tarkalleen, milloin hän kuoli.
Hän vain haihtui pois yöllä.»

»Olisinpa tahtonut tuntea hänet», sanoi Margaret Means jokseenkin
pitkän väliajan jälkeen.

Bobbyn ajatukset kiersivät Sargoniin. Tuo vaitelias nuori nainen, joka
istui pimeässä hänen takanaan, lakkasi vallitsemasta hänen ajatuksiaan.
Hänellekin tuli halu puhua ja hänen oli rykäistävä kirkastaakseen
kurkkunsa.

»Minusta on vastenmielistä ajatella, että minut poltettaisiin ja
hajoitettaisiin», sanoi hän.

»Se ei sentään ole niin vastenmielistä», sanoi nti Lambone, »kuin
ruumiin sulkeminen arkkuun mätänemään.»

»Oi, älkää sanoko niin!» huudahti Bobby. »Minusta on vastenmielistä
ajatella kuolemaa, kuolemaa yleensä. Nyt kun on kevät, kun koko
maailma on täynnä eloa, muistan, minkälainen hän oli, hänen toiveensa,
jotka hajosivat ja hävisivät. Ne ovat hajonneet ja hävinneet joka
tapauksessa, niitä ei ole pistetty kirstuun, suljettu sinne ja
haudattu... Kun olin viimeksi täällä, oli hän kuin pieni poika, joka
on ensimmäistä kertaa kuullut maailmasta. Hän aikoi lähteä lentämään,
Intiaan ja Kiinaan, aikoi oppia kaiken kaikesta ja sitten suorittaa
kaikenmoista loistavaa. Mutta nuo inhottavat bakteerit toimivat
hänen keuhkoissaan ja mursivat hänen voimansa, eikä tuosta kaikesta
milloinkaan tullut mitään... Kun kuulin, että hän oli kuollut, en
osannut uskoa sitä.»

_»Onko_ hän kuollut?» kysyi Paul Lambone.

Siihen ei voinut vastata mitään.

Paul sovitti lapaluunsa vielä mukavammin pienen syvän sohvan selkänojaa
vasten, jossa hän istui. »Mitä enemmän ajattelen Sargonia, sitä
vähemmän hän tuntuu minusta kuolleelta ja sitä tärkeämmäksi hän tulee.
En ole samaa mieltä kanssanne, Roothing. Hänen elämässään ei ollut
mitään mitätöntä. Tarkoitan, että hän oli symboolisen täydellinen. Olen
ajatellut häntä loppumattomiin.»

»Ja puhunut», sanoi Devizes, »loppumattomasti.»

»Ja antanut teille eräitä hyvin hyödyllisiä ohjeita ajatuksien
hoitamismenetelmässä. Älkää olko kiittämätön. Luulette, että
Sargon on mennyttä, vaikka hän on vasta alussa. Olette muuttumassa
menestyksellisesti liian ammattimaiseksi, Devizes. Te alatte puuttua
asioihin, tehdä ne valmiiksi ja jättää ne sitten mielestänne. Ette
harrasta niitä jatkuvasti oppiaksenne. Ette istu paikallanne ja
ajattele niitä, niinkuin minä. Minä ajattelen jatkuvasti Sargonia.
Seurustelen yhä hänen kanssaan, koska hän on yhä elävä olento minulle.
Olen saanut häneltä uuden uskon, sargonismin. Julistan hänet uuden
ajatuskannan profeetaksi. Se on viimeinen uusin uskontoni. On aina
olemassa uusia uskontoja, ja uudet uskonnot ne aina merkitsevät
jotakin. Uskonto on elävä olento, ja sen, mikä on elävä, täytyy yhä
uudelleen kuolla ja uudelleen syntyä jälleen — erilaisena, mutta
kuitenkin samana.»

»Uskotte siis kuolemattomuuteen, hra Lambone» sanoi nti Means. »Minäkin
toivoisin voivani uskoa. Mutta kun yritän kuvitella sitä, ei järkeni
riitä. Joskus tuntuu siltä kuin voisi tuntea, mitä se saattaisi olla.
Sellaisena iltana kuin tämä, ehkä...»

Hänen sievä äänensä häipyi hiljaisuuteen, niin kuin lentotähden ura
haihtuu pimeään.

Paul, suuri, tumma möhkäle hämärän vaalealla sohvalla jatkoi
puhettaan: »Kuolemattomuus on mysteerio. Siitä voidaan puhua vain
hämärällä kuvakielellä. Kuinka me voimme uskoa, että jokaisen meidän
jokapäiväisellä elämällämme pitäisi olla iankaikkinen, jokapäiväinen
jatkuvaisuus? Se on uskomatonta pötyä. Mutta kuitenkin me elämme
kuoleman jälkeen. Kun kuolemme, muutumme toiseksi. Kaikki viisaat
opettajat ovat tehostaneet sitä. Meitä ei pistetä kirstuun, ei haudata,
eikä unohdeta, niinkuin Roothing sanoi. Oikea kuolemamme on väistynyt.
Me väistymme pois ja tulemme — kuinka sanoittekaan? — hajoitetuiksi.
Ikuinen elämä on loppumatonta seurausta. Elämämme ovat kuin suuren
runon säkeitä. Se on päättymätön ja kuitenkin täydellinen runo. Säkeet
alkavat ja loppuvat, mutta niiden on oltava siinä, ja kun ne kerran
ovat siinä, pysyvät ne siinä iankaikkisesti. Ei seuraisi mitään, jos ne
eivät olisi paikallaan. Mutta jokainen tähti ei loista yhtä kirkkaasti.
Eräät elämät, eräät säkeet, pistävät silmään merkityksellisempinä
kuin toiset. Ne aloittavat uuden vaiheen aineessa, ne avaavat uuden
näkökohdan, ne ilmaisevat jotakin tuoretta. Ne ovat neroja, ne ovat
profeettoja, ne ovat suurempia tähtiä. Sargon oli viimeinen, ihan
viimeinen noista profeetoista, ja minä olen hänen Paavalinsa. Minua ei
ole turhan takia kastettu Paavaliksi.»

»Tarsoksen Paavali», sanoi Devizes, »oli tarmon mies.»

»Nämä vertaukset ontuvat aina vähäisen», sanoi Lambone.

»Selitän teille oppini», jatkoi hän.

