Title: Tarua ja totta elämästäni II : $b Kirjat VI-X
Author: Goethe, Johann Wolfgang von
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tarua ja totta elämästäni II : $b Kirjat VI-X" ***
II ***



TARUA JA TOTTA ELÄMÄSTÄNI II

Kirj.

Johann Wolfgang von Goethe


Suomentanut

J. Hollo



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1924.



TARUA JA TOTTA

TOINEN OSA



      Mitä nuorena toivoo,
      sitä saa vanhana yltäkyllin.



KUUDES KIRJA.


Niin teki mieleni vuoroin edistää, vuoroin estää parantumistani, ja
muihin tuntoihini liittyi vielä eräänlainen salainen harmi; minä näet
havaitsin varsin hyvin, että minua tarkattiin, ettei sinetöityjä
lähetyksiä mielellään jätetty haltuuni pitämättä silmällä, millaisia
vaikutuksia ne aiheuttivat, pidinkö ne salassa vai jätinkö avoimina
nähtäviin, ja muuta samanlaista. Senvuoksi minä otaksuin, että
Pylades, toinen serkuista tai kenties itse Gretchen oli yrittänyt
minulle kirjoittaa antaakseen tai saadakseen tietoa; minä olin nyt
sekä harmistunut että surumielinen ja sain uutta tilaisuutta sepitellä
otaksumiani ja eksyä mitä eriskummallisimpiin yhdistelmiin.

Kohta minulle toimitettiin vielä erikoinen katsastaja. Onneksi
minä miestä rakastin ja kunnioitin; hänellä oli ollut hovimestarin
toimi eräässä tuttavassa perheessä, ja nyt hänen kasvattinsa oli
lähtenyt yksin yliopistoon. Hän kävi usein luonani surullisen tilani
kestäessä, ja lopulta havaittiin mitä luonnollisimmaksi asiaksi, että
hänelle annettiin huone minun huoneeni vierestä, koska hänen piti
minua askarruttaa, rauhoittaa ja, kuten helposti voin huomata, pitää
silmällä. Koska kuitenkin sydämestäni pidin häntä arvossa ja olin jo
aikaisemminkin uskonut hänelle paljon asioitani, joskaan en Gretcheniin
kohdistuvaa kiintymystäni, niin päätin olla hänelle ihan avoin ja
vilpitön, sitäkin suuremmalla syyllä, kun minusta oli sietämätöntä
elää ja seurustella jonkun henkilön kanssa joka päivä suhteen
ollessa epävarma ja jännittynyt. Niinmuodoin en kauan viivytellyt,
puhuin hänelle asiasta, virkistin itseäni kertomalla ja kertaamalla
menneen onneni pienimpiäkin yksityiskohtia ja saavutin siten sen
verran, että hän ymmärtäväisenä miehenä oivalsi paremmaksi kertoa
minulle jutun loppuvaiheet, vieläpä aivan seikkaperäisesti, jotta se
kokonaisuudessaan minulle selviäisi ja minua voitaisiin vakavasti
ja hartaasti kehoittaa malttamaan mieleni, heittämään menneet asiat
taakseni ja aloittamaan uutta elämää. Aluksi hän minulle kertoi, keitä
olivat olleet ne toiset hyväsäätyiset nuorukaiset, jotka olivat ensin
antaneet viekoitella itsensä uskaliaisiin peijauksiin, sitten hupaisiin
rahankiskomisyrityksiin ja muihin sellaisiin selkkauksiin. Siten oli
tosiaankin syntynyt pieni salaliitto, ja siihen yhtyi tunnottomia
ihmisiä, jotka papereita väärentäen ja nimikirjoituksia jäljitellen
tekivät paljon rangaistavia tekoja ja valmistelivat vieläkin
pahempia. Serkut, joiden suhdetta asiaan lopulta kärsimättömänä
tiedustelin, olivat ihan viattomat; oli käynyt ilmi, että he ainoastaan
ylimalkaisesti tunsivat nuo toiset, mutta eivät suinkaan olleet
liitossa. Minun suojattini, jota koskeva, isoisälleni antamani suositus
oikeastaan oli johtanut tutkijat minun jäljilleni, oli ollut kaikkein
pahimpia ja oli pyrkinyt tuohon virkaan etupäässä siinä tarkoituksessa,
että voisi tehdä tai peittää eräitä konnanjuoniansa. Kaiken tämän
jälkeen en lopulta voinut pidättyä tiedustelemasta, kuinka oli käynyt
Gretchenin, johon kerta kaikkiaan olin eniten kiintynyt. Ystäväni
pudisti hymyillen päätänsä. »Rauhoittukaa», sanoi hän, »neito on
suoriutunut asiasta erittäin hyvin saaden mitä parhaan todistuksen.
Hänessä ei voitu havaita mitään muuta kuin hyvää ja miellyttävää,
joten herrat tutkijatkin olivat hänelle suopeat eivätkä voineet evätä
hänen pyytämäänsä lupaa, saada poistua kaupungista. Sekin, mitä
hän on tunnustanut teitä koskevaa, on hänelle kunniaksi; minä olen
itse lukenut hänen salaisiin asiakirjoihin sisältyvän lausuntonsa
ja nähnyt hänen nimikirjoituksensa.» Hänen nimikirjoituksensa,
huudahdin minä, hänen nimikirjoituksensa, joka on tehnyt minut ylen
onnelliseksi ja onnettomaksi. Mitä hän onkaan tunnustanut? Mitä hän on
allekirjoittanut? Ystävä epäröi vastata, mutta hänen kasvojensa hilpeä
ilme osoitti, ettei hän salannut mitään vaarallista. »Jos siis tahdotte
sen tietää», vastasi hän vihdoin, »niin kuulkaa. Kun oli puhe teistä
ja seurustelusta teidän kanssanne, niin hän sanoi ihan avomielisesti:
en voi kieltää, että olen nähnyt hänet usein ja mielelläni, mutta minä
olen aina pitänyt häntä lapsena, ja häneen kohdistuva kiintymykseni
oli todella sisarellinen. Useissa tapauksissa olen antanut hänelle
hyvän neuvon, ja sen sijaan että olisin yllyttänyt häntä epäilyttäviin
tekoihin, olen häntä estänyt ottamasta osaa vallattomiin kepposiin,
jotka olisivat voineet tuottaa hänelle ikävyyksiä.»

Ystävä jatkoi yhä antaen Gretchenin puhua kotiopettajattaren tapaan,
mutta minä en enää pitkiin aikoihin häntä kuunnellut; mieltäni näet
sanomattomasti pahoitti, että hän oli tutkittaessa julistanut minut
lapseksi. Minä uskoin nyt kerrassaan vapautuneeni häneen kohdistuvasta
intohimoisesta tiintymyksestäni, vakuutinpa jo heti ystävälleni,
että nyt oli kaikki lopussa! En enää hänestä puhunut, en maininnut
enää hänen nimeänsä, mutta en voinut luopua pahasta tottumuksestani,
en voinut olla häntä ajattelematta, kuvailematta mieleeni hänen
muotoansa, olemustansa ja käytöstänsä, mikä kaikki tosin nyt näkyi
minulle ihan toisessa valossa. Minusta tuntui sietämättömältä, että
tyttö, joka oli korkeintaan pari vuotta minua vanhempi, piti lapsena
minua, vaikka itse puolestani otaksuin olevani varsin järkevä ja
nokkela nuorukainen. Nyt hänen kylmä, torjuva olemuksensa, joka
aikaisemmin oli minua kovin kiihtänyt, tuntui minusta kerrassaan
inhottavalta; ne tuttavallisuudet, joita hän oli suvainnut minulle
osoittaa sallimatta minun niihin vastata, olivat minusta kerrassaan
vihattavat. Tuo kaikki ei olisi vielä haitannut, ellei tuon runollisen
rakkausepistolan allekirjoittaminen, jonka nojalla hän joka tapauksessa
oli ilmaissut nimenomaisen kiintymyksensä, olisi oikeuttanut minua
pitämään häntä ovelana ja itsekkäänä keimailijana. Muotiompelijattaren
valepuvussakaan hän ei enää tuntunut minusta niin viattomalta kuin
ennen, ja minä viivyin näissä harmillisissa mietteissä niin kauan, että
olin lopulta temmannut häneltä pois kaikki miellyttävät ominaisuudet.
Ymmärrykseni nojalla olin asiasta vakuutettu ja uskoin, että minun oli
pakko hänet hylätä; mutta hänen kuvansa! hänen kuvansa väitti minun
olevan väärässä, joka kerta kun se jälleen mielessäni väikkyi, mikä
tapahtuikin vielä varsin usein.

Tuo väkänuoli oli nyt kuitenkin sydämestä temmattu, ja
kysymyksenalaisena oli, kuinka voitaisiin auttaa sisäistä nuorekasta
lääkevoimaa. Minä tosiaankin miehistin itseni ja luovuin ensi töiksi
kohta itkemisestä ja raivoamisesta, jota nyt pidin kovin lapsekkaana.
Se oli aimo askel kohti parantumista! Minä näet olin usein puolen yötä
mitä hillittömimmin antautunut tuskieni valtoihin, joten kyyneliltä
ja nyyhkytyksiltä tuskin kykenin enää nielemään, ruoan ja juoman
nauttiminen kävi vaikeaksi ja läheisessä yhteydessä oleva rintakin
näytti kärsivän. Mainitun ilmitulon yhä minua harmittaessa minä
saatoin karkoittaa kaiken hentouden; minusta tuntui kauhealta, että
olin uhrannut uneni, rauhani ja terveyteni tytön vuoksi, joka suvaitsi
pitää minua sylilapsena ja luulla saavansa kohdella minua kuin mikäkin
imettäjä.

Kuten helposti voin vakuuttautua, olivat nämä mieltäpahoittavat
ajatukset ainoastaan toiminnan avulla karkotettavissa. Mutta mihin
minun oli ryhdyttävä? Tosin oli monissa aineissa suoritettava, mitä
oli suorittamatta jäänyt, ja valmistauduttava monellakin muotoa
yliopistoon, johon minun nyt oli määrä lähteä; mutta mikään ei tahtonut
maistua eikä onnistua. Varsin monet asiat tuntuivat minusta tutuilta
tai ylen jokapäiväisiltä; monien perinpohjaiseen oppimiseen minulla ei
ollut voimia eikä tilaisuuttakaan, joten annoin kelpo huonenaapurini
harrastelun taivuttaa itseni opintoihin, jotka olivat minulle ihan
oudot ja tarjosivat pitkiksi ajoiksi avaran tieto- ja mietekentän.
Ystäväni näet alkoi perehdyttää minua filosofisiin salaisuuksiin. Hän
oli opiskellut Jenassa Dariesin johdolla, oli selvän ymmärryksensä
avulla terävästi tajunnut tuon opin rakenteen ja koki nyt saada
minuakin sitä omaksumaan. Valitettavasti eivät nuo asiat tahtoneet
minun aivoissani rakentua sellaiseksi kokonaisuudeksi. Minä tein
kysymyksiä, joihin hän lupasi myöhemmin vastata, esitin vaatimuksia,
jotka hän sanoi tulevaisuudessa tyydyttävänsä. Tärkein erimielisyytemme
oli kuitenkin siinä, että minä väitin erikoisen filosofian
tarpeettomaksi, koska se jo täysin sisältyy uskontoon ja runouteen.
Tätä hän puolestaan ei tahtonut missään tapauksessa hyväksyä, vaan
yritti päinvastoin todistaa, että viimeksimainittujen täytyi perustua
ensinmainittuun. Minä olin itsepintaisesti vastakkaisella kannalla ja
keksin keskustelumme jatkuessa yhä enemmän todisteita oman mielipiteeni
tukemiseksi. Koska näet runoudessa tulee vallita jonkinlainen usko
mahdottomaan ja uskonnossa samanlainen usko käsittämättömään, niin
filosofit näyttivät minusta olevan erittäin pulmallisessa asemassa
tahtoessaan alueellansa todistaa ja selittää nuo molemmat asiat, ja
filosofian historian nojalla kävikin varsin helposti osoittaminen, että
toinen aina etsi toisen opista poikkeavan pohjan, ja epäilijä vihdoin
julisti kaikki perusteettomaksi ja pohjattomaksi.

Filosofian historia, jonka tutkimista kerallani ystäväni piti
välttämättömänä, huvitti minua kovin, mutta ainoastaan siinä
mielessä, että toinen oppi tai mielipide ilmeni minulle yhtä hyvänä
kuin toinenkin, mikäli näet kykenin niihin syventymään. Vanhimmissa
miehissä ja koulukunnissa minua miellytti eniten se, että runous,
uskonto ja filosofia kerrassaan yhtyivät, ja minä puolustin edellä
mainitsemaani mielipidettä sitä vilkkaammin, kun Jobin kirja, Korkea
veisu ja Salomon sananlaskut samoinkuin orphiset ja Hesiodoksen
laulut näyttivät pätevästi todistavan sen hyväksi. Ystäväni oli
valinnut pienen Bruckerin esityksensä pohjaksi, ja mitä kauemmaksi
ehdimme, sitä vähemmän minä osasin siitä ottaa. Minulle ei voinut
käydä selväksi, mitä ensimmäiset kreikkalaiset filosofit oikeastaan
tahtoivat. Sokratesta minä pidin oivallisena, viisaana miehenä, joka
oli elämässään ja kuolemassaan hyvinkin Kristukseen verrattava.
Hänen oppilaansa sitävastoin muistuttivat mielestäni suuressa määrin
apostoleita, jotka mestarin kuoltua kohta riitaantuivat ja joista
jokainen ilmeisesti tunnusti vain jonkin rajoitetun mielenlaadun
oikeaksi. Aristoteleen terävyydestä minulla ei ollut hyötyä enempää
kuin Platonin täyteläisyydestäkään. Stoalaisiin sitävastoin olin
jo aikaisemmin jossakin määrin kiintynyt ja hankin nyt käsiini
Epiktetoksen, jota tutkin melkoisin harrastuksin. Ystäväni salli
vastahakoisesti minun upota tähän yksipuolisuuteen, josta ei kyennyt
minua suistamaan; monipuolisista opinnoistaan huolimatta hän näet ei
kumminkaan osannut ajaa pääkysymystä ahtaalle. Hänen olisi pitänyt
sanoa minulle vain, että elämässä riippuu kaikki tekemisestä ja että
nauttiminen ja kärsiminen löytyvät etsimättäkin. Nuorison sopii
kuitenkin antaa noudatella omaa mieltänsä: se ei kovinkaan kauan
pysyttele väärissä periaatteissa; elämä tempaa tai houkuttelee sen pian
niistä jälleen irti.

Vuodenaika oli kääntynyt kauniiksi, me lähdimme usein yhdessä ulos
luonnon helmaan ja kävimme huvittelupaikoissa, joita on kaupungin
ympäristössä suuri joukko. Mutta juuri siellä oloni saattoi vähimmin
tuntua miellyttävältä, koska näin yhä serkkujen haamuja kaikkialla
ja pelkäsin havaitsevani toisen tai toisen ilmaantuvan jossakin
näkyviini. Minua vaivasivat ihmisten kaikkein välinpitämättömimmät
silmäyksetkin. Minä olin kadottanut tajuttoman onnellisuuden lahjan
voida kuljeskella tuntemattomana ja nuhteettomana ja olla suurimmassa
tungoksessakin ajattelematta ketään katselijaa. Nyt minua alkoi
kiduttaa se luulosairas ajatus, että herätin ihmisten huomiota, että
heidän katseensa suuntautuivat minun olemukseeni sitä tarkatakseen,
tutkiakseen ja moittiakseen.

Senvuoksi houkuttelin ystäväni metsiin ja yksitoikkoisia kuusikkoja
karttaen etsin niitä kauniita lehväisiä lehtoja, jotka tosin
eivät levittäydy laajalle, mutta ovat kuitenkin niin avarat, että
haavoittunut sydänparka voi niihin kätkeytyä. Syvältä metsästä olin
etsinyt itselleni vakavan paikan, missä ikivanhat tammet ja pyökit
muodostivat ihmeen suuren varjoisan tienoon. Maaperä oli hieman
kalteva ja päästi siten vanhat rungot sitäkin paremmin oikeuksiinsa.
Tätä avointa piiriä ympäröivät mitä tiheimmät pensaat, joiden lomitse
sammaleiset kalliot valtavina ja arvokkaina katselivat, suoden
vesirikkaalle purolle ripeän putouksen.

Tuskin olin saanut mieluummin aukeilla mailla virran rantamilla ja
ihmisten joukossa oleskelevan ystäväni sinne lähtemään, kun hän jo
leikkiä laskien minulle vakuutti, että osoittauduin aito saksalaiseksi.
Hän kertoi minulle Tacituksen nojalla seikkaperäisesti, kuinka
esivanhempamme olivat tyytyneet niihin tunteisiin, joita luonto
sellaisissa yksinäisissä paikoissa koruttomalla rakenteellansa niin
erinomaisesti meihin herättää. Hän ei ollut kovinkaan kauan asiasta
minulle kertonut, kun huudahdin: Ah, miksi ei tämä oivallinen paikka
sijaitse kaukana erämaassa, miksi emme saa sitä aidata pyhittääksemme
ja erottaaksemme maailmasta sekä sen että itsemme! Varmaankaan ei
ole olemassa kauniimpaa tapaa kunnioittaa Jumalaa kuin se, johon ei
tarvita mitään kuvaa, vaan joka syntyy luonnon ja oman sydämemme
vuoropuhelusta! — Mitä silloin tunsin, on vieläkin elävänä mielessäni;
se, mitä sanoin, on muististani häipynyt.

Joka tapauksessa on varmaa, että epämääräiset, kauas avartuvat
nuoruusiän ja sivistymättömien kansojen tunteet soveltuvat yksin
ylevään, jonka, jos ulkoisten olioiden on se meissä herätettävä, tulee
olla muotoa vailla, tai käsittämättömiin muotoihin muovattuna ympäröidä
meitä suuruudella, jota emme kykene vallitsemaan.

Sellaisia mielialoja kokevat enemmän tai vähemmän kaikki ihmiset,
yrittäen myös tätä jaloa kaipaustansa monin tavoin tyydyttää. Mutta
jos hämäryys ja yö, missä olioiden hahmot sulautuvat toisiinsa, luo
helposti ylevää, niin päivä, joka kaikki jakaa ja erottaa, sen taas
karkoittaa, ja samaten sen täytyy myös tuhoutua aina sivistyksen
kasvaessa, ellei se ole kyllin onnellinen paetakseen kauniiseen
ja kiinteästi siihen liittyäkseen, joten molemmat esiintyvät yhtä
kuolemattomina ja ikuisina.

Sellaisen nautinnon lyhyitä tuokioita vielä lyhensi ajatteleva
ystäväni; mutta lähdettyäni takaisin toisten ihmisten pariin minä
yritin valoisassa ja karussa ympäristössä turhaan herättää jälleen
sellaista tunnetta itsessäni; tuskinpa kykenin säilyttämään sen
muistoakaan. Sydämeni oli kuitenkin siinä määrin hemmoteltu, ettei se
voinut rauhoittua: se oli rakastanut, ja rakkauden esine oli siltä
riistetty; se oli elänyt, ja sen elämä oli riudutettu. Ystävä, joka
liian selvästi osoittaa aikovansa teitä kasvattaa, ei herätä mitään
mielihyvää; naista, joka teitä kasvattaa, näyttäessä siltä, että hän
teitä hemmoittelee, sitävastoin palvotaan taivaallisena, riemualuovana
olentona. Mutta se hahmo, jossa kauneuden käsite oli astunut luokseni,
oli häipynyt etäisyyteen; tammieni varjossa se useasti kävi luonani,
mutta minä en voinut sitä pidättää, ja tunsin valtaavaa halua etsiä
jotakin sen kaltaista kaukaa maailmalta.

Minä olin huomaamatta totuttanut, jopa pakottanutkin ystäväni ja
katsastajani jättämään minut yksin; pyhässä metsässänikään näet eivät
nuo epämääräiset, suunnattomat tunteet minulle riittäneet. Silmä
oli ennen kaikkea se elin, jolla minä maailmaa käsitin. Minä olin
lapsuudesta saakka elänyt maalaajien joukossa ja tottunut heidän
tavallansa katselemaan olioita taiteen näkökannalta. Nyt, kun olin
jäänyt itseni ja yksinäisyyden varaan, tuo puolittain luontoperäinen,
puolittain hankittu kykyni versoi ilmi; minne katseinkin, näin kuvan,
ja sen, mikä herätti huomiotani, mikä ilahdutti mieltäni, minä tahdoin
saada kiinnetyksi ja aloin mitä kömpelöimmällä tavalla piirustaa pitäen
luontoa mallinani. Minulta puuttui kerrassaan kaikkea, mutta sittenkin
pysyin itsepintaisesti päätöksessäni: tahdoin ilman minkäänlaisia
teknillisiä välineitä jäljentää ihaninta, mitä silmäni näkivät. Siten
tosin opin hyvin tarkkaamaan esineitä, mutta tavoitin ne vain suurin
piirtein, mikäli ne saivat aikaan vaikutelmaa, ja yhtä vähän kuin
luonto oli määrännyt minua kuvailevaksi runoilijaksi, yhtä vähän se
tahtoi minulle suoda yksityiskohtain piirtäjän lahjoja. Koska se
kuitenkin oli ainoa käytettäväkseni jäänyt ilmaisukeino, jatkoin sen
harjoittamista niin itsepintaisesti, jopa kerrassaan synkein mielin,
että olin työssäni sitä innokkaampi, mitä vähemmän huomasin siitä
syntyvän.

En tahdo kumminkaan kieltää, että asiaan sisältyi eräänlaista
salajuontakin. Olin näet huomannut, että kun olin etsinyt tuskaisan
tutkimukseni esineeksi jonkin puolittain varjossa olevan rungon, jonka
valtavasti käyristyneitä juuria peittivät hyvin valaistut saniaiset
ja välkähtelevät ruohonkorret, niin ystäväni, joka kokemuksesta
tiesi, ettei asiasta suoriuduttu tuntia lyhyemmässä ajassa, päätti
tavallisesti etsiä jonkin toisen otollisen paikan itsellensä ja
kirjallensa. Silloin minä voin häiriytymättä kiintyä harrasteluuni,
joka oli sitä uutterampaa, kun piirrokseni kävivät minulle rakkaiksi
sen vuoksi, että totuin niissä todellisten kuvaini asemesta pikemmin
näkemään kaiken sen, mitä kulloinkin olin niitä valmistaessani
ajatellut. Siten voivat mitä tavallisimmat ruohot ja kukkaset muodostaa
eräänlaisen rakkaan päiväkirjan, koska ei yksikään onnellisen tuokion
muistoon viittaava vihje voi olla merkityksetön; ja vielä nytkin kävisi
minulle vaikeaksi tuhota arvottomaksi tuomiten monia eri aikakausilta
polveutuvia muistoja, koska ne välittömästi siirtävät minut noihin
aikoihin, joita ajattelen tosin kaihomielin, mutta en vastenmielisesti.

Siinä tapauksessa, että nämä piirrokset voisivat olla sinänsä
mielenkiintoisia, saisivat ne kiittää isäni harrastusta ja
tarkkaavaisuutta tästä edustansa. Isäni, jolle katsastajani oli
ilmoittanut minun vähitellen sopeutuvan tilaani ja intohimoisesti
ryhtyneen piirustamaan käyttäen mallina luontoa, oli siihen sangen
tyytyväinen, osalta siitä syystä, että itse piti piirustusta ja
maalausta suuressa arvossa, osalta sen vuoksi, että kuoma Seekatz
oli hänelle muutamia kertoja pahoitellut, ettei minusta pitänyt
tulla maalaajaa. Mutta tässäkin isän ja pojan omituisuudet joutuivat
ristiriitaan: minun näet oli melkein mahdoton käyttää piirustaessani
hyvää, valkoista, täysin puhdasta paperia; mieluimmin kävin käsiksi
harmaihin, vanhoihin, jopa toiselta puoleltaan jo kirjoitettuihinkin
papereihin, ikäänkuin olisi taitamattomuuteni tosiaankin pelännyt
valkoisen pohjan koetinkiveä. Yksikään piirros ei myöskään ollut
suoritettu täysin valmiiksi, ja kuinkapa olisinkaan voinut suorittaa
mitään kokonaista, jonka tosin silmin näin, mutta jota en käsittänyt,
ja kuinka mitään yksityiskohtaa, jonka tosin tunsin, mutta jonka
noudattamiseen minulla ei ollut taitoa eikä kärsivällisyyttäkään!
Isäni kasvatusoppi oli tässäkin kohden todellakin ihailtava. Hän
tiedusteli hyväntahtoisesti yritelmiäni ja veti rajaviivat jokaisen
epätäydellisen luonnoksenkin ympärille tahtoen siten pakottaa minua
täydellisiin ja seikkaperäisiin esityksiin; epäsäännölliset lehdet
hän leikkasi tasasuhtaisiksi ja laski siten pohjan kokoelmalle, jonka
nojalla toivoi voivansa tuonnempana iloita poikansa edistysaskelista.
Hänelle ei senvuoksi ollut suinkaan epämieluista, jos raju, epävakainen
luontoni ajoi minua liikkumaan lähiseuduilla; pikemmin hän ilmaisi
tyytyväisyyttänsä, kunhan vain toin mukanani jonkin vihkosen, jonka
nojalla hän voi harjoittaa kärsivällisyyttänsä ja jossakin määrin tukea
toiveitansa.

Ei oltu enää huolissaan siitä, että voisin palautua entisiin
taipumuksiini ja suhteisiini, joten minulle vähitellen myönnettiin
täysi vapaus. Satunnaisesta kehoituksesta ja satunnaisessa seurassa
minä tein monta retkeä vuoristoon, joka lapsuudestani saakka oli
kaukaisena ja vakavana ollut näkyvissäni. Niin kävimme Homburgissa,
Kronbergissä, nousimme Feldbergille, josta avautuva laaja näköala
houkutteli yhä etäämmälle. Königsteinkään ei unohtunut; Wiesbaden,
Schwalbach ja lähiseudut askarruttivat meitä useita päiviä; me
saavuimme Reinille, jonka olimme kukkuloilta katsellen nähneet etäältä
kiemurtelevan esiin. Mainz meitä ihmetytti voimatta kumminkaan vangita
nuorta mieltä, joka pyrki esteettömään avaraan luontoon; kauniisti
sijaitseva Biebrich ilahdutti meitä, ja tyytyväisinä ja hilpeinä me
lähdimme paluumatkalle.

Koko tämä retki, josta isäni toivoi saavansa montakin piirrosta, oli
jäädä ihan vaille hedelmää; vaatiihan leveän ja laajan maiseman kuvaksi
käsittäminen melkoista taipumusta, kykyä ja harjoitusta! Huomaamattani
sentään suuntauduin ahtaammille aloille, mistä sain jonkinlaista satoa;
minä näet pidin jokaista kohtaamaani rappeutunutta linnaa, kaikkia
menneisyyteen viittaavia muureja kyllin arvokkaana esineenä ja kuvasin
ne parhaan taitoni mukaan. Mainzin valleilla sijaitsevan sikerökivenkin
minä kuvasin huolimatta joltisestakin vaarasta ja vaikeuksista, joita
pakostakin kokee jokainen tahtoessaan tuoda matkoilta kotiin kuvallisia
muistoja. Valitettavasti olin tälläkin kertaa ottanut mukaani
ainoastaan kaikkein kehnointa konseptipaperia ja taitamattomasti
kasannut yhteen ainoaan lehteen useita kuvia. Isäni-opettajani ei
kumminkaan ollut tuosta millänsäkään: hän leikkasi kuvat erilleen,
antoi kirjansitojan sovittaa yhteen, mikä sovitettavissa oli, piirsi
jokaiseen lehteen ääriviivat pakottaen minut siten tosiaankin jatkamaan
erinäisten vuorten ääriviivoja reunaan asti ja täyttämään etualan
joillakin ruohoilla ja kivillä.

Vaikka hänen vilpittömät puuhansa ja ponnistuksensa eivät voineetkaan
kykyäni kasvattaa, vaikutti tämä hänen järjestyshalunsa ilmaus
kuitenkin salaa olemukseeni, kuten myöhemmin monellakin muotoa selvästi
osoittautui.

Näiltä elämäniloisilta, puolittain taiteellisilta partioretkiltä,
jotka olivat lyhyessä ajassa suoritettavissa ja joita kävi usein
uudistaminen, minä kuitenkin jälleen kaipasin kotiin. Vetovoima
uhosi magneetista, joka oli aina minuun voimakkaasti vaikuttanut:
sisarestani. Hän, vain vuotta nuorempi minua, oli elänyt koko tajuisen
elämäni minun kerallani, siten mitä kiinteimmin minuun liittyen.
Näihin luonnollisiin aiheisiin yhtyi vielä kotoisesta tilanteestamme
koituva pyrkimys. Tosin hellä ja hyväntahtoinen; mutta vakava
isämme salasi herkän mielensä osoittaen ulkonaisessa käytöksessään
uskomattoman johdonmukaisesti sitäkin rautaisempaa ankaruutta
saavuttaakseen tarkoituksensa: suodakseen lapsillensa mitä parhaimman
kasvatuksen, rakentaakseen, järjestääkseen ja pitääkseen kunnossa
hyvin perusteltua huonettansa. Äiti sitävastoin, vielä melkein lapsi,
kasvoi kahden vanhimpansa keralla täyteen itsetajuntaan; nämä kolme,
jotka tarkastelivat maailmaa tervein katsein, olivat elinvoimaiset
ja vaativat nykyhetken nautintoa. Tämä perheen keskuudessa piilevä
ristiriita lisääntyi vuosi vuodelta. Isä tavoitteli päämääräänsä
järkkymättä ja lakkaamatta; äiti ja lapset eivät voineet luopua
tunteistansa, vaatielmistansa, toiveistansa.

Näissä oloissa oli luonnollista, että veli ja sisar liittyivät
kiinteästi toisiinsa ja turvautuivat äitiin saadakseen yleensä evätyt
ilot edes yksitellen nautittavikseen. Mutta koska yksinäisyyden
ja vaivan hetket olivat erittäin pitkät ja avarat verrattuina
virkistymisen ja huvin tuokioihin, varsinkin sisarelleni, joka ei
koskaan voinut poistua kotoa niin pitkäksi ajaksi kuin minä, niin hänen
haluansa saada keskustella kanssani tuimensi vielä se kaipaus, jota hän
tunsi minun liikkuessani etäällä.

Jos sisarukset olivat ensimmäisinä vuosinansa leikkineet ja oppineet,
kasvaneet ja kehittyneet täysin yhtä rintaa, joten heitä olisi
hyvinkin voinut pitää kaksoisina, niin tämä yhteys, tämä luottamus
säilyi yhä ruumiillisten ja henkisten voimien kehkeytyessä. Nuoruusiän
mielenkiinnon, sen ihmetyksen, jota herätessään aiheuttavat
aistilliset, henkisiin muotoihin pukeutuvat vietit ja aistillisia
hahmoja omaksuvat henkiset pyrinnöt, kaikki näitä asioita koskevat
mietteet, jotka meitä pikemmin pimentävät kuin kirkastavat, niinkuin
sumu peittää eikä valaise laaksoa, josta pyrkii kohoamaan, monet niistä
koituvat erehdykset ja selkkaukset sisarukset kokivat ja kestivät
toistensa keralla ja saivat omituisista tiloistansa sitäkin vähemmän
selkoa, kun läheisen sukulaisuuden pyhä arkuus, heidän tahtoessaan
päästä lähemmäksi toisiansa, tulla selvyyteen, sitäkin valtaavammin
heitä toisistansa erotti.

Minä puhun tässä vastahakoisesti siitä, mitä monta vuotta sitten
ryhdyin kuvailemaan voimatta kumminkaan saada asiaa suoritetuksi. Kun
liian pian kadotin tämän rakastetun, käsittämättömän olennon, tunsin
olevan riittävästi aihetta johdattaa mieleeni hänen arvoansa, ja niin
syntyi minussa runollisen kokonaisuuden suunnitelma, jonka puitteissa
olisi ollut mahdollista kuvailla hänen yksilöllisyyttänsä; mutta siihen
ei löytynyt muuta muotoa kuin Richardsonin romaaneissaan käyttämä.
Ainoastaan mitä täsmällisimmin, loppumattomin yksityiskohdin, jotka
kaikki elävästi ilmaisevat kokonaisuuden luonnetta ja ihmeellisestä
syvyydestä kummuten antavat jonkinlaisen aavistuksen tuosta
syvyydestä, ainoastaan siten olisi jossakin määrin voinut onnistua
tämän merkillisen persoonallisuuden kuvaileminen; lähde näet voidaan
ajatella, mikäli se virtaa. Tästä kauniista ja hurskaasta aikeesta,
kuten monista muistakin, minut vieroitti maailman hälinä, ja nyt
minulla ei ole muuta neuvoa kuin hetkiseksi kutsua esiin tuon autuaan
hengen varjo ikäänkuin taikakuvastinta käytellen.

Hän oli pitkä, hento- ja hyvärakenteinen, ja hänen käytöksessään oli
jotakin luontaisen arvokasta, joka sulautui miellyttävään pehmeyteen.
Hänen kasvonpiirteensä, jotka eivät olleet huomattavat eivätkä kauniit,
kertoivat olennosta, joka ei ollut eikä voinut olla sopusoinnussa
itsensä kanssa. Hänen silmänsä eivät olleet näkemistäni kauneimmat,
mutta syvimmät, niiden takaa odotti eniten, ja kun ne ilmaisivat
jotakin kiintymystä, rakkautta, niin niissä oli verraton loiste. Ja
kumminkaan tuo ilme ei ollut hellä, kuten se, joka tulee sydämestä
tuoden samalla mukanansa jotakin kaihomielistä ja ikävöivää; tämä ilme
tuli sielusta, se oli täyteläinen ja runsas, näytti tahtovan vain antaa
tarvitsematta ottaa mitään vastaan.

Varsinaisena hänen kasvojensa rumentajana, vieläpä siinä määrin, että
hän toisinaan saattoi näyttää todella rumalta, oli sen ajan muoti, joka
ei ainoastaan paljastanut otsaa, vaan teki vielä kaiken voitavansa
sitä näennäisesti tai todellisesti, sattumalta tai tahallisesti
suurentaakseen. Koska hänellä oli mitä naisellisin, puhtaanakaareutuvin
otsa ja samalla suuret, mustat kulmakarvat ja ulkonevat silmät, niin
siten syntyi ristiriitaa, joka ei ainakaan vetänyt puoleensa ketään
vierasta, jos ei suorastaan tympäissytkään. Hänellä oli siitä jo
varhain tunto, joka kävi yhä kiusallisemmaksi, mitä kauemmaksi hän
eteni niihin ikävuosiin, joina molemmat sukupuolet kokevat viatonta
iloa voidessaan toisiansa miellyttää.

Kenellekään ei oma hahmo voi olla vastenmielinen; rumimmalla
samoinkuin kauneimmallakin on oikeus iloita olemuksestansa, ja koska
hyväntahtoisuus kaunistaa ja jokainen hyväntahtoisesti itseänsä
kuvastimessa silmäilee, niin voi väittää, että jokaisen täytyisi
mielikseen itseänsä katsella, vaikka sitä vastustelisikin. Sisareni
taipui kuitenkin siinä määrin ehdottomasti ymmärryksenomaiseen asiain
käsittelyyn, ettei hän mitenkään voinut tässäkään kohden olla sokea ja
typerä; päinvastoin: hän tiesi, ehkäpä selvemminkin kuin kohtuullista
oli, jäävänsä leikkikumppaneistansa ulkonaiseen kauneuteen nähden
erittäin paljon jälkeen eikä osannut omaksua lohdutuksekseen, että oli
sisäisiltä avuiltansa heitä verrattomasti etevämpi.

Jos naishenkilön puuttuva kauneus on korvattavissa, niin tässä
tapauksessa sen teki kaikkien ystävättärien häneen kohdistuva
luottamus, kunnioitus ja rakkaus; olivatpa he vanhoja tai nuoria,
heillä oli kaikilla samat tunteet. Hän oli kerännyt ympärillensä
erittäin miellyttävän seuran; ei puuttunut nuoria miehiäkään,
jotka osasivat siihen pujahtaa, joten melkein jokainen tyttö
löysi itsellensä ystävän; hän yksin jäi ilman. Jos näet jo hänen
ulkomuotonsa oli jossakin määrin tympäisevä, niin sen takaa kuultava
sisäinen olemus oli sekin pikemmin torjuva kuin puoleensavetävä;
arvokkuus näet aina pakottaa toisen henkilön vetäytymään takaisin
omaan itseensä. Hänellä oli siitä elävä tunto, hän ei sitä minulta
salannut, ja hänen kiintymyksensä suuntautui sitä voimakkaammin minuun.
Seikka oli kylläkin omituinen. Kuten uskotut, joille ilmaisemme
rakkaussuhteen, vilpittömän osanottonsa nojalla muuttuvat todellisiksi
myötärakastajiksi, kasvavatpa kilpakosijoiksikin, lopulta kenties
todella saaden kiintymyksen suuntautumaan itseensä, samoin kävi meidän
sisarusten. Kun näet minun ja Gretchenin välinen suhde raukesi,
niin sisareni lohdutti minua sitä vakavammin, kun hän salaiseksi
tyydytyksekseen havaitsi vapautuneensa kilpailijattaresta, ja samaten
täytyi minun, mikäli hän osoitti minulle oikeamielisyyttä, kaikessa
hiljaisuudessa melkein vahingoniloisena tuntea olevani ainoa henkilö,
joka häntä todella rakasti, hänet tunsi ja häntä kunnioitti. Kun nyt
minussa aika ajoin uusiutui Gretchenin menettämisestä aiheutunut
tuska ja minä aloin yht'äkkiä itkeä, valittaa ja käyttäytyä rajusti,
niin minun epätoivoni herätti hänessä samanlaista epätoivoista
kärsimättömyyttä kaiken saavuttamatta jääneen, epäonnistuneen ja
ohivilahtaneen vuoksi, joten me molemmat tunsimme itsemme äärettömän
onnettomiksi, sitäkin enemmän, kun tässä omituisessa tapauksessa
uskotut eivät saaneet muuttua rakastavaisiksi.

Onneksi puuttui oikullinen lemmenjumala, joka tarpeettomasti aiheuttaa
ylen paljon pahaa, kerrankin hyväätekeväisesti asiaan auttaakseen
meidät kaikesta pulasta. Minä seurustelin uutterasti erään nuoren
englantilaisen kanssa, joka opiskeli Pfeilin koulukodissa. Hän
osasi hyvin tehdä selkoa kielestänsä, ja minä harjoitin sitä hänen
kerallansa saaden samalla kuulla yhtä ja toista hänen maastansa ja
kansastansa. Hän seurusteli pitkät ajat meidän luonamme minun voimatta
havaita hänessä kiintymystä sisareeni, mutta hän lienee sentään
kaikessa hiljaisuudessa elätellyt sellaisia tunteita aina intohimoon
asti, sillä vihdoin asia tuli arvaamatta ja yht’äkkiä ilmi. Sisareni
tunsi hänet, piti häntä arvossa, ja hän ansaitsi sen. Hän oli usein
ottanut kolmantena henkilönä osaa englantilaisiin keskusteluihimme,
me olimme molemmin yrittäneet hänen suustansa oppia englantilaisen
ääntämisen merkillisyyksiä omaksuen siten äänensävyn ja soinnin
ohella opettajamme erikoisimmatkin persoonalliset omituisuudet,
joten lopulta kuulosti sangen kummalliselta, kun me yhdessä ollen
puhuimme kuin yhdestä suusta. Hänen yrityksensä oppia meiltä samalla
tavalla yhtä paljon saksaa ei tahtonut ottaa onnistuakseen, ja
luulenpa havainneeni, että tuo pieni lemmenjuttukin suoritettiin sekä
kirjallisesti että suullisesti englanninkielellä. Nämä nuoret henkilöt
sopivat varsin hyvin toisillensa: mies oli kookas ja hyvärakenteinen
kuten sisarenikin, vain vielä solakampi; hänen pienet ja suppeat
kasvonsa olisivat voineet olla todellakin sievät, ellei rokko olisi
niitä liiaksi rumentanut; hänen käytöksensä oli rauhallinen, varma,
voipa sitä toisinaan sanoa kuivaksi ja kylmäksikin; mutta hänen
sydämensä uhkui hyvyyttä ja rakkautta, hänen sielunsa jaloutta, ja
hänen kiintymyksensä olivat yhtä kestävät kuin varmat ja tyynet.
Nyt tämä vakava pari, joka vasta äskettäin oli toisensa löytänyt,
esiintyi ihan erikoisena toisten joukossa, jotka olivat jo paremmin
keskenänsä tutustuneet, olivat kevytmielisemmät, tulevaisuuteen nähden
huolettomat ja ajattelemattomasti solmivat suhteita, jotka tavallisesti
häipyvät olemattomiin tulevaisten vakavampien liittojen hedelmättömänä
alkunäytelmänä ja erittäin harvoin vaikuttavat jatkuvasti elämään.

Sellainen hilpeä seura ei jättänyt käyttämättä hyväksensä kaunista
vuodenaikaa ja viehättävää seutua. Usein järjestettiin vesimatkoja,
koska ne ovat huviretkistä kaikkein seurallisimpia. Mutta liikuimmepa
vesitse tai maitse, joka tapauksessa ilmenivät heti eri vetovoimat;
jokainen löysi parinsa, ja muutamille miehille, jotka eivät olleet
lupautuneet ja joiden joukkoon minäkin kuuluin, ei jäänyt minkäänlaista
naisseuraa tai enintään sellainen, jota ei olisi hupaisena päivänä
itsellensä valinnut. Eräs ystävä, joka oli samassa asemassa ja jolta
lienee puuttunut naispuolinen kumppani etupäässä siitä syystä, että
hän, vaikka olikin erittäin leikkisä ja älykäs, oli vailla sitä
hellyyttä ja huomaavaisuutta, jota sellaiset liitot välttämättä
edellyttävät, lupasi nyt, jo usein leikkisästi ja henkevästi olotilan
vaikeutta valitettuansa, seuraavan kerran kokoonnuttaessa esittää
ehdotuksen, jonka toteuttamisesta koituisi apu hänelle ja koko
seurueelle. Hän täyttikin lupauksensa. Kun näet erään erinomaisen
vesimatkan ja erittäin miellyttävän kävelyretken jälkeen varjoisain
kukkulain välimaalle leiriytyneinä nurmikolla loikoen tai sammaleisilla
kallioilla ja puunjuurilla istuen olimme hilpeinä nauttineet
maalaisaterian ja ystävä näki meidät kaikki iloisina ja hyvällä
tuulella, niin hän käski kujeellisen arvokkaasti kaikkia istuutumaan
puoliympyrään, jonka eteen hän astui alkaen saarnata mahtipontisesti
seuraavaan tapaan:

»Korkeasti kunnioitetut ystävät ja ystävättäret, parilliset ja
parittomat! — Jo tästä puhuttelusta taidetaan havaita, kuinka
tarpeellista on, että astuu esiin katumussaarnan pitäjä kolkuttamaan
seurueen omaatuntoa. Osa minun jaloista ystävistäni on parillinen ja
mahtanee niin ollen voida varsin hyvin; toinen osa on pariton ja voi
ylen huonosti, kuten minä omasta kokemuksestani vakuuttaa taidan; ja
jos kohta rakkaat parilliset tässä ovatkin enemmistönä, niin jätän
kuitenkin harkittavaksenne, eikö ole seurallinen velvollisuus kaikista
huolta pitää. Miksi liitymmekään lukuisina yhteen, ellemme sitä varten,
että olisimme keskinäisessä vuorovaikutuksessa? Mutta kuinka se taitaa
tapahtua, kun piirissämme on jälleen havaittavissa niin monia pieniä
eriseuroja? Kaukana olkoon minusta, että näistä kauniista suhteista
mitään pahaa ajattelisin tai niitä loukata tahtoisin; mutta kaikki
aikanansa! Siinä kaunis, korkea sana, jota tosin ei kukaan ajattele,
kun ajanvietteistä on riittävästi huolta pidetty.»

Sitten hän jatkoi puhettansa yhä vilkkaammin ja hupaisemmin
asettaen seurallisia hyveitä ja helliä tuntoja vastatusten.
»Viimeksimainittuja», sanoi hän, »meiltä ei voi milloinkaan puuttua, me
kuljetamme niitä aina mukanamme ja jokainen saavuttaa niissä helposti
ja harjoittelematta mestaruuden; ensinmainittuja meidän sitävastoin
tulee etsiä, meidän tulee vaivautua, jos mielimme ne saavuttaa, ja
miten pitkälle niissä edistynemmekin, emme kuitenkaan koskaan opi niitä
täysin vallitsemaan?» — Nyt hän alkoi käydä käsiksi yksityiskohtiin.
Monikin lienee tuntenut itsensä satutetuksi, ja välttämättä täytyi
toisiansa silmäillä; mutta ystävämme nautti sitä etuoikeutta, ettei
hänen sanoistaan milloinkaan pahastuttu, joten hän voi häiriytymättä
jatkaa:

»Puutosten paljastaminen ei riitä, onpa väärinkin niin menetellä,
ellei samalla tiedä osoittaa keinoja olotilan parantamiseen. Niinpä
en tahdokaan, ystäväiseni, piinaviikonsaarnaajan tavalla yllyttää
teitä katumukseen ja parannukseen ylipäänsä, päinvastoin: minä toivon
kaikille rakastettaville pareillemme kaikkein pisintä ja kestävintä
onnea ja itse mitä varmimmin asiaa edesauttaakseni minä nyt ehdotan,
että nämä pienet kaikkein herttaisimmat eriseurat hajoitetaan ja
lopetetaan seurallisten hetkiemme ajaksi. Minä olen», jatkoi hän, »jo
pitänyt huolta asian järjestämisestä, siltä varalta, että saavutan
suosiota. Tässä on kukkaro, joka sisältää herrojen nimet; nostakaa
nyt arpa, kaunottareni, ja suvaitkaa viikon päivät palvelijananne
suosia sitä, jonka arpa teille määrää. Tämä koskee ainoastaan meidän
piiriämme; kohta kun se hajaantuu, raukeavat myös nämä liitot, ja sydän
ratkaiskoon, kuka teidät kotiin saattelee.»

Useita seurueen jäseniä tämä puhe ja sen esitystapa oli ilahduttanut,
ja he näyttivät hyväksyvän tuon mieleenjohtuman; mutta muutamat parit
tuijottelivat eteensä, ikäänkuin eivät olisi uskoneet siten tulevansa
omilleen. Senvuoksi hän huusi leikillisen kiivaasti:

»Totisesti, minua hämmästyttää, ettei kukaan hypähdä seisaalleen ja
toisten epäröinnistä huolimatta ylistä minun ehdotustani, selittele
sen etuja ja vapahda minua esiintymästä itseni kehuskelijana. Minä
olen, Jumala paratkoon, vanhin teidän seurassanne! Jo minulla on
kalju pääkin, monien mietteitteni tähden» — hän otti hatun päästänsä
— »mutta ilokseni ja kunniakseni minä sen näytteille asettaisin, jos
omat harkintani, jotka kuivaavat minun nahkani ja riistävät minulta
kauneimman koristeeni, taitaisivat edes jossakin määrin minua ja
muita hyödyttää. Me olemme nuoria, ystäväni, ja se on ihanaa; me
vanhenemme, ja se on tuhma juttu; me emme hevin loukkaannu toisiimme,
ja se on kaunista ja vuodenajan mukaista. Mutta kohta, ystäväiseni,
kohta tulevat ne päivät, joina meillä on paljonkin syytä loukkaantua
itseemme: katsokoon silloin itsekukin, kuinka itsestänsä suoriutuu;
mutta samalla loukkaantuvat toiset meihin monella muotoa, vieläpä niin,
ettemme ollenkaan syytä oivalla; sitä varten meidän on varauduttava, ja
sen pitää nyt tapahtuman.»

Hän oli esittänyt koko puheen, mutta varsinkin sen loppuosan
kapusiinimunkin äänin ja elein; koska näet hän oli katolinen, lienee
hänellä ollut riittävästi tilaisuutta tutkia mainittujen isien
puhetaitoa. Nyt hän näytti hengästyneen, kuivasi väleen kaljun
päälakensa, joka tosiaankin loi häneen pappismiehen leimaa, ja sai
näillä kujeillansa kepeämielisen seuran niin hyvälle tuulelle, että
kaikki hartaasti halusivat kuulla lisää. Mutta sen sijaan, että olisi
jatkanut, hän veti esiin kukkaron ja kääntyi lähimmän naishenkilön
puoleen. »Tehdäänpä koe», huudahti hän, »työ on tekijäänsä kiittävä.
Ellei se viikon varrella miellytä, niin luovumme siitä, ja asia saa
jäädä ennallensa.»

Puolittain halukkaina, puolittain pakon alaisina naiset nostivat
lippusensa, ja varsin helposti voi havaita, että tässä vähäpätöisessä
asiassa olivat monenlaiset kiivaat tunteet vaikuttamassa. Onneksi
sattui niin, että erotetuiksi joutuivat hilpeämieliset, vakavammat
sitävastoin jäivät toistensa seuraan; niinpä sai sisarenikin pitää
englantilaisensa, ja molemmat olivat siitä erittäin kiitolliset lemmen
ja onnen jumalalle. Antistes liitti kohta toisiinsa uudet sattumaparit,
heidän terveydeksensä juotiin ja toivoteltiin kaikille iloa sitäkin
enemmän, kun sen kestoaika oli määrätty lyhyeksi. Tämä oli epäilemättä
hilpein hetki, minkä seuramme oli pitkiin aikoihin elänyt. Ne nuoret
miehet, joiden osaksi ei ollut naishenkilöä liiennyt, saivat nyt
tehtäväksensä pitää viikon kuluessa huolta hengestä, sielusta ja
ruumiista, kuten puhujamme lausui, mutta erittäinkin sielusta, koska
molemmat toiset pikemminkin osaisivat itseänsä auttaa.

Johtajat, jotka tahtoivat kohta kunnostautua, järjestivät nopeasti
varsin sieviä, uusia leikkejä, valmistivat hieman kauemmaksi
ilta-aterian, jota ei ollut odotettu, valaisivat yöllä palatessamme
juhlavalkein aluksen, vaikka kirkas kuutamo teki sellaisen toimenpiteen
tarpeettomaksi; he puolustautuivat huomauttamalla, että oli täysin
uuden, seurallisen järjestyksen mukaista, jos maalliset tulet
himmensivät taivaallisen kuun helliä silmäyksiä. Maihin astuessamme
Solonimme huusi: »_Ite, missa est_!» Jokainen kuljetti arvan hänelle
määräämän naisen aluksesta rannalle jättäen hänet sitten varsinaiselle
kumppanillensa ja vaihtaen itselleen takaisin omansa.

Seuraavan kerran kokoonnuttaessa tämä viikoittainen järjestys
määrättiin kesäkauden kestäväksi ja toimitettiin jälleen arvonta. Tämä
leikki epäilemättä aiheutti seurueessa uuden, odottamattoman käänteen:
jokainen intoutui ilmaisemaan kaikkea henkevyyttänsä ja suloansa ja
mitä kohteliaimmin mielistelemään kulloistakin kaunotartansa varmasti
luottaen siihen, että hänellä riittäisi kohteliaisuuksia ainakin viikon
ajaksi.

Oli tuskin ehditty järjestyä, kun puhujaamme ollenkaan kiittämättä
päinvastoin moitittiin häntä siitä, että oli puheensa parhaan osan,
sen lopun, pitänyt omana tietonansa. Hän puolestaan väitti, että
puheen paras osa oli suostuttelu ja ettei pidä ollenkaan puhua, ellei
aio suostutella; vakuuttaminen näet oli hänen mielestään vaikea
juttu. Kun ei hänelle kumminkaan annettu rauhaa, hän aloitti kohta
nuhdesaarnan, entistä muodottomamman, kenties juuri siitä syystä,
että aikoi puhua kaikkein vakavimmista asioista. Hän näet esitti,
käyttäen raamatunlauseita, jotka eivät asiaan soveltuneet, vertauksia,
jotka eivät osuneet, viittailuja, jotka eivät mitään selittäneet,
sitä ajatusta, että henkilö, joka ei osaa salata intohimojansa,
kiintymyksiänsä, toiveitansa, aikeitansa, suunnitelmiansa, ei pääse
maailmassa mihinkään, vaan joutuu kaikkialla estetyksi ja pilkkana
pidetyksi; mutta aivan erikoisesti oli ahkeroitava mitä syvimmän
salaisuuden varjelemista, jos mieli olla onnellinen rakkaudessa.

Tuo ajatus punoutui hänen koko esitykseensä, vaikka hän ei siitä
sanaakaan nimenomaan lausunut. Jos tahtoo muodostaa itselleen
käsityksen tästä omituisesta ihmisestä, on otettava huomioon, että
hänellä oli hyvät luontaiset lahjat, että hän oli kehittänyt kykyjänsä
ja erittäinkin älyllistä terävyyttänsä jesuiittain kouluissa ja
hankkinut itselleen suuren maailman- ja ihmistuntemuksen, tosin vain
niiden huonoja puolia koskevan. Hän oli suunnilleen kahdenkolmatta
vuoden ikäinen ja olisi mielellään käännyttänyt minutkin ihmisiä
halveksivalle kannallensa. Se ei kumminkaan tahtonut ottaa
luonnistuakseen, sillä minulla oli yhä suuri halu olla hyvä ja havaita
toiset hyviksi. Hän on kuitenkin kääntänyt huomioni moneen seikkaan.

Jokaisen hilpeän seuran täydennykseksi tarvitaan välttämättä leikkisä
henkilö, joka ei ole millänsäkään, vaikka toiset monen yksitoikkoisen
hetken huviksi suuntaavat pilansa nuolet häneen. Ellei hän ole pelkkä
täytetty saraseeni, sellainen, jota ritarit käyttelivät huviotteluissa
peitsiänsä harjoittaessaan, vaan osaa itsekin hyökkäillä, ärsyttää
ja haastaa kilpasille, lievästi haavoittaa, perääntyä ja ollen
paljastavinaan voimattomuutensa antaa toisille aimo iskun, niin ei
voi ajatella mitään miellyttävämpää. Sellainen veikko oli ystävämme
Horn, jonka nimi jo antoi aihetta kaikenlaiseen leikinlaskuun ja
jota vartensa vähäisyyden vuoksi aina mainittiin nimellä Hörnchen.
Hän oli tosiaankin seuran pienin, käytökseltään kursailematon, mutta
miellyttävä; tylppä nenä, hieman paksut huulet, pienet säihkyvät silmät
muodostivat mustanruskeat kasvot, jotka näyttivät aina yllyttävän
nauramaan. Hänen pientä jäykkää päätänsä peittivät runsaat mustat
kiharat, poskissa sinersi jo nuorella iällä parransänki, jonka hän
olisi kovin mielellään antanut kasvaa voidakseen koomillisena naamiona
alinomaa seuraa huvittaa. Hän oli muuten sievä ja sukkela, mutta väitti
olevansa vääräsäärinen. Hänen mielikseen myönnettiin väite todeksi, ja
siten syntyi montakin pilapuhetta: ollen erittäin hyvänä tanssijana
haluttu, hän näet katsoi naisten omituisuuksiin kuuluvaksi, että he
tahtoivat aina nähdä käyrät sääret tanterella. Hänen hilpeytensä oli
häviämätön ja hänen läsnäolonsa jokaisessa seurassa välttämätön. Me
liityimme toisiimme sitäkin kiinteämmin, kun hänen oli määrä lähteä
kerallani yliopistoon, ja hän ansaitsee myöskin, että kunnioittaen
häntä ajattelen, koska hän pysyi monet pitkät vuodet sanomattoman
rakkaana, uskollisena ja kärsivällisenä kumppaninani.

Minun helppo riimittelykykyni ja taitoni löytää jokapäiväisistäkin
asioista runollinen puoli oli viekoitellut hänetkin sellaisiin töihin.
Pieniä seuramatkojamme, huviretkiämme ja niiden kestäessä sattuneita
seikkoja me runollisesti koristelimme, joten tapauksen kuvauksesta
aina syntyi uusi tapaus. Mutta koska sellaiset seuralliset pilat
tavallisesti päätyvät ivailuun ja ystävämme Horn hullunkurisine
esityksineen ei pysynyt aina asianmukaisissa rajoissa, syntyi useasti
harmia, joka kuitenkin voitiin aivan pian tyynnyttää ja hälventää.

Muun muassa hän koetteli kykyänsä eräässä siihen aikaan ahkerasti
viljellyssä runoudenlajissa, koomillisessa sankarirunoelmassa. Popen
»Kiharanryöstö» oli aiheuttanut paljon jäljittelyjä; saksalaisella
maaperällä tätä runouslajia harjoitti Zachariae, ja se miellytti
kaikkia, koska sen esineenä tavallisesti oli joku kömpelö henkilö, jota
haltiattaret pitivät pilkkanansa toista parempaa suosien.

Ei ole ihme, mutta herättää sentään ihmettelyä, kun jotakin
kirjallisuutta, varsinkin saksalaista, tarkastellessaan havaitsee,
kuinka kokonainen kansakunta ei voi irtautua määrätystä ja eräässä
muodossa onnekkaasti käsitellystä aiheesta, vaan tahtoo nähdä sen
kaikin tavoin toisteltuna, joten kasautuvat jäljitelmät lopulta
peittävät ja tukahduttavat alkuperäisen teoksen itsensä.

Ystäväni sepittämä sankariruno todisti sekin osaltansa tuon
huomautuksen oikeaksi. Eräällä suurella rekiretkellä saa kömpelö
henkilö kumppaniksensa naishenkilön, joka ei hänestä pidä, hänelle
sattuu tosin varsin hullunkurisesti toinen sellaisessa tilaisuudessa
mahdollinen onnettomuus toisensa jälkeen, kunnes hän vihdoin,
rekioikeutta itselleen anellessaan, putoo istuimelta haltioiden
tietenkin pantua hänelle kampia. Kaunokainen tarttuu ohjaksiin
ja ajaa yksin kotiin; suosittu ystävä ottaa hänet vastaan saaden
loistavan voiton julkeasta kilpakosijastansa. Oli muuten varsin
sievästi keksitty, kuinka neljä eri haltiaa vuoron perään esiintyy
hänen vahingoittajanansa, kunnes tontut kerrassaan hänet nolaavat.
Aleksandriinein sepitetty, todelliseen tapahtumaan perustuva runoelma
miellytti erinomaisesti pientä seuraamme, ja me olimme varmat siitä,
että se varsin hyvin veti vertoja Löwenin »Vapunpäivänyölle» tai
Zachariaen »Renommistille».

Kun seuralliset huvimme vaativat ainoastaan yhden illan ja niiden
valmistelut vain muutamia tunteja, niin minulla oli riittävästi
aikaa lukemiseen ja, kuten otaksuin, opiskelemiseen. Isäni mieliksi
minä kertailin ahkerasti pientä Hoppea ja voin antaa tutkia itseäni
sen sisältöön nähden missä järjestyksessä tahansa, joten perehdyin
täydellisesti Institutioiden pääsisällykseen. Levoton tiedonjano ajoi
minua kuitenkin yhä eteenpäin, minä johduin vanhan kirjallisuuden
historiaan ja siitä yleistieteeseen kiireesti lukiessani Gesnerin
»Isagogen» ja Morhofin »Polyhistorin» saaden siten yleispiirteisen
käsityksen siitä, miten paljon omituisia asioita oli opissa ja
elämässä jo esiintynyt. Tämä alinomainen ja kiireellinen, yötä päivää
jatkuva uutteruus minua pikemmin hämmensi kuin kehitti; mutta sitäkin
suurempaan labyrinttiin minä eksyin, kun löysin isäni kirjastosta
Baylen ja syvennyin siihen.

Yhä uudistuvana perusvakaumuksenani oli usko vanhojen kielten
tärkeyteen; kirjallisesta sekamelskasta näet kohosi alinomaa näkyviini
niin paljon, että havaitsin noiden kielten aarteihin sisältyvän
kaikkien puhetaidollisten esikuvien ja samalla kaiken muun, mitä
maailmassa on koskaan ollut arvokasta. Heprea ja raamatulliset opinnot
olivat väistyneet taka-alalle, samoin kreikka, koska tietoni eivät
siinä ulottuneet Uutta Testamenttia kauemmaksi. Sitä vakavammin minä
harrastin latinankieltä ja -kirjallisuutta, jonka mestariteokset
ovat meitä lähempänä ja joka erinomaisten alkuperäisten tuotteiden
ohella tarjoo vielä kaikkien aikojen sadon käännöksissä ja etevimpien
oppineiden teoksissa. Senvuoksi minä luin paljon latinankielisiä
teoksia varsin vaivattomasti ja saatoin uskoa tekijöitä ymmärtäväni,
koska kirjaimellinen tarkoitus oli minulle täysin selvä. Harmittipa
minua kovin, kun kuulin Grotiuksen ylimielisesti sanoneen lukevansa
Terentiusta toisin kuin poikaset. Kuinka onnellinen onkaan
rajoittuneisuudessansa nuoriso, vieläpä ihmiset yleensäkin, koska
voivat jokaisena olemassaolonsa hetkenä pitää itseänsä täydellisinä ja
todesta ja väärästä, korkeasta ja matalasta välittämättä pysyttelevät
vain siinä, mikä heille soveltuu.

Niin olin siis oppinut latinan samoinkuin saksan, ranskan ja
englanninkielen, pelkän käytännön nojalla, ilman sääntöjä ja
käsitteitä. Se, joka tuntee silloisen kouluopetuksen tilan,
ei varmaankaan oudoksu, että syrjäytin kieliopin samoinkuin
puhetaidolliset teoriatkin: minuun näytti kaikki juurtuvan aivan
luonnollisesti, sanat, niiden muodot ja muunnelmat säilyivät korvassani
ja mielessäni, ja minä käyttelin kieltä vaivattomasti kirjoittamiseen
ja juttelemiseen.

Mikonpäivä, se aika, jolloin minun oli määrä lähteä yliopistoon,
tuli yhä lähemmäksi, ja mieltäni liikutti sekä elämä että oppi.
Kotikaupunkiini kohdistuva vastenmielisyys kävi minulle yhä
ilmeisemmäksi. Gretchenin karkoitus oli taittanut nuoruuteni versovan
latvan; se tarvitsi aikaa työntääkseen sivuilta uusia vesoja ja
korvatakseen kärsimänsä vaurion uudella kasvulla. Päämäärättömät
retkeilyni kaupungin kaduilla olivat loppuneet, minä kuljin kuten
toisetkin vain mikäli se oli välttämätöntä. Gretchenin kaupunginosassa
minä en enää milloinkaan käynyt, enpä lähitienoillakaan. Vanhat muurit
ja tornit muuttuivat minulle vähitellen vastenmielisiksi, ja kaupungin
olojen järjestys ei sekään tuntunut enää miellyttävältä: kaikki,
mikä oli ennen näyttänyt kunnianarvoiselta, ilmeni nyt vääristyneinä
kuvina. Minulle, kaupungintuomarin tyttärenpojalle, eivät sellaisen
tasavallan sisäiset puutokset olleet jääneet tuntemattomiksi,
sitä vähemmän, kun lapset kokevat aivan omituista kummastusta ja
kiihoittuvat uutteriin tutkimuksiin niin pian kuin jokin heidän siihen
asti ehdottomasti kunnioittamansa asia käy hiemankin epäilyttäväksi.
Minulle oli käynyt liiankin selväksi, kuinka toivoton on kunnon
miesten harmistunut kiistely niitä vastaan, jotka ovat puolueiden
voitettavissa, jopa lahjottavissakin. Kaikkea vääryyttä minä vihasin
sanomattomasti; lapset näet ovat kaikki moraalisia rigoristeja. Isäni,
joka oli ainoastaan yksityishenkilönä kaupungin asioiden kanssa
tekemisissä, ilmaisi moneen epäonnistuneeseen seikkaan kohdistuvan
mieliharminsa erittäin vilkkaasti. Ja enkö nähnyt hänen nyt, monien
opintojensa, puuhiensa, matkojensa ja monipuolisen sivistymisensä
jälkeen, vihdoin viettävän palomuuriensa sisäpuolella yksinäistä
elämää, jonkalaista minä en voinut itselleni toivoa? Tämä kaikki lepäsi
mielessäni kamalana taakkana, josta voin vapautua ainoastaan pyrkimällä
keksimään itselleni ihan toisenlaista elämänsuunnitelmaa kuin se,
joka oli noudatettavakseni määrätty. Minä luovuin ajatuksissani
lakitieteellisistä opinnoista ja aloin harrastaa yksinomaan kieliä,
muinaistiedettä, historiaa ja kaikkea siitä kumpuavaa.

Suurinta huvia minulle kuitenkin aina tuotti itsessäni, toisissa
henkilöissä tai luonnossa havaitsemien! seikkojen runollinen
kuvaileminen. Minä onnistuin siinä yhä helpommin, koska se tapahtui
vaistomaisesti ja mikään kritiikki ei ollut minua häirinnyt, ja jos en
oikein luottanutkaan tuotteisiini, en kumminkaan voinut niitä pitää
ihan kelvottomina, olkoonpa, että niissä ilmeni virheellisyyksiä.
Jos erinäisiä seikkoja teoksissani moitittiinkin, pysyi sittenkin
salaisena vakaumuksenani, että asia tulisi vähitellen korjautumaan ja
että minut kerran sopisi kunnioittaen mainita Hagedornin, Gellertin
ja muiden heidänlaistensa miesten rinnalla. Sellainen päämäärä näytti
minusta kuitenkin liian tyhjältä ja riittämättömältä; minä tahdoin
ryhtyä vakavasti harjoittamaan mainittuja perusteellisia opintoja,
saada täydellisemmän muinaisuuteen perehtymisen nojalla omat työni
ripeämmin edistymään ja valmistautua yliopistonopettajan toimeen. Se
tuntui minusta otollisimmalta tehtävältä nuorelle miehelle, joka aikoi
sivistää itseänsä ja edistää toisten henkilöiden sivistymistä.

Näissä aikeissani minä aina pidin silmällä Göttingeniä. Sellaisiin
miehiin kuin Heyne, Michaelis ja monet muut minä ehdottomasti luotin;
hartain haluni oli päästä heitä kuuntelemaan ja tarkkaamaan heidän
oppejansa. Mutta isäni oli taipumaton. Miten eräät läheiset ystävät,
jotka olivat samaa mieltä kuin minä, koettivatkin häneen vaikuttaa,
hän vaati ehdottomasti, että minun oli lähdettävä Leipzigiin. Niin
ollen isäni, joka tietämättään vastusti suunnitelmiani, lisäsi
itsepintaisuudellansa minun julkeuttani siinä määrin, etten ollenkaan
häikäillyt kuunnella häntä tuntikausia hänen minulle kertoessaan ja
kertaillessaan niitä opintojen ja elämän eri kursseja, jotka minun oli
yliopistoissa ja suuressa maailmassa suoritettava.

Koska kaikki toiveet Göttingeniin pääsemisestä olivat tuhoutuneet,
suuntasin nyt katseeni Leipzigiin. Sieltä hohteli minulle kirkkaana
valona Ernesti, ja Morus herätti jo hänkin melkoista luottamusta. Minä
sommittelin itselleni kaikessa hiljaisuudessa vastakkaisohjelman, tai
paremmin sanoen: rakensin tuulentuvan verrattain tukevalle pohjalle;
tuntuipa minusta kerrassaan romanttisen kunniakkaalta määrätä oma
elämänura, joka minusta näytti sitäkin vähemmän haaveelliselta,
kun Griesbach oli samoin menetellen jo saavuttanut hyviä tuloksia
ja saanut senvuoksi kaikilta ylistystä osakseen. Vanki, joka on
päässyt irtautumaan kahleistansa ja saanut tyrmän ristikkokanget
pian poikkiviilatuiksi, ei voi tuntea suurempaa salaista iloa kuin
minä nähdessäni päivien kuluvan ja lokakuun lähestyvän. Kolkko
vuodenaika, huonot tiet, joista kaikki tiesivät kertoa, eivät minua
säikyttäneet, se ajatus, että oli talvisaikaan asetuttava elämään
uudelle paikkakunnalle, ei mieltäni sumentanut; lyhyesti sanoen: minä
pidin ainoastaan olevia olosuhteitani ilottomina ja kuvittelin muun,
tuntemattoman maailman valoisaksi ja hilpeäksi. Niin minä kudoin
unelmia, joissa yksinomaan askartelin, ja toivoin löytäväni etäältä
pelkkää onnea ja tyydytystä.

Miten tarkoin minä nämä aikeeni kaikilta salasinkin, en kumminkaan
voinut olla niitä ilmaisematta sisarelleni, joka aluksi kovin
säikähdyttyänsä lopulta rauhoittui, kun lupasin tulla hänet noutamaan,
jotta hän saisi kerallani iloita saavuttamastani loistavasta olotilasta
ja ottaa osaa elämännautintooni.

Hartaasti odotettu Mikonpäivä saapui vihdoin. Matkaseuranani
kirjakauppias Fleischer ja hänen puolisonsa, syntyjään Triller, joka
aikoi käydä Wittenbergissä isäänsä tervehtimässä, minä lähdin ilomielin
matkaan ja jätin arvoisan kaupungin, joka oli nähnyt minun syntyvän ja
kasvavan, välinpitämättömänä taakseni, ikäänkuin en olisi aikonut enää
milloinkaan siellä käydä.

Niin irtautuvat erinäisinä vaihekausina lapset vanhemmistaan,
palvelijat isännistään, suosikit suosijoistaan, ja sellainen yritys
asettua omille jaloillensa, päästä riippumattomaksi, elää omaa
elämäänsä, onnistuipa se tai jäi onnistumatta, on aina luonnon tahdon
mukainen.

Me olimme ajaneet Pyhäinmiestenportista ja ehtineet kohta sivuuttaa
Hanaun, kun jo saavuin seutuihin, jotka herättivät huomiotani
uutuudellansa, joskaan eivät vallitsevana vuodenaikana tarjonneet
paljoa ilahduttavaa näkemistä. Pitkälliset sateet olivat perinpohjin
turmelleet tiet, joita ei yleensäkään oltu korjattu siihen hyvään
kuntoon, jossa ne myöhemmin havaitsemme. Niinmuodoin ei matkamme
ollut miellyttävä eikä onnellinenkaan. Kosteata säätä sain kumminkin
kiittää eräästä luonnonilmiöstä, joka lienee ylen harvinainen; en
näet milloinkaan myöhemmin sellaista nähnyt enkä kuullut toistenkaan
nähneen. Me kuljimme yön aikaan Hanaun ja Gelnhausenin välillä erästä
kukkulanrinnettä ylöspäin ja tahdoimme, vaikka olikin jo pimeä,
mieluummin kulkea jalkaisin kuin antautua alttiiksi tämän taipalen
vaaroille ja vaikeuksille. Yht’äkkiä näin tien oikealla puolella
syvänteessä eräänlaisen ihmeellisesti valaistun amfiteatterin.
Suppilomaisessa tilassa välkkyi siinä lukemattomia valoja
porrasmaisesti toisiansa ylempänä, ja ne paistoivat niin kirkkaina,
että silmät siitä huikenivat. Ne hämmensivät katsetta sitäkin enemmän,
kun eivät suinkaan pysyneet kaikki kohdallansa, vaan kimpoilivat
edestakaisin, sekä ylhäältä alaspäin että päinvastoin, vieläpä
joka suuntaan. Useimmat sentään pysyivät paikallaan ja vilkkuivat
vilkkumistaan. Minä noudatin ylen vastahakoisesti toisten kutsua
ja jätin tämän näytelmän, jota olisin halunnut tarkemmin havaita.
Kysyttäessä kyytimies tosin ei ollut tietävinään mitään sellaisesta
ilmiöstä, mutta sanoi lähimailla olevan vanhan kivilouhoksen, jonka
syvä keskiosa oli täynnä vettä. En tahdo ratkaista, oliko kysymyksessä
virvatulten aaveleikki vaiko joukko valoa hohtelevia eläviä olentoja.

Thüringenin halki kuljettaessa tiet kävivät vieläkin kehnommiksi,
ja valitettavasti juuttuivat vaunumme liikkumattomiksi Auerstädtin
tienoilla yön pimetessä. Me olimme etäällä ihmisasumuksista ja
yritimme parhaamme mukaan saada ajoneuvojamme liikkeelle. Minä
ponnistelin osaltani innokkaasti ja lienen siinä liiaksi venyttänyt
rintajänteitäni; pian jälkeenpäin näet tunsin kipua, joka hävisi ja
uudistui ja vasta monien vuosien kuluttua minut kokonaan jätti.

Ikäänkuin olisi tämän yön ollut määrä sisältää mitä vaihtelevimpia
kohtaloita, minä jouduin odottamattoman onnellisen tapauksen
jälkeen kokemaan kiusaa ja harmia. Me näet tapasimme Auerstädtissa
erään jalosukuisen pariskunnan, joka oli samanlaisten kohtaloiden
viivyttämänä vast’ikään sinne saapunut: muhkean, arvokkaan, parhaassa
iässänsä olevan herran ja hänen erittäin kauniin puolisonsa. He
kehoittivat kohteliaasti meitä aterioimaan kerallansa, ja minä
tunsin itseni ylen onnelliseksi, kun oivallinen rouva suvaitsi
ystävällisesti minua puhutella. Mutta kun minut sitten lähetettiin
kiirehtimään odotettua lientä, valtasi minut, tosin valvomiseen ja
matkan rasituksiin tottumattoman, niin voittamaton uneliaisuus, että
kerrassaan nukuin kävellessäni, palasin huoneeseen lakki päässä, en
ollenkaan huomannut, että toiset parhaillaan lukivat pöytärukoustansa,
ja asetuin minäkin tajuttoman huolettomana tuolin taakse ollenkaan
aavistamatta, että käytökseni erittäin huvittavalla tavalla häiritsi
heidän hartauttansa. Rouva Fleischer, jolta ei puuttunut älyä ja
leikillisyyttä enempää kuin terävää kieltäkään, kiiruhti jo ennenkuin
istuttiin huomauttamaan vieraille, ettei heidän pitänyt hämmästyä
näkemästänsä: hänen nuorella matkakumppanillaan muka oli hyvät
taipumukset kveekariksi, joka luulee parhaiten kunnioittavansa Jumalaa
ja kuningasta pitämällä hatun päässään. Kaunis rouva ei voinut pidättyä
nauramasta ja näytti niinmuodoin vieläkin kauniimmalta, ja minä olisin
antanut mitä hyvänsä, kunhan ei minun olisi tarvinnut olla aiheena
hilpeyteen, joka niin erinomaisen hyvin hänelle sopi. Mutta kun
sitten riisuin päähineeni, niin hienon maailman tapoja noudattavat
henkilöt lakkasivat kohta pilailemasta ja sallivat parhaimman viinin
täysin haihduttaa uneliaisuuden, mielipahan ja kaikkien kestettyjen
vastoinkäymisten muistot.

Kun saavuin Leipzigiin, oli parhaillaan messujen aika. Siitä koitui
minulle erikoista huvia, koska näin kotoisten olojen täällä toistuvan,
näin tuttuja tavaroita ja kauppiaita, vain toisissa paikoissa ja
toisessa järjestyksessä. Minä kuljin torin poikki ja myymäkojujen ohi
melkoisin mielenkiinnoin, mutta erikoisesti kiinnittivät huomiotani,
omituisissa pukimissaan, itäisten seutujen asukkaat, puolalaiset
ja venäläiset, mutta ennen kaikkea kreikkalaiset, joiden muhkeita
vartaloita ja arvokasta vaatetusta minä kävin varsin usein mielikseni
katselemassa.

Tämä vilkas liikehtiminen loppui kuitenkin pian, ja nyt kiintyi
huomioni itse kaupunkiin, sen kauniisiin, korkeihin ja tasamittaisiin
rakennuksiin. Se teki minuun erittäin hyvän vaikutuksen, ja myöntää
täytyy, että siinä yleensä, mutta varsinkin pyhä- ja juhlapäivien
hiljaisina hetkinä, on jotakin vaikuttavan juhlallista. Kuutamoiset,
puolittain varjossa, puolittain valossa lepäävät kadut houkuttelivat
minua usein öisille kävelyretkille.

Siihen verrattuna, mihin olin aikaisemmin tottunut, tämä uusi olotila
ei minua suinkaan tyydyttänyt. Leipzig ei palauta katselijan mieleen
mitään vanhojen aikojen muistoja; sen muistomerkit puhuvat uudesta,
äskeisestä, kaupallista toimeliaisuutta, varallisuutta, rikkautta
ilmaisevasta aikakaudesta. Aivan minun mieleisiäni olivat kuitenkin
minusta suunnattomilta näyttävät rakennukset, jotka kääntävät
julkipuolensa kahdelle kadulle ja sisällyttävät huimaavan korkeiksi
rakennettuihin pihamuureihinsa kokonaisen porvarillisen maailman
muistuttaen siten suurta linnaa, jopa puolta kaupunkiakin. Minä asetuin
asumaan erääseen näistä eriskummallisista rakennuksista, nimittäin
vanhan ja uuden Neumarktin välissä sijaitsevaan »Tulipalloon». Kahdessa
sievässä huoneessa pihan puolella, missä läpikulun vuoksi oli liikettä
ja elämää, asui messujen kestäessä kirjakauppias Fleischer, muun ajan
ne olivat siedettävästä hinnasta minun hallussani. Asuinkumppanina
minulla oli eräs jumaluusopin ylioppilas, joka perusteellisesti
tunsi oppiaineensa, oli hyvänluontoinen, mutta köyhä. Suurta huolta
tulevaisuuteen nähden aiheutti hänelle paha silmätauti, jonka hän oli
itsellensä hankkinut ylenmäärin lukemalla aina syvään iltahämärään
asti, vieläpä kuunvalossakin, säästääkseen hieman öljyä. Vanha
emäntämme kohteli häntä avuliaasti, minua aina ystävällisesti ja piti
meistä kummastakin hyvää huolta.

Nyt minä kiiruhdin suosituskirjeineni Mascovin oppilaan hovineuvos
Böhmen luo, joka nyttemmin ensinmainitun seuraajana opetti historiaa ja
valtio-oikeutta. Pieni, tanakka, vilkas mies otti minut vastaan sangen
ystävällisesti ja esitteli minut puolisollensa. He molemmat, samoinkuin
muutkin henkilöt, joiden luona kävin, antoivat minulle mitä parhaat
toiveet suunniteltuun oleskeluuni nähden. Aluksi minä en kumminkaan
ilmaissut kenellekään salaisia aikeitani, joskin minun oli ylen vaikea
odottaa soveliasta hetkeä päästäkseni vapautumaan lainopista ja
antautuakseni tutkimaan antiikkia. Minä odotin varovaisuuden vuoksi,
kunnes Fleischer rouvineen oli lähtenyt pois, jotteivät omaiseni saisi
liian väleen tietoa aikeistani. Mutta sitten minä menin viipymättä
hovineuvos Böhmen luo, jolle asia mielestäni oli uskottava, ja selitin
hänelle varsin johdonmukaisesti ja vilpittömästi aikeeni. Esitystäni ei
kumminkaan otettu suopeasti vastaan. Historioitsijana ja valtio-opin
tutkijana Böhme nimenomaisesti vihasi kaikkea, mikä tuoksahti
kaunotieteiltä. Pahaksi onneksi hän ei ollut parhaissa suhteissa niiden
viljelijöihin, ja varsinkaan Gellertiä, johon minä, taitamattomasti
kylläkin, olin sanonut kovin luottavani, hän ei voinut ollenkaan
sietää. Hänestä näytti, varsinkin olevia olosuhteita silmälläpitäen,
ihan mahdottomalta luovuttaa omaksi vahingoksensa noille miehille
uskollinen kuulija. Niinpä hän pitikin minulle oikopäätä ankaran
nuhdesaarnan, jossa vakuutti, ettei voisi milloinkaan ilman vanhempieni
lupaa myöntyä sellaiseen toimenpiteeseen, ei siinäkään tapauksessa,
että sen itse hyväksyisi. Sitten hän kiukkuisesti herjasi filologiaa
ja kieliopintoja, mutta sitäkin enemmän niitä runollisia harjoituksia,
joihin olin tosin hieman vihjaillut. Lopuksi hän huomautti, että jos
tahdoin päästä antiikkia oppimaan, voin sen tehdä paljoa paremmin
lainopin tietä kulkien. Hän palautti muistiini eräitä hienoja
lainoppineita, Eberhard Otton ja Heinecciuksen, lupasi minulle Rooman
muinaistiedosta ja oikeushistoriasta koituvaksi yhdeksän hyvää ja
kahdeksan kaunista osoittaen minulle ilmiselvästi, ettei tässä ollut
kysymyksessä edes mikään kiertotie, jos vielä myöhemmin aikoisin
toteuttaa tuon suunnitelmani, sitä tarkoin harkittuani ja saatuani
vanhempani siihen suostumaan. Hän kehoitti minua ystävällisesti asiaa
uudelleen harkitsemaan ja pian ilmoittamaan ajatukseni, koska luentojen
kohta alkaessa oli välttämätöntä tehdä jonkinlainen päätös.

Hän menetteli varsin sievästi, kun ei tahtonut heti paikalla pakottaa
minua suostumaan. Hänen todisteensa ja se painokkuus, joka hänen
esityksessään ilmeni, olivat jo saaneet minut, taipuisan nuorukaisen,
vakuutetuksi, ja vasta nyt minä havaitsin vaikeudet ja arveluttavuudet
asiassa, jonka olin kaikessa hiljaisuudessa kuvitellut varsin helposti
suoritettavaksi. Hovineuvos Böhmen rouva kutsutti minut pian senjälkeen
luoksensa. Minun saapuessani hän oli yksin. Hän ei ollut enää nuori,
oli kovin kivulloinen, sanomattoman leppoisa ja herkkä, ja muodosti
nimenomaisen vastakohdan miehellensä, jonka hyvänluontoisuus saattoi
ilmetä pauhaavanakin. Hän johti minut miehensä ja minun kesken
äskettäin sattuneeseen keskusteluun ja esitti minulle uudelleen asian
koko laajuudessaan niin ystävällisesti, lempeästi ja järkevästi,
etten voinut olla myöntymättä; niihin muutamiin ehtoihin, joita minä
järkähtämättä asetin, toisaalta myönnyttiin.

Hovineuvos järjesti sitten opinto-ohjelmani: minun oli määrä kuunnella
filosofiaa, oikeushistoriaa, Institutioita ja vielä jotakin muuta.
Minä suostuin tuohon, mutta sain sentään aikaan sen, että pääsin
kuuntelemaan Gellertin kirjallisuushistoriallisia, Stockhauseniin
nojautuvia luentoja ja sitäpaitsi ottamaan osaa hänen toimeenpanemiinsa
harjoituksiin.

Kaikki nuoret henkilöt kunnioittivat ja rakastivat Gellertiä
erinomaisesti. Minä olin jo käynyt hänen luonansa, ja hän oli ottanut
minut ystävällisesti vastaan. Hän ei ollut kookas, vaan siro, mutta
ei laiha; lempeät, melkein surumieliset silmät, erittäin kaunis otsa,
säännöllinen kyömynenä, hieno suu, kasvojen miellyttävä soikio, kaikki
tuo teki hänen läsnäolonsa miellyttäväksi ja halutuksi. Oli hieman
vaikea päästä hänen puheillensa. Hänen molemmat famuluksensa olivat
kuin kaksi pappia varjelemassa pyhäkköä, johon ei pääse kuka hyvänsä
eikä mihin aikaan tahansa. Sellainen varokeino olikin välttämätön,
sillä hänen olisi täytynyt uhrata koko päivä, jos olisi tahtonut ottaa
vastaan ja tyydyttää kaikki ne ihmiset, jotka pyrkivät tutunomaisesti
häntä lähestymään.

Luennoillani minä kävin aluksi uutterasti ja uskollisesti, mutta
filosofia ei kumminkaan tahtonut ottaa minua kirkastaakseen. Logiikassa
minusta tuntui ihmeelliseltä, että minun piti kiskoa erilleen,
paloitella ja ikäänkuin tuhota niitä henkisiä toimintoja, joita olin
pienestä pitäen suorittanut mitä vaivattomimmin, jotta niiden oikea
käytäntö siten minulle selviäisi. Olevaisesta maailmasta ja Jumalasta
minä uskoin tietäväni suunnilleen yhtä paljon kuin itse opettajani, ja
useissa kohdin minusta tuntui siltä, että asiat ankarasti kangersivat.
Kaikki kävi sentään jotenkin johdonmukaisesti aina lähelle laskiaista,
jolloin professori Wincklerin läheisyydessä Thomas-aukiolla juuri
luentotunnin aikaan nostettiin mitä maukkaimpia hedelmäleivoksia
kuumina pannusta. Ne myöhästyttivät meitä siinä määrin, että vihkomme
höltyivät ja niiden loppupuoli keväämmälle ehdittäessä suli ja hävisi
lumen keralla.

Lainopillisten luentojen kävi pian yhtä huonosti; minä näet jo
tiesin juuri niin paljon kuin opettaja piti hyvänä meille ilmoittaa.
Muistiinmerkitsemisessä osoittamani itsepintainen ahkeruus piankin
laimeni, sillä minusta tuntui ylen ikävystyttävältä kirjoittaa
vielä kerran muistiin asioita, joita olin isäni keralla varsin
usein kertaillut toisinaan kysyen, toisinaan vastaten, joten ne
olivat ainiaaksi painuneet mieleen. Vahinko, joka koituu siitä,
että koulu kehittää nuoria henkilöitä eräissä aineissa liian
pitkälle, on myöhemmin ilmennyt sitäkin selvemmin, kun on vähennetty
kieliopintoihin ja varsinaisten esitietojen pohjustamiseen kuuluvaa
aikaa ja tarkkaavaisuutta omistaen ne niinsanotuille reaaliasioille,
jotka pikemmin hajaannuttavat kuin sivistävät, ellei niitä opeteta
järjestelmällisesti ja täydellisesti.

Mainitsen tässä vielä ohimennen erään toisenkin haitan, joka on
opiskeleville suureksi vastukseksi. Professorit, enempää kuin muutkaan
virkamiehet, eivät voi olla kaikin samanikäisiä; mutta koska nuoremmat
oikeastaan opettavat vain oppiaksensa, vieläpä, jos ovat hyväpäisiä,
kiiruhtavat oman aikansa edelle, niin he hankkivat sivistyksensä
nimenomaan kuulijainsa vahingoksi, koska viimeksimainituille ei opeteta
sitä, mitä he oikeastaan tarvitsevat, vaan sitä, mitä opettaja katsoo
hyväksi ottaa itseänsä varten käsiteltäväksi. Vanhempien professorien
joukossa sitävastoin ovat monet jo pitkät ajat pysyneet paikoillaan,
edistymättä: he jakavat yleensä ainoastaan määrättyyn kaavaan
jähmettyneitä mielipiteitä ja, mitä yksityiskohtiin tulee, paljon
sellaista, minkä aika on jo tuominnut tarpeettomaksi ja vääräksi. Siten
syntyy murheellinen ristiriita, joka tempoo nuoria mieliä puoleen
ja toiseen ja jota tuskin voivat tasoittaa keski-ikäiset opettajat,
koska he, vaikka ovatkin riittävässä määrin oppineet ja sivistyneet,
kuitenkin tuntevat yhä vielä toimekasta pyrkimystä tietoon ja
harkintaan.

Samalla kuin siten opin paljon enemmän tuntemaan kuin perusteellisesti
itselleni selvittämään, joten jouduin yhä kasvavan vastenmielisyyden
valtoihin, tuotti elämäkin minulle monia pieniä ikävyyksiä. Niinpä
onkin laita, että olopaikkaa vaihtaessaan ja uusiin elämänsuhteisiin
sijoittuessaan joutuu aina maksamaan pääsyrahoja. Naisten ensimmäinen
moite koski vaatetustani; minä näet olin saapunut kotoa akademiaan
tosiaankin hieman eriskummallisin varuksin.

Isäni, jota ei mikään harmittanut siinä määrin kuin se, että jotakin
tapahtui suotta, ettei joku osannut käyttää aikaansa oikein tai ei
keksinyt tilaisuutta sen käyttelemiseen, kehitteli aikaa ja voimia
koskevan säästeliäisyytensä niin pitkälle, ettei häntä enää huvittanut
mikään muu kuin kahden kärpäsen tavoittaminen yhdellä iskulla.

Siitä syystä hänellä ei ollut milloinkaan palvelijaa, joka ei olisi
kelvannut talossa johonkin muuhun toimeen. Koska hän aina ennen oli
kirjoittanut kaikki omin käsin ja myöhemmin voi mukavuudekseen sanella
edellämainitun nuoren asuinkumppanini kirjoitettavaksi, niin hän
katsoi myös edullisimmaksi pitää palvelijoinansa räätäleitä, joiden
täytyi käyttää hetkensä hyvin, koska heidän oli pidettävä huoli omista
livereistänsä, vieläpä isän ja lastenkin vaatetuksesta, ja sitäpaitsi
toimittaa kaikki paikkaustyö. Isäni itse huolehti parhaiden verkojen
ja muiden kankaiden hankinnasta ostamalla tavaransa messujen aikana
ulkolaisilta kauppaherroilta ja keräämällä ne varastoonsa. Niinpä
muistan vielä varsin hyvin, että hän kävi joka kerta aachenilaisten
herrojen von Löwenichien luona tutustuttaen minut pienestä pitäen
näihin ja muihin eteviin kauppaherroihin.

Tavaran kunnollisuudesta oli niinmuodoin pidetty huolta, ja varastossa
oli riittävästi erilaisia verkoja, sarsseja ja Göttingenin kankaita
sekä tarvittavia vuorikankaita, joten me olisimme vaatetusaineksen
laadun nojalla voineet varsin hyvin julkisesti näyttäytyä; mutta puvun
muoto pilasi enimmälti koko asian. Jos näet sellainen kotiräätäli
sattuikin olemaan kelpo kisälli, joka osasi hyvin ommella ja valmistaa
mestarillisesti leikatun nutun, niin hänen piti nyt ottaa puku
leikatakseenkin, ja tämä ei aina luonnistunut parhaiten. Lisäksi tuli
vielä, että isäni piti kaikki vaatekappaleensa ehyinä ja puhtaina
vuosikausia niitä pikemmin säilytellen kuin käyttäen ja harrasti siitä
syystä erikoisesti eräänlaisia vanhoja kuoseja ja koristeita, joten
koreutemme toisinaan näytti eriskummalliselta.

Sillä tavoin oli syntynyt sekin vaatevarasto, jonka minä otin mukaani
lähtiessäni yliopistoon. Se oli varsin täydellinen, olipa joukossa eräs
nauhuksilla koristettukin puku. Minä, joka olin tällaiseen asuun jo
tottunut, pidin itseäni kyllin kaunistettuna; mutta ei kestänyt kauan,
kun ystävättäreni, aluksi kevyesti kiusoitellen, sitten järkevästi
asiaa perustellen, minulle vakuuttivat, että näytin sellaiselta kuin
olisin tulla tupsahtanut jostakin vieraasta maailmasta. Miten asia
minua harmittikin, en kumminkaan aluksi käsittänyt, kuinka voisin
itseäni auttaa. Mutta kun sitten herra von Masuren, suosittu runollinen
maalaisjunkkari, kerran esiintyi näyttämöllä samanlaisessa puvussa
joutuen herttaisen naurun esineeksi pikemmin ulkonaisen kuin sisäisen
mauttomuutensa vuoksi, niin minä rohkaisin mieleni ja uskalsin yhdellä
kertaa vaihtaa koko vaatevarastoni muotia ja paikkakunnan makua
vastaavaan, sen tosin samalla melkoisesti vähentyessä.

Kestettyäni tämän koettelemuksen jouduin kokemaan toisen, joka tuntui
minusta sitäkin epämieluisammalta, kun se koski asiaa, joka ei ole
niinkään helposti korjattavissa ja muuksi muutettavissa.

Minä näet olin syntynyt ja kasvanut yläsaksalaisen murteen alueella,
ja vaikka isäni aina jossakin määrin harrastikin puhdaskielisyyttä
ja oli huomauttanut meille lapsille jo varhaisella iällä niistä
seikoista, joita voi pitää tuon kieliparren todellisina puutoksina,
siten ohjaten meitä parempaan puheenlaatuun, oli minulle kuitenkin
jäänyt varsin monia syvemmällä piileviä omituisuuksia, joita minä
niiden minua miellyttävän suorasukaisuuden vuoksi kernaasti korostin
saaden siten joka kerta toisilta ankarat nuhteet. Seikka näet on se,
että yläsaksalainen ja kenties erikoisesti Reinin ja Mainin varrella
asuva (suuret virrat, samoinkuin merenrannikko, vaikuttavat näet aina
vilkastuttavasti) käyttelee puheessaan paljon vertauksia ja vihjailuja,
ja hänen sisäinen, terveeseen järkeen varautuva kuntonsa viljelee
sananlaskumaisia puheenparsia. Kummassakin tapauksessa hän on usein
karkea, mutta siitä huolimatta aina kohtuullinen, jos pidetään silmällä
lauseparren tarkoitusta, mutta toisinaan kieltämättä kiertyy mukaan
jotakin sellaista, mikä osoittautuu arkaa kuulijaa loukkaavaksi.

Jokainen maakunta pitää omasta murteestansa, sillä onhan se oikeastaan
se elementti, jossa sielu hengittelee, mutta kaikki tietävät, kuinka
itsepintaisesti Meissenin murre on osannut vallita, jopa eräänä
aikana syöstä syrjäänkin toisia. Me olemme monet vuodet kärsineet
tuota pedanttista komentoa, ja ainoastaan taajan vastustuksen nojalla
ovat kaikki maakunnat jälleen saavuttaneet vanhat oikeutensa. Mitä
nuori, vilkas ihminen sellaisen alinomaisen mestaroimisen vuoksi
sai kokea, käsittää helposti, kun ottaa huomioon, että ääntämisestä
luopuminen, johon lopulta olisi voinut suostua, samalla edellytti
oman ajatustavan, mielikuvituksen, tunteen ja isänmaallisen luonteen
uhraamista. Ja tämän sietämättömän vaatimuksen esittäjät olivat miehiä
ja naisia, joiden vakaumusta minä en voinut omaksua, koska uskoin
havaitsevani heidän olevan väärässä, joskaan en kyennyt tätä tuntoani
itselleni selvittämään. Minun oli määrä tyytyä siihen, ettei ollut lupa
viittailla raamatullisiin ydinlausumiin eikä käytellä aikakirjojen
vilpittömiä puheenparsia. Minun piti unohtaa, että olin lukenut
Geiler von Kaisersbergia, ja olla käyttelemättä sananlaskuja, jotka
monenkertaisen turhan tavoittelun asemesta kohta osuvat naulan päähän.
Kaikesta tuosta, mitä olin nuorekkaan kiihkeästi omaksunut, minun
piti luopua; minä tunsin sisimpäni herpautuvan ja tiesin tuskin enää,
miten puhua kaikkein jokapäiväisimmistä asioista. Samalla minä kuulin
sanottavan, että piti puhua niinkuin kirjoittaa ja kirjoittaa niinkuin
puhuu; mutta minusta puhuminen ja kirjoittaminen näyttivät kerta
kaikkiansa kahdelta eri asialta, jotka kumpainenkin saattoivat hyvin
puolustaa omia oikeuksiansa. Sitäpaitsi oli Meissenin murteessakin
paljon sellaista, mikä ei olisi paperilla näyttänyt erikoisen somalta.

Jokainen, joka kuulee tässä kerrottavan, kuinka ratkaisevasti nuoreen
ylioppilaaseen vaikuttivat sivistyneet miehet ja naiset, oppineet ja
muuten hienoa seuraa harrastavat henkilöt, olisi voinut heti havaita,
että olemme Leipzigissä, vaikka tuota ei olisi nimenomaan sanottukaan.
Jokainen Saksan yliopisto on omaa lajiansa; koska näet isänmaassamme ei
voi päästä valtaan mikään yleinen sivistys, niin jokainen paikkakunta
säilyttää omat tapansa kehitellen luonteenomaisia erikoisuuksiansa
äärimmilleen. Juuri niin on yliopistoiden laita. Jenassa ja Hallessa
oli raakuus kohonnut ylimmilleen, ruumiinvoimat, miekkailutaito, mitä
hurjin käsikähmäisyys kuuluivat siellä päiväjärjestykseen, ja sellainen
tila voi säilyä ja jatkua ainoastaan mitä halpamaisimmassa humussa ja
sumussa elettäessä. Miten monimuotoinen ylioppilaiden suhtautuminen
noiden kaupunkien asukkaisiin lieneekin ollut, se pysyi kumminkin
aina samana, sikäli ettei hurja muukalainen ollenkaan kunnioittanut
kaupunkilaista ja piti itseänsä erikoisena, kaikenlaiseen vapauteen ja
julkeuteen etuoikeutettuna olentona. Leipzigissä sitävastoin ylioppilas
tuskin voi olla muuta kuin hieno ja kohtelias, mikäli tahtoi olla
jonkinlaisessa suhteessa rikkaisiin, sivistyneisiin ja säädyllisyyttä
tarkoin noudattaviin kaupungin asukkaisiin.

Kaiken hienon käytöksen, joka ei esiinny suuripiirteisen ja
väljän elämäntavan kukkana, täytyy tosin näyttää ahdasmieliseltä,
vanhoilliselta, ehkäpä eräissä suhteissa älyttömältäkin, ja niin
uskoivat nuo Saalen hurjat metsämiehet olevansa melkoisesti voitolla
Pleissen kesyihin lammaspaimeniin verrattuina. Zachariaen »Renommisti»
pysyy aina merkittävänä asiakirjana, koska sen ajan elämän- ja
mielenlaatu siinä havainnollisesti ilmenee, ja hänen runoelmainsa
täytyy yleensäkin olla tervetulleet jokaiselle, joka haluaa saada
käsitystä silloisen seurallisen olon ja elämän tosin heikosta, mutta
viattomuutensa ja lapsellisuutensa vuoksi rakastettavasta tilasta.

Kaikki ne tavat, jotka johtuvat yhteisön olevista oloista, jäävät
pysyväisiksi, ja minun aikanani muistutti vielä moni seikka Zachariaen
sankarirunoelmassa mainittuja. Yksi ainoa yliopistollinen kansalaisemme
piti itseänsä kyllin rikkaana ja riippumattomana uskaltaakseen olla
välittämättä julkisesta mielipiteestä. Hän joi veljenmaljoja kaikkien
ajurien kanssa, joiden antoi asettua herroina istumaan vaunuihin
istuutuen itse kuskipenkille ajamaan, piti kovin hupaisena asiana,
kun sai heidät kerran kaadetuksi, osasi korvata rikkoutuneet rattaat
samoinkuin mahdollisesti koituneet kuhmutkin, mutta ei muuten loukannut
ketään, näyttihän vain pilkkaavan suurta yleisöä. Kerran hän ja eräs
juonikumppani valtasivat kauniina kävelypäivänä Thomas-myllärin aasin
ja ratsastivat, hyvin puettuina, solkikengissä ja sukissa, mitä
vakavimpina kaupungin ympäri, ihmeeksi kaikille kävelijöille, joita
glaiisi oli tulvillansa. Kun muutamat hyvinäjattelevat tuon johdosta
häntä moittivat, hän vakuutti ihan vilpittömästi halunneensa vain ottaa
selkoa, miltä Herramme Kristus oli sellaisessa tapauksessa mahtanut
näyttää. Jäljittelijää hän ei kumminkaan saanut yhtäkään ja vain vähän
kumppaneita.

Jossakin määrin varakkaalla ja arvossapidetyllä ylioppilaalla
näet oli täysi syy osoittaa kohteliaisuutta kauppiassäädylle ja
harrastaa soveliasta ulkonaista käytöstä sitä enemmän, kun kolonia
oli ranskalaisten tapojen elävänä esikuvana. Professorit olivat
oman varallisuutensa ja palkkatulojensa nojalla oppilaistansa
riippumattomat, ja monet ruhtinaankouluissa tai muissa kymnaaseissa
sivistyksensä saaneet ja hyvää edistymistä virkauralla toivoelevat
nuorukaiset eivät uskaltaneet sanoutua irti perinnäisistä tavoista.
Läheinen Dresden, sikäläinen tarkkaavaisuus, oppilaitosten valvojien
aito hurskaus ei voinut olla aiheuttamatta siveellistä, jopa
uskonnollistakin vaikutusta.

Aluksi tämä elämäntapa ei ollut minulle vastenmielinen.
Suosituskirjeeni olivat johtaneet minut hyviin perheisiin, joiden
tuttavat piirit nekin ottivat minut suopeasti vastaan. Mutta kun
minun piankin täytyi kokea, että yhteiskunta havaitsi minussa
paljonkin moitittavaa ja että minun nyt, pukeuduttuani heidän mielensä
mukaisesti, piti puhuakin niinkuin he hyväksi näkivät, ja kun samalla
voin selvästi havaita, ettei osakseni toisaalta tullut paljoakaan siitä
opetuksesta ja sivistyksestä, mitä olin toivonut yliopistokaupungissa
oleskelemisesta itselleni koituvan, niin aloin käydä huolimattomaksi
ja laiminlyödä seurallisia vierailuvelvollisuuksia ja muita
huomaavaisuuksia ja olisin irroittunut kaikista näistä suhteista
jo aikaisemmin, ellei minua olisi kiinnittänyt hovineuvos Böhmeen
arkuus ja kunnioitus ja hänen puolisoonsa luottamus ja mieltymys.
Hovineuvoksella valitettavasti ei ollut onnellista taitoa seurustella
nuorten henkilöiden kanssa, hankkia itselleen heidän luottamuksensa ja
ohjata heitä niinkuin kulloinkin oli tarpeen. Hänen luonansa käydessäni
en milloinkaan mitään hyötynyt; hänen puolisonsa sitävastoin osoitti
minulle vilpitöntä harrastusta. Sairaalloisuus pidätti häntä aina
kotosalla. Hän kutsui minut usein iltaisin luoksensa ja osasi minua,
joka tosin olin sivistynyt, mutta kuitenkin vailla hienoa käytöstä,
opastaa ja korjata monissa pienissä ulkonaisissa seikoissa. Hänen
luonansa vietti noita iltoja yksi ainoa ystävätär, joka kumminkin
oli jo kopeampi ja koulumestarillisempi ja niinmuodoin minulle
ylen vastenmielinen, joten hänen uhallansakin lankesin useasti
jälleen niihin pahoihin tapoihin, joista toinen jo oli saanut minut
luopumaan. He kohtelivat minua kuitenkin yhä vielä kärsivällisesti,
opettivat minulle pikettiä, Thombrea ja muita sellaisia pelejä, joiden
tuntemista ja käytännöllistä harjoittamista pidetään seurapiireissä
välttämättömänä.

Eniten madame Böhme kuitenkin vaikutti minun makuuni, tosin vain
kielteisellä tavalla, yhtyen kuitenkin siinä kohden täydellisesti
arvostelijoihin. Gottschedin vedenpaljoudet olivat peittäneet
saksalaisen maailman todellisena tuhotulvana, joka uhkasi kohota
suurimpiakin vuoria korkeammalle. Sellaisen tulvan laskeutumiseen ja
liejun kuivumiseen tarvitaan paljon aikaa, ja koska jokaisena aikana on
lukemattomia matkivia runoniekkoja, niin lattean, vetisen matkimisesta
koitui törky, josta nykyjään on tuskin aavistustakaan jäljellä.
Silloisten arvostelijoiden suurimpana huvina, jopa ylpeytenäkin
oli niinmuodoin huonon huonoksi havaitseminen. Jokainen, jolla oli
vähänkin tervettä järkeä, joka pintapuolisesti tunsi vanhoja ja hieman
lähemmin uusia kirjailijoita, luuli jo omistavansa mittakaavan, jota
voi sovittaa joka paikkaan. Madame Böhme oli sivistynyt nainen,
ja kaikki mitätön, heikko ja halpa oli hänelle vastenmielistä;
sitäpaitsi oli hänellä puolisona mies, joka yleensäkin oli sotakannalla
runouteen nähden eikä jättänyt arvoon sitäkään, minkä hänen puolisonsa
sentään olisi hyväksynyt. Hovineuvoksetar tosin kuunteli vähän aikaa
kärsivällisesti, kun rohkenin hänelle esittää huomattavien, jo hyvässä
maineessa olevien runoilijain säkeitä tai suorasanaisia teoksia;
muistissani näet säilyi yhä edelleenkin kaikki se, mikä minua edes
jossakin määrin miellytti; mutta hänen myöntyväisyytensä ei ollut
pitkäaikainen. Ensimmäinen, minkä hän kerrassaan kauhistuttavalla
tavalla moitti pataluhaksi, oli Weissen »Muodinmukaiset runoniekat»,
joka parhaillaan moneen kertaan esitettynä saavutti suurta suosiota ja
oli minua ihan erikoisesti huvittanut. Mutta kun nyt asiaa tarkemmin
tutkin, en voinut väittää hänen olevan väärässä. Eräitä kertoja olin
uskaltanut hänelle lukea muutamia omiakin runoja, joiden ei käynyt
paremmin kuin muunkaan seuran. Siten oli Saksan parnasson alueella
sijaitsevat koreat, kirjavat heinämaat, joilla mielelläni käyskelin,
lyhyessä ajassa armottomasti niitetty, olipa minun vielä pakko olla
osaltani kääntelemässä kuivavia heiniä ja pilkkailla kuolleeksi sitä,
mikä oli vielä äsken aiheuttanut minulle sulaa iloa.

Näitä hänen katsantokantojansa joutui tietämättänsä tukemaan professori
Morus, ylen leppoinen ja ystävällinen mies, jonka tulin tuntemaan
hovineuvos Ludwigin luona aterioidessani ja joka erittäin suopeasti
suostui pyyntööni saada käydä häntä tapaamassa. Tiedustellessani
häneltä vanhan ajan asioita en salannut sitäkään, mikä uudemmissa
ilmiöissä mieltäni ilahdutti. Hän puhui minulle näistä seikoista
rauhallisemmin, mutta, mikä pahempi, myöskin perusteellisemmin kuin
madame Böhme, avaten silmiäni aluksi mitä suurimmaksi harmikseni, mutta
myöhemmin sentään kummastuksekseni ja lopulta mieleni ylennykseksi.

Lisäksi tulivat vielä ne jeremiadit, joiden avulla Gellert tapasi
käytännöllisissä harjoituksissaan kehoittaa meitä luopumaan runoudesta.
Hän halusi vain suorasanaisia kirjoitelmia ja arvostelikin ne aina
ensinnä. Säkeitä hän käsitteli pelkkänä murheellisena lisänä, ja, mikä
pahinta, minun proosanikaan ei löytänyt suurta armoa hänen silmissään;
minulla näet oli aina tapana kuten ennenkin sommitella kirjoitelmani
pieneksi romaaniksi, jonka mielelläni kehittelin kirjeiden muodossa.
Aiheet olivat intohimoisia, tyyli särki tavallisen proosan puitteet, ja
sisällys ei tosiaankaan liene osoittanut tekijän syvää ihmistuntemusta,
joten opettajamme suosi minua ylen vähän, joskin hän tarkoin luki minun
samoinkuin muidenkin teokset, korjasi ne punaista liuosta käyttäen ja
liitti erinäisiin kohtiin siveellisiä huomautuksia. Monet sellaiset
lehdet, joita kauan aikaa mielikseni talletin, ovat valitettavasti
vihdoin vuosien kuluessa paperieni joukosta hävinneet.

Jos vanhemmat henkilöt tahtoisivat menetellä kasvatuksellisessa
suhteessa oikein, ei heidän pitäisi milloinkaan kieltää eikä
tärvellä nuorelta mieheltä sellaista, mikä tuottaa hänelle iloa,
olipa se millaista tahansa, elleivät samalla osaa tarjota tai salaa
toimittaa hänelle jotakin muuta sen sijaan. Kaikki vastustelivat
minun harrastelujani ja taipumuksiani, ja se, mitä minulle niiden
asemesta ylistettiin, oli osalta minusta niin loitolla, etten voinut
päästä tuntemaan sen etuja, tai se oli niin lähellä minua, etten
pitänyt sitä moitittua parempana. Se minut kerrassaan hämmensi, ja
minä olin ajatellut mitä parhain toivein Ernestin Ciceron Oratorista
pitämiä luentoja. Jotakin minä niistä lienen oppinutkin, mutta siitä,
mikä minulle oikeastaan oli tärkeätä, minä en saanut selkoa. Minä
vaadin arvostelun mittakaavan ja luulin huomaavani, ettei sitä ollut
kenelläkään; kukaan näet ei myöntynyt toisen mielipiteeseen, vaikka
puolelta ja toiselta esimerkeinkin asiaa valaistiin. Ja mistäpä
olisimmekaan löytäneet oikean arvostelun, kun Wielandin miellyttävistä,
meidän nuorempien täyden suosion saavuttaneista teoksistakin osattiin
poimia paljon moitittavaa.

Olemukseni ja opintojeni näin monella muotoa hajautuessa,
jopa paloittuessakin, sattui niin, että minun oli käytävä
päivällisaterialla hovineuvos Ludwigin luona. Hän oli lääketieteen
harjoittaja, kasvitieteilijä, ja koko pöytäseuran muodostivat
Morusta lukuunottamatta yksinomaan lääketieteellisten opintojen
aloittelijat tai pian lääkäreiksi valmistuvat henkilöt. Näinä
hetkinä minä en kuullut puhuttavan mistään muusta kuin lääkeopista
ja luonnonhistoriasta, ja mielikuvitukseni suistui ihan uusille
aloille. Nimiä Haller, Linné, Buffon minä kuulin mainittavan erittäin
kunnioittavasti, ja jos toisinaan syntyikin kiistaa niiden erehdysten
vuoksi, joihin he kuuluivat langenneen, niin lopulta sentään tuli
kaikki tasapainoon, heidän tunnustettujen runsaitten ansioittensa
kunniaksi. Asiat olivat huvittavia ja merkittäviä ja kiinnittivät
tarkkaavaisuuttani. Minä perehdyin vähitellen moniin nimityksiin ja
laajaan sanastoon, jonka omaksuin sitäkin mieluummin, kun pelkäsin
kirjoittaa yhtäkään säeparia, miten luontevasti se lieneekään minulle
tarjoutunut, tai lukea mitään runoa, koska pelkäsin, että se voisi
minua nyt miellyttää ja että kenties aivan pian täytyisi sittenkin
myöntää se, samoinkuin moni muu, kelvottomaksi.

Tämä makusuuntain ja arvostelmain epävarmuus huolestutti minua päivä
päivältä yhä enemmän, niin että lopulta jouduin epätoivoon. Minä olin
ottanut mukaani parhaimpina pitämäni nuoruusiän tuotteet, osalta
siitä syystä, että sittenkin toivoin voivani niinmuodoin hankkia
itselleni jonkinlaista kunniaa, osalta voidakseni sitä varmemmin
tutkia edistymistäni; mutta nyt olin siinä pahassa pulassa, johon
henkilö joutuu, kun häneltä vaaditaan täydellistä mielenmuutosta,
kieltäytymistä kaikesta, mitä on oppinut rakastamaan ja hyvänä
pitämään. Muutaman ajan kuluttua ja monien taisteluiden jälkeen minä
kumminkin kohdistin aloittamiini ja päättämiini teoksiin sellaisen
ylenkatseen, että eräänä päivänä poltin keittiön liedessä kaikki runot
ja suorasanaiset kertoelmat, suunnitelmat ja luonnokset saaden koko
talon täyttävällä sankalla savulla vanhan kelpo emäntämme melkoisen
pelon ja ahdistuksen valtaan.



SEITSEMÄS KIRJA.


Saksalaisen kirjallisuuden tilasta sinä aikana on kirjoitettu niin
paljon ja tyydyttävästi, että jokainen näitä asioita jossakin määrin
harrastava voi saada siitä perinpohjaisen tiedon, ja sitä koskevat
arvostelmatkin lienevät jokseenkin yhtäpitävät. Kun tässä aion
kappaleittain ja katkelmittain siitä jotakin sanoa, en tarkoita
niinkään sen todellisen laadun kuvailemista, vaan pikemmin selontekoa
siitä, miten se minuun suhtautui. Senvuoksi puhun ensinnäkin
sellaisista asioista, jotka erikoisesti yleisöä kiihdyttävät, kaiken
mukavan elämän ja kaiken hilpeän, itsekylläisen, elävän runoustaiteen
kahdesta perivihollisesta: satiirista ja kritiikistä.

Rauhallisina aikoina kukin tahtoo elää tavallansa, kaupungin asukas
tahtoo harjoittaa ammattiansa, liikettänsä, ja varsinaisen työn jälkeen
huvitella. Samoin haluaa kirjailijakin mielellään jotakin sommitella,
saada teoksensa tunnetuiksi ja toivoa niistä ainakin kiitosta, joskaan
ei palkkaa, koska uskoo tehneensä jotakin hyvää ja hyödyllistä. Tässä
levossa häiritsee porvaria satiirikko, kirjailijaa kriitikko, ja
rauhallinen yhteiskunta joutuu siten epämieluisaan liikehtimistilaan.

Se kirjallinen kausi, johon minä synnyin, kehittyi edellisestä
sen vastakohtana. Saksa, johon oli pitkät ajat tulvinut vieraita
kansoja, jota toiset kansallisuudet olivat läpäisseet, jonka oli
opillisissa ja diplomaattisissa toimissa turvauduttava vieraisiin
kieliin, ei mitenkään voinut kehitellä omaa kieltänsä. Monien uusien
käsitteiden ohella työntyi siihen pakosta ja suottakin lukemattomia
vieraita sanoja, ja saatiinpa aihetta käyttää tunnetuistakin asioista
puhuttaessa muukalaisia lauseparsia ja sanakäänteitä. Saksalainen, joka
oli lähes kahden vuosisadan aikana onnettomissa, melskeisissä oloissa
eläen villeytynyt, lähti oppimaan ranskalaisilta hienompaa elämäntapaa
ja roomalaisilta taitoa ajatustensa arvokkaaseen ilmaisemiseen. Mutta
tämän piti tapahtua myöskin äidinkielellä; tekihän noiden vieraiden
kielipartten välitön käyttö ja niiden puolittaiset saksannokset sekä
seurustelu- että liikekielen naurettavaksi. Sitäpaitsi omaksuttiin
määrättömästi etelän kielten vertauksellisia käänteitä ja käytettiin
niitä ylen liioitellusti. Samoin siirrettiin ruhtinasmaisten Rooman
kansalaisten ylhäinen käytöstapa saksalaisten pikkukaupunkien
oppineitten olosuhteisiin eikä oltu missään kotona, kaikkein vähimmin
omassa piirissä.

Tänä aikana syntyi kuitenkin jo nerokkaita teoksia ja saksalainen
vapauden ja hilpeyden henki pääsi ilmenemään. Vilpittömään vakavuuteen
nojautuen se vaati, että oli kirjoitettava puhtaasti ja luontevasti,
vieraita sanoja viljelemättä ja pitäen silmällä yleisesti ymmärrettävää
merkitystä. Nämä kiitettävät harrastukset avasivat kuitenkin ovet ja
ikkunat leveälle kotimaiselle latteudelle, puhkaisivatpa vielä sen
padonkin, jonka yli suurten vedenpaljouksien oli määrä lähinnä tulvia
sisään. Jäykkä pedanttisuus piti sentään kauan puoliansa kaikissa
neljässä tiedekunnassa, kunnes se vihdoin paljoa myöhemmin pakeni
toisesta toiseen.

Terävillä päillä, vapaasti ympärilleen silmäilevillä luonnonlapsilla
oli niinmuodoin kaksi esinettä, joita käsitellen he voivat harjoittaa
itseänsä, toimia niitä vastaan ja, koska asia ei ollut erikoisen
tärkeä, purkaa vallattomuutensa, nimittäin vieraiden sanojen,
sanamuotojen ja -käänteiden rumentama kieli ja sellaiset arvottomat
teokset, jotka pyrkivät pysyttelemään vapaina tuosta virheestä.
Kenenkään mieleen ei johtunut, että toista pahaa vastaan taisteltaessa
kutsuttiin avuksi toinen.

Liscow, nuori uskalias mies, rohkeni enimmäisenä käydä
henkilökohtaisesti ahdistamaan erästä latteata, typerää kirjailijaa,
jonka taitamaton käyttäytyminen soi hänelle pian tilaisuutta
kiivaampiin hyökkäyksiin. Sitten hän avarsi toimintakehäänsä suunnaten
pilkkansa aina määrättyihin henkilöihin ja esineisiin, joita hän
halveksi ja pyrki tekemään halveksittaviksi, jopa leppymättömän
vihaisesti vainosikin. Hänen uransa oli lyhyt; levoton, säännötön mies
kuoli aivan pian unohduksiin joutuneena. Jos hän olikin saanut vain
vähän aikaan, saattoi hänen työssään ilmenevä kyky ja luonteenlujuus
näyttää hänen maanmiehistänsä arvossapidettävältä; ovathan saksalaiset
aina osoittaneet erikoisen harrasta kunnioitusta varhain kuolleille,
lupaaville kyvyille. Sanalla sanoen: meille kiitettiin ja suositeltiin
Liscowta sangen aikaisin etevänä satiirikkona, jonka arveltiin
kykenevän viemään voiton yleisen suosion saavuttaneesta Rabeneristakin.
Me tosin emme nähneet siitä mitenkään hyötyvämme, koska emme voineet
hänen teoksistansa löytää muuta kuin sen, että hän oli havainnut
typerän typeräksi, mikä seikka meistä tuntui ihan luonnolliselta.

Rabener, hyvin kasvatettu, hyvää kouluopetusta nauttinut, luonteeltansa
hilpeä eikä suinkaan kiihkeä tai vihainen, kävi käsiksi yleiseen
satiiriin. Hänen niinsanottuihin paheisiin ja typeryksiin kohdistamansa
moite pohjautuu levollisen terveen järjen puhtaisiin katsantokantoihin
ja määrättyyn siveelliseen käsitykseen siitä, millainen maailman tulisi
olla. Virheiden ja puutosten moittiminen on sävyisää ja hilpeää, ja
hänen teostensa vähäistäkin rohkeutta puolustetaan edellyttämällä,
ettei typeräin parantaminen naurettavuuden avulla ole mikään hedelmätön
yritys.

Rabenerin laista henkilöä ei hevillä jälleen ilmesty. Kunnollisena,
tarkkana virkamiehenä hän suorittaa velvollisuutensa voittaen siten
kansalaistensa arvonannon ja ylempiensä luottamuksen; sen ohella
hän antautuu virkistyksekseen käsittelemään hilpeän huolettomasti
koko lähintä ympäristöänsä. Turhantarkkoja oppineita, itserakkaita
nuorukaisia, ahdasmielisyyttä ja omahyväisyyttä kaikissa muodoissaan
hän kohtelee pikemmin leikkisästi kuin ivallisesti, ja hänen ivansakaan
ei ilmaise mitään ylenkatsetta. Samoin hän laskee leikkiä omasta
olotilastansa, onnettomuudestaan, elämästään ja kuolemastaan.

Tämän kirjailijan tapa käsitellä aiheitansa ei ole mainittavassa määrin
esteettinen. Ulkonaisilta muodoiltansa se tosin on kyllin vaihteleva,
mutta käyttelee kauttaaltansa liian taajaan suoraa ironiaa kiittämällä
moitittavaa ja moittimalla kiitettävää. Tätä puhetaidoista keinoa
pitäisi käytellä erittäin harvoin, koska se ajan pitkään harmistuttaa
älykkäitä, harhauttaa heikkoja, tosin samalla miellyttäen suurta
keskiluokkaa, joka voi ilman erikoista henkistä ponnistusta luulotella
olevansa toisia viisaampi. Mutta se, mitä hän esittää ja miten,
todistaa hänen oikeamielisyyttänsä, hilpeyttänsä ja tyyneyttänsä, jotka
ominaisuudet meitä aina miellyttävät; hänen aikansa rajaton suosio
johtui sellaisista siveellisistä eduista.

Oli luonnollista, että hänen yleisten kuvaustensa esikuvia etsittiin ja
löydettiin; siitä seurasi, että yksityiset henkilöt esittivät häneen
kohdistuvia valituksia; hänen ylen pitkät puolustelunsa, joissa hän
todistaa, ettei hänen satiirinsa ollut henkilökohtaista, osoittavat
hänelle aiheutettua mielipahaa. Eräät hänen kirjeensä ovat tämän
ihmisen ja kirjailijan kunniaseppele. Se tuttavallinen kirjelmä, jossa
hän kuvailee Dresdenin piiritystä, kuinka hän menettää talonsa ja
tavaransa, teoksensa ja tekotukkansa, mielentyyneyden silti yhtään
järkkymättä, hilpeyden himmentymättä, on erittäin arvokas, joskaan
hänen aikalaisensa ja kaupunkilaisensa eivät voineet antaa hänelle
anteeksi tätä onnellista mielenlaatua. Kirje, jossa hän puhuu voimiensa
riutumisesta, läheisestä kuolemastansa, on mitä kunnioitettavin,
ja Rabener ansaitsee kaikkien hilpeiden, älykkäiden, maallisiin
tapahtumiin iloiten alistuvien ihmisten joukossa pyhimykselle kuuluvan
kunnioituksen.

Vastahakoisesti tempaudun hänestä erilleni huomauttaen vain vielä
seuraavaa: hänen satiirinsa kohdistuu aina keskiluokkaan; silloin
tällöin hän sallii huomata tuntevansa hyvin ylemmätkin, mutta
katsovansa parhaaksi olla niihin kajoamatta. Sopii sanoa, ettei hänellä
ole ollut ketään seuraajaa, ettei ole löytynyt ketään, joka olisi
voinut pitää itseänsä hänen veroisenansa tai kaltäisenansa.

Nyt siirrymme tarkastelemaan kritiikkiä ja ensinnä siihen kuuluvia
teoreettisia kokeita. Emme ala liian etäältä, jos sanomme
aatteellisuuden sinä aikana paenneen maailmasta uskonnon piiriin,
vieläpä niin, että se tuskin ilmeni siveysopissakaan; taiteen
korkeimmasta periaatteesta ei kenelläkään ollut aavistustakaan. Meille
annettiin käteen Gottschedin »Kriitillinen runoustaide»; se oli
kylläkin käyttökelpoinen ja opettavainen, sillä se antoi historiallista
tietoa kaikista runouden lajeista sekä rytmistä ja sen eri
liikunnoista; runohenkeä edellytettiin olevan! Muuten tuli runoilijalla
olla tietoja, pitipä hänen olla oppinutkin, hänellä edellytettiin
olevan makua ja niin edespäin. Lopulta meitä neuvottiin käymään käsiksi
Horatiuksen »Runoustaiteeseen»; me silmäilimme kummastuneina ja syvästi
kunnioittaen eräitä tämän verrattoman teoksen kultaisia lausumia, mutta
emme aavistaneetkaan, mitä tekisimme sillä kokonaisuudessaan tai miten
sitä hyödyksemme käyttäisimme.

Sveitsiläiset esiintyivät Gottschedin vastustajina; heidän siis täytyi
tahtoa suorittaa jotakin muuta, saada aikaan jotakin parempaa. Niinpä
kuulimmekin väitettävän, että he todella olivat etevämmät. Otettiin
käsille Breitingerin »Kriitillinen runoustaide». Siinä me jouduimme
avaralle vainiolle, mutta oikeastaan vain suurempaan sokkelopuistoon,
joka oli sitä väsyttävämpi, kun meitä kuljetti kelpo mies, johon
luotimme. Pikainen yleissilmäys puolustakoon tätä väitettä.

Runoustaiteelle sinänsä ei ollut voitu löytää mitään periaatetta: se
oli liian henkevä ja ilmaisa. Maalaustaide, joka voidaan käsittää
silmien avulla, jota voi ulkoisilla aistimilla seurata askel
askelelta, näytti siinä suhteessa suotuisammalta. Englantilaiset
ja ranskalaiset olivat jo rakentaneet kuvaamataidetta koskevia
teorioja, ja nyt otaksuttiin voitavan niistä käsin vertauksen nojalla
perustella runoustaide. Edellinen esitti kuvia silmille, jälkimmäinen
mielikuvitukselle; ensinnä otettiin niinmuodoin tarkasteltaviksi
runolliset kuvat. Alettiin vertauksista, kuvaukset seurasivat, ja
puheeksi tuli kaikki se, mikä suinkin oli ulkoisille aisteille
esitettävissä.

Siis kuvia! Mutta mistäpä nämä kuvat olisi otettu muualta kuin
luonnosta? Maalaaja jäljitteli ilmeisesti luontoa, miksipä ei
runoilijakin? Mutta eihän luontoa, sellaisena kuin se on edessämme,
voida jäljitellä. Se sisältää paljon merkityksetöntä, arvotonta,
joten on valikoitava. Mikä määrää valinnan? On etsittävä se, mikä on
merkittävää. Mutta mikä on merkittävää?

Sveitsiläiset lienevät miettineet kauan, ennenkuin tuohon vastasivat,
sillä he johtuvat tosin eriskummalliseen, mutta silti sievään, jopa
huvittavaankin tulokseen: he näet sanovat, että merkittävintä on
aina se, mikä on uutta, ja kun ovat tuota vähän aikaa harkinneet, he
havaitsevat, että se, mikä on ihmeellistä, on aina uudempaa kuin mikään
muu.

Nyt heillä oli runolliset vaatielmat suunnilleen koolla; mutta oli
vielä otettava huomioon, että se, mikä on ihmeellistä, voi olla
tyhjääkin ja irralla ihmisestä. Mutta välttämättä vaaditun suhteen
täytyy olla moraalinen, mistä sitten ilmeisesti seuraa ihmisen
parantuminen, joten runo saavuttaa äärimmäisen tarkoitusperänsä, kun
se muun suorittamansa ohella esiintyy hyödyllisenäkin. Kaikkien näiden
vaatielmien nojalla tahdottiin nyt tutkia runouden eri lajeja, ja
sen, joka jäljittelee luontoa ollen lisäksi ihmeellinen ja samalla
kelvaten täyttämään siveellistä tarkoitusta ja hyödyttämään, piti olla
ensimmäinen ja ylin. Monien harkintojen jälkeen tämä korkea etusija
myönnettiin mitä ehdottomimmin vakaumuksin Aisopoksen saduille.

Sellainen johtelu voi nyt tuntua meistä eriskummalliselta, mutta
varmaa on, että se mitä ratkaisevimmin vaikutti parhaisiin päihin.
Mainitun runoudenlajin voittamaa luottamusta todistaa se, että Gellert
ja myöhemmin Lichtwer antautuivat sitä viljelemään, että Lessingkin
yritti työskennellä sillä alalla ja että monet muut kohdistivat siihen
kykynsä. Teoria ja käytäntö vaikuttavat aina toisiinsa; teoksista voi
nähdä, mikä on henkilöiden tarkoituksena, ja heidän mielipiteistänsä
voi arvata, mitä he tulevat tekemään.

Emme kuitenkaan saa luopua käsittelemästä sveitsiläistemme teoriaa
myöntämättä sille asianmukaista oikeutusta. Kaikesta uutteruudestansa
huolimatta Bodmer pysyi elinikänsä lapsena sekä teoreettisessa
että käytännöllisessä katsannossa. Breitinger oli kunnollinen,
oppinut, älykäs mies, joka tarkoin tähytessään havaitsi kaikki runon
vaatimukset, voipa näyttää toteen senkin, että hän saattoi hämärästi
aavistaa oman menetelmänsä puutteellisuudet. Merkillinen on esim.
hänen kysymyksensä, onko Königin kirjoittama, August toisen leiriä
käsittelevä runo todellinen runo, ja sen vastaus osoittaa hyvää
vaistoa. Mutta hänen täydelliseksi puolustukseksensa kelvannee, että
hän, väärästä kohdasta lähdettyään, melkein koko tutkimuskehänsä
kuljettuaan sentään osaa pääasiaan ja huomaa kirjansa lopussa olevan
pakko suositella ikäänkuin lisiksi tapojen, luonteiden, intohimojen,
sanalla sanoen sisäisen ihmisen kuvailemista, joka kuitenkin lienee
runouden tärkeimpänä tehtävänä.

On helppo arvata, millaista hämmennystä aiheuttivat nuorissa mielissä
sellaiset väkinäiset periaatteet, vain puolittain ymmärretyt lait
ja hajalliset opit. Esimerkkeihin turvautumisesta ei siitäkään
ollut apua: vierasmaiset olivat liian etäällä, yhtä etäällä kuin
muinaisaikaisetkin, ja parhaista kotimaisista pilkisti aina esiin
määrätty yksilöllisyys, jonka etuja ei voinut anastaa omiksensa ja
jonka virheisiin lankeamista täytyi pelätä. Sille, joka tunsi itsessään
jotakin tuottoisaa, oli tila epätoivoinen.

Jos tutkii tarkoin, mitä saksalaisesta runoudesta puuttui, niin huomaa,
ettei siinä ollut arvokasta sisällystä, nimenomaan kansallista;
kyvyistä ei ollut koskaan puutetta. Ajattelemme tässä vain Güntheriä,
jota sopii nimittää runoilijaksi sanan täydessä merkityksessä. Hän
oli ilmeisesti lahjakas, hyvillä aisteilla, mielikuvituksella,
muistilla, käsitys- ja ajatuskyvyllä varustettu, mitä suurimmassa
määrin hedelmällinen, rytmiltään notkea, henkevä ja leikkisä ja samalla
laajatietoinen, sanalla sanoen: hänellä oli kaikki edellytykset
voidakseen luoda elämään, nimittäin tavanomaiseen todelliseen elämään,
toisen elämän runouden avulla. Me ihastelemme, kuinka helposti hän
osaa tilapäisrunoissa tunteen nojalla korostaa kaikkia tiloja ja
koristella niitä soveliailla ajatuksilla, kuvilla, historiallisilla ja
tarumaisilla perinnäistiedoilla. Hänen teoksissaan ilmenevä karkeus ja
viileys johtuu hänen ajastansa, elämäntavastansa ja varsinkin hänen
luonteestansa tai, jos niin tahdotaan, luonteettomuudestansa. Hän ei
osannut itseänsä kesyttää, ja niin häneltä hupeni elämä samoinkuin
runouskin.

Günther oli harkitsemattomalla käyttäytymisellään menettänyt onnen
päästä August toisen hoviin, missä kaiken muun komeuden lisäksi
etsittiin hovirunoilijaa, joka voisi luoda juhlallisuuksiin
lennokkuutta ja siroutta ja ikuistaa ohimenevää loistoa. Von König
oli hienompi käytökseltään ja onnellisempi; hän hoiti tuota virkaa
arvokkaasti ja suosiota saavuttaen.

Kaikissa itsenäisissä valtioissa johtuu runoustaiteen arvokas sisällys
ylhäältä päin, ja Mühlbergin leiri oli kenties ensimmäinen arvokas,
joskaan ei kansallinen, niin ainakin maakunnallinen aihe, joka
tarjoutui runoilijalle. Kaksi kuningasta tervehtimässä toisiansa suuren
sotajoukon nähden, koko hovi- ja sotilaskuntansa ympäröimänä, hyvässä
kunnossa olevia joukkoja, leikkisota, kaikenlaisia juhlia: siinä oli
riittävästi askarrusta ulkoisille aisteille ja ylen runsaasti ainesta
kuvailevalle runoudelle.

Eräs sisäinen puutos tätä aihetta sentään vaivasi: se näet oli pelkkää
loistoa ja silmäinlumetta, josta ei voinut johtua mitään tekoa.
Lukuunottamatta kaikkein ylhäisimpiä kukaan ei esiintynyt huomattavana,
ja jos niin olisikin ollut laita, ei runoilija saanut ketään
erikoisesti korostaa, koska toiset olisivat siitä loukkaantuneet. Hänen
oli pakko turvautua hovi- ja valtiokalenteriin, ja henkilökuvauksesta
sukeutui senvuoksi verrattiin kuivakiskoinen; moittivatpa jo
aikalaisetkin häntä siitä, että hän oli kuvaillut hevosia paremmin kuin
ihmisiä. Mutta eikö juuri se ollut luettava hänen ansioksensa, että hän
osoitti taidettansa kohta, kun sille vain tarjoutui käsiteltävä aihe?
Pahin vaikeus näyttää muuten hänelle piankin selvinneen, sillä runoelma
ei ole jatkunut ensimmäistä laulua kauemmaksi.

Tällaisissa opinnoissa ja katselmuksissa minut yllätti odottamaton
tapaus tehden tyhjäksi kiitettävän aikomukseni oppia tuntemaan
uuden kirjallisuutemme sen alkuvaiheista saakka. Vietettyään
yliopistovuotensa uutteruuden ja ponnistusten merkeissä oli
maanmieheni Johann Georg Schlosser tosin antautunut Frankfurt am
Mainissa tavanomaiselle asianajouralle; mutta hänen eteenpäinpyrkivän
ja yleistä etsivän henkensä oli monestakin syystä mahdoton sopeutua
näihin olosuhteisiin. Hän otti empimättä vastaan yksityissihteerin
viran Württembergin herttuan Ludwigin luona, joka oleskeli Treptowssa;
tämä ruhtinas näet oli mainittu niiden ylhäisten joukossa, jotka
ajattelivat jalolla ja itsenäisellä tavalla valistaa, parantaa ja
yhdistää korkeampien tarkoitusperien tavoitteluun itseänsä, omaisiansa
ja kaikkia. Tämä ruhtinas Ludwig oli lastenkasvatusta koskeviin
asioihin neuvoa kysyen kirjoittanut Rousseaulle, jonka tunnetun
vastauksen aloittaa tämä arveluttava lause: _Si javais le malheur
d'être né prince_.

Schlosserin piti nyt, joskaan ei johtaa, niin ainakin neuvoin ja
teoin halukkaasti auttaa ruhtinaan asioiden suorittamista, vieläpä
hänen lastensa kasvattamistakin. Tämä nuori, jalo, parhaimman tahdon
elähdyttämä mies, joka harrasti ehdotonta tapojen puhtautta, olisi
eräänlaisella kuivakiskoisella ankaruudella helposti loitontanut
ihmiset luotansa, ellei hänen kaunis ja harvinainen kirjallinen
sivistyksensä, hänen kielitaitonsa, kykynsä ilmaista ajatuksiaan
kirjallisesti, sekä runomittaisesti että suorasanaisesti, olisi
vetänyt jokaista puoleensa ja helpottanut elämistä hänen kerallaan.
Minulle oli ilmoitettu, että hän tulisi Leipzigin kautta, ja minä
odotin häntä ikävöiden. Hän saapui ja asettui pieneen majataloon tai
viiniravintolaan, joka sijaitsi Brühlin varrella ja jonka isäntä oli
nimeltään Schönkopf. Viimeksimainitun vaimo oli frankfurtilainen, ja
vaikka hän muuna vuoden aikana kestitsikin vain harvoja henkilöitä
eikä voinut ottaa vieraita pieneen taloonsa, saapui hänen luoksensa
kuitenkin messujen aikoina paljon frankfurtilaisia, joilla oli
tapana siellä aterioida ja hätätilassa asuakin. Sinne minä kiirehdin
Schlosseria tapaamaan, hänen ilmoitettuaan minulle saapumisestansa.
Minä tuskin muistin aikaisemmin häntä nähneeni ja löysin nuoren,
hyvärakenteisen miehen, jonka kasvot olivat pyöreät, kiinteät,
piirteitten silti näyttämättä tylsiltä. Tummien kulmakarvojen ja
kiharoiden kehystämä otsa osoitti vakavuutta, ankaruutta ja kenties
itsepäisyyttäkin. Hän oli tavallaan minun vastakohtani, ja juuri tämä
seikka lienee ollut kestävän ystävyytemme perustana. Minä kunnioitin
hänen kykyjänsä mitä suurimmassa määrin, sitäkin enemmän, kun varsin
pian huomasin, että hän kieltämättä oli teoissaan ja toiminnassaan
minua varmempi. Hänelle osoittamani kunnioitus ja luottamus
lujittivat hänen kiintymystänsä ja lisäsivät sitä leppoisuutta,
jota vilkas, epävakainen ja aina liikkuva olemukseni hänen itsensä
vastakohtana vaati. Hän tutki uutterasti englantilaisia pitäen
Popea silmämääränänsä, joskaan ei esikuvanansa, ja oli mainitun
kirjailijan teoksen Essay on Man vastineeksi kirjoittanut samaa
esitysmuotoa ja runomittaa käyttäen runoelman, jonka piti tuottaa
kristinuskolle voitto tuosta deismistä. Mukanansa kuljettamastaan
suuresta paperivarastosta hän sitten näytti minulle kaikenlaisilla eri
kielillä sepitettyjä runopukuisia ja suorasanaisia kirjoitelmia, jotka
jälleen saivat mieleni sanomattoman levottomaksi, koska yllyttivät
minua jäljittelemään. Minä osasin kuitenkin toiminnallisuudellani heti
itseäni auttaa. Kirjoitin näet hänelle osoitettuja saksan-, englannin-
ja italiankielisiä runoja, joihin otin aiheet aina merkittävistä ja
opettavista keskusteluistamme.

Schlosser ei tahtonut lähteä Leipzigistä sitä ennen kasvoista kasvoihin
näkemättä mainehikkaita miehiä. Minä vein hänet mielelläni tuttavieni
luo; ne, joita en ollut vielä käynyt tervehtimässä, tulin nyt tuntemaan
kunniakkaalla tavalla, koska hän oppineena, jo selväpiirteisenä miehenä
sai kaikkialla osakseen kunnioittavan vastaanoton ja osasi varsin
hyvin pitää huolta keskustelusta. Käyntiämme Gottschedin luona en saa
sivuuttaa, koska se kuvastaa tämän miehen luonnon- ja elämänlaatua. Hän
asui sangen säädyllisesti Kultaisen karhun ensimmäisessä kerroksessa,
missä Breitkopf oli luvannut hänelle elinkautisen asumuksen niiden
suurten etujen vuoksi, joita Gottschedin teokset, käännökset ja muut
avunannot olivat liikkeelle tuottaneet.

Me annoimme ilmoittaa saapumisemme. Palvelija opasti meidät erääseen
isoon huoneeseen sanoen herran kohta tulevan. En tiedä, lienemmekö
siinä ymmärtäneet väärin hänen eleensä; joka tapauksessa luulimme
hänen kehoittaneen meitä etenemään viereiseen huoneeseen. Me astuimme
sisään, ja edessämme oli omituinen näky, sillä samana hetkenä astui
vastakkaisesta ovesta huoneeseen Gottsched, iso, leveä, jättiläismäinen
mies, puettuna viheriästä damastista tehtyyn yönuttuun, jonka vuori
oli punaista taftia. Hänen valtava päänsä oli kalju ja päähineetön,
mutta se asia korjautui pian: sivuovesta näet syöksähti huoneeseen
palvelija, kädessään suuri kähäräperuukki (kiharat ulottuivat aina
kyynäspäihin asti), ja ojensi säikähtynein elein päänkaunisteen
herrallensa. Ilmaisematta vähintäkään harmistumista Gottsched otti
vasemmalla kädellänsä peruukin palvelijan käsivarrelta, heilahdutti sen
erittäin taitavasti päähänsä ja antoi samassa oikealla kämmenellänsä
miesparalle sellaisen korvapuustin, että hän kuppuroi ovesta ulos,
kuten huvinäytelmissä tapaa käydä. Sen jälkeen muhkea ukko sangen
juhlallisesti pakotti meidät istuutumaan ja keskusteli kanssamme
verraten kauan erittäin säädyllisesti.

Niin kauan kuin Schlosser viipyi Leipzigissä, minä aterioin joka
päivä hänen kerallansa ja tulin tuntemaan erittäin miellyttävän
pöytäseuran. Siihen kuuluvat eräät liiviläiset ja dresdeniläisen
ylihovisaarnaajan Hermannin poika, myöhemmin Leipizigin pormestari,
sekä heidän hovimestarinsa, hovineuvos Pfeil, »P:n kreivin»,
Gellertin »Ruotsalaisen kreivittären» vastineen tekijä, Zachariae,
runoilijan veli, ja Krebel, maan- ja sukutieteellisten käsikirjojen
toimittaja, olivat sivistyneitä, hilpeitä ja ystävällisiä henkilöitä.
Zachariae oli hiljaisin, Pfeil hieno, olemukseltansa melkein hieman
diplomaattinen mies, mutta koreilematon ja erittäin hyvänluontoinen,
Krebel oikea Falstaff, suuri, lihava, vaalea, silmät ulkonevat,
hilpeät, heleänsiniset, aina iloinen ja hyväntuulinen. Kaikki nämä
henkilöt suhtautuivat minuun mitä kohteliaimmin, osaksi Schlosserin
vuoksi, osaksi oman avoimen hyvänluontoisuuteni ja alttiuteni tähden,
ja heidän ei tarvinnut kauankaan kehoittaa minua tästä lähtien
liittymään pöytäseuraansa. Schlosserin lähdettyä minä tosiaankin jäin
heidän joukkoonsa, jätin Ludwigin pöydän ja viihdyin tässä suljetussa
piirissä sitä paremmin, kun talon tytär, varsin sievä tyttö, minua
hyvin miellytti ja minulle tarjoutui tilaisuutta vaihtaa ystävällisiä
silmäyksiä, jota mielihyvää en Gretchen-onnettomuuteni jälkeen ollut
etsinyt enkä sattumalta löytänyt. Päivällishetket minä vietin ystävieni
seurassa hilpeästi ja hyödyllisesti. Krebel tosiaankin piti minusta
ja osasi minua säällisesti kiusoitella ja innostaa; Pfeil sitävastoin
osoitti vakavaa kiintymystä koettaen opastaa ja määrätä monenlaisia
asioita koskevia arvostelmiani.

Tässä seurassa minä tulin keskustelujen, esimerkkien ja oman harkintani
nojalla havaitsemaan, että ensimmäinen askel pelastauduttaessa
tästä vetisestä, pitkäpiimäisestä, tyhjänpäiväisestä aikakaudesta
voitiin astua ainoastaan päättäväisyyden, täsmällisyyden ja lyhyyden
merkeissä. Siihen asti vallinnut tyyli teki mahdottomaksi erottaa
kehnoa paremmasta, koska kaikki vedettiin samaan latteuden tasoon.
Eräät kirjailijat olivat jo yrittäneet välttää tätä leveätä tuhoa,
ja se oli heille onnistunut paremmin tai huonommin. Haller ja Ramler
taipuivat luonnostansa suppeuteen; Lessingin ja Wielandin oli siihen
opastanut harkinta. Ensinmainitun runot muuttuivat vähitellen
kerrassaan epigrammimaisiksi, hänen »Minnansa» oli niukka, »Emilia
Galotti» lakoninen; vasta myöhemmin hän palasi hilpeään luontevuuteen,
jota hän viljelee onnekkaasti »Nathanissa». Wieland, jonka »Agathon»,
»Don Sylvio» ja »Koomilliset kertoelmat» olivat paikoitellen vielä
olleet pitkäveteiset, esiintyy teoksissaan »Musarion» ja »Idris» ihmeen
tiukkana ja tarkkana ja samalla erittäin miellyttävänä. Klopstockin
»Messiaan» ensimmäiset laulut eivät ole pitkäveteisyydestä vapaat;
oodeissaan ja muissa pienissä runoissaan hän esiintyy suppeana, samoin
murhenäytelmissään. Vanhojen kirjailijain, varsinkin Tacituksen
kanssa kilpaillessaan hän huomaa välttämättömäksi yhä tiukentaa
tyyliänsä, joten hän lopulta muuttuu käsittämättömäksi ja mauttomaksi.
Gerstenberg, kaunis, mutta omituinen kyky, tiukkenee hänkin;
hänen ansioillensa myönnetään tunnustusta, mutta kaiken kaikkiaan
hän tuottaa vain vähän iloa. Gleim, pitkäveteinen, luonnostaan
mukavuutta rakastava, ei muutu ytimekkääksi sotalauluissaankaan.
Ramler on oikeastaan pikemmin kriitikko kuin runoilija. Hän alkaa
koota saksalaisten lyyrillisiä tuotteita. Tällöin hän huomaa, että
tuskin ainoakaan runo häntä täysin tyydyttää; hänen täytyy lyhentää,
sovitella, muuttaa, jotta asiat tulevat edes jotenkin kohdallensa.
Siten hän hankkii itselleen vihollisia melkein yhtä paljon kuin on
olemassa runoilijoita ja runouden harrastajia, koska jokainen tuntee
itsensä oikeastaan vain virheistänsä ja koska yleisön mieltä kiinnittää
pikemmin virheellinen yksilöllisyys kuin se, mikä on sommiteltu tai
korjailtu jotakin yleistä makusääntöä noudattaen. Rytmiikka oli
silloin vielä kapaloissaan, ja kukaan ei tietänyt keinoa sen lapsuuden
lyhentämiseksi. Runollinen proosa pääsi valtaan. Gessner ja Klopstock
innostivat useita jäljittelijöiksensä; toiset taas vaativat sentään
tavumittaa ja käänsivät tuon proosan käsitettäviksi rytmeiksi.
Heidänkään työtänsä ei kukaan kiittänyt, sillä heidän täytyi vähentää
ja lisätä, ja suorasanaista alkutekstiä pidettiin aina parempana.
Mutta mitä enemmän tällöin tavoitellaan suppeutta, sitä paremmin
käy arviointi mahdolliseksi, koska ahtaalle supistettu merkittävä
vihdoin tekee mahdolliseksi varman vertailun. Samalla kävi ilmi, että
oli syntynyt useita aitorunollisia muotolajeja. Kun näet koettiin
jokaisesta jäljiteltävästä aiheesta esittää ainoastaan se, mikä on
välttämätöntä, oli pakko kohdella oikeamielisesti kaikkia, ja vaikka
kukaan ei tehnytkään sitä tietoisesti, moninaistuivat esitystavat,
joiden joukossa tosin oli muodottomiakin, ja moni yritys päättyi
onnettomasti.

Wielandin luontainen sävy oli ihan kiistämättä kaunein. Hän oli
varhain kehitellyt itseänsä niissä aatteellisissa olokehissä, joissa
nuoriso mielellään viipyy; mutta kun se, mitä nimitetään kokemukseksi,
seuraelämä ja naiset, olivat tehneet ne hänelle vastenmielisiksi,
niin hän heittäytyi todellisuuden puolelle ja piti muun muassa
ilonansa esittää molempien maailmojen kiistailua, jolloin hänen
kykynsä näyttäytyi kauneimmillaan leikin ja toden välimaalla,
keveissä kahakoissa liikkuen. Useat hänen loisteliaat teoksensa ovat
yliopistovuosiltani peräisin. »Musarion» vaikutti minuun voimakkaimmin,
ja minä muistan vieläkin paikan, missä näin ensimmäisen, Oeserin
minulle huomauttaman näytearkin. Siinä minä uskoin näkeväni antiikin
jälleen elävänä ja uutena. Wielandin neron plastillisuus ilmeni siinä
täydellisimmässä muodossaan, ja koska tuo onnettomaan arkisuuteen
tuomittu Phanias-Timon lopulta jälleen suostuu tyttöönsä ja maailmaan,
niin käy hänen kerallansa eläminen ihmisvihan täyttämän kaudenkin
halki. Muuten myönnettiin erittäin kernaasti, että näihin teoksiin
sisältyi hilpeätä vastenmielisyyttä ylevämpiä mielensuuntia kohtaan,
jotka hiemankaan virheellisesti elämään sovellettuina useasti joutuvat
epäluulonalaisiksi, koska vaikuttavat haaveellisilta. Kirjailijalle
annettiin anteeksi, kun hän pilkaten ahdisti sitä, mitä pidettiin
totena ja kunnioitettavana, sitäkin mieluummin, kun hän niin menetellen
ilmaisi sen alati itseänsä askarruttavan.

»Allgemeine deutsche Bibliothek» julkaisun ensimmäisistä nidoksista
voi nähdä, kuinka viheliäisesti kritiikki silloin suhtautui tällaisiin
teoksiin. »Koomilliset kertoelmat» mainitaan kunnioittavasti; mutta
tässä ei ole jälkeäkään itse runolaadun luonteen oivalluksesta.
Arvostelija oli muodostanut makunsa esimerkkien nojalla, kuten
kaikkikin siihen aikaan. Jäi huomaamatta, että sellaisia parodioivia
teoksia arvioitaessa olisi ennen kaikkea pidettävä silmällä
alkuperäistä jaloa ja kaunista aihetta, jotta kävisi selväksi, onko
parodian tekijä todellakin keksinyt siinä heikon ja koomillisen
puolen, onko hän siitä jotakin lainannut tai sellaisen jäljittelyn
varjolla kenties itse suorittanut oivallisen keksinnön. Kaikesta
tuosta ei ole aavistustakaan, vaan runoja paikoin kiitetään, paikoin
moititaan. Arvostelija on oman tunnustuksensa mukaan merkinnyt muistiin
sellaista, mikä on häntä miellyttänyt niin paljon, ettei voi painettuna
edes kaikkea mainitakaan. Ja kun vihdoin erittäin ansiokkaasta
Shakespeare-käännöksestä puhuttaessa huudahdetaan: »Oikeastaan ei
Shakespearen kaltaisen miehen teoksia pitäisi ollenkaan kääntää», niin
käsittää ilman muuta, kuinka sanomattomasti takapajulla »Allgemeine
deutsche Bibliothek» esteettisissä asioissa oli ja että nuorten,
aito tunteen elähdyttämien henkilöiden täytyi etsiä itselleen toisia
johtotähtiä.

Ainesta, joka täten, enemmän tai vähemmän määräsi muotoa, saksalaiset
etsivät kaikkialta. He olivat käsitelleet kansallisia aiheita vähän
tai ei ollenkaan. Schlegelin »Hermann» vain viittasi sinne päin.
Idyllinen suunta levittäytyi äärettömiin. Gessnerin idylleissä suuren
sulon ja lapsellisen herttaisuuden ohella ilmenevä luonteettomuus sai
kaikki uskomaan, että hän kykenisi saamaan aikaan jotakin samanlaista.
Samoin pelkän yleisinhimillisyyden piiristä temmattuja olivat ne runot,
joiden piti esittää jotakin vierasta kansallista, esim. juutalaiset
paimenrunot, patriarkalliset yleensä ja kaikki muu, mikä koski Vanhaa
Testamenttia. Bodmerin »Noachide» edusti täydellisenä symbolina
saksalaisen Parnasson ympärille paisunutta vesitulvaa, joka vain
hiljalleen aleni. Anakreonilainen lieka salli sekin lukemattomien
keskinkertaisten kykyjen liehua ylen avaroilla aloilla. Täsmällinen
Horatius pakotti, mutta vain hitaasti, saksalaiset kohenemaan hänen
tasoonsa. Koomilliset, enimmältä Popen »Kutrinryöstöä» esikuvana
käyttäen sommitellut sankarirunoelmat eivät nekään kelvanneet
aloittamaan parempia aikoja.

Minun on tässä vielä mainittava eräs aivan vakavassa mielessä
tapahtunut harhautuminen, joka lähemmin tarkasteltuna välttämättä
vaikuttaa naurettavalta. Saksalaisilla oli nyt riittävät historialliset
tiedot kaikista niistä runouden lajeista, joita viljellen eri
kansakunnat olivat kunnostautuneet; Gottsched oli »Kriitillisessä
runotaiteessaan» jo rakentanut jokseenkin valmiiksi tämän
lokeroteoksen, joka oikeastaan tuhoaa runouden sisäisen olemuksen, ja
oli samalla osoittanut, että saksalaisetkin runoilijat olivat osanneet
täyttää kaikki sarakkeet oivallisilla teoksilla. Ja niin jatkettiin
yhä edelleenkin. Joka vuosi paisui kokoelma suuremmaksi, mutta joka
vuosi karkoitti myös teos toisen siltä sijalta, missä se oli siihen
asti loistanut. Jos meillä ei vielä ollutkaan Homeroksia, niin ainakin
Vergiliuksia ja Miltoneita, ellei Pindarosta, niin ainakin Horatius;
Theokritoksista ei ollut ollenkaan puutetta, ja niin tuuditeltiin
itseänsä suorittamalla ulospäin suuntautuvia vertailuja runoteosten
määrän yhä kasvaessa, jotta vihdoin voi tapahtua sisäänpäinkin
suuntautuva vertailu.

Jos siis makuasiat olivat erittäin häilyvällä pohjalla, niin toisaalta
ei käynyt suinkaan kieltäminen, että tuona aikana alkoi Saksan
protestanttisissa osissa ja Sveitsissä varsin vilkkaasti kehittyä
se, mitä yleensä nimitetään terveeksi järjeksi. Koulufilosofia,
jonka ansiona aina on, että se esittää kaikkea sitä, mitä ihminen
voi tiedustella, omaksuttujen periaatteiden mukaisesti, mieluisassa
järjestyksessä, määrättyjen otsakkeiden alla, oli usein hämärän ja
hyödyttömältä näyttävän sisältönsä, sinänsä kunnioitettavan menetelmän
sopimattoman käyttämisen ja liian avarain sovellutustensa vuoksi
muuttunut suurelle yleisölle vieraaksi, mauttomaksi ja vihdoin
tarpeettomaksi. Moni johtui siihen vakaumukseen, että luonto oli
suonut hänelle lahjaksi sen verran hyvää älyä ja oivallusta kuin hän
osapuilleen tarvitsi muodostaakseen itselleen asioista niin selvän
käsityksen, että voi sen nojalla niistä selviytyä ja käytellä niitä
omaksi hyväkseen ja toisten hyödyksi, erikoisesti välittämättä
vaikeasti tajuttavista kaikkein yleisimmistä asioista ja tutkailematta,
millaisessa yhteydessä voivat olla etäisimmät oliot, jotka eivät
sanottavasti meihin koske. Tehtiin koe, avattiin silmät, katsottiin
suoraan eteensä, oltiin tarkkaavaisia, ahkeroita, toimeliaita ja
uskottiin olevan oikeutta lausua sanansa etäisemmistäkin asioista,
kunhan arvosteltiin ja toimittiin virheettömästi omassa olopiirissään.

Sellaisen käsityksen mukaan oli jokainen oikeutettu sekä filosofoimaan
että vähitellen pitämään itseänsä filosofinakin. Filosofia oli
niinmuodoin suuremmassa tai vähemmässä määrin tervettä ja harjoitettua
ihmisymmärrystä, joka rohkeni edetä yleisiin asioihin ja arvostella
ratkaisevasti sisäisiä ja ulkoisia kokemuksia. Kirkas teräväjärkisyys
ja erikoinen kohtuullisuus, kun näet pidettiin ehdottomasti oikeana
kultaista keskitietä ja kaikkien katsantotapojen tasapuolista
arviointia, hankki sellaisille teoksille ja suullisille lausunnoille
kunnioitusta ja luottamusta, ja niin löytyi filosofeja lopulta kaikista
tiedekunnista, jopa kaikista säädyistä ja ammateistakin.

Tätä tietä kulkien teologit pakostakin taipuivat niinsanottuun
luonnolliseen uskontoon, ja kun tuli puheeksi, missä määrin
luonnollinen ymmärryksen valo riitti meitä edistämään Jumalan
tuntemisessa ja itsemme parantamisessa ja jalostamisessa, niin
uskallettiin yleensä paljoakaan arvelematta ratkaista kysymys tuon
luonnollisen valon hyväksi. Mainitun kohtuullisuusperiaatteen nojalla
myönnettiin sitten kaikille positiivisille uskonnoille yhtäläiset
oikeudet, joten ne muuttuivat toinen toisensa keralla yhdentekeviksi
ja epävarmoiksi. Muuten jätettiin sittenkin kaikki voimaansa, ja koska
Raamattu erittäin rikassisältöisenä tarjoaa aihetta ajattelemiseen
ja tilaisuutta inhimillisten asiain ja olosuhteiden tarkastelemiseen
enemmän kuin mikään muu kirja, niin se voitiin kieltämättä yhä
edelleenkin asettaa saarnojen ja muiden uskonnollisten toimitusten
pohjaksi.