Hän alkoi puhua tuolla hänelle ominaisella pienoisäänellä, joka
suuresti muistutti hänen olentonsa vuoresta esiin juoksevaa pientä
hiirtä; Sargonista ja hänen taisteluistaan yksilöllisyytensä kanssa ja
kaikkien ihmisten kamppailusta yksityisen elämänsä ja jonkun, hänessä
myös piilevän, vielä suuremman välillä. Siinä, mitä hän sanoi, oli
mielikuvituksen sävyä, hiukan burleskia hänen jatkuvasti käytellessään
teoloogisia ja uskonnollisia lauselmia, ja kaikessa syvä vilpittömyys.
Jokaisessa ihmisolennossa, selitti hän, taistelee pieni pesulaitoksen
omistaja Kuninkaitten Kuninkaan kanssa. Hän selvitteli ja laajenteli
aihettaan. Silloin tällöin puuttui Devizes hänen yksinpuheluunsa ja
puhui hetkisen, ei niin paljon vastustaakseen kuin toistaakseen,
parantaakseen ja syventääkseen sitä. Toiset sanoivat vähän. Margaret
Means hengähti pari kertaa pehmeän äänen, joka ilmaisi älyllistä
tuntemiskykyä, ja kerran Christina Alberta sanoi: »mutta», hyvin
äänekkäästi ja sitten: »Mitäpä sillä on väliä. Jatkakaa!» ja vaipui
taas pitkäksi aikaa hiljaisuuteen, jonka saattoi tuntea. Bobby istui
paikallaan, joskus tarkasti kuunnellen ja joskus antaen ajatustensa
hajota kuin välinpitämättömän virran yhdenmukaisiin uriinsa. Itse
väitettä oli hauska seurata, syrjässä siitä liikkui kysymys puhujan
vilpittömyydestä. Kuinka paljon tuosta aiheesta oli todella Lambonen
ajatuksen mukaista? Kuinka paljon siitä, mitä hän sanoi, oli yhteydessä
hänen muun sivusta katselevan, itsetyytyväisen elämänsä kanssa, hänen
elämänsä, joka oli kuin leikillinen selvitys syvästi kummallisesta
maailmankaikkeudesta?

Kuinka helposti Lambone leikkikään lauseilla ja ajatuksilla, joitten
takia monet ihmiset olivat eläneet ja kuolleet! Kuinka laajalti hän
olikaan lukenut ja kuinka paljon ajatellut kootakseen yhteen niin
monenlaisia asioita! Hänen oppineisuutensa näytti hyvin vaikuttavalta.
Hänellä oli koko sosiologia kuin sormiensa päissä. Hän puhui puolen
tusinan uskonnon palvelusmysteerioista, mitraismista rituaaliseen
uhraamiseen saakka, erilaisista, ihmisen personallisuutta koskevista
käsityksistä, jotka olivat pitäneet vallassaan ja innostaneet ihmisiä
Fidji-saarilta Yukatanille saakka. Nyt hän oli esikristillisessä
Aleksandriassa ja sitten kiinalaisten filosoofien parissa. Hän selitti,
että Confuciuksen »korkeampi olento» oli vain esimerkki meidän
tavastamme kääntää kaikki kiinalaiset lauseet niin naurettavasti kuin
suinkin. Se tarkoitti oikeastaan korkeampaa tai suurempaa ihmistä,
yleisihmistä, johon alempi, itsekäs mies kokonaan upposi. Se oli
heränneen pelastus joka suhteessa, se oli Paavalin kristinopin henkinen
ihminen. Kun hra Albert Edward Preemby vainaja kaatoi koko pienen
olentonsa Sargonin, kuninkaitten kuninkaan persoonallisuuteen, teki hän
uudelleen vain sen, mitä pyhät ja mystikot, uskonnolliset opettajat ja
fanaatikot olivat tehneet kautta vuosisatojen. Hän oli juuri opettaja
leipäpuun alla käännettynä Woodford Wellsin murteelle.

Sitten alkoi Devizes puhua. Devizes oli Lambonen suuri vastakohta.
Hän puhui erilaista kieltä. Hän ei näyttänyt Bobbysta ollenkaan
niin selvältä ja taitavalta kuin Lambone, mutta hän vaikutti
vilpittömyydellään ja vakaumuksensa varmuudella, joka Lambonelta
melkein puuttui. Hänen selityksensä saivat kaiken sen, mitä Lambone oli
sanonut, näyttämään hurjalta ja maalaukselliselta parodialta jostakin,
mitä ei muulla tavalla voinut ilmaista. Sekä hän että Lambone näyttivät
heittävän sanaverkkoja jollekin totuudelle, joka yhä livahti heidän
käsistään. Ja kuitenkin näytti tuo niin kaukaisesti ja epätäydellisesti
käsitetty totuus olevan heille kaikkein tärkeintä maailmassa.

»Jos siltä riisutaan teoloogiset korut», sanoi Devizes Lambonelle,
»on uusi uskontonne vain vahvistusta seuraavalle väitteelle. Meidän
rotumme on aikaisemmin ihaillut yksilöllisyyttä, mutta kääntyy nyt
synteesiä ja yhteistyötä kohti. Se saattaa palautua siihen, mitä te
sanotte Sargoniksi, suureksi lainsäätäjäksi, ja se nielee kaikki
yksilölliset, itsekylläiset ihmiset yhteisiin tarkoitusperiinsä,
niinkuin tieteellinen työ jo on niellyt heidät. Taikka hyvä hallintotyö
tai taide. Siinä se, mitä te väitätte.»

»Juuri niin», sanoi Paul Lambone. »Jos puhumme teidän kieltänne eikä
minun. Taide, tiede, yhteiskunnallinen toiminta, luova työ, ne ovat
osia siitä, mitä te sanoisitte rodun sieluksi, osia rodun elämästä.
Jokainen jotain merkitsevä mies on tuore ajatus, tuore aate. Hän on
yhä oma itsensä, se on kyllä totta, mutta totuus on se, että hän
urkeutuu omasta menneisyydestään ja omista elinehdoistaan ja liukuu
eteenpäin tulevaisuuden ihmiseen. Tämä on se uusi käsitys, joka muuttaa
kaikki inhimillisen elämän arvot. Se tapahtuu kaikkialla. Kirjoissakin
ja meidän päiviemme lukemisessa voimme nähdä sen tapahtuvan.
Historia tulee nyt tärkeämmäksi kuin biografia. Se, mikä loi elämän
romanttisessa menneisyydessä, rakkauden tarina, kertomukset aarteista,
edistyminen, pyrkimys eteenpäin, omaisuuden luominen, henkilökohtainen
mainetyö ja voitto, uhraukset henkilökohtaisen ystävän, rakkauden tai
johtajan hyväksi, kaikki tuo ei enää ole koko elämä, eikä väliin edes
elämän pääharrastuskaan. Me siirrymme toiseen tapaan elää elämämme,
uudenlaiseen elämään, uudenlaisiin suhteisiin. Maailma, joka jonkun
aikaa sitten näytti muuttumattomalta, muuttuu nyt hyvin nopeasti...
henkiseen ainekseensa nähden.»

»Uudenlaisia ihmisiä», sanoi Bobby pehmeästi ja poistui kuuntelemasta
Lambonen kirkasta, pientä ääntä, toistelemaan vielä viimeisen kerran
niitä hämmästyttäviä seikkoja, mitä Christina Alberta oli sanonut tai
tehnyt sinä päivänä.


5.

Bobbyn palautti keskustelun aineeseen liikahdus hänen takanaan olevassa
tuolissa.