Tätä teosta, samoinkuin kaikkien maallisten kirjoittajien tuotteita,
odotti kuitenkin vielä erikoinen kohtalo, jota aikojen kuluessa ei
käynyt väistäminen. Tähän saakka näet oli oltu siinä hyvässä uskossa,
että tämä kirjojen kirja oli yhdessä hengessä kirjoitettu, vieläpä,
että Jumalan henki oli sen tekijäin mieleen johdattanut ja ikäänkuin
heille sanellut. Uskovaiset ja epäuskoiset olivat kuitenkin jo
aikoja sitten milloin moittineet, milloin puolustaneet sen eri osien
epätasaisuuksia. Englantilaiset, ranskalaiset ja saksalaiset olivat
käyneet Raamatun kimppuun ilmaisten suurempaa tai vähempää kiivautta,
teräväjärkisyyttä, julkeutta ja mielivaltaisuutta, ja toisaalta
oli jokaisen kansakunnan keskuudessa esiintynyt vakavamielisiä
hyvinajattelevia henkilöitä, jotka sitä puolustivat. Minä kohdastani
pidin sitä rakkaana ja kalliina; olin näet melkein yksin sille
kiitollisuudenvelassa siveellisestä kasvatuksestani, ja kaikki sen
tapahtumat, opit, symbolit, vertaukset olivat painuneet syvästi
mieleeni ja vaikuttaneet minuun tavalla tai toisella. Senvuoksi
minua eivät miellyttäneet kohtuuttomat, ivalliset ja vääristelevät
hyökkäykset. Siihen aikaan oli kuitenkin jo ehditty niin pitkälle, että
monien kohtien tärkeimmäksi puolustusperusteeksi hyväksyttiin varsin
halukkaasti se ajatus, että Jumala oli noudattanut ihmisten ajatustapaa
ja käsityskykyä ja etteivät hengen haltioittamat sentään voineet
kieltää luonnettansa, yksilöllisyyttänsä: lehmipaimen Amos ei puhunut
niinkuin Jesaja, joka lienee ollut prinssi.

Sellaisista mielensuunnista ja vakaumuksista kehittyi varsinkin
kielellisten tietojen yhä lisääntyessä varsin luonnollisesti se
tutkimuslaji, jonka tarkoituksena oli ottaa tarkempaa selkoa
itämaisista paikallisuuksista, kansallisuuksista, luonnontuotteista ja
ilmiöistä ja siten tehdä tuo vanha aika itsellensä havainnolliseksi.
Michaelis suuntasi koko kykynsä ja kaikkien tietojensa mahdin näihin
asioihin. Matkakuvauksista tuli voimallinen apukeino pyhien kirjojen
selittämiseksi, ja uusien, monilla kysymyksillä varustettujen
matkailijain oli määrä niihin vastaamalla todistaa profeettain ja
apostolien puolesta.

Kun siis toisaalta kaikin puolin pyrittiin saattamaan pyhiä kirjoja
luonnollisen havainnon esineiksi ja tekemään niiden varsinaista
ajatus- ja esitystapaa yleisemmin käsitettäväksi, jotta tämä
historiallis-kriitillinen katsantokanta torjuisi monia vastaväitteitä,
poistaisi paljon pahennustaherättävää ja saisi kaiken typerän ivailun
tehottomaksi, niin toisaalta taas ilmeni eräissä miehissä ihan
vastakkainen mielenlaatu: he näet valitsivat tutkistelujensa esineeksi
hämärimmät, salaperäisimmät Raamatun kirjat tahtoen niitä olettamusten,
laskelmien ja muiden henkeväin ja eriskummallisten yhdistelmien avulla
ainakin varmentaa, joskaan ei kirkastaa, ja, mikäli niihin sisältyi
ennustuksia, toteutuman nojalla perustella ja siten oikeuttaa lähinnä
odotettavissa olevaan kohdistuvaa uskoa.

Kunnianarvoisa Bengel oli ymmärtäväiseksi, kunnolliseksi,
jumalaapelkääväiseksi, moitteettomaksi mieheksi tunnettuna voittanut
Johanneksen ilmestystä koskeville tutkimuksilleen nimenomaista
huomiota. Syvien mielten on pakko elää menneisyydessä samoinkuin
tulevaisuudessakin. Maailman tavanomainen meno ei voi merkitä heille
mitään, elleivät he saa palvoa nykyisyyteen ulottuvassa menneisyydessä
toteutuneita ja lähimmässä samoinkuin etäisimmässäkin tulevaisuudessa
verhottuja ennustuksia. Siten syntyy yhtenäisyyttä, jota puuttuu
historiasta, koska se näyttää meille kertovan vain satunnaisesta
häilynnästä välttämättömästi suljetussa kehässä. Tohtori Crusius kuului
niihin, joita miellytti eniten pyhien kirjojen profeetallinen osa,
koska se saa samalla kertaa toimimaan kaksi inhimillisen olemuksen
vastakkaisinta ominaisuutta: tunteen ja terävä-älyisyyden. Tätä oppia
kannattamaan olivat liittyneet monet nuorukaiset ja muodostivat jo
melkoisen joukon, joka oli sitäkin silmiinpistävämpi, kun Ernesti
kannattajinensa uhkasi kerrassaan poistaa — ei kirkastaa — sen
hämäryyden, jossa toiset hyvin viihtyivät. Siitä koitui riitoja,
vihaa, vainoa ja monenlaista ikävyyttä. Minä liityin kirkkaaseen
puolueeseen yrittäen omaksua sen periaatteita ja etuja, joskin rohkenin
heti aavistaa, että tätä erittäin kiitettävää, älykästä selitystapaa
noudatettaessa välttämättä häviäisi noiden kirjojen profeetallisen
merkityksen ohella myöskin niiden runollinen arvo.

Saksalaista kirjallisuutta ja kaunotieteitä harrastavia henkilöitä
lähempänä olivat uurastuksinensa sellaiset miehet kuin Jerusalem,
Zollikofer, Spalding, jotka pyrkivät saarnoissaan ja kirjoitelmissaan
hyvää ja puhdasta esitystapaa viljellen voittamaan uskonnolle ja
siihen läheisesti liittyvälle siveysopille myöskin jossakin määrin
älykkäiden ja sivistyneiden henkilöiden suosiota ja kiintymystä.
Miellyttävä kirjoitustapa alkoi käydä ehdottoman tarpeelliseksi,
ja koska sen on ennen kaikkea oltava ymmärrettävä, ilmaantui eri
tahoilta kirjailijoita, jotka ryhtyivät kirjoittamaan opinnoistansa ja
ammatistansa selvästi, tehokkaasti ja niin hyvin tuntijoita kuin suurta
yleisöäkin varten.

Erään ulkomaalaisen, Tissot’n, esimerkkiä noudattaen alkoivat nyt
lääkäritkin innokkaasti toimia yleisen sivistyksen kohottamiseksi.
Erittäin voimakkaasti vaikuttivat Haller, Unzer ja Zimmermann, ja
mitä yksityiskohtaista muistutettavaa lieneekin heitä, varsinkin
viimeksimainittua, vastaan, joka tapauksessa he toimivat aikanansa
erittäin virkeästi. Ja juuri siitä pitäisi historian, mutta varsinkin
elämäkerran kertoa; ihminen näet ei jää merkitykselliseksi sen nojalla,
mitä hän jättää jälkeensä, vaan mikäli hän vaikuttaa ja nauttii ja
innostaa toisiakin vaikuttamaan ja nauttimaan.

Oikeusoppineiden, jotka olivat nuoruudesta saakka tottuneet ylen
mutkikkaaseen tyyliparteen, mikä eriskummallisimmalla tavalla säilyi
vapaan aatelisen kansliassa samoinkuin Regensburgin valtiopäivilläkin,
oli vaikea kohota jonkinlaiseen vapauteen, sitä vaikeampi, kun heidän
käsiteltävinänsä olevat asiat mitä kiinteimmin liittyivät ulkonaiseen
esitysmuotoon ja niin ollen myöskin tyyliin. Nuorempi Moser oli sentään
jo osoittautunut vapaaksi ja omalaatuiseksi kirjailijaksi, ja Pütter
oli esityksensä selvyyden nojalla tuonut selvyyttä esitettäväänsäkin
sekä siihen tyyliin, jota sen käsittelyssä oli käytettävä. Kaikki, mikä
oli peräisin hänen koulukunnastansa, oli siinä suhteessa huomattavaa.
Ja nyt havaitsivat itse filosofitkin välttämättömäksi kirjoittaa
selvästi ja ymmärrettävästi, jos mielivät esiintyä kansantajuisina.
Mendelssohn ja Garve ilmaantuivat herättäen yleistä harrastusta ja
ihastusta.

Saksan kielen ja saksalaisen tyylin kaikilla aloilla kehittyessä
lisääntyi arvostelukykykin, ja senaikaiset uskonnollisia, siveellisiä
sekä lääkeopillisia aiheita käsittelevien teosten arvostelut herättävät
meissä ihastusta; sitävastoin on huomautettava, että runojen ja muun
kaunokirjallisuuteen kuuluvan arviointi oli ainakin sangen heikkoa,
ellei suorastaan surkeata. Olisi helppo huomattavien esimerkkien
nojalla osoittaa, etteivät tätä tuomiota vältä edes »Literaturbriefe»
enempää kuin »Allgemeine deutsche Bibliothek» tai »Bibliothek der
schönen Wissenschaften».

Miten kirjavan joukon kaikki nämä pyrinnöt lienevätkin muodostaneet,
kenelläkään, joka aikoi tuottaa jotakin omintakeista, joka ei
halunnut siepata sanoja ja lauseparsia edeltäjiensä suusta, ei ollut
muuta neuvoa kuin varhemmin tai myöhemmin etsiä itselleen aihetta,
joka sopisi käsiteltäväksi. Tässäkin suhteessa meitä johdettiin
pahoin harhaan. Yleisessä käytännössä oli eräs Kleistin lausuma,
joka meidän täytyi varsin usein kuulla. Hän näet oli niille, jotka
olivat häntä moittineet taajojen yksinäisten kävelyretkien vuoksi,
vastannut leikkisästi, henkevästi ja totuudenmukaisesti, ettei hän
ollut noilla retkillänsä joutilaana, vaan metsästeli kuvia. Tämä
vertaus soveltui hyvin aatelismiehelle ja sotilaalle, koska hän siten
asettui niiden säätynsä miesten rinnalle, jotka aina tilaisuuden
tarjoutuessa välttämättä ottivat pyssyn olallensa ja lähtivät
jäniksiä tai peltokanoja pyydystämään. Niinpä löysimmekin Kleistin
runoista sellaisia yksityisiä, onnekkaasti siepattuja, joskaan ei
aina onnekkaasti käsiteltyjä kuvia, jotka ystävällisesti johdattivat
mieleemme luontoa. Mutta nyt meitä ihan vakavasti kehoitettiin
lähtemään kuvametsään, joka tosin ei lopulta jättänyt meitä ihan
saalista vaille, vaikka Apelin puutarha, Reudnitzin puutarhat, Rosen
tai, Gohlis, Raschwitz ja Konnewitz lienevätkin olleet eriskummallinen
alue runollisen riistan etsimistä varten. Siitä huolimatta yllytti
edellämainittu aihe minua usein lähtemään yksin kävelyretkille, ja kun
katselijalle tarjoutui varsin vähän kauniita ja yleviä nähtäviä ja
todella ihanassa Rosentalissa parhaana vuodenaikana hyttyset estivät
herkkiä mietteitä syntymästä, niin väsymättä jatketut yritykseni
kiinnittivät huomioni nimenomaisesti luonnon pienoiseloon (tekee
mieleni käyttää tuota hiljaiselon mukaan muodostettua sanaa), ja koska
ne somat tapahtumat, joita tässä olopiirissä havaitsee, eivät sinänsä
paljoakaan merkitse, niin totuin näkemään niissä merkitystä, joka
kallistui milloin symboliseen, milloin allegoriseen suuntaan, riippuen
siitä, oliko havainto, tunne vai harkinta voiton puolella. Kerron tässä
erään tapauksen monien joukosta.

Minä olin, kuten ihmiset yleensä, mielistynyt nimeeni ja kirjoittelin
sitä nuorten ja kehittymättömien ihmisten tavoin kaikkialle. Erään
kerran olin sen piirtänyt erittäin kauniisti ja tarkasti keski-ikäisen
lehmuksen sileään kuoreen. Seuraavana syksynä, kun Annetteen kohdistuva
kiintymykseni oli parhaassa kukoistuksessaan, minä vaivauduin
piirtämään hänen nimensä sen yläpuolelle. Talven kuluessa minä olin
oikullisena rakastajana tekaissut monta tilaisuutta häntä kiusatakseni
ja tuotteekseni hänelle harmia. Keväällä minä sattumalta osuin puun
luo ja näin, kuinka voimakkaana puissa virtaileva mahla oli pursunut
esiin hänen nimensä vielä kuoreutumattomista piirteistä viattomin
kasvinkyynelin kostuttaen minun nimeni jo kovettuneita viilteitä. Minä
säikähdin kovin nähdessäni täällä itkemässä hänet, jonka kyynelet
olivat usein aiheutuneet minun pahanilkisyydestäni. Kun siinä muistelin
omaa vääryyttäni ja hänen rakkauttansa, kihosivat silmiini kyynelet,
minä kiiruhdin pyytämään kaksin-kolminkerroin kaikkea häneltä anteeksi
ja muovasin tämän tapahtuman idylliksi, jota en milloinkaan voinut
kiintymyksettä lukea enkä liikutuksetta toisille esittää.

Minun siten Pleissen lammaspaimenena sangen lapsellisesti syventyessäni
tuollaisiin hentoisiin aiheisiin ja aina valitessani sellaisia, jotka
saatoin nopeasti jälleen kätkeä omaan poveeni, olivat korkeammat ja
tärkeämmät mahdit jo aikoja sitten pitäneet huolta saksalaisista
runoilijoista.

Ensimmäisen todellisen ja korkeamman varsinaisen elämänsisällön
toivat saksalaiseen runouteen Fredrik Suuri ja seitsenvuotisen sodan
tapahtumat. Jokaisen kansallisrunoelman täytyy olla laimea tai muuttua
laimeaksi, elleivät sen pohjana ole inhimillisessä katsannossa
tärkeimmät asiat, kansojen ja niiden paimenten kohtalot molempien
seistessä yhtenä miehenä. Kuninkaat on esitettävä sodassa ja vaaroissa,
missä he ilmenevät ensimmäisinä juuri sen nojalla, että he määräävät
kaikkein viimeisimmänkin kohtalon ja jakavat sen hänen kanssansa tullen
siten paljoa mielenkiintoisemmiksi kuin itse jumalat, jotka kohtaloita
säädettyänsä pidättyvät millään tavoin niihin osaa ottamasta. Tässä
mielessä tulee jokaisella kansalla, joka tahtoo jotakin merkitä, olla
oma sankarirunonsa, jonka ei tarvitse välttämättä pukeutua eepillisen
runoelman muotoon.

Gleimin virittämät sotalaulut kykenevät puolustamaan korkeata sijaansa
saksalaisten runojen joukossa sen vuoksi, että ovat syntyneet toiminnan
keralla ja toiminnasta ja lisäksi siitä syystä, että niiden onnistunut
muoto, joka saa ajattelemaan, että taisteluun osaaottava henkilö on
ne sepittänyt tulisimpina tuokioina, tekee meille mahdolliseksi kokea
niiden täydellisintä tehoisuutta.

Ramler laulaa toisella, erinomaisen arvokkaalla tavalla kuninkaansa
teoista. Kaikki hänen runonsa ovat sisällykseltänsä arvokkaat,
askarruttavat meitä suurilla, mieltäylentävillä aiheilla ja saavuttavat
jo siten häviämättömän arvon.

Käsiteltävän aiheen sisäinen arvo näet on taiteen alku ja loppu.
Tosin ei käy kieltäminen, että nero, kehitelty taiteellinen
lahjakkuus, voi käsittelynsä nojalla tehdä kaikesta kaikkea ja vallita
vastahakoisintakin ainesta. Mutta tarkoin katsoen silloin aina syntyy
pikemmin taidonnäyte kuin taideteos, jonka tulee perustua arvokkaaseen
esineeseen, jotta käsittelyn taitavuus, vaiva ja uutteruus sitäkin
onnistuneemmin ja kauniimmin meille osoittaisi aiheen arvokkuutta.
Preussilaiset ja heidän kerallansa protestanttinen Saksa voittivat
niinmuodoin kirjallisuudellensa aarteen, joka vastapuolueelta puuttui
ja jonka puutetta se ei ole myöhemmin kyennyt korvaamaan, miten
lieneekin ponnistellut. He kehittelivät itseänsä sen hyvän käsityksen
nojalla, joka preussilaisilla kirjailijoilla oikeudenmukaisesti oli
kuninkaastansa, ja sitä innokkaammin, kun se henkilö, jonka nimessä
he kaikki tekivät, ei tahtonut tietää heistä yhtään mitään. Jo
aikaisemmin oli ranskalainen siirtokunta ja myöhemmin tämän kansakunnan
sivistykseen ja rahalaitoksiin kohdistuva kuninkaan erikoinen
mieltymys tuonut Preussiin koko joukon ranskalaista kulttuuria,
joka oli saksalaisille erittäin hyödyllistä, koska se innosti heitä
vastaväitteisiin ja vastakkaisiin pyrintöihin; samoin oli Fredrikin
vastenmielisyys saksalaisuutta kohtaan onneksi kirjallisen elämän
kehittymiselle. Pyrittiin kaikin tavoin kuninkaan havaittaviin, ei
suinkaan hänen kunnioitustansa, vaan yksinomaan hänen huomiotansa
tavoitellen, mutta tehtiin se saksalaiseen tapaan, sisäisestä
vakaumuksesta, tehtiin, mitä pidettiin oikeana, ja toivottiin ja
tahdottiin, että kuningas tunnustaisi tämän saksalaisen oikean ja
antaisi sille arvoa. Niin ei käynyt eikä voinutkaan käydä, sillä
kuinkapa voisikaan vaatia kuninkaalta, joka tahtoo henkisesti elää
ja nauttia, että hän menettäisi vuosiansa nähdäkseen sen, mitä pitää
barbaarisena, liian myöhään valmiiksi ja nautittavaksi ehtineenä? Mitä
käsityö- ja tehdasteoksiin tulee, hän tosin saattoi pakottaa itsensä
ja varsinkin kansansa tyytymään kohtalaisiin sijakkeisiin hyvien
vieraiden tavarain asemesta, mutta näissä asioissa kaikki kehittyy
nopeammin täydellisyyteensä eikä tarvita ihmisikää sellaisten teosten
kypsyttämiseen.

Eräs teos, seitsenvuotisen sodan todellisin tuote,’arvokkaalta
sisällykseltänsä täysin pohjoissaksalainen, minun on tässä ennen
kaikkea kunnioittaen mainittava; se on ensimmäinen merkittävästä
elämästä siepattu draamallinen tuote, sisällykseltään nimenomaisesti
tilapäinen, ja aiheutti juuri sen vuoksi arvaamattoman vaikutuksen:
»Minna von Barnhelm». Lessing, joka Klopstockin ja Gleimin vastakohtana
mielellään luopui persoonallisesta arvokkuudestansa, luottaen siihen,
että voi joka hetki sen jälleen omaksua, eli mielellään hajallista
ravintola- ja suurenmaailmanelämää, koska tarvitsi aina tuimasti
työskentelevälle sisimmällensä valtavaa vastapainoa. Niinpä hän
oli myös liittynyt kenraali Tauentzienin seurueeseen. On helppo
havaita, että mainittu kappale on syntynyt sodan ja rauhan, vihan ja
kiintymyksen välimaalla. Tämä tuote se onnekkaasti avasi näköalan
korkeampaan, merkittävämpään maailmaan siitä kirjallisesta ja
porvarillisesta, jossa runoustaide oli siihen asti liikkunut.

Sitä vihamielistä jännitystilaa, joka oli tämän sodan aikana vallinnut
Preussin ja Saksin välillä, ei saatu sodan päätyttyäkään laukeamaan.
Saksilaista kirvelivät nyt sitäkin kipeämmin ne haavat, joita ylen
kopeaksi käynyt preussilainen oli häneen iskenyt. Poliittisen rauhan
avulla ei voitu heti palauttaa rauhaa ihmismielten välille. Mutta juuri
tämä piti mainitun näytelmän saada aikaan kuvassa. Saksilaisnaisten
sulo ja rakastettavuus vie voiton preussilaisten avosta, arvokkuudesta
ja jäykkyydestä, ja niin hyvin pää- kuin sivuhenkilöissäkin kuvaillaan
taiteellisesti eriskummallisten ja ristiriitaisten aineosien onnellista
yhtymää.

Jos nämä kiireelliset ja hajanaiset saksalaista kirjallisuutta
koskevat huomautukset ovat lukijaani hieman hämmentäneet, niin minun
on onnistunut tehdä hänelle käsitettäväksi se sekasortoinen tila,
jossa aivoraukkani olivat, kun kahden kirjalliselle isänmaalle ylen
tärkeän kauden kamppaillessa kovin paljon uutta työntyi mieleeni,
ennenkuin olin päässyt selviytymään vanhasta, ja moni vanha asia vielä
vaati minua tunnustamaan oikeuksiansa, kun jo luulin olevani syystäkin
oikeutettu sen hylkäämään. Nyt tahdon mahdollisuuden mukaan yrittää
kertoa, mille tielle suuntauduin pelastuakseni tästä hädästä, vaikkapa
askel askeleltakin.

Sen pitkäveteisen aikakauden, johon nuoruusikäni sisältyi, minä olin
uskollisen uutterasti viettänyt työskennellen monien kunnianarvoisten
miesten seurassa. Ne lukuisat nelitaitteiset nidokset, jotka olin
jättänyt isälleni, kelpasivat riittäväksi todistukseksi, ja millainen
määrä kokeita, luonnoksia, puolittain suoritettuja suunnitelmia
olikaan palanut poroksi pikemmin masentuneisuuden kuin vakaumuksen
vuoksi! Nyt minä olin keskusteluista yleensä, saamastani opista,
monista kiistelevistä mielipiteistä, mutta varsinkin pöytäkumppanini,
hovineuvos Pfeilin neuvosta oppinut pitämään yhä enemmän arvossa
aiheen merkittävyyttä ja käsittelyn kiinteyttä voimatta kuitenkaan
saada itselleni selväksi, mistä edellinen oli etsittävissä ja
kuinka jälkimmäinen tavoitettavissa. Rajoitettu olotilani, toverien
välinpitämättömyys, opettajien pidättyväisyys, sivistyneiden
kaupunkilaisten eristyneisyys ja aivan mitättömät luonnonesineet
pakottivat minut etsimään kaikkea omasta itsestäni. Jos siis tahdoin
saada runoelmiini oikeata pohjaa, tuntoa tai harkintaa, niin minun oli
käytävä omaan poveeni; jos vaadin runollista esitystä varten välitöntä
aiheen, tapahtuman, näkemistä, en saanut poistua siitä piiristä, joka
oli omansa minua liikuttamaan, herättämään minussa harrastusta. Tässä
mielessä minä aluksi kirjoitin eräitä pieniä, laulun muotoon tai
vapaampaa tavumittaa käyttäen laadittuja runoja; niiden lähtökohtana
on harkinta, ne käsittelevät menneisyyttä ja päättyvät enimmälti
epigrammaattäseen käänteeseen.

Niin sai alkunsa se suunta, josta en koko elinikänäni päässyt
poikkeamaan, halu muuntaa se, mikä minua ilahdutti tai kiusasi
tai muuten askarrutti, kuvaksi, runoksi, ja tehdä siitä itselleni
lopullinen tili sekä ulkonaisia asioita koskevien käsitysteni
korjaamiseksi että myöskin sisäisen elämäni tyynnyttämiseksi sen
jäljeltä. Sellaista lahjaa ei kukaan liene kaivannut kipeämmin
kuin minä, jota oma luonto aina heitteli äärimmäisyydestä toiseen.
Niinpä ovatkin kaikki tunnetut teokseni vain katkelmia suuresta
tunnustuksesta, jonka täydellistämiseksi tämä kirjanen tekee uskalletun
yrityksen.

Aikaisemman kiintymykseni Gretcheniin minä olin nyt kohdistanut
erääseen Anncheniin, josta en tiedä sanoa muuta kuin että hän oli
nuori, sievä, iloinen, hellä ja siinä määrin miellyttävä, että
hyvin ansaitsi pikku pyhimyksenä toistaiseksi sijan sydämen kammiossa
saadakseen osaksensa kaikkea sitä palvontaa, jonka osoittaminen usein
tuottaa enemmän mielihyvää kuin sen vastaanottaminen. Minä näin hänet
esteettömästi joka päivä, hän oli avullisena valmistettaessa ruokia,
joita minä nautin, hän toi minulle ainakin iltaisin viinin, jonka join,
ja suljettu päivällisseurueemme oli jo takeena siitä, että tuo pieni
talo, jossa ainoastaan messujen aikana kävi enemmän vieraita, hyvin
ansaitsi hyvän maineensa. Siinä oli tilaisuutta ja halua monenlaisiin
hupaisiin keskusteluihin. Mutta koska hän ei voinut eikä saanut
paljoakaan talosta poistua, jäi ajanviete sentään hieman laihaksi.
Me lauloimme Zachariaen lauluja, esitimme Krögerin kirjoittaman
näytelmäkappaleen »Herttua Michel», jossa kerälle solmitun nenäliinan
täytyi edustaa satakieltä, ja niin kului aika toistaiseksi vielä
sangen siedettävästä. Mutta koska sellaiset suhteet tarjoavat ajan
pitkään sitä vähemmän vaihtelua, mitä viattomampia ovat, niin minut
valtasi se paha himo, joka houkuttelee meitä etsimään huvia rakastetun
kiusaamisesta ja vallitsemaan tytön antaumusta mielivaltaisilla
ja säälimättömillä päähänpistoilla. Kaiken sen ärtyisyyden, joka
aiheutui runollisten yritysteni epäonnistumisesta, asian selviytymisen
näennäisestä mahdottomuudesta ja kaikesta, mikä muuten saattoi minua
kirveliä, minä luulin olevani oikeutettu purkamaan häneen, koska hän
minua todellakin sydämestänsä rakasti ja teki mielikseni mitä suinkin
voi. Perusteettomilla ja järjettömillä mustasukkaisuuden puuskilla minä
tärvelin itseltäni ja häneltä kauneimmat päivät. Hän sieti tuota jonkin
aikaa, osoittaen sanomatonta kärsivällisyyttä, jonka äärimmilleen
jännittämiseen minussa oli kyllin säälimättömyyttä. Häveten ja
epätoivoisena minun oli kuitenkin vihdoin pakko havaita, että hänen
mielensä oli minusta etääntynyt ja että minulla nyt olisi kyllin syytä
niihin hullutuksiin, joihin olin syyttä suotta rohjennut ryhtyä.
Meidän kesken sattui vielä kamalia kohtauksia, joista minä en mitään
hyötynyt, ja vasta nyt minä tunsin, että todellakin häntä rakastin
enkä voinut elää ilman häntä. Kiihkeä tunteeni kasvoi ja pukeutui
kaikkiin sellaisissa olosuhteissa mahdollisiin muotoihin; omaksuinpa
minä lopulta sen osan, jota tyttö oli aikaisemmin esittänyt. Minä
koetin kaikin mahdollisin tavoin olla hänelle mieliksi, jopa tuottaa
hänelle iloa toistenkin avulla, koska en voinut luopua siitä toivosta,
että voittaisin hänet takaisin. Mutta se oli liian myöhäistä! Minä
olin hänet tosiaankin menettänyt, ja kun sitten mielettömästi kostin
itselleni omaa virhettäni järkyttäen monella järjettömällä tavalla
ruumiillista luontoani päästäkseni kipeästi koskettamaan siveellistä
olemustani, niin pahensin melkoisesti niitä ruumiillisia vammoja,
joiden vuoksi menetin eräitä elämäni parhaita vuosia; olisipa tämä
häviö voinut minut kerrassaan tuhotakin, elleivät runolliset lahjani
parantavine voiminensa olisi tässä osoittautuneet erittäin avuliaiksi.

Minä olin jo varhemmin monena väliaikana kyllin selvästi havainnut oman
pahuuteni. Lapsi parka todellakin minua säälitti, kun huomasin ihan
aiheettomasti häntä loukanneeni. Minä kuvailin mieleeni hänen tilaansa,
omaa asemaani ja vastakohtana erään toisen tuttavapiiriimme kuuluvan
parin tyyntä ja tyytyväistä oloa niin usein ja yksityiskohtaisesti,
etten lopulta voinut olla muovaamatta tätä kiduttavan ja opettavan
katumuksen tilannetta draamalliseen muotoon. Siitä koitui vanhin
säilynyt draamallinen teokseni, pieni näytelmä »Rakastuneen oikku»,
jonka viattomassa olemuksessa havaitsee myös kiehuvan intohimon polttoa.

Minua oli kuitenkin jo aikaisemmin vetänyt puoleensa syvä, merkitsevä,
ahdistava maailma. Gretchenin tarinan ja siitä aiheutuneiden seurausten
yhteydessä minä olin jo varhain päässyt silmäilemään niihin omituisiin
sokkeloihin, jotka uurtavat porvarillisen yhteiskunnan perustuksia.
Uskonto, tapa, laki, sääty, olosuhteet, tottumus, kaikki tuo sääntelee
ainoastaan kaupunkilaiselämän pintaa. Upeiden talojen reunustamat kadut
pidetään puhtaina, ja jokainen käyttäytyy siinä varsin säädyllisesti;
mutta seinien sisäpuolella näyttää usein sitäkin kolkommalta, ja sileä
ulkopinta peittää ohuena laastituksena useatakin haurasta muuria,
joka arvaamatta sortuu saaden aikaan sitäkin kamalamman vaikutuksen,
kun se murtuu keskelle rauhallista olotilaa. Kuinka monen läheisemmän
ja etäisemmän perheen olinkaan jo nähnyt vararikkojen, avioerojen,
vieteltyjen tytärten, murhien, varkauksien ja myrkytysten vuoksi
joko syöksyvän turmioon tai vaivalloisesti pysyttelevän uhkaavan
kuilun reunalla, ja miten nuori olinkin, olin kuitenkin sellaisissa
tapauksissa usein ojentanut pelastavaa ja auttavaa kättä. Kun näet
avomielisyyteni herätti luottamusta, vaiteliaisuuteni oli koeteltu,
toimeliaisuuteni ei karttanut mitään uhria ja halusi mieluimmin
vaikuttaa kaikkein vaarallisimmissa tapauksissa, niin sain varsin
usein tilaisuutta sovinnon rakentamiseen, asiain peittelemiseen,
salamain suistamiseen ja kaikkiin muihin sellaisiin tehtäviin, joita
suoritteessani välttämättä jouduin kokemaan paljon sekä itseäni että
toisia henkilöitä loukkaavaa ja nöyryyttävää. Keventääkseni mieltäni
minä suunnittelin useita näytelmiä ja kirjoitin useimpien luonnokset.
Mutta kun selkkausten täytyi aina muodostua huolestuttaviksi ja nämä
kappaleet melkein kaikki uhkasivat päättyä traagillisesti, niin
minä luovuin toisesta toisensa jälkeen. Ainoa valmiiksi ehtinyt on
»Rikoskumppanit», jonka hilpeä ja ilkamoiva laatu ilmenee synkkää
perhetaustaa vasten katsoen tavallaan peloittavansävyisenä, joten
se esitettynä herättää kokonaisuudessaan enemmän huolestumista kuin
yksityiskohdissaan huvia. Karusti ilmaistut lainvastaiset teot
loukkaavat esteettistä ja moraalista tunnetta, ja senvuoksi kappale
ei voinut päästä suosioon saksalaisella näyttämöllä, vaikka sen
jäljittelyihin, jotka olivat noita kareja tarkoin välttäneet, oli
suhtauduttu suopeasti.

Molemmat mainitut näytelmät olivat kuitenkin, minun olematta siitä
tietoinen, korkeampaa näkökantaa noudattaen kirjoitetut. Ne viittaavat
varovaiseen suvaitsevaisuuteen moraalisissa tuomioissa ja lausuvat
hieman karuin ja karkein piirtein ja ikäänkuin leikkien tuon mitä
kristillisimmän sanan: se, joka tuntee itsensä synnittömäksi,
heittäköön ensimmäisen kiven.

Tämä vakavuus, joka synkensi ensimmäisiä näytelmiäni, sai minut
tekemään sen virheen, että laiminlöin suotuisia aihelmia, jotka aivan
varmaan kuuluivat minun luontaiseen olemukseeni. Noiden vakavien,
nuorelle henkilölle kaameidenkin kokemusten nojalla minussa näet
kehittyi uskalias huumori, joka tuntee vallitsevansa tuokiotilaa,
ei pelkää mitään vaaroja, vaan pikemmin niitä vallattomuudessaan
aiheuttaa. Syynä oli ylimielisyys, joka erittäin miellyttää voimakasta
ikäkautta ja joka lystikkäänä ilmetessään huvittaa kovin sekä
nykyhetkenä että muistelossa. Nämä asiat ovat niin tavallisia, että
niillä on nuorten ylioppilasystäviemme sanakirjassa oma nimensä
[»Suite», kuje], jota läheisen sukulaisuuden vuoksi voi käyttää
merkitsemässä samaa kuin pila, ilve [»Posse»].

Sellaiset humoristiset uskaliaisuudet ovat henkevästi ja järkevästi
näyttämölle sovitettuina erinomaisen vaikuttavia. Ne eroavat
salajuonesta, »intrigistä», sikäli, että ovat hetkellisiä ja ettei
niiden tarkoitus, jos niillä sattuu tarkoitus olemaan, saa sijaita
etäällä. Beaumarchais on käsittänyt niiden täyden arvon, ja hänen
Figaronsa vaikutukset johtuvat ennen kaikkea siitä. Kun sellaisia
hyväntahtoisia kujeita ja puolittaisia koiruuksia käytetään
henkilökohtaisen vaaran uhalla jaloihin tarkoituksiin, niin siten
koituvat tilanteet ovat esteettisessä ja moraalisessa katsannossa
teatterille erinomaisen arvokkaat. Niinpä käsitteleekin esim. ooppera
»Vedenkantaja» kenties onnistuneinta aihetta, minkä olemme milloinkaan
teatterissa nähneet.

Ilahduttaakseni sanomattoman ikävystyttävää jokapäiväistä elämää minä
tein lukemattomia sellaisia kepposia, osaksi aivan suotta, osaksi
ystäviäni varten, joille mielelläni osoitin hyväntahtoisuutta. Omasta
puolestani en tiedä tällöin kertaakaan toimineeni tahallisesti, en
myöskään johtunut milloinkaan pitämään sentapaista puuhaa taiteellisen
käsittelyn esineeksi kelpaavana; mutta jos olisin käynyt käsiksi
näihin läheltä löytyviin aiheisiin ja olisin niitä kehitellyt, niin
ensimmäiset teokseni olisivat olleet hilpeämmät ja kelvollisemmat.
Eräät tähän kuuluvat seikat tosin ilmenevät myöhemmin tuotannossani,
mutta hajallaan ja tarkoituksetta.

Koska sydämemme on aina meitä lähempänä kuin järkemme ja antaa meille
tekemistä silloin, kun viimeksimainittu osaa hyvin itseänsä auttaa,
olivat sydämen asiat aina ilmenneet minulle tähdellisimpinä. Minä
mietin väsymättä kiintymysten häipyväisyyttä, inhimillisen olemuksen
muuttuvaisuutta, mielen aistillisuutta ja kaikkea sitä korkeata ja
syvää, jonka yhteenliittymää luonnossamme voidaan pitää ihmiselämän
arvoituksena. Tällöinkin minä yritin vapautua kiduttavasta asiasta
muovaamalla sen lauluksi, epigrammaksi tai jonkinlaiseksi säepariksi,
jotka kaikki tuskin voivat herättää kenenkään muun henkilön
mielenkiintoa, koska johtuivat omimmista tunteistani ja erikoisimmista
olosuhteista.

Ulkonaiset elämänsuhteeni olivat vähän ajan kuluessa varsin
suuressa määrin muuttuneet. Madame Böhme oli pitkän ja murheellisen
sairauden jälkeen vihdoin kuollut; viime aikoina hän ei ollut enää
päästänyt minua luoksensa. Hänen miehensä ei voinut olla minuun
erikoisen tyytyväinen: hänen mielestänsä minä en ollut kyllin
ahkera ja käyttäydyin liian kevytmielisesti. Erikoisesti hän pani
kovin pahakseen, kun hänelle ilmaistiin, etten minä saksalaista
valtio-oikeutta kuunnellessani ollut välittänyt kunnollisesti merkitä
muistiin, vaan olin sensijaan kuvannut vihkoni reunaan siinä esiintyvät
henkilöt, tuomarin, puheenjohtajat ja lisäjäsenet eriskummallisine
tekotukkinensa näillä kujeillani häiriten ja naurattaen tarkkaavaisia
naapureitani. Hovineuvos eli vaimonsa kuoltua entistä yksinäisemmin,
ja minä välttelin häntä lopulta väistääkseni hänen moitteitansa.
Mutta varsinkin oli onnettomuudeksi se, ettei Gellert voinut käytellä
sitä valtaa, joka hänellä olisi meihin nähden ollut. Hänellä tosin ei
ollut aikaa toimia rippi-isänä ja ottaa selkoa kunkin mielenlaadusta
ja puutoksista. Senvuoksi hän käsitteli asiaa kovin yleispiirteisesti
ja uskoi meidät hillitsevänsä kirkollisten laitosten avulla. Niinpä
tapahtuikin, että hän meidät kerran puheilleen päästäessään aina
tiedusteli, kävimmekö uutterasti kirkossa, kuka rippi-isämme oli ja
nautimmeko pyhää ehtoollista. Jos nyt suoriuduimme huonosti tästä
tutkinnosta, niin saimme poistua valitusten kaikuessa; me olimme
saaneet pikemmin mieliharmia kuin mielenylennystä, mutta siitä
huolimatta meidän täytyi olla sydämestämme mieheen kiintyneet.

Tässä yhteydessä en voi olla mainitsematta vielä erästä varhaisempaan
nuoruuteeni kuuluvaa seikkaa havainnollisesti osoittaakseni,
kuinka kirkollisen uskonnon suuria asioita on johdonmukaisesti
ja järjestelmällisesti käsiteltävä, jos sen tulee osoittautua
hedelmälliseksi odotuksia vastaavassa määrässä. Protestanttinen
jumalanpalvelus ei ole riittävän täyteläinen ja johdonmukainen
voidakseen pitää seurakunnan koossa, ja niinpä tapahtuukin helposti,
että siitä irtautuu jäseniä, jotka joko muodostavat pieniä seurakuntia
tai elävät toistensa keralla kaikessa rauhassa kansalaiseiämäänsä
ilman kirkollista yhteenkuuluvaisuutta. Jo pitkät ajat on valitettu
kirkossakävijöiden luvun vuosi vuodelta vähenevän ja samassa suhteessa
niiden henkilöiden, jotka pyytävät päästä nauttimaan ehtoollista. Mitä
kumpaankin seikkaan, mutta erikoisesti viimeksimainittuun tulee, on syy
löydettävissä sangen läheltä; mutta kuka uskaltaa lausua sen julki?
Minä aion yrittää sen tehdä.

Siveellisissä ja uskonnollisissa samoinkuin ruumiillisissa ja
kansalaiselämää koskevissa asioissa ihminen ei mielellään tee
mitään valmistelematta; hän kaipaa johdonmukaisuutta, josta koituu
tottumus; sitä, mitä hänen tulee rakastaa ja mielellään suorittaa,
hän ei voi ajatella erilliseksi, revinnäiseksi, ja jonkin asian
mieluisa toistaminen edellyttää, ettei hän ole siitä vieraantunut.
Protestanttisesta jumalanpalveluksesta yleensä puuttuu täyteläisyyttä,
ja sen yksityiskohtia tutkiessaan huomaa, että protestantilla on
liian vähän sakramentteja, oikeastaan yksi ainoa, jossa hän esiintyy
toimien, nimittäin ehtoollinen; kastettavina hän näkee vain toisia,
ja se ei hänen mieltänsä paranna. Sakramentit ovat korkeinta, mitä
uskontoon sisältyy, ne ovat jumaluuden erinomaisen suosion ja armon
aistillinen symboli. Ehtoollisessa tulee maallisten huulten ottaa
vastaan ruumiillistunut jumalallinen olemus ja tulla maallisen
ravinnon muodossa taivaallisesta osalliseksi. Tämä merkitys on sama
kaikissa kristillisissä kirkkokunnissa, nautittiinpa sakramenttia
enemmän tai vähemmän salaisuuteen alistuen, enemmän tai vähemmän
sopeutuen siihen, mikä on ymmärrettävää; aina se pysyy pyhänä, suurena
toimituksena, joka asettuu todellisuuden maailmassa mahdollisen tai
mahdottoman sijaan, sen sijaan, mitä ihminen ei voi saavuttaa, mutta
ei myöskään jäädä vaille. Mutta sellaisen sakramentin ei pitäisi olla
yksinänsä; kukaan kristitty ei voi sitä nauttia todella iloiten,
niinkuin se on nautittavaksi tarkoitettu, ellei ole pidetty voimassa
hänen symbolista eli sakramentillista vaistoansa. Hänen täytyy olla
tottunut pitämään sisäistä sydämen ja ulkonaista kirkon uskontoa täysin
yhtenä, sinä suurena yleisenä sakramenttina, joka taas jäsentyy useiksi
muiksi luoden näihin osiinsa oman pyhyytensä, rikkomattomuutensa ja
ikuisuutensa.

Tässä ojentaa kaksi nuorta toisilleen kätensä, ei tervehdykseksi tai
hetkellistä karkeloa varten; pappi antaa siunauksensa, ja side on
purkamaton. Ei kestä kauan, kun nämä aviopuolisot tuovat näköisensä
alttarin kynnykselle; lapsonen puhdistetaan pyhällä vedellä ja
liitetään niin kirkon yhteyteen, että voi tuhota tämän hyväntyön
ainoastaan kamalan luopumisen nojalla. Lapsi harjaantuu elämässä
omin neuvoin maallisiin asioihin, taivaallisista hänen täytyy saada
opetusta. Jos kuulustelussa käy ilmi, että tuo on täysin tapahtunut,
niin hänet otetaan todellisena jäsenenä, oikeana ja vapaaehtoisena
tunnustajana kirkon yhteyteen, ja toimituksen tärkeys ilmenee
ulkonaisissa menoissakin. Nyt vasta hän on nimenomaisesti kristitty,
nyt vasta hän tuntee etunsa, mutta myös velvollisuutensa. Sillävälin
on hänelle kuitenkin ihmisenä sattunut paljon ihmeellistä, opetusten
ja rangaistusten nojalla on hänelle selvinnyt, kuinka arveluttava
hänen sisäinen tilansa on, ja yhä vielä tulee olemaan puhetta
opetuksista ja rikkomuksista; mutta rangaistusta ei pidä enää oleman.
Siinä sanomattomassa hämmennystilassa, johon hän luonnollisten ja
uskonnollisten vaatimusten kiistellessä pakostakin joutuu, hänelle
tarjoutuu erinomainen pelastuskeino: hän voi uskoa tekonsa ja pahat
työnsä, puutoksensa ja epäilyksensä kunnianarvoisalle, erikoisesti
siihen toimeen asetetulle miehelle, joka osaa häntä tyynnyttää,
varoittaa, vahvistaa, samoin symbolisilla rangaistuksilla kurittaa
ja vihdoin hänen syyllisyytensä täydellisellä poispyyhkimisellä
onnellistaa ja antaa hänelle takaisin hänen ihmisyytensä taulun
puhtaaksi pestynä. Siten, useiden sakramentillisten toimitusten
nojalla, jotka lähemmin katsoen jälleen haarautuvat pienemmiksi
sakramentillisiksi piirteiksi, valmistuneena ja täysin rauhoittuneena
hän polvistuu nauttimaan rippileipää; ja jotta tämän korkean tapahtuman
salaperäisyys sitäkin enemmän korostuisi, hän näkee kalkin vain kaukaa:
kysymyksessä ei ole mikään tavallinen ruoka ja juoma, joka tyydyttää,
vaan taivaallinen ravinto, joka saa janoamaan taivaallista juomaa.

Älköön nuorukainen kumminkaan uskoko, että asia on siten lopussa,
älköön mieskään sitä uskoko! Maallisissa oloissa me näet tosin vihdoin
totumme seisomaan omalla kannallamme, joskaan eivät tiedot, ymmärrys
ja luonne tahdo siinäkään aina riittää; taivaallisissa asioissa
sitävastoin ei oppimisemme lopu milloinkaan. Meissä asuvaa korkeampaa
tunnetta, joka useasti ei edes pääse oikein kotiutumaan, lisäksi
ahdistavat niin monet ulkonaiset asiat, että oma kykymme tuskin
riittää suomaan kaikkea, mikä olisi tarpeen neuvoksi, lohdutukseksi ja
avuksi. Mutta sitä varten onkin olemassa jo mainittu apukeino: aina
on odottamassa ymmärtäväinen, hurskas mies, joka opastaa eksyviä ja
keventää ahdistuksenalaisten mieltä.

Ja sen, mikä on koko elämän aikana siten koeteltu, tulee vihdoin
kuoleman portilla osoittaa kymmenin verroin kaikkien parantavien
voimiensa vaikutusta. Jo nuoruudessa aloitetun tutunomaisen tottumuksen
nojalla omaksuu riutuva palavin innoin nuo vertauskuvalliset,
merkitsevät vakuutukset, ja kaiken maallisen vakuuden kadotessa
takaa hänelle taivaallinen autuaan iankaikkisen olemassaolon. Hän
tuntee itsensä ehdottoman varmaksi siitä, ettei mikään vihamielinen
elementti eikä mikään pahansuopa henki voi häntä estää verhoutumasta
kirkastettuun ruumiiseen päästäkseen jumaluuden välittömässä yhteydessä
saamaan osansa niistä äärettömistä autuuden lahjoista, jotka
jumaluudesta kumpuavat.

Jotta koko ihminen tulisi pyhitetyksi, voidellaan ja siunataan vihdoin
hänen jalkansakin. Niiden tulee henkilön mahdollisesti parannuttuakin
väin vastahakoisesti suostua koskettamaan kovaa, läpäisemätöntä maan
kamaraa. Niiden tulee saada ihmeellinen kimmoisuus, jonka nojalla ne
työntävät luotansa sitä turvetta, joka on aikaisemmin vetänyt niitä
puoleensa. Niin liittävät nämä loistavaksi ympyräksi kiertyvät pyhät
toimitukset, joiden kauneutta olemme voineet vain lyhyesti vihjaillen
kuvailla, kehdon ja haudan, olkootpa ne sattumalta miten etäällä
hyvänsä toisiansa, katkeamattomaksi kehäksi.

Nämä henkiset ihmeet eivät kumminkaan verso toisten hedelmien tavoin
luonnollisesta maaperästä; siihen niitä ei voida kylvää, ei istuttaa
eikä siinä kasvattaa. Ne on aneltava toisesta olokehästä, ja tämä ei
onnistu kenelle hyvänsä eikä milloin hyvänsä. Tässä nyt kohtaamme
vanhan, hurskaan perintätiedon ilmoittaman korkeimman symbolin. Me
kuulemme, että korkeat vallat voivat suosia siunata ja pyhittää jotakin
henkilöä enemmän kuin toista. Mutta jottei se näyttäisi luonnon
suomalta lahjalta, täytyy tämän suuren, vaikeaan velvollisuuteen
liittyvän suosion siirtyä oikeutetulta toiselle, ja suurimman hyvän,
mitä ihminen voi saavuttaa voimatta kuitenkaan itse sitä omaksensa
valloittaa tai ottaa, täytyy säilyä ja ikuistua maan päällä henkisen
periytymisen nojalla. Niin, papin vihkimykseen on keräytynyt kaikki,
mikä on tarpeen niiden pyhien toimitusten tehokkaaseen suorittamiseen,
jotka ovat suotuisat ihmisten suurelle joukolle sen tarvitsematta
puolestansa osoittaa mitään muuta kuin uskoa ja ehdotonta luottamusta.
Ja niin esiintyy pappi edeltäjiensä ja seuraajiensa sarjassa,
voideltujen veljiensä piirissä, korkeinta siunaajaa edustaen, sitäkin
verrattomampana, kun me emme palvoen kunnioita häntä, vaan hänen
virkaansa, emme hänen viittaustansa, joka saa meidät polvistumaan, vaan
hänen jakamaansa siunausta, joka näyttää sitä pyhempänä, välittömämpänä
tulevan taivaasta, kun maallinen väline ei voi sitä heikontaa,
vielä vähemmin tehdä tyhjäksi synnillisellä, eipä paheellisellakaan
olemuksellansa.

Kuinka onkaan tämä todella henkinen yhteys pirstautunut
protestanttisuudessa, joka selittää osan mainittuja symboleita
apokryfisiksi ja vain muutamia harvoja kanonisiksi! Ja kuinka
ajatellaan voitavan toisiin kohdistuvan välinpitämättömyyden avulla
valmistaa meitä tajuamaan toisten korkeata arvoa?

Minun annettiin aikoinani nauttia uskonnonopetusta erään
hyvänluontoisen, vanhan, raihnaan papin luona, joka oli monet vuodet
ollut perheen rippi-isänä. Katekismuksen, sitä selittävän mukaelman
ja lunastusopin minä tunsin kuin käteni sormet, ja voimallisesti
todistavat raamatunlauseet olivat nekin poikkeuksetta tiedossani; mutta
kaikki tuo ei tuottanut minulle mitään hedelmää. Kun näet minulle
vakuutettiin, että kelpo vanhus järjesti lopullisen kuulustelunsa
vanhan kaavan mukaiseksi, niin minulta katosi kaikki halu ja kiintymys
asiaan, minä antauduin viimeisen viikon aikana kaikenlaisiin
häiritseviin huvituksiin, sijoitin eräältä vanhemmalta ystävältä
lainaamani, papin esitystä noudattavat muistiinpanot hattuuni ja
sanelin ilman tunnetta ja ajatusta kaiken sen, minkä olisin voinut
hyvinkin esittää tuntein ja vakaumuksin.

Mutta kun minun sitten piti astua rippituolin luo, niin kuiva, hengetön
kaavamaisuus lamasi tässä tärkeässä kohdassa tahtoni ja pyrkimykseni
vieläkin pahemmin. Minä olin tosin tietoinen monista puutoksista,
mutta en mistään suurista virheistä, ja juuri tietoisuuteni vähensi
niitä neuvomalla minua turvautumaan omaan moraaliseen voimaani,
jonka piti tahallisesti ja uupumattomasti käyteltynä lopulta voittaa
vanha Aatami. Meille oli opetettu, että olimme paljoa paremmat kuin
katolilaiset juuri siitä syystä, ettei meidän tarvinnut rippituolissa
tunnustaa mitään erikoista, vieläpä, ettei se ollut soveliastakaan,
vaikkapa tahtoisimmekin niin menetellä. Viimeksimainittu seikka ei
minua miellyttänyt, sillä mielessäni oli mitä eriskummallisimpia
uskonnollisia epäilyksiä, jotka olisin mielelläni tahtonut saada
selvitetyiksi sellaisessa tilaisuudessa. Mutta koska niin ei pitänyt
tapahtua, kirjoitin synnintunnustuksen, jonka piti mielentilojani
hyvin ilmaisten kertoa ymmärtäväiselle miehelle yleispiirtein se,
minkä yksityiskohtainen julkilausuminen oli minulta kielletty. Mutta
kun sitten astuin vanhan fransiskaanikirkon kuoriin ja lähestyin
niitä omituisia ristikoilla varustettuja kaappeja, joihin hengelliset
herrat tapasivat saapua tätä toimitusta suorittamaan, kun suntio avasi
minulle oven ja minä havaitsin olevani suljettu ahtaaseen komeroon
hengellistä isoisääni vastapäätä ja hän heikolla, honottavalla
äänellänsä lausui minut tervetulleeksi, niin henkeni ja sydämeni valo
kerrassaan sammui, tarkoin muistiin painettu tunnustus ei ottanut
lähteäkseen huuliltani, minä avasin hämilläni kädessäni olevan kirjan
ja luin siitä ensimmäisenä silmiini osuneen lyhyen kaavan, joka oli
niin ylimalkainen, että kuka tahansa olisi voinut ihan rauhallisesti
sen lausua. Minä sain synninpäästön ja poistuin tuntematta mieltäni
lämpöiseksi enempää kuin kylmäksikään, menin seuraavana päivänä
vanhempieni keralla Herran pöytään ja käyttäydyin muutamia päiviä
niinkuin sellaisen pyhän toimituksen jälkeen sopikin.

Myöhemmin ilmaantui minuun kuitenkin se vaiva, jonka monenlaisten
dogmien mutkallistama, useita eri selityksiä salliviin
raamatunlauseisiin perustuva uskontomme mietteliäissä ihmisissä
aiheuttaa johtaen hypokondrisiin tiloihin ja kiihdyttäen ne huippuunsa,
päähänpiintymiksi. Olen tuntenut useita ajatus- ja elämäntavoiltansa
muuten ihan ymmärtäväisiä henkilöitä, jotka eivät voineet olla
ajattelematta syntiä pyhää henkeä vastaan eikä pelkäämättä, että
olivat sellaiseen syntiin vikapäät. Sama onnettomuus uhkasi minua
ehtoollisasiassa. Se lause, jonka mukaan henkilö väärin sakramenttia
nauttiessaan syö ja juo itselleen tuomion, oli näet jo sangen varhain
tehnyt minuun suunnattoman vaikutuksen. Kaikki se kammottava, mitä
olin keskiaikaisissa tarinoissa lukenut jumalantuomioista, mitä
eriskummallisimmista, hehkuvaa rautaa, loimuavaa tulta ja kuohuvaa
vettä välineinä käytellen suoritetuista kokeista, vieläpä sekin,
mitä raamattu meille kertoo lähteestä, jonka vesi on viattomalle
terveellistä, mutta pöhöttää ja saa puhkeamaan syyllisen, kaikki
tuo kuvautui mieleeni yhtyen mitä peloittavimmaksi kuvaksi, väärän
lupaussanan, teeskentelyn, väärän valan, jumalanpilkan näyttäessä
tulevan tuossa kaikkein pyhimmässä toimituksessa arvottoman osanottajan
synniksi, mikä oli sitäkin hirmuisempaa, kun ei kenelläkään ollut
oikeutta selittää itseänsä ansiolliseksi ja syntien anteeksiantamus,
jonka tuli lopulta kaikki tasoittaa, ilmeni kuitenkin niin monen
ehdon alaisena, ettei voinut olla varma sen itselleen-omaksumisen
tavallisuudesta.

Tämä synkkä pelko kidutti minua siinä määrin, ja selitys, jonka
piti riittää mieleni rauhoittamaan, näytti minusta niin tyhjältä ja
heikolta, että tuo kauhunkuva kävi sitäkin peloittavammaksi ja minä
kohta Leipzigiin tultuani yritin kerrassaan irtautua kirkollisista
siteistä. Kovin painostaviksi kävivät minulle niinmuodoin Gellertin
kehotukset; minä en halunnut rasittaa sellaisilla omituisilla
kysymyksillä miestä, jonka oli muutenkin pakko lakonisella tavallansa
torjua luotansa meitä tungettelijoita, sitäkin vähemmän, kun hilpeinä
hetkinäni itsekin niitä häpesin ja vihdoin kerrassaan sivuutin tämän
eriskummallisen, kirkon ja alttarin aiheuttaman omantunnontuskan.

Gellert oli omaa hurskasta mielenlaatuansa noudattaen sommitellut
moraalin, jonka hän aika ajoin julkisesti esitti siten kunniakkaalla
tavalla suoriutuen yleisöön kohdistuvasta velvollisuudestansa.
Gellertin teokset olivat jo kauan olleet Saksan siveellisen kulttuurin
pohjana, ja jokainen halusi hartaasti näkevänsä tuon teoksen
painettuna, ja koska sen piti tapahtua vasta tuon kelpo miehen kuoltua,
piti jokainen itseänsä ylen onnellisena, kun sai kuulla hänen itsensä
vielä eläessään sitä esittävän. Filosofinen oppisali oli niinä tunteina
ahdinkoon asti täynnä, ja jalon miehen kaunis sielu, puhdas tahto
ja myötätuntoinen, parasta toivotteleva suhtautuminen meihin, hänen
kehotuksensa, varoituksensa ja pyyntönsä, hieman onttoon ja surulliseen
sävyyn esitetyt, saattoivat kyllä meihin hetkellisesti vaikuttaa; mutta
vaikutus haihtui pian, varsinkin kun sentään oli lukuisia ivailijoita,
jotka osasivat tehdä tämän pehmeän ja, kuten heistä tuntui,
veltostuttavan laadun epäilyttäväksi. Muistan erään läpimatkalla olevan
ranskalaisen, joka tiedusteli niin suunnattoman paljon kuulijoita
saaneen henkilön periaatteita ja mielensuuntaa. Saatuaan meiltä
tarpeelliset tiedot hän pudisti päätänsä ja virkkoi hymyillen: _Laissez
le faire, il nous forme des dupes_.

Niinpä osasi hyvä seurakin, joka ei mielellään voi sietää
läheisyydessään mitään kunnianarvoisaa, tilaisuuden sattuessa heikontaa
sitä siveellistä vaikutusta, mikä Gellertillä saattoi meihin nähden
olla. Toisinaan häntä moitittiin siitä, että hän muka opetti rikkaita,
hänen suosioonsa erikoisesti suljettuja tanskalaisia paremmin kuin
muita ylioppilaita pitäen heistä erinomaisen hyvää huolta; toisinaan
taas katsottiin omanvoitonpyynniksi ja suvunsuosimiseksi, että hän oli
toimittanut juuri mainitut nuorukaiset veljensä päivällisvieraiksi.
Viimeksimainitun, kookkaan, karhean, tuittupäisen, hieman kesyttömän
miehen kerrottiin toimineen miekkailunopettajana ja veljen liiallista
leppoisuutta hyväkseen käyttäen kohtelevan jaloja pöytäkumppaneita
toisinaan ankarasti ja karkeasti; senvuoksi katsottiin jälleen
välttämättömäksi asettua noiden nuorten miesten puolelle, ja siten
raastettiin oivallisen Gellertin hyvää nimeä siinä määrin, että me
lopulta, välttääksemme häneen kohdistuvan arviointimme täydellistä
hämmentymistä, kävimme hänelle kylmäkiskoisiksi emmekä enää menneet
hänen luennoillensa, joskin yhä tervehdimme häntä mitä parhaimmin,
kun hän saapui sävyisän kimonsa selässä. Ratsun oli vaaliruhtinas
lahjoittanut toimittaakseen hänelle varsin välttämätöntä liikuntoa, —
kunnianosoitus, joka ei ollut hänelle hevin anteeksi annettavissa.

Niin lähestyi vähitellen se ajankohta, jolloin kaikkien arvovaltain
piti minulta hävitä ja minun oli määrä epäillä, jopa epätoivoisestikin,
suurimpia ja parhaitakin yksilöitä, jotka olin tuntenut tai mieleeni
kuvaillut.

Fredrik toinen oli ajatuksissani yhä vielä kaikkia vuosisadan eteviä
miehiä korkeammalla, ja minusta täytyi senvuoksi tuntua kovin oudolta,
etten saanut häntä ylistää Leipzigin asukkaiden kuullen enempää kuin
aikaisemmin isoisäni luona. Leipzigiläisiä sota tosin oli kovin
koetellut, ja niinmuodoin ei sopinut heitä moittia siitä, etteivät
ajatelleet parasta siitä henkilöstä, joka oli sen aloittanut ja
sitä pitkittänyt. Niinpä he tahtoivatkin pitää häntä tosin etevänä,
mutta ei suinkaan suurena miehenä. Heidän ajatuksensa oli tämä: Ei
ole vaikeata saada suurien varojen nojalla jotakin aikaan, ja jos ei
säästä maita, rahaa eikä vertakaan, niin voi kyllä vihdoin toteuttaa
aikomuksensa. Fredrik ei ole minkään suunnitelmansa eikä minkään
varsinaisen hankkeensa nojalla osoittautunut suureksi. Mikäli asia
on riippunut hänestä, hän on aina tehnyt virheitä, ja erinomaiset
puolet ovat ilmenneet vasta sitten, kun hänen on ollut pakko korjata
nämä virheet, ja hän oli saavuttanut suuren maineensa vain sen
nojalla, että jokainen ihminen toivoelee itsellensä kykyä taitavasti
tasoitella usein tekemänsä virheet. Tarvitsee vain askel askelelta
seurata seitsenvuotista sotaa huomatakseen, että kuningas on aivan
suotta uhrannut oivallisen armeijansa ja ollut itse syynä siihen,
että tuo tuhoisa ottelu oli venynyt niin pitkäksi. Todella suuri mies
ja sotapäällikkö olisi suoriutunut vihollisistansa paljoa nopeammin.
Näitä mielipiteitä esittäessään leipzigiläiset osasivat tuoda tueksi
loppumattoman määrän yksityisseikkoja, joita minä en kyennyt kumoamaan.
Niinpä havaitsinkin vähitellen jäähtyvän sen ehdottoman kunnioituksen,
jota olin nuoruudesta saakka tuota merkillistä ruhtinasta kohtaan
tuntenut.

Leipzigiläisten siten riistettyä minulta mieluisan, suureen mieheen
kohdistuvan kunnioituksentunteen, eräs uusi ystävä, jonka näihin
aikoihin sain, vähensi kovin silloisiin kansalaisiini kohdistuvaa
arvonantoa. Tämä ystävä oli omituisimpia ihmisiä, mitä maailmassa
olla saattaa. Hänen nimensä oli Behrisch, ja hän toimi nuoren kreivi
Lindenaun hovimestarina. Jo hänen ulkoasunsa oli sangen kummallinen.
Hän oli laiha ja hyvärakenteinen, pian neljänkymmenen ikäinen, nenä
oli erittäin suuri ja piirteet yleensäkin silmiinpistävät; hiuslaite,
jota olisi voinut nimittää peruukiksi, oli hänellä päässä aamusta
yöhön saakka; hän esiintyi erittäin siististi puettuna ja muisti
ulos lähtiessään aina ottaa miekan kupeellensa ja hatun kainaloonsa.
Hän kuului niiden henkilöiden joukkoon, joilla on erikoinen kyky
hukata aikaansa tai paremmin: jotka eivät osaa ryhtyä mihinkään
sitä kuluttaakseen. Kaiken, mitä hän teki, täytyi tapahtua hitaasti
ja arvokkaasti, olisipa voinut sanoa teeskennellystikin, ellei
Behrischin käytöksessä olisi luonnostaan ollut jotakin teeskenneltyä.
Hän muistutti vanhaa ranskalaista ja todella puhui ja kirjoittikin
ranskaa erittäin hyvin ja vaivattomasti. Hänen suurimpana huvinansa
oli vakavasti askarrella hullunkurisissa asioissa ja kehitellä jotakin
typerää päähänpistoa äärettömiin asti. Niinpä hän aina käytti harmaita
vaatteita, ja koska hänen pukunsa eri osat olivat eri kankaista ja siis
vivahduksiltaankin erilaiset, niin hän voi päiväkaudet mietiskellä,
miten saisi vielä yhden harmaan värin yllensä, ja oli onnellinen jos
se onnistui ja hän voi saattaa häpeään meidät, jotka olimme sitä
epäillet tai selittäneet sen mahdottomaksi. Sitten hän piti meille
pitkiä nuhdesaarnoja moittien meitä kekseliäisyyden puutteesta ja hänen
kykyjensä epäilemisestä.

Hän oli muuten suorittanut hyvät opinnot, oli perehtynyt varsinkin
uudempiin kieliin ja kirjallisuuksiin, ja hänen käsialansa oli
erinomainen. Minulle hän oli erittäin suopea, ja minä, joka olin
aina tottunut ja taipunut seurustelemaan vanhempien henkilöiden
kanssa, kiinnyin häneen pian. Minun kanssani seurusteleminen oli
hänellekin erikoiseksi huviksi, koska hän iloksensa kesytteli minun
levottomuuttani ja kärsimättömyyttäni, joiden nojalla minä puolestani
annoinkin hänelle riittävästi tekemistä. Hänellä oli sitä, mitä
nimitetään kirjalliseksi mauksi: jonkinlainen yleinen käsitys hyvästä
ja huonosta, keskinkertaisesta ja mahdollisesta. Hänen arvostelunsa oli
kuitenkin enimmäkseen moittivaa, ja hän hävitti minusta viimeisenkin
uskon aikalaisiini kirjailijoihin erinäisten henkilöiden teoksiin ja
runoihin kohdistuvilla säälimättömillä huomautuksillansa, joita hän
osasi esittää leikillisesti ja oikukkaasti. Minun omiin sommitelmiini
hän suhtautui suopeasti antaen minun tehdä miten mielin. Ainoana
ehtona oli, etten saanut mitään julkaista. Sen sijaan hän lupasi
itse kirjoittaa hyvinä pitämänsä kappaleet kauniiseen nidokseen,
jonka sanoi lahjoittavansa minulle. Tämä hanke soi tilaisuutta
mahdollisimman suureen ajanhukkaamiseen. Kului näet kokonaisia
viikkoja mitään tapahtumatta, koska oli ensin löydettävä oikea paperi,
päästävä selvyyteen sen koosta, reunan leveydestä ja itse kirjoituksen
muodosta, hankittava korpinsulkakynät, vuoltava ne ja hienonnettava
tušši. Sellaisin hankkein hän aina ryhtyi kirjoittamaan ja saikin
vähitellen sukeutumaan erittäin soman käsikirjoituksen. Runojen nimet
oli kirjoitettu fraktuurakirjaimin, itse runot pystyin saksalaisin
käsialoin; jokaisen runon lopussa oli vastaava koristekuvio, jonka
hän oli jostakin löytänyt tai kenties itsekin keksinyt. Sellaisissa
tapauksissa käytettyjen puupiirrosten hienoja viivoja hän osasi
erittäin sievästi jäljitellä. Näyttäessään minulle edistyvää työtänsä,
ylistellessään koomillis-pateettiseen tapaan osakseni sattunutta
onnea, kun näet niin oivallinen käsiala ikuisti teoksiani, vieläpä
niin, ettei mikään kirjapaino olisi kyennyt kilpailemaan, hän sai
jälleen aihetta viettää mitä kauneimpia hetkiä. Hänen omistamiensa
kauniiden tietojen vuoksi hänen seuransa kuitenkin oli aina kaikessa
hiljaisuudessa opettavakin ja siveellisessäkin suhteessa minulle
varsin terveellinen, koska hän osasi hillitä levotonta, kiivasta
olemustani. Sitäpaitsi hän aivan erikoisesti vieroksui kaikkea
raakaa, ja hänen leikkipuheensa olivat aina omalaatuisen huvittavia
eksymättä milloinkaan karkeuteen tai typeryyteen. Maanmiehiinsä hän
rohkeni suhtautua ilveilevän vieroksuvasti ja kuvaili kaikkia heidän
edesottamisiansa huvittavin piirtein. Erittäin ehtymättömästi hän
kuvaili yksityisten henkilöiden koomillisia puolia, ja jokaisen ulkoasu
tarjosikin hänelle moitteen sijaa. Niin hän voi, ikkunassa ollessamme,
käyttää tuntikausia ohikulkevien arvostelemiseen, ja heitä riittävästi
moitittuaan hän ryhtyi tarkoin ja yksityiskohtaisesti esittämään,
kuinka heidän oikeastaan olisi pitänyt pukeutua, kuinka kävellä ja
käyttäytyä näyttääkseen kunnon ihmisiltä. Nämä ehdotukset muodostuivat
enimmälti kohtuuttomiksi ja järjettömiksi, joten naurun esineenä ei
niinkään ollut henkilö sellaisena, miltä hän näytti, kuin hänen asunsa
siinä tapauksessa, että hän olisi ollut kyllin mieletön rumentaakseen
itseänsä. Kaikissa sellaisissa asioissa hän menetteli ihan armottomasti
olematta silti vähimmässäkään määrässä ilkeä. Me puolestamme osasimme
häntä kiusata vakuuttamalla, että hänen ulkoasunsa nojalla luuli
välttämättä hänen olevan ainakin yliopiston kielimestarin, ellei
kerrassaan ranskalaisen tanssimestarin. Tämä huomautus oli sitten
tavallisesti aloitusmerkkinä tuntikausia kestäviin keskusteluihin,
joiden aikana hän tapasi selittää itsensä ja jonkun vanhan ranskalaisen
välillä olevaa ääretöntä eroa. Tällöin hän tavallisesti säilytti meille
kaikenlaisia kömpelöitä ehdotuksia, joita me muka olisimme voineet
esittää pitäen silmällä hänen puvustonsa muuttamista ja muodostelemista.

Runoiluni, jota nyt harjoitin sitä innokkaammin, mitä kauniimpana ja
huolellisempana runojeni jäljennös edistyi, suuntautui nimenomaisesti
siihen, mikä on luonnollista ja totta, ja jos aiheet eivät voineetkaan
aina olla merkittäviä, yritin kumminkin aina ilmaista niitä puhtaasti
ja täsmällisesti, sitäkin enemmän, kun ystäväni useasti minulle
huomautti, mitä merkitsee säkeen kirjoittaminen hollantilaiselle
paperille korpinsulkaa ja tuššia käyttäen, kuinka paljon se vaatii
aikaa, taitoa ja ponnistusta, jota ei saa tuhlata tyhjiin ja joutaviin
asioihin. Samalla hän tavallisesti avasi valmiin vihkon selittäen
seikkaperäisesti, mitä erinäisiin kohtiin ei saanut olla kirjoitettu,
ja ylistäen meitä onnellisiksi, kun ei tosiaankaan ollut mitään
sellaista havaittavissa. Sitten hän puhui erittäin halveksivasti
kirjainpainamisesta, matki latojaa, ivaili hänen eleitänsä,
kiireellistä tempomistansa, ja johti niistä tempuista kirjallisuuden
koko onnettomuuden. Vastakohdaksi hän ylistäen kuvaili kirjoittavan
henkilön arvokasta käyttäytymistä ja jaloa asentoa ja istuutui kohta
sitä meille havainnollisesti osoittamaan samalla kuitenkin meitä
torellen siitä, ettemme hänen esimerkkiänsä ja malliansa noudattaen
käyttäytyneet samoin kirjoituspöydän ääressä istuessamme. Sitten hän
jälleen palasi vastakohtaansa, latojaan, käänsi aloittamansa kirjeen
ylösalaisin, osoitti, kuinka säädytöntä oli kirjoittaa esimerkiksi
alhaalta ylöspäin tai oikealta vasemmalle, ja jutteli paljon muuta
samanlaista, mikä kerrottuna täyttäisi kokonaisia nidoksia.

Sellaisissa vaarattomissa hullutuksissa me tuhlasimme kaunista
aikaamme, ja kukaan ei olisi voinut tulla ajatelleeksikaan, että meidän
piiristämme sattumalta urkenisi sellaista, mikä herättäisi yleistä
huomiota saattamatta meitä kaikkein parhaaseen valoon.

Gellertillä ei liene ollut suurta iloa käytännöllisistä
harjoituksistansa, ja jos hän tunsikin halua jonkinlaiseen
suorasanaista ja runollista tyyliä koskevaan opastamiseen, teki hän sen
_privatissime_ vain muutamille harvoille kuulijoille, joiden joukkoon
me emme saaneet lukeutua. Julkiseen opetukseen siten syntynyttä
aukkoa mieli täyttää professori Clodius, joka oli kirjallisissa,
kriitillisissä ja runollisissa asioissa hankkinut itselleen joltistakin
mainetta ja sai nuorena, reippaana, toimeliaana miehenä paljon ystäviä
sekä yliopistossa että kaupungissa. Hänen nyt hoitaaksensa ottamalleen
luennolle kehoitti meitä Gellert itse, ja me havaitsimme varsin vähän
eroa, mitä pääasiaan tulee. Hänkin moitiskeli vain yksityiskohtia,
hänkin käytti korjatessaan punaista mustetta, ja niin meidän edessämme
ja ympärillämme vilisi pelkkiä virheitä eikä ollut vähintäkään tietoa,
mistä oikea oli löydettävissä. Minä olin tuonut hänen nähtäviinsä
eräitä vähäisiä teoksiani, joita hän ei käsitellyt pahasti. Mutta juuri
siihen aikaan minulle kirjoitettiin kotoa, että minun oli välttämättä
toimitettava runo enoni häihin. Minä tunsin olevani ylen etäällä siitä
kevyestä ja kevytmielisestä kaudesta, jolloin sellaiset tehtävät
olivat minua ilahduttaneet, ja kun en kyennyt tilanteesta mitään
hyötymään, ajattelin parhaani mukaan varustaa teostani ulkonaisella
korulla. Niinpä keräsin koko Olympon neuvottelemaan frankfurtilaisen
lainoppineen naimisiinmenosta, vieläpä sangen vakavastikin, kuten
sellaisen kunnianmiehen juhla edellytti. Venus ja Themis olivat
joutuneet hänen tähtensä riitoihin, mutta Amorin viimeksimainitulle
tekemä kepponen tuotti voiton ensinmainitulle, ja jumalat päättivät,
että avioliitto oli solmittava.

Teos ei suinkaan tuntunut minusta epäonnistuneelta. Saatuani kotoa
kauniin kiitoskirjelmän valmistin uutterasti uuden jäljennöksen ja
toivoin voivani sentään pakottaa opettajanikin ilmaisemaan hieman
suosiotansa. Mutta huonosti olin asian arvannut. Hän suhtautui teokseen
ankarasti, jätti kerrassaan huomioonottamatta mielijohteeseeni
sisältyvän parodioivan sävyn, selitti erittäin moitittavaksi, että
sellainen määrä jumalallisia keinoja oli käytetty vähäpätöiseen
inhimilliseen tarkoitukseen, moitti sellaisten mytologisten hahmojen
käyttöä selittäen sen vääräksi, pedanttisilta ajoilta polveutuvaksi
tottumukseksi, piti ilmaisutapaa milloin liian korkealentoisena,
milloin taas liian latteana ja vaikka ei ollutkaan yksityiskohtia
korjatessaan säästänyt punaista liuosta, vakuutti sittenkin jättäneensä
sen liian vähälle.

Kappaleet tosin luettiin ja arvosteltiin tekijän nimeä mainitsematta;
mutta kuulijat pitivät varansa, ja niinpä ei jäänytkään salaisuudeksi,
että tuo epäonnistunut jumalien kokous oli minun työtäni. Koska hänen
kritiikkinsä hänen katsantokannallensa paneutuessani näytti minusta
aivan oikealta ja nuo jumal'olennot lähemmin tarkasteltuina tosiaankin
olivat pelkkiä onttoja valhehaamuja, niin minä kirosin koko Olympon,
heitin pois koko myytillisen Pantheonin, ja siitä pitäen ovat Amor ja
Luna ainoat pienissä runoelmissani esiintyvät jumalat.

Niiden henkilöiden joukossa, jotka Behrisch oli valinnut leikinlaskunsa
maalitauluiksi, oli juuri Clodius ensimmäisenä; eikä ollutkaan vaikea
havaita hänessä koomillisia puolia. Hän oli varreltansa vähäinen,
lihavahko, tanakka, kiivasliikkeinen, hieman huoleton lausunnoissaan
ja käytökseltänsä epävakainen. Kaiken tämän nojalla hän erosi
kansalaisistansa, jotka kuitenkin suhtautuivat häneen varsin suopeasti
hänen hyvien omineisuuksiensa ja häneen kiinnitettyjen kauniiden
toiveiden vuoksi.

Hänen tehtäväkseen jätettiin tavallisesti juhlallisissa tilaisuuksissa
välttämättömien runoelmien sommitteleminen. Hän noudatti niinsanotussa
oodissa Ramlerin käyttelemää, mutta myös yksin hänelle soveltuvaa
tekotapaa. Clodius oli jäljittelijänä ottanut onkeensa erittäinkin
ne vieraat sanat, jotka Ramlerin runoelmissa majesteettisen upeina
esiintyen, hänen aiheeseensa ja runolliseen käsittelytapaansa
soveltuen vaikuttivat erinomaisen edullisesti korvaan, tunteeseen
ja mielikuvitukseen. Clodiuksen käyttäminä nuo sanat ja lauseparret
sitävastoin tuntuivat oudoilta, koska hänen runoutensa ei ollut
yleensäkään omansa millään tavoin ihmisen henkeä ylentämään.

Sellaisia runoja meidän täytyi useasti nähdä edessämme kauniisti
painettuina ja ylenmäärin ylistettyinä, ja me pidimme kovin
loukkaavana, että henkilö, joka oli riistänyt meiltä pakanalliset
jumalat, nyt aikoi kyhätä kokoon toiset Parnassolle johtavat tikapuut
kreikkalaisista ja roomalaisista sanakalikoista. Hänen taajaan
käyttelemänsä lauseparret painuivat lujasti mieleemme, ja hupaisena
hetkenä, puistoravintolassa mitä oivallisimpia leivoksia nauttiessamme,
juolahti yht’äkkiä mieleeni kerätä nuo voima- ja mahtisanat
sokerileipuri Händelille omistettavaan runoon. Aie toteutui heti, ja
niinpä saakoot tässäkin sijansa säkeet sellaisina kuin ne lyijykynällä
kirjoitin talon seinään:

    Oi Händel, mainees kulkee Suvesta Pohjaan hamaan;
    Nyt sulle paiaanini käyn julki julistamaan!
    Sun leipomaasi galli ja britti innoin hakee:
    Se luovan neron kakku, originellin makee.
    Ja kahvin oseaani, se virtaavainen vesi,
    On meille mieluisampi kuin Hymettoksen mesi.
    Sun talos, monumentit, tunnustuksemme tietää,
    Trofeilla kaunistettu, ja kansat kuulla sietää:
    Diadeemillakin häll' oli onni siisti,
    Koturnin kolikoita hän itsellensä niisti.
    Jos uurnaa loisto kerran juur’ juhlallinen ompi,
    Niin patriootin itkun kokee katakombi.
    Vaan elä! Toruksesi ja poikueesi sankka
    Kuin Olympos on korkee, kuin Parnassoa niin vankka!
    Falangit Kreikan, Rooman ballistat turhaan koittaa,
    Germania ja Händel on mahdottomat voittaa.
    On onnes ylpeytemme, murheesi tuskain ovi,
    Ja temppelisi Händel, on muusain poikain povi.