Lambonen sulava ääni selitteli:... »joten ei merkitse niin paljon se,
mitä me saamme aikaan, kuin se, mitä me omalta osaltamme annamme. Tuo
mieluisa persoonallinen elämä, jonka pyöristämiseksi, jalostamiseksi
ja täydelliseksi saattamiseksi miehet ja naiset taistelevat, katoaa
kokonaisuuden tasolta. Yhä tärkeämmäksi tulee se työ, jota me teemme.
Ja yhä vähemmän tärkeäksi jää persoonallinen romantiikkamme ja
persoonallinen kunniamme. Taikka oikeammin siirtyy kunniamme meiltä
työhömme. Rakkausjuttumme, alttiutemme ja yksityiset intohimomme
esimerkiksi alistuvat yhä enemmän tieteeseemme, taikka siihen, mitä
me muuten harrastamme. Romantiikkamme, maineemme ja kunniamme jäävät,
niinkuin paheemmekin, seikoiksi, joita me emme halua päästää esille.
Oli aika, jolloin ihmiset elivät kuollakseen kunnialla ja jättääkseen
jälkeensä kauniita ja suuria muistoja. Kohta on ihmiselle ja hänen
työlleen yhdentekevää tietää, että hän mahdollisesti joutuu, väärin
ymmärrettynä, makaamaan maantienojassa. Kunhan hän vain on saanut
työnsä tehdyksi.»

»Eikä ole viimeistä tuomiotakaan antamassa hänelle oikeutta», sanoi
Devizes.

»Se ei merkitse hänelle kerrassaan mitään.»

»Myönnän sen. Eräät meistä alkavat tuntea sen jo nyt.»

»Vaikkapa joku ei olisi tehnyt mitään tekemisen arvoistakaan», sanoi
Paul Lambone, ja hänen äänensä oli kuin sellaisen ihmisen heikko
huokaus, joka on saanut rakennetuksi hyvin vaikeatekoisen, mutta
epävarman korttilinnan. »Vaikka Sargon olisi kuollut hoitolaansa
apua saamatta, ja koko maailma olisi pitänyt häntä hulluna, niin hän
kuitenkin olisi päässyt pakoon, hänen mielikuvituksensa olisi päässyt
koskettamaan suuremman elämän mielikuvitusta.»

Syntyi harras hiljaisuus ja sitten huokasi nti Lambone tyydytyksestä.
Hän ei yhtään ymmärtänyt, mitä hänen veljensä oikeastaan tarkoitti,
mutta hän ihaili häntä hänen puhuessaan. Kukaan ei hänen mielestään
ollut milloinkaan puhunut sillä lailla, eikä osaisikaan puhua niinkuin
hän. Hänen äänensä oli kirkas ja selvä kuin paras painotyö. Vain joskus
olisi toivonut omaavansa silmälasit.

Mutta nyt sai nti Lambone kuin sysäyksen. Christina Alberta irtausi
äkkiä äänettömyydestään, jonka verhossa hän oli istunut.

»En usko tuohon», sanoi Christina Alberta tuolinsa syvyydestä.

Bobby alkoi tuntea Christina Albertan ääntä oikein hyvin, ja hän
tiesi, että tyttöä pelotti, kun hänen oli pakko puhua ja kun hän
samalla oli päättänyt saada jotakin sanotuksi. Hän tiesi senkin, että
tyttö nyt puristi kovasti tuolinsa käsipuita. Hän silmäsi Devizesiin
juuri silloin, kun loiston säde sattui hänen kasvoihinsa, ja näki,
että ne olivat hyvin tarkkaavaiset katsellessaan tarkasti Christina
Albertaa kuin unohtaen kaiken muun. Ne olivat tarkkaavaiset ja hellät
ja hellästi huolestuneet, vakavat ja hyvin kalpeat tuossa valkoisessa
valossa. Kun valo oli kulkenut ohi, oli Bobby yhä vielä näkevinään nuo
kasvot, mutta ne olivat nyt tummat kuin mustapuu.

»Minä en usko mihinkään tuollaiseen», sanoi Christina Alberta.

Hän vaikeni ikäänkuin järjestääkseen väitteitään. »Se on kai
teologiaa», virkkoi hän. »Taikka mystiikkaa. Se on älyllistä
leikittelyä, jota ihmiset leikkivät lohduttaakseen itseään. Miehet
pikemminkin kuin naiset. Siinä ei oikeastaan ole mitään eroa. Tragedia
on tragediaa, erehdys on erehdystä, kuolema on kuolemaa.»

»Mutta onko milloinkaan täydellistä erehdystä?» kysyi Lambone.

»Otaksukaapa», jatkoi Christina Alberta, »otaksukaapa, että mies
on heitetty vankilaan ja joutuu väärään valoon koko maailman
silmissä, otaksukaa, että hänet viedään pois ja pannaan kaivamaan
omaa hautaansa, ammutaan sen ääressä, haudataan ja jää sitten sinne
makaamaan ja unohdetaan. Siinä ei ole murhattu rodun osaa, siinä ei
tapahdu mitään ihmeellistä. Siinä on vain tapettu mies ja karkoitettu
tieltä. Mystisisminne pyrkii juuri syrjäyttämään tällaisen tapahtuman
surullisuuden. Se ei kuitenkaan tee sitä. Sellaista on tapahtunut.
Sellaista tapahtuu tänä päivänäkin. Venäjällä... Amerikassa... joka
paikassa. Ihminen pyyhkäistään vain pois, ruumiineen ja sieluineen,
toiveineen ja tahtoineen. Tuo mies ja hänen hämärä henkilökohtainen
maailmansa on lopussa ja poissa, ja hänen tehtävänsä on päättynyt.
Hänet on lyöty ja hävitetty, ja kaikki taitavat puheet mukavassa
sohvassa lämpimässä hämärässä eivät muuta siitä pilkkuakaan. Se on
tuhoa. Jos minut tuhotaan, olen tuhottu, jos minulla on haluja ja
unelmia ja ne tuhotaan ja kuolevat, kuolen minäkin. On leikkimistä
sanoilla, kun sanotaan, etten kuole, taikka että ne ovat muuttuneet ja
herkistyneet ja johdettu joksikin paremmiksi.»

»Rakkaani», sanoi nti Lambone nti Meansille, »eihän teillä vain
ole kylmä?» Hänen äänestään kuuli, että hän aikoi lakata hartaasti
kuuntelemasta keskustelua, jos tuo tyttö riepu vielä puuttui asioihin,
ja että hän aikoi ruveta puuhailemaan pielusten, peitteiden ja muiden
kanssa ja päättää keskustelun.

»Minun on oikein hyvä olla», vastasi nti Means. »Toivoisin, että tätä
jatkuisi iankaikkisesti.»

Mutta Christina Alberta ei välittänyt nti Lambonen varoituksista.
Hänellä oli jotakin sanottavaa, ja mukana oli joku, joka tahtoi, että
hän sanoisi sen, ei liian terävästi, ei liian selvästi.

»Kaikki tuo teologia, tämä uskonto, nuo uudet uskonnot, ovat vain
vanhoja, jotka on maalattu uudelleen...»