Tämä runo oli pitkät ajat monien muiden tuon huoneen seiniä rumentavien
joukossa joutumatta huomatuksi, ja me, jotka olimme siitä kylliksemme
iloinneet, unohdimme sen kerrassaan muiden asioiden vuoksi.
Melkoisen ajan kuluttua Clodius julkaisi »Medoninsa», jonka viisaus,
jalomielisyys ja hyveellisyys tuntui meistä sanomattoman naurettavalta,
miten kappaleelle lieneekin käsiä taputettu sitä ensimmäistä kertaa
esitettäessä. Vielä samana iltana, viinitupaamme kokoonnuttuamme, minä
sommittelin kalikkasäkein prologin, missä esiintyy ilveilijä mukanaan
kaksi säkkiä, jotka hän asettaa näyttämön laidan kumpaankin kulmaan
erinäisten valmistelevien leikkipuheiden jälkeen uskoen kuulijoille
salaisuutena: hänellä on molemmissa säkeissä moraalis-esteettistä
hiekkaa, jota näyttelijät tulevat varsin taajasti heittämään heidän
silmiinsä. Toinen näet oli täynnä hyviätekoja, jotka eivät maksaneet
mitään, ja toinen oivallisesti ilmaistuja ajatustapoja, joiden
pohjalla ei piillyt mitään. Hän poistui vastahakoisesti ja palasi
muutamia kertoja, kehoitti vakavasti katselijoita ottamaan huomioon
hänen varoituksensa ja painamaan silmänsä umpeen, muistutti heille,
kuinka oli aina ollut heidän ystävänsä ja tahtonut heidän parastansa,
ja mitä muuta samanlaista lieneekään jutellut. Tämän prologin esitti
heti ystävämme Horn, mutta pila jäi tarkoin meidän keskiseksemme, sitä
ei edes jäljennetty, ja paperi häipyi pian teille tietymättömille.
Mutta Horn, joka oli varsin sievästi esittänyt ilveilijän osaa, sai
päähänsä sepittää Händelille omistamaani runoon useita säkeitä lisää
ja sovittaa sen lähinnä Medonia koskevaksi. Hän luki sen meille,
mutta me emme voineet löytää siitä mitään iloa, koska emme pitäneet
lisäyksiä kovinkaan nerokkaina, ja alkuperäinen, aivan toisessa
mielessä kirjoitettu runo tuntui meistä vääristellyltä. Ystävämme,
jota välinpitämättömyytemme ja varsinkin mietteemme harmitti, lienee
näyttänyt sen toisille, jotka pitivät sitä uutena ja hupaisena.
Nyt sitä jäljennettiin, ja jäljennökset teki Clodiuksen Medonin
maine nopeasti tunnetuiksi. Nyt seurasi yleinen paheksuminen, ja
asian alkuunpanijoita (oli pian saatu selville, että se oli meidän
joukkokunnastamme kotoisin) moitittiin ankarasti; Cronegkin ja
Rostin Gottschedia vastaan suuntaamien hyökkäysten jälkeen näet ei
ollut sellaista enää tapahtunut. Me olimme muutenkin vetäytyneet jo
aikaisemmin syrjään ja varsinkin nyt olimme kaikkien iskuille alttiina.
Dresdenissäkään ei liene katsottu asiaa hyväksi, ja se johti vakaviin,
joskaan ei epämieluisiin seurauksiin. Kreivi Lindenau oli jo muutamia
aikoja ollut hieman tyytymätön poikansa hovimestariin. Vaikka näet
nuorta miestä ei suinkaan laiminlyöty ja vaikka Behrisch pysyttelikin
joko nuoren kreivin huoneessa tai sen viereisessä, kun opettajat
antoivat päivittäistä opetustansa, vaikka hän erittäin säännöllisesti
kävi luennoilla hänen kanssaan, ei lähtenyt päivisin ulos muuten kuin
hänen kerallansa ja saatteli häntä kaikilla kävelyretkillä, olimme me
toiset kuitenkin aina Apelin talossa tavattavissa ja lähdimme mukaan
huvikävelylle. Jo se herätti hieman huomiota. Behrisch tottui meidänkin
seuraamme, jätti vihdoin useimmiten holhokkinsa kamaripalvelijan
huostaan ja tuli luoksemme viinitupaan, missä hän ei kumminkaan koskaan
esiintynyt muuten kuin kautokengissä ja -sukissa, miekka kupeella
ja tavallisesti hattu kainalossa. Hänen toimeenpanemansa pilat ja
hassutukset olivat vailla kaikkea määrää. Niinpä esim. oli eräällä
ystävällämme tapana poistua täsmälleen kello kymmenen aikaan, koska
oli suhteissa erääseen sievään neitoon, jonka kanssa voi ainoastaan
siihen aikaan seurustella. Me olisimme mielellämme nähneet hänen
jäävän, ja eräänä iltana, kun seuramme oli erittäin hupainen, Behrisch
päätti kaikessa hiljaisuudessa tällä kertaa estää hänet poistumasta.
Kellon kymmentä lyödessä mainittu henkilö nousi ja sanoi lähtevänsä.
Behrisch pyysi häntä odottamaan hetkisen, koska muka aikoi kohta lähteä
hänen kerallansa. Sitten hän alkoi mitä miellyttävimmällä tavalla
etsiä miekkaansa, joka oli ihan hänen nähtävissään, ja käyttäytyi sitä
soljella kiinnittäessään niin kömpelösti, ettei päässyt ollenkaan
valmiiksi. Aluksi hän tekikin sen niin luontevasti, ettei kukaan
aavistanut mitään pahaa asiassa piilevän. Mutta kun hän vihdoin,
vaihtelun vuoksi, meni pitemmälle säilän joutuessa milloin oikealle,
milloin vasemmalle kupeelle, milloin polvien väliin, helähti yleinen
nauru, johon poisrientäjä, hänkin hupainen veikko, yhtyi sallien
Behrischin tehdä temppujansa, kunnes lemmenhetki oli liukunut ohi ja
yhteinen ilo ja hauska seurustelu jatkui myöhään yöhön.

Onnettomuudeksi vallitsi Behrischiä ja hänen kauttansa meitä eräs
toisenlainen taipumus muutamiin tyttöihin, jotka olivat mainettansa
paremmat, mutta joiden seura ei suinkaan voinut meidän mainettamme
parantaa. Meidät oli toisinaan nähty heidän yrttitarhassansa, ja me
lienemme ohjanneet kulkumme sinne silloinkin, kun nuori kreivi oli
mukanamme. Tämä kaikki lienee kerätty kokoon ja toimitettu vihdoin
kreivi Lindenaun tietoon. Joka tapauksessa hän pyrki sopivalla tavalla
pääsemään hovimestarista, jolle asia kuitenkin koitui onneksi. Hänen
hyvä ulkoasunsa, hänen tietonsa ja kykynsä, hänen kunnollisuutensa,
jota ei kukaan voinut moittien kaventaa, olivat hankkineet hänelle
etevien henkilöiden kiintymyksen ja kunnioituksen, ja heidän
suosituksensa nojalla Dessaun perintöprinssi kutsui hänet luoksensa
kasvattajaksi, joten hän löysi joka suhteessa oivallisen ruhtinaan
hovista säilyvän onnen.

Behrischin laisen ystävän menettäminen oli minulle mitä merkittävin
tapaus. Hän oli minua kehittäessään kasvattanut minua väärin, ja
hänen läsnäolonsa oli tarpeen, jotta kävisi edes jossakin määrin
yhteisölle hedelmäätuottavaksi se, mitä hän oli nähnyt hyväksi minulle
opettaa. Hän osasi taivuttaa minua kaikenlaiseen säädylliseen ja
soveliaaseen, mikä kulloinkin oli paikallansa, ja kehitellä ilmi
seurallisia kykyjäni. Mutta kun en ollut saavuttanut näissä asioissa
mitään itsenäisyyttä, palauduin jälleen yksin jäätyäni kohta sekavaan,
juroon olooni, mikä äityi sikäli kuin kävin yhä tyytymättömämmäksi
ympäristööni luulotellen, ettei se ollut minuun tyytyväinen. Mitä
mielivaltaisimpia oikkuja noudatellen minä panin pahakseni senkin,
minkä olisin voinut lukea hyväkseni, loitontaen siten luotani useita,
joiden kanssa olin siihen asti ollut siedettävissä suhteissa, ja sain
tehden tai tekemättä jättäen, liioitellen tai liian vähän toimien
itselleni ja muille aiheuttamieni ikävyyksien johdosta kuulla hyvää
tarkoittavien huomauttavan, että minulta puuttui kokeneisuutta. Samaa
saattoi minulle vielä sanoa joku hyvinajattelevainen, joka näki
tuotteitani, varsinkin sellaisia, joiden aiheena oli ulkomaailma.
Minä tein havaintoja niin hyvin kuin osasin, mutta löysin kovin
vähän mieltäylentävää, joten oli yhä vielä lisättävä melkoisen
paljon omastani, jotta voin pitää maailmaa siedettävänä. Ystävääni
Behrischiäkin minä olin toisinaan ahdistellut kehoittamalla häntä
minulle selittämään, mitä merkitsee kokemus. Mutta hän, jonka mieli
oli täynnä hassutuksia, piti minua päivän toisensa jälkeen hyvässä
toivossa ja ilmoitti minulle vihdoin suurten valmistelujen jälkeen
todellisen kokemuksen oikeimmittain olevan siinä, että kokee, kuinka
kokeneen täytyy kokien kokemusta kokea. Kun tuon johdosta sitten häntä
kovin soimasimme ja vaadimme tilille, niin hän vakuutti sanojensa
takana piilevän suuren salaisuuden, jonka tulisimme käsittämään vasta
sitten, kun olisimme käsittäneet — ja niin edespäin; hän näet voi
muitta mutkitta jatkaa tuohon tapaan neljännestunnin ajan lupaillen,
että kokemuksemme tulisi muuttumaan yhä kokeneemmaksi ja lopulta
todelliseksi kokemukseksi. Jos olimme joutua epätoivoon noiden ilveiden
vuoksi, niin hän pyhästi vakuutti oppineensa tämän ajatustensa selvän
ja ponnekkaan ilmaisemistavan uusimmilta ja suurimmilta kirjailijoilta,
jotka olivat meille huomauttaneet, kuinka voi levätä levollista
lepoa ja kuinka hiljaisuus voi kaikessa hiljaisuudessa käydä yhä
hiljaisemmaksi.

Sattumalta kiitettiin hyvässä seurassa erästä luonamme lomalla
olevaa upseeria, joka oli ollut mukana seitsenvuotisessa sodassa ja
saavuttanut itselleen yleisen luottamuksen, erittäin hyvinajattelevaksi
ja kokeneeksi mieheksi. Minun ei ollut vaikea päästä häntä lähenemään,
ja me kävelimme usein yksissä. Kokemuksen käsite oli aivoissani saanut
melkeinpä täsmällisen muodon, ja minä tunsin palavaa halua päästä sen
hänelle selittämään. Avomielisyydessäni minä ilmaisin hänelle mieleni
levottomuuden. Hän hymyili ja oli kyllin ystävällinen kertoakseen
kysymysteni johdosta jotakin elämästänsä ja lähimmästä olokehästänsä
yleensä; mutta lopputulos ei kumminkaan ollut paljoa parempi kuin
että kokemus vakuuttaa meille, että parhaat ajatuksemme, toiveemme ja
aikomuksemme ovat saavuttamattomissa ja että varsinkin sitä henkilöä,
joka sellaisia haaveita vaalii ja vilkkaasti ilmaisee, oli pidettävä
kokemattomana ihmisenä.

Koska hän kuitenkin oli oiva, kelpo mies, niin hän vakuutti minulle,
ettei ollut itsekään vielä täysin hylännyt noita mielihaaveita ja
voi vielä jäljellejääneine uskon, rakkauden ja toivon rippeinänsä
siedettävän hyvin. Sitten hänen täytyi kertoa minulle paljon
sodasta, elämäntavasta sotatanterella, kahakoista ja taisteluista,
varsinkin mikäli hän oli ottanut niihin osaa, joten nuo suunnattomat
tapaukset, yhteen ainoaan henkilöön kohdistettuina, näyttivät
varsin kummallisilta. Sitten minä yllytin hänet avoimesti kertomaan
vielä hiljattain vallinneista hovioloista, jotka näyttivät olleen
kerrassaan tarumaiset. Minä kuulin August toisen ruumiinvoimista, hänen
lukuisista lapsistansa ja suunnattomasta kulutuksestansa, lisäksi hänen
seuraajansa taide- ja kokoiluharrastuksista, kreivi Brühlistä ja hänen
rajattomasta ylellisyydenrakkaudestansa, jonka yksityisseikat tuntuivat
melkein mauttomilta, monista juhlista ja upeista huveista, jotka kaikki
oli keskeyttänyt Fredrikin hyökkäys Saksiin. Nyt olivat kuninkaan
linnat hävitettyinä, Brühlin ihanuudet tuhottuina, ja kaikesta oli
jäänyt jäljelle ainoastaan kovin vahingoitettu ihana maa.

Havaitessaan tuon mielettömän onnen-nautinnon minua ihmetyttävän ja
seuranneen onnettomuuden saavan minut murheelliseksi hän huomautti
kokeneelta mieheltä suorastaan vaadittavan, ettei hän saanut
hämmästyä kumpaakaan eikä osoittaa niille vilkasta mielenkiintoa.
Minä puolestani tunsin suurta halua pysyä vielä vähän aikaa entisessä
kokemattomuudessani; hän kehoitti minua tekemään niin ja pyysi minua
erittäin hartaasti toistaiseksi aina pysyttelemään miellyttävissä
kokemuksissa ja yrittämään mahdollisuuden mukaan torjua epämieluisat,
jos ne tungetellen pyrkisivät luokseni. Mutta erään kerran, kun
jälleen oli puheena kokemus yleensä ja minä kerroin hänelle ystäväni
Behrischin hassunkuriset lausumat, hän pudisti hymyillen päätänsä ja
virkkoi: Siitä näkee, miten käy sanojen, jotka on vain kerran lausuttu!
Nuo kaikuvat niin hassunkurisilta, jopa typeriltäkin, että näyttänee
melkein mahdottomalta sijoittaa niihin järjellistä merkitystä, ja
kuitenkin kenties voisi sitä yrittää.

Minun vaatiessani häneltä lähempää selkoa hän vastasi ymmärtäväiseen ja
hilpeään tapaansa:

Jos sallitte minun ystävänne lausuntoa selittäen ja täydentäen jatkaa
hänen tavallansa, niin minusta näyttää siltä, kuin hän olisi tahtonut
sanoa kokemuksen merkitsevän vain sitä, että kokee mitä ei halua
kokevansa, kuten ainakin tässä maailmassa useimmiten käy.



KAHDEKSAS KIRJA.


Eräs toinen mies, joskin joka suhteessa verrattomasti toisenlainen
kuin Behrisch, on sentään tavallansa häneen verrattavissa: minä
tarkoitan Oeseriä, joka hänkin kuului niihin henkilöihin, jotka
kuluttavat elämänsä haaveillen miellyttävässä askartelussa. Hänen
ystävänsäkin tunnustivat salaa, ettei hän erittäin kauniista
luontaisista lahjoistaan huolimatta ollut käytellyt nuoruusvuosiansa
riittävän toimellisesti, joten hän ei myöskään ollut milloinkaan
päässyt niin pitkälle, että olisi täysin vallinnut harjoittamansa
taiteen teknillistä puolta. Eräänlainen uutteruus näytti kuitenkin
olevan hänen iällensä suotu, ja niinä monina vuosina, joiden aikana
hänet tunsin, häneltä ei milloinkaan puuttunut kekseliäisyyttä eikä
ahkeruutta. Hän oli heti ensi-näkemältä vetänyt minua puoleensa;
jo hänen ihmeellinen ja aavistutteleva asumuksensa viehätti minua
mitä suurimmassa määrässä. Vanhan Pleissenburgin linnan oikeassa
kulmauksessa noustiin korjattuja valoisia kiertoportaita. Hänen
johtamansa piirustusakademian salit, iloiset ja tilavat, olivat
silloin vasemmalla puolen; mutta hänen itsensä luo päästiin ainoastaan
ahdasta, pimeätä käytävää pitkin. Sen perälle ehdittyä oli etsittävä
pääsy hänen huoneisiinsa, joiden rivin ja avaran jyväaitan välitse
oli vast'ikään kuljettu. Ensimmäistä huonetta koristivat myöhemmän
italialaisen koulukunnan maalaukset, mestarien, joiden suloa hän
tapasi kovin ylistää. Koska minä olin muutamien aatelismiesten
keralla nauttinut hänen luonansa yksityisopetusta, niin meidän oli
lupa piirustaa tässä huoneessa, pääsimmepä toisinaan viereiseen
sisäsuojaankin, joka oli hänen työhuoneenansa ja sisälsi sitäpaitsi
hänen harvalukuiset kirjansa, luonnonopilliset ja taidekokoelmansa ja
muut hänen lähimpien harrastustensa esineet. Kaikki oli järjestetty
sievästi, yksinkertaisesti ja sillä tavoin, että pieneen huoneeseen
sisältyi erittäin paljon. Huonekalut, kaapit, salkut olivat hienot,
mutta eivät ylen koristellut eivätkä ylen upeat. Niinpä hän kaikkein
ensinnä meille suositteli, myöhemminkin yhä uudelleen samaan asiaan
palaten, yksinkertaisuutta kaikessa, mitä taiteen ja ammattitaidon
toisiinsa liittyneinä on määrä saada aikaan. Nimenomaisesti vihaten
kiemura- ja simpukkakoristeita ja barokkia makua yleensäkin, hän
näytti meille vanhoja kuparipiirroksina säilyneitä onnistuneemmin
koristein ja yksinkertaisemmin muodoin sommiteltuja huonekaluja ja
muita huoneen sisustukseen kuuluvia esineitä, ja koska koko hänen
ympäristönsä sointui näihin periaatteisiin, tekivät hänen sanansa
ja opetuksensa meihin hyvän ja kestävän vaikutuksen. Hänellä oli
muutenkin tilaisuutta osoittaa meille käytännössä ajatus- ja
tuntemistapojansa, koska sekä yksityiset että hallitsevat henkilöt
pitivät häntä suuressa arvossa ja kysyivät häneltä neuvoa rakentaessaan
tai korjauksia suorittaessaan. Yleensä hän näytti olevan taipuvampi
valmistamaan jotakin tilapäisesti, jotakin määrättyä tarkoitusta ja
käytäntöä varten, kuin ottamaan suorittaakseen itsenäisiä teoksia,
jotka vaativat täydellisempää käsittelyä. Senvuoksi hän olikin aina
valmis ja saatavissa, kun kirjakauppiaat tarvitsivat suurempia ja
pienempiä vaskipiirroksia johonkin teokseen; niinpä ovat Winckelmannin
ensimmäisten teosten koristekuvat hänen käsialaansa. Usein hän
kuitenkin valmisti vain peräti luonnosmaisia piirroksia, joita Geyser
osasi varsin hyvin käytellä. Hänen kuosissaan oli aina jotakin
yleistä, tekeepä mieli sanoa: aatteellista. Hänen naisensa olivat
miellyttäviä ja suloisia, hänen lapsensa sangen teeskentelemättömiä;
sitävastoin eivät ottaneet oikein luonnistuaksensa miehet, joihin
hänen tosin henkevä, mutta sittenkin aina himmentävä ja samalla
lyhentelevä tekotapansa enimmäkseen loi lazzaronin leiman. Kun hän
yleensäkin suunnitteli teoksensa enemmän valoa, varjoja ja massoja
kuin muotoja silmällä pitäen, niin ne näyttivät kokonaisuudessaan
kauniilta, ja yleensäkin oli kaikessa, mitä hän teki ja toimitti,
oma omituinen sulo. Koska hän toisaalta ei voinut eikä tahtonutkaan
vapautua merkittävään, vertauskuvalliseen, sivuajatuksia herättävään
kohdistuvasta juurtuneesta taipumuksestaan, niin hänen teoksensa
aiheuttivat aina mietteitä ja tulivat täydellisiksi käsitteen
nojalla, koska taide ja tekotapa eivät voineet sitä tehdä. Tämä
suunta, joka on aina vaarallinen, johti hänet toisinaan aina hyvän
aistin uloimmille rajoille, ellei niiden ylikin. Hän pyrki usein
saavuttamaan tarkoituksia, ja mitä ihmeellisimpien mieleenjohtumien
ja oikukkaan leikillisyyden avulla, ja hänen parhaissa teoksissaan
onkin aina humoristinen sävy. Ellei yleisö ollut sellaisiin
seikkoihin tyytyväinen, niin hän kosti keksimällä uuden, vieläkin
ihmeellisemmän pilan. Niinpä hän myöhemmin asetti suuren konserttisalin
eteishuoneeseen omaan tyyliinsä sommitellun naiskuvan, joka ojensi
nipistimiä kohti kynttilää, ja iloitsi kovin saadessaan syntymään
kiistaa siitä, aikoiko tuo eriskummallinen muusa kynttilää niistää
vaiko sen sammuttaa, veitikkamaisesti vilahduttaen näkyviin
kaikenlaisia syrjäajatuksia.

Suurinta huomiota herätti minun kaupungissa oleskellessani uuden
teatterin rakentaminen. Oeserin sitä varten sommittelema esirippu teki
varmaan uutena erittäin miellyttävän vaikutuksen. Hän oli siirtänyt
runottaret, jotka sellaisissa tapauksissa yleensä leijuvat pilvissä,
maan päälle. Kunnian temppelin esipihaa kaunistivat Sophokleen ja
Aristophaneen kuvapatsaat, joiden ympärille kerääntyivät kaikki
uudemmat näytelmärunoilijat. Lisäksi olivat läsnä myöskin taiteiden
jumalattaret, ja kaikki näytti arvokkaalta ja kauniilta. Mutta nytpä
tulee se, mikä asiassa oli ihmeellistä! Vapaan keskiosan taustalla
nähtiin etäisen temppelin pääovi, ja kevyeen nuttuun puettu mies
kulki mainittujen ryhmien välitse niistä välittämättä, suoraan kohti
temppeliä; hänestä oli senvuoksi näkyvissä selkäpuoli, hän ei ollut
erikoisen tarkasti kuvattu. Hänen piti edustaa Shakespeariä, joka
ilman edeltäjiä ja seuraajia, esikuvista välittämättä kulki omin
neuvoin kohti kuolemattomuutta. Tämä teos valmistettiin uuden teatterin
avaralla ullakolla. Me kokoonnuimme usein sinne hänen luoksensa, ja
minä luin hänelle siellä »Musarionin» irtoarkkeja.

Minä puolestani en suinkaan edistynyt taiteen harjoittamisessa. Oeserin
jakama oppi vaikutti meidän mieleemme ja kaunoaistiimme, mutta hänen
oma piirustustapansa oli niin epämääräinen, ettei se voinut opastaa
ankaraan ja nimenomaiseen taiteen harjoittamiseen minua, joka minäkin
vain hämärästi käsitin taiteen ja luonnon esineitä. Kasvoista ja itse
ruumiin muodoista hän neuvoi meille enemmän näkökohtia kuin muotoja,
enemmän eleitä kuin suhteita. Hän antoi meille käsityksiä hahmoista
ja vaati meitä herättämään ne eloon mielessämme. Tuo olisikin ollut
varsin hyvin ja oikein, kunhan hän ei olisi ollut tekemisissä pelkkäin
aloittelijain kanssa. Jos siis ei käynytkään kieltäminen, että
häneltä puuttui eteviä opettajanlahjoja, oli toisaalta myönnettävä,
että hän oli erittäin järkevä ja kokenut ja että onnekas henkinen
notkeus ylevämmässä merkityksessä aivan nimenomaisesti antoi hänelle
opettajapätevyyden. Ne virheet, jotka kutakin vaivasivat, hän oivalsi
varsin hyvin, mutta ei kumminkaan huolinut niitä suoraan moittia,
vaan ilmaisi kiitoksen samoinkuin moitteenkin epäsuorasti ja erittäin
lyhyeen. Niinmuodoin oli pakko asiaa miettiä, ja sen oivaltaminen
edistyi pian melkoisesti. Minä esim. olin erittäin huolellisesti
kuvannut annettujen ohjeiden mukaan mustalla ja valkoisella liidulla
siniseen paperiin kukkavihkon yrittäen korostaa pientä kuvaa osaksi
pyyhkimällä, osaksi varjostamalla. Minun siinä kauan vaivaa nähtyäni
hän astui kerran taakseni ja virkkoi: »Enemmän paperia!» kohta jälleen
poistuen. Naapurini ja minä mietimme päämme puhki arvataksemme, mitä
hän tarkoitti; minun kukkavihkollani näet oli suuressa puolessa arkissa
yllin kyllin tilaa. Kauan aikaa mietittyämme me luulimme vihdoin
arvanneemme hänen ajatuksensa, kun huomasimme, että minä olin mustaa
ja valkoista toisiinsa sekoittaen kerrassaan peittänyt sinisen pohjan,
hävittänyt välivivahteen ja tosiaankin saanut suuren uutteruuden
nojalla syntymään epämiellyttävän piirroksen. Muuten hän kyllä muisti
meille opettaa perspektiiviä, valoa ja varjoa koskevia seikkoja tosin
riittävästi, mutta kuitenkin aina vain siten, että meidän täytyi
ponnistella ja kiusautua keksiäksemme perinnäisille johtoaatteille
oikean sovellutuksen. Todennäköisesti oli hänen tarkoituksensa
kehitellä meissä, joiden ei missään tapauksessa ollut määrä tulla
taiteilijoiksi, ainoastaan asian oivallusta ja kaunoaistia ja
tutustuttaa meidät taideteokselle asetettaviin vaatimuksiin nimenomaan
edellyttämättä, että meidän piti se tuottaa. Koska ahkeruus ei
yleensäkään ollut minun ominaisuuksiani (minua näet huvitti ainoastaan
se, mikä luonnistui minulle itsestään), niin minä muutuin vähitellen
haluttomaksi, ellen suorastaan huolimattomaksi, ja koska tieto on
mukavampaa kuin tekeminen, niin minä sallin vastustelematta hänen
kuljettaa meitä minne hän omia näkökantojansa noudattaen itse mieli.

Niihin aikoihin oli d'Argenvillen kirja »Maalaajien elämästä» käännetty
saksaksi; minä sain sen ihan tuoreena ja tutkin sitä varsin uutterasti.
Se näytti miellyttävän Oeseriä, ja hän hankki meille tilaisuutta
nähdä useita Leipzigin suurissa kokoelmissa säilytettyjä salkkuja
opastaen meitä siten taiteen historiaan. Mutta nämäkin harjoitukset
saivat minussa aikaan toisen vaikutuksen kuin hän lienee suunnitellut.
Ne monet aiheet, joita näin taiteilijoiden käsitelleen, herättivät
runolliset taipumukseni, ja kuten runoelman johdosta voidaan sommitella
vaskipiirros, samoin minä nyt sepitin runoja kuvien ja piirrosten
nojalla kuvaillen mieleeni niiden esittämät henkilöt aikaisemmissa ja
myöhemmissä olotiloissansa, toisinaan myös muovaten pienen laulun, joka
olisi soveltunut heidän laulamaksensa, ja totuin siten näkemään taiteet
toistensa yhteydessä. Olivatpa tekemäni virheetkin — kun näet runoni
toisinaan muuttuivat kuvaileviksi — myöhemmin, kyetessäni asioita
paremmin harkitsemaan, minulle hyödyksi, koska osoittivat minulle
taiteiden erilaisuutta. Sellaisia pieniä sepitelmiä oli useampia
Behrischin toimittamassa kokoelmassa, mutta niistä ei ole mitään
säilynyt.

Se taide- ja makuelementti, jossa Oeser eli ja jonka kannattamaksi
ahkera vierailijakin itsensä tunsi, esiintyi arvokkaana ja
ilahduttavana senkin vuoksi, että hän mielellään muisteli kuolleita ja
kaukaisia henkilöitä, joiden yhteydessä oli ollut tai yhä vieläkin oli;
jos näet hän kerran havaitsi henkilön kunnioituksensa arvoiseksi, niin
hänen käytöksensä säilyi myöhemmin muuttumattomana ja hän osoitti aina
samaa suopeutta.

Ylistettyään meille ranskalaisista erittäinkin Caylusta hän tutustutti
meidät myöskin saksalaisiin tällä alalla toimiviin miehiin. Niinpä
saimme tietää, että professori Christ oli harrastelijana, kokeilijana,
tuntijana ja avustajana suorittanut taiteelle kauniita palveluksia ja
käyttänyt oppineisuuttansa sen todelliseksi edistämiseksi. Heinecke
sitävastoin ei voinut tulla mainituksi, ja syynä oli osaksi se,
että hänen askarrustensa esineenä olivat saksalaisen taiteen liian
lapselliset alkuvaiheet, osaksi se, että hän oli kerran kohdellut
Winckelmannia sopimattomasti, mitä seikkaa hänelle ei voitu milloinkaan
suoda anteeksi. Sensijaan suunnattiin tarkkaavaisuuttamme voimakkaasti
Lippertin pyrintöihin; opettajamme näet ylisti ylistämistään hänen
ansioitansa. Vaikka näet, sanoi hän, kuvapatsaat ja suuremmat
kuvaamataiteen teokset pysyvätkin kaiken taiteentuntemuksen
perustuksena ja huippuna, olivat ne kuitenkin sekä alkuperäisinä että
jäljennöksinä harvoin nähtävissä; Lippert sitävastoin teki tunnetuksi
kokonaisen pienen gemma-maailman, joka teki silmiinpistävämmäksi ja
tajuttavammaksi muinaisaikaisten taiteilijain käsitettävämmät ansiot,
onnellisen keksintäkyvyn, tarkoituksenmukaisen yhdistelyn ja aistikkaan
käsittelyn, ja jonka suuri vaihtelevaisuus teki vertailun pikemmin
mahdolliseksi. Meidän nyt askarrellessamme näissä asioissa, mikäli
se oli sallittua, viitattiin Winckelmannin Italiassa suorittamiin
tärkeihin taiteellisiin töihin, ja me kävimme hartaina käsiksi
hänen ensimmäisiin teoksiinsa; Oeser näet osoitti hänelle palavaa
kunnioitusta ja osasi varsin helposti saada meidätkin sen omaksumaan.
Noista problemaattisista pienistä kirjoitelmista, joita lisäksi
hämmentää niissä piilevä ironia ja jotka kohdistuvat aivan erikoisiin
mielipiteisiin ja tapahtumiin, me tosin emme kyenneet saamaan selkoa,
mutta koska Oeser oli niihin huomattavasti vaikuttanut ja lakkaamatta
meillekin suositteli kauneuden, mutta sitäkin enemmän aistikkuuden
ja miellyttävyyden evankeliumiansa, niin me yleensä jälleen keksimme
ydinajatuksen ja otaksuimme suorittavamme sellaisia tulkintoja sitä
varmemmin, kun pidimme melkoisena onnena, että saimme ammentaa samasta
lähteestä, joka oli sammuttanut Winckelmannin ensimmäinen janon..

Kaupunkia ei voi kohdata mikään suurempi onni kuin se, että useat,
hyvässä ja oikeassa yksimieliset, jo sivistyneet henkilöt asuvat siinä
toistensa keralla. Tätä etua nautti Leipzig sitäkin rauhallisemmin, kun
ei vielä ollut ilmennyt monia mielipiteiden ristiriitoja. Huberilla,
vaskipiirrosten kokoilijalla ja harjaantuneella tuntijalla, oli sen
ohessa vielä se kiitollisesti tunnustettu ansio, että hän pyrki
tutustuttamaan ranskalaisiakin saksalaisen kirjallisuuden arvoon;
Kreuchauff, harjaantunut harrastelija, joka koko taidepiirin ystävänä
voi pitää kaikkia kokoelmia ominansa, Winkler, joka mielellään salli
toistenkin ottavan osaa hänen aarteittensa herättämään älykkääseen
iloon, samoin monet muut heidän seuraansa liittyneet, kaikki elivät
ja vaikuttivat yhdessä mielessä, ja miten usein sainkin olla läsnä
heidän taideteoksia tarkastellessaan, en muista milloinkaan syntyneen
eripuraisuutta: aina otettiin kohtuudenmukaisesti huomioon se
koulukunta, jonka piiristä taiteilija oli lähtenyt, aika, jona hän
oli elänyt, ne erikoiset kyvyt, jotka luonto oli hänelle suonut, ja
hänen esitystaidossa saavuttamansa aste. Siinä ei suosittu erikoisesti
hengellisiä tai maallisia, maalaisia tai kaupunkilaisia, elollisia tai
elottomia aiheita; kysymys koski aina teoksen taiteellisuutta.

Vaikka nämä harrastelijat ja kokoilijat olotilansa, mielenlaatunsa,
varallisuutensa ja tilaisuuden nojalla taipuivat enemmän
alankomaalaisen koulukunnan puoleen, suunnattiin kuitenkin aina,
luoteisten taiteilijoiden loppumattomia ansioita tarkasteltaessakin,
kaihomielinen ja hartaasti kunnioittava katse päin kaakkoista.

Niin täytyi yliopiston, jossa minä laiminlöin vanhempieni tarkoitukset
ja omanikin, perehdyttää minua siihen, mikä oli muodostuva elämäni
suurimmaksi tyydytykseksi, ja niinpä olenkin aina erikoisen mielelläni
ja kunnioittaen muistellut niitä suojia, joissa nuo melkoiset virikkeet
olivat tulleet osakseni. Mielessäni on yhä vieläkin eloisana vanha
Pleissenburg ja akademian huone, mutta ennen kaikkea Oeserin asunto ja
samoin Winklerin ja Richterin kokoelmat.

Mutta nuori mies, joka saa opetusta ainoastaan ohimennen, vanhempien
keskustellessa heille jo tutuista asioista, ja jonka omaksi huoleksi
jää vaikein tehtävä, tuon kaiken yhteensovittaminen, on pakostakin
varsin kiusallisessa asemassa. Senvuoksi minä haeskelinkin toisten
keralla hartaasti jotakin uutta mielenvalaistusta. Sen me sitten
saimmekin mieheltä, jolle olimme jo paljon velkaa.

Ihmishenkeä käy kovin ilahduttaminen kahdella tavalla: havaitsemisen
ja käsittämisen nojalla. Mutta edellinen vaatii arvokasta esinettä,
jollaista ei ole aina saatavissa, ja suhteellisen korkeata
sivistysmäärää, jota henkilö ei suinkaan ole aina saavuttanut.
Käsittäminen sitävastoin vaatii ainoastaan vastaanottavaisuutta, se
tuo sisällyksen mukanansa ja on itse sivistyksen väline. Niinpä olikin
meille erittäin tervetullut se valonsäde, jonka oivallinen ajattelija
suuntasi luoksemme synkän pilviverhon halki. Täytyy olla nuorukainen
voidakseen kuvitella, kuinka meihin vaikutti Lessingin »Laokoon»,
teos, joka vei meidät mukanansa vaivalloisen havaitsemisen alueelta
ajatuksen vapaille olosijoille. Ylen kauan väärinymmärretty lausuma _ut
pictura poesis_ oli kerrassaan syrjäytetty, kuvaavien ja puheenomaisten
taiteiden välillä vallitseva ero oli selvä, niiden huiput ilmenivät nyt
erillisinä, miten läheisesti ne pohjaltansa toisiinsa liittyivätkin.
Kuvaavan taiteilijan oli pysyteltävä kauneuden rajoissa, puhuvan, joka
välttämättä tarvitsee kaikenlaista merkittävää, sallittiin kulkea
niiden rajojen ylikin. Edellinen työskentelee ulkonaista aistia varten,
jota tyydyttää yksin kauneus, jälkimmäinen mielikuvitusta varten, joka
osaa suoriutua vielä rumastakin. Kuin salaman valaisemina kirkastuivat
meille kaikki tämän erinomaisen ajatuksen johtopäätelmät, aikaisempi
opastava ja arvosteleva kritiikki heitettiin kerrassaan pois kuin
kulunut nuttu, me otaksuimme päässeemme kaikesta pahasta ja uskoimme
voivamme hieman säälien silmäillä muuten mainiota kuudettatoista
vuosisataa, jonka aikana saksalaiset kuvateokset ja runoelmat osasivat
esittää elämää ainoastaan tiukuniekan narrin hahmossa, kuolemaa
kalisevan luurangon muodossa ja maailman välttämättömiä ja satunnaisia
vaivoja muodottoman paholaisen kuvaa käyttäen.

Eniten ilahdutti meitä kauneudellansa se ajatus, että muinaiset
taiteilijat olivat tunnustaneet unen kuoleman veljeksi muovaten
ne erehdyttävästi yhdenlaisiksi, kuten Menekhmit ikään. Nyt me
voimme innoin viettää kauneuden voittojuhlaa ja karkoittaa taiteen
valtakunnasta kaikenlaisen rumuuden, joka valitettavasti ei ole
maailmasta poistettavissa, naurettavuuden alhaiseen piiriin.

Sellaisten pää- ja peruskäsitteiden erinomaisuus ilmenee ainoastaan
mielelle, johon ne rajattomasti vaikuttavat, ainoastaan ajalle, johon
ne kaivattuina oikealla hetkellä ilmaantuvat. Ne, joille sellainen
ravinto soveltuu, askartelevat mielellään kokonaisina elämänsä kausina
niitä noudatellen ja ylen runsaasta kasvusta iloiten, joskaan toisaalta
ei puutu henkilöitä, jotka kohta vastustavat sellaista vaikutusta, eikä
toisia, jotka tekevät korkean tarkoituksen tinkimisen ja moitiskelun
esineeksi.

Mutta koska käsite ja havainto vuorotellen edellyttävät toisiansa,
niin minä en voinut kauankaan askarrella näissä uusissa ajatuksissa
tuntematta sanomatonta halua päästä kerrankin näkemään suurempaa
määrää merkittäviä taideteoksia. Senvuoksi minä päätin viipymättä
käydä Dresdenissä. Tarvittavia käteisiä rahoja minulta ei puuttunut,
mutta oli voitettava toisia vaikeuksia, joita päähänpistojeni vuoksi
vielä suotta lisäsin: minä näet salasin aikeeni kaikilta, koska mielin
katsella sikäläisiä taideaarteita ihan omalla tavallani ja, kuten
arvelin, sallimatta kenenkään johtaa itseäni harhaan. Sitäpaitsi
mutkistutti eräs toinenkin eriskummallisuus tätä yksinkertaista asiaa.

Meissä on sekä synnynnäisiä että hankittuja heikkouksia ja sopii
kysyä, kumpi laji antaa meille enemmän tekemistä. Minä tosin
tutustuin varsin mielelläni kaikenlaisiin olotiloihin ja olisin
useasti saanut siihen tilaisuutta, mutta isäni oli herättänyt minussa
mitä suurinta kaikkiin majataloihin kohdistuvaa vastenmielisyyttä.
Hänen Italiassa, Ranskassa ja Saksassa matkustelussaan tuo mieliala
oli häneen lujasti juurtunut. Vaikka hän harvoin käytti kuvallista
puhetapaa ottaen sen avukseen ainoastaan erittäin hilpeällä tuulella
ollessaan, oli hänellä kuitenkin monesti tapana sanoa, että oli aina
näkevinään suuren lukinverkon kiinnitettynä majatalon portille niin
taitavasti, että hyönteiset tosin pääsivät lentämään sisään, mutta
etuoikeutetuimmatkaan ampiaiset eivät kynimättöminä ulos. Hänestä
tuntui kauhistuttavalta, että täytyi vielä maksaa ylen paljon siitä,
että luopui tottumuksistansa ja kaikesta, mikä oli elämässä rakasta,
noudattaakseen majatalonpitäjän ja viinurin sääntelemiä elämäntapoja.
Hän ylisti entisten aikojen vieraanvaraisuutta, ja miten haluton
hän muuten olikin sietämään talossa mitään tavatonta, otti hän
kuitenkin vastaan vieraita, varsinkin taiteilijoita ja taitureita.
Niinpä asusti kuoma Seekatz kaupungissa ollessaan aina meillä, ja
Abel, viimeinen ggamba-viulua menestyksellisesti ja miellyttävästi
käytellyt taiteilija, sai osakseen hyvän vastaanoton ja kestityksen.
Kuinkapa olisinkaan sellaisista nuoruudessa saaduista ja sittemmin
mitenkään häipymättömistä vaikutelmista huolimatta voinut päättää astua
vieraan kaupungin majataloon. Olisi ollut mitä helpoin asia päästä
asumaan hyvien ystävien luo; hovineuvos Krebel, asessori Hermann ja
muut olivat jo usein siitä minulle puhuneet, mutta matkan piti pysyä
heiltäkin salassa, ja niin johtui mieleeni mitä eriskummallisin ajatus.
Asuinkumppanillani, ahkeralla jumaluusopin ylioppilaalla, jonka silmät
valitettavasti yhä heikontuivat, oli Dresdenissä sukulainen, suutari,
jonka kanssa hän oli kirjeenvaihdossa. Tuo mies oli lausumillansa jo
aikoja sitten herättänyt huomiotani, ja me olimme aina juhlineet hänen
kirjeensä saapumista. Hän vastasi sokeutta pelkäävän sukulaisensa
valituksiin aivan omalla tavallansa; hän näet ei huolinut haeskella
lohdutusperusteita, jotka ovat aina vaikeasti löydettävissä, mutta
se tapa, jolla hän tarkasteli omaa ahdasta, köyhää, vaivalloista
elämäänsä, se leikillisyys, jota hän keksi vaivoissa ja vastuksissakin,
se häviämätön vakaumus, että elämä sinänsä on hyvä, tarttui kirjeen
lukijaankin saaden hänet ainakin hetkiseksi saman mielialan valtaan.
Minä olin intomielisyydessäni jo useasti lähettänyt tälle miehelle
kohteliaita terveisiä, olin kiittänyt hänen onnellisia luontaisia
lahjojansa ja ilmaissut haluavani häneen tutustua. Kaiken tuon
edellyttäen minusta näytti mitä luonnollisimmalta asialta, että etsin
hänet, keskustelen hänen kanssansa, vieläpä asun hänen luonansa ja
opin hänet oikein tarkoin tuntemaan. Kelpo kandidaattini antoi minulle
hieman vastusteltuansa vaivalloisesti sommittelemansa kirjeen, ja
minä lähdin, asiakirja taskussani, keltaisissa vaunuissa Dresdeniin
kaihoavin mielin.

Minä haeskelin suutariani ja löysin hänet pian esikaupungista.
Jakkaralla istuen hän tervehti minua ystävällisesti ja virkkoi
hymyillen, kirjeen luettuansa: »Nuori herra, minä näen tästä, että te
olette eriskummallinen kristitty.» Kuinka niin, mestari? kysyin minä.
»Eriskummallinen ei tarkoita pahaa», jatkoi hän, »siten nimitetään
henkilöä, joka ei ole itsensä kaltainen, ja minä nimitän teitä
eriskummalliseksi kristityksi, koska tunnustatte itsenne eräässä kohden
Kristuksen seuraajaksi, toisessa kohden sitävastoin ette». Minun
pyydettyäni selitystä hän virkkoi: »Tarkoituksenne näyttää olevan
julistaa köyhille ja alhaisille hyvää sanomaa; se on kaunista, ja
tämä Kristuksen jäljitteleminen on kiitettävää. Mutta teidän pitäisi
samalla muistaa, että hän istui aterialla mieluummin varakkaiden ja
rikkaiden henkilöiden luona, missä elettiin miellyttävästi, ja ettei
hän halveksinut kalliita voiteitakaan, joiden tuoksun havainnette minun
luonani ihan toiseksi.»

Tämä hupainen alku sai minut heti hyvälle tuulelle, ja niin me
kiusoittelimme toisiamme melko kauan. Hänen eukkonsa seisoi
mietteliäänä, kun ei oikein tietänyt, mihin sijoittaisi tällaisen
vieraan ja miten häntä kestitsisi. Senkin johdosta ukolla oli erittäin
somia mieleenjohtumia, jotka eivät viitanneet ainoastaan Raamattuun,
vaan myöskin Gottfriedin kronikkaan, ja kun olimme sopineet siitä,
että jäisin taloon, niin annoin kukkaroni sellaisenaan emännälle
talletettavaksi ja kehoitta häntä käyttelemään sen sisällystä, mikäli
tarve vaati. Kun hän aikoi asian torjua hieman veitikkamaisesti
huomauttaen, ettei ollut niin rutiköyhä kuin saattoi näyttää, niin minä
riisuin häneltä aseet sanomalla: Ellei se tapahtuisikaan muusta syystä
kuin veden viiniksi muuttamista varten, niin lienee tuollainen koeteltu
kotoinen menettely paikallansa, koska nykyjään ei enää tapahdu ihmeitä.
Emäntä näytti yhä paremmin tottuvan minun puheisiini ja käytökseeni,
me olimme pian sopeutuneet toistemme seuraan ja vietimme sangen
iloisen illan. Ukko pysyi aina kaltaisenansa, koska kaikki virtasi
samasta lähteestä. Hänen omaisuutenansa oli kelpo terve ymmärrys, joka
lepäsi hilpeän mielenlaadun varassa ja mielellään suostui tasaiseen
perinnäiseen toimintaan.

Ensimmäinen ja välttämättömin asia oli hänelle alinomainen
työskentely, ja se seikka, että hän piti kaikkea muuta satunnaisena,
tuki hänen tyytyväisyyttänsä; niinpä minun täytyikin lukea hänet
ennen monia muita kuuluvaksi niiden henkilöiden joukkoon, joita
on nimitetty käytännöllisiksi filosofeiksi, itsetiedottomiksi
viisaudenharjoittajiksi.

Tuli se kärsimättömästi odottamani hetki, jolloin pääsin taulukokoelmaa
näkemään. Minä astuin pyhäkköön, ja ihmetykseni oli suurempi kuin
olin voinut arvatakaan. Sali, jonka viimeinen osasto johti takaisin
ensimmäiseen, siinä mitä suurimman hiljaisuuden ohella vallitseva
upeus ja puhtaus, häikäisevät kehykset, kaikki vielä lähempänä
sitä aikaa, jolloin olivat kullatut, vahalla kiilloitettu lattia,
huoneet, jotka olivat lähinnä katselijoiden eikä työtä tekevien
suojana, herättivät erinomaista juhlallisuuden tuntoa, joka muistutti
kirkon aiheuttamaa vaikutelmaa sitäkin enemmän, kun monen temppelien
korut, monen palvonnan esineet, nähtiin tänne jälleen asetettuina
pyhiä taiteellisia tarkoituksia palvelemaan. Minä suostuin varsin
mielelläni kuuntelemaan oppaani yhtäjaksoisia selityksiä, mutta pyysin
sentään saada viipyä ulommassa kokoelmahuoneessa. Mielihyväkseni minä
tosiaankin tunsin olevani täällä kuin kotona. Olin jo aikaisemmin
nähnyt useiden taiteilijoiden teoksia, toisia tunsin vaskipiirroksista,
toisia nimeltä; en tuota salannut ja herätin sen nojalla oppaassani
hieman luottamusta; näkyipä häntä huvittavankin se ihastukseni, kun
näin maalauksia, joissa sivellin vei voiton luonnosta. Mieltäni näet
kiinnittivät varsinkin sellaiset teokset, joiden taiteellinen arvo
välttämättä yleni, jos niitä vertasi tuntemaansa luontoon.

Astuessani jälleen suutarini huoneeseen nauttiakseni päivällisateriaa
voin tuskin uskoa silmiäni. Luulin näet näkeväni Ostarien maalauksen,
niin täydellisenä, että se olisi sopinut ripustaa kokoelmiin. Esineiden
aseman, valon, varjot, ruskeahkon kokonaissävyn, loihtuisat asenteet,
kaiken, mitä mainitun taiteilijan tauluissa ihaillaan, minä näin
todellisena edessäni. Ensimmäisen kerran huomasin nyt itsessäni
ilmeisenä kyvyn, jota olen myöhemmin tietoisemmin viljellyt, nimittäin
kyvyn katsella luontoa sen taiteilijan silmillä, jonka teoksia olen
vast'ikään erikoisen tarkkaavasti katsellut. Tämä kyky on suonut
minulle paljon nautintoa, mutta myös lisännyt harrasta haluani saada
aika ajoin innokkaasti harjoittaa taitolahjaa, jonka luonto näytti
minulta evänneen.

Minä kävin kokoelmissa kaikkina sallittuina aikoina ja ilmaisin yhä
edelleenkin ylen äänekkäästi ihastustani monenkin oivallisen teoksen
johdosta. Siten tein tyhjäksi kiitettävän aikeeni pysyä tuntemattomana
ja huomaamattomana, ja kun tätä ennen vain eräs alempi katsastaja
oli ollut kanssani tekemisissä, havaitsi minut nyt itse ylivalvoja,
neuvosmies Riedel, joka huomautti minulle useista sellaisista
seikoista, jotka näyttivät erikoisesti kuuluvan minun aloilleni. Minä
näin tämän oivan miehen silloin yhtä toimeliaana ja hyväntahtoisena
kuin myöhemminkin monien vuosien kuluessa, ja samanlaisena hän esiintyy
vielä nytkin. Hänen kuvansa ja nuo taideaarteet ovat mielessäni siinä
määrin toisiinsa kutoutuneet, etten näe niitä milloinkaan erillänsä,
ja seurasipa hänen muistonsa minua Italiaankin, jonka maan lukuisissa
suurissa ja rikkaissa kokoelmissa hänen seuransa olisi ollut minulle
erittäin suotava.

Koska sellaisia teoksia ei käy vieraiden ja tuntemattomienkaan keralla
katseleminen ilman vastavuoroista osanottoa, vaan niiden näkeminen
pikemminkin on erikoisesti omansa avaamaan mieliä toisilleen, niin minä
jouduin täälläkin juttelemaan erään nuoren miehen kanssa, joka näytti
oleskelevan Dresdenissä ja kuuluvan johonkin lähetystöön. Hän kutsui
minut tulemaan illalla erääseen ravintolaan, jonne kertoi kokoontuvan
hupaisen seuran ja jossa voi kohtuullisen juomalaskun maksamalla
viettää muutamia varsin hauskoja hetkiä.

Minä saavuin ravintolaan, mutta en löytänyt mainittua seuraa, ja
tarjoilija sai minut hieman ihmeisiini lausumalla minulle terveiset
herralta, joka oli minut kutsunut: hän pyysi minulta anteeksi, että
saapuisi vasta vähän myöhemmin, kehoitti sitäpaitsi olemaan panematta
pahakseni mitään, mitä tapahtui, ja ilmoitti, että minun tarvitsi
maksaa ainoastaan oman laskuni. Minä en tietänyt mitä arvella noista
sanoista, mutta mieleeni johtuivat isäni lukinverkot ja minä maltoin
mieleni odottaakseni mitä tuleman piti. Seurue kokoontui, tuttavani
esitteli minut, ja minun ei tarvinnut kauankaan tehdä huomioitani,
kun jo havaitsin, että tarkoituksena oli pitää pilkkanansa erästä
nuorta miestä, joka uutena tulokkaana kunnostautui esiintymällä kovin
äänekkäästi ja julkeasti; niin ollen minä olin kovin varuillani,
ettei seura huomaisi hupaiseksi valita minua hänen seuralaiseksensa.
Aterian aikana tuo aie kävi sitäkin selvemmäksi jokaiselle, hänelle
itselleen ei. Kilisteltiin yhä ahkerammin, ja kun vihdoin oli huudettu
eläköön hänen mielitiettynsäkin kunniaksi, vannoi jokainen pyhästi ja
kalliisti, ettei näistä laseista saanut enää milloinkaan maistaa; ne
heitettiin taakse permantoon, ja tämä oli merkkinä uusien hullutusten
aloittamiseen. Minä vetäydyin vihdoin pois kaikessa hiljaisuudessa, ja
viinuri, joka esitti minulle erittäin huokean juomalaskun, kehoitti
minua tulemaan toisen kerran, koska meno ei ollut joka ilta näin
kirjavaa. Minulla oli pitkä matka asuntooni, ja sinne saapuessani
oli kohta keskiyö. Ovet olivat lukitsematta, kaikki asujaimet jo
vuoteissaan, ja ahdasta kotoista olopiiriä valaisi lamppu, joten yhä
harjaantuneemmalle katseelleni siinä heti näkyi mitä korein Schalkenin
maalaus, josta en päässyt irtautumaan ja joka karkoitti vaiheiltani
kaiken unen.

Ne muutamat päivät, jotka Dresdenissä vietin, käytin yksinomaan
taulukokoelmaan tutustuen. Antiikkiset teokset olivat vielä suuren
puutarhan paviljongeissa; minä en huolinut lähteä katsomaan niitä,
enempää kuin muutakaan, mitä Dresdenissä oli oivallista, koska olin
liiankin varma siitä, että itse taulukokoelmassa oli paljon sellaista,
mikä välttämättä jäi minulta salatuksi. Niinpä otaksuin italialaiset
mestarit arvokkaiksi pikemmin hyvässä uskossa ja luottamuksessa kuin
rohjeten väittää heitä oivaltavani. Kaikki se, mitä en voinut katsella
niinkuin luontoa, asettaa luonnon sijaan, verrata tuttuun esineeseen,
jäi minuun vaikuttamatta. Aineellinen vaikutelma se muodostaa alun
kaikkeen korkeampaankin harrasteluun.

Suutarini kanssa minä olin varsin hyvässä sovussa. Hän oli sangen
henkevä ja monipuolinen, ja me esitimme useasti kilvan hullunkurisia
päähänpistoja; mutta ihminen, joka ylistää itseänsä onnelliseksi ja
vaatii toisilta, että heidän tulee menetellä samoin, herättää meissä
epämieluisia tunteita, vaikuttaapa sellaisten mielialojen uudistuva
esittäminen ikävystyttävästikin. Minulla tosin oli riittävästi
ajatusaskarrusta, huvia ja kiihokkeita, mutta onnelliseksi en itseäni
suinkaan tuntenut, ja hänen lestiensä mukaiset kengät eivät tahtoneet
minulle sopia. Me erosimme kuitenkin parhaina ystävinä, ja emäntäkään
ei erottaessa ollut minuun tyytymätön.

Vähän ennen lähtöäni minulle vielä sattui eräs erittäin mieluisa
kokemus. Mainittu nuori mies, joka halusi jälleen voittaa hieman
luottamustani, toimitti minut esitellyksi johtaja von Hagedornille,
joka erittäin hyväntahtoisesti näytti minulle kokoelmansa ja jota
nuoren taiteenystävän innostus kovin ilahdutti. Hän oli, kuten
tuntijan sopiikin, kerrassaan rakastunut omistamiinsa maalauksiin ja
löysi senvuoksi harvoin toisista henkilöistä toivomaansa myötätuntoa.
Erikoisesti hän iloitsi siitä, että minua kerrassaan sanomattomasti
miellytti eräs Swaneveltin maalaus ja että minä väsymättä kiitin ja
ylistin sen jokaista yksityiskohtaa. Juuri maisemat, jotka muistuttivat
mieleeni sitä kaunista kirkasta taivasta, jonka alla olin lapsuusikäni
elänyt, noiden seutujen runsas kasvillisuus ja kaikki muu lämpimämmän
ilmanalan ihmiselle osoittama suosio liikuttivat minua kuvattuina
eniten, koska herättivät minussa kaihomielistä muistoa.

Näitä oivallisia, henkeä ja aistia oikeaan taiteeseen valmistavia
kokemuksia kuitenkin keskeytti ja himmensi eräs kaikkein
murheellisimpia näkyjä: monien kulkemieni Dresdenin katujen hävitetty
ja autio tila. Soran täyttämä Maurinkatu ja Ristikirkko haljenneina
torneineen painuivat syvälle mieleeni ja esiintyvät vieläkin sisäisten
kuvieni joukossa tummana täplänä. Pyhän Neitsyen kirkon kupolista minä
näin nuo sietämättömät rauniot kauniisti järjestetyn kaupungin keskelle
siroteltuina, ja siinä suntio ylisti minulle taitavaa rakentajaa,
joka oli varustanut kirkon kupukattoinensa sellaisen ikävän tapauksen
varalta sommittelemalla sen pomminkestäväksi. Kelpo kirkonvartija
osoitti minulle sitten eri puolilla olevia raunioita ja virkkoi
mietteliään lakonisesti: »Tuon on tehnyt vihollinen!» Niinpä palasin
vihdoin, joskin vastahakoisesti, Leipzigiin ja tapasin ystäväni,
jotka eivät olleet tottuneet näkemään minun siten poikkeilevan,
kovin ihmeissään ja askarrellen kaikenlaisissa salaperäisen matkani
mahdollista tarkoitusta koskevissa mietteissä ja otaksumissa. Kun
sitten aivan oikein kerroin heille tarinani, niin he selittivät sen
saduksi ja pyrkivät teräväjärkisesti saamaan selkoa arvoituksesta,
jonka muka olin vallattomuuksissani pukenut suutarimajatalon verhoon.

Mutta jos he olisivat voineet nähdä sydämeeni, niin eivät olisi
löytäneet sieltä yhtään vallattomuutta. Se totuus, joka sisältyy
tähän vanhaan lausumaan »Tiedon lisääntyminen on levottomuuden
lisääntymistä», oli satuttanut minua koko voimallansa, ja mitä enemmän
minä ponnistelin järjestelläkseni ja omaksuakseni mitä olin nähnyt,
sitä huonommin siinä onnistuin; lopulta minun täytyi tyytyä hiljaiseen
jälkivaikutukseen. Tavanomainen elämä otti minut jälleen valtoihinsa,
ja minä tunsin oloni vihdoin aivan miellyttäväksi, kun ystävällinen
seurustelu, minulle soveliaiden tietojen lisääntyminen ja eräänlainen
käden harjaantuminen askarruttivat minua vähemmän merkittävällä, mutta
voimiini paremmin soveltuvalla tavalla.

Erittäin miellyttävä ja minulle terveellinen oli tutustumiseni
Breitkopfin perheeseen. Bernhard Christoph Breitkopf, perheen
varsinainen perustaja, joka oli saapunut Leipzigiin köyhänä
kirjanpainajakisällinä, oli vielä elossa ja asui Kultaisessa karhussa,
Neumarktin varrella sijaitsevassa melkoisessa rakennuksessa, Gottsched
asuinkumppaninansa. Hänen poikansa, Johann Gottlob Immanuel, oli
hänkin mennyt jo aikoja sitten naimisiin ja oli useiden lasten isä.
Osan melkoista omaisuuttansa he luulivat käyttävänsä parhaimmalla
tavalla, kun rakensivat taloansa vastapäätä toisen, Hopeisen karhun,
joka suunniteltiin itse kantataloa korkeampi ja avarampi. Minä
tutustuin perheeseen juuri taloa rakennettaessa. Vanhin veli lienee
ollut muutamia vuosia minua vanhempi, hyvärakenteinen nuori mies, joka
harrasti musiikkia ja oli tottunut hyvin käsittelemään sekä flyygeliä
että viulua. Toinen veli, vilpitön, kelpo sielu, hänkin musikaalinen,
elähdytti yhtä hyvin kuin vanhinkin useasti toimeenpantuja
konsertteja. He molemmat, samoinkuin vanhemmat ja sisaretkin, olivat
minulle suopeat; minä olin heidän apunansa taloa rakennettaessa ja
viimeisteltäessä, sisustettaessa ja siihen muutettaessa, ja tulin
siten käsittämään monia sellaiseen asiaan liittyviä seikkoja;
samalla minulla oli tilaisuutta nähdä Oeserin oppeja sovellettuina
käytäntöön. Uudessa talossa, jonka siten näin syntyvän, minä olin
usein vieraana. Me askartelimme paljon yhdessä, ja vanhin sävelsi
muutamia minun laulujani, jotka painettuina olivat varustetut hänen
nimellään, mutta ei minun, ja jotka ovat jääneet vähän tunnetuiksi.
Minä olen valikoinut niistä paremmat ja sijoittanut ne muiden pienten
runoelmieni joukkoon. Nuorukaisten isä oli keksinyt tai täydellistänyt
nuottienpainamistaidon. Hän salli minun käyttää hyväkseni kaunista,
enimmälti kirjapainotaidon alkuperää ja kehittymistä käsittelevää
kirjastoa, joten minä hankin itselleni joitakin tietoja siltä alalta.
Lisäksi minä löysin sieltä muinaisaikaisia aiheita esittäviä hyviä
vaskipiirroksia ja jatkoin siinäkin suhteessa opintojani, jotka
edistyivät sitäkin enemmän, kun melkoinen rikkipainoskokoelma oli
muuton aikana joutunut epäjärjestykseen. Minä toimitin sen jälleen
kuntoon niin hyvin kuin osasin, ja jouduin siten pakostakin käyttämään
apunani Lippertin ja muiden teoksia. Eräältä lääkäriltä, tohtori
Reicheliltä, joka hänkin oli saman talon asukkaita, minä aika ajoin
kysyin neuvoa, koska tunsin itseni huonovointiseksi, joskaan en
sairaaksi, ja niin me vietimme yhdessä hiljaista, miellyttävää elämää.

Tässä talossa minä sain vielä erään toisenlaisenkin tuttavan.
Ullakkokamariin näet muutti vaskenpiirtäjä Stock. Hän oli Nürnbergistä
kotoisin, erittäin ahkera ja töissään tarkka ja kunnollinen mies.
Samoinkuin Geyser piirsi hänkin Oeserin piirustusten mukaan suurempia
ja pienempiä levyjä, jotka tulivat yhä enemmän käytäntöön romaaneja
ja runoja julkaistaessa. Hänen piirtimensä teki erittäin siistiä
jälkeä, joten teos nousi etsausliuoksesta melkein täysin valmiina
ja hänen tarvitsi vain sitä hieman korjata hyvin käsittelemällänsä
kaivertimella. Hän suunnitteli tarkoin, kuinka kauan levy tulisi häntä
askarruttamaan, ja mikään ei kyennyt keskeyttämään hänen työtänsä,
ellei hän ollut suorittanut päivän tehtäväksi asettamaansa työmäärää.
Niin hän istui leveän pöytänsä ääressä ison päätyikkunan luona,
erittäin siistissä tuvassa, jossa vaimo ja kaksi tytärtä olivat hänen
kotoisena seuranansa. Viimeksimainituista on toinen onnellisissa
naimisissa ja toinen on oivallinen taiteilijatar; he ovat elinikäni
pysyneet minun ystävinäni. Minä jaoin nyt aikani ylempien ja alempien
kerrosten kesken ja kiinnyin kovin mieheen, joka oli vääjäämättömän
uuttera erinomaisen leikkisä ja itse hyvänluontoisuus.

Minua viehätti tämän taidelajin siisti tekniikka, ja minä liityin hänen
seuraansa valmistaakseni jotakin samantapaista. Harrastukseni oli
jälleen suuntautunut maisemiin, jotka yksinäisillä kävelyretkilläni
näyttivät minusta huvittavilta, sinänsä saavutettavilta ja
taideteoksissa käsitetlävämmiltä kuin inhimillinen hahmo, joka minua
säikytti. Niinpä syövytinkin hänen johdollansa erinäisiä Thielen ja
muiden kuvaamia maisemia, ja vaikka teokset olivatkin harjaantumattoman
käden tuotteita, ne sentään saivat aikaan joltisenkin vaikutuksen ja
herättivät katselijoissa suopeita mielialoja. Laattojen pohjustus,
niiden siveleminen, raavinta ja vihdoin syövyttäminen tarjosi
monenlaista askarrusta, ja minä olin pian ehtinyt niin pitkälle,
että kykenin monissa seikoissa mestariani avustamaan. Minulta ei
puuttunut syövyttämisen edellyttämää tarkkaavaisuutta, ja harvoin
mikään epäonnistui; mutta minä en ollut kyllin varovainen suojatakseni
itseäni niiltä vahingollisilta huuruilta, joita sellaisissa tapauksissa
yleensä kehittyy, ja ne lienevät olleet osaltansa aiheuttamassa
niitä vaivoja, joista myöhemmin jonkin aikaa kärsin. Näiden töiden
lomissa suoritettiin toisinaan puupiirroksiakin, jotta kaikki tulisi
koetelluksi. Minä valmistin erinäisiä pieniä koristekuvia ranskalaisten
mallien mukaan, ja monet niistä havaittiin kelvollisiksi.

Sallittakoon minun tässä vielä muistella eräitä miehiä, jotka
asuivat Leipzigissä tai oleskelivat siellä lyhyen ajan. Piirikunnan
veronkantaja Weisse, mies parhaassa iässään, hilpeä, ystävällinen ja
avulias, voitti meidän kiintymyksemme ja kunnioituksemme. Me tosin
emme tahtoneet tunnustaa hänen teatterikappaleitansa ehdottomasti
mallikelpoisiksi, mutta sallimme niiden sentään itseämme ihastuttaa,
ja hänen oopperansa, joihin Hiller loi kevyellä tavallansa eloa,
huvittivat meitä kovin. Hampurilainen Schiebeler kulki samaa latua
ja hänen teoksensa »Lisuart ja Dariolette» saavutti sekin meidän
suosiomme. Eschenburg, kaunis nuori mies, ainoastaan hieman meitä
vanhempi, kunnostautui eduksensa opiskelijoiden joukossa. Zachariae
suvaitsi viipyä muutamia viikkoja luonamme ja aterioi, veljensä
neuvosta, samassa pöydässä kuin me. Me pidimme, kuten oikeus ja kohtuus
olikin, kunniana, kun saimme tehdä vieraamme mieliksi tarjoamalla
pari erikoista ruokalajia, runsaamman jälkiruoan tai valikoidumpaa
viiniä, ja hän, kookas, hyvärakenteinen, mukava mies, ei salannut
hyvään ateriaan kohdistuvaa kiintymystänsä. Lessing saapui erääseen
aikaan, jolloin meillä oli mielessämme, mitä lieneekään ollut; me
emme suvainneet lähteä minnekään hänen tähtensä, jopa karttelimmekin
niitä paikkoja, jonne hän saapui, luultavasti sen vuoksi, että pidimme
itseämme liian hyvinä seisomaan syrjässä emmekä voineet mitenkään
vaatia pääsyä hänen lähempään tuttavuuteensa. Tämä hetkellinen
typeryys, joka ei kumminkaan ole mikään harvinaisuus vaateliaissa ja
oikukkaissa nuorukaisissa, tosin myöhemmin kosti itsensä, kun näet
minä en tullut milloinkaan silmin näkemään tuota erinomaista ja mitä
suurimmassa määrin arvossa pitämääni miestä.

Kaikissa taidetta ja muinaisaikaa koskevissa harrastuksissa jokainen
kuitenkin piti aina silmällä Winckelmannia, jonka kunto tunnustettiin
isänmaassa ihastunein mielin. Me luimme ahkerasti hänen teoksiansa
ja yritimme perehtyä niihin olosuhteisiin, joiden vallitessa hän oli
ensimmäiset kirjoittanut. Me löysimme niistä useita mielipiteitä, jotka
näyttivät olevan Oeseriltä peräisin, vieläpä viimeksimainitun laatuisia
leikkipuheita ja päähänpistojakin, emmekä hellittäneet, ennenkuin
olimme muodostaneet suunnittaisen käsityksen niistä oloista, joissa
nämä merkilliset ja toisinaan kuitenkin varsin arvoitukselliset teokset
olivat syntyneet. Erikoisen tarkkaa lukua emme asiasta kumminkaan
pitäneet, sillä nuoriso kaipaa pikemmin virikkeitä kuin opetusta,
ja tämä ei ollut viimeinen kerta, jolloin sain kiittää sibyllan
kirjoituksia huomattavan sivistyksellisen tason saavuttamisesta.

Kirjallinen elämä oli silloin kauniissa vaiheessa, eteviä henkilöitä
kohdeltiin vielä kunnioittavasti, joskin Klotzin aiheuttamat kahakat
ja Lessingin kiistat jo viittasivat siihen, että tämä kausi tulisi
pian päättymään. Winckelmann nautti sellaista yleistä, eittämätöntä
kunnioitusta, ja tunnettua on, kuinka arka hän oli kaikelle
julkisuudessa esiintyvälle, mikä ei näyttänyt olevan hänen hyvin
tunnetun arvonsa mukaista. Kaikki aikakauskirjat ylistivät häntä
yksimielisesti, arvokkaammat matkustavaiset palasivat oppia saaneina
ja ihastuneina hänen luotansa, ja hänen esittämänsä uudet näkökannat
levisivät tieteeseen ja elämään. Dessaun ruhtinas oli voittanut
itselleen samanlaisen kunnioituksen. Nuorena, hyvin ja jalosti
ajattelevana, hän oli matkoillaan ja muuten osoittautunut erittäin
miellyttäväksi mieheksi. Winckelmann oli häneen ylen ihastunut ja
käytteli hänestä puhuessaan mitä kauneimpia lisänimiä. Siihen aikaan
ainoalaatuisen puiston järjestäminen, rakennustaiteeseen kohdistuva
harrastus, jota von Erdmannsdorf toiminnallansa tuki, puhui kaiken
muun ohella hyvää ruhtinaasta, joka toisille loistavana esimerkkinä
ollen lupasi palvelijoille ja alamaisille kultaista aikakautta. Nyt me
nuoret miehet saimme suureksi iloksemme kuulla, että Winckelmannin piti
palata Italiasta, käydä ystävänsä ruhtinaan luona, poiketa matkallaan
Oeseriä tapaamassa ja niinmuodoin tulla meidänkin näköpiiriimme. Me
emme ollenkaan odottaneet pääsevämme hänen kanssaan keskustelemaan,
mutta toivoimme hänet näkevämme, ja koska siinä iässä mielellään
tehdään jokaisesta aiheesta huviretki, niin olimme jo sopineet siitä,
että lähtisimme ratsain ja vaunuissa Dessauhun, aikoen kauniissa,
taiteen kunniaan kohottamassa seudussa, hyvin hallitussa ja samalla
ulkonaisesti kaunistetussa maassa erinäisissä paikoissa väijyskellä
saadaksemme omin silmin nähdä noiden meitä verrattomasti etevämpien
miesten siellä käyskelevän. Oeser itse oli ihan haltioissaan, kun
tuota vain ajattelikin, ja ikäänkuin salama kirkkaalta taivaalta iski
keskuuteemme tieto Winckelmannin kuolemasta. Muistan vielä paikan,
missä sen ensi kerran kuulin: Pleissenburgin pihalla, lähellä sitä
pientä porttia, josta tapasimme nousta Oeserin luo. Vastaani tuli eräs
oppilastoveri, joka sanoi, ettei Oeser ollut tavattavissa, ja ilmoitti
syyn. Tuo kamala tapahtuma sai aikaan suunnattoman vaikutuksen; syntyi
yleinen valitus ja voivotus, ja miehen varhainen kuolema kiihti hänen
elämänsä arvoon kohdistuvaa tarkkaavaisuutta. Ehkäpä hänen toimintansa,
jos hän olisi sitä jatkanut korkeampaan ikään saakka, ei olisikaan
vaikuttanut niin voimallisesti kuin nyt, kun kohtalo teki hänet,
samoinkuin useat muut erinomaiset henkilöt, erikoisen huomattavaksi
määräämällä hänelle omituisen ja inhan surman.

Rajattomasti Winckelmannin kuolemaa valittaessani en ollenkaan
aavistanut, että piankin joutuisin olemaan huolissani oman
elämäni vuoksi; terveydentilani näet ei ollut näihin aikoihin
suinkaan kiitettävä. Jo kotoa minä olin saanut mukaani eräänlaisen
sairasluuloisen taipumuksen, joka pikemmin vahvistui kuin heikontui
uuden, enimmältä istuen ja hitaasti käyskellen vietetyn elämän nojalla.
Rinnan kipu, jota Auerstädtin onnettomuuden jälkeen silloin tällöin
tunsin ja joka kerran ratsun selästä syöksyttyäni oli huomattavasti
äitynyt, sai minut alakuloiseksi. Sopimaton ruokajärjestys pilasi
ruoansulatukseni, väkevä Merseburgin olut himmensi aivoni, ja kahvi,
joka varsinkin kerman keralla aterian jälkeen nautittuna herätti
minussa aivan erikoisen tummia mielialoja, herpaisi sisäelimeni ja
tuntui kerrassaan lakkauttavan niiden toiminnat, joten olin senvuoksi
kovin peloissani voimatta kumminkaan ryhtyä noudattamaan järkevämpää
elämäntapaa. Mielialani, joita tukemassa olivat riittävät nuoruuden
voimat, häilyivät hillittömän hilpeyden ja apean epämieluisuuden tunnon
välimaalla. Siihen aikaan oli lisäksi alettu käyttää kylmiä kylpyjä,
joita ehdottomasti suositeltiin. Tuli maata kovalla vuoteella, kevyen
peiton alla, joten säännöllinen huokosten toiminta kerrassaan estyi.
Tämän ja muiden, väärinymmärretyistä Rousseaun ehdotelmista johtuvien
hullutusten piti muka saattaa meidät lähemmäksi luontoa ja pelastaa
meidät tapainturmeluksesta. Noudattamalla valikoimatta ja järjettömästi
vaihdellen kaikkia mainittuja neuvoja joutuivat useat henkilöt kokemaan
mitä suurinta vahinkoa, ja minä kiusasin hyvää elimistöäni siinä
määrin, että siihen sisältyvät eri järjestelmät lopulta välttämättä
tekivät salaliiton ja nousivat kapinaan kokonaisuutta pelastaakseen.

Eräänä yönä minä heräsin ankaraan verensyöksyyn, ja olin vielä siinä
määrin voimissani ja tajuissani, että voin herättää huonekumppanini.
Kutsuttiin tohtori Reichel, joka mitä ystävällisimmin minua auttoi, ja
niin minä häilyin päiväkausia elämän ja kuoleman vaiheilla, ja alkavan
parantumisen ilokin himmentyi sen vuoksi, että tuon purkautuman aikana
oli muodostunut kaulan vasemmalle puolelle paise, joka ehdittiin
havaita vasta nyt, vaaran mentyä ohi. Paraneminen on kuitenkin aina
miellyttävä ja ilahduttava asia, vaikka se tapahtuukin hitaasti ja
vaivalloisesti, ja koska luonto oli minussa auttanut itseänsä, niin
minä näytin nyt muuttuneen toiseksi ihmiseksi; minä näet olin muuttunut
hilpeämmäksi kuin pitkiin aikoihin ja olin iloinen tuntiessani sisäisen
olemukseni vapaaksi, joskin minua ulkonaisesti uhkasi pitkäaikainen
kärsimys.

Erikoisesti minua tänä aikana rohkaisi se, että näin, kuinka monet
oivalliset miehet olivat ansaitsemattani minuun kiintyneet. Sanon
ansaitsemattani, sillä heidän joukossaan ei ollut yhtäkään, jota
en ollut rasittanut ilkeillä oikuilla, ei yhtäkään, jota en olisi
sairaalloisen itsepäisyyteni vuoksi useita kertoja loukannut, vieläpä
oman vääryyteni tunnossa joitakin aikoja uppiniskaisesti kartellutkin.
Tuo kaikki oli unohdettu; he kohtelivat minua mitä lempeimmin ja
kokivat minua huvittaa juttelemalla kanssani osaksi huoneessani, osaksi
ulkona, niin pian kuin sain neljän seinän sisältä poistua. He lähtivät
kanssani ajeluretkille, kestitsivät minua luonansa maalla, ja näytti
siltä, kuin toipuisin piankin.

Näistä ystävistä mainitsen ennen kaikkea silloisen Leipzigin
raatimiehen, myöhemmin pormestarin, tohtori Hermannin. Niiden
pöytäkumppanien joukossa, joihin Schlosser minut tutustutti, hän oli
se, johon aina suhtauduin samoin. Hänet sopi varmaan lukea uutterimpien
akadeemisten kansalaisten joukkoon. Hän kävi mitä säännöllisimmin
luennoillansa, ja hänen ahkeruutensa pysyi aina tasaisena. Minä näin
hänen askel askeleita, vähääkään suunnastansa poikkeamatta, saavuttavan
tohtorinarvon ja kohoavan sitten asessoriksi minkään seikan tuntumatta
hänestä vaivalloiselta ja vauhdin ollenkaan liiaksi kiihtymättä tai
hidastumatta. Hänen leppoisa luonteensa veti minua puoleensa, hänen
opettavat keskustelunsa kiinnittivät mieltäni; luulenpa tosiaankin
iloinneeni hänen säännöllisestä uutteruudestansa etupäässä sen vuoksi,
että ajattelin saavani tunnustukseni ja kunnioitukseni nojalla omaksua
ainakin osan niistä ansioista, joista en kuitenkaan voinut itse
ylpeillä.

Yhtä säännöllinen kuin tehtäviensä hoitamisessa hän oli kykyjensä
harjoittamisessa ja huviensa nauttimisessa. Hän soitti varsin
taitavasti flyygeliä, kuvasi aistikkaasti luonnon aiheita ja yllytti
minua tekemään samoin. Niinpä minä jäljensinkin hänen menetelmäänsä
käyttäen harmaalle paperille mustalla ja valkoisella liidulla monta
Pleissen pajukkoa ja monta tämän hiljaisen veden somaa sopukkaa aina
samalla kaihomielin askarrellen omissa mielijohteissani. Hän osasi
vastata toisinaan naurettavaan käyttäytymiseeni hilpein pilanteoin,
ja minä muistan useita toistemme seurassa viettämiämme hupaisia
hetkiä. Niinpä hän kutsui minut leikkisän juhlallisesti luoksensa
ilta-aterialle, missä me erikoista säädyllisyyttä noudattaen
vahakynttilän valossa kahden kesken nautimme niinsanotun raatijäniksen,
joka oli luonnossa maksettuna virkapalkkana juossut hänen keittiöönsä,
suvaiten höystää ateriaa monilla Behrischin tyyliin leikatuilla
kokkapuheilla ja viinin väellä. Tuolle oivalliselle ja edelleenkin
uutterasti tointansa hoitavalle miehelle, joka tosin aavistetussa,
mutta koko laajuudeltansa arvaamattomassa sairaudessani soi minulle
mitä uskollisimmin apuansa, luovutti minulle aina vapaata aikaansa ja
osasi kirkastaa synkkää tuokiota palauttamalla mieleen aikaisempia
hilpeitä hetkiä, tunnustan yhä vielä vilpittömän kiitollisuuteni ja
olen iloinen saadessani pitkien aikojen kuluttua tehdä sen julkisesti..

Tämän arvoisan ystävän ohella minua erikoisesti hoivasi bremeniläinen
Gröning. Minä olin vasta hiljattain häneen tutustunut, ja hänen
hyväntahtoisuutensa ilmeni minulle vasta onnettomuuden sattuessa;
minä tunsin tämän suopeuden arvon sitä elävämmin, kun ei kukaan hevin
pyri lähempään yhteyteen sairaan henkilön kanssa. Hän teki kaikkensa
minua huvit taakseen, estääkseen minua painumasta omaa olotilaani
koskeviin mielihauteisiin ja kuvaillen ja lupaillen minulle pikaista
parantumista ja tervettä toimintakykyä. Elämän varrella olen sittemmin
useasti iloinnut kuullessani, kuinka hyödylliseksi ja onnea tuottavaksi
tämä erinomainen mies on osoittautunut hoitaessaan kotikaupunkinsa
tärkeimpiä asioita.

Ystäväni Horn osoitti hänkin nyt lakkaamatta kiintymystänsä ja
huomaavaisuuttansa. Koko Breitkopfin talo, Stockin perhe ja monet
muut kohtelivat minua kuin läheistä sukulaista, ja niin vaikutti
lukuisten ystävällisten ihmisten hyväntahtoisuus mitä hienotunteisimmin
lievittävästi minun olotilaani.

Seikkaperäisemmin on minun tässä sentään mainittava eräs mies, jonka
tulin tuntemaan vasta tänä aikana ja jonka opettavainen seura siinä
määrin minut tenhosi, että tosiaankin unohdin murheellisen tilani.
Hän oli Langer, myöhemmin kirjastonhoitaja Wolfenbüttelissä. Tätä
erittäin oppinutta ja monitieteistä miestä ilahdutti minun palava
tiedonjanoni, joka nyt sairaalloisen herkkyyden vuoksi ilmeni
kerrassaan kuumeentapaisena. Hän koki minua tyynnyttää selvien
harkintojen nojalla, ja minä saan kiittää hänen tosin lyhytaikaista
seuraansa paljostakin, kun hän näet osasi monella muotoa minua opastaa
ja huomauttaa, mihin minun oli juuri sinä aikana suuntauduttava.
Minä tunsin olevani sitäkin suuremmassa kiitollisuudenvelassa tälle
merkittävälle miehelle, kun seurani saattoi hänet jossakin määrin
vaaralle alttiiksi; kun näet hän sai Behrischin jälkeen hovimestarin
viran nuoren kreivi Lindenaun luona, niin vanha kreivi asetti
nimenomaiseksi ehdoksi, ettei uusi kasvattaja saanut seurustella
kanssani. Langerin teki kovin mieli tutustua sellaiseen vaaralliseen
olentoon ja hän tiesi kohdata minut useasti jossakin vieraassa
paikassa. Hän kiintyi minuun pian ja menetteli viisaammin kuin
Behrisch: nouti minut yön aikaan, me lähdimme yhdessä kävelemään,
keskustelimme mielenkiintoisista asioista, ja minä saattelin hänet
vihdoin aina hänen lemmittynsä ovelle saakka; tämä ulkonaisesti
ankaralta näyttävä, vakava, tieteellinen mies näet ei ollut voinut
välttää erään erittäin rakastettavan naishenkilön verkkoja.

Minä olin jo joitakin aikoja sitten vieraantunut saksalaisesta
kirjallisuudesta ja samalla omista runollisista yrityksistäni ja
käännyin jälleen, kuten sellaisessa autodidaktisessa kiertokulussa
helposti käy, rakkaiden vanhanajan kirjailijain puoleen, jotka yhä
vielä rajoittivat henkisten toivelmieni näköpiiriä ikäänkuin kaukaiset,
ääriviivoiltaan ja ainemääriltään selvät, mutta osiltansa ja sisäisiltä
suhteiltansa tuntemattomat sinivuoret. Minä tein vaihtokauppaa Langerin
kanssa: luovutin hänelle kokonaisia koreja saksalaisia runoilijoita ja
arvostelijoita saaden sensijaan joukon kreikkalaisia kirjailijoita,
joiden käyttelyn piti minua virkistää, miten hitaasti toipumiseni
tulisikin edistymään.

Ystävysten toisillensa suoma luottamus kehittyy yleensä asteittain.
Keskinäinen sopusointuisuus ilmenee aluksi yhteisissä askarruksissa
ja harrasteluissa; sitten ulottuvat tiedonannot entisiin ja nykyisiin
intohimoihin, erittäinkin rakkausseikkailuihin; mutta sitäkin syvemmät
siteet punoutuvat suhteen pyrkiessä täydellisyyteensä: uskonnolliset
vakaumukset, sydämen asiat, jotka kohdistuvat katoamattomaan,
muodostavat ystävyyssuhteen perustuksen ollen samalla sen huipun
koristeena.

Kristillinen uskonto häilyi oman historiallispositiivisen olemuksensa
ja puhtaan deismin välillä, ja viimeksimainitun, joka perustui
siveellisyyteen, piti vuorostaan luoda moraalin perustus. Luonteiden
ja ajatustapojen erilaisuus ilmeni tällöin lukemattomin vivahduksin,
varsinkin kun asiaan vaikutti vielä eräs ratkaiseva eroavaisuus:
kun heräsi kysymys, missä määrin järki ja missä määrin tunne voi
ja sai olla sellaisissa vakaumuksissa osallisena. Vilkkaimmat ja
henkevimmät miehet osoittautuivat tässä tapauksessa perhosiksi,
jotka toukkatilaansa ajattelematta heittävät yltänsä sen koteron,
jonka suojassa ovat kehittyneet orgaaniseen täydellisyyteensä.
Toisia, mieleltään uskollisempia ja vaatimattomampia, sopi verrata
kukkasiin, jotka kauneimpaan kukoistukseensa ehdittyäänkään eivät
tempaudu irti juurestaan, emärungostaan, vaan juuri tämän läheisen
yhteenkuuluvaisuutensa nojalla kypsyttävät halutun hedelmän. Langer
kuului viimeksimainittuun lajiin, sillä vaikka olikin oppinut mies ja
erinomainen kirjallisuudentuntija, hän sittenkin voi asettaa Raamatun
kaikkien perinnäisten teosten joukossa erikoiselle sijalle ja pitää
sitä peruskirjana, jonka nojalla yksin voimme esittää siveellisen
ja henkisen sukupuumme. Hän kuului niihin, jotka eivät tahdo voida
tajuta välitöntä suhdetta suureen maailmojen Jumalaan, ja senvuoksi
hän välttämättä tarvitsi välitystoimintaa, jonka vertauskuvia hän
oli keksivinään kaikkialla, maallisissa ja taivaallisissa olioissa.
Hänen miellyttävää ja johdonmukaista esitystänsä kuunteli kernaasti
nuori mies, joka sairauden maallisista asioista erottamana erittäin
mielellään suuntasi eloisan henkensä taivaallisiin asioihin. Koska olin
Raamattuun hyvin perehtynyt, tuli nyt kysymykseen ainoastaan usko, sen
jumalalliseksi julistaminen, mitä olin tähän saakka inhimillisesti
kunnioittanut, ja se oli minulle sitäkin helpompaa, kun olin tähän
kirjaan ensi kertaa perehtyessäni pitänyt sitä jumalallisena.
Kärsivälle, tunnoiltansa aralle, jopa heikollekin, evankeliumi oli
niinmuodoin tervetullut, ja vaikka Langer olikin uskoinensa erittäin
järkevä mies ja korosti nimenomaisesti sitä, ettei saa sallia tunteen
vallita, ei antautua haaveilun eksytykseen, en kumminkaan olisi oikein
tietänyt, miten käsitellä Uutta Testamenttia tunteettomasti ja ilman
innostusta.

Sellaisissa keskusteluissa me vietimme paljon aikaa, ja hän mielistyn
minuun, uskolliseen ja hyvin valmistuneeseen käännyttämäänsä siinä
määrin, että arvelematta uhrasi minulle useita kaunoiselleen määrättyjä
hetkiä, joutuipa vielä vaaraan tulla ilmiannetuksi ja kuten Behrisch
isäntänsä karsauden esineeksi. Minä puolestani osoitin hänelle mitä
suurinta kiitollisuutta, ja jos se, mitä hän hyväkseni teki, olisi minä
aikana hyvänsäkin ollut kallisarvoista, niin silloisessa tilassani sen
täytyi olla minulle mitä suurimman kunnioituksen veroista.

Mutta koska yleensäkin sielujen sopusoinnun ollessa henkisimmässä
vireessänsä maailmanolojen karut soraäänet puhkeavat väkivaltaisimmin
ja rajuimmin kuuluviin ja salaisuudessa alinomaa vaikuttava
vastakohtaisuus, yht’äkkiä ilmaantuen, vaikuttaa sitäkin tuntuvammin,
niin ei minunkaan pitänyt päästä opettajani Langerin peripateettisesta
koulusta sitä ennen kokematta erästä, ainakin Leipzigin oloissa
omituista tapausta, nimittäin ylioppilaitten aiheuttamaa kahakkaa,
jonka alkuvaiheet olivat seuraavat. Nuoret henkilöt olivat joutuneet
riitaan kaupungin sotilaiden kanssa, ja asia ei ollut sujunut ilman
käsikähmää. Useat ylioppilaat liittoutuivat kostaakseen kärsimänsä
loukkaukset. Sotilaat vastustivat itsepintaisesti, ja erittäin
tyytymättömät akadeemiset kansalaiset olivat aluksi häviöllä. Nyt
kerrottiin arvossapidettyjen henkilöiden kiittäneen ja palkinneen
voittajia heidän urhoollisesta vastarinnastansa, ja tämä seikka kiihti
voimallisesti nuorekasta kunniantuntoa ja kostonhimoa. Kerrottiin
julkisesti, että seuraavana iltana piti rikottaman ikkunoita, ja
muutamien ystävien jotka toivat minulle tiedon siitä, että tosiaankin
tulisi niin tapahtumaan, täytyi viedä minut paikalle, koska nuorisoa
ja suuria joukkoja ainakin vetää puoleensa vaara ja melske. Alkoi
todellakin merkillinen näytelmä. Muuten tyhjän kadun toisella reunalla
oli väkeä, joka ihan rauhallisena, meluamatta ja liikehtimättä
odotti, mitä tuleman piti. Tyhjää ajotietä asteli tusinan verta
nuoria miehiä edestakaisin, näennäisesti mitä maltillisimpina; mutta
kysymyksessäolevan talon kohdalle tultuansa he ohikulkiessaan heti
heittivät kiviä ikkunoihin tehden sen useaan kertaan mennen tullen,
niin kauan kuin ruudut vielä helisivät. Yhtä rauhallisesti tapahtui
sitten kaikki muukin, ja asiasta ei johtunut sen enempää.

Akadeemisten suurtöiden siten kimeästi korvaan kaikuessa minä
syyskuussa 1768 lähdin Leipzigistä erään vuokra-ajurin mukavissa
vaunuissa ja muutamien tuttavieni luotettavain henkilöiden seurassa.
Auerstädtin tienoilla minä muistelin aikaisempaa onnettomuustapausta
osaamatta aavistaa, millainen suurempi vaara minua tulisi monien
vuosien kuluttua sieltä käsin uhkaamaan, enempää kuin Gothassa, missä
oppaan johtamina katselimme linnaa, tiesin stukkokoristeisessa salissa
ajatella, että juuri siinä paikassa piti tuleman osakseni paljon armoa
ja ystävällisyyttä.

Mitä lähemmäksi kotikaupunkiani ehdin, sitä mietteliäämmin painuin
muistelemaan, millaisissa oloissa, millaisin mahdollisuuksin ja
toivelmin olin kotoa lähtenyt, ja erittäin lamaava oli se tunto, että
nyt palasin ikäänkuin haaksirikkoisena. Kun en kumminkaan tietänyt
erikoisemmin itseäni soimata, osasin jokseenkin mieleni rauhoittaa,
mutta jälleennäkeminen ei sittenkään tapahtunut aivan tyynesti.
Sairauden kiihdyttämä ja lisäämä luontainen vilkkauteni aiheutti
kiivaan kohtauksen. Minä lienen näyttänyt huonommalta kuin itse
tiesinkään; en näet ollut pitkiin aikoihin kysynyt neuvoa kuvastimelta,
ja kukapa ei itseensä tottuisi! Lyhyesti sanoen: sovittiin kaikessa
hiljaisuudessa siitä, että hankittaisiin erinäisiä tietoja vasta
myöhemmin vähin erin ja sallittaisiin minun ennen kaikkea päästä sekä
ruumiillisesti että henkisesti hieman rauhoittumaan.

Sisareni liittyi kohta seuraani, ja aikaisemmin hänen kirjeistänsä
saamieni tietojen lisäksi kuulin nyt yksityiskohtaisemmin ja tarkemmin
perheen olosuhteista ja tilasta. Isäni oli minun lähdettyäni
kohdistanut koko didaktisen harrastelunsa sisareeni ja täysin
suljetussa, rauhan turvaamassa ja vuokralaisistakin vapaassa talossa
riistänyt häneltä melkein kaikki mahdollisuudet hieman liikkua ja
virkistyä kodin ulkopuolella. Hänen täytyi harjoitella vuorotellen
ranskan-, italian- ja englanninkieltä ja sen ohella isä pakotti hänet
suuren osan päivää istumaan klaveerin ääressä soittoa harjoittelemassa.
Kirjoittamistakaan ei saanut laiminlyödä, ja minä olinkin jo
aikaisemmin huomannut isän johtaneen minulle lähetettävien kirjeiden
sepittämistä ja toimittaneen sisareni kynän välityksellä oppejansa
minulle. Sisareni oli nyt ja edelleenkin olento, jota on mahdoton
määritellä, mitä eriskummallisin sekoitus ankaruutta ja hellyyttä,
itsepintaisuutta ja myöntyväisyyttä, jotka ominaisuudet vaikuttivat
milloin yhtyneinä, milloin tahdon ja taipumuksen erillistäminä. Niinpä
hän olikin minusta nähden kauhealla tavalla suunnannut tylyytensä
isään, jolle ei antanut anteeksi, että hän oli kuluneiden kolmen vuoden
aikana estänyt tai katkeroittanut ylen monta viatonta iloa, ja jonka
hyvistä ominaisuuksista hän ei tahtonut tunnustaa yhtään ainoata.
Hän teki kaikki, mitä isä käski, mutta mitä vastenmielisimmin. Hän
toimi totuttuun tapaan, suorittamatta yhtään enempää tai vähempää.
Rakkaudesta tai ystävällisyydestä hän ei suostunut mitään tekemään,
ja tämä seikka oli ensimmäisiä niistä, joiden vuoksi äitini salaa
keskustellessamme lausui valittelunsa. Mutta koska sisareni oli
siinä määrin rakkautta kaipaava kuin inhimillinen olento konsanaan,
niin hän kohdisti koko kiintymyksensä minuun. Minun hoitamistani ja
huvittamistani koskeva huolenpito vaati kaiken hänen aikansa; hänen
leikkikumppaniensa, joita hän vallitsi asiaa ollenkaan ajattelematta,
täytyi heidänkin keksiä kaikenlaista ollakseen minulle mieliksi ja
lohdutukseksi. Yrittäessään minua ilahduttaa hän oli kekseliäs,
kehittelipä kujeellista huumoriakin, jota en ollut hänessä milloinkaan
ennen huomannut ja joka hänelle erittäin hyvin sopi. Meidän kesken
kehittyi pian salakieli, jota käyttäen voimme puhua kenestä hyvänsä
toisten 'meitä ymmärtämättä, ja hän viljeli tuota mongerrusta usein
sangen uskaliaasti vanhempien läsnäollessa.

Isäni eleli sangen mukavasti. Hän voi hyvin, käytti suuren osan
päivää sisareni opettamiseen, kirjoitti matkakertomustansa ja kulutti
enemmän aikaa luuttunsa virittämiseen kuin sen soittamiseen. Samalla
hän salasi, niin hyvin kuin voi, mieliharminsa, jonka aiheena oli se
seikka, että hän reippaan, toimeliaan, kohta tohtoriksi ja määrättyä
elämänuraa kulkemaan ehtivän pojan asemesta näki edessään sairaan
olennon, joka näytti kärsivän sielullisesti vielä enemmän kuin
ruumiillisesti. Hän ei salannut toivomustansa, että parannuksellaolosta
tulisi loppu; mutta varsinkin täytyi varoa ilmaisemasta hänen kuultensa
mitään synkkämielisiä ajatuksia, koska ne saattoivat hänet kiivastuttaa
ja katkeroittaa.

Luonnostaan erittäin vilkas ja hilpeä äitini eleli näissä oloissa
erittäin ikäviä päiviä. Vähäiset taloustoimet olivat pian
suoritetut. Kelpo naisen aina askarteleva mieli tahtoi löytää
jotakin harrastettavaakin, ja lähimpänä oli uskonto, johon hän
turvautui sitäkin mieluummin, kun hänen parhaat ystävättärensä olivat
sivistyneitä ja hartaita jumalanpalvelijoita, Heidän joukossaan
oli ylinnä neiti von Klettenberg. Hän on sama henkilö, jonka
keskusteluista ja kirjeistä ovat sukeutuneet »Wilhelm Meisteriin»
sisällytetyt kauniin sielun tunnustukset. Hän oli hentorakenteinen,
keskikokoinen; hänen sydämellinen luontainen käytöksensä oli suuren
maailman ja hovin hiomana käynyt sitäkin miellyttävämmäksi. Hänen
erittäin somat vaatteensa muistuttivat herrnhutilaismaista pukua.
Hän oli aina hilpeä ja rauhallinen. Sairauttansa hän piti ohimenevän
maallisen olemassaolonsa välttämättömänä osana, kesti tuskansa mitä
kärsivällisimmin ja oli kivuttomina väliaikoina vilkas ja puhelias.
Hänen mieluisimpana, ehkäpä ainoanakin puheenaiheenansa olivat ne
siveelliset kokemukset, jotka ovat itseänsä huomioitsevan ihmisen
voittona; niihin liittyivät uskonnolliset vakaumukset, jotka erittäin
viehättävällä, jopa nerokkaallakin tavalla käsiteltyinä tulivat hänen
mielestään kysymykseen luonnollisina ja yliluonnollisina. Tarvitaan
tuskin enempää palauttaakseen sellaisten esitysten ystävien mieleen
tuota seikkaperäistä, heidän sieluunsa sepitettyä kuvausta. Hänen
nuoruudesta saakka noudattamansa kehitysura, ylhäinen sääty, jonka
piirissä hän oli syntynyt ja saanut kasvatuksensa, hänen henkinen
vilkkautensa ja omalaatuisuutensa estivät häntä varsin hyvin sopimasta
toisten samaa pelastuksen tietä kulkevien naisten seuraan. Rouva
Griesbach, etevin heistä, tuntui liian tuimalta, kuivakiskoiselta,
oppineelta: hän tiesi, ajatteli ja käsitti enemmän kuin toiset,
jotka tyytyivät tunteensa kehittelemiseen, ja oli senvuoksi heille
kiusallinen, koska jokainen ei voinut eikä tahtonutkaan kuljettaa
mukanansa autuuden tiellä niin suuria varuksia. Sensijaan ilmenivät
useimmat muut hieman yksitoikkoisina, koska noudattelivat määrättyä
oppisanastoa, jota olisi varsin hyvin käynyt vertaaminen myöhempien
hempeätunteisten sanavarastoon. Neiti von Klettenberg kulki omaa
tietänsä molempien äärimmäisyyksien välimaalla ja näytti hieman
itsekylläisesti kuvastelevan itseänsä kreivi Zinzendorfin olemuksessa,
jonka vakaumukset ja vaikutukset todistivat korkeampaa syntyperää
ja ylhäisempää säätyä. Nyt hän löysi minusta mitä tarvitsi: nuoren,
vilkkaan, tuntematonta pelastusta osaltansa tavoittelevan olennon,
joka, vaikka ei voinutkaan pitää itseänsä erinomaisen syntisenä, ei
kumminkaan ollut missään mukavassa olotilassa eikä aivan terve enempää
ruumiiltaan kuin sielultaankaan. Hän iloitsi siitä, mitä luonto oli
minulle antanut, sekä monesta, minkä olin itse itselleni hankkinut.
Ja jos hän myönsikin minulla olevan useita etuja, ei se suinkaan
ollut hänelle nöyryyttävää, ensiksikään hän näet ei aikonut kilpailla
mieshenkilön kanssa ja toiseksi hän uskoi ehtineensä uskonnolliseen
sivistykseen kuuluvissa asioissa paljon minua kauemmaksi. Minun
rauhattomuuteni, kärsimättömyyteni, pyrkimykseni, etsimiseni,
tutkimiseni, mietiskelyni ja epäröimiseni hän selitti omalla
tavallansa eikä salannut minulta vakaumustansa, vaan vakuutti minulle
peittelemättä kaiken johtuvan siitä, ettei minulla ollut lepytettyä
Jumalaa. Minä puolestani olin nuoruudestani saakka uskonut Jumalani ja
minun välisen suhteen olevan varsin hyvän, kuvittelinpa monenlaisten
kokemusten nojalla niinkin, että hän saattoi olla minulle hieman
velkaa, ja olin kyllin uskalias otaksumaan, että minulla oli hänelle
jotakin anteeksiannettavaa. Tämä omahyväisyys perustui rajattoman
hyvään tahtooni, jota hänen mielestäni olisi pitänyt paremmin auttaa.
Helppo on arvata, kuinka usein minä ja ystävättäreni jouduimme tuon
johdosta kiistaan, joka kuitenkin aina päättyi mitä ystävällisimmin ja
monesti, kuten keskusteluni vanhan rehtorin kanssa, tähän ponteen: että
minä olen hupsu poika, jolle täytyy antaa paljonkin anteeksi.

Koska kaulassa oleva paise minua kovin kiusasi, kun näet lääkäri
ja haavuri aluksi aikoivat kasvannaisen karkoittaa, sitten, kuten
sanoivat, kypsyttää ja vihdoin katsoivat hyväksi sen puhkaista, niin
minun oli pitkät ajat kärsittävä pikemmin hankaluutta kuin kipuja,
vaikka parantumisen loppuaikoina alinomainen syövytyskivellä ja muilla
polttavilla aineilla siveleminen pakostakin sai jokaisen uuden päivän
näyttämään ylen harmilliselta. Lääkäri ja haavuri kuuluivat hekin
lahkolaishurskaitten joukkoon, vaikka olivatkin luonnonlaadultansa
mitä erilaisimmat. Haavalääkäri, solakka, hyvärakenteinen mies, kevyt
ja taitavakätinen, valitettavasti hieman hivutustautinen, osoitti
olotilansa sietämisessä todella kristillistä kärsivällisyyttä eikä
sallinut tautinsa vaikuttaa häiritsevästi ammatin harjoittamiseen.
Lääkäri, käsittämätön, ovelasti silmäilevä, ystävällisesti puheleva,
muuten sekava mies, oli voittanut hurskaiden piirissä aivan erikoisen
luottamuksen. Toimeliaana ja tarkkaavaisena hän lohdutti sairaita;
mutta kaikkein eniten hän laajensi potilaspiiriänsä osaavasti
salavihkaa näyttämällä joitakin salaperäisiä, itse valmistamiansa
rohtoja, joista ei kukaan saanut mitään hiiskua, koska lääkkeiden
anto oli lääkäriltämme ankarasti kielletty. Eräitä jauheita, jotka
lienevät olleet jonkinlaisia ruoansulatusta edistäviä aineita, hän
ei siinä määrin salaillut; mutta siitä tärkeästä suolasta, jota
oli lupa käyttää vain suurimmissa vaaroissa, oli puhe ainoastaan
uskovaisten kesken, joskaan kukaan ei ollut sitä vielä nähnyt eikä
sen vaikutusta kokenut. Herättääkseen ja vahvistaakseen sellaisen
yleislääkkeen mahdollisuuteen kohdistuvaa uskoa lääkäri oli vähänkään
vastaanottavaisuutta havaitessaan suositellut potilaillensa eräitä
mystillisiä kemiallis-alkemistisia kirjoja tehden ymmärrettäväksi,
että niitä ominpäin tutkimalla voi varsin hyvin päästä niin pitkälle,
että sai tuon kalleuden omaksensa, mikä oli sitäkin välttämättömämpää,
kun lääkkeen valmistamistavan ilmoittaminen sekä fyysillisesti
että varsinkin moraalisista syistä oli hankalaa, ja tuon suuren
tuotteen oivaltamiseen, tuottamiseen ja käyttämiseen vaadittiin
luonnon kaikkien salaisuuksien tuntemista, koska se ei ollut mikään
yksityinen, vaan yleinen asia, vieläpä sellainen, että se kaiketi
voitiin tuottaa eri tavoin ja erimuotoisenakin. Ystävättäreni oli
kuunnellut näitä houkuttelevia sanoja. Ruumiin pelastus liittyi
ylen läheisesti sielun pelastukseen; ja voiko osoittaa toisillekaan
suurempaa hyväntekeväisyyttä, suurempaa armeliaisuutta kuin hankkimalla
itselleen välineen, jonka avulla voi monta kärsimystä viihdyttää
ja monta vaaraa torjua? Hän oli jo salaa tutkinut Wellingin teosta
_Opus mago-cabbalislicum_, mutta koska tekijä kohta itse himmentää ja
sammuttaa sytyttämänsä valon, niin neiti von Klettenberg etsi ystävää,
joka olisi hänen seuralaisenansa tässä valon ja pimeyden vaihtelussa.
Vähin ponnistuksin saatiin tämä sairaus minuunkin istutetuksi. Minä
hankin mainitun teoksen, joka kaikkien sellaisten teosten tavalla voi
suoraviivaisesti seurata sukujuurtansa aina uusplatoniseen koulukuntaan
saakka. Teosta tutkiessani pyrin ennen kaikkea mitä tarkimmin
havaitsemaan ne hämärät huomautukset, joiden nojalla tekijä viittaa
kohdasta toiseen luvaten siten ilmaista, mitä salaa, ja merkitsemään
reunaan sellaisten toisiansa selvittävien kohtien sivunumerot. Mutta
niinkin kirja vielä oli varsin hämärä ja käsittämätön; ainoana
voittona oli se, että oppi tuntemaan eräänlaisen sanaston ja saattoi
sitä mielin määrin käytellessään otaksua ainakin jotakin lausuvansa,
joskaan ei ymmärtävänsä. Mainittu teos puhuu sangen kunnioittavasti
edeltäjistänsä, ja niin me innostuimme hankkimaan käsiimme itse
lähteet. Me ryhdyimme nyt tutkimaan Theophrastus Paracelsuksen ja
Basilius Valentinuksen teoksia, samoin Helmontia, Starckeyta ja muita,
joiden suuremmassa tai vähemmässä määrin luontoon ja mielikuvitukseen
pohjautuvia oppeja ja ohjeita me yritimme oivaltaa ja noudattaa.
Minua miellytti erikoisesti _Aurea Calena Homeri_, jonka nojalla
luonto, joskin kenties haaveelliseen tapaan, esitetään kauniisti
yhteenliitettynä, ja niin me uhrasimme, osaksi yksin, osaksi toistemme
seurassa, paljon aikaa näihin eriskummallisuuksiin ja vietimme pitkänä
talvena, jonka aikana minun oli pysyteltävä huoneessa, iltamme erittäin
hupaisesti kolmisin, äitini meidän seurassamme, iloiten näistä
salaisuuksista enemmän kuin olisimme niiden selviämisestä voineet
iloita.

Minua oli kuitenkin vielä odottamassa ankara koettelemus. Häiriytynyt
ja voipa sanoa ajoituin tuhoutunut ruoansulatus aiheutti sellaisia
taudinoireita, että ankaraa pelontuskaa tuntien luulin menettäväni
henkeni ja mitkään käytetyt keinot eivät ottaneet auttaakseen. Tässä
äärimmäisessä hädässä äitini ahdistuksissaan mitä kiivaimmin vaati
neuvotonta lääkäriä luovuttamaan yleislääkkeensä. Kauan vastusteltuansa
hän riensi yösydännä kotiinsa ja toi palatessaan pienen pullosen
kristallisoitunutta kuivaa suolaa, joka liuotettiin veteen ja annettiin
potilaalle. Tuskin olin tuon alkaliselta maistuvan suolan nauttinut,
kun tilani lieventyi, ja sinä hetkenä tapahtui sairaudessa käänne, joka
johti asteittain parantumiseen. On sanomattakin selvää, kuinka suuressa
määrin tämä seikka vahvisti lääkäriin kohdistuvaa uskoamme ja lisäsi
uutteruuttamme sellaisen aarteen hankinnassa.

Ystävättäreni, joka asui orpona ja vailla sisaruksia isossa, hyvällä
paikalla sijaitsevassa talossa, oli jo aikaisemmin hankkinut itselleen
pienen lieskauunin sekä kohtalaisen suuria tislausastioita ja käsitteli
Wellingin ohjeiden mukaisesti sekä merkittäviä lääkärin ja mestarin
viittauksia noudattaen varsinkin rautaa, jossa väitettiin piilevän
kaikkia terveellisimpiä voimia, kunhan osasi sen hajoittaa; ja koska
kaikissa tuntemissamme teoksissa oli tärkeällä sijalla ilmasuola, joka
piti ottaa avuksi, niin näihin toimiin tarvittiin alkaleja, joiden piti
ilmaan haihtuessaan yhtyä noihin ylimaallisiin olioihin ja lopulta
tuottaa salaperäinen, verraton välisuola.

Olin tuskin ehtinyt jossakin määrin toipua ja voin paremman vuodenajan
suosimana jälleen oleskella vanhassa päätyhuoneessa, kun jo ryhdyin
minäkin hankkimaan itselleni vähäisiä kojeita: pieni lieskauuni
hiekkahautiminensa oli valmiina, ja minä opin sangen pian muuttamaan
palavan sytyttimen avulla lasisia keitinpulloja kolpakoiksi, joissa
eri seoksia oli haihdutettava. Nyt käsiteltiin salaperäisellä,
eriskummallisella tavalla omituisia makrokosmoksen ja mikrokosmoksen
aineosia, ja ennen kaikkea yritettiin ennenkuulumattomalla tavalla
tuottaa välisuoloja. Eniten minua kuitenkin pitkän aikaa askarrutti
niinsanottu _Liquor Silicum_ (piiliuos), jota syntyy, kun sulattaa
puhdasta kvartsikiisua soveliaan alkalimäärän ohella. Siitä koituu
läpikuultoista lasia, joka sulaa ilmassa ja esiintyy kauniina kirkkaana
liuoksena.

Henkilö, joka on kerrankin sen valmistanut ja omin silmin nähnyt,
ei varmaankaan moiti niitä, jotka uskovat _prima materiaan_ ja
mahdollisuuteen vaikuttaa siihen ja sen avulla edelleen. Tämän
piiliuoksen valmistamisessa minä olin saavuttanut erikoisen kätevyyden.
Mainista löytyvä kaunis, valkoinen piikivi tarjosi mitä parhaimman
aineksen, ja muista seikoista samoinkuin uutteruudestakin minä pidin
huolta parhaani mukaan. Lopulta minä sittenkin väsyin, kun pakostakin
huomasin, ettei piiaines suinkaan ollut yhtynyt suolaan niin kiinteästi
kuin olin filosofista ajatusjuoksua noudatellen uskonut; se näet erkani
jälleen varsin helposti, ja kauneinkin kivennäisliuos, joka oli eräitä
kertoja suurimmaksi kummastuksekseni ilmennyt animaalisen hyytymän
muodossa, eritti sittenkin aina jauhetta, joka minun oli pakko selittää
hienonhienoksi piitomuksi, mutta jonka olemuksessa ei ilmennyt mitään
tuottoisaa, minkä nojalla olisi voinut toivoa tämän neitseellisen maan
siirtyvän äitiyden tilaan.

Miten omituisia ja hajanaisia nämä menetelmät lienevätkin olleet, minä
opin niistä kuitenkin yhtä ja toista. Minä pidin tarkoin silmällä
kaikkia ilmaantuvia kiteytymiä tutustuen monien luonnonolioiden
ulkonaisiin muotoihin, ja koska hyvin tiesin, että kemiallisia asioita
oli uudemmalla ajalla esitetty säännöllisempää menetelmää noudattaen,
niin tahdoin saada tuosta yleisen käsityksen, joskin salaisuuksia
jo hieman tuntien kovin vähän kunnioitin apteekkareita ja kaikkia
niitä, jotka käyttelivät tavallista tulta. Boerhaven kemian-oppikirja
herätti minussa kuitenkin tavatonta mielenkiintoa ja vietteli minut
lukemaan useitakin hänen teoksiansa. Kun pitkäaikainen sairauteni oli
muutenkin johtanut minut lääkeopillisiin asioihin, sain siten opastusta
tutkiakseni tuon oivallisen miehen aforismejakin, jotka varsin
mielelläni painoin mieleeni ja muistiini.

Toinen, hieman inhimillisempi ja silloiselle kehitykselleni
hyödyllisempi askarrus oli siinä, että tarkastin Leipzigistä kotiin
lähettämäni kirjeet. Mikään ei anna meille parempaa tietoa itsestämme
kuin se, että jälleen näemme edessämme mitä olemme muutamia vuosia
sitten tuottaneet, joten voimme katsella itseämme objektina. Minä tosin
olin silloin vielä liian nuori, ja noiden paperien kuvailema aika oli
liian likellä. Koska ei yleensäkään ole nuoruudessa helppo vapautua
eräänlaisista omahyväisistä luuloista, niin ne ilmenevät varsinkin
siinä, että halveksimme itseämme sellaisina kuin lähin menneisyys
meidät osoittaa; kun näet aste asteelta selviää, että se, mitä pidämme
oivallisena itsessämme ja muissa, ei olekaan pätevää, niin luulemme
parhaiten pelastuvamme tuosta pulasta, kun heitämme itse pois, mitä
emme voi pelastaa. Niin kävi minunkin. Samoinkuin olin Leipzigissä
vähitellen oppinut halveksimaan lapsellisia puuhiani, samoin näytti
minusta nyt yliopistouranikin mitättömältä; minä en käsittänyt, että
sen täytyi olla minulle erittäin arvokas juuri sen vuoksi, että se oli
kohottanut minut korkeampaan havaitsemisen ja oivalluksen tasoon. Isäni
oli huolellisesti koonnut ja nitonut sekä hänelle että sisarelleni
lähettämäni kirjeet; olipa hän niitä tarkkaavasti parannellutkin ja
korjannut sekä oikeinkirjoitus- että kielivirheitä.

Nämä kirjeet hämmästyttivät minua ensinnäkin ulkoasullansa: minä
säikähdin uskomatonta käsialan rappeutumista, joka jatkui vuoden
1765 lokakuusta seuraavan tammikuun keskivaiheille. Mutta sitten
ilmaantui maaliskuun keskivaiheilla yht’äkkiä aivan rauhallinen,
säännöllinen käsiala» jota muuten olin tottunut käyttämään ainoastaan
kilpakirjoituksissa. Asian aiheuttama ihmetys muuttui Gellertiin
kohdistuvaksi kiitollisuudeksi, kun nyt johtui mieleeni, että hän,
meidän jättäessämme kirjoitelmiamme hänen nähtäväksensä, oli asettanut
miellyttävällä tavallansa pyhäksi velvollisuudeksemme harjoittaa
kättämme yhtä paljon, jopa enemmänkin kuin tyyliämme. Tuon huomautuksen
hän esitti joka kerta, kun sai nähtäväksensä epäselvän, huolimattoman
käsialan; samalla hän usein sanoi kovin mielivänsä ottaa oppilaittensa
käsialan kauneuden opetuksensa tärkeimmäksi tehtäväksi, varsinkin kun
arveli riittävän useasti havainneensa, että hyvä käsiala tuo mukanansa
hyvän tyylin.

Muuten saatoin huomata senkin, että kirjeisiini sisältyvät ranskan- ja
englanninkieliset kohdat oli kirjoitettu vapaasti ja vaivattomasti,
joskaan ei ihan virheettömästi. Minä olin jatkanut näiden kielten
harjoittamista myöskin kirjoittaessani Georg Schlosserille, joka yhä
oleskeli Treptow’ssa ja jonka kanssa olin pysynyt katkeamattomassa
yhteydessä. Siten minä sain tietoa monista maailman oloista (hänen
elämänsä näet ei aina sujunut ihan sillä tavalla kuin hän oli toivonut)
ja aloin yhä lujemmin luottaa hänen vakaaseen, jaloon ajatustapaansa.

Eräs toinen huomio, jota kirjeitä selaillessani en voinut välttää, oli
se, että kelpo isäni oli parasta tarkoittaen tuottanut minulle suurta
vahinkoa ja saanut minut omaksumaan sen eriskummallisen elämäntavan,
johon olin lopulta joutunut. Hän näet oli monta monituista kertaa
kehoittanut minua pidättymään korttipelistä; mutta hovineuvoksetar
Böhme vielä eläessään osasi minut taivuttaa omaan ajatustapaansa
selittäen isäni kehoituksen koskevan ainoastaan väärinkäyttöä. Kun
varsin hyvin oivalsin asiasta seuraelämässä koituvan edun, sallin
mielelläni hovineuvoksettaren ratkaista asian. Minussa tosin oli
pelivaistoa, mutta ei pelihenkeä: minä opin kaikki pelit helposti
ja nopeasti, mutta en osannut milloinkaan pitää tarkkaavaisuuttani
kokonaisen illan kuluessa asianomaisessa vireessä. Jos siis
aloitinkin varsin hyvin, niin lopulta sittenkin tein virheen ja
aiheutin häviön itselleni ja muille, joten lähdin aina nyreissäni
joko illallispöytään tai seurasta pois. Kun rouva Böhme, joka ei
pitkällisen sairautensa aikana ollut tietenkään voinut pitää huolta
pelaamisestani, sitten kuoli, niin isäni oppi pääsi kohta voimaan:
aluksi minä pyysin anteeksi, etten voinut saapua pelaamaan, ja kun
sitten ei enää tiedetty, mitä minulle tehdä, niin kävin itselleni
vieläkin hankalammaksi kuin muille, kieltäydyin kutsuista, jotka
niin ollen kävivät harvemmiksi ja häipyivät lopulta kerrassaan
olemattomiin. Pelaaminen, joka on erittäin suositeltavaa nuorille
henkilöille, varsinkin niille, joilla on käytännöllinen mielenlaatu
ja jotka haluavat liikkua suuressa maailmassa, ei tosin voinutkaan
muuttua harrastukseni esineeksi, koska en edistynyt, pelasinpa miten
paljon tahansa. Jos joku olisi yleisin näkökannoin asiaa minulle
selittänyt ja huomauttanut, kuinka tässä eräät merkit ja enemmän tai
vähemmän sattumakin muodostavat jonkinlaisen aineksen, joka soveltuu
arvostelukyvyn ja toiminnan harjoitusvälineeksi, jos olisi minun
sallittu seurata useampia pelejä yht'aikaa, niin olisin kaiketi
voinut helpommin asiaan perehtyä. Joka tapauksessa synnyttivät nämä
huomiot nyt puheenalaisena ajankohtana minussa sen vakaumuksen, ettei
seurapelejä ole kartettava, vaan on pikemmin pyrittävä saavuttamaan
niiden harjoittamisessa jonkinlaista taitavuutta. Aika on äärettömän
pitkä, ja jokainen päivä on astia, johon voi vuodattaa erittäin paljon,
jos tahtoo sen todellakin täyttää.

Niin monella muotoa minä yksinäisyydessäni askartelin, sitäkin
enemmän, kun monien aikojen kuluessa omaksumieni harrastelujen
henget saivat tilaisuutta jälleen ilmaantua. Niinpä johduin taasen
piirustamaankin, ja koska tahdoin aina pitää välittömänä aiheenani
luontoa tai pikemmin todellisuutta, niin kuvasin huoneeni kaikkine
huonekaluineen ja siinä olevine henkilöineen, ja kun tuo ei enää
huvittanut, esitin kaikenlaisia kaupungin juttuja, joita parhaillaan
kerrottiin ja joihin yleinen mielenkiinto kohdistui. Esityksistäni
ei puuttunut luonteenomaisuutta eikä eräänlaista aistia, mutta
hahmoissa valitettavasti ei ollut oikeita suhteita eikä varsinaista
ytimekkyyttä, ja tekotapakin jäi ylen utuiseksi. Isäni, jota nämä asiat
yhä vielä huvittivat, tahtoi saada kuvani selvemmiksi; sitäpaitsi
piti kaiken olla valmista ja loppuunsuoritettua. Senvuoksi hän antoi
ne kiinnittää pahviin ja varustaa reunaviivoilla; saipa maalaaja
Morgenstern, hänen kotitaiteilijansa — sama mies, joka on myöhemmin
tehnyt itsensä tunnetuksi, jopa kuuluisaksikin kirkkonäköaloillansa
— tehtäväkseen piirtää huoneiden ja avaruuksien perspektiiviset
linjat, jotka tosin esiintyivät verraten räikeinä hämärästi kuvaamieni
hahmojen rinnalla. Isäni uskoi siten pakottavansa minua yhä suurempaan
täsmällisyyteen, ja minä kuvasin hänen mieliksensä monenlaisia
hiljaiseloaiheita, jotka voin suorittaa selvemmin ja täsmällisemmin,
kun todellisuus oli mallina edessäni. Vihdoin johtui jälleen mieleeni
syövytyspiirrosten valmistaminen. Minä olin sommitellut verraten
mielenkiintoisen maiseman ja tunsin itseni erittäin onnelliseksi
saadessani hakea käsille vanhat Stockilta saamani reseptit ja työtä
tehdessäni muistella menneitä hupaisia aikoja. Minä syövytin levyn
aivan pian ja annoin ottaa siitä koevedoksia. Onnettomuudeksi ei
sommitelmassani ollut valoa eikä varjoja, ja minä kiusasin nyt itseäni
yrittäen saada laattaan kumpaakin lajia; mutta kun en ihan tarkoin
tietänyt, miten siinä oli meneteltävä, en saanut teostani valmiiksi.
Niihin aikoihin minä voin tavallani aivan hyvin, mutta näinä päivinä
minua alkoi ahdistaa vaiva, joka ei ollut milloinkaan ennen minua
vaivannut. Kurkkuni näet oli käynyt ylen kipeäksi ja varsinkin se,
mitä nimitetään kitakielekkeeksi, oli kovin tulehtunut; minä voin
ainoastaan ankaraa tuskaa tuntien mitään niellä, ja lääkärit eivät
tietäneet, mitä asialle tehdä. Minua kidutettiin kurluttamisella
ja sivelemisellä voimatta vammaani korjata. Vihdoin minä ikäänkuin
mieleen johdatuksen nojalla huomasin, etten ollut syövyttäessäni
ollut kyllin varovainen ja että olin siinä työssä usein ja kiihkeästi
puuhaillessani vian itselleni aiheuttanut ja sitä yhä uudistanut ja
lisännyt. Lääkärien mielestä asia tuntui uskottavalta ja aivan pian
varmaltakin, ja minä luovuin syövytyskokeistani sitäkin mieluummin, kun
ensimmäinen ei suinkaan ollut hyvin luonnistunut ja minulla niinmuodoin
oli pikemmin syytä teostani salata kuin näytellä. Minun oli sitä
helpompi lohduttautua, kun piankin havaitsin vapautuvani kiusallisesta
kivusta. En kumminkaan voinut olla ajattelematta, että samanlaiset
Leipzigissä harjoittamani puuhat lienevät hyvinkin olleet osaltansa
aiheuttamassa niitä vaivoja, jotka ovat tuottaneet minulle ylen paljon
kärsimystä. On tosin ikävystyttävää ja toisinaan surullistakin pitää
liiaksi silmällä itseänsä ja omaa vahinkoansa ja hyötyänsä, mutta kun
ottaa huomioon toisaalta ihmisen omituisen luontoperäisen taipumuksen,
toisaalta elämäntavan ja nautintojen äärettömän erilaisuuden, niin
on varmaan ihme, ettei ihmissuku ole jo aikoja sitten riuduttanut
itseänsä olemattomiin. Inhimillisessä luonnossa näyttää piilevän
omalaatuinen sitkeys ja monipuolisuus, koska se voittaa kaikki, mitä
sen tielle sattuu tai mitä se itsellensä omaksuu, ja ellei voikaan
sitä olemukseensa sulattaa, tekee sen ainakin vaarattomaksi. Suuren
kohtuuttomuuden sattuessa sen tosin täytyy kaikesta elementtien
vastarinnasta huolimatta taipua, kuten monet paikkakunnalliset taudit
ja paloviinan vaikutukset vastaansanomattomasti meille osoittavat. Jos
kykenisimme pelokkaiksi muuttumatta tarkkaamaan, mikä moniseikkaisessa
kansalais- ja seuraelämässämme vaikuttaa meihin edullisesti, mikä
taas epäedullisesti, ja jos voisimme pahojen seurausten vuoksi luopua
siitä, mikä tosin nautintona meitä miellyttää, niin saisimme helposti
poistumaan varsin useita hankaluuksia, jotka rakenteemme muuten
terveenä säilyessä kiusaavat meitä usein enemmän kuin itse tauti.
Valitettavasti on ravintojärjestystä koskevien seikkojen laita samoin
kuin moraalisten: me emme kykene virhettä oivaltamaan, ennenkuin olemme
siitä vapautuneet, ja niinmuodoin ei asiasta koidu mitään voittoa,
koska seuraava virhe ei näytä edellisen kaltaiselta eikä siis voi tulla
tunnetuksi samassa hahmossa.

Lukiessani niitä kirjeitä, jotka olin lähettänyt Leipzigistä
sisarelleni, jouduin pakostakin havaitsemaan, että olin heti
yliopistollisen opetuksen alkuasteella pitänyt itseäni erittäin
älykkäänä ja viisaana: olin näet jotakin opittuani kohta paneutunut
itse professoriksi muuttuen siten heti opettavaiseksi. Oli varsin
hupaista huomata, kuinka olin Gellertin luennoillaan meille kertomia
tai neuvomia kohta sovelluttanut sisareeni ollenkaan oivaltamatta,
että elämän samoinkuin lukemisenkin piirissä voi jokin asia olla
nuorukaiselle sovelias silti naishenkilölle kelpaamatta. Me laskimme
yhdessä leikkiä tuosta apinoimisesta. Leipzigissä sepittämäni
runoelmatkin olivat minusta jo liian mitättömiä: ne tuntuivat minusta
kylmiltä, kuivakiskoisilta ja ihmissydämen tai -hengen tilojen
ilmaisemiseen nähden liian pintapuolisilta. Kun minun nyt oli jälleen
lähdettävä kotoa erääseen toiseen yliopistoon, sain tuosta aihetta
rakentaa uuden rovion teoksistani. Useita aloitettuja näytelmiä,
joista muutamat oli sommiteltu kolmanteen tai neljänteen näytökseen
saakka, toiset vasta luonnosteltu, samoin monia muita runoelmia,
kirjeitä ja papereita joutui liekkien omaksi, ja tuskin säästyi
mitään muuta kuin Behrischin käsikirjoitus, »Rakastuneen oikku», ja
»Rikoskumppanit», jota yhä edelleen erikoisen hartaasti korjailin ja,
koska kappale oli jo valmis, muokkasin vielä kerran sen jäsennyksen
tehdäkseni sen sekä eloisammaksi että selvemmäksi. Lessing oli »Minnan»
kahdessa ensimmäisessä näytöksessä esittänyt draaman sommittelun
saavuttamattoman esikuvan, ja minä koetin parhaani mukaan saada selkoa
hänen ajatuksestaan ja tarkoituksistaan.

Olen tosin jo sangen seikkaperäisesti kertonut siitä, mikä minua noina
päivinä liikutti, kiihdytti ja askarrutti, mutta siitä huolimatta minun
täytyy palata käsittelemään sitä harrastusta, jonka yliaistilliset
asiat olivat minussa herättäneet; minä näet päätin kerta kaikkiansa
muodostaa niistä itselleni käsityksen, mikäli se kävi päinsä.

Melkoisesti vaikutti minuun silloin eräs käsiini sattunut tärkeä
kirja. Se oli Arnoldin teos »Kirkon ja kerettiläisten historia».
Tämä mies ei ole pelkkä harkitseva historioitsija, vaan on samalla
hurskas ja herkkätuntoinen. Hänen mielipiteensä sointuivat hyvin
minun omaksumiini, ja hänen teoksensa ilahdutti minua erikoisesti
sen vuoksi, että sain monista minulle aikaisemmin mielettömiksi tai
jumalattomiksi kuvailluista kerettiläisistä edullisemman käsityksen.
Vastustuksen henki ja taipumus paradoksiin piilee meissä kaikissa.
Minä tutkin ahkerasti eri mielipiteitä, ja kun olin varsin usein
kuullut sanottavan, että jokaisella ihmisellä on loppujen lopuksi
oma uskontonsa, niin minusta tuntui mitä luonnollisimmalta, että
minäkin kykenisin sommittelemaan oman uskontoni, ja niin minä ryhdyin
työhön sangen mielelläni. Pohjana oli uusplatonismi; lisäksi tuli
hermeettisiä, mystillisiä ja kabbalistisia aineksia, ja niin minä
rakensin itselleni maailman, joka näytti kylläkin omituiselta.

Minä saatoin hyvinkin kuvitella jumaluuden, joka ikuisista ajoista
tuottaa itse itseänsä; mutta koska tuottaminen ei ole ajateltavissa
ilman moninaisuutta, täytyi sen välttämättä kohta ilmestyä itsellensä
eräänä toisena, jonka me tunnustamme pojan nimisenä; heidän molempien
täytyi sitten jatkaa tuottamistointa ja he ilmenivät jälleen itsellensä
kolmantena, joka sekin oli yhtä olevainen, elävä ja iankaikkinen kuin
kokonaisuus. Mutta siten oli jumaluuden kehä suljettu, ja he itse
eivät olisi enää kyenneet tuottamaan täysin itsensä kaltaista. Koska
tuottamisvietti yhä jatkui, niin he loivat erään neljännen, johon
kuitenkin jo sisältyi ristiriita, koska sen piti olla heidän tavallansa
ehdoton ja sentään heihin sisältyvä ja heidän rajoittamansa. Tämä oli
Lucifer, jolle nyt luovutettiin koko luomisvoima ja josta kaiken muun
olevaisen piti kehkeytyä. Hän osoitti kohta rajatonta toimintakykyänsä
luomalla kaikki enkelit oman kuvansa mukaan ehdottomiksi, mutta häneen
itseensä sisältyviksi ja hänen itsensä rajoittamiksi. Sellaisen loiston
ympäröimänä hän unohti korkeamman alkuperänsä luullen löytävänsä
sen itsestänsä, ja tästä ensimmäisestä kiittämättömyydestä aiheutui
kaikki se, mikä ei meistä näytä sointuvan jumaluuden ajatukseen ja
tarkoituksiin. Mitä enemmän hän sitten keskittyi itseensä, sitä
epämieluisammaksi täytyi käydä hänen olonsa ja samoin kaikkien niiden
henkien, joita hän esti autuaasti kohoamasta alkulähteeseensä. Sitten
tapahtui se, mitä meille mainitaan enkelien lankeemuksena. Osa niistä
kerääntyi Luciferin ympärille, toinen osa kääntyi takaisin kohti
alkulähdettänsä. Tästä koko luomakunnan keskittymisestä, — sillä se
oli Luciferin aiheuttama ja sen täytyi häntä seurata, — syntyi sitten
kaikki se, mitä havaitsemme aineen muodossa, mitä miellämme painavana,
kiinteänä ja pimeänä, mutta joka jumalallisesta olemuksesta polveutuen,
joskaan ei välittömästi, niin ainakin suoran sukulaisuuden nojalla,
on yhtä ehdottomasti mahtava ja ikuinen kuin isä ja isovanhemmat.
Koska siis koko onnettomuus, jos on lupa sitä niin nimittää, aiheutui
ainoastaan Luciferin yksipuolisesta suuntautumisesta, niin tästä
luomuksesta tosin puuttui parempi puoli: siihen näet sisältyi kaikki
se, mitä saavutetaan keskittymisen avulla, mutta siitä puuttui kaikki
se, minkä yksin laajentuminen voi saada aikaan; ja niin olisi koko
luomakunta lakkaamatta keskittyessään voinut hävittää itsensä, tuhoutua
isänsä Luciferin keralla ja menettää kaikki jumaluuden kaltaiseen
ikuisuuteen kohdistuvat vaatimuksensa. Tätä olotilaa katselivat
elohim vähän aikaa, ja heillä oli valta joko odottaa niitä aioneja,
joiden kuluessa kenttä jälleen puhdistuisi ja he saisivat tilaisuutta
uuteen luomiseen, tahi käydä käsiksi nykyhetkiseen ja korvata sen
puuttuvaa äärettömyyttä. He valitsivat nyt viimeksimainitun vaihtoehdon
ja korvasivat pelkän tahtonsa nojalla silmänräpäyksessä koko sen
puutteen, joka sisältyi Luciferin menestykselliseen alkuyritykseen.
He antoivat äärettömälle olemistolle kyvyn laajentua, liikkua heitä
kohti; elämän varsinainen valtimo oli jälleen toiminnassa, ja itse
Luciferkaan ei voinut väistää sen vaikutusta. Tämä kausi on se, jona
ilmestyi se, minkä me tunnemme valona, ja jossa alkoi se, mitä me
tavallisesti merkitsemme luomakunnan nimellä. Miten suuressa määrin
tämä nyt jumaluuden alinomaa vaikuttavan elonvoiman nojalla asteittain
monistuikin, puuttui kumminkin olento, joka olisi kyennyt saamaan
jälleen aikaan alkuperäisen yhteyden jumaluuden ja luomakunnan
välille, ja niin luotiin se ihminen, jonka tuli olla kaikin puolin
Jumalan kaltainen, jopa aivan samakin kuin Jumala, mutta joka jälleen
oli Luciferin tilanteessa sen vuoksi, että oli samalla kertaa
ehdoton ja rajoitettu, ja koska tämän, olemisten kaikkia luokkia
vallitsevan ristiriidan piti hänessä ilmetä ja täydellisen tajunnan
sekä nimenomaisen tahdon myötäillä kaikkia hänen tilojansa, niin oli
arvattavaa, että hänestä täytyi tulla samalla kertaa täydellisin ja
epätäydellisin, onnellisin ja onnettomin luomus. Pian näytteli hänkin
täydellisesti Luciferin osaa. Hyväntekijästä erottuminen on varsinaista
kiittämättömyyttä, ja niin tuli tuo luopumus toisen kerran ilmeiseksi,
vaikka koko luominen ei ole eikä ollut muuta kuin alkuperäisestä
luopumista ja siihen palaamista.

On helppo huomata, kuinka lunastus tässä ajatellaan sekä ikuisten
aikojen takaa päätetyksi että vielä ikuisesti välttämättömäksi, vieläpä
niin, että sen täytyy uudistua kerta toisensa jälkeen kehkeytymisen ja
olemisen koko aikana. Tässä mielessä on mitä luonnollisin asia, että
itse jumaluus paneutuu ihmishahmoon, jonka oli jo ennakolta varannut
verhoksensa, ja että se lyhyeksi ajaksi omaksuu ihmisen kohtalon tämän
samanlaistumisen nojalla korostaakseen sitä, mikä on ilahduttava ja
lievittääkseen sitä, mikä on tuskallista. Kaikkien uskontojen ja
filosofiain historia osoittaa meille, että tämän suuren, ihmisille
välttämättömän totuuden ovat eri kansat eri aikoina monin eri tavoin,
vieläpä rajoittuneisuutensa mukaisesti omituisten tarujen ja kuvienkin
muodossa perintätietona säilyttäneet. Riittää, kunhan tunnustetaan,
että elämme olotilassa, joka tosin näyttää vetävän alaspäin ja
painostavan meitä, mutta joka sittenkin suo tilaisuutta, jopa asettaa
velvollisuudeksemmekin, kohota ja täyttää jumaluuden tarkoitukset
siten, että toisaalta pakostakin itseytyen toisaalta emme unohda
säännöllisin valtimoniskuin itseydestämme vapautua.



YHDEKSÄS KIRJA.


»Sitäpaitsi kokee sydän useasti erilaisia, varsinkin seurallisten
ja hienojen hyveiden hyväksi koituvia tunteita, ja siinä syntyvät
ja kehittyvät herkemmät tunnot. Varsinkin painuvat mieleen monet
seikat, jotka opettavat nuorta lukijaa tuntemaan ihmissydämen
salattuja sopukoita ja sen intohimoja. Tämä tieto on kaikkea latinaa
ja kreikkaa arvokkaampi, ja Ovidius oli siinä suhteessa varsin
oivallinen mestari. Se ei kumminkaan vielä ole varsinaisena syynä
siihen, että nuorten luettavaksi annetaan vanhanajan kirjailijoita,
siis Ovidiuskin. Me olemme saaneet hyvältä Luojalta koko joukon
sielunkykyjä, joiden asianmukaisesta viljelystä tulee muistaa
huolehtia, vieläpä heti ensimmäisinä vuosina, ja joita ei missään
tapauksessa käy kehitteleminen metafysiikan, latinan tai kreikan
avulla: meillä on mielikuvitus, jonka ei suinkaan tule saada omin
neuvoin vallata ensimmäisiä sen tielle osuvia mielikuvia, vaan jolle
on tarjottava soveliaimmat ja kauneimmat kuvat ja siten totutettava ja
harjoitettava ihmismieltä tuntemaan ja rakastamaan kaikkialla, itse
luonnossakin, kauneutta sen määrätyissä, tosissa ja myöskin hienoissa
ilmenemismuodoissa. Me tarvitsemme sekä tieteitä että jokapäiväistä
elämää varten koko joukon sellaisia käsitteitä ja yleisiä tietoja,
joita emme voi saada mistään oppikirjasta. Meidän tunteitamme,
taipumuksiamme ja intohimojamme on edullisella tavalla kehiteltävä ja
puhdistettava.»

Tämä »Allgemeine deutsche Bibliothekiin» sisältyvä huomattava
kohta ei ollut ainoa lajiansa. Sangen monelta taholta ilmaistiin
samansuuntaisia periaatteita ja samanlaisia vakaumuksia. Ne vaikuttivat
meihin nuorukaisiin erittäin voimakkaasti, sitäkin nimenomaisemmin,
kun lisäksi tuli vielä Wielandin tarjoama esikuva: hänen toisen,
loistavan tuotantokautensa teokset todistivat selvästi, että hän oli
kehittänyt itseänsä sellaisten periaatteiden mukaisesti. Ja mitä
voimmekaan enempää vaatia? Filosofia syvänsekavine vaatimuksinensa oli
poistettu, vanhat kielet, joiden oppimiseen liittyi ylen paljon vaivaa,
nähtiin työntyvän syrjään; oppikirjat, joiden riittävyyttä koskevan
arveluttavan sanan oli jo Hamlet korvaamme kuiskannut, kävivät yhä
epäiltävimmiksi; meitä neuvottiin tarkastelemaan levotonta elämää, jota
varsin halukkaasti itse elimme, ja intohimoja, joita osaksi tunsimme,
osaksi aavistimme omassa povessamme, ja jotka aikaisemmin soimattuina
nyt välttämättä ilmenivät tärkeinä ja arvokkaina, koska niiden piti
muodostaa opintojemme tärkein esine ja koska niiden tuntemista
ylistettiin hengenvoimiemme etevimpänä kehittämisvälineenä. Sitäpaitsi
sellainen ajatustapa sointui aivan hyvin minun omiin vakaumuksiini,
vieläpä runollisiin puuhiini ja askarruksiinikin. Niinpä suostuinkin,
nähtyäni jo monen hyvän aikomuksen raukeavan, monen kelpo toivelman
häipyvän, isäni suunnitelmaan, jonka mukaan minun oli lähdettävä
Strassburgiin. Siellä minun oli määrä viettää hilpeätä, hauskaa elämää
jatkaen opintojani ja lopulta tulla tohtoriksi.

Keväällä minä tunsin terveyteni, mutta sitäkin enemmän nuoren mieleni
ennalleen toipuneeksi ja kaipasin jälleen pois kotoa, joskin aivan
toisista syistä kuin ensikerran lähtiessäni: nämä samat huoneet ja
suojat, joissa olin ylen paljon kärsinyt, olivat käyneet ilottomiksi,
ja isän ja minun välille ei voinut sukeutua mitään miellyttävää
suhdetta: minä en voinut antaa hänelle täysin anteeksi, että hän
oli sairauteni uusiutuessa ja minun hitaasti toipuessani osoittanut
kohtuutonta kärsimättömyyttä, ei ollut kohdellut minua lohduttavan
suopeasti, vaan päinvastoin oli useasti puhunut säälimättömästi siitä,
mikä ei ole kenenkään ihmisen vallittavissa, ikäänkuin se olisi
riippunut yksinomaan tahdosta. Toisaalta minäkin monin tavoin loukkasin
ja solvasin häntä.

Nuoret henkilöt näet tuovat yliopistoista mukanansa yleisiä käsityksiä,
mikä tosin onkin hyvin ja oikein; mutta koska he niinmuodoin
luulottelevat olevansa erittäin viisaita, niin he käyttelevät noita
käsityksiä mittakaavana arvostellessaan olevia oloja, jotka siten
enimmälti pakostakin joutuvat kärsimään. Niinpä minä olin saanut
rakennustaiteesta, talojen sisustamisesta ja koristamisesta yleisen
käsityksen ja sovelsin sitä nyt keskusteltaessa varomattomasti omaan
taloomme. Isäni oli suunnitellut sen koko sisustuksen ja oli erittäin
järkähtämättömästi saattanut rakennustyöt päätökseen, ja siinä ei
ollutkaan mitään moitteen sijaa, mikäli sen tuli olla yksinomaan
hänen ja hänen perheensä asumuksena; olivatpa varsin monet muutkin
Frankfurtin talot siihen tapaan rakennetut. Sisäportaat kohosivat
vapaina ja koskettivat avaroita eteisiä, jotka olisivat nekin voineet
varsin hyvin olla huoneita; me vietimmekin kauniin vuodenajan aina
niissä. Mutta tämä yksityisen perheen mieluisa, hilpeä olo, tämä vapaa
liikkuminen eri kerroksissa muuttui mitä hankalimmaksi, jos talossa
asusti useampia perhekuntia, kuten olimme ranskalaisen majoituksen
aikana saaneet liiankin kipeästi kokea. Kiusallista kohtausta isän ja
kuninkaanluutnantin kesken ei olisi ollenkaan sattunut ja isäni olisi
muutenkin joutunut vähemmän kärsimään kaikenlaisista ikävyyksistä, jos
portaat olisi Leipzigin malliin sijoitettu syrjemmälle ja jokaista
kerrosta olisi ollut sulkemassa ovi. Kerran minä kovin ylistin
tuota rakennustapaa, esitin sen etuja ja todistelin isälleni, että
hänenkin talonsa portaat olivat siten sijoitettavissa. Tuon johdosta
hänet valtasi kerrassaan uskomaton suuttumus, sitäkin kiivaampi,
kun minä olin vähän aikaisemmin moitiskellut eräitä monikiemuraisia
kuvastimenkehyksiä ja hylännyt muutamat kiinalaiset seinäverhot.
Sattui kohtaus, joka tosin hillittiin ja tasoitettiin, mutta
joka kuitenkin joudutti lähtöäni kauniiseen Elsassiin. Äskettäin
kulkunsa aloittaneissa mukavissa postivaunuissa minä suoritin matkan
pysähtymättä ja varsin lyhyessä ajassa.

Minä olin asettunut asumaan majataloon »Zum Geist» ja kiiruhdin heti
tyydyttämään hartainta haluani: käymään lähemmäksi tuomiokirkkoa, jota
matkakumppanit olivat minulle jo kauan osoitelleet ja jota niin pitänyt
silmällä pitkän matkaa. Kun nyt ensin näin tuon jättiläisrakennuksen
kapean kadun kehystämänä ja sitten jouduin seisomaan tosin verrattain
ahtaalle torille, liian lähelle katsottavaani, niin se sai minussa
aikaan aivan omalaatuisen vaikutuksen, jota en kumminkaan kyennyt heti
kehittelemään. Omaksuin sen sillä kertaa sellaisenaan, epäselvänä, ja
nousin kiireesti rakennukseen päästäkseni näkemään korkeata, heljää
aurinkoa, jonka piti kerrallaan osoittaa minulle tämä laaja, vauras maa.

Niinpä näin tasanteelta kauniin seudun, jossa minun oli sallittu
toistaiseksi elää ja oleskella, näin melkoisen kaupungin, sen
ympäristössä laajalle leviävät, ihanain tuuheiden puiden reunustamat
ja halkileikkomat vainiot, sen silmiin pistävän kasvullisuuden
runsauden, joka Reinin juoksua noudatellen on sen rantojen ja
saarten luonteenomaisena kaunisteena. Samoin moninaisen vihreyden
koristama on se etelästä käsin leviävä laakea maa, jota Ill huuhtelee;
lännessäkin, vuoriston puolella, on useita alanteita, jotka metsineen
ja rehoittavine niittyineen muodostavat yhtä viehättävän näköalan, ja
pohjoista, kukkulaisempaa aluetta halkovat lukemattomat pienet purot
edistäen kaikkialla nopeata kasvua. Kun ottaa vielä huomioon, että
noiden runsauttansa uhkuvien nurmien, noiden somasti siroteltujen
lehtojen välillä oleva hedelmäinviljelykseen soveltuva maaperä
on ylt’yleensä oivallisesti muokattu, viheriöivä ja kypsää satoa
tuottava, että sen parhaissa ja viljavimmissa kohdissa näkyy kyliä
ja vuokratiloja, ja että tätä laajaa, silmänkantamattomiin leviävää,
ikäänkuin uutena paratiisina ihmiselle tarjoutunutta tasankoa
rajoittavat lähempänä ja etäämpänä osaksi viljelyksenalaiset, osaksi
metsäiset vuoret, niin käsittää, kuinka ihastuneena minä siunasin
sallimustani, joka oli minulle toistaiseksi määrännyt niin kauniin
asuinpaikan.

Sellainen raikas katse kohti uutta maata, jossa meidän on määrä jokin
aika viipyä, on omituinen, sekä miellyttävä että aavistutteleva, vielä
sikäli, että kokonaisuus lepää edessämme kirjoittamattomana tauluna.
Siihen ei ole vielä merkitty yhtäkään osaksemme tulevaa surua eikä
iloa, tuo heleä, värikäs, eloisa pinta on meille vielä mykkä, silmä
kiintyy esineisiin ainoastaan mikäli ne ovat sinänsä merkittäviä,
kiintymyksen ja intohimon asiana ei vielä ole erikoisesti korostaa
toista tai toista kohtaa; mutta tulevaisten asiain aavistus saa
jo nuoren sydämen levottomaksi, ja tyydyttämätön kaipuu vaatielee
salaa sitä, minkä pitää ja mikä saattaa olla tulossa ja mikä joka
tapauksessa, olipa se onnea tai tuskaa, huomaamattamme omaksuu sen
seudun luonteen, jossa oleskelemme.

Korkeudesta alas laskeuduttuani minä viivyin vielä vähän aikaa
katselemassa kunnianarvoisaa rakennusta; mutta tänä ensimmäisenä
kertana, enempää kuin lähiaikoinakaan, en kyennyt itselleni täysin
selvittämään, miksi tuo ihmeellinen teos minun silmissäni näytti
suunnattomalta ja olisi sellaisena minua välttämättä säikähdyttänyt,
ellei se samalla olisi säännösteltynä tuntunut minulle käsitettävältä
ja yksityiskohtaisesti valmiiksi suoritettuna kerrassaan
miellyttävältäkin. Minä en kumminkaan ryhtynyt miettimään tätä
ristiriitaa, vaan annoin tuon hämmästyttävän muistomerkin sellaisenaan
rauhallisesti edelleenkin itseeni vaikuttaa.

Minä vuokrasin pienen, mutta hyvällä paikalla sijaitsevan ja
miellyttävän asunnon Fischmarktin, kauniin, pitkän kadun eteläiseltä
puolelta. Kadulla vallitseva alinomainen liike tuli jokaisen
askarettoman tuokion avuksi. Sitten minä jätin suosituskirjeeni ja
löysin suosijaini joukosta erään kauppiaan, joka perheinensä taipui
minun riittävästi tuntemiini hurskaisiin mielensuuntiin, joskaan ei
ollut kirkosta eronnut, mitä ulkonaiseen jumalanpalvelukseen tulee.
Sen ohessa hän oli ymmärtäväinen mies eikä suinkaan nöyristelevä
teoissaan ja toimissaan. Pöytäseura, jota suositeltiin minulle ja
jolle minua suositeltiin, oli erittäin miellyttävä ja hupainen. Pari
vanhaa neitiä oli jo kauan ollut säännöllisesti ja menestyksellisesti
tätä ruokalaa hoitamassa; vieraita lienee ollut kymmenkunta, vanhempia
ja nuorempia. Viimeksimainittujen joukosta minä muistan parhaiten
erään Meyer-nimisen, lindaulaisen. Vartaloltansa ja kasvoiltansa
hän olisi voinut olla kaikkein kaunein mies, ellei hänen koko
olemuksessaan olisi samalla ilmennyt jotakin hutiloivaa. Samoin
rumensi hänen erinomaisia luonnonlahjojansa uskomaton kevytmielisyys
ja hänen oivallista luonnonlaatuansa hillitön huolimattomuus. Hänen
avomieliset, iloiset kasvonsa olivat pikemmin pyöreät kuin soikeat,
aistivälineitä, silmiä, nenää, suuta ja korvia sopi sanoa runsaiksi,
ne ilmaisivat nimenomaista täyteläisyyttä olematta silti ylen suuret.
Varsinkin hänen suunsa siroine huulineen oli erittäin viehättävä, ja
koko hänen ulkomuotoonsa loi omituisen ilmeen se, että hän oli »aave»,
t.s. että hänen kulmakarvansa nenän yläpuolella yhtyivät, mikä seikka
kauniissa kasvoissa ainakin aiheuttaa mieluisan aistillisuuden ilmeen.
Hilpeydellänsä, vilpittömyydellänsä ja hyvänluontoisuudellansa hän
saavutti kaikkien ihmisten suosion; hänen muistinsa oli uskomattoman
hyvä, hänen ei tarvinnut luentoja kuunnellessaan ollenkaan jännittää
tarkkaavaisuuttansa; hän säilytti kaikki kuulemansa ja oli kyllin
henkevä kaikkea hieman harrastaakseen, sitäkin helpommin, kun opiskeli
lääketiedettä. Kaikki vaikutelmat säilyivät eloisina hänen mielessään,
ja hänen vallattomuutensa luentojen toistamisessa ja professorien
matkimisessa yltyi usein siihen määrään, että hän, oltuaan aamulla
kolmella eri tunnilla, päivällispöydässä antoi professorien esittää
vuorotellen kappaleita luennostansa, toisinaan hyvinkin nopeasti miestä
vaihtaen. Sellainen kirjava luento meitä usein huvitti, mutta tuntui
usein rasittavaltakin.

Muut olivat enimmälti hienoja, tasaisia, vakavia miehiä. Heidän
joukossaan oli eräs eläkettä nauttiva Ludwigin-ritari, mutta
enemmistön muodostivat ylioppilaat, jotka kaikki olivat tosiaankin
hyvänluontoisia, kelpo miehiä. Tavallista viinimäärää ei kumminkaan
ollut hyvä ylittää. Puheenjohtajamme, eräs tohtori Salzmann,
piti huolta siitä, ettei hevillä niin tapahtunut. Hän oli jo
kuudennellakymmenellä, naimaton, ja oli jo vuosikausia käynyt tässä
päivällispöydässä pitäen sitä järjestyksessä ja hyvässä maineessa.
Melkoisen varakkaana hän piti ulkoasunsa aina hyvässä kunnossa,
kuuluipa hän niihinkin, jotka aina käyttävät kautokenkiä ja sukkia ja
kulkevat hattu kainalossa. Hatun päähän asettaminen oli hänelle aina
erinomainen tapahtuma. Hän kuljetti tavallisesti mukanansa sateenvarjoa
hyvin muistaen, että kauneimmat kesäpäivät usein tuovat ukonilmoja ja
sadekuuroja maille manterille.

Tälle miehelle minä puhuin aikomuksestani jatkaa Strassburgissa
lakitieteellisiä opintoja voidakseni mahdollisimman pian tulla
tohtoriksi. Koska hän varsin hyvin tiesi kaikki, niin minä kysyin
häneltä, mitä luentoja minun oli kuunneltava ja mitä hän asiasta
yleensä arveli. Siihen hän vastasi, ettei Strassburgissa suinkaan
ollut laita niinkuin saksalaisissa yliopistoissa, joissa pyritään
kouluttamaan lakimiehiä sanan avarassa ja oppineessa merkityksessä.
Täällä, sanoi hän, vaikutti suhde Ranskaan sen, että kaikki oikeastaan
suunnattiin kohti käytäntöä ja järjestettiin ranskalaiseen,
tosioloisuudessa mielellänsä pysyttelevään tapaan. Jokaiselle pyrittiin
opettamaan eräitä yleisiä periaatteita, eräitä alkutietoja, sanottiin
sanottava mahdollisimman lyhyesti ja rajoituttiin välttämättömimpään.
Sitten hän tutustutti minut erääseen henkilöön, joka nautti
opintojenohjaajana suurta luottamusta ja pian osasi voittaa minunkin
luottamukseni. Minä aloin johdannoksi keskustella hänen kanssaan
lakitieteellisistä asioista, ja minun laverteluni hämmästytti
häntä melkoisesti; olen näet tähänastisessa esityksessäni jättänyt
mainitsematta, että olin Leipzigissä oleskellessani sentään tullut
oivaltamaan lakiasioita, joskin hankkimani tiedot kokonaisuudessaan
voivat käydä pikemmin vain yleissilmäyksestä kuin nimenomaisesta
asiantuntemuksesta. Vaikka emme voisikaan kehua akadeemisen elämämme
aikana erikoisesti ahkeroivamme, tarjoutuu meille siinä kuitenkin
joka suhteessa verrattoman edullisia kehittymismahdollisuuksia, koska
ympärillämme on aina henkilöitä, jotka tiedettä vallitsevat tai
etsivät, joten saamme aina, joskin tajuamattamme, jotakin ravintoa
tuosta ilmakehästä.

Hetken aikaa kärsivällisesti kuunneltuaan minun jaarittelujani
lukujenohjaaja huomautti, että minun oli ennen kaikkea pidettävä
silmällä lähintä tarkoitustani, nimittäin tutkintojen suorittamista
ja promotiota, jonka jälkeen voin siirtyä käytännölliseen toimintaan.
Rajoittuakseni ensimmäiseen seikkaan, sanoi hän, mainitsen vain,
ettei asiaa suinkaan venytetä ylen avaraksi. Ei kysytä, miten ja
missä jokin laki on syntynyt, mitkä sisäiset tai ulkonaiset seikat
sen ovat aiheuttaneet; ei tutkita, kuinka aika ja tottumus ovat sitä
muovanneet, enempää kuin sitäkään, onko se kenties väärän tulkinnan
tai nurjan oikeudenkäytön nojalla muuttunut kerrassaan vastakkaiseksi.
Sellaisiin tutkimuksiin uhraavat oppineet miehet koko elämänsä; me
sitävastoin kysymme nykyjään voimassaolevaa, painamme sen lujasti
muistiimme, jotta se on aina käytettävissämme, kun haluamme siihen
turvautua asiakkaittemme hyödyksi ja suojaksi. Niin me varustamme
nuoret miehemme lähintä elämää varten, ja lisän löytymisestä pitävät
huolta heidän kykynsä ja käytännöllinen toimintansa. Sitten hän antoi
minulle kysymysten ja vastausten muotoon kirjoitetut vihkonsa, joiden
sisällystä voin jokseenkin sallia heti itseltäni kuulusteltavan, koska
Hoppen pieni lainopillinen katkismus oli vielä täysin muistissani;
hieman ahkeroiden minä opin lisäksi, mitä opittava oli ja osoitin
itseni vastoin tahtoani mitä helpoimmin kokelaaksi.

Mutta koska siten oma toiminnallisuuteni opintojen piirissä estyi
(minussa näet ei ollut mitään taipumusta pelkkään tosiasiallisuuteen,
koska tahdoin nähdä kaikki selitettynä ainakin historiallisesti, ellei
ymmärryksenomaisesti), niin löysin voimilleni laajemman toimialan,
jota käyttelin mitä merkillisimmällä tavalla noudatellen ulkoapäin
satunnaisesti minuun istutettua harrastusta.

Useimmat pöytäkumppanini olivat lääketieteen ylioppilaita. Kuten
tiedetään, ovat nämä opiskelijoiden joukossa ainoat, jotka oppituntien
ulkopuolellakin vilkkaasti keskustelevat tieteestänsä ja ammatistansa.
Se johtuu asian luonnosta. Heidän uurastustansa esineet ovat kaikkein
aistillisimmat ja samalla kaikkein korkeimmat, yksinkertaisimmat ja
monimutkaisimmat. Lääketiede askarruttaa koko ihmistä, koska sen
askarruksen esineenä on ihminen kokonaisuudessaan. Kaikki, mitä
nuorukainen oppii, viittaa heti tärkeään, tosin vaaralliseen, mutta
kuitenkin monella muotoa palkitsevaan käytännölliseen toimintaan.
Niinpä hän käykin kiihkein mielin käsiksi siihen, mitä on opittava
ja tehtävä, osittain sen vuoksi, että se sinänsä herättää hänessä
mielenkiintoa, osittain siitä syystä, että se avaa hänelle ilahduttavat
itsenäisyyden ja hyvinvoinnin mahdollisuudet.

Aterialla ollessani minä niinmuodoin kuulin pelkkiä lääketieteellisiä
keskusteluja, samoinkuin aikaisemmin hovineuvos Ludwigin luona. Kävely-
ja huviretkilläkään ei puhuttu paljoakaan muusta; pöytäkumppalini näet
olivat hyvinä tovereina muuttuneet muutenkin seuralaisikseni, ja heihin
liittyi alinomaa samanmielisiä ja samaaopiskelevia kaikilta tahoilta.
Lääkeopillinen tiedekunta oli yleensäkin sekä opettajien kuuluisuuden
että oppilaiden lukumäärän puolesta toisia etevämpi, ja niin vei
virta minut mukanansa, sitäkin helpommin, kun minulla oli kaikista
näistä asioista vihiä juuri sen verran, että tiedonhaluani voitiin
kohta lisätä ja kiihtää. Toisen lukukauden alkaessa minä senvuoksi
kävin kuulemassa Spielmannin kemian- ja Lobsteinin anatomianluentoja
ja päätin olla oikein ahkera, koska olin merkillisillä esi- tai
pikemminkin ylitiedoillani jo hankkinut itselleni jonkinlaista mainetta
ja luottamusta seurapiirissämme.