»Uudestisyntyneet», sanoi Paul.

»Maalatut uudelleen. Minä en kaipaa niitä. Mutta minä en halua puhua
siitä. Tahdon vain sanoa, että te olette väärässä isääni nähden,
olette ihan väärässä. Hra Lambone on pukenut hänet omaan filosofiaansa
sopivaksi. Hänellä oli tuo filosofia jo kauan ennenkuin hän tunsikaan
isääni. Ja te puhuitte kehoittavasti isälle ja tungitte häneen hra
Lambonen ajatukset, kun hän oli lyöty ja murrettu, koska ne sopivat
hänen tapaukseensa. Aikaisemmin ei niitä ollut siellä. Tunsin hänet ja
tiesin tarkoin, mitä hän ajatteli. Kasvoin hänen rinnallaan. Hän puheli
minulle enemmän kuin kellekään muulle. Ja on tyhjänpäiväistä puhua
hänestä, hänen innostuksestaan, ikäänkuin se olisi ollut tuo suuri
sielu, joka saapuu kuin vuoksen nousu pienen sielun tyyneen veteen.
Sellaisesta ei ollut puhettakaan. Sanoessaan, että hän oli maailman
herra, tahtoi hän todella olla maailman herra. Hän ei ollenkaan
tahtonut sulattaa itseensä muita ihmisiä, taikka joutua sulatetuksi.
Hän oli yhtä täydellisesti oma itsensä, kun hän oli Sargon, kuin
ollessaan Albert Edward Preemby. Enemmänkin... Ja minä uskon, että
sellainen on meidän kaikkien laita.»

Hän puhui jokseenkin kiireesti, sillä hän tiesi, että oli olemassa
voimia, jotka halusivat saada hänet vaikenemaan.

»Minä haluan olla oma itseni, enkä mitään muuta. Haluan maailman
itselleni. Haluan olla jumalatar maailmassani. Se ei merkitse mitään,
että minä olen ruma tyttö, joka luonnostaan ei osaa käyttäytyä. Ei
merkitse mitään, että se on mahdotonta. Sitä tahtomaan minut on tehty.
Silloin saa elää merkillisiä hetkiä. Kunnian hetki on parempi kuin ei
mikään... Luulen, että te kaikki oikeastaan tahdotte sellaista. Te vain
vakuutatte itsellenne, että te ette tahdo, ja sanotte sitä uskonnoksi.
En usko, että kukaan on milloinkaan uskonut uskontoon alusta alkaen.
Buddhalaisuus, kristinusko, tuo hullunkurinen sargonismi, outo uskonto,
jonka te keksitte yhden illan keskustelun aiheeksi, ne ovat kaikki
jonkunmoista lohdutusta — siteitä puujaloissa. Epäilemättä ovat ihmiset
koettaneet uskoa sellaisiin uskontoihin. Murtuneet ihmiset. Mutta koska
me emme voi tyydyttää sydämemme kaipuuta, niin miksi huutaisimme:
'happamia marjoja’ niille. En halua palvella — en ketään, en mitään.
Kuljen ehkä tuhoa kohti, maailman kaikkeus saattaa olla vain tuhon
menetelmä, mutta se ei muuta sitä seikkaa, että tunnen sillä lailla
siihen nähden. Saatan jäädä tappiolle, saattaa olla varmaa, että
jään tappiolle — mutta mitä siihen tulee, että särjetty sydän on
pelastettava yleisestä haaksirikosta ja että se aloittaa taas alusta
pienenä osana yhdestä tai toisesta, — ei, tahdon vain olla vapaa.
Tiedän kyllä, että isken käteni seinään. Se ei ole minun vikani. Miksi
me emme ota itse? Miksi emme uskalla mitään?»

Nti Lambone liikahteli ja hytisi.

Pimeys, joka oli Devizes, puhui Christina Albertalle, ja nti Lambone
oli hiljaa.

»Me emme ota ja me emme uskalla», sanoi hän. »Me emme uhmaa lakeja ja
tapoja, koska elämässämme, meissä itsessämme, muttei ulkopuolellamme,
on muita tekijöitä, jotka ovat meille tärkeämpiä. Siitä se johtuu.
Paulia miellyttää pukea ajatuksensa näistä asioista vanhoihin,
mystillisiin lauseisiin, mutta se, mitä hän sanoo, on itseasiassa
epätieteellinen tapa esittää sielutieteellisiä tosiasioita. Ajattelette
olevanne yksinkertainen, mutta itseasiassa olette kovin monimutkainen.
Olette yksilö, mutta te olette myös rotu. Se on teidän luontonne, minun
ja jokaisen. Mitä enemmän älymme herää, sitä paremmin tunnemme sen.»

»Mutta juuri erotus on ratkaiseva minuun nähden, eikä asian yleinen
puoli. Rotu minussa ei ole minulle sen enempää kuin tanner, jota
polen. Minä olen Christina Alberta, enkä nainen tai ihminen. Christina
Albertana minä haluan, haluan ja haluan. Ja kun ovi paiskautuu kiinni
mielikuvieni edessä, silloin päästän huudon vastalauseeksi. Miksi
luopuisin tarkoituksestani, kun en voi saavuttaa sitä? Miksi ylpeillä
luopumisesta ja välinpitämättömyydestä? Vihaan uhrautuvaisuuden
aatetta. Mitä hyvää on tulla maailmaan Christina Albertana vain sen
takia, että saa uhrata sen olemalla Christina Alberta? Mitä hyvää on
olla erilainen kuin muut, jollei elääkseen erilaista elämää?»

Nti Lambone puuttui odottamatta puheeseen. »Naisen koko elämä on pitkää
uhrautumista», sanoi hän.

Syntyi hiljaisuus.

»Mutta onhan meillä nyt äänioikeus», sanoi Christina Alberta jokseenkin
ajattelemattomasti. »Miksi naisen elämä on uhrautumista?»

»Ajatelkaa lapsia, joita synnytämme», sanoi nti Lambone tukahtuneella
äänellä.

»Kaikkea!» sanoi Christina Alberta ja tukahutti jonkun sopimattoman
huomautuksen.