Ei kumminkaan siinä kyllin, että opintoni siten hajaantuivat ja
paloittuivat: eräs merkillinen valtiollinen tapahtuma aiheutti
yleistä liikettä ja tuotti meille melkoisen sarjan joutopäiviä. Maria
Antoinetten, Itävallan arkkiherttuattaren, Ranskan kuningattaren, piti
Pariisiin matkatessaan kulkea Strassburgin kautta. Juhlallisuudet,
joiden avulla kansalle huomautetaan, että maailmassa on suuria,
olivat uutteran valmistelun alaisina, ja minun mieltäni kiinnitti
erikoisesti molempien siltojen välissä sijaitsevalle Reinin saarelle
pystytetty rakennus, jossa oli määrä ottaa tulija vastaan ja jättää
hänet puolisonsa lähettiläiden edelleen kuljetettavaksi. Se ei kohonnut
paljon maankamaraa korkeammalle, sen keskellä oli iso sali ja sivuilla
kaksi pienempää; sitten seurasi toisia huoneita, jotka ulottuivat
vielä hieman taemmaksi; sanalla sanoen: kestäväksi rakennettuna se
olisi voinut käydä korkeiden henkilöiden huvimajasta. Erikoisimmin
siinä herättivät mielenkiintoani ja saivat minut arvelematta uhraamaan
ovenvartijalle uudistuvien käyntieni maksuksi monta hopeakolikkoa ne
kudotut verhot, joilla koko rakennuksen sisäpinnat oli peitetty. Siinä
minä näin ensi kerran noita Rafaelin alkuluonnosten mukaan kudottuja
verhoja, ja tämä näkeminen vaikutti minuun kerrassaan ratkaisevasti,
koska tulin tuntemaan suuret määrät oikeata ja täydellistä, joskin
vain jäljennettynä. Minä menin ja tulin, tulin ja menin voimatta
kyllikseni katsella; kiusasipa minua vielä voimaton pyrkimys, kun näet
olisin mielelläni käsittänyt sen, mikä minua erinomaisesti miellytti.
Sivusaleja minä pidin erittäin ilahduttavina ja virkistävinä, mutta
sitä kamalampi oli minusta iso sali. Sen seinät oli peitetty paljoa
suuremmilla, loisteliaammilla, runsaammilla ja suppeiden koristeiden
ympäröimillä verhoilla, jotka oli kudottu uudempien ranskalaisten
maalausten mukaan.

Tuohon tekotapaan minä kaiketi olisin sentään voinut suostua, koska
aistini enempää kuin ajatuksenikaan ei hevin mitään ehdottomasti
hylännyt, mutta kuvausten aihe harmitti minua mitä suurimmassa
määrässä. Näihin kuviin sisältyi Jasonin, Medean ja Kreusan tarina ja
siis mitä onnettomimman avioliiton esimerkki. Valtaistuimen vasemmalla
puolella nähtiin mitä julmimman kuoleman kielissä kamppaileva morsian
viheliäisten osaaottavien ympäröimänä, oikealla puolella isä kauhistui
nähdessään surmatut lapset edessänsä, ja raivotar kiiti sillävälin
halki ilmojen lohikäärmevaunuissaan. Jotta julmaan ja inhoittavaan
liittyisi vielä mauttomuuskin, nähtiin valtaistuimenselustan
kullankirjaellun punaisen sametin takaa oikealta puolelta kiemurtavan
esiin taikahärän valkoinen häntä, tultasylkevän hirviön itsensä ja sitä
vastaan taisteleva Jasonin peittyessä kokonaan tuon kallisarvoisen
verhon taakse.

Nyt heräsivät mielessäni eloon kaikki ne periaatteet, jotka olin
Oeserin koulussa omaksunut. Harkitsematta ja taitamattomasti oli
jo menetelty, kun oli sijoitettu Kristus ja apostolit häähuoneen
sivusaleihin, ja epäilemättä oli kuninkaallinen verhojenvartija
pitänyt ohjeenansa vain huoneiden mittasuhteita. Sen minä kuitenkin
annoin mielelläni anteeksi, koska siitä oli minulle erittäin suurta
etua; isossa salissa tapahtunut erehdys sitävastoin sai minut ihan
suunniltani, ja minä kehoitin vilkkaasti ja kiihkeästi kumppaneitani
tämän hyvää aistia ja tunnetta loukkaavan rikoksen todistajiksi.
— Mitä! huudahdin minä läsnäolijoista huolimatta: onko lupa näin
harkitsemattomalla tavalla esittää nuorelle kuningattarelle kenties
kaikkein kauheimpain häiden kuva, mitä milloinkaan on vietetty, vieläpä
hänen astuessaan ensi kertaa oman maansa rajojen sisäpuolelle! Eikö
siis ranskalaisten arkkitehtien, koristetaiteilijain ja verhoilijain
joukossa ole yhtäkään henkilöä, joka käsittää, että kuvat esittävät
jotakin, että kuvat tehoavat mieleen ja tunteeseen, että ne saavat
aikaan vaikutuksia, herättävät aavistuksia! Tuntuuhan kerrassaan siltä,
kuin olisi tuolle kauniille ja, kuten kerrotaan, elämänhaluiselle
naiselle lähetetty rajalle vastaanottajaksi mitä kammottavin kummitus.
— En tiedä, mitä kaikkea vielä sanoin; joka tapauksessa kokivat
toverini minua tyynnyttää ja saada lähtemään pois, mahdollisten
ikävyyksien välttämiseksi. Sitten he vakuuttivat minulle, ettei ollut
kenen hyvänsä asia etsiä kuvista määrättyä merkitystä, sanoivat,
ettei ainakaan heidän mieleensä ollut mitään johtunut ja ettei koko
Strassburgin ja lähiseutujen väestö, miten lukuisana se saapuisikin,
enempää kuin kuningatar itsekään hovikuntinensa voisi milloinkaan
joutua sellaisten mielijohteiden valtaan.

Tuon nuoren naishenkilön kauniin ja ylhäisen, yhtä hilpeän kuin
arvokkaankin ilmeen minä muistan vielä varsin hyvin. Hän näytti
lasivaunuissaan — täysin meidän kaikkien nähtävissämme — tutunomaisesti
seuranaistensa kanssa jutellen laskevan leikkiä hänen kulkuettansa
vastaan tulvivasta ihmisjoukosta. Illalla me samoilimme kaduilla
katselemassa kaikkia juhlavalkein valaistuja rakennuksia, mutta
varsinkin tuomiokirkon liekehtivää huippua, jota emme voineet
kylliksemme silmäillä.

Kuningatar jatkoi matkaansa, maakansa hajaantui, ja kaupunki oli
pian yhtä rauhallinen kuin ennenkin. Ennen kuningattaren saapumista
oli varsin järkevästi pidetty huolta siitä, ettei hänen tiellensä
ilmaantuisi mitään muodottomia henkilöitä, raajarikkoja ja
inhoittavia sairaita. Siitä tehtiin pilaa, ja minä sommittelin pienen
ranskankielisen runon vertaillen siinä toisiinsa kahta tulijaa:
Kristusta, joka näytti vaeltavan maailmassa erittäinkin sairaiden
ja rampojen vuoksi, ja kuningatarta, joka nämä onnettomat luotansa
karkoitti. Ystävilleni se kelpasi, mutta eräs ranskalainen, joka oli
asuinkumppaninamme, arvosteli kovin armottomasti kieltä ja runomittaa,
joskin, kuten näytti, liiankin perusteellisesti. En muista koskaan
myöhemmin sepittäneeni ranskankielistä runoa.

Tuskin oli pääkaupungista kaikunut kuningattaren onnellista saapumista
koskeva tieto, kun sitä jo seurasi kauhunsanoma: juhlallisen
ilotulituksen aikana oli poliisin laiminlyönnin vuoksi eräällä
rakennusainesten sulkemalla kadulla tuhoutunut suuri määrä ihmisiä,
hevosia ja vaunuja, ja kaupunki oli joutunut hääjuhlallisuuksien aikana
surua ja kärsimystä kokemaan. Onnettomuuden suuruutta yritettiin salata
sekä nuorelta kuninkaalliselta pariskunnalta että suurelta yleisöltä
salaa hautaamalla surmautuneet henkilöt, joten useat perheet saivat
varmuuden siitä, että heidänkin omaisensa olivat joutuneet kamalan
onnettomuuden uhreiksi, ainoastaan sen nojalla, ettei heitä milloinkaan
kuulunut palaaviksi. Minun on tuskin tarpeen mainita, että tämän
johdosta kohosivat jälleen eloisina mieleeni nuo juhlasalin kaameat
kuvat, sillä jokainen tietää, kuinka voimakkaat eräät sielulliset
vaikutelmat ovat, kun ne ikäänkuin ruumiillistuvat aistittavissa.

Tapahtuman piti kuitenkin saada hädän ja ahdistuksen valtaan minunkin
tuttaviani, sillä minä rohkenin ryhtyä sen johdosta eräänlaiseen
kujeeseen. Meidän nuorten henkilöiden kesken, jotka olimme
Leipzigissä seurustelleet toistemme kanssa, oli myöhemminkin säilynyt
eräänlainen himo uskotella toisillemme jotakin ja puijata toisiamme.
Sellaisen julkean vallattomuuden tilassa minä kirjoitin Frankfurtiin
eräälle ystävälleni (samalle henkilölle, joka oli soveltanut minun
sokerileipuri Händelille omistamani runoelman »Medonia» koskevaksi ja
aiheuttanut sen yleisen leviämisen) Versaille’sissa päivätyn kirjeen,
jossa kerroin hänelle onnellisesti sinne saapuneeni, olleeni mukana
juhlallisuuksissa ynnä muuta sellaista, samalla kuitenkin vannottaen
häntä pitämään asian ehdottomana salaisuutena. Minun on tässä vielä
huomautettava, että pieni leipzigiläinen seuramme alkaen tuosta
tempusta, joka oli tuottanut meille paljonkin harmia, oli tottunut
aika ajoin häntä ahdistelemaan uskotteluilla, sitäkin mieluummin,
kun hän oli maailman hullunkurisin ihminen ja kaikkein herttaisin
päästessään selvyyteen erehdyksestä, johon hänet oli tahallisesti
johdettu. Pian sen jälkeen kuin olin tuon kirjeen lähettänyt, lähdin
pienelle matkalle, jolla viivyin suunnilleen pari viikkoa. Sillävälin
oli Frankfurtiin saapunut sanoma tuosta onnettomuudesta; ystäväni
luuli minun olevan Pariisissa, ja hänen kiintymyksensä herätti
hänessä pelkoa, että minäkin olin joutunut tuohon onnettomuuteen.
Hän tiedusteli vanhemmiltani ja muilta henkilöiltä, joille tapasin
kirjoittaa, eikö ollut saapunut kirjeitä minulta, ja koska matkani
esti minua niitä lähettämästä, niin ne puuttuivat kaikkialta. Hän
kuljeksi ankaran pelon vallassa ja uskoi asian vihdoin lähimmille
ystävillemme, jotka hekin siten joutuivat saman huolen valtoihin.
Onneksi ei heidän arvelunsa tullut vanhempieni korviin aikaisemmin
kuin kirje, joka ilmoitti minun palanneen Strassburgiin. Nuoret
ystäväni olivat tyytyväiset tietäessään minun olevan hengissä, mutta
uskoivat yhä varmasti, että olin tuona aikana käynyt Pariisissa.
Sydämelliset tiedonannot heidän minun tähteni kokemistaan murheista
liikuttivat minua niin kovin, että vannoin iäksi luopuvani sellaisista
kepposista, mutta myöhemmin olen valitettavasti useasti tehnyt itseni
syypääksi samantapaisiin. Todellinen elämä menettää usein siinä määrin
loistoansa, että sitä täytyy uudistaa käyttäen haaveen kiiltoöljyä.

Valtava hovin ja komeuden virta oli vierinyt ohi jättämättä mieleeni
muuta kaipausta kuin Rafael-verhoihin kohdistuvan. Niitä minä
olisin mielelläni katsellut joka päivä ja joka hetki, katsellut,
kunnioittanut, jopa palvonutkin. Kiihkeät ponnistukseni saivat onneksi
aikaan, että useat vaikutusvaltaiset henkilöt asiaan kiintyivät ja
verhot riisuttiin ja käärittiin kokoon mahdollisimman myöhään. Me
antauduimme nyt jälleen viettämään hiljaista, mukavaa yliopisto-
ja seuraelämäämme, ja viimeksimainitun piirissä pysyi aktuaari
Salzmann, pöytäpresidenttimme, yleisenä kasvattajana. Hänen älynsä,
myöntyväisyytensä, arvokkuutensa, jonka hän aina osasi säilyttää kaiken
leikinlaskun, jopa toisinaan pienten suvaitsemiensa liiallisuuksienkin
uhalla, tekivät hänet koko seurueelle rakkaaksi ja kalliiksi, ja minä
voisin mainita ainoastaan harvoja tapauksia, joissa hän osoitti vakavaa
paheksumista tai ryhtyi arvovaltansa nojalla ratkaisemaan pieniä
jupakoita ja riitaisuuksia. Minä kiinnyin häneen kuitenkin kaikkein
eniten, ja hän puolestaan osoitti samoin olevansa halukas minun
kanssani keskustelemaan, koska havaitsi minut toisia monipuolisemmin
sivistyneeksi ja arvosteluissani vähemmän yksipuoliseksi. Niinpä minä
pidin häntä esikuvanani ulkoasuunkin nähden, jotta hän voi hämilleen
joutumatta selittää minut julkisesti seuralaisekseen ja toverikseen.
Vaikka näet hänellä olikin vain virka, joka ei näytä suoneen paljoakaan
vaikutusvaltaa, hän kuitenkin hoiti sitä tavalla, joka oli hänelle mitä
suurimmaksi kunniaksi luettava. Hän oli holhouskollegion aktuaari ja
johti kylläkin siellä asioita kuten pysyväinen sihteeri akademiassa.
Kun hän nyt hoiti tätä tointa monet vuodet mitä täsmällisimmin, niin
ei ollut yhtäkään perhettä, ylimmistä alimpiin asti, joka ei olisi
ollut hänelle kiitollisuudenvelassa. Valtion hallinnon koko piirissä
voineekaan tuskin kukaan niittää enemmän siunausta tai kirousta kuin
henkilö, joka pitää orvoista huolta tai tuhlaa tai sallii tuhlata
heidän omaisuuttansa.

Strassburgilaiset ovat intohimoisia kävelijöitä ja siihen heillä
lienee täysi syy. Suuntasipa askelensa minne tahansa, aina kohtaa
joko luonnollisia tai entisinä ja nykyisinä aikoina tahallisesti
suunniteltuja huvipaikkoja, joissa kaikissa on kävijöinä, nauttijoina
hilpeätä, hupaista väkeä. Suuren kävelijäin määrän tekivät täällä
naishenkilöiden vaihtelevat puvut vieläkin ilahduttavammaksi kuin
muilla paikkakunnilla. Porvarillisen keskiluokan tytöt käyttivät
vielä ylöskiedottuja, isolla neulalla kiinnitettyjä palmikoita sekä
eräänlaista niukkaa vaatepartta, jossa millainen laahuste hyvänsä olisi
ollut haittana. Ja miellyttävä seikka oli se, ettei tämä vaatetus
noudattanut jyrkkää säätyrajaa, koska oli vielä olemassa eräitä
varakkaita, ylhäisiä perheitä, jotka eivät tahtoneet sallia tyttäriensä
luopua tästä asusta. Muut käyttivät ranskalaista vaatepartta, ja tämä
puolue käännytti joka vuosi joitakuita kannattajiksensa. Salzmannilla
oli paljon tuttavia ja vapaa pääsy kaikkialle, mikä oli erittäin
mieluisaa hänen seuralaisellensa, varsinkin kesällä, koska kaikkialta
puutarhoista, läheltä ja kaukaa, löytyi hyvä vastaanotto, hyvä seura
ja hyvät virvokkeet ja useasti kutsuttiin viettämään erinäisiä iloisia
päiviä. Eräässä sellaisessa tapauksessa minä sain tilaisuuden varsin
nopeasti suosittautua eräälle perheelle, jossa vierailin toista
kertaa. Meidät oli kutsuttu, ja me saavuimme määrättyyn aikaan. Seura
ei ollut suuri, muutamat pelasivat, ja toiset käyskelivät kuten
ainakin. Myöhemmin, kun oli lähdettävä aterialle, minä näin talon
emännän ja hänen sisarensa keskustelevan vilkkaasti ja, kuten näytti,
ilmeisesti neuvottomina. Minä satuin juuri heidät kohtaamaan ja
virkoin: Hyvät rouvat, minulla tosin ei ole oikeutta tunkeutua teidän
salaisuuksiinne, mutta kenties voin antaa teille hyvän neuvon tai teitä
palvellakin. He esittivät nyt minulle kiusallisen tilanteensa: he
näet olivat kutsuneet aterialle kaksitoista henkilöä, ja nyt oli eräs
sukulainen palannut matkalta ja tulisi siis kolmantenatoista olemaan
ikävä _memenio mori_, joskaan ei itsellensä, niin ainakin muutamille
vieraille. — Asia on varsin helposti autettavissa, vastasin minä:
sallinettehan, että minä poistun ja pidätän itselleni korvausoikeuden.
Arvokkaina ja hienokäytöksisinä henkilöinä he eivät tahtoneet millään
muotoa ehdotukseeni suostua, vaan lähettivät etsimään naapuristosta
neljättätoista. Minä annoin sen tapahtua, mutta kun sitten näin
palvelijan tyhjin toimin palaavan puutarhan portista, pujahdin pois
ja vietin iltani hupaisesti Wanzenaun vanhojen lehmusten alla.
Luonnollinen seuraus oli, että tämä kieltäymys minulle runsaasti
korvattiin.

Eräänlainen yleinen seurallisuus ei ole enää ajateltavissa ilman
korttipeliä. Salzmann uudisti rouva Böhmen hyvät opetukset, ja minä
olin sitä kuuliaisempi, kun olin tosiaankin oivaltanut, että tämän
pienen uhrauksen avulla — jos uhrauksesta sopii tässä puhua — kävi
hankkiminen itselleen seuraelämässä monta huvia, jopa suurempaa
vapauttakin kuin muuten saisi nauttia. Vanha, unohdettu piquet-peli
etsittiin niinmuodoin esille, minä harjoittelin pelaamaan whistiä,
järjestin itselleni opintojenohjaajan neuvoja noudattaen pelikukkaron,
jonka piti olla joka tapauksessa koskematon, ja nyt minä sain
tilaisuutta viettää ystävieni keralla useimmat illat kaikkein parhaissa
seurapiireissä. Minuun suhtauduttiin enimmälti hyväntahtoisesti ja
suotiin anteeksi monia pieniä säännöttömyyksiä, joista kuitenkin
ystäväni tavallisesti minulle huomautti, tosin sangen lempeästi.

Jotta kumminkin saisin vertauskuvallisesti kokea, kuinka tärkeätä
on ulkonaisessakin suhteessa sopeutua seuraelämään ja noudattaa sen
vaatimuksia, pakotettiin minut sellaiseen, mikä minusta tuntui maailman
epämieluisimmalta asialta. Minulla tosin oli erittäin kauniit hiukset,
mutta strassburgilainen kähertäjäni vakuutti minulle kohta, että ne
oli takaa leikattu aivan liian lyhyiksi ja että hänen oli mahdotonta
saada niistä hius-asua, jossa voisin esiintyä, koska säännön mukaan sai
olla olemassa vain vähän lyhyitä ja kähäriä otsahiuksia, kaikki muu
päälaelta alkaen sitävastoin oli sidottava palmikolle tai hiuspussiin.
Niinmuodoin ei hänen mielestään ollut muuta neuvoa kuin suostua
valetukkaan, kunnes luonnollinen kasvu olisi jälleen ehtinyt kohentua
ajan vaatimusten mukaiseksi. Hän vakuutti minulle, ettei kukaan tulisi
koskaan huomaamaan tätä viatonta petosta, jota minä aluksi vakaasti
vastustelin, jos voisin heti siihen suostua. Hän piti sanansa, ja minä
kävin aina mitä parhaimmin käherretystä ja hyvähiuksisimmasta nuoresta
miehestä. Mutta kun minun täytyi varhaisesta aamusta alkaen pysytellä
niin koristeltuna ja puuteroituna ja samalla varoa, etten hiostumisen
ja kiivaan liikunnon vuoksi kaunistettani ilmaisisi, niin tämä pakko
tosiaankin vaikutti osaltansa paljon siihen, että minä käyttäydyin
toistaiseksi rauhallisemmin ja säädyllisemmin, totuin käymään hattu
kainalossa ja siis myöskin solkikenkiin ja silkkisukkiin puettuna;
kumminkaan en voinut olla käyttämättä iholla hienoja nahkasukkia
Reinin hyttysten varalta, jotka kauniina sunnuntai-iltoina leviävät
yli niittyjen ja puutarhojen. Kun siis minun näissä oloissa täytyi
pidättyä kiivaasta ruumiillisesta liikunnosta, niin keskustelumme
kehittyivät yhä vilkkaammiksi ja kiihkeämmiksi, olivatpa kaikkein
mielenkiintoisimmatkin, mihin olin siihen saakka milloinkaan ottanut
osaa.

Tuntemis- ja ajattelemistapani teki minulle aivan helpoksi sallia
jokaisen olla mitä oli, vieläpä mitä tahtoikin olla, ja niin
hankki raikas, nuorekas, avoin mieleni, joka melkeinpä ensi kertaa
avautui täyteen kukkaansa, minulle erittäin paljon ystäviä ja
kannattajia. Pöytäseuramme lisääntyi suunnilleen kaksikymmentä
henkilöä käsittäväksi, ja koska Salzmannimme yhä edelleenkin käytti
totunnaista menetelmäänsä, niin kaikki pysyi vanhalla tolallansa,
muuttuipa keskustelu melkein säädyllisemmäksikin, koska jokaisen nyt
oli varottava useampia henkilöitä. Uusien tulokkaiden joukossa oli
eräs mies, joka erikoisesti herätti mielenkiintoani; hänen nimensä
oli Jung ja hän on sittemmin tullut tunnetuksi Stilling-nimisenä.
Vanhanaikaisesta vaateparresta huolimatta hänen olemuksessaan oli
eräänlaisen karkeuden ohella jotakin aranherkkää. Hiuspussiperuukki
ei rumentanut hänen huomattavia ja miellyttäviä kasvojansa. Hänen
äänensä oli vieno, olematta silti pehmeä ja heikko, kaikuipa se
sointuisena ja voimakkaanakin, kun hän sattui innostumaan, mikä
tapahtui erittäin helposti. Oppiessaan hänet lähemmin tuntemaan löysi
hänestä tervettä järkeä, joka lepäsi tuntehikkaan mielen perustalla
ja senvuoksi salli kiintymysten ja intohimojen määrätä itseänsä, ja
samalta tunteikkaalta pohjalta kehittyi myös mahdollisimman puhtaana
hyvään, toteen ja oikeaan suuntautuva intomieli. Tämän miehen elämän
juoksu näet oli ollut erittäin mutkaton, mutta siitä huolimatta
täynnä tapahtumia ja monenlaista toimintaa. Hänen tarmonsa ytimenä
oli horjumaton usko Jumalaan ja siitä välittömästi koituvaan apuun,
jonka hän arveli ilmeisesti näyttäytyvän todeksi lakkaamattomassa
huolenpidossa ja varmassa pelastumisessa kaikesta hädästä, kaikesta
onnettomuudesta. Jung oli eläessään kokenut sellaista usein, tapahtumat
olivat äskeisimpinäkin aikoina, hänen Strassburgissa ollessaan, useasti
uusiutuneet, joten hän erittäin ilomielisenä vietti tosin kohtuullista,
mutta kuitenkin huoletonta elämää ja harrasti mitä vakavimmin
opintojansa, joskaan ei voinut varmaan tietää, kuinka tulisi toimeen
seuraavana neljännesvuotena. Nuoruudessaan, ollessaan sydenpolttajaksi
rupeamassa, hän ryhtyi räätälinammettiin ja opiskeltuansa siinä ohella
omin päin korkeampia asioita hän opinhaluista luontoansa noudattaen
hankki itselleen koulumestarintoimen. Tämä yritys epäonnistui, ja
hän palasi ammattiinsa, josta hänet kuitenkin kerta toisensa perästä
houkuteltiin poikkeamaan, koska jokainen helposti häneen luotti ja
kiintyi, ja lopulta hän otti jälleen vastaan kotiopettajantoimen.
Syvällisimmästä ja varsinaisimmasta sivistyksestänsä hän kuitenkin
oli kiitollisuudenvelassa sille laajalle-levinneelle ihmislajille,
joka etsi autuutta omin neuvoin ja Raamattua ja hyväätarkoittavia
teoksia lukien, jotka toinen toistansa neuvoen ja toinen toisellensa
asioitansa uskoen tavoittelivat mielenylennystä ja saavuttivat
siten sivistystason, jonka täytyi herättää ihailua. Kun näet heissä
aina ilmenevä ja heidän yhteiskunnallista elämäänsä kannattava
harrastus lepäsi mitä yksinkertaisimmalla siveyden, hyväntahtoisuuden
ja hyväntekeväisyyden pohjalla, ja ne poikkeukset, joita niin
rajoitetuissa oloissa elävien henkilöiden keskuudessa voi sattua, ovat
merkitykseltänsä mitättömät, joten heidän omatuntonsa säilyi enimmälti
puhtaana ja heidän henkensä yleensä kirkkaana, niin ei syntynyt mitään
keinotekoista, vaan todellakin luonnollinen kulttuuri, joka oli toisia
parempi vielä sikäli, että soveltui kaikille ikäkausille ja säädyille
ja oli luonnostansa yleisesti seurallinen, minkä vuoksi nämä henkilöt
olivat tosiaankin kaunopuheiset omassa olokehässänsä ja kykenivät
soveliaasti ja miellyttävästi ilmaisemaan kaikkia sydämenasioita, sekä
kaikkein arimpia että kaikkein karuimpia koskevat ajatuksensa. Niin oli
nyt kelpo Junginkin laita. Muutamien harvojen, joskaan ei nimenomaan
samanmielisten, niin ainakin sellaisten henkilöiden joukossa, jotka
eivät selittäneet hänen ajatustapaansa vierovansa, hän esiintyi
puheliaana, vieläpä kaunopuheisena; varsinkin elämänvaiheitansa hän
kertoi mitä miellyttävimmällä tavalla ja osasi saada kuulijan selvästi
ja eloisasti kuvailemaan mieleensä kaikkia olotiloja. Minä yllytin
häntä esittämään niitä kirjallisesti, ja hän lupasi. Mutta koska hän
ilmaisutavaltansa muistutti unissakävijää, jolle ei saa huutaa, jos ei
mieli nähdä hänen syöksyvän alas korkeudestansa, vienoa virtaa, jolle
ei saa asettaa mitään estettä, ellei mieli kuulla sen pauhaavan, niin
hänen täytyi useasti tuntea olonsa suuressa seurassa epämieluisaksi.
Hänen uskonsa ei sietänyt mitään epäilystä eikä hänen vakaumuksensa
minkäänlaista pilkkaa. Ja jos hän ystävällisesti keskusteltaessa olikin
ehtymätön, niin hän sitävastoin kerrassaan tyrehtyi kohdatessaan
vastustusta. Sellaisissa tapauksissa minä tavallisesti autoin häntä
seikasta selviytymään, ja hän palkitsi minut osoittamalla vilpitöntä
kiintymystä.

Koska hänen luonnonlaatunsa ei suinkaan ollut mikään vieras asia, kun
olin jo oppinut sen ystävissäni ja ystävättärissäni tyystin tuntemaan,
ja koska se luontevuudessaan ja koruttomuudessaan minua yleensä
miellyttikin, niin hän tuli ehdottomasti parhaiten toimeen minun
kanssani. Hänen henkensä suunta oli minulle mieluisa, ja minä jätin
rauhaan hänen ihmeuskonsa, joka hänelle hyvin sopi. Salzmannkin kohteli
häntä säästäen; sanon säästäen, koska Salzmannin täytyi luonteensa,
olemuksensa, ikänsä ja olotilansa nojalla kuulua järkeviin tai paremmin
sanoen ymmärtäväisiin kristittyihin ja pitää heidän puoltansa ja koska
heidän uskontonsa oikeastaan perustui luonteen nuhteettomuuteen ja
miehekkääseen itsenäisyyteen, joten he eivät mielellään puuttuneet
sellaisiin tuntoihin, jotka olisivat helposti voineet johtaa heidät
hämärille, haaveellisille aloille, jopa kenties pilkkopimeäänkin.
Tämäkin ryhmä oli kunnioitettava ja lukuisa; kaikki kunnialliset, kelpo
ihmiset ymmärsivät toisiansa ja noudattivat samoja vakaumuksia sekä
samaa elämänsuuntaa.

Lerse, hänkin pöytäkumppanimme, kuului myös tähän ryhmään: täysin
oikeamielinen ja rajoitettua onnenosaansa kohtuullisesti ja tarkasti
käyttelevä nuori mies. Minä en ole milloinkaan nähnyt ylioppilaan
järjestävän elämäänsä ja kulutustansa niin niukaksi. Hän esiintyi
kaikkein siisteimpänä ja kuitenkin aina samoissa vaatteissa; hän näet
käsitteli vaatevarastoansa mitä varovaisimmin, piti ympäristönsä
puhtaana ja asetti jokapäiväisessä elämässä aina samanlaisia
vaatimuksia. Ei sattunut koskaan, että hän olisi johonkin nojannut tai
laskenut kyynäspäitänsä pöydälle; hän ei milloinkaan unohtanut merkitä
lautasliinaansa, ja palvelijalle oli aina onnettomuudeksi, elleivät
tuolit sattuneet olemaan täysin puhtaat. Kaikesta tästä huolimatta
hänen ulkonainen olemuksensa ei ollut vähimmässäkään määrässä
jäykkä. Hän puhui avomielisesti, varmasti ja kuivan vilkkaasti,
ja kevyt ironinen leikinlasku soveltui hänelle varsin hyvin. Hän
oli hyvärakenteinen, solakka ja verrattain kookas, hänen kasvonsa
olivat rokonarpiset ja vähäpätöiset, hänen pienet siniset silmänsä
kirkkaat ja läpitunkevat. Sen lisäksi, että hänellä oli aihetta
monella muotoa opettaa meitä hyville tavoille, me pidimme häntä vielä
miekkailumestarinammekin; hän näet käytteli säilää erittäin taitavasti.
ja häntä näytti huvittavan harjoittaa meidän kanssamme tuota ammattia
aina turhantarkkuuteen asti. Me hyödyimmekin hänestä toisinaan ja
saimme olla hänelle kiitolliset monesta seurallisesta hetkestä, jonka
hänen neuvostansa vietimme hyvää ruumiinliikuntoa harjoittaen.

Kaikkien näiden ominaisuuksiensa nojalla Lerse soveltui erinomaisesti
toimimaan ero- ja kilpailutuomarina kaikissa pienissä ja suurissa
kahakoissa, joita piirissämme sattui, joskin vain harvoin, ja
joita Salzmann ei kyennyt isällisellä tavallansa tyynnyttämään.
Ilman ulkonaisia muotoja, jotka aiheuttavat yliopistoissa paljon
onnettomuutta, me muodostimme olosuhteiden ja hyvän tahdon luoman
seuran, jota moni muu tosin saattoi tilapäisesti hipoa voimatta
kumminkaan siihen tunkeutua. Sisäisten ikävyyksien arvostelemisessa
Lerse aina osoitti mitä suurinta puolueettomuutta, ja ellei kiistaa
enää voitu sovittaa sanoin ja selityksin, niin hän osasi mitä
kunniallisimmalla tavalla ohjata asian niin, että edellytettävä
hyvitys muodostui vaarattomaksi. Siihen tehtävään ei tosiaankaan
kukaan voinut olla häntä soveliaampi; hänellä olikin tapana usein
sanoa, että koska taivas ei ollut häntä määrännyt sodan enempää kuin
lemmenkään sankariksi, niin hän tahtoi romaanikuviona ja miekkamiehenä
tyytyä näyttelemään todistajan osaa. Kun hänessä ei milloinkaan
tapahtunut vähintäkään ikävää muutosta ja kun hänet voitiin katsoa
oikeaksi hyvän ja pysyväisen mielenlaadun esikuvaksi, niin hänen
kuvansa painui rakastettavana syvälle mieleeni, ja kun kirjoitin
Götz von Berlichingin, tunsin olevan aihetta pystyttää muistomerkki
ystävyydellemme ja antaa kelpo miehelle, joka osaa arvokkaalla tavalla
alistua toisen johdettavaksi, Frans Lersen nimi.

Hänen siten alinomaa osatessaan kuivan leikilliseen tapaansa meille
muistuttaa, mitä olemme velkaa itsellemme ja toisille ja kuinka on
asiat järjestettävä, jotta voi mahdollisimman kauan elää sovussa
ja rauhassa ihmisten kanssa olemalla aina hieman varuillansa,
minä puolestani sain sisäisesti ja ulkonaisesti taistella ihan
toisenlaisten olosuhteiden ja vastustajien voittamiseksi, koska näet
kamppailin itseäni, olevaisia oloja, jopa elementtejäkin vastaan.
Terveydentilani oli sikäli hyvä, että se riittävästi tuki minua
kaikissa haluamissani ja velvollisuuksiini kuuluvissa tehtävissä;
jäljelle oli jäänyt ainoastaan eräänlainen liikaherkkyys, joka
toisinaan järkytti tasapainoani. Voimakkaat äänet olivat minulle
vastenmieliset, sairaalloiset oliot herättivät minussa inhoa ja
kammoa. Mutta erikoisesti minua vaivasi pyörrytys, jonka valtaan
jouduin aina silmäillessäni alas korkeudesta. Kaikkia näitä puutoksia
minä yritin korjata, vieläpä hieman kiivaastikin, koska en tahtonut
hukata aikaa. Iltasoiton aikana minä astelin monien rumpujen vierellä,
joiden valtavat pärrytykset ja lyönnit olivat saada sydämen povessani
pakahtumaan. Minä nousin ihan yksin tuomiokirkontornin huippuun
ja istuin niinsanotussa kaulassa, nastan eli kruunun — miten sitä
nimitettäneenkään — alla, kenties puolisen tuntia, kunnes uskalsin
jälleen astua ulkoilmaan, missä tuskin neliökyynärän kokoisella
tasanteella seisoen, voimatta juuri pidellä mistään kiinni, näkee
edessänsä loppumattomiin leviävän maan, lähimmän ympäristön ja kirkon
koristeiden peittäessä kaikki, minkä päällä ja yläpuolella seisoo.
Tuntuu kerrassaan siltä, kuin kohoisi ilmapallossa korkeuksiin. Näitä
pelon ja tuskan tiloja minä uudistin, kunnes vaikutelma kävi minulle
ihan yhdentekeväksi, ja myöhemmin, vuoristoretkilläni ja geologisissa
tutkimuksissa, suurilla rakennuksilla, missä juoksin kilpaa
rakennusmiesten kanssa vapainalepääviä niskahirsiä ja katonreunaa
pitkin, vieläpä Roomassakin, missä on suoritettava juuri sellaisia
uhkayrityksiä, jos tahtoo lähemmin perehtyä huomattaviin taideteoksiin,
minulla oli noista alkuharjoituksista suurta hyötyä. Anatomia oli
sekin minulle kaksin verroin arvokas sen vuoksi, että se opetti minua
sietämään inhoittavimpiakin näkyjä samalla tyydyttäen tiedonhaluani.
Niinpä kävinkin kuulemassa vanhemman tohtori Ehrmannin kliinillisiä
sekä hänen poikansa pitämiä lapsenpäästöopillisia luentoja aikoen
samalla kertaa oppia tuntemaan kaikki olotilat ja vapautua kaikesta
inhoittavien olioiden aiheuttamasta arkailusta. Minä pääsin tosiaankin
niin pitkälle, ettei mikään sellainen seikka voinut milloinkaan saada
minua menettämään malttiani. Mutta minä en kokenut terästää itseäni
ainoastaan näitä aistimusvaikutelmia vaan myöskin mielikuvituksen
ahdistuksia kestämään. Niinpä osasinkin muuttaa itselleni yhtä
yhdentekeviksi pimeiden kirkkomaiden aavistuttelevat ja kammottavat
vaikutelmat, ja siinäkin suhteessa edistyin niin pitkälle, että päivä
ja yö ja jokainen olopaikka oli minulle samantekevä, vieläpä siinä
määrin, että kun minussa myöhempinä aikoina heräsi halu päästä kerran
jälleen kokemaan sellaisessa ympäristössä nuoruuden miellyttäviä pelon
väristyksiä, voin tuskin missään määrin niitä pakottaa syntymään,
vaikka käyttelin apunani mitä eriskummallisimpia ja kaameimpia
mielikuvia.

Tätä pyrkimystäni päästä vapautumaan ylen vakavan ja valtaavan
painostuksesta, joka edelleenkin minussa vallitsi ilmeten minulle
milloin voimana, milloin heikkoutena, auttoi nimenomaisesti se
vapaa, seurallinen, liikunnollinen elämäntapa, joka yhä enemmän
veti minua puoleensa, johon totuin ja jota vihdoin opin täysin
vapaasti nauttimaan. Maailmassa eläjän ei ole vaikea havaita, että
ihminen tuntee itsensä vapaimmaksi ja täydellisimmin puutoksistansa
irtautuneeksi ajatellessaan toisten vikapaikkoja ja miellyttävästi
niitä soimaillessaan. Meissä herää jo melkoisen miellyttävä tunto,
kun moittein ja pahoin puhein asetumme kaltaisiamme korkeammalle, ja
niinpä harrastaakin hyvä seura, kuuluipa siihen harvoja tai lukuisia
henkilöitä, mieluimmin juuri sellaista. Mutta verraton on mieluisa
omahyväisyytemme, kun ylennämme itsemme korkeampien ja johtavien
henkilöiden, ruhtinaiden ja valtiomiesten tuomitsijoiksi, pidämme
julkisia laitoksia kömpelöinä ja tarkoitustansa vastaamattomina, otamme
huomioon ainoastaan mahdolliset ja todelliset esteet tunnustamatta
aikomuksen suurisuuntaisuutta enempää kuin sitä myötävaikutustakaan,
jota on kaikissa yrityksissä odotettava ajalta ja olosuhteilta.

Ken muistaa Ranskan valtakunnan silloisen tilan ja tuntee sen tarkoin
ja yksityiskohtaisesti myöhempien esitysten nojalla, voi helposti
kuvailla mielessään, kuinka silloisessa puolittain ranskalaisessa
Elsassissa puhuttiin kuninkaasta ja ministereistä, hovista ja
suosikeista. Minun oppimishalulleni ne olivat uusia ja nenäkkyydelleni
ja nuorekkaalle itsekylläisyydelleni erittäin tervetulleita seikkoja;
minä otin kaikki tarkoin huomioon, merkitsin uutterasti muistiin
ja näen nyt siitä vähästä, mikä on jäänyt jäljelle, että sellaiset
tiedot, olkoonpa, että ne on hetkenänsä sepitetty vain tarinain ja
epäluotettavien yleisten huhujen nojalla, kuitenkin saavat myöhemmin
eräänlaista arvoa, koska niitä käyttäen voi vertailla vihdoin
ilmitulleita salaisia asioita jo silloin havaittuihin ja julkisiin,
aikalaisten oikein tai väärin arvostelemaa jälkimaailman vakaumuksiin.

Silmiinpistävänä ja meidän kadunkulkijain joka päivä nähtävänä oli
kaupungin kaunistamista koskeva suunnitelma, jonka suorittaminen alkoi
mitä omituisimmalla tavalla muuttua piirroksista todellisuudeksi.
Intendentti Gayot oli ottanut muovatakseen uudestaan Strassburgin
mutkikkaat ja epätasaiset kadut ja perustaakseen tarkasti säännöllisen,
melkoisen, kauniin kaupungin. Eräs pariisilainen rakentaja,
Blondel, piirusti sitten ehdotelman, jonka mukaan sataneljäkymmentä
talonomistajaa voitti alaa, kahdeksankymmentä menetti ja muut jäivät
entiseen oloonsa. Tämän hyväksytyn, mutta kerrallaan suoritettavaksi
mahdottoman suunnitelman piti nyt ajan mittaan kehittyä täydelliseksi
kaupungin sillävälin sangen omituisesti häilyessä muodon ja
muodottomuuden välillä. Jos näet oli esim. suoritettava sisäänpäin
kaartuva kadun sivu, niin ensimmäinen rakentamishaluinen eteni
määrättyyn rajaan saakka, samoin saattoi tehdä hänen lähin naapurinsa,
mutta yhtä hyvin vasta kolmas, neljäs, joten taka-alalle jääneiden
talojen edustalle muodostui mitä mauttomimpia esipiha-aukeamia.
Väkivaltaisesti ei tahdottu menetellä, mutta pakkoa käyttämättä
ei olisi päästy ollenkaan eteenpäin; senvuoksi ei kukaan saanut
kerran tuomitussa talossaan korjata tai järjestää mitään, mikä koski
katua. Kaikki nämä omituiset satunnaiset mauttomuudet tarjosivat
meille vaelteleville tyhjäntoimittajille mitä tervetulleinta aihetta
viljellä ivaamme, esittää Behrischin tapaan suunnitelman toteuttamisen
jouduttamista koskevia ehdotelmia epäillen aina koko asian
mahdollisuutta, vaikka monen uutena kohoavan kauniin rakennuksen olisi
pitänyt saada meidät toisiin ajatuksiin. En tiedä sanoa, missä määrin
pitkä aika on edistänyt mainittua aietta.

Eräs toinen asia, josta Strassburgin protestantit mielellään
keskustelivat, oli jesuiittain karkoittaminen; Nämä hengelliset isät
olivat kaupungin ranskalaisten haltuun jouduttua hekin saapuneet ja
anoneet asuinpaikkaa. Pian he kumminkin levittäytyivät ja rakensivat
upean kollegion, joka sijaitsee niin lähellä tuomiokirkkoa, että
kolmasosaan julkipuolta peittyy kirkon taka-osan taakse. Siitä piti
tulla täydellinen neliö, ja keskelle oli suunniteltu puutarha; kolmelta
taholtansa se oli ehtinyt valmistua. Se on kivirakennus, vankka, kuten
kaikki näiden isien rakennukset. Protestanttien ahdistaminen, ellei
suorastaan hätyyttäminenkin, kuului seuran ohjelmaan, koska omaksuttuna
velvollisuutena oli vanhan uskonnon saattaminen koko laajuudessaan
entisellensä. Heidän kukistumisensa herätti senvuoksi mitä suurinta
tyytyväisyyttä vastapuolueessa, ja vienoin mielihyvin nähtiin heidän
myyvän viininsä, toimittavan pois kirjansa ja rakennuksen joutuvan
erään toisen, kenties vähemmän toimeliaan veljeskunnan haltuun.
Ihmiset ovat ylen onnelliset vapautuessaan vastustajasta tai pelkästä
kaitsijastakin, ja lauman mieleen ei johdu, että se vartijakoiran
puutteessa on vaarassa joutua suden suuhun.

Koska jokaisella kaupungilla täytyy olla murhenäytelmänsä, jota lapset
ja lastenlapset kauhistuvat, niin Strassburgissa muisteltiin usein
onnetonta preetoria Klingliniä, joka maallisen onnen korkeimmalle
asteelle kohottuansa, melkein rajoittamatta kaupunkia ja maata
hallittuansa ja nautittuansa kaikkea, mitä varallisuus, sääty ja
vaikutusvalta suinkin voivat suoda, oli vihdoin menettänyt hovin
suosion, haastettu vastaamaan kaikesta siitä, minkä oli aikaisemmin
sallittu tapahtua, vieläpä heitetty vankeuteenkin, missä hän,
kahdeksannellakymmenellä, oli kuollut epäiltävän kuoleman.

Tätä ja muita tarinoita osasi Ludwiginritari, pöytäkumppanimme,
kiihkeästi ja eloisasti kertoa, ja minä liityin senvuoksi
kävelyretkillä oltaessa mielelläni hänen seuraansa toisten sitävastoin
sellaisia kehoituksia väistellessä ja jättäessä minut yksin hänen
seuraansa. Koska minä uusia tuttavuuksia solmiossani ensimmälti
en paljoakaan ajatellut enemmän henkilöitä kuin heidän minuun
aiheuttamaansa vaikutustakaan, niin tulin vasta vähitellen huomaamaan,
että hänen kertomuksensa ja arvostelmansa minua pikemmin huolestuttivat
ja hämmensivät kuin opettivat ja kirkastivat. Minä en tietänyt,
mitä piti hänestä ajatella, vaikka arvoitus olisikin ollut helposti
ratkaistavissa. Hän kuului niiden monien joukkoon, joille elämä ei
suo mitään tuloksia ja jotka senvuoksi ahertavat ahertamistaan sen
yksityiskohdissa. Onnettomuudeksi ilmeni hänessä samalla nimenomainen
halu, jopa himokin mietiskelemiseen, vaikka hän ei kyennytkään
kunnolliseen ajatteluun, ja sellaisiin henkilöihin piintyy helposti
jokin käsitys, jota sopii pitää mielisairautena. Hänkin palasi yhä
uudelleen sellaiseen päähäniskeytymään käyden siten ajan pitkään ylen
rasittavaksi. Hänellä näet oli tapana katkerasti valittaa muistinsa
rappeutumista, varsinkin lähimpiin tapahtumiin nähden, ja väittää,
omituista päätelmäsarjaa noudattaen, että kaikki hyveet johtuivat
hyvästä muistista, kaikki paheet sitävastoin muistamattomuudesta. Hän
osasi erittäin terävästi puolustaa tätä oppiansa, ja oikeastaanhan
käykin väittäminen mitä tahansa, jos rohkenee käytellä sanoja ihan
epämääräisesti, milloin avarammassa, milloin suppeammassa, lähemmässä
tai etäisemmässä samankaltaisessa merkityksessä.

Ensimmäisinä kertoina tosin oli huvittavaa kuunnella häntä, olipa hänen
sanatulvansa kerrassaan ihmeteltäväkin. Luuli olevansa kuulemassa
puhetaidollista sofistia, joka osaa leikin ja harjoituksen vuoksi
luoda toden häivää kaikkein eriskummallisimpiinkin asioihin. Tämä
ensimmäinen vaikutelma valitettavasti aivan pian tylsyi, sillä mies
johtui jokaisen keskustelun lopulla samaan aiheeseen, menettelinpä
miten tahansa. Hän ei ollut pysähdytettävissä vanhempiin tapahtumiin,
vaikka ne olivatkin hänelle mielenkiintoiset ja vaikka hän ne tunsi
pienimpiä yksityiskohtia myöten. Vähäisinkin seikka tempasi hänet usein
maailmanhistoriallisesta kertomuksesta työntäen hänet vihamielisen
mieliajatuksensa luo.

Eräs ehtoopäiväinen kävelyretkemme oli siinä suhteessa erittäin
onneton; kertomus siitä korvatkoon tässä samanlaisia tapauksia, jotka
voisivat lukijaa väsyttää, jopa kenties suorastaan huolestumaakin.

Kaupungin halki kulkiessamme me kohtasimme iäkkään kerjäläiseukon,
joka hellittämättömillä pyynnöillään häiritsi hänen kertomustansa. —
Korjaa luusi, vanha noita! virkkoi hän kulkien ohi. Eukko huusi hänen
jälkeensä tunnetun lausuman, vain hieman muutettuna, koska hän hyvin
huomasi, että tuo epäystävällinen mies itsekin oli vanha: »Ellette
tahtonut tulla vanhaksi, niin teidän olisi pitänyt antaa hirttää
itsenne nuorena!» Kumppanini käännähti kiireesti, ja minä pelkäsin
kohtausta. — Antaa hirttää itseni, huudahti hän, hirtättää itseni!
Ei, se ei olisi käynyt päinsä, siihen minä olin liian kelpo mies;
mutta hirttäytyä, hirttää itseni, se on totta, se minun olisi pitänyt
tehdä; panos ruutia minun olisi pitänyt uhrata itseeni, jotten olisi
joutunut kokemaan, etten ole senkään veroinen. Eukko seisoi ikäänkuin
kivettyneenä, mutta toinen jatkoi: Sinä olet lausunut suuren totuuden,
noitaemo, ja koska sinua ei ole vielä hukutettu tai poltettu, niin
sinun tulee saada palkinto lauselmastasi. Samalla hän ojensi eukolle
rahan, jota ei yleensä hevillä kerjäläiselle luovuteta.

Me olimme kulkeneet ensimmäisen Reininsillan yli, lähdimme ravintolaan,
johon ajattelimme poiketa, ja minä yritin johtaa hänet takaisin
edelliseen keskusteluun, kun miellyttävällä polulla arvaamattamme
asteli meitä vastaan erittäin sievä tyttö, jäi seisomaan eteemme,
kumarsi somasti ja huudahti: »Kas, kas, herra kapteeni, minne matka?»
ja mitä muuta sellaisissa tapauksissa yleensä sanotaan. — Mademoiselle,
virkkoi hän hieman hämillään, en tiedä... »Mitä?» huudahti tyttö
soman ihmetyksen vallassa, »unohdatteko niin pian ystävänne?» Sana
»unohdatteko» sai hänet harmistumaan, hän pudisti päätänsä ja vastasi
sangen jurosti: Todellakaan, mademoiselle, en tiedä, mistä on kysymys!
— Nyt virkkoi tyttö hieman leikkisästi, mutta sentään erittäin
hillitysti: »Varokaa, herra kapteeni, minäkin voin olla kerran teitä
tuntematta!» Samassa hän riensi ohitsemme,, nopeasti astellen, taakseen
katsomatta. Yht’äkkiä| matkatoverini iski molemmin nyrkein kiivaasti;
otsaansa: Minua aasia, huudahti hän, minua vanhaa aasia! Siinä nyt
näette, olenko oikeassa vai enkö. Sitten hän alkoi erittäin kiihkeästi
esittää tavallisia puheitansa ja arvelujansa, joita tämä tapaus yhä
vahvisti. Minä en voi enkä huolikaan toistaa sitä tuimaa syytöspuhetta,
jonka hän itseensä kohdisti. Lopuksi hän kääntyi minun puoleeni ja
sanoi: Minä kutsun teidät todistajaksi! Muistatteko kulmakaupan
myyjättären, joka ei ole nuori enempää kuin kauniskaan? Minä tervehdin
häntä aina kohdatessamme ja lausun hänelle toisinaan pari ystävällistä
sanaa, vaikka onkin jo kolmekymmentä vuotta siitä, kun hän oli minulle
suopea. Mutta nyt, siitä ei ole neljää viikkoa, sen vannon, tämä tyttö
osoittautui minulle hyväntahtoisemmaksi kuin kohtuullista on, ja nyt
minä en tahdo häntä tuntea, vaan loukkaan häntä hänen kohteliaisuutensa
vuoksi! Enkö ole aina sanonut, että kiittämättömyys on suurin pahe ja
ettei kukaan ihminen olisi kiittämätön, ellei olisi muistamaton!

Me astuimme ravintolaan, ja ainoastaan etusaleissa maljoja maisteleva,
reuhaava joukko ehkäisi ne solvaukset, joita hän syyti itseänsä ja
ikäisiänsä vastaan. Hän oli vaitelias, ja minä toivoin hänen jo
leppyneen, kun astuimme erääseen yläkerran suojaan, missä tapasimme
yksinään käyskelemässä erään nuoren miehen, jota kapteeni tervehti
mainiten hänen nimensä. Minä tutustuin häneen mielelläni, sillä vanha
veikko oli maininnut hänestä paljon hyvää ja kertonut minulle, että
viimeksimainittu oli sotatoimistossa ollen jo monesti, eläkkeenmaksun
tyrehtyessä, epäitsekkäästi suorittanut hänelle erittäin hyviä
palveluksia. Minä olin iloinen, että keskustelu kääntyi ylimalkaiseksi,
ja me tyhjensimme pullon viiniä, jutellen yhä edelleen. Mutta nyt
ilmaantui onnettomuudeksi eräs toinen ritarissamme, kuten itsepäisissä
henkilöissä ainakin, esiintyvä virhe. Samoinkuin hän yleensä ei
kyennyt irtautumaan tuosta päähänpiintymästänsä, samoin hän kiintyi
hetkelliseen epämieluiseen vaikutelmaan ja salli samalla tuntojensa
hillitsemättä päristä loppuun asti. Hänen viimeksi itsellensä
aiheuttama harmi ei ollut vielä häipynyt, ja nyt tuli jälleen lisäksi
jotakin uutta, tosin aivan toista lajia. Hän näet ei ollut kauankaan
silmäillyt ympärillensä, kun jo huomasi pöydällä kaksi annosta
kahvia ja kaksi kuppia, sitäpaitsi lienee hän, joka itse oli aika
nautiskelija, keksinyt jonkinlaisen merkin, joka viittasi siihen, ettei
nuori mies ollut kaikkea aikaansa viettänyt niin yksinänsä. Ja tuskin
oli hänessä ehtinyt herätä ja muuttua todennäköiseksi se otaksuma, että
kaunis tyttö oli käynyt täällä vierailemassa, kun tuohon ensimmäiseen
harmiin liittyi vielä mitä eriskummallisin mustasukkaisuus saattaen
hänet kerrassaan hämmennyksiin.

Ennenkuin voin mitään aavistaa — olin näet siihen saakka kaikessa
viattomuudessa keskustellut nuoren miehen kanssa — ryhtyi kapteeni
epämiellyttävään tapaansa, jonka varsin hyvin tunsin, pistelemään
ja pukkailemaan kuppiparin ja erinäisten muiden seikkojen johdosta.
Nuorempi yritti hämmästyksissään iloisesti ja järkevästi väistää,
kuten hyväkäytöksinen henkilö ainakin, mutta ukko käyttäytyi yhä
armottoman epäkohteliaasti, joten toiselle ei jäänyt muuta neuvoksi
kuin siepata hattunsa ja keppinsä ja jättää lähtiessään jokseenkin
selvä haaste. Nyt purkautui kapteenin raivo sitäkin kiivaammin, kun
hän oli sillä välin yksinään juonut melkein kokonaisen pullon viiniä.
Hän iski nyrkkiä pöytään ja huusi useita kertoja: Sen minä tapan!
Niin paha ei hänen aikomuksensa oikeastaan ollut, sillä hän käytti
tuota lausepartta usein, kun joku häntä vastusteli tai oli muuten
epämieluinen. Yhtä odottamattomasti asia paheni paluumatkalla; minä
näet varomattomasti moitin häntä hänen nuorelle miehelle osoittamastaan
kiittämättömyydestä ja muistutin hänelle, kuinka kovin hän itse oli
ylistänyt tuon virkamiehen hyväntahtoista avuliaisuutta. Ei! Sellaista
ihmisen itseensä kohdistamaa raivoa en ole enää milloinkaan nähnyt;
se oli mitä kiihkein loppulausunto niihin aloitteisiin, jotka sievä
tyttö oli aiheuttanut. Tässä minä näin katumuksen ja parannuksen aina
irvikuvakseen asti kehitettyinä, ja todellakin nerokkaasti, koska
intohimo aina korvaa neroa. Hän näet ryhtyi jälleen käsittelemään
kaikkia ehtookävelymme tapahtumia, käytti niitä kaunopuheisesti
itseänsä soimatakseen, antoi lopuksi noidan vielä kerran esiintyä
itseänsä tuomitsemassa ja hämmentyi siinä määrin, että minun täytyi
pelätä hänen hyppäävän Reiniin. Jos olisin ollut varma siitä, että
voin hänet nopeasti kiskoa jälleen kuivalle maalle, kuten kasvattaja
Telemakhoksensa, niin hän olisi saanut minun puolestani hypätä, koska
olisin ainakin sillä kertaa saatellut kotiin jäähtyneen miehen.

Minä uskoin asian kohta Lerselle, ja seuraavana aamuna me lähdimme
tapaamaan nuorta miestä, jonka ystäväni sai kuivakiskoisuudellansa
nauramaan. Me sovimme siitä, että koetettaisiin saada aikaan vaaraton
kohtaus, jonka aikana asia oli sovittava. Huvittavin seikka oli se,
että kapteeni oli tälläkin kertaa nukkumalla päässyt pahuudestansa
ja osoittautui suostuvaksi hyvittämään nuoren miehen, joka hänkään
ei halunnut kahakkaa. Yhden ainoan aamupuhteen kuluessa oli kaikki
selvitetty, ja kun tapahtumaa ei käynyt tyystin salaaminen, en enää
säästynyt ystävieni pilapuheilta. He olisivat oman kokemuksensa nojalla
voineet minulle ennakolta sanoa, kuinka kiusalliseksi kapteenin
ystävyys saattoi minulle toisinaan koitua.

Kun tässä nyt mietin, mitä minun olisi lähinnä kerrottava, johtaa
muistin omituinen leikki jälleen mieleeni kunnianarvoisen tuomiokirkon,
jota juuri noina päivinä erikoisen tarkkaavaisesti silmäilin ja joka
yleensäkin alinomaa tarjoutuu katseelle sekä kaupungissa että maalla
ollen.

Mitä enemmän minä katselin sen julkisivua, sitä enemmän lujittui
ja kehittyi ensimmäinen vaikutelmani, että tässä olivat yhtyneet
keskenänsä liittoon ylevyys ja sulo. Ellei suunnattoman suuren,
valtavana määränä esiintyessään, ole määrä peloittaa, ellei sen ole
määrä mieltämme hämmentää, kun pyrimme tutkimaan sen yksityiskohtia,
niin sen täytyy solmia luonnoton, näennäisesti mahdoton liitto
yhtymällä miellyttävään. Mutta koska tuomiokirkon aiheuttama vaikutelma
on lausuttavissa ainoastaan siten, että ajattelemme nuo kaksi
yhteensoveltumatonta ominaisuutta toisiinsa liittyneinä, niin huomaamme
jo tästä, kuinka korkeassa arvossa meidän tulee pitää tätä vanhaa
muistomerkkiä, ja alamme vakaasti kuvailla, kuinka niin ristiriitaiset
ainekset ovat voineet rauhallisesti toisiansa läpäistä ja toisiinsa
liittyä.

Ennen kaikkea tarkastelemme, toistaiseksi torneja ajattelematta,
yksinomaan julkisivua, joka pystyynnostettuna pitkulaisena nelikulmiona
vaikuttaa voimallisesti katsojaan. Jos lähestymme sitä hämärissä,
kuutamossa, tähtikirkkaassa yössä, jolloin osat käyvät epäselvemmiksi
ja lopulta häipyvät, niin näemme ainoastaan suunnattoman seinän, jonka
korkeus on miellyttävässä suhteessa sen leveyteen. Jos katselemme sitä
päivän aikaan ja jätämme henkisen ponnistuksen nojalla yksityiskohdat
huomioonottamatta, niin havaitsemme sen rakennuksen etupuoleksi, joka
ei ainoastaan sulje sisäsuojia, vaan peittää paljon syrjässäolevaakin.
Tuon suunnattoman pinnan aukot viittaavat sisäisiin vaatielmiin, ja
niiden nojalla voimme sen heti jakaa yhdeksään kenttään. Ensinnä pistää
silmiimme iso keskiovi, joka suuntautuu kohti kirkon laivaa. Sen
molemmin puolin sijaitsevat pienemmät ovet kuuluvat ristikäytäviin.
Pääoven yläpuolella katseemme kohtaa pyöröikkunan, jonka tehtävänä on
levittää kirkkoon ja sen holviin aavistuttelevaa valoa. Sivuilla näkyy
kaksi isoa, luotisuoraa, pitkulaisen-nelikulmaista aukkoa, jotka ovat
keskimmäisen melkoisena vastakohtana ja näyttävät kuuluvan korkealle
kohoavien tornien pohjaan. Kolmannessa kerroksessa on vieretysten
kolme aukkoa, jotka palvelevat kellotapulia ja muita kirkollisia
tarkoituksia. Ylinnä näkyy koko pintaa vaakasuorasti rajoittavan
korureunuksen asemesta parvekkeen kaide. Kuvailtuja yhdeksää pintatasoa
tukemassa, rajoittamassa ja kolmeen suureen pystysuoraan osastoon
jakamassa on neljä maasta kohoavaa pilaria.

Koko ainemäärä, jonka korkeus on kieltämättä kauniissa suhteessa
leveyteen, saa näiden pylväiden, niiden välisten solakkain jakopintojen
nojalla yksityiskohdissaan jonkinlaista tasasuhtaista keveyttä.

Mutta jos edelleenkin noudatamme abstraktiotamme, ajattelemme tämän
suunnattoman seinän tukipilareinensa vailla koristeita, lisäksi
asiaankuuluvat aukot, mutta nekin vain mikäli ovat välttämättömät, jos
myönnämme näiden pääosastojen väliset suhteet hyviksi, niin kokonaisuus
tosin ilmenee vakavana ja arvokkaana, mutta yhä vielä kiusallisen
ilottomana ja koruttoman epätaiteellisena. Taideteos, jonka kokonaisuus
käsitetään suurina, yksinkertaisina, sopusointuisina osina, tosin luo
jalon ja arvokkaan vaikutelman, mutta varsinainen miellyttävyyden
synnyttämä nautinto on mahdollinen ainoastaan kaikkien kehitettyjen
yksityiskohtien toisiinsa sointuessa.

Mutta juuri siinä suhteessa meitä tyydyttyäkin mitä suurimmassa
määrässä nyt katselemamme rakennus, koska näemme kaikkien koristeiden
täysin sopivan siihen osaan, jota kaunistavat; he ovat alistetut sen
alle, näyttävät johtuvan siitä. Sellainen moninaisuus aiheuttaa aina
suurta mielihyvää, koska se pohjautuu asianmukaisuuteen ja senvuoksi
samalla herättää yhtenäisyyden tuntoa, ja ainoastaan siinä tapauksessa
ylistetään suoritusta taiteelliseksi huippusaavutukseksi.

Sellaisin keinoin piti nyt lujan muurin, läpäisemättömän seinän,
jonka oli vielä lisäksi esiintyminen kahden taivasta tavoittelevan
tornin perustana, tosin ilmetä katseelle itsessään lepäävänä, sinänsä
täydellisenä, mutta samalla myöskin kevyenä ja sirona ja, joskin
lukemattomin aukoin, luoda järkkymättömän lujuuden vaikutelma.

Tämä ongelma on ratkaistu mitä onnekkaimmin. Muurin aukoissa, sen
järeissä kohdissa, pylväissä, kaikessa ilmenee erikoinen, omasta
omituisesta tarkoituksesta aiheutuva luonne, joka leviää asteittaisesti
alempiinkin osastoihin, joten kaikki on asiaankuuluvalla tavalla
koristettu, suuret samoinkuin pienetkin kaunisteet ovat oikeassa
paikassaan, voivat tulla helposti havaituiksi ja miellyttävyys siten
esiintyy suunnattoman suureen liittyvänä. Ajateltakoon vain järeään
seinämuuriin perspektiivisesti uppoutuvia ovia, joiden pilarit
ja suippokaaret ovat loppumattomiin asti koristellut, ikkunaa ja
sen ympyrämuodosta aiheutuvaa taiteellista ruusua, sen kehysten
sivukuvaa sekä pystysuorien osastojen solakoita pylväitä, kuvailtakoon
mielessä asteittain väistyvät, solakkain, samoin korkeuteen
pyrkiväin, pyhäinkuvien katosmaisiksi suojusteiksi suunniteltujen
suipporakennelmain myötä kohoavat pilarit, ja kuinka vihdoin jokainen
uurre, jokainen pääte näyttää kukannupulta ja lehtisarjalta tai
joltakin muulta kiveen muovatulta luonnonmuodolta. Vertailtakoon
rakennusta, ellei sitä itseänsä, niin ainakin sen kokonais- ja
osakuvia, lausumiini niiden arvostelemiseksi ja havainnollistamiseksi.
Ne voivat tuntua monestakin liioitelluilta, ja tarvitsinpa minäkin,
joka ensi silmäyksellä tähän teokseen ihastuin, pitkiä aikoja,
ennenkuin sen arvoon tyystin perehdyin.

Goottilaisen rakennustaiteen moittijoiden keskuudessa kasvaneena
minä vieroksuin usein ylen runsaita, sekavia koristeita, jotka
mielivaltaisuudellansa tekivät teosten synkän uskonnollisen luonteen
mitä vastenmielisimmäksi, ja tämä vastahakoisuuteni lisääntyi,
kun nähtäviini tuli pelkkiä hengettömiä senlaatuisia tuotteita,
joissa ei voinut havaita hyviä mittasuhteita enempää kuin selvää
johdonmukaisuuttakaan. Nyt sitävastoin uskoin näkeväni uuden
ilmestyksen, koska tuota moitittavaa ei suinkaan näkynyt, vaan pikemmin
sen vastakohta pakostakin pisti silmiin.

Mutta kun sitten yhä kauemmin katselin ja harkitsin, luulin
keksiväni vieläkin suurempia ansioita kuin äsken mainitsemani.
Aikaisemmin olin oivaltanut suurten jakopintain oikeat suhteet
ja mitä yksityiskohtaisimman, samalla kertaa mielevän ja runsaan
koristelun, mutta nyt keksin lisäksi noiden moninaisten koristeiden
toisiinsa liittymisen, johtumisen toisesta pääosasta toiseen, tosin
yhdenlaatuisten, mutta muodoiltaan ylen vaihtelevien yksityiskohtien
toisiinsakutoutumisen, pyhimyksestä hirviöön, lehdestä sakaraan saakka.
Mitä enemmän tutkin, sitä enemmän jouduin ihmettelyn valtaan, mitä
enemmän itseäni huvitin ja uuvutin mittailemalla ja piirustelemalla,
sitä suuremmaksi kasvoi kiintymyksen!. Niinpä käytinkin paljon aikaa
osaksi tutkien olemassaolevaa, osaksi ajatuksissani ja paperilla
täydentäen puuttuvaa, epätäydellistä, erittäinkin mikäli sellaista
torneissa havaitsin.

Koska nyt näin tämän rakennuksen perustettuna vanhalle saksalaiselle
maaperälle ja näin sen aito saksalaisena aikana niin pitkälle
edistyneen ja koska vaatimattomaan hautakiveen piirretty mestarin
nimikin oli kaiultansa ja alkuperältänsä samoin kotimainen, niin
rohkenin, tämän taideteoksen arvon yllyttämänä, muuttaa siihen asti
huonossa maineessa olleen nimityksen »goottilainen rakennustapa» ja
vaatia sitä »saksalaisen rakennustaiteen» nimisenä kansakunnallemme.
Sitten minä ilmaisin isänmaalliset mielipiteeni, aluksi suullisesti
ja myöhemmin pienessä, _D.M. Ervini a Steinbach_ omistetussa
kirjoitelmassa. S Jos elämäkerrallinen kertomukseni ehtii siihen
kauteen, jolloin mainittu arkki ilmestyi painosta ja Herder sen
otti vihkoseensa »Saksalaisesta laadusta ja taiteesta», niin tulee
vielä puheeksi monta tähän tärkeään asiaan kuuluvaa seikkaa. Mutta
ennenkuin sen tällä kertaa jätän, tahdon käyttää tilaisuutta hyväkseni
puolustaakseni tämän nidoksen alkulehdelle asettamaani esilauselmaa
niitä vastaan, jotka mahdollisesti sitä hieman epäilevät. Minä tosin
tiedän, että oivaa ja toivorikasta vanhaa saksalaista lausumaa »Mitä
nuorena toivoo, sitä saa vanhana yltäkyllin», voidaan vastustaa moneen
vastakkaiseen kokemukseen vedoten ja että se tarjoaa tilaisuutta
monenlaiseen saivarteluun; mutta moni suotuisa seikka puhuu myös sen
puolesta, ja minä selitän mitä siitä ajattelen.

Meidän toivelmamme ovat meissä piilevien kykyjen tunteenomaisia
enteitä, merkkejä siitä, mitä tulevaisuudessa kykenemme suorittamaan.
Se, mitä voimme ja haluamme tehdä, ilmenee mielikuvituksellemme meidän
ulkopuolellamme ja tulevaisuudessa; me kaipaamme sitä, minkä jo salaa
omistamme. Siten muuttaa kiihkeä ennakoiminen todella mahdollisen
uneksituksi todellisuudeksi. Jos sellainen suuntautuminen on
ehdottomasti olemukseemme kuuluva, niin kehityksemme täyttää edetessään
joka askelella osan alkuperäistä toivelmaamme, suotuisissa olosuhteissa
suorin tein, epäsuotuisissa johtaen kiertotielle, jolta yhä uudelleen
palaamme edelliselle. Niinpä näkee ihmisten väsymättömyydellänsä
hankkivan itselleen maallista hyvyyttä, kokoavan ympärillensä
rikkautta, loistoa ja ulkonaista kunniaa. Toiset tavoittelevat vieläkin
varmemmin henkisiä etuja, hankkivat itselleen selvän käsityksen
olioista, mielenrauhan ja nykyisyyttä ja tulevaisuutta koskevan
varmuuden.

Mutta on olemassa kolmaskin suunta, joka on molempain mainittujen
yhtymä ja jonka täytyy varmimmin johtaa menestykseen. Jos näet
henkilön nuoruus sattuu ytimekkääseen aikaan, jolloin tuottavaisuus
on tuhoavaisuutta voimakkaampi, ja hän ajoissa herää aavistamaan,
mitä sellainen kausi vaatii ja lupaa, niin hän, ulkonaisten aiheiden
toimeliaaseen osanottoon pakottamana, käy käsiksi milloin toiseen
milloin toiseen asiaan, ja hänessä herää halu monipuoliseen toimintaan.
Mutta inhimilliseen rajoittuneisuuteen liittyy vielä niin paljon
satunnaisia esteitä, että toisinaan jää aloitettu työ lepäämään,
toisinaan kirpoaa tavoitettu tehtävä kädestä ja toivelma toisensa
jälkeen pirstautuu. Mutta jos nuo toivelmat olivat johtuneet puhtaasta
sydämestä, ajan vaatimusten mukaisesti, niin voi rauhallisesti jättää
lepäämään oikealle ja vasemmalle, voi jättää sikseen ja kuitenkin
olla varma siitä, että kaikki tuo välttämättä jälleen löytyy, vieläpä
että silloin tulee ilmi paljon sukulaisasioita, joihin ei ole koskaan
kajonnut, eipä edes ajatustakaan kohdistanut. Jos nyt elämämme
varrella näemme toisten suorittavan sen, mihin olemme itse aikaisemmin
tunteneet kutsumusta joutuen kuitenkin välttämättä luopumaan muun
ohella myöskin siitä, niin meissä herää se kaunis tunto, että vain
ihmiskunta kokonaisuudessaan on oikea ihminen ja että yksilön sopii
olla yksinomaan iloinen ja onnellinen, jos hänellä on rohkeutta tuntea
itsensä kokonaisuuden osana.

Nuo mietteet ovat tässä paikallansa, sillä kun ajattelen noihin
vanhoihin rakennuksiin kohdistuvaa kiintymystäni, kun otan huomioon,
kuinka paljon aikaa olen uhrannut yksin Strassburgin tuomiokirkkoa
katsellessani, kun muistan, kuinka tarkkaavasti olen myöhemmin
silmäillyt Kölnin ja Freiburgin tuomiokirkkoja yhä syvemmin tuntien
näiden rakennusten arvon, niin voisin soimata itseäni siitä, että olen
ne sittemmin kerrassaan näkyvistäni kadottanut, jopa kehittyneemmän
taiteen puoleensa vetämänä jättänyt ihan taka-alallekin. Mutta kun
nyt näen äskeisimpinä aikoina huomiota jälleen suunnattavan noihin
asioihin, näen ilmenevän ja kehittyvän niihin kohdistuvaa kiintymystä,
jopa kiihkoakin, näen päteväin nuorten miesten tuon innostuksen
valtaamina arvelematta uhraavan voimiansa, aikaansa, huolta ja
varoja noiden olleen ja menneen maailman muistomerkkien tutkimiseen,
niin tulen mielihyvin ajatelleeksi, että se, mitä muinoin tahdoin
ja tavoittelin, oli arvokasta. Tyydytyksekseni näen, että osataan
pitää arvossa esi-isiemme töitä, vieläpä pyritään olemassaolevien
suorittamattomien aloitteiden nojalla esittämään ainakin kuvan muodossa
alkusuunnitelmaa siten perehdyttäen meitä ajatukseen, joka sittenkin
on kaikkien yritysten alku ja loppu, ja pyrkien maltillisen vakavasti
selvittämään ja elvyttämään sekavalta näyttävää menneisyyttä. Ennen
kaikkea kiitän tässä kelpo Sulpice Boisseréeta, joka uupumatta uurastaa
esittääkseen komeassa vaskipiirrosteoksessa Kölnin tuomiokirkkoa
niiden valtavien suunnitelmien esikuvana, joiden tarkoitus tähtäsi
babylonimaisesti taivaaseen ja jotka olivat siinä määrin vailla kaikkea
suhdetta maallisiin välineisiin, että niiden suorittamisen täytyi
välttämättä keskeytyä. Jos olemme tähän saakka kummastelleet, että
sellaiset rakennukset eivät ole ehtineet pitemmälle, niin nyt kuulemme
suurimmaksi ihmeeksemme, mitä oikeastaan on aiottu suorittaa.

Toivottava on, että kaikki ne, joilla on kykyä, varoja
ja vaikutusvaltaa, asianmukaisesti edistävät sellaisia
kirjallis-taiteellisia yrityksiä, jotta esi-isiemme suuret,
jättiläismäiset aivoitukset meille selviävät ja me voimme muodostaa
itsellemme käsityksen siitä, mitä heillä oli oikeus tahtoa. Tästä
johtuva oivallus ei jää hedelmättömäksi, ja arvostelu on vihdoinkin
kykenevä käsittelemään noita teoksia oikeamielisesti. Tuleepa tuo
mitä perusteellisimminkin suoritetuksi, kun toimelias nuori ystävämme
Kölnin tuomiokirkolle omistamansa erikoistutkimuksen lisäksi ottaa
yksityiskohtaisesti seuratakseen keskiaikaisen rakennustaiteemme
kehityshistoriaa. Jos lisäksi otetaan selville, mitä tämän taiteen
käytännöllisestä harjoittamisesta suinkin on tiedettävissä, ja se
täysin esitetään pääpiirteissänsä kreikkalais-roomalaiseen sekä
itämais-egyptiläiseen verrattuna, niin tällä alalla ei voi jäädä
paljoakaan tekemistä. Minä puolestani voin sellaisen isänmaallisen
uurastuksen tulosten julkisuuteen tullessa, samoinkuin nyt,
ystävällisten yksityisten tiedonantojen niistä kertoessa, todella
tyytyväisenä parhaassa mielessä toistaa tuota lausumaa: »Mitä nuorena
toivoo, sitä saa vanhana yltäkyllin.»

Mutta jos sellaisiin vuosisadoille kuuluviin vaikutuksiin nähden voi
luottaa aikaan ja odottaa tilaisuutta, niin toisaalta on olemassa
asioita, jotka on nautittava nuoruudessa tuoreina kuin kypsät hedelmät.
Sallittakoon minun tätä äkillistä käännettä käyttäen mainita tanssi,
joka Strassburgissa, Elsassissa, joka päivä, joka hetki kaikuu korviin,
samoinkuin tuomiokirkko aina on silmin nähtävissä. Varhaisesta
nuoruudesta alkaen oli isäni itse jakanut minulle ja sisarelleni
tanssiopetusta, jonka olisi pitänyt varsin oudosti soveltua niin
vakavalle miehelle; mutta hänpä ei menettänyt siinäkään malttiansa,
opetti meille mitä täsmällisimmin asentoja ja askeleita ja saatuaan
meidät niin pitkälle, että osasimme tanssia menuettia, hän puhalsi
_flûte douce’illa_ meille jonkin helppotajuisen kolmeneljännestahtiin
sepitetyn sävelen, ja me liikehdimme sen mukaan niin hyvin kuin
osasimme. Ranskalaisesta teatterista minä tunsin samoin nuoruudesta
saakka soolotanssit ja _pas de deux_, joskaan en balettia, ja olin
ottanut niistä huomiooni monenlaisia merkillisiä jalkojen liikkeitä
ja kaikenlaisia hypähtelyjä. Kun olimme kylliksemme tanssineet
menuettia, minä pyysin isääni soittamaan muunlaista musiikkia, jota
nuottikirjat tarjosivat runsain määrin, ja minä keksin heti vilkkaisiin
säveliin asianomaiset askelet ja muut liikkeet lisäksi, koska tahti
sopi jäseniini ja tuntui niissä synnynnäisesti asustavan. Se huvitti
isäämme jossakin määrin, ja sallipa hän toisinaan, itseänsä ja
meitä huvittaen, tenavain tanssia sillä tavalla. Gretchenin vuoksi
sattuneen onnettoman tapauksen jälkeen ja koko sinä aikana, jonka
vietin Leipzigissä, minä en enää joutunut areenalle; muistanpa senkin,
että kun minut tanssiaisissa pakotettiin menuettiin, tahti ja liike
näyttivät jäsenistäni häipyneen, ja minun oli mahdoton muistaa askelia
enempää kuin kuvioitakaan, joten olisin joutunut häpeään, ellei suurin
osa katselijoita olisi väittänyt minun taitamatonta käyttäytymistäni
pelkäksi itsepäisyydeksi, koska tarkoitukseni muka oli saada naiset
haluttomiksi kutsumaan minut tanssiin ja vetämään piiriinsä vastoin
minun tahtoani.

Frankfurtissa oleskelussani minulla ei ollut minkäänlaista tilaisuutta
sellaisiin huveihin, mutta Strassburgissa heräsi pian muun elämänhalun
ohella myöskin jäsenteni tahtikyky. Sunnuntaisin ja samoin arkisin
näki ohikulkiessaan jokaiselle huvipaikalle karkeloimaan kokoontuneen
iloisen joukon, enimmäkseen piirinä pyörimässä. Samaten oli
maakartanoissa yksityistanssiaisia, ja puhuttiin jo tulevan talven
loistavista tanssihuveista. Niissä minä varmaankaan en olisi ollut
paikallani, vaan olisin esiintynyt seurassa ihan hyödyttömänä.
Senvuoksi neuvoi eräs ystäväni, joka tanssi erittäin hyvin valssia,
että minun oli aluksi harjoiteltava vähäpätöisemmissä seuroissa
voidakseni myöhemmin esiintyä edukseni parhaissa. Hän vei minut
erään taitavaksi tunnetun tanssimestarin luo, joka lupasi opastaa
minua eteenpäin, kunhan olisin jossakin määrin kerrannut ja oppinut
ensimmäiset alkeet. Hän oli kuivakiskoinen, taitava ranskalainen
ja otti minut suopeasti vastaan. Minä maksoin hänelle kuukauden
ennakolta ja sain kaksitoista lippua, joista hän lupasi minulle
opetusta määrättyinä tunteina. Hän oli ankara, täsmällinen, mutta
ei turhantarkka mies, ja minä, joka olin jo aikaisemmin hieman
harjoitellut, osasin piankin tehdä hänen mieliksensä ja saavutin hänen
suosionsa.

Eräs seikka helpotti erittäin suuressa määrin tämän opettajan
toimintaa: hänellä näet oli kaksi tytärtä, jotka molemmat
olivat kauniit ja vasta toisella kymmenellä. Nuoruudesta saakka
tähän taiteeseen kasvatettuina he osoittautuivat siinä erittäin
taitaviksi ja olisivat tanssikumppalina osanneet aivan pian auttaa
taitamattomimmankin oppilaan jonkinlaiselle taidon asteelle. He olivat
erittäin somat, puhuivat ainoastaan ranskaa, ja minä puolestani
tein parastani ollakseni esiintymättä heidän nähtensä kömpelönä ja
naurettavana. Minua ilahdutti kovin, kun hekin minua kiittelivät,
olivat aina valmiit tanssimaan isän pienen viulun soidessa menuettia,
vieläpä, tosin hankalammin, opettivat minua vähitellen valssaamaankin.
Heidän isällänsä ei muuten näyttänyt olevan paljoa oppilaita, ja
he viettivät yksinäistä elämää. Senvuoksi he toisinaan kehoittivat
minua oppitunnin loputtua jäämään luoksensa ja kuluttamaan hieman
aikaa jaaritellen. Minä suostuin asiaan, sitäkin mieluummin, kun
nuorempi minua miellytti ja he yleensäkin käyttäytyivät säädyllisesti.
Minä luin toisinaan heille jotakin romaania, ja he tekivät samoin.
Vanhempi, joka oli yhtä sievä kuin nuorempi, ehkäpä vielä sievempikin,
mutta ei minua yhtä suuressa määrin miellyttänyt, oli minulle aina
kohteliaampi ja kaikin puolin hyväntahtoisempi. Hän oli oppituntien
aikana aina saatavilla ja pitkitti niitä usein niin, että minä katsoin
toisinaan olevani velvollinen tarjoamaan isäukolle kaksi lippua,
joita hän kumminkaan ei ottanut. Sensijaan nuorempi, joka ei tosin
hänkään kohdellut minua epäystävällisesti, pysytteli mieluummin hiljaa
itsekseen ja antoi isän kutsua itseänsä vanhemman sijaan.

Asian syy selvisi minulle eräänä iltana. Kun näet olin aikeissa lähteä
vanhemman sisaren keralla tanssin päätyttyä asuinhuoneeseen, niin
hän pidätti minua virkkaen: jääkää vähäksi aikaa tänne; minä näet
tunnustan teille, että sisareni luona on kortinkatsoja, jonka tulee
hänelle ilmoittaa, kuinka on laita erään toisella paikkakunnalla
oleskelevan ystävän, johon hän on koko sydämestänsä kiintynyt ja joka
on hänen ainoana toivonansa. Minun sydämeni on vapaa, jatkoi hän, ja
minun täytynee tottua siihen, että näen sitä halveksittavan. Minä
lausuin hänelle sen johdosta joitakin kohteliaisuuksia huomauttaen,
että hän voisi saada asiasta parhaiten selkoa kysymällä sisarensa
tavoin neuvoa viisaalta naiselta. Lisäsin vielä aikovani itsekin siten
menetellä, koska olin jo aikoja sitten halunnut saada sellaista tietää,
joskin minulta oli toistaiseksi puuttunut uskoa ja luottamusta. Hän
moitti minua ja vakuutti, ettei mikään maailmassa ollut varmempaa
kuin tämän oraakkelin lausunnot, mutta ettei siltä saanut asioita
tiedustella leikin vuoksi ja vallattomuuksissaan, vaan yksinomaan
vakavissa tapauksissa. Minä kuitenkin pakotin hänet lähtemään kanssani
huoneeseen, kun hän oli vakuuttanut toimituksen jo tapahtuneen.
Meidän saapuessamme sisar oli erittäin hilpeä ja minulle tavallista
ystävällisempi, leikkisä, melkeinpä henkeväkin; ilmeisesti ollen varma
poissaolevasta ystävästänsä hän lienee pitänyt luvallisena olla hieman
kohtelias sisarensa läsnäolevalle ystävälle, jona hän minua piti.

Eukkoa nyt imarreltiin ja luvattiin hänelle hyvä palkkio, jos hän
suostuisi lausumaan tosia vanhemmalle sisarelle ja minullekin.
Tavanomaiset valmistelut ja menot suorittaen hän nyt levitti rihkamansa
ennustaakseen ensinnä kaunoiselle. Hän tarkasteli huolellisesti
korttien asemaa, mutta näytti hämmästyvän eikä tahtonut mitään sanoa. —
»Minä näen jo miten on laita», virkkoi nuorempi, joka oli perehtyneempi
sellaisen maagillisen taulun tulkitsemisen, »te epäröitte ettekä
tahdo ilmoittaa sisarelleni mitään epämieluista; mutta tuo tuossa on
kirottu kortti!» — Vanhempi kalpeni, mutta malttoi mielensä ja virkkoi:
»Sanokaa vaan; eihän siinä päätä viedä!» — Syvään huoattuansa eukko
nyt osoitti, että hän rakasti, mutta ei saanut vastarakkautta, koska
välissä oli eräs kolmas henkilö, ja muuta samanlaista. Saattoi nähdä,
kuinka hämillään kelpo tyttö oli. Eukko luuli asiaa hieman korjaavansa
antamalla toiveita kirjeiden ja rahojen saapumisesta. — »Kirjeitä
minä en odota», lausui kaunis tyttö, »ja rahoista en huoli. Jos on
totta, kuten sanotte, että rakastan, niin minä ansaitsen sydämen,
joka puolestaan rakastaa minua.» — »Katsotaanpa, eikö asia parane»,
virkkoi eukko sekoittaen kortit ja asettaen ne uudestaan; mutta
kaikkien meidän nähtemme asia vain paheni. Kaunokainen ei ainoastaan
ollut yksinäisempi, vaan myöskin monenlaisten ikävyyksien ympäröimä;
ystävä oli työntynyt hieman kauemmaksi ja välikuviot lähemmäksi. Eukko
aikoi levittää kortit kolmannen kerran toivoen parempia enteitä, mutta
kaunis tyttö ei voinut enää itseänsä pidättää: hän alkoi hillittömästi
itkeä, hänen armas povensa kohoili väkivaltaisesti, hän käännähti ja
riensi pois huoneesta. Minä en tietänyt mitä tehdä. Kiintymys pidätti
minua toisen luona, sääli kehoitti lähtemään toisen luo; asemani
oli varsin kiusallinen. — »Lohduttakaa Lucindaa», virkkoi nuorempi,
»menkää hänen luoksensa!» — Minä epäröin; kuinka voisinkaan häntä
lohduttaa vakuuttamatta ainakin jotenkin häneen mieltyneeni, ja voinko
sen tehdä tällaisena hetkenä kylmään, hillittyyn tapaan! — »Menkäämme
yhdessä», sanoin minä Emilialle. — »En tiedä, vaikuttaako minun
läsnäoloni häneen terveellisesti», vastasi hän. — Me lähdimme sentään,
mutta havaitsimme oven olevan salvassa. Lucinda ei vastannut, miten
koputimmekin, huusimmekin, pyysimmekin. — »Meidän täytyy jättää hänet
omaan oloonsa», sanoi Emilia, »hän ei muuhun suostu». — Ja tosiaankin,
kun nyt muistelin hänen olemustansa ensimmäisestä kohtaamisestamme
saakka, niin huomasin hänessä aina ilmenneen jotakin kiivasta ja
epätasaista, ja minuun kohdistuvan kiintymyksensä hän oli osoittanut
enimmäkseen siten, ettei ollut saattanut minua kärsimään valitettavista
ominaisuuksistansa. Mitä minun olikaan tekeminen! Minä maksoin eukolle
runsaasti hänen aiheuttamansa onnettomuuden ja aioin lähteä, kun Emilia
virkkoi: »Minäpä vaadin, että katsotaan kortteja nyt teillekin.» Eukko
suostui. — Sallikaa minun poistua! huusin minä rientäen portaita alas.

Seuraavana päivänä minä en rohjennut talossa käydä. Kolmantena
Emilia lähetti pojan, joka oli usein ennenkin tuonut minulle sanomia
sisaruksilta ja taas kantanut minulta heille kukkia ja hedelmiä,
varhain aamulla sanomaan, että minun piti välttämättä tänään saapua.
Minä lähdin määrättyyn aikaan ja tapasin neitosten isän, joka vielä
korjaili erinäisissä suhteissa käyntiäni ja askeliani, etenemistäni
ja lähenemistäni, oloani ja käytöstäni ja näytti muuten olevan minuun
tyytyväinen. Nuorempi tytär saapui tunnin lopulla ja tanssi kerallani
erittäin siron menuetin, jossa hän liikehti erinomaisen miellyttävästi,
ja isä vakuutti, ettei ollut hevin nähnyt somempaa ja taitavampaa
paria permannollansa. Tunnin jälkeen minä menin tavallisuuden mukaan
asuinhuoneeseen; isäukko jätti meidät, minä kysyin Lucindaa. — »Hän
on vuoteessa», vastasi Emilia, »ja minä olen siitä hyvilläni; älkää
tekään olko senvuoksi huolissanne. Hänen sielun sairautensa lievenee
parhaiten, kun hän pitää itseänsä ruumiillisesti sairaana; hän ei
mielellään kuole ja tekee siis mitä tahdomme. Meillä on eräitä
kotilääkkeitä, joita hän nauttii levätessään, ja niin tasoittuu
vähitellen aaltojen kuohu. Hän on tämän kuvitellun sairautensa aikana
erittäin hyvä ja ystävällinen, ja kun hän oikeastaan voi varsin hyvin
ja on vain intohimon ahdistama, niin hän kuvittelee kaikenlaisia
romaanimaisia kuolemantapoja, joita sitten pelkää yhtä mieluisasti kuin
lapset, joille kerrotaan kummituksista. Niinpä hän vielä eilisiltana
selitti minulle sangen kiivaasti, että hän tällä kertaa varmaan kuolee
ja että se kiittämätön, petollinen ystävä, joka aluksi oli ollut niin
olevinansa ja nyt kohteli häntä kovin huonosti, piti tuoda hänen
luoksensa vasta sitten, kun hän tosiaankin oli ihan kuoleman kielissä;
hän aikoi soimata häntä oikein katkerasti ja heittää sitten kohta
henkensä.» — Minä en tiedä olevani syypää siihen, että olisin mitenkään
osoittanut häneen kiintyneeni! huudahdin minä. Minä tunnen erään
henkilön, joka voi sen parhaiten todistaa. — Emilia hymyili ja virkkoi:
»Minä ymmärrän mitä tarkoitatte, ja ellemme menettele viisaasti ja
päättävästi, joudumme kaikin ikävään asemaan. Mitä sanottekaan,
jos pyydän teitä olemaan jatkamatta opintojanne täällä? Teillä on
viime kuukaudelta vielä neljä lippua, ja isäni sanoi jo pitävänsä
anteeksiantamattomana ottaa teiltä yhä vielä rahoja, ellette kerrassaan
aio vakavammin antautua tanssitaidetta harjoittamaan; sen, mitä nuori
suuren maailman mies tarvitsee, hän sanoi teidän nyt osaavan.» — Ja
tämän neuvon, jonka mukaan minun on pysyteltävä loitolla talostanne,
annatte minulle te, Emilia? virkoin minä. »Epäilemättä», vastasi hän,
»mutta asia ei johdu minusta. Kuulkaahan, kuinka on laita. Teidän
toissapäivänä kiiruhdettuanne pois minä annoin katsoa korteista teitä
varten, ja sama lausuma uudistui kolmeen kertaan, yhä voimakkaampana.
Teidän ympärillänne oli kaikenlaista hyvää ja hupaista, oli ystäviä ja
suuria herroja eikä rahaakaan puuttunut. Naiset pysyttelivät hieman
loitolla. Varsinkin sisar-raukkani oli aina mitä kauimpana; eräs toinen
työntyi yhä lähemmäksi teitä, mutta ei päässyt koskaan viereenne,
sillä eräs kolmas asettui väliin. Minä tahdon teille tunnustaa, että
ajattelin itseni tuoksi toiseksi naiseksi, ja tämän tunnustuksen
jälkeen te ymmärtänette parhaiten minun hyväätarkoittavan neuvoni.
Minä olen luvannut sydämeni ja käteni eräälle etäiselle ystävälle ja
rakastan häntä vielä nyt yli kaiken; mutta voi olla mahdollista, että
teidän läsnäolonne kävisi minulle tärkeämmäksi kuin tähän saakka,
ja millainen olisikaan teidän asemanne kahden sisaruksen välissä,
jotka olisitte tehnyt onnettomaksi, toisen kiintymyksellänne, toisen
kylmyydellänne, ja koko tämä tuska olisi suotta ja lyhyttä aikaa
varten. Jos näet emme jo tietäisi, kuka te olette ja mitä teillä on
toivottavana, niin kortti olisi sen minulle mitä selvimmin ilmaissut.
Jääkää hyvästi», virkkoi hän ojentaen minulle kätensä. — Minä epäröin.
— »Olkoon menneeksi», sanoi hän ohjaten minua ovelle, »jotta tosiaankin
juttelisimme viimeistä kertaa, ottakaa mitä teiltä muuten kieltäisin.»
Hän kavahti kaulaani ja suuteli minua mitä hellimmin. Minä suljin hänet
syliini ja painoin rintaani vasten.

Samassa kimmahti sivuovi auki ja esiin syöksyi sisar kevyessä,
mutta säädyllisessä yöpuvussa ja huudahti: »Sinä et saa yksin häntä
hyvästellä!» — Emilia irroittihe syleilystäni, ja Lucinda tarttui
minuun, painautui kiinteästi povelleni, tummat kutrit vasten poskeani,
ja pysyi hetkisen siinä asennossa. Ja niin olinkin pinteessä kahden
sisaruksen välissä, kuten Emilia oli hetkistä aikaisemmin ennustanut.
Lucinda päästi minut vapaaksi ja katsoi minua vakavasti silmiin. Minä
aioin tarttua hänen käteensä ja sanoa jotakin ystävällistä, mutta
hän kääntyi pois, kulki kiivain askelin muutamia kertoja huoneessa
edestakaisin ja heittäytyi sitten sohvan nurkkaan. Emilia astui hänen
luoksensa, mutta tuli heti torjutuksi, ja nyt syntyi kohtaus, joka on
vielä muistelmanakin minulle kiusallinen. Vaikka se itse asiassa ei
ollutkaan mitenkään teatterimainen, vaan sopi varsin hyvin vilkkaalle
nuorelle ranskattarelle, voisi sen sittenkin arvokkaasti näyttämöllä
toistaa ainoastaan hyvä, herkkätuntoinen näyttelijätär.

Lucinda syyti sisartansa vastaan lukemattomia soimauksia. »Tämä ei
ole ensimmäinen minuun suostuva sydän, jonka sinä minulta riistät»,
huudahti hän. »Olihan poissaolevan laita samoin; hän kihlautui vihdoin
nähteni sinun kanssasi. Minun täytyi siihen suostua, minä kestin sen,
mutta tiedän hyvin, kuinka paljon kyyneliä asia on minulta vaatinut.
Nyt sinä olet temmannut minulta tämänkin päästämättä toista vapaaksi,
ja kuinka paljon heitä osannetkaan yhtäaikaa hallussasi pitää. Minä
olen avomielinen ja hyväsydäminen, ja jokainen luulee minut aivan
pian tuntevansa ja voivansa minut laiminlyödä; sinä pysyttelet
hiljaa piilossa, ja ihmiset ajattelevat, mitä ihmettä sinuun liekään
kätkettynä. Itse asiassa on kysymyksessä ainoastaan kylmä, itsekäs
sydän, joka osaa vaatia uhriksensa kaikki; mutta sitä ei kukaan aivan
helposti huomaa, koska se piilee syvällä povessasi, enempää kuin
minun lämmintä uskollista sydäntäni, jota minä kannan avoimena kuten
kasvojani.»

Emilia vaikeni ja oli istuutunut sisarensa viereen, joka puhuessaan
yhä enemmän kiihtyi ja pauhasi eräistä erikoisluontoisista seikoista,
joiden tietäminen ei minua mitenkään hyödyttänyt. Sensijaan Emilia,
joka yritti sisartansa tyynnyttää, viittasi minulle salaa kehoittaen
minua poistumaan; mutta koska mustasukkaisuus ja epäluuloisuus katselee
tuhansin silmin, näytti Lucindakin tuon havainneen. Hän hypähti
seisaalleen ja kävi minua kohti, mutta ei kiivaana. Hän seisoi edessäni
ja näytti jotakin miettivän. Sitten hän virkkoi: »Minä tiedän teidät
menettäneeni; minä en teitä enää itselleni vaatiele. Mutta sinunkaan
ei pidä häntä saada, sisko!» Samassa hän tarttui minua päähän työntäen
molemmat kätensä hiuksiini, painoi kasvoni omia kasvojansa vasten ja
suuteli kerran toisensa jälkeen huuliani. »Nyt», huudahti hän, »varo
minun kiroustani: onnettomuus onnettomuuden jälkeen ja ikuisiksi
ajoiksi sille, joka minun jälkeeni ensimmäisenä noita huulia suutelee!
Uskallapas ruveta jälleen tekemisiin hänen kanssaan; minä tiedän,
että taivas tällä kertaa minua kuulee. Ja te, hyvä herra, rientäkää,
rientäkää pois minkä voitte!»

Minä kiiruhdin portaita alas vakavasti päättäen olla milloinkaan enää
talossa käymättä.



KYMMENES KIRJA.


Saksalaiset runoilijat, jotka eivät enää ammattikunnan jäseninä
seisseet yhtenä miehenä, olivat porvarillisessa maailmassa vailla
vähäisimpiäkin etuja. Heillä ei ollut suojaa, ei vakavaa asemaa eikä
arvoa, elleivät olosuhteet sattuneet muuten olemaan suopeat, joten
riippui pelkästä sattumasta, oliko kyky syntynyt saavuttamaan kunniaa
vaiko häpeää. Köyhän ihmislapsen, joka oli henkisistä kyvyistänsä
tietoinen, täytyi surkealla tavalla sujuttautua oleviin oloihin
ja tuhlata runottarilta saamansa lahjat hetkellisiin tarpeisiin.
Tilapäisruno, runolaaduista kaikkein ensimmäinen ja kaikkein puhtain,
joutui siinä määrin halveksituksi, ettei kansakunta vielä nytkään voi
päästä käsittämään sen korkeata arvoa, ja ellei runoilija kerrassaan
lähtenyt käymään Güntherin tietä, niin hän esiintyi maailmassa mitä
murheellisimmin alistetussa asemassa, ilveilijänä ja loisena, joten hän
sekä teatterissa että elämän näyttämöllä ilmeni henkilönä, jota voitiin
kohdella huonosti mielin määrin.

Jos taas Runotar liittyi huomattaviin miehiin, niin he saivat siitä
kunnianloisteen, joka heijastui antajaan takaisin. Elämäänperehtyneet
aatelismiehet kuten Hagedorn, muhkeat porvarit kuten Brockes,
nimenomaiset oppineet kuten Haller esiintyivät kansakunnan ensimmäisten
joukossa, ylhäisimpien ja arvossapidetyimpien vertaisina. Erikoisesti
kunnioitettiin myös sellaisia henkilöitä, jotka tuon miellyttävän
taitonsa ohella osoittautuivat vielä uutteriksi, luotettaviksi
liikemiehiksi. Senvuoksi nauttivatkin Uz, Rabener ja Weisse aivan
erikoista kunnioitusta, koska heissä oli arvostettava yhtyneinä mitä
eriluontoisimpia, harvoin toisiinsa liittyviä ominaisuuksia.

Mutta nyt oli tuleva se aika, jolloin runollinen nero tajusi itsensä,
loi itselleen omat olosuhteet ja osasi laskea riippumattoman arvonsa
pohjan. Kaikki yhtyi Klopstockissa perustamaan sellaista aikakautta.
Hän oli sekä aistilliselta että siveelliseltä kannalta katsoen
ilmeinen nuorukainen. Vakavasti ja perusteellisesti kasvatettuna hän
piti suuressa arvossa itseänsä ja kaikkea, mitä teki, ja suuntautui,
elämänsä askelet varovaisesti ennakolta mitaten, koko sisäisen voimansa
tunnossa kohti korkeinta ajateltavissa olevaa aihetta. Messiaan,
jonka nimi merkitsee äärettömiä ominaisuuksia, piti tulla hänen
kauttansa uudelleen ylistetyksi. Vapahtajan piti olla se sankari,
jota hän ajatteli saatella maallisen halpamaisuuden ja kärsimyksen
halki korkeimpiin taivaallisiin riemuihin. Tässä vedottiin kaikkeen
siihen jumalalliseen, enkelimäiseen, inhimilliseen, mitä nuoressa
sielussa piili. Runoilija, jota oli kasvatettu Raamatun nojalla ja joka
oli sen voimasta saanut ravintoa, eli nyt patriarkkain, profeettain
ja edelläkävijäin keralla, ikäänkuin he olisivat olleet hänen
aikalaisiansa; mutta kaikki ovat jo vuosisatojen takaa kutsutut vain
luomaan valokehää sen yhden ympärille, jonka alennusta he hämmästyen
katselevat ja jonka ylentämiseen heidän on määrä kunniakkaasti ottaa
osaa. Vihdoin, synkkien ja kaameiden hetkien jälkeen, ikuinen tuomari
näet häätää pilvet kasvoiltansa, tunnustaa hänet jälleen pojakseen
ja koroittaa kerallansa jumalana hallitsemaan, ja poika puolestansa
palauttaa hänen luoksensa hänestä vierautuneet ihmiset, vieläpä
erään luopuneen hengenkin. Elävät taivaat riemuitsevat tuhansien
enkeleiden äänin valtaistuimen ympärillä, ja rakkaudenhohto valaisee
maailmankaikkeutta, joka oli vähän aikaisemmin kiinnittänyt katseensa
kamalaan uhripaikkaan. Se taivaallinen rauha, jota Klopstock oli
tuntenut tätä runoelmaa sommitellessaan ja sepittäessään, tulee
yhä vielä jokaisen osaksi, joka lukee ensimmäiset kymmenen laulua
päästämättä kuuluville niitä vaatimuksia, joista etenevä sivistys ei
mielellään luovu.

Aiheen arvokkuus koroitti runoilijassa oman persoonallisuuden
tuntoa. Että hän itse tulisi kerran pääsemään noihin kuoroihin,
että jumalihminen osoittaisi hänelle suosiota, kasvoista kasvoihin
lausuisi hänen aherruksestansa kiitokset, jotka jo täällä maan päällä
jokainen tuntehikas, hurskas sydän oli monin puhtain kyynelin varsin
suloisesti hänelle antanut — kaikki nämä ajatukset ja toivelmat olivat
niin viattomia ja lapsenmieltä ilmaisevia, että ainoastaan jalo
mieli saattoi pitää ominansa ja vaalia niitä. Siten Klopstock hankki
itselleen täyden oikeuden pitää itseänsä pyhitettynä henkilönä, ja niin
hän harrastikin teoissansa mitä huolellisinta puhtautta. Vielä vanhalla
iällä hän oli tavattomasti huolissaan siitä, että oli kohdistanut
ensimmäisen rakkautensa naishenkilöön, joka toisen kanssa naimisiin
mennen jätti hänet epätietoiseksi, oliko todellakin häntä rakastanut
ja ollut hänen arvoisensa. Se mielensuunta, joka liitti häntä Metaan,
harras, rauhallinen kiintymys, lyhyt, pyhä avioliitto, jälkeenjääneen
haluttomuus toiseen liittoon, kaikki nuo asiat olivat sellaisia, että
niitä voi varsin hyvin muistella autuaitten piirissä.

Tätä omaan henkilöön kohdistuvaa kunnioittavaa käytöstä tuki sekin,
että Klopstock eli jonkin aikaa suopeassa Tanskanmaassa, erään suuren
ja inhimillisessäkin katsannossa erinomaisen valtiomiehen perheen
mieluisana vieraana. Siellä, korkeammassa olokehässä, joka tosin oli
sinänsä suljettu, mutta samalla harrasti ulkonaisia tapoja ja suhtautui
huomaavasti maailmaan, hänen suuntautumisensa kävi entistä varmemmaksi.
Harkittu käytös, täsmällinen puhetapa, lakonisuus, joka ilmeni
silloinkin, kun hän puhui avoimesti ja ratkaisevasti, loivat hänen
koko elämäänsä jonkinlaista diplomaattista, ministerin leimaa, joka
tuntui olevan ristiriidassa hänen herkkien luonnontuntojensa kanssa,
vaikka ne todellisuudessa kumpusivatkin samasta lähteestä. Kaiken tämän
selvinä ilmauksina ja esikuvina ovat hänen ensimmäiset teoksensa, ja
niiden täytyi senvuoksi vaikuttaa arvaamattomasti. Ei ole kumminkaan
mainittu hänen huomattavimpiin ominaisuuksiinsa kuuluvana, että hän
olisi henkilökohtaisesti avustanut toisia pyrkiviä heidän elämässään ja
runoilussaan.

Mutta juuri sellainen nuorten henkilöiden kirjallisten yritysten
edistäminen, halu auttaa eteenpäin lupaavia, onnen osattomiksi jättämiä
ihmisiä ja tasoittaa heidän tietänsä, on ollut kunniaksi eräälle
Saksan miehelle, joka itselleen myöntämäänsä arvoon nähden tosin on
mainittava toisena, mutta elävää vaikutusta tarkattaessa ensimmäisenä.
Jokainen arvannee, että tarkoitan Gleimiä. Tosin hämärässä, mutta
tuottoisassa virassa ollen, hyvinsijaitsevalla, kohtuullisen
suurella, sotilaallisen, porvarillisen ja kirjallisen toimeliaisuuden
elähdyttämällä paikkakunnalla, josta suuren ja rikkaan laitoksen tulot
olivat peräisin, osan niistä jäädessä paikkakunnan hyödyksi, hän tunsi
itsessään vilkasta tuottamisviettiä, joka kaikessa voimakkuudessaan ei
kumminkaan hänelle täysin riittänyt, joten hän antautui toisen, kenties
sitäkin väkevämmän vietin valtaan: koettamaan saada toisia jotakin
tuottamaan. Nuo kaksi toimintasarjaa punoutuivat koko hänen pitkän
elämänsä aikana lakkaamatta toisiinsa. Hän olisi yhtä hyvin voinut olla
hengittämättä kuin runoilematta ja lahjoittamatta, ja puutteenalaisia
kykyjä siten kaikenlaisista varhaisemmista ja myöhemmistä
hankaluuksista pelastaen ja kirjallisuutta todellakin kunniaan saattaen
hän voitti itsellensä niin paljon ystäviä, velallisia ja riippuvaisia,
että hänen lavea runoutensa jätettiin mielellään arvoonsa, koska ei
osattu hänen runsaita hyviä töitänsä palkita mitenkään muuten kuin
hänen runojansa sietämällä.

Tuo omaa arvoa koskeva hyvä käsitys, jonka molemmat miehet hyvällä
syyllä muodostivat ja jonka nojalla toisetkin saivat aihetta pitää
itseänsä jonakin, on julkisesti ja salaa tuottanut erittäin huomattavia
ja kauniita vaikutuksia. Siitä huolimatta tämä tosin kunnioitettava
tietoisuus tuotti heille itsellensä ja heidän ajallensa omituisen
haitan. Jos voimmekin arvelematta nimittää molempia miehiä henkisten
vaikutustensa nojalla suuriksi, niin he jäivät kumminkin maailmaan
verraten vain pieniksi, ja vilkkaamman elämän taustaa vasten nähtyinä
heidän ulkonaiset olosuhteensa olivat mitättömät. Päivä on pitkä ja
lisäksi tulee yö; aina ei käy runoileminen, toimiminen tai hyvää
tekeminen; he eivät voineet täyttää aikaansa niinkuin suuren maailman
ihmiset, ylhäiset ja rikkaat; senvuoksi he pitivät liian arvokkaina
erikoisia ahtaita olotilojansa, jokapäiväisiä askarruksiansa niin
tärkeinä, että asiaa koskevan yksimielisyyden täytyi rajoittua heidän
omaan piiriinsä; heitä ilahduttivat enemmän kuin kohtuullisesti
omat leikkipuheet, jotka eivät myöhemmin suinkaan voineet esiintyä
merkittävinä, vaikka tekivätkin miellyttäväksi kulloisenkin tuokion. He
saivat ansionsa mukaan toisilta ylistystä ja kunnioitusta ja jakoivat
samoja lahjoja takaisin, tosin itseänsä hilliten, mutta sittenkin aina
liian runsaasti, ja koska tunsivat kiintymyksensä varsin arvokkaaksi,
niin heitä miellytti se yhä uudelleen ilmaista säästelemättä siinä
paperia enempää kuin mustettakaan. Niin syntyivät nuo kirjeenvaihdot,
joiden sisällyksettömyyttä ihmettelee uudempi aika, jota ei käy
moittiminen, jos se tuskin käsittää, kuinka on mahdollista, että etevät
miehet ovat voineet löytää huvia tuollaisesta mitättömyydestä, ja
jos se lausuu julki sen toivomuksen, että tuollaiset lehdet jäisivät
painamatta. Mutta jätettäköön kumminkin nuo muutamat nidokset monien
muiden viereen kirjahyllyyn, kun on saatu selville, että etevinkin
mies elää vain päivän antimista ja joutuu nauttimaan puutteellista
ylläpitoa, jos palautuu liiaksi itseensä eikä käy käsiksi runsaisiin
antimiin ulkomaailmassa, joka yksin voi tarjota hänen kasvamisensa
edellyttämän ravinnon ja samalla siihen kuuluvan mittakaavan.

Noiden miesten toiminta oli täydellä terällänsä, kun me nuoret
henkilötkin aloimme hyöriä omassa piirissämme, ja minä olin joutumassa
nuorempien ystävieni, jopa vanhempienkin henkilöiden keralla sellaiseen
keskinäiseen sukoiluun, kiittelyyn, kohottamiseen ja kannattamiseen.
Minun olopiirissäni voi se, mitä tuotin, aina löytää hyväksyjänsä.
Naishenkilöt, ystävät ja suosijat eivät suinkaan moiti sitä, mitä
heidän mieliksensä teemme ja runoilemme; sellaisista kohteliaisuuksista
koituu vihdoin tyhjän keskinäisen tyytyväisyyden ilmaus, jonka koreihin
lauseparsiin luonne helposti eksyy, ellei sitä aika ajoin terästetä
korkeampaan kelpoisuuteen.

Niinpä sainkin kiittää onneani, että kaikki minussa mahdollisesti
piillyt omahyväisyys, kuvasteluhalu, itserakkaus, ylpeys ja kopeus
joutui odottamattoman tuttavuuden nojalla erittäin ankaralle
koetukselle, joka oli ainoalaatuinen, ei suinkaan ajanmukainen ja
niinmuodoin sitäkin tehokkaampi ja tuntuvampi.

Minulle näet oli erittäin tärkeä, mitä tärkeimpiin seurauksiin
johtava tapaus, tutustumiseni ja sen aiheuttama lähempi liittymiseni
Herderiin. Hän oli seurannut murheellisia mielentiloja potevaa
Holstein-Eutinin prinssiä hänen matkoillansa ja oli saapunut hänen
kanssaan Strassburgiin saakka. Siitä tiedon saatuansa meidän seuramme
kovin halusi lähestyä häntä, ja se onni tarjoutui ensinnä minulle ihan
odottamatta ja sattumalta. Minä näet olin lähtenyt majataloon etsimään
erästä huomattavaa vierasta. Heti portaitten alapäässä minä kohtasin
miehen, joka oli parhaillaan lähtemässä yläkertaan ja jota saatoin
pitää hengelliseen säätyyn kuuluvana. Hänen puuteroidut hiuksensa
olivat kerätyt pyöreäksi kiharaksi, musta nuttu oli sekin hänelle
luonteenomainen, mutta sitäkin enemmän pitkä musta silkkiviitta,
jonka liepeen hän oli koonnut kerälle ja pistänyt taskuunsa. Tämä
jossakin määrin silmiinpistävä, mutta kokonaisuudessaan sentään siro ja
miellyttävä olemus, josta jo olin kuullut puhuttavan, ilmaisi minulle
epäämättömästi, että hän oli kuuluisa tulija, ja minun puhutteluni
täytyi heti saada hänet vakuutetuksi siitä, että hänet tunsin. Hän
kysyi nimeäni, joka ei voinut hänelle mitään merkitä; mutta minun
avomielisyyteni näytti häntä miellyttävän, sillä hän vastasi varsin
ystävällisesti ja antautui heti portaita noustessamme vilkkaaseen
keskusteluun. Minulta on unohtunut, ketä silloin kävimme tervehtimässä;
mutta erottaessa minä pyysin lupaa käydä hänen luonansa, ja hän
suostui sangen ystävällisesti pyyntööni. Minä muistin käyttää tätä
suopeutta useat kerrat hyväkseni ja kiinnyin häneen yhä enemmän. Hänen
käytöksessään oli jotakin pehmeätä, mikä vaikutti erittäin sopivalta
ja säädylliseltä olematta oikeastaan siroa. Kasvot pyöreät, otsa
melkoinen, nenä hieman tylppä, hieman turpea, mutta mitä suurimmassa
määrin luonteenomainen ja miellyttävä, suu viehättävä. Tummien
kulmakarvojen alla sysimustat silmät, jotka eivät olleet vaikuttamatta,
joskin toinen niistä oli tavallisesti punainen ja tulehtunut. Hän
koki monin kysymyksin tutustua minuun ja minun olotilaani, ja hänen
vetovoimansa vaikutti minuun yhä kiivaammin. Minä olin yleensäkin
luonnostani erittäin tuttavallinen, ja varsinkaan häneltä minä en
salannut mitään. Mutta varsin pian alkoi vaikuttaa hänen olemuksensa
vieroittava valtimo aiheuttaen minussa melkoista vastenmielisyyttä.
Minä kerroin hänelle yhtä ja toista nuoruusaikani harrasteluista,
muun muassa eräästä sinettikokoelmasta, jonka olin kerännyt etupäässä
kirjeitä ahkerasti vaihtavan kotiystävämme avustamana. Minä olin
järjestänyt kokoelmani valtiokalenterin mukaan ja olin siten
askarrellessani varsin hyvin tutustunut kaikkiin valtaherroihin,
suurempiin ja pienempiin mahteihin ja käskijöihin aina aateliin saakka,
ja nämä muistissani säilyvät vaakunamerkit olivat varsin usein ja
erittäinkin kruunausjuhlallisuuksien aikana olleet minulle hyödyksi.
Minä puhuin näistä asioista verrattain tyytyväisenä, mutta hän oli
toista mieltä, tuomitsi koko harrastukseni, osasipa vielä tehdä sen
naurettavaksi, melkeinpä vihattavaksikin.

Tuo hänen vastustushenkensä aiheutti minulle myöhemmin varsin paljon
kärsittävää; hän näet päätti viipyä Strassburgissa, osaksi sen
vuoksi, että aikoi erota prinssistä, osaksi silmätautinsa vuoksi.
Kysymyksessä oleva tauti oli mitä kiusallisimpia ja epämieluisimpia ja
sitä ikävämpi, kun se on parannettavissa ainoastaan tuskallisen, ylen
hankalan ja epävarman leikkauksen avulla. Kyynelpussin alaosa näet
on sulkeutunut, joten sen sisältämä neste ei pääse virtaamaan nenään
päin, sitä vähemmän, kun läheisestä luustakin puuttuu aukko, jonka
kautta tämän erittymisen oikeastaan pitäisi tapahtua. Senvuoksi täytyy
pussin perä leikata auki ja luu puhkaista, ja senjälkeen pujotetaan
kyynelaukosta avatun pussin ja sen yhteydessä olevan uuden tiehyen
kautta hevosenjouhi, jota joka päivä liikutetaan edestakaisin, jotta
molempien osien välille syntyisi yhteyttä. Tätä kaikkea ei tietenkään
voida suorittaa, ellei mainittua kohtaa ole aluksi ulkoapäin leikattu.

Herder oli nyt eronnut prinssistä, vuokrannut itselleen oman
asumuksen ja päättänyt antaa Lobsteinin suorittaa leikkauksen.
Tässä olivat minulle hyödyksi ne harjoitukset, joiden avulla olin
yrittänyt arkuuttani vähentää: minä voin olla läsnä leikkausta
suoritettaessa ja palvella ja avustaa arvoisaa miestä monin tavoin.
Siinä minulla oli täysi syy ihailla hänen suurta järkähtämättömyyttänsä
ja kärsivällisyyttänsä: hän näet ei ollut vähääkään nyreillänsä
monien leikkausten, enempää kuin useasti uudistuneen tuskallisen
sitomisenkaan aikana, ja hän tuntui olevan se meistä, joka kärsi
vähimmin. Väliajoilla me sitävastoin saimme kyllä useasti sietää hänen
mielialansa vaihtumia. Sanon _me_, sillä minun kerallani oli hänen
luonansa useimmiten eräs miellyttävä venäläinen, Pegelov nimeltänsä.
Hän oli Herderin aikaisempia riikalaisia tuttavia ja koki, vaikka ei
ollutkaan enää nuorukainen, Lobsteinin opastamana täydentää kirurgisia
tietojansa ja taitojansa. Herder saattoi olla mitä herttaisimman
miellyttävä ja henkevä, mutta käänsi yhtä helposti näkyviin äreänkin
puolensa. Tämä veto- ja työntövoima tosin vaikuttaa luonnostaan
kaikissa ihmisissä, toisissa enemmän, toisissa vähemmän, toisissa
hitaammin, toisissa nopeammin sykähdellen; harvat kykenevät tässä
suhteessa omituisuuksiansa todella vallitsemaan, useat näennäisesti.
Herderin katkeran, purevan mielialan ylivoimaisuus johtui varmaan hänen
taudistansa ja sen aiheuttamista kärsimyksistä. Sellaisia tapauksia
ilmenee elämässä useinkin, mutta sairaalloisten tilojen moraalista
vaikutusta ei oteta riittävässä määrässä huomioon, joten monia
luonteita arvostellaan kovin väärin, koska pidetään kaikkia ihmisiä
terveinä ja vaaditaan heitä sen mukaisesti käyttäytymäänkin.

Koko tämän parannuksellaolon aikana minä kävin aamuin illoin Herderiä
tervehtimässä, jäinpä kokonaisiksi päiviksikin hänen luoksensa ja
totuin lyhyessä ajassa hänen torailemiseensa ja moitteisiinsa, sitäkin
helpommin, kun opin päivä päivältä pitämään yhä suuremmassa arvossa
hänen kauniita ja eteviä ominaisuuksiansa, laajoja tietojansa ja
syvää oivallustansa. Tämän hyvänluontoisen torapukarin vaikutus oli
melkoinen. Hän oli viisi vuotta minua vanhempi, mikä nuorella iällä
merkitsee jo suurta eroa, ja koska minä tunnustin hänet siksi, mikä
hän oli, koska pyrin arvostamaan hänen jo suorittamiansa töitä, niin
hän pakostakin esiintyi minua melkoisesti etevämpänä. Miellyttävä
ei tilani kumminkaan ollut, sillä vanhemmat henkilöt, joiden kanssa
olin toistaiseksi seurustellut, olivat yrittäneet hellävaroen minua
kehittää, olivatpa ehkä myöntyväisyydellänsä hemmotelleetkin;
Herderiltä sitävastoin ei voinut milloinkaan odottaa hyväksymistä,
menettelipä miten tahansa. Kun siis nyt toisaalta häneen kohdistuva
suuri kiintymyksen! ja kunnioitukseni, toisaalta hänen minussa
herättämänsä harmi alinomaa keskenänsä kiistelivät, niin minuun koitui
ristiriita, lajiansa ensimmäinen, jonka olen eläessäni kokenut.
Koska hänen keskustelunsa aina oli merkittävää, niin hyvin hänen
kysyessään ja vastatessaan kuin muutenkin ajatuksiansa ilmaistessaan,
niin hän pakostakin avasi minulle joka päivä, jopa joka hetkikin,
uusia näköaloja. Leipzigissä minä olin tottunut pikemmin ahtaaseen
ja tarkoin määrättyyn olokantaan, ja oleskeluni Frankfurtissa ei
voinut avartaa yleisiä saksalaista kirjallisuutta koskevia tietojani;
olivatpa nuo mystillis-uskonnolliset kemian harrastukset johtaneet
minut kerrassaan pimeille aloille, joten se, mitä muutamien vuosien
aikana oli avarassa kirjallisessa maailmassa tapahtunut, oli enimmälti
jäänyt minulle vieraaksi. Nyt tutustutti minut Herder kerrassaan
kaikkeen uuteen rientoon ja kaikkiin niihin suuntautumiin, joita siinä
näkyi ilmenevän. Hän itse oli jo tehnyt itsensä varsin kuuluisaksi
ja asettunut »Katkelmiensa» ja »Kriitillisten metsiensä» nojalla
niiden kaikkein etevimpien miesten rinnalle, jotka olivat jo pitkän
aikaa kiinnittäneet itseensä isänmaan huomiota. Mahdoton on käsittää
enempää kuin kuvallakaan millaisessa liikkeessä oli täytynyt olla hänen
henkensä, millaisessa käymistilassa hänen olemuksensa. Mutta voimakas
oli varmaan hänen piilevä pyrkimyksensä, kuten helposti myönnettäneen,
kun otetaan huomioon, kuinka monta vuotta hän on sittemmin vaikuttanut
ja mitä kaikkea aikaansaanut.

Emme olleet kovinkaan kauan siten tuttavallisesti seurustelleet,
kun hän uskoi minulle aikovansa kilpailla siitä palkinnosta, joka
oli Berliinissä luvattu parhaan kielten syntyä käsittelevän teoksen
kirjoittajalle. Hänen tutkielmansa oli jo valmistumassa, ja kun
hänen käsialansa oli erittäin selvä, voi hän varsin pian jättää
luettavan käsikirjoituksen vihkoina nähtäväkseni. Minä en ollut
koskaan mietiskellyt sellaisia asioita; olin näet vielä liian
suuressa määrin olioiden keskellä johtuakseni niiden alkua ja loppua
ajattelemaan. Sitäpaitsi kysymys tuntui minusta jossakin määrin
joutavalta; jos näet Jumala kerran oli ihmisen luonut, niin hänen
kielensä oli myötäsyntyinen samoinkuin pysty käyntikin; samoinkuin
hänen täytyi heti huomata, että voi kävellä ja käsiänsä käytellä,
samoin täytyi hänen havaita sekin, että kykeni kurkullansa laulamaan
ja kielensä, kitalakensa ja huultensa avulla noita ääniä vielä eri
tavoin muovaamaan. Jos ihminen itse oli alkuperältänsä jumalallinen,
niin kielenkin laita oli samoin, jos taas ihminen, luonnon kehässä
nähtynä, oli luonnollinen olento, niin kielikin oli luonnollinen
ilmiö. Näitä molempia olioita minä en voinut erottaa toisistansa
kuten sielua ja ruumista. Süssmilch, joka karkeasta realismistansa
huolimatta oli hieman haavemielinen, oli omaksunut jumalallista
alkuperää puoltavan katsantokannan, nimittäin siinä muodossa, että
Jumala muka oli toiminut ensimmäisten ihmisten koulumestarina. Herderin
tutkielman tarkoituksena oli osoittaa, kuinka ihminen ihmisenä omin
neuvoin voi ja kuinka hänen täytyykin oppia kieltä käyttämään. Minä
luin tutkielman varsin mielelläni ja nimenomaiseksi hyödykseni, mutta
en ollut kyllin edistynyt, tiedossa enempää kuin ajattelussakaan,
voidakseni lausua sitä koskevaa perusteltua arvostelua. Niinmuodoin
minä osoitin tekijälle suosiotani liittäen siihen vain muutamia omasta
ajatustavastani johtuvia huomautuksia. Kumpaankin asiaan suhtauduttiin
samalla tavalla: kiittipä ehdollisesti tai ehdottomasti, joka
tapauksessa joutui soimausten ja moitteiden alaiseksi. Pyylevä kirurgi
ei ollut yhtä kärsivällinen kuin minä; hän kieltäytyi leikkisästi
tuohon kilpakirjoitukseen tutustumasta vakuuttaen, ettei ollenkaan
soveltunut ajattelemaan niin abstraktisia asioita. Hänen intonsa
esineenä oli pikemmin l'hombre, jota me tavallisesti pelasimme yhdessä
iltaisin.

Kiusallisen ja tuskallisen parannuksellaolon aikana Herderimme vilkkaus
ei vähentynyt, mutta kävi yhä vähemmässä määrin hyvää tekeväksi. Hän
ei voinut kirjoittaa muutamaa riviä, ei pyytää mitään höystämättä
asiaa jonkinlaisella ivalla. Niinpä hän kerran kirjoitti minulle: »Jos
sinulla on Ciceron kirjeitten joukossa Brutuksen kirjeet, sinulla,
jota koulujen lohduttajat hyvinhöylätyiltä laudoiltansa upea-asuisina
lohduttavat, kuitenkin enemmän kansillaan kuin sisällyksellänsä,
Goethe, sinä, jonka sukujuurena on ’Gott’ tai ’gootti’ tai ’Kot’,
lähetä ne minulle.»

Ei tosin ollut mikään hieno teko, että hän rohkeni siten tehdä pilaa
nimestäni, sillä henkilön erikoinen nimi ei suinkaan ole kuin mikäkin
viitta, joka vain riippuu hänen yllänsä ja jota vielä voi nykiä ja
kiskoa, vaan täysin sopiva puku, vieläpä ikäänkuin hänen oma ihonsa,
jota ei käy raappiminen ja hankaaminen häntä itseänsä loukkaamatta.

Ensimmäinen moite sitävastoin oli perustellumpi. Minä näet olin
ottanut mukaani Strassburgiin Langerilta vaihdetut teokset ja lisäksi
vielä erinäisiä kauniita painoksia isäni kokoelmista ja asettanut ne
somaan kirjahyllyyn mitä vakavimmin aikoen niitä käyttää. Mutta kuinka
olisikaan riittänyt aika, jonka minä pirstasin satoihin eri toimiin!
Herder, joka erittäin tarkkasi kirjoja, joita alinomaa tarvitsi,
havaitsi jo ensimmäisen kerran luonani käydessään kauniin kokoelmani,
mutta varsin pian myöskin sen, etten minä sitä ollenkaan käytellyt.
Senvuoksi hän, kaiken silmänlumeen ja komeilun pahimpana vihollisena,
tilaisuuden sattuessa minua sen johdosta ivaili.

Muistuu tässä mieleeni eräs toinenkin ivailu, jonka hän lähetti
jälkeeni illalla, kun olin kertoillut hänelle paljon Dresdenin
galleriasta. Minä tosin en ollut tunkeutunut italialaisen koulukunnan
syvempään ytimeen, mutta Domenico Feti, oivallinen taiteilija, joskin
humoristi ja niinmuodoin ei ensimmäiseen arvoluokkaan kuuluva, oli
minua kovin miellyttänyt. Oli kuvattava hengellisiä aiheita. Hän
valitsi Uuden Testamentin vertaukset ja esitti niitä mielellänsä,
varsin omalaatuisesti, aistikkaasti ja hauskasti. Siten hän saattoi ne
jokapäiväisen elämän välittömään läheisyyteen, ja hänen sommitelmiensa
sekä henkevät että koruttomat yksityiskohdat olivat vapaan tekotavan
korostamina jääneet eloisina mieleeni. Tätä lapsellista taideintoani
Herder ivaili tähän tapaan: »Sympatiasta minua miellyttää erikoisesti
eräs mestari, Dominico Feti on hänen nimensä. Hän vääntää Raamatun
vertauksen varsin somasti narrintaruksi, sympatiasta. — Sinä
narrimainen vertaus!»

Sellaisia suuremmassa tai vähemmässä määrin hilpeitä tai hämäriä,
reippaita tai katkeria piloja voisin mainita vielä useitakin. Ne eivät
minua suututtaneet, mutta olivat minusta ikäviä. Koska kuitenkin
osasin erittäin hyvin pitää arvossa sitä, mikä edisti kehitystäni,
ja koska useinkin olin luopunut aikaisemmista mielipiteistäni ja
taipumuksistani, niin mukaannuin siihen piankin ja yritin vain, mikäli
silloisella kannallani oli mahdollista, erottaa oikeudenmukaisen
moitteen vääristä herjauksista. Niinpä ei kulunutkaan yhtään päivää,
joka ei olisi ollut minulle mitä hedelmällisimmän opettavainen.

Minä tutustuin runouteen ihan toiselta puolelta, toiselta näkökannalta
kuin ennen, vieläpä sellaiselta, joka minua erinomaisesti miellytti.
Heprealainen runous, jota Herder edeltäjänsä Lowthin jälkeen
nerokkaasti käsitteli, kansanrunous, jonka jäännöksiä Elsassista
etsimään hän meitä yllytti, runouden vanhimmat lähdekirjat — kaikki
tuo todisti, että runous ylipäänsä on maailman ja kansojen lahja
eikä eräiden hienojen, sivistyneiden miesten yksityinen perintöosa.
Minä luin tuon kaiken ahmien, ja mitä kiivaammin minä otin vastaan,
sitä anteliaammaksi hän kävi, ja niin me vietimme yhdessä mitä
mielenkiintoisimpia hetkiä. Muita aloittamiani luonnonopintoja minä
yritin jatkaa, ja koska ihmisellä on aina kyllin aikaa, kunhan tahtoo
sen hyvin käyttää, niin minun onnistui toisinaan suorittaa kaksin-
jopa kolminkertainenkin määrä. Näiden muutamien harvojen yhdessä
viettämiemme viikkojen runsautta ajatellessani voin hyvinkin sanoa,
että kaikki se, mitä Herder on myöhemmin vähitellen suorittanut,
ilmeni jo silloin idullansa ja että minulla niinmuodoin oli onnekas
tilaisuus täydentää, liittää korkeampiin saavutuksiin, avartaa kaikkea
siihen saakka ajattelemaani, oppimaani, omaksumaani. Jos Herder olisi
noudattanut erinomaista menetelmää, olisin saanut mitä oivallisinta
ohjausta myöskin kehitykseni pysyväiselle suuntaamiselle; mutta hän
taipui pikemmin tutkimaan ja innostamaan kuin johtamaan ja opastamaan.
Muun muassa hän tutustutti minut Hamannin teoksiin, joita piti erittäin
suuressa arvossa. Mutta sen sijaan, että olisi opettanut minua niitä
ymmärtämään ja tehnyt minulle käsitettäväksi tuon erinomaisen hengen
taipumukset ja kehitysvaiheet, hän tavallisesti piti vain huvinansa
minun tosin eriskummallisia yrityksiäni ottaa selkoa sellaisista
Sibyllan kirjoista. Tunsin sentään varsin hyvin, että Hamannin
teoksissa oli jotakin minua miellyttävää, jonka valtaan antauduin
tietämättä mistä se tulee ja mihin johtaa.

Parannuksen kestettyä kauemmin kuin kohtuullista oli, Lobsteinin
alettua epäröidä ja toistella toimenpiteitänsä, joten asia ei ottanut
ollenkaan päättyäkseen, ja Pegelovin minulle jo salaa uskottua, että
hyvää tulosta tuskin sopi toivoa, samentui koko suhde: Herder oli
kärsimätön ja nyreä, hänelle ei tahtonut mitenkään onnistua toimintansa
jatkaminen entiseen tapaan, ja hänen täytyi rajoittua sitäkin enemmän,
kun alettiin johtaa kirurgisen yrityksen epäonnistuminen Herderin ylen
ankarasta henkisestä ponnistuksesta ja hänen alinomaisesta vilkkaasta,
jopa hupaisestakin seurustelustaan meidän kanssamme. Sanalla sanoen:
monien tuskien ja kärsimysten jälkeenkään ei keinotekoinen kyyneltiehyt
ottanut muodostuakseen eikä suunniteltu elinten yhteys syntyäkseen.
Asian pahenemisen estämiseksi oli pakko antaa haavan umpeutua. Jos
leikkausta tehtäessä oli täytynyt ihmetellä, kuinka järkähtämättä
Herder tuskansa kesti, niin hänen alakuloinen, jopa kiukkuinenkin
alistumisensa siihen ajatukseen, että olisi pakko koko elämän ajan
kantaa sellaista vikaa, vaikutti kerrassaan ylevältä ja hankki hänelle
ainaiseksi niiden henkilöiden kunnioituksen, jotka hänet näkivät ja
olivat häneen kiintyneet. Tuon vian, joka rumensi varsin huomattavia
kasvoja, täytyi olla hänelle sitäkin kiusallisempi, kun hän oli
Darmstadtissa tutustunut erinomaiseen naishenkilöön ja voittanut hänen
kiintymyksensä. Hän lieneekin alistunut parannusyritykseen etupäässä
siinä toivossa, että voisi palatessaan astua vapaampana, iloisempana,
terveempänä puolittain kihlaamansa neidon luo liittyäkseen häneen
varmemmin, peruuttamattomammin. Hän kiiruhti kuitenkin mahdollisimman
pian poistumaan Strassburgista, ja koska hänen siihenastinen
oleskelunsa oli muodostunut sekä kalliiksi että epämiellyttäväksi,
niin minä lainasin hänelle rahasumman, jonka hän lupasi suorittaa
määrätyn ajan kuluttua. Aika kului, mutta rahoja ei kuulunut. Minun
velkojani tosin ei vaatinut minulta saatavaansa, mutta sittenkin minä
olin pulassa useita viikkoja. Vihdoin saapui kirje tuoden rahat, ja
tälläkin kertaa Herder oli oma itsensä: kiitoksen, anteeksipyynnön
asemesta hänen kirjeensä sisälsi pelkkiä kalikkasäkein sommiteltuja
ivailuja, jotka olisivat hämmentäneet tai kerrassaan vieroittaneetkin
jonkun toisen; mutta minua tuo ei sen enempää liikuttanut, koska
olin muodostanut itselleni miehen arvosta niin korkean ja valtavan
käsityksen, että se upotti itseensä kaikki ne ikävät seikat, jotka
olisivat voineet sitä vahingoittaa.

Omista enempää kuin toistenkaan vioista ei kumminkaan pidä koskaan
puhua, kaikkein vähimmin julkisesti, ellei aio siten vaikuttaa jossakin
suhteessa hyödyllisesti. Senvuoksi tahdon tähän liittää eräitä
pakostakin mieleen johtuvia huomautuksia.

Kiitollisuus ja kiittämättömyys kuuluvat niihin moraalisessa
maailmassa alinomaa esiintyviin tapauksiin, joista ihmiset eivät
pääse milloinkaan keskenänsä sopimaan. Minä tapaan erottaa toisistaan
kiitollisuudenpuutteen, kiittämättömyyden ja kiitollisuuteen
kohdistuvan vastenmielisyyden. Ensinmainittu on ihmisessä luontainen,
synnynnäinen, sillä se johtuu onnellisesta, kevytmielisestä
vastenmielisten samoinkuin ilahduttavienkin asioiden unohtamisesta,
joka yksin tekee elämän jatkumisen mahdolliseksi. Ihminen tarvitsee
siedettävää olemassaoloansa varten niin äärettömän lukuisia
ulkonaisia alku- ja myötävaikutuksia, että jos hän aina tahtoisi
antaa auringolle ja maalle, Jumalalle ja luonnolle, esi-isille
ja vanhemmille, ystäville ja tovereille asianmukaisen kiitoksen,
niin hänelle ei jäisi aikaa eikä tunnetta uusien hyvien töiden
vastaanottamiseen ja nauttimiseen. Mutta jos luonnollinen ihminen
sallii tuon kevytmielisyyden vallita itsessänsä ja itseänsä, niin
voittaa yhä enemmän sijaa kalsea väiinpitämättömyys, ja hyväntekijää
pidetään lopulta vieraana, jonka vahingoitta naiseksikin voisimme
jotakin tehdä, jos se olisi hyödyksemme. Ainoastaan tätä voidaan
oikeastaan nimittää kiittämättömyydeksi, ja se johtuu raakuudesta,
johon sivistymätön luonto lopulta välttämättä eksyy. Kiittämiseen
kohdistuva vastenmielisyys, hyväntyön kostaminen harmistuneella ja
äreällä käytöksellä on sitävastoin harvinainen ja esiintyy ainoastaan
erinomaisissa ihmisissä: sellaisissa, jotka alhaisessa säädyssä tai
avuttomassa asemassa syntyneinä omistavat etevät luonnonlahjat ja
ennakolta tuntevat kutsumuksensa, joiden on pakko nuoruudesta saakka
tunkeutua askel askelelta eteenpäin ja ottaa joka suunnalta vastaan
apua ja tukea, jonka hyväntekijän kömpelyys useinkin tekee katkeraksi
ja vastenmieliseksi, koska näet se, mitä he saavat, on maallista
ja se, mitä he korvaukseksi suorittavat, korkeampaa laatua, joten
varsinaisesta korvauksesta ei voi olla puhettakaan. Lessing, jolla
oli onni parhaalla iällänsä hyvin tajuta maallisia asioita, on kerran
lausunut tätä seikkaa koskevat ajatuksensa karusti, mutta hilpeästi.
Herder sitävastoin katkeroitti alinomaa omia ja toisten henkilöiden
kauniimpia hetkiä, koska ei osannut myöhemmin hengenvoimansa avulla
hillitä sitä harmia, joka oli hänet nuoruudessa välttämättä vallannut.

Tämän vaatimuksen voi sangen hyvin itsellensä asettaa, sillä
ihmisen sivistymiskyvyn avuksi tulee tässäkin varsin ystävällisesti
luonnollinen ymmärrys, joka aina toimii hänen olotilojensa
kirkastajana. Yleensäkään ei pitäisi monissa siveelliseen kehitykseen
kuuluvissa tapauksissa käsittää puutoksia ylen tärkeiksi eikä etsiä
kovin vakavia, etäisiä välineitä, koska eräät virheet voidaan poistaa
erittäin helposti, jopa leikkien. Niinpä esimerkiksi voimme pelkän
tottumuksen nojalla herättää itsessämme kiitollisuutta, pitää sitä
eleillä, vieläpä tehdä sen välttämättömäksikin.

Elämäkerrallisessa koelmassa sopii hyvinkin puhua itsestänsä. Minä olen
luonnostani niin vähässä määrin kiitollinen kuin ihminen konsanaan, ja
kokemani hyväntyön unohduttua voi hetkellisen epäsuhteen kiivas tunne
erittäin helposti hairahduttaa minut kiittämättömyyteen.

Tuon torjumiseksi minä aluksi totuttauduin kaikkea omistamaani
katsellessani mielelläni muistelemaan, kuinka se oli joutunut haltuuni,
keneltä olin sen saanut joko lahjana, vaihdon tai oston nojalla
tai jollakin muulla tavalla. Minä olen totuttautunut kokoelmiani
näyttäessäni muistamaan niitä henkilöitä, joiden välityksellä olen
yksityiset kappaleet saanut, vieläpä oikeudenmukaisesti ajattelemaan
sitä tilaisuutta, sattumaa, etäisintä aihetta ja myötävaikutustakin,
jonka avulla minulle rakkaat ja kalliit esineet ovat tulleet haltuuni.
Ympäristömme saa siten elämää, me näemme sen henkisissä, rakkaissa,
geneettisissä suhteissa, ja entisten olotilojen muisteleminen koroittaa
ja rikastuttaa kulloistakin olemassaoloamme; mielikuvitus loihtii
lahjojen antajat yhä uudelleen näkyviimme, me liitämme miellyttävän
muiston heidän kuvaansa, teemme kiittämättömyyden mahdottomaksi
ja tilaisuuden sattuessa tapahtuvan vastapalveluksen helpoksi ja
halutuksi. Samalla johdumme ajattelemaan sitä, mikä ei ole aistittavaa
omaisuutta, ja muistelemme varsin mielellämme, mistä korkeimmat
hyvyytemme ovat peräisin.

Ennenkuin tässä käännän katseeni pois tuosta minulle erittäin
tärkeästä ja vaikutusrikkaasta Herderiin tutustumisesta, havaitsen
vielä yhtä ja toista lisättävää. Oli aivan luonnollista, että minä
vähitellen ilmoitin Herderille yhä niukemmin niitä seikkoja, jotka
olivat aikaisempaan kehitykseeni vaikuttaneet, ja varsinkin sellaisia
asioita, jotka minua vielä silloinkin vakavasti askarruttivat. Hän
oli hävittänyt minulta halun moneen entisen harrastukseni esineeseen
ja moittinut minua mitä ankarimmin varsinkin siitä ilosta, jonka
Ovidiuksen »Muodonvaihdokset» olivat minulle tuottaneet. Vaikka
suosikkiani puolustinkin, vaikka esitinkin, ettei nuorekkaalle
mielikuvitukselle voinut mikään olla ilahduttavampaa kuin oleskelu
noissa hilpeissä ja ihanissa seuduissa jumalien ja puolijumalien
keralla heidän toimiensa ja intohimojensa todistajana, vaikka
seikkaperäisesti selostin ja omilla kokemuksillani vahvistin erään
vakavan miehen lausunnon, josta oli jo aikaisemmin puhe, niin tuo
kaikki muka ei merkinnyt mitään, noissa runoelmissa muka ei ollut
mitään varsinaista välitöntä totuutta, niistä muka ei löytynyt
Kreikkaa enempää kuin Italiaakaan, ei alkukantaista maailmaa eikä
sivistynyttä, vaan kaikki oli pikemmin jo olemassaolleen jäljittelyä ja
teennäistä kuvausta, jollaista sopi odottaakin ylenmäärin kultivoidulta
henkilöltä. Ja jos sitten lopulta tahdoin väittää, että sekin, mitä
erinomainen yksilö tuottaa, on luontoa, ja että kaikkien kansojen,
varhaisempien ja myöhempien, keskuudessa oli sittenkin vain runoilija
aina ollut runoilija, niin tuo ei tullut ollenkaan hyväkseni luetuksi,
ja minä sain kärsiä sen vuoksi paljonkin; olipa Ovidiukseni siten
muuttua minulle vihapidoksi, sillä mikään kiintymys, mikään tottumus
ei ole niin voimakas, että voisi ajan pitkään voitollisesti vastustaa
oivallisten, luottamuksemme esineinä olevien henkilöiden parjauksia.
Aina jää jokin vaikutus jäljelle, ja ellei saa rakastaa ehdottomasti,
on rakkaus jo arveluttavassa tilassa.

Kaikkein huolellisimmin minä salasin häneltä eräisiin mieleeni
juurtuneisiin ja vähitellen runollisiksi hahmoiksi pyrkiviin aiheisiin
kohdistuvan harrastukseni. Tarkoitan »Götz von Berlichingeniä»
ja »Faustia». Ensinmainitun elämäkerta oli minua mitä syvimmin
liikuttanut. Karkean, hyväätarkoittavan itsensäauttajan hahmo
hurjan, hillittömän ajan puitteissa herätti minussa mitä kiihkeintä
osanottoa. Jälkimmäisen huomattava nukketeatteritarina kaikui ja
humisi minussa varsin moniäänisenä. Minäkin olin harhaillut kaikilla
tiedon aloilla ja minulle oli sangen varhain osoitettu sen turhuutta.
Minäkin olin elämässäni koetellut kaikenlaisia eri tapoja ja olin
palannut kokeiluretkiltäni yhä tyytymättömämpänä ja kiusatumpana.
Nyt minä kuljetin näitä asioita, kuten monia muitakin, kerallani ja
iloitsin niistä yksinäisinä hetkinä kumminkaan mitään kirjoittamatta.
Kaikkein tyystimmin minä salasin Herderiltä mystillis-kabbalistisen
kemiani ja siihen kuuluvat seikat, joskin vielä erittäin mielelläni
askartelin saadakseni sen kehitellyksi johdonmukaisemmin kuin se oli
minulle opetettu. Runollisista töistäni luulen hänelle esittäneeni
»Rikoskumppanit», mutta en muista saaneeni häneltä mitään sitä
koskevaa nuhdetta tai kehoitusta. Mutta kaikesta tästä huolimatta
hän pysyi sinä, mikä oli; se, mikä oli hänestä lähtöisin, vaikutti
huomattavalla, joskaan ei aina ilahduttavalla tavalla, uhosipa hänen
käsialastansakin minuun jonkinlainen maagillinen voima. En muista
repineeni tai hukanneeni yhtäkään hänen kirjoittamaansa lehteä, enpä
edes kirjekuortakaan; mutta siitä huolimatta ovat kaikki noiden
ihmeellisten, aavistuttelevien ja onnellisten päivien asiakirjat
monissa paikan ja ajan vaiheissa jäljettömiin hävinneet.

Tulisin tuskin maininneeksi, että Herderin vetovoima vaikutti toisiin
samoin kuin minuunkin, ellei olisi huomautettava, että se ulottui
varsinkin Jungiin (Stillingiin). Tämän miehen uskollisten, uutterain
pyrintöjen täytyi suuressa määrin herättää mielenkiintoa jokaisessa,
jolla oli vähänkin tunnepohjaa, ja hänen vastaanottavaisuutensa
yllyttää avomielisyyteen jokaista, jolla oli tietoja jaettavana.
Herder kohtelikin häntä leppoisammin kuin meitä toisia; hänen
vastavaikutuksensa näet tuntui aina olevan häneen kohdistuneen
vaikutuksen mukainen. Jungin rajoittuneisuuteen liittyi niin paljon
hyvää tahtoa, hänen esilletyöntymisensä tapahtui niin sävyisästi
ja vakavasti, ettei ymmärtäväinen henkilö varmaankaan voinut
suhtautua häneen karusti eikä hyväntahtoinen häntä ivailla eikä pitää
pilkkanansa. Jung olikin siinä määrin Herderin lumoissa, että tunsi
kaiken toimintansa siitä voimistuvan ja edistyvän. Hänen kiintymyksensä
minuun näytti vastaavassa määrässä laimenevan, mutta siitä huolimatta
me pysyimme aina hyvinä ystävinä, siedimme toisiamme kuten ennenkin ja
teimme toisillemme mitä ystävällisimpiä palveluksia.

Mutta jättäkäämme nyt ystävällinen sairashuone ja yleiset mietelmät,
jotka viittaavat pikemmin hengen sairauteen kuin terveyteen;
lähtekäämme ulkoilmaan, tuomiokirkon korkealle ja leveälle
parvekkeelle, ikäänkuin elettäisiin vielä niitä aikoja, jolloin me
nuoret kumppanit usein iltaisin sinne kokoonnuimme tervehtiäksemme
painuvaa päivää täytetyin viinimaljoin. Kaikki keskustelut hukkuivat
siellä seudun katseluun, sitten tutkittiin silmien näkövoimaa, ja
jokainen yritti havaita kaikkein etäisimpiä esineitä, jopa niitä
selvästi erottaakin. Hyviä kaukoputkia käytettiin apuna, ja ystävä
toisensa jälkeen osoitti paikan, joka oli käynyt hänelle rakkaimmaksi
ja kalleimmaksi. Eipä puuttunut enää minultakaan sellaista kolkkaa.
Se tosin ei esiintynyt maisemassa huomattavana, mutta veti kuitenkin
minua puoleensa suloisin tenhoin enemmän kuin mikään muu. Sellaisissa
tilaisuuksissa kiihoittivat kertomukset kuvitteluvoimaa, ja niin
päätettiin suorittaa monta pientä retkeä, lähdettiinpä usein
matkaan ihan valmistautumattakin. Valitsen tässä useiden joukosta
yksityiskohtaisen kertomukseni aiheeksi erään retken, koska se on
monessa suhteessa muuttunut minulle seurauksiltansa tärkeäksi.

Kaksi hyvää ystävää ja pöytäkumppania, Engelbach ja Weyland mukanani
— he olivat kumpikin Ala-Elsassista kotoisin — minä lähdin ratsain
Zaberniin, missä kauniin sään vallitessa pienoinen, soma tienoo varsin
suloisesti meille hymyili. Piispan linna herätti meissä ihailua;
avara suuri ja upea uusi tallirakennus todisti omistajan yleistä
hyvinvointia. Kauniit portaat hämmästyttivät meitä, huoneisiin ja
saleihin me astuimme syvän kunnioituksen tuntein; ristiriitaiselta
tuntui vain itse kardinaali, pieni kokoonluhistunut mies, jonka
näimme aterioimassa. Puutarhan tarjoama näköala on ihana, ja kolmen
neljänneksen pituinen kanava, joka suuntautuu kohtisuorasi vasten
linnan keskustaa, antaa hyvän käsityksen entisten omistajien aistista
ja voimista. Me käyskelimme siellä edestakaisin ja nautimme monista
tämän kauniisti sijaitsevan kokonaisuuden yksityiskohdista Elsassin
ihanan tasangon rajalla, Vogesien juurella.

Tutustuttuamme mielihyvin tuohon kuninkaallisen vallan hengelliseen
etuvartioon ja voituamme hyvin sen alueella me saavuimme varhain
seuraavana aamuna erään julkisen rakenteen luo, joka varsin arvokkaasti
avaa pääsyn mahtavaan kuningaskuntaan. Nousevan auringon valaisemana
kohosi edessämme kuuluisa Zabernin vuoritie, arvaamattoman työn
tulos. Kiemurrellen, mitä kamalimpain kallioiden varaan muurattuna
johtaa kolmien vaunujen vierekkäin ajettava viertotie ylöspäin
niin vienosti kohoten, että sitä tuskin huomaa. Kova ja sileä
tie, kummallakin puolella olevat korokkeet jalankävijöitä varten,
vuorivettä johtavat kivikourut ja kaikki muu on yhtä siististi kuin
taiteellisesti ja kestävästikin rakennettu ja kelpaa niinmuodoin
hyvinkin nähtäväksi. Siten saavutaan vähitellen Pfalzburgiin,
verrattain uuteen linnoitukseen. Se sijaitsee kohtalaisen kukkulan
laella; upeat varustukset on rakennettu tummalle kalliopohjalle samasta
kivilajista, valkoisiksi kalkitut liitoskohdat osoittavat tarkoin
paasien suuruutta ja todistavat ilmeisesti työn täsmällisyyttä. Itse
paikan me havaitsimme säännölliseksi, kuten linnoitukselta sopii
odottaakin; kirkko oli aistikas. Käyskennellessämme katuja — tämä
tapahtui sunnuntaina yhdeksän aikaan aamulla — me kuulimme musiikkia;
ravintolassa jo hartaasti tanssittiin, ja koska asukkaat eivät
näyttäneet välittävän ajan kalleudesta ja uhkaavasta nälänhädästäkään,
niin meidän nuorekas hilpeytemme ei sekään suinkaan himmentynyt, kun
leipuri kieltäytyi antamasta meille leipää matkalle ja neuvoi meidät
ravintolaan, jossa saisimme sitä syödä, joskaan ei ottaa mukaamme.

Varsin mielellämme me nyt ratsastimme viertotietä takaisin ihmetellen
toisen kerran tätä rakennustaiteen ihmettä ja iloksemme vielä
kerran silmäillen virkistävää Elsassin näköalaa. Pian saavuimme
Buchsweileriin, missä ystävämme Weyland oli valmistanut meille hyvän
vastaanoton. Raikas, nuorekas mieli sopii hyvin pienen kaupungin
oloihin: sukulaissuhteet ovat läheisemmät ja havaittavammat,
levollisten virka-askarten ja kaupunkilaisammattien, maan- ja
puutarhanviljelyksen vaiheilla leppoisana liikkuva talous kutsuu
meitä ystävällisesti ottamaan osaa, seurallisuus on välttämätön, ja
vieras tuntee rajoitetuissa piireissä olonsa erittäin miellyttäväksi,
elleivät häntä satu koskettamaan sellaisilla paikkakunnilla
tuntuvammat asukkaiden väliset eripuraisuudet. Tämä pieni kaupunki
oli Hanau-Lichtenbergin kreivikunnan pääpaikka, Ranskan yliherruuden
alla Darmstadtin maakreiville kuuluva. Sinne sijoitettu hallitus ja
edustajahuone tekivät paikan erittäin kauniin ja halutun ruhtinaallisen
alueen keskustaksi. Meidän oli helppo unohtaa epätasaiset kadut ja
paikkakunnan epäsäännöllinen rakennustapa, kun lähdimme näkemään
vanhaa linnaa ja erään kukkulan rinteelle oivallisesti sijoitettuja
puutarhoja. Monenlaiset huvimetsiköt, tarha kesyjä ja villejä fasaaneja
varten ja muut sellaisten laitosten jäännökset osoittivat, kuinka
miellyttävä tämän pienen hallituskaupungin oli täytynyt muinoin olla.

Kaikki nämä huomiot kalvensi kuitenkin läheiseltä Bastbergilta
todellakin paratiisilliseen seutuun avautuva näköala. Tuo
kokonaisuudessaan erilaisista simpukankuorista kasautunut
vuori kiinnitti ensi kerran huomioni sellaisiin entismaailman
todistuskappaleisiin. Minä en ollut milloinkaan nähnyt niitä niin
suurta määrää yhdessä koossa. Katseluhaluinen silmä kääntyi kuitenkin
pian yksinomaan seutua tarkastelemaan. Katselija seisoo äärimmäisen
vuoriniemekkeen laella, päin maata; pohjoisessa lepää hedelmällinen
tasanko pienine metsikköineen, sen rajana vakaa vuoristo, joka ulottuu
lännessä Zaberniin asti, missä piispan palatsi ja puolen tunnin
matkassa siitä sijaitseva P. Johanneksen apottiluostari ovat selvästi
tunnettavissa. Sieltä lähtien silmä noudattelee Vogesien yhä häipyvää
vuorijonoa etelään saakka. Koilliseen kääntyessään näkee kalliolla
sijaitsevan Lichtenbergin linnan, ja kaakossa on katseen tutkittavana
Elsassin loppumaton lakeus, joka yhä enemmän hälvenevine maisemineen
häviää näkyvistä, kunnes vihdoin Svaabin vuoret varjomaisina sulautuvat
taivaanrantaan.

Vähäisten vaellusteni aikana minä olin jo huomannut, kuinka tärkeätä on
matkoilla tiedustella vesistöjen juoksua, vieläpä kysyä pienimmästäkin
purosta, mihin se oikeastaan virtaa. Siten saa käsityksen jokaisesta
jokialueesta, jossa sattuu parhaillaan olemaan, korkeuksista ja
syvyyksistä, jotka ovat toistensa yhteydessä, ja pääsee varmimmin
irralleen geologisesta ja poliittisesta maiden sekasorrosta
noudattamalla näitä johtolankoja, jotka tukevat sekä havaintoa että
muistia. Näissä mietteissä minä lausuin juhlalliset jäähyväiset
rakkaalle Elsassille, koska aioimme seuraavana aamuna suunnata kulkumme
Lothringeniin.

Ilta kului tuttavallisissa keskusteluissa, parempaa menneisyyttä
muistellen yritettiin ilahduttaa ikävää nykyisyyttä. Ennen kaikkea
siunattiin täällä, kuten pienessä maassa yleensäkin, viimeisen
Hanaun kreivin Reinhardin nimeä. Hänen etevä älynsä ja kuntonsa oli
ilmennyt kaikessa hänen tekemisessään ja tekemättä-jättämisessään, ja
hänen ajoiltansa oli vielä jäljellä useita kauniita muistomerkkejä.
Sellaisilla miehillä on onni saada olla hyväntekijöitä kaksin
verroin: ensinnäkin omalle ajallensa, jota he onnellistuttavat, ja
sitäpaitsi tulevaisuudelle, jonka itsetuntoa ja rohkeutta ravitsevat ja
ylläpitävät.

Kun sitten käännyimme luodetta kohti vuoristoon, kuljimme
Lützelsteinin, erittäin epätasaisessa seudussa sijaitsevan vuorilinnan
ohi ja laskeuduimme Saarin ja Moselin alueelle, alkoi taivas sumentua
ikäänkuin tahtoen saada meidät sitäkin paremmin havaitsemaan tämän
karun lännenseudun laadun. Saarin laaksoa, missä ensin saavuimme
pieneen Bockenheimiin ja näimme sitä vastapäätä hyvin rakennetun
Neusaarwerdenin ja siihen liittyvän huvilinnan, reunustavat molemmin
puolin vuoret, joita voisi sanoa murheellisiksi, ellei niiden juurella
leviäisi lukematon sarja niittyjä ja nurmia, jotka Hohnau-nimiseen
paikkakuntaan kuuluvina ulottuvat Saaralbeen asti ja kauemmaksi
silmänkantamattomiin. Siellä kiintyy katse erään Lothringenin
herttuoiden hevossiitoslaitoksen suuriin rakennuksiin, jotka nykyjään
ovat arentitiloina, sellaiseen tarkoitukseen tosiaankin hyvin
soveltuen. Saargemündin kautta me kuljimme Saarbrückiin, ja tämä
pieni hallituskaupunki oli valoisa kohta kallioisessa ja metsäisessä
maassa. Pieni ja mäkinen, mutta viimeisen ruhtinaan hyvin kaunistama
kaupunki vaikutti heti miellyttävältä, koska kaikki talot ovat
vaaleanharmaiksi maalatut ja niiden erikorkuisuus luo vaihtelevia
näköaloja. Kauniin, melkoisten rakennusten ympäröimän torin keskellä
sijaitsee luterilainen kirkko, vähäisin, mutta kokonaisuutta vastaavin
mittakaavoin rakennettu. Linnan etupuoli lepää kaupungin tasossa,
takaosa sitävastoin jyrkän kallion rinteellä. Kallio on muokattu
porrasmaisesti, jotta pääsy laaksoon kävisi helpommaksi; alhaalla on
lisäksi raivattu pitkulainen neliskulmainen puutarha-alue, toisaalta
joen uomaa siirtämällä, toisaalta kalliota murtamalla, täytetty se
maalla ja istutettu siihen puita ja pensaita. Tämä järjestely oli
suoritettu aikana, jolloin puutarhoja suunniteltaessa kysyttiin neuvoa
arkkitehdilta, samoinkuin nykyjään otetaan avuksi maisemamaalaajan
silmä. Linnan koko järjestys, kallisarvoinen ja miellyttävä, runsas ja
sorea, osoitti, että sen entinen omistaja, ruhtinas-vainaja, oli ollut
elämänhaluinen henkilö. Nykyinen omistaja oli poissa paikkakunnalta,
ja meidät otti vastaan presidentti von Günderode mitä ystävällisimmin
kestiten meitä kolme päivää paremmin kuin voimme odottaakaan. Minä
käytin hyväkseni lukuisia solmimiamme tuttavuuksia hankkien itselleni
monipuolisia tietoja. Edellisen ruhtinaan nautintorikas elämä tarjosi
riittävästi keskustelun aihetta, samoin ne monet toimenpiteet, joihin
hän oli ryhtynyt käyttääkseen hyväksensä maansa luonnon hänelle
tarjoamia etuja. Täällä minä oikeastaan ensiksi perehdyin vuoriseutujen
harrastuksiin ja sain halun niihin taloudellisiin ja teknillisiin
tutkisteluihin, jotka ovat minua askarruttaneet suuren osan elämääni.
Me kuulimme Dudweilerin rikkaista kivihiilikaivoksista, rauta- ja
alunatehtaista, jopa palavasta vuorestakin, ja varustauduimme lähempää
katselemaan näitä ihmeitä.