»Merkillisin ilmiö meissä», puuttui hän taas puhumaan hiljaisuuden
jälkeen, »merkillisin seikka naisessa, sellaisena kuin hän kerran
on, on se, että tuskin kukaan meistä näyttää haluavan lapsia.
Suuri osa meistä ei haluakaan. Nyt kun olen alkanut oppia jotakin
biologiasta, huomaan, kuinka merkillistä se on. Olentoina, joitten
erikoistehtävänä on lasten synnyttäminen, meitä pitäisi jäytää halun
saada lapsia. Itseasiassa useimmat nykyaikaiset naiset tekevät
kaikkensa, etteivät saisi lapsia. Me uneksimme niistä. Minusta ne
ovat kuin parvi kätkettyjä kääpiöitä, jotka ovat valmiit hyökkäämään
kimppuuni ja tekemään lopun koko olemassaolostani. Se ei johdu vain
siitä, etten halua niitä, vaan siitä, että suorastaan pelkään niitä.
Rakkautta me haluamme, ehkä. Monet meistä haluavat, hurjasti. Tahdomme
rakastaa ja tahdomme, että meitä rakastetaan — päästä jonkun lähelle,
jonkun luo. Sekin on petosta, pelkään minä. Joku luonnon ilkeistä
piloista. Se on kaikki petosta. Hän katoaa — hän ei ole milloinkaan
ollut täällä. Entisissä olosuhteissa sillä oli etunsa, luonto sai
tarvitsemansa lapset. Mutta me emme ajattele lapsia. Me emme halua
ajatella niitä. Siinä se on! Ja kuitenkaan ei lapsi riistä naiselta
hänen itseharrastustaan, se vain laajentaa ja voimistaa sitä. Olen
tuntenut älykkäitä nuoria naisia, jotka ovat menneet naimisiin ja
saaneet lapsia, mutta kun lapsi tuli, haihtui heidän järkensä. Heistä
tuli vaisto-olentoja, jotka puuhailivat riepujen parissa. Saattaisin
kirkaista sellaista ajatellessani. Niin, olen yksinkertaisesti ja
pelkästään egoisti. Olen Christina Alberta yksistään ja ainoastaan. En
ole Sargon. Kieltäydyn ehdottomasti tuosta joku- ei kukaan-pelistä.»

»Mutta tuo saattaa kuitenkin olla vain rajoitettu kausi
kehityksessänne», sanoi Devizes.

»Se on ainoa, jonka minä tiedän.»

»Se on selvää. Mutta vakuutan teille, Christina Alberta, että tuo
teidän kumouksenne ja kapinanne on vain kehityskausi. Te puhutte
kapinasta ja itsekkyydestä ja anarkismista niinkuin terve lapsi huutaa
saadakseen ilmaa keuhkoihinsa ja päästäkseen vanhasta, tukahtuneesta.
Lapsi ei tiedä, miksi se huutaa, ja sen aivoissa saattaa ollakin joku
pikkuinen suru.»

»Jatkakaa», sanoi Christina Alberta, »kurittakaa minua, kurittakaa.»

Bobbysta tuntui siltä kuin hänen äänessään olisi ollut kyyneleitä.

»Mutta te olette niin nuori, rakkaani», sanoi Devizes.

Rakkaani!

»En niinkään nuori. En ollenkaan niin nuori», huudahti Christina
Alberta. »Vaikka eläisin kahdeksankymmenen ikäiseksi, niin kykenenkö
sittenkään tuntemaan enempää kuin nyt tunnen? Miksi tahdotte nykyään
aina kohdella minua lapsena?»

»Tunne ei ole ainoa mittapuu», vastasi Devizes. »Nytkin, tänä
iltana, te puhutte sellaista, jota ette usko. Te ette ole itsekäs
seikkailijatar. Te katselette monia asioita yksipuolisesti. Väitätte
esimerkiksi olevanne kommunisti.»

»Niin, vain lyödäkseni jotakin kappaleiksi», sanoi Christina Alberta,
»vain lyödäkseni kaikki kappaleiksi.»

»Ettepä. Sanotte niin minulle tänään, mutta puhuitte aikaisemmin
toisin. Tahdotte päinvastoin säilyttää maailman. Haluatte auttaa
yhteistä asiaa eteenpäin. Teillä on intohimoinen halu tietää
tieteellinen totuus. No niin, tiede ja yleiset asiat eivät auta
teitä puolustamaan omaa yksilöllisyyttänne. Te olette pakostakin
kokonaisuuden osa ja ette voi olla kokonaisuus yksinänne. Huomaatte
jo nyt, että te ette voi olla erillänne mainitsemistani asioista. Ne
ottavat teidät valtoihinsa yhä suuremmassa määrässä, pidättepä siitä
tai ette, koska ajan henki on sellainen. Niin meille kaikille käy.
Pakoon ette pääse. Menneisyytemme, työmme, on etualalla elämässämme.
Siihen täytyy ylpeyden ja seikkailuhalun alistua. Meidän on suljettava
ja lukittava ovet kaikilta henkilökohtaisilta intohimoilta, jotka
pyrkivät turmelemaan työmme. Panna salvat eteen ja jättää ne pois
mielestämme, jättää ne toisarvoisiksi asioiksi. Tehkää työtä. Antakaa
elämän suurten päämäärien ottaa teidät haltuunsa.»

»Tuo kaikki on hyvin kaunista.»

»Siinä onkin kaikki.»

»Mutta kuinka ne voisivat tavoittaa minut?» kuului Christina Albertan
suusta itsepäisesti ja päättävästi. »Tiedän, että tuo on teidän
uskonne», jatkoi hän. »Olette aina puhunut minulle siitä.» Bobbyn
herkkä korva huomasi muutoksen hänen äänessään. »Muistatteko, kun
ensimmäisen kerran juttelimme yhdessä? Muistatteko keskustelumme
Lonsdalen talleissa? Silloin kun söimme yhdessä siinä italialaisessa
ravintolassa? Sinä iltana. Juuri sen jälkeen kun olimme löytäneet
toisemme.»

Löytäneet toisemme?

»Mutta silloin en saattanut käsittää, että uskonne tarkoitti kaikkea
tuota rajoittumista, uhrautuvaisuutta ja hienotuntoisuutta, kuten
minusta nyt näyttää. Luulin, että se oli jotakin voimakasta ja
rohkeaa. En käsittänyt sen — luonteenlaatua. Mutta sen jälkeen
olemme väittelemistämme väitelleet näistä asioista. Sinä iltana
Kewin puistossa, sinä iltana, kun veitte minut kävelemään Shereen.
Silloin puhuimme kaikki valmiiksi. Miksi meidän taas pitäisi väitellä?
Minä myönsin — mitä muuta voin tehdä kuin myöntää? — ja pian olen
sargonilainen niinkuin tekin ja Paul. Mutta en tänä kesänä. En vielä.
Tänä iltana — tänä ihmeellisenä ensimmäisenä kesäiltana. Tänä iltana
kapinoin minä kaikkea luopumista vastaan, kaikkea yksilön oikeuksien
rajoittamista vastaan toisenkäden asioilla. Tulen mahdottomaksi ja
kummalliseksi. Viimeistä kertaa. Haluan maailman tähdistä alkaen aina
merenpohjaan saakka itselleni, omalle nälkäiselle itselleni. Ja kaiken
niitten välillä, kaiken kauniin niitten välillä. Rakkauden... Siinä
kaikki.»

Bobbyn sielun peiliin ilmestyi kysymyksiä ja katosi taas. Mistä
Christina Alberta oli luopunut? Mistä hän aikoi luopua? Olivatko hänen
korvansa pettäneet hänet, vai oliko Devizes sanonut hänelle »rakkaani»?
Margaret Meansin ja kaikkien olosuhteiden edessä tuntui Bobbysta siltä,
että Devizes olisi viimeinen henkilö, jonka pitäisi sanoa Christina
Albertalle »rakkaani». Ja mitä tuo yksilön oikeuksien rajoittaminen
tarkoitti. Oliko se vain kielenkäytön häpeämätöntä selvyyttä, hirmuinen
tunnustus, tai jotakin sellaista, mitä hän ei käsittänyt?

Nti Lambone liikahteli levottomasti.

Näytti siltä kuin Christina Alberta olisi ollut pahan hengen vallassa.
»Helkkariin kaikki luopuminen», sanoi hän katkeran ivallisesti.

He näyttivät istuvan jonkun hetken syvässä hiljaisuudessa, ja sitten
alkoi satakieli laulaa hyvin kuuluvasti.


6.

»Minusta tuntuu, että alkaa tulla hiukan kylmähkö», sanoi nti Lambone
kesken hiljaisuutta.

»Täällä on niin kaunista», sanoi nti Means, jolla oli lämmin nti
Lambonen huivin sisällä. »Hyvin kaunista.»

»Kuinka te voitte puhua tuhoutumisesta...» sanoi hän, mutta jätti
lauseensa kesken.

»Minä taidan mennä sisään sytyttämään kynttilöitä», sanoi nti Lambone.
»Yö on liian ihana, että voisi sytyttää sähköt, liian ihana. Sytytämme
vain kynttilät ja valkean takkaan. Ja ehkäpä soitatte meille jotakin
kaunista. Nämä uunit ovat niin mainiot, että tuli syttyy niihin heti
paikalla. En tiedä, oletteko huomannut niitä — uutta lajia. Tuli palaa
kokonaan liedellä — ei mitään vetoa alhaalta päin, mutta takaseinän
muoto vetää tulta ylös.»

»Pidän takkavalkeasta», lisäsi nti Lambone, huokasi ja nousi paikaltaan
hitaana ja kookkaana.


7.

Kaksi päivää myöhemmin Bobby tuli pieneen työhuoneeseen Paul Lambonen
huvilaan puiston puolelle. Paul oli huomannut, että Bobby tarvitsi
muutaman päivän aikaa saadakseen häiriytymättä ajatella romaaninsa
alkua, ja oli pyytänyt häntä jäämään, kun muut vieraat olivat palanneet
Lontooseen. Se oli mainio huone Bobbyn kaltaiselle kirjailijalle.
Siellä oli matala kirjoituspöytä juuri pieniruutuisen ikkunan alla, ja
ikkunalla oli hopeinen maljakko, jossa oli lemmikkejä ja tulpaaneja.
Pieni, lasilla varustettu ovi vei puutarhaan, niin ettei tarvinnut
mennä takaisin koko talon läpi. Kirjoituspöydällä oli kaikkea, mitä
hemmoiteltu kirjoittaja suinkin saattoi vaatia: hauska paperiteline ja
suulakkaa, oikeita säiliökyniä ja paljon tilaa kyynärpäille. Tuoli,
jossa hän istui, oli perin mukava, mutta ei ylellinen nojatuoli, joka
ei sopinut lepoon, mutta tuki vilpittömästi siinä istuvaa työntekijää.
Polku juoksi mäkeä alas ikkunaan päin, ja sen reunoilla kasvoi ihmeen
tiheässä kukkia. Kukkien molemmin puolin oli ruusupensaita, ja vaikka
nuppuja ei vielä näkynytkään, niin vihreät lehdet, jotka vivahtivat
ruosteen ruskealta, olivat hyvin somia täydessä valossa.

Bobby seisoi paikoillaan katsellen mäkeä ylös hiukan aikaa, istuutui
sitten ja veti lehtiön luokseen. Hän otti yhden noita mainioita
säiliökyniä, totesi kärjen notkean taipuisuuden ja kirjoitti kaikkein
siisteimmällä ja kauneimmalla käsialallaan:

     YLÖS JA ALAS

  Romaani jalkamatkalta

         Kirj.

     ROBERT ROOTHING

     Ensimmäinen luku.

   Sankarimme esitellään.

Hän kirjoitti sen hyvin reippaasti, sillä se oli hänelle tuttua. Ajan
varrella hän oli kirjoittanut sen aina uudelle paperiliuskalle puolen
tusinaa kertaa.

Sitten hän pysähtyi yhtäkkiä ja kumarsi päänsä toiselle puolelle, ja
korjasi sitten hyvin siististi »sankarimme» sanaksi »sankari».

Siitä oli nyt kulunut lähes kaksi vuotta, kun hän tällä tavalla pani
alulle romaaninsa, ja hän oli yhä epävarma tavasta, jolla hänen
sankarinsa esiteltäisiin. Hänen alkuperäinen suunnitelmansa romaaniin
nähden leijui yhä miellyttävästi hänen sielunsa sinessä. Hän ajatteli
onnellista sarjaa hauskoja, erilaisia ja viehättäviä seikkailuja, jotka
olisi kerrottu kevyesti ja hyväntuulisesti, nuoren, vaatimattoman,
ei liiaksi, mutta kyllin rohkean miehen vaiheita hänen matkallaan
maailmassa, elääkseen sitten onnellisena viehättävän nuoren naisen
kanssa. »Pikareski» oli hänen taikasanansa. Mikään näistä seikkailuista
ei ollut vielä saanut varmaa muotoa hänen mielessään. Hän tiesi,
että se kyllä lopullisesti tulisi jonakin päivänä. Kun istui ja
mietiskeli, niin näki ne jo puoleksi, ja siinä oli kyllin varmuutta
hänelle. Ja kun hän sitten oli siististi ja kauniisti kirjoittanut
uudelleen nimilehden, vaipui hän avosilmin uneksimaan ja ajatteli taas
lakkaamatta Christina Albertaansa, niinkuin kunnon sankarin tuleekin.