Sitten me kuljimme läpi metsäisten vuoriseutujen, jotka ihanasta,
hedelmällisestä maasta tulevalle ilmenevät autioina ja murheellisina ja
voivat vetää meitä puoleensa ainoastaan maan povessa piilevän sisällön
nojalla. Me tutustuimme vähän ajan kuluessa erääseen yksinkertaiseen
ja toiseen monimutkaiseen konelaitteeseen, viikatepajaan ja
vanunkipenkkiin. Jos edellinen jo ilahduttaa, kun se näet toimittaa
ihmiskäsien tehtäviä, niin toista tuskin voi kyllin ihmetellä, koska se
vaikuttaa korkeammassa orgaanisessa mielessä, josta ymmärrys ja tajunta
on tuskin erotettavissa. Alunatehtaassa me tarkoin tiedustelimme, miten
tätä ylen tärkeätä ainetta saadaan ja puhdistetaan, ja kun huomasimme
ison kasan valkoista, rasvaista, möyheätä, multamaista ainetta ja
kysyimme, mihin se kelpasi, niin työmiehet vastasivat hymyillen, että
se oli alunaa kiehutettaessa pinnalle kohoavaa vaahtoa, jonka herra
Staudt antoi kerätä, koska toivoi voivansa käyttää senkin hyödyllisellä
tavalla. — »Elääkö herra Staudt vielä?» huudahti seuralaiseni
ihmeissään. Kysymykseen vastattiin myöntävästi ja vakuutettiin, että
me matkasuunnitelmaamme noudattaen piankin kulkisimme hänen yksinäisen
asuntonsa ohi.

Tiemme kulki nyt niiden kourujen vieritse, joita pitkin alunavesi
johdetaan alas, ja ohi huomattavimman, »maankaivokseksi» nimitetyn
laskukujan, jota pitkin nousee ilmoille Duttweilerin kuuluisa
kivihiili. Se on kuivana sinistä kuin tummunut teräs, ja jokainen
liikahdus häivähdyttää sen pintaan mitä kauneimmat sateenkaaren
värit. Kaivosten synkät aukot vetivät meitä kuitenkin sitä vähemmän
puoleensa, kun niiden sisällystä lepäsi kaikkialla runsain määrin
nähtävissämme. Sitten me saavuimme avoimien kaivosten luo, missä
alunaliusketta liotetaan lipeässä, ja kohta sen jälkeen yllätti
meidät, joskaan ei ennakolta arvaamatta, omituinen ilmiö. Me astuimme
erääseen rotkoon ja havaitsimme olevamme palavan vuoren alueella. Meitä
ympäröi voimakas rikinhaju; onkalon toinen laita oli melkein hehkuva,
punaisen, valkoiseksipalaneen kiven peittämä; halkeamista kohosi sakea
höyry, ja maaperän kuumuus tuntui paksujenkin anturain läpi. Sellainen
satunnainen tapaus — ei näet tiedetä, kuinka tämä alue on syttynyt —
suo alunateollisuudelle suurta etua sikäli, että liuske, joka muodostaa
vuoren pintakerroksen, on sinänsä paahtunut ja kaipaa ainoastaan
lipeässä liottamista. Koko rotko oli syntynyt siten, että kalsinoitua
liusketta oli korjattu yhä enemmän pois ja käytetty. Me kiipesimme ylös
tästä syvänteestä ja olimme vuoren laella. Miellyttävä pyökkimetsä
ympäröi paikkaa, joka oli rotkon toisessa päässä, ja levisi sen
molemmin puolin. Useat puut seisoivat jo kuivuneina, toiset kuihtuivat
lähellä naapurejansa, jotka vielä ihan tuoreina eivät aavistaneet
hehkua, joka uhkaavasti lähestyi niiden juuria.

Paikassa höyrysi erinäisiä aukkoja, toiset olivat palaneet loppuun,
ja niin tuo tuli oli kytenyt jo vuosikymmenen vanhoissa luhistuneissa
kaivoskujissa ja -kuiluissa, joiden uurtama vuori on. Halkeamissa se
edennee tuoreisiin kivihiilikerrostumiin; muutamia satoja metrejä
kauempana metsässä näet oli aiottu ottaa selkoa eräistä runsaan
kivihiilen merkeistä, mutta ei ollut ehditty pitkälle, kun voimakas
höyry tunkeutui työmiehiä vastaan ja ajoi heidät pois. Aukko oli
täytetty, mutta me havaitsimme kohdan vielä höyryävän, kun kuljimme
siitä ohi erakkokemistimme asunnolle. Se sijaitsee vuorten ja metsien
keskellä; laaksot paneutuvat siellä monenlaisiin ja miellyttäviin
mutkiin, maaperä on kaikkialla musta ja hiilimäinen, kerrostumat
pistävät usein esiin. Hiilifilosofi — philosophus per ignem, kuten
ennen vanhaan sanottiin — ei olisi voinut valita itselleen sopivampaa
asuinpaikkaa.

Me astuimme pienen, asumukseksi varsin hyvin soveltuvan rakennuksen
luo ja löysimme herra Staudtin, joka heti tunsi ystäväni ja alkoi
hänelle esittää uuteen hallitukseen kohdistuvia valituksia. Hänen
puheistansa tosin voi muun muassa huomata, että alunatehdas, samoinkuin
monet muut hyväätarkoittavat laitokset, oli ulkonaisten ja kenties
myöskin sisäisten seikkojen vuoksi kannattamaton yritys. Sen johtaja
kuului niihin aikansa kemisteihin, jotka kyllä hyvin vaistoavat, mitä
kaikkea luonnontuotteiden avulla on suoritettavissa, mutta mielellään
syventyvät ilman järjestystä tutkimaan pikkuseikkoja ja sivuasioita
eivätkä riittämättömien tietojensa vuoksi kykene kyllin hyvin
suorittamaan sitä, mistä varsinainen taloudellinen ja kaupallinen etu
on saavutettavissa. Niinpä oli hänen mainitusta vaahdosta toivomansa
voitto monien mutkien takana, ja palavan vuoren tuotteista hänellä oli
näytettävänä ainoastaan kappale salmiakkia.

Auliina ja iloisena siitä, että sai kuuluttaa valituksensa ihmisten
korviin, tuo heiveröinen, ikäloppu pieni ukko kävellä laahusti
kerallamme, toisessa jalassa kenkä, toisessa tohveli, alinomaa
turhaan nykien alasvalahtavia sukkiansa, vuorelle, missä sijaitsee
hartsitehdas, jonka hän on itse rakentanut ja jonka hän nyt ikäväkseen
näkee rappeutuvan. Siellä oli yhtenäinen rivi uuneja, joissa
kivihiilestä poistettiin rikki, joten sen piti tulla kelvolliseksi
rautatehtaissa käytettäväksi; mutta samalla oli aikomus käyttää
hyödyksi myöskin öljyä ja hartsia, vieläpä koettaa saada noestakin
jotakin, ja niin oli kaikki yhteisesti monien eri tarkoitusten
alaisena. Edellisen ruhtinaan aikana liikettä oli harjoitettu
harrastelun vuoksi, jotakin siitä toivoellen; nyt kysyttiin välitöntä
hyötyä, jota ei käynyt osoittaminen.

Jätettyämme salaisuuksien tietäjän yksinäisyyteensä me kiiruhdimme —
oli näet jo ehtinyt tulla myöhä — Friedrichsthalin lasitehtaalle, missä
opimme ohimennen tuntemaan erään kaikkein tärkeimpiä ja ihmeellisimpiä
inhimillisen taidon toimintamuotoja.

Melkein vielä enemmän kuin nämä merkittävät kokemukset herättivät
meissä nuorissa miehissä mielenkiintoa eräät hupaiset seikkailut ja
pimeän tullen Neukirchin lähistöllä näkemämme yllättävä ilotulitus.
Samoinkuin muutamana aikaisempana yönä Saarin rantamilla hohtoiset
kiiltomatopilvet kallion ja pensaiden välillä leijuivat vaiheillamme,
samoin kohosi nyt kipinöivistä uuninpiipuista näkyviimme hupainen
ilotulitus. Myöhään yöllä me astuimme laakson pohjukassa sijaitseviin
sulattoihin ja silmäilimme mielihyvin näiden lautaluolien omituista
puolihämärää, joka sai ainoan, viheliäisen valaistuksensa hehkuvan
uunin vähäisestä aukosta. Veden ja sen käyttämien palkeiden aiheuttama
melu, kamalasti suhiseva ja viheltävä tuulivirta, joka sulaan malmiin
syöksyen huumaa korvat ja hämmentää aistit, ajoi meidät vihdoin
poikkeamaan Neukirchiin, joka on rakennettu vuoren rinteelle.

Päivän monenlaisista kokemuksista ja levottomuudesta huolimatta minä
en voinut vielä saada lepoa. Jätin ystäväni onnellisen unen helmaan
ja lähdin korkeammalla sijaitsevaan metsästyslinnaan. Se silmäilee
kauas yli vuorten ja metsien; joiden ääriviivat ovat ainoastaan
kirkasta yötaivasta vasten havaittavissa, mutta joiden laajuudesta ja
syvyydestä katseeni ei saanut selkoa. Yhtä tyhjänä kuin yksinäisenäkin
seisoi hyvin säilynyt rakennus; ei löytynyt linnanvartijaa enempää
kuin yhtään metsästäjääkään. Minä istuin suurten lasiovien edessä
portailla, jotka kiertävät koko pengermää. Siellä, keskellä vuorimaata,
metsäisen, himmeän maan yläpuolella, joka kesäyön heleätä taivaanrantaa
vasten näytti sitäkin himmeämmältä, hohteleva tähtikumo pääni päällä,
minä istuin hylätyssä tienoossa kauan omassa seurassani, mielessä
yksinäisyydentunto, jonka vertaista en luullut milloinkaan kokeneeni.
Kovin miellyttävänä yllätyksenä kajahti niinollen etäältä parin
metsätorven ääni, joka balsamintuoksun tavoin yht’äkkiä loi elämää
rauhalliseen ilmakehään. Silloin elpyi minussa eloon armaan olennon
kuva, jonka näiden matkapäivien monet hahmot olivat työntäneet
taka-alalle. Se kirkastui kirkastumistaan ja ajoi minut takaisin
majataloon, missä ryhdyin toimenpiteisiin lähteäkseni matkaan —
mahdollisimman varhain seuraavana aamuna.

Paluuretkeä me emme käyttäneet hyväksemme siinä määrin kuin tulomatkaa.
Niinpä me kiiruhdimme Zweibrückenin läpi, joka kauniina ja huomattavana
hallituskaupunkina olisi sekin hyvin ansainnut huomiotamme. Me
silmäsimme ohimennen suurta, korutonta linnaa, laajoja, säännöllisin
lehmusistutuksin koristettuja, ratsujen totuttamista varten hyvin
järjestettyjä puistikoita, suuria tallirakennuksia ja porvaritaloja,
jotka ruhtinas oli rakennuttanut antaakseen ne arpoa pois. Kaikki
tämä, samoinkuin asukkaiden, varsinkin rouvien ja tyttöjen puku
ja käytös, ilmaisi etäisiä suhteita ja toi havainnollisesti ilmi
Pariisin aikaansaaman vaikutuksen, joka pakostakin tuntui jo pitkät
ajat kaikkialla Reinin toisella puolen. Me kävimme myös kaupungin
ulkopuolella sijaitsevassa herttuallisessa kellarissa, joka on avara,
suurilla ja taidokkaasti valmistetuilla tynnyreillä varustettu. Me
jatkoimme matkaa ja havaitsimme maan lopulta samanlaiseksi kuin
Saarbrücken seuduilla: jylhien, kolkkojen vuorten välissä harvoja
kyliä; täällä katse oppi olemaan viljaa etsimättä. Hornbachin
sivuitse me nousimme Bitschiin, joka sijaitsee siinä huomattavassa
paikassa, missä vedet jakaantuvat: osa suuntautuu kohti Saaria, toinen
kohti Reiniä. Jälkimmäisiä me lähdimme pian noudattelemaan. Emme
kumminkaan voineet olla tarkastelematta erittäin kauniisti vuoren
ympärille kiertyvää pientä Bitschin kaupunkia ja ylempänä sijaitsevaa
linnoitusta, joka on osaksi kalliolle rakennettu, osaksi kallioon
hakattu. Maanalaiset suojat ovat erikoisen merkilliset: siellä on
riittävästi olosijaa suurelle joukolle ihmisiä ja eläimiä, kohtaapa
siellä vielä suuren, sotaväen harjoituksiin soveltuvan holvin, myllyn,
kappelin ja kaikkea muuta, mitä maan alla voitaisiin kaivata, jos
pinnalla oleskeleminen kävisi epävarmaksi.

Sitten me kuljimme pitkin alassyöksyvien purojen rantaa Bärentalin
halki. Molemmilla kukkuloilla olevat sankat metsät ovat käyttämättömät.
Siellä lahoaa päälletysten tuhansia runkoja, ja lukemattomia nuoria
taimia itää puolittain mädänneitten esivanhempien juurilla. Täällä
sattui eräiden jalankäyvien seuralaisten kanssa keskustellessamme
jälleen korviimme Dietrichin nimi, jota olimme jo usein kuulleet näissä
metsäseuduissa kunnioittaen mainittavan. Tämän miehen toimeliaisuus
ja taitavuus, hänen rikkautensa ja sen käyttely, kaikki näytti olevan
tasapainossa; hän voi täydellä syyllä iloita hankkimastansa, jota
kartutti, ja nauttia ansaitsemaansa, jota varmisti. Mitä enemmän
olen maailmaa nähnyt, sitä enemmän olen yleisesti kuuluisien nimien
lisäksi iloinnut erikoisesti niistä, joita yksityisissä seuduissa
mainitaan kunnioituksen ja rakkauden tuntein. Niinpä sain täälläkin
hieman kyselemällä varsin helposti tietää, että von Dietrich oli muita
aikaisemmin osannut menestyksellisesti käyttää hyväksensä vuoriston
aarteita, rautaa, hiiltä ja puuta, ja oli työllänsä hankkinut itselleen
yhä lisääntyvän varallisuuden.

Niederbronn, johon sitten saavuimme, kelpasi sekin sitä todistamaan.
Hän oli ostanut tämän pienen paikkakunnan Leiningenin kreiveiltä ja
muilta osallisilta rakennuttaakseen seudulle huomattavia rautatehtaita.

Näissä jo roomalaisten rakentamissa kylpypaikoissa minua huuhteli
muinaisajan henki, jonka kunnianarvoisat jäännökset aivan ihmeellisesti
hohtelivat näkyviini talonpoikaistalojen taloudellisen sälyn ja
kojeiden keskeltä korkokuvien ja muistokirjoitusten, pylväänpäiden ja
-runkojen kappaleina.

Lähellä sijaitsevaan Wasenburgiin noustessamme minä sain vielä
tilaisuuden kunnioittavasti tarkastella linnan erään sivun perustuksena
olevaan valtavaan kallioon piirrettyä hyvin säilynyttä kirjoitusta,
joka kertoo Merkuriukselle annetun lupauksen täyttämisestä. Itse linna
sijaitsee äärimmäisellä Bitschistä tasankomaata kohti jatkuvalla
vuorella. Sen muodostavat roomalaisten jäännösten pohjalle rakennetun
saksalaisen linnan rauniot. Tornista näkyi jälleen koko Elsass, ja
tuomiokirkon selvästi esiinpistävä huippu merkitsi Strassburgin asemaa.
Lähinnä levisi kuitenkin Hagenaun metsä, jonka takaa kaupungin tornit
kohosivat aivan selvästi näkyviin. Sinne paloi mieleni. Me ratsastimme
Reichshofenin läpi, jonne Dietrich oli rakennuttanut melkoisen linnan,
ja kun olimme Niedermodernin kukkuloilta katselleet Hagenaun metsän
laitaa pitkin suikertavan pienen Moder-joen miellyttävää juoksua, niin
minä jätin ystäväni naurettavaan kivihiilenkatselmukseen, joka olisi
Dudweilerissä epäilemättä ollut hieman vakavampi asia, ja ratsastin
halki Hagenaun pitkin oikoteitä, jotka kiintymykseni minulle jo neuvoi,
rakkaaseen Sesenheimiin.

Kaikki nuo jylhän vuoriseudun, enempää kuin heleän, hedelmällisen,
hilpeän tasangonkaan näköalat eivät voineet kiinnittää sisäistä
katsettani, joka oli suunnattu rakastettavaan, viehättävään esineeseen.
Tälläkin kertaa tuntui minusta paluu miellyttävämmältä kuin menomatka,
koska se toi minut jälleen lähelle naishenkilöä, johon olin sydämestäni
kiintynyt ja joka ansaitsi yhtä paljon kunnioitusta kuin rakkauttakin.
Ennenkuin johdan ystäväni hänen maalaisasumukseensa, olkoon minun suotu
mainita eräs seikka, joka osaltansa suuressa määrin elähdytti ja lisäsi
kiintymystäni sekä sen minulle suomaa tyydytystä.

Kun tietää, kuinka olin Frankfurtissa elellyt, millaisia tutkimuksia
harrastanut, niin arvaa, missä määrin olin takapajulla uudemman
kirjallisuuden tuntemisessa. Oleskeluni Strassburgissa ei voinut
minua siinä suhteessa hyödyttää. Sitten saapui Herder ja toi laajojen
tietojensa ohella vielä useita apukeinoja ja lisäksi uudempia
teoksiakin mukanansa. Erikoisesti hän kiitteli meille »Wakefieldin
maapappia» oivalliseksi teokseksi, jonka aikoi meille esittää itse
lukemalla sen meille saksalaisena käännöksenä.

Hänellä oli aivan oma omituinen lukemistapansa; se, joka on kuullut
hänen saarnaavan, voi muodostaa siitä itselleen käsityksen. Hän esitti
kaikki, niin myös tämän romaanin, vakavasti ja koruttomasti; pysytellen
täysin vapaana kaikesta dramaattis-miimillisestä esityksestä hän vältti
sitä vaihtelevaisuuttakin, joka ei ole ainoastaan sallittu, vaan
vaadittukin eepillisessä esityksessä: vähäistä äänensävyn vaihtelua
eri henkilöiden puhuessa, jonka nojalla se, mitä kukin sanoo, tulee
korostetuksi ja toimiva erottuu kertovasta. Olematta yksitoikkoinen
Herder kertoi kaikki yhteen sävyyn, ikäänkuin ei mikään olisi ollut
nykyhetkeen kuuluvaa, vaan kaikki historiallista, ikäänkuin noiden
runollisten olentojen hahmot eivät olisi eloisina vaikuttaneet
hänen nähtävissään, vaan vienosti liukuneet hänen ohitsensa. Hänen
käyttelemänänsä tämä esitystapa kuitenkin oli sanomattoman viehättävä.
Koska näet hän kykeni kaikki mitä syvimmin tuntemaan ja osasi pitää
korkeassa arvossa sellaisen teoksen monipuolisuutta, niin tuotteen
kaikki edut ilmenivät puhtaina ja sitäkin selvemmin, kun yksityiskohtia
ei lausuttu niin terävästi, että ne olisivat vaikuttaneet häiritsevästi
ja järkyttäneet sitä tunnelmaa, joka kokonaisuuden oli määrä herättää.

Protestanttinen maalaispappi on kenties kaunein uudenaikaisen idyllin
aihe; hän ilmenee samoinkuin Melkisedek samalla kertaa pappina ja
kuninkaana. Viattomimpaan olotilaan, mitä maan päällä voi ajatella,
nimittäin peltomiehen, hänet enimmäkseen liittää sama toiminta ja
samat perhesuhteet: hän on isä, talonisäntä, maamies ja niinmuodoin
täydellinen yhteiskunnan jäsen. Tällä puhtaalla, kauniilla, maallisella
perustuksella lepää hänen korkeampi kutsumuksensa: hänen huoleksensa
on uskottu johtaa ihmisiä elämään, pitää huolta heidän henkisestä
kasvatuksestaan, siunata heitä kaikissa heidän elämänsä tärkeimmissä
vaiheissa, opettaa, tukea ja lohduttaa heitä, ja, ellei nykyisyyden
lohdutus riitä, herättää onnellisemman tulevaisuuden toiveita ja taata
niiden toteutuminen. Jos ajattelemme sellaisen puhtaasti inhimillisellä
mielenlaadulla varustetun miehen, joka on kyllin voimakas ollakseen
milloinkaan siitä luopumatta ja jo sen nojalla ylempänä ihmisten
suurta joukkoa, jolta ei voi odottaa puhtautta eikä lujuutta; jos
annamme hänelle hänen toimensa edellyttämät tiedot sekä hilpeän,
alinomaisen toimintahalun, joka ilmenee kerrassaan kiihkeänäkin, koska
ei laiminlyö hetkeäkään ahkeroidessaan tehdä hyvää — niin olemme
hänet hyvin varustaneet. Mutta toisaalta on lisättävä asianmukainen
rajoittuneisuus: ettei hän ainoastaan halua pysyä ahtaassa
olokehässänsä, vaan mielii siirtyä vielä ahtaampaankin; annettakoon
hänen olla hyvänluontoinen, sopuisa, järkähtämätön ja kaikilla
muillakin selväpiirteisen luonteen hyveillä varustettu, sitäpaitsi
hilpeän myöntyväinen ja omia ja toisten vikoja hymyillen suvaitseva —
niin, kelpo Wakefieldin kuva alkaa olla täydellinen.

Tämän luonteen elämän juoksun kuvailu sellaisena kuin se ilojen
ja kärsimysten alaisena ilmenee, tarinan juonen yhä lisääntyvä
jännittävyys aivan luonnollisten asioiden liittyessä omituisiin
ja eriskummallisiin, koroittaa tämän romaanin kaikkien aikojen
parhaimpien joukkoon. Sillä on lisäksi se suuri etu, että se on
täysin siveellinen, jopa nimenomaan kristillinenkin, kuvailee hyvän
tahdon, oikeamielisyyden säilyttämisen palkkaa, todistaa ehdotonta
luottamusta Jumalaan ja tekee uskottavaksi hyvän lopullisen voiton,
vieläpä ilman pienintäkään tekopyhyyden tai rikkiviisauden häivää.
Kummastakin vaarasta on tekijää varjellut hänen ylevämielisyytensä,
joka tässä läpeensä ilmenee ironian muodossa, joten tämä pieni teos
tuntuu meistä välttämättä yhtä viisaalta kuin miellyttävältäkin.
Tekijä, tohtori Goldsmith, oivaltaa kieltämättä varsin hyvin moraalista
maailmaa, sen arvoa ja puutoksia; mutta samalla hän voi kiitollisena
tunnustaa olevansa englantilainen ja pitää suuressa arvossa maansa,
kansakuntansa hänelle suomia etuja. Perhe, jota hänen kuvauksensa
koskee, on porvarillisen hyvän olon alimmilla rajoilla, mutta
joutuu siitä huolimatta koskettamaan kaikkein korkeinta; sen ahdas
piiri, joka käy yhäkin ahtaammaksi, joutuu asiain luonnollisen ja
porvarillisen kulun nojalla suuren maailman yhteyteen; tämä pieni pursi
keinuu Englannin elämän suuressa, kiivaassa aallokossa, ja onnessaan
ja onnettomuudessaan sen on odotettava vahinkoa tai apua siltä
suunnattoman suurelta laivastolta, joka sen ympärillä purjehtii.

Minä saan edellyttää, että lukijani tuntevat ja muistavat tämän
teoksen. Se, joka tässä ensimmäisen kerran kuulee kirjaa mainittavan,
ja samoin se, joka intoutuu sen uudelleen lukemaan, varmaankin minua
kiittävät. Edellisiä varten minä huomautan ohimennen, että maalaispapin
emäntä on toimeliasta, hyvää lajia, pitää huolta siitä, ettei häneltä
itseltään eikä hänen omaisiltansa mitään puutu, mutta on myöskin hieman
ylpeä itsestänsä ja omaisistansa. Mainitsen vielä molemmat tyttäret,
kauniin ja pikemmin ulospäin suuntautuvan Olivian sekä viehättävän ja
enemmän sisäistä elämäänsä elävän Sofian, ja mainitsen uutteran, isää
esikuvanansa pitävän, hieman karun pojan, Mooseksen.

Jos Herderin lukutapaa voi moittia jostakin virheestä, niin korkeintaan
kärsimättömyydestä: hän ei odottanut, kunnes kuulija oli saanut
tiedon jostakin asiain kehittymisen vaiheesta voidakseen siinä oikein
tuntea ja asianmukaisesti ajatella; hätäillen hän tahtoi nähdä heti
vaikutuksia ja oli niiden ilmetessäkin tyytymätön. Hän moitti sitä
ylenmääräistä tunnetta, joka yhä runsaampana kumpuili mielessäni.
Minun tuntoni olivat ihmisen, nuoren ihmisen tuntoja: minulle oli
kaikki elävää, totta, nykyhetkistä. Hän, joka piti silmällä ainoastaan
teoksen arvoa ja muotoa, havaitsi varsin helposti, että minä jouduin
sisällyksen valtoihin, ja sitä hän ei tahtonut hyväksyä. Pegelovin
mietelmät, jotka eivät olleet kaikkein hienoimpia, otettiin vieläkin
ynseämmin vastaan; mutta aivan erikoisesti Herderiä suututti meissä
ilmenevä terävänäköisyyden puute, kun emme ennakolta arvanneet tekijän
usein käyttelemiä kontrastivaikutuksia, vaan sallimme niiden liikuttaa
ja lumota itseämme havaitsematta usein uudistuvaa taidekeinoa. Mutta
kerrassaan anteeksiantamatonta oli hänen mielestään se, ettemme heti
alussa, Burchellin ollessa ilmaisemaisillaan itsensä, siirtymällä
kertoessaan kolmannesta persoonasta ensimmäiseen, huomanneet tai
ainakin arvailleet, että hän itse oli se lordi, josta puhui, ja kun
vihdoin huomatessamme köyhän, viheliäisen kulkijan muuttuvan rikkaaksi,
mahtavaksi herraksi lapsellisesti iloitsimme, niin hän palautti
mieleemme tuon ensimmäisen kohdan, joka oli kirjailijan tarkoituksen
mukaisesti jäänyt meiltä havaitsematta, ja piti valtavan nuhdesaarnan
tylsyytemme johdosta. Tästä käy ilmi, että hän piti teosta pelkkänä
taiteen tuotteena ja vaati samaa meiltä, jotka vielä olimme siinä
tasossa, missä on hyvinkin sallittua antaa taideteosten vaikuttaa
luonnontuotteina.

Minä en antanut Herderin soimausten suinkaan itseäni harhauttaa. Nuoret
henkilöt nauttivat yleensäkin sitä onnea tai onnettomuutta, että
vaikutuksen, jonka alaisiksi he kerran ovat tulleet, täytyy joutua
heidän itsensä muokkaamaksi. Siitä koituu usein hyvää, mutta usein
myöskin turmiota. Mainittu teos oli aiheuttanut minussa melkoisen
vaikutuksen, josta en kyennyt tekemään itselleni selkoa; mutta
oikeastaan minä tunsin yhtyväni tuohon ironiseen katsantotapaan, joka
kohoaa olioiden, onnen ja onnettomuuden, hyvän ja pahan, kuoleman ja
elämän yläpuolelle vallaten siten itsellensä todellisen runollisen
maailman. Tämä tosin saattoi vasta myöhemmin muuttua minussa
tietoiseksi; nyt se minua joka tapauksessa kovin askarrutti, mutta
enpä olisi suinkaan voinut aavistaa siirtyväni tästä kuvitellusta
maailmasta aivan pian samankaltaiseen todelliseen. Pöytäkumppanini,
elsassilainen Weyland, joka ilahdutti hiljaista, uutteraa elämäänsä
aika ajoin käymällä tervehtimässä lähiseuduilla asuvia ystäviänsä ja
sukulaisiansa, suoritti pienillä retkilläni minulle monta palvelusta
tutustuttamalla minut osaksi henkilökohtaisesti, osaksi suositusten
nojalla erinäisiin paikkakuntiin ja perheisiin. Hän oli usein kertonut
minulle eräästä maalaispapista, jonka sanoi elävän Drusenheimin
lähistöllä, kuuden tunnin matkan päässä Strassburgista, hyvän
pitäjän haltijana älykkään puolison ja kahden viehättävän tyttären
keralla. Talon vieraanvaraisuutta ja miellyttävyyttä hän samalla aina
kovin kiitteli. Tarvittiin tuskin niin paljoa innostaakseen nuorta
ratsumiestä, joka oli jo tottunut viettämään kaikki joutilaat päivät
satulassa ja ulkosalla. Niinpä päätimme lähteä tällekin retkelle
ystäväni kuitenkin täytyessä luvata, ettei esitellessään sanoisi
minusta hyvää enempää kuin pahaakaan, vaan kohtelisi minua ylimalkaan
välinpitämättömästi, vieläpä sallisi esiintyä hieman köyhästi ja
huolimattomasti, joskaan ei huonosti puettuna. Hän suostui siihen ja
toivoi asiasta koituvan itsellensäkin jotain huvia.

Etevien ihmisten anteeksiannettavana oikkuna on toisinaan salata
ulkonainen, etevämmyytensä antaakseen oman sisäisen inhimillisen
arvokkuutensa vaikuttaa sitä puhtaampana. Senvuoksi ruhtinaiden
inkognito ja siitä aiheutuvat seikkailut ovat aina erittäin
miellyttävät: ilmaantuu valepukuisia jumalia, jotka voivat pitää kaksin
verroin arvossa kaikkea heille osoitettua ystävällisyyttä ja joiden
sopii joko olla välittämättä epämieluisista seikoista tai välttää
niitä. On aivan asianmukaista ja kaikille mieluista, että Jupiter on
suvainnut tuntemattomana käydä Philemonin ja Baukiin luona ja Henrik
neljäs erään metsästysretken jälkeen viipyä talonpoikiensa seurassa;
mutta monestakin näyttänee anteeksiantamattomalta kopeudelta, että
merkityksettömän ja nimettömän nuoren miehen päähän pälkähtää käyttää
inkognitoa hieman huviksensa. Mutta koska tässä eivät ole kysymyksessä
mielipiteet ja teot, mikäli ne ovat kiitettäviä tai moitittavia, vaan
mikäli voivat ilmetä ja tapahtua, niin annamme tällä kertaa omaksi
huviksemme nuorukaiselle anteeksi, sitäkin suuremmalla syyllä, kun
— minun on asia tässä mainittava — minussa nuoruudesta saakka, jopa
ankaran isänkin yllytyksestä, oli kytenyt halu esiintyä valepukuisena.

Tälläkin kertaa minä olin osaksi vanhempia omia vaatteita, osaksi
muutamia lainattuja vaatekappaleita käyttäen ja tukkani erikoisella
tavalla kammaten siinä määrin hahmoani muuttanut, joskaan en suorastaan
rumentanut, ettei ystäväni voinut matkan varrella pidättää nauruansa,
sitä vähemmän, kun minä osasin täydellisesti jäljitellä sellaisten,
latinalaisiksi ratsumiehiksi nimitettyjen henkilöiden ryhtiä ja eleitä.
Kaunis viertotie, mitä ihanin sää ja lähellä välkkyvä Rein-virta
saivat meidät kaikkein parhaimmalle tuulelle. Drusenheimissa me
hetkisen viivyimme, hän korjatakseen asuansa ja minä kertaillakseni
näyteltävääni osaa, jonka olin toisinaan unohtaa. Seutu on ihan aukean,
tasaisen Elsassin luontoinen. Me ratsastimme miellyttävää polkua
niittyjen poikki, saavuimme pian Sesenheimiin, jätimme hevosemme
majataloon ja lähdimme kaikessa rauhassa kohti pappilaa. »Älä ole
milläsikään», virkkoi Weyland osoittaen minulle etäältä rakennusta,
»vaikka se näyttääkin vanhalta kehnolta talonpoikaistalolta;
sisäpuolelta se on sitä uudempi». — Me astuimme pihamaalle. Koko
ympäristö miellytti minua hyvinkin, koska siinä ilmeni sitä, mitä
nimitetään maalauksellisuudeksi ja mikä oli alankomaalaisessa taiteessa
minua erikoisesti lumonnut. Valtavana oli näkyvissä se vaikutus, joka
ajalla on kaikkeen ihmiskäsien tuottamaan. Talo, vaja ja talli olivat
rappiotilassa juuri sillä asteella, jolloin epäröidään, korjatako vai
rakentaa uudestaan, ja luovutaan edellisestä ehtimättä jälkimmäiseen.

Hiljaisuus vallitsi kaikkialla, kylässä samoinkuin pihamaallakin.
Me tapasimme isäukon, pienen, omaa elämäänsä elävän, mutta siitä
huolimatta ystävällisen miehen ihan yksinään; muut perheen jäsenet
näet olivat pellolla. Hän toivotti meidät tervetulleiksi ja tarjosi
virvokkeita, joista kieltäydyimme. Ystäväni kiiruhti etsimään
naishenkilöitä, ja minä jäin yksin isäntämme seuraan. — »Te kenties
kummastelette», virkkoi hän, »kun huomaatte minut rikkaassa kylässä
ja hyvillä tuloilla näin kehnosti asumassa; mutta se», jatkoi hän,
»johtuu epäröimisestä. Kunta ja korkeimmatkin asianomaiset ovat jo
aikoja sitten luvanneet rakentaa talon uudestaan; on jo tehty useita
piirustuksia, tarkastettu ja muutettu niitä yhtäkään nimenomaan
hylkäämättä ja yhtäkään suorittamatta. Sitä on kestänyt niin monta
vuotta, että kärsimättömyyteni tuskin tietää rajojansa.» — Minä
vastasin hänelle, mitä pidin soveliaana tukeakseni hänen toivoansa
ja kehoittaakseni häntä voimakkaammin asiaa jouduttamaan. Sitten hän
kuvaili tutunomaisesti edelleen niitä henkilöitä, joista sellaiset
asiat riippuvat, ja vaikka hän ei ollutkaan mikään erinomainen
luonteiden kuvailija, voin kumminkin varsin hyvin käsittää, miksi koko
asia välttämättä joutui pysähdyksiin. Tämän miehen tuttavallisuus oli
omalaatuinen: hän jutteli minulle, ikäänkuin olisi tuntenut minut jo
kymmenen vuotta, mutta hänen katseessaan ei ilmennyt mitään sellaista,
mikä olisi antanut aihetta otaksua hänen mitenkään minua tarkkaavan.
Vihdoin astui sisään ystäväni, mukanansa perheen äiti, joka tuntui
katselevan minua ihan toisin silmin. Hänen kasvonsa olivat säännölliset
ja niiden ilme älykäs; nuorena hän epäilemättä oli ollut kaunis.
Vartaloltansa hän oli pitkä ja laiha, ei kumminkaan suuremmassa määrin
kuin hänen iällänsä on soveliasta; selkäpuolelta hän näytti vielä
aivan nuorekkaalta, miellyttävältä. Sitten syöksyi huoneeseen vanhin
tytär kysyen Friederikeä, samoinkuin molemmat toisetkin olivat häntä
tiedustelleet. Isä vakuutti, ettei ollut häntä nähnyt sen jälkeen
kuin he kaikki kolme olivat poistuneet. Tytär riensi jälleen ulos
sisarta etsimään; äiti toi meille hieman virvokkeita, ja Weyland jatkoi
pariskunnan keralla keskustelua, joka koski yksinomaan tunnettuja
henkilöitä ja tapahtumia, kuten käy ainakin, kun tuttavat jonkin ajan
kuluttua toisensa kohtaavat, kyselevät suuren tuttavapiirin jäsenten
kohtaloita ja saavat toisiltansa tietoja. Minä sain nyt kuulla ja
tietää, mitä voin tästä piiristä odottaa.

Vanhin tytär tuli jälleen sisään huolestuneena siitä, ettei
ollut löytänyt sisartansa. Hänen tähtensä oltiin huolissaan
ja moitiskeltiin jotakin huonoa tottumusta. Isä vain virkkoi
rauhallisesti: »Antakaa hänen mennä menojansa, kyllä hän palaa
aikanansa!» Samassa hän tosiaankin astui ovesta, ja silloin nousi
tämän maaseudun taivaalle mitä suloisin tähtönen. Molemmat tyttäret
käyttivät vielä saksalaisia pukimia, ja tämä melkein kokonaan hylätty
kansallispuku sopi Friederikelle erikoisen hyvin. Lyhyt valkoinen
hamonen liehureunuksineen, vain niin pitkä, että somat pienet jalat
jäivät nilkkoja myöten näkyviin, tiukat valkoiset liivit ja musta
taftiesiliina — siinä asussaan hän oli maalais- ja kaupunkilaisneidon
rajalla. Hän asteli solakkana ja kevyesti, ikäänkuin hänen ruumiinsa
ei olisi mitään painanut, ja melkein liian hentoiselta näytti soman
pään kaula kantamaan valtavia vaaleita palmikoita. Kirkkaat siniset
silmät katselivat ilmehikkäästi ympärillensä, ja sievä nypykkänenä
oli niin terhakka, kuin ei maailmasta olisi voinut löytyä surun
häivääkään; olkihattu riippui hänen käsivarrellansa, ja niin minä sain
mielihyväkseni ensi silmäyksellä nähdä hänet koko miellyttävyydessään
ja suloudessaan.

Minä aloin nyt varovasti näytellä osaani, puolittain häveten, että
pidin pilkkanani niin kelpo ihmisiä, joiden huomioimiseen minulla oli
riittävästi aikaa; tytöt näet jatkoivat mainitsemaani keskustelua,
vieläpä kiihkeästi ja veitikkamaisestikin. Kaikki naapurit ja tuttavat
tuotiin jälleen näyttämölle, ja mielikuvitukselleni näyttäytyi
sellainen parvi setiä ja tätejä, serkkuja, tulevia, meneviä, kuomia
ja vieraita, että minusta tuntui siltä, kuin olisin asustanut mitä
elävimmässä maailmassa. Kaikki perheenjäsenet olivat lausuneet minulle
joitakin sanoja, äiti silmäili minua aina tullen mennen, mutta
Friederike antautui ensimmäisenä kerallani keskustelemaan. Kun siinä
otin käteeni eräitä nuottivihkoja ja niitä silmäilin, kysyi hän,
soitinko minäkin. Minun myöntävästi vastattuani hän pyysi minua jotakin
esittämään, mutta isä esti minut pyyntöä noudattamasta huomauttaen
olevan soveliasta ensin esittää vieraalle jokin soittokappale tai laulu.

Hän soitti taitavasti erinäisiä kappaleita, siihen tapaan kuin maalla
yleensä kuulee soitettavan, ja soittokone oli sellaisessa kunnossa,
että koulumestarin olisi jo aikoja sitten pitänyt se virittää, kunhan
hänellä olisi ollut aikaa. Sitten Friederiken piti laulaa laulelma,
eräs hellän-murheellinen; se ei hänelle ollenkaan onnistunut. Hän
nousi ja virkkoi hymyillen tai pikemmin hänen kasvoillansa aina
lepäävin hilpeän ilon ilmein: »Jos minä laulan huonosti, niin en voi
syyttää soittokonetta ja koulumestaria; mutta lähdetäänpä ulkosalle,
niin saatte kuulla Elsassin ja Sveitsin lauluja; ne kaikuvat varmaan
kauniimmilla.»

Illallispöydässä minua askarrutti jo aikaisemmin minut yllättänyt
ajatus siinä määrin, että kävin mietteliääksi ja äänettömäksi, vaikka
vanhemman sisaren vilkkaus ja nuoremman sulo useinkin ravistelivat
minut mietteistäni hereille. Minä olin sanomattomasti ihmeissäni, kun
huomasin ilmeisesti joutuneeni Wakefieldin perheen keskuuteen. Isäukkoa
tosin ei käynyt vertaaminen tuohon oivalliseen mieheen; mutta missäpä
olisikaan hänen vertaisensa! Sensijaan ilmeni tuolle aviomiehelle
ominainen arvokkuus täällä perheenäidissä. Häntä täytyi ensi näkemällä
sekä kunnioittaa että arastella. Hänessä näkyivät hyvän kasvatuksen
vaikutukset: hänen käytöksensä oli rauhallinen, vapaa, hilpeä ja
viehättävä.

Joskaan vanhempi sisar ei ollut niin kaunis kuin kuulu Olivia, oli
hän sentään hyvärakenteinen, vilkas, melkeinpä kiivaskin; hän oli
aina toimessa ja auttoi äitiä kaikin tavoin. Friederiken asettaminen
Primrosen Sofian sijaan ei ollut hankalaa: viimeksimainitusta näet ei
ole paljoakaan sanottu; myönnetäänhän vain, että hän oli rakastettava;
mutta ensinmainittu oli tosiaankin herttainen. Sama toimi, sama olotila
aiheuttaa kaikkialla, missä ilmenneekin, samanlaisia, jopa samojakin
vaikutuksia, ja niinpä tuli täälläkin puheeksi ja tapahtui sangen
paljon sellaista, mitä oli jo Wakefieldin perheen keskuudessa sattunut.
Mutta kun jo aikoja sitten mainittu ja isäukon kärsimättömästi
odottama nuorempi poika syöksyi huoneeseen ja häikäilemättä istuutui
seuraamme vieraista paljoakaan välittämättä, niin tuskin saatoin olla
huudahtamatta: »Mooses, oletko sinäkin täällä!»

Pöytäkeskustelu perehdytti minua yhä enemmän tähän maaseudun- ja
perheenpiiriin, kun näet tuli puheeksi monenlaisia eri tahoilla
sattuneita hupaisia tapahtumia. Vieressäni istuva Friederike käytti
tilaisuutta kuvaillakseen minulle erinäisiä paikkakuntia, joihin
tutustumisen sanoi hyvinkin olevan vaivan arvoisen. Koska juttu aina
houkuttelee esiin toisen, voin minäkin sitä paremmin yhtyä keskusteluun
ja kertoa samanlaisia tapahtumia, ja koska hyvää maalaisviiniä ei
suinkaan säästetty, olin minä vaarassa unohtaa esitettäväni osan.
Senvuoksi valitsi varovampi ystäväni tekosyyksi kauniin kuutamon
ja ehdotti kävelyretkeä, johon kohta suostuttiinkin. Hän tarjosi
käsivartensa vanhemmalle, minä nuoremmalle, ja niin me astelimme halki
avarain vainioiden silmäillen enemmän yläpuolellamme kaareutuvaa
taivasta kuin maata, jonka kaukaisemmat tienoot häipyivät meiltä
näkymättömiin. Friederiken puheissa ei kumminkaan ollut mitään
kuutamonkaltaista: hänen lausumiensa kirkkaus muutti yön päiväksi, ja
niistä puuttui kaikki se, mikä olisi voinut viitata tunteeseen tai
tunnetta herättää; hänen sanansa kohdistuivat vain entistä enemmän
minuun, sillä hän esitti sekä omaa oloansa että seutua ja tuttaviansa
silmällä pitäen sitä mahdollisuutta, että minä oppisin ne tuntemaan.
Hän näet lisäsi toivovansa, etten minä muodostaisi poikkeusta, vaan
kävisin jälleen heitä tervehtimässä samoinkuin jokainen, joka oli
kerran heidän luonansa vieraillut.

Minä kuuntelin erittäin mielelläni vaieten hänen kuvaustansa siitä
pienestä maailmasta, jossa hän eli ja liikkui,, ja niistä henkilöistä,
joita hän piti erikoisesti arvossa. Siten hän loi minuun selvän ja
samalla miellyttävän olotilaansa koskevan käsityksen, joka vaikutti
minuun varsin kummallisesti: minä näet tunsin yht’äkkiä syvää
mielipahaa, etten ollut saanut aikaisemmin elää hänen seurassansa, ja
samalla minä kiusallisin tunnoin kadehdin kaikkia niitä onnellisia,
jotka olivat saaneet elää hänen läheisyydessään. Minä tarkkasin
kohta, ikäänkuin minulla olisi ollut siihen oikeus, miten hän kuvaili
erinäisiä mieshenkilöitä, esiintyivätpä ne naapurien, serkkujen tai
kuomain nimellisinä, ja suuntailin olettamuksiani milloin sinne,
milloin tänne; mutta kuinka olisinkaan voinut mitään keksiä, kun
olosuhteet olivat minulle täysin vieraat! Lopulta hän kävi yhä
puheliaammaksi ja minä yhä hiljaisemmaksi. Hänen puheensa oli varsin
miellyttävää, ja kun minä vain kuulin hänen äänensä hänen kasvojensa
verhoutuessa koko muun ympäristön keralla yön hämäryyteen, niin minusta
tuntui siltä, kuin olisin katsellut hänen sydäntänsä, jonka täytyi
ilmetä erinomaisen puhtaana, koska se niin vilpittömän puheliaana
minulle avautui.

Saapuessaan kerallani meitä varten järjestettyyn vierashuoneeseen
kumppanini Weyland alkoi kohta omahyväisesti ja miellyttävästi laskea
leikkiä ja ylpeili siitä, että oli minut kovin yllättänyt tuomalla
minut perheeseen, joka erittäin suuressa määrässä muistutti Primrosen
perhekuntaa. Minä yhdyin leikinlaskuun osoittaen kiitollisuuttani.
»Totisesti», huudahti hän, »satu on koossa! Perheitä käy varsin hyvin
toisiinsa vertaaminen; tuntemattomaksi puetun herran sopii kunnioittaa
itseänsä paneutumalla herra Burchelliksi, ja koska tavallisessa
elämässä ei tarvita konnia yhtä välttämättömästi kuin romaaneissa, niin
minä otan tällä kertaa hoitaakseni serkun osaa käyttäytyen paremmin
kuin hän.» — Miten mieluisa tämä keskustelu lieneekin minulle ollut,
minä katkaisin sen heti ja kehoitin häntä ennen kaikkea omantuntonsa
nimessä tunnustamaan, eikö hän tosiaankaan ollut antanut minua ilmi.
Hän vakuutti, ettei niin ollut laita, ja minä rohkenin luottaa hänen
vakuutukseensa sitäkin enemmän, kun hän kertoi heidän udelleen tietoja
hänen hauskasta strassburgilaisesta pöytäkumppanistansa, josta heille
oli kerrottu kaikenlaisia hullunkurisia asioita. Sitten minä ryhdyin
kyselemään lisää: oliko neito rakastanut, rakastiko hän nyt, oliko
kihloissa? Kumppanini vastasi kaikkiin kysymyksiini kieltävästi.
— Sellainen luontainen hilpeys on minusta totisesti käsittämätön!
virkoin minä. Jos hän olisi rakastanut ja menettänyt ja päässyt jälleen
tyyntymään, tai jos hän olisi morsian, niin voisin asian oivaltaa.

Niin me jaarittelimme myöhään yöhön, ja minä olin jo jälleen
virkku, kun päivä koitti. Haluni saada hänet jälleen nähdä tuntui
voittamattomalta; mutta pukeutuessani minä säikähdin kirottua
vaatetustani, jonka olin vallattomuuksissani itselleni valinnut. Mitä
pitemmälle pukeutuessani ehdin, sitä kehnompana minä itselleni ilmenin:
kaikki näet oli suunniteltu aikaansaamaan juuri sitä vaikutusta.
Hiukseni minä tosin olisin voinut saada jotenkuten kuntoon; mutta kun
vihdoin sujuttauduin lainaamaani harmaaseen nuttuun, jonka lyhyet hihat
tekivät minut mitä mauttomimman näköiseksi, jouduin epätoivon valtaan
sitäkin ehdottomammin, kuin voin pienessä kuvastimessa nähdä ainoastaan
osan itseäni: toinen kohta näet aina näytti toista naurettavammalta.

Minun näissä pukuhommissa askarrellessani ystäväni oli herännyt ja
silmäili silkkipeittonsa alta hyvän omantunnon ja iloisten odotusten
luomin ilmein. Minä olin jo kauan kadehtien silmäillyt hänen somia,
tuolin varassa lepääviä vaatteitansa, ja jos hän olisi ollut minun
kokoiseni, olisin hänen nähtensä ne siepannut, vaihtanut vaatteita ja
puutarhaan kiiruhtaen jättänyt hänen haltuunsa omat kirotut verhoni.
Hän olisi ollut riittävän hyväntuulinen vetääkseen yllensä minun
vaatteeni, ja niin olisi koko satu saanut varhain aamulla hupaisen
lopun. Mutta sitä ei nyt sopinut ajatellakaan enempää kuin muutakaan
soveliasta asianjärjestelyä. Minun oli kerrassaan mahdotonta astua
jälleen asussa, johon puettuna minä saatoin esiintyä tosin ahkerana ja
taitavana, mutta köyhänä jumaluusopin ylioppilaana, Friederiken luo,
joka oli edellisenä iltana kovin ystävällisesti puhutellut valepukuista
minääni. Minä seisoin siinä kiukuissani ja miettien ja ponnistin
keksintäkykyäni, minkä voin; mutta se jätti minut pulaan. Mutta kun
mukavasti loikova toverini hetkisen minua silmäiltyänsä alkoi ääneen
nauraa ja huudahti: »Totisesti, näytätpä kerrassaan noidutulta!»
niin minä vastasin kiivaasti: Tiedänpä, mitä teen; jää hyvästi ja
suo anteeksi! — »Oletko mieletön!» huudahti hän hypähtäen vuoteesta
ja yrittäen minua pidättää. Mutta minä olin jo ehtinyt ulos ovesta,
portaita alas, pois talosta ja pihamaalta, majataloon. Käden käänteessä
oli ratsuni satuloitu, ja minä kiiruhdin ankaran mielikarvauden
vallassa täyttä karkua Drusenheimiin, sen läpi ja yhä eteenpäin.

Koska nyt otaksuin olevani vaaran ulkopuolella, aloin ratsastaa
hitaammin ja tunsin vasta nyt, kuinka epämieluisasti loittonin.
Alistuin kumminkin kohtalooni, muistelin eilisiltaista kävelyretkeä
mitä rauhallisimmin mielin ja toivoelin hiljakseen pääseväni pian
jälleen hänet näkemään. Tämä hiljainen tunne muuttui kuitenkin taas
aivan pian kärsimättömyydeksi, ja niin minä päätin ratsastaa nopeasti
kaupunkiin, vaihtaa vaatteita, ottaa hyvän, levänneen ratsun. Siten
toivoin kiihkeän haluni kuvitelmien mukaisesti ehtiväni päivällisen
aikaan tai todennäköisemmin sen jälkeen tai illan tullen takaisin
pyytämään menettelyäni anteeksi.

Olin juuri aikeissa kannustaa hevostani toteuttaakseni tuon aikeen,
kun samassa johtui mieleeni toinen ja, mikäli ymmärsin, erittäin
onnellinen ajatus. Jo edellisenä päivänä olin nähnyt Drusenheimin
majatalossa erittäin hyvin puetun nuorukaisen, isännän pojan, joka
tänäänkin oli minua tervehtinyt pihamaalta, missä askarteli varhaisissa
taloustoimissaan. Hän oli minun kokoiseni ja oli vilahdukselta
tuntunut näköiseltänikin. Tuumasta toimeen! Ratsuni käännettyäni minä
saavuin kohta Drusenheimiin. Kuljetin hevosen talliin ja tiedustelin
nuorukaiselta muitta mutkitta, eikö hän lainaisi minulle vaatteitansa,
koska minulla oli Sesenheimissä jotakin hupaista tekeillä. Minun
ei tarvinnut liikoja puhua; hän suostui ehdotukseeni mielihyvin
ja kiitteli minua siitä, että aioin neitejä huvittaa. He olivat
hyvää, kelpo väkeä, sanoi hän, erittäinkin neiti Riekchen, ja heidän
vanhempansa olivat iloiset, jos mieliala pysyi aina hilpeänä ja
hupaisena. Nuori mies silmäili minua tarkasti, ja lausui, nähtävästi
pitäen minua pukuni nojalla köyhänä raukkana: »Jos aiotte mielistellen
sukeltautua suosioon, niin tämä on oikea keino.» Me olimme sillävälin
ehtineet jo vaihtaa melkoisen osan vaatteitamme, ja hänen ei oikeastaan
olisi käynyt uskominen minulle pyhäpukuansa minun vaatetustani
vastaan; mutta hän oli luottavainen, ja olihan hänellä sitäpaitsi
ratsuni tallissaan. Minä seisoin siinä pian varsin muhkeana, röyhistin
rintaani, ja ystäväni tuntui mielihyvin silmäilevän minua omana
kuvanansa. — »Olkoon menneeksi, herra veikkoseni!» virkkoi hän ojentaen
minulle kätensä, johon reippaasti tartuin. »Mutta älkää menkö liian
likelle minun tyttöäni, hän voisi erehtyä.»

Hiukseni, jotka olivat nyttemmin jälleen kasvaneet täyteen mittaansa,
minä voin kammata suunnilleen hänen tavallansa, ja häntä siinä yhä
uudelleen silmäillessäni päätin poltetun korkin avulla liioittelematta
muovata kulmakarvani hänen tuuheiden kulmakarvojensa näköisiksi. Minä
lähensin niitä toisiinsa esiintyäkseni arvoituksellisessa yrityksessäni
ulkonaisestikin aavemaisena. Hänen ojentaessaan minulle nauhoin
koristettua hattuansa minä tiedustelin, eikö hänellä ollut mitään asiaa
pappilaan, jotta voisin siellä luontevasti ilmoittaa saapumiseni. »On
kyllä», vastasi hän, »mutta siinä tapauksessa teidän täytyy odottaa
vielä pari tuntia. Meillä on vaimo lapsivuoteessaan; minä tarjoudun
toimittamaan perille kirkkoherran rouvalle kuuluvan kakun, ja te
voitte ottaa sen mukaanne. Ylpeyden täytyy kärsiä puutetta ja huvin
samaten.» — Minä päätin odottaa; mutta ne kaksi tuntia olivat minusta
äärettömän pitkät, ja kärsimättömyydelläni ei ollut rajoja, kun kului
vielä kolmaskin, ennenkuin kakku sukelsi esiin uunista. Vihdoin minä
sain sen ihan lämpimänä haltuuni ja kiiruhdin mitä kauneimmassa
auringonpaisteessa valtuuksineni pois. Minua saatteli vähän matkaa
kuvajaiseni, joka lupasi iltasella lähteä jälkeeni ja tuoda vaatteeni.
Minä kielsin innokkaasti, pidättäen itselleni oikeuden itse tuoda
takaisin hänen pukunsa.

En ollut ehtinyt kauaskaan lahjoineni, jota kannoin puhtaassa,
kokoonkäärityssä lautasliinassa, kun näin etäällä tulevan vastaani
ystäväni molempain naishenkilöiden keralla. Sydäntäni ahdisti
oikeastaan enemmän kuin nykyinen nuttumi edellytti. Minä pysähdyin,
hengähdin ja yritin harkita, mitä oli tehtävä, ja vasta nyt huomasin
maaperän olevan minulle erittäin edullisen: he näet kulkivat toisella
puolen puroa, joka rantaniittyinänsä erotti verrattain loitolle
toisistaan kaksi polkua. Kun he olivat ehtineet minun kohdalleni, huusi
Friederike, joka oli jo kaukaa minut huomannut: »Yrjö, mitä sinä tuot?»
— Minä olin kyllin viisas peittääkseni kasvot hatullani; kuormitetun
lautasliinan minä nostin ylös ilmoille. — »Kastekakku!» huudahti
Friederike. »Kuinka sisar voi?» — Hyvin, vastasin minä yrittäen käyttää
vierasta, joskaan ei suorastaan Elsassin murretta.

— »Kanna se kotiin», kehoitti vanhempi sisar, »ja ellet tapaa äitiä,
jätä se palvelustytölle; mutta odota meitä, me tulemme kohta takaisin,
kuuletko!»

Minä riensin polkuani eteenpäin iloisin tuntein ja vakavasti toivoen,
että asia tulisi luonnistumaan hyvin, koska alku oli onnellinen, ja
niin saavuin pian pappilaan. Minä en tavannut ketään talosta enempää
kuin keittiöstäkään; talon herraa, jonka saatoin arvata askartelevan
työhuoneessansa, minä en tahtonut häiritä. Istuuduin siis rahille oven
eteen, kakku vieressäni, ja painoin hatun kasvoilleni.

En hevillä muista miellyttävämpää tuntoa kuin se, joka nyt mielessäni
vallitsi. Minä istuin jälleen kynnyksellä, jonka yli olin hiljattain
epätoivoissani syöksynyt, olin jälleen nähnyt hänet, kuullut jälleen
hänen rakkaan äänensä pian sen jälkeen kuin masentunut mieleni oli
kuvitellut pitkän eron olevan edessä; odotin joka hetki häntä itseänsä
ja ilmituloa, jota ajatellessani sydämeni sykki kiivaasti, mutta
joka tässä arveluttavassa tapauksessa ei kuitenkaan ollut häpeäksi;
sitten heti aluksi hauskempi kepponen kuin yksikään niistä, joille
oli eilen naurettu! Rakkaus ja hätä ovat sittenkin parhaat opettajat;
tässä ne vaikuttivat yhdessä, ja oppilas ei ollut osoittautunut aivan
kelvottomaksi.

Palvelustyttö asteli vajasta luokseni. — »No, ovatko kakut hyvin
onnistuneet?» huusi hän minulle. »Ja kuinka voi sisar?» — Kaikki
hyvin, vastasin minä kakkuuni viitaten, katsettani ylös luomatta.
Hän tarttui lautasliinaan ja murahti: »No, mikä sinua taas tänään
vaivaakaan? Onko Bärbchen taaskin kerran silmäillyt jotakin toista? Älä
anna meidän joutua siitä kärsimään! Tuleepa siitä sievä avioliitto,
jos asia saa yhä jatkua siihen tapaan.» — Hänen puhuessaan verrattain
äänekkäästi tuli kirkkoherra ikkunaan ja tiedusteli, mistä oli kysymys.
Palvelustyttö selitti asian; minä nousin ja käännyin kirkkoherraan
päin, mutta pidin jälleen hattua kasvoillani. Hänen lausuttuaan
jotakin ystävällistä ja kehoitettuaan minua jäämään minä lähdin
puutarhan puolelle ja olin juuri astumassa sisään, kun pihaportista
astuva kirkkoherran rouva huusi minulle. Koska aurinko paistoi suoraan
silmiini, käytin jälleen hatun minulle suomaa etua ja tervehdin tulijaa
raapaisten jalallani. Hän lähti sisään sitä ennen varoitettuansa
minua poistumasta mitään nauttimatta. Minä käyskelin nyt puutarhassa
edestakaisin; toistaiseksi oli kaikki luonnistunut mitä parhaimmin,
mutta henkeäni sentään ahdisti, kun ajattelin, että nuoret piankin
saapuisivat. Mutta arvaamattani astuikin luokseni äiti aikoen minulta
jotakin kysyä, kun samassa katsahti kasvoihini, joita en enää voinut
peittää, ja joutui ihan sanattomaksi. — »Minä etsin Yrjöä», virkkoi hän
hetken vaiettuansa, »ja kenen tässä keksinkään! Tekö siinä olettekin,
nuori herra? Kuinka monta hahmoa teillä onkaan?» — Vakavasti puhuen
ainoastaan yksi, vastasin minä, leikin kannalta miten paljon haluatte.
— »Tätä pilaa minä en tahdo tärvellä», hymyili hän, »lähtekää puiston
perälle ja sieltä vainiolle, kunnes tulee puolenpäivän aika; kääntykää
sitten takaisin, minä panen pilan sill’aikaa alulle.» Minä tein työtä
käskettyä; mutta kun olin ehtinyt kylän puutarhain pensasaitojen
tuolle puolen ja olin aikeissa lähteä niityille, saapui samassa polkua
pitkin joitakin maalaisia, jotka saivat minut hämilleni. Senvuoksi
minä suuntasin kulkuni pieneen metsikköön, joka oli siinä aivan
lähellä kummun kaunisteena. Tarkoitukseni oli siinä piillä määräaikaan
asti. Mutta kuinka kummastuinkaan sinne astuessani: eteeni näet
ilmestyi sievä aukio penkkeineen, jotka kaikki tarjosivat kauniin
näköalan. Tuossa oli kylä kirkontorneinensa, tuolla Drusenheim ja sen
takana metsäiset Reinin saaret, niitä vastapäätä Vogesien vuoristo
ja vihdoin Strassburgin tuomiokirkko. Nämä taivaanheleät taulut
näkyivät lehväisissä kehyksissä, joten mitään ilahduttavampaa' ja
miellyttävämpää ei voinut ajatellakaan. Minä istuuduin eräälle penkille
ja havaitsin suurimman puun kupeessa pienen pitkulaisen puulevyn,
johon oli piirretty sanat »Friederiken Rauhala». Mieleeni johtui, että
minä kenties olin saapunut häiritsijäksi tähän rauhan kolkkaan. Itävä
kiihkeä kiintymys on kaunis sikäli, ettei se voi ajatella loppumistaan
enempää kuin olla tietoinen alkamisestansakaan eikä voi iloisena ja
hilpeänä aavistaa aiheuttavansa kenties onnettomuuttakin.

Tuskin olin ehtinyt katsahtaa ympärilleni ja alkaa painua suloisiin
unelmiin, kun kuulin jonkun tulevan. Tulija oli Friederike itse.
— »Yrjö, mitä sinä täällä teet?» huudahti hän etäältä. — Ei Yrjö,
huudahdin minä rientäen häntä vastaan, vaan eräs, joka pyytää tuhat
kertaa anteeksi. Hän silmäili minua hämmästyneenä, mutta malttoi
kohta mielensä ja sanoi syvään hengähtäen: »Ilkeä mies, kuinka minua
peloitattekaan!» — Ensimmäinen naamio on ajanut minut toiseen,
huudahdin minä; edellinen olisi ollut anteeksiantamaton, jos olisin
vähänkään tietänyt, kenen luo lähdin, jälkimmäisen te varmaan suotte
anteeksi, sillä se on eräs teidän ystävällisesti kohtelemienne ihmisten
hahmo. — Hänen kalpeahkoihin poskiinsa oli kohonnut mitä kaunein
ruusunpuna. — »Teidän ei pidä ainakaan käydä huonommin kuin Yrjön!
Mutta istukaamme! Minä tunnustan vapisevani pelosta.» — Minä istuuduin
hänen viereensä ankaran liikutuksen vallassa. — »Me olemme kuulleet
ystävältänne kaikki tähän aamuun asti», virkkoi hän, »kertokaa te nyt
minulle lisää». Minä en sallinut kehoittaa itseäni toistamiseen, vaan
kuvailin hänelle eiliseen hahmooni kohdistuvan inhoni ja kiireisen
poistumiseni niin hullunkurisesti, että hän nauroi sydämestään ja
miellyttävästi; sitten kerroin jatkon, tosin aivan vaatimattomasti,
mutta kuitenkin niin kiihkeästi, että se varsin hyvin olisi kelvannut
historiallisessa muodossa esitetyksi rakkaudentunnustukseksi.
Jälleenlöytämisen iloa minä vihdoin ilmaisin suutelemalla hänen
kättänsä, jonka hän salli jäädä minun käteeni. Jos hän oli eilisen
kuutamoretkemme aikana pitänyt huolen keskustelusta, niin minä
puolestani suoritin nyt hänelle velan runsain määrin takaisin. Iloni
siitä, että hänet jälleen näin ja sain hänelle kaikki kertoa, oli
niin suuri, etten siinä lakkaamatta jutellessani huomannut, kuinka
hän itse oli mietteliäs ja hiljainen. Hän henkäisi muutamia kertoja
syvään, ja minä anelin häneltä kerran toisensa jälkeen anteeksi hänelle
aiheuttamaani säikähdystä. En tiedä, kuinka kauan lienemme siinä
istuneet, mutta yht’äkkiä kuulimme huudettavan: »Riekchen! Riekchen!»
Ääni oli sisaren. »Siitä koituu kaunis juttu», virkkoi herttainen
tyttö jälleen ihan hilpeänä. »Hän tulee minun taholtani», lisäsi hän
kumartuen eteenpäin siten minut puolittain peittäen. »Kääntykää, ettei
hän teitä heti tunne.» Sisar astui aukiolle, mutta ei yksinään. Hänen
kerallansa saapui Weyland, ja molemmat jäivät meidät nähdessään kuin
kivettyneinä seisomaan.

Jos näkisimme liekin yht'äkkiä väkivaltaisesti leimahtavan esiin
rauhallisesta katosta tai kohtaisimme hirviön, jonka rumuus olisi
inhoittava ja peloittava, niin meitä ei valtaisi niin tuima kauhistus
kuin se, joka meidät käsittää silloin, kun odottamatta omin silmin
näemme jotakin, mitä olemme pitäneet moraalisessa katsannossa
mahdottomana. — »Mitä tämä merkitsee?» huudahti sisar säikähtyneenä.
»Mitä tämä merkitsee? Sinä Yrjön kanssa! Käsi kädessä! Kuinka tämän
ymmärrän?» — »Rakas sisar», virkkoi Friederike aivan mietteissään,
»tämä ihmisparka pyytää minulta anteeksi; hänen on pyydettävä jotakin
anteeksi sinultakin, mutta sinun tulee ennakolta suostua hänen
pyyntöönsä». — »Minä en ymmärrä, en käsitä», virkkoi sisar pudistaen
päätänsä ja silmäillen Weylandia, joka hiljaiseen tapaansa seisoi
siinä ihan tyynenä ja katseli kohtausta mitään lausumatta. Friederike
nousi ja veti minut mukanansa. »Epäröimättä!» huudahti hän. »Pyydetään
armahdusta ja annetaan se!» — Niinpä kyllä, sanoin minä astuen
verrattain lähelle vanhempaa sisarta: armahdusta minä tarvitsen! Hän
väistyi taaksepäin, huudahti kimakasti ja sävähti ihan punaiseksi;
sitten hän heittäytyi nurmikolle, nauroi helakasti eikä tahtonut
ollenkaan tyyntyä. Weyland muhoili ja virkkoi: »Sinä olet oivallinen
poika!» Sitten hän tarttui käteeni ja pudisteli sitä. Hän ei yleensä
jaellut hyväilyjänsä anteliaasti, mutta hänen tosin säästeliäästi
käytetyssä kädenpuristuksessaan oli jotakin sydämellistä ja elvyttävää.

Hieman toivuttuamme ja tyynnyttyämme me lähdimme paluumatkalle kohti
kylää. Siinä astellessamme minä kuulin, kuinka tämä merkillinen kohtaus
oli aiheutunut. Friederike oli vihdoin eronnut toisten seurasta
levätäkseen vielä ennen päivällistä hetkisen tyyssijassansa, ja kun
toiset sitten olivat saapuneet kotiin, oli äiti lähettänyt heidät
kiireesti Friederikeä hakemaan, koska päivällinen oli jo valmis.

Sisar oli mitä vallattomimmalla tuulella ja kun hän sai tietää äidin
jo päässeen salaisuuden perille, niin hän huudahti: »Nyt pitää vielä
peijata samalla tavalla isä, veli, palvelija ja palvelustyttö.» Kun
olimme ehtineet puutarhanaidan luo, piti Friederiken mennä ystäväni
keralla ennen meitä sisään. Palvelustyttö puuhaili vihannestarhassa,
ja Olivia (se olkoon tässä vanhemman sisaren nimenä) huusi hänelle:
»Odotahan, minulla on jotakin sanottavaa sinulle!» Minut hän jätti
pensasaidan viereen seisomaan ja meni tytön luo. Minä näin heidän
keskustelevan erittäin vakavasti. Olivia luulotteli tytölle, että Yrjö
oli joutunut riitoihin pikku Barbaransa kanssa ja näytti haluavan
naida toisen. Tämä miellytti tyttöä hyvinkin; sitten kutsuttiin minut
sanottua todistamaan. Sievä, tanakka tyttö loi katseensa alas ja jäi
siihen asentoon, kunnes olin aivan lähellä häntä. Mutta kun hän sitten
yht'äkkiä havaitsi vieraat kasvot, niin hän huudahti kimakasti ja
juoksi tiehensä. Olivia käski minun juosta hänen jälkeensä ja ottaa
hänet kiinni, jottei hän ehtisi taloon melua nostamaan; hän itse
sanoi lähtevänsä katsomaan, kuinka oli isän laita. Matkalla Olivia
kohtasi rengin, joka oli mielistynyt piikaiseen; minä olin sillävälin
saavuttanut tytön ja pitelin häntä kiinni. — »Ajattelehan, mikä onni!»
huudahti Olivia. »Barbarasta ei ole enää puhettakaan; Yrjö nai Liisun.»
— »Sitä minä olen jo kauan odottanutkin», virkkoi kelpo mies jääden
seisomaan nyreillä mielin.

Minä olin tytölle selittänyt, että kysymyksessä oli ainoastaan isäukon
peijaaminen. Me astelimme kohti palvelijaa, joka kääntyi ja pyrki
pakenemaan; mutta Liisu nouti hänet, ja hänkin elehti pettyneenä
mitä eriskummallisimmin. Sitten kuljimme yhdessä kotiin. Pöytä oli
katettu ja isäukko jo huoneessa. Olivia, joka seisoi takanani, astui
kynnykselle ja kysyi: »Isä, suostuthan siihen, että Yrjö aterioi
tänään kanssamme? Mutta sinun täytyy sallia hänen pitävän hatun
päässänsä.» — »Olkoon menneeksi», virkkoi ukko, »mutta miksi sellaisia
erinomaisia? Onko hän loukannut itsensä?» — Olivia veti minut esiin
sellaisena kuin siinä seisoin, hattu päässä. »Ei», sanoi hän taluttaen
minut huoneeseen, »mutta hänellä on hautomahäkki hatussaan, sieltä
pyrkivät pyrähtelemään ulos ja pitämään hiton ilvettä, koska ovat
pelkkiä vallattomia veitikoita». — Isä antoi pilan käydä täydestä,
vaikka ei oikein tietänyt mitä se tarkoitti. Samassa Ottilia sieppasi
hatun päästäni, raapaisi jalallansa ja vaati minua tekemään samoin.
Ukko silmäili minua, tunsi minut, mutta ei menettänyt papillista
malttiansa. »Kas vaan, herra kandidaatti», huudahti hän kohottaen
uhkaavasti sormeansa, »olettepa vikkelästi vaihtanut virkaa, ja
minä menetän yht’äkkiä apulaisen, joka vielä eilen varmaan lupasi
ahkerasti nousta saarnastuoliin minun asemestani?» Sitten hän nauroi
sydämellisesti, lausui minut tervetulleeksi, ja me kävimme pöytään.
Mooses tuli paljoa myöhemmin; hän näet oli hemmoteltuna kuopuksena
tottunut olemaan päivälliskelloa kuulematta. Sitäpaitsi hän ei
kiinnittänyt suurta huomiota seuraan, tuskin silloinkaan, kun väitteli
vastaan. Hänen varmentamisekseen minut oli sijoitettu pöydän päähän,
missä Yrjö toisinaan istui, eikä sisarten väliin. Astuttuaan sisään
ja nähdessään minut selkäpuolelta hän löi minua lujasti olkapäähän
ja sanoi: »Maittakoon ruokasi, Yrjö!» — Parhaat kiitokset, nuori
herra! vastasin minä. — Vieras ääni ja vieraat kasvot säikähdyttivät
häntä. — »Mitä arvelet», huudahti Olivia, »eikö hän ole kovin veljensä
näköinen?» — »On kyllä, takaapäin», vastasi Mooses, joka osasi kohta
jälleen malttaa mielensä, »samoinkuin kaikkien muidenkin ihmisten
näköinen». — Hän ei luonut minuun enää katsettakaan, ahkeroitsihan
vain ahmia niitä ruokalajeja, joista oli myöhästynyt. Sitten hän
suvaitsi kesken kaiken nousta ja puuhailla jotakin pihamaalla ja
puutarhassa. Jälkiruokaa nautittaessa saapui oikea Yrjö tehden koko
kohtauksen vieläkin vilkkaammaksi. Mielittiin pilkkailla häntä hänen
mustasukkaisuutensa vuoksi ja moitiskeltiin sitä, että hän oli luonut
minut kilpakosijaksensa; mutta hän oli kyllin vaatimaton ja taitava
ja sekoitti puolittain untelolla tavalla itsensä, morsiamensa,
kuvajaisensa ja neidit siinä määrin, ettei lopulta enää tiedetty,
kenestä oli puhe, ja että varsin mielellään sallittiin hänen nauttivan,
lasin viiniä ja kappaleen omaa kakkuansa.

Aterian jälkeen oli määrä lähteä kävelylle, mutta se ei käynyt oikein
päinsä, kun minä olin talonpoikaistamineissa. Mutta naishenkilöt olivat
jo varhain aamulla, kun saivat kuulla, kuka oli niin hätiköiden talosta
paennut, muistaneet, että kaapissa riippui erään serkun soma nuttu,
jota hän täällä vieraillessaan tapasi käyttää metsästysretkillänsä.
Minä kumminkin kieltäydyin, ulkonaisesti tosin kaikenlaisin pilapuhein,
mutta mielessäni se omahyväinen tunto, etten halunnut serkun avulla
tuhota sitä hyvää vaikutelmaa, jonka olin talonpoikana aikaansaanut.
Isäukko oli poistunut ruokalevollensa, äiti askarteli talouspuuhissa
kuten ainakin. Mutta ystävänipä ehdotti, että kertoisin jotakin, ja
minä suostuin heti. Me lähdimme tilavaan lehtimajaan, ja minä esitin
sadun, jonka olen myöhemmin kirjoittanut antaen sille nimeksi »Uusi
Melusine». Se on »Uuteen Parikseen» suunnilleen samassa suhteessa
kuin nuorukainen poikaan, ja minä liittäisin sen tähän, ellen
pelkäisi eriskummallisin kuvittelun leikein tärveleväni tässä meitä
miellyttävästi ympäröivää maalaistodellisuutta ja yksinkertaisuutta.
Lyhyesti sanoen: minun onnistui saavuttaa se, mikä on sellaisten
tuotteiden sepittäjäin ja kertojain palkkana: kiihoittaa uteliaisuutta,
kiinnittää tarkkaavaisuutta, yllyttää selittämättömien arvoitusten
ennenaikaiseen ratkaisemiseen, pettää odotuksia, hämmentää mieliä
eriskummallisen sijaan astuvalla vielä eriskummallisemmalla,
herättää myötätuntoa ja pelkoa, saattaa huolestumaan, liikuttaa
ja vihdoin näennäisen vakavuuden henkeväksi ja hilpeäksi pilaksi
muuttaen tyydyttää tunnetta ja saada mielikuvitukselle ainetta uusiin
kuvitelmiin ja ymmärrykselle jatkuvaan harkiskeluun.

Jos joku sattuu tuonnempana tämän sadun painettuna lukemaan ja
epäilemään, onko se voinut sellaista vaikutusta aikaansaada, niin
ottakoon huomioon, että ihmisen on oikeastaan määrä vaikuttaa
ainoastaan nykyisyydessä. Kirjoittaminen on kielen väärinkäyttämistä,
äänetön lukeminen on viheliäinen puhumisen vastike. Ihminen vaikuttaa
toiseen ihmiseen, minkä vaikuttaa voi, persoonallisuudellansa, nuori
ihminen voimakkaimmin toisiin nuoriin, ja siten koituvat kaikkein
puhtaimmat vaikutukset. Juuri ne elähdyttävät maailmaa ja estävät
sitä henkisesti samoinkuin ruumiillisestikin tuhoutumasta. Minä olin
perinyt isältäni eräänlaisen opettavaisen puheliaisuuden, äidiltäni
taas kyvyn kirkkaasti ja voimallisesti esittää kaikkea, mitä
kuvitteluvoima voi tuottaa ja käsittää, kyvyn uudistaa tuttuja satuja,
keksiä ja kertoa, vieläpä kertoessani keksiä toisia. Tuo isältä saatu
perintöosa teki minut enimmälti seurassa epämukavaksi, sillä kukapa
mielellään kuuntelisi toisten ajatuksia ja mielipiteitä, varsinkaan
nuorukaisen, jonka arvostelmat vajanaisen kokemuksen vuoksi aina
tuntuvat riittämättömiltä. Äitini Sitävastoin oli minut oikeastaan
hyvin varustanut seurustelua varten. Tyhjinkin satu viehättää kovin
mielikuvitusta, ja ymmärrys omaksuu kiitollisena vähäpätöisimmänkin
sisällyksen.

Sellaisilla kuvauksilla, jotka eivät tuottaneet minulle vähääkään
vaivaa, minä hankin itselleni lasten suosion, innostin ja ilahdutin
nuorisoa ja kiinnitin itseeni vanhempien henkilöiden huomion.
Seurapiirien tavanomainen luonne pakotti minut kuitenkin varsin
pian lopettamaan nämä harjoitukset, ja minä olen siten menettänyt
liiankin paljon elämännautintoa ja vapaan henkisen kehittymisen
tilaisuutta, mutta nuo molemmat vanhempien lahjat ovat minulla mukanani
halki elämän, liittyneinä erääseen kolmanteen: tarpeeseen ilmaista
ajatuksiani kuvanomaisesti ja vertausten nojalla. Yhtä taitava kuin
henkeväkin tohtori Gall, joka oppinsa perusteella havaitsi minussa
nuo ominaisuudet, vakuutti niiden johdosta, että minä olen oikeastaan
syntynyt kansanpuhujaksi. Minua tuo ilmoitus melko tavalla säikähdytti,
sillä kun ottaa huomioon, ettei minun kansakuntani keskuudessa ollut
mitään puhuttavaa, niin siinä tapauksessa, että tuo tosiaankin pitäisi
paikkansa, kaikki muu, mihin saatoin ryhtyä, olisi valitettavasti ollut
väärälle uralle suistumista.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tarua ja totta elämästäni II : $b Kirjat VI-X" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.