Christina Alberta aiheutti aina Bobbylle yllätyksiä. Mutta Bobby
sai aina kuulla jotakin, mikä selitti kaiken, ja sitten häntä taas
kohtasi yllätys. Mutta nyt hän näytti tuntevan, että hän todella tiesi
sen viimeisen tärkeän tosiasian, joka hänen oli tiedettävä hänestä.
Edellisenä iltana oli Paul Lambone kertonut, kuinka hän oli vienyt
tytön Devizesin luo saamaan neuvoja, ja kuinka he sattumalta olivat
joutuneet tietämään, kuka hänen oikea isänsä oli. Hän kertoi tarinansa
hyvin, niin kuin kirjailijan tuleekin, hän antoi sille dramaattisen
kärjen. Hän kertoi silminnähtävästi kaiken tarkan harkinnan jälkeen,
koska jo oli aika Bobbyn tietää asian oikea laita. Lambone oli selvillä
Christina Albertan kihlauksesta. Hän ei tiennyt, eikä sitä tiennyt
kukaan muu kuin Bobby, että hän ei milloinkaan aikonut mennä naimisiin.
Mutta juuri se, arveli Bobby, teki mahdolliseksi hänen asemansa
ymmärtämisen, selitti Devizesin kasvojen odottavan hellyyden silloin,
kun valo sattui niihin, ja hänen vaistomaisen »rakkaani»-sanontansa,
selitti hänen asemansa, ikäänkuin hän kuuluisi asiaan Devizesin ja Paul
Lambonen yhteydessä, eikä ollutkaan jokseenkin satunnainen vieras,
antoi anteeksi hänen kiivaan mustasukkaisuutensa Margaret Meansia
kohtaan, koska hän silminnähtävästi oli alkanut voimakkaasti pitää
isäänsä täydellisesti omanaan ja oli ehkä odottanut kiitollisuutta
siitä, että oli hyvin paljon hänen kanssaan. Epäilemättä Margaret
Means oli tuon läheisyyden tiellä. Oli luonnollista, että Christina
Alberta halusi olla Devizesin kanssa ja työskennellä hänen johdollaan,
ja luonnollista myös, että hän epäili, oli kateellinen ja vihainen
väliin tunkeutuvalle henkilölle. Ottamatta lukuun sukulaisuutta, oli
luonnollista, että kaksi sellaista älykästä ja lahjakasta henkilöä
vetivät voimakkaasti toisiaan puoleensa. Se ei tuottanut mitään
vaikeuksia Bobbylle, että Devizes yhtäkkiä oli päättänyt mennä
naimisiin Margaret Meansin kanssa, sillä hän ei ajatellut kovinkaan
tarkkaavasti Devizesiä. Margaret Means oli kyllä niin sievä, että kuka
tahansa olisi mennyt naimisiin hänen kanssaan. On hetkiä, sen tiesi
Bobby, jolloin tuollainen viehättävä sulous voi ampua ihmisen maahan
kuin nuoli. Se oli selvästi kaatanut ja voittanut Devizesin. Ja melkein
ainoa seikka, joka vielä sai Bobbyn miettiväiseksi, mutta vain toisessa
sijassa, oli Christina Albertan vaihtelevaisuus. Miksi suostui hän
menemään naimisiin Bobbyn kanssa ja sitten muutti mieltään niin pian ja
lopullisesti ja kuitenkin piti hänet rakastettunaan?

Tuo päätös olla menemättä naimisiin näytti kaikesta päättäen olevan osa
hänen nykyaikaisuudestaan. Sillä tuossakin »uusien ihmisten» ryhmässä,
jossa Bobby oli hänet tavannut, näytti hän olevan kaikkein uusin. Hän
oli reippain yritys koko elämään nähden, mitä Bobby oli milloinkaan
nähnyt. Hänen nälkäisen yksilöllisyytensä leimahdus hurmasi hänet.
Minne hän oli menossa tässä elämässä? Pääsisikö hän voitollisesti
läpi tuohon uuteen persoonalliseen elämään, jota hän kaipasi, vai
eikö hänen onnistuisi löytää toiminnalleen kohdetta ja jäisikö hän
pettyneenä yksinäisyyteen niinkuin joku uraltaan eksynyt olento? Mitä
Bobbyyn itseensä tulee, niin oli maailma saanut hänet kauhistumaan, se
kauhistutti häntä vielä enemmän, kun hän ajatteli, että tuo heikko,
pieni olento lähtisi uhmailemaan sitä.

Bobby oli luonnostaan, perinnöllisesti, pelokas: hän kaipasi
pikemminkin turvallisuutta, suojelua, hellyyttä ja apua. Hän riippui
kiinni »Täti Suzannan» puuhassaan taloudelliseksi turvallisuudekseen.
Hän ei uskonut, että Christina Alberta tunsi kymmenettäkään osaa
häntä uhkaavista vaaroista, häväistyksestä, tappioista, alennuksesta,
välinpitämättömyydestä, väsymyksestä ja yksinäisyyden hädästä.
Hänen mielikuvituksensa piirteli tuskallisia kuvia hänestä yksinään
pimeässä, sekavassa, äärettömässä ja välinpitämättömässä Lontoossa.
Hän näytti perin hennolta, astunnassaan kevyeltä, tukka leikattuna,
kädet lanteilla, tietämättömänä pelottavista, salaisista vaaroista.
Nyt kun hän alkoi ymmärtää tyttöä, alkoi hän myös ymmärtää monia,
kirkassilmäisiä, seikkailunhaluisia, vaikeasti johdettavia nuoria
naisia, joita hän oli tavannut muutamina viime vuosina, ja hän
tajusi ensimmäisen kerran, mitä tarkoitti tuo syvä, laaja liike
naisten keskuudessa, joka oli hankkinut heille äänioikeuden ja joukon
aavistamattomia etuja.

Monet noista nuoremmista naisista tekivät työnsä ja olivat omia
herrojaan, niinkuin miehetkin. He maalasivat ja piirustivat kuin
miehet, kirjoittivat arvosteluja kuin miehet, sepittivät näytelmiä ja
novelleja kuin miehet, johtivat liikkeitä, tekivät tieteellistä työtä,
näyttelivät osaansa politiikassa. Niinkuin miehet? Asiaa tarkemmin
ajatellessa — ei aivan. Ei. He pysyivät kuitenkin erilaisina. Mutta
he eivät hoitaneet tehtäviään, joita jotenkin olisi voinut sanoa
naiselliseksi, lisäämättä sanaan outoja, uusia merkityksiä. Heidän
kirjoittamansa romaanit kiinnittävät tavattomasti hänen mieltään.
Sellaiset kuin Stella Benson kirjoittivat kirjoja, jotka olivat kuin —
kenen hyvänsä kirjoittamia. Hänen teoksestaan ei voinut huomata, oliko
hän mies vai nainen. Tuo kaikki oli taas uutta. George Elliot ehkä
oli heidän edeltäjiään. Ehkä. Nuo aikaisemmat naisten kirjat olivat
hyvin somia »kiltin tädin kirjoja», jolleivät ne kuvanneet »kaunista
itseäni». Saattoi kuulla hameiden suhisevan joka sivulla.

Olivatko nuo uudet naiset sukupuolettomia? Bobby punnitsi sanoja.
Aikaisemman sukupolven naiset, jotka halusivat olla emansipoitua,
sorrettua sukupuolta, sorsivat sukupuoltaan niin ankarasti, että sen
kielteisyys tuli johtavaksi tekijäksi heidän elämässään. He lakkasivat
olemasta myönteisiä naisia, heistä tuli kummallisia kielteisiä
naisia. Mutta nämä uudet eivät niin paljon sortaneet kuin unohtivat
sukupuolensa, välittivät siitä hyvin vähän. Christina Albertassa
ei tavallaan ollut mitään sukupuolestaan, ei sen vuoksi, että hän
olisi taistellut sitä vastaan, mutta käsittelemällä sitä kevyesti,
niinkuin itseään saattaa käsitellä kevyesti — niin että se alistui
hänen tilapäisiin tuuliinsa ja mielialoihinsa — ja hän saattoi siirtyä
kokonaan muihin asioihin.

Siirtyä kokonaan muihin asioihin. Hänen mielikuvituksensa palasi tuohon
pieneen olentoon, joka oli päättänyt valloittaa maailman itselleen
uhmaten kaikkea perintätietoa.

Hän tunsi suurta kiirettä lähteä Lontooseen hakemaan tyttöä, olla hänen
läheisyydessään, puuttua asioihin, suojella häntä ja kantaa hänet
pois turvaan. Hän tiesi, että hän ei varmasti antaisi kellekään lupaa
tehdä sitä. Hänen oli oltava vain hänen ystävänsä ja toverinsa, olla
käytettävissä ja auttaa häntä, jos hänelle sattuisi joku onnettomuus.

Oli omituista, että hän halusi seista tuon sukupuolettoman nuoren
naisen rinnalla. Se oli juuri sitä, jota kukaan ei voisi jättää
laskuista pois, se saattoi ehkä olla osa ajan suurista bioloogisista
muutoksista. Muinaisuudessa oli lajin etu vaatinut, että puolet lajista
erikoistui lapsia kantaviksi ja kasvattaviksi. Nyt se selvästi ei enää
vaatinut sitä. Pelottava ja kunnioitettava äidin ja puolison arvo ei
enää houkutellut kaikkia naisia. Eräälle osalle heistä se ehkä vielä
olisi jotakin pyrkimyksen arvoista, jos se heitä huvitti. Mutta suuri
joukko naisia syntyi nyt olemaan sitä vailla. Muutamista saattoi tulla
somia vahinkoeläimiä, jotka pian lakkaisivat olemasta somia, rakkauden
ja äitiyden kunnioituksen loiseläimiä, roskaa, varjoja. Toiset taas
raivaisivat tiensä täydelliseen yksilölliseen elämään — kolmanneksi
sukupuoleksi. Ehkäpä uudessa maailmassa ei enää olisikaan vain
sukupuolia, siellä olisi tunnustettuja muunnelmia ja alajaksoja. Niin
mietti Bobby. Sillä aivan niinkuin oli olemassa naisia, jotka eivät
halunneet synnyttää lapsia, niin oli myös olemassa miehiä, jotka eivät
halunneet olla mukana vaimon ja lasten herroina.

Mutta rakkautta he kuitenkin kaipasivat. Jokainen yhteiskunnallisen
lajin jäsen kaipasi rakkautta. Tämän kaipauksen puuttuminen
oli samaa kuin paeta yhteiskunnallisesta elämästä yksinäiseen
tyhjänpäiväisyyteen. »Molemminpuoliseksi lohdutukseksi», toisteli
Bobby. Menneisyydessä oli Bobbykin uneksinut lasten rakkaudesta. Nytkin
hän muisti tosiasiana, että hän oli uneksinut erikoisesti pienestä,
omasta tyttösestä, jota hän saisi suojella ja tutkiskella. Mutta nyt
oli ajatus ja kiintymys Christina Albertaan pyyhkinyt pois kaiken
sellaisen. Hänestä oli merkillistä ajatella, missä määrin hän oli tytön
vallassa. Hän ei voinut ajatella mitään elämänsuunnitelmaa juuri nyt
ottamatta Christina Albertaa mukaan sen tärkeimpänä tekijänä. Mutta
Bobbysta ei olisi hänelle mitään hyötyä, jollei tyttö kunnioittaisi
häntä. Hän ei voinut ajatella olevansa toisen alainen, yhtä vähän
kuin hän saattoi kuvitella olevansa hänen herransa. Jälkimmäisessä
tapauksessa tyttö nousisi kapinaan, edellisessä halveksisi häntä.
Heidän oli seistävä rinnakkain. Ja kun tyttö oli etevä, kykenevä
ja valmis kovaan työhön, täytyi Bobbynkin tehdä ankarasti työtä ja
siten myös kunnostautua. Hänen oli oltava toisen vertainen, oltava ja
pysyttävä hänen vertaisenaan...

Juuri sen takia hänen nyt pitäisi kirjoittaa suuri romaani — ei vain
romaania, mutta _suuri_ romaani.

Hän silmäili taas siististi kirjoitettua sivua. »Alas ja ylös», luki
hän. »Romaani jalkamatkalta.»

Hänelle selvisi, että tuossa kaikessa oli jotakin perin kieroa.

Siitä olisi pitänyt tulla tarina kiertämisestä ympäri maailmaa
sellaisena kuin se on, jutelma hyvin järjestetyn sielun onnellisista
seikkailuista hyvin järjestetyssä asioitten piirissä. Mutta Bobby alkoi
huomata, että ei ole olemassa, eikä milloinkaan ole ollut, sellaista
pysyväistä maailmaa. On vain maailma, joka on ollut, ja maailma, joka
tulee. »Uusia ihmisiä», kuiskasi Bobby, pisti kynän musteeseen ja
laittoi joukon täpliä nimen ympärille. Sitten hän yhtäkkiä pyyhki pois
nuo kolme sanaa »Alas ja ylös» ja kirjoitti sijalle: »Uusia maita.»

»Se saattaisi olla jotakin merkitsevän romaanin nimi», sanoi Bobby.

Hän mietti ankarasti. Sitten hän kirjoitti alaotsikoksi:
»Löytöretkeilijän tarina.»

Hän raaputti pois sanan löytöretkeilijä.

»Matkustaja vastoin tahtoaan», virkkoi Bobby.

Lopuksi hän kuitenkin palasi nimeen: »Romaani jalkamatkalta...»

Silloin kuuli hän säännöllistä, terävää napsutusta, ja seuratessaan
ääntä hän näki rastaan, joka koetti rikkoa etanan koteloa hiekkaisella
tiellä. Mutta tie oli liian pehmeä ja taipuisa ollakseen vakavana
alustana takomiselle. »Tuon tyhmän linnun pitäisi löytää joku tiili
tai astian kappale», virkkoi Bobby ja mietti. »Luulen, että kaikki
kukkaruukut on suljettu aittaan... En pidä siitä, että lintu menettää
aamunsa ja pettyy... Siihen ei mene minuuttiakaan...»

Hän nousi, meni ulos pienestä lasiovesta ikkunan vieressä löytääkseen
kivenkappaleen. Pienen ajan kuluttua hän palasi sellainen kädessään.

Mutta hän ei palannutkaan työhuoneeseen, sillä etsiessään kiveä oli hän
nähnyt pienen rastaanpoikasen, joka oli joutunut mansikoita peittävän
verkon alle ja oli nähtävästi säikähtynyt suunniltaan, tuo tyhmä lintu.
Hän palasi auttamaan rastaanpoikasta. Minuutit kuluivat, ja häntä
ei kuulunut huoneeseen. Ehkäpä hän oli löytänyt uuden hädänalaisen
olentotoverin.

Nyt puhalsi heikko tuulenhenki huoneeseen avoimeksi jääneestä
lasiovesta, kohotti paperipalasen, jossa sankarimme piti esitellä, ja
lennätti sen pehmeästi ja somasti uunissa oleville sytyttämättömille
haloille. Siinä se lepäsi pitkän aikaa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuninkaitten kuningas" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